Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.15 23:23:05

Edellinen
-------------------------
18.

Vesku hommasi turvaketjun seuraksi ovisilmän kun kerroin hänelle miten synttärikutsut olivat sujuneet. Minun olisi kai pitänyt olla kiitollinen hänen huolenpidostaan, mutta sen sijaan se aiheutti pahaenteisiä väristyksiä, sekin. Uskoiko hänkin, että Jaakko oli tarpeeksi hullu tullakseen uhittelemaan minulle tuomiostaan?
- Kerrot mulle jos kuulet siitä pihaustakaan, tai jos näet sitä, Vesku sanoi.
- Tietysti.
- No et ole aina kertonu.
- Mä en halunnut huolestuttaa sua.
- Nyt lupaat huolestuttaa tai mä olen huolestunut kaiken aikaa.
Lupasin, ja sitten Veskukin alkoi puhua lähestymiskiellosta.
- Rattoisaa joulunalusaikaa, tuhahdin. – Nyt unohdetaan koko nilviö, on tässä muutakin huolehdittavaa.
- Joo, mee lukemaan, mä vien Dannin lenkille, sanoi Vesku.
- En mä tänään enää lue enempää. Mutta ajattelin mennä kysymään töitä.

Olin pohdiskellut pitkin syksyä että ottaisinko pitkän joululoman lomana vai yrittäisinkö saada jotain sijaisuuksia siksi aikaa. Olin kallistumassa nyt jälkimmäiseen, vaikkakin loman ajaksikin oli vähän kouluhommia.
- Älä mene kun lepäät kunnolla, Vesku sanoi, määräilevästi mielestäni.
- No se ei onneksi ole sun päätettävissäsi.
- Ihan oikeesti, et sä jaksa kevättä samaa vauhtia ellet sä nyt vähän hellitä. Luulisi sulla olevan hommaa muutenkin. Jos Nikikin pitäisi saada kuntoutettua.
- Mutta mä haluan rahaa, mökötin.
- Mä annan sulle rahaa. Paljonko sä haluat?
- En mä sun rahojasi halua! kivahdin ja tökin häntä sormellani. – Mä haluan ansaita omaa.
- Mutta jos mä maksan sulle seksuaalisista palveluista?

Meinasin lyödä häntä, käteni oli jo puristumassa nyrkkiin, mutta hän nappasi minut nauraen niin tiukkaan otteeseen, etten saanut käsiäni liikutettua ja sitten minunkin huumorintajuni heräsi.
- Moni naisihminen ei kuule ymmärtäisi tommosta ollenkaan, ilmoitin kuitenkin.
- Mitä mä niistä, mulle riittää kun tiedän, mitä sä ymmärrät.
- Mm. Se kuulosti jotenkin hyvältä.
- Pidä lomaa, se on lääkärin määräys.
- No jos mä vaikka joulun jälkeen ilmotan sinne että mulle voi soitella sairastapauksissa.
- No jos susta sillon tuntuu siltä.

Vesku oli kyllä ihan oikeassa, kuten masentavan usein. Minulle teki uskomattoman hyvää kun vuorokaudessa oli tunteja, jolloin saattoi vain miettiä, mitä huvittaisi tehdä. Danni oli hoidossa epämääräisiä pätkiä, yleensä sen aikaa kun minä olin tallilla tai tein joulusiivousta – siihen menikin useampi päivä kun koko syksy oli mennyt vähän vasemmalla kädellä pikaisesti sipaisten. Jouluostoksillakin kävin Jinnan kanssa ilman Dannia, vaikkakin kulutimme varmaan puolet ajasta kahvilla. Kunnon juttelutuokio oli paljon antoisampaa kuin shoppailu kun kerrankin ei tarvinnut silmä tarkkana vahtia, ettei Leksa kadonnut mihinkään.

Jinna sanoi Ilsen kysyneen, haluaisiko hän mennä jouluaattona Mansikalla aattomaastoon ja hän mietti, mitä Miila siihen sanoisi.
- Mietin että ootko sä tarjonnut sille Nikiä, eikö sillä voi jo ratsastaa? Ootteko te menossa Hankoon?
- Miila on menossa Laurin vanhempien luo käymään, tiesin. – Ilse varmaan ajatteli että sä pääsisit romanttiselle retkelle Villen kanssa.
- Mutta eihän Villen hevosella maastoilla.

- Mutta jos sillekin annettais joululahja? Ja ei, me ei kyllä päästä Hangossa kuin käymään taas. Veskulla on jouluna töitä. Meillä on oma aattomaasto jonain kauniina päivänä kun sillä on vapaata ja Danni on hoidossa.
- Nikillä voi sitten taas ratsastaa?
- Olen mä alottanut, sanoin varovasti. Niki oli ollut jäykkä kuin mikä kun olin ensimmäisen kerran sairasloman jälkeen noussut sen selkään ja olin pelästynyt puolikuoliaaksi, että eikö Annen tropeista ollutkaan ollut mitään hyötyä, mutta se oli vetristynyt siitä kyllä kun oli kaikessa rauhassa jumppaillut sitä käynnissä ja lopettanut sitten kun se taas tuntui kulkevan halukkaasti vanhaan kesäiseen tapaansa. Nyt, paria viikkoa myöhemmin se alkoi olla jo aika hyvä, mutta edelleenkin ratsastin sillä vain lyhyenpuoleisia pätkiä maneesissa, missä pohja oli pehmeä. Ellei ennen joulua tulisi lunta en uskaltaisi maastoon ollenkaan, nyt maa oli jäässä ja koppurainen.
- Hyvä, sanoi Jinna lämpimästi. En ole ihan varma tajusiko hän miten paljon Niki minulle merkitsi mutta ainakin hän tajusi miten hädissäni olin ollut sen puolesta.

Mutta sitä en viitsinyt nyt muistella. Aloin käydä mielessäni läpi, kenelle oli vielä lahja ostamatta ja sitten tulin kysäisseeksi:
- Koska me ollaan oikeen oltu viimeksi juhlimassa, sinä ja minä?
- En mä muista. Joskus ennen Dannia?
- Ennen Leksaa paremminkin. Vai olisko peräti ennen kuin sä tapasit Villen? Sen jälkeen sulla ei ole ollut aikaa mihinkään.
- Kamalaa, Jinna sanoi näyttäen pöyristyneeltä. – Ei se voi olla totta.
- Meidän pitäis pitää omat kahdenkeskiset pikkujoulut, ehdotin. – Vain sinä ja minä.
- Eikö se ois vähän tylsää?
- Kiitos vaan, sanoin teeskennellen loukkaantunutta. – Käytäis vaikka syömässä jossain ja juotais ainakin pari pulloa viiniä ruuan kanssa ja sitten tanssimaan.
- Pyydettäiskö Kiie kanssa? Muuten me ei tanssita kahden viinipullollisen jälkeen kuin okselle.
- Ollaan me ennenkin.
- Mutta sillon meillä oli peruskuntoa.

Ajatus alkoi tuntua loistavalta. Täytyisi löytyä sellainen ilta, että Kiiellä olisi vapaata ja lapset voisivat olla isiensä kanssa, vaikka jouluun olikin enää vähän aikaa. Ehkä se kauhean hauska homodisko olisi vielä olemassa, mihin Kiie oli minut kerran vienyt?
- Soita Kiielle ja kysy, mä haen meille lisää juotavaa, komensin Jinnaa ja lykkäsin hänen eteensä kalenterini, mihin olin kirjoittanut Veskun työvuorot. Kun palasin he kuuluivat vaihtavan kuulumisia koko syksyn ajalta ja kun huiskutin hurjasti kohden kalenteria Jinna meni itse asiaan.
- Jessi haluaa tietää koska sulla on vapaata lähteä meidän kanssa ulos syömään.
- Ja juhlimaan, sanoin.
- No kyllä kai se nyt sen ymmärtää, suhahti Jinna minulle.

Yhteistä vapaailtaa ei kutenkaan löytynyt, vaikka minäkin vuorostani otin puhelimen ja tulkitsin kalenteriani. Kun Veskulla oli ilta vapaa oli Kiiellä ilta- tai yövuoro ja päinvastoin.
- Mutta viedään Danni Villelle, se saa hoitaa molempia kunnes Vesku tulee, keksi Jinna sitten, ja sen jälkeen alkoikin löytyä aikoja. Valitsimme torstain, vaikka lauantaikin olisi ollut tarjolla, sillä silloin ei ehkä olisi niin paljon pikkujouluporukoita kaupungilla, että voisi laskea saavansa taksinkin paleltumatta jonottaessaan.
- Ja se sopii teidän arvoisille miehille? varmisti Kiie.
- Niille sopii mikä vain mikä pitää meidät tyytyväisinä, sanoin ylhäisesti. Veskusta olinkin ihan varma, ja kai Jinnallakin nyt joskus oli oikeus huvitella, vaikken kuvitellutkaan että Ville häntä piteli esiliinannaruista. Jinna vaan oli semmoinen pullantuoksuinen kotityyppi. Äidillinen. Jospa ostaisinkin hänelle ison essun joululahjaksi.

Vesku ja minä veimme torstai-aamuna Dannin hoitoon ja jatkoimme yhdessä tallille. Päiviä vallinnut pikkupakkanen oli kadonnut, silti ilman aavistustakaan lumentulosta, ja ehdotin, että jos keli tuntuisi jo tarpeeksi pehmeältä tekisimme nyt jouluratsastuksen maastossa. Jos tulisi vielä lunta ennen joulua voisimme tehdä sen uudestaan.
- Mennään vaan, myöntyi Vesku, vaikka tiesin, että hän oli suunnitellut jotain muuta Mustin varalle. Sillä oli kellontarkka lukujärjestys, jota tiesin Veskun hioneen niin Oonan kuin Hannankin kanssa, jotta se saisi optimaalisen määrän koulutusta, rennompaa liikutusta ja vapaata.

Ketään muuta ei näkynyt, mutta hiljaistahan siellä yleensäkin oli tähän aikaan. Ratsastuskoulun tallissa riitti boksien putsausta ja ellei Oona ollut siellä Mian apuna hän oli varmaan maneesissa ratsastamassa. Hänellä oli taas enemmän ratsutettavia kuin myyntihevosia, kesällä tulleet virolaiset olivat kadonneet jo kuukausia sitten ja nyt hänellä oli ainakin kolme nuorta hevosta, jotka tähtäsivät kevään näyttelyihin, kantakirjauksiin ja laatuarvosteluihin. Minua vähän harmitti, että Vesku oli päättänyt jättää viemättä Mustin kaikkiin sellaisiin. Hän sanoi, että sen oli sekarotuisilla papereillaan turha kerätä muuta mainetta kuin mitä se itse kisoissa saisi, ja kisoihin hän tähtäsikin, jo heti seuraavana keväänä. En ollut samaa mieltä oikeastaan missään kohdassa, minä olisin kyllä käyttänyt sitä näyttelyissä ja harkinnut paljon pidempään kilpailemista. Sehän oli vasta kolmen ja puolen. Mutta kun nuo olivat pohjimmiltaan vain mielipidekysymyksiä en viitsinyt ruveta niistä kinaamaan.

Tallipiha oli niin pehmeä että upotti jalkojen alla ja tarhojen portinedustat yhtä rapakkoa.
- Maastoon, totesin tyytyväisenä. En enää uskaltanut riskeerata ja pistää Nikiä menemään kovin kovilla pohjilla, ainakaan nyt lähitulevaisuudessa, sillä kun olin aikani pohdiskellut sen syksyisiä vaivoja olin päätellyt, että se oli temppuillut kentällä ja maneesissa niiden kovien pohjien takia ja mennyt maastossa pehmeällä pidempään hyvin. Maneesin pohja oli syksyllä korjattu tuomalla sinne autolasteittain ihanantuoksuista purua, mutta kenttä remontoitaisiin vasta keväällä. Onneksi sentään toinen oli meille sopivassa kunnossa.

Että minä rakastin maastoilua. Olisin viipynyt mielihyvin vaikka kolme tuntia, mutta kun Veskun piti ehtiä töihin jäi lenkki tuntiin.
- Mä voisin pitää tän vaikka jalkavaivaisenakin, jos se vaan kestäisi tämmöstä puskaratsastusta, sanoin Veskulle ja nojauduin makaamaan Nikin kaulalla, jotta yletin silittelemään sen korvia.
- Mikäs siinä, Vesku sanoi ja oli jatkamassa jotain, kun Niki kompastui johonkin ja lensi polvilleen. Kuinka ollakaan minä lensin siitä lepoasennostani polulle sen eteen niin, että kynnin mutaa oikein koko etumuksellani.
- Mitä tapahtui? kysyin pöllähtäneenä, mutta ennen kuin ehdin istualleni Niki oli jo noussut pystyyn näyttäen vähän hätäiseltä.
- Se vaan kompastui johonkin.
- Ei kai se omiin jalkoihinsa kompuroi? Taasko ne on kipeet?
- Ehkä sä laitoit liikaa painoa sen etupäähän kun makailit siellä.

Tunnustelin hädissäni Nikin koipia, mutta ei niissä ainakaan nyt heti mitään tuntunut, eikä näkynytkään kuraa pahempaa. Polulla en kyllä nähnyt mitään mihin se olisi voinut kompastua, joten päätin taluttaa sen kotiin. Jos se olikin jo väsynyt ja siksi kompuroi.
- Tommosena et kyllä tuu autoon, Vesku sanoi ja niinpä letkutin sitten takkinikin samalla kun Nikin mutaiset polvet. Muistin sentään tyhjentää taskut ensin, ja sitten sain viedä sen kuivumaan. Ei silläkään viitsisi autoa sotkea ennen kuin se lakkaisi valumasta kuravettä. Vesku jo odotteli kelloaan vilkuillen. Minulla oli Nikin kanssa mennyt paljon kauemmin kuin hänellä Mustin.

- Mä voin heittää sut töihin, sanoin katuvaisena, vaikken ollutkaan tahallani viivytellyt.
- Niin saatkin, jos et halua että mä vien autoa. Tarviitko sä sitä?
- Ajattelin mä käydä alkossa ja viedä sillä Dannin Villen luo hoitoon ja sitten tulla Jinnan kanssa meille – mutta ota sä vaan, nehän on kaikki kävelymatkan päässä! Paitsi alko.
- Meillähän on kaappi puolillaan vaikka mitä, juokaa sieltä. Ja lähikaupasta saa siideriä. Mä oletan että te aiotte saunoa puoli iltapäivää ja käherrellä toistenne hiuksia? Vesku nauroi ja sipaisi minun pitkän otsatukkani sivummalle. – Mä muuten rakastan sua. Vaikka sä näytätkin nokikolarilta.
- Sanot vaan etten mä iskisi ketään illalla ravintolasta, sanoin ovelasti hymyillen mutta painauduin häntä vasten. Lämmitti se aina vaan, kuulla tuo, etenkin näin odottamatta.

Vesku oli osannut ennustaa tapahtumien kulun täsmälleen, olihan hän jo muutamia tyttöjen bileitä päässyt sivusta tai jälkeenpäin kuultuna todistamaan. Jinna ja minä kävimme lähikaupassa kun olin käynyt viemässä Dannin ja hakemassa hänet ja sitten laitoimme saunan päälle ja odottelimme siideriä siemaillen sekä sen lämpenemistä että Kiien saapumista.
- Ja kukaan niistä ei yrittäny iskeä sua, varmisti Jinna suunnilleen kolmatta kertaa, kun ovikello soi. Olin kertonut hänelle Kiien ja minun edellisestä kapakkareissusta, siellä homodiskossa.
- Ei, en mä sitten tiedä luuliko ne meidän seurustelevan, nauroin ja menin avaamaan oven. Leväytin sen apposelleen ja sitten jähmetyin. Mitä minä oikein ajattelin, tätä vartenko minulla oli turvaketju ja ovisilmä? Jos siellä olikin hampaisiin asti aseistautunut Jaakko valmiina hyökkäämään kimppuuni?

Kiie se kuitenkin vain oli.
- Näitkö sä kummituksen? hän kysyi. – En kai mä noin kamalalta näytä vaikka oonkin vähän poikki?
- Et, en vaan huomannut tarkistaa kuka siellä oli, huoahdin.
- No en mä ole ruvennut jehovantodistajaksikaan.
- Sä oisit voinu olla kostonhimoinen eksä. Onneksi et ollut.
- Mikäs juttu toi oli? Kiie kysyi uteliaana, mutta Jinna tömisteli yläkerrasta sanomaan, että sauna oli jo lämmin, ellei kuuma, joten jätin selitykset siksi kunnes istuimme siellä kaikki kolme.
- Kukaan muu kuin suomalainen ei kestäisi tämmöstä, että tuskin ehtii sisään kävellä kun pitää riisua ittensä alastomaksi ja mennä kuumaan pätsiin, kihersi Kiie. – Mistä puheenollen, mä ajattelin lähteä Norjaan töihin. Siellä saa hoitajaraukatkin säällisesti palkkaa.

Emme saunoneet kauhean kauan, sauna oli kerta kaikkiaan päässyt liian kuumaksi, mutta istuimme sitten juttelemassa ja meikkaamassa sitäkin kauemmin. Niin kauan, että Kiie ehdotti jo, että menisimme suoraan nakkikioskille syömään hodarit, niin ei tarvitsisi sitten loppuillasta tehdä sitä kierrosta.
- Höpö höpö, mä tiedän mihin mennään, sanoi Jinna ja vei meidät argentiinalaiseen ravintolaan, jossa ruoka oli hyvää ja sen verran edullista, että raaskimme juoda sen kanssa viiniä, ihan pullottain. Aterian jälkeen olin vähän enemmän kuin hiukan hiprakassa ja katsoin liikuttuneena ystäviäni.
- Te olette niin ihania. Mä rakastan teitä. Miksi me ei tehdä näin useammin?

- Koska te olette perheellisiä eikä teillä koskaan ole aikaa vanhoille sinkkuystäville, sanoi Kiie aavistuksen happamasti.
- Ei se perheestä ole kiinni, vastustelin. – Opiskelut… ja hevoset…
- Ruvetaan tapaamaan useammin, laitetaan kalenteriin tapaaminen joka kuukausi. Tai ainakin joka toinen, pitäähän ihmisen välillä tavata kavereitakin, sanoi Jinna järkevästi. Kiie vilkaisi häntä yllättyneenä.
- Ai niin kuin ompeluseura? Vai tämmönen irrotteluilta?
- Irrotteluilta! minä hihkaisin. En jaksanut enää suunnitella enempää, yhtään mitään, jalkani halusivat tanssimaan.
- Jessi on kännissä, nauroi Jinna Kiielle, mutten antanut sen häiritä. Ensinnäkin se oli totta ja toiseksi mitä sillä oli väliä?
- Lähdetään tanssimaan, vaadin.
- Jos sä lupaat tilata seuraavaksi pelkkää jäävettä.

Selvisin matkalla sen verran, että pysyttäydyinkin jäävedessä lopun iltaa, paitsi yhtä salmiakkishottia, kun päätimme minuuttia ennen valomerkkiä ottaa vielä yhdet. Olin siitä todella onnellinen kun hiivin kotiin aamuyöllä – oikeastaan aamulla, sillä olin jo nähnyt lehdenjakajan hommissaan – ja olin eteiseen hiipiessäni vähällä kävellä pahki lastenrattaisiin. Jos olisin ollut vähän enemmän humalassa olisin romahtanut niiden päälle ja herättänyt koko talon, naapureita myöten. Mitä hittoa Vesku oli ajatellut kun oli ne tuolla tavalla jättänyt? Tarkemmin katsoessani näin, että eteisessä oli kahdet rattaat. Toiset olivat Dannin, omalla paikallaan, mutta toiset eivät olleet meidän vaan Alissan, tunnistin hetken päästä. Mitähän täällä sitten oli tapahtunut?

Minun ei tarvinnut sitä kauan miettiä, seisoin vielä eteisessä kun Vesku hiipi alas.
- Mä kuulin kun tulit.
- Onko Alissa täällä? kysyin, vaikka se nyt olikin aika ilmiselvää.
- On joo.
- Taasko niillä oli jotkut ryyppäjäiset, kysyin paheksuvasti miettimättä sitä, mistä itse olin tulossa.
- No vähän siihen suuntaan kai. Tuu istumaan.

Veskun äänensävy oli jotenkin outo, ja hän näyttikin omituiselta, omituisen vakavalta. Hän tarttui kiinni kyynärpäästän ja talutti minut sohvalle.
- Sä olet ihan kuin joku olis kuollu, naurahdin, mutta sitten vakavoiduin. – Onko? Mun äiti?
- Ei nyt sentään, ei se kuollut ole.
- Loukkaantunut? Sammunut?
- Jonkinlainen hässäkkä siellä oli ollut, ilmeisesti se on sairaalassa. Stumppi toi Alissan tänne.
- Alota nyt ihan alusta, hitaasti että mä ymmärränkin jotain, pyysin ja tarrasin häntä käsivarresta. Hänen ilmeensä pelotti minua.

- Sun äiti on viety sairaalaan. Jos mä ymmärsin oikeen se oli kaatunut ja lyönyt päänsä.
- Kaatunu kännissä?
- Voi olla. Stumppi sen oli löytänyt kotiin tullessaan.
- Siis se on istunut siellä koko päivän yksin ryyppäämässä, ja sitten telonut itsensä sairaalaan, ja vauva siellä huutaa nälkäänsä samalla? esitin matalalla äänellä, aloin raivostua.
- Ei se yksin ollu, ilmeisesti ne oli siellä juhlineet Jaakon vapautumista.
- Mitä? Jos Jaakko onkin tönässyt sen nurin, keksin ja tunsin miten silmäni laajenivat.

- Ei aavistustakaan.
- Voi että, jos se on murhannut mun äidin, se saa elinkautisen eikä mun tarvitse enää huolehtia siitä, eikä kummastakaan. Voi, mä toivon ihan että ois!
- Hys! Etkä toivo. Mennään nukkumaan nyt.
- Miten mä muka saisin nukuttua nyt? vastustelin, mutta nousin kuitenkin seisomaan kun hän veti minua.
- Jommankumman on pakko nukkua, aamulla oottaa pari nälkästä lasta aamupuuroa.
- Oh, sanoin kun tajusin, että se oli totta. Vesku ei ollut sentään nousemassa aamuvuoroon, niin masokisti en ollut, että olisin lähtenyt ulos ja tiennyt joutuvani kohtaamaan nälkäisen Dannin aamuseitsemältä, mutta nyt olisi kyllä parempi meidän molempien olla aamulla edes vähän levänneitä. – En mä nyt kyllä saa unta, tämmösiä mullistuksia.
Sitten nukahdin alta minuutin.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   13.2.15 08:49:14

Ihanaa kun oli näin paljon luettavaa :)

Tää edellinen kohtaus on jotenkin syöpynyt mun mieleen, ihan niin kuin sekin, missä Jaakko löytyi sisältä kämpästä. Tällä lukukerralla nuo ahdistavat kohtaukset eivät enää tuntuneet niin ahdistavilta kuin viimeksi lukiessani.

Yksi parhaista kavereista sai maanantaina tyttövauvan, eivätkä nämäkään tarinat kauheasti helpota vauvakuumetta. Käy melkein sääliksi melko tuoretta kundikaveria, vaikka ei se tunnu säikkyvän mun vauvajuttuja :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.2.15 18:09:59

Tripi, eiksulla aina ole ollut vauvakuume? :D
------------------------------
19.

Aamulla kuvittelin nähneeni unta, kunnes Dannin ilmoittautumiseen sekaantui kylpyhuoneesta Alissankin ääni. Danni sanoi aina ensin nätisti, kokeilevasti olevansa hereillä, huhuu? ja korotti ääntään vasta sitten. Alissa aloitti täysin palkein heti alusta asti ja se sai minut ponkaisemaan pystyyn kun joku olisi heittänyt päälleni sangollisen vettä. Veskua ei ollut missään, tai siis ainakaan hän ei ollut sängyssä, joten kömmin itsekseni jupisten jalkeille. Päätäni särki, tästä ei tulisi hyvä aamu, mutta huokaisin kun Vesku astui ovesta Dannin kanssa.
- Ota sä tää, mä otan kiljukaulan. Tää on puhdas ja vaihdettu.
- Sä olet aarre, sanoin katsoen Veskua kiitollisena ja romahdin takaisin sängylle. Hän antoi Dannin viereeni ja minä toivoin, että se malttaisi pysyä paikoillaan eikä konttaisi karkuun ihan heti. Pääni ei ollut vielä ihan hereillä. Kuulin, miten Alissan huutaminen vaimeni kun Vesku kantoi sen vuorostaan hoitopöydälle Dannin huoneeseen ja kohta he tulivat sänkyyn myös.

- Tässä sitä taas ollaan, koko suurperhe, Vesku sanoi mietteliäästi kun makasimme sängyn vastakkaisilla laidoilla vauvat välissämme.
- Niin, ja sä olet murunen. Ja aarre. Kultaakin kalliimpi. Ihana mies.
- Sä taidat olla vielä vähän liikuttuneessa tilassa.
- Voi olla, myönsin ja suljin hetkeksi silmäni. Saisinpa nukkua vielä vaikka viisi minuuttia! Pienet kädet kuitenkin tarrasivat ensin rintaani ja sitten leukaani ja Danni tuli antamaan aamusuukkoaan. Se vetäytyi kuitenkin kummastuneen näköisenä pois ja sen alahuuli alkoi epäilyttävästi väpättää.
- Voi ei, sen mielestä mä varmaan haisen kamalalle, sanoin. – Se ei oo tottunu vanhan viinan hajuun!
- Käy pesemässä hampaasi, Vesku ehdotti yrittäen olla nauramatta.

Tottelin ja kun palasin Danni mönki antamassa aamupusuja Veskulle, Alissa istui tutkimassa omia varpaitaan keskittyneen näköisenä.
- Kerro nyt vielä alusta asti, mitä tapahtui, sanoin ja asetuin takaisin pitkäkseni.
- Ovikello soi, Stumppi oli siellä Alissa rattaissa ja kysyi, voidaanko me ottaa se yöksi. Että Kaisa on viety sairaalaan.
- Ja se oli menossa sinne?
- Ei se sitä sanonut, mutta minne muualle se olisi voinut olla menossa jos ei voi lasta ottaa mukaan?
- Kapakkaan?
- Oletkohan sä nyt vähän pahantahtonen?
- Voi olla. Mitä se sanoi tapahtuneen?

- Että kun se tuli kotiin, oli Kaisa maannut lattialla verilammikossa hirveä hole päässä ja Jaakko istunut vieressä ihmettelemässä. Se oli soittanut ambulanssin kun ei Kaisa ollut herännyt, mutta ei se niistä tapahtumista sen enempää sanonut. Paitsi että ilmeisesti siellä oli ollu pienet ryypingit menossa.
- Soittiko se poliisit?
- Ei se siitä mitään maininnut. Ei mulle tullut mieleen kysellä siinä kohden, kunhan otin lapsen että se pääsi menemään.
- Mun täytyy varmaan ruveta soittelemaan ympäriinsä ja selvittelemään mitä tapahtui, sanoin, mutta en liikahtanut vielä mihinkään, sillä Danni oli päättänyt palata pussailemaan haisevaa äitiään. Tuoksuin ilmeisesti paremmalta nyt, sillä se ei enää näyttänyt loukkaantuneelta vaan nauroi ääneen kun suukottelin sitä takaisin. Yksinäinen Alissa alkoi säälittää minua ja vedin senkin syliini.
- Jos sä aiot jäädä tänne saat tottua aamuhaleihin, sanoin sille. Se ei vastannut, mutta ei pyristellyt poiskaan.

Seuraavien rutiinien jälkeen, kun lapset olivat saaneet ruokaa ja me kahvia kytkin nuukahtamassa olevan puhelimeni laturiin ja aloin soitella. Äidin kännykkä ei vastannut, mutta enpä ollut semmoista odottanutkaan. Oli vain tuntunut tarpeelliselta kokeilla. Numero, joka minulla oli merkitty kuuluvan Stumpille meni ilmoitukseen ettei numero ollut käytössä, joten soitin Miilalle seuraavaksi. Kai hän tietäisi. Siitä tulikin pitkä puhelu, kun sain selostaa pariin otteeseen sen kaiken, minkä olin nyt kahdesti kuullut Veskulta. Miilakaan ei kuitenkaan osannut auttaa Stumpin tavoittelemisessa, hänellä oli sama numero joka minun korvaani oli antanut tiedotetta.
- En mä tiedä mihin seuraavaksi soittasin, sanoin sitten ja katsoin Veskua odottaen ideoita.
- Kysy nyt Töölöstä miten sun äitisi voi.
- Ai niin. Töölössäkö se on?
- Hmm, itse asiassa se on varmaan viety Malmille.

Siispä jäljitin äitiä seuraavaksi ja lopulta hän löytyi kuitenkin Töölöstä. Kun olin saanut toisessa päässä olevan osastosihteerin tai kenet lie vakuuttuneeksi siitä, että olin tosiaan Kaisa Alakärpän tytär ja lähin omainen, hän kertoi, että äidillä oli kallonmurtuma ja että häntä oli leikattu, tai paremminkin ruuvattu kokoon aamuyöllä. Silloin vasta oikeastaan tajusin tapahtuneen. En ollut erityisesti pitänyt äidistä, en totisesti arvostanut häntä vähääkään, mutta oli melko onttoa ajatella, että hän makasi jossain sairaalassa tajuttomana. Minun täytyisi soittaa Matille, äidin eksälle, jotta hän kertoisi velipuolilleni. Olivatkohan he muuten koskaan eronneet virallisesti? En tiennyt.

Se oli paha puhelu, tai sitten minulta alkoi loppua veto. Hienoa, kellokin oli jo melkein yhdeksän ja olin ihan poikki. Join kylmenneen kahvini pois ja päätin että nyt sai riittää vähäksi aikaa.
- Mä en jaksa nyt enempää.
- Eiköhän siinä ollukkin tärkeimmät. Mä menen pukemaan lapset, Vesku sanoi.
- Mä tuun auttamaan. Jos se piristäisi mua.

Iskimme vauvat istumaan Dannin ammeeseen ja Vesku piti niitä silmällä sillä aikaa kun etsin Dannin kaapista niitä vähän isompia perintövaatteita, joita ei vielä ollut otettu käyttöön. Stumppi ei ollut tuonut Alissan mukana mitään, hyvä että oli tajunnut pukea sille haalarin päälle. Vesku oli illalla jo vaihtanut sille Dannin pyjaman ylle kun se oli tullessaan ollut niskaa myöten märkä. Adrenaliini alkoi taas pikku hiljaa antaa merkkejä itsestään ja tunsin miten kulmakarvani vetäytyivät ryppyyn, vaikka tuijotin vain viattomia pieniä vaatekappaleita erikokoisissa läjissä.

Jäin nalkkiin kotiin kun Vesku lähti töihin. En oikein voinut lähteä mihinkään kahden pikkulapsen kanssa, joista kumpikaan ei kävellyt, enkä saanut niitä mukavasti sullottua kumpiinkaan rattaista. Kokeilin kyllä, mutta alimmainen alkoi aina itkeä. No, eipä sen niin väliä, en ollut juuri mihinkään menossakaan. Tarja ei odottanut Dannia tänään, kun olin suunnitellut löhöäväni koko päivän kotona joka tapauksessa. Äitiä ei ollut mieltä mennä katsomaan, jos piti paikkansa mitä Vesku arveli: että häntä pidettäisiin tajuttomana muutama päivä leikkauksen jälkeen. Enkä sinne ottaisi mukaan yhtäkään vauvaa, saati kahta. Lasten lounaaseen ja meidän kaikkien kolmen päiväuniin meni suurin osa iltapäivästä ja sitten soikin jo ovikello vaativasti.

Vähän viisastuneena katsoin ovisilmästä ja näin Ilsen ja Miilan, Miila ojensi jo uudestaan sormeaan kohti ovikelloa, vaikken varmaan ollut viipynyt minuuttiakaan.
- Vähempikin riittää, sanoin avatessani oven ja näin, että heillä oli Karoliinakin mukana. – Kappas, koko suku kerralla. missä iskä?
- No se on vielä töissä, Ilse sanoi kärsimättömästi. – Miila kertoi mulle töissä mitä tapahtui ja me päätettiin tulla apuun.
- Tilanne on kyllä aika hyvin hallinnassa nyt, sanoin ja nappasin Karoliinan syliini. – Karoliina-täti.
- Mä riisun nyt, tyttö ilmoitti arvokkaasti ja halusi minun laskevan itsensä alas.

- En mä oikeastaan tarvii mitään apua nyt, toistin kun kolmikko oli päässyt sisään asti.
- Onko sulla ruokaa kahdelle… tarviiko sun tehdä jotain?
- No mä en pääse liikkeelle täältä kun en voi työntää kaksia rattaita, eikä mulla ole kahta turvaistuinta autoon mutta ei mun tarvii mihinkään mennäkään tänään.
- Miten sun äiti voi?

Kerroin sen vähän mitä tiesin mistään ja sitten istuimme ja päivittelimme. Ainakin heidän vierailunsa piristi minua, eikä sekään kovin harmittanut, kun Ilse sivumennen teki kattilallisen perunamuusia josta he syöttivät kaikille lapsille.
- Sen mä kyllä haluaisin tietää, että mitä oikeasti tapahtui, sanoin miettiväisesti.
- Mä otan kyllä siitä selvää, mä menen etsimään isän käsiini, lupasi Miila. – Kehtaakin mennä vaihtamaan puhelinnumeroa kertomatta mulle.
- Kysy siltä mitä se on ajatellut tehdä lapselleen ja koska se aikoo ottaa sen kotiin, ehdotin.
- Ei tässä elämässä, sanoi Ilse varmasti. – Ei siitä ole vauvan hoitajaksi.
- No mitä Alissalle sitten tapahtuu? kysyin. Vähän tuollaista vastausta olin kyllä kehitellyt itsekin. Jos Stumppi olisi tuonut Alissan tänne vain jotta pääsisi käymään äidin luona sairaalassa, tai jopa vaikka huuhtoakseen järkytyksen hanaoluella lähikapakassa hän olisi jo antanut kuulua itsestään.

Kysymys hiljensi meidät kaikki.
- Ota sinä se, sehän on sunkin siskosi, ehdotin Miilalle, joka näytti kauhistuneelta.
- Enhän mä voi, mun täytyy käydä töissä. Tai siis, tietysti voin nyt viikonlopuksi, vaikka me kyllä aiottiin käydä jouluostoksilla ja ulkona syömässä… äiti?
- Voi se meille viikonlopuksi tulla, vaikkei se olekaan mun sisko, Ilse sanoi. – Mutta maanantaina…
- Sulla on joululoma, ja ihan valmis infrastruktuuri täällä vauvan kannalta, aloitti Miila katsoen minua. Minua nauratti, hänen ilmeensä, ei muu.
- Kunhan kiusasin. Tietysti se voi olla täällä kunnes nyt jotain selviää.
- Ja mä selvitän, lupasi Miila.

Iltamyöhällä Miila lähetti viestin, että oli paikallistanut isänsä ja seuraavana aamuna he seisoivat molemmat oven takana parin ison kassin kanssa. Stumppi näytti vähän nololta ja paljon väsyneeltä ja sanoi anteeksipyytävästi, ettei hän ollut ollut oikein muistanut meitä. Oli ollut kaikenlaista hässäkkää. Minusta se oli ehkä omituisin sanavalinta mitä olin koskaan kuullut, mutta saattoihan se olla totuudenmukainenkin. Kai se pisti ihmisen vähän sekaisin jos löysi naisystävänsä verissään ja tajuttomana.
- No hyvä että muistit sillon torstaina tuoda vauvan tänne, sanoin vain.
- Ei sitä voinut unohtaa, kyllä se semmosen metelin piti itsestään. Säikähti tietysti kaikkea sitä meteliä kun ambulanssimiehet kolisteli paareja sun muuta.
- Puhumattakaan siitä, että se oli varmaan kuolemaisillaan nälkään ja läpimärkä.

Stumppi näytti hämmästyneeltä, kuin ei olisi tiennyt että vauvat tarvitsevat ruokaa tai pissaavat. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, joten vaihdoin puheenaihetta.
- Miten äiti voi?
- Ei se ole hereillä vielä.
- Kaatuiko se itse vai tekikö Jaakko jotain? Siis pitikö ne jotain ryyppyjuhlia siellä kahdestaan?
- Ilmeisesti, oli siellä ainakin viinaksia aika lailla, ja Jaakko väitti sen vaan horjahtaneen päin jotain kulmaa.

Hiljenimme kaikki hetkeksi, en tiedä mitä kukakin mietti. Minä ainakin ihmettelin, miksi äiti oli niin kauhean ihastunut Jaakkoon. Ei se voinut olla semmoista ihastumista kuin Stumppiin, poikahan oli tuskin puolet hänen iästään, eikä hänessä ollut mitään säväyttävää. Minä sen kai parhaiten tiesin. Pikkunätti naama eikä kummoista selkärankaa – ei missään nimessä semmoista vetoa kuin Stumpissa, jota vilkaisin salavihkaa. Olin hiukan suutuksissani hänelle ja minusta hän oli aikamoinen renttu, mutta hänessä oli jotain. Vähän kuin hän olisi käyttänyt sitä hulluksi tekevää hajustetta, minkä mainoksissa naiset tekivät omituisia asioita, mutta ei hän kyllä tuoksunut kuin hiukkasen vanhalle alkoholille. Siirryin Veskun viereen sohvalle turvaan ja nappasin Dannin matkalla syliini.

Vesku alkoi puhua Alissan tulevaisuudesta. Stumppi kohautteli olkapäitään ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta hoitaa sitä. Hänen piti käydä töissä, eikä sillä ollut päivähoitopaikkaa kun äiti oli ollut kotona.
- Kai sen nyt tämmösessä tapauksessa saa jonnekin tarhaan, ehdotti Miila. Minä puistelin epäillen päätäni. Olin jo hiukan tutustunut kunnallisen päivähoidon ihmeelliseen maailmaan ja se oli ehkä byrokraattisinta mitä olin ikinä nähnyt. Olin itsekin ruvennut ihmettelemään, että entä jos äiti ei pääsisikään sairaalasta siihen mennessä kun minun joululomani oli ohi ja Alissa olisi vielä meillä niin mitä ihmettä tekisimme sille. Tarja taivutti sääntöjä jo lahjakkaasti kun jousti niin paljon Dannin hoitoaikojen kanssa.

- Mulla on välillä pitkiä päiviä töissä, enkä mä osaa sitä hoitaa, sanoi Stumppi suoraan. – Eikö se voisi olla täällä? Tietysti mä maksan, hän lisäsi kiireesti.
- Saa se, sanoi Vesku ja vikaisin häntä alta kulmieni. Tietysti olin samaa mieltä, mutta emme olleet ihan noin loppuun asti keskustelleet asiasta. Hän mulkaisi takaisin. – Ellei me pidetä sitä täällä kaikessa hiljaisuudessa niin sossut laittaa sen johonkin lastenkotiin kunnes sillä on kotona joku joka voi hoitaa sitä.
- Ellei äiti parane se on siellä sitten lopun ikäänsä, sanoin hitaasti.

Se oikeastaan selkiytti sen asian. Alissa asuisi meillä nyt ainakin alkuun. Tehtäisiin lisää päätöksiä sitten sitä mukaa kun asiat etenisivät, kun äiti heräisi. Ja tietysti hän heräisi, ja paranisi, ihan lähipäivinä, vakuuttelivat Miila ja Stumppi yhteen ääneen. Lähinnä kai toisilleen, Vesku ja minä osasimme molemmat olla vähän epäileväisempiä sen suhteen, mikä oli kallonmurtuman paranemisennuste. Ei äiti ainakaan ihan jouluksi tulisi kotiin, se oli varmaa.

Vesku lähti viemään Stumpin kotiin tuodakseen sitten palatessaan Alissan sängyn ja syöttötuolin ja Miila jäi auttamaan minua. Raivasimme työhuoneeseen tilan uudelle sängylle. Vitisi Alissa nukkuessaan tai ei, ei sitä sentään pysyvästi voinut laittaa pesuhuoneeseen nukkumaan. Danni sai luvan vain tottua tätiinsä.
- Haluatko sä että mä otan sen meille nyt viikonlopuksi? tarjoutui Miila.
- Sullahan oli menoa. Ei sen väliä. Ehkä sen on parempikin nyt vähän rauhassa totutella olemaan täällä, ettei tarvii parin päivän välein vaihtaa asuntoa.
- Kai teilläkin on menoja ja jouluhommia.
- On, tallilla pitäisi käydä, ja ruokaostoksilla ja mä ajattelin kyllä päästä vilkasemaan äitiäkin. Mutta siinä se menee missä Dannikin.
- Mä voin käydä hoitamassa Nikin tänään jos sä haluat, ja Mustikankin, jos Vesku antaa.
- Ratsastaisitko sä Nikillä kanssa? kysyin toiveikkaana.
- Voin mä, tai ainakin juoksuttaa tai jotain.
- Okei, kiinni veti.
- Ja mä vien sen toisen vaatekassin meille. On sitten vaihtovaatteita sille sielläkin.

Se päivä katosi käsistä kuin vesi, oikeastaan Alissan pienen omaisuuden purkamiseen ja ruoanlaittoon ja kaupassakäyntiin, mikä olikin iso operaatio kun etsimme sille turvaistuimenkin. Ehdin kuitenkin ajaa katsomaan äitiä juuri ennen vierailutunnin päättymistä illalla, vaikka ei siitä paljon iloa ollut. Surulliseksi vain tulin kun katsoin hänen sängyssä letkuissa makaavaa ruumistaan. Vesku oli ollut oikeassa, häntä tosiaan pidettiin tajuttomana. Se lääkitys oli tarkoitus ottaa pois maanantaihin mennessä, mutta miten pian hän sitten itsekseen heräisi jäisi nähtäväksi. Se saattoi tapahtua koska tahansa, joko heti tai ei ollenkaan. Minun piti itkeä sitä vähän aikaa autossa ennen kuin lähdin ajamaan takaisin kotiin.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   13.2.15 19:23:29

Jaa näin Alissa päätyi uuteen perheeseen! En yhtään muistanu miten tää meni.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   13.2.15 21:16:33

Tripsurakas, multa löytyy lainalapsikin (lainaponin lisäksi). A tosin on niin helppo ipana, kun tottelee kaikkia muita mukisematta :D.

Oivoi, mä olin ihan unohtanut tämän menneen näin. Voi että. Tietyllä tapaa tuli kamalan surullinen olo.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.2.15 21:51:11

Selviikö tässä se että miten oikeasti Kaisa satutti itsensä? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.2.15 19:34:48

Ei muistaakseni, mä en ainakaan muista tietäväni, miten se oikeesti kävi.
------------------------
20.

Mikään ei oikeastaan muuttunut niinä muutamana päivänä mitä oli jäljellä jouluaattoon ja mikä jouluakin tärkeämpää - sitä edeltävään Dannin ensimmäiseen syntymäpäivään. Tarja oli yhtenä päivänä ottanut molemmat tytöt hoitoon, kun muut hänen hoitolapsensa olivat jo joululomalla, että minä pääsin hamstraamaan viimeisiä jouluostoksia ja kakunkoristeita sekä käymään tallilla. Kun olin istunut siellä hetken juttelemassa hänen kanssaan hakiessani lapsia hän oli arvellut, että saattaisi välillä jatkossakin ottaa ne molemmat. Virallisesti saattaisi olla hankalaa saada Alissaa tähän hänen ryhmäänsä, mutta sitäkin voisi yrittää.

- Puhut mun pomolle kuin enkeli ja mä yritän puhua sille järkeä, jos ne vaikka menisi niin kuin sisaruksista, hän sanoi.
- Mä en haluaisi ruveta elämään niin kuin tää olisi pysyvä järjestely, sanoin suutani mutristaen.
- Jos edes epäilet niin parempi ruveta varautumaan. Kaikki vie kuitenkin aikansa – ja onhan elämää joulun jälkeenkin, vaikka nyt alkaa pyhät.
- Niinpä. Ja mun pitäisi saada tehtyä läksyt ennen kuin koulu taas alkaa, ja lukea yhteen tenttiin, mistä en päässy läpi… kiinnostaa vaan ihan miljoonasti nyt!
- Vietä joulu ensin kaikessa rauhassa ja ota sitten itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä, sanoi Tarja.

Ilse ja iskä toivat Dannin synttäreille ehkä parhaan lahjan: kaksostenrattaat, jotka he olivat huomanneet naapurinsa kellarikomerossa ja käyneet puoliväkisin ostamassa pois. Danni itse ei niistä välittänyt, eikä lahjoistaan muutenkaan, paitsi niiden ihanista värikkäistä käärepapereista. Karoliina yritti saada Alissaa leikkimään kanssaan mutta sekin mylläsi mieluummin paperikasassa. Mahtaisi tytöille tulla juhlaa huomisillasta ja kaikista joululahjapaketeista!
- Ne on ihan tylsiä, tuli Karoliina ilmoittamaan naama mutrussa.
- Ne ei vielä osaa, Ilse lohdutti sitä, mutta onneksi Jinna ja Ville ja Leksa saapuivat silloin ja Karoliina sai haluamansa leikkikaverin.

- Voi luoja, tää on kyllä ihan jotain muuta kuin mitä mä kuvittelin mun tulevaisuudelta, huokaisin kun katsoin lapsilaumaa joka touhusi olohuoneessa.
- Onneksi niistä vaan puolet jää tänne, ajattele sitä, Jinna lohdutti, mutta Vesku säikäytti minut. Hän nojasi kyynärpäillään pöydänreunaan ja sanoi:
- Päinvastoin, musta tää näyttää oikeen hyvältä.

Jouluaattona ajoimme Hankoon, kunhan Vesku oli päässyt töistä. Hän oli ehdottanut, että voisimme jäädä kotiinkin ja päästä helpommalla, mutta minä olin kyllä toista mieltä. Ajomatka ei kuitenkaan vienyt kuin vähän toista tuntia ja olin kyllä sitä mieltä, että siellä olisi jouluisempaa kuin meillä kotona. Ehkä jopa tytöt hukkuisivat siihen lapsilaumaan niin että ehtisimme itsekin nauttia vähän aikaa joulun rauhasta, tai ainakin tunnelmasta. Sitä paitsi oli ikuisuus siitä kun olimme nähneet Leenaa viimeksi. Riikka ei tullut kyytiin kuten niin usein ennen: hän oli hommannut oman auton ja mennyt sinne jo aiemmin.

Pitsihuvilassa oli meno kuin päiväkodin joulujuhlissa ja aloin miettiä olisiko sittenkin ollut parempi jäädä kotiin. Riston ja Eevan lapset olivat jo isoja, ja Titan ja Jaskankin isoimmat, mutta ei se sutinaa yhtään vähentänyt, päinvastoin. Niistä lähti vaan enemmän ääntä kuin pienemmistä. Loviisa ja Launo-vauva – joka ei tietenkään enää ollut mikään vauva – ottivat Dannin ja Alissan riemusta kiljuen vastaan niin, että heidän nuorin veljensä, joka oli vasta muutaman viikon ikäinen heräsi mukaan konserttiin. Minä karkasin keittiön nimelliseen rauhaan, missä Riikkakin piilotteli.
- Kiitos, hän sanoi minulle.
- Ole hyvä, mistä hyvästä?
- Mun ei tarvitse enää ikinä harkita lisääntymistä, te ootte kyllä pitäneet huolen siitä.
- Äläs nyt, ei noita ole edes kymmentä tuolla. Luuletko sä Leenan tyytyvän vähempään kuin tusinaan?
- Se on sen murhe. Se on osuutensa tehnyt, tyytyköön siihen.

- Mitäs Antti? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta.
- Menneen talven lumia, sanoi Riikka vähän liian kevyesti.
- Oho, mä olen pahoillani. Kai.
- Minä sen lemppasin. Se oli pikkuisen liian snobi, tai oikeastaan ihan liian snobi.
- Hmm, mä muistelen että Miila oli suunnilleen samaa mieltä.
- Mutta oli se kivaa niin kauan kun se kesti, sanoi Riikka hiukan piristyen. – Otatko sä glögiä?
- Juu, kiitos, sanoin hymyillen. Vesku ajaisi takaisin, kun minä olin ajanut tänne.
- Leikitään teinejä ja mennään takapihalle piiloon tupakallekin?
- Ehdottomasti mennään jos sä tarjoat!

Ja niin hiivimme höyryävien mukien kanssa ohitse ruokasalin ja olohuoneen, pysähtyen oviaukoilla katsomaan, ettei kukaan huomaisi, ja kun pääsimme ulos hihitimme kuin pikkutytöt.
- Hei haloo, me ollaan aikuisia, Riikka sanoi ja yritti vakavoitua.
- Mä en halua olla vielä aikuinen. Onko sulla ne tupakat?
- Minkäs teet, olet väkisinkin, lapsi ja kaikki, Tai kaksi.
- Nyt en oo ainakaan kymmeneen minuuttiin, että älä puhu semmosia. Ollaan vaan piilossa ja poltellaan salaa.

Tirskuimme siellä kunnes alkoi palella ja tupakansavu oli varmaan tuulettunut vaatteista. Sitten hiivimme takaisin sisään, mutta tirskuminen ei kadonnut, ihan kuin glögissä olisi ollut enemmänkin terästettä kuin se puolen sentin loraus minkä olin nähnyt Riikan sinne sekaan laittavan.
- Sä olet maailman paras käly, sanoin hänelle.
- Mä olen sun ainoa käly.
- Siellähän te olette, Leena huomasi meidät. – Riikka-kiltti, viitsisitkö sä kattaa lapsille ensin.

Kurkkasin olohuoneeseen ja näin Alissan istuvan Mirja-mummin sylissä ja Dannin olevan Nillan ja Taijan hellässä huomassa, isommat tytöt vahtivat, ettei se saanut kaadettua joulukuusta päälleen tai repinyt paketteja. Sitten autoin Riikkaa laittamaan pöytään yhdeksän tonttukuvioista lautasta. Enää ei ollut toivoakaan sellaisesta, että koko suku mahtuisi syömään kerralla, jälkipolvi oli pakko hoidella pois jaloista ensin, etenkin kun osa oli vielä syötettäviä.
- Ihan kun teillä olisi kaksoset, hymistelivät Titta ja Eeva kun Vesku auttoi Dannia ja minä Alissaa. Niin se oli ruvennut menemään, Alissahan oli kuitenkin minun sukulaiseni. Vaikka minun nähdäkseni Vesku kohteli niitä aivan samalla tavoin, tasapuolisesti, tiesin kuitenkin että Danni oli hänelle paljon tärkeämpi. Tietenkin oli, pitikin olla, ja niin oli minullekin, mutta ei Alissan sentään tarvinnut tuntea olevansa huutolaislapsi meillä.

Luojan kiitos ne nukahtivat siksi aikaa että saimme itsekin syödä kaikessa rauhassa ja nukkuivat itse asiassa vielä silloinkin kun koko seurue yritti mahtua olohuoneeseen odottamaan Joulupukkia.
- Tää alkaa käydä tuskallisen ahtaaksi, ilmoitin Leenalle.
- Höpö höpö, sopu sijaa antaa, nainen hymyili niin onnellisen näköisenä, etten raaskinut jatkaa kuten olin aikonut: ”me taidetaan olla ensi joulu kotona”. Niinhän meidän oli pitänyt olla tänäkin jouluna, mikä lie oli pääni kääntänyt viime hetkellä.
- No, mä jään katsomaan ettei vauvat tipahda sängyltä, sanoin hyvilläni ja vetäydyin vierashuoneeseen, missä tytöt nukkuivat parisängyllä vierekkäin, vatsat täynnä. Niin oli minullakin, enkä pistänyt ollenkaan pahakseni että sain heittäytyä pitkäkseni vähäksi aikaa, ja Veskukin tuli sinne tuskin paria minuuttia myöhemmin. Kauempaa talon uumenista kuului jännittynyttä puhetta ja hermostunutta kikatusta ja kun kuulin vaimean kolinan ja jyskytyksen se muuttui suoraan sanoen kiljunaksi.

- Kuka on joulupukki? kysyin Veskulta, joka näytti nukkuvalta.
- Iljan veli, tai ehkä Ilja itse jos se on täällä, hän sanoi avaamatta silmiään. Minäkin suljin omani. Avasin ne, kun jostain paljon lähempää kuului kumea kolkutus. Tytöt eivät heränneet, eikä Vesku, mutta kun minä nousin istumaan näin kynnyksellä Joulupukin ja sen takana kurkkimassa aika monet lapsenkasvot.
- Hou, hou, hou, olio sanoi, enkä enää ollenkaan epäillyt ettei se olisi Ilja itse.
- Se halusi tulla tuomaan teidän lahjoja, selitti Eemil niin, että ässien suhina kuului. – Kun teidän piti vahtia vauvoja.
- Hyvä, sanoin vähän pöpperöisesti ja kävin lasten riemuksi halaamassa Joulupukkia. Koko lauma nauroi ihastuksissaan niin, että Vesku ja lapsetkin heräsivät ja vasta Ilja sai ne hiljenemään Lapsilauma kantoi hänen määräyksestään läjän paketteja sängyn jalkopäähän ja jäi sitten odottavasti tuijottamaan että ne avattaisiin.

- Auttakaa te tyttöjä, Nilla ja Eemil, tehän osaatte jo lukea mitkä paketit on niille, ehdotin ja hämmästyksekseni sain organisoitua koko porukan sängylle ja sen ympärille vauvojen kanssa. Itse kiskoin Iljan käytävälle ja kurkistin hänen partansa alle.
- Olethan se sinä.
- Minä itse, hän vahvisti, ja sitten Veskukin liittyi seuraan hiukset pörrössä.
- Mennään keittiöön niin sä saat glögisi, sitä sä kuitenkin odotat, hän ehdotti, ja siirryimme sinne rupattelemaan, kunnes Taija tuli sanomaan, että kaikki Dannin ja Alissan paketit oli avattu. Veskun ja minun piti tulla avaamaan omamme.
- Kyllä me ollaan ensi joulu kotona, sanoin puoliääneen.

Kävin iskän kanssa katsomassa äitiä seuraavana päivänä. Äiti oli nyt maannut sängynpohjassa melkein viikon ilman mitään tajuttomanapitävää lääkitystä muttei siitä huolimatta ollut oikein tässä maailmassa. Ei hän koomassa ollut, hän oli availlut silmiään jo ja jos häntä ravisteli hän heräsi ja saattoi syödä jos sai ruokaa suuhunsa, mutta ei hän ollut oikein läsnä.

Seisoimme sängyn vieressä ja katselimme häntä, ja kun iskä laittoi kätensä ympärilleni minua alkoi itkettää. En tiennyt koska hän oli äidin nähnyt viimeksi, varmaan minun ylioppilasjuhlissani, kun en ollut äitiä Dannin ristiäisiin kutsunut. Olimme taas olleet riidoissa enkä ollut halunnut häntä sinne. Ei iskänkään varmaan ollut helppo katsoa tuota vajavaisesti elossaolevaa ihmistä, joka oli joskus ollut hänen vaimonsa.
- Kyllä se siitä, hän sanoi minulle ja puristi lohduttavasti. Vedin henkeä ja nielin nyyhkytyksiä, ja sitten äiti räväytti silmänsä auki. Hypähdin säikähdyksestä, vaikka olin hänen ennenkin nähnyt tekevän niin vierailujeni aikana. Yleensä ne sulkeutuivat aika pian, mutta nyt hän näytti katselevan maailmaa, silmät liikkuivat ja astahdin lähemmäksi. Hän katsoi minuakin, ihan selvästi. En osannut sanoa, oliko se jotain uutta ja ihmeellistä, mutta ainakaan en ollut semmoista nähnyt edellisillä kerroilla.

- Äiti, sanoin ja hän kuuli sen. Katse palasi katosta takaisin minuun. Emme olleet tullessamme nähneet ketään henkilökunnasta, en tiennyt oliko hän ollut näin tavoitettavissa jo eilen tai toissapäivänä kun en ollut käynyt. Silitin varovasti hänen poskeaan, joka tuntui viileältä silkkipaperilta, ja ihmeekseni näin, miten yksinäinen kyynel valui toisesta silmästä hiljalleen pitkin poskea tyynylle. Sitten hän sulki taas silmänsä eikä avannut niitä uudelleen.
- @!#$ idiootti, mutisin ja tartuin iskää kädestä, halusin ulos täältä.
- Kyllä se siitä, iskä sanoi uudestaan, kun pääsimme käytävälle.
- Mua suututtaa, sanoin. – Tapahtu siellä mitä tahansa niin ihan itse se aiheutti sen.
- Niin kai.
- Ja tässä sitä nyt omaiset suree ja huolehtii.
- Niinpä. Kuule, kyllä sä sen kestät.

Iskä piti minua olkapäistä kiinni ja katsoi vakavana silmiini. Tällä tavoin hän oli pitänyt joskus minulle vakavia puhutteluja, vaikka Ilse olikin jotenkin luonnostaan liu’uttanut itselleen enimmän kasvatusvastuun tultuaan perheeseemme. Tai mitä meitä nyt oli tarvinnut kasvattaa, me olimme Miilan kanssa saaneet mennä melkein miten itse halusimme, emmekä olleet juurikaan mokailleet.
- Niin mä kestänkin, kyllä mä sen tiedän, sanoin kiukkuisesti. – Saa kai sitä silti olla vihanen ja surullinen?
- Saa, ehdottomasti saa, iskä lupasi. – Ja tiedäthän sä että mä… me autetaan missä vaan voidaan.
- Miten ois nelisen tuntia enemmän omaa aikaa vuorokauteen?
- Ottasitko ennemmin nelikaistaisen moottoritien Havaijille?
- No sama se, kai sekin voisi joskus olla tarpeellinen. Mennään hakemaan lapset.
Danni ja Alissa olivat Ilsen hoteissa parhaillaan koska Vesku oli töissä.

Kotona – siis Ilsen ja iskän kotona – oli menossa vauvaolympialaiset. Jäin mykistyneenä tuijottamaan menoa olohuoneessa. Ilse istui lattialla sohvan vieressä ja Karoliina seisoi häntä vastapäätä ehkä kolmen metrin päässä, seinää vasten. Hän antoi sieltä än-yy-tee-nyt –komentoja ja Ilse päästi liikkeelle Dannin ja Alissan. Horjuen ja heiluen ne taapersivat kohden Karoliinaa, muksahdellen välillä nurin matkalla. Istuin itse kynnykselle vähän voipuneena. Olivathan ne molemmat näyttäneet pieniä kävelytemppuja jo pidemmän aikaa, mutta tuommoista kilpajuoksua en ollut nähnyt.

- Kaikkea te keksitte, sanoin ja Danni katsoi minua yllättyneenä, nyt vasta tajuten jotain muuta kuin ’Karoliinan, joka sitä maanitteli luokseen. Se kääntyi täydellisen sulavasti kesken askeleen ja juoksi luokseni. – Jumaliste, siinä meni viimenenkin rauha ja vapaus kun noi kaksi juoksee.
- No mutta, sanoi Ilse ja katsoi minua huolestuneena, mutta enhän ollut tosissani vihainen. Ei, olin hiton ylpeä Dannista. Se oli kuukauden nuorempi Alissaa ja muutenkin sillä oli hitaammat kehitysoletukset kun se oli syntynyt liian aikaisin, ja tuossa ne juoksivat kilpaa.
- Me opetettiin ne, sanoi Karoliina ylpeänä ja yritti nostaa Alissaa syliin.
- Mä näen että te opetitte, sanoin, ja suukotin Dannia pullealle poskelle. – Kukas niitä nyt enää ikinä vahtii kun pitäis olla monta paria käsiä ja jalkoja että pysyy perässä? Mä en pääse enää ikinä tallille ilman lapsenvahtia. Mä joudun sulkemaan ne sinne tyhjään boksiin.

Siihen ongelmaan löysin kuitenkin avun yllättävältä taholta. Ilja-kulta soitti palanneensa joulupukkihommista Helsinkiin ja ihan pienellä vihjauksella hän oli valmis reissaamaan minun ja lasten kanssa tallille silloin kun Vesku oli töissä. Välillä hän tuli vaikkei Vesku ollutkaan töissä, jolloin saatoimme ratsastaa yhdessä maastoon, tai sitten Vesku ehti katsoa miltä Nikin ja minun meno näytti ja antaa neuvoja. Ilja viihdytti vauvoja hyvällä säällä joko ulkona lumessa pulkan kanssa tai sitten sisällä heinävarastotallin edelleenkin tyhjässä boksissa. Kerran näin, miten hän yritti opettaa tyttöjä pelaamaan jotain korttipeliä lattialle levitetyn toppaloimikerroksen päällä ja melkein menetti hermonsa kun Danni imeskeli kortteja. Muutoin hän oli uskomattoman hyvä lastenhoitaja, mistä annoin hänelle täyden tunnustuksen.

- Mä ehkä vaihdankin alaa, Ilja sanoi mietteissään. – En ole ihan varma onko tää filosofia kuitenkaan mun juttu. Jospa mä opiskelisinkin lastenhoitajaksi.
- Ei! sanoin kiireesti. Ilja oli sinä aikana kun minä olin hänet tuntenut, ei kovinkaan monta vuotta, kokeillut jo lähes kymmentä ammattia ennen kuin oli keksinyt lähteä lukemaan filosofiaa. – Filosofia on ehdottomasti sulle kaikista parhaimmin sopiva ala, älä vaan lopeta sitä!
- Niinkö? Ilja sanoi epäilevästi.
- Usko mua, mä tiedän! Saat ihan rauhassa opiskella lastenhoitoa näiden meidän vekaroiden kanssa, mutta älä ota sitä leipätyöksesi.
- Jaa. No, jos sä olet ihan varma…

Ilja oli outo lintu jos kuka, ja aika usein mieleeni tuli ajatus, että hän vain esitti omituista boheemia eksentrikkoa, sillä joskus kun oikein innostuimme keskustelemaan, hän unohti heitellä kaukaahaettuja huomautuksia ja käyttäytyi kuin normaali ihminen. Ja oli asia miten tahansa, hän tuli hyvin toimeen vauvojen kanssa ja nämä tykkäsivät hänestä. Leikittelin jo hetken ajatuksella, että jos Ilja kuitenkin päättäisi lopettaa opintonsa yliopistolla voisimme ehkä palkata hänet lastenhoitajaksi? Tai…

- Jos Alissa jää meille niin mitä sanot jos hommattaisiin meille au pair? kysyin Veskulta sinä iltana heti, kun hän oli astunut toisella jalallaan kynnyksen yli.
- Ja mitähän sä nyt hourit, hän huokaisi. Kuulin hänen äänestään ja näin hänen kasvoistaan, että takana oli melkoinen päivä. Ja minä kun olin niin hyvällä tuulella päästyäni päivällä maastoilemaan, ensin Mustilla ja sitten Nikillä, Iljan leikkiessä sillä aikaa lasten kanssa mäenlaskua ja eväsretkeä, ensin mainittua turvekasan tuulenpuoleisella sivulla ja retkeä sitten tyhjässä boksissa.

- Unohda, sanoin ja kävin hakemassa hänet eteisestä sohvalle pitkäkseen. Minulla oli tänään voimia ja tarmoa antaa hänen olla vuorostaan väsynyt ja minua huvitti leikkiä pikkuvaimoa, kotirouvaa, joka oli omistautunut vain perheenpään hyvinvoinnista huolehtimiseen.
- Vahinko ettei sulla ole aamutossuja ja piippua, mä voisin tuoda ne sulle nyt niin kuin hyvinkoulutettu koira, sanoin. – Niin, ja sanomalehden ja drinksun.
- En mä jaksa nyt lukea, hän sanoi ja pisti silmänsä kiinni.

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   15.2.15 01:08:51

Kyllä mä taidan olla ollut vauvakuumeessa jo toistakymmentä vuotta 😄 tänään olin katsomassa taas viikon vanhaa ipanaa, ja pääsinkin viihdyttämään 5kk vanhaa poitsua, voi että miten se oli ihanaa! Nyt ei tarvii kuin ottaa ukkokulta niskalenkkiin ja alkaa puhua sulosia 😉

Ja flanu, A on kyllä ihan huippuhauska likka, pitäis joku ilta tulla moikkailemaan teitä 😊

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.15 18:21:39

21.

Au pair –ajatus oli periaatteessa upea, paitsi että se oli mahdoton. Mihin me olisimme semmoisen laittaneet asumaan? Saunan pesuhuoneeseen? Ja olihan se riskialtis yritys, mitä jos se ihminen osoittautuisikin huvittelunhaluiseksi hempukaksi joka halusi vain juosta Helsingin yössä, tai pahempaa, vaikka narkkariksi. Tai koti-ikävästä kärsiväksi hissukaksi, josta minä saisin kolmannen huollettavan sen sijaan että apulaisen lastenhoitoon.

Mutta olin kai ollut menossa asioiden edelle, eihän kukaan ollut sanonut että Alissan pitäisi jäädä meille kokonaan. Äiti alkoi melkeinpä säännönmukaisesti olla valveilla kun pari kertaa viikossa kävin häntä katsomassa, ja hän jaksoi jutellakin välillä. Oli tosin pelottavaa, miten hän välillä puhui ihan omiaan, ja säikähdin ensin, että hän oli menettänyt joko järkensä tai muistinsa tai molemmat. Sitten huomasin kuitenkin, että hän vain vaihtoi puheenaihetta aina kun minä yritin kysyä miten onnettomuus oikein oli tapahtunut. Ei hänen järjessään mitään vikaa ollut jos hän osasi vältellä minun utelujani. Niinpä kertoilin vain enimmäkseen Alissan kuulumisia, niistä ei aiheutunut yhtäkkisiä keskustelun hyppäyksiä verhojen väriin tai lapsuusmuistoihin.

Sängystä hän ei kuitenkaan päässyt omin avuin ylös, eikä kävelemään ilman apua. Jokin siinä rysäyksessä oli tehnyt jotakin hänen vasemmalle puoliskolleen ja raajat toimivat heikosti. Niinpä kun lääkärit alkoivat puhua kotiuttamisesta en tiennyt mitä sanoa. Eihän tuo kotona pärjäisi, eikä ainakaan vauvan kanssa.
- Ei kotiin, johonkin kuntoutukseen, äiti selitti.
- Ai niin kuin laitokseen? No sitten.
- Mutta mä tahdon kotiin.
- Mä tahdon että sä kuntoudut, että Alissa voi muuttaa kotiinsa takaisin, sanoin minä ja äidin silmät kyyneltyivät välittömästi. Hänestä oli tullut kauhean itkuherkkä, pari kertaa per vierailu hän ainakin vetisteli, mutta ei se enää minua häirinnyt sinänsä. Aluksi oli tullut kauhean paha mieli, nyt vain pelotti vähän, että tulisiko hän ihan entiselleen.

Päätin luottaa siihen, että tulisi, ja pian, sillä aikaa minulla oli muita huolia. Elle oli tehnyt meille yhteisesti työksiannetusta tutkielmasta oman osuutensa jo ennen joulua ja nyt loppiaisen jo lähestyessä hän alkoi painostaa minua raukkaa, joka en ollut vielä aloittanutkaan. En viitsinyt ruveta selittelemään, hän tiesi kyllä jo äidistä ja Alissasta, lupasin vaan ruveta hommiin. Tehtävä se oli joka tapauksessa, ja Elle toivoi vienosti, että saisin jotain kirjoitettua ennen kuin hän lähtisi pariksi viikoksi lomalle Italiaan.
- Mä lupaan, vannoin vilpittömästi puhelimeen. – Mä pistän kaiken muun holdiin! Mä hommaan lastenhoitajan! Mä laitan hevosen lomalle! Teen sitä kaiket yöt!
- No älä nyt rupee marttyyriksi.
- En niin, mä olin ihan tosissani. Saat huomenna ekat sivut.

- Hai täs siul on hyvä lastenhoitaja, sanoi Ilja, joka sattui olemaan meillä.
- Mitä sä alat tehdä? kysyi Vesku.
- No sitä fakin kouluhommaa. Tulisitko sä? kysyin Iljalta. – Tarja ei voi ottaa Alissaa ainakaan tällä viikolla kun sillä on ihan täysi ryhmä, se ei pysty ulkoilemaan niiden kanssa jos niitä on enemmän kuin neljä. Enkä mä oikeesti ymmärrä miten se pystyy sillonkaan.
- Totta kai mä tulen. Kyllä mä ne hoidan, älä huolehdi.
- Mä kysyn Miilalta jos se ehtisi käydä ratsastamassa Nikillä pari päivää niin kaikki sun vapaa-aika ei mee tallilla, sanoin Veskulle. – Tai oikeestaan, se voisi hyvin pitää vähän lomaa. En mä sitä montaa päivää tee kun vauhtiin pääsen.
- Kyllä mä ehdin sillä lepakkovuorossa ratsastaa. Sitten kun tuntilaiset on pois maneesista, Vesku sanoi.
- Ja sitten oot kotona puolen yön aikaan joka ilta. Ei kiitos. Ellei Miila pääse niin seisköön.

Seuraavana aamuna Ilja saapui kesken tyttöjen aamiaisen ja alkoi toppuutella kun meinasin lähteä viemään Dannia hoitoon.
- Turhaan sä sitä mihinkään roudaat. Kyllä mä aina kaks noin pientä naista hoitelen. Hukkaat vaan aikaa sinne menemisessä.
- Niinkö? sanoin, mutta en sitten miettinyt enempää. Kokeilkoot. Soitin Tarjalle ja sanoin, ettei Dannikaan tulisi tänään, sitten Ilja hätyytti minut yläkertaan ja kielsi tulemasta alas ennen kuin hän huutaisi lounaalle. Lounaalle?

Ensimmäisenä aamupäivänä enimmäkseen kuuntelin mitä alakerrassa tapahtui ja kävin välillä muka juomassa sillä mieleeni oli äkkiä tullut kauhea epäilys, että niin hajamielinen kun Ilja oli, hän saattaisi yhtäkkiä unohtaa olevansa lapsenvahtina. Olin väärässä. Hän hoiti koko homman paremmin kun minä itse, lounasta myöten, joskin hän oli kuvitellut syöttävänsä tytöillekin salamipaprikapizzaa. Etsin niille jääkaapista perunamuusin ja jauhelihakastikkeen rippeet ja pidin hänelle lyhyen luennon siitä, mitä yksivuotiaat yleisesti ottaen halusivat syödä samalla kun itse ahmin pizzaa ja sitten palasin ylös. Luottamukseni Iljaan oli kasvanut sen verran, että pääsin ihan oikeasti keskittymään nyt ja aloin harkita lopettelemista vasta kun kuulin alhaalta Veskunkin äänen. Missähän välissä hänkin oli tullut – ja missä lapset olivat nukkuneet päiväunensa kun ei Ilja ollut tuonut niitä ylös sänkyihinsä? Minua alkoi huvittaa kun muistin miten olin joskus kiukutellut Veskun uppoutumista hommiinsa. Aika useinkin. Ja nyt olin itse samanlainen. Voi meidän lapsiparkoja!

Vesku ja Ilja istuivat katsomassa seitsemän uutisia tytöt syleissään ja pysähdyin portaille.
- Voi arvaatteko te miten söpöiltä te näytätte siinä? Oikein perheonnea! tirskahdin
- Saitko sä mitään tehtyä? kysyi Vesku välittämättä kommentistani ollenkaan.
- Kyllä mä aloin päästä vauhtiin. Mä en kuullu sun tulevan, enkä tajunnu ajankulua.
- Mä oisin tullut kohta ilmottautumaan kyllä. Meen käymään tallilla ja kai Iljankin pitäis jo päästä kotiin.
- Ei mulla oo mikään kiire, teillä on isompi telkkari kun mulla, sanoi Ilja.

Niin hän jäi pitämään seuraa minulle ja kun tytöt olivat saaneet iltapalansa hän auttoi kylvettämään ne ja laittamaan nukkumaan.
- Sä olet ihan ilmiömäinen lastenhoitaja, sanoin kun palasimme sohvalle katsomaan CSI:tä.
- Se on kauhean hauskaa, hän sanoi. – Ne on ihan mielettömiä tyyppejä. Oletko sä huomannut että Alissa syö vasemmalla kädellä?
- Se syö molemmilla vuorotellen.
- Tänään se söi vaan vasemmalla.
- Mä taidan tehdä niille jotain ruokaa huomiseksi, niin sun ei tarvii, sanoin todetessani, että ohjelma oli uusinta ja aloin vääntäytyä ylös sohvalta.
- Etkö sä tykännyt mun pizzasta? kysyi Ilja kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
- Tykkäsin, mutta ei sun tarvitse ruokaakin laittaa, on ihan tarpeeksi ihanaa että sä olet täällä hoitamassa niitä.
- Mutta mä tykkään laittaa ruokaa. Pitäisiköhän mun ruveta kokiksi?

Päivät miespalvelijani kanssa antoivat minulle tilaisuuden innostua tutkimisesta ja kirjoittamisesta enemmän kuin olin kuvitellut mahdolliseksi. Neljän työntäyteisen vuorokauden jälkeen kun olin varma, että kaikki mitä Ellen kanssa olimme sopineet sisällytettäväksi työhömme oli katettu, antoi Vesku minulle läjän oman ryhmänsä vanhoja tutkielmia. Siellä oli yksi melkein samasta aiheesta kuin meidän ja kun luin sen läpi totesin, että se oli paljon suppeampi.
- Hyvä ettet näyttänyt tätä aiemmin, mä olisin vaan saanut kiusauksen kopioida tästä, sanoi Veskulle.
- Piti mun antaa se sulle aiemmin mutten löytänyt sitä, hän sanoi. – Ootko sä nyt valmis?
- Olen, sanoin ja painoin sähköpostini Lähetä-nappia. Sinne meni koko roska Ellelle ihmeteltäväksi.

- Hyvä, mä sanon Iljalle ettei sen tarvii tulla huomenna, Vesku sanoi ja kääntyi palatakseen alakertaan.
- Miten niin ei tarvii? Mä haluan tallille!
- No ainakaan sen ei tarvii tulla heti aamusta ja viettää koko päivää täällä sun kanssa.
- Mikä vuoro sulla on?
- Ilta.
- No mutta pitäähän sen sitten, jos me mennään tallille ennen kuin sä lähdet töihin.
- Eikö Tarja voi ottaa molempia tyttöjä pariksi tunniksi?
- En mä tiedä – mutta paljon helpompaahan se on jos Ilja tulee tänne.
- Hmph. Nyt mä meen kumminkin lähettämään sen kotiin, että saadaan vaihteeksi viettää vähän koti-iltaa.
- Eihän tässä oo muita ollukkaan kuin koti-iltoja, mä olen jo ihan mökkihöperö! sanoin ja venyttelin.
- Kahdenkeskenkin vois olla kiva olla joskus.
- Meitä on hei neljä.

Vesku meni inttämättä enempää ja minulla meni vähän aikaa ennen kuin tajusin koko keskustelun. Ihan kuin häntä olisi ottanut päähän se, että Ilja oli tarjonnut apuaan. Alhaalta kuului ulko-oven kolahdus ennen kuin ehdin sinne asti ja löysin Veskun annostelemassa pikku kuppeihin mansikkakiisseliä. Danni ja Alissa istuivat jo valmiiksi syöttötuoleissaan kummallakin lusikka kourassaan ja tosiaan, Alissa piti omaansa vasemmassa kädessä.
- Et kai sä ollut epäkohtelias Iljalle kun se noin äkkiä lähti? kysyin epäluuloisena.
- Sanoin että nähdään aamulla.

- Hitto, musta tuntuu kuin mä olisin ollut jossain matkalla ja vasta tullut kotiin, ihmettelin. Oli kuin en olisi viikkoon käynytkään alakerrassa, vaikka olinkin. – Sä et käynytkään tänään tallilla?
- Kävin, työmatkalla, en vaan ratsastanut. Hevoset oli elossa ja molemmilla oli neljä jalkaa.
- Hienoa. Sano mulle vielä että tervetuloa kotiin.
- Tervetuloa kotiin, sanoi Vesku tottelevaisesti ja menin nojaamaan häneen.
- Nyt sä ehkä tiedät miltä musta tuntui sillon kun sä olit kolmannella vuosikurssilla, nauroin hänelle.
- Viedään ipanat nukkumaan ja tullaan alas kattomaan telkkaria, hän ehdotti ja antoi suukon otsalleni.
- Voi, miten romanttista. Uutisetko sieltä tulee?
- Ei meidän oo pakko katsoa niitä.
- Hyvä, sanoin, nostin kiisselikupit ipanoille ja suutelin Veskua leuanpieleen ja sitten korvalle. Havaitsin, että minulla oli ollut ikävä häntä ja lujasta puristuksesta päätellen myös päinvastoin.

Ilja tuli taas aamulla totuttuun tapaansa ja jätimme hänet syöttämään lapsille aamupuuroa. Oli niin kurja sää, ettei edes hänen tehnyt mieli lähteä niiden kanssa tallille mukaan.
- Pitäsitkö sä mulle tuntia, vai aiotko sä ratsastaa? kysyin Veskulta kun ajoin innoissani vähän liian kovaa lumituiskussa.
- Kohta en kumpaakaan ellet sä hiljennä.
- Sori, sanoin katuvaisesti. Keli ei tosiaan ollut oikein hyvä. – Mutta?
- En mä ratsasta, Mustikalla on nyt loma. Me hypättiin monta päivää.
- Neuvo sitten meitä, jooko? Niki on varmaan ihan innoissaan taas kun pääsee töihin.
- Ilman muuta, Vesku sanoi ja puristi minua reidestä, mikä sai minut hymyilemään.

Niki oli tohkeissaan. Miila oli käynyt sillä yhtenä päivänä vähän keventelemässä, mutta oli joutunut livahtamaan pois maneesista jo hetkeä myöhemmin kun sinne oli tullut alkeisryhmä. Kenttä oli ollut tähän asti käyttökelvoton, mutta katselin lumipyryä tyytyväisenä – nyt siihen tulisi kunnon lumikerros ja siinäkin voisi hyvin ratsastaa. Ei kuitenkaan tänään kun näkyväisyys oli tuiskussa kymmenen metrin luokkaa. Menimme maneesiin.

Meillä sujui loistavasti. Niki teki innoissaan kaiken mitä pyysin niin kauan kun tajusi mistä oli kysymys ja turhautui pukittelemaan ja juoksemaan karkuun vain kun oli selvästi ihan ymmällään. Vesku näki maneesin laidalta kuitenkin enemmän ja osasi arvella mitä olin tehnyt väärin. Tunnin tahkoamisen jälkeen pystyimme laukkaamaan hidasta, koottua laukkaa ympäri maneesin niin, että minusta tuntui kuin olisin minä hetkenä tahansa liukunut takakaaren yli. Kuin Niki olisi laukannut etujalat ilmassa.
- Se ei oo ikinä, ei ikinä tuntunut näin hyvältä, sanoin tohkeissani.
- Ei se ole koskaan näyttänytkään noin hyvältä, sanoi Vesku ja näytti olevan ihan tosissaan.
- Ja mä kun jo pelkäsin ettei siitä tuu enää ratsua.
- Oletko sä jo ruvennu katsomaan kevään kisoja? Pitäskö ruveta etsimään?
- Oh, joo, täydellistä tekemistä tämmöseksi lumisadepäiväksi, hymyilin.

Kiitimme Iljaa kauniisti taas kerran lastenhoitoavusta ja hän lähti, jotenkin vähän yksinäisen näköisenä. Murehdin sitä hetken, mutta sitten ajattelin, että täytyihän hänellä olla jotain omaakin elämää täällä Helsingissä, kuinka hän muuten olisi täällä viihtynyt jo näin kauan. Vesku lähti töihin ja minä istutin Dannin ja Alissan telkkarin eteen katsomaan teletappeja ja itse selasin Esran lehden ja surffailin netissä etsimässä kisoja. Ei niitä vielä juuri löytynyt, mutta aloin miettiä, olisiko liian suureellista maksaa jo Nikille aluelupa. Päätin odottaa kunnes keksisin ensimmäiset sen tason kisat joihin haluaisin sen kanssa, tuntui hyvän onnen härnäämiseltä tehdä se etukäteen. Sitten soitin ajankulukseni Miilalle ja kysyin joutaisiko hän käymään töistä tullessaan. Emme olleet nähneet vähään aikaan.

Kuuden maissa hän tulikin, pukeutuneena vieraan näköisesti jakkupukuun.
- Mä en ikinä taida tottua siihen että sä olet olevinasi virkanainen nyt, sanoin.
- Enkä mä siihen että sä olet olevinasi äiti, hän heitti takaisin, riisui bleiserinsä ja heittäytyi sohvalle. – Hei lapset, tulkaas tänne!
Danni istui varovaisen näköisenä lampaankarvan päällä takaoven edessä, mutta Alissa, joka ei ollut yhtä epäluuloinen vieraita kohtaan meni uteliaana katsomaan kuka nyt oli tullut. Minulla ei ollut oikein selvää käsitystä miten hyvin tuonikäiset tunsivat ja muistivat muut kuin päivittäiset tuttavuutensa, mutta Alissa vaikutti tyytyväiseltä kun Miila nosti sen mahansa päälle ratsastamaan. Hyvä niin.

Minä pärpätin kuin en olisi viikkoon nähnyt aikuista ihmistä – mikä melkein olikin totta kun olin seurustellut lähinnä kirjojen ja nettisivujen kanssa – ja hehkutin Nikin upeaa käytöstä aamulla. Miila kuunteli kohtuullisen kiinnostuneen näköisenä ja kysyi sitten:
- Oletko sä jo käynyt katsomassa sun äitiä siellä uudessa paikassa?
- En mä edes tiennyt että se on missään uudessa paikassa.
- Ai, mä luulin että sulle olisi ainakin ilmotettu. Isä sanoi sen päässeen sinne kuntoutukseen.
- Tiesikö sun isäs kertoa mitään siitä mitä silloin oikein tapahtui?
- Ei sen enempää kun alunperinkään. Sen mitä Jaakko oli kertonut. Sun äiti ei kuulemma muista mitään.
- Kyllä mä luulen että se muistaa, se vaihtaa puheenaihetta aina kun mä kysyn.
- No, mitä me niistä. Pääasia että kaikki on hengissä.
- Musta olisi aika kivaa sekin, jos Alissa pääsisi omaan kotiinsa.
- Vie se katsomaan sun… teidän äitiä. Jos se saisi sen paranemisen jotenkin vauhtiin.
- Niin vienkin, päätin. En ollut halunnut viedä vauvoja sairaalaan kaikkien sairaalabakteerien ja muiden pöpöjen sekaan, mutta kuntoutuskeskus oli toinen juttu. Päätin tehdä sen heti huomenna, Danni saisi taas mennä hoitoon ja Alissa ja minä lähtisimme vierailulle.
- Saanko mä ottaa sen viikonlopuksi? Miila kysyi ja kutitti Alissaa leuan alta niin että se kikatti.
- Kaikkea sä kysytkin. Ilman muuta.

Ennen kuntoutuskeskusta halusin kuitenkin tallille. Minun oli pakko saada kokeilla oliko Niki vielä tänäänkin yhtä loistava ja sain Tarjan ottamaan Alissankin pariksi tunniksi kun vannoin tulevani hakemaan sen ennen lounasta. Ratsastin taas maneesissa reilun tunnin verran ja se oli. Olisin voinut jatkaa vaikka miten kauan, mutta kun velvollisuudet kutsuivat. Danni katseli epäileväisen näköisenä kun minä nappasin Alissan mukaani viedäkseni sen kotiin syömään ennen vierailua äidin luo – teki pahaa nähdä miten sillä alkoi alahuuli väpättää.
- En mä voi, puuskahdin Tarjalle.
- Voit sä, ei se itke kuin sen hetken kun te ootte näkyvissä, Tarja sanoi.
- En mä silti voi, kun ei mun ole pakko. Mun sydän halkee.
- Se pyörittää sua pikkusormensa ympärille, varoitti Tarja.
- Kyllä mä sen tiedän, sanoin ja otin Danninkin mukaan.

Oli ihan erilaista nähdä äiti uudessa paikassa, missä hänellä oli normaalit vaatteet päällä eikä hän maannut raidallisen pussilakanan alla vaan istuskeli sängyn laidalla ja yllättyi suunnattomasti nähdessään meidät. Kyyneleet alkoivat oitis valua pitkin hänen poskiaan kun hän näki tytötkin.
- Pystytkö sä pitelemään sitä sylissä? kysyin kun olin saanut Alissan ulos ulkohaalaristaan.
- Jos autat mut tohon tuoliin niin se ei ainakaan tipu, äiti sanoi ja osoitti nojatuolia huoneennurkassa. Tein niin ja nostin Alissan perään. Äiti pyyhki naamaansa ja jutteli sille, mutta Alissa ei kauan viihtynyt paikoillaan, ne alkoivat Dannin kanssa tutkia huonetta ja etenkin nostettavan ja laskettavan sängyn mielenkiintoisia alaosia.

- Miten sä edistyt? kysyin keskustelusävyyn ja istuin itse sängyn laidalle, kurkkien vähän huolissani missä tyttöjen pikku sormet olivatkaan.
- Koko ajan, pikku hiljaa, vaikka enhän mä nyt vielä ole ollut täällä kuin hetken.
- Kai sä pääset tosta rollaattorista eroon? kysyin tuijottaen nurkassa seisovaa kapistusta. Sen kanssa ei taatusti juostu yksivuotiaan perässä.
- Se olisi tarkoitus. Ihanaa kun tulitte. Anna se vielä tänne, jooko?

Katselin miten äiti puristi Alissan syliinsä paremmalla kädellään ja olin melko pessimistisellä tuulella. Ei tytön lähtemistä meiltä voinut vieläkään oikein hengitystä pidättäen odottaa.

Lähettäjä: 12345 
Päivämäärä:   15.2.15 22:36:18

Nää on niin parasta!

Luen samalla Henriikkajuttuja, en vaan löydä "pääosassa Henriikka 10":n jälkeistä topikkia... saiskohan sen jostain esiin? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.15 23:02:47

No noi linkit multa löytyy; http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=850670&t=850670

Lähettäjä: 12345 
Päivämäärä:   16.2.15 06:49:21

Kiitti! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.2.15 19:49:00

22.

Onneksi Tarja oli jo silloin joulun alla ruvennut puhumaan järjestelyistä Alissan suhteen ja onneksi minä olin ottanut onkeeni. Häneltä lähti yksi hoitolapsi pois ja Alissa saatiin tungettua virallisesti sen tilalle, sisaruspaikalle, sosiaalisista syistä. En tiedä mitä olisi tapahtunut muuten, arvoin joskus iltaisin olisimmeko voineet antaa sen joutua lastenkotiin vai olisinko minä taas joutunut keskeyttämään opinnot. Iljan opiskelut olivat taas alkaneet siinä missä minunkin joten häneenkään ei enää olisi voinut turvautua – joskaan en tiedä kävikö hän ikinä millään luennoilla.

Oli hyvä, että sitä ei tarvinnut tosissaan miettiä, elämä oli ihan tarpeeksi rankkaa muutenkin. Niki oli alkanut taas venkoilla minulle loistavan alun jälkeen enkä vaan olisi halunnut uskoa sitä todeksi. Olisin voinut hukkua itsesyytöksiin kun se alkoi esittää ihan samoja oireita kuin syksyllä ja päättelin, että olin innoissani rasittanut sitä yhtäkkiä liikaa, kun se oli ollut niin hieno.
- Ainakin sä tiedät nyt mitä tehdä, lohdutti Vesku.
- Juu. Seisottaa. Ja piikittää. Ja kävelyttää. Ja piikittää. Ainoo mitä mä en tiedä on se, että miten hitaasti mun sitten pitäisi ruveta sillä ratsastamaan että se kestää sen.
- Kysy eläinlääkäriltä, Vesku ehdotti, ja niin tein, mutta ei hän osannut mitään absoluuttisia ohjeita antaa, sanoi vaan että näköjään se mitä viimeksi olin tehnyt oli liikaa. Sen nyt olin tajunnut jo itsekin. Kävelemään hän neuvoi, rentoa kävelytystä, taluttaen tai selästä.

Niin Niki sitten lomaili taas, mutta Musti sen sijaan ei. Veskulla oli pätkä talvilomaa anottuna tasan sille viikolle kun minulla oli yksi työharjoittelujakso ja silloin hän ratsasti sillä tehotreeniä. Kun näin sen viikonloppuna sen jälkeen en tiennyt ollako ihastuksissani vai tukehtua kateuteen. Vesku sai ratsastaa ja hän aikoi mennä sen kanssa kisoihinkin niin pian kuin mahdollista, aloittaa kauden heti ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen. No, tiesin minä. Minun olisi pitänyt olla kannustava ja iloinen ja meinasin kuolla vitutukseen.
- Haluaksä tulla kokeilemaan? Vesku kysyi ratsastaen katsomon kohdalle, missä kykin tyttöjen rattaiden kanssa. Teki mieli tiuskaista että pitäisi terveen ihanan hevosensa, mutta en sentään tehnyt niin. Sen verran minun teki mieleni sen selkään.

Mustikka ei yllättäen sitten liikkunut ollnkaan nätisti enää kun minä yritin. Se ei ottanut kahta askelta peräkkäin suorana vaan poikitti ja kiemurteli ja välillä se oli ihan ässänmuotoinen. Se heilutti päätäänkin kuin taisteleva merileijona.
- Sä teet liikaa, älä nypi äläkä potki, Vesku huusi. ja puuskahdin äänettömästi. Minun ei olisi pitänyt kiivetä tänne ollenkaan kun olin ollut valmiiksi huonolla tuulella. Se ei ollut reilua Mustikkaa kohtaan.

Heitin ohjat hetkeksi pois ja hengitin syvään yrittäen tyhjentää pääni, sitten yritin aloittaa puhtaalta pöydältä. Vain aavistus ohjaa, pohkeita vielä vähemmän. Maiskautin ja annoin sen kävellä eteenpäin.
- Noin, sanoi Vesku ja näytti hymyilevän tyytyväisenä, tuskin minun taidoilleni vaan kauniille hevoselleen.
- En mä viitsi jatkaa enempää, mä en ole sopivalla tuulella tähän nyt.
- Kävele nyt edes pari kierrosta kun kerran oot siellä, tarvii se loppukäynnit.
- No siihen mä ehkä just pystyn, mutisin. Samaa olin tehnyt Nikin kanssakin kyllästymiseen asti. Alkukäyntejä jotka sitten muuttuivat loppukäynneiksi ilman mitään siinä välissä. Välillä jo mietin mitä järkeä siinä oli. Tai koko elämässä sen puoleen.

- Ootko sä koskaan ajatellut vaihtaa työpaikkaa? kysyin Veskulta kun olimme palanneet kotiin, tehneet ruokaa ja hän alkoi valmistautua työvuoroon, joka päättyisi vasta parin vuorokauden kuluttua.
- En, miten niin? hän kysyi yllättyneenä. – Tuolla on kivaa.
- Niin, huokaisin. – Mulla voisi olla kivempaa jos sä tekisit semmosia normaalin ihmisen vuoroja, niin kuin kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen.
- Harvassa paikassa ei oo ollenkaan iltavuoroja tai päivystyksiä.
- No illatkin mä vielä kestäsin, mutta mä vihaan tätä, että sä olet poissa vuorokausikaupalla.
- Ihan tottako? Vesku näytti siltä kuin moinen ajatus ei olisi tullut hänen mieleensäkään, vaikka muistin miten hän oli alkuun itsekin inhonnut pitkiä vuoroja. En vaivautunut vastaamaan. Kai kertasanominen riitti. Menköön nyt vaan pois jaloista sinne kivaan työpaikkaansa niin minä voisin aloittaa loppuviikonlopun vankeuden Danni ja Alissa jaloissa riippoina. Saisin aloittaa siitä, että soittelisin listan läpi tarjotakseni niitä huomenna jonnekin pariksi tunniksi että pääsisin tallille. Tallille taluttamaan rampaa koniani, ja Veskun kisaratsua. Hurraa.

- Me ollaan menossa Alin luo kylään huomenna, sanoi Ilse. – Mutta voidaanhan me tietty ottaa pikkusetkin mukaan.
- Juu ei tarvii – kolme lasta mukaan kylään on kyllä liikaa. Mä kysyn Miilalta.

- Voi kun me ollaan just menossa laivasatamaan, päätettiin lähteä käymään Tallinnassa, sanoi Miila.
- Okei, mä kokeilen mitä Jinna tekee.

- Hyvä kun herätit, haukotteli Jinna. – Mun pitää lähteä yövuoroon.
- Just. Jonain muuna päivänä minua olisi naurattanut, tänään ei. – Oisin vaan kaivannu hetkeksi lapsenhoitajaa huomenna. Tai siis pariksi tunniksi.
- Ville on Vihdissä tän viikonlopun Rassan kanssa, ja Leksa mun äidillä, mutta jos ei sulle kellonajalla oo väliä niin voin mä ne ottaa kun herään.
- Kiitos mutta sitä en viitti kaverille tehdä. Ellei oo pakko. Mä kokeilen vielä.

- Mihin aikaan? kysyi Ilja.
- Sä olet tosi ystävä! Miksen mä soittanut sulle heti ensimmäiseksi?
- No sitä mä ihmettelen suuresti. Mihin aikaan?
- Ei mitään väliä, kunhan vaan jossain välissä pääsen sinne. Ei, Alissa, älä mee kaappiin! Singahdin keittiöön, mihin Dannikin oli kovaa vauhtia menossa Alissan keksittyä kurkistaa siihen kaappiin jossa säilytimme muroja ja jauhoja.
- Ootko sä raukka sielä ihan yksin? Haluatko seuraa?
- No en mä sun lauantai-iltaasi ala pilaamaan.
- Ei se sun seurasta pilaudu, tai tyttöjen. Mä tuun saman tien.
- Tuu ihmeessä, sanoin tyytyväisenä. Olin tullut vähän paremmalle tuulelle heti kun hän ei ollutkaan kieltäytynyt, ja se oli ensimmäinen kerta sinä päivänä.

Nappasin yhden lapsen kumpaankin kainalooni ja kannoin ne pois keittiöstä.
- Ilja-setä tulee leikkimään teidän kanssa, selitin niille. Danni sai hellyydenpuuskan ja alkoi antaa pusuja poskelleni ja Alissa seurasi esimerkkiä, sekin oli jo oppinut kupletin juonen. Oli mahdotonta olla enää huonolla tuulella sen jälkeen. Sitä paitsi ne kutittivat.

En olisi lauantai-aamuna uskonut mutta siitä tuli ihan huippuviikonloppu. Ilja toi tullessaan omituisen ranskalaisen elokuvan, jonka kanssa hän ilmeisesti oli aikonut viettää iltansa, ja kermalikööriä ja mansikoita ja kermaa.
- Mistä sä olet saanut mansikoita helmikuussa?
- Kaupasta. Mä ajattelin että tytöt saa ne iltapalaksi.
- Nehän maksaa miljoonia! Ne saa puuroa, kiitos vaan, ja ehkä yhden mansikan per nenä.
- Älä oo julma ja ahne, riittää näistä useampikin.

Riitti niistä meillekin, puuron sijaan Ilja vain kaatoi meidän kuppeihimme likööriä ja vatkasi kaikille neljälle kermavaahtoa päällimmäiseksi. Tytöt irvistelivät ensin mansikkaviipaleille, kun eivät olleet ennen semmoisia saaneet, mutta ilmeisesti ne olivat sitten hyviä kuitenkin, kun niitä ei jäänyt kuppeihin. Ei jäänyt paljon muutakaan.
- Mä vien ne nyt nukkumaan, viihdytä itteäs sen aikaa, sanoin Iljalle.
- Enkö mä saa tulla auttamaan?
- No jos sua huvittaa. Siinä kyllä menee aikaa.

Uusin ohjelmanumero oli istuttaa tytöt vierekkäin potille ja iskeä kirjat käteen. Ne malttoivat istua siinä välillä kymmenen sekuntia, välillä puoli tuntia, mutta tänään ne päättivät että kylvyssä oli kivempaa ja kaahasivat kilpaa ammeeseen kun laskin sinne vettä. Oli turha yrittää saada kylvetettyä niitä peräkkäin, niiden piti päästä sinne yhtaikaa ja sillä hyvä, vaikka vauvanammeessa alkoi olla ahdasta.
- Dannille tulee varmaan ikävä kun Alissa lähtee pois, mietiskelin hinkatessani sen puuroisia poskia pesulapulla. Ilja istui pyyhkeet sylissään vessanpöntöllä ja näytti Aleksis Kiven patsaalta.

- Onko Alissa lähdössä pois? hän kysyi.
- No jestas, toivottavasti.
- Mutta siis lähiaikoina?
- Ei lähiaikoina, huokaisin. – Äiti on edelleenkin siellä kuntoutuksessa ja ne meinas että pari-kolme kuukautta on ihan minimiaika, että se pärjää ilman rollaattoria.
- Miten sen pää on parantunut?
- Tukka kasvaa jo haavan päälle, ei siinä mitään.
- Ei kun mä tarkotin sisäpuolelta.
- Ai, naurahdin. Niin tietysti. – Se ei edelleenkään suostu sanomaan mitä tapahtui sillon kun se kaatu, joko se ei halua kertoa – ja se on itsepäinen kuin aasi – tai sitten se ei muista siitä mitään ja se hirvittää sitä ja se vaihtaa puheenaihetta. Niin että mä en tiedä edelleenkään toikkaroiko se kännipäissään vai heittikö alakerran nuorisorikollinen sen seinään.
- Entäs poliisit, eikö ne saa mitään selville?
- Mitkä poliisit? Ei sinne ikinä mitään poliiseja kai pyydetty.

Annoin Alissan Iljan kuivattavaksi ja hoitelin itse Dannin. Vaipat ja yöpuvut ja sänkyyn.
- Mä voin lukea niille, Ilja sanoi huomatessaan, että olin asettanut tuolin sänkyjen väliin ja sen alla oli läjä kirjoja.
- Ole hyvä. Mä osaan noi kaikki jo ulkoa. Ne nukahtaa kyllä kymmenessä minuutissa.
Lähdin alakertaan vilkuilemaan uutisia ja niiden päätyttyä ihmettelin kun ei Iljaa kuulunut alas. Oliko hän nukahtanut omaan ääneensä? Vai vierastivatko tytöt häntä sen verran etteivät halunneetkaan nukahtaa? Minun oli pakko kiivetä katsomaan ja löysin Iljan sieltä syventyneenä satukirjaan. Hän ei lukenut enää ääneen sillä molemmat lapset nukkuivat, ja kun hän ei huomannut minua palasin alakertaan.

Sää sunnuntaina oli kurja ja vähän vahingoniloisena mietin että mahtoivatko Miila ja Lauri potea merisairautta harmaanvalkoisessa myräkässä. Kehtasivatkin tosta noin vaan päättää lähteä risteilylle, kun itse olin lukittuna kotiin.
- Älkää te tulko tallille, siellä on ihan liian kurja ilma että voisitte tehdä mitään ulkona enkä mä nyt suorastaan rakasta ajatusta että noi mönkii tallissa, sanoin lopeteltuani aamukahvin. Ilja oli nukkunut sohvalla ja noussut keittämään sen valmiiksi jo varmaan kuudelta, joten se oli jo hiukkasen kitkerää.
- Selvä, mitäs jos me leivottais jotain? hän ehdotti pyöreiden lasiensa takaa viattomana.
- Ei missään nimessä, ei ainakaan pariin vuoteen. Mä en halua edes kuvitella minkä sotkun noi saisi aikaan!
- No me katsotaan sitten ehkä se eilinen elokuva uudestaan, ei siinä ollut oikeestaan mitään lapsille sopimatonta.
- Vaikka, joskin noi voi tykätä teletapeista enemmän, niitäkin on DVD:llä. Mulla menee ehkä kolmisen tuntia, soita jos tulee jotain.
- Ei tule, lupasi Ilja kun suljin oven perässäni.

Niki ja Musti seisoivat päät painuksissa peput tuulta vasten oritarhassa kun tulin tallille. Tuuli vonkui ja pyrytti niin, ettei edes Niki kuullut saapumistani ennen kuin menin tarhaan – maneesisää, ehdottomasti. Sitten molemmat olivatkin toiveikkaina lähdössä mukaani, enkä voinut vastustaa Mustin innokasta katsetta vaan otin sen toiseen käteeni. Yleensä en ikinä taluttanut niitä molempia yhtaikaa, sillä en luottanut Mustin teiniorin hormoneihin hitustakaan, mutta nyt päätin riskeerata. Oli liian kurja sää kävellä edes pariakymmentä ylimääräistä metriä ja jos se alkaisi riekkua voisin kyllä turvallisin mielin päästää Nikistä irti. Se ei kaikkoaisi kovinkaan kauas, todennäköisesti korkeintaan omaan karsinaansa.

Selvisin onnekkaasti talliin asti ja riisuin molemmilta rännänkuorruttamat loimet. Vesku oli pyytänyt, että kävelyttäisin Mustiakin vähän tehotreeniviikon päätteeksi ja päätin ottaa sen ensin käsittelyyn. Miksei olisi pyytänytkin, olinhan jo kävelyttämisen ammattilainen. Kun lopulta harjaamisen ja satuloinnin jälkeen pääsin maneesiin saakka, heitettyäni Nikin seuraksi hiukan heinää, Oona oli siellä.
- Piru vie, sulla on tamma, sanoin pettyneenä ovelta. Hän ratsasti yhdellä asiakashevosellaan.
- Tuu vaan, ei tän pitäis olla kiimassa, ja mä lopettelen kohta kumminkin.

Olin vähän epäileväinen mutten halunnut kävellä tuiskussa takaisinkaan, joten suljin oven takanani ja kiipesin Mustin satulaan. Se katseli Oonan tammaa kyllä kiinnostuneena, mutta ei osoittanut mitään huolestuttavia intoilun oireita, joten annoin sen kävellä rupatellen samalla Oonan kanssa. Kun hän poistui, usutin Mustin maiskuttamalla ravaamaan vähän aikaa ja kun se tänään tuntui hyväksyvän minut ihan eri lailla selkäänsä kuin edellispäivänä en voinut vastustaa kiusausta vaan yritin saada sen laukkaamaankin. Se jäi yritykseksi, mistä olin todella pahoillani kun aloin pelätä, että olin nyt sekoittanut sen nuoret pienet aivot pyytämällä jotain sen mielestä omituista, ja vielä ihan väärällä tavalla. Epätoivoissani vaihdoin suuntaa ja kokeilin vielä kerran, vaikka se oli höykyttänyt jo melkein suoleni kurkkuun. Se oli selvästi perinyt liikkeensä Wotilta eikä tasaiselta Mansikalta.

Oikeaan kierroksen se sitten tajusikin lopulta mitä epätoivoisesti yritin, tai sitten se vain jotenkin kompastui laukkaamaan.
- Hieno poika, kehuin sitä vuolaasti ja annoin sen omia aikojaan hiljentää ennen kulmaa taas raviin ja sitten käyntiin. Ehkä tämä riittäisi jäähdyttelyksi ennen kuin se taas saisi vapaapäivänsä. Annoin sen kävellä vielä hyvän aikaa miettien samalla, mitä tekisin Nikin kanssa. Jotain leikkimistäkö vai kiipeäisinkö selkään? Ainakaan maneesi ei houkutellut kävelemään taluttaen ympyrää toisensa jälkeen.

Oona tuli vastaan maneesin ja tallin välillä seuraavan ratsastettavansa kanssa joten luovuin leikkimisajatuksesta. Silloin olisin tarvinnut tyhjän maneesin, että Niki olisi voinut kävellä vapaana. Laitoin sille siis suitset päähän ja kun olin ratsastellut ympyrää maneesin keskellä äärimmäiseen pitkästymiseen asti Oonan ratsastaessa uralla päätin, että Nikin oli aika saada myös vähän juosta. Anne ei ollut antanut päiväntarkkoja ohjeita siitä, milloin ja miten sitä ruveta rasittamaan enemmän, nyt oli minun nähdäkseni juuri sopiva aika. Alkaisin muuten joko kiljua ääneen tai itkeä.

Niki pyöräytti korviaan jo ennen kuin olin päässyt ajatukseni loppuun tai ottaa ohjia kunnolla käsiini. Kroppani oli taas tehnyt minulle tepposet ja juorunut hevoselle mitä suunnittelin, vaikka en tietoisesti ollut tehnyt mitään muuta kuin päätöksen. Se kiirehti askeliaan ja minä kiirehdin keräämään ohjat. Pitkän tauon jälkeen kuvittelin, että se saattaisi tarvita niitä tukemaan itseään, enkä muutenkaan halunnut ravailla sen kanssa pitkin ohjin, kun läsnä oli toinenkin hevonen, jota se välillä luimistellen vilkuili.
- Sehän ravaa, Oona sanoi kuulostaen ihastuneelta, kun annoin sen askeltaa joustavaa raviaan uralla, minne olin siirtynyt.
- Mun pää ei kestä enää kävelemistä, sanoin minä, mutta yltiövarovaisena en uskaltanut jatkaa kun kierroksen kumpaankin suuntaan. Ihan alkuun se oli tuntunut vähän haparoivalta ja jäykältä, mutta pian se oli saanut oman tutun rytminsä takaisin.

- Miltä se näyttää? kysyin Oonalta varmuuden vuoksi.
- Se näyttää ihan hyvältä, tämä sanoi helpotuksekseni, ja viikonloppu sen kuin parani. Ehkä koko kevät ei ollutkaan menetetty. Ehkä Niki ja minä voisimme mennä samoihin kisoihin Veskun ja Mustin kanssa?

Pisteeksi iin päälle Oona vahvisti aavistukseni, että pihatto oli tyhjillään. Niki ja Musti oli siirretty sieltä pois yhdessä vaiheessa kun talliin ratsutettavaksi tullut tamma oli kehittänyt kiimaoireita uudessa paikassa eikä Musti ollut meinannut pysyä nahoissaan. Siitä pitäen ne olivat taas olleet oritarhassa, jonka aitoja yksikään hevonen ei ollut vielä ylittänyt. Nyt olin onnellinen kun pystyin viemään ne pihattotarhaan, missä oli paitsi katos myös metsää suojaksi räntätuiskulta. Ne painelivatkin peräkanaa kuin juna suoraa päätä metsikön suojiin.

Kun pääsin kotiin herkullinen tuoksu tuli ovella vastaan. Ilja oli tehnyt jotain sörsseliä, mitä en todellakaan osannut tunnistaa, mutta kanaa siinä kai oli. Muuta meillä ei ollut ollut jääkaapissakaan.
- Mä kuolen nälkään, ilmoitin.
- Mä en laittanut siihen mausteita, ne on pöydässä. Ajattelin että tytötkin voi sitten syödä sitä, Ilja sanoi ja katsoi hymyillen alaspäin. Danni ja Alissa istuivat avonaisen kaapin edessä, sen mitä olin yrittänyt varjella niiltä. Onneksi niillä ei ollut kätösissään jauhopussia vaan ne maistelivat muroja.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.15 17:04:02

23.

Maanantaina minulla oli helppo päivä. Vain pari luentoa ja sitten sain hakea tytöt hoidosta niin, että olimme kotona hetkistä ennen Veskua.
- Sä olet paljon paremmalla tuulella kuin lauantaina kun mä lähdin, hän totesi kun kiepahdin eteiseen vastaan ja naulitsin hänet seinään koko painollani, että sain suudeltua häntä kunnolla.
- Joo, sanoin hiukan hengästyneenä, sillä mieleeni oli tullut hyvinkin mielenkiintoisia ajatuksia joita ehkä haluaisin toteuttaa kunhan tytöt olisivat poissa jaloista. – Mulla oli ikävä sua.
- En mä taidakaan sitten luopua näistä pitkistä vuoroista, Vesku sanoi ja näin huvittuneen rypistyksen hänen silmäkulmissaan samalla kun hän tuttavallisesti puristi minua takapuolesta.
- Luovu pois. En mä olisi näin hyvällä tuulella ellei mulla ois ollu Ilja apuna koko viikonlopun.

- Ilja? Veskun ilme muuttui ehkä aavistuksen verran jäykemmäksi ja totesin sen hiukan kummissani.
- Niin, Ilja tuli vahtimaan noita niin että mä pääsin eilen tallille.
- Koko viikonlopun?
- No tuli se jo lauantaina. Entäs sitten, sehän on sun lapsuudenystäväsi?
- Musta tuntuu että se on jo vuosia ollu enemmän sun ystäväsi, Vesku sanoi ja irroitti varovasti käteni olkapäiltään, että pääsi peremmälle.
- No jaa, liekö sillä niin väliä, kuittasin.

Mutta taisi sillä olla, sillä illalla kun tytöt olivat nukahtaneet ja menin kiehnäämään Veskun kylkeen sohvalle hän oli edelleen jotenkin omituisen pidättyväinen.
- Ihan kuin sä olisit hirveessä puutteessa, hän sanoi kun yritin tunkea käsiäni hänen paitansa alle.
- Ehkä mä olenkin, enkö sais kun sä olet ollut vuorokausikaupalla poissa?
- Onhan sulla sentään ollu seuraa täällä.
- Et kai sä kuvittele että Ilja… mitä sä oikeen vihjailet? nauroin. En ottanut häntä oikein tosissani joten en nähnyt tarpeelliseksi suuttua. Eihän Iljaa siinä mielessä voinut ottaa vakavasti.
- En mitään, tietysti… tai mä ajattelin… Äh, en mä tiedä mitä mä ajattelin, Vesku huokaisi ja tarttui lopultakin minusta kiinni.
- Ei sun tarvii nyt ajatellakaan mitään, anna vaan aivojen valahtaa sinne missä ne miehillä yleensäkin on, kiusoittelin ja kiipesin hajareisin hänen syliinsä. – Kumma kun pitää tälleen vongata. Pistää ihan miettimään että mitä sä oot pari vuorokautta töissä tehny.

- Hävytön naikkonen, Vesku pyrskähti ja sammutti telkkarin. Jähmetyin hetkeksi kun kuvittelin kuulleeni yläkerrasta jotain, mutta siellä oli ihan hiljaista ja saatoin keskittyä heittelemään vaatteita pois tieltä sinne sun tänne ja lopultakin päästä itse asiaan. Kaadoin Veskun sohvalle ja riisuin hänetkin, mutta sitten hän pyöräyttikin minut alimmaiseksi ja jäi tuijottamaan silmiini.
- Mullakin oli ikävä sua, hän sanoi.
- Ikävä mua vai rakastelemista?
- Molempia, muru. Hän tuntui lähelläni ja kohta sisällänikin ihan uskomattoman hyvältä ja minunkin mieleeni juolahti miettiä että mikä minua nyt yhtäkkiä niin himotti. Ei se kyllä Iljan seura voinut olla, se oli varmaa.

- Oletko katsonut kalenteriasi? kysyi Jinna soittaessaan.
- Joka päivä mä sitä katselen kun etsin laukusta avaimia, murjaisin ja mietin mitä olin muka unohtanut, jonkun syntymäpäivätkö?
- Lukeeko sulla mitään tällä viikolla?
- Ai niin! Ompeluseuran kokoontumisesta alkaa olla kaks kuukautta!
- Joo ja me Kiien kanssa jo mietittiin mitä tehtäis seuraavaksi. Miten ois pikkupikkuristeily?
- No tota, mun tilanne on vähän muuttunu sitä kun viimeksi puhuttiin, aloin varovasti.
- Älä ala perua, kun en minäkään. Itehän oot sanonu koko ajan että siinä samassa menee kaksi lasta kuin ykskin, ja varmaan yhden yön meneekin.
- No entäs jos tänne on taas tuotu oven taakse joku hylätty lapsi kun mä tulen takaisin? nauroin. – Se mua vähän pelottaa! Mutta kerro nyt kuitenkin lisää.

- Kiiellä on lahjakortteja. Voitais olla joko yö merellä tai päivä merellä.
- Siis pelkästään merellä, ilman että mennään minnekään?
- Niin.
- No sitten ehdottomasti yö, mä voin kuvitella että päivä merellä tarkottaa eläkeläisporukoita humppaamassa ja naistentansseja ja semmosta. Koska?
- Siksi mä soitinkin. Sulla on kai eniten järjestämistä, tai teillä, Veskun työvuorojen kanssa, että ehdota sä ja me ihmetellään ja lintsaillaan ja vaihdellaan vuoroja sitten sen mukaan.

- Saisinko mä vapaavuorokauden? kysyin kiltisti Veskulta kun hän tuli töistä, pari tuntia liian myöhään. Jotain yllättävää oli varmaan sattunut siellä.
- Totta kai. Saanko mäkin?
- Ehdottomasti, lupasin ja nyökyttelin. – Koska sä haluat omasi ja mitä sä haluat tehdä?
- Mä voisin nukkua.
Huokaisin. En ollut valinnut ihan parasta mahdollista hetkeä ruveta puhumaan asiasta, näköjään.
- Mene vaan nukkumaan, jutellaan siitä myöhemmin.
- Miksi sä muuten multa kyselet? En mä sun tekemisiäsi vahdi.

Sen sijaan että olisi kiivennyt yläkertaan Vesku heittäytyi olohuoneen matolle ja tytöt alkoivat kiipeillä vaarallisen näköisesti syöttötuoleistaan. Molemmat olivat lopettaneet syömisen sillä hetkellä kun ovi oli käynyt ja nyt ne halusivat Veskun kimppuun. Itse asiassa Danni kiljui jotain mikä kuulosti etäisesti ”isiltä”, jos käytti vähän mielikuvitusta. Kävin äkkiä nostamassa ne lattialle ennen kuin ne tulisivat itse pää edellä ja totesin että niiden syöminen oli jäänyt pahasti vaiheeseen. No, jatkakoot myöhemmin.

Katsoin vähän kateellisena miten Vesku antoi lasten peuhata päällään ja miten väsymys pikkuhiljaa valui pois hänen kasvoiltaan, ikään kuin tuo olisi ollut nukkumista virkistävämpää. Ei minusta vaan, jos olin valmiiksi poikki en tuntenut pieniä nyrkkejä ja kantapäitä kehossani kovinkaan mieltäylentäviksi.
- Olkaa nätisti, komensin lapsia ja hetken mielijohteesta menin itsekin lattialle, Veskun kainaloon. – Nautitko sä tosiaan tästä?
- Totta kai, hän sanoi ja nappasi viime hetkellä kiinni Alissasta, joka yritti kävellä hänen mahansa päällä ja horjahti pahasti.
- Sä olet niin omituinen.

- Mitä sä sitten haluaisit tehdä?
- No en ainakaan antaa niiden kävellä mun päällä.
- Ei kun jos sä haluat vapaapäivän?
- Mennä laivalle Jinnan ja Kiien kanssa. Mutta sitten lapset jäis sun niskoillesi, tai pitäisi pyytää jotain muuta apua.
- Ei mua haittaa, eikä me tarvita muuta apua, sanoi Vesku ja kutitti Alissaa. Danni alkoi kyllästyä ja lähti vaappumaan takaisin ruokapöydän suuntaan, mistä se hamuili keskenjääneen voileipänsä ja istui lattialle syömään sitä.
- Sä rakastat noita enemmän kuin mua, syytin, enkä ihan pelkästään leikilläni.
- Koska te sitten lähtisitte? Vesku kysyi kommentoimatta väitettäni mitenkään.
- Kun sulla on sopivasti vapaata. Eli sinä sanot.

Vesku luetteli ulkomuistista seuraavat vapaansa ja minä ilmoitin sitten Kiielle ehdotukseni sopiviksi ajankohdiksi. hän lupasi katsoa oman työvuorolistansa ja haastatella Jinnaa ja varata matkan. Se meni kahden viikon päähän, mutta itse asiassa olin yllättynyt kun sopiva päivämäärä löytyi niinkin läheltä. Kolmen vuorotyöläisen yhteisen vapaan etsiminen ei ollut herkkua.
- Kivaa kun on jotain mitä odottaa, sanoi Jinna innostuneena. Minä en nyt suoraan sanottuna ollut ihan sfääreissä kun ajattelin joutumista suljetuksi laivaan satojen pääasiassa humalaan haluavien ihmisten kanssa, mutta olihan tietysti kiva päästä viettämään vähän laatuaikaa ystävien kanssa.

Ennen sitä oli kuitenkin edessä suuri tapahtuma. Vesku oli ilmoittanut Mustin erään lähellä sijaitsevan ratsastuskoulun koulukilpailuharjoituksiin.
- Tultaiskohan mekin Nikin kanssa, pohdin. – Se on ollut nyt aika hyvä.
- Ei siellä ole kuin raviluokka, Helppo C ja sitten K.N.Special. Et kai sä semmosiin? Vesku epäili.
- No K.N. vois olla ihan hyvä meille nyt talven jälkeen.
- Ois ehkä parempi ellet tulisi. Jos Musti villiintyykin ihan vieraassa paikassa ja vieraista hevosista niin päästäis ainakin äkkiä karkuun kun ei tarvii sitten odottaa Nikiä.
- Ai, ei sitten, sanoin hiukan loukkaantuen. Ihan kuin meidän Musti semmoista tekisi, sehän oli niin fiksu nuori hevonen.
- Kai sä tulet hoitamaan? Jos Ilse tai Miila ottais tytöt siksi aikaa?
- Luuletko sä että mä päästäsin teidät yksin ekoihin kisoihin? Ei, mä tuun videokamera kainalossa ja tallennan joka sekunnin.
- Okei, mun täytynee pyytää joku muu hoitajaksi sitten, Vesku nauroi.

Miila ja Lauri ottivat Dannin ja Alissan molemmat viikonloppukylään, joten lähdimme kahdestaan sunnuntai-aamuna liikkeelle. Mielestäni Niki näytti loukkaantuneelta kun pörräsin Mustin ympärillä enkä sen, joten harjasin senkin pikaisesta ja syöttelin muutaman porkkanan sille sillä aikaa kun Vesku pakkasi varusteita Oonan traileriin jota saisimme lainata.
- Mennään iltapäivällä se rata ihan ominpäin maneesissa, lupasin sille.
- Nyt mennään, sanoi Vesku kun aloin loimittaa sitä viedäkseni sen ulos ja vilkaisin kelloani. Aika oli vilahtanut ihan huomaamatta, ja suorastaan juoksutin sen ulos ehtiäkseni auttamaan takapuomin ja –luukun kanssa.

Musti oli jo kohtuullisen kokenut matkustaja, eikä vierastanut traikkua. Niin kuin ei paljon muutakaan, Vesku oli totuttanut sitä kaikkeen ajateltavissa olevaan sen lyhyen eliniän ajan. Vaan kun saavuimme perille eikä se oikein tiennyt missä oli ja mitä oli odotettavissa se alkoi äänekkääksi. Hirveä hirnunta iski päin naamaani heti kun avasin traikun sivuoven kuin paineaalto ja jouduin painamaan kädet korvilleni.
- Idiootti lapsi, ei sun tarvitse todistella mitään! toruin sitä mutta aloin pikkuhiljaa aavistella miksi Vesku ei ollut halunnut Nikiä mukaan pitkittämään reissuamme. Muistin miten Musti oli pikkuhevosena siirretty kyydistä toiseen keskellä Laakson kisaparkkia ja minusta alkoi tuntua vähän epämiellyttävältä.
- Mä laitan sille suitset siellä, saatko sä luukun auki sitten kun mä sanon? Vesku sanoi ja kiipesi sisään traikkuun komentaen hevosta hiljaiseksi. Vastasin myöntävästi.

Ulostulo sujui melko hyvin, vaikka pelkäsin jo hiukan, että kopista singahtaisi irtonainen musta salama uhkuen testosteronia. Vesku kuitenkin oli tiukasti ohjissa ja vaikka Musti vilkuili ympärilleen hurjistuneen näköisenä sen päähuomio oli kuitenkin Veskussa. Hirnumista se ei kuitenkaan käskystä lopettanut, mutta rauhoittui hiukan kun totesi ettei näköpiirissä ollut muita hevosia. Tämmöisiin harjoituskisoihin ei ollut muita vieraita ratsukoita viitsinyt lähteä, kai ne olivatkin lähnnä tarkoitetut koulun omille aloitteleville oppilaille.
- Mitähän tästä tulee? mutisin puoliääneen riisuessani kuljetussuojia väistellen samalla vikkeliä jalkoja.
- No ainakin ollaan käyty katsomassa maailmaa, ellei radalle uskalleta, sanoi Vesku hyväntuulisesti ja kävelytti hevosta ympyrällä sillä aikaa kun hain satulan.

Kävin katsomassa kilpailujen etenemistä sillä välin kun he lähtivät pienelle talutuslenkille ja kun luin lähtölistaa ja haastattelin toimihenkilöitä selvitin, mihin aikaan Veskun olisi tultava verryttelemään. Se oli heti helpon ceen ensimmäinen ryhmä, ja epäluuloisena tarkistin muiden hevosten nimet, toivoen etteivät ne ainakaan kaikki olisi tammoja. Mutta ei niistä pystynyt päättelemään mitään, siellä oli Nystyrä ja Hyttynen ja Polle. Kun ryhmä kokoontui lopulta maneesiin näin, että Vesku sai käyttää kaiken taitonsa ja tahdonvoimansa jotta Mustikka jaksaisi keskittyä häneen vieraiden hevosten sijaan. Ulkona, kun edellisen luokan palkitut olivat tulleet ulos maneesista oli Musti alkanut esitellä vehkeitään kun se oli innostunut niiden näkemisestä. Nyt se ei kuitenkaan enää orheillut, sillä vain oli suunnattomasti katseltavaa ja sen piti julistaa läsnäoloaan vähän väliä. Järjestäjät olivat onneksi laittaneet vieraan ratsukon starttaamaan ensimmäisenä ja kun muut hevoset eivät juuri kiinnittäneet siihen huomiota alkoi Mustin into hiljalleen talttua.

Sen rata oli jotain ihan sanoinkuvaamattoman kamalaa. Kouluaidat, joihin se ei äsken verryttelyssä kiinnittänyt mitään huomiota, yrittivät kimppuun. Uudenuutukaiset kaverit olivat jääneet pelottavan kauas taakse, ovensuun pienelle odottelualueelle, ja Mustin piti kulkea kaula vinossa jotta se näki ne ja yrittää huudella niille. Itse asiassa se kulki vinossa koko hevonen – jossain muussa luokassa se olisi saanut ihan kohtuulliset pisteet pohkeenväistöstä. Kun tuli ravin ja laukan vuoro se hiukan rentoutui ja eteni, mutta en tiennyt olisiko siitä paljon iloa pisteissä kun sen laukka ei ollut harjoituslaukkaa vaan suorastaan räjähti liikkeelle. Se olisi voinut ylittää vesihautoja niillä loikillaan.

Katsoin huolestuneena Veskun naamaa. Miten hän oikein suhtautuisi tähän katastrofiin, hän kun oli ennemminkin tottunut voittamaan? Hänen kasvonsa olivat keskittyneet ja vakavat ja aloin valmistella lohduttavia lauseita mielessäni kun hän ratsasti ulos ja minä pinkaisin katsomosta perään videokameroineni.
- Mitäs tykkäsit? kysyin hengästyneenä, kun en osannut päättää olisiko minun pitänyt lohduttaa vai ylistää sitä että Musti oli pysynyt neljällä jalalla eikä heilutellut pippeliään radalla. Vesku taputteli antaumuksella Mustia kaulalle maneesin edessä, mutta näytti aika miettiväiseltä.
- Noo, mä pelkäsin pahempaa, mutta toivoin parempaa. Täytyy olla tyytyväinen tähän, hän naurahti sitten ja hyppäsi alas kun huomasi, että näköpiiriin oli tulossa uusia hevosia tallin suunnasta. – Lähdetään sivummalle, tiedä mitä tuolta tulee.

Vaihdoin Mustin satulan loimeen ja sitten Vesku jäähdytteli sitä talutellen sillä aikaa kun minä kipaisin takaisin maneesille hakemaan arvostelun. Se oli nähdäkseni ihan oikeudenmukainen, luin sen palatessani parkkipaikalle. Siinä oli kakkosta ja kolmosta, muutamista raviliikkeistä sentään vitosta ja ratsastajan arvostelu oli sitten erikseen, se oli hyvä.
- Lisää kisoja, sanoi Vesku puoliääneen kun ehti lopulta itsekin katsoa sitä, sitten kun olimme lastanneet hevosen. – Lisää kokemusta… oiskohan ensi viikonloppuna missään mitään?
- Onko sulla muka vapaata?
- Hyvä pointti, pitää ruveta järjestelemään työvuoroja kisojen mukaan.
- Etkö sä luule että sitä vois rauhottaa jos Niki olisi mukana?
- En mä tiedä enää, mutta kyllä sitäkin varmaan kannattaa kokeilla. Kuuntele: ”hyväliikkeinen nuori hevonen”, Vesku luki paperista ja hänen ilmeensä muuttui täydellisen tyytyväiseksi.
- Niinhän se onkin, oispa hävytöntä väittää muuta, tuhahdin. - Mennäänkö? Niki kaipaa liikuntaa.
- Juup, Vesku sanoi ja käynnisti auton.

Sain matkalla älynväläyksen ja houkuttelinkin Veskun ratsastamaan Nikillä sen sijaan että olisin itse räpeltänyt. Sitä ei ollut kunnolla läpiratsastettu sen jälkeen kun olin viimeisimmän sairasloman jälkeen ottanut sen taas käsittelyyn ja ajattelin, että Vesku oli nyt sopivasti verrytellyt sitä hommaa varten.
- Sä olet antanu sen lusmuilla, se ei käytä takapäätään, hän sanoi ratsastettuaan noin kolme minuuttia.
- Olen mä varmaan, kun se on kerran ollut kipeä, myönsin, ja katsoin miten Niki siinä silmieni alla muutti muotoaan ja alkoi viuhtoa hännällään.
- En mä viitsi kauan, ettei se taas kipeydy.
- Hyvä idea. Tuijotin silmä tarkkana nähdäkseni mitä Vesku teki, mutta en minä erottanut mitään. Tiesin, että hänen täytyi käyttää pohkeitaan, minä en vain nähnyt sitä. Se oli turhauttavaa. Niki kuitenkin eteni tarmokkaasti, suu vaahdoten ja minusta tuntui kuin se olisi heitellyt minuun veikeitä silmäyksiä kuin sanoaksen että kato äiti mitä mä osaan jos haluan.

Lienenkö ollut vähän yltiövarovainen mutta menin ja letkutin sen kaikki jalat ratsastuksen päätteeksi kylmällä vedellä, oli sitten talvi tai ei. Sitten lähdimme Miilan ja Laurin luo. Jo oven taakse rappuun kuului kammottava kiljuna ja soitin ovikelloa huomattavasti tarmokkaammin kuin olin aikonut, vilkaisten Veskua huolestuneesti.
- Ei toi kuulosta vaaralliselta, huvittelua tai riekkumista vaan, Vesku rauhoitteli.
- Ne ei kyllä huuda kotona noin kovaa! Onkohan ne kiljunu noin koko viikonlopun? Mitähän näiden naapurit sanoo?

Sain soittaa toisenkin kerran, mutta sitten huuto katkesi kuin seinään ja kuulin sisältä lähestyvät askeleet. Miila tuli avaamaan Danni ja Alissa jaloissaan.
- No niin, mähän sanoin, Miila sanoi niille.
- Onko ne pitäny tommosta mekkalaa eilisestä asti? kysyin.
- No ei totisesti, nyt ne vähän innostu kun Lauri rakensi niille majan pöydän alle. Tulkaa sisään, miten kisat meni, haluuttekste ruokaa? Me syötiin just.
- Oletko sä kokannut? kysyin varovaisesti. Miila kuuli äänensävyni kyllä, muttei ollut moksiskaan.
- Minä, hän ilmoitti ja sitten saimme vähän ylikypsää spagettia ja tonnikalakastiketta. Tytöt seurasivat perässämme kuin laahus ja Danni halusi taas syödä, Veskun lautaselta. Onneksi minä kelpasin sentään Alissalle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.2.15 17:36:18

24.

Jotta lintsaisin koulusta mahdollisimman vähän livahdin matkaan kesken luennon. Laiva lähtisi kolmelta ja Kiie ja Jinna olivat vannottaneet minua olemaan viimeistään varttia yli kahden terminaalissa. Kun puuskutin sinne hikisenä kello oli kahtakymmentä yli ja he näyttivät jo vähän levottomilta seistessään ulko-ovien vieressä tuhkakupin kahden puolen.
- Mulle kans, huoahdin ja ojensin pyytävästi kättäni. Jinna tarjosi vasta-avattua askiaan, josta puuttui vain muutama, mutta vilkaisi samalla huolestuneena kelloa.
- Me ehditään ihan varmasti laivaan, vaikka mä vetäsinkin henkeä tässä viisi minuuttia, sanoin. – Sunhan ei pitänyt polttaa enää? Paitsi tuskatupakoita?
- No tuskanhiki tuli kun pelkäsin että sä myöhästyt, Jinna tuhahti.
- Päivää, sanoi Kiie, kuin en olisi vielä huomannut häntä, ja halasin häntä nopeasti.
- Vanha lepakko, saitko meille puhuttua luksushytin?
- Ei näillä laivoilla ole luksushyttejä, hän arveli, mutta kun pääsimme lopulta laivaan asti ja löysimme sen, se oli lähes.

- Ei kerrossänkyjä! hihkaisi Jinna haltioissaan. – Tän parempaa me ei tarvitakaan!
Hytissä oli parivuode, pieni pöytä ja nojatuoli, televisiokin ja katsoin Kiieä ihmetellen.
- Eikö tää ole kahden hengen hytti?
- Periaatteessa joo, mutta eiköhän me tohon sovita kaikki. Ollaan me ahtaamminkin joskus nukuttu kun te ootte ängenny mun luo yöksi, tämä kuittasi ja heitti kassinsa sängyn päälle. En viitsinyt jatkaa ihmettelemällä että miten hän oli saanut hommattua kolme risteilyä ja vain kaksi majoitusta, mutten jaksanut välittää. Pääasia että olimme täällä, ja peti näytti totisesti tarpeeksi leveältä meille kaikille. Se pompotti kun trampoliini kun istuin sen laidalle.
- Mitäs nyt sitten tehdään? Haittaisko teitä jos mä meen suihkuun, tuli kuuma tossa satamaan juostessa?
- Mene, Jinna ja Kiie sanoivat ja aikoivat ilmeisesti ruveta ripustelemaan vaatteitaan hengareille ovensuuhun.
- Käykää sitten pisulla ennen kuin mä lukittaudun sinne, komensin ja aloin kaivaa omasta kassistani eloonjäämispakkaustani, missä oli saippuani ja shampooni.

Toisten repeäminen nauruun sai minut katsomaan heitä kysyvästi.
- Oi, sitä ollaan niin äitiä, niin äitiä! Kiie kikatti ja heittäytyi poikittain sängylle.
En välittänyt vaan menin kuumaan suihkuun. T-paitani oli ihan nihkeä, kun olin untuvatakki päällä juossut nollakelissä ja muutenkin tuntui jotenkin sopivalta huuhtoa maakravun pölyt pois kun kerran olimme merelle lähdössä. Kun sammutin veden ja aloin kuivata itseäni kuulin miten moottorit alkoivat käydä. Hullua kyllä minulle alkoi tulla vähän biletysfiilis nyt, vaikka vielä suihkun avatessani olin edelleen suhtautunut kovin skeptisesti koko risteilyyn.

- Missä hitossa se on, jupisi Kiie penkoen laukkuaan kun astuin ulos höyryisestä vessasta pyyhe ympärilläni.
- Älä huolehdi, mulla on, sanoi Jinna, joka oli ilmeisesti saanut oman kassinsa kokonaan purettua ja istui nojatuolissa jalka käsinojan päällä. Hän näytti täysin rentoutuneelta ja hänen silmänsä tuikkivat odottavasti.
- No missä sun sitten on? Kiie kysyi tuskastuneena ja siirtyi ravistamaan Jinnan puolityhjää kassia.
- Sivutaskussa, varovasti nyt.
- Huonepullo, arvasin. – Tai siis hyttiullo. Eikö me vaan voitaisi mennä baariin? Sitä varten me kai täällä ollaan?
- Ei me voida vielä mennä, sut viedään putkaan oitis jos sä lähdet noin. Me tässä maistellaan sillä aikaa kun sä laittaudut, Jinna sanoi.
- Te ootte valmiita vai? Katsahdin heitä, molemmilla oli samat vaatteet edelleen, farkut ja ehkä aavistuksen verran arkista juhlavammat puserot.
- Joo, vaihdetaan bilevaatteisiin sitten vasta kun mennään illalla syömään ja diskoon.

Laitoin sitten itsekin samat pitkikset takaisin jalkaan, kuivattuani hiukseni, ja etsin oranssin lempipuseroni. Meikkaaminen voisi jäädä illemmalle, jos kerran Jinna ja Kiiekin silloin vasta aikoivat laittautua, sipaisin vain pikkuisen ripsiväriä.
- Selvä. Mitäs nyt. Antakaas mä maistan kanssa.
- Nyt mennään baariin, sitten katsotaan mitä täällä voi shoppailla, sitten mennään baariin, sitten valitaan ruokapaikka illaksi, sitten mennään taas baariin ja sitten voidaan tarkistaa valmiiksi missä on yökerho ja sitten ehkä voidaan tulla takaisin tänne, tai ehkä käydään ensin baarissa, tai sitten kaupassa ostamassa uusi huonepullo, luetteli Kiie katsoen arvioivasti pientä kermalikööripulloa, joka Jinnalla oli ollut. Nyt se oli melkein tyhjä ja minä tyhjensin sen lopullisesti.

Toimimme suunnilleen niin, paitsi että kävimme ostoksilla ja katsoimme ravintolat samalla kertaa ja istuimme sitten baariin pidemmäksi aikaa keskustelemaan siitä, haluaisimmeko seisovaan pöytään vai oikeaan ravintolaan.
- Sanokaa mua hankalaksi jos huvittaa, mutta mä en halua seisovaan pöytään taistelemaan viimeisistä katkaravuista, sanoin katsellen ympärilleni ja napsien chilipähkinöitä siiderini seuraksi; minulla olisi ollut nälkä jo. Jinna oli samaa mieltä kanssani ja tiesin, että samasta syystäkin, kun hänkin vilkaisi ympärilleen. Viereisessä pöydässä istui puoli tusinaa vanhempia henkilöitä, kolme pariskuntaa, juuri sellaisia kuin olin kuvitellut olevan päiväristeilyjen aamupäivätansseissa. Miespuoliset joivat olutta mutta rouvat ne olivat jotka minua häiritsivät. Muutaman drinkin jälkeen kuusikymppiset tädit kikattivat kuin teinitytöt. Loput pöydät olikin kansoittanut nuori väki, joilla varmaan oli hädin tuskin ikää tänne.
- Sopii, sanoi Kiie ja katseli arvioiden ympärilleen hänkin. – Pitäisköhän meidän katsastaa seuraavakin baaritiski?
- Hetki, mä soitan kotiin, sanoin ja kaivoin kännykkäni taskusta.

Vesku vastasi saman tien ja vakuutti kaiken olevan mitä parhaimmin. Hän oli ehtinyt hakea tytöt ajoissa ja oli saanut ne jo syötettyäkin.
- Anna mä puhun Dannin kanssa, sanoin, ja pian kuulin uuden hengityksen puhelimesta. Arvelin Veskun laittaneen kännykän Dannin korvalle ja lepertelin sille vähän aikaa. Mitään vastausta en saanut ennen kuin Vesku palasi puhelimeen ja nauroi tytön olleen täysin pöllähtäneen näköinen.
- Mulla on ikävä sitä, huomasin. – Teitä kaikkia, tietysti.
- Pidä sä nyt vaan hauskaa siellä.
- Okei. Mä yritän.

Seuraavassa baarissa ehdimme tiskille juuri ennen kuin peräämme tuli parikymmentä pukukaveria, ja pari naistakin oli mukana. Heitä oli kaikenikäisiä, melkein, ja puheista päätellen heillä oli ollut jonkinlainen kokous laivalla, jotain mikä oli saanut kurkut kovin kuiviksi. Saatoin hyvin kuvitella Miilan tuohon sakkiin uudessa ammattimaisessa olemuksessaan. Hän olisi ollut juuri omiaan puhumaan liituraitajakussaan outsourcaamisesta ja alihankinnasta noiden kanssa. Minä ymmärsin hädin tuskin termit, olin vain tyytyväinen, että olimme ehtineet tilaamaan siiderimme ennen heitä. Varsinkin kun yksi ukoista puristi minua takapuolesta ängetessään oman porukkansa ensimmäiseksi.
- Irti senkin pervo, sähähdin ja harkitsin potkaista häntä. Onneksi kaveri osasi vetää anteeksipyytävän ilmeen kasvoilleen joten annoin olla.

- Mitä me oikeen tehdään täällä? puuskahdin, kun seurasin Jinnaa ja Kiieä pöytään, joka notkui tyhjiä laseja edellisten asiakkaisen jäljiltä. – Eihän tää oo kun hitto vieköön iskupaikka ja me ollaan varattuja.
- Mä en oo, te voitte pitää silmät auki munkin varalta, Kiie sanoi.
- En mäkään pistäisi pahaksi pientä vipinää, tunnusti Jinna ja sai minut melkein tukehtumaan siideriini.
- Mitä sä hourit? kysyin.
- No en mä mistään vakavasta puhu. Vähän voisin tanssia ja kuherrella.

En saanut sanottua mitään, en oikein tiennyt mitä sanoa. Eikö Jinnalla mennytkään Villen kanssa niin hyvin kuin olin kuvitellut? Olihan tietysti totta, että Ville oli pettänyt häntä, mutta siitähän nyt oli jo ikuisuus, Jinna oli antanut sen anteeksi ja ottanut hänet takaisin, eikö vain?
- Älä nyt pudota silmiäsi, Jinna naurahti. – Tuskin Veskukaan kiipeilee seinille jos sä vaikka sattusit tanssimaan jonkun kanssa?
- Ei varmaan, arvelin. Olinhan minäkin semmoista tehnyt, kuherrellutkin, Krisun kanssa esimerkiksi – mutta se ei ollut ollut mitenkään suunnitelmallista. Kunhan olin vain ajautunut semmoiseen tilanteeseen. Tilanteisiin…

- Mennään varaamaan pöytä ja ostamaan uusi huonepullo ja maalamaan naamat, ehdotti Kiie ja hätkähtäen huomasin, että hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi, samoin Jinna. Omani oli miltei koskematon.
- Mä taidan haluta vielä tupakan, sanoin ja lähetin toiset menemään edeltä. Sanoin että tapaisin heidät sitten hytissä. Jäin mietteissäni istuskelemaan ja polttelemaan ja jouduin hetken päästä pukumiesten saartamaksi kun istumapaikkoja oli vähän. Onneksi nämä yksilöt keskustelivat vain keskenään, haukkuivat joitain kolmatta ihmistä kuin pahaiset akat. En olisi välittänyt kuunnella mutta minkäs teit. Yritin selvittää miksi minusta oli ruvennut tuntumaan niin ontolta kun Jinna oli sanonut mitä oli. Ihan kun hän olisi paljastanut itsestään jotain mitä en ollut kuvitellutkaan siellä olevan.

Sitten tapahtui väistämätön, pukukaverit lopettivat juoruamisen ja käänsivät katseensa minuun.
- Anteeksi vaan kun me tähän tällä tavalla tuppauduttiin, sanoi toinen ja ojensi kätensä. – Ekku, Ekku Paajanen.
Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, olihan selvää etten tarvinnut itsekseni kolmea tuolia ja he olivat jo kysyneet luvan tullessaan. En kuitenkaan voinut olla ojentamatta kättäni, sehän olisi ollut kauhean epäkohteliasta.
- Jessi, sanoin. – Eikä se mitään, en mä odota ketään.
- Mitä noin kaunis tyttö tekee täällä yksin? kysyi toinen miehistä, joka esittäytyi Markoksi. Miten omaperäinen repliikki!
- En mä ole yksin, mun kaverit meni varaamaan meille päivällispöytää, sanoin ja siemaisin siideristäni.
- Mihin aiotte mennä syömään? Ekku kysyi uteliaana.
- Jaa-a, enpäs tiedä kun en ole siellä mukana.
- Lähditte huvittelemaan laivalle, vai? Marko kysyi.

Minua alkoi huvittaa, samalla kun harmittelin hyvää kasvatustani. Tai ehkä muutamaa vuotta nuorempanakin olisin voinut haistattaa heillä pitkät mutta nyt en voinut. Nuohan käyttäytyivät ihan korrektisti, eivät olleet humalassa, enkä voinut olla epäkohtelias.
- No toivottavasti, naurahdin.
- Meillä oli seminaari ja nyt sitten vähän irrotellaan sen päälle, saa nähdä vaikka törmättäisiin illemmalla, sanoi Ekku toiveikkaana. Katsoin häntä arvioivasti, tai molempia. Nämä olivat nuorimmasta päästä sitä sakkia, varmaan alle kolmenkymmenen. En silti halunnut tehdä heidän kanssaan treffejä.
- Insinöörejä? arvasin. Molemmat naurahtivat mutteivat vastanneet. Kaikkien kuulemieni insinöörivitsien jälkeen minäkään en olisi tunnustanut olevani insinööri, joten varmaan olin osunut oikeaan.
- Mäpä lähden ottamaan selvää saanko mä ruokaa tänään, ilmoitin sitten, jättäen viimeisen lämmenneen lorauksen juomastani lasiin.
- Toivottavasti nähdään vielä, Marko toivoi.

Jinna ja Kiie olivat jo hytissä kun kolkuttelin ovea ja mietin pitäisikö meidän heittää arpaa avaimista. Olisi ikävää jos nuo kaksi saisivat hengen päälle ja katoaisivat jonnekin aamuyöllä jättäen minut yksin ja avaimetta.
- Sähän viivyit, sanooi Kiie vetäessään päälleen hametta.
- Mä tapasin pari insinööriä. En meinannu päästä eroon niistä.
- Ai sä aloitit jo!
- Äh, en mä ole mitään alottamassakaan. Mitä me syödään ja missä ja milloin?
- Siinä ravintolassa missä on valkoset pöytäliinat, puolen tunnin päästä.
- Luojan kiitos, mä kuolen nälkään! huokaisin tosissani ja aloin kaivaa omia vaihtovaatteitanikin esiin. Olin lopultakin sortunut hommaamaan itselleni mustat legginsit, jotka olivat olleet muotia jo ikuisuuden mutta joita olin vältellyt alusta asti. Ilse kun oli sellaiset nähdessään kerran nauranut, että juuri tuommoisia hänkin oli käyttänyt nuorena, ja että miksi kaikki rumat asiat aina tulivat muotiin uudestaan. Oli kestänyt kuukausia että pääsin hänen maalaamastaan mielikuvasta eroon, pulleista trikoisiin sonnustautuneista tädeistä, joilla oli päällään 80-luvun olkatoppausjakkuja ja röyhelöpuseroita.

Lopulta olin luovuttanut ja nyt kiskoin semmoiset itse ylleni, ja Miilalta perityn minihameen niiden päälle ja vastapainoksi säntillisen siveän valkoisen paitapuseron.
- Näytät omituiselta, sanoi Jinna katsoen minua.
- Niinkö? kysyin huolestuneena. Minusta asu oli näyttänyt kotona sängyn päälle levitettynä ihan kelvolliselta, mutta minä nyt en ikinä ollutkaan oikein varma mikä sopi minkä kanssa. Sen havaitseminen oli yhtä vaikeaa kuin kouluratsastuksen arviointi.
- Joo, sä olet kuin paheellinen pikku nunna, sanoi Kiie. – Aika loistavaa.
- Hienoa, kai, sanoin minä.

Tapoimme viimeiset kymmenen minuuttia ryypiskellen vuorotellen pienestä likööripullosta ja lisäten aina huulipunaa sen jälkeen, kunnes aloin hoputtaa toisia liikkeelle. Minun mahani vonkui ja olin valmis syömään kolmen ruokalajin aterian, niin onneksi Jinna ja Kiiekin. Siihen meni aikaa melkein kaksi tuntia, minä aikana ehdimme käsitellä Kiien suunnitelmat muuttaa Norjaan sekä koulut ja työt. Lapsista emme puhuneet, se ei tuntunut sopivan tänne, enkä minä ainakaan halunnutkaan, minulle olisi vain tullut koti-ikävä.
- Miksi sä haluat jättää meidät? kysyi Jinna pahoillaan Kiieltä.
- Rahan takia, tämä sanoi suoraan. – Mikään mua täällä pidättele, paitsi työ. Teitä nyt voi käydä tapaamassa sieltäkin käsin, tai te voitte tulla sinne.
- Osloonko sä olet menossa? Sinne ei ole kauhea matka.
- Ei kun pohjoiseen, ihan pohjoiseen. Missä ei ole juuri mitään. Aurinko paistaa puoli vuotta ja sitten talvella sitä ei näykään.
- Hulluksi sä siellä tulet, Jinna ennusti.
- En mä voi tän hullummaksi muuttua, Kiie nauroi. Sitten hän alkoi maalailla elämää pikkukylässä yöttömässä yössä, joka kesti huhtikuusta syyskuuhun ja sai sen kuulostamaan taivaalliselta.

- Mistä sä tiedät ton kaiken? kysyin ihmeissäni. – Oletko sä jo käynyt siellä?
- En vielä, mutta netistä löytää. Meen kyllä käymään kunhan kelit vähän paranee. Sinne ei oikein tahdo päästä näin kevätmyrskyaikaan, tai ainakaan aikataulut ei pidä kun voi joutua odottamaan myrskyn laantumista tunturissa.
- Toi kuulostaa oikeastaan aika kivalta, kesällä siis, sanoin hitaasti. Mitäs jos pakkaisinkin perheeni ja lähtisin sinne kesätöihin? Tosin kuulosti siltä, että siellä olisi vähemmän ratsastuskilpailuja tarjolla.
- Joko me lähdettäis bilettämään? kysyi Kiie sitten.
- Ei vielä, mä haluan lisää jälkiruokaa, sanoin minä ja lähdin vielä verottamaan jälkiruokapöytää. Jos olisin tiennyt, että jälkiruokia oli tarjolla niin paljon kuin halusi ja niin hyviä olisin jättänyt alkuruoan väliin. Tai ehkä pääruoan.

Poissa ollessani Jinna oli jo alkanut suunnitella muuttamista Norjaan, hänkin.
- Ville voi yhtä hyvin kirjotella lehtijuttujaan sielläkin.
- Entäs hevonen? Siellä ei varmaan oo valmennustalleja, eikä kisoja.
- Äh, se harkitsee sen myymistä muutenkin.
- Miksi ihmeessä? Mä luulin että se on sille rakkaampi kuin oma äiti, äimistelin.
- Niin se onkin, mutta ne on nyt vuosikausia tahkonneet niitä samoja luokkia eikä vaan pääse eteenpäin, sinne ihan huipulle. Se miettii, että jos sen myisi jollekin opetusmestariksi ja hankkisi vaikka jonkun lupaavan nuoren tilalle. Mä luulen itse asiassa, että se sai idean Veskun Mustikasta.
- Mahtaiskohan Villen huumori riittää saada 38% ekoista kisoista, pohdin viattoman näköisenä, mutta Jinna ei tarttunut siihen vaan alkoi hänkin hoputtaa minua. Siirryimme tanssiravintolaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.15 18:19:14

25.

Valtasimme pöydän, josta oli hyvä näköala tanssilattialle, sillä tarkoituksemme oli nyt ruveta etsimään Kiielle sopivaa elämän naista. Se oli outoa, kun ei ollut tottunut katselemaan tyttöjä sillä silmällä, mutta huumorilla me sen otimmekin.
- Ei mua nuorempaa, ne on melkein järjestään epävarmoja kanoja, ohjeisti Kiie.
- Toi lienee liian vanha, epäili Jinna ja osoitti yhtä pulleaa ainakin kuusikymppistä rouvaa, joka istui yhtä pullean ystävättärensä kanssa parin pöydän päässä.
- Joo, ei myöskään niin vanhoja että ne tarvii jo vaippoja. Se ei kuulosta mitenkään kivalta. Ajatelkaas nyt itsekin.
- Tuolla, toi lyhyttukkainen, osoitin tanssilattialle. – Se kyllä tanssii jonkun miehen kanssa.
- Totta kai se tanssii. Mutta ei tommosta, joka pitää jakkupukua ja helminauhaa tanssiravintolassa. Sen ajatusmaailma ei voi mitenkään kohdata mun oman kanssa.
- Mitä sä aiot sitten tehdä jos me löydetään joku oikein sopivannäkönen? Jinna kysyi kiinnostuneena. – Mennä pyytämään sitä hitaisiin?
- No en, mutta ehkä juttelemaan. Äkkiä se siitä selkenee ymmärtääkö se mistä mä puhun.

Katselin ihmisiä ajatuksissani ja mietin, miten hankalalta Kiien elämä tuntuikaan. Minä sentään saatoin – tai olisin saattanut, jos olisin ollut sillä mielellä liikenteessä siis – nähdä suoraan päällepäin kuka oli vastakkaista sukupuolta.
- Toi näyttää mukavalta, osoitin laiskasti ehkä kolmikymppistä naista, joka oli pukeutunut mustiin pitkiksiin ja valuvakauluksiseen mustaan puseroon. Kiie katsoi häntä tarkasti myös, mutta puisti sitten surullisena päätään kun nainen alkoi kaivaa jotain punaisesta isosta käsilaukusta.
- Ei, toi laukku ei näytä ollenkaan lupaavalta. Mä en usko… mutta katsotaan nyt. Mitä jos mentäisiin tanssimaan välillä? Jos sieltä olisi parempi näköala?

Jätimme huolettomasti drinksut pöytään ja lähdimme lattialle, mikä tekikin hyvää ylensyömisen jälkeen. Sieltä Kiie bongasi ihan omin avuin tytön, jolla oli pitkä vaalea letti ja kun tämä jätti kaverinsa lattialle ja lähti kohden baaritiskiä hän päätti hilpaista perään.
- Mä voin tuoda teillekin jotain jos haluatte, hän sanoi ja vilahti menemään.
- Voi raukkaa, sanoi Jinna.
- Miten niin? Se nauttii tosta.
- Tuntuu se silti surulliselta, tommonen hakeminen.
- No huvikseen se hakee, sanoin, vaikka sitten en ollutkaan ihan varma.

Yllätykseksemme Kiie ja se vaalealettinen tulivatkin yhdessä kädet täynnä laseja ja istuivat pöytäämme ja vähän myöhemmin vaalean tytön kaverikin liittyi seuraan. En kehdannut siinä ääneen kysyä mikä oli homman nimi, kunhan istuimme vaan ja juttelimme ja kävimme välillä tanssimassa. Ehkä Kiien tuntosarvet olivat haistaneet oikein tai sitten nuo tytöt olivat vaan juttuseuraa vailla, vähän ujoilta ne vaikuttivat molemmat ja puhuivat murretta joka juorusi, etteivät he ainakaan helsinkiläisiä olleet. Mutta mukavia tyttöjä, ehdottomasti, ja he halusivat että tulisimme koko revohka mukaan yökerhoon kun se avattiin.
- Mennään, päätti Jinna, katsoten inhoten tanssilattialle, missä raikui joku Janne Tulkki tai Antti Tuisku.

Minulla alkoi olla vähän levoton olo. Enhän minä mitään ollut hakemassa, mutta silti. Siispä ilahduin lievästi kun yökerhon tiskillä huomasin insinöörituttavani.
- Pitäiskö mun mennä ilmottautumaan, ne vaikutti olevan seuran tarpeessa? kysyin Jinnalta, joka katseli miehiä arvioiden.
- Anna olla, ne löytää meidät kyllä tai ovat joko tyhmiä tai kännissä.
- En mä kyllä tiedä mitä mä muka niistä haluan.
- Ainahan ne voi ostaa drinkkejä meille. Ne näyttää siltä että niillä on firman luottokortit.
- Sä olet häijy, sanoin katsoen häntä ihmeissäni.
- No enhän mä nyt tosissani!

Miehet eivät ilmeisesti olleet tyhmiä, eivätkä kännissäkään. He lyöttäytyivät seuraamme vähän myöhemmin ja toivat tuttaviaankin ja tummempi lappilaistyttö, Ellu, katosi ilmeisen pysyvästi tanssilattialle Ekun kanssa. Jinna flirttaili Markon kanssa ja minä yritin pysyä mukana Kiien ja pitkälettisen Lauran jutuissa, kunnes lopulta suostuin lähtemään tanssimaan yhden lisäinsinöörin kanssa. Tämä oli vähän vanhempi, ehkä kolmenkymmenenviiden, ja oli ainoana porukasta uskaltanut jättää puvuntakkinsa ja solmionsa pois.
- Sä olet selvästi noiden muiden pomo, arvelin.
- Mistäs sä sen muka näet?
- Koska ne ei oo uskaltanu heittäytyä vapaalle.
- Jaa, hän naurahti ja vilkaisi punaista paitaansa. – Enpäs tajunnutkaan. Mä olen muuten Jimmy.
- Joo, mä muistan kyllä, sanoin kuivasti. Semmoista nimeä ei hevin unohtanut. Joko se oli jotain kammottavaa huomionhakua tai sitten hän oli tosiaan saanut kärsiä siitä koulussa.

Hän ei ollut yhtä päällekäyvä kuin muut eikä yrittänyt iskeä minua, joten jäimme juttelemaan senkin jälkeen kun emme jaksaneet enää tanssia. Kävi ilmi, että hän oli töissä samassa firmassa kuin Ilse ja Miila ja sitten en tarvinnutkaan enää kuin pari hyvin tähdättyä kysymystä selvittääkseni, että hän oli Ilsen pomo.
- Sittenhän mä melkein tunnen sutkin, mies sanoi näyttäen ilahtuneena. – Sä olet se melkein-lääkäri ja äiti Teresa.
- Mikä hemmetin äiti Teresa?
- No joka haalit siipiesi suojaan hylättyjä lapsia.
- Kiitos kun muistutit, sanoin synkeästi. – En ois just nyt halunnut ruveta ikävöimään ipanoita. Ja mitäs itse olisit tehnyt, antaa pikkusisaresi joutua lastenkotiin vai ottaa sen itse?
- Hyvä pointti. Haluatko sä jotain juotavaa.
- Mä voisin ottaa välillä vaan vettä.
- Ota seuraavaksi vettä, mä tarjoan sulle nyt, Jimmy sanoi ja poistui.

Jinnakin palautui pöytään ja naureskeli kun Marko paineli tiskille Jimmyn perään.
- Luottokortti rulaa, hän sanoi. – Mikä toi on miehiään toi punapaita?
- Unohda, se on Ilsen pomo, sanoin minä.
- Miten se voi olla, sehän on paljon nuorempi?
- Ei kai sillä nykyään oo paljon väliä. Ainakaan tietokonehommissa.
- Onko noi muut sitten Ilsen työkavereita? hän kysyi huolestuneena.
- Ei, ainakaan kaikki. Nää on jonkun yhdistyksen tai semmosen matkalla. Mä voin ottaa selvää jos haluat, tarjouduin.
- No ei sillä väliä, jos yksikin on niin pitää käyttäytyä kuin pyhäkoulussa. Vaikka eipä silti, en ois ollu muuta tekemässäkään, hän huokaisi. – Mua alkaa vähän huipata, etkö sä haluaisi tulla mun kanssa käymään kannella?
- Sinnehän jäätyy, nyt on talvi, ja siinä viimassa.
- Ei nyt oo viimaa, me ollaan pysähdyksissä, Jinna sanoi ja viittasi ikkunoihin. Tosiaan, kaukaisuudessa näkyi valoja, jotka pysyttelivät ihan paikoillaan. Olimme tainneet saapua Tallinnan edustalle ja tässä sitten kelluisimme kunnes alkaisi paluu kohti Helsinkiä.
- Odotetaan nyt hetki, ettei noi ukot kuvittele meidän tehneen ohareita.
- Oisko sillä sit mitään väliä?

Ei niinkään yllätyksekseni pukumiehet, tai siis Jimmy ja Marko, halusivat tulla turvaksemme. Kannelle ei vaan ollutkaan mitenkään helppo löytää, jouduimme kävelemään ensin alaspäin ja sitten läpi koko ravintola- ja baarikannen päästäksemme toiseen päähän laivaa.
- Ne varmaan yrittää estää ihmisiä putoilemasta laivasta kun ei ulos pääse mistään, tuhisin suivaantuneena, miettien oliko koko ideassa sittenkään ollut mitään järkeä. Viimeisen baarin edessä joku yritti sieltä ulos ja rojahti rähmälleen suoraan jalkoihimme niin, että olin ihan vähällä kompastua mustiin pukeutuneeseen ruhoon. Jimmy tarrasi käsipuoleeni ja kiersimme kiroilevan ja pystyyn yrittävän hahmon.
- Kato sitä, sanoi Jinna, joka oli Markon kanssa kävellyt vähän edempänä ja nyt pysähtynyt tuijottamaan kännikalaa.
- Ihmekös se on nähdä tommosia täällä, sanoin ylemmyydentuntoisesti, vaikka horjahdin juuri itsekin.
- No eikö se ole Mika?

Käännähdin kuin kenkieni alla olisi ollut kuulalaakereita ja katsoin taakseni. Olihan se Mika, Jaakon ainakin entinen bestis, joka yritti punkea itseään pystyyn. Hän oli lihonut ja kasvattanut pajupuskaa muistuttavan parran, mutta naamasta ja äänestä ei voinut erehtyä. Jäin tuijottamaan häntä kuin ilmestystä. Olikohan Jaakkokin sitten täällä?
- Kato, sanoi Jinna uudestaan ja katselimme miten ilmielävä Jaakko tuli auttamaan kaveriaan pystyyn.
- Mennään, sanoin jäykästi ja poistuimme paikalta mitä pikimmin.

- Oliko toi joku teidän tuttu? uteli Jimmy kun lopulta pääsimme kannelle. Siellä oli kylmä, vaikkei tuntunutkaan kuin nimeksi merituulta, tärisin jo valmiiksi.
- Oli juu, vanhoja koulukaverita, nuorisorikollisia, yritin sanoa tyhjentävästi, mutta Jinnakin oli kuullut kysymyksen ja alkoi vuolaasti selittää paljon enemmän kuin olisin halunnut ventovieraille kertoakaan.
- Mä tiedänkin tosta jotain, sanoi Jimmy hitaasti ja minä aloin miettiä, että mitä kaikkea Ilse oikein töissä jutteli.
- Antaa olla, mulla on kylmä, sanoin tylysti ja aioin lähteä sisään päin, mutta Jimmy nappasi minut lämpimään syleilyyn.
- Lopeta nyt toi savuke täällä äläkä mene sen kanssa sisään, hän sanoi.

Oli kyse enemmästä kuin kylmästä tai tupakasta, Jaakon näkeminen oli täräyttänyt jotain pois paikoiltaan mielessäni.
- Mä en tiedä yrittikö se tappaa mun äidin, sanoin Jimmylle päin naamaa. – Mä tiedän että noi kaks on yrittäneet raiskata mut, ja mua ei huvita ihan kauheasti juhlia enää.
- Ei juhlita, mies sanoi rauhoittavasti, vähän samaan tapaan kuin iskä olisi voinut sanoa. Se tuntui vielä perverssimmältä, ihan kuin olisin ollut treffeillä iskän kanssa. – Mä tiedän tän tarinan, ei sun tarvii kertoa, hän jatkoi.

Ilse oli siis juorunnut senkin. Voi elämä. Juuri nyt en ollut ihan mielelläni siinä missä olin, olin haavoittuvainen ja paljas ja peloissani ja minua paleli jo valmiiksi ilman hyistä talvi-ilmaakin.
- Mennään, saat kuuman rommitotin tai jotain, Jimmy sanoi ja alkoi kuljettaa minua takaisin sisään. Vilkaisin taaksepäin ja näin Jinnan ja Markon seuraavan.

Emme palanneet yökerhoon, itse asiassa Jimmy vei meidät omaan hyttiinsä ja se oli luksushytti. Ymmärsin heidän puheistaan, että Marko ei ollut muuta kuin hyvänpäiväntuttu, ei siis ainakaan Ilsen ja Miilan työkaveri, mutta kuin pomonsa käskystä hän silti lähti asialle ja palasi pian pari isoa, korkeaa kaakaomukia käsissään.
- Stroh-kaakaota, hän sanoi hymyilen tytyväisenä, ja kun maistoin siitä, vapinani tosiaan loppui.
- En mä tiennyt että mä olen vieläkin näin säikky, sanoin anteeksipyytävästi. Jimmy kuitenkin näytti vihaiselta ja sulkeutuneelta ja Marko kovasti epätietoiselta kuin ei olisi ollenkaan tiennyt missä mentiin, No, en minäkään tiennyt.
- Hei, mennään saunaan! keksi Jimmy sitten yhtäkkiä ja koko sulkeutunut ilme oli poispyyhitty. Hänellä todellakin oli luksushytti, siellä oli saunakin.
- Ei kiitos, sanoin minä. Jotenkin ei tuntunut ollenkaan sopivalta mennä saunaan vieraan miehen hytissä.
- Menkää te kahdestanne, me käydään sillä aikaa Markon kanssa hakemassa vähän iltapalaa, sanoi Jimmy äänellä joka tiesi, että sitä toteltaisiin. - Te saatte pitää avaimetkin, me koputetaan sitten.

Uskomatonta tai ei, miehet katosivat laitettuaan saunan päälle ja hetken toisiamme tuijotettuamme Jinna sanoi, että yhtä hyvin voisimme käydä lämmittelemässä saunassa. Hänenkin huulensa sinersivät vielä vähän, enkä minä ollut lämmennyt ollenkaan, joskin uskoin sen olevan enemmänkin henkistä palelua siitä järkytyksestä, että olin nähnyt Jaakon ja Mikan.
- Mä vihaan niitä, molempia, en tiedä kumpaa enemmän, sanoin kun makoilin minuutin lauteilla. Enempää en halunnut, en halunnut olla alastomana vastassa kun hytin omistaja palaisi. Sitä paitsi olin lämmennyt jo.
- Heitettäiskö me Jaakko yli laidan, mitäs sanot? Jinna kysyi keskustelusävyyn.
- Mikään maailmassa ei olisi sen mukavampaa, sanoin minä. – Ennen mä vihasin Mikaa enemmän, mutta nyt on Jaakko osallinen siihen, että äiti on laitoksessa ja Alissa jumittuneena meille.

Pukeuduin äkkiä ennen kuin miehet palaisivat. Komensin Jinnaakin ja hänkin sitten vaihtoi takaisin omiin vaatteisiinsa.
- Oletko sä ihan varma, hän sanoi kiusoitellen. - Oltaishan me voitu odotella täällä alastomina ja harrastaa hurjaa seksiä neljän kesken koko yö.
- Joskus toiste toi ois ehkä naurattanut mua, sanoin tuntien oloni ihan tyhjäksi. – Jos sä haluat niin mä voin kyllä mennä nukkumaan. Mua ei huvita enää mikään.

Päätinkin lähteä omaan hyttiimme, vaikkei siinä saunaa ollutkaan. Jimmy ja Marko vaan sattuivat ovella minua vastaan.
- No nii, nyt juhlitaan! sanoi Marko joka kantoi läjää muovipakkauksiin pakattuja katkarapuvoileipiä, ja heti hänen perässään tuli Jimmy, sylissään kuohuviinipulloja.
- Mä ajattelin, esitin, ja sitten tulin työnnetyksi takaisin sisään.
- Nyt me pidetään hauskaa, joko te saunoitte? sanoi Jimmy. ja antoi lähinnä isällisen suukon poskelleni. Sen jälkeen en oikein voinut muuta kuin istua takaisin sängyn laidalle.

Marko kiskoi Jinnan mukaansa sängynpäätyyn ja näytti syöttävän tälle katkarapuja sormin, kuohuviinipullo vierellään, tyynyjä vasten nojallaan. Minäkin ahmaisin voileivän, se oli ihana, mutta oikeasti halusin vain nukkumaan ja miettimään, miten aamulla ja huomispäivän välttelisin Jaakkoa ja Mikaa.
- Mä voisin mennä nyt, ehdotin.
- Mä tulen sitten saattamaan sut. Ei tulisi mieleenikään päästää sua yksin liikkeelle täällä. Otetaan yksi pullo mukaan.

Jinnalle näytti sopivan järjestely ihan hyvin, hän nyökytteli mutta sitten hypähti pystyyn kun Jimmy ja minä olimme juuri astumassa ulos.
- Ei, mä tulen mukaan, En mä halua, että Jessi on yksin meidän hytissä pelkäämässä että ne idiootit on kohta oven takana.
Niin me sitten lähdimme sviitistä kaikki neljä ja Jinna halusi ehdottomasti vielä kiertää kannen kautta, sillä laiva oli taas käynnistänyt moottorinsa ja hän halusi nähdä vielä etääntyvät kaupungin valot. Nyt siellä oli oikeasti kylmä kun olimme liikkeellä, kosteat hiukset tuntuivat jäätyvän vaakasuoraksi tuulessa ja pää selvisi kummasti. Hyvin harva muu öinen kulkija oli silti tullut katsomaan lähtöä, joku pariskunta kuherteli tuulensuojassa pelastusliiviarkun päällä ja partaaseen nojaili yksinäinen hahmo laivan sivulla ja toinen perässä.
- Ei olla kuin hetki, pyysin ja Jinna nyökytteli tarmokkaasti, hampaat kalisten. Seisoimme kaikki yhdessä mytyssä peräkaiteeseen nojaillen, yrittäen lämmittää toisiamme ja meri velloi alapuollla kun potkurit jauhoivat sitä.

- Mitä sä täällä teet? kuulin kysymyksen ja tunsin tönäisyn olkapäässäni ja siinä Jaakko nyt oli, kaikista mahdollisista paikoista isossa laivassa, vieressäni. Miten hän olikin tunnistanut minut, olihan melkein pimeää?
- Mitä se sulle kuuluu? kysyin ja vetäydyin vähän kauemmas hänestä.
- Tuu juttelemaan mun kanssa, hän pyysi. – Mulla on asiaa.
- Ei tulis mieleenkään. Mä en halua tietää sun asioistasi kuin yhden ainoan jutun, että onko sun syytä että mun äiti joutui sairaalaan?
- No tuu vähän sivummalle niin mä kerron, Jaakko sanoi ja vilkaisi epäluuloisesti Jinnaa ja miehiä.

Päätin mennä. Kysymys oli vaivannut minua koko kevään, enkä näköjään saisi siihen äidiltä ikinä vastausta. Kertoisiko Jaakkokaan totuutta, sitähän en voinut tietää, mutta ehkä osaisin lukea hänen naamastaan valehteliko hän vai ei, sanoi hän mitä tahansa. Seurasin häntä ehkä viiden metrin päähän.
- Miten se juttu meni, tönäsitkö sä äitiä tai jotain? kysyin vaativasti.
- Mä haluaisin että me oltais taas sovinnossa, Jaakko sanoi pyytävästi ohittaen kysymyksni kokonaan.
- Ellet sä kerro mitä tapahtui niin mulla ei ole mitään syytä jutella sun kanssa.
- No en mä tehnyt sille mitään, kyllä se kompuroi ihan itse. Kompastui niihin hemmetin tohveleihinsa ja lensi pää edellä päin pöydänkulmaa, Jaakko sanoi tuskastuneena, ja sikäli kun pystyin pimeässä tulkitsemaan hän näytti puhuvan totta. En tiedä olinko pettynyt vai en.
- Selvä, sanoin ja tein eleen palatakseni takaisin.

- Hei, odota, mä haluan että sä lupaat mullekin jotain, ei sun tarvii aina olla naama norsunvitulla kun näet mut, Jaakko sanoi ja nappasi kiinni käsivarrestani niin että sattui.
- Yritätkö sä pyytää anteeksi? Yritin irrottaa hänen sormiaan, onnistumatta.
- Ai sitä että mun elämä on mennyt yhtä alamäkeä sen jälkeen kun sä jätit mut? Sun pitäisi pyytää anteeksi, ja mä antaisinkin.
- Hullu sä olet. Minua pelotti, kun en päässyt hänen otteestaan.
- Mä haluan vaan että me voitais joskus jutella kun tavataan, soitella vaikka…
- Ei käy, päästä irti, sä satutat mua.
- Mitä sä muuten täällä tommosessa seurassa teet? Oletko sä eronnut, vai kertosinko mä sille sun ukollesi millasia laivapanoja sulla oli?
- Päästä nyt jumalauta irti, kyllä mä itse reissuni kerron! Sun ei tarvii sekaantua mun elämään millään lailla, enkä mä lupaa puhua sulle ikinä.

Minun täytyisi korottaa ääntäni tai huitoa sen verran että Jimmy ja muut ymmärtäisivät tulla apuun, he eivät välttämättä tajunneet tilannetta, hämärässä ja tuulen viedessä äänet. Jaakko kuitenkin näytti yhtäkkiä saavan jonkinlaisen raivarin, ainakin hänen ilmeensä muuttui ja otteensa, jos mahdollista, tiukentui vielä niin että minun oli ulvaistava kivusta.
- Okei, jos sulle ei kerran käy niin mitäs sanot jos mä heitän sut mereen?
- No etkä heitä!
- Ei kun vielä parempaa! Me hypätään molemmat! Sitten ollaan ikuisesti yhdessä.

Tarrauduin vapaalla kädelläni kaiteeseen ja katsoin Jaakkoa tyrmistyneenä. Hän oli varmaan jossain aineissa, hän ei käyttäytynyt tarpeeksi humalaisesti keksiäkseen jotain noin idioottimaista. Humalassa hän ei myöskään olisi noin ketterästi keikauttanut itseään hajareisin kaiteelle istumaan. Kun tunsin miten hän alkoi kiskoa minua ilmaan käsivarrestani aloin kiljua suoraa huutoa, pelkäsin totisesti enemmän kuin ikinä ennen, henkeni puolesta.

Sekunneissa se oli ohi, tunsin miten Jinna tarttui lujasti kiinni minusta, joku irrotti Jaakon otteen käsivarrestani ja sitten näin hänestä enää sääret, ja kengänpohjat, kun hän keikahti mereen, suoraan siihen vaahtoiseen hornankattilaan jota potkurit vispasivat.

Lähettäjä: h 
Päivämäärä:   19.2.15 19:29:01

Ei saa jättää nuin

Lähettäjä: h 
Päivämäärä:   19.2.15 19:29:33

Jännään kohtaan

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   19.2.15 19:31:27

Ilkeetä jättää tämmöseen kohtaan! Voinko kerjätä lisäpätkää ? Nää on niin hyviä ja aivan hemmetin koukuttavia! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.15 19:35:02

Mä jotenkin odotin tätä :D
------------------------
26.

Jinna ja minä menimme nukkumaan, Marko saattoi meidät hyttiimme ja palasi sitten kannelle Jimmyn luo, joka oli jäänyt tekemään hälytystä.
- Ne pysäytti koneet, sanoi Jinna kun kömmimme yhä kylmästä täristen peiton, päiväpeiton ja lisäpeiton alle parisänkyyn.
- Niin, ne rupee etsimään sitä.
- Voiko siitä olla mitään jäljellä kun se siitä kohden putosi? Eikö se ole imeytyny potkureihin ja menny jauhelihaksi?
- Hyi, älä, sanoin ja ponkaisin uudestaan pystyyn, minun piti mennä oksentamaan. Ajatus jauhelihajaakosta oli liikaa.

- Eikö meidänkin oikeestaan ois pitäny jäädä sinne? mietti Jinna kun palasin takaisin.
- Olisi kai. Jos siellä vaikka kuulustellaan silminnäkijöitä tai jotain.
- Vaikka samoinhan me nähtiin kaikki, tietysti. Me vaan oltais voitu kertoa kuka se oli, ei noi tiedä sen nimeä.
- Mitä jos mua aletaan epäillä sen heittämisestä laidan yli? Ihan niin kuin me vitsailtiin aiemmin. Jos mua aletaan epäillä murhasta, keksin ja minua alkoi taas pelottaa vähän uudella tavalla. Tänä yönä oli tullut koettua monenlaisia pelkoja jo.
- Millä voimilla sä olisit sen tehnyt? Ja nähtiinhän me, että se kiipesi itse kaiteelle, hyvä ettei kiskonut sua mukaan.
- Sitähän se yrittikin, niin se sanoi.
- Älä, sanoi Jinna säikähtäneenä.
- Juu. Se sanoi että ellen mä lopeta vihanpitoa sen kanssa niin hukutaan sitten yhdessä.
- Sehän oli ihan sekaisin.
- Niin oli, sanoin ja suljin silmäni, vaikken kuvitellutkaan saavani nukuttua, olin kylmissäni ja aavistelin kunnon flunssaa. Sain vaan kuitenkin, ja aamulla kun heräsin minulla oli kunnolla lämmin, Jinna oli toisella puolellani ja Kiie toisella ja minä siinä välissä, kuin kerrosvoileipänä.

- Katositte sitten niiden ukkojenne kanssa, totesi Kiie hyväntuulisena kun yritin varovasti kömpiä hänen ylitseen pois sängystä.
- No mutta jäihän sulle ne tytöt, naurahdin, kun kiireesti muistelin edellisiltaa. – Oliko kivaa? Oli kai kun et ennen meitä ehtiny edes nukkumaan.
- Ihan kivaa, joo. Entäs teillä? Valvoitteko te vielä kun laiva pysäytettiin? Joku sanoi että joku oli pudonnut kyydistä.
- Hups, sanoin ja tajusin, ettei se ollutkaan ollut painajaisunta.
- Olikohan ihan oikeasti?
- Oli, me nähtiin se, sanoi Jinna, joka myös oli herännyt.
- Hyi, mä en halua puhua siitä, sanoin ja lukittauduin vessaan. Äänistä päätellen Jinna kertoi Kiielle koko jutun seikkaperäisesti ja kun lopulta tulin ulos hän kysyi minulta:
- Pitäisköhän meidän etsiä ne… mitkä niiden nimet nyt oli, ja ottaa selvää mitä sitten tapahtui?
- Ja mistähän me ne löydettäis?
- Mennään aamiaiselle ja katsotaan jos nekin ois siellä.

Sen teimme, ja sen jälkeen istuskelimme baarissa odottelemassa laivan saapumista satamaan jaffaa juoden, mutta Markosta ja Jimmystä ei näkynyt enää vilaustakaan. Olisi tietysti voinut käydä koputtelemassa niiden hienompien hyttien ovia ja kokeilla olisiko Jimmy löytynyt niistä jostain, mutta se tuntui vähän nololta; kumpikaan meistä ei muistanut enää hytin numeroa.
- Miksi sä arvelit että joku olisi pudonnut? Kuuluttiko ne jotain? kysyin Kiieltä.
- En mä mitään kuulutusta ainakaan kuullut, joku vaan sanoi jollekin, kun laiva yhtäkkiä pysähtyi. En mä pitänyt sitä totena, me jatkettiin vaan juttelemista Lauran kanssa.
- Tää on niin omituista, sanoin ja tunsin miten minua melkein alkoi taas vapisuttaa. – Mä olen vaikka miten kauan toivonut että Jaakko katoaisi mun elämästä, vaikka kuolisi, mutta nyt mä tajuan, etten mä kyllä oikeasti tämmöistä toivonut. Mä tulen näkemään painajaisia lopun ikääni.
- Näe sä vaan ilosia unia kun ei se saanut kiskottua sua mukaansa, niin kuin aikoi, Jinna tuhahti käytännöllisesti eikä näyttänyt potevan minkäänlaisia tunnonvaivoja, vaikka olimme yhdessä vasta eilen toivoneet Jaakkoa laidan yli.
- Jinna on ihan oikeassa, sanoi Kiiekin, ja vaihtoi puheenaihetta niin, etten voinut uppoutua synkkiin ajatuksiin.

Iltapäivälehden nettisivuilta löytyi sitten, kun kotiin pääsin, pikku-uutinen tapahtumasta. Ensin siinä epäiltiin jonkun pudonneen laivasta vaikkei merestä mitään löytynytkään – ilmeisesti Jimmyn tekemää ilmoitusta ei ollut alkuun otettu ihan vakavasti. Vähän myöhemmin se oli päivitetty muotoon ”nuorukainen katosi risteilyllä” ja sikseen se jäi. Nimeä ei mainittu, mutta ehkä semmoista ei ollut tapana uutisoidakaan. Tuijotin sitä synkeänä ja mietin, uskaltaisinko nukkua seuraavana yönä ollenkaan.
- Pitäisikö mun mennä poliisille? kysyin Veskulta, joka näytti miettiväiseltä.
- Helpottaisko se sua jotenkin?
- En mä tiedä, mä vaan mietin.
- Tuskin sä osaat mitään sen enempää kertoa.
- Paitsi sen, että se yritti vetää mut mukaan.
- Älä puhu siitä, hän sanoi ja tuli kiskomaan minut pois koneen äärestä. Hän rutisti minua niin kovaa että tuskin sain henkeä. – Mitä mä oisin voinut tehdä jos se olisi onnistunut? En ois voinut edes tappaa sitä enää?
- Oisit jatkanu elämääsi leskimiehenä ja kahden lapsen yksinhuoltajana, pihisin yrittäen keventää tilannetta. En halunnut enää velloa itsesäälissä ja ankeissa ajatuksissa.

Näin painajaisia, silloin tällöin, mutta loppujen lopuksi Jaakko oli helppo unohtaa. Eihän hän ollut mitenkään liittynyt jokapäiväiseen elämäämme, ja jos häntä joskus oli tullut mietittyä niin ohimennen ja katkeruudella. Ilse ei ikinä maininnut minulle puhuneensa Jimmyn kanssa jutusta, enkä minäkään kertonut hänelle, mitä laivalla oli tapahtunut tai että olin tavannut hänen pomonsa. Itse hän löysi jostain paikallislehdestä vähän myöhemmin pikku-uutisen jossa mainittiin Jaakon nimikin, mutta ei hän osannut sitä juttua yhdistää siihen, että minäkin olin samoihin aikoihin käynyt laivalla. Päivittelinpä vielä hänen ja iskän ja Miilan kanssa sitä, että miten ihminen voi tuolla tavoin kadota jäljettömiin.
- Kännipäissään pudonnut, tuhahti Miila ja minä nyökyttelin. Ehkä joskus kertoisin hänelle mitä tapahtui, nyt en jaksanut.

Pari viikkoa tapahtuneen jälken menin tyttöjen kanssa katsomaan äitiä, kuten joka viikonloppu yritin ehtiä tehdä ja löysin hänet sängystä sen sijaan että hän olisi ollut jalkeilla tai ainakin nojatuolissaan lukemassa.
- Oletko sä kipeä? kysyin pettyneenä, hän näytti nuhaiselta ja toivoin, ettei se aiheuttaisi mitään takapakkia kuntoutukseen. Hän liikkui jo aika hyvin ja elättelin toivoa, että Alissa pääsisi takaisin kotiin ennen kesää – joskaan en tiennyt mitä Danni siitä sanoisi.
- Oletko sä kuullut Jaakosta? hän nyyhkytti.
- Näin mä jonkun lehtiuutisen, sanoin varovasti. En ollut halunnut hänelle kertoa uutista ja olin toivonut, ettei tänne tulisi sitä pikku kaupunginosalehteä.
- Poika parka, äiti huokaisi ja niisti nenänsä. – Stumppi kävi ja kertoi. Sitten hän purskahti taas itkemään niin rajusti, että tytöt pelästyivät ja katsoivat häntä silmät suurina, valmiina kohta yhtymään kuoroon.
- Lopeta ennen kun noikin aloittaa, komensin harvinaisen tiukasti. – Sä varmaan arvaat että mä en sure sitä vähääkään, eikä sunkaan tarttisi tolla lailla ulvoa.
- En mä sitä, sai äiti sanotuksi, ja yritti nähtävästi lopettaa itkemisen.

- Mitäs sitten, kysyin ja istuin itse nojatuoliin riisumaan Dannin ja Alissan kengät ja haalarit.
- Stumppi kävi ilmoittamassa, että se on löytänyt jonkun uuden. Joka on muuttanut sinne, mun kotiin.

Tipautin Alissan saappaan lattialle niin että mäjähti. En voinut uskoa sitä, olin kuvitellut että Stumppi olisi tietenkin mukana tässä koko kuntoutusprosessissa yhtä lailla tukemassa kuin minäkin, tai itse asiassa vielä paljon enemmän. Enhän voinut omaa osuuttani kovin kehua.
- Mutta mihin sä nyt sitten täältä menet kun pääset pois? kysyin säikähtäneenä.
- En mä vaan tiedä, eihän mulla ole mitään paikkaa enää.

Päässäni vilisi jo mielikuvia, joissa olin joutunut ottamaan Alissan lisäksi äidinkin meille asumaan. Ne olivat kauhistuttavia. Hän valtaisi olohuoneemme, miten hän muka voisi kiivetä yläkertaan? Ei vielä ainakaan mitenkään. Sitten pakotin moiset kauhukuvat katoamaan.
- Sun pitää laittaa heti paperit kaupungille, että saat vuokra-asunnon. Vai muuttaisitko sä takaisin Matin ja poikien luokse?
- Miten mä muka sinne voisin mennä? äiti mutisi luimistellen kuin nolo koira.
- No en mä tiedä. Mä voin kyllä ottaa selvää, lupasin. Olisin luvannut kuun taivaalta kunhan minun ei vaan tarvitsisi pelätä että hän päätyisi meille. Tulisin hulluksi puolessa tunnissa.

Äitiä ei juuri tuntunut kiinnostavan asuntoasia, hänen otsansa rypistyi ja hän alkoi aika kovin sanoin, välillä niistäen, haukkua Stumppia, ja etenkin sitä uutta naista. Kuuntelin puolella korvalla mutta kyllä sitä ennemmin kuunteli kuin vollotusta.
- Onko teillä sosiaalihoitajaa täällä? keskeytin hänet kun olin omissa ajatuksissani päässyt vähän eteenpäin.
- Ei se ole viikonloppuisin töissä.
- Ei se mitään, mä soitan sille huomenna. Se saa järjestää sulle asunnon. Tiedä vaikka sä pääsisit jonkinlaiseen palveluasuntoon, missä on joku koko ajan läsnä – ja voisi vaikka auttaa Alissankin kanssa.
- Alissan? sanoi äiti kuin olisi unohtanut, että hänellä oli senniminen lapsi. Tyttö taisi luulla, että sitä kutsuttiin ja se uskalsi lopultakin lähestyä äitiään, joka käyttäytyi niin omituisesti tänään.
- Mä nostan sen sängylle, lopeta sä kiukuttelu ja itkeminen nyt siksi aikaa kun se on täällä seurustelemassa, komensin äitiä. Yllätyksekseni hän totteli. Nostin Danninkin sängylle ja laskin sitä niin matalalle, että tytöt pääsisivät halutessaan lattialle loukkaamatta itseään, itse menin käymään kansliassa, missä iltahoitaja luki lehteä.

- Äiti tarvii uuden asunnon mihin mennä täältä, aloitin kävellessäni sisään ja onnekseni hoitaja olikin aika hyvin perillä tämänkaltaisista asioista. Hänkin sanoi, että jonkinlainen palveluasuntola voisi olla hyvä vaihtoehto ja lupasi itse puhua seuraavana päivänä sikäläisen sosiaalihoitajan kanssa.
- Kauanko äiti oikin joutuu vielä olemaan täällä? kysyin. Häneltä itseltään en siihen saanut muunlaisia kuin epämääräisiä vastauksia.
- Kuntoutuksen puolesta me ollaan jo ruvettu suunnittelemaan kotiutusta, mutta nyt täytyy tietysti ensin keksiä minne, hoitaja sanoi näyttäen vähän pettyneeltä, minkä ymmärsinkin. Tämä oli varmasti kallis paikka makuuttaa ihmistä ja kuntoutettavia oli takuulla jonossa vaikka miten. – Eikö teille voisi, väliaikaisesti, onhan lapsikin teillä?
- Ei missään nimessä, se on mahdotonta, meille ei mahdu ja meillä on liikaa portaita, tyrmäsin.
- Ehkä väliaikaisesti joku vanhainkoti tai semmoinen…
- Vanhainkoti, voi luoja, äiti ei ole kuin vähän yli neljänkymmenen.
- Väliaikaisesti vaan. Mutta älä huolehdi, ei sitä kadulle täältä laiteta. Kyllä jokin paikka aina löytyy.

Siihen sain tyytyä ja minun piti muutenkin palata katsomaan, etteivät tytöt olleet mitenkään vaan päässeet karkaamaan äidin huoneesta. Mutta ei, siellä ne makasivat hänen kainaloissaan ja hän luki niille sarjakuvia aikauslehdistä. Se näytti idylliseltä ja sitä paitsi minussa oli alkanut heräillä ilkeä pieni vahingonilo. Pääsisin kohta soittamaan Miilalle ja voisin aloittaa että ”arvaa mitä sun isäsi on nyt tehnyt”. Hän johti tällä hetkellä vielä pahasti kisaa siitä, kumman vanhempi oli mahdottomampi, mutta nyt saisin hyvin kaulaa kiinni.

Meni vielä muutama viikko, mutta sitten äiti pääsi muuttamaan. Hän oli saanut asunnon talosta, jonka muissa asunnoissa asui vanhoja pariskuntia ja jossa oli ympäri vuorokauden joku läsnä. Ateriat valmistettiin, jos halusi tulla ruokasaliin syömään, tai sitten siellä saattoi asua kuin ihan tavallisessa vuokra-asunnossa. Sosiaalihoitaja oli painottanut minulle, että tämä ei missään nimessä olisi pysyvä ratkaisu, vaan jonkin ajan kuluttua oli tarkoitus saada äiti sieltä takaisin ihan normaaliin elämään. Alissan takia hän asuisi täällä nyt alkuun, ja kun olisi varmistettu, että hän pystyi hoitamaan tyttöä saisi joku tarvitsevampi tämän asunnon.
- Vanhusten palvelutalo, ei hemmetissä, oli äiti kiroillut kuultuaan mihin joutuisi.
- No ei se ole pelkästään vanhuksille jos sinä ja Alissa kerran asutte siellä, sanoin minä. – Mitä paremmin te pärjäätte sitä nopeammin pääsette jonnekin omaan asuntoon.

Asunto oli kalustettu ja me veimme sinne vain Alissan sängyn ja syöttötuolin. Miila haki Stumpin luota äidin tavaroita, vaatteita ja liinavaatteita ja semmoista, sillä minulla sen paremmin kuin Veskullakaan ei ollut mitään haluja mennä käymään siellä.
- Tää tulee kaikki ihan liian aikaisin, eikö omista vanhemmista yleensä tarvitse ruveta huolehtimaan vasta siinä vaiheessa kun omat lapset on murrosiässä, valitin Veskulle.
- Ehkä sun ei tarvitse sitten enää toiseen kertaan, hän lohdutti.
- Ja miten niin ei? Lyödäänkö vetoa että äidistä tulee pahin dementikko mitä on ikinä nähty? On se ollut niin lahjakas kaikessa tähänkin asti.
- Maksat sitten aikanaan Dannille potut pottuina, ehdotti Vesku hilpeästi kuin asiassa olisi ollut jotain hauskaa.
- No en takuulla, sanoin ja nappasin tyttäreni syliin. Ikinä en kyllä tuottaisi sille semmoisia ongelmia kuin äiti minulle.

Danni ei ikävöinyt Alissaa ollenkaan niin pahasti kuin olin pelännyt, ehkä se oli siihen vielä liian pieni. Ja tapasivat ne kuitenkin toisensa hoidossa joka päivä. Äidin uusi kotipaikka oli siedettävän bussimatkan päässä Tarjasta ja hän toi Alissan sinne joka päivä, kävellen jo oikein hyvin kun saattoi käyttää rattaita tukenaan. Kotimatkoja varten hänellä oli kävelykeppi. Alkuun katsoin Alissaa tutkivasti joka aamu, kuin tarkistaakseni että se oli varmasti saanut syötävää, eikä muutenkaan näyttänyt voivan huonosti, mutta en nähnyt mitään hälyttävää. Sillä oli aina puhtaat vaatteet päällä ja se vaikutti tyytyväiseltä, joskin aluksi oli tullut taas muutamia draamoja kun se olisi halunnut lähteä kotiin Dannin ja minun kanssa. Pian se kuitenkin tottui. Ehkä vaikeinta sen lähteminen oli ollut Veskulle ja minulle, tuntui kuin jotain olisi puuttunut kotoa, mutta me sentään osasimme ajatella asiaa järkevästi. Näin sen piti olla, kukin lapsi omien vanhempiensa luona ja vähemmän tekemistä ja huolehtimista meille, vaikkakin oli edelleen totta, että kaksi oli mennyt melkein siinä missä yksikin, ainakin sen jälkeen kun olimme saaneet kaksostenrattaat.

Nyt oli sitten jäljellä enää lukemista ja ratsastamista ja Danni. Ei Jaakkoa, ei Alissaa. Elämä tuntui oikeastaan mukavammalta kuin hyvään aikaan. Nikikin oli kunnossa ja kevät tulossa. Kisoja alkoi olla enemmän ja Vesku oli merkinnyt keittiön kalenteriin joka ainoat joissa oli omia luokkia 4-vuotiaille. Ne hän tahtoi ehdottomasti käydä lävitse, jotta Musti saisi tasaväkisiä kilpakumppaneita muista samanikäisistä, vaikka se sitten tarkoittikin melko mielenkiintoisia työvuoroja hänelle, että hän sai kyseiset lauantait tai sunnuntait vapaiksi.

Niki ja minä olimme kerran olleet mukana kisareissulla, ne olivat olleet Mustin kolmannet kisat ja se oli jo vähän enemmän jyvällä siitä, mitä varten matkustettiin uusiin paikkoihin – ei siksi että se saisi vallata itselleen laumaa vaan jotta se pääsisi tanssimaan radalle. Vesku oli hamstrannut listalleen niin este- ja koulukisojakin mutta nämä sattuivat olemaan koulukisat, ja hyvin kilpailijaystävälliset semmoiset. Musti pääsi starttaamaan helpon ceen viimeisenä ja minä Nikin kanssa seuraavan luokan ensimmäisenä, mikä oli käsittääkseni suomenennätys lähekkäisten lähtöaikojen järjestämisessä. Sijoituksista ei tarvinnut puhua, mutta me molemmat saimme hyväksytyt tulokset. Minä olin pikkuisen pettynyt mutta Vesku loisti, se oli Mustikan ensimmäinen.
- Seuraavaksi me kokeillaan esteitä, hän suunnitteli.
- Okei, sitten mekin aletaan harjoitella hyppäämistä, päätin minä. Oli jo aika – ehkä Niki nyt kuuden vuoden kypsässä iässä jo alkaisi alistua antamaan kiinni esteiden jälkeen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.15 17:35:44

27.

Vesku puhui tallimme esteratsastajan, Kimin, avukseni Nikin kanssa. Hän ei kai luottanut siihen, että yksinäni selviäisin hengissä hyppysessioista mutta oli motiivi mikä tahansa, otin Kimin neuvot mielelläni vastaan. Olisi Oonakin ollut hyvä, mutta hänellä oli kuten tavallista kädet täynnä työtä. Talli oli viimeistä paikkaansa myöten täynnä ja kun Kimi oli yllättäen tehnyt saman kuin mitä Ville suunnitteli ja myynyt vanhemman estehevosensa pois lupaavalle juniorille, oli Oonalla siellä entistä enemmän omia tai ratsutettavia hevosia.
- Haluaisitko sä kokeilla sitä ensin? tarjosin, kun Kimi oli rakentanut meille maneesiin kivoja pikku esteitä ja minä olin kävellyt tohisevan Nikin kanssa niiden ympärillä hyvän aikaa. Oli kuin se olisi kasvanut kokoa nähdessään nuo nätit moniväriset puomit, joita se niin rakasti.
- Mielelläni, Kimi sanoi ja kiipesi muitta mutkitta selkään.
- Et ilman kypärää, kiirehdin sanomaan.
- No sitten sä saat kyllä hakea sen… tai tuolla on yksi, katsomon penkillä, anna mä kokeilen sattuisko se sopimaan.
Ilmeisesti se oli aavistuksen tiukka, mutta Kimi vakuutti sen kelpaavan.

Katselin tarkasti joka ainoaa askelta, jonka Niki otti, kun Kimi alkoi verrytellä sitä ravissa ja laukassa, jotta näkisin pienimmänkin epäpuhtauden. Se ei ollut ollut kipeä enää tammikuun lääkekuurin jälkeen, mutta hoidinkin sen koipia kuin orkideaviljelmää. Kertaakaan en jättänyt niitä ratsastuksen jälkeen kylmäämättä, ellen nyt sitten vain ollut ollut kävelyllä metsässä. Hitaasti ja maltillisesti Kimi antoi sen sitten lähestyä yhtä esteistä ja se pomppasi sen yli kuin se olisi ollut Helsinki-muuri, jatkaen sen jälkeen samaa laukkaa eteenpäin, vaikka olin kuvitellut sen kiihdyttävän vauhdin kaksinkertaiseksi sen jälkeen. Toisella kerralla se yritti vähän jotain sen tapaista, mutta yhden tai kahden kiireisemmän askeleen jälkeen se palasi takaisin. Oli siis todistettavasti mahdollista hypätä sillä esteitä ilman että se rynni hengenvaarallisesti. Nyt tarvitsi vain minun oppia miten se tapahtui.
- Ei se ole kovinkaan hankala, Kimi sanoi päästäessään minut selkään.
- Eikö? Mä kun kuvittelin sua vaan kauhean taitavaksi ratsastajaksi, mutta väärässäkö mä olin, virnistin.

Niki kuitenkin oli rauhallisempi. Saatoin nautiskella ihan täysillä, joskaan emme jatkaneet kovin kauan. Halusin varoa sen jalkoja enkä ainakaan kerralla rysäyttää sitä ontuvaksi. Jos se tästä kevään ensimmäisestä treenistä saisi oireita tuomitsisin sen kouluratsuksi lopuksi ikäänsä, niin sääli kun se olisikin.
- Kokeillaanko huomenna uudestaan? Kimi kysyi.
- Jos sulla on aikaa ja jos sen jalat ei tykänneet huonoa niin se ois tosi upeeta! sanoin.
- Selvä, mä olen täällä varmaan koko illan, jostain kolmesta eteenpäin. Katsotaan sitten.
- Katsotaan, sanoin, ja annoin Nikin kävellä ainakin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin vein sen taas kerran letkutettavaksi.

Miila oli tänään apunani, kun Vesku oli taas kerran töissä. Hän istui penkillä kentän laidalla ja antoi Dannin rypeä jaloissaan sulavassa lumessa. Luojan kiitos se oli kumipuvussa niskaa myöten.
- Kiitos taas miljoonasti, sanoin kun menin hakemaan lapseni sieltä.
- Eipä kestä. Jätittekö te esteet paikoilleen?
- Joo, niinhän sä pyysit.
- Hyvä, sitten Mansikkakin saa vähän loikkia, hän sanoi tyytyväisenä ja hypähti pystyyn. Minä vein Danninkin vesiboksiin ja huuhtelin sen kurahousut ja sadetakin. Se oli jo yhtä tottunut tähän kuin hevoset ja kiljui riemuissaan kun naamallekin roiskui vettä. En voinut mitään sille, että minua hymyilytti. Ihan kaikkia lastenhoitoniksejäni en viitsinyt neuvolassa kertoa, epäilin että tämäkin oli yksi niistä joita terveydenhoitajat olisivat kulmakarvat koholla kuunnelleet.

Illalla menimme Karoliinan syntymäpäiville. Tarhakavereita ja pari naapurin lasta oli käynyt jo päivemmällä ja itse juhlakalu oli selkeästi väsynyt niistä juhlista, kiukutellen ja maristen nyt.

- Se ei suostunut edes päiväunille kun on kuulemma jo liian iso, huokaisi Ilse. Niinpä Vesku houkutteli Karoliinan viemään Dannin nokosille ja kun Danninkin unet sattumoisin pitkän tallireissun takia olivat jääneet vähän vähille ne hiljenivät Ilsen ja iskän sänkyyn melkein saman tien.
- Nyt se ei sitten nuku koko yönä, alkoi iskä murehtia, mutta Ilse sanoi, että oli pääasia saada hetki rauhaa ja hiljaisuutta. Ne voisi herättää vaikka puolen tunnin kuluttua kun olisimme saaneet edes kahvit juotua rauhassa.

Ilsen vanhat ystävät Nita ja Ali olivat myös kylässä, kuten aina kun oli perhejuhlia ja he olivat kauhean uteliaita kuulemaan kaiken äidistä ja Alissasta ja Stumpista. Minä sain kertoa mitä ensimmäisille kuuluu ja Miila sitten millainen oli Stumpin uusi naisystävä.
- Kauhean nuori, hyvä jos kolmenkymmenen, hän sanoi paheksuen. – Vaikka en mä sitä ole nähnyt, kuullut vaan miten herttainen se on.
- No onpa kivaa jos se on herttainen, sanoi Nita diplomaattisesti, ja yritin tulkita oliko hän paheksuvan näköinen vai purskahtamassa nauruun. Päättelin, että sekä Ali että hän olivat vahingoniloisia, mutta miksi?
- Jos se oli teidän mielestä oikein tehty mun äidille niin iloitkaa vaan, sanoin. – Mun mielestä sen ei olisi ikinä pitänyt jättää Mattia ja poikia. Alissa mua vaan huolestuttaa, kun en tiedä miten se saa sen hoidettua, se ei vieläkään liiku ihan niin kuin ennen.

- No eihän sen nyt oikein ollut, älä semmosia sanoja pistä mun suuhun, sanoi Ali järkevästi. – Ja ikävä se Kaisan onnettomuuskin oli.
- Kauhea, yhtyi Nita ja sitten he alkoivat kilvan ylistää miten uhrautuvaisia Vesku ja minä olimme olleet kun olimme ottaneet Alissan hoiviimme niin pitkäksi aikaa.
- No ei siinä ollut oikein vaihtoehtoja, turha siitä on kaakattaa, sanoi Vesku harvinaisen tömäkästi niin että tädit vallan hiljenivät ja Miila vaihtoi puheenaihetta.
- Koska sä menet taas Italiaan? hän kysyi Nitalta, kummitädiltään.
- Syksyllä vasta, ja taidan olla koko talven siellä, tämä vastasi.
- Joko sä lopultakin ottaisit mut mukaan, siitä on vaan puhuttu ja puhuttu viimeset viisitoista vuotta?

Se oli totta. Minä olin koko lapsuuteni toivonut, että minunkin kummitätini asuisi jossain eksoottisessa paikassa eikä olisi vain tylsä äidin sisko. Salaa olin ollut onnellinen kun aina tuli jokin este, ettei Miilan reissaaminen Nitan mukana ikinä onnistunut.
- Sen kun tulet. Säästäkää vaikka kesälomanne syksyksi ja tulette molemmat sinne vaikka kuukaudeksi, Nita naurahti ja katsoi Miilasta Lauriin ja takaisin.
- Voi hitto, sanoin kateellisena. – Mäkin haluan.
- Tulkaa tekin, Nita sanoi.
- Ehkä sitten parin vuoden päästä kun mulla on työ ja kesälomaa mitä säästää syksyksi, huokaisin.

- Mullekin on tarjottu töitä ulkomailta, sanoi Ali yllättäen ja joka-ainoa pää käännähti häneen päin niin, että hän vallan punastui joutuessaan kaikkien huomion keskipisteeksi.
- Mitä? Missä? Mikset ole mitään kertonu? tenttasi Ilse ja Ali-parka punastui entistä pahemmin.
- Luennoimaan, Tanskaan, jonkinlaiseen maatalousoppilaitokseen. Samaa hommaa kuin mitä mä nytkin teen mutta englanniksi ja EU-rahoilla, hän selitti. – Mutta enhän mä voi lähteä, en vaan ole vielä raaskinut kieltäytyä kun olen leikitellyt ajatuksella.
- Miksi ihmeessä sä et muka lähtisi, loistava tilaisuus, ihmetteli iskä.
- Mikä sua täällä pitelee? kysyi Nita.
- No enhän mä raaski lähteä mökistäni mihinkään, sanoi Ali lopullisen tuntuisesti.
- Senkin hullu erakko, totta kai sä raaskit! Laitat laudat ikkunoihin ja pistät hevoset pois ja lähdet, tää voi olla sun elämäsi tilaisuus! Nita oikein suuttui.

- Mitäs hevosia sulla nyt oikein on siellä? kiinnostuin minä. Emme olleet käyneet siellä aikoihin.
- Pari hoitohevosta ja yksi oma tamma vaan.
- Hoitohevoset ulos ja oman laitat jollekin ylläpitoon vähäksi aikaa ja alat painua. Ilsekin suunnitteli innoissaan.
- Johan te nyt innolla suunnittelette mun elämääni, Ali sanoi happamasti.
- Miten pitkä pesti se olisi?
- Vuodesta nyt on puhe. Alkuun. Mutta ei mulla tosiaan ole semmosia kunnianhimoja. Olen mä kelvannut paikalliselle ammattikoululle tähänkin asti, ilman ulkomaankokemusta.
- Ajattele miten hienoja hevosia Tanskassa kasvatetaan, sähän voit tuoda sieltä jonkun hienon varsan tullessasi ja ruveta kasvattamaan täällä kotona oikein arvokkaita hevosia, keksin minä. Se oli ensimmäinen asia, joka sai Alin ilmeen vähän miettiväiseksi.
- No, niin kuin sanottu, en mä vielä ole kieltäytynyt.

Minä heräsin yöllä ja pompahdin istumaan sängyssä niin, että Veskukin heräsi.
- Näitkö sä painajaista? hän kysyi unisena ja yritti vetää minua takaisin viereensä, luuli kai että Jaakon haamu oli taas tullut häiritsemään minua niin kuin välillä oli tapahtunut.
- Ei mitään sinne päinkään, mä sain taivaallisen idean, sanoin ja käperryin mukavasti häntä vasten. Olin täysin hereillä ja arvasin, etten saisi nukuttua vähään aikaan. Miksi siis Veskun pitäisi?
- Meidän täytyy saada Ali lähtemään sinne Tanskaan.
- Paha kai sitä on pakottaa, aikuista ihmistä.
- Väsytystaistelua. Kiristystä. Lahjontaa. Mitä vaan.
- Miks ihmeessä? Haluatko sä että se tuo sulle tuliaisiksi jonkun tammavarsan vai?
- Oi, ei huono idea ollenkaan, toikaan. Mutta ei. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja nauroin tyytyväisenä.
- No anna kuulua, että mä pääsen takasin nukkumaan.
- No me otetaan hevoset ja muutetaan sinne sen mökkiin sitten siksi aikaa tietysti.

Vesku ei sanonut mitään vähään aikaan ja hetken jo kuvittelin, että hän oli onnistunut nukahtamaan kahden lauseeni välissä. Ravistin häntä varovasti.
- Sehän on kauhean kaukana, hän sanoi sitten.
- Eikä ole. Ihmiset käy kauempaakin Hesassa töissä – ja voisithan sä mennä vaikka sinne terveyskeskukseen töihin.
- Sä joutuisit kuitenkin käymään täällä koulussa.
- Niin joutuisin, myönsin. Se ei tuntunut mahdottomalta. Moottoritietä ei ollut kovinkaan monta kymmentä kilometriä.
- Mitäs sitten kun se tulee takaisin? Tuodaan hevoset tähän takapihalle? kysyi Vesku hyvän aikaa mietittyään.
- Se on sen ajan murhe, ja siihenhän on ainakin vuosi.
- Nukutaan nyt, hän sanoi lopullisentuntuisesti. Olisin voinut loukkaantua, mutta tunsin hänet jo aika hyvin. Hän halusi harkita asiaa rauhassa ja kaikilta kanteilta ja hän palaisi asiaan sen tehtyään, ehkä parin päivän päästä. Pääasia oli ollut, ettei sieltä ollut tullut heti painavaa eitä.

- Nuku vaan, sanoin ja painoin suukon hänen olkapäälleen. Minä aloin kuvitella elämää hevoset omassa pihassa. Ei enää kiireisiä tallikäyntejä sillä aikaa kun Danni oli jonkun onnettoman sielun hoteissa, joka ei kehdannut kieltäytyä. Tallitöitä tietysti olisi, mutta paljonkos hommaa kahdessa hevosessa nyt oli, ei paljon mitään. Ja miten kauhean paljon halvemmaksi se tulisi! Ehkä me voisimme lopulta hommata sen shettiksen – Dannin voisi hyvin nostaa jo satulaan kesällä, tai vaikka hetikin. Päätinkin kokeilla sitä Nikin kanssa tilaisuuden tullen. Kunhan vain Ali päättäisi lähteä!

Olin aamulla edelleen aivan yhtä innoissani ja mietin hetken, oliko minulla taipumuksia maanis-depressiivisyyteen. Tämä oli ainakin melkein maniaa. Mutta niin hauskaa! Ehdin keittää aamukahvin jo ennen kuin Vesku nousi töihin ja pistin sitten hänet ottamaan auton ehdolla, että hän tulisi suoraan töiden jälkeen tallille. Muistin sentään että minulla oli mahdollisesti ohjelmassa hyppelyä Kimin valvonnassa.
- Eikö sun ole helpompi mennä sillä kun on rattaat ja kaikki? Vesku vastusteli.
- Mä voin mennä bussilla, mutta jos sä tulisit sillä vips äkkiä sinne sitten niin voisit ottaa Dannin ja mä pääsisin ratsastamaan, ellei Niki oo ihan poikki eilisestä. Ettei Kimillä mene koko iltaa ja ettei mun tarvitse sitä pyytää lapsenvahdiksi samalla.
- Selvä sitten, kuittasi Vesku suunnitelmani ja otti lisää kahvia, kun ei hänellä ollutkaan kiire bussiin. Odottelin kuin tulisilla hiilillä hänen lähtemistään että pääsisin laskemaan mitä maksaisi hevosten pito pihassa verrattuna nykytilaan. Mitähän maksoi heinä ja turve? Ja kaura? Ja kehtaisinkohan soittaa Alille jo heti ja ruveta patistamaan häntä? Soitin Ilselle.

- Saitteko te Alin pään kääntymään sen jälkeen kun me lähdettiin? kysyin.
- Miten niin?
- Se Tanskan reissu, muistutin.
- No ei me enää siitä puhuttu. Miten niin?
- Mä niin toivoisin että se lähtisi! tunnustin.
- Miksi ihmeessä? Että se toisi sulle lisää hevosia.
- No ei vielä pariin vuoteen, toppuuttelin miettien, pitäisikö minun kertoa Ilselle ajatuksestani. En sitten malttanut kuitenkaan pitää suutani kiinni kun olin siitä itse niin innoissani.

- Siitähän tulisi teille kauhean rankkaa, sanoi Ilse ensimmäiseksi.
- No ei kyllä välttämättä tulisi. Ajattele nyt, ei tarttisi tehdä kauheeta numeroa tallimatkoista Dannin kanssa eikä matkustaa sinne, kävelisi vaan pihan poikki.
- Mutta tallityöt joka päivä, ikinä ette pääsisi mihinkään.
- Eihän me missään olla nytkään käyty, paitsi Hangossa viime kesänä ja siellä olikin hevoset mukana. Ja tallitöitähän mä rakastan, niinkus tiedät.
- Ne olisi yksin siellä päivät jos sä olisit yliopistolla ja Vesku töissä.
- Niinhän ne on Alillakin kun se on töissä.

Ilse oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
- Tiedätkös, toi ajatus voisi kyllä kannustaa Alia sittenkin lähtemään. Musta tuntui että se oli aika lailla huolissaan siitä, mitä talolle tapahtuisi jos se jäisi tyhjilleen, että tulisko siitä sitten joku paikallisen nuorison bilepaikka siksi aikaa.
- Sähän voisit vaikka soittaa sille ja kertoa tämmösistä pelastavista enkeleistä, ehdotin. – Vesku sanoo ajattelevansa asiaa, mutta jos Ali pyytäisi kerran meiltä apua niin pakkohan meidän olisi, eikö vaan? Onko sulla mitään kuvaa mitä heinä maksaa?
- Kysy Oonalta, Ilse ehdotti ja niin tein ja palasin tekemään laskelmiani.

Maltoin tuskin tehdä Dannille ja minulle lounasta kun intouduin niin tekemään taulukkoani. Lisäsin siihen kaiken mitä keksin, mukaanlukien bensakulut Nurmijärveltä Helsinkiin – sitten toisaalta poistin kuukausilippumme toisesta sarakkeesta. Vuokrat painoivat tietenkin eniten, niin asuntomme vuokra kuin tallivuokrat. Yritin miettiä mitä muuta Vesku vielä keksisi, minkä voisin etukäteen perustella vääräksi. Dannin hoitopaikka olisi todennäköisesti edullisempi tuolla ulkokunnassa kuin Helsingissä.

Pysähdyin tuijottamaan tietokoneeni ruutua ällistyneenä kun yhtäkkiä tajusin mitä oikein olin suunnittelemassa. Minä, umpikaupunkilainen haaveilemassa maallemuutosta? Eikä vain haaveilemassa, suunnittelemassa vallan. Sitten katseeni osui Danniin, joka istui keskittyneenä repimässä läjää kuvalehtiä silpuksi ja hymähdin. Ainakin sen kannalta ratkaisu voisi olla hyvä. Kuvittelin sen juoksentelemassa tulevana kesänä pitkin Alin pihanurmikkoa sitruunankeltaisessa kesämekossa, kaksi saparoa heiluen, ja niissä ehdottomasti isot rusetit. Voi, kyllä! Ali pitäisi saada jollain konstilla ottamaan tarjous vastaan.

- Mennäänkö tallille? kysyin siltä. – Mennään katsomaan Nikiä.
- Nikiä? Danni sanoi aivan selvästi ja katsoi minua vakavana. Se puhui jo kuin papupata, mutta tuo saattoi olla ihan ensimmäinen oikea sana, josta kuka tahansa olisi saanut selvää. Vesku ja minä uskoimme ymmärtävämme mitä se tarkoitti, vaikka sanat olivat vähän mitä sattui, mutta varmahan ei voinut olla. Tuon Nikin olisi tajunnut kuka vaan.
- Äidin fiksu tyttö, sanoin, vaikka oli minulla vähän omituinen olo. Olisi se voinut sanoa äiti, tai vaikka isä, mutta Niki. Kehtaisikohan tätä kertoa kenellekään?

Lähdimme matkustamaan bussilla tallille ja saavuimme sinne puoli neljän aikaan. Kimiä ei näkynyt mutta ei Bronskiakaan joten oletin hänen olevan ratsastamassa. Minä hain Nikin sisään ja aloin hiljalleen harjailla sitä käytävällä, kaikki sen jalat tuntuivat onneksi viileiltä ja kuivilta kuin vanhat oksat. Danni ei halunnut istua rattaissa, se toisteli sieltä vaativasti uutta sanaansa ja epäröiden päästin sen kävelemään. Voisihan sitä katsoa mitä tapahtuisi.

Niki katseli sitä tarkasti sen lähestyessä ja törmätessä suoraan sen etujalkaan. Se nyt oli tottunut näkemään tytön aina mukana, mutta aiemmin tämä ei ollut lähestynyt sitä omin jaloin ja olin valmiina nappaamaan kiinni Dannin haalarinselkämyksestä jos Niki liikahtaisikaan. En halunnut ajatella mitä sen kaviot voisivat vahingossakaan tehdä Dannin hennoille pikku varpaille.

Hevonen seisoi kuitenkin kuin patsas, taivutti vaan kaulaansa niin että sen turpa oli melkein ryntäissä, siinä missä Dannin pääkin. Että se oli fiksu. Ja että minä olin uhkarohkea, myönsin sen kyllä. Olin nyt kuitenkin sellaisella tuulella ja olin jo varma, ettei Niki enää säikkyisi lasta kun ei ollut alkajaisiksikaan sitä tehnyt. Kaivoin harjapakista Nikin pikkuruisen jalkaharjan, annoin sen Dannille käteen ja aloin näyttää sille, miten sitä käytettiin. Hetken aikaa lapsi jaksoikin pyyhkiä harjalla mustaa karvaa, mutta sitten se tipahti kädestä ja samassa ulkoa alkoi kuulua kolinaa. Niki säpsähti ja minä nappasin Dannin salamannopeasti syliini, vaikkei hevonen sitten sen enempää liikahtanutkaan.

Kimi sieltä talutti Bronskia sisään, se oli muuttanut tänne pikkupuolelle Mustin ja Nikin seuraksi kun Oona oli melkein täyttänyt isomman tallin omillaan.
- Sä olet täällä jo, hyvä, hän sanoi ja ohjasi ison raudikkonsa Dannin rattaiden ohi boksiin.
- Sen jalat tuntuu ihan hyviltä, mutta mun pitänee odottaa sen verran että Vesku ehtii tänne, ennen kuin pääsen ratsaille, sanoin.
- Voin mäkin sitä sen hetken katsoa, jos Vesku on kerran tulossa, Kimi lupasi hövelisti.

Niin me sitten ehdimme maneesiin asti kaikki kolme jo ennen kuin Vesku saapui ja kun nyt kerran olin vähän hurjalla päällä annoin Kimin taluttaa Nikiä ja nostin itse Dannin satulaan. Pidin toki itse sitä haalarinreidestä kiinni mutta annoin sille myös tukevan harjatupon käsiin ja sitten kävelimme. Danni ei äännähtänytkään, tuijotti vain silmät suurina. Joskus ihan vauvana olin pitänyt sitä kerran tai pari edessäni, mutta sitä se ei voinut muistaa, tämä oli sille nyt uusi ja ihmeellinen kokemus. Se istui kyydissä anakin kierroksen, myötäillen koko vartalollaan Nikin liikkeitä, niin että pääkin keikkui, mutta sitten Vesku saapui ja nappasi sen hurjistuneen näköisenä pois.
- Älähän hermostu. mä pidin siitä kiinni koko ajan, rauhoittelin.
- Mutta sillä ei ole kypärää!
- Hmm, hyvä pointti. Pitää hommata.

Lähettäjä: 12345 
Päivämäärä:   20.2.15 21:37:39

Mä taas oon kyselemässä, nyt hukassa "pääosassa Henriikka 18". Kiitos jo etukäteen :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.15 21:44:49

Tässä se on: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=855227&t=855227

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.2.15 17:33:12

28.

Asiat etenivät, eivätkä edenneet. Vesku luki laskelmaani moneen otteeseen ja pelkäsin viimeiseen asti, että hän päättäisi vedota sittenkin kaupunkiasunnon varmuuteen ja täysihoitotallin helppouteen, mutta ei hän sitten kuitenkaan ollut aivan kalkkeutunut vielä, kuten aloin pelätä. Jotenkin välillä tuntui että hän oli sukupolven vanhempi minua, mutta tämä oli kai ajatuksena kuitenkin hänestäkin liian houkutteleva – hänhän se alun perin oli koko ajatuksen hevosista omassa pihassa istuttanut minunkin päähäni. Yhden ehdon hän kuitenkin asetti – etten rupeaisi haalimaan tyhjiin bokseihin ylimääräisiä hevosia. Niki ja Mustikka saisivat riittää meille. Minä lupasin ja vannoin.

Ali kuitenkaan ei osannut päättää. Ilse oli jutellut hänen kanssaan, ja sittemmin minäkin olin, useita kertoja, mutta hän vaan murehti ja souti ja huopasi.
- Koska sun pitää vastata niille? kysyin kun taas eräänä aamuna ajattelin vähän muistutella olemassaolostamme.
- Eilen, Ali huokaisi.
- No, vastasitko sä? Karvat nousivat pystyyn niskassani kun ajattelin että nyt tilaisuus oli mennyt ja joku muu otettu Alin sijaan.
- En.
- Voi voi, huokaisin minä. En oikein voinut komennella häntä, mutta minua pelotti. Olin jo ihan orientoitunut siihen, että kesällä muuttaisimme maalle. Enkä kehdannut oikein sanoa mitään, tässä oli niin oma lehmä ojassa. En voinut mitenkään mankua että ”vastaa nyt myöntävästi että me saadaan sun talosi ja tallisi”.

- Mä soitan nyt heti, sanoi Ali sitten hetken hiljaisuuden jälkeen ja ennen kuin ehdin kysyä mitä hän aikoi vastata hän oli jo katkaissut puhelun. Voi miten raivostuttavaa! Vaelsin tauolta takaisin labraan osaamatta keskittyä oikein mihinkään ja räpläsin vähän väliä puhelinta taskustani nähdäkseni olisiko se päässyt soimaan huomaamattani. Heti kun kehtasin taas livahtaa, soitin hänelle uudelleen, mutta sitten hänen puhelimensa oli pois päältä. Tietysti parhaillaan tuntia pitämässä tai jotain. Vasta iltapäivällä hän soitti minulle uudemman kerran.

- Mitä sä vastasit? kysyin heti. – Sä et kertonu mitä sä aiot vastata!
- Oho, enkö?
- No et tosiaankaan! Huvittaisko sua nyt kertoa?
- No, mä otin sen paikan.
- Oih, sanoin minä ja lysähdin istumaan. – Ja saadaanko me tulla pitämään sun taloa?
- Se oli yksi syy miksi mä saatoin suostua. En mä olisi voinut jättää tätä tyhjilleen.
- Mitäs nyt tapahtuu? Koska se sun pesti alkaa?
- Siellä olisi jonkinlainen kesälukukausi, mutta sen alkuun mä en ehdi mitenkään. Mun täytyy antaa noille mun täysihoitolaisille aikaa etsiä uusi paikka ja miettiä, mitä mä teen Katille.
- Saahan se kotonaan olla, sanoin huolettomasti, puhe oli Alin tammasta.

- Mutta teillä on ori. Ja mun pikkupikkuapulaiseni on kyllä ollut sitä mieltä että voisi hyvinkin ottaa sen ylläpitoon siksi aikaa. Nyt täytyy vaan kysyä, onko se edelleen samaa mieltä kun onkin tosi kyseessä.
- Mikä pikku apulainen?
- Semmoinen tyttö siitä kylältä, joka on mulla ollut apuna jos joskus oon joutunu jonnekin matkalle. Ja välillä muutenkin, kiva likka.
- Mutta jos se haluaisikin sen ylläpitoon niin mihin se sen kotoaan veisi?
- Jaa, saa nähdä. Mun täytyy soittaa sillekin, ja kysyä mitä sen vanhemmat ajattelee koko ajatuksesta.
- Mä en tiedä mitä mä sanosin, mun pääni on nyt ihan täynnä, huokaisin.
- No sä ehdit tottua ajatukseen, en mä ennen juhannusta missään tapauksessa lähde mihinkään.

Siihen oli ikuisuus, melkein kolme kuukautta vielä, mutta nielin pettymykseni. Olihan kesää jäljellä sen jälkeenkin, ja meilläkin kaikenlaista järjesteltävää. Ehkä nyt, kun asia oli ratkennut, saisin taas keskityttyä vähän paremmin lukemiseenkin? Kesätyöasiatkin piti miettiä uusiksi. Olin luvannut mennä vanhaan työpaikkaani jakamaan vanhuksille lääkkeitä, mutta nyt pitäisi tutkia oliko kesätyövoimaa tarvitsevia vanhainkoteja tai vastaavia lähempänä. Ja mitähän Vesku tekisi? Pitäisiköhän meidän ehtiä käydä Hangossa ennen juhannusta jo, niin kauan kun hevoset saattaisi jättää Oonan hoiviin? Kun ne olisivat omassa pihassa ei enää mentäisikään viikoksi tai pariksi anoppilaan.
- Älähän höösää, sanoi Vesku kun aioin illalla ruveta organisoimaan muuttokuorman pakkaamista. – Mä en aio asua täällä juhannukseen asti pahvilaatikoiden seassa.
Totuinhan minäkin tietysti sitten ajatukseen, eikä sitä tarvinnut enää joka päivä ihmetellä. Mitä nyt aamuisin herätessä välillä tuli mieleen, että loppukesästä heräisimme vanhassa puutalossa ja heinäsirkat sirittäisivät ikkunan alla.

Äiti pisti kovasti pahakseen kun kerroin hänelle muuttoaikeistamme. Hän asui edelleen Alissan kanssa vanhusten keskellä palvelutalossa, mutta kertoi juuri saaneensa asuntohakemukseensa liitettäväksi suosituksen, että heille myönnettäisiin kaupungin asunto mitä pikimmin.
- Pärjää jo itsekseen, hän kirosi siinä lukeneen. – Pärjää! Ihan kuin mä olisin joku kehitysvammainen tai mielenterveyspotilas!
- No kuntoutuva potilas sä olet, ei siitä pääse mihinkään, sanoin ja mietin, että olin ihan elävässä elämässä jo varmasti oppinut Suomen sairaanhoitojärjestelmästä enemmän kuin mitä kurssilla ensi vai seuraavan vuonna kerrottaisiin.
- Ja nyt jos me muutetaan niin sinäkin muutat pois. Mitä jos mä tarvitsenkin apua, tai lastenhoitajaa? äiti valitti.
- Sä voit koska tahansa kysyä Miilalta lapsenhoitoapua, Alissa on senkin pikkusisko, muistutin. – Oletkos muuten Stumpista kuullut mitään.
- En, enkä haluakaan, sanoi äiti loukkaantuneen näköisenä. – Mädätköön koko mies.
- Oikein, sanoin minä, ja kysyin hetken mielijohteesta että entä Matista. Kaikista paras vaihtoehto kaikkeen olisi ollut, jos he olisivat päätyneet takaisin yhteen. Matti saattoi olla tylsä, mutta hän oli luotettava kunnon mies. Minun ei tarvitsisi enää ikinä olla sydän syrjällään Alissan takia jos Matti ottaisi äitihempukkani takaisin. Äiti kuitenkin pudisti vaan päätään.

Kaikkeen liittyi sivulause liittyen maallemuuttoon. Veskun kisakalenteri muutti muotoaan – hiukan – ei paljon – kun hänen pitikin loppukesän kisoja katsoa sillä mielellä, että tukikohta olikin Nurmijärvellä eikä Helsingissä. Lisäksi vapun aikaan kävi köpelösti; meidän oli ollut tarkoitus lähteä estekisoihin molempien hevosten kanssa, mutta yllättäen Oonakin oli päättänyt aloittaa kisakauden samaan aikaan eikä hänen trailerinsa liiennytkään lainaan.
- Entä Eivorin? ehdotin.
- Ei käy, Kimi lainaa sitä, se on menossa Kirkkonummelle Bronskin kanssa.
- No Villen koppi sitten? Ville oli kuin olikin myynyt Razzamatazzin, vaikken olisi ikinä uskonut hänen pystyvän tekemään sitä, mutta kopista hän ei ollut silti luopunut, hän haaveili hankkivansa uuden hevosen kunhan vaan etsisi vähän aikaa.
- Ville vei sen huoltoon ja maalattavaksi nyt kun sillä ei ole käyttöä. Ja vuokrakuskeja ei saa, kaikki kenestä olen kuullutkaan on jossain menossa. Kaikki muutkin on päättäneet alottaa kisakauden nyt.
- No kai niitä jostain saa vuokrattua?
- Viiskymppiä tunti? Sillä hinnalla jo äkkiä ostaa oman kun parille kisareissulle vuokraa. Ei, me taidetaan saada jäädä kotiin.

Minä kirosin, ja suureen ääneen, niin että Danni ihan säikähti. Ei vain sitä, ettemme nyt päässeetkään kilpailuihin vaan mieleeni tuli että milläs sitten kävisimme kisaamassa kun olimme muuttaneet. Ja entä jos Nikille tai Mustikalle sattuisi jotain ja jompikumpi pitäisi kiireellä saada vaikka klinikalle? Taluttaisimmeko ne Hyvinkäälle? Avasin koneen ja kulutin pari seuraavaa vuorokautta perehtyen hevoskuljetuksen ihmeelliseen maailmaan. Opin, ettei henkilöautolla kannattanut vetää minkäänlaista hevoskuljetusta, eikä ainakaan sellaista koppia mihin mahtuisivat molemmat hevosemme. Aloin surffata käytettyjä autojakin, josko vaihtaisimme mersun johonkin maasturiin, ja totesin kaikkien semmoisten vievän niin kauheasti polttoainetta, että melkein yhtä edukkaasti kävisi sitten taksilla töissä kuin ajaisi semmoisilla työmatkat. Kyselin Alilta miten hän oli päässyt mihinkään kotoa Katin kanssa, mutta hän vain sanoi, ettei ollut ollut tarvista. Hänen sitikallaan pystyi kyllä hätätilanteessa vetämään yhden hevosen traileria, jollainen yhdellä naapurilla oli, mutta ei hän ollut sitä tarvinnut, olipahan vaan joskus jutellut, että hätätilanteessa sitä voisi lainata. Onneksi ei ollut tullut hätätilanteita, Ali sanoi. Hän ei ollut ihan varma että olisiko kyseinen koppi pysynyt koossa jos sen olisi kiinnittänyt vetokoukkuun ja nykäissyt.

Melkein masennuin, mutta sitten eräänä päivänä toukokuun alussa Vesku soitti minulle koululle juuri kun olin lähdössä kotiin ja kysyi, hakisinko Dannin hoidosta. Hänellä oli vapaapäivä, joten ihmettelin sitä suuresti, mutta lupasin toki.
- Oliko tallilla jotain hässäkkää? kysyin, kun hän tuli kuuden aikaan.
- Ei niin minkäänlaista, hän sanoi tyytyväisenä ja pussasi korvaani.
- Kävitkö sitten vieraissa kun et ehtinyt lastasi hakea? Yritin näyttää uhkaavalta.
- Joo, Hämeenlinnassa asti.
- No toivottavasti oli kivaa, sanoin happamasti, mutta Vesku sen kuin nauroi. Aioin olla kysymättä enempää, mutta kun hän ei puhua pukahtanut minun oli pakko.

- Mitä sä teit Hämeenlinnassa ja miksi sä olet ton näköinen, ihan kun sulla palaisi lamppu pään sisällä?
- Kävin ostamassa meille auton.
- Meillä on jo, oletko sä unohtanut, sanoin varovasti.
- Toisen. Hevosille.
- Ostitko sä jonkun maasturin?
- Ei kun hevosauton. Pakettiauton. Se on vanha mutta kunnossa, ja mikä parasta, säkin saat ajaa sitä.

Oli tapahtunut ennenkin, että Vesku oli saanut minut mykistymään, en vaan oikein muistanut missä tilanteessa. Nyt kyllä hiljenin hyväksi toviksi ja ryntäsin sitten kurkkimaan kadulle keittiön ikkunasta.
- Mä jouduin jättämään sen tallille, Vesku sanoi ennen kuin ehdin pihalle kurkottelemaan aidan yli.
- Miksi?
- Koska en viitsinyt jättää mersua sinne.
- Mä haluan nähdä sen heti! Ajetaan katsomaan!
- Quelle surprise, Vesku mutisi.

Ajoimme siis tallille ja siinä se seisoi ilta-auringossa tallin kulmalla, vähän lommoinen valkoinen auto, joka näytti pelottavan suurelta.
- Saanko mä muka todella ajaa tota? kysyin epäuskoisena.
- Saat, kunhan et pakkaa sinne kahta tuhannen kilon shireä. Vaikka sitten sillä ei kyllä saa ajaa enää kukaan.
- Mä haluan nähdä miltä se näyttää sisältä, sanoin ja Danni ilmoitti turvaistuimestaan haluavansa nähdä Nikin. Niinpä Vesku vei sen tarhan luo ja minä kiipesin sivuovesta sisään pakuun. Se oli kuin mikä tahansa traileri, väliseinä ja etupuomit ja takapuomit. Vanhalta se näytti ja metalliosat olivat värjäytyneet rusehtaviksi saumakohdista, mutta se oli tilava ja kaikin puolin fiksun tuntuinen. Ohjaamon ja takaosan välillä oli ikkuna, hevoset voisivat kurkkia siitä tietä, tai ohjaamosta voisi katsella hevosia. Se oli täydellinen. Kiipesin ohjaamoonkin ja totesin heti, että tarvitsisin läjän tyynyjä selkäni taakse, että ylettäisin mukavasti polkimille, mutta totesin myös, että sieltä näkyi hirveän hyvin joka suuntaan. Paitsi takaviistoon, kuten tulisin myöhemmin karvaasti huomaamaan.

- Mehän voidaan muuttaakin tällä! sanoin riemuissani kun Vesku ja Danni palasivat hevosten luota.
- Totta, myönsi Vesku. – Nyt me ollaan ihan omavarasia.
- Millä rahalla sä tän muuten ostit? Oliko kauhean kallis?
- Ei kovinkaan, ja mähän olen vaan istunut sen isän perinnön päällä. Kun ei sitä ollut tarpeeksi mihinkään isoon eikä viitsinyt ihan pikkusälään sitä kuluttaa.
- Hyvä, sanoin tyytyväisenä. Olin jotenkin pelännyt, että se oli huvennut pikkuhiljaa kaikkeen välttämättömään, kuten vuokriin tai ruokaan, mutta onneksi olin tainnut erehtyä. Hyvinhän meillä sitten asiat olivat. – Mä haluan ajaa sen kotiin.
- Mihinkäs ajattelit sen siellä laittaa?
- Kadunvarteen niin kuin kaikki autot. Tai hätätilassa vien kaupan parkkikselle. Huomenna mä voisin mennä sillä kouluun.
- No en kyllä lähtisi sillä keskustaan aamuruuhkan aikaan. On se vähän rohjo ajaa semmosessa.
- Kotiin se nyt kai pitää ainakin saada?

Ajoin sitten pakun sen noin kymmenen kilometrin matkan ja onneksi ei enää ollut ruuhka-aika. Se kääntyi hitaasti kuin valas rasvatyynessä ja ennen kuin sain sen tyhjään väliin kotikadullamme olin selkää myöten hiessä. Mutta eipä sillä ollut väliä. Nyt voisimme tehdä ihan mitä halusimme hevostemme kanssa riippumatta siitä kenen traileri oli menossa mihin kisoihin ja missä oli tilaa.

Paljon sille tulikin käyttöä. Me kävimme kilpailuissa joka viikonloppu lopun toukokuuta, kerran jopa niin, että Dannikin oli mukana kun emme löytäneet sille hoitajaa. Tosin silloin oli vain Niki: kaksi hevosta, kaksi ratsastajaa ja lapsi olisi ollut liian uhkarohkea yhdistelmä minullekin. Ehkä parin vuoden kuluttua, kun se jo toivottavasti uskoisi puhetta. Tai ymmärtäisi ja muistaisi.

Ne olivat estekisat ja Kimi oli yllyttänyt minut ensimmäiselle metrin radalle. Vesku oli suhtautunut siihen hyvin epäluuloisesti, ja sitä varten olisin suonut, että joku olisi voinut ottaa Dannin juuri tänään, pelkäsin hänen puristavan lapsen hengettömäksi katsoessaan ja jännittäessään. Kaikki meni kuitenkin hyvin, selvisimme radasta yhdellä pudotuksella eikä Niki kaahannut käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Se oli rauhoittunut päivä päivältä, sitä fiksumpi siitä tuli mitä enemmän hyppäsin sen kanssa. Ihan kuin se ei enää joka kerta olisi epäillyt että lähestyvä hyppy oli sen elämän viimeinen niin että siitä piti ottaa kaikki ilo irti olin minä satulassa mitä mieltä tahansa. Aloin haaveilla, että pääsisin sen kanssa joskus kokeilemaan oikeaa maastoesterataa, ehkä jopa kenttäkisoja.

- Lakkaatko sä nyt huolehtimasta, eikö se ollut hieno? kysyin Veskulta kun palasin Nikin kanssa auton luo. Nämä olivat pienet kisat ja olimme sillä onnettomalla pudotuksellakin onnistuneet sijoittumaan ja saaneet valkoisen ruusukkeen.
- On se fiksuuntunut, pakko myöntää. Vesku taputti Nikiä kaulalle ja Danni ojensi kätensä kohden satulaa, se halusi selkään. Minun oli pakko pistää sille hiostunut kypäräni päähän ja nostaa se sinne hetkeksi. Meidän pitäisi hommata sille pikkulasten pyöräilykypärä, noin pieniä ratsastuskypäriä ei löytynyt mistään.

Käärin Nikille kotimatkan ajaksi kylmägeelit jalkoihin kun en ilennyt vieraaseen talliin viedä sitä letkutettavaksi. Nämä ajoivat ihan saman asian ja olivat vielä mukavan viileät kun ne olivat kylmälaukussa tänne matkustaneet. Itse join niiden mukana matkustaneesta limsapullosta puolikkaan yhdellä huikalla ja tunsin miten kylmä alkoi vihloa ohimoillani.
- Liian ahne, Vesku nauroi ja huitaisin häntä, osumatta. Olin hävyttömän hyvällä tuulella. Olin juuri käynyt palkintojenjaossa, aurinko paistoi, tenttejä oli jäljellä enää kaksi uusintatenttiä ja reilun kuukauden kuluttua rupeaisimme hevostilallisiksi. Sitä paitsi pääsisin illalla Kiien läksiäisiin, mikä nyt sinänsä ei ollut hauskaa mutta olisi kuitenkin kiva tavata häntä ennen kuin hän hyppäisi lentokoneeseen ja matkustaisi Jäämeren rannikolle.

Jinnan kanssa menimme tietysti. Ville aikoi ottaa Leksan ja mennä meille saunomaan siksi aikaa, ja sikäli kun olin ymmärtänyt oikein he aikoivat Veskun kanssa surffata läpi kaikki myytävät nuoret kouluhevoset mitä nettiin oli laitettu. Jos nyt lapset antaisivat sen verran rauhaa. Tosin oli jo niin lämmintä että ne voisi pistää aidatulle takapihalle syömään ruohoa tai jotain, niin minä olisin tehnyt, mutta epäilin että Vesku ei. Sama se, tiesin kyllä että ne tulisivat hoidettua.

Kiien asunto oli jo melkein autio, jäljellä ei ollut oikeastaan kuin patja ja pari huojuvaa tuolia. Kaiken muun hän oli myynyt, varastoinut tai lähettänyt edeltä käsin. Vieraat, jotka olivat enimmäkseen Kiien työkavereita, istuskelivat lattialla ja matkalaukuilla ja kun sää oli edelleen aika kesäinen ehdotin, että siirtyisimme pihalle ennemmin. Kiie näytti epäilevältä hetken aikaa, mutta suostui sitten.
- Hitto, mennään vaan. Justhan mä tästä liukenen, ei tiukkapipoiset naapurit ehdi edes kirjottaa valituksia julkisella paikalla juhlimisesta.
Niin kannoimme ulos kylmälaukullisen siideriä ja monta pussia sipsejä ja valtasimme puutarhakeinun ja sen ympäristön. Kyllä siellä pullonkorkeista päätellen oli ennenkin ainakin olutta juotu, tosin ei ehkä sunnuntaina alkuillasta. Kovin myöhään ei mennytkään. Kiien kone oli lähdössä heti aamulla ja hän vetäytyi sisään kapealle patjalleen jo aikaisin.

- Tulkaa käymään! hän vannotti halatessaan meitä jäähyväisiksi. – Ei sinne matkusta montaa tuntia, autollakin menee vain puolisen vuorokautta!

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   21.2.15 19:16:48

Olisko mitään linkkiä niihin Jerry&Henriikka teksteihin? Oon yrittny etsiä netistä niitä mustaojan miniä ym. kirjoituksiasi :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.2.15 20:42:01

Täällä: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=815905&t=815905

Lähettäjä: Kirsi 
Päivämäärä:   22.2.15 10:23:20

Vihdoinkin niiden unelma toteutuu :D

Lähettäjä: pö 
Päivämäärä:   22.2.15 20:00:52

Missä tän päivän pätkä viipyy?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.2.15 21:00:27

Täällähän se luuraa.
------------
29.

Vesku piti pari päivää kesälomaa touko- kesäkuun vaihteessa kun minullakaan ei ollut enää tenttejä enkä ollut ihan vielä aloittamassa töitä. Sinä viikonloppuna, koulujen päättyessä, olisi kyllä ollut ihana valikoima kaiken maailman ratsastuskilpailuja joka suunnalla, mutta päätimme uhrata sen mieluummin hangonvierailulle. Toista tilaisuutta ei ehkä tulisi koko kesänä ja se tuntui sitä paitsi juuri sopivalta katkokselta tähän kohtaan. Taas yksi lukuvuosi oli takana ja kesätyö odottamassa. Olin jo lähempänä loppua kuin alkua – se oli oikeastaan ihan uskomatonta. En niin hyvin arvosanoin kuin olisin halunnut – en niin hyvin kuin Vesku aikoinaan – mutta ihan kelvollisin kyllä. Olinhan nyt jumaliste sentään hoitanut siinä sivussa yhden ipanan maailmaan, ansaitsin oikeastaan mitalin.

- Heti kun Danni on kotiutunut niin me mennään yhdessä ulos, sinä ja minä, suunnitteli Vesku matkalla.
- Miksi sä haluat viedä mut ulos?
- Enkö saisi? Ollaanko me muka käyty missään koko talvena?
- Eipä. Mennäänkö heti tänään? innostuin.
- Antaa Dannin nyt vähän totutella ensin.
- Ainahan se on siellä viihtynyt.
- Mutta nyt se ei oo nähnyt mummiaan melkeen vuoteen, se voi yhtäkkiä vierastaa sitä. Mutta sitten. Keksitään jotain oikein romanttista.
- Kappas että sä muistat tommosia sanoja, kiusoittelin. – Herra tohtori.
- Sä pilkkaat mua.
- Joo, niin teen, myönsin, mutta hän vain nauroi. Loman alkaminen taisi tuntua yhtä ihanalta hänestäkin.

Sinä iltana lämmitimme rantasaunan ja Danni ihastui jääkylmässä merivedessä kahlaamiseen niin, että kun se ensin pitkään emmittyään uskalsi kastella varpaansa sitä ei meinannut saada pois sieltä. Huulet sinisinä se kiljui vastalauseita kun nappasin sen kainaloon ja kannoin takaisin saunaan lämmittelemään.
- Paha äiti tässä kurmuuttaa lasta, puhisin ja Vesku lupasi kaikin mokomin hakea sen seuraavan kerran.
- Parempi niin, ettet sä ole aina se kiltti vanhempi ja minä tuhma.
- Pistä se tänne, sanoi Vesku ja kaatoi saaviin lisää lämmintä vettä ja siellä Danni tyytyi sitten istumaan sillä aikaa kun me pussailimme lauteilla. Vesku oli tosiaan lomafiiliksissä.

Pitsihuvilassa oli hyvä nukkua, simahdin illalla melkein heti kun pääsin mankeloitujen lakanoiden väliin ja heräsin aamukuudelta virkeänä ja täysin levänneenä. Vanhan puutalon ilmassa oli varmaan jotain erityistä, mietin kun muistin että täällä Danni oli ensi kertaa nukkunut kunnollisia yöunia niiden kaameiden ensimmäisten kuukausien jälkeen.

En viitsinyt nousta vielä ylös vaan otin yöpöydältä kirjani, jota en illalla ollut jaksanut kuin avata ja sulkea ja syvennyin sen lukemiseen. Danni heräisi todennäköisesti viimeistään tunnin kuluttua, siihen asti voisin nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta kun Veskukaan ei kuorsannut. Vaikka eipä hän yleensäkään, tosin nyt hän oli vähän liian hiljainen edes nukkuakseen. Vilkaisin häntä epäluuloisena eikä hän saanutkaan minua yllätettyä kun sukelsi yhtäkkiä peiton alle. Päätin olla kuin en huomaisikaan ja jatkoin lukemista, mutta kun hän alkoi liikutella kieltään napani ympärillä ja sivellä reisiäni minun oli pakko jännittää kaikki lihakseni etten olisi alkanut kikattaa. Se kutitti ihan järjettömästi mutta teeskentelin edelleen lukevani. Sitten hän siirtyi alemmas ja se alkoi tuntua niin hyvältä ettei lukemisesta tullut enää mitään, vaikka tuijotinkin kirjaimia. Yritin olla edelleen ihan hiljaa mutta sitten kirjani tipahti lattialle niin että pläjähti ja eikö piru vie naapurihuoneesta kuulunut Dannin ääni.

Puuskahdin pettyneenä, minun olisi pakko mennä hakemaan se, tai Veskun, se olisi ihan pyörällä päästään herätessään vieraassa paikassa ja vaikka se nukkui kehdossa, josta se pääsisi kiipeämään pois, se ei tietäisi minne mennä. Kuulin jo paljaiden pienten jalkojen läpsytyksen oven takana käytävällä. Mutta sitten kuulin myös Leenan äänen ja miten Danni ilahtui nähdessään mummonsa.
- Luojan kiitos, sanoin ääneen ja Vesku pisti päänsä esiin lakanan alta.
- Mitä?
- Danni heräsi.
- No hittolainen.
- Jatka vaan, se meni Leenan luo, sanoin ja vedin lakanan uudelleen hänen ylitseen.

Makailimme halaillen vielä reilua puolta tuntia myöhemmin kun Leena koputti varovasti ovelle.
- Joo, me ollaan hereillä, huusin hilpeästi ja hän avasi oven rakoselleen.
- Lapsi ihmetteli missä te olette, hän sanoi ja Danni pujahti sisään.
- No täällä, Vesku sanoi sille ja auttoi sitä kiipeämään sängyn jalkopäähän.
- Kahvi on valmista, ja puurokin kohta, sanoi Leena ja meni.

- Ehtisitteköhän te käydä katsomassa Ella-mummia tänään hän kysyi kun olimme koko perhe pukeissa ja aamiaispöydässä.
- Oli se tarkoitus, sanoi Vesku. Hänen toinen mummonsa oli lopulta joutunut sairaalaan, mikä ei ollut mikään yllätys, hän oli ollut jo muutaman vuoden huonossa kunnossa ja hän oli yksi osasyy miksi olimme päättäneet tänne nyt lähteä.
- Kävisittekö kaupassa sitten samalla? Illaksi tulee ruokavieraita. Loput isovanhemmat. Vaikka tehän olitte menossa jonnekin ulos?
- Jos sä suostut hoitamaan ipanaa, sanoin ja vilkaisin Dannia, joka istui mietteliään näköisenä pöydän päässä syöttötuolissa – toki Leenalla semmoinen oli lapsivierailleen – pohtien kumman puolikkaan voileivästään ensin söisi, hillolla vai voilla sivellyn.
- Mähän oikein odotan että te häivytte.

Terveyskeskukseen otimme kuitenkin tytön mukaan. Siellä oli talon täydeltä meidän molempien entisiä työkavereita, joille piti esitellä sitä, ja niin Ella-mummillekin. Hänen päässään ei ollut mitään vikaa, vaikka se vanha olikin, vanha ruumis vaan ei enää pysynyt menossa mukana. Oli se aika surkeaa. Hän näytti kuitenkin piristyvän vierailustamme, hetkeksi, kunnes sitten nukahti kesken lauseen.
- Mennään käymään polin puolella, huoahti Vesku.
Siellä sitten istuimme kauniine tyttärinemme kahvilla hyvän aikaa, ennen kuin lähdimme kauppaan.

- Mitä sä haluaisit tehdä illalla? Vesku kysyi kun ajoimme takaisin pitsihuvilaan takakontti puolillaan ruokakasseja.
- Mä luulin että sulla ois kaikki jo valmiiks suunniteltuna?
- No ajattelin nyt kysyä sultakin, että mikä sun mielestä olisi kivaa ja ihanaa ja ikimuistoista ja…
- Romanttista?
- Mä en uskalla enää käyttää tota sanaa kun sä pilkkaat mua.
- Kaikista romanttisinta mitä mä voisin keksiä olis mennä piknikille Sanderssonin pihamökkiin, sanoin naurahtaen, mutta se ei ollut ihan tuulesta temmattu ajatus. Olimme sentään viettäneet siellä aika ikimuistoisia hetkiä sinä kesänä kun olimme asuneet täällä. Vesku ei kuitenkaan sitä ottanut tosissaan.
- Mä vähän mietin että voitais ottaa eväät mukaan ja lainata Riston venettä, hän sanoi.
- Uuh… osaatko sä purjehtia sillä?
- No en oikein, eikä se ole vesilläkään vielä kun ei Ristolla ole vielä ollut aikaa raaputtaa sitä tai jotain..
- Okei, sitten se kuulostaa tarpeeksi turvalliselta, suostuin.

Emme viitsineet kertoa Leenalle mihin olimme menossa, hän ei ehkä olisi ymmärtänyt. Lähdimme vain kävelemään kaupungin suuntaan alkuillasta ja poikkesimme ostamassa pullollisen viiniä ja vähän viinirypäleitä ja lainaamassa Ristolta avaimia joilla pääsisimme suljetulle alueelle, missä veneiden talvisäilö oli. Hän kyllä katsoi meitä vähän omituisesti mutta sitä en oikeastaan ihmetellyt ollenkaan.

Talvisäilytysalue ei ollut ihan autio. Siellä oli vielä muitakin veneitä pukeilla ja telineillä ja niiden kimpussa ihmisiä puleeraamassa ja maalaamassa ja kiillottamassa. Vähän aikaa saimme etsiä oikeaa paattia, mutta löytyi se sitten, ja sitten kiipesimme sinne kammottavan korkealle, se kun seisoi kölinsä varassa telineiden ympäröimänä.
- Hyvä ettei ostettu enempää viiniä, täältä ei olisi kiva tippua, sanoin kun kurkin kannelta alas maahan.

Istuimme ja loikoilimme kannella niin kauan kun paistoi aurinko ja oli lämmin, sitten laskeuduimme kannen alle kajuuttaan, levitimme istuintyynyt lattialle ja makailimme siellä halailemassa ja juttelemassa taskulampun valossa. Vesku sanoi että hän olisi ottanut kynttilöitä mutta sen Risto oli ehdottomasti ja nimenomaisesti kieltänyt.
- Tää on suloista, sanoin tyytyväisenä. - Paljon hauskempaa kuin mennä jonnekin ravintolaan syömään tai jotain muuta tylsää.
- Rakastellaanko? Vesku ehdotti ja silitti kylkeäni.
- Liian kylmä, sanoin värähtäen, mutta kurottauduin silti suutelemaan häntä. – Me voidaan tehdä se hyvin kotona, sehän tuli jo aamulla todistettua.
- Okei.

- Mutta tiedätkö mitä mä haluaisin nyt oikeasti tehdä?
- En kun sun pitää kertoa.
- Mulla on nälkä, tunnustin. Viinirypäleet olivat täyttäneet hetkeksi mutta nyt ne olivat petollisesti jättäneet ammottavan kolon vatsaani.
- Meidän pitää sittenkin mennä jonnekin syömään, sitten.
- Mutta ei mennä mihinkään ravintolaan. Kai täällä on joku nakkikioski mistä saa lihapiirakoita?
- Mun täytyy vähän miettiä, Vesku sanoi ja rutisti minua taas lähemmäs. Annoin hänen miettiä ja nautiskelin olostani. Meillä oli ollut ihan liian vähän aikaa tuhlata aikaa tällä tavalla vain olemiseen koko talvena, ei tästä raaskinut noin vain lähteä. Ennen pitkää mahani kuitenkin päästi varsinaisen karjaisun.
- Mennään sitten etsimään sulle lihapiirakkaa, Vesku sanoi ja auttoi minut ylös.

Äärimmäisen varovaisesti kiipesimme alas veneestä, ulkona oli jo hämärää. Veneessä oli tuhrautunut paljon enemmän aikaa kuin olin osannut kuvitellakaan ja oli ilma yllättävän viileää, vaikka olin kuvitellut että talvennihkeässä veneessä oli kylmempi. Vesku lukitsi järeän riippulukon huolellisesti perässämme ja sitten lähdimme käsi kädessä etsimään nakkikioskia. Se löytyikin, ilman minkäänlaista jonoa. Oli vielä aikaista ja muutenkin hiljaista tähän aikaan vuodesta.
- Kaikki mausteet ja paljon, tilasin ja sain käteeni puolen kilon paketin, joka valui sinappia ja ketsuppia ja valkosipulikastiketta ja herra ties mitä. Istuimme jalkakäytävän reunalle syömään eväitämme.

- Tää on just semmoinen tilanne, että kohta Hanna kävelee ohi ykköset päällä matkalla yökerhoon, nauroin kun ketsuppia valui takinrinnuksilleni.
- Tuolla se taitaakin olla, Vesku sanoi.
- Mitä? hätkähdin ja hän alkoi nauraa kuin olisi nähnyt jotain mielettömän huvittavaa.
- Eikä oo, mä huijasin.
- Ai. No, ei se mua olis haitannut. Pitäiskö meidän muuten käydä tallilla huomenna?
- Oletko tosissasi?
- Olen, nyökyttelin. Olisi kiva päästä kertomaan Hannalle Nikin viimeisimmistä kisoista, ja Mustikankin. Ja kyselemään, miksei hääkutsua ollut vielä näkynyt.

Lähdimme sitten aamupäivällä vasiten käymään Hannan tallilla mutta siellä ei ollut ketään, vain muutama hassu hevonen tarhoissa eikä yhtään kaksijalkaista.
- Ne on jossain kisoissa, ja isolla porukalla, kuormuri on poissa ja niin traikkukin, sanoi Vesku.
- Kumma että noi hevoset on uskallettu jättää valvomatta tarhoihin, mitä jos tulee ukkonen? sanoin minä epäilevästi.
- No jos talonvahti on vaikka lounaalla tai jotain.

Lähdimme tyhjin toimin pois ja minua vähän harmitti kun en päässyt pröystäilemään Hannalle lähitulevaisuudesta hevoset omassa pihassa. Tosin hän nyt olisi varmaankin ennemmin katsellut säälivästi tämmöistä houkkaa, vaikka omassa pihassahan hänelläkin hevoset kirjaimellisesti olivat. Hän nyt ei vaan hoitanut niitä itse aamuin illoin yrittäen samalla opiskella ja tehdä leipätyötä ja huolehtia vielä lapsestakin... ei, olimmekohan me heittäytymässä johonkin tuhoon tuomittuun? Hetken tunsin suurta masennusta ja epävarmuutta, mutta sitten pudistin sen pois harteiltani.
- Pitäisköhän mun soittaa Hannalle jos se ehtisi vaikka illalla treffata meidät? kysyin. Vesku katsoi minua kuin vierasta.
- Toi oli lause, jota en olisi kyllä ikinä kuvitellut kuulevani sun suusta.
- Maailma muuttaa ja ihmisetkin kasvaa, sanoin hyveellisesti.
- No mutta hienoa, sittenhän mä varmaan voin kohta paljastaa mun salasuhteen Hannan kanssa, Vesku nauroi.

Minä tuijotin vuorostani häntä. Tiesin tietysti että se oli vitsi, huono semmoinen, mutta se oli silti jysäyttänyt jotain sisuskaluissani.
- Toi ei ollut hauskaa.
- Ei ollukkaan, anteeksi, hän pyysi, ja sitten lähdimme ajamaan pois vaikka Danni oli huomannut hevoset ikkunasta ja olisi halunnut mennä katsomaan niitä, nikejä. Toivottavasti se ei joskus pääsisi omin päin karkaamaan jonkun semmoisen kopukan lähettyville, joka ei ollutkaan yhtä lapsirakas kuin Niki, mietin huolissani.
- Ihan oikeesti, Vesku jatkoi kun en sanonut mitään vähään aikaan. En minä nyt oikeastaan enää miettinyt hänen vitsintapaistaan, se vain tuntui tappaneen koko keskustelun. Ei semmoisen jälkeen voinut mistään puhua.
- Joo joo, mä tiedän.

En soittanut Hannalle, en seuraavanakaan päivänä. Silloin satoi ja vietimme sen kotona Leenan luona tekemättä oikeastaan mitään, kunnes iltapäivällä päätimme lähteä ajamaan takaisinpäin. Ali oli sattunut soittamaan päivällä ja kysynyt, halusimmeko hänen tilaavan täyden turvekuorman vai haluaisimmeko siirtyä purukuivitukseen loppukesällä.
- Turvetta, kiitos, olin vastannut ja samalla olin saanut ajatuksen ja kysynyt samaan hengenvetoon saisimmeko tulla käymään kotimatkalla.
- Tulkaa ihmeessä, täällä on niin paljon kaikkea mitä pitää näyttää, ettei kertavierailulla edes ehdi.

Niin sitten lähdimme ajamaan tulevan kodin kautta vanhaan. Sade onneksi lakkasi kun pääsimme idemmäs.
- Jos Nurmijärvellä paistaa aina aurinko? ehdotin Veskulle kun lähestyimme määränpäätä. – Hangossa ei ainakaan paistanu tänään.
- Odota kun päästään kotiutumaan. Kyllä sitä ennen katselee välillä vähän vesisadetta kuin keltaseksi palanutta laidunta.
- Tuolla on päiväkoti, huomasin ja aloin katsella taajamaa muutenkin sillä silmällä. Olimmehan me käyneet Alin luona monia kertoja, nyt keväälläkin, mutta emme olleet ajaneet tästä suunnasta sinne. – Ja terveyskeskus!
- Kauppa, huoltoasema, pallokenttä, Vesku osoitteli.
- Tää on pajon isompi tuppukylä kuin mitä mä tajusinkaan. Yritin nähdä joka suuntaan yhtaikaa ja käskin Veskun katsoa paljonko tästä oli matkaa Alin luo. Minun mielestäni ei paljonkaan mutta auton ikkunasta oli vaikea arvioida oliko se pyöräilymatka vai kenties jopa kävelymatka.

- Viisi ja puoli kilometriä, hän sanoi kaartaessaan Alin pihaan. Danni oli nukahtanut eikä inahtanutkaan kun nousin autosta venyttelemään ja katselemaan ympärilleni. Tämä oli unelmaa, aina olin ollut sitä mieltä, mutta nyt kun siitä oli tulossa toteutunut unelma kaikki näytti vielä kauniimmalta. Ruohokenttä, joka vietti kohden tallia ja sen takana kohoava laidun, pikkutarha ja kenttä alhaalla tallin vierellä. Alia ei näkynyt missään, mutta laitumella oli pari hevosta. Joko jotkut hänen hoidokeistaan olivat jo muuttaneet tai sitten loput olivat pitkin pituuttaan heinikossa.
- Mennään katsomaan tallia, Vesku sanoi ja nosti nukkuvan Dannin syliinsä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.2.15 17:11:55

30.

Talli oli hämärä ja viileä, melkein kylmä, mutta selvästi asuttu. Kaikissa karsinoissa oli turvetta ja käytävällä tuoreet luudanjäljet. Alia siellä ei kuitenkaan näkynyt, sielläkään, ennen kuin kuulimme satulahuoneesta rapinaa ja kurkkasin sinne. Siellä hän siivosi kaappeja.
- Moi, sanoin varovaisesti, pelkäsin häiritseväni sillä minusta oli ihan näyttänyt kuin hän olisi pyyhkäissyt kämmenselällä silmiään. Niin hän oli tainnut tehdäkin, sillä meni hetki, ennen kuin hän vastasi.
- Yritän katella Katin tavaroita, hän sanoi. – Että oisko täällä jotain poisheitettävää. Se on raukka perinyt kuuden hevosen vanhat kamat, osa alkaa olla vähän vanhanaikasia jo. Niin kuin nää ihanat narupintelit, hän naurahti ja näytti paria punaista kääröä.

- Sieltä lensi koiperhonen, ihan takuulla, sanoin ja yritin seurata itikan lentoa katseellani, mutta se oli jo kadonnut. Ali avasi otsa rypyssä rullan ja löysi reikiä ja riekaleita.
- Ihanaa, jotain ainakin saa heittää roskiin, hän huoahti. - Taitaakin jäädä ainoaksi.
- Tarkista nyt muutkin koinruoaksi kelpaavat kamat. Mitä jos sun kaikki villaloimet on täynnä reikiä?
- Mä teen sen joskus toiste, mennään keittämään teille kahvit, Ali sanoi ja paiskasi kaapinoven kiinni.
- Voitaisko me jäädä kattelemaan vähän ympärillemme? kysyin.
- Toki, mä käväsen vaan sisällä. Tutkikaa rauhassa.

Oli erilaista katsoa tallia sillä silmällä että meidän hevosemme olisivat pian siellä. Ne saisivat karsinat lähinnä ovea, mietin, jotta niiden ei tarvitsisi kävellä sen omituisen syvennyksen päältä, joka Alilla teki vesiboksin virkaa. En jaksanut lakata ihmettelemästä, kuka sen oli keksinyt suunnitella. Vai pitäisikö ne kuitenkin laittaa vierekkäin? Karsinoiden väliseinä ei ollut kauhean korkea, ne voisivat sen yli pitää yhteyttä, ja sitten molemmilla olisi ikkunat talolle päin. Ehkä niitä kiinnostaisi katsella koska talviaamuisin syttyisi valot, mikä tiesi ruokinnan lähestymistä? Menin toiseen karsinaan ja katsoin ikkunasta ulos. Mikähän olisi meidän makuuhuoneen ikkuna? En voinut muistaa missä kohden Alilla oli mikäkin huone.

Vesku oli kävellyt peremmälle tutkimaan varastoa ja seurasin häntä. Danni alkoi lopultakin herätä ja katseli unisena ja ihmeissään ympärilleen Veskun olkapään yli. Se näytti suloiselta.
- Tuutko muru tänne että isi saa tutkia paikkoja? sanoin sille ja annettuaan sen minulle Vesku kurkisti pakastimeen, joka seisoi nurkassa.
- Kauraa, ja kivennäisiä, hän sanoi.
Heinäpaaleja oli toisella seinustalla ja nyt avoinna olevat pariovet avautuivat katokseen, jossa oli jälkiä turvekasasta.Nyt siinä oli jäljellä tuskin kahta kärryllistä. Lantalan tiesin olevan tallin takana, mutta sinne en viitsinyt mennä, sen olin nähnyt. Vesku meni kuitenkin.
- Vaihtolava, hän sanoi tullessaan. – Kätevää.

Sitten Ali palasi hakemaan meidät kahville ja istuimme terassille katetun pöydän ääreen. Danni oli nyt kokonaan herännyt ja vääntäytyi pois sylistäni. Laskin sen tutkimaan paikkoja ja se istui ensimmäiseksi ihmettelemään pientä varpuluutaa, joka lojui ovenpielessä.
- Onneksi se on vielä niin pieni ettei ainakaan tänä kesänä juokse joelle, sanoi Ali ja sai sydämeni jysähtämään. Olin ihan unohtanut sen ojan, joka meni tontin laidalla.
- Ei sen tarvii yksinään juosta vielä vähään aikaan mihinkään, Vesku sanoi.
- Mä tein listan kaikesta mitä mun pitää muistaa selittää, sanoi Ali ja veti esiin lehtiön kahvimukinsa alta. – Sauna, lämmitys, likavesikaivo…
- Mitenkäs hevoset? Saitko sä Katin ylläpitoon? Menin mieluummin tärkeimpään asiaan.
- Nea sai luvan ottaa sen, se asia on järjestyksessä. Hoidokeista toinen lähti tänään – sillä mä intouduin tota satulahuonettakin siivoamaan. Mutta se pahuksen poni ei oo vielä löytänyt uutta tallipaikkaa.
- Pahuksen poni?
- Joo, se on täydellinen riiviö. Toivottavasti ne saa sen jonnekin ennen juhannusta.

- Minkälainen on täydellinen riiviö? kysyin uteliaana. Se kuulosti hiukan houkuttelevalta, riiviöponi.
- Ei se häijy ole, ei siinä mitään. Pompottaa vaan omistajiaan minkä ehtii, välillä se on ihan mahdoton ratsastettava. Nyt se ei tosin jaksa mitään, se on lihonut ainakin sata kiloa nyt päästyään tuoreen ruohon makuun, vaikkei ne ole siellä kuin osan päivää vasta, Ali kertoi.
- Voi luoja, niin Nikillekin tulee käymään, huokaisin.
- No joka tapauksessa ne tietää, että ennen juhannusta on lähdettävä. Kyllä tällä seudulla tallipaikkoja on.
- Ja koska sä lähdet? kysyi Vesku.
- Huh, tänään varasin lennon, sanoi Ali muuttuen taas jännittyneen näköiseksi. – Juhannuspäivänä. Mä kyllä edelleen mietin vähän että oliko tää viisas ratkaisu.
- Elämäsi paras, vakuutin ja taputin hänen kättään.
- No, ainakin lähtöpäivä on täydellinen. Mä voin järjestää kunnon juhannusjuhlat läksiäisiksi, Ali piristyi.

Aloitin pakkaamisen vielä samana iltana, Alin luona käyminen antoi siihen hommaan potkua. Tai no, en pakkaamista, sillä meillä ei vielä ollut mitään mihin pakata. Aloin tutkia kaappeja aikomuksena heittää tarpeetonta tavaraa pois. Parittomia laseja, rikkinäisiä leluja, ikuisiksi ajoiksi mustikkaan tahrautuneita Dannin vaatteita, hiutuneita 80-luvun perintölakanoita ja sen semmoista. Arvioivasti silmäilin ympärilleni koko ajan. Nyt olisi ehkä aika pistää kirpputorihuonekalut takaisin kirpputorille. Alin talo oli tietenkin täysinkalustettu, joskaan vauvansänkyä tai parisänkyä hänellä ei ollut. Asiat eivät olleet nyt yhtä onnellisesti kuin silloin kun olimme muuttaneet Huvikummusta kesäksi Hankoon ja olimme saaneet huonekalumme tungettua tuttavien koteihin. Nyt kaikilla, tai siis lähinnä Miilalla ja Jinnalla, oli jo niin valmiiksi sisustettua että ei tainnut olla juuri toivoa sellaisesta. Alin talosta tulisi sekä täyteenahdettu että mielenkiintoinen tyylien sekoitus kun roudaisimme sinne sohvamme sun muut.

Töissä aloitin seuraavana päivänä ja heti kun olin kotiutunut ja kehtasin, keräsin kaikki sen ja naapuriosaston vaippalaatikot muuttolaatikoiksi, niillä pääsisin alkuun. Olin miestenosastolla tällä kertaa, ja vaikka periaatteessa olisin halunnut sinne höppänien lempimummojeni pariin missä aiemminkin olin työskennellyt, oli tämäkin ihan hyvä. Olisin todennäköisesti kulkenut siellä ympäriinsä ja odottanut koko ajan näkeväni Kiien, täällä ei ollut semmoista painolastia.

Muunlaisia kylläkin. Olin aamuvuorossa osastonhoitajan kanssa ja hän esitteli minulle osaston toiminnan pääpiirteissään. Siellä oli kuulemma pari aggressiivista potilasta, muutama joilla oli erityisen valittamisenhaluisia omaisia, tiukan uskovainen apulaisosastonhoitaja ja lauma nuoria hoitajia, jotka tapasivat kiusoitella tätä, etenkin jos olivat olleet illalla porukalla juhlimassa.
- Mutta meillä on täällä tosi hyvä henki, osastonhoitaja vakuutti ja minä pyörittelin silmiäni hänen selkänsä takana. En oikein tiennyt oliko se sarkasmia vai ei.

Koko henkilökunta oli ainakin erilaista kuin mihin olin tottunut, ronskeja, suorasanaisia, ei mitään sisar hento valkoisia. Kirosanat raikasivat kahvitunnillakin ja asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Huumori oli ronskia kuin armeijassa ja paska oli paskaa eikä ulostetta. En tiedä johtuiko se siitä, että mieshoitajia oli niin monta – vaikka osa olikin ensi näkemältä selvästi homoja jos ikinä olin semmoista nähnyt – vai siitä, että miespotilaat eivät ehkä arvostaneet lepertelyä vaan suorempaa puhetta. Minulla oli ainakin vähän totuttelemista, enkä ensimmäisen päivän jälkeen osannut sanoa tulisinko viihtymään vai en, pidettäisiinkö minusta vai ei. Yritin olla optimistinen ja ajatella, että yleensä tulin kyllä ihmisten kanssa toimeen. Potilaitakin vähän jännitin. Mitä jos joku kaksimetrinen, satakiloinen pappa hermostuisi jostain illalla kun henkilökuntaa oli vähän?

Onneksi sain alkuun tehdä muutaman päivän töitä ylimääräisenä ja pääsin vähän jyvälle. Vakisairaanhoitajat lukittautuivat mieluummin kansliaan jakamaan lääkkeitä ja kirjoittamaan raportteja, minä pörräsin osaston puolella ja sain jonkinlaisen tuntuman joihinkin potilaisiin ja tuleviin työkavereihini. Hurjat nuoret, joista osastohoitaja oli kertonut olivat ehkä minun ikäisiäni tai vähän vanhempia ja selvästi hyviä kavereita. Heidän sisäpiirijuttunsa saivat minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi, mutta yritin edelleen pysytellä optimistisena. Kai me toimeen tulisimme. Ja töitähän minä olin tullut tänne tekemään enkä hankkimaan ystäviä.

Joka tapauksessa oli kiva olla taas töissä. Päivät alkoivat silloin kun listaan oli laitettu, päättyivät siitä 7 tunnin ja 45 minuutin päästä ja sitten loppu aika vuorokaudesta oli omaa. Se oli ylellistä, ja ainakin ensimmäiset pari viikkoa Veskun ja minun työvuorot osuivat niin hyvin, ettemme kertaakaan olleet yhtaikaa iltavuorossa. Se olisi ollut hankalaa Dannin kannalta. Arkivapaat olivat myös aika mukavia, ja kun sitten Danni tarvitsi viikonloppuna hoitopaikkaa, otti Ilse sen. Oli kuitenkin selvää, että meidän pitäisi löytää Nurmijärveltä jokin päivähoitopaikka, joka toimi muutenkin kuin arkena virka-aikaan. Vesku oli luvannut ottaa niistä selvää ja minä puolestani soittelin sikäläiseen terveyskeskukseen kysellen jotain sijaisuuksia loppukesäksi. Tavallaan en yllättynyt, kun vielä tässä vaiheessa kesää minut toivotettiin tervetulleeksi ilman sen kummempaa. Tai no, kunhan kävisin näyttäytymässä ensin. Jos kaupungeissakin oli pulaa hoitohenkilökunnasta niin saatoin vain kuvitella millaista se oli ulkokunnissa kesällä.

Sen verran muuttaminen kyllä vaati organisointia ja kotihommia että jätimme suosiolla ratsastuskilpailut kesäkuun alkupuolelta pois. Kyllä sitä ratsastamaan ehti, mutta treenaamisesta ei oikein viitsinyt puhua, oli vielä kauhean kuumakin. Yli viikon Suomi taisi olla Euroopan helteisin paikka.
- Ensi viikolla mä alotan taas tosissani, Vesku yritti vakuuttaa minulle.
- Näkis vaan ja kuulisi kolinaa.
- Kyllä. Kas kun juhannussunnuntaina olisi kisat.
- Este vai koulu? Kuka hullu juhannussunnuntaina haluaa ratsastuskilpailuihin!
- Hevoshullut.
- Me tullaan sitten kanssa Nikin kanssa, päätin. – Näytä kisakutsu, mitä te aiotte mennä?
- Eiköhän 80 saa riittää meille vielä.
- Meidän piti kyllä muuttaa sillon, juhannusviikonloppuna, muistin.
- Kai siihen yhdet ratsastuskilpailutkin mahtuu, pitkään viikonloppuun. Ja onpahan ainakin vapaapäivät valmiiksi sovittu muuton takia.

En voi kieltää ettei se olisi ollut haikeatakin, muuttaminen. Kai se aina oli, oli ollut Huvikummustakin lähtiessä, mutta tämä oli Dannin ensimmäinen koti. Oli pakko miettiä mitä sen muistiin jäisi näistä ensimmäisistä puolestatoista vuodestaan vaiko mitään. Ainakaan pariin viikkoon ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
- Mutsi olisi voinut saada sen oman asunnon jo, me oltais voitu antaa sille osa huonekaluista, jupisin silittäen hellästi ruokapöytäämme. Se oli löydetty kierrätyskeskuksesta, sekin, mutta se oli kaunis ja vanha, mitä nyt aika naarmuinen. Mutta Ali oli kyllä sanonut, että hänen huonekalujaan saisi sulloa aittaan talteen jos alkaisi tulla tungosta. Olipa hän uhannut osasta tehdä juhannuskokonkin, mutta se nyt kai oli ollut vitsi.

Äiti kiukutteli minulle ihan uskomattomasti. Olin kuulemma ajattelematon, kovasydäminen ja kiittämätön tytär lähtiessäni asumaan niin kauas juuri kun hän olisi tarvinnut tukea. Jotenkin paluuni töihin oli kuitenkin venyttänyt hermojani aika lailla, enkä alkanut kiljua hänelle vastaan, niin kuin olisin varmaan vielä keväämmällä tehnyt. Nyt yritin kuvitella hänen olevan yksi potilaista dementiaosastolla ja kaivoin esiin työkärsivällisyyteni.
- Mä luulin että sä tarvitsit tukea silloin kun makasit sairaalassa pää murskana ja sun tyttäresi oli hilkulla joutua lastenkotiin, sanoin vain pisteliäästi.
- No kyllä se sielläkin olisi hengissä pysynyt.
- Äiti! sanoin, nyt en voinut salata kauhistumistani.
- Ihan totta, semmosissahan on ammattilaishenkilökuntaa ja kaikkea, hän väitti nyrpeänä vastaan. Tässä siis kiitos siitä kun Vesku ja minä olimme kaikin keinoin halunneet estää Alissaa joutumasta laitokseen!

- Minkälaisen muistijäljen sä luulet että se olisi semmosesta saanut? Joutua yhtäkkiä eroon kaikesta tutusta, vieraaseen paikkaan ja vieraiden ihmisten hoidettavaksi? Se olisi saanut traumoja ja sulla olisi kymmenen vuoden kuluttua käsissäsi neuroottinen murrosikäinen ja nuorisorikollisen alku, luennoin.
- Mistä sä tiedät että lastenkodissa on muka kamalaa? Ei sua koskaan ole semmoiseen laitettu, vaikka joskus tuntuu että olisi pitänyt, äiti tuhahti.

En edelleenkään räjähtänyt, nostin vain luokseni tulleen Alissan syliini ja aloin hypistellä sen silkinsileitä kiharoita, niin samanlaisia kuin Dannilla. Ja minulla. Ja äidillä. Olin kyllä melko säikähtänyt äidin puheista, minusta ne eivät kuulostaneet oikein tervejärkisiltä. Entä jos kallonmurtuma oli kuitenkin aiheuttanut jonkinlaisen mielellisen vamman hänelle? Ainakin hän osasi ja jaksoi vielä hoitaa Alissaa kunnolla. Tyttö oli pullea ja siisti ja puhdas. Siltikin olin onnellinen kun sillä oli päivähoitopaikka, jos jokin alkaisi lipsua sen hyvinvoinnissa Tarja huomaisi sen.

- Miksi sä olet noin häijynä? kysyin.
- Jätät mut yksin tänne.
- Yksin? Sä olet asunut tässä kaupungissa yli neljäkymmentä vuotta, täällä on kaikki ystävät ketä sulla on ikinä ollut!
- Mutta veri on vettä sakeampaa, äiti sanoi ylpeästi kuin olisi itse keksinyt koko viisauden.
- Mä pyydän että Katri-täti käy katsomassa sua useammin. Niin, ja pojat, onko ne käyny täällä?
- En mä niitä tänne halua, vanhainkotiin.
- Ei tää ole vanhainkoti, usko nyt jo.

Yritin vaihtaa puheenaihetta ja kysyin oliko asuntotoimistosta kuulunut vielä mitään. Äiti näytti edelleen nyrpeältä mutta nyökkäsi pientä työtasoaan kohden.
- Tuli sieltä kirje.
- No mitä siinä sanotaan?
- En mä ole sitä muistanut avata. Eilen se vasta tuli.

Sekään ei kuulostanut hyvältä – kuka asunnonjonottaja muka jättäisi sellaisen kirjeen avaamatta? Minä nousin ripeästi pystyyn ja kävin hakemassa sen.
- Onhan tää auki?
- No taisin mä sen avata mutta en ehtinyt sitten lukea kun Alissa alkoi itkeä ruokaa.
- Saanko mä katsoa?
- Sen kun. Jospa siellä vaikka olisi mulle jotain hyviäkin uutisia välillä. Äiti kuulosti kuin kuulostikin vähän innostuneemmalta ja istuin takaisin sängynlaidalle lukemaan sitä.
- Tässä sanotaan että sä pääset muuttamaan heinäkuun alussa. Kaksio Pukinmäessä, luin, enkä voinut olla innostumatta itsekin. – Täähän on upeeta!
- Upeeta? Mitä upeeta siinä on? Millä mä sinne muutan mitään, tekin jos lähdette sinne maalle jo juhannuksena?

Äiti näytti taas vaipuvan itsesääliin ja surkeuteen. Kärsivällisyyttäni oli vielä vähän jäljellä, mutta ei kauhean paljon.
- Me muutetaan varmaan omiakin tavaroita vielä koko viikko juhannuksen jälkeen. Äkkiäkös me jonain iltana viedään täältä sunkin tavarat.
- Mistä mä saan kaikki huonekalut? Ei mulla ole kuin Alissan sänky ja syöttötuoli!
- Meiltä joutaa ainakin lainaan vaikka mitä! Mehän muutetaan kalustettuun taloon. Saat ruokapöydän ja tuoleja ja vaikka sohvankin… verhoja ja semmosta!
- Niinkö? äiti näytti lopultakin siltä kuin harkitsisi marisemisen lopettamista, hän jopa hymyili vähän. – Se teidän sohva on kyllä ihana. Mutta siinäkö mä nukun?
- Kunnes saat ostettua sängyn, sanoin lujasti. Nousin lähteäkseni menemään ennen kuin hän ehtisi alottaa uuden jankutuskierroksen ja lupasin tulla vielä käymään ennen juhannusta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.2.15 17:15:15

1.

Juhannus oli melkein minuuttiaikataulutettu. Tai no, ei meillä ollut aikataulua sinänsä, mutta niin paljon tekemistä, ettei ylimääräisiä minuutteja juuri jäänyt. Minulla oli aattona aamuvuoro, mutta olin etukäteen ilmoittanut karkaavani pari tuntia etuajassa.
- Ei se mitään, niin me kaikki, oli osastonhoitaja sanonut. Niin totisesti tapahtuikin, aikaisen raportin jälkeen koko aamuvuoro häipyi vaikka työaikaa olisi ollut vielä melkein kaksi tuntia. Minä joka olin kuvitellut olevani kiireisin jäin vihoviimeiseksi vaihtamaan vaatteita. Tämä oli totisesti mielenkiintoinen osasto! Toisaalta en uskonut että minulle tulisi ikävä kun juhannuksen jälkeisellä viikolla palaisin enää neljäksi päiväksi ja aloittaisin sitten kuun vaihteessa lähempänä uutta kotia. Täällä saattoi olla kiva työskennellä jos kuului porukkaan, mutta siltikin minua jotenkin kalvoi koko henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin. Ihan kuin he olisivat olleet sotajalalla näiden kanssa.

Nyt en kuitenkaan vaivaisi päätäni sillä sen enempää. Hyppäsin mersuun ja ajoin kotiin yhdessä vilauksessa. Veskulla oli vapaapäivä jo nyt ja hän oli luvannut käydä ratsastamassa hevoset ja pakata hevosauton töissä ollessani. Danni oli viety pois jaloista Ilsen ja iskän luo ja se matkustaisi heidän kanssaan Alin luo, sillä tietenkin heidätkin oli kutsuttu Alin juhannusjuhliin. Me olisimme hyvin voineet lähteä viemään muuttokuormaa sinne vasta huomenissa mutta Ali oli vaatinut meidän tulevan aattoillaksi. Saisimme loistavan tilaisuuden tutustua muutamin naapureihin, hän sanoi, ja se oli kyllä ihan hyvä syy.

Pikku sivukatumme oli tavallista autiompi, paku seisoi talomme edessä ja kadulla oli vain muutama muu auto. Laitoin mersun sen perään ja kipaisin sisään. Tyhjyys löi päin naamaa niin että henki meinasi salpautua. En ollut muistanut varautua siihen ja autio asunto tuntui niin surulliselta että melkein alkoi itkettää.
- Onko täällä ketään? huikkasin ja ääneni kaikui eteisessä, jonka naulakossa ei roikkunut enää yhtään takkia.

Peremmällä näytti paremmalta; jäljellä oli sentään vielä sohva ja muita huonekaluja ja Vesku harppoi portaita alas tukka pörrössä ja kantaen vielä paria isoa Ikea-kassia. Oli helpottavaa nähdä hänet.
- Sä olet ollu ahkera, ei yhtään laatikkoa enää missään, kehaisin.
- No niin olen, ei voi muuta sanoa. Lähdetäänkö ajamaan?
- Onko meillä enää mitään syötävää?
- En mä ole jääkaappia tyhjentänyt.
- On siellä sitten jotain varmaan. Mä mutasen vaikka jugurtin tai jotain ja mennään sitten.
- Mä pakkaan sitten loput nyssykät vielä mersuun sillä aikaa.

Tulisimme tänne vielä, tietenkin, mutta silti oli haikeaa lähteä. Käännyin vielä ovelta katsomaan sisään, mutta sitten kuulin miten Vesku jo käynnisti pakettiauton. Hän ei näköjään tarvinnut erityisiä jäähyväisiä. No, en kai sitten minäkään, tai ehkä sitten kun hakisimme äidille menevät huonekalut. Minä otin toisen auton ja lähdin ajamaan. Vesku oli ehtinyt jo kadunkulmaan asti ja jouduin köröttelemään hänen perässään aina kehätielle asti, mutta siellä tiesin pääseväni hänestä ohi ja aprikoin miten paljon häntä aikaisemmin pääsisin perille. Ainakin kymmenen minuuttia, paku oli kuin hidas ja jähmeä vyötiäinen tai… jokin muu eläin. Laitoin radion vähän kovemmalle ja painoin kaasua kun pääsin ohituskaistalle.

Kun aloin lähestyä määränpäätä hiljensin vauhtia huomattavasti. Halusin katsella vielä kerran kunnolla ympärilleni, alkaa opetella reittiä, tunnistaa talot ja sivutiet, ennen kuin olisin oikeasti paikallinen. Matka kylän keskustasta oli autossa istuen lyhyt, mutta kyllä sen kävelemisessä menisi tovi. Mietin, olikohan Vesku saanut polkupyörämme jo pakun kyytiin vai oliko siellä vain laatikoita. Lopulta takaani kuului äkäinen tööttäys ja joku ampaisi ohitseni. Olin huomaamattani hiljentänyt vauhdin kokonaista kolmeenkymppiin, mutta onneksi olinkin jo oikean tienhaaran kohdalla. Ajoin viimeiset parisataa metriä Alin pihaan. Hän näkyi itse kulkevan talon takana ruohonleikkurin kanssa mutta keskeytti kun kun huomasi minut.

- Anna sen nurmikon olla, kyllä me ehditään se ajaa, huikkasin iloisesti.
- Se on jo ajettu, hän sanoi ja pyyhkäisi otsaansa kyynärvarrellaan. Vanhojen kuvien perusteella joita Ilsellä oli hän oli ollut suunnilleen saman näköinen kuusitoistavuotiaasta asti. Lyhyet kiharat hiukset, vähän kuin lampaankarva, eikä kummoisiakaan juonteita kasvoissa. Mahtaisiko johtua siitä ettei hänellä ollut lapsia eikä siis huoliakaan? Naurahdin sisäisesti ajatukselle.
- Mitäs sitten tehdään? kysyin katsellen ympärilleni. – Tarviiko jotain vielä kokata iltaa varten?
- Ei, mä olen kokannut sen mitä aion. Kunhan muutetaan teidät sisään.

Hevosautomme saapui sopivasti sillä hetkellä ja Vesku peruutti sen portaiden luokse.
- Mä olen tyhjentänyt yläkerrasta yhden huoneen kokonaan, enempää en ole ehtinyt mutta aitassa on tilaa mihin saatte viedä sitten mitä ette tarvitse tai mikä on tiellä, Ali sanoi.
- Ei täällä ole muita huonekaluja kuin meidän sängyt, katsotaan loppuja sitten ens viikolla, jos ei me olla lahjotettu kaikkea Jessin äidille, Vesku sanoi aavistuksen verran pisteliäästi.
- Älä nyt marmata, hyvähän se on että ne on jollain käytössä sen sijaan että homehtuisivat aitassa, pistin vastaan.

Ehdimme kantaa meidän sängyn osat ja patjan yläkertaan ja koota sen, ennen kuin Ilse ja iskä ja Karoliina ja Danni saapuivat. Ali oli hissukseen siirtänyt autosta Dannin sängyn terassille ja mukaan mahtuneet muuttolaatikot sen viereen sekä sisään olohuoneen seinustalle. Danni riemastui nähdessään oman pinnasänkynsä ja halusi sinne välittömästi, ja niin halusi sitten Karoliinakin. Ne istuivat siellä tyytyväisen näköisinä ja sikäli kun kuulin ne leikkivät kotia, Karoliina oli äiti ja Danni vauva. Iskä auttoi Veskua raahaamaan osan laatikoista yläkertaan ja minä petasin sängyn valmiiksi sekä etsin yhden erityisen kassin, johon olin varannut Dannille ja itselleni puhtaat vaatteet illaksi ja hammasharjat ja muut semmoiset oleellisuudet. Oli siellä Dannin sänkyynkin puhtaat lakanat mutta en raaskinut keskeyttää tyttöjen leikkejä, ehtisi sen kantaa sisään myöhemminkin.

Kaikki istuivat terassilla kun saavuin alakertaan. Joivat siideriä ja olutta, mokomat, kaikki paitsi iskä. Hän oli kai voittanut kotiinajovuoron.
- Mä menen käymään suihkussa, ilmoitin ja vilkaisin olisiko Danni ehkä halunnut tulla mukaan, mutta Karoliina-äiti oli juuri saanut vauvan muka nukkumaan ja sihisi minulle hurjistuneena etten saisi herättää sitä. Jatkoin siis omin päin matkaa kellarikerrokseen ja saatuani työpaikan haisut pois itsestäni Veskukin tuli sinne.
- Mun taitaa kanssa olla parasta käydä, kaiken ton raahaamisen jälkeen, hän sanoi.
- Juu, asetu vaan sinäkin taloksi, lupasin ja selvitin hiuksiani. Sitten vedin päälleni puhtaat alusvaatteet ja hellemekon ja menin katsomaan saisinko minäkin vaikka yhden siiderin.

Nita oli tullut sillä välin, sekä nuori tyttö, jonka Ali esitteli mnulle Neaksi. Hänellä oli vaaleat hiukset ja vähän arkiset kasvot ja hän oli pukeutunut valkoisiin capreihin ja toppiin.
- Sä olet se joka otti Katin ylläpitoon, eikö vaan? sanoin ja tyttö nyökkäsi vähän ujosti. Alin pikkupikkuhevosenhoitaja. Itse asiassa meilläkin olisi voinut olla käyttöä semmoiselle.
- Mä tulin vaan käymään, tapaan illemmalla kavereita, Nea selitti, ikään kuin ei olisi ollut itsestään selvää, ettei seitsentoistavuotias välttämättä haluaisi istua juhannusaattoa tällaisessa porukassa. Alilla oli kymmeniä kysymyksiä hänelle Katin uudesta paikasta ja viihtymisestä ja Nea vastaili innoissaan, unohtaen ujostella enempää kun sai puhua selkeästikin lempiaiheestaan. Ymmärsin että hevonen oli nyt heillä omassa pihassa, mutta muuttaisi syksyn tullen jollekin ratsastuskoululle.

- Missä mun kummityttöni on, eikö ne meinaa tulla tänne sukujuhliin? kysyi Nita.
- Ne oli menossa jonnekin mökille, tiesin minä. Vähän sama juttu Miilan kanssa kuin Nean, tuskin hän olisi viihtynyt täällä tämmöisten vanhojen ja perheellisten ihmisten parissa. Sekunninpuolikkaan taas säälin itseäni, emmehän me voisi Dannin kanssa ajatellakaan rymyjuhannusta jossain mökillä, mutta hävitin ajatuksen. Nyt olivat asiat sentään aika hyvin.
- Kedot tulee nyt, sanoi Ali katsellen pihatielle, jota lähestyi sininen auto. – Niistä te varmaan pidätte, ne on tosta melkein lähimmästä naapurista.

Autosta tuli kokonainen perhe, pariskunta oli ehkä kolmissakymmenissä ja lapsia kaksi, ehkä kymmenen vanha tyttö ja poika, joka oli vähän Karoliinaa isompi. Ali lähti heitä vastaan napaten minut käsivarresta mukaansa ja minä nappasin sitten Veskun, joka juuri oli tullut suihkusta.
- Tässä teidän uudet naapurit, Ali esitteli kaikille yhteisesti.
- Saara, sanoi nainen ja ojensi kätensä, kapean ja ruskettuneen ja voimakkaan tuntuisen. Mies sanoi olevansa Juha ja hän oli jotenkin yhtä juurevan näköinen kuin vaimonsa. Heistä sai jotenkin semmoisen mielikuvan, että he tekivät ruumiillista työtä.
- Toi meidän laidun on vuokralla Saaralta ja Juhalta, selitti Ali.
- Oletteko te maanviljelijöitä? kysyin.
- Vähän omiksi tarpeiksi, kauppapuutarhureita paremminkin, Juha selitti ja Saara kiskoi lapset näytille.
- Tässä on Siiri ja Joonas. Sanokaas päivää.

Ipanat tottelivat ja Siiri katsoi jotenkin vihaisen näköisenä, mitä ihmettelin, kunnes Saara selitti, että tytöllä oli ollut tapana roikkua täällä katselemassa hevosia ja muuten jaloissa ja että Alin muuttaminen ulkomaille oli saanut koko lapsen pois tolaltaan.
- Täysi hevoshullu, niin kuin ne tossa iässä tapaa olla. Tonne lähimmälle ratsastuskoululle on vaan sen verran matkaa, ettei sinne voi päästää yksinään pyöräilemään vielä ja Siirin maailma romahti kun se kuuli että täältä lähtee hevoset.
Katsoin Siiri-parkaa osaaottavasti, saatoin kuvitella miltä hänestä tuntui. Äidin juoruaminen suututti häntä selvästi, melkein kyyneleet silmissä hän tönäisi tätä kyynärpäällään, mutta hänen suunsa loksahti auki kun Vesku pelasti tilanteen sanomalla:
- No ei tää autioksi jää. Me tuodaan meidän hevoset sunnuntaina.

Siirin mietti lyhyen hetken ennen kuin alkoi pommittaa meitä kysymyksillä. Ilmeisesti kukaan ei ollut tullut kertoneeksi hänelle tällaista pientä yksityiskohtaa. Mitä hevosia, minkä värisiä, ikäisiä, kokoisia ja luonteisia?
- Musta ori ja ruuna, sanoi Vesku.
- Ori? Musta ori? kuiskasi Siiri kunnioittavasti ja hiljeni.
- Jasna on vielä tuolla tarhassa, sitä tullaan hakemaan ihan koska tahansa niin että jos haluat hyvästellä niin nyt olisi tilaisuus, sanoi Ali lempeästi ja sekunnin murto-osan mietittyään tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan tallin suuntaan. Minun teki hetken ajan mieli mennä perään, sillä Jasnan täytyi olla se riiviöponi, enkä ollut nähnyt sitä vielä kuin läikkänä laitumella. Samassa kuitenkin ajoi seuraava auto pihaan ja sieltä nousi seuraava naapuri.
- Nää on tuolta keskustasta, Hollolat. Meiju on mun työkaveri, ja Arikin oli aikaisemmin, esitteli Ali.

Vielä kolmaskin ajoneuvo tuli, polkupyörä tällä kertaa, ja sen mukana yksinäinen mies. Hän ilmoitti olevansa ”naapurin Lasse”, ja hän voivotteli suureen ääneen Alin lähtemistä.
- Ei taida olla muuta konstia päästä sun liehittelyistä eroon, Ali nauroi ja kertoi minulle, että Lassella oli traktori. Siitä saattaisi olla joskus hyötyä.
- En mä osaa ajaa traktoria, sanoin pelästyneenä.
- Ei sitä saa ajaakaan muut kuin minä, se on mun ainoa silmäteräni nyt kun tää neiti kerran karkaa, Lasse sanoi ja iski silmää. Huomasin pitäväni hänestä ja päättelin, että Alikin piti, he laskivat keskenään leikkiä niin tuttavallisesti. Ilmeisesti ei kuitenkaan niin paljon, että mies olisi pitänyt hänet täällä mökissään.
- Mene laittamaan grilli päälle, niin ehdit tehdä jotain hyödyllistä ennen kun humallut, Ali komensi ja nöyrästi Lasse lähti kävelemään.

Minä menin hakemaan Dannin – tyttöjen kotileikki oli keskeytynyt saman tien kun Joonas oli tullut ja Karoliinan tuntosarvet olivat havainneet leikkikaverin joka osasi puhua kunnolla, mutta joka valitettavasti ei suostunut isäksi kotileikkiin – ja vein sen sisälle.
- Pestään naama ja kädet ja pannaan juhlamekko päälle kun on juhannus, selitin. Danni riemastui nähdessään hienon vihreän mekon, jota tuskin sai koskea arkena eikä pannut vastaan edes hiusten kampaamista. Varsinainen neiti! Harmitti etten ollut tajunnut pakata mitään sen ihanista hiuskoristeista erikseen niin, että olisin nyt tiennyt mistä niitä etsiä, mutta päätin että voisimme tehdä vaikka kukkaseppeleen rusettien sijaan.
- Onko sulla nälkä? kysyin. – Pissahätä? Missähän hitossa pottakin oli, ei kai Vesku vaan sitä ollut unohtanut pakata?
- Ei, Danni sanoi tarmokkaasti ja tahtoi takaisin ulos.

Vierasjoukko oli levittäytynyt pihalle eikä Ilselle ja iskälle näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia sulautua nurmijärveläisjoukkoon. Ei Veskullakaan, joka istui nurmikolla juttelemassa Ketojen kanssa. Pysähdyin Dannin kanssa portaille hetkeksi ja katselin heitä kaikkia, kunnes Danni huomasi Veskun ja tahtoi sinne.
- Isi, tyttö osoitti ja kiskoi kättään irti minun kädestäni.
- No juokse isin luo, huokaisin ja Danni lähti. Se pysähtyi parin metrin päässä ja katsoi kummissaan jalkoihinsa ja silloin tajusin että olin unohtanut pukea kengät takaisin. Minua nauratti, se oli selvästi ymmällään, mutta päätti sitten jatkaa matkaa ja kiepsahti Veskun kaulaan tottuneesti. Minä menin hitaammin perässä.

Ali oli juuri latonut ison grillin täyteen folionyyttejä kun pihaan ajoi seuraava auto, vanha volvo perässään traileri. Se kiepsautti ison ympyrän ajaen huolettomasti nurmikon yli ja pysähtyi sitten keula takaisin tulosuuntaansa osoittaen. Nousin uteliaana nurmikolta kun Ali jätti grillin Nitan haltuun ja menin mukaan. Riiviöponin hakijat, selvästi, nyt olisi viimeinen tilaisuuteni nähdä se. Autosta nousi kaksi nuorta naista, ehkä minun ikäisiäni.
- Jasna on tarhassa, ja Siiri on siellä jättämässä jäähyväisiä, Ali sanoi.
- Se ipana! Toivottavasti se ei taas ratsasta sillä salaa, toinen tytöistä sanoi harmissaan.
- Niin kuin se sille mitään pystyisi tekemään, eihän se elukka liiku minnekään ellei itse halua, sanoi toinen.
- Ei Siiri ratsasta salaa. Ei se uskaltaisi. Alin ääni kuulosti melkein loukkaantuneelta.

Tytöt alkoivat kantaa autoon tavaroita: satulaa, harjapakkia, loimia läjittäin sun muuta.
- Olisit hitto vie peruuttanut lähemmäs tallia, kuulin toisen jupisevan toisella kun itse kävelin ohi tallin takana olevan tarhan luo nähdäkseni ponin.
- Mä en peruuta tota yhdistelmää, usko jo! Olisit itse ajanut!
- Noi oli sitten loistava pari, tai oikeastaan kolmikko ton ponin kanssa, supatti Ali minulle. – Ne on koko ajan nahinoissa keskenään, ja jos ne on joskus hyvissä väleissä niin varmaa on että poni on sitten tavallista pahemmalla tuulella.

Naurahdin, mutta ilmeeni muuttui kun sain tarhan näköpiiriini ja näin isokokoisen ja lihavan kimoponin kaulaan nyyhkyttävän Siirin. Muistin miten olin itse, vähän isompana tosin, menettänyt hoitohevoseni, enkä ollut sen jälkeen semmoisesta haaveillutkaan ennen kuin Ilse oli ostanut Mansikan. Ei ollut reilua että lapsilta vietiin rakkaita pois, olivat ne sitten hevosia tai vanhempia tai mitä vaan.
- Danni halusi tulla katsomaan hevosta, kuulin Veskun äänen takaani, ja kun käännähdin näin Siirin vanhemmatkin.
- Danni on pieni hevoshullu, sanoin ja otin sen Veskun sylistä, mistä se tuijotti ponia. – Pitäiskö meidän kohta hankkia se shettis.
- Jessi, ei. Sä lupasit ettet ala haalia tänne yhtään… Vesku aloitti, mutta kyllä minäkin sen muistin. Suljin hänen suunsa pussaamalla.
- Vitsi, missä sun huumorintajusi on? kysyin.
- Suhun ei oo luottamista hevosenostoasioissa, hän sanoi ja laittoi kätensä ympärilleni.

Toinen Jasnan omistajista tuli hakemaan ponin, se kiltimpi, ja hän yritti myötätuntoisesti silittää Siirin hiuksia, mutta tämä karkasi ääneen ulvoen äitinsä turviin.
- Tulehan sitten, Åsna, tyttö sanoi sitten ja poni seurasi häntä välinpitämättömän näköisenä kunnes se ylhäällä pihalla näki avonaisen trailerinluukun. Silloin se pysähtyi eikä suostunut astumaan enää askeltakaan. Muutkin Alin juhannusvieraista alkoivat katsella näytöstä kiinnostuneen näköisinä, kun ponin kaviot olivat kuin liimaantuneet maahan kaikista huudoista ja maiskutuksista huolimatta. Jasna ei piitannut siitäkään, että väkijoukko alkoi kerääntyä sen ympärille, ei edes siitä kun Lasse meni työntämään sitä takapuolesta. Se seisoi pää matalalla, korvat lurpallaan ja selvästi päättäneenä juurtua juuri siihen.

- Nää alkais olla valmiita! huusi Nita talonnurkalta grillin luota ja Ali lähti sinne. Minä katsoin mietiskellen ponia, aprikoiden auttaisiko sen lastaamisessa luuta, kuten yhden Oonan taannoisen hevosen vai mikä olisi paras tapa.
- Tulkaa syömään välillä, tuli Ali ehdottamaan. – Jos Siiri kaikessa rauhassa sillä aikaa yrittäisi saada sitä vähän lähemmäksi?

Muutaman hetken neuvottelun jälkeen poninomistajat päättivät suostua kutsuun ja edelleen kyyneleitä pyyhkivä Siiri tarttui ponin riimunnaruun. Danni ei halunnut lähteä sen luota joten minäkin jäin.
- Koita taluttaa sitä pieni ympyrä, niin että se joutuukin ihan vahingossa vähän lähemmäksi lastaussiltaa, ehdotin Siirille. Hän katsoi minua ensin ymmällään, mutta kun näytin sormellani mitä tarkoitin, hän nyökkäsi ja poni lähtikin liikkeelle kun ei sitä enää yritetty saada lähestymään pelottavaa pimeää suuaukkoa. Vaikka tuskin se mitään pelkäsi. Se oli vain päättänyt olla menemättä lähemmäs.

Ensimmäinen ympyrä toi ponin metriä lähemmäs, toinen jo kahta. Siirin apea naama alkoi väreillä kainoa ylpeyttä, kun hän samaa metodia toistaen sai Jasnan ihan lastaussillan viereen.
- Taluta se seuraavalla kierroksella sisään sinne, ehdotin muina miehinä kun poni näytti seuraavan tyttöä puoliunessa ja niin Siiri teki. Minä laskin salamannopeasti Dannin maahan ja livahdin pistämään takapuomin kiinni ennen kuin Jasna oikein tajusi mitä oli tapahtunut. Se oli periaatteessa väärällä puolen traikkua, ojan puolella, mutta ainakin se oli sisällä. En uskonut omistajatyttöjenkään tahtovan ruveta vaihtamaan sitä vasemmanpuoleiseen lokoseen.
- Sido se kiinni siihen puomiin, ei kauhean tiukalle mutta ei liian löysällekään, neuvoin. – Ja jos seuraavan kerran oot lastaamassa yhtä hevosta kahden hevosen koppiin niin se yleensä laitetaan tähän toiselle puolelle.
- Miksi? kysyi Siiri silmät suurina.
- Ettei se kaadu ojaan niin helposti, sanoin yksinkertaistaen huomattavasti asioita ja Siiri alkoi näyttää erittäin huolestuneelta.
- Kaatuuko Jasna nyt ojaan koska mä laitoin sen tälle puolelle?
- En mä usko että siitä on pelkoa näin kesäkelillä, rauhoittelin ja nappasin syliin perässäni taapertavan Dannin ennen kuin se ehti ponin häntään, vaikka tuskin Jasna siitä olisi häiriintynyt. Se oli löytänyt heinäverkon eikä sitä kiinnostanut enää mikään muu.

Nostin takaluukun kiinni ja pyysin Siiriä pysymään traikussa ponin seurana kunnes kuskit olisivat valmiina lähtöön. Ilmeestään päätellen hän ei ollut muuta aikonutkaan. Dannia ei onneksi peräkärry enää kiinnostanut kun ponia ei näkynyt sen sisältä, joten otin sitä kädestä ja siirryimme lähemmäs grilliä.
- Siiri lastasi teidän ponin, ilmoitin ja molemmat omistajatytöt hypähtivät ja kääntyivät katsomaan. Kaikki olivat ilmeisesti olleet niin ruoan lumoissa että Siiri ja minä olimme saaneet huseerata ihan rauhassa kaikkien katseilta. Olin näkevinäni pienen tyytyväisen pilkahduksen Siirin isän silmissä kun hän katsoi omistajien ihmetystä.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   25.2.15 07:59:05

Oih, tästä se sitten alkaa :) Mä en kyllä muista että miten se Mustaoja sai alkunsa, mutta eiköhän me kohta päästä sinne asti taas!

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   25.2.15 10:21:26

Mä vaan niin tykkään Jessistä, kun se uskaltaa ja sanoo kaikille asiat niiku ne on ja saa monet ymmälleen. Yleensä lukiessa ärsyttää, kun ihmiset ei sano mitään vaan seisoo tyhmänä, nyt saa lukee rauhassa. Tää kaikki on ihanan toden tuntuntuista! Jeejee:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.2.15 17:09:37

Kyllä tässä taitaa hetki vielä mennä ennen Mustaojaa...
--------------------
2.

Juhannuspäivänä heräsin ennen Veskua ja Dannia, jonka sänky oli täksi yöksi tuotu myös meidän huoneeseen kun talossa oli ahdasta. Tosin se ensin oli nukahtanut sinne juhlamekossaan jo sängyn ollessa vielä terassilla – en vieläkään tiedä miten se oli päässyt sinne laitojen yli. Ehkä Siiri oli auttanut? Joka tapauksessa muut huoneet ja sängyt olivat varattuja. Ali tarvitsi vielä huoneen ja Nitakin oli jäänyt yöksi.

Oli hyvin aikaista ja ihmettelin että olin jo havahtunut, vaikka illalla oli mennyt melko myöhään. Toisaalta en ollut juonut kuin yhden siiderin, silloin suihkusta tullessani. Vesku oli tainnut juoda kaksi olutta. Dannin syntymän jälkeen oli tullut jotenkin itsestäänselvyytenä, että jompikumpi meistä oli aina ajokunnossa ja nyt se olisi kai entistäkin tärkeämpää, täällä jumalan selän takana. Myöskään ajatus siitä, että näyttäytyisi Dannille räkäkännissä ei ollut miellyttävä. Se pelkäisi ja ihmettelisi varmaan semmoista.

Kävin vessassa ja totesin että yläkerran pöntöllä istuessa oli täydellinen näköala suoraan laitumelle. Se hymyilytti, vaikka oletin että sen täytyi olla pelkkää sattumaa. Talo ja tilukset olivat niin vanhoja ettei sitä ainakaan Ali ollut voinut suunnitella. Ellei hän sitten ollut sen takia jälkeenpäin rakennuttanut vessaansa juuri tämän ikkunan taakse. Suihkua ei yläkerrassa ollut mutta pesin naamani ja tallustelin alakertaan keittämään kahvia ja katsomaan millaisia aamiaistarpeita löytäisin. Leipää oli jäänyt eilisistä juhlista, patonginpalasia oli kiloittain. Laitoin uunin päälle ja voitelin niitä pellillisen verran, pilkoin tomaattia ja juustoa päälle. Ehkä lämpimät voileivät olivat enemmän iltapalaruokaa mutta turha näitä kaikkia olisi hevosillekaan kuivattaa.

Olohuoneesta kuului unista muminaa kun kahvin tuoksu alkoi levitä ja kun vilkaisin sinne näin Nitan nukkumassa sohvalla. Sohvapöydällä oli lasi puolillaan jotakin ja aski tupakkaa ja hetken mielijohteesta nappasin sieltä yhden savukkeen ja menin ulos. Tiesin, ettei hän olisi piitannut, ei olisi viitsinyt edes marmattaa, joten en tuntenut mitään omantunnontuskia. Ajattelin vain, että minun pitäisi muistaa ostaa yksi varatupakka-aski jonnekin terassin räystään alle. Tuskaan ja iloon, käytettäväksi vain hätätapauksissa.

Oli todella aikaista, tajusin kun pääsin ulos asti ja istuin portaille. Ilma tuntui kostean kirpakalta ja tuoksui maalta ja ruoholta ja varjot olivat vielä pitkiä. Sytytin tupakan ja kiersin kasteisessa ruohossa talon nurkalle, mistä näkyi rajajoki, tai oja, kuten Ali sitä nimitti. Sen yllä leijui valkoista usvaa ja kun katsoin sitä matalalta tulevassa kullanvärisessä aamuauringossa se oli niin kaunista että henkeä ahdisti. Ensimmäinen aamu uudessa kodissa ei olisi voinut olla mieleenpainuvampi.

Uunin lämmettyä pistin leivät sinne ja etsin kaapit lävitse löytääkseni jotain mistä voisin tehdä Dannille aamupuuroa. Ali oli kohtuullisen siisti ihminen, totesin, mutta en löytänyt vehnäjauhojen lisäksi kuin pari ruskeaa pussia ilman minkään valtakunnan etikettiä. Jotain luomujauhoja? Toiset näyttivät etäisesti pieniltä puurohiutaleilta ja paremman puutteessa päätin kokeilla mitä niistä syntyisi.

Keittiön kello näytti puoli seitsemää. Hörpin kahvia ja sekoittelin lesevelliä kattilassa ilman että se muuttui juuri miksikään. Meni puoli tuntia ennen kuin siitä alkoi tulla jotain puuron näköistä, mutta sitten se olikin aika hyvän makuista, totesin. Juuri sopivasti olin kuulevinani yläkerrasta Dannin äänen. Sen sisäinen kello herätti sen joka aamu seitsemältä viimeistään. Menin hakemaan sen ennen kuin Vesku ehti herätä, ei niinkään antaakseni hänen nauttia unistaan vaan koska juuri nyt halusin viettää vähän laatuaikaa Dannin kanssa. Liian usein aamuisin oli liian kiire, nyt kun olin kerrankin hereillä ja hyvällä tuulella jopa halusin nautiskella siitä ja antaa Danninkin nauttia.

- Huomenta nuppu! kuiskasin ovelta. Siellä se seisoi sängyssään katsellen vaativaisen näköisenä Veskun nukkuvaa hahmoa, mutta pieni naama levisi hymyyn myös minut nähdessään.
- Äiti, se totesi ja minusta tuntui kuin sydämeni olisi tipahtanut mahalaukkuun. Koska kukaan oli viimeksi noin ilahtunut näkemisestäni?
- Nousetko sä ylös? kuiskasin ja se ojensi käsivartensa jotta saisin sen helpommin nostettua syliini. Vein sen ensin vessaan ja potalle, joka onneksi oli löytynyt illalla ja sitten käärimme yhdessä juhlallisesti vaipan rullalle. Se menisi roskikseen emmekä ottaisi uutta esiin ennen kuin illalla. Meillä oli erittäin fiksu ja lähes sisäsiisti lapsi.

Ali tuli keittiöön tukka tavallista pörröisempänä kun Danni pisteli puuroaan shortseissa ja T-paidassa.
- Te ootte aamuvirkkuja.
- Danni on aina, mutta mä olin tänään vielä virkumpi, heräsin varmaan ennen kuutta, sanoin tyytyväisenä.
- Muistitko laskea ikkunaruudut niin kuin oli puhetta?
- Laskin, kaikki neljä, muistelin. Siitä oli tosiaan ollut illalla puhetta, kuinka uudessa kodissa piti ennen nukahtamista laskea ikkunaruudut ja sitten näkisi unta rakastetustaan. Kuin kaksinkertaiseksi varmistukseksi Siiri ja Danni ja Karoliina ja minä olimme käyneet poimimassa yhdeksän erilaista kukkaa kukin. Niilläkin piti olla samanlainen vaikutus, kun kerran sattui olemaan juhannus.

- No kenestä uneksit? Ali kysyi virnistellen ottaessaan itsekin kahvia. – Saanko mä lopun puuron?
- Sun jyvistähän se on, totta kai sä saat, sanoin minä ja aloin muistella uniani. Veskusta en yleensä nähnyt kuin painajaisia, jos olimme riidelleet. Muuten hän ei juuri tullut uniini, hänen ei tarvinnut kun hän oli aina siinä vieressä ja saatoin kääriytyä häneen koska halusin, unissani tai valveilla.
- Mä näin unta siitä ponista, muistelin hitaasti. - Jasnasta. Ja Siiristä. Ja Saarasta ja Juhasta, ne oli vihasia koska Siirin juhlavaatteet oli valkosissa karvoissa.
- Ei kuulosta kovin lupaavalta.
- Soita sä huomisaamuna sieltä uudesta luukustasi Tanskassa ja kerro kenestä sä näit unta, Lassestako, virnuilin minä ja yritin katsoa tarkkaan punastuisiko Ali. Turha toivo, hän vain naureskeli.

- Koska sun kone lähtee? kysyin sitten.
- Kolmelta. Ajattelin pyytää teiltä kyydin kentälle.
- No ilman muuta saat.
- Mikä helvetillinen puheenpapatus täältä kuuluu keskellä yötä? tuli Nita kysymään näyttäen todella krapulaiselta.
- Mene pesemään meikit naamaltasi niin saat kahvia, Ali sanoi.
- En mä pysty ennen kuin mä saan kahvia.
- Sun on pakko, sä pelotat lasta, sanoin minä ja vilkaisin Dannia, jonka lusikka oli pysähtynyt puolitiehen kun mustanaamainen Nita oli ilmestynyt ovelle.
- Hyi @!#$ miten hyveellistä porukkaa, Nita mutisi mutta kääntyi takaisin.

Lähdimme alkuiltapäivästä kahdella autolla liikkeelle koko porukka. Nita valitteli krapulaansa joten minä otin Dannin hänen autoonsa turvaistuimessaan ja ajoin hänet kotiin sillä aikaa kun Vesku vei Alin lentokentälle ja tuli sitten hakemaan meidät. Jatkaisimme tallille, missä oli vielä pakattavaa sekä huomisia kisoja varten että muutenkin. Hevosten kanssakin pitäisi tehdä jotain kevyttä ettei niitä vietäisi kisakentälle vapaapäivän jäljiltä. Siellä vierähti aikaa hyvä tovi kun ei paikalle sattunut ketään jota olisi ilennyt pyytää pitämään seuraa Dannille niin että meidän piti ratsastaa perätysten. Minä sain ensimmäisen vuoron ja kun olin vähän hurvitellut Nikin kanssa ja hypännyt pari estettä katsoin että riitti. Istuimme sitten Dannin kanssa kentän laidalle katsomaan Veskun ja Mustikan touhuja ja soitin ajankulukseni vielä Jinnalle varmistaakseni seuraavan päivän lastenhoitoavun.

- Totta kai lupaus pitää, Jinna sanoi. – Tullaanko me tallille vai kisapaikalle?
- Ei teidän oo mitään järkeä tulla tallille, ette te voi kuitenkaan sieltä ottaa Dannia kyytiin kun ei teidän pakuun mahdu kahta turvaistuinta, sanoin järkevästi.
- Okei, nähdään sitten kisoissa. Mihin aikaan teidän luokat suunnilleen on?
- Näyttäisi siltä että Veskun luokka alkaa joskus puoliltapäivin, mutta taitaa olla parasta että mä soitan kun me aletaan lähteä tallilta.
Sitten Jinna halusi tietää miten juhannuksemme oli mennyt ja kuvailin parhaani mukaan uusia naapureita koittaen saada juhlat kuulostamaan edes hiukan mielenkiintoisilta. Onneksi ei Jinnalla ja Villelläkään ollut ollut sen kummallisempaa, he olivat olleet Jinnan vanhempien mökillä ja Jinna väitti Leksan oppineen melkein uimaan.
- Toista se oli ennen kun oltiin nuoria, huokaisin. Aina välillä toivoin ettei Danni olisi päättänyt tulla ihan näin pian. Ehkä kolmen vuoden päästä, tai viiden. Sitten minun piti lopettaa puhelu äkkiä sillä Danni aikoi livahtaa aidan ali kentälle.

Jinna ja Ville seisoivat säntillisesti parkkipaikan portilla odottamassa kun ajoimme sinne ja kävelivät perässä kun ajoimme eteenpäin etsien sopivaa koloa mihin saisimme automme. Kyllä sitä koloa saikin etsiä; kisat olivat alkaneet jo yhdeksältä ja parkkipaikka oli varmaan ollut täynnä jo silloin. Lopulta yksi traileriyhdistelmä lähti liikkeelle ja Vesku kääntyi sen jättämälle paikalle niin vikkelästi kun paku vain kääntyi. Takaa kuului kolinaa, kun hevoset joko tasapainottelivat tai sitten tajusivat että olimme perillä.
- Sä olet kahdeskymmeneskolmas lähtijä, sanoi Ville Veskulle heti kun saimme auton ovet auki.
- Onko edellinen luokka jo loppu?
- Suunnilleen, siellä taitaa olla viimeinen menossa.
- Täydellinen ajoitus, sanoi Vesku tyytyväisenä.

Minä nostin takaa tavaratilasta ensimmäiseksi ulos kaksostenrattaat, jotka olimme luvanneet tuoda mukanamme. Leksa suhtautui jo hirveän skeptisesti rattaisiin, olihan se jo iso poika mielestään eikä tarvinnut semmoisia, mutta nämä olivatkin uusi ja jännä kokemus ja se kiipesi niihin jo ennen kuin ehdin irrottaa Dannia turvaistuimesta.
- Koittakaa nyt pärjätä, sanoin ja pakkasin rattaissa roikkuvaan pussukkaan juotavaa ja evästä Dannille. Viitsimättä edes vastata moiseen Jinna pisti ipanoille hatut päihin ja sanoi lähtevänsä ostamaan kahvia. Minä autoin Veskua ottamaan Mustin ulos ja laittamaan sen kuntoon. Niki seisoi omalla puolellaan vähän huolestuneen näköisenä kun se huomasi jäävänsä yksin, mutta en aikonut ottaa sitä ulos ennen kuin hyvän ajan kuluttua. Meidän lähtöömme seuraavassa luokassa oli vielä tunteja ja toivoin vain, että Danni ja Leksa jaksaisivat täällä kitisemättä niin kauan. Minun olisi tehnyt kauheasti mieli kokeilla metrinkin luokkaa eikä vain ysikymppistä, mutta en ollut raaskinut ruveta venyttämään kaikkien päivää niin pitkäksi.

- Mä käyn maksamassa meidät ja katsomassa radan ennen kuin lähden verkkaamaan, sanoi Vesku ja jätti Mustin minulle. Ori tepasteli tarmokkaasti yrittäen vilkuilla joka suuntaan yhtaikaa ja huudellen kaikille muille hevosille, mutta ei se onneksi yrittänyt päästä mihinkään uhoamaan tai haastamaan riitaa. Kun Vesku palasi hän toi minulle kupillisen kahvia ja sanoi, että olin omassa luokassani kymmenes lähtijä, heti ponien jälkeen.
- Jipii! Mielialani kohosi melko lailla. Olisin yhtä hyvin voinut olla viideskymmeneskuudes tai jotain, tämä ilouutinen lyhensi päivää paljon.

Jäin sitten siihen istuskelemaan. Join kahvia ja juttelin Nikille ja kuuntelin kuulutuksia kentältä. Alkupäässä oli melko lailla hylkäyksiä, liekö radalla ollut jokin poneja syövä este mitä ne eivät uskaltaneet ylittää? Toivoin melkein että Jinna olisi tullut takaisin lasten kanssa, tässä odottaessani olisin ihan hyvin voinut vahtia Dannia itsekin, mutta kai hän mieluummin katsoi ratsastusta kuin istui täällä parkkipaikalla. En kuitenkaan itse uskaltanut lähteä auton luota mihinkään. Niki seisoi siellä yleensä kuin tatti, ainakin näin kun pidin sille seuraa, mutta olin ihan varma että jos jättäisin sen yksin se saisi vetopaniikin ja yrittäisi hypätä etupuomin yli tai istua takapuomin rikki tai ihan mitä tahansa vaarallista.

Kun kuulin, että Vesku kuulutettiin radalle nousin auton portaalle seisomaan ja yritin nähdä jotain kentältä, ihan turhaan. Kerran vilahti Veskun valkoinen paita radan lähemmässä reunassa mutta sen enempää en nähnyt. Puomien kolinakaan ei kuulunut tänne asti, mutta yleisön kohina kuului, sen tiesin edellisistä radoista. Nyt se ei kohissut, joten ei Musti ainakaan mitään kovin vaarallista siellä tehnyt. Tai sitten se eteni niin vaarallista vauhtia, että yleisö pidätti hengitystään. Pari minuuttia taisin itsekin olla hengittämättä, kunnes kuulin aplodit ja seuraavaa ratsukkoa pyydettiin sisään. Kuuntelin edelleen tarkasti ja sitten heidän ilmoitettiin tehneen puhtaan radan.
- Sillä lailla, sanoin puoliääneen, enkä voinut estää hymyn leviämistä naamalleni. Musti oli onnistunut oikein hienosti! Niki vaihtoi kärsivällisesti jalkaa autossa ja päästi pienen hörähdyksen kuullessaan ääneni.

Loppuluokan ajaksi sain seuraa, mikä oli hauskaa. Kun Vesku ja Musti palasivat auton luo tulivat Jinna ja Ville ja lapsetkin. He hehkuttivat Mustin rataa ja Veskukin näytti hävyttömän tyytyväiseltä.
- Olisinpa nähnyt, sanoin kaihoisasti.
- Pitäiskö sun alkaa valmistautua. siellä on enää parikymmentä jäljellä tätä luokkaa, ehdotti Vesku.
- Meinaatko sä päästä palkinnoille? kysyin.
- Jaa-a, mistäs sen tietää. Riippuu siitä miten nopeita muut on.

Otin Villen avustamana Nikin ulos ja satuloin sen. Danni alkoi vaatia selkään mutta hyssyttelin sen hiljaiseksi. Voisin käydä kävelemässä pienen lenkin ennen kuin tämä luokka loppuisi ja pääsisin itse kävelemään radan, kai Ville voisi pitää Nikiä sen aikaa. Teimme treffit verryttelyalueen luo kunhan kuulutettaisiin että ratsastajat saisivat tutustua rataan.

Lähdin peltoja kiertävälle ratsastustielle ja totesin että Niki oli kerännyt autossa seistessään jotain ihmeen pöllöenergiaa. Se säpsyi ja hypähteli ja yritti omia aikojaan ruveta ravaamaan, vaikken vielä ollut edes ottanut ohjia käteen. Moitin sitä monisanaisesti ja se alistui kävelemään, vaikka tahti kiihtyikin koko ajan. Minusta tuntui kuin olisin noussut joka askeleella kymmenen senttiä ylöspäin – ja tämä oli sentään vasta käyntiä. Se oli omituisella tuulella, tämmöinen se ei ollut ollut aikoihin kotona eikä edes kisoissa. Toivoin totisesti että se oli vain innossaan eikä tämä ollut taas oire jostain kivusta jossakin. Kuulostelin tarkkaan tuntuiko sen askellus tasaiselta, mutta ei se ainakaan ollut minun mielestäni mitenkään epäpuhdas, saati että olisi ontunut. Ei Villekään huomannut siinä mitään vaikka komensin hänet katsomaan sen ravia ennen kuin lähdin katsomaan esteitä.

Rata ei näyttänyt jalan pahalta. Kentällä oli tilaa ja esteiden välit pitkät; siinä ehtisi kaarrella miten huvitti. Vähän tavallista oudompia ne esteet täällä kyllä olivat. Oli lainetta ja kukkalaatikkoa sun muuta. Niki ei yleensä katsellut esteitä muuta kuin innoissaan, joten se ei minua huolettanut. Minua huoletti vain sen jalkojen kunto.
- Kato vähän aikaa mun verkkaa, jooko? Sano heti jos ei se sun mielestä liiku puhtaasti, pyysin Villeä kun menin ottamaan hevoseni. Hän suostui ja asettui hyvin asemiin puun alle kentän laidalle.

Niki intoili ja pinkeili mutta minusta se liikkui edelleenkin puhtaasti ja kun vilkuilin välillä Villeä hän pudisti joka kerran päätään. Niinpä vaan sitten laukkasin ja hyppäsin verryttelyesteet muutaman kerran kun olin saanut sen ensin vakuuttumaan siitä etten antaisi sen hyökkäillä toisten ratsujen kimppuun. Muiden seassa verkkaaminen oli ruvennut sujumaan tänä keväänä jo aika hyvin. Aloin huomata milloin sen mielenkiinto alkoi siirtyä toisiin hevosiin ja osasin silloin komentaa sitä tekemään jotain hankalaa mihin sen piti keskittyä.

Yksi toisensa jälkeen poniratsukot kutsuttiin radalle kunnes tuli meidän vuoromme. En tajunnut ottaa huomioon, että tauko ennen meidän vuoroa olisi hiukan pidempi kun sarjaesteen väliä pidennettäisiin ja Niki alkoi lähestulkoon stepata paikoillaan portilla kun se joutui odottamaan. Silittelin sen kaulaa rauhoittavasti mutta siitäkös se olisi piitannut, enkä tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Nauru oli onneksi lähempänä ja taisin hekotella itsekseni kun puomi lopulta siirrettiin edestämme pois.

Niki muistutti vähän vuoden takaista itseään kun lähdimme suorittamaan esteitä. Se meni lujempaa kuin olisin halunnut enkä saanut sitä hillittyä niin hyvin kuin olisin halunnut. Onneksi täällä oli tilaa! Ei tarvinnut tehdä äkkikäännöksiä missään kohden vaan saattoi ratsastaa vaikka miten isot tiet. Parin esteen jälkeen minuun iski kuitenkin ahneus ja lakkasin hidastelemasta ja kaartelemasta. Niki ylitti esteet helposti ja varmasti, miksi tuhlaisin aikaa ylimääräisiin metreihin? Voisimme vaikka voittaa!
- Ihan helvetillinen vauhti päällä, Ville kommentoi kun ratsastin radalta pois.
- Joo, se oli jotenkin pitelemättömissä tänään, huoahdin hengästyneenä. – Näyttikö se edes siltä että se olisi ollut mulla hallinnassa?
- Ajoittain, sanoi Ville diplomaattisesti.

Kävelin melko pitkään jäähdytelläkseni intopiukean ratsuni ennen kuin palasin autolle, missä muut odottelivat ja juttelivat. Musti oli jo autossa mutta Vesku hypisteli valkoista ruusuketta tyytyväisen näköisenä.
- Te sijoituitte! huudahdin ja halusin halata häntä kun hyppäsin alas satulasta. En ollut kuullut palkintojen jaosta mitään, olin kai ollut liian kaukana pellolla silloin.
- Puhdas rata teillekin kuulemma tuli.
- Niin tuli, sanoin tyytyväisenä. – Ja nopea! Me mentiin kuin tuuli aavikolla.
- Eli se kuskas sua taas kuus-nolla, Vesku tulkitsi.
- Ei ihan niin pahasti, väitin vastaan.

Jinna lupautui käymään kilpailukansliassa katsomassa miltä tilanne näytti ja tuli takaisin silmät loistaen.
- Sä johdat ihan selkeesti! Seuraavaksi nopein on melkein kymmenen sekuntia jäljessä.
- Ooh, sanoin ja kysyin paljonkohan luokkaa oli vielä jäljellä.
- Ainakin viistoista vielä.
- Pitäiskö meidän odottaa loppuun vai lähteä menemään? kysyin Veskulta epätietoisena.
- Totta kai me odotetaan, Vesku ratkaisi.
- Ei kai sillä ruusukkeella niin väliä…
- No se on ihan sama ollaanko me kotona tuntia aiemmin vai myöhemmin. Lapsetkin nukkuu.
Se oli totta, siinä ne röhnöttivät rattaissa, tai Leksa ei ollut ihan unessa, se yritti pitää silmiään auki mutta ne lupsahtelivat koko ajan tiuhemmin.

Niin kävin sitten pokkaamassa sinivalkoisen ruusukkeen ja lahjakortin hevostarvikemyymälään ja sitten annoin Nikin usvattaa kunniakierroksen täysiä kentän ympäri. Että se menikin! Toiseksi tullut ponityttö jollain arabiristeytyksen näköisellä yritti parhaansa mukaan pysyä perässä mutta oli melkein puoli kierrosta jäljessä kun aloin houkutella Nikiä hidastamaan. Ihana, ihana hevoseni.

Lähettäjä: Pöllö 
Päivämäärä:   25.2.15 17:55:33

Auts, ette olisi kyllä saanut linkittää noita Henriikka-tarinoita! Ne oli mulle ihan uusi tuttavuus. Viimeiset 3vrk elämästä on mennyt ihan pimennossa, kun kaiken sen ajan, mitä en ole ollut koulussa/tallilla, olen vain lukenut ja lukenut. Nukkumaan olen malttanut käydä kolmelta ja yöunet jo jääneet alle viiden tunnin. Nyt loppui viimein luettava. Helpottavaa, mutta harmillista.

Henriikka hyppäsi kyllä samantien lempparihahmojen top3:een Hannan ja Veskun rinnalle. Aivan ihana tarina, jota en vaan pystynyt laskemaan käsistäni ennen kuin se loppui.

Nämä tarinat pyörivät niin lähellä omaa elämää lääkäriopintoja, wannabe-kouluratsastusta.. Kiitos! Onneksi näitä Jessin ja Mustaojan tarinoita ei tuollaisena rykäyksenä ole tarjolla, mähän en pääsisi viikkoon ulos ovesta, kun jäisin vaan koukkuun.. :D

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   25.2.15 20:17:58

Mikä tuo Mustaoja juttu on? Tuleeko se tässä tarinassa vai? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.2.15 16:43:08

Pöllö, olipas kiva kuulla, kiitos ja anteeksi :D
? Mustaoja tulee kuvioihin ennen pitkää. Ei siitä nyt sen enempää :)
------------------------
3.

Yllättäen kello oli jo melkein kuusi kun pääsimme lähtemään kotiin – kisojen viimeiset luokat kestäisivät varmaan aamuyölle. Olin poikki. Olimme sentään lähteneet kotoa jo kymmenen tuntia aiemmin ehtiäksemme pakata Oonan luota mukaan hevosten loput tavarat. Vesku onneksi ajoi ja minä olisin torkahdellut ellei Dannikin olisi ollut poikki, se piti pientä kärinää mihin ei auttanut mikään ja kiristi hermojani hiljaa ja tasaisesti kuin jokin keskiaikainen kidutusväline. Ellei Vesku olisi ollut kuulemassa ja näyttänyt itse täysin tyyneltä olisin todennäköisesti alkanut äristä lapsiparalle. Ärisin jo nyt, mutta hyvin kiltillä äänensävyllä, joka vain vähän vapisi kiukusta.

- No niin, Vesku sanoi pysäyttäessään lopulta auton tallin eteen. Huokaisin helpotuksesta loikatessani ulos avaamaan sivuoven. Hevoset olivat hengissä ja pystyssä ja Mustikka hirnui kovaan ääneen.
- Oisit antanu sen nyt olla siinä poissa jaloista vähän aikaa että saadaan elukat ensin purettua, sanoin harmissani kun Vesku tuli Danni sylissä.
- Sillä on pissahätä.
- Mistä sä muka sen tiedät?
- Se sanoi.

Niine hyvineen he marssivat sisään ja minä jäin jupisemaan auton ääreen. En piruuttanikaan ruvennut purkamaan hevosia yksinäni vaan odotin Veskun paluuta ja nostelin sillä aikaa autosta ulos Dannin rattaat ja varustekassit ja –laatikot ja satulat Nikin ja Mustikan seuratessa miten paiskin tavaroita ja läimin auton seiniä. Teki hyvää kiukutella vähän itsekseen. Kun kukaan ei ollut näkemässä minun ei tarvinnut selitelläkään kenellekään, miksi käyttäydyin kuin uhmaikäinen ja olinkin aavistuksen verran paremmalla tuulella kun Vesku palasi, Danni edelleen käsivarrellaan istumassa. He nauroivat ja hieroivat neniään yhteen.

- Jos te nyt maltatte hetkeksi erota niin vietäis hevoset talliin, ehdotin kärkevästi.
- Joo, Danni istuu rattaissa sen aikaa ja odottaa, vai mitä? Vesku leperteli ja Danni jäi kuin jäikin rattaisiinsa, ainakin ensimmäisiksi pariksi minuutiksi.
- Mustikka ensin? oletin ja Vesku nyökkäsi. Menin tavalliseen tapaan laittamaan sen riimuun pitkän liinan sillä aikaa kun Vesku avasi takapuomin ja sitten tönäisin sitä ryntäistä kevyesti taaksepäin.
- Peruuta, jästipää, ollaan kotona.

Kai Mustikin oli väsynyt pitkästä päivästä, ei se jaksanut loikkia ulos niin kuin se toisinaan teki, vaikka se varmaan tiesikin jo ettei oltu palattu kotitallille. Minä ehdin hyvin pujahtaa etupuomin ali ja seurata sitä sen sijaan että olisin joutunut päästämään liinaa metrikaupalla kuten joskus. Vesku otti sen ja näkyi kiertävän sen kanssa ympäri pihaa, minä palasin Nikin luo. Vastoin kaikkia järjellisiä toimintatapoja irrotin sen riimunnarun puomista, kiersin avaamaan takapuomin ja palasin sitten ottamaan narusta kiinni.
- Peruutahan sinäkin, kehotin ja Niki totteli. Se päätti loikata viimeisen metrin ja tempaisi melkein narun käsistäni. Sätin sitä hetken kun se pää pystyssä katseli ympärilleen, mutta sitten minulle tuli kiire napata kainalooni Danni, joka taapersi esiin auton toiselta puolelta.
- Sinäkin pikku piru, Saitko sä tulla pois rattaista, mitä?

Danni ojensi käsiään kohden Nikin selkää, mutta en aikonut kyllä nostaa sitä sinne nyt. Ruunaseni oli sen verran tohkeissaan uudesta, vieraasta paikasta. Kävelin Danni kainalossa senkin kanssa ympäri pihan mutta sitten lenkkarit alkoivat painaa rakkoja, jotka saappaat, tai oikeastaan ruttaantuneet sukat olivat kalvaneet kantapäihini enkä halunnut enää mitään muuta kuin saada ne pois jaloista ja jalat ylös jonnekin.
- Jätetään nää sisään, vai mitä, kysyin Veskulta. Hän nyökkäili poissaolevan näköisenä ja vei Mustin jo talliin. Minä raahasin Dannin ja Nikin perässä.
- Seisotko sä siinä nyt vähän aikaa nätisti? kysyin Dannilta anovasti kun laskin sen karsinan ovelle ja se nyökkäili katse liimaantuneena Nikiin, joka kiersi uteliaana ympäri uuden huoneensa. Kun se suvaitsi seisahtua aloin kääriä kylmägeelejä sen jaloista ja ennen kuin sain ensimmäistäkään pois oli Danni siinä auttamassa.
- Mene nyt takasin sinne missä lupasit seistä, sanoin ja osoitin sille ovea, vaikka minun teki mieli itkeä ja huutaa.

- Tuu, mennään hakemaan heiniä, sanoi Vesku ja tarttui sitä kädestä, Mustin kuljetussuojat jo kainalossaan. Hän oli ollut vikkelämpi, mutta ei minullakaan sitten kauan mennyt ennen kuin kaikki pintelit ja kylmäpatjat olivat läjänä käytävällä. Riisuin Nikiltä vielä riimun ja suljin huoahtaen oven. Loppuperheeni tuli ryminällä heinävarastosta. Vesku oli nostanut heinät kottikärryyn ja Dannin päällimmäiseksi ja se nauroi riemuissaan päästessään sellaiselle ajelulle.
- Mä jätän nää täkseen, mä en jaksa enää mitään, huokaisin ja vein pinteliläjän satulahuoneen sohvalle.
- Kato, ne on kuin ne ois aina asunu täällä, sanoi Vesku kun tulin sieltä. Molemmat hevoset olivat saaneet läjän heinää eteensä ja tallissa kuului vain vieno rouskutus. Se oli musiikkia korville.

- Mitä hittoa me tehdään niille huomenna? sanoin kun paniikki iski ylitseni. – Oisko meidän pitänyt tuoda ne tänne aiemmin? Voidaanko me nyt vaan laittaa ne laitsalle ja lähteä töihin? Mitä jos ne karkaa? Ei kai me yöksi niitä ulos laiteta kumminkaan?
- Rauhotu. Vesku yritti vetää minut kainaloonsa mutta en halunnut. Hän huokaisi syvään ja taputti minua takapuolelle sen sijaan.
- Älä hellvetissä… aloitin mutta vilkaisin sitten Dannia ja lopetin. – Mun täytyy saada kengät pois ja jalat ylös.
- Loistava idea, mennään sisään, mä katon onko meillä mitään syötävää, Vesku sanoi ja tarttui minua sitten niskasta niin että hän saattoi pussata minua poskelle ja sitten nauraa kun mulkaisin häntä.

Riisuin lenkkarit ja sukat ja ratsastushousut läjäksi eteiseen ja lantustin suoraan olohuoneeseen kisapaita liehuen viehkeästi lantioni ympärillä. Ajattelin, että minun pitäisi totisesti opetella olemaan jättämättä vaatevanoja perääni ennen kuin Danni alkaisi ottaa mallia siitä, mutta nyt oli erityistilanne. Jaoin Alin sohvatyynyt tasapuolisesti kumpaankin päähän sohvaa ja heittäydyin siihen selälleni. Kun Danni taapersi vähän myöhemmin luokseni omenan kanssa olin jo paljon paremmalla mielellä.
- Kiitos kulta! sanoin sille ja nostin sen istumaan mahani päälle. Haukkasin omenasta ja annoin senkin haukata ja sitten söimme sen lopulta yhdessä. Vesku oli äänistä päätellen mennyt käymään suihkussa, palannut takaisin ja huikkasi nyt keittiöstä ettei löytänyt muuta ruokaa kuin edelleenkin juhannusaattona grillattuja jämiä.
- Ollaanpa me onnettomia kun ei edes kauppaan jaksettu, huusin takaisin ja aloin könytä ylös katsomaan mikä oikein oli tilanne. Ei kauhean lohdullinen. Kaksi päivää vanhat kanafileet eivät enää näyttäneet houkuttelevilta ja grillatut vihannekset kippasin suoraan laskiämpäriin. Sikoja meidän pitäisi hommata tätä menoa.
- Keitetään munia ja puuroa, päätin.

Olimme virallisesti vielä helsinkiläisiä tämän juhannuksen jälkeisen viikon, mikä tarkoitti sitä, että Dannillakin oli vielä hoitopaikka Tarjan luona. Nurmijärven päivähoitoihmisistä ei ollut kuulunut mitään, ja minua ainakin alkoi vähän huolestuttaa, mutta Vesku lupasi soitella niitä läpi ja uhkailla jos vaan töissä olisi hetkenkään hengähdystaukoa.

Hevosetkin huolestuttivat minua edelleen ihan pikkuriikkisen, vaikka olimmehan me tietysti suunnitelleet niiden päiväohjelman valmiiksi jo moneen kertaan ennen muuttoa. Olisi vaan ollut kiva tänä ensimmäisenä päivänä olla kotona katsomassa, että ne pysyivät aidoissa. Olimme illalla päästäneet ne reiluksi tunniksi laitumelle ja ne eivät olleet viitsineet juuri portilta siirtyä ruvetessaan ahmimaan, joten alku kyllä näytti hyvältä. Siitä huolimatta laitoimme ne aamulla pikkutarhaan, jossa oli kunnon aidat. Nimestään huolimatta se ei ollut kovinkaan pieni, paitsi laitumeen verrattuna, ja keskellä sitä jökötti puoliksi syöty pyöröpaali. Vähän pelkäsin että Niki seisoisi pää paalissa koko päivän, mutta ehkä se oppisi jossain vaiheessa ettei sitä tarvitsisi syödä koko ajan, ettei se karkaisi. Emmekä sitä paitsi olleet keksineet muutakaan vaihtoehtoa päiväruokinnalle. Ne saisivat nyt tottua saamaan kauransa vain aamulla ja illalla, mutta ei niitä silti voinut pitää ilman syötävää koko päivää.

Tämä ensimmäinen päivä oli onneksi niitä ajatellen helppo. Vesku meni aamuvuoroon ja minä vasta kello yhdeksi. Vähän aikaa väänsimme kättä siitä, veisikö hän Dannin mukanaan jo aamulla vai veisinkö minä, mutta päädyimme siihen, että tyttökin saisi lyhyen päivän hoidossa. Minä veisin sen ja Vesku saisi hakea sen ja käydä kaupassa päästyään töistä neljältä ja me voisimme ratsastaa sitten illallakin, kun olisi viileämpää.

Hevosauto seisoi edelleen tyhjentämättä ja siivoamatta tallin edessä ja yritin aamupäivän saada sitä taas kaupunkiajokuntoon. Danni oli kuitenkin semmoisella päällä, etten ehtinyt kuin pari talikollista aina saada lapioitua kun sain jo juosta sen perään johonkin suuntaan. Olinhan unelmissani nähnyt Dannin kirmailevan tällä isolla ruohikkoisella pihalla, mutta ei sen hitto vie olisi tarvinnut kirmata noin kovaa ja koko ajan. Sitten muistin Alin auton ja läimäisin helpottuneena pakun ovet kiinni. Menisin tietysti sillä töihin. Ali oli sanonut että turha sitä olisi seisottaa talon takana ja me olimme ylpeinä ilmoittaneet, että meillä oli kyllä auto kummallekin. No, ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kaksi päivää myöhemmin tarvitsin sitä.

Töissä oli niin kiire etten ehtinyt enää murehtia karanneita hevosia, ja kun muistin taas kaiken uuden elämäni illalla pappojen vähitellen rauhoittuessa nukkumaan totesin, ettei Vesku ollut ainakaan soittanut mitään hälytystä. Se oli kai hyvä merkki. Annoin yököille pikaraportin ja lähdin kiireesti kotiin. Hiljaisessa valoisassa kesäillassa kotimatkaan ei mennyt kuin puolisen tuntia ja koko ajan mielialani kohosi. Kauemmin minulla olisi mennyt matkustaa bussilla jonnekin Helsingin lähiöön. Huvikumpuun mennessä oli joutunut vaihtamaan bussia ja metroa ja bussia moneen otteeseen, matka sinne oli vienyt pahimmillaan tunninkin.

Tiluksemme näyttivät ihanilta ilta-auringossa. Hevosten mustat hahmot erottuvat huikeanvihreältä laitumelta, ne huiskivat hännillään laiskasti ja söivät, söivät, söivät. Paku ei ollut enää tallin edessä, ilmeisesti Danni oli Veskun kanssa ollut yhteistyöhaluisempi ja antanut hänen tyhjentää ja siivota sen. Talliinkin hän oli näköjään ehtinyt – sieltä hän marssi kottikärryjen kanssa.
- Miten teillä on mennyt? kysyin ja tanssahtelin antamaan hänelle suukon. – Missä Danni on?
- Se meni jo nukkumaan.
- Mutta mitä jos se herää ja kiipeää sängystä ja katkasee niskansa…?
- Rauhotu. Vesku irrotti otteensa kottareista ja irrotti housunkauluksesta selkänsä takaa itkuhälyttimen. Se suhisi hiljaa muttei mitään muuta. Olimme saaneet ne joskus lahjaksi mutta ei sillä ollut oikein kotona ollut käyttöä, Dannin ääni oli kantautunut joka puolelle asuntoa ilman apuvälineitäkin.
- Kuuluuko se tänne asti?
- Kuuluu, mä kokeilin radion kanssa.
- Hienoa, sanoin tyytyväisenä ja painauduin häntä vasten. Hänen paitansa oli kuumankostea ja niin hän itsekin siellä sisällä. – Tunnetko sä olosi maalaiseksi?
- Ehdottomasti, Vesku sanoi.

Vaikka Danni nukkuikin – kävin omin silmin tarkistamassa – ja itkuhälytin laitettiin roikkumaan kentän aidantolppaan ratsastimme silti peräkkäin emmekä yhtaikaa. Helsinginkodissa Danni oli nukkunut kuin tukki iltaisin kerran sammahdettuaan mutta tämä oli kuitenkin uusi paikka ja se voisi keksiä uusia tapoja. Vesku veti ensimmäisen vuoron ja ravautti Mustia vähän aikaa, tarkoitus oli kuitenkin saada vain verryteltyä pois edellispäivän kisajumit.
- Mä taidan mennä kiertämään ton laitumen, suunnittelin. Olin sitonut Nikin kentäntolppaan ja harjaillut sitä Veskun ratsastaessa, nyt laitoin sille suitset päähän ja kiipesin aidalta selkään.
- Etkö sä ota satulaa?
- En jaksa, liian kuuma.

Lähdin ratsastamaan ensin rajaojan suuntaan mutta sillä kulmalla havaitsin, että laitumen aita oli pystytetty niin lähelle pengertä, etten kyllä uskaltaisi sille kapealle kaistaleelle käskeä Nikiä. Jos maa pettäisi sen kavioiden alta olisimme molemmat vedessä ja reuna oli niin jyrkkä, etten uskonut meidän siinä tapauksessa pääsevän sieltä enää ylös ilman palokuntaa. Käännyimme siis ympäri ja lähdimme toiseen suuntaan. Aidanviertä meni poluntapainen, siitä oli kuljettu selvästi ennenkin, mutta ei sentään niin paljon että ruoho olisi kulunut pois. Mietin minne reitti oikein veisi mutta se selvisi kun pääsin mäenkumpareen harjalle, jolla laidun oli. Toisella puolella näkyi toinen talo ja tilukset, jonkinlaisia maatalousrakennuksia ja kaksi suurta kasvihuonetta. Kedon tila, tietenkin, olihan Ali sanonut että laidun oli heidän maitaan. Polun oli siis saattanut tehdä Siirikin juostessaan katsomassa hevosia. Seisautin Nikin hetkeksi katsellakseni kunnolla mutta sitten mieleeni tuli, ettei kai ollut oikein kohteliasta toljottaa toisten pihaa ja jatkoin aidanvierustaa myöten laitumen ja pajupusikon välissä kunnes tulin taas joelle.

Ei se nyt järjettömän pitkä lenkki ollut, mutta meni hyvin alkukäynneistä. Voisin hyvin ravata vähän takaisinpäin nyt kun tiesin, että maasto oli tasaista, ja sitten vaikka ratsastaa hetken kentälläkin. Kun pääsin taas pusikosta ulos juoksi hengästynyt Siiri ylämäkeä meidän suuntaamme.
- Hei, mä näin ikkunasta kun sä menit ohi! Mun huone on tuolla ylhäällä päädyssä! hän osoitti alas ja talon päädyssä harjakaton alla oli tosiaan pieni sievä ikkuna. Siiri itse punoitti ja vaaleat letit hapsottivat pahan kerran.
– Tää on Niki, esittelin, kun Siirin katse palasi takaisin Nikiin peittelemättömän uteliaana.
- Onko tää se ori?
- Ei, tää on mun ruuna.
- Saanko mä tulla joskus katsomaan niitä?

- Tuu vaan, lupasin. Mieleeni oli juolahtanut että ehkä Siiri voisi joskus katsoa Dannia sen aikaa kun me ratsastaisimme tai jotain. – Tuu vaikka huomisiltana, sillon me ollaan aikaisemmin kotona.
- Oi, mä tuun! Siiri henkäisi ja katsoi minua ylöspäin kuin äitijumalaa. – Mä voin tulla vaikka hetikin!
- Mä ratsastan vaan hetken ja sitten me mennään nukkumaan, varoitin.
- Mä oisin vaan ihan sekunnin, mä niin haluaisin nähdä sen orin, Siiri rukoili enkä raaskinut kieltää. Toivoin, että hänestä ei tulisi maanvaivaa vaan että hän uskoisi jos emme haluaisikaan häntä joka ilta kylään.

En sitten ravannutkaan aidanviertä vaan annoin Nikin kävellä edelleen pitkin ohjin, Siirin hypähdellessä vierellämme.
- Mä menen hetkeksi kentälle, voin sitten viedä sut talliin katsomaan Mustia, lupasin, sillä en halunnut päästää häntä sinne yksin enkä myöskään sysätä Veskun riesaksi. Meidän pitäisi jutella ensin keskenämme miten suhtautua naapurintyttöön. Vesku kuitenkin oli jo näköjään saanut Mustikan hoidettua, hän nojaili kentän aitaan ja räpläsi itkuhälytintä.
- Onko se herännyt? kysyin.
- Ei, odottelin vaan teitä, jaoin jo sapuskat. Moi Siiri.
- Mä pyörin hetken vielä kentällä, sanoin ja ratsastin sinne. Vesku ja Siiri näkyivät juttelevan hetken ja menevän sitten talliin. Ravailin ja otin pari laukannostoa, sitten ravailin lisää pitkin ohjin ja lopuksi annoin sen kävellä. Eiköhän se verryttänyt sen paikat.

Siiri katsoi kiinteästi Mustin karsinaan lautojen raosta kysellen Veskulta lukemattomia kysymyksiä kun vein Nikin sisään ja pysäytin sen syvennykseen. Vaihdoin suitset riimuun ja laitoin sen kiinni, vaikka se itse oli mielestään vain nälkäinen ja halusi karsinaansa heinäkasan kimppuun, viis jaloista.
- Seiso, komensin äkeästi ja se katsoi minua oikealla silmällään moittivasti kun aloin laskea kylmää vettä sen koiville. Olin kuitenkin sääliväinen ja suljin hanan jo alle kymmenen minuutin kuluttua. Irrotin narut sen riimusta, riisuin riimun päästä ja sitten sanoin sille ”ole hyvä”. En tiedä olisiko se seissyt siinä juuri hetkeäkään kauemmin, mutta yritin ajoittaa lupani niin, että ehkä sekin kuvitteli toimineensa kehotuksestani. Siiri ainakin luuli, hän katsoi sen verran kunnioittavasti.

- Nyt nukkumaan, komensin kun suljin Nikin karsinanoven. Tottelevaisesti niin Vesku kuin Siiri lähtivät menemään. Oli niin lämmin, ettei raaskinut sulkea ovia kokonaan mutta Alilla oli siihen patenttiratkaisu. Ovien lisäksi tallissa oli oviaukoissa ketjut, jotka saattoi sulkea lukoilla. Niiden yli ei hevosia varastettaisi mutta ilma kyllä liikkuisi. Tarkistin, että satulahuonekin oli lukossa, varusteet kun kyllä saattoi nostaa halutessaan kettinkien yli. Siiri lähti tottelevaisesti juoksemaan kohti omaa kotiaan ja minä tartuin Veskua kädestä.
- Mitäs luulet, muuttaako toi meille asumaan? kysyin.
- Todennäköisesti, tai ainakin talliin. Mä sanoin, että se voi kyllä käydä katsomassa hevosia aidan takaa, mutta ettei se saa mennä tarhaan vaikka mikä olisi. Että Mustia pitää varoa.
- Meidän kilttiä pientä vauvaa.
- No voihan se olla aika jästipää jos sillä sattuu hormonit hyrräämään. Parempi olla varovainen kuin löytää täältä lapsenruumiita.
- Totta, vaikka ei täällä taida olla lähimailla mitään mikä sen hormoneja hyrräyttäisi. Mä kuolen kuule nälkään.

Menimme edelleen käsi kädessä sisään, missä ahmin loput Veskun ja Dannin päivällisestä ja haastattelin häntä.
- Ehditkö sä saada ketään kiinni niistä päivähoitoihmisistä?
- En, oli hoppua, mutta katos tätä. Hän penkoi postikasasta esiin kirjeen. – Ilmoitus päivähoitopaikasta. Tervetuloa.
- Upeeta! Siinä meni kai viimeinen huolenaihe.
- No, Helsingin asunto pitää vielä tyhjentää.
- Sen ehtii kun on vapaapäivä. Torstaina?
- Torstaina, niin.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   27.2.15 19:20:40

Saisko päivän pätkän?

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   27.2.15 22:07:09

Voi eii, unohditko sä päivän pätkän? Mä niin olisin kaivannut alkaneen viikonlopun kunniaks lisää luettavaa, kun Miilat ja muut jo lueskelin tältä päivältä :)

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   27.2.15 23:57:12

??

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 15:43:00

No nyt!
--------------------
4.

Elämä muuttui aika lailla muuton myötä, mutta päivä päivältä siihen alkoi muodostua rutiineja kun keksimme aina vaan uusia parhaita tapoja järjestää ja tehdä asioita, jotka olivat meille uusia, mutta piti jotenkin hoitaa. Nousimme vuoroaamuin ruokkimaan hevoset ja viemään ne ulos. Jos molemmat menimme aamuvuoroon, ne saivat mennä pikkutarhaan, muutoin ne pääsivät laitumelle, mistä kotiinjäävä sitten siirsi ne paremman aidan suojiin ennen töihin lähtöään. Helsinginasunto oli saatu tyhjennettyä ja siivottua ja loput sinne jääneet huonekalut oli pakattu hevosautoon. Ne vietiin äidin uuteen asuntoon heti kun hän kuunvaihteessa sai sinne avaimet, ja vaikka hän edelleenkin itki ja vaikeroi poismuuttoamme hän kyllä näytti ihmeen iloiselta kulkiessaan ympäri valoisaa kaksiota ja sivellessään tavaroitamme.
- Me kyllä saatetaan tarvita ne takaisin jos ja kun muutetaan takaisin tuolta maalta, kun Ali palaa, varoitin, mutta hän ei näyttänyt kuuntelevan.

Danni joutui oikeaan päiväkotiin. Perhepäivähoito oli ollut hieno juttu, mutta nielin pettymykseni. Mahdollisuus, että olisimme löytäneet toisen yhtä upean ihmisen kuin Tarja oli aika olematon, ja tämä paikka oli, kuten olimme tarvinneetkin, tarkoitettu vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille. Yötä siellä ei saanut olla, mutta minä en tehnyt yövuoroja joten sillä ei ollutkaan väliä. Vesku ei toistaiseksi ollut ottanut kuuleviin korviinsa luopua rakkaasta työstään keskussairaalassa ja siirtyä tänne periferiaan joten kohautin olkiani. Ajakoon edelleen Helsinkiin päivittäin. Minä olin aloittanut metsittymisen eikä minun tarvinnut enää liikkua Nurmijärven kirkonkylää pidemmälle. Se oli aika ylellistä, viiden kilometrin työmatka. Hankimme lastenistuimen polkupyörääni ja kauniina päivinä kuskasin Dannia sillä. Moisen matkan kulkeminen autolla tuntui tuhlaukselta ellei nyt sitten tullut vettä ihan kaatamalla.

Viihdyin ihan hiton hyvin.

Siiri ilmestyi meille lähes joka ilta kuuden maissa täsmällisesti kuin kello ja jutuistaan päätellen hän vietti päivistäänkin aina osan vahtimassa, etteivät Niki ja Musti harkinneet murtautua aidoista läpi. Olin etukäteen ajatellut, että voisin hermostua jos tyttö olisi alati jaloissa mutta ihmeekseni niin ei käynyt. Siiri ei ollut tiellä eikä häiriöksi, ja alkuinnostuksen jälkeen hän ei pälpättänytkään koko ajan vaan osoittautui aika hiljaiseksi ja mietiskeleväiseksi lapseksi. Hän muisti joka ikisen asian jonka kuuli, ainakin jos se liittyi jotenkin hevosiin, ja näytti juoksevan mielellään Danninkin perässä vaikkei sillä ollutkaan neljää jalkaa ja turpaa. Kohta en tiennyt miten olisimme pärjänneet ilman häntä.

- Ajakaa välillä pois se lapsi, sehän asuu teillä, kehotti Saara kun törmäsin häneen kaupassa yhtenä päivänä.
- Ei kai oo pakko, irvistin. – Siitä on niin hirveesti apua kun se vahtii Dannia ja kaikkea.
- Ihanko totta? Ei tommosta vaan kotona huomaa. Saara näytti epäileväiseltä. Vakuuttelin vähän aikaa puhuvani ihan totta ja kysyin sitten, saisinko joskus antaa Siirin ratsastaa Nikillä. Tiesin, että hän oli käynyt alkeisleirin ja joskus saanut ratsastella Jasnalla ennen kuin se oli muuttanut pois.
- Se ei ole mikään hankala hevonen, mutta aina voi sattua jotain, mä en uskalla päästää lasta sen selkään ilman teidän lupaa, sanoin.
- Mä en ymmärrä niistä mitään, jos se sun mielestä on turvallista niin siitä vaan. Se kyllä halkeaa onnesta, Saara naurahti.

Erosimme hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä ja vasta kun olin ehtinyt kassalle tuli mieleeni, että olisihan sitä voinut kutsua Saaran itsensäkin joskus kylään kahville. Kai nyt yksityisyrittäjälläkin joskus oli hetki vapaata, joskaan en ollut siitä asiasta ihan varma. Olihan aina mahdollista että puutarhureiden vapaat olivat kaikki talvella.

Muuttokuorman purkaminen kesti yli kaksi viikkoa, sillä sisällä ei raaskinut olla kuin sen verran kun oli pakko. Oli niin kaunista! Hevosten ja tallin lisäksi pihakin vaati huoltoa, nurmikkoa piti ajaa ja mansikoita poimia ja sitten ottaa aurinkoa ja leikkiä Dannin kanssa. Lapsi oli niin onnellisen näköinen että joka ikinen ilta siunasin Alia joka oli päästänyt meidät tänne. Se näytti kasvaneen jo parissa viikossa, se oli punaposkinen ja söi kuin hevonen ja nukahti kuin tukki iltaisin. Onneksi sattui sentään muutama sadepäiväkin ja lopulta kaikki muut laatikot paitsi kirjat oli purettu.

Meille riitti vierailijoita ihan kummasti välimatkasta huolimatta. Ilse oli käynyt auttamassa tavaroiden purkamisessa. Miila ja Lauri olivat ostaneet auton – porhot – ja kävivät usein, samoin Riikka, joka kuului haahuilevan taas jossain poikaystävien välissä ja oli kai vähän yksinäinen. Ilja oli kerran hänen mukanaan ja halusi muuttaa meille asumaan saman tien. Toppuuttelin kohteliaasti ja lupasin ilmoittaa jos asiat muuttuisivat niin että tarvitsisimme kotiapulaisen. Yllättävää kyllä Jinna ja Ville ja Leksa kävivät kaikista useimmin, tai Ville ja Leksa kahdestaankin. Siihen saattoi vaikuttaa Villen hevosenetsimiskuume, hän halusi keskustella kaikista myytävänä olevista Veskun kanssa.

- Pitäisikö meidän järjestää tuparit? mietti Vesku.
- Kaikki on nähneet tän jo, mitä me tupareilla, epäsin. – Mutta mulla on parempi idea.
- Mikäs sitten?
- Järjestetään estetalkoot. Pakkohan meillä on olla esteitä tai meidän esteura tyssää tähän.
- Mistä me niitä rakennettaisiin? Rakennutettaisiin? Vesku korjasi.
- Puuvajassa on vielä vähän noita neliskanttisia tolppia mitä Ali on laittanut kentän ympärille, niistä voisi rakentaa estetolpat. Kysytään siltä Lasselta mistä voisi hankkia pyöreitä puomeiksi.

Olimme saaneet paitsi Alin kodin myös Alin tukijoukot. Lasse oli pistäytynyt jo erinäisiä kertoja ja silmäillyt tarkasti ympärilleen kuin katsoakseen missä voisi tarjota apuaan, ja kerran Siirin isäkin, Juha, oli ohikulkumatkallaan hurauttanut pihaan ja kysynyt oliko kaikki kunnossa ja oliko Siiri häiriöksi. Vakuuttelin hänelle yhtä vuolassanaisesti kuin Saarallekin että asia oli paremminkin päinvastoin.
- No, kunhan koulu alkaa niin täytyy ruveta vähän rajottamaan sen juoksuja, mies naurahti.
- Tiedätkö sä mistä saisi puomeja? kysyin hetken mielijohteesta.
- Puomeja? Millaisia?
- No siis, pyöreitä tolppia, pari-kolmemetrisiä. Estepuomeiksi.
- Ai niin. Ratsastukseen, Juha tajusi. – Taidat saada mennä kauppaan. Meillä on kyllä iso läjä menossa saunanpesään kun purettiin viime kesänä lammastarha, mutta ei ne ole niin pitkiä, ja on ne aika ravistuneitakin.
- Voisihan sitä tehdä jonkun ihan kapeankin esteen, aloin suunnitella ja näin mielessäni Badmintonin kenttäradan ja sen omituiset esteet.
- Mäpä katson onko niistä mihinkään ja jos on niin tuon joku ilta, Juha lupasi.
- Kiitos!

Minä olin kaiken uuden tohinassa vain ratsastellut Nikillä jaksamatta miettiä sen kummempia lähitulevaisuuden tavoitteita ja siksi vähän yllätyin kun Vesku sanoi ohimennen ajatelleensa mennä Mustin kanssa taas kisoihin. Halusin tietysti tietää koska ja mihin ja millä harjoittelulla ja hän katsoi minua vakavana.
- No sillä samalla, tietysti, mitä me ollaan jatkettu koko kesä.
- Äh, saat mulle huonon omatunnon. Me ollaan vaan köpötelty.
- Entäs sitten? Sekin on välillä ihan terveellistä.

Kisat osoittautuivat osuvan sellaiseksi sunnuntaiksi kun minulla oli töitä, mutta se oli kuulemma ihan okei. Ville oli luvannut lähteä Veskun avuksi.
- Selvä, kai te sitten menette. Saa nähdä mitä Niki sanoo kun jää tänne yksin…
- Pakkohan sekin on joskus kokeilla. Todennäköisesti se kumminkin vaan syö.
- Niinpä, huokaisin. – Mutta seuraavan kerran kun meillä on viikonloppuna yhtaikaa vapaa saat unohtaa kisat. Pidetään ne talkoot – jos ollaan siis löydetty tarvikkeita ja joku suostuu tulemaan tekemään töitä!

Minä ajoin kisapäivänä kotiin kuin Rosberg haettuani kiireessä Dannin hoidosta ja löysin Nikin torkkumasta tarhasta, jonka aidalla Siiri istui.
- Oletko sä istunut siinä koko päivän? kysyin äimistyneenä. Olin kyllä edellisiltana vähän tuskaillut Nikin viihtymistä hänen kuultensa, mutta en ollut totisesti tarkoittanut, että hänen pitäisi pitää sille seuraa täällä.
- En kun mun piti käydä syömässä välillä. Se on ollut ihan kiltisti ja mä laskin sille lisää vettä, Siiri sanoi ja kohotti lippalakkinsa lippaa hymyillen aurinkoisesti.
- Hienoa, sanoin. Danni riuhtoi kättänsä irti kädestäni ja Niki oli alkanut lähestyä meitä hörhöttäen sydämensulattavaan tapaansa. ”Missä olet viipynyt? Mitäs nyt tehtäisiin?”

- Niki, sanoi Danni vaativasti ja nosti käsiään jotta nostaisin sen selkään. Minua nauratti. Olinkohan tehnyt itselleni karhunpalveluksen kun olin ensimmäisen kerran nostanut tytön sinne?
- Et sä nyt voi mennä, sulla ei ole kypärää, isi suuttuu, selitin sille. Sitten minulla välähti. – Haluaisitko sä ratsastaa? kysyin Siiriltä.
Tyttö näkyi menevän sanattomaksi, mutta nyökytteli sitten pontevasti, kunnes hänen ilmeensä yhtäkkiä valahti surkeaksi.
- Ei mullakaan ole kypärää.
- Kokeile mun, ehdotin. – Ei se varmaan ole kauhean iso, ja voihan sinne laittaa vaikka huivin alle jos on.

Huolimatta siitä, että olin jo muutamaa viikkoa aiemmin kysynyt Saaralta luvan en ollut vielä ehdottanut että Siiri menisi Nikin selkään. Minulla oli ollut jotenkin semmoinen tunne, että jos sille tielle lähtisi alkaisi Siiri kenties kinuta ratsastamista, tai pitää sitä itsestäänselvyytenä, tai jopa kuvitella, että hän saisi tehdä sitä milloin huvitti vaikkemme olisi kotonakaan. Pahimmassa tapauksessa kiipeäisi itsekseen vaikka Mustin selkään, mistä voisi seurata katastrofi. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että hän oli ansainnut sen.
- Jos sä harjaisit sen sillä aikaa kun mä käyn laittamassa Dannille vähän välipalaa niin sitten, lupasin ja kasvot leveässä virneessä Siiri talutti Nikin talliin.

Meillä meni hetken aikaa sisällä mutta kun palasimme talliin oli hevonen puunattu kiiltäväksi kuin pari lakeerikenkiä ja Siiri pesi parhaillaan sen kavioita kiiltäviksi tallipyyhkeellä.
- Okei, katso sä Dannia vähän aikaa niin mä laitan sen kuntoon, sä et taida jaksaa nostaa satulaa, sanoin reippaasti.
Siiri tuli Dannin kanssa perässäni satulahuoneeseen ja molemmat palasivat sieltä kypärät päissään, Siirillä minun, joka näytti sopivan ihan hyvin, ja Dannilla oma pyöräilykypäränsä, jota säilytettiin siellä milloin se ei unohtunut pyörän ohjaustankoon roikkumaan.
- Sekin halusi, Siiri sanoi puolustelevasti.
- Kai senkin pitää sitten vähän kokeilla.

Talutin Nikin ulos ja nostin oven edustalla Dannin satulaan. Pienet nyrkit kahmaisivat jo tottuneesti jouhista enkä minä enää vaivautunut pitämään jalasta kiinni. En ollut ihan varma olinko hullunrohkea vai en; Niki tuntui kuitenkin aina tietävän koska sen piti kulkea erityisen rauhallisesti ja tasaisesti. Se hevonen oli kuin ihmisen mieli.
- Nyt on Siirin vuoro, sanoin kun olimme päässeet kentälle ja kiertäneet sen kertaalleen. Danni näytti alistuvan välttämättömyyteen ja tuli mukisematta alas, istahtaen auringon kuumentamaan hiekkaan pöllyttämään sitä.
- Kiristä satulavyö ennen kuin nouset sinne, neuvoin ja Siiri teki sen varovaisesti. Pidin kiinni ohjista ja toisesta jalustimesta, kun hän alkoi könytä kyytiin. Vaikka olikin vasta yhdentoista Siiri oli melkein minun mittaiseni, joten ei ollut ihme, että kypäräni sopi eikä hänellä ollut vaikeuksia ylettää jalustimeen, joka oli tietysti minun jäljiltäni.

Niki luimisti hetkeksi korviaan, mutta lerpautti ne sitten sivulle, kun Siiri oli päässyt satulaan ja istui siellä hetken ennen kuin alkoi etsiä oikeaa jalustinta. Hymy ei ollut kadonnut hänen naamaltaan mihinkään, mutta asennosta näin, että häntä jännitti.
- Talutanko mä sua? tarjouduin, mutta hän ei vastannut, ei kai oikein tiennyt. Niinpä talutin ja muutaman metrin jälkeen näin, miten ratsastaja alkoi vähän rentoutua.

- Mä päästän nyt irti, anna sä sen vaan kävellä, sanoin talutettuani kierroksen. Niki löntysteli ihan yhtä varovaisesti kuin jos sillä olisi ollut Danni selässään ja neuvoin Siiriä kokeilemaan miten se kääntyisi kun hän vain kallistuisi vähän. Tytön istunta oli kammottava, hän istui selkä köyryssä ja etukenossa, mutta en ajatellut puuttua siihen vielä. Ajattelin, että se saattaisi siitä parantuakin kunhan hän lakkaisi jännittämästä.

Niin kävikin. Siiri suoristui hiljalleen ja neuvoin häntä siirtämään jalkojaan vähän taaksepäin ja painamaan kantapäänsä alas. Sitten neuvoin miten Niki pysähtyisi.
- Istu painavammin, ajattele että sä painaudut maata vasten, ja hengitä ulospäin.
Siiri totteli ja Niki pysähtyi. Tyttö katsoi minua silmät suurina.
– Mähän en edes vetänyt ohjista!
- Ei niillä ohjilla niin oo väliäkään. Tuntihevosilla tietysti on, ne on tottuneet odottamaan sitä, mutta kyllä nekin periaatteessa tottelee istuntaa. Jos viitsivät. Haluatko sä ravata?

Siiri nyökkäili ja pyysin häntä ottamaan ohjat käsiinsä, ja sitten siirtämään kädet oikealle paikalle.
- Ajattele ravia, sanoin ja näin miten Niki liikautti korviaan. Se ei kuitenkaan lähtenyt ravaamaan joten pyysin sitten Siiriä painamaan vähän pohkeillaan, hyvin vähän. Ajattelin hänen kokemustaan: jos hän oli käynyt alkeisleirillä ja sen jälkeen kokeillut Jasnaa normaali pohjeapu saattoi hyvinkin olla hänen mielestään jalat irti ja täysiä takaisin kylkiin. En halunnut edes kuvitella mitä Niki siihen sanoisi.

- Se ravaa, sanoi Siiri ihastuksissaan.
- Niin, sanoin tyytyväisenä. He eivät enää näyttäneet kovin pahoilta. Siiri onnistui istumaan aika rentona ja myötäilemään hevosen liikkeitä, eikä kiskonut sitä suustakaan. Vaikka hän piti ohjista kiinni ne roikkuivat silti kuin pyykkinarut. Hän näytti onnelliselta.

Neuvoin häntä ehkä puolisen tuntia, mutta sitten pyysin häntä pysäyttämään.
- Viitsitkö sä viedä Dannin pois kentältä, mä otan vähän laukkaa?
- Joo, huokaisi Siiri aina vaan hymyillen, liukui alas ja ojensi minulle kypäräni. Se oli sisältä nihkeä, ellei suorastaan märkä, ja yritin piilottaa irvistyksen kun laitoin sen päähäni.

Niki ei tuntunut kärsineen alkeishevosen roolistaan, se kohotti ryhtinsä kun otin ohjat ja pyysin sitä liikkumaan ja se teki yhden parhaista laukannostoista mitä olin tuntenut sen tekevän ikinä. Mistä ihmeestä sekin tuli? Kahden viikon köpöttelystä vai siitä ilosta että minä olin kiivennyt sen selkään Dannin ja Siirin jälkeen? Tai ehkä auringonpilkut vain olivat oikeassa asennossa…

Pihasta kuului auton ääntä kun laukkasin toiseen suuntaan ja katsoin sinne ilahtuneena, kauanpa kisaajilla oli mennytkin! Se ei kuitenkaan ollut paku vaan Siirin vanhempien sininen auto.
- Mitä isä täällä tekee, tokaisi Siiri tuohtuneena ja lähti Dannin kanssa vastaan. Minä annoin Nikille pitkät ohjat ja kurkin mitä tapahtuisi, ja hetkessä se selvisikin. Juha avasi farmarin takaluukun ja kiskoi sieltä esiin kymmenkunta ehkä puolitoistametristä tolppaa. Estepuomini! Harmitti kun en voinut lopettaa loppukäyntejä kesken ja lähteä kiittämään häntä.

Juha nosti tolppaläjän tallin seinän viereen ja tuli sitten kentän laidalle, Dannia raahaava Siiri myrtyneen näköisenä perässään. Tyttö näytti siltä kuin isä olisi tullut sotkemaan hänen leikkinsä.
- Sä toit niitä, kiitos! sanoin ilahtuneena.
- Joo, ja tulin hakemaan ton maanvaivan samalla.
- Älä viitsi, ilman Siiriä mä en olisi päässyt ratsastamaan. Vesku on kisoissa.
- Mäkin ratsastin, ilmoitti Siiri ja hänen ilmeensä, kun hän muisti sen, kertoi kaiken.
- Ehkä tää riittää, tuumin itsekseni ja hyppäsin alas Nikin satulasta. – Mulla menee hetki kun hoidan tän pois, mutta ottasitko sitten kupin kahvia? Ja kiitos kauheesti kun viitsit tuoda noi puomit!

Juha näytti epäröivältä mutta Siiri ilmoittautui innokkaana:
- Mä voin hoitaa sen pois, mä tiedän. Suihkutetaan jalat ja pyyhitään selkä! Menkää te vaan kahville!
- No jos sitten… Juha sanoi.
- Sä voit viedä sen sitten vihreälle, sanoin Siirille. Jätin kypärän aidantolppaan tuulettumaan ja otin Dannia kädestä Siirin ottaessa Nikin ohjista kiinni. Halusin ensin käydä tutkimassa uudet estetolpat ja ne osoittautuivat vallan hyviksi. Sää oli ne harmaannuttanut, mutta ne olivat hyvinkin puolitoistametrisiä ja ihan lujaa tavaraa vielä.

- Näistä tulee hieno kinkkinen pieni este, sanoin tyytyväisenä.
- Vaikka ne on noin pieniä?
- Joo, semmoinen tarkkuustehtävä. Hankala hypättävä mutta eipä sitten tarvitse kilpailuissa ihmetellä jos tulee samanlainen vastaan.
- Noi on oikein kilpahevosia? Juha kysyi vilkaisten tallin suuntaan.
- No.. onhan ne. Ei nyt mitään kauhean hienoja vielä, ne on aika nuoria molemmat, mutta ehkä niistä tulee.

Oli liian lämmin hautautua keittiöön joten istutin Juhan terassille ja kävin vain itse lataamassa kahvinkeittimen ja hakemassa kupillisen keksejä ja toisen mansikoita. Dannin silmät syttyivät kun se näki ne, se oli rakastunut mansikoihin ihan täysillä ja aamulla kun se lähti ulos se suuntasi aina erehtymättä ensimmäiseksi mansikkamaalle. Vahinko vain että satokausi alkoi olla kohta ohi.

- Miten te tänne päädyitte, ettekö te ole kaupunkilaisia molemmat? Hevosten takiako? Juha kysyi.
- Pääasiassa, myönsin. – Vesku on aina puhunut että joskus otetaan hevoset omaan pihaan ja aletaan oikein kasvattaa niitä ja tää nyt oli loistava tilaisuus päästä kokeilemaan.
- Kasvattaa hevosia? Kannattaako se muka?
- Ei taida, naurahdin.
- Miksi ihmeessä sitten?
- No ei me nyt vielä olla alottamassa mitään kasvattamista. Mun täytyy valmistua ensin, ja siihen menee vähintään kaksi vuotta vielä. Eikä siinä olekaan mitään järkeä, mutta saat Siiriltä kyllä ihan yhtä järkevän perustelun miksi kuin multa.
- Jaha, sen mä tiedänkin. Hevoset on niin ihania. Juhan ääni oli vähän sarkastinen, mutta sitten hän alkoi kysellä opiskeluistani ja osasi tehdä muutaman oikean kysymyksen niin, että huomasin kohta puhuneeni taukoamatta ainakin viisi minuuttia. Vaikenin hämilläni.
- Mitä nyt?
- Eiköhän se kahvi ole jo valmista. Otatko sä maitoa tai sokeria?

Mies pudisti päätään ja hain kahvipannun keittiöstä, samoin mehupurkin ja kainalossa vielä pari lasia Dannia ja Siiriä varten. Tyttö oli jo näkynyt vievän Nikiä laitumen suuntaan, joten hänkin varmaan liittyisi seuraan kohta. Sitten juteltiinkin enää Nikistä ja siitä, mitenkähän Mustikan kisat olivat menneet, ja mahtaisiko Siiri ikinä oppia hyppäämään esteitä.
- Opit sä, mutta täällä et voi opetella, nää on liian kaheleita siihen hommaan, sanoin.

Kun hevosautomme lopulta ajoi pihaan nousi Juha ja komensi Siirinkin mukaansa, pois häiritsemästä ihmisten pyhäiltaa.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   28.2.15 18:46:35

Kiitos. Saisko tälle illalle vielä toisen pätkän?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 19:23:30

No toki, eilisenkin edestä :)
---------------
5.

Estetalkoopäivä löytyi. Se oli kylläkin tiistai eikä viikonloppu, mutta Vesku oli päässyt lopultakin kesälomalle, samoin kuin Miila ja Lauri ja minulla ja Jinnalla sattui molemmilla olemaan vapaapäivä joten se olikin jo aivan loistava duunarisaldo. Villellähän nyt ei mitään työaikoja ollutkaan, eikä ilmeisesti Iljallakaan, sillä hänkin ilmoitti tulevansa vaikka totuuden nimissä olimme unohtaneet kutsua hänet. Mikä oli typeryyden huippu, sillä hänhän oli ainoa tuntemamme ihminen, joka oli koskaan opiskellut mitään puutöihin liittyvää.

Vesku oli käynyt puutavaraliikkeessä ostamassa parikymmentä pitkää tolppaa ja Alin kätköistä oli löytynyt erilaisia maalinjämiä, jotka saimme kaikin mokomin luvan käyttää pois, kun sähköpostitse kysyin. Minä olin jo heti idean keksiessäni tilannut netistä montakymmentä paria tolpankannattimia Veskun luottokortilla, ja ne seisoivat jumalattoman painavassa pahvilaatikossa terassinkulmassa. Kaikki näytti hyvin lupaavalta; viikonloppuna pääsisimme jo varmasti hyppäämään.

Ilja tuli Villen pakun kyydissä, joka saapui ensimmäisenä puolenpäivän aikaan, mutta Miila ja Lauri seurasivat heti perässä. Me olimme Danni-herätyskellon ansiosta ehtineet jo ratsastaa ja siivota boksit ja roudata kottikärryillä kaikki tarvikkeet valmiiksi kentälle. Lounaankin olimme ehtineet juuri syödä ja nyt Vesku porasi jo kannattimenreikiä neliskanttisiin tolppiin. Minä olin organisoinut Dannin kanssa kentänkulmalle aurinkovarjon ja pienen pöydän ja raahannut sille kahvia termoskannussa ja mehua ja läjän voileipiä jotka olivat kylmälaukussa. Ehkä niillä pääsisi alkuun, illemmalla voisimme grillata talkooruokaa.

- No niin, mihin me ruvetaan? kysyi Ilja hieroen innoissaan käsiään yhteen kun hänet päästettiin pakettiauton tavaratilasta pois.
- Tämmösiä pitäisi saada aikaan. Näytin hänelle netistä tulostamani kuvan estetolpasta toivoen, että ymmärryksen ja innostuksen pilke syttyisi saman tien. Sen sijaan Iljan naama menikin kovin miettiväiseksi.
- Jaloillaan seisova pylväs? Ei teillä olisi joulukuusenjalkoja?
- No ei ole, ei tommosta määrää, tuhahdin.

- Kelpaako apu? kuulin takaani ja kun vilkaisin, seisoivat siellä Siiri ja Juha.
- Kelpaa, sanoin vähän hämilläni. – Siirin mä vähän odotinkin ilmestyvän mutta miten sä tänne ehdit, eikö sulla ole kädet täynnä töitä kotona?
- Sitä sanotaan naapuriavuksi, Juha virnisti näyttäen hetken ajan hyvin nuorelta, vaikka eihän hän nyt ikäloppu ollutkaan. Ehkä Villen ikäinen.
- Mä voin hoitaa Dannia, kunhan mä saan vähän maalata kanssa, sanoi Siiri.
- Maalaamista riittää ihan varmasti, mutta mahdatko sä saada vahdittua Leksaakin? kysyin häneltä. Tyttö näytti kyllä niin tomeralta, että kysymys oli paremminkin retorinen.
- Kukas se on?

Lykkäsin estetolpan kaaviokuvan Juhalle käteen ja vein Siirin filtille aurinkovarjon suojiin, mihin olimme asettaneet lapset. Jinna istui siinä parhaillaan niiden seurana, mutta Siiri otti tilanteen haltuunsa kun koulutettu lastenhoitaja ja juotuamme silmänlumeeksi kupilliset kahvia siinä vieressä Jinna näytti toteavan, että Siiri kelpasi vallan hyvin.
- Orjatyövoimaa, mutisin hänelle kun siirryimme kentälle nostelemaan puominaihioita erilaisten viritysten päälle.
- Pidä hyvänäsi! Jinna naurahti takaisin. – Paremminhan teillä täällä on asiat kun kaupungissa.
- Niin onkin, tajusi, ja päätin antaa Siirin taas illalla ratsastaa Nikillä, varmaankin laitumen ympäri jos kaikki tämä puutavara olisi tässä kentällä vielä illallakin. Varmaan olisikin, en uskonut maalien kuivuvan niin nopeasti.

Siitä tuli kauhean hauska päivä. Oli melkein helteistä ja ennen pitkää koko porukka oli riisuutunut niin vähiin vaatteisiin että minun piti hakea sisältä kamera ja ottaa ruveta ottamaan kuvia kesäisestä nudistityöleiristä. Puomeista tuli erittäinkin kirjavia ja niin maalareistakin. Juha oli ilmeisesti lukenut tolppapiirustuksen yhdellä vilkaisulla, tai muuten vaan ottanut johdon käsiinsä sillä puolella, ja niihin saatiin ihan pätevän näköiset jalustat. Vesku meni välillä päästämään Siirin lastenhoitajanhommasta ja näytti hävyttömän laiskalta loikoillessaan niiden kanssa. Neljän-viiden tienoilla minun mahaani alkoi kurnia ja päätin, että oli aika ruveta ruokkimaan väkeä, menin laittamaan grillin päälle ja siinä vaiheessa kun muut huomasivat karkaamiseni ja että olin ehtinyt levittää kilon tai pari makkaroita ritilälle, he seurasivat pikkuhiljaa perässä.

- Kaikki hoidettu! Onko siideriä! puuskahti Miila ja heittäytyi nurmikolle pinkeissä bikineissään, jotka nyt, samoin kuin hän itsekin, olivat kyllä valkopilkulliset. Muutkin olivat aika värikkäitä, kukaan ei ollut onnistunut maalaamaan roiskuttamatta. Vain Ilja ja Juha jotka olivat enimmäkseen rakentaneet tolpanjalkoja, olivat lähes puhtaita.
- Kellarissa, kuka tulee mukaan kantamaan? kysyin kun totesin, että makkarat saisivat vielä olla. Ville alkoi vääntäytyä pystyyn, mutta Juha, joka ei ollut vielä ehtinyt istumaankaan, oli nopeampi.

Kiersimme talon sivulle, mistä myös pääsi viileään alakertaan ja livahdimme sinne mullantuoksuiseen hämäryyteen. Sauna oli vasemmalla ja kylmäkellari oikealla, mutta kaikki ovet olivat kiinni enkä nähnyt mitään hetkeen kun silmäni eivät olleet tottuneet pimeyteen. Pysähdyin epäröiden tunnustellakseni oviaukkoja ja Juha törmäsi selkääni.
- Anteeksi, hän sanoi kiireesti, mutta naurahti sitten. – Oisko tänne saanut valoa jostain?
- Voi olla, mutta en mä tiedä missä tolla ovella olisi katkaisin… Tunsin itseni hölmöksi, mutta tämä oli tosiaankin ensimmäinen kerta kun tulin tuosta ovesta sisään. Sitten aloin nähdä taas ja samalla käteni löysivätkin ruokakellarin ovenkarmin. – Löysin.

Kellarin valokatkaisijan löysin helposti, ja osoitin Juhalle pahvilaatikollista oluttölkkejä, itse otin muovipussin, jossa oli siideriä ja pari isoa limsapulloa.
- Ei sun olisi tarvinnut tulla tänne, varmaan sulla olisi ollut hommia kotonakin, sanoin otsa rypyssä, sillä asia oli vaivannut minua koko päivän.
- Ei meillä nyt niin kiirettä ole ettei ehtisi naapuria autella. Siiri ei ole muusta puhunut kuin esteistä moneen päivään, se oikeastaan pakotti mut, mies naurahti. – Siitä on tullut entistä hullumpi nyt kun te muutitte tänne. Hevoshullumpi siis.
- Musta vähän tuntuu kun mä hyväksikäyttäisin sitä, tunnustin.
- Hyvä se on lapsen oppia tekemään töitä.

Spontaanit aplodit toivottivat meidät tervetulleiksi pihalle. Kaikille kelpasi viileä juoma, useimmille parikin tölkillistä, ja kun esteemme olivat tosiaan jo hyvällä mallilla, jäimme siihen istumaan ja juttelemaan ja paistamaan lisää makkaraa ilman aikomustakaan enää nousta töihin. Vastahakoinen Siiri ja Juha lähtivät ensimmäisinä ja sitten, huomattavasti myöhemmin Ville ja Jinna.
- Me voitaisiin jäädä yöksi, ilmoitti Miila ja niin he sitten jäivätkin, ja Ilja myös.

Oli tylsää nousta töihin kun kaikki muut jäivät kotiin, etenkin kun olimme valvoneet aika myöhään. Kaunis aamu kuitenkin lauhdutti harmini ja kun katsoin miten hevosten mustat takapuolet poukkoilivat laitumen rinnettä ylös oli aamu pelastettu. Niiden ei tarvinnut enää hyökätä ensimmäisen ruohotupsun kimppuun vaan ne saattoivat ensin venytellä jalkojaan pelkäämättä että vihreys katoaisi sillä aikaa. Mietin, että oikeastaan meidän kannattaisi ehkä jakaa alue kahtia, tai ainakin ensi keväänä kannattaisi. Nyt ei tainnut enää olla paljon mieltä, kesä alkoi kääntyä loppupuolelleen.

Mietiskelin suurimman osan työpäivää uusia esteitä ja sitä, mitä hevoset niistä sanoisivat, sekä sitä, että olisi ylellistä jos joku tulisi välillä vähän neuvomaan, pitämään tuntia vaikka. Oona tuli ensimmäisenä mieleen, mutta tuskin hänellä olisi aikaa tai haluja lähteä tänne asti, ellei nyt sitten muuten vaan kylään. Varmasti täälläpäin kuitenkin oli ihmisiä, jotka kävivät näillä pienillä kotitalleillakin antamasta opetusta. Vesku tietysti pystyi neuvomaan minua, mutta hän ei ollut esteillä semmoinen guru kuin kouluratsastuksessa, ja sitä paitsi hän saattaisi kyllä itsekin kaivata välillä hyviä neuvoja. Ehkä netistä löytyisi jotain? Tai sitten voisi aina kysyä ratsastuskouluilta. Hetken leikittelin ajatuksella kutsua Hanna kylään muutamaksi päiväksi, mutta epäilin hänenkin aikansa olevan kortilla ja sitä paitsi en ehkä sittenkään haluaisi häntä omaan kotiini.

Kuin ajatukseni olisivat olleet manaus lojui kotona keittiön pöydällä lopultakin kirjekuori, josta pilkisti esiin hääkutsu.
- Mä olin jo ihan oikeasti varma, ettei ne ikinä pääse naimisiin asti, sanoin tavatessani korttia tarkkaan. – Syyskuussa vasta? Luulisi Hannan halunneen kesähäät!
- Se olisi joutunut luopumaan jostain kisaviikonlopusta, huomautti Vesku.
- Aa, totta. Kai me mennään?
- Jos me saadaan joku hevosenhoitaja. Ahvenanmaalla ei käy ihan päiväseltään, ellei sitten lentokoneella.
Irvistin. Se kuulosti kalliilta, mutta sitten kuitenkin aika houkuttelevalta. Paljon paremmalta kun monen tunnin laivamatka Dannin kanssa.

- Haluatko sä tosiaan mennä? kysyi Vesku, ehkä hiukan ihmetellen.
- Totta kai mä haluan. Täytyyhän mun päästä todistamaan kun Hanna lupaa ruveta uskolliseksi ja lakata vikittelemästä toisten miehiä, tuhahdin.
- Ai! Miten mä en tajunnut? Vesku nauroi ja nappasi minut syliinsä. Hän yritti pussata minua muttei siitä tullut mitään nauramisen takia. Vedin loukkaantuneen ilmeen kasvoilleni.
- Minäkö olen noin huvittava?
- Sinä, hän sanoi ja painoi kasvonsa niin lähelle, etten nähnyt oikein mitään muuta kuin hänen harmaat silmänsä. Laitoin käteni hänen poskilleen ja suutelin häntä omasta puolestani.
- Lakkaa käkättämästä. Mun viimeset huoleni poistuu kun Hanna ei pörrää enää vapaalla jalalla.
- Mä luulin että sä pidät Hannasta.
- Joo, tavallaan, joskus, tai useinkin, mutta ei sillä oo mitään tekemistä tän asian kanssa. Lakkaa nyt nauramasta ja anna kunnon suukko, vaadin.

Kuhertelimme siinä ehkä kymmenen minuuttia, ehkä viisitoista, kunnes Danni tuli olohuoneesta ja liittyi seuraan. Sekin halusi syliin ja suukkoja.
- Loppuko lastenohjelmat, kysyin alistuneena ja se nyökkäsi vakavana.
- Nälkä? kysyin sitten toiveikkaana, mutta ei, se vaan halusi syliin. Oli jotenkin epämukavaa nostaa lapsi syliimme halailemaan ja suukottelemaan juuri kun olimme olleet muhinoimassa, paremman sanan puutteessa, mutta siihenkin oli kyllä ehtinyt tottua. Lopulta annoin lyhyen päättäväisen suukon niin Veskun kuin Danninkin poskille ja nousin ylös.
- Kai meidän pitää jotain ruokaakin tänään syödä.
- Mä taidan koittaa soittaa Hannalle ja ilmottaa että me ollaan tulossa, jos sä olet varma kerran, Vesku sanoi.
- Olen mä varma. Etkö sä voi lähettää sähköpostia tai jotain?
- Siinä on vastauspyynnöt ja puhelinnumero. Ei kyllä Hannan numeroa, varmaan sen äidin, mutta sen havukan kanssa mä en kyllä aio puhua.

Tirskahdin, olimme täydellisen yhtä mieltä Hannan äidistä. Kaivelin jääkaappia ja inventoin ruoanjämiä ja kuuntelin samalla Veskun puhelua. Lyhyt ilmoittautuminen ja kiitos kutsusta ei näemmä riittänyt, ei alkuunkaan. Hän puhui puhumistaan koko sen ajan kun pesin perunoita ja pilkoin sipulia, kuului kertovan seikkaperäisesti ihan kaiken mitä meille oli tapahtunut muuttomme jälkeen.
- Sun pitäisi tulla käymään, kuulin hänen sanovan lopulta ja kun vilkaisin sinne hän katsoi minua kysyvästi kulmakarvat koholla. Nyökkäsin suopeasti. Kutsukoon vaan, joskin oli epätodennäköistä että siitä ikinä tulisi mitään.

Halusin syötyäni ratsastamaan. Hyppäämään. Olin tullessani ehtinyt vilkaista sen verran, että hevoset olivat laitumella ja että Vesku oli siivonnut kenttää vähän, se ei ollut enää pelkästään värillisten puomien metsää. Vaihdoin ratsastuskamppeisiin ja rakensin kaksi estettä keskihalkaisijalle rinnakkain, vanha patenttiratkaisu, jonka olin Hannalta aikoinaan ominut. Voisin hypätä niitä pääty-ympyröillä tai vaikka kolmikaarisella uralla eikä Niki pääsisi kiikuttamaan minua miten mieli pitkillä suorilla. Vesku ja Danni olivat jääneet sisään ottamaan ruokanokosia, mutta kun olin saanut Nikin harjattua ja satuloitua ja toin sitä ulos tallista, olivat he jo pihalla. Siirikin oli tullut, ihan aikataulunsa mukaisesti. Kolmikko istui eilen kentänlaidalle jääneen aurinkovarjon suojaan, joskin tänään se saisi todennäköisemmin suojata sateelta. Aurinkoa ei ainakaan näkynyt.

- Te ette kauan nukkunu, huomautin ratsastaessani katsomon ohi.
- Ei meitä nukuttanukkaan.
- Et kai sä ole vielä ratsastanut?
- En, mutta jos sä meinaat hypätä niin ei me tulla sinne häiritsemään.
- Väität ettette mahdu samalle kentälle? Että me viedään liikaa tilaa? sanoin uhkaavasti ja mietin että mitäs sitten jos joskus saisimmekin jonkun tänne vaikka pitämään estetuntia. Silloin meidän olisi pakko.

Siiri istui ja tuijotti minua keskittyneenä kun aloin ravauttaa Nikiä. Se oli tuijottanut ensin silmät tapilla kaikkia uusia värikkäitä puomeja, aurinkovarjosta puhumattakaan, mutta sitten se näytti tunnistavan esteet esteiksi ja alkoi iloita.
- Missä sun turvaliivi on? huusi Vesku.
- Satulahuoneessa.
- Et hyppää ennen kuin sulla on se päällä.
- Enhän mä ole vielä edes verrytellyt.

Vesku toi liivini muutamassa minuutissa ja puin sen päälle. Olisi minun se pitänyt itsekin muistaa, mutta se ei jotenkin ollut tullut vielä tavaksi täällä, eihän täällä ollut päässyt hyppäämäänkään ennen kuin nyt, enkä minä sitä sileällä tavannut pitää. Nyt Niki tuntui siltä että se oli tarpeen. Se liikkui turhankin reippaasti ja minua alkoi vähän hirvittää. Olisiko fiksuinta tänään vain ratsastella noiden houkuttelevien esteiden ympäri eikä ylitse? Jos se tottuisi niiden näkemiseen eikä intoilisi enää seuraavalla kerralla yhtä paljon. Seuraavilla kerroilla.

Laukkasin pääty-ympyrää ikuisuuden miettiessäni, ensin isoa esteen ulkopuolelta, sitten pienensin sitä niin, että menimmekin esteen sisäpuolelta. Niki kiihdytti aina toiveikkaana kun sen turpa alkoi osoittaa kohti estettä mutta ei se sille väkisin ryöstäytynyt vaan ohitti sen siltä puolelta miltä milloinkin halusin. Lopulta se tuntui menettäneen toivonsa saada loikkia tänään ja lakkasi tuntumalta vieterijänikseltä. Niinpä minä päätin sitten uskaltaa ja tuloksena oli aika hyvin hallittu hyppy. Jatkoin ympyrällä parin hypyn verran ja sitten vaihdoin suuntaa. Toinen pääty-ympyrä toisessa laukassa.

Kun aloin itse huohottaa tajusin laukanneeni jo vaikka miten kauan. Nikikin suorastaan puuskutti, vaikkei se muuten vaikuttanutkaan väsyneeltä, sen askel oli edelleen reipas ja vetävä. Kosketin sen kaulaa anteeksipyytävästi ja siirsin sen raviin. Se oli kostea hiestä.
- Alatko sä lopetella? kysyi Vesku ja nyökkäsin viitsimättä tuhlata ilmaa puhumiseen. Hän sanoi jotain Siirille ja lähti hakemaan Mustia. Tytöt jäivät istumaan paikoilleen ja minä annoin Nikin hidastaa rentoon hölkkään ja venyttää kaulaansa, sitten hiljalleen käyntiin. Riisuin turvaliivin ja tunsin miten viileä ilma pureutui hikisen paitani läpi ihoon ja minua alkoi palella ennen kuin hevosen hengitys oli mielestäni tarpeeksi tasaantunut.
- Vahditko sä vielä Dannia sillä aikaa kun mä hoidan Nikin? kysyin Siiriltä ja tyttö nyökkäsi katse jo kiinnittyneenä Mustikkaan, jota Vesku toi tallista. Tyttö oli painonsa arvoinen kultaa.

En pitänyt kiirettä tallissa. Niki oli yltä päältä hiessä, ihan kuin minäkin, joten valelin sen kokonaan vedellä, ja sitten erikseen kylmällä vedellä kaikki jalat. Se seistä törötti korvat lerpallaan ja lopulta heitin sille loimen päälle. Ehkä se oli liioittelua, mutta minua paleli hikisessä T-paidassani enkä voinut olla ajattelematta, että sitäkin palelisi. Vein sen pikkutarhaan ja menin katsomaan mitä kentällä nyt tapahtui.

Veskukin hyppäsi ja Mustikka näytti ottavan esteet paljon Nikiä rauhallisemmin. Ympyrät olivat sille jotenkin vähän ahtaita, olihan se iso hevonen ja sillä oli vielä tasapainossa hakemista, ja se tipauttelikin puomeja välillä. Siiri kipitti nostamaan niitä ja Danni olisi mielellään juossut perässä, mutta kaappasin sen kiinni. En halunnut sen juoksentelevan kentällä Mustin jaloissa. Se kiemurteli ja vitisi ja minun piti lopulta kutittaa sitä sillä kuulin tyytymättömästä äänestä, että se oli ihan hilkulla alkaa rääkymään kunnolla.
- Et sä saa mennä muusiksi Mustin jaloissa, selitin. En tiedä oliko siinä sen mielestä jotain hauskaa vai auttoiko kutittamiseni mutta kiljumisen sijasta se alkoi hihittää. Minä aivastin, ja Danni alkoi nauraa kahta kovemmin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 22:59:52

Flanulle:
----------------------------
6.

Vilustuin ja sain kuumetta, mikä oli tylsää. Toisaalta. Itse asiassa oli hauskaa kun sain olla kotona nyt kun Veskullakin oli lomaa, mutta oli noloa joutua jäämään pois töistä, kun vallan hyvin tiesin, ettei siellä ollut juurikaan ylimääräistä väkeä tähän aikaan kesästä. Omatuntoni ei myöskään päästänyt minua ratsastamaan kun Vesku tarjoutui liikuttamaan Nikiäkin. Ellei hän olisi lupautunut olisi minun kyllä ollut pakko, sen verran rankka oli edellisillan ratsastus ollut.

Loikoilin sitten sohvalla enimmän osan päivää, välillä läppäri mahani päällä surffaillen, välillä hain kuumaa teetä ja torkahdin. Danni oli ihmeissään. Ei tietenkään ollut ihmeellistä se, että olin kotona, mutta yleensä en viettänyt kotipäiviä sohvalla vaakatasossa. Lapsi otti tilanteesta kaiken ilon irti ja kiipeili päälläni ja kaivautui kainalooni ja peitteli minua sillä aikaa kun Vesku touhusi hevosten kanssa. Se oli hellyttävä, kultainen ja rakastin sitä niin että sydämeen sattui. Tai sitten siellä sattui se yskä, joka keräsi voimia ja pääsi kunnolla vauhtiin illan mittaan. Jäin kotiin toiseksikin päiväksi ja aloin yskiä keuhkojani ulos pieninä klimppeinä. Olin iloinen kun en uskonut Veskun tietävän tuskatupakka-askistani, joskaan tämä ei tosiaankaan ollut tupakkayskää.
- En kai mä nyt voi saada mitään faking keuhkoputkentulehdusta siitä jos vähän palelen? kiukuttelin.
- Istuit tunnin tuulessa märässä T-paidassa. Eiköhän se oo mahdollista, sanoi Vesku kuivasti.

Yskin vähän aikaa ja totesin sitten, että taisi olla parasta mennä käymään lääkärillä varmuuden vuoksi. Jos tämä venyisi tarvitsisin sairaslomatodistuksen, ja ehkä lääkkeitäkin.
- Mitä sä sinne jonottamaan, kyllä mä sut hoidan.
- Kiitos mutta en mä tiedä voinko huolia saikkutodistusta sulta. Epäilevät vielä töissä että sä oot määränny mulle omaa lomaa.
- Ei lääkärit tee semmosta, sanoi Vesku loukkaantuneena.

Tiesin sen, mutta kun soitin terveyskeskukseen ja siellä oli kuitenkin jokin peruutusaika ajoin sinne mieluummin. Sain antibioottikuurin ja sairaslomalapun, jonka kävin samoin tein viemässä töihin siihen viereen ja sitten kun olin aikani jonottanut apteekissa palasin kotiin lopen uupuneena ja yltä päältä hiessä.
- Rankka reissu, huokaisin kun pääsin kotiin ja palasin rakkaalle sohvalleni. Vesku halusi nähdä mitä lääkettä olin saanut ja vahti kun otin ensimmäisen napin.
- Kyllä mä ne otan, ei tää oo kivaa, tuhahdin.

Sitten aika alkoikin jo käydä vähän pitkäksi. Väsytti niin, ettei juuri viitsinyt olla jalkeilla kovin kauan. Meidän kirjamme olivat edelleen pahvilaatikoissa enkä jaksanut ruveta purkamaan niitä, joten tein retkiä Alin kirjahyllyille. Hänen kirjamakunsa osoittautui ajantappamisen kannalta hirvittävän tylsäksi. Siellä oli oikeastaan pelkkää tietokirjallisuutta. Kolme romaania ylähyllyn äärimmäisessä nurkassa olivat todennäköisesti lahjaksi saatuja ja korkeintaan kerran luettuja. Milan Kunderaa en jaksanut minäkään lukea vaikka se oli aina ollut joskus-listallani mutta kaksi melko typerää rakkausromaania kahlasin läpi puolessa päivässä. Harkitsin siirtyä seuraavaksi suomenhevosen historiikkiin, mutta se oli niin iso ja painava kirja, että sitä olisi hankala pitää sylissä maaten. Tungin sen takaisin paikoilleen ja etsin jotain pienempää, mutta ennen kuin löysin mitään sanoi Vesku, että ruoka oli valmista.

- Sä joudut raukka touhuamaan täällä kuin parempikin kotiäiti ja mä vaan makaan, sanoin kun istuin pöytään.
- Hä? Niinhän mä tekisin joka tapauksessa jos sä olisit töissä. Vai väitätkö sä etten mä osaa?
- En, myönsin ja söin vähän, sitten alkoi tuntua siltä että tarvitsin taas torkut ja horteen läpi kuulin miten Vesku ja Danni lähtivät ulos. Siivoamaan tallia, Dannin tohotuksesta päätellen.

Nukuin vähän aikaa, sitten tuijotin kattolautoja ja yritin katsoa televisiotakin. Se oli kuitenkin vihoviimeinen ajatus, päiväohjelmien tarjonta näin heinäkuussa sai minut raivon partaalle. Palasin kirjahyllylle ja päätin, että ellen nyt löytäisi mitään lähtisin sittenkin seuraavan lepohetken jälkeen omille laatikoillemme. Vedin arvioiden esiin paksun opuksen joka näytti liittyvän jotenkin hevosten sairauksiin. Se ei juuri nyt kauheasti jaksanut innostaa mutta se oli ollut mielenkiintoinen löydös muuten, ellei se olisi ollut saksaksi. Osasiko Ali muka saksaa?

Sen kirjan takana pilkahti kuitenkin jotain himmeän kultaista ja tajusin että siellä oli lisää kirjoja piilossa. Kun vähän kaivelin löysin kymmenittäin lasten hevoskirjoja, Brittoja ja Lauroja ja Annikoita ja nauroin tyytyväisenä ääneen. Juuri sopivaa! Ja Ali oli piilottanut ne kuin ne olisivat jotain arkaluontoistakin – vaikka totuuden nimessä todennäköisesti ennemminkin siksi, että niitä hän ei ehkä ihan viikottainkaan kaivannut. Poimin sieltä ensimmäiset kymmenen senttiä vasemmasta reunasta ja palasin niiden kanssa sohvalle. Alin tuntien oli mahdotonta olettaa muuta kuin että ne olivat siellä oikeassa järjestyksessä, säntillisesti ensimmäisestä osasta alkaen.

Olin saanut ensimmäisen Brittan melkein loppuun ja nieleskelin kyyneleitäni Rinaldon kuoleman takia – kuten olin tehnyt joka kerran sitä lukiessani jo yli kymmenen vuoden ajan – kun Vesku ja pää punaisena kiljuva Danni tulivat sisään.
- Mikä mikä sillä on? kauhistuin.
- Naarmu polvessa, rauhoitti Vesku huutaen Dannin yli ja hämäävän pian kiljunta sitten lakkasikin. Arvasin laastarin saaneen sen aikaan ja totta, Danni tuli ylpeänä, kasvot sekä hymyssä että kyynelissä esittelemään sitä minulle.
- Vadelmia on ihan kauheesti, me mennään poimimaan niitä seuraavaksi, ilmoitti Vesku.
- Älä anna sen koskea oksiin, sanoin hajamielisenä ja aloitin seuraavaa kirjaa pinossa.

Siinä ei ollut kansikuvaa ja kun avasin sen vilkutettuani Dannille näin, ettei siinä ollut tekstiäkään. Tai ei painettua, käsinkirjoitettua oli paljonkin. Yksi silmäys ja pikainen selaus selvittivät, että se oli päiväkirja, ja hyvin vanha sellainen, yli kaksikymmentä vuotta. Suljin sen ja asetin varovasti lattialle, enhän voisi mitenkään lukea sitä, vaan otin seuraavan kirjan pinosta.

Päiväkirja kuitenkin vei kaiken huomioni ja vaikka yritin keskittyä Brittan seikkailuihin tajusin kohta olevani sivulla kymmenen ilman että minulla oli juurikaan tajua siitä, mitä olin lukenut. Toisten päiväkirjoja ei kuitenkaan urkittu. Ali oli varmasti unohtanut sen olevan kirjahyllyssä kun se oli siellä takana piilossa.

Toisaalta, mitä elämää suurempia salaisuuksia kuuden-seitsemäntoista vanhalla tyttölapsella muka saattoi olla, ainakaan sellaisia jotka eivät olisi jo auttamattomasti vanhentuneet? Jospa vilkaisisin vain ihan vähän jotta toteaisin kirjan niin tylsäksi että se lakkaisi häiritsemästä minua? Ehkä vähän ulkonäköhuolia, onnettomia ihastuksia, tuskailua koulun kanssa.

Taistelin itseni kanssa hyvän aikaa ja elleivät keuhkoni olisi edelleen olleet arat parin päivän yskimisestä olisin mennyt tuumaustupakalle terassille. Sitten huokaisin ja nappasin kirjan käsiini. Alin käsiala oli ollut hyvin pientä ja säästeliästä eikä ihan helppolukuistakaan ja luettuani ensimmäisen sivun purkauksen parin luokkakaverin suunnattomasta typeryydestä huokaisin tyytyväisenä. Voisin vallan hyvin elää lukematta pidemmälle. Selasin peukalollani sivuja vielä nopeasti samalla kun valmistauduin laittamaan kirjan takaisin pois mutta sitten silmäni osuivat tuttuun nimeen. Ilse muuttaa tänne! oli kirjoitettu tikkukirjaimin ja perässä oli huutomerkkejä. Uteliaisuus palasi kahta pahempana. Olisiko Ali kirjoittanut jotain minun vanhemmistanikin?

Nousin sittenkin ylös ja menin terassille haukkaamaan vähän raitista ilmaa. Vadelmapuska oli talon sivulla ja näin Veskun ja Dannin kiertelevän sitä marjoja keräten, Vesku kuppiin ja Danni suoraan suuhun. Tytön ilmeestä päätellen ne vetivät vertoja mansikoille.
- En mä lue sitä, sanoin äkäisesti itsekseni ja palasin sohvalle. Tietenkin aloin lukea. En minä niin lujatahtoinen ollut. Mutta kun muut tulivat sisälle pistin kirjan pois, en halunnut Veskun näkevän minua semmoisessa puuhassa.

Raahauduin illemmalla jo ulos katsomaan Veskun ratsastelua. Olin ajatellut, että Niki voisi pitää vapaapäivän, mutta kun Siiri saapui tapansa mukaan ajattelin, että hän voisi kaikin mokomin vähän köpötellä sillä. Se ei rasittaisi Nikiä sen enempää kuin laitumella ruohotupsujen perässä kävely ja Siiri oli kyllä sen ansainnut.
- Hae Niki ja harjaa se, jos haluat vähän ratsastaa, ehdotin ja tyttö kääntyi kannoillaan salamannopeasti. Niki oli onneksi niin järkevä käsitellä, ettei minun tarvinnut vaivautua nousemaan puutarhatuolilta vahtimaan heitä ja Dannikin pysyi onneksi sylissäni kun mukana oli kupillinen vadelmia.

Siiri hölskyi Nikin selässä puolisen tuntia ja kun Vesku oli palauttanut Mustin laitumelle tuli hän vuorostaan neuvomaan tyttöä. Minun ääneni ei olisi kantanutkaan kentän laidalta mihinkään. Se oli edelleen aika kamalan näköistä, mutta Niki suhtautui kärsivällisesti ja Siiri näytti niin onnelliselta, että hyvää teki. Lopulta hän onnistui jo pitämään aika hyvän asennon ravatessaankin, mitä nyt kädet vähän nousivat ja heiluivat. Mutta ainakin kantapäät olivat alhaalla.

Loikoiltuani ja torkuttuani pari vuorokautta jo minua ei enää nukuttanut yöllä ja kun olin pyörinyt ja yskinyt yli puolenyön luovutin.
- Mä menen sohvalle, sanoin Veskulle, joka oli suunnilleen pompannut ilmaan joka kerran kun sain yskänpuuskan.
- Ei sun tarvii, hän mutisi unisesti ja tarttui vyötäisiltäni kiinni.
- No et sä saa nukuttua koko yönä jos mä köhin tässä.
- Ei se mitään, mulle tulee yksinäistä.
- Höpsis, hymyilin ja rutistin häntä takaisin, mutta nousin kumminkin ja ennen kun olin ehtinyt ovelle asti minusta kuulosti, että hän oli unessa.

Ali oli kirjoittanut aika vähän hevosjuttuja päiväkirjaansa, mutta sen verran, että ymmärsin kuvion. Hän oli ratsastanut jonkun miehen hevosta ja kisannutkin sillä ja ollut ilmeisesti aika hyväkin. Enemmän päiväkirjassa oli kuitenkin juttua tuosta hänen hevosenomistajansa pikkuveljestä, sivukaupalla hehkutusta. Luin sitä vähän aikaa yrittäen selvittää mahdoinko tuntea kyseisen herran, oliko hän ehkä joku Ilsen ja iskän perhetuttuja, mikä olisi ollut kovin mielenkiintoista, mutta lopulta Ali oli maininnut koko nimen eikä se sanonut minulle mitään. Kovasti ihastunut tyttöparka oli kuitenkin ollut, se oli selvää ja olin helpottunut, kun luin sitten vielä lisää hehkutusta kun he olivat päätyneet samaan sänkyyn jossain kotibileissä. Sitten, se olikin arvattavaa, suurta sydänsurua ja tiukkaa painottumista ratsastusasioihin sen jälkeen. Minulle tuli taas huono omatunto kun luin toisen kyynelehtimistä. se oli jotenkin hirveää tirkistelyä ja aioin pistää kirjan pois ja siirtyä taas Brittoihin, mutta sitten tuli se sivu, missä mainittiin Ilse huutomerkein, enkä voinut jättää kesken.

Ilmeisesti tytöt, ja Nita tietenkin, olivat olleet koulukavereita kunnes Alin perhe oli muuttanut pois, ja pitäneet sen jälkeen vähemmän yhteyttä. Mutta sitten Ilsekin oli muuttanut samalle suunnalle ja Ali riemuitsi sen myötä löytäneensä kaikki vanhat kaverit taas. En tuntenut kaikkia nimiä, kaikki eivät olleet jääneet perhetutuiksi, mutta Stumppi ja iskä mainittiin vähän väliä. Ilse oli seurustellut edellisen kanssa ja jälkimmäinen oli ollut korviaan myöten rakastunut tähän. Äidistä ei puhuttu kuitenkaan mitään, yhtään Kaisaa ei ollut porukassa. Artsi parka, miksi kunnon kaverit on aina niin paljon tylsempiä kuin rentut niin kuin Stumppi? oli Ali kirjoittanut ja silloin pistin kirjan lopultakin kiinni. Minun isäni ei ollut tylsä, eikä varmaan ollut ollut nuorenakaan.

Seuraavana päivänä oloni oli jo parempi, antibiootit kai alkoivat toimia, ja olin saanut nukuttua sohvalla yllättävän hyvin. Heräsin Veskun ja Dannin tullessa alakertaan ja työnsin hajamielisesti koko kirjaläjän sohvan alle ennen kuin joku kompastuisi niihin.
- Huomenta! menin toivottamaan keittiöön.
- Sä jätit mut sittenkin nukkumaan yksin, sanoi Vesku muka murjottaen mitatessaan kahvia.
- Mä en enää ikinä tee niin, lupasin ja menin halaamaan hänen selkäänsä. Nyt se tuntuikin ihan turhalta, tuhlaukselta. Olinhan sitten kuitenkin kohta lakannut yskimästä ja saanut nukuttua. Painoin poskeni vasten hänen hartiaansa ja tunsin miten minussa alkoi herätä halu raahata hänet takaisin sänkyyn. Hän tuoksui uniselta ja tuntui lämpimältä ja sujautin käteni hänen housuihinsa.
- Älä hitossa! Vesku sanoi mutta tunsin miten hän värähti.
- Mm, älä nyt marise, mumisin ja puraisin häntä hellästi selästä T-paidan läpi.
- Lapsi näkee!
- Hemmetin lapsi!

- Hemmetin lapsi, toisti Danni iloisesti kirkkaalla äänellä ja kolisteli tuolia yrittäessään kiivetä sen päälle.
- Niin, sinä, hemmetin lapsi, huokaisin. Kuiskasin Veskun korvaan että odotin näkeväni hänet sängyssä käyttövalmiina siinä vaiheessa kun Danni nukahtaisi päiväunille ja aloin etsiä jääkaapista jugurttia aamupalaksi.
- Laitettu tilaukseen, mutisi Vesku minulle. Sitten hän sanoi käyvänsä ruokkimassa hevoset sillä aikaa kun kahvi valmistuisi ja puristi minua ohi mennessään takapuolesta. Taisin hymyillä aika idioottimaisesti kun nostin Dannin syöttötuoliin ja kaadoin sille jugurttia kuppiin.

Avasin keittiön ikkunan ja havaitsin, että oli painostavan helteinen päivä jo näin aamusta. Raitista ilmaa joka oli kuin lämmintä linnunmaitoa virtasi sisään ja vaikka verhot eivät ihan hulmunneetkaan, ne kun olivat tukevaa pellavakangasta, tunnistin vanhan unelmani todeksi tulleena ja käsin kosketeltavana. Elämä oli niin hyvää. Tämän aamuhetken kun saisi säilöttyä purkkiin harmaiden talvipäivien varalle. Se ei tarvitsisi edes ylimääräistä makeutusta vähääkään.

Vietimme aamun vadelmapensaassa ja sitten lähetin Veskun kauppaan ruokaostoksille. Minusta ei tuntunut siltä että jaksaisin vielä kiertää koko markettia, kuumeilu oli vetänyt vähän heikoksi. Muutenkin sairaslomalla kaupassa käyminen tuntui luterilaiselta kannalta yhtä luvattomalta kuin ratsastaminenkin, tai muu ilonpito, kun nyt kerran Vesku oli olemassa ja saattoi hoitaa semmoiset hommat. Houkuttelin siksi aikaa Dannin lepäilemään kanssani varjoisaan paikkaan missä luin sille kirjaa jotta se malttaisi pysyä paikoillaan eikä minun tarvitsisi juosta sen perässä. Se oli sille sen verran harvinaista herkkua, että se istuikin paikoillaan ja kuunteli niin kauan kuin ääneni kesti.

- No nyt, sanoi Vesku kun olimme kaapineet kokoon jonkinlaisen lounaan ja olin auttanut Dannin suuhun viimeiset makaronit.
- Mitä niin? kysyin. Suunnittelin heittäytyväni sohvalle hetkeksi.
- Mä vien sen päiväunille, sä menet sänkyyn ja hankkiudut itse käyttövalmiiksi, Vesku sanoi ja antoi vihjailevan suukon ohimolleni, hiusrajaan.
- Oi hitto, mä unohdin jo, sanoin.
- Mikä on tilattu se toimitetaan, Vesku ilmoitti ja nosti Dannin mukaansa.

Seurasin heitä hiljalleen hyräillen yläkertaan. Päivä sen kun parani. Vesku oli jättänyt makuuhuoneessa verhot eteen, joten siellä oli vähän hämärää, ja sängyn petaamatta kuten se usein aamuisin jäi jos lapsi vaati päästä sängystään kovin vaativasti. Heilautin ikkunan kunnolla auki ja oikaisin lakanat, heittäytyen sitten sängylle.
- Sä et ole edes riisunut, Vesku sanoi moittivasti kun hän saapui ehkä kymmenen minuutin kuluttua. Danni oli armollisen nopea nukahtamaan nykyään, sen jälkeen kun olimme muuttaneet tänne. Se varmaan johtui paljosta ulkoilmasta.
- Mä ajattelin jättää sullekin jotain tekemistä, virnistin, kun hän loikkasi viereeni.

Riisuimme toisiamme viipyillen ja nautiskellen. Oli tuntunut kornilta ruveta suunnittelemaan rakastelemista heti aamulla kun Danni ei missään nimessä antaisi tilaisuutta siihen moneen tuntiin mutta nyt huomasin käyväni kuumempana kuin mitä kuumeeni oli parina päivänä ollut.
- Mä rakastan sua niin hemmetisti, ilmoitin Veskulle samalla kun hän auttoi housuja pois jalastani.
- Tiedän, muru.
- Eikö sun kuuluisi sanoa takasin?
- Mä en nyt ehdi, hän sanoi ja suuteli solisluutani.
- Okei okei. Kerro sitten jälkeenpäin. Pistin aivoni kiinni ja keskityin tuntemaan ja tunnustelemaan ja tekemään. Sain ensimmäisen kerran jo ennen kuin Vesku ehti edes sisääni asti ja taisin painaa hampaani hänen olkapäähänsä aika lujasti tukahduttaakseni äänet, jotka halusivat ulos.

- Katso mua, Vesku sanoi kääntyessään päälleni ja avasin silmäni, vaikken oikein saanut niiden katsetta kohdennettua mihinkään. Päässäni suhisi kuin olisin ollut kauheassa humalassa, veri kohisi korvissa niin kovaa.
- Mä rakastan sua, Vesku huoahti lopulta ja valahti päälleni. Liu’utin kättäni pitkin hänen selkäänsä, jota tuntui peittävän ohut hikikalvo.
- No niin, saithan sä sen lopulta sanottua, sanoin hyväksyvästi. Minulla oli raukea, tyytyväinen, onnellinen olo. Veskun hengitys kutitti kaulaani ja minun teki mieli sulkea silmät ja lipua jonnekin unimaailmaan hetkeksi, toisaalta olisin halunnut aloittaa alusta.

- Koska me tehdään lisää lapsia? kuulin epäselvästi, kun Vesku puhui tyynyyn.
- Kahden vuoden kuluttua. Ehkä. Ellei mulla mene pahasti pitkäksi valmistumisen kanssa.
- Älä nyt ala puhua järkeä. Sun olisi pitänyt sanoa että heti.
- Jatketaan vaan harjoituksia. Mikään ei olisi sen mukavampaa, lupasin ja raotin umpeen painuneita luomiani. Huone oli hämärämpi kuin olin muistanutkaan ja tajusin saman tien miksi, kun valtava jyrähdys tuntui repivän talon kahtia. Vesku hätkähti myös, ja Dannin huoneesta kuului pelästynyt itku.
- Ukkonen? Vesku sanoi epäuskoisena.
- Jos se olisi alkanut viis minuuttia aikaisemmin me ei oltais edes huomattu, luultu vaan meidän omiksi erikoistehosteiksi, tirskahdin. Jyrähdys toistui ja Dannin ensimmäinen uninen parahdus uusiutui myös.

- Jos se on noin päällä noin äkkiä niin mä menen hakemaan hevoset sisään, päätti Vesku ja sai äkkiä eloa itseensä.
- Mä tuun kanssa, säikähdin kun hän kiskoi kiireellä housuja jalkaansa.
- Ei, kato sä Dannia, enköhän mä saa ne.

Minäkin nousin ja vedin takaisin päälleni topin ja katkaistut verkkarit, joissa olin viihtynyt jo pari päivää ja menin Dannin huoneeseen Veskun kadotessa alakertaan. Tyttö seisoi sängyssään kasvot märkinä ja päästi nikottelevan henkäyksen nähdessään minut.
- Hölmö pikku otus, ei se ole vaarallista. Kova ääni vaan. Otin sen syliin ja menin ikkunaan, ja henkäisin itsekin vaikuttuneena. Puoli taivasta näytti sinisenmustalta. Vesku näkyi harppovan pihan yli kohden laidunta, missä Niki ja Musti söivät edelleen, joskin nostelivat välillä päitään kuin olisivat haistaneet ilmassa jotain omituista. Eivät ne ainakaan ensimmäisistä jyrähdyksistä olleet villiintyneet. Todettuani, että Vesku sai rauhallisesti napsautettua kummallekin riimunnarun ja talutettua ne portista ulos hengähdin helpotuksesta. Ei olisi ollut mahdotonta sekään, että jompikumpi olisi säikähtänyt jyrinää, hyppinyt vaikka pystyyn ja kalauttanut miestäni päähän.
- Nyt me mennään tekemään terassille ihana pesä ja katsellaan myrskyä sieltä, ilmoitin Dannille ja etsin meille kummallekin fleecetakin päälle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.3.15 15:26:45

7.

Myrsky ryöpytti koko Etelä-Suomea sen iltapäivän, meillä se piti taukoa pari tuntia niin, että olimme juuri saaneet hevoset takaisin ulos, mutta sitten se alkoi uudestaan. Jostain syystä kaikki katsoivat asiakseen ottaa selvää, että miten me olimme täällä mökissämme selvinneet. Ilse soitti illansuussa ja kertoi että keskustassa olivat kadut lainehtineet niin että kaikki liikenne oli pysähtynyt ja Leena soitti Hangosta kysyäkseen oliko meillä missään lähimailla ukkosenjohdatinta.
- Ei aavistustakaan, mutta eiköhän noi voimajohdot ja radiomastot aja sen asian, Vesku naureskeli. Samassa salama iski jonnekin hyvin lähelle niin, että Danni kirkaisi pelästyksestä ja sain hyssytellä sitä. Olimme palanneet pesäämme terassin rottinkisohvalle kun hevoset oli toistamiseen saatu talliin ja pauke taas alkanut. Ensin Danni oli ollut peloissaan, tietenkin, miksei se olisi säikkynyt moisia kovia ääniä joita se ei mitenkään voinut ymmärtää. Minä olin kuitenkin kietonut meidät molemmat isoon peittoon ja osoitellut sille salamoita ja ihastellut niitä. Se hätkähti edelleen jyrinöitä, mutta salamat olivat jo sen mielestä hauskoja. Se ihmetteli silmät suurina valonväläyksiä.

- Reipas tyttö, supatin sille ja kiedoin peitonreunan paremmin sen suojaksi kun alkoi taas sataa.
- Koskas sä tulet käymään? kuului Vesku kysyvän, kuunteli vähän aikaa ja jatkoi: - No meille sopii vaikka heti lähtisit. Mä olen lomalla ja Jessillä on sairaslomaa vielä. Mitä? Ei kun kyllä se on jo ihan kunnossa, pikku flunssa se vaan oli. Tai no, ei ihan pieni mutta.
- En mä ole välttämättä suursiivouskunnossa, sanoin uhkaavasti mutta Vesku sen kun nauroi ja kysyi koska minulla oli vapaata seuraavalla viikolla. En muistanut, joskus loppuviikosta.
- Se lupasi lopultakin tulla käymään, sanoi Vesku tyytyväisenä.
- Milloin?
- Tiistaina.
- Kyllä kai mä sillon jo olen töissä.
- Ethän sä siellä vuorokauden ympäri ole.
- Totta.

Istuimme siinä vierekkäin ja kun pisaroiden tanssi hiekalla vähän rauhoittui kuulimme auton äänen. Lasse tuli katsomaan, että talo oli pystyssä.
- Ei täällä mitään hätää ole, kiitos vaan.
- Se löi tähän johonkin ihan viereen, siltä kuulosti.
- Niin löi, korvat meinasi haljeta, mutta ei se meidän pihaa kyllä ollut. Haluatko kahvia?
- Ei kiitos, mä käyn ajamassa pienen lenkin josko löydän mihin se oikein iski. Mies kiskaisi housujaan ylemmäs ja lampsi takaisin autolleen, jonka oli ajanut melkein rappusten eteen, kai jottei kastuisi.

Meni jonkin aikaa, sade hellitti hellittämistään ja terassilla istuminen alkoi käydä tylsäksi kun jyrinä etääntyi eikä välähdyksiä enää näkynyt. Dannin pää alkoi painaa käsivarttani. Sen päiväunet olivat keskeytyneet ja nyt se aikoi kai ottaa tirsat. Kummallista, ettei se ollut tuntunut painavalta ollenkaan ennen kuin nyt kun se alkoi vajota uneen. Se havahtui kuitenkin kun taas tuli auto pihaan, Juhan ja Saaran sininen tällä kertaa. Siiri loikkasi sieltä ulos ja isänsä perässä.
- Meidän tiellä on puu nurin! tyttö ilmoitti ylpeänä.
- Jaa, se iski sinne sitten, Vesku tuumi.

Juha seurasi hitaammin, Siiri oli jo ehtinyt terassille ja Danni oli yhtäkkiä täysin hereillä ja halusi ystävänsä seuraan sylistäni.
- Sopiiko jos mä jätän auton tähän? En pääse ajamaan kotiin.
- Totta kai sopii.
- Siellä on runko poikittain tiellä, täytyy hakea moottorisaha ja käydä palastelemassa se. Jos oikasen tästä.
- Onko se kaukanakin? Vesku kysyi.
- On siitä vielä melkein kilometri meidän pihaan. Autotietä tänne varmaan kolme.
- Alilla on täällä jossain moottorisaha, jos se toimii niin mä voin tulla auttamaan, Vesku lupasi ja nousi vierestäni. Kylkeen tuntui jäävän kylmä paikka, niin kuin syliinikin kun Danni oli mennyt, ja kääriydyin paremmin peittooni. Miehet katosivat puuvajan suuntaan ja palasivat sieltä ehkä kymmenen minuuttia myöhemmin kantaen jotain helvetinvehjettä. Tai no, moottorisahaa, kyllä minä sen tunnistin. Toivoin totisesti että Juha osaisi käyttää sitä, sillä en tiennyt osaisiko Vesku. Leikkelisi vielä sormia ja varpaita itseltään.

- Aiotteko te ratsastaa tänään? kysyi Siiri.
- Enpä tiedä, katotaan nyt kauanko noilla menee tuolla, sanoin miettiväisesti. – Ehkä ei kuitenkaan, alkaa olla jo aika myöhä.
- Siiri, juokse kotiin ja kerro äidille! huusi Juha auton luota käskevästi.
- Etkö sä voi soittaa sille? kiljui Siiri takaisin.
- Ei mulla ole puhelinta mukana, johan mä sanoin päivällä. Ala painua!
He nousivat Juhan autoon ja ajoivat pois ja myrtynyt Siiri lähti maleksimaan kohden kotiaan.

Miehet viipyivät ja viipyivät joten minä vein Dannin sisään ja laitoin saunan lämpiämään ja tein iltapalaa. Aloin huolestua kun ei Veskusta kuulunut mitään vielä sittenkään kun saunan mittari näytti jo melkein kuuttakymmentä ja minun oli pakko mennä sinne Dannin kanssa, kuumemmassa se käristyisi. Jos ne olivat söhrineet jotain ja makasivat jonkin ikipetäjän rungon alla puristuksissa molemmat? En kuitenkaan voinut oikein muuta kuin pistää lapsen nukkumaan ja palata istumaan terassille, jonka pöydällä Veskun puhelin komeili. Ja odottaa. Tajusin sentään, että hevoset odottivat iltaruokiaan ja kävin tallissa hoitamassa ne. Molemmat ilahtuivat kovasti nähdessään minut ja heinäkärryt.
- Huomenna saatte ulkoilla enemmän, lupasin. – Ei voi olla tämmöstä myräkkää kahta päivää.
Niitä ei onneksi tuntunut vaivaavan vaikka olivatkin joutuneet seisomaan sisällä vaihteeksi, ja kuiva heinä näkyi maistuvan siinä missä vihreäkin.

Vaikken ollut sen enempää tehnyt kuin työntänyt heinäkärryä hetken aikaa oli minulle tullut hiki ja arvelin, että kuume saattoi taas olla nousemassa. Ilman sitä tunnetta olisinkin varmaan unohtanut ottaa antibioottini. Sitten en voinut muuta kuin istua taas terassille odottamaan. Ukkonen oli jo kaukana ja olisin yhtä hyvin voinut mennä katsomaan televisiota, mutta jotenkin minulla oli niin levoton olo, etten uskonut voivani keskittyä siihen. Sama oli antaa ajatusten harhailla tässä kaipaavasti tielle katsellen.

Kello oli melkein kymmenen kun kuulin lopultakin auton äänen ja huokaisin syvään helpotuksesta. Kun sinisen Opelin nokka työntyi aukealle pihalle tuntui kuin kaikki voima olisi kadonnut jäsenistäni. Olin tainnut ihan oikeasti pelätä että jotain kamalaa oli sattunut.
- Te viivyitte kauhean kauan, huudahdin ja juoksin portaat alas pihalle peitto batman-viittana ympärilläni. Tuijotin Veskua tutkivasti päästä jalkoihin ja takaisin havaitakseni haavoja ja luunmurtumia, mutta kyllä hän oli näköjään kokonainen, ja niin Juhakin.
- Se oli aika iso runko, sanoi Vesku ja pisti kätensä ympärilleni. Minua alkoi huvittaa. Hän näytti ylpeältä kuin kotiin saapuva karhunkaataja, mokomakin kaupunkilaispoika joka oli käynyt vähän raivaustöissä.
- Tulkaa juomaan jotain, kai te kuolette janoon kun ootte huhkineet, sanoin. – Ei kun mä tiedän, menkää saunaan. Me käytiin jo ja Danni on nukkumassa.
Juha näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten lopulta. – Se kyllä tekis hyvää. Ei meillä oo saunapäivä tänään.

Kävin heittämässä pari puuta lisää saunan pesään sillä aikaa kun Vesku ja Juha veivät moottorisahan takaisin puuvajaan ja istuin sitten tyytyväisenä takaisin terassille. Mitään ei ollutkaan sattunut, olin nähnyt turhia uhkakuvia. Hölmö olin ollut. Aurinkokin pilkahti esiin matalalla taivaanrannassa, ja kun miehet tulivat saunasta ympärillään pyyhkeet ja käsissään kylmät olutpullot alkoi tuntua ihan kesältä.
- Tämmöstä ei voisi kaupungissa kokea, sanoin lähinnä itsekseni. Katselin auringon kultaisia säteitä puiden latvoissa ja avasin siideripullon, jonka Vesku oli minulle tuonut tullessaan.
- Oli meillä piha sielläkin, Vesku muistutti rojahtaessaan viereeni.
- No mutta näköala oli vähän kurjempi, vai mitä?
- Piha kaupungissa? kysyi Juha kiinnostuneena.
- On niitäkin, ihan oikeesti. Tosin se oli ehkä kolme kertaa neljä metriä ja vastapäätä oli korkea kerrostalo, nauroin. – Miten teillä niin kauan meni sen puun kanssa?

Vesku alkoi selittää millaisen urotyön he olivat tehneet oksimalla ja pilkkomalla ison puunrungon, ja toisenkin, joka yllättäen löytyi kymmenen metrin päästä. viipale viipaleelta. Minua huvitti ihan hurjasti mutta en kehdannut nauraa kun toinen oli niin tosissaan käsistään-kätevä. Sitten aloin kysellä mitä Juha ja Saara oikein kasvattivat kasvihuoneissaan. Riippui kuulemma vuodenajasta. Meillä oli yllättävän mukava juttuhetki. Juha, joka oli vaikuttanut jotenkin ujolta tai vetäytyvältä tähän asti naureskeli ja näytti viihtyvän erinomaisesti seurassamme. Muutaman kerran hän sanoi jotain missä oli mukana niin kieroa huumoria, että sen tajuamiseen meni hetki tai parikin ja sitten nauroimme katketaksemme, lähinnä ymmärtämisen ilosta.

- Uskallatko sä ottaa toisen oluen? tarjosi Vesku sitten lopulta ja Juhan normaali vakava ilme palasi.
- Ei kiitos, mun täytyy ajaa vielä kotiin, ja sinne pitäiskin lähteä menemään.
- Yhdet löylyt sitten vielä, Vesku myöntyi ja he häipyivät taas. Nyt lyhyemmäksi aikaa, ja pian Juha palasi täysissä pukeissa ja Vesku verkkareissa ja T-paidassa.
- Tulkaa meillekin joskus iltaa istumaan, tuntuu että mä olen täällä alvariinsa, Juha kutsui.
- Toki, se olisi kivaa, hymyilin peittoni sisältä.

Tautini tokeni ja unohdin kokonaan kirjapinon, jonka olin piilottanut sohvan alle, kunnes tiistai-aamuna tönäisin sitä imurilla. Piti siivota, koska Leena oli tulossa ja totuuden nimessä myöskin, koska sitä ei ollut kukaan vähään aikaan jaksanut tehdä. Olimme vetäneet pitkää tikkua siitä kumpi pääsisi käymään Dannin kanssa kaupassa ja kumpi joutuisi imuroimaan, ja minä olin hävinnyt. Teki mieli istua sohvaan lukemaan vähäksi aikaa, ihan mitä tahansa, mutta arvelin unohtuvani siihen jos uskaltaisin, joten nostin vaan kirjat takaisin kirjahyllyyn ja jatkoin siivousta. Tuskin kuulin munakellon soimista keittiössä ja meinasin polttaa kakun, joka oli paistumassa.

Vesku ja Danni eivät ehtineet kotiin ennen kuin minun piti lähteä töihin, joten lukitsin oven, tarkistin että laitumen sähköpaimen oli päällä ja lähdin polkemaan. Olin tämän viikon pikkuisella dementiaosastolla, mikä sopi minulle erinomaisesti. Höppänät vanhukset olivat edelleen ehdottomasti suosikkejani. Mietin kävisikö minunkin vanhemmilleni joskus sillä lailla ja epäilin, että silloin mieleni kyllä muuttuisi.

Leena ja Vesku istuskelivat terassilla kun pyöräilin illalla kotiin. He katselivat auringonlaskua ja laiduntavia hevosia ja joivat kahvia. Danni oli tokikin jo nukkumassa.
- Mitäs tykkäät meidän maatilasta? kysyin Leenalta innoissani kun olin hakenut itsellenikin kahvia ja hän nyökkäili suopeasti.
- Ihana paikka, taidatte viihtyä täällä?
- Ihanasti, vakuutin minä.
- Saa nähdä miten sitten kun tulee syksy ja talvi. Miten täällä aurataan tiet? Joudutteko itse lapioimaan ton pihatien auki?
- Ei varmasti, kai joku muu sen hoitaa, huitaisin kysymyksen pois. Talveen oli ikuisuus, sen voisi selvittää sitten.
- Mä en ole käynyt vielä ratsastamassa, odottelin sua, sanoi Vesku. – Jos ajattelit tehdä tänään jotain.
- Joo ajattelin mä. Vaihdan vaan vaatteet.

Leena jäi terassille kun me lähdimme hakemaan hevoset ja kun kerrankin pääsimme kahdestaan, päätimme käydä pyörähtämässä vähän poissa pihasta. Jos joskus ratsastimmekin yhtaikaa Siirin ollessa Dannin kanssa olimme silti kentällä. Ei koskaan tiennyt mitä tapahtuisi, jos vaikka ampiainen pistäisi Dannia tai jotain ja me olisimmekin jossain kauempana. Se oli pelottava ajatus. Nyt voisimme kuitenkin mennä. Valoisaa riittäisi vielä, Danni nukkui ja Leena olisi paikalla jos se jostain syystä sattuisikin heräämään.

Maastoreittejä ei oikein ollut. Laitumen saattoi kiertää ja tulla takaisin ja Ketojen pihan läpi sai ratsastaa mutta seuraavat naapurit olivat jo porukkaa, jotka eivät halunneet nähdä häntäjouhtakaan maillaan.
- Me voitais ratsastaa Kedoille ja niiden pihatie ja sitten tulla pätkä isoa tietä ja meidän pihatietä takasin. Siitä pitäisi tulla semmonen viisi kilometriä, ehdotti Vesku.
- Iletäänkö me mennä isolle tielle?
- Kai meidän pitää joskus kokeilla. Ei kai siinä tähän aikaan illasta enää kummemmin liikennettä ole.

Osoittautui, että Vesku oli ihan väärässä. Kaikki sujui rauhallisesti niin kauan kun olimme omilla tai naapurin mailla, Ketojen pitkällä hiekkatiellä ravasimmekin pätkän, kunhan olimme ensin ihmetelleet kaatuneita puita. Sitten jouduimme asfalttitielle, joka oli mutkainen ja hiljainen – sillä hetkellä. Sitä ei tarvitsisi ratsastaa pitkään ennen kuin tulisimme omaan risteykseemme ja sen reunassa meni hiekkainen piennar, joten kaikki näytti hyvältä. Vaan kun olimme päässeet etenemään semmoiset pari-kolmesataa metriä tuli vastaan ensimmäinen auto. Musti-parka pysähtyi ja tuijotti sitä epäuskoisena. Ikinä pienessä elämässään se ei ollut ollut tämmöisessä tilanteessa, tällaisella tiellä ja kohden oli tulossa kovaääninen hirviö. Se liikahteli epävarmasti ja näin miten Vesku usutti sitä eteenpäin, jatkamaan matkaa. Musti vaan ei oikein ollut varma oliko se viisasta vai pitäisikö sen paeta. Lopulta kuulin Veskun kiroilevan vaimeasti ja näin miten hän läväytti sitä takapuolelle raipalla.

Musti pongahti hiukan ja nosti etujalkojaan maasta ehkä puoli metriä niin, että Niki, joka myös alkoi vähän hermostua kun toinen venkuroi, peruutti pari loikkausta. Sitten Musti päätti tehdä niin kuin Vesku halusi ja lähti taas eteenpäin. Näin miten sen silmät seurasivat lähestyvää autoa, ja kun se ohitti meidät se väisti sivulle päin niin, että pelkäsin sen tippuvan ojaan.

Tuskin tilanne oli ohi kun jo alkoi takaa päin kuulua toisen auton ääntä. Musti siirtyi nyt ilmeisen oma-aloitteisesti raviin ja kun ääni vain lähestyi, se alkoi poukkoilla. Se olisi halunnut karkuun, ja kovaa, eikä Vesku olisi halunnut päästää sitä. Minullakin alkoi olla hankaluuksia pidellä Nikiä. Paniikki tarttui. Aloin pelätä.

Takaa tuleva auto ohitti meidät moottori ulvahtaen ja silloin Musti lähti. Niki oli turpa pystyssä valmiina osallistumaan karkukisaan, mutta kiskoin sitä voimieni takaa, seuraten säikähtäneenä miten Vesku mahtaisi pärjätä. Jos Musti kuulisi takaansa toisetkin askeleet se varmaan vain yllyttäisi sitä lisää. Niki, joka ei varsinaisesti pelännyt autoja, vaikken sillä ollutkaan tällaisella tiellä koskaan ratsastanut, alistui kun käänsin sen poikittain, etukaviot ojan reunalla. Sinne sitä ei huvittanut hypätä eikä se sivuttain oikein päässyt laukkaamaankaan, vaikka kyllä se yritti.

Kotitienhaara oli melkein näköetäisyydellä, ja kun käänsin taas epätoivoisena katseeni sinne, näin Mustin olevan jo katoamassa viimeisestä mutkasta. Mihin hittoon he oikein päätyisivätkään? Minua hirvitti ajatellakaan.
- Nyt nätisti, komensin Nikiä värisevällä äänellä ja käänsin sen taas turpa menosuuntaan. Se tuntui palanneen maan pinnalle kun Mustia ei näkynyt enää ja kun autojen ääniäkään ei kuulunut enää, uskalsin siirtää sen raviin. Ehkä oli ollut hölmöä antaa Mustin mennä keulahevosena. Jos se olisi nähnyt Nikin edessään se ei olisi välttämättä itsekään säikähtänyt niin. Se vaan oli muuten niin laumanjohtajaa, että se ei yleensä viihtynyt Nikin perässä.

Musti ja Vesku seistä töröttivät ojassa meidän tienhaaran vieressä. Musti katsoi tuloamme hermostuneena, mutta päästi helpottuneen hirnahduksen tunnistaessaan Nikin.
- Putosko se sinne vai menitkö itse? kysyin. Vesku istui muina miehinä satulassa, sen näköisenä kuin ojassa lilluminen olisi normaali osa maastolenkkiä.
- Mä parkkeerasin sen tänne. Ajattelin että täällä on helpompi odottaa teitä.
- No tulkaa nyt pois, mennään kotiin.
- Ei ihan vielä. Odottakaa te hetki siinä tienhaarassa, jooko.

Hän usutti Mustin ylös ojasta niin että mutainen vesi loiskahti, sitä tosin ei ollut paljonkaan pohjalla. Sitten hän ohjasi hevosen takaisin tielle. He kävelivät piennarta parikymmentä hermostunutta metriä, kääntyivät ja tulivat takaisin.
- No nyt, sanoin.
- Ei kun odota, tässä menee nyt vähän aikaa, Vesku sanoi ja antoi Mustin nuuhkaista Nikiä. Hän pisti sen kävelemään pieniä pätkiä kumpaankin suuntaan vuorotellen, palasi sitten takaisin ja sitten taas uudestaan. Tätä he jatkoivat kunnes nyt autioitunutta tietä lopulta tuli seuraava auto. Näin miten Mustin silmät alkoivat pyöriä päässä, mutta se oli onneksi enää muutaman metrin päässä meistä ja pysähtyi Nikin viereen kuten jo oli tottunut tekemään. Vesku käänsi sen nopeasti ja siinä seisoimme rintamana katsomassa kun sininen pakettiauto ohitti tienhaaran.

- Mulla ei oo aavistustakaan miten olisi pitänyt toimia, Vesku tunnusti kun lähdimme rinnakkain kävelemään kohti kotia.
- Mä pelkäsin että se kuskaa sut suoraa päätä kirkonkylään asti!
- Sitä varten me mentiin sinne ojaan ennen kuin se sai täyden vauhdin päälle. Toivottavasti sen jalat on kunnossa. Se on niin jännittynyt etten mä oikeen tiedä onko se ep vai tanssiiko se.
- Tuu kentälle niin mä katson.

Mutta Musti näytti liikkuvan ihan normaalisti nyt, kun se oli taas tutulla turvallisella kentällä. Se oli jopa tavallista lennokkaampi kun se nyt uskalsi rentoutua.
- Ihan kunnossa, kuittasin.
- Joo, siltä tuntuu, Vesku sanoi helpottuneena. – Mennään huuhtomaan kuravedet pois.
- Menkää vaan, mä ratsastan vähän vielä.

Niki oli ihan eri mielellä. Se kun ei ollut saanut riekkua tiellä tarpeeksensa tahtoi nyt vielä poukkoilla ja pölöillä. Minun huumorini ei oikein tahtonut riittää siihen tänään, oli väsynyt olo tiellä koetun säikähdyksen jälkeen. En sitten jaksanut kauhean kauan taistella sen kanssa: kun sain pari rauhallista laukkaympyrää ilman loikkia tai rikkoja annoin sille pitkät ohjat ja kun vein sen talliin alkoi jo olla pimeää.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   1.3.15 22:00:48

Voi kun sä olet ihana! Kiitos paljon! Olin menny eilen jo nukkumaan tossa vaiheessa, niin en pätkää huomannut, joten tänään luin sitten enempi. Edelleen v*tuttaa toi tallihomma (tässä selvis vähän tänään asioita, jotka aiheuttaa tosi isoa pettymystä ja epäluottamusta tallinpitäjää kohtaan), mutta eiköhän tää tästä, onneks tarpeen vaatiessa voi viedä sit huhti-toukokuun vaihteessa vaikka laitumelle ponin, jos ei sopivaa paikkaa ennen sitä löydy.

Lähettäjä: Mira 
Päivämäärä:   2.3.15 15:54:19

Olis kyllä unelma tuollainen tila ja hevoset ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.3.15 17:03:01

Kurjia tommoset tallijutut :/ Ja eikö oiskin Mira? Tosin mä taitaisin olla liian laiska...
--------------------
8.

Leena oli mukava vieras, eikä haitannut yhtään vaikka hän viipyikin useamman päivän. He reissasivat minun töissä ollessani tällä suunnalla asuvien sukulaisten luona ja iltaisin meillä oli sitten lapsenvahti omasta takaa kun halusimme ratsastaa. Veskulle oli tullut päähänpinttymä tiestä. Hän soitteli Oonalle ja kyseli neuvoja ja halusi käydä kiepauttamassa saman lenkin uudestaan. Minä olin päättänyt ensimmäisen kerran jälkeen ettei ikinä enää, mutta niin vaan minut puhuttiin ympäri.
- Niki menee sitten ensin, sanoin.
- Joo, ehdottomasti.

Oli kai silkkaa onnea, että mitään ei sattunut toisellakaan kerralla. Minä olin kuin rautakangen niellyt kun ratsastin katse taaksepäin suuntautuneena ja odotin, että Musti hyppäisi niskaani tai että Niki keksisi pukittaa minut alas. Mutta sillä kertaa ei tullut autoja ennen kuin jäimme niitä omaan tienhaaraamme odottamaan, ja kolmas kerta oli minullekin helpompi. Silloin Musti tosin paukkasi Nikin takapuoleen ja Niki poukkasi suoraan ilmaan niin että menetin tasapainoni ja jalustimeni, mutta kumpikaan hevosista ei päässyt laukkaamaan karkuun.
- Tää on hengenvaarallista, sähisin Veskulle. – Me leikitään meidän kaikkien hengellä kun me täällä seikkaillaan tottumattomilla hevosilla.
Ensimmäistä kertaa asetin mielessäni kyseenalaiseksi sen, oliko hänen toimintatapansa hevosten kanssa oikea.
- Okei, annetaan asian hautua, Vesku myöntyi. Mutta seuraavaksi näin hänen kiertävän Mustin kanssa käynnissä olevaa autoa pihalla.

Siiri pysytteli poissa meiltä niin kauan kun Leena viipyi paitsi että kerran törmäsin häneen laitumennurkalla. kun kiersin tarkistamassa lankoja.
- Ootko sä suuttunut meille tai jotain kun sua ei oo näkynyt? kysyin ihmeissäni.
- En, mutta kun äiti ei anna mun tulla kun teillä on vieraita, Siiri sanoi myrtyneenä. En tiennyt itkeäkö vai nauraa.
- No se nyt oli tarpeetonta, sanoin diplomaattisesti kun en viitsinyt pahemminkaan sanoa.
- Olisinko mä voinut?
- Tietysti olisit.
Siirin naama meni jos mahdollista vieläkin pahemman näköiseksi.
- Tulkaa koko perhe kylään huomenna, sanoin huokaisten.
- Ai äiti ja isäkin? Ja Joonas?
- Niin. Mulla on synttärit. Saatte vadelmakakkua.

En ollut aikonut viettää koko synttäreitä, mutta kun Leena nyt kerran oli vielä täällä hän oli päättänyt tehdä kakun joka tapauksessa. Vesku taas oli paljastanut, ettei Leena osannut tehdä pienempiä kuin kahdenkymmenen hengen kakkuja, ja kun vain Ilse ja iskä olivat ilmoittaneet tulevansa olisimme helisemässä sen kanssa. Olin jo näinä päivinä havainnut Leenan suureellisen kokkaustavan. Mietin miten hän teki itselleen ruokaa kotona – viiden litran kattilallisen aina kerrallaan ja siitä sitten kymmeniä kerta-annoksia pakastimeen?
- Mihin aikaan? kysyi Siiri ilahtuneena.
- Varmaan kuuden maissa tai jälkeen, ihan miten teille sopii. Mä olen päivällä töissä. Ja tule sä nyt kuitenkin ellei vanhempasi ehdi.
- Mä tulen varmasti! Siiri vakuutti ja juoksi ilahtuneena kotiin.

Synttärit olivat masentava ajatus. Ei sillä, että olisin vielä ollut ikäloppu tai edes omasta mielestäni liian vanha viettämään niitä. Se tuntui kamalalta, että viettäisin niitä kahvikestien merkeissä kotona kuin viisikymppinen. Täytin kaksikymmentäkolme. Synttäreiden pitäisi olla villiä bailausta ja kahvikestit oli kuvottava jo sananakin. Ensimmäistä kertaa tunsin hienoista ikävää kaupunkiin.

No, ehkä joisin illalla kokonaista kaksi saunasiideriä tai tekisin jotain muuta ihan hurjaa.

Se oli taas lämmin päivä ja sain painua suoraan suihkuun pyöräiltyäni töistä kotiin. Vesku oli tuonut minulle sänkyyn mukillisen kahvia aamulla ja se oli ollut ihan hyvä hetki. Sen jälkeen ei semmoisia oikein ollut ollutkaan, töissä oli ollut armoton kiire ja illan kutsut ahdistivat. Aloin entistä varmemmin kallistua kahteen saunasiideriin, tai ehkä lipittelisin vaikka vähän viiniäkin, kunhan Danni olisi mennyt nukkumaan.

Kun astuin saunanportaista eteiseen silmäni peitettiin ja kuulin kikatusta. Mielialani pongahti saman tien metrin tai pari ylöspäin, tunnistin nuo äänet kyllä varsin hyvin.
- Mitä te täällä teette? kiljuin ihastuneena ja yritin irrottaa sormia kasvoiltani.
- Me viedään sut ulos juhlimaan, sanoi Miila.
- En mä voi lähteä ulos, mulla on kahvikestit, kikatin.
- Onnea, ja voit, saat kestittää kylän mummot ensin ja sitten mennään, sanoi Jinna ja halasi minua.
- Vesku sanoo, ettette te ole vielä edes käyneet paikallisessa, sanoi Miila paheksuvasti.
- En mä edes tienny että täällä on paikallinen!
- On tietysti, joku huoltoaseman baari! Me mennään sinne säväyttämään.

Hihitin kun tytöt tarttuivat käsivarsiini ja taluttivat minua eteenpäin.
- Irti, mun pyyhe tippuu, vastustelin.
- Kuka täällä katselee, tuumasi Miila mutta päästi sentään irti. – Haluatko sä ensin drinkin vai vaatteet?
- En mä voi ottaa drinkkiä ennen kahvikestejä! Hihitin edelleen, siitä ei tuntunut tulevan loppua.
- Voit tietysti. Ja kahvin kanssa sitten toinen.

Istuimme terassille, mutta aurinko ei ollut vielä laskenut niin alas, että siihen olisi paistanut, joten nostimme sitten rottinkikalusteet nurmikolle. Ravistin märkiä hiuksiani ja laskin vähän pyyhettä alaspäin ja katsoin sitten etsivästi ympärilleni.
- No, se drinkki? Ja nyt kun mä kerran heittäydyn pahaksi niin voisin mä yhden tupakankin polttaa. Missäs muuten mun perhe on?
- Ne lähti vielä käymään kaupassa, teiltä oli yhtäkkiä kahvi loppu tai jotain. Jinna ojensi minulle taskumatin ja Miila savukkeen. Siinä istua törötin auringonpaisteessa, annoin sen valua kasvoilleni ja olkapäilleni ja maistoin varovasti juotavaa.

- En mä voi lähteä ulos teidän kanssa, sanoin sitten. – Tää on Leenan viimenen ilta täällä, se lähtee huomenna kotiin. Ja millä me muka mihinkään päästäisikään? jatkoin, kun Miila ja Jinnakin maistoivat taskumatista vuorollaan.
- Kyllä me voidaan. Vesku lupasi heittää meidät. Se tätä itse asiassa ehdottikin.
- Ehdotti vai? Mulla on ehkä maailman paras mies, sanoin tyytyväisenä.

Istuimme siinä juttelemassa kunnes pihaan ajoivat peräkkäin sekä oma porukka että Ilse ja iskä ja Karoliina.
- Nyt mä tarviin vaatteet! kauhistuin.
- Perhettähän ne vaan on, Miila toppuutteli.
- No silti, noloa.
Kaikki olivat kuitenkin jo ehtineet autoista ulos enkä ehtinyt karkuun ennen onnittelukierrosta. Eikä sillä nyt niin ollut väliäkään. Viihdyin oikeastaan ihan hyvin pyyhkeessäni. Vasta kun Leena tuli sanomaan laittaneensa kahvin päälle minulle tuli kiire.
- Mitä kello on?
- Puoli kuusi.
- No sitten mä tarviin jotain muuta päälle, jos naapuritkin päättää ilmestyä.
- Me tullaan auttamaan, ilmoittivat tytöt.

Olin kulkenut tänne muutettuani joko ratsastushousuissa, verkkareissa tai sitten työmatkalla shortseissa. Olin muutkin vaatteet purkanut kaappiin, mutta niitä ei ollut ollut aihetta penkoa. Nyt Miila penkoi ja heitti minulle oranssin hameen, jota en ollut muistanut omistavanikaan. En viitsinyt mukista vastaan, vaikka epäilinkin ettei se ollut ihan omiaan huoltoaseman baariin, eivät olleet toistenkaan hameet.
- Saanko mä laittaa jotain muutakin kun tän? kysyin kun yritin kiskoa vetoketjua kiinni. Olinkohan vähän pyöristynyt muuton jälkeen?
- Meidän lahjan, sanoi Jinna ja heitti minulle pienen paketin. Sieltä löytyi löysä valuva halterneck-toppi, joka olisi voinut olla malliltaan 20-luvulta. Se oli minun väriäni, punertavaa ruskeata, ja siinä oli kuparinvärisiä paljetteja salmiakinmuotoisena koristeena rintojen välissä.
- Kummallinen, arvelin, mutta kun puin sen päälle se olikin omituisen viehättävän näköinen.
- Mähän sanoin, Miila nyökytteli. Ilmeisesti Jinnallakin oli ollut epäilyksiä topin sopivuuden suhteen.

- Kai täällä on ihan oikeesti joku muukin paikka kuin huoltoasema? kysyin laittaessani ripsiväriä.
- Älä meiltä kysy, sinähän tässä oot paikallinen. Sun pitäis muuten mennä kampaajalle, tai olis pitänyt pari viikkoa sitten. Miila kiskoi hiuksiani arvostelevasti ja annoin hänen. Tämä oli hauskaa, ihan kuin ennen vanhaan.
Pihalta kuului taas auton ääntä ja rynnistin ikkunaan. Ketojen auto ajoi pihaan.
- Nyt täytyy alottaa kahvikestit, kaikki vieraat on tullu, totesin ja vilkaisin vielä peiliin.
- Jaha, ruustinna ja keskusneiti siis. Ketä muita silmäätekeviä tämmösissä maalaiskylissä asuu? Metsänvartija? Miila kiusoitteli ja tönäisin häntä.
- Naapurit vaan.

Naapurit vaan olivat tuoneet tullessaan pari valtavaa laatikollista kesäkukkia, ilmeisesti suoraan kasvihuoneestaan.
- Kiitos, sanoin oikeasti ihastuneena. Ali ei ollut viitsinyt laittaa kukkia ennen lähtöään mihinkään ruukuista eikä laatikoista, joita pihassa ja terassilla ja ikkunoiden alla kyllä oli, mutta ei minunkaan ollut tullut lähdettyä mihinkään puutarhaliikkeeseen ostoksille.
- Ne ei oikeen mene kaupaksi enää tähän aikaan vuodesta niin että sä sait melkein kaikki loput, valisti Siiri ja Saaran naama meni omituisen näköiseksi.
- Voi, mulle ne menee kyllä kaupaksi! sanoin iloisesti, vaikka minua naurattikin. – Tosi hienoa, mä en ole saanut aikaiseksi hankkia tänne vielä mitään!

Enempi kiittely olisi ollut jo epäuskottavaa joten usutin heitä ottamaan kahvia ja kakkua. Joonas oli jo kadonnut, Karoliinan tarkat silmät olivat havainneet juhannusleikkikaverinsa heti ja he istuivat nyt tallinseinustalla.
- Onko mehua? kysyi Siiri ja katseli minua arvioivasti. – Sä näytät jotenkin paljon vanhemmalta tommosissa vaatteissa.
- On siellä. Kannullinen kakun vieressä, ja laseja.
- Onnea, sanoi Saara ja ojensi kätensä, heittäen paljonpuhuvan katseen tyttärensä perään. – Lasten suusta…
- Kiitos, sanoin enkä uskaltanut enää kommentoida Siirin puheita. Olisin ruvennut kikattamaan. Juhakin halusi onnitella kädestä pitäen virallisesti ja kun Saara lähti menemään Siirin perään, hän kuiskasi minulle:
- Mun mielestä sä näytät ihan sopivan ikäiseltä.

Katsoin häntä kysyvästi, en oikein ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa enkä tiennyt mitä siihen vastata.
- Välillä musta tuntuu viiskymppiseltä, nyt ei, hymähdin sitten vain.
- Sitä mä tarkotinkin.
- Että mä näytän normaalisti viiskymppiseltä?
- Ei vaan että näyttää siltä kuin oisit lähdössä juhlimaan.
- Niin olenkin, sanoin tyytyväisenä. – Hei, mihin täällä voi mennä? Onko täällä muuta kuin Esson baari?
- Semmosta ei ole. Klaukkalassa on jotain mikä sopii tohon pukuun, Juha sanoi.
- Kerro Veskulle osoite, jooko? Se lupasi kuskata meidät sinne illemmalla.

Leenan tekemä kakku oli taivaallista ja oli oikein hyvä, että niinkin moni ihminen oli suostunut sitä syömään. Siitä jäi silti vielä ainakin kolmasosa. Danni kulki sylistä syliin kuin olisi itse ollut päivänsankari ja siltä se vähän näyttikin pitsimekossaan. Olin niin kauhean iloinen että se oli tyttö. Poikalasta olisi ollut kauhean paljon hankalampi koristella.

- Mä olisin voinut ostaa sulle lisää koruja, mutta mä ajattelin että baari-ilta voisi olla terveellisempi sun päälle, kuiskasi Vesku jossain vaiheessa korvaani tuodessaan minulle lisää kahvia ja pienen lasillisen konjakkia, jota Miila oli ruvennut tarjoilemaan. Hänellä oli edelleen sama erehtymätön vainu kuin aina ennenkin, ja hän oli suoraa päätä löytänyt tiensä konjakkipullollemme. Tai Alin pullolle, itse asiassa. meidän pitäisi kai ostaa uusi tilalle.
- Loistavasti ajateltu, hymyilin hänelle. – Mulla on tarpeeksi koruja, ainoa materia mitä mä oikeastaan enää tarvitsen on poni Dannille ja hyväsukuinen tamma.
- Varaudu sitten saamaan baari-iltoja pari joulua ja syntymäpäivää eteenpäinkin, Vesku nauroi.

- Kuulitko sä äiti? Isä? Danni saa ponin! huusi Siiri tuskaisella äänellä kuin joku olisi pistänyt veitsen hänen sydämeensä.
- Juu ei saa, sanoimme Veskun kanssa yhteen ääneen ja Saara ja Juha näyttivät huokaisevan syvään.
- Arvatkaa vaan paljonko meillä puhutaan hevosista versus muista asioista, sanoi Saara. Iskä katsoi häntä myötätuntoisesti ja alkoi kertoa, minkälaista hänen elämänsä oli ollut viimeiset viisitoista vuotta. Ei vain kahta ratsastavaa tytärtä vaan vaimo, joka oli kaikista kolmesta höpsähtänein. Miila alkoi hyssytellä häntä konjakin voimin ja Ilse heitteli paljonpuhuvia katseita kauempaa.

- Mä en ota, kiitos, mä olen juoppokuski, ilmoitti Vesku arvokkaasti kun Miila oli holauttamaisillaan hänen kahvikuppiinsa pullosta.
- Ups, sanoi Miila ja siirtyi Juhan ja Saaran luo.
- Mekin ollaan autolla.
- Tehän olette konttausmatkan päässä kotoa. Tosta se auto aamulla löytyy, esitin minä huolettomasti, Miila oli tarjoillut minullekin.

Danni tuli vuorostaan minun syliini ja näin, että se alkoi olla väsynyt. Sen silmät olivat vähän kuin puolitangossa.
- Meetkö sä jo nukkumaan? kysyin siltä ja se nosti päänsä katsoen minua epäluuloisesti.
- Ota sä se, se ei tykkää kun mä olen juonut konjakkia, sanoin Veskulle ja rutistin Dannia vähän pahoillani, hengittäen sen pään yli. Minulle oli tullut jo ikävä sitä kun se oli katsonut niin vieroksuvasti.
- Mä vien sen nukkumaan. Lähdetään sitten sinne kapakkaan, sanoi Vesku ja lähti Dannin kanssa sisään.

Meni ehkä vajaa tunti vielä ennen kuin Vesku palasi ja keskustelu kahvikestivieraiden kesken oli käynyt aika säkenöivänä. Olin jossain vaiheessa tajunnut komentaa Miilan ja Jinnan korjaamaan huulipunansa, jotta olisimme sitten valmiina lähtöön ja kysyin Juhalta, oliko hän kertonut Veskulle mihin viedä meidät.
- Mihin sitten? kysyi Saara.
- En mä vaan tiedä, nauroin. – Johonkin baariin. Vesku ei tiedä mitään paikkoja täälläpäin.

Juha yritti parhaansa mukaan selittää Veskulle reittiä ravintolaan, jonka nimeä hän ei muistanut, mutta siitä ei meinannut millään tulla sen valmiimpaa. Vesku sanoi tuskastuneensa ajaneensa kerran Klaukkalan ohi ja siihen hänen paikallistuntemuksensa loppui. Ravitsemusliikkeiden osalta se loppui jo Myllykukon Kotipizzaan, paljon lähemmäs.
- Mä tulen mukaan sanomaan mistä ajat, päätti Juha lopulta.
- Ja millä sä sieltä kotiin tulet ja koska? kirahti Saara.
- No en mäkään sinne ole jäämässä, jos nyt en yhdelle oluelle, me ollaan takaisin tunnissa, rauhoitteli Vesku.

Meni vielä toinenkin hetki kun etsimme kenkiä ja laukkuja ja kampasimme hiuksia ja ahtauduimme kikattaen mersun takapenkille. Aloin olla oikein hyvällä baarituulella, oli se paikka sitten ihan millainen tahansa. Vesku ja Juha kuuluivat keskustelevan oikein asiallisesti autoista etupenkillä, sen mitä nyt ehdin kuunnella. Paljon en ehtinyt, enkä kuullutkaan, kun Miila halusi musiikkia kovemmalle ja sitten meillä oli yhtäkkiä kauheasti puhuttavaa. Tuskin huomasin että olimme perillä ennen kuin Vesku sammutti auton ja radiokin hiljeni.
- Älkää sitten lähtekö minnekään terassikierrokselle, tähän mä saatan just ja just löytää uudestaankin, hakemaan teidät, Vesku sanoi noustessaan autosta.
- Tuletteko te mukaan? kysyi Jinna pettyneenä.
- No jos mekin kävästään sisällä. Jos se onkin ihan hirveä räkälä ettekä te halua jäädä sinne. Mehän voidaan leikkiä ettei tunneta teitä.

Mutta ei se ollut räkälä. Se oli ihan hauskan näköinen paikka ja terassille paistoi vielä aurinko, joskin jo aika matalalta, joten marssimme sinne. Vesku ja Juha kävelivät perässä ja näyttivät jäävän etsimään istumapaikkoja kun me valtasimme viimeisen vapaan pöydän.
- Tulkaa tänne, kai me kestetään teitä yhden pullo-oluen verran, kutsuin sitten kun he vain jäivät seisomaan baarinviereen.
- Käyttekö te useinkin täällä? murjaisi Juha lainatessaan naapuripöydästä tuolin.
- Tää on meidän suuri olohuone, ilmoitti Miila vakavana.
- Jos saatte päähänne lähteä Helsinkiin tai Hyvinkäälle niin sitten mä en lupaa tulla hakemaan teitä, muistutti Vesku.
- Ei sun tarvii muutenkaan valvoa ja odottaa, kai me nyt taksi saadaan. Vai saadaanko? kysyin Juhalta.
- Ehkä saatte, ehkä ette.
- En mä ajatellut valvoa, ajattelin nukkua puhelimen kanssa kun vaimo on kerran joron jäljillä. Soittakaa pois vaan.

He häipyivät sitten ja me jäimme tilaamaan lisää siideriä ja shotteja. Oli juhlavaa olla liikkeellä kerrankin meikattuna ja laitettuna, hame tuntui oudolta päällä ja sirot sandaalit saivat minut tuntemaan itseni kauniiksi. Alkuun Miila halusi tarjota minulle syntymäpäivän kunniaksi, sitten ympärillä alkoi pörrätä muunkinlaisia tarjoajia. Vedätimme ukkoja minkä kerkesimme ja muistan, että se oli minusta oikein hauskaa. Ensin keksimme salanimetkin, mutta niitä oli mahdotonta pitää mielessä enää vähän ajan kuluttua. Valomerkin tullessa muistin tuskin oikeita nimiämme.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.3.15 17:15:39

9.

Siitä illasta, tai yöstä, seurasi tietenkin vuosisadan krapula, sellainen jota kärsiessään tosissaan vannoo ettei enää ikinä. Onneksi jälkihoito kuului lahjaan. Vesku ja Leena huolehtivat Dannista ja me hulttioakat saimme maata takapihalla parantelemassa päitämme ja juoda limsaa, litroittain.
- Mun täytyy ruveta opiskelemaan todella ahkerasti, mutisin.
- Miten niin? Jinna kysyi.
- Koska Vesku uhkasi että se antaa mulle pelkkiä baari-iltoja synttäri- ja joululahjoiksi kunnes olen valmistunut.
- Kelle mä olen lainannut puhelinta eilen? kysyi Miila ärtyneenä näpytellen sitä.
- Miten niin?
- Täällä on vaikka miten monta puhelua ihan outoihin numeroihin.

Jinna alkoi nauraa.
- Sehän oli sun patentoitava keksintösi. Aina kun joku halusi antaa sulle puhelinnumeron sä soitit siihen hälärin ja sanoit, että nyt se on tallessa.
- Ou @!#$, onko niillä kaikilla nyt mun puhelinnumero? Miila säikähti.
- Kyllä sä ainakin jossain vaiheessa laitoit numeronnäytön eston päälle.
- Mistä mä muka tiedän mikä näistä on kenenkin numero?
- Onko sillä nyt mitään väliä, muistatko sä muka yhdenkään nimeä? minä kikatin ja yritin tutkia oliko varpaankynteni repeytynyt. Miilan idea oli oikeastaan ihan huippuhieno.
- Joku oli joku Joosua.
- Huijasi kumminkin, ei semmosta nimeä voi olla.
- Mutta kaikki tunsi toisensa. Ajattele Jessi, kun sä menet sinne seuraavan kerran kaikki muistaa sut.

- Ai kamala, sanoin ja tajusin että se saattoi olla totta. – Mutta en mä onneksi hajottanut mitään enkä oksentanut.
- Etkä tanssinu pöydällä. Kukaan meistä ei tanssinu pöydällä, sanoi Jinna varmasti.
- Luojan kiitos.
Miila alkoi maalailla kauhukuvaa, että kaikki baarissa tapaamamme nuoret miehet olivat yhteistuumin kiristäneet yölliseltä taksikuskilta osoitteen, johon olimme lähteneet ja alkaisivat parveilla tontilla. Vesku saisi hommata hirvikiväärin ja suolapanoksia ja piikkilanka-aitaa. Nauroin niin että pyrskäytin limsaa päälleni ja mahani tuli ihan tahmeaksi.

- Oli kyllä niin hyvin vientiä, että ihan harmittaa olla varattu, huokaisi Jinna.
- Haluaisitko sä muka maajussille morsiameksi? Miila kysyi.
- No ei niistä varmaan kukaan ollut mikään maajussi. Ei kai semmosia enää olekaan, urbaanilegendoja ne on.
- No on se naapuri ainakin, se Juha.
- Ei se ole maajussi, se on puutarhuri, minä oikaisin. – Ja se on varattu, ei sitä voi laskea mukaan.
- No kuka tässä mitään laskikaan, varattujahan me kaikki ollaan.
- Ja sitä paitsi ihan liian vanha meille kaikille, jatkoin ja käännyin mahalleni vaihteeksi.
- Miten niin? Miten vanha se sitten on?
- En mä tiedä, mutta liian vanha, jos sillä on Siirin ikäinen tytär.

Makailu ja auringonotto auttoi muuttamaan elämisen taas elämisen arvoiseksi ja iltapäivällä pystyimme jo syömään lounasta. Pelkäsin vähän, että Leena pitäisi pahana moista juhlimista, kun olin äiti ja kaikkea, mutta hän vaan naureskeli ja sanoi, että kun nyt olin päässyt tolpilleni hän voisikin lähteä tänään kotiin päin.
- Voit mennä, lupasin, kun Danni suostui jo suukottelemaan minua. Se oli tarkempi kuin alkometri.

Miila ja Jinna eivät vielä uskaltautuneet lähtemään, mutta pystyivät jo liikkumaan pystyasennossa, joten menimme katsomaan hevosia. Vesku oli ruokapöydässä kysynyt halusinko hänen ratsastavan Nikilläkin tänään ja hetken harkittuani olin nyökännyt. Pieni ammattilaisläpiratsastus tekisi sille hyvää. Hän oli sitten lähtenyt laittamaan sitä kuntoon ja me kävimme rapsuttelemassa Mustia laitumella ja leiriydyimme sitten kentän viereen.
- Vai tämmöstä sun elämä nykyään on, senkin prinsessa, Miila naljaili. Katsoin häntä kummissani samalla kun yritin estää Dannia riisumasta itseään. Bikinimme olivat pistäneet ajatuksia sen päähän.
- Maata röhnötät vaan, ruoka tehdään valmiiksi eteen, sun ei tarvii edes hevostasi itse ratsastaa.
- Älä nyt unta näe. Tää on pelkkää silmänlumetta, tavallisesti mä en pääse hellan ja tiskipöydän välistä muualle kun lappamaan paskaa tallista!

Oikeasti olin kovin tyytyväinen synttäreihini kun kankkunen katosi. Juoda olisi voinut vähän vähemmän, mutta nytpä ei tehnyt ihan heti mieli lähteä baanalle uudestaan, vähään aikaan ei tehnyt mieli edes saunasiideriä.
- Sun pitää kanssa päästä ulos rellestämään, mä voin olla kuskina, sanoin Veskulle illalla sängyssä.
- Miksi mä haluaisin ulos rellestämään?
- Huvin vuoksi, ja että mä saan nauraa kun oot kankkusessa, hymyilin kiltisti.
- En mä nauranut sulle ollenkaan, Vesku puolustautui.
- Mutta oisit sä saanut. Mä varmaan nauran sulle kyllä.
- En mä nyt ehdi, mä treenaan kisoihin.

Minun kisainnostukseni oli jotenkin lopahtanut helteiseen heinäkuuhun. En ollut jaksanut treenata oikein kunnolla, kuten Vesku, paremminkin olin vain ratsastellut ja välillä inspiraation iskiessä hypellyt vähän esteitä. Mustilla taas oli, kuten oli aina ollut, lukujärjestys, jota seurattiin niin tarkoin kuin mahdollista, ja Vesku oli tunnollinen.
- Mä tarvitsisin valmentajan, sanoin tyytymättömänä.
- Mihin?
- Valmentamaan. Vahtimaan. Komentamaan. Jos joku kävisi edes vaikka joka toinen viikko katsomassa miten menee niin mun olisi pakko harjoitellakin kunnolla ainakin välillä.
- Kyllä mä voin, jos kelpaan.
- Äh. Kelpaat tietysti, ihanasti, mutta sitten kun mä en olekaan tehnyt läksyjä niin mun on niin helppo puhua sut ympäri, kiusoittelin.

- Alota nyt opettelemalla kenttäkutonen ensi sunnuntaiksi ja tuutte mukaan kisoihin.
- Mulla on töitä. Saisitko sä Villen avuksi?
- Saan, se on sovittu jo. Mutta opettele silti. Saat esittää sen mulle sunnuntai-iltana, Vesku sanoi yrittäen näyttää määräävältä.
- Mulla on iltavuoro! vänkäsin vastaan.
- Ei sen jälkeen ole vielä pimeetä.
Kaivoinkin ohjelman esiin ja totesin, että antaa olla. Niki oli kadottanut vastalaukat kokonaan sen jälkeen kun olimme rakentaneet esteet. Epäilin, että niiden etsimisessä menisi kauemmin kuin vajaa viikko ja minua hymyilytti jo etukäteen kun suunnittelin millä keinoin puhuisin Veskun ympäri unohtamaan koko jutun sunnuntaina.

Seuraavanakin viikonloppuna Vesku olisi menossa, hän ahnehti kisoja nyt ennen kuin hänen kesälomansa loppui. Sen lisäksi että hän harjoitteli, hän aikoi kiertää viikolla Villen kanssa katsomassa hevosia, joten Danni alkoi taas käydä hoidossa. Villen uuden hevosen ostaminen oli ollut yhtä pitkää kuin leveääkin touhua, mutta ilmeisesti hän nyt oli saanut jo aika hyvin selville mitä oli hakemassa, kun kerran aikoi jo käydä ihan oikeita myyntihevosia katsomassa. Olisin mielelläni mennyt mukaan, mutta minä vaan tein töitä, niin kauan kun niitä oli. Elokuun puolessavälissä kaikki olisivat palanneet lomalta ja ellei kukaan katkaisisi luitaan tai muuta, kesätyöni olisi ohi. Se oli ihan hyvä juttu, ehtisin saada vähän vapaata ennen kuin alkaisin syyslukukauden.

Musti voitti ensimmäisen viikonlopun kisat, mutta Vesku näytti siitä huolimatta kovin miettiväiseltä sunnuntai-iltana.
- Mä mietin joko meidän pitäisi edetä tästä, hän sanoi lopulta kun olin aikani kovistellut miksei hän yksinkertaisesti riemuinnut.
- Sen kun etenette! Mitäs siinä häviät jos ilmottaudut vaikeampaan luokkaan?
- Jos siltä menee itseluottamus?
- Miten hevoselta vois mennä itseluottamus koulukisoissa? Lukeeko se tuomarin ajatukset että ”nyt se ei mennyt peräänannossa”?
- Mä soitan Hannalle, päätti Vesku kuin ei olisi kuullutkaan mitä sanoin ja niin hän teki.

- No, saitko luvan? kysyin vähän purevasti, kun hän palasi puhelintaan pyöritellen yläkerrasta.
- Parempaa, Hanna lupasi tulla omin silmin katsomaan missä me mennään, hän sanoi tyytyväisenä.
- Koska, nyt ennen kisoja?
- Huomenna.
- Apua! Täällä ei oo siivottu sen jälkeen kun Leena lähti! Nyt on kyllä sun vuoro imuroida, mars mars!
- Ei kun nyt mennään katsomaan miten se teidän ohjelma sujuu. Mä voin imuroida huomenna. Mä imuroin huomenna, aamulla, kunniasanalla!

Ihan siitä pelosta, että Hanna olisi meillä vielä silloinkin kun palaisin töistä ja joutuisin, tai pääsisin, näyttämään miten Niki kulki, suostuin. Mieluummin olisin lusmunnut ja mennyt nukkumaan, mutta se ei nyt tullut kysymykseen. Vesku nojaili kentäntolppaan arvioivan näköisenä sanomatta paljon mitään.
- No mitäs iloa susta siinä on ellet edes neuvo mua, tiuskaisin lopulta. Hannan tulo hermostutti minua yllättävän paljon.
- No ei mulla mitään noitakonsteja ole takataskussa.
- Olisit harjoitellut enemmän, sano vaan niin.

Silloin itkuhälyttimestä kuului jokin epämääräinen ääni, ensimmäistä kertaa ikinä, ja katsoimme sitä molemmat epäilevästi. Vesku lähti kuitenkin sisään tarkistamaan tilanteen ja sillä ehkä vältyimme riidalta. Kokeilin ihan piruuttani ratsastaa ohjelman läpi vielä kerran ja minusta se meni nyt paremmin, joten tulin vähän paremmalle tuulelle.

Stressasin Hannan vierailua koko työpäivän, vaikka olin itsekin miettinyt hänen kutsumistaan. Miksi hänen piti tulla näin äkkiarvaamatta? Olisin halunnut suursiivota ja harjoitella ratsastusta ensin ja varautua koko juttuun. Käydä vaikka kampaajallakin, ja ennen kaikkea valmistautua henkisesti vähän pidempään kuin eilisestä iltayöstä. Meinasin jakaa potilaille vääriä lääkkeitä ajatuksissani ja sitten viimeinen niitti oli kun hakiessani Dannia hoidosta sillä oli päällään kammottavan rumat vaatteet ja sen omat litimärkinä tiukkaan solmitussa muovipussissa.
- Sillä ei ole vaihtovaatteita täällä, sanoi hoitaja ystävällisen moittivasti.
- Voi, mä tiedän. En muistanu aamulla pakata mukaan.
Harmitti. Danni oli puettu harmaisiin, siniraidallisiin froteisiin trikoisiin ja kukalliseen liian isoon paitaan. Minun pitäisi salakuljettaa se yläkertaan ja laittaa sille jotain vähän aistikkaampaa päälle ennen kuin antaisin Hannan nähdä sen, jos hän nyt vielä olisi meillä.

Oli hyvinkin. Pihassa oli Hannan maasturi traikku perässään ja hetken mielijohteesta kokeilin auton konepeltiä kädelläni. Niin kylmä kuin kesäpäivänä vain saattoi olla. Hän oli ollut täällä jo jonkin aikaa enkä tiedä mistä päähäni pujahti ajatus, että he olisivat saattaneet Veskun kanssa naida naputtaa koko päivän ja nyt ottaa minut tyynen viattomina vastaan.
- Äitisi on idiootti, ilmoitin Dannille, joka olisi halunnut pois kainalostani mutta en laskenut. Ensin uudet vaatteet, ennen mitään muuta.

Vilkuilin arvioivasti ympärilleni sisällä ja totesin, että ainakin Vesku oli pintapuolisesti siivonnut, kuten oli luvannutkin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt paitsi pari kahvimukia keittiön pöydällä joten oletin heidän menneen talliin ja kiskoin itsellenikin ratsastushousut jalkaan, kunhan olin saanut Dannille ensin puhtaan paidan ja verkkarit. Sitten tein sille voileivän ja join itse kylmenneen kahvinlopun eteisen peilin edessä. Ripsiväri oli edelleen ripsissä kuten aamullakin, mutta hiukset kaipasivat kampaamista ennen kuin kohtaisin Hannan. Harjasin niitä freneettisesti kunnes huumorintajuni lopulta sai minut kiinni. En ollut käyttäytynyt yhtä idioottimaisesti vuosiin. Olin väleissä Hannan kanssa, hyvissä väleissä. Tämä oli nyt minun taloni ja tallini ja jos ei se ollutkaan ihan yhtä hieno kuin Hannan, oli se juuri sopiva meille ja sillä hyvä.

- Päivää, sanoin korostetun ystävällisesti kun löysin Veskun ja Hannan Mustin kanssa tallista. Naamastaan päätellen Vesku oli ratsastanut sillä jo; hän punoitti ja hänen tukkansa seisoi kosteana pystyssä kuin sitä olisi harottu pystyyn kypärän riisumisen jälkeen.
- Terve, sanoi Hanna kuulostaen ilahtuneelta nähdessään minut. Hän oli yhtä tyrmäävä kuin aina, vaikka olikin vain tavallisissa farkuissa ja T-paidassa ja hiukset poninhännällä. Dannia hän kutitti poskesta ja salaa tyytyväisenä katsoin miten tyttö katsoi häntä kulmakarvat rypyssä kuin miettien kuka tuo oli. Se oli huvittavan paljon Veskun näköinen kun sen ilme oli tuommoinen tuima.

- Mitäs tykkäät meidän paikasta? kysyin.
- Upea! Just passeli teille! Ja hevoset näkyy viihtyvän.
Minä hymyilin ylpeänä enkä voinut enää käsittää mitä oikein olin jännittänyt koko päivän.
- Niki, sanoi Danni ja ojensi kaipaavasti käsiään kohden Mustia.
- Hyss, ei se ole Niki, et sä saa ratsastaa Mustilla vielä.
- Hannan mielestä se on aika hyvässä kuosissa, ilmoitti Vesku. Hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin jokapäiväisellä äänellä lausutut vaatimattomat sanat.
- Kuulostaa hyvältä, naurahdin. Ellei Hanna olisi ollut kuuntelemassa ja katselemassa olisin sanonut ja kiusoitellut häntä enemmänkin, nyt tyydyin tökkäsemään sormella kylkiluiden väliin.

- Entä miten teillä menee Nikin kanssa? Hanna halusi tietää.
- Noo… aloitin. – Nyt ollaan otettu vähän kevyemmin tää heinäkuu.
- Koska aiot seuraavan kerran kisoihin?
- En mä pääse ainakaan ennen kuin kesätyöt loppuu, mä teen vuorotyötä, ja viikonloppuisinkin.
- Ja ne loppuu koska?
- Parin viikon päästä.
- Helppoa aata varmaan jo?
- Sitä varmaan voisi kokeilla, myönsin. En suorastaan narrannut, kyllä sitä lujalla harjoittelulla voisi mennä kokeilemaan, juuri ja juuri. Ei kuitenkaan ihan lähipäivinä.
- Aioitko sä ratsastaa tänään?
- Joo, jossain välissä. Katselin varpaitani hetken ja otin itseäni henkisesti niskasta kiinni. - Me ollaan vähän kesäterässä, sä varmaan pyörryt, mutta jos haluat nähdä…
- Voin mä vähän katsella, lupasi Hanna.
- Syödään ensin, sanoi Vesku.

Meillä oli grilliruokaa ja sen kanssa puuhaillessa tuli juteltua kaikki kuulumiset ja Siirikin plopsahti paikalle tapansa mukaan.
- Ai, teillä on vieraita, hän sanoi pettyneenä ja pysähtyi soveliaan etäälle.
- Ei se haittaa, haluatko sä kanansiiven? kysyin ystävällisesti, mutta Siiri oli unohtunut tuijottamaan Hannaa.
- Mä tiedän kuka sä olet. Mulla on sun kuva mun leikekirjassa. Hän lysähti niille sijoilleen istumaan kuin hänen jalkansa olisivat pettäneet. Hanna hymyili hänelle ystävällisen virallisesti ja minä teeskentelin yskäiseväni peittääkseni hymyni. Sitten ojensin Siirille viimeisen kananpalan ja hän otti sen käteensä mutten nähnyt hänen haukkaavan siitä ennen kuin nousin ja sanoin lähteväni hakemaan Nikiä.

- Olihan toi se kilparatsastaja? Siiri huohotti kipittäessään perässäni.
- Olihan se. Se on Veskun vanha tuttu.
- Uskomatonta! Hän jäi seisomaan tallin eteen kahden vaiheille kuin ei olisi osannut päättää tullako minun mukaani vai palata tuijottamaan Hannaa.
- Mene ihmeessä juttelemaan sen kanssa, ei se pure. Niki on täällä vielä huomennakin, kehotin.
- En mä voi, en kehtaa! Siiri vinkaisi, eikä mennyt mihinkään.
- No sama se, saatpahan kohta kuulla miten se haukkuu mua.

En ratsastanut hyvin, eikä Nikikään esittänyt mitään kehuttavaa. Hanna katseli ensin epäuskoisen näköisenä mutta alkoi sitten pistää meitä järjestykseen pala palalta, pieni komento kerrallaan.
- Älä rasita ääntäsi, sanoin vähän ajan kuluttua kun hän käski minua pitämään käteni paikoillaan. - Ei sun kannata tuhlata muhun kykyjäsi. Mä olen lusmunnut monta viikkoa.
- Ja nyt sut pannaan ruotuun, sanoi Hanna äänellä, johon ei ollut vastaansanomista. – Saat elämäsi höykytyksen.

Niin sainkin. Fatalistisesti ajattelin, että sain mitä ansaitsin, mutta Niki-parka ei kyllä ollut ansainnut niin rankkaa ratsastustuntia, tai melkein kahta.
- Sääli nyt jo hevosta, pyysin lopulta.
- Se vaahtoaa, sanoi Siiri kunnioittavasti.
- Mäkin vaahtoan, huoahdin.
- Okei, lopetelkaa nyt sitten. Otetaan huomenna uusiksi, Hanna sanoi vastahakoisesti.
- Jäätkö sä tänne asumaan? kysyi Siiri haltioissaan.
- Mä ajattelin jäädä yöksi jos huolitaan. Mä toin yhden hevosen tohon lähelle klinikalle ja sen saa huomenna hakea pois. Ei tarttisi ajaa kotiin asti välillä.
- Mä kutsuisin mutta mä olen liian hengästynyt puhuakseni, sanoin.

Pesin ja loimitin hevosen ja sitten tein saman itselleni, kerrasta viisastuneena en enää toistamiseen aikonut istua leppeässäkään iltatuulessa hikisissä vaatteissa. Hannan seurassa en kuitenkaan aikonut esiintyä kulahtaneissa lempiverkkareissani vaan vedin jalkaan parhaimmin istuvat farkkuni ja tyköistuvan paidan joka olisi kelvannut vaikka ravintolaan. Muut olivat sillä aikaa keräytyneet takaisin nurmikolle grillin viereen ja Siiri näkyi jo uskaltavan puhua Hannalle.
- Oisko pitäny lämmittää sauna? huomasin kysyä liittyessäni seuraan.
- Ei, me siirryttiin suoraan saunakaljoihin, Hanna sanoi.
- Tossa on sullekin, osoitti Vesku styroksista kylmälaukkua.
- Kiitos mutta mä en ole vielä toipunut synttäreistä. Joko sä veit Dannin nukkumaan?
- Jo, se nukahti nurmikolle.

Hanna kertoi talli- ja kisakuulumisia ja Siiri imi joka sanan lojuen hänen jaloissaan kuin lemmikkikoira aina siihen asti kunnes pihatietä saapuvan auton valokeilat pyyhkäisivät meitä.
- Voi ei, isi! hän voihkaisi.
- Ei ihme, kello on jo vaikka mitä, sanoi Vesku. Juha näytti, ei nyt hurjistuneelta mutta hiukan kimmastuneelta marssiessaan nuotiopiiriimme.
- Siiri kotiin, kello on satakakskymmentä.
- Älä nyt, me unohdettiin komentaa se kotiin kun meillä oli niin kivaa, sanoin ja taputin lepyttelevästi häntä käsivarrelle.
- Ai, hän sanoi ja näytti vasta huomaavan Hannan. Vesku esitteli heidät ja kutsui seuraan. Hänelläkin taisi olla vähän huono omatunto siitä päätellen, että hän ojensi viimeisen olutpullon Juhalle.
- Tästä alkaa tulla paha tapa, vaimo napottaa vieläkin Jessin synttäreistä, naapuri naurahti mutta istui alas.
- Syytön minä siihen olen, enhän mä ollut edes kotona, tuhahdin kun hän näytti katsovan minua syyttävästi. – En mä tiennytkään että täällä bailattiin sitten koko yö. Enhän mä ollut paikalla.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   4.3.15 18:17:50

Päivän pätkäääää...
T: vieroitusoireista kärsivä
kiitos

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.3.15 19:50:37

Tulee, tulee!
-----------
10.

Petasin Hannalle sängyn Alin henkilökohtaiseen makuuhuoneeseen, joka nykyään toimi vierashuoneenamme.
- Mihin aikaan jatketaan höykytystä huomenna? hän kysyi toivotettuaan jo hyvää yötä.
- Ei ole väliä, mulla on vapaapäivä, haukottelin. – Lopultakin.
- Mihin aikaan te nousette?
- Seitsemältä.
- Vapaapäivänä? Lomalla? Olettepa hyveellisiä.
- Danni nousee seitsemältä. Se ei jätä paljon vaihtoehtoja. Mutta nuku sä kaikin mokomin, ei me yleensä aamuisin kauheasti metelöidä.

Hanna lampsi kuitenkin keittiöön puoli kahdeksan jälkeen tarmokkaan ja tehokkaan ja hyvin nukkuneen näköisenä. Olin herännyt hyvällä tuulella, hyräilin radiossa parhaillaan soivaa kappaletta ja tanssimme Veskun kanssa Dannille puurokauhatanssia. Nolostuin melkein kellariin kun Hanna tirskahti äkkiä takanani.
- Hups, sanoin ja punastuin. Vesku sen kuin nauroi ja niin Hannakin.
- Älä nyt, toi on suunnilleen herttasinta mitä oon nähnyt sen jälkeen kun viimeksi kävin varsoja katsomassa.

Hän näytti siltä kuin olisi tarkoittanutkin sitä ja otti itselleen kahvimukin kaapista kuin olisi aina asunut täällä.
- Puuroa? tarjosin ja läväytin pöytään läjän lautasia. Hannan ilme pehmeni lisää.
- Koskahan mä olen saanut aamupuuroa viimeksi?
- Rikas tyttö rukka, tuhahdin, tarkoitukseni oli ollut sanoa se ihan hiljaa, itsekseni mutta tietenkin Hanna kuuli.
- Oi, tää on uskomatonta! hän nauroi. – Te ootte uskomattomia! Täällä on hauskaa, saanko mä muuttaa teille?
- Viikkorahaa et saa, sanoi Vesku vakavana mutta suupieli nykien.
- Mä en ole ollut näin hyvällä tuulella ennen aamukahdeksaa vuosiin. Paitsi jos en oo vielä mennyt nukkumaan.

Olin jo paljon rennompi ratsastuksen suhteen. Hanna oli nähnyt pahimman jo eilen. Yksi yönseutu oli kuitenkin vähän lyhyt hetki sulatella eilistä ja Niki tuntui satulaan ihan eri hevoselta. Jos se eilen oli vastustellut työntekoa jääräpäisyyttään ja juossut karkuun apuja tänään se teki sitä koska se ei yksinkertaisesti jaksanut. Se suorastaan riehui mutta tunsin hevoseni. Railakkaan pukkisarjan jälkeen ilmoitin Hannalle, että meille riitti.
- Et sä voi lopettaa siihen että se yrittää heittää sut selästä, Hanna väitti vastaan.
- Se yritti koska se ei jaksa. Eilinen oli liian rankkaa. Mä tunnen sen.
- No sitten saat kyllä ruveta kasvattamaan sen kuntoa.
- Kyllä mä alankin, lupasin. Aioin muutenkin ruveta taas vähän tavoitteellisemmaksi, joku valmentaja pitäisi löytää, joku joka pelottaisi minua tarpeeksi tai joka olisi niin kallis etten raaskisi laiskotella. Hanna lupasi miettiä olisiko hänellä ketään tällä seudulla vaikuttavaa tuttua jota voisin kysyä.

Niki pääsi laitumelle ahmimaan ansaitsemaansa vihreää ruohoa ja minä valmistauduin vahtimaan Dannia Veskun ottaessa hevosteluvuoron. Istuimme kentän aidan taakse katsomaan, Hanna ei näyttänyt aikovankaan höykyttää Veskua mitenkään, vaikka seurasikin katseellaan ratsukon liikkeitä hajamielisesti.
- Se ei ole yhtä hieno kuin Wot, hän lausahti.
- Miten se voisi olla, sen emähän on vaan pieni ruikku virolainen, sanoin yrittäen piilottaa loukkaantumiseni.
- Kyllä se silti on hieno. Ihan hiton hieno nelivuotiaaksi.

Sulin takaisin ja sanoin että sieti ollakin kun Vesku oli sen syntymästä asti suunnitellut millintarkasti jokaisen liikkeensä sen kouluttamiseksi.
- Joskus mä en ole varma rakastaako se enemmän Dannia vai tota hevosta, sanoin puoliksi leikilläni, kun Vesku huikkasi lähtevänsä kiertämään laitumet vielä lopuksi.
- Kai toi oli vitsi, Hanna sanoi katsoen minua tutkivasti jäänsinisillä silmillään.
- Tietysti oli, sanoin ja kutitin Dannia mahasta. Se oli päättänyt tehdä tuttavuutta Hannan kanssa ja oli kiivennyt hänen syliinsä. Hanna oli ensin näyttänyt siltä kuin se olisi ollut jokin lisko tai muu ällötys, mutta urheasti hän oli antanut lapsen istua reisillään ja oli lopulta jopa ottanut siitä kiinni kun se oli ollut keikahtamaisillaan maahan.

- Mä voin vielä ihan hyvin pidellä vauvoja mutta tää ei oo enää vauva, Hanna sanoi. – Ihan kuin se alkaisi olla oikea ihminen. Mua hirvittää kun mä en ymmärrä mitä se ajattelee. Jos se olisi varsa mä tietäsin ihan tarkkaan sen ilmeestä.
- Se ajattelee suunnilleen samoin susta, mutta se on valmis tekemään tuttavuutta kun se kerran tunki sun syliisi, sanoin katsoen Dannia jonka katse oli kiinnittynyt Hannan kasvoihin. Hellyydenpuuska valtasi minut ja nappasin sen siitä suukoteltavaksi ja sitten heittäydyin makuulle ja laitoin sen ratsastamaan mahani päällä. – Mä en tosiaankaan alunperin halunnut tätä, mutta en vaihtaisi pois mistään hinnasta, tunnustin äkillisessä avoimuudenpuuskassa.
- Niin kai, Hanna sanoi latteasti ja vilkaisi Veskun perään. Musti oli jo melkein laitumen portilla asti.

- Entäs se eilinen? hän kysyi sitten ja sama jäätävä kiinteä katse palasi minuun.
- Eilinen? No... mähän varotin sua että me ollaan vaan köpötelty jonkin aikaa. Kai nyt hevosetkin kaipaa vähän kesälomaa.
- Enhän mä nyt sitä tarkottanut.
- Vaan? Katsoin häntä ymmälläni.
- No se mies. Mitä teidän välillä oikein on?

Olin, jos mahdollista, vielä enemmän ymmälläni.
- Mikä mies? Eihän… ai, puhutko sä Juhasta?
- Se isä, Hanna vahvisti.
- No ei todellakaan mitään, mistä sä tommosta sait päähäsi? Minun oli pakko nauraa.
- Älä viitsi, onhan mulla silmät päässä.
- Mä en ymmärrä mitä sä oikein vihjailet, sanoin ja katsoin häntä sekä ihmeissäni että epäilevänä. Oliko tämä joku yltiöovela juoni, kehräsikö Hanna kokoon jotain juttua jonka avulla hän yrittäisi päästä Veskun ja minun väliin? Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui ehkä aavistuksen verran epävarmaksi.
- Ehkä sä et ole kiinnostunut siitä mutta sitten se on susta. Mun tuntosarveni ei valehtele.
- Älä nyt näe harhoja, kivahdin. – Se on ikivanha, naimisissa ja sillä on lapsia. Me vaan perittiin se muiden naapureiden mukana. Sillä ei varmaan ole mitään syytä olla kiinnostunut musta eikä mulle ole tosiaankaan tullut mieleenkään ajatella sitä sillä lailla. Eikä ketään muutakaan, sen puoleen.

Hannan katse viipyi minussa vielä, mutta lopulta hän kohautti olkapäitään.
- Ei sitten, ehkä mä kuvittelin, ja ellen niin eihän sun mulle tarvitse uskoutua.
- Ei mulle tosta tullut mieleen muuta kuin että sä keksit taas yhden tavan päästä sotkemaan Veskun ja mun välejä, kivahdin. Kerrankin päin naamaa.
- Kyllä mä Veskua ajattelinkin, mutta mähän olen menossa naimisiin, unohditko sen? Kiukustumiseni näytti huvittavan Hannaa.
- Mitä sä tarkoitit että ajattelit Veskua?
- Että kävisi sääliksi jos sä pettäisit sitä.
- Mulle ei ole ikinä tullut mieleenkään pettää sitä, sanoin jörösti ja keskustelu taukosi muutamiksi epämukaviksi minuuteiksi, kunnes ajatusteni hurjasti haparoitua muutaman hetken kysyin Hannan hääsuunnitelmista.

- En mä ole niitä itse edes miettinyt, sitä varten on äiti ja kaaso, hän sanoi kevyesti, mutta taas hänen ilmeensä muuttui hiukan.
- Sä olet rakastunut, sanoin voitonriemuisena. – Hahaa, Sydäntenmurskaaja-Hanna on lopultakin nalkissa. Mun tuntosarvet sanoo niin!
- Monet ihmiset on jos ne aikoo naimisiin, Hanna sanoi arvokkaasti. – Mielenkiintoista että sullakin on tuntosarvet. Omituista vaan miten ne toimii muiden suhteen kuin itsesi.
- Mä en edelleenkään…
- Okei okei, pidä pääs. Mun täytyy joka tapauksessa ruveta lähtemään, täytyy hakea se elukka pois klinikalta.
- Miksi se siellä on?
- Sudenhampaat.

Hanna nousi ylös ja niin minäkin. Huolimatta hänen typeristä vihjailuistaan tunsin outoa toveruutta, varmaankin koska hän oli melkein punastunut kun olin ruvennut puhumaan tulevista häistä. Ihan kuin hän olisikin sittenkin inhimillinen olento.
- Sä olet erittäin omituinen naisihminen, lausahdin.
- Mä olen olettanut olevani ihan normaali.
- Sä et ole normaali mistään kohden, ja kaikista epänormaaleinta on, että jostain syystä mä silti pidän susta.
Nyt Hanna punastui kaulaansa myöten.
- Oletko sä ihan tosissasi? Taidat olla ensimmäinen naispuolinen ihminen joka mulle ikinä sanoo noin.
- Mitäs oot tommonen narttu.

Kun Hanna oli kerännyt vähäiset tavaransa oli Veskukin ehtinyt jo hoitaa Mustikan pois ja seisoimme keskellä pihaa Hannan traikkuyhdistelmän vieressä jättämässä virallisia jäähyväisiä. Olisimme olleet kuin perhepotretista jos Danni olisi suostunut poseeraamaan kiltisti sylissä, mutta sillä oli henki päällä ja kauniin kiiltävä traileri kiinnosti sitä kovasti. Se yritti yrittämistään kiivetä sen lokasuojan päälle. Hanna istui kuskinpenkillä heilutellen pitkiä varsamaisia sääriään ja yritti yllyttää Veskua viemään Musti laatuarvosteluun ja toinen toistaan hienompiin kisoihin.
- Tai lainaa sitä mulle vähäksi aikaa, mä kisaan sillä loppusyksyn.

Vesku meni miettiväisen näköiseksi mutta minä toppuuttelin.
- Ei sitä voi täältä viedä mihinkään. Nikille tulee tylsää yksin.
- Mä voin lainata teille jonkun kaveriksi siksi aikaa, Hanna sanoi huolettomasti.
- Niki ei ystävysty helposti. Mitä sä Mustia himoat, eikö sulla ole omia hevosia tarpeeksi? ihmettelin.
- Tuloksia mä siltä haluan. Jälkeläisnäyttöjä mun orille.
- Niin tietysti. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos Wotin ensimmäinen varsa osoittautuisi huippuratsuksi Hanna saisi potkia köyhimpiä tammanomistajia pois jonosta, eikä haittaisi vaikka se olikin vahinkovarsa.

- Mieti nyt kumminkin, Hanna kehotti ja näytti siltä kuin aikoisi lopultakin todella lähteä. Vesku nappasi Dannin pois trailerin pyörän edestä, mutta ennen kuin Hanna ehti edes sulkea autonovea ajoi pihaan toinen auto, Ketojen sininen Opel.
- Johan noilla nyt on alvariinsa asiaa tänne, mutisin kun Siiri loikkasi ulos autosta ennen kuin se oli edes kunnolla ehtinyt pysähtyä. Ei niin, että se olisi minua aiemmin mitenkään haitannut mutta sen jälkeen mitä Hanna oli äsken vihjaillut minulla oli vähän epämukava olo. Kirkkaassa auringonpaisteessa näin hyvin autoon sisään, Joonaskin istui takapenkillä ja Juha rullasi ikkunansa kokonaan auki. Tuijotin häntä otsa rypyssä kunnes tajusin tuijottavani ja käänsin katseeni pois.
- Tulkaa meidän kanssa uimaan! sanoi Siiri. Hänellä oli päällään uimapuku ja sen yllä vain pikkuinen rantahame ja kun tarkemmin katsoin Joonas piteli uimarengasta.

- Kuulostaispa hienolta, sanoi Vesku ja haroi ratsastaessa hiestynyttä tukkaansa katsoen minua. – Mennäänkö?
Kohautin hartioitani. Minullekin oli tullut hiki Nikin kanssa ja olo oli tahmea, mutta en tiennyt olisiko kovin virkistävää mennä Dannin kanssa rantaan. Sitten huomasin Hannan katsovan minua sivusilmällä ja uhmapäissäni suostuin. Jos minulla olisi jotain vispilänkauppaa meneillään jonkun kanssa niin en kai kehtaisi lähteä julkiselle uimarannalle hänen ja lapsilauman ja aviopuolison kanssa? Tilanne olisi vähintäänkin kiusallinen.
- Voidaanhan me, mutta ei olla kauan. Uidaan ja lähdetään sitten pois.

- Lähtekää, mä lähden tästä sinne klinikalle, naurahti Hanna ja sulki lopultakin autonsa oven. Ei hän kuitenkaan mihinkään lähtenyt ennen kuin palasin hakemasta aurinkorasvaa, pyyhkeitä ja uimapukuja vaan jutteli siellä vielä puoliksi ulkona ikkunastaan. Siiri tuijotti häntä edelleen palvovasti ja ikävä kyllä, niin minusta näyttivät tekevän Vesku ja Juhakin. Tai sitten hän puhui jotain erityisen mielenkiintoista. Olin iloinen, että hän oli lähdössä.
- Valmis, ilmoitin. – Haluatko sä Vesku käydä vaihtamassa vaatteet? Olin itse heittänyt ratsastushousut ja –kengät pois ja vetänyt päälleni jo bikinit ja mekon.
- Joo, kai sinne on kivempi mennä shortseissa. Hän antoi Dannin minulle ja tulin ajatelleeksi miten kummasti siihen tottui, että se oli aina kainalossa, joskin joskus toivoin että se olisi ollut apinanpoikanen ja osannut itse pitää kiinni. Vaikka silloin minun tietysti olisi pitänyt olla karvainen, joten ei ehkä kuitenkaan.

- Jäit suustasi kiinni, sanoin Hannalle lievästi vihjaillen kun Vesku meni ja hän irvisti minulle hyväntuulisesti.
- Kyllä mä olen menossa, älä huolehdi. Tuli vaan mieleen yks Milla. Mun mielestä se muutti tännepäin, se oli mulla töissä joskus mutta lähti opiskelemaan ratsuttajaksi. Voisin penkoa sulle sen puhelinnumeron, tai ottaa selvää mitä se tekee nykyään.
- Ota vaan, sanoin mielissäni.
- En mä tiedä miten paljon siitä on opettamaan, mutta ainakin se voi kiljua sulle että kädet alas ja selkä suoraan.
- Osaa Jessi ne, sanoi Siiri uskollisena.
- No ei se siltä eilen näyttänyt, Hanna tuhahti ja käynnisti lopultakin autonsa. – Nyt mä menen, soitellaan!

Hyppäsin taaksepäin kun traileri kanttasi uhkaavan läheltä ja sitten hän oli poissa.
- Tuletteko meidän kyytiin? kysyi Juha.
- Ei kun me otetaan oma auto ja ajetaan perässä. Ei ole niin ahdasta ja me päästään pois ennen kuin Danni polttaa nahkansa, jos te viivytte kauemmin.
- No ei mekään kovin kauan voida olla. Hommia olisi vaikka miten mutta kun tuli luvattua.
- Me ei olla ainakaan viikkoon oltu uimassa, vaikka on ollu näin kuuma, huomautti Siiri loukkaantuneella äänellä ja Joonas alkoi ilmaista takapenkiltä että tässä oli jo seisty ihan tarpeeksi kauan.

Uimaranta ei ollut kovin kummoinen eikä edes ihan lähellä, mutta ei siellä sitten ollut ihan hirveästi ihmisiäkään. Paljon, toki, olihan lämmin päivä ja lomakausi, mutta sekaan mahtui vielä. Joonas oli painelemassa suoraa päätä veteen Siirin perässä mutta Juha nappasi poikaa kädestä kiinni.
- Ota vaatteet pois. Odota mua. Ota uimarengas.
Danni ei ollut ihan yhtä innokas mutta se ei vielä ollutkaan tajunnut veden läheisyyttä. Kinasimme Veskun kanssa hetken kumpi pääsisi ensin uimaan ja hän jäi uhrautuvaisena ensin rantaveteen pitämään Dannia kädestä kiinni sen tepsutellessa, tai T-paidan selkämyksestä kun se alkoi räiskyttää vettä käsillään ja kiljua. Ei Juhakaan päästänyt Joonasta kovin syvälle uimarenkaasta huolimatta. Kahlasin veteen, uin pienen lenkin ja sukelsin niin että hiukseni huuhtoutuivat viileällä vedellä. Siiri olisi halunnut leikkiä ja sukellella kanssani mutta en minä enää osannut.
- Mä olen tylsä aikuinen. Mä menen rantaan että Veskukin pääsee uimaan, sanoin, vaikka hän yritti houkutella minua seisomaan käsilläni. En halunnut, siinä meni aina vettä nenään ja korviin.

Istuin matalaan rantaveteen Dannin kanssa ja Juha uitti Joonasta parin metrin päässä. Pienenä, tai teininä, uimaranta oli aina ollut kauhean jännä paikka. Siellä saattoi vesileikeissä vahingossa päästä hipaisemaan salaista ihastusta ja jos oli oikein hyvä säkä saattoi vaikka onnistua sukeltamaan sen tietyn jalkoihin ja vetämään tämän nurin. Ensimmäisen suukkonikin olin saanut uimarannassa, olin tainnut olla Siirin ikäinen, en ainakaan paljon vanhempi. Jotain siitä kihelmöivästä jännityksestä palasi mieleen nyt kun löysin itseni katselemasta Juhaa kuin en olisi ennen miesvartaloa nähnyt. Minua nolotti kun tajusin sen, ihan kuin olisin ollut esiteini taas. Hätkähdin ja taisin punastuakin kun hän tuli viereeni istumaan.
- Eikö Joonas huku nyt? kysyin jotain sanoakseni.
- Se lupasi pysyä matalassa. Kyllä se nyt muistaa kun ensimmäinen innostus meni.

Minulla oli jotenkin syyllinen olo siinä, vaikken ollut tehnyt mitään pahaa, enkä edes ajatellut. Jotenkin epämukava myös, vaikka bikinini olivat ihan säädyllistä sorttia eivätkä kainalokarvani tursunneet enkä totisesti huomannut Juhan vilkuilevan minua mitenkään sopimattomasti. Hän jutteli vaan tavalliseen tapaansa. Kai oli sitten ollut synti katsella vierasta miestä ja huomata tämän rusketusrajat siinä missä T-paidan hihat tai shortsit olivat loppuneet ja jäntevät… puraisin itseäni poskesta ja totesin että Vesku oli onneksi jo kahlaamassa takaisin päin.
- Lähdetään jo kotiin, sanoin.
- Joo, mennään, Ville tulee pian ja sitten me ajetaan katsomaan yhtä hevosta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.3.15 18:50:12

11.

Ville haki Veskun, he lähtisivät jonnekin Tampereen suuntaan ja kuulemma pariinkin eri paikkaan. Danni ja minä siivosimme karsinat ja sitten se alkoi olla päiväunien tarpeessa. Mietin niitä itsekin mutta en saanut unta. Olin ahdistunut. Minusta tuntui kuin olisin pettänyt Veskua ihan vain tuijottamalla naapurinukon lihaksia ja näin mielessäni pelkkiä ruskettuneita jalkoja ja käsivarsia ja vatsaa ja märkiä uimashortseja ja etsin epätoivoisesti jotain muuta ajattelemisen aihetta. Silloin muistin Alin päiväkirjan ja nappasin sen riemastuneena ja tuntematta siitä asiasta vähääkään omantunnontuskia.

Juha unohtui saman tien kun aloin tavailla Alin kuvausta Ilsen tupaantuliaisbileistä. Järkevä nuori nainen oli kännännyt siellä ja antanut Stumpin saattaa itsensä kotiin. Hän kuvaili varsin lennokkaasti miten he olivat istuneet keskellä yötä autiossa Marjaniemessä bussipysäkillä pussailemassa ja halailemassa. En tiennyt uskoako silmiäni, en ollut ikinä kuvitellut Alia sentyyppiseksi että hän sekoaisi toisten poikaystäviin, ja aikamoista itseruoskintaa hän oli sitten itsekin harjoittanut. Ja Ilse ei saa ikinä, ikinä kuulla että mä olen käyttäytynyt noin ällöttävästi! No, minä en ainakaan aikonut kertoa kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen, josko sillä nyt enää edes olisi mitään merkitystä kenellekään.

Ali jatkoi kertomalla uudesta kisahevosestaan, Nijinskystä, jonka muistin kuvasta satulahuoneen seinällä, mutta sitten yläkerrasta kuului ääntä ja minun täytyi laittaa opus pois. Löytyisiköhän sieltä muitakin jymyjuttuja kuin että Ali ja Stumppi olivat joskus kuherrelleet Ilsen selän takana? Äidistäni en ainakaan ollut edelleenkään löytänyt mitään mainintaa.

Iltapäivä juosten Dannin perässä pihaa ylös ja alas tuntui vähän tylsältä ajatukselta, joten pakkasin sen autoon ja lähdin ostoksille. Olin huvikseni mittaillut sen keväällisiä vaatteita ja todennut, että niistä ei olisi enää syksyllä käyttöön, se oli venynyt pituutta kuin herneenvarsi. Sen kengätkin olivat ahtaat, joten saatoin kerrankin lähteä shoppailemaan oikein hyvällä omallatunnolla.

Ei kaupoissakäyntikään Dannin kanssa mitään herkkua ollut kyllä, ennen kuin se nukahti rattaisiin. Sitten saatoin sovittaa sille kenkiä ja pääsin itsekin sovituskoppiin muutaman kerran. Alennusmyynnit olivat olleet menossa jo niin monta viikkoa, etteivät ne oikeastaan enää olleet ollenkaan menossa, mutta kaikista kaupoista löytyi kuitenkin joku poistomyyntirekki tai –kori. Tein hienoja löytöjä ja palasin kotiin hyvillä mielin. Shoppailu oli niin terapeuttista touhua, kestin vallan hyvin sen jälkeen Dannin perässä juoksemisen, mikä loppui vasta kun Siiri tuli illemmalla kylään. Olin iloinen hänen näkemisestään, jopa yksitoistavuotiaasta oli enemmän juttuseuraa kuin puolitoistavuotiaasta.

- Hevoset ei taida kaivata harjausta, hän arveli pettyneen näköisenä kun näki minun istuvan terassin portailla kädet saippuavaahdossa. Olin hakenut lämmintä vettä pariin ämpäriin ja pesin harjoja. Se oli hommaa, jossa ei tarvinnut koko ajan vilkuilla missä Danni juoksi, se nimittäin auttoi innokkaasti.
- Ei kaipaa, me ratsastettiinkin jo aamulla ennen kuin Hanna lähti.
- Mäkin voin pestä niitä, Siiri ehdotti sitten kun ei kerran parempaakaan ollut tarjolla.
- Ole hyvä! Suoristauduin ja tein hänelle tilaa vadin ääressä. Taas käytin lapsityövoimaa mutta tuo homma oli kyllä ihan hauskaa, ainakin näin kun ei tarvinnut jäädyttää sormiaan.
- Arvaa mitä mä tajusin tänään, sanoi Siiri keskustelusävyyn.
- No?
- Että Musti on se varsa joka oli täällä kun mä olin pieni.
- Niin onkin, se syntyi täällä.
- Muistikohan se paikkoja nyt kun se tuli takaisin?

Syvennyimme oikein mielenkiintoiseen pohdiskeluun siitä, mitä hevoset muistivat ja miten pitkään, siitä siirryimme moniaisiin muihin aiheisiin. Siiri oli kyllä mukava lapsi. Hän oli aika pikkuvanha, mutta tässä ihan lähellä ei ymmärtääkseni asunut juuri muita lapsia, eikä Joonaksestakaan vielä ollut ainakaan kauan ollut hänelle minkäänlaista seuraa, joten eipä ollut ihme.
- Mä haluaisin niin kauheasti oikeille ratsastustunneille, hän huokasi haikeasti.
- Miten pitkä matka tästä on sinne ratsastuskoululle?
- Yli kymmenen kilometriä, kun joutuu kiertämään kirkonkylän kautta. Jos tosta suon yli pääsisikin niin se lyhentäisi ainakin puolet.
- Älä hitossa lähde kokeilemaan, kielsin kauhistuneena. Näin jo silmissäni suonsilmään hukkuneen lapsen.
- En tietenkään, ei kukaan ole niin hullu että sinne menisi.

Kävin hakemassa Dannille kuivat vaatteet ja pyyhkeen kun harjat alkoivat kaikki olla siistissä rivissä terassinkaiteella ja sitten lohdutin Siiriä:
- No ainahan sä voit käydä täällä köpöttelemässä. Ainakin sulla on sitten parempi tasapaino ja istunta kuin kaikilla muilla kun joskus pääset tunneille.
- Saisinko mä mennä sillä ilman satulaa? Eikö se olisi parempi?
- Olisi. Ja miksei, jos haluat. Mutta ei vielä laukkaa, siinä se saattaa innostua.

Kävimme yhdessä hakemassa hevoset sisään ja ruokimme ne. Yleensä Danni oli jo nukkumassa siinä vaiheessa mutta nyt se oli pirteä kuin peipponen, olihan se nukkunut normaalien päiväunien lisäksi kauppareissunkin ja minun piti ratkaista dilemma miten saada kaikki järjestymään loukkaamatta Siiriä epäluottamuksella. Hänen en voinut antaa taluttaa Mustia, toisaalta en itsekään voinut ottaa sitä Danni kainalossa, luotin kyllä siihen noin yleisesti ottaen, mutta jos se keksisi ruveta orheilemaan jostain omituisesta syystä tarvitsisin molemmat käteni sen palauttamiseksi tälle planeetalle.
- Pidä siitä kiinni toisella kädellä, neuvoin sitten Siiriä kun nostin Dannin Nikin selkään. Tyttö tarrasi Dannin pulleaan sääreen ja tuskin muisti pitää riimunnarusta kiinni, mutta onneksi Niki tiesi minne oltiin menossa. Olin silti tyytyväinen kun ei Vesku ollut näkemässä ja huokaisin itsekin helpotuksesta kun mitään ei sattunut.

- Pitäisköhän sun ruveta lähtemään kotiin ennen kuin tarvitsee taas tulla hakemaan? ehdotin varovaisesti Siirille kun edelleen pirteä Danni oli syönyt iltapalansa terassinportailla.
- Ei mun tarvii, isi lupasi tulla hakemaan mut kun se tulee asioilta, Siiri sanoi ja samassa mahani tuntui kiertyvän solmuun.
- Mikä sulle tuli? Siiri kysyi kauhistuneena.
- Huono olo, sanoin voipuneena. – Kato Dannia hetki, mun pitää käydä vessassa.
Päättelin, että olin syönyt jotain sopimatonta, vaikka ei nyt juuri oksettanutkaan. Olikohan se parsakaali ollut jo vähän liian iäkäs? Kalpea olin kyllä ja silmät näyttivät seisovan liian suurina päässä. Tuijotin niihin pitkän aikaa ennen kuin pesin kasvoni kylmällä vedellä ja palasin ulos.
- Oletko sä kipeä? kysyi Siiri huolestuneena.
- Toivottavasti en. Nyt tuntuu jo paremmalta. Saa nähdä ehtiikö Vesku ja Ville kotiin pian, ois kiva kuulla millasia hevosia ne on nähneet.

Juha ehti tulla ensin ja sen sijaan että hän olisi vain odottanut Siirin nousevan kyytiin hän nousi autosta ja kantoi takakontista matalan pahvilaatikon terassin portaille.
- Mistä hyvästä? kysyin kun kurkistin sinne ja näin siellä muutamia kurkkuja ja tomaatteja.
- Liian käyriä ja pieniä myytäväksi.
- Jaa, no kiitos, sanoin ja poimin sieltä pari kaikista pienintä tomaattia, joista annoin toisen Dannille. Ne olivat tuskin ison mansikan kokoisia ja Danni, joka tänä kesänä oli ihastunut niin kovin pieniin, pyöreisiin, punaisiin asioihin söi sen alle minuutissa. Maistoin itsekin omaani ja totesin, että se oli aika paljon paremman makuinen kuin kaupan. Olisin sanonut sen mutta suuni oli täynnä ja kun olin saanut nielaistua ja vilkaisin ylöspäin näin Juhan naamasta, että ilmeeni oli tainnut kertoa kaiken tarpeellisen. Niin kuin ehkä sekin, että Danni oli laatikolla kaivamassa itselleen toista ja samoin Siiri.

- Ei paskempaa, lausuin.
- Ei niin, Juha sanoi häivähdys ylpeyttä äänessään.
- Mistä tuli mieleen, jatkoin, kun olin miettinyt millä hän niitä oikein kasvatti. – Meidän siirtolava alkaa olla täysi. Onko sulla tarvista hevosenkikkaroille vai tilaanko mä virallisen vaihtajan?
- Mä voisin hakea vähäsen, mutta koko lavaa en huoli. Juhakin otti tomaatin ja istui rivin jatkoksi rappusille.
- Hassua ettei se maistu näissä, sanoin ja otin itsekin uuden.
- Ei ne saakaan sitä ennen kuin se on ainakin vuoden muhinu.

En ollut tiennyt, että lannoitus ja kompostointi oli niin mielenkiintoista. Juttelimme siitä kunnes Danni alkoi näyttää väsyneeltä.
- Mun täytyy viedä lapsi nukkumaan.
- Ootko sä huomenna kotona jos mä tulen vähän tyhjentämään sitä lavaa?
- Täällä mä olen koko päivän.

Vesku ja Ville tulivat kauhean myöhään, olin jo itsekin ehtinyt sänkyyn missä olin vuoroin torkkunut vuoroin tuijottanut puhelinta miettien, pitäisikö minun soittaa Veskulle. Ei kai kukaan antanut koeratsastaa hevosiaan iltayöllä? Toisaalta en ollut ihan varma siitä miten pitkälle Tampereen taakse he olivat olleet menossa, menisi paluumatkaankin aikaa.
- Löysikö Ville hevosen? kysyin kun havahduin siihen, että Vesku tuli sänkyyn.
- Ei kun aamulla lähdetään itäsuuntaan. Ei kai sua haittaa?
- Ei kai, haukottelin. Jos he aikoivat taas kiertää useamman paikan ja viipyä pimeään asti ei olisi mitään ideaa lähteä Dannin kanssa mukaan. Ei se viihtyisi niin pitkiä matkoja autossa, ja olinhan sitä paitsi sanonut Juhalle olevani kotona. – Meneekö sulla koko päivä? Teenkö mä jotain Mustin kanssa?
- Jos vaan pystyt, jos Siiri tulee vaikka apuun. Ville on niin hidas hämäläinen, jos me kierretään kaikki neljä paikkaa mitä se aikoi meillä menee ainakin näin kauan huomennakin.
- Ihan kiva. Oisinkohan mä niin härski että veisin Dannin hoitoon.

Ville tuli aikaisin aamulla taas, ja pojat ottivat Dannin mukaan viedäkseen sen päiväkotiin ja jatkaakseen siitä matkaa ensin Elimäelle ja sitten ties minne.
- Olisi kiva kiertää katsomassa myyntihevosia, sanoin vähän kateellisena ojentaessani heille mukaan muovipussillisen puhtaita, viikattuja varavaatteita Dannille päiväkotiin jätettäväksi.
- Meille näkyy siunaantuvan niitä ihan etsimättäkin, sanoi Vesku.
- No niin… kun tulee ohittamattomia tilaisuuksia. Pitäiskö käydä Oonan luona katsomassa onko sillä mitään kivoja uusia virolaisponeja? Pikkiriikkisiä?

Vesku ei viitsinyt edes vastata siihen vaan nousi autoon ja he ajoivat pois. Minä lähdin siivoamaan karsinat, mikä nyt oli hoidettu viidessä minuutissa kun hevoset olivat ulkona suurimman osan aikaa. Vain yöksi otimme ne aina sisään. Vähän pelotti että joku kävisi ne yöllä tarhasta ryöväämässä, tallissa ne olivat kuitenkin lukon ja kettingin takana.

Päätin hoitaa hevosten liikutuksenkin saman tien, sitten voisin mennä suihkuun ja miettiä mitä seuraavaksi. Hannan käynti oli jättänyt asioita pörisemään päähäni ja Niki selvästi yllättyi kun halusinkin väännellä ja käännellä sitä oikein huolella. Se oli jo alkanut tottua siihen, että elämä oli mukavaa ja helppoa, enimmäkseen syömistä ja välillä vähän kevyttä juoksentelua kentällä. Se intoutui vallan pukittelemaan kun yritin houkutella sitä käyttämään takapäätään kunnolla.
- Sä taidat luulla että me kasvatetaan susta jouluateriaa, moitin sitä kun vein sitä lopuksi takaisin laitumelle. – Ja semmonen susta tuleekin, jos ei huvita tehdä töitä.

Mustin kanssa en yrittänytkään tehdä mitään hankalaa, se oli Veskun hommia. Ajattelin vain yksinkertaisesti antaa sen liikkua ja verrytellä lihaksiaan, silläkin oli menty pari päivää aika rankasti kun Veskun oli pitänyt näyttää Hannalle. Niinpä en viitsinyt ottaa edes satulaa vaan kiipesin aidalta sen selkään. Sen ravi ei kyllä ollut yhtä miellyttävä kuin Nikin, mikä sekään ei ollut yhtä mukava kuin Mansikalla, mutta olisi se töyssyttänyt minua yhtä lailla satulassakin. Pian aloin kuitenkin kuvitella, että häntäluuni päälle oli kehittymässä rakko ja katua. Yritin arvioida aikaa ja että joko voisin lopetella, mutta eihän minulla kelloa ollut. Jospa laukassa olisi mukavampi istua.

Itse asiassa ei ollut, Mustin askeleet olivat niin isot, että tuntui kuin olisin joka askeleella liikkunut kymmenen senttiä edestakaisin. Saisikohan se hiertymiä minusta? Se kuitenkin liikkui halukkaasti joten annoin sen laukata, kunnes se yhtäkkiä arvaamatta ensin pysähtyi ja sitten kiepahti tuijottamaan pihalle pää pystyssä kuin hirvellä. Se oli tapahtunut ilman mitään ennakkovaroitusta ja minä joka olin ollut täysin ajatuksissani jatkamassa eteenpäin löysinkin itseni äkkiä hevosen jaloista. Nousin kiireesti pystyyn ennen kuin jäisin kavioiden alle jos se siitä liikahtaisi jonnekin päin. Niki ei olisi missään tapauksessa tallonut minua, mutta Mustista en ollut yhtä varma.

Kun tuuli ei enää suhissut korvissani kuulin itsekin räminän pihalta. Juhan auto rullasi tallinkulmalle ja pysähtyi siihen, sen perässä oli alumiininen peräkärry joka varmaan oli tyhjänä iloisesti pomppinut kaikissa kuopissa.
- No ei ihme että säikähdit, tuhahdin Mustille ja silitin sen kaulaa. Se tuijotti edelleen epäluuloisena tallin suuntaan mutta en voinut muuta kuin yrittää kiinnittää sen huomion itseeni. Minun olisi pakko kiivetä takaisin selkään, vaikkei se oikein nyt houkutellutkaan kun hevonen tuntui melkein tärisevän jännityksestä. Meni hetki ennen kuin sain sen edes tajuamaan, että halusin taluttaa sen aidan vierelle.

- En kai mä tiputtanut sua? kysyi Juha huolestuneen näköisenä, hän oli tullut aidan taakse. Kysymys oli kai aika turha, hiekka vaan pöllysi housuistani kun yritin sutia takapuoltani puhtaaksi.
- Kyllä mä tein sen ihan itse, mutta kiitos kuitenkin.
- Tarviitko sä apua?
- En muuta mutta jos maltat olla siirtämättä tota kärryä ton pidemmälle kymmeneen minuuttiin että mä pääsen jonkinlaiseen kunnialliseen päätökseen tässä.
- Toki, hän lupasi ja jäi aitaan nojaillen katsomaan miten kiipesin takaisin selkään ja houkuttelin Mustin jatkamaan laukkaa. Kun räminää ei enää kuulunut se lakkasi sitten vilkuilemasta autoa ja kärryä ja alkoi pärskyä. Se oli hyvä merkki ja päätin lopettaa siihen ennen enempiä haavereita.

Loppukävelyn jälkeen sain päähäni taluttaa Mustin katsomaan sitä tappajaperäkärryä. En ollut varma miten lähelle se suostuisi tulemaan mutta oli selvää että aika lähelle sen oli tultava, kun auto oli tallin oven vieressä. Merkillistä kyllä se ei enää vieroksunutkaan sitä, se ei kiinnostanut sitä pätkän vertaa.
- Voinko mä nyt siirtää sen tallin taakse? kysyi Juha nöyrästi.
- Siirrä pois, me mennään talliin. Lapioita on tuolla tallin toisessa päädyssä. Kai sä semmosen tarviit, ellei Lasse nyt just satu ajamaan traktorilla ohi.

Suihkuttelin tottumuksesta Mustinkin jalat kylmällä vedellä, vaikkei niissä mitään vikaa ollut ikinä ollutkaan ja harjailin sitä vielä ennen kuin palautin sen Nikin seuraan. Nyt voisin pestä vähän pyykkiä. Paitsi että kiersin kuitenkin tallin takaa missä Juha lappoi tavaraa siirtolavalta peräkärryynsä.
- Haluatko sä apua? kysyin velvollisuudentuntoisesti ja kohteliaisuuttani.
- Näh… tää mitään naisten hommia ole.
Se sai minut takajaloilleni. Vesku ei olisi mokomaa uskaltanut ikinä sanoa.
- Kuule naisvoimin se lava on pääasiassa täytettykin, napautin ja menin hakemaan lapion. Näin kerta kaikkiaan punaista jos joku rupesi vääntämään sovinistivitsejä kuulteni. Kärpäsiä surraavan kasan lapioiminen ei ollut kuumana kesäpäivänä ihan mieluisten hommien kärjessä, mutta adrenaliinilla se meni.
- Se oli vitsi, Juha yritti selittää pysähtyessään nojaamaan lapioon ja hengähtämään.
- Huono vitsi. Alas lappaa, ei se sinne itsekseen ryömi.

Siihen mennessä kun kärry oli täynnä olin jo kuitenkin leppynyt. Ehkä lapioiminen oli vienyt voimat niin ettei niitä enää riittänyt vihanpitoon.
- Ovela kaveri, naurahdin ja istuin tallinseinää vasten pyyhkimään hikeä otsaltani.
- Kiitos avusta, ei sun olisi tarvinnut.
- Ei oliskaan. Ai että, nyt tekisi uiminen hyvää. Katselin käsivarsiani, joissa oli hien ja turpeen sekaisia ruskeita rantuja ja totesin, että ratsastushousut saisivat painua pesukoneeseen myös.
- No mennään.
Katsoin Juhaa hitaasti.
- Tän kuorman kanssako kävisit kiepauttamassa uimarannan kautta?
- No vaikka. Ellei mennä teidän autolla.
- Vesku tappaisi mut jos istuisin mersuun näillä housuilla. Mutta hei, otetaan paku! Piristyneenä nousin pystyyn, hypähtämisestä ei oikein voinut puhua.

- Onko sulla uikkarit? käännyin kysymään lähtiessäni hakemaan omiani. Juha oli astunut autonsa luo penkomaan takapenkin kaaosta.
- Täällä ne on, meidän kaikki eiliset tavarat. Uimarengaskin on.
- Hienoa, mutisin kuvitellessani yön yli autossa hautuneita märkiä pyyhkeitä ja uimapukuja, mutta eivät ne ehkä vielä tänään olisi homeessa.

Muistin reitin ja viimeinen metsäpätkä olikin mielenkiintoinen taival matalapohjaisella pakettiautolla. Toivoin hartaasti, ettei parkkipaikka olisi sen täydempi kuin edellispäivänäkään, sillä ellei siellä olisi tarpeeksi tilaa kääntää pakua saisin peruuttaa takaisin isolle tielle. Ajatus ei houkutellut hiukkaakaan. Nyt tilaa oli jonkin verran ja päätin kääntää auton valmiiksi lähtöä varten, sillä se oli hikistä hommaa, ja sama oli tässä vaiheessa hiota vähän lisää kun kohta kerran pääsisi uimaan.
- Seuraava hevosauto hommataan ohjaustehostimella, sanoin kun auto oli lopulta minusta hyvin kohdillaan metsänreunassa, nokka kotia kohden. – Ja mä vaihdan ensin uikkarit koska mä olen nainen! jatkoin piruillen ja kiipesin sivuovesta sisään autoon. Se oli ihan loistava uimakoppi.

Uiminen oli virkistävää ja sitten istuimme rantakiville juttelemaan ja kuivattelemaan. Jostain tuli siinä mieleeni hailea muistikuva edellispäiväisistä teinityttötunnelmista ja vaikka se olikin naurettava, muuttui oloni yhtäkkiä taas vähän epämukavaksi. Ei uimisessa tietenkään ollut mitään pahaa, mutta tulin äkkiä hyvin tietoiseksi siitä, että vieressäni oli puolialaston mies.
- Mennäänkö pois, sanoin vaisusti. Keskustelu oli kuollut jo hetki sitten kun en ollut muistanut vastata vaikka Juha oli kysynyt minulta jotain.
- Joo, kai se on lähdettävä jatkamaan hommia, Juha huokaisi kuin olisin herättänyt hänet.

En saanut enää kiskotuksi saastaisia vaatteitani puhtaalle iholleni, vaihtovaatteitahan en tietenkään ollut muistanut ottaa, joten käärin vain pyyhkeen ympärilleni kun lähdin ajamaan kotiin. Enhän aikonut pysähtyä mihinkään matkalla joten ketä se häiritsi.
- Kiitos kyydityksestä, sanoi Juha virallisesti kun pääsimme pihaamme ja sammutin auton.
- Ei kestä. Kävelin terassille ja sytytin tupakan hänen mennessä omalle autolleen, joka kohta ajoi pihastamme pois peräkärryineen. Toivoin ettei hän ollut loukkaantunut kun olin yhtäkkiä heittäytynyt hiljaiseksi ja halunnut päästä hänestä eroon. Se olisi ollut sääli. Päätin olla vastedes hänelle oikein ystävällinen.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   5.3.15 21:05:25

Koska on vaan tää ja Kuuseen kurkottaja luettavana, niin mä suorastaan vaadin, että sä laitat aina kaksi pätkää päivässä! Muuten sun täytyy pistää jo niin paljon tuoreempaa tekstiä, että uudet lukijaparat hämmentyy (siis jos aletaan lasten näkökulmasta lukemaan).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.3.15 21:19:25

Hahah, pakko sanoa, että perustelu kuulostaa jotenkin hassusti järkevältä :D
Tässä nyt siksikin, että mä taidan olla huomenna menossa niin, etten tiedä, mihin aikaan huomisen palasen ehdin laittaa.
-------------------------
12.

Päästiin elokuulle ja aloin laskea jäljellä olevia työpäiviäni: niitä ei ollut monta enää. Oli sääli että kun minun lomantapaiseni oli alkamassa vietti Vesku omasta lomastaan viimeisiä päiviä, mutta hän oli edelleen työporukkansa juniori ja oli saanut kärsiä siitä lomia jaettaessa. Joku kollegoista oli halunnut aloittaa juuri kun koulut alkoivat päästäkseen saattamaan ekaluokkalaistaan aamuisin. Toisaalta ei kai voinut pitää kovin valitettavana jos joutui lomalle heinäkuussa, parhaaseen aikaan.

Ville oli löytänyt hakemansa hevosen ja väänsi nyt kättä myyjän kanssa hinnasta ja siitä kuka maksaisi eläinlääkärintarkastuksen ja kuvaukset ja missä ne tehtäisiin. Väitteli kai lähinnä lämpimikseen voittaakseen vähän aikaa, sillä Oonan talli oli kuulemma hetkellisesti ihan täynnä uusia myyntihevosia eikä hänellä ollut sille vielä paikkaa ennen kuin joku lähtisi sieltä pois. Kyseessä oli kolmivuotias nuori lupaus, jonka suvusta Vesku sanoi Villen saaneen maksaa muutaman tuhatlappusen ylimääräistä. Ellei se olisi ollut tamma olisin ehdottanut, että hän voisi tuoda sen meille vähäksi aikaa, mutta en halunnut nähdä mitä tapahtuisi jos talliin tulisi hurmaava tyttöhevonen ja Mustin olisi tarkoitus siitä huolimatta pysyä heppoisten lankojen takana laitumella.

Hannan lupaamasta mahdollisesta ratsastuksenopettajasta ei kuulunut mitään mutta en viitsinyt soitella peräänkään. Jo Hannan oma käynti oli saanut minuun vähän ryhtiä enkä enää vain hömpsötellyt Nikin kanssa. Vesku piti minulle välillä jonkinlaista tunnintapaistakin ja aloin kallistua siihen, että jostain etsisin sopivat koulukisat ja kävisin kokeilemassa mitä meistä sanottaisiin.

Ja sitten minun oli pakko käydä Helsingissä ensimmäistä kertaa sitten muuttomme. Äiti oli ruvennut soittelemaan tihenevään tahtiin, hänellä oli yksinäistä eikä hän saanut seinäänsä naulaa taulua varten ja miksi olin hylännyt hänet?
- Se alkaa ihan oikeasti kuulostaa vähän höppänältä, sanoin Veskulle melkein peloissani kun olin luvannut ajaa sinne heti ensimmäisenä vapaapäivänäni.
- Sillä oli kallonmurtuma, kai se nyt jotain jälkiä jättää.
- Mun täytyy löytää sille joku mies, joka pitää siitä huolen, en mä halua ruveta hoitamaan sitä vielä.
- Laita nettiin ilmoitus.

En nyt ollut ihan tosissani mutta ehkä ihan häivähdyksen verran. Minusta oli raskasta olla se ainoa jolle äiti soitteli kun oli jotain vailla. Missä kaikki hänen ystävänsä oikein olivat, vai eikö semmoisia enää ollutkaan? Matkalla hänen luokseen tein äkkinäisen päätöksen ja soitin ex-isäpuolelleni, Matille. Kysyin, oliko hänellä porakonetta ja ehtisikö hän tulla laittamaan yhden naulan seinään. En minä kiviseinälle pärjäisi vaikka äiti niin tuntui kuvittelevan, vaikka tuijottaisin sitä miten pistävästi. Matti lupasikin, joskin vasta hetken mietittyään ja jäin aprikoimaan oliko hän suostunut vain koska oli niin hyvätapainen ettei kehdannut kieltäytyä kun pyysin vai olisiko ollut niin onnellisesti, että hän halusikin tavata äidin. No, se ei enää ollut minun asiani, olinpahan kuitenkin yrittänyt jotain.

Totesin, että äidin asiat olivat ihan kunnossa. Kaksio oli siisti ja Alissa samaten, joskin Danni oli kasvanut sen melkein kiinni kesän aikana. Se oli hämmästyttävää, Alissa oli aina ollut isompi mutta niin vaan minun keskoseni oli venynyt yhtä pitkäksi.
- Täällähän on hienoa, sanoin katsellen ympärilleni vaikuttuneena. Missään ei ollut mitään ylimääräistä, edes päivän lehteä, ja kaikki paikat kiilsivät.
- Ei mulla ole ollut muuta tekemistä kuin siivota. Vaikka en mä kaikkea pysty siivoamaankaan, mulla käy kotiapu ja ne hoitaa lattiat ja ikkunat ja semmoset, äiti selitti taputtaen keppiään, joka hänellä edelleen oli aina ulottuvillaan. – Mutta on mulla uutisiakin. Hienoja uutisia.
- No?
- Olen saanut töitä.

Se oli tosiaan hieno uutinen. Nyt äiti tapaisi väkisinkin muita ihmisiä, hankkisi jonkinlaisen elämän enkä minä olisi se ainoa aikuinen kenen kanssa hän saattoi jutella. Kyselin tarkasti kaiken mahdollisen mutta ei hän vielä tietenkään osannut juuri muuta sanoa kuin että jonkinlaista toimistohommaa se oli. Olipahan kuitenkin jotain hauskempaa keskusteltavaa kuin hänen yksinäisyytensä.

Sain viivyttyä yli tunnin, mutta sitten minusta tuntui että oli aika lähteä. En keksinyt enää mitään puhumista, mikä oli tukalaa.
- Näin pianko te menette, äiti sanoi pettyneenä kun aloin pistää Dannille kenkiä jalkaan.
- Pian? Johan tässä on oltu.
Hän ei muistanut tauluaan enkä minä viitsinyt muistuttaa. Tulkoon yllätyksenä se, että Matti kohta soittaisi ovikelloa pora kädessään.
- Et kai sä ole Stumpista mitään kuullut? hän kysyi kun olimme jo eteisessä.
- Enpä oo tainnut. Tiesin, että Miila tapaili isäänsä edelleen silloin tällöin ja oli tavannut sen uuden tyttöystävänkin, mutta sitä en aikonut mainita. Oletin äidin kuvittelevan, ettei kukaan edes mutkan kautta tuttu alentuisi pitämään Stumppiin yhteyttä ja minun puolestani hän sai pysyä siinä uskossa.

Kun nyt kerran olimme täällä kaupungissa halusin käydä tallillakin. Siellä oli tuttuja hevosia Mansikka ja Bronski eikä sitten sen enempää. Oonalla oli onneksi aikaa ja hän esitteli minulle ne kaikki.
- Sun täytyy olla miljonääri jos olet noin paljon tehnyt hevoskauppaa jo tänä kesänä, epäilin.
- Hahaa, sanoi Oona kolkosti. – Hyvä etten oo tehny persnettoa.
- Huijaat, totesin minä enkä kuunnellut hänen selityksiään. Tuskin hän sitä olisi tehnyt ellei siitä olisi saanut leivän päälle mitään.
- Nyt tapahtui kyllä kaikkien aikojen mittavirhe, tää myytiin mulle 130-senttisenä, Oona esitteli viimeisen uusista hevosista, joka oli sisällä tallissa. Kurkistin karsinaan ja näin maailman sievimmän pienen ponin, joka oli tuskin 120-senttinen.

- Oi, onko se kiltti?
- On, mutta sano nyt hyvä ihminen kenet mä pistän sen selkään? Tuolla ottaisi sunkin jalat maahan.
- Sun täytyy värvätä joku ratsastuskoulun oppilaista? Avasin oven ja menin sisään rapsuttelemaan pientä ponia, joka kohotti uteliaana turpaansa ja osutti sen ensimmäiseksi Dannin jalkaan. Se oli kauniimpi kuin mikään poni minkä olin ikinä nähnyt, ja Danni katsoi sitä silmät suurina. Se puolestaan ei ollut koskaan nähnyt niin pientä hevosta, eikä sen väristäkään, harmaata. Se ei varmaan tiennyt mikä se on.

- Voiko sillä ajaa? kysyin silitellen ponin selkää. Se ei ollut pullea kuten shetlanninponit, se näytti miniatyyrikokoiselta arabilta.
- No en mä tiedä, eihän mulla nyt mitään ponikärryjä ole. Mä meinasin lähettää sen samalla kyydillä takasin mutta se oli niin nätti etten mä voinut ja nyt harmittaa.
- Miten niin?
- Koska mä ajattelin että mä saan sen myytyä kahdessa päivässä enkä tajunnut ennen kuin myöhemmin että enhän mä sitä kuitenkaan myy mihin tahansa. Sitä on nyt käyny katsomassa yksi ipana joka oli vasta yhdeksän mutta melkein jo sun kokoinen ja sitten yks perhe jolla oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäsiä…
- Ja nyt se seisoo täällä ja syö, nyökyttelin. Kyllä minä Oonan tiesin, oli olevinaan hevoskauppias mutta useammin kuin kerran tiesin hänen lopettaneen kaupanhieronnan jos asiakkaat olivat olleet hänen mielestään vääränlaisia. Tälle kaunokaiselle olisi vaikea löytää tarpeeksi hyviä omistajia.

- Paiskaakohan se Dannin ketoon jos mä pistän sen sen selkään? mietin.
- Ei harmaata aavistusta. Kokeile.
- Huomaa, ettei sulla ole lapsia, tuhahdin. – En mä voi, Dannin kypärä ei oo mukana, enkä mä halua sen kuvittelevan että ilman kypärää voi ratsastaa. Mikä sen nimi on?
- Wicca.
- Tamma?
- Joo.
- Luojan kiitos. Sanoin sen ihan tosissani. Tuo karamellinkaunis otus olisi pyörinyt mielessäni perheriitaan asti, mutta en tosiaankaan halunnut tammaa sotkemaan hevospoikiemme elämää, ja meidän elämäämme. Ei ennen kuin sitten joskus omassa paikassamme, missä olisi oriinkestäviä tarhoja. - Myy se Ilselle, Karoliina alkaa olla sopivassa iässä, ehdotin Oonalle.
- Mietin mä sitäkin mutta ei niillä taida olla aikaa.

- Haetaan sille kypärä koululta ja kokeillaan miten se toimii talutusratsuna, Oona innostui kuitenkin ja lähti hakemaan pienimmän ratsastuskypärän minkä olin ikinä nähnyt. Dannin hellehatun päälle asetettuna se ei ollut paljonkaan liian suuri.
- Taluta sinä, mä pidän Dannista kiinni, sanoin. Oona laittoi ponille suitset ja talutti sen pihalle, minä laskin Dannin sen selkään mutten päästänyt irti sen kainaloista. Saisin sitten napattua sen turvaan jos poni hypähtäisi sivulle tai jotain muuta arvaamatonta. Ei se kuitenkaan pomppinut, tikutti vaan eteenpäin Oonan perässä.
- Mun pitää ottaa siitä Veskulle kuva. Pidätkö sä Dannista kiinni, ihan varmuuden vuoksi? innostuin lopulta.
- En mä halua kuvaan. Kai se siellä itsekin pysyy. Mä pidän ponin paikoillaan.
- Istu hiljaa ja pidä harjasta kiinni, sanoin Dannille ja astuin pari askelta taaksepäin kännykkä valmiina. Siitä tulisi otos, jonka voisi laittaa Dannin seinälle. Varhaisimpia hevosmuistojani.

Enempää vierailuja en tahtonut sille päivälle tunkea, vaikka olisikin ollut kiva käydä katsomassa myös Miilaa ja Jinnaa ja kotiväkeä. Danni alkoi väsähtää ja voisin tulla taas uudelleen jonain muuna päivänä lomallani. Sitä paitsi kun nyt lähtisimme voisimme ehtiä kotiin ennen kuin Vesku tulisi töistä, ehkä olisin jopa ehtinyt pikkuvaimoilla ruoan valmiiksi siksi.

- Naapureita ei oo näkynyt vähään aikaan, huomautti Vesku kun istuimme iltaa terassilla vähän elokuun puolivälin jälkeen. Siitä oli tullut tapa ja minusta se oli aika huvittavaa. Jos meillä olisi ollut vielä keinutuolit eikä rottinkikalusteet olisimme olleet kuin vanhainkodista kun istuimme vierekkäin katsellen hevosia ja lukien, usein jopa ihan juttelematta. Mistä sitä juttua kahden kesken olisi riittänyt kaikiksi illoiksi?
- Mä mietin just ihan samaa, tunnustin. Siiri ei ollut käynyt pariin päivään ollenkaan ja Juhaa en ollut nähnyt sen jälkeen kun olimme käyneet uimassa ja molemmat asiat häiritsivät minua aika rankasti.
- Mutta kai Siirilläkin alkoi jo koulu.
- Mitä sen ikäsen koulu nyt voi viedä aikaa? Eikä kai sen vanhemmat voi olla niin häijyjä ettei päästä sitä kouluiltoina mihinkään?
- Pitäähän läksyt tehdä.
- Ei niillä varmaan ole läksyjä koko illaksi, ei ainakaan heti ensimmäisinä päivinä. Saisi tulla se tyttö vaan, mua alkaa väsyttää kun joudun joka päivä itse harjaamaan Nikin, yritin murjaista huonon vitsin.
- Kai ne ilmestyy, Vesku huokaisi ja laittoi kirjansa pois. – Haluatko sä mennä laittamaan Dannin nukkumaan vai ratsastaa ekana? Se meinaa nukahtaa paikoilleen.
- Ihan sama, sanoin, vaikka inhosin ihmisiä jotka vastasivat ”ihan sama” mihinkään kysymykseen.

Vesku valitsi Dannin ja minä vaihdoin eteisessä ratsastushousut jalkaan. Olisin voinut hyvin ratsastaa jo päivälläkin, sillä Danni oli ollut hoidossa tänään, mutta olin sen sijaan tuhlannut päivän Helsingissä kampaajalla ja shoppailemassa. Miila oli sanonut minua niin metsittyneeksi etten kehtaisi palata kouluun ennen kuin hiuksilleni olisi tehty jotain enkä uskaltanut olla uskomatta häntä. Vilkaisin itseäni kymmenennen kerran arvioivasti peilistä, mutta tukka näytti edelleen ihan hyvältä. Olisi sääli litistää se kypärän alle.

Niki tuli portille vastaan, mistä päättelin että se oli hyvällä tuulella ja täynnä työintoa. Minä en ollut, joten harjasin sen aika pintapuolisesti ja jätin satulankin pois. Olin kyllä ratsastanut tavoitteellisesti jo monta päivää, nyt voisi vähän humpsutella välillä. Miten toivoinkaan, että täällä olisi edes vähän enemmän maastoilumahdollisuuksia! Voisin tietysti ravata pihatietä edestakaisin tai sitten mennä lainaamaan Kedon pihatietä, joka oli pidempi, siellä olisi voinut ottaa vaikka laukkapätkiäkin jos voisi olla varma etteivät he juuri olleet liikkeellä autolla ja tulisi äkkiarvaamatta vastaan. Sinne en kuitenkaan nyt halunnut lähteä, kun en tiennyt olivatko he jostain syystä suutuksissaan meille. Kävelin vaan laitumenlaitaa ja sitten sain päähän rakentaa kentälle pienen ristikkoesteen. Sen ylittäminen ilman satulaa tekisi hyvää tasapainolleni ja Nikillä olisi hauskaa.

- Turvaliivi, sanoi Vesku kun tuli sisältä ja näki mitä olin tekemässä.
- Se on niin kuuma. Mitä mä sillä, eihän mulla ole satulaakaan.
- Niin just. Ajattelit tehdä musta yksinhuoltajan. Mä haen sen.
Tietysti pukeuduin siihen, vaikka yleensä silloin kun menin ilman satulaa Nikikin ymmärsi ettei oltu niin tosissaan ja oli paljon rennompi. Hyppelimme ehkä 40-senttistä ristikkoa kaikessa rauhassa löysässä ravissa, eikä se tehnyt elettäkään kiikuttaakseen minua minnekään.
- Mä mitään liiviä ois tarvinnut, kato nyt.
- Nostanko mä sitä?
- No nosta, sanoin yllytyshulluna ja Vesku teki siitä pystyesteen. Nyt Nikiinkin tuli jo vähän vauhtia ja hypyt tuntuivat ihan hypyiltä eivätkä loikahduksilta.

- Nosta vielä, komensin.
- Mikä sulla on? Haetko satulan sitten?
- Ei kun mä haluan kokeilla miten korkeissa mä pysyn selässä ilman.
Vesku jupisi mutta nosti puomia vähän lisää. Ei se vieläkään korkea ollut, ehkä 70-senttinen sikäli kun pystyin selästä arvioimaan. Ylitimme sen kerran, mutta sitten itsesuojeluvaistoni alkoi toimia. Niki alkoi innostua ja sen vauhti esteen jälkeen alkoi muistuttaa normaalioloja. Keskipakoisvoima meinasi tiputtaa minut kaarteessa esteen jälkeen.
- Ei enempää, Vesku ilmoitti.
- Joo, ei tarvii, tää riittää. Mä alan ravailla.

Vesku lähti hakemaan Mustia ja kun hän palasi oli hänellä seuraa, Siiri, lopultakin.
- Siiri-hyvä, missä sä oikeen olet ollut? Mä olen ollut ihan helisemässä kun sua ei oo näkynyt, kysyin moittivasti ja pysäytin Nikin. Tyttö näytti iloisesti yllättyneeltä ja alkoi pureskella palmikkonsa päätä, kuten usein teki.
- Meidän piti käydä ostamassa koulutavaroita ja semmosta, hän sanoi ja ojensi kätensä aidan välistä silittääkseen Nikin turpaa.
- Haluatko sä tulla loppukävelemään?
- Haluan! hän sanoi ja kipaisi talliin hakemaan kypäräänsä, joka oli asunut siellä vakituisesti jo jonkin aikaa. Autoin hänet selkään ja aloin itse purkaa estettä pois Veskun ja Mustin tieltä ja marmatin siinä Siirille, miten hävytöntä oli yhtäkkiä tuolla tavoin hylätä ystävänsä. Sitten lopetin äkkiä, kun mieleeni tuli, että hän saattaisi ottaa sen ihan tosissaan.

- Ei me aiottu hylätä teitä, meidän vaan piti käydä kaupungissa, ja isin piti korjata kasvihuone kun se romahti.
- No hyvä, selitys hyväksytty.
- Mutta nyt teidän pitää tulla meille kylään. Teidän vuoro, äiti sanoi.
- Ai, koska?
- Odota nyt, isi tuo kutsukortin kunhan äiti saa ne tehtyä. Mä vaan juoksin tänne etukäteen kun se ei saanut niitä koristeita millään liimattua suoraan ja meinasi hermostua.
Kutsukortti? Mitä tuo lapsi oikein puhui?

Se selvisi vähän myöhemmin kun näin laitumenlaitaa lähestyvän toisenkin, laihan hahmon. Juha tuli viereeni nojailemaan kentän aitaan, jonka takana Siiri ja Niki kävelivät.
- Missä sä olet piilotellut? kysyin iloisena nähdessäni hänet ja vielä iloisempana siitä, ettei minulla ollut sitä ujostelevaa teinioloa, mikä taas viimeksi uimarannassa oli iskenyt ja mykistänyt minut. Toisaalta, nyt mies oli täysissä pukeissa eikä yhtä lähellä.
- Kiireitä, hän totesi lyhyesti, mutta hymyili sitten nopeasti toisella suupielellään. – Ihan kuin oisit kaivannut.
- Tietysti, ensin sua näkee joka päivä ja sitten ei yhtäkkiä enää ollenkaan. Että ollaanko me yhtäkkiä riidoissa tai jotain. Katsoin häntä tarkkaan kuin varmistuakseni siitä, että vitsailimme.

- Nyt on teidän vuoro tulla meille, lopultakin, hän sanoi ja ojensi käteeni pienen kirjekuoren jonka kulmassa oli ravunkuva.
- Mistä hyvästä? kysyin avatessani sitä. Sisällä oli kauniisti käsin tekstattu kortti.
- Meillä on rapujuhlat aina näin elokuussa, ensi perjantaina, Juha selitti, vaikka olin jo ehtinyt lukea kortista saman.
- Mä en taida osata syödä rapuja, en ole koskaan kokeillut, naurahdin.
- Kuoret otetaan pois. Saksia ei syödä.
- Jaa, no ton verran mä olisin ehkä just arvannut. Mutta kiitos kutsusta, toivottavasti Veskulla ei oo mitään inhottavaa yövuoroa sillon. Siiri, mä luulen että se Niki on kävellyt nyt tarpeeksi, jatkoin samaan hengenvetoon, sillä Vesku ja Musti tulivat tallista.

- Lähdetään kotiin, Juha sanoi tyttärelleen.
- En mä voi, mun täytyy hoitaa hevonen! Siiri pani vastaan ja liukui alas Nikin selästä.
- Kyllä mä, sanoin samaan aikaan kun Juha sanoi äänellä, mikä ei rohkaissut vastaväitteisiin, että huomenna oli koulupäivä. Siiri ojensi ohjat vastahakoisesti minulle.
- Tuu huomenna, mä olen kotona koko päivän, ehdotin ja hänen ilmeensä muuttui tyytyväisemmäksi. Kohta Siiri livahti kuitenkin perässäni talliin.
- Isi jäi Veskun kanssa juttelemaan, nyt mä voin hoitaa sen, hän ilmoitti riemuissaan. Katsoin, miten hän vaihtoi Nikille riimun suitsien tilalle täsmälleen kuten olin neuvonut ja laittoi sen kiinni pesupaikalle. Välillä hän vilkuili minua kuin tarkistaakseen että teki oikein ja nyökkäsin rohkaisevasti. Miten nyt voisi kylmettää jalkoja väärin? Menin rehuvarastoon nostamaan heiniä kärryyn ja mittaamaan kauraa ämpäriin.

- Miksei teidän äiti ikinä pistäydy täällä? kysyin hetken mielijohteesta kun palasin talliin. Nikin korvat lennähtivät pystyyn kun se näki kärryt joita työnsin edelläni.
- Se haluaa vaan istua ja lukea kun Joonas on mennyt nukkumaan. Se sanoo että sitten kun me ollaan rikastuttu se ei enää ikinä tee mitään muuta kuin lukee.
- Mitä se lukee?
- Isi sanoo aina että se lukee kaiken mikä ei juokse karkuun. Se on lukenut ainakin puoli kirjastoa, sanoi Siiri ylpeänä.
- No jos sä olet tullut yhtään äitiisi niin mä voisin jonain sadepäivänä purkaa meidän kirjalaatikot ja lainata sulle pari ratsastusopusta, tuumin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   5.3.15 21:43:35

Jeeejee! Kiitos kiitos. Mä kyllä tykkään näistä pätkistä kovin, ehkä osasyy on sekin, että toi oma ipana on kanssa innokas heppatyttö (vaatii tallilla aina kypärän päähän ja "attastaa!", niin ja sit se myös huomauttaa, jos unohtaa satulan laittaa ponille)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   6.3.15 21:44:53

Kuulostais kyllä hyvältä se kaks pätkää päivässä ;) Mahtaako tänään enää tulla?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.3.15 21:46:44

Joo, ehdin jo kotiin nettitreffeiltä.
Huomatkaa nyt, että tässä _on_ kaksi!
----------------------
13.

Ketojen rapujuhlapäivänä taivas repesi satamaan tasan kello kuusitoista ja toivoin totisesti, että heillä oli myös suunnitelma b jos aikomuksena oli ollut järjestää pihajuhlat. Vettä tuli niin, että jos minulla olisi ollut Dannille jokin turvallinen paikka mihin jättää se varttitunniksi olisin juossut pelastamaan hevoset sisään. Neiti oli kuitenkin niin ehtiväinen nykyään, etten voinut muuta kuin katsoa ikkunasta mustia hahmoja, jotka seisoivat puiden suojissa laitumella ja odottaa, että Vesku ehtisi töistä kotiin. Ehkä ne eivät sulaisi sinne kuitenkaan.

Illan juhlat vähän jännittivät minua. En ollut koskaan ollut rapujuhlissa, ja vaikka nyt varmaan selviäisin rapujen perkauksesta minua vaivasi tilaisuuden luonne. Ne kuulostivat aikuisten juhlilta ja minä olin ollut oikeastaan vain nuorisobileissä – emmekä todennäköisesti tuntisi sieltä ketään muuta kuin isäntäväen ja heidätkin melko pintapuolisesti. Minulla oli mielikuva jostain ruotsalaisesta TV-ohjelmasta jossa istuttiin pitkän pöydän ympärillä ja laulettiin yhteislauluja ja juotiin määrättömästi snapseja. Onneksi Danni oli olemassa, jos siellä olisi kauhean ahdistavaa voisi aina lähteä pois sillä tekosyyllä, että sen piti päästä nukkumaan. Menemättä ei kuitenkaan voinut jättää, naapurisovun nimissä. Olin taas tavannut Saaran päivemmällä kauppareissulla ja hän oli näyttänyt oikein aidosti iloiselta kun olimme tulossa kun kerran Siiri kävi meillä päivittäin. Ja sitä paitsi kun olin kysynyt voisinko viedä jotain hän oli kysynyt, ehtisinkö mitenkään hakea Alkosta vähän valkoviiniä. Pakko se oli ainakin toimittaa.

Vesku ei tullut edes sisään kun näin hänen ajavan pihaan vaan marssi suoraan laitumelle hakemaan elikoita. Ne eivät liikahtaneetkaan puun alta vastaan, joten ei kai niillä siellä kauhean kurjaa ollut sitten ollut kuitenkaan.
- Mä en voinut hakea niitä sisään kun en tiennyt mihin oisin Dannin laittanut siksi aikaa, sanoin puolustelevasti, kun hän tuli sisään.
- Ihan hyvä, eipähän niille tullut niin pitkä ilta. Mä annoin niille jo heinää, voisi sitten tullessa heittää vähän lisää.
- Kauankohan siellä menee, aprikoin pureskellen alahuultani.
- Ihan kuin sä et haluaisi lähteä? sanoi Vesku tarkkanäköisesti.

- Ujostuttaa, huokaisin.
- Sua? Älä nyt naurata.
- Mä en tiedä mitä laittaisin päälle.
- Tiedätkö sä ikinä? Etkä oo silti vielä alasti esiintynyt.
- Enkä mä keksi mitään puhumista vieraille ihmisille.
- Ei sun tarviikkaan, istut vaan hiljaa ja näytät nätiltä ja kaikki ihailee miten hyvinkoulutettu vaimo mulla on.
- No @!#$! tuohduin ja aloin huitoa virnuilevaa Veskua lehdellä joka osui käteeni. Danni luuli meidän leikkivän ja alkoi nauraa ja taputtaa käsiään hyvälle esitykselle ja minä unohdin että olin ollut huolestunut.

Olin ostanut alennusmyynneistä kolme eri mekkoa ajatellen Hannan häitä ja asetin ne riviin sängylle, kai jokin niistä kelpaisi. Yksi oli kyllä selkeästi liian hieno, mutta kahta muuta näytin Dannille, joka ei näyttänyt kiinnostuneelta kuin omasta vihreästä juhlamekostaan.
- Okei, hienostele sinä sitten, tuhahdin. Hannasta oli tullut mieleen valkoiset caprit jotka joskus olin ostanut Hangosta ja kaivoin ne esiin. Ne näyttivät rapuvaatteelta.

Kuudelta satoi, jos mahdollista, vieläkin kovemmin.
- Mennään autolla, päätin.
- Autolla naapuriin? Vesku ähkäisi.
- No autollahan nekin… Juhakin melkein aina täällä käy. Me ei selvitä mäen yli liukastumatta ruohossa ja kastumatta läpimäriksi.
- Rapujen kanssa on tapana ottaa snapseja…
- Ota ota. Sun vuoro kännätä, mä ajan ja hoidan lapsen.
- Ja leikit marttyyria?
- Enkä. Mä en kestä sitä kun Danni tuijottaa mua paheksuvasti, mä juon sitten joskus toiste kun se ei ole mukana.
- Selvä sitten, Vesku kuittasi, etsi sateenvarjon ja saatteli meidät autolle, kiersi vielä kuskinpuolen kautta niin että minäkin pääsin kuivana sisään, ennen kuin itse nousi sisään. Siinä vaiheessa muistin valkoviinit ja hän sai juosta takaisin sisään hakemaan ne jääkaapista.

En ollut käynyt Ketojen luona aiemmin, ellei laskettu sitä, että olin ratsastanut pihan laitaa pitkin ohi. Sieltä katsottuna koko paikka oli toimivan yrityksen näköinen, oli talousrakennuksia ja kasvihuoneita ja itse talo jäi vähän taustalle. Kun nyt ajoinkin pihatietä sinne minne se oikeasti vei, talon julkisivun eteen, sain toisenlaisen kuvan. Sitä olisi voinut sanoa melkein kartanoksi, pieneksi sellaiseksi ainakin. Se oli keltainen ja siinä oli kiviportaat ja ainakin kaksi kerrosta harjakaton alla, joskin koko rakennus oli vähän haalistunut. Kuistin molemmin puolin oli pysäköityjä autoja ja laitoin mersun sinne jonon jatkoksi. Siiri tuli leväyttämään oven auki ja tunsin itseni heti tervetulleeksi.
- Mä näin kun te tulitte! Laittakaa sateenvarjo tohon saaviin!

En osannut sanoa oliko talo seissyt paikoillaan kolmekymmentä vuotta vai sata vuotta. Se näytti tyyliltään satavuotiaalta mutta saattoi toki olla hyvä kopiokin. Kalusteet olivat kyllä vanhan näköisiä myös, saatoin hyvin kuvitella Saaran tai Juhan isovanhemmat nuorina pasteeraamassa salissa, jonka läpi Siiri meitä johdatti. Hän vei meitä kohti kohti talon takaosaa, mistä kuului musiikkia ja mistä löytyi yllättäen valtavan kokoinen lasitettu terassi. Jäin seisomaan sen ovelle suu auki. Tilan täytyi olla melkein koko talon mittainen, sillä se oli valtavan pitkä. Toisessa päässä oli katettu pöytä, kuin suoraan ennakkopainajaisistani, pitkä kuin nälkävuosi sekin ja täynnä laseja ja muovisia koristerapuja ja maljakoita joissa oli tillinoksia – mitä ihmiset keksivätkään? Toisessa päässä oli pienempi, pyöreä pöytä, myöskin katettu. Sadesää ulkona ei selvästikään haitannut näitä juhlia ollenkaan, värikkäät paperilyhdyt oli ripustettu ikkunoihin.
- Äiti! Isä! Siiri kiljui. – Jessi ja Vesku ja Danni tuli!

Tunsin itseni suunnilleen Hakaniemen torilta poimituksi kun seisoin siinä ovensuussa Alkon muovikassi kädessäni. Dannikin oli Veskun sylissä niin etten voinut edes piiloutua sen turviin. Terassilla oli paljon ihmisiä, äkkiseltään laskin ehkä neljä pariskuntaa Saaran ja Juhan lisäksi, ja lapsiakin oli ainakin neljä. Ja ne kaikki tuijottivat meitä.

Saara laukaisi tilanteen. Hän nappasi viinikassin kädestäni, toivotti meidät tervetulleiksi ja käski Juhan esitellä muut vieraat meille. Jäin siihen käsityksen, että meitä ei tarvinnut esitellä kenellekään, että kaikki tiesivät ketä me olimme, ja että meistä oli juuri puhuttu. Kauhuelokuvafiilis. Onneksi se siitä helpotti. Kaikki muut olivat minua paljon vanhempia, mutta eivät sentään eri sukupolvea, siinä oli Saaran sisko miehineen ja veli vaimoineen ja sitten heidän lapsuudenystäviään. Ehkä kolmekymppisiä, tuskin paljon sen vanhempia.
- Te olitte viimeset, menkää istumaan nyt kaikki, hoputti Siiri ja tarttui minua käsivarresta. – Mä näytän sun paikan, mä olen kirjottanut paikkakortit. Siunattu Siiri!
- Danni tulee mun syliin, ilmoitin ja yritin ottaa lapsen Veskulta. Valitettavasti vaan se ei halunnut enkä ilennyt ruveta huudattamaan sitä näin heti alkajaisiksi. Meidän paikkamme olivat sentään onneksi vierekkäin, ja kohta kun Danni oli katsellut tarpeeksi ympärilleen se ei halunnut istua sylissä enää ollenkaan.
- Mä hoidan sitä, Siiri sanoi ylpeänä ja katsoin häntä kiitollisena. En nyt ehkä kuitenkaan halunnut juosta Dannin perässä koko iltaa. Yhtä hyvin olisin voinut tehdä sen kotona.

Toisella puolellani istui Saaran veli ja hän näytti minulle miten rapuja kuului operoida, kun pääsimme sinne asti. Veskukin näkyi osaavan sen homman kyllä ihan hyvin. Pöydässä kiilteli riveittäin erinäköisiä pulloja ja laseja, oli kirkasta viinaa ja pakastimesta otettuja huurteisia pikkulaseja ja valkoviinipulloja ja kivennäisvettä, mihin minä enimmäkseen tyydyin. Puoli lasillista valkkaria otin kyllä siinä vaiheessa kun olin käynyt katsomassa että Danni sai mahansa täyteen pyöreässä pöydässä Siirin vieressä. Se istui kolmen tyynyn päällä ja pisteli lautaseltaan sormin paahtoleivän ja uusien perunoiden palasia ja tomaatteja ja näytti pärjäävän vallan hyvin. Päätin, että Siiri oli taas ansainnut yhden kunnon ratsastustunnin, niin hyvän kuin vain pystyin antamaan.

Aikuisten pöydässä keskustelu sai koko ajan enemmän volyymia ja eläväisyyttä. Itse asiassa sitä oli aika mielenkiintoista seurata näin selvin päin. Nauru yltyi ja ystävällisyys yleni sitä mukaa kun kirkkaissa pulloissa pinta vajeni. Saaran Sami-veli vieressäni alkoi kertoa vanhoja juoruja läsnäolijoista ja Vesku näkyi uppoutuneen juttelemaan Saaran itsensä kanssa. Samin jutut olivat itse asiassa ihan hauskoja, joskin niitä olisi ollut helpompi arvostaa jos olisi tuntenut juttujen kohteet. Nyt en niitä jaksanut painaa mieleeni.

Vähän myöhemmin iltahämärä ulkona alkoi valjeta ja kun yllättyneenä katsoin ikkunarivistöä, totesin sateen tauonneen. Muut eivät siihen kiinnittäneet mitään huomiota ennen kuin toinen porukan ilmeisistä kuskeista, Saaran sisar, ilmoitti siitä. Terassin pariovet avattiin ja ihmiset siirtyivät laseineen pihalle, kostealle nurmikolle, ihan kuin sisällä olisi ollut jotenkin ahdistavaa. Minä vilkaisin viereisen huoneen kaappikelloa, joka näytti jo melkein yhdeksää, ja menin ottamaan Dannin.
- Sillä alkaisi kohta olla nukkumaanmenoaika, sanoin Siirille ja vilkaisin Veskua, joka oli jäänyt Saaran kanssa pöytään istumaan. Mahtaisiko häntä huvittaa vielä lähteä kotiin?

- Se voisi nukkua salin nojatuolissa, siinä Joonaskin aina pienenä nukkui kun oli juhlia, ehdotti Siiri. Pyysin häntä näyttämään vessan ja kun Danni oli käynyt pissalla asetin sen suunnattomaan nahkaiseen nojatuoliin, mihin Siiri oli asetellut puuvillaisen torkkupeiton. Se katseli vähän aikaa pöllähtäneen näköisenä ympäriinsä, mutta nukahti sitten, ja Siiri nosti kokeneesti plyysipäällysteisen pienemmän tuolin eteen niin, että se ei mitenkään pääsisi tipahtamaan. Uskomaton lapsi, olin varautunut siihen, että se poukahtelisi siitä pystyyn ainakin tunnin ajan, vieraassa paikassa ja hälinässä, mutta ei.

Pitkä pöytä notkui edelleen ruokaa: rapuja ja salaattia ja uusia perunoita ja niin edelleen. Ravut eivät olleet erityisen täyttäviä, ennemminkin niiden syöminen oli ajankulua, joten voitelin itselleni yhden tumman leipäpalan, joka oli käynyt paahtimessa jo ainakin puoli tuntia sitten ja viipaloin sen päälle yhden uuden perunan. Siiri katsoi toimiani kiinnostuneena ja seurasi esimerkkiä. Saimme touhuta ihan rauhassa, sillä nyt kaikki olivat siirtyneet ulos ilta-aurinkoon lapsia myöten.
- Täähän on hyvää, Siiri ihmetteli. Minä vaan nyökkäilin sillä suuni oli täynnä.

Äkillinen ilta-auringonpaiste oli tainnut villitä kaikki juhlijat. Soitin, joka aiemmin oli ollut terassin sivupöydällä, oli kannettu ulos ja siellä seisoskeltiin lasit kädessä ja korot märkään hiekkaan uppoutuneina kuin cocktailkutsuilla. Otin mukaani pitkän kuplivan lasillisen kivennäisvettä ja liityin seuraan ja himosin yllättäen kauheasti tupakkaa. Vähän aikaa kun seurasin tilannetta alimmalta rappuselta totesin, että pieni ja pullea Mikko, joka ymmärtääkseni oli Juhan koulukaveri jo ala-asteelta asti, tupakoi vähän sivummalla.
- Et haluaisi tarjota mullekin yhtä? menin kysymään ja hän ojensi hövelisti puolikkaan askin käteeni.
- Kiitos… Kun en kerran voinut juoda saatoin sentään nauttia nikotiinin tuomasta pyörryttävästä tunteesta. Oli sääli että se kesti vain korkeintaan yhden savukkeen verran, toisaalta oli onni, etten ollut polttanut yhtäkään pariin viikkoon tai se ei olisi vaikuttanut sitäkään vähää.

- Sä tupakoit, ihmetteli Juha joka oli liittynyt seuraan kädessään samanlainen lasi kuin minulla. Sen en kuitenkaan uskonut sisältävän pelkkää vissyä.
- Täytyy munkin jotain pahetta saada harjoittaa kun oon kerran kuski.
- Autohan voi jäädä tähän, teillähän on konttausmatka kotiin, Juha naurahti ja sanat tuntuivat jotenkin kaukaisesti tutuilta.
- En mä aio kontata Dannin kanssa metriäkään, kiitos vaan, sanoin ja puhalsin savut hänen kasvoilleen.

- Missä lapsi? tuli Vesku kysymään, hänen kätensä kiertyi tutusti vyötärölleni ja hätkähtäen aioin ensin piilottaa tupakkani johonkin, mutta naurahdin sitten.
- Se nukkuu sisällä. Täytyy kohta käydä katsomassa sitä.
- Ei me varmaan sitten ihan vielä olla lähdössä?
- No ei kai, arvelin. – Ota kaikin mokomin toinenkin drinksu.
- Voisinpa ottaakin sitten, Vesku sanoi ja lähti sisään. Juha meni juomanlaskijaksi perässä ja Mikko olisi tarjonnut minulle lisää tupakoitavaa, mutten ottanut. Toinen ei olisi kuitenkaan maistunut yhtä hyvältä kuin ensimmäinen.

Jossain vaiheessa myöhemmin, kun olin menossa vilkaisemaan että Danni oli vielä tuolissa, Saara tuli minua vastaan ulkoportaissa ja kysyi, halusinko nähdä taloa. Nyökkäilin innokkaana, olin jo salavihkaa kurkkinut alakerran toisiin isoihin saleihin. Niitä oli jonossa koko talon pituudelta ja kun Saara aukoi pariovia niiden väliltä levälleen näin, että kun ovet olivat auki koko talon läpi saattoi nähdä.
- Tää alakerta on oikeastaan ihan siinä kunnossa kuin mitä Juhan vanhemmilta on jäänyt, ei oo oikein viitsinyt täällä ruveta uudistamaan, Saara selitti, kun olimme perimmäisessä, joka oli selvästi eniten oikeasti käytössä, ruokasalina.
- Ei tänne kyllä mikään Ikea-kama sopisikaan, sanoin ja asetuin niin, että näin kaikki oviaukot peräkkäin ja sitten ikkunasta ulos talon toisessa päässä. Se oli kuin jostain lehdestä. Kahden suuren oleskelusalin jälkeen viimeisenä oli kirjastosali, massiiviset hyllyt olivat millilleen täynnä vanhoja nahkaselkäisiä opuksia, joita menin sivelemään. – Siiri sanoi että sä luet paljon, mutta kai näissä nyt on muutama vuosikymmen mennyt?
- En mä näitä kaikkia ole lukenut, näitä on kai lähinnä kerätty kauniiden kansien takia, Saara naurahti. – Mun oma kirjasto on yläkerrassa.

Siellä olikin asutumman ja nykyaikaisemman näköistä. Televisiohuone, joka oli selvästi olohuone enemmän kuin alakerran sali, työhuone, jossa oli kirjahylly tältä vuosituhannelta ja tietokone ja muita pienempiä huoneita.
- Joonaksen huone, esitteli Saara aukoen ovia. – Siirin huone on tuolla ullakolla, se halusi taitekaton alle kun luki Vihervaaran Annan. Meidän makuuhuone, vierashuone, ja toinen, ja mun kirjasto.
Sitä hän selvästi oli valmis esittelemään enemmänkin sillä sinne menimme sisään. Siellä oli vain kirjahyllyjä ja kulahtaneennäköinen sohva. Kiersin kirjahyllyjä kiinnostuneena, sillä olin todennut että ihmisten kirjamaku kertoi heistä yllättävän paljon. Saarasta nämä hyllyt eivät kuitenkaan kertoneet oikein mitään, tai sitten hän oli hyvin monitahoinen persoonallisuus. Kirjoja oli laidasta laitaan, elämänkerroista ja romaaneista salapoliisijuttuihin ja fantasiaan ja Saara liikutti sormeaan pitkin hyllynreunoja kuin kokeillen oliko niille kertynyt pölyä.
- Sä olet siis paikallinen sivukirjasto, naurahdin.
- Sen kun tulet katsomaan jos tulee lukemisenpuute, naurahti Saarakin ja vilkaisi sitten ikkunasta ulos. –Jokohan ne kohta alkais huolia kahvia.

Suurin osa ei huolinut vaan pysytteli alkoholipitoisemmissa juomissa, pihalla parveiltiin edelleen, vaikka alkoi hämärtää. Joku oli sytyttänyt ikkunoissa roikkuneet koristelyhdyt ja oli niitä viety muutama puunoksiinkin. Musiikki soi edelleen ja lapset juoksivat pensaiden ympärillä hippaa ja liukastelivat märällä nurmikolla. Olin oikein iloinen siitä, että Danni oli nukkumassa jo ja etsin katseellani Veskua. Hän näytti viihtyvän erinomaisesti, ja miksei olisi viihtynyt, eihän ukko-parkani ollut ollut viihteellä ties miten pitkään aikaan. Katselin lievästi huvittuneena miten hän tanssi Saaran siskon kanssa. Tanssi! Kyllä hän olisi nolona aamulla.

- Tanssitaan mekin, ehdotti Mikko, joka oli tullut tarjoamaan lisää tupakkaa, mistä olin kieltäytynyt. Hän huojui lievästi, mutta niin tekivät melkein kaikki muutkin. Suostuin kuitenkin, voisinhan sitten huomenna lohdutella Veskua että olin itsekin tanssinut, jos hän kauheasti häpeäisi. Musiikki, joka pihalla kuului oli jotenkin melankolista ja pimenevään iltaan sopivaa, ja havaitsin, että minulla oli hauskaa. Jos vain olisi ollut vielä täysikuu, mutta ehkäpä sekin järjestyisi jos pilvet katoaisivat muualtakin kun länsitaivaalta, missä auringon punerrus näkyi vielä.
- Sähän tanssit hyvin, Mikko lörpötteli yrittäessään tallata varpaitani ties kuinka monetta kertaa. Hän yritti selkeästi esittää varsinaista tanssilavojen perintöprinssiä onnistumatta oikein hyvin, enkä viitsinyt ruveta selvittämään, että olin joskus käynyt oikein tanssikurssilla. Yritin vaan pitää varpaani turvassa ja estää hänen pulleaa mahaansa painautumasta kovin tiiviisti minuun. Onneksi hänellä oli niin huono kunto, etten uskonut hänen jaksavan pyörähtelyä kovin kauan, hengitys alkoi jo kuulostaa puuskutukselta. Vilkuilin varovaisesti ympärilleni miettien uskaltaisinko toivoa, että Vesku tulisi pelastamaan minut vai joutuisinko hoitamaan tilanteen itse, ellei Mikko kohta itse luovuttaisi.

- Mä taidan käydä katsomassa vieläkö Danni nukkuu, sanoin lopulta ja Mikko näytti kiitolliselta, seuraten mukanani lasiterassille asti täyttämään lasinsa. Danni nukkui kyllä, sen pitsipolvisukkien päällystämät sääret lepäsivät nojatuolin käsinojalla ja peittelin ne. Ulkona ei ollut kovin kylmä, mutta viileä ilma tuli kuitenkin tänne asti kun ovet olivat auki ihan vieressä. Turha sen oli palelluttaa varpaitaan.

- Tanssitko munkin kanssa? kysyi ovenpieleen nojaava Juha kun suoristauduin palatakseni ulos.
- Totta kai, sanoin iloisesti ja tartuin hänen käsivarteensa.
- Vai haluatko sä jotain juotavaa ensin?
- Mä olen edelleenkin kuskina.
- No jos uskallat ilman rohkaisuryyppyä. Mä yritän olla hellä… sun varpaille.
- Toi kuulosti jotenkin kaksimieliseltä, syytin. Hän ei vastannut siihen, naurahti vaan ja sitten olimmekin jo pihalla, missä kaikki vieraat näköjään olivat pariutuneet tanssimaan keskenään lapsia myöten. Mikkokin oli siellä taas vaalean naisen kanssa, jonka seurassa oli tullut, vaikka ymmärtääkseni he eivät olleetkaan pari.
- Mä en ole ikinä ennen ollut lavatansseissa takapihalla, ilmoitin.
- Miten sä selvisit ravuista?
- Nujersin aika monta, Sami näytti miten. Että toinenkin uusi kokemus samalle illalle.

Juha siirsi molemmat kätensä vyötärölleni ja puristi hiukan niin, että puhehaluni katosivat saman tien. Tuijotin vähän ylöspäin, suoraan silmiin, jotka hämärässä näyttivät mustilta mutta joiden tiesin oikeasti olevan siniset, melkein yhtä jäänsiniset kuin Hannalla. Ne katsoivat minua kiinteästi ja olisin halunnut kysyä mitä, mutta en saanut sitä muotoiltua loppuun. Mitä hän luuli tekevänsä, mitä oli tapahtumassa? Mitä varten hän piti minusta kiinni tuolla tavoin, että ihoni tuntui sulavan? En saanut sanaa suustani, mutta ei hänkään sanonut mitään, piti vain kiinni. Enkä minä halunnut siitä pois.


14.

Vesku oli ehdottanut että lähtisimme siinä vaiheessa vähän ennen puoltayötä kun ensimmäiset muistakin vieraista alkoivat tehdä lähtöä, ja olin suostunut heti. Danni ei ollut herännyt kun siirsin sen nojatuolin pehmoisesta pesästä autoon, vaikka olin pysähtynyt se sylissä kiittelemään Saaraa kutsusta ja juhlista, eikä se ollut herännyt kotonakaan kuin käydäkseen potalla kun vaihdoin sille yöpuvun ja laitoin sen sänkyyn. Olkoot pesut ja hammaspesut, eivät sen pienet hampaat yhden illan takia suusta tipahtaisi. Vesku oli vähän puuroisesti ilmoittanut menevänsä suoraan sänkyyn ja kun minä hiivin Dannin huoneesta kuului meidän sängystä jo tasainen hiljainen kuorsaus. Se hänelle suotakoon, ajattelin ja menin alakertaan. En voinut kuvitella nukkuvani vielä vaan kaadoin itselleni lasillisen konjakkia, jota ihme kyllä oli vielä jäljellä synttäreideni jäljiltä ja menin terassille istuskelemaan. En kai enää tänä yönä joutuisi minnekään ajamaan. Sitten muistin hevoset ja kävin tallissa antamassa niille vähän heinää. Ne olivat tulleet niin aikaisin sisään, että oli oikein hyvä ajankohta yöpalalle. Ei niitä tuntunut ollenkaan häiritsevän, että menin keskellä yötä sinne kolaamaan kun se tiesi ruokaa.

Olin suunnattoman iloinen siitä, että Vesku oli nukahtanut yhtä nopeasti kuin Danni. Olisi ollut tuskallista jutella hänen kanssaan nyt, sillä minun piti saada ajatella ja halusin muutenkin olla nyt mieluummin yksin. Maistelin lasista tipan kerrallaan ja katselin kesäyön pimeyttä ja muistelin miltä Juhan kädet olivat tuntuneet ympärilläni. Värisyttäviltä. Olimme pysytelleet siellä muiden tanssiparien joukossa määrättömän pitkän ajan, jonka kestosta minulla ei ollut aavistustakaan. Ehkä kymmenen minuuttia, pari kappaletta tai ehkä puoli tuntia? Pitäneet vaan kiinni toisistamme, lääppimättä mitenkään, herättämättä mitenkään huomiota. Ei hän ollut edes pitänyt minua sen lähempänä kuin Mikkokaan mahoineen, enkä pelännyt että kenelläkään olisi aihetta epäillä mitään.

En minä tiennyt oliko mitään epäiltävääkään, jos omat ajatukseni jätin huomiotta. Ne olivat omituisia ja asiattomia ja niissä olisi minulle analysoitavaa tunti- ellei päiväkausiksi, mutta enpä voinut pistää niitä Juhan syyksi. Mies ei ollut kirjaimellisesti ottaen tehnyt mitään pahaa. Hän oli pyytänyt minua tanssimaan ja olimme tanssineet. Ei hän ollut edes sanonut mitään, ei vihjaillen eikä suoraan, ja ainoa asia mikä olisi jonkun silmään saattanut tarttua, oli se miten hän oli nopeasti painanut poskensa ohimoani vasten kun olin lopulta halunnut irrottautua. Sen ajatteleminen sai sydämeni hakkaamaan hetken aikaa tuplanopeudella. En voinut ymmärtää mikä minulle oli tullut. Jos Vesku olisi ollut puoli vuotta matkatöissä ja olisin elänyt yksinäisenä ja läheisyyden puutteessa jokin tuollainen reaktio olisi ehkä ollut tajuttavissa, mutta siitähän ei tosiaan ollut kyse. Olimme rakastelleetkin viimeksi vasta tänä nimenomaisena aamuna ennen kuin Danni oli herännyt, en ollut senkään puutteessa.

Tasapainoilin omantunnontuskien ja jonkinlaisen hurmoksen välillä siinä pitkän aikaa. Se, että ajattelin kaipaavasti ja himoiten jonkun miehen kosketusta, joka ei ollut Vesku oli kamalan väärin, mutta toisaalta muisteleminen oli niin suloista että ajauduin tekemään sitä koko ajan uudestaan. Tällaiselta minusta ei ollut tuntunut ikuisuuksiin, ei sen jälkeen kun olimme Veskun kanssa tavanneet. Olin unohtanut miltä rakastuminen tuntui… ja sitten pomppasin kauhistuneena pystympään niin että lasistani läikähti rottinkisohvan tyynyille vähän. Rakastuminen ei nyt sanana ollut ihan se minkä olisin halunnut pälkähtävän päähäni. Miten minä olisin voinut yhtäkkiä rakastua? Jotain sen suuntaistahan tämä nyt kieltämättä oli – hetkellistä hullaantumista, pikaista ihastumista, mutta ei kai nyt sentään rakastumista?

Ehkä se katoaisi aamuun mennessä jos nyt ajattelisin asian kunnolla läpi ja kuoliaaksi. Ensimmäisestä kosketuksesta ensimmäisen kappaleen alkaessa siihen miltä hänen käsivartensa ja olkapäänsä olivat tuntuneet omien käsieni alla ja sitten siihen sydäntäjysäyttävään tunteeseen kun olin tuntenut hänen nopean hengityksensä hiuksissani ennen kun karkasin. Yhden yön nolo ajatushairahdus. Miten viaton, oikeastaan, ei edes suukkoa. Toisaalta olin kyllä tullut pussailleeksi joitakuita muitakin joitakin kertoja tässä vuosien varrella, pitämättä sitä kauheana hairahduksena. Ne suukotpa eivät olleetkaan saaneet päätäni ollenkaan näin sekaisin.

Kun kävin illan tapahtumia läpi ehkä viidettä kertaa mieleeni juolahti että oli mahdollista että huijasin tässä vaan itseäni. Ehkä tämä tunne ei kuluisikaan pois muistelemalla, hekumoitsin tässä ihan vaan tekosyyn varjolla. Olin petollinen paskiainen ja minun oli syytä painua sänkyyn oman mieheni viereen.

Aamulla heräsin omana itsenäni, vähän aikaisemmin kuin olisin suonut kun olin kuitenkin istuskellut ulkona pitkälle aamuyöhön, mutta ilman mitään päässä pörrääviä häiritseviä ajatuksia. Danni oli kuitenkin järkähtämätön, se oli hereillä ja niin piti jonkun muunkin olla. Vesku hautasi päätään tyynyn alle ja minua nauratti.
- Onko sulla kankkunen, armaani? kysyin ja puhaltelin hänen niskaansa.
- Mm…
- Voi pientä! Tuonko mä sulle vaikka aamukaljan?

Tyynyn alta kuului jotain kieltävää. Aioin nousta ylös mutta silloin Vesku tuli esiin ja veti minut lähelleen.
- Huomenta. Oliko meillä kivaa eilen?
- Älä nyt väitä että sulta on muistikin mennyt, et sä niin paljon juonut.
- No en niin. Oliko sulla kivaa vaikka jouduit katsomaan kaikkien örvellystä?
- Ihan kivaa, myönsin ja suutelin häntä vanhan viinan lemusta huolimatta.
- Heräsikö Danni jo? Vesku kysyi kuin ei olisi itsekin kuullut ja nyökkäsin huvittuneena.
- Heräsi, sä joudut nyt jäämään siihen ihan ominesi, mun täytyy mennä.
- Tehdäänkö päiväunitreffit?
- Jos et sä siihen mennessä ole noussut niin saat kyllä olla ihan varma että mä tulen treffeille, halusit tai et, uhkasin ovensuusta.

Minulla ei ollut niin paljon tarmoa, että olisin viitsinyt laittaa puuroa, joten söimme jugurttia ja sitten vein Dannin Veskun kainaloon siksi aikaa että saisin hevoset ruokittua ja vietyä ulos. Sen verran hän saisi olla avuksi, krapulassa tai ei. Oli taas harmaata ja mietin, miten pian tulisi oikeasti syksy ja niitä pitäisi ruveta loimittamaan. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä kylmä, vaikka olikin vetistä.

En saanut aamupäivän mittaan aikaiseksi oikein muuta kuin siivottua tallin ja sitten pidin Dannille seuraa parhaani mukaan. Se oli tavallistakin eläväisemmällä päällä ja halusi vain juosta ylös alas pihaa, liukastuen nurin noin joka toisella kerralla, mikä ilmeisesti oli tarkoituskin tai ainakin erittäin hupaisa vahinko. Veskulla oli paljon pidempi pinna sen kanssa, tai parempia ideoita sen viihdyttämiseksi, minä aloin olla hermoraunio siinä vaiheessa kun alkoi olla aika Dannin lounaan ja päiväunien. Sopivasti sen syödessä kuului askelia ja sitten suihkun ääntä. Veskukin oli päässyt jalkeille.

- Olipa teillä täydellinen ajoitus, sanoin vähän happamasti kun olin saanut Dannin sänkyynsä.
- Eikö me sovittu tähän aikaan? Tule sänkyyn, mä vaihdoin lakanat.
- Ai niinkö, sanoin vähän piristyen. olin ajatellut moittia Veskua siitä, että hän nukkui koko aamupäivän ja nousi ylös vasta silloin kun talossa oli rauha ja hiljaisuus, mutta en enää viitsinyt. – Kankkunen on parantunut mutta panetus vaivaa vielä?
- Oletpa sä härski suustasi tänään.
- Mulle sopii päiväunet oikeen hyvin, mä olen ollut pystyssä jo seitsemästä asti, haukottelin ja annoin Veskun vetää itseni makuuhuoneeseen.
- Kai sä nyt pari minuuttia vielä pysyt hereillä? Nuku sitten sen jälkeen.
- Ei mua oikeasti nukuta. Kauheesti.

Heittäydyin sängylle nauttien puhtaiden lakanoiden tunnusta ihollani ja sitten riisuin kiireesti pois verkkarini jotka olivat lahkeista kosteat ja melko likaiset pihalla ja tallissa touhutun aamupäivän jälkeen.
- Danni oli kauhean rasittava, uskouduin Veskulle, joka oli tullut viereeni ja tuijotti minua silmiin, sivellen samalla sormellaan poskeani.
- Nyt se nukkuu.
- Mitäs sitten kun se ei enää suostu nukkumaan päiväunia?
- Sitten me joudutaan rakastelemaan vaan öisin. Laittamaan kello soimaan aikaisemmin. Jotain. Mä rakastan sua.
- Hyvä poika, niin sitä pitää. Annoin Veskun hitaasti hankkiutua eroon lopuista vaatteistani, hänellä itsellään ei pyyhettä enempää ollutkaan. Rakastelimme ja sen jälkeen makasin raukeana jonkinlaisessa puolivalveen tilassa, nukahtamisen partaalla.

- Oletko sä onnellinen? Vesku kysyi.
- Olen, sanoin ja tarkoitin lyhyen sanan joka kirjainta. Miksen olisi ollut. Minulla oli fyysisesti hyvä olo, talossa oli hiljaista, liukuisin kohta virkistävään uneen enkä ollut ajatellut Juhaa koko päivänä kertaakaan. Valitettavasti tuo ajatus siitä, mitä en ollut ajatellut pilasi koko hetken. Huitaisin sen äkäisesti pois mielestäni ja käperryin Veskua vasten puristaen häntä lujasti. Tästä minä aioin pitää kiinni, tämä riitti.
- Niin minäkin, hän huokaisi tulkittuaan kai likistykseni rakkaudenosoitukseksi. Mitä se tietysti tavallaan olikin.

Siiri tuli kylään iltapäivällä ja hänellä oli jalassaan upouudet siniset ratsastushousut. Hän yritti olla hyvin tavallisen näköinen mutta silmien loiste juorusi miten tietoinen hän oli uudesta vaatteestaan.
- Nää on ihan uudet, käytiin aamulla isin kanssa ostamassa.
- Olipas osuvaa että sä satut saamaan ne just tänään, sanoin minä. – Mä ajattelin pitää sulle kunnon ratsastustunnin siitä hyvästä että olit Dannin kanssa eilen teillä.
- Ajattelitko? Siiri sanoi näyttäen siltä että hänen kuppinsa oli juuri vuotamaisillaan yli.
- Mutta ehkä sun on parempi ottaa satula, turha liata noita heti paljaassa selässä.
- Nyt hetikö? Siiri kysyi toinen jalka jo kääntyneenä kohti laidunta ja nyökkäsin.
- Sä siis aiot lusmuta tänään ja antaa tytön hoitaa koko hevosesi, Vesku naurahti.
- Se on sen kyllä ansainnut. Mä ajattelin antaa sen kokeilla laukkaamista tänään.
- Nikillä? Sitten sen täytyy ottaa sun turvaliivisi kanssa.
- Joo, saatat olla oikeassa.

Olimme asuneet täällä melkein kaksi kuukautta ja vaikka Siiri ei jatkuvasti päässytkään Nikin selkään ja useimmiten vain alku- tai loppukäynneiksi hän oli kuitenkin päässyt salaa edistymään aika hyvin. Hän ei istunut enää kyyryssä ja hän oli oppinut pitämään ohjia herkästi ja oikealla tuntumalla, vaikka olin ensimmäisiä kertoja häntä katsellessani ajatellut, että siihen hän ei pystyisi ensi vuosikymmenelläkään. Sen jälkeen kun olimme taannoin puhuneet tasapainosta ja satulattaratsastuksesta hän ei ollut istunut satulassa kertaakaan ja se näkyi hänen tasapainossaan jo parin kerran jälkeen.
- Musta on oikeastaan sääli jos Siiri pääsee jonnekin ratsastuskouluun joskus ensi vuonna tai joskus, sanoin. – Se on oppinut nyt miten pienillä avuilla voi pärjätä. Jos se joutuu jonkun elämään kyllästyneen tuntsarin selkään se ei saa sitä edes liikkeelle noin kun se on tottunut Nikin kanssa.
- Kuka sen koskaan pakottaa ratsastuskouluun? Me voidaan opettaa siitä paljon parempi.
- Mutta jos me ei olla täällä enää ensi vuonna.
- Voidaanhan me aina adoptoida se.

Siiri tuli tallista reilun puolen tunnin kuluttua kiiltävä ja satuloitu Niki mukanaan ja kypärä päässään. Minä olin sillä aikaa kivunnut yläkertaan ja etsinyt yhdestä edelleen purkamista odottavasta laatikosta pari kirjaa, jotka aioin antaa hänelle luettavaksi. Ihan perusratsastusoppaita, mutta niitä harvoja joissa ei ollut käännös- tai asiavirheitä.
- Me mennään laittamaan jotain ruokaa sillä aikaa, Vesku lupasi ja otti Dannin mukaansa sisään.
- Kävele vaikka tonne laitumen taakse ensin ja takaisin, ehdotin, kun olin tarkistanut Nikin satulavyön ja auttanut Siirin selkään.
- Siis niin kuin maastoon, totesi Siiri, enää edes ihmettelemättä, vaikken tähän mennessä ollut antanut hänen ratsastaa kuin aidatulla kentällä. Niki ei kuitenkaan kertaakaan ollut säikkynyt mitään laidunpolulla, joten en nähnyt mitään estettä päästää heitäkään sinne. Kuvitelkoon lapsi minua hyväksi haltiattareksi ja tätä elämänsä parhaaksi päiväksi.
- Maastoon, vahvistin ja menin hänen lähdettyään hakemaan tallista turvaliivini. Jos kaikki menisi niin hyvin että uskaltaisin antaa hänen yrittää laukannostoja hän saisi siinä vaiheessa pukea sen päälleen.

Pohdiskelin sillä välin mitä teettää hänellä aluksi. Temponvaihtelut saivat yleensä Nikin aika hyvin kuulolle mutta ne myös lämmittivät sen korvienväliä aika hyvin ja halusin sen kernaasti olevan nyt ennemminkin löysä kuin räjähtävä, ettei heti ensimmäinen laukka-askel yllättäisi Siiriä. Päädyin siihen, että he voisivat ratsastaa voltteja ja kulmia. Taipuminenkin herättelisi Nikiä muttei toivottavasti liikaa. Väistötkin pitäisi Siirille jossain vaiheessa opettaa mutta ehkä ei tänään, jos tähtäisimme siihen laukkaamiseen.
- Mun on jotenkin vaikea istua satulassa nyt kun en oo tottunut, Siiri valitti tullessaan.
- Sähän voit aina ottaa jalustimet pois, ehdotin.
- Ai! Silleen me tehtiin kerran leirillä ja mä tipahdin.
- Se oli ennen kuin sulla oli mitään tasapainoa. Nyt se voi olla helpompaa.

Siiri pysäytti hevosen ja nosti jalustimet kaulalle ja näytti sen jälkeen sekä huolestuneemmalta että rennommalta. Hänen päänsä varmaan muisteli sitä putoamista, mutta hänen kroppansa mukautui paremmin.
- Sä näytät paremmalta nyt, sanoin, lähinnä hänen päätään rauhoittaakseni ja aloin neuvoa mitä halusin hänen tekevän.

Innostuin itsekin mitä pidemmälle tunti eteni. Niki näytti liikkuvan tyytyväisenä ja se alkoi jo astua kunnolla takajaloillaan ja kaartaa kaulaansa, ja olisin mielelläni jatkanut ohjasotteista. Kun nyt olin kuitenkin saanut päähäni sen kunnianhimoisen ajatuksen laukkaamisesta en halunnut unohtaa sitä. Saatoin kuvitella Siirin riemusta hehkuvat kasvot sen jälkeen – tietysti edellyttäen, että hän pysyisi selässä. Vedin henkeä.
- Haluatko sä laukata? kysyin.
- Joo, hän sanoi sekunnin murto-osan mietittyään, joskin hänen naamansa meni sitten hiukan miettiväisemmän näköiseksi kun ojensin hänelle turvaliivini.
- Todennäköisesti tää on ihan turha, mutta ihan varmuuden vuoksi. Mä en soisi että sun vanhempasi möyhentäisi mut, selitin ja se sai Siirin hymyilemään.
- Ei ne semmoista tekisi. Ne on ihan ilosia että te muutitte tähän.
- Ai niinkö?
- No paljon enemmän ne täällä käy nyt kun Alin aikaan. Tai siis isi, eihän äiti nyt käy missään.
- No kai Ali sentään kävi teidän rapujuhlissa?
- Juu, kävi se. Ja Lassekin kävi. Miksiköhän Lasse ei eilen tullu?
- Ehkä sille ei ollut daamia, arvelin, ja pyysin Siiriä laskemaan jalustimet takaisin alas ja ratsastamaan takaisin uralle.

- Oletko sä laukannut ennen? kysyin sitten palaten ratsastuksenopettajanrooliini.
- Laukattiin me leirillä. Me oltiin osastossa ja sitten yksi kerrallaan.
Katsoin vähän huolestuneena, Nikistä näki heti että Siiri oli ruvennut jännittämään joko turvaliiviä tai ajatusta laukkaamisesta. Sen pää oli kohonnut ja turpa näytti jotenkin uhmaavalta.
- Jatka vaan niitä voltteja. Minkälaisella ponilla sä menit? Laukkasiko se?
- Joo, se nosti laukan heti kun opettaja päästi ohjista irti ja meni suoraa päätä sinne edellisen perään.

Puhuminen sai Siirin taas rentoutumaan ja voltit Nikin. Jatkoin kyselemistä. Minkälaisia apuja siellä oli käsketty käyttää? Miltä laukkaaminen oli tuntunut? Aloin itsekin miettiä teinkö koko asiasta liian ison numeron. Äh, parempi tarttua härkää sarvista ennen kuin kertyisi liikaa paineita.
-Ajattele että sä painat sisäjalkaa vähän eteen ja alaspäin, ja sisälonkka menee mukana. Se riittää Nikille, kun päästät vähän sisäohjaa samalla, sanoin sitten. – Kokeile nyt.

Niki nosti laukan jo melkein ennen kuin sain lauseen loppuun, pehmeästi ja rauhallisesti. Olin todennäköisesti hämmästyneempi kuin Siiri itse, ja hänkin oli naamastaan päätellen ihan äimänä. En saanut sanotuksi oikein mitään ja he laukkasivat pari kierrosta ennen kuin tajusin, että Siiri ei ehkä uskaltaisi lopettaa ennen kuin käskin.
- Istu sitten painavammin ja hidasta, sanoin. Seuraavassa kulmassa Niki siirtyi raviin ja sitten vastahakoisesti käyntiin. Nyt se oli lämmennyt.
- Sehän meni aika hyvin vai mitä? Siiri kysyi jotenkin aikuismaisen vaatimattomasti, enkä voinut muuta kuin myöntää. Se oli totisesti ollut sykähdyttävää nähtävää.
- Saanko mä kokeilla toisen kerran?
- Ota taas vähän voltteja ensin, ja vaihda suuntaa, sanoin. Niki pitäisi saada palaamaan vähän alemmas ensin, en tosiaankaan halunnut niskaani lasten ruumiita ja nyt se jo puhisi vähän kiihtyneenä. Kun annoin luvan se laukkasi toiseen kierrokseen jo huomattavasti täpäkämmin ja pyysin Siiriä ottamaan laukan pois nopeammin.
- Eiköhän tää riitä tällä kertaa, sanoin enkä enää antanut heidän lähteä kävelemään ”maastoon”. Viilennelkööt tässä turvallisessa aitauksessa.

Ehkä olin vähän hypervarovainen, eihän laukkaaminen lopultakaan ollut juurikaan kummempaa kuin ravaaminen. Tuntui kuitenkin siltä, että oli parasta lopettaa niin kauan kun kaikki oli vielä kaikkien kannalta hyvin. Kasvattaa ratsastajankin itseluottamusta seuraavaa kertaa varten, ja säästää minun hermojani.

Siiri hoiti Nikin ja juoksi kotiinsa, epäilemättä kohta papattaen kuin papupata päivällispöydässä kaiken. Minä menin omaani, syömään ja päästääkseni Veskun ratsastamaan. Ajattelin pestä vähän pyykkiä sillä aikaa; tarvitsin itselleni puhtaita vaatteita maanantaiksi kun koulu taas alkaisi. Olin samalla kertaa sekä helpottunut siitä että kaikki oli mennyt niin hyvin ja siitä, että Siiri oli lähtenyt omin jaloin ennen noutajaa, kuin myös omituisen pettynyt jälkimmäisestä. Järki ei kulkenut mukanani kaiken aikaa. Jos ollenkaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.3.15 15:12:03

15.

Vesku joutui taas inhottavaan pitkään päivystysvuoroon sunnuntai-iltana. Se oli ensimmäinen kerta tänne muutettuamme ja olin stressannut sitä jo pitkään etukäteen. Miltä tuntuisi olla yksin Dannin kanssa täällä keskellä ei-mitään, missä lähin naapuri ei ollutkaan seinän takana vaan reilun puolen kilometrin päässä? Mitä jos jotain sattuisi minulle, niin että Danni jäisi avuttomaksi, jotain hevosten kanssa vaikka? Olin miettinyt jo aiemmin, että pyytäisin vaikka Iljan seurakseni tänne, mutta en ollut sitä Veskun kanssa ottanut puheeksi kun hän oli sitä silloin viimeksi tuntunut pitävän vähän pahana. Nyt otin, asiaa uudelleen mietittyäni.
- Pelottaako sua sitten täällä?
- Ei muu kun että jos jotain sattuu.

- No kuittaile mulle. Laita viesti kun oot saanu hevoset illalla sisään ja sitten kun oot saanu ne aamulla ulos.
- Ja sustahan onkin apua kun oot töissä viidenkymmenen kilometrin päässä.
- Laita kuitenkin. Tai mä soittelen sulle.
- Äh, unohda koko juttu. Mä soitan sulle jos kuolen ja Danni meinaa nääntyä nälkään, lupasin. Minusta alkoi tuntua että ylireagoin, mutta päässäni oli kummitellut filminpätkä, missä Mustikka oli vauhkoontunut ja tallannut minut aivokuolleeksi ja Danni oli saanut jäädä vangiksi pinnasänkyynsä, mistä se oli lopulta yrittänyt kiivetä pois ja pudonnut itsekin pää edellä lattiaan ja murskannut kallonsa…
- Mä soitan Juhalle ja kysyn jos se ehtisi poiketa täällä illalla jos siitä tulee sulle parempi olo, ehdotti Vesku.
- Ei tarvii, mähän sanoin jo, sanoin äkäisesti. – Ei meille mitään satu. Miksi sattuisi.

Eikä sattunutkaan, ei ainakaan sinä iltana. Danni meni nukkumaan tavalliseen tapaansa ja minä silitin ensin itselleni aamuksi vaatteet kunnes olin varma, että se oli kunnolla unessa. Siitä huolimatta otin itkuhälyttimen mukaani kun menin hakemaan hevoset sisään, mikä sujui tyyten tapauksettomasti. Ruokin ne ja jäin vähäksi aikaa katsomaan niiden rauhallista syömistä. Ne ainakin viihtyivät täällä varauksettomasti, ja kyllähän minäkin muuten, kun vaan selviäisin tästä ensimmäisestä yöstä yksin. Seuraavat olisivatkin sitten jo helppoja, niin uskoin.

Keitin itselleni kaakaota ja istuin terassille katsomaan auringonlaskua, tai mitä siitä nyt enää aavistettavissa. Elokuun loppu ja pimeät illat, suloista ja lämmintä. Romanttista. Naputtelin Veskulle tekstiviestin että olimme hengissä koko perhe ja sitten soitin Jinnalle, joka ei vastannut. Olisiko ollut töissä, kyllä hänellä muutoin oli kännykkä yleensä lähettyvillä. Miilankin puhelin oli pois päältä kokonaan ja paiskasin omani pöydälle. Mitä hittoa teki ystävillä jotka eivät olleet tavoitettavissa silloin kun olisi ollut tarvis? Säälin hetken itseäni, soitin sitten Ilselle ja rupattelin pienen hetken, lähinnä lasten kuulumisista.

- Huomennako sulla alkaa koulu? hän kysyi sitten.
- Juup.
- Jännittääkö?
- Äh, ei enää, sehän on jo tuttua. Kappas.
- Mitä niin?
- Joku ajaa pihaan.
- Tähän aikaan illasta? Ilse kuulosti terävältä ja epäilevältä.
- Se on kumminkin vaan naapurin porukkaa. Vesku meinasi pyytää niitä pistäytymään kun en oo ennen ollut täällä yötä yksin, sanoin kevyesti enkä oikein tiennyt mitä ajatella.
- Ai no sitten, rupea seurustelemaan, Ilse sanoi huojentuneena ja lopetin puhelun.

Tarrasin puhelimen sijaan kaakaomukiin ja tuijotin pihaan, joka oli jo melkein pimeä. Auton valot keilasivat kentän, kukkalaatikot, terassin portaat ja jäivät sitten osoittamaan tulosuuntaansa kunnes sammuivat. Olisin voinut yhtä hyvin mennä istumaan sisään ja katsella telkkaria samalla kun yritin soitella, tai yhtä hyvin olisin voinut mennä jo sänkyyn lueskelemaan ja juoruta siellä Jinnan kanssa, jos hän nyt olisi vastannut, mutta ei. Olin tullut ihan tieten tahtoen tähän ulos hyttysten syötäväksi, ensin puhelimen ja kaakaon kanssa, ja seuraavaksi olin ajatellut hakea tietokoneenkin ja selvittää mihin ratsastuskilpailuihin tähtäisin seuraavaksi. Ihan vaan siltä varalta ettei talo näyttäisi nukkuvalta, jos kävisikin niin, että Juha ajaisi tänne. Inhosin itseäni samalla kun toivoin että hän nousisi autostaan ja tulisi vaihtamaan muutaman sanan.

Auton ovi kävikin hiljaisesti ja tutuksi käynyt laiha hahmo nousi seisomaan, nojaten käsivartensa auton kattoon ja katsoen minua. Loistavaa, siihenkö hän aikoi jäädä?
- Onko kaikki okei?
- On, vastasin vaimeasti. En ollut nähnyt koko kaveria sitten toissaillan tanssimisen, en oikeastaan nähnyt nytkään, eikä hän kai sitten aikonut näyttäytyäkään. No, välikö sillä, parempi näin, en minä kaivannut tämmöisiä hankaluuksia.
- Sait hevoset sisään? hän kysyi ja liikahti sitten kuin äkkinäisen päätöksen tehneenä, sulki auton oven ja astui parilla harppauksella luokseni, portaat ylös.
- Sain, tietysti. Suoristauduin ja läikäytin kaakaota rinnuksilleni. Se sai minut hereille ja takaisin tähän hetkeen. – Hitto. Joo, sain. Ja Danni on nukkumassa. Pyysikö Vesku sua käymään?
- Ei, ajattelin vaan pistäytyä. Siiri sanoi että sua hirvitti olla täällä yksin.
- Ai sanoi vai.

En ollut tajunnut että Siirikin oli ollut vielä kuulolla kun olimme Veskun kanssa iltapäivällä jutelleet. Olisin kyllä säästellyt sanojani, tai koko puheenaiheen myöhemmäksi.
- Ei mua hirvitä, väitin vastaan. – Mua vaan ylipäätään inhottaa nää Veskun vuorot kun se on pari vuorokautta putkeen poissa. Mutta ihan kunnossa täällä kaikki on.
- Muista lukita ovet.
- Mä unohdin lukita tallin, muistin. Nousin ja haparoin pöydän alla olevasta korista taskulampun ja astahdin sitten Juhan ohi mennäkseni hoitamaan sen asian. Hän tukki tien vain puoliksi mutta kiersin hänet huolellisesti välttyäkseni tahattomilta kosketuksilta.
- Mä tuun mukaan.
- Pidä sitten tota, tokaisin ja lykkäsin taskulampun hänen käteensä.

Normaali toiminta sai pääni taas järjestykseen enkä tuntenut oloani enää esiteiniksi enkä viktoriaaniseksi neidiksi. Lukitsin sekä satulahuoneen että kettingit etu- ja takaovella ja ripustin sitten avaimen piilopaikkaansa.
- Noin, naurahdin. – Haluatko säkin kaakaota? Ja kiitos viimeisestä. Juhlista, siis.
- Ei niistä mua kestä kiitellä, Saaraa paremminkin. Mutta kiva kun tulitte.

Olimme ehtineet auton luo ja toistin kysymykseni kaakaosta, mutta Juha puisti päätään.
- Pitäisi kai palata kotiin. Jos sä uskallat mennä nukkumaan?
- Ja mitäs tekisit ellen mä uskaltaisi? Tulisit peittelemään?
Se ei ollut flirttailua, ei oikeastaan, tai ainakaan en semmoiseksi ollut sitä tarkoittanut. Niin vaan olisin todennäköisesti sanonut Veskullekin samassa tilanteessa, tai kenelle tahansa.
- Kyllä kai, jos siitä olisi apua, hän sanoi kuulostaen huvittuneelta. – Mitä sitä ei tekisi naapurisovun eteen.
- Hyvä tietää, naurahdin. Nyt menisin nukkumaan. Ihan omin päin ja ihan yksin. Asiat olivat hallinnassa.

Heräsin vastahakoisesti kännykän vaimeaan piippaukseen. Olin laittanut sen soimaan varttia yli kuusi vaikkei minun tarvitsisi olla Helsingissä ennen kuin kymmeneltä, mutta halusin saada hevoset pihalle ennen Dannin heräämistä. Ja oli tullut valvottuakin vähän kaiken maailman juttuja mietiskellen. Jätin Nikin ja Mustikan pikkutarhaan ja totesin, että meidän pitäisi kohta saada sinne uusi pyöröpaali. Pitäisi soittaa Lasselle ja pyytää häntä traktoreineen käymään. Ja tilata kohta uutta heinääkin, viimeinen pyöröpaali odotti tallinkulmalla.
- Saatte vihreetä sitten illemmalla, lupasin, kun ne mielestäni näyttivät hiukan pettyneiltä. En kuitenkaan uskaltaisi jättää niitä yksin laitumelle, vaikkei minulla tänä ensimmäisenä päivänä todennäköisesti menisikään kauan.

Onneksi lähdin ajoissa liikkeelle. Vesku oli tietenkin vienyt mersun edellisenä päivänä ja minä otin suureellisesti hevosauton, mitä aloin kirota jo moottoritiellä. Tuntui turhauttavalta kun kaikki katsoivat asiakseen ohittaa sen ja sitten tietysti kiilata suoraan nokan eteen takaisin, ja varsinainen painajainen alkoi sitten vasta kun pääsin kaupunkiin. Se olisi tarvinnut tilavan parkkipaikan, eikä kai ollut vaikea arvata oliko keskussairaalan valtavilla parkkipaikoilla yhtään tilaa näin maanantai-aamuna. Ei edes maksullisilla. Ajelin sillä lähikatuja pitkin sitten etsien sopivaa rakoa, mutta vaikka muutama kolo löytyikin, johon olisin mersun saattanut kärsivällisyydellä ja kenkälusikalla ujuttaa, ei ollut toivoakaan laittaa pakua mihinkään. Lopulta sain viedä sen parin kilometrin päähän huoltoasemalle ja tulla sieltä ratikalla loppumatkan. Ehdin juuri ja juuri löytää Ellen ja Siljan ennen kuin meille alettiin taas kerran pitää ylevää puhetta, jolla kohotettiin henkeä aina uuden lukuvuoden aluksi.
- Melkein myöhästyit, hevosvaljakollako sä tulit? Silja supatti.
- En kun hevosautolla. Arvaa löysinkö sille helposti parkkipaikan?

Ensimmäisen päivän paras anti oli oikeastaan lounas. Minä olin tehnyt opintosuunnitelmani valmiiksi jo keväällä ja nyt tarvitsi vain tarkistaa, että mihin ajankohtaan kaikki kurssit osuivat ja saisinko kenties ahdettua sinne vielä vähän jotain lisää, ne tiedot kun hankkisin syötyäni voisin lähteä takaisin kotiin. Mutta sitä ennen piti vaihtaa kuulumiset, kertoa parhaat sattumukset kesätöistä ja siviilielämästä. Muilla olikin aika raflaavia juttuja ja mietin olinko tehnyt virheen kun olin pysytellyt rakkaiden dementikkojen parissa tämänkin kesän, jossain ensiapupolilla olisi varmaan tullut vastaan noin ammatillisesti paljon opettavaisempia tapauksia.

- Oisko illalla syksynalkukaljat mitään? ehdotti Simo.
- Mulla ei ole lastenhoitajaa, sanoin ja pieni kaipaus vihlaisi mielessä. Olisi ollut kiva käydä vähän baarissa näiden kanssa ja jutella enemmän. – Eikä hevosenhoitajaa. Vesku pääsee töistä vasta huomisaamuna.
- Meidän maalaisemäntä, kiusoitteli Silja.
- Tulkaa meille kaljalle, mä tarjoan saunan jos te tuotte oluet, ehdotin, vaikken kuvitellutkaan porukan suostuvan. Millä he olisivat sinne päässeetkään, tai sieltä pois. Olin kuitenkin unohtanut että Elle oli melkein absolutisti.
- Hieno ajatus, hän innostui.
- Niin oiskin, eihän me olla nähty teidän uutta kämppääkään, sanoi Silja.
- Tulisitteko? Tulkaa ihmeessä! minä riemastuin. Siinä minulle olisi yksinäiseen iltaan ohjelmaa, ja apukäsiäkin, jos johonkin tarvitsisin.

Nauroin ääneen kun kolmikko innostui ideasta, minulle tuli niin hyvä mieli. Annoin Ellelle ajo-ohjeet ja hän lupasi napata kaksoset kyytiin kuuden aikoihin, ennen seitsemää he olisivat jo meillä.
- Voitte jäädä vaikka yöksi jos huvittaa, lupasin. – Ja nousta mun kanssa ennen seitsemää hoitamaan hevosia.
Niin kokeilunhaluisilta he eivät kyllä näyttäneet.

Kävin lounaan jälkeen keräämässä itselleni pinon monisteita ja ilmoittautumassa ja sitten pääsin Ellen kyydissä autolleni.
- Ei ihme ettet tota saanut Meikkuun, hän sanoi katsellen pitkää ravistunutta ajopeliäni.
- Arvaa otanko toisen auton huomenna. Meillä noita onneksi riittää, murjaisin. Alin sitikalle tulisikin käyttöä enemmän kuin hän oli ehkä kuvitellutkaan.

Ajoin ruokakaupan kautta kotiin; vaikka nuo toisivatkin tullessaan saunakaljat tarvitsisimme kai jotain syötävääkin, ja maito ja jugurtti oli loppumassa muutenkin. Kello näytti vasta kahta kun pääsin kotiin. Ehtisin loistavasti liikuttaa hevoset ennen kuin minun tarvitsisi lähteä hakemaan Dannia. Kylläpä kaikki näytti sujuvan tänään hyvin!

Siivosin tallin, ratsastin Nikillä ja juoksutin Mustikkaa ja sain ripeästi toimien siihen kulumaan vain kaksi tuntia. Siiri saattaisi pettyä, kun en tarvitsisikaan tänään hänen apuaan, mutta en oikein viitsinyt sen takia muuttaa suunnitelmia, kun ne muuten natsasivat tänään niin hyvin. Pikaisen suihkun jälkeen tarkistin mitä syöttäisin Dannille ja kokosin sille valmiin aterian, jonka jätin uuniin lämpiämään siksi aikaa kun hurautin kirkonkylälle hakemaan sen päiväkodista. Kaikkea sitä ehtikin kun pisti töpinäksi! Oli mukavaa kun oli sen verran kiire ettei ehtinyt mietiskellä, tuumin ajaessani hitaasti pihatietä isolle tielle. En ollut ehtinyt suoda ajatustakaan Juhalle koko päivänä sen jälkeen kun olin noussut ylös, ja nytkin nuijin sen ajatuksen takaisin jonnekin mielen pohjamutiin. En minä häntä enää miettisikään nyt kun pääsisin taas opiskelun makuun. En ehtisi.

Siiriä ei jostain syystä näkynytkään tänään ennen kuin Ellen musta maasturi ajoi pihaan ja ohimennen mietin, oliko lapsi raukka saanut jo kovastikin läksyjä. Sen enempää en kuitenkaan ehtinyt pohtia, kun minun piti esitellä Ellelle ja Siljalle ja Simolle Danni, jonka olin tapauksen kunniaksi pukenut sievään vihreään villapaitaan ja vaaleanpunaisiin sammareihin. Tytöt ihastuivat siihen ikihyviksi. He olivat näemmä sitä tyyppiä jota veti puoleensa kaikki alle metrinmittainen, minä itse en ollut ikinä tuntenut mitään halua kaapata syliini kaikkia maailman vauvoja vain siksi että ne olivat vauvoja.
- Se on kasvanut niin kauheasti, se nukkui vaunuissa kun mä olen viimeksi nähnyt sen, Silja leperteli.
- Ne kasvaa tossa iässä aika vikkelästi, totesin kuivasti, mutta ei minua haitannut se, että Danni antoi Ellen ja Siljan vuorotellen pitää itseään sylissä ja viihdyttää. Pääsinpähän itse kaikessa rauhassa lämmittämään saunan.

- Haluatteko te nähdä talon ja tallin ja niin edelleen? kysyin kun kiipesin kellarista taas ihmisten ilmoille ja sitten johdatin heidät kulkueena katsomaan tiluksia.
- Ja te tosiaan viihdytte täällä? kysyi Simo epäuskoisena. Poika-parka oli vielä kaupunkilaisempi kuin me olimme olleet muuttaessamme.
- Ihanasti, vakuutin ja houkuttelin hevoset laitumenportille rapsuteltaviksi. Tosin Danni oli ainoa joka uskalsi tehdä niin, mikä huvitti minua salaa kovasti.

Puusaunassa he sentään osasivat käydä, kun se lämpeni, ensin Simo ja sitten tytöt ja minä katoin sillä välin terassin pöydälle tekemiäni voileipiä ja pakastimesta löytämiäni pasteijoita, jotka Ali oli säilönyt sinne päivämäärästä päätellen joskus pääsiäisen aikoihin. Danni kulki minun perässäni sillä aikaa kun tytöt saunoivat sillä Simon syliin se ei ollenkaan hingunnut, ehkä se vaistosi että Simo ei ollut yhtä yltiölapsirakas.

- Etkö sä käy saunassa? Simo kysyi sihauttaessaan auki ensimmäisen oluensa.
- En mä ainakaan ennen kuin oon saanut Dannin nukkumaan. Mä katson sitten, huvittaako mua.
Istuin terassin kaiteelle ja harkitsin ottaisinko itsekin yhden kaljan, mutta päätin jättää senkin kunnes Danni olisi pois jaloista ja hevoset sisällä. Menisin hakemaan ne kunhan Silja ja Elle tulisivat ylös ja voisivat viihdyttää Dannia sen aikaa.
- Eikö täällä ole yksinäistä?
- Ei mulla ole tähän mennessä ollut, mutta en mä ole täällä oikein yksin ollutkaan. Viime yö oli ensimmäinen minkä Vesku on töissä. Ja on meillä naapureita. Melkein joka ilta ne pistäytyy, selitin ja vilkaisin pihatielle päin kuin odottaen näkeväni siellä autonvalot sanojeni tueksi. Ja niin tietysti näinkin, kuinkas muuten. Minä osasin manata.

Olihan tietysti ollut selvää, että he tulisivat käymään. He tiesivät Veskun olevan poissa, tänään jos koska saatoin tarvita vähän apua. Se oli valjennut minulle kun olin aprikoinut Siirin puuttumista: että hän tulisi tietysti sitten myöhemmin Juhan kanssa, kun olisi aika ottaa hevoset sisään. Heilutin iloisesti kättäni kun he astuivat ulos autosta.
- Ai sulla on vieraita, tokaisi Siiri.
- Joo, koulukaverit tuli ex tempore tupaantuliaisiin, selitin. Juhan katse kun hän mulkoili ylävartalo paljaana kaljaa juovaa Simoa sai varpaani väpäjämään. Oliko tuo mies, jota en halunnut ajatella, mustasukkainen?
- Et sä taidakaan tarvita sitten apua, hän arveli kuulostaen vähän tavallista lyhytsanaisemmalta.
- No olisi kyllä kiva jos Siiri saisi auttaa mua hevosten kanssa, nyt kun te olette täällä kumminkin, sanoin ja hypähdin alas kaiteelta. – Sori, mä oisin tietysti voinut soittaa ja sanoa, ettei tänään tarvitse tulla käymään – mutta ei mulla taida olla sun numeroa.

Juha näytti minusta vihaiselta, mutta tilanne laukesi kun Elle ja Silja tulivat saunasta myös ja esittelin koko konkkaronkan. Danni halusi Ellen syliin ja kysyin, pärjäisivätkö he lapsen kanssa sen aikaa kun olisin tallissa.
- Totta kai me pärjätään, Elle leperteli.
- Mä menen auttamaan Jessiä, ilmoitti Siiri isälleen ja me lähdimme marssimaan kohden laidunta. Yllätyksekseni Juhakin tuli mukaan mieluummin kuin jäi tekemään tuttavuutta terassille.
- Eikö teillä tosiaan ole meidän puhelinnumeroita? hän kysyi avatessaan sähkölankaa meille. Siiri otti tottuneesti Nikin ja minä Mustikan.
- Veskulla varmaan on, mutta ei mulla, sanoin totuudenmukaisesti. – Me ollaan törmäilty niin usein muutenkin etten mä ole tajunnut sitä tarvitsevani.
- Ehkä sun pitäisi se ottaa. Jos vaikka joskus tarvitset.
Mustikka pyörähti äkkinäisesti ympäri ja oli vähällä tallata Juhan varpaat, tämä joutui loikkaamaan taaksepäin.
- Rauhoitu, iso idiootti, sanoin Mustille ja kiskaisin sitä riimunnarusta. En tiennyt mitä se riekkui, mutta ei sen tarvinnut. Se tyytyi sitten tanssimaan ja Juha näytti seuraavan sitä turvallisen matkan päässä talliin.

Siiri halusi antaa hevosille heinät ja kaurat ja minä kaivoin hänen kadotessaan rehuvarastoon puhelimen taskustani ja katsoin Juhaa kysyvästi. – Se numero?
Hän luetteli sen ja minä tallensin sen hitaasti, sydän lyöden hiukan tiheämmin kuin olisi tarvinnut. Vaikka oli vain käytännöllistä että tiesi lähinaapurin numeron teko tuntui siltikin jotenkin merkitykselliseltä.
- Haluatko sä mun? kysyin.
- Mulla on se jo.
- Onko? Sekin tuntui jotenkin merkitykselliseltä ja vilkaisin häntä epäröiden silmiin. Asia numero yksi. Minun pitäisi lakata saamasta sydämentykytyksiä kun olin Juhan kanssa samalla tontilla, tai ajattelin häntä, yksi bee: ajatteleminen pitäisi lopettaa saman tien. Asia numero kaksi. Ellen pystyisi siihen minun pitäisi saada tietää tykyttikö hänelläkin.

Avasin suuni ja olin aloittamassa lausetta, mutta keskeytin. En minä tiennyt mitä olisin sanonut. ”Oletko sä ihastunut minuun, koska mä taidan olla sinuun?” Ei sellaista voinut mennä kysymään kun ei ollut aavistustakaan vastauksesta. Se olisi voinut olla naapurisovun ja –avun loppu, puhumattakaan siitä miten äärimmäisen noloa se olisi ollut. Huokaisin syvään.
- Mitä? Juha kysyi enkä uskaltanut katsoa hymyilikö hän, kuulosti kyllä siltä.
- Ei mitään. Joku henkinen hormonihäiriö vaan.
- Jaa. No onneksi sulla on ammattiapua lähellä.
- Sinäkö? kysyin yllättyneenä.
- No ei kun noi sun opiskelukaverisi. Miten mä osaisin parantaa hormonihäiriöitä.
- Ei me olla vielä luettu hormonilääkityksistä, huoahdin.


16.

Sinä yönä minua eivät enää valvottaneet minkäänlaiset huolet, mies- tai muut, univelkaa oli jo tarpeeksi kahdelta edelliseltä ja kaksi saunakaljaa jotka olin uskaltautunut juomaan ennen muiden lähtöä sulkivat silmäni tehokkaasti. Tilanne alkoi mennä ohi muutenkin. Koulun alkaminen vei suuren osan tarmostani, ja sitten olin Hannan jättämässä innostuksenpuuskassa ilmoittanut Nikin ratsastuskilpailuihin ja tajusin onneksi, että niitä varten pitäisi ruveta vähän hiomaan särmiä yhteistyöstämme. Sitä paitsi Juha ei käynyt meillä useampaan päivään, mikä ehkä eniten auttoi asiaa. Saatoin perjantaina katsella taaksepäin edellistä viikonloppua ja ihmetellä naureskellen että mikähän hormonihäiriö minulla tosiaankin oli ollut.

Veskun päivystysvapaat eivät riittäneet sentään sunnuntaihin asti tiistai-aamusta, mutta olin sitten pyytänyt Villen avukseni, kun hänestä nyt oli tullut vähän niin kuin luottohoitajamme, ja sitten hetken mielijohteesta kysyin, haluaisiko Siirikin tulla mukaan kisoihin. Ne eivät olleet kaukana vaan sillä lähimmällä ratsastuskoululla, mihin hän ei vielä saanut yksin pyöräillä ja hän halusi heti, kovasti ja miettimättä.
- Loistava idea, siitä me saadaan vielä hyvä kisahoitaja, sanoi Vesku ja olin samaa mieltä hänen kanssaan.

Viime hetkellä, lauantai-iltana Ville soitti ja halusi perua koko keikan.
- Mitä @!#$ä, sanoin tyrmistyneenä. – Et sä voi.
- No mutta kun. Mä saisin huomenna hakea sen varsani kotiin. Oonalta tyhjeni boksi tänään.
- Etkö sä voi ensin tulla hetkeksi auttamaan mua ja jatkaa sitten tästä matkaa sinne Pietariin vai missä hitossa asti se kopukka on?
- Voisin tietysti, mutta mä ajattelin että jos mä jättäisinkin matkalla Jinnan sulle sinne avuksi? Sillä on vapaapäivä.
- No toi kelpaa, sanoin tyytyväisenä. Olisin minä mennyt joka tapauksessa, kun Siirikin oli kerran lähdössä mukaan, mutta Jinna oli ihana yllätys. – Entäs Leksa?
- Se voi mennä mummolaan. Ei kai teillä Danniakaan ole mukana?
- Ei, Vesku saa sen viedä hoitoon töihin mennessään.

Kisapäivä muutti luonnettaan täysin nyt kun Jinna tuli mukaan eikä Ville. Villeä olisin voinut käyttää vähän valmentaja-apunakin ja puristaa hänestä viime hetken vinkkejä ja taistella sitten radalla hampaat irvessä helpon aan rusettisijoille. Jinnan ja Siirin kanssa me sen sijaan viettäisimme leppoisan retkipäivän ja pitäisimme hauskaa.

Helsinkiläiset ajoivat pihaan aamuyhdeksältä, Villekin jäi hetkeksi juttelemaan mutta oli niin tohkeissaan ettei malttanut viipyä kuin hetken ennen kuin jatkoi matkaa.
- Se muuttaa asumaan talliin tän jälkeen, sanoi Jinna synkeästi. – Tää onkin ollut aika rasittavaa kun se pyörii kaiken aikaa jaloissa kotona, ei ikinä hetken rauhaa.
- No on siitä ainakin lapsenhoitoapua, kun se kerran työskentelee kotona, lohdutin, miettien menikö noilla kahdella oikein hyvin. Jinna oli aina vaan useammin alkanut heitellä tuommoisia pikku lausahduksia jotka antoivat aavistaa toisin. Olin oikeastaan alkanut kiinnittää niihin huomiota silloin kun hän oli keväällä laivalla halunnut kuherrella ympäriinsä. Mutta kaipa hän kertoisi minulle, jos olisi jotain kerrottavaa.
- Monelta meidän pitää lähteä?
- Mun luokka alkaa vasta kahdeltatoista, meillä ei oo mitään kiirettä. Tuu kahville.

Istuimme hyvinkin tunnin terassilla juomassa kahvia ja pitämässä Dannille seuraa sillä aikaa kun Vesku kävi ratsastamassa Mustilla. Siiri saapui sillä välin ja puunasi Nikin kuntoon ja Jinna pilkkasi minua helposta elämästäni.
- Mä annan Siirille mahdollisuuden kasvaa hyväksi hevosammattilaiseksi pienestä pitäen, sanoin arvokkaasti.
- No kaipa se tajuaa valita jonkin muun alan kun se tajuaa pienestä pitäen, ettei se ole kuin paskahommaa josta ei irtoa kuin näkkileipää ja haaleeta kiitosta.
- Voi käydä noinkin. Mutta nyt mun pitää varmaan mennä vaihtamaan vaatteet.
- Pitääkö autoon viedä jotain?
- Ei tarvii, me lastattiin se Siirin kanssa jo eilen.
- Sinä komensit ja lapsi kantoi? Jinna epäili.
- No ei mulla ruoskaa sentään ollut.

Kello yksitoista käveli Niki autoon ja sitten lähdimme. Reitti oli tuttu, olin käynyt samaisella tallilla Oonan kanssa estekisoissa useammin kuin kerran, eikä sinne näin läheltä kestänyt kauankaan. Parkkipaikka tosin oli aika täynnä ja sain riemukseni luvan ajaa pakun kanssa maneesin taakse. Loistava säkä, kaikki olisi paljon lähempänä, ja lisäksi siellä olisi rauhallisempaa.
- Otetaanko me se nyt ulos? kysyi Siiri valmiina toimimaan kunhan vain tietäisi miten toimia.
- Otetaan vaan, sitten te voitte satuloida sen sillä aikaa kun mä käyn maksamassa lähtömaksun ja katsomassa missä välissä mä starttaan. Niin, ja voitte viimeistellä kampauksen, tietysti. Olimme edellisiltana letittäneen Nikin harjasta kolmetoista pientä letinnysää, jotka se oli saanut pitää yön yli. Nyt ne saisi kietoa sykeröiksi ja siitä tulisi huomattavasti pätevämmän näköinen kuin mitä se ansaitsi. Vaikka niin minä olin itsekin. Kun luokka oli sentään helppo aa olin ottanut mukaani ratsastustakinkin. Jos saisi sitten edes ulkonäköpisteitä – vai vähennettäisiinköhän niitä jos näytti hienommalta kuin mitä osaaminen oli?

Kertasin ulkomuistista rataa lampsiessani kohti kisakansliana toimivaa autoa ja mietin hajamielisesti, mihin kisajännitykseni oli vuosien mittaan kadonnut. Ei silti, että olisin kaivannut sitä. Ehkä se oli vaan asioita joista oli mahdollisuus kasvaa eroon. Radalla oli menossa edellinen luokka ja kun siirryin lukemaan lähtölistaa totesin, että minun luokkani oli aika pieni. Vain viisitoista ratsukkoa, joista olisin kymmenentenä vuorossa. Meillä ei menisi täällä kovinkaan kauan. Minulla oli kohtuullisen hyvä olo, joskin olisi ollut kiva, jos Vesku tai Ville olisi ollut mukana. Nyt minä olin itse porukan kokenein enkä voisi odottaa neuvoja.

Ainakin Jinna ja Siiri olivat saaneet Nikin valmiiksi sillä aikaa kun minä olin ollut asioillani. Sen niskalinjaa korostivat pienet hassut pompulat ja minusta se näytti nololta kun se oli sillä tavoin tällätty.
- Missä sun valkoiset pintelit on? Jinna kysyi. Olin unohtanut että hän oli kouluratsastajan vaimoke.
- Mulla ei ole semmosia, sanoin.
- Mutta miksei?
- No mitä järkeä? Kääriä ne puoleksi tunniksi verkkaan ja sitten ottaa pois?
- Palkintojenjaossa ainakin pitäisi olla…
- Me tuskin mennään palkintojenjakoon – ja sitä paitsi, hevosellahan on valkoiset sukat. Ei niitä edes huomaisi.

Edellisen luokan palkintojenjako oli juuri alkamassa kun lähdin Nikin kanssa kävelemään pienen metsätien joka oli maneesin takana. Sen jälkeen menisin kentälle verryttelemään toivoen, etteivät kaikki neljätoista muuta osallistujaratsukkoa olisi siellä yhtaikaa tai Niki saisi hepulin ja odottelisin vain rauhallisena omaa vuoroani. Helppoa kuin heinänteko. Sitten mielialani laski pikkuisen kun tajusin että Nikin kylmägeelit olivat edelleen jääkaapissa kotona. Olin ollut niin pollea valmiiksi lastatusta autosta, että olin unohtanut ne. No, onneksi nämä olivat koulu- eivätkä estekisat, se ei ehkä rampautuisi parantumattomasti.

Kentällä oli ilahduttavan tilavaa kun ratsastin sinne, vain kymmenkunta ratsukkoa. Olihan osa tästä luokasta tietysti ehtinyt jo radalle. Nikillä oli kyllä mulkoilemista niissäkin ihan tarpeeksi, mutta vastapainoksi jouduin ratsastamaan tarkasti ja tehokkaasti ettei se ehtisi saada mitään päähänsä ja se alkoi tuntua oikein hyvältä. Radalle kutsuttiin ratsukko toisensa jälkeen ja odotin omaa nimeäni kun näin Jinnan huitovan hurjasti aidan takaa.
- Mitä nyt?
- Sen yksi letti meinaa purkautua!
Huolellisesti hän väänteli sen takaisin pieneksi pylpyräksi ja sitten olikin jo minun vuoroni valmistautua. Ratsastin ulos kentältä ja maneesin ovelle odottamaan, kerraten vielä äänettömästi rataa.
- Mihin sä olet Siirin kadottanut? keksin sitten kysyä. Ei kai lapsi ollut jäänyt minkään hevosen jalkoihin?
- Se on katsomossa, Jinna sanoi ja livahti sinne itsekin samalla kun minut pyydettiin sisään. Yritin vielä miettiä ohjelman pääkohtia ja muistin miten Hanna oli joskus haukkunut minut pataluhaksi kun siirtyminen oli mennyt metrin pitkäksi. Ehkä panostaisin niihin.

Kaikki siirtymiset menivät aika hyvin ja laukannostot olivat kuin suoraan unesta. Ne perhanan vastalaukat vaan eivät vieläkään menneet oikein, tai ensimmäinen niistä. Niki teki lennokkaan laukanvaihdon takapäätään oikein heittäen – kato äiti miten mä osaan. Lopuissa olin sitten tarkempana ja niissä se piti oikean laukan, mutta eteni niin vastahakoisesti että oli koko ajan tipahtamaisillaan raville.

No, ei auttanut valittaa. En ollut harjoitellut tarpeeksi. Piste. Jospa kuitenkin saisimme hyväksytyn tuloksen, olihan ohjelmassa paljon muutakin kuin vastalaukat. Laskin ohjat pitkiksi ja annoin Nikin kävellä ulos ja Jinna ja Siiri ottivat meidät vastaan maneesin ovella.
- Se rikkoi laukan, eikö vaan? Jinna kysyi.
- Niinhän se teki, eikä ne muutkaan olleet kummosia, huokaisin. – No, ei se mitään, ens kerralla paremmin. Mä käyn kävelemässä vähän aikaa, nähdään vaikka viidentoista minuutin päästä.

Jinna ja Siiri palasivat katsomoon eikä heitä näkynyt silloinkaan kun palasin vaellukseltani autolle. No, luokka kai jatkui vielä, pärjäisin minä itseksenikin. Laitoin Nikille riimun suitsien päälle, riimunnarun lenkkiin autonkyljessä ja riisuin siltä satulan.
- Oletko sä Jessi? kysyi vieras ääni takaani ja käännähdin.
- Olen, sanoin kysyvästi. Puhuja oli pieni, pullea naisihminen, kirkkaanpunaiset hiukset tiukalla poninhännällä. Ei, pullea oli väärä sana, ihan rehellisen lihava hän oli.
- Mä olen Milla Löyttyniemi. Mulla on sun puhelinnumerosi mutta en oo ehtinyt soittaa.

Miksi? Olin ymmälläni mutta sitten etunimi soitti jotain hiljaista kelloa.
- Oletko sä se Hannan tuttava?
- Hanna Lundin, nainen vahvisti ja nyökkäsi.
- Jaha, sanoin ja hymyilin. Sitten lakkasin hymyilemästä, olisi hän voinut pongahtaa esiin joskus muutoinkin kuin nyt, esimerkiksi kisoissa joissa kaikki olisi mennyt nappiin.
- Miksi riisuit satulan? Milla kysyi ja katsoi tuikeasti kapistusta, joka oli käsivarrellani.
- Koska kaikki vastalaukat meni perseelleen, me päästään kyllä lähtemään kotiin nyt.
- Et tainnu nähdä niitä muita ratoja?
Puistin päätäni, en tosiaankaan. Eivät kai kaikki muutkin olleet mokanneet vastalaukkoja?
- Odotas, Milla sanoi ja kääntyi kannoillaan. Seurasin katseellani miten hän vaappui maneesin ovensuuhun lukemaan listaa. Tai vaappuminen oli kyllä väärä sana ja oli tullut mieleeni vain hänen suunnattoman pyöreytensä takia. Hän liikkui vikkelästi ja sulavasti kuin kirppu.

- No, saattaa olla ettet sijotu, mutta saatat sijottuakin, hän sanoi palatessaan. – Siellä oli aika kammottavia ratoja mutta muutaman viimeisen pisteet puuttui enkä mä nähnyt niitä kun jäin odottelemaan sua. Ja sun siirtymiset oli tarkkoja, tää tuomari rakastaa niitä ennen kaikkea.
- Miksi jäit? kysyin uteliaana ja laitoin lopultakin satulan telineeseensä auton etuosaan.
- Koska Hanna sanoi että sä haluaisit jonkun valvovaa silmää välillä.
- Haluaisin, kiitos, sanoin kiltisti.
- Mä otan kakskymppiä tunti. Ei enempää kuin kaksi oppilasta kerrallaan.
- Meillä on vaan oikeastaan minä, sanoin. En uskonut että Vesku olisi kiinnostunut tuon pienen pyörykän valmennuksesta.
- Mä voisin tulla käymään joskus niin katsotaan miten meillä sujuisi. Jos haluat.
- Tule vaan. Mä en nyt ulkoa muista, koska olisi semmonen hetki, että mulla on varmasti lapsenvahti, mutta viitsisitkö sä soittaa? pyysin. Milla lupasi.

Siiri palasi siinä vaiheessa juosten ja Jinna näkyi seuraavan arvokkaammin. Niki sen kuin mulkaisi kohti pärähtävää lasta, mutta minä nostin torjuvasti käteni.
- Älä juokse päin! Jos se olis ollut Musti se olisi jo riimu risana tuolla verkkakentällä.
- Anteeksi, sanoi Siiri pysähtyen niille jalansijoilleen. Hän näytti kauhistuneelta. – Mä ihan unohdin – mutta kun listan mukaan sä olisit neljäntenä.
- No en voi olla, tällä suorituksella, puuskahdin. – Onko siellä muka kaikki tulokset jo?
- On siellä, vahvisti Jinna.

Satuloin sitten Nikin uudelleen ja jäin odottamaan kutsua palkintojenjakoon. Virnuilin aika idioottimaisesti, oletin, en todellakaan ollut odottanut tällaista. Koulutuomareiden aivoitukset olivat todella omituisia jos tuolla suorituksella olin neljäs – tai sitten muut olivat todella olleet huonompia. Ihan piruuttani nostin sitten kunniakierrokselle vastalaukan ja Niki meni kaunista koottua vastalaukkaa koko kierroksen.

Siiri auttoi kylmettämään Nikin jalat kun kotiin pääsimme ja minä kysyin Jinnalta mitä hän aikoi. Veisinkö hänet kenties kotiin vai tulisiko Ville hakemaan hänet paluumatkalla.
- Mä lupasin soitella sille kun tiedän kauanko meillä menee kisoissa, Jinna sanoi ja alkoi etsiä puhelintaan, joka löytyi sitten pakun etupenkiltä. Minä lähdin katsomaan miten Niki ja Siiri pärjäsivät tallissa ja Jinna seurasi perässä jutellen puhelimeen, toispuolisesta keskustelusta ymmärsin, että Ville oli jo tulossa aarteineen kotia kohden.
- Kiitos, Siiri, ihan miljoonasti avusta tänään, sanoin kun näin pienen hoitotyttöni juuri irrottavan Nikiä seiniin kiinnitetyistä riimunnaruista. Sen jalat valuivat vettä ja sen selkäkin oli selvästi pesty. Siiri meni vähän hämillisen näköiseksi, punastuikin ehkä vähän.

- Mä näin mun luokkakaverin siellä, se ei meinannut millään uskoa, että mä olen Nikin hoitaja, hän sanoi ylpeänä.
- Kai sä sanoit että sä saat tunteja sillä kanssa? kysyin. Muistin hyvin miten tärkeitä tuommoiset asiat olivat tuossa iässä. Tajusin, että Siiri olisi tästedes luokkansa merkittävimpiä henkilöitä. Yksityishevosen hoitaja, vieläpä kilpahevosen.
- En mä - vielä, sanoi Siiri tyytyväisenä. Jokin hänen ilmeessään juorusi minulle että hän kyllä tiesi mikä valttikortti hänellä oli takataskussaan. Minun piti vilkaista Jinnaa. Mahtoikohan hän muistaa miten me olimme saaneet ensimmäiset hoitohevosemme? Kysyisin, kunhan hän lopettaisi puhelun ja pääsisimme rauhassa juttelemaan.
- Mä vien tän ulos, sanoi Siiri arvokkaasti ja käänsi Nikin ympäri. Tajusin väistää ja katsoin heitä jotenkin kiintyneesti. Ihan kuin olisin nähnyt nuoren itseni, erittäin nuoren. Siiri ei kuitenkaan tainnut tajuta miten onnellinen oli kun ei hänen tarvinnut taistella ratsastuskoulussa hoitohevosesta.

Siirin lähdettyä kotiin istuimme Jinna ja minä terassinportaille muistelemaan menneitä, parempia aikoja ja odottelemaan Villeä.
- Onko teillä kaikki kunnossa? uskaltauduin kysymään kun muistelin aamullista kommenttia Villen jaloissapyörimisestä. Jinna kohautti harteitaan.
- Ei meillä mikään vinossa ole, en mä sitä.
- Vaan?
- Jotenkin vaan elämä on tylsää.
- No mutta eihän ole, huudahdin.
- Sulla onkin vielä odotettavaa, valmistuminen ja aina jotain hevosten kanssa, ja kai te teette lisää lapsiakin…
- No ettekö te aio? Sä olet valmistunut aikoja sitten, kai Leksa jo kaipaisi pikkusiskoa tai jotain.
- Ei mua taida huvittaa enää, Jinna sanoi ja nojasi leukaansa kämmeneensä.
- Mutta sähän rakastat lapsia!
- Ja mistä sä olet tommosta saanut päähäsi? Äh, unohda, mulla on vaan jokin kriisi. Oisko sulla tupakkaa?

Kerrankin minulla oli. Nousin seisomaan ja kurotin terassin räystään alle ja tarjosin Jinnalle. Hän hihitti.
- Tietääkö Vesku että sulla on tommonen piilo?
- Kai se tietää, vaikkei se ole mitään sanonut. Se antaa mun pitää pienen likaisen salaisuuteni. Poltettuamme yhdet keksin pyytää Jinnan sisään sanomaan mielipiteensä puvuista, jotka minulla oli ehdolla Hannan häihin.
- Toi, Jinna osoitti epäröimättä sitä, mihin olin jo itsekin melkein päätynyt. Se oli tulenpunainen, väri jota Hanna itse ei voisi milloinkaan käyttää ellei haluaisi näyttää vanhalta juustolta, minä taas saatoin etenkin nyt kun hiuksissani oli taas mustaa. – Mene ja polta se narttu elävältä tossa, Jinna sanoi kostonhimoisesti.

Ei minua enää erityisemmin huvittanut pistää Hannaa roviolle mutta lupasin kuitenkin Jinnan mieliksi. Tiesin kyllä tunteen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.3.15 19:01:33

17.

Oli kuin kuherruskuukausi olisi ollut ohi kun kesä vaihtui alkusyksyksi. Kaikesta tuli hyvin säännönmukaista. Vie Danni. Mene kouluun. Hae Danni. Laita ruokaa. Ratsasta. Lue. Puhdista karsinat. Ei enää arkivapaita eikä auringonottoa, ei mansikanpoimimista eikä leikatun ruohon tuoksua. Jos halusi istua illalla terassilla sai jo varautua ottamaan takin ylleen ja sukat jalkaan ja sytyttää valot. Illat pimenivät nopeammin ja tuoksuivat jo välillä märälle metsälle lämpimän niityn hunajaisen tuoksun sisään, joka kesällä oli leijunut ilmassa.

Aloin epäillä, että talvesta tulisi vaikea minulle. Aikamoisia kotikissojahan me olimme Veskun kanssa aina olleet ja etenkin sen jälkeen kun Danni oli tullut, mutta kaupungissa meillä oli sentään pistäytynyt vieraita tämän tästä ja vaikka tallikäynneissä oli ollut järjestelemistä ja ne olivat vieneet aikaa, oli siellä tavannut ihmisiä. Tänne asti oli ehkä vähän liian pitkä matka kavereiden tulla hetken mielijohteesta saunomaan. Siiri oli ainoa, joka kävi meillä säännöllisesti eikä yksitoistavuotiaasta totisesti ollut tilanteen pelastajaksi oli hän sitten miten kiva tahansa. Juhakin oli lakannut poikkeamasta tämän tästä ja saatoin enää vain ihmetellä mikä minuun oli silloin elokuussa iskenyt. Vesku oli enemmän poissa kuin opiskeluaikoinaan, ilta- ja päivystysvuoroineen, mutta enemmän läsnä kun ei ollut kotona ollessaan uppoutuneena ties mihin. Silti minua hirvitti, että meiltä loppuisi puhuminen, että kyllästyisimme toisiimme pitkinä talvi-iltoina. Mitenkäs siitä selviäisi?

Stressasin tietysti etukäteen, ei nyt syyskuussa vielä ollut syksy. Pimeni kuitenkin, ja kesän loppuminen toi surumielisen tunnelman. Vesku sai jo unohtaa iltavuoron jälkeen ratsastamisen ja tajusin, että pian meillä olisi todellinen ongelma kun kentällä ei enää näkisi viiden-kuudenkaan aikaan. Mitäs sitten, seisottaisimmeko hevosia koko talven? Kirjoitin Alille sähköpostia ja kysyin miten hän oli ratkaissut ongelman edellisinä talvina ja jäin odottelemaan vastausta, toivoen että sieltä tulisi jotain muuta kuin että lumen tultua ongelma ratkesi. Lumentuloon oli aikaa. Kaipasin lisäksi ihan järjettömästi päästä kunnolla maastoon. Laukkaamaan, ja pidemmälle kuin Ketojen pihatielle. Ehkä minua ei sittenkään ollut luotu hevostilalliseksi, ainakaan tämmöisiin puitteisiin

Onneksi oli myös lämpimiä, aurinkoisia päiviä, jolloin en jaksanut murehtia mahdollisesti tulevia vastoinkäymisiä, ja onneksi tapasin sentään joka päivä opiskelijaystäviäni. Ja sitten oli Löyttyniemen Milla, joka oli soittanut lupauksensa mukaan kisailtana ja tullut seuraavalla viikolla käymään. Hänessä oli samantyyppistä sarkasmia ja jämäkkyyttä kuin Oonassa ja Hannassakin ja mielistyin häneen kyllä. Milla itse tuhahteli vähän paheksuvasti kun selvisi, ettei hän voisi merkitä kalenteriinsa pysyvää varausta käydä meillä kerran viikossa – minun pitäisi aina tarkistaa millaiset työvuorot Veskulla olisi ennen kuin saatoin olla varma, että pääsisin ratsaille silloin kun hän tulisi. En myöskään raaskinut pyytää häntä joka viikko. Kaksikymppiä yksityistunnista oli iso raha ja joka toinen viikko saisi riittää.
- Ja valot tänne, hän komensi. – Ei tästä muuten mitään tule jos mä en kohta näe mitä te teette kentän toisessa päässä.
- Työn alla, lupasin.
- Tai sitten ruvetaan käymään maneesilla. Onhan teillä kuljetuskalusto.

Sellainen ajatus ei ollut tullut mieleenikään. Olin aina ratsastanut maneesitallilla, missä ei vieraita käynyt. Voisiko sitä noin vain pistää hevosen autoon ja kuskata sen toiselle tallille ratsastusta varten? Vallan hyvin voi, vakuutti Milla. Minä kehittelin jo ajatusta eteenpäin. Kun emme kerran päässeet maastoon omasta pihasta niin emmekö yhtä hyvin voisi sitten myös laittaa hevosia autoon ja ajaa jonnekin mistä pääsisimme maastolenkille?

Miila suostui tulemaan kotimieheksi jotta pääsimme Hannan häihin, jopa ilman minkäänlaista lahjomista. Päinvastoin hän vaikutti innostuneelta asiasta.
- Mä pyydän Raisan mukaan ja me vietetään tyttöjen mökkiviikonloppu, hän suunnitteli.
- Kunhan ette polta taloa ja muistatte ottaa hevoset yöksi sisään, lupasin.
- No ei kai ne uloskaan jäätyisi vielä, hä?
- Mutta jos joku ryöstää ne yöllä laitumelta, tai ne pelkää pimeää ja karkaa.
- Niin tai jos tulee vaikka karhu! Miila keksi.
- Ei me nyt niin korvessa sentään olla.
- No joku citykarhu. Voi kamala. Onko teillä kivääriä?
- Ei onneksi. Soita hätänumeroon jos näet karhun!
- Laurille mä soitan töihin että tuu pelastamaan. Mutta me tullaan sitten perjantaina. Lauantai-aamunahan te lähdette?
- Aniaikaisin, vahvistin.

Matka oli suuri tapahtuma, ensimmäinen viikonloppu poissa kotoa, erossa hevosista ja Dannin ensimmäinen lentomatka. Miila oli ehdottanut että miksemme jättäisi Danniakin kotiin, että saisimme juhlia kunnolla, ja vaikka ajatus ihan hiukkasen houkuttelikin niin ei sentään tarpeeksi. Olihan Ahvenanmaa sentään melkein ulkomailla, jos jotain sattuisikin ei voinut ottaa taksia ja palata äkkiä kotiin. Lentoja ei mennyt tunneittain, eikä laivojakaan montaa vuorokaudessa. Kyllä Danni lähtisi mukaan. Lentäisimme sinne lauantaina aamukoneella, häät olivat harmillisesti vasta illalla joten pääsisimme palaamaan vasta sunnuntaina. Olimme varanneet hotellihuoneen, mistä käsin sitten viettäisimme ylijäävän ajan katselemalla kaupunkia. Olisihan se lomaa, ja epäilemättä Hannan hääviikonloppuna olisi parempi sää kuin edelliskerralla kun olimme olleet saarella. Miten uskaltaisi sataa hänen suurena päivänään?

Siiri oli surkean näköinen kuin olisimme olleet lähdössä kahdeksi viikoksi etelänavalle.
- Kaksi päivää, sä selviät ihan varmasti hengissä, sanoin alkuviikosta. – Sitä paitsi sä voit käydä täällä ihan hyvin.
- No en voi jos te ette ole kotona. Mä ujostelen – enkä mä kuitenkaan pääse kun isi ja äiti tietää että te olette matkoilla.
- Mutta me nähdään maanantaina sitten. Nyt mun täytyy mennä pesemään vähän pyykkiä että me saadaan mukaan siistejä ulkovaatteita Dannille. Se tuli ihan kurasena hoidosta tänään.
- Okei, sanoi Siiri ja lähti pää painuksissa kohti kotia. Hän säälitti minua mutta hitto vie, minkäs minä voin? Ei ollut minun syyni, että lapsi asui täällä haja-asutusalueella ilman ikäisiään kavereita lähiseudulla. Pääsihän hän sentään kouluun. Naurahdin kun tajusin että olimme kohtalotovereita.

Matkavalmistelujakin piti tehdä vähän samaan malliin kuin kahden viikon matkalle. Matkalaukku piti ottaa, ei voinut kääriä juhlavaatteita käsimatkatavaroiden kokoiseksi mytyksi, ei ainakaan Veskun pukua. Rattaat ja Dannille monta vaatekertaa niin häihin kuin arkeenkin, ei koskaan tiennyt mihin se saisi itsensä sotkettua. Silitysrauta, jos ei hotellissa olisikaan. Häälahja. Vesku oli joutunut ottamaan siihen ennen lähtöä taas päivystysvuoron saadakseen koko viikonlopun vapaaksi, joten koko homma jäi minun niskoilleni ja aloin jo ihan tosissani miettiä oliko koko reissu kaiken tämän vaivan arvoinen. Mutta sitten piristyin kun ajattelin Hannaa rouvana. Kyllä se nyt pitäisi nähdä.

Minua ei enää hirvittänyt olla yksin yötä kotona. No, eihän se ollut minua pelottanut alunperinkään, puutalon narinat kuulostivat vain ystävällisiltä ja rauhoittavilta korviini ja parasta oli jos ulkona tuuli ja räystäissä vinkui, silloin sisällä oli kotoinen olo. Huoleni olivat hälvenneet kun olin keksinyt patenttiratkaisun, joka päästi minut hakemaan hevosia sisään vaikka olisin ollut Dannin kanssa kahdenkin. Tein samoin kuin aikoinaan sen ollessa vauva ja suljin sen tyhjään karsinaan siksi hetkeksi. Ei se siellä saanut itkupotkuraivareita kun olin vienyt sille sinne jakkaran minkä päällä istua ja muutamia kirjoja, paremminkin se oli oikein mielenkiintoinen leikki. Se olisi istunut siellä selaamassa kirjoja kaiken aikaa mutta olin ovela ja avasin karsinan oven vain silloin kun en halunnut sen pyrähtävän jostain varottamatta hevosten jalkoihin ja niinpä tallin pikku lukuhuone säilytti houkutuksensa. Itse asiassa se ei olisi halunnut tulla sieltä pois sittenkään kun olin tuonut molemmat hevoset sisään, riisunut loimet kuivumaan ja antanut niille heinät ja kaurat.

- Sun pitää mennä nukkumaan, yritin houkutella sitä mutta pikkuneiti vain pudisti päätään ja tuijotti uhmakkaasti kirjaa.
- Mennään syömään iltapalaa, ehdotin sitten. Se ei ollut edes päänpudistuksen arvoinen juttu. Purin hammasta, aloin sekä kiukustua että hermostua. Nytkö tuo alkoi kehitellä uhmaikää, kun sen pitäisi esiintyä enkelimäisen kilttinä ja kauniina lapsena viikonloppuna? Miten loistava ajoitus.

Ei kai tässä auttanut ihmetellä. Danni oli liian pieni jotta sille olisi voinut järkeillä mitään tai muuten sitä sulopuhein taivutella. Kyllä sen tahto vielä tässä vaiheessa oli minun taskussani, päätin ja nappasin sen yksinkertaisesti kainaloon lukittuani satulahuoneet ja ovien edessä kulkevat kettingit. Kiljuva lapsi kainalossani sitten sammutin valot ja kyykistyin menemään ketjun alitse ulos tallista.
- Onko teillä joku hätä?
Säikähdin niin että sydämeni meinasi hypätä päälaen läpi karkuteille, ja niin kai Dannikin, sillä se nikotti ja hiljeni. Juha seisoi suoraan edessäni niin, että välillämme oli tuskin kymmentä senttiä ja vaistomaisesti astahdin taaksepäin. Hän nappasi onneksi minua olkapäistä kiinni kun reiteni törmäsivät kettinkiin ja olin horjahtaa. Olisin kai muuten ollut kallo halkinaisena tallin betonilattialla. Meni hetki ennen kuin sain hengitykseni ja ääneni pelaamaan.

- Mä pelästyin ihan hirveästi, sanoin.
- Niin minäkin, ajattelin että tommosta kiljuntaa ei kuule ellei lapsella ole hengenhätä.
- Olet unohtanut uhmaiän? Minua sekä nauratti että harmitti, olisi tuo voinut tulla vähemmänkin noloon tilanteeseen. – Siiri juorusi että mä olen yksin täällä?
- Niin teki. Mutta sait sä näköjään silti hevoset sisään?
- Sain, sanoin, ja kerroin uudesta keksinnöstäni samalla kun huomasin, että hän piti edelleen minusta kiinni.

- Etkö sä luule että meidän pitäisi lakata tapaamasta tällä tavalla? kysyin vilkaisten hänen käsiään, jotka olivat valuneet olkavarsilleni, yrittäen peittää leikinlaskuun sen, miten tietoinen niistä olin.
- Anteeksi, Juha sanoi heti ja laski irti. – En mä… mutta en mä nyt ole tainnut kauheasti olla vaivaksi, enhän mä ole käynyt täällä kuin…
- Kuuteentoista päivään, täydensin ennen kuin tajusin etten ollut tajunnut laskeneeni. – Se oli vitsi, lisäsin kiireesti, ymmärtäköön hän sen koskevan ihan mitä vaan sanomaani. Kaikki oli pelkkää vitsiä. – Missä Siiri on, vai itsekö ajattelit auttaa mua hevosten kanssa? jatkoin pälpätystäni.
- Meinasi se tulla mutta sillä on vähän kuumetta… ja kai mä nyt olisin voinut ainakin lasta vahtia sen aikaa, vaikken hevosista mitään ymmärräkään. Mutta pärjäsithän sä näköjään ihan itsekin.
- Pärjäsin, huokaisin minä. Käsitin, että syy yllätysvierailuihin oli nyt kadonnut ja oloni oli ihan skitsofreeninen. Tunsin yhtaikaa sekä helpotusta että järjetöntä kaipausta ja menettämisen tuskaa. Nyt oli Jessi sekaisin kun seinäkello. Katsoin Juhaa onnettomana samalla kun olin huojentunut siitä, ettei hän varmaan näkisi ilmettäni siinä pimeydessä. Minäkin erotin vain varjokuvan hänestä ja miten talolta kantautuva heikko valo osui mustanruskeiden hiusten kärkiin. Niissä kimalteli pisaroita, sillä oli kostean sumuinen ilma, ehkä satoikin vähän.

Hän kumartui hiukan ja suuteli minua. Annoin sen tapahtua, vastasinkin siihen, enkä toivonut sen loppuvan ikinä, mutta Danni muutti asentoaan käsivarrellani ja kosketti kaulaani ja hätkähdin irti.
- Ei mun olisi pitänyt, anteeksi, hän sanoi korrektisti. Minä siirsin Dannin niin että pidin sitä molempine käsineni ja se oli kuin suojana edessäni. Olin hukkua omantunnontuskiin välittömästi. Miten ihmeessä kehtasin Dannin nähden pussailla miestä, joka ei ollut sen isä? Millaisia traumoja se saisikaan?
- Ei niin, sanoin heikosti.
- Unohdetaan koko juttu.
- Joo. Unohdetaan. Mutta mä olen kyllä toivonut sun tekevän noin jo aika kauan. Minusta hän ansaitsi saada tietää sen, vaikkei sen kertominen varmasti ollutkaan viisasta.
- Olet vai? Juhan ääni kuulosti sekä yllättyneeltä että ilahtuneelta, mutta minua se ei enää ilahduttanut. Halusin mennä sisään ja hakata päätäni seinään ja toivoa kaiken tapahtumattomaksi.
- Hyvää yötä, sanoin ja lähdin harppomaan kohti terassin himmeää valoa.

Kun Danni oli nukahtanut, mikä kesti tänään tuskastuttavan kauan, kai se tajusi että pääni oli jotenkin vinksallaan, menin suihkuun ja seisoin siellä kaltaten itseäni höyryävän kuumalla vedellä kunnes kuumavesivaraaja alkoi korista. Sitten seisoin siellä yhä viilenevän vesiputouksen alla ja ajattelin synkkänä, että turhaan olin kuuman veden tuhlannut, kylmän suihkun tarpeessahan olin ollut. Olisin kuollakseni kaivannut juttukaveria mutta en halunnut soittaa kenellekään. Olisin halunnut Jinnan tänne ja jutella hänen kanssaan läpi yön.

Palikoiden järjestäminen omin päin oli paljon hitaampaa – mutta ehkä oli kuitenkin parempi että jouduin järkeilemään yksin. Aamulla heräsin ihan levollisena ja asiat olivat taas omissa mittasuhteissaan. Enhän minä nyt sentään aviorikosta ollut tehnyt, jestas sentään. Olin saanut äkkiarvaamatta suudelman ja pitänyt siitä – mutta se oli tullut yllätyksenä ja pyytämättä kuin faksi Jäätteenmäelle. Veskun ei tarvitsisi koskaan kuulla siitä, turha häntä oli huolestuttaa, eikä mitään vastaavaa koskaan enää tapahtuisi. Naapurinmies ei enää koskaan tulisi tarjoamaan apuaan iltatalliin, se oli varma. Oikeastaan sain olla onnellinen kun juttu oli nyt hävetty pois päiväjärjestyksestä.

Kello oli puoli seitsemän ja arvelin ehtiväni hoitaa hevoset ulos ennen Dannin heräämistä kunhan toimisin ripeästi. Hyppäsin verkkareihin ja vedin niskaani fleecetakin, eteisestä kumisaappaat ja liukastelin talliin. Kaksi paria mustia korvia osoitti odottavina minua kohden ja minulle tuli hyvä olo.
- Huomenta pojat, sanoin ja kippasin kummallekin puolikkaan kuupallisen kauraa kippoihin. En aikonut ehtiä liikuttaa niitä tänään, jos Siirikin oli kerran kipeänä, mutta piti niiden jotain saada kun osasivat sitä odottaa. Heinät ne saisivat annostella omatoimisesti tarhassa seisovasta paalista, minkä ääreen ne suuntasivatkin molemmat suoraan portilta. Ihanan helppoa.

Olin oikeastaan ihan loistavalla tuulella kun lähdin Alin sitikalla kohden silmätautiseminaaria. Danni ei ollut malttanut edes vilkuttaa minulle päiväkodin eteisessä kun sillä oli kiire leikkeihinsä ja Vesku oli vastannut aamulliseen kaikki ok –kuittausviestiini soittamalla takaisin kuulostaen juuri heränneeltä ja ehdottanut että voisimme yrittää syödä lounasta yhdessä.
- Onko noin kivaa olla kotona ilman mua? hän murjaisi kun kohtasimme ruokasalin edessä.
- On kiva huomata, että mä pärjään siellä omin päinkin, sanoin totuudenmukaisesti ja kerroin, että Danni oli saanut uhmakohtauksen kun olin halunnut viedä sen pois tallikirjastosta.
- Loistavaa, sanoi Vesku ja olin näkevinäni miten hänenkin päässään pyöri filminpätkä punaisena kiljuvasta penskasta juuri kun pappi kysyisi ”Vill du…”
- Heitetään valmiiksi lanttia kumpi kantaa sen niskaperseotteella ulos jos se aikoo pilata häät, ehdotin hilpeästi ja rutistin Veskua lujasti ennen kuin juoksin takaisin luentosaliin.

Siiriä ei näkynyt sinäkään iltana, eikä Juhaakaan. En ollut sitä odottanutkaan. Pidin Dannille kasvattavan pienen puheen ennen kuin lähdimme talliin, ja se katseli minua vihreät silmät suurina, nyökkäillen, mutta päätti taas haluta istua tallissa mieluummin kuin tulla sisään kun olin hoitanut hevoset.
- Nyt, sanoin alistuneesti ja kannoin sen ulos samoin kuin edellisiltanakin, kai se sitten kirkuisi hamaan tulevaisuuteen tässä siirtymävaiheessa kun oli kerran sen keksinyt. Kun pääsimme sisälle asti se kuitenkin lopetti ja riisui saappaansa kuten aina ja käveli keittiöön saadakseen iltapalaa.
- Sä olet loistava keksintö, nauroin sille ja kutitin sitä leuan alta. Sen silmät ja kasvot olivat vielä märät mutta niin se vaan aurinkoisesti hymyili minulle takaisin.

Luin ennen nukahtamista vähän lisää Alin päiväkirjaa nyt kun Vesku ei ollut näkemässä että urkin toisen yksityisasioita. Ali oli kisannut Nijinskyllä aika hyvällä menestyksellä ja odotti innokkaana tallin tamman varsomista. Sen lisäksi luin epäuskoisena miten Stumppi oli piirittänyt häntä innokkaasti huolimatta siitä, että seurusteli virallisesti Ilsen kanssa. Mikä liero mieheksi! Eikä ollut sitten pätkääkään parantunut vanhetessaan. Inhoten läimäisin kirjan kiinni ja rupesin nukkumaan. Huomenna tulisivat Miila ja Raisa, ja Veskukin pääsisi jo aamulla töistä. Ajaisimme todennäköisesti vastaan toisiamme moottoritiellä aamuruuhkassa.


18.

Lento Maarianhaminaan lähti vähän yli kahdeksan ja olimme kaikki vähän silmät ristissä aikaisen herätyksen takia. Illalla oli tullut valvottua, kun Miila ja Raisa olivat halunneet saunoa ja jutella enkä minä vaan ollut raaskinut irrottautua seurasta, vaikka Vesku oli mennyt jo aikaisemmin nukkumaan ja Danni tietysti myös. Nyt väsytti, mutta päätin ottaa päiväunet Dannin kanssa hotellihuoneessamme kunhan sen aika tulisi. En halunnut esiintyä häissä verkkomelonit silmieni alla.

Danni kitisi vähän koneen noustessa ja laskeutuessa, sitä kai otti korvista, mutta muuten matka meni hyvin. Se istui koko matkan Veskun sylissä höpisten omia juttujaan, joten sain siinäkin torkuttua. Vesku ymmärsi sitä vielä paremmin kuin minä, tai ainakin oli ymmärtävinään ja kerran hätkähdin hereille horteestani kun mieleeni tuli että entä jos Danni juoruaisi Veskulle Juhan ja minun suudelmasta. Mutta ei sillä tietenkään vielä voinut olla kykyä selvittää semmoisia asioita.

Maarianhaminassa paistoi aurinko, kuten olin epäillytkin ja hotellimme oli fiksun näköinen ja respassa puhuttiin suomea. Minulle tuli lomafiilis.
- Mitäs me nyt tehdään? kysyin kun seisoimme aulassa pyöritellen huoneen avainta.
- Puretaan tavarat, ehdotti Vesku.
- Joo, ja silitetään vaatteet, muistin. – Tai siis minä silitän, tietysti, akkaraukka.
- Voin mä silittää, Vesku tarjoutui.
- Et koske mun mekkoon, poltat siihen kumminkin reikiä. Sä saat viihdyttää Dannia ja sitten mennään jonnekin syömään ja tullaan kauneusunille.

Nukuin kuin tukki toista tuntia kun olimme löytäneet aikaisen lounaspaikan ja heräsin veden lorinaan kun Vesku kylvetti Dannia. Lorinaan ja nauruun.
- Pääsenkö mä kohta? kysyin unisena, mutta eivät he tainneet kuulla. Kohta sain kuitenkin kostean alastoman lapsen kiipeilemään päälleni.
- Annatko sä mulle aamusuukkoja? kysyin ja Danni antoi. Sen silmät olivat naurusta sikkaralla kuin mandariininlohkot ja se oli ihaninta mitä saatoin kuvitella.
- Mene sä nyt, sulla menee kuitenkin tunti kähertäessä ja meikatessa, Vesku sanoi ja heittäytyi itsekin sängyn päälle.
- Luuletko sä että tunti riittää? Mun täytyy olla morsianta tyrmäävämpi.
- Se tuskin tulee olemaan hankalaa noin punaisessa puvussa.

Kutsukortissa oli lukenut, että tilaisuus alkaisi kello viisi, mutta jo hyvissä ajoin ennen neljää Hannan isä soitti Veskulle. Hän oli kaupungissa viime hetken asioilla ja kysyi, haluaisimmeko kyydin.
- Jessi ei ole vielä ihan valmis, sanoi Vesku vilkaisten minua.
- Olen mä melkeen, sanoin ja yritin saada hiuksiani sen näköiseksi kuin ne olivat olleet kampaajalta tullessa. En kuullut mitä Vesku vastasi sillä käynnistin taas föönin, mutta kun pari minuuttia myöhemmin katsoin kelpaavani, Vesku sanoi, että Bosse odottelisi meitä hotellin aulassa.
- Dannin hiukset pitää vielä laittaa.
- Sen voi letittää sielläkin. Mennään nyt kun on kyyti valmiina.

Ei meillä olisi ollut kiire. Bosse istui tyytyväisen näköisenä oluttuoppi edessään ja heitti autonavaimet Veskulle. Hänellä oli selvästi ollut taka-ajatuksia soittaessaan meille. Oluen lisäksi hän halusi myös, että ehtisimme käydä katsomassa Wotin uusimmat varsat.
- Me ei olla nähnyt toiseksi uusimpiakaan, ilmoitin.
- Sitä suuremmalla syyllä meidän pitää ehtiä talliin ensin, Bosse sanoi.

Tallikierros oli idea minun mieleeni. Olisi ollut tylsää odotella seremonian alkua vieraiden ruotsiapuhuvien ihmisten joukossa puutarhassa, sen sijaan näimme ihastuttavia varsoja ja tammoja, jotka paistattelivat ilta-auringossa vielä vihreillä laitumilla. Nyt meille tosin meinasi käydä köpelösti, tai Bosselle, Lisbeth soitti ampiaistakin kiukkuisempana hänen kännykkäänsä että kaikki vieraat ja pappi olivat tulleet ja missä oli morsiamen luovuttaja.
- Ups, sanoi Bosse ja vilkaisi itseään. – Mun pitänee mennä vaihtamaan puku päälle.

Me kävelimme kaikessa rauhassa juhlapaikalle talon takapuolelle Bossen kadotessa puolihölkkää etuovesta sisään ja istuimme kaikessa hiljaisuudessa viimeiselle penkkiriville tuolikomppaniassa, joka ruohikolle oli järjestetty. En tunnistanut väkijoukosta kuin sulhasen, ja hänetkin oikeastaan vain koska hän seisoi vaaleassa puvussa papin vieressä parinkymmenen penkkirivin päässä jonkinlaisen alttarin vieressä ja vaihteli hermostuneena painoaan jalalta toiselle. Mahtoikohan hän pelätä Hannan muuttaneen mielensä? Toimitus taisi olla myöhässä vain koska Bosse oli halunnut näyttää meille hevosia.

Liikutuin, tietysti, häät nyt vain olivat semmoinen juttu. Onneksi olin varannut pari paperinenäliinaa laukkuuni ja Dannin katsoessa minua kummeksuen pyyhin silmiäni pari kertaa. Hannalla oli ollut tarpeeksi tyylitajua ollakseen pukeutumatta valkoiseen tylliunelmamekkoon, mikä ainakin minusta olisi ollut vähän liikaa ainakin kolmikymppiselle hyvinkin elämää maistaneelle naisihmiselle. Hänen pukunsa oli paremminkin himmeän hopeanvärinen, hyvin suora ja kapea ja yksinkertainen. Hän oli kuin joku 40-luvun filmitähti.
- Noin, sanoin tyytyväisenä ja niistin, kun heille annettiin lupa suudella toisiaan. – Nyt se on nähty, Hanna on naitu, voidaan lähteä.
- Me ei mennä minnekään vielä, ei me tosiaankaan tultu tänne asti vaan kuuntelemaan aamen, sanoi Vesku lujasti.

Enhän minä ollut tosissani ollut. Jonotimme onnittelemaan hääparia ja livautimme häälahjamme muiden joukkoon ja joimme vaaleanpunaista samppanjaa - Dannille piti hakea erikseen keittiöstä mehua, kun se ei osannut juoda hiilihappoista limsaa vielä. Löysimme sitten sentään vierasjoukosta Minnan, Hannan ratsuttajan, niin että ihan uppo-outojen keskuudessa emme joutuneet viettämään iltaa. Oli yllätys, että Hannakin ehti vaihtamaan kanssamme muutaman sanan, hän tuli oikein asiakseen istumaan samaan pöytään sen näköisenä ettei hänellä ollut kiire siitä minnekään. Tosin tärkeintä taisi olla antaa Minnalle viime hetken ohjeita tallin ja hevosten suhteen ennen kuin hän häipyisi häämatkalle.

- Havaijille vai Tahitille? kysyin viattoman näköisenä.
- Irlantiin, sanoi Hanna arvokkaasti.
- Miten niin lähelle? Ostamaan hevosia?
- Mahdollisesti. Sitten hän halusi kuulla mitä Mustille kuului, ja Nikille, ja näytti tyytyväiseltä kun kuuli Millan lopulta käyneen meillä.
- Entäs teidän muu maalaiselämä? Aina vaan yhtä ihanaa?
Nyökyttelimme vakuuttavasti, sekä Vesku että minä ja Hanna katsoi minua sen näköisenä kun olisi halunnut sanoa jotain lisää mutta silloin alkoi musiikki ja Kaitsu tuli hakemaan vaimonsa häävalssiin. Minä huokaisin hiljaisesti helpotuksesta kun tajusin että hän olisi saattanut kysyä jotain Juhasta. Tai ei ehkä, Veskun kuullen kuitenkaan. Narttu muttei niin narttu.

Kahdeksan aikaan Danni alkoi näyttää vähän väsyneeltä ja nitisevältä joten päätimme arvostaa tunteja, jotka se oli käyttäytynyt kauniisti ja lähteä takaisin hotelliin. Juhlat jatkuisivat varmasti vielä yömyöhään, mutta hääkakku oli leikattu ja valssit valssattu ja tärkein oli ohitse.
- Mä käyn vessassa sen kanssa, yritä sä metsästää taksi, ehdotin Veskulle.

Vapaan vessan metsästäminen oli varmaan lähes yhtä työlästä, mutta lopulta makuuhuoneiden lähellä oleva vapautui ja pääsimme sinne. En olisi muuten viitsinyt vaeltaa niin pitkälle taloon, mutta sinne oli huomaavaisesti laitettu viitat ja nyt kurkin uteliaana ympärilleni kun kerran olin täällä. Hannan äiti näemmä osasi pitää huolen omasta mukavuudestaan, vaikka asuikin hevostilalla. Hänellä oli vessan vieressä tavallisen makuuhuoneen kokoinen kylpy- ja pukeutumishuone, jossa oli lattiaan upotettu amme ja muuten peilejä ja kauneudenhoitovälineitä kuin varieteen takahuoneessa. Mietin, oliko Vesku nähnyt tämän. Voisin joskus itsekin huolia samanlaisen, joskin epäilin olisiko minulla ikinä aikaa hyödyntää pelkästään kauneudenhoitoon suunniteltua huonetta.

Säpsähdin syyllisenä kun kuulin askeleita, en olisi halunnut jäädä kiinni toisten yksityistilojen nuuskimisesta. Ojensin Dannille käteni, mutta se oli istahtanut ihanan pörröiselle valkoiselle matolle, johon se melkein upposi, eikä se halunnut irtautua siitä vaan puristi maton karvatuppoja nyrkit valkoisina. Huokaisin kun näin, että olisi tulossa kohtaus, ellen sitten haluaisi laahata mattoakin taksiin ja hotelliin.

Onneksi tulija oli Hanna eikä esimerkiksi äitinsä, vaikka toisaalta jälkimmäisen katse olisi varmaan säikyttänyt Dannin irti.
- Me ollaan nyt lähdössä, ilmoitin.
- Nyt jo?
- Lapsi alkaa väsyä.
- No, niin mekin itse asiassa. Hääsviitti odottaa, Hanna naurahti kuin itsekseen.
- Ette jää tänne yöksi?
- En mä halua täällä viettää hääyötäni. Me mennään kaupunkiin hotelliin ja sitten aamulla lähdetään matkalle.
- Irlantiin.
- Sinne. Mitä teille muuta kuuluu? Hanna kysyi astellessaan peilin eteen kuin keskustelu olisi jäänyt kesken paria minuuttia aikaisemmin eikä puoltatoista tuntia.

- Etköhän sä tärkeimmät jo kuullut, sanoin ja päätin antaa lapsen olla vähän aikaa omissa oloissaan. Ehkä se päättäisi lähteä matolta ja sitten voisin napata sen syliin ilman riitaa. Astuin peilin eteen tarkistamaan kampaustani ja siinä seisoimme Hannan kanssa rinnakkain. Ei niin hyvä idea. Hän oli minua ainakin kymmenen senttiä pidempi koroissaan ja jokainen hopeanvaalea hiussuortuva oli tarkalleen järjestyksessä, samoin meikki.
- Toi sun pukusi on upea, sanoin vähän vastahakoisesti. Kai hän sen tiesi itsekin, mutta miksi toisaalta säästellä kehuja.
- Kiitos , et sä itsekään hullummalta näytä, Hanna sanoi ja katsoi minua. Enkä kyllä näyttänytkään. Ehkä kerrankin Hanna hiukan kalpeni rinnallani kun pukuni oli niin järjettömän punainen. Tummia raitoja hiuksissani ja koko kesän ulkona ruskettuneena näytin omiinkin silmiini vieraalta, kuin olisin ollut kotoisin jostain Välimereltä.

- Mitenkäs sun rakkauselämäsi?
- Meillä menee ihanasti, sanoin. Vaikka meillä olisi mennyt miten en olisi antanut Hannalle toisenlaista vastausta.
- Entä se sun pikku flingisi?
- Mikä? Kesti hetken ennen kuin tajusin mitä hän todennäköisesti tarkoitti ja sinä aikana lievä kuumotus alkoi kohota pitkin kaulaani kohti kasvoja. – Ei semmosta ole, sanoin vihaisesti ja kumarruin yrittämään Dannia syliini. En alkaisi kuulusteltavaksi.
- Ai niin, niinhän sä sanoitkin, Hanna sanoi kevyesti. – Hyvä juttu sitten.
Danni päästi yllätyksekseni irti matosta ja käännyin katsomaan Hannan peilikuvaa suutuksissani, tyttö sylissä.
- Mä en tiedä mitä sä olit silloin kesällä näkevinäsi mutta mitään nähtävää ei kyllä ollut.

Ihan hullu ajatus tuli mieleeni. Eihän minulle ollut ennen Hannan päättömiä ja perättömiä vihjailuja kesällä tullut mieleenkään kiinnittää mitään huomiota Juhaan. Oliko Hanna jotenkin noitunut minut? Tai siis arkisesti sanoen rakentanut minulle jonkinlaisen psykologisen ansan? Voisiko hän olla niin taitava? Ja olisinko minä voinut olla tarpeeksi typerä langetakseni siihen, edes hetkeksi?
- Sä olet totisesti aikamoinen narttu, sanoin hitaasti.
Hanna katsoi minua peilin kautta ja hymyili hyväntuulisesti.
- Onko toi nyt sopivaa kieltä toisen hääpäivänä?
- Sä olet narttu etkä muuksi muutu ja mä olen onnellinen että sä olet poissa vapailta markkinoilta, jos sillä nyt on sulle mitään merkitystä, sanoin. Olin aloittanut ihan tosissani, mutta Hanna näytti pitävän sanojani kohteliaisuutena ja lauseen loppua kohden minua alkoi naurattaa. Tuo tyyppi oli ihan oikeasti kaiken huippu.

Ei Dannia muka nukuttanut kun hotelliin pääsimme, mutta kyllä se sitten lopulta alkoi hengittää raskaammin ja tuhisten huoneesen tuodussa vauvansängyssä kun ei vaan enää mitään tapahtunut.
- Kai se on sama ruveta nukkumaan itsekin, haukottelin ja yritin tavoittaa vetoketjun pukuni selässä.
- Älä, sanoi Vesku.
- Älä mitä? Eihän me voida mihinkään tästä enää lähteä.
- Tanssitaan.
Katsoin häntä ja epäilin kuulleeni väärin.
- Oletko sä ikinä halunnut muka tanssia?
- No ollaanhan me nyt joskus käyty ulkona.
- Vuosikausia sitten. Mutta miksi ihmeessä nyt, täällä, kahdestaan? Eihän meillä ole edes musiikkia.

Vesku alkoi surffata hiljaisella ollutta televisiota kunnes löysi kanavan millä pyöri hotellin tiedotteita ja kuului hissimusiikkia, sitten hän tarttui kiinni vyötäröltäni ja pyörähdimme muutaman kerran lattialla.
- Sä olet tiedätkö aika omituinen, tirskuin.
- Me ei ehditty tanssia häissä.
- Ei me haluttu. Tai niin mä oletin. Kyllä me Dannin kanssa tanssittiin Bossen ja sulhasen kanssa.
- Mutta ette mun.

Ei minulla nyt sinänsä ollut mitään sitä vastaan, että olimme tanssivinamme, oli ihan mukavaa nojailla Veskuun siinä kapeassa raossa sängyn ja television välissä. Kummallinen romanttisuudenpuuska vaan, vaikka ainahan hän silloin tällöin oli onnistunut yllättämään minut. Kurottauduin vähän ja suutelin häntä poskelle.
- Harmittaako sua kun me ollaan jo tämmönen vanha ja vakiintunut aviopari? kysyin.
- Ei tietenkään, täähän vaan paranee vanhetessaan, Vesku sanoi ja katsoi minua kuin olisin puhunut kummallisia. – Kunhan nyt päästään vielä kasvattamaan vähän perhekokoa niin hyvä.
Muksaisin häntä kevyesti nyrkilläni.
- En mä ole ollenkaan varma että mä haluan tehdä enempää lapsia. Ehkä mä haluan nähdä ensin millanen murrosikä Dannille tulee ennen kuin uskallan edes harkita.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.3.15 18:33:06

19.

Laskin kotimatkalla lentolippujen, hotellin ja lentoparkin hintoja ja totesin harmistuneena että pikkuisen lisää sijoittamalla olisimme päässeet viikon lomalle etelään, ainakin jos laskettiin mukaan vielä vaatteet ja häälahja. Kannattakaa kotimaanmatkailua, eläköön. Onneksi ei hevosenhoitajia ollut tarvinnut palkata vaan Miila ja Raisa olivat tuoneet omat ruoat ja juomatkin tullessaan.

Ainakin talo ja talli olivat edelleen pystyssä ja laitumella näkyi kaksi hevosta, jotka maleksivat laiskasti jonossa pohjoisaidalta eteläaidan suuntaan. Oikeaa syötävää mäkilaitumella ei ollut ollut ravinnoksi asti enää aikoihin, mutta kyllä ne aina korren sieltä, toisen täältä kumartuivat nappaamaan, ja olihan niille vaihtelua päästä kulkemaan ylä- ja alamäkeen sen sijaan että ne olisivat vain seisseet hiekkatarhassa paalin vieressä koko päivän. Kun nousin autosta terassilta kuului musiikkia ja arvelin talonvahtien istuvan siellä katselemassa auringonlaskua.

He eivät olleet yksin, tai siis kahdestaan, vaan Miilan sylissä istui Alissa. Danni tuijotti sitä hetken aikaa ja Alissa takaisin ja sitten Alissa alkoi pyristellä päästäkseen pois.
- Mitäs toi täällä tekee? kysyin pahojen aavistusten vallatessa mieleni. – Onko äidillä taas pää halki?
- Ei se halki oo, mutta ei se kyllä oikein kunnossakaan ole, tuhahti Miila ja jostain syystä hän näytti jotenkin syylliseltä.
- Onko jotain tapahtunut? kysyi Veskukin joka tuli vasta nyt portaille kaivettuaan matkalaukun ja rattaat takakontista.
- Alissa tarvitsi hoitopaikkaa, sanoi Raisa eikä hänenkään ilmeensä ihan normaali ollut.
- Antaa kuulua nyt, onko äiti sairaalassa vai mikä sillä on? Juhlimassa? kysyin toiveikkaana.
- Ei kun se on muuttanut takaisin Matin luo, selitti Miila.

Oli ainakin helpotus, etten ollut yhtäkkiä orpo. Kai. Ja itse asiassa uutinen oli todella hieno.
- Ja ne viettää uutta kuherruskuukautta? ehdotin.
- EI kun tarina menee näin, huokaisi Miila. – Sun äiti oli vienyt Alissan tavaroineen isän luo. Sanoi että Matti ja pojat ottaa sen takaisin, mutta että Matti ei aio ruveta kasvattamaan vieraan miehen äpärää, että nyt on sitten isän vuoro ruveta huolehtimaan siitä.
- Eihän Stumppi siihen pysty, äännähdin. Ei ollut pystynyt ennenkään.
- No arvaapa miksi meidän piti hakea se tänne sillä siunaaman sekunnilla. Hyvä jos se ehti olla isän luona tuntiakaan kun se meinasi tulla lankoja pitkin. Isä meinas jo laittaa sen taksiin.
- Mutta sillähän on se uus eukko? muistin sitten. - Kai se nyt yhden lapsen voi hoitaa?
- Se ei taida olla kovinkaan lapsirakas tyyppi…

- Sinä ja Lauriko sen sitten otatte? Vesku kysyi, enkä kuullut hänen äänestään minkäänlaisia tunteita. Miila näytti kiusaantuneelta.
- Miten me voitaisiin? Me tehdään kymmenen-kakstoistatuntisia päivä molemmat eikä meillä ole mitään kokemusta…
- Se ei jää meille, sanoin minä. Purin hampaitani yhteen niin että koski ja minun teki mieli kiljua. Sitten ajattelin että mitä hittoa pidättelemään ja päästin sellaisen kiroustulvan suustani että Danni katsoi minua ihmetellen. Minusta tuntui että räjähtäisin. – Mä menen v’ittu hakkaamaan halkoja, mun on pakko paiskoa jotain nyt.
- Älä mee, pyysi Vesku.
- Mun on pakko tai mä lyön jotakuta.
- No heittele jotain, älä ota kirvestä tai se on sulla otsassa tota menoa.

Olin jo puolimatkassa kohti puuvajaa mutta kun sinne pääsin en löytänyt kirvestä mistään. Ehkä se oli onni, käteni vapisivat kyllä niin että se olisi voinut olla vaarallista. Otin puupinosta halon ja paukutin sillä seinää niin kovaa kun käsistä lähti ja kirosin, kunnes silmissä sumeni. Kyyneleet alkoivat valua ja tajusin että käsissäni oli tikkuja, monta. Heitin inhoten klapin nurkkaan ja istuin pölkylle, jonka päällä halkoja yleensä pienittiin. Miila saisi ottaa Alissan, hänen olisi pakko. Ei heillä sen kiireempää ollut kuin meilläkään, hän vaan huijasi kun ei tahtonut samanlaista palloa jalkaansa kuin minulla. Oli se hänenkin siskonsa.

Miila ei kuitenkaan suostunut ottamaan sitä edes mukaan Helsinkiin.
- Mihin mä sen aamulla laitan, mun pitää mennä töihin? hän perusteli.
- Mihin helvetinkoloon mä sen laitan, mun pitää mennä kouluun! huusin takaisin. – Vie sä se työmatkalla sen hoitopaikkaan, on sillä kai semmonen vielä.
- Ei sen tarvii tänään enää lähteä mihinkään, mulla on huomenna vielä vapaapäivä, sanoi Vesku rauhallisesti, hän istui sohvalla molemmat tytöt sylissään.
- Mutta ei sitä voi vaan heittää tänne!
- Mä yritän selvittää huomenna mitä meidän oikein pitäis tehdä sille, Vesku lupasi. – Älä nyt Jessi kilju, ne pelästyy.
- Mä menen ulos kiljumaan sitten, sanoin ja lähdin toistamiseen, paiskoen ovia perässäni.

Tämä oli niin epäoikeudenmukaista. Olin yrittänyt soittaa äidille heti kun olin ensimmäisen kerran vähän rauhoittunut, mutta yllättäen hän ei vastannut puhelimeen, eikä Mattikaan. Kokeilin uudelleen nyt, samalla tuloksella. Voimattoman raivon vallassa lysähdin istumaan maahan tallin edustalle ja ihmettelin, miksei mitään tapahtunut, vaikka halusin niin kovasti. Miksei Alissa kadonnut, miksei äiti tullut hakemaan sitä, miksei Miila yhtäkkiä muuttanut mieltään? Ei ollut luonnollista, että tahtoni oli niin heikko, yhtä tyhjän kanssa, vaikka halusin niin kovasti että vuorienkin olisi pitänyt siirtyä.

Kun olin istunut siinä vähän aikaa nousin ja menin hakemaan hevoset sisään. Jonkun pitäisi se kumminkin kohta tehdä, alkoi pimetä. Mieluummin tein sen kuin palasin itse sisään taloon. Niiden kanssa puuhailu rauhoitti väkisinkin, niiden maailmaa ei mitenkään heilauttanut etten minä saanut mitä tahdoin. Ne saivat heinänsä ja olivat onnellisia. En ollut lähes vuosikymmeneen itkenyt hevosen kaulaa vasten, mutta nyt tein sitä hetken aikaa ja totesin sen yliarvostetuksi. Nikin karvat pistelivät eikä se pitänyt kaulaansa sopivalla korkeudella syödessään vaan sain nojata paremminkin lapaan. Vähän tyynempänä lähdin palaamaan sisään, missä Miila ja Raisa tekivät lähtöä.
- Kai te nyt pärjäätte? Miila kysyi vaivaantuneen näköisenä.
- Jos mä kuristan sen ja joudun vankilaan niin muistakin että sun on käytävä viikottain katsomassa mua, sanoin synkästi ja nautin kun Miila meni säikähtäneen näköiseksi.

Niin kuin minä nyt mitään olisin Alissalle tehnyt. En tietenkään. Eihän tässä mikään sen vika ollut. Tuskailimme vähän aikaa mihin laittaa se nukkumaan, sillä tällä kertaa se oli tullut ilman huonekalujaan, mutta venytimme lopulta Dannin sängyn niin pitkäksi kuin sen sai ja ne sai sinne varpaat vastakkain. Tai lomittain. Todennäköisesti ne potkisivat toisiaan hereille pitkin yötä kyllä, mutta ei tässä nyt oikein muutakaan voinut.

Illan istuin Veskun kainalossa sohvalla ja puhuin puhelimessa niin kauan että jouduin lopulta kiinnittämään siihen laturin johdon kun akku alkoi piipata. Soitin Ilselle ja iskälle ja puhuin kummankin kanssa erikseen ainakin tunnin. Valitin ja vuodatin ja itkinkin välillä, mutta ei heillä ollut mitään kaiken ratkaisevia neuvoja tarjota siihen, että äitini oli idiootti. Eivätkä he tarjoutuneet tulemaan hakemaan Alissaa pois niskoiltamme.
- Olisit valinnut mun äidin paremmin, sanoin syyttävästi iskälle, joka ei sanonut siihen mitään, vaikka odotin hyvän aikaa. – Elämä ei oo reilua, valitin sitten.
- Ei ookkaan. Ei kukaan ole koskaan semmosta väittänytkään, iskä sanoi. Hänen äänensä oli väsynyt ja mietin, mitä hän oikein ajatteli. Jotain erityistä epäreiluutta omassa elämässään? Jotain äitiin liittyvää kenties?

Vesku oli liero ja toi tytöt sänkyyn kömpimään päälläni lähtiessään itse aamutalliin. Dannilta ei tahtonut liietä minulle aamusuukkoja, ne painivat Alissan kanssa kuin karhunpennut ja olivat kieriä laidan yli lattialle niin että sain viime tingassa Alissaa jalasta kiinni. Oli selvää että Alissa-tädin yllätysvierailu oli hauskinta mitä Dannille oli vähään aikaan tapahtunut.
- Hommaa se pois täältä, sanoin silti Veskulle vaativasti kun lähdin ajamaan kouluun.
- Mä teen ihan mitä pystyn, hän lupasi ja tiesin että niin hän tekisikin, kun hän kerran lupasi.
- Soittele mulle että miten etenee, alota siitä sosiaalihoitajasta jonka kanssa me viimeksi asioitiin, tai alota sen esimiehestä suoraan, vaadin. – Soita hei sosiaali- ja terveysministerille ja sairaanhoitopiirin ylilääkärille ja toimita se akka pakkohoitoon, joohan?
- En mä ehkä tänään ihan niin pitkälle ehdi, Vesku sanoi ja halusi antaa minulle suukon poskelle, mutta hänen suupielensä värähti sen verran, etten suostunut.

Kolmen maissa ehdin tarkistaa puhelimeni ja todeta hänen yrittäneen soittaa pariinkin kertaan. Toiveikkaana kilautin takaisin.
- Kerro että Alissa on päässyt kotiin? maanittelin.
- Mulla on ensikodin osoite, mihin sen saa viedä, tai sitten puhelinnumero, mistä saa tilata jonkun sossuntädin hakemaan sen sinne, Vesku sanoi. – Ja sitten mulla on sille hoitopaikka Dannin päiväkodissa ja naapurin Joonaksen vanha sänky luvattu lainaan jos se tuntuu paremmalta.
- Voi ei, sanoin.
- Jessi, ei me voida antaa laittaa sitä jonnekin lastenkotiin.
- Ei voidakaan, sanoin ja nyyhkäisin pettymyksestä.

Olimme hiljaa vähän aikaa ja yritin piilottaa surkeuden äänestäni. Alkaisin itkeä kunnolla jos kuulisin sen itse.
- Miten ihmeessä sä sait sille muka päiväkotipaikan puolessa päivässä? Niihin on hei jono.
- Se on raukka parka sosiaalitapaus. Äkkiä se järjestyi kun vaihtoehtona oli yksi huostaanotettava. Ei tarvinnut edes sinne ministeritasolle mennä.
- Oletko sä varautunut menemään uudelleen naimisiin lähiaikoina?
- Hä? Vesku ei selvästikään ymmärtänyt ollenkaan, mutta muuttui huolestuneeksi. – Aiotko sä jättää meidät?
- Mä menen nyt kuristamaan sen akan ja sitten mä joudun sinne vankilaan lopuksi ikääni. Sitä vaan että jos aiot niin saat kyllä eron.
- Älä nyt kuitenkaan tapa sitä, Vesku sanoi hellästi.

Äidin kotona ei kukaan avannut ovea vaikka soitin kelloa miten, mutta en minä sitä oikeastaan ollut odottanutkaan. Ajoin seuraavaksi Matin asunnolle, mutta sielläkään ei kukaan avannut ovea, kumpikaan ei myöskään vastannut puhelimeensa edelleenkään, ei äiti eikä Matti. Seisoin tuimana jalkakäytävällä ja tuijotin heidän ikkunoihinsa. Stumpille en menisi, mutta nuo kaksi eivät voisi piilotella minulta ikuisuuksia. Aikani kun siinä odotin näin varovaisen verhonliikahduksen yhdestä niistä ikkunoista joita tuijotin ja taas kiukkuni kuohahti. Siellä oli joku, äiti varmastikin. Matti oli sen verran jäyhä ja yksioikoinen, ettei hänen mieleensä varmaan olisi tullut piilotella ovea avaamatta oli sen takana sitten kuka tahansa, vaikka vihainen tytärpuoli tai televisiolupatarkastaja. Otin jo askeleen palatakseni rappuun raiskaamaan ovikelloa, mutta sitten tunsin äkkiä valtavaa väsymystä. Miksi hän sen nyt avaisi kun ei avannut äskenkään. Kokeilin kuitenkin, tuloksetta, sitten menin autoon ja koitin vielä soittaa Matille. Nyt hän vastasi.

- Mikä @!#$ temppu toi on että sysäät Alissan mun niskoille, kysyin vihaisesti.
- En minä sitä sun niskoille ole laittanut, sanoi Matti hämmästyneenä. – Onhan sillä isä.
- Sen isästä ei ole mihinkään, se tarvitsee äitinsä!
- Minun kotiin se ei tule. Johan siinä nauraisi naurismaan aidatkin jos alkaisin semmosta vahinkolasta hyysäämään, mies sanoi kuin olisin ollut vähän vajaaälyinen edes ehdottaessani semmoista. Tajusin, etten voisi koskaan ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa sen paremmin kuin äidinkään, tai kumpikaan minun, sen puoleen.
- Sä voit sanoa äidille, että sen on turha enää koskaan kuvitella näkevänsä Alissaa tai kuulevansa siitä mitään ellei se nyt ota siitä vähän vastuuta, puuskahdin. – Ja sama pätee muhun. Sillä ei enää ole tyttäriä.
- Minä sanon, Matti lupasi ja lähetti terveisiä Veskulle. Jäin katsomaan puhelinta epäuskoisena. Se siitä vaan sitten? Olipa vastaus uhkavaatimukseeni.

Kävin purkamassa turhautumistani Ilselle ja Karoliinalle, iskä oli vielä töissä joten en voinut tänään moittia häntä vaimonvalinnastaan.
- Ajattele positiivisesti, kehotti Ilse kuunneltuaan minua kärsivällisesti kauan aikaa.
- Vitunko positiivista sä tässä näet?
- No unohda hetkeksi että mä olen yrittänyt kasvattaa sua tähän asti, mä nyt sanon ihan suoraan niin kuin sanoisin jollekin jonka vanhempaa mä en leiki.
- No? sanoin mörkkinä.
- Eikö ole parempi että Kaisa on nyt Matin niskoilla ja Alissa sun kuin että ne olisi molemmat sun?
Mietin vähän aikaa ja hymyilin sitten vastahakoisesti.
- Oikeessa oot, ystävä kallis. Mutta pidä nyt silti peukkuja, että se Matin paskiainen tulee tunnontuskiin ja päättää silti kristillisesti ottaa harha-askeleenkin kattonsa alle.
- Pidän tietysti. Mutta minkälaista luulet että Alissan elämä siellä olisi? Mieti nyt sitäkin. Mahtaisko Matti ja pojat sitä ikinä hyväksyä.

Minä hyväksyin Alissan kyllä, mietin ajaessani sitten kotiin. Me koko perhe hyväksyimme. En vaan hyväksynyt tätä pakkorakoa mihin minut oli ajettu, mutta en voinut kyllä hetkeäkään kestää ajatusta että pikkusiskoni kasvaisi lastenkodissa. Mietin ottaisivatko Miila ja Lauri sen sitten, jos saisin uskoteltua heille, että meidän puolestamme se saisi mennä semmoiseen. Vaikka tuskin saisin Miilaa semmoista uskomaan, vaikka tekisin mitä.

- Paremmalla mielellä? Vesku totesi kun pääsin kotiin asti.
- En oikeastaan, väitin vastaan, mutta kaipa hän osasi lukea naamaani.
- Hyvä, hän sanoi.
- Alistunut välttämättömyyteen, sanoin ja menin nojaamaan häneen.
- Siinä se menee missä Dannikin. Niin meni aikaisemminkin.
- Mä sanoin Matille ettei äiti enää ikinä kuule meistä kummastakaan pihaustakaan jos tää jää näin.
- Ja?
- No sitten Matti käski sanoa sulle terveisiä.

- Meidän pitää saada sen huoltajuus jos se aikoo jäädä meille, sen verran sen kanssa on pakko olla tekemisissä, sanoi Vesku.
- Ai adoptoida se?
- Ei välttämättä, on niitä kevyempiäkin vaihtoehtoja, mä kirjotin muistiin kaikenlaista mitä ne sosiaali-ihmiset puhui, mutta en mä nyt muista ulkoa. Mutta mennään hei hakemaan sille se sänky nyt. Kedot pyysi meidät syömään samalla, mä jo luulin että saan mennä kolmestaan lasten kanssa kun sä viivyit.
- Missä välissä ehdit niille jo tiedottaa? kysyin ja kiemurtelin irti hänen syleilystään.
- Mun piti soittaa kun tuli mieleen että niillä voisi olla sänky Alissalle. Vaikka se saisi omansakin jossain vaiheessa niin en mä jaksa ensi yönäkin nousta viittä kertaa petaamaan niitä uudelleen.
- Viittä kertaa?
- No, neljää. Tai kolmea. En mä raaskinut herättää sua kun sä lopultakin nukahdit.
- Mun täytyy vaihtaa ensin paita, mä olen raivohiostuttanut tän, ilmoitin. – Ja lapsetkin vois pukea johonkin vähän fiksumpaan jos me kerran mennään kylään.

Totesin, että Vesku oli päivän mittaan kaivanut aitasta esiin aikanaan Alissalle ostamamme turvaistuimen, joka oli muuttanut mukanamme kun ei äidillä ollut autoa kerran. Myöskin Dannin rattaat terassinnurkassa olivat vaivihkaa vaihtuneet takaisin kaksostenrattaiksi, joilla oli ollut sama kohtalo. Paluu tulevaisuuteen, ajattelin sarkastisesti. Vesku halusi välttämättä käydä ottamassa hevoset jo sisään ennen lähtöämme ja mietin aikoiko hän viettää koko illan naapurissa. Ajatus ei ollut pelkästään miellyttävä, kun muistin missä merkeissä olin viimeksi nähnyt heistä ketään. Se pikainen suudelma tuntui kuitenkin tapahtuneen vuosia sitten jossain toisessa elämässä, ehkä jopa jollekin ihan toiselle ihmiselle. Ei kai sitä enää tarvitsisi miettiä, olihan sovittu että se oli loppu paremminkin kuin alku.

20.

Saara ja Juha eivät lakanneet ihmettelemästä kahta tyttölastamme.
- Ne voisi olla kaksoset, sanoi Siirikin ja tuijotti niitä pöydän yli. Ainoa ketä ei vähääkään kiinnostanut oli Joonas, hän oli syönyt ja häipynyt omiin leikkeihinsä.
- Ne on ihan sun näkösiä, sanoi Juha ja katsoi minuun kiinteästi.
- Alissalla on isänsä nenä ja Dannilla mun ja äidin, sanoin lyhyesti ja käänsin katseeni takaisin lapsiin, jotka istuivat vierekkäisillä tuoleilla Veskun ja minun välissä. Alun perin niillä oli ollut tyynyläjät pikku peppujensa alla jotta ne pystyivät syömään kuin ihmiset, mutta nyt jälkiruokaan päästessä tyynyt olivat liukuneet mikä minnekin ja Alissa kökötti polvillaan ja söi punaista kiisseliä, Danni istui niin että siitä ei näkynyt paljon mitään pöydän reunan yli ja mutusti voileipää.

- Miten Alissa voi olla Dannin täti? Siiri pohti siirtämättä katsettaan niistä. – Tai siis, kyllä mä ymmärrän että voi mutta on se jotenkin niin hassua.
- Onhan se, myönsin ja kiemurtelin tuolillani. Olin kieltäytynyt jälkiruoasta ja sanonut muutenkin Saaralle anteeksipyytävästi, ettei minulla oikein ollut ruokahalua tässä perhe-elämän myllerryksessä. Enhän voinut mennä sanomaan että ruokahaluni oli kadonnut koska mahani oli kuristunut kokoon kuin nyrkki kun olin nähnyt hänen miehensä.

- Mitä te nyt oikeen aiotte sen kanssa? Saara halusi tietää.
- Kai se nyt asuu meillä ainakin toistaiseksi, sanoi Vesku.
- Mikä sun äidille sitten tuli, ettei se voi siitä huolehtia? kysyi Saara minulta. Olin tullessamme vannottanut Veskua ettei hän nyt menisi höläyttämään, että äitini oli miehenkipeä letukka joka oli valmis hylkäämään lapsensa ja nyt jouduin itse miettimään siihen vastausta. Harkitsin sanoa että hän oli saanut hermoromahduksen, mutta en kehdannut sentään keksiä ihan satuja päin naamaa.
- Se ei ole ollut oikeen kunnossa sen jälkeen kun se sai talvella kallonmurtuman, kerroin siis totuudenmukaisesti. – Alissahan asui meillä jo talvella monta kuukautta kun äiti oli sairaalassa.
- Te olette tommosia laupiaita samarialaisia Juha lausui hitaasti enkä oikein ymmärtänyt sanoiko hän sen piruilumielessä vai ei. En tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Enhän tuntenut häntä ollenkaan.
- Pakkoraossa tässä ollaan, sähähdin takaisin ja olisin kiroillut ellen olisi saanut viime hetkessä p’erkeleen hännästä kiinni. Olin kiroillut vuorokaudessa enemmän kuin varmaan kokonaisessa vuodessa tätä ennen.

- Anteeksi, sanoin kun tajusin että olin kuulostanut ehkä liian vihaiselta. – Tää on vaan vähän rankkaa. Minuun luotiin ymmärtäväisiä katseita joka suunnalta ja käännyin syöttämään Dannille loput sen kiisselistä. En halunnut nähdä minkäännäköistä sääliä, alkaisin muuten sääliä itseäni ja kyllä sen tietää mitä siitä seuraisi. Itkuparkua. En uskaltanut edes ehdottaa Veskulle, että lähtisimme jo, kun pelkäsin ääneni pettävän.
- Mä haen meille kahvia, sanoi Saara reippaasti ja nousi pöydästä. Ihan kuin tytöt olisivat saaneet siitä poistumismerkin myös, niin Alissa kuin Dannikin livahtivat molemmat tuoleiltaan ja lusikallinen, jota olin juuri ollut tarjoamassa Dannille lätsähti farkuilleni. Katsoin sitä vähän aikaa ja tajusin sitten että silmäni olivat siltikin kyynelissä. Miten himskatin noloa. Nousin itsekin pää painuksissa ja kävelin pois pöydästä.

Olisin mennyt vessaan piiloon mutta kävelin epähuomiossa sen ohi ja menin sitten ovesta ulos ja istuin rappusille. Kuivuisivat ne kyyneleet täälläkin, nopeammin vielä todennäköisesti. Sallin itselleni minuutin itsesääliä ja sitten pyyhin silmäni. Olinhan sentään urhea laupias samarialainen. Harjoittelin hymyilemistä ja naurahdin kokeeksi. Se kuulosti niin kolkolta että se oli oikeasti huvittavaa ja sain voimia nousta ylös ja palata takaisin. Nyt osasin vessan ovelle ja kävin tarkistamassa, etteivät silmäni olleet kovin punaiset sekä vedin vessan varmuuden vuoksi kahteen kertaan.

- Anteeksi, sanoin jälleen tyynesti palatessani pöytään. Olin saanut kiertää Dannin ja Alissan, jotka konttasivat kilpaa ruokasalin puulattialla niin että suhina kävi. Pöydältä oli korjattu suurin osa astioista pois, minun paikallani nökötti vihreä kahvimuki. Siirikin oli kadonnut jonnekin.
- Otatko, tarjosi Juha, joka istui melkein vastapäätä ja kohotti termoskannua. Nyökkäsin ja siirsin sitten kuppini Veskun viereen. En halunnut istua siinä hänen silmäiltävänään. Alissassa oli minulle tarpeeksi murhetta täksi päivää, en halunnut vaivautua sen lisäksi siitä, että minua häiritsi nähdä Juha vastapäätä. Se häiritsi kovasti. Se sai sydämeni hakkaamaan melkein rytmihäiriön partaalla ja olin ikionnellinen että Alissassa oli tarpeeksi tekosyytä käyttäytyä tänään omituisesti Veskunkin mielestä.

- Mä pesin sen vauvansängyn ja tuuletin patjan, sanoi Saara ystävälliseen tapaansa. – Se on tuolla eteisessä. Vilkaisin häntä, en minä vaan sitä ollut huomannut äsken retkelläni. Toisaalta enpä ollut juuri katsellutkaan, olisinko nähnytkään kyyneleiden läpi.
- Mä voisin käydä laittamassa sen autoon, sanoi Vesku ja nousi, ja niin me jäimme siihen nököttämään kuitenkin Juhan kanssa.
- Älä katso mua tolla tavalla, sanoin uhmaavasti. En voinut vain istua siinä ja tuijottaa mukiini.
- Mä en edes vilkaissut sua, Juha sanoi hiljaisesti.
- Mulla on nyt ihan tarpeeksi ajateltavaa ilman suakin.
- Enhän mä ole tehnyt mitään.
- Et tänään, niin.

Syntyi kovin kiusallinen hiljaisuus. Tuntui, että minun oli pakko katkaista se jollakin, mutta ruvetako puhumaan säästä vai mitä? Eteisestä kuului naurua ja leikinlaskua kun Vesku ja Saara kolistelivat jotain. Kyllä heillä menisi siellä hetki vielä.
- Mä en haluaisi hankaluuksia, huokaisin tietämättä ihan tarkalleen mitä tarkoitin.
- En mä halua aiheuttaa sulle hankaluuksia, sanoi Juha.
- Mutta sä olet aiheuttanut jo.
- Kerroitko sä Veskulle? hän kysyi kuulostaen pelästyneeltä.
- No en, miksi mä sitä olisin mennyt huolestuttamaan jollain viattomalla pusulla.
- Mitkä hankaluudet sua sitten huolestuttaa?
- Kun mun mielessä se nyt ei enää ole ihan viaton, puuskahdin. – Tai se oli, mutta sitten kun mä näin sut taas…

Taisin puhua itseäni ihan uuteen pussiin, paljon syvempään kuin se mistä olin yrittänyt kierrellen ja kaarrellen pelastua. Katsoin ylös ja näin Juhan katsovan minua tarkasti kuin olisi yrittänyt imeä jokaisen sanani erikseen. Tässä valossa hänen silmänsä näyttivät hyvin tummansinisiltä ja äkillisessä uhmakkuuden puuskassa ajattelin että kantakoon osansa hänkin, oli se sitten hänestä hyväksi tai pahaksi, ainakin se olisi pois minun mielestäni. Jaettu ilo kaksinkertainen ilo, jaettu suru puolikas suru.
- Sen jälkeen kun me tanssittiin täällä teidän hiton rapujuhlissanne mun mahani on heittänyt volttia joka kerran kun mä näen sut. Enkä mä halua että semmosta tapahtuu mulle. Mä olen onnellisesti naimisissa, mulla on lapsi – hitto vieköön kaksi huollettavaa lasta eilisestä alkaen. En mä halua sun sotkevan mun elämääni… mun päätäni.

Juha ei sanonut mitään, katsoi minua hetken ja alkoi sitten kerätä pöydältä rutistuneita lautasliinoja ja jäljellejääneitä veitsiä ja haarukoita. Hän nousi seisomaan ja minä maistoin vähän viilennyttä kahviani tyytyväisenä. Olinpahan saanut purettua pahimmat. Ehkä asiat tästä nyt normalisoituisivat. Hän vei ne tiskipöydälle, haki Alissan, joka oli karkaamassa eteiseen ja istutti sen Dannin viereen keskelle ruokasalin lattiaa ja tuli sitten seisomaan taakseni niin, että tunsin hänestä huokuvan lämmön selässäni. Hänen kätensä laskeutuivat ensin solisluilleni ja nousivat siitä kaulalleni ja hetkeksi pelästyin, että hän aikoi kuristaa minut. Sitten ne sivelivät kevyesti poskiani ja nousivat hiuksiini. Ajattelin kivettyä siihen paikkaan, mutta ei siinä minun ajatuksillani ollut sijaa, värähdin mielihyvästä.

- Mä en ole ikinä kuullut mitään yhtä ilahduttavaa, Juha sanoi.
- Älä nyt jumaliste koske muhun, etkö sä ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä mä sanoin? sanoin minä. Se ei tullut läheskään niin painokkaasti kuin olisin halunnut, itse asiassa siinä ei ollut painokkuuden hiventäkään.
- Mä ymmärsin ihan tarkkaan, enkä mä enää ikinä koske sua ellet sä halua. Mutta nyt mun pitää, hän sanoi suoraan korvaani, tarttui sitten leuastani hellästi ja suuteli minua toistamiseen.

Selvisin yllättävän pienin henkisin vaurioin välikohtauksesta Ketojen ruokasalissa. Olin hemmetin kiukkuinen Juhalle, joka sillä tavoin oli loukannut rajojani ja tullut taas liian lähelle. Olkoonkin että olin edelleen pitänyt siitä: sitä suuremmalla syyllä hän olisi saanut ymmärtää pitää asiallisen välimatkan. Se oli tietysti jonkinlainen puolustusreaktio. Jos tilanne olisi ollut toinen minun ei olisi tarvinnut kehitellä suuttumusta kilvekseni, olisin voinut vaikka pussailla takaisin ihan niin paljon kuin huvitti. Oli hyvä olla vihainen ja olla hänelle kylmän viileä kun tapasimme kun kerran tapasimme väkisinkin. Vesku oli jotenkin mielistynyt naapureihin syksyn tullessa ja pistäytyi siellä usein, kahvilla tai Saaran sivukirjastossa, ja halusi aina välillä minutkin mukaan.

- Sä et taida oikein tykätä tosta Juhasta, hän arveli kerran kun palasimme naapurista mäen yli taluttaen toinen toista ja toinen toista lasta.
- No en mä nyt sitä inhoakaan mutta ei kai kaikilla voi synkata, sanoin harkitun välinpitämättömästi.
- Hassua, alkuun te näytitte tulevan ihan loistavasti toimeen.
- Mä en kestä tommosta pikkurouvittelua, kyllä sä sen tiedät, sanoin vetäen esiin jotain, mitä Juha oli tänään sanonut ja mistä oikeasti olisin voinut suuttua, ellei se olisi niin selkeästi ollut vitsi.
- Eihän se sitä tosissaan sanonut, Vesku puolusti.
- Eikö, enpäs huomannutkaan, vastasin tavoitellen sarkastista äänensävyä.
- Missä sun huumorintajusi on? Koita nyt olla sille vähän kohteliaampi, ei olisi kiva olla riidoissa ainoiden naapureiden kanssa.
Lupasin tietysti kiltisti, kun Vesku kerran kuulosti ihan oikeasti huolestuneelta.

Juhaa ei viileä virallisuuteni näyttänyt mitenkään häiritsevän. Paremminkin hän näytti välillä oikein huvittuneelta ja välillä äityi härnäämään minua niin että Saara saattoi potkia häntä pöydän alla hiljentääkseen hänet. Koko naapurisuhdekiemura oli kuin sotkuinen kasa nuudeleita. Minusta tilanne oli kuitenkin hyvä näin ja se soi minulle riittävän määrän mielenrauhaa, kunnes koko hormonihäiriö paranisi omia aikojaan.

Alissan paluu perheeseen sujui yllättävän mutkattomasti. Kahdessa oli tietysti kaksin verroin pukemista ja kylvettämistä ja kampaamista sun muuta kuin yhdessä ja auta armias kun ne kerran sattuivat saamaan uhmakohtauksen yhtaikaa kaupassa, siinä ei paljon naurattanut. Toisaalta ne sitten viihdyttivät toisiaan, mikä oli hauskaa. Välillä näytti kuin ne olisivat pitäneet toisiaan nukkeina tai unileluina. Vaikka kyllä Siiri välillä näytti aika ryytyneeltä jos oli joutunut toimimaan lapsenkaitsijana ja ne olivat olleet kovin eläväisiä. Yritin kyllä parhaani mukaan päästä ratsastamaan niin ettei minun tarvinnut vaivata häntä vahtimaan ipanoita kokonaiseksi tunniksi, tai mitä sitä aikaa nyt milloinkin kului, joskus ei vaan onnistunut.

Teoreettisesti homma helpottui kun saimme kentän valaistusongelman ratkaistua. Ali oli hommannut jo edellistalvena pari varsinaista valonheittäjää, sellaisia joita olin nähnyt rakennustyömailla. Toisen kun pisti jatkojohdolla kiinni tallin sähköihin ja toisen olohuoneen ikkunasta sisään taloon niin johan näki. Naapurit väittivät koko koillistaivaan kylpevän keltaisessa valossa kun räväytimme ne iltapimeässä päälle. Hirvitti vaan ajatella miltä sähkölasku näyttäisi muutaman kuukauden kuluttua.

Kisakausi oli vielä käynnissä ja käytimme surutta hyväksi Miilan huonoa omaatuntoa Alissan suhteen. Hän oli oivallinen lapsenvahti kun me lähdimme sunnuntain aamuhämärissä kohden milloin mitäkin maneesia yksin tai kaksin mutta aina Siiri mukana. Ville ei juuri enää ehtinyt meitä avittamaan uudelta hevoseltaan, mutta se ei haitannut. Siiri rakasti kisamatkoja eikä kertaakaan nukkunut pommiin. Aloin miettiä hän tuuppaamistaan joihinkin kisoihin Nikin kanssa. Ei mihinkään hankalaan, tosiaankaan, ajattelin lähinnä jotain raviohjelmaa. Siiri istui jo ihan näppärän näköisesti satulassa ja oikein helpossa koululuokassa hänellä olisi puolellaan selvä etu: Niki oli tottunut liikkumaan yksin, ja oli tottunut kouluratoihinkin. Muut osanottajat olisivat todennäköisesti enimmäkseen joitain alkutaipaleellaan olevia ratsastuskoulun oppilaita, joiden hevoset saattaisivat keksiä mitä tahansa joutuessaan ihan yksinään radalle esiintymään.

Minua kuitenkin pelotti se, miten Siiri mahtaisi selvitä verryttelystä tuittupäisen Nikin kanssa muiden hevosten seassa, enkä sitten ottanut asiaa vielä puheeksi hänen kanssaan. Sitä paitsi ei sellaisia luokkia ollut osunut missään kisakutsussa silmiini, ehkä niitä olisi enemmän keväisin, talvitauon jälkeen. Olin juuri tehnyt päätöksen odottaa sinne asti kun Vesku löysi sopivat kisat.
- Kahden viikon päästä, kilpailuharjotukset siellä ratsastuskoululla. Ehdotetaanko? hän kysyi.
- Ehdotetaan, päätin.

Siirin ilme olisi ollut valokuvan arvoinen. Hän jäi sanattomaksi ja otti tukea karsinanseinästä.
- Minä kilpailuihin?
- Sinä kilpailuihin, vahvistin. Seurasi pitkä hiljaisuus. – Ei sun ole pakko, tietenkään! Mä vaan ajattelin että jos sä haluaisit.
- Mutta enhän mä ole käynyt edes ratsastuskoulua! Sen yhden leirin vaan, ja se oli toissakesänä!
- Ei ratsastuskoulu oo ainoa paikka missä oppii ratsastamaan. Katohan, mä tulostin sulle sen ohjelman. Lue se rauhassa ja mieti, ei tässä oo mitään kiirettä. Eikä pakkoa.

Kaivoin fleecetakkini taskusta moneen kertaan taitellun paperin ja päästin Nikin karsinaansa käytävältä missä Siiri oli varmaankin sadannen kerran kylmännyt sen jalkoja. Tyttö valahti tallikäytävälle istumaan lukien sitä huolella ja kohotti katseensa vasta ehkä kymmenen minuutin kuluttua.
- Täähän on ihan helppo, hän sanoi ihmeissään.
- Niinhän se on, myönsin.
- Paitsi että mistä mä tiedän koska oon seissy neljä sekuntia?
- Lasket hitaasti neljään. Eikä se oo niin tasan. Kunhan on enemmän kuin yksi ja vähemmän kuin kymmenen, naurahdin.
Siiri uppoutui taas ohjelmaan ja arvasin hänen jo mielessään ratsastavan sitä.
- Mitä jos alkaakin keventämään väärin?
- Sen voisi vaihtaa, ehdotin, ja istuin hänen viereensä. Tämä oli hauskaa.

Siiri taisi opetella ohjelman ulkoa siinä saman tien.
- Sä saat miettiä ihan kaikessa rauhassa vaikka viikon. Eikä sun ole pakko. Ei kaikki tykkää kilpailla, en mäkään tykännyt mutta jotenkin mä muutin mieleni.
- Niia ja Heidi koulussa, aloitti Siiri. En viitsinyt sanoa siihen mitään, nojasin vaan leukaani polviini. Melkein osasin kuvitella mitä sieltä tulisi.
- Ne on ratsastanu kaikista kauimmin meidän luokalla, eikä ne vielä kisaa. Paitsi leirikisat niillä oli ollu, leirillä, tietysti. Mutta niin oli mullakin silloin vaikka se olikin vaan alkeisleiri, että ei kai niitä lasketa?
- Ei leirikisoja lasketa, päätin.
- Ne on ratsastanu jo yli vuoden. Melkeen kaksi, koska ne sai joululahjaksi alkeiskurssit ja kypärät ja raipat ja se oli toissajouluna.
- Niin. Mitäs siitä?
- Miten mä muka voisin mennä kisoihin jos ei nekään voi? Siiri näytti kauhistuneelta. Mutta vähän innostuneelta myös. Mietin vähän aikaa.

- Ne on käyneet alkeiskurssin siis? Siihen meni ensimmäinen kevät. Sen jälkeen ne on ehkä käyneet tunneilla kerran viikossa, paitsi kesällä tietysti, vai mitä? Parikymmentä kertaa syksyllä ja parikymmentä kertaa keväällä. Kymmenen hengen ryhmissä, missä opettaja ei ehdi katsoa jokaista koko ajan. Neljäkymmentä ratsastustuntia. Et sä nyt niin kauheasti niistä voi jäljessä olla kun sä olet sentään saanut yksityisopetusta.
- Ne on jo hypänny esteitä.
- Nää on kouluratsastuskilpailut.
- Mitähän ne sanoisi? Siiri ihmetteli ja hihitti ihan pikkuisen.
- Mieti sä sitä. Sun päätös, sanoin ja päätin, että oli aika jättää asia hautumaan. Siirikin nousi ja lähti kotiin, lukien edelleen antamaani paperia niin kauan kuin oli valoisassa tallissa ja melkein käveli päin ovenpieltä. Sitten hän pinkaisi juoksuun ja minä suljin tallin.

- Kysyitkö sä Siiriltä? halusi Vesku tietää kun palasin sisään, missä hän keitti tytöille iltapuuroa.
- Jup.
- Mitäs se?
- Meinasi tiputtaa leukansa. Mutta se miettii. Ei kai se ollut ihan typerää, ehdottaa sille?
- Ei mun mielestä. Kyllä se siitä selviää jos vaan haluaa kokeilla.
- Jos se selviää verkasta hengissä, se mua huolettaa.
- Voihan se aina verkata ulkona tai jotain, Vesku sanoi huolettomasti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.15 17:27:59

21.

Siiriä ei näkynyt seuraavana iltana tavalliseen aikaan ollenkaan. Ei hän kuitenkaan joka ilta enää koulun alettua käynytkään, joten en kauheasti ihmetellyt. Vesku oli ottanut tavakseen juoksuttaa Nikin sellaisina aamuina kun hän oli menossa iltavuoroon, joskus ratsastaakin, joten ei minun välttämättä sitä tarvinnut liikuttaakaan. Tänään en näköjään liikuttaisi, kun koulullakin oli mennyt niin myöhään, etten raaskinut jättää tyttöjä pariksi ylimääräiseksi tunniksi päiväkotiin hoitaakseni sen asian.
- Koti-ilta äidin kanssa, ilmoitin lapsille. Istutin ne television ääreen katsomaan kehittäviä lastenohjelmia, niin uskottelin itselleni ja heittäydyin itse sohvalle lukemaan silmätaudeista niin kauaksi aikaa kun lapset antoivat.

Mietin vähän jättäisinkö hevoset ulos kunnes Vesku palaisi töistä, mutta ulkona satoi ja minua paleli niiden puolesta. Niinpä puin meille kaikille kolmelle sadetakit ja saappaat ja lähdimme kohti tallia. Dannin tallikirjastohuoneessa oli nykyään kaksi jakkaraa ja enemmän kirjoja, ja pistin tytöt sinne. Olin tyytyväinen kun meillä käynyt sosiaalihoitaja ei ollut halunnut vilkaista talliin kun oli käynyt katsomassa Alissan uutta kotia, oli kuulemma hevosille allerginen. Mitähän hän olisi sanonut lukittavasta lastenhuoneesta siellä?
- Lukekaa pari kirjaa, mennään sitten iltapalalle, sanoin ja suljin karsinanoven.

Mustilla oli kauhea kiire sisään, se seisoi portilla turpa mutrussa ja luimisteli Nikille, joka yritti tulla portille sekin. se oli vähän semmoinen herkkähipiäinen. Nyt se näytti siltä että laitoin varmuuden vuoksi ketjun sen leuan alta ja tarpeen se olikin, se oli kiskoa minut nurin siitä huolimatta. Karjuin sille kuin hyeena kunnes sain sen pysähtymään. En voinut antaa sen toimia tuolla tavalla, vaikka olisin mielelläni itsekin mennyt sateesta sisään ja äkkiä. Siinä sitten pyörimme ympyrää vähän aikaa. Se ei ollut ilkeä, eikä yrittänyt pomottaa oveluuttaan, sillä oli vaan välillä vähän lyhyt muisti. Niki sen sijaan kulki nätisti perässäni kuten aina, vaikka aika kiireiset senkin askeleet olivat.

Avasin tyttöjen oven kun aloin riisua hevosilta märkiä loimia kuivumaan mutta eivät ne halunneet ulos karsinastaan. Eivät sittenkään kun olin ruokkinut hevoset.
- Mitä helkkaria mä teen teidän kanssa? kysyin teeskennellen epätoivoista. Ne halusivat kai muuttaa talliin asumaan kuten muutkin holhottavamme?
- Moi! kajautti Siiri ovelta ja hänen hiuksensa valuivat vettä.
- Moi, tulit sittenkin, sanoin iloisena.
- Joo, mun piti harjotella kokeeseen mutta sitten isi halusi jutella sun kanssa ja mä ajattelin että tuun mukaan.
Katsoin epäilevästi Siirin ohi ja siellä Juha haroi hiuksiaan yhtä märkänä kuin tyttärensäkin. Ihan kuin silloin taannoinkin. - Puhua mun kanssa? Mistähän?
- No hevosjutuista, Siiri pompahteli ja totesi hevosten olevan jo hoidetut. – Pitäiskö meidän mennä sisään että noi saa syödä rauhassa?
- Lapset ei halua, minä ilmoitin, mutta Danni ja Alissa olivat nyt valmiita lähtemään ja kävelivät ulos karsinasta kuultuaan vieraita ääniä.

Siiri ja Juha ottivat ne syliin ja lähtivät menemään taloa kohden ja minä suljin tallin. En ollut enää saanut henkistä hepulikohtausta Juhan yllätysilmestymisestä, mistä olin tyytyväinen, mutta vierastin silti vähän tilannetta. Puhua hevosjutuista? Mitä sitten? Alkoivatko he Saaran kanssa olla sitä mieltä että riistin heidän tytärtään, pidin orjatyövoimana? Arvelin, että Veskun kotiintuloon olisi ehkä vielä reilu tunti, hänestä ei nyt ihan heti ollut pelastamaan minua.
- Tulkaa keittiöön, näiden pitää saada iltapalaa, kehotin kiskoessani tytöiltä pieniä saappaita jaloista. Laitoin kysymättä kahvin tippumaan samalla kun tein voileipiä isolle lautaselle ja annoin Siirillekin lasin.
- Haluatko sä mehua vai maitoa?
- Mehua, kiitos, Siiri sanoi hyvinkasvatetusti ja minä hain karkuun juoksevat Dannin ja Alissan pari kertaa pöytään ennen kuin ne malttoivat jäädä syömään. Saattoi sekin auttaa että uhkailin niitä vähän samaan sävyyn kuin Mustia äsken pihassa. Kun ei enää muuta ollut tehtävissä kaadoin Juhalle ja itselleni kahvia ja istuin alas.
- Mistä sä halusit puhua? kysyin virallisesti.

Ei Juha kuitenkaan vetänyt minua tilille siitä, että olisin teettänyt Siirillä raskaita tallitöitä tai että hänen vaatteensa haisivat hevoselle ja rapisivat turvetta kotiin tullessa. Kysymys oli vain siitä, että he Saaran kanssa eivät ymmärtäneet hevosista ja ratsastamisesta yhtään mitään ja että Siirin puheet kilpailemisesta olivat saaneet vanhemmat ihan ymmälle. Selitin yhtä kärsivällisesti kuin Siirille eilen, että ihmisen ei ole pakko osallistua ratsastuskoulun tunneille saadakseen pätevyyden osallistua ratsastuskilpailuihin.
- Mutta vakuutus pitäisi kyllä olla, muistin.
- Ai, kelpaako kotivakuutus? Juha kysyi.

Epäilin ettei, ja kerroin mitä muistin Green Cardista ja ratsastusseurojen jäsenyydestä.
- Voinko mä muka liittyä ratsastusseuraan vaikka en käy ratsastuskoulussa? ihmetteli Siiri.
- Voit, uskokaa nyt jo molemmat että ei ratsastuskoulut ole mikään ainoa oikea tapa harrastaa hevosia. Kaadoin lisää kahvia ja hain tietokoneeni keittiöön. Aika äkkiä löysin lähimmän ratsastusseuran ja printtasin sen sihteerin yhteystiedot ja muutamia muitakin tarpeellisen näköisiä sivuja.
- Tää alkaa näyttää ihan vakavastiotettavalta harrastukselta, mutisi Juha silmäillessään niitä kun olin hakenut ne yläkerran printteriltä.
- Mutta en mä vielä tiedä niistä kilpailuista, en mä ole osannut päättää, Siiri murehti.
- Ei oo kiire, mähän sanoin että ehdit miettiä vaikka viikon, lohdutin. – Mutta hyvä kun tuli niiden takia puheeksi toi vakuutus. Kaikkien ratsastusseurojen kaikki jäsenet on vakuutettu ratsastusonnettomuuksien varalta.
- Saanko mä katsoa sun kisavideoita? Jos mä osaisin sitten päättää?

Siiri katsoa tapitti minua anovasti. Olin joskus tullut maininneeksi että semmoisia oli olemassa, iskä kun oli innokkaana kuvannut meitä ainakin alkuaikoina ja lähikisoissa. En kuitenkaan ollut luvannut ikinä näyttää niitä Siirille, enkä olisi suonut Juhan luulevan että minulla olisi tapana katsella itseäni videolta. Kevyt puna alkoi levitä poskilleni.
- Joo-oko?
- No olkoon, kato jos sua huvittaa, päätin sitten. – Ei tarvii sitten nauraa mulle. Siinä kaapissa videoiden vieressä, osaatko sä laittaa ne päälle?

Se oli kai turha kysymys, minusta tuntui että Danni ja Alissakin osasivat jo operoida videoita ja telkkaria. Ne katosivatkin Siirin perään olohuoneeseen.
- Et sinä, sanoin kiireesti kun Juhakin nousi seisomaan. En halunnut hänen toljottavan minua telkkarista.
- Mä ajattelin ottaa lisää kahvia, hän sanoi nöyrästi.
- Ohh… ota ihmeessä, sanoin nolona.
- Me ajateltiin että jos Siiri lopultakin joulun jälkeen pääsisi sinne ratsastuskouluun, mies sanoi puoliääneen istuessaan takaisin alas. – Mutta onko siinä nyt mitään järkeä jos se kerran osaa jo?

Minua nauratti mutten kehdannut kun hän näytti kysyvän ihan tosissaan.
- On. Ei tää ole niin kuin polkupyörällä ajamista, että kerran naksahtaa ja sitten sen osaa. Päinvastoin.
- Mutta entäs jos me ostettaisiin sille oma poni?
- Ei. Ehdin sanoa sen jo ennen kuin Juha ehti saada lauseensa kokonaan loppuun ja hän katsoi minua kysyvästi.
- Ei missään nimessä ton ikäselle, ja kun te ette kerran ymmärrä niistä yhtään mitään. Yhtä hyvin voisitte antaa sille vauvan omin päin hoidettavaksi, ja sekin olisi helpompaa. Ja Siirin täytyy osata ratsastaa paljon paremmin ja mihin te sen sitten laittasitte? Ponia ei voi pitää yksinään, se täytyisi saada jonnekin tallille missä on aikuisia joilta voi pyytää apua jos tarvitsee…
- Mutta olettehan te tässä, Juha sanoi kun vedin henkeä.
- Eihän me olla kuin jonnekin ensi kesään, sanoin muistuttaen. – Kunnes Ali tulee takaisin.

Juha näytti siltä kuin olisi unohtanut kokonaan, ettei paikka ollutkaan meidän. Enpä kyllä ollut muistanut sitä vähään aikaan itsekään.
- Ei ponia mutta ratsastuskouluun? hän summasi ja nyökkäsin. Olipa hyvä että olin olemassa, tiedä vaikka nuo olisivat saaneet päähänsä hemmotella tytärtään ponilla joululahjapaketissa ellen olisi ollut toppuuttelemassa.

Olin tulostanut myös lähimmän ratsastuskoulun sivulta kilpailukutsun noihin Siirin mahdollisiin debyyttikisoihin ja tietoa tunneista ja kursseista ja Juha syventyi lukemaan niitä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja katselin häntä vaivihkaa samalla kun surffailin päämäärättömästi hevossivulta toiselle. Oli ollut positiivinen yllätys, että mahani oli lakannut muljahtelemasta kun näin hänet, vaikka tänään hän oli ollut Siirin mukana niin yllättäen että olisi se voinut muljahtaa säikähdyksestäkin. Ihan immuuniksi asti en kuitenkaan ollut vielä tainnut päästä. Tummat hiukset olivat valahtaneet hänen otsalleen ja peittivät silmät, mutta katseeni pysähtyi hänen huulilleen ja huomasin edelleen toivovani, että minun olisi ollut okei koskettaa niitä.

Tietysti hän sattui vilkaisemaan juuri sopivasti ylös ja sai minut kiinni. Painoin katseeni takaisin läppärin näyttöön miettien jo jotain puolustelevaa, kun suunnattomaksi helpotuksekseni ovi kävi. Vesku ei olisi voinut tulla töistä paremmalla hetkellä.
- Moi, muru, sanoin iloisesti kun hän tuli eteisestä ja nousin antamaan hänelle tavanomaista paljon kiihkeämmän tervetuliaissuudelman. Semmoiset olivat noin ylipäätään jääneet aika vähiin viime aikoina, yleensä tytöt olivat häntä ensimmäisinä vastassa, mutta nyt olohuoneesta ei kuulunut kuin puuroisia kuulutuksia ja vihellyksiä videolta.
- Vieraita täällä, Vesku totesi, vilkaisi olkkariin ja otti itselleen kahvia ja veti eteensä voileipälautasen, jolla lepäsi vielä muutama juustoleipä. – Meinaatko mennä? hän kysyi sitten minulta ja vilkaisi näyttöäni. Katsoin sitä itsekin hölmistyneenä ja totesin, että olin joten päätynyt sivulle, jossa oli kutsu aluekatsastuksiin.
- En mä ole vielä ajatellut, vastasin mutta kiinnostukseni heräsi ja aloin lukea. Juha alkoi selittää minkä takia he olivat päätyneet meille, mutta en enää viitsinyt kuunnella. Kutsu näytti kutkuttavalta.

- Jessi hei, kauhean näköistä! tuli Siiri sanomaan ja näytti pelästyneeltä.
- Mikä? havahduin.
- Yhdessä videossa te kaaduitte.
Mietin vähän aikaa koska olisin muka kaatunut kisoissa mutta Vesku muisti heti.
- Se oli sillon kun Danni oli jo mukana. Täällä, itse asiassa, Nurmijärvellä.
- Ai niin se. Mutta Niki oli sillon vielä nuori ja hurja… ja ne oli estekisat, selvitin nopeasti. Pelkäsin, ettei Siiri uskaltaisi enää sen selkään, tai että Juha ei uskaltaisi päästää häntä.
- Isi, tuu kattomaan, Siiri halusi ja kiskoi Juhan mukanaan olohuoneeseen.
- Perrhana, mutisin ja menin perässä. Yksi elämäni tähtihetki kaikille näytillä.
- Odotitko sä siis Dannia tossa? Siiri halusi tietää kelatessaan videota oikeaan kohtaan.
- No aika pieni maha mulla vielä oli, vai mitä?

Niki meni telkkarissa taas kuin musta elosalama ja suti itsensä nurin siinä samassa kulmassa kuin aina ennenkin, ettei se ikinä oppinut.
- Ei mua sattunut, eikä sitäkään, ilmoitin kaikille yhteisesti. – Eikä Dannia.
- Hurjaa touhua, sanoi Juha ja näytti pelästyneeltä.
- Älä huolehdi, en mä anna Siirin hypätä sillä esteitä.
- Pitääkö Siirille hommata kilpailuvaatteetkin? hän kysyi. Nauha oli armollisesti kulkenut eteenpäin ja näytti minua jossain isommissa kisoissa, kun minulla oli ratsastustakkikin päällä.
- Ei tommosessa harjotusluokassa ole varmaan kellään valkosia housuja, mutta jos haluat voit kokeilla mun, sanoin Siirille.
- En mä vielä tiedä uskallanko mä mennä, hän sanoi vähän tuskaantuneena.

Danni ja Alissa löhösivät sohvalla puoliunessa mutta kun isä oli zoomaillut minuun oikein likelle palkintojenjaossa Danni riemastui.
- Äiti! se kiljaisi ja osoitti televisiota. Minua ei huvittanut tuijottaa koko ruudun kokoista naamaani ollenkaan vaan nappasin kaukosäätimen ja kelasin nauhaa eteenpäin.
- Nyt nää lapset lähtee ylös ja unille, ilmoitin ja otin kumpaakin kädestä. Olin ajatellut sen hienovaraisena vihjauksena vieraille, että voisi lähteä kotiinkin, mutta eivät he ainakaan heti ottaneet onkeensa. Olivat he kuitenkin kadonneet kun noin tunnin päästä palasin alakertaan.

- Reipas tyttö, Vesku kehui ja taputti sohvatyynyä vieressään.
- Mä olen hoitanut hevosetkin, ilmoitin ylpeänä. – Nyt mua voi vähän hemmotella.
- En mä sitä, vaan Juha sanoi että sä olit antanut hyviä neuvoja.
- Ai, sanoin ja käännyin katsomaan telkkaria. – Enhän mä voinut suositella niille että ne ostaisi lapselle ponin.
- Mutta et ilmeisesti myöskään purrut tai mitään.
- Enhän mä voinut lasten nähden, tirskahdin. Vesku oli tainnut käsittää vähän turhan vakavasti niukan muodollisen käyttäytymiseni Juhaa kohtaan.

- Kuule, hän sanoi ja ryhdistäytyi.
- Mm?
- Mä soittelin tänään sille sosiaalihoitajalle ja kysyin miten Alissan paperijutut edistyy, se huoltajuusjuttu.
- No miten?
- Huonosti, se ei ole saanut sun äitiä kiinni, eikä saanut siltä mitään postia.

Suoristauduin itsekin. Äidin piti hoitaa muutamia paperiasioita, ilmoittaa suostumuksensa siihen, että saisimme ruveta Alissan virallisiksi huoltajiksi. Samoin tietysti Stumpin, mutta tämä ei ollut viivytellyt hetkeäkään kirjoittaessaan nimensä asianomaisiin paikkoihin. Kuuma musta kiukku alkoi pulputa mielessäni.
- Se… se perhanan… mä en keksi sille sopivaa sanaa. Mä soitan sille.

Muistin kyllä luvanneeni ettei äiti enää ikinä kuulisi minusta, mutta se nyt oli kai sivuseikka tässä kohden. Ellemme saisi virallista päätöstä siitä, että Alissa saisi asua meillä tulisi vaan hankaluuksia. Sen lapsilisät menivät edelleen äidille, jos se sairastuisi Vesku ei voisi olla töistä poissa sitä hoitamassa, enkä tietysti minäkään kunhan pääsisin töihin. Emme voisi hankkia sille passia, jos joskus maailmassa vielä ehtisimme ajatella matkustamista lomalle. Kaikenlaista pientä kivaa jäynää.

Äiti ei tietenkään vastannut puhelimeen vaan jossain kohden naksahti ja kuulin vastaajan äänen. Soitin hätäilemättä uudestaan. Voisin hyvin jatkaa sitä tässä vaikka pari seuraavaa tuntia samalla kun katselin uutisia ja mitä sen jälkeen nyt tulisikaan. Saattoihan hänellä tietysti olla kännykkä äänettömällä, takin taskussa tai käsilaukussa piilossa, mutta mieluummin ajattelin sen tärisevän pöydällä ja äidin tuijottavan sitä pelästyneenä kun minun nimeni vilkkuisi siinä.

Kun kolmannen kerran painoin uudelleen vihreää luuria äiti vastasi niin yllättäen että meinasin pudottaa puhelimen.
- Sä et ole täyttänyt niitä Alissan papereita, syytin vaivautumatta tervehtimään tai muuta hörsötystä.
- Mitä papereita?
- Niitä papereita mihin tarvitaan sun allekirjotus. Mitkä sä olet saanut postissa.
- En mä…
- Mene nyt heti ja selaa postisi, jos et oo muka nähnyt semmosia.

Kuulin liikettä, ilmeisesti äiti tosiaan selasi postiaan, tai oli ainakin selaavinaan.
- Mihin niitä tarvitaan, hän kysyi kuulostaen mörkiltä.
- Sun täytyy luvata että me ruvetaan Alissan huoltajiksi. Stumppi lupasi jo, aikapäiviä sitten.
- Mutta… mutta eihän se käy.
- Mitä sä nyt hourit siellä? kysyin vihaisesti.
- Enhän mä voi semmoista luvata. Enhän mä voi luvata omaa lastani pois.

Jos hän olisi ollut siinä olisin varmaan lyönyt. Vesku taisi arvata sen, ehkä valkoiseksi puristuneesta nyrkistäni, ja alkoi hiljalleen hieroa hartioitani. Ravistin kiukkuisesti hänen kätensä pois, halusin säilyttää kaiken kiukkuni puhelun loppuun asti.
- Sähän olet antanut sen pois jo, etkö sä muista? Vai näkyykö sitä siellä, kenties? kysyin hyvin hunajaisesti.
- Mutta paperit on niin virallisia…
- Niin on ja jos helvetissä sä et nyt raapusta nimeäsi sinne minne tarvitaan ja vie sitä anomusta postilaatikkoon mä vannon että mä pakkaan ton ipanan autoon nyt heti ja ajan tuomaan sen teille.
- Älä, älä… äiti sanoi ja rapisteli jotain.
- Anna mä puhun Matin kanssa, käskin.

Kävi muutamassa minuutissa selväksi, ettei Matilla ollut mitään käsitystä koko asiasta. Kun selitin, että äidin piti omassa persoonassaan pyytää, että me saisimme Alissan hän saattoi jopa kuulostaa aavistuksen harmistuneelta.
- En mä tiennyt… Kaisa allekirjottaa kaiken tarvittavan nyt heti. Mä vien itse ne postilaatikkoon vielä tänä iltana, hän sanoi.
- Hyvä, tokaisin minä ja pistin puhelimen kiinni. Matti huolehtisi lopusta, sitä en epäillyt hetkeäkään. Veskulle totesin, että asia oli käytännöllisesti katsoen hoidettu ja nyt ojentauduin hymyillen hänen syliinsä. - Nyt voit jatkaa sitä hierontaa.
- Reipas tyttö, sanoi Vesku toisen kerran sinä iltana ja teki niin kuin pyysin.

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   10.3.15 17:58:14

Heihei miksi vaan yksi pätkä? :-)

Arghhhh mua ärsyttää Jessi!! Toi Juha-ihastus on niin raivostuttava, etten kestä. Pakko aina jättää ne kohdat lukematta. :D varsinkin kun tietää mitä tässä tulee tapahtumaan... Äitinsä tyttö. Ei oo ehkä normaalia raivostua kuvitteellisesta tarinasta näin kovasti, mutta en vaan voi mitää!

Siiri on niin ihana:-). Muistan oikein hyvin kun oli itse tuollainen pieni heppatyttö. KAIKKI hevosiin liittyvä mitä sai tehdä, oli ihan huikeeta. Sitten kun ratsastuskoululla omi jo oma hoitsu ja kuului vakiporukkaan, sitä kuvitteli itsensä kovin tärkeäksi kun pääsi hoitamaan yksityishevosta. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.15 18:04:41

Haha, täällon ollu niin hiljasta, että piti kokeilla lukeeko kukaan :D Näköjään!
Mä olen itsekin vähän pöyristynyt Jessin idioottimaisuudesta, nykyään.
------------------------------------------
22.

Siiri päätti lähteä kisoihin ja sanoi isin hoitaneen hänen jäsenanomuksensa ratsastusseuraan. Seuraavaksi hän alkoi murehtia sitä, mitä koulukaverit sanoisivat kun hän kertoisi… jos hän kertoisi ennen kisoja.
- Olisi aika kiva ratsastaa sinne ihan vaan kenenkään tietämättä, hän aprikoi. – Ja mitä jos ne nauraa mulle jos mä kerron etukäteen? Mä kestän kyllä jos ne nauraa jälkikäteen, jos mä mokaan, mutta jos ne alkaa tehdä pilaa jo etukäteen mä en ehkä uskalla sitten kuitenkaan.
- Hyvä pointti, myönsin. – Ehkä sun on parempi yllättää ne.
- Ja kelpaako mun siniset housut ihan varmasti? Eikä mulla ole kuin kumisaappaat, miten ne?
- Kelpaa ne, ihan varmasti. Raviluokkaan osallistujat on kaikki takuulla ensimmäisissä kisoissaan, tai ehkä toisissa. Mä voin lyödä vetoa ettei kellään ole valkosia housuja. Tai no, on tietysti joku saattanut lainata, lisäsin totuuden nimessä.

Mistä minä tiesin, hulluja vanhempia tuntui riittävän, enkä nyt edes tarkoittanut Juhaa ja Saaraa. Joku oli saattanut hommata pikku kullannupulleen vaikka täydellisen kisavarustuksen heti alkeiskurssille. Tapahtui semmoista ainakin heppakirjoissa.
- Minkä numeron jalka sulla on? kysyin.
- 37, vastasi Siiri.
- Sä voit kokeilla mun ratsastuskenkiä jos haluat. Mun saappaat ei varmasti sovi, mutta kengät on ihan kelvolliset raviluokkaan eikä hiosta niin kuin kumpparit.

Itse radasta ei tarvinnut huolehtia. Siiri ratsasti sen läpi ihan kelvollisesti ulkomuistista jo ensimmäisellä kerralla ilmoitettuaan että aikoi osallistua. Minä katselin sitä antaen vain muutamia neuvoja ja mietin, saisinko jostain rakennettua kentän laidoille merkkejä, jotta Siiri tietäisi missä kohden olisi aika tehdä jotakin. Voisin tietysti maalata kirjaimia suoraan kentän tolppiin. Enimmän ajan mietin sitä, varoittaako häntä etukäteen mahdollisista hankaluuksista verryttelyssä, mutta en osannut päättää. Onneksi kisoihin oli vielä aikaa, miettisin sitä, ja kysyisin Veskultakin.

Minun tietokoneelleni oli jäänyt auki sivu aluevalmennuksista joten luin sen seuraavanakin päivänä. Se voisi olla hauskaa! Mikä estäisi pistämästä hakemusta sinne, kaipa pääsisin sentään katsastukseen? Ainoa mikä esti minua lähettämästä niitä siltä istumalta oli, että siinä kysyttiin valmentajaa, en tiennyt mitä siihen laittaisin. Millanko, joka oli käynyt tähän mennessä pitämässä minulle tuntia kokonaiset kaksi kertaa? Voisinkohan laittaa Hannan? Se oli ehkä vähän kaukaa haettua. Soitin Millalle.

- Saat sä mut laittaa jos huvittaa, mutta mikset laita sitä ukkoasi? hän kysyi.
- Eihän se ole mikään valmentaja.
- Kai se nyt sua valmentaa. Jos koulupuolelle haet niin ainakin sen nimi tiedetään.
- Mä haen kaikkeen, sanoin päättäväisesti. – Tai no, mä en hae kenttäratsastusvalmennukseen, sillä me ei olla koskaan kokeiltu maastoesteitä, mutta sekä koulu- että estevalmennukseen.
- Hienoa, sanoi Milla ja kysyi, koska meillä olikaan sovittuna seuraava tunti.
- Ens sunnuntaina – mutta me ollaankin kisoissa, tajusin.
- Mitkä kisat missä?
- Niki menee raviluokan meidän pikkupikkuhevosenhoitajan kanssa. Mutta mehän sovittiin iltapäiväksi, eikö vaan? Ollaan me siksi taas kotona.

Täytin hakemukset loppuun, laitoin niihin sekä Veskun että Millan nimet ja lähetin. Noin. Sinne menivät. Miksi en ollut aiemmin ajatellut tämmöistä?

Minulla oli pitkiä päiviä koulussa mutta yritin järjestää Siirille useita tilaisuuksia ratsastaa Nikillä valvonnassani. En joka päivä, sillä sanoin, että se tarvitsi vapaapäivänsäkin, niin kuin tarvitsikin. Sen lisäksi se tarvitsi kunnollisen läpiratsastuksen, minkä Vesku hoiti eräänä vapaapäivänään. Lauantaina ratsastin itse. En sentään pitänyt hevosta vain Siirin huviksi vaikka itse olin hänelle kilpailuja ehdottanutkin.
- Se sitten inhoaa muita hevosia, muistathan sä sen, sanoin, kun lopettelin. Siiri nyökkäsi.
- Se saattaa jopa yrittää hyökätä niiden kimppuun, niin että sun on oltava tarkkana verryttelyssä.
- Mitä mä teen jos se yrittää? Siiri kysyi vakavana muttei näyttänyt säikähtäneeltä.
- Käytät ohjaa, ja pohjetta, etkä vaan päästä. Käsket sen eteenpäin.
- Selvä. Mihin aikaan me lähdetään? hän kysyi.
- Auto starttaa kello kahdeksan. Me voidaan kyllä pakata se jo nyt. Sä voisit etsiä satulahuoneen kaapista valkosen koulusatulahuovan niin mä voin välillä letkuttaa.

Vesku ja tytöt tulivat myös talliin.
- Mä näin että sä lopettelit. Ottasitko nää riiviöt niin mäkin voisin vähän ratsastaa?
- Tänne vaan, lupasin ja laskin Nikin karsinaansa, kyykistyin kädet levällään käytävälle ja Danni juoksi syliini. Alissakin tuli, mutta vähän hitaammin. Se oli pidättyväisempi kuin Danni, joskin ne keskenään saattoivat saada melkoista elämää aikaiseksi. Mietin välillä oliko se luonnekysymys vai ujosteliko se vielä meitä. Olihan sitä kyllä sen verran jo pyöritelty pienen elämänsä aikana ettei ehkä auttanutkaan ihan heti kotiutua aina seuraavaan paikkaan.

Lähdimme illemmalla ajamaan Helsinkiin, sillä minä en ollut vielä nähnyt Villen uutta hevosta. Se oli retken pääasiallinen virallinen tarkoitus ja olin tietysti utelias näkemään Villen Aarteen mutta tärkeintä oli tavata Jinna. Miilaa näki silloin kun hän tuli lapsenvahdiksi kisapäivinä mutta Jinnan kanssa en ollut ollut nokikkain viikkoihin. Suunnittelimme, että ajaisimme ensin tallille ja sitten Jinna ja minä ja lapset menisimme heille ja juoruaisimme kunnolla ilman että kastuisimme tai palelluttaisimme mitään ulokkeita.

Villen hevonen oli kaunis ja sen nimi oli Dulles. Se oli eläväinen, siro mustanruunikko, valkoista turvassaan ja minusta se oli kovin rimpula kouluratsuksi, mutta olihan se tietysti vielä kauhean nuori, kolmevuotias. Musti oli kyllä ollut jo siinä iässä massiivisempi mutta se olikin ori, tämä tamma. Silittelin sitä ja kehuin kovasti ja Ville näytti tyytyväiseltä. Hän päästi tamman irti maneesiin kunhan me olimme pelastaneet kaikki lapset katsomoon ja antoi sen juosta siellä vähän aikaa irrallaan. Minua hirvitti katsoa millä vauhdilla se spurttasi matkaan, kun olin Nikin kanssa tottunut pitkiin ja hitaisiin lämmittelyihin, mutta niinpä Nikikin toisaalta saattoi tarhaan päästessään tehdä. Leksaa sen katsominen ei kuitenkaan huvittanut ollenkaan ja se alkoi riekkua. Nappasin sen syliini.
- Älä metelöi, kummipoju, isin hevonen pelästyy, komensin. Se hiljenikin hetkeksi, mutta sitten Jinna sanoi että meidän olisi kai parempi lähteä joka tapauksessa. Tulkoot Ville ja Vesku perässä pakulla kun joutaisivat.
- Mä haluan käydä tallissa ensin, vastustelin. – Mähän en ole nähnyt Mansikkaa ikuisuuteen ja sitten mä haluan nähdä onko Oonalla vielä se ihana pikku poni.
- On se siellä, Jinna sanoi, hänen ei näemmä tarvinnut edes kysyä mikä poni.

Pikku Wicca ei ollut kuitenkaan tallissa missä rapsuttelin nopeasti Mansikkaa vaan tarhassa yllään vaaleanvioletti loimi. Se oli suunnattoman suloinen lastenkin mielestä ja saimme pidellä niitä hupuista kun ne olisivat halunneet aidan läpi tai ali tai välistä sen luo. Tai siis tytöt, Leksa tuijotti sitä miehekkään näköisenä kädet taskuissa sanomatta mitään.
- Pojallani on äijävaihe, ilmoitti Jinna ja pidätteli hymyä. – Joko mennään?
- Mennään vaan, suostuin.

Kolmannen turvaistuimen tunkeminen mersun takapenkille kesti vain hetken, niiden siirteleminen ja kiinnittäminen alkoi olla jo arkipäivää meille molemmille. Eivätkä lapset ehtineet pitkästyä matkalla Jinnan ja Villen luo kun matka oli lyhyt, mikä oli mukavaa.
- Koska mä olen pyytäny saada ruveta ympärivuorokautiseksi lastenhoitajaksi? kysyin tuntien itseni äkkiä kovin väsyneeksi kun istuin heidän eteisessään ja kiskoin tytöiltä pois saappaita ja sadetakkeja ja päällyshousuja ennen kuin ne ehtisivät karata kuraamaan koko asunnon.
- Aha, kuulostaa viiniltä eikä kahvilta, sanoi Jinna.
- Kiitos.

Leksa oli mennyt suoraa päätä makuuhuoneeseen, omaan huoneeseensa, ja Danni ja Alissa halusivat seurata häntä, mutta isäntä läimäisi oven kiinni ennen kuin ne ehtivät. Jinna kävi läksyttämässä sitä ja minä raahauduin sillä välin sohvalle. Viinilasillinen olisi enemmän kuin tervetullut. Tupakkakin.
- Vahinko ettei voi jäädä kunnolla lipittelemään, kun aamulla pitää nousta kisoihin, sanoin kaihoisasti.
- Mihin kisoihin te nyt menette?
- Siiri menee Nikillä. Kai mä kerroin?
- Jotain sä sanoit mutta mä luulin ymmärtäneeni väärin. Siis se pikku-Siiri?
- Se, raviluokkaan. Se voittaa sen mennen tullen ellei ala jännittää.

Ennen kuin ehdimme sen pidemmälle tulivat Vesku ja Villekin jo ja se siitä rauhassa juoruilemisesta.
- Me tarvitaan tyttöjen ilta, sanoin pettyneenä.
- Tuu meille kun Ville lähtee seuraavan kerran juttureissulle. Leksa voi mennä mummolaan ja Vesku hoitaa tytöt. Vai mitä? Jinna huusi keittiöön.
- Totta kai, sanoi Vesku. Niinhän hän aina sanoi. Täydellinen mies.

Veskunkin täydellisyydellä oli kuitenkin rajansa. Röhnötin etupenkillä kotimatkan ja toivoin olevani villi ja vapaa tai ainakin lapseton.
- Oisit jäänyt sinne ja lähteny bailaamaan Jinnan kanssa sen sijaan että istut siinä kuin hapan maito, hän sanoi.
- Ja kuin hitossa mä niin olisin voinut tehdä? Mun pitää aamulla lähteä viemään Niki ja Siiri kisoihin.
- No se oli sun oma ideasi.
- Niin oli, ja hyvä idea olikin. Mulla on vaan taas semmonen olo.
- Sun pitää sitten ottaa ja tehdä sille jotain, Vesku sanoi lyhyesti ja tuijotti tietä.
- Ihan hirvee sopiminen ja järjestely aina kun haluaisi tehdä jotain tai vaikka viipyä pari tuntia pidempään illalla Hesassa, valitin. – Ikinä ei voi tehdä mitään tosta vaan ex tempore.
- Kuule, elämä on. Aikuisten elämä, Vesku huoahti ja minusta se oli aika ilkeästi sanottu.
- Ihan kuin mä olisin joku lapsi?
- Kyllä mulle välillä tulee mieleen että mulla on kolme hemmoteltua tytärtä, hän tokaisi ja minä vaikenin tyrmistyneenä.

Illalla Vesku kyllä pyysi anteeksi, taisi havaita sanoneensa liian pahasti kun minä pidin melkein mykkäkoulua. En ihan, sehän vasta olisi ollut lapsellista, mutta vastailin vain yksitavuisesti.
- Ei se mitään, saat tietysti anteeksi, sanoin ylhäisesti.
- Kyllä mäkin joskus väsyn, hän sanoi ja yritti halata minua. En tietystikään pyristellyt pois – sekin olisi ollut lapsellista, kai – mutta leikin kuollutta lahnaa.
- Ehkä sä tarvitset vähän vapaata. Mene työkavereidesi kanssa vaikka ulos, kyllä mä hoidan lapset ja hevoset, lupasin ja hymyilin suloisesti. Suloisen myrkyllisesti.
- Ei se ole mun mielestäni kauhean virkistävää. Lopeta nyt toi murjotus, hän houkutteli ja kutitti minua. Olin kuin en olisi huomannutkaan, mutta lopulta en voinut olla kiemurtelematta ja kikattamatta, ja tosiasiahan on, että jos joutuu nauramaan, tulee väkisinkin paremmalle tuulelle.

Mietiskelin kuitenkin yöllä kaikenlaisia juttuja. Inhosin sitä kun Vesku sai minut tuntemaan itseni nuoreksi ja hölmöksi. Oliko meillä sittenkin liikaa ikäeroa? Vai oliko hän vain jo nuorena vanha tyyppi? Ainakin hän oli ollut valmis tasaantumaan paljon ennen minua. Olisinko itse neljän vuoden kuluttua yhtä tylsä ja vähään tyytyväinen? Sitten kuvittelin eläväni jonkun ikäiseni huithapelin kanssa, joka viis veisaisi Dannista, olisi kieltäytynyt ottamasta Alissaa ja soittelisi pari kertaa viikossa kaupungilta että enpäs tulekaan vielä kotiin kun jäin kavereiden kanssa kaljalle. Se ajatus vasta olikin puistattava.

- Mä lähden talliin, hoidatko sä tytöt niin mä hoidan Mustikan, kuiskasin Veskulle kun kännykkäni piippasi hiljaa puoli seitsemältä ja annoin hänelle sovinnollisen suukon kun ei hän ollutkaan jäänyt baariin tai päräyttänyt aamuyöllä taksilla pihaan ämpärikännissä.
- Nyt jo? Tietysti mä hoidan, hän mumisi. Lastenhuoneesta ei kuulunut vielä mitään joten kokosin vaatteeni ja hiivin alakertaan pukeutumaan. Kello oli tosiaan vielä vähän, eikä tekemistä ennen lähtöä ollut juuri kuin Nikin harjaaminen, mutta epäilin että Siiri saattaisi jo hyvinkin olla tallissa. Tai tallin ovella, ei hän ehkä tohtisi mennä sinne sen ollessa vielä lukittuna, vaikka tiesikin tietysti missä avain roikkui. Huomasin napanneeni mukaan ratsastushousut farkkujen sijaan mutta eipä kai se niin nokonuukaa. Kyllä ne ratsastuskilpailuissa kelpaisivat ihan yhtä hyvin.

Siiriä ei näkynyt vielä mutta hän juoksi tallin kulman takaa juuri kun olin saanut lukon auki ja avaimen takaisin piiloonsa.
- Huomenta! hän sanoi kalpeasti.
- Ei kai sua jännitä, kysyin.
- Mä en pystynyt syömään mitään, äiti meinasi jo kieltää mua lähtemästä kokonaan.
- Ota rehuvarastosta pari porkkanaa, ehdotin.
- No söin mä sitten kun oli pakko.

Meillä ei ollut oikein mitään tekemistä hevosten syödessä ja yritin keksiä hauskoja puheenaiheita jotka saisivat Siirin nauramaan, jotta hän unohtaisi jännityksensä. Sitten vilkaisin kelloa, joka oli kiitänyt ihmeellistä vauhtia.
- Rupea vaan harjaamaan sitä, mä harjaan vähän Mustia ja vien sen ulos, kehotin. Sutaisin Mustin kyljiltä turpeet pois ja hankasin puhtaaksi pahimmat läiskät, katsoin kaviot ja sitten loimi selkään ja pihalle. Niki kohotti vähän huolestuneen näköisenä päätään, kun ei sille ollut vielä laitettu edes loimea, mutta jatkoi sitten heinänkorsien hamuamista. Eivät nuo nyt ihan läheisriippuvaisia olleet, onneksi.

Siiri olisi kai kiillottanut Nikiä kaikessa rauhassa vaikka puoleenpäivään mutta lähdön hetki lähestyi. Menin hakemaan pakun vähän lähemmäs ja jätin Siirin laittamaan kuljetussuojia. Hän oli touhutessaan saanut normaalin värin takaisin kasvoilleen ja oli jutellutkin ihan normaalisti, mutta nyt hän kalpeni taas.
- Nyt se alkaa, apua.
- Käy äkkiä vessassa meillä, kehotin. – Kyllä se siitä.
- Ei mun tarvitse. Mä olen käynyt vessassa jo aamuviidestä lähtien. Oon ihan tyhjä.

En voinut olla naurahtamatta, onneksi Siiri ei loukkaantunut. Vesku vilkutti keittiön ikkunasta kun olimme lähdössä, he varmaan tulisivat tyttöjen kanssa kisapaikalle vähän myöhemmin, ellei mikään känkkäränkkäkohtaus muuttaisi suunnitelmia. Olin tuhat kertaa mieluummin lähdössä ratsastuskilpailuihin panikoivan 11-vuotiaan ensikertalaisen kanssa kuin kahden melkein kaksivuotiaan, mutta Veskua ei näyttänyt häiritsevän vähääkään. Taas tunsin pienen ärtymyksen piston. Voiko suuttua toiselle liiasta pitkäpinnaisuudesta? Ehkä olinkin vain kateellinen, kun hänellä oli ylevämpi luonne kuin minulla.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   10.3.15 20:01:30

Kyllä luetaan, älä uskokaan että kesken lopettaisin! Voisit tuosta hyvästä vielä kolmannenki laittaa;) kiitoksia taas hyvin mukavista pätkistä:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.15 20:17:18

Olkoon, koska mä luen nyt itse tätä teidän kanssa samaa tahtia, enkä muista mitään :D
------------------
23.

Kisapaikalle päästyämme Siiri oli muistanut luokkakaverinsa ja arvuutellessaan näiden ilmeitä hänen ilmestyessään yllättäen paikalle osanottajana hänen itsevarmuutensa nousi kohisten.
- Mä käyn ilmottautumassa ja maksamassa, hän ilmoitti arvokkaasti kun olin parkkeerannut auton.
- Muista katsoa lähtölistasta että monentenako lähdet, huusin hänen peräänsä ja hän heilautti kättään juostessaan kohti maneesia. Muita hevosajoneuvoja ei vielä ollut, tähän ensimmäiseen luokkaan ei ilmeisesti aikonut kukaan muu ulkopuolinen vaivautua vaan Siiri saisi kilpailla koulun oppilaiden kanssa, ihan niin kuin olin arvellutkin.

- Ei niitä näkynyt, hän sanoi palatessaan, puoliksi helpottuneena ja puoliksi pettyneenä.
- Onko ne tulossa katsomaan kilpailuja?
- Joo, niin ne sano. Mutta ehkä ne tulee myöhemmin. Otetaanko Niki jo ulos? Siiri oli jo oppinut kisarutiinit meidän mukana kiertäessään ja nappasi suitset käsiinsä.
- Otetaan ihmeessä, kello on jo yli puoli. Kiire tulee kohta. Monentenako sä lähdet?
- Heti toisena.
- Loistavaa, sun ei tarvitse odotella ja hermoilla kovinkaan kauan.

Kun Niki oli satuloitu talutimme sen maneesille ja tarkistin itsekin lähtölistan. Kokonaista kahdeksan ratsukkoa, ne varmaan verryttelisivät kaikki samassa sumpussa. Tallistakin ripotteli ulos satuloituja hevosia kun autoin Siirin satulaan ja tarkistin vyön.
- Muista mitä mä sanoin siitä että se ei tykkää muista hevosista, varoitin.
- Muistan, Siiri lupasi ja näytti nyt olevan ihan kotonaan. No, ei minuakaan koskaan enää satulassa jännittänyt vaikka ennen sitä olisi kuinka oksettanut. Hän ratsasti maneesiin ensimmäisenä kaikista ja minä jäin nojailemaan sen ovenpieleen, nyt minä en voisi enää tehdä enempää, loppu olisi Siirin omissa käsissä. Vilkuilin tielle päin miettien ehtisikö Vesku ajoissa, ja kai Siirin porukatkin nyt tulisivat todistamaan tämmöistä tilaisuutta. Eikä minun tarvinnut kauan odotellakaan kun näin molemmat loppuperheet. Enimmäkseen kyllä pidin silmäni Nikissä, joka kulki maneesissa korvat luimussa, painaen ne kerta kaikkiaan päätä myöten aina kun joku vieras hevonen lähestyi sitä. Siiri kyllä piti sen tiukasti kurissa mutta Niki oli sen näköinen että saatoin kuvitella sen kiroilevan ja jupisevan itsekseen. ”Tarvii tulla iholle, saateri…”

Vetäydyin hiukan sivummalle ovelta kun Vesku ja muut saapuivat maneesille ja totesin tilanteen olevan Siirillä mitä todennäköisimmin hanskassa.
- Katsomo on tossa kun menette sisään, siellä on kahviokin, neuvoin kuin parempikin opas Juhaa ja Saaraa.
- Joko ne ratsastaa? Saara kysyi näyttäen jännittyneeltä ja hipelöi kaulassaan roikkuvaa videokameraa.
- Ne lämmittelee, kohta ne alottaa.
- Mä haluan mehua! vaati Joonas ja kiskoi Saaraa mutta pysähtyi epäilevän näköisenä nenä rypyssä maneesin ovella kun lämmin hevosen ja puun ja hiekan tuoksu tulvahti hänen nenäänsä. Ja kikkareiden, se oli toki myönnettävä. Danni ja Alissa olivat kaksosrattaissaan.
- Aiotko sä saada noi katsomoon? kysyin. - Ei siellä tietysti nyt vielä ole paljon väkeä, kahdeksan lapsen vanhemmat vaan, mutta…
- Kai mä otan lapset syliin, tuumasi Vesku ja nosti tytöt yhden kummallekin käsivarrelleen. Minä työnsin rattaat pois tieltä selkäännousurampin alle piiloon.

- Miten Siirillä sujuu? kysyi Juha tarttuen käsivarrestani ja tuijottaen sisään maneesiin. Hän näytti vielä jännittyneemmältä kuin Saara ja Siiri missään vaiheessa yhteensä.
- Mene sisään katsomaan, sanoin lempeästi ja yritin vääntää hänen sormiaan irti. Tätä ei laskettu lääppimiseksi, tämä oli pahoinpitelyä. - Irti! komensin lopulta kuin koiraa. Juha suorastaan hypähti tajutessaan mitä oli tehnyt ja alkoi viljellä vuolaita anteeksipyyntöjä.
- Mene nyt vaan, Vesku voi olla kommentaattorina teille.
- Etkö sä tule? hän kysyi.

- En ainakaan vielä, mä odotan Siirin kanssa sen vuoroa tässä, kunhan ne nyt ensin lopettaa verryttelemisen.

Samassa kuulutettiin luokka yksi alkavaksi ja ratsukoita kehotettiin poistumaan sivuovesta, paitsi ensimmäistä lähtijää. Totesin pienikokoisen suomenhevosen jäävän maneesiin ja kävelin itse kulman ympäri sivuovelle, mistä muu jono parhaillaan käveli ulos, Siiri ja Niki viimeisinä hyvän välimatkan päässä muista. Juha oli unohtanut sittenkin päästää käsivarrestani irti ja tuli perässä, mutta en jaksanut uskoa, että hänellä oli muuta mielessä kuin Siiri juuri nyt. Hän oli monta kertaa pahempi kuin iskä.
- Sä voit ihan oikeasti hei päästää nyt irti! sanoin ja kun tartuin Nikin ohjiin hän jäikin etäämmälle. En ollut koskaan nähnyt häntä metriä lähempänä hevosta.

Näimme sivuovestakin ensimmäisen ratsukon suorituksen ja siinä katsellessamme neuvoin vielä Siiriä, joka näytti nyt levolliselta ja istui rentona satulassa.
- Millekään hevoselle tässä ei ole mitään vaikeata, kaikki osaa ravata ja kävellä. Sua tässä katsellaan, että miten huolellisesti sä ratsastat ja miten hyvin istut, saarnasin ties kuinka monetta kertaa ja Siiri nyökytteli sen näköisenä että mietin kuuliko hän mitään. Ehkä juttelin vain lämpimikseni.

Sitten tuli heidän vuoronsa ja kun portti oli sulkeutunut Nikin mentyä sisään ja suokin tultua ulos hiivin sen viereen portinavaajien seuraksi. Oletin Juhan menneen toisesta ovesta katsomoon, mutta ei hän ollut osannut mihinkään liikahtaa vaan tunsin miten hän tarttui taas olkapäistäni kiinni.
- Älä sitten nipistele, en mä ole mikään stressilelu, kuiskasin hänelle.
- Vinkulelu, hän sanoi puoliääneen ja aloin epäillä ettei hän ollutkaan ihan vailla taka-ajatuksia.
- Jos mä kiljasen ja hevonen pelästyy ja Siiri putoaa niin se on sun syysi, varoitin.
- En mä vinguta sua. Nytkö se alottaa?

Siiri aloitti. Hän oli sittenkin tainnut kuunnella mitä sanoin, tai oli sitten itse järkeillen tullut samaan lopputulokseen. Hän ratsasti yllättävänkin tarkasti oikeat asiat oikeissa kohdissa ja Niki ravasi rennon ja kevyen näköisenä alkaen ympyrällä jo hakea vähän peräänantoakin. Keksin vielä yhden lisäedun Siirille verratessani heitä edelliseen ratsukkoon. Se tyttö oli joutunut melkeinpä potkimaan hevosta liikkeelle mutta Siirin apuja tuskin huomasi kun Niki oli tottunut toimimaan lähes pelkällä istunnalla. En muista koskaan aiemmin nähneeni yhtäkään raviluokkaa, mutta epäilin että Siirin esitys saattoi olla niiden historian parhaasta päästä. Juhan ote oli tiukentunut tiukentumistaan kunnes se lopulta herpaantui Siirin päästessä lopputervehdykseen asti ja hän huokaisi niin, että tunsin hiusteni lepattavan.
- Ne meni hyvin, ilmoitin ja ravistin hänen kätensä pois.
- Menikö?
- Ihmettelen ellei ne voita. Ja sinä! Käännähdin ympäri ja tökkäsin Juhaa sormellani rintalastaan, oikein kovaa. – Sä lupasit olla enää ikinä koskematta mua.
- Se oli ihan vahinko.. aluksi, hän myönsi ja näytti siltä kuin pidättelisi naurua. En kuitenkaan ehtinyt jatkaa kun portti avattiin Siirin tulla ulos. Nappasin Nikiä ohjista kun se mulkoili vastaan pahaa-aavistamatta tulevaa isoa ponia.

- Hyvä tyttö, sanoin Siirille, jonka naama levisi hymyyn kun talutin heidät kauemmas muista ratsukoista.
- Olinko?
- Oikein hyvä, vakuutin ja taputin Nikiä.
- Mitäs nyt?
- Nyt odotellaan että muut menee ja sitten tuloksia.
- Tulenko mä alas satulasta vai mitä?
- Isäsi voisi tarjota sulle vaikka pillimehun buffetista niin mä voin pitää Nikiä sillä aikaa, sanoin mulkaisten Juhaa.

En sitten nähnyt muita suorituksia vaan taluttelin Nikiä maneesin ja tallin väliin jäävällä alueella ja kuuntelin kuulutuksia, Kun olin laskenut kahdeksannen ratsukon pysähdyin lähelle katsomon ovea, kauhean kauan näiden tulosten järjestämiseen ei voisi mennä aikaa. Siiri tanssahteli ovesta ulos kaksi ikäistään tyttöä käsivarsissaan ja arvasin, että nämä olivat varmaan niitä luokkakavereita.
- Ihana, toinen sanoi ja pysähtyi nähdessään Nikin. Niki toljotti häntä ystävällisen näköisenä takaisin.
- Saako sitä silittää? kysyi toinen. Lupasin, ja hyssyttelin tyttöjä että kuulisimme kun tulokset luettaisiin.

- Luokan voitti ratsukko Siiri Keto – Saloniki, luki kuuluttaja ja tytöt alkoivat kiljua ja tanssia. Paitsi Siiri.
- Lopettakaa, hevonen voi pelästyä, hän sanoi ankarasti ja hänen ystävänsä hiljenivät heti. – Mun täytyy nyt nousta takasin selkään. Menkää te vaikka katsomoon takasin. Toiset tottelivat ja Siiri katsoi minua vakavana. – Aika kanoja, hän totesi ja alkoi kiristää Nikin satulavyötä. - Kuule, saako raviluokan kunniakierroksen laukata?
- Mä en tosiaankaan tiedä, tunnustin, mutta arvelin sitten että kuuluttaja ehkä sanoisi.
- Jos se ei sano että kunniakierros oikeaan ravissa niin mä ainakin laukkaan, sanoi Siiri ja minä lupasin. Kun olin päässyt katsomoon ja istunut Veskun viereen mieleeni tuli harkita uudelleen. Minulla oli tapana välillä spurtata aikamoisia kunniakierroksia – mitä jos Niki tunnistaisi tilanteen ja kiikuttaisi Siiri-paran ties minne?

Otin Dannin Veskun sylistä ja tuijotin silmä tarkkana miten Siiri johdatti muut ratsukot palkintojenjakoon. Saaran videokamera piti pientä surinaa vähän matkan päässä ja Joonas nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Minulle tuli omituinen mielleyhtymä että olimme kirkossa katsomassa hääparin saapumista. Olin melkein yhtä liikuttunutkin kuin aina häissä. Alissa kuitenkin pilasi tunnelman haluamalla myös minun syliini ja ilmoittamalla sen kovaa ja vaativasti. Sain vain toisella silmällä seurattua miten Niki sai sinivalkoisen ruusukkeen kun se potki minua kumisaappaillaan äheltäessään itselleen hyvää asentoa.
- Kunniakierros rauhallisessa ravissa, pyysi kuuluttaja sitten ja näin miten pettyneeksi Siirin naama venähti. Minä olin tyytyväinen. Nikikin pettyi, se otti pari jänisloikkaa valmiina räjähtämään liikkeelle, mutta Siiri sai sen hallintaansa niiden jälkeen. Huokaisin helpotuksesta.
- Se siitä sitten, sanoi Vesku ja kysyi haluaisinko kahvia.
- Haluaisin, kiitos, sanoin. Minun olisi kyllä parasta mennä ulos, en haluaisi Siirin olevan yksin Nikin kanssa kun kaikki ratsastuskoulun hevoset palaisivat talliin ja epäilemättä seuraavan luokan ratsukoita pörräisi jo pihalla myös. Veskukin tajusi sen ja hetken neuvottelun jälkeen Juha lupasi tuoda kahvit minun kantaessani apinanpoikaset pihalle ja Vesku itse lähti voittajaratsukkoa vastaan.

Vähän ajan kuluttua meillä oli pieni rinki sivummalla tallin takana. Niki seisoi välinpitämättömän näköisenä ohjat Veskun kädessä, minä nojasin tyttöjen rattaisiin ja join nautiskellen kahvia. Kedot näyttivät höpsähtäneen kokonaan, Joonasta lukuunottamatta. Vanhemmat halailivat Siiriä kuin hän olisi tullut olympiaradalta. Lopulta jo tyttö itse alkoi näyttää kiusaantuneelta.
- Meidän pitäisi varmaan mennä viemään Niki takaisin autoon jo, hän sanoi.
- Mä juon tän kahvin ensin, sanoin minä ja näytin puolitäyttä mukiani. – Että jatkakaa vaan.
Ja he jatkoivat, mutta sitten alkoi sataa ja join kahvin nopeasti loppuun ennen kuin se väljähtyisi ihan.

- Siirihän osasi! Saara sanoi minulle haltioituneena kun lähdimme kohti parkkipaikkaa ja puristi vuorostaan käsivarttani. Olisin illalla mustelmilla, kiitos ylpeiden vanhempien. – Mä en ole ikinä tainnut olla näin ylpeä. Tulkaa meille syömään tänään, joohan?
- Mulla on ratsastustunti iltapäivällä, sanoin mutta vilkaisin häntä suopeasti miettien, käyttäytyisinkö minä yhtä höpsösti kun Danni voittaisi ensimmäiset kisansa. Tai esiintyisi kevätjuhlissa. Tai… hyvä ihme sentään, päiväkodin joulujuhlissa. Niihin ei olisi kauan aikaa.
- Mihin aikaan? Tulkaa sen jälkeen, ei me muutenkaan kovin aikaisin syödä.
- No ei me ennen viittä ainakaan mihinkään ehditä, arvioin. En keksinyt miten olisin kieltäytynyt loukkaamatta häntä.

Vesku ratsasti Mustikalla sillä aikaa kun minä tarjoilin Dannille ja Alissalle lounaaksi edellispäiväistä makkarakeittoa ja laitoin ne päiväunille. Mietin rauhoittuisivatko ne ollenkaan siihen mennessä kun niistä tulisi niin isoja, etteivät enää suostuisi nukkumaan päivällä. Toivottavasti, nykyään ne olivat välillä melkoisia sähköjäniksiä, ja se tuntui uuvuttavalta kun minulla nyt oli jokin olen väsynyt lapsiini –viikonloppu. Siltikin, kun luulin Dannin jo nukahtaneen luettuani loppuun pienen kirjan, se vastoin tapojaan avasi unisena silmänsä ja halusi käteni. Yleensä emme istuneet niiden vieressä odottamassa nukahtamista, mutta nyt minua jotenkin liikutti se, miten tiukasti se tarttui sormiini ja puristi niitä. Saatoin olla siihen väsynyt tänään, mutta en minä silti olisi siitä luopunut mistään maailman rahoista.

Lopulta sen ote heltyi ja minä lähdin itkuhälyttimen kanssa tallille. Milla tulisi pian. Vesku oli ilmeisesti juuri vienyt Mustin tarhaan ja tuli sieltä Niki perässään.
- Mä ajattelin, että sä kohta tulisit, hän sanoi ja vaihtoi riimunnarun itkuhälyttimeen.
- Kiitos, sanoin ja jostain syystä minua suututti, miten kiltti hän oikein jaksoikaan olla? Oliko minulla paitsi väsynyt lapsiin myös väsynyt mieheen –viikonloppu? Semmoista minulla ei ollut ennen ollut ja ajatus oli pelottava. Tarrauduin äkkiä häneen ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten.
- Mikä sulle tuli? Vesku kysyi kuulostaen huvittuneelta ja puristi minua.
- Kuhan @!#$, huokaisin kevyesti.
- Mitä me sille tehtäisiin? hän kysyi vihjailevasti ja puhalsi korvaani.
- Ei nyt mitään mutta mieti jotain illaksi. Milla tulee kohta ja sitten meidän on pakko mennä Kedoille.
- Ne haluaa ruokkia Vuoden Ykkösvalmentajan, Vesku hymähti.

Milla höykytti minua aika lailla, mutta se oli hyvää höykytystä ja nautin siitä, vaikka hiki valui pitkin selkääni, poskiani, kaulaani ja oikeastaan ihan joka paikkaa. Luulin ratsastaneeni jo niin kauan ja säännöllisesti, etten enää löytäisi uusia lihaksia mutta nyt tuntui siltä että niitä saattoi olla joitakin olemassa. Vatsassa, esimerkiksi.

En raaskinut viedä Nikiä enää ulos kun jouduin hölväämään senkin vedellä vaan jätin sen talliin kuivatusloimen kanssa ja menin kysymään Veskulta, mitä hän sanoisi jos ottaisin Mustin sen seuraksi.
- Ota vaan, syökööt nyt vähän välipalaa ja annetaan sitten illalla tullessa lisää, hän päätti. Kävin siis uudelleen tallissa, sillä hän oli parhaillaan pesemässä tyttöjen nassuja vierailukuntoon ja sitten painuin itse alakertaan suihkuun. Kunpa olisinkin keksinyt jonkin tekosyyn Saaralle kun hän keksi kutsunsa! Toisaalta, valmis ateria oli ylellisyys ja Juha… jos ei tämänpäiväistä hevosenleikkiä otettu lukuun oli kaikki ollut hiljaista ja rauhallista jo pitkään, minun mahani reaktiot mukaan lukien. Olihan ollut selvää, ettei se voisi kuukausimääriä reagoida Juhan näkemiseen. En siis enää sen takia arastellut mennä Kedoille, ja kun vähän mietin niin en sitten keksinyt muutakaan syytä. Tottumus kai vain kummitteli.

Siitä tuli hauska ilta, vaikka tulimmekin luvattua myöhemmin kun minulla oli venähtänyt tallissa ja suihkunkin jälkeen oli mennyt hyvä tovi kun olin kuivannut hiuksiani ja etsinyt sopivia vaatteita. Siirin ruusuke oli ollut kunniapaikalla hopeisessa kynttilänjalassa päivällispöydässä ja olin useaan otteeseen silmäillyt sitä pidättäytyen nauramasta ääneen. Ilse oli yhtä hevoshullu kuin minäkin, mutta hänelle ei olisi ikinä tullut mokoma mieleen. Saara ja Juha eivät koko lajista tienneet mitään, mutta ainakin he olivat tyttärestään niin ylpeitä että Siirikin jo näytti hiukan vaivaantuneelta.

Saara oli tehnyt ihanasti yrteiltä tuoksuvaa lihapataa ja mustikkarahkaa ja kun sade oli laantunut ja olimme uskaltaneet tulla jalan mäen yli joimme vähän viiniäkin. Varmasti tunnelman leppoisuuteen vaikutti se, että puheenaihe oli kaikille mieluinen ja sitä riitti. Ratsastus. Saara ja Juha kyselivät ja Vesku ja minä selitimme, ja Siiri, tietenkin, ja yllättävän paljon hän tiesikin. Joonas oli ainoa joka silmiään pyöritellen nousi pöydästä heti syötyään ja katosi. Mietin, tunsiko hän yhtäkkiä olonsa kovinkin ulkopuoliseksi. varmaan hän kuopuksena oli tottunut saamaan eniten huomiota ja nyt isosisko oli käynyt ratsastuskilpailuissa ja vienyt yhtäkkiä kaikki valokeilat lavalla. Olin iloinen, että olimme jo ottaneet hevoset sisään ja antaneet niille vähän heinää, sillä vierailumme näytti venyvän. Kun emme jaksaneet enää istua ruokapöydässä poistui Juha hetkeksi ja tuli sitten sanomaan sytyttäneensä tulen kirjastohuoneen takkaan ja että voisimme siirtyä sinne.

Takan edustalla oli kaksi muhkeaa nojatuolia, mutta Juha siirsi kiireesti kirjoituspöydän takaa kolmannen tuolin siihen ja olisi lähtenyt etsimään lisää, mutta kielsin.
- Mä istun tähän, sanoin ja vedin toisen tuolin jalkajakkaran alleni. Tuli takassa kiehtoi minua ja sitä paitsi halusin olla siinä lähellä valmiina pelastamaan palovammoilta Dannin ja Alissan, joita se myös varmasti kiehtoisi. Siiri heittäytyi myös takan eteen, lattialle pitkäkseen ja samalla kun hänen vanhempansa ja Vesku jatkoivat vakavaa keskustelua ratsastuksesta urheiluna me juttelimme siitä, mitä hänen koulukaverinsa oikein olivat sanoneet kisoissa.

- Mua huolettaa enemmänkin mitä ne sanoo huomenna koulussa, Siiri uskoutui. – Nia ja Heidi oli olevinaan riemuissaan kun mä ilmestyin sinne, mutta mä näin kyllä niiden supattavan sitten keskenään.
- Mä saatan kuvitella, sanoin, ja niin saatoinkin. Ensin he olivat ihmeissään ja halusivat osansa kunniasta, kun heidän ystävänsä tuli kuin musta hevonen ja voitti luokan. Mutta sitten he varmasti alkaisivat ajatella tarkemmin ja eikö vaan Siiri nyt vähän syönytkin heidän mainettaan luokan parhaina ratsastajattarina? Ja mitä oikeastaan merkitsi jokin raviluokka? Eihän siinä edes tarvinnut nostaa laukkaa. Ja esteiden hyppääminen olisi tietysti ihan asia erikseen!

Voi, minua melkein pelotti kun muistin niin hyvin!
- Sullapa on ruusuke ja niillä ei. Ja seuraavan kerran saat kokeilla vaikeampaa ohjelmaa.
- Koska? Siiri kysyi innon pilkahdus silmissään.
- Riippuu ihan keleistä, miten me voidaan harjotella. Vaikka varmaan menee ensi vuoden puolelle. Kohta ei enää järjestetä kilpailuja, ja yöpakkasia alkaa jo olla – jos kenttä on kauhean kova ei voi oikeastaan mennä muuta kuin käyntiä, sitten pitää odottaa lunta.
Innostus himmeni hiukan, muttei sammunut kokonaan. Siiri painoi päänsä käsivarsiensa päälle ja Danni totesi siinä olevan nyt hyvän kiipeilyalustan, se kiipesi Siirin selkään ratsastamaan. Alissa istui Veskun tuoliin nojaten sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt oliko se hereillä vai ei.

- Ne alkaa nukahtaa, pitäiskö meidän ruveta lähtemään? kysyin Veskulta. Kaikki kolme katsahtivat ylhäältä tuoleiltaan alas minuun kuin yllättyneinä, kuin olisivat unohtaneet olemassaoloni siinä missä Siirin ja pikkutyttöjenkin, kun he siinä keskustelivat aikuisten kesken aikuisten asioita.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   10.3.15 20:23:48

Kyllä ne tätä luetaan ;) Luin eilen Veskun tarinan, oli kyllä hyvä! Onko sulla linkkiä siihen Henriikan tarinoihin? Liittyykö ne jotenkin näihin?

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   10.3.15 21:00:41

Luen luen, mä vaan en osaa enää tätänykyä kommentoida tähän muuta, kuin että lisää, niin en viitti sit kokoaikaa olla ruinaamassa :D

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   10.3.15 21:43:53

No hemmetti! Tietenkin me tätä luetaan

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   10.3.15 22:37:56

Ai luetaanko? Elä eppäele :D Monettako kertaa, en tiedä, olen jo seonnut laskuista. Nyt tämä on taas mun iltapalalukemisto, kuten oli silloinkin kun alunperin nämä tarinat täältä löysin. Kauanko siitä jo on? Vähän yli viisi vuotta varmaankin. Juuri Mansikkakesä oli ensimmäinen sinun kirjoittamistasi, jonka luin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.15 23:17:38

No kiva kuulla, kaikki :)
L-R, sä varmaan tulit mukaan toisella kierroksella! Siitä on tosiaan jo yli viis vuotta...

Tässä pitäisi olla linkki Henuun: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=815905&t=815905

Lähettäjä: ev 
Päivämäärä:   10.3.15 23:24:58

Joo kyllä ihan joka ilta näitä tulee luettua!

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   10.3.15 23:45:04

Mäkin olen roikkunut mukana Mansikkakesästä, ihan ekasta. Nimimerkki on muuttunut ja joskus olen ollut pidempään poissa mut aina palaan :D
Muistelisin et v 2006 kävin Tarinatuokiossa ekaa kertaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 00:03:35

Emsku, aikamoisia muumioita me ollaan... 2006 minäkin. Melkein 10 vuotta!!

Lähettäjä: Joe 
Päivämäärä:   11.3.15 14:13:04

Luen just Henriikan juttuja ja lukeminen tyssäs Omillaan 2 -topaan. Mahtaakohan 3 löytyä mistään tai onko näitä mahdollista lukea jostain kokonaisuudessaan? :)

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   11.3.15 14:35:23

No älä muuta sano, järjettömän pitkä aika!

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   11.3.15 15:09:12

Joe, Omillaan 3. (Näitä kandee kokeilla etsi-toimintoon, mä oon aika monta kertaa nyt kotikoneelta kaivellu niitä esiin tänne ja linkkejä on hajallaan eri topiceissa). Ja ei, kokonaisuudessaan niitä ei enää oo missään, kun webs jäädytti mun sivut :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 16:14:59

24.

Minulle alkoi mielenkiintoinen kaksiviikkoinen, joka sisälsi mieluisan yllätyksen. Simo ja minä menimme työharjoitteluun yhdelle kirurgisista osastoista ja löysin sieltä vanhan tutun, Veskun kurssikaverin Annukan. Hän oli järjestänyt niin, että saisin kulkea mukana enimmäkseen hänen työparinaan, joku kun kuitenkin joutui meitä opiskelijoita paapomaan.
- Mä yritän olla olematta tiellä, lupasin hyvilläni.
- Mä pistän sut tekemään töitä, Annukka varoitti.
- Hyvä, sitä vartenhan mä täällä olenkin. Määrättiinkö mut sun niskoillesi?
- Ei kun mä valitsin sut. Ajattelin että sen verran sua tunnen, että susta voi olla jotain iloakin eikä pelkkää vaivaa ja perässäkiskomista.

Niin me sitten kuljimme osastolla kuin majakka ja perävaunu, Annukkahan oli pitkä kuin mikä, ja perehdyin hänen mukanaan oikein hyvin. Paitsi että hän oli pitkä hän oli nimittäin myös pätevä. Mietin mitä olisi tapahtunut jos olisin sisätaudeilla ollessani joutunut Veskun perehdytettäväksi, mutta ilmeisesti sairaalassa oli sen verran sisäpiiritietoutta, etten minä ollut joutunut samalle osastolle hänen kanssaan. Tai saattoihan se tietysti sattumaakin olla. Siinä sitä olisikin ollut lääkäriromaania kerrakseen jos olisimme salaa välillä hiipineet liinavaatevarastoon pussailemaan.

Jos ja kun meillä oli aikaa meillä Annukan kanssa riitti juteltavaa yhteisistä tutuista, jotka olivat levinneet ympäri Etelä-Suomen, ja pari kertaa Veskukin ehti syömään yhtaikaa meidän kanssamme.
- Harmi kun porukka pääsi hajoamaan sillä lailla valmistumisen jälkeen, meillä oli ihan kivoja bileitä, Annukka sanoi kerran.
- Mä olen ihan samaa mieltä, ilmoitin. – Ei ole enää mitään luentokaudenpäättymissikailuviikonloppuja tai mitään.
- Eikö teillä ole semmosia? Annukka kysyi.
- Ei siitä koskaan oikeen tullut perinnettä, vaikka me kerran kokeiltiinkin.
- Ei edes pikkujouluja?
- No pikkujoulujahan nyt on jonossa, kaikki kerhot ja puljut ja tiedekunnat niitä järjestää, vai meinaatko että pitäisi järjestää omat? Hei…
- Nyt se sai idean, Vesku naurahti.
- Niin sainkin, sanoin tyytyväisenä. – Pidetään lääkäribileet meillä. Maalaispikkujoulut.
- Ei rekiajelua, Annukka sanoi epäillen. Tiesin, että hän pelkäsi hevosia.
- Tuskin meidän hevoset suostuisi tulemaan viittä metriä lähemmäs rekeä, ja koska muka pikkujoulun aikaan on lunta ollut?

Tänä vuonna kuitenkin oli, ainakin ennen pikkujouluja. Lunta alkoi tulla yllättäen yhtenä viikonloppuna niin, että olimme yhtäkkiä eräänä lauantai-aamuna sumpussa. Autoissa oli sentään jo talvirenkaat, mutta tuskin pääsisimme niillä siltikään pihatietä pois, totesin kun aamuvarhaisella katselin ikkunasta ulos. Meidän pitäisi keksiä jotain tai Vesku ei pääsisi huomenna töihin.

Akuutin avun toi Lasse, joka tuli traktorillaan kaameaa kolinaa pitäen jo ennen kuin olimme ehtineet viedä hevosia ulos. Hän aurasi yhden reitin talon sivulle missä pidimme autoja, toisen talon eteen ja kolmannen tallin ohi. Viittoilin häntä jatkamaan matkaansa lumikasa kauhassaan suoraan laitumelle, sillä olin saanut idean.
- Haluatko sä nää hukkalumet muka tonne rinteeseen? Lasse kysyi epäuskoisena.
- Haluan, joo.
- Mutta kun ne sieltä sulaa ne valuu suoraan pihaan.
- No sama kai se jos ne valuu sieltä kuin jos ne sulaa suoraan pihaan? Mulla on niille käyttöä siellä ennen kuin ne sulaa.

En tiennyt kuuliko Lasse vai ei, kun hän jyräytti taas traktorin moottoria, mutta hän teki kuten pyysin. seuraavana aamuna hän sai tulla tekemään saman urakan uudemman kerran, mutta sitten myräkkä alkoikin jo mennä ohi. Ei se mitään, pikkupakkanen kuitenkin pysyi, ja ensimmäistä kertaa ikinä soitin naapuriin ja kysyin voisiko Siiri mitenkään tulla katsomaan tyttöjä. Nyt heti, saman tien. Hän tulikin, vähän unisen näköisenä ja vähän ihmeissään ja Vesku ja minä satuloimme hevoset ja lähdimme laitumelle yli puolimetriseen hankeen. Tämä oli lähestulkoon ensimmäinen kerta koko syksynä kun ratsastimme yhtaikaa, mutta mitä nyt olisi ollut lumilaukka ilman kirittäjää? Lumi oli täydellistä ja hevoset nauttivat takuulla vähintään yhtä paljon kuin me kun kerrankin oli tilaa mennä eikä tarvinnut neljänkymmenen metrin päässä kääntyä kulmasta.
- Toi näytti ihan hirveän kivalta, sanoi Siiri kateellisena kun maltoimme lopettaa.
- Se onkin.
- Saanko mä joskus kokeilla?
- Tietysti, lupasin pysähtymättä miettimään ja vasta vähän myöhemmin aloin miettiä mitä siitä tulisi. Niki niin rakasti laukkaamista. No, ainakin nietos oli pehmeä paikka pudota, jos Siiri ei jaksaisi enää pysytellä kyydissä eikä saisi sitä kiinni.

Hevoset saivat jäädä sisään kuivattelemaan itseään innostuksen hiestä ja Vesku lähti töihin. Minulle tuli jouluinen olo kun katselin ympäröivää valkoisuutta ja aloin kaivella kaappeja. Pitäisi leipoa jotain mausteista ja jouluntuoksuista. Tämä sää kerta kaikkiaan vaati sitä. Leipoessani suunnittelin pikkujouluja. Vesku ja Annukka saisivat kaivaa esiin Jarin, Sebastianin ja Mikaelin. Minä soitin kakkua vahtiessani jo Jinnalle ja Miilalle, vaikken ollut vielä edes ajatellut sopivaa päivämäärää. Ilja ja Riikka saisivat luvan tulla myös, ja sitten tajusin, että ensimmäiseksi minun olisi pitänyt soittaa Ilselle. Kyllä hän varmaan ottaisi Dannin ja Alissan, emme olleet häntä kauheasti vaivanneet viime aikoina. Suunnittelin bileitä, joissa kerrankin ei olisi lapsia läsnä.

- Enkö mäkään saa tulla? kysyi Siiri joka oli jäänyt kuluttamaan aikaa meillä ja oli kaapinut taikinakupin soitellessani ympäriinsä ja saatuani Ilseltä selville sopivan päivämäärän.
- Sä et halua katsella humalaisia aikuisia, sanoin painokkaasti. – Etkä saa, se on pahaksi sun kehitykselle.
- No olen mä nähnyt semmosia ennenkin, Siiri tirskahti.
- Ei missään nimessä, ja siihen piste. Tai korkeintaan saat käydä esittäytymässä kaikille, että tässä on meidän pikku hevosenhoitaja.
- En mä uskalla esittäytyä vieraille, Siiri kauhistui ja se oli kai sitten sillä ratkaistu.
- Saat tietysti tulla Alissan synttäreille, lupasin. – Se täyttää kaksi ihan kohta.

Niihin juhliin kutsuin vain Ilsen ja iskän, tietysti Karoliinan kanssa, sekä Miilan ja Laurin. Vesku oli halunnut pyytää naapuritkin, mutta he olivat jossain messuilla, paitsi lapsia. Joonaskin jätettiin Siirin hoteisiin kun Vesku oli luvannut että lapset voisivat kaikin mokomin olla sen päivän meillä ja Saara ja Juha lupasivat sitten poiketa hakemaan molemmat illalla palatessaan. Äidiltä ei tullut Alissalle edes synttärikorttia, mutta Miila toi paketin Stumpilta.
- Kauanko marmatit että se suostui hommaamaan ton? kysyin epäillen.
- Usko tai älä, kertavihjaus riitti, Miila hymyili.
- No piru vie, sulla on sitten keskimääräisesti paremmat vanhemmat kuin mulla. Tosin Alissa-paralla on kyllä maailmankaikkeuden huonoimmat.
- No ei enää, rakas äiti Jessi-Teresa, Miila kiusasi mutta minua se ei huvittanut. Korviani särki kiljuna, minkä Karoliina, Joonas, Danni ja Alissa yhteisvoimin saivat aikaan.
- Mä en taida pitää lapsista, sanoin mörkkinä.
- Kukaan ei voi pitää lapsista tämmösessä tilanteessa, Miila lohdutti. – Suljetaan keittiön ovi ja annetaan niiden tappaa toisensa, me voidaan suunnitella niitä teidän juhlia.

Niin teimmekin. Kärsivällisemmät yksilöt kuten Ilse ja iskä ja viihtyivät olohuoneessa, ja Vesku ja Lauri urhoollisesti siellä heidän kanssaan.
- Onko Lauri täydellisen kiltti ja täydellinen mies? kysyin Miilalta.
- Kaukana siitä, miten niin? hän nauroi. – Se jättää tyhjät maitopurkit pöydälle ja laittaa tummat ja vaaleet pyykit samaan koriin vaikka niille on omansa.
- No toi on pientä, en mä tota tarkottanut.
- Mitä sitten?

- Mua on alkanut vähän ahdistaa kun Vesku on niin hemmetin täydellinen. Se hoitaa lapsia ja laittaa ruokaa ihan siinä missä minäkin ja musta tuntuu että enemmän mielellään kuin minä.
- Se rakastaa noita lapsia.
- Niin minäkin… useimmiten. Mä vaan tunnen itseni niin huonoksi sillon kun mä väsyn niihin.
- Kyllä sekin väsyy, pakkohan sen on.
- Mä tunnen silti itseni huonoksi ihmiseksi. Se ei oo kivaa.
- Sä olet parempi ihminen kuin moni muu, usko pois, sanoi Miila ja vastoin tapojaan halasi minua. – Vertaa vaikka muhun.
- No ei sua voi laskeakaan. Kuka tahansa on sua parempi.
- Lopeta tommonen itsesäälintä, Miila sanoi loukkaantumatta. – Et sä kuitenkaan suostuisi olemaan yhtään Veskua huonomman kanssa. Ajattele jos sulla olisi joku epäluotettava väkivaltainen juopporetku.
- Olen mä sitä miettinytkin. Mutta mietitään me nyt näitä bileitä, piristyin.

Etenimme niin pitkälle että aloimme tehdä tietokoneella kutsukorttejakin, ihan kuin lastenjuhliin.
- Iltapukujuhlat, vaati Miila.
- Hulluko olet, kuka tulee maalle iltapuvussa?
- Ne jotka haluaa tulla. Onhan pikkujoulut nyt hieno tilaisuus, ja mulla on yksi puku mitä mulla ei ole ollut tilaisuutta käyttää…
- Toki sä saat pukeutua iltapukuun, mutta en mä sitä ala kaikilta vaatia.

Suunnitelma oli sitten suunnilleen valmis vieraslistaa myöten kun hesalaiset päättivät lähteä kotiin. Saara ja Juha tulivat kahdeksan maissa sen näköisinä että tuskin tolpillaan pysyivät, mikä oli ymmärrettävää jos he olivat seisseet jossain joulumessuilla koko päivän. Siiri ja Joonas oli tiputettu meille jo yli puolta vuorokautta aikaisemmin. He toivat tullessaan laatikollisen nuppuisia hyasintteja, jotka kuulemma aukeaisivat väkisin lähipäivinä.
- Sinisiä, sanoin mielissäni. – Ei teidän olisi tarvinnut.
- Ei niin, mutta helpompi kantaa ne tänne kuin purkaa kotona takaisin viileään, huokaisi Juha ja levähti keittiön tuoliin niin, että hänen jalkansa olivat melkein olohuoneen puolella. Hän nappasi käteensä mallikutsukortit joita olimme Miilan kanssa tulostaneet, vaikka ne olikin tarkoitus jakaa sähköpostilla. – Te aiotte pitää juhlat?
- Rapuja ei oo tarjolla mutta tervetuloa, sanoi Vesku.
- Ei me olla opiskelijoita, Juha huoahti katsoen yhtä oikovedosta, mihin Miila oli vetäissyt tussilla lennokkaan otsikon ”Medisiinaripikkujoulut”.
- Ei kaikki muutkaan ole.
- Ne on lapsilta kielletyt juhlat, sillä sinne tulee humalaisia aikuisia, valisti Siiri. Minua nauratti.
- Me voidaan sitoa teidät sänkyyn ja jättää kotiin, Juha ehdotti ja Joonas alkoi kiljua. Mitä jos hänelle tulisi illalla pissahätä? Tai nälkä?

- Tekisi hyvää vähän irrotella välillä, sanoi Saara ja olin näkevinäni hänen silmissään pienen rahtusen sitä samaa vaihtelunhalua tai vapaudenkaipuuta kuin mitä itse aina välillä tunsin.
- Viedään ne mummolaan, sanoi Juha ja silloin alkoi Siiri kiljua. Ei hän halunnut mummolaan, ei mistään hinnasta.
- Mihin sä sitten menisit? kysyi Saara.
- Mä voisin mennä Lea-tädille, vastasi Siiri tarkkaan harkittuaan. – Sillä on sentään koira.
- Olitko tosissasi sen kutsun kanssa Saara kysyi Veskulta.
- Tietysti.
- Sitten mä voisin kysyä… Lea on Siirin kummitäti.
Saaran takia toivoin, että he pääsisivät. Tiesin kyllä vapaaillan arvon.

Ennen bileviikonloppua tuli aavistuksen lämpimämpää ja minä ja tytöt sekä Siiri ulkoilimme laitumella. Rakensin Lassen sinne auraamista lumikasoista lumimuurin, ja sitten toisenkin. Olin nähnyt mielessäni maastoesteradan laitumella jo samalla hetkellä kun olin tajunnut että nyt lumen tultua siellä voisi ratsastaa. Päivien kuluessa sain niitä tehtyä sinne enemmänkin, myös ylä- ja alamäkeen ja kävin osaan hakemassa havunoksia metsästä, koristeeksi ja jotta Niki hahmottaisi valkoisen köntin paremmin esteeksi. Vesku innostui touhusta myös ja jatkoi silloin kun minä en ehtinyt, ja niin pääsin harjoittelemaan esteratsastusta siellä. Se oli suunnattoman hauskaa eikä haitannut vaikka Niki kiikutti minua innoissaan kun tilaa riitti. Toivoin, ettei lumi lähtisi mihinkään ennen maaliskuuta, mutta en tietenkään siihen uskonut. Jo pari lumista viikkoa näin syksyllä näin etelässä oli ihme.

Oli kuitenkin hyvä että olimme päässeet vähän hyppäämään, sillä sitten tuli kutsu niihin aluekatsastuksiin mihin olin jo unohtanut ilmoittautuneeni.
- Voi rähmä, sanoin kauhistuneena lukiessani sähköpostia. Vesku äännähti kysyvästi ja luin hänelle kutsun ääneen.
- Sinnehän sä halusitkin, mikä mättää?
- Nää on samana viikonloppuna kuin meidän bileiden piti olla. Samana saamarin lauantaina ja mä olen ryhmässä neljästä puoli kuuteen.
- Niin? Vesku hylkäsi sohvan ja tuli lukemaan kutsua olkapääni yli.
- Mun pitäisi olla täällä keittelemässä glögiä vieraille eikä ratsastamassa Tuusulassa.
- Mä osaan keittää glögiä, ja jos en niin Jinna tai Miila osaa varmaan.
- Mulla menee koko iltapäivä tohon reissuun!
- Sä pääset sitten suoraan bailaamaan kun tulet kotiin. Eikö kuulosta hyvältä?
- Mä joutuisin menemään yksin jos sä emännöit täällä…
- Entäs Siiri?
- No jos se viedään sinne kummitädille hoitoon… kyllähän mä Nikin kanssa pärjään yksinkin mutta…
- En mä näe mitään ongelmaa, Vesku sanoi joten nielaisin sitten ja päätin olla näkemättä myöskään. Mikäs minun olisi, ajaisin vaan omin nokkineni tallille josta en tiennyt muuta kuin osoitteen, ratsastaisin loistavasti jotta minut valittaisiin valmennusrinkiin ja palaisin kotiin juhlimaan.

Onneksi emme olleet suunnitelleet mitään erityisesti valmistettavia ruokia, Alin pakastimesta löytyi edelleen kaikennäköistä pasteijaa ja piirakkaa ja hän oli kauhistunut kun olin kysynyt että saisimmeko syödä ne pois. ”Luulin että olisitte syöneet ne jo elokuuhun mennessä, nyt vauhtia, ei ne siellä ikuisuuksia säily” hän oli kirjoittanut sähköpostiini. Vesku selviäisi niistä hienosti, samoin tyttöjen viemisestä hoitoon. Hän ehtisi vallan hyvin ratsastaa Mustinkin sillä aikaa kun minä olin reissussa. Erityistä siivousta ei tainnut kannattaa etukäteen tehdäkään, vieraamme tuntien. Kunhan olisi imuroitua kun Jari romahtaisi lattialle jossain vaiheessa. Tai ehkä hän oli nyt vakavoitunut ja aikuistunut valmistuttuaan?

Yllätyksekseni sain kuitenkin seuraa siksi lauantaiksi tuusulanreissulle. Milla tarjoutui tuhlaamaan lauantainsa ja tulemaan mukaan.
- Sä et ole nähnyt meidän hyppäävän, sanoin epäröiden.
- No nyt näen. Siellä on yksi toinenkin jolle mä olen käynyt pitämässä tunteja, en mä nyt niin uhrautuva ole, utelias vaan. Voit napata mut kyytiin tosta kirkonkylästä ja jättää siihen tullessasi, jos siis haluat seuraa.
- Ainahan seura kelpaa, etenkin kun mä en ole ennen käynyt siellä.
- Mä olen, tiedän kyllä reitin.

Kello kolmelta lauantaina sitten nousi Milla kaupan pihasta pakun kyytiin ja suuntasimme etelään. Hän oli normaalistikin pullea kuin omena tikunnokassa, nyt untuvatakki päällään vaikutelma oli suorastaan ratkiriemukas. Minun oli pakko kysyä ratsastiko hän itse nykyään ollenkaan, eikä hän onneksi tainnut tajuta miksi kysyin, sanoi vain muina naisina käyvänsä välillä valmennettaviensa selässä jos tarvitsi. No, ehkä hän ei lopultakaan ollut kauhean painava pallomaisuudestaan huolimatta, olihan hän kovin lyhyt.

Talli, jonne olimme matkalla löytyi keskeltä metsätaivalta ja sen pihassa oli useita hevoskoppeja, maneesin ikkunoista heittäytyi valoa jo hämärtyvään iltapäivään. Milla osoittautui heti hyödylliseksi ja kävi maneesilla tarkistamassa mikä oli tilanne.
- Uskomatonta, ne on vaan varttitunnin myöhässä! Alahan kiirehtiä, hän palasi komentamaan minua.
- Vaan vartin? toistin. En ollut varautunut myöhästymisiin, olin kuvitellut pääseväni suunnilleen suoraan ratsastamaan.
- Niin, mä oletin että tässä vaiheessa oltaisiin jo tunti jäljessä, mutta ehkä ne on lopultakin tänä vuonna osanneet vähän varautua.

Oikeastaan olimme sitten aika sopivasti paikalla. Kun satuloin Nikin kaikessa rauhassa ehdin kävellä sen kanssa hyvät alkukäynnit pimeällä lumisella kentällä ennen kuin edellisen ryhmän ratsukot tulivat maneesista ulos. Omassa ryhmässäni oli neljä muuta ratsukkoa, joista pari tunsin nimeltä kisojen lähtölistoista ja muistelin että olimme ainakin joitain kertoja voittaneet heidät, joten en jännittänyt kovastikaan. Ja eihän tämä nyt ollutkaan mikään kisatilanne. Olin Millalta tullessa kysynyt, mitä oli odotettavissa ja hän oli huiskauttanut vaan kättään sanoen, että ihan tavallinen estetunti.

Niin se olikin, paitsi että alku oli melkein kuin koulutunnilta. Saimme mennä uralla avotavutusta ja väistöjä, ennen kuin pääsimme edes puomeille, ja tehtävät niilläkin olivat helppoja, tyyliin puomin yli, ympyrä ja saman puomin yli uudelleen, tai pari puomia ja väliin määrätty määrä askelia. Itseluottamukseni alkoi kohota kun toisilla oli jo niissä vaikeuksia. Yksi iso puoliverinen ei millään saanut laukkaansa lyhenemään tarpeeksi puomien väliin ja astui lopulta yhden puomin katkikin. Niki oli ketterä ja tottelevainen, kun meitä oli sen verran vähän, etteivät muut hevoset tulleet liian lähelle, ja kun pääsimme hyppäämään mitä erikoisemmanvärisiä esteitä se ei tapansa mukaan ihmetellyt niitä lainkaan. Se alkoi kyllä kuumeta hiukan, mutta muutenhan se olisikin ollut sairas. Kun lopuksi saimme hypätä kokonaisen radan siinä oli jo ihan tosissaan pideltävää ja olimme vähällä keilata valmentajankin nurin jossain kaarteessa, minkä hän pisti kovasti pahakseen.

- Nyt se ei kyllä huoli meitä mukaan, sanoin Millalle pahoillani kun starttasimme paluumatkalle.
- Äh, se on järki-ihminen. Kyllä sen pitäisi ymmärtää jos nuoren kanssa on vähän ohjaamisvaikeuksia.
- Toivottavasti…

Jätin Millan siihen mistä olin hänet ottanut kyytiinkin ja vilkaisin kelloa hämmästyen niin, että sammutin vahingossa auton. Jo seitsemän! Mihin aika oli mennyt? Kotiin ei enää kestäisi kuin hetki, mutta ennen kuin olisin saanut Nikin talliin ja itseni säällisen näköiseksi olisi kello varmasti yli kahdeksan. No, toivottavasti vieraat osaisivat pitää hauskaa ilman minuakin. Kun nyt olin myöhässä joka tapauksessa en viitsinyt kummemmin kiirehtiä. Purin Nikin autosta, riisuin siltä kylmägeelit ja suihkuttelin varmuuden vuoksi vielä vähän jalkoja vedelläkin. Hain Mustin sisään tarhasta, missä se jo kaipaavasti kiljui kun näki meidän tulleen ja ruokin ne. Autoa en sentään viitsinyt ruveta purkamaan ja siivoamaan, sen kyllä ehtisi aamullakin. Suljin tallin ja lähdin kohden taloa, jonka portaiden molemmin puolin ulkotulet roihusivat ja valaistut ikkunat hehkuivat kutsuvasti.


25.

Musiikki kantautui jo terassille, jonka pöydällä kärysi tuhkakuppi. Katsoin sitä moittivasti ja palasin kauhaisemaan siihen kourallisen lunta. Jos olisin saanut kiinni sen joka oli jättänyt sinne palavan stökön olisin pitänyt saarnan: ellei osannut sammuttaa savuketta ei tarvinnut polttaakaan. Vilkaisin kaipaavasti omaa salapiiloani mutta ehkä jättäisin sen vielä rauhaan. Minun tekisi kuitenkin mieli polttaa sitten kun olisin juonut vähän glögiä ja pari siideriä, odottaisin sinne asti. Nyt minun pitäisi kuitenkin päästä kellariin suihkuun, mielellään kenenkään näkemättä, joskin se oli ehkä vähän liikaa toivottu jos kaikki olivat jo tulleet. Hiivin sisään mahdollisimman hiljaa, riisuin tallikengät eteisennurkkaan ja törmäsin sitten Miilaan, joka tuli keittiöstä.

- No niin! Tulithan… hän aloitti kovaan ääneen mutta tajusi hiljetä kun hyssyttelin.
- Mä haluan suihkuun nyt ennen kuin näen ketään…
- Mä tuon sulle drinkin sinne niin pääset heti tunnelmaan, siskoni ilmoitti ja käännähti niin pikaisesti että matto rypistyi hetkeksi hänen jalkojensa alla. Hän oli pukeutunut melko lailla viimeisen päälle, liekö tuo musta kotelo ollut syy, miksi hän oli halunnut iltapukujuhlia? Miilan oli niin helppo laittautua, oli tilaisuus mikä tahansa. Vaaleat hiukset auki ja tuollainen musta pikku mekko eikä takuulla yksikään miehenpuoli saisi hänestä silmiään irti koko iltana.

Ehdin suihkuun asti kun kuulin vaimean kolahduksen ja sitten suihkuverhon taakse ojentui käsi ja siinä korkea lasi.
- Älä nyt tänne, siihen menee kuumaa vettä! nauroin mutta tunsin miten juhlamieleni alkoi kohoilla. Otin lasin, maistoin siitä pitkän kulauksen ja ojensin sen sitten pian takaisin ulkopuolelle, sitten meinasin tukehtua. Olin olettanut Miilan tuovan siideriä mutta tämä taisi olla ennemminkin kossuvissy tai jokin muu oikein kännäysjuoma. Fifty-fifty.
- Voi hitto tää oli hyvä idea! sanoin onnellisena ja kaadoin shampoota kädelleni. Voisin juoda tuon lasillisen ja toisenkin ja vaikka kolmannen. Aamulla voisin kontata antamaan hevosille ruokaa ja sitten palata nukkumaan, ellei Vesku tekisi sitä, mutta minun ei tarvitsisi ruveta keittämään puuroa parivuotiaille eikä keksimään niille kehittäviä leikkejä.

- Ketä kaikkia siellä on? kysyin kun olin huuhdellut hoitoaineet ja saippuat itsestäni ja sammutin suihkun.
- Kaikki ketä vieraslistassa oli, paitsi se Mikael, sanoi Miila, joka heilutteli sääriään pesukoneen päällä ja maisteli samanlaisesta lasista kuin minä äsken.
- Selvä, ihan kuin oltaisiin Huvikummussa taas, sanoin tyytyväisenä.
- Joo, aika lailla sama porukka kuin siellä aina.

Otin oman lasini ja maistelin siitä samalla kun kuivasin itseäni ja kampasin hiuksiani, suihkuttelin hajuvettä ja sitten etsin hiustenkuivaajan. Inhosin sitä, se jätti pääni yleensä voikukkapallon näköiseksi, mutta en voisi esiintyä pää märkänäkään. Saisin sitten vaan kääriä kaiken jonkinlaiselle nutturalle.
- Mä voin, sanoi Miila, joka tiesi föönaustaitoni. Kuivaajan huristessa kun hän harjasi suortuviani suoriksi ei voinut oikein puhua joten jatkoin juomista ja hankasin kosteusvoidetta ihooni.
- Onko sun meikit täällä vai yläkerrassa?
- Täällä on ne mitä mä käytän, sanoin ja kurotin ottamaan peilikaapista värivoiteen ja ripsivärin. Arvasin Miilan reaktion ja nauroin jo valmiiksi hänen irvistykselleen.
- Nyt ei oo aikaa kuule kunnon paklaukselle tai mä en pääse tonne juhliin ennen kuin kaikki on lähdössä kotiin.
- Mä laitan sulle poskipunaa ylhäällä, Miila sanoi levittäen jo värivoidetta.
- Mä en tarvitse, punotan jo.

Ilman Miilaa olisin ollut valmis nopeammin, mutta Miilan avulla lopputulos oli kyllä taatusti parempi. Hän vaati minua pukeutumaan punaiseen pukuun, jota olin pitänyt Hannan häissä ja jota en kuvitellut enää ikinä tarvitsevani toiste, mutta Miila oli järkähtämätön.
- Katso mua, Jinnalla on ihana leninki, jopa sillä kilometrin mittaisella Annukalla on juhlakaapu. Sä et voi esiintyä farkuissa tänään.
- Okei, myönnyin. Oli kiva pukeutuakin pitkästä aikaa.
- No niin, mennään tekemään Suuri Saapuminen, sanoi Miila lopulta ja talutti minut alakertaan. Hänen tuomansa drinkki oli kohahtanut iloisesti päähän ja tottelin. Astahdin olohuoneen oviaukolle, nojauduin siihen toinen käsi vyötäröllä kuin vamppi vakoiluelokuvassa ja odotin, että minut huomattaisiin. Vaikutus oli tyrmäävä. Puhe ja nauru hiljeni hiljalleen kun vieraat yksi toisensa jälkeen kääntyivät katsomaan minua ja minua alkoi hermostuttaa. En ollut tottunut olemaan tämmöisessä katseiden ristitulessa.

- Rakas vaimoni, lausui Vesku tullessaan keittiöstä katsomaan miksi kaikki olivat hiljentyneet. Tunsin suurta huojennusta nähdessäni hänet, ja kun hän harppoi huoneen poikki luokseni. – Toi puku on niin huippu, hän sanoi korvaani.
- Onko? kysyin ihmeissäni.
- Meidän pitää tanssia taas tänään.
- Sä olet tainnu maistaa toisenkin kupillisen glögiä. Mutta tanssitaan vaan, myöhemmin. Paljon myöhemmin.

Sitten Vesku tönäistiin syrjään ja Jari nappasi minut syleilyynsä yhtä karhumaisena ja karjuvana kuin aina. Hän kantoi minut mukanaan nojatuoliin, josta oli noussut ja istutti syliinsä, mistä vaivihkaa nousin käsinojalle. Hiljalleen puheensorina huoneessa palasi ennalleen kun aloin kertoa Jarille kuulumisia ja kysellä hänen. Siinä oli oikein mukavaa, sillä olin aina pitänyt Jarista, mutten malttanut viipyä kauan. Halusin jotain juotavaa, sillä kaikki muut näkyivät jo olevan hyvässä vauhdissa. Hyvältä meno näytti muutenkin, totesin kun vilkaisin ympärilleni. Elle ja Simo olivat lyöttäytyneet haastattelemaan Annukkaa, Riikka ja Ilja ja Sebbe olivat vallanneet keittiön pöydän ja Jinna ja Ville näkyivät pitävän seuraa Saaralle ja Juhalle, jotka muistin vasta nyt kun näin heidät. Muiden olin tiennytkin sopivan yhteen, mutta heistä en ollut osannut ennustaa. Olisin voinut löytää heidät yhtä hyvin kököttämästä hiljaisina nurkasta kuin keskeltä vuolasta keskustelua.

- Viihdyttekö te? kysyin ohimennessäni mutta olisin voinut olla yhtä hyvin kysymättäkin. Näinhän itsekin ja mitä he sitä paitsi olisivat minulle muuta voineet vastata kuin myöntävästi. Saara nyökkäsi iloisesti ja nousi hiukan vaivalloisesti tyhjän lasinsa kanssa sohvannurkasta kun näki minun menevän keittiöön.
- Ihanaa olla ilman lapsia yksi ilta kerrankin, hän huokaisi ja asetti oman lasinsa tarjolle myös kun aloin sekoittaa itselleni uutta drinksua.
- Älä muuta viserrä, sanoin ja loimme toisiimme tietävät katseet. Me äitiraukat.
- Mullekin, sanoi Ilja tunkeutuen väliimme.
- Ilja-kulta, sanoin tyytyväisenä. Häntäkään en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Enkä Riikkaa. Mutta kiertäisin juttelemassa kaikkien kanssa myöhemmin, nyt halusin tupakalle.

- Mä käyn savustamassa keuhkojani vähän, sanoin ja yllättäen Saara tuli mukaan terassille.
- En mä polta Siirin nähden, sanoin kiireesti.
- En mäkään, hän naurahti ja kaivoi harteilleen heittämänsä takin taskusta tupakka-askin itsekin. Aloin pitää tuosta naisesta.
- Mä vähän pelkäsin että teidän olisi hankalaa tulla tänne, kaikki muut tuntee toisensa ainakin jotenkin jo entuudestaan, lausahdin.
- Ei me nyt ihan niin maalaisia olla.
- No en mä nyt sitä tarkottanutkaan.
- Niin, et varmaan. Otetaan sille.
Sitten kilautimme lasejamme.

Tanssimme kuin tanssimmekin joskus keskiyön aikoihin Veskun kanssa. Eteisessä, sillä olohuoneeseen ei mahtunut.
- Mikä tässä puvussa on että se saa sut tekemään tommosia? nauroin.
- Mimmosia?
- Tanssimaan. Ensin siellä Maarianhaminassa ja nyt täällä.
- En mä tiedä. Se jotenkin houkuttelee koskemaan kun se on niin… punainen. Ja sileä. Hän liikutteli käsiään selälläni kuin kuvaillen miten sileältä se tuntui ja näytti miettiväiseltä.
- Sä olet ihan hassu, sanoin hellästi. Tartuin häntä poskista ja suutelin häntä.
- Mun vuoro, jooko, sanoi Ilja koputtaen meitä olkapäille.
- Ei noin saa tehdä kun toiset pussaa, vastustelin.
- Te voitte pussata koska tahansa, tehän asutte jumaliste yhdessä. Koska mä taas näen Jessin seuraavan kerran? Varsinkaan niin, että se suostuu tanssimaan hitaita?
- Okei okei, Vesku sanoi ja luovutti minut Iljalle. Tämä yritti lytistää minut hetimiten vasten olohuoneen ovenpieltä ja havaitsin, että sielläkin muutama pari oli innostunut huojumaan keskenään, vaikka huonekaluilta jäikin tilaa kovin vähän. Erotin Ellen ja Sebben mutta sitten Ilja pyöräytti minua niin että osuin piironkiin.

- Riittää, mä en halua enää, sanoin. – Sulla voi olla paljon ihmeellisiä taitoja mutta tanssinopettajaksi älä rupea.
- Anteeksi, Ilja sanoi ja kohensi silmälasejaan. – Mä annan sut eteenpäin, Hän pyöräytti minut ympäri vasten Juhaa, joka astui ulos vessasta.
- En mä nyt sentään mikään kiertopalkinto ole, vastustelin.
- Jos mä en anna sua eteenpäin, Juha sanoi hyväntuulisesti.
- Mä mieluummin en tanssisi sun kanssa, sanoin happamasti.
- Älä nyt ole noin epäkohtelias, Ilja sanoi paheksuvasti, mutta poistui sitten keittiön suuntaan.
- Mikset? Juha kysyi.
- No ei siitä ensimmäisestä kerrastakaan seurannut mitään hyvää. Pienessä humalassa uskalsin katsoa häntä silmiin kuin varoittaakseni häntä kysymästä enempää. Taisin vaan yllyttää.
- Kerro tarkemmin. Hän katsoi minua silmiin ja puristi minua lähemmäs, kunnes olin ihan kiinni.

Aioin alkaa saarnata, julistaa että hänen vaimonsa oli viereisessä huoneessa, samoin kuin minun mieheni, ja etten halunnut… mutta sitten keksin mielestäni paremman idean. Säikäyttäisin tuon lähentelevän epelin kerralla hiljaiseksi. Avasin Alin makuuhuoneen, vierashuoneemme, oven ja työnsin hänet sinne ja sitten seinää vasten. Musiikki vaimeni melkein olemattomiin kun suljin oven perässämme.
- Mitä sä nyt aiot? Juha kysyi kuulostaen pelästyneeltä, vai kuvittelinko vaan?
- Näytä nyt mihin sä pystyt, uhittelin ja painauduin häntä vasten. Ajattelin että mielenkiinto rapisisi minusta kuin sokeri munkista, kun rupeaisinkin yhtäkkiä hyökkääväksi. Tuskin hänkään nyt halusi mitään suurta selkkausta.

- Mä pystyn ihan mihin vaan, hän sanoi, siveli kaulaani ja niskaani ja suuteli minua lyhyesti. – Mutta ei nyt.
- No muistithan säkin lopulta vaimosi, pilkkasin.
- En mä sen takia… se on asia erikseen. Mutta et sä ole tosissasi. Oot juonut…
- Niin olet itsekin. Ja mistä sä päättelet etten mä ole tosissani? kysyin kiukkuisesti.
- Mä en uskalla olettaa että sä olisit tosissasi kaikkien noiden drinkkien jälkeen, kunhan kiusaat.
- Itse oot kiusannut mua koko syksyn.
- Meidän pitäisi kai puhua, hän sanoi rauhallisesti, mutta ei lakannut liikuttamasta käsiään jumalaisesti pitkin selkääni, sitä sileää punaista pukua.
- Mutta ei nyt, matkin.
- Ei niin. Joskus toiste. Sitten hän työnsi minut hellävaraisesti kauemmas ja livahti ulos huoneesta. Jäin siihen kuin nalli kalliolle, pettyneenä, vihaisena ja helpottuneena, kaikkea yhtaikaa. Meni hyvän aikaa ennen kuin ymmärsin, että olin tainnut onnistua, enkös tätä ollut halunnutkin. Jätkällä ei ollut munaa mihinkään kun olisi ollut näytön paikka tarjolla.

Laitoin valot päälle ja totesin, että Vesku oli tuonut pari lakanaa Alin sängyn päälle, johon joku tai jotkut vieraista epäilemättä kallistaisivat päänsä vielä tänä yönä. Luuliko hän että ne levittäytyisivät siitä itsekseen vai oliko hänelle vain tullut liian kiire pedata? Laitoin vikkelästi sängyn valmiiksi ja marssin sitten pää pystyssä eteiseen, nappasin takin harteilleni ja menin tupakalle. Jinna hytisi siellä ja tarjosin hänelle puolta takistani.
- Ei mulla ole kylmä, hän väitti, vaikka tärisi niin, että tuhkat varisivat.
- Onhan, älä hanki itselles kuolemantautia, sanoin äkäisesti. – Kai te jäätte yöksi?
- Teiltä loppuu sängyt. Juha ja Saara pyysi meidät niille.
- Siis mitä? Minusta se tuntui yhtäkkiä törkeältä tempulta.
- Niin, me mennään niille yöksi. Eikä Miila ja Lauri jää tänne kumminkin? Ja varmaan moni muukin? Osa saa joka tapauksessa nukkua lattialla.
- Törkeetä, ryövätä mun ystävät sinne. Mä olisin halunnu juoruta sun kanssa aamuyöllä kun kaikki muut nukkuu, murjotin.
- Juorutaan nyt, mä haen takin ja sä haet meille juotavaa ja tullaan takaisin tupakalle, Jinna ehdotti.

Pyörittelin vähän aikaa siideripulloa kädessäni haettuani pari semmoista ja tokaisin sitten:
- Toi naapurin mies jahtaa mua.
- Niinkö? Jinna sanoi kiinnostuneena. – Mistä sä niin päättelet.
Kerroin kaiken, mitä oli kerrottavaa kahdesta suudelmasta ja Jinna kuunteli tarkkaavaisesti.
- Aika viatonta, hän kommentoi. – Mutta…
- Niin, mutta. Siinäpä se. Mutta.
- Mä näin kun te häivyitte äsken vierashuoneeseen.
- Mä yritin säikyttää sen, ja säikytinkin. Sanoin että tee mitä tahdot. Vie ja mä vikisen. Eikä se tehnyt mitään.
- Ja sekös sua kiukuttaa.
- Äh, sanoin. En minä saanut tunnustettua ääneen edes Jinnalle että niin kiukuttikin. Mutta ei minun tarvinnut, kyllä hän tunsi minut ihan perinpohjin jo katseltuaan minua eskarista asti.
- Pidä nyt varasi, Jessi. Sulla on ihan liikaa rikottavaa. Semmosta mitä mä en usko sun haluavan rikkoa.
- Mä tiedän, sanoin, mutta en tiennyt miten olisin saanut selitettyä, ettei tämä tuntunut olevan ihan pelkästään tahdonalainen asia. – No, onneksi se jänisti, mä voisin olla pulassa muuten nyt. Nyt mä voin sentään katsoa sitä halveksuen alaspäin.

Jokin sisäinen kello herätti minut aamulla seitsemän jälkeen. Kummituslasten ääni kuului korvissani, vaikka ne olivat toisessa kaupungissa asti. Vesku ei kuullut ääniä vaan nukkui syvästi kuin kuollut ja kun minä tunnustelin oloani totesin sen melko hyväksi. Voisin käydä laittamassa hevoset pihalle ihan hyvin.

Alakerrassa näytti täydeltä. Miila ja Lauri olivat vallanneet Alin huoneen, mutta olohuoneeseen olivat jääneet nukkumaan Jari nojatuoliin ja Ilja ja Riikka sohvalle. Jinna ja Ville olivat tosiaan lähteneet aamuyöllä kahlaamaan laitumenviertä naapuriin. Loput olivat ahtautuneet Ellen kyytiin ja palanneet Helsinkiin. En viitsinyt ruveta kilistämään ja kolistelemaan mitään, vaikka siellä täällä lojuvat lasit ja pullot häiritsivätkin minua, kävin vain juomassa vähän mehua ja menin talliin. Oli märkää ja lumi oli ja alkanut kadota niistä kohdista joista Lasse oli sen käynyt auraamassa vähemmäksi. Talvi saattoi hyvinkin olla tältä vuodelta tässä.

Hevosten kanssa ei mennyt monta hetkeä, loimitin ne samalla kun ne söivät kaurojaan, vein sitten ne tarhaan ja palasin sisään. Ei äännähdystäkään edelleenkään, vain paksu nukkumisen haju. Avasin keittiön ikkunan rakoselleen ja kiipesin takaisin sänkyyn.
- Mä kävin hoitamassa hevoset, ilmoitin kaivautuessani Veskun viereen.
- Ilmankos sä olet noin jääkylmä.
- Lämmitä mut, naurahdin. Ajatus aamusta sängyssä ilman että tarvitsisi nousta mihinkään tuntikausiin oli ihana.
- Miten sun katsastuksesi meni eilen? Vesku kysyi samalla kun veti minut kiinni kylkeensä.
- Me meinattiin ratsastaa katsastaja kumoon mutta muuten hyvin, sanoin poissaolevasti. Se tuntui tapahtuneen viikkoja sitten, ehkä jopa jollekulle muulle. Ei nyt jaksanut ajatella tätä huonetta pidemmälle.

Puolen päivän aikaan heräilin toista kertaa ja nyt aivan virkeänä. Olin yksin, joten Veskukin oli näköjään herännyt eloon, ja kun sain vaatteet niskaani löysin huomattavasti siistityn alakerran ja joukkion ihmisiä juomassa kahvia. Riikka teki juuri lähtöä ja komenteli Iljaa ja Jaria, jotka olivat kai menossa kyytiin, kiirehtimään. Miehet liikkuivat kuin hidastetussa filmissä, etenkin Jari.
- Koskas te lähdette, kysyin Miilalta.
- Onko sulla kiire päästä meistä eroon? hän naurahti. – Jinna ja Ville on meidän kyydillä, eikä niitä ole vielä näkynyt. Ota kahvia. Ne on tietysti jääny pitämään uudet bileet naapurissa, ehkä ne ei tulekaan ennen kuin huomisaamuna.
- Kai mun sitten pitää kestää teitä edelleen, naurahdin ja otin kahvinjämät. Vilkaisin ulos ja totesin että lumet näyttivät sulavan edelleen. – Vesku, mennään laukkaamaan laitumelle niin kauan kun voidaan. Noi lumet lähtee nyt.

Se oli jo vaikeaa nytkin, märkä lumi oli liukasta ja hevosten kaviot lipsuivat vaarallisesti hokeista huolimatta, eihän siellä ollut mitään mihin ne olisivat päässeet pureutumaan.
- Tää ei käy, sanoi Vesku hidastaen kun Musti oli liukunut pätkän alamäkeä istuallaan.
- Ei, sanoin sydän hakaten, se oli ollut todella kamalan näköistä. – Meidän täytyy oottaa seuraavaa pyryä.
Kahlasimme sitten vaan keskemmällä ja sitten näin kahden olennon laahustavan mäen yli. Jinna ja Ville olivat lopultakin palaamassa.
- Teillähän meni myöhään, kiusoittelin kun pääsin huutoetäisyydelle. Jinna vain nyökkäsi vaisusti ja kun olimme saaneet hevoset hoidettua he olivat jo lähtövalmiina.
- Jessi, mä soittelen sulle, meidän täytyy jutella, sanoi Jinna.
- Te ootte just olleet nokikkain kokonaisen vuorokauden, ettekö oo saaneet tarpeeksi jutella, Vesku ihmetteli.
- Missä välissä me oltais juteltu, mehän juhlittiin, ihmettelin minä. En pitänyt Jinnan ilmeestä.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   11.3.15 18:35:51

Jäi niin jännittävään kohtaan että valitan :/ mitenkä sä vaa osaat tän, ääh, kiitoksia kuiteski

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   11.3.15 19:27:55

Komppaan edellistä! Aina nää jää silleen että oikeen jännittää seuraavaa pätkää xD

Lähettäjä: Henna 
Päivämäärä:   11.3.15 21:07:26

Apua kun oli tullut paljon pätkiä tässä kun en 3 päivään ollut lukenut näitä :D
Mutta pahaan kohtaan jätit, tuollaisen pitäisi olla laitonta ;D!

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   11.3.15 21:30:31

Aiai. Vaadin jatkoa ja vetoan influenssaan. :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 21:34:23

Kuulkaas, mun muistaakseni alkaa olla klassikko, että kun jännään paikkaan vedoten pyydetään jatkoa niin seuraava pätkä loppuu vielä pahemmin! :D Emskulle paranemisia.
-------------------------------
26.

Sinä iltana Jinna ei soittanut, mutta sai seuraavana minut yksin kiinni. Hän kun osasi vallan hyvin arvioida Veskun työvuorot, jos tämä kerran oli sunnuntaina vapaalla hän olisi todennäköisesti maanantai-iltana töissä. Olin tuskin ehtinyt kotiin haettuani tytöt hoidosta kun kännykkä soi ja vastasin siihen samalla kun yritin toisella kädellä organisoida niille jotain syötävää.
- Käviskö mitenkään jutella tunnin kuluttua? kysyin vähän tuskastuneena.
- Mieluummin ei, mä pysähdyin kotimatkalla töistä kahville ja tunnin päästä mun on oltava jo kotona tai Ville alkaa ihmetellä, Jinna sanoi.
- No, anna kuulua sitten.
- Mä juttelin puolen yötä sen sun Juhasi kanssa siellä niillä ja mä neuvosin sua pitämään näppisi erossa siitä.
- En mä ole muuta aikonutkaan. Miksi?
- Miksi sua kiinnostaa miksi jos et ole muuta aikonutkaan? Sä olet läpinäkyvä.

- Miksi kaikki väittää tietävänsä mua paremmin mitä mä aion ja ajattelen, kysyin loukkaantuneena. – Hanna oli näkevinään jotain jo ennen mitään ja nyt sinä…
- Mä tunnen sut, sun ilmeesi oli kuin kiimaisella kissalla kun sä puhuit siitä. Ihme ettei Vesku näe mitään.
- Ei ole mitään nähtävää, sanoin tuskastuneena.
- Rakkaus on sokea.
- Vesku on päinvastoin vaan huolestunut kun mä muka olen liian tyly Juhaa kohtaan.
- Ja se on niin kiltti ettei se tajua sun yrittävän peitellä sillä jotain.
- Mä vaan yritän pitää sitä kaukana.
- Ja teet koko jutusta entistä mielenkiintoisemman. Muuttakaa pois sieltä.
- No ei tässä nyt jestas sentään niin radikaaleja otteita tarvita, nauroin yllättyneenä. – Eikä me sitä paitsi voida, talo jäisi kylmilleen ja huligaanit valtaisi sen.

Katoin tytöille pöytään lautaset ja kauhoin molemmille annokset makaronilaatikkoa, jota olin lämmittänyt paistinpannulla, sitten hain ne yksi kerrallaan syömään.
- Mitä te sitten juttelitte että sä noin säikähdit? Se haluaa päästä koeajamaan mut ja sitten heittää mäjelle?
- Ei, mutta ei se ole suntyyppisesi ihminen ollenkaan. Voi olla että te himoatte toisianne mutta anna olla, ei siitä voi tulla mitään hyvää.
- Sä juttelet sen kanssa ensimmäistä kertaa ja tiedät heti millanen ihminen se on? Upeeta Jinna, pikapsykologi.
- Mitä sä itse siitä tiedät? Oletteko jutellu muuta kuin Siirin ratsastuksesta tai miten salaatti kasvaa?

Hiljenin hetkeksi, mutta syy oli se, että Dannin haarukka putosi lattialle ja jouduin konttaamaan sen pöydän alta.
- Kai me nyt ollaan melkein puolessa vuodessa ehditty jutella vähän yhtä sun toista.
- Minkä takia sä vänkäät vastaan koko ajan? Ihan kun sun ois pakko todistaa että mä olen väärässä?
- Enhän mä… sitten tajusin että niin teinkin.
- Mun olis pitänyt toimia ihan päinvastoin ja yllyttää sua. Että mene ja nai sitä niin sittenhän näet. Että sotke vaan elämäsi. Äh, unohda että mä soitin ollenkaan, Jinna sanoi ja sulki puhelimen. Jäin tuijottamaan omaani kummastuneena. Olimmeko me riidelleet? Emmehän me ikinä olleet riidelleet, tai ainakaan sen koommin kun olimme kiistelleet hiekkaleluista pieninä.

Ilta oli pitkä ja minä olin levoton. Hevosten kanssa ei tarvinnut puuhata mitään, Nikillä olisi lakisääteinen vapaa lauantain rankan estesession ja eilisen laidunkeventelyn jälkeen ja Vesku oli ratsastanut Mustikalla jo aamulla. Siiri kävi mutta auttoi sitten vain ottamaan ne sisään pimeästä märkyydestä ja lähti takaisin kotiin. Sen jälkeen vain vaelsin ympäri taloa kunnes kello tuli niin paljon, että saatoin laittaa Dannin ja Alissan nukkumaan. Minulla olisi ollut lukemista, mutta siihen oli turha yrittää keskittyä niin kauan kun ne olivat hereillä, enkä onnistunut oikein sen jälkeenkään. Harmitti kiista Jinnan kanssa, enkä sen jälkeen osannut oikein kaivata Veskuakaan. Tuntui ettei mielessäni ollut mitään mistä olisin voinut puhua hänen kanssaan. Siellä pyöri vain että mistä Juha halusi puhua kanssani selvin päin ja koska se tapahtuisi. Hyvin stressaavaa.

Aika auttoi siihenkin, kuten yleensä kaikkeen. Sekin auttoi, että Juha ei häirinnyt kyläilemällä sillä viikolla. Sain kutsun aluekoulukatsastukseen ja aloin hermoilla, että miten ehtisin valmistautua siihen, kun pääsisin ratsastamaan vain iltaisin sohjoisella tai pahimmassa tapauksessa jäisellä kentällä. Kannattaisiko mennä ollenkaan? Vesku potki minua kiitettävästi ja sanoi, että Niki oli kyllä ihan tarpeeksi hyvässä kuosissa, vaikka olisikin vaan köpötellyt vähän aikaa.
- Ja entäs minä? sanoin mörkisti.
- Teet minkä osaat. Katsastushan se on, saat ainakin hyvän koulutunnin maneesissa.

Se oli totta, joten matkustin sinnekin. Tällä kertaa Siiriä ei ollut lähetetty hoitoon kummitädille vaan hän pääsi lähtemään mukaani. Vesku oli kyllä töissä, mutta olihan meillä päivähoitopaikka, joka oli auki viikonloppuisinkin. Aika vähän olimme sitä viikonloppuisin tarvinneet sen jälkeen, kun minä olin palannut kouluun, mutta nyt oli taas hyvä että se oli olemassa.
- Jännittääkö sua? kysyi Siiri uteliaana kun säpäköin ottein satuloin Nikiä.
- Jännittää, myönsin. Olin vilkuillut ympärilleni, nähnyt hienoja kouluratsun näköisiä hevosia ja Niki näytti rimpulalta. Itsepäiseltä rimpulalta, joka mulkoili ainoata suomenhevosta joka oli näkyvissä. Jostain syystä se sulatti kaikista hevosista huonoiten suokkeja.
- Hyvin se menee, Siiri lohdutti ja minun teki mieli tiuskaista hänellekin, mutta puraisin kieltäni ennen kuin sanoin mitään.

Niki kuitenkin käyttäytyi ratsastaessa ihan säällisesti, vaikka olikin alkuun vähän jäykkä. Emme tehneet kovin vaikeita asioita. Olin aina paljon harjoitellut sen kanssa tahdinmuutoksia, mitkä olivat täällä mielestäni hankalimmasta päästä tehtäviä. Eikä se intoillutkaan ylimääräisiä kun ei ollut esteitä näkyvissä. Olin vähän paremmalla mielellä kun lähdimme takaisin kotiin, vaikka tällä kertaa aikataulu olikin venynyt lähes niin pahasti kuin mitä Milla oli viimeksi uumoillut. Ainakin Vesku olisi jo ehtinyt kotiin ja ruokkinut lapset Hän olikin jo tallissa, tytöt karsinassaan ja Musti harjattuna.
- Teillä meni kauan, miten meni?
- En mä osaa yhtään kuvitella, huokaisin.
- Pelkäsin jo että oot ajanut ojaan.
- Kaikki ryhmät oli myöhässä. Ja minäkö ajaisin ojaan, hah.
- Koska tulokset tulee?
- Ei aavistustakaan. Ei niistä estekatsastuksistakaan oo kuulunut vielä mitään. Mä kuolen väsymykseen, taidan mennä sisään.
- Mä jään katsomaan kun sä ratsastat, sillä isi lupasi hakea mut täältä tänään, sanoi Siiri Veskulle, mutta sekään ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Menin ja syvennyin tuijottamaan telkkaria Dannin ja Alissan kanssa mitään näkemättä. Kaikki tuntui niin tarkoituksettomalta. Elämäni oli tylsää.

Äänet havahduttivat minut hyvän aikaa myöhemmin ja epäilin torkahtaneeni. Onneksi lapset eivät olleet keksineet mitään järisyttävää sillä välin, ainoastaan löytäneet ja saaneet siirrettyä ikkunalaudalta lattialle kulhon, jossa Ali oli jostain syystä säilyttänyt käpyjä. Kävyt olivat hitusina pitkin lattiaa mutta kuppi onneksi ehjä. Jos ne olivat niitä syöneet niin se ei kai ollut vaarallista, olivathan ne luonnontuotteita. Äänet jäivät keittiöön eikä minun tarvinnut katsoa sinne tietääkseni, että Juha ja Siiri olivat Veskun mukana. Päätin jatkaa uniani, tai olla jatkavinani, mutta Vesku tuli hätistämään minut kahville myös.
- …jaksa, mutisin, mutta nousin kuitenkin. En halunnut nähdä Juhaa mutta en voinut olla näkemättäkään. – Moi, sanoin jurosti kun laahustin keittiöön. Tiesin että tukkani oli omituisesti litistyttyään ensin ratsastuskypärän alla ja epäilemättä noustuaan sen jälkeen jotenkin kummallisesti pystyyn sohvan selkänojaa vasten, mutta en jaksanut välittää. Ehkä hän katsoisi minua kauhistuen ja saisin rauhan. Tai ehkä kuluneet päivät tapaamatta olivat toimineet ja hän katsoisi minua ihan välinpitämättömästi. Sekin olisi helpotus.

- Oletko sä ihan kunnossa, hän kysyi ja katsoi minua epäluuloisesti.
- Koskas mä olisin ihan normaali ollut, tuhahdin ja lysähdin pöydän ääreen Veskun viereen. Hänkin katsoi minua omituisesti ja nosti käteni otsalleni kuin äiti lapselle.
- Ihan kun sulla olisi kuumetta.
- Voi ollakin, sanoin kun mietin vähän. Oloni olikin oikeastaan juuri sillä lailla outo.
- Pysy huomenna kotona, mä vien ipanat aamulla hoitoon mennessäni, Vesku sanoi.
- Mm, sanoin minä ja katseeni eksyi salaa Juhaan. Näin miten hänen silmissään pilkahti jotain ja katosi niin nopeasti että melkein epäilin näkemääni. Epäilin että hän saattaisi poiketa meillä seuraavana päivänä.

Ellen olisi tosiaan ollut vähän kipeä en kai olisi nukkunut koko yönä paljonkaan. Katkonaista se oli nytkin, mutta vaikka heräilin välillä en herännyt oikein kokonaan, vain jonkinlaiseen horteeseen.
- Ota jotain lääkettä, Vesku sanoi jossain vaiheessa yötä, kai hänelle tuli kuuma vieressäni jos hohkasin.
- En mä halua, sitten mä alan hikoilla ja palella ja joutuu vaihtamaan lakanat ja kaikki, vastustelin mutta lopulta hän haki minulle lasillisen finrexiniä sillä seurauksella että heräsin puoli seitsemältä hionneena kuumeen pois, ihan niin kuin olin ennustanutkin.
- No nyt mä joudun menemään suihkuun, kiukuttelin.
- Tuu tähän mun puolelle, mä menen hoitamaan hevoset, hän sanoi ja nousi istumaan sängyn laidalle. Kierähdin sille puolelle ja venyttelin autuaallisesti kuivalla joskin lämpimällä alustalla.
- Mulla on oikeastaan jo ihan hyvä olo, ehkä mä voisin sittenkin lähteä ajamaan, sanoin mietteliäästi.
- Pysy kotona ellei sulla oo mitään mitä et voi ikinä korvata, Vesku sanoi.
- Lääkärin määräys, sanoin kuorossa hänen kanssaan, sillä tiesin että niin hän sanoisi seuraavaksi. – Ei mulla mitään elämää tärkeämpää ole.
- Sä sait kesällä sen keuhkoputkentulehduksen niin helposti.

Vesku katsoi minua tarkkaan ja olin näkevinäni hiukan huolestumista hänen silmissään. Se olisi voinut ärsyttää minua, taas hän oli niin kiltti ja huomaavainen, mutta yllättäen se tuntuikin tänään vain hyvältä.
- Vahinko ettet sä voi jäädä tänne pitämään mulle seuraa, sanoin ja käperryin hänen ympärilleen.
- Etköhän sä selviä hengissä, hän sanoi ja sain suukon otsalleni.
- Surku, mulla on jo ikävä sua…

Tuntui kuin syliini olisi jäänyt kylmempi kohta kun hän nousi siitä, pukeutui ja lähti talliin, joten vedin paksun peiton niskoilleni ja kuuntelin miten hän meni portaat alas, kolisteli keittiössä ja sitten tunnistin ulko-oven kolahduksen. Vähän ajan kuluttua kuului lisää ääniä, kun hän palasi ja meni herättämään Dannin ja Alissan. Kaikki aamutoimet kuulostivat erilaisilta kun niitä kuunteli näin osallistumatta. Ellen ollut niitä itse suorittamassa yleensä nukuin, tämmöinen tarkkailijan rooli oli outo.
- Me mennään nyt aamiaiselle ja sitten me lähdetään, Vesku kävi lopulta sanomassa. Vilkutin tytöille, mutta niillä taisi olla niin nälkä, etteivät ne ehtineet juuri huomioida minua. Parempi niin kuin että olisivat alkaneet haluta sänkyyn minun luokseni ja sitten Veskulle olisi tullut kiire.

Loikoilin kunnes kuulin auton ajavan pihasta, sitten loikoilin vähän lisää, kun se oli niin ylellistä. Ajatukseni alkoivat vaeltaa siihen, minkä olisi pitänyt valvottaa minua edellisyönä ja päätin, etten avaisi ovea jos Juha tulisi käymään. Suihkuun minun piti silti mennä, en ollut illalla jaksanut ja kaikki edellispäiväisen ratsastuksenkin hiet olivat vielä ihollani. Kun sinne asti pääsin olin jo muuttanut mieleni. Jos Juha pistäytyisi olisi kai viisainta selvittää mitä meillä oli selvitettävää. Minun oli naurettava peilikuvalleni kun kampasin hiuksiani. Vain joku uhkapelureiden jumalatar uskaltaisi arvata kumpaa mieltä olisin sillä hetkellä kun ja jos ovikello soisi.

Pukeuduin iänikuisen vanhaan mukavaan vihreään collegepukuun, jonka olin saanut kai joskus rippikouluaikoina, mutta se oli vielä ehjä ja mukavimpia vaatteita mitä omistin. Kieltäydyin ehdottomasti mistään hehkeämmästä ja heittäydyin yhden tenttikirjan kanssa sohvalle. Kuume tuntui tosiaan laskeneen korkeintaan lieväksi lämmöksi eikä minulla ollut mitään syytä lorvia vaikka olinkin kotona, kun tenttikausi lähestyi tunti tunnilta. Kumma kyllä sain luettua oikein hyvin, välillä raapustin tapani mukaan pääkohtia tai knoppeja vihkoon, vaikka se olikin vähän hankalaa sohvalla maaten ja sitten jatkoin taas. Oli hyvä vire ja uppouduin siihen niin, että säikähdin kun ovelta kuului rapinaa ja sitten koputus.

- Jahas, sanoin itsekseni ja nousin istumaan. Päätöksen hetki. Arvelin kuitenkin, ettei tässä nyt enää kannattanut lykätä asioita eteenpäin, olimme jo ihan tarpeeksi kauan leikkineet kissaa ja hiirtä, joten menin avaamaan oven.
- Terve, sanoin Juhalle.
- Sä olet kipeänä? hän sanoi ja katsoi minua kiinteästi syvänsinisillä silmillään. Musta pipo oli vedetty melkein peittämään ne.
- Vähän. Tuu sisään.
Hän tuli sanomatta sen enempää, riisui takkinsa naulakkoon ja kenkänsä ja tuli sitten perässäni olohuoneeseen, mihin olin palannut sohvannurkkaan. Istuin puolustautuvasti solmussa, kädet polvieni ympärillä ja katsoin kun hän istui viereen. Vatsaani koski, eikä se nyt ollut mitään miellyttävää muljahtelua niin kuin joskus aikaisemmin, paremminkin sellaista jännityskipua kuin pienenä matkalla hammaslääkäriin.

Juha selasi nopeasti muistiinpanojani ja sitten kirjaa, jonka olin jättänyt sohvapöydälle ja naurahti, mutta siinä ei ollut mitään iloisuutta.
- No niin, sanoin minä kuin olisin aloittanut kokouksen ja hän siirsi sen syvän katseensa takaisin minuun. – Sä halusit jutella.
- Oikeasti mä haluaisin sut tähän mun syliin, hän sanoi yllättäen minut. Tavallaan.
- Mitä varten?
- Tuu tänne niin mä näytän. Hän tarttui kevyesti käteeni ja veti hiukan.
- Mä haluaisin ennemmin kuulla mistä sä halusit puhua ennen kuin pistät mun pään sekaisin, huokaisin, enkä voinut olla hymyilemättä, vaikka en oikeastaan olisi halunnut. Se oli virhe, mutta en voinut sille mitään. Minun olisi pitänyt pysyä asiallisena ja etäisenä, mutta sen tien kun tunsin hymyn karkaavan suupieliini katsoin menettäneeni pelin. Annoin hänen vetää ja menin mukana, kunnes istuin hajareisin hänen sylissään ja suutelin häntä.

- Puhutaanko nyt? kysyin kun olimme jatkaneet sitä ehkä pari minuuttia.
- Sinä se pistät mun pään sekaisin, Juha sanoi ja kuulosti vähän käheältä.
- Ei kun oikeasti. Tää ei ole oikein.
- Mietitään sitä myöhemmin, hän ehdotti.
- Eikä hitossa mietitä vaan nyt. Mulla ei ole tapana antaa vieraiden miesten lääppiä itseäni.
- Itse kävit mun kimppuun sillon kun teillä oli ne juhlat.
- Mä ajattelin että sä säikähtäisit kuoliaaksi jos mä kävisin sun kimppuun, ja niin sä melkein teitkin. Juoksit karkuun ja sanoit että puhutaan myöhemmin, ja nyt on se myöhemmin mun ymmärtääkseni.
- En mä säikähtänyt, mutta ei se tuntunut oikealta sillon ja siinä.
- Mitä sä haluat musta?
- Sut, hyvä nainen, hän sanoi ja yritti vetää minua takaisin lähemmäs, mutta ojensin käteni suoraksi vasten sohvan selkänojaa ja pidin vastaan.
- Ei riitä. Yritätkö sä saada mut sänkyyn?
- Ehdottomasti. Sitä kai säkin haluaisit?
- Ehdottomasti, myönsin ja ihmettelin miten helppoa se oli sanoa.
- Mitä jos hoidettais se pois päiväjärjestyksestä, jos sitten olisi helpompi ajatella?

Ehdotus oli ehdottomasti houkutteleva ja siinä tuntui olevan jopa järkeä. Rentoutin kyynärniveliäni ja painauduin takaisin häntä vasten ja sydämeni hakkasi niin että korvissa suhisi kun hän alkoi vetää paitaani pois päältä. Järkeni oli kadonnut jonnekin jo hyvän aikaa sitten, enkä ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin miltä hänen huulensa tuntuivat ihollani. Yksi pieni aivosolu taisi kuitenkin olla vielä hereillä; kun Juhan kädet alkoivat laskea housujani alemmas, kysyin:
- Onko sulla kumeja?
- Eikö sulla ole pillereitä tai jotain? hän kysyi vastakysymyksen kuulostaen joko hyvin tuskastuneelta tai hyvin kiihottuneelta.
- Ei se kuulu tähän, sanoin ja vetäydyin taas vähän kauemmas.
- Ei mulla ole tauteja.
- En mä väitä etten uskoisi sua, mutta en mä halua vierasta bakteerikantaa sisääni, sanoin minä, nousin pois ja vedin puseron takaisin päälleni. Juha tuijotti minua kuin olisin puhunut hänelle vinkuintiaa.
- Sä et voi olla tosissasi.
- Olen, sanoin pahoillani ja tajusin etten varmaan voisi mitään jos hän päättäisi kiellostani huolimatta haluta jatkaa. Istuin varovaisesti sohvan käsinojalle valmiina lähtemään karkuun jos hän yrittäisi kimppuuni.

Mutta Juha vain retkautti päänsä selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. Hiljalleen melkein tuskallinen ilme hänen kasvoillaan muuttui.
- Jumaliste, vierasta bakteerikantaa, hän kuiskasi lopulta ja alkoi nauraa. – Jos mulla olisi joku golfkerho missä kertoilla naisjuttuja niin kukaan ei kyllä uskoisi tätä.
En uskaltanut sanoa mitään, katselin vaan hänen silmät kiinni rohjottavaa hahmoaan kunnes hän nousi hitaasti ylös.
- Rouvapieni, mun täytyy lähteä tästä tukkuun.
- Ehkä me tavataan taas joskus, sanoin ja kiedoin taas kädet polvieni ympärille.
- Kyllä me tavataan, mutta ei tänään, mä en mitenkään ehdi tänne uudestaan ennen kuin… ennen iltaa.
- Koska sitten? kysyin enkä voinut uskoa että olin kysynyt.
- Kukas sen tietää? Hän käveli luokseni, painoi hetkeksi pääni vasten vatsaansa ja meni ulos.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   11.3.15 21:48:26

Ei, Jessi, EI! Raivostuttavaa! :D

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   11.3.15 21:58:38

Eijei tähän kohtaan! En muista mitä tässä tulee! Nyt lisää heti!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 22:28:14

Mähän sanoin :D
-------------------
27.

Sain sinä päivänä sitten jopa luettuakin, vaikka hyvän aikaa Juhan lähdettyä makasinkin vain sohvalla pää pyörällä. En tuntenut minkäänlaisia omantunnontuskia, ajatukseni eivät vaan osanneet edetä niin pitkälle. En tuntenut tehneeni mitään väärin, vaikka jollain tasolla tiesinkin että olin, ja kaikkein pahimmaksi tiesin sen puolittaisen lupauksen jonka olin antanut Juhalle siitä mihin suuntaan tästä edettäisiin.

Olin kuin noiduttu ja se tunne säilyi vielä illallakin, eikä se ollut kadonnut seuraavinakaan päivinä. Olin uusi ihminen, täynnä tarmoa ja hyvää tuulta. En väsynyt tyttöihin, rakastin Veskua ylitsevuotavaisesti ja sutaisin roikkumaan jääneet kouluesseet uskomattoman tehokkaasti valmiiksi parissa illassa. Pimeys ja loska eivät masentaneet minua enää, eikä minua nukuttanut aamuisin kellon soidessa vaan loikkasin sängystä innokkaana uuteen päivään. Tämä kaikki siitä huolimatta, etten nähnyt enkä kuullut Juhasta pihaustakaan. Ei sillä ollut niin merkitystä, eihän hän muutenkaan jatkuvasti pyörinyt nurkissa. Riitti että hän oli olemassa jossain.

Kun Juha sitten eräänä iltana poikkesi hakemaan Siiriä istuin kauhusta kippurassa kentän vieressä penkillä, Dannin ja Alissan leipoessa sohjokakkuja vierelläni. Pelkäsin että hän sanoisi jotain epäilyttävää tai katsoisi minua niin, että Siiri ihmettelisi, tai Vesku, joka oli juuri loppukävelemässä Mustin kanssa. Turhaan kuitenkin pelkäsin, mies tuskin nyökkäsi minulle tullessaan vaihtamaan muutaman sanan Veskun kanssa.
- Oletko sä taas ollut häijy naapureille, kysyi Vesku tiukasti illemmalla, mutta pudistin vaan päätäni ymmälläni. Etten vaan olisi ollut liian kiltti? Tai sitten Juha oli kuitenkin loukkaantunut minulle kun olin lopettanut leikin kesken. Aprikoin asiaa puolen yötä vaikka olin lukevinani muistiinpanojani isoimpaan tenttiini ja pitkästä aikaa minua väsytti aamulla ja kaadoin keittiössä aamukahvia kahteen mukiin.
- Oletko sä noin päästäsi pyörällä, luulet että sulla on kaksi suuta? kysyi Vesku.
- Mä otan toisen mukaan etten nukahda matkalle, sanoin. – Toivottavasti mä en nukahda tenttiin, vaikka nyt musta tuntuu että voisin nukkuakin sen ajan hyvin, pää tuntuu ihan tyhjältä.
- Höpsis, Vesku sanoi ja halasi minua. – Ei sun pääsi oo ennenkään ollut tyhjä tenteissä, vai onko?
- Kerta se on ensimmäinenkin, sanoin synkästi, vaikka hänen luja uskonsa tuntuikin lohduttavalta.

Olin hereillä edelleen kun saavuin Helsinkiin ja heräsin sitten täydellisesti kun aioin sammuttaa kännykän ennen tenttisaliin menoa ja huomasin matkalla saapuneen viestin. Se oli Juhalta, ja mitä omituisin, sen sisältönä oli pelkkä J-kirjain.
- Huonoja uutisia? kysyi Silja kun tuijotin näyttöä kulmat kurtussa.
- Ei kai, sanoin hitaasti, sitten minua alkoi naurattaa. Oli vaikea kuvitella miksi Juha oli lähettänyt minulle J-kirjaimen, kai hänellä jokin ajatus oli ollut? Minun nimikirjaimeni, hänen? ”Jatketaanko”? ”Jätän sinut”? ”Joko?” Mahdollisuuksia oli miljoonia, mutta vahinko se ei voinut olla, ei viestejä päässyt noin vain taskusta lentämään maailmalle kuten puheluita jos näppäinlukko ei ollut päällä. Tarkoitti se mitä tahansa pääasia oli sen saapuminen. Jonkinlainen muistamisen osoitus varmaankin sen takia kun hän ei eilen ollut ollut näkevinään minua. Höpsö mies.

Vastasin viestiin huutomerkillä ja sammutin puhelimen tentin ajaksi. Muistini pelasi vastoin oletuksia loistavasti, mitä nyt ajatukseni välillä pyrkivät harhautumaan kun pidättelin naurua. Mutta huolimatta viestistä Juha ei onnistunut yllättämään minua hetkellä jolloin olisin ollut yksin kotona, eikä minun luontoni antanut periksi ehdotella, että perjantaina aamuseitsemän ja yhdeksän välillä voisi kannattaa tulla koputtelemaan. Ehkä hän ei aikonutkaan tulla ennen kuin kutsuisin, ehkä hän pelasi jotain peliä? Siinä tapauksessa olimme pattitilanteessa.

Soitin Jinnalle illalla ennen viimeistä tenttiäni. Olimme sopineet niin jo aiemmin syksyllä: kun pääsisin koulusta eroon katsoisimme sopivan päivän ja lähtisimme tekemään jouluostoksia. Se, että edellinen puhelumme oli loppunut kiivaisiin sanoihin ei merkinnyt mitään. Olimme sentään olleet ystäviä niin kauan että olisi ollut hulluutta ruveta moisesta syystä mököttämään.

Jinna kuulostikin pelkästään ilahtuneelta, vaikka olikin ehkä vähän tavallista pidempi aika siitä kun viimeksi olimme jutelleet.
- Joululoma alkamassa, koska me mennään shoppailemaan? kysyin reippaasti.
- Heti tietysti!
- Mulla on huomenna viimenen tentti vielä.
- Mulla on huomenna vika vapaa viiteen päivään, mennäänkö sen sun tentin jälkeen?
- Sovittu, sanoin tyytyväisenä ja nautin jo etukäteen mukavasta päivästä.

- Mä menen jouluostoksille Jinnan kanssa huomenna, ilmoitin Veskulle.
- Paljonko sä haluat rahaa?
Auts. Ihan väärä repliikki häneltä, vaikkakin aiheellinen. – Lainaa parisataa, mä maksan sitten kun meen joulun jälkeen töihin.
- Mun täytyy sitten käydä automaatilla.
- Tuo huoltsikalta maitoa samalla, sitä on vähän naftisti.

Oli inhottavaa ottaa Veskulta rahaa tuolla tavoin, vaikka elätti olinkin, mutta kesätyörahat alkoivat kummasti vedellä viimeisiään tässä vaiheessa vuotta. Lohduttauduin sillä, että varmaan löytäisin sitten sopivia joululahjoja Leenalle ja Riikallekin, ja veljienlapsille. Olisi kornia ostaa Veskulle joululahja Veskun rahoilla niin että onneksi en ollut vielä ihan rahaton.

En oikein tiennyt miten tentti meni, se että se oli viimeinen oli pääasia ja minulla oli ennen kaikkea vain kiire pois. Simo oli tietenkin houkutellut illalla oluelle kuten meillä oli ollut tapana mutta puistelin hetken mietittyäni päätäni. Olisihan se periaatteessa voinut onnistua, Veskulla oli vapaapäivä, mutta päätin että olisi turhan hankalaa matkustaa bussilla kaupungista parin oluen takia. Viettäisin tänään mieluummin ylellisen törsäyspäivän ja ajaisin sitten ajoissa autolla kotiin.

Juha soitti minulle kun olin pysähtymässä Jinnan talon eteen.
- Odota, sanoin totaalisen yllättyneenä ja puhelinkin luiskahti syliini kun sain vähän venkslata että sain auton kahden muun väliin tiensivuun.
- Sä soitat mulle, totesin sitten löydettyäni taas kännykän.
- Mä soitan sulle, hän myönsi.
- Miksi?
- Tarviinko mä jonkun erityisen syyn?
- Mistä mä tiedän tarviitko sä. Sitä varten mä kysyin.
- Alko vaan tuntua siltä ettei me olla puhuttu aikoihin. Ajattelin ilmoittaa että mä olen hengissä.
- Mä olisin todennäköisesti kuullut Siiriltä jos sä olisit kuollut.

Keskustelussa ei ollut järjen hiventäkään, ja ainoa varsinainen asiaksi laskettava oli, että Juha varmisti että olin nyt lomalla. Senkin oli varmasti Siiri kertonut, miten hän muuten olisi osannut sellaista edes kysyä. Se kuitenkin kutkutti kummasti ja harkitsin juuri kysyä aikoiko hän seuraavaksi ottaa ylös Veskun työvuorot, kun ikkunaan naputettiin. Jinna vilkutti sieltä ja repäisi saman tien oven auki.
- Mä näin ikkunasta sun tulevan ja ihmettelin vähän aikaa kun et soittanut, hän ilmoitti istuessaan etupenkille.
- Jinna tuli, me lähdetään nyt shoppailemaan, sanoin puhelimeen.
- Menkää sitten, sanoi Juha ja laitoin puhelimen pois.

- Itikseenkö? kysyin ja starttasin auton taas.
- Joo, kai, eikö se oo kivoin? Jinna sanoi ja asettautui mukavasti, eikä kysynyt kenen kanssa olin puhunut, mistä olin kiitollinen. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Juha oli käynyt meillä, tunsin pienen omantunnonpistoksen.

Kiersimme tavaksi tulleeseen tapaan ensin lelu- ja lastenvaatekaupat, sitten muutamia muita liikkeitä ja sitten olimme jo niin lastattuja että kassit piti viedä välillä autoon. Ainakin olin saanut kaikki Veskun veljenlapset hoidettua, jos olin laskenut oikein, mietin tyytyväisenä.
- Syödään välillä jotain, ehdotti Jinna, kuten meillä myös oli tapana, ja päädyimme hampurilaiselle.
- Täällä me törmättiin kerran Krisuun kun oltiin Veskun kanssa ostoksilla, naurahdin ja vilkuilin ympärilleni kuin tarkistaakseni ettei tätä vaan näkyisi missään tänäkin jouluna.
- Vesku mahtoi yllättyä iloisesti, sanoi Jinna kuivasti.
- Se meinasi repiä pelihousunsa, nauroin ja haukkasin hampurilaisesta.
- Sen Juhanko kanssa sä puhuit kun mä tulin autoon?

Suuni oli liian täynnä kieltää tai myöntää, enkä sitä paitsi osannut päättää mitä sanoakaan. En ollut muistaakseni koskaan valehdellut Jinnalle, jos en joskus jotain hätävalhetta, semmoistakaan en kyllä muistanut. Nyökkäsin vaisusti ja hän ähkäisi.
- Ethän sä ole mennyt hyppäämään sen kanssa sänkyyn, sano ettet!
- En, sanoin kun olin saanut suuni tyhjäksi.
- Sulla on syyllinen ilme.
- En ole, ihan totta.
- Joku haisee.
- Mä en ole ollut sängyssä sen kanssa, vakuutin.
- No älä menekään. Vai aiotko sä? Senkö takia sä olet ton näköinen?

Puheenaihe oli tukala.
- En mä tiedä, sanoin vääntelehtien tuolillani ja Jinna näytti järkyttyneeltä. Onneksi se hiljensi hänet, olkoonkin että vain hetkeksi, kun hän valmisteli täyslaitahyökkäystä.
- Sä et voi etkä saa! Mitä sä oikein ajattelet? Rikkoa pari perhettä ja naida sen perintötilan ja ruveta viljelemään tomaatteja?
- En tietystikään, kauhistuin. – Naurettava ajatus, en mä mitään ole rikkomassa!
- Sä luulet että loput asianosaiset vaan taputtaa teitä päähän ja sanoo että naikaa vaan? Meneekö teillä huonosti Veskun kanssa?
- Ei, meillä menee oikeen hyvin.
- Miksi sä sitten edes mietit mitään noin idioottimaista?

En minä tiennyt miksi mietin. En ollut miettinyt että miksi, miettinyt vain itse asiaa. Tiesinpähän vaan, että kuljin ympäriinsä ja minua vaivasi kutina, jota kukaan muu ei tuntunut pystyvän helpottamaan kuin Juha. Sitä en kuitenkaan aikonut sanoa Jinnalle, hän näytti räjähtävän jo ilman että alkaisin kuvailla kutinoitani.
- Älä tee sitä, usko mua, Mä olen kokenut ton ja se on yhtä @!#$ä.
- Oletko sä muka pettänyt Villeä? kysyin pöllähtäneenä.
- Ei kun se mua, hölmö.
- Mutta tehän selvisitte siitä, sä otit sen takaisin.
- Mä melkein toivon etten olisi ottanut. Arvaa onko kulunut viikkoakaan sen jälkeen etten mä edelleenkin miettisi sitä.
- Niinkö, sanoin hitaasti.
- Entäs jos Vesku ei olekaan yhtä kiltti kuin mä? Sitä paitsi se mies on ihan liian vanha sulle.
- Ei se ole juurikaan Villeä vanhempi.
- Mutta sä itse sanoit että se on liian vanha, kun sillä on niin iso tytär. Likainen keski-ikäinen mies jahtaa nuorta lihaa.
- Anna nyt jo olla, pyysin. Minulle alkoi tulla huono olo.
- Enkä anna kun mä saarnaan sulle. Et sä tässä kuitenkaan kehtaa järjestää kohtausta etkä sä mua kehtaa tännekään jättää kun mun ostokset on sun autossa, Jinna virnisti mutta ei jatkanut enää. Kai hän katsoi sanoneensa kaiken.

Shoppailimme sitten vielä vähän, vaikka minulta menikin aikaa palata oikeaan tunnelmaan ja kun sitten vein Jinnaa ja hänen kassejaan kotiin hän lausahti vielä:

- Ajattele jos Vesku kulkisi ympäriinsä ja ajattelisi jotakuta toista koko ajan. Sillon kun ootte sängyssäkin. Jos sen päässä ei olisi kuin… no Hanna, esimerkiksi. Kukas muukaan tässä meidän maailmassa.

Katsoin häntä pitkään ja suomut tipahtivat silmiltäni. Mitähän oikein olin ollut tekemässä? Miten en ollut tajunnut… mitään?
- Aja, sanoi Jinna lempeästi juuri ennen kuin takanani oleva tööttäsi. En ollut huomannut valon vaihtumista.

Kunhan Danni ja Alissa olivat nukahtaneet esittelin kaikki lahjaostokseni Veskulle, paitsi mitä olin hänelle löytänyt, ja löin kuitit pöytään.
- Ei sun tarvitse noin tehdä, hän sanoi moittivasti.
- Mutta mä haluan, sanoin. – Mä en halua olla elätettävänä.
- Mä rakastan elättää sua, hän sanoi ja halasi minua ja minua alkoi melkein itkettää.
- Sä olet itkettävän ihana, nyyhkäisin kun huomasin, että en voinut estää muutamaa kyyneltä valumasta.
- Ethän sä vaan ole raskaana? hän kysyi ja katsoi minua tarkasti.
- Häh? En! Jestas! Enhän?
- Ajattelin vaan… omituista itkuherkkyyttä.
- Kammottavaa olla lääkärinrouva kun koko ajan on tarkkailussa, nauroin ja nyyhkin yhtaikaa.

Illan kruunasi tekstiviesti Jinnalta, se tuli kun aloin harkita nukkumaanmenoa ja luin sen moneen kertaan, ihokarvat hiljalleen kohoillen käsivarsissani ja aistimuksista päätellen niskassanikin. Tajuatko sä että alat käyttäytyä kuin äitisi? siinä luki.

Vesku nukahti onneksi pian, kun minäkin teeskentelin nukkuvani, vaikka hän kokeilevasti silittelikin kylkeäni vähän aikaa. En vaan voinut nyt, puristin silmäni umpeen ja teeskentelin hengittäväni hitaasti ja rauhallisesti kuin nukkuva. Olin kauhuissani, kiitos Jinnan, mutta näytelty rauhallinen hengittäminen pakotti minutkin ennen pitkää rauhoittumaan ja vaipumaan uneen. Havahduin puolittain joskus vähän myöhemmin siihen, että olin kuitenkin kääntynyt päin Veskua ja käpertynyt häntä vasten ja sitten me kuitenkin rakastelimme. Se oli taivaallista noin puoliunessa, kunnes hän äkkiä ravisti minua. Räväytin silmäni auki ja näin miten hän tuijotti minua lähes pimeässä huoneessa, kasvot vääristyneenä.
- Mitä sä sanoit? hän kysyi raivoissaan.
- En mä tiedä, sopersin, Ei minulla ollut mitään muistikuvaa, en ollut kunnolla hereillä.
- Sanoitko sä mua Juhaksi?

Jäykistyin ja minun tuli kylmä, kuin olisin nielaissut jääpaloja. En ollut ikinä nähnyt Veskua niin vihaisena. Olinko muka puhunut puoliunissani Juhasta, tällaisessa tilanteessa ja kaiken sen jälkeen mitä Jinna oli pistänyt minut tänään ymmärtämään? Ei voinut olla todellista. Minulla ei voinut olla niin huono karma.
- Nyt mä alan ymmärtää monia asioita, Vesku sanoi ja vetäytyi pois päältäni. Hänen äänensä oli kuin lasimurskaa.
- En mä varmastikaan sanonut mitään, sä kuulit väärin, sanoin hädissäni.
- Kyllä kai mä kuulen mitä mun korvaani huudetaan? Mene siitä.
- Mitä? Mihin?
- Pois mun sängystäni, ensinnäkin, Vesku sanoi ja nousi itse istumaan ja alkoi kiskoa farkkuja jalkaansa.
- Mitä sä nyt oikein aiot? kysyin anelevasti ja minua itketti, mutta yritin peittää sitä.
- Heittää sut ulos. Kaikki ne vuodet kun sä epäilit mun vehtaavan Hannan kanssa ja nyt sä itse hankit rakastajan mun selkäni takana. H’elvetin siipeilijä vielä.

Käperryin sängylle niin pieneksi kuin pääsin ja kuuntelin häntä peloissani. En ollut koskaan ennen tainnut pelätä niin pahoin, en edes silloin kun minua oli yritetty raiskata, tai kun Jaakko oli halunnut kiskoa minut mukanaan mereen, tai kun kuvittelin joutuvani synnyttämään Dannin yksin. Tämä oli niin erilaista, koko maailmani oli menossa perustuksiltaan.
- Älä nyt, kuuntele nyt muakin, yritin, mutta Vesku oli noussut seisomaan ja kiskaisi minutkin ylös sängystä. Käsivarteeni koski hänen sormiensa puristus.
- Sä häivyt täältä nyt, hän ilmoitti hampaidensa välistä ja alkoi kiskoa minua ulos huoneesta ja portaisiin. En voinut huutaa, lapsethan olisivat heränneet.
- Älä pidä musta noin kovasti, sä satutat! Ja hei, mulla ei ole vaatteita!
- Ei siellä ole niin kylmä, kyllä sä tarkenet juosta naapuriin noinkin.

Vesku oli pelottavan rauhallinen, enkä saanut mistään kiinni kun hän työnsi minut eteisessä kohti ulko-ovea ja sitten terassille.
- Äläkä sitten kuvittelekaan että enää ikinä saat nähdä vilaustakaan Dannista, tai Alissastakaan, hän sanoi ja läimäytti oven kiinni ennen kuin ehdin reagoida mitenkään. Olin alastomana kylmässä joulukuun yössä oman kotini oven takana, eikä minua päästetty sisään. Vajosin jäätyneelle räsymatonpätkälle ja aloin itkeä.

- Hei, mikä nyt?
Tunsin varovaisen ravistuksen ja silityksen otsallani.
- Herää!
Avasin silmäni ja näin sumeasti kellertävää valoa, silmäni olivat niin kyynelissä etten nähnyt mitään tarkasti ennen kuin olin räpytellyt monta kertaa ja pyyhkinyt käsillänikin.
- Näitkö sä painajaista?

Vesku piti minusta kiinni ja katsoi huolestuneena silmiini. Säikähdin, mitähän olinkaan äsken sanonut?
- En mä tarkottanut sitä, sopersin.
- Mitä? Et sä ole tehnyt mitään, aloit vaan itkeä unissasi kuin päätä ois leikattu. Näitkö sä painajaisia?

Minulta meni varmaan minuutti tajuta missä unen ja valveen raja oikein meni ja kuivata silmäni lakanaan.
- Pahin painajainen ikinä, sanoin kun sain jonkinlaista puhetta aikaiseksi.
- Siltä kuulosti. Mitä sä näit? Hämähäkkejä?
- Sä heitit mut ulos ja sanoit etten mä saa enää koskaan nähdä Dannia.
Vesku naurahti ja se oli tervetullein ääni ikinä.
- Miksi maailmassa mä niin olisin tehnyt?
- En mä tiedä, mutisin ja kaivauduin niin kiinni häneen kuin vain pystyin. – Voi luoja, mä en ole ikinä ollut niin peloissani.

Vesku otti mukavan asennon ja veti peiton päälleni. Pääni oli ihanasti hänen olkapäätään vasten mutta en voinut mitään sille, että kauhunväristyksiä meni vielä läpi koko ruumiini. Se olisi niin hyvin voinut olla totta. Mitä jos joskus oikeasti puhuisin unissani? Ajattelin, etten uskaltaisi nukahtaa enää ikinä, en ainakaan ennen kuin olisin selvittänyt kaiken Juhan kanssa. Nyt vaan en halunnut enää ikinä nähdä häntä.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   12.3.15 11:45:32

Tää on NIIN hyvä... aijai

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   12.3.15 14:49:49

Älä Sennnu lainkaan huoli, kyllä tätä luetaan vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin vaikka kommentointi vähäisemmäksi jäisikin :)

(Löysin tieni ht.nettiin 2005 ja varmaan aika pian TT:nkin puolelle, eli kauan näitä on tullut luettua..)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.3.15 18:03:42

Kiitti :)
----------------
28.

Nukuin sitten kuitenkin kuin lapsi loput yöstä, mitä sitä nyt oli jäljellä, kun olin pystynyt uskomaan, että painajainen oli tosiaan ollut painajaista ja toipumaan siitä. Onneksi Veskulla ei ollut yövuoroa vaan hän oli siinä takerruttavana. Aamullakin vielä hirvitti että jos se olisi ollut totta, vaikka unen tapahtumat tuntuivatkin jo hiukan kaukaisemmilta. Paljon elävämmin ne kuitenkin olivat mielessä kuin unien yleensä ja arvelin etteivät ne unohtuisikaan ihan pian.

Mikä oli tietysti erittäin hyvä ottaen huomioon, että jossain vaiheessa joutuisin kohtaamaan Juhankin.

Kävin viemässä Dannin ja Alissan tarhaan sillä aikaa kun Vesku lähti talliin harjaamaan hevosia. Hän oli käynyt vain heittämässä niille ruokaa noustuaan mutta jättänyt ne sisään, ehtisimme hyvin liikuttaa ne ennen kuin hänen pitäisi lähteä töihin. Minulla ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia reissuun kirkonkylälle ja takaisin enkä olettanutkaan Veskun ehtineen saada hevosia valmiiksi sinä aikana. En siis ollenkaan hämmästynyt kun löysin hänet Nikin karsinasta.
- Oliko tää susta illalla mitenkään outo? hän kysyi.
- Miten niin? kysyin ja huoli tulvahti lävitseni kun yritin miettiä. – Joo, se yskähteli pari kertaa, mä mietin että onko noi paalit niin pölyttyneet että pitäisi ruveta kastelemaan heinät.
- Just.
- Mikä sillä on vialla?
- Se ei oo syönyt kaikkea, ja on se muutenkin vähän nuupallaan.

Tunkeuduin karsinaan myös ja Niki hörähti minulle kuten aina. Se ei juuri lohduttanut, pikku possuni oli sellainen ahmatti, että jos sillä oli heiniä jäljellä toista tuntia aamuruokinnan jälkeen sillä olivat asiat jotenkin hullusti.
- Mikä sillä voi olla? kysyin ja katsoin Veskua vaativasti.
- En mä vaan tiedä.
- Ähky?
- En mä sitä usko, se ei ole yhtään kipeän näköinen. Sillä olisi kauheat vatsakivut jos sillä olisi ähky, mä luulen, ainakin se olisi levoton…

Vesku ei itse asiassa näyttänyt yhtään viisaammalta kuin minäkään mutta totta oli, ettei Niki näyttänyt kivuliaalta, väsyneeltä vaan. Sen silmät ne olivat jotenkin väsyneen näköiset, vaikkeivat lurpattaneetkaan puolitangossa. Ja valuiko sen sieraimista jotain? Tartuin molemmin käsin sen päähän ja silitin sitä epätietoisesti.
- Ehkä sillä on flunssa, sanoin toiveikkaana, sitten muistin keväisen hevosinfluenssaepidemian. Ehkä sitä ei ollutkaan hyvä toivoa.
- Mutta onhan se rokotettu.
- Musta se näyttää ihan flunssaselta silti. Onko se kuuma?
Tunnustelin itse mustaa karvaa ja saatoin hyvin kuvitella sen tavallista lämpöisemmäksi. Mitä nuhaisille hevosille piti tehdä? Olikohan tallissa edes kuumemittaria? En kyllä ollut, häpeä tunnustaa, ikinä mitannut hevoselta kuumetta, vaikka minulla oli ollut Niki jo vaikka miten kauan ja Mansikan tulosta perheeseen oli vielä kauemmin.

Ihmettelimme sitä vähän aikaa mutta sitten ajoin Veskun ratsastamaan tai hänelle tulisi kiire töihin. Silittelin Nikiä miettien mitä tekisin sille, jos se olisi ihminen. Tunnustelin sen kurkkua, etsien turvonneita rauhasia mutten löytänyt mitään ja sitten lähdin etsimään kuumemittaria. Löysinkin sen loogisesta paikasta, lääkekaapista, mistä emme tähän mennessä olleet tarvinneet kuin haavanputsausainetta pikku naarmuihin. Muistelin, että pienenä lukemissani hevoskirjoissa oli käsketty sitoa kuumemittariin naru mutta en ollut koskaan ymmärtänyt miten naru saatiin pysymään sellaisen sileän pienen esineen ympärillä. Minä sujautin sen kertakäyttöhanskaan joita käytimme laittaessamme tujumpaa linimenttiä.

Mittari näytti lähes 38:aa astetta ja Niki käänsi tympääntyneenä päänsä pois kun tarjosin sille heinätukkoa. Kaurojakin se oli jättänyt kuppiinsa; kun tarjosin niitä se otti suullisen joka sitten varisi pois kun se välinpitämättömästi alkoi taas nuokkua. Minä istuin tallikäytävälle ja soitin Oonalle, kuten aina kun minulla oli hevoshuolia.
- Mitä mä teen kun Nikillä on kuumetta? Kutsunko mä eläinlääkärin? kysyin tuntien itseni älyttömän typeräksi, mutta Oona otti minut ihan vakavissaan.
- Onko sillä kauan ollut?
- Kyllä se eilen oli ihan normaali, tai siis ei sillä kyllä kuumetta ollu, eikä vikaa ruokahalussa.
- Syökö se?
- Ei.
- Juoko?
- Kai, en oo nyt just nähnyt.
- Ja vatsa toimii?

Kumarruin katsomaan Nikin karsinaan ja totesin, että siellä oli kyllä kikkareita.
- En mä heti kutsuisi, katsosin ehkä päivän, jos se kuume ei nyt hirveen korkeeksi mene, Oona sanoi miettiväisesti. – Mutta saathan sä toki kutsua, ei siitä haittaakaan ole.
- Mutta se voi mennä itsekseenkin ohi?
- Tietysti voi. Vilustunut tai jotain. Kato vaan että se juo. Äläkä rasita sitä.
- Pitäiskö se pitää sisällä?
- Mä pitäisin, Oona sanoi edelleenkin käskemättä tai kehottamatta, kertoen vain mitä itse tekisi, ja kun vilkaisin ulos olin samaa mieltä. Siellä oli alkanut tupruttaa räntää.

- Okei, ehkä mä katselen huomiseen ellei se tosta huonone, huokaisin.
- Ja muista se lepo. Viikko jokaista kuumepäivää kohden.
- Mitä?
- Et kai sä halua sen kaatuvan kuolleena maahan?
- En tietenkään, mutta sanoitko sä tosiaan viikko?
- Sanoin. Voithan sä aina tarkistaa eläinlääkäriltä.
- Kiesus.

Olin ajatellut aloittaa joulusiivouksen tänä iltapäivänä mutta se jäi kyllä yritykseksi kun kävin vähän väliä vahtimassa Nikiä. Olin laittanut sille villaloimen ja putsannut karsinat, juotin sille ämpäristä lämmintä vettä jotta näin omin silmin että se joi, tosin sain sen houkuteltua vasta lisättyäni veteen vähän melassia. Ei se kuolemankielissä ollut kun siirapin makea tuoksu houkutteli sitä kuitenkin, mutta heiniään se vain näykki.

Kannoin juuri ämpärillistä lämmintä pellavamössöä sekä pussillista porkkanoita keittiöstä talliin kun näin, että Juha ajoi pihaan. Ärsyynnyin vähän, olin unohtanut hänet kokonaan, enkä siis ollut muistanut myöskään valmistautua siihen, että hän suurella todennäköisyydellä paukkaisi tänne tänään. No, ehkä osaisinkin antaa pakit paremmin valmistautumatta kuin jos unohtaisin suunniteltuja repliikkejä.
- Terve, sanoin lyhyesti kun hän tuli perässäni talliin. Tummat hiukset puoliksi silmillä, takki auki, toiveikas hymy silmissä.
- Jotain vialla? hän kysyi heti nähdessään torjuvan ilmeeni.
- Hevonen on kipeä. Enkä mä voi enää tavata sua, jatkoin, kai se olisi hyvä heittää pöydälle saman tien sekin niin se olisi pois päiväjärjestyksestä.

Juhan ilme ei paljastanut oikein mitään, olisin yhtä hyvin voinut sanoa että satoi räntää, niin kuin satoikin. Hän seisahtui viereeni katsomaan Nikiä, joka oli painanut turpansa mössöämpäriin.
- Jaa et voi, hän totesi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En mä voi, sanoin ja ääneni taisi pehmetä hiukan kun katsoin häntä. – Mä tajusin etten mä haluakaan. Vesku on liian hyvä unohdettavaksi. Petettäväksi. Anteeksi.
- Mitä sä anteeksi pyytelet, sitä että sulla on omatunto, vai? Juha naurahti ivallisesti.
- No ei kun… sitä että mä annoin sun kuvitella ties mitä.
- Mikä sun pääsi sitten käänsi?
- Mä näin kauhean painajaisen, sanoin totuudenmukaisesti. – Siinä Vesku heitti mut ulos ja sanoi etten mä saa enää ikinä nähdä Dannia ja Alissaa.
- No, niin voisi tietysti käydä.

Katsoin miten hän nojasi karsinan ovenpieleen eikä siirtänyt katsettaan Nikistä, jonka turpa oli edelleen ämpärissä. Hyvä merkki, se ainakin. Siitä huolimatta aloin itkeä.
- Mitä nyt? Juha säikähti ja katsoi minua huolestuneena. – Mitä sä itket? Ei kai tässä nyt kukaan oo kuollut.
- En mä tiedä… sitä kai ettei voi piruvie saada kaikkea, sanoin ja niiskaisin.
- Kuule ei voikaan. Ja joskus ei saa yhtään mitään, hän sanoi ja otti minusta kiinni. En raaskinut työntää häntä pois saman tien, vaan annoin hänen pistää kätensä ympärilleni.
- Kyllä mä halusin, ihan oikeasti. En mä kiusotellut sua, halusin selittää.
- Ei sillä taida olla paljon väliä tässä vaiheessa.
- Mutta mä en halua että sä ajattelet musta pahempaa kuin mitä mä ansaitsen.

Juha ei vastannut, mutta ei mennyt poiskaan. Seisoimme siinä minuuttikaupalla, niin kauan kun Nikillä kesti ryystää pellavavellinsä. Nojasin päätäni Juhan olkapäähän enkä voinut mitään sille, että minun teki mieleni halata häntä takaisin, työntää käsiäni takin alle lämpimään ja koskettaa, mutta en tehnyt mitään. Kun Niki nosti mietteliäänä päänsä ylös, mössöä turvasta valuen, irrottauduin lopulta.
- Se siitä, sanoin.
- Joo. Nähdään. Sanonko mä Siirille ettei sen kannata tulla tänään?
- Ei kannata, ellei se halua tulla katsomaan telkkaria tai jotain. Tämmönen myräkkä, mä otan Mustinkin sisään ennen kuin lähden hakemaan tytöt hoidosta.
- Aja varovasti, Juha sanoi ja lähti menemään.

Se siitä.

Nikillä oli kuumetta edelleen seuraavanakin päivänä, mutta se söi jo vähän paremmin, eikä sen katse ollut niin lasittunut ja poissaoleva. Pakkasin sen päälle paksuimman talviloimen ja kaulakappaleen mitä meiltä löytyi ja vein sen pariksi tunniksi ulos. Ajattelin että siitä tulisi mökkihöperö muuten, mutta päätin antaa eläinlääkärin olla vieläkin, olihan tilanne menossa jo parempaan päin. En olisi Danniakaan kuskannut lääkäriin vielä parin päivän lämmönnousun takia.

Muun päivää raivosin mattopiiskan ja imurin kanssa, välillä kävin katsomassa Nikiä ja viemässä sille herkkuja, ja sitten jatkoin rättien ja luuttujen kanssa. Olin helpottunut siivottuani Juhan pois päästäni ja halusin siivota ympäristönikin, kuin vertauskuvalliseksi sinetiksi. Iltapäivällä kun hain tytöt hoidosta olin fyysisesti väsynyt mutta henkisesti hyvässä tasapainossa ja koristelin niiden kanssa pientä muovijoulukuusta, jonka olin löytänyt aitasta aiemmin syksyllä. Halusin totisesti oikean olohuoneeseen, mutta tämä olisi juuri omiaan tyttöjen huoneeseen tuomaan joulumieltä.

Se oli mieltäylentävää hommaa. Danni ja Alissa penkoivat joulukoristelaatikkoa kuin merirosvojen aarrearkkua, silmät loistaen ja kun näytin miten palloja oli tarkoitus ripustaa oksille ne koristelivat laatikon tyhjäksi. Kuusi oli juuri sen kokoinen, että ne ylettyivät melkein ylimmillekin oksille.
- Kaunis, sanoi Alissa lopulta ja istui ihastelemaan sitä. Danni seisoi ja katseli pää kallellaan vähän aikaa ja kävi sitten hakemassa yhdeltä oksalta punaisen sydämenmuotoisen koristeen.
- Ei saa, Alissa tulistui ja yritti ottaa sen Dannilta pois tämän kiljuessa vastalauseita.
- Ota säkin yksi itsellesi, sanoin napaten Alissaa kädestä. – Yhtä voi pitää kädessä, loput saa roikkua kuusessa, sovitaan niin.

Alissa mulkoili meitä molempia hetken mutta meni sitten valitsemaan itselleen punatulkun.
- Mullekin lintu, vaati Danni katseltuaan vähän aikaa kateellisena miten Alissa silitteli tipunsa mustaa selkää.
- Vie se sydän takaisin ja vaihda, yksi kerrallaan, neuvoin ja Danni teki niin.
- Kerro joulupukista, se pyysi saatuaan käteensä pienen talitintin. Olimme ruvenneet kertomaan joulupukkisatuja jo useampia viikkoja sitten, eivätkä muut enää oikein kelvanneetkaan. Jos kukaan osaisi käyttäytyä tavatessaan jouluaattona joulupukin niin Danni ja Alissa – elleivät ne pelästyisi ja karkaisi sohvan alle piiloon kun Lasse tulisi illalla.

Ajatus jouluaatosta lopultakin kaikessa rauhassa kotona oman perheen kesken oli ihana. Emmehän mitenkään voisi lähteä mihinkään, ainakaan pidemmälle kuten Hankoon. Eihän kukaan tulisi hoitamaan hevosia jouluna. Olisimme omassa pikku maalaismökissämme neljän kesken eikä meitä häiritsisi mikään eikä kukaan ulkomaailmasta, paitsi Lasse-pukki.
- Jos jouluaattona sataa lunta niin me ei voida mennä minnekään moneen päivään kun autot juuttuu lumeen, me käydään vaan tallissa ruokkimassa Nikiä ja Mustia ja sitten tullaan takaisin sisään lämpöseen ja katsotaan miten lunta sataa, aloitin.
- Joulupukki tulee kylään, tiesi Danni.
- Miksi se tulee kylään? kysyin
- Se tuo lahjoja! kiljui Alissa ja heittäytyi selälleen nauramaan. Hiljan olleet syntymäpäivät olivat opettaneet tytöille lopultakin käsitteen lahja. Tänä jouluna he olisivat varmaan jo enemmän kiinnostuneita kivoista tavaroista, joita paketeista löytyisi, kuin papereista, naruista ja laatikoista.

Rakastin niitä. Molempia. Niistä tulisi yhtä läheiset kuin Miilasta ja minusta, varmaan vielä läheisempiäkin, kuin oikeat kaksoset.
- Mennäänkö tekemään isille ruokaa? kysyin sitten kun vilkaisin kelloa ja totesin ajan kuluneen niin, että Vesku olisi kotona minä hetkenä hyvänsä, mutta molemmat pudistivat päätään kuin olisivat telepaattisesti neuvotelleet asiasta etukäteen.
- Me leikitään joulua, sanoi Danni ja meni vaihtamaan lintunsa suureen siniseen palloon, josta saattoi peilailla naamaansa.
- Jos tuutte rappusia alas yksin niin varovaisesti sitten, varoitin.
- Ei saa juosta, Alissa sanoi hyveellisesti.

Ehdin heittää uuniin pellillisen lohkoperunoita ja jauhelihapihvejä, kun ovi kävi ja Vesku tuli kotiin. Väänsin munakellon pariinkymmeneen minuuttiin ja jäin tiskipöytään nojaillen odottamaan, että hän ehtisi eteisestä peremmälle.
- Mitäs Niki? hän kysyi.
- Parempi muttei hyvä, sanoin ja tartuin hänen vyöhönsä kiskoakseni hänet lähemmäs.
- Soititko sä eläinlääkäriä?
- En, oli se sen verran pirteempi. Mä vein sen uloskin vähäksi aikaa. Tänne nyt.
- Onko sullakin kuumetta? Vesku kysyi.
- Et nyt valittaisi kun mä olen kerrankin hyvällä tuulella ja haluan pussailla sua.
- Senpä takia mä kysyin oletko sä kipeä.
- Ei kun mä olen lomalla, sanoin ja kiskoin hänen T-paitansa pois housuista ja tungin käteni tilalle. Näyttikö Vesku hetken torjuvalta vai kuvittelinko vaan? En ehtinyt katsoa tarkemmin ennen kuin hänen ilmeensä muuttui.
- Loma taitaa sopia sulle, hän sanoi.
- Hetken kerrallaan, hymyilin vastaan. – Hulluksi mä tulisin kolmessa viikossa, mutta tänään on ollu loistava päivä.


29.

Kolmantena päivänä Nikin sieraimet valuivat mitä mielenkiintoisimman värisiä räkävariaatioita, ja vaikka se muuten olikin pirteämpi soitin eläinlääkärille, lähinnä rauhoittaakseni itseäni. Nainen lupasi pistäytyä ohiajaessaan ja tulikin melkein saman tien, kun olin saanut tytöt vietyä päiväkotiin. Hän kuunteli ja tunnusteli Nikiä ja arveli sen saaneen jonkin pöpön. Loistavaa, sen verran ehkä olin arvannut itsekin.
- Se ei ole takuulla ollut tekemisissä vieraiden hevosten kanssa, vakuutin. Eihän se koskaan ollut.
- Mutta onko täällä käynyt vieraita, tai onko se käynyt vieraissa paikoissa?
- Kyllä me käytiin, muistin. Ne aluekatsastukset.

Hän ei vaikuttanut huolestuneelta, mutta nappasi pari putkellista verta ja käski soittelemaan parin päivän päästä tulosten perään. Ei niissä sitten mitään lääkittävää ollut. Lepoa vaan. Huokaisin helpotuksesta ja olin siltikin tyytyväinen että olin soittanut hänelle. Olin juuri havainnut nettisivuilta että esteratsastuksen aluevalmennettavat oli valittu, ja siellä oli myös Nikin ja minun nimi. Valmennusten aikatauluista luvattiin tiedottaa myöhemmin, mutta minua oli alkanut pelottaa että entä jos niitä alettaisiinkin järjestää vaikka heti vuoden alusta eikä Niki olisi vielä kunnossa, jos sitä piti viikkokausia seisottaa ja sitten kuntouttaa.

Jouluun ei ollut enää kuin puolisentoista viikkoa ja keskityin täysillä joulunlaittoon, leivoin ja siivosin loputtomiin. Leikin täydellistä kotirouvaa ja nautin joka hetkestä, enkä päästänyt itseäni analysoimaan, että miksi yhtäkkiä aloin talousihmeeksi. Ei minun tarvinnut, minua kaiversi nyt huono omatunto koko syksystä ja halusin olla täydellinen kaikin tavoin, ei sen tajuamiseksi mitään analyyseja tarvinnut. Vesku saattoi hiukan ihmetellä, mutta ei ainakaan ääneen. Kai hän jo oli näinä vuosina tottunut siihen, että annoin joskus mielialojen viedä, ehkä hän oli vain tyytyväinen, kun ne olivat niin paljon positiivisella.

Kun olin saanut joulusiivouksen tehtyä, en enää vienyt Dannia ja Alissaa päiväkotiin aamuisin. Miksi olisin, ei minulla ollut mitään tekemistä mitä ne olisivat häirinneet, kun en voinut ratsastaakaan, ja kaipa nekin ansaitsivat vähän joululomaa. Havaitsin, että olin tainnut koko syksyn hoitaa niitä kuin kone, tunkenut ruokaa sisään ja siirrellyt niitä vain paikasta a paikkaan b, kuten autosta ruokapöytään ja sitten talliin ja seuraavaksi sänkyyn. Nyt, kun minulla oli oikeasti aikaa ja jaksamista huomasin, miten ne olivat kasvaneet, molemmat. Ei nyt suorastaan aikuistuneet, se oli vähän liian suureellinen sana kaksivuotiaista, mutta selvästikään ne eivät olleet enää vauvoja vaan pikkutyttöjä, joilla oli oma vahvat tahtonsa. En ollut sitä kiireisenä ja stressaantuneena oikein ehtinyt tajuta ja ajattelin, että olipa onni kun sentään maltoin pitää vähän lomaa ja ehdin vaihteeksi tutustua lapsiini. Niin, helpompi niistä oli puhua monikossa kuin ruveta erittelemään tytärtä ja pikkusiskoa.

Onneksi oli tullut lunta ja oli mukava olla ulkona. Rakensin lumi- ja jäälyhtyjä pihaan ja pidin toisen silmäni Dannissa, joka aina välillä muisti olevansa pieni hevoshullu ja tahtoi karata tarhaan Nikin luo, joka oli yhtä paksuissa toppavaatteissa kuin tytötkin. Alissa oli ollut vähän arempi hevosten kanssa, mikä nyt ei ollut ihme, eihän sitä ollut siedätetty niihin puolimetrisestä, mutta alkoi näyttää selvältä, että se aikoi ottaa Dannin kiinni siinä suhteessa. Välillä hellyin ja nostin ne Nikin selkään sen kököttäessä kärsivällisenä paikoillaan. Kävelyttää en tohtinut, vaikkei se varmasti toipilashevostakaan olisikaan mitenkään rasittanut.Liukas toppaloimi ja liukkaat toppahaalarit vain näyttivät semmoiselta yhdistelmältä, että lapset eivät pysyisi selässä.

Siiri kävi harjailemassa Nikiä ja vahtimassa sen parantumista. Jos hän oli pettynyt siitä, ettei päässyt ratsastamaan ei hän sitä ainakaan osoittanut. En uskaltanut kysyä häneltä, oliko Juha puhunut minusta mitään kotona – miksi olisi ja miksi se minua olisi muka kiinnostanut – mutta olisin halunnut. Mies seikkaili vielä ajatuksissani. Ei siksi ettenkö olisi ollut täydellisen tyytyväinen asioiden nykytilanteeseen vaan siksi, että olisin halunnut tietää, oliko hän kauhean loukkaantunut minuun.

Osoittautui, ettei ollut, hän nimittäin ajoi pihaan yhtenä aamuna kun Veskullakin oli vapaapäivä ja olimme rakentamassa aina vaan lisää lumiveistoksia ja korjailemassa vanhoja lumilyhtyjä, jotka hetkellinen suojasää oli vinouttanut ellei romahduttanut. Opelin perässä oli peräkärry, ja siinä muutamia kuusia.
- Oisko tää sopiva teille? Juha kysyi ja valikoi joukosta yhden, kun olimme menneet vastaan.
- Tuotko sä meille joulukuusen? kysyin ihmetellen. Ei semmoisesta ollut koskaan ollut mitään puhetta.
- Aina mä toin Alille samalla kun meille, mä ajattelin että kai teillekin kelpaa, Juha lausahti ja vilkaisi minua piponsa alta. Vilkaisi ihan kuin ketä tahansa ihmistä ja hymyili kuin kenelle tahansa hyvänpäiväntutulle. Helpotuin suuresti kun hän ei kohdellut minua kuin ilmaa eikä näyttänyt räytyvältä.
- Kelpaa, sanoin.
- Ja tulkaa käymään illalla glögillä.
- Tullaan, sanoi Vesku kysymättä minulta.

- Mä olin ajatellu leipoa piparkakkuja tänä iltana, sanoin hänelle noin muodon vuoksi kun Juha ajoi pois.
- Sä voit leipoa ne koska tahansa, mennään kylään kun kerran kutsuttiin.
- Kyllä herra, tietysti herra, mutisin. – Mä menen sitten tekemään ne heti. Ei se taikina päiväkausia kestä odottaa. Sä saat pitää tytöt poissa keittiöstä pari tuntia, jos ne tulee auttamaan niin ei tuu valmista tän päivän puolella.

Pidin leipomisesta ja rakastin joulutouhuilua, mutta jossain vaiheessa kyllä alkoi piparkakkujen painelu käydä tappavan yksitoikkoiseksi, selkää vihloi ja uuni kuumotti niin että keittiö oli kuin sauna. Harkitsin jo heittää lopun taikinan roskikseen tai ainakin pakastimeen mutta en saattanut tehdä mitään niin kerettiläistä. Ken leikkiin oli ryhtynyt se leikin kestäköön. Kaipasin kovasti kiitoksia ja päänsilityksiä kun Vesku ja tytöt lopulta tulivat sisään ihanasti tuoksuvaan taloon.
- Saadaankohan me noita kaikkia syötyä edes maaliskuuhun mennessä, sanoi Vesku sen sijaan epäillen.
- Räyh. Mä annan ne joululahjoiksi ihmisille ellei teille kelpaa, sanoin ja pakkasin heti hyvänkokoisen laatikon vietäväksi illalla naapuriin.

Ne kyllä kärsivät matkalla. Istutimme illalla Dannin ja Alissan kahteen pulkkaan ja kiskoimme ne laitumen laelle, sitten sain kuningasidean kun katsoin alas Ketojen pihaan viettävää polkua.
- Lasketaanko mäkeä? kysyin Alissalta. Se oli valmis kaikkeen joten ahtauduin sen taakse pulkkaan, nappasin kiinni siitä, narusta ja piparkakkulaatikosta ja sitten mentiin. Alissa kiljui ja minäkin kiljuin, sillä en ollut uskonut vauhdin kasvavan niin kovaksi. Olimme vähällä ajaa pihaan tulevan auton alle ja jouduin äkkiä kaatamaan meidät hankeen ennen katastrofia. Alissa kiljui edelleen, nyt lähinnä siksi, että sen naama oli lumessa ja minä nauroin hysteerisesti kuin olisin juuri tullut Linnanmäen pahimmasta kieputtimesta.

Vesku ja Danni laskivat perässä huomattavasti hillitymmin, he olivat varmaan lähteneet tulemaan vasta puolivälistä rinnettä. Autosta nousi Lasse, joka tuli kiskomaan minua pystyyn päivitellen, miten sillä tavalla laskimme ajoväylälle.
- En mä tiennyt että olit tulossa, puolustauduin ja putsasin lunta niin lapsesta kuin itsestäni ja etsin hangesta piparilaatikon, joka onneksi oli pysynyt kiinni. – Oletko säkin tulossa glögille?
- Joo, nää on näitä perinteitä. Tiesittekös että kaikki on aina käyneet teidän talossa joulupuurolla aattoaamuna?

Sitä en ollut tiennyt mutta ajatus kuulosti heti ihanalta. Mikä olisikaan parempi alku jouluaatolle kuin keittää noidankattilallinen riisipuuroa – toivottavasti ei pohjaan – ja syöttää siitä puolelle kylälle. Paitsi tietysti aattomaasto, mutta kun ei ollut maastoja eikä Niki ollut vielä ratsastuskunnossa siitä ei tulisi mitään.
- Loistavaa, sanoin tyytyväisenä. – Tervetuloa sitten vaan.

Kun katselin taloa, jonka ikkunoilla paloi kynttilöitä ja portailla lyhdyt muistin miksi olin aina halunnut muuttaa maalle. Tämmöinen tunnelma huokui joululehtien sivuilta ja sai mielen haikeaksi ja lämpimäksi, niissä kun ei puhuttu lumitöistä eikä rapakeleistä eikä pitkästä harmaasta syksystä. Maalla oli aina joulu ja lunta ja kutsuvia valoja ja kuusen tuoksua.
- Me selvittiin syksystä, sanoin Veskulle kun aloimme kiivetä portaita ylös.
- Mitä meinaat?
- Mä pelkäsin että voisin pimahtaa täällä syksyllä kun oli pimeetä ja kuraista ja yksinäistä eikä muuta seuraa kuin lapset välillä kun sä olit töissä.
- Ja nyt toteat ettet pimahtanutkaan? Vesku nauroi minulle ihan selvästi.
- En ainakaan pysyvästi. Tungin tyytyväisenä käteni hänen kainaloonsa mutta jouduin irrottamaan sen sieltä saman tien nostaakseni pystyyn Dannin, joka oli liukastunut rappusilla.

Kedoilla oli tosiaan varsinainen vastaanotto. Viivyimme ehkä tunnin verran ja vieraita tuli ja meni sinä aikana muutamakin ja Siirin ollessa toisessa huoneessa Juha pääsi kuiskaten kertomaan sen verran, että he olivat saaneet varattua tytölle ratsastustunnin vuoden alusta alkaen.
- Minkälaiseen ryhmään se joutuu? Vesku kysyi kiinnostuneena.
- Sitä mä en tiedä, Saara sinne soitti, mutta kuulemma se opettaja jonka kanssa se puhui muisti Siirin niistä kisoista.
- Sitten se ei voi mennä ihan metsään jos sillä ihmisellä on yhtään järkeä päässä, sanoin tyytyväisenä. Mahtaisi Siiri ilahtua. Unohduin hetkeksi tuijottamaan Juhaa, ajatellen, ettei hän kovin tosissaan ollut voinut minua jahdata kun ei kerran vaikuttanut millään tavoin vaivaantuneelta seurassani, mutta sitten havahduin ja ravistin mietteet nopeasti pois.
- Lähdetäänkö me jo kotiin? ehdotin Veskulle.
- Kai me ollaan osamme saatu, hän totesi ja kaivoi mukistaan viimeiset rusinat.
- Tulkaa te meille aattoaamuna, Lasse sanoi, että semmoinen on ollut tapana, kutsuin. Molemmat miehet katsoivat minua ihmeissään, sitten Juha nyökkäsi.
- Onhan se. Kyllä me tullaan, kiitos.

Lassen ja Ketojen lisäksi meille tulisivat jouluaattona Riikka ja Ilja. He olivat menossa illaksi kotiin Hankoon Riikan kyydillä, mutta kävisivät matkalla meillä. Jinna ja Villekin suostuivat tekemään pienen sadan kilometrin mutkan matkallaan Jinnan vanhempien luo joulunviettoon. Ilse ja iskä ja Karoliina ja Miila ja Lauri eivät jouluna vierailisi, vaan kyläilivät pari päivää aiemmin kun olimme osuttaneet Dannin kaksivuotissynttärit edelliseksi sunnuntaiksi.

Tunsin itseni joulumuoriksi kun nousin ennen Dannin ja Alissan heräämistä laittamaan riisipuuron uuniin ja viemään hevosille aamukaurat. Oli juhlava olo, mutta itse asiassa olin onnellinen että joulu oli lopultakin tullut ja pääsisin kohta töihin. Kotiäiteys ei vaan sopinut minulle, pari viikkoa oli ihan maksimi ennen kuin aloin kiivetä seinille. Pääni oli jo täynnä suunnitelmia Nikin varalle, miten me lopultakin saatuamme kunnon valmennusta voisimme alkaa kisata järjestelmällisesti ja isompia luokkia. Ehkä jossain vaiheessa keksisin miten pääsisimme kokeilemaan maastoesteitäkin ja ehkä uskaltaisin sitten ensi kesänä kenttäkisoihin.

Ne olivat melkoisen miellyttäviä ajatuksia tuumailla jouluaamuna tallissa, jonka Siiri oli käynyt koristelemassa havunoksilla ja joulukoristeilla ja kuivatetuilla reikäleivillä. Puin Nikin joulun kunniaksi punaiseen loimeen. Mustilla ei niin naisellisia värejä ollut, mutta sillä oli yksi vihreä ja laitoin sen. Kun ne olivat turvallisesti tarhassa ja riimunnaru porttiin sidottuna lukon varmistukseksi palasin talliin ja ripustin molempien karsinoihin rivin rinkeleitä paalinarunpätkään, siivottuani ne tietysti ensin.

Vesku, Danni ja Alissa tulivat alas yläkerrasta samalla kun minä astuin takaisin sisään, joulun kunniaksi olin jättänyt tallisaappaat terassille sen sijaan että olisin tuonut ne sisään asti levittämään turvetta ja sulavaa lunta, pitäisi muistaa piilottaa ne ennen kuin vieraita alkaisi tulla. Vai antaisivatko ne vain pikantin jouluisen maun sisääntuloon? Pitäisi harkita.
- Puuro ei oo kyllä vielä valmista, sanoin huomenen sijasta.
- Hyvää joulua! huusivat Danni ja Alissa kuorossa. Niiden kasvoista näkyi, etteivät ne oikein tajunneet mitä sanoivat, ne pälyilivät toisiaan kuin turvaa hakien ja miettien mahtoiko se mennä oikein. Veskun oli täytynyt harjoittaa niitä äsken yläkerrassa.
- Hyvää joulua! sanoin ja lysähdin lattialle niiden eteen liikuttuneena ja halasin kumpaakin. Niillä oli päällään mekot ja sukkahousut joulun kunniaksi ja mieleeni tuli, että voisin itsekin vaihtaa verkkarit johonkin muuhun ennen kuin puurovieraita alkaisi tulla. – Ja sullekin, muistin ja vilkaisin ylöspäin Veskua.
- Samoin, hän sanoi ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. – Jos me ei saada puuroa niin mitä me saadaan?
- Kahvia. Jos likat söisi vaikka vähän jugurttia niin ne jaksaa odottaa puuroa. Ja vieraita.

Ehdin hyvin juoda kahvia ja vaihtaa vaatteet edustavammiksi ennen kuin Riikka ajoi pihaan. Olin iloinen, että he ehtivät ensimmäisinä ja hilpaisin terassille vastaan. Riikka näkyi läksyttävän Iljaa jostain ja tönäisevän tämän syliin ison kassin ennen kuin he lähtivät tulemaan autolta.
- Jätkällä ei ole käytöstapoja sen vertaa että raahaisi painavimmat, Riikka puhisi kiivetessään portaita.
- Mutta kun mulla oli jo yksi, Ilja valitti ja yritti heilauttaa ranteessaan roikkuvaa pientä muovikassia, onnistumatta, koska hän kantoi molemmin käsin suunnattoman suurta.
- Pannaanko lahjat jonnekin piiloon joulupukille vai tuodaanko sisään? Riikka kysyi asiallisesti ja osoitin paremman ajatuksen puuttuessa terassin nurkkaa. Dannia ja Alissaa ei ehkä vielä tässä iässä häiritsisi vaikka joulupukki tulisikin raahaten suunnatonta Anttilan kassia.

Ilja ei malttanut tulla syömään puuroa vaan painui olohuoneen lattialle painimaan Dannin ja Alissan kanssa ja Riikka ja Vesku ja minä vaihdoimme kuulumisia keittiössä, kunnes pihalta kuului taas auton ääntä ja kurkistin verhon raosta.
- Jinna ja Ville ja Leksa. Ja Lassekin tulee näköjään heti perässä.
- Tehdään tilaa, sanoi Riikka nousten tyhjän lautasensa kanssa, Vesku meni avaamaan oven ja sitten olikin tupa melkein täynnä. Jinna kuiskutti jättäneensä terassille pussillisen paketteja ja vastasin, että heidän ei ollut lähtemistä ilman että antaisin vierashuoneesta vaihtarit mukaan.

- Tää on ihanaa, sanoin Veskulle kun kaikki olivat saaneet lautaset eteensä ja ehdin nojautua häneen hetkeksi aikaa. Hän puristi minua nopeasti vyötäisiltä ja soi minulle sellaisen hymyn, että se lämmitti minua varpaita myöten. Sitten minun piti irrottautua, sillä ovi kävi taas.
- Hyvää joulua! sanoi Joonas tomerasti kävellessään ensimmäisenä sisään loppuperhe hitaammin perässään. En yllättynyt kun Saaralla oli taas sylissään muutama joulukukka-asetelma. Hän asetti ne eteisen lipastolle ja yllätyksekseni halasi niin Veskua kuin minuakin.
- Hauskaa joulua, ja nyt täytyy jo sanoa että kiva kun te olette olleet tässä. Mä vähän pelkäsin millaisia lapsia tähän tulee vahdittavaksi kun Ali kertoi matkustavansa ja että joku lapsuudenystävän tytär tulee talonvahdiksi asumaan, Saara sanoi.
- Ai, sanoin ihmetellen. Eipä ollut tullut mieleeni, että joku oli jännittänyt meitä. – Ei me nyt ehkä ihan lapsia enää olla…
- Ihan kakaroitahan te olette, nauroi Juha ja halasi minua, Veskua hän ei tohtinut.
- Vanhus, tuhahdin ja irrottauduin nauraen ennen kuin Jinna näkisi.

Oli omituista kuunnella joulurauhan julistusta kun talo oli täynnä väkeä, jotka juttelivat keskenään kovaan ääneen ja nauroivat kuin paremmissakin iltajuhlissa. Onneksi olin laittanut kännykkäni herättämään niin, että muistin kääntää television kanavaa oikeaan aikaan. Joonas tosin yritti laittaa hanttiin, mutta hiljensin hänet kipakasti.
- Nyt kuunnellaan miten joulu alkaa. Että hyss!

Sen sanoin niin kovaa, että muukin väki kuuli ja kaikki kääntyivät tuijottamaan ensin minua ja sitten TV:tä. Nolostuin hiukan, mutta sanoin sitten, että joulurauhan kuunteleminen kuului tästedes perinteisiin.
- Tuolla teilläkin on kai sitten joulurauha niin että lähdetään ajamaan, sanoi Riikka potkaisten kevyesti Iljaa, joka makasi tällä hetkellä mahallaan telkkarin edessä ja syötti puuroa vuorolusikallisin Dannille, Alissalle ja omaan suuhunsa.

Lasse lähti myös ja kuiskasi salaperäisesti eteisessä, että palaisi kuudelta, kuten olimme sopineet. Yhtäkkiä kaikki olivatkin lähdössä ja minä sain sujahdella vierahuoneeseen hakemaan viemisiä toisenkin kerran. Jinna seurasi minua kuin varjo kun pääsi jalkeille sohvasta.
- Te halasitte, mä näin! hän sanoi vihaisesti. Minä ojensin hänelle kassin, jossa oli paketteja Leksalle ja vanhemmillekin ja hymyilin kuin madonna.
- Kaikki on järjestyksessä, sanoin.
- Niin just, vaan kenen mielestä?
- Sun mielestä, ja kaikkien, lupasin ja halasin häntä joulun kunniaksi, vaikka olisin kyllä halannut muutenkin. Jinna taisi uskoa, sillä hänen kasvoilleen levisi helpottunut hymy.
- Hienoa, paras joululahja mitä oisit voinut antaa.

Talo tuntui autiolta kun kaikki olivat menneet, hiljaisuus tuntui särkevän korvia vaikka televisiokin oli auki.
- Mennään päikkäreille likkojen kanssa, Vesku ehdotti ja minusta se kuulosti oikein hyvältä idealta. Kiipesimme yläkertaan ja riisuimme juhlamekot siistiksi läjäksi sängynpäätyyn, paitsi tietysti Vesku, sitten asetuimme riviin parisängyllemme. Danni ja Alissa eivät voineet ymmärtää sitä ollenkaan, arvata saattaa nukuttiko niitä siinä vähääkään. Meidän sänkymmehän oli peuhaamista varten.
- Okei, omiin sänkyihin sitten, tuskastuin. Kyllä minä osaisin nukkua ilman niitäkin.
- Mä nukun! sanoi Danni salamannopeasti, heittäytyi jäykäksi selälleen ja pisti silmänsä kiinni. Kesti noin kaksi sekuntia ennen kuin toinen silmäluomi raottui ja sitä alkoi naurattaa, mutta muutaman yrityksen jälkeen molemmat alkoivat kuin alkoivatkin hengittää rauhallisemmin. Minuakin väsytti, mutta nukahtamisen sijasta päässäni pyöri vain että miten saisin kaikki laatikot mahtumaan uuniin lämpiämään yhtaikaa.

- Nukutko sä? Vesku kuiskasi.
- En, sanoin avaamatta silmiäni. Sitten kuulin ja tunsn patjan liikkeestä, miten hän nousi ylös ja kiersi minun puolelleni sänkyä, juuri kun olin avaamassa silmäni sain suukon.
- Jaha, sanoin enkä voinut olla hymyilemättä. Nostin käteni hänen niskansa ympärille.
- Mä muutin mieleni, ei muakaan nukuta, hän sanoi ja liikutti sormeaan kevyesti seuraillen rintsikan olkainta.
- Haluatko sä kenties kantaa mut metsään kuin villi apinamies?
- Ei kun mä ajattelin tyttöjen huoneen sohvaa.
- Kuulostais hyvältä, mutta varovasti tai ne herää…
Vesku nosti minut hitaasti syliinsä niin että patja tuskin liikahti ja minä pidätin kikatusta joka oli väkisin tulossa, se olisi herättänyt lapset varmasti. Tukahdutin sen Veskun kaulaan enkä päästänyt irti edes sitten kun pääsimme lastenhuoneeseen asti.
- Loistava ajatus, kehuin häntä ja aloin avata nappia hänen housuistaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   12.3.15 21:06:45

Mä en ekalla lukukerralla tykännyt Juhasta, enkä toisellakaan... Enkä kyllä vielä tälläkään kertaa! Jessiin mä tosin pystyn tietyllä tapaa samaistumaan, mutta en silti moista hyväksy.

Btw, nyt kun itellä on tommoin parivuotias, niin jotenkin tuntuu kovasti siltä, et Alissa ja Danni ois isompia, kuin mitä tekstin mukaan ovat. Toi mun ipanani on saanut kovasti kehuja siitä, kuinka on verbaalisesti todella lahjakas (ikäistään edellä jopa), niin nää kaks tuntuu tässä tekstissä olevan tuplaten kehittyneempiä verbaalisesti. Tosin vaikutelman varmaan luo se, että ne on kirjoitettu ihan normaaliksi puheeksi, eikä semmoseksi taaperon mongerrukseksi, josta puuttuu kirjaimia välistä :D

Lähettäjä: Nia 
Päivämäärä:   12.3.15 22:08:31

Mä taas olen jotenkin tykännyt Juhasta ja toivoin, että noille olis tullut vähän enemmänkin jotain, ettei se olis loppunut noin lyhyeen. Oikeassa elämässähän tuollainen olisi kamalaa, mutta näitä tarinoita lukiessa on kiva vaan jos on paljon kaikenlaista draamaa!
:D

Jessistä mulle tulee mieleen ihan Unikko. Se on jotenkin niin samantyylinen, vaikka silti erilainen

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.3.15 17:07:19

Mielenkiintoinen näkemys, Nia! Mähän en ole kirjottanut Jessistä moneen vuoteen, mutta voihan mun pää tehdä omiaan.
---------------------
30.

Lähdin intoa täynnä töihin joulun jälkeen. Kesällä olin kiertänyt muutamilla eri osastoilla pienessä terveyskeskuksessa ja nyt palasin niistä yhdelle, joka ei silloin ollut erityisemmin jäänyt mieleen. Olisinko pari päivää ollut siellä sijaisena. Yksikään naama ei näyttänyt tutulta, kun tapasin henkilökuntaa aamuraportilla, mutta iltavuoroon tuli nuori hoitaja jonka muistin. Olin kesällä kuvitellut häntä kesäapulaiseksi kun hän näytti niin nuorelta, mutta täällä hän vaan edelleenkin pyöri.
- Sinä näytät nuorelta, oletko edes valmistunut vielä? kysyi sen sijaan minua perehdyttämään määrätty Paula. Hän oli ehkä kolmikymppinen, pullea, kauniskasvoinen blondi, joka huokui tehokkuutta.
- Mulla on puolitoista vuotta vielä, mutta mä luen kyllä lääkäriksi, sanoin minä.
- No kai sä näistä töistä silti selviät? Paula kysyi epäluuloisena.
- Mä osaan pistää ja jakaa lääkkeitä, älä sitä epäile, tokaisin. Paitsi että olin nuori uudet työkaverit yleensä kuvittelivat että olin viettänyt koko opiskeluaikani luentosalissa, kun kuulivat että olin lääkiksessä enkä sairaanhoito-oppilaitoksessa. Olisin voinut tietysti sanoa, että olin ollut sairaalassa töissä jo abikeväästä lähtien, mutta en aina jaksanut. Kai ne sen huomaisivat jossain vaiheessa.

Huomasivat ne, ainakin iltapäiväkahvilla Paula jo haastatteli minua kuin uutta parasta ystäväänsä. Hän oli riemastunut kuullessaan, että minulla oli lapsia viereisessä päiväkodissa, niin hänelläkin. Vastailin lyhyesti ja vältellen, sillä olin kuullut tarpeeksi naljailua yltiöylpeistä vanhemmista jotka pitkästyttivät kaikki kuuloetäisyydellä kertomalla jokaisen ihastuttavan yksityiskohdan kullannuppujen hampaista uusiin sanoihin ja ummetukseen. Olin itsekin ollut pitkästymässä semmoisessa tilanteessa useammin kuin kerran ja yritin epätoivoisesti keksiä jonkin muun puheenaiheen kun se kesältä tuttu nuori likka käveli sisään. Hänellä oli pitkät mustat hiukset ja hän lantusteli kaikessa rauhassa, vaikka iltavuoro oli alkanut jo lähes puoli tuntia sitten.
- Sä olet taas myöhässä, Vida, sanoi yksi sairaanhoitajista ankarasti, muttei onnistunut hätkäyttämään tyttöä.
- Mä jäin suustani kiinni yhden omaisen kanssa, hän sanoi huolettomasti ja kaatoi itselleen kahvia ja reilusti kermaa sekaan.

Hän vaikutti mukavan rempseältä ja raikkaalta vaihtelulta tänne. Päätin tutustua häneen paremmin, kunhan vaan ehtisin. Se päivä ei kuitenkaan ollut tänään vaan vuoroni päättyessä Paula teki minulle seuraa matkalla päiväkotiin.
- Mä en ymmärrä kuinka me ei olla koskaan törmätty toisiimme täällä, vanhempainillassa eikä edes joulujuhlassa? hän ihmetteli.
- Mä en ole ollut kummassakaan, selitin.
- Miten ihmeessä et?
- No, mulla oli varmaan jotain kouluhommia… ja joulujuhlat me kyllä unohdettiin kun mä olin lomalla, tunnustin. Paula katsoi minua kuin olisin sanonut unohtaneeni viettää joulua. – Mä olen varmasti nähnyt sut joskus täällä tuomassa tai hakemassa, jatkoin kiireesti.
- Ihme olisi jos ei koskaan olisi nähty, Paula myönsi ja sitten olimmekin jo päiväkodin portilla.

Lapset olivat ulkona tähän aikaan ja Paulan luo juoksi vähän Dannia ja Alissaa isompi poika, jonka haalarista hän alkoi touhukkaasti puhdistaa lunta.
- Missä sisko on? hän kysyi ja poika huiskaisi välinpitämättömästi johonkin suuntaan. Minä hain katseellani Dannin pinkkiä ja Alissan punaista haalaria ja bongasin ne kauempana pihassa. Lapsia oli ehkä vähän tavallista vähemmän tänään, monet vanhemmat olivat varmaan lomalla joulun ja uudenvuoden välin.
- Hei lapset, mennään kotiin! huikkasin ja kävelin hakemaan tyttöjä. Olin helpottunut kun ne tänään olivat valmiita lähtemään. Aina ne eivät olleet, eikä olisi ollut hauskaa Paulan nähden raahata niitä kirkuvina autoon.
- Ai nämä on sinun, hän kujersi kun kiirehdimme ohi portille. – Kaksosetko?
- Nyt meillä on vähän kiire, sanoin, sillä en missään nimessä halunnut jäädä tekemään Alissan sukuselvitystä tarhanportille.
- Selvä, nähdään huomenna töissä! Paula sanoi vilkuttaen iloisesti, samoin teki hänen pikku poikansa.

Vesku ehti kotiin pian meidän jälkeen ja näytti olevan vähän omissa ajatuksissaan.
- Missä maailmassa sä oikein olet? kysyin ruokapöydässä ja tökkäsin häntä varpaallani pöydän alitse. Hän hätkähti.
- Mä soitin Hannalle tänään, hän sanoi anteeksipyytävästi ja minä hätkähdin vuorostani.
- Ja mitähän Hannalle mahtoi kuulua? kysyin silkinsileällä äänellä. Hittoako hän sille nartulle meni soittelemaan, jos sen jälkeen ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta? Sitten säikähdin. Eihän Hanna ollut ruvennut kylvämään mitään epäilyksensiemeniä minua kohtaan? Hiton akka, siitä saattoi uskoa mitä vaan.
- Hanna sanoi, että sillä olisi hyvä rako ottaa Musti heti uudenvuoden jälkeen.

Huokaisin samalla sisäänpäin helpotuksesta kun kulmakarvani vetäytyivät väkisin ryppyyn. Vesku oli puhunut koko syksyn, että lähettäisi Mustin kevätpuolella Hannan luo kuukaudeksi tai niillä main saamaan oikein asiantuntevaa koulutusta ennen kevään kisoja. Olin hymistellyt ja nyökytellyt ja ajatellut että sehän oli sitten joskus kaukana tulevaisuudessa. Nyt se tulevaisuus olikin yhtäkkiä parin viikon päässä. Vesku kävisi varmaan siellä vähän väliä myös seuraamassa tilannetta ja Niki jäisi yksin. Tosin olimme järkeilleet, että ei se ehkä kuolisi ikävään, kun ei se kerran ollut mikään seurallinen hevonen.
- Sitten sen kai pitää mennä, sanoin vain.
- Joo, jos sillä on nyt aikaa niin parempi viedä se heti, Veskukin sanoi. – Ja nyt mä käyn vähän ratsastamassa.

Noin tuntia myöhemmin lähdimme tyttöjenkin kanssa talliin hoitelemaan Nikiä ja ehdin kerrankin harjata sen itse ennen kuin Siiri ilmestyi, ensimmäistä kertaa joulunpyhien jälkeen.
- Arvaa mitä mä sain joululahjaksi! hän melkein kiljui tullessaan sisään, mutta olin jo kuullut hänen innokkaan äänensä ulkoa kun hän selosti Veskulle kentänlaidalta ratsastustunneista. En raaskinut viedä häneltä kertomisen iloa sanomalla, että tiesin jo vaan annoin hänen kertoa.
- Mulla on ensimmäinen tunti seitsemäs tammikuuta ja mä varmaan kuolen jännityksestä ennen sitä! Mitä jos mä en osaakaan mitään!
- Mutta osaathan sä.
- Jos mä en saa koko hevosta edes ravaamaan? Tai jos se kääntyy minne haluaa?
- Sun pitää varmaan käyttää vähän ronskimpia apuja kuin Nikin kanssa, myönsin.
- Mua jännittää ihan hirveesti! Jos kaikki muut osaa paljon enemmän kuin mä?
- Hyvin se menee ja ellei mene niin varmaan se opettaja etsii sulle sopivamman ryhmän. Haluatko sä selvittää Nikin harjan ja hännän? tarjosin kun hänen kroppansa tuntui kaipaavan tekemistä ja Siiri kävi innostuneena niiden kimppuun. Lähdin lastaamaan iltaheiniä ja vilkuilin samalla miten hän vaaleat letit puoliksi purkautuneina, kuten melkein aina, kampasi Nikin otsatukkaa. Ilmeet hänen kasvoillaan vaihtelivat innostuneen ja huolestuneen välillä ja päätin, että minun pitäisi kyllä päästä katsomaan ainakin ensimmäistä tuntia, jos vaan jotenkin onnistuisin sen järjestämään niin, ettei minun tarvitsisi ottaa tyttöjä mukaan. Epäilin etteivät ne jaksaisi olla kokonaista tuntia aiheuttamatta häiriötä maneesin katsomossa.

Viihdyin töissä ja parissa päivässä olin päässyt osaston hommiin ja päivärytmiin sisään, vaikka vähemmän olin ollutkin tällaisilla osastoilla missä potilaat olivat ihan tavallisia ihmisiä eivätkä höpsähtäneitä vanhuksia, joita piti estää vaeltamasta karkuun omissa muistoissaan. Suuri osa toki oli vanhuksia täälläkin, sellaisia jotka oli laitettu säilöön vuodeosastolle kun eivät enää pärjänneet kotona vaikka pää toimikin.

Työkaverit olivat semmoisia kuin yleensäkin. Olin jo alistunut siihen, että joukossa oli aina muutama joita tuntui sisäisesti syövän se, että olin lukemassa lääkäriksi enkä sairaanhoitajaksi ja sellaiset piruilivat piilotellusti eikä sille asialle voinut mitään. Onneksi tämä olisi viimeinen keikkani sairaanhoitajana, jos vaan saisin erinäiset kevään kursseista suoritettua. Kun minulla olisi niistä maininta saisin kesällä jo toimia lääkärin sijaisena. Ajatus tuntui hurjalta ja nipisti vatsassa aina kun se tuli mieleen, mutta kuten tavallista, onnistuin hyvin lohduttamaan itseäni sillä, että Veskukin oli selvinnyt siitä, ja samoin Lauri ja Annukka ja muut tuttavamme. Miksen siis minäkin?

Vida, se mustahiuksinen kapinallinen, osoittautui hauskaksi tyypiksi. Hän oli kyllä nuori, muttei ihan niin nuori kun olin kuvitellut vaan parikymppinen, ylikin.
- Mä jämähdin tänne kirjotusten jälkeen enkä mä täältä taida minnekään lähteäkään, hän selitti.
- Mikset sä hae kouluun jos kerran meinaat jäädä hoitoalalle? ihmettelin. Hän nauroi.
- Voi kuule, sitähän mä olen tässä koko ajan tehnyt. Ei ne vaan ole huolineet mua millään kerralla. Mutta ei se mitään, kohta mulla on niin paljon työkokemuspisteitä, että pääsen niillä sisään.

Paula oli myös tykästynyt minuun tajutessaan että olin kohtalotoveri, nuori äiti. Ei minulla ollut mitään häntä vastaan, mutta hän ei osannut jutella oikein muusta kuin lapsista. Iiro ja Viivi olivat hänen elämänsä keskipisteitä, joiden mukaan aurinko nousi ja laski ja minä aloin potea huonoa omatuntoa kun kuuntelin miten säänneltyä ja virikkeellistä heidän elämänsä oli. Musiikkikerhoa ja vauvauintia ja tenavajumppaa harva se ilta. Paula yritti kovasti houkutella meitä mukaan äiti-lapsi-kerhoon, joka ymmärtääkseni oli sitä, että lapset laitettiin leikkimään keskenään ja äidit saivat juoda kahvia ja jutella. Kiva idea, jos oli uusi paikkakunnalla eikä tuntenut ketään, mutta kieltäydyin silti.
- En mä ehdi mihinkään iltaisin, kotona riittää hommaa ihan tarpeeksi, sanoin pahoitellen ja toivoin että se kuulostaisi oikein aidolta.
- Niin, näin vuorotöissä ei aina pääse silloin kun haluaa, Paula sanoi pahoillaan. - Mutta olisihan siinä sullekin tekemistä joskus kun sun mieskin kerran on vuorotöissä.
- Siinä on ihan tarpeeksi kun ruokin noi ja hoidan hevoset jos Vesku on töissä, sanoin minä. Ajatus menosta ventovieraiden rouvien joukkoon kahden uhmaikäisen kanssa ei houkutellut minua, olin tainnut vähän erakoitua syksyn kuluessa.

Vuodenvaihteen Vesku joutui olemaan töissä, vastapalvelukseksi jouluaaton vapaasta, kai, ja niin minäkin. Onneksi emme sentään uudenvuodenaattona olleet iltavuorossa, sillä emme tienneet miten hevoset reagoisivat ilotulitteisiin, emmekä sitäkään, miten aikaisin niitä ruvettaisiin täälläpäin paukuttelemaan ja miten ne kuuluisivat meille asti. Olisi parasta tuoda ne ajoissa sisään talliin turvaan.

Juhlimisen saisi unohtaa kun joutuisimme molemmat seuraavana päivänä töihin, emmekä uskaltaneet edes ottaa vastaan naapurien kutsua tulla illalla syömään. Eihän voinut tietää joutuisiko yhtäkkiä ryntäämään talliin peittelemään ikkunoita tai rauhoittelemaan hevosia.
- Tulkaa te meille syömään sen sijaan, Vesku kutsui hövelisti, tapansa mukaan minulta kysymättä, kun tapasimme Saaran kaupassa.
- Sä saat sitten kokata, sanoin minä kun Saara oli luvannut, että he tulisivat ja jatkanut matkaansa.
- Tehdään vaan kaks pizzaa yhden sijaan, se siitä, Vesku sanoi huolettomasti. – Onhan se nyt kiva että uudenvuodenaatto ei ole ihan tavallinen ilta.
- Sä olet kyllästynyt tuijottamaan mun naamaani, murjotin.
- Niin, kun se on noin hemmetin ruma ja kaikkea, Vesku nauroi ja nipisti minua leuasta.

Minä ja tytöt ehdimme ensin kotiin uudenvuodenaattona, neljän aikoihin, ja menimme suoraan tallille. Kylällä oli jo kuulunut paukahduksia siellä täällä ja vaikka täällä en juuri nyt kuullutkaan mitään kuvittelin hevosten näyttävän pikkuisen levottomilta.
- Menkää talliin odottamaan, ettei Musti tallo teitä, sanoin tytöille. – Tai katsokaa tuolta kentällä.
- Me katsotaan, sanoi Danni ja vein ne kentän aidan luo. Asetin kummankin toisen käden aitaan kiinni ja uhkailin kammottavalla kuolemalla jos ne siitä irtoaisivat. Sen ne ehkä muistaisivat tarpeeksi kauan, se oli kyllin yksinkertaisesti sanottu.

Kun talutin Mustia tallipihan yli kuului jostain kova kaikuva pamaus ja ehdin jo kuvitella, että nyt se lähtisi häntä tötteröllä jonnekin tuntemattomaan suuntaan eikä palaisi ikinä. Se kuitenkin vain jähmettyi paikoilleen, hätkähti ja niiasi ja se siitä. Nikiä hakiessani ei paukkunutkaan ja kun olin sen kanssa tallin ovella huusin tytöille, että nyt he voisivat päästää aidasta ja tulla sisään. Siinä vaiheessa Veskukin jo ehti töistä kotiin.

Kedot tulivat jo seitsemän aikaan ja söimme pizzaa mahat täyteen ja sen jälkeen pelasimme Alin kirjahyllystä löytynyttä Trivial Pursuitia, joka näytti antiikkiselta, ja osa kysymyksistä olikin. Siiri pelasi vähän aikaa mukana mutta kyllästyi, kun kysymykset eivät olleet ihan junioritasoa ja meni katsomaan telkkaria. Me jäimme kiistelemään urheilukysymysten oikeista vastauksista, tai Vesku ja Juha, semmoisista että kuka on maailman paras mäkihyppääjä. Saara ja minä tuijottelimme kattoon ja ulos ja hätkähdin. Joku oli tulossa pihaan, auton valot näkyivät puiden välistä.
- Kuka hitto on liikkeellä tähän aikaan uudenvuodenaattona? ihmettelin ja menin ovelle. Ei ainakaan kukaan ollut ilmoittanut tulevansa yllätysvierailulle.

Auto ajoi pihaan, se näytti niin suurelta, että luulin sitä ensin poliisiautoksi, mutta tarkemmin katsoen tämä oli tummempi ja siinä oli kunnon keula ja konepelti toisin kuin maijassa. Ei se kuitenkaan pysähtynyt, ajoi vain reippaasti kierroksen pihalla ja kääntyi palaamaan takaisin.
- Joku oli eksyksissä, arvelin kun palasin takaisin sisään.
- Tai joku kävi tarkistamassa kannattaako tulla varkaisiin, ehdotti Juha. Katsoin häntä säikähtäneenä.
- Onko täällä semmosia liikkeellä?
- Aina niitä on kun on juhlapyhiä.
- Mitä jos ne meneekin seuraavaksi teille sitten?
- Siellä on valot päällä, tuskin ne viitsii yrittää sisään. Jatketaan nyt peliä, hei. Mä olen voittamassa.
- No piru vie, mutisin minä. Saara ja Juha olivat paha vastus tässä pelissä. Yleensä Vesku ja minä olimme suunnilleen voittamattomia, Miila esimerkiksi ei viitsinyt enää edes pelata meidän kanssa, mutta tänään näytti pahasti siltä että häviäisimme surkeasti. Toisaalta ihmekös tuo jos vastapelureilla oli kotonaan Nurmijärven sivukirjasto eikä pelkästään koristeena.

- Mun täytyy nyt luovuttaa, mun täytyy mennä laittamaan tytöt nukkumaan, huokaisin kun Saara sai kohta kaikki kakunpalat kasaan.
- Anna niiden valvoa, nythän on uusivuosi, sanoi Vesku.
- Mutta sitten ne on pikku paholaisia aamulla kun ne pitäisi viedä hoitoon.
- Mähän menen vasta iltavuoroon, mä voin viedä ne. Mutta mä käyn katsomassa hevosia, Vesku sanoi nousten ylös.

Kävin kuitenkin olohuoneessa katsomassa mitä siellä tapahtui. Joonas oli unohtanut olevansa iso poika ja peuhasi Dannin ja Alissan kanssa sievästi ja hillitysti Siirin katsellessa televisiosta jotain konserttia. Ehkä ne voisivat tosiaan valvoa vielä, kun kerran olivat pirteitä ja hyväntuulisia.
- Mitäs sitten? kysyin palatessani keittiöön ja istuessani alas. Peliä pitäisi tietysti periaatteessa jatkaa vielä vähän aikaa, vaikka Saara oli vastannut joka alueeseen oikein hän ei ollut vielä voittanut. Muillakin saattoi olla mahdollisuus.
- Otetaan lisää viiniä, sanoi Saara ja avasi toisen pulloista, jotka he olivat tuoneet tullessaan. Hän näytti viihtyvän erinomaisesti, enkä uskonut sen johtuvan vain siitä että hän oli voitolla pelissä. Uskoin hänen ihan oikeasti pitävän meistä.
- Haluatteko te saunaan? keksin minä. – Mä voisin käydä laittamassa sen päälle.
- Sä yrität lopettaa pelin, ettet joutuisi tunnustamaan hävinneesi, sanoi Juha ja vilkaisi minua ovelan näköisenä.
- Enkä, suutuin. – Mulla menee viisi minuuttia kellarissa, jatketaan sitten. Ettekä lue kysymyksiä etukäteen!

Saunomisen organisoiminen veikin sitten oikeastaan lopun iltaa. Vesku ja Juha ja Joonas menivät ensin, sitten me naisväki. Minä kylvetin Dannin ja Alissan pikaisesti ja vein ne yläkertaan Veskun hoiviin palatakseni itse saunomaan kunnolla Siirin ja Saaran kanssa. Istuimme siellä oikeastaan kamalan pitkään. Juttelimme Siirin koulusta ja tulevista ratsastustunneista ja minä kerroin äiti-lapsi-kerhosta mihin Paula töistä oli yrittänyt minua houkutella.
- Oletko sä koskaan käynyt semmosessa? kysyin Saaralta, joka puisteli päätään.
- Mä en ole niin seurallinen ihminen. Mä käytän mieluummin aikani kirjojen kanssa kuin ihmisten.
- Ja minä hevosten, sanoin tyytyväisenä, kun en ollutkaan niin erilainen kuin miksi olin itseni jo vähän aikaa ehtinyt tuntea. Olin tyytyväinen myös siitä, etten ollut mennyt pilaamaan tätä orastavaa ystävyyttä menemällä sänkyyn Saaran miehen kanssa.


31.

Siirin ratsastustunti oli torstaina kuudelta. Vesku oli iltavuorossa ja oli vienyt Dannin ja Alissan päiväkotiin vasta lähtiessään, joten minä en hakenut niitä töistä päästessäni. Ne saisivat viihtyä siellä iltavuorossa tänään, jotta pääsisin ratsastuskoululle katsomaan miten Siiri pärjäisi. Kävin vain kotona vaihtamassa ylleni lämpimämmät vaatteet, sitten otin hevoset talliin sillä oli hyytävä, räntäinen keli ja jäin odottelemaan, että Kedot hakisivat minut kyytiin.

Sain ahtautua takapenkille Siirin ja Joonaksen turvaistuimen lisäksi. Siiri tuskin tervehti, mistä päättelin, että hän oli kuolemaisillaan jännitykseen. Mietin puolen matkaa kutittaako häntä, mutta en sitten uskaltanut. Tyttö olisi voinut vaikka tintata.
- Onko ne sun luokkakaverit siellä tänään? uskalsin sentään varovaisesti kysyä. Siiri nyökkäsi.
- On ne, ne halusi tulla katsomaan mun tuntia. Nyt mä kyllä toivon etten olisi sanonut mitään niille.
- Ehkä ne olisi olleet siellä muutenkin, ehdotin, jottei Siiri nyt suomisi itseään turhanpäiten liikaa. Hän ei vastannut.

Kävelimme koko joukkue talliin Siirin perässä, Saara, Juha, Joonas ja minä. Tiesin, että se antoi auttamattoman alkeiskurssilaismaisen vaikutelman, mutta Siiri ei tuntunut panevan pahakseen vaan tarrasi käteeni kun käännyimme satulahuoneen oven vieressä roikkuvaa ilmoitustaulua. Siinä roikkui tuntilista ja meidän molempien silmät haravoivat nimiä.
- Kainu, Siiri luki ja henkäisi.
- Tiedätkö sä millanen se on?
- Joo, suomenhevonen, pieni, aika kiltti. Kyllä mä varmaan sille pärjään.
- Kato, se on tunnilla jo, joku menee sillä nyt viidestä kuuteen, osoitin minä.

Siiri näytti taas enemmän omalta itseltään ja sanoi menevänsä maneesiin katsomaan edellisen tunnin loppua. Juha ja Saara ja Joonas, joka piti nenästään kiinni, menivät myös, mutta minä halusin tehdä nopean kierroksen tallissa. Uudet tallit olivat aina mielenkiintoisia. Tässä nimenomaisessa olin monestikin käynyt sisällä sen verran, että tiesin missä vesiboksi oli, mutta sen enempää en ollut ehtinyt enkä kehdannut katsella ympärilleni, kun olin ollut vain kisavieraana. Nyt katselin joka nurkan ja luin joka nimikyltin. Näytti siltä, että täällä oli paljon suomenhevosia. Karsinat olivat sopivan kokoisia, mutta tallin tumma väritys teki jotenkin vähän tunkkaisen vaikutelman. Muuten kaikki oli asiallista ja kohdallaan, mutta väristä tein henkisen muistilapun vastaisen varalle. Kun me ostaisimme sen hevostilan siellä olisi vaaleaa ja valoisaa.

Kun olin tutkinut kaiken vaikuttavaa satulahuonetta myöten lähdin maneesiin. Edellisen tunnin ratsastajat käänsivät juuri hevosiaan kaartoon ja kun kiipesin katsomoon näin, että Siirin kaverit olivat löytyneet ja istuivat tämän molemmin puolin alimmalla penkkirivillä. Saara ja Juha ja Joonas istuivat vähän ylempänä ja kiipesin sinne heidän viereensä kun tyttökolmikko nousi seisomaan.
- Me tullaan auttamaan sua, toinen tytöistä sanoi Siirille innokkaasti ja päättelin, että minun oli parempi pysyä sivussa. Paremmin nuo tytöt tiesivät tallin tavat kuin minä, enhän edes tiennyt mikä noista hevosista oli Kainu.

Se oli pieni punarautias tähtipää. Siiri taputti sitä silmien väliin ja mittaili jalustinhihnoja pitkin käsivarttaan todeten ne kai vähän lyhyiksi, sillä hän pidensi niitä ennen kuin nousi selkään. Sitten näinkin, miten jännitys alkoi valua hänen kasvoiltaan pois ja huomasin itsekin huokaisevani helpotuksesta.
- Mitä? kysyi Juha vieressäni.
- Siiri lakkasi jännittämästä, sanoin ja katsoin, miten hän käänsi hevosensa uralle.

Vähän niin kuin olin epäillytkin Siirillä oli hankaluuksia apujen kanssa. Hän yritti siirtää hevostaan raviin kun käskettiin ja näin, miten hänen ilmeensä muuttui yllättyneeksi kun mitään ei tapahtunut. Hetkeä myöhemmin hän jo käytti pohkeitaan niin, että se näkyi katsomoon asti ja sai toivotun lopputuloksen. Rankkaa se kyllä näkyi olevan. Vähän ajan kuluttua hän jo punoitti kasvoiltaan. Opettaja ei tuntunut juuri noteeraavan hänen yrityksiään, kehotti vaan ohimennen parantamaan tahtia ja keskittyi itse korjaamaan parin tytön kevennystä oikeaksi. He jatkoivat uraa pitkin ravaamista ainakin kymmenen minuuttia ilman sen kummempia tehtäviä, kaikki kahdeksan, ja minua alkoi suoraan sanottuna kyllästyttää. Olivatko tunnit olleet näin tylsiä silloinkin kun minä olin itse käynyt ratsastuskoulussa?

Parikymmentä minuuttia voltteja harjoitusravissa, ja sitten opettaja käski valmistautua laukannostoon. Huomasin puristavani käsiäni nyrkkiin oikeastaan vasta kun Juha liikahti vieressäni vaivautuneesti. Olikohan hän tuijottanut minun reaktioitani tietääkseen missä kohden jännittää? Siiri ei ollut kauhean paljon laukannut Nikillä ja mietin, miten hän saisi tuon nihkeän ratsunsa laukkaamaan ollenkaan. Alkuun näyttikin huonolta. Punainen pikku hevonen vain kiihdytti raviaan niin että tyttö hytkyi satulassa holtittomasti, mutta sitten hän sai opettajan täyden huomion ja hyviä neuvoja. Lopulta raipan läimäytys auttoi Kainun uskomaan, että oli tarkoitus vaihtaa askellajia ja se laukkasi keinuvasti puoli kierrosta ja siirtyi sitten taas kulmassa raviin. Siiri näytti puolikuolleelta mutta hengähti hetken ja jatkoi hevosen kurmuuttamista.
- Likalla on sisua, sanoin puoliääneen.

Tunnin jälkeen Siiri luovutti Kainun seuraavalle ratsastajalle ja käveli jäykästi katsomoon.
- Mä olen ihan poikki! hän sanoi, mutta hymyili niin että suu meni korvasta korvaan. Hän oli lopputunnista saanut kehuja kauniista istunnastaan ja hevonenkin oli ruvennut kulkemaan vähän vähemmällä yrittämisellä, tai siltä ainakin oli näyttänyt.
- Oliko kivaa? Saara kysyi, mutta minusta se oli ihan turha kysymys. Näkihän tuon. Seurasin jäljempänä Joonaksen kanssa kun Siiri tanssahteli autolle pitäen kumpaakin vanhempaansa käsivarresta. Joonas varmaan tunsi itsensä vielä ulkopuolisemmaksi kuin minä, hänellähän oli siihen syytäkin.

Siiri valitti olevansa ihan rampa, kun hän seuraavana päivänä raahautui meille.
- Ratsastus on semmosta, aina löytyy uusia lihaksia, hymähdin. – Ei oo kauan siitä kun mäkin löysin niitä viimeksi.
- Millä tästä pääsee eroon? tyttö valitti.
- Jumppaamalla ja venyttelemällä, tai sitten sillä millä se tulikin. Haluatko sä kävellä Nikillä?
- Joko sillä voi ratsastaa? Siiri ilahtui.
- Mä luulen että voisi alkaa, käyntiä kyllä vaan. Mä olen jo talutellut sitä pari päivää.

Punttasin muitta mutkitta Siirin Nikin selkään loimen päälle laitettuani sille suitset päähän ja vasta sitten kun he olivat sohjoisella kentällä pääni alkoi taas toimia. Olisiko minun kannattanut vähän ajatella ennen kuin lykkäsin lapsen melkein kuukauden seisseen hevosen selkään? Olin antanut Dannin ja Alissan istua sen selässä, okei, mutta olin taluttanut sitä ja Niki oli aina osannut olla varovainen vauvojen kanssa. Siiriä se ei tainnut pitää lapsena samoin kuin pikkuisia.
- Mä haluan kanssa, vaati Alissa, mutta hyssytin sen hiljaiseksi, Näin kauhukuvia, miten Niki olisi säikähtävinään sitä ja pomppaisi ties minne.
- Miltä se tuntuu? kysyin Siiriltä kun hän ohitti sen kohdan, missä seisoin tyttöjen kanssa kentän laidalla.
- Jotenkin oudolta, Siiri sanoi miettiväisesti ja pysäytti hevosen.
- Jäykältä?
- Sitäkin… ja jotenkin oudolta.
- Anna mä kokeilen, sanoin päättäväisesti ja nappasin kiinni Nikin suitsista.

Siiri laskeutui selästä ja antoi minulle kypäräni, jota oli lainannut, sitten kiipesin itse aidan päältä selkään. Niki puhahti ja otti pienen hyppyaskeleen kuin olisi riemastunut siitä, että minä olin siellä eikä kukaan jota sen olisi tarvinnut varoa.
- Sä et saa ryskätä, idiootti, sanoin sille ja sivelin sen kaulaa rauhoittavasti. Siitäkös se olisi piitannut. Ei se yrittänyt karata käsistäni, mutta se paremminkin tanssi kuin käveli. Välillä se oli yhtäkkiä poikittain uralla ja minä toisella kyljellä, kun toppaloimen liukas kangas antoi vauhtia minulle.
- Me lopetetaan ratsastaminen kunnes voidaan irrotella kunnolla, ilmoitin Siirille kun tulin toista kertaa heidän kohdalleen ja Niki piffasi.
- Koska se saa sitten irrotella?
- En mä oikein tiedä, mutta en mä uskalla antaa sen laukata itseään hengästyksiin vielä. Mä olen lukenut kauhujuttuja hevosten sydänlihastulehduksista kun niillä on ollut kuumetta ja sitten niitä on alettu treenata liian äkkiä. Mä taidan jatkaa sen kävelyttämistä maasta käsin vielä vähän aikaa, sanoin ja liu’uin alas selästä.

Niin sitten aloin leikkiä Nikin kanssa koirakoulua kuten edellistalvenakin. Valitettavasti täällä oli paljon vähemmän paikkoja mihin viedä iso elukkani, kiersin vain kenttää ja laidunta kyllästymiseen asti, samoin omaa pihatietämme ja sitten päätin, että olkoon. Kai se salaa laukkasi tarhassa kuitenkin jos oli kerran räjähtämäisillään toiminnanpuutteesta. Otin sen liinaan ja ajattelin antaa sen ravata ehkä kymmenisen minuuttia kumpaankin suuntaan, mutta Niki oli itse ihan eri mieltä. Se alkoi riekkua liinan päässä kuin ei olisi ikinä ennen ollut juoksutettavana. Se teki kerrassaan ilmapallomaisia loikkia välittämättä vähääkään rauhoittavista äännähdyksistäni, enkä osannut tehdä muuta kuin yrittää kiskoa liinaa lyhyemmäksi, jotta olisin saanut sen lähemmäksi ja paremmin hallittavaksi. Sitten tunsin käsissäni hennon napsahduksen ja liina valahti veltoksi. Lukko oli hajonnut ja hevonen meni riemukasta pukkilaukkaa kentän ympäri. Minun teki mieli lysähtää maahan, pelkäsin niin, että se kaatuisi minä hetkenä tahansa kuolleena maahan, mutta en pystynyt liikahtamaan edes sen vertaa.

Ehkä viiden minuutin kuluttua Niki hiljensi päätöntä menoaan ja ravasi hetken laiskasti, sitten se siirtyi käyntiin ja käveli minun luokseni. Sen ilme oli, jos ollenkaan pystyin sitä tulkitsemaan, riemastunut. Jos se olisi ollut ihminen se olisi virnistellyt kuin pikkupoika joka oli päässyt hellepäivänä karkaamaan kotiarestista uimarannalle.
- Jos sä tapoit itsesi nyt niin mä en ainakaan itke sun perääsi, nyyhkäisin ja sidoin liinanpään sen kuolainrenkaisiin, odottaen, että se minä hetkenä tahansa saisi sydänkohtauksen ja kuolisi. Kävelytin sitä ainakin puoli tuntia kuunnellen, miten sen hengitys kovin hitaasti tasaantui ja katsellen, miten suonet alkoivat painua taas näkymättömiin karvan alta.

Se ei kuollut, joten uskalsin ruveta taas ratsastamaan. Ensin kevyesti ja leikilläni, mutta pian totesin, että jos Nikin kunto olikin kadonnut sen toipilasaikana sen motivaatio ei ollut hävinnyt mihinkään. Onneksi alue-estevalmennuksista ei ollut vielä kuulunut mitään, ja kun kouluvalmennukseen valitut ilmestyivät nettiin, en löytänyt meitä sieltä edes varasijalta. En voinut ymmärtää miksi, sillä minusta koulukatsastus oli mennyt paljon paremmin. Ehkä minulla oli ollut vääränvärinen paita sinä päivänä, semmoinen joka ei sopinut satulahuovan väriin?

Siiriä ei näkynyt moneen peräkkäiseen päivään sillä viikolla kun hänellä oli toinen ratsastustuntinsa ja mietin jo, oliko hän tipahtanut ja satuttanut itsensä vai oliko jotain muuta sattunut. Ratsastin sitten yhtenä aamuna laitumen viertä Ketojen pihalle ajatellen, että saattaisin nähdä Juhan tai Saaran, vaikka Siiri itse olisikin tietysti koulussa. Piha näytti autiolta ja seisautin Nikin hetkeksi miettien, kävisinkö oikein asiakseni kurkistamassa kasvihuoneeseen, mutta ennen kuin ehdin tehdä päätöstä Juha kurkisti sieltä ulos.
- Moi! Tuutko kahville?
- Ei tätä eläintä taideta laskea teidän keittiöön, naurahdin, mutta ratsastin vähän lähemmäksi. – Mä tulin oikeastaan ihmettelemään, että mikä Siirillä on kun ei sitä oo näkynyt moneen päivään.
- Se on ollut siellä tallilla ja kylässä niiden luokkakavereidensa luona, ja ne tytöt on ollu täällä, Juha sanoi.
- No mutta sehän on hyvä, että sillä lopultakin on ikäistään seuraa, sanoin minä. Olin tietystikin sitä mieltä ihan oikeasti, enkä suostunut tuntemaan itseäni hylätyksi.
- Kai se on, arveli Juha.
- Miten sen tunti meni?
- Enhän mä osaa sanoa. Oli se itse kyllä tyytyväinen.
- Hyvä. Kaipa se jossain vaiheessa ehtii käydä kertomassa mitä kuuluu, sanoin, suoristauduin satulassa ja etsin jalustimet takaisin jalkoihini.
- Mä sanon sille terveisiä.

Meni kuitenkin pari päivää ennen kuin Siiri tanssahteli alas mäkeä ja tuli meille.
- Sori kun mä en ole ehtinyt käydä, hän sanoi vähän hengästyneenä kun avasin oven.
- Eihän sun mikään pakko ole täällä käydä. Tuu sisään, mä laitan ruokaa.
- Mutta mä haluan käydä, nyt on vaan ollut vähän kiire. Nia on ottanut hoitoponin ja sillä oli hoitopäivä eilen ja me oltiin sen mukana tallilla. Ja toissapäivänä meidän piti tietysti käydä ostamassa sille kaikki tavarat, harjat ja semmoset. Nia osti vaaleanpunaiset.
- Pitääkö hoitajien ostaa harjat itse?
- Ei oo pakko mutta Nia halusi. Tai tietysti sillä oli jo harjat, mutta Nia harjaa sen keskiviikkoisin niillä vaaleanpunaisilla, toiset hoitajat käyttää omiaan.
- Mielenkiintoista, mutisin. Oliko joka hevoselle siellä seitsemän eri hoitajaa, joka viikonpäivälle ja oliko joka hoitajalla oma henkilökohtainen harja-arsenaali hoitohevostaan varten? Paikallinen eläinkaupanpitäjä mahtoi kieriskellä rahassa. – Miten sun tunti meni?

Siiri ei kaivannut tarkentavia kysymyksiä vaan alkoi selostaa minuutti minuutilta mitä he olivat tehneet. Hän oli saanut toisen hevosen, Polinan, joka kuulemma oli ollut paljon reippaampi kuin Kainu, paljon enemmän Nikin kaltainen, sanoi Siiri.
- Sitten sun ei varmaan tarvinnut potkia jalkojasi kipeiksi, arvelin.
- Ei niin, kädet tuli kipeiksi kun mä jouduin pidättämään. Mun täytyy saada uudet ratsastushanskat, Siiri nauroi.
- Eikö sulla muka ole?
- Ne meni puhki sormien välistä, voitko sä kuvitella? Ja ensi viikolla meillä on puomeja, ja sitten kahden viikon päästä me hypätään esteitä!

Kuulin hänen äänestään, että se jännitti häntä jo valmiiksi.
- Se on kivaa, vakuutin ja päätin, että sitä pitäisi päästä katsomaan ellen vaan olisi iltavuorossa.
- Se näyttää kauhean kivalta, mutta ellen mä osaa?
- Sitä vartenhan sä siellä käytkin että oppisit.
- Onko tallissa hommia? hän kysyi sitten vaihtaen puheenaihetta.
- Mä ajattelin kohta mennä ratsastamaan, voit sä harjata Nikin jos haluat. Mulla menee hetki vielä tän ruuan kanssa.
- Haluan!
Tyttö pompahti pystyyn ja meni eteiseen pukemaan. Minä pistin tekemäni padan uuniin pienelle lämmölle, se hautuisi siellä valmiiksi sillä aikaa kun ratsastaisin ja hakisin tytöt päiväkodista, ellei Vesku sitten ehtisi sinne ensin.

- Saako Nia ja Heidi joskus tulla käymään täällä kanssa? kysyi Siiri kun vastaanotin häneltä kiiltäväksi harjatun hevosen. Pysähdyin miettimään.
- Saa, sun kanssa, ja jos me ollaan kotona, sanoin sitten. En halunnut, että pihassamme alkaisi juosta enemmän pikkutyttöjä, etenkään kenenkään aikuisen valvomatta. Luotin Siiriin, hänhän oli aluksi kysynyt luvan joka asiaan, eikä vieläkään tehnyt juuri mitään omin päin, mutta minulla ei ollut mitään aihetta olettaa että kaikki lapset olisivat niin nöyriä. Niki oli hyväkäytöksinen ja helppo käsitellä mutta Musti oli joskus aikamoinen pölöpää. Joka tapauksessahan hevoset olivat meidän, eivät mitään yleishyödyllisiä kotieläinpuiston lemmikkejä. En halunnut edes ajatella, että joku hyväuskoinen, hyvää tarkoittava pikku hevostyttö menisi niiden luo tarhaan ja ne saisivat rodeohevoskohtauksen tai syöttäisi vaikka hyvän hyvyyttään niille ranskanleivän tai pari.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.3.15 17:07:38

32.

Vesku lähti viemään Mustikan Hannalle tammikuun puolivälissä. Minulla oli työpäivä, mutta enpä olisi voinut lähteä mukaan muutenkaan. Reissun kestoa ei voinut oikein arvioida, mutta kokemukseni mukaan kaikki matkat, joilla oli hevosia mukana venyivät noin puolet pidemmiksi kuin mitä oli suunniteltu, eikä Dannia ja Alissaa ilkeäisi jättää päiväkotiin niin pitkäksi aikaa. Pakuun ei mahtunut kahta turvaistuinta ja sillä hyvä. Viimeinen ja paras syy oli, etten halunnut Nikin seisovan ypöyksin tarhassa kellon ympäri. Kyllähän Musti oli käynyt kisareissuilla omin päin eikä Niki ollut saanut paniikkikohtauksia yksinään, mutta halusin ennemmin olla kotona ja pitää sitä silmällä ainakin näin ensimmäisenä iltana.

- Sä olet epäilyttävän hyvällä tuulella, syytin Veskua lähtöä edeltävänä iltana.
- Miten niin? hän virnisteli.
- Onko nyt ihan salettiin niin, että sä olet vain innoissasi kun Musti pääsee hevosten korkeakouluun etkä siitä kun tapaat Hannan?
- Tietysti, hölmö lapsi, hän sanoi ja antoi minulle pikaisen suukon.
- Okei, sanon teeskennellen epäilevää, mitä en kyllä oikeasti ollut, tai en ainakaan kovin paljon.

Sain puolen päivän aikaan töihin tekstiviestin häneltä ja oletin siinä lukevan, että hän oli onnellisesti perillä. Kaikkea vielä: ”mä pääsen nyt vasta lähtemään, taitaa mennä myöhään illalla”. Kyllä varmaan menisi! En voinut käsittää mitä hän oli touhunnut koko aamun ja tulin melko huonolle tuulelle. Ratsastaa en tänään voisi. Keli ei vaan antanut myöten; kenttä oli yhtä röpelöistä jäätikköä, jolla Niki ei suostunut liikkumaan, eikä laitumellakaan ollut lunta. Huomenna laittaisin Nikin autoon ja ajaisin sen Siirin ratsastuskoululle: olin soittanut ja kysynyt ja saanut luvan vuokrata maneesia kunhan tulisin ennen tunteja. Se onnistuisi hyvin ennen kuin minun pitäisi lähteä iltavuoroon, kunhan vaan Vesku toisi auton takaisin tänään eikä päättäisi jäädä Hankoon yöksi. Sitä hän ei varmaankaan uskaltaisi tehdä?

Niki seisoi tarhan portilla kun tulin kotiin tyttöjen kanssa ja hirnui kovaan ääneen, ilahtuneena, meidät nähdessään. Minun oli pakko käydä rapsuttamassa sitä vähän ennen kuin menimme sisään ja se tunki päätään kainalooni hellyydenkipeänä.
- Koita nyt kestää vielä vähän aikaa, mun täytyy ruokkia noi kaksijalkaiset huollettavat ensin, selitin sille ja kiskoin sitä korvista.

Siinä meni melkein tunti ja sitten Alissa ei olisi halunnut tulla talliin. Lahjoin sen ottamalla mukaan paketillisen keksejä ja pari pillimehua, jotka tarjoiltaisiin tallin tyhjässä karsinassa ja tyttöjen asetuttua sinne hain Nikin sisään. Nyt vasta huomasin, että Vesku oli aamulla jättänyt sitomatta kiinni riimunnarun, jolla portin salpaus varmistettiin. Sen haka oli niin idioottimallia, että hevonen saattoi varsin hyvin onnistua nostamaan sen pois paikaltaan ja työntämään portin auki, joskaan kumpikaan ei ollut vielä toistaiseksi keksinyt tehdä niin. Olipa onni, ettei Niki tänään ikävystyneenä ollut ruvennut harjoittamaan sellaista huuliakrobatiaa! Vesku saisi kyllä kuulla kunniansa.

Muuta aktiviteettia kun ei ollut tänään tarjolla niin harjasin Nikin hitaasti ja huolellisesti ja sain siihen kulumaan melkein tunnin. Tytötkin tahtoivat tulla auttamaan ja sutivat sen jalkoja. Niki taivutti päätään ja katsoi niitä näyttäen siltä kuin hymyilisi hyväntuulisesti. Se ei ehkä muuten ollut kaikissa oloissa luotettavuuden ruumiillistuma, mutta lapsia se ei talloisi vaikka tapahtuisi mitä, siitä olin varma.

Putsasin karsinat, Vesku oli jättänyt nekin aamulla sikseen ja mietin taas että mihin hittoon hän oli sitten aamupäivän tuhlannut. Pesin Nikin ruoka- ja juomakupit ja sitten hain sille puoli annosta heinää ja päästin sen karsinaan. Kävisin antamassa loput sekä kaurat myöhemmin illalla kun tytöt olisivat menneet nukkumaan, sillä tavoin sille ei tulisi niin pitkä yö. Radion, jonka olimme tuoneet uudenvuodenaattona talliin siinä toivossa että se vähän peittäisi mahdollista pauketta, jätin auki. Eihän se Mustia korvaisi mutta kai siitä olisi vähän seuraa?

Veskua ei kuulunut siihen mennessä kun olin saanut tytöt nukkumaan yhdeksältä, eikä vielä puoli kymmeneltäkään. Paitsi että olin vähän kiukkuinen aloin olla levoton. Jospa tiet olivat liukkaat siellä päin ja hänelle oli sattunut jotain? Minun oli pakko soittaa.
- Mä olen ihan kohta lähdössä täältä, sanoi Vesku hyväntuulisesti. – Onko kaikki okei?
- On, paitsi että mä aloin jo olla varma että sä olet ajanut kolarin. Miten sä noin kauan viivyt?
- Me suunniteltiin Mustin kevään kisakalenteria. Aika meni ihan huomaamatta. Mutta joo, mä lähden nyt tulemaan. Puoltoista tuntia.
- Aja varovasti, sanoin.

Kävin ruokkimassa Nikin ja sammutin tallista valot, mutta jätin radion päälle. Se katsoi minua vähän oudoksuen ja huomasin, ettei se ollut vielä ehtinyt syödä kaikkia heiniä, mitkä olin sille aiemmin antanut. Toivoin että sen mielestä oli vain tylsää aterioida yksin sen sijaan että se olisi tulossa kipeäksi taas. Puolivälissä mäkeä ylös talolle muistin, etten ollut lukinnut tallia. Pysähdyin miettimään menisinkö vielä sinne käymään vai en, mutta päätin kaiken varalta kääntyä takaisin hoitamaan asian. Polku oli samanlaista jäätikköä kuin kenttäkin, ja kun käännyin, irtosi toisesta tallikengästäni liukueste. Jalkani luiskahti alta pois ja sitten laskin jo liukua kohden tallin seinää. Kuulin, miten Niki liikahti sisällä säikähtäen äkkinäisiä ääniä, jotka sain aikaan, ja kirosin ääneen, jotta se kuulisi, että minä se vain olin. Takapuoleni tuntui siltä, että siitä oli tullut jauhelihaa.

Kapusin varovasti toisella jalalla luistellen uudemman kerran ylös ja poimin matkalta repaleisen kumiesineen, joka vähän aikaa oli ansiokkaasti pitänyt minua pystyssä. Se oli hajonnut korjaamattomaan kuntoon ja tungin sen jupisten taskuun. Terassilla oli kyllä säkillinen soraa, jota sitten heittelin lapiokaupalla talon edustalle ja mäkeen, mutta jonain lähipäivänä sille kuitenkin kävisi samoin kuin vanhoillekin: aurinko paistaisi, jää pehmenisi ja sorajyvät uppoaisivat sinne. Kun pakastaisi seuraavan kerran uusi luistinrata olisi valmis.

Onnuin sisään hieroen varovasti pakaraani ja jupisten edelleen kirouksia. Se oli sattunut, eikä minun tehnyt mieli istua, joten heittäydyin sohvalle. Odottaisin siinä Veskun tuloa, mikä toivottavasti tapahtuisi pian, ja kääntelin odotellessani televisiota kanavalta toiselle löytämättä mitään katsottavaa.

Tuijotin urheilu-uutisia kunnes kuvittelin kuulevani auton äänen ja ponkaisin pystyyn, mutta en sitten viitsinyt mennä edes ikkunaan asti. Ei hän mitenkään voisi vielä olla täällä. Kävelin sen sijaan kirjahyllylle etsimään jotain luettavaa ja käteni osui Alin päiväkirjaan. Olin ihan unohtanut sen! Ehkä nyt löytäisin jotain äidistä, jos Ali nyt oli hänestä mitään kirjoittanut. Yritin kyllä väittää itselleni, ettei minua kiinnostanutkaan Alissa-tempun jälkeen, mutta kyllä minua kiinnosti, vaikka hän olikin omituinen, vinksahtanut naisihminen. Vai juuri siksikö?

Ali kuitenkin kirjoitti vain Stumpista. Olinhan jo lukenut miten tämä oli ruvennut vokottelemaan häntä ja siihen olin viimeksi tympääntynyt ja lopettanut lukemisen. Nyt vasta kiusaannuinkin kun katsoin eteenpäin ja tajusin Alin puolestaan ihastuneen myös. Mitä ne oikein olivat kehitelleet, jotain kolmiodraamaa, salasuhdetta Ilsen selän takana? Ali kirjoitti kuitenkin kauniisti ja liikutuin hänen epätoivoisista raapustuksistaan. Välillä hän kuvaili Stumpin ihanuutta ja välillä haukkui tätä nilviäiseksi ja epärehelliseksi petturiksi, ja sitten suomi itseään samoin sanoin, kun he olivat tavanneet jossain salaa.

En oikein tiennyt mitä ajatella. Oli shokeeraavaa lukea tuommoista ihmisestä, jota olin aina pitänyt reiluna ja rehtinä, mutta toisaalta saatoin hyvin ymmärtää mitä Alin päässä oli liikkunut, sillä hän osasi kuvailla asioita hyvin. Jotenkin juttu osui omaankin elämääni aika hyvin, vaikka minä en ollutkaan mennyt yhtä pitkälle kuin Ali ja Stumppi reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Siksi en kai nyt malttanutkaan lopettaa lukemista, ennen kuin kuulin ihan varmasti pakun moottorin yskähdyksen pihalta. Silloin kierähdin nopeasti sohvalta, ähkäisin kivusta, kun takapuoleni osui sohvan reunaan ja vein kirjan takaisin kirjahyllyyn. Aioin kipittää Veskua vastaan ja julistaa järisyttävän uutisen, mutta muistin ajoissa, etten halunnut paljastaa hänelle lukevani Alin päiväkirjaa. Joutuisin kiehumaan ihan yksin tuon salaisuuden kanssa.

- Sä olet kuin aaveen nähnyt, Vesku sanoi riisuessaan takkiaan eteisessä.
- Mitäs pidät mua täällä odottamassa yömyöhään? tiuskaisin, mutta halasin häntä silti.
- Sori. Mun piti käyttää autoa aamulla huollossa ennen kuin pääsin starttaamaan. Siinä alkoi palaa merkillisiä varoitusvaloja.
- No pääasia ettet jäänyt yöksi. Mä tarvitsen sitä aamulla.
- Mihin? Vesku halusi tietää ja kiskoin hänet sohvalle, jotta pääsin mukavasti hänen kainaloonsa.
- Mä menen Nikin kanssa maneesille, meidän kenttä on ihan käyttökelvottomassa kunnossa. Jos mä nyt pystyn ratsastamaan, irvistin istuutuessani.
- Mikset pystyisi?
- Liukastuin mäessä. Peffa on kuin hakattu pihvi.
- Ainahan sä voit mennä kevyessä istunnassa, Vesku sanoi huolettomasti.
- En voi, Niki luulee että me ollaan esteradalla enkä mä saa pideltyä sitä. Mitäs Hanna?

Vesku alkoi selittää mitä kaikkea Hanna aikoi opettaa Mustille ja mihin se sitten pitäisi keväämmällä viedä näytille. Kaikki viisivuotiaiden kisat ainakin olivat ohjelmassa.
- Mä taidan pyytää Kimiä hyppäämään sillä muutamissa kilpailuissa.
- Miksi ihmeessä? Osaathan sä hypätä.
- En kovin kummosesti. Kimi on sentään esteratsastaja, Mustille on paljon reilumpaa jos sillä on hyvä ratsastaja kisoissa.
- Mutta sä ratsastat itse koulukisoissa?
- Joo, niin olisi tarkoitus. Mä menen pari kertaa käymään Hangossa nyt sillä aikaa kun Musti on siellä, niin että Hanna saa treenata meitä yhdessä.
- Ai niinkö, sanoin minä ja katsoin häntä pitkään. Siitähän Villen ja Hannankin juttu… ei, taisin olla vähän yliherkkä nyt luettuani Alin ja Stumpin nuoruudenerheistä.

- Mitä Hannalle kuuluu, kysyin sitten ja asetuin takaisin mukavaan asentooni.
- Pari uutta hevosta, ei sen kummempaa.
- Ei kun mä tarkotin tietenkin sen rouvaselämään. Onko se edelleen ihanasti rakastunut? Missä ne muuten asuu? Muuttiko Kaitsu tallin naapuriin vai suostuiko Hanna muuttamaan siitä pois? Ei kai sentään?
- Ei ne asu yhdessä.
- Siis mitä? Minun piti taas nousta kipeälle kankulleni ja katsoa Veskua.
- Ne ei muuttaneet yhteen, kummallakin on oma kotinsa edelleen.
- Mikä hemmetin avioliitto se semmonen on?
- Kai ne käy yökylässä, ja onhan se kai kätevää jos on kaksi asuntoa, jos on kerran varaa pitää.
- Omituisia noi ökyrikkaat, sanoin ja painoin pääni Veskun syliin. Minä en enää voinut kuvitella semmoista elämää, että olisin asunut ja nukkunut jossain muualla kuin hänen kanssaan, ja sanoin sen ääneenkin.

Vesku taisi ajatella suunnilleen samoin, sillä hän silitteli hiuksiani hellästi.
- Onneksi me ei olla niin rikkaita, vai mitä?
- Voitais me pikkusen rikkaampia olla mutta en mä haluaisi olla niin rikas että kummallakin pitäisi olla oma asunto. Mennäänkö sänkyyn?
- Sait ylipuhuttua, Vesku sanoi ja kiskoi minut syliinsä.
- Oi, aiotko sä kantaa mut yläkertaan? kysyin ihastuneena.
- Jos sä haluat.
- Niin kuin suuren intohimon vallassa, niin kuin elokuvissa?
- Ehdottomasti.
Otin häntä niskan takaa kiinni ja suutelin häntä suulle. En enää ollut kiukkuinen hänen viipymisestään, syyhän oli hyvä, ainoastaan helpottunut siitä että hän oli palannut.

Niki oli onneksi syönyt aamuun mennessä kaikki heinänsä, mutta se oli vähän huolestuneen näköinen ja hirnui ponnekkaasti kun menin talliin.
- Yksinäinen lapsi parka, sanoin ja rapsutin sitä korvasta. – Tuletkohan sä ihan höperöksi kuukaudessa?
Olin päättänyt jättää maneesikeikan väliin ja kävin vain kävelyllä Nikin kanssa pihatiellä. Sekin oli liukas, muttei niin liukas kuin kenttä, ja käveleminenkin sattui vähän, muttei niin pahasti kuin istuminen. Olin aamulla ihaillut takapuoltani peilistä ja siinä oli syvänsininen mustelma. Miksi sainkaan niitä niin helposti?

Jätin sen haikein mielin tarhaan ja sidoin narun huolellisesti. Sille tulisi pitkä ilta siellä yksin kun me olisimme molemmat töissä, mutta asiaa ei vaan voinut auttaa. Ei se tallissakaan voisi koko päivää seistä.
- Olit jättänyt narun sitomatta porttiin eilen, sanoin Veskulle vihaisesti kun menin sisään. En ollut muistanut eilen marmattaa siitä asiasta ja nyt sanoin vähän turhankin kipakasti kun minulla oli paha mieli yksinäisen hevoseni takia.
- En kai, hän kysyi ihmeissään. – En mä ainakaan muista…
- No jos sä muistaisit niin olisit kai muistanut sitoakin sen?
- Niin, niin kai…
- Äh, miten se oikeen pärjää siellä yhdeksään, puuskahdin sitten ja menin katsomaan vierashuoneen ikkunasta tarhalle.
- Miksei se pärjäisi?

En vaivautunut vastaamaan. Kysymys oli typerä. Mitä vaan voisi sattua, se voisi vaikka yksin ikävissään juosta itsensä hikeen ja vilustua, tai liukastua ja kaatua jalkansa katki. Lopulta en enää kestänyt omaa mielikuvitustani vaan soitin naapuriin, Saaralle. Minulla oli hänenkin puhelinnumeronsa nykyään.
- Saisiko Siiri käydä illalla katsomassa että Nikillä on kaikki kunnossa, kun me ollaan molemmat iltavuorossa? kysyin nöyrästi. Ei ollut omavaraisen hevostilan kriteerien mukaista pyytää apua naapurin yksitoistavuotiaalta.
- Tietysti saa, mä sanon sille, Saara sanoi iloisesti.
- Musti lähti koulutukseen ja mä pelkään että se on yksinäinen, selitin, vaikkei minun ehkä olisi tarvinnut.
- Mä sanon.

Ajoin työvuoron jälkeen kotiin päiväkodista kuin parempikin Räikkönen ja paimensin tytöt ulos autosta nopeasti ja tehokkaasti.
- Nyt mennään pelastamaan Niki sisään, ilmoitin niille ja sipsutin tallille. Tarhan portilla ei näkynyt mitään, vaikka olin olettanut sen jo steppaavan siinä, olihan sen täytynyt kuulla auton ääni. Sydämeni kohdalla alkoi tuntua jotain tyhjää, nytkö sille oli jo sattunut jotain? Ei kai se ollut hypännyt aidan yli ja karannut? Olisiko se voinut saada näillä liukkailla niin hyvän vauhdin ja ponnistuspaikan, vai makasiko se siellä niska ja raajat katki?

Ennen kuin ehdin kasvattaa ihan täydellistä paniikkia kuulin tallista vaativan hirnahduksen ja lujan kolauksen.
- Luoja, täälläkö sä olet? huokaisin. Olisihan minun pitänyt kai tajuta, että Siiri oli ottanut sen sisään kun tallissa kerran oli valotkin. Siunattu tyttö. Hän oli jopa kirjoittanut satulahuoneen oveen lapun minulle: ”Mä otin Nikin sisään kun oli jo pimeää ja annoin sille vähän heinää t: Siiri”. Niki oli syönyt heinänsä, mutta oli onnellisen näköinen kun avasin karsinan oven ja seurustelin sen kanssa vähän aikaa. Danni tuli myös halailemaan sen etujalkaa, mutta Alissa halusi jo sisään valittaen kylmää ja nälkää. Minun ei auttanut muu kuin avata radio ja jättää hevonen sinne taas pienen heinäannoksen kanssa.
- Kyllä se tottuu, Vesku sanoi kun kävin iltamyöhällä vielä uudelleen tallissa harjaamassa sen toistamiseen ja seurustelemassa ja palasin mörkkinä.

Niki ei kuitenkaan oikein ruvennut viihtymään yksinään. Erakkohan se oli luonnostaan, Musti oli ainoa hevonen, jonka kanssa se oli ystävystynyt, mutta ennen sitä se oli kuitenkin ollut isolla tallilla, missä se oli koko ajan nähnyt toisia hevosia. Täällä sillä ei nyt ollut elävää sielua kumppaninaan päivisin, ellei minulla sattunut olemaan vapaapäivää, ja niin paljon kun sitä rakastinkin en kuitenkaan nähnyt seuranpitoa hevoselle järjellisenä ajanvietteenä itselleni.
- Se on potkinut reiän seinään, ilmoitti Vesku paria päivää myöhemmin.
- Se alkaa potkia seiniä aina kun kuulee, että joku lähestyy, ihan kuin se hoputtaisi että äkkiä tänne, sanoin apeana.
- Se hajottaa itsensä pian.
- Se tarvitsee seuraa.
- Lainataan jostain lammas, Vesku ehdotti, mihin minä vastasin nauramalla kalseasti. Sen kummempaa vastausta en keksinyt siihenkään, kun hän sanoi lähtevänsä jo seuraavana vapaapäivänään käymään Hangossa, katsomaan miten Musti edistyi ja saamaan itsekin vähän valmennusta. Mitäpä siihen olisi voinut sanoa?


33.

Danni ja Alissa pääsivät Veskun mukaan Hankoon. Olin hiukan edesauttanut idean syntymistä sanomalla, että Leena varmaan mielellään näkisi niitä pitkästä aikaa ja pitäisi niille seuraa sillä aikaa kun Vesku kävisi ratsastamassa ja olin ylpeä itsestäni. Aluksi olin nimittäin ajatellut paiskia ovia ja murjottaa ja soittaa Jinnalle ja Miilalle ja Ilselle säälitellen itseäni suureen ääneen Veskun kuullen. Siihen en kuitenkaan ilennyt ruveta, eihän kyse ollut kuin yhdestä vaivaisesta päivästä ja samanlaisia päiviä oli takana jo vaikka kuinka monta. Ainoa ero oli siinä, oliko Vesku poissa työn takia vai huvin.

Kai Veskulla oli vähän huono omatunto, tai sitten hän vakuuttavasti esitti, että tyttöjen mukaan ottaminen oli hänenkin mielestään loistava ajatus.
- Tule säkin, hän ehdotti, kun he aamulla tekivät lähtöä.
- Kiitos mutta en mä raaski jättää Nikiä koko päiväksi yksin, huokaisin. Minullakin olisi sopivasti ollut vapaapäivä, mutta vaikka olisi ollut periaatteessa kiva nähdä Leenaa ja käydä katsomassa miten korkeaa koulua Hanna oli Mustille ehtinyt vajaassa viikossa opettaa, en aikonut hylätä hevostani puoleksi vuorokaudeksi.

Mersu ajoi pois pihasta ja lapset vilkuttivat minulle, kun lähdin takaisin talliin. Olin käynyt jo ruokkimassa Nikin ja nyt siivoaisin karsinan ja seurustelisin vähän sen kanssa, ennen kuin veisin sen ulos. En keksisi järjellistä puuhaa sille koko päiväksi, mutta yrittäisin ainakin pörrätä sen näkyvillä niin paljon kuin tarkenisin. Olisikohan siitä lampaasta oikeasti jotain iloa? Ja jos olisi niin mistä semmoisen saisi? Tiesin että lähellä oli alpakkatila, mutta lampaista en ollut kuullut.

Askeleeni narskuivat jäällä ja hiekalla ja kun lähestyin tallia Niki hirnui kuin henkensä hädässä ja kuulin monta voimakasta potkua.
- Lopeta, karjaisin sille mutta en voinut olla vihainen kun se tuijotti minua helpottuneen näköisenä karsinastaan, korvat sojottaen minua kohden. Se päästeli enkelimäistä hörinää kuin olisin ollut ihaninta mitä se oli ikinä nähnyt. Kun hain kottikärryt ja aioin ruveta putsaamaan karsinaa totesin, että uudet laudat, jotka Vesku oli naulannut sen aiemmin hajottamien tilalle repsottivat nyt puoliksi irtonaisina. Musti olisi poissa yli kolme viikkoa vielä, ja sen sijaan, että Niki olisi näyttänyt sopeutuvan tilanteeseen se muuttui vain hullummaksi.

Jätin siivoamisen sikseen, istuin karsinan oven suuhun ja kaivoin puhelimen povitaskustani.
- Moi! sanoi Oona pirteästi kahden tyyttäyksen jälkeen.
- Mulla on katastrofi käsissä, sanoin.
- No kerro tätille.
- Älä sano tätille, se on puistattavaa. Sano tädille.
- Ei kuulosta kummoselta katastrofilta jos sulla on aikaa rätkyttää sanojen taivutuksesta.
- On se kummonen katastrofi. Ei sulla olisi yhtään joutohevosta lainata kolmeksi tai neljäksi viikoksi? Vesku vei Mustin Hankoon ja Niki kiipeilee seinille, tai hajottaa ne paremminkin.
- Jaa… Oona kuulosti aprikoivalta.
- Mä voin liikuttaa kyllä ja vaikka esitellä ostajille, tai ihan mitä vaan. Tai tiedätkö oisko koululla ketään? Vai kysyisinkö mä Ilseltä Mansikkaa?
- Odotas nyt kun mä mietin.

Kuuntelin vähän aikaa hiljaisuutta ja sitten Oona jatkoi epäröiden:
- Ei mulla taida…
- Äh, sanoin harmistuneena. – Ehkä Ilse kaipaa lomaa.
- …olla muuta kuin se poni, Oona lopetti lauseensa.
- Mikä poni? Sekö karamelli?
- Se.
- Sä et ole saanut sitä vieläkään kaupaksi?
- No kun en mä voi sitä millekään kauhukakaroille myydä. Täällä se on eikä tee mitään muuta kuin syö. Hae pois.
- Voi jessus. Käykö niin kuin heti?
- Sen kun, Oona nauroi.
- Mä olen siellä tunnissa.

Vein Nikin tarhaan ja hain sisältä pakun avaimet, eikä tosiasiassa ollut mennyt tuntiakaan kun ajoin Oonan tallin pihaan. Istuin hetken autossa ja katselin ympärilleni tuntien hienoista ikävää tänne. Miten kauheasti aikaa täällä olikaan tullut vietettyä! Hyvää aikaa, etenkin sen jälkeen kun ratsastustunneilla käyminen oli vaihtunut oman hevosen hoitamiseksi. Erotin Mansikan tarhasta, se oli näköjään saanut tarhakaverikseen Kimin Bronskin. Villen Dulla seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään kulmatarhassa, kuten oli aina tehnyt Rassakin ennen sitä. Villen hevosia ei päästetty lähietäisyydelle muiden kanssa. Se hömppä, tuhahdin ja hyppäsin ulos.

Oona oli omassa tallissaan putsaamassa karsinoita ja pieni harmaa ponitamma oli myös sisällä. Sillä oli päällään mitä pienin ja suloisin punainen fleeceloimi ja se katseli kirkkain silmin mustan otsatukan alta ylöspäin, kun kurkistin sen karsinaan.
- Kai mä saan sille ulkoloimen lainaksi? kysyin.
- Totta hitossa, kenelle sä luulet mun voivan sitä käyttää? Sen tavarat on Ikean kassissa satulahuoneessa, vie kaikki. Oona heitti talikon käsistään ja avasi satulahuoneen oven. – Pistä silmät kiinni, hän sanoi.

Ihmettelin miksi, mutta tottelin.
- Tadaa, voit avata.
Oona piteli käsissään pienintä satulaa, minkä koskaan olin nähnyt, ja se oli vaaleanpunainen. Haukoin henkeäni ihan kirjaimellisesti.
- Tehdäänkö tommosia?
- Näköjään, Oonakin nauroi. – Mun kaveri löysi tän netistä, huutokaupasta. Ilmeisesti on ihmisiä, jotka luulee että ponit on leluja.
- Oletko sä sitten saanut ketään ratsastamaan sillä? Vai mitä se on tehnyt koko syksyn? Ja mitä se syö?
- On sillä ostajaehdokkaita ollut selässä, mutta en mä ole mistään löytänyt mitään pientä ja taitavaa ratsastajaa niin, että tietäisin mitä se oikein osaa. Ei se ole kyllä ketään tiputtanut. Ja se ei syö paljon mitään.
- Kauraa?
- Puoli kourallista. Sen verran pellavaa että kivennäiset menee mukana. Kolme kiloa heinää.
- Meillä on paali tarhassa.
- Meinaatko sä pistää sen Nikin kanssa samaan tarhaan?
- En mä vielä tiedä, se voi olla kentälläkin kyllä. Pääasia että Niki näkee, ettei se ole yksin, ja että sillä on seuraa tallissa öisin.
- Jos Niki potkii sen risaksi niin sitten saat kyllä maksaa siitä kauppahinnan, Oona varoitti.
- Kuulostaa reilulta, sanoin minä. Jestas, juuri nyt olisin harkinnut jopa ponin ostamista – en ehkä tämän mutta jonkin ruunaponin – ellen olisi saanut mistään mitään nelijalkaista lainaksi.

- Sä olet tosi ystävä, sanoin Oonalle kun olin vienyt ponin kassin ja satulan autoon ja olimme lastanneet sen itsensäkin pakuun. Toivoin totisesti, ettei se alkaisi keksiä mitään omaa kivaa siellä matkalla, paikat olivat sille suuria, melkeinpä kuin karsinat, ja takapuomi oli kaukana sen taka- ja yläpuolella. Edessä sentään oli vanerilevyä sen verran, ettei se voisi saada päähänsä kävellä etupuomin alitse.
- Toki, Oona hymyili. – Mä lasken ihan pikkuisen sen varaan että sä et ehkä raaski palauttaa sitä.
- Voi, kyllä mä raaskin. Heti kun Musti tulee kotiin niin tamma poistuu taloudesta. Ei meillä ole hormoninpitäviä aitauksia, huokaisin.
- Niin joo. No, onnea matkaan, soittele miten menee, Oona sanoi.
- Kyllä mä raportoin, lupasin.

Wicca matkusti suunnilleen hievahtamatta koko matkan, tai sitten se vaan oli niin pieni ja kevyt ettei sen liikkumista tuntenut ohjaamoon asti. Vasta kun ajoin kotipihaan tunsin ja kuulin ensimmäisen kolahduksen. Kun avasin auton sivuoven ja kurkistin sisään, poninpentele katsoi minua eri lokosesta kuin mihin olimme sen Oonan kanssa sitoneet.
- Perhanan pikku neiti houdini, äännähdin ällistyneenä. Riimunnaru roikkui sen jaloissa, vaikka olin takuulla nähnyt Oonan sitovan sen kunnolla kiinni. Kurkotin ottamaan sen ja sidoin sivupuomiin, jottei se hyppäisi syliini kun avaisin takaovet ja laskisin lastaussillan. Siinä ajassa se ei sentään ehtinyt näpertää solmua auki vaan saatoin taluttaa sen ulos asiallisesti ja hyvässä järjestyksessä. Niki oli nähnyt ja kuullut auton tulemisen ja hirnui kurkkuaan käheäksi tarhan portilla ja nyt päätti Wiccakin vastata sille. Sen ääni oli yllättävän hento ja vuohimainen.

En voinut viedä ponia ulos kentälle pelkässä fleeceloimessa vaan talutin sen talliin, Mustin karsinaan, siksi aikaa kun hakisin sen tavarat. Niki tanssi tarhassa silmät seisoen päässä, kuin ei olisi uskonut nähneensä taas jonkin hevosen kaltaisen, joten hain sitten senkin sisään. Katselkoot toisiaan nyt hetken karsinoiden väliseinän yli ja tutustukoot vähän. Kuulin muutamia äkäisiä vinkaisuja kun palasin raahaten kassia ja sitä lelun näköistä vaaleanpunaista satulaa, mutta eivät ne ainakaan yrittäneet potkia väliseinää nurin.

Wicca oli jumalaisen suloinen pieni otus. Sen selkä oli melkein vyötäröni korkeudella ja sillä oli pullea, pyöreä harmaa vatsa ja sirot tummemman harmaat jalat. Jouhet olivat melkein mustat ja kun nostin pitkää otsatukkaa löysin ilkikuriset mustat silmät ja vitivalkoisen tähtikuvion. Se antoi minun tutkia ja katsella itseään kaikessa rauhassa ja tuntui nauttivan, kun silittelin sitä. Tosin sen huomio oli pääasiassa kiinnittynyt Nikiin, joka kurkki väliseinän yli kuin yrittäen päättää mikä tuo pieni lelu oli.
- Te saatte jäädä tänne nyt vähäksi aikaa, päätin ja riisuin molemmilta loimet pois. Ehkä rauhallinen heinävälipala saisi Wiccan kotiutumaan ja Nikin jälleen vakuuttumaan siitä, ettei se ollut ainoa kavioeläin maailmassa. Keräsin vaan aamulla irronneet laudat pois sen karsinasta ja jätin ne keskenään radion soittaessa hiljalleen jotain vanhaa hittiä. En suonut ajatustakaan sille, mitä Vesku mahdollisesti sanoisi tempauksestani. Itsepä oli päättänyt viedä Mustin pois ja jättää Nikin räytymään yksinäisyyttään. Minun velvollisuuteni oli pitää hevoseni järjissään.

Touhuilin lähes koko päivän tallilla. Ratsastin Nikillä, sillä kenttä oli vaihteeksi aika hyvässä kunnossa. Leikin Wiccan kanssa, tai siis kokeilin miten se reagoi muutamiin koirakoulutemppuihin joita Nikin kanssa tein silloin kun en jostain syystä halunnut tai voinut ratsastaa. Se toimi yllättävän hyvin, tosin kai kaikki hevoset aika automaattisesti osasivat väistää painetta ja tajusivat olla kävelemättä yli. Juoksutin sitä lopuksi ja se sujui hienosti. Sillä tavoin Oona varmaankin oli sitä enimmäkseen liikuttanut.

Illalla Siiri tuli käymään ja kertomaan puomitunnistaan ja hänen silmänsä olivat melkein tipahtaa päästä kun hän näki Wiccan.
- Miten ihana, onko mitään noin ihanaa olemassakaan?
- Se ei ole meidän, eikä se jää tänne, että älä rakastu siihen, varoitin.
- Kenen se sitten on?
- Yhden tutun myyntiponi. Mä vaan lainasin sitä Nikin seuraksi siksi aikaa kun Musti on poissa.
- Saanhan mä hoitaa sitä, jooko?
- Mikset saisi? Mutta me ei kyllä taideta voida ratsastaa sillä, kumpikaan. Se on vaan niin kauhean hentotekoinen, että sen selkä kyllä tulee kipeäksi, arvelin.
- Sääli, sanoi Siiri kaihoisasti ja suki sormillaan ponin otsatukkaa. Olin samaa mieltä.

Juorusimme ja juttelimme vaikka kuinka kauan Wiccan karsinassa. Niki nuokkui tyytyväisyyden perikuvana omassaan eikä ollut vähääkään mustasukkainen. Päinvastoin se torkkui, ihan kuin sen olisi pitänyt yksinäisyyttään valvoa siitä asti kun oli jäänyt yksin. Nyt sen maailma oli taas raiteillaan ja se saattoi nukkua.
- Pitäisköhän ruokkia ne että ne pääsee nukkumaankin joskus, huomasin. Siiri livahti sillä puheella hakemaan heiniä ja minä kauroja.

Vesku ja tytöt ajoivat pihaan autosaattueessa, kun olimme tulossa ulos tallista.
- Hitsi, onko toi isin auto, säikähti Siiri. – Mä saatan saada satikutia jos se on joutunut lähtemään hakemaan mua. Mun piti vaan käydä äkkiä.
- Se varmaan ymmärtää jos me näytetään Wicca sille, lohdutin.
- Niin, sen on pakko olla maailman söpöin senkin mielestä.

Molemmat autot pysähtyivät ja Juha ja Vesku ja tytöt purkautuivat niistä. Siiri ja minä odotimme, luulen että meillä molemmilla oli vähän samanlainen olo, hypähtelevä ja malttamaton halu saada esitellä uusi asukkaamme heille.
- Isi, tuu äkkiä! Siiri vinkaisi kun he viivyttelivät ja lähestyivät tallia maleksien ja jutellen.
- Sun piti olla kotona jo aikoja sitten, Juha sanoi ankarasti.
- Mä ihan unohdin, sori! Mutta tuu nyt katsomaan! Siiri tarttui Juhaa kädestä ja kiskoi tämän sisään talliin.
- Hopi hopi, sanoin Veskulle, enkä voinut pidättää hymyä. Otin Alissan hänen sylistään ja laskin lattialle. Se näytti siltä kuin olisi juuri herännyt, niin kuin Dannikin, ja niin ne todennäköisesti olivatkin.
- Mitä sä olet keksinyt? Onko Niki kunnossa? Vesku kysyi kun työnsin häntäkin peremmälle.
- On kunnossa, on nyt. Mä hommasin sille seuraneidin ja se on oikein hyvässä kunnossa nyt!

Vesku meni Juhan ja Siirin viereen, näki Wiccan ja kääntyi sitten katsomaan minua. Hän näytti vihaiselta.
- Jessi, mitä hittoa sä olet menny tekemään? Mehän sovittiin ettei tänne tuu yhtään ylimääräistä elukkaa! Ei tytöt tarvitse vielä ponia!
- Ei se tytöille ole vaan Nikille, hölmö, sanoin kun suuttumus leimahti minussa.
- Tänkö takia sä et halunnut lähteä mukaan tänään? Että saisit salakuljetettua ponin tänne?
- Älä sä tee olettamuksia mun syistäni, sähähdin. Mitä hän nyt oikein mesosi? Ei hän nyt noin typerä voinut olla.
- Eikö toi ole se Oonan poni? Tamma vielä kaiken lisäksi.

Minun teki mieli potkaista Veskua, mutta en kehdannut ruveta niin radikaaleihin tekoihin Siirin ja Juhan nähden, enkä tyttöjen, tietenkään.
- Itse sä halusit viedä Mustin Hannalle. Mun piti keksiä jotain ennen kuin Niki hajottaa tallin ja itsensä, lausuin arvokkaasti, hiljaisella, purevalla äänellä.
- Mutta me sovittiin…
- En mä ole sitä ostanut, se saa mennä takasin Oonalle heti kun sä suvaitset tuoda oman hevosesi takaisin kotiin, tiuskaisin.

Vesku hiljeni ja katsoi uudestaan karsinan seinän yli. Minusta tuntui että Siiri ja Juha olivat juuri kääntäneet katseensa pois meistä, tai että he ainakin kuuntelivat korvat höröllä perheriitaamme, vaikka eiväthän he tietenkään voineet olla kuulemattakaan siinä metrin päässä. Kauhean noloa.
- Haluuttekste tytöt nähdä ponin? kysyin Dannilta ja Alissalta, kun olin hetken turhaan odottanut, että Vesku pyytäisi anteeksi räyhäämistään. Nostin ne molemmat syliini ja nostin niin, että nekin saattoivat nähdä Wiccan. Molemmat taisivat kuitenkin olla sen verran puolinukuksissa, ettei niiltä juuri irronnut kommenttia ja laskin ne takaisin alas.

- Sä lainasit sen? Vesku kysyi.
- Niinhän mä sanoin.
- Okei.
- Etkö sä aio pyytää anteeksi, että huusit mulle? kysyin ihmeissäni.
- Ai, tietysti, anteeksi, Vesku sanoi ja laittoi kätensä vyötäisilleni. Minä mulkaisin häntä. Lypsetty anteeksipyyntö nyt ei ollut juuri minkään arvoinen, ennemmin melkein olisin ollut ilman. En nyt kuitenkaan viitsinyt enää jatkaa aiheesta, niin kauan kun naapurit olivat kuulemassa. Ehkä myöhemmin.

Wicca oli syönyt suurimman osan heinistään ja kaurakourallisensa ja malttoi nyt kiinnittää huomionsa ihmisrivistöön, joka sitä tuijotti. Yllätyin kun Juha ojensi epäröiden kätensä karsinaan ja kosketti sen yläviistoon ojentautunutta, pienenpientä turpaa.
- Eikö se ole maailman nätein? kujersi Siiri.
- On se tosiaan nätti, Juha myönsi. – Mutta mennään nyt kumminkin kotiin jo.

Mekin keräsimme lapset ja lukitsimme tallin. Tytöt saivat mennä suoraa päätä nukkumaan ja sitten minä asetuin sohvalle odottamaan hyvittelyjä.
- Etkö sä luule, että Niki olisi rauhoittunut ajan kanssa? Vesku kysyi sen sijaan.
- Sehän alko koko ajan vaan käyttäytyä pahemmin. Se hajotti sen boksinseinän uudestaan tänään, minä sanoin loukkaantuneena. – Musta mä sain vuosikymmenen loistavimman idean kun keksin, että voisin Oonalta lainata jonkun sille kaveriksi, ja sä kehtaat rähjätä mulle siitä. Mä olen ihan pöyristynyt.
- No kun mä pelästyin että sä olet mennyt ostamaan sen… anteeksi, Vesku sanoi ja kuulosti nyt ihan kiitettävän vilpittömältä. Minä jatkoin mulkoilua, kunnes hän halasi minua.

- Olisit voinut anella tolla tavalla äsken tallissa, ilmoitin kun lopulta suostuin suutelemaan häntä takaisin.
- Miksi? Eikö tää kelpaa?
- Torvi, tyhmä ja hidas. Arvaa onko musta kivaa, että naapurit luulee mun olevan jossain nyrkin ja hellan välissä? Tai nyrkin ja lantalan?
- Ai, en mä tiennyt että sä välität siitä mitä toiset ajattelee…
- No ei ollut kivaa, että sä huudat mulle toisten kuullen. Ihan kuin mä olisin joku vajaavaltainen.
- Anteeksi, Vesku sanoi taas kerran, ja näytti nyt tarkoittavan sitä ihan tosissaan. – Mitä sä aiot tehdä sillä ponilla?
- En mitään, se saa vaan pitää Nikille seuraa. Tai voinhan mä tietysti jossain vaiheessa koittaa voisiko tyttöjä talutella sen selässä. Hiero mun niskaa.
- Mistä hyvästä?
- Siitä että olit hölmö. Voit samalla kertoa mitä Musti on ehtinyt oppia, ja höykyttikö Hanna sua pahasti.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   14.3.15 22:21:50

Plääh tylsä lauantai-ilta yksin kotona.. Jos satut sennnu täällä vielä tyänään käymään, haluutko laittaa vielä yhden pätkän?:-) mä luen tätä vasta ekaa kertaa ja oon ihan koukussa. En ihmettele yhtään, että jotkut lukee tätä ties kuinka monetga kertaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.3.15 22:37:25

Mikä ettei.
------------------
34.

Minä en ollut harkinnutkaan laittaa ponineitiä Nikin kanssa samaan tarhaan mutta Vesku teki sen heti seuraavana aamuna. Hänellä ei kai oikein ajatus kulkenut aamutuimaan ennen kahvia. Jostain syystä Niki ei kuitenkaan juoksuttanut Wiccaa puolikuoliaaksi tai estänyt sitä pääsemästä syömään. Ehkä yksinolo oli opettanut sen arvostamaan toisia hevosia, tai sitten se oli jo varma siitä, että paali ei loppuisi koskaan.
- Mä olen nero, onnittelin itseäni kun katselin niitä yhdessä. Itse asiassa Wicca oli pieni riiviö ja yritti pomottaa Nikiä, tai sitten se leikki hevosenleikkejä. Se tanssi Nikin ympärillä, välillä takajaloillaan ja välillä suunnaten täyslaitapotkuja ruunan suuntaan. Se kiskoi Nikiä riimusta ja loimenhelmoista ja viikossa totesin, että punainen loimi joutaisi tämän vierailun jälkeen suoraan roskikseen. Harsin sitä iltaisin karhunlangalla kasaan, jotta se kestäisi taas yhden päivän ja toivottavasti nämä muutamat viikot kokonaan. Olisi raivostuttavaa antaa Wiccan silputa toinenkin loimi, mutta jos Nikin mielenterveys olisi siitä kiinni niin menköön vaikka kaikki.

Muuten poni oli kiva. Autotempun jälkeen olin pelännyt, että se karkailisi aidoistakin, mutta sitä se ei onnistunut tekemään, tosin riimunnaru portinpielestä löytyi aina silloin tällöin lumesta. Joinakin iltoina se oli vaihtelun vuoksi umpisolmussa. Saatoin kuvitella, miten poni oli kiskonut sitä hampaillaan ärsyyntyneenä siitä, että olikin saanut näperrettyä sen paremmin kiinni avaamisen sijasta.

Liikuntaa Wicca sai lähinnä talutusratsuna. Pakkohan minun oli ottaa se ihana satula käyttöön ja nostaa tytöt selkään. Ensin Vesku oli kävellyt vieressä varuiksi, mutta aika pian aloin luottaa siihen, että poni oli melkein yhtä fiksu kuin Niki, eikä tehnyt sivupomppuja jos sillä oli lapsi satulassa. Danni kyllä tipahti kerran ihan omia aikojaan, kallistui vain ja mätkähti hankeen ja huusi sen jälkeen kuin syötävä pari minuuttia, mutta kun se oli hiljentynyt, nostin sen takaisin satulaan ja sitten mentiin taas.

Siiri oli rakastunut Wiccaan ja kävi ruoputtamassa ja harjaamassa sitä lähes joka ikinen päivä.
- Saanko mä tuoda Nian ja Heidin katsomaan sitä? hän kysyi eräänä iltana, rukoileva ilme silmissään.
- Jos mä olen kotona, sanoin.
- Koska sä olet kotona?
- Mulla on vapaapäivä keskiviikkona.

Töissäkään en tietysti malttanut olla pälpättämättä uudesta asukkaastamme ja näyttelin kahvitauolla kännykästä valokuvia Dannista sen selässä. Jos vaan olisin ajatellut yhtään nenääni pidemmälle olisin jättänyt sen tekemättä, sillä ennen kuin yhtään aavistin Paula oli kutsunut itsensä ja lapsensa kylään katsomaan ponia.
- Minä niin rakastan hevosia, hän ilmoitti hymyillen haaveellisesti.
- Sinäkö? äännähdin.
- Niin, mulla on vieläkin tallella kaikki Hevoshullut mitä mulle pienenä tuli.
- Loistavaa, mutisin itsekseni. Hekin tulisivat keskiviikkona.

Koulutytöt ehtivät kuitenkin ensin. He marssivat jonossa mäen yli Siirin luota ja näin ikkunasta, miten he juurtuivat tarhan aidalle houkuttelemaan hevosia luokseen. Kello oli tuskin yhtä, heillä oli täytynyt olla tosi lyhyt päivä koulussa. Huusin Siirille terassilta, että he voisivat ottaa Wiccan sisään sillä aikaa kun pukisin tytöt.

Wicca seisoi kärsivällisenä käytävällä kun pääsin talliin Dannin ja Alissan kanssa ja Siiri ja harjasi sitä kavereiden katsellessa kateellisena.
- Moi, sanoin, ja tytöt tervehtivät ujosti. Olin varmaankin kauhean pelottava, vaikka eivät he ratsastuskoululla muistaakseni olleet minua ujostelleet. Toisella oli punainen tukka, siis todella punainen, jotain joka muistutti lähinnä haalistunutta pinkkiä, ja mietin miten hänen äitinsä antoi hänen kulkea sen näköisenä. Saisinko minä riidellä tuommoisesta asiasta Dannin ja Alissan kanssa joskus kahdeksan – yhdeksän vuoden kuluttua?
- Mitä Wicca tekee tänään, ratsastaako Danni ja Alissa kysyi Siiri.
- Ei, ainakaan vielä, sanoin synkistyen. – Yksi mun työkaveri tulee käymään tänään lastensa kanssa, voi olla että mä joudun taluttelemaan niitä.
- Aha, Siiri sanoi ja kysyi sitten, aioinko minä ratsastaa.
- Kohta, jos mä saan tytöt jäämään päiväunille.
- Kyllä mä voin niitä katsoa, Siiri lupasi ja kun hetken mietin niin totesin että miksikäs ei. Toimisin pikimmiten: otin suitset mukaan ja kypärän päähän, riisuin Nikiltä loimen tarhan aidalle ja kiipesin siellä selkään. Sen voisi harjata myöhemminkin. Nuo tytöt vaikka voisivat tehdä sen, jos haluaisivat, sillä aikaa kun veisin Dannin ja Alissan päikkäreille.

Kyllä he halusivat. Wicca hohti jo himmeää hopeaa, kun palasin talliin tuntia myöhemmin. Alissa harjasi vasenta etujalkaa ja Danni vasenta takajalkaa ja Heidi, jolla ei ollut punaista tukkaa, letitti sen harjaan verkkoa.
- Väistäkääs sitä että Niki mahtuu sisään, sanoin ovelta. Tunsin itseni päiväkodin johtajattareksi, kun neuvoin ja komensin ja vahdin lapsilaumaa ja tunsin itseni lopen uupuneeksi kun sain houkuteltua pienimmät sisään. Joku olisi saattanut hyvinkin nauttia lasten kanssa olemisesta, mutta minulle riittivät enemmän kuin hyvin omani, ja niiden lisäksi Siiri, joka oli melkein kuin aikuinen. En odottanut mitenkään riemuissani pikku-Iiron, pikku-Viivin ja Paulan tuloa.

Isot tytöt olivat vieläkin tallilla kun palasimme sinne uudestaan.
- Me putsattiin boksit, sanoi Siiri.
- Ja vietiin hevoset takaisin ulos, ilmoitti Nia.
- Lakastiin käytävä…
- Hyvä, kiitos! toppuuttelin heitä luettelemasta kaikkea mihin olivat iltapäivän kuluttaneet. Ihmeen kauan he olivatkin viihtyneet ja vasta Paulan saapuminen sai heidät lähtemään pois.

Se porukka saapui kuin kotieläinpuistoon. Iirolla oli kädessään pussillinen porkkanoita ja Paulalla paketti näkkileipää. Viivi oli suunnilleen Dannin ja Alissan kokoinen, vaikka tiesin hänet vähän nuoremmaksi.
- Leikkiskö tytöt keskenään, ehdotin jo vähän voipuneesti.
- Viivi haluaa tulla katsomaan ponia. Vai mitä Viivi? Paula leperteli. Johdatin heidät tarhan luo ja kielsin varmuuden vuoksi menemästä sisäpuolelle. Niki ja Wicca vilkaisivat uteliaina ihmisjoukkoa kauempaa, mutta kun Paula repäisi näkkäripaketin auki tuli niihin vauhtia. Korvat ojossa ne lähestyivät meitä. Danni ojensi odottavasti kättään, mutta molemmat ahmatit suuntasivat erehtymättä kohden rapinaa. Viivi perääntyi silmät suurina ja alkoi tuhertaa itkua ja Iirokin näytti vähän epävarmalta.
- Ei tarvii pelätä, ne haluaa vaan leipää, Paula selitti ja syötti Nikille viipaleen. Wicca luimisti koriaan ja kohotti pikkuruisia etukavioitaan maasta kuin yrittäen ryöstää sen Nikin suusta ja Paulakin astahti puoli askelta taaksepäin.

- Hurja eläin, hän kirahti.
- Ne ei kestä, että toinen saa ja toinen ei, selitin. Viivin tuhina oli yltynyt huudoksi ja Paula joutui kiinnittämään huomionsa lapseen. Minä päätin hätistää koko revohkan kauemmaksi ja viedä Nikin talliin. Yksinään Wicca voisi sitten nautiskella herkuista, joskaan koko pakettia se ei kyllä saisi syödä. Eikä kiloa porkkanoita.

Tilanne rauhoittui kun Niki pääsi sisään, joskin jouduin lopulta ottamaan porkkanat ja leivät omaan kainalooni ennen kuin Paula ehti syöttää ne kaikki ponille. Wicca oli alkanut tottua itseään matalampiin ihmisiin täällä ollessaan ja uskalsin jo antaa Dannin ja Alissan mennä silittelemään sitä kunhan Niki ei ollut lähettyvillä niin, että olisi voinut syntyä jonkinlainen kärhämä. Iiro ja Viivi eivät uskaltaneet lähestyä sitä, vaikka pidin sitä riimusta ja seisoi kuin patsas.
- Saako Iiro ratsastaa? kysyi Paula reippaasti.
- Haluaako se? kysyin epäillen ja katsoin poikaa, joka oli puoliksi piilossa Paulan takana.
- Voi, totta kai se haluaa!

Paula oli niin varma asiastaan, että käskin hänen odottaa lasten kanssa ulkona ja kävin tallissa satuloimassa Wiccan. Dannin kypärän kanssa sitten palasin pihalle ja olin valmis aloittamaan loputtoman kävelemisen ympäri kenttää.
- Minä! huusi Danni ja ojensi tohkeissaan käsiään, jotta nostaisin sen satulaan. Alissa ja Viivi olivat näköjään menneet leikkimään kentän vierelle ja Iiro oli entistä visummin Paulan takana piilossa, joten laitoin sitten Dannille kypärän ja nostin sen satulaan. Ehkä Iirokin siitä rohkaistuisi.

- Ravia, Danni komensi kun olimme kävelleet pari kierrosta. Käännyin katsomaan sitä hämmästyneenä.
- Mitä sä sanoit?
- Ravia! Juostaan! tyttö selitti minulle kuin olisin ollut hölmö. En voinut käsittää, mistä se oli oppinut koko sanan.
- Pidä sitten kiinni kunnolla! sanoin ja päätin antaa sen yrittää. Maiskautin ponille ja se nopeutti askeleitaan Dannin hytkyessä satulassa ja kihertäen. Ääni muuttui riemunkiljunnaksi ja kikatukseksi kun poni siirtyi ihan oikeasti raviin. Danni pomppi satulassa, mutta palasi aina niille sijoilleen takaisin. En kuitenkaan viitsinyt jatkaa puolta kierrosta enempää, sillä sen tasapaino ei mitenkään voinut riittää kovin pitkälle, vai onnestako olisi pitänyt puhua?

- Tuleeko Iiro? kysyin hiukkasen hengästyneenä ja pysäytin Wiccan kentän portille.
- Tulee, sanoi Paula, vaikka poika itse oli hyvinkin epäileväisen näköinen. Satulaan se vaan silti joutui ja talutin uudemman kierroksen. Toista en enää suostunut, sillä lapsi oli sen näköinen, että kohta tulisi itku.
- Sehän meni hyvin, sanoin Iirolle, joka katsoi minua epäuskoisena.
- Menikö?
- Ens kerralla saat ratsastaa pidempään jos haluat, lupasin ja nostin helpottuneen näköisen pojan alas.

Alissaa ei tänään huvittanut ja sanoin suoraan Paulalle, että Viivi oli liian nuori. Jos isovelikin kerran istui selässä itkua tuhertaen, koska äiti pakotti, en kyllä pistäisi sinne paljon pienempää lasta. Niinpä vein Wiccankin talliin ja sitten katsoin itseni pakotetuksi kutsumaan heidät sisään. Keitin kahvia ja annoin lapsille mehua ja piparkakkuja, joita oli vieläkin jäljellä joulusta.
- Mulla on ollu melko kammottava päivä, uskouduin Veskulle illalla.
- Miksi kutsuit ne? hän kysyi kun olin kuvaillut kaikki kärsimykseni.
- En mä ketään kutsunut. Ne vaan tuli. Mä en vaan osannut sanoa että ei.
Huokaisin syvään ja mietin, että miten olisin sen muka tehnyt.
- Olethan sä huomenna tyttöjen kanssa, että mä pääsen katsomaan Siirin estetuntia? varmistin sitten.
- En kai mä voi kieltäytyäkään, jos sulla on kerran tänään ollu noin kamalaa, hän kiusoitteli.

Kedot ottivat minut taas kyytiin, tai Juha otti. Joonasta ei enää huvittanut lähteä mukaan istumaan kylmässä maneesissa ja Saara oli jäänyt pojan kanssa kotiin. Siiri istui tapansa mukaan puhumattomana ja kalpeana takapenkillä jännittäen tulevaa. Kotimatkalla hän sitten pöpöttäisi kuin papupata, ainakin jos kaikki menisi hyvin. Tuntilistassa hänen nimensä kohdalla luki Vänkäys ja kysyin, haluaisiko hän minun auttavan sen kuntoonlaittamisessa, hän lopultakin tuntui heräävän.
- Ei tarvii, mä tiedän kuitenkin paremmin missä kaikki on, ja se on ihan kiltti hevonen, hän sanoi reippaasti ja näytti tosiaan tarkoittavan sitä. Hän suuntasi varmoin askelin satulahuoneeseen hakemaan varusteita ja tunsi selvästi olonsa kotoisaksi.
- Saattaa olla että saatte pistää sen hevoslukioon tai jotain, sanoin Juhalle kun me lähdimme kävelemään kohden maneesia.
- En mä tiennytkään että semmosia on, hän sanoi.
- On niitä.
- No jos se Siiriä huvittaa niin menköön. Harmi, ettei täällä ole kahvia arkisin.
Siitä asiasta olin samaa mieltä. Muutamalla tytöllä, jotka istuivat katsomossa, oli termoskannussa kuumaa kaakaota ja katsoin sitä kateellisena.

Maneesissa oli kylmä. Jotenkin maneesit tuntuivat aina imevän ulkoilmasta enemmän kylmyyttä kuin tuntui fysiikan lakien mukaan mahdolliselta. Täällä oli onneksi penkeillä styroksilevyjä, joiden päällä saattoi istua, mutta siitä ja toppavaatteista huolimatta varpaat tuntuivat jääkalikoilta ennen kuin edellinen tunti oli lopussa ja aloin hiljalleen täristä. Kiskoin pipon niin syvälle kuin pystyin ilman että silmät peittyivät ja pistin kädet kainaloihin lämpiämään.
- Vähän viileetä, Juha totesi ja haki penkin päästä pari filttiä. Toisen hän levitti polvillemme ja toisen harteille niin, että olimme sen alla kuin teltassa.
- Öh, aloitin, kun en oikein tiennyt mitä sanoa.
- Ne on katsojia varten, mies valisti.
- Ai, onko? en minä oikeastaan ollut sitä tarkoittanut, vaan sitä, että huomasiko hän pakanneensa meidät samaan pakettiin. – Entä jos me otettais kumpikin yksi?
- Lämpösempää näin on, hän naurahti ja katsahti minuun hyvin nopeasti.
- Mitä Siiri sanoo?
- Luuletko sä että se ehtii meitä katsella?

En viitsinyt tehdä asiasta sen isompaa numeroa, kun Juha ei yrittänyt lääppiä minua tai mitään ja aloin ihanasti lämmetä. Sitä paitsi tunti alkoi. Tyttöjä oli vain kuusi tänään ja mietin, missä puuttuvat olivat, mutta ainakin läsnäolijat ehtisivät hypätä sitten enemmän. Opettaja pisti heidät verryttelemään melko pikaisesti samalla kun itse rakensi kaksi pikkuruista ristikkoestettä, jo vartin kuluttua he laukkasivat, ja sitten alkoi luento-osuus. Kuuntelin kiinnostuneena, mitä hän oikein kertoi esteistunnasta ja tasapainosta. Oli niin kauan sitä, kun olin viimeksi ollut estetunnilla, että kyllä minunkin kelpasi vähän palauttaa perusteita mieleen. Nikin kanssa hypätessä ei vaan ehtinyt ajatella juuri mitään, sitä vain reagoi sillä tavalla kun vaistot siinä sekunnin murto-osassa katsoivat parhaaksi.

Tytöt saivat ruveta hyppäämään toista ristikkoa. Lähestyminen piti tehdä ravissa, kevyeen istuntaan nousta jo kulmassa esteelle käännyttäessä ja metriä ennen piti ottaa puolivälistä harjaa kiinni. Hevoset ja ponit ylittivät esteen kerran toisensa jälkeen rutiininomaisesti ja kyllästyneen näköisinä. Kaikki eivät viitsineet edes jatkaa laukassa hypyn jälkeen. Vaikutti siltä, että ne olisivat ylittäneet sitä jonossa jopa ilman ratsastajia, kunnes yksi joukosta päätti järjestää vähän säpinää ja väistikin viime hetkellä vasemmalle. Sen ratsastaja, jonka ohjat roikkuivat jo löysinä, kun kädet olivat tukevasti harjaan tarrautuneina, kirkaisi ja kellahti satulasta. Poni riemastui ja ravasi karkuun ohjat roikkuen. Tunsin kylkeäni vasten, miten Juha hätkähti.

Opettaja otti ponin kiinni, auttoi ratsastajan takaisin ja aloitti jatkoluennon. Esteen ylitys, osa kaksi: matkustamisesta ohjaamiseen.
- Jatketaan tällä toisella esteellä seuraavaksi, ja nyt esteen jälkeen oikea laukka, hän komensi, kun venkuraponi oli ylittänyt ristikon pari kertaa.

Laukkaamisen katsominen oli omituista puuhaa. Sitä laukkasi väkisinkin itse mukana, kroppa vaan lähti liikkumaan samassa rytmissä. Juha vilkaisi minua huvittuneena ja nolostuin. Siirryin kymmenen senttiä etäämmälle.
- Älä nyt, tulee kylmä.
- Siirin vuoro, osoitin minä.

Toisilla tytöistä oli selkeästi enemmän vaikeuksia tasapainon kanssa kuin Siirillä. Hänelle oli tosiaan tehnyt hyvää syksyinen satulattaratsastaminen, vaikka kevyen istunnan säilyttämisessä olikin yhtä lailla vaikeuksia kuin muilla. Hyvin hän kuitenkin pärjäsi, joko hänen hevosensa oli reilu ja rehellinen tai sitten hän vaan ratsasti enemmän kuin muut.

Lopuksi he saivat ratsastaa molemmat esteet, jolloin toiselle esteelle tuli väkisinkin lähestyminen laukassa, tai tuli, jos ratsua oli huvittanut jatkaa sitä koko matka.
- Aika paljon ne ehti hypätä, sanoin tyytyväisenä Siirin puolesta, kun he alkoivat lopetella.
- Se ei pudonnut, Juha huokaisi. – Mä istun täällä sydän sykkyrällä kaiken aikaa ja odotan että koska se tippuu ja satuttaa itsensä.
- Ei putoaminen oo vaarallista. Tai joskus voi olla, mutta useimmiten ei, opastin ja aloin ojennella raajojani peittojen alla. Kylmä minulla ei enää ollut, mutta olin ihan jäykkä.
- Ei se kivalta näytä siltikään. Mitäs nyt, pitikö Siirin viedä hevonen takaisin talliin tai jotain?
- Kyllä mä olin katsovinani, että sille tulisi joku seuraavallekin tunnille.
- Jaa, no sitten me kai joudutaan lähtemään kotiin.
- Joudutaan? ihmettelin.
- Äh, unohda.
- Unohda itse, mutisin. En tiennyt mitä hän tarkoitti, mutta oli olemassa pieni mahdollisuus, että se oli jotain epäilyttävää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.3.15 13:08:47

35.

Tuli talvi, ja se tuli hyvässä järjestyksessä. Ensin satoi rännänsekaista lunta pari päivää ja saimme taas kiittää Lassea aurausavusta, sitten pakastui. Minä en ollut viivytellyt hetkeäkään kun sää oli sopiva, vaan olin rakentanut lumiesteet laitumelle uudestaan, vaikka nyt kun kentällä oli sopivasti lunta siinäkin saattoi kyllä hypätä. Minun pitäisi saada vähän tuntumaa, sillä odotin hetkenä minä hyvänsä ilmoitusta ensimmäisen aluevalmennuksen ajankohdasta. Kuntoakin pitäisi kasvattaa, varsinkin Nikille, mutta ei se minullekaan pahaa tekisi. Nyt kun oli taas lunta saatoimme laukata laidunta ympäri lumessa kahlaten, ja jos minä pakotin itseni säilyttämään kevyen istunnan olin kierroksen jälkeen jo ihan maitohapoilla. Äärimmäisen noloa.

Annoin Siirinkin laukata sillä laitumella, vaikka se vielä arveluttikin minua. Kumminkin annoin, sillä kun minä olin ensin laukannut lumessa itseni piippuun ei kai hevosessakaan voinut olla kauheasti ytyä jäljellä?
- Saanko mäkin mennä kevyessä istunnassa? Siiri kysyi.
- Istu alas jos se alkaa kiikuttaa sua, varoitin, ja Siiri lupasi.

Niki näytti keränneen kummasti voimia sinä lyhyenä hetkenä minkä olimme jutelleet vaihtaessamme ratsastajaa. Kun Siiri käänsi sen takaisin polulle, joka jo oli muodostunut hankeen se lähti kuin jänis pusikosta. Kuulin yllättyneen äännähdyksen Siirin suusta, mutta sitten Niki rauhoitti tahtiaan, kun ensimmäinen pätkä oli ylämäkeen. Seurasin heitä katseellani ja totesin, että Siiri väsähti selvästi puolimatkassa. Niin onneksi Nikikin, eikä mitään haaveria sattunut.

Vesku suunnitteli jo toista reissua Mustin ja Hannan luo.
- Joka viikkoko sä siellä aiot rampata? kysyin nyrpeänä.
- Ei kai se nyt ole liikaa? Ja sä saat luvan tulla mukaan.
- Miten niin saan?
- No hitto, ettei täällä ole kolmatta ponia kun mä tulen takaisin.
- Hah-haa, lausuin. Minusta se ei ollut hauskaa.
- Tuu vaan, ois kiva kun ois seuraa ajaessa, Vesku maanitteli ja lepyin hiljalleen. Ehkä hän tosiaan halusi viettää vapaapäivänsä minun kanssani. Yksi pieni mutta siinä kuitenkin oli.
- Eihän mulla nyt sattumoisin ole vapaata sillon kun sulla on.
- No perhana. Katoinko mä sun ensi viikon vuoroja?
Niin hän oli tehnyt. Silloin meillä oli yhteinen vapaapäivä.
- Mä voin tulla sillon, lupasin ja huomasin sittenkin olevani hyvilläni kun hän oli pyytänyt minutkin.

Sinä päivänä satoi ja myrskysi ja päätin antaa hevosille vapaapäivän. Lumisateessa oli kiva ratsastaa, idyllistä ja jouluista, mutta ei silloin, jos tuuli paiskasi kaiken naamalle niin, että oli kuin neulasateessa. Niki ja Wicca saisivat viettää idyllistä talli-iltaa ja tytöt ja minä tekisimme jotain yhtä idyllistä sisällä, leipoisimme vaikka. Siiri tuli istumaan iltaa meidän kanssa ja Lasse tuli jo illalla auraamaan pihatien kertaalleen auki.
- Ei tästä kyllä paljon iloa ole, se menee umpeen ennen aamua, hän sanoi kun menin terassille kiittämään.
- No hitto, pääseeköhän Vesku kotiin ollenkaan, huolestuin.
- Kyllä tosta nyt vähän aikaa pääsee.
- Tuu kahville, huomasin sanoa ja käännyin etsimään puhelintani. Minun pitäisi soittaa Veskulle ja tarkistaa hänen aikataulunsa ja neuvotella vakavasti siitä, kannattaisiko hänen ehkä jäädä yöksi, ellei hän nyt olisi jo matkalla.

Lasse totteli kursailematta ja istui hyvän aikaa keittiössä syöden noin puoli pellillistä pullaa. Lopulta en pistänyt pöytään enää enempää ja hän lähti luvaten käydä aamulla auraamassa uudemman kerran. Minä soitin Veskulle.
- En mä vielä oo lähtenyt, oon äidin luona syömässä, hän sanoi.
- Täällä on kauhean kurja keli.
- Niin täälläkin.
- Pitäisköhän sun lähteä vasta aamulla? Lasse epäilee, ettet sä pääse kohta enää pihaan.
- Ai. Niin paha. Seurasi hetken hiljaisuus.
- Jää vaan, mua huolestuttaa jos mä tiedän että sä olet tuolla liikkeellä, sanoin ja kuvittelin näkeväni mersun katollaan ojassa.
- Okei, jos te pärjäätte siellä?
- Miksei pärjättäis? Mehän ollaan täällä kuin herran kukkarossa. Jaa, joku tulee.

Näin autonvalot pyryn läpi.
- Kuka muka? Vesku kysyi terävästi kuin olisi kuvitellut panssariautollisen naamioituja miehiä tulevan ryöstämään meidät. Tihrustin ulos ja hengitykseni huurusti ikkunan niin, että en nähnyt sitäkään vähää kuin äsken.
- Se on vaan Saara tai Juha, ehkä ne tuli pelastamaan lapsensa, Siiri on täällä, sanoin kun luulin tunnistavani auton.
- No hyvä, Vesku sanoi kuulostaen helpottuneelta. – Mä taidan tulla sitten aamulla.

Kun pistin puhelimen takaisin taskuun tajusin, etten ollut koskaan nähnyt Saaran ajavan autoa. Kai hänellä nyt ajokortti oli kuitenkin? Piti olla, tajusin, kun muistin miten monesti olin törmännyt häneen kylällä kaupassa. Tuskin hän siellä asti kävi Joonaksen kanssa pyörällä. Juha oven takana kuitenkin oli, kun menin avaamaan, kuten tavallista.
- Pelkäsit, että Siiri eksyy myrskyssä matkalla, oletin.
- Joo. Ja sitten Lasse poikkesi ja sanoi että täällä saa tuoretta pullaa. Hän virnisti, kun purskahdin nauramaan.
- Kai sun sitten pitää päästä sisään, sanoin ja astuin sivummalle.
- Mä en lähde vielä! kiljui Siiri olohuoneesta. – Me alettiin just kattoa Leijonakuningasta!

Niinpä löysin itseni viettämästä omituista koti-iltaa. Siiri ja Danni ja Alissa makasivat mahallaan rivissä telkkarin edessä, minä löhösin toisessa päässä sohvaa ja Juha toisessa ja me kaikki tuijotimme piirrettyä. Olisin kyllä suonut, että tytöt olisivat valinneet jonkin toisen elokuvan. Danni ja Alissa eivät vielä onneksi oikein ymmärtäneet sen surullisia kohtia, mutta minua ne itkettivät aina. Se oli häiritsevää. Sekin oli häiritsevää, että Vesku ei ollut täällä vaan Juha. Onneksi hän sentään istui siinä päässä sohvaa, mikä yleensä oli minun hallussani, eikä tässä Veskun paikalla. Se olisi ollut jo liian outoa, sairasta suorastaan. Oli ihan tarpeeksi sairasta, etten voinut olla muistelematta sitä, miten olimme melkein päätyneet rakastelemaan tässä samaisella sohvalla. Niinpä en antanut itselleni lupaa vilkuilla muuta kuin elokuvaa, mikä sai silmäni punertaviksi.

Siirinkin silmät punoittivat, kun hän elokuvan päätyttyä kömpi istualleen.
- Saanko mä vielä yhden pullan? hän nyyhkäisi.
- Veskulle ei jää kohta yhtään, sanoin ankarasti.
- Oma vikansa, mitäs liesuaa maailmalla, Siiri naurahti.
- Mä olen suunnilleen samaa mieltä, Juha sanoi. He nousivat molemmat ja lähtivät menemään keittiöön.
- Hitto vie, en mä tiennyt olevani näin hyvä leipuri, ihmettelin mennessäni perässä.
- Me viihdytään täällä, näköjään, Siiri sanoi.
- Näköjään viihdytte, joo. Nojasin ovenpieleen ja katson miten kumpikin nappasi vielä yhden leivonnaisen, mutta sitten he jatkoivat eteiseen. Vaikka ei ollut ollut yksinomaan mukavaa, että he olivat olleet kylässä, oli se silti ollut ollut enimmäkseen mukavaa. Oli kivaa kun oli seuraa.

Vesku palasi hengissä ja hyvissä voimissa aamupäivällä, niin hän ilmoitti. Minä olin jo töissä siinä vaiheessa, ja tytöt päiväkodissa. Varsinaista perhe-elämää.
- Mulla oli ikävä sua, sanoin, kun lopulta tapasimme melko myöhään illalla, kun hänkin oli ehtinyt töistä kotiin. Lojuin sohvalla katsomassa uutisia ja murehtimassa sitä, että koulu alkaisi taas kohta. Tästä keväästä tulisi rankka.
- Samoin, hän sanoi ja änkeytyi viereeni, tai puoliksi päälleni, ettei olisi pudonnut.
- Sä haiset sairaalalle, sanoin ja nyrpistin nenääni.
- Niin sinäkin, hän sanoi ja painoi nenänsä hiuksiini.
- Koska sä aiot mennä sinne seuraavan kerran? kysyin.
- Ens lauantaina. Onhan sullakin vapaata sillon?
- On. Yks pikku juttu vaan.
- No? Sulla on treffit?
- Parempaa. Eka aluevalkku.
- No en mun sitten tarvii mennä, Vesku sanoi itsestäänselvästi. – Mä voin käydä seuraavana vapaapäivänä ja tulla sun mukaan sinne.

Huokaisin helpotuksesta. Halusin totisesti valmennukseen, mutta halusin mielelläni myös Hankoon.
- Mä kyllä pyysin jo Siiriä mukaan, kerroin.
- Hyvä, sitten tytötkin voi tulla kun on monta paria käsiä, Vesku sanoi.

Hanna torpedoi hyvän suunnitelman. Ei hän vaatinut Veskua tulemaan, ei ollenkaan, mutta Veskun seuraavana vapaapäivänä hän ei ollut kaupungissa pitämässä tälle tuntia ja minä ihan näin miten Veskun päässä pörisi.
- Mene vaan, sanoin. – Mä ehdin ehkä vielä seuraavalla kerralla mukaan, ennen kuin Musti tulee takaisin kotiin.
- Ihanko totta? hän kysyi ilahtuneena. Kysyi sentään.
- No mene nyt hemmetissä. Tulee mulle muitakin valmennuksia, ja mitä sä siellä sitä paitsi edes tekisit, ärähdin, ja niin Vesku sitten päätti lähteä. Hemmetin idiootti.

- Miehet on joskus niin onnettoman typeriä, valitin Miilalle puhelimessa.
- Ne onkin, hän vahvisti ja sitten valitimme sydämemme kyllyydestä vähän aikaa. Se oli oikein terapeuttista.
- Sanoitko sä sille ettei menisi vai annoitko vaan ymmärtää? Miila tarkisti lopuksi.
- Mä vaan annoin ymmärtää, tunnustin. Olisi tuo pitänyt ymmärtää äänensävystä viimeistään, mutta Vesku oli kai vähän huonosti koulutettu sillä alueella. Minä kun käytin enimmäkseen selväsanaista kieltä, jolloin ei tarkoitti ei ja kyllä oli kyllä.

Valmennus oli taas Tuusulassa ja ajoimme sinne hyvissä ajoin Siirin kanssa. Olin päättänyt sulkea Wiccan talliin heinäkasan kanssa siksi aikaa, sillä en ollut varma, että kahlekuningatarponi ei pääsisi vaikka ryömimään tarhasta ulos, jos ikävystyisi siellä yksinään. Vesku oli taas ottanut tytöt mukaan käymään mummolassa, kun olin hiukkasen vihjaillut, joten niistä ei ollut huolta. Nikille olin pakannut mukaan martingaalin ja norsujarrukuolaimet ja toivoin, ettei se tällä kertaa yrittäisi keilata ketään kumoon.

Ryhmässä oli neljä ratsukkoa, ja kun kuuntelin lämmitellessämme pikaisia esittelyjä totesin, että muidenkin hevoset olivat melko nuoria. Niki oli vanhin, mutta ei ehkä vielä järkevin. Se oli niin tohkeissaan nähdessään ihania värikkäitä esteitä monin kappalein, ettei se ehtinyt edes irvistellä muille kuin ihan muutaman kerran.

Ohjaaja oli hyvä, vaikka hän tuntuikin katsovan Nikiä vähän karsaasti ja väisti estetolppien suojaan kun menimme ohi. Sain äärettömän arvokkaita vinkkejä kotiharjoittelua varten ja kuuntelin tyynenä haukkuja omista virheistäni, joita tuntui riittävän vaikka muille jakaa. En ollut muuta odottanutkaan. Istunnasta asti kaikki oli ihan metsässä, mutta olinhan minä sen tiennytkin. Mitä muuta olisin voinut odottaa kun enimmäkseen ratsastin yksin ja ilman valvontaa enkä ollut estetunnilla ollut ikuisuuksiin. Niki sai kuitenkin kehuja hyppytekniikastaan, ja minä olin täynnä intoa ja suunnitelmia kotimatkalla. Ihan vielä ei olisi kisoja, mutta jos ehtisimme käydä valmennuksessa toisenkin kerran ennen kauden alkua niin mikä sen hienompaa.

Ilahduin entisestään kun pihatien uudessa lumipeitteessä näkyi tuoreet autonrenkaan jäljet. Meillä oli mennyt oletettua kauemmin, jos Vesku kerran olisi ehtinyt kotiin jo ennen meitä, tai sitten he olivat harvinaisen aikaisessa. Pihalla ei vaan ollutkaan muuta kuin Alin lumen peittämä sitikka.
- Kuka täällä on käyny? kysyin syyttävästi Siiriltä, niin kuin hän voisi tietää.
- Postimies, Siiri ehdotti välinpitämättömänä.
- Meidän postilaatikko on siellä ison tien vieressä.
- No ehkä Vesku on käyny kotona ja mennyt sitten vaikka kauppaan.
Se kuulosti fiksulta, etenkin kun näin tallin ovelle menevät jalanjäljet, kun avasin pakun takaovia ja –luukkua. Hoidimme Nikin talliin, siivosin auton ja vein sen paikoilleen ja sitten vilkutin Siirille hyvästiksi, kun hän lähti kävelemään kotia kohden.

Terassilla pysähdyin. Ovi oli auki. Vain vähän raollaan, mutta sen reuna oli sälöillä. Säikähdin niin että jalkani meinasivat pettää ja ennen kuin ehdin ajatella, aloin kiljua Siiriä palaamaan takaisin. Jos olisin pysähtynyt harkitsemaan, olisin kyllä antanut hänen mennä. Miksi säikäyttää lastakin? Siiri kuitenkin juoksi takaisin, hätääntyneenä.
- Mitä nyt?
- Joku on murtautunu meille, sopersin ja osoitin ovea.
- Ai kamala! hän sanoi ja tarttui käsivarteeni.

Seisoimme vähän aikaa tuijottaen ovea, minun pääni oli ainakin yhtaikaa tyhjä ja täynnä tarpeettomia ajatuksia.
- Jos ne on vielä siellä? Siiri sanoi vapisevalla äänellä ja säikäytti minut niin, että olin jo kiikuttamassa häntä autoon turvaan.
- Ei ne voi olla, eihän täällä ole yhtään ylimääräistä autoa, ymmärsin sitten sanoa ja järkeni alkoi taas kulkea. Ojensin käteni ja vedin oven auki. Kurotuin sytyttämään valot ja eteinen ainakin näytti ihan tavalliselta.
- Jos joku on jääny sinne vaanimaan, Siiri jatkoi.
- Mä en usko, että on. Mitähän ne on oikeen vieny? Vai pitäisikö mun soittaa poliisille ensin?
- Mä soitan ainakin isille, sanoi Siiri vapisevalla äänellä ja jäi terassille. Minä rohkaisin mieleni ja kävelin sisään sytytellen valoja joka huoneeseen mennessäni.

Omituista kyllä en huomannut mitään erityistä. TV oli paikoillaan, tosin se olikin vanha järkäle televisioksi, ja videot halpaa mallia. Muuta arvokasta ei alakerrassa ollut näkyvillä. Ali ei ollut ikinä sijoittanut pöytähopeisiin eikä arvokkaisiin maalauksiin vaan hevosiin. Kiipesin yläkertaan ja totesin, että tietokoneemme olivat tallella. Mitä hittoa täältä sitten oli haettu? Palasin keittiöön ja totesin, että jääkaapinkin ovi oli raollaan, eikä siellä ollut jäljellä yhtään saunakaljaa. Oliko joku tampio hajottanut oven saadakseen pari pulloa olutta? Muut keittiön kaapit olivat sen verran kallellaan, että niiden ovet sulkeutuivat itsekseen, mutta kun avasin sen, missä oli ollut muita alkoholijuomia, sekin oli tyhjä.
- Idiootteja, tuhahdin. Joku oli tosiaan ollut vain janoinen.

Palasin terassille, mistä Siiri ei ollut uskaltanut tulla peremmälle.
- Oliko siellä joku? hän kysyi vähän vapisevalla äänellä.
- Ei, eikä mitään muuta ole viety kuin meidän saunakaljat ja joululahjaviinakset.
Halasin häntä nopeasti ja sitten tunsin tarvitsevani tupakan. Kurotin räystään alle ja löysin sieltä askini.
- Sä et sitten näe tätä, sanoin naurahtaen vähän ontosti.
- Luuletko sä, etten mä ennen ole nähnyt aikuisten tupakoivan, hän sanoi topakasti. – Äitikin käy välillä kasvihuoneen takana kun Joonas kiukuttelee, tai minä.
- Ai, käykö?
- Tunteehan sen hajusta.

Sanoi lääketiede mitä tahansa tupakoinnilla oli rauhoittava vaikutus. Kädet saivat tekemistä. Pää keveni. Savu maistui pahalle, mutta silti niin tutulle. Minun piti nojata kaiteeseen, etten olisi horjunut.
- Sä näytät omituiselta, sanoi Siiri paheksuvasti.
- - Älä ikinä ala tupakoida, siitä tulee riippuvaiseksi, sanoin opettavaisesti ja tumppasin.
- Tietenkään en ala, tyttö tuhahti. Silloin kuulimme auton äänen ja jäykistyimme molemmat tuijottamaan tien suuntaan. Tulivatko rosvot takaisin? Pitäisikö meidän piiloutua, tuli ensimmäisenä mieleeni ja vedin Siirin kainalooni, suojaan.

Se oli kuitenkin vain Juha, kukapa muukaan. Hän ajoi auton suoraan terassin eteen ja nousi nopeasti ulos. Parilla askeleella hän oli terassilla, missä me seisoimme kuin suolapatsaat ja kaappasi meidät syleilyynsä. Se oli lohduttavaa, ja vaikka olin kuvitellut, että pelästymiseni oli jo mennyt ohi, kun talo ei ollutkaan typötyhjä tai sekasorron vallassa, aloin vapista. Minusta kuulosti siltä, kuin Siiri olisi itkenyt.

- Mitä sieltä on viety? Joko sä soitit poliisille? Juha kysyi noin puolen tunnin kuluttua, tai ainakin pitkän ajan. Nostin pääni hänen olkapäältään ja huomasin, että sinisessä toppatakissa oli märkä läiskä. Olin tainnut vähän itkeä itsekin.
- En, sanoin ja ryhdistäydyin.
- No soita, hitto soikoon, Juha usutti.
- No en mä tiedä viitsinkö, ei sieltä noin äkkiä katsoen puuttunut kuin viinat. Se kuulosti hölmöltä, ja tirskahdin, vaikka se taisi kuulostaa vähän vetiseltä kyllä.
- Soitat.

Minulla oli omituinen olo. Olin järkyttynyt ja vähän hysteerinen ja hiukkasen peloissani ja painoin pääni takaisin Juhan olkapäätä vasten. Siiri nyyhki ihan tosissaan vieressäni hänen toiseen olkaansa. Kuulin miehen huokaisevan ja tunsin, miten hän puristi meitä tiukemmin. Siirin olkapää painui rintaani vasten.
- Mitä jos te olisitte tullu kotiin vähän aikaisemmin? Jos te olisitte yllättäneet ne? Jessi, ellet sä soita poliisille niin mä soitan, hän sanoi ja tunsin hänen hengityksensä hiuksissani.
- Joo, kohta, mutisin ja nautin turvallisesta olosta siinä. Se ei tuntunut pahalta eikä väärältä, ainoastaan lohdulliselta, joskin jossain sisimmässäni tiesin, että minun olisi pitänyt olla tarpeeksi vahva seistäkseni omilla jaloillani.
- No niin, noi on mersun valot, sanoi Juha sitten ja tajusin taas yhden auton äänen. Käänsin päätäni ja näin tosiaankin mustan auton ajavan pihaan. Vaikka siinä pimeydessä se olisi voinut yhtä hyvin olla punainenkin ja näyttää samalta. Valoista ei kuitenkaan voinut erehtyä. Vesku tuli ja otti tilanteen haltuunsa.


36.

Poliisit kävivät katsomassa ja lisäsivät epäilemättä sivun johonkin mappiin, jonka selkämyksessä luki ”murrot”. Ymmärsin, ettei ollut toivoakaan saada ketään kiinni ryöstösaaliin perusteella, jos se oli pelkkää viinaa, eikä Veskukaan ainakaan siinä saman tien huomannut mitään muuta puuttuvan. Talossa oli selvästi käyty, monet tavarat olivat vähän vinksallaan, ja se tuntui kamalalta, loukkaavalta. Joku oli tunkeutunut meidän yksityisalueellemme. Minun oli pakko vaihtaa kaikki lakanat ennen kuin saatoin laittaa Dannin ja Alissan nukkumaan, tai ruveta itse. Ulko-ovessa oli onneksi varmuusketju sisäpuolella, ja itse lukkokin onneksi toimi vielä, vaikka ovea olikin runnottu, joten sisällä saattoi tuntea itsensä kohtuullisen turvatuksi.

Ei nukkumisesta silti mitään tullut. Istuin selkä sängynpäätyä vasten ja katselin hermostuneena ympärilleni. Mitä jos Siiri oli kuitenkin ollut oikeassa, ja joku olikin jäänyt tänne vaanimaan minua, meitä? Jos me nukahtaisimme pahaa-aavistamatta ja joku hiipisi kellarista kirves kourassaan ja tappaisi meidät kaikki sänkyihimme?
- Pelottaako sua? kysyi Vesku tullessaan viereeni. Tiesin, että hän oli käynyt tarkistamassa kaikki alakerran ikkunat ja ulosvievät ovet.
- Pelottaa. Ja inhottaa. Että joku on käynyt täällä. En voinut mitään sille, että ihokarvani seisoivat pystyssä, enkä voinut lakata pälyilemästä ympärilleni. – Kuka se on voinut olla?
- Ihan kuka tahansa, mikä vaan nuorisoporukka. Tätä vartenhan Ali halusi että me asuttaisiin täällä.
- Että saataisiin pelätä murtovarkaita?
- Ettei ne uskaltaneet jäädä tänne pitämään bileitä pääsiäiseen asti.

Hän tarttui kiinni minusta, halasi minua molemmin käsin ja veti lähelleen. Miten hyvältä se tuntuikaan, tuttu, arkinen kosketus, se silitys mihin olin jo monen vuoden aikana tottunut ja joka tuntui niin kotoiselta. Miten erilaisilta eri ihmiset tuntuivatkaan. Painauduin kiinni ja kiedoin päällimmäiset käteni ja jalkani hänen ympärilleen ja tunsin olevani kotona kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Minusta pääsi pitkä huokaus.
- Ihanaa kun sä olet siinä, sanoin ja tunsin, miten uskalsin hiljalleen rentoutua. Liu’utin kättäni pitkin sileää ihoa, tunsin tutut lihakset samoissa kohdissa kuin aina ennenkin, samanlaisina kuin mihin olin tottunut. Kaikki oli niin kotoista, juuri mitä kaipasinkin nyt.

Vesku taisi ymmärtää sen, tai sitten hänellä oli samanlainen olo, vaikkei hän ollutkaan ollut löytämässä murrettua ovea, Hän piti minusta lujasti kiinni, silitti niskaani ja sai minut tuntemaan oloni hyväksi. Siihen hän pystyi pelkällä läsnäolollaan, ja mitä kauemmin aikaa olimme yhdessä, sitä tutummalta ja turvallisemmalta se tuntui. Hänen ihonsa tuoksu rauhoitti minut ja saatoin sulkea silmäni nukahtaakseni.

Aamulla ajatus siitä, että asialla olisi ollut joku muu kuin railakkaalla päällä ollut nuorisojoukko, tuntui naurettavalta, jos nyt olin koskaan muuta ajatellutkaan. Sisäinen kelloni herätti minut puoli seitsemältä talviaamun pimeyteen, ja tieto siitä, että ylös ei ollut pakko nousta, ennen kuin lastenhuoneesta alkaisi kuulua ääniä tuntui ylelliseltä ja ihanalta.
- Herää, kuiskasin Veskulle, joka nukkui selällään vieressäni. En hetkeen saanut itseäni ymmärretyksi, mutta kun kuiskin ja tönin, hän alkoi havahtua.
- Mikä sulla nyt on hätänä? hän mutisi. – Kuulitko sä taas murtovarkaita? oli seuraava kysymys, ja hän näytti heräävän piirun verran lisää.
- Ei kun mulla on henkilökohtaisia tarpeita mihin mä tarvitsen sua, ilmoitin.
- Kerro lisää, hän mutisi teeskennellen edelleen olevansa puoliunessa, mutta minun oli helppo havaita, ettei hän ollut. Kiipesin hänen päälleen ja rakastelimme ja sitten maailma oli vielä paremmin järjestyksessä.

- Kuka se on voinu olla? mietin asettuessani Veskun kainaloon.
- Ei sitä takuulla koskaan saada selville. Joku jengi varmaan. Tai narkkareita.

- Mutta ihan oikeesti, hulluja. Kai nyt jostain videoistakin olisi jotain saanut jos ois myyny? Tai tietokoneista.
- Ehkä ne ei tarvinnu rahaa.
- Onneksi ne ei päässy talliin, mitä jos ne ois tehny jotain pahaa Wiccalle. Tai vaikka ryöstäny sen, tai päästäny karkuun…
- Onneksi sä et törmännyt tänne Siirin kanssa silloin kun ne oli täällä, ne ois voinu hermostua, sanoi Vesku ja rutisti minua. – Mitä ovesta ja parista pullosta, kunhan ihmiset on kunnossa.
- Mua saattaa kyllä hirvittää olla täällä yksin kotona tästedes, aavistelin.

Muutaman päivän kun järkeilin asia ei enää kuitenkaan tuntunut ihan niin kammottavalta. Aloin muistella, miten olin muutaman kerran kuvitellut nähneeni ja kuulleeni auton ääntä pihalta, eikä siellä ollut ollutkaan ketään, paitsi silloin uudenvuodenaattona, kun olin todella nähnyt vieraan ajoneuvon. Ehkä jengi ei pitänyt tapanaan tunkeutua taloihin, jos joku oli kotona, vaan ainoastaan, kun ne olivat tyhjillään. Ehkä se oli seurannut meitäkin sen verran, että tiesi autojen lukumäärästä, koska olimme varmasti poissa. Se oli tavallaan vielä inhottavampi ajatus, mutta silti se lievitti vähän pelkoani. Saatoin olettaa, että jos pihassa oli kaksi kolmesta autosta ja talossa valot päällä, olisin turvassa. Hypähtelin kyllä silti aina, kun kuulin auton äänen, mutta hiljalleen totuin siihen, että se oli joko Vesku, tai sitten Juha tai Lasse, jotka olivat alkaneet pistäytyä kylässä kääntymässä vähän useammin, kuin vahtimassa. Poliiseista ei tosiaankaan kuulunut mitään. Tuskin he kauheasti ehtivät panostaa viinapullomurron selvittämiseen.

- Mutta uskallanko mä lähteä mukaan, jos täällä on taas mökin ovi seljällään, kun palataan? mietin kuitenkin, kun Vesku aikoi taas lähteä käymään Hangossa.
- Jätetään valot päälle. Ja kun pihassa on kuitenkin kaksi autoa niin tuskin ne epäilee, että talo on tyhjänä. Sitä paitsi kaiket päiväthän talo on tyhjänä, kun me ollaan töissä.
- Hyi, en mä ole ajatellut että ne kirkkaassa päivänvalossa tulisi uudestaan, sanoin pelästyneenä. Muuten olisin ajanut sydän sykkyrässä joka päivä töistä kotiin.
- Eikä ne sitä paitsi takuulla tule uudestaan. Nehän on käyny täällä jo ja todennu, ettei täällä ole mitään arvokasta, Vesku yritti vakuuttaa.
- Mä haluaisin niin uskoa ton, sanoin synkkänä.

Lähdimme sitten kuitenkin koko perhe matkaan. Siiri oli luvannut käydä ottamassa hevoset sisään kun alkaisi pimetä siltä varalta, että meillä menisi pitkään. Minä tulin hiljalleen paremmalle tuulelle, kun matka eteni halki aurinkoisen, lumenvalkoisen maailman. Ei tämmöisessä huikaisevassa valossa ainakaan kukaan uskaltaisi ruveta ryöstelemään ihmisten asuntoja.

Menimme ensin Leenan luo aikaiselle lounaalle. Yritin haastatella tyttöjä johdattelematta ja puolueettomasti, että halusivatko he jäädä mummolaan vai tulla mukaan tallille, mutta Leena päätti niiden puolesta, että ne jäisivät hänen kanssaan.
- Mä näen niitä niin harvoin. Eikä tarvitse sitten teidänkään kulkea siellä silmät selässä.
- Se on kyllä ihan totta, myönsin. Dannilla ja Alissalla ei näkynyt olevan mitään sellaista järjestelyä vastaan, ne menivät penkomaan Leenan laajoja leluvarastoja syötyään ja tuskin viitsivät vilkuttaa kun Vesku ja minä lähdimme tallille.

Tallilla oli tuoksinaa ja hyörinää. ihmiset vaan olivat enimmäkseen outoja minulle, paitsi Jania, joka oli ollut täällä niin kauan kuin minä muistin.
- Nuori rouva, hän tervehti minua sen näköisenä, kuin olisi ilahtunut.
- Ei tässä nyt enää niin nuoria olla, tuhahdin, mutten voinut olla hymyilemättä.
- Etköhän sä edelleenkin ole sen viisi vuotta mua nuorempi, Jani naurahti.
Jäin juoruamaan hänen kanssaan kun Vesku meni hakemaan Mustin sisään, ja hän esitteli pikaisesti tallin uudet hevoset. Namua ei näkynyt missään ja kysyin jo melkein huolestuneena, missä Hannan ykköstykki oli.
- Ei se ole maneesia kauempana. Mun pitäiskin itse asiassa varmaan jo kohta mennä ottamaan se haltuuni. Tuletko mukaan?

Menin, sillä toivoin, että ehtisin hetken nähdä, miten sillä ratsastettiin. Vaikka tamma oli vuoren kokoinen, se liikkui kuin balettitanssija. Jani sovitteli matkalla kypärää päähänsä ja sitten livahdimme katsomoon. Hanna sillä ratsasti, korkeimman omakätisesti, ja minä tuijotin henkeä pidättäen hevosta. Se oli kyllä niin upea, jopa nyt kun se hännän äkäisestä viuhtomisesta päätellen protestoi jotakin. Sitä ei ehkä huvittanut tehdä sarjavaihtoja tänään, muutama niistä muistutti paremminkin pukkia.
- Sille pitää tilata hieroja, Hanna sanoi heittäessään lopulta ohjat pois antaakseen hevosen Janille jäähdyteltäväksi.
- Mä soitan, Jani lupasi ja kiipesi selkään. Hanna nappasi juomapullon aidalta ja riisui kypäränsä.

- Säkin päätit sitten lähteä mukaan, hän sanoi katsoen minua arvioivasti.
- Toivottavasti se ei haittaa, sanoin vähän pisteliäästi. Oli tuokin tervehdys.
- Pääsit kuulemma aluevalmennukseen, Hanna jatkoi välittämättä vähääkään tiuskaisustani.
- Esteille, mutta en kouluun, myönsin.
- Omituista. Miksiköhän ei kouluun?
Kohautin olkapäitäni. Mistäpä minä olisin voinut tietää, kouluratsastus oli semmoista mieltymysten ja makuasioiden viidakkoa minun mielestäni yleensäkin. Ei siitä ottanut maalaisjärjellä selvää.

- No mitenkäs naimisissaolo sopii teille? kysyin vaihtaen puheenaihetta. Hanna virnisti ja joi vähän lisää. Sitten hän veti päälleen tummansinisen untuvatakin, joka katsomossa lojui.
- Kaipa sä sen itse tiedät. Mitä se nyt muuta muuttaisi kuin verotusta.
- Ei sua ainakaan romantikoksi voi syyttää. Ostitko sä häämatkalla hevosia?
Hanna pudisti päätään ja alkoi kertoa matkasta, ja sitä juttua riitti, kunnes Jani lähti viemään Namun pois ja Vesku ja Musti tulivat tilalle. Minusta näytti kuin hevonen olisi kasvanut, mutta ehkä se johtui vain siitä, etten ollut nähnyt sitä vähään aikaan ja silmäni olivat tottuneet Niki-ruippanaan ja taskukokoiseen Wiccaan.

- Tuleeko siitä GP-hevonen? kysyin Hannalta katsellessani, miten Vesku talutti sitä ensin pari kierrosta maneesin ympäri. Ori kalisutteli kuolaimiaan ja katseli ympärilleen kuin tarkistaakseen, että kaikki oli samoin kuin ennenkin.
- Saa nähdä. Ainakin se on nyt ikäisekseen hyvällä mallilla. Veskun pitää hommata kansallinen lupa täksi kaudeksi, pidä huoli, että se tekee sen.
- Kai se nyt hommaa, jos sä olet sitä mieltä. Se haluaa ton hevosen huipulle siinä missä sinäkin. Enemmänkin.
Minun teki mieli vilkuttaa Mustille, mutta eipä se olisi tainnut siitä mitään tajuta. Minä huomasin, että minulla oli ollut ikävä sitä, isoa, hölmöä, nuorta hevostamme. Vähän vielä lasta ja silti matkalla maineeseen.

Olin vaikuttunut, kun he pääsivät vauhtiin. Hanna oli tosiaan kuljettanut Mustin pikavauhtia läpi lukion. Se oli rehellisesti sanoen jo parempi kuin Niki. Osaavampi, siis. Aina sillä oli ollut enemmän liikettä ja näyttävyyttä, mutta sehän oli selviö, olihan sillä isänsä geenit. Nyt se hallitsi helpon näköisesti liikkeitä, joihin kaksi vuotta vanhempi Niki ei vielä pystynyt. Nuoruuden notkeuttakin sillä löytyi, totesin, kun se kimmastui jostain Veskulle, näytti kiertyvän kerälle ja pomppasi sitten selkä köyryssä siitä suoraan ilmaan. Vesku lennähti ilmaan, mutta palasi takaisin satulaan ja vain hänen irvistyksestään saatoin päätellä, ettei se ollut ollut ihan miellyttävää.

Kun Vesku vei Mustin takaisin talliin, Hanna kiskoi minut ylös lepohuoneeseen kahville. Heittäydyin sohvalle ja annoin hänen touhuta kahvinkeittimen kanssa tyytymättömän näköisenä. Ilmeisesti henkilökunta oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hän halusi tietää millaisia suunnitelmia minulla oli Nikin kanssa, ja minusta tuntui, että olin harrastelija, kun ei minulla ollut esittää valmista kisakalenteria.
- Mä haluaisin päästä sen kanssa kokeilemaan maastoesteitä, sanoin johdattaakseni puheenaiheen sivuraiteelle.
- Ai kenttäkisoihinko sä haluat?
- Voisin hyvin halutakin, jos siitä on siihen.
- Oletko sä hypännyt maastoesteitä itse? Hanna kysyi.
- Jonkun kerran, muistelin. Oonan Madnessilla, ja se olikin ollut aika pelottavaa. Mutta silloin olin ollut nuori ja hömelö.

- No entäs se mies, vaihtoi Hanna puolestaan puheenaihetta. – Joko sä olet päästänyt sen pöksyihisi?
Punastuin lievästi. kiukusta.
- No en, enkä aiokaan, tiuskaisin.
- Ai, kyllä mä vaan olisin, Hanna sanoi huolettomasti, ja tuijotin häntä.
- Sinäkö? Sähän mulle saarnasit ja varoittelit moisesta hölmöydestä!
- Sä oletkin eri asia kuin minä. Se oli ihan söpö, Hanna nauroi ja istui nojatuoliin.
- Niin, olen, sanoin mörkkinä. – Hyppeletkö sä aina vaan sängystä sänkyyn vaikka olet naimisissa?
- Se on mun yksityisasiani, Hanna lausui arvokkaasti.
- No, ehkä mullakin on yksityisasioita.
- Eli sä et vaan kerro mulle.
- Ei oo mitään kerrottavaa. Unohda koko juttu. Vesku on liian hyvä petettäväksi, sanoin, kuten olin sanonut monestikin itselleni. – Niin sanoit itsekin. Petitkö sä muka sitä silloin kun te olitte yhdessä?

Hanna ei ehtinyt vastata, kun portaista kuului askelia.
- Älkää antako mun häiritä, Vesku sanoi tullessaan sisään, kun vaikenimme ja tuijotimme häntä molemmat paljastaen selkeästi, että hän oli keskeyttänyt jotain.
- Tää asia on jo loppuunkäsitelty, sanoin, kun Vesku meni jääkaapille ottamaan juotavaa.
- No älkää kertoko sitten. Kauankos sä ajattelit vielä pitää Mustia täällä? hän kysyi Hannalta.
- Voisi se pari viikkoa vielä olla ihan hyvin, Hanna arveli. – Ellet halua jättää sitä maaliskuuhun asti niin, että mä ehdin kisata sillä pari kertaa.
- Kiitos, mutta ei mulla taida olla varaa semmoseen.
- No tuletko sä ensi viikolla taas ratsastamaan?

Vesku lupasi, sitten joimme kahvia ja lähdimme. Leena oli laittanut ruokaa ja kutsunut isovanhemmatkin syömään, paitsi tietysti Ella-mummia, joka makasi terveyskeskuksen vuodeosastolla. He päivittelivät sitä, että meillä oli käynyt murtovarkaita ja halusivat tietää, mihin muuttaisimme kesällä.
- Meidän täytyy kai ruveta taas hakemaan opiskelija-asuntoa, arvelin.
- Sääli, että annoitte sen edellisen pois, Leena sanoi.
- Tää oli kyllä niin hyvä tilaisuus, ettei tätä voinut jättää käyttämättä. Nyt tietää, mihin sitä on päänsä pistämässä joskus parin vuoden kuluttua, puolustauduin.
- Miten niin? Vieläkö te aiotte muuttaa maalle ja rakentaa tallin pihaan?
- Kyllä me varmaan aiotaan, sanoin vilkaisten Veskua, joka ei vastannut mitään, sillä hänen suunsa oli täynnä.
- Tulkaa kesäksi tänne, Leena ehdotti vilkaisten tyttöjä, jotka istuivat vierekkäin ja kinastelivat Dannin voileivästä.
- Mun työ on Hesassa, Vesku muistutti.
- Vaihda työtä, mikäs sen helpompaa. Etkös sä viihtynyt täällä sillon pari kesää sitten?

Pääsimme ihan ajoissa kotiin, siitä pidin huolen, ja onneksi talo oli hiljainen ja tyhjä eikä pihalla näkynyt ylimääräisiä jälkiä. Siiri oli käynyt ottamassa hevoset sisään, kuten oli luvannut, ja ne torkuskelivat tallissa.
- Pari viikkoa enää, sanoin Wiccalle ja rapsutin sitä korvasta. – Sitten pääset takaisin kotiin.