Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.1.15 01:44:22

Edellinen.

----------------------------------------
15.

Maljani oli totisesti ylitsevuotavainen, mietin raahatessani kolmea isoa muovikassia kesävaatteita autolle. Maailman ihanin mies, maailman ihanin hevonen, maailman mielenkiintoisimmat opinnot hyvässä vauhdissa ja rantaloma odotettavissa lähitulevaisuudessa. Ihan kohta alkaisi tenttikausikin ja samalla aloittaisin kesätyöt. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Ja lähinnä kalenterissani oli viikonloppu Veskun ja hänen kavereidensa kanssa. He järjestäisivät pääntyhjennystilaisuutensa nyt vihoviimeistä kertaa yhdessä samalla porukalla, ja lopultakin pääsisin mukaan minäkin. Tähän asti yhtäkään seuralaista ei ollut koskaan huolittu mukaan, ja olin ollut siitä aika katkerakin. Viime keväänä olin järjestänyt vastaavat mökkibileet omien kurssikavereideni kanssa, mutta vaikka se oli ollut ihan kivaa, ei kukaan tuntunut oikein innostuneelta tekemään siitä perinnettä, kuten Veskun porukka.

Muutkin tyttöystävät pääsisivät, en olisi mikään erikoistapaus. Lähinnähän se siis tarkoitti, että Miila tulisi Laurin mukana. Muista en tiennyt, mutta Jari ainakin oli ruvennut seurustelemaan edelliskesänä, ja luulen, että ajatus meidän tyttöjen mukaanpääsystä johtui siitä. Veskun mukaan hullaantuneempaa miestä ei ollut ennen nähty. Mietin minkänäköiseen naisihmiseen Jari oli mahtanut niin ihastua – yhtä isoon ja rempsään kuin hän itsekin? Ajatuskin nauratti minua, naisparka jos niin oli.

Heitin kassini takapenkille ja läimäytin oven kiinni. Menisin vielä käymään tallilla, missä tosin ei ollut kummempaa tekemistä, kunhan rapsuttelisin Mustia, Nikiä ja Mansikkaa. Oona oli ratsastanut Nikillä parin viikon session ja nyt se saisi sulatella niitä oppeja muutaman viikon. Käynnistin auton, avasin radion ja lähdin hitaasti rullaamaan pihalta kadulle. Ketään ei mielestäni näkynyt, mutta kun olin jo pitkällä, keskellä kaistaa, vilahti ohitseni kuin salama harmaa auto, torvi huutaen. Säikähdin niin, että päästin mersun sammumaan siihen. Mistä tuo oli tullut? Kauheaa ylinopeutta se ainakin meni! Hyvä ettei ollut napannut keulaani mukanaan, ja ettei tällä rauhallisella pihakadulla juuri ollut lapsia tai lastenvaunuja tai yleensä ihmisiä ylittämässä katua.

Auto oli kadonnut jo kaukaisuuteen mutta nyt kun aloin ajatella se oli muistuttanut aika lailla Jaakon autoa. Suutuin – itselleni – ei ollut todennäköistä että Jaakko edelleen ajaisi samalla romiskolla, etenkään jos oli kerran joissain rahakkaissa hämärähommissa. Turhaan kehittelin kummituksia tyhjästä. Enhän voinut törmätä häneen kahdesti näin lyhyen ajan kuluessa, olin vaan jotenkin hermoheikolla päällä.

Ei minusta kyllä tuntunut hermoheikolta. Olin jo unohtanut epämiellyttävän kohtaamiseni Jaakon kanssa enkä ollut nähnyt siitä painajaisia tai mitään, joten tuntui kahta nolommalta että yhtäkkiä luulin näkeväni hänen autonsa hurjastelemassa täällä.

Vaikka olihan niitä varmaan liikenteessä vielä muitakin samanlaisia. Starttasin uudelleen ja lähdin ajamaan tallille, miettien samalla mitä pitäisi pakata mukaan viikonlopuksi. Oli luvattu lämmintä, mutta ottaen huomioon, että vappu seuraisi heti perään piti kenties varautua myös räntäsateeseen, sehän oli aina odotettavissa vappuaattona.

Niki oli vielä ulkona, yksinään oritarhassa kuten aina. Ei se niitä vahvoja, korkeita aitoja tarvinnut, mutta kun se tarha oli pienin ja se oli ainoa vakituisista asukkaista, joka piti tarhata yksinään se oli päätynyt sinne. Olen varma, että se oli jo oppinut tunnistamaan automme, sillä se tuijotti valppaan näköisenä aidan takaa, sanomatta kuitenkaan mitään ennen kuin nousin autosta. Se oli niin hemmetin fiksu, että tiesi jo senkin, ettei mersulla aina välttämättä tullut minä.
- Pojanruppana, sanoin ja silloin se hörisi minulle kovin kiireisesti, ihan kuin olisi halunnut hoputtaa minua. ”Pian tule tänne nyt ja vie minut sisään ennen kuin muut saa kaikki heinät!” Samalla se käveli jo portille. Minua sykähdytti edelleenkin nähdä se ja nappasin sen tietenkin ensimmäisenä siitä mukaani. Tallin ovelle oli tuskin kahtakymmentä metriä, ja sillä oli selvästi kiire sinne, mutta pyysin sitä ihan huvin ja harjoituksen vuoksi pysähtymään ja peruuttamaan sillä matkalla pari kertaa. Hopustaan huolimatta se totteli, vaikka se olikin selvästi innokas pääsemään sisään, melkein ravasi. Se oli niin hellyttävä!

Vietin varmaan melkein tunnin harjaillen sitä, ja sitten kun olin kerran vauhtiin päässyt, hain Mustikankin käymään tallissa. Se alkoi olla jo iso hevonen, kooltaan. Päältään se oli murrosikäinen. Se oli lakannut käyttäytymästä automaattisesti kuin ihmisen mieli ja halusi välillä tunnustella, että eikö se voisi kuitenkin itse päättää mihin mentiin ja millaista vauhtia ja olin ruvennut taluttamaan sitä ketjun kanssa. Se pystyisi viemään minua kuin lapasta pitkin tallipihaa jos pääsisi vauhtiin.

Tänään sitä ei kuitenkaan huvittanut testailla, vaan se piffasi vierelläni aika lailla samaan tapaan kuin Nikikin oli tehnyt, ja seisahtui sitten omalle paikalleen käytävän keskelle odottamaan että saisin sen kiinni. Se oli talveksi kasvattanut aivan hirvittävän talvikarvan, joka oli nyt melkein kokonaan lähtenyt pois, mutta muutamissa paikoissa oli vielä alueita pitkää mammutinkarvaa. Tai kuin siinä olisi roikkunut lampaantaljaa.

Vesku aikoi lähettää sen orilaitumelle vielä tänäkin kesänä.
- Hannan isällekö? olin kysynyt epäluuloisena.
- Juu.
- Mutta… aloitin. Me olimme, tai kuvittelin ainakin että olimme laittaneet Hannan boikottiin sen jälkeen kun Ville oli käynyt seikkailemassa hänen luonaan. Minä en ollut nähnyt häntä ollenkaan enkä käynyt koko keväänä tallillakaan, vaikka olimme Hangossa käyneet, ja kuvittelin ettei Veskukaan.
- Älä nyt mulkoile. Syytön kai Bosse sentään on siihen, mitä Ville teki, Vesku sanoi lyhyesti, enkä oikein keksinyt siihen mitään.
- Kai sen nyt saisi lähemmäksikin kuin Ahvenanmaalle, jupisin sitten vain, mutta eipä minulla oikein ollut siinä asiassa päätäntävaltaa. Hänen hevosensa.

Sitten ajatukseni kuitenkin pyörähtivät takaisin tulevaan viikonloppuun. Pitäisi käydä ostamassa jotain ruokaa mukaan. Jotenkin minusta tuntui, että jätkät olivat tavallisesti eläneet siellä kylmällä grillimakkaralla ja karhuviinalla, jos nyt olivat edes sitä makkaraa muistaneet.

Lähdimme ajamaan letkassa Haartmaninkadulta jo aikaisin iltapäivällä. Miilakin oli ollut töissä vain lyhyen päivän ja oli tullut sinne hypätäkseen kyytimme. Katsoin uteliaana Jarin tyttöystävää, jota tämä piti ylpeyttä uhkuen kädestä – olin ollut ihan väärässä. Tyttö ei tosiaan ollut kaksimetrinen ja satakiloinen vaan hyvin pieni ja siro ja näytti korkeintaan kuusitoistavuotiaalta, mutta sehän ei toki voinut pitää paikkaansa. Mieleen tuli että mitenkähän he olivat järjestäneet seksielämänsä. Jos Jari kömpisi tuon tirppusen päälle oli tukehtumiskuolema varmaan lähellä. Meinasin supattaa huomioni Veskulle, mutta onneksi muutin mieleni – hän olisi kumminkin vain kysynyt että mitä se minulle kuului ja olisi kerrankin ollut minunkin mielestäni ihan oikeassa.

Kaksi autoa riitti, meitä oli yhdeksän kaikkiaan. Annoin Veskun ajaa, sillä hän oli käynyt siellä ennenkin ja keskityin itse katselemaan maisemia. Miila ja Lauri istuivat takapenkillä ja kuhertelivat häpeämättömästi kuin olisivat vasta tavanneet ja mulkoilin heitä muka kiukkuisena välillä.
- Ettäs kehtaatte, vanhat ihmiset, tuiskahdin lopulta Nurmijärven kohdalla.
- Ite olet, Miila kikatti takaisin. – Vanha kuiva korppu. Kiristä nutturaa.
- Tommoset hoidetaan valot sammuksissa ja peiton alla, sanoin arvokkaasti, vaikka sain purra poskiani, etten nauraisi äänen.
- Ja vaan lauantaisin saunan jälkeen, ilmoitti Veskukin vakavana. Kun hän sitten ujutti kätensä reidelleni en enää saanut pidäteltyä kikatusta. Miila pompahti takapenkillä suoraksi kuin kynttilä ja alkoi vuorostaan leikkiä ruustinnaa. Hän marmatti koko loppumatkan.

Lopulta Vesku pysäytti auton hiekkatien sivuun.
- Ollaanko me muka perillä? kysyin ihmeissäni. Mitään asutusta ei näkynyt.
- Mä en oo ihan varma mihin tästä mentiin, hän tunnusti. – Tuli oikosulku. Ajakoot noi edellä. Samalla hän huitoi perässämme tähän asti tullutta autoa ohittamaan ja seurasi sitten sitä. Matkaa oli jäljellä tuskin kilometriä, mutta viimeinen kinttupolun pätkä piti ajaa varovaisesti ettei pohja tarttuisi kiinni. Toinen auto oli korkealla maavarallaan päässyt reippaammin perille ja Mikke ja Sebastian ja Jari seisoivat jo avatun takakontin ympärillä kun me nousimme autosta.
- Tervetuloa, sanoi Jari pidellen viskipulloa suuressa kourassaan.
- Tämmöistäkö tää on nyt sitten tästä edespäin? kysyin ihastuneena maistaessani siitä. Vesku oli useimmiten tullut näiltä reissuilta kotiin kipeänä kun koira ryypättyään liikaa. Se ei ajatuksena ollut sinänsä mitenkään houkutteleva, mutta tunnelmassa oli jotenkin jotain kiihottavaa paheellisuutta. Juoda nyt viskiä pullonsuusta iltapäivän auringonpaisteessa.
- Tämmöistä, vahvisti Mikke kohteliaaseen tapaansa ja otti pullon minulta. – Nyt on tarkoitus huuhtoa pois kaikki muistot koko talven pänttäämisistä.
- Se sopii mulle kyllä! totesin. Maistoin toisen pitkän huikan ja pistin sitten käteni Veskun ympärille. Olin ihan valmis tyhjentämään päästäni kaiken muun paitsi hänet ja selässä ja niskassa lämpimänä tuntuvan auringon.

- Auttakaas nyt kantamaan ruoat sisään, sanoi Heidi hiljaisella äänellä, joka silti sai miehiin heti eloa. Sebbe työnsi viskipullon minulle ja kun nyt kerran olin jo päättänyt heittää aivot narikkaan voisin kai tehdä niin käytöstavoillekin. Nappasin Miilaa käsikoukusta ja talutin hänet mökin terassille, minne olin nähnyt Annukan jo menevän. Hän istui korituolissa ja sytytti parhaillaan pitkää ruskeaa savuketta.
- Nytkö aletaan ryyppäämään? Miila varmisti.
- Juu, nyt. Ellei sitten meno ole kovasti muuttunut kun te vaimot olette mukana, Annukka sanoi.
- Mä en ainakaan aio vaimoilla, ilmoitin. Minua viehätti ajatus olla vain kuin ellun kana.

Pojat touhusivat. He tyhjensivät autot ja raahasivat sitten pihalle grillin ja pari aurinkotuolia. Olutta vietiin rantaveteen säilöön ja Jari meni laittamaan saunaan tulen. Heidi tuli hiljaa sisältä myös ja toi tullessaan laseja sekä laatikollisen punaviiniä.
- Mä ajattelin, että voitaisiin syödä ensin, hän sanoi, mutta ei tehnyt elettäkään että aikoisi itse tehdä muuta kuin näprätä laatikosta hanan esille. Ilmeisesti pojat saisivat hoitaa senkin.

Viinilasillisen jälkeen päässäni pyöri jo aika lailla. Ei ollut juuri tullut maistettua siideriä vahvempaa koko talvena ja ajattelinkin siirtyä vesilinjalle vähäksi aikaa etten yhtäkkiä huomaisi nukkuneeni koko viikonloppua. Söimme grillattua kanaa perunasalaatin kanssa ja sitten alkoi saunan ja järven välillä pörrääminen. Olin ajatellut, etten totisesti uskaltautuisi uimaan vielä näin huhtikuussa, mutta ei ajatus tuntunut enää ollenkaan mahdottomalta löylyn jälkeen. Kun Annukkakin kerran ui niin kyllä minäkin, ja olisihan se virkistävääkin.

Humpsahdin sitten kumminkin ihan hallitsemattomaan känniin. Ei kai se ihme ollutkaan, jos aloitti raa’an viskin maistelulla. Se oli sama kuin jos olisi heti pakannut arvostelukyvyn johonkin purkkiin ja laittanut lukolliseen kaappiin. Aamulla kun heräsin, minulla oli vain hajanaisia muistikuvia kylmästä järvivedestä ja vakavista yöllisistä keskusteluista en muista kenen kanssa ja tunsin itseni hyvin, hyvin noloksi. Tai olisin tuntenut, ellei minulla olisi ollut niin kammottavan huono olo. En oikein ehtinyt katsoa missä olin kun ponkaisin pystyyn ja lähdin etsimään jotain paikkaa missä voisin oksentaa. Mökissä olin, mutta missä oli ulko-ovi? Ja missä kaikki muut? Mitä kello oli ja mikä päivä yleensä oli, oliko päivä? Oksensin lopulta ikkunasta pihalle, onneksi alla oli vain jotain mikä näytti orastavalta nokkospensaalta eikä esimerkiksi juhannusruusupensaalta.

Valuin sitten seinää pitkin lattialle istumaan ja katselin ympärilleni. Oli täysi päivä ja olin ilmeisesti herännyt tuolta patjalta lattialla, en ollut ihan varma kun olin vähän aikaa säntäillyt ympäriinsä etsien ovea tai ikkunaa. Minua pyörrytti ja sydän tuntui hakkaavan kahtasataa. Tulisipa joku pelastamaan minut ja toisi jotain juotavaa ennen kuin kieleni tukehduttaisi minut! Päätin kellahtaa vielä vähäksi aikaa lattialle jotta humina päässäni asettuisi.

- Oletko sä hengissä? kuulin Miilan nauravan äänen, kun hän ravisteli minua joskus myöhemmin.
- Hyvin heikosti, mutisin ja nousin jäykästi istumaan. – Mä kuolen janoon.
- No tule juomaan hyvä ihminen! Miila auttoi minut jaloilleni ja talutti keittiöön. Istuin haluttomana pöydän äären kun hän antoi minulle lasillisen vettä.
- Mitä kello on? uskaltauduin kysymään sen juotuani.
- Viisi. Kaikki muut on ollu hereillä jo pari tuntia.
- Pari tuntia? kysyin epäuskoisena. – Niin kauan?
- Älä ole sarkastinen. Eihän me menty nukkumaankaan ennen kuin aamulla. Tuu ulos, siellä on ihana ilma!
- Mun tarvii päästä vessaan ja pesulle ja vaihtaa vaatteet ensin ennen kuin näyttäydyn kellekään. Missähän meidän tavarat on?

Miila osoitti kassia, joka lojui nurkassa puoliksi pengottuna ja jätti minut askeettiseen vessaan. Oksetti taas ja viivyin siellä yökkäilemässä hyvän aikaa, läiskyttelin kasvoilleni kylmää vettä ja vaihdoin puhtaat alusvaatteet ja puseron. Lopulta ajattelin olevani kelvollinen menemään muiden seuraan ja toivoin, että he keskustelisivat jostain niin innoissaan, etteivät huomaisikaan minua.

Keskustelivat he kyllä, isossa ryhmässä keskellä pihaa, mutta kun ovi kolahti perässäni kiinni kaikki käänsivät katseensa minuun ja alkoivat vislata ja taputtaa.
- Älkää, te ootte häijyjä! vingahdin ja kipitin Veskun luo, joka makaili nurmikolla olutpullo kädessään. Käperryin hänen kylkeensä kiinni ja vilkuilin sieltä muuta porukkaa varuillani. En olisi uskonut että nämä kehtaisivat tehdä tuolla lailla kiusaa.
- Koskas sä alat taas stripata? kysyi Jari kääntäen kovemmalle soitinta vieressään. – Tää ois hyvä kappale! Ponkaisin takaisin istumaan.
- En varmaan oo stripannu! En voinut kuvitella että vaikka olisin halunnutkin nämä olisivat antaneet minun tehdä semmoista, ainakaan Vesku ja Miila. Katsoin anovasti Veskuun, mutta hän nauroi niin, ettei saanut sanaa suustaan, hänen kätensä ihan tärisi selälläni.
- No et niin, sanoivat Annukka ja Heidi yhteen ääneen ja katsoivat paheksuvasti Jaria.
- Se käärmenaistemppu oli kanssa aika kiva… Jari aloitti, mutta ei uskaltanut jatkaa pidemmälle.
- Ilkimys, mutisin. Vesku nauroi hytkyen edelleen, mutta lakkasi vähitellen ja suuteli minua kuin ei olisi nähnyt päiväkausiin.

- Taidat olla vähän kännissä, arvelin vastatessani siihen.
- Ehkä vähän, hän myönsi ja työnsi kätensä paitani alle.
- Älä kehtaa, kaikki katsoo, sanoin, mutta kun vilkaisin ympärilleni, kaikki näyttivät jo unohtaneen minut.
- Ei ne jaksa välittää, Vesku mumisi. – Ja voidaanhan me mennä sisään.
- Oletpa tosiaan, nauroin. – Ei me voida mennä sisään tästä, ne kaikki tajuaa!
- Mennään sitten lämmittämään saunaa, sanoi Vesku, pitäen nyt kiinni niskani takaa niin, että tuijotimme toisiamme silmiin tuskin kymmenen sentin etäisyydeltä.
- Oisko se muka yhtään vähemmän läpinäkyvää? Minua nauratti ja hengästytti. Kai se krapulasta johtui, mutta olisin mielelläni karannut hänen kanssaan jonnekin nyt. – Kokeillaan sitä, sanoin sitten.
- Tosissaanko? Vesku kysyi ja siirsi kätensä puristamaan vyötäröäni niin, että ilmat purkautuivat minusta. Hän hymyili minulle ja puristi vielä kovempaa.
- Mä rakastan sua niin että ihan tekee kipeetä, ilmoitin. – Vai johtuuko se siitä että sä yrität puristaa mut poikki keskeltä?

- Vois ruveta syömään ja saunomaan, kuulin Annukan ehdottavan.
- Me voidaan mennä laittamaan sauna, ilmoitin ja riistin itseni Veskun otteesta.
- Mä voin yrittää sytyttää grillin, sanoi Lauri kuulostaen huvittuneelta ja vilkaisten meitä. Hänen aurinkolasinsa peittivät hänen ilmeensä, mutta eivät minua Laurin ilmeet häirinneetkään, hän nyt oli kuin lempiveli muutenkin. Jari ei näyttänyt pääsevän ylös maasta, mutta Mikke ja Sebbe lähtivät kuuliaisesti hakemaan sisältä ruokaa Heidin kanssa. Vesku ähisi hetken kuin koppakuoriainen selällään, mutta pääsi sitten yllättävän ketterästi jaloilleen.
- Hakisit pari olutta rantavedestä, hän ehdotti lähtiessään hiukan horjuen saunan suuntaan. Yritin, mutta en löytänyt kuin yhden. Ehkä hän pärjäisi sillä, itse en tainnut haluta tänään mitään sensuuntaista.

Sauna oli hämärä ja kolea, mutta onneksi puhdas. Matkalla laiturinnurkalta sinne olin jo ehtinyt muistella Veskun vanhoja juttuja ja pelännyt että joutuisimme kahlaamaan oksennuksessa.
- Oli vaan yksi jäljellä, ilmoitin ja vedin oven kiinni perässäni.
- Eiköhän se riitä, hän ilmoitti ja asetti sen varovasti ikkunalaudalle. Yllätyksekseni pesässä paloi jo iloinen roihu, kun olin kuvitellut, että hän saisi tuhrata sen kanssa puolisen tuntia vähintään.
- Olitpa nopea, ihmettelin.
- Mulla on parempaakin tekemistä kuin raapia tulitikkuja, Vesku sanoi ja alkoi hivuttaa verkkareitani alaspäin. Tunsin miten verenpaineeni alkoi taas kohota, korvissani alkoi suhista ja käännyin laittamaan haankin kiinni ovesta.
- Mä rakastan sua, ilmoitin uudestaan. Hyppäsin ulos housuistani ja kiskoin Veskun päälleni ylälauteelle. Tässä sen enempää silittelyjä nyt tarvittu.
- Samoin, hän sanoi ja silitti poskeani, ja vaikka olin juuri ajatellut että sellaista ei tarvittaisi, tuntui se yhtäkkiä niin ujolta ja viattomalta, että melkein alkoi itkettää. Ei siihen oikein voinut sanoa että unohda hempeily ja naidaan.

Vietimme siellä hyvin ikimuistoisen puolituntisen tai jotain sinne päin, kunnes alkoi tulla niin kuuma, että oli pakko lähteä etsimään viileämpää ympäristöä. Tosin ensimmäinen pesällinenkin oli juuri hiipumassa. Vesku laittoi sinne lisää puita sillä aikaa kun vaihdoin päälleni uikkarini, jotka havaitsin roikkumassa naulassa oven vieressä.
- Menen järveen, ilmoitin.
- No mene ihmeessä. Mun täytyy varmaan tulla kanssa.
- Sitten meidän pitää tulla takaisin lämmittelemään.
- Niinpä. Mutta sitten varmaan on muut saaneet jo grillattua meille jotain syötävää.

Minulle ei maistunut sinä iltana muu kuin vesi, ja sittenkin olin vielä aamulla kipeä. Ellen päätäni ollutkaan saanut ihan typötyhjäksi niin ainakin vatsa oli tyhjennetty perusteellisesti.
- Sä et näytä siltä että haluaisit aamiaista, arveli Heidi kun kömmin silmät turvonneina vessasta sunnuntai-aamuna. Muut kuin me kaksi eivät olleet vielä nousseet, nukkuivat krapulaansa kaikki. Taisi olla aika selvää ketkä saisivat ajaa kotiin.
- Itse asiassa mulla on kauhea nälkä, huomasin kun katsoin miten hän viipaloi kurkkua jälkiuunileivälle.
- Teetäkin on, hän viittasi hellalle.
- Nam, sanoin ja söin kuin hevonen. Ehdimme jutella pitkät pätkät ja tutustua aika hyvin ennen kuin kukaan muu osoitti minkäänlaisia elonmerkkejä ja minua huvitti huomata, miten hän suhtautui Jariin hellästi kuin vähän rasittavaan lapseen. Herttaista mutta oliko se nyt hyvä pohja kestävälle suhteelle? En osannut sanoa, mutta epäilin vähän.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.1.15 16:28:37

16.

Olin toukokuun töissä poolissa, kiertävänä sairaanhoitajana, mutta kesäkuussa pääsisin vanhalle omalle osastolleni. Tietysti vasta sitten kun olisimme olleet lomalla ensin. Eri osastoilla kiertäminen oli aika rankkaa, en pitänyt siitä että joka aamu oli vastassa uusien tapojen opetteleminen, mutta kyllähän siitä sentään hengissä selvisi. Se oli perusteltuakin kun jouduin vielä pitämään vapaapäiviä tenttien takia. Työ oli erilaista kuin mitä olin tottunut tekemään, paljon vähemmän ehti puuhata potilaiden kanssa kun aika meni vastatessa siitä, että paperihommat tulivat tehtyä ja oikeat lääkkeet menivät oikeiden potilaiden suihin. Yövuoroja ei ollut, valitettavasti, mutta palkka oli silti parempi, joten en valittanut. Alkuun pelkäsin että minulla olisi uskottavuusongelmia omaisten kanssa, kun olin niin nuori, mutta olinhan jo kumminkin kolmatta kesää hommissa ja lainasin muutamalta arvostamaltani sairaanhoitajilta vakuuttavia maneereja, jotka upposivat heihin kuin häkä.

Vapaata piti ottaa pari päivää silloinkin kun lähdimme viemään Mustia Ahvenanmaalle. Oonan traikusta oli lastaussillan lukitus hajonnut, mutta Ville lupasi lainata omaansa, kun Vesku kysyi. Minä en olisi kysynytkään. Yritin suhtautua Villeen hyvin kohteliaasti nykyään, koska Jinna oli selvästi onnellinen hänen olemassaolostaan, mutta en voinut mitään sille että usein minun teki mieli potkia häntä. Milloin ohimennessäni sääriin, milloin arempiin paikkoihin.

Olihan hän tietysti ystävällinen lainatessaan koppiaan. Auton lainasimme Oonalta, jottei tarvitsisi ajaa kaikkien sinipukuisten tullimiesten ja muiden virkavallan edustajien silmien alla laivaan laittomalla yhdistelmällä. Vesku ei myöskään antanut minun ajaa.
- Sulla ei oo pikku-e:tä.
- Mä olen vetänyt tällä autolla ennenkin, huomautin.
- Laittomasti, hätätilanteessa, ei nyt! Mä ajan!
- Mun pitää näköjään saada se pikku-e:kin sitten, huokaisin kun jouduin kiipeämään pelkurinpuolelle.
- Sun pitää saada kuukin taivaalta, Vesku hymähti ja vilkaisin häntä varuillani nähdäkseni, piruiliko hän. Ei, näköjään, hän kumartui parhaillaan pussaamaan poskeani ja kun satuin juuri kääntämään päätäni, osuikin suulle. Se oli mukavaa.
- Murunen, totesin, ja lakkasin harmittelemasta etten saanut ajaa. Oikeastaan oli parempikin niin, sen verran arvokas lasti meillä nyt oli.

Menisimme Turusta laivalla ja jättäisimme Mustin Bossen talliin toistaiseksi. Hän kärräisi kaksivuotiaat laitumelle vasta reilun viikon kuluttua, mutta kun me olisimme silloin Välimerellä tämä oli helpoin ratkaisu.
- Ootko varma ettei Hanna ole siellä? kysyin kun pääsimme valtatielle.
- Mistäs mä sen voisin tietää? En mä oo nähny sitä sitten kun sillon Villen kanssa.
En viitsinyt kysellä enempää, halusin uskoa häntä. Tiesin, että hän oli ainakin ollut Hannan kanssa ircciyhteyksissä, sillä olin joskus sattumalta löytänyt metreittäin lokeja kun olin lainannut hänen konettaan ja uteliaisuuksissani lukenut pitkät pätkät tylsää väittelyä kouluratsastuksesta kunnes omatunto oli alkanut kolkuttaa. En ollut saanut palattua niihin toistamiseen. En voinut antaa itselleni lupaa semmoiseen vakoiluun, en olisi voinut elää itseni kanssa – enkä nyt ollut muistanut edes miettiä niitä moneen kuukauteen kun olimme kerran suuttuneita Hannalle. Sen asian takia tunsin hiukan kiitollisuuttakin Villeä kohtaan. Hänen ja Hannan seikkailu oli saanut minut uskomaan, ettei asiasta melkein minun kanssani yhtä sydämistynyt Vesku toistaisi hänen temppuaan. Olin lopultakin saanut rauhan mieleeni Hannan suhteen.

Aloin miettiä ratsautumisharjoituksia Mustin kanssa, joihin Vesku oli pakottanut minut. No, suostutellut. Satulaa se oli pitänyt jo useita kertoja kevään kuluessa, mutta minut oli pantu sinne ilman. Varsa ei ollut ollut millänsäkään kun olin roikkunut sen selässä mahallani, mutta minulle oli tullut huono olo. Oli ollut inhottavaa ja pelottavaa tuijottaa kentän hiekkaa pää sen kyljellä ja miettiä, että olisin siinä kasvoillani jos se päättäisi tehdä jonkin sivuttaisliikkeen, enkä ollut suostunut siihen toista kertaa. Mustikka oli ollut huolestuneempi kun olimme Oonan avustuksella äheltäneet minut sen selkään oikein ratsastusasentoon, mutta minulla oli turvallisempi olo ja pian varsa oli tainnut huomata sen. Olin pitänyt jalkani irti kyljistä ja jutellut sille ja Vesku oli taluttanut meitä pienen matkaa tunkien samalla lapselle porkkananpalasia suuhun. Sitä olimme toistaneet pari kertaa, muutaman päivän välein, ja sitten jättäneet siihen.
- En mä tiedä oliko se liian aikaista, mutta ei se näyttänyt saavan siitä traumoja, Vesku tunnusti.
- Entä jos mun paino vaurioitti sen selkää?
- Ei nyt sentään, sehän on vahva kuin mullilauma. Syksyllä jatketaan tästä.
- Kiva! Kun se on saanut leikkiä villihevosta monta kuukautta!
- Älä ala mamoilla. Ei omasi ole kuin pari vuotta vanhempi.

En ollut ennen matkustanut laivalla hevosen ja trailerin kanssa, mutta Vesku oli. Saimme hyvän, tilavan paikan, kun päästimme suurimman osan henkilöautoja edellemme ja sitten, vaikka muut automatkustajat hilpaisivat vikkelästi pois autokannelta, onnistuimme saamaan luvan jäädä sinne. Vesku keskusteli tyhjä vesiämpäri kädessään meitä hätistelleen nuoren miehen kanssa ja kun tälle jäi ilmeisesti vaihtoehdoksi juottaa ja vahtia purevaa miljoonaratsua traikussamme tai olla ajamatta meitä ihmisten puolelle, saimme luvan jäädä alas autokannelle. Ei silti, ei Mustikka ollut kuin lievästi huolissaan kun koneiden jyminä kantautui sen korviin ja silloin Vesku tunki sille korviin ravurien korvatulpat, jotka oli käynyt varta vasten hankkimassa. Se joi ämpärillisen vettä ja sitten näytti tyytyväiseltä kun sai täyden heinäverkon eteensä. Suljin varmuuden vuoksi kuitenkin traikun sivuoven, sillä meteli oli aika korviahuumaava.

- Haluatko sä käydä syömässä tai juomassa jotain? Vesku kysyi kun istuimme lokasuojilla.
- Ei mua huvita yksin lähteä tonne vaeltamaan, en takuulla löytäisi takaisin tänne, sanoin epäilevästi.
- No haluatko jotain jos mä haen?
- En mä välttämättä. Vaikka kyllä tässä varmaan alkaa vähän hiukoa ennen kuin perille asti päästään.
- Mä haen sitten jotain, Vesku päätti ja katosi näkyvistäni auton toiselle puolen. Jäin tuijottamaan laivan metalliseinää edessäni ja kuuntelemaan, kuuluisiko moottorien kolkkeen yli kopista jotain ylimääräistä, mutta ei. Kun korvani alkoivat soida metelistä, kiipesin takaisin autoon, kun tulin ajatelleeksi, että tuntisin kyllä takapuolessani jos Mustikka alkaisi liikehtiä jotenkin levottomasti ja samalla välttyisin menettämästä kuuloani. Mitä sitten tekisin, jos varsa alkaisikin riehua, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, ja toivoin, ettei niin kävisi.

Eikä käynytkään. Vesku palasi ja toi tullessaan pari katkarapuvoileipää ja limsaa ja katsoin niitä ihastuneena. Olin pelännyt, että parasta mihin hän pystyisi, olisi kelmuun pakattu nihkeä sämpylä, mutta nämä olivat ihanasti muovirasiassa ja mukana oli jopa pieni haarukka. Vesku tipautti pari rapulaista syliinsä ja minua alkoi naurattaa.
- Katokkin ettet jätä näitä tänne pitkin, sanoin ja poimin ne hänen suuhunsa.
- Katkiksia? Kuin?
- Niistä tulee kuulemma maailman pahin löyhkä. Oona tappaisi meidät.
- Mistä tiedät?
- Olen kuullut kerrottavan, sanoin.

Maarianhaminan satamassa juotimme Mustin toistamiseen ja nappasimme korvatupot pois. Se ei näyttänyt mitenkään erityisesti kärsineen laivamatkasta, ja eihän se tosiaan ollut ensimmäistä kertaa siellä ollut, joskin ensimmäistä kertaa ohutseinäisessä trailerissa kiinnisidottuna.
- Paljonko meillä on nyt matkaa? Joko mä nyt saan ajaa? kysyin toiveikkaana ja katselin ympärilleni, vaikka ei satama-alueessa nyt juuri nähtävää ollutkaan.
- Et saa, Vesku sanoi, ja liekö hänellä ollut vaikeuksia sanoa minulle ei, mutta taas sain hyvittelevän suukon.
- Onko kaikki varmasti ihan okei? kysyin naurahtaen.
- Voisko olla paremmin? hän kysyi ja sulki trailerin oven.

En oikein tiennyt miltä olisin odottanut Lundien siittolan näyttävän, mutta en ainakaan pettynyt. Olisin voinut yhtä hyvin tulla jollekin pienenpuoleiselle englantilaiselle hevostilalle. Avaraa, aurinkoista ja tarkoituksenmukaista, valkoisia aitoja, vihreää nurmea ja punatiilisiä rakennuksia. Vasta nyt oikein tajusin, miten paljon Hannalla täytyi olla rahaa takanaan. Ei ihme, että naikkonen osteli Namun tasoisia hevosia tuliaisiksi itselleen.

Vesku ajoi tallin näköisen rakennuksen viereen ja sammutti auton.
- Mitäs nyt? kysyin.
- Mä käyn katsomassa löydänkö Bossen näyttämään, mihin laitetaan se. Hän nousi autosta ja käveli sisään. Minä avasin traikun sivuoven ja Musti ojensi kiinnostuneena päätään sieltä, päästäen sellaisen hirnunnan että se korvia vihlaisi. Jostain kuului vastaus, ja toinenkin. Säikähdin kun törmäsin Veskuun peräytyessäni huutoa.
- Kävitpä äkkiä.
- Juu, ei tarvinnut etsiä kaukaa. Viedään se tonne vapaaseen oritarhaan nyt ensalkuun.

Bosse oli seurannut Veskun kannoilla ja hymyili leveästi.
- Tervetuloa, tervetuloa! hän sanoi ja kätteli minua molemmin käsin, ihan kuin olisi ollut tosissaan ilahtunut nähdessään minut. Ukko osasi ottaa yleisönsä ja kun avasimme yhteistuumin takasiltaa, juttelimme jo kuin emme olisi nähneetkään viimeksi edelliskesänä. Charmikas vanha mies, tämä Hannan isä. Tai ei nyt edes ikäloppu, viisissäkymmenissä?
- No niin, onkos se yhtään nätimpi kuin viime kesänä? hän lausahti kun varsa peruutti ulos. Se katseli ympärilleen pää taivaissa ja tärisi innostuksesta, hirnuen taas kovaan ääneen. Julisti saapuneensa.
- On se kai, arvelin, ja katsoin sitä tarkkaan. Ei sitä tullut sillä lailla katsottua kun se oli joka päivä silmissä, mutta nyt totesin hämmästyksekseni, että se oli ihan hevosen mallinen juuri tällä hetkellä. Ei takakorkea eikä etukorkea eikä mitenkään muutenkaan muotopuoli vaan oikein kaunis. Niin Bossenkin mielestä, mitä ilmeisimmin.

- Sillä on jo sisaruksiakin, Bosse ilmoitti kun jätimme sen putkiaitatarhaan lähimmäksi tallia. – Tulkaa katsomaan.
- Tota… Vesku vilkaisi kelloaan. – Iltapäivälaiva…
- No ei kai teillä semmoinen kiire ole? Katsellaan paikat ja syötte ja menette sitten yölaivalla? Tai vaikka huomenna.

Vilkaisin Veskua, joka vilkaisi minua. Ei tässä nyt kai sellaista hoppua ollut, ettei muutamaa tuntia voisi viipyä, tahdoin tosi mielelläni nähdä millaista täällä oli.
- Yölaivalla meidän on pakko mennä, Ville tarvitsee traikkua huomisiltana, hän sanoi sitten. Bosse näytti ilahtuneelta ja soitti saman tien jollekin, ilmoittaen ylimääräisistä ruokavieraista. Sitten saimme täydellisen opastetun kierroksen. Talli oli vähintään yhtä pilkunsiisti ja tarkoituksenmukainen kuin Hannankin mantereella, joskin vähän aution oloinen nyt, kun kaikki hevoset, paitsi varsomista odottavat tammat olivat jo yötä päivää ulkona. Olin kuvitellut että tammoja olisi kymmenittäin mutta niitä olikin vain vähän toistakymmentä, kertoi Bosse. Varsoja ja nuoria hevosia oli kyllä sitten lisäksi melkoinen lauma, ja sitten kaksi oria. Kisaavat orit kävivät Hannan luota täällä kuulemma keväällä hyppäämässä, ja niiden sperma pakastettiin. Wotkin oli käynyt osuutensa antamassa ja palannut sitten Hankoon.

Kuuntelin haltioituneena. Miten mielenkiintoiselta kaikki kuulostikaan! Taisin esittää enemmän kysymyksiä kuin keskiverto koululuokka ja tutkin kiinnostuneena labrantapaista, jossa hevosensiemenet käsiteltiin ja joko lähetettiin eteenpäin tai pantiin pakkaseen, sekä tekovaginoita ja tammanvirkaa toimittavaa pukkia. Emme ehtineet ulos tallista katsomaan hevosia ennen kuin Bosse vilkaisi kelloaan ja sanoi, että oli parasta mennä syömään.

Asuintalo nökötti sulassa sovussa tallien ja talousrakennusten kanssa, eikä sitä erottanut niistä muu kuin verhot ikkunoissa ja kukkalaatikot ovenpielessä ja ikkunoiden alla. Emme olleet ollenkaan ainoina käymässä sisään, totesin hämmästyen ja sitten ihmettelin mitä olin hämmästellyt. Totta kai tällainen hevosmäärä tarvitsi melkoisen määrän henkilökuntaakin. Tai ehkä ihmettelin sitä, että kaikki ruokailivat yhdessä. Pitkän pöydän ääressä oli jos jonkinnäköistä hiipparia ja pöydän päässä kalseimman näköinen kotka, mitä olin aikoihin nähnyt.
- Ingela, esitteli Bosse ja kättelimme naista. Hän oli selkeästikin Hannan äiti. Piirteet olivat samat, ja vaaleat hiukset, mutta monta kymmentä vuotta vanhemmassa paketissa. Ja vaikken Hannasta taas pitänytkään, ei hän ollut noin ylimielisen näköinen. Mietin miten nainen pystyi alentumaan tällaiseen, etenkin jos tämä oli päivittäistä, aterioimaan samassa pöydässä kaikkien palkollisten kanssa. Mahtoikohan hän joutua itse tekemään ruoankin koko tälle hevosenhajuiselle porukalle vai oliko hänellä sitä varten keittäjä?

Seuraavaksi järkytyin kun tajusin, että koko nälkäinen lauma puhui keskenään vain ruotsia. Vesku osallistui keskusteluun jonkin verran, mutta minä pidin suuni visusti kiinni. Kuuntelin kyllä sujuvasti, mutta en saanut käyntiin sitä vaihdetta, että olisin saanut sanotuksi kummempaa kuin ”kan du ge mig bröd” pöytänaapurilleni. Se onnistui sitten kyllä myöhemmin, kun Ingela keksi Bosselle jotain tähdellisempää tekemistä ja hän nimitti yhden pöydässäistujista, Thomaksen, oppaaksemme. Nuori mies yritti vääntää murteellista ja onnetonta suomea kun lähdimme kolmen kesken takaisin tallin suuntaan, mutta rohkaisin lopulta mieleni ja sanoin, että kyllä hän voisi puhua ruotsiakin. Vesku voisi kääntää jos putoaisin kärryiltä.

Wotilla oli jo kaksi varsaa; molemmat tammat joista sejotka siitä oli edelliskeväänä siemennetty, olivat varsoneet. Yksi tamma ja yksi ori, joka muistutti pilkuntarkasti Mustikkaa samanikäisenä. Näin sitten samalla Katrinankin, mustan tamman, jolla tiesin Veskun aiemmin kisanneen. Se oli suunnattoman kaunis hevonen, mutta niinhän täällä kaikki olivat. Olin oikein iloinen, että Musti oli kasvamisessaan niinkin sopusuhtaisessa vaiheessa kuin oli, ettei sen tarvinnut hävetä täällä valiohevosten joukossa halpaa virolaista emäänsä.

Saimme kulutettua uskomattoman pitkän ajan hevosia katsellessamme, mutta iltakymmenen aikaan tila alkoi hiljentyä ja Bosse haki meidät sisään. Ingelaa ei enää näkynyt, mutta jostain kuului television ääni ja pitkälle pöydälle oli katettu iltapalaa. Söimme ja sitten Bosse tahtoi esitellä voitonmerkkejään. Jalostuspalkintoja, valokuvia, kunniakirjoja. Niitä notkuivat hänen työhuoneensa seinät, ja sinne tänne oli ripoteltuna myös valokuvia Hannasta. Aina palkintojenjaossa, aina kauniina ja hymyilevänä, alkaen kuvasta, jossa täydelliseen kisa-asuun puettu pikkutyttö istui mitä ihanimman pienen welsh-ponin satulassa, vaaleat palmikot olkapäillään.
- Meidän pitääkin hommata Leksalle ja Karoliinalle walesinponi eikä shettistä, totesin Veskulle, joka sanoi, että meillä oli kyllä tarpeeksi monta kaviota jo.

Puolen yön jälkeen lähdimme ajamaan takaisin satamaan, odottamaan laivaa. Pääni oli niin täynnä hevossiitosta ettei edes nukuttanut, mietin vain.
- Tommostako sä ajattelit joskus meille? kysyin Veskulta.
- No jestas, en ehkä ihan noin suureellista, hän nauroi.
- Mutta omaa tallia kuitenkin.
- Jonkinlaista varmaan, niin.
- Vahinko että Niki on ruuna! Sillä olis ollut niin kiva teettää varsoja!
- Paperiton virolainen, ei kannata.
- No semmosestahan sunkin varsasi on.
- Ei niitä vahinkoja tarvii tieten tahtoen tehdä.

En viitsinyt väittää vastaan, tottahan se oli, ettei sen paremmin Nikillä kuin Mansikallakaan ollut Suomessa minkäänlaista jalostusarvoa. Taisikin olla onni, että Niki oli ruuna, olisin voinut siitä huolimatta innostua asiasta.
- Mutta Musti saa kyllä pysyä orina jos ei nyt ihan siaksi rupea, Vesku sanoi mietteissään.
- Siitokseen joskus? kysyin.
- Jos Wotista tuleekin Suomen huippu, tai siitä itsestään…
- Siitä voi tulla arvokas vahinko, sanoin tyytyväisenä. – Ruvetaanko puhumaan poneista nyt?
- Ei. Puhutaan mieluummin siitä, missä meidän matkalaukku on. Pitää ruveta pakkaamaan.
- Se on vaatehuoneessa, sanoin tyytyväisenä, kun tiesin vastauksen heti. Ajatus pakkaamisestakin oli mukava. Lähtöön oli enää pari päivää, pari vaivaista päivää. Nukutti entistä vähemmän ja kinusin Veskua kertomaan kaiken Santorinista, hän kun oli ollut siellä ennenkin. Hän juttelikin kuuliaisesti kunnes olimme päässeet laivaan, sitten hän tahtoi ottaa muutaman tunnin tirsat ja käperryimme hiljaiseen ja rauhalliseen nurkkaukseen. Jos nyt voi sanoa, että millään laivalla ikinä oli aamuyöllä rauhallista.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   12.1.15 18:23:46

Wotilla oli jo kaksi varsaa; tammat joista sejotka siitä oli edelliskeväänä siemennetty,

Mikä toi lapsus tuolla on?! Mä en saanut tosta lauseesta tolkkua ennen kuin kolmannella tai neljännellä lukukerralla :D

Mutta kaikesta huolimatta, mä en edes malta enää kommentoida näitä, kun odotan vaan innolla uutta pätkää, jonka pyrin lukemaan kun ipanainen on nukkumassa, mutta tänään ei voinut jättää niin myöhäselle... On ihan huippua lukea näitä uudemman kerran, ei millään malttais odotella uutta pätkää aina, mutta toisaalta tää pätkä päivässä on hyvä lukutahti. Ei tuu istuttua turhan pitkään koneen ääressä lueskelemassa.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.1.15 16:47:05

Vitsit mää tykkään tästä tarinasta! Oliko sulla tarinoita mitkä liittyy tähän tarinaan niin vielä enemmänki? Vähän hankala selittää mutta siis esim. Veskun tarinaa yms ?
kiitos sulle ku teet näin mahtavaa luettavaa! 

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.1.15 17:03:37

Hih, flanu :D Tässä osassa mulla oli joku ihme korjausohjelma, joka oli jättänyt tonne ton joista-se yliviivattuna, eikähän tää hötönetti tajunnut.

:) rinnakkain menee oikeestaan vaan toi Vanhempieni tarina, mut tälle on kyllä jatkoa vielä kevyesti kesään ellei ens talveen asti :D
--------------------------
17.

Miksi taas jouduimme nousemaan ennen sianpieremää ehtiäksemme lentokoneeseen?

- Seuraavan kerran kun lähdetään lomalle katsotaan, että lento on päivällä, mutisin noustessani neljältä ihanan lämpimästä sängystä.
- Ja hukataan koko päivä matkustamiseen? Nyt me ollaan perillä niin, että ehditään tehdä vielä vaikka mitä, sanoi Vesku paljon minua pirteämpänä. Piristyin itsekin häntä katsoessani, vaikka haukottelinkin niin, että leuat olivat revetä. En ollut hetkeäkään kuvitellut hänen suostuvan hukkaamaan paria viikkoa sellaiseen joutilaisuuteen kuin lomailu, kun olimme sitä Miilan kanssa ehdottaneet, ja olin edelleen iloisesti yllättynyt. Ehkä perintörahat vähän polttelivat taskussa, tai välikö syyllä. Pääasia että olimme lähdössä.

Taksi oli tilattu etukäteen ja kun olin pukeutunut soitin Miilalle varmistaakseni, että heilläkin oli herätys toiminut. Nappaisimme heidät kyytiin matkalla lentokentälle.
- Sanoitko sille, ettei ota konjakkia matkaevääksi? Vesku kysyi hammasharja suussaan kylppäristä.
- Miilako ottaisi konjakkia evääksi? ihmettelin tekopyhästi ja sujautin omaan olkalaukkuuni pari vesipulloa. Toinen oli vettä, toisessa oli vähän terästettäkin. Olin vähän hurjalla tuulella – vähän pääntyhjennystuulella nyt taas itsekin. Vapun alla mökillä olin hölmöillyt ja juonut liikaa heti alkuunsa ja muutenkin ajatus pääntyhjennyksestä ennen viimeisiä tenttejä oli tuntunut hölmöltä. Nyt oli parempi ajankohta . Viskiä en kuitenkaan todennäköisesti maistaisi enää ikinä. Olin maistanut sen oksettavasti suussani varmaan pari viikkoa mökkiviikonlopun jälkeen, joka ainoa aamu herätessäni, niinpä pullossani olikin rehellistä suomiviinaa, koskenkorvaa. En tiennyt uskaltaisinko missään vaiheessa tunnustaa sitä Veskulle mutta minua se kiherrytti, tunsin olevani taas kuudentoista.

- Lyödäänkö vetoa että ottaa? Vesku kysyi tullessaan kylppäristä. Hän näytti rentoutuneelta, hyväntuuliselta ja onnelliselta ja halasi minua. Juuri siltä minustakin tuntui, väsyneen lisäksi.
- Onko nyt kaikki käsimatkatavaroissa? hän varmisteli.
- Hammasharja, on, bikinit, on, rahat ja matkaliput ja juotavaa, luettelin. – Apua! Pillerit meinas unohtua.
- Ota toki ne mukaan, Vesku ehdotti ja niin tein. Luulenpa, että ehkäisypillerit olivat yksi maailman suurimmista keksinnöistä. Paitsi, että ne toimivat nimensä mukaisesti niillä saattoi myös pitää huolen siitä, että saattoi viettää pari viikkoa bikineissä tarvitsematta murehtia kuukautisia.

Taksi tuli minuutilleen ja ehdimme kentälle melko täsmälleen siihen aikaan kun olimme halunneetkin.
- Kestä mua, mutta mä haluan varmaankin tupakoida välillä tällä lomalla, sanoin Veskulle kun olimme saaneet matkalaukkumme pois käsistä.
- Niin kuin nyt, hän arvasi ja nyökkäsin. Jätimme Laurin ja Veskun aamukahville ja menimme Miilan kanssa kammottavanhajuiseen tupakkahuoneeseen, missä hän oitis kiskaisi laukustaan sen Veskun uumoileman konjakkipullon.
- Me ollaan ihan kamalia, tirskuin, mutta se kuusitoistavuotiaan olo ei ollut päästänyt otettaan minusta.
- Ei todellakaan olla, me ollaan ihania, sanoi Miila vakavana ja tarjosi minulle pastillin kun lähdimme ulos. Tupakansavu tuntui seuraavan meitä kuin hiuksiin tarttunut hämähäkinverkko ja päätin muistaa, että seuraavan kerran jos halusin polttaa, unohtaisin koko ajatuksen ellen voisi tehdä sitä ulkoilmassa.

Lauri ja Vesku olivat miettimässä mikä olisi todennäköisyys sille, että lento lähtisi ajoissa ja olivat päässeet surkean pieniin lukuihin, niinpä yllätyimme iloisesti kun sen lähtöä ei lykättykään kertaakaan.
- Konjakkia, Vesku kuiskasi korvaani kun olimme löytäneet paikkamme, Miilan ja Laurin takaa.
- Niinpä,. myönsin, ja kurotuin suukottamaan häntä leukaan. – Ei kai sua häiritse?
- Ei kai, niin kauan kun mun ei tarvii kantaa sua matkalaukun lisäksi.

En kuitenkaan laittanut konjakkisuullisen syyksi sitä, että nukuin oikeastaan koko lennon ajan, vaan aikaisen herätyksen. Tuskin viitsin ateriaa vilkaista ennen kuin lupasin sen Veskulle. Heräsin vasta kun lennon kuulutettiin alkavan laskeutumisen, ja olin, jos mahdollista, vielä paremmalla tuulella. Näin ikkunapaikaltani määrättömiin kirkkaansinistä merta, ja ruskean ja vihreän kirjavan kuunsirpin muotoisen saaren siinä. Päämäärämme.

Väsyttävän, hitaan jonottelun jälkeen, joka sisälsi ulosmenon koneesta, matkatavaroiden odottelun ja sitten vielä marssimisen jonossa ulos lentoasemalta ja jonottamisen bussiin, pääsimme matkaan. Vaikka olimme eri hotelleissa, meni niihin sentään sama bussi, ja saimme rupatella vielä matkan ajan ja suunnitella mitä lopun päivää tekisimme.
- Nyt tulee teidän, sanoi Miila, kun olimme ajaneet jo jonkin aikaa ruuhkaisilla kapeilla kaduilla melko laajassa kylässä, ajettuamme ensin hyvän matkaa halki saaren korkean keskiosan. Bussinmentäviä katuja ei kuulemma ollut kuin muutama, joten saisimme vähän matkaa kävellä laukkuinemme, kun ne ensin saimme tavaratilasta. Bussi ruuhkautti liikenteen melko totaalisesti. Vilkutin Miilalle ja lähdin seuraamaan muita samaan hotelliin meneviä, nauttien lämpimästä ilmasta ihollani, joskin olo oli aika nihkeä kainaloiden tienoilta. Toivottavasti suihku toimisi. Tai jos niin onnettomasti kävisi ettei, oli kai altaalla suihku? Nautin jokaisesta sekunnista, vaikka minulla olikin epämääräinen tunne, että saatoin haista hielle, ja yritin pysytellä kaukana kaikista muista ihmisistä.

- Hae sä meidän avaimet, ehdotin Veskulle ja istuin matkalaukkumme päälle katsomaan aulan avoimista ikkunoista ulos. Pihalla oli pieni uima-allas ja allasbaari. Altaan ympärillä olevat aurinkotuolit olivat kaikki varattuja ja niiden takana näkyi omituisesti ohikävelevien ihmisten päitä. Minun pitäisi ensi tilassa käydä tutkimassa miltä siellä oikein näyttäisi – oliko jalkakäytävä montussa vai hotellin piha korokkeella vai mistä oli kysymys? Joka tapauksessa seuraava, mitä näin, oli meri. Kun nousin seisomaan näin myös kaistaleen mustahiekkaista rantaa ja pystyin arvioimaan miten kaukana rantaviiva oikein oli – ei kaukanakaan. Millaista luksusta, sekä uima-allas että Välimeri ihan pihassa!
- No niin, sanoi Vesku palatessaan ja tarttui kiinni matkalaukun kahvasta.
- Mihin päin mennään? kysyin. Hän osoitti portaita.
- Eikö oo hissiä? kysyin katsoen huolestuneena isoa laukkua.
- Yks kerros vaan. Kyllä sen jaksaa kantaa.

Seurasin häntä katsellen uteliaana ympärilleni, vaikka ei hotellissa sinänsä mitään erityistä katsomista ollutkaan, valkoisia seiniä ja ruskeita ovia. Huoneemme ei ollut sen sykähdyttävämpi, joskin ihan toimiva. Sänky, pari tuolia, peilipöytä, baaripöydän oloinen erottamassa pientä keittiösyvennystä muusta tilasta. Marssin suoraa päätä leväyttämään parvekkeen oven auki ja totesin sen olevan suoraan kauppakujan päällä. Ihmisiä käveli alapuolellamme, poiketen kuka mihinkin myymälään. Toisella puolella katua oli vehreä piha ja lukuisia ruudullisin pöytäliinoin peitettyä pöytää. Ravintola.

- Missä te asuitte täällä sillon kun te olitte viimeksi? kysyin Veskulta.
- Vähän tuolla keskemmällä, hän sanoi osoittaen jonnekin lentokentän suuntaan. – Tää on ehdottomasti paremmalla paikalla. Ranta ihan vieressä ja kaikki ravintolat.
- Mun täytyy päästä suihkuun nyt ihan heti.
- Mä voin purkaa vaatteita sillä aikaa, Vesku lupasi ja levitti matkalaukun sängylle.

Suihku toimi, onneksi, vettä tosin tuli vähän kitsastellen, mutta riittävästi hikien huuhtomiseen. Kääriydyin sitten hotellin valkeaan pyyhkeeseen ja totesin, että Vesku oli saanut kaikki rytkymme jo kaapin hyllyille.
- Reipas poika! kehuin. – Nyt kun olisi jotain juotavaa niin istuttaisiin parvekkeelle vähäksi aikaa imemään tunnelmaa.
- Eikö sulla ollut vettä?
- Öh… aloitin. Vesipullo oli tyhjä, mutta se toinen oli vielä juomatta. – Se on vähän terästettyä.

Veskun ilme oli näkemisen arvoinen, mutta sitten hän alkoi nauraa.
- Sinäkin, muruseni.
- Minäkin, myönsin. Kaivoin pullon olkalaukustani ja kiinnitin pyyhkeen kunnolla rintojeni päälle ennen kuin astuin pienelle parvekkeelle. – Tässä pitäisi mennä pyykkinarut kujan yli parvekkeelta toiselle. Mihin laitoit meidän aurinkorasvat?

Istuimme seuraamassa kadulla käveleviä ihmisiä, Veskukin kävi suihkussa ja minä vaihdoin pyyhkeeni bikineihin, sillä pyyheviritys ei tahtonut sittenkään pysyä ylhäällä. Poltin yhden tupakan siinä sillä aikaa kun Vesku ei ollut vieressä ja istuin silmät ummessa auringossa. Meidän pitäisi etsiä jostain vähän juotavaa ja jotain ruokaa aamiaiseksi ja välipaloiksi, mutta onneksi kauppoja oli näin paljon ja näin lähellä. Vettä ainakin saisi varmaan joka ikisestä matkamuistomyymälästäkin, tuoreiden sämpylöiden löytäminen voisi olla vähän haasteellisempaa. Täällä ei näkynyt siesta mitenkään vaikuttavan elämään, kauppojen ovet eivät sulkeutuneet, eikä lomalaisten vaellus hiljentynyt hetkeksikään. Missähän vaiheessa Miila ja Lauri olivat? Ja miten kaukana he oikein asuivat? Aurinko alkoi tuntua todella kuumalta olkapäillä, ja juomani terästetty vesi maistui pahalta suussa, etenkin jälkikäteen Menin sisään, nostin matkalaukun pois vuoteelta ja heittäydyin siihen. Sisällä oli paljon viileämpää. Ja minua alkoi vähän heikottaa, aloin kaivata ruokaa. Olinhan syöttänyt lentokoneaterianikin Veskulle. Seuraavalle matkalle pakkaisin voileipiä evääksi. Jälkiuunileipää… minulla oli jo ikävä sitä.

En halunnut nukahtaa, mutta laiskotti niin, etten jaksanut nousta ottamaan puhelintani ja yrittää soittaa Miilalle. Vesku kaivoi sen minulle tullessaan suihkusta ja heittäytyessään viereeni. Miila ei vastannut.
- Niillä on kotiutuminen kesken, Vesku arveli ja silitteli vatsaani.
- Mitähän sä mahdat tarkottaa.
- No purkavat tavaroita tietysti, ja semmosta. Käyvät allasbaarissa syömässä hampurilaiset…

Siinä vaiheessa mahani kurahti niin että huone kaikui ja Vesku kiskaisi kiireesti pois sormensa, jotka olivat jo lähteneet ujuttautumaan bikininhousujeni alle. – Ei kai sulla ole nälkä?
- Mun on varmaan ihan pakko saada ruokaa nyt, sanoin, ja tartuin hänen käteensä. – Mennään allasbaariin?
- Mulla on parempi idea, Vesku sanoi ja antoi suukon olkapäälleni. Olin jo ilmoittamassa, että halusin ihan tosiaan nyt ruokaa, kun hän hyppäsi pystyyn ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen. – Ala tulla. Tossa on gyros-kioski ihan sadan metrin päässä.
- Mikä kioski? kysyin kiinnostuneena ja mahani päästi taas vonkaisun.
- Pistä jotain muutakin päälle niin näet kymmenessä minuutissa.

Katsoin Veskua, joka oli vetänyt päälleen valkoisen T-paidan ja löysät shortsit ja näytti hyvältä, joskin valkoiselta – mutta kyllä se seikka parissa viikossa muuttuisi. Etsin shortsit minäkin, ja ensimmäisen topin joka osui käteen ja varttia myöhemmin istuimme palmun alla rannassa ja söimme pitaleipiä. Sisällä oli jotain kebablihan tapaista ja vihanneksia ja jugurttikastiketta ja ahmin sitä niin, että viimeksi mainittua valui pitkin leukaani.
- En tiedä koska oisin saanu näin hyvän aamiaisen, sanoin suu täynnä ja pyydystin noron ennen kuin se tipahti vaatteilleni.
- Haluatko toisen?
- En kiitos. Kai me mennään jonnekin oikein syömäänkin vielä tänään.

Ryttäsin paperin ja tartuin puhelimeeni yrittääkseni taas tavoittaa Miilaa, mutta se soi ennen kuin ehdin etsiä numeron.
- Missä te olette? siskoni kysyi ja kuulosti vähän hengästyneeltä.
- Rannalla aamiaisella.
- Me ollaan menossa kauppaan, tuutteko mukaan?
- Mihin kauppaan? Missä päin saarta te oikeen olette?
- Anna Veskulle niin mä annan Laurille. Ne voi kertoa missä me kumpikin ollaan kun nehän tuntee jo paikat viime reissultaan.

Tein niin ja istuin sitten juomassa tyhjäksi limsatölkillistäni sen aikaa kun Vesku puhui puhelimeeni.
- Ne tulee tänne, hän sanoi sitten. – Vaikka paras leipäkauppa on niillä kyllä tossa matkan varrella. Pyysin, että ne tois meille jotain hyvää. Jälkiruoaksi.
- Mitä hyvää? kysyin kiinnostuneena. Jokin makea maistuisi nyt.
- Katotaan mitä ne keksii.

Miila ja Lauri tulivat ehkä kymmenen minuutin kuluttua ja toivat tahmeita rahkatäytteisiä piirakoita ja suklaakastikkeella täytettyjä voisarvia ja onneksi myös lisää limsaa. He istuivat samaan rinkiin kanssamme roskaiselle hiekalle ja söimme siinä jälkiruoat samalla kun suunnittelimme mitä seuraavaksi tekisimme.
- Mennään ruokaostoksille ja kattomaan vähän paikkoja, käydään teillä ja vaihdatte illastamisvaatteisiin, sitten käydään meillä ja lähdetään syömään kun on sopiva aika, summasi Miila lopulta.

Se kuulosti hyvältä, mutta minua laiskotti ja ojentauduin hetkeksi pitkäkseni. Hiekka täällä ei ollut juurikaan hiekkaa vaan pieniksi rusinoiksi ja rypäleiksi hioutuneita mustia kiviä, jotka eivät tarttuneet nahkaan, mutta muuten tuntuivat muhkuraisilta. Miila suihki silti hartiani puhtaiksi kun nousin ylös ja kun olimme käyneet ruokaostoksilla hän valitsi minulle sopivan hellemekon päälle.
- Sä laitat tän ja mä laitan sen mun sinisen, hän ilmoitti.
- Mihinkä mun sitten pitää pukeutua? Vesku kysyi muka ymmällään ja suhautti auki kylmän oluen.
- Sä kelpaat noin, sanoi Miila ja vilkaisi häntä hyväksyvästi.

Miilan ja Laurin hotelli oli kaukana kylän keskustasta, vuoren rinteellä. Tai matka ei ollut pitkä, tuskin kilometriä, mutta se oli jyrkkää ylämäkeä. Olin iloinen, ettei samassa paikassa ollut ollut meille tilaa, oma hotellimme rantabulevardin varrella oli ehkä tylsempi mutta sijainniltaan paljon mukavampi. He vaikuttivat kuitenkin tyytyväisiltä ja kehuivat näköalaa sekä vielä ylemmäs vuorenrinteelle että alas kylään. Yritin parvekkeelta löytää oman hotellimme katon, onnistumatta siinä, mutta kyllä tässä varmaan parissa viikossa ehtisi oppia kylän niin, että sekin löytyisi.

Menimme syömään tavernaan, joka oli suunnilleen hotelliemme puolivälissä, koska siinä oli sinnikkäin ja ystävällisin sisäänheittäjä. Luin kiinnostuneena ruokalistaa kreikaksi; olin silloin kun opiskeluinto kevään lopulla oli ollut vähän väsynyt, opetellut tentittävien asioiden sijaan vähän aikaa kreikkalaisia aakkosia, ja muistin niistä yllättävän paljon vieläkin. Mitä kaikki tarkoitti, siitä minulla ei sen sijaan ollut aavistustakaan vaan jouduin kääntämään englanninkielisen aukeaman esiin. Onneksi Veskulla ja Laurilla oli jo jonkinlainen käsitys edelliseltä reissultaan, mitä täällä kannattaisi tilata.
- Mä muistan kun te tulitte täältä edellisen kerran, ilmoitin kun olimme syöneet hiukan kreikkalaista salaattia alkupaloiksi ja juoneet jo kokonaisen pullollisen paikallista viiniä.
- Mäkin muistan, Lauri sanoi ja hymyili minulle. – Sä tulit meitä vastaan lentokentälle enkä ole usein nähnyt niin kiukkuista naisihmistä kun Vesku sanoi että mä tulen sen kämpille odottamaan iltajunaa.
- En mä kiukutellut, protestoin.
- Et sä sanonut mitään, mutta…

Muistin sen kyllä. Olimme tavanneet Veskun kanssa tuskin kuukautta aiemmin ja olin rakastunut enemmän kuin korviani myöten. Laurin roikkuminen siinä läsnä kun kohtasimme viikon eron jälkeen oli ollut kyllä tuskastuttavaa.
- Mä selvisin siitä hengissä, ilmoitin ja hymyilin hänelle. Siitä oli tullut yksi rakkaita muistojani, niin kuin useista päivistä sinä kesänä kun olimme Veskun kanssa tavanneet. Eivätkä asiat olleet siitä juuri huonontuneet.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   14.1.15 08:17:26

Mä olen Jessijutuissa pahasti jäljessä, vasta luvussa 25!! Mutta nyt on pakko kertoa että bongasin pari juttua!

Luvun 12 lopussa:

parhaimmillaan tai pitkämielisimmillääb valvottuaan yön

Ja luvussa 24:

- Etukäteen mä aioin kyllä kertonut sulle, mutta kun en saanut sua kiinni.

Kiva lukea oikein kunnon urakalla :) Tosiaan nuo kisapätkät ja Hanko ovat kyllä suosikkejani :) Tässä tuo arkipäiväinen elämä ei samalla tavalla vie mukanaan kuin Vanhempieni Tarinassa. Esimerkiksi Jessijuttujen ensimmäiset pätkät olen pikakelannut läpi joka kerta. Taisin aikanaankin aloittaa niiden lukemisen vasta kun hevosjutut tulivat kuvioihin. Silloin kyllä luin kunnolla ne läpi. Sittemmin olen tainnut vain olla niin malttamaton että on ollut pakko hyppiä että pääsee suoraan tallille ;) Mustaojan arkea odotellessa!

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   14.1.15 16:06:02

Luvussa 29 jouduin lukemaan seuraavan lauseen pari kertaa ennen kuin ymmärsin. Kuuluisko tohon pilkku?

Ellemme halunneet kerran pitää tai kuunnella puheita ja kieltäydyimme riisinheitosta, tanssimisesta ja leikeistä hän pilkku? kieltäytyi jättämästä kesäjuhlat järjestämättä.

Luku 33:
Vahvassa oritarhassa, jonka olimme aikoinaan rakentaneet Wotille oli nyt rusehtavankimo puoliverinen ja kolmannessa parin isoa ponia. .

Ny pääsin luvun 35 loppuun vasta, jos näitä tulee lisää, huomauttelen kyllä, en tiedä onko joku muu nämäkin jo huomannut :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.1.15 17:07:58

No tosta kesäjuhlakommentista ei kyllä saanut mitään järkevää pilkulla eikä ilman :D
----------
18.

Pari ensimmäistä päivää otimme vain huolella aurinkoa, ensin omalla rannallamme ja sitten seikkailimme kahlaamalla taksiveneeseen, joka puksutti niemenkärjen ympäri toiselle rannalle. Iltaisin kävelimme pitkin poikin kylää ja etsimme syömäpaikkaa, joka juuri sinä iltana vetoaisi. Rannanvarsi oli pelkkää ravintoloiden jonoa, mutta vaikka niissä olikin ihana näköala merelle, tuntui että sen kustannuksella ruoka oli sekä huonompaa että kalliimpaa kuin sisemmällä sijaitsevissa paikoissa.

- Mä olen palanut, totesi Miila huolestuneena, kun sinä iltana istuimme löytämässämme intialaisessa ravintolassa. Hänen olkapäistään nousi kiharalle valkoisia ihohöytyviä, vaikka ne muuten kiiltelivätkin juurirasvattuina.
- Ja mä alan vähän kyllästyä, tunnustin minä. – Ei ihmistä oo tehty makaamaan aloillaan kellon ympäri. Ei ainakaan mua.

Vesku ja Lauri vilkaisivat toisiinsa ja ilmoittivat ajatelleensa, että jonain päivänä voisimme vuokrata polkupyörät ja lähteä retkeilemään.
- Uuh, just mitä mun olkapäät ei kaipaa nyt, Miila sanoi ja nyppi nahkaa. – Vuokratkaa te ja retkeilkää. Me voidaan sillä aikaa keskittyä Jessin kanssa olennaiseen.
- Mikä on? kysyin uteliaana, vaikka melkein arvasin.
- Shoppaillaan tietysti, ja välillä pysähdellään rantakahviloihin drinksulle ja katsomaan pyllyjä.
- Miesten?
- Tietysti.
- Täälläkö te shoppailisitte? Vesku kysyi ja näytti huolestuneelta.
- Missäs sitten?
- No ajattelin että jos te aiotte oikein kaupunkiin niin sitten mä haluan kyllä mukaan.
- Ehditään me sinne myöhemminkin, yhdessä. Jos me nyt shoppaillaan tää kylä ensin puhtaaksi, lupasin suopeasti.

Aloimme listata kaikkea mitä pitäisi ehtiä tehdä. Saarella oli kaksi kaupunkia, toisella rannikolla, jotka pitäisi nähdä, ja sitten veneretki auringonlaskun aikaan olisi ihan pakollinen.
- Teidän pitää tulla joku aamu katsomaan auringonnousua meidän parvekkeelta, Miila sanoi. – Se kuuluisa auringonlasku ei voi olla yhtään sen hienompi.
- Mihin aikaan se nousee? kysyi Vesku varovasti.
- Kuuden kieppeillä. Mä laitoin aamulla kännykän soimaan mutten jaksanut nousta. Täytyy yrittää huomenna uudelleen.
- Tavataan aamiaisella huomenna? ehdotti Lauri. – Sitten me voidaan lähteä etsimään fillareita ja te voitte lähteä etsimään niitä… peffoja.

Niin teimme ja harhailimme syötyämme vähän aikaa etsimässä sopivaa aamiaiskuppilaa, missä aamulla sitten tapaisimme. Testasimme sen juomalla naapuribaarissa parit drinkit jälkiruoaksi ja sovimme tapaamisen kymmeneksi. Oli pilkkopimeää, paitsi kaikkien liiketilojen sokaisevan kirkkaita erivärisiä valoja, oli ollut jo kauan, ja samettisen lämmintä. Kadut tuntuivat vasta heränneen eloon, vaikka ei niitä voinut hiljaisiksi sanoa päivälläkään. Silloin ihmiset liikkuivat rantarievuissa ja hellehatuissa, nyt kaikki olivat pukeutuneet kuin juhliin.
- Nyt mä haluan nukkumaan, ilmoitin kun alkoi lähetä puoltayötä ja baariin oli asettunut myös erittäin kovaääninen seurue englantilaisia. Vesku oli valmis lähtemään ja Miila ja Laurikin nousivat, joskin epäilin että he saattaisivat pysähdellä vielä matkalla kotiin. Miilalla oli vähän semmoinen ilme.

Väsyneeltäkin hän näytti aamulla kun he vähän myöhässä tulivat treffeille.
- Siinä eilisessä ruoassa oli jotain vikaa, valitti Miila. – Mua on oksettanut koko aamun.
- Mullakin on ollu vähän outo olo, tunnustin.
- Te vaan juotte liikaa, Vesku tuhahti ja väisti kun yritin huitaista häntä sämpylällä. Onneksi ruokahalussani ei ollut vikaa ja kyllä Miilallekin näkyi ruoka maistuvan.
- Jos me mentäis nyt, sanoi sitten Lauri ja pojat jättivät meidät tilaamaan vielä yhdet kupilliset kahvia.
- Nyt mä olen kyllä niin täynnä että en mä jaksa mihinkään shoppailemaan, Miila ähkäisi lopulta.
- Mennään meille ottamaan ruokatorkut ja alotetaan sitten vasta, ehdotin.
- Loistava idea. Puol tuntia oikosenaan on just mitä mä kaipaan nyt.

Yritimme uutta lähtöä torkuttuamme vähän aikaa ja siitä päätellen, ettei poikia kuulunut takaisin nämä olivat kuin olivatkin löytäneet pyörävuokraamon, jossa oli ajopelejä vapaana. Mietin, mihin he oikein kuvittelivat ajavansa. Saaren toiselle puolelle oli liian pitkä matka, ja tällä rannalla ei muuta merkittävää kylää ollut kuin tämä missä me parhaillaan asuimme. Vuoristoteitä ylös ja alas? Hullut!
- Menoksi, Miila komensi ja veti olkapäidensä suojaksi topin päälle ohuen paidan. Nappasin jääkaapista vielä vesipullon laukkuuni, ettei tarvitsisi heti ensimmäisessä kadunkulmassa pysähtyä.

Aloin kyllästyä jo kolmannessa vaatekaupassa. Jotenkin oli liian kuuma hypistellä vaatteita, ja etenkin ajatella sovittavansa niitä. Sitä paitsi olin keksinyt, että säästäisin ehkä mieluummin kuitenkin enimmät ostokset siksi kun menisimme Firaan, joka oli oikea kaupunki. Miila jaksoi vähän pidempään, hänen innostuksensa alkoi lopahtaa noin kuudennessa liikkeessä.
- Käydään tuolla vielä ja sitten tauko, hän sanoi osoittaen kirkkaasti valaistua uimapukukauppaa, joka näytti houkuttelevan viileältä. Sinne olisi voinut jäädä hyvin lopuksi päivää ja virkistyneenä tutkin kaikenvärisiä bikineitä itsekin.

- Onnetonta, onnetonta, siskoni mutisi kun lisäsimme vielä yhdet kassit kokoelmiimme ja sitten astelimme kaduin yli palmunlehväkattoiselle terassille. – Näin monta tuntia ja näin vähän ostoksia.
- Ota tää lämmittelynä kaupunkireissua varten, ehdotin, vaikka minusta hänellä oli aika hyvä määrä muovipusseja. Niin kuin minullakin, pakko myöntää.

Tilasimme lautasellisen pieniä pinaattipiirakoita joihin olin ehtinyt ihastua ja jatkoimme uusin voimin.
- Jätetään vaatteet, mä haluan katsoa jotain meille kotiin, päätin ja seilasimme seuraavaksi sisustus- ja matkamuistoliikkeitä. Ne olivat kiinnostavampia ja niistä löytyi ihania tuliaisia. Painaviakin. En voinut olla ostamatta metallista hevospatsasta, joka minusta oli ihan Mansikan näköinen. Veisin sen Ilselle, jos raaskisin luopua siitä.
- Juomaan, Miila tahtoi taas.
- Mulle alkaa riittää tää shoppailu nyt. Mitä jos vietäis nää kassit meidän huoneeseen ja mentäis vaikka meidän allasbaariin juomaan jotain, ehdotin, mutta Miila halusi ennemmin oikeaan ravintolaan, missä saattoi tutkailla ohikulkijoita. Joimme olutta ja vettä ja arvostelimme puoliääneen muiden turistien pukeutumista ja rusketusta – melko kiltisti ja vain hiljaa, sillä en saanut mielestäni, että meidän mukanamme oli tullut kokonainen iso koneellinen suomalaisia, eikä se varmastikaan ollut viikon ainut. Olisi ollut noloa jos olisimme jääneet kiinni ihmisten arvostelemisesta.

- Katoppas noita, Miila sanoi nostaen aurinkolasejaan paremmin silmiensä suojaksi. Vilkaisin sinne minne hänkin ja näin suunnilleen puolijoukkueellisen jalkapalloilijoita, jotka puhuivat suureen ääneen kreikkaa.
- Liikaa, niitä on liikaa. Ja ajattele miten hikisiä ne on jos ne on ollu pelaamassa tässä säässä.
- En mä aikonut niitä haistella, katsella vaan, Miila nauroi.
- Kelpaisko saksalaiset? kysyin katsoen vastakkaiseen suuntaan.
- Yyh, ei, mä olen allerginen saksalaisille. Jos ei englantilaiset kulkisi semmosena idioottimaisena laumana niin vois menetellä, mutta kun tuntuu että niiltä katoaa omat aivot kun niitä on enemmän kuin kaksi.

Ranta alkoi tyhjetä, kun aurinko alkoi painua matalammalle ajaen pois auringonpalvojat. Vielä ei ollut hämärtymässä mutta kuluneista illoista tiesin jo, että pimeys tulisi pian kun tulisi sen aika. Jos olisimme istuneet siinä vähän kauemmin kahden olisimme varmaankin saaneet seuraamme joko saksalaisia tai englantilaisia, mutta ilahtuen huomasin omat miehemme pyörineen kävelemässä meidän suuntaan. Olinkin jo ehtinyt huolehtia että mahtoiko vuokrafillareissa olla lamppuja jos he olisivat niin hassuja etteivät ymmärtäisi tulla takaisin ennen pimeää.
- Mä otan noi, sanoin Miilalle tönäisten häntä ja osoitin sormellani.
- Älä osottele, hän suhisi ennen kuin katsoi ketä näytin. – No noi ne vasta hikisiltä näyttääkin.
- Ei se mitään, sanoin ja nousin halaamaan Veskua. Tuntui kuin hän olisi ollut poissa viikon, vaikka minulla olikin ollut kivaa Miilan kanssa kahdestaan. Hän tosiaan oli hikinen.

- Yhdet oluet ennen kuin mennään viemään pyörät pois, sanoi Lauri voipuneella äänellä. Hän lähestyi Miilaa kaapatakseen tämän karhunhalaukseen ja tyttö yritti karkuun.
- Älä, rypistät ja tahrit mun paidan.
- Niin, Lauri lupasi, Miila riisui edelleen ihmeen raikkaan näköisen valkoisen paitansa ja suostui sitten halattavaksi.
- Missä te kävitte? tahdoin tietää.
- Tuolla, Vesku osoitti vuorennyppylää, jonka rinteellä Miilan ja Laurin hotelli oli. - Ja sen toisella puolella rannalla. Ja sitten noissa keskisaaren kylissä ja etsittiin me se hevostilakin piruuttamme.
- No miltä se näytti? Olimme huomanneet opaslehtisestä, että saarella oli yksi talli joka järjesti turistiratsastuksia mutta jättäneet seikan suuremmatta huomiotta. Minä ainakaan en uskonut haluavani edes nähdä hevosia, jotka joutuivat asumaan tällaisella kuumalla, vedettömällä tuliperäisellä saarella ja kantamaan työkseen turisteja. Ne eivät voisi suomalaisen mittapuun olla hyvässä kunnossa.
- Ei kovin pahalta. Ne söi siellä tomaatteja. Ei kai niille raaskita vettä antaa.
Poikien juodessa oluitaan – ja meidänkin vielä yksiä – päätimme käydä meidän hotellissamme suihkussa ja palata alas rantaan pizzalle, jottei Miilan ja Laurin tarvitsisi kiivetä koko matkaa vuorenrinteelle ja palata heti takaisin.

Aamulla minulla oli taas huono olo, mutta en ihmetellyt sitä, kun shoppaillessa ja sitten myöhemmin illalla oli tullut ihan huomaamatta juotua vaikka miten paljon. Olin kompastunut yöllä palatessamme hotellille ja saanut asfaltti-ihottumaa polveen ja se jo kertoi jotain. Hävetti ja päätin, että tänään en päivän mittaan kyllä joisi mitään vettä väkevämpää. Tai ehkä limsaa. En halunnut että Vesku piruilisi minulle taas, ja hiivin hyvin hiljaa keittämään vettä murukahvia varten kun tulin kylppäristä, toivoen ettei hän ollut vielä herännyt. Ainakaan sängystä ei kuulunut mitään muuta kuin tasaista hengitystä kun vedin peitokseni ison paidan, ja menin parvekkeelle, johon tähän aikaan aamusta paistoi vielä aurinko: kohta se jäisi varjoon.

Nakersin leipäpuikkoja kahvini seuraksi ja katselin miten kadut alkoivat herätä. Olimme lähdössä Firaan täksi päiväksi, sillä Miila tahtoi vieläkin suojella olkapäitään. Ne muistaessani menin suihkuun jotta sain sitten rasvattua oman nahkani aurinkosuojalla. Arvelin, että aurinko olisi ihan yhtä nälkäinen olimme sitten rannassa tai kauppakujilla.
- Mä voin laittaa sun selkään, sanoi Vesku availlen unisena silmiään.
- Ala muutenkin nousta jos me aiotaan yhdeksän bussiin.
- Mä en usko että noi tuolla vuorella pääsee ylös yhdeksän bussiin.

Mutta kyllä he pääsivät. Ahtauduimme täydenpuoleiseen bussiin, jossa oli suunnilleen puolet paikallisia ja puolet aamuvirkkuja turisteja ja pääsimme istumaan melkein viimeisille paikoille.
-Älkää tilatko mitään ennen kuin ootte tarkistaneet hinnan, neuvoi Lauri. – Siellä on ihan käsittämättömän kalliita kuppiloita. Kympin kahvikupillisia ja semmosta.
- Joo joo, sanoi Miila huolettomasti. - Mennäänkin ensin jonnekin aamiaiselle. Mä voisin nyt ottaa tuoreita voisarvia ja kuohuviiniä!
- No jos oot valmis uhraamaan parin päivän ruokarahat…

Mutta me löysimme kuitenkin säällisen hintaisen aamiaispaikan, joka oli silti ihan jyrkänteen reunalla. Lauri oli ollut oikeassa: olimme pysähtyneet lukemaan useampaakin kahvilahinnastoa ja ilman euronmerkkejä olisi voinut kuvitella olevansa ihan jossain muun valuutan kuin euron maassa. Yksi kummallinen poikkeus siis kuitenkin oli ja siellä ahmimme kiireettömästi paahtoleipää ja croissantteja ja ihmettelimme näköalaa. Vuori tipahti ihan vieressämme alas tummansiniseen mereen, joka oli niin kaukana alhaalla päin että veneet näyttivät merilintujen höyheniltä ja isot risteilylaivatkin sormenmittasilta kylpyleluilta. Olin lukenut paikasta ja tiesin, että tulivuorenpurkaus oli romahduttanut ammoin puolet saaresta, ja että jyrkkä seinämä jatkui vaikka miten syvälle merenpinnan alle.
- Käytäiskö tuolla alhaalla? ehdotin, eikä muilla ollut mitään sitä vastaan.

Kävelimme hitaasti ja hyvin kauan alas kiemurtelevaa kivettyä mäkeä, jossa välillä oli portaita jyrkemmissä kohdissa ja väistelimme sekä aaseja että aasinläjiä. Kerran saimme painautua vasten reunamuuria, kun ylhäältä sinkosi alamäkeen lauma irtonaisia aaseja ja muuleja kellot kilkattaen kauloissaan. Vastaan niitä tuli parikin jonoa, vanhojen paikallisten miesten johdattamina, turisteja selissään.

Alhaalla ei ollut sitten oikein mitään nähtävää, paitsi laitureita ja kyyditettäviä odottava aasijono. Kaupunki oli hyvin korkealla ylhäällä ja luulen, ettei ketään meistä kauheasti houkutellut kiivetä sinne samaa tietä takaisin. Minua ei ainakaan, ajatuskin vähän heikotti. Aasien vierellä seisoskeli pari vanhusta ja heidän seurassaan ehkä viidentoista vanha poika joka viittoili meille kutsuvasti.
- Mennäänkö noilla? ehdotin.
- Ne on niin pieniä, sanoi Lauri empivästi, mutta samassa ohitsemme tohotti laituriin isolta laivalta tulleesta veneestä lauma amerikkalaisturisteja, jotka alkoivat parveilla aasien ympärillä. Kreikkalaisisännät saivat liikettä itseensä ja alkoivat punnertaa pulleita pariskuntia kultakoruineen ja käsilaukkuineen aasien satuloihin.
- Noi näyttää kantavan mitä vaan, sanoi Vesku puoliääneen, kun varmaankin pitkälti toistasataa kiloa texasilaista ihraa saatiin kahden kreikkalaisen voimin kammettua pienen aasin selkään. – Mitä jos me otettais toi köysirata?

Siellä oli kuitenkin vielä paljon pahempi jenkkiruuhka ja päätimme kuitenkin liittyä aasijonon hännille. Jopa Lauri oli sen verran käynyt Mansikan selässä että pääsi vallan sulavasti ison muulin kyytiin ja kreikkalaispoika näytti hänelle rohkaisevasti peukaloaan, valkoiset hampaat loistaen nauravassa suussa.

Loppupäivä meni kierrellessä kaupunkia. Ajatuksena oli ollut, että viipyisimme siellä iltaan asti ja söisimme siellä päivällistä, mutta ostosten raahaaminen – nyt niitä jo oli – ja päivän kuumuus sai muutkin kuin minut vähän riitaisalle tuulelle. Minä olisin halunnut jonnekin hämärään ja viileään pitkäkseni, edes puoleksi tunniksi, mutta parasta mitä löytyi oli terassi, jossa oli ihanasti pehmustetut korituolit eikä merinäköalaa eli kohtuulliset hinnat, joten siellä saattoi kuluttaakin aikaa. Lauri ja Miila kinastelivat jostain puoliääneen ja Vesku istui vieressäni kulmat kurtussa, vilkuillen minua välillä.
- Mitä, älähdin lopulta, kun minua alkoi ärsyttää se.
- Voitko sä hyvin? hän kysyi.
- Loistavasti, mä olen vaan ihan poikki, äyskähdin.
- Okei, hän sanoi lepyttelevästi ja kohotti kätensä niskaani, hieroen varovasti.
- Varovasti, nahka on vähän arka, sanoin ja hänen kosketuksensa muuttui vielä hennommaksi. Aloin väkisinkin rauhoittua ja tulla paremmalle mielelle ja tunsin, miten pieni hymy alkoi hiipiä kohti suupieliäni. Olimmehan sentään lomalla, mitä tässä oli marisemista? Siirsin vähän tuoliani, sen verran, että sain pääni nojalleen Veskun olkapäätä vasten, sitten taisin totisesti torkahtaakin pariksi minuutiksi, sillä kun avasin silmäni olin ihan valmis viipymään Firassa vaikka puoleen yöhön ja vaikka raahaten kaikkia ostamiani ihanuuksia ihan yksin.

Seuraavana päivänä laiskottelimme taas kotona, mitä nyt kävimme matkaoppaalta varaamassa paikat veneretkelle auringonlaskua katsomaan, paria päivää myöhemmin. Olin ostanut muutaman senttiäpaksun muotilehden ja viihdyin niiden kanssa omalla altaallamme koko päivän, kun Miila ja Lauri halusivat puuhailla jotain omiaan. Vesku oli välillä seuranani, välillä häipyi omille teilleen ja toi minulle retkeltään tuliaisiksi tuoreita persikoita. Tunsin itseni hemmotelluksi.
- Sun olisi pitänyt tuoda viinirypäleitä ja kuoria ne mulle yksi kerrallaan suuhun, ilmoitin piruuttani.
- Ens kerralla sitten, jos sä haet ja kuorit, hän mumisi ja heittäytyi varaamalleni aurinkotuolille, jonka reunalle olin noussut istumaan, jottei hedelmien mehu olisi valunut pitkin kaulaani. En mahtunut siihen enää.

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   14.1.15 22:21:49

Oho, taas tulla väärään kohtaan pilkku 😁 oli vähän töitä häiritsemässä kirjoittelua ja lukemista ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.1.15 22:40:09

Oho, miten sä tön hymiksen teit?

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   15.1.15 09:05:18

Ellemme halunneet kerran pitää tai kuunnella puheita ja kieltäydyimme riisinheitosta, tanssimisesta ja leikeistä (pilkku tähän?) hän kieltäytyi jättämästä kesäjuhlat järjestämättä.

Mä joudun ajattelemaan ton lauseen toisin päin, eli vaihdan pilkun jälkeen tulevan tekstin alkuun, jolloin se olisi jo sinällään käypä lause. En mä muuten pystyisi mitään pilkkuja ehdottelemaan.

Hymiö tuli iVehkeellä. Padilla kirjoitin :)

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   15.1.15 15:33:12

Jessipätkissä luku 8:

[I]istui pystypäin kuuntelemassa papin puhetta sekä laski nousi ensimmäisenä viemään kukkavihkonsa[/I]

Oh, pääsin luvun 13 loppuun, ja olin ehtinyt kokonaan jo unohtaa Nikin!! Kyllä mä siitä Reppanasta sen jo muistin... Voi miten hellyyttävä se onkaan :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.1.15 17:13:44

Niki <3
-------------
19.

Veneretki oli vähän tuskastuttava. Seurueessa oli vain suomalaisia turisteja ja me neljä olimme ainoat omaa ikäluokkaamme. Tai oli mukana yksi vain vähän meitä vanhempi pariskunta, mutta heillä oli vaivoinaan juuri juoksemaan oppinut taapero, joka piti sekä vanhemmat että melkein koko muun retkueen valmiustilassa kaiken aikaa, kun pääsimme bussimatkan jälkeen itse veneeseen. Loppumatkasta, kun lapsi lopulta rauhoittui rattaisiinsa, isä alkoikin kiskoa veneellä tarjottavaa viiniä kaksin käsin.
- Mä en tekisi noin, ilmoitti Vesku hyvin hiljaa korvaani, kun odottelimme saaren syvällä puolella auringon valumista mereen.
- Et niin, meillä se olisin minä, joka valelisin viiniä hermoilleni, hymyilin ja otin samalla vastaan täyden muovimukin, jonka Miila oli juuri käynyt minulle hakemassa. Mutta sitten unohdin toisten lastenhoito-ongelmat ja kaivoin kameran esiin. Suunnaton loistava appelsiini alkoi valua mereen ja näky oli todella henkeäsalpaava. Kuvasin minkä kerkesin ja sitten torkuin kotimatkan bussilla saaren yli omaan kyläämme.

Aamulla jouduin taas nousemaan heti herättyäni oksentamaan. Kun olin saanut vatsani tyhjennettyä, jäin istumaan viileälle lattialle otsa vasten kylpyammeen kylmää reunaa. Aloin olla huolestunut, tai olin ollut jo jonkin aikaa. Aamupahoinvointeja, perskeles sentään, ihan sama yritinkö laittaa niitä alkoholinkäytön piikkiin, ihan sama vaikka minun kuukautisissani ei ollut ollut mitään vikaa ja vaikken takuulla ollut unohtanut yhtään pilleriä – olin niiden suhteen neuroottisen tarkka nykyään. Mikä minua vaivasi?

Istuin siinä ehkä pienen ikuisuuden ja kävelin sitten tönköin jaloin takaisin sänkyyn. Toivoin, etten olisi herättänyt Veskua ja toisaalta toivoin enemmän kuin mitään muuta, että hän olisi hereillä. En tiennyt mitä haluta, siis. Hän hengitti rauhallisesti mutta heti kun varovasti sujahdin lakanan alle, hän otti minusta kiinni.
- Taasko sulla oli huono olo?
- Oli, myönsin ja tunsin vielä happaman maun suussani, olisi pitänyt pestä hampaat. Käänsin pääni poispäin. – Mikä mua oikein vaivaa?

Vesku nosti päänsä kyynärpäänsä varaan ja tarttui minuun vähän tiukemmin.
- Mä sanoisin näin sua seuranneena, että joko orastava alkoholismi, salmonella, keliakia tai laktoosi-intoleranssi tai sitten sä olet raskaana.
- Miten niin orastava alkoholismi, älähdin.
- No en mä ole laskenut sun juomisiasi mutta oisko mahdollista että sulla olisi vaan kankkunen joka aamu?
- No en mä kyllä mielestäni ole juonu kohtuuttomasti, ainakaan joka ilta, ilmoitin ja painoin naamani hänen olkapäähänsä. En tiennyt oliko se kokonaisuuden kannalta hyvä vai paha juttu. Alkava alkoholismi kuulosti kammottavalta mutta sekin kuulosti helpommin parannettavalta kuin raskaus. Ja allergiathan olivat vain elämäntapakysymyksiä.

Vesku ei sanonut mitään, painoi vain huulensa jonnekin ohimoni tienoille ja silitti minua selästä ja olkapäästä.
- Pitäiskö se selvittää? Onhan meillä matkavakuutus, menisit lääkäriin.
- Ei mua kauheasti innostais mennä minkään kreikkalaisen puoskarin luo näytille, tuhahdin.
- Kyllä mä luulen että noi turistiklinikat on ihan ok.
- Luuletko? kysyin enkä tiedä toiveikkaanako vai ei. Olisiko kuitenkin parempi pistää kaikki vain krapuloiden piikkiin ja katsoa parantuisinko Suomessa. Ei täällä kuitenkaan mitään allergiatestejä ruvettaisi tekemään. – Kai nyt raskaustestejä täällä saa ostaa niin kuin Suomessakin. Se on ainoa nopeasti poissuljettava vaihtoehto. Paitsi että enhän mä voi olla.
- Kaikki on aina mahdollista, Vesku sanoi enteellisesti ja kierähti päälleni. – Jos sä oletkin unohtanut yhden pillerin, tai jos sä olet siinä promillessa jolle ei kaikki toiminut.

Hän suukotteli minua kevyesti huulille ja pörrötti samalla hiuksiani – ja näytti olevan räjähtämäisillään.
- Mikä sua vaivaa? kysyin epäluuloisena.
- Miten niin? Ei mikään! Sain lisää suukkoja, hirveän määrän itse asiassa.
- Haluaisitko sä että mä olisin raskaana? kysyin epäluuloisena. Vesku lopetti nuoleskelunsa, ikäväkseni, ja nosti päänsä katsoen minua suoraan silmiin.
- En mä voi sitä tietää. Enhän mä tiedä mitä sä haluat.

Se oli mielestäni hyvä vastaus, mutta vaivuin uudestaan mietteisiin kun Vesku nousi vähän myöhemmin mennäkseen suihkuun. Mitä hittoa minun pitäisi tehdä? Päätin kiertyä kerälle ja olla ajattelematta koko juttua. Lomani menisi pilalle jos alkaisin stressata – ja ehkä nyt olin vain sitten kuitenkin krapulainen. Palaisin vesilinjalle tänään ja katsotaanpa eikö huomisaamu menisi paremmin.

Silloin heräsin ihan hirvittävän aikaisin tunnustelemaan oloani. Illalla olin juonut vain vajaan lasillisen viiniä ruoan kanssa ja muuten täytellyt lasiani vesipullosta, ettei Miila saisi päähänsä ruveta ihmettelemään, onneksi retsinakin oli melkein vedenväristä. Näin auringonsäteestä, joka uskaltautui sisään verhojen raosta, että kello ei voinut olla juuri seitsemää enempää. Venyttelin nautinnollisesti ja totesin, että vedenjuomisesta oli sekin ilo, että olin nyt täysin pirteä. Veskun tasainen hengitys muuttui, kun liikahtelin ja hän työnsi päänsä esiin lakanan alta.
- No? hän sanoi.
- Huomenta sullekin, nauroin ja rutistin häntä riemastuneena. – Mulla on loistava olo. Ehkä mä olen alotteleva alkoholisti, eikö ole ihanaa? En saanut selvää mitä hän vastasi, vai vastasiko mitään, kun hänen naamansa oli puristettuna minua vasten.
- Hienoa, kai? hän sanoi sitten kun hellitin otettani.
- Mä menen ostamaan meille tuoretta leipää, sanoin kun tarmo tuntui suihkivan suonissani. – Mä voin tuoda sullekin niitä viinirypäleitä jos löydän. Odota vaan siinä niin tuun kuorimaan niitä sulle!
- No toi kuulostaa hyvältä, hän hymyili ja sulki silmänsä uudestaan.

Meni muutama päivä ennen kuin Miila alkoi kiinnittää huomiota siihen, että olin lakannut juomasta olutta.
- Et kai sä ole raskaana? hän kysyi syyttävästi kun olimme paenneet kuuminta aurinkoa rannalta varjoisalle terassille. Muilla oli edessään huurteiset tuopit ja minulla suunnaton lasi appelsiinimehua, jossa jääkuutiot helisivät.
- En varmaankaan, sanoin harkitsevasti. – Mä vaan kyllästyin heräämään joka aamu huonoon oloon, ja tää on itse asiassa paljon parempaa.
- OIiskohan? Miila sanoi epäilevästi ja halusi maistaa.
- Sitä paitsi musta ihan kuin näyttäisi että sä olet vähän pöhöttynyt kaikesta tosta kaljankiskomisesta, kiusasin ja silittelin muka ajatuksissani vatsaani. Minä ainakin olin ollut, huomasin sen nyt jälkikäteen. Miila säikähti ihan tosissaan ja alkoi tunnustella omaa litteää vatsaansa ja peilailla silmäpussejaan aurinkolasiensa linsseistä. Yritin olla nauramatta ääneen, mutta Lauri vilkaisi minua paheksuvasti ja alkoi lohdutella Miilaa.

- Ajettaisko käymään illalla Oiassa? Vesku ehdotti. – Sekin pitäisi tehdä jos aikoo, ennen kuin päivät loppuu.
- Mennään, sanoin heti valmiina, ja niin päätimme tehdä.
- Hypätään bussiin siestan jälkeen niin ehditään katsella kaupunkia ennen pimeää, innostui Miilakin unohtaen että olin kiusannut häntä. Huomasin kuitenkin, että hän jätti osan kaljastaan juomatta.

Mietimme auton vuokraamista vielä jonain jäljellä olevista päivistä kun matkustimme taas paikallisbussilla saaren vastakkaiselle puolelle. Lauri ja Vesku kertoivat tarinoita, joita edellisreissulla olivat oppailta kuulleet ja minä mietin millaista täällä olisi talvella. Saari oli varmasti puoliautio verrattuna siihen mitä se oli nyt – ja nytkin oli vielä hiljaista. Vasta elokuussa olisi varsinainen ruuhka-aika, kun kreikkalaiset itsekin tulisivat tänne lomailemaan. Paikan täytyi olla jotenkin erityinen jos kerran se veti myös oman maan asukkaita turisteiksi.

Oia ainakin oli erityisen viehättävä. Se oli samoin rinteellä kuin pääkaupunkikin ja talot olivat kuin portaita pitkin vuorenrinnettä. Alemman katto saattoi olla yläpuolelle rakennetun huvilan piha tai jopa uima-allas. Kaikki ne olivat enimmäkseen kirkkaan valkoisia, mutta lähes kaikissa oli myös jotain väriä – ovi tai ikkunanpuitteet olivat vaaleanpunaiset tai keltaiset tai vähintään isot kukkaruukut olivat terrakottanoransseja tai sitten sitä kirkasta sinistä, jota olin alkanut kutsua kreikansiniseksi. Kurkistelimme pihoihin vaeltaessamme yhä kauemmas kylän keskustasta. Kylä oli saaren äärimmäisessä kärjessä ja sinne, viimeiselle rinteelle, alkoi joka ilta keräytyä sadoittain väkeä katselemaan auringonlaskua. Siellä oli itse asiassa jo niin paljon ihmisiä, että oli hankala päästä eteenpäin, eivätkä nämä olleet suinkaan kaikki niitä paksuja keski-ikäisiä amerikkalaisia, joita Firassa oli pyörinyt. Paljon oli myös hipahtavia nuoria, jotka näyttivät siltä, että koko heidän omaisuutensa oli laihassa selkärepussa harteilla.

- Oltaisko kauhean kerettiläisiä ja mentäis syömään jo, auringonlaskun sijaan, ehdotti Lauri vähän tuskastuneena. Me muut katsoimme vähän kaipaavasti aurinkoa, joka alkoi jo muuttua oranssimmaksi lähestyessään merenpintaa, mutta totesimme sitten, että ajatus taisi olla aika hyvä.
Jos koko tämä ihmismassa palvoisi seuraavan tunnin tai pari aurinkoa ja lähtisi sitten etsimään ruokaa, olisivat kaikki paikan ravintolat helisemässä silloin. Me taas olisimme juuri sopivasti saaneet vatsamme täyteen ja voisimme antaa tilaa seuraaville.
- Loistavaa, päätin muidenkin puolesta ja lähdimme palaamaan takaisin keskustaan päin.

Kaikki ruokapaikat eivät olleet vielä edes auki, mutta muutamista saattoi valita. Kiipesimme yhden kattoterassille, ihan keskusaukion kylkeen ja kas, aurinko näkyi sieltäkin, tosin vain rakosesta vastapäisen ison talon ja korkeatornisen kirkon välistä.
- Onkohan tää tosiaan maailman kauneimpia paikkoja, Miila aprikoi. – Pitäisi päästä käymään kaikissa muissakin muka kauneimmissa, että voisi arvioida.
- Valitse sitten mihin mennään seuraavaksi, sanoin.
- Taj Mahal?

Palasimme mahat täynnä ja raukeina bussilla takaisin kotikylään halki pimeyden. Loma alkoi lähestyä loppuaan, ja vaikka se oli ollut suloista, aloin olla ihan valmis palaamaan kotiin. Ei tuntunut näin pidemmän päälle oikein mielekkäältä, että päivästä toiseen tärkeimpiä kysymyksiä elämässä oli ottaako aurinkoa ja missä syödä.
- Nyt saatte kyllä tulla meidän kanssa vähän riekkumaan, Miila halusi, kun hyppäsimme bussista ulos. Hän oli ottanut torkut matkalla ja oli nyt taas valmis syöksähtämään valojen ja musiikin maailmaan, eikä suostunut kuuntelemaan epäröintiä.
- Mä syytän sit sua jos mua taas aamulla oksettaa, varoitin.

Ja oksetti, voi luoja! Mutta nyt en ollut huolissani, ärtynyt vain. Minulta oli karannut mopo kokonaan kun viereisen pöydän engelsmannit olivat ruvenneet tekemään tuttavuutta ja alkaneet tarjoilla juomia. He eivät olleetkaan jalkapallohuligaaneja vaikka näyttivät siltä vaan ihan fiksuja opiskelijoita. Mitä minä en sitten ollut ollenkaan, eikä Miilakaan. Ajattelin häntä kostonhimoisesti ja toivoin, että hänellä olisi vähintään yhtä kamala olo. Minä en tahtonut nousta vaakatasosta.

Ovi kolahti ja Vesku käveli sisään parin muovipussin kera, hän oli vuorostaan tänään lähtenyt hakemaan aamiaistarpeita.
- Viivyitkö sä kauhean kauan vai kuvittelenko mä vaan? kysyin voipuneena. Olin tainnut torkahtaa.
- Enpä usko, hän hymähti ja alkoi nostella pöydälle ihanan tuoksuisia leipäpusseja ja hedelmiä ja mehua.
- Ihanaa, sanoin katse liimaantuneena mehuun ja yritin alkaa kammeta ylös, mutta päässäni vihlaisi ja laskeuduin takaisin.
- Et sä varmaan apteekissa käynyt? kysyin toiveikkaana. Meillä oli ollut mukana särkylääkkeitä mutta Miila oli lainannut ne jo edellisellä viikolla ja rasia oli sillä tiellään.
- Itse asiassa kävin mä, hän sanoi ja heitti sängylle pahvisen pakkauksen.

- Tää ei oo särkylääkettä, tajusin näperrettyäni sen auki.
- Saat sitä kunhan oot hoitanut sen ensin, Vesku ilmoitti ja laittoi vettä kiehumaan.
- Kiristätkö sä mua? kysyin ja tuijotin puikkoa kädessäni. Hän oli mennyt ja ostanut minulle raskaustestin, siitä ei sentään voinut erehtyä vaikkei laatikon kreikankielinen teksti ollutkaan paljastanut mitään.
- Miten niin muka? Hän yritti näyttää viattomalta mutta minä olin kimmastunut. Nousin ylös eikä pääkään enää pannut kauheasti vastaan, tai sitten en sitä kiukuissani noteerannut, kaivoin laukustani tupakat ja marssin parvekkeelle.

Vesku tuli perässä vasta hyvän ajan kuluttua, toisessa kädessään kupillinen kahvia ja toisessa lasillinen mehua, jonka laittoi pöydälle minun eteeni. Ennen kuin istui hän kaivoi shortsiensa taskusta toisenkin pahvirasian ja ojensi sen minulle. Laskin sen avaamatta pöydälle mutta join mehun ja sytytin sitten toisen tupakan.
- Mitä sä oikein kiukuttelet? Vesku kysyi keskustelusävyyn.
- En mä halua tehdä sitä. Et sä voi pakottaa mua.
- Miksi ihmeessä muka et? Hän näytti hämmästyneeltä.
- En mä halua pilata lomaani tietämällä ehkä… sitä paitsi ei noi kuitenkaan ole luotettavia!

Ihmettelin vähän itsekin suuttumistani, melkein paniikkia joka minut oli vallannut. Katsoa tapitin kuitenkin leuka tanassa merelle enkä suostunut pehmenemään yhtään.
- Sanotaan, että negatiiviset vastaukset ei ole ihan, mutta positiiviset on, Vesku sanoi.
- Miksi mun pitäisi? Mulla on vaan krapula, olin idiootti ja join ihan liikaa.
- Niin, tällä kertaa. Mutta ne muut kerrat… Mä tahdon tietää.
- Sinä? Vilkaisin häntä ilkeästi kuin olisin ihmetellyt.
- No jos olet niin se on munkin asiani.
- Et sä silti voi pakottaa mua…

En voinut jatkaa, vaikka olin aloittanut uhmakkaasti. Ei minusta ollut räyhäämään vastaan vastoin parempaa tietoani, en vain pystynyt siihen. Kiihkottomasti ajatellen Vesku oli ihan oikeassa ja hänellä oli täysi oikeus tietää, mikä tilanne oli, jos nyt oli mitään tilannetta, mutta en minä sitä halunnut tunnustaa. En halunnut tunnustaa, että oli edes etäisesti mahdollista, että tarvitsisin koko testiä. Olin kauhusta jäykkänä enkä halunnut ajatellakaan mitään sen suuntaista, joten menin takaisin sänkyyn ja vedin lakanan pääni yli. Piiloon kuin pupu pensaaseen.
- Ja jos me tiedettäis niin ehkä sä et joisi itseäsi tommoseen kuntoon, kuulin sitten vielä Veskun sanovan ja sitten suutuin niin että kurkkua alkoi kuristaa.

Vesku kuului tekevän itselleen toisen kupin kahvia ja sitten kuulin rapeakuorisen sämpylän rahahtavan herkullisesti. Se kantautui korviini niin selvästi että vesi tuli kielelleni, mutta en ilennyt nousta vielä, silmäni ja nenäni kun valuivat myös. Vesku ei saisi nähdä että itkin, hän osasi lukea minua ihan liian hyvin. Olisi kammottavaa jos hän tajuaisi että olin niin peloissani ja nolo että itkin, kuvitelkoon ennemmin, että olin veemäinen narttu, joka ei vaan halunnut päästää häntä epätietoisuudestaan.

Sain maata piilossani ihan kaikessa rauhassa. Parvekkeelta ei kuulunut mitään, eikä Vesku sanonut minulle mitään vaikka arvioin ainakin tunnin kuluneen jo. Hän tiesi ihan liian hyvin miten minua käsitellä, mietin vähän harmissani, mutta toisaalta se tuntui kauhean hyvältä. Minulla oli pissahätä ja tiesin antavani periksi joka tapauksessa, sama kai oli tehdä se saman tien. Ei se nyt niin kallisarvoista ainetta ollut. Vapisevin käsin pengoin lakanamytyistä testin ja menin vessaan, jätin sen sitten lavuaarin reunalle ja menin kaatamaan itselleni lisää mehua. Kahvivesi oli jäähtynyt joten laitoin levyn takaisin päälle ja ehdin tuskin voidella itselleni sämpylän kun se jo höyrysi.

- Mä en aio mennä katsomaan sitä, ilmoitin kun astuin parvekkeelle aamiaiskantamuksineni. Vesku hätkähti, vaikka olikin varmaan kuullut minun liikehtivän sisällä, olinkohan yllättänyt hänet palaamalla puheväleihin näin pian?
- Etkö, hän sanoi käännähtäen ja nappasi minut syliinsä kun olin saanut kahvikupin ja mehulasin pois käsistäni. – Kiitos.
- Äh, älä viitti, sanoin ja käperryin mukavasti häntä vasten. – Mä käyttäydyin lapsellisesti. Ja jatkan, enkä aio katsoa sitä.
- Ei sun tarvitse, Vesku lupasi ja silitti poskeani, minusta tuntui että sydämeni meinasi pakahtua. En saanut enempää sanottua, mutta ei se mitään, kyllä hän tiesi kuitenkin.

- Sun kahvisi jäähtyy, hän sanoi vähän ajan kuluttua ja nousin pois. Ajattelin hänen livahtavan suoraa päätä vessaan kurkkimaan tulosta ja mietin, mitä iloa minun oli ollut kieltäytyä sen tarkistamisesta. Ihan kuin en kuulisi sitä heti, tai näkisi hänen kasvoistaan, mutta hän vain ojensikin minulle eilisen iltapäivälehden, jonka oli ilmeisesti myös tuonut ostosreissultaan.
- Kumma miten sitä alkaa kaivata kotimaisia uutisia, hän lausahti ja sanoi sitten hakevansa lisää kahvia. Kurkin sisään avonaisesta ovesta, mutta ei, hän kävi vain hellan luona eikä vessassa. Eikö häntä nyt sitten enää kiinnostanutkaan?

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   15.1.15 20:46:38

Liian herkullinen kohta!!!!

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   16.1.15 13:50:39

Jessin luku 14:

Löhöttyäni tarpeeksi keitin teetä ja istuin vein tietokoneen sohvalle.

- OIiskohan? Miila sanoi epäilevästi ja halusi maistaa.

Flanun korjaus lukuun 16 sattui osumaan silmään, "sejotka"... Ja nyt tääkin loppui :( Nyt joudun elämään yhdellä Jessipätkällä ja yhdellä Ilsepätkällä päivässä :( Whiskyn pitkä kommentti oli tosi hyvä, se, miten osaat kirjoittaa eri näkökulmista ja elämäntilanteista niin, että hyvinkin moni pystyy samaistumaan kertojaan. Ja itsehän sen on huomannut, kun eri elämäntilanteessa on tämän aikanaan lukenut, kuin missä nyt on. Mä en kyllä vieläkään jaksa keskittyä näihin lomapätkiin, mä en tiedä mikä niissä mättää. Ja mua ahdistaa kauheasti se Jaakko. Kaikki Jaakko-pätkät tekisi mieli hypätä yli, mutta kun ei pysty, nekin on kirjoitettu jo niin ettei pysty lopettamaan kesken :)

Kai laitat Miilan sitten, kun Vanhempieni tarina loppuu?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.15 17:29:22

Joo, ilman muuta laitan.
Se whiskyn kirjotus lämmittää vieläkin, kiva kun toistit sen! :D
-------------------------
20.

Lento kotiin oli yhtä ajoissa kuin tulolentommekin oli ollut, ja inhimilliseen aikaan. Kaikki sujui kuin tanssi ellei ottanut huomioon ikuista odottamista joka paikassa. Santorinin kentän pieni ja ahdas terminaali oli kaikista tukalin, kun ulkona olisi paistanut edelleen kuuma aurinko. Onneksi sen jaksoi sietää kun matkusti vain näin parin vuoden välein. Lauri ja Miila kinastelivat jostain ja tiuskivat toisilleen ja meillekin, joten vaikka meillä oli koneessa peräkkäiset paikat en juuri viitsinyt kurkotella keksimään jutuntynkää penkkien välistä. Baltian yläpuolella he kuitenkin olivat näköjään jo päässeet sopuun ja yhteisymmärrykseen ja pussailivat.

Minä olin vieläkin vähän vihainen Veskulle, hän oli ollut vähän häijy sinä päivänä kun olin tehnyt raskaustestin. Olin nukkunut vielä pienet torkut otettuani särkylääkkeen ja sillä aikaa oli Vesku kadonnut huoneesta, samoin kuin testini. En tiennyt kumpi minua oli huolestuttanut enemmän, kunnes olin huomannut puhelimeeni naputellun viestin, että hän oli mennyt alas uima-altaalle. Olin käynyt suihkussa huuhtoakseni liskojen yön jäljet iholtani ja hypellyt perässä, ajatellen että voisin hänen kasvoiltaan lukea tuloksen – vaan enpä voinut. Vesku oli näyttänyt ilmeettömältä kuin kivipatsas, enkä ollut pystynyt sanomaan mitään. Oli tuntunut myös kauhean vaikealta kysyä, kun olin niin julistanut, etten tahtoisi tietääkään ja olin kärvistellyt vaikka kuinka kauan ennen kuin olin tarttunut häntä kirjaimellisesti kurkusta ja saanut vastauksen.
- Ei, hän oli sanonut, kun oli saanut käteni irroitettua kurkkunsa ympäriltä.
- Ei? olin nauranut helpottuneena, ja aikonut tarttua saman tien uudelleen, kun ei hän ollut herättänyt minua heti kuulemaan niin loistavaa uutista. Hän oli kuitenkin näyttänyt äkkiä niin surulliselta, etten ollut saattanut. Se ei kai ollutkaan ollut niin loistava uutinen meidän molempien mielestä.

Pian hän oli siitä kuitenkin päässyt yli, ja nyt olimme vain innokkaita pääsemään kotiin. Tuntui etten saattanut odottaa Nikin näkemistä, ja että pääsisin taas sen selkään, ja mietin miten Ilse oli mahtanut pärjätä Mansikan kanssa kun me molemmat olimme olleet liesussa näin kauan. Oona oli odotellut uusia hevosia, ne olivat varmasti jo tulleet. Kaipasin myös ihan vaan omaa pientä kaunista kotiamme. Kaipa Jinna oli muistanut käydä kastelemassa kukkia? Olin luvannut että hän saisi käydä saunomassakin vaikka joka ilta.
- Tuutteko meille saunaan? kysyin Miilalta ja Laurilta kun lopulta seisoimme odottamassa, että seuraava vapaa taksi ajaisi kohdalle.
- Kiitos mutta ei kiitos. Koti-ikävä.
- Mennäänkö me tallille tänään? käännyin seuraavaksi Veskun puoleen.
- En mä tiedä.

Laiskoja lusmuja kaikki, tuhahdin itsekseni, mutta kun lopulta löysin omat kotiavaimet laukunpohjalta ja sain oven auki, olin valmiimpi jo itsekin heittäytymään sohvaan ja saunan lauteille kuin lähtemään mihinkään. Oli jo vähän myöhäkin ajaa tallille.
- Oo! Meillä on vieraita! sanoi Vesku yllättyneenä kävellessään matkalaukun kanssa pahki Leksan rattaisiin. Jinna kurkisti saman tien yllättyneenä keittiöstä.
- Kauhee kun te ootte aikasessa!
- Kaikki oli ajoissa, sanoin tyytyväisenä.
- Mä toin teille just kaupasta vähän maitoa ja muuta.
- Ihana lapsi! totesin ja halasin häntä. – Täälläkin on näköjään paistellu aurinko, oot ihan ruskee!
- Paraskin puhuja! Jinna nauroi ja katseli minua päästä varpaisiin. Nostin otsatukkaani ja näytin ohimoni, jotka olivat kirjavat kun nahkaa oli lähtenyt niistä – olin ensimmäinen ihminen jonka olin koskaan kuullut polttaneen hiusrajansa. Olin kai otsatukkaani luottaen rasvannut vain nenäni ja sitten käynyt uimassa ja ottanut aurinkoa vesikampauksessa…
- Missä meidän kumilapsi on? keskittyi Vesku olennaiseen ja Jinna viittoili olohuoneeseen päin. – Tuolla, toivottavasti, oli ainakin hetki sitten.
- Jäättehän te saunaan, mä haluan heti kertoa kaiken ja näyttää valokuvat, pyysin ja Jinna suostui.

Saunan lämmetessä levitin matkalaukun lattialle ja kaivoin sieltä likapyykkipussien seasta Jinnan ja Leksan tuliaiset, ihanan valkean käsilaukun, hopeisen kaulakorun ja Leksalle Kreikan lipuin koristeltuja pikku paitoja ja shortseja. Matkasta ei sitten ollut kuitenkaan ihan kauheasti kertomista, totesin. Olimme ottaneet aurinkoa, katselleet maisemia ja syöneet, mutta valokuvia oli toki kymmenittäin näytettäviksi.

Jinnalla oli enemmän kertomista.
- Mä olen ratsastanut, hän ilmoitti kun maltoin kysyä mitä tänne kuului.
- Oletko? ällistyin. Ville oli jossain vaiheessa saanut Jinnan houkuteltua Rassan satulaan pari kertaa, mutta se oli tietenkin ollut ennen Leksaa.
- Ilse pyysi, enkä mä voinut kieltäytyä kun se on kumminkin mua auttanut niin paljon Leksan kanssa.
- Ahaa, Mansikalla siis!
- Juu. Se on paljon sopivampi tämmöselle uusioratsastajalle kuin Rassa. Se on niin kiltti.
- Kivaa, sanoin tyytyväisenä. – Aiotko sä jatkaakin?
- Saatanpa hyvinkin, Jinna sanoi hymyillen arvoituksellisesti.
- Tuu heti huomenna! Mennään maastoon! innostuin kun muistin taas, että minullakin oli hevonen joka odotti minua tallilla. Olikohan Niki osannut kaivata minua? Taas hulvahti huono omatunto ylitseni kun olin hylännyt sen näin pitkäksi aikaa.
- En mä taida huomenna päästä, Ville on lähdössä valmennukseen enkä mä tiedä mihin mä laittaisin Leksan.
- Kyllä Vesku sen hoitaa, lupasin suurpiirteisesti. – Se on superisä.

Sitten kerroin, vaikka olin ensin vähän epäröinyt, siitäkin miten olimme pelänneet että olisin yhtäkkiä raskaana.
- Se oli tietysti ihan hölmöä. Mä en ole unohdellut pillereitä, mulla on ollu kuukautiset, ja vaikka mulla nyt olikin usein aamulla huono olo niin melkein joka ilta tuli juotuakin enemmän kuin normaalisti on tapana.
- Olen mä kuullut semmoista tapahtuneen, ettei ole mitään oireita, sanoi Jinna ja pudotti varmaan ihan huomaamatta katseensa vatsaani. Minä vedin sen sisään.
- Niin juu, ja varmaan sä olet myös kuullut miten ihmiset paranee syövästä rukouksen voimalla, naurahdin.
- Niin… olisi vaan ollut kivaa saada Leksan tyttöystävä maailmaan ettei niille tule kauheesti ikäeroa, Jinna naurahti hänkin.
- Jos mä joskus saankin lapsen ja se onkin poika, mitäs sitten? Annetaanko me niiden silti naida toisensa? kysyin katsoen Leksaa, joka oli nukahtanut lattialle sohvatyynyn päälle.

Loma oli tehnyt hirveän hyvää työinnolleni, samoin se, että pääsisin lopulta omalle osastolleni. Suorastaan tanssin astellessani sinne ensimmäisenä päivänä. Lisäksi olin tehnyt Oonan kanssa sopimuksen, että tekisin välillä aamutalleja vapaapäivinäni. Olin laskeskellut paljonko matkalla oli tuhrautunut rahaa ja kauhistunut. Minun olisi pakko tehdä jotain Nikin syksyn tallimaksujen eteen, vaikka minulla nyt kesällä niihin olikin varaa ja sitä paitsi rakastin tallitöitä. Olin muutenkin voimani tunnossa kuin Herkules, totta kai jaksaisin.

Suurin osa osastolla oli vanhoja tuttuja työkavereita, jotka hyväntahtoisesti kiusasivat minua nopeasta uraputkesta kun parissa kesässä olin kohonnut ummikosta sairaanhoitajan sijaiseksi. Olin tietysti päättänyt tulla parhaimmaksi ja mukavimmaksi sairaanhoitajaksi ikinä, tiesinhän tarkkaan miltä tuntui olla vuorossa sellaisten kanssa, jotka sulkeutuivat kansliaan siivoamaan lääkekaappia, vaikka lauma mummoja juoksi karkuun pitkin käytävää ilman vaippoja. Minä en pelkäisi osallistua siihen varsinaiseenkaan työhön, siitähän minä eniten pidin. Olin yllättynyt kun sitten tajusinkin, että jopa täällä dementikko-osastolla, missä potilaat olivat fyysisesti aika terveitä oli vaikka miten paljon paperitöitä ja muuta mielestäni toisarvoista tehtävänä.

Sen kesän uudet sijaiset olivat ihan onnettomia. En katsonut heitä mitenkään puolueellisesti nyt kun itse jo osasin paremmin, he olivat ihan absoluuttisesti törppöjä. Katsoin parhaaksi jutella heistä osastonhoitajankin kanssa kun huomasin, että joku oli laittanut heidät molemmat yhtaikaa iltavuoroon juhannusviikolla.
- Mä tiedän, mutta juhannuksen alla on niin vaikea järjestää työvuoroja, tämä sanoi onnettoman näköisenä. – Kaikilla on kaiken maailman toiveita, enkä mä listaa tehdessäni vielä tiennyt minkälaisia noi kaksi on.
Hän ei ollut enää sama osastonhoitaja, vanha tyranni, joka oli ollut osastolla ensimmäisenä kesänäni, vaan nuori ja melko vastavalmistunut.
- Sun täytyy tehdä niille jotain, tai tulee ruumiita, sanoin tiukasti. Sitten tajusin, että sen saattaisi hyvinkin ottaa arvosteluna ja kaduin, vaikka olinkin iloinen että olin ehtinyt saada sen suustani.
- Mun täytyy yrittää, Terhi sanoi ahdistuneen näköisenä, muttei onneksi katsonut minua mitenkään vihaisena.

Kiie oli edelleen osastolla, mutta leipääntyneempänä kuin aikaisemmin. Hän sanoi alkavansa väsyä vanhoihin mummoihin, jotka joka aamu makasivat täsmälleen samanlaisessa lätäkössä eikä kukaan ikinä parantunut. Hän aikoi hakea jonnekin missä joku joskus pääsisi kotiinkin.
- Koska? kysyin kauhistuneena. Olin odottanut koko kesältä eniten juuri sitä, että saisimme taas tehdä yhdessä töitä.
- En mä tästä varmaan nyt kesän aikana vielä mihinkään katoa. Johan kaikki työhönottajatkin on lomalla, ja mulla on irtisanomisaikaa kuitenkin.
- No hyvä, huokaisin helpottuneena.
- Ja sitten meidän pitää mennä ulos töiden jälkeen! Me ei olla juteltu ikuisuuteen!
- Ei tänään, mutta mennään, mennään ihmeessä! lupasin ja huomasin pikein odottavani sitä. Olisi kiva päästä jonnekin ravintolaan niin, ettei Vesku olisi mukana. Minusta oli alkanut tuntua, että hän laski jokaisen juomani kulauksen eikä se ollut ollenkaan kivaa. Minulla oli nuorisokapinallisen olo.

Muitakin kavereita minulla oli siellä, Silja ja Simo olivat päässeet molemmat kesätöihin. Silja, joka oli enemmän tiedemiestyyppiä, oli laboratoriossa ja Simo oli kaapattu naapurimiestenosastolle. He yrittivät aina saada sinne rotevia mieshoitajia, sillä jos höpsähtäneet ukot heittäytyivät hermostuneiksi tarvittiin usein jo vähän voimaakin eikä pelkkää psykologista järkeilyä. Itse asiassa Simo oli saanut ensimmäisellä työviikollaan potilaalta mustan silmän, mitä hän esitteli minulle ylpeänä kuin voitonmerkkiä, kun tulin töihin.

Vesku oli töissä Meikussa, sisätautipolilla. Se oli periaatteessa vielä osa koulutusta, viimeinen työharjoittelu, vaikka hän nimellisesti olikin jo valmis. Hänen elämäänsä kuului megapäivystysvuoroja ja hän vietti aina välillä sairaalassa pari vuorokautta yhteen menoon. Tietenkään ei yksinään vastuullisena vaan jonkinlaisena apupäivystäjänä.
- Älä rupea tekemään tota työksesi, ehdotin kun hän ensimmäisen sellaisen vuoron jälkeen maleksi kotiin naama harmaana väsymyksestä.
- Mä olen nukkunut melkein koko yön. Tai olisin voinut nukkua jos oisin saanut unta. Kyllä se tästä. Palkkakuitti lohduttaa.
- Painu nyt sitten nukkumaan, komensin ja istuin itse lukemaan päivän lehteä. Olin juuri päässyt töistä kotiin ja aioin lähteä tallille kunhan vähän hengähtäisin. Vesku murahti jotain ja lähti kohti yläkertaa, eikä tietääkseni herännyt ennen kuin seuraavana aamuna.

Kiie otti sanasta miestä heti kun oli vakoillut työvuorolistasta sellaisen päivän, että meidän kummankaan ei tarvinnut nousta seuraavana päivänä aamuvuoroon. Lähdimme yhdessä aamuvuorosta Kiien työsuhdekämppään sairaala-alueen toisella puolella tälläytymään; olin pakannut aamulla hippavaatteet isoon kassiin ja ilmoittanut Veskulle, että tulisin varmaan aika myöhään.
- Haluatko sä suihkuun? Kiie kysyi kaivaen samalla pienestä jääkaapistaan siideriä.
- Kiitos mielelläni, sanoin virallisesti. En ollut ehtinyt sinä päivänä tehdä mitään erityisen rasittavaa mutta tuntui, että hiukset haisivat osastolle silti. Kävin niin nopeasti kuin mahdollista, yhteisasuntolan suihkutilat olivat ehkä kammottavinta mitä tiesin, pahempia kuin koulun pukuhuoneet.
- No niin, mihin me sitten mennään? Jonnekin terassilleko? kysyin kun istuimme meikkaamassa ja laittamassa hiuksiamme.
- Joo, ensin terassille ja sitten bailaamaan. Kiiellä oli suunnitelma selvillä. – Mä vien sut jonnekin missä on kunnon meno!

Niin hän tekikin. Kun olimme jo muutaman tunnin istuneet ihanina terassilla ilta-auringossa ja juoneet siideriä, kävelimme Kiien valitsemaan ravintolaan. En ollut käynyt siellä ennen mutta en ihmetellyt, enpä ollut käynyt niin kauhean monessa muussakaan Helsingin paikoista. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, että olimme homokapakassa. Olisihan minun pitänyt arvata. Olin ihmetellyt hyvin pukeutuneiden, hyvännäköisten miesten määrää, mutta kun näin ensimmäisen joka oli pukeutunut nahkaliiviin ja koppalakkiin aloin katsella tarkemmin ympärilleni. Tyttöjä oli nähdäkseni kahta laatua, todella kauniita ja muodinmukaisia ja sitten toisesta ääripäästä korostetun arkisesti ja kotoisasti huiveihin ja flanellipaitoihin pukeutuneina, ilman meikkiä. Kiie ja minä olimme jossain siinä välimaastosta, arvioin.
- Mitä jos joku yrittää iskeä mut? kysyin kiinnostuneena.
- Sähän voit aina sanoa olevasi mun kanssa, tai hetero, jos ei kiinnosta, Kiie sanoi tavoitellen välinpitämätöntä sävyä.
- Voinko mä sanoa täällä olevani hetero?
- No, voit tietysti, jos haluat.

Ellemme olisi käyneet ensin terassilla olisin todennäköisesti tuntenut oloni aika orvoksi. Nyt en jaksanut ujostella ja kuljin erinomaisen hyvällä tuulella Kiien käsikynkässä. Hänellä oli kymmenittäin tuttuja, jotka kaikki olivat kauhean hauskoja ja ihan yhtä hyväntuulisia kuin mekin. Ensin tuntui oudolta nähdä tyttöpareja ja poikapareja tanssimassa hitaita keskenään, tai suutelemassa, mutta kun soitettiin vanhoja diskohittejä, ei huomannut mitään erikoista. Tanssin mukana ja minulla oli hauskempaa kuin varmaan ikinä ennen ravintolassa.

Harmitti kun Kiie rupesi kahden aikaan himmailemaan ja alkoi haluta kotiin. Minä olisin viihtynyt erinomaisesti valomerkkiin asti.
- Mulla on huomenna töitä ja mä olen jo niin vanha, etten jaksa valvoa neljään-viiteen.
- Höh, sanoin pettyneenä, mutta iltavuoro minuakin odotti.
- Tullaan toistekin, hän ehdotti ja haukotteli. Minä nyökyttelin tarmokkaasti ja lupasin maksaa taksin jos viipyisimme vielä vähän aikaa. Kiie oli kuitenkin järkkymätön.
- Joudut maksamaan puolet joka tapauksessa, viimeset bussit meni jo.
- Entäs yölinjat?
- Liikaa kävelemistä. Mars nyt, bilehile!

Vesku nukkui, yllättäen, kun kolistelin varovasti kotiin. Olin edelleen euforisessa tilassa ja olisin halunnut jatkaa tanssimista, mutta kun kotona oli niin pimeää ja hiljaista päänikin rauhoittui hirveän äkkiä. Kävin pesulla ja kömmin sänkyyn, herättäen Veskun puolittain, sen verran että hän kääntyi ja otti kiinni vyötäröltäni.
- ..kivaa? hän mutisi.
- Sikakivaa! Me oltiin homodiskossa! julistin ja nukahdin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.1.15 16:52:44

21.

Jinnakin siis oli alkanut käydä tallilla. Seurailin häntä ja totesin, että hän oli saanut takaisin sitä tasapainoa ja tuntumaa, minkä muistin hänellä olleen joskus melkein viisi vuotta sitten kun hän oli lopettanut tunneilla käymisen. Onneksi Mansikka tosiaan oli niin kiltti, sen kanssa oli helppo palautella mieleen vanhoja taitoja.

Minä sain tiputuksen maanpinnalle omien ratsastelujeni kanssa. Niki oli vain lomaillut sen aikaa kun mekin lomailimme, eikä sitä juurikaan huvittanut palata töihin, vaikka olin luullut sen pursuavan intoa. Se pursusi vain muuten saatuaan laiduntaa vihreällä aina puoli päivää kerrallaan, ja sinne se hinkusi edelleenkin. Onneksi Oonalla ei ollut ruohoa kasvavia tarhoja kaikille hevosille, ellei Niki olisi joutunut vuorottelemaan se olisi varmaan vaatinut uuden satulavyön. Nyt vanha meni vielä juuri ja juuri kiinni.
- Tän mahanympärys on kasvanut ainakin viistoista senttiä, arvioin silmät pyöreinä kun satuloin sitä ensimmäistä kertaa paluuni jälkeen, ensimmäiset päivät olin varovaisesti vain talutellut ja juoksuttanut sitä, ettei sille tulisi kauheata kulttuurishokkia.

Sitten se pukitti minut alas melkein heti kun olin selkään päässyt, se ei selkeästikään halunnut luopua oloneuvoksen päivistään. Kömmin hiekkaa syljeskellen pystyyn kentänpohjalta ja katsoin sitä huolestuneena. Eihän sitä sattunut? Kai satula oli sopiva? Liu’utin kättäni siipien ja takakaaren alla ja mittasin säkätilaa ja minusta se näytti hyvältä. Onneksi Veskukin oli sinä päivänä mukana ja tuli pyynnöstäni katsomaan satulaa myös.
- Se istuu ihan täydellisesti. Takasin vaan selkään ja yritä pysyä siellä, ettei se ala kuvitella että se voi heitellä ihmisiä alas!
- Kyllä mä pysyn, se vaan yllätti mut, jupisin kiivetessäni takaisin. Olinhan tuskin ehtinyt pyytää ravia kun se oli yhtäkkiä sinkauttanut takapäänsä ja samalla minut ilmaan. Niki katsoi taaksepäin mielestäni aika velmun näköisenä ja synkkä päättäväisyys valtasi mieleni. Tietysti nuoret hevoset saattoivat olla arvaamattomia ja murrosikäisiä mutta olin jotenkin kuvitellut Nikin olevan niin kiintynyt minuun, ettei minulle tulisi sen kanssa ongelmia.

Se yritti taas, kun pyysin ravia, mutta nyt olin varautunut eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä siellä, pukki ei ollut kovinkaan vakuuttava. Nikin korvat repsahtivat ällistyneesti sivuille ja kokeilevasti se seuraavassa kulmassa vielä yritti pompahtaa, mutta suorastaan puristin sitä eteenpäin niin, että sen oli pakko keskittyä liikkeeseen eteenpäin eikä ylös.

En tiedä minkälainen muistijälki sille oli jäänyt siitä, että se oli saanut minut alas selästään, mutta melkein joka kerta siitä lähtien se ensi alkuun kokeili, miten hyvin olin selässä. Onneksi olin ratsastanut niin monilla erilaisilla hevosilla viime vuosina, kiitos etenkin Oonan pienten vikkelien vänkyräponien, että minulla oli jo aika hyvä tasapaino. Ei se minusta silti ollut yhtään kivaa, kun se oli ollut niin mukava koko talven, ja vaadin melkein päivittäin joko Oonaa tai Veskua tarkistamaan sen satulan istuvuutta, jos he vaan olivat sopivasti paikalla.
- Mikset anna sille vähän lomaa? kysyi Jinna, joka oli myös tullut ratsastamaan eräänä vähän mahdottomampana päivänä, mutta joka oli päättänyt uskaltautua Mansikan kanssa kentälle vasta meidän jälkeen, ettei tamma saisi mitään vaikutteita.
- En mä uskalla, se oli lomalla ja palasi tämmösenä, entä jos se palaa seuraavalta vielä hullumpana, sanoin onnettomana.
- No kysy hyvä ihminen Oonalta suoraan muustakin kuin satulasta, puuskahti Jinna järkevästi ja ajattelin että niin minun pitäisi tehdä, niellä ylpeyteni ja pyytää apua.

- Älä hätäile, Oona sanoi, kun alistuneena kerroin hänelle, että meidän yhteistyömme oli yhtä taistelua. – Olisit tyytyväinen.
- Miten niin? Kun se oli kuin ihmisen mieli aikasemmin, ei ikinä mitään temppuja.
- Nelivuotiaan pitää olla vähän jäärä ja kyseenalaistaa. Mun mielestä se oli kerta kaikkiaan pakolla paketoitu tullessaan. Alistettu. Mä jo pelkäsin ettei se saa itsetuntoaan takaisin ollenkaan.
- Niinkö? En tiennyt mitä muutakaan sanoa.
- Ei siitä helppoa tule, mutta senhän sä tiesitkin, eikö vaan?
- Joo, mutisin. Tietysti olin tiennyt, ettei nuoren hevosen ostaminen ollut samaa kuin pehmolelun, mutta että näin hankalaa? – Mitä sä ehdottaisit että mä teen sen kanssa nyt?
- Pitääkö se sut selässä?
- Pitää, koska mä olen kohta akrobaatti, sanoin synkästi.
- Tekeekö se mitä sä haluat?
- Tekee, paitsi vasenta laukkaa. Se nousee vaan vahingossa.
- Meneekö se sitä juoksutettaessa?
- Menee. Välillä.
- Mä voin vähän katsoa miten teillä sujuu huomenna, jos haluat, Oona lupasi ja hymyilin kiitollisena. Vähän pelotti näyttää hänelle miten huonosti Niki pahimmillaan saattoikin käyttäytyä, mutta toisaalta nyt sille ehkä saattoi vielä tehdäkin jotain, kun en ollut ehtinyt kauhean kauan omin päin säheltää.

Niki ei ollut kokenut ihmeparantumista yön aikana, muttei ollut tavallista pahempikaan, totesin helpottuneena. Se pyörähteli vähän noustessani satulaan ja Oona tuli avuksi pitämään sitä paikoillaan.
- Tekeekö se tätäkin?
- Ei, se seisoo yleensä kuin tatti.
- Okei, älä anna sen alottaakaan.
En kehdannut kysyä millä sen sitten estäisin, jos Niki päättäisi ruveta semmoista tekemään, palaisin siihen asiaan sitten, jos se jatkaisi sitä.

Oonan katse seurasi meitä kiinteästi enkä ollut päässyt sen pidemmälle kuin pari kierrosta käyntiä pitkin ohjin kun hän jo kysyi, mitä aioin.
- Ajattelin ottaa ohjat, sanoin ihmeissäni.
- Sä jännityit, ja niin sekin, Oona ilmoitti.
- Ihanko totta? kysyin kunnioittavasti. Minä en itse ollut huomannut mitään, paitsi että Niki oli nostanut päätään aavistuksen verran.
- Jatka vaan.

Yrtin rentoutua ja jatkaa tavalliseen tapaan, keskittyä Nikiin ja taivutella sitä varovaisesti isoilla volteilla. Tuntuiko se jännittyneeltä vai kuvittelinko vain? Sitten päätin siirtää sen raviin, siinä kohden se yleensä ensimmäisen kerran todella yritti protestoida. Näkisi Oona senkin. Niki pukittikin, ihan kuin tilauksesta, mutta en antanut sen hidastaa vauhtia vaan jatkoimme vähän epätahtisessa ravissa uraa pitkin, kun sillä meni hetki saada jalkansa järjestykseen pukin jälkeen.
- Pysähdy, Oona huusi ennen kuin pääsimme paria kierrosta pidemmälle.
- Kerro, sanoin hengästyneenä ja annoin Nikin kävellä hänen luokseen. – Joko sä keksit missä mättää?
- Ihan siellä missä aina yleensäkin. Satulan päällä, Oona sanoi kuivasti.
- Mitä mä teen väärin? kysyin ihmeissäni.
- Mä en ole ikinä nähnyt sun ratsastavan noin jännittyneenä. Ensinnäkin, huomaatko sä että sä keräät koko ajan ohjia tiukemmalle? Et oo myödännyt sille kertaakaan sen jälkeen kun aloit ravata. Ja ootko hengittänyt?
- Pakko kai mun on ollu hengittää, arvelin.
- Ei. Alotetaan alusta nyt. Anna pitkät ohjat ja takaisin uralle.

Otin taas ohjat ja aloin tehdä pysäytyksiä ja voltteja uudelleen. Hän käski lukemattomia kertoja minua myötäämään ja aloin itsekin tajuta, että että vaikka ehkä olin kuvitellut automaattisesti tekeväni niin, oli se tainnut olla mielikuvitusta.
- Löysää! Oona kirahti kun lopulta saimme luvan siirtyä raviin. Tottelin oitis, sen verran vaativasti hän sen sanoi. – Sä aloit kiskoa sitä läjään samalla kun yritit saada eteenpäin, ihan heti kun rupesit ajattelemaankin ravia.
- Niinkö? kysyin nolona.
- Niin, ei ihme, että se protestoi. Pidä ohjat noin ja paina kädet etukaareen ja siirry uudestaan raviin.
- Mutta jos se taas pukkaa?
- Jos se ei olisi ehtinyt ehdollistua siihen vielä? Se on voinut ekan kerran tehdä sen piruuttaan tai huvikseen ja sitten sä olet alkanut odottaa että se tekee sen joka ravisiirtymisessä ja alkanut kiristää sitä aina niin, että se on alkanut ajatella, että asiaan kuuluukin pieni tappelu aina kun ruvetaan ravaamaan. Luota siihen!
- Mun on vaikea luottaa siihen kun mä koko ajan vaan odotan sen heittävän mut alas.
- Luota silti. Muuten tästä ei tule mitään.

Oona oli guru. Hän sai Nikin liikkumaan taas rennosti ja halukkaasti vaikkei edes itse ratsastanut. Vasen laukka ei edelleenkään noussut, mutta emme laukanneet muutenkaan kuin pari pitkää sivua, sillä Oonan mielestä Niki oli saanut jo tarpeekseen.
- Se tuntui ihan erilaiselta, sanoin ihmeissäni. – Mitä mä nyt teen sen kanssa?
- Ootko sä pörrännyt tässä kentällä koko pari viikkoa?
- Olen kun mä ajattelin ettei sen kanssa oo turvallista mennä maastoon jos se kerran yrittää heitellä mua alas.
- Jessi, Jessi, Jessi! Oona sanoi harmissaan. – Ihan kuin et olisi mitään nähnyt vaikka oot pyöriny tässä jo vaikka kuinka kauan. Koska sä olet nähnyt mun ratsastavan jotain noista nuorista kaks viikkoa putkeen pelkästään kentällä?
- Äh, enpä ole, ähkäisin.
- Jos oisit mennyt maastoon välillä oisit todennäköisesti ollut itsekin rennompi ja teillä ois molemmilla ollut paljon kivempaa koko tää aika.

Onneksi Oona oli tullut hätiin ja osoittanut heti alkuunsa missä olin mokaamassa. Olin kai ollut niin huolissani kun kaikista maailman hevosista juuri oman kanssa oli näin hankalaa, etten ollut osannut ajatella ollenkaan objektiivisesti, panikoinut vain. Jonkin toisen hevosen kanssa olisin ehkä toiminut fiksummin, tai ainakin pyytänyt neuvoja nopeammin. Veskulta olisin uskaltanut kysyä, mutta hän ei ollut juuri jaksanut tallille viime päivinä. Ei kaikki lähtenyt sujumaan kuin tanssi Oonan höykytyksen jälkeen, ei tokikaan, mutta nyt kun hän oli osoittanut pahimman virheeni tiesin itsekin mihin kiinnittää huomiota. Jos meni oikein huonosti ratsastin Nikin ulos kentältä ja menimme metsään. Siellä saatoin ohjata hevosen rämpimään umpivarvikkoon ja luottaa siihen, että sillä olisi sen verran itsesuojeluvaistoa, että se keskittyisi asettelemaan jalkojaan turvallisesti mieluummin kuin minuun, ja siellä sitten rentouduin aina itsekin.

- Koska olisi taas aika sun ratsastaa sitä kuuri? kysyin toiveikkaana paria päivää myöhemmin.
- En mä enää aio ratsastaa sitä, Oona ilmoitti.
- Mitä? kysyin kauhistuneena.
- Mä voin ohjata sua, mutta sä saat itse ratsastaa. En mä halua tehdä sulle hevosta. Saat tehdä sen itse.
- Mutta siis neuvot mua? Niin kuin silloin yhtenä päivänä? varmistin.
-Just niin.
- Hyvä, sanoin helpottuneena. Sehän oli oikeastaan paljon parempaa! Oppisin samalla itsekin.

Nuorimpina tahoillamme saimme kumpikin, Vesku ja minä, unohtaa juhannusvapaat. Veskun ei sentään tarvinnut päivystää juhannusyönä, mutta juhannusaattona ja -päivänä meidän piti molempien mennä töihin joten ei tarvinnut miettiä mihin matkustaisimme viettämään keskikesän juhlaa. Tasan omalle pihalle eikä juuri sen pidemmälle.
- Me vuorotyöläisraukat, sanoin säälitellen. – Ostetaan kertakäyttögrilli ja paketti makkaraa ja toivotaan ettei sada kauheesti.
- Jos sataa niin sitten ollaan sisällä ja kuunnellaan ropinaa, mikäs sen hauskempaa, Vesku sanoi ja näytti miten voisimme löhötä sohvalla filtin alla suloisessa joutilaisuudessa.
- Ja mikä parasta, kun on työaamu niin ei voida juoda liikaa, sanoin purevasti, sillä minua kaiversi vieläkin miten hän oli arvostellut matkalla alkoholinkäyttöäni. Muuten ajatus sateisesta juhannusaatosta alkoi tuntua minusta houkuttelevalta. Tulisipa oikein kaatosade, niin että ulkona pimenisi ja voisi todella nauttia sohvalla kyhjöttämisestä.
- Ehkä me voidaan ottaa yhdet saunakaljat, Vesku arveli.

Siitä tuli itse asiassa yksi parhaista juhannuksista ikinä. Tai siis siihen mennessä. Minulla oli iltavuoro ja olin käynyt jo aamulla ratsastamassa. Niki oli onnistunut heittämään minut metsässä selästään, nyt ei ilkeyttään vaan koska se oli tosissaan säikähtänyt vapaana juossutta keskikokoista koiraa ja loikannut arvaamatta pois polulta kahden pienen näreen välistä. Minun jalkani oli jäänyt toiseen kiinni ja olin liukunut pois selästä sen hännän yli. Niki oli pysähtynyt kai ällistyneenä oudosta poistumisreitistäni ja käännähtänyt vielä ystävällisesti niin, etten joutunut irroittamaan ohjista ja samassa koiran omistajakin oli saanut elukkansa kiinni. Olin istunut maassa ja haukkunut tätiparan pataluhaksi, ja hän näytti niin säikähtäneeltä putoamisestani, että luulen saarnan menneen erittäinkin hyvin perille. Hän oli vielä halunnut hössöttäen auttaa minut ylös, mutta kun koira oli edelleen hänellä toisessa kädessä, en halunnut heitä Nikin lähelle. En halunnut sen tutustuvan tällä erää koiriin yhtään lähemmin.

Missään tapauksessa en ollut vakavasti vammautunut, mutta muutamia häijyjä mustelmia ja tärähtäneitä lihaksia minulla nyt oli ja kun pääsin kotiin asti yhdeksän jälkeen en olisi voinut toivoa parempaa kuin päästä suoraan kuumaan saunaan. Vesku oli ehtinyt aiemmin kotiin ja vastaanotti minut keittiössä essu päällä.
- Rupesit sitten taas gourmet-kokiksi, sanoin ja irvistin kun hän puristi minua tuttavallisesti takapuolesta. – Au! Osuit just siihen pahimpaan mustelmaan.
- Onko potilaat pahoinpidelleet sua? hän kysyi huolestuneena.
- Ei kun putosin jonkun kannon tai kiven päälle. Ei kai sauna ole päällä?
- On tietysti, tiesinhän mä että sä tulet näihin aikoihin.
- Vie mut sitten saunaan ja tutki mun vammat, hymyilin tyytyväisenä.
- Kolme minuuttia. Hän palasi työpöydän ääreen tekemään loppuun mitä olikaan ollut tekemässä. Olin kovasti tyytyväinen, että hän oli innostunut keittiöhommista. Useimmiten hän onnistui kokkauksissaan paljon paremmin kuin minä.

Henkilökohtaisen lääkärini tarkastuksen jälkeen sain hevoslinimenttiä aristavaan reisilihakseeni ja ai että se kirvelsi ruskettuneessa ja saunapuhtaassa ihossa. Itsekin kurkin peiliin ja totesin että toinen pakara oli sinisenmusta. Onneksi ei lähitulevaisuudessa ollut aikomusta lähteä rannalle aurinkoa ottamaan, sen oli saanut kätevästi hoidettua etelässä koko kesäksi. Rusketusrajat oikein loistivat yläkerran hallin hämärässä ja virnistin tyytyväisenä. Ihosyöpäriski tai ei, olin kuitenkin vielä sen sukupolven kasvattama, joka oli oppinut yhdistämään rusketuksen terveeseen ulkoilmaelämään, enkä oikein osannut päästää siitä ajatuksesta irti.
- Mä menen sytyttämään grillin, ilmoitti Vesku ja tömisteli ohitseni alakertaan.
- Onko meillä grilli? kysyin hänen peräänsä mutta hän oli ehtinyt jo mennä joten sain tömistellä perässä saatuani vähän vaatteita päälle.

Oli meillä, pihalla näkyi ikkunan takana seisovan punainen pallogrilli, mutta en ehtinyt sinne asti kun katseeni osui maljakolliseen ruusuja pöydällä.
- Mistä nyt oikeen tuulee? kysyin kulmat rypyssä kun Vesku tuli sisään saatuaan grillin loimuamaan.
- Miten niin?
- Kukkia, sanoin ja osoitin niitä. – Millä ei oo hääpäivää eikä mitään, oletko sä tehnyt jotain pahaa?
- En, Vesku sanoi kuulostaen loukkaantuneelta. – Tää on meidän tapaamisen vuosipäivä, etkö sä sitä muista?
- Ohoh, sanoin nolona.
- Sitä paitsi pappa neuvoi ostamaan kukkia sillon tällön, ettei tule tommosia reaktioita. Pitää näköjään se neuvo ottaa todesta.
- Mä en ymmärrä miten mä en muistanut… olin tosissani nolostunut.
- Ei se mitään, Vesku sanoi suurpiirteisesti ja meni hakemaan keittiöstä kulhollisen vartaita, joita hän oli tainnut keihästää kun tulin kotiin.

Hän grillaili niitä keskittyneen ja innostuneen näköisenä kunhan hiilet ensin olivat alkaneet hohtaa sopivan punaisina ja minä istuin pehmeällä tyynyllä katselemassa, arvellen, että saisimme aika usein grilliruokaa loppukesänä. Siinä oli jotenkin ihanan leppoisaa ja huomasin olevani kauhean tyytyväinen kun olimme joutuneet jäämään kahdestaan kotiin. Vaivuin ajatuksiini ja mietin, pitäisikö minun tehdä Nikille samantyyppinen lukujärjestys kuin mihin olin tottunut Hannan tallilla, ja mitä itse asiassa Oonakin piti päässään omien hevostensa kohdalla. Vesku voisi varmaan auttaa? Ja Oonakin, tietenkin.
- No niin, Vesku sanoi lopulta ja istui viereeni täyden lautasen kanssa ja ojensi pienenpientä herkkusientä haarukassa.
- Aiotko sä syöttää mua? kysyin ällistyneenä ja avasin suuni.
- Aion, sanoi Vesku ja pussasi minua suoraan suulle samalla kun yritin saada ruoan suussani jotenkin järjestykseen. – Mä aion hemmotella sut ihan piloille tänään.
- Miksi, yritin kysyä, mutta en saanut esiin kuin jotain sen tapaista, sienen sisällä oli sulanutta juustoa, joka tuntui herkullisesti liimaavan suuni umpeen.
- Koska nää kolme vuotta on olleet niin upeita. Koska mä rakastan sua.

Mutustin kuumeisesti, sillä minusta tuntui että tuohon oli jo pakko saada vastattua jotain ja tunsin miten toisesta silmästä alkoi valua liikutuksen kyynel. Voi luoja, saattaisinkohan mitenkään tulla hölmömmän näköiseksi? Posket täynnä ruokaa itkien?
- Sä et saa tehdä tommosta, sanoin kun sain lopulta nieltyä suuni tyhjäksi. Vesku naurahti ja pyyhkäisi tipan pois.
- Miksen saisi? Mimmosta? Taas sä teit sen.
- Minkä? kysyin ja nostin käteni estämään haarukkaa taas tulemasta huulilleni, tällä kertaa kananpalan kanssa.
- Sulatit mun sydämen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.15 21:21:56

22.

Heinäkuun ensimmäisenä maanantaina lähdin pyöräilemään töihin jo yhdeltätoista vaikka vuoroni alkoi vasta yhdeltä. Oli viileähkö, harmaa päivä, ja samanlainen oli mielialanikin, kun eturengasta tuijottaen poljin ylös Viikintien mäkiä. Olin aika lailla huolissani, ja poljin lujempaa kuin olin aikonutkaan, ja tajusin harmikseni että otsani ja niskani olivat hikiset kun rullasin sairaalan portista sisään. Ellei minulla olisi ollut laukussani salatupakka-askia olisin mennyt kanttiinista hakemaan semmoisen, nyt ei tarvinnut vaan oli mistä sytyttää.

En ollut ennen käynyt henkilökuntalääkärillä: kun olin aloittanut täällä abikeväänä oli riittänyt että olin käynyt Lääkärikadulla otattamassa keuhkokuvan, joka todisti ettei minulla ollut tuberkuloosia. Miltähän vuosisadalta sekin määräys oikein oli? Tiesin kuitenkin suunnilleen mihin mennä ja seurasin sitten kylttejä, päätyen pieneen odotushuoneeseen, jossa yksi naisihminen yski sattumoisin keuhkojaan pellolle. Kumma kyllä minut kutsuttiin sisään ennen häntä.

- Mulla on vatsassa outo tunne, ilmoitin kävellessäni sisään. Vaikka tiesin, miten kauhean heikolta se kuulosti, en osannut sitä paremminkaan sanoa.
- Jaa. Millä lailla outo? kysyi vanhanpuoleinen naislääkäri katsoen minua silmälasiensa yli.
- Vähän niin kuin kipua mutta ei kuitenkaan oikein, yritin selittää ja toivoin että hän luulisi minua laitosapulaiseksi tai lähetiksi kun en osannut sen paremmin selittää. Sitten vedin henkeä ja annoin tulla koko litanian mitä olin jo aika useana yönä harjoitellut. – Pahoinvointia, välillä, aamuisin, muutaman kuukauden ajan, nyt vähemmän, ei ripulia, ei todettuja allergioita, syön pillereitä enkä ole testin mukaan raskaana.
- No niin, minusta näytti että lääkäri pidätti hymyä. – Alkoihan sieltä tulla. Ton jälkeen mä voinkin pyytää sut suoraan tohon pritsille.

Asetuin siihen, huokaisten äänettömästi helpotuksesta kun olin ilmeisesti sittenkin osannut selvittää asiani aika tyhjentävästi ja avasin farkkuni, jotta hän voisi tunnustella vatsaani. Ei siinä mitään tuntunut, olinhan itse tehnyt saman useaankin kertaan, mutta kyseli hän joitakin semmoisia kysymyksiä, joita en ollut tullut itse ajatelleeksi, ja jotka talletin mieleeni vastaisen varalle. Kun itse joutuisin samaan tilanteeseen.
- En mä viitsi sua enempää ronkkia kun ei täällä ole gynekologin pöytää – koska muuten olet viimeksi käynyt?
- Vuosi sitten piti kun piti uusia pilleriresepti, mutisin.
- Kun et ole ton enemmän kuolemankielissä niin otetaan veri- ja virtsakokeet ja katsotaan sitten.

Nousin ylös ja kiskoin vetskarin kiinni helpottuneena.
- Mitä sä epäilet? kysyin uteliaana.
- Jos sä olet kerran tehnyt raskaustestin ja se on negatiivinen niin varmaan seuraavaksi jotain helikobakteeria. Mutta sä puhuit aamupahoinvoinnista? Eikö muulloin?
- Eipä oikeastaan, sanoin miettien.
- Liittyykö se mihinkään tiettyyn ruokaan?
- Ei. Ellei sitten alkoholiin. Taisin punastua vähän.
- Ja sulla on ollut ihan normaalit kuukautiset? Ei välivuotoja, ei tavallista niukemmat? Entä paino?
- No ehkä vähän niukemmat, arvioin. – Mutta kun tuun suoraan koulunpenkiltä tänne töihin niin… ajattelin että lisääntynyt liikunta voi vaikuttaa.
- Et ole varmaan sitten lihonutkaan?
- Päinvastoin, sanoin tyytyväisenä.

Hän tulosti erinäisiä sivuja lähetteitä ja neuvoi mihin menisin niiden kanssa piikitettäväksi ja pissatettavaksi sekä kertoi mihin aikaan voisin seuraavana päivänä soittaa hänelle tuloksista. Siihen oli tyytyminen enkä ollut yhtään sen levollisemmalla mielellä kuin tullessani. Tai ehkä ihan vähän; nyt se oli sentään tehty, se melkein vaikein osuus. En ollut kuvitellut, että tulisi vieläkin vaikeampi; soittaa tulosten perään.

Enkä minä siihen pystynytkään, seuraavana päivänä kun olisin voinut kysellä, en ehtinyt kun töissä oli kauhea hässäkkä. Seuraavana, vapaapäivänä, parkkeerasin itseni aamutallista tullessani Jinnan luo. Valitettavasti Villekin oli kotona ja istui olohuoneessa naputtelemassa tietokonetta, ilman aikomustakaan liikahtaa mihinkään, ilmeisesti, vaikka yritin mulkoilla häntä. Hän taisi tulkita sen vain normaaliksi ystävällisyydekseni ja vilkutti minulle parilla sormella.
- Mä tarvitsen sun apua, suhisin Jinnalle.
- Mihin? tämä suhisi takaisin.
- Soita mulle yks puhelu!
- Totta kai, Jinna lupasi ja tavoitteli puhelintaan. – Mihin mä soitan?
- Mä en halua Villen kuulevan, kuiskasin.
- Ai, sanoi Jinna. Hän laski puhelimen pois ja nousi ripeästi. – Sitten saat odottaa hetken että Herra ja Ylhäisyys saa syödä ensin.
- Aikaa ois niinku puol tuntia, ja siitä menee kakskymmentä minuuttia jonottamiseen! sanoin tuskastuneena vilkaisten kelloa. – Jinna, jätä Ylhäisyys nyt Villelle ja tuu mun kanssa ulos!

Jinna, ystävistä kallein, ei vitkastellut enempää. Hän huikkasi Villelle lähtevänsä käymään kaupassa ja niin kävelimme ulos asunnosta. Ojensin hänelle hississä paperiliuskan ja neuvoin soittamaan siihen ja kysymään mikä minua vaivasi.
- Miten niin vaivaa? Jinna kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
- No sen mäkin haluan tietää! vinkaisin. – Soitatko sä?
- Totta kai – et kai sä ole sairas?
- Toivottavasti en – mutta ota siitä selvää? Ole minä ja kysy mitä mun labratulokset kertoi?
- Totta kai, Jinna hymyili, samalla kertaa lämmintä ystävänhymyä ja jotain, mitä hän tuskin itse edes tajusi keräävänsä - toisenlaista ilmettä. Jotain ammatti-ilmettä. Hän näpytteli numeron kun astumme hissistä ulos ja kävelimme istumaan penkille rapun oven viereen. Sytytin tupakan ja vetäydyin kerälle, polvet leukaani vasten, kun Jinna pääsikin läpi ihan heti. Kuuntelin, miten hän esittäytyi minuksi ja alkoi kuunnella tarkkaavaisemmin. Kuuntelin vähän aikaa ja laitoin sormet korviini, sitten otin ne pois kuullakseni kuitenkin jotain, mutta Jinna oli jo lopettamassa puhelua,

- No? sanoin, ja imin filtterinmakuista savua, heittäen jämän inhoten kauas pois. Jinna katsoi vaan eteenpäin ja räpelsi puhelinta lukkoon.
- Jessi kulta, hän sanoi.
- Olen olen! Mitä ne sano?
- Sä olet terve kuin pukki, Jinna huokaisi, ja heittäytyi kaulaani.
- Oi, hienoa, sanoin, ja tunsin, miten helpotus valui jäseniini.
- Sä olet vaan raskaana. Nyt sitten kuitenkin

Olin tainnut sen kuitenkin aavistaakin. Tai pessimistisyyden puuskassa sitä pahasti pelätä. Ihan sama, en minä yllättynyt, muserruin vaan. Puristin käteni polvieni ympäri vielä tiukemmin, koska minusta tuntui että hajoaisin palasiksi juuri nyt. Jinna tarttui minusta lujasti kiinni ja kuulin, miten hän päästi omituisen äänen niskaani, en tiedä oliko se itkua vai naurua.
- Mä olen niin iloinen! hän sanoi lopulta selvästi. Olisin voinut lyödä häntä, mutta enhän tietenkään tehnyt semmoista. Painoin pääni polviini ja aloin itkeä kovaa ja hallitsemattomasti, kuin Jinna olisi juuri kertonut koko perheeni kuolleen.
- Hei, Jessi, hei? kuulin hänen kysyvän hädissään, mutten pystynyt lopettamaan. Eihän hän ollut kuin romahduttanut koko elämäni.

Lakkasin tietysti ennen pitkää itkemästä. Ehkä aika piankin, kun ei Jinna ollut ehtinyt ruveta soittamaan valkotakkisia tai muuta radikaalia. Olin uuvuksissa ja turta ja janoinen, mutta itkeminen oli loppunut. Hävetys ei kylläkään. Kuinkahan moni Jinnan naapureista oli mennyt juuri ohitse ja ihmetellyt kohtaustani?
- Saatanko mä sut kotiin? Soitanko mä Veskulle? Jinna kysyi ja kuulin pelon hänen äänessään. En saisi säikäyttää häntä enempää. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa kerran, ja toisenkin, ja nousin istumaan suoraan, selkä vasten selkänojaa.
- Ei, ei, mä vaan järkytyin, sanoin. – Mä en tosiaan osannut odottaa.
- Ihanaa, Jinna sanoi lämpimästi ja halasi minua taas. – Me saadaan kumminkin se pikku morsian Leksalle ennen kuin se menee rippikouluun. Hänelle ei selvästikään edes juolahtanut mieleen, että minä en ehkä halunnut tätä, en ehkä edes halunnut pitää tätä.
- Mitä se sanoi? kysyin henkäisten taas kerran syvään. – Siis, täähän on yllätys. Miten pitkällä se on?
- Sunhan se pitäisi tietää, Jinna sanoi moittivasti
- No kun en tiedä ollenkaan. Ei mitään käsitystä. Ei mulla ole mitään mistä laskea, mulla on ollu kaikki kuukautiset.
- Sitten sun pitää mennä ultraan, ja neuvolaan, tietty.
- Mä saatan kuolla, sanoin synkästi.
- Tuutko sä mun kanssa kauppaan? Mun pitää varmaan hakea maitoa ja muuta, nyt kun sanoin käyväni siellä.
- Ei kiitos, sanoin ja nousin väkinäisesti hymyillen penkiltä. – Mä menen kotiin ja mietin miten leväytän tän uutisen Veskulle.

Avasin pyöräni lukon, otin Jinnalta puhelimeni ja lähdin hiljakseen ajamaan kotia kohden. Vaikka holtiton itkeminen hävettikin edelleen, oli se varmaan tehnyt hyvää. Vieläkin jouduin välillä vetämään henkeä pitkään, kuin nyyhkäyksiä. Oli jotenkin kuolemanväsynyt olo, ja kun pääsin kotiin menin suoraan sänkyyn. Riisuuduin alusvatteisilleni ja kääriydyin peiton sisään, vedin sen ympärilleni niin että olin kuin luolassa ja nukahdin, vaikka olin miettinyt, etten ajatuksiltani kuitenkaan saisi unta. Simahdin ehtimättä ajatella mitään.
- Oletko sä kipeä? kuulin puoliunessa äänen, kun Vesku tuli tekemään seuraa minulle ja kiskoi peittokääröäni auki saadakseen siitä osan itselleen, hän oli taas tehnyt pitkän vuoron ja oli varmaan puolikuollut.
- En, vastasin ja käänsin kylkeä. Onneksi hän ei kysellyt enempää, nukahti vain yhtä pian kuin minä aiemmin. Minä aloitin ajattelutyön.

Jos en kertoisikaan hänelle mitään vaan hoitaisin koko jutun pois päiväjärjestyksestä kaikessa hiljaisuudessa omin päin? Eikö se olisi kaikkein helpointa, sitä minä itse kuitenkin halusin, en minä tähän mitään lasta halunnut sotkemaan elämääni nyt. Jäisin jälkeen opinnoissa ja tipahtaisin kelkasta ja pääsisinkö sitten enää ikinä takaisin kyytiin? Näin itseni ikuisena ylioppilaana lapsilauma lahkeissani, tekisin hanttitöitä milloin en ollut äitiyslomalla ja Vesku joutuisi elättämään meidät. Kyllä kai Veskukin sen ymmärtäisi. Pakkohan minun oli kertoa, ei näin isoa asiaa voinut piilotella. Paitsi että se vaivaisi minua ja hän huomaisi sen, Jinna voisi livauttaa jotain, enkä kuitenkaan onnistuisi salassa käymään abortissa. Ei se kai ollut ihan hammaslääkäriin verrattava juttu.
- Mä olen raskaana, sanoin puoliääneen harjoitellakseni ja Vesku äännähti jotain ja liikautti kättään kyljelläni, kuitenkaan heräämättä. Sitten ravistin häntä äkkiä.
- Herää. Mä olen raskaana.

Vesku avasi silmänsä ja katsoi minua, sanomatta mitään ensin. Ensin ne olivat hölmön unenpöpperöiset, sitten niihin tuli terävämpi ilme.
- Sanos uudestaan.
- Kyllä sä kuulit ihan oikeen. En mä halua sanoa sitä enää.
- Sä olet raskaana? Hän liu’utti kätensä kylkeni päältä vatsalleni ja katsoin miten hänen silmissään myllersi. Huomasin olevani mustasukkainen sille, miten hän oli heti hapuilemassa sitä… sitä, ihan kuin minä olisin vain jonkinlainen kotelo sille. Mutta lepyin kyllä sitten kun hän seuraavassa hetkessä rutisti minua. – Ihan oikeesti?
- Mä kävin lääkärillä, tänään kuulin kokeista vastaukset. Niin ne väittää.
- Voi luoja. Mitä me tehdään?

En osannut vastata. Olin ollut valmis keksimään vastalauseita kun olin ollut varma, että hän alkaisi heti puhua sen pitämisen puolesta. Kysymys yllätti minut.
- Miten pitkällä se on?
- En mä tiedä.
- Sun pitää mennä lääkäriin heti. Uudestaan, synnytyslääkärille.
- Niin kai.
- Se voi olla vaikka miten pitkällä jo, hän tajusi rypistäen vähän otsaansa.
- No ei se kuitenkaan niin pitkällä ole että näkyisi.
- Ei kaikilla näy moneen kuukauteen.
- Hitollako siitä voi mitään selvittää kun ei mullakaan ole aavistustakaan. Fakin stanan kreikkalaiset, ettei ne osaa edes luotettavaa raskaustestiä tehdä!
- Mutta entäs jos sä et sillon vielä ollukkaan? Jospa siinä kävikin niin että se tapahtuikin siksi että sä oksensit pillerit ulos? Vesku alkoi teorisoida.

Yhtäkkiä päähäni pälkähti ihan uudenlainen ajatus, se vaan tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tuntui lämpimältä ja jännittävältä ja sai minut hymyilemään yllättyneenä.
- No mitä nyt? Vesku kysyi tarkkaavaisena.
- Taisin vasta tajuta koko jutun. Tähän asti mä olin vaan kauhuissani. Mulle tuli äkkiä jotenkin äidillinen olo, yritin selittää.
- Hienoa! hän sanoi ja käännähti niin, että jouduin hänen mahansa päälle. – Mulla on isällinen olo!
- Sulla on ollu isällinen olo niin kauan kun mä olen tuntenut sut, sanoin enkä voinut olla nauramatta vähän.
- Mä voin jäädä hoitovapaalle. Sä voit mennä takasin kouluun heti.
- Sulta varmaan käy imettäminenkin ihan hyvin.
- Jessi, ei tapettais sitä, hän sanoi ihan hiljaa ja silitti poskiani.
- Niitä voi tulla uusia.
- Mutta tätä samaa ei tuu koskaan uudestaan, tätä ensimmäistä.
- Älä puhu tappamisesta, sanoin hiljaa.

Olin varautunut siihen, että saisin hyvässä tapauksessa neuvola-ajan jonnekin kolmen-neljän viikon päähän, olihan heinäkuu alkamassa ja Suomi muutenkin kiinni, ja olin valmiiksi kireänä.
- Mä en tiedä miten pitkällä tää on, mun on ehdottomasti päästävä lääkärille heti, ennen kuin se kaksitoista viikkoa tulee täyteen, sanelin puhelimeen ja taisin kuulostaa aika vaativalta, sillä hetken kuluttua kuulin, että saisin ylimääräisen ajan heti kohta. Olin niin äimistynyt etten tainnut huomata edes kiittää.
- Tänään, sanoin silmät pyöreinä Veskulle, joka oli tullut seurakseni tekemään aamutallia, vaikka taisi vieläkin kärsiä univajeesta.
- Uskomatonta – hienoa – mä pääsen mukaan! Mihin aikaan?
- Yhdeltä. Vilkaisin kännykän kelloa. – Jaetaan äkkiä päiväheinät että mä ehdin käydä suihkussa. Mikä säkä että sä tulit auttamaan, muuten mulla ois kaikki vielä kesken!

En osannut sanoin sanoa, miten onnellinen olin siitä, että Veskulla oli vapaapäivä ja hän pääsi mukaan. Puristin häntä kädestä kuin hukkuva kun odotimme vuoroani ja katsoin lievää kuvotusta tuntien muita naisia odotushuoneessa. Miten pullistuneilta ja turvonneilta he näyttivätkään, paisuneilta, pinkeiltä, luonnottomilta… värähdin inhosta kun ajattelin että jos niin päättäisin, minun vatsanahkani, ja puseroni, venyisivät ennen pitkää samanlaisiin mittoihin. En tiennyt pystyisinkö siihen. Haluaisinko pystyä.
- Kato niiden ilmeitä, miten onnellisilta ne kaikki näyttää, kuiskasi Vesku samalla korvaani kuin olisimme olleet eläintarhassa ja katselleet apinatalon lasin takaa asukkeja. Hyvin epäkohteliasta, ja tönäisin häntä miettien, oliko hän jotenkin lukenut ajatukseni. Mutta oikeassa hän oli kyllä, ja kun nostin oman katseeni noista vatsoista minulle tuli taas se omituinen lämmin, kutkuttava olo. En osannut analysoida sitä mutta se tuntui siltä kuin olisi juonut lämmintä hunajaa. Naurahdin hermostuneesti, tuo nyt kuulostikin idioottimaiselta.

- Voinko mä tulla mukaan? kysyi Vesku nöyrästi kun minun nimeni huudettiin.
- Voit, nyökkäsi valkopukuinen naisihminen ja henkäisin syvään astuessani hänen edellään sisään huoneeseen. Minua pelotti ihan järjettömästi, ja nainen taisi tajuta sen, sillä hän onnistui muutamalla hyvin muotoillulla lauseella jos ei nyt ihan hälventämään pelkoani niin ainakin saamaan sen käsiteltäviin mittasuhteisiin.
- Mulla ei ole aavistustakaan siitä koska tää on tapahtunut, siis miten monta viikkoa se on, eikä me tiedetä, mitä me sille halutaan tehdä, aloitin huolissani. Eniten minua pelotti, että jostain syystä se jokin mikä minussa kasvoi olisi jo vanhempi kuin kaksitoista viikkoa, jolloin ei olisi enää valinnanvaraa.
- Katsotaan ultralla, sanoi nainen ja hänen äänensävynsä oli turvallisen jokapäiväinen. Ensin hän halusi kuitenkin punnita minut ja jutella muuten ja minulle tuli mieleen koulun lääkärintarkastukset.

- Oho! kuulin kun sitten makasin ultrattavana ja sävähdin.
- Älä ikinä sano noin potilaan kuullen, äsähdin ennen kuin ehdin ajatella. Sen olin oppinut jo ensimmäisenä lukukautenani ja kyllä lääkärikin näytti nololta.
- Olet ihan oikeassa, anteeksi, mutta en odottanut näkeväni noin isoa asukasta.
Suljin silmäni ja puristin käteni nyrkkiin. En halunnut katsoa enkä tietää, halusin pois.
- Katso.
Tottelevaisesti sitten palasin maan pinnalle ja katsoin monitoria, jossa ei näkynyt mitään tunnistettavaa, vain tummaa ja vaaleaa. Lääkärin sormi piirsi ympyrää yhden vähän pysyvämmän kuvion ympärille.
- Se on siinä viiden sentin mittainen.
- Miten vanha se sitten on?
- Kymmenisen viikkoa.
- Oi ei, sitten mulla on enää kaks viikkoa aikaa päättää…
- Niin, sanoi lääkäri lyhyesti ja antoi minulle luvan pukeutua, ihan kun olisi loukkaantunut siitä, että olin viitannutkaan raskaudenkeskeytykseen.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   18.1.15 21:50:57

Onko niitä Veskun tarinoita täällä jossain? En löydä ainakaan :/
Paljon kiitoksia ihanista tarinoista johon olen täydellisesti koukussa ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.15 21:59:07

Kyllä ne täällä oli, mutta ei näköjään enää :/
Ja kiitos!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.15 18:22:52

23.

Elämäni vaikein paikka, eikä kukaan suostunut auttamaan minua. Vain Jinna sanoi, etten saisi tehdä aborttia, mutta kaikki muut, joille olin kertonut neuvojen ja tuen toivossa, eli Ilse, iskä ja Miila, jättivät minut kärvistelemään omissa ajatuksissani. Ilse ja iskä kuuntelivat vakavina ja sanoivat tukevansa minua päätinpä mitä tahansa, Miila ei sanonut sitäkään vähää, enkä tiennyt mitä hän ajatteli. Toivoin, että Vesku edes olisi vähän painostanut, jotta minulla olisi ollut joku johon teroittaa kynsiäni, jonka kanssa väitellä ja jolle puolustella mielipiteitäni, mutta hän totesi vain kerran toisensa jälkeen, että tiesin mitä mieltä hän oli. Oli tuskastuttavaa, että korvissani soi se hänen ainoa vetoavasti lausumansa lausahdus: ”ei tapettais sitä”. Oli hänkin osannut sanansa valita.

Aika valui käsistä, päivä kerrallaan. Vesku oli piirtellyt viiden sentin mittaisia vauvankuvia sunnuntaihesarin reunoihin ja kiskaisi ne huolestuneen näköisenä käsistäni kun jäin niitä tuijottamaan.
- Ei ollut tarkotus vihjailla, hän sanoi.
-Äh, anna tänne se, mä en ole lukenut sitä vielä, tiuskaisin takaisin.

Piirsin kalenterini reunoihin oranssilla kynällä viivoja, jotka tarkoittivat niitä hetkiä, kun minuun oli iskenyt se hunajainen äiti-olo. Selasin niitä kun viikko harkinta-ajastani oli kulunut ja tajusin niiden pidenneen päivä päivältä. Se alkoi kelvata analyyttiselle mielelleni, piirsin niistä käyrän ruutupaperille ja katsoin sen jämäkkää kohoamista yläoikealle.
- Kato tätä, sanoin ja kävin läväyttämässä sen Veskun eteen, kun hän istui työhuoneessa tietokoneen ääressä.
- Mikä tää on? Paitsi geometrinen käyrä? hän kysyi ymmällään.
- Alaosa on puolesta ja yläosa vastaan, suhteessa kuluneen viikon päiviin, selitin.
- Minkä puolesta, vauvan vai abortin?
- Vauvan, sanoin ja hautasin naamani hänen niskaansa, rutistaen samalla hartioiden ympäriltä.
- Siis…
- Näyttää siltä että ens viikon torstaista lähtien mä haluan sen sataprosenttisesti.
- Voi sua! Vesku sanoi ja yritti irrottaa käsiäni kaulansa ympäriltä, mutta en halunnut paljastaa että olin aika liikuttunut enkä päästänyt irti. – Toi pitää liimata vauvakirjaan ensimmäiselle sivulle. Että näin äiti järkeili, hän jatkoi.

Äiti kuulosti niin omituiselta kun se tarkoitti minua, että aloin itkeä.
- @!#$ hormonit, jupisin nolona ja pyyhin silmiäni, mutta helpotuin kun Vesku lopulta pääsi käännähtämään ympäri ja näin, että hänenkin silmänsä olivat punaiset. Hän rutisti minua lujempaa kuin ikinä aikaisemmin
- Kiitos.
- Äh… mutta yksi ehto mulla kyllä on, niiskaisin.
- Mitä vaan.
- Sä ratsastat sitten Nikillä sen aikaa kun mä en pysty.
- Totta kai.

Oli helpottavaa kun päätös oli tehty, vaikka edelleenkin ensimmäiset päivät sen jälkeen muutin mieltäni useamman kerran päivässä, eikä siihen sataan prosenttiin kyllä päästy seuraavalla viikolla, jos ikinä. Kelkan kääntäminen vaan oli paljon vaikeampaa nyt, kun olin jo jutellut Veskun kanssa ja tehnyt hänestä maailman onnellisimman miehen. Olin itsekin helpottunut, kun Se täytti kaksitoista viikkoa enkä enää pääsisi siitä mitenkään eroon.

Sanoin sitä Siksi, sillä Sikiö kuulosti vähän häijyltä ja nimi Se piti mukanaan myös sopivan kammottavaa mielikuvaa. Kuvittelin välillä Sen olevan oranssitukkainen hopeasilmäinen pieni pelle. Se pelotti minua ajoittain edelleen, ja päätin lukea läpi Veskun synnytysopin kurssin kirjat. Hän kuitenkin onneksi sai minut kiinni siitä hommasta heti tuoreeltaan ja kiskaisi ne pois ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
- Et todellakaan ala lukea noita tai sä et nuku enää ennen tammikuuta!
- Mutta… joudunhan mä lukemaan ne joskus kuitenkin.
- Mutta et kyllä lue nyt!
- Taidat olla oikeassa, totesin sitten, kun tulin ajatelleeksi miten paljon voisin niistä oppia asioista, jotka voisivat mennä pieleen.

Vähitellen aloin kuitenkin tottua ajatukseen, siinähän tuo vielä kulki mukana häiritsemättä pahastikaan. Ajoittainen outo olo mahassakin lakkasi vaivaamasta kun sille oli nyt luonnollinen syy. Olin kuulemma kaikin puolin kunnossa enkä viitsinyt edes mainita neuvolalääkärille ratsastamista. Olihan Ilsekin jatkanut sitä vaikka miten kauan, kunnes oli itse halunnut lopettaa, ja niin aioin minäkin tehdä. Nikiä ei voinut laiminlyödä.

Elämä nuoren hevosen omistajana ei ollutkaan ollenkaan niin ruusuista kuin olin sen ostaessani kuvitellut. Talvella sillä oli ollut kiva ratsastaa kun olin vain ratsastellut, kouluttaminen oli paljon vaikeampaa. En tiedä mitä olisi tapahtunut elleivät Vesku ja etenkin Oona olisi olleet auttamassa, olisin kai pilannut sen lopullisesti. Hevosparka! Ensin nopea halki, poikki ja pinoon –koulutus jotta se saatiin ratsuna myytyä, sitten sama homma uusiksi ummikon käsissä!

Hyvinä päivinä se oli kyllä hyvä; kun olimme lisänneet ohjelmaan jotain uutta, harjoitelleet ja sitten se oli saanut mutustella sitä vapaalla. Sille tuntui kaikki loksahtavan aina paikoilleen kun se sai päivän tai pari miettiä. Aina vapaapäivät eivät olleet vapaapäiviä, usein menin sen kanssa silloin maastoon. Kiipesimme kallioita ja harhailimme umpimetsässä. Oona kehui sitä hyväksi ideaksi, sen tasapaino oli parantunut ihan silmissä.
- Sä voisit ajatella sen kanssa kisaamista jo, Oona ehdotti.
- Mun vauvalla, älä uneksikaan, tuhahdin.
- Nuorten luokkiakin on. Ja jos joskus kuitenkin meinaat niin sitä parempi mitä aiemmin se pääsee näkemään sitäkin sirkusta.
- No mä mietin, lupasin, ilman aikomustakaan ajatella asiaa sen enempää ennen seuraavaa kevättä.

Hyppäämistä Niki rakasti kaikkein eniten, vaikka se nyt noin yleisesti ottaenkin suhtautui aika positiivisesti kaikkeen, huolimatta siitä että välillä minä tein kaikkeni kiusatakseni sitä. Joko tieten tahtoen määräilin sitä tai sitten olin haluamattani ja ymmärtämättömyyttäni hölmö. Onneksi se oli myös hyvin anteeksiantavainen, vaikka ilmoittikin selkeästi pukittelemalla milloin olin sen mielestä pahasti metsässä. Joskus olinkin, joskus en.
- Älä hyppää sillä liikaa, neuvoi Kimi, jolla myös oli nuori hevonen.
- En, sanoin melkein loukkaantuneena. Olin Oonan kanssa keskustellut samasta asiasta.
- Oletko sä irtohypyttänyt sitä?
- En, mä en ole koskaan tehnyt sitä omin päin.
- Mä voin auttaa, jos haluat, Kimi lupasi ja tartuin kiitollisena ehdotukseen.
- Mennäänkö heti tekemään rataa?
- Vaikka.

Ratsastuskoulun tunti oli meneillään kentällä ja Vesku oli ratsastamassa maneesissa yhdellä Oonan ratsutettavalla, joten jouduimme odottamaan vähän aikaa. Harjasin sillä välin Nikin pikaisesti ja toin sen mukanani ulos, kävelin sen kanssa lenkin läheisen pellon ympäri. Kun palasimme tuntilaiset kääntyivät parhaillaan kaartoon ja Kimi alkoi jo nostella tolppia nurkasta keskemmälle kenttää.
- Meinaatko hypätä sillä? kysyi kiinnostuneena Niina, ratsastuksenopettaja.
- En mä sentään ilman satulaa, en mä niin apina ole, nauroin. - Irtohypyttää ois tarkotus.

Suljin portin viimeisen tuntiponin perässä ja päästin Nikin irti. Se saisi auttaa meitä radanrakentamisessa tai touhuta muuten mitä huvitti sen aikaa kun saisimme esteet pystyyn Kimin kanssa. Usein se halusi leikkiä seuraa johtajaa kun annoin sen olla vapaana, mutta tänään kyllä aidan alla kasvavat ruohotuppaat kiinnostivat sitä enemmän.
- Et viittis syödä kuolaimet suussa, marmatin sille ja hätistin sitä, mutta se vain siirtyi seuraavalle ja päätin antaa sen olla. Mitä nopeammin saisimme kujan valmiiksi sitä nopeammin se pääsisi hommiin.

- Alotetaanko maapuomeista? Kimi kysyi.
- En mä tiedä. Pitäiskö?
- No vaikka.
Kimi mittaili etäisyyksiä ja minä raahasin puomeja. Niki ei ollut näkevinään touhujamme ennen kuin kävin sen varta vasten hakemassa.
- Kauraa, sanoi sitten vielä Kimi. – Palkinnoksi.
- Jaha, mä haen. Tavallisesti minulla oli taskussa joitain hevosnameja, porkkananpaloja tai muuta, mutta parilla ei tainnut nyt pärjätä.

Niki ei varmaan ollut ensimmäistä kertaa asialla. Tosin se ensin oli sitä mieltä, että ruohotuppaiden kurkottelu olisi ollut mielekkäämpää, mutta kun se tajusi kauraämpärin merkityksen sen into mennä kujan läpi kasvoi merkittävästi, niin että sitä joutui pitelemään että puomeja saatiin välillä nostettua. Onneksi Vesku oli jo saanut Nemtyn hoidettua talliin ja tuli puomimestariksi kun Kimi piteli kauraämpäriä ja minä Nikiä.

Pojat nostivat puomeja aika ronskilla kädellä niin, että minua ihan hirvitti.
- Kyllä nyt mikä tahansa hevonen tämmöset yksinään ylittää, Kimi kuittasi huoleni. – Parempi nostaa kunnolla ettei se turhaan väsy hyppiessään viistoista kertaa 70-senttisiä.
- Ai.
- Että se jaksaa vielä ruveta miettimään miten sen oikeesti pitää hypätä, että se selviää isoistakin. Kehittää tekniikkaansa.
- Joo joo, en mä kyseenalaista sua! hymyilin.
- Siltä se vähän kuulosti, Kimi sanoi.

Kun puomit nousivat tarpeeksi ylös Niki alkoi vetää niitä takajaloillaan alas. Sitäköhän Kimi oli tarkoittanut? Minun teki mieleni ajatella, että näin miten sen pienet aivosolut pörräsivät kun se silti rohkeasti lähestyi uudestaan kujaa, ehkä vähän varovaisemmin. Se onnistui paremmin, ei siis tiputellut enää kaikkia ja pysähtyi taas kauran toivossa, kyljet käyden jo kuin palkeet.
- Kun se onnistuu niin lopetetaan, Kimi sanoi. – Se alkaa tajuta, jos se vaan jaksaa vielä.
Se tajusi. Näin miten se alkoi nostaa selkäänsä ja takajalkojaan eri lailla, etteivät häijyt puomit pääsisi puremaan sitä, ja selvitti lopulta kujan virheettömästi.
- Se siitä. Fiksu lapsi.
- Se on! sanoin kiintyneesti ja silittelin sen hiestynyttä kaulaa. Irrotin ohjat solmulta vyötäisiltäni ja kiinnitin ne takaisin kuolainrenkaisiin, vaikka Niki oli selvästi sitä mieltä että kiva leikki oli jäänyt kesken. – Punttaa mut selkään, mä vähän ravautan sitä että sen hengitys tasaantuu.
- Kypärä, pojat sanoivat yhteen ääneen.
- Ei mamman kulta tiputa mammaa, sanoin.
- Kuuluisia viimeisiä sanoja. Sä et mene sinne ilman kypärää, ilmoitti Vesku harvinaisen jämäkästi.
- No en oikeesti ollut menossakaan. Vaikka ei se nyt kyllä jaksa enää mitään tehdä.

Hain kypäräni tallista harmitellen etten ollut tajunnut sitä heti ottaa mukaan ja sitten pääsin selkään. Nikin nahka tuntui kuumalta ja nihkeältä takapuoleni alla mutta ainakaan sen selkärangasta ei enää tuntunut kuin pieni aavistus. Se oli väsynyt ja venytti kaulaansa, mutta puuskutus vaimeni ilahduttavan pian.
- Mä menen vielä tonne pellolle kävelemään vähäksi aikaa, ilmoitin sitten ja Kimi avasi minulle portin.

Oli varsin hurmaavaa istua oman rauhallisesti maleksivan hevosensa satulattomassa selässä kesäiltana. Tietenkin linnut lauloivat ja kärpäset pörisivät ja aurinko paistoi läntiseltä taivaalta kultaisena… alkoi naurattaa kun kliseet tulvivat mieleeni, jopa kukkien tuoksu oli raskas ja makea. Kuin hunaja.

Seuraavana päivänä Niki ontui hiukan ja meinasin tulla hulluksi huolesta. Olinko pilannut sen nuoret jalat antamalla yllyttää itseni irtohypytyshulluuteen vai enkö ollut kylmännyt niitä tarpeeksi? Toinen takavuohinen oli lämmin ja vähän turvonnut. En löytänyt Oonaa mistään joten soitin Veskulle välittämättä siitä, että hän oli töissä.
- Ontuuko se pahasti? hän kysyi eikä vaikuttanut häiriintyneen soitostani. Ehkä hän ei juuri ollut kenenkään potilaan vierellä.
- No ei se nyt rampa oo, mutta selvästi ontuu.
- Ehkä se kolautti sen eilen johonkin puomiin. Kylmää sitä vaan lisää.
- Mutta… okei, huokaisin. Tuon verran olisin itsekin keksinyt. – Mutta onko pahempi jos mä taluttelen sitä ontuvana vai että sillä on lihakset ihan jumissa eilisen rääkin jälkeen?

Sitä Veskukin hiljeni miettimään. – Ehkä se kestää pienen lenkin, hän ehdotti sitten toiveikkaana.
- Okei, mä katon, huokaisin ja menin viemään Nikin vesiboksiin. Sormet hiljalleen tunnottomiksi muuttuen laskin kylmää vettä sen kintulle ja komensin sitä vähän väliä seisomaan paikallaan kun sille tuli tylsää, mutta ilokseni se sen jälkeen ontui jo paljon huomaamattomammin. Kylmyys oli tainnut turruttaa senkin. Kävelin suurimman osan matkaa metsäpolulla takaperin ja katsoin sen askeltamista ja muutenkin se näytti vetreytyvän kävelystä. Ehkä siellä ei ollutkaan luunmurtumaa, pikku tälli vaan. Nyt antaisin sille kuitenkin vapaata, olisin antanut joka tapauksessa sillä lähtisimme illalla Veskun tultua töistä ajamaan Hankoon ja sieltä sitten lopultakin Ahvenanmaalle laskemaan montako jalkaa Mustikalla vielä oli jäljellä sen rymyttyä toista kuukautta orhiporukassa.

Leena sai minut hämilleni. Olin pitänyt häntä kaikin puolin järki-ihmisenä ja ehkä vähän jo leipääntyneenäkin mummoutumiseen, olihan hänellä jo puoli tusinaa lapsenlapsia, mutta hän hyöri ihan ennenkuulumattomasti ympärilläni. Hyvä ettei taputellut masuani.
- Älä, lopeta! jouduin lopulta komentamaan. – Vielä kukaan ei oo hössöttänyt noin kamalasti!
- Eikö? kysyi Leena vähän nolona. – Edes sun äiti?
- Ei, se on asianaisia. Hmm.
- Et sä ole tainnut äidillesi kertoa, arveli Vesku.
- No en oikeelle äidille, Ilsestä mä puhuin.
- Ehkä sun nyt jo pitäisi puhua sen oikeenkin kanssa.
- No ehkä. Mä harkitsen.
- Sun täytyy, sanoi Leena päättäväisesti. – Ei tommosia luvata vain harkita.
- Mm, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta. Vauvajutuista ei silti päässyt kokonaan eroon. Leena palasi niihin aina äkkiarvaamatta, kun olisi käynyt mielessään jotain ihan eri keskustelua kuin me. Hän oli oikeastaan aika herttainen, mutta minä aloin tuntea itseni iäkkääksi ja paksuksi Muumimammaksi. Vastarintareaktio.

- Olenko mä jo paksu? kysyin Veskulta kun olimme menossa sänkyyn vierashuoneessa. Olin päässyt puolialastomaan tilaan ja tuijotin vatsaani peilistä, kääntyillen ja vetäen sitä sisään.
- Et, hän sanoi, maaten jo sängyssä kädet niskan takana ja seuraillen silmä tarkkana touhujani. Se tuntui mukavalta, sama se puhuiko hän totta vai ei. Hivelevältä suorastaan. Ehkä en ollutkaan vielä Muumimamma.
- Mitä jos musta tulee sunkin mielestä ällöttävä sitten kun musta tulee paksu? kysyin, ihan tietoisen tarkoitushakuisesti.
- Miten niin munkin? Kenen muun?
- Mun, huokaisin. Se ei ollut tarkoitushakuista säälinhakemista, se oli totta.
- Lakkaa olemasta naurettava ja tuu tänne, Vesku sanoi laiskasti.
- Mitäs jos sä lakkaat haluamasta mua enää sitten kun mä olen paksu, murehdin.
- Mitä jos raskaana olevat naiset on ollu aina mun salainen intohimo?
- No ei voi olla, nauroin. – Ei kukaan voi niin hullu olla.
- Tule nyt tänne joka tapauksessa vai pitääkö mun tulla hakemaan?

Katselin vielä vähän aikaa peilikuvaani, miettien kumpi vaihtoehto olisi hauskempi, mutta lähdin sitten hitaasti konttaamaan pitkin sänkyä kunnes yletyin suutelemaan häntä. Hyvin kevyesti, hyvin kiusoittelevasti tein sen ja kuulin, miten hänen hengityksensä vähän kiihtyi. Olin tyytyväinen, ainakaan vielä en ollut liian äiti tähän touhuun. Toivoin totisesti, että hän oli ollut edes häivän verran tosissaan, sillä minusta tuntui että halusin sänkyyn koko ajan. Onneksi olin lukenut, että raskaus ja hormonit tekivät sitä joillekuille, muuten olisin pelännyt vinksahtaneeni taas yhdestä kohden, ei niin että aiemmin olisin pahasti vinksahdellut mutta pelännyt olin kylläkin.
- Jos sä lakkaat haluamasta mua niin mä otan selvää onko semmosia miehiä oikeasti, jotka haluaa, ilmoitin.
- On niitä, ja uskallapas! Vesku sanoi uhkaavasti ja tarttui minusta lujasti kiinni, vetäen minua lähemmäs niin, että pystyi suutelemaan kaulaani samalla kun alkoi hamuta rintsikoitani auki.
- Hyvä poika, huokaisin tyytyväisenä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.1.15 18:06:28

24.

Heräsimme tuoreen leivän tuoksuun, Leena oli noussut laittamaan meille aamiaista en tiedä miten aikaisin.
- En mä ole ollut ylhäällä kuin puoli tuntia, hän tunnusti kun tallustin keittiöön. – Pakastimesta pistin uuniin.
- Hyvä, sanoin huojentuneena, en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi noussut kuudelta alustamaan sämpylätaikinaa kyläilymme kunniaksi.
- Kahvi on just valmista, käy herättämässä se mun unikeko poikani. Eikö teille tuu kiire laivaan kohta?
- No ei ihan vielä. Ja nousi se jo. Meni suihkuun.

Minä istuin pöydän ääreen napattuani pelliltä yhden sämpylän, joka poltteli vielä sormia.
- Puuroa, Leena tarjosi.
- Älä sano sitä, varoitin, kun hän näytti aikovan jatkaa.
- Mitä niin?
- Että mä syön kahden edestä. En syö, se on vasta viissenttinen, tai ehkä kuusi. Se elää yhdellä leivänmurulla.
- En sano, Leena tirskahti.

Kun pääsimme satamaan alkoi sataa ja tuulla. Laiva oli toki iso, joskaan ei mikään ruotsinlaiva, ja se alkoi keikkua aika lailla kun pääsimme kauemmas rannasta. Kumma kyllä minulla ei ollut vähääkään huono olo. Lienen oksentanut jo vuoden kiintiön täyteen, ja toivottavasti muutaman tulevankin vuoden. Vesku näytti vähän vaisummalta, mutta ei hänkään nyt suorastaan merisairas ollut.
- Toivottavasti tää menee ohi. Meillä ei taida olla edes sateenvarjoa mukana.

Maarianhaminassa näyttikin vähän paremmalta. Sade ainakin oli lakannut. Emme menisi käymään siittolassa tällä kertaa. Bosse oli sanonut Veskulle, että heillä oli toinen heinänteko meneillään ja että kaikki kynnelle kykenevät olisivat kiinni niissä hommissa. Tosin ihmettelin, mitä heinää tällaisella säällä saattoi tehdä - ehkä paalata tai jotain, jos he olivat saaneet sitä jo kuivatettua? Olinhan ummikkokaupunkilainen. Yhtäkaikki olimme molemmat sitä mieltä että turha sinne oli mennä häiriöksi, vaikka talkooapua vastaan olisikin voinut saada yösijan. Se ei minua kiinnostanut alkuunkaan, Hannan äiti oli tehnyt minuun sellaisen vaikutuksen että mieluummin olin menemättä hänen vaivoikseen missään olosuhteissa.

Niinpä olimme varanneet huoneen pienestä matkustajakodista, joka oli sen verran kaukana Maarianhaminan kaupungista, että siellä oli tilaakin tähän aikaan kesästä, ja Vesku sanoi osaavansa ajaa orilaitumelle. Kaksivuotiaat eivät olleetkaan missään saaressa, vaan niemenkärjessä ehkä kymmenisen kilometriä siittolasta.
- Käydään matkalla jättämässä kassit sinne matkustajakotiin, ettei ne anna meidän huonetta pois, ehdotin huolissani siitä, että joutuisimme nukkumaan autossa jos saarelle tulisi yhtäkkinen turistiryntäys.

Se oli aika läävän näköinen mutta yllättävänkin lähellä kaupunkia ja satamaa. Ja ainakin huone oli siisti, vaikkei mitenkään viehättävä. Kai siellä yhden yön kestäisi, mutta ei se houkutellut asettumaan taloksi ennen kuin niin väsyneenä, että voisi heti nukahtaa. Ehdotin, että lähtisimme saman tien etsimään Mustikkaa. Tai ehkä ensin jotain ruokaa ja sitten Mustikkaa.

Olisi pitänyt ehdottaa retkeä johonkin retkeily- tai muuhun kauppaan ensin. Kun olimme ajaneet pienen matkaa rannikkoa pitkin ja löytäneet oikeaan paikkaan alkoi taas sataa tihuuttaa.
- Äh. Me kastutaan, sanoin harmissani Veskun parkkeeratessa ”Privatområde” –kyltin alle.
- Toi on vaan tihkua, ei me pahasti kastuta, Vesku sanoi toiveikkaana. – Tai voithan sä jäädä autoon.
- No varmaanhan mä olen tullut tänne asti istuakseni autossa jollain jumalanhylkäämällä aukiolla.

Nousin autosta ja koko idea tuntui nyt vähän hölmöltä. Matkustaa nyt tuntikausia vain nähdäkseen yhden hevosen. Kyllä kai Bosse olisi ilmoittanut, jos sillä olisi ollut jotain vialla, mutta Vesku napsautti ovet lukkoon ja lähti sellaisella kiireellä eteenpäin, että kai tällä oli tarkoituksensa. Aukion laidalla oli matala venevajan näköinen rakennus, ja nyt vasta huomasin sen varjossa toisenkin auton.
- Joku muukin on täällä, huomautin.
- Joku on varmaan tarkistamassa aitoja ja hevosia.

Vajan takakulmasta lähti melko massiivinen aita, joka ei kuitenkaan ollut kauhean pitkä sillä meri tuli vastaan. Sen jatkeena näytti olevan sähkölankaa, joka naksui lupaavasti. Vesku avasi muitta mutkitta lankkuportin ja pari alinta lankaa ja menimme sisäpuolelle. Se oli jonkinlaista rantaniittyä siitä kohden, kauempana oli metsää. Alue oli iso, metsä oli ainakin sadan metrin päässä, eikä yhtäkään hevosta näkynyt missään.

Olimme puolivälissä sateesta märkää niittyä kun päähäni tuli yhtäkkiä mielikuva pillastuneesta biisonilaumasta ja seisahduin.
- Onkohan tää ihan terveellistä? Siis turvallista.
- On, sanoi Vesku, muttei kuulostanut ihan täysin vakuuttuneelta ja tarttui minua kädestä.
- Apua! vinkaisin – oli kuin olisin manannut hevoslauman ulos metsästä. Puolen tusinaa eläintä laukkasi kohden meitä ja jalkani liimautuivat paikoilleen.

Meidät nähdessään lauma kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja hengitin puuskahtaen ulospäin. Niiden perässä asteli hiljalleen kaikessa rauhassa Bosse, joskin hänkin seisahtui nähdessään meidät. Kun pääsimme hänen seuraansa hevoset tuntuivat kollektiivisesti puuskahtavan ja lakkasivat pitämästä meitä leopardeina. Ne alkoivat painaa päitään alas ja hamuta ruohoa.
- Lähdin vanhimman oikeudella tauolle heinähommista, Bosse selitti kun katsoimme oreja.
- Kuka on pomo? kysyin kiinnostuneena.
- Toi meidän musta, Bosse osoitti yhtä varsoista. Se oli Mustikkaa hivenen isompi, mutta ensin olin kyllä ollut epävarma että kumpi oli ollut kumpi. Vesku oli lähtenyt lähestymään hevosia ja hetken aikaa ne näyttivät huolestuneilta, mutta eivät sentään karauttaneet karkuun. Eivät ne ihan olleet villiintyneet.

Musti ei ollut erityisen kiinnostunut meistä, mutta antoi kyllä silitellä ja taputella itseään. Se oli aika takkuinen ja sen otsatukassa ja hännässä oli ohdakkeita ja risuja, mutta se oli suunnattoman tyytyväisen ja terhakan näköinen. Alkoi sataa kovempaa, ihan kaatamalla itse asiassa ja kun käännyimme lähteäksemme suojaan, Mustikka heilautti vinkeästi kaulaansa ja kävi näykkäisemässä lähintä rautiasta varsaa takapuolesta. Toinen käännähti ja antoi samalla mitalla takaisin ja sitten ne säntäsivät kahdestaan vähän kauemmas painimaan. Vilkuilin sitä vähän huolissani juostessani kohti aitaa, mutta tuota ne taisivat tehdä muutenkin kaiket päivät, ei siitä auttanut huolestua.

Bosse avasi sähkölangat ja kirosi kun ne räpsähtivät sateessa sormille, sitten vetäydyimme riviin venevajan räystään alle. Olin läpimärkä, lenkkarini litisivät ja hiukset olivat liimautuneet pitkin kasvoja. Onneksi ei tuullut, vaikka märät vaatteet kyllä tuntuivat kylmiltä silti. Käärin käteni ympärilleni ja yritin lämmittää itseäni.
- No niin, teitä saa kuulemma onnitella, Bosse sanoi ja katsoi meitä myhäillen. Hypähdin kuin olisin itsekin osunut aitalankaan.
- Mitä meinaat?
- No, saatte kuulemma lapsen, sanoi Bosse, vaikka yksin hänen alaspäinvalahtava katseensa olisi riittänyt vastaukseksi.
- Mistä sä kuulit? kysyin, sillä olimme päättäneet, ettemme vielä vähään aikaan kertoisi useammille ihmisille, perhepiiri tiesi ja se saisi riittää.
- Hanna kertoi.

Vilkaisin ällistyneenä ja kimmastuneena Veskua.
- Oletko sä kertonu Hannalle, vaikka me sovittiin? Olin todella kiukkuinen. – Taasko sä olet irkkaillu sen kanssa mun selkäni takana?
Vesku punastui äkkiä kaulaansa myöten eikä auttanut, vaikka hän kielteli. En ollut ikinä nähnyt syyllisemmän näköistä naamaa. En kehdannut siinä Bossen kuullen sanoa mitään sen enempää, mutta mies taisi tajuta sanoneensa jotain sopimatonta.
- Ei Hanna sanonut keneltä oli kuullut, Bosse sanoi anteeksipyytävästi. – Mutta kuulkaahan, tulettehan meille syömään?
- Ei! tiuskaisin hänelle niin, että setäparka hypähti taaksepäin. – Ei, mä olen läpimärkä, sanoin ystävällisemmin.
- Meillä on huone tuolla lähempänä kaupunkia, taitaa olla parasta että me lähdetään kuivattelemaan, sanoi Vesku vaivautuneena ja laittoi kätensä olkapäälleni, mistä ravistin sen kiukkuisesti pois. Irvistin kuitenkin anteeksipyytävästi Bosselle, ei ollut hänen vikansa että hän joutui todistamaan tämmöistä.

En sanonut Veskulle mitään koko matkan aikana, istuin vain käsivarret ympärilläni ja tuijotin niin tiukasti oikealle ulos, että ennen kuin pääsimme motellille niskaani särki. Vesku yritti matkalla muutamaan otteeseen sanoa jotain, mutta vaimeni kun en ollut kuulevinani häntä. Kun pääsimme siihen ankeaan huoneeseen, hän yritti tarttua taas kiinni minusta, mutta ravistauduin eroon. Potkin läpimärät lenkkarit jaloistani ja aloin kiskoa muitakin läpimärkiä vaatteitani päältäni, viskoen niitä summamutikassa joka suuntaan. Tähtäsin periaatteessa Veskua mutta osa niistä ei lentänyt oikein hyvin. Menin kylppäriin, lukitsin oven perässäni ja laitoin suihkun niin kuumalle kuin nahkani vain suinkin kesti.

- Mä en oo sanonu Hannalle mitään, sanoi Vesku heti, kun lopulta avasin kylpyhuoneen oven. En ensin aikonut vastata mitään, mutta kysyin sitten hyvin ylimielisesti että miksi hän sitten oli näyttänyt niin syylliseltä.
- Koska mä en tiennyt että sä tiesit mun joskus irkanneen sen kanssa. En mistään muusta syystä!
Vesku näytti oikeasti hätääntyneeltä, mutta en välittänyt. En voinut löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten paha olo minulle oli laitumenreunalla tullut, kun olin yrittänyt etsiä yhteyttä Bossen tietämyksen ja meidän salaisuutemme välillä. Ainoa mikä tuli mieleeni oli Vesku.
- Onhan Hanna voinut tavata meidän äidin, hän yritti, mielestäni aika laimeasti.
- Niin niin. Missä ne ois tavanneet, ruokakaupassa? nauroin kalseasti, ennen kuin mieleeni juolahti, että kyllä ehkä Hannakin joskus joutui käymään sellaisessa. Vesku ei sanonut enää mitään, painui vain vuorostaan kuumaan suihkuun.

Pukeuduin kuiviin vaatteisiin ja aina vaan loukkaantuneena ja tuohtuneena aloin riuhtoa hiuksiani selviksi. Sitten, hetken mielijohteesta, nappasin käsilaukkuni ja kävelin ulos huoneesta. Asuinpaikkamme oli vaatimaton, mutta aulassa vastaanottorakennuksessa oli sentään limsa- ja tupakka-automaatit ja kaivoin kukkarostani kolikoita käyttääkseni jälkimmäistä. Poltin yhden, sytytin toisen ja puolipyörryksissä otin puhelimeni esiin. Minun täytyisi saada tähän jokin selvyys.

Leena ei vastannut mutta minua ei juuri nyt haitannut soittaa Hannallekaan, joka vastasi pirteästi ja virallisesti. Hah, miksipä hän olisikaan tiennyt kuka soitti, se, että minulla oli Hannan numero kännykässä mutta hänellä ei minun, kertoi aika paljon suhteestamme. Esittäydyin asiallisen virallisesti itsekin.
- No teistä ei ole kuulunut mitään ikuisuuteen! Mitä kuuluu? Tai tiedänhän mä, onneksi olkoon! Hanna kuulosti ilahtuneelta ja ajattelin, että olipa siinä varsinainen Greta Garbo.
- Mistä sä tiedät vauvasta? kysyin jäykästi.
- Kuinka niin? Kuulin kaupungilla.
- Keneltä?
- Mitä sä sillä tiedolla teet keneltä? Juorut kulkee, onnea vaan.
- Oletko sä puhunut Veskun kanssa?

Hanna alkoi nauraa.
- Voi ei, sitäkö sä murehdit? No kuule, en. En mä ole puhunut Veskun kanssa monen kuukauteen. Joskus… oisko se ollut maaliskuuta? Silloin nähtiin kaupungilla ja vilkuteltiin toisillemme.
Aloin tuntea itseni vähän hölmöksi mutta kun nyt olin päässyt tähän asti en enää välittänyt vaikka nolaisin itseni vielä pahemmin.
- Puhunut? Entä irkissä?
- Voi ei, kyllä siitäkin on kuukausia, varmaan vielä kauemmin. Jessi kuule, Hanna sanoi ja hänen äänensä muuttui luottamukselliseksi.
- No? tiuskaisin.
- Älä käyttäydy kuin kana. Ei tommosta kukaan mies kestä.
- No mutta keneltä sä kuulit? kysyin itsepintaisesti, vaikka hänen sanansa olivat jo alkanet kaivertaa.
- Öh.. mä luulen, että se saatto olla se Veskun kaveri, se omituinen tumma kaveri?
- Pete? Ilja? Iljaa sä varmaan tarkotat.
- Voi olla, en mä ole varma sen nimestä. Montako omituista tuttua teillä on?
- Monta. Mutta kiitos, huokaisin. Ilja tietysti olisi ihan looginen vaihtoehto. Leena olisi saattanut kertoa parhaalle ystävälleen, Iljan äidille, joka oli maininnut Iljalle, joka oli saman tien unohtanut, että kyseessä oli salaisuus. Tai sitten Ilja oli halunnut päteä paikkakunnan kauniin julkkiksen ihmetyksessä. Tai sitten Hanna oli keksinyt koko jutun ja yritti vierittää syytä muualle.

- Koska te tulette käymään? Hanna kysyi keskustelusävyyn. - Ihan ihmettelen ettette ole edes Wotia käyneet katsomassa.
Juuri nyt minulla ei ollut tarmoa ruveta selvittämään hänelle, että en halunnut olla missään tekemisissä sellaisen naikkosen kanssa, joka oli yrittänyt särkeä parhaan ystäväni perheen, sanoin vain väsyneesti: - Ei me nyt olla tulossa sinnepäin. Just eilen oltiin.
- Jaa. No mutta, onnea nyt valitsemallanne tiellä. Ja sano terveisiä että saa täällä poiketa. Sähän et varmaan enää pääse ratsaille.
- Pääsen mä, ilmoitin ja lopetin puhelun. Kuvitteliko se minun olevan jokin ryhävalas?

Vesku tuli ovella vastaan ihan hurjistuneen näköisenä, kun palasin huoneeseemme.
- Mihin sä oikein katosit? hän henkäisi ja kaappasi olkapäistäni kiinni. – Mä jo luulin, että sä päätit karata saman tien jonnekin takasin Helsinkiin tai vastaavaa.
- En mä nyt ihan niin teatraalisella tuulella ole, sanoin ja yritin varovasti irrottautua, vaikka kyllä hänen huolestumisensa tuntui aika mukavalta. Olisiko ollut hyvä idea tosiaan kadota jonnekin murjottamaan? Pitipä miettiä vastaisen varalta.
- Mä en ihan oikeasti ole puhunut Hannan kanssa, enkä kertonut sille mitään vauvasta, sanoi Vesku ja tuijotti minua vaativasti.
- Sun ilmeesi kyllä väitti ihan toista. En tiennyt uskoako häntä sanoi Hanna mitä tahansa.
- No kun… Vesku punastui taas hiukan. – En mä tiennyt sun tietävän että mä olen joskus irkkaillu Hannan kanssa.

- Ai, oliko se salaisuus? Irrottauduin ja heitin laukkuni peilipöydälle. Meikkaaminen oli jäänyt kesken, kai me tästä jonnekin lähtisimme? Ei tässä kopissa ainakaan kestäisi olla aamuun asti. Olisi voinut, jos olisi heittänyt peiton pään yli ja sulkenut silmät, mutta sekään ei huvittanut. Ei ollut edes telkkaria.
- En mä viitsinyt koskaan mainita siitä sulle, oisit vaan hermostunut…
- Enhän. Mä olen tienny siitä jo vaikka miten kauan.
- Miten?
- En mä muista, sanoin vältellen. En halunnut antaa vaikutelmaa, että olisin penkonut hänen tietokonettaan, kun totuus oli, että olin ihan vahingossa sattunut näkemään pätkän lokia. – Eikä sillä ole väliä. Mennäänkö me jonnekin?
- Minne?
- Ihan minne vaan.
- Mennään sänkyyn miettimään, Vesku ehdotti, mutta kieltäydyin. Hän saattaisi saada minut unohtamaan että olin etäinen ja kiukkuinen, jos pääsisi halailemaan minua, enkä halunnut vielä leppyä. Minulle oli tullut niin kauhean paha olo kun päähäni oli humahtanut epäilys siitä, että Vesku olisi selkäni takana ollut Hannan kanssa tekemisissä. Haavoittuvainen ja haavoittunut. Ilman Veskun osuutta en olisi varmaan tullut harkinneeksikaan lapsen pitämistä ja nyt jo olin sitten ehtinyt kuvitella yksinhuoltajan elämää. Se oli tuntunut vähän samalta kuin liukastua laiturilta kylmään veteen.

Menimme elokuviin, mikä osoittautui hyväksi ideaksi kun leffa oli sellainen, jossa oli tarpeeksi juonta johon saattoi uppoutua. Melkein unohdin olla vihainen enää sen jälkeen. Olin rauhoittunut ja elokuvan murhien ja draamojen jälkeen alkoi tuntua siltä, että olin ehkä vähän ylireagoinut. Vesku oli kuitenkin niin herttaisen palvova ja kiukuttelu niin kivaa, etten raaskinut vielä lopettaa. Äyskin hänelle ja käänsin selkäni sängyssä.

Unissani sitten tietysti unohdin vihanpitoni ja heräsin kerällä hänen kainalossaan. Aurinko paistoi verhojen raosta sisään ja minulla oli hirveä himo saada jotain suolaista.
- Huomenta, sanoin hyväntuulisesti mutta ihmetellen, sillä Vesku näkyi olevan jo hereillä ja katselevan minua. Suukotin häntä leukaan.
- Vieläkö sä kiukuttelet?
- Mitä? Ai niin… en, sanoin nolona. Oli vähän vaikeata heittäytyä taas loukkaantuneeksi kun oli ensin herännyt pienenä päivänsäteenä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.15 17:10:11

25.

Siinä sitä sitten vieteltiin loppukesää, raskaana ja ratsastaen. Nikin ontuma oli kadonnut jo kun palasimme Ahvenanmaalta mutta annoin sille silti vähän vapaata ja leikin sen kanssa muutaman päivän vain maastakäsittelyjuttuja, joita se rakasti. Sitten meidät valtasi esteratsastusvillitys. Miila oli saanut päähänsä, että hän halusi käydä Mansikan kanssa kilpailemassa ainakin kerran ja oli alkanut harjoitella ankarasti. Vesku ratsasti melkein vakituisesti yhtä suomenhevosta, jonka omistaja halusi hänen vievän sen kantakirjaustilaisuuteen syksyllä, vaikka se virallisesti Oonalla olikin, ja senkin ohjelmaan kuului estekoe. Kimi nyt hyppäsi muutenkin säännöllisesti molemmilla hevosillaan, enkä minä mitenkään malttanut pysyä poissa porukasta pikku hurjapäälläni. Jinna ja Ilse pitivät minulle puhuttelun eräänä iltana oltuaan katsomassa harjoituksiamme.

- Sun ei pitäisi hurjastella tolla tavalla, sanoi Ilse vakavana.
- Toi on ihan kammottavan näköistä! peesasi Jinna. Minä yritin olla viattoman näköinen. Niki oli ollut vähän hallitsemattomissa tänään ja olin juuri päättänyt keskustella Oonan kanssa uskaltaisinko kokeilla sille hypätessä jotain muuta kuolainta jotta saisin sen tarvittaessa pysähtymään esteen jälkeen muutenkin kuin aitaa päin, mutta sitä en aikonut sanoa näille kanaemoille.
- Sehän meni hyvin tänään, sanoin ihan kiusallani.
- Jessi, sun tilassasi… aloitti Ilse, mutta mulkaisin häntä. Arvelin olevani allerginen tuolle sanonnalle, vaikka en ollutkaan sitä vielä joutunut kuulemaan. Ihan samanlainen ällötys kuin ”syödä kahden edestä”.
- Yritäppäs alkaa hössöttää niin mä lupaan ottaa pestin rodeokiertueelle, sanoin. – Ei Veskukaan sano mitään.
- Se pitikin silmät kiinni kun te kaahasitte tuolla.
- En usko. Ja joka tapauksessa meillä oli kivaa, eikä mitään sattunut, sanoin tyytyväisenä.

Oli minuakin vähän hirvittänyt, jotain jarrua hevoselle oli saatava tai se sutisi itsensä vielä nurin, mutta en uhallanikaan sitä noille tunnustaisi.
- Kokeile pelhamia, sanoi Vesku kun tuskailin hänelle. Oonalla onneksi oli yksi sopivanmittainen ja lainasin sitä heti seuraavana päivänä. Se vaan oli suora kun Niki oli tottunut nivelkuolaimeen ja se ihmetteli kovin mokomaa tankoa suussaan. Tai sitten kuvittelin. Oli sillä todennäköisesti ollut kummallisempaakin suussa vironaikoinaan.

- Tule mukaan kisoihin, yllytti Miila minua.
- En mä voi.
- Ihan hyvin voit, onhan sulla hyppäävä hevonen.
- En mä voi ajatellakaan ennen kuin sille löytyy jarrut. Sitä paitsi mulla on lauantaina töitä.
- Hö, etkö pääse mulle hoitajaksi?
- No en, ellet ole lähdössä vasta neljän aikaan. Kysy Veskua, sillä on vapaa. Mansikka ainakin näyttää olevan hyvässä kunnossa.
- Niin se onkin. Ja mä lähden kahden jälkeen, Vesku lupasi tulla kuskaamaan. Kai sä tuut edes kattomaan?
- Ai ne on niitä iltapäiväkisoja? Totta kai mä tuun! piristyin. – Kyllä mä sitten ehdin sulle narunjatkoksi kunhan vaan ensin hankkiudut sinne.

Pyöräilin sitten töiden jälkeen tuulispäänä kisapaikalle, mutta oikeastaan olin myöhässä. Miila oli jo lähdössä verryttelemään joten nappasin Veskun kainalooni ja menimme istumaan katsomoon ja odottamaan hänen vuoroaan. Ilsekin oli siellä yksinään ja pureskeli kynsiään.
- Oliko se hermona? kysyin jotain jutustellakseni kun katselimme ensimmäisten ponien viiletystä ympäri kenttää. Oli hyvä, etten ollut antanut ylipuhua itseäni Nikin kanssa tänne – kenttä oli vielä isompi kuin mitä muistin ja aidat heppoiset – olisimme laukanneet vähintään neljä kilometriä viidensadan metrin mittaisella radalla.
- Ei, intoa täynnä vaan.

Mansikka näytti kauhean sievältä kun Miila ravasi radalle, aurinko sai sen karvan kiiltämään tulenpunaisena ja se kaarsi kaulaansa kuin olisi tiennyt olevansa kaikkien katseiden kohteena. Miila näytti puoliammattilaiselta valkoisissa housuissaan ja paidassaan ja tervehti tyylikkään huolettomasti tuomaria. Ilse tarttui käsivarteeni kun he lähtivät ylittämään ensimmäistä estettä. Mansikka eteni taattuun luotettavaan tapaansa läpi koko radan ja jatkoi saman tien uusintaosuudelle, missä se kuitenkin tipautti yhden puomin.
- Eikö ollu hyvä ostos? kysyi Ilse ylpeänä.
- Kumpi? kikatin ja lähdimme onnittelemaan ratsukkoa.

Miila näytti aika tyytyväiseltä löysätessään satulavyötä hiukan ja pyysi katsomaan, montako ratsukkoa vielä oli jäljellä.
- Viitisentoista, ilmoitin silmäiltyäni lähtölistaa kahvikojun seinässä.
- Mä menen sitten kävelemään vähän. Jos ei mua ala kuulua kun seuraavaa rataa pääsee kävelemään niin soittakaa mulle, jooko?
- Sä voit sijottua, sanoin.
- Nää, en varmaan kun ei tullu tuplanollaa. Ehkä seuraavassa luokassa.
- Odotas vaan, lupailin ja kyllä hän pääsi palkintojenjakoon, viimeisenä tosin.

Vesku oli kovin mietteissään kun 90 sentin luokka alkoi. Hän ei tuntunut itse asiassa näkevän juuri mitään ja sain tökkiä häntä moneen kertaan kysyäkseni halusiko hänkin kahvia tai jotain kun olimme Ilsen kanssa menossa ostoksille.
- No mitä? kysyin kun palasin ja törkkäsin hänellekin kahvimukin käteen.
- Mä mietin että pitäiskö mun yrittää käydä jotkut kilpailut sen kopukan kanssa ennen kuin se kantakirjaus on.
- Käy vaan! Olin aina valmis yllyttämään muita kisaamaan.
- Se voisi olla hyvää harjotusta jos pääsisi maneesikisoihin… mutta jos toisaalta jokin meneekin vikaan ja siitä tuleekin huono kokemus…
- Kysy Oonalta, sanoin huolettomasti. Se oli aina viimeinen ja paras keino. – Hei, sä lähdet sillä ja mä tulen mukaan Nikin kanssa!
- Etkä, sanoi Ilse vierestäni.
- Älä nyt, maneesissa on aina seinät mihin pysäyttää, ja sitä paitsi se alkaa jo välillä vähän hiljentää. Päätin samassa, että se olisi ihan toteuttamiskelpoinen idea. Minulla oli jonkinlainen uhmaikäkausi menossa, ja olihan Oonakin sitä ehdottanut.
- Vain jos sillä on jarrut, sanoi Veskukin.
- Kyllä ne löytyy, sanoin huolettomana. Ihan heti ei kuitenkaan maneesikisoja tulisi vastaan, kun oli kesä kauneimmillaan.

Miila ja Mansikka tekivät oikeastaan ihan identtisen radan tässä toisessa luokassa, ja taas he pääsivät pokkaamaan viimeisen ruusukkeen. Mansikka näytti aika hienolta vihreä koriste kummallakin korvallisellaan ja Ilse kuvasi sitä joka suunnasta. Se lastattiin ja sitten aloimme hajaantua kukin suuntaamme.
- Missä Karoliina on? huomasin kysyä Ilseltä.
- Jätin vaihteeksi nauttimaan isänsä seurasta. Haluatko sä kyydin kotiin?
- En mä taida saada pyörää tungettua sun autoon. Ja liikunta tekee hyvää, hymyilin.
- Jaa, Ilse huokaisi.
- Ja mä pääsen tosta peltojen yli kotiin ihan hetkessä, lisäsin. En ollut ajanut siitä aikaisemmin mutta tiesin, että siitä pääsisi oikaisemaan.
- Älä nyt ala mulkoilla mua mutta voithan sä hyvin? Syöthän sä kunnolla? Avasin suuni ärähtääkseni jotain mutta Ilse nosti molemmat kätensä ylös kuin torjumaan sitä. – Mä lupaan, etten mä kysy kuin korkeintaan kerran kuussa! Okei?
- Okei, mä merkkaan päivämäärän ylös ja raportoin sulle kuukauden päästä taas, huokaisin.

Syntymäpäivänäni tajusin, että laskettuun aikaan oli tasan puoli vuotta.
- Silläkin on synttärit nyt, ilmoitin Veskulle, joka käveli makuuhuoneeseemme kun minä vielä vetkuttelin sängyssä.
- Onko?
- Juu, kolme kuukautta!
- Nouse ylemmäs niin saatte aamiaista, Vesku sanoi. Hän kantoi tarjotinta.
- Sä lellit mut pilalle, sanoin ihastuneena. Niin hän tekikin. Oli ihan sama mitä halusin tai toivoin hän ainakin yritti toteuttaa sen, jos se vaan oli järjen rajoissa. Ellei päässäni olisi ollut niin piintyneenä ajatusta siitä, että pystyin kaikkeen mihin ennenkin ja mieluummin vielä enempään, olisin voinut hyvin muuttua sohvaperunaksi, joka juoksutti häpeämättömästi miespalvelijaansa. Sen sijaan olin töiden ja tallitöiden lisäksi kuokkinut pihaamme pienen mauste- ja yrttimaan kun en ollut rasittavampaakaan näyttöä yhtenä päivänä keksinyt. Olin ehkä vähän omituinen, jokin pieni osa minusta taisi vieläkin uhmailla, ikään kuin olisin pitänyt Sitä kurissa ja nuhteessa: pysy tahdissa jos haluat pysyä mukana.

Vesku sanoi sitä Ulpukaksi, sen päivän mukaan, jolloin olimme saaneet siitä tietää, mutta minä käytin edelleen itsepäisesti nimitystä Se. Ulpukka oli minusta idioottimainen nimi muutenkin, mutta Vesku ei suostunut muuttamaan mieltään.
- Se kuulostaa joltain sykkivältä ja pulpahtelevalta, valitin.
- Sittenhän se sopii vielä paremmin, eiköhän se jotain sen tapasta ole nyt, hän sanoi. Olisin voinut kiljua.
- Kunhan et unelmissaskaan vaan kuvittele, että se nimi jää sille. Paitsi tietenkin jos se on poika, sitten voidaan harkita, jupisin.

Uhmaikäinen kuvasi minua kyllä kai aika hyvin. Harkitsin möksähtämistä kun Vesku silitteli mahaani kuin se olisi ollut viehättävin paikka minussa, mutta sitten puhelimeni soi ja kaivoin sen tarjottimen takaa yöpöydältä.
- Onnittelusoitot alkaa, Vesku arveli.
- Niinpä, sanoin ja otin kahvikupin toiseen käteeni harkitessani vastaamista, se oli äitini. Päätin sitten kuitenkin olla lopultakin aikuinen ja vastasin. Hän taisi hämmästyä.
- Onnea syntymäpäivänä, hän sanoi.
- Muistit sentään.
- Totta kai mä muistin. Kiva kun vastasit, lopultakin. En kyllä ymmärrä mistä sä olet mulle tuommoista vihaa pitänyt ettet ole edes puheluihin vastannut.
- Niinkö, sanoin ja huokaisin. Jos hänen piti kysyä, en varmaan osaisi selittää.

- Voitaisko me tavata vai aiotko juhlia koko päivän hurjasti?
- Mä olen lähdössä töihin, iltavuoroon.
- Entäs sen jälkeen?
- Alkaa mennä vähän myöhäseksi sitten, sanoin varmasti, tehtyäni päätöksen että jos nyt olinkin suostunut puhumaan hänen kanssaan en välttämättä haluaisi heti tehdä sitä kasvokkain. Äiti huokaisi.
- Sä olet niin kiireinen nuori nainen. Kiva kuitenkin että ehdit puhelimeen vastata. Olisin kertonut uutisia.
- Kai niitä voi puhelimessakin kertoa, sanoin miettien aikoiko hän palata Matin ja poikiensa luo. Se olisikin hyvä uutinen, kai.
- Mieluummin olisin nähnyt sut. Entä jonain muuna päivänä?

Annoin hänen ylipuhua itseni kahville seuraavana päivänä töiden jälkeen. Tapaisimme Itäkeskuksessa, joten se oli melkein tallimatkani varrella joka tapauksessa, ja kahvilasta pääsisin lähtemään silloin kun huvitti, jos menettäisin taas hermoni.
- Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Vesku kun panin puhelimen pois.
- No ehkä vähän. Kai tommonen vihanpito oli vähän lapsellista. Ja jos et sä lakkaa silittelemästä sitä kupua siitä kuluu kaikki nahka pois! Läppäsin Veskua sormille.
- Mä yritän vaan tunnustella sitä.
- Mä huomaan, mutta rajansa kaikella! Musta alkaa tuntua että mä olen pelkästään joku hautomakone.
- No et tietenkään ole, Vesku sanoi anteeksipyytävästi ja nosti korvansa mahani päältä.
- Mä haluan nyt annoksen villiä aamuseksiä, keksin.
- Sun kahvisi jäähtyy.
- Mä join sen jo, ilmoitin ja kellistin Veskun selälleen sotkuisille lakanoille niin, että pääsin istumaan hänen mahansa päälle. Meni hetken aikaa saada hänet vakuuttuneeksi ideani hyvyydestä, kun hänen päässään minulla taisi olla päällä äitirooli vaikka minä halusin mieluummin olla hurja seksipapitar.

Tapasin sitten äidin kello viideltä sovitun kahvilan edessä eikä minun tarvinnut kysyä hänen uutisiaan kun näin hänet. Tädillä oli maha pystyssä kuin vappupallo. Ei vielä järjettömän iso, itse asiassa ellen olisi itse ollut sen asian suhteen niin tarkkaavainen nykyään, en välttämättä olisi pannut sitä merkille ollenkaan kun hän oli muutenkin vähän turvonneen näköinen. Ellei hän olisi huomannut minun jo huomanneen häntä, olisin livahtanut jonnekin nurkan taakse miettimään kääntyäkö takaisin. Nyt ryhdistäydyin ja vedin työilmeen kasvoilleni, se oli virallisinta mihin pystyin.
- Ja koskas sulla on laskettu aika? kysyin tervehdyksen sijaan.

Äiti näytti loistavan.
- Oi, sä huomasit heti! Mutta kai nyt, jos opiskelet lääkäriksi kerran.
- Etkö sä ole vähän liian vanha tohon?
- Höpsis. Isäsi vaimo oli samanikäinen.
- Ja sillon sä marmatit että miten naurettavaa kun ikivanhat ihmiset alkaa tehdä lapsia.

Haimme tiskiltä kupilliset kahvia ja minua alkoi ihan huvittaa. Se taisikin olla ainoa keino selvitä äidistä ilman, että suutuin joka ainoasta lauseesta. Nainen oli hömppä. Ja houkka. Katsoin häntä tarkkaan maistellessani kahvia, hän oli vanhentunut aika lailla parissa vuodessa minkä vihanpitoni oli kestänyt. Olin ottanut myös jäätelöannoksen ja äiti samoin. Mietin oliko hänelläkin samanlainen jäätelönhimokausi kuin minulla parhaillaan. Ainakin hän oli lihonut aika lailla, vaikka ainahan hän oli ollut pulleanpuolinen. Kasvot varsinkin näyttivät isommilta kuin ennen, vartaloa nyt vääristi omituinen halatti, johon hän oli pukeutunut kuin vatsansa kunniaksi. Hän pisteli innolla jäätelöään ja kyseli ja syntymäpäivänjuhlistani – ”ei, en kutsunut kavereita kylään” – ja oli saanut sen syötyä noin viidessä minuutissa.
- Haluatko sä lisää jäätelöä? hän kysyi. Vilkaisin puolikasta annostani.
- Juu, ehkä, mutta mulla on tääkin vielä syömättä.
- No mä voin odottaa ja hakea sitten meille molemmille. Miten sulla koulu menee?
- Hyvin.
- Ja työt?
- Hyvin.
- Ja avioliittokin kai? Ajatella että päätit mennä noin nuorena naimisiin.

Äidin kanssa oli kauhean vaikeaa jutella, kuten aina. Hän uteli paljon ja meni viattomantuntuisilla kysymyksillään jotenkin salakavalasti nahan alle. Olin jo monta vuotta kiemurrellut ja kärvistellyt yrittäessäni vastata kohteliaasti mutta mitäänsanomattomasti kysymyksiin, joita en ollut kehdannut torjuakaan, kun olihan kysyjänä sentään oma äitini. Nyökkäilinpä sitten vaan avioliittokysymykselle ja söin samalla jäätelöä minkä ehdin, jotta hän häipyisi hetkeksi hakemaan lisää. Katsoin häntä pitkään kun hän palasi jonoon. Minulla oli hänen hiuksensa, samanlainen punertavanruskea pörrö, ja silmätkin, mutta muuten toivoin etten seuraisi hänen malliaan. Hän oli pukeutunut mustiin leggingseihin ja raidalliseen tunikaan, joka tuntui huutavan että odottava äiti. Minulla oli itse asiassa kaapissani melko samanlainen, mutta olin luopunut sen käyttämisestä tällä nimenomaisella viikolla. Ensimmäiset housut olivat käyneet ahtaiksi ja kun nuo paidat korostivat hoikimpienkin vatsanseutua pelkäsin näyttäväni pullealta.

Palattuaan äiti tarjoili paitsi jätskiä myös kaikki sukulaisten kuulumiset ja kuuntelin ne helpottuneena kun aihe ei enää ollutkaan minun elämäni.
- Mitäs sulle sitten muuta kuuluu? kysyin lopulta. - Oletko vielä Miilan isän kanssa?
- Olen toki, en mä nyt niin usein vaihda miestä, äiti naurahti.
- Asutte jossain täälläpäin?
- Niin, tossa ihan vieressä, hän osoitti tiilitaloja joista näkyi aavistus ikkunasta, tai oikeastaan ei näkynyt, mutta tiesin niiden olevan siellä.
- Mitähän Matille ja pojille mahtaa kuulua? jatkoin nyt, kun olin päässyt tenttaamisen makuun.
Äiti sanoi heidän voivan hyvin. Matti seurusteli ja vanhin pojista oli jo yläasteella. Hän halusi, että tulisin joskus kylään hänen ja Stumpin luo, ja lupailin epämääräisesti joskus tehdä sen.

- Entä sun kotisi? Mä olen kuullut että te olette päässeet oikeen rivitaloon.
- Ei se nyt niin kummonen ole, opiskelija-asunto, toppuuttelin. Häntä ei sinne kutsuttaisi.
- No vieläkö sä ratsastamassa käyt?
- Käyn. Itse asiassa mä ostin keväällä hevosen, ilmoitin ajatellen, että siinä riittäisi hänelle ihmeteltävää. Mutta olin unohtanut, ettei hän ymmärtänyt hevosasioista mitään ja hän sivuutti sen vain toteamalla, että sepä hauskaa ja että Veskulla oli tietenkin kauhean hyvä palkka. Tungin suuni täyteen jäätelöä niin, että takahampaissa vihloi.

- Mun täytyykin tästä varmaan ruveta lähtemään sinne tallille päin, sanoin sitten kun olin saanut taas kuppini tyhjäksi. – Ja koska se sun laskettu aika olikaan? Et kertonut.
- Marraskuun lopulla, äiti sanoi. Hänen kasvoilleen levisi taas onnellinen ilme.
- Sä vaikutat kauhean tyytyväiseltä, sanoin kummastellen.
- Tietysti mä olen! Mikä nyt olisi sen ihanampaa kuin saada lapsi rakastamalleen miehelle?

Apua, mitä harlekiinijuttua, ajattelin, mutta äiti jatkoikin: - Ja mä olen aina nauttinut raskaanaolemisesta. Ne on ollu mun elämäni parhaita aikoja ja nyt mua harmittaa, että tämä on varmaan väkisinkin viimeinen kerta.
- Niinkö, sanoin kun en muutakaan osannut. Ehkä minun pitäisi jutella äidin kanssa toisenkin kerran jotta saisin selville tuon salaisuuden, perinnöllistä se ei ainakaan ollut. Nyt en kuitenkaan halunnut jatkaa vaan nousin pöydästä. Astahdin jo puoli askelta mutta käännyin sitten takaisin.
- Sulla on sitten pari kuukautta ennen mua, sanoin ja karkasin, ennen kuin hän ehti ihan tajuta mitä olin sanonut.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   21.1.15 21:10:27

Oivoi, mun tekis ihan kamalasti mieli ruinata vielä toinen pätkä, kun elämä heittää taas ihan häränpyllyä ja tässä on puol päivää tullu vetisteltyä sen takia. Saikkuakin täytyy huomenna mennä hakemaan, ei työntekoon pysty yhtään keskittymään, kun itkettää vaan koko ajan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.15 21:13:03

No hyvä ihme, saathan sä. Mikä painaa mieltä?
-----------------------
26.

Maha täynnä jäätelöä ratsastaminen ei tuntunut kauhean houkuttelevalta joten käytin runsaasti aikaa Nikin puunaamiseen kunnes se oli kuin mustaa satiinia ja menin sen kanssa sitten maneesiin leikkimään. Kentällä oli ratsastuskoululaisia ja olin saanut Veskulta synttärilahjaksi muutaman hevoskirjan, joista yksi oli maastakäsittelyharjoituksia, jotka vaikuttivat kauhean hauskoilta. Niki oli niissä niin hyvä ja minun mielikuvitukseni oli jo alkanut loppua kun olin yrittänyt keksiä sille uusia juttuja. Olin jopa lainannut muutamia koirien agilitysivuilta ja miettinyt leikilläni suunnattoman suuren hevosen mentävän putken rakentamista. En epäillyt, etteikö se olisi tullut perässäni sinnekin. Sen voisi ehkä impovisoida estetolpista ja vanhoista lakanoista…

Oikein tyydyttävän puolituntisen jälkeen vein Nikin metsänrajaan ruohostamaan vähäksi aikaa. Oli se ollut yön vihreässä tarhassa, vaikka se nyt olikin toivottanut minut tervetulleeksi oritarhasta, mutta ei pieni iltapala voinut tehdä pahaa. Se oli ollut säälittävän yksinäisen näköinen siellä ja mietin ankarasti, suostuisiko Vesku ehkä Mustin palattua kokeilemaan niiden tarhaamista yhdessä. Mustikka sentään oli nuori kovapäinen orivarsa, ehkä se saisi nuoren kovapäisen ruunani pidettyä kurissa? Ja jos me joskus hommaisimme sen hevostilan niin täytyi kai hevostemme tulla toimeen keskenään? Mustien hevostemme... istahdin Nikin turvan viereen haaveilemaan. Tietysti minulla olisi pitänyt olla valkoinen tamma kun Veskulla kerran oli musta ori, mutta hyvä näinkin. Ehkä seuraavaksi…

Vesku aikoi taas viettää yönsä polin päivystyksen lepohuoneessa, joten minulla ei ollut mitään kiirettä minnekään, istuin vain hyttystenruokana kunnes ne alkoivat ärsyttää ja vein sitten Nikin omaan tarhaansa. Ratsastuskoululaiset jatkoivat kentällä estetunnilla ja istuin katsomaan sitä hetkeksi miettien, jaksaisinko muuta kuin pyöräillä kotiin löylyttämään hyttysenpuremiani. Oli vielä aikaista ja ehtisin hyvin käydä kaupassa, jos vaan keksisin jotain mitä tarvitsisin, muistelin vain että jääkaappi oli aika täysi. Voisinkin ehkä siivota sen, oli tarmokas olo! Tai… sain loistavan idean ja lähdin hakemaan pyöräni tallinnurkalta.

Poljin takaisin Itäkeskukseen ja menin alakerran remonttikauppaan ja pitkän miettimisen jälkeen ostin tölkin aprikoosinväristä maalia ja pensselin. Työhuoneen seinässä näkyivät vielä edellisen asukkaan pikkupojan piirustukset, hyvin himmeästi tosin, mutta ne osuivat silmiin aina kun katsoin siihen suuntaan. Muutenkaan asunto ei tykkäisi pahaa lisäväristä, kaikki oli valkoista. Vihellellen lähdin ajelemaan Viikintien suuntaan.

Vasta pitkällä Vadelmakallion suoralla tajusin, että autotiellä jurnutti joku hitaasti, samaa vauhtia kuin mitä minä pyörälläni. Tööttäily ja kiukkuinen kiihdyttelyn ääni minut herättivät ja vilkaisin uteliaana sinne nähdäkseni, oliko siellä tapahtunut jokin onnettomuus, mutta ei. Iso musta tummaikkunainen maasturi siellä vain himmaili, ehkä se oli hajonnut.

Aloin huolestua vasta kun se oli kohdallani vielä suoran toisessakin päässä. Jos siinä oli jokin vika niin kai se olisi jo pysähtynyt tien sivuun? Käännyin kuitenkin kotiin päin joskin kiristin vähän vauhtiani ja kun vilkaisin olkani yli, se kääntyi myös. Mitä hemmettiä? Muistin yhtäkkiä Miilan jutut Jaakosta ja ajoin äkkinäisesti metsäpolulle, joka ei vienyt kuin oikoreittiä monitoimitalolle, pysähdyin sinne puskaan nähdäkseni mitä tuo pelottava auto oikein aikoi. Sydämeni hakkasi miljoonaa ja kiitin saamatonta kaupungin puutarhatoimistoa tai mitä lieneekään, jolla ei ollut riittänyt aikaa siivota tämän metsän aluskasvillisuutta. Olin siellä pajupusikossa melkein täysin piilossa.

Auto näytti jatkaneen perääni mutta ei sentään yrittänyt polulle, vaikka olikin maasturi. Se olikin vain pyörien ja jalankulkijoiden muodostama, eikä se olisi mahtunut kovinkaan pitkälle osumatta puihin. Se seisoi siellä, minä puskassa ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja sitten se lopulta lähti hitaasti liikkeelle. Minunkin hengitykseni alkoi taas kulkea ja tajusin, että voisin ehkä katsoa sen rekisterinumeron. Syöksähdin sen verran esiin pusikosta, että ehdin nähdä sen, vaikkakin pyöräni jäi sitten oman onnensa nojaan ja kolahti nurin, maalipurkki yhä ohjaustangossaan. Toistelin rekkaria kun lähdin hitaasti taas etenemään, jotta en unohtaisi sitä. Talutin pyörääni ja riisuin toppini päällä olleen jakun siltä varalta, että en ollutkaan vainoharhainen vaan joku todella etsi pyöräilevää valkotakkista tyttöä. No, nyt olin pyörää taluttava mustapuseroinen, enkä kyllä nähnyt autoakaan missään. Ehkä se oli ollut jonkun hullun ja se oli vain kyllästynyt seuraamaan minua tai sitten sillä oli ollut ihan muita syitä ajaa samaa reittiä kuin minä.

Kun pääsin kotiin olin hikinen ja peloissani ja vihainen ja kaipasin tupakkaa enemmän kuin koskaan. Lukitsin oven ja laitoin varmuusketjunkin kiinni, mitä en ikinä muuten tehnyt ja kävelin suoraan asunnon läpi pihallemme. Se nyt ei ollut mitenkään turvallinen paikka sinänsä, mutta sinne paistoi ilta-aurinko ja kaipasin tosiaan savuja. Kaivoin sala-askini piilostaan ja sytytin, mutta ensimmäisen autuaallisen imaisun jälkeen tunsin miten päässäni alkoi pyöriä. Jumalauta, oliko joku käynyt vaihtamassa tupakkani LSD:hen? Ei, olin vaan polttanut niin vähän että se pyörrytti. Otin toisenkin imaisun mutta sitten panin tupakan pois. Jos minun pääni reagoi tuolla tavalla niin mitä tapahtuisi Sille ja Sen pikku päälle? Jos ajatteli sikiön mittasuhteita niin mitähän se nyt oli, pingispallon kokoinen?

Palasin sisään ja menin koneelle kaivaakseni jostain kuvan siitä, minkä näköinen Se oikein olikaan nyt, tämänikäisenä. Jostain syystä musta auto oli häipynyt mielestäni ja kun muistin sen surffattuani jo vaikka mille sivuille, joihin olin joutunut linkin linkin linkistä, en ollut enää varma siitä mikä sen rekisterinumero oli ollut. Mutta ei se mitään, se kammotuksen tunnekin oli kadonnut ja päättelin, että alitajuntani oli jotenkin ne piilottanut. Tai terve järkeni, olihan nyt aika naurettavaa ajatella että keskellä kaunista kesäiltaa joku seuraisi minua mustalla mafiatyylisellä autolla! Vauva kiinnosti minua itse asiassa nyt enemmän, niin paljon että maltoin tuskin käydä laittamassa saunan päälle jotta saisin hautoa hyttysenpuremiani.

Se, että äitinikin oli raskaana ei jotenkin jaksanut ällistyttää minua, mutta se miten hän suhtautui siihen, oli sitten millainen naikkonen tahansa, jaksoi. Minusta tuntui nyt lopultakin, että hän oli pystynyt opettamaan minulle jotain, tai antanut sysäyksen johonkin hyvään. En tieten tahtoen välillä inhonnut Sitä, mutta niin vain oli, ja kun olin tavannut naisen, joka oli näköjään pelkästään onnellinen jouduin miettimään. Seinän maalaaminen ei enää kiinnostanut, vaikka olin kantanut maalipurkin ylös työhuoneeseen. Surffailin vain ja osuin jopa odottavien äitien keskustelufoorumille, mutta siellä minua alkoi oksettaa. Kaikki ne hymistelivät toinen toistaan onnellisempina masunasujen jokaisesta uudesta päivästä. Ilmeisesti oli ihmisiä jotka ihan tyytyväisinä muuttivat itsensä hautomoiksi eivätkä muuta ajatelleetkaan kuin sikiöitään. Minua puistatti.

Menin tekemään aamutallin seuraavana aamuna, lauantaina, vaikka en yleensä niitä viikonloppuisin tehnytkään. Ratsastuskoulun puolella oli viikonlopputyöntekijä erikseen mutta Oona oli lähdössä Kimin kanssa kisoihin ja hänen tallinsa piti hoitaa. Se vähä, mitä siinä oli hoitamista. Mansikka ja Niki ja issikat asuivat vielä ulkona ja Oona oli luvannut ruokkia kaikki hevoset samalla kun nousisi aniaikaisin antamaan ruoat niille, jotka olivat lähdössä kisoihin. En siis joutunut nousemaan järjettömän aikaisin.

Epäröin hetken ulko-ovella pyörän ja auton välillä mutta päätin päätyä pyörään. Ei tähän aikaan aamusta mitään mafiosoja olisi liikkeellä kuitenkaan ja sää oli ihana. Oona ja Kimi olivat jo lastanneet hevosensa ja valmiina lähtöön, kun pyöräilin hiukan hengästyneenä perille.
- Onnea, toivotin heille ja rupesin hommiin, siirtäen ensimmäisenä Nikin oritarhaan, jotta saisin Oonan asiakashevoset vihreälle ulos.

Boksien putsaamisessa ei mennyt kauan ja touhuilin sitten yhtä sun toista pientä odottaessani seuraa. Olin masinoinut äiti-lapsi-tapaamisen tallille. Ilse ja Jinna ja Miila olivat kaikki tulossa ja aioin saada heistä maastoilukavereita itselleni. Oona oli luvannut käyttöömme sen Veskun ratsastaman suokin, Kentsun, ja me Miilan kanssa vetäisimme pitkää tikkua siitä ja Nikistä, samoin Ilse ja Jinna siitä, kumpi ratsastaisi Mansikalla ja kumpi hoitaisi lapsia sillä aikaa.

Muut olivat kuitenkin jo sopineet kaiken valmiiksi tullessaan, kun Ilsen auto täynnä naisia, lapsia, lastenistuimia ja rattaita ajoi pihaan.
- Mä rikon mieluummin sun hevosen kuin Oonan asiakkaan, sanoi Miila. – Ja Jinna ei halua kahden teinihevosen kanssa retkelle, se pelkää että Mansikka ottaa niistä mallia.
- Jaaha, selvä sitten, sanoin. – Lähdetään menemään niin mä ehdin ajoissa takaisin jakamaan päiväheinät.

Kentsu oli vähän juro jyrä, josta en oikein pitänyt, joten kohtelin sitä tiukan asiallisesti sen kuopiessa kiivaasti käytävää kun harjaaminen ja satuloiminen kesti. Olin ratsastanut sillä pari kertaa ja silloin se oli kyllä ihan mukava, mutta käsiteltäessä se koetteli hermojani. Niki katseli minua loukkaantuneena boksistaan, niin kuvittelin, kun hääräsin toisen hevosen kimpussa, ja jatkoi sitä vielä kun nousimme tallinedustalla satuloihin.
- Et sä kuole jos joku muu ratsastaa sulla välillä, sanoin sille tiukasti mutta se luimisti äkäisesti Kentsulle. Vilkutimme Jinnalle, joka oli levittänyt Mansikan tarhaan nurmikolle filtin ja viihdytti siellä Karoliinaa, Leksa näkyi nukkuvan.

Siitä tuli hauskaa, vaikka Ilse vilkuilikin enimmän aikaa Nikiä huolestuneena. Oli kurjaa, että hän piti hevostani vaarallisena, mutta ehkä tämä retki saisi hänet muuttamaan mielensä, Niki nimittäin käyttäytyi esimerkillisesti. Kentsu vähän yritti rynnistellä, mutta olin onneksi muistanut laittaa sille varta vasten maastoilua ja hyppäämistä varten hankitut hätäjarrusuitset joten sain sen pidettyä käsissäni. Muuta pahaa se ei yrittänytkään, vaikka jos se nyt olisikin tehnyt sivuloikkia tai vaikka pukkeja, ne eivät todennäköisesti olisi minua enää hätkäyttäneet. Se oli kuitenkin niin paljon hitaampi liikkeissään kuin Niki tai jotkut ponit, että ne olisivat varmaan vain naurattaneet. Ennen kuin palasimme Ilsekin lakkasi näyttämästä huolestuneelta. Varsinainen perheretki – aika hauskaa tällainen yhteinen harrastus!

Karoliinakin oli nukahtanut Leksan viereen kun olimme saaneet hevoset hoidettua ja Jinna otti aurinkoa silmät kiinni. Hän sentään havahtui kun Mansikka tuli tutkimaan heitä ja näin, miten he Ilsen kanssa alkoivat kerätä lapsia kainaloihinsa kun menin hakemaan heinää. Kun olin saanut hevoset ruokittua, oli muilla jo piknikki käynnissä tallin edustalla ja otin kertakäyttömukillisen kahvia.
- Eikö sun pitäisi lopettaa kahvin juominen? uskalsi Jinna kysyä.
- Olen mä aika paljon vähentänyt, huokaisin. – Mutta en mä nyt ihan kaikesta voi luopua. En saa enää siideriä enkä tupakkaakaan.
- Tuletteko meille syömään tänään? Ilse kysyi jakaen lapsille banaania, kaaputtaen sitä lusikkaan ja pistäen joka toisen Leksan ja joka toisen Karoliinan suuhun. Karoliina näytti ikionnelliselta saadessaan vauvaruokaa.
- Ei kiitos, Vesku kumminkin kaatuu tapansa mukaan kuolleena sänkyyn, sanoin. Vilkaisin pyörääni ja mieleeni tuli eilinen hiippariauto – mutta turha sitä oli murehtia.

- Tiesitkö sä että me saadaan pikkusisarus? muistin äkkiä kysyä Miilalta, joka pudisti vastaukseksi päätään näyttäen vain hiukan kiinnostuneelta.
- En, mutta ei kai toi mikään ihme ole. Kauhea lisääntymisbuumi joka suunnalla.
- Teidän perheet on kyllä niin solmussa kun vaan voi olla, sanoi Jinna tajuttuaan, kuka nyt oli saamassa vauvaa. – Jos tommosta kirjotettaisiin johonkin Salkkareihin sitä pidettäisiin liian epäuskottavana. Neljä lasta ja kaikki samaa perhettä ja eri vanhemmista.
- Joo, me ollaan vähän tämmösiä, Ilse nauroi. Häntä tuntui äitini ja ex-poikaystävänsä perheenlisäys kiinnostavan vielä vähemmän kuin Miilaa. Enemmän hän oli kiinnostunut siitä, että olin lopulta suostunut tapaamaan äitini, ja siitäkin kun sanoin, että taisin haluta tavata häntä uudemmankin kerran.

- Se sanoi nauttivansa maailman eniten raskaanaolemisesta ja mä haluaisin ymmärtää miten se on mahdollista, tunnustin. – Kun mua vaan pelottaa ja @!#$.
- Jos toiset on vaan luotu siitostammoiksi, nauroi Miila.
- Ei se nyt niin kamalaa ollut, eikä pelottavaa, sanoi Ilse. Jinna oli samaa mieltä, mutta mitäpä se minua lohdutti. Minusta oli ja sillä hyvä.
- Sun pitää olla onnellinen, ettei maitos happane, Miila neuvoi.
- Äh, mä en ehkä halua puhua tästä enää, sanoin. – Mä lähden kotiin kokkaamaan Veskulle jotain mitä se voi syödä tukehtumatta vaikka ei oo ihan hereillä. Puuroa vaikka.

Tänään Vesku ei kuitenkaan ollut uninen ja tokkurainen tullessaan.
- Mä sain nukuttua puolen yötä, hän sanoi.
- Eikö ollut potilaita?
- Ei, ja sitten mä alan kai tottua siihen ajatukseen, että töissäkin voi ottaa torkut. Ja aamun mä surffasin seurakilpailuja, mä löysin parikin mihin me voitais mennä, jos sä haluat vielä.
- Ai, niinkö! ihastuin. Kun olin aikani hautonut Nikin kilpailuihin viemistä se oli alkanut tuntua houkuttelevalta. Etenkin kun se alkoi vähitellen muistaa, että en yleensä tahtonut sen kiihdyttävän vauhtia esteen jälkeen vaan päinvastoin. – Siitä voi tulla aikamoinen show, mutta tulkoon! Kivaa varmaan myös!
- Kunhan pysytään kaikki ehjinä. Ja ensin pitää kyllä kysyä Kentsun omistajalta.
- Soita sille heti.
- Ei kun mä annan Oonan hoitaa sen homman.
- Mistäs päivistä me puhutaan? Mun täytyy katsoa työvuorolistoja.
- Kahden viikon päästä sunnuntaina, tai sitten kolmen. Sipoossa tai Vantaalla. Mutta nyt mä taidan mennä hetkeksi sohvalle kumminkin.

Oli liian kesäistä kiivetä yläkertaan maalaamaan, vaikken ollut sitä eilenkään saanut aloitettua, joten menin pihaan kitkemään yrttitarhani. Voikukat yrittivät valloittaa sen ja havaitsin vihaavani niitä. Kummallista, etten ollut tiennyt sitä aiemmin, ennen kuin minulla oli oma piha. Musersin vähän mintun lehteä sormissani ja hieraisin siitä sitten kaulallenikin. Se tuoksui taivaalliselta – maistoinkin yhden. Sitten minun alkoi tehdä mieli jäätelöä.

Vesku ei nukkunut ihan, sillä hänen peukalonsa liikkui kaukosäätimellä.
- Haluatko sä jätskiä? kysyin keittiöstä.
- Ei kiitos.
- Hyvä. Minä nappasin koko puolillaan olevan litran rasian karamellijäätelöä ja sitten hetken mielijohteesta sen kaveriksi hillosipulipurkin. Minua nauratti itseänikin kantaa niitä ulos, mutta ne maistuivat yhdessä aika mainiolle – pitäisi muistaa maistaa yhdistelmää joskus tulevaisuudessa kun en ollut raskaana. Samalla kun istuin auringossa ja söin, näpyttelin sitten äidin numeron. Hän vastasi jo kesken ensimmäisen tuuttauksen ja kuuntelin kärsivällisesti monen minuutin yksinpuhelun, johon sisältyi ihastelua, ihmettelyä ja moitetta siitä, että sillä lailla olin paukauttanut suuria uutisia ja sitten karannut paikalta. Onneksi olin jättänyt vielä runsaasti syötävää, joten mussutin kuunnellessani ja mumisin vain välillä. Kun hän lopulta vaikeni, olin syönyt kaiken jäätelön ja kysyin:
- Haluaisitko kertoa mulle mikä muka odotusajassa on niin ihanaa?

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   21.1.15 22:21:17

Asuntoasiat... Ei oo taas helppoa elämä, tiedä vaikka oisin ylihuomisen jälkeen asunnoton.

Siispä kiitos miljoonasti tästä lisäpätkästä! Piristi hieman, eikä enää edes itketä niin kovin. Tuli vaan kaiho pikkutirpan odotusaikaan <3. Nyt se on jo 2v ja tuhisee mun sängyssä (hän ei tahdo nukkua omassaan, äidin viekussa on parempi<3). Ja ilmoitti muuten viikko sitten tallilla ponia kentältä talliin taluttaessaan näin:

A: "Äiti lainaa Aapo!"
M: "Ai lainaako äiti Aapoa sinulta?"
A: "Joo, äiti lainaa minun Aapo!"

Ja tallissa sitten hänen piti itse saada viedä poni hoitopaikallekin. Kovasti ohjeisti satulan riisumista ja harjaamista. En kuulemma ruokiakaan osannut antaa ponille oikein, kun piti tulla karsinan ovella komentamaan: "Aapo väistä! Väistä!"

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.15 22:25:21

Meinasin just kysyä, että miten vanha se jo on...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.15 17:08:24

27.

Kentsun omistajat olivat ihastuksissaan ajatuksesta, että heidän pikku tammansa pääsisi ihan oikeisiin kilpailuihin, joten niin lähetin kisajärjestäjille sähköpostia, että 60 sentin luokkaan tahtoisivat kunnioittavimmin osallistua ratsukot Jessina Kamke – Saloniki ja Vesa Laakso-oja – Kenraalin Tytär. Koskahan olin viimeksi kilpaillut? Minun oli vaikea edes muistaa, mutta kun oikein mietin niin varmaan joskus edelliskeväänä. Siis edellisen vuoden keväällä. Joku Oonan virolaisaarteista, tietenkin.

Niinpä minua kyllä vähän jännitti kun lähdimme sinä sunnuntaina matkaan, mutta yritin peittää sen kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ensinnäkin en halunnut Nikin huomaavan sitä, toiseksi en Veskun ja kolmanneksi etenkään en iskä-kullan, joka oli halunnut videokameroineen lähteä ikuistamaan ensimmäistä rataani omalla hevosellani. Lauleskelin siis varsin pontevasti kun otimme hevosia traikusta pääkallonpaikalla vantaalaisella ratsastuskoululla. Kisat olivat tosiaan maneesissa, sillä sikäläinen kenttä oli niin remontissa, ettei sinne päässyt edes verryttelemään.

Niki oli ollut fiksusti klinikkareissulla, mutta nyt oli vähän eri asia. Täällä oli kauheasti hevosia ja hälinää joka suunnassa enkä voinut olla varma, mitä mieltä se olisi tästä kaikesta. Kentsu onneksi laskeutui Oonan traikusta rauhallisesti ja toivoin Nikin ottavan siitä mallia. Kentsun omistajapariskunta oli tullut myös paikalle ja otti hevosensa rakastavasti haltuunsa. He näyttivät pärjäävän sen kanssa paremmin kuin minä, mikä sai ainakin minut katsomaan heitä hyväksyvästi. Nuori pariskunta taputteli jyhkyä tammaa kiintyneesti, mutta ei silti antanut sen hillua sentinkään vertaa. Vesku oli mennyt juttelemaan heidän kanssaan, joten sain itse omin avuin peruuttaa Nikin ulos kun Oona oli avannut takapuomin. Vaan mitenpä muutenkaan, minun hevoseni.
- Nätisti, sanoin sille, ja niin se menikin. Vasta kun se oli päässyt sillalta tasaiselle maalle, se nosti päänsä korkealle minun pääni yläpuolelle ja hirnui koko keuhkoillaan. Silloin olin kiitollinen, että olin niinkin lyhyt kuin olin. Iskä näkyi olevan hollilla kameroineen kun pitelin korviani ja minun oli pakko nauraa hänelle. Toivoin kovasti, entä häntäkin naurattaisi vielä kun olimme radalla. Onneksi hän ei ollut mitään sydäntautiriskiryhmää.

- Anna se mulle että pääsette ilmottautumaan ja kävelemään rataa, sanoi Oona ja otti kiinni Nikin ohjista.
- Kiitos, sanoin ja nappasin Veskua vyötäisiltä. Iskä seurasi meitä kuin parempikin dokumentaarielokuvantekijä kameroineen. Käännyin ja vilkutin nauraen päin hänen linssiään,
sitten tuli mieleeni että juuri sellaisia kotivideoita näytettiin aina elokuvissa kun haluttiin muistella murhan uhreja. Värähdin, mutta Vesku ei onneksi tainnut huomata sitä. Mistähän moinen oli edes tullut mieleeni.

Radan kävely kuulutettiin alkavaksi juuri kun olimme saaneet lähtömaksumme suoritettua ja tarkistin vielä lähtölistan ennen kuin menimme maneesiin katsomaan esteitä. Vesku oli kahdestoista ja minä kolmastoista. Verryttely oli ryhmissä niin, että olisimme kolmannessa ryhmässä ja rata näytti ensisilmäyksellä naurettavalta. Kuusi pienen pientä estettä ystävällisesti joko suorilla urilla tai mukavan välimatkan päässä toisistaan – miten kehtasin tämmöiseen mukaan, tämähän oli alkeiskurssilaisten rata! Sitten muistin, että hevoseni ei ollut käynyt kilpailemisessa edes alkeiskurssia. Pukeuduin huolellisesti turvaliiviini kun valmistauduimme nousemaan satuloihin.

Niki irvisteli ja luimisteli kaikille muille hevosille, kun pääsimme lopulta maneesiin ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että olisi kai ollut fiksua laittaa sen häntään punainen rusetti. Se kävi yleensä uhkailemaan toisia hevosia hampaineen eikä potkimalla, mutta olisi siinä ollut sopiva merkki muille ratsukoille, että yrittäisivät pysyä kaukana. Nyt sain olla itse varuillani ja väistellä vähän liikaakin. Niki ei tykännyt koko touhusta, sitä hermostuttivat ohitse laukkaavat muut hevoset eikä se keskittynyt oikein muuhun kuin niiden mulkoiluun. En voinut muuta kuin yrittää silti jonkinlaista verryttelyä, kun tuli hiukan hiljaisempi hetki verryttelyesteen edessä, läppäsin sitä hellästi raipalla ilmoittaakseni, että minulla oli asiaa ja ohjasin sen kohti estettä. Laukata en tohtinut, mutta kun se lopulta malttoi huomata esteen, se nosti korvansa pystyyn, ehti ottaa yhden laukka-askeleen ja sitten loikata sen yli. Laukka ja loikka olivat yllättäneet minut ja olin jäänyt vähän suuhun kiinni, niinpä se pukkasi paheksuvasti esteen jälkeen. Luojan kiitos pysyin selässä, mutta tunsin miten hiki alkoi kohota kasvoilleni. Mihin olinkaan nyt pääni pistänyt.

Ei siitä voinut kyllä poistuakaan, joten kiersin uudestaan esteelle heti kun sain tilaisuuden ja yritin varautua kaikkeen mahdolliseen ja olla samalla herkkä ja rento ja luottavainen. Miten helppoa! Onnistuin kuitenkin sen verran hyvin, ettei Niki pukittanut enää ja sain sen kiinnikin ennen seinää. Muut ratsukot alkoivat vilkuilla meitä siihen malliin, että päätin olla hyppäämättä enempää ennen kuin suunta vaihtuisi ja saisimme kokeilla toista estettä. Rupesin ravailemaan käyttämättömien esteiden ympäri yrittäen saada Nikin vähän rentoutumaan ja kiinnittämään huomiota minuun eikä toisiin hevosiin, ja alkoi se sitten lopulta vähän pehmentyä. Hyppäsin toisen verryttelyesteen vain kerran ja jatkoin sitten ravailua. Kyllä Niki hypätä osasi, ei meidän sitä tarvinnut harjoitella, kunhan totuttelisimme seiniin ja esteisiin ja tässä muiden joukossa käyttäytymiseen, niin järkeilin.

Olin silti läpimärkä hiestä kun meidät ajettiin ulos, ja tartuin kuin hukkuva iskän tarjoamaan limsapulloon hypättyäni alas satulasta. Taisin olla aika hengästynytkin.
- Et käyny kuvaamassa? kysyin iskältä, joka hymyili luottavaisen näköisenä.
- Kävinhän mä.
- Ahaa. Muistin melkein yllättäen miten vähän hän ymmärsikään tästä jalosta harrastuksestamme ja virnistin hänelle. Oli tosi hyvä ettei Ilse ollut tullut mukaan.

Oona ja Kentsun väki antoivat innokkaina ohjeita Veskulle ja mietin miten hänen verryttelynsä oli mahtanut sujua. En ollut ehtinyt seurata sitä ollenkaan, ja hän oli ollut ainoa ketä minun ei ollut tarvinnut varoa ja väistellä, joten minun kannaltani hän olisi voinut yhtä hyvin olla olematta olemassa. Kun hänet kuulutettiin valmistautuvaksi Oona tuli minun luokseni ja taputti mietteissään Nikiä. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut.
- Eikö sulla ole mulle mitään ohjeita? kysyin melkein hermostuen.
- Eipä oikeastaan. Mä luulen että sä luet sitä jo paremmin itse.
- Niinkö? sanoin ja tunsin lämpimän hysähdyksen. Huomattavan luottavaisena kiipesin takaisin selkään ja kävelin pientä rinkiä maneesin oven vieressä. Vesku oli jo menossa sisään ja näin miten Kentsun hampunharmaat jouhet löyhähtelivät kun se alkoi ravata niin että töminä kuului. Iskä siirtyi myös vikkelästi kameroineen sisään, en tiedä kuvatakseenko Veskua vai valmistautuakseenko minun tulemiseeni.

Niki tuhahteli ja pysähtyi sitten pissalle.
- Voi kiesus, onneksi se ei odottanut radalle ton kanssa! sanoin nauraen ja Oona astui kauemmas välttyäkseen roiskeilta. Ajatus alkutervehdyksessä virtsaavasta hevosesta – en oikein tiennyt oliko se naurettava vai itkettävä. Onneksi se sai hommansa hoidettua ennen kuin Vesku tuli ulos ja meidän vuoromme tuli.
- Miten meni? kysyimme Oonan kanssa yhteen ääneen, mutta en ehtinyt kuulla vastausta kun katsoin parhaaksi ratsastaa maneesiin. Niki ravasi epäluuloisen oloisena sisään, mutta tuntui huokaisevan kun totesi, ettei siellä enää ollutkaan neljää muuta hevosta, tosin se sitten kurkisti taaksepäin, ulos, kun pysähdyin tervehdykseen ja hirnui kaipaavasti. Tirskahdin, vaikkei se niin hauskaa ollutkaan, mutta tiesin, että se rentouttaisi minua, ja sitten käänsin sen ravissa kohden ensimmäistä estettä. Se huolehtisi kyllä itse laukkaamisesta sen jälkeen, minun ensimmäinen päämääräni oli päästä tuon punaisen pystyn yli.

Ylitimmekin sen nätisti ja se kiihdytti sen jälkeen vain aavistuksen verran. Seuraava este oli diagonaalilla ja sen jälkeen piti kaartaa oikealle kolmannelle, ja siinä vaiheessa sain jo tosissani suostutella sitä hidastamaan. Kolmannen jälkeen annoin sen mennä suoraan kohden seinää, sillä minun oli pakko saada se takaisin ennen pitkän sivun seuraavaa estettä. Etenimme sille reippaassa ravissa ja silittelin Nikin kaulaa tyytyväisenä, sitten se taas innostui ja päästi omituisen purahtavan äänen. Olimme menossa suoraan päin uloskäyntiä, ja pelkäsin sen yrittävän suljetun portin yli sinne, joten otin ohjista aika reippaasti ja istuin niin raskaasti kuin vain pystyin. Se nosti päänsä pahastuneena ja tunsin miten se lähtikin kääntymään aikomattakaan karata ulos, olin tainnut panikoida ihan turhaan. Vauhtia oli kuitenkin kertynyt pitkällä sivulla niin, että sen jalat kävivät kuin pupulla piirretyssä ja sitten ennen kuin tajusinkaan olimme kurvissa kyljellämme molemmat.

En ollut onnistunut pitämään ohjia, joten Niki nousi vähän pöllähtäneen näköisenä pystyyn ja katseli ympärilleen kuin olisi ihmetellyt kuka kamppasi sen. Estevahtina seissyt tyttö juoksi ottamaan sen kiinni ennen kuin minä ehdin ylös. Onneksi olin lentänyt sen verran kauas, etten ollut jäänyt sen alle, mutta olkapää tuntui vähän aralta, ja arvelin tulleeni se edellä maahan. Hiekka oli kauhean pehmeää, sen takia Nikinkin jalat olivat menneet alta, mutta olihan lennossa ollut vähän voimaakin.
- Ootko sä okei? tuli toinen estevahti kysymään, ja nyökyttelin pontevasti. Hän auttoi minut pystyyn ja yritin karistella hiekkoja vaatteistani todetakseni vain, että olkapäähäni sattui. Mahtaisinko päästä sen kanssa takaisin satulaan?

Minun ei tarvinnut. Reipas kuuluttaja ilmoitti jo hylkäämisestämme ja kuulutti seuraavan radalle. Estevahdeista toinen hätisti meidät ulos.
- Enkö mä saa edes yhtä estettä enää? inisin, mutta ääneni ei oikein kulkenut. Tyttö kuitenkin taisi kuulla, sillä hän ilmoitti moittivasti, ettei kumoonratsastuksen jälkeen saanut jatkaa. Niinhän se taisi tosiaan olla, nyt kun sain vähitellen ajatukseni kulkemaan. Ja olisihan kai asiallista tutkia että hevonen oli kunnossa ennen kuin rynnistäisi eteenpäin.

Onnuin hiekkaisena hiekkaisen hevoseni kanssa pihalle ja sain kohta hätääntyneen joukkion ympärilleni. Iskä tuli maneesin katsomosta kalpeana ja Vesku Kentsun luota kerrassaan pelästyneen näköisenä. Oona ei ollut koko aikana mennyt oviaukkoa pidemmälle joten hän olikin ollut heti vastassa ja piti nyt Nikiä.
- Olkapää vaan vähän tärähti, mutisin kun miehet pörräsivät ympärilläni. Silmäripsissänikin taisi olla hiekkaa, sillä ne rapisivat. Tartuin taas Nikin ohjiin paremmalla kädelläni jotta Oona sai tunnusteltua sen jalat, sitten hän kävelytti sen vähän kauemmas ja ravautti takaisin.
- Se taitaa olla kunnossa, hän sanoi.
- Hyvä, sanoin syvään huokaisten ja sitten sanoin ”au” kun iskä huiski hiekkaa pois päältäni.
- Sä olet satuttanut, hän sanoi.
- No kun laskeuduin olkapäälleni. Mutta eiköhän se oo vaan tärähtänyt.
- Liikuta sitä, komensi Vesku ja vääntelin käskystä kättäni sinne sun tänne. En saanut sitä nostettua kovin ylös, mutta ei se järjettömän kipeä ollut siltikään.

- Miten sun rata meni? kysyin nyt, kun en ollut aiemmin kuullut vastausta.
- Yksi pudotus, hän sanoi poissaolevana ja huokaisi sitten. – Kyllä sä varmaan jäät henkiin. Ainakin jos et päätäsi kolhinut.
- En pahemmin. No, en kolhinut, toppuuttelin, kun hän kävi seuraavaksi käsiksi kypärääni, mutta piti minun silti taas sanoa ”au”.
- Istu alas vähäksi aikaa, mä huolehdin tästä kyllä, Oona sanoi, ja nyökkäsi kohden muutamaa penkkiä maneesin seinustalla. Hän sai seurakseen Kentsun ja sen omistajat ja he lähtivät kohden paikoitusaluetta ja iskä ja Vesku taluttivat minut istumaan, vaikka yritin pyristellä irti.
- Miten…? Vesku aloitti ja hänen katseensa valahti alaspäin.
- No ei se olkapäässä asu, eikä aivoissakaan, kivahdin. Olin unohtanut vähäksi aikaa koko sikiön. Koko päiväksi itse asiassa, kisajännityksessäni, sen jälkeen kun olin aamulla todennut että ratsastushousujenkin vyötärö alkoi käydä tiukaksi.
- Mutta sä onnut.
- No taisi lonkkakin vähän kolahtaa, minun oli tunnustettava.

Iskä jatkoi vaatteideni putsausta näyttäen edelleen todella huolestuneelta ja yritin hymyillä hänelle rauhoittavasti.
- Mitähän henkisiä traumoja Niki-parka sai, sanoin sitten itsekin huolestuen. – Hitto jos se nyt luulee että esteradat on aina juoksuhiekalla. Täytyy äkkiä kokeilla uudelleen.
- Oisko se parempi jos et sä enää hyppäisi sillä, uskalsi Vesku esittää.
- Älä luule! kimmastuin. – Ihan varmaan hyppään, ja heti huomenna.
- Tota… aloitti iskä ja napsautin suuni kiinni. Taputin häntä kädelle ja mulkaisin Veskua, jotta tämä ymmärtäisi jättää aiheen kunnes olisimme kahden.

- Lähdetkö mun kyydissä käymään lääkärillä, jos noi vie hevoset pois? kysyi iskä kuitenkin.
- Ei mun tarvitse, kieltelin, mutta vilkaistuani heitä kumpaakin päätin suostua. Kanaemot, helpoimmalla pääsisin jos antaisin periksi. Sitä paitsi, nyt kun oli tullut puheeksi, ehkä olisi ihan hyvä käydä näytillä. Nyt kun olin muistanut Sen oli minulle tullut vähän huono omatunto, sekä sen unohtamisesta että siitä että se oli joutunut semmoisen kuperkeikan kokemaan. Vaikka nyt olinkin sitä mieltä että sen ei tarvinnut vielä rajoittaa normaalielämääni en minä sitä halunnut vahingoittaa. En todellakaan. – Mennään vaan, jos se rauhottaa sua, sanoin ja tajusin, että käteni olivat mahani ympärillä.
- Hyvä tyttö! sanoi Vesku ja antoi minulle suukon poskelle. – Menkää te, mä menen auttamaan Oonaa ja tulen sitten perässä. Tai soittakaa mulle jos käy joku ihme ja selviättekin sieltä nopeasti!

Lonkkani oli jäykistynyt istumisesta ja tartuin mielihyvin isän käsivarteen matkalla autolle. Hän ei marmattanut matkalla, mutta näytti aina vaan huolestuneelta.
- Ei tämmöstä satu juuri koskaan, sanoin. – Ei mun alta ole koskaan ennen hevonen kaatunut.
- Niin, ei varmaan. Mutta oli se hurjan näköstä.
- Taitaa olla turha sanoa että älä näytä Ilselle sitä videota.
- Taitaa olla turha kuvitella että voisin olla näyttämättä.
- No niinpä kyllä, se haluaa kuitenkin tietää miten kisat meni.

Jouduimme istumaan ensiavussa melkein tunnin ennen kuin pääsin tutkittavaksi, mutta sain sitten kai ihan hyvän tuomion. Ei edes aivotärähdystä, vaikken sitä ollut uskonutkaan. Vauvankaan lääkäri ei arvellut mitenkään kolhiutuneen, mutta käski palata kiireimmän vilkkaa takaisin, jos tulisi kipuja tai vuotoa. Se laittoi vähän miettimään, mutta kun hän sanoi, että jos jotain olisi tapahtuakseen se olisi tapahtunut jo, rauhoituin.
- Lihakset on varmaan kipeinä lähipäivinä. Kirjotan sulle pari päivää sairaslomaa ja jotain hierottavaksi niihin.
- Mä voin laittaa hevoslinimenttiä, se on kumminkin parempaa, ilmoitin.
- Niin se taitaa olla, lääkäri myönsi. – Ja harkitse nyt vähän varovaisempaa menoa tästedes.
- Juu, lupasin, ja ainakin sillä hetkellä tarkoitinkin sitä. Olisi tuntunut inhottavalta menettää vauva nyt. Olin jotenkin ehtinyt ruveta tottumaan siihen.

Vesku oli ehtinyt odotushuoneeseen sillä aikaa kun minä olin tutkittavana ja väänneltävänä ja paineltavana ja he istuivat iskän kanssa katsomassa videoita kameran pikkuisesta ruudusta.
- Mä jään eloon, ilmoitin teatraalisesti.
- Mukavaa, miehet mutisivat ja kumarruin heidän päidensä väliin katsomaan itsekin miten lensin. Ei se näyttänyt niin kamalalta kuin olin pelännyt, ehkä Ilsekin jäisi eloon sen nähtyään.
- Kaikki hyvin siis? Vesku kysyi ja antoi kameran pois.
- Joo, linimenttiä ja särkylääkettä vaan. Miten Niki?
- Arnikaa mä laitoin sillekin, ihan varmuuden vuoksi, mutta ei se näyttänyt olevan moksiskaan. Mennäänkös kotiin? Vesku nousi seisomaan ja totesin että oli hän sentään malttanut vaihtaa ratsastushousut pois ennen tänne tuloa.
- Mennään.

Hän oli sen verran fiksu ettei aloittanut riitelemistä vielä autossa mutta kotona se leimahti. Tai ei hän riidellyt, hän hössötti ja minä suutuin.
- En mä aio lopettaa ratsastamista, enkä hyppäämistä, eikä Niki oo vaarallinen, ilmoitin.
- Tossa ois voinut käydä huonosti.
- Mutta ei me varmaan ikinä mennä uudestaan tohon maneesiin. Sen pohjan syytä se oli, että se meni nurin.
- Tai jos se olisi ollut vähän paremmin käsissä.
- No siihen ei auta kuin harjoitteleminen, möksähdin.
- Mä olen vaan huolissani susta… teistä, Vesku sanoi ja katsoi minua anovasti.
- Vauvasta, niin, tuhahdin.
- Ei kun, niin, tai molemmista tietysti.

Tunsin itseni taas hautomakoneeksi ja ristin käsivarteni kiukkuisesti puuskaan.
- Varoisit edes vähän, hän sanoi ja yritti ottaa minusta kiinni. Väistin.
- Ihan kuin mä olisin tahallani kaatanut hevoseni!
- Et tietenkään… mutta…
Minua harmitti niin, että melkein itketti. Eikö hän nyt tajunnut, että olin itsekin säikähtänyt vauvan puolesta? Tarvitsiko vielä syyllistää lisää?
- Anna mun olla, sanoin ja käperryin sohvannurkkaan. Vesku katsoi minua sanattomana vähän aikaa, mutta nousi sitten huokaisten ja meni keittiöön kolistelemaan jotain.

En minä kuitenkaan jaksanut murjottaa kuin vähän toista tuntia, vaikka hän oli ymmärtämätön ääliö, sitten menin antamaan anteeksi.
- En mä halua, että sille sattuu mitään, sanoin.
- Et tietystikään, Vesku sanoi ja halasi minua ja minä takaisin. Seisoimme sylikkäin nojaten keittiön työpöytään vähän aikaa, sitten pieni piru meni minuun.
- Mutta eikö oo kivaa, että Mustikka tulee kohta kotiin? Sähän lupasit että mä saan ruveta ratsastamaan sillä syksyllä!

Lähettäjä: Eve 
Päivämäärä:   22.1.15 20:30:20

Voi vitsi kun näitä olis kiva lukea kaikki vaan läpi kerralla, mutta ehkä on ihan hyvä tää pätkä päivässä tai muuten unohtuis muu maailma kokonaan... :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.15 16:28:25

Mulla on nyt niin monta topiccia täällä, että ihan ihmettelen itsekin!
-------------------------
28.

Olin niin jäykkä ja kipeä pari päivää, että en harkinnutkaan kiivetä minkään selkään enkä juuri muuallekaan. Nikikin oli pikkuisen könkkä, ei se ontunut, mutta liikkui kankeasti. Vesku sitten juoksutti sitä ja hieroi sen rysäyksessä alimmaiseksi jääneeseen kylkeen parantavia rohtoja. Kolmantena päivänä päätin jo pärjätä pyörällä ja törmäsin taas siihen mustaan mafiamaasturiin kun oikaisin Kontulan läpi tallille ja pysähdyin ostamaan pullollisen vettä. Oli ollut harmaata lähtiessäni, mutta kun olin päässyt matkaan olivat pilvet kaikonneet ja suorastaan tukahduttava auringonpaiste oli vallannut maailman ja meinasin kuolla janoon.

Auto seisoi reteästi pysäköitynä kaupan oven edessä keskellä ostoskeskusta ja mummot rollaattoreineen ja äidit lastenvaunuineen joutuivat väistelemään sitä. Vaikka olin aiemmin unohtanut sen rekisterinumeron, tunnistin sen nyt heti uudestaan ja harmi taannoisesta säikähtämisestäni sai minut rypistämään otsaani. Pitäisikö minun nyt ottaa selvää mikä ja kenen se oikein oli?

Lukitsin pyöräni ja kävin kuitenkin ensin hakemassa kaupasta vettä ja jäätelötötterön, jota istuin syömään pyörätelineelle. Auto ei ollut kadonnut sillä välin ja mietin, missä sen kuski oikein oli. Tuskin maitoa ostamassa siinä marketissa mistä olin juuri tullut? Lähistöllä ei ollut myöskään mitään hurjaa, kuten tatuointiliikettä tai Alkoa. Yksi baari tosin, sen pieni aidattu terassi oli täynnä väkeä vaikka oli vasta aamupäivä. Tiirailin sinne samalla kun näpyttelin auton rekisterinumeron kännykkääni, jotta voisin kysyä sen haltijan, aika laitapuolen kulkijoilta asiakaskunta vaikutti ja sieltä kuuluva meteli oli sen mukainen, mölinää, josta oli aistittavissa monen päivän humala.

”Tuomas Takala”, luki vastausviestissä, eikä se sanonut minulle mitään. No, ainakaan se ei ollut Jaakon auto, ehkäpä olin vain vainoharhainen ja sillä hyvä. Ajattelin kuitenkin syödä jätskini siinä istuen ja ennen kuin olin päässyt loppuun, baarista tuli kolme nuorenpuoleista miestä reteinä kuin maailmanomistajat ja ottivat auton haltuunsa. Jaakkoa siinä ei ollut, mutta samaa ikäluokkaa nuo olivat, tai ehkä vähän vanhempia. Vedin vaistomaisesti hartioitani vähän kasaan kuin yrittäen piiloutua, mutta eivät nuo tuntuneet näkevän muuta maailmaa ollenkaan, yksi oli kävellä pahki kauppakasseja raahaavaan naiseen. He olivat hyvin pukeutuneita kaikki, tai rahakkaasti ja rehvakkaasti. Jotenkin epämiellyttävän näköistä porukkaa.

Yksi kiersi sisään minun puoleltani autoa ja aloin epäillä tunnistaneeni hänet Jaakon veljeksi. Silloin säikähdin. Jos Jannella oli jotain tekemistä tuon auton kanssa silloin ei ehkä ollutkaan ollenkaan vainoharhaista kuvitella, että se oli seurannut minua sinä yhtenä päivänä. Oli kuitenkin yli kolme vuotta siitä kun olin hänet nähnyt, joten varma en voinut olla. Enkä aikonut mennä kysymään. Istuin hiiskahtamatta paikoillani kunnes auto oli ajanut pois. Sitten nousin ja sujautin lopun jäätelöstäni roskikseen, minun ei tehnyt ollenkaan mieli sitä enää. Ja minun piti päästä vessaan.

Niin kammottavaa kuin se olikin en keksinyt muuta paikkaa kuin sen räkäisen baarin, joka haisi kylmenneelle tupakansavulle ja läikkyneelle oluelle ulos asti. Metroasemalla olisi ehkä ollut, mutta en ollut varma, eikä minulla ollut nyt varaa lähteä haahuilemaan, joten kävelin muina miehinä räkälään ja löysin vessan onneksi heti ulko-oven vierestä. Onneksi oli vielä aikaista, illemmalla se todennäköisesti hajusta päätellen lainehtisi ohimennyttä virtsaa. Terassin huru-ukot huikkailivat minulle kun palasin ulos, mutta en ollut kuulevinani vaan poistuin koko lähiöstä niin vikkelään kun pystyin polkemaan. Toivoin että Miila sattuisi tallille samaan aikaan, että saisin jollekulle purkautua, mutta töissähän hän tietysti oli tähän aikaan päivästä. Hakkasi varmaan niska kyyryssä näppistä ja määräili konetta – ihmettelin edelleen miten juuri hän oli innostunut juuri tuosta alasta.

Säikähdin sitten ihan kun hän tulikin vastaan tallin pihalla, kuin tilattuna.
- Lintsaatko sä töistä? kysyin ilahtuneena.
- Ei kun mä olen palannut kouluun, hän huokaisi. – Sieltä mä lintsaan. Harjottelu oli paljon mielekkäämpää.
- Ihan sama, mennään maastoon, mun täytyy saada jutella sun kanssa.
- Jaa mistä? Miila sanoi uteliaana. – Mä kyllä valitettavasti ratsastin jo.
- No sitten saat kuunnella vaan muuten.
- Okei, mutta toivottavasti se ei ole kauhean pitkä juttu. Mun ois aikomus tavata Raisa kohta. Hän vilkaisi kelloa.
- Ei kovin, ellen mä pidentele sitä.

Menin ottamaan tarhasta Nikin, joka seisoi jo portilla korvat tanassa ja päästi ilahtuneen hörähdyksen kun lähestyin sitä.
- Mansikka ei tee koskaan noin, sanoi Miila vähän katkerana. – Tai vaan jos sataa kaatamalla ja on kylmä ja se on yksin.
- Tää onkin ihan erityinen, sanoin ja pussasin Nikiä turvalle. – Haluaisitko sä hakea sen harjat?

Sidoin Nikin puomiin ja siinä putsatessani sitä kerroin Miilalle mustasta autosta ja miten olin luullut sen seuranneen minua.
- Oletko sä varma että se oli Jaakon veli? Miila kysyi kun olin päässyt loppuun asti.
- En mä nyt ihan satavarma. Mutta jos olikin niin sittenhän Jaakko olisi voinut istua kyydissä silloin yksi ilta ja käskeä kuskia ajamaan mun perässä?
- Totta, tosin mä en ymmärrä miksi se nyt yhtäkkiä alkaisi sua vainota näin pitkän ajan kuluttua.
- En mäkään. Mutta miksi kukaan muukaan mua haluaisi vainota? Sano nyt että mä kuvittelen vaan omiani!

- En mä taida… sanoi Miila hitaasti. – Ehkä se katkeroitui uudestaan sillon kun te törmäsitte toisiinne, koska se nyt olikaan. On kai tossa nyt vähän liikaa yhteensattumia. Ei kai se teidän kodin ympärillä ole pyörinyt?
- En mä ainakaan ole huomannut, mistä se tietäisi missä mä asun? kysyin säikähtäneenä.
- No ihan vaikka puhelinluettelosta. Mitä Vesku sanoo?
- Ei se mitään tiedä. En mä viitsinyt sille kertoa että olin nähnyt Jaakon ja toi autojuttuhan oli ihan viaton, kun sitä tarkemmin ajatteli. Kunnes nyt, jos se tosiaan olikin Janne jonka mä näin.
- No mitäs jos kertoisit sille?
- En mä halua että se kuvittelee mun näkevän mörköjä puskissa, sanoin synkkänä.
- Jaa. No sitten et kai voi kuin yrittää unohtaa koko jutun tai odottaa että jotain tapahtuu taas.
- Sitä ollaan kauhean lohduttavia, puuskahdin.
- En mä valitettavasti oikein muutakaan keksi. Tossa on niin vähän mistä ottaa kiinni, enkä mä halua alkaa lietsoa mitään hysteriaa.

Olin oikeastaan tyytyväinen siihen. Eihän oikeasti mitään ollut tapahtunutkaan ja Miilan hälläväliä-asenne rauhoitti minutkin.
- Onko sulla vielä minuutti, punttaisit mut selkään? kysyin kun hän alkoi kömpiä pystyyn puominjuurelta.
- Aiotko sä tosiaan jo ratsastaa? Onko ruhjeet parantunu?
- Aion ainakin kokeilla. Hain vikkelästi Nikin suitset ja kypäräni ja sitten Miila heilautti minut sen selkään. Lonkkaa vähän vihlaisi, mutta oletin sen helpottavan vähän ajan kuluttua, kiitin Miilaa ja käänsin Nikin kohden metsää. Olisin toivonut, että olisin päässyt takaisin ratsaille silloin heti kaatumisen jälkeen, sillä nyt vähän jännitti ja jouduin lauleskelemaan Nikille jotta osaisin itse rentoutua.

Lonkkani vertyikin ensin, mutta sitä alkoi taas jomottaa jo ehkä varttitunnin kuluttua ja kun se alkoi vaatia enemmän huomiotani kuin oli mukavaa päätin, että voisin yhtä hyvin taluttaa Nikin takaisin. Alaspääsykin oli yllättävän hankalaa, kun siinä tarvittiin olkapäätä, mutta lopulta olin tukevasti polulla ja käänsin hevosen turvan kohden tallia. Tallustelimme hitaasti varjoisassa metsässä enkä viitsinyt enää hukata aikaa tai tarmoa Jaakon miettimiseen. Aloin sen sijaan miettiä, pitäisikö minun käydä ostamassa kotimatkalla vähän lankaa ja ruveta kutomaan vauvanvaatteita. Olin tehnyt sitä puikot suihkien silloin kun Ilse ja Jinna olivat odottaneet mutta nyt ei ollut tullut aiemmin mieleen. Oranssi seinä oli vielä maalaamatta, mutta olkapääni ei ihan vielä suostunut niin laajaliikkeiseen hommaan ja jotain teki mieli tehdä.

Miilan koulu oli jo alkanut ja minunkin pitäisi palata opinahjooni parin viikon kuluttua. Vesku saisi amanuensuurinsa päätökseen ja pääsisi ihan oikeasti töihin – se tiesi ihan mieletöntä lisäystä tuloihimme kun hänen palkkansa nousisi harjoittelijan lähes nimellisestä nälkäpalkasta. Tosin Mustikan paluu Helsinkiin tarkoitti sitä, että hevosiin alkaisi mennä enemmän rahaa. Se saisi muuttaa pois pihatosta nyt, oikein sisähevoseksi. Oonan tallista uhkasi tulla enemmänkin täysihoitola kuin ammattimainen ratsuttamo tai myyntitalli, kun me vuokralaiset salavihkaa valtasimme sieltä alaa, hevonen kerrallaan, ja Oona jo uhkaili, että hän joutuisi pian ajamaan osan meistä ulos tai remontoimaan lisäbokseja heinävarastoon.
- Tehdään se, innostuin minä. Oli inhottavaa ajatella että Mansikka tai Kimin hevoset joutuisivat muuttamaan pois, meistä puhumattakaan. Rassasta nyt ei minun mielestäni ollutkaan niin väliä, tosin se viettikin aika usein muutamia päiviä Vihdissä treeneissä samaan tapaan kuin oli ennen matkustanut Hankoon asti Hannalle. Tulin ajatelleeksi, että mahtoiko sillä vihtiläiselläkin tallilla olla joku ihana omistajatar, mutta häpesin sitten vähän. Jinnan olemuksesta päätellen hänellä ja Villellä meni taas kaikin puolin hyvin, enkä halunnut ruveta maalailemaan piruja seinille edes omissa yksityisissä ajatuksissani.

Joka tapauksessa Oona sanoi harkitsevansa karsina-asiaa, ja eräänä päivänä tallille tullessani heinävarastosta olikin yksi pääty raivattu tyhjäksi ja Oonan isä ja veli, vanha tuttu rakennusporukka, häärivät siellä naulaten jykevistä lankuista kokoon karsinanaihioita.
- Täällä asuminen on hevosesta varmaan sama kuin ihmisestä leipomossa asuminen, mietin ääneen kun haistelin ihanasti heinälle tuoksuvaa ilmaa ja katselin heidän touhujaan. heinävarasto oli iso rakennus ja sen päätyyn sai kolme ihan hyvänkokoista boksia. Vähän hämärää siellä tosin oli, eikä sinne tullut vettä, elleivät herrat rakennusmestarit sitten aikoneet ruveta putkimiehiksi saman tien.
- Haluatteko te uusiin karsinoihin? kysyi Oona kun törmäsin häneen seuraavaksi.
- Juu, miksei.
- Mä ajattelin että voisi olla fiksuinta pitää oria siellä vähän erillään muista, ja samallahan se sitten menee sun ruunasikin. Saatte pitää pientä perhetallia ja mä voin ottaa kolmannen karsinan käyttöön silloin kun tarvitsen.
- Oi, sanoin ihastuneena. Se kuulosti hirveän herttaiselta. Ehkä Niki jopa suostuisi ystävystymään Mustin kanssa siellä ja pääsisimme joskus siihen, että niitä tosiaan voisi tarhata yhdessä. Sitä saattaisi muutenkin olla pakko kokeilla sillä ei Oonalla sentään tusinaa tarhoja ollut.

- Mä kyllä joudun nostamaan vähän tallimaksuja syksymmällä, Oona jatkoi sitten. – Me puhuttiin Eivorin kanssa että otetaan joku kokopäiväsesti apuun. Mä alan tulla vanhaksi näes.
- Eikös teillä oo ollutkin?
- Ei kokopäiväistä. Joku nuori ja jaksava joka saa hoitaa kaiken paskanmätön.
- No, et kai sä nyt niitä kaksinkertaistaa aio, ehkä me selvitään, sanoin huolettomasti, vaikka ei minulla todellisuudessa ollut vielä minkäänlaista käsitystä siitä miltä tuntuisi maksaa joka kuukausi ylimääräistä useampaa sataa euroa ilman palkkatuloja. – Joko te ootte palkanneet jonkun?
- Eivor löysi jonkun velvoitetyöllistettävän. Mutta mä saan kyllä sanoa viimeisen sanan, se tulee näytille maanantaina.

Oli jo aikakin. Yöt alkoivat olla sen verran viileät, että kaikki hevoset niin koulun puolella kuin Oonankin tallissa oli ruvettu ottamaan öiksi sisään. Paitsi issikat. Ne asuivat aina vaan pihatossa, kuten tulisivat tekemään koko talven.
- Koska Mustikka tulee?
- Ensi viikonloppuna, tiesin. Bosse, joka soitteli aina silloin tällöin kuulumisia oli ehdottanut, että hän voisi tuoda Mustin mantereelle niin, että se pääsisi Hannan kyydissä Helsinkiin tämän tullessa porukoineen tänne kisoihin.

- Okei, kyllä noi karsinat siihen mennessä valmistuu. Mulle on tulossa virolaisiakin ensi viikolla, joten mä toivon totisesti, että se Eivorin löytö on kunnollinen.
- Lainaatko traikkua sitten viikonloppuna, että me voidaan hakea Mustikka Laaksolta? Muuten se joutuu seisomaan siellä autossa koko kisojen ajan.
- Lainaan, Oona lupasi.

Menin uteliaisuuttani käymään tallilla maanantaina ennen töihinmenoa. Oona oli muilta hommiltaan pitänyt minulle ja Nikille taas edellisviikolla kolmen päivän ajan ohjattuja ratsastustunteja ja nyt aioin antaa sen taas hautoa niitä oppeja joitain päiviä. Minulla oli nimittäin kiire viikko, oikeastaan minun olisi pitänyt olla maanantaina aloittamassa koulua eikä tallilla ja töissä, mutta osastonhoitaja oli sairastunut ja olin päättänyt hamstrata vielä yhden päivän palkan. Tuskin meininki yliopistolla oli yhtään muuttunut edellisvuosista; ensimmäinen päivä olisi paikkaan orientoitumista ja puheiden kuuntelua. Jos tulisi jotain akuuttia Simo oli luvannut soittaa minulle ja väärennellä vaikka nimikirjoitustani jos tarvittiin.

Oona harppoikin ratsastuskoululta kuin tuli hännän alla. Hän näytti tavattoman kiukkuiselta.
- Mikä on? kysyin kun olin päässyt autosta ulos.
- Mä en tajua mitä Eukko oikeen kuvittelee! Miten jostain työkkäristä voi löytyä ketään joka sopisi tänne, täähän on kutsumusammatti!
- Millanen se on sitten? En voinut peittää uteliaisuuttani.
- No on se joskus hevosen nähnyt, mutta se ei toimi. Helvata sentään, nojailee seinään ja juttelee! Siinä ajassa mitä se lateli kysymyksiä se olisi jo siivonnut kolme boksia. Jos vaan olisi pystynyt tekemään kahta asiaa yhtaikaa!

Ymmärsin tavallaan Oonan tuohtumuksen, hän itse kun tuntui yleensä tekevän noin viittä asiaa kerrallaan. Harvoin hänen näki tuolla tavoin tyhjin käsin edes kulkevan poikki tallipihan, aina oli menossa lantakärryt tuonne tai heinäkärryt tänne kun kerran matka oli oikeaan suuntaan.
- Täytyy kai sen ottaa asioista selvää, ehdotin ja yritin pidättää hymyä.
- Kai nyt ihminen voi puhua ja lapioida yhtaikaa?
- No onko se muuten täyspäisen olonen? Jos ei se huomenna enää kyselis niin paljon?
- En mä tiedä. Mä menen nyt juomaan kahvia. Tuun takasin jos rauhotun.

Oonan tuohtumusta ei voinut ihan todesta ottaa, hänellä vaan oli välillä vähän lyhyt pinna. Olin itsekin pelännyt häntä aika lailla vielä pari vuotta sitten, hän kun oli kipakka sanomaan asioista ja huono sietämään hitautta. Päätin käydä vilkaisemassa minkä näköinen tyyppi koulun tallissa nojailisi seinään, ennen kuin lähtisin, mutta ensin piti huomioida hevostani, joka seisoi jo topakkana portilla tapansa mukaan, vaikka olin höykyttänyt sitä käsittämättömillä komennoilla monta päivää. Nappasin sen narunpäähän ja vein vähäksi aikaa syömään vihreää. Olkoon harjaaminen tänään, ei se nyt päivässä niin ehtinyt likaantua. Tunnustelin vaan että jalat olivat viileät ja nesteettömät ja mietin koska kannattaisi taas palata esteharjoituksiin. Viimekertaisen katastrofin jälkeen meidän olisi ihan pakko käydä vielä kerran kisoissa tänä syksynä.

Kun näin Oonan palaavan asunnostaan palautin Nikin tarhaan ja menin hänen perässään koulun talliin. Keksisin jotain asiaa hänelle, vaikka, jos tuntuisi siltä että tarvitsin tekosyyn uteliaisuudelleni. Oona oli pysähtynyt Nimon karsinan kohdalle ja kuului sanovan vilpittömän hämmästyneenä:
- Sähän olet saanut vaikka mitä aikaan!
Karsinasta kuului jonkinlainen myöntävä puuskahdus ja kurkistin sinne, sitten pysähdyin. Maailma ei tainnut koskaan lakata yllättämästä minua.

- Ilja-kulta! kiljaisin ja mies tipautti talikon kädestään niin, että huomasin sen kahvan osuvan suoraan tuoreen näköiseen kikkareläjään. Mutta välikö sillä. Ilja suoristautui ja kohotti hiukan hiestyneellä nenällään valuneita silmälaseja, sitten hän virnisti ja minä loikkasin halaamaan häntä. – Mitä hemmettiä sä täällä teet? Taasko sä päätit vaihtaa alaa? Miten sen puuseppäkurssin kävi? Moiskautin vielä suukon perään, suoraan suulle.
- Noo, Ilja aloitti. – Mä olen tässä miettinyt että miten teitä oikein aina vaan jaksaa kiinnostaa nää eläimet ja päätin ottaa selvää.

- Voi luoja, sanoin ja päästin irti hänestä. Olin ennenkin ollut sitä mieltä että kaveri on hullu, mutta nyt hän oli tainnut kolauttaa kirveensä lopullisesti kiveen. Jos ihmisellä oli päätä opiskella ihan mitä tahansa ja hän päätyi velvoitetyöllistettynä lappamaan lantaa, jokin oli kai vialla? Oona oli napannut toiset kärryt ja toisen talikon ja lähtenyt tallin toiseen päähän ja sieltä kuului tarmokkaita tumpsahduksia kun hän heitteli tavaraa kottareihin, joten uskalsin jatkaa juttua Iljan kanssa pienen hetken ajan.
- Miten maailmassa sä olet päätynyt tänne? Eikö Hangossa ollut talleja?
- Mä halusin myös vähän muuttaa maisemaa. Yli kaksikymmentä vuotta Hangossa tuntuu riittävän. Eikä sikäläisillä talleilla sitä paitsi tarvittu apua. Mä ajattelin että kai täällä on tallejakin enemmän, kun kaikkea muutakin, suurkaupungissa.
- Ja osuit just tänne? Meidän tallille!
- Sitä mä en kyllä tiennyt, Ilja tunnusti. – Riikkakaan ei muistanut tän paikan nimeä. Tai siis minkä nimisessä paikassa te käytte.
- Uskomatonta, huokaisin.
- Olisin suunnitellut tän jos olisin osannut, oikein mukava yllätys! Ilja hymyili minulle.
- Mikset ilmottanu etukäteen?
- Soitin mä eilen Veskulle, eikö se kertonut?
- Äh, se on ollu taas päivystämässä, en mä ole nähnyt sitä sitten lauantai-aamun. Missä sä asut? Vai tulitko aamulla suoraan Hangosta töihin?
- Tulin, itse asiassa, mutta mä menen ensalkuun Riikan luokse, kunhan nyt hoidan päivän työt.
- Tulkaa illalla käymään meillä, ehdotin mutta sitten Oona tuli jo mielenosoituksellisesti kolistellen täysien kärryjen kanssa ja päätin antaa Iljalle työrauhan. – Jutellaan sitten lisää, sun täytyy jatkaa, ehdotin ja Ilja vilkuili ympärilleen kuin olisi unohtanut mitä hänen piti jatkaa.

- Tunnet ton? kysyi Oona kun seurasin häntä ja lantakuormaa ulos.
- Se on Veskun lapsuudenystävä. Ihan hullu tyyppi.
- Se oli saanut neljä karsinaa siivottua sinä aikana kun mä olin kahvilla. En olisi uskonut ensikertalaisesta.
- Kunnioitettavaa, myönsin. – Mutta muuten se on kyllä pähkähullu, vaikka muuten ihana.
- Siltä vaikuttaa, Oona tuhahti. – En tiedä voiko sitä pitää.
- Ei se missään nimessä viivy kahta kuukautta kauempaa, sitten se keksii jonkin uuden asian mitä se haluaa tehdä, lohdutin.
- No sitä suuremmalla syyllä.

Ilja ja Riikka olivatkin illalla meillä kun tulin töistä, kuten olin toivonutkin. Kuulin jo ovelle miten he juttelivat ja nauroivat sisällä ja löysin koko kolmikon istumasta pöydän äärestä.
- Kiva nähdä sua! hihkaisin Riikalle. Hän oli ollut kesän töissä Ruotsissa, sillä aikaa Alppilan asunto oli lopultakin saatu myytyä ja Leena oli onnistunut vuokraamaan Riikalle uuden. Emme olleet ehtineet vielä edes käymään siellä, Riikkakin oli palannut vasta reilu viikko sitten, mutta se oli kuulemma ihana pieni kaksio.
- Entäs mua? kysyi Ilja murjottaen.
- Höh, mä olen nähnyt sut jo, sanoin.
- Mä en muistanut onnitella sua päivällä, Ilja muisti, nousi ylös ja ojensi virallisesti kätensä. – Onnea tulevan perheenlisäyksen johdosta.
- Kiitos, kai, mutisin. Hän mielestäni ihan hiukkasen lätisti tunnelmaa tuolla. Sitten muistin. – Sinäkö sitä uutista jo olet ympäri Hankoa levittänyt?
- Öö… olisko se ollut niin kuin salaisuus? Ilja kysyi varovaisesti. Minä katsoin Veskua silmiäni pyöritellen.
- Saat synninpäästön… ja anteeksi, sanoin Veskulle. Juttu oli vieläkin vaivannut minua, ja hänen kasvoilleen leviävästä hymystä päätellen myös häntä.
- Nuppu, hän sanoi ja kiskaisi minut lähemmäs halattavaksi.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   23.1.15 18:22:56

Oliks ees vähän ällösöpö lopetus tälle pätkälle <3

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   24.1.15 18:05:57

mä tuun nyt tähänkin topaan ihastelemaan tätä tarinaa :D oon seurannut tätä vanhempieni tarinan ohella ja myönnän vilpittömästi että tääkin on edelleen yhtä mahtava ^.^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.15 22:05:17

Kiva kuulla :)
-----------------------
29.

Ilja pysyi töissä ainakin koko ensimmäisen viikon ja olin ymmärtävinäni, että Oona oli alkanut suhtautua häneen hieman suopeammin kuultuaan, että hän oli tuttavamme. Hevosia hän oli arastellut aluksi aika lailla, mutta talikkohommissa hän oli kuin ammattilainen, hän itse kehui sen johtuvan kesistä asfalttimiehenä. Tiedä häntä. Niinpä Oona ruokki ja tarhasi, paitsi koulun hevoset jotka siirtyivät vapaana lankakujia pitkin ulos, ja Ilja teki raskaat työt. Tosin hän yhtenä päivänä oli unohtanut päästää osan koulun ruunista ulos ja ollut sitten ymmällään että kuinka voi putsata karsinoita jos siellä on hevonen sisällä. Fiksuna ihmisenä hän kuitenkin oli onnistunut selviämään ongelmasta vetämällä langat uudestaan ja avaamalla karsinoiden ovet ja jäljelle jääneet olivat painelleet ulos hännät tötteröllä, närkästyneinä pidennetystä vankeudestaan. Ilja itsekin tuntui viihtyvän mainiosti, mutta Vesku sanoi että niin hän aina viihtyi innostuessaan uusista asioista.

Minä olin riemuissani Iljan tulosta, sillä pidin hänestä kauheasti. Nykyään, alun perin en ollut ymmärtänyt koko tyyppiä. Nyt minusta tuntui kuin olisin saanut parhaan kaverini takaisin – hänhän oli melkein pelastanut henkeni edelliskesänä kun olin horjunut totaalisen pimahtamisen ja tylsyyteen kuolemisen välillä ja siitä oli kehittynyt aika omalaatuinen mutta minulle tärkeä ystävyys. Iljalle olin kertonut muutamia asioita joita en ollut kertonut edes Jinnalle ikinä ja saanut yllättävää ymmärtämystä – tosin nyt en ollut enää ihan varma oliko se ollut kuitenkaan fiksua kun hän oli kerran tunnustanut vuotaneensa vauvauutisemmekin.

Sunnuntaina hän halusi tulla mukaamme kun lähdimme hakemaan Mustikkaa, mutta ei häntä näkynyt tallilla aamulla. Ehkä meidän syytä, meillä oli lauantaina ollut taas saunomisilta ja vaikka Riikka oli mieluummin painunut kaupungin yöhön oli Ilja jäänyt meille ja juonut monta saunakaljaa ja sen jälkeen olimme laittaneet hänet taksiin. Jos olisimmekin pyytäneet häntä jäämään yöksi hänet olisi voinut vain poimia sohvalta mukaan aamulla.

Vesku oli pörrännyt kuin herhiläinen ympärilläni kun pukeuduin ja laittauduin, hän ei voinut ymmärtää miksi minun tarvitsi meikata lähteäkseni tallille ja käymään Laakson parkkipaikalla. En viitsinyt kertoa hänelle. Onneksi olin vaatteet valinnut jo edellisiltana saunan jälkeen, huolellisesti ja ajatuksella. Maha piiloon ilman että Se tai minä kuristuisimme kuoliaiksi.
- Etkö sä nyt jo ole valmis? Vesku tuskaili.
- Lopeta, etten mä ala kuvitella että sulla on kiire näkemään Hanna, tiuskaisin takaisin. Vastoin tapojaan hän ei jäänytkään lepyttelemään minua vaan käännähti ja marssi alakertaan, mistä olin tyytyväinen, sillä nyt saatoin vielä viimeisen kerran kokeilla kahta paitaani joiden välillä olin vielä nyt aamulla ruvennut epäröimään.

Mutta, kuten sanottu, tallilla saimme kahdestaan kytkeä Oonan traikun Oonan auton perään ja lähteä ajamaan. Vesku hyräili koko matkan keskustaan niin, että ihan liikutuin.
- Oletko sä nyt noin tohkeissasi nähdessäsi Mustikan taas? Vai johtuuko se siitä, että Hanna on siellä? kiusasin, joskin mukana oli ohut juonne aitoa epäilystä.
- Hölmö, sanoi Vesku äänensävyllä, joka suunnilleen hälvensi huoleni, ja puristi minua polvesta. – Mä mietin satulaharjoituksia.
- Entäs koska mä pääsen selkään?
- Mm.

Vesku ajoi suoraa päätä parkkialueen perälle Hannan kuorkin viereen ja yllätyksekseni tajusin, että siinä vieressä seisoi Villenkin kuljetuskalusto. Kas miten Lundin auto keräsi puoleensa miehiä kuin herhiläisiä. Miten en ollut tajunnut, että Villekin tietysti tulisi tänne kisaamaan? Jos vain näkisin hänet supattelemassa Hannan kanssa rupeaisin väkivaltaiseksi, se oli varma.
- Älä, sanoi Vesku sammuttaessaan auton ja tarttui minua leuasta.
- Mitä älä?
- Sä tuijotat Villen traikkua murhanhimosena.
- Miksi se on sen just tähän parkkeerannu? Hannan auton viereen?
- Jos muualla ei ollu tilaa?
- Paskat, sihahdin.
- Hei, haloo. Kuka Villellä on hevosenhoitajana?
- En mä vaan tiedä. Välikö sillä? Joku Hannan henkilökunnasta?
- Jinna.
- Ai, sanoin. Hitto, paitsi että en tiennyt Villen tulevan tänne en ollut myöskään kuullut inahdustakaan siitä, että Jinna olisi lähdössä mukaan. Mihin olin hukannut viime päivät? No, kouluun tietysti myös, mutta enpä ollut tainnut vaihtaa Jinnan kanssa sanaakaan sen jälkeen kun Ilja oli tullut.
- No niinpä. Vesku näytti huvittuneelta. – Uskotko että Jinna olisi lähtenyt mukaan jos epäilisi vielä jotain olevan meneillään?
- Sä nautit kun saat mut tuntemaan itseni hölmöksi, syytin.
- En missään nimessä. Sä olet vaan aina niin suloinen jos luulet olevasi, hän nauroi ja suuteli minua. Ihan kunnolla, ei mitään nopeaa muiskautusta.
- Mennään hakemaan Mustikka, sanoin piristyneenä.

Hannan auton edustalla oli tavanomaista hyörinää. Näin Lunen, ja viimekesäiset tutut Meerin ja Hesen sen ympärillä ja Rassa ja Ville ja Jinnakin olivat siinä. Autosta kuului pontevaa kolinaa ja Hese heitteli siihen suuntaan kirosanoja, kunnes huomasi meidät, sitten hänen ilmeensä lientyi.
- Namu ei voi sietää teidän varsaa, raukkaparka on ihan kauhuissaan siellä, hän tervehti. Vesku livahti saman tien autoon ja kuulin, miten hän ärjyi siellä, Namulle varmaankin.
- Neljä hevostako teillä vaan on? Ketä ratsastaa? kyselin.
- Ei kun täysi lasti. Hanna ja Minna on jo verkkaamassa, elleivät radalla, selitti Meeri.

Vilkutin nopeasti Jinnalle joka piti Rassan ohjista ja kiipesin autoon myös. Namu mulkoili minua pää pystyssä vasemmalta ja Mustikka silmät pyörien oikealta. Seldomkin oli siellä, Mustikan vieressä, eikä mulkoillut ketään, näytti paremminkin torkkuvan. Vesku oli Mustikan pääpuolessa ja jutteli sille matalasti.
- Joko mennään? kysyin. Minulla ei ollut mitään hinkua viipyä täällä kauempaa kuin pakollista, ja eiköhän Veskukin halunnut hevosensa pian kotiin.
- Mä mietin että pitäiskö sille laittaa suitset siksi aikaa kun siirtää traikkuun.
- Matkaa on hei ehkä kymmenen metriä.
- Silti.
- Laita ketju suuhun, sanoin huolettomasti mutta Vesku meni ulos kysymään Heseltä oliko näillä ylimääräisiä suitsia mukana. Meillähän ei tietenkään ollut, eihän Mustikalla edes ollut omia suitsia vielä vaan se oli keväällä harjoitellut Mansikan ja Nikin omien pitämistä.

Heidän penkoessaan varustetilaa menin Jinnan seuraksi, sillä Meeri oli lähtenyt kävelyttämään Lunea. Ville kääri pinteleitä sen jalkoihin eikä vilkaissutkaan minua kuin hyvin pikaisesti.
- Missä Leksa kun sä tänne ehdit?
- Mummolassa. Ajattelin kerrankin tulla kokeilemaan millasta on kisoissa jos tekee muutakin kuin istuu katsomossa.
Katsoin Jinnaa silmiin ja taisin tajuta mitä hän oikeasti tarkoitti; tulla katsomaan millaisin ilmein Ville ja Hanna toisensa tapaisivat. Suututti. Minkälaisia ikuisia arpia ihmiset toisilleen saattoivatkaan tehdä! Harkitsin Villen potkaisemista mutta huokaisten annoin olla. Hänen valkoiset housunsa vain likaantuisivat. Vesku ja Hese olivat näköjään löytäneet suitsia ja menivät mallaamaan niitä Mustikalle. Mietin, mitä se sanoisi saadessaan taas pitkän kesäloman jälkeen kuolaimet suuhunsa, ja mietin myös, oliko Veskulla ikävä tätä kaikkea, kisatohinaa. Varmaan ainakin Mustikan olemassaolo lievitti sitä.

- Missä kaikki on? Hannan ääni kirskahti kuin olisi raapaissut sormuksella ikkunaa. Hän oli ratsastanut huomaamattani paikalle ison mustan hevosen selässä. Oi! Niillä oli Wotkin mukana! Olikohan se käyttäytynyt huonosti radalla kun Hanna kuulosti tuolta? Tuijotin isoa mustaa oria ihastuksissani pitkästä aikaa, mutta sitten tulin vilkaisseeksi Jinnaa, joka puolestaan katsoi Hannaa hyvin tutkimaton ilme kasvoillaan. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja minulle tuli mieleen, että hän luki jotain loitsua, joka aiheuttaisi märkärupea tai jotain sen tapaista. Päätin liittyä mukaan ja siirsin katseeni myös Hannaan.

Oli kai turha sanoa, että hän näytti upealta ja täydelliseltä. Aloin kyllä kyllästyä siihen, ettei hän tuntunut ikinä muuttuvan, kyllä hän nyt jo alkoi olla siinä iässä että hän olisi voinut ruveta lihomaan ja vaikka harmaantumaankin.
- Hyppykuppa, ryppyjä, paiseita, peräpukamia? ehdotin Jinnalle kuiskaten ja sitten repesimme ihan hervottomaan hihitykseen. Hanna ei edelleenkään tuntunut huomaavan meitä vaan ratsasti lähemmäs autoaan ja hyppäsi siellä satulasta, mutta Ville vilkaisi meitä moittivasti. Se nauratti vain lisää ja hautasimme päämme Rassan kaulaa vasten, sillä seurauksella, että se väisti meitä, tönäisi takajalkansa vieressä kyykistelevän Villen pois tasapainosta ja astui tämän sormille.

Kauhea älähdys maan tasalta sai Jinnan lopettamaan nauramisen, mutta minä en voinut lopettaa, vaikka katastrofin ainekset olivat selvästi olemassa. Pyrskien tönäisin Rassaa niin, että se nosti kavionsa Villen kädeltä ja Jinna kyykistyi tutkimaan sitä. Sitten minua lakkasi naurattamasta kuitenkin.
- Ota hevonen, sanoin Jinnalle ja pinkaisin kuorma-auton asuinosaan. Tiesin, että siellä oli aina jääkaapissa kylmäpakkauksia ja nappasin pari pientä mukaani.
- Näytä, sanoin Villelle, joka oli päässyt ylös ja piteli irvistellen kättään. En vilkaissut kuin pintapuolisesti, että iho näytti ehjältä ja sormet osoittivat suunnilleen sinne minne pitikin ja sitten käärin ne kiireesti kylmägeeleihin. – Ei ne välttämättä murtunu, yritin lohduttaa. Ville sen kun mulkoili minua ja sulki kohta silmänsä, juonteet kasvoilla hiukan lientyen, kun kylmä alkoi turruttaa.

Hanna papatti Heselle, joka oli lopultakin huomannut tulla ulos autosta ja lykkäsi Wotin ohjat tämän käsiin. Poika kohautti alistuneena harteitaan ja löysättyään satulavyötä lähti taluttamaan sitä kauemmas. Sitten Hanna vilkuili ympärilleen kuin tiikeri miettien kenen kimppuun kävisi seuraavaksi, mutta kun ei nähnyt enää enempää palkollisiaan, vaihtoi ilmeensä vieraanvaraiseksi ja hymyileväksi. Hän vilkutti meille ja kiipesi autoon ja minun teki mieli mennä perässä, mutta en tahtonut ensinnäkään vaikuttaa hölmöltä, ja toiseksi halusin vahtia millaisiksi Villen sormet muuttuisivat.

- Helpottaako? kysyin asiallisesti ja käärin geelipakkausta vähän auki. Hienoa, ei grillimakkaroita, nakkeja korkeintaan.
- Juu, Ville sanoi yllättävän vaisusti, vaikka olisi totuuden nimessä voinut olla raivoissaan. Ilman Jinnan ja minun hysteriakohtausta hevonen ei varmaan olisi tallannut häntä.
- Pidä vaan vielä. Paljonko sulla on aikaa starttiin?
- Varmaan toista tuntia. Seuraavassa luokassa vasta.
- Käy näyttämässä jos tuolla ois oikeeta ensiapuhenkilökuntaa. Vaikka ei ne kyllä tän kummempaa täällä tee.
- En mä, kiitos vaan. Ne alkaa jo taipuakin, Ville sanoi ja vilkaisi minua kiitollisena. En viitsinyt sitten ruveta kiskomaan syitä niskoilleni kun ei niitä sieltä automaattisesti syydettykään.
- Hanskaa et varmaan saa käteen kyllä,
- Täytyy leikata siitä sormet pois, sanoi Ville kuin esiintyminen ilman valkoisia käsineitä olisi ollut mahdottomuus. En tiedä, ehkä olikin.

Seuraavaksi kolisi autossa, ja kovaa. Rassa hätkähti niin, että Jinnakin hätkähti sen hypähdystä ja kiirehdin myös ottamaan sen ohjista kiinni, Mustikka loikkasi sieltä ulos niin että Rassa tällä kertaa hypähti oikeasti metrin taaksepäin ja kolautti puolestaan Villen traikkua. Siitä säikähtäneenä sen pitikin sitten loikata eteenpäin ja Jinnan ote herposi ohjista. Onneksi olin mennyt hätiin, minun otteeni piti. Kuulosti kummalta kun Vesku kiroili kovaan ääneen hevoselle.
- Onpas se… sanoi Jinna ja niin se olikin. Näytti siltä kuin Musti olisi kasvanut viimenäkemästä kun se seisoi mustana värisevänä lihaskimppuna auton edessä, pää korkealla kuin kirahvilla.
- Kohta se sanoo, ennustin enkä saanut katsettani irrotettua siitä. Se oli ihan jumalaisen kaunis. Selkeästi se oli ollut yön tai pari jo Hannan luona ja sitä oli hoidettu ja harjattu, ehkä pestykin laidunkauden jälkeen. Näki miten se veti keuhkonsa täyteen ilmaa päästääkseen pitkän haastavan hirnunnan ilmoille, kuin kutsuakseen kaikki paikan muut kaksivuotiaat – ja muunkinikäiset – oriit näyttämään oliko niistä mihinkään. Vesku yritti saada sen huomion kiinnitettyä itseensä ja kun muutamat kauempaa kuuluneet vastaukset hiipuivat, se laskikin sitten päänsä. Sen harja oli kasvanut koko kesän ja teki siitä jotenkin satuhevosen näköisen. Olin pahoillani kun tiesin, että Vesku nyppisi sen siistiksi lyhyeksi ratsuharjaksi ennen pitkää.

- Jessi, tuu apuun, Vesku huusi ja laskin irti Rassan ohjista. Vilkaisin minne Hanna oli jäänyt ja totesin hänen pudistelevan housujaan lastaussillan vierellä. Ei kai Mustikka ollut tönäissyt häntä nurin? Johan täällä nyt oli vaarallisia hevosia tänään. Olin todella pahoillani.
- Vauva, sanoin Mustikalle ja tartuin sitä turvasta. Se oli jo uhonnut pahimman uhonsa ja näytti katsovan minua ilahtuneena. – Vie se traikkuun, mä laitan puomin kiinni perässä.
- Se rauhoittui, Vesku totesi vähän ihmetellen ja vei sen ilman mitään hankaluuksia koppiin.
- Totta kai se rauhoittui, kun näki mut, kiusasin, mutta en usko, että kyseessä oli muuta kuin se, että sitä oli hirvittänyt isossa autossa kiukkuisen Namun kanssa kun ei se tiennyt mitä ulkopuolella odotti. Kisapaikan parkkipaikka oli toki sille uutta ja ihmeellistä, mutta ei sinänsä vaarallista.

Se seisahtui taas paikoilleen kuin patsas kun pääsi vähän pidemmälle suojaisasta solasta kuorma-auton ja Villen yhdistelmän välistä ja näki muita hevosia. Veskuun tai minuun se ei kiinnittänyt mitään huomiota, hirnui vain niille uudelleen ja kesti hyvän aikaa ennen kuin saimme sen palaamaan samalle planeetalle.
- Nyt koppiin siitä, nuori hirviö, Vesku ilmoitti sille tiukasti kun se taas oli laskeutunut tasollemme. Se meni sinne sitten muitta mutkitta, mutta oliko tuo vähän kummallista? Oliko ihan normaalia että hevonen yhtäkkiä muuttui ihan poissaolevaksi eikä kiinnittänyt mitään huomiota meihin? Heinäverkon havaitessaan se kyllä jo alkoi muistuttaa ihan tavallista nälkäistä hevosta, Hannan autossa eivät hevoset syöneet matkustaessaan ja sillä oli ollut jo pitkä päivä. Vesku sai ährätä hyvän aikaa, että sain suitset pois syömään hinkuvan hevosen päästä ja minä ehdin sillä välin sulkea takaluukunkin.

- Mennään? sanoin toiveikkaana.
- Mun täytyy palauttaa nää, ja kysyä Hannalta mitä se haluaa kyydistä, Vesku heilautti suitsia kädessään. Kävelin perässä parin askeleen päässä, vaikken olisi välittänyt. Jokin kuitenkin tuntui pakottavan.

Hanna pyöri tuskastuneen näköisenä ympyrää koittaen nähdä takapuolensa.
- Onko ne puhtaat? Voiko niillä mennä vielä radalle?
- Ei niissä ole kuin vähän harmaampi kohta, sanoin totuudenmukaisesti.
- Kammottavaa jos joku kuvittelee mun pudonneen satulasta!
- Paljonko mä olen velkaa? Vesku kysyi virallisesti. Hanna lakkasi pyörimästä.
- Hmm, anna nyt parikymppiä. Kyllä se kattaa sen osuuden polttoaineesta.

Vesku alkoi kaivella taskujaan ja Hanna kääntyi minun puoleeni.
- Ette sitten vieläkään ole ehtineet mun tallille käymään.
- Eipä olla, lausuin lyhyesti yrittäen tutkia hänen ilmettään. Mitä tuommoinen ystävällisyys tarkoitti? Vaikka emmehän me olleet mitenkään riidoissa eronneet, päinvastoin. Olin itsekin ollut talvella jo sitä mieltä, että Hannahan oli oikeastaan ihan mukava, mutta sitten hän oli mennyt sekaantumaan Villeen. Hän ei näyttänyt itse muistavan koko juttua, vaikka en kyllä tiennyt miltä hänen sitten olisi pitänyt näyttää. Vilkuilla Villeä olkapääni yli?
- Eihän susta näy vielä mitään, hän sanoi sitten ja laski katseensa mahaani. Voi elämä, miten aloin kyllästyä tuohon katseentipahtamiseen. Olisi edes pysähtynyt tisseihin, sekin olisi ollut normaalimpaa! Huokaisin.
- Joo, eipä juuri.
- Sähän voit varmaan vielä ihan hyvin ratsastaakin? Hanna sanoi katsoen minua epäuskoisena. – Mä luulin että saat suunnilleen kulkea rollaattorin kanssa jo.

Minua alkoi naurattaa ihan väkisin. Hanna ei tainnut näistä jutuista paljon tietää.
- Mä ajattelin käydä tässä kisat tai pari vielä tänä syksynä, ja jos oon mä kuullut ihmisistä, joilla ei näy oikeen mitään ennen kuin ihan lopuksi.
- Mitkä kisat? Vesku älähti. – Niiden viimekertasten jälkeen…
- Nuppu kultaseni, pakkohan meidän on mennä kisoihin niin pian kuin mahdollista, ettei meille jää huonoja muistoja koko talveksi, selitin hänelle kärsivällisesti.
- Mitä sä sitten kisaat, ja millä? Hanna kysyi kiinnostuneena ja sitten huomasin jo kertovani hänelle Nikistä. Vuolaasti ja innoissani, ja Hanna sen kun kyseli fiksuja ja sai minut puhumaan lisää. Kun Lunen ja Meerin paluu keskeytti minut tajusin, että olin tainnut pälpättää kuin pikkutyttö kauan kadoksissa olleelle ystävälle.
- Se kuulostaa kivalta – tuu sen kanssa ensi kesänä kylään niin katotaan voidaanko me saada jotain fiksua aikaiseksi, Hanna sanoi ja alkoi valmistautua seuraavaan ratsastukseensa.
- Katotaan, sanoin ja minulla oli yhtäkkiä huono omatunto. Mitä minä tässä hänen kanssaan nauroin ja juttelin kun hän oli inhottava ihminen. Mitä Jinnakin mahtoi ajatella? Ja muistin Villen sormet.

- Vesku, Villelle sattu pikku onnettomuus, pitäiskö sunkin vilkaista sitä, tohtori?
- Ai, Vesku sanoi ja käännähti kannoillaan. Ville ja Jinna seisoskelivat edelleen Rassan kanssa, jutellen, ja tutkivat yhä Villen kättä.
- Se alkaa olla parempi, Ville sanoi tyytyväisenä, kun pääsimme puhe-etäisyydelle. Hän heilutteli kaikkia sormiaan vuorotllen ja ne liikkuivat kyllä.
- Ohjien pitäminen voi olla hankalaa, arvelin.
- Se on sen ajan murhe. En mä tullut tänne takasin kääntyäkseni.
- Koitahan pärjätä, meidän kai pitää lähteä viemään vauvahevonen kotiin, muisti Vesku.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   25.1.15 12:56:53

Mä oon nyt ihan sekasin näistä tarinoista...viitikö kertoo kaikki mitkä liittyy jollai tasolla jessiin nii jonkulaisessa aika järjestyksessä?:) Ja tää tarina on vaan niin koukuttava, että joka välissä pitää käyä kahtoo onko tullu lisää!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   25.1.15 16:14:00

"Lähettäjä: öö
Päivämäärä: 25.1.15 12:56:53

Mä oon nyt ihan sekasin näistä tarinoista...viitikö kertoo kaikki mitkä liittyy jollai tasolla jessiin nii jonkulaisessa aika järjestyksessä?:) Ja tää tarina on vaan niin koukuttava, että joka välissä pitää käyä kahtoo onko tullu lisää!"

Tänne jo lisätyistä uusinnoista aikajärjestys olisi tämä:

Vanhempieni tarina kertoo Jessin vanhemmista (tai siis Miilan äidistä Ilsestä ja Jessin isästä Artsista)
Minä, Miila on Jessin ja Miilan lapsuudesta kertova tarina Miilan kertomana
Veskun nuoruusvuodet on Veskun kertomaa, ajalta ennen Jessin tapaamista ja sisältää myös Veskun ja Jessin ensikohtaamisen (muistaakseni)
Jessijutut (tätä voi lukea hyvin Veskun nuoruusvuosien kanssa päällekäin)

Oikeastaan, vain tuo Kuuseen kurkottaja on ainoa lukemani Sennnun teksti, joka on irrallinen näistä (ainakin vielä, tiedä sitten mitä Sennnu on siihenkin keksinyt :D).

Omasta mielestäni näitä on ehkä fiksuin lukea ns. kronologisessa järjestyksessä, ensin Vanhempieni tarinaa, sitten Minä, Miila ja siitä sit sekasin Veskun nuoruusvuosia ja Jessijuttuja (sisältävät päällekkäisyyksiä). Myöhemmin tulee sit Jessin ja Veskun tulevaisuuteen liittyviä kertomuksia, jotka Sennnu varmasti nekin tänne lisää ajallaan :).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.15 18:14:55

Kiitos flanu tyhjentävästä selostuksesta!
--------------------
30.

Mustat hevosemme muuttivat kahdestaan uudelle puolelle ja Mustikka kotiutui sinne heti. Niin kyllä Nikikin, ja ihmekös tuo kun kaikki oli uutta ja tuoksui hyvälle. Niiden karsinoiden välissä oli seinä, jonka yläosa oli paksua verkkoa ja sen läpi ne pääsivät tekemään tuttavuutta, mikä ensi alkuun oli varsinkin Nikin puolelta vain irvistelyä ja kiljumista, mutta muutamassa viikossa se alkoi tajuta että jos Mustikka oli poissa se oli yksin, ja alkoi suhtautua siihen vähän myötämielisemmin.

Olin päättänyt, että toiseksi kisakoitokseksemme saisi riittää tallikisat, jotka järjestettäisiin syyskuun lopussa, kun ratsastuskoulun oppilaat olivat vähän ehtineet päästä taas jyvälle hommasta kesäloman jälkeen. Niki pääsisi yksin radalle omassa, tutussa maneesissa, jonka pohjan tiesin hyväksi – eiköhän se ollut ihan hyvä ratkaisu. Niitä odotellessa palauttelimme Mustikkaa kotitallin rutiineihin, tai oikeastaan opetimme niitä sille. Ulkonahan se oli tähän asti asunut, pihalla kuin lumiukko, eikä tiennyt ruoanodotuskäyttäytymisestä ja sellaisesta mitään.

Opiskelukavereille en ollut vielä viitsinyt kertoa, että olisin kevätlukukaudella vain osittain läsnä. Se oli suunnitelmani. Jos kaikki sujuisi niin kuin halusin, voisin ainakin joitain kursseja seurata ja suorittaa, joskaan ei ollut realistista ajatella että pystyisin tuhlaamaan aikaa yhteenkään luentoon, hyvä jos pääsisin pienryhmätapaamisiin ja tentteihin – jos niihin uskaltaisin. Aioin kyllä yrittää, en jumaliste alistuisi hukkaamaan kokonaista lukukautta saamatta siitä mitään. Pakko meidän oli kuitenkin ollut myöntää sekin, ettei ollut mitenkään järjellistä Veskun jäädä kotiin kuin korkeintaan vähäksi aikaa. Emme me ilman hänen palkkaansa pärjäisi kun oli hevosetkin elätettävinä. Oli tosin vielä auki että mihin lykkäisin vauvan milloinkin siksi aikaa kun haluaisin käydä koululla. Jinna oli taas koulussa ja Ilsekin palannut töihin, mutta ehkä Veskun työvuorojen kanssa voisi sumplia, tai sitten ottaisin sen mukaan ja sillä hyvä. Ehkä kitisevä vauva luentosalissa menisi yli kanssaopiskelijoiden sietokyvyn, mutta pienryhmätapaamiin se ehkä hyväksyttäisiin, varmaan ainakaan Siljalla ja Ellellä ei olisi mitään sitä vastaan.

Muuten olin vaihtanut jäätelönhimon jugurtinhimoon ja aloin valitettavasti kasvaa ulos ratsastushousuistani. En kaikista mutta mukavimmista. Aloin tottua siihen, että Vesku palvoi vatsakumpuani, kun en saanut häntä lopettamaan sitä ivalla, itkulla enkä suuttumisella. Sen jälkeen kun olin sen hyväksynyt annoin ehkä jollain hassulla tavalla itsellenikin luvan tunnustaa, että ajatus vauvasta oli oikeastaan aika mukava. Saatoin löytää itseni istumasta pihalta tai sohvalta ilman, että olin tehnyt ehkä puoleen tuntiin mitään muuta kuin haaveillut siitä, millaista olisi olla äiti. Pitää omaa, hyväntuoksuista vauvaa sylissä ja tuntea, että jokin elävä oli täydellisesti minun omani, vielä täydellisemmin kuin esimerkiksi hevonen ikinä voisi olla. Se tunne oli värisyttävän ihana ja siihen saattoi uppoutua ja siinä saattoi kellua ja sitä voi maistellakin ja se maistui täyteläiseltä.

Vastapainoksi kyllä sitten tuli mustia hetkiä jolloin minua inhotti koko ajatus siitä, että minua käytettiin vuokra-asuntona ja kudoksiani venytettiin ja minun piti syödä ja elää koko ajan ajatellen sitä, että joku muukin söisi ja joisi siitä. Silloin olisin kaivannut jotakuta jolle jutella mutta en saanut Veskulle puhuttua tuommoisista. Ja muunkinlaisia hetkiä vielä, sellaisia jolloin teki mieli heittää vapaalle ja lähteä tanssimaan ja viettämään hurjaa yöelämää ja vetämään pää täyteen ja polttaa keuhkot pilalle. Ehkä vähän flirttaillakin tai jotain. Näitä viimeksi mainittuja säesti usein havainto, että taas jotkin lempihousut alkoivat taas olla liian tiukat pidettäväksi, Olin jo saanut Jinnalta kolme muovikassillista äitiysvaatteita mutta en todellakaan aikonut alentua resorivyötäröihin vielä. Toisaalta en halunnut ostaa enää normaalejakaan housuja, kun mitä minä niillä sitten myöhemmin tekisin? Enhän toki jäisi tämänkokoiseksi kun vauva olisi saatu sieltä ulos.

Äitini ja minä olimme palailleet vanhaan tapaan, joka meille oli ehtinyt muodostua jossain vaiheessa ennen välirikkoa. Tapailimme jossain kahvilassa, söimme herkkuja ja juttelimme. Puheenaiheet vaan olivat yksipuolistuneet pelkkiin raskausvaivojen vertailuihin. Tai emme me kumpikaan mitenkään vaivaisia olleet, minä en todellakaan ollut mistään kohden eikä äitiäkään tuntunut häiritsevän, vaikka hänellä olikin verenpainetta ja turvotusta ja muutama muukin kolotus. Hän loisti onnesta, ja hänen seurassaan oli kovin lohdullista olla sen takia. Ensimmäistä kertaa tapailin häntä muutenkin kuin velvollisuudentunnosta ja tunsin jopa hiukan arvostusta häntä kohtaan. Hän sentään oli saattanut maailmaan jo kolme lasta ellei sitten paljon muuta ollutkaan tehnyt, ja nyt hän pystyi sekä antamaan minulle hyviä neuvoja että tuntui jotenkin ymmärtävän että minua pelotti välillä koko projekti. Vaikka en minä paljon siitä hänellekään puhunut, riitti kun hänen ilonsa tarttui minuun. Lopultakin olin löytänyt äidille hyötykäyttöä.

Tällä kertaa olimme ennen herkkuhetkeä käyneet lastenvaatekaupoissa, joita olin tähän asti tietoisesti vältellyt, ja nyt tuntui kuin olisin löytänyt uuden maailman. Kuinka ollakaan, minulla oli laatikollinen Karoliinan vanhoja tyttövauvanvaatteita odottamassa Ilsen ja iskän luona, ja toinen, valtavampi, Jinnan sängyn alla, mutta en ollut huolinut niitä vielä meille kotiin. Nyt alkoi tuntua siltä, että voisinkin niitä ruveta katselemaan ja mieleni teki koko ajan kurkkia ostoskassiini. Olin ollut pakotettu ostamaan pienenpienet tossut, jotka näyttivät lenkkareilta. Ne olivat olleet niin syötävän sievät.

- Oi, tuolla on meidän söpö naapurinpoika, huudahti äiti ilahtuneena ja kuikuili jonnekin taakseni. Pyörittelin hengessä silmiäni, se kuulosti niin idioottimaiselta, että tunsin syvää myötähäpeää. Saatoin kuvitella miten hän roskia viedessään flirttaili rappukäytävässä jollekin nätille kuusitoistavuotiaalle. Kehtasi nytkin vilkutella ja kumartui sitten luottamuksellisesti minua päin. – Siinä olisi sulle niin ihana sulhasehdokas. Tietysti, ellei sulla olisi jo…
- Just joo, sanoin hyvin kyllästyneellä äänellä.
- Vaikka on se ehkä vähän liian kovis sun makuusi.
- Kovis? Kuka käyttää tommosta sanaa?
- Minä, äiti kihersi. – Mä olen aina tuntenut vetoa semmoisiin vähän renttuihin…Se tulee tänne!
- Mä en välttämättä halua tavata sun nuoria renttujasi, sanoin ja aloin vilkuilla ympärilleni tarkistaakseni tarvitsiko minun tunkea kiireesti loput munkista suuhuni ja kadota ennen kuin joutuisin vajoamaan pöydän alle.
- Hei, sanoi äiti hunajaisella äänellä pääni yläpuolelle ja olisin halunnut vajota pöydän alle, tai mieluummin suoraan parkkihalliin asti saman tien kun käännyin ja näin Jaakon siinä. Onneksi en ollut ehtinyt tunkea munkkia suuhuni, olisi ollut kammottavaa nähdä hänet posket täynnä kuin hamsterilla, sitä paitsi olisin varmaan tukehtunut.

- Tässä on mun tyttöni, josta mä olen kertonut, äiti esitteli minut ja näin miten Jaakon ilme muuttui hämmästyneeksi. Tiesihän hän tietysti että Ilse ei ollut minun oikea äitini mutta emme koskaan olleet päässeet sille läheisyyden asteelle, että olisin harkinnutkaan näiden kahden esittelemistä toisilleen.
- Tämäkö on sun söpö naapurinpoika? kysyin ja tuijotin Jaakkoa. – Siis tää @!#$?
- No mutta, äiti aloitti, ja Jaakko sanoi melkein samaan aikaan:
- Mielenkiintoista! Hän katseli minua kasvoillaan ilme, joka pelotti minua.
- Mitä mielenkiintoista muka, musta tässä ei oo mitään muuta kuin ällöttävyyksiä, tiuskaisin.
- No kun mähän tiedän susta vaikka miten paljon asioita sitten. Missä sä asut ja että sä saat vauvan ja koska ja semmosta, Jaakko sanoi ja hymyili häijysti. Minä taisin kalveta.

- Oletko sä levitellyt mun asioita tälle… tälle nuorisorikolliselle? kysyin äidiltä raivoissani. Hän näytti ihan pöllähtäneeltä.
- Mutta en… Te taidatte tuntea toisenne?
- Jessihän on mun entinen, Jaakko ilmoitti.
- Ite sä olet entinen, huusin vastaan vihaisena. – Miten sä kehtaat tolla lailla luikerrella mun elämään? Jätä mun sukulaiset rauhaan! Ja mut!
- Mikä rikollinen muka? Älä nyt… yritti äiti väliin.
- Mä olen joutunut tekemään siitä rikosilmoituksen koska se yritti raiskata mut, tokaisin ja sitten minulla pimahti. Minun piti päästä pois tästä tilanteesta, ihan heti. Kaappasin käsilaukkuni ja taas kerran painelin karkuun tapaamisesta äidin kanssa. Kuinkahan moni niistä oli päättynyt samalla tavoin? Liian moni, ilman muuta.

Tajusin kotiin päästyäni että olin unohtanut ne ihanat pikku lenkkarit sinne kahvilaan ja se ajatus sai jotenkin kaiken vyörymään lopullisesti yli ja aloin itkeä. Lopultakin olin alkanut tosissani rakentaa pesää ja tehnyt ensimmäisen ostokseni ja sitten olin hukannut sen heti. Se tuntui kauhean huonolta enteeltä koko odotusajalle.

Vesku meinasi kiivetä seinille kun en saanut parkunaltani kerrottua mikä minua vaivasi. Hän hössötti kuin kanaemo niin, että itkin kahta kauheammin, kunnes hän ymmärsi, etten ikinä saisi tätä menoa lopetettua ja hiljeni, pitäen vain minua sylissä ja silitellen hiuksiani. Niin minäkin sitten sain lopetettua ennen pitkää ja sitten hän kysyi varovasti:
- Riitelitkö sä äitisi kanssa?
- E-hen, kun mä unohdin Ulpukan lenkkarit kahvilaan, nyyhkytin. Ääni ei kulkenut ihan moitteettomasti.
- Siis mitä? Vesku kuulosti siltä kuin ei olisi uskonut kuulemaansa ja kun mietin mitä olin sanonut, tirskahdin itsekin.

Mutta ei hänen kyllä tarvinnut luulla että olin ihan vinksahtanut. Kerroin, että uusi, muuttunut, ilkeä ja vaarallinen Jaakko oli ilmeisesti äitini lempinaapuri.
- Miten niin vaarallinen Jaakko? halusi Vesku tietää ja minä kerroin sitten lopultakin hänelle tapaamisestamme ja mafia-autostakin.
- Mikset sä ole kertonut aikaisemmin? Hän puristi minua vähän kovempaa ja ravistikin.
- No kun eihän mitään tapahtunut…
- Tapahtuihan jos se uhkaili sua ja sä pelästyit. Mä olen sanonut sille etten halua sen olevan missään tekemisissä sun kanssa.
- Olet vai? yllätyn. – En mä tiennytkään.
- No luuletko että antaisin, sen jälkeen miten se sua satutti sillon?
- Mä en tiennyt, sanoin tyytyväisenä ja nojasin pääni Veskun rintaan. Hän ei koskaan ollut mitenkään antanut ymmärtää, että olisi ollut missään puheissa Jaakon kanssa sen jälkeen kun olin tehnyt – minut oli pakotettu tekemään – rikosilmoitus parin vuoden takaisesta pahoinpitelystä. Huhuja olin kyllä kuullut, mutta jostain syystä en ollut kysynyt häneltä niiden todenperäisyydestä. Siitä syystä tarkalleen, etten halunnut puhua koko tapauksesta.
- Jos sä näet siitä vilaustakaan enää ikinä niin kerro, mä hommaan haulikon, Vesku sanoi uhkaavasti ja kiersi hiuksiani sormiensa ympärille.
- Voi, mä en voi kuvitella sua haulikko kädessä suojaamassa uudisraivaajan mökkiäsi inkkareilta! hihitin.
- Mökkiäni, ja perhettäni, hän sanoi arvokkaasti, mutta pilasi kyllä sitten tunnelman sanomalla, ettei hänkään. – Ehkä skalpelli ennemmin… tai luusaha.

Äiti soitti sitten illemmalla ottaneensa ostokseni mukaansa kahvilasta, mutta lopetti puhelun harvinaisen lyhyeen. Sen verran hän vain sanoi, että oli saanut äitiyspakkauksen postiin ja aikoi hakea sen seuraavana päivänä ja että minun olisi pakko tulla avaamaan se hänen kanssaan. Jaakosta hän ei inahtanutkaan.
- En mä tiedä koska mä ehtisin, sanoin haluttomasti.
- Mä en avaa sitä ennen kuin tulet, äiti sanoi järkähtämättä. – Kai tuut ennen kuin joudun laitokselle?
- Kai mä, mutisin.


En kuitenkaan pitänyt kiirettä, en edes saadakseni takaisin ne ihanat pikku vauvanlenkkarit. Käytin kaiken lukemiselta jäävän vapaa-aikani tallilla, sillä tallikisat lähestyivät ja sitä paitsi nyt oli aika kiikkua Mustikan selässä niin kauan kuin uskaltaisin. Vesku ei olisi enää halunnut päästää minua sinne, mutta en ottanut kieltoa kuuleviin korviini. Olin porukan pienin ja kevein, minulle oli luvattu ja Mustikka tunsi minun ääneni, saisin varmasti rauhoiteltua sitä selästä käsin paremmin kuin kukaan muu stuntti. Lisäksi olin Nikin kanssa oppinut paljon selässäpysymisen jalosta taidosta, vaikka painopisteeni olikin kesästä aavistuksen verran muuttunut.

Olin melkein pettynyt kun Musti ei juuri yrittänytkään päästä eroon minusta. Pian sen mielestä oli täysin normaalia kanniskella minua selässään Veskun taluttaessa sitä ympäriinsä ja aloin kerjätä tilaisuutta kokeilla sitä ihan yksin.
- Mitä se muka tekisi? Ei se oo tähänkään asti tehnyt mitään, todistelin.
- Mistä sitä tietää?
Sen verran Vesku uskalsi, että päästi irti ohjista muttei lakannut kävelemästä vieressä. Varsinainen nössö! Piikittelin häntä samalla kun silittelin Mustin kaulaa ja painoin varovaisesti sen kylkiä säärilläni. Se heilutti korviaan muttei reagoinut sen enempää, joten maiskautin vähän ja silloin se hiukan kiirehti askeleitaan. Fiksu lapsi!
- Mä kokeilen pysäyttää, ilmoitin ja kiristin varovasti ohjia. Lisäsin ääniavun ja painon ja Mustikka seisahtui. Tosin Vesku pysähtyi samalla, joten en ollut varma vastasiko se siihen vai apuihini. ihan sama, se oli tehnyt mitä pyydettiin.
- Nyt taitaa riittää, Vesku arveli ja pyyhkikö hän hikeä otsaltaan? Oliko tämä niin tuskastuttavan vaarallista? En kuitenkaan pannut hanttiin, sillä Musti oli kantanut minua jo hyvän aikaa enkä halunnut sen kipeyttävän selkäänsä. Vesku tarttui ohjiin ja minä yritin mahdollisimman varovasti jalkautua. Ylös- ja alasmenot olivat hevosen mielestä hermostuttavimpia kohtia ja yritin selvitä niistä aina mahdollisimman nopeasti ja huomaamatta.

Ratsastin sitten Nikilläkin. Kisat lähestyivät ja tuskastunut Vesku rakensi vaatimuksestani meille pari estettä, joita hyppäsin kunnes huomasin hänen ihan oikeasti sulkevan silmänsä kun lähestyin sitä, jonka jälkeen tuli kaarre.
- Mitä sä teet? kysyin epäuskoisena.
- Mun sydän nousee kurkkuun joka kerta, hän tunnusti.
- Sä olet ihan liian herkkis. En mä tipu täältä, vakuuttelin.
- Anna mä rupean hyppäämään sillä, jooko? Ratsasta sä sileällä niin kauan kun pääset satulaan, Vesku pyysi.
- Ei, pudistin päätäni. – Ei ainakaan ennen kisoja. Katotaan sitten.
Vesku sulki suunsa.

Hän ei aikonut osallistua koko hyppelöihin. Kentsu oli käynyt kantakirjauksessa ja lähtenyt sitten omaan kotiinsa eikä Oonan uusissa hevosissa ollut semmoisia joille olisi ollut mitään iloa tai hyötyä pikku tallikisoista. Miila aikoi Mansikan kanssa hypellä 80 sentin luokan, joka oli isoin ja minä Nikillä pienemmän, hurjat 60 senttiä. Kisat kuitenkin alkoivat siitä, että ratsastuskoulun pienimmät ponit ja ratsastajat kisasivat 40-senttisillä esteillä ja olin oikeastaan tyytyväinen kun säästyin näkemästä niitä laittaessani sen sijaan Nikiä kuntoon.
- Oo nyt varovainen, sanoi Vesku kun ratsastin kentälle, mihin verryttely oli järjestetty itse kisojen ollessa maneesissa.
- Olen mä, lupasin ja katsoin häntä hellästi. Ärsyttävää, mutta kuitenkin aika liikuttavaa.

Aavistelin, että verryttelyssä sukkuloiminen olisi Nikille taas se stressaavin osuus tänä päivänä ja toivoin, että ratsastuskoulun vähän holtittomasti pörräävät oppilaat ymmärtäisivät mitä tarkoitti punainen rusetti, jonka olin tällä kertaa muistanut solmia ratsuni häntään. Onneksi kentälläkin oli valvoja, pikkuruinen Siru, joka pari päivää viikossa piti tunteja, ja hän kailotti suureen ääneen välillä muita väistymään kun Niki ja minä lähestyimme kuin keilapallo keiloja. Oli ihme, miten niin pienestä ihmisestä lähtikin sellainen ääni.

Niki poukkoili ja irvisteli eikä sillä selvästikään ollut mitään hajua, mitä verryttelykentällä puolen tusinan muun laukkaavan hevosen kanssa oli tarkoitus tehdä, mutta purin hammasta ja yritin olla lempeän huvittunut ja kiitellä sitä kun se riemukseen havaitsi esteen ja ylitti sen hallitusti ja kauniisti.
- Upea hyppy, eikö ollukkin? kävin kysymässä Veskulta, joka seisoi portilla pidellen siitä kiinni rystyset valkoisina. Hän nyökkäili ja kysyi toiveikkaana, joko olin tulossa pois.
- Voin mä tulla, eiköhän tässä kohta pääse radallae, sanoin suopeasti. Yhden esteen hyppäämistä ei kai oikein voinut laskea kunnon verryttelyksi, mutta olimme ainakin laukkailleet aika lailla ja ajattelin, että ehkä Nikillekin jäisi parempi muistikuva verryttelystä, kun se oli saanut lopulta päättää sen hauskaan hyppyyn.

- Uskallatko sä tulla katsomaan? kysyin kun hän päästi meidät ulos portista ja töykin häntä ystävällismielisesti käsivarteen saappaankärjelläni. Luoja, että nekin olivat alkaneet puristaa! En käyttäisi niitä enää yhtä ainutta kertaa tämän jälkeen. Surukseni olin joutunut myös housuista jättämään hakasen ja vetoketjun auki ja sitomaan vyötärön paalinarulla.
- Uskallan. Mä en pystyisi elämään itteni kanssa jos teille sattuisi jotain enkä mä näkisi sitä, hän vastasi synkästi.
- Voi kultamuru, nauroin. Minua ei hermostuttanut yllätyksekseni vähääkään joten olin sitä enemmän ihmeissäni Veskun käytöksestä. Hän, joka oli aina ollut täydellinen viilipytty.
- Ole varovainen, hän huokaisi kun meidät yllättävän lyhyen odottelun jälkeen kutsuttiin radalle. En olisi oikein enempää ehtinyt verkatakaan.

Niki nosti korvansa pystyyn yllättyneen näköisenä kun oli ensin luimistellen ohittanut ulos tulevan ratsukon. Se ei ollut nähnyt maneesissa niin paljon esteitä ja ihmisiä aiemmin, ja ravasin sen kanssa koko maneesin ympäri silitellen sitä ja jutellen sille, ennen kuin tervehdin tuomaria. Tuomarinpöydän kaltaistakaan se ei ollut ennen nähnyt ja se tuijotti sitä ja pärskähti. Haukkasin keuhkoni täyteen ja käänsin kohden ensimmäistä estettä reippaassa ravissa. Sen jälkeen jatkoimmekin reippaassa laukassa toiselle. Niki hyppäsi korvat hörössä huomattavan tarmokkaasti mutta vastasi kiltisti kun halusin sen hiljentävän esteiden välissä. Jos olisin tiennyt missä päin katsomoa Vesku istui olisin katsonut sinne voitonriemuisena. Sitten toiseksi viimeisellä esteellä se alkoi jo puhista huomattavasti, eikä sitä enää kiinnostanutkaan antaa minun määrätä vauhdista. Onneksi vasta silloin. Olimme jo viimeisen esteen suunnassa joten keskityin hidastamaan ja pitämään sen turvan suorassa kohden maneesin takaseinää. Sen askeleet eivät sopineet esteelle ollenkaan, mutta se hyppäsi silti ja kuulin puomin tömähtävän maahan, kun pidin sen edelleen menossa suoraan päin seinää. Kiukuissaan puomiin osumisesta se pukitti, ja samalla sen oli pakko alkaa hidastaa ennen kuin menisi seinästä läpi ja Oona sanoi jälkeenpäin, että se oli näyttänyt sarjakuvaeläimeltä, joka pomppasi suoraan ilmaan kaikki jalat eri suuntiin levällään. Minä romahdin etukaarelle kohtuullisen kipeästi, ja kaulalle, mutta välikö sillä mitä enää tapahtui, olimmehan jo ylittäneet maalilinjan.

Niki seisahtui turpa seinässä ja tunsin miten sen kyljet kohoilivat kiivaasti. Taputin sitä molemmin käsin ja käänsin sen sitten ulosmenon suuntaan. Suurin osa radasta oli mennyt ihan täydellisesti, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi. Ei Veskukaan, kun tapasin hänet matkalla maneesista pois.
- Upeeta, eikö? kysyin, vieläkin vähän hengästyneenä.
- Upeeta, ja arvaa miksi? Vesku halasi säärtäni ja antoi suukon polvelleni.
- No koska Niki käyttäytyi niin fiksusti!
- Ja koska nyt saat lopettaa hyppäämisen sillä ainakin puoleksi vuodeksi.
- Äähh, sanoin. En kuitenkaan raaskinut alkaa väittää vastaan kun hän näytti niin kauhean helpottuneelta verrattuna siihen naamaan mitä olin ennen rataani katsellut. Olkoon nyt siinä uskossa. Saattaisinpa vielä itsekin päätyä samaan, kun vähän aikaa miettisin ja kuulostelisin tuntojani tuon viimeisen etukaareenrysähtämisen jälkeen.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   26.1.15 07:41:26

Flaunu kiitos tosi paljon! Selventiki mukavasti että mitä sitä oikein pitäisi lukea :D ja Sennu tätä on sulta kyllä jankattu jo kauanki, mutta on vaa nii koukuttava että mietin aina mite onnistut siinä!?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.15 18:06:53

Kiva jos oon onnistunut... jos tietäsin miten, voisin patentoida sen konstin ja ruveta miljonääriksi :)
------------------
31.

Kävelin vähän varovaisesti muutaman päivän enkä pystynyt täyttämään aviollisia velvollisuuksiani – tai pistämään Veskua täyttämään niitä, sen paremmin – mutta mahassani asuva olio ei tuntunut tykänneen huonoa ryskytyksestä. Minulla oli sattumoisin neuvola-aika seuraavalla viikolla ja se sai edelleen puhtaat paperit, mitä kuuntelin helpottuneena. Tiesin pääpiirteittäin mitä tapahtui missäkin vaiheessa mutta kun terveydenhoitaja näytti käsillään minkäkokoinen vauva nyt oli sydämeni jysähti. Isompi kuin kaukosäädin, melkein paperiarkin mittainen. Miten se muka mahtui minuun? Miten helvetissä se ikinä mahtuisi ulos minusta? Tarrasin Veskun käsivarteen kiitollisena siitä, että hän oli taas kerran onnistunut tulemaan mukaan.

- Nyt tehdään jotain kivaa, hän sanoi, ja antoi suukon ohimolleni, ihan siinä terveydenhoitajan nähden.
- Tehdäänkö?
- Joo. Mennään ostoksille.
- Onko se susta kivaa? kysyin muka-järkyttyneenä, ja terveydenhoitaja näytti oikeasti järkyttyneeltä.
- Ainahan mä oon tykänny kiertää sun kanssa alusvaatekauppoja, hän sanoi ja vilkaisi huvittuneena miten terkkari siihen suhtautuisi. Pidätin hihitystä kunnes olimme päässeet sieltä ulos ja päästin sen ulos vasta odotushuoneessa.
- Mitä sä nyt haluat shoppailla? kysyin kun pääsimme pihalle asti.
- Sängyn.
- Oo, sanoin. – Sitten mennään kierrätyskeskukseen.

Minusta vauvansängyn hankkiminen oli vähän ennenaikaista mutta jos Veskua kerran huvitti niin selvä. Minä olisin mieluummin odottanut vielä pari kuukautta mutta hän oli niin kauheasti mukana tässä, etten viitsinyt alkaa siitäkin vänkäämään. Hän oli saanut ihan tarpeeksi kuunnella epäilyksiäni ja pelkojani ja kiukutteluani muutenkin ja oli kestänyt kaiken paremmin kuin kukaan mies kenestä olin kuullut edes tarinoissa.
- Entä jos jokin menee vielä vikaan? Pitäiskö vielä odottaa? kysyin kuitenkin hiljaisesti kun olimme pysäköineet kierrätyksen pihaan. Katoin Veskua epävarmasti, en takuulla kestäisi sitä jos olisin asunut samassa asunnossa pinnasängyn kanssa viikkoja ja sitten vauvalle yhtäkkiä tapahtuisi jotain.
- Ei mene, hän sanoi ja halasi minua, enkä osannut sanoa oliko se toivomus vai varma fakta. Ainakin se sai minun oloni paremmaksi, kuten yleensäkin. Voisihan sen huonekalun viedä takaisin… tai kellariin, tai jotain, jos.

Kierrätyskeskuksessa ei ollut tänään pinnasänkyjä, paitsi yksi ikivanhan näköinen, jonka sininen maali oli hilseillyt enimmäkseen pois.
- Mihinkäs sitten mennään? kysyin Veskulta.
- Miten niin? Täähän on täydellinen, hän sanoi ja siveli kaareviksi sorvattuja pinnoja.
- Sehän on ihan kammottava!
- Kato miten vanhaa hyvää työtä se on. Hinkataan pois noi 70-luvun maalit ja maalataan uudestaan.
- Ai. Katsoin uudestaan ja aloin ymmärtää mitä hän siinä näki. Ehkä hän halusi jotain tehtävää siinä missä minä kudoin? Ja oikeastaan sänky oli tosiaan kauniin mallinen.

Maksoimme siitä viisitoista euroa ja kannoimme sen autoon, mihin se onneksi mahtui kun kaadoimme takapenkit. Pysähdyin vielä ihmettelemään sitä. Taas yksi askel lähemmäksi sitä todellisuutta, että meitä olisi kohta yksi enemmän.

Meni jo syksyksi ennen kuin suostuin menemään äidin luo katsomaan äitiyspakkausta. Hän oli soitellut ja pyydellyt varmaan viisi kertaa ennen kuin tunsin toipuneeni tarpeeksi edellisestä tapaamisesta ja kysyin ennen lupaamista, että asuiko Jaakko tosiaan hänen naapurissaan.
- Alakerrassa, äiti sanoi. – Siitäkin meidän pitäisi jutella. Tule nyt ennen kuin mä joudun laitokselle.
- Mä voin tulla nyt, sanoin vastahakoisesti. Sittenhän se olisi hoidettu. Äiti antoi osoitteensa ja lähdin kävelemään bussille. Satoi inhottavasti niin, ettei pyörällä polkeminen innostanut ollenkaan, ja auto oli Veskulla, joka oli menossa töiden jälkeen tallille.

Hassua kyllä äitiyspakkauksen penkominen kuulosti hauskalta ja arvelin, että sen jälkeen tekisi mieleni hakea Jinnan ja Ilsen minulle keräämät vauvanvaatteet kotiin ja järjestellä ne vaatekaapin tyhjille hyllyille. Olimme yhteistuumin saaneet sängystä hiottua kaiken vanhan maalin pois ja väänsimme parhaillaan kättä siitä maalattaisiinko se vai lakattaisiinko se seuraavaksi vai kenties jotain muuta. Ja mihin huoneeseen se sitten laitettaisiin.

Nousin bussista Itäkeskuksessa ja totesin, että vaikka äidin talo oli jokin noista jonka näin minun pitäisi löytää ensin vessa ennen kuin jatkaisin matkaani. Semmoinen onneksi olikin olemassa kioskin vieressä ja värähtäen vilkuilin ympärilleni kun tulin sieltä ulos. En kai voisi toista kertaa törmätä Jaakkoon tässä samassa paikassa. Näin vain Iljan, joka oli selvästi töistä tulossa, hänen housunlahkeensa olivat mudassa ja ravassa omituisesti polvien alta ylöspäin. Näki missä saappaanvarsi oli loppunut ja mietin miksei hänellä ollut tallilla vaihtohousuja.
- Moi, kävin tökkäisemässä häntä, kun hän tuijotti aikatauluja kuin maalainen kaupungissa.
- Moi, hän sanoi yllättyneenä ja kysyi mihin olin menossa.
- Kylään äidin luo. Katsomaan vauvanvaatteita.
- Oletko? Saanko mä tulla mukaan? Olisi kiva tutustua sun äitiin.

Kukaan muu ei olisi voinut kysyä tuommoista ja kuulostaa normaalilta kuin Ilja. Tai ei Iljakaan normaalilta kuulostanut, omalta itseltään vain. Minusta ajatus kuulosti kivalta.
- Tuu ihmeessä. Susta on varmaan taivaallisen hauskaa katsoa kun kaks odottavaa naista ihailee vauvanvaatteita, mutta ainakin mulla on sitten henkivartija jos törmätään Jaakkoon rapussa.
- Miksi törmättäisiin? Ilja tiesi kyllä kuka Jaakko oli – jos muisti – mutta viimeaikaiset tapahtumat kerroin hänelle vasta nyt, ja sen, että katkera ex olikin yhtäkkiä osoittautunut äidin lempinaapurinpojaksi.

- Onko se tosiaan tää talo? Pysähdyin katsomaan julkisivua epäluuloisena ja tarkistin talon numeron sen kulmasta.
- Onko tässä talossa jotain vikaa?
- En mä tiedä onko oikeasti mutta huhu kertoo että tässä oli Jammu-sedän asunto ja kun mä olin pieni me käytiin iltaisin täällä kurkkimassa ja miettimässä mikä oli sen ikkuna.
- Mikä ihmeen Jammu-setä?
- Se kidnappasi ja raiskasi ja poltti pari pikkutyttöä joskus.. parikymmentä vuotta sitten? Kyllä sä varmaan olet siitä kuullu, siitä oli aika lailla uutisissa kun sen olisi pitänyt päästä vapaaksi pari vuotta sitten.
- Ai se! Sekö asui täällä? Ilja tuijotti taloa kiinnostuneena.
- En mä varmasti tiedä oliko se tää talo, mutta niin me uskottiin.
- Oo, mennään sisään, sitten me ollaan melkeen sukua julkkikselle.
- Mä en oo ihan varma haluanko mä olla sukua Jammu-sedälle, mutisin. Oikeassa talossa kuitenkin olimme, ja oikeassa rapussa. Nimilistassa luki ylimmässä kerroksessa Nurmi – Alakärppä ja kerrosta alempana Lopsander.

Äiti tuli avaamaan oven vähän punoittavana ja hapsottaen ja tuoreesta pesuaineen hajusta päätellen hän oli aloittanut pikasiivouksen heti kun olin yllättäen luvannutkin tulla heti.
- Ja kukas tämä on? hän kysyi mittaillen ystävällisesti hymyilevää Iljaa päästä varpaisiin ja takaisin, todettuaan ensin, ettei se mitenkään voinut olla Vesku. Ilja esitteli itsensä kohteliaasti.
- Ilja on meidän perhetuttu, sanoin arvokkaasti.
- Niinkö? äiti sanoi ja tirskahti. – Kuulostaa hullulta että lapsilla olisi perhetuttuja. Mutta tulkaa nyt peremmälle.

- Sä olet ihan kauhean paljon isompi! sanoin katsellessani häntä.
- Mä alan olla melkein valmis telakalle, äiti sanoi ja vaappui olohuoneeseen. – Ja onhan siitä jo toista kuukautta kun viimeksi nähtiin. On sullakin jo masu.
- On, sanoin lyhyesti. Olin joutunut alistumaan ja siirtymään Jinnan housuihin omistani. Tunsin itseni norsuksi.
- Onko? Mä en ole huomannutkaan, näytä, sanoi Ilja miellyttävästi ja istahti sohvanreunalle.
- Sä nyt et näe mitään muutenkaan, sanoin mutta katsahdin häntä kiitollisena.

Olohuoneen pöydällä oli iso pahvilaatikko, jonka ympärillä oli vielä avaamattomat muovinauhat ja sen päällä taannoinen ostoskassini. Pikku lenkkarini! Heitin ne Iljan syliin ihasteltavaksi ja katsoin äitiin.
- Etkö sä ihan todella ole edes kurkistanut tonne vielä?
- Mähän sanoin, etten tee sitä ennen kuin sä tulet seuraksi, hän sanoi itsepintaisesti, ja sitten kävimme laatikon kimppuun kuin lapset joululahjakasan. Vaatteita oli kauhean paljon, ulkovaatteitakin, ja vuodevaatteita ja kaikenlaista muuta sälää. Kävimme joka ainoan tavaran läpi ohjekirjoja myöten, jotka heitin sitten Iljalle luettavaksi kun äiti meni keittämään teetä.

- Mä olin aikonut pyytää Jaakonkin kylään että olisitte saaneet tehdä sovinnon, mutta ei se ollutkaan kotona, hän sanoi keskustelusävyyn kun olimme siirtyneet keittiön pöydän ääreen. Minä mulkaisin häntä tuntien sekä pelästystä että helpotusta.
- Mä en aio tehdä sen kanssa sovintoa, se pelottaa mua, sanoin.
- Älä nyt ole noin leppymätön, se on ihana poika.
- Se on idiootti! Jos sä elättelet tommosia suunnitelmia niin mä en kyllä enää aio tavata sua, ilmoitin päättäväisesti. – Etkö sä ymmärrä että se on pahoinpidelly mua, ja sen jälkeen ruvennut uhkailemaan ja mua oksettaa ajatuskin sen näkemisestä?
- Mutta se taitaa vielä tykätä susta. Ajattele nyt miten mukavaa olisi jos te palaisitte yhteen ja muuttaisit mun alakertaan?

Tuijotin äitiä epätietoisena siitä, saattoiko hän olla ihan tosissaan. Hän pisteli hyvällä halulla kakkua suuhunsa eikä huomannut mitään.
- Se tulee hyvin toimeenkin, ajaa hienolla uudella autolla, hän selvitti.
- Mitäs tämä henkilö tekee sitten työkseen? kysyi Ilja.
- En mä ihan tarkkaan tiedä, äiti sanoi huolettomasti.
- Sä olet niin omituinen, totesin ja minusta alkoi tuntua että oli aika taas kerran ruveta poistumaan seurasta.
- Ehkä minusta olisi hauskempaa kun olisi vävypoika, jonka kanssa tulen toimeen, äiti sanoi ja kuulostiko hän vähän loukkaantuneelta?
- Miten sä voit väittää ettet tule Veskun kanssa toimeen? kysyin, ja minä olin loukkaantunut.
- No enhän ole tavannut koko ihmistä kuin pari kertaa, aikoja sitten.
- Syytön Vesku siihen oli, etten mä halunnut tavata sua niin pitkään aikaan.
- Niinköhän, äiti sanoi epäillen. – Mä olen aina ajatellut, ettei se halunnut tämmöistä duunaria hienoon perheeseensä.

Paiskasin lusikan pöydälle niin, että se pomppasi ja avasin suuni tietämättä oikein, mitä sieltä tulisi seuraavaksi ulos. Ilja kuitenkin tarttui käsivarteeni yllättävän tiukasti ja sanoi:
- Anna olla.
- Ai, sain sanottua, sillä hän puristi sitten vielä lujempaa.
- Ihan oikeesti, Jessi.
Katsoin häntä pitkään ja sitten äitiä, joka ei tainnut ollenkaan tajuta, että olin räjähtämisen partaalla, nousi vain hakemaan meille lisää teetä.
- Kiitos mä en ota enempää, sanoin sitten vain vaisusti. – Meidän pitää mennä, Iljalla oli jotain menoa.
- Juu, niin olikin, Ilja myönsi ja poistuimme äidin voivotteluista huolimatta.
- Muista nyt ottaa nämä! hän tohotti kun olimme jo eteisessä ja toi perässä lenkkaripussiani. – Nämäkin sä voit oikeastaan saada, jos sulla olisi enemmän käyttöä, hän sanoi ystävällisesti ja sujautti pussiin myös äitiyspakkauksessa olleen kondomipakkauksen, vilkaisten samalla paljonpuhuvasti Iljaa. Onneksi meillä oli jo kengät jalassa ja Ilja avasi nopeasti oven ja marssitti minut ulos ennen kuin sain sanottua mitään. Vaikka sanaton minä olin, ihan sanaton.

- Loistava tyyppi! Ilja hihitti kun oli työntänyt oven kiinni takanamme. Hän kaivoi kortsupaketin pussista, tutki sitä hetken ja sujautti sen sitten postiluukusta takaisin sisään ja alkoi ohjata minua alas portaita.
- Et voi olla tosissasi, sanoin lopulta kun olimme päässeet alas pihalle asti. – Toi nainen on niin hirveä!
- Ihan uskomaton, Ilja myönsi. – Aivan ihana! Oisko sillä enempää tyttäriä? Tommonen anoppi ois huippu!

Vesku nauroi yhtä makeasti kuin Ilja kuullessaan mihin malliin vierailumme oli sujunut, eikä vaikuttanut ollenkaan loukkaantuneelta vaikka häntä oli epäilty semmoiseksi snobiksi. Melkein suutuin hänellekin kun ei hän sen vakavammin ottanut koko juttua, sitäkään, että äiti olisi halunnut Jaakon vävykseen eikä häntä.
- Eiköhän tässä nyt ole pääasia mitä sä haluat, hän selitti. – Ja sun toinen perheesi onneksi tuntuu hyväksyvän mut.
- No luojan kiitos mulla on toinenkin perhe, huokaisin. Harvoin olin siitä tosiseikasta näin onnellinen.

Äiti ei tainnut tajuta, että olin ihan todella suutuksissani hänelle ja hänen typeryydelleen vaan jatkoi soittelua vähintään kerran viikossa. En kiukustani huolimatta enää viitsinyt jättää vastaamatta, ei kai ollut oikein aikuista semmoinen vihanpito, ja sitä paitsi minun oli pakko myöntää, että hänestä oli ollut minulle kuitenkin paljon tukea tänä syksynä tietoineen ja kokemuksineen. Vastailin kuitenkin hyvin yksitavuisesti kun hän raportoi närästyksiään ja supistuksiaan ja mietiskeli joutuisiko laitokselle etu- vai yliaikaisena. Enkä kertonut hänelle miten olin tuntenut Sen ensimmäisen kerran potkaisevan. Se oli tapahtunut yhtenä iltana ihan yllättäen kun olin juuri päässyt sänkyyn ja kurottauduin ottamaan kirjaani yöpöydältä ja ensin luulin, että ilmakuplat siellä pörräsivät sillä Vesku oli tehnyt täytettyjä paprikoita sinä päivänä.

- Hei, sanoin, kun tulin ajatelleeksi että se voisi olla vauvakin, ja tönäisin Veskua.
- Mm? hän sanoi, täysin syventyneenä lukemiseensa.
- Mä luulen, että se saattoi liikahtaa. Tai sitten mulla on ilmavaivoja, jatkoin kiireesti, kun hän tipautti kirjansa.
- Ois sen jo aika ruveta tuntumaan, hän sanoi ja kaivoi kiireesti vatsani esiin peiton alta jääden tuijottamaan sitä kuin olisi odottanut sen liikkuvan.
- En mä ole varma, en mä tiedä miltä sen pitäis tuntua.
- Miltä se sitten tuntui?
- Ilmakuplalta ohutsuolessa, sanoin totuudenmukaisesti.

Kökötimme siinä hiljaa, liikkumatta ja puhumatta pari minuuttia ja sitten tunsin sen uudestaan. Veskun käsi ei ollut ihan kohdalla, mutta hän hätkähti myös ja katsoi minua ihmeissään.
- Mä tunsin sen. Ei kai se voinut olla ilmakupla jos mäkin tunnen sen?
- Jos se oli iso ilmakupla? En mä tiedä. Yritin esittää välinpitämätöntä, mutta oikeasti minussa pulppuili. Se oli ihan todellinen, ihan oikea ja erittäin elävä, olin nyt ihan varma ettei se paprikaa ollut. Se oli minun lapseni, joka siellä ilmoitti uudella tavalla olemassaolostaan. Havaitsin rakastavani sitä.

Sen jälkeen oloni oli entistä kaksijakoisempi. Välillä luulin tulevani hulluksi, kun mielialani vaappui muutamassa minuutissa satakahdeksankymmentä astetta positiivisesta negatiiviseen. Saatoin unelmoida niin täynnä äidinrakkautta, että sitä tuntui valuvan korvistanikin ja sitten mieleeni tuli, että siellä se venytti minun kudoksiani ja eli minun ruumiistani ja että miten helvetissä pääsisin siitä eroon. Pelkäsin synnyttämistä ihan järjettömästi ja kun sitä rupesin ajattelemaan vihasin Sitä myös sen kivun takia, jota se tulisi minulle aiheuttamaan. Sen kauhun rinnalla oli ihan käsiteltävän kokoinen harmi se, miten se rajoitti elämääni, miten olin joutunut luopumaan perskänneistä ja hermosavuista ja omalla hevosellani hyppäämisestä ja pian varmaan ratsastamisesta muutenkin. Minun oli jo hankalaa päästä selkään eikä Niki katsonut hyvällä että kannoin pallin sen viereen ja yritin siitä pungertaa satulaan, pääsin siis ratsastamaan vain jos joku oli auttamassa ratsautumisessa. Jos se oli vapaana ja leikimme se ei pelännyt pallia, ennen kuin nousin sen päälle ja niinpä yritin keksiä harjoituksia, joissa voisin seistä pallilla ja tehdä sen kanssa jotain. Semmoisia ei ollut missään kirjoistani.

Pakko minun oli kuitenkin tunnustaa, ettei ratsastaminen enää tuntunut kauhean mukavalta. Etukaari painoi vatsaani ja minun oli vaikea keventää. Muutenkin tasapainoni oli jotenkin huterampi, tai ainakin erilainen kuin ennen. Ihan uhmapäissäni jatkoin sitkeästi jonkin aikaa, mutta sitten minun oli tunnustettava Veskulle, että nyt oli hänen aika astua remmiin. En saanut kroppaani enää tottelemaan niin kuin halusin, eikä ollut reilua Nikiä kohtaan ettei sillä ratsastettu niin hyvin kuin mahdollista. Hiljalleen lakkasin maastoilemastakin, vaikka se olikin katkera paikka.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   26.1.15 20:32:32

Jessistä tulee kyllä ihan meijän hoitaja mieleen, se sinnikkäästi vielä poneilee, vaikka 2kk vauvan syntymään :D. Tosin ratsastuksen se jätti joulun tienoilla, kun ei pystyny enää ku kävelee ja kelit meni liukkaiks. Nyttenkään se ei oo kun muutaman kerran käynyt (liukkauden takia, muutenhan se kävis varmaan pari kertaa viikossa edelleenkin), ja mä joka kerta painotan sitä olemaan äärimmäisen varovainen, ettei vaan mitään satu. Saa nähdä joutuuko jossain vaiheessa kieltämään sitä poneilemasta.

Mutta on tää vaan ihanaa luettavaa, kerta toisensa jälkeen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.1.15 21:01:11

Kiva kuulla :)
-------------------------
32.

Puhelimeni tilutteli iloisesti yöpöydällä ja vilkutteli värivaloa pimeään huoneeseen. Minua väsytti kauheasti ja ensimmäinen ajatukseni oli että olin varmasti kipeä sillä ei aamulla yleensä tuntunut näin vastenmieliseltä herätä. Silmäluometkin tuntuivat hiekkapaperilta. Meni vähän aikaa tajuta, ettei vielä ollut aamu ja ettei puhelimen ääni ollut herätys vaan joku yritti soittaa minulle.

Vesku oli päivystysvuorossa ja ensimmäiseksi tuli mieleen että joku hullu potilas oli huumehoureissaan puukottanut häntä. Vastasin niin äkkiä kuin vain osuin näppäimille, mutta se olikin äiti, ja hän kuulosti omituiselta. Niin kyllä varmaan minäkin, kun minut oli vasta herätetty.
- Mitä nyt? Mitä kello on? kysyin ja ajattelin, että harmi kun juuri puhuin kännykkään enkä siis voinut siis katsoa siitä kellonaikaa.
- Voisitko sä tulla auttamaan? Mä luulen että vauva tulee nyt, äiti ähkäisi.
- Ai? sanoin ja nousin istumaan. En ollut ihan varma vielä, olinko hereillä. – Miten auttamaan? Missä sun miehesi on?
- Ei se ole ajokunnossa, äiti sopersi ja ajattelin, että hän oli varmaan kauhean tuskissaan.
- Totta kai mä tulen, ilmoitin. – Miten mä pääsen alaovesta? Vai tuletko sä ulos? Mulla menee ehkä viistoista minuuttia.

Äiti antoi alaoven numerokoodin, joka oli ällistyttävän helppo. Uskoin muistavani sen perille asti, mutta näpyttelin sen varmuuden vuoksi kuitenkin puhelimeeni, joka sivumennen sanoen näytti puolta kahta. Olin jo kokonaan hereillä ja kumma kyllä en ollut ollenkaan hätääntynyt. Olin vain harmissani, kun minut oli herätetty ja vihainen siitä, että Stumppi kehtasi olla muuta kuin ajokunnossa jos äiti oli alkamassa synnyttää minä hetkenä hyvänsä. Ihan hiukan myös omahyväisesti ajattelin, että olipa onnellinen sattuma, että satuin olemaan lääketieteen opiskelija, jota kannattikin pyytää apuun.

Tiet olivat lähes autiot joten en ajanut äidin luo kymmentä minuuttiakaan. Ajoin mersun ihan rapun eteen ajatellen, ettei hän ehkä pystyisi kävelemään kovinkaan kauas ja livahdin sisään kuin varjo yössä. Ylimmästä kerroksesta alkoi kantautua korviini puhetta kun pääsin lähemmäs, enkä yllättynyt kun asunnon ovi oli auki. Puheen sävy ei miellyttänyt minua, se oli selvästi humalaista, ja sieltä kuului nauruakin. Mitä sijaa naurulla oli asunnossa, jossa oli nainen hädässä?

Äiti istui eteisen tuolilla odottamassa kun avasin oven. Juuri nyt hän ei näyttänyt mitenkään tuskaiselta, valtavan suurelta vain vatsoineen.
- Pystytkö sä kävelemään? kysyin muitta mutkitta ja kun hän katsahti minuun ylöspäin näin, ettei hänkään ollut ihan selvin päin. Voi jumalauta.
- Jjuu, hän sopersi ja alkoi pungertaa pystyyn, mutta kesken kaiken hän romahti takaisin ja alkoi vaikertaa.
- Supisteleeko? kysyin, mutta ei hän vastannut joten oletin niin. Se ei kestänyt kauhean kauan, eikä hän osannut sanoa, tapahtuiko sitä jo usein, joten marssin keittiöön hakemaan apua. En haluaisi tuupertua rappuun äitini alle, jos hän saisi siellä seuraavat supistukset, kai Stumppi nyt oli talutuskunnossa ellei ajokunnossa ollutkaan?

Keittiön pöydän ääressä oli korttirinki, kolme miestä pelasi välittämättä vähääkään siitä, että eteisessä istui synnyttävä nainen. Kuin elokuvissa pöydän yllä leijaili sininen tupakansavu ja kullakin oli olutpullo kätensä ulottuvilla. Tönäisin Stumppia, joka istui selin minuun, sormella selkään. Hän kääntyi kiroten ja tipautti tupakkansa syliinsä, mikä sai muut nauramaan ja kommentoimaan. Vilkuilin heitä vihaisesti ja hätkähdin säikähtäen kun tunnistin Jaakon, kolmas oli vieras.
- Mitä sä täällä teet? Stumppi kysyi.
- Mä tarviin sun apua. Äiti pitää saada portaita alas. Mä vien sen sairaalaan.
- Jumalauta sun mahas on iso jo, tokaisi Jaakko pöydän toiselta puolelta.
- En mä sulta oo mitään kysynyt, äyskäisin takaisin. – Pysyykö kukaan teistä jaloillaan? jatkoin sitten epäillen. Porukka oli aika kännissä.
- Mä pysyn, Jaakko ilmoitti, nousi horjuen pystyyn ja lähestyi minua kädet levällään kuin olisi halunnut halata minua. Peräännyin askeleen sillä minua inhotti.

- Jos tuut lähemmäs niin mä potkasen sulta munat kurkkuun, ilmoitin sillä äiti päästeli taas eteisessä omituista vaikerrusta enkä ehtinyt nyt pelätä. Stumppikin yritti pystyyn, mutta se näytti vielä hankalammalta kuin Jaakon liikehtiminen. Käänsin katseeni kolmanteen mieheen, joka tuijotti korttejaan kuin en olisi tullutkaan. Mahtaisiko hänestäkään olla mihinkään?
- Miksi sä jätit mut, sanoi Jaakko surkeana ja seisoi kädet roikkuen vieressäni. Hän ojensi varovasti kättään kuin silittääkseen hiuksiani ja huitaisin sen pois.
- Väisty, painu nyt helvettiin, kato itteäs ja mieti miksi mä en halua nähdäkään sua. Mä tarviin nyt apua! messusin ja totesin, että Stumppi oli poissa pelistä, hän ei päässyt edes nousemaan tuolilta. Käänsin katseeni kolmanteen mieheen, joka vasta nyt näytti havainneen läsnäoloni.
- Mikä hätänä? hän kysyi miellyttävästi ja näytti aavistuksen verran virkeämmältä kuin muut kaksi.

- Tule, sanoin ja tartuin häntä kädestä. – Mä tarvitsen apua!
- Jaa, hän sanoi ja seurasi minua, ja niin seurasivat toisetkin, kunhan saivat tasapainonsa vakiinnutettua. Äiti istui taas hiljaa ja komensin kolmannen miehen ottamaan häntä toisesta kainalosta, itse tartuin toiseen. Kaikkeen minäkin pääni pistin.
- Jessi, älä mene, Jaakko sanoi kuulostaen itkuiselta ja tunsin, miten hän tarttui minua vyötäisiltä. Tai siitä missä joskus oli ollut vyötäröni. hetken tunsin häpeää siitä, että olin niin paksu, mikä oli todennäköisesti typerin ajatus, mikä oli ikinä tullut mieleeni.
- Hyi @!#$, hän sanoi ja päästi äkkiä irti kuin olisin ollut polttavan kuuma, ja kuulin miten hän puhui Stumpille.
- Mikä lehmä!
- Sano muuta, tämä nauroi. – Kaks lehmää!
En voinut päästää irti äidistä ja olin oikeastaan kiitollinen siitä. Mitä minä olisin voinut noille kahdelle sanoa tai tehdä, vaikka olin miten raivoissani? Liian raivoissani, olisin vaan ruvennut itkemään kiukusta.

Onnistuimme saamaan äidin pihalle asti ilman, että kukaan meni nurin portaissa, kerran oli pitänyt pysähtyä kun häntä oli alkanut sattua ja kuulin, miten muiden asuntojen ovia raotettiin varovasti. Mahtoiko täällä tämmöinen elämä olla yleistäkin? Yläkerrastakin kuului vielä Jaakon ja Stumpin puhe, sillä en ollut vaivautunut yrittämäänkään oven sulkemista perässämme. Mitä sikoja!
- Anna mulle yks tupakka, pyysin kaverilta, joka oli tullut avukseni, kun olimme saaneet äidin kammettua auton etupenkille.
- Toki, mies sanoi hövelisti ja alkoi hieman huojuen kaivella taskujaan. Otin ryppyisen marlboron ja pistin sen korvani taakse. Ei nyt, mutta polttaisin sen takuulla heti kun olisin saanut äidin käsistäni.
- Kiitos.. ja kiitos avusta, sanoin ja kiersin kuskin puolelle. Silloin rapusta kuuli töminää kuin norsulauma olisi pyörinyt alas ja Jaakko syöksähti ulos rapusta niin, että törmäsi auton kylkeen. Istuin kiireesti sisään ja napsautin ovet lukkoon. Radio pamahti päälle kun käänsin avainta enkä kuullut, mitä Jaakko sanoi ikkunan takaa, sen verran kovalla olin sitä tullessani kuunnellut. Sitä paitsi äiti vaikeroi taas.

Minusta tuntui kuin olisin ollut elokuvassa, tai pahassa unessa. Ajoin eteenpäin, pääsin kääntymään parkkipaikalle ja näin taustapeilistä enää Jaakon ja sen avuliaan kännikalan tummat hahmot. Minulla oli hiki, vaikka oli marraskuu, eikä auto ollut ehtinyt vielä lämmetä, ja arvasin sen johtuvan vain jännityksestä sillä sydämenikin hakkasi toistasataa. Olin jossain jännärissä takaa-ajokohtauksessa ja ajoin nurmikon ja jalkakäytävän yli parkkipaikalta kadulle niin, että auton jouset ulvahtivat, sitten tajusin ruveta ajamaan ihmisiksi.

Kätilöopisto oli armollisen lähellä ja paikoitin mersun pääoven eteen vievälle luiskalle hakeakseni sisältä pyörätuolin. Sisällä aulassa oli valaistua mutta hiljaista ja jälkeen päin tuli mieleeni, että jos joku olisi nähnyt minun juoksevan sinne siten kuin juoksin olisin varmaan itse joutunut pritsille. Vastaanotossa ei kuitenkaan ollut ketään, liekö se joku kenen siinä kuului istua juuri mennyt vessaan tai kahville tai jotain. Kun äiti oli päässyt autonpenkiltä tuoliin ja minä olin saanut hänet tuupattua sisään, siinä taas istuikin kiharatukkainen naisihminen.

Annoin äidin henkilötiedot ja aloin lopultakin rauhoittua. Hän oli täällä, saisin vastuun pois niskoiltani ja pääsisin kotiin nukkumaan.
- Lähin omainen? nainen kysyi.
- Se olen varmaankin minä, sanoin. – Tytär,
Sitten hän halusi minun tietoni välittämättä siitä, että äiti välillä voihki kivusta. Vasta kun tulin vilkaisseeksi alaspäin ja totesin seisovani lätäkössä, keskeytin hänet.
- Lapsivedet näköjään tuli. Voisiko tästä nyt päästä eteenpäin?
- Oho, nainen sanoi, kurkisti tiskin yli lattialle ja tarttui puhelimeen soittaakseen jonnekin. – Sinäkö tulet mukaan synnytykseen? hän kysyi minulta odottaessaan vastausta ja peräännyin puoli askelta.
- E-en… ei kukaan taida tulla.

Minulla ei ollut Stumpin numeroa antaa ja millä hän tänne olisi päässytkään jos olisi yhtäkkiä halunnutkin mukaan.
- Mä en voi, en ole edes itse käynyt valmennuksessa vielä, selitin, sillä minusta minun piti selittää. Äiti tuntui olevan jossain ihan muualla, keskittyneenä jonnekin oman kroppansa sisään, eikä tainnut edes huomata, kun hänet tultiin hakemaan osastolle.
- Hyvää yötä sitten, toivotti vastaanoton täti minulle kun olimme jääneet kahden ja minä lähdin pois.

Päässäni suorastaan vilisi kun lähdin ulos Kättäriltä. Vähän turhan tapahtumarikas yö minun makuuni, ja olin jokseenkin varma, että nukkumiset oli siltä yöltä nukuttu. Ulkona oli alkanut vihmoa kylmää räntääkin ja kiirehdin autoon päästäkseni äkkiä suojaan, siellä totesin käsieni tärisevän.

Ehdin ajaa melkein kotiin asti ennen kuin muistin äidin kännikaverin antaman tupakan, jonka totesin edelleen nököttävän korvani takana. En kuitenkaan uskaltanut sitä ajaessa sytyttää sillä se laittaisi varmaan pääni niin sekaisin että olisin suoraa päätä ojassa. Vasta omalla parkkipaikalla tökkäsin kojelaudan sytkärin lämpiämään ja sytytin sen, sitten nojasin tukevasti konepeltiin imaisten kiihkeästi. Vaikutus tuntui päässä ihan sekunneissa ja mietin, että kuinka ihmiset viitsivät sortua viinaan tai huumeisiin kun hyvin ajoitettu savuke ajoi ihan saman asian. Räntäsade kasteli sen kuitenkin pian, niin kuin minut muutenkin ja se alkoi maistua pahalta. Sitä paitsi vauva oli alkanut liikehtiä ja minulle tuli huono omatunto.

Olisin oikeastaan halunnut teetä tai jotain, mutta tunsin itseni ihan liian väsyneeksi keittämään mitään, laahustin vain takaisin sänkyyn ja mietin, olisiko minun pitänyt kuitenkin jäädä äidin seuraksi. Mahtoiko hänellä olla ihan kammottavaa siellä yksinään? Mutta en olisi kyllä tainnut pystyä siihen, minun tilassani. Kerrankin halusin käyttää sitä tekosyynä. En halunnut synnytyssaliin enkä koko synnytyssairaalaan, en ajallani enkä varsinkaan etukäteen. Olisin vaan saanut traumoja ja ruvennut kauhuissani itsekin synnyttämään.

Vielä enemmän kuitenkin ahdisti se tilanne mistä olin äidin käynyt hakemassa pois. Tuoko nyt oli hänen ihanaa elämäänsä, jonka takia oli kannattanut hylätä kiltti, olkoonkin että tylsä, aviomies ja pari lasta? Yksikään kortinläiskijöistä ei ollut viitsinyt esittää minkäänlaista huolta äidin tilasta, ei edes kulissiksi minun tultuani, päinvastoin. Ja oliko äiti ryypiskellyt heidän kanssaan koko yhdeksän kuukauden ajan? Millaisen sekasikiön hän synnyttäisikään jos oli?

Kun aamu läheni aloin tuntea itseni kuumeiseksi ja päätin että minulla olisi vapaapäivä. Nukahtaisin kuitenkin luennolle eivätkä ajatukseni muutenkaan varmaan pysyisi koossa. Sen päätöksen jälkeen vedin päälleni ylimääräisen vällyn, panin puhelimeni kiinni ja nukahdinkin ihanaan syvään uneen. Se kyllä jossain vaiheessa muuttui melkoiseksi painajaiseksi, missä Stumppi ja Jaakko pitivät äitiä ja minua vankeina peliluolassaan. Äiti oli kai jo noin yhdettätoista kuukautta raskaana kun ei häntä ollut päästetty sairaalaan, sillä minuakin supisteli jo. Jaakko katseli tyytyväisenä ja sanoi, että hienoa kun homma olisi kohta ohi. Lakkaisin muistuttamasta lehmää ja hän kehtaisi taas näytellä minua kavereilleen. Oli itsestään selvää, että vauvani hän heittäisi pois. Kun siitä heräsin ei juuri tehnyt mieli nukahtaa uudelleen ja aloin toivoa, että kello tulisi jo niin paljon, että Vesku pääsisi kotiin. Kaipasin järjen ääntä ja lohduttavaa halausta ehkä kipeämmin kuin koskaan.

Vesku riemastui ihan täysin kuultuaan miten olin viettänyt yöni.
- Eikö ne osanneet ambulanssia soittaa? Etkä sinäkään?
- Ei kai ne ajatelleet, ja miksi mä olisin enää kun kerran olin jo siellä, puolustelin.
- Ja nyt sä olet kipeenä huideltuasi yön räntäsateessa.
- No en mä nyt ulkona ollut kuin ihan vähän…
- Sä tarviit yöunesi, eikä sun tosiaan ole tarpeellista raahata satakiloisia naisihmisiä pitkin rappusia.
- En mä yksin…
- @!#$, mä alan toivoa ettet koskaan olisi tehnyt sovintoa äitisi kanssa.

Olin vähän samaa mieltä mutta en saanut sanottua sitä. Harmitti Veskun rähjääminen ja teki mieli sanoa takaisin oikein pahasti. Hän veti henkeä ja tuijotti hetken ulos ikkunasta, sanoen sitten:
- Mun pitää mennä käymään tallilla. Oona soitti että Mustikalla on haava jalassa. Pärjäätkö sä sen aikaa?
- Tietysti, tuhahdin.
- Mä laitan mennessäni vettä kiehumaan, tuu alas tekemään ittellesi jotain kuumaa juotavaa. Jooko?
- Okei, mutisin.

Onneksi meillä oli vedenkeitin, joka osasi itse sammuttaa itsensä, sillä nukahdin uudelleen Veskun mentyä. Jos hän olisi jättänyt kattilan hellalle olisin kai saanut herätä palovaroittimeen hänen toisen tulemisensa sijaan. Hän näytti paljon rauhallisemmalta.
- Se oli vaan naarmu, hän selitti ja kiepsahti viereeni sängylle. – Sä olet lämmin.
- Ehkä mulla on vähän kuumetta, arvelin.
- Kumpi sieltä tuli, tyttö vai poika?
- En mä vaan tiedä, säpsähdin. Koko episodin perimmäinen syy oli päässyt unohtumaan. – Mä laitoin aamulla puhelimen kiinni, niin etten mä tiedä vaikka joku olis yrittänyt soittaa.
En kuitenkaan laittanut sitä päälle vieläkään. Halusin vähän etäisyyttä. Juuri nyt minua ei kiinnostanut vähääkään oliko minulla uusi sisko tai veli.

- Mä haluan leikkiä kotia nyt, ilmoitin ja heitin peiton myös Veskun päälle. – Leikitään että tää on meidän luola ja me asutaan täällä ja lattia on meri ja siinä uiskentelee verenhimoisia haita.
- Miten me saadaan ruokaa? Vesku kysyi vakavana.
- Meidän täytyy joko kuolla nälkään tai sitten tehdä uhkarohkea yritys päästä meren yli.
- Ai juosten?
- Ei tietenkään veden päällä voi juosta. Mutta vois tehdä kirjoista polun ja kävellä niitä pitkin. Tai tyynyistä.
- Ei tyynyistä, ne on sitten märät, Vesku sanoi ja minun oli pakko nauraa ääneen, kun hän otti yöpöydältään keskenolevat kirjansa ja ripotteli ne lattialle. – Mä menen nyt, mitä mä tuon?
- Tuo ihan mitä vaan saat saalistettua, sanoin juhlallisesti, mutta sitten purskahdin taas nauruun kun hän tasapainoili niitä pitkin ja tömisteli alakertaan.

- Mä tapoin voileipiä ja teetä, hän ilmoitti palatessaan huomattavan pitkän ajan kuluttua, kori käsivarrellaan kuin Punahilkalla.
- Oi ihanaa! sanoin ja könysin istumaan keskelle sänkyä Veskun palatessa kirjojensa päällä kävellen.
- Pyydystin mä sulle kuumelääkettäkin, ota ennen kuin menet koomaan, hän sanoi ja alkoi kaivella koria. Nauroin niin että tuskin sain buranan nieltyä, en ollut leikkinyt tällä lailla varmaan kymmeneen vuoteen. Silloin Miilalla ja minulla oli ollut tämmöinen tapana viikonloppuaamuisin – olin vain yllättynyt että Veskukin osasi sitä niin hyvin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   27.1.15 21:25:19

Aijai, pitäis Jessin ja Veskun tietää, ettei burana oo se ihanteellisin vaihtoehto raskaana olevalle :D

nimim. pelkkään parasetamoliin raskausaikana tyytynyt

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.1.15 18:35:36

Burana alkaa olla vähän niin kuin aspiriini tai heteka ennen vanhaan; yleisnimi kaikelle.
------------------------------
33.

Laitoin puhelimen päälle vasta seuraavana aamuna ja kun se oli vähän aikaa ottanut näkymättömiä yhteyksiä sinne minne puhelimet nyt ilmoittautuvat se piippasi.
- Ai kamala, sanoin äkkiä.
- Mitä se sanoo? Vesku kysyi unisesti.
- En mä oo kattonu vielä, tuli vaan mieleen että mähän annoin sinne Kättärille mun puhelinnumeron ja sitten oon pitänyt puhelimen kiinni siitä lähtien. Mitähän ne musta ajattelee?
- Ei niillä välttämättä oo sulle mitään asiaa ollut.
- No toivon totisesti ettei.

Tekstiviestejä tuli muutama lisääkin. Jinna oli illalla lähettänyt ”lenkille?” ja Simo päivällä koulusta kysymyksen aioinko näyttäytyä siellä. Kolmas viesti oli, kuten olin vähän odottanut ja toivonutkin, äidiltä.
- Tyttö, 48 cm 3850 g, luin ääneen Veskulle. – Voi hitto, pitäsköhän niitä mennä katsomaan?
- Ei todellakaan tarvii, ellet ehdottoman välttämättömästi halua, hän sanoi varmasti.
- Noo… kyllä mä menen, huokaisin. – Mutta en ehkä vielä tänään. Ehkä mä olen vielä vähän sairaskin, tartuttaisin vaan. Kirjoitin sitten vain nopean onnitteluviestin vastaukseksi ja että tulisin käymään kun kuume laskisi. Ei se oikeastaan ollut edes huijausta.
- Vieläkö sä olet kipeä? Vesku kysyi ja tarttui kiinni mahastani. Hetkeksi mieleeni tuli Jaakon samasta kohden äkkiä kirvonnut ote ja minua puistatti. Työnsin ajatuksen pois.
- En mä tiedä, sano sinä kun olet lääkäri.
- Olet sä ehkä pikkusen lämmin vieläkin, hän arveli hivellen otsaani ja kaulaani.
- Hmm, tunnustele nyt paremmin, että voit olla varma, ehdotin. – Joka paikasta.

Vesku tuntui heräävän nyt vasta kunnolla.
- Ei nousta tänään sängystä, ehdotin ja suutelin häntä. Rakastelimme hitaasti ja viipyilevästi ja ajattelin, että mahtaisi olla eksoottista kun pääsisi joskus tammikuussa taas kokeilemaan vanhaa kunnon lähetyssaarnaajaa. Olimme hiljalleen luopuneet siitä ja siirtyneet mielikuvituksellisempiin variaatioihin ja minulla alkoi olla jo ikävä.
- Mun täytyisi kai käydä tallilla, jos sun hevosesi kaipaa liikuntaa, hän sanoi.
- Se pärjää kyllä, sanoin, ja rutistin häntä. Olin onnellinen.

Hän lähti silti käymään ja minäkin nousin ylös. Siivosin jääkaapin ja tein ruokaa sillä aikaa, ja sitten nappasin taas buranan ja asetuin sohvalle katsomaan telkkaria odotellessani Veskua.

Uusin siskoni oli ihan sievä lapsi, totesin, kun lopulta vähän vastahakoisesti menin sitä katsomaan. Se ehkä johtui siitä, että se eli jo kolmatta päivää eikä ollut enää niin kauhean punainen ja ryppyinen. Äidin sisko, Katri-täti, oli myös siellä, ja äidin yöpöydällä oli valtaisa kimppu punaisia ruusuja, tosin jo hiukan nuupahtaneita.
- Onpa mahtava kimppu, lausahdin ihailtuani pienessä sängyssä nukkuvaa vauvaa soveliaan ajan.
- Stumppi toi sen, äiti loisti.

Minä olin tuonut vain suklaata ja valmistelemani saarnan torstai-yön tapahtumista, mutta jälkimmäistä en kehdannut ruveta pitämään kun Katri-täti oli läsnä.
- Mikä sen nimeksi tulee? kysyin vain.
- Siinäpä sitä onkin miettiminen, äiti sanoi arvoituksellisesti. Katri-täti alkoi tentata minun vointiani ja kuulumisiani ja kumpaa odotimme ja vastailin hänelle kärsivällisesti. Tätini ei muistuttanut äitiä vähimmässäkään määrin. Hän oli hoikka ja kuivakan oloinen, tiukan ja asiallisen tuntuinen ihminen josta tuli mieleen ruustinna tai vanhapiikaopettajatar. Pienenä olin pelännyt häntä vähän mutta nykyään osasin arvostaa häntä ihan eri lailla. Arvasin, että hän olisi myös mielellään antanut hiukan sisarellista palautetta jos olisi kuullut millaisesta peliluolasta olin äidin käynyt laitokselle hakemassa.

- Onko se ihan terve? kysyin kun vauva äännähti ja palasin katsomaan sitä. Myssyn alta näkyi muutama hius.
- On tietysti, kahdeksan pisteen lapsi, äiti sanoi kuulostaen hiukan loukkaantuneelta.
- Hienoa. Mäpä taidan mennä. Täytyy vielä tehdä vähän kouluhommia, ilmoitin ja keräsin kassini. Mietin oliko vauvaparka ollut syntymähumalassa, olihan se kai.

Satoi taas räntää ja nostin hupun päähäni. Oli vähän haikeaa keskittyä tentteihin nyt kun ne merkitsivät lukukauden loppua enkä tiennyt miten pian pääsisin takaisin opiskelemaan. Toivoin tietysti, että heti talvella jo, ainakin jossain määrin, mutta en uskaltanut pitää sitä mitenkään varmana. Toisaalta oli ihan kiva ajatus, että minullakin oli tavallaan äitiyslomaa. Parin viikon kuluttua tentit olisivat ohi ja alkaisi loma. Saisin kaikessa rauhassa laitella joulua kotiin ja käydä tallilla rapsuttelemassa hevostani. Se oli aika houkuttelevaa – koskahan olin viimeksi saanut viettää aikaa ihan jouten niin monta viikkoa? Joskus aikaan ennen kuin aloin käydä kesätöissä varmaan.

Poikkesin ruokakaupassa mennessäni kotiin ja käsiini osui kiiltäväkantinen joululehti, jonka hetken mielijohteesta ostin. Oi, miten joulumielelle tulinkaan kun kotona aloin sitä selata! Tahdoin heti ruveta askartelemaan joulukoristeita ja vaihtamaan verhoja ja leipomaan piparkakkuja. Ei minulla juuri kuitenkaan sattunut olemaan leivonta- tai askartelutarvikkeita joten etsin vain ainoan joululevymme ja sitä kuunnellen otin pienet torkut ennen kuin alkaisin taas päntätä.

Ehdin oikeasti ruveta touhuamaan niitä asioita oikein hyvin kun viimeinen tentti oli ohi. Siivosin ja järjestelin ja kerjäsin Ilseltä vanhoja joulukoristeita. Työhuoneesta oli rakentumassa myös vauvanhuone, siellä oli nyt oranssi seinä ja oranssi sänky ja sen vaatehuoneesta oli neljä hyllyä varattu vauvanvaatteille. Silti ehdin käydä tallilla joka päivä ja vieläkin minulle jäi aikaa miettiä, mitä sitten tekisin lopun aikaa. Äiti kinusi minua käymään ja minun teki vähän mielikin mutta kieltäydyin silti. En halunnut ottaa sitä riskiä että tapaisin Stumpin, tai jos olisi oikein huono säkä, Jaakon. Ei kai ollut kumma etten saanut mielestäni sitä, miten he olivat naureskellen haukkuneet meitä lehmiksi?

Tapasin sitten äidin kerran Itäkeskuksessa jouluostosreissulla ja toivoin että minullakin olisi ollut vaunut mitä työnnellä. Ostoskasseissani oli raahaamista ihan liiaksi asti, ne olisi ollut hyvä heittää vaunuihin. Kuuntelin vauvan kuulumiset ja kerroin omani.
- Entä miten sulla menee itselläsi? kysyin.
- Miten niin, ihanasti, äiti sanoi.
- Musta sun kotielämäsi ei näyttänyt mitenkään niin ihanalta sillon sinä yönä kun toi rupesi syntymään. Kauheat ryyppäjäiset menossa.
- Älä nyt luule että meillä semmosta on aina, äiti naurahti.
- Ei pitäis ollakaan jos yks meinaa synnyttää hetkenä minä hyvänsä. Tai jos on pieni vauva talossa.

Katsoin äitiä epäluuloisena kuin olisin ollut lastenhuoltolautakunnan tarkastaja ja hän katseli kuin luimistellen takaisin, minusta nolon näköisenä.
- Johan sä nyt saarnaat kuin olisit mun äiti, hän tuhahti.
- Sä käyttäydyt typerämmin kuin minä niin että kai mä saan, paukautin.
- Minäkö muka?
- Sä olit kännissä itsekin kun mä vein sut sairaalaan. Sä asut idiootin kanssa, joka auttamisen sijaan sen kun pilkkasi sua. Meitä. Olisit varmaan synnyttänyt sinne ellen mä olisi vastannut puhelimeen ja tullut apuun.

Äiti ei sanonut enää mitään, mutta näytti kauhean loukkaantuneelta. Vaihdoimme enää muutaman lauseen ja minulle kävi ihan selväksi että olin hänen mielestään ylittänyt jonkin sopivaisuuden rajan puuttuessani hänen elämäänsä.
- Hyvää joulua sitten, sanoin vaisusti.
- Sinullekin, äiti hymyili sentään ohuesti.

Vein ostokseni autoon ja palasin kauppakeskukseen. Minulla olisi ohjelmassa vielä kampaajalla käynti ja sitä ennen puolisen tuntia tapettavaa aikaa. Vaelsin haluttomasti parissa kaupassa mutta mieleni ei tehnyt enää ostaa mitään, jalkani alkoivat tuntua tukeilta ja väsytti muutenkin.
- Tee jotain oikeen piristävää, sanoin.
- Miten piristävää?
- Punaista. Mulla on just semmonen olo että tontunpunainen vois olla hyvä.

Kampaaja tirskahti ja kysyi, olinko tosissani. Mietin vähän aikaa.
- En mä nyt ihan välttämättä, myönsin sitten. – Paitsi jos se lähtisi pois sitten pesussa ennen kun ehtii kyllästyä.
- Onnistuu, tyttö sanoi hilpeästi, mutta ehdin jo muuttaa mieleni sillä aikaa kun hän pesi hiuksiani.
- Piristä leikkaamalla ne lyhyemmiksi. Musta tuntuu että mun hiukset on muuttunu ihan jonkun toisen ihmisen hiuksiksi, ne ei tottele mua sitäkään vähää kuin ennen.
- Hormonit tekee sitä raskausaikana, hän sanoi.
Laittoi hän väriäkin, ja näytin kalpealta ja kohtalokkaalta kun hiukseni olivat äkkiä tavallista tummemmat. Mutta kyllä se piristi mieltä.

Meidän ei tarvinnut tänä vuonna miettiä missä viettäisimme joulun. Vesku saisi porukan uusimpana olla töissä joulunpyhät ja olin kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut sentään päivystää siellä jouluyönä. Sen vuoron olivat omineet rahanhimoiset sinkut, joilla ei ollut raskaanaolevaa vaimoa kotona. Olivat kuulemma ruojat vielä laskeneet leikkiä Jeesus-lapsesta ja talliin synnyttämisestä, kunnes Vesku oli ilmoittanut että aikaa oli sentään vielä kuukausi.

Suunnittelimme käyvämme Hangossa Leenan luona joulunaluspäivinä kun Veskulla olisi vapaata ja sitten jouluaattona pistäytyisimme Ilsen ja iskän luona ja illaksi omaan kotiin. Lopultakin! Minusta tuntui kuin tämä olisi ollut jonkinlainen rajapyykki aikuisuuteen: jouluaaton viettäminen kahdestaan kotona. Tekisin jouluruoat valmiiksi sillä aikaa kun Vesku olisi töissä ja sitten nauttisimme rauhasta ja hiljaisuudesta viimeistä kertaa kahdestaan. Seuraavana jouluna meitä olisi jo kolme ja rauhamme olisi ikuisiksi ajoiksi mennyttä. Ajatus sai minut vähän synkeäksi ja päätin että tästä ainoasta kotijoulustamme tulisi ikimuistoisen ihana.
- Mitäs kurtistelet? Vesku kysyi ja sipaisi otsaani.
- Mä olen liian nuori äidiksi, sanoin, ja pistin pääni hänen olkapäälleen. Siihen hän ei tainnut osata sanoa mitään, ja minä jäin apeana miettimään yövalvomisia ja ympärivuorokautista vastuuta, josta en pääsisi eroon vuosikausiin.

- Pidetään pikkujoulujuhlat, sanoin sitten.
- Kenelle?
- Kaikille meidän kavereille. Oikeen rymypikkarit.
- Haluatko sä muka semmoset? Joutusit selvin päin katsomaan?
- Silti. Sitten kun se syntyy me ei voida enää pitää juhliakaan, @!#$ sentään.

Vesku katsoi minua ja nyt vuorostaan hänen otsansa oli rypistynyt.
- Jos sä olet ihan varma niin pidetään ihmeessä. Tapansa mukaan hän suostui heti kun huomasi minun olevan ahdistunut. Sellaista se oli ollut koko syksyn ja minun oli pakko tunnustaa että muutaman kerran olin kyllä käyttänyt asetelmaa hyväkseni. Pikkujuttuja vain, voileipätarjoilua yöllä tai suihkun lattiakaivon ritilän puhdistamista ja semmoista. Olin vähän suunnitellut, että jos sama meno jatkuisi vielä keväällä maanittelisin hänet menemään Nikillä sen ensimmäisiin koulukisoihin.
- Kivaa, sanoin ja omatunto vähän kouraisi joten annoin hänelle suukon. En sen takia että hän suostui pippaloihin vaan niiden aikaisempien juttujen takia. Etenkin suihkukaivo oli ollut kammottava.

Päiviä joista valita ei ollut ennen joulua monta, kun piti etsiä sellainen, että Veskun työvuorot sopisivat niin ettei hänen tarvitsisi nousta seuraavana aamuna kuudelta. Itse asiassa kaksi, joista toinen oli huomenna ja toinen seuraava tiistai. Keskiviikkona olimme ajatelleet lähteä Hankoon ja perjantaina olisi jo jouluaatto. Meillä oli aika siistiä, mutta huominen oli varmasti kaikille kavereille vähän liian pian.

Tiistaina lupasivat tulla kaikki keitä kutsuimme. Miila ja Lauri, Jinna ja Ville, Ilja ja Riikka ja koulukavereitamme epälukuinen joukko. Niin, Ilja oli edelleen Helsingissä. Tallilla hän ei kyllä enää ollut töissä, Oona ja Eivor olivat ystävällisesti vapauttaneet hänet palveluksesta vähän ennen koeajan päättymistä ja ottaneet tilalle ronskin seitsemäntoista vanhan tyttösen. Ilja oli silti jäänyt kaupunkiin, sillä hän oli päättänyt hakea seuraavana kesänä lukemaan filosofiaa ja katsoi turhaksi palata Hankoon täksi lyhyeksi väliajaksi, kun oli löytänyt mukavan vuokra-asunnonkin.

En katsonut tarpeelliseksi siivota sinä päivänä, se olisi enemmän paikallaan sitten juhlien jälkeen, mutta kokkasin kyllä naposteluruokaa, nakkikääröjä ja pizzarullia ja semmoista, ja tein boolia. Meillä oli jo joulun näköistä joten kaivoin esiin piparkakkujakin ja sitten läjän puhtaita pyyhkeitä saunaan pesukoneen päälle. Katselin aika tyytyväisenä ympärilleni ja päätin lepuuttaa hetken selkääni sohvalla kun odottelisin Veskua töistä ja sitten vieraita. Avasin telkkarin katsoakseni Päivien Viemää ja nukahdin siihen ajatellessani, että pitäisi muistaa vielä sytytellä kynttilöitä ennen kuin vieraat tulisivat.

Uneni olivat muuttuneet aina vaan villimmiksi sitä mukaa kun vatsanpeitteeni joutuivat kovemmalle koetokselle ja hurjimmillaan ne olivat iltaöisin kun Se siellä oikein myllersi. Nyt ei vielä oikein ollut sen aika, mutta Se taisi tietää, että tänään juhlittaisiin ja oli jo aloittanut tanssimisen. Unessani se potki ja huitoi niin, että erotin sen sormet harallaan vasten vatsanahkaani ja tiesin, että kroppani ei voisi kestää sitä kovin kauan. Se putkahtaisi siitä lävitse kuin Alien elokuvassa. Että se kehtasi satuttaa minua tuolla tavalla kun minä olin sentään kantanut ja ruokkinut sitä jo kahdeksan kuukautta. Onneksi heräsin kun se alkoi takoa virtsarakkoani ja ehdin vessaan. Oli taas niitä yksi niitä hetkistä kun vihasin sitä melko yksiselitteisesti.

Vesku tuli kotiin samalla kun minä kävelin myrtyneenä ulos vessasta. Hän oli kehittänyt aikamoisen tutkan ja osasi kysyä saman tien, mikä oli hätänä.
- Pirunpenikka potkii ja pyörii niin että pahaa tekee, valitin.
- Ei pirun kun meidän, hän sanoi.
- Mullapa onkin pirullinen olo.
- Pitäiskö meidän perua juhlat?
- Ei me voida, jääkaapissa on viitisen litraa boolia, ei sitä voi heittää hukkaan, etkä sä saa sitä yksin juotua, sanoin käytännöllisesti. – Mä menen vaihtamaan vaatteet.

Se hiljeni onneksi siihen mennessä kun sain uudet vaatteet päälleni ja kun palasin alas Vesku oli sytyttänyt kynttilät ja laittanut radion päälle ja siellä näytti ihanalta. Mielialani koheni yhtä huimaa vauhtia kuin se alien oli filmissä singahtanut vatsan läpi. Tästä tulisi hyvä ilta.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   28.1.15 19:29:31

Voisko mitenkään tulla toista pätkää näin keskiviikkoillan iloksi, koska huomenna alkaa päikkä eikä yhtään innostaisi..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.1.15 19:41:20

Miksei :)
---------------
34.

Riikka oli jäänyt yöksi sillä hän lähtisi kyydissämme Hankoon seuraavana päivänä. Vilkuilin vähän vahingoniloisena hänen kuorsaavaa hahmoaan sohvalla kun nousin itse ennen sianpieremää aamuteelle. Vauva velloi niin, etten saanut enää nukuttua, vaikka olikin mennyt melko myöhäiseen, ja ajattelin kokeilla rauhoittuisiko se pystyasennossa. Jos se tällä lailla valvottaisi minua koko tulevan kuukauden olisin hermoraunio siinä vaiheessa kun se syntyisi. Mutta kiitos sen minulla ei ainakaan ollut krapula. Epäilin että Riikalla olisi, vaikka juhlat olivatkin kaikkiaan olleet aika siistit.

Vesku heräsi paria tuntia myöhemmin ja Riikan potkimme ylös vasta puoliltapäivin, kun olimme käyneet tallilla.
- Mun pää kuolee, hän valitti.
- Nyt just ei käy yhtään kateeksi mutta odota pari kuukautta niin lähdetään kaupungille ja otetaan semmoset perskännit ettei selvitä viikkoon! uhkasin.
- Selvä! Riikka sanoi selvästi piristyen.

Auto tuli niin täyteen tavaraa kuin olisimme olleet lähdössä retkelle viikoksi eikä pariksi päiväksi. Tosin iso kassi joululahjoja vei suurimman osan tilaa, ja Riikka jäisikin pidemmäksi aikaa. Vääntäydyin äänettömästi kiroillen matkustajanpenkille, ja laskin selkänojaa alemmas. Hemmetin maha alkoi olla tiellä, enkä enää juuri voinut kuvitella itse ajavani varttituntia pidempään kestäviä matkoja kun en kuskinpenkillä voinut olla puoliksi makaavassa asennossa. Minusta tuntui että jokaiseen ajatukseeni vauvaan liittyen liittyi nykyään jokin kirosana. Se teki totisesti elämäni epämukavaksi. Kesken matkan oli pakko pitää vessataukokin.

- Mä en tykkää tästä, valitin ja mulkoilin Veskua kuin hän olisi ollut syypää tukalaan olooni. Niin kuin tavallaan tietysti olikin.
- Taita vaan piikki aamukammasta ja pure hammasta, hän neuvoi, mutta taputti polveani.
- Pure itte. Olis edes lunta. Mikä joulu tää tämmönen on, jatkoin. Mieleni teki kiukutella joten kiukuttelin ja ennen kuin pääsimme Leenalle asti sekä Vesku että Riikka olivat lakanneet vastailemasta minulle mitään. Minua harmitti ja nolotti, mutta olin niin ärsyyntynyt, etten saanut aloitetuksi rauhanhierontaa.

Leena odotti meitä valmiiksi katetun ruokapöydän kanssa ja talossa tuoksui joulu, kukkia ja mausteita ja kuusenhavuja.
- Sopiiko että mä napsin jotain vähän myöhemmin, mun on pakko saada nostaa jalat ylös vähäksi aikaa, sanoin, kun olin sisäisesti kiehuen antanut hänen ihmetellä miten paljon vatsani olikaan kasvanut.
- Totta kai, Leena sanoi eikä kiinnittänyt mitään huomiota Veskuun, joka lopultakin näpäytti takaisin sanoen:
- Jessi tarvii päiväunet, se on kuin kaksivuotias pahalla päällä.

Niin olinkin, joten mulkaisin vain häntä murhaavasti mutten viitsinyt väittää vastaan. Menin ja kasasin vierashuoneen sängyn kaikki koristetyynyt jalkopäähän ja heittäydyin helpotuksesta huokaisten makuulle jalat niiden päällä. Tuijotin kattoon vähän aikaa oikein rypien itsesäälissä ja vannoin, etten enää ikinä hankkiutuisi tähän tilaan. Saisivat napsauttaa kaikki lisääntymisvehkeeni pois saman tien kun vauva olisi ulkona, ellen kerran voinut pillereihinkään luottaa. En voisi vastaanottaa uutta vuotta kuohuviinillä, en pääsisi joulumaastoon, enkä muutenkaan ollut ollut ratsailla viikkoihin. Itsesäälin kyyneleet alkoivat keräytyä silmännurkkiin kun tajusin, ettei Vesku edes aikonut tulla perässä lohduttamaan minua.

Nukkuminen teki kuitenkin hyvää ja heräsin viettämään kaikin puolin mukavaa iltaa takkatulen ääressä. Leena lämmitti glögiä ja kertoi miten oli käynyt syömässä jonkun vanhan perhetutun kanssa. Risto ja Jaska olivat kuulemma nostaneet melkoisen metelin siitä, ihan kuin hän olisi tehnyt jotain luvatonta.
- Tuleeko ne tänne aattona? kysyin miettien, oliko sekin asia nyt muuttunut.
- Tulee ne. Sääli että te ette pääse.
- Musta on ihanaa, että me saadaan viettää yksi kahdenkeskinen joulu kotona kaikessa rauhassa, tunnustin ja kaivelin rusinoita mukini pohjalta. - Ehkä me sitten ensi vuonna ollaan täällä kakaralaumassa taas.

- Mitäs sanot, käydäänkö tallilla? ehdotti Vesku aamulla herättyään, taas tunteja minun jälkeeni. Onneksi olin jo illalla varannut itselleni lukemista tyynyn alle ja sitten olin siirtynyt sohvalle katsomaan aamutelkkaria, joka oli jotenkin hypnoottisen tylsä.
- Ei, sanoin varmasti.
- Mä luulin että sä olisit halunnut nähdä Wotin.
- Niin olisinkin, mutta mä en halua että Hanna näkee mut. Mähän olen turvoksissa kuin kinkkurulla.
- Etkä ole, Vesku nauroi ja meni hakemaan keittiöstä kahvia.
- Olenpas, kato, jatkoin ja nostelin jalkojani kun hän palasi. Nilkat olivat paksut ja varpaatkin näyttivät tavallista pulleammilta. Veskunkin oli pakko myöntää se kun hän niitä vilkaisi.
- Ei se mitään, ei Hanna niitä näe.
- Mutta en mä halua muutenkaan näyttäytyä sille ennen kuin oon saanu vyötäröni takaisin, ilmoitin ja harkitsin ruveta murjottamaan. Näin aamusta Veskulla oli kuitenkin vielä tarmoa lepytellä minua ja annoin hyvillä mielin hänen suukotella ja silitellä. Kahvin tuoksu hänen hengityksessään oli vähällä saada minut pyörryksiin, mutta en uskaltanut maistaa edes suullista sillä sitten röyhtäilisin kahvinmakua lopun päivää.

- Haittaako sua jos mä kävisin siellä? hän kysyi sitten varovaisesti.
- Ei tietystikään haittaa sanoin äänensävyllä, josta toivoin hänen ymmärtävän että haittasi kyllä ja pahasti, mutta eivät hänenkään tuntosarvensa ihan kaikkeen pystyneet vaikka aika hyvät miehelle olivatkin.
- Kiva, mä käyn kurkkaamassa mitä sinne kuuluu! hän sanoi reippaasti ja lähti menemään saman tien.

- Mikä hätänä? kysyi Leena kun laahustin keittiöön, missä hän oli kolistellut jo melkein yhtä aikaisesta kuin minä olin loikoillut sohvalla. Uunista tuli kinkun tuoksu ja huoneessa oli paremminkin kuuma kuin lämmin.
- Se kehtas lähteä tallille, valitin.
- Oho. onpa poika rohkea – vai tyhmänrohkea? Leena katsoi minua huvittuneena. – Kai se kysyi edes luvan?
- Kysyi tietysti.
- Ja sä annoit?
- Niin.
- Tyhmänrohkea, hän päätti ja kysyi, halusinko auttaa koristelemaan piparkakkuja.
- Vaikka, sanoin haluttomasti, mutta olikin hyvä saada jotain näperreltävää. Siinä väännellessäni raitoja tuubista pipareille tunnustin Leenalle, miten tiukalla minulla oli pinna nykyään. En ollut tottunut siihen, että oma kroppani ei ollut käytettävissäni kuten halusin.

- Onko sulla kipuja? Leena kysyi.
- Ei. Jos ei lasketa sitä kun se oikeen potkasee sopivaan paikkaan. Epämiellyttävää vaan olla kankea ja kömpelö.
- No se menee ohi.
- Mä alan toivoa että se tulisi vähän etuajassa. En tiedä kestänkö jos koko tää viimenen kuukausi on tämmöstä. Kestääköhän meidän avioliittokaan, sanoin synkästi.
- Eiköhän se sentään. Tommoset pikku harmit unohtuu kun se on sylissä.
- Hyi miten positiiviselta sä kuulostat. Ihan ällöttävän hempeeltä.

Riikka tuli siinä vaiheessa aamukahville ja läppäsin häntä sormille kun hän yritti napata koristellun piparin.
- Jouluna vasta, sanoin.
- No jestas, sanoi hän kuin olisin puraissut. – Äiti, sano sille!
- Ota koristelematon, noi ei oo kuivuneet vielä, sanoi Leena.
- Sulla ei oo mitään huumorintajua jäljellä, tuhahti Riikka minulle.
- Oota kun oot itse tässä tilassa niin ei ole sullakaan. Mä taidan mennä kokeilemaan saisinko vaihteeksi vähän nukuttua, huokaisin ja kiersin kuorrutetuubin korkin kiinni. Tulisin ystävällisemmäksi ihmiskuntaa kohden kun lakkaisi tuntumasta siltä kuin nahka repeäisi nilkoistani. Vauva oli onneksi hiljaa, kerrankin, joten pystyisin ehkä kokoamaan käytöstapani loppuvierailun ajaksi.

- Terveisiä tallilaisilta, tuli Vesku kertomaan paria tuntia myöhemmin. En ollutkaan nukkunut mutta levännyt ihanasti koivet sohvan käsinojalla ja katsonut piirrettyjä.
- Kiitos, sanoin ja mietin kehtaisinko kysyä oliko Hanna saanut yhtään ryppyjä joulun kunniaksi. Kysyin kuitenkin.
- En mä sitä nähnyt. Muita tallilaisia tarkoitin, vaikka kai sekin olisi lähettänyt jos ois ollut…
- Hienoa. Se oli päivän paras uutinen ja nousin istumaan niin että Vesku mahtuisi viereeni. – Tuu tänne. Mulla on asiaa. Hän totteli ja rutistin häntä, hänen vaatteissaan tuntui mieto, kotoinen hevosen tuoksu.
- No mitä?
- Anteeksi, sanoin minä.
- Mitä sä olet tehnyt?
- Ollut kuin perseeseen ammuttu karhu.
- Saat sä olla, Vesku sanoi ja katsoi minua vakavana silmiin. – Ihan miten mahdoton tahansa.
- Jaa, ja kuinkahan kauan?
- Ens vuonnakin vielä, hän lupasi. Minua alkoi naurattaa, ensimmäistä kertaa pariin päivään.
- Palataan tähän asiaan ensi joulukuussa, ehdotin. – Jokohan sä sillon olisit eri mieltä.

Illalla lähdimme ajamaan takaisin kotiin. Leena pakkasi mukaan jouluruokia sen verran, että katselin kassia ihan pettyneenä. Minulle ei jäisi juuri mitään laitettavaa enää seuraavana päivänä. No, ehkä selviäisin pettymyksestä jos keksisin edes jonkin upean jälkiruoan johon voisin tuhrata koko päivän Veskun ollessa töissä.
- Kunhan lepäät rouviksi jalat ylhäällä, Vesku naureskeli. – Kuka nyt jouluna jaksaa jälkiruokaa kuitenkaan.
- No käyn mä ainakin hakemassa joulukuusen, jos joku niitä vielä huomenna myy kävelymatkan päässä, päätin ja etsin autoradiosta kanavan, joka soitti joululauluja. – Mihin asti sä olet töissä?
- Kahteen vaan, jos ei mitään ihmeitä tapahdu.
- Sun pitää sitten ottaa auto, sä et pääse enää bussilla kotiin siihen aikaan.
- Ellet sä halua kuskata mua että pääset käymään tallilla aamulla? Vesku ehdotti.
- Niin, pitäisi elikoille kai viedä vähän jouluporkkanoita vaikkei joulumaastoon päästäkään.

Kotimatka meni mukavasti eikä minun yllättäen tehnyt enää ollenkaan mieli kiukutella, ehkä siksi että vauva ei kauheasti muksinut minua maksaan eikä muihin paikkoihin. Liikennettä oli sitä enemmän mitä lähemmäs kaupunkia pääsimme, olihan viimeinen kunnon ostospäivä ennen joulua ja asiakkaat varmaan käyttivät hyväkseen jokaisen hetken iltayhdeksään asti. Ei nyt sentään ruuhkaa ollut, mutta liikennettä, jopa meidän hiljaisella kadunpätkällämme. Kiistelimme nauraen siitä, raahaisiko Vesku sekä vaate- jouluruoka- että joululahjakassit sisään vai saisinko minä jonkin.
- Kanna sä vaan mahasi, hän sanoi, ehkä hitusen liian huolehtivasti, eikä suostunut antamaan niistä yhtäkään.

Ovenkahvassamme roikkui kukkapaketti, otin sen ja toivoin ettei se ollut ollut siinä eilisestä asti tai siellä olisi varmaan vain jotain mustaksi paleltunutta. Keneltähän se edes oli?
- Mun tekee mieli lämpimiä juustovoileipiä, ilmoitin kun käärin sitä auki sisällä. Siellä oli iso punainen joulutähti ja kortti, äidiltä. Ei se ehkä kauhean kauan ollut ollut ulkosäässä, ei se ainakaan näyttänyt kuolleelta. Vesku tyhjensi ruokakassin ja napsautti uunin päälle. Minä menin laittamaan saunan päälle. Oikeastaan voisi yhtä hyvin aloittaa joulunvieton jo heti tänään. Kuka määräsi että jouluaaton oli oltava jouluaattona? Vesku ei kuitenkaan suostunut joululahjojen avaamiseen vielä tänään, mutta muuten ilta oli suunnilleen sellainen kuin toivoin aattoillankin olevan. Katselimme televisiota puhumatta paljon mitään, oli vain rauhallista ja kotoista. Hyvä löhöillä toisen kainalossa ja supatella höpöjä, mitä tuli mieleen.

Oli ikävää että vauva oli käyttäytynyt niin ilkeästi – ja saanut minutkin käyttäytymään – vierailulla, kun nyt se oli hipihiljaa eikä ruvennut möyrimään edes kun aioin ruveta nukkumaan, kuten yleensä. Ehkä se ymmärsi vierastaa outoja paikkoja jo? Oli merkillistä, että nyt kun olisi ollut täydellinen rauha, uni ei tullutkaan. Luin pari lukua kun Veskukin vielä piti valoja ja sitten laskin äkkiä kirjan pois.
- Vesku.
- Mm?
- Se ei oo liikahtanutkaan koko iltana, sanoin ja tunsin miten hiusjuurissani möyri, käsivarsissanikin taisivat karvat nousta pystyyn.
- Oletko sä varma? hän kysyi laskien oman kirjansa viereensä, ei mitään muuta.
- Olen.
- Pue päälle, viedään se näytille, hän sanoi ja ponkaisi pystyyn sängystä. Ei minkäänlaista muutosta äänensävyssä, ei edes kummempaa kiirettä liikkeissä ja silti hän sai minut pelästymään melkein kuoliaaksi. Nousin ja pukeuduin kädet vapisten ensimmäisiin rytkyihin jotka sattuivat lattialta käteen.

- Odota, mun pitää käydä vessassa, sanoin ja yritin kuulostaa yhtä rauhalliselta ja arkipäiväiseltä kuin Vesku, mutta ääneni taisi vähän vapista. Minulta oli vuotanut vähän verta aiemmin, mutta semmoista nyt oli sattunut ennenkin enkä ollut pitänyt sitä minään. Halusin tarkistaa, etteivät ne muutamat tipat olleet muuttuneet kauhallisiksi. Vähän enemmän sitä nyt oli, mutta ei niin paljon, että olisin vieläkään tajunnut siitä huolestua ellen olisi huolestunut jo.
- Mihin sä ajat, kysyin tavoitellen normaalia äänensävyä, kun asettauduin autoon.
- Kättärille, se on lähinnä.
- Mitä sä luulet että se on? En voinut olla kysymättä.
- Ei se välttämättä ole mitään. Ehkä se on vaan oppinut nukkumaan.

En vastannut mitään, mitä olisin voinut sanoa kun en uskonut sanaakaan? Minun synnytysopin kurssini oli vielä kolmen vuoden päässä, mutta se ei estänyt minua näkemästä mielessäni, miten vauvani oli kickboxing-harjoituksissaan pyörinyt ympyrää ja hirttänyt itsensä napanuoraan. Siellä se nyt oli, kuolleena raatona. Jokohan se oli alkanut mädäntyä? Joutuisinko synnyttämään mätänevän raadon vai leikattaisiinko se armeliaasti ulos minun ollessani nukutettuna? Voisiko sellaista tapahtua ilman, että minä olisin tiennyt? Huomannut mitään? Olihan se tavallaan osa minua, kai sen kuoleminen olisi jotenkin tuntunut… sattunut? Yritin muistella olinko tuntenut mitään kipua missään vaiheessa, mutta olin niin tottunut pieneen myllerrykseen siellä, etten voinut olla varma. Ehkä silloin oli vihlaissut vähän tavallista enemmän kun olin kumartunut ottamaan leipiä uunista? Tai sitten kuvittelin vain.

Vesku jätti auton täsmälleen samaan paikkaan kun mihin minä olin pysäköinyt äitiä tuodessani ja vääntäydyin sieltä ylös ennen kuin hän ehti sanoa mitään. En suostuisi kulkemaan pyörätuolilla, vaikka noustessani vihlaisikin ihan oikeasti. Purin huulta enkä sanonut mitään ettei hän huolestuisi, mutta minä kuvittelin tuntevani lämpimän veren valuvan ja huolestuin itse niin, etten saanut sanaa suustani kun vastaanotto halusi tietää kuka olin ja mitä tein täällä tähän jumalattomaan aikaan aatonaattoyönä. Onneksi Vesku pystyi puhumaan puolestani sen verran painokkaasti että ennen kuin oikein tajusinkaan olin tutkimushuoneessa pritsillä ja minun ympärilläni pyörittiin ja vatsaani kaivettiin esiin ja sitä ultrattiin.
- Montako viikkoa? kysyi mies jonka oletin olevan lääkäri.
- Kolmekymmentäviisi… ja puoli? vastasin ja haravoin katseellani huonetta. Missä Vesku oli? Hän olisi tiennyt päivälleen.
- Okei, Haartmaninkadulle sektioon, mies vastasi kuin se olisi ollut jotenkin järjellinen vastaus. Tai ehkä se olikin.
- Mikä sillä on? kysyin ja tarrasin häntä hihasta kun hän näytti aikovan painua eteenpäin seuraavan vatsan luo. – Onko se kuristunut kuoliaaksi?
- Ei ole. Melko varmasti istukassa on repeämä. Älä huolehdi, kyllä te selviätte sinne asti, ja siellä on keskosen kannalta parempi tulla maailmaan. Mä soitan sinne että osaavat valmistautua.

Minua alkoi itkettää. Ei tästä joulusta tämmöistä pitänyt tulla, vaikka olinkin niin tehokkaasti halunnut siitä eroon viime päivät.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   28.1.15 20:02:50

Kiitos!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.1.15 20:41:02

Niin se burana kyl taitaa olla... Mä aikoinaan fanficcejä lukiessani totuin lukemaan painkillereistä, ja sitä nimitystä tulee itekin käytettyä. Kaverit on aina ihan kysymysmerkkinä, kun eivät tajua :D

Ja btw, toi on julma kohta keskeyttää, melkein tekis mieli ruinata vielä kolmas pätkä tälle illalle :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.1.15 20:58:51

Siinä on aika usein käynyt niin, että kun laittaa ylimääräisen jatkopätkän, loppu on entistä kiperämpi :D

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   28.1.15 21:55:41

Julmaa :D

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   29.1.15 01:57:03

Kamala loppu pätkälle, nytkö pitäis keskittyä kokeeseen lukemiseen vai :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.1.15 02:11:40

Ei tää oo mikään aika lukea kokeeseen :D :D

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   29.1.15 18:09:05

Voisko kohta tulla päivän juttu tai vaikka kaks??

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.1.15 18:39:53

Tässähän se.
-----------
35.

Olisi ollut mielenkiintoista olla törkittävä ja siirrettävä potilas-esine, ellen olisi ollut niin peloissani. Jokin osa päässäni kuitenkin käski pistämään muistiin mitä tapahtui, minun olisi joskus tärkeää tietää miltä tuntuisi olla potilaana. Kätilöopiston lääkäri oli ollut liian kiireinen mutta muuten olin pitänyt hänestä, hän oli ollut luottamustaherättävä ja asiallinen. Sairaanhoitaja, joka Naistenklinikalla otti minut vastaan oli hössö, pahinta lajia, ja minun teki mieli huutaa hänelle päin naamaa. Tai heitä oli useampikin, samalla kun hössöttäjä kyseli koska olin syönyt ja olinko allerginen, toinen nuorempi hoitaja keräsi vaatteitani päältäni sanomatta minulle sanaakaan. Ehkä se oli parempi vaihtoehto, mutta vain hiukan.

- Onko isää? höösääjä kysyi.
- Tietysti on, tiuskaisin.
- Täällä, mukana siis?
- Ellei se eksyny matkalla Kätilöopistolta.
Minä olin päässyt ambulanssilla, en sentään pillit päällä, ja Vesku oli sanonut ajavansa perässä. Kyllä hän varmasti täällä jossain oli.
- Mä katson käytävästä ja aulasta, sanoi se nuorempi hoitaja, joka oli saanut vaatteeni nyt pakattua siniseen muovipussiin ja suori vielä pitkän avopaitani helmoja.
- Katso, sanoin kiitollisena. – Tuothan tänne sen jos löydät? Ajattelin, että oloni helpottaisi jo pelkästään Veskun näkemisestä, hän osaisi kyllä rauhoittaa minut.
- Tuon, tyttö lupasi. – Tuleeko se mukaan saliin?
- Saisiko se tulla? kysyin ällistyneenä. Tietysti isät olivat synnytyksissä mutta että myös jos aiottiin leikata?
- Saa jos haluatte. Eihän sua kuitenkaan nukuteta.

Huokaisin syvään helpotuksesta, sitten räväytin silmäni selälleen ja tuijotin taas uutta ihmistä vieressäni. Aiottiinko minut leikata auki nukuttamatta?
- Mä leikkaan sut, mies sanoi ja esitteli itsensä, nimi meni ohi.
- Eikö mua nukuteta? kysyin hädissäni.
- Puudutetaan vaan. Ja nyt ruvetaan hommiin.
- Mutta… yritin katsoa hänen ohitseen ovelle ja etsiä Veskua, mutta häntä ei näkynyt, vaikka sänkyäni lähdettiin jo lykkimään vauhdikkaasti eteenpäin. Ei hitto, oliko minun sittenkin selvittävä tästä yksin vaikka toivoni oli jo alkanut herätä? Yritin pidätellä kyyneleitä kun paitaani nostettiin ja ihoani alettiin pyyhkiä. Sormeeni napsautettiin anturi ja käsivarteeni pistettiin neula ja suljin silmäni, mutta tuntui, että se vain sai vedet liikkeelle.
- Sä voit istua siihen, kuulin naisäänen ja sitten tajusin, että Vesku oli sittenkin löydetty ja tuotu luokseni, hän pyyhkäisi otsaani kevyesti ja tarttui toiseen käteeni. Sanoin jotain, mistä en itsekään saanut selvää, mutta nyt tiesin, että kestäisin tämän.

Oli omituista olla puudutettuna ja kuunnella henkilökunnan matalaa puhetta heidän möyriessään sisuksissani. Enkä ollut tunnoton, en tosin tuntenut kipua mutta tunsin ennen pitkää miten vatsassani liikkui jokin – jotain enemmän ja liikkuvaisempaa kuin vauva. Tunkiko joku käsiään sinne? Korvissani alkoi suhista ja vaikka näin että sieltä nostettiin jotain en kuullut mitään, enkä nähnytkään kunnolla kun silmäni olivat aina vaan kyyneleissä. Eikö se huutanut – eikö kaikkien vauvojen kuulunut huutaa? Se se kumminkin oli, Vesku puristi kättäni niin että koski ja tuijotti hoitajaa, joka kantoi jotain sivummalle, sitten kuulin omituisen pienen naukaisun ja Vesku puristi vielä lujempaa. Nostin kättäni ja pyyhin silmiäni hänen valkoisiksi puristettuihin rystysiinsä ja hän hellitti otettaan ja painoi suukon otsalleni.
- Mä kuulin sen, sanoin.
- Niin mäkin. Hänen silmänsä näyttivät vähän punoittavilta.
- Mene katsomaan sitä, miltä se näyttää, kuiskasin.
- Kyllä ne näyttää sen meille jos ei sille tuu kiire osastolle, hän sanoi eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen vierestäni. Rentouduin ja painoin hänen kätensä leukaani vasten ja katsoin miten vauvaani tutkittiin sivupöydän ääressä. Sieltä kuului pientä, vaimeaa haukahtelua, joka oli ehdottomasti elävää, enkä enää piitannut siitä, vaikka tunsinkin pientä liikettä alavatsassani. Kai ne siellä nyt kursivat repaleita kokoon. Ajattelin, että nyt voin kaikessa rauhassa lopultakin ruveta vaikka nukkumaan, minut ommeltaisiin kokoon ja vauva vietäisiin jonnekin ja joku osaava huolehtisi siitä.

Niinpä hätkähdin kun Vesku äkkiä irrotti kätensä puristuksestani ja tajusin, että se kitisevä nyytti laitettiin rinnalleni.
- Tää tulee nyt sanomaan äidille huomenta, lepersi hoitaja ja siinä se oli, päälläni. Katsoin alaspäin ja se oli ehkä ruminta mitä olin ikinä nähnyt, kammottavan pieni ja omituisen punaruskea. Jäykistyin liikkumattomaksi ettei se putoaisi enkä tiennyt mitä sille tehdä.
- Onko se ihan okei? kysyi Vesku ja kosketti varovasti sen selkää.
- Vähän pieni, mutta kuunnelkaa miten reipas. Hoitaja kuulosti niin ylpeältä kuin olisi itse tehnyt sen. – Nyt mä vien sen yöksi keskososastolle.
- Kumpi se on? tajusin kysyä, kun hän otti olion taas omiin käsiinsä ilman, että olin koskenutkaan siihen, paitsi että rinnan päälle oli jäänyt lämmin läikkä jota nyt alkoi palella.
- Tyttö, se on tyttö.

Vesku taisi viettää yön kanssani sairaalahuoneessa, ainakin hän oli siinä kun vaivuin pyörryttäviin uniin saatuani piikin kipulääkettä sen varalta että puudutus katoaisi, ja siinä hän oli silloinkin kun heräsin.
- Sattuuko sua? hän kysyi.
- Ei musta tunnu mitenkään erityiseltä, sanoin ja laitoin käteni tunnustelemaan haavaa. Sekään ei ollut kipeä, tiukka tukeva sidos tuntui lohduttavan ammattitaitoiselta. Tuntui omituiselta kun siinä ei ollutkaan vastassa se epämiellyttävä iso kumpu vaan ihan oma vatsani, mitä nyt vähän löysänä.

- Voi luoja, tajusin kuin sähköisku olisi mennyt lävitseni.
- Mitä? Vesku varmaan luuli että minua koski sittenkin johonkin.
- Mä just tajusin, että nyt se on ohi! Voi miten ihanaa!
- Synnytyskö?
- Niin, ja miten helposti se meni! Ja koko raskaanaoleminenkin, voi miten mä olen onnellinen kun ei mulla ole enää sitä mahaa riesana! Auta mut ylös!
- Ylös?
- Niin, pois tästä sängystä. Mä haluan vessaan. Yritin itse vängätä istuma-asentoon, mutta se kiristi haavassa ilkeästi ja Vesku tuli ja kiepautti minut käsivarresta tottuneesti sängynlaidalle. Huippasi vähän, mutta kun se meni ohi, siirsin jalkani lattialle ja nousin seisomaan. Huoneen nurkassa oli varmaankin WC.
- Kyllä mä nyt varmaan pärjään, kiitos, sanoin virallisesti, kun Vesku oli auttanut minut sinne sisään. – Luuletko sä että voisit hommata mulle vähän puhtaita vaatteita? huikkasin vielä ovenraosta kun tajusin olevani edelleen verhottuna vain selästä avoimeen paitaan, joka tosin roikkui polvissani asti.

Käytin sitä pyyhkeenä ja peseydyin ja puin sitten päälleni Veskun tuoman vaaleankeltaisen pyjaman ja aamutakin. Minua hyräilytti sitoessani vyötä kiinni ihan oikealle paikalle eikä vatsakummun päälle. Elämä oli taas varsin mukavaa.
- Eikö sun pitäisi olla töissä? kysyin kun kävelin varovasti takaisin huoneeni puolelle.
- Juu, mä menen kohta ilmoittautumaan, Vesku sanoi ja halasi minua ennen kuin auttoi minut takaisin suoristetuille lakanoille. – Mutta jos ei siellä ole mitään hässäkkää niin mä tulen takaisin kun sä olet saanut aamiaisen syötyä niin voidaan mennä katsomaan vauvaa.

Olin ihan rehellisesti sanoen unohtanut koko vauvan, mutta yritin näyttää siltä kuin en olisikaan. Mitä Vesku olisi semmoisesta ajatellut?
- Oletko sä käynyt jo katsomassa sitä? kysyin.
- Juu, mä olin siellä pari tuntia kun sä nukuit.
- Millanen se on? Oli hassua, että minun piti kysyä tuommoista omasta lapsestani.
- Täydellinen, sanoi Vesku ja näytti siltä kuin hänen aivoissaan olisi syttynyt lamppu, jonka valo alkoi loistaa silmistä. Mies oli selvästi umpirakastunut, eikä hänen sanomaansa voisi siis luottaa. Se ryppyinen rusina, josta minulla oli muistikuva, oli kaukana täydellisestä.
- Mutta ihan kunnossa, vaikka tuli liian aikasin?
- Näyttäisi olevan, vaikka ei sitä nyt vielä tiedä miten paljon se kärsi siitä repeämästä.
- Jos sen verenkierto häiriintyi pahasti sen aivot saatto vaurioitua, eikö vaan? kysyin pohdittuani hetken.
- Teoriassa, joo, Vesku myönsi, eikä siihen sitten ollut mitään lisäämistä.

Hän palasi kymmenen aikoihin kun olin saanut aamukahvin – voi miten ihanasti se meni päähän! – ja järkyttynyt suunnattomasti kun luonani oli käynyt sairaanhoitaja näyttämässä miten minun pitäisi lypsää maitoa. Se oli ollut oksettavaa, jo ajatus oli ällöttävä ja sitä paitsi se tuntui ikävältä eikä edes onnistunut. Saatuani saarnan siitä, miten tärkeää oman äidin maito oli vauvalleni olin ihan valmis itkemään ja huutamaan vastaan. En kai minun nyt väkisin pitänyt miksikään lypsylehmäksi ruveta, kai täällä oli muutakin millä pitää yksi rääpäle hengissä. Kai joltain muulta äidiltä oli tullut sen verran ylimääräistä.
- Onko mun muka pakko imettää sitä? mökötin kun Vesku työnsi minua pitkin loppumattomia kellarikäytäviä pyörätuolissa. Lastenklinikalle oli niin pitkä matka etten edes itse kuvitellut haavoineni käveleväni sitä.
- Mikset imettäisi?
- No kun mitään ei tule enkä mä osaa.
- No sitten se voi olla vähän vaikeampaa, Vesku myönsi ja jatkoi matkaa entistä kiireemmin. – Mutta älä nyt heti luovuta.
- Mä haluan luovuttaa, mutisin niin, ettei hän kuullut. Sitäpaitsi minua jännitti tavata se näin virallisesti. Entäpä jos se ei herättäisikään mitään äidillisiä tunteita minussa vaan inhoaisin sitä? Sitäkään en hirvinnyt sanoa ääneen.

- Mikä se noista on? kysyin ymmälläni kun kävelimme sisään huoneeseen jossa oli keskoskaappeja ja vauvansänkyjä kuin laivoja merellä.
- Tässä se oli yöllä, Vesku sanoi katsoen otsa rypyssä tyhjää kaappia ja sitten ympärilleen. Minäkin katselin, mutta sitten tuli sairaanhoitaja avuksi ja auttoi meitä löytämään lapsemme. Se makasi tavallisessa sängyssä ja oli edelleen pieni ja ruma.
- Istu tohon niin saat sen syliin, tyttö sanoi ja osoitti keinutuolia.
- Uskallanko mä ottaa sitä? kysyin ihan tosissani.
- Uskallat. Sille tulee kotoinen olo kun se kuulee sun sydämen äänet, niihinhän se on tottunut.
- Järjellistä, myönsin ja tottelin, ja kun sain sitten vauvan syliini ja käärin aamutakin sen ympärille minä tajusin, että tämä ehkä oli valtavinta mitä olin kokenut. Tunsin sen hennon hengityksen ihollani ja suunnaton omistamisenhalu valtasi minut. Ja suojelunhalu, ja rakkaus. Ymmärsin nyt miksi Veskun silmät olivat loistaneet sillä tavalla.
- On se kyllä silti ihan kauhean ruma, sanoin.
- Ei se jää ton näköiseksi. Siitä tulee maailman kaunein lapsi.
- Kunhan nyt edes vähän paranisi, sanoin epäilevästi.

Minut päästettiin yllätyksekseni pois sairaalasta heti joulunpyhien jälkeen, haavani oli parantunut hyvin eikä se oikeastaan missään vaiheessa ollut ollut kipeä, paremminkin tunnoton. Saatoin nipistää ihoa sen vierestä tuntematta mitään. Piti sitä kuulemma silti muistaa varoa, en saisi nostella enkä kantaa mitään raskasta. Olin todella iloinen kun pääsin pois sen lypsämisintoisen sairaanhoitajan kynsistä. Kun en osannut niin en osannut, ja rintani olivat ihan kipeät yrittämisestä. Sitä paitsi vauvani näkyi hyvin pysyvän hengissä pullomaidollakin, ja jopa kasvavan. Minulla oli kuitenkin huono omatunto ja milloin olin sattunut olemaan vauvalassa yksin olin yrittänyt harjoitella, onnistuisiko se luonnonmenetelmällä helpommin. Vaikka sekin oli jotenkin vastenmielistä, oli se kuitenkin ajatustasolla helpompaa.

Niin äkkiä minut heitettiin pihalle, että jouduin viipymään siellä ylimääräisiä tunteja kun en saattanut pukeutua veritahraisiin äitiyshousuihin, jotka muiden vaatteiden kanssa olivat seuranneet minua Kätilöopiston sinisessä muovipussissa. Vesku oli luvannut ja luvannut tuoda minulle vaihtovaatteita mutta hän oli jotenkin niin pöllähtänyt edelleen, ettei ollut muistanut yhtenäkään näistä päivistä, joten soittelin muita tuttuja ympäriinsä ja sain lopulta Jinnan tuomaan jotain omistaan. Kirjoittauduin ulos osastolta ja menin vauvalaan odottamaan häntä.
- Koska tää pääsee kotiin, mä olen lähdössä nyt? kysyin, kun näin keskososaston lääkärin odottaessani. Hänestä pidin varauksetta, pidin ja ihailin. Pelkkä hänen näkemisensä sai mieleen ajatuksen, että kaikki järjestyisi kyllä. Halusin itse samanlaiseksi.
- Kyllä se ainakin viikon saa olla, hän sanoi ja kurkkasi aamutakkini alle, missä vauva tuhisi. – Mutta sitten ehkä, se on pärjänny hyvin.
- Niin onkin, sanoin ja katsoin sitä hellästi.

Kuulin ennen pitkää koputuksen ikkunasta, joka eristi vauvojen huoneen eteistilasta ja näin Jinnan vilkuttavan sieltä hurjasti. Tänne ei kävelty noin vain, muilla kuin vanhemmilla ei ollut sisään mitään asiaa. Ilse ja iskäkin olivat joutuneet katselemaan samalla tavoin lasin takaa, kun he olivat joulupäivänä tulleet käymään. Vesku oli muistanut ruveta ilmoittelemaan tapahtuneesta vasta kun Ilse oli soittanut hänen puhelimeensa jouluaattona kysyäkseen mihin aikaan tulisimme käymään ja huolestuneena kun minä en vastannut. Nousin niin vikkelästi kuin vain pääsin ja menin ikkunan eteen esittelemään teostani, Jinnan tuijottaessa silmät suurina sitä. Vein sen sitten takaisin sänkyynsä ja menin ulos.

- Uskomatonta, Jinna sanoi ja rutisti minua lujasti. – Se vaan päätti tulla jouluksi kotiin. Miten nätti se on!
- Eikä oo, se on ruma kuin pieni rusina, väitin vastaan.
- Älä intä, kumpi meistä tietää jotain vauvoista? Vienkö mä sut kotiin?
- Voi, vie, mulle tuli kauhea koti-ikävä heti kun näin sut. Sitä paitsi meillä on joulukin vielä viettämättä!

Sen loppupäivän lepäsin kunnes Vesku tuli illalla töistä, tavallista myöhemmin kun hän oli viettänyt tunnin tai pari vauvalassa vuoronsa päätyttyä. Olin vilkaissut jääkaappiin ja todennut, ettei hän ollut tainnut katsoakaan sinne sen jälkeen kun olimme lähteneet aatonaattona sairaalakierrokselle, sillä kaikki Leenan antamat jouluruoat olivat siellä koskemattomina. Onneksi en ollut joutunut olemaan viikkoa poissa – nyt ne vielä näyttivät ihan syötäviltä. Joululahjat olivat edelleen rivissä TV-tason tyhjässä päässä ja Leenan antamassa isossa kassissa joten leikimme sitten jouluaattoa joitain päiviä myöhässä. Oli niin ihanaa olla kotona, loikoilla omalla sohvalla ilman että kukaan saattoi kävellä sisään mittaamaan kuumetta tai mittaamaan pulssia. Maailman paras tunne – melkein.

Seuraavana päivänä kävin pikaisesti katsomassa hevosia ennen kuin palasin sairaalaan, vaikkei minulla juuri nyt tallille kauheaa hinkua ollutkaan, pääni oli niin täynnä vauvaa. Oli hellyttävää ajatella miten se tarvitsi minua ja odottaa, että saisin sen kokonaan kotiin, itselleni, ilman että joku sairaanhoitaja oli koko ajan vahtimassa miten hoidin sitä. Niin minusta tuntui että ne tekivät, vaikka kyllä kai niidenkin toiveissa oli saada kotiutettua potilaansa mahdollisimman pian. Niki ja Mustikka onneksi pärjäisivät kyllä – onni ettei meillä ollut paria treenattavaa kisahevosta juuri nyt, niiden hunningolle jättäminen olisi ollut hankalampaa.

Vietin suurimman osan aikaa vauvan kanssa, joten kotona oli kaikki vähän levällään. Ilse tuli auttamaan minua laittamaan kodin vauvalle sopivaksi kun Vesku oli töissä. Toisin sanoen siellä piti imuroida, pinnasänky piti pyyhkiä ja pedata ja meidän piti käydä kaupassa ostamassa vaippoja ja äidinmaidonvastiketta sun muuta. Kyllä minä vähän maitoa onnistuin jo tiristämään, mutta jos se jäisi sen varaan oletin sen kyllä kuolevan nälkään. Ilse lohdutti, että pullolapsistakin on pääsääntöisesti tullut ihmisiä ja myös, että sitä saattaisi ruveta hyvinkin tulemaan kunhan kotiutuisimme ja olisin koko ajan vauvan kanssa. Minusta ensimmäinen vaihtoehto kuulosti paremmalta.

Jinna ja Ville toivat vaunut ja hoitopöydän, jotka Leksa oli perinyt Karoliinalta ja minua huvitti aktiivinen kierrätyksemme.
- Jonkun pitää nyt kohta heittäytyä odottamaan että mä saan nää pois käsistäni kun en enää tarvitse. Oisko Miilan vuoro?
- Mä en ainakaan rupea, eikä taida Ilsekään, Jinna ilmoitti.

Vesku jäisi vapaalle myös heti kun vauva tulisi kotiin, kokonaiseksi kolmeksi viikoksi. Saisimme yhdessä totutella uuteen järjestykseen koko perhe, ja totuus oli, että Vesku hoiti sitä kyllä melkein varmemmin ja tottuneemmin kuin minä. Hän tuntui viettävän sen luona suuret osat työpäivistään nytkin, milloin hänen ei ollut välttämätöntä olla osastolla, minusta se oli aika hupaisaa. Tytöstä tulisi takuulla isän tyttö, kuten minäkin olin ollut. Toivoin vain että minusta tulisi parempi äiti kuin omani.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   29.1.15 19:06:20

Voi ei, mä haluun lisää vauvantuoksuisia pätkiä! Miksei kaksvuotiaat voi enää tuoksua ihanille vauvoille :(

Tulipa tosta Jessin mielipiteestä muuten mun äitini kommentti, kun likka syntyi. Jälkeenpäin äiti nimittäin meni ja sanoi, että likka näytti syntyessään ihan BULLDOGILTA!! Tosin myöhemmin sitten yritti hyvitellä sanomalla, että ehkä enempi kuitenkin mopsilta...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.15 18:01:34

Kilttiä :P
--------------------
36.

Meni melkein uuteenvuoteen ennen kuin se lääkäreistä parhain vastasi jokapäiväiseen kysymykseeni muuta kuin ”ei vielä”.
- Pari päivää vielä haluaisin, hän sanoi. – Parisataa grammaa lisää. Sen verran ettei teidän tarvitse niin monta kertaa yössä herätä syöttämään. Hänkin tiesi tietysti, että Vesku oli vähintään yhtä omistautunut sille kuin minä ja pullovuoroja oli helpompi jakaa kuin imetyksiä.
- Maanantaina? kysyin toiveikkaana.
- Ehkä.
- Sano nyt, Veskun täytyisi varmaan kertoa koska aikoo jäädä isyyslomalle.
- Tiistaina, hän päätti.

Vielä siis odottamista ja sairaalassaistumista, vaikka kotona olisi kaikki ollut valmiina. En kuitenkaan voinut kuin totella, hänen syynsä olivat hyvät. Toisaalta, ajatus vuodenvaihteesta niin, että vielä olisimme tavallaan villejä ja vapaita nauttimaan vaikka pullollisen shamppanjaa oli ihan mukava yllätys.
- Ei juhlia, ei jaksa, Vesku sanoi valmiiksi väsyneen näköisenä. Hänen päivänsä olivat ihan tarpeeksi täysiä muutenkin että raaskisin pistää häntä isännöimään mitään kekkereitä. Vähän huono omatuntokin oli kun en itse vielä tallilla juuri pystynyt olemaan muuten avuksi kuin harjaamalla hevosia, tai taluttelemaan, kunhan ei tarvinnut tuntia kävellä yhteen menoon.
- Ei juhlia, lupasin. – Kunhan jaksat vuodenvaihtumishetken valvoa mun kanssa.
- Herätä mut sitten, Vesku naurahti.

Minä kävin päivällä kaupassa ja tallilla laskemassa hevostemme jalat ja pienellä lenkilläkin Nikin kanssa, sitten ajoin iltapäiväruuhkassa sairaalaan missä tapasimme, kun Veskukin tuli työvuoronsa jälkeen vauvan luo.
- Se tuhisee, ilmoitin, sillä olin ehtinyt istua sen kanssa jo hyvän aikaa.
- Ai tavallista enemmän?
- Joo, ihan kuin se ois räkäinen.
- Täytyykin muistaa hommata nuhapumppu kotiin, Vesku sanoi kuin olisi tehnyt itselleen henkisen muistilapun. – Jos se aikoo saada nuhan niin hyvä että on vielä täällä.
- Niin, sanoin ja katsoin vauvaa epäilevästi. Kyllä minä sitä muuten jo uskoin osaavani hoitaa mutta jos se tulisi kipeäksi…
- Anna se mulle vähäksi aikaa ja mennään sitten kotiin. Haetaanko pizzaa matkalla? Vesku ehdotti ja istui viereiselle tuolille.
- Haetaan vaan, pizza on hyvää vuodenvaihderuokaa, sanoin. – Mutta ei katkarapupizzaa sillä mä olen ostanut punaviiniä ruokajuomaksi eikä ne sovi yhteen.
- Olet vai? Vesku sanoi kohottaen kulmakarvojaan. – No jo siitä onkin aikaa kun ollaan viiniä juotu. Mitäs muuta sä olet suunnitellur?
- Luetaan almanakkaa. Meidän pitää ruveta päättämään nimestä. Katselin heitä hymyillen. Oli minulla muutakin mielessä mutta se saisi jäädä yllätykseksi.

Lasillinen viiniä kolisi jo päähän niin, etten uskaltanut ottaa toista kun pelkäsin tipahtavani tuolilta.
- Halvat humalat, hihitin ja tartuin Veskun käsivarteen jotta hän auttaisi minut sohvalle.
- Seuraavaksi sä tietysti sanot että haluat tupakan, epäili Vesku maistaen omasta viinilasistaan, jonka hän oli uskaltanut täyttää uudelleenkin.
- Niin haluankin, mutta en aio polttaa sitä. Oon tarpeeksi pyörryksissä nytkin. Ja täytyy ruveta ajattelemaan millaisena roolimallina sitä on.
- Rouva meni kovin syvälliseksi, Vesku kiusoitteli.
- Hyi kun saat mut kuulostamaan vanhalta. Mikäs Leenan toinen nimi olikaan? Päätin että oli aika päästä illan viralliseen ohjelmaan.

- Johanna, mutta eikö se ole vähän liian tavallinen. Entäs sun äidin? Ja Ilsen?
- Marketta ja Veronika. Mutta nekin on semmosia toisia nimiä.
- Tiedätkö sä mistä meidän pitäisi lähteä? Siitä että kumman sukunimen se saa. Että sopii siihen.
- Mun tietysti. Sun veljilläsi on jo puoli tusinaa teidän nimen jatkajaa, meitä ei ole yhtään mun jälkeeni. Katsoin Veskua uhkaavasti, tästä asiasta ei keskusteltaisi yhtään enempää. Yllätyksekseni hän vain nyökkäsi.
- Mä vähän ajattelinkin että olisit tota mieltä.

Olin melkein pettynyt kun ei siitä saanut sen parempaa keskustelua aikaiseksi ja päätin sittenkin hakea vielä tilkan viiniä. Jotta ajatus juoksisi vikkelämmin.
- Sen pitää olla semmoinen mikä kuulostaa hyvältä ratsastuskilpailuissa kun kuulutetaan radalle, sanoi Vesku. – Ja semmoinen, että hölmömpikin kuuluttaja osaa sen sanoa.
- Kyra sitten. Mutta entä jos se kasvaakin jotenkin kieroon eikä alakaan harrastaa hevosia?
- Ei sillä raukalla taida olla valinnanvaraa.
- Rusina? Koska se on ruma kuin rusina.
- Eikä ole. Kaunis kuin ruusunnuppu. Nuppu? Kuutamo? Neonilla? Kesätuuli? Lumituisku?
- Sä olet pyörittänyt samaa nimigeneraattoria netissä kuin minäkin, huomasin ja Vesku tunnusti nauraen.

Ei siitä tullut sen valmiimpaa, vaikka tuli väläyteltyä kaikkea Atsaleasta Kamomillaan, ja vaikka muistin että nimenhän piti sopia yhteen myös Jinnan ja Villen Aleksin kanssa, jos lapset kerran aikoivat naimisiin.
- Leksa ja Leelia? Ei, pidetään se Ulpukka, huokaisi Vesku lopulta.
- Ei, ei Ulpukkaa eikä Lummetta. Ehkä se tulee kun siihen tottuu vähän enemmän, ehkä se alkaa vaan näyttää jonkun nimiseltä, mietin. – Ja onhan sillä nyt jo ainakin sukunimi.
- Okei, jätetään hautumaan. Joko me kohta päästään nukkumaan? Vesku haukotteli. Vilkaisin digiboksin kelloa, joka näytti vasta puolta yhtätoista.
- Ei toivoakaan. Ensi vuonna vasta.

Kiipesin hänen syliinsä ja painoin huuleni hänen huulilleen. Miesparka näytti järkyttyneeltä, eikä heti tajunnut mitenkään vastata, tai edes ottaa kiinni minusta.
- Herätys, sanoin ja yritin uudelleen. Veskun huulet maistuivat vähän viinille ja tuntuivat pehmeiltä ja kiusoittelin häntä pienillä suukoilla kunnes hän henkäisi ja nosti kätensä pitämään minusta kiinni. – Parempi, mutisin.
- Oletko sä nyt ihan varma? Vesku kysyi eikä näyttänyt vakuuttuneelta.
- Mistä varma? kysyin melkein loukkaantuen.
- Tuota…että meidän pitäis?
- No ei sun kai ihan pakko ole, loukkaannuin oikeasti ja minun teki mieli kiroilla ääneen. – Jos musta on kerran tullut liian äidillinen sun makuusi. Aloin kammeta itseäni pois mutta yllättäen Vesku tiukensikin otettaan enkä päässyt.

- Etkä ole! Ehkä mä olen… mulla on vaan pyörinyt vauva mielessä. Ja oletko sä edes kunnossa vielä?
- Ei mussa ole mitään vikaa nyt kun pääsin siitä mahasta eroon, vähemmän tää haava haittaa, tiuskaisin.
- Jos se aukeaa…
- No eikä aukea, ei siitä ois muuten vielä tikkejä poistettu. Ei sulta ennen ole anella tarvinnut.
- Mä olen tainnut olla liikaa isäfiiliksissä, Vesku sanoi nöyrästi.
- Isien tehtävä on kai tehdä lapsia, sanoin vähän leppyneenä.
- Haluatko sä lisää niitä? Hän kuulosti yllättyneeltä, taisi ottaa ihan kirjaimellisesti, mutta samalla hän oli sentään alkanut liikuttaa käsiään, ne sivelivät lämpiminä selkääni ja ujuttautuivat paidan alle.
- En mä siitä ole ihan varma, mutta kai on hyvä pitää mielessä miten se tapahtuu? Ja mä alan olla niin puutteessa, että joudun kai lähtemään kylille, ellei susta ole iloa, uhkasin ja kumarruin näykkäisemään häntä korvalehdestä.
- Oho! Uskallapas edes harkita semmosta! Olin lopultakin saanut häneen haluamaani eloa mutta riistäydyin irti ja kävin vetämässä verhot ikkunoiden eteen. Jos joku seisahtuisi sopivasti jalkakäytävälle hän näkisi suoraan sisään. Se ei tuntunut mukavalta ajatukselta.

Vauva ei saanut nuhaa vaan saimme lopultakin hakea sen kotiin. Ensimmäisen päivän suunnilleen istuimme sen vieressä katsomassa sen nukkumista ja tasaista hengitystä tai se sylissä ja koko päivän talossa vaelsi vieraita. Onneksi ne olivat semmoisia vieraita jotka saattoi laittaa itse keittämään kahvinsa ja ottamaan kaapista piparkakkuja; perhettä ja ystäviä. Leenalle kyllä keitin kahvia ihan itse, hän ja Riikka olivat lähteneet ajamaan Hangosta Helsinkiin juuri tänä nimenomaisena päivänä koska halusivat tuoreeltaan päästä katsomaan vauvaa. Kuuntelimme ihasteluja – vaikka oikeasti se ei ollut vieläkään söpö, joskin ryppyisyys oli vähentynyt paljon sen lihoessa – ja paistattelimme polleina onnellisina vanhempina koko päivän ja illalla olin kuolemanväsynyt. Oli silti ollut hyvä ajatus päästää kaikki käymään kerralla, tai odotettavissa olisi ollut monen päivän vierasvaellus.

Sitten siihen tottui ja toisena yönä emme enää jaksaneet molemmat nousta syöttämään sitä kun herätyskello soi. Kolmantena se ei ollut enää edes erityisen hauskaa mutta herääminen oli jo arkipäivää, eikä se ollut kuitenkaan mitenkään ylitsepääsemätön urakka.

Ei ollut helsinkiläisten talvien tapaan mitenkään kylmä vielä tähän aikaan vuodesta, pakkaset tulisivat varmaan vasta helmikuulle päästäessä, joten uskalsimme ottaa sen mukaan joka paikkaan kuin sylikoiran. Se oli niin pieni ja huomaamaton ja hiljainen ettei siitä ollut juuri enempää harmiakaan kuin sellaisesta. Vaikka se itki sen ääni oli vielä niin hento ettei sitä meinannut kuulla jos se oli vaunuihin topattuna ja itse vähän kauempana.
- Miten sä uskallat tuoda sen tänne? Oona kauhisteli mutta kurkki uteliaana pikkuruista nenänpäätä, joka oli suunnilleen ainoa näkyvä osa siitä.
- Miksen uskaltaisi? Sama kai sen on ruveta tottumaan alusta asti, täällä se saa kuitenkin suurimman osan lapsuuttaan viettää.
- No kun... pöpöjä ja hevosenkakkaa…
- Alkaapahan heti kehittää vasta-aineita, sanoin huolettomana.

Totuuden nimessä Veskukaan ei olisi halunnut sitä vielä tallille, mutta minä olin itsepintainen. Niki kaipasi taas jo ratsastusta, enkä halunnut räytyä kotona kun Vesku pääsi huvittelemaan. Raahasin siis vaunut maneesin katsomoon ja istuin siellä katsomassa miten hevoseni pälyili meitä. Olin kyllä esitellyt vaunut sille huolellisesti ja niiden vaatimalla kunnioituksella ja se oli näyttänyt tulevan hyvin toimeen niiden kanssa. En ollut tajunnut, että sen mielestä ne olivat ihan eri asia katsomossa kuin tallissa tai tallipihalla.
- Tule tänne hölmö, sanoin ja nousin seisomaan. Kaivoin taskustani porkkananpuolikkaan ja houkuttelin Nikiä lähemmäs ja tulihan se, kun Vesku laittoi sen tulemaan, vaikka sen katse olikin liimaantunut vaunuihin. Kun se hyökkäyksen sijaan saikin porkkanaa se alkoi näyttää vähän epäilevämmältä. Ehkä se olikin tulkinnut jotain väärin eikä katsomossa ollutkaan saalistavaa pantteria.

En ollut sattunut näkemään Veskun ratsastavan ainakaan kuukauteen ja vaikka Nikillä oli ollut paljon siitä ajasta vapaatakin olin pudota penkiltä kun näin miten hevoseni liikkui. Vesku oli vaan sanonut ratsastelevansa eikä ollut sanonut kertaakaan harjoitelleensa mitään uutta, joten en ollut osannut odottaa, että hän olisi saanut niin paljon parannettua Nikin tasapainoa ja liikkeitä. Se näytti mielestäni jo ihan oikealta ratsuhevoselta hetkittäin, ja vaikka he eivät tehneet sen kummempaa kuin ratsastivat voltteja ja ympyröitä puolisen tuntia se oli sen jälkeen hiessä.
- Nyt tuu tänne, sanoin Veskulle kun hän päästi ohjat pitkiksi. kaivoin Nikille uuden porkkananpätkän ja kurotuin suutelemaan Veskua.
- Mikäs sulle tuli? hän nauroi.
- Mä olen niin onnellinen kun oon sattunu naimaan oman kotiratsuttajan.
- Ratsuttajan vai ratsuttajaa? Vesku kysyi kaksimielisesti. – Onko toi ymmärrettävä niin että rouva on tyytyväinen?
- Rouva on erittäin tyytyväinen, sanoin ja kaivoin lisää porkkanoita taskustani.

Minun teki mieleni ratsastamaan, ihan hillittömästi. Päätin alkaa neuvotella Ilsen kanssa josko saisin lainata Mansikkaa ihan vaikka vaan minuutiksi jonain päivänä. Sen verran että kokeilisin pääsisinkö yleensä selkään asti ja jos pääsisin, sitten voisin kokeilla vähän miten ravaaminen töyssyttäisi. Olisin myös mielelläni mennyt kehumaan ja rapsuttelemaan Nikiä kun se oli työskennellyt niin tarmokkaasti, mutta silloin vauva päätti alkaa nälkäiseksi ja jouduin vetäytymään sen kanssa satulahuoneeseen, jonka nurkassa oli lämpöpatteri jotta nahkavarusteet pysyisivät kuivina. Ilse oli valitettavasti ollut oikeassa, maitoa oli ruvennut tulemaan vähän enemmän kun vauva oli tullut kotiin, mutta ei sitä siltikään riittänyt joka syötölle. Onneksi, inhosin koko hommaa ja tuijotin tympääntyneenä seinää aseteltuani lapsen hyvin takkini sisään. Istuin varmuuden vuoksi selkä oveen päin siltä varalta että Ville tai Kimi sattuisivat kävelemään sisään, turha heitä oli hämmennyttää.

Pakko oli kuitenkin myöntää, että näin eväänä omavalmiste oli kätevää, missäpä täällä olisin steriloinut tutteja tai lämmittänyt pulloa. Huokailin siis vain ja mietin kivoja asioita. Tytönnimiä ja kevään kisakalenteria.

Kotona löysin postin joukosta kutsukortin. Se oli oikein painettu ja siinä Kaisa Alakärppä ja Tuomo Nurmi kutsuivat minut tyttärensä ristiäisiin. Vilkaisin nopeasti kuorta, mutta siinä ei ollut kuin minun nimeni ja paiskasin sen äkeänä pöydälle.
- Laskuko? Vesku kysyi.
- Voi, oliskin. Ristiäiskutsu.
- Jaaha. Aiotaanko me mennä? hän kysyi lukien korttia.
- Se oli osotettu vain mulle. Musta se on hävytöntä.
- No mutta Miila varmaan tulee sun kanssa.
- Niin varmaan. Se vähän kevensi mieltäni, enhän kuitenkaan voisi olla menemättä oman siskoni kastetilaisuuteen.

Riisuin vauvan ja syötin sen uudelleen sillä aikaa kun Vesku kävi pesemässä tallitahrat itsestään, siihen mahtui vielä hyvä annos tuttelia joten minun tarjoomukseni oli tainnut olla aika mitätön.
- Haluatko sä vaippahommat? tarjosin kun Vesku tuli putipuhtaana alas.
- Totta kai, enköhän mä nyt ole tarpeeksi kuurattu hoitamaan ne, hän mutisi, mutta otti silti innokkaasti vauvan ja suukotti sen poskea. Se pulautti hänen olkapäälleen saman tien ja minun oli pakko tirskahtaa. Veskua ei näyttänyt häiritsevän, hän vain nyrpisti nenäänsä. Lämmin maito ei tuoksunut mitenkään hyvältä silloinkaan kun se ei ollut vielä käynyt mahassa.

- Silla, Louna, Milla, Fanni, Sumu? kysyin kun hän tuli takaisin päällään uusi paita ja vauvallakin toiset pöksyt.
- Janni, Essi, Anna, Emma? tuli vastaukseksi.
- Mä olen aina tykännyt Annasta, myönsin. – Mutta nykyään se tuo mun mieleen liikaa Hannan.
Tämmöiset keskustelut olivat melkein jokapäiväisiä mutta emme vieläkään olleet päässeet minkäänlaiseen tulokseen. Kivoja nimiä oli kauheasti mutta mikään ei ollut ylitse muiden. Eikä vauva vielä näyttänyt miltään, ei luojan kiitos varsinkaan Ulpukalta.
- Tuo se tänne sohvalle niin kysytään mitä se itse sanoo, ehdotin ja Vesku asetti sen tyynyn varaan väliimme. Painoimme päämme melkein yhteen kun kumarruimme sen puoleen. Se tuijotti meitä takaisin savunsinisillä silmillään ja mietin mitä se näki.
- Sille tulee toffeenvärinen tukka, Vesku sanoi ja silitti silkinhienoja haituvia.
- Toffee? Ei sentään. Kinuski? Karamelli?
- Sun pitää kyllä ensin ottaa selvää, minkä niminen sun uudesta siskosta tulee, ettei vaan vahingossakaan tehdä niistä kaimoja.
- Tuskin mun äiti miettiikään tämmösiä nimiä.
- Mistäs tiedät? Keksihän se Jessinankin, mikä on kiva nimi.
- Ehkä se olikin iskän ajatus. Mä en tiedä. Mutta mun piti soittaa Miilalle.

En kuitenkaan saanut noustua sohvalta ihan heti. Vauvani näytti suloiselta kun sen silmät alkoivat lupsua ja silti se terhakkaasti avasi ne aina uudelleen ja näytti katselevan meitä. Minun teki mieli silittää sitä kuin kissanpentua ja sivelinkin sen viileää untuvaista poskea. Vesku oli antanut pikkusormensa sen nyrkkiin puristettavaksi.
- Mä rakastan teitä, sanoin sille ja Veskulle yhteisesti. Vauva ei vastannut mitenkään mutta Vesku vilkaisi minua ja hymyili. Suutelimme, ihan siinä lapsen nähden, pitkään, kunnes puhelimeni soi.

Miila soitti.
- Saitko säkin kutsun?
- Sain. Huokaisin kun hän tuolla tavoin palautti minut maan pinnalle.
- Tuleeko Vesku ja vauva?
- Ei niitä ole mainittu.
- Ei Lauriakaan. Mennäänkö me?
- Kai meidän pitää.

Lähettäjä: h 
Päivämäärä:   30.1.15 19:30:17

Oisko mahdollista laittaa toinen pätkä. Pitää istua autossa 7h ja tarvis tekemistä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.15 19:39:50

Seitsemäksi tunniksi suosittelen sukankudinta tjtn...
-------------------------
37.

Vasta matkalla ristiäisiin kävi ilmi, ettei kumpikaan meistä ollut tullut kertoneeksi näille sukulaisille että vauvani oli jo syntynyt. Miila ei ollut ollut puheissa isänsä kanssa enkä minä äitini sen jälkeen kun olimme joulukortit tiputtaneet postilaatikkoon.
- Mahtaa ne ihmetellä, Miila nauroi ja katseli minua päästä varpaisiin.
- Vähän noloa, tädistä tulee mummo tietämättään, olis mun pitänyt muistaa kertoa sille, tuskittelin. – Ei hitto, pitäiskö mun kääntyä takasin? Jos kaikki alkaa pörrätä mun olemattoman vatsani ympärillä ja unohtaa niiden vauvan?
- Älä nyt kuvittele liikoja itsestäsi. Et sä niin tärkeä ole.
- Mutta mun vauvani on! sanoin ja nostin itsepäisesti leukaani.
- Okei okei. Joko teillä on nimi valittuna?
- Ei. Vaikka en kai mä kertoisi vaikka oliskin.

Arastelin vielä vähän silloinkin kun olimme oven takana, mutta Miila soitti kelloa ja törkkäsi minut edellään sisään. Oven oli tullut avaamaan Katri-tätini, jolla oli paheksuva juonne suunsa ympärillä. Se tosin poistui kun hän tunnisti minut ja tilalle tuli ilahtunut ilme, ensimmäistä kertaa muistini mukaan.
- Jessi, hyvä ihme, missä sun vatsasi on?

Vilkaisin itsekin alaspäin ja olin kohtuullisen tyytyväinen näkemääni. En nyt ihan ollut entisessä mallissani, mutta ainakaan kukaan ei voinut tulla kysymään että koska se syntyy, kuten Ilse kertoi eräälle työkaverilleen käyneen kun tämä tuli käymään töissä synnytyksen jälkeen mutta kilot vielä tallella.
- Se päätti jo syntyä, sanoin pahoitellen.
- Mutta… Olin selvästikin saanut Katri-tädin sanattomaksi ja käytin tilaisuutta hyväkseni esitelläkseni Miilan.
- Tässä on Miila, mun sisko, vaikka kai te ootte tavanneet ainakin rippijuhlissa. Mun Katri-täti. Onko täällä kaikki hyvin?
- Hmph, Katri-täti sanoi ja ojensi kätensä Miilalle. – Kaisa on aina ollut hömppä.
- Niin on, myönsin ja tunsin yllättävää yhteenkuuluvaisuutta tätini kanssa.
- Mutta siis sä olet saanut jo vauvan, niinkö? hän palasi asiaan. – Missä se on? Onko kaikki hyvin?
- Se on kotona isänsä kanssa. Se voi hyvin. Se on jo kolme viikkoa. Tyttö.
- Miksei kukaan koskaan kerro mulle mitään! tätini kirahti ja sitten eteiseen kurkki jo äitinikin, ja Stumppi. Sain aloittaa koko litanian alusta emmekä päässeet yhtään sen peremmälle. Onneksi pappi soitti ovikelloa ja keskeytti meidät kun kasteseremonia piti saada hoidettua.

Miila ja minä livahdimme parvekkeelle tupakalle siksi aikaa kun äiti ja Katri-täti häärivät viimeisiä valmisteluja ja pappi pukeutui, olimme tulleet juuri sopivasti. Stumppi tuli myös ja halasi Miilaa, mitä katsoin ehkä hiukan ihmeissäni. Oliko ukolla jonkinlaisia isäntunteita sentään?
- Sä sitten sait vauvasi, hän totesi minulle ja mieleni teki motata häntä päin naamaa kun muistin missä tilanteessa olin hänet viimeksi nähnyt. Humalassa nauramassa ja haukkumassa niin minua kuin äitiäkin lehmiksi. Hän taisi lukea ajatukseni.

- Tota… sillon viimeksi.
- Anna olla, älä muistuta mua siitä, töksäytin. Miila katsoi minua vähän ihmeissään, en ollut saanut kerrottua hänelle ihan kaikkea siitä yöstä.
- Oltiin vähän jurrissa, Stumppi sanoi ja hymyili anteeksipyytävästi ja, pakko myöntää, jotenkin viehättävästi. Ei se kyllä saanut minua yhtään myötämielisemmäksi häntä kohtaan. Olisi voinut saada ilman sen yön tapahtumia, Miilan isässä oli jotain karismaattista.
- Lopeta nyt hyvän sään aikana, sanoin ja imaisin Miilan tarjoamasta tupakasta niin pitkät henkisavut että melkein aloin yskiä. Päähän se meni kuin häkä. Tai siis häkähän siinä kai menikin päähän.
- Me alotetaan, tuli äiti sanomaan ovenraosta.

En uskonut että aloittaisivat, joten imaisin tupakasta vielä toisenkin kerran ja yritin kurkkia Stumpin olkapään yli sisään. Olohuoneessa oli ollut joitain ihmisiä mutta en ollut ehtinyt kiinnittää heihin mitään huomiota kun äiti oli kysellyt kolme kysymystä samassa henkäyksessä ja Miila oli kiskonut minua parvekkeelle. Kummeja kai? Ketähän he olivat pyytäneet? Miila onneksi kysyi Stumpilta juuri sitä.
- Mun veljentytär tuli kummiksi, mies sanoi. – Laura.
- Jaa, sanoi Miila ja näytti siltä, ettei ollut tiennytkään omistavansa serkun. Ehkä Ilse oli joskus kertonut, ehkä ei. En minäkään ollut muistanut.

Stumpin veljen perheen ja Katri-tädin lisäksi ei sitten ollutkaan muita vieraita kuin Miila ja minä. Olin ehkä ihan hiukan pelännyt, että nämä idiootit olisivat kutsuneet naapurinsakin, siis Jaakon, mukaan mutta onneksi olin oikein arvannut sen erittäin epätodennäköiseksi, läsnä oli vain minimimäärä sukulaisia.. Katsoin vauvaa kovin kiinnostuneena, kun se tuotiin esiin pitkään valkoiseen kaapuun käärittynä. Se oli niin paljon isompi kuin minun! Kauhea ikävä iski päin kasvojani kun näin tuon toisen vauvan vääntelevän naamaansa saadessaan vettä kaljulle päälaelleen. Se sai nimekseen Alissa Emilia ja parkui kiitettävän voimakkaalla äänellä siitä lähtien kun ensimmäinen vesipisara kosketti sitä. Maistelin nimeä mielessäni ja totesin sen kauniiksi. Ehkä se oli sittenkin ollut juuri äiti joka oli keksinyt minun nimeni? Olisikohan hänellä hyviä ylimääräisiä nimiä kätkössä?

- Mitä sulle kuuluu? tuli äiti höösäämään heti kun velvollisuuksiltaan ehti. Minä siemailin kahvia ja katsoin vauvaa, joka oli kumminsa sylissä sohvalla.
- Hyvää, kiitos.
- Miten ihmeessä et ole mitään yhteyttä pitänyt?
- Tässä nyt oli kaikenlaista hässäkkää kun se päätti syntyä niin aikaisin, sanoin anteeksipyytävästi. Oli kyllä oikeasti aika noloa, etten ollut tullut äidille ilmoittaneeksi missään vaiheessa.
- Kerro kaikki.
- Aatonaattona, leikattiin, me oltiin joulu sairaalassa, tai se oli vielä uudenvuodenkin.
- Miksi ihmeessä sä et ottanut sitä mukaan? Miten se nyt pärjää kun maitobaari on täällä?
- Vesku osaa syöttää sitä pullosta, ja kutsuhan oli vain mulle, sanoin itsepintaisesti.
- No voi jestas, totta kai ne olisi saaneet tulla.
- Sillon on tapana lisätä vaikka ”perheineen” kutsuun, neuvoi Miila, mutta äiti vain vilkaisi häntä.
- Tule pian näyttämään sitä, äiti vaati ja lupailin englantilaistyyliin ilman aikomustakaan sopia päivää. Sitten hän haki Alissan ja me saimme vuorollamme Miilan kanssa pidellä sitä.

- Se on kaks kertaa niin iso kuin teidän vauva, Miila sanoi minulle ihmetellen ja ojensi sen minulle kun se alkoi kitistä.
- Melkein, totesin, ja katsoin sitä tarkkaan. – Onko se mun näköinen vai kuvittelenko mä?
- Enemmän sun kuin mun, Miila arveli. Vauvalla oli minun silmäni ja ruskeat hiukset.
- No se on sitten ainakin tasapuolista, koska Karoliina on paljon enemmän sun näkönen.
- Ottaako tädit konjakkia? tuli Stumppi tarjoamaan. Olin huomannut hänen itse ottaneen jo muutaman tujauksen veljensä kanssa.
- Toki, sanoi Miila ja tarttui pieneen lasiin. Minä epäröin hetken, mutta kun näin äidinkin ottavan, vein vauvan sänkyynsä ja liityin seuraan. En kuitenkaan imettäisi moneen tuntiin.
- Aiot antaa vauvallekin tömpsyt, kysyin äidiltä.
- Mitä? Ai, tippa konjakkia tekee hyvää maitorauhasille, hän nauroi.
- No toi oli ihan uutta, sanoin kuivasti, mutta en viitsinyt mennä pidemmälle. Kaipa se jäisi tippaan, kai minun piti uskoa niin. Sitten halusin lähteä kotiin, sillä minulla oli kova ikävä omaa vauvaani.

Ratsastushousuista näki selvimmin kertyneet kilot. Kokeilin kaikkia housujani ja sain vain yhdet mukavasti kiinni, ne joita olin viimeiseksi syksyllä käyttänyt, joiden vyötärönauha oli lerpahtanein. Hyvä kuitenkin, että edes yhdet! Vannoin, että parin viikon päästä pystyisin käyttämään niistä mitä halusin – jos nyt tarvitsisin niitä vielä silloin.

Olin tehnyt Ilsen kanssa treffit tallille niin, että pääsisin yrittämään Mansikan selkään hänen ratsastuksensa päätteeksi. Vesku tuli vaunujen kanssa seisomaan maneesinnurkkaan eikä Mansikka arkaillut niitä yhtään, olihan se tottunut katsomaan samaisia kärryjä jo useamman vuoden milloin missäkin lähettyvillä kun äiti-ihmiset olivat ratsastaneet sillä.

Kiitos kotona tehtyjen venytysharjoitusten onnistuin nostamaan jalkani jalustimeen vaikeuksitta, tosin en ollut vielä lyhentänyt niitä pitkäjalkaisen Ilsen jäljiltä. Ponkaisu ylös satulaan tuntui repivänä alavatsan haavassa, mutta ei se nyt sentään niin kovin koskenut että olisin pelännyt minkään hajonneen, kyllä ihmiskudos melkein kuukaudessa hyvin ehti parantua.
- Ai miten kotoista, sanoin tyytyväisenä. Mansikan satula tuntui sileältä ja mukavan pehmeältä takapuoleni alla ja meleeni tuli, että kun joskus joutuisin ostamaan Nikille uuden satulan hommaisin tällaisen, jossa oli ihana istua.
- Neljä reikääkö? kysyi Ilse lyhentäessään toista jalustinhihnaa avukseni.
- Niin mä muistelen.

Mansikan pehmeä käynti toi hurjan riemun mieleen. En ollut tiennyt, että minulla oli näin ikävä ratsastamaan, tai olin kyllä jollain tavalla sen tiennyt mutta nyt sen vasta koko keholla tajusi. Pohkeeni tuntuivat kyllä vähän voimattomilta, tai ainakaan Mansikka ei tuntunut aina heti ymmärtävän mitä halusin, mutta usutin sen silti raviin kun olin saanut tehtyä pari kohtuullisen pyöreää volttia. Sen ravi oli pehmeimmästä päästä, eikä tuntunut mitenkään tuskalliselta, mutta innoissani pyysin sitä kuitenkin nostamaan laukan. Posotimme ympäri maneesia aika monta kierrosta ja minun teki mieli kiljua riemusta. Elämä ei ollutkaan ollenkaan ohi vielä vaan ihan ihanaa.

- Sä olet kuin Naantalin aurinko, Vesku nauroi kun maltoin hiljentää ja ratsastin heidän luokseen.
- Mä olen, myönsin. – Hei, anna Ilse hoitaa vaunuja niin sä voit mennä laittamaan Nikin. Mä joudun nyt vielä jäähdyttelemään tämän.
- Et kai sä nyt senkin selkään himoa? Vesku sanoi torjuvasti.
- No en mä välttämättä tänään. Kyllä mä varmaan tästäkin sain lihakset tarpeeksi kipeiksi. Ajattelin vaan että päästään joskus kotiinkin.
- Mä ajattelin että Nikillä ois vapaapäivä tänään, mutta mä menen katsomaan Mustikkaa, Vesku sanoi ja lähti menemään.
- Koskas mä pääsen taas sen selkään, ala miettiä sitä, huusin hänen peräänsä.

- Joko Vesku kohta menee takasin töihin? Ilse kysyi kun vähän myöhemmin palailimme maneesista tallille, hän Mansikan ja minä vaunujen kanssa.
- On se vielä ensi viikkoon kotona, saa nähdä onko omituista olla kahdestaan vauvan kanssa. Mutta ainakin sen voi todistettavasti ottaa tänne mukaan.
- Ens viikoksi on jo luvattu kylmää, sillon sun kyllä pitää miettiä voitko laittaa sitä tunniksi seisomaan maneesinnurkkaan.
- Hmmh, sanoin. – Nukkukoon satulahuoneessa sitten. Siellä on patteri.
- Enpä oo toista noin huoletonta äitiä tavannut. Joku voisi sanoa että peräti välinpitämätön.
- Me tulevat lääkärit tiedetään ettei tarvitse hössöttää, nauroin, mutta tunsin silti pienen piston. – En mä ole välinpitämätön.
- Et olekaan, kyllä mä sen tiedän. Mutta jotkut voisi olla sitä mieltä.
- Onneksi ei tarvitse semmosten mielipiteistä välittää. Neuvolantäditkin on vaan tyytyväisiä kun me ulkoillaan näinkin paljon – onhan tää ulkoilua, eikö olekin?
- On, ehdottomasti, Ilse vahvisti.

Vesku juoksutti Mustikkaa kentällä ja katselin sitä touhua vaunuista pidellen vähän aikaa. Hevosella oli satula selässään ja Vesku oli laittanut siihen jalustimetkin kiinni jättäen ne heilumaan vapaina.
- Eikö se hermostu noista?
- Kyllä se aluksi hermostui mutta se alkaa tottua. Me ollaan kokeiltu tätä jo muutaman kerran.
Mustikka ravasikin hyvin ympyrällä paitsi muutamaa pukkilaukkapyrähdystä joista en oikein osannut sanoa olivatko ne riemunilmaus vai jonkinlainen protesti, mutta sitten vauva alkoi itkeä ja minun piti lykätä se talliin. Pesin käteni ja toivoin että se onnistuisi saamaan jotain syötyä, muuta kuin kokkelipiimää ratsastukseni jälkeen. Imetyskin kuulemma auttoi raskauskiloja karisemaan, joten olin päättänyt yrittää jatkaa sitä niin kauan kun sieltä nyt jotain vaan heruisi. Se ei kyllä välttämättä olisi kovin pitkään ja vauvakin taisi tykätä enemmän vastikkeesta.

Vesku oli vielä lomalla kun lukuvuosi virallisesti alkoi ja menin koululle kuten kaikki muutkin. Minun täytyi vielä varmistaa ohjaajan kanssa suunnitelmani saada jotain tänä keväänä suoritettua vaikken voisikaan olla läsnä kuin satunnaisesti ja sattumoisin. Vauvalla oli sopivasti tarkistusaika Lastenklinikalla samana päivänä, mikä oli loistava yhteensattuma ja johon olin vaikuttanut vain hieman. Vesku kävisi siellä sen kanssa yrittäen selittää äidin kerettiläisen poissaolon ja sitten esittelemässä sitä työkavereilleen.

- Sähän näytät ihan entiseltäsi! ihmettelivät kurssikaverit. En ollut heistä tavannut joululomalla kuin Ellen, joka oli Kiien kanssa käynyt kylässä meillä ja vaikka olin muutamille muillekin lähetellyt klassisia ”tyttö tuli” –tekstareita suurin osa taisi kuvitella minun kadonneen kokonaan kuvioista tai ainakin palaavan laivan kokoisena.
- Niillä on tapana tulla ulos jossain vaiheessa, ilmoitin.
- Ja nytkö sä palaat taas jo tänne?
- En kokonaan. En mä usko että kukaan teistä olisi kauhean ihastunut jos joka luennolla olisi kitisevät vaunut salissa. Työharjottelutkin vois olla vähän hankala toteuttaa.

En ehtinyt mennä muiden kanssa syömään kun istuin sillä aikaa keskustelemassa ohjaajani kanssa ja rakentamassa minulle kevennettyä opintosuunnitelmaa. Onneksi semmoisiakin kursseja oli jotka eivät vaatineet läsnäoloa ollenkaan tai hyvin vähän.
- Älä nyt sitten masennu jos et saakaan näitä tehtyä, hän sanoi lopuksi.
- Miksen saisi?
- No, vauvan hoitaminen voi osoittautua yllättävän rankaksi.
- Ei se tähän asti ole ollut rankkaa, sanoin totuudenmukaisesti. Ensimmäinen kuukausi oli mennyt ihan hyvin. Yllättävän hyvin. Vain parina viime yönä se oli kitissyt yöpalan saatuaan vähän aikaa, mutta muuten se oli vain syönyt ja nukkunut. Oikeastaan siitä oli ihan harmittavan vähän seuraa, mutta se asia kai muuttuisi ajan kuluessa. Muistelin miten Karoliinasta oli yksivuotiaana ollut seuraa ihan liiankin kanssa, kaksi aikuista oli minimimäärä mitä se oli vaatinut kaverikseen jotta oli saattanut sanoa, että se oli koko ajan valvottuna ja turvassa eikä tunkemassa sormiaan sähköasioihin tai herneitä nenäänsä.
- Tiedä vaikka mä voisin suorittaa enemmänkin kuin mitä sä nyt suostuit kirjaamaan tonne, sanoin optimistisesti.

Sitten jätimme opiskeluasiat ja puhuimme vauvoista yleensä ja omistamme erityisesti vähän lisää, sillä ohjaajanikin oli palannut äitiyslomalta vasta edellissyksynä. Lopulta ovelta kuului arka koputus ja sieltä kurkisti yksi kurssitoverini.
- Meneekö teillä vielä kauan kun mun piti tulla jo varttitunti sitten? Ja Jessin perhe taitaa odotella jo tuolla kahviautomaatin kulmilla.
- Oho, sanoin ja keräsin kiireesti laukkuni ja takkini. – Anteeksi. Vaikka tietenkin se olisi ollut tutorin asia pitää huolta omista aikatauluistaan.

Vesku ja vauva tosiaankin odottelivat jo. Simo ja Silja istuivat siellä heidän kanssaan juomassa kahvia kun pyyhälsin paikalle.
- Oliko sillä kaikki hyvin?
- Se on ihan hyvässä jamassa, se saattaa päästä vielä joskus kasvukäyrällekin, Vesku sanoi.
- Hieno tyttö, sanoin ylpeänä ja kaivoin sen vaunuista syliini. Taas oli ehtinyt tulla kummasti ikävä, ihan kuin se edelleenkin olisi palanen minusta.

Sinä iltana Vesku keksi sille nimen ja lienemmekö olleet jo liian kauan vai tarpeeksi kauan yhdessä, kun olin ihan samaa mieltä kun hän sanoi vauvan näyttävän Dannilta. Siltä se juuri näyttikin. Sen silmät, jotka muuttuivat päivä päivältä vihertävämmiksi vauvojen syntymäsinisestä olivat ihan Dannin silmät ja samoin se höytyvä punertavaa tukkaa, jonka pesun jälkeen saattoi harjat yhdeksi ainoaksi isoksi kiharaksi päälaelle.
- Se on hyvä, sanoin tyytyväisenä. – Nyt meidän tarvii päättää vaan toinen nimi ja ruveta järjestelemään ristiäisiä.
- Valitaan joku semmonen nimi mistä se voi sitten isompana väännellä itselleen mieluisan nimen jos ei se tykkääkään Dannista, Vesku sanoi järkevästi.
- Joku pitkä? Elisabet tai Aleksandra? Sitten se voi olla Ellu tai Lissu tai Sandra tai ihan mitä muuta vaan.
- Just niin.
- Aleksandra on hyvä. Se sopii Aleksinkin kanssa, päätin ja juhlan kunniaksi puin vauvalle päälle sen hienoimman leningin. Otimme siitä valokuvan kun se makasi tyynyihin tuettuna sohvannurkassa ja näytti hyvin tuimalta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.1.15 16:01:16

1.

En saanut nukuttua, en vaikka olin kuolemanväsynyt. Olin ollut jo useamman viikon, siitä lähtien kun Helsinkiin oli tullut talvi ja kylmä oli vanginnut minut kotiin. Lämpimän syksyn ja leudon alkutalven jälkeen oli tullut kireä pakkanen ja oli kerta kaikkiaan liian kylmä ulkoilla Dannin kanssa muuta kuin aivan pikaisesti. Olin sitä odotellutkin, tämmöisiähän nämä talvet tuppasivat nykyään olemaan, ja olin valmistautunut opiskelemaan sen ajan urakalla ja rajoittamaan tallillakäyntejä semmoisiin päiviin kun saatoin saada jonkun vauvaa hoitamaan pariksi tunniksi. Hoitajat olivat kuitenkin yllättävän vähissä. Karoliina ja Leksa olivat tarhassa ja Ilse ja Jinna töissä ja koulussa, ja koulussa oli Miilakin. Ville teki töitä kotona tuossa parin kilometrin päässä, mutta häntä tahdoin vaivata vain äärimmäisessä hädässä joten jäi oikeastaan vain Vesku, milloin hän ei ollut töissä.

Lukemisen laitakin oli niin ja näin. Vauvanruppana taisi protestoida sitä ettei saanut enää nukkua päiväuniaan hevosentuoksuisessa ihanassa viileydessä, sillä siitä oli tullut kauhean rasittava. Pari tuntia joka syötön jälkeen se vain kitisi ja inisi, ellei nyt suorastaan rääkynyt, ja kun se söi kiljoona kertaa vuorokaudessa rauhaa ja hiljaisuutta oli vain tuskastuttavan lyhyissä pätkissä. Oli vaikea yhtäkkiä syventyä lukemiseen kun hetkeksi hiljeni, ensin piti kuunnella, että se nyt todella oli saanut huutamisensa valmiiksi eikä vain harkinnut ja vetänyt henkeä, ja sitten olin yleensä itse niin täynnä adrenaliinia, että rauhoittuminen oli vaikeaa. Korvatulpistakaan ei ollut iloa, vaikka olin uhmapäissäni semmoiset käynyt ostamassa. Jotenkin itku tuli niiden läpi, hiljaisempana muttei yhtään vähemmän vaativana. Vähitellen olin niin uuvuksissa, että mielenkiintoni kohdistui ennemmin hetken uniin kuin oppikirjoihin.

Vesku oli ennen pitkää melkein yhtä väsynyt kuin minäkin. Hänen nyt ei tarvinnut kuunnella kitinää vuorokaudet ympäri kuten minun, mutta ei hän töissäkään nyt suorastaan levätä voinut. Paitsi silloin kun hän joutui olemaan siellä vuorokauden tai pari putkeen päivystysvuorojen takia, silloin hän sai nukkuakin rauhassa, eikä hänen tarvinnut herätä kuin jos joku potilas piti pelastaa kuolemalta. Olin niistä vuoroista niin kateellinen että olisin voinut purra häntä kun hän teki lähtöä.

Tietysti yritimme selvittää miksi se huusi, kun se vain jatkui ja jatkui ja näytin ristiäiskuvissakin Addams Familyn jäseneltä mustine silmänalusineni, mutta ei neuvolantädeiltä tai lääkäreiltäkään löytynyt ratkaisua. Jos olisin imettänyt olisin voinut itse kokeilla ruokavalion vaihdosta mutta ei minulta enää muutamaan viikkoon ollut tullut tippaakaan maitoa ja Danni eli täysin tutkitusti terveellisella, steriilillä, purkitetulla vastikkeella. Harkitsin kyllä laittaa Valiolle sähköpostia ja toivoa jotain unettavaa ja rauhoittavaa sinne sekaan. Jinna oli yrittänyt lohduttaa, että jos se oli koliikkia se jonain kauniina päivänä vain loppuisi.
- Minä vuonna, kysyin jaksamatta edes hymyillä. Se elämän hyvyydestä.

Lastenklinikan lääkäri oli sanonut, että oli olemassa unikouluja vauvoille, jos se ottaisi tavakseen huutaa yöt läpeensä, mutta hänen ilmeestään ja äänensävystään ymmärsin selvästi, että jos se piti parin tunnin konsertteja parin tunnin tauoin ja oli jatkanut sitä vasta kuukauden päivät olin ihan turhan hätäinen hienohelma.
- Jotkut koliikkivauvat tokenee vasta parivuotiaina, eiköhän me nyt tätä vähän kauemmin kestetä, hän sanoi ja minä tunsin itseni huonoksi äidiksi ja olin hyvin lähellä ruveta itkemään. ”Me”. Tuota sanaa muistaisin takuulla välttää jos joskus valmistuisin itse lääkäriksi. Mikä helevetin me, tuon akan ei tarvinnut valvoa yhtään ylimääräistä Dannin takia.

Maaliskuussa pakkaset karkasivat ja tunsin miten mielialani kohosi kun katsoin lämpömittaria ensimmäisenä päivänä kun se näytti vähemmän kuin kaksikymmentä astetta. Se oli päättänyt saman tien repäistä kunnolla eikä jaksanut näyttää edes kymmentä. Menisin tallille, veisin tuon vinkuvan nyytin sinne ja antaisin sen inistä siellä sillä aikaa kun itse ratsastin. Olin päässyt käymään siellä viimeksi edellisenä viikonloppuna kun Jinna oli ottanut Dannin heille siksi aikaa. Veskulla oli ollut viikolla kaksi vapaata, mutta oli kulunut niin kauan siitä kun hän oli ratsastanut Nikillä kunnolla että hän oli hoitanut tallireissut molempina päivinä ja minä olin saanut sillä aikaa mitäs muutakaan kuin istua kotona lämpimässä.
- Nyt me mennään ulos, pirunpenikka, ilmoitin Dannille ja nostin sen sängystään, missä se oli vinkunut viimeisen puolen tunnin ajan. Laskin, että nyt se huutaisi vielä puolitoista tuntia ja hiljenisi sopivasti kun olisin valmis ratsaille. Muistin vielä ajan kun sen lohduttomasti rypistynyt punainen naama oli ollut minusta vain hellyttävä ja herättänyt halun pitää sitä lähellä ja lohduttaa. Nykyään se herätti paremminkin halun ravistaa sitä kunnes se hiljenisi.

Koska tissibaari oli suljettu varustin mukaan pullollisen vastiketta, jonka lämmitin valmiiksi ja pakkasin kylmälaukkuun, jota olimme joskus lomalla kantaneet kylmiä oluttölkkejä rannalle, siunatkoon noita ihania aikoja. Vaihdoin tallivaatteisiin, puin vauvan ja lähdin lykkimään vaunuja kadulle vain havaitakseni että autoa ei näkynyt missään. Ei voinut olla totta. Vesku kävi yleensä töissä bussilla, mutta joko hän oli ottanut sen tänään tai sitten se oli varastettu. Seisahduin keskelle jalkakäytävää ja aloin kiroilla puoliääneen, kyyneleet valuen pitkin poskiani. Pettymyksen tunne oli ihan liikaa. En mitenkään ehtisi tallille millään bussilla niin, että vauvan ruokinta- huuto ja nukkumisperiodit enää osuisivat sopivasti ratsastamisen kannalta.

Joku kääntyi kulmasta kävelemään suuntaani joten pyyhin kiireesti poskeni ja lähdin eteenpäin. Yritin miettiä oliko Vesku kenties nukkunut aamulla pommiin ja sen takia joutunut ottamaan auton, mutta en voinut muistaa, olin itse siinä vaiheessa ollut umpiunessa. Niin oli Dannikin nyt, mikä hämmästytti ja ilahdutti minua niin, että lakkasin itkemästä. Jos ulkoilma vaikutti siihen noin alkaisin kävellä sen kanssa vaikka vuorokaudet ympäriinsä.

Mersu oli kulman takana ison tien varressa ja taas halusin alkaa itkeä, helpotuksesta tällä kertaa. Muutamassa minuutissa purin vaunut ja pakkasin ne sinne, ja kurvasin kadulle kaasua ulvottaen kuin teinipoika perjantai-iltana. Matka ei vienyt viittätoista minuuttia ja kun pysäköin tallipihaan Danni nukkui edelleen. Jätin sen toistaiseksi autoon, ettei se heräisi kun keikuttaisin koppaa ja puoliksi juoksin hakemaan Nikin tarhasta. Se saisi pikaisen harjauksen ja sitten, ellei ketään olisi tallilla valmiina tarjoamaan auttavaa kättä, kärräisin vaunut kentän laidalle, palaisin satuloimaan sen ja sitten voisi ilo alkaa, edellyttäen, ettei vauva alkaisi huutaa heti kun pääsisin satulaan. Niki ei pelännyt enää vaunuja, mutta jos vaunuihin liitettäisiin ääni en ollut varma mitä tapahtuisi.
- Nuku, nuku nyt kerrankin niin en ajattele susta mitään pahaa enää tänään, lupailin Dannille kun parkkeerasin sen puun alle.

Sain iloni, vaikka se tarkoittikin hutaisten putsattua hevosta ja hellittelyjen yli hyppäämistä. Ehdin nautiskella ratsastamisesta yli puoli tuntia, ennen kuin vaunuista kuului ensimmäinen tunnusteleva rääkäisy, mitä Niki hätkähti. Silittelin sitä rauhoittavasti ja olin tyytyväinen, olin pelännyt että jos kaikki menisi oikein reisille en ehtisi edes ravaamaan ennen kuin Danni aloittaisi nälkäitkunsa.
- Mennään katsomaan sitä, ehdotin Nikille ja ohjasin sitä lähemmäs vaunuja. Se oli varuillaan, mutta ei kamalan, ja kun ääni vain jatkui tasaisena eikä välillä lakannut ja sitten taas alkanut uudelleen, se ei ilmeisesti ollut niin pelottava kuin olisi voinut olla. Kävelin sen kanssa ehkä hiukan liian lyhyen aikaa ja vein sen sitten kiireesti talliin. Se saisi odottaa boksissaan sen aikaa kun syöttäisin naukumaijan ja lykkäisin sen jonnekin jatkamaan huutamistaan, sitten palaisin hoitamaan sen loppuun.

En ollut tottunut siihen, että jouduin tallilla laatimaan minuuttiaikatauluja, mutta tänään se ei haitannut, minulla oli niin hyvä mieli kun olin ehtinyt ratsastaa. Työnsin Dannin vaunut rehuhuoneeseen syötettyäni sen ja vaihdettuani vaipan, sitten palasin Nikin luo harjaamaan sen paremmin ja loimittamaan ja syöttämään muutaman porkkanan. Vauva saisi huutaa rauhassa sen aikaa, se kun huutaisi joka tapauksessa aikansa tekisin sille mitä hyvänsä, eikä tallissa ollut sisällä hevosia joita se kenties pelottaisi.

- Sun lapsesi taitaa itkeä, sanoi Oona kun kohtasin hänet tallin ovella vietyäni Nikin takaisin ulos.
- Mä tiedän. Se itkee nykyään aina kun on saanut ruokaa.
- Onko sillä mahanpuruja?
Kohautin olkapäitäni. Kyllä kai, tuskin noin pieni osasi tavan vuoksi kiljua? – En mä tiedä miksi se kiljuu, mutta sen mä voin sanoa että on aika paskamaista kuunnella sitä kakstoista tuntia vuorokaudessa.
- Niinkö? Oona kysyi. – Pääsit sentään ratsastamaan.
- Ensimmäistä kertaa moneen päivään. Mä en ole voinut tulla tänne sen kanssa kun oli niin kamalan kylmä ja meinasin ihan oikeasti tulla hulluksi, uskouduin.
- No nyt alkaa näyttää lauhemmalta.

Oona tiesi kaiken hevosista mutta en uskonut hänen tietävän lapsista mitään, enkä halunnut koetella hänen kärsivällisyyttään kauempaa. Hain Dannin rehuhuoneesta ja pakkasin sen taas autoon.
- Mä yritän tulla huomenna taas, ilmoitin noustessani itsekin autoon.
- Kiva, sanoi Oona enkä ollut varma tarkoittiko hän sitä vai oliko se ironiaa.
Laitoin autoradion sen verran kovalle, että päässäni kuului muutakin kuin itku. Mietin voisinko lykätä vaunut suoraan pihalle metelöimään vai häiriintyisivätkö naapurit – toisaalta kaikki taisivat olla koulussa tai töissä joten miksen. Niin tekisin ja varastaisin itselleni vähän lisää omaa laatuaikaa.

Käytin sen etsimällä opuksen, jonka olin aikonut lukea helmikuun ensimmäisen viikon aikana ja joka nyt oli hautautunut vanhojen lehtien pinoon pöydänkulmalle. Siitä olisi tentti muistaakseni seuraavalla viikolla, eikä se ollut ainoa kirja, joka olisi sitä varten pitänyt lukea, joten yrityksellä ei ollut juurikaan onnistumisen edellytyksiä. Ei varsinkaan, kun parin sivun jälkeen havahduin siihen, että pääni nuokahti rinnalle. Ei tästä tulisi mitään. Saisin tämän tentin ainakin unohtaa, sillä en pystyisi keskittymään siihen ennen kuin olisin saanut viikon yhtäjaksoisen unen.

Danni oli hiljentynyt joten hain sen sisään vaunuineen, riisuin sen varovasti ulkovaatteista mutten nostanut sitä sieltä mihinkään kun pelkäsin sen heräävän. Jos se nyt soisi, ottaisimme molemmat päiväunet. Palasin sohvalle ja vajosin syvään uneen, missä ratsastin Nikillä metsässä, auringon paistaessa vihreänkultaisten lehtien läpi ja missä ei kuulunut kuin lintujen liverrystä. Niki laukkasi joustavasti pehmeällä polulla ja pärski ja minä… Unessa tuntemani riemu katosi kuin joku olisi pistänyt neulalla ilmapalloa kun vaativa vikisevä itku hiipi taas tajuntaani. Aina se teki niin, en pystynyt nukkumaan kuullessani sen. Kai se oli sitten äitiyttä. Mietin noustessani osaisinko nukkua yhteen menoon kokonaista yötä enää, vaikka saisinkin.

Nyt juuri oli kuitenkin siedettävää herätä: olin nukahtanut hyvillä mielin ja kun olin heittänyt seuraavan vastikeannoksen mikroon kävin hakemassa rääkyvän kakarani vaunuista.
- Sä olet maailman kamalin otus, ja jos oisin sen tiennyt etukäteen sä et olisi ikinä syntynyt, ilmoitin sille, mutta koska olin päivällä luvannut jättää pahat ajatukset tältä päivältä käytin hyvin kilttiä äänensävyä. Se hiljeni yllättäen ja tuijotti minua kuin olisi ymmärtänyt mitä sanoin ja paheksunut minua suunnattomasti, tai sitten se yllättyi sitä, etten kerrankin kuulostanutkaan kireältä ja vihaiselta.
- Voisitko sä olla niin fiksu? kysyin siltä. Se oli sievä kun ei huutanut naama punaisena ja poskia pitkin valuvat kyyneleet olivat hellyttäviä. Ensimmäistä kertaa moneen, moneen päivään ellei viikkoihin tunsin jotain lämmintä sitä kohtaan ja puristin sen hellästi itseäni vasten.

Seuraavaksi lumi saartoi meidät. Kylmyyden kadottua leudon sään mukana tuli myrskyrintama, joka tuprutti lunta niin, että sitä oli pian metri piiskautuneena vasten oveamme. Vesku oli joutunut aamulla lähtemään töihin pihan puolen ovesta ja kiertämään talon lapioidakseen etuoven edustan vapaaksi, jotta pääsisimme ulos jos syttyisi vaikka tulipalo. Sen pienemmästä syystä ei juuri voinut kuvitella lähtevänsä lähtemään vaunujen kanssa mihinkään. Yksi hyvä päivä ja taas olin nalkissa kotona.

Surffailin sadatta kertaa vauvasivuja etsiäkseni neuvoja huutavan lapsen hiljentämiseen mutta löysin enimmäkseen vain synnytyskertomuksia vastaavia hehkutuksia siitä, miten se oli ollut kamalaa mutta unohtui jälkeenpäin ja nyt kaikki oli suloista ja valoisaa, sekä kikkoja joista joka-ainoaa olin jo kokeillut. Ehkä se oli allerginen vastikkeen maidolle? Mutta mitä muuta muka voisin tuon ikäiselle syöttää? Se oli ihan liian pieni, tiesin sen, mutta epätoivoissani tungin seuraavalla kerralla sen suuhun lusikankärjellisen muussattua perunaa, jota itse olin haluttomasti vähän syönyt lounaaksi. Vauvan ilme muuttui järkyttyneeksi, se mukelsi muusin ulos ja alkoi huutaa kovemmin kuin ikinä ennen. Pelkäsin sen kerta kaikkiaan tukehtuvan siihen kiljumiseen kun se huusi niin kovaa että tuskin ehti vetää välillä henkeä. Aloin jo rukoilla mielessäni että se herkeäisi sen verran että saisin tarjottua edes tuttipullon, en halunnut sentään lapsenmurhaajaksi. Vaikka vankilassa kai olisi aika hiljaista tähän verrattuna.

Kun tilanne lopulta laukesi vein sen omaan sänkyynsä yläkertaan jatkamaan sitä tavallista vininää, joka nyt tuntui melkein äänettömältä ja aloin soitella kavereilleni. Ellen nyt saisi puhua jonkun täysipäisen kanssa alkaisin itsekin huutaa. Kukaan ei vastannut, ei Jinna eikä Miila, jotka olivat koulussa, eikä Kiie, Ilselläkin meni vain vastaajaan. Ei edes iskä. Lopulta soitin äidilleni, vaikken juuri hänelle soitellutkaan kyllä hänkin nyt sentään oli aikuinen ja osasi muodostaa lauseita.
- Ihanaa kun soitit, hän sanoi mielissään. – Mitä teille kuuluu?
- Ei mitään hyvää, mä olen tulossa hulluksi kun kakara vaan kiljuu, sanoin synkeänä ja kun nyt olin saanut suuni auki purin oikein kunnolla turhautumistani.

- Oletko kokeillut vatsahierontaa ja maitohappobakteereja, äiti kysyi asiallisesti.
- Kaikkea on kokeiltu.
- Sä olit ihan samanlainen, jos se yhtään lohduttaa.
- Ei sitten vähääkään, vaikka kyllä se ihan hiukan. – Miten kauan? Millä mä lopetin?
- Voi en mä muista. Kuukauden tai pari ehkä? Sitten se vaan meni ohi.
- Voi kiitos. Mä toivoin että sulla olisi ollut joku taikakeino.
- Joskus kun sä olit ihan mahdoton sekotin vähän olutta pulloon ja simahdit kuin saunalyhty.
- Etkä! sanoin kauhuissani.
- Kyllä. Ja ennen kuin alat saarnata niin sanonpa vaan että jos en olisi sitä tehnyt niin olisin varmaan paiskannut sut seinään. Että vaihtoehtoisesti sä voisit nyt olla vammautunut tai kuollut. Tuletko kylään?
- En, sanoin ja tuijotin ulos, missä tuli lunta niin, ettei kadulle asti nähnyt. – Liian huono sää. Mietin oliko meillä olutta, mutta tiesin kyllä, etten tulisi semmoista kokeilemaan Dannin kanssa. Minulle se sen sijaan voisi tehdä hyvää.
- No tulet kun tää myrsky menee ohi, tai tavataan ainakin kahvilla, eikö?
- Okei, lupasin, kuten minulla oli tapana. – Nähdään joku päivä.

Danni itki edelleen yhtä innokkaasti, mutta sen vaippa oli kuiva, joskin paita oli nihkeä. Vaihdoin sen kuivaan ja menin takaisin alakertaan. Jääkaapin ovessa oli pari oluttölkkiä ja uhmapäissäni join niistä toisen niin nopeasti kuin pystyin, enkä yllättynyt ollenkaan kun se kihahti päähän. Siitä yllätyin, että sen jälkeen vauvan itku ei tuntunut ollenkaan niin ärsyttävältä. Itse asiassa sitä tuskin kuului enää ja heittäydyin tyytyväisenä sohvalle ja suljin silmäni.

En kuitenkaan kokeillut toista kertaa omaan pahaan olooni naukkailua. Nukuin muutaman tunnin mutta kun heräsin pääni oli niin pöhnäinen kuin olisin juhlinut koko illan ja huono omatunto oli vielä kamalampi kestää. Vesku oli ihan samaa mieltä kanssani ja päätti lähteä seuraavina vapaapäivinään Dannin kanssa Hankoon.
- Ihan kuin luulisit mun tekevän sille jotain pahaa täällä kun ollaan kahdestaan, syytin. Kärsivällisyyteni sen paremmin kuin ymmärryksenikään eivät olleet ihan venyvimmillään juuri nyt. Onneksi Veskun olivat paremmassa kunnossa. Hän veti minut syliinsä vaikka yritin vähän pyristellä vastaan ja selitti:
- Saat nukkua pari päivää putkeen. Olla tallilla niin kauan kun jaksat. Käydä vaikka shoppailemassa ilman että tarvii raahata vaunuja mukana. Käy vaikka ravintolassa. Kyllä me siellä pari päivää pärjätään.
- Miten mä ehdin ton kaiken? kysyin jo vähän leppyneenä. Se kuulosti ihanalta.
- Teet sen minkä ehdit ja huvittaa, et yhtään enempää.

Lähettäjä: Ruusu 
Päivämäärä:   31.1.15 19:39:22

Nyt päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kommentoida!

Ihan ensi haluan Sennnu kiittää näistä ihan hirmuisen hienoista tarinoista. Kirjoitat niin upeasti, että näitä lukee vain uudestaan ja uudestaan! Tutustuin näihin Henun tarinan kautta, sitä seurasin reaaliajassa alusta asti, kaikki muut tarinat luin varmaan viikossa ja heti suraavalla viikolla toiseen kertaan. Kaikki hahmot ovat vain niin uskottavia ja aidon tuntuisia, ja vaikka esim. Jessin lähipiirin sukulaisuussuhteet ovat jotain sellaista, mitä en olisi osannut keksiäkään, tuntuvat ne jo nyt täysin luonnollisilta. Ja olen minäkin Hesarin urheilusivuilta ja HU:sta etsinyt juttuja Veskusta sekä Hannasta :D

Minua on aina kiinnostanut oletko opiskellut lääkiksessä tms? Kun kirjoitat Jessin ja Veskun opiskeluista/töistä niin aidontuntuisesti, niin olen miettinyt onko omakohtaista kokemusta vaiko vain niin loistavat kirjoitustaidot, että uskoisin kertomanasi mitä vain. Koko ikäni Helsingissä asuneena on myös hauska lukea tutuista kulmista ja paikoista, kirjoitat niistäkin niin loistavasti! Olen myös miettinyt missä järjestyksessä nämä on kirjoitettu? Kun tiedän missä järjestyksessä nämä "kuuluisi" lukea, mutta oletko kirjoittanut nämä kronologisessa järjestyksessä?

Hahmoista minun suosikkini monen muun tapaan on Hanna, mutta myös Henu ja Jessi pääsevät korkealle listallani. Veskun nuoruusjutut ovat kokonaisuudessaan ihan ehdoton suosikkini, en vaan voi ymmärtää kuinka osaat kirjoittaa niin hyvin miehen näkökulmasta, että minäkin samaistun hahmon täysin :D Henriikan tarina oli pitkään suosikkini, mutta mielestäni se hieman lässähti loppuun, sinulla taisi siinä vaiheessa olla vähän vähissä innostus kirjoittamiseen?

Lopuksi toivon, kuten varmasti muutkin, että nämä saataisiin vielä oikeisiin kansiin! Pääsisivät paraatipaikkalle kirjahyllyyni ihan heti :) Kiitos siis Sennu, kun olet tuonut niin paljon iloa näillä tarinoilla!

P.S. Voisiko saada pienen lisäpätkän, kun oli oikein huono päivä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.1.15 20:00:17

No jessus, kyllä ton mittasella kommentilla saa :D
En mä ole opiskellut lääkiksessä, vaikka monta vuotta olen vähän haaveillut siitä (tölkki muuten! Mä löysin yks päivä sen Galenoksen, jonka oon lainannu sulta! Olin ihan unohtanut koko lainaamisen ja mietin pitkään, miks mulla on tollanen kirjahyllyssä!) Mutta kun Jessi pääsi lääkikseen, mä tutkin koko opinto-ohjelman tarkkaan ja etsin netistä lääkisopiskelijoiden blogeja ja sävelsin tietty omiani.

Mä alotin ensin Jessijutut, sitten jossain välissä panin sen tauolle ja tuli Vanhempieni tarina, taas Jessejä ja sitten välissä Vesku. Mustaojan myöhempien jälkeen olikin Henu jo hautunut valmiiksi ja totta, sen lopussa mulla oli sellanen vaihe elämässä, ettei oikeen ehtinyt ajatellakaan kirjottamista, hammasta purren väkersin sen loppuun.

Elikkäs kiitos kommentista!
------------------------------
2.

Vesku ja Danni lähtivät jo illalla, kun Vesku oli tullut töistä ja niin hullulta kuin se tuntuikin, kun olin auttanut pakkaamaan kaiken autoon ja se katosi kadunkulmasta seisoin jalkakäytävällä tuntien itseni ihan tyhjäksi, pelkäksi kuoreksi. Havaitsin, että minua melkein pelotti ajatus olla ihan yksin ja omatuntokin soimasi. Minkälainen äiti minä oikein olin kun päästin tuskin kolmikuisen vauvani pois luotani kahdeksi kokonaiseksi vuorokaudeksi? Kaivoin puhelimeni housuntaskusta ja soitin Veskulle.
- No mitä nyt, unohditko sä avaimet sisään? hän vastasi.
- Ei kun tulkaa takaisin, en mä halua jäädä yksin.
- Höpö höpö. Mene nukkumaan. Nyt.
- Mutta ihan oikeesti…
- Lääkärin määräys, hän sanoi ja katkaisi puhelun.

Se oli oikeastaan helpottavaa. Kävelin hitaasti takaisin sisään, missä oli omituisen hiljaista niin, että minun piti avata telkkari seurakseni. Katselin kuin uusin silmin ympärilleni ja totesin miten hirveän sotkuistakin siellä oli. Oikea läävä. Minun pitäisi siivota nyt kun minulla oli aikaa, totesin, ja aloitin keräämällä vanhat lehdet paperikassiin ja pesemällä keittiön työtasot ja tiskipöydän. Se auttoi jo paljon yleiseen näkymään ja saatoin heittäytyä sohvalle katsomaan seitsemän uutisia miettien, kenelle soittaisin ja mitä kaikkea tekisin seuraavana päivänä. Heräsin siitä aamulla hartiat jäykkinä ja televisio edelleen päällä, mutta vaatteet päällä nukkumisen tahmeudesta huolimatta paremmalla tuulella kuin viikkokausiin.

Puhelimessani oli kaksi viestiä, joiden tulemista en ollut kuullut ollenkaan, ellei sitten jälkimmäinen ollut se, joka minut oli herättänyt. Ensimmäisessä Vesku ilmoitti heidän päässeen turvallisesti perille ja toisen oli pakko olla huijausta. Siinä luki, että Danni oli nukkunut koko yön inahtamattakaan. Olin jo soittamassa ja syyttämässä häntä valehtelijaksi, mutta laskin sitten kuitenkin puhelimen pois. Minulla oli vapaata heistä. Ehkei ollut tarkoitus, että soittelisin perään monta kertaa päivässä. Soittaisin illalla ja kysyisin miten päivä oli mennyt, nyt tarvitsin suihkun.

Seisoin kuuman veden hyväiltävänä vaikka miten kauan ja mietin mitä tekisin ensimmäiseksi. Siivous oli kesken, mutta ehkä menisin kuitenkin tallille. Se oli tärkeintä, kaiken muun saatoin tehdä tai jättää tekemättä. Bussilla oli vähän hitaampaa kulkea eikä vielä ollut oikein pyöräilykeli, mutta ehdin sinne siltikin ennen kuin kaikki hevoset oli edes tarhattu.
- Huomenta! Ei tarvii viedä Nikiä ulos! ilmoitin saapastellessani sisään.
- Mitä sä teet täällä tähän aikaan aamusta, Oona ihmetteli.
- Vietän vapaapäivää. Lapsi on mummolassa. Onko Mustikka jo ulkona? En huomannut katsoa oritarhaan tullessani, Nikin pikkutarhan olin vain todennut tyhjäksi.
- En mä ole vielä sitäkään ehtinyt.
- Hyvä, mä rapsuttelen sitä ensin.

Vaihdoin tallivaatteisiin ja marssin vihellellen heinävaraston puolelle, missä meidän hevosemme asuivat, tällä hetkellä taas kahdestaan. Kolmannessa karsinassa oli muutama rehusäkki ja muuta varastotavaraa ja vanha radio soi hiljaisella ovenpielessä olevalla hyllyllä. Molemmat hevoset nostivat toiveikkaana päänsä odottaen pääsevänsä ulkoilemaan, mutta sitä en aikonut niille vielä suoda. Oli taivaallista saada touhuta siellä ihan yksin ilman mitään kiirettä mihinkään ja vietin varmaan lähes tunnin aluksi harjaten vain Mustikkaa. Se tiputti talvikarvaa ja nautti kun hinkkasin sitä kunnes käsiäni särki. Sen enempää en sen kanssa aikonut tehdäkään. Veskulla oli oma ohjelmansa sille, enkä sitä paitsi ollut ihan varma että pystyisin käsittelemään sitä menestyksekkäästi. Vesku epäili että jollain tallin puolella olevista tammoista oli kiima ja oli sanonut Mustikan olleen ihan mahdoton viime päivinä kun koko sen keskittymiskyky oli jalkojen välissä. Laitoin sille ketjunkin suuhun kun olin saanut sen loimitettua ja lähdin viemään sitä ulos, missä se alkoi saman tien ravata tarhansa aidanvierustaa silmäillen valtiaan elkein muita hevosia.
- Onko se hankala? kysyin Oonalta, joka tuli kai aamukahviltaan.
- Ei jos sitä osaa käsitellä, tämä vastasi ja jatkoi matkaansa.

Nikin harjaamiseen kulutin vähintään yhtä paljon aikaa ja sitten satuloin sen. Menisin maastoon, sillä se oli ollut harvinaista herkkua koko kevään, enhän voinut jättää vauvaa ja vaunuja talliin ja lähteä itse kilometrien päähän, ja jos Danni oli ollutkin Jinnan tai Ilsen luona oli minulla silti aina ollut kiire vapauttamaan heidät vastuusta. Nyt vaeltelisimme niin kauan kuin jaksaisimme, ehkä jopa hiittiradalle asti katsomaan miltä se näytti lumimyräkän jälkeen.

Kun palasin paria tuntia myöhemmin minun oli jo pakko soittaa Veskulle.
- Kiitos, sanoin.
- Jaa. Onko sulla kivaa?
- Tää saattaa olla ihanin päivä mun elämässä. Mä nukuin kakstoista tuntia ja nyt olen ollut tallilla aamusta asti.
- Mitäs muuta aiot?
- No… ehkä siivota kotona.
Vesku alkoi nauraa, mutta sanoi että jos se oli minun käsitykseni hauskuudesta niin mikäs sen mukavampaa.
- Saatan mä mennä shoppailemaankin. Mitäs teille kuuluu? Väitikö sä ihan tosissasi että se nukkui koko yön?
- Joko nukkui tai sitten me ei herätty siihen, Vesku tunnusti. – Se tuntuu viihtyvän täällä. Se ei kitise ollenkaan niin paljon.
- Eihän? sanoin kateellisena. – Joudutaanko me muuttamaan sinne? Jos puutalossa on parempi ilma.

Soittelin kotimatkalla bussista Miilalle ja Jinnalle ja Kiielle ja sitten Riikalle ja Iljalle ja lopulta Ellellekin, mutta kukaan heistä ei vastannut, enkä ollut sitä oikein odottanutkaan. Heillä oli velvollisuuksia, minulla vapaata. No, koittaisin illalla uudelleen ellen taas nukahtaisi seitsemältä.

Näin Itäkeskuksessa, miten bussi, johon olin aikonut vaihtaa, lähti juuri pysäkiltä ja päätin mennä ainakin ikkunaostoksille odottaessani seuraavaa. Mukavampaa se olisi kuin seistä laiturilla viisitoista minuuttia. Mieleeni tuli miten olin edellisen kerran käynyt täällä, Dannin kanssa tietysti, kun olin yrittänyt etsiä jotain päällepantavaa sen ristiäisiin. Olin palannut pahoilla mielin kotiin ostamatta mitään. Mikään ei ollut miellyttänyt minua ja viimeinen niitti oli ollut sen viimeisen putiikin myyjätär. Olin mennyt sinne kun en enää ollut keksinyt muita vaihtoehtoja, vaikka se olikin mieleeni vähän liian kallis ja rouvamainen, ja ilman mitään olin sieltäkin lähtenyt. Se oli niitä kauppoja, missä myyjät oikeasti tulivat kysymään ”mitä saisi olla” ja tämä oli rouvitellut minua ja esitellyt kammottavia tätimäisiä leninkejä, joihin ei edes Ilse vielä olisi suostunut pukeutumaan. No, rouvahan toki olin noin virallisesti, mutta näytinkö muka tosiaan viisikymppiseltä? Tapaus oli painanut mieltäni siitä asti ja tuli taas mieleeni kun näin peilikuvastukseni ikkunoista. Farkut olivat vanhat tallifarkkuni ja lököttivät takapuolesta nyt kun olin kevään ajan vain laihtunut stressatessani ja takki, jonka olin vetänyt päälleni kun aikomukseni oli ollut mennä vain tallille, oli lämpimyydestään huolimatta melko kamala.

Kävelin piruuttani sisään liikkeeseen, jonka ovensuussa roikkui mustia farkkuja ja niittivöitä ja jonka olin naureskellen ohittanut jo monen vuoden ajan pitäen sitä teiniangstisten pikkutyttöjen liikkeenä. Nyt minusta tuntui, että minussakin oli patoutunutta angstia sen verran, että sopisin sinne ja katselin silmät suurina omituisia vaatteita joita siellä roikkui. Miila saattaisi pukeutua tämmöisiin jos olisi lähdössä bilettämään, mutta ihan varmaa oli, ettei kukaan erehtyisi tarjoamaan minulle leninkiä, jonka vyötäröllä oli kuminauha, jos olisin pukeutunut tämmöisiin.

Naureskelin kävellessäni ulos sieltä melkein tuntia myöhemmin. Olin laittanut menemään pitkälti toistasataa euroa ja ostanut vaatteita jollaisia en ollut pitänyt edes teini-ikäisenä. Olimme silloin Jinnan kanssa pyrkineet aikuisempaan, naisellisempaan vaikutelmaan. Oli kai minun aika nyt ruveta pukeutumaan kuin nuori kapinallinen? Olin pitkään harkinnut mustia lantiofarkkuja kääntyillen sovituskopissa ja mittaillen makkaroitani, tiesin tarkkaan mitä mieltä Vesku oli housujen yli pursuavista jenkkakahvoista. Oli vaan niin, että tällä hetkellä minulla ei niitä ollut. Olin laihtunut synnytyksen jälkeen jatkuvasti ja etenkin sen jälkeen kun Danni oli alkanut valvottaa. Saatoin ihan hyvin pitää millaisia housuja halusin sen puoleen ja huolettomana ajattelin, että sitten kun olisin saanut makkarani takaisin en mahtuisi niihin farkkuihin enää kuitenkaan. Enkä siinä vaiheessa kun alkaisin taas lihoa varmaan olisi enää semmoisella tuulella että tarvitsisin mustia kapinallisvaatteita.

Lihomisen uhallakin päätin mennä hampurilaiselle ja siellä sitten alkoi puhelimeni hiljalleen pirahdella kun kaverit alkoivat soitella takaisin. Jinna kutsui kahville, hän oli yksin Leksan kanssa kotona kun Ville oli jossain reissussa, mutta nyt en tahtonut tavata edes kaunista kummipoikaani. Oli lapsivapaa päivä.
- Katsotaan, nyt mulla saattaa olla jotain vähän villimpää mielessä, sanoin.
- Meinaatko lähteä oikein ravintolaan?
- Jos joku haluaisi lähteä kaveriksi niin olis just semmoinen olo. Koska sä olet ollu viimeksi ulkona?
- Viime viikolla koulukavereiden kanssa, Jinna tunnusti. – Tän kuun kiintiö on siis täynnä.
- Oo, mulla on koko tää vuosi ja iso osa viime vuotta vielä kiinniotettavaa!

- Ihanaa että Vesku tajusi järjestää sulle vähän omaa aikaa, Jinna sanoi sitten vakavana.
- Niin on.
- Sä olet näyttänyt ja kuulostanut ihan ruumiilta jo monta viikkoa. En oo enää pitkään aikana ollu yhtään kade.
- Miksi sä oisit mulle ollut kade? kysyin yllättyneenä.
- Koska sulla oli kaikki niin helppoa. Ei sitä viimestä paskamaista kuukautta kun ei edes sukkia saa jalkaan ja sitten vielä selvisit ilman mitään synnytyskipuja etkä hitto vie saanut edes rintatulehdusta, Jinna nauroi.
- Ai. Ai niin kuin kauhun tasapaino. Mä olisin saattanut kumminkin ottaa ennemmin pari tuntia supistuksia kuin kuukausikaupalla valvomista.
- Niin mä luulen kanssa.
- Joku muu soittaa, mä vastaan sille, sanoin kiireesti kun kuulin koputuksen. – Soittelen sulle uudelleen, huomenna viimeistään.

Se oli Miila.
- Mä olen just menossa koulusta töihin, hän ilmoitti.
- Voi harmi, mä oisin kaivannut biletyskaveria, sanoin pettyneenä.
- Mitä sä puhut, nainen?
- Vesku ja Danni on Hangossa ja mun pitää pitää vapaata ja hauskaa, kerroin.
Puhelimesta kuului kahinaa ja kolinaa ja epäilin jo Miilan pudottaneen kännykkänsä bussin lattialle kun hän puhuikin taas.
- Mä jäin pois. Hyppää bussiin ja tuu meille, niin mennään!
- Mutta sähän olit menossa töihin!
- Mä voin mennä sinne yhtä hyvin huomennakin. Mähän teen tuntitöitä silloin kun mulle sopii, niinkus tiedät.
- Ihana sisko, sanoin kiitollisena ja aloin miettiä miten pääsisin helpoimmin Miilalle.

Miilan ja Laurin kämppä oli kuin hävityksen kauhistus ja omatuntoni keveni siivoamisen suhteen huomattavasti.
- Melkein voisi kuvitella että te ootte muuttamassa, sanoin katsellen ympärilleni.
- Me varmaan ollaankin, sanoi Miila ja heitti ostoskassini eteisessä seisovan pahvilaatikon päälle.
- Mitä, mihin? Miksen mä ole kuullut?
- Me haetaan lainaa. Jos saisi hommattua oman.
- Ihan totta? kysyin ällistyneenä.
- No mä valmistun parin kuukauden kuluttua, sitten tästä pitää ruveta lähtemään kumminkin jonnekin, opiskelija-asunnosta. Ja innoissani mä rupesin sitten jo pakkaamaan tavaraa.
- Niin tietysti rupesit, totesin. Se kuulosti ihan Miilalta. Kaikki heti tänne ja nyt.
- Mitä sä olet ostanut? Toivottavasti jotain mihin pukeutua jos aiot bilettää, hän sanoi katsellen tallimatkavaatteitani arvostelevasti.
- Voi kuule, et usko kun näet.
- Näytä, hän sanoi ja vetäydyin heidän makuuhuoneeseensa pukeutumaan uusiin vaatteisiini. Olin oikeassa, Miila oli tipauttaa lasin, jonka oli aikonut ojentaa minulle kun astuin keittiöön uusissa farkuissani ja musta napapaita ylläni.

- Jumaliste, et sä voi tommosiin pukeutua!
- Miksen? kysyin pettyneenä. Olin vilkaissut itseäni eteisen peilistä ohi kävellessäni ja ajatellut, miten nuorelta ja huolettomalta näytinkään.
- No kun sä olet vaimo ja äiti! Ei tommoset sovi.
- Näytänkö mä jotenkin naurettavalta? kysyin huolestuneena.
- Et… paitsi villasukkia. Mutta sä et näytä äiditä!
- Miksi mun pitäisi näyttää äidiltä just nyt? nauroin ja otin häneltä lasin ennen kuin se olisi tosiaan lattialla.
- No niinpä oikeastaan. Hei, sä varmaan haluatkin sitten mun vanhat hipparytkyt, mitkä mä pakkasin UFFiin vietäväksi. Mä kun ajattelin siirtyä aikuiseen tyyliin nyt.
- Kiitos mielelläni. Mä olen ollut tarpeeksi monta vuotta aikuinen ja arvokas. Saanko mä käydä suihkussa? Ja lainata sun meikkejä?

Meillä meni pari ihanaa tuntia kun laittauduimme ja valikoimme vaatteita ja kampasimme toistemme hiuksia. Lauri ehti kotiin töistä ja halusi tietää, että naamiaisiinko olimme menossa.
- Ei aavistustakaan, sanoin iloisesti. – Kai Hesassa on joku paikka minne voi mennä tän näköisenä.
- On varmaan, Lauri arveli ja maistoi lasistani, josta olin uskaltanut ottaa vain pari pientä siemausta. Pelkäsin että jos joisin sen kokonaan ennen lähtöä sammuisin enkä pääsisi mihinkään. Miila tupeerasi tukkaani geelillä pystyyn ja päätin vielä soittaa Veskulle ja kysyä, oliko vauva edelleen ihmeen kiltti.

- On se, ja se tykkää banaanista, Vesku kertoi.
- Te annoitte sille banaania?
- Juu.
- Ja se söi?
- Söi se.
- Uskomatonta. Mä lähden Miilan kanssa ulos.
- Pidä hauskaa, Vesku sanoi ystävällisesti.
- Kiitos, mä yritän, jos vielä osaan.
- Äläkä huolehdi meistä, täällä sujuu kaikki ihan oikeesti hyvin.
- Kunhan et vie sitä tallille, muistin sanoa.
- Eipä ollut tullut mieleenkään. Miksei?
- En mä tiedä… Kai mä haluan olla mukana jos sä haluat esitellä sen siellä joskus.
- Selvä, en mä sitten. Mennään seuraavan kerran kun säkin oot mukana.

- Mennään ensin jonnekin istumaan vähäksi aikaa, mitkään menopaikat ei oo vielä auki, sanoi Miila kun lopulta pääsimme lähtemään.
- Tässä täytyy ottaa huomioon, että mä en ole juonut oikeestaan mitään ikuisuuteen. Voi olla etten mä ole tolpillani enää sitten kun ne menopaikat aukeaa, muistutin ja vilkaisin Miilalta lainaamiani saappaita. Karvavuoriset aiglet eivät oikein olleet sopineet muuhun asuuni, eikä tallitakkinikaan, joten päälläni oli Miilan UFF-kassista pelastettu karvakauluksinen pusakka. .
- Ei se mitään, mä laitan sut sitten taksilla kotiin, Miila sanoi huolettomasti. Puhelimeni jatkoi soimistaan matkan ajan kun muutkin joita olin yrittänyt tavoittaa, soittelivat takaisin ja Riikka ilmoitti liittyvänsä seuraan myös. Uskaltauduin tilaamaan yhden siiderin pystybaarissa Rautatieasemalla, jossa sovimme odottavamme häntä, ja Miila heitteli ilmaan ehdotuksia, minne voisimme siitä jatkaa.
- Jonnekin missä on paljon sinkkumiehiä, halusi Riikka, joka tupsahti siihen kesken keskustelumme. – Nytkö otetaan Jessi ne perskännit mitä sä lupailit talvella?
- Oisko jo aika? mietin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   31.1.15 20:42:00

Huh, onneksi A oli helppo vauvana. Ei se tosin suostunut oikein muualla nukkumaan kun sylissä tai vieressä, mutta muutoin helppo. Ja on se edelleenkin, tänäänkin lapsista mitään ymmärtämätön tallikaveri sanoi, että on toi A vaan niin reipas pikkuneiti. Ilmottaa omista tavaroistaan hyvin selvästi ja ponistakin osaa kertoa "Minun Aapeli poni!". Äitihän vaan lainaa sitä edelleen, tänään hän itse ratsasti, äiti ei saanut lainata.

Lähettäjä: jamboo 
Päivämäärä:   1.2.15 13:10:59

Hei,

Sun tarinoihin myöhäisherännyt nostaa kättään ja myöntää aikaisemman virheensä nöyrästi. Etin joku aika sitten lukemista kuumeisesti ja päätin sitte alkaa lukemaan Vanhempieni tarinaa, josta olen löytänyt Miilan kautta tähän ja Veskun nuoruusvuosiin. Jälkimmäisen sain luettua aikaa sitten ja nyt sitten odotellaan tälle jatkoa. Olen joskus lukenut pätkiä Henriikasta, mutta en niitäkään läheskään kokonaan, joten hahmoina "aikuiset" Jessi ja Vesku on tuttuja. Nyt kuitenkin mielenkiinnolla luen näitä kronologisesti niin jospa kaikki viittaukset myöhemmissäkin tulee ymmärrykseen. Kuuseen kurkottajaakin luin jonkin aikaa, mutta jotenkin se jäi, koska ei sytyttänyt samallalailla. Mahdollista kuitenkin, että vähän myöhemmin sekin maittaa luettavaksi.

Tästä on tullut vähän sellainen iltasatu. Kun puolikuolleena raahautuu koulun ja töitten perästä kämpille on mukava lukea yksi pätkä ennen nukkumaan painumista. Ja jos se yks pätkä jää niin mikäs parempaa kuin kuluttaa koulussa aikaa lukemiseen. Oot saanut mut kyseenalaistamaan oman uravalintani vakavasti. Tai oon siitä ollut epävarma oikeestaan kokoajan ja miettinyt hoitoalan vaihtoehtoja. Nyt mietin ja kummastelen, että miksiköhän en aikanani oikeasti hakenus saikku-puolelle.

Hahmoista ylipäätänsä oon tykännyt reilusti. Ne on keskenään riittävän erilaisia ja aidon tuntuisia. Ketään yksittäistä suosikkia ei ole, enemmänkin niitä, joita tekis mieli vähän ravistaa. Näitten vauvanodotus ja vauva pätkien myötä oon pystynyt samaistuun Jessiin hyvin ja vahvistanut sitä mielikuvaa, että lapset on ihania niin kauan kun ne ei oo omia.

Kirjotusasullisestihan nää on selkeitä, hyviä ja melko oikeaoppisia. Jossain on jotakin monsterilauseita tai joutuu lukemaan pariin otteeseen ymmärtääkseen, mutta ne on aika pieniä virheitä loppuviimein. Kyllä susta varmasti olisi kirjailijan aineksia, vaikka näitä tuskin internet-julkaisun jälkeen enää huolittaisiinkaan painettavaksi. Mutta ehkä joku nettiin julkaisematon tarina voisi kypsyä joskus kirjaksikin asti.

Kiitos mukavista lukuhetkistä ja laadukkaasta tekstistä. Täällä luetaan aktiivisesti nyt kun vihdoin tämän löysin. En kuitenkaan lupaa kommentoida usein tätä, koska olen vain laiska.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.2.15 17:25:34

Kiitos, toinen ihana, pitkä kommentti!!
Mä skippasin aikoinani hoitoalan koska niillä oli nin kälyset palkat. En oo kyllä katunut.
----------------------
3.

Päädyimme salaperäiseen hämärään ravintolaan, jossa soi musiikki kovalla ja jonka ovella minulta kysyttiin paperit. Iloisesti nauraen esitin ne ja tunsin itseni aina vaan nuoremmaksi ja hurjemmaksi. Minulla ei ollut koskaan ollut tapana käydä tällaisissa paikoissa, mutta Miila ja Riikka olivat kuin kotonaan ja seurasin heitä. Arvostelimme huutaen ohimeneviä, selvästi seuraa hakevia nuoria miehiä ja yritimme etsiä Riikalle paikan komeinta kaveria.
- Toi, sanoi Riikka. – Polvet notkahti. Hän osoitti kaveria joka ei tuntunut kuuluvan edes tänne näiden kauniiden ihmisten sekaan vaan oli vielä kauniimpi. Hänessä oli jotain tuttua.

Nyhjäisin Miilaa.
- Eikö toi näytä ihan siltä yhdeltä jonka kanssa sä silloin yhtenä kesänä hengailit? Se musta mies?
Miila katseli tarkkaan osoittamaani suuntaan ja hänen kasvoilleen levisi ilahtunut ilme.
- Se on se. Antti. Senkö Riikka haluaa?
- Niin se sanoo.
- No mäpä haen sen tänne jos se vielä muistaa mut.
- Tilauksenne toimitetaan hetken kuluttua, käännyin huutamaan Riikan korvaan ja hänen naamansa vasta meni veikeän näköiseksi kun hän näki Miilan menevän juttelemaan miehelle.
- Apua, onko se joku teidän tuttu?
- Miila on joskus seurustellut sen kanssa.
- En mä uskalla sanoa sille mitään! Se on ihan liian hyvännäkönen!
- Ihan sama, ei täällä kuitenkaan voi keskustella, nauroin. Ainoa tapa saada jotain sanottua oli suunnilleen huutaa korvaan.

Miila saikin Antin liittymään seuraamme ja kun hän oli teatraalisesti halannut minua, vaikka ihmettelin, josko hän todellisuudessa muisti minua ollenkaan, hän keskittyi kohteliaasti juttelemaan Riikan kanssa.
- Yksi hoidettu, huusi Miila iloisesti. – Mitäs me sulle kehitellään?
- En mä ole miestä etsimässä, sanoin torjuvasti.
- Mennään tanssimaan sitten.
Sen teimme, mutta hetken kuluttua musiikki vaihtui hitaammaksi ja kun yritimme vastavirtaan pois tanssilattialta Riikka ja Antti tulivat vastaan. En nähnyt kumpaakaan sitten enää sinä iltana, mutta Miila piti minulle seuraa ja tanssimme ja flirttailimme vähän ja joimme siideriä. Pari kaveria alkoi pörrätä ympärillämme toistuvasti kun kello ehti eteenpäin, ja olisin mielelläni kuullut millä sanoin Miila onnistui pitämään heitä sekä etäällä että hyväntuulisina. Minä en oikein keksinyt muuta kuin ”painu helvettiin” eikä se ollut kovin diplomaattista.
- Mä menen vessaan! kiljui Miila korvaani jossain vaiheessa ja kun vilkaisin kaksikkoa, joka näytti olevan valmiina hyppäämään kimppuuni, päätin lähteä mukaan. Emme sitä paitsi enää ikinä löytäisi toisiamme jos joutuisimme erikseen.

Naistenhuoneessa kuuli toisen puheen ja vaikka siellä oli pitkä jono oli siellä silti tilaa. Seisoimme pitkään peilien edessä parantelemassa meikkejä ja kyllä oma ulkonäköni edelleen hätkähdytti minua, kun en ollut muistanut odottaa peiliin ilmestyvän mustiinpukeutunutta pörröhiuksista ihmistä.
- Mä en tuntisi itseäni jos tulisin itseäni kadulla vastaan, nauroin ja lisäsin kajalia.
- Saa nähdä tunteeko Vesku.
- Tai Danni, sanoin ja yhtäkkiä ikävä kouraisi mahassani. – No, kyllä mä tästä onneksi normalisoidun kun pesen meikit pois ja kampaan hiukset.
- Mennään jo, Miila sanoi ja lähti purjehtimaan ulos. Minulle meni hetken kauemmin kun keräsin meikkini takaisin Miilalta lainaamaani pikku laukkuun ja toivoin, ettei hän olisi ehtinyt kauhean kauas.

Ei, hän oli melkein heti naistenhuoneen oven takana ja nappasi minua käsivarresta kiinni.
- Nyt mä löysin sullekin, hän sanoi iloisesti.
- Ei mulle tarvinnut mitään hakea, muistutin ja käännyin katsomaan kenestä Miila mahtoi puhua. – Oi, Krisu!
Pitkä mies Miilan vieressä katsoi minua hymyillen alaspäin ja halasin häntä riemuissani. Jos elämässäni oli ollut kaksi millään lailla vakavaksi laskettavaa miestä ennen Veskua oli Krisu niistä se hyvä. Paha oli tietenkin Jaakko. Krisu näytti vähintään yhtä ilahtuneelta kuin minäkin ja manailin, että tapasimme tällaisessa paikassa, missä ei voinut kuulla toisen ääntä. Olisin halunnut kuulla mitä hän oli tehnyt kaikki viime kuukaudet, en ollut kuullut hänestä ikuisuuksiin.
- Mennään tanssimaan, hän kumartui sanomaan ja odottamatta vastausta lähti kiskomaan minua tanssilattialle. Miila vilkutti tyytyväisen näköisenä perääni.

Tanssiminen Krisun kanssa ei mitenkään edesauttanut keskustelua, ei edes sitten kun kappale muuttui hitaaksi. Hän oli niin paljon pidempi minua, ettei puhumisesta tullut mitään ellei hän kumartunut. Minä saatoin tietysti puhua paidannapeille ja kuunnella miten hänen sydämensä löi puhtaantuoksuisen kankaan alla, mutta se nyt ei ollut ihan sitä mitä olin hakemassa. Eikä tanssiminenkaan. Oli huolestuttavaa huomata miten mukavaa oli nojailla Krisuun ja tuntea hänen kätensä ympärilläni.
- Mennään pois! kiljuin kun kappale loppui.
- Ei koskaan saa lähteä pois vaan yhden tanssin jälkeen, Krisu moitti. – Se on epäkohteliasta, opetti mun äiti.
- Me tanssittiin kaksi ja puoli, sanoin ja katsoin häntä hitaasti.
- Älä huijaa, hän sanoi ja nosti minut istumaan pienelle, syrjäiselle baaritiskille, joka ei tänään ollut käytössä, kun oli arki-ilta ja hiljaisenpuoleista. Nyt olimme suunnilleen samalla tasolla ja puhuminenkin onnistui.

- Mitä sä oot tehnyt? Ollut taas ulkomailla urheilemassa? kysyin. Krisu oli asettunut seisomaan jalkojeni väliin ja nojaili reisiini ja näytti pohtivan vastausta.
- Mä olin Hollannissa syyskauden, hän myönsi. – Nyt mä yritän päästä takaisin jenkkeihin.
- Maailmanmatkaaja, nauroin.
- Juu, no, jos ei muuta osaa eikä Suomessa pelata kunnon korista… entäs sinä, Vappu-kulta? Juorut kertoo että sä oisit menny naimisiin ja odottanu vauvaakin?
- Niinpä, myönsin.
- Mutta eihän se oo mahdollista. Sä näytät siltä kuin oisit sakkolihaa, takuulla sulta kysyttiin paperit ovella.
- Niin kysyttiinkin, nauroin. – Mutta totta se silti on.

Mietin miksi hän oli halunnut juuri tuota ilmaisua käyttää. Sakkoliha nyt viittasi selvästi seksiin enkä minä siihen suuntaan halunnut ajatuksiani päästää, vaikka sinne ne olivat kovaa vauhtia menossa. Krisu oli kuitenkin se tyyppi jolta olin saanut ensimmäisen hyvän seksikokemukseni, kaikki sitä ennen oli ollut vain onnetonta, hätäistä räpeltelyä. Huomasin, että jossain vaiheessa hän oli siirtänyt käsiään niin, että ne olivat nyt paljaalla selälläni ja kun mietin kuumeisesti jotain muuta ajateltavaa keksin, että jos jatkossa pitäisin sellaisia housuja voisin ottaa sinne tatuoinnin.
- Missä ne sitten on? Krisu kysyi.
- Mitkä?
- Sun perheesi? Jos se muka on totta.
- Hangossa, sanoin ja tunsin uppoutuvani hänen silmiinsä.

Ei, tämä oli kaikkea muuta kuin viisasta, mutta silti nostin käteni Krisun olkapäille enkä pistänyt hitustakaan vastaan kun hän otti minua niskasta kiinni ja suuteli minua. Sydämeni hakkasi vielä nopeammin kuin musiikki, joka sekin takoi tuhatta ja sataa.
- Tää ei käy, sanoin ja vetäydyin irti.
- Niin, ei varmaan, Krisu myönsi, muttei kaikonnut senttiäkään eikä irrottanut käsiään.
- Etkö sä seurustele? kysyin asiallisesti mutta vähän heikolla äänellä.
- En tänään, Krisu sanoi ja suuteli minua uudelleen. – Mikä sen nimi on?
- Minkä?
- Sun vauvan.
- Danni. Danni Aleksandra.

Sitten minä suutelin häntä ja että se tuntui hyvältä. Tein sen uudelleenkin, kun se tuntui niin hyvältä. En voinut muistaa koska minusta oli tuntunut tämmöiseltä viimeksi, ainoat himoni viime viikkoina olivat kohdistuneet hiljaisuuteen ja rikkumattomaan uneen ilman keskeytyksiä.
- Jessi hei, Krisu sanoi.
- Niin?
- Yritätkö sä käyttää mua hyväksesi?
- Tuota, sanoin vähän nolostuneena ja yhtäkkiä järkiintyneenä. Vetäydyin eroon hänestä.
- Siis ei se mitään, saat käyttää kaikin mokomin, mä vaan ajattelin selvittää millä pohjalla me ollaan, Krisu sanoi ja suuteli vuorostaan minua.
- Ei me olla millään pohjalla, en mä voi, sanoin surullisesti ja suutelin häntä takaisin.
- Okei, mitään ei siis tapahdu, sanoi Krisu ja painoi suuteli minua niin pitkään, että minulta pääsi pieni voihkaisu. – Mennään jonnekin muualle täältä. Mennään jonnekin missä me voidaan jutella ilman että on pakko olla näin lähekkäin.
- Loistava ajatus, päätin. – Auta mut alas tästä, mä katkasen nilkkani muuten kun nää on Miilan saappaat. Ja meillä on yhteinen narikkalappukin, meidän on pakko löytää se. Ehkä jopa ottaa se mukaankin, keksin toiveikkaana.
- No sitten kerta vielä, Krisu sanoi ja painoi vielä pikaisesti huulensa huuliani vasten. Hänen silmänsä nauroivat, ja minuakin alkoi naurattaa. Tämä oli ihan hullua, hullua ja vaarallista ja hauskaa. Muistin, että minua oli aina Krisun kanssa kauheasti naurattanut.

Vaelsimme käsi kädessä ympäri ravintolaa etsimässä Miilaa ja pysähdyimme välillä ihan vahingossa halailemaan. En totisesti aikonut mennä sen pidemmälle, mutta en voinut vastustaa kiusausta kun Krisu oli siinä eikä totisesti pannut hanttiin. Oli riemastuttavaa tuntea itsensä halutuksi ja tämä nyt oli kai aika viatonta kuitenkin? Löysimme Miilan lopulta siitä mihin hän oli jäänytkin, naisten vessan edestä. Kai hän oli käynyt siellä uudelleen, ei hän ollut voinut siihen jumittua koko siksi ajaksi kun me olimme olleet tanssimassa ja… niin, kuhertelemassa.
- Mennään jonnekin, missä kuulee oman äänensä, ehdotin hänelle.
- Ei tähän aikaan yöstä missään kuule omaa ääntään, jos ravintolaa meinaat, Miila sanoi.
- No jonnekin yökahvilaan tai jotain, kai semmosia on?
- Mä en tiedä yhtään. Mennään teille?
- Ai meille? nielaisin. Mutta ajatushan oli oikeastaan aika hyvä, ainakin jos Miila tulisi mukaan.
- No teillähän on kämppä tyhjillään, eikö? Onko siellä mitään juotavaa?
- Teetä, irvistin. – On siellä varmaan joitain joululahjakonjakkeja ja semmosia.
- No niin, sinne sitten.

Kirjauduimme ulos kapakasta ja suuntasimme lähimmälle taksiasemalle, Krisu oli kaapannut meidät kumpaankin kainaloonsa ja näytti tyrmäävän hyväntuuliselta.
- Harvoin mä pääsen näin hyvässä seurassa lähtemään, kattokaa vaan eikö taksikuski kuiki kateellisena peilistä koko matkaa, hän naureskeli. Mutta ei nähdäkseni kuikkinut, kuski oli vanhemmanpuoleinen setä joka ilmeestään päätellen vihasi yövuoroja eikä sanonut ymmärrettävää lausetta ennen kuin ilmoitti mitä kyyti oli maksanut.

Ovella jysähti mieleeni etten muistanut koska meillä oli imuroitu viimeksi mutta nyt oli kai myöhäistä sitä miettiä. Ehkei vieraita haittaisi. Kun avasin oven ja vastaan tulvahti tuttu kodin tuoksu, jossa oli aika paljon Dannin ja äidinmaidonvastikkeen tuoksua kiitin Miilaa hiljaa mielessäni. Tuskin hän sitä itse oli osannut ajatella, mutta tämä oli viimeinen paikka maailmassa, missä voisin jatkaa Krisun kanssa minkäänlaista flirttailua.

Istutin heidät olohuoneen sohvalle, laitoin stereoista soimaan hiljaista musiikkia ja kurkkasin keittiön kaappiin.
- Viskiä ja konjakkia, ilmoitin.
- Konjakkia, sanoi Miila. Hän ei ollut melko tarkalleen seitsemään vuoteen maistanut viskintippaakaan juotuaan sitä kerran pienenä liikaa. Nostin pöytään pullon ja kolme lasia ja istuin itse niiden viereen risti-istuntaan. Oli mukavampi istua siinä Miilaa ja Krisua vastapäätä, sohvalla olisi joutunut joku kääntelemään päätään vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle.
- Nyt voit kertoa Hollannista, sanoin Krisulle kehottavasti.
- Mikset sä kerro ennemmin vauvasta? tämä vastasi.
- En mä halua, mulle tulee ikävä sitä, sanoin ja tajusin olevani tosissani, vaikka olinkin aloittanut lauseen leikilläni. Oli jo yli vuorokausi siitä kun olin nähnyt Dannin viimeksi ja vaikka se nyt ei ollut maailmojamullistava aika ja vaikka sillä oli varmasti kaikki hyvin ja vaikka minulla oli ollut tähän asti kauhean hauskaa, tunsin miten silmäni alkoivat kostua. Nyyhkäisinkin.
- Niin että puhu sä vaan, sanoin.

Juttelimme aika monta tuntia vielä ja jossain vaiheessa takapuoleni alkoi puutua ja minun oli pakko mennä sohvalle järkevämpään asentoon. Miila ja Krisu kiskoivat konjakkia suhteellisen huolettomasti, mutta minä en uskaltanut. Päässäni pyörivät jo ennestään illan mittaan juodut siiderit enkä ollut unohtanut, että minulla olisi huomennakin tallipäivä. Kun Miila alkoi kuorsata vienosti totesin, että oli aika lopettaa juhlat.
- Sä voit jäädä tähän sohvalle, lupasin Krisulle, joka oli taas ujuttanut kätensä vyötärölleni ja vetänyt minut lähelleen. – Miila voi tulla mun viereen.
- Onks pakko? Krisu kysyi ja painoin pääni hänen olkapäälleen, kun se siinä niin sopivasti oli.
- On, sanoin.
- Jos ei me kerran mennä tän pidemmälle niin sä voisit oikeastaan mennä pois, Krisu sanoi mutta tiukensi vain otettaan. Minä en halunnut, mutta huokaisin ja irrottauduin kuitenkin. Elämä oli välillä niin hyvää mutta miksei sitä voinut aina napsia kaikkea mitä halusi?
- Niin, mä meen. Ja anteeksi, sanoin.
- Niinpä.

Ravistelin Miilan hellästi hereille.
- Tuu, mennään nukkumaan että Krisu pääsee tähän. Monelta sun pitää nousta kouluun?
- Mä luulen ettei mun pidä huomenna, hän mumisi mutta vääntäytyi kuitenkin ylös sohvalta. Kiipesimme yläkertaan ja törkkäsin Miilan ensin kylpyhuoneeseen pesemään meikkinsä, sitten menin itse. Luoja että minulla olikin ollut mustaa töhnää silmissä. Kaikki ei meinannut edes irrota, Miilalla täytyi olla jotain dynamiitin veroista silmämeikinpoistoainetta kotona.

Hän makasi puolipukeissa Veskun paikalla ja vieritin hänet omalle puolelleni sänkyä. En kyllä antaisi siskoni viedä Veskun tyynyä, minä halusin nukkua hänen tuoksuissaan. Näpyttelin kännykkään herätyksen ja vastasin samalla Laurilta tulleeseen tekstariin, että Miila nukkui vieressäni.
- Miksi sä mut tänne raahasit, kun olisi ollut mieskin tarjolla, kyseinen henkilö kysyi kuulostaen puoliksi nukkuvalta. – Mä luulin että sun käskettiin pitää hauskaa.
- Tuskin ihan niin hauskaa, sanoin kuivasti ja sammutin valot, mutten saanut ihan heti unta. Minulla oli ikävä, eikä vain perhettäni vaan kaikenlaisia outoja asioita. Yläastetta ja kesälomia ja sitä ikää kun koko tulevaisuus oli auki edessä. Sitten harkitsin ihan tosissani hiipiä takaisin alakertaan herättämään Krisu. Jos hän nyt edes nukkui kun en minäkään.

Miila oli kuitenkin onnistunut laittamaan oman kännykkänsä herättämään sillä se alkoi piipata vaateläjässä sängyn jalkopäässä epäinhimilliseen aikaan seitsemältä.
- Nouse nyt ettet myöhästy koulusta, sanoin matkien Ilsen äänensävyä vuosien takaa ja ravistin häntä, varautuen väistämään huitaisua, joka tulikin. Mutta kyllä hän heräsi, tosin voivotellen ja silmänaluset mustina kuin pandalla. Tyynyliinanikin oli mielenkiintoisen näköinen.
- Mä kuolen, hän sanoi.
- Et kuole, et oo ikinä ennenkään kuollut. Mene pesulle, mä menen keittämään kahvia. Vedin päälleni verkkarit ja hupparin kun muistin, että alakertaankin oli jäänyt yövieras. Jos olisin ollut Miilan kanssa kahden olisin huoletta painellut sinne topissa ja pikkuhousuissa jos niissäkään, mutta edellisiltaiset tapahtumat eivät oikein kaivanneet jatkoa. Luojan kiitos minulla oli sentään pysynyt muutama järjenhiven päässä.

Krisu nukkui käppyrässä sohvalla, mutta heräsi kun aloin kolistella keittiössä ja nousi ylös niskaansa pidellen.
- Se taisi olla vähän ahdas sulle, sanoin pahoitellen.
- Joo, mua ei vaan ole tarkoitettu nukkumaan sohvilla. Kiitos kumminkin.
- Ei kestä, sanoin ja katsoin häntä arvioiden. Kaipa hänkin tajusi, että halailumme eivät tarkoittaneet tänään enää mitään? – Mä olen pahoillani viimeöisestä, sanoin varmuuden vuoksi.
- Ai kun melkein annoit ymmärtää etä ymmärtänyt antaa.
- Niin, suunnilleen. Minusta vähän kuulosti siltä kuin hän olisi yrittänyt kasata minulle omantunnontuskia ja melkein kiukustuin. – Vaikka itsepä unohdit mut sillon kun lähdit ekan kerran jenkkeihin. Tiedätkö sä että mä jopa itkin sun perääsi, eikä susta ikinä enää kuulunut mitään? Sä voisit asua tässä nyt jos asiat ois menny toisella tavalla.
- Ei, en vois. En mä olisi näin vakiintunut. Ja itkitkö tosiaan? hän kysyi uteliaana.
- Ainakin kerran, tunnustin.
- No siitä mä olen pahoillani, vaikka kiva kuulla, tavallaan.

Tuli hetken hiljaisuus, minä paiskoin mukeja ja maitopurkin pöytään ja Krisu siirtyi sen ääreen istumaan.
- Jos sä joskus haluat oikeasti heittäytyä villiksi ja vapaaksi niin ota vaan luottamuksella yhteyttä, hän sanoi ja katsoin häneen epäluuloisena, oliko tuo jotain jatkettua piruilua? Mutta ei, eikä semmoinen olisikaan sopinut minun mielikuvaani hänestä, hän näytti olevan ihan tosissaan ja hymyili aurinkoisesti.
- Ja mikä on todennäköisyys ettet sä ole silloin jonkin meren takana? heitin takaisin samaan sävyyn.
- Toivottavasti aika pieni.
- Mikä todennäköisyys? kysyi Miila, joka tuli parhaillaan portaita alas. Hän oli näköjään käynyt minun vaatekaapillani hakemassa päälleen vähän konservatiivisemman puseron kuin mihin oli illalla pukeutunut.
- Että me ikinä enää päädytään samaan sänkyyn, paukautin.
- Jaa vai semmoista suunnittelette, Miila sanoi kiinnostuneena ja katsoi minusta Krisuun ja Krisusta minuun.
- No eikä suunnitella, kunhan todettiin ettei semmosta varmaan ikinä tapahdu. Vaikka oli kyllä kiva nähdä pitkästä aikaa, lievensin ja tajusin, että se oli totisesti totta.

Hävitimme melkein pannullisen kahvia ja tölkillisen tuoremehua ja puoli pulloa limsaa ja sitten Miila ja Krisu alkoivat tehdä lähtöä. Nojailin ovenpieleen heidän kiskoessaan ulkovaatteita päälleen ja totesin, että minun eiliset tallikamppeeni olivat Miilalla vielä. No, onneksi ratsastuskamat olivat tallilla.
- Onko sulla mun numero? kysyi Krisu huolehtivasti ja halasi minua vielä kerran. – Jos meidän täytyy joskus katsoa miten se todennäköisyys toteutuu?
- Kyllä mä siinä tapauksessa hommaan sen jostain, jos niin onnettomasti käy, irvistin.
- Mä voin pitää sen saatavilla, Miila sanoi ja kiskaisi Krisua käsivarresta. – Nyt mennään.

Join viimeisen kahvintipan mietteissäni. Suunnittelin, mitä tekisin tänään, jos nyt aikaa enää jäisi jonkinlaisen siivouksen ja tallillakäynnin jälkeen, mutta unohduin sitten pohtimaan Krisua. Tai itseäni oikeastaan. Oli ollut uskomaton sattuma tavata juuri hänet juuri eilen kun olin matkalla menetettyä nuoruutta etsimään. Viimeisin teinirakkauteni, jolla nyt ei tietysti ollut mitään tekemistä oikean rakastamisen kanssa, kyllähän minä sen nyt jo tiesin. En vaan tiennyt oliko tuo sattuma ollut hyväksi vai pahaksi. Nyt juuri tuntui siltä kuin olisin ollut vankina tässä aikuisessa elämässäni, joka oli täynnä velvollisuuksia: huollettavana lapsi ja hevonen, hoidettavana koti ja opinnot. Jospa olisikin vain voinut vielä olla huoleton teini-ikäinen, jonka ei tarvinnut ajatella nenäänsä pidemmälle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.2.15 17:31:18

4.

Dannilla oli vähän kuumetta illalla, kun he palasivat mummolasta. Ei niin paljon, että Vesku olisi huolestunut, joten minäkään en huolestunut, kunhan huokaisin ja valmistauduin taas palaamaan vankeuteen neljän seinän sisälle kitisevän nyytin kanssa.
- Mistä se on voinut saada kuumetta, oletko sä palelluttanut sen, syytin.
- Ei aavistustakaan, Vesku myönsi.
- No, jos mä taas ensi kuussa pääsisin tallillekin, huokaisin.
- Pääsethän sä vaikka huomenna kun vaan odotat, että mä tulen töistä ensin, sanoi Vesku kuulostaen loukkaantuneelta.
- Mutta en mä tiedä mitä Mustikan kanssa pitäisi tehdä.
- Ei mitään, se on vauva vielä sekin.

Yllättäen Danni ei itkenytkään juuri ollenkaan nyt kun sillä olisi ollut oikeasti syytä, vaan nukkui ihan hiljaa suurimman osan päivää niin että minun piti herättää se välillä juomaan. Mittailin kuumetta melkein parin tunnin välein kun sen hiljaisuus tuntui hermostuttavalta, mutta ei se noussut mitenkään hälyttävän korkealle ja minulle alkoi tulla ihan lentoonlähtevä olo kun kaikki energiani ei kulunutkaan itkun sietämiseen. Pesin pyykkiä kunnes pyykkikaapissa ei ollut mitään ja siivoilin muutenkin. Alkukevään kurssit olin nyt auttamattomasti menettänyt, mutta tein listan, mitä kirjoja tarvitsisin jos loppukevään aikana yrittäisin vielä saada jotain suoritettua, ja sitten siivosin vaatekaappimme ja kun en enää muuta keksinyt surffailin netissä miettien, olisiko äitihenkilön sopivaa ottaa napakoru tai tatuointi. Päivät tuntuivat kauhean pitkiltä ja välillä istuin vauva sylissäni ja katselin miten se tuhisi nukkuessaan, posket hiukan kuumeesta punoittaen. Kun se oli hiljaa se oli syötävän suloinen ja olin aika iloinen että se oli olemassa. Ehkäpä tämä oli kuitenkin hauskempaa kuin liehua teiniä leikkien yökerhoissa.

Kolmantena päivänä sillä ei enää ollutkaan kuumetta, mutta ihan kuin se olisi hypännyt sairastaessaan johonkin uuteen kehitysvaiheeseen se ei enää ruvennutkaan pitämään itkukonsertteja. Olin edelleen ihan varma, että se oli salaa sairas, tai että kuumemittarimme oli rikki, mutta kun Veskukin julisti sen terveeksi, minun oli pakko uskoa. Hän oli sentään jo suorittanut kaikki kurssit liittyen imeväisten sairauksiin.
- Tommonen kotilääkäri on kyllä aika kätevä olemassa, sanoin ja annoin hänelle suukon ohimolle samalla kun kutitin vauvaa navasta niin, että se veti naamansa irveen, josta ei oikein tiennyt tahtoiko se itkeä vai nauraa.
- Sä taisit sanoa ton saman viimeksi ratsuttajasta, Vesku muisteli.
- No hitto vie, ajatteles miten mä olen onnekas kun mulla on molemmat samassa paketissa.
- Kiva ettet kaipaa kotikoripalloilijaa vielä lisäksi, Vesku sanoi. Hän oli ollut vähän nyreissään kun oli kuullut että olin pyytänyt Krisun meille yöksi. Sitä oli ollut ihan turha kieltää, sillä sohvaan oli tarttunut niin vahva partaveden tuoksu, ettei siinä voinut loikoilla sitä huomaamatta. Onneksi en ollut jaksanut heti vaihtaa vuodevaatteita sängystämme ja olin pistänyt hänet tutkimaan nekin ja toteamaan ettei niissä ollut mitään Miilan ripsiväritahroja pahempaa.
- En mä tee mitään koripalloilijoilla, ilmoitin, otin vaippaan pukeutuneen tyttäremme syliini ja istuin sitten Veskun syliin. – Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi perhettä.

Se oli hyvä päivä, ja siitä alkoi hyvä aikakin. Vauva lakkasi tuskastuttamasta minua enkä enää pelännyt että menettäisin hermoni ja ravistaisin sen vammaiseksi vaikka se silloin tällöin itkikin. Pari kertaa vuorokaudessa oli sentään ihan eri asia kuin puolet vuorokaudesta, sen verran pienen hätää saattoi kestää ja lohdutella pois. En tänä päivänäkään tiedä mikä sitä ensimmäiset kuukaudet vaivasi, ehkä sen maha ei vaan tykännyt vastikkeesta ja tottui siihen myöhemmin. Tai jotain.

Vesku yritti tarjota minulle vapaapäiviä toistekin, mutta en halunnut päästää heitä enää menemään yksin.
- Ennemmin mä ajan vauvan kanssa katsomaan Leenaa, pidä sä vapaailta ja mene vaikka kavereiden kanssa kaljalle, se on nyt niin kiva etten mä halua erota siitä, sanoin.
- Voin mä mennä vaikka te olisitte kotonakin, sanoi Vesku. – Niin kuin säkin.
Se oli totta. Yhdessä ulos lähteminen vaati vähän järjestelyjä, mutta ei sekään olisi ollut ylitsepääsemätöntä. Se ei vaan tuntunut juuri nyt tarpeelliselta. Oli kivempi leikkiä kotia ja kun Danni oli alkanut nukkua kunnon yöunet meillä oli kahdenkeskistäkin aikaa ainakin sen verran kuin tarvitsimme.

Paitsi että lakkasi kitisemästä turhia Danni rupesi kovin säntilliseksi. Se halusi ruokansa samaan aikaan joka päivä ja sen jälkeen se halusi nukkua. Alkoi olla helppo ottaa se mukana tallille kun ajoitin niin, että laitoin Nikin varusteita vaille valmiiksi, syötin ja hoidin vauvan ja sitten ratsastin sillä aikaa kun se veteli ruokanokosia. Pystyin melkein kokonaan itse ratsastamaan Nikiä. Oona piti minulle välillä tunteja ja sen vapaat olivat ihan suunniteltuja eikä sen takia että oli liian huono sää tuoda vauva tallille ja välillä Veskukin meni sillä kun ajattelin että se tarvitsi kurinpalautusta tai läpiratsastusta. Siitä oli tulossa aika hyvä ja aloin selailla Esran lehtiä sillä mielellä, että jotenkin lahjoisin Veskun sen kanssa kouluradalle.

Hänpä ei suostunutkaan.
- Mene itse, hän sanoi.
- Ei kun sinä! yritin. – Sinä se meistä kouluratsastaja olet. Ja sitä paitsi sä lupasit mulle kuun taivaalta jos teen sulle lapsen!
- No en kai nyt sentään. Sitä paitsi se oli sillon, etkä sä ole enää hyvään aikaan halunnu toivottaa sitä sinne mistä se tulikin, hän nauroi.
- Petturi, inhotus, aloitin.
- Ei kun ihan oikeasti. Kyllä sä pystyt menemään sen kanssa helpon ceen. Ja jos sitä hermostuttaa tilanne niin vähemmän se sun kanssa hermoilee, enemmän se suhun luottaa.
- Jaa… sanoin empien. Tuossa saattoi olla jotain perää. – Menetkö sä sitten kun mun taidot loppuu?
- Jos sä vielä sillon haluat, Vesku lupasi.
- Mitä luulet, pääsisköhän sen kanssa jo helppoa aata loppukesällä?
- Mene nyt ensin se cee niin mä arvelen sen jälkeen.
- Okei, sanoin ja palasin etsimään sopivia seurakisoja tai kilpailuharjoituksia. Oikeastaan minun pitäisi yrittää ajaa se pikku-e:kin nyt niin kauan kun minulla oikeastaan oli aikaa, jotta en aina olisi toisten kyytien varassa. Voisikohan sen tehdä vauva takapenkillä?

Siitä ajatuksesta innostuneena lainasin Oonan traileria mersun perään ja ajelin sillä ympäri tallipihaa harjoitellen peruuttelemista parinakin päivänä sillä aikaa kun Vesku leikki hevosten kanssa. Kun sain kulman ympäri peruutuksen onnistumaan kolme kertaa peräkkäin olin tyytyväinen ja päätin käydä yrittämässä onneani tässä kisakautta odotellessa. Danni oli nukkunut kaikessa rauhassa koko ajan vaikka olin välillä tullut vähän huudattaneeksi moottoria joten sen varmaan voisi ottaa mukaan sitten inssiinkin kun saisin sen varattua.
- Mä osaan nyt, menin ilmoittamaan Veskulle, joka juoksutti taas kerran Mustia. – Kuules, koskahan sillä pitäis taas yrittää ratsastaa?
- Jonain päivänä, hän sanoi epämääräisesti.
- Mä voisin jo, muistutin.
- Mä voisin varmaan jo itsekin.
- Mutta ethän voi, sanoin puoliksi leikilläni mutta osaksi ihan tosissani. – Kuka meidät elättää jos sulle käy jotain?

- Mitä kisoja sä ajattelit? kysyi Oona, joka istui satulahuoneen nurkassa lukemassa samaista lehteä jonka minä osasin jo ulkoa.
- Kolmen viikon päästä olis Vantaalla. Se ei olis kauhean kaukana ja Veskulla olis vapaata sillon.
- No se on varmaan teille aika oleellista. Mä ajattelin että voisin lähteä teidän mukaan tolla Staminalla. Se on kyllä vasta neljän mutta voisi sekin jo käydä kattomassa kouluaitoja.
- Olispa Nikikin voinut jo viime keväänä, sanoin haikeana. – Muut viisvuotiaat menee jo vaikka mitä.
- No eikä mene.
- Menihän Wotkin, kun se kävi Laatuarvostelussa.
- Se oli vähän eri asia, sehän oli alusta asti huolella ratsastettu eikä se tarvinnut mitään uudelleenkoulutusta.
- Jos mä ehdin saada traikkukortin siihen mennessä niin saanhan mä ajaa? kysyin toiveikkaana, mutta Oona ei luvannut.

Kolme viikkoa oli kuitenkin pitkä aika ja sinä aikana Niki ehti ruveta ontumaan. Oma moka se oli, tavallaan, mutta myöskin huonoa onnea. Oonan hevoskanta oli taas kerran vaihtunut sen verran, että hän tarvitsi Nikin yhden hevosen tarhan uudelle ratsutettavalleen ja mieluummin kuin että olisimme suostuneet siirtämään sen ja Mustikan puolipäivätarhaukseen, vuorottelemaan oritarhassa joka oli ainoa mihin Mustikkaa uskalsi laittaa, olimme päättäneet lopultakin kokeilla laittaa ne samojen aitojen sisään. Ensin laskimme ne kentälle, missä oli hyvin tilaa ja hyvät aidat ja se sujui odotettua paremmin. Hevoset olivat tietysti jo periaatteessa tuttuja keskenään kun olivat koko talven asuneet vierekkäisissä karsinoissa ja ottivat ihan ystävällismielisiä tutustumisspurtteja ja nahinoita nyt nähdessään toisensa ihan livenä. Varsinainen tulikoe oli syömispuoli ja annoimme niille päiväheinät sinne, kahteen eri kasaan säällisen matkan päähän toisistaan. Niki söi hetken omastaan ja päätti sitten mennä ottamaan Mustikankin kasan. Sillä konstilla se oli tähän asti onnistunut pitämään itsellään yksityistarhan, mutta orilaitumien koulima Mustikka ei aikonut eunukin antaa häätää itseään. Niki ymmärsi varsin pian, ettei se ollutkaan tässä porukassa se joka söi kaikki heinät.

Pidimme niitä yhdessä kentällä yhdessä useana päivänä ja arvojärjestys näytti ihan selvältä, joten tungimme ne seuraavaksi puolet pienempään oritarhaan, missä sielläkin aluksi sujui hyvin. Oli varmaan ihan vaan vahinko, että Niki sieltä yhtenä päivänä sitten löytyi haava jalassa.
- Se niistä kisoista, sanoin surullisena kun letkutin sitä puhtaaksi kylmällä vedellä.
- Tervetuloa vaan hevosenomistajan maailmaan, noin käy aina kun on suunnitellut jotain, sanoi Oona, joka oli kanssani tutkinut reikää ja ollut sitä mieltä ettei se tarvinnut tikkejä. – Eikä toi välttämättä ole Mustikan tekemä. Se on semmosessa paikassa että se on voinu itsekin osua siihen hokilla.
- Ei sillä ole ollut yhtä ainoaa hokinpolkemaa koko talvena, miksi se nyt yhtäkkiä ois ruvennut noin kömpelöksi? manailin toivoen, että olisin jo kiertänyt ne pois. Keli olisi jo sallinut, tai jos takatalvi olisi iskenyt ne olisi voinut vääntää takaisin.
- Koska elämä on, sanoi Oona. – Tulee toisiakin kisoja.

Seuraavat mukavan lähellä olevat kilpailut olivat toukokuun alussa sipoolaisella ratsastuskoululla ja päätin ilmoittautua niihin sitten, ei kai tässä elämä muutamasta viikosta ollut kiinni. Niki liikkui itse asiassa ihan puhtaasti jo sinä päivänä kun Vantaan kilpailut olisivat olleet mutta kun sillä oli ollut viikon verran vapaata en viitsinyt ottaa riskiä ja lähteä sinne semmoisen energiapommin kanssa. Sillä viikolla olin sitten sen parannellessa nahkaansa ratsastanut lopultakin Mustilla ihan omin avuin. Se tarkoitti, että Vesku oli seissyt kentän keskellä rystysiään syöden sen näköisenä kuin henki ei kulkisi oikein kunnolla ja minä olin ratsastanut pitkin uraa ilman minkäänlaista taluttajaa, ohjat ihan omissa käsissä.
- Sä taidat ihan oikeasti rakastaa mua, sanoin, kun hän syvään huokaisten ilmoitti, että parikymmentä minuuttia oli kulunut ja ratsastin Mustikan hänen luokseen.
- Mistä sä semmosta päättelet?
- Sä varmaan näytät just tommoselta sittenkin kun Danni opettelee ajamaan polkupyörällä, kiusoittelin. - Tai ratsastamaan sillä shettiksellä, mikä meidän itse asiassa pitäiskin hankkia vähitellen.
- Ai, totta kai mä rakastan sua, hölmö. Tule nyt alas sieltä, hän sanoi ja piti Mustikkaa ohjista.

- Sillä on aika hyvän tuntuinen ravi, huomautin, kun liu’uin varovasti alas. Tämä vaihe oli sen mielestä edelleen aika inhottava.
- Mä en pyytänyt sua ravaamaan.
- Mutta se halusi, nauroin. Totta olikin, että Mustikka oli itse kiihdyttänyt askeliaan ja sitten minusta tuntui että minun oli pakko kokeilla mitä pieni maiskautus siinä kohden tekisi. Se oli ravannut pitkän sivun mutta ennen kulmaa olin houkutellut sen taas käyntiin. – Mutta se oli kauhean fiksusti, ei se edes harkinnut heittää mua selästä. Jos mä lopetankin opinnot ja rupean ratsastamaan nuoria hevosia?
- Älä viitsi.
- Sen shettiksen lisäksi me tarvitaan tammakin että saadaan lisää varsoja, suunnittelin.
- Eilen sä halusit vaihtaa mersun maasturiin ja ostaa trailerin.
- Ihmisellä pitää olla tavoitteita. Koskahan sillä uskaltaisi laukata, mitä luulet?
- Ei vielä. Entä sun kurssitavoitteet?

Siihen en viitsinyt vastata mitään. Ei kuulunut muille kuin minulle, miten siellä etenin tai olin etenemättä. Itse asiassa en halunnut Veskulle kertoa, miten paljon aioin nyt kuitenkin yrittää, kun Danni oli alkanut käyttäytyä ihmisiksi ja minulla oli vähän enemmän aikaa ja halua lukea. Mieluummin yllättäisin kaikki ketä asia vähänkään liikuttaisi positiivisesti kuin kuuntelisin sitten lohdutteluja, ja Vesku taisi olla ainoa kuka oikeasti ymmärsi. Minun puolestani hän sai kuvitella vaikka että olin laittanut rukkaset naulaan kokonaan.

Veskun kurssikaverit eivät enää innostuneet järjestämään perinteisiä pääntyhjennysjuhlia tenttikauden alkajaisiksi, todennäköisesti siksi, että he olivat kaikki jo valmistuneet. Minusta se oli mukavaa. Veskun synttärit olivat aina jääneet sen viikonlopun varjoon, nyt oli ensimmäinen kerta koko yhdessäolomme aikana kun voisimme juhlia niitä.
- En mä halua juhlia synttäreitä, Vesku sanoi.
- Totta kai sä haluat. Pyydetään kivoja vieraita ja avataan grillikausi.
- Hei, me puhutaan ajasta ennen vappua. Tulee kuitenkin räntää. Ja entäs Danni?
- Ei tänä keväänä enää tule räntää ja totta kai Danni juhlii isin synttäreitä, ilmoitin.
- Sulla taitaa olla energiaa vähän yli oman tarpeen, Vesku mutisi, mutta kun sain selville, että hänellä olisi sopivasti vapaapäivä en enää kysellyt lupia. Karatkoon sitten vaikka ylimääräiseen yövuoroon, minä halusin kutsua vieraita ja pitää vähän hauskaa. Teinijessi oli herännyt taas ja se halusi nauraa kavereiden kanssa ja juoda siideriä. Kun Ilse lupasi sitten juhlista kuultuaan lupasi vapaaehtoisesti järjestää lapsiparkin ja ottaa sekä Dannin että Leksan perjantain ja lauantain väliseksi yöksi Veskukin alkoi suhtautua myötämielisemmin.

- Makkaraa ja viinaa ja sitten kaikki tuo mitä tuo, ihan niin kuin vanhoina hyvinä Huvikummun aikoina, esitin.
- Ketä me sitten pyydetään? Ja mitä naapurit sanoo?
- Ne vaan luulee että me harjotellaan vappua varten, maksakoot silloin takasin. Ja ketä sä haluat kutsua?

Pyysimme aika lailla samaa porukkaa kuin aina ennenkin. Mihinpä se olisi muuttunutkaan, ehkä vain vähän pienentynyt kun kumpikaan meistä ei aktiivisesti pyörinyt yliopistolla. Uutta oli oikeastaan vain se, että Riikka oli jäänyt nalkkiin siihen namupoika Anttiin ja aikoi tuoda tämän mukanaan.
- Kyllä sä sen muistat, Miila seurusteli sen kanssa joskus sillon kun mekin alettiin, yritin muistutella hänen mieleensä. Vesku näytti hullunkurisesti epäluuloiselta isältä joka epäili tyttärensä antavan pojan ottaa vapauksia. Ihan kuin hän olisi Dannin syntymän jälkeen aikuistunut neljä porrasta siinä missä minä yritin salaa hivuttautua alemmalle rappuselle.

– Olenko mä lihonut? kysyin huolissani kun mallasin niitä matalia farkkujani nähdäkseni voisinko pukeutua niihin perjantaina.
- Mitä noi on? kysyi Vesku ja kiskaisi minua vyönlenkistä niin, että pyörähdin puoliksi ympäri. – Mä en ole nähnyt tommosia ennen.
- En mä ole pitänykkään näitä kuin kerran. Pursuanko mä yli? Voinko mä pistää nää perjantaina?
- Et sä pursua, Vesku sanoi ja kokeili napata kiinni lantiostani. Hän sai, mutta ei se paljon venynyt.
- Hyvä, sanoin.
- Sä kyllä näytät Britneyltä.
- Ai. No ei hyvä. Onneksi mulla on hiukset päässä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.15 18:33:41

5.

Rakensin melkein koko perjantaipäivän suunnattoman suurta täytekakkua. Jari oli ilmoittanut tulevansa joten oli laskettava, että muutkin saisivat siitä huolimatta tarpeeksi. Jinna ja Ville ja Leksa tulivat aikaisin meille, jo ennen kuin Vesku itsekään tuli töistä, sillä Jinna ja minä aioimme laittautua kaikessa rauhassa etukäteen ja kammata toisiamme ja Ville saisi sillä aikaa pitää silmällä lapsia. Tai siis Leksaa, Danni nyt ei vielä päässyt minnekään karkuun. Ilse oli luvannut tulla hakemaan ipanat meiltä töistä tullessaan, kun olisi ensin saanut Karoliinan haettua tarhasta.
- Miten se aikoo saada kolme alle metrin mittaista kuljetettua yhtaikaa kotiin? Parasta että mä menen mukaan, sanoi Ville, joka oli ottanut Dannin syliin ja katsoi sitä tarkkaan Leksan kanssa, joka istui hänen polvellaan. Leksa oli kauhean kiinnostunut vauvasta, muttei enää yrittänyt kaivaa siltä silmiä kuopista kuten ensitapaamisilla.
- Nuorta rakkautta, sanoi Jinna hellästi. – Siitä se alkaa.
- Meidän ei ehkä kannata kauheesti tuputtaa niitä toisilleen kun ne tulee teini-ikään. Ne vaan alkaa kapinoida ja etsii ihan väkisin jonkun muun, mietin.

- Tulkaa sisään hetkeksi, huusin Ilselle kun Ville ja lapset menivät avaamaan oven. Minä olin juuri rakentamassa Jinnalle ranskalaista lettiä enkä halunnut päästää irti tai saisin aloittaa alusta. Hetkeä myöhemmin Karoliina tömistelikin sisään haalarissaan mutta luojan kiitos ilman saappaita ja kurahousuja. Hän pysähtyi katsomaan minua.
- Sun tukka on ihan sekasin, ilmoitti nuori neiti ja silitteli omia lettejään jotka eivät paljon siistimpinä tarhapäivän jälkeen roikkuneet olkapäillä.
- Mulla on trendikäs tupeerattu kampaus, ilmoitin.

Karoliina katsoi minua hyvin epäilevästi, kysyi missä Vesku oli ja kiipesi sitten Villen toiselle polvelle tutkimaan Dannia.
- Sekasin se on, sanoi Ilse lapselle rauhoittavasti ja lisäsi puoliääneen, että ei halunnut Karoliinan alkavan leikkiä peikkoa myös.
- Miltä mä näytän? kysyin piruuttani ja pyörähdin ympäri mustissa vaatteissani. Jinnan letti oli valmis ja hän käänteli päätään peili kädessään.
- No et ainakaan äidilliseltä, Ilse sanoi, mutta hän naurahti ja katsoi minua silmissään niin viisas ilme, että arvelin hänen tietävän tarkalleen miksi en. – Mutta musta ei ole kyllä sun värisi. Ei sulla olisi mitään punaista ton topin sijaan?
- Ois mulla mutta en mä halua näyttää bordellista karanneelta. Ennemmin kalpealta kapinalliselta.
- Selvä sitten, Ilse kuittasi ja alkoi kysellä vauvojen tavaroita. Ne olivat kahdessa isossa kassissa eteisessä.

- Eikö sulle tuu nyt kauheesti vaivaa noista? kysyi Jinna huolestuneena.
- Kaikkea vielä, tästä tulee tän kevään paras ilta, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Tiedäthän sä että meillä on ollu sijaislapsia. Mulla on aika usein oikeen ikävä niitä aikoja.
Menimme koko porukka avuksi auttamaan lasten lastaamisessa. Ilse sanoi pärjäävänsä kyllä loppupäässä, vaikka Ville tarjoutui mukaan, iskä olisi kuulemma jo kotona ja saisi tulla avuksi. Kumarruin suukottamaan Dannin sametinpehmeää poskea ja pienen hetken meinasin perua koko jutun ja pitää sen kotona luonani, mutta tulin järkiini.
- Me tullaan sitten huomenna kun herätään, sanoin.
- Ei mitään kiirettä, Ilse sanoi iloisesti ja istui itsekin autoon.

Vesku näytti vähän vastahakoiselta juhlimaan tullessaan töistä mutta piristyi kun kävi suihkussa ja iskin hänelle oluen käteen ja Jari ja Lauri ja Miila saapuivat ja hän pääsi poikien kanssa pihalle leikkimään grillin kanssa. Sieltä alkoi pian kuulua aikamoinen remakka. Miila jäi sisälle ja heittäytyi voipuneena sohvannurkkaan.
- Mä olen ihan poikki, mä tulin suoraan töistä.
- Ilmankos sä näytätkin niin oudolta, sanoin. Minusta hän näyttikin, en muistanut koskaan ennen nähneeni häntä virallisen näköisessä jakkupuvussa.
- Mulla oli asiakaspalaveri, hän irvisti ja nousi riisumaan jakkunsa. – Pitäisköhän mun hakea sulta joku tuore pusero?
- Hae pois, lupasin.

Riikka ja Antti tulivat Iljan kanssa ja sitten Elle ja Simo.
- Onko sulla joku ikäkriisi? kysyi Elle ystävällisesti hymyillen kun avasin heille oven.
- Ei, sanoin ihmeissäni, miten hän semmoista saattoi kuvitella, ei kai semmoinen edes ollut mahdollista 21-vuotiaana. Sitten muistin näyttäväni yläasteelta karanneelta. – Mulla on äitiyskriisi, sanoin kun koin valaistumisen.
- Moi, sanoi Simo ja halusi halata minua. Valaistuin lisää kun annoin hänen sen jälkeen pyörittää itseäni ympäri ja havaitsin ilokseni epämääräisen loisteen hänen silmissään, vaikka hän sitä yrittikin piilottaa. Simo oli ensimmäisenä lukuvuonna ollut vähän ihastunut minuun, ja vaikka hän oli sittemmin löytänyt tyttöystävän ja eronnut ja löytänyt toisenkin ja eronnut, epäilin että hän oli vieläkin vähän.

Siksi olin halunnut järjestää juhlat, siksi olin pitkään miettinyt uskaltaisinko pyytää Krisunkin, mitä en todellakaan sitten ollut tehnyt. Minulla oli jokin tarve saada todistettua itselleni että olin vielä viehättävä ja nuori, vaikka minulla olikin vauva. Uusi, valaistunut minäni nolostui tajutessaan että halusin että ympärilläni pyörisi ihailevia miespuolisia ihmisiä. Olihan Vesku, mutta ei hän… hän oli niin itsestään selvä, varmaakin varmempi.
- Tulkaa ottamaan jotain juotavaa, sanoin kiireesti ja hätistin heidät sisään. Otin itsekin ja kiskoin löysän hupparin päälleni taretakseni mennä ulos Veskun ja Jarin ja Laurin luo. Ja piilottaakseni napani ja Britney-pöksyni.

- Riikka ja Antti tuli, ilmoitin Veskulle ja änkeydyin Veskun kainaloon.
- Niinkö? hän sanoi ohimennen ja jatkoi juttuaan Jarin kanssa.
- Niin, sanoin ja kiehnäydyin vähän lähemmäs. Hän katsoi minua vähän hämmästyneenä ja puristi jotenkin hajamielisesti harteitani.
- Että jos sä haluat tulla pitämään sille sen saarnan, että Riikan tunteilla ei saa leikkiä ja että sulla on haulikkotilaus vahvistusta vaille valmiina niin tule. Ne ei kuulemma viivy kauhean pitkään vaan jatkaa jonnekin kaupungille, selitin.
- Susta se oli idioottimainen ajatus, Vesku sanoi ja katsoi lopultakin minua.
- No vähän, myönsin. – Mutta jos haluat… tai jos nyt haluat tavata sen.
- Kai mun pitää se käydä ainakin tarkastamassa.

Vesku meni sisään ja minä nappasin grillipihdit Laurilta, joka huitoi niillä kuin kapellimestari. Hiillos näytti täydelliseltä ja aloin latoa ritilälle makkaroita lautaselta, jonka he sentään olivat tuoneet ulos.
- Ette sitten viitsineet ruveta paistamaan näitä, marmatin ystävällisesti, mutta eivät hekään kuin pikaisesti vilkaisseet minua. – Ja nainen vaietkoon seurakunnassa, mutisin.

Pidin hupparin päällä lopun iltaa, enkä antautunut flirttailemaan Simon kanssa vaikka mieli teki.

Oona ja Stamina lähtivät mukaan kilpailuihin Nikin ja minun kanssa. Stamina oli aika hienon näköinen iso puoliverinen, jonka rinnalla Niki näytti pieneltä ja hontelolta, mutta edellisissä, ensimmäisissä kilpailuissaan se oli kuulemma pitänyt metrin hajuraon kouluaitoihin koko radan ajan kuin olisi pelännyt niiden purevan. Oona sanoi, että hänen nähdäkseen tuomarit eivät olleet juurikaan rokottaneet siitä, mutta että sietäisi näyttää niitä aitoja sille toisenkin kerran. Seuraava tuomari ei olisi välttämättä yhtä ymmärtäväinen – tai puusilmäinen.
- Mitähän Niki sanoo kouluaidoista? mietin. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että se ei suostuisi lähestymään niitä, olin vain varautunut siihen, että se ehkä haluaisi hyppiä niiden yli.
- Jaa, tuskin se niitä pelkää, kunhan saat sen pysymään niiden sisällä, Oona sanoi lohduttamatta ollenkaan.
- Kunhan mä vaan olen muistanut satulan ja suitset tässä hässäkässä, sanoin ja aloin ehkä hiukan masentua.

Aamu oli ollut yhtä kaaosta. Tänä viikonloppuna Veskulla ei ollutkaan vapaata ja olin joutunut matkalla tallille viemään Dannin Ilsen luo. Se oli joutunut nousemaan aamiaiselle tuntia aiemmin kuin mihin olin saanut sen hiljalleen totutettua ja se oli ollut asiasta kovin nyreissään. Ei kai ihme, että se oli hermostuttanut minutkin, kun ei se ollut syönyt kuin nokareen ja olin katunut kovasti, etten ollut vienyt sitä Ilsen luo jo edellisiltana, kuten hän oli ehdottanut.
- Mä näin sun vievän molemmat traikkuun, joten lopeta toi, sanoi Oona ja kaarsi ratsastuskoulun parkkipaikalle.

Ryhdistäydyin kun otimme hevoset ulos ja totesin omin silmin, että minulla oli varusteet mukana. Meillä ei tänään ollut ylimääräistä hoitajaa mukana joten sidoin Nikin löyhästi renkaaseen trailerin seinään ja Oona teki samoin Staminalle toisella seinustalla. Niki ei ollut eläessään kiskonut itseään mistään irti, mutta pujotin narun silti vain nimeksi kiepille. Jos se päättäisi lähteä rengas todennäköisesti seuraisi mukana kuitenkin. Harjailin sen mustana kiiltävältä karvalta pölyhiukkaset pois ja satuloin sen, suitset olinkin laittanut jo trailerissa ja ne olivat nyt riimun alla, samoin kuin Staminallakin. Tämä alkoi tuntua tutulta, rutiinit rauhoittavilta ja tajusin, että vaikka en ollut kilpaillut sitten tallikisojen syksyllä en jännittänyt. Päinvastoin, odotin oikein että pääsisin esittelemään kaunista mustaa hevostani kaikille katsojille. Kaunista ja toivottavasti hyvin käyttäytyvää.

- Vesku on tainnu tartuttaa muhun vähän kisahermoja, naurahdin Oonalle vaihtaessani saappaat jalkaan yhdellä jalalla horjuen. Mihinkään ei voinut valkoisilla housuilla istua.
- Sepä mukavaa, olikin vähän tuskallista joskus katsoa kun sä vapisit, Oona sanoi ominaiseen tapaansa ja tarjoutui käymään maksamassa molempien lähtömaksut jos pitäisin silmällä hevosia. Sovitin sillä aikaa kypäränkin päähäni ja muistelin vielä radan läpi. Samalla kuikuilin ajotielle päin. Ilse oli aikonut tuoda lapset katsomaan kisoja ja vaikka kello oli vasta puoli yhdeksän oletin heidän kohta saapuvan jos saapuisivat. Luokkamme alkaisi yhdeksältä ja saattaisimme ihan hyvin olla vaikka ensimmäinen ja toinen ratsukko radalla. Toivottavasti Oona muistaisi tarkistaa lähtölistan samalla.

- Kauheesti näitä ratsastuskoululaisia. Me ollaan vuorossa vasta loppupäässä.
- Miten lopussa?
- Kuudestoista ja kahdeksastoista.
- Voi luoja, sitten meillä on aikaa vaikka miten, huokaisin. Olisi voinut ensin tarkistaa listan ja sitten vasta myöhemmin laittaa hevoset kuntoon.
- Mennään maastoon kävelemään, täällä on hyviä polkuja, sanoi Oona.
- Selvä. Kiinnitin muistaessani Nikin häntään Karoliinalta anastamani punaisen hiuskoristeen, jossa roikkui punainen tupsu. Se menköön rusetista.

Ratsastelimme yli puoli tuntia käyntiä pitkin metsäpolkuja, joita risteili ratsastuskoulun ympäristössä. Kalpea aurinko yritti päästä paistamaan mutta vaikka puissa ei vielä ollutkaan lehtiä varjostamassa ohut pilviverho peitti sen välillä ohuelti välillä kokonaan. Mietin miten onnekasta olikaan, että en ollut tajunnut Dannin tulemista aikaisemmin vaan olin riskeerannut ja ostanut Nikin. Olisin ollut pakotettu päästämään elämäni hevosen käsistäni jos olisin aavistellut olevani raskaana ja ties missä se olisi nyt, ja missä kunnossa. Missään nimessä ei yhtä hyvissä ja rakastavissa, ajattelin omahyväisesti, asiastani varmana.
- Ravataanko vähän kanssa niin ei tarvii niin paljon muiden seassa kentällä lämmitellä, ehdotin sitten Oonalle, joka vilkaisi kelloaan.
- Ravataan vaan ja mennään sitten takasin. Kello on jo yli yhdeksän.

Verryttelyalueeksi varatulla toisella kentällä oli villinlännen meininki. Portilla tosin seisoi jämäkän näköinen täti-ihminen, joka piti huolta siitä, että sinne ei yhtaikaa päässyt kuin kymmenen seuraavaa ratsukkoa, mutta itse verryttelyä ei ollut kukaan ohjaamassa. Luultavasti muut olivat ratsastuskoulun oppilaita. Joukossa oli yksi ehkä viisikymppinen setähenkilö suomenhevosella ja loput olivat pieniä tai hyvin pieniä tyttöjä joko sopivankokoisilla poneilla tai sitten liian isoilla hevosilla. Ratsut laahustivat mihin suuntaan huvitti, ratsastajat kääntelivät niitä volteille varoittamatta ketään ja todistin siinä katsellessani yhtä sentillä vältettyä törmäystä, jonka seurauksena kirjava poni melkein istui hännälleen ja lähti sitten villisti pukitellen alueen halki.

- Mä en tuu tonne, sanoin varmasti, olin sekunnissa tehnyt päätökseni. Niki tulisi hulluksi siellä tai aiheuttaisi kaaoksen josta seuraisi useita vammautumisia tai ainakin satulastasuistumisia.
- Voi olla parempi niin, sanoi Oonakin. – Käy ottamassa parit laukat sillä viimesellä metsäpolulla. Kolme valmistautuvaa ratsukkoa pääsee kumminkin tonne radan päätyyn odottelemaan, siellä ehtii kanssa vähän pieniä asioita.
- Sä meinaat mennä?
- Joo, tää osaa väistellä eikä hermostu, Oona sanoi luottavaisesti.

Kysyin portinvartijatädiltä monesko ratsukko oli menossa ja totesin ehtiväni käydä tekemässä pari laukannostoa. Olin unohtanut kokonaan katsella ympärilleni Ilsen ja Karoliinan ja Dannin toivossa, enkä muistanut heitä edes kun Niki väisti epäluuloisena punaisenkukertavia rattaita kentänkulmalla. Enkä kun palasin. Olin hionut vähän väistöjä ja takapään aktivointia kävellessäni takaisin tallialueelle ja nyt Niki oli ehkä parhaimmillaan, se asteli rennosti kaula kaarella ja taisi nauttia omasta ihanuudestaan sekin. Minä ainakin nautin.

Pääsin suoraan kisakentän päätyyn nyt. Oona oli jo siellä, samoin se suomenhevossetä, ja huokaisin helpotuksesta. Näiden seurassa olisi varmaan aika turvallista. Radalla oli pieni tyttö ison puoliverisen satulassa, he olivat juuri kääntymässä lopputervehdykseen ja saivat raikuvat aplodit kääntyessään pois. Tyttökin näytti halkeavan omaan tyytyväisyyteensä, heillä oli tainnut mennä hyvin.

Uskalsin ottaa vielä yhden laukannoston sinä hetkenä kun olin sedän kanssa verkka-alueella yksin, sitten keskityin katsomaan Oonan ratsastusta. Niki tuntui katselevan sitä myös. Stamina tuijotti valkoisia aitoja sivusilmällä ihan koko ajan, sikäli kun saatoin nähdä, ja väisti koko ajan pikkuhiljaa kauemmas niistä, kunnes kulmissa Oona sai sen taas lähemmäs. Se kulki ymmärrettävästi kauhean jännittyneenä, mutta ei se kuitenkaan poukkoillut ja suoritti tehtävät melko säntillisesti. Kun nyt kuitenkin oli vain helposta ceestä kyse uskoin heidän saavan aika hyvät pisteet.
- Jessi! kuulin huudon kentän kulmalta ja kun katsoin sinne, Karoliina vilkutti minulle hurjasti. Vilkaisin Oonaa, joka vuorostaan oli lopettelemassa ja ratsastin sinne heidän luokseen.

Karoliina halusi silittää Nikiä, joka ojensikin turpansa sopivalle etäisyydelle. Se piti Karoliinasta, olin huomannut.
- Miltä tuntuu? kysyi Ilse.
- Se tuntuu itse asiassa kauhean hyvältä, sanoin mietteissäni. – Katotaan nyt muuttaako se mielensä tuolla aitojen sisällä. Sehän ei ole ennen ollu tommosessa hiekkalaatikossa, estekisoissa vaan.
- Toi mies alkaa olla nyt lopettamassa, oletko sä seuraava? Ilse kysyi.
- Olen, sanoin ja kokosin Nikin ohjat. Pistin sen ravaamaan isoa volttia portin edessä, väistellen viimeistä ratsukkoa ja ulos ratsastavaa miestä, kunnes minut kuulutettaisiin sisään. Se luimisteli ratsastuskoulun hevoselle ja huiski häntäänsä ohittaessaan sen, mutta ei yrittänyt sen pahempaa, ja rentoutui selvästi vähän kun käänsin sen vihellyksen kuultuani radalle.

Kesken ravaamisen tervehdykseen se taisi tajuta olevansa yksin autiomaassa ja nosti päätään, näin sen pyörittävän silmiään huolestuneena. Yritin puoliääneen rauhoittaa sitä ja kun pysähdyimme tervehtimään tuomareita silitin sitä salavihkaa toisella kädellä sään vierestä. Seisotin sitä siinä ikuisuudelta tuntuvan ajan, ehkä kymmenen sekuntia, mutta sitten se hengähti ulospäin ja laski päänsä ja uskalsin lähteä aloittamaan ohjelmaa.

Niki ei arkaillut kouluaitoja vähääkään, se itse asiassa kolautti niitä pariin kertaan kavioillaankin eikä ollut moksiskaan. Mutta ei se ylikään näyttänyt haikailevan. Se oli niin täydellinen että henkeäni alkoi ahdistaa, kun näin sen kaulan kaartuvan edessäni ja tunsin miten se käytti selkäänsä. Se oli jumaliste ihan asteikon yläpuolella tässä luokassa, missä ei vielä toivottu muuta kuin täsmällisyyttä siirtymisissä ja oikeaa laukkaa. Jotta kaikki ei nyt olisi mennyt ihan täydellisesti se sentään pukitti riemusta kun pyysin sitä nostamaan laukan, mutta se oli vain vinkaisun säestämä ilopukki enkä raaskinut siitä pahoittaa mieltäni.

Me tulimme toiseksi, ehkä sen pukkauksen takia. Voittaja oli joku paikallisista tuntihevosista, pieni rautias tamma, joka näytti siltä että siinä oli arabia. En ollut nähnyt sen rataa joten en ollenkaan tiennyt miten täydellinen se oli ollut – enkä välittänytkään pätkän vertaa. Olin lähtenyt tänne toivoen, että Niki pysyisi radan sisäpuolella, pikku höyrypääni, ja se olikin käyttäytynyt kuin monta vuotta vanhempi kokenut kisahevonen. Minun piti halata sitä, mutta en onneksi ehtinyt kun se loikkasi metrin takaoikealle kammoksuessaan ruusuketta. Vieressä seissyt kolmanneksi tullut ratsukko sävähti myös, mutta onneksi siitä ei syntynyt sen isompaa katastrofia.
- Se taitaa olla aika nuori? kysyi ruusukkeita jakava nainen.
- Se on viiden ja nää on sen ekat koulukisat, sanoin ylpeyttä valuvalla äänellä.

Kunniakierroksella se alkoi lämmetä kun en päästänyt sitä voittajaratsukon ohi ja se loikki turpa pystyssä kuin jänis. Lopulta otin sen raviin ja sitten saatoimmekin jo rauhoittua, kun oli tarkoitus poistua kentältä. Odotin kyllä portin sisäpuolella vähän aikaa että tilanne rauhoittuisi, yleisö oli alkanut massavalumisen kohti buffettia enkä halunnut ratsastaa Nikillä keskelle väkijoukkoa. Oonaa ei näkynyt missään mutta Ilse ja vaunut ja lapset odottelivat vielä minua. Ilse onnitteli minua pikaisesti suupielestään ja nappasi samalla Karoliinaa hupusta, tämä oli näet juoksemassa kovaa vauhtia tallin suuntaan sen kirjavan ponin perässä.
- Karoliina, tuutko tänne ylös, sain päähäni kysyä ja vekara seisahtui niille sijoilleen. Ilse näytti kauhistuneelta, mutta Karoliinan päätä ei enää ollut kääntäminen. Ilse joutui nostamaan tytön eteeni. Vähän kadutti kun olin tullut ehdottaneeksi semmoista, mutta ei auttanut minunkaan muuttaa mieltäni.

Niki käänsi päätään kuin tarkistaakseen oliko nähnyt oikein ja lähti sitten kävelemään muina hevosina kohti parkkipaikkaa Karoliinan tarratessa sen mustaan harjaan ja kiljuessa – hiljaa – ilosta.
- Sä et saa huutaa tai Niki pelästyy, sanoin ja Karoliina vaimensi ääntään entisestään.
- Sä voit jutella sille kyllä. Hiljaa ja nätisti.

Kun pääsimme parkkipaikalle Ilse nosti lapsensa alas nopeammin kuin ehdin edes kissaa sanoa ja sain päähänpiston.
- Anna Danni tänne, sanoin.
- No en, hulluko sä olet!
- Anna vaan. Saat ottaa kuvan meistä isille, kai sulla kamera on mukana?
Taivuttelin häntä vähän aikaa mutta lopulta hän nosti nelikuisen tyttäreni ylös satulaan ja sitten me poseerasimme, Niki rusetteineen ja Danni pastellinvärisessä haalarissaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   3.2.15 20:59:18

Hihi, mäkin oon ottanut A:n kanssa poseerauskuvia ponin selässä, tosin ei kisapaikalla :D. Mutta kotipihassa. Ja onhan A ollut jo 3kk vanhana ihan ite ponin selässä, tosin vaan tallikäytävällä seisovan ponin, mutta kuitenkin oman ponin selässä.

Tää palauttaa kyllä hyvin mieleen asioita parin vuoden takaa, kun on tämmöisiä ihania vauvajuttuja <3

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   3.2.15 21:00:20

Ja btw, mun ponini tuli vuokraajansa kanssa syksyllä toiseksi elämänsä toisissa koulukisoissa, tosin olivat vuokraajan kanssa ekat koulukisat, ja samalla vuokraajan eka koulustartti ikinä. Ja vielä kaiken lisäks Keravan kammotusmaneesissa, mitä poni vuotta aiemmin pelkäs kuollakseen...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.15 21:13:10

Ai siellä missä on (oli?) ne aasit vai siellä, missä Jessi tapas Pajun ja Peten? *utelo*

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   3.2.15 22:38:04

Nyt mä tipahdin :D Mutta siis Keravalla = Keravan ratsastuskoululla, jos sä sitä meinasit :D. Se on meidän nykyiseltä tallilta kivasti vaan 7km päässä, niin voi vaikka ratsastaa kisapaikalle. Noihin koulukisoihin, mitkä vuokraaja ponilla meni, talutin ponin, kun sillä on nyt joku ongelma mun kanssa maastoillessa (ei suostu yksin mun kaa lähtee, jos ratsastan, taluttaen ei ongelmia).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.15 22:47:02

Taitaa olla Keravan Uusi se aasipaikka. Nyt alkaa olla sen verran aikaa mun kisareissuista, etten uskalla sanoa varmaksi - mutta siellä on myös maastoesterata.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   3.2.15 23:13:17

Keravan ratsastuskoululla (KERRA) on ihan kunnollinen maastoratakin kyllä. Onhan siellä muistaakseni elokuussa aina ihan isot kenttäkisatkin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.15 23:29:26

Okei, sit mä varmaan muistin ne just väärinpäin. Siellä oli maneesin oviaukon molemminpuolin karsinat, joissa asui aaseja. Nyt en oo käynyt kummallakaan sen jälkeen, kun kirjoitin Jessin kenttäkisoista, eli siitä on jo enemmän kuin pari vuotta...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.2.15 16:59:47

6.

Vesku oli saada sydänkohtauksen nähdessään kuvan, tai jos ei nyt ihan niin ainakin hän näytti järkyttyneeltä.
- Sä otit sen selkään?
- Otin, kun Karoliinakin oli ja Niki rakasti, selitin. – Kun ei meillä oo sitä shettistä. Karoliina tarttis sen ihan ehdottomasti jo.
- Ostakoon sen vanhemmat sen sille.
- Älä nyt niuhota, me tarvitaan se parin vuoden päästä Dannille kuitenkin, nauroin. Vesku ei viitsinyt vastata, enkä minä nyt tosissani puhunutkaan. Ihan tosissani. Vielä. Kuitenkin, viimeistään kun pääsisin itse töihin ostaisin sen ponin.

- Mitä sä haluat tehdä kesällä? Vesku kysyi sitten.
- Miten niin? En mitään erityistä?
- Mä mietin että mentäiskö vähäksi aikaa äidin luo?
- Mennään ihmeessä, suostuin heti. – Koska sulla on loma?
- Koko kesän.
- Miten hemmetissä muka?
- Loput isyyslomasta, kultapieni. Mähän säästin sitä kesään, vaikka oli kyllä aika hilkulla etten ruvennut pitämään sitä sillon keväällä kun sä aloit näyttää siltä että kiipeilet seinille. Ja oikea loma sitten tietysti lisäksi, sen verran kun sitä on.
- Oh, sanoin tyrmistyneenä. En ollut tajunnut, että sitä oli vielä jäljellä. Melkein suutuin kun tajusin, että hän olisi voinut auttaa keväällä enemmänkin mutta oli niin kuin kaikki kokeneet äidit olivat kertoneet – se ei enää tuntunut niin kamalalta jälkeenpäin.

Meni vähän ennen kuin tajusin, että Vesku tarkoitti vähän pidempää vierailua kuin viikonlopuksi. Itse asiassa vasta Nikin nimi herätti minut syvistä ajatuksistani, joissa valjastin shetlanninponia.
- Jos veisi sen Hannalle tehotreeniin pariksi viikoksi.
- Siis mitä? älähdin.
- Niinhän sä sanoit sen ehdottaneen sulle?
- No mä nyt oletin että se oli semmonen kohteliaisuusheitto. Vaikka mitäpä syytä sillä olis olla mulle kohtelias… vaivuin entistä syvempiin ajatuksiin, jotka eivät enää liittyneetkään shetlanninponeihin tai kesälomiin.

- Mitä iloa mun olisi viedä Niki Hannalle? kysyin lopulta. – Se laskuttaisi varmaan mansikoita, ja onhan mulla sut, sä voit tehotreenata sitä.
- Ei mun treenaukset ole kuin kalpea aavistus siitä mihin Hanna pystyisi. Jos sä kerran nyt innostuit sen kanssa kouluratsastuksesta niin se voisi olla ihan hyvä idea.
- Ei se, että mä riemuitsen sinisestä rusetista ekoista kisoista tarkota että mä olisin siitä tekemässä kouluratsua. Se haluaa itse kumminkin esteratsuksi.
- Mutta kouluratsastus on kumminkin kaiken perusta…
- Joo, joo, keskeytin Veskun vähän epäkohteliaasti. Tiesinhän minä tuon, tietysti.

Jotenkin ajatus alkoi kuitenkin tuntua houkuttelevalta. Jos me menisimme Hankoon sanotaan nyt vaikka kolmeksikin viikoksi niin mitä tekisi Niki täällä Helsingissä yksin sen aikaa? Söisi ja söisi kunnes halkeaisi. Voisin tietysti pyytää Miilaa ratsastamaan sillä välillä, mutta sitä vähän arkailin. Miila oli vähän semmoinen rämäpää, vähän ronski. Pelkäsin että hän ajautuisi hevoseni kanssa tappeluun ja molemmille tulisi vielä paha mieli, niin kuin minullekin. Niki oli niin herkkä, ainakin minun mielestäni.
- Entäs Mustikka sitten?
- Niin… se nyt tietysti voisi laiduntaakin täällä… tai tulla mukaan, jos Hannalla ois tilaa. Voisi sitäkin ratsastaa jo. Alottaa ekaluokan.

- Tehdään sitten niin, jos meillä on siihen varaa, sanoin. Vesku katsoi minua ällistyneenä.
- Sä suostut?
- No eikö se ollu sun päämääräsi kun rupesit ehdottelemaan?
- Oli, tietysti, mutta mä ajattelin että tästä pitäisi keskustella ainakin muutama viikko ja sitten saisin vakuutella, ettei mulla ole mitään salaisia tarkotusperiä haluta tavata Hanna ja… Vesku näytti vähän epätietoiselta. Hymyilin hänelle rauhoittavasti.
- Voi, ei mua se haittaa ollenkaan.
- Eikö?
Pidättelin naurua ja vakuutin ettei, mutta en kuitenkaan ruvennut selittelemään. Olihan itsestäänselvyys että nyt kun meillä oli Danni Veskulta ei riittänyt enää silmäystäkään muualle. Hyvä että minä sain lakiosani.

Tein toukokuussa kolme tenttiä, joista kahden arvelin menevän läpi ja kävin Nikin kanssa vielä kahdesti kilpailuissa. Toiset olivat koulukisat, jotka menivät ihan yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin ja toiset estekisat, joissa hyppäsimme 70 sentin luokan ilman kumoonratsastuksia. Yhden esteen kyllä hajotimme päreiksi kun se innoissaan ajautui liian lähelle ja hyppäsi siitä huolimatta puomien läpi. Seuraavana päivänä sillä oli ryntäässä turvonnut ruhje ja se liikkui vähän varovaisesti joten siirryin sen kanssa kävelylenkkilinjalle. Saatoin ottaa Dannin vaunuissa mukaan metsään kunhan pysyin paremmilla poluilla ja Niki kulki perässämme kuin iso koira. Se oli minusta aika hupaisaa, ja niin oli niistäkin jotka näkivät lähtömme tai tulomme.
- Se on niin pirun fiksu hevonen, kerroin ylpeänä kaikille jotka välittivät kuunnella.

Veskun oli sopinut lomansa alkavaksi kesäkuun alussa ja sattumoisin Hanna oli halukas järjestämään hevosillemme tilaa tallissa kesäkuun alkupuolella kun pari vuokralaista lähtisi kesäksi paremmille laidunmaille. Sitä myöten asia oli siis selvä. Arkailin vähän kertoa Jinnalle, että olin tavallaan siirtymässä vihollisleiriin väliaikaisesti, mutta hän tiesikin asian jo. Tietysti, kävihän hänkin tallilla, ja Ville kävi, ja kaikkihan siellä tiesivät kaikkien toistenkin asiat.
- Se on varmaan hyvä juttu… hevosten kannalta, ja voimia sulle, hän vain sanoi, eikä näyttänyt loukkaantuneelta. Olin helpottunut.

Ilseä ja iskää ei kesälomamme juuri haitannut, he vain sanoivat että pitihän Hangon mumminkin saada tavata vauvaa eivätkä hekään sitä nyt päivittäin nähneet. Minun äitini sen sijaan meinasi saada kohtauksen. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa pitkin kevättä ehkä muutaman viikon välein, useimmiten hän oli soittanut minulle. Pari kertaa olimme tavanneetkin vaunuinemme Itiksessä, mutta nyt hän vaati saada tulla käymään meillä.
- Mä en ole nähnyt tyttärentytärtäni kuin vaunuissa, enkä mä ole nähnyt sun kotiakaan, ja nyt aiot karata koko kesäksi.
- En nyt koko kesäksi, korkeintaan kesäkuuksi, yritin selittää, mutta minun oli pakko lopulta kutsua hänet kylään.

Meillä oli vähän tupattua nykyään. Miila ja Lauri olivat halunneet tuoda meille sohvansa ja vähän muita huonekaluja, sillä he olivat lopultakin löytäneet asunnon, ostaneet sen ja jättäneet kolonsa opiskelijakolossissa. Kaksio oli ollut halpa, sillä se vaati suunnilleen täydellisen pintaremontin ja siellä he nyt asuivat yhdessä huoneessa samalla kun rapsuttivat, maalasivat ja tapetoivat toista sen minkä töiltään ehtivät. En pitänyt kovinkaan todennäköisenä että sohva olisi lähdössä meiltä lähiaikoina. Joka tapauksessa se haittasi siivoamista ja potkin sitä kiroillen kun yritin imuroida äidin tuloon valmistautuessani. Danni nukkui vaunuissaan pihalla eikä onneksi kuullut ärräpäitäni.

Vähän ennen määräaikaa napsautin kahvin tippumaan ja loin viimeisen silmäyksen. Kyllä tänne saattoi vieraan päästää. Kukkiakin oli, Vesku oli yllättäen tullut ruusukimpun kanssa edellispäivänä kaupasta ja sanonut sen olleen tarjouksessa. En jaksanut epäillä syvempiä syitä ellei nyt sitten äidin vierailua laskettu, muistin hänen vaarinsa neuvon. Laitoin tekemäni sipulipiirakan mikroon ja aloin odottaa ovikellon soittoa, mutta ennen kuin se tapahtui, kuulin Dannin heräävän pihalla. Se oli ruvennut parkumisen sijaan jokeltelemaan itsekseen herättyään, mikä kuulosti paljon miellyttävämmältä kuin vaativa itku ja syöksähdin sen luo avoimesta pihaovesta.
- Mikä muru täällä on? lepertelin sille ja nostin sen vaunuista syliini. Vaippa tuntui painavalta ja kuumalta. Siivoushommiin siis kävi tiemme.

Äiti soitti sitten ovikelloa sopivasti kun operaatio oli kesken. Nappasin mukaan vaipan ja housut ja menin avaamaan.
- Voiko vaunut jättää tähän? hän kysyi pirteästi portaan viereltä nostaen Alissan sieltä. En vastannut, sillä minut oli mykistänyt se, että kadulla talomme edessä seisoi musta maasturi ja etenkin se, että Jaakko piti kiinni Alissan vaunuista ja laittoi juuri jarrua paikoilleen. Hän hymyili minulle ystävällisesti ja vilkutti neitimäisen pienesti toisella kädellään. Hän oli antanut hiustensa taas kasvaa viimenäkemästä ja muistutti enemmän sitä epävarmaa koulupoikaa johon minä olin joskus ollut vähän ihastunut.
- En mä ole änkeämässä kylään, älä pelkää, hän sanoi, katse liimaantuneena Danniin. – Tossako se nyt on?

Nostin vaistomaisesti käteni kuin suojaamaan vauvaa, mutta en ehtinyt sanoa mitään, enkä olisi tiennyt mitä sanoakaan, kun hän jo käännähti ja lähti lampsimaan pois. Äiti purjehti ohitseni sisään oma vauvansa sylissään ja kaakatti jotain mennessään ihanasta talosta ja pihasta.
- Miksi sä ton idiootin toit mun ovelle? kysyin kun olin laskenut viiteen ja todennut, että räyhääminen olisi turhaa, äiti ei ymmärtäisi miksi olin vihainen.
- Jaakko oli ihana ja tarjosi kyydin, äiti sanoi pyörien keskellä olohuonetta katselemassa ympärilleen.
- Ei sulle tullut mieleen etten mä ehkä haluaisi nähdä sitä? Tai etten haluaisi sen tietävän missä mä asun?
- Mutta onhan se nyt tiennyt vaikka miten kauan missä sä asut.
- Ja mistä? kysyin alistuneesti. En jaksanut enää kummastella mitään mitä äidiltä kuulisin. Onneksi Jaakon näkeminen ei enää ollut säikäyttänyt minua ripulille, olin kai pitkän kevään mittaan etääntynyt kaikesta vanhasta niin, ettei hän ylipäätään tuntunut kovin tärkeältä.
- En mä sitä tiedä, silloin kun mä pyysin sitä tuomaan sulle sen joulukukan se sanoi tietävänsä missä sä asut.
- Ohh, sanoin, ja minusta tuntui silti vähän ontolta.

Laskin Dannin sohvalle, missä laitoin vaipan paikoilleen ja sitten housut jalkaan. Suljin pihaoven jottei sieltä vetäisi ja levitin lattialle täkin, jonka päällä Danni yleensä kelli. Tai kääntyili ja vääntyili.
- Laita sekin vaan tähän niin juodaan kahvit, huokaisin. – Vai haluatko sä ensin katsella ympärillesi?
- Haluan, äiti sanoi ja laski Alissan lattialle Dannin viereen. Siinä ne molemmat nyt makasivat jalat pystyssä kuin koppakuoriaiset selällään. Mietin mitä ne ajattelivat toisistaan – tai miten ne yleensä tajusivat toistensa läsnäolon. Menin äidin perässä yläkertaan ja annoin hänen nuuskia kaikki paikat kaikessa rauhassa, kuuntelin vain ihasteluja ja ihmettelyjä.
- Ei meillä tämmöstä kotia ollut sun iässäsi, ei sitten ollenkaan. Sauna ja kaikki.
- Sillon kun sä olit mun ikäinen asunnoissa ei tainnut paljon saunoja olla, sanoin.
- Jaa, niin, eipä tainnut.
Siinä vaiheessa kun äiti näytti haluavan kurkistaa makuuhuoneessamme päiväpeiton alle hätistelin hänet alas.
- Lakanat on vaihdettu lauantaina. Nyt mennään kahville.

Palasimme peräkanaa alakertaan. Alissa oli kääntynyt mahalleen ja Danni yritti kyljelleen, mutta molemmat olivat vielä pehmeän peiton päällä. Minä nostelin pöytään astiat ja maidon ja sokerin ja piirakan mikrosta.
- Sulla on oikein kukkiakin, äiti hymyili.
- Joo, Vesku toi eilen.
- Onko teillä joku merkkipäivä?
- Ei, se tuo niitä jatkuvasti ihan muuten vaan, sanoin kuin saisin kimpun ruusuja päivittäin enkä ehkä kahdesti tai kolmesti vuodessa.
- Ihanko totta? sanoi äiti kunnioittavasti ja alkoi uudelleen katsella ympärilleen. – Kyllä sulla on kuitenkin asiat aika hyvin.
- Onhan mulla, naurahdin. Niinhän olikin, mutta minua huvitti, että äiti päätti myöntää asian sen takia että minulla oli vuokra-asunnossani piha ja sauna ja kukkakimppu pöydällä.
- Ajatella, mä olen lääkärin anoppi! hän tajusi sitten ja laski haarukallisen piirakkaa, joka oli jo ollut menossa suuhun, takaisin lautaselle. Nyt hän näytti tosiaan vaikuttuneelta.
- Sä olet parin vuoden päästä toivottavasti lääkärin äiti, sanoin ja käänsin puheen vauvoihin. Niistä puhuminen tuntui mukavammalta kuin se, että äidin haukankatse vaelsi ympäriinsä ja näytti arvioivan mitä mikäkin oli maksanut.

Nostin pöytään kupin hedelmäsosetta, jota olin aamulla muussannut Dannille banaanista ja persikasta ja kysyin äidiltä halusikohan Alissakin. Äiti katsoi sosetta kiinnostuneena.
- Oletko sä tehnyt itse vauvanruokaa?
- Joo, etkö sä sitten?
- No eipä ole tullut mieleen. Mitä tossa on?
Neuvoin hänelle muutamankin yhdistelmän, joita olin kokeillut ja nostin Dannin lattialta syliini syömään. Jaoin soseen kristillisesti tasan ja katsoin miten toinenkin vauva pisteli sitä kuin ei olisi ikinä saanut ruokaa. Oli se kyllä, se oli pulleassa kunnossa.
- Olinko mä ton näköinen pienenä? kysyin. Alissa muistutti ainakin väreiltään minua, sillä oli vihertävät silmät ja punertava hiuspörrö. Danni oli jotenkin vähän värittömämpi kopio siitä, vähemmän vihertävä ja vähemmän punainen.
- Juu, suunnilleen, äiti sanoi. – Eikä sulla ole vauvakuvia itsestäsi?
- Iskällä on muutama, mutta enpä oo ikuisuuteen niitä käynyt katsomassa. Onko sulla mustelma poskessa? kysyin äkkiä. Äidin kumartuessa olin näkevinäni tumman varjon, vai oliko se sittenkin vain varjo?

- Ei kai, hän sanoi kiireesti, mutta hänen äänensä paljasti hänet heti, hän taisi itsekin kuulla sen ja naurahti perään. – Ei kun on, kolautin siihen kaapinovella.
- Niinkö, sanoin hitaasti. Miksi se kuulosti niin epäilyttävältä? Kai nyt kuka tahansa saattoi oikeasti kolauttaa itseään kaapinovella? – Miten sä nyt silleen tumpeloit?
- No, semmosta sattuu, äiti sanoi kevyesti ja minun mielikuvitukseni lähti laukkaamaan hurjaa vauhtia. Oliko Stumppi kenties väkivaltainen? Vai ryyppäsikö äiti ja oli kännipäissään satuttanut itsensä? Minkälaista heillä oikein oli kotona kun kukaan ei ollut näkemässä, ja miten uutta pikkusiskoani oikein hoidettiin?

Kyllä se ainakin näytti hyvinvoivalta, päättelin, mutta kun Alissa alkoi kaivata vaipanvaihtoa tarjouduin tekemään sen.
- Jos mä rupeaisin vähän tutustumaan siskooni, sanoin tekosyyksi.
- Mä syötän Dannille vielä vähän sillä aikaa, hän suostui ja vaihdoimme vauvoja.
Kiipesin yläkertaan ja asetin Alissan hoitopöydälle sätkimään. Tutkin tarkasti sen pehmeät pikku raajat ja muutenkin, enkä nähnyt mitään epäilyttävää, paitsi vähän vaippaihottumaa. Tunsin itseni vainoharhaiseksi hölmöksi ja kutittelin sitä mahasta kunnes se alkoi kiljua naurusta.

- On sulla kyllä asiat ihanasti, toisti äiti taas kerran kun hän alkoi tehdä lähtöä.
- Jaa on vai?
- Kaunis koti ja lääkärismies, mikäs sulla on ollessa.
- Sä halusit muistaakseni vähän aikaa sitten että mä jättäisin tän ihanuuden ja palaisin Jaakon kanssa yhteen, muistutin.
- Niin, sitten sä asuisit mun alakerrassa, äiti sanoi ilahtuen. – Kyllä Jaakollakin olisi rahaa sut elättää.
- Mistä? kysyin, sillä minua oikeasti vähän kiinnosti.
- No en mä ole kysynyt, mitäpä se mulle kuuluu.
- Mua suuresti kummastuttaa millä keinoin se ne rahansa hankkii, kaveri joka ei ole mitään opiskellut. Mitäs Stumppi muuten tekee työkseen? Tajusin etten tiennyt sitä.
- Sehän on autokorjaamolla.

Oli kiva kuulla, että Stumpilla sentään oli työpaikka. Mersun edellisestä huoltolaskusta päätellen automekaanikot olivatkin kroisoksia.
- Entäs aiotko sä sitten mennä töihin kun äitiysloma loppuu? jatkoin tenttaamistani nyt kun olin päässyt hyvään alkuun.
- Varmaankin, äiti sanoi huolettomasti. – Ja koskas te nyt tulette takaisin sieltä maalta?
- Ei tiedä vielä ihan varmaan. Kyllä me nyt ainakin kolme viikkoa ollaan.
- Soittele sitten niin tavataan taas, äiti sanoi ja antoi leperrellen Dannille suukon ennen kuin keräsi tavaransa.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   4.2.15 20:53:53

Kerralla on kyllä maneesin sivuoven molemmin puolin boksit, mutta ei siellä ainakaan tänäpäivänä aaseja asu :D Tai ainakaan meidän vuokraaja ei ole moisista mitään puhunut, enkä oo itekään nähnyt!

Mä muuten olen talutellut ponia myös niin, että toisella kädellä työntänyt rattaita. Ja edelleenkin tulee tehtyä moista, jos A haluaa istua rattaissa kun ratsastan. Työnnän sit rattaat kentälle toisella kädellä ja toisessa kulkee poni. Apsu on niin fiksu, että säikähtäessään hypähtää sivulle, väistää aina rattaita.

Btw, jätit sekä tän että Miilan niin koukuttavaan kohtaan, ettei tosikaan! Etenkin Miilan, ei saa tommoseen jättää!

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   5.2.15 09:13:33

Nonii kyllä sennnu jätit, pitää koko päivä jännittää! Mä en eilen ehtiny ollenkaa lukemaan päivän pätkää, nii sitte näin yöllä unta tästä. Olit sanonu (joskus sanoit että näitä ois vielä ainaki kevääsee ellei jouluun?) että laitat kuukauessa kaikki jessijutut tänne jonku syyn takia mitä en enää muista, mutta aamullakin vielä mietin et miks ihmeessä laittaisit kaikki kuukauessa:D pitää näköjää käyä lukemassa joka päivä muuten nään outoja unia

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.2.15 17:12:59

Oliko tässä jotain koukuttavaa? :D
-----------------------
7.

Me ajoimme Hankoon perheen kesken ensin ja sitten oli suunniteltu, että kun Hannalla karsinat vapautuisivat Vesku palaisi Helsinkiin lainaamaan Oonan kuljetuskalustoa ja hakemaan hevoset. Ville kuitenkin lupautui jostain omasta salatusta syystään tuomaan Nikin ja Mustikan omin päin perässä ja Vesku tarttui kiitollisena tarjoukseen.
- Miksi se haluaa tänne käymään? kysyin epäluuloisena. – Tapaamaan Hannaa?
- Älä kurki lahjahevosen suuhun, sanoi Vesku. – Se säästää multa kaksi edestakaista reissua, ja voisihan se käydä täällä tapailemassa Hannaa koska tahansa reissuillaan jos haluaisi.
- Niinpä, sanoin myrtyneenä.
- Ettekö te naiset ikinä unohda ja anna anteeksi?
- Ei.

Villellä oli kuitenkin ihan hyväksyttävä syy lähteä ajelemaan lounaisrannikolle, hän oli sanonut olevansa matkalla kuvauskeikalle Turkuun eikä trailerin tiputtaminen matkalla Hankoon tehnyt juurikaan kierrosta.
- Kilttiä, sanoin vastahakoisesti. Olimme tulleet tallille häntä vastaan Dannin jäädessä Leenan kanssa pitsihuvilaan, tai oikeammin sen pihalle aurinkovarjon alle pukeutuneena pelkkään vaippaan ja hattuun. Oli harvinaisen lämmin päivä kesäkuun alkuun ja itsekin olin jo kaivanut shortsit jalkaan. Onneksi oli tullut optimistisesti pakattua kesävaatteitakin.

Olin tallilla ensimmäistä kertaa tällä reissulla, ja saman tien itse asiassa ainakin vuoteen. Puoleentoista, ihan tarkalleen. Nyt olimme ehtineet paikalle vasta vähän ennen Villeä kun hän ei ollut muistanut varoittaa olevansa jo tulossa ennen kuin vasta matkalta. En ollut ehtinyt katsella ympärilleni oikein ollenkaan, paitsi että putkitarharivistö oli ennallaan ja Meeri oli edelleen maisemissa. Hän oli tullut pihalle vastaan kuullessaan automme, enkä ollut sen pidemmälle päässyt kun Meeri oli halunnut kuulla kaiken kaikesta, etenkin hevosistamme. En ollut saanut sen vertaa väliin että olisin saanut kysyttyä vieläkö Hese ja Jani olivat täällä, ja Minna ja mitkä hevoset, kun Ville ajoi pihaan.
- No nyt sä sen näet, sanoin. Ehtisin perehtyä tallin tapahtumiin myöhemminkin, kunhan olisin saanut hevoseni ulos. – Onko niille karsinoita valmiina vai viedäänkö ulos?
- On valmiina. Tietysti. Onhan jo iltapäivä – luuletko sä että täällä on ruvettu laiskottelemaan? Kaksi boksia siellä Namun päässä tallia.

Trailerista paljastui kaksi mustaa takapuolta ja uteliaita korvia kun hevoset yrittivät katsella taaksepäin. Kiipesin vikkelästi sivuovesta sisään ja totesin, että ruoka oli ainakin maistunut matkalla, Heinäverkko roikkui tyhjänä. Silitin Nikin valkoisena hämärässä loistavaa piirtoa ilahtuneena kuuluvasta hörähdyksestä, jonka se oli taas suonut minulle heti kun olin avannut oven.
- Tuo Mustikka ensin, huusi Vesku ulkoa, sillä ori oli alkanut jo kuopia ja näytti rauhattomalta. Komensin sitä vähän äkäisesti ja pujotin ketjun sen leuan alta, sitten kiinnitin ketjun päähän liinan. Olin varautunut siihen, että se rysäyttäisi ulos kuin jänis tarkistamaan uutta valtakuntaansa ja puhelin sille uhkaavasti makkaratehtaista ja meetvurstin alennusmyynnistä sillä sikaa kun Ville nosti takapuomin pois. Yllättäen se sitten peruuttikin nöyrästi askel kerrallaan ja teki vähän isomman loikan vasta kun sai etujalkansakin lastaussillalle.

- Oi, sehän on ihan kuin Wot, huokaisi Meeri, kun keräsin takaisin reilua metriä liinakiepistä, jonka olin juuri antanut myöten etteivät kämmennahkani palaisi.
- Onhan se paljon hontelompi, sehän on vielä ihan varsa, väitin vastaan ja annoin liinan Veskulle.
- No ei paljon. Oisko se vähän pienempi? Ihan selvästi isänsä poika kumminkin.

Traikussa ollessani tallista oli tullut Janikin ja hänen seurassaan nuori kaveri, joka ei ollut Hese. En nyt kuitenkaan ehtinyt enempää kuin vilkuttaa Janille pikaisesti ja sitten mennä ottamaan Nikinkin ennen kuin se hermostuisi. Sille sai riittää tavallinen riimunnaru riimun renkaassa kiinni ja se peruutti myös nätisti ulos. Että meillä oli hyvinkäyttäytyviä hevosia!
- Sievä, sanoi Meeri kun näki Nikin. Ei semmoista haltioitumista kuin Mustikasta, mutta ihmekös tuo. Jos teki töitä isojen massiivisten kouluhevosten kanssa Niki näytti väkisinkin vähän rimpulalta.
- Menetteleehän se, sanoin ja annoin suukon Nikin turvalle, valitettavasti samalla hetkellä kun se päätti ottaa Mustikasta mallia, nostaa päätään ja hirnua tarhoissa katseleville hevosille. Se täräytti minua nenään. Varovasti tapailin sitä ja totesin, että ettei se rutissut eikä siitä edes valunut verta. Rautanokka.

Veimme hevoset talliin tutustumaan uusiin yksiöihinsä siksi aikaa kun purimme traikusta tavarat, jotka Ville oli Oonan avulla pakannut. Nikin paljonkäytetty satula näytti nukkavierulta satulahuoneessa, missä kaikki oli uutta ja himmeän kiiltelevää, ja Ikea-kassillinen suitsia ja satulahuopia ja loimia sun muuta tuntuivat onnettoman vähiltä kahdelle hevoselle.
- Me ollaan vähän köyhälistöä, totesin.
- Toivottavasti Hannalla on jokin satula mitä lainata Mustikalle, mietti Vesku. Se oli kotona käyttänyt Mansikan, mutta sitä emme olleet saaneet lainaksi näin pitkäksi aikaa. Nikin satula oli liian kapea sille, ja niin se olisi kohta Nikillekin.

- Varsoille kelpaa kuluneemmatkin vermeet, kun ei ne kuitenkaan pysy samanmallisena kuin hetken, sanoi se uusi kaveri, joka toi harjapakkejamme.
- Kiva kun joku on totakin mieltä, sanoin helpottuneena ja ojensin käteni. – Jessi.
- Mä olen Joel. Hän näytti nuoremmalta kuin Hese, hänellä oli tumma sänki niin pääkallossaan kuin leuassaankin ja risti korvassa roikkumassa. Hän näytti siltä, että hänen elämänuransa olisi ollut paremminkin jollain ratsastuskoululla aiheuttamassa alaikäisille hoitajatytöille sydänvaivoja kuin täällä yksityistallilla.
- Mihin Hese on hävinny?
- Se nappasi oikeen unelmien työpaikan, ehätti Meeri kertomaan, hänkin änkesi neljänneksi satulahuoneeseen. – Se pääsi keväällä lähtemään mukaan Sunshine Tourille ja jäi sille tielleen. Siellä se on varmaan jossain teidän lähettyvillä nyt, ellei oo taas jollain turneella Euroopassa.
- Estehevosia? kysyi Vesku ihmeissään.
- No neljä jalkaa niilläkin on, Meeri naurahti. – Mä olen kyllä ihan vähän kade.

Vesku kurkisti kaappeihin ja nosteli yhteen vapaaseen Nikin tavarat, minä ripustin molempien suitset seinälle ja sitten se olikin siinä. Ville tuli ilmoittamaan lähtevänsä jatkamaan matkaa ja että ottaisi traikun mukaansa seuraavana päivänä paluumatkalla.
- Mennään viemään ne ulos, sanoi Vesku.
- Onko teillä ruokinta- ja loimitusohjeet valmiina? Meeri huolehti.
- On ne jossain, oisko autossa. Mutta loimia ne ei tarvii, ellei sada kaatamalla. Eikä suojia tarhaan. Niin, ja ne tarhaa yhdessä.
- Samassa tarhassa? kysyi Meeri kuin ei olisi ennen kuullut moisesta. Ei varmaan tällä tallilla ollutkaan.
- Kyllä, sanoin painokkaasti. Sen jälkeen kun Niki oli hyväksynyt Mustikan pomokseen ne olivat ruvenneet tulemaan toimeen ihan valtavan hyvin, ne hoitelivat toisiaan ja leikkivät. Tiesin etteivät Hannan arvohevoset päässeet toistensa kanssa mihinkään kosketuksiin ainakaan täällä kaupungissa, ettei vaan sattuisi mitään haavereita, mutta olimme Veskun kanssa yhtä mieltä siitä, että oli pienen riskin arvoista antaa omiemme nauttia hevosseurasta. Mitä iloa oli terveistä jaloista jos pää prakasi?

Jani oli jakanut päiväheinät jo ja kahdessa tyhjässä putkitarhassa oli kummassakin annos. Päästimme Nikin ja Mustikan niistä toiseen ja siirsin sitten tyhjästä tarhasta kasan sinne myös. Hevoset eivät kyllä malttaneet heti ruveta syömään, kunhan pällistelivät ympäriinsä, Mustikka etenkin toi mieleen jengin kingin joka oli tullut uuteen kouluun ja yritti arvioida uusia koulukavereitaan. Niki rauhoittui ensin syömään, ahne pojuni.

Tallilaiset olivat liittyneet seuraamme riviin nojailemaan putkiaitoihin ja arvostelemaan hevosiamme ja kun siinä seisoimme rivissä näin miten Hanna lampsi talonsa suunnasta kohti tallia harvinaisen rennosti pukeutuneena, hänellä oli ratsastushousut käärittynä polviin ja kulahtanut toppi. Nähtyään meidät hän ei mennytkään talliin vaan kääntyi tulemaan luoksemme myös.
- Vai siinä ne nyt on, hän sanoi kiinnostuneena. – Vähän pulleassa kunnossa, mutta eiköhän me se lihaksiksi muuteta.
- Onneks me ei tultu heinäkuussa, kun ne on oikeasti vähän laiduntanu, sanoin huokaisten. – Niki lihoo jo ruohon näkemisestä. Se on varmaan kärsinyt nälkää lapsuudessaan.
- Hmm, sanoi Hanna. – Mä ajattelin että voisin huomisaamuna kokeilla sitä, jos sen nyt kotiutuisi tämän päivän. Tuutko katsomaan?
- Ehdottomasti tulen. Mihin aikaan?
- Varmaan heti aluksi, yhdeksän kieppeillä. Hanna näytti jotenkin positiivisella tavalla innostuneelta ja mietin miksi. Olihan hänellä, tai isällään, talli täynnä nuoria hevosia joita hän varmasti sai kouluttaa miten halusi.

- Mitäs tolla on tehty? kysyi Hanna sitten Veskulta siirtäen katseensa Mustikkaan.
- No, se kantaa ratsastajaa kyllä, ja alkaa tajuta muitakin kuin ääniapuja. Jessi sillä on tähän asti vaan ratsastanut, sanoi Vesku.
- Niinkö? Miten sä olet itse malttanut pysyä poissa selästä?
- Enpä tiedä… mä olen kuitenkin aika paljon painavampi. Ja mä tiedän miten se on mulla hallinnassa jos olen itsekin maassa…
- Katotaan sitäkin sitten, Hanna päätti. – Nyt mä tarviin Namun, että viitsiskö joku liikahtaa?

Joel lähti, ei nyt ihan puolijuoksua mutta reippaasti ison harmaan tamman tarhaa kohden. Sivumennen panin merkille, että hän lähti taluttamaan sitä sisään pelkällä riimulla. Pari vuotta sitten kesällä kukaan ei vienyt sitä metriäkään minnekään ilman että sillä oli jotain suussa. Vesku ja minä aloimme tehdä lähtöä. Leena oli osapäivätöissä – tai oikeastaan osaviikkotöissä – jossain paikallisessa pikku museossa, ja Danni pitäisi mennä ottamaan haltuun.
- Me ei ehditty katsoa millasia hevosia Hannalla nyt on, totesin autossa. – Wotin mä näin ja Namun, mutten muuta.
- Ehditään me huomenna, otetaan Danni mukaan niin ei tuu kiirettä pois, sanoi Vesku huolettomasti. Hän näytti paljon hyväntuulisemmalta tänään kuin koko aikana täällä. Hänellä oli ollut pitkä päivystysvuoro viimeisenä ennen lähtöämme ja sen jälkeen hän oli ollut jotenkin vaisu ja nukkunut kymmenen tunnin yöunia ja päiväunia lisäksi tähän päivään saakka. Maksellut ehkä koko kevään univelat? Vai oliko hän vain iloinen Mustikan näkemisestä… vai Hannan?

Itsekseni naurahtaen karkoitin sen ajatuksen pois. En kyllä viitsisi ruveta vainoharhaiseksi heti alkuunsa, jos ollenkaan.
- Johan sä kuulostat iloiselta nyt, sanoin kuitenkin ja tökkäsin Veskua kylkiluiden väliin.
- Musta tuntuu että mä olen hereillä ensimmäisen kerran koko keväänä, hän sanoi. – Siis oikeen kunnolla hereillä, mä haistan leikatun ruohon ja näen värejä ja silleen.
- Ettet oo vaan syöny jotain sopimatonta? nauroin. – Kuulostaa ihan epäilyttävältä sienisalaatilta.
- Ei me olla syöty sienisalaattia, en mä ainakaan muista? Mutta ajattele nyt, melkein koko kesä vapaata. Koska semmosta on sattunut viimeksi?
- Joskus kun ei vielä päässyt kesätöihin, myönsin. – Nauti nyt, ei semmosta satu enää ikinä uudelleenkaan.
- Miten niin? Ajotetaan seuraavakin isyysloma vaan yhtä hyvin.
- Ai seuraava mikä? Lakkaa uneksimasta.

Vesku ei tarttunut syöttiin enkä saanut aikaiseksi piristävää väittelyä pikkusisaruksista Dannille. Emmekä olisi ehtineetkään, olimme jo perillä. Leena ja Danni olivat edelleen pihalla, ensimmäinen torkkui ja jälkimmäinen oli sikiunessa raajat koukussa useaan suuntaan kuin sammakolla.
- Ai te tulitte jo, Leena havahtui.
- No eikö oo aikakin, eikö sun pidä ruveta lähtemään töihin?
- Joo, kohtapuoleen. Pärjäättekö te nyt? Jääkaapissa on grillikyljyksiä jos haluatte grillata, ja sitten ruuanjämiä.
- Tuskin me kuollaan nälkään, sanoin rauhoittavasti. – Sun poikasi osaa kokata.

Aikaisin seuraavana aamuna olimme tallilla koko perhe. Ei ollut yhtä lämmintä kuin edellispäivänä, muttei nyt suoranaisesti kylmäkään. Jani ja Joel olivat jo vieneet muut hevoset jo ulos paitsi Nikiä ja Mustikkaa ja toisessa päässä tallia oli myös joku iso kimo. Danni rapisteli vaunuissaan helistimiä, jotka roikkuivat sopivasti sen pulleiden pikku käsien ulottuvilla ja parkkeerasin sen tallikäytävän päähän jotta saisin rauhassa harjata Nikin. Onneksi tässä päässä tallia ei ollut muita hevosia säikkymässä vaunuja.
- Mä menen verryttelemään ratsun neiti Gurulle, ilmoitin Veskulle kun olin saanut Nikin satuloitua ja itselleni kypärän päähän. – Haluaakohan se mennä kentälle vai maneesiin?
- Ei aavistustakaan.
- Mä menen ainakin kentälle.

Niki katseli uteliaana ympärilleen kun kävelin sen kanssa ympäri suurta kenttää pitkin ohjin. Onneksi mitään erityisen vaarallista ei näkynyt, ei sitä häirinnyt edes pikkulintuparvi pensaikossa kentän laidalla, ja miksi olisi häirinnytkään. Eivät kai tiput sen vaarallisempia olleet Hangossa kuin Helsingissäkään. Olin ehtinyt ravaillakin muutaman kierroksen ja muutamia voltteja kun Vesku ja vaunut ja Hanna saapuivat. Ratsastin heidän luokseen valmiina luovuttamaan Nikin Hannalle.
- Jatka oikeestaan vaan vielä hetki, sanoi Hanna. – Mä voin katsella miten se liikkuu.
Minuun iski ramppikuume, minkä Niki tajusi saman tien, se alkoi kulkea jäykempänä ja nostaa päätään. En minä ollut tullut esittämään Hannalle ratsastusta vaan katsomaan sitä itse. Kun Niki alkoi varoitellen nostella takapäätään, heitin epätoivoisena ohjat pitkiksi. En saanut jännittyneitä käsiäni tottelemaan vaikka miten käskin niiden rentoutua ja myödätä, oli parempi olla kiusaamatta niillä.

Niki rentoutui vähän epäluuloisena, mutta sekin riitti minulle että pystyin taas itse ratsastamaan normaalisti. Pääsimme takaisin siihen melko hyvään ravin tahtiin, mikä meillä aluksi oli ollut, ja sitten vähän empien kokeilin pari laukannostoakin. Niki oli yleensä ottaen innokas laukkaamaan, ja olimme molemmat tyytyväisempiä, kun se oli posottanut pienen matkaa. Pitkänä ja kokoamatta kyllä, mutta selvästi ilahtuneena.
- Onko se aina noin jännittynyt? Hanna kysyi kun lopulta tulin alas satulasta.
- Ei se ollut, mä olin, puuskahdin. - Sä olet pahempi yleisö kuin kolme koulutuomaria.
- Ai, hän nauroi, pidensi jalustimia summamutikassa ja kiipesi selkään.

Olin olettanut että Niki alkaisi näyttää upealta kouluratsulta heti kun Hanna nousisi sen selkään, mutta päinvastoin. Se nosti taas päänsä ja laski selkänsä ja alkoi näyttää siltä kuin sillä olisi jouset takakengissä. Hanna selvästi kokeili sitä, ja ainakaan ensimmäinen lähestymistapa ei ollut oikea. Kuulin miten hän jupisi sille kun he ratsastivat läheltä ohi enkä tiennyt olinko pahoillani vai vahingoniloinen. Entäpä jos Niki olikin vain yhden ihmisen hevonen, minun? Ei kuitenkaan mennyt kauhean kauan kun Hanna löysi ilmeisen oikean lähestymistavan ja Niki alkoi rentoutua. Pian se laukkasi tyytyväisenä pärskyen isoa ympyrää, vähän etupainoisena mutta muuten hyvän näköisenä.

Hanna ratsasti reilun puolituntisen ja toi sitten hevosen minulle jäähdyteltäväksi.
- No mitä sanot? kysyin jännittyneenä. Oliko hevosestani mihinkään?
- Ihan kivahan se on. Kyllä se siitä. Katotaanko me sitä toista sitten?
- Pärjäättekö te vaunujen kanssa jos mä käyn metsässä? kysyin vähän pettyneenä kun ei Hannalta enempää irronnut.
- Totta kai, Joel voi hoitaa vauvaa sillä aikaa jos tarvitsee, Hanna sanoi huolettomasti ja vaikka ajatus kuulosti minusta omituiselta lähdin miettien mitä Hannan palkollisten työsopimuksessa mahtoi lukea.

Kävelin puolen tunnin metsälenkin vain kerran, sillä olin utelias näkemään ainakin vähän mitä Hanna tekisi Mustikalle. Jäin kentän laidalle seisomaan Nikin kanssa, Joelin ja Dannin viereen. Poika seisoi pienen välimatkan päässä vaunuista sen näköisenä että pyörtyisi jos sieltä kuuluisi jotain.
- Haluatko sä vaihtaa? kysyin myötätuntoisena löysätessäni Nikin satulavyötä ja riisuessani kypärääni.
- Kiitos mielelläni, Joel sanoi ja otti Nikin ohjat. – Mitä sä haluat että mä teen tälle?
- Se voi kuivatella tallissa sen aikaa mitä tässä nyt menee, Hanna ratsasti raukan ihan hikeen. Mä vien sen sitten ulos.
- Mä voin suihkuttaa sen, Joel sanoi kokeillen Nikin kiharaista karvaa ja lähti viemään sitä sisään. Katsoin hetken sen perään, olisin mielelläni hoidellut sen itse, mutta toisaalta Danni inahti juuri unissaan ja jouduin jakamaan huomioni sen ja Mustikan kesken.

Hevosta oli ilmeisesti juoksutettu ensin ja nyt Vesku punttasi Hannaa satulaan sekä irrotti liinan kuolaimista. En kentän laidalle asti nähnyt minkäänlaisia apuja, enkä kuullutkaan jos jompikumpi sanoi jotain, mutta Mustikka lähti kävelemään luottavaisin reippain askelin. Siinä ei ollut paljon näkemistä, näytti siltä että hevonen kiersi omaksi ilokseen kenttää Hannan istuessa kyydissä täysin tahdottomana. Välillä hän silitti sitä kaulasta, mutta mitään muuta en nähnyt. Sitten Danni alkoi äännellä ponnekkaammin ja totesin sen katsovan minua vaativasti. Sen mielestä oli kai brunssin aika ja aloin kaivaa vaunujen alta telineestä sen henkilökohtaista eväslaukkua, jossa oli purkillinen hedelmäsosetta. Syöttäminen vaati sen verran huomiotani jotten tökkäisi sitä lusikalla silmään, että näin vain sivusilmällä Mustikan ravaavan kevyen näköisesti ja sitten hekin jo kohta lopettivat.

Vesku lähti viemään Mustikkaa pois ja Hanna tuli uteliaana katsomaan Dannia.
- Sehän on aika nätti lapseksi, hän sanoi yllättyneenä kuin olisi odottanut sammakkoa.
- Oisit nähnyt sen tammikuussa, sillon se ei ollut, sanoin. – Niillä on tapana ruveta söpöiksi kun ne vanhenee pari kuukautta.
- No, mä en tiedä lapsista mitään, sanoi Hanna kuin se ei olisi ollut minulle selvää ennestäänkin. – Mutta toi sun hevosesi…
- Niin? sanoin kiinnostuneena.
- Mä ajattelin että mä voisin ratsastaa sillä pari kertaa viikossa ja sinä pari. Siis oikein kunnon treeniä, mä pidän teille tuntia.
- Oi, sanoin. Se kuulosti oikeastaan vielä paremmalta kuin se, että antaisin Nikin vain Hannan käsiin. Kunhan vain saisin henkisesti valmistauduttua ratsastamaan Hannan silmien alla.
- Tuutko huomenna?
- Joo, sanoin ja nielaisin. – Mihin aikaan?
- Suunnilleen näihin aikoihin jos sopii.
- Sopii. Meillähän on pelkkää aikaa koko kesä.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   5.2.15 20:50:50

Joo-o, tää on aina yhtä koukuttava! Ja mä oon sentäs lukenut tän varmaan jo kaks kertaa aiemmin :D

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   6.2.15 07:31:44

Ja sitten ku ei oo edes lukenu koskaan nii tää on vielä koukuttavampi ja osin myös aikalailla jännittävä! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.2.15 16:10:21

8.

Hannan silmien alla ratsastaminen ei enää seuraavana päivänä tuntunut yhtä pahalta kuin ensimmäisen kerran kylmiltään, kun olin saanut totutella ajatukseen yön yli. Olin kyllä nähnyt unta että hän huusi minulle kuin hinaaja ja niin hän huusikin. En kuitenkaan pahastunut siitä, olin ansainnut sen olemalla liian hidas ja liian suurieleinen ja kun onnistuin toimimaan niin kuin Hanna halusi Niki oli selvästi tyytyväisempi. Ja sitten lopuksi hän kuitenkin, kuin suoraan pedagogiikan oppikirjasta, antoi kehuja.
- Sun istuntas on parantunut noin kolmesataa prosenttia siitä kun viimeksi näin sut.
- Siitä on puoltoista vuotta. Miten sä voit muistaa mitään mun istunnasta?
- Se on mun työni, Hanna sanoi ja vilkutti silmää. – Se voisi huomenna pitää kevyemmän päivän ja sitten mä otan sen taas ylihuomenna, okei?
- Hienoa, sanoin tyytyväisenä. Minulla oli hyvin luottavainen olo, tunsin olevani ammattilaisen käsissä ja jos hän käskisi minun seistä päälläni satulassa yrittäisin empimättä.

Lähdin metsään tekemään loppukävelyä ja nautin kesän äänistä ja Nikin lämpimästä hionneen hevosen tuoksusta. Se lörpytti korviaan melkein vaakasuorassa mistä tiesin sen olevan väsynyt, ja ihmekös tuo. Kun palasin tallille Vesku kysyi malttaisinko odottaa Dannin kanssa jos hänkin ratsastaisi.
- Totta kai mä maltan, ja mitäs tekisit jos sanoisin että en, sanoin rauhallisesti.
- No en kai sitten ratsastaisi.
- Höh. Millä sä menet?
- Wotilla. Hanna kysyi haluaisinko mä ratsastaa sillä nää viikot.
- Ja mä arvaan haluatko, naurahdin. – Epäilemättä se haluaa sitten tyrkätä sut kisoihinkin sen kanssa,
- Joo. Niin se haluaisi.

Veskun ilme oli kuin pikkupojan, joka kinusi lupaa jo avata joululahjojaan. En voinut muuta kuin kurottua antamaan suukon hänen nenälleen ja nauraa. – Onneksi Mustilla pääsee jo kohta kisaamaan. Ehkä jo ensi vuonna jotakin. Vaikka frakki- ja silinteriluokkia joudut kyllä tietysti vielä odottamaan.
- No ihan muutaman vuoden.
- Nukkuuko Danni?
- Joo, mutta varmaan se kohta haluaa sapuskaa.
- No jos se sen hetken vielä malttais että mä hölvään Nikin. Lykkää ne vaunut sinne käytävänpäähän. Wot varmaan jo odottaa sua valmiiksi laitettuna, jos mä tän tallin tavat tunnen.
- Niin odottaakin.

Kuulin Dannin jokeltelun vaunuista kun talutin Nikin läpeensä märkänä pesupaikalta karsinaansa. Heitin sille kuivatusloimen päälle hetkeksi ja päätin ruokkia lapseni sillä välin kun fleece imisi enimmät vedet. Olin huomannut, että käytin mielelläni siitä sanoja ”vauvani” tai ”lapseni”, ja miksipä en olisi? Oli siitä minulle sen verran vaivaa jo ollut. Se söi hyvällä halulla eväänsä ja joi päälle vähän maitoa ja sitten se nauraa hekotteli kun kaivoin sen navan esille ja kutittelin siitä vaippaa vaihtaessani.
- Tarviitko sä apua? kuulin jonkun kysyvän selkäni takaa ja käännähdin uteliaana. Kuka täällä muka oli kiinnostunut vauvanhoidosta, miesääni vielä? Se oli Joel.
- Mä luulin että sä pelkäät tätä.
- En mä sitä tarkottanukkaan vaan hevosta.
- Jaa sitä! No, jos viitsit riisua siltä loimen ja viedä ulos niin miksei. Vaikka tulee se vaunujenkin perässä.
- Eikö se pelkää niitä?
- Kaikkea vielä, mulla on kotona tapana ottaa se mukaan kun mä lähden vauvan kanssa kävelylle, kehaisin.

Joel näytti niin epäilevältä että minun oli pakko näyttää. Kun hän oli riisunut Nikiltä fleeceloimen pois laitoin sille riimun ja lähdin viemään sitä vaunuja työntäen ulos. Se seurasi niin kuin oli aina seurannut kotonakin, ja meni suoraan piehtaroimaan päästyään tarhaan.
- Oletko sä siedättänyt sen muuhunkin mielenkiintoiseen? poika kysyi seuraten perässä kun lähdin katsomaan Veskun ratsastamista.
- Nyt on työn alla että se pitäisi jalkaansa ämpärissä.
- Miks ihmeessä?
- Jos joskus pitää kylmätä jalkoja jossain missä ei oo juoksevaa vettä, selitin miettien oliko hän vähän hidasjärkinen vaiko vain tottunut liian hienoihin talleihin.

Kaivoin vaunujen alatasolta filtin ja levitin sen kentän reunalle nurmikkoon, sitten parkkeerasin vaunut kauemmas tallin nurkan suojaan ja kannoin Dannin filtille. Wot ei varmaan ollut tottunut vauvanvaunuihin kentänlaidalle kyyristyneenä, oli turha häiritä sitä niillä. Joel istui muitta mutkitta yhdelle kulmalle ja jatkoi jutustelua. Sain selville, että hän oli juuri saanut hevosenhoitajan paperit ja oli melkein minun ikäiseni, ravihevosia kasvattavasta perheestä Pohjanmaalta. Kaikki tämä kävi ilmi ilman minkäänlaista houkuttelua, poika oli puheliasta sorttia.
- Seuraavaksi mä saatan haluta kengittäjäksi, hän kertoi. – Hyviä kengittäjiä ei oo koskaan liikaa.
- Se on totisesti totta, myönsin. – Miten sä sitten tämmöselle ratsutallille päädyit jos sulla on ravitausta?
- En mä olisi voinut mennä millekään kilpailevalle ravitallille, isä ois tappanut mut. Ja kotona oon saanu raataa ilmaiseksi jo ihan tarpeeksi monta vuotta.
- Ymmärrettävää, kai.

Seurasin toisella silmällä Wotin menoa ja totesin siitä tulleen aika näyttävän ratsun. Joelkin kommentoi sitä kuulostaen asiantuntevalta ja jatkoi jutusteluaan. Jos jätti ottamatta huomioon sen, että hän ilmeisesti rakasti omaa ääntään ja puhui mielellään itsestään, hän alkoi minusta vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä. Nuorelta ja vähän hölmöltä, mutta mukavalta. Mietin makasiko hän Hannan kanssa, mutta vaikka olin laittanut peliin jo muutaman aika rankankin vihjauksen itsestäänpuhumisen innokkuudesta – joille hän oli nauranut vähän nolona – sitä en sentään voinut kysyä.
- Ratsastatko sä itse sitten? Ei sulla ole omaa hevosta? kysyin sen sijaan.
- Aina mä olen ratsastanut, mä en vaan osaa mitään. Isän hevosilla välillä lasetettiin pitkin metsiä. Ja aina me lapset joku varsa saatiin omiin nimiin, mutta ei silleen oikeesti. Isä ne hoiti ja valmensi ja möi pois ihan oman mielensä mukaan silti.

Vesku alkoi lopetella ja Joel nousi pystyyn tarjoutuen jäähdyttelemään Wotin. Yllätyksekseni Vesku suostui ja poju nappasi aidantolpasta nuhjaantuneen kypärän ja kiipesi farkuissaan ja lenkkareissaan orin selkään. He lähtivät metsän suuntaan.
- Eikö sille tule kuuma? Eihän se pala? kysyi Vesku huolissaan ja heittäytyi filtille viereemme.
- Sillä on vaatteet päällä, ei kai se tässä ajassa ehdi palaa?
- Ajattele, ettei sen iho oo koskaan ennen saanut aurinkoa.

Tartuin Dannin käteen ja tutkin sitä vähän levottomana, mutta se näytti yhtä valkoiselta kuin aina.
- Pitäiskö meidän mennä sitten?
- Mä otan sen tänne varjoon, sanoi Vesku ja veti vauvan kiinni kylkeensä, missä siihen ei paistanut aurinko. – Anna suukko.
- Vaikka kolme, lupasin ja heittäydyin itsekin pitkäkseni. Suukottelimme Dannin ylitse kunnes minua alkoi naurattaa. Tallilla ei varmaan ollut tämmöistä perheonnea ennen nähty. Kesä tuntui oikein ihanalta nyt, kesä ja loma. – Mitä me tehdään loppupäivä?
- Mitä sä haluat tehdä?
- Me ei olla vieläkään leikitty turisteja Hangossa. Eikä me olla tavattu sun veljiä.
- Ai niin, mummit tulee kylään tänään, kuulemma.
- Eiköhän siinä ole sitten ohjelmaa täksi illaksi, sanoin mielissäni. Niin hullua kun se olikin, minusta ilta isovanhempien kanssa kuulosti kivalta, ehkä siksi kun ei minulla ollut omia. Olimme käyneet molempia vanhuspariskuntia tapaamassa heti ensimmäisinä päivinä tultuamme Hankoon, mutta Vesku oli ollut silloin vielä niin puhki, että mietin mahtoiko hän edes muistaa sitä.
- Niin varmaan, Vesku myönsi. – Saadaan lapsenkasvatusneuvoja.

Melko lailla niitä ratoja menikin sitten alku hangonlomastamme. Aamuisin ajoimme tallille, yleensä Dannin kanssa. Siellä meni kuitenkin niin monta tuntia että meistä ei tuntunut hyvältä jättää vauvaa Leenan hoteisiin. Pian vaunut alkoivat kai muidenkin mielestä olla tallin arkipäivää ja viimeisetkin hevoset alkoivat tottua siihen, että Niki saattoi tulla niiden kanssa tarhaan tai lähteä sieltä. Vesku näytti nauttivan enemmän kuin mistään pitkään aikaan siitä, että sai ratsastaa Wotilla ja hän oli hetkeäkään empimättä suostunut kaikkiin Hannan ehdotuksiin kilpailuista.

Hanna tahtoi, että Nikikin kävisi kisoissa sinä aikana kun olimme valmennuksessa.
- Mene vaan, olin luvannut huolettomasti.
- Ei kun sinä.
- Miksi minä? Mikset sinä? Minusta oli hyvä ja oikein, että ratsastin sillä itse Hannan opetuksessa, tai Oonan, tai Veskun, mutta miksei kukaan muu halunnut sen kanssa radalle?
- Mene sä ensin yksi helppo bee niin mä voin kokeilla aata sitten jos näyttää hyvältä, Hanna houkutteli kasvoillaan ovela ilme, hän taisi tietää etten voisi vastustaa moista tarjousta.
- Mulla ei ole kisakamoja täällä, sanoin alistuneena.
- Ei kuulemma Veskullakaan. Haette ne samalla reissulla. Hanna kuulosti vähän paheksuvalta, ihan kuin matkustaminen anoppilaan ilman valkoisia ratsastushousuja olisi ollut jotenkin omituista.

Sitten suunnilleen viikon kuluttua minulla alkoi olla levoton olo. Oli ihanaa herätä uuteen aurinkoiseen aamuun Veskun vierestä – sen jälkeen kun olimme minun vaatimuksestani siirtäneet Dannin sängyn viereiseen huoneeseen. Alkuun se oli ollut vierashuoneen nurkassa myös, mutta Vesku oli kuunnellut vauvan jokaista inahdusta silloinkin kun rakastelimme, ja hänen keskittymisensä ei ollut ihan sitä luokkaa kuin olisin halunnut, joten olin ollut pakotettu heittäytymään julmaksi, itsekkääksi äidiksi ja siirtämään Dannin pinnasängyn pois. Vesku ei ollut juurikaan laittanut hanttiin, vaikka olin vähän pelännyt ja Leenalle oli kelvannut selitykseksi, ettei vauva kotonakaan nukkunut samassa huoneessa.

Aamut olivat siis pelastetut, ja samoin illat ja yöt. Päivät ne alkoivat kyllästyttää. Ei tallilla käynti, Nikin edistyminen riemastutti ja ihmetytti minua, ja omanikin. Kävimme lenkilläkin. Vesku oli aloittanut taas kerran himokuntoilunsa heti aloitettuaan Wotilla ratsastamisen ja Hanna oli vienosti vihjannut, että minunkin kunnossani oli parantamisen varaa, kun puuskutin hänen tunneillaan. Mutta kaikki muu alkoi olla liian rauhallista. Tapasimme ehkä perhettä tai sitten istuimme vaan pihalla juttelemassa joko keskenämme tai Leenan kanssa, ellei hän ollut töissä. Pari kertaa ajelimme katsomassa nähtävyyksiä, joihin piti mennä autolla ja lähes joka ilta kävimme vaunuinemme kävelyllä rantakaduilla.

Ei missään nimessä sietämätöntä elämää, siis, mutta silti aloin vääntelehtiä kuin pekoniviipale kuumalla pannulla. Minua hävetti se, ja yritin peitellä sitä parhaani mukaan, mutta kun Vesku lähti jo toista kertaa omien vanhojen kavereidensa kanssa iltamyöhällä käymään parilla kaljalla, aloin pikkuhiljaa nalkuttaa. Ihan vähän vain, en ollenkaan pahasti, mutta kuitenkin.
- Haluaisitko säkin vapaaillan? Mene kaupungille vähän juhlimaan? Vesku ehdotti.
- Yksinkö? Tosi kivaa. Olisi edes Ilja täällä niin menisin heti mutta kun sekin on jumittunut Hesaan, sanoin marttyyrimaisesti.
- Kysy Meeriä, Vesku sanoi, eikä se ollutkaan ollenkaan huono idea. Kävimme terassilla heti seuraavana iltana iltatallin jälkeen, ja meillä oli mukava parituntinen, mutta sitten Meeri näki jonkun ihastuksensa ja tajusin selvästi olevani kolmantena pyöränä ja aivan liikaa.

- Käy sä sitten Hesassa ja hae ne kisavaatteet, ehdotti Vesku seuraavaksi. – Jonkun pitää käydä siellä ennen ensi viikonloppua kuitenkin. Jää yöksi ja käy ulkona.
- Ihan totta? sanoin mielissäni.
- Mutta älä laita niitä pimppakarvahousuja.
- En. Mä annoin ne Miilalle, sitä paitsi. Mutta onko se kauheen härskiä häipyä? Mitä Leena sanoo?
- Mitä se nyt sanoisi. Eiköhän se tiedä miltä susta tuntuu, sua nuorempi se oli kun Risto syntyi.
- Mun... ihana... mies, sanoin kiiveten hänen päälleen ja suudellen häntä joka välissä suulle.
- Kuulostatpa sä kiitolliselta.
- Niinkö? Mä olen. En siksi, että sä lupasit mulle vapaaillan vaan siksi että sä tajuat.
- Perunko mä lupani? Vesku kysyi tavoitellen ärtynyttä äänensävyä.
- Minkä luvan?
- Kai sä tiedät että vaimon tahto on miehen taskussa.
- Nyt mä kyllä puren, uhkasin ja vetäydyin alaspäin kunnes Vesku tarttui minua kainaloista.
- Älä nyt jumaliste, mä ajattelin että me hankitaan vielä lisää lapsia!

Sinä päivänä en kuitenkaan vielä lähtenyt. Oli sunnuntai ja meidät oli kutsuttu viettämään päivää Riston veneellä - mihin hän epäilemättä oli kuluttanut leijonanosan isänperinnöstään, jos se oli riittänytkään, niin iso ja uudenkiiltävä se oli. Tai sitten hän vaan ansaitsi enemmän kuin olin uskaltanut kuvitellakaan. Vaikka olin suhtautunut hyvin epäluuloisesti niin Ristoon kuin hänen Eeva-vaimoonsa sen jälkeen kun he olivat mielestäni käyttäytyneet anteeksiantamattoman ahneesti Karin perinnönjaon suhteen, tulikin päivästä yllättäen oikein hauska. Oli ylellistä maata veneen keulassa ottamassa aurinkoa ja siemailemassa drinkkejä, joita Eeva rakensi vissyvedestä ja maitokaupan marjaviineistä. Ne eivät pahastikaan menneet päähän, mutta saatoin kuvitella olevani rikas perijätär Miamissa kun aurinko kuumotti ja jääpalat helisivät lasissa.

Riston ja Eevan lapset, Taija ja Tapani, olivat jo sen verran isoja että kun kelluimme ankkurissa vähän huvivenesataman ulkopuolella, he kuluttivat päivän hyppimällä mereen ja kiipeämällä takaisin veneeseen, uudelleen ja uudelleen, loputtomiin. Danni taas oli niin pieni, että sen huvittamiseksi ei tarvinnut tehdä muuta kuin antaa ruokaa välillä. Sen vauvantuoli oli kaiken varalta köytetty kiinni keskimastoon samoin kuin aurinkovarjo, jota käänneltiin sitä mukaa kun aurinko siirtyi tai vene kääntyili.
- Mä rakastan Hankoa, ilmoitin Veskulle, kun Danni oli taas kerran nukahtanut ja hän oli heittäytynyt viereeni ottamaan aurinkoa.
- Hyvä. Muutetaanko tänne? Sitten kun sä olet valmis, siis?
- Hmm. Katsotaan. Toisaalta Hesa on Hesa. Siellä on kaikki.
- No sähän pääset sinne heti kohta.

Omantunnontuskiahan minulle alkoi tietysti tulla kun ajelin seuraavana iltapäivänä kohden Helsinkiä. Oliko tämä nyt äiti-ihmiselle sopivaa käytöstä? Ellen olisi jo ehtinyt sopia illaksi treffejä, olisin kääntynyt takaisin löydettyäni vaatehuoneesta kaikki kisakamat – luultavasti. Tai ehkä sittenkään en. Harkitsin sitä kuitenkin vakavasti suuren osan matkaa.

Kiieä olin yrittänyt saada seurakseni ravintolaan, mutta hänellä oli pahimmoilleen yövuoro. Jinnastakaan ei ollut iloa: hän oli kesätöissä eikä halunnut mihinkään kun aamulla piti nousta kuudelta. Miila kuitenkin oli aina uskollinen ja taivutettavissa, mutta hänellä olikin liukuva työaika ja kymmenottelijan kunto.
- Käänny luottamuksella puoleeni koska tahansa kun haluat pitää hauskaa, hän oli julistanut puhelimessa.

Olin tullessani hakenut kaupasta vähän kylmää siideriä ja odottelin yhtä maistellen pihalla, että Miila tulisi töistä. Yrttitarhani oli surkeassa kunnossa oltuaan toista viikkoa ilman vettä ja olin kaatanut sinne pari kannullista, nurmikko oli sentään vielä elossa ja kukkia en ollut viitsinyt ostaakaan kun olimme ruvenneet suunnittelemaan reissua. Mietiskelin mihin Miila oli mahtanut suunnitella vievänsä minut tänään ja miten pukeutuisin. Ainakin minulla oli nyt bilevaatteita vaikka hänellekin, kiitos hänen kaappiensiivoamisensa keväällä. Miila ja Lauri olivat saaneet remonttinsa siihen malliin että olivat näköjään edellisviikolla hakeneet pois meillä säilössä olleet huonekalut ja päätin antaa hienovaraista palautetta siitä, ettei hän ollut samalla huomannut kastella rehujani ja tyhjentää postilaatikkoa. Jos meille olisi tullut Hesari se olisi jo pursunnut yli, nyt se oli ollut vain ääriään myöten täynnä. En minä kuitenkaan semmoisia muistanut sitten enää, kun hän huikkasi iloisesti jalkakäytävältä ja kipitti luokseni terassille sen sijaan että olisi kiertänyt oikealle ovelle soittamaan ovikelloa.
- Kuuma! Annas mulle huikka.
- Hae jääkaapista oma, ja tuo mullekin, sanoin suopeasti.

- Mihin me mennään? kysyin kun hän oli totellut ja palannut kahden kylmän juomapullon kanssa.
- Terassille, armaani. Tällä säällä.
- Tietysti, mutta minne?
- Mä ajattelin että verestettäis ensin muistoja ja mentäis sinne rantakuppilaan missä käytiin aina alaikäsinä.
- Oi, mennään! Se sopi minulle, se paikka oli ihan unohtunut kun olimme muuttaneet pois Ilsen ja iskän luota ja siitä oli vain hyviä muistoja. – Sieltä mä ostin mun ekan laillisen siiderin ja olin kiukkunen kun kukaan ei halunnu nähdä mun papereita.
- Mietitään siellä mihin jatketaan. Saanko mä käydä suihkussa?
- Tietysti.

Miilalla oli mitä mielenkiintoisimpia työjuttuja kerrottavanaan samalla kun meikkasimme ja pukeuduimme. En ymmärtänyt niistä mitään, paitsi sen, että joku asiakas oli täysi sekopää. Minä olin mummojen suljetulla tottunut siihen, että valtaosa asiakkaista oli sekopäitä, joten se ei kauheasti hetkauttanut.
- Etkö sä mitään kivoja juoruja tiedä? kysyin sitten, kun jutusta ei meinannut tulla loppua.
- Enpä… tai juu, se Jaakon veli on kuulemma vangittu.
- On vai? kohotin en-niinkään-ihmeissäni kulmakarvojani. – Miksi?
- Jotain salakuljetusta tai piraattitavaraa tai jotain semmosta.
- Ei kai huumeita sentään?
- Ei, ei kai.
- Toivottavasti Jaakko menee sen saman tien, sanoin tyytyväisenä.
- Luuletko sä sen olevan mukana veljensä bisneksissä?
- Äiti aina kehuskelee miten sillä on kauheesti rahaa. Mistä se sitä saisi ilman jotain hämäriä puuhia, amiksen kesken jättänyt ceen ylioppilas?
- Saatatpa olla oikeassa…

Päätin soittaa pikaisesti äidille, aikomatta kysyä mitään. Jos jotain radikaalia olisi tapahtunut hänen kultapojalleen hän kertoisi kyllä ihan tiedustelematta. Ei hän kuitenkaan puhunut kuin vauvastaan, sen lisäksi että ilahtui kuullessaan että olin taas jo Helsingissä ja halusi minua kylään.
- En mä nyt ehdi, ilta menee Miilan kanssa ja sitten aamulla lähden takaisin, sanoin lopettaen puhelun niin lyhyeen kun saatoin ja kohautin alistuneesti harteitani Miilalle.
- Ehkä se siitä, tämä lohdutti, ja sitten lähdimme matkaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   6.2.15 21:58:19

Oivoi, mä en tiedä pääsenkö huomenna lukemaan, kun ollaan likan kanssa mimmilässä (juu, meillä ei oo mummia, kun on mimmi) yötä. Sunnuntaina sit kuorojuttuja, ja jos oikein huono säkä on, niin kaverin hepasta viimoisten kuvien ottaminen :/ Ihan meinaa itku tulla, kun ajatteleekin sunnuntaita (ja maanantaita, jolloin selviää jääkö meidän sunnuntaiset kuvat viimeisiksi tammuskasta). Onneksi tämä (ja Miila-juttujen) pätkä on niin taattua laatua, ettei ole tosikaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.2.15 23:23:00

Uskollinen flanu :D Sunnuntaiksi ei taidettu luvata oikein kuvauksellista säätä, joten peukkuja, että tulee vielä tilaisuuksia!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   7.2.15 10:42:08

Eiku mä toivon, että huomenna olis sopiva keli kuvata, ja tietty ettei tamma saisi maanantaina lähtöpasseja pilvenreunalle. Lumisade tosin ei haittaa, mutta vesi-/räntäsade kyllä.

Mutta mä kyllä tiedän, että varmaan pakko illalla puhelimesta lukea, kun ei osaa olla lukemattakaan tätä :D. Aina, jos sulla ei ole täällä tarinaa kesken, mä olen ihan eksyksissä, kun en tiedä mitä luen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 15:22:07

9.

Terassi oli ihanasti ilta-auringossa, mutta koska oli maanantai-ilta ja se oli syrjässä jopa lähimmästä lähiöstä, siellä ei ollut mitenkään täyttä.
- Voi, täällä on tuttujakin, sanoi Miila ilahtuneena kohottaen aurinkolasejaan jotta olisi nähnyt tarkemmin.
- Onko tää joku sun metku, kysyin tiukasti kun tunnistin itsekin Miilan kavereita yhdessä tai kahdessa pitkistä puisista pöydistä.
- Miten niin? Onko se nyt ihme että täällä on tuttuja, ei kaikki oo muuttaneet näiltä kulmilta pois.
- Mä luulin nähneeni Krisun, tunnustin. – Ja luulin että sä olet järjestellyt meidät samaan paikkaan.
- Onko se vielä Suomessa?
- Mistäs minä tietäisin?
- No eiköhän noi tiedä, Miila sanoi huolettomasti. – Kai me liitytään seuraan parille? Jatketaan sitten kahdestaan kaupungille jos sä haluat?
- Ei kai me oikeen muutakaan voida, johan ne ihmettelisi miksei seura kelpaa. Ja miksei kelpaisi, saan mä sun kanssa puhua kahdestaan ihan riesaksi asti, nauroin.

Änkesimme siis pöydän päähän ja kun en ikuisuuteen ollut nähnyt näitä ihmisiä, sain pitkät tovit selvitellä olemisiani ja menemisiäni, vaikka ei joukossa yhtään sydänystävääni ollutkaan. Tia, entinen luokkakaverimme oli lähtenyt lukemaan lakia ja Arto oli menossa naimisiin juhannuksena. Tuntui omituiselta tiivistää pari-kolme vuotta muutamaan lauseeseen.
- Jessi kuvitteli näkevänsä Krisun täällä, mutta eikö se ollut lähdössä jonnekin reissuun taas? kysyi Miila kun kaukki kuulumiset oli vaihdettu.
- Hollantiin, tiesi Arto. – Mutta se lähtee vasta parin viikon päästä.
- Eikö se raukka sitten päässy jenkkeihin, surkuttelin.
- Sille taitaa olla pääasia päästä pois Suomesta, sama se vaikka Elboniaan. Mutta mäpä soitan senkin tänne, innostui Arto ja oli seuraavassa hetkessä jo puhelimessa.

Katsoin anovasti Miilaa, mutta hän tulkitsi katseeni ihan väärin ja nousi penkin päästä.
- Joo joo, mun vuoro hakea seuraavat.
Pääni kävi ylikierroksilla, kun tiesin saavani uuden tuopillisen siideriä sen sijaan että olisimme päässeet lähtemään kuten olin ajatellut ehdottaa. En olisi halunnut tavata Krisua, se oli viimeinen asia mitä halusin, enkä piru vie selvästikään voisi edes syyttää Miilaa siitä.
- Mä kyllä meinasin ihan päinvastaista, sanoin synkeästi kun Miila palasi juomien kanssa.
- Ai mitä? Että sä oisit hakenu?
- Ei kun että oltais jatkettu matkaa.
- Höppänä, ei kai meillä nyt mikään kiire oo, varsinkaan jos Krisukin on tulossa.

Miila ei selvästikään ymmärtänyt mitään, enkä voinut tässä kaikkien kuullen mitenkään selvittääkään. Huokaisin siis vain ja join edellisen siiderini loppuun ja se sai minut vähän valoisammalle mielelle. Mitä minä nyt Krisua pelkäsin, päinvastoin, hänhän oli yksi lempi-ihmisiäni maailmassa. Ei ollut mitenkään minun syytäni, että törmäisimme taas, niin että sen puoleen hänen oli ihan turha ruveta tekemään olettamuksia. Sitä paitsi mehän nyt joka tapauksessa olisimme kohta lähdössä Miilan kanssa. Ehkä jopa ennen kuin Krisu ehtisi tänne. Join siideriä kiireesti ja sitten kun aioin ruveta hoputtamaan Miilaa tyhjän lasini kanssa, hän olikin jo masinoinut Samin hakemaan meille lisää.
- Perhana sun kanssas, sanoin enkä voinut kuin nauraa ja alistua kohtalooni.

- Mä en halunnu sua tänne, ilmoitin kun Krisu sitten vähän myöhemmin saapui ja änkesi viereeni istumaan niin että tikistyin hänen ja Arton väliin.
- Et sä ole halunnu mua mihinkään muuallekaan, hän sanoi syyttävästi, mutta pieni hymy suupielessään.
- Niin kun ei oo ollu tarvista, myönsin, mutta kuten tavallista hän sai minutkin hymyilemään ja sitten en enää huolehtinut. Ei hän minua mihinkään pakottaisi tai edes taivuttelisi ja kai minä nyt omat näppini saisin pidettyä kurissa. Ristin ne siveästi lasini ympärille ja aloin tentata Krisulta miten Amerikasta oli taas tullut Hollanti.

Kun alkoi tulla viileää ja hyttyset tekivät invaasion päätimme siirtyä sisätiloihin, kaikki paitsi Tia, joka sanoi menevänsä aamulla töihin.
- Eikö me kaikki muka? kysyi Arto ja näytti siltä, että hänen oli vaikea kohdistaa katsettaan Tiaan.
- Mä en, ilmoitin.
- Enkä mä, ilmoitti myös Krisu.
- Älä matki mua.
- No kun en ole. En mä ole tehnyt rehellistä työtä päivääkään eläessäni.
Jostain syystä se nauratti minua kovasti, mutta piilotin huvittuneisuuteni parhaani mukaan.

Pihamaan toisella laidalla oli baari, joka näin maanantaina oli melkein tyhjä, tylsistynyt purkkaa jauhava tyttö siellä vain nojaili baaritiskiin lukien iltalehteä ja salin puolella soi nonstoppina vanhoja tanssikappaleita, hyvin vanhoja, ainakin parinkymmenen vuoden takaa.
- Tänään ei ole tiskijukkaa, tyttö ilmoitti kuin haluten käännyttää meidät pois.
- Myydäänkö edes kaljaa? kysyi Arto huolestuneena ja tyttö tuhahti nostellessaan laseja hanojen alle.
- Tanssitaan, pyysi Krisu.
- Ei sun kanssasi oo mitään iloa tanssia kun sä olet noin jumalattoman pitkä, sanoin töykeästi. En halunnut hänen syleiltäväkseen.
- Ai niin, kun sä halusit jutella tanssiessasi. No problem. Seuraavaksi hän nappasi minut syliinsä niin että jalkani roikkuvat jossain parinkymmenen sentin korkeudella lattiasta ja harppoi pienelle tanssilattialle, jonka reunuspöydässä pari sameakatseista paikallista joi olutta.
- Älä! sanoin, mutta minun oli pakko tarttua häntä hartioista jotta olisin pysynyt kyydissä mukana. – Päästä mut alas.
- En mä halua, hän sanoi ja nauroi päin kasvojani. Se tarttui ja minunkin oli pakko nauraa, mutta olin silti ihan tosissani.
- Päästä mut, sanoin ja paukautin häntä nyrkillä olkapäähän. – Ihan oikeesti. Nyt heti.
Krisu vakavoitui muttei vieläkään päästänyt minua alas.
- Voidaan me jutella tanssimattakin, jos sä et halua tanssia juttelematta.
- Joo. Päästä mut alas.

Hän laski minut varovasti lattialle ja kysyi, haluaisinko hänen tuovan jotain juotavaa.
- Ihan sama, sanoin voipuneesti ja istuin lähimmän pöydän ääreen. Hän palasi yllättävän äkkiä kaksi lasia kädessään ja näytti mielestäni ihan oikeasti olevan vähän pahoillaan.
- En mä meinannut käydä kimppuun. Mutta viimeksi sua ei tuntunut haittaavan.
- Mä olen viisastunut niistä ajoista, huokaisin. – Mä olin ihan hilkulla ruveta aviorikolliseksi eikä se ole ollut mitenkään mieltäylentävä muisto.
- Miten hilkulla? Krisu kysyi toiveikkaasti. Ellei tilanne olisi ollut niin vakava se olisi ollut hauskaa.
- Ei sillä väliä, ei se kumminkaan päde enää, sanoin ja maistoin lasistani. – Mä en aio mennä sun kanssasi sänkyyn.
- Et edes vaikka mä olen lähdössä ulkomaille ties vaikka ikuisiksi ajoiksi?
- En, sanoin pahoitellen. – En vaikka jättäisin miten ihanan muiston Suomenmaasta mitä voisit vaalia kylminä yksinäisinä talviöinä siellä jossakin.
- Sä veit mun repliikin, Krisu sanoi.
- Ja eiköhän se ollut viimeinen repliikki tähän keskusteluun kunnes mä toisin ilmoitan. Keksi joku muu puheenaihe.

Krisu oli blondin perikuva, nyt sen tajusin kun yritimme jutella jostain mihin ei mitenkään pystynyt heittämään sekaan pieniä vihjailuja ja flirttiä, mikä oli minusta aina ollut niin hauskaa hänen kanssaan. Ei vain luonnonblondi vaan henkinen myös. Ei hän tyhmä ollut, sinänsä, olipahan vaan täysin fakkiutunut siihen omaan ainoaan tärkeään asiaansa, urheiluun. Aloin tuntea jonkinlaista äidillistä huvittuneisuutta häntä kohtaan. Samoin kuin suruakin siitä, että olin joutunut tällä tavoin riisumaan hänen viehätyksensä pois. Se tuntui vähän samalta kuin jos olisi joutunut tappamaan pesästä pudonneen linnunpojan.

- Hyvää matkaa sulle, toivotin kesken kaiken.
- Toi kuulostaa jotenkin kauhean lopulliselta. Ihan kuin hyvää loppuelämää.
- Niin, varmaan mulla jotain semmosta olikin mielessä. Sä olet kultainen mutta taas sä häivyt ja kuka tietää kuuleeko susta enää ikinä mitään ellei lehdistä lue.
- Etkä sä tiedä haluatko edes kuulla, Krisu sanoi. Hän ei tosiaan ollut tyhmä.
- Niin no. Tavallaan. Kun mä pelkään sun sotkevan mun elämääni.
- Pystyisinkö mä siihen? Vaikka poika olikin vaaleatukkainen hän oli hämmästyttävän tarkkanäköinen.
- Mä en halua ottaa selvää. Nyt mä voin tanssia sun kanssa, jos sä haluat.
- Mennään sitten.

Valomerkin jälkeen Miila ja minä tilasimme taksin ja lähdimme omiin koteihimme, muut asuivat edelleen kävelyetäisyydellä.
- Mennään ensin teille, sä olet matkan varrella, Miila sanoi ja nojautui takapenkin nurkkaan. – Olipa kiva kun noi sattu vastaan, en oo aikoihin nähny. Säkin näit Krisun vielä ennen kuin se taas lähtee.
- Olisin mä tullut toimeen sitä näkemättäkin. Toivottavasti tää oli viimeinen kerta ikinä.
- Miten niin? Mä luulin että sä tykkäät siitä.
- Äh, se on niin monimutkasta. Tykkään joo, mutta on se vähän yksoikonen. Ja silti tykkään.
- No sitähän mä sanoin sulle alunalkaen. Ihana mutta ei sulle sopiva, noin vakavasti otettavaksi.
- Ainakaan mä en raahannut sitä meille tällä kertaa, sanoin piristyen.
- Miksi olisit, nainut nainen? Häpeä jos harkitsitkaan!

Oli vähän aavemaista kömpiä yksin tyhjään pimeään kotiin, melkein toivoin että olisin sittenkin lähtenyt ajamaan takaisin Hankoon kun vedin oven kiinni perässäni. Etenkin kun tajusin heti eteisen ovella ettei se ollutkaan tyhjä. Olohuoneeseen kajastui vähän katulamppujen valoa ja ennen kuin ehdin enempää kuin ymmärtää, sohvalta ponkaisi tumma hahmo luokseni ja painoi käden suulleni. Säikähdin niin, että jalat tuntuivat pettävän alta ja oli ihan hilkulla etten pissannut housuihini.
- Ole ihan hiljaa niin mä en tee sulle mitään, olio kuiskasi uhkaavasti, mutta saatoin kyllä erottaa äänestä kireän pelonkin. Se oli Jaakon ääni ja helpotuin. Pelästys alkoi muuttua suuttumukseksi, mitä tuo raukkis teki minun olohuoneessani? Polkaisin häntä varpaille niin, että hän älähti ja löysäsi otettaan.

- Mitä @!#$ä sä teet mun kotona? kysyin kiukkuisesti.
- Hiljaa, Jaakko sanoi mutta tartuin kiinni hänen kädestään ennen kuin hän ehti taas nostaa sitä suulleni.
- Koskepas mua vielä niin mä alan kiljua. Mitä sä teet täällä?
- Piileskelen.
- Mitä? Miten sä pääsit sisään?
- Sä olit jättänyt pihaoven auki.
- En kai? Säikähdin huolimattomuuttani. Sieltähän olisi voinut tulla sisään kuka tahansa – pahempikin kuin Jaakko – ja viedä mitä tahansa!
- No katso itse, en mä ole mistään murtautunut.
- Ai, nyt mä tajuan!

Sytyin valot ja katsoin häntä. – Sä olet kumminkin osallisena niissä Jannen jutuissa ja nyt suakin etsitään. Jaakko nyökkäsi vaisusti ja vilkaisi ikkunaan päin, joka nyt valaistuna varmaan näytti kadulle suunnilleen TV-ruudulta. Ovi takapihalle oli tosiaan auki, selkoselällään, vaikkei sitä huomannut edes ilmavirrasta kun ulkona oli niin tyyntä ja lämmintä. Olin armelias ja vedin verhot eteen.
- Mitä sä luulet täältä saavas? kysyin sitten kun ei hän näyttänyt aikovan sanoa mitään.
- Etkö sä ole yhtään kauhuissasi? hän kysyi vastaamatta.
- Miten mä nyt sua pelkäisin, kunhan aluksi säikähdin. Taidat olla itte enemmän peloissasi, kun ei sulla ole ketään Mikaa tai Jannea apuna, leiskautin takaisin ja näin Jaakon ilmeestä, että taisin osua. Valitettavasti taisin olla vähän liiankin tarkka, sillä hän nappasi taas käsivarrestani niin että se sattui ja voihkaisin kivusta.
- Kyllä mä ihan yksinkin pystyn sua satuttamaan, hän ilmoitti ja näytti tosiaan hetken oudon pelottavalta, vieraalta. Sitten hän päästi kuitenkin irti. Hieroin kättäni ja katsoin häntä epäluuloisena. Ei Jaakko ollutkaan ihan entisensä. Ehkä minun ei kannattanut yrittää ärsyttää häntä enempää.

- Mitä sä haluat täältä, kysyin uudelleen ja tarkistin vaivihkaa oliko puhelimeni taskussa. Voisin lukittautua vessaan ja soittaa poliisille.
- Täältä nyt ei ainakaan kukaan keksi mua hakea. Onneksi Kaisa kerto että sä olet yksin täällä.
- Äidin @!#$, sanoin tyrmistyneenä. – Sekö usutti sut mun luo piiloon?
- Juu, mä en edes tietäisi että mua etsitään ellei se olisi varottanut. Ne oli käyneet kyselemässä naapureilta.
- Mä tapan sen naisen. Se on vielä hullumpi kuin mä osasin kuvitellakaan.
- Se sanoi että sä välität musta vielä, Jaakko sanoi mutta sentään hiukan epäröiden. Sama tuttu voimaton raivo, minkä äiti aina sai nousemaan kurkkuuni, tuntui siellä taas.
- Mua oksettaa, sanoin ja pinkaisin yläkertaan niin nopeasti kuin jaloista lähti. Onneksi en ollut juonut kauhean monta siideriä.

Jaakko oli kuitenkin valppaana hänkin ja seurasi perässäni tömistäen kuin norsulauma. Hän ehti tarttua saunaosaston oveen ennen kuin ehdin vetää sen lukkoon ja änkeytyi oven väliin. En ehtinyt ruveta tappelemaan vastaan, sillä minua oksetti ihan oikeasti ja polvistuin syleilemään pönttöä. Ei se siideristä johtunut, eikä pelostakaan, voimattomasta raivosta ja inhosta vaan. Nyt oli kyllä äiti tehnyt taas viimeisen temppunsa.
- Mene pois, mun pitää käydä vessassa, sanoin kun vatsalaukkuni alkoi tuntua tyhjältä eikä enää yököttänyt.
- Kyllä mä sun perseesi oon ennenkin nähnyt.
Hän kääntyi kuitenkin nojaamaan ovenpieleen niin, että ei suorastaan tuijottanut minua. Siihen kai oli tyytyminen.

- Sä et voi jäädä tänne, sanoin sitten.
- Miten niin?
- Siten niin että mä en suostu.
- Onko sulta kysytty?
- Mua odotetaan heti aamulla Hankoon, ja ellen mä ilmesty niin arvaa onko täällä ensin puoli sukua ja seuraavaksi ne sun pelkäämät poliisit?
Jaakko näytti pettyneeltä ja pöllähtäneeltä ja miettiväiseltä. Hän päästi minut ulos ja sitten edellään portaita alakertaan.
- Onko sulla rahaa? hän kysyi nähdessään laukkuni eteisen lattialla ja poimi sen vastausta odottamatta käteensä. Lompakossani oli kaksikymppinen, jonka hän otti ja laittoi taskuunsa ja silitteli sitten pankkikorttiani miettiväisesti.
- Missä tässä on lähin pankkiautomaatti?
- Itiksessä, tuhahdin.
- No ei varmaan ole.
- Ehkä Malmilla sitten.
- Ei kun mä tiedänkin, sen kaupan luona on. Mennään käymään siellä.
- En mä sun kanssasi mihinkään lähde, etkä sä lähde mun kortin kanssa.
- Niinhän sä luulet.

Sitten tapahtumat alkoivat muistuttaa huonoa elokuvaa. Jaakko käveli muina miehinä keittiöön, nappasi tiskipöydältä veitsen jolla olin tullessani leikannut kurkkua leivän päälle ja tuli kutittelemaan sillä kylkiluitani. Tai olisi kutitellut, ellen olisi väistänyt. Nyt minua alkoi oikeasti pelottaa. Yhtä eleettömästi käsikirjoitus oli laittanut Jaakon huomaamaan mersun avaimet eteisen pöydällä ja sitten vanhan puhelimenikin, joka oli tipahtanut tiskialtaaseen pari viikkoa aiemmin ja oli siitä lähtien seissyt siinä mykkänä. Minulla oli ollut aikomus kokeilla, toimisiko se vielä kunnolla kuivuttuaan, mutta en ollut vielä ehtinyt.
- Mennään, sanoi Jaakko osoittaen ovea ja arveli kai kuulostavansa karskilta ja pelottavalta. Niin hän kuulostikin. Veitsi oli pieni mutta terävä, ja vaikka järkeni sanoi, ettei Jaakko ikinä käyttäisi sitä en uskaltanut ottaa riskiä. Järkeni ei uskonut sitäkään, että hän oli uhannut minua sillä.

Jaakko töni minua empimättä kohti mersua ja avasi kaukosäätimellä lukot.
- Sä ajat, hän sanoi ja avasi minulle oven, matkustajan puolelta.
- En mä voi ajaa, mä olen ollut terassilla koko illan, sanoin kauhistuneena.
- Et sä vaikuta kauhean humalaiselta. Kömmi sisään vaan.
En uskaltanut muuta kuin totella ja könysin hankalasti vaihdekepin yli kuskinpaikalle. Jaakko istui viereeni ja sujautti avaimet virtalukkoon.
- Sinne kaupalle, hän määräsi.
Käynnistin vapisevin käsin moottorin ja yritin päästä liikkeelle kolhimatta eteen ja taakse pysäköityjä autoja, väli oli aika ahdas. Olin ollut automaattisesti sytyttämässä ajovaloja, mutta jokin oli kuiskutellut korvaani että kannattaisi jättää se tekemättä. Liikennettä ei juuri ollut, mutta jos nyt vaikka joku poliisiauto sattuisi partioimaan täälläpäin valotta ajava auto saisi heidät varmasti varppeilleen. He pysäyttäisivät heti kahjon, joka todennäköisesti kännipäissään oli unohtanut laittaa valot päälle.

Jaakko ei huomannut mitään mutta ei vastaan myöskään tullut ketään vaivaisella parinsadan metrin matkalla kaupan parkkipaikalle. Talon kulmassa paloi oranssi pankkiautomaatin kyltti ja Jaakko vaati minun nousevan autosta samaa tietä kun olin mennytkin sinne, mikä ei ollut yhtään helpompaa.
- Paljonko sulla on tilillä rahaa? hän kysyi.
- Ehkä kolmesataa, sanoin matalasti, sillä pelkäsin että ääneni vapisisi jos puhuisin normaalisti enkä todellakaan halunnut suoda hänelle sitä iloa.
- No nostapa se sieltä pois. Ja näytä saldo sen jälkeen.

Olin muistanut hyvin, tilille jäi 11 euroa kun olin näpytellyt automaatilla aikani. Olin harkinnut huijata, etten hädissäni muistanut tunnuslukua, mutta olin tullut siihen tulokseen, että jos Jaakko alkaisi vihannesveitseni kanssa parannella muistiani se tulisi kumminkin mieleen hyvin vikkelästi. Ei kolmesataa ollut pistohaavan arvoista.
- No niin, kiitos nyt tästäkin vähästä, Jaakko sanoi sitten ja palautti laukkuni, jota oli kantanut tänne asti.
- Mitä sä nyt aiot?
- Mä lähden tästä ajelemaan.
- Jäänkö mä tähän? kysyin epäuskoisena. Olin pelännyt joutuvani mukaan, ehkä ajamaan, ja päätyväni rekan alle tai maantieojaan.
- Saat sä tulla mukaan, mutta jotenkin mä olen ymmärtävinäni ettei sua kiinnosta. Sun puhelin on joka tapauksessa mulla, etkä sä tiedä mihin mä olen menossa niin että saan vähän etumatkaa.
- Sä se vasta hullu olet. Mitä sulla oikeen on odotettavissa kun tolla tavalla poliisia pakoilet? Ette kai te nyt murhaa sentään oo tehneet?

Siihen Jaakko ei vastannut mitään, käveli vaan mersuun ja ajoi pois. Minä jäin kuin nalli kalliolle, suunnattoman helpottuneena. Jaakko oli vienyt rahani, ja autoni, mutta jättänyt minut tähän ihan ehjänä joskin säikähtäneenä. Ja toimiva puhelin taskussani. Kaivoin sen esiin ja soitin hätänumeroon saman tien.

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   7.2.15 15:50:23

Hei tälläseen kohtaan EI vaan mitenkään saa jättää! :DPliiis olisiko mahdollista mitenkään saada lisää?

Siitä taitaa olla kolmisen vuotta kun luin nää viimeksi. Hassua että jotain kohtia muistaa suurin piirtein sanasta sanaan ja joitain kohtia ei ollenkaan. Tästä mulla ei oo mitään muistikuvia.:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 16:18:45

Jaha, me ollaan tässä kohden!
No, tässäpä ratkaisu:
---------------------
10.

En osaa kuvitella mihin Jaakko oli luullut menevänsä kolmellasadalla eurollani ja anastetulla autolla, jonka poliisit olivat saman tien laittaneet hakuun rekisterinumeron saatuaan. Ei hän kuitenkaan päässyt edes Porvooseen asti. Kuulin koko surkean jutun, kun aamulla menin käymään poliisilaitoksella täydentääkseni yöllistä lausuntoani. Jaakko ei itse asiassa ollut ollut mitenkään epäiltynä, häntä oli vain haluttu puhuttaa siltä varalta että hän olisi tiennyt jotain Jannen touhuista. Ellei äitini olisi ärhäkkänä häntä usuttanut piiloon ja karkumatkalle hän olisi kai vain saanut vastailla muutamiin kysymyksiin ja sillä hyvä. Nyt tilanne tietysti oli ihan erilainen, kun hän oli paljastanut reaktiollaan olevansa itsekin samassa sopassa, ja syyllistynyt sen lisäksi ryöstöönkin.
- Voisiko sitä syyttää rattijuoppoudestakin? ehdotin toiveikkaana.
- Oliko se juonut? kysyi minua kuulusteleva poliisi kiinnostuneena.
- Ei mutta mä olin ja se pakotti mut ajamaan.
- Mielenkiintoinen näkökanta, mies sanoi tuumailevasti.

Ainoa mitä jätin heille kertomatta oli, että oma äitini oli ollut osallisena tapahtumien käynnistymiseen. Kai sellaisestakin voisi saada jonkun syytteen? Rikollisen suojelemisesta tai jotain? Vaikka nainen olikin idiootti en sentään halunnut että Alissa jäisi Stumpin hoteisiin, jos äiti vaikka vangittaisiin.
- Tässä on sun auton avaimet, sanoi sitten poliisi kun nousin lähteäkseni.
- Saanko mä sen takaisin? kysyin ällistyneenä. – Eikö sitä pidetä rikoslabrassa paria viikkoa tai mitään?
- Tyttö-hyvä, sä olet katsonut liikaa CSI:tä, mies nauroi. – Ei meillä semmosiin ole resursseja. Eikähän sielä mitään tutkittavaa ole. Palaa sitten asiaan jos sieltä on kadonnut jotain, täältä sekin sitten varmaan löytyy, Lopsanderin tavaroista.
- No varmaan ainakin viis litraa bensaa, sanoin. – Jos se ehti melkein Porvooseen.
- Viekö se niin kauheasti? Vaihda ihmeessä autoa! Niin, se on sitten tuolla takana, kadun varressa.
- Entä mun vihannesveitseni? muistin.
- No sitä et saa, se on todistuskappale.

Ennen kuin uskalsin lähteä ajamaan kävin kahvilla. Kurkkunäkkäri ei ollut maistunut aamulla eikä kotona ollut ollut oikein muuta. Olin ostanut siidereiden ja kurkun lisäksi pari karjalanpiirakkaa ja jugurtin aamupalakseni mutta ilmeisesti Jaakko oli syönyt ne kun ei niitä enää löytynyt. Istuin sen verran syrjäiseen pöytään, että saatoin sieltä soittaa äidille ilman että välttämättä herättäisin kauheasti huomiota jos äityisin huutamaan hänelle.
- Hei, äiti sanoi madaltaen ääntään kuin salaliittolainen. – Mistä sä soitat?
- Mistä hitosta sä kuvittelet mun soittavan, Acapulcosta vai? Mikä ihme sut sai usuttamaan Jaakon mun luokse?
- Tuliko se? Onko se sun luona?
- Se on putkassa ja mä istun Itiksessä. Ihan lähellä poliisiasemaa, missä just kävin.
- Mutta…

Selitin muutamin lyhyin lausein mitä äiti oli tällä kertaa saanut hömpötyksellään aikaan ja etten jaksanut kuvitella, että ihan lähivuosina näkisin häntä tai pitäisin muutenkaan yhteyttä. Hän ei tuntunut keksivän vastaukseksi kuin ällistynyttä änkytystä, mitä en ruvennut kuuntelemaan ollenkaan vaan lopetin puhelun siihen. Verenpaineeni taisi olla aika korkealla, sillä tunsin korvissani sydämeni jyskytyksen. Äiti oli selkeästi epäterveellinen minulle, muutoinkin kuin että oli lähettänyt puukkomiehen kotiini edellisyönä.

Veskulle en viitsinyt soittaa. Olisi mukavampi selittää kasvokkain mitä kammotuksia oli tapahtunut kuin yrittää rauhoitella häntä puhelimessa. Join kahvini loppuun ja lähdin sitten etsimään mersua. Piti vielä hakea ne kisavaatteet kotoa – olisipa kohtalon ivaa jos tässä hässäkässä unohtaisin ne – ja sitten lähtisin mitä vikkelimmin ajamaan Hankoon. Onneksi olin tankannut auton silloin kun minulla oli vielä ollut rahaa ja onneksi Jaakko ei ollut ehtinyt ajaa tankkia tyhjäksi.

Minulla oli niin kiire perheeni luo, etten tuntenut edes väsymystä matkalla, vaikka yöunet olivat jääneet aika vähiin. Taisin ajaa aika lailla ylinopeutta koko matkan, sillä aina kun vilkaisin mittaria jouduin nostamaan jalan kaasulta. Sitten se taas huomaamatta painui raskaammaksi. Hangon päällä oli tummia pilviä, jotka enteilivät sadetta, ja ehdin perille juuri ennen sitä. Ensimmäiset pisarat kuuluivat ropsahtelevan kun kiipesin pitsihuvilan portaita.
- Nukuttiko hyvin kun näin myöhään tuut? kysyi Vesku, mielestäni vähän pisteliäästi.
- Hyvä jos mä olen nukkunut kolmea tuntia, puuskahdin ja istuin lounaspöytään, missä he Leenan kanssa istuivat. – Missä Danni on?
- Se söi jo, vein päiväunille. Ankaraa bailausta koko yö?
- Äläs nyt vihjaile, mut on ryöstetty, meidän auto on ryöstetty, mua on uhattu veitsellä, mut on meinattu henkilökohtaisestikin ryöstää niin että saat kiittää korkeampia voimia että mä olen tässä ollenkaan, latelin ja otin kaapista itsellenikin lautasen. Niin Leenan kuin Veskunkin haarukat tipahtivat lautaselle ja he tuijottivat minua kysyvinä.

- Mitä? Vesku sanoi ja nousi tarttumaan käsivarsistani kiinni niin että melkein tipautin lautasen.
- No rauhotupas nyt niin mä kerron, sanoin suopeasti kun olin sentään saanut aikaan jonkinlaisen reaktion. Kauhoin kattilasta perunoita ja aloin vuodattaa tarinaani. Siinä vaiheessa kun Jaakolla oli kädessään vihannesveitsemme luulin että Vesku pyörtyisi.
- Miksen mä vääntänyt siltä niskoja nurin jo vuosia sitten? hän sähähti ja tavoitteli käsivarttani.
- Koska sä olet järjellinen ihminen, jolla on taju siitä mitä voi tehdä ja mitä ei, sanoin, enkä tiennyt mistä semmoinen lause yhtäkkiä oli pälkähtänyt päähäni.
- Just niin, sanoi Leena siihen.
- Ja sitten ei paljon muuta tapahtunukkaan. Me käytiin pankkiautomaatilla ja mä tyhjensin tilini ja se vei auton ja mä soitin poliisille, lopetin.
- Mistä sä soitit jos se vei sun puhelimen kerran?
- Se vei sen vanhan joka kastui ja lakkasi toimimasta, nauroin. – Toimiva oli mulla taskussa. Muuten mä olisin kai joutunut soittamaan naapurien ovikelloja ja pyytää saada soittaa.

Vesku nousi viereeni ja minun piti lopettaa syöminen kun hän rutisti minua lujasti.
- Sitten mä hain aamulla auton poliisilaitokselta, se oli saatu melkein heti kiinni, lopetin. – Mä olen ihan kunnossa, ei sun tarvitse likistää mua hengiltä.
- Mitä jos se ois ottanut sut panttivangiksi? Vesku kysyi eikä hellittänyt vähääkään.
- Kyllä mä vähän pelkäsin että se aikoisi, myönsin.
- Kuulostaa aika alottelijalta roistoksi, mutta hyvä että sä olet kunnossa. Joskus noi, jotka ei oikein tiedä mitä ne on tekemässä tekeekin vahingossa jotain paljon pahempaa kuin halusivatkaan, sanoi Leena. Se sai minut säikähtämään uudelleen. Olin pitänyt Jaakkoa kuitenkin aika vaarattomana koko ajan mutta Leena taisi olla oikeassa. Käteni alkoivat täristä ja pistin haarukkani pois. Minulla ei ollut enää nälkä.

- Pitäisköhän mun mennä nukkumaan vähäksi aikaa, sanoin vaisusti. – Oletko sä käynyt tallilla tänään?
- Ei kun mä odottelin että haluatko tulla mukaan, mutta eiköhän meillä ole nyt tallivapaa tänään, Vesku sanoi ja piti edelleen käsiään ympärilläni. – Mä vien sut nukkumaan.
Nousin ylös ja vilkaisin anteeksipyytävästi Leenaa kun jouduin jättämään puolet annoksestani lautaselle.
- Mene, lapsi kulta, hän vain sanoi ja nousin ylös.
- Mä haluan nähdä vauvan, sanoin.

Danni nukkui Leenan perintökehdossa posket punoittaen ja tuskin kuuluvasti hengittäen. Se oli niin kaunis. Mitä jos Jaakko olisi kuitenkin päättänyt haluta minut mukaansa ja sitten hermostuksissaan jossain kohden päättänyt tökätä minua sillä veitsellä? Se ei ollut ollut iso veitsi, mutta sopivassa kohden se olisi ihan hyvin voinut tehdä vauvastani äidittömän. Silitin sen poskea varovasti, etten herättäisi sitä, se tuntui viileältä.
- Otetaan se mukaan? pyysin.
- Se herää, enkö mä riitä? Vesku kysyi. Nojasin selkäni häneen ja huokaisin.
- Kyllä sä varmaan riität. Mä halailen sitä sitten kun se herää.

Menimme vierashuoneeseen ja käperryin sängylle Veskun kainaloon. Hän silitteli hiuksiani ja ilmassa suorastaan paksuna tuntuva myötätunto ja huoli ja – niin, rakkaus – oli ihan vähällä ajaa minut itkemään, mutta jotenkin onnistuin välttämään sen. Vedin vain syvään henkeä ja suljin silmäni. Olin oikeasti väsynyt ja olin suunnilleen maailman parhaassa ja turvallisimmassa paikassa. Ilmoitin rakastavani häntä ja sain pienen puristuksen vastaukseksi ennen kuin nukahdin.

Danni oli vieressäni kun heräsin, sen jokeltelu taisikin minut havahduttaa unestani. Pää tuntui raskaalta, ja silmäluomet, ihan kuin olisin itkenyt unissani. Ehkä olinkin. Nyt minua ei kuitenkaan itkettänyt, nauratti paremminkin kun Danni kiljaisi tyytyväisenä nähdessään että avasin silmäni ja yritti tavoitella niitä pienillä sormillaan.
- Yritätkö sä sokeuttaa äitisi, pirunpenikka? kysyin siltä. Vesku, joka makasi sängyn toisella laidalla lukemassa vilkaisi meitä hymyillen.
- Etkö sä aio antaa lapsen toteuttaa itseään? hän kysyi.
- Rajansa kaikella.

Vesku laittoi kirjansa pois ja kääntyi meitä kohden, liu’uttaen kevyesti kättään pitkin kylkeäni. Tämä oli taas yksi niitä hetkiä, joihin olisi voinut pysähtyä vaikka miten pitkäksi aikaa. Minun ei tehnyt yhtään mieli villiksi ja vapaaksi. En enää muistanut koko jaakkojupakkaa, eikä se tullut takaisinkaan ennen kuin yöllä kun yhtäkkiä heräsin nähtyäni painajaista. Samoin parina seuraavana yönä, mutta ei sitten enää, paitsi satunnaisesti tai jos huomasin äidin yrittäneen soittaa minulle.

Vesku ja Wot menivät kisoihin sunnuntaina ja vaikka olisin mielelläni mennyt mukaan hoitajaksi oli se Dannin kanssa vähän hankalaa. Leena kyllä tarjoutui hoitamaan sitä, mutta kun tiesin että reissu saattaisi kestää vaikka kellon ympäri en katsonut voivani. Enkä myöskään ilennyt pakata sitä mukaan hevoskuormuriin muiden hoitajien kiusaksi. Sitten Leena yllätti minut haluamalla mukaan.
- Mä en ole vuosikausiin ollut katsomassa Veskun kilpailuja. Ei silti että olisin niistä mitään ymmärtänyt sillonkaan mutta ehkä olisi jo taas aika.
- Ymmärtääkö jalkapalloäidit jalkapallosta? kuittasin. – Muuta kuin että lapset joilla on vääränväriset paidat pitää tappaa? Mä voin selittää sulle.

Kisat olivat Salon liepeillä joten saimme harrastaa vähän kotimaanmatkailua samalla. Netin lähtölistojen mukaan Veskun luokka alkoi yhdeltätoista joten vaikka hän itse oli noussut tallille jo kuuden maissa me Leenan kanssa olimme viettäneet ihan normaalin aamun rauhallisine aamiaisineen ennen kuin ajoimme perään ja sulauduimme kisapaikalla yleisön joukkoon. Näin kyllä Hannan auton parkkipaikalla mutta olimme juuri ostaneet kupilliset kahvia ja istuneet puiselle penkille radan viereen juomaan niitä ja Veskun luokkakin kuulutettiin alkavaksi. Voisimme ehkä mennä sinne myöhemmin, nyt meillä oli hyvät paikat ja juotavaa ja aurinko paistoi suloisesti, oli turhaa liikahtaa. Olimme kuin hienommatkin leidit Ascotissa, sillä Leena oli pistänyt päähänsä leveälierisen olkihatun ja kesämekon. Hän oli kyllä epäröinyt leningin kanssa, mutta olin antanut sille siunaukseni. Toki hienompiin kisoihin saattoi mennä kukkamekossa, ja viimeistään se oikeutti mielestäni Leenan pukeutumaan semmoiseen, että hän oli tehnyt kerran elämässään hevoskaupan, ostaessaan Mustikan.

Oli yllättävän hankalaa vääntää rautalangasta kouluratsastuksen perusteita ummikolle, saati sitten miksi radalla tehtiin mitä tehtiin. Ei Leena jaksanutkaan haparoivia selityksiäni kuunnella.
- Anna olla, mulle riittää katsoa niitä, ne on kauniita, noi hevoset.
- No siinä olet oikeassa. Ja Veskulla on ehkä luokan hienoin.
Wotista oli tullut hieno. Ei sillä ollut sellaisia liikkeitä kuin Namulla, eikä se sellaisia varmaan koskaan saisikaan, mutta sillä oli lihasta ja massaa niin että se muistutti pienemmänpuoleista tankkeria ja kaikki oli täydellisesti oikeassa paikassa. Lisäksi se näytti rakastavan esiintymistä, se tanssi ja keikaili yleisölle ihan selvästi. Eikä Veskukaan pahan näköinen satulassa ollut. Aloin miettiä miten Hanna raaski antaa Wotin hänelle ratsastettavaksi edes pariksi viikoksi, olihan hänellä tapana itse kilpailla parhailla hevosillaan. Vai oliko talli tänä kesänä niin tasokas, että Wotia parempiakin oli useita?

Minna ratsasti myös samassa luokassa toisella laivankokoisella mustalla hevosella, jonka nimi oli Aramilla ja he sijoittuivat molemmat, Vesku toiseksi ja Minna neljänneksi. Minä en ollut nähnyt mitään vikaa Minnankaan radassa, mutta kuten olin jo alistunut ymmärtämään en tiennyt kouluratsastuksen äärimmäisimmistä hienouksista mitään. Syötin Dannin sillä aikaa kun pidettiin lyhyt tauko ennen palkintojenjakoa, sitten hurrasimme voittajille ja ehdotin Leenalle, että menisimme käymään auton luona.
- Mennään vaan, hän huokaisi ja nousi penkiltä vähän jäykästi. Luokka oli kestänyt hyvinkin toista tuntia ja arvelin, ettei hän ollenkaan vastustelisi jos ehdottaisin että lähtisimme kotiin päin käytyämme onnittelemassa Veskua.

Dannia ei huvittanut enää maata vaunuissa kun se oli saanut syötyä ja kuivan vaipan joten pidin sen sylissäni ja annoin Leenan työntää vaunuja. Ehdin onneksi pysäyttää hänet ennen kuin hän työnsi ne suoraan hevosten sekaan.
- Jätä ne tänne auton eteen vähän piiloon, hevoset saattaa pelästyä niitä, sanoin ja säikähtäneenä Leena totteli. Hän kurkisti aika varovasti itsekin auton taakse.
- Jestas ne on isoja, hän sanoi. – Näin läheltä.
- Niin ne on, ja nää nyt on isoimmasta päästä muutenkin.

Leena uskalsi tulla esiin minun perässäni kun vein Dannin katsomaan Wotia, jota Joel piteli. Katsoin ympärilleni nähdäkseni Veskun ja sitten hän hyppäsikin ulos autosta limsapullo kädessään ja Hanna kannoillaan. Hän näytti hämmästyvän nähdessään meidät kolme, ihan kuin ei olisi tiennyt odottaa meitä. Sitä en ihmetellyt ettei hän ollut meitä radanreunalla huomannut. Siellä hän oli jossain ihan omassa maailmassaan.
- Mä en uskonut että te viitsisitte ajaa tänne asti, hän sanoi.
- Onnea, sanoin minä ja kiersin vapaan käteni hänen ympärilleen, sitten astuin askeleen taaksepäin ja mittailin häntä päästä varpaisiin ja takaisin. – Olenko mä vähän omituinen kun mun mielestä tossa kilpailuasussa on jotain seksikästä.
- Pellepuvussa, Vesku hymähti. – Olet sä. Esteratsastajafetissin mä vielä ymmärtäisin, mutta tää frakki saa mut aina tuntemaan itseni siltä kuin olisin karannut jostain elokuvasta.

- Onko sullakin tommoinen puku? kysyi Leena kiinnostuneena minulta. – Etkö sulla ole kilpailut ensi viikolla?
- Mulle kelpaa luojan kiitos musta pusero, en mä ole näin ammattilainen, eikä kisat näin hienot, selitin. Vesku antoi minulle nopean suukon otsalle ja katseli sitten etsivästi ympärilleen, enkä voinut ymmärtää mitä hän haki. Hannaa, kävi ilmi, kun tästä näkyi puoli jalkaa lastaussillalla.
- Odota, Vesku sanoi meille ja livahti sisään autoon Hannan perään. Minusta tuntui vähän ontolta, ensin ne tulivat peräkanaa livingistä ja sitten Vesku tuskin malttoi moikata ennen kuin paineli taas perään. Peittääkseni hämmennykseni esittelin Leenalle Meerin, joka kääri Aramillan valkoisia pinteleitä pois.
- No niin, tuli sitten Vesku sanomaan.
- Mitä? kysyin epäluuloisena.
- Mä tuun teidän kanssa takasin, turha mun on täällä loppupäivää pyöriä tyhjänpanttina. Henkilökunta hoitaa hevosen.
Niin hän ahtautui pellepuvussaan takapenkille Dannin kopan viereen ja lähdimme palaamaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   7.2.15 22:09:59

Mä nyt kyllä toteen, että Kaisanperhana, kun on niin ääshole, ettei ymmärrä mistään mitään. Ja Jaakkokin semmonen dorka, että sietäis joutua ite rikosliigan uhriksi.

Oon kauhee, tiedän :D

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   7.2.15 22:41:48

"- Onko sullakin tommoinen puku? kysyi Leena kiinnostuneena minulta. – Etkö sulla ole kilpailut ensi viikolla?"

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.2.15 17:55:30

Tänks!
--------------------------
11.

Ulkona tuoksui ihana sateenkastelema luonto ja taivas oli harmaa. Yhtä kaksijakoinen oli minun mieleni, synkkää harmautta ja silti jotain suloista samalla kertaa. En pääsisikään Nikin kanssa kilpailuihin. Se oli kai tallannut kengänkannalleen tarhassa niin, että kenkä oli osaksi irronnut ja kääntynyt vinoon; kulma jonka oli pitänyt olla kavion etureunalla oli painunut sen pohjaan ja nyt se ontui. Toisaalta olin todella pettynyt mutta tavallaan olin ilahtunut ja helpottunut kun ei minun tarvinnutkaan mennä koputtelemaan vaikeamman luokan ovia vielä, etenkään Hannan arvostelevan katseen alla. Sen lisäksi olin hermostunut, sillä vaikka olin, kiitos sen, että Oona oli antanut minun harjoitella joskus kotitallilla, saanut kengän irrotettua, piti vääntyneen tilalle saada uusi ja siihen en pystyisi.

Niki oli lakannut vastustelemasta kengitystä siinä määrin, että olisi enää tarvinnut rauhoittavia, mutta annoin siitä ison ansion vakiokengittäjällemme Helsingissä. Hän oli kärsivällinen ja rauhallinen ja oli ollut valmis aluksi kuluttamaan Nikiin kaksi tai kolme kertaa niin paljon aikaa kuin muihin kengitettäviinsä. Siitä suhteesta oli tullut hyvä ja hedelmällinen, mutta pelkäsin todella, mitä tapahtuisi jos joku vieras tulisi ja yrittäisi saada sen tarjoamaan jalkansa vasaralle.

Hannakin oli harmistunut todetessaan tilanteen, mutta se ei ollut kestänyt kauan. Varttitunnissa hän oli käskenyt Jania hommaamaan oman kengittäjänsä paikalle niin pian kuin mahdollista ja esittänyt varasuunnitelman.
- Jos se ei onnu pitkään mennään molemmat sillä sillon seuraavissa kisoissa. Hyvässä lykyssä se lakkaa arkomisen heti kun saa uuden kengän.
- Ja huonossa ei, mutisin.
- Niin, ei, mutta katotaan ensin miten käy. Jani, joko sä sait sen kiinni? hän huusi keuhkojensa täydeltä toimistoon.

- Sen kengittäminen ei ole mitenkään helppo homma, sanoin huokaisten. Kai se oli parasta tunnustaa ennen kuin kengittäjä saapuisi epäilemättä hälytysvalot soiden kun täältä soitettiin.
- Eikö? Tarviiko se kännit?
- Ei nykyään kotona oman kengittäjän kanssa, mutta mä pelkään että jos joku vieras tahtoo kopeloida sen jalkoja niin siitä ei tuu mitään. Keskityin tuijottamaan Nikin nyt kengätöntä kaviota valmiina kuuntelemaan saarnaa siitä, miten hevosen kuuluisi käyttäytyä, mutta Hanna yllätti minut. Taas kerran, voisi sanoa.
- Mulla on Namua ja Serebroa varten tuubikaupalla erilaisia rauhottavia lääkekaapissa. Tungetaan sille niistä jos siltä näyttää.
- Eikö se sun mielestä olekaan kauhean kummallista ja huono hevonen ja kaikkea? kysyin.
- Kaikilla niillä on joku huonoin piirre. Kiitä onneasi jos ton huonoin on, että se saattaa tarvita rauhotuksen kengitykseen.
- Niinkö? sanoin enkä voinut olla hymyilemättä helpotustani.

- Tulee tunnin sisään, huikkasi Jani toimistosta.
- Niin kauan, sanoi Hanna pettyneenä. – Ehkä se on jossain kauempana.
- Onko susta tunti kauan? Hei, tavalliset ihmiset pitää viikkoa nopeana toimituksena.
- Meille kannattaa tulla kun pyydetään, Hanna sanoi arvokkaasti. Mietin mikä sai niin kannattavaksi rynnätä paikalle sillä siunaaman sekunnilla, raha, maine vai emäntä itse?

Hannan luottokengittäjä oli pieni vanhahko, kuivakka mies, joten jätin viimeisen arvaukseni pois luettelosta. En voinut kuvitella Hannaa missään muissa kuin ammatillisissa tekemisissä tuonnäköisen miehen kanssa. Ehkäpä hän sitten vain maksoi tarpeeksi hyvin. Epämiellyttävä sävähdys kävi selässäni kun tajusin, että minulla ei ollut varaa maksaa sataa euroa yhden irtokengän lyömisestä, eikä juuri nyt paria kymppiäkään. Toivottavasti mies suostuisi kirjoittamaan laskun.

- Tää voi olla hankala, varoitin kun hän oli saanut välineensä autosta talliin ja minä Nikin käytävälle ketjuihin. Ukkeli kiersi hevosta, silitellen sitä kevyesti sormillaan sieltä täältä ja lopuksi päästä.
- Riehuuko se? hän kysyi asiallisesti sivellen Nikin epäluuloisesti liikahtelevia korvia.
- EI, se vaan juurtuu paikoilleen.
- Parempi vaihtoehto se on, mies sanoi omituisen unettavalla äänellä ja kiersi Nikin ympäri toistamiseen. Äkkiä mieleeni tuli omituinen noituva mustalainen, josta olin lukenut joskus kauan sitten jostain kirjasta, josta olin jo kaiken muun unohtanut. Hypnotisoiko pikku setä Nikiä?

Niki suostui varovasti nostamaan kengällisen etujalkansa, mikä sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Sitten mies käveli ympäri ja nosti kengättömän, sekin nousi. Kuin osoittaakseen hevostaitojaan hän siirtyi vielä takajalan kohdalle, mutta siinä Nikin yhteistyökyky loppui. Takajalat olivatkin aina olleet sille hankalampi paikka, niitä se ei suostunut nytkään nostelemaan.
- Ehkä me selvitään, päätti kengittäjä, Jaatinen hänen nimensä oli. – Onko kenkä tallella?
- Se on vääntynyt, sanoin.
- Oikastaan se. Siihen viitti uutta tehdä, on sitten eri paria muiden kanssa.
- Selvä, sanoin ja ojensin mutkaisen raudankappaleen hänelle. Hän poistui pihalle takomaan sitä, mitä Niki kuunteli epäluuloisena ja palasi sitten siistimään kaviota.
- Onko se reikä pahan näköinen? kysyin yrittäen kurkkia hänen ylitseen liikkumatta Nikin pään vierestä. Tiesinhän minä minkä näköinen se oli, mutta halusin ammattilaisen mielipiteen.
- Eei, mies mutisi. – Onko se herkkä saamaan paiseita?
- Ei sillä oo koskaan semmosta ollut. Mutta ei kyllä reikää kaviossakaan.
- No sen näkee ajan kanssa miten käy, se on nyt niin tuore.

Vartissa Niki oli valmis eikä se ontunut nähdäkseni enää kun vein sen takaisin karsinaan. Hetken jo mietin että jos sittenkin… mutta kisat olivat jo seuraavana päivänä, ja Hanna oli ehtinyt perua ilmoittautumiseni. Tulisi uusia kisoja, Oonan sanoin.
- Se siitä sitten, huokaisin ja kysyin varovaisesti kengittäjältä: – Mitä sä velotat?
- Irtokengät menee takuuseen.
- Takuuseen? Mutta eihän se ollut sun kengittämä alun perin.
- Ei se mitään. Niin meidän sopimuksessa on.
- Onko sulla sopimus Hannan kanssa?
- Juu on, mä laskutan sitä kerran kuussa. Eikä siihen laskuun merkitä kuin käyntikerrat.
- No enpä oo ennen moista kuullut.

Kukaan tallilta ei sitten lauantaina lähtenyt niihin helppoihin kisoihin, Vesku ja muut menivät taas sunnuntaina. Nyt sen verran kauemmaksi, etten viitsinyt ajaa katsomaan, eikä Leenakaan hingunnut, ilmeisesti hän oli kertanäkemisellä saanut taas tarpeeksi kouluratsastuksesta seuraaviksi kymmeneksi tai jotain vuodeksi. Kävin vain omin päin tallilla tarkistamassa Nikin tilanteen ja kun se ei edelleenkään ontunut eikä kavio ollut lämmin ja sitä sai vaikka koputella annoin itselleni luvan huokaista helpotuksesta. Säikähdyksellähän tästä oli selvitty. Kävin sen kanssa maastoradalla lenkillä ja syöttelemässä sitä, mutta sitten minun oli jo pakko lähteä, Danni oli ollut Leenan vaivoina ihan tarpeeksi ellei liiankin kauan.

- Ei siitä ollut vaivaa, sanoi Leena, kuten yleensäkin. – Se on niin kiva, vauvat on.
- Ei se ollu kiva keväällä kun se vaan vikisi, mä harkitsin sen kuristamista useammin kuin kerran, tunnustin.
- Ehkä sillä on sitten helpompi murrosikä.
- Niinkö? kysyin. Tosin ajatus Dannin murrosiästä tuntui pelottavalta. Miten vanha jo silloin olisinkaan – yli kolmenkymmenen pitkälti!
- Tittakin odottaa taas, mainitsi Leena.
- Et oo tosissasi! Viidettä?
- Juu.
Minua puistatti.

Nikin kisat olivat ratsastuskoululla ihan lähellä, keskiviikko-iltana. Olisimme melkein voineet kävellä sinne, mutta menimme kumminkin trailerilla.
- Oletko sä varma ettei kaksi luokkaa ole sille liikaa? kysyin Hannalta, hermostuneena niin Nikin puolesta kuin siksi että olimme kahden Hannan kanssa matkassa.
- Tällä näiden viikkojen treenillä kaks kertaa kolme minuuttia? Älä nyt jaksa naurattaa.
- Niin… myönsin ja vaikenin. Eivätpä nuo helpot kouluradat tosiaan olleet mitään kovin pitkäkestoisia rasituksia.
- Miten se käyttäytyy kisapaikalla?
- Se vihaa muita hevosia. Viimeksi mä en uskaltanut sen kanssa verkkaan ollenkaan, ja estekisoissa se vaan mulkoilee muita eikä näe mitään muuta. Kuten esteitä.
- Et verkannu? Ollenkaan?
- Kävin maastossa, sanoin surkeana.
- Jaha. No siinä on sitten kehittämisen paikka, Hanna sanoi reippaasti.

Hanna tuli vahtimaan verryttelyäni maneesissa; kisat itse olivat ulkokentällä. Silmäys peiliin paransi oloani huomattavasti. Nikillä oli Hannalta lainattu musta koulusatula ja Hannalta lainatut suitset ja traikussa odottivat toiset Hannan suitset, sillä hän aikoi mennä oman luokkansa kankikuolaimilla. Minä olin yhtä mustavalkoinen kuin Nikikin ja näytimme oikeastaan aika päteviltä.
- Ratsasta, sihisi Hanna aidan takaa ja ryhdistäydyin. Niki oli tainnut juuri harkita jotain koiruuksia ohitse ravaavan voikon tamman suhteen, joten oli hyvä, että Hanna oli herättänyt minut ihailemasta omaa kuvaamme. Miten olinkaan sillä lailla unohtunut. Nappasin ohjat tiukemmalle ja aloin ravata enkä ollenkaan hämmästynyt kun Niki vilkuili ympärilleen kuin miettien kehen upottaisi hampaansa. Hanna pysäytti minut seuraavalla kierroksella.
- Lopeta toi mitä teet ja ratsasta. Määräile sitä. Anna sille tehtäviä. Koko ajan.

Kuuntelin ja jos olisin voinut luimistaa korvani olisin. Etenkin sitten kun Hannan neuvot taas kerran osoittautuivat toimiviksi. Niki ei pottuillut minua vastaan, kun parin-kolmen askeleen välein vaadin sitä vaihtamaan tempoa tai taipumaan tai jotain muuta. Eikä se ehtinyt sitten irvistelläkään. Jo yksin tuon neuvon takia tämä kolmeviikkoinen oli laskettava menestykseksi.

Sain muutaman muunkin täsmäneuvon ennen vuoroani siirtyä radalle ja kuuntelin ne tarkkaan ja ihmeen levollisena. Minusta tuntui kuin olisin ollut tässä vain välineenä, Hanna ohjasi koko showta vaikka olinkin menossa esiintymään omalla hevosellani.
- Ala painua, ja muista että saat kiertää radan sillä aikaa kun edellisen paperia kirjotetaan, hän hoputti sitten.

Nyökkäsin ja ratsastin kentälle. Edellinen ratsukko oli kääntymässä lopputervehdykseen ja kun se oli tullut portista ulos siirsin Nikin joustavaan raviin ja kiersin kouluaidat ulkopuolelta tehden taktisen pysähdyksen ennen tuomareita, jotta se ehtisi vähän vilkuilla heitä. Eihän se niistä piitannut, oli se nähnyt ihmisiä ja pihahuonekaluja ennenkin, samoin autoja, jollainen oli tuomaripöydän takana kai sateen varalta. Kun pääsimme takaisin lähtöpäätyyn jäin voltille odottamaan vihellystä.

Rata meni ihan nappiin, ainakin minun mielestäni. Siirtymiset nyt olisivat voineet olla tarkempia, mutta eivät missään kohden venyneet kuin ehkä metrillä. Niki tuntui liikkuvan hyvässä muodossakin, vaikka sen laukka taisikin heilahtaa jossain kohden vähän etupainoiseksi.
- Mitä sanot, miten se meni? kysyin hengästyneenä heti kun pääsin puhe-etäisyydelle Hannasta.
- Ei paha, sä saatat vaikka sijottua, vaikka mokasitkin puolet siirtymisistä, hän sanoi ja taputti Nikiä kaulalle. Se pärskähti vielä kerran ja venytti kaulaansa. Se oli pärskynyt koko loppuradan niin että minua oli melkein alkanut hävettää.

En ihan sijoittunut, joten otin vain Nikiltä satulan pois vähäksi aikaa jotta se saisi lepuuttaa itseään ennen uutta koitosta. Hanna katseli silmä tarkkana alkupään ratoja ja näytti niin keskittyneeltä, etten uskaltanut sanoa hänelle mitään edes sitten kun hän satuloi Nikin uudelleen ja vaihtoi suitset. Kävellä lantustin vain perässä kun hän vuorostaan meni maneesiin lämmittelemään ja odotin Nikin muuttuvan Wotiksi silmieni edessä. Se ei ehtinyt vilkuilla muita hevosia juuri lainkaan, mitä nyt pari kertaa huiskautti äkäisesti hännällään, mutten voinut olla varma oliko se osoitettu Hannalle vai liian lähelle tuleville hevosille.
- Mä odotan teidän voittavan, sanoin Hannalle kun kuulin ulkoa, että heidän vuoronsa alkoi lähestyä. Hän vilkaisi minua hymyillen hyväntahtoisesti kuin pikkulapselle muttei sanonut mitään. Kuljin taas perässä kuin perävaunu ja jäin aidan taakse syömään rystysiäni.

Nikillä kyllä taisi olla enemmän taipumuksia kouluradoille, ainakin tässä herkässä viiden vuoden iässä. Esteradalla se saattoi olla holtiton vaarallisuuteen asti, mutta kouluaidoissa se oli hallittavissa ja tuntui nauttivan itsekin päästessään esiintymään. Minun silmiini se meni Hannan kanssa ihan täydellisesti eikä edes vaihtanut vastalaukkaa pois, tosin urakin jonka se joutui sitä menemään oli vain hyvin lievästi kaareva. Joka ainoa siirtymä oli tarkalleen kirjaimen kohdalla enkä ihmetellyt kun he voittivat. En saanut edes hihkuttua palkintojenjaossa, vaikka olisi ehkä kannattanut. Silloin en olisi kuullut selkäni takaa katkeraa jutustelua siitä, miten Hanna kehtasi tulla tämmöiseen luokkaan viemään lapsilta rusetit. Seurakisoihin vielä.
- Hei, nää on ton hevosen kolmannet koulukisat, käännyin sanomaan kahdelle naisihmiselle, jotka takanani seisoivat, toinen itsekin kilpailuvaatteissa. Taisin näyttää aika tuimalta, sillä he loksauttivat suunsa kiinni ja vaihtoivat paikkaa. Minä lähdin menemään trailerille, minne Hannakin epäilemättä pian tulisi Nikin kanssa, ja kun hän saapui ja laskeutui satulasta en voinut olla halaamatta häntä.

- Se oli upeeta! Että te menitte ja voititte!
- No, taso ei ihan suorastaan huimannu päätä. Seurakisat, ja niin paljon oli näitä koulun omia hevosia ja tuntiratsastajia. Ja ihan suoraan sanoen, noi tuomarit olisi laittaneet mut voittamaan huonommallakin radalla, hän sanoi.
- Oisiko? kysyin epäillen mutten uskaltanut ihmetellä kovin näkyvästi. – Mä luulin että tuomarit on lahjomattomia.
- Hmm, sitä ne kyllä ehkä on… tavallaan. Mutta ihmisiä silti vaan. Mutta hyvä jos oot tyytyväinen!
- Olen, vakuutin ja lähdin kävelyttämään Nikiä pienen kierroksen ennen kuin lastaisimme sen. Nyt se oli jo tuntuvammin hionnut kuin minun ratani jälkeen ja näyttikin vähän väsyneeltä. Supattelin sille ja kehuin sitä ja toivoin että olisin tajunnut ottaa jotain herkkuja mukaan tallilta.

Hanna antoi minun ajaa takaisin, vaikka se pikku-e:n inssi olikin jäänyt käymättä muussa hässäkässä toukokuussa. En viitsinyt mainita sitä erikseen ja hän näytti nauttivan löhöämisestä limsapullo kourassaan, neuvoen vain välillä mistä kääntyä kun epäröin. Minä taisin pälpättää. Olin niin hiuksia myöten vaikuttunut siitä mitä hän oli saanut Nikistä irti näiden vaivaisten viikkojen aikana, etten vaan osannut lopettaa. Hanna naureskeli ja antoi minun jatkaa vastaan sanomatta. Vasta kun reissu oli ohi, Niki tarhassa ja olin irroittanut traikunkin hänen maasturistaan hän kysyi:
- Mitäs nyt sitten?
- Miten niin nyt sitten?
- Tehän viivytte vielä vähän aikaa? Otettaisko lopuksi vähän estetreeniä sen kanssa?
- Osaatko sä esteitäkin? kysyin ja sitten tunsin itseni äärettömän typeräksi. Totta kai osasi. Mitäpä Hanna ei osaisi, todennäköisesti hän vikelsikin vapaa-aikanaan.
- En mä ole mikään estevalmentaja, en mä sitä väitä, enkä varsinkaan esteratsastaja. Mutta voisin mä jotain neuvonjyvästä ehkä teille pystyä antamaan.

Katsoin häntä vähän ristiriitaisin tuntein enkä saanut sanottua kuin että Niki rakasti esteitä. Mutta kehtaisinko näyttää Hannalle miten holtiton se saattoi niiden kanssa innoissaan olla?
- No sitten sen on varmaan aika saada tehdä jo jotain kivaakin, katsotaan kunhan se on vähän levännyt tätä päivää. Juhannuspyhinä vaikka, Hanna sanoi lyöden asian lukkoon.
- Eikö teillä ole kisoja?
- Minna haluaa mennä Sammakon kanssa kokeilemaan mutta eiköhän me muut vaan löysäillä. On luvattu hienoa säätäkin. Mitäs te aiotte tehdä?
- Meillä on jonkinlaiset sukujuhlat tai jotain semmosta. Pihalla grillausta. Eipä me vauvan kanssa sen kummempia kuitenkaan tehtäisi, huokaisin. Veskun veli oli pyytänyt meitä kyllä mukaan veneelle, mutta pitkä juhannusviikonloppu suljettuna veneeseen kahden eläväisen lapsen, Riston ja Eevan sekä vauvan kanssa tuntui vähän turhan haasteelliselta.
- Meillä on venejuhannus tossa kaupungin edustalla, kellutaan siinä aattoilta, sanoi Hanna kuin olisi lukenut ajatukseni. – Tulkaa mukaan.
- Kiitos mutta ei se kuulosta ihan vauvalle sopivalta.

Eikä minullekaan, sanoin sisäisesti huokaisten. Näin miten yrittäisin epätoivoisesti sopeutua tusinaan ruskettuneita valkoshortsisia ruotsinsuomalaisia jotka kohteliaisuuttaan yrittäisivät tarjoilla minulle rapuja ja snapseja samalla kun minä yrittäisin vaihtaa hulluna parkuvan Dannin kakkavaippoja. Vaikka ei juhannuksena vielä tainnut saada rapuja? No, katkarapuja ja uusia perunoita sitten, tai jotain muuta tavattoman kallista. Kaviaaria.
- Sinne on tulossa yksi toinenkin pariskunta, jolla on pieni vauva. Miettikää, Hanna sanoi.

Minä olin miettinyt jo, en ikimaailmassa suostuisi viettämään juhannusta Hannan seurassa. Tuntisin itseni maan matoseksi.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   8.2.15 18:28:24

"- Tittakin odottaa taas, mainitsi Leena.
- Et oo tosissasi! Viidettä?
- Juu.
Minua puistatti. "

Ja kuinkas sitten kävikään :D Vaikkei Jessillä omia ollut kuin neljä, mutta Alissa viidentenä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.15 19:33:51

Spoiler :D
------------------------
12.

Juttelin Riikan kanssa muutaman pitkän puhelun vielä siinä luppopäivinä ennen juhannusta, sillä hän aikoi tulla Antin kanssa Hankoon ja oli omien sanojensa mukaan ihan vetelät housuissa. Käsitin ihmeekseni, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän toi virallisesti ketään näytille, jos nyt ei koulukaveriporukan jäseniä tai naapurinpoikia laskettu.
- Hyvin se menee, yritin lohduttaa. – Luuletko sä että Leena käännyttäisi sen ovelta ja sanoisi että se on liian ruskea?
- Äh, en tietenkään mä äidistä piittaa vaan Ristosta ja Jaskasta, Riikka puuskahti.
- No niiden mielipiteiden arvo tiedetään.
- Joo, sanoi Riikka, kuulostaen osittain helpottuneelta mutta vieläkin epäileväiseltä.

Minulla oli ikävä Jinnaa ja olisin suonut heidän tulevan myös, mutta enhän voinut ruveta kutsumaan omia vieraitani Leenan taloon. Sitä paitsi Jinnalla oli juhannuspyhät töitä. Samoin Laurilla, hän ja Miilakin aikoivat pysytellä kotikulmilla.
- Menkää meille grillaamaan jos haluatte olla ulkona, ehdotin.
- Ai että me järkättäis teillä juhannusbileet kun olette poissa, Miila nauroi.
- No ei väkisin.
- Älä nyt, ei mikään ihan huono idea. Katsotaan nyt. Oletko sä kuullut mitään sun äidistä?
- Mä en puhu sen kanssa, sanoin jäykästi. – On se soitellut pari kertaa mutten mä ole vastannut.
- Mä olin isän kanssa kaljalla yhtenä iltana, kertoi Miila. Hän vaikeni edelleen aina hetkeksi ennen kuin sanoi ”isä” tai ”Stumppi” ihan kuin olisi joutunut miettimään mikä oli sopiva kutsumanimi miehelle.
- No mitä niille kuuluu? kysyin alistuneesti. Kai nyt jotain, ei Miila muuten olisi ottanut asiaa puheeksi.

Mutta Miila halusikin juoruta Jaakosta ja Jannesta. Veljekset olivat kuulemma molemmat pidätettyinä, ja ilmeisesti muutama muukin porukasta.
- Pidätettyinä vai vangittuina? kysyin.
- En mä tiedä, ja onko sillä nyt mitään eroa, Miila kuittasi mokoman epäoleellisuuden. – Isä oli ihmeissään että Jaakko oli sun luokse tullut piiloon, ilmeisesti sun äiti ei ollut kertonut semmosta ollenkaan.
- Ehkei se kehdannut tunnustaa edes sille olleensa niin hölmö, että oli usuttanut sen meille. Tai karkaamaan yleensäkään, eihän sitä varsinaisesti edes etsitty mistään. Mun äiti on idiootti.
- Niinhän se taitaa olla, Miila huokaisi. – Joka tapauksessa ne nyt on siellä ja pysyy, kunnes joutuvat oikeuteen.
- Eli ainakin koko kesän, sanoin tyytyväisenä. En voinut kuvitella, että Suomen oikeuslaitos toimisi juhannuksen jälkeen heinäkuussa kauhean vireästi saadakseen pari hulttioveljestä vapautettua, tai tuomittuakaan, sen paremmin.

Viimeiseksi Miila sitten heitti ohimennen pahimman huomautuksen: että Stumppi oli ollut huolissaan äidin juomisesta.
- Paraskin puhuja, suutahdin. – Sen itsensä mä olen siellä nähnyt kännäävän. Sitten Miila taisi vähän suutahtaa minulle ja yllyimme melkein riitelemään siitä, kumman vanhempi tässä oikein oli juoppo, kunnes tilanteen absurdius valkeni minulle.
- Antaa olla, hei, kumpiko meistä siellä on niitä vahtimassa että kumpi juo vai molemmat? Ei kumpikaan, et sinä enkä minä.
- Mutta Alissa.
- No niinpä – mutta mitä me sille voidaan tehdä?
- Mutta voisit säkin jotain tehdä asian eteen sen sijaan että kieltäydyt pitämästä mitään yhteyttä.
- No perhana, sanoin. – En mä halua olla äitini lapsenvahti.
- En mäkään.

Lopetimme puhelun vähän tuohtuneina molemmat. Paiskasin suoraan sanoen kännykän viereeni filtille, mistä se pongahti edelleen nurmikolle. Vietin kesäpäivää loikoilemalla Dannin kanssa pihalla. Nikillä oli vapaapäivä, kun olin edellispäivänä jäähdytellyt sitä kisojen jälkeen maastolenkillä humpsuttelemalla, ja Vesku oli mennyt auttamaan Hannaa Mustikan kanssa. En tiennyt mitä he aikoivat kahdestaan sille tehdä mutta oli ollut liian kuuma lähteä katsomaan, olin mieluummin vetäytynyt vauvan kanssa omenapuun varjoon. Nyt nappasin sen nukkuvan pikku olemuksen mahani päälle mutta ajatukset ihan toisessa vauvassa. Danni ynähti jotain unissaan ja tunsin miten sen kuumuus levisi rinnalleni kun se laski päänsä siihen ja jatkoi unien näkemistä. Näkivätkö vauvat unia? Ja jos niin mistä?

Ja pitikö kukaan Alissaa sylissään huvin vuoksi, koska se oli suloinen ja pieni vai huolehdittiinko siitä vain silloin kun se äityi vaatimaan? Jos niin, niin miten? Kiukkuisesti ja nopeasti jotta se hiljenisi äkkiä taas? Äitini oli sanonut, että odottaminen oli maailman ihaninta eikä minulla ollut mitään syytä sitä epäillä, mutta entäs sitten lasten hoitaminen? Kovin helposti hän niistä ainakin tuntui luopuvan kun isä oli saanut minut ja Matti pojat noin vaan. Minua ahdisti ja puristin Dannia niin että se äännähti taas ja alkoi vaivalloisesti nostaa päätään. Olin herättänyt sen, ja nyt se samanaikaisesti nipisti minua kummallakin nyrkillään, kuolasi päälleni ja nosti järkähtämättömän pöllähtäneen katseensa tuijottamaan minua.
- Omituisen näkönen otus, sanoin sille hellästi, ja kuin se olisi tajunnut se alkoi pitää pientä kikatuksen tapaista ääntä. Se oli riemuissaan, ja niin minäkin. Luojan kiitos en ollut pystynyt abortoimaan sitä, vaikken ollut osannutkaan aavistaa miten ihana se oli.

Juhannusaatossa oli juhlan tuntua ihan eri lailla kuin koskaan ennen. Se oli usein ollut työpäivä, tai sitten oli kiireellä ja tohinalla pakattu ja lähdetty jonnekin vain jotta oltaisiin jossain muualla. Täällä Leenan luona aika tuntui pysähtyneen. Söimme aamiaiseksi pihalla mansikoita ja kermavaahtoa lipun liehuessa hiljalleen salossa täydellisenä kesäpäivänä. Jo se sai minut tuntemaan, että olin jossain kirjassa enkä oikeasti olemassa. Danni oli puettu heti aamusta pitsiröyhelöihin, sillä niitä riitti vaihdeltavaksi iltaan asti kiitos Karoliinan perintövaatteiden ja koska Vesku ja Leena olivat lähdössä sen kanssa kaupungille ostamaan ruokaa kaikille juhannusvieraille, jotka illalla kokoontuisivat pitsihuvilan pihaan. Matkalla he tipauttaisivat minut tallille, missä kokeilisin Hannan huviksi tikkujen yli hyppelemistä. Saisipa hän sitten kivaa kerrottavaa illalla vierailleen, jos ne nyt olivat semmoista laatua, että niitä hevosjutut kiinnostaisivat. Pistinpähän kumminkin juhannuksen kunniaksi minäkin puhtaat ratsastushousut ja saappaanikin varmaan kiiltäisivät vielä kisojen jäljiltä.

Tallilla oli jo valmis esterata kentällä. Viisi estettä, enempään ei Hannalla ollut tarpeita, ja nämäkin kaikki olivat vähän harmaita ja hilseileviä. Mietin, kenet Hanna oli pistänyt rakentamaan sen tässä helteessä, kun vilkuttelin poisajavalle autolle. Tallin ovella tuli vastaan Joel valmiiksi laitetun Nikin kanssa ja minua alkoi vähän ärsyttää.
- Sähän tiedät että mä haluan mieluummin itse touhuta sen kanssa, melkein ärähdin.
- Mutta sua ei näkynyt ja Hanna sanoi että te alotatte yhdeltätoista, poika puolustautui.
- Mä luulin että me alotetaan kun mä tulen, sanoin, mutta en voinut riidellä pidempään. Kai pojan oli pakko totella palkanmaksajaansa. – Mun täytyy käydä hakemassa kypärä ja saappaat.
- Mä kävelytän sitä kentällä sen aikaa, Joel lupasi.
Kun kipitin perässä sinne muutamaa minuuttia myöhemmin tajusin kaksi asiaa. Turvaliivini oli kotona Helsingissä ja samoin Nikin norsujarrukuolaimet. Mitähän hittoa tästäkin tulisi.

Katastrofi siitä tuli, melkein. Kun Hanna tuli kentälle Niki leikki pupujussia kuin esteet olisivat härnänneet sitä leikkimään kanssaan ja minä olisin ollut ilkeä hoitotäti joka ei antanut sen. Idioottimainen ajatus, kai, mutta siltä minusta tuntui kun se oli kuin lentoon lähdössä.
- Mä en saa sitä välttämättä pideltyä näillä kuolaimilla, sanoin Hannalle ensimmäiseksi välittämättä siitä, miten huteralta se saattoi kuulostaa. – Meidän hätäjarrut jäi Hesaan. Vasta nyt muistin.
- Ei se kuolaimesta ole kiinni vaan ratsastajasta, sanoi Hanna huolettomasti ja ehdotti, että aloittaisin hyppäämällä nätisti pitkällä sivulla olevan ristikon muutaman kerran. Onneksi Hannan kentän pohja oli hyvä. Este oli Nikille juuri pahin, tai houkuttelevin, mahdollinen. Pitkä lähestyminen ja sen jälkeen ihana pitkä kiihdytysmatka kentän loppupäähän, missä saattoi joko liukua istuallaan päin aitaa tai sitten sutia ja kääntyä vasemmalle. Kahden hypyn jälkeen Hanna sulki silmänsä ja käski meidän siirtyä käyntiin.

- Sä et voi kiskoa sitä suusta noin, hän sanoi.
- Haluatko sä nähdä mitä tapahtuu ellen mä yritä pysäyttää sitä?
- Millä kuolaimella sä yleensä hyppäät? Kun puhuit hätäjarrusta?
- Pelhamilla.
- Ja se antaa kiinni?
- Paremmin, myönsin. – Ei hyvin, mutta paremmin.
- Minkäkokosta se käyttää?
- 12½-senttistä.
- Ei mulla taida olla niin pientä, en ainakaan nyt heti muista. Keksitään nyt tänään jotain muuta.

Sitten hän omin käsin siirsi kolme estettä ympyrälle ja siinä saimme jurnuttaa lopun tuntia. Niki ei saanut missään vaiheessa spurtattua vauhtiaan kovin kovaksi, kunhan pidin huolen, että se ei päässyt ympyrältä karkuun. Aina oli seuraava este edessä.
- Tätä ei voi jatkaa kauhean kauan, tää on hirveän rankkaa sen jaloille, sanoi Hanna kun olimme vaihtaneet suuntaa muutamaan otteeseen ja hän oli vaihtelun vuoksi vähän muutellut esteiden ulkonäköä.
- Nyt musta tuntuu että se on hallinnassa, sanoin varovaisesti.
- Tarpeeksi tekemistä. Siinähän on täykkäriä, eikö? Kun se pääsee vauhdin hurmaan niin se on samaa kun yrittäisit estää vinttikoiraa menemästä sähköjäniksen perässä.
- Just tolta musta tuntuu.

Lopuksi Hanna käänsi yhtä estettä niin, että se oli pituushalkaisijan suuntaisesti ja hyppäsimme sen pari kertaa. Niki ei intoutunut niin valtavasti kun tajusi aidan tulevankin vastaan jo kohta esteen jälkeen, vaikka ensimmäisellä hirvittävällä kerralla melkein tunsin sen ajattelevan, että aita olisikin seuraava este. Käytin kääntäviä apuja niin että pohkeeni melkein kramppasivat ettei se loikkaisi suoraan ulos kentältä.
- Tehdään sille huomenna jumppasarja, sanoi Hanna miettiväisesti. – Viiden esteen innari.
- Kiitos kun varotit, tiedänpähän jättää sen yhdenkin siiderin tänään juomatta, huohotin. – Vähemmästäkin menee maha sekasin.
- Mä katon varmuuden vuoksi mitä mun kuolaimista löytyy. Viilennä sen jalat hyvin.
- Me mennään yhdessä suihkuun, lupasin. Valuin hikeä jokaisesta ajateltavissa olevasta kohdasta, mutta oloni oli hyvän uupunut. Hanna ei ollut kiljunut, kovin paljon, eikä ollut lauseellakaan tuominnut Nikiä mahdottomaksi. Lopuksi se oli tuntunut jopa hyvältä siinä ympyrällä.

Lähdin kiertämään maastolenkin, kunhan Hanna oli häipynyt talliin kuolainkaapilleen ja olin suostutellut Joelin, joka oli tullut keräämään puomeja pois, kiskomaan saappaat jaloistani. Löysäsin Nikin satulavyötäkin reiän verran ja matkustin sen selässä kuin perunasäkki varjoisan lenkin lähimetsässä. Kun palasimme tallipihaan näin ensimmäiseksi, että minua oli tultu hakemaan, sillä Hanna seisoi keskellä pihaa sylissään nyytti valkoista hörhelöä. Sillä oli minun vauvani!
- Tepäs olitte nopeita, ratsastin sanomaan ja Niki työnsi turpansa uteliaana kohden vauvaa. Se, kuten sanottu, taisi pitää pienistä lapsista, kuten Karoliinastakin, tai sitten ne sen mielestä tuoksuivat hyvälle tai jotain. Hanna vetäytyi nopeasti kauemmas ja katsoi huolestuneen näköisenä Nikiä, ja Danniakin.
- Ne tykkää toisistaan, sanoin hypätessäni sukkasilleni alas, vaikka Leenakin näytti vähän huolestuneelta. – Ihan oikeesti. Niki puhaltaa lämmintä ilmaa Dannin päälle ja Danni nauraa.

Leena vilkaisi anovasti Veskua, mutta huokaisi sitten syvään kun ei tämä näyttänyt mitenkään huolestuneelta.
- Taitaa olla turha kysellä mikä tosta lapsesta tulee, hän sanoi. – Hevoshullu jo syntymästään.
- Joo, lapsiparka, totesin ja riisuin sukkani. – Shetlanninponi ensimmäiseksi joululahjaksi.
- Niinkö meinaat? kysyi Hanna kiinnostuneena. – Mä saattasin tietää yhden…
- Ei, sanoi Vesku nopeasti. – Meillä on jo tarpeeksi hevosia. Ihan oikeesti.
- Totta, huokaisin ja tiesin, että minun olisi pitänyt viedä Niki jo sisälle ja suihkuttaa sen jalat, mutta en olisi halunnut jättää vauvaani Hannan syliin. Nainen katsoi sitä jotenkin ihmettelevän ihailevasti ja näytti suunnilleen myyttiseltä neitsyt Marialta sinisessä puserossaan kun aurinko paistoi hänen hopeanvaaleaan päähänsä. Ettei Dannikaan viitsinyt vierastaa.
- Hei muru, sanoin sille ja sipaisin sitä poskesta ja silloin se taisi tajuta olevansa väärässä sylissä. Se alkoi kitistä ja oletin Hannan antavan sen saman tien Veskulle, joten käännyin menemään. Vaan tallin ovelta kun vilkaisin vauvani oli edelleen Hannan sylissä ja näkyi kiskovan tätä hiuksista. Toivoin että kovaa.

Mietin Hannan ja minun suhteen kaksijakoisuutta kun olin saanut lenkkarit jalkaani ja Nikin pesuboksiin. Olin ruvennut kunnioittamaan hänen hevosnaistaitojaan kovasti, ja itse asiassa en voinut mitään sillekään, että usein havaitsin pitäväni hänestä, kun hän lohkaisi jotain erityisen mieltälämmittävää minun tai Nikin edistymisestä – ja muulloinkin. Sitten olisin hetkittäin voinut kynsiä eukolta silmät päästä, kuten silloin kisoissa kun Vesku oli etsivästi katsellut hänen peräänsä tai juuri nyt kun minun vauvani oli hänen sylissään.

Synkkänä laskin jäätävää vettä Nikin kintuille ja mietin, että en kai voinut hormonejakaan syyttää moisesta kun en ollut raskaana.

Enhän vaan?

- Sun kengät kastuu, ilmoitti Joel ja havaitsin että letku osoitti minun jalkoihini eikä Nikin. Ilmankos minulla oli hyytävä olo. Onneksi Vesku ja Danni seisoivat hänen selkänsä takana ja kun Joel lupasi hövelisti hoitaa Nikin loppuun, en kieltäytynyt vaan menin halaamaan perhettäni.
- Mä en ole takasia vielä oikein kylmännyt, sanoin vain, ja painoin pääni vasten Veskun olkapäätä, puhaltaen Dannin poskeen niin että se alkoi pyrskiä naurusta. Oikeasti en ollut ihan varma siitä mitä jalkoja olin suihkutellut, muita kuin omiani.
- Jos sä maltat jättää Nikin niin me voitais lähteä ennen kun kaikki ruoat muuttuu eläviksi ja kävelee karkuun autosta tässä kuumuudessa, Vesku ehdotti.
- Mun puolesta, huokaisin ja huikkasin Joelille kiitokset Nikin hoitamisesta.

Leena ja Hanna seisoivat edelleen keskellä pihaa juttelemassa, ja tunsin siitäkin kateuden vihlaisun. Mieheni, lapseni, halusiko se vielä anoppinikin?
- Tuutteko te illalla veneelle? kysyi Hanna iloisesti kun lähestyimme.
- Miten me voitaisiin Dannin kanssa, töksäytin.
- Sehän menee kuitenkin nukkumaan jo yhdeksän-kymmenen aikaan, sanoi Leena.
- Mutta sitten se haluaa vielä syödä.
- Ei mua haittaa antaa sille yöpalaa, sanoi Leena ja nappasi vauvan vuorostaan Veskulta. – Menkää ihmeessä. Ottakaa Riikka ja se Anttikin mukaan, jos ei niillä muuta ohjelmaa ole.
- Tervetuloa, sanoi Hanna hymyillen madonnamaisesti. – Mä olen palkannut Joelin olemaan venekuskina illan, ei tarvii kuin soittaa mulle ja yhteysvene saapuu.

Melkein näin hymiön hänen lauseensa perässä ja nappasin vauvan Leenalta sanomatta mitään.
- Miten pohjalaispoika osaa venettä ajaa? kysyin kiukkuisesti.
- Puolet Pohjanmaasta on rannikolla, Hanna hymyili ja nolostutti minut niin, etten saanut sanottua mitään. Onneksi saatoin teeskennellä, että Dannin köyttäminen turvakaukaloon vei kaiken huomioni.

Painuin suoraa päätä rantasaunalle ja uimaan kun pääsimme kotiin, tai siis kun olin todennut Dannin nukahtaneen ja kannoin sen kopassaan terassille varjoon.
- Pärjäättekö, mä tarviin vettä, menen uimaan? huikkasin vain mennessäni pyyhettä hakemaan Veskulle ja Leenalle ja kun en mitään kuullut, häivyin pihan puolen ovista. Riisuin saunan terassilla edelleen nihkeät, hikiset vaatteeni ja siltä varalta että Jaska perheineen tai vaikka jo Riikka ja Antti ilmestyisivät, vedin uikkaritkin päälleni ennen kuin painuin mereen.

Vesi rauhoitti sekaisia ajatuksiani, ja se miten kuvittelin tuntevani tahmean hien huuhtoutuvan pois iholtani. Merivesi oli jo yllättävän lämmintä ja kun asetuin kellumaan siinä silmät ummessa tunsin, miten auringon lämpö hyväili vatsapuoltani ja pakotti minut hymyilemään. Onko mahdollista muuta kuin hymyillä kun aurinko paistaa kasvoille? Tietysti olin ihan hölmö kuvitellessani että Hanna yritti jotenkin luikerrella minun paikalleni, ja vielä hölmömpi kuvitellessani, että moiset ajatukset voisivat johtua jostain raskaushormoneista. Kun vesi alkoi lopulta tuntua vähän viileältä ja käännyin noustakseni ylös näin Veskun odottamassa minua saunan terassilla ja auringonpaisteen esiin houkuttelema hymyni muuttui ihan aidoksi. Juuri niin, kunhan olin vainoharhainen.

- Mä toin sulle juotavaa, varmaan sä olet kuolemassa janoonkin, hän sanoi, ja ojensi pullollisen siideriä.
- Niin olenkin, tajusin ja tyhjensin melkein puoli pullollista saman tien, samalla kun istuin terassin lautalattialle ja nojasin märän pääni hänen polviinsa.
- Elämä on aika hyvää, vai mitä, hän sanoi mietteliäästi.
- On, se on suunnilleen täydellistä, sanoin, ja minun oli taas hymyiltävä auringolle.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   9.2.15 20:49:45

Äääää... Mäkin haluun valmennusrääkkiin mun ponin kanssa. Tosin, jos Hanna olisi oikeasti olemassa, se haukkuisi mun ponin lyttyyn :D. Ja toisaalta, meidän vuokraajalle on ulkoistettu aktiivitreenaaminen nyt, kun sillä on enemmän intoa kisaamiseen, niin saa huolehtia sit omasta kehityksestään kisaamisen ohella :D

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   9.2.15 21:44:25

Noniin, nyt mä voisin kerrankin kommentoida jotain muuta, kun vaan kinuta uutta pätkää:).

Mä aloin seuraan sillon kun kirjotit Henusta, ja samalla sitten luin Ilsen tarinat ja nää Jessin ja Veskun, sekä Mustaoja-jutut. Kesällä luin Henujutut uudestaan, sillon toimi vielä se nettisivukin... Henun tarinat on musta ollut tosi kivoja, varmaankin mun lemppareita, ja ois tosi kiva jos joskus niitä jatkasit kirjottamaan. Vaikka toisaalta olis kiva päästä "tutustuun" vaikka kaksosiinkin syvällisemmin. Hannasta on moni toivonut omia tarinoita, mutta musta Hanna on täydellisimmillään tollasena tärkeänä sivuhenkilönä. En tiedä, mutta jotenkin pelkään että se jotenkin "särkisi" mun kuvitelmat Hannasta, ja sen kovuudesta, jos sen raudanlujan kuoren alta paljastuisikin joku symppis tarina. Hannan hetkittäiset ystävällisyyden ja empaattisuuden pilkahdukset on musta riittäviä:D. Ompas outoa analysoita mielikuvitushahmoa näin kovasti.

Jokatapauksessa, Henu on myös henkilöistä melkein mun lemppari. Nuori ja hölmö toki, välillä ärsyttäväkin niin, että olisi tehnyt mieli ravistaa, mutta jotenkin kuitenkin niin helposti samaistuttava minulle.
Jessistä mä taas en oo juuri tykännyt. En oikein osaa perustella miksi, mutta se on ärsyttävä vaan. Mua häiritsee se, että se on (tai oli) niin mustasukkainen Hannan takia, ja kiukuttelikin siitä Veskulle, mutta samalla pussailee itse muita ja flirttailee. Haha:D

Kaiken kaikkiaan, oot kyllä älyttömän hyvä kirjoittamaan. Nämä tarinat on niin koukuttavia ja mukaansatempaavia. Yksi parhaista asioista on se, että osaat kirjoittaa hahmoista niin todentuntuisia, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ei ole selkeitä "hyviksiä" ja "pahiksia" vaan jokainen hahmo herättää tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Täällä kun näitä tarinoita lukee, tuntuu että kirjoittaja koittaa luoda hahmoista omia ihanne ihmisiä kuvaavia, eivätkä ne enää tunnu aidoilta. Juonikuviotkin ovat suurimmilta osin sellaisia, jotka voisi ihan oikeasti tapahtua. Vaatii hyvää mielikuvitusta ja kirjoitustaitoa, että saa noinkin arkisista asioista kirjoitettua näin mielenkiintoista tarinaa:). Lisäksi näissä kirjoituksissa huomaa sen kehityksen mitä on tapahtunut. Vaikka kirjoitit jo tosi hyvin ihan ensimmäisiä tarinoitasi, tuntuu että kun vertaa Mansikkakesää ja Kuuseenkurkottajaa, on kehitystä silti tapahtunut hurjasti. Tosin eihän ole ihmekään, kun noin paljon kirjoittaa...

Tää nyt oli vähän tälläinen sekametelisoppa, mutta luen oikein innolla näitä jo useamminkin kerran lukeamiani tarinoita, ja odotan innolla että päästään Mustaojalle! Kiitos tosi paljon että jaksat kirjoittaa ja julkaista näitä vanhojakin!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.15 22:01:38

Kiitti ihanan pitkästä (ja muutenkin ihanasta :D) kommentista!! Mulla on Hannasta vähän sama ajatus, siksi oon sitä vältellyt. Ja Henusta en alkuun tykännyt ollenkaan, se piti olla sellanen pitkin nenänvartta katseltava henkilö. Niin se vaan sieltä kiemurteli tekemään ihan omia juttujaan!

Ja kiiruhdetaan nyt vielä pätkän verran kohti Mustaojaa, eikös tässä niin ole ollut tapana? ;)
-----------------------
13.

Kun olin selostanut askel askeleelta miten esteratsastus oli Nikin kanssa sujunut ja kuunnellut Veskun kauhistelut siitä, että hevonen oli kiikuttanut minua kolmipalakuolaimissaan ilman turvaliiviä pitkin kenttää, olin jo juonut toisenkin siiderin minkä hän oli tuonut ja olin ihan hiprakassa.
- Mikä hemmetin ammattilainen sä olet olevinasi, etkö sä ymmärrä että jos ihmisellä on nestehukka niin ei tosiaankaan voi vetää kahta pulloa siideriä siihen, sätin häntä hyväntahtoisesti. Tai niin uskoin sanovani, mutta taisin vähän sössöttää.
- Ketä kiinnostaa? Vesku sanoi ja pöyhi hiljalleen hiuksiani kuin olisi tarkistanut oliko niissä eläviä. Ehkä pikkukaloja äskeisen kellumiseni jälkeen.

- Ehkä Leenaa kiinnostaa, jos se kaipaa apua grillaamisessa.
- Äh, Jaska saa hoitaa sen puolen. Miehet meillä grillaa. Tai jos Antti vaikka…
- Hmm, hyvä idea. Mitäs mä sitten teen?
- Istut kauniina varjossa ja leikit Dannin kanssa.
- Mm, toi sopii mulle Entäs sinä?
- Kannan teille ruokaa tietysti.
- Ensin mä taidan tarvita pienet torkut.
- Mä nukutan sut kyllä, sanoi Vesku ja kiskoi minut kainaloista ylös. Minua kikatutti kun hän kantoi minut saunaneteisen kapealle sängylle ja kääntyi sitten lähteäkseen.

- Mihin sä luulet meneväsi? kysyin kun hän ojentautui sen näköisenä kuin olisi ollut lähdössä pois.
- Jätän sut nukkumaan.
- Etkä jätä, vielä, en mä saa unta, haukottelin. – Sitä paitsi tää koko sotku on sun syytäsi, mähän olen varmaan kahden promillen humalassa jos mä olen hionnut litran tai jotain ja sä olet juottanut mulle litran siideriä.
- Sun matikkasi ontuu.
- Sä lupasit nukuttaa mut. Flirttailin hänelle ihan tieten tahtoen ja se tepsi. Sain hänet vierelleni sängylle ja melko pian olin saanut häneltä vaatteetkin pois. Minulla nyt ei ollutkaan pois riivittävää kuin kosteat bikinit. Tunnustelin hänen ratsastajan ja juoksijan lihaksiaan kun rakastelimme ja minulla oli hiukan pyörryttävä, mutta täydellisen onnellinen olo. Siihen nukahdin, kuten usein muutoinkin.

- Mä kuulen auton äänen, se lause tunkeutui tajuntaani joskus myöhemmin. Päätäni särki pikkuisen kun avasin silmäni ja totesin tosiaan nukkuneeni. Vesku makasi ihan kiinni minussa sillä muuten hän olisi pudonnut laverilta.
- Meidän pitää kai mennä sitten. Jos vieraatkin alkaa jo tulla.
- Niin kai. Vesku ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen, kunhan silitti selkääni. Olisin mielelläni jäänyt siihen vaikka miten pitkäksi aikaa, mutta velvollisuudentunto alkoi nostaa päätään.
- Mä rakastan sua, ilmoitin, ja aloin kömpiä hänen ylitseen.
- Samoin, hän sanoi. – Ei meillä kai niin kiire ole.
- Me ollaan oltu täällä tuntikausia ja Danni… Leena on joutunut varmaan syöttämään sen ja tekemään kaiken muunkin… ei me olla enää huoleton nuoripari.
- Sä saarnaat.
- Ei kun mä nalkutan, ainakin kohta, ilmoitin. – Mutta rakastan mä sua silti.

Suukottelimme vielä pienen hetken ja naureskellen syyttelimme toisiamme niin nalkuttamisesta kuin monista muistakin naurettavista asioista. Kun lopulta nousin etsimään jotain päällepantavaa mietin, että jos meistä joskus tulisikin toisilleen tosissaan tiuskiva ja jäkättävä vanha pariskunta, miltä mahtaisi muisto tästä päivästä tuntua? Vai muistaisimmeko tätä edes? Kiedoin terassin kaiteelle jättämäni pyyhkeen kainoussyistä ympärilleni kun lähdimme käsi kädessä naureskellen kävelemään kohden taloa rannasta. Pihalla oli Jaskan suurperheen auto ja osa lapsista juoksenteli jo pitkin nurmikkoa. Riikka ja Anttikin kävelivät juuri sopivasti sisään portista niin, että kohtasimme portaiden juurella. Riikka näytti juuri niin hermostuneelta kuin miltä oli kuulostanutkin pari viimeistä päivää. Antin olin odottanut näyttävän coolilta välinpitämättömältä itseltään mutta hän katsoikin taloa ja pihapiiriä selvästi vaikuttuneena. Nosti jopa aurinkolasinsa silmiltään.

- Sulla on uusi kampaus, sanoin Riikalle ja katsoin hänen lyhyeksi nyrhittyä tukkaansa. Jollain oudolla tavalla se sopi hänelle todella hyvin, vaikka se oli ihan väärän värinenkin, tumma.
- On, yksi Antin tuttu leikkasi, hän sanoi ja pöyhi sitä tuijottaen ajatuksissaan Jaskan autoa. Sitten hänen katseensa osui Veskuun ja hän alkoi näyttää enemmän omalta itseltään nauraessaan. – Velikulta, sun shortsit on juoponnapissa.
- Potkitaan Jaskaa munille, jos tarvii, kuiskasin hänen korvaansa ja marssimme yhdessä sisään.

Jos Jaska ja Titta ihmettelivät sitä, että Riikan uusi hehkutettu poikaystävä oli paitsi komea myös selvästi ainakin jommankumman vanhempansa puolelta tummaihoinen, kumpikaan ei näyttänyt sitä mitenkään. Eivät lapsetkaan, mistä annoin täydet pisteet joko kasvattajille tai sitten sattumalle. Ehkä nuo eivät vaan malttaneet pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa huomatakseen kaverissa mitään erityistä.

Sisarusten ja isovanhempien lisäksi kylään tuli muutamia naapureita, kuten Iljan perhe ja yllättäen myös pari tuntia kaikkia muita myöhemmin Ilja itse. Hän oli parroittunut ja laiha ja vaikka olin tottunut odottamaan häneltä ihan mitä tahansa niin en sentään sitä, kun hän heittäytyi nurmikolle missä istuin Dannin kanssa varjossa kuin Scarlett O’Hara konsanaan ja ilmoitti kävelleensä Helsingistä.
- Miksi sä kävelit Helsingistä? kysyin silmät pyöreinä kun hän esitteli repsottavia lenkkarinpohjiaan.
- Koska mä en ole koskaan ennen tehnyt semmosta, hän sanoi hymyillen leveästi ja nyökkäsin. Tuo oli täysin Iljalle sopiva ja riittävä syy.

- Saanko mä ottaa pikkuisen? hän kysyi sitten ja katsoi kysyvästi Dannia, joka nojaili syliini yllään valkoinen pitsimekko.
- Jos sun kädet on puhtaat, sanoin epäilevästi. – Mä en haluaisi että sen paraatipuku sotkeutuu.
- No jos mä käyn ensin uimassa, myöntyi Ilja ja lähti laahustamaan kohden rantaa sen näköisenä, että jokainen askel oli jo liikaa.

Oli ollut liian kuivaa rakentaa kokkoa joten muuta ohjelmaa ei ollut kuin syödä ja jutella ja laittaa sitten Danni nukkumaan kun alkoi viiletä sen verran, että hyttyset tulivat esiin. Siinä vaiheessa uskalsin napata lasillisen viiniä ja istuin portaille levittämään itseeni hyttysmyrkkyä, sillä kai ilta vielä jatkuisi, mansikkakakkukin oli vasta aloitettu.
- Kuule, tuli Riikka sanomaan luottamuksellisesti ja istui viereeni.
- Kerro, lapsi.
- Lähtekää meidän kanssa kaupungille.
- Näh, meillä on vauva hoidettavana täällä.
- Äiti on kuulemma luvannut…

Riikka oli kuullut Hannan kutsuneen meidät veneelleen, ja halusi ehdottomasti sinne. Hän selitti ja taivutteli vaikka miten kauan ja vähitellen minun oli pakko alkaa ymmärtää häntä. Antti pitkästyisi täällä sukulaisten parissa ja jos vaihtoehtoina oli lähteä kaupunkiin terassille tai juhannusjuhliin Riikan kavereiden kanssa, niin kuin he olivat alun perin suunnitelleet, tai päästä merelle juomaan cocktaileja jahdilla, Riikka halusi ehdottomasti valita jälkimmäisen. Antti rakastaisi sitä.
- Menkää ihmeessä, sanoin haluttomana, mutta tiesin jo olevani tuomittu häviämään. Riikka katsoi minua kuin spanielinpentu.
- En mä tunne Hannaa, eihän me voida sinne mennä kuokkimaan ilman teitä. Eikä Vesku lähde ilman sua. Jessi-kiltti…

Minun teki mieli kirota, mutta huokaisin vain syvään. Kai me voisimme käydä, viipyä puoli tuntia ja jättää sitten Riikan ja Antin sinne pörräämään, jos semmoinen snobbailu oli sitä mitä ilman Riikka ei nyt voinut elää.
- Mun täytyy vaihtaa vaatteet, sanoin.
- Eikö toi kelpaa? Riikka kysyi katsoen kesämekkoani, joka oli kyllä nätti, mutta ei tähän tarkoitukseen.
- Ei mitenkään. Sitä paitsi mun pitää ensin blondata hiukset ja laittaa itseruskettavaakin, ja käydä ostamassa purjehduskengät. Kyllä mä varmaan parissa-kolmessa tunnissa olen valmis, tuhahdin ja nousin ylös. Riikka seurasi minua kuin varjo ja toi anteeksipyytävän näköisenä minulle toisen lasillisen viiniä kun pengoin kaapista valkoisia shortsejani ja puuvillaneuletta merituulen varalle. Ihan piruuttani istuin lakkaamaan kynsiänikin kun Riikalla näkyi olevan niin kiire, että hän vaihteli painoaan ovensuussa jalalta toiselle kuin olisi ollut vessajonossa. Sitten lepyin.
- Lähdetään sitten.

Vesku ja Antti odottelivat pihalla ja kun lähdimme kävelemään kohti satamaa Vesku soitti Hannalle sillä seurauksella, että Joel odotteli jo veneen kanssa vieraslaiturissa kun saavuimme sinne. Ei hän ollut tullut vain meitä hakemaan, näemmä, sillä veneestä kiipesi juuri nuori nainen, joka otti vastaan ison kassin ja sitten vauvankopan, joita veneestä ojennettiin. Hanna oli näköjään puhunut ihan totta, kun oli sanonut, ettei Danni olisi ainoa alaikäinen mukana. Alamittainen peräti. Minun oli ihan pakko kurkata koppaan ja näin, ettei siinä nukkuva vauva voinut olla paria kuukautta vanhempi.
- Terve! sanoi Joel ja piteli laiturinreunasta kiinni niin, että meidän oli helpompi vuorostamme siirtyä veneeseen.
- Terve, tuhahdin, mutta päätin sitten lopettaa vihanpidon kokonaan. Vaikka minua nyt ei kauheasti innostanutkaan tämä illanviettotapa oli minun pakko myöntää, että olin kiinnostunut näkemään miten kauniit ja rohkeat juhlivat.

Se oli kuin elokuvasta. Vene oli isompi, paljon isompi kuin Riston purjevene ja sieltä kantautui hiljainen musiikki kun kiipesimme kaikki viisi sinne, Joel viimeisenä.
- Mitä kaikkea sun työnkuvaasi oikeen kuuluu? kysyin häneltä huvittuneena.
- Ei mulla parempaakaan tekemistä ollut, eihän mulla ole täällä mitään kaveriporukkaa, kenen kanssa lähteä juhlimaan, poika sanoi naurahtaen. – Täällä on ainakin hyvää ruokaa.
- Ja hienoja ihmisiä, arvelin katsellen ympärilleni. Näin vajaat kymmenen ihmistä, kaikki ruskettuneita ja nauravia ja kauniita, ihan niin kuin olin epäillytkin. Yhdelläkään naisista ei ollut värikästä kesämekkoa jollaisen olin vaihtanut pois päältäni, joten huokaisin helpotuksesta.

- Hienoa kun tulitte, tuli Hanna sanomaan ja näytti ystävälliseltä. Hän halasi Veskua ja minua ja antoi esitellä itselleen Riikan ja Antin ja sitten hän kaivoi kylmälaukusta meille kullekin piccolopullon kuohuviiniä. Ei sentään kristallilaseja. Muut vieraat kuuluivat olevan Hannan lapsuudenystäviä ja perhetuttuja ja he olivat enimmäkseen kolmissakymmenissä. Yksi miehistä taisi olla vanhempikin, ainakin hän näytti jo vähän harmaantuneelta. Kukaan ei näyttänyt mitenkään hämmästyvän tuloamme. Vesku taisi tuntea jotkut jo ennestään, sillä hän jäi heti suustaan kiinni. Minä tunsin pienen piston jossakin ja vetäydyin sivummalle Joelin viereen istumaan, enkä ollut näkevinäni kun Vesku katseli etsien ympärilleen, todennäköisesti esitelläkseen minut. Tai sitten etsiäkseen Hannaa.
- Saat kyllä kohta viedä meidät takaisin, sanoin Joelille toiveikkaasti.
- Sitten mä käyn tankkaamassa välillä, hän sanoi ja meni keräämään itselleen kukkurallisen lautasellisen ruokaa. Yritin nähdä mitä kaikkea hän poimi erilaisista tarjoilukulhoista, mutten nähnyt kun se vanhempi mies tuli juttelemaan minulle.

Hänen nimensä oli Kaj ja kävi ilmi, että vene olikin hänen eikä Hannan kuten olin kuvitellut ja ajatukseni keikahtivat päälaelleen.
- Ja tänne me tultiin kuokkimaan sun veneellesi, kauhistuin.
Ei se kuulemma haitannut, ollenkaan, ja olihan Hanna kutsunut meidät, ja järjestänyt koko pirskeet.
- Seurusteletteko te? kysyin sitten uteliaana äkillisessä selvänäköisyyden puuskassa ja toivoin kiihkeästi hänen vastaavan myöntävästi. Se helpottaisi oloani huomattavasti.
- Tavallaan, Kaj myönsi ja vilkaisimme molemmat Hannaa, joka jutteli parhaillaan Antin ja Riikan kanssa ja sattui meitä vilkaistessaan vilkuttamaan meille.
- Mikä on tavallaan? jatkoin välittämättä siitä miten epäkohteliasta se ehkä oli, mutta Kaj vain naurahti, etteivät he nyt sentään kihloissa olleet ja vaihtoi puheenaihetta. Aloin silti viihtyä paremmin ja totesin, että oikeastaan ei ollut ollenkaan hullumpaa kellua kaupungin edustalla nakertelemassa katkarapuja ja katselemassa auringonlaskua. Edes hyttyset eivät tulleet näin kauas.

Kun väistämättä alkoi pimetä, niin kuin jopa juhannuksena pimeni, tuli Vesku ehdottamaan, että lähtisimme kotiin.
- Mikäs kiire meillä on, sanoin sillä minun teki mieli vähän piruilla hänelle ja sitä paitsi Kajlla oli kesken tarina siitä, miten hän oli käynyt veneellään Välimerellä.
- Mä luulin ettet sä halua viipyä kauan.
- Me ollaan jo viivytty kauan.
- Sun piti mennä ratsastamaan huomenna.
- Niin mä menenkin, sanoin ja vilkaisin Hannaa. – Mutta mun valmentajakin on vielä pystyssä.
- Danni…
- Leenahan lupasi huolehtia siitä.
Vesku nosti alistuneesti kätensä pystyyn.
- Selvä, ei sitten, hän sanoi ja mulkaisi Kajta. Se taisi olla reaktio mitä olin toivonutkin ja hypähdin pystyyn.
- Mennään vaan, sanoin ja vilkaisin ympärilleni nähdäkseni missä taksiveneen kuljettaja oli.
- Oli kiva tutustua, sanoi Kaj kohteliaasti.

Joel ajoi meidät rantaan, missä juhlinta ei ollut juurikaan hiljentynyt vaan terassit olivat meluisia ja valaistuja ja haukotellen kävelimme takaisin pitsihuvilalle. Sielläkin oli vielä vieraita, mutta olin hirvittävän väsynyt ja kävelin suoraan sänkyyn, pysähtyen vain vilkaisemaan nukkuvaa vauvaa ja toteamaan, että sen vaippa tuntui kuivalta.

Juhannuspäivän tunti oli viimeiseni Hangossa, sillä seuraavalla viikolla palaisivat hevoset kotiin, kun Villellä oli sopivasti asiaa länsisuuntaan ja hän oli suostunut taas ottamaan traikun mukaan ja vetämään ne. Minulla oli vähän naatti olo edellisillan valvomisen jälkeen, mutta ei sentään oksettanut ylittää Hannan lupaamaa jumppasarjaa Nikin jänisloikissa. Hannakin vaikutti jotenkin tavallista vaisummalta, enkä ihmetellyt sitä, juhlat veneellä olivat varmaan kestäneet lähes aamuun. Vai olikohan hän loukkaantunut minulle siitä, että olin ominut hänen tavallaan-miesystävänsä koko illaksi? Ajatus hykerrytti.

- Mene sillä pari helppoa beetä nyt seuraavaksi, ja sitten siirryt A:han, esteistä en sano mitään, mee mitä uskallat, Hanna määräsi sitten kun olimme lopettaneet ja kylmäsin Nikin jalkoja.
- Vaikka ne beet menisi miten huonosti? kysyin nöyrästi.
- Ratsastat niin että saat ainakin 55%. Viimeksikin ne mokat oli sun eikä hevosen.
- Niinhän ne oli, huokaisin.
- Niin että älä pilaa sen mahdollisuuksia.
- Kauheita paineita, mutisin. Oli tavallaan onni, että Hanna oli täällä kaukana eikä Helsingissä potkimassa minua, toisaalta taas, mihin ihmeeseen asti yltäisimmekään ja miten pian, jos hän olisi puskemassa minua ja Nikiä eteenpäin koko ajan?

- Mukava mies se sun sulhasesi, sanoin kun Hanna näytti kääntyvän lähteäkseen. Hän pysähtyi niille sijoilleen, ja vilkaisi minua. En oikein tiennyt miksi olin semmoista mennyt tokaisemaan, ehkä jossain alitajunnassani halusin hänenkin näkökulmansa siihen, mikä mahtoi olla ”tavallaan”.
- Kaitsu? Onhan se.
- Mä en tiennyt että sä seurustelet.
- Jaa, eikö ole tullut puheeksi? Hannalla oli se velmu ilme, joka jossain tilanteessa olisi saanut minut nauramaan, mutta nyt se selvitti minulle tilanteen. Ihan tahallaan hän oli jättänyt mokoman pikkuseikan mainitsematta, varmaan nähdäkseen kiehuisinko mustasukkaisuudessani kun hän touhusi Veskun ja Mustikan kanssa.

- Sä olet niin liero naiseksi, voi kyllä, sanoin, mutta en vihaisena vaan paremminkin minua huvitti. Hitto, olisi ollut hauska tutustua Hannaan ilman sitä painolastia, että olin vuosikaudet surrut hänen ja Veskun yhteistä menneisyyttä.
- Eikös se ole vähän niin kuin meidän naisten etuoikeus? hän kysyi.
- Toiset on lierompia kuin toiset.
- No, mä lähetän teille kyllä hääkutsun, hän lupasi ja teki taas eleen lähteäkseen.
- Ja koskas ne sitten on?
- Tiedä sitä. Voihan olla ettei me koskaan päästä sopuun siitä missä ne pitäisi viettää? hän sanoi ja sujautti nopeasti kätensä taskuihin. Ele herätti huomioni ja ehdin nähdä vilahduksen jostain kiiltävästä.

- Sulla on sormus, tajusin. – Eilen sulla ei ollut.
Kerrankin näin Hannan vähän hämillään, mahtoiko hän punastuakin aavistuksen verran. Kuin ujostellen hän kiskoi kätensä uudelleen esiin ja tutkin kunnioittavasti kultaista rengasta, jossa oli rivi sinisiä kiviä. Tuskin mitään lasinpalasia.
- Niin on, hän myönsi. – Mä unohdin sen sormeen, ei mulla ole aikomusta ruveta käyttämään sitä tallilla.
- Onnea! Ja etköhän sä voita sen kiistan siitä missä menette naimisiin, epäilin.
- Niinhän mä voitan. Mua ei vihitä muuta kuin kotona Ahvenanmaalla.

Minun teki mieli halata häntä, se olisi jotenkin kuulunut asiaan, ja hetken emmittyäni teinkin niin. Hanna tuntui olevan siitä yhtä vaivaantunut kuin minäkin, joten päästin hänet lopultakin menemään. Napsautin Nikille narun kiinni riimuun ja lähdin viemään sitä vähän syömään ennen kuin palauttaisin sen Mustikan luo tarhaan.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   10.2.15 08:22:26

Voi miten mulle tuleekaan ikävä näitä Hanko-pätkiä! Toivottavasti Mustaoja lievittää vähän ikävää, kunhan sinne asti päästään :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.2.15 18:30:56

Eiköhän :) Kauhean paljon tätä onkin, ennen kuin sinne asti päästään...!
-------------------------------
14.

Tuntui kuin olisin ollut kuukausia poissa Helsingistä, kun palasimme kotiin. Koti näytti harmaalta ja pölyiseltä ja kylmältä ja asumattomalta ja minua harmitti, kun olin säntillisesti vaihtanut puhtaat lakanat ennen lähtöämme, niin että makuuhuonekin oli kuin hotellihuone. Vesku oli ihan päinvastaista mieltä, hän heittäytyi oitis sängylle Dannin kanssa ja sanoi:
- Ihanan rapeeta!
- Rapee sänky? Oot tärähtäny, mutisin.
- Puhtaat lakanat on ihania.
- Jaa, sanoin aavistuksen leppyneenä. Niinhän ne kyllä olivat. Menin alakertaan keittämään Dannille tipan puuroa iltapalaksi ja jätin Veskun purkamaan matkatavaroita jos hän nyt malttaisi erota vauvasta siksi hetkeksi. Muuten ne saisivat minun puolestani maatua laukkuihin kunnes tarvitsisin sieltä jotain.

Ville oli edellisenä päivänä lupauksensa mukaan ottanut Nikin ja Mustin kyytiin ja raportoinut illalla, että matka oli mennyt hyvin ja että pojat oli pantu pariksi tunniksi vihreälle ja ne olivat syöneet kuin eivät olisi koko kesänä ruokaa saaneet. Eiväthän ne tuoretta ruohoa olleet juuri saaneetkaan muuta kuin sen mitä olimme jaksaneet niitä narun päässä syötellä kun ei Hannan tieteellisen tarkkoihin valmennusmenetelmiin todellakaan kuulunut vapaa laiduntaminen eikä hänellä ollut kuin niitä tylsiä hiekkatarhoja. Toivoin, että Oona oli muistanut sen faktan tänään eikä antanut niiden laiduntaa täyttä päivää tai molemmilla olisi takuuvarmasti ähky.

- Mikä sua riepoo? kysyi Vesku kun Danni oli käynyt kylvyssä ja pantu nukkumaan ja hän kiskaisi minut kainaloonsa sohvalle. En viitsinyt ärähtää ettei mikään, se olisi ollut nolo vale, mutta kun en osannut vastata.
- Ehkä musta oli vaan kivaa olla Leenan hoidettavana, sanoin sitten lopulta. Varmaan se oli osaksi totta. Viihdyin ihan luvattoman hyvin pitsihuvilassa. Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut uskoton iskälle ja Ilselle kun sillä tavalla kehtasin ajatella ja se sai minut vielä surkeammalle mielelle. Sitten keksin.

- Äiti se taitaa mua rassata. Mun on kai pakko käydä huomenna katsomassa miten se jaksaa.
- Onko se sairaana? kysyi Vesku ihmetellen. – Etkä ole mitään sanonut.
- Miila sanoi isänsä sanoneen, että se juo, huokaisin raskaasti. En ollut sitä asiaa sen enempää ajatellut sen jälkeen kun olin Miilan kanssa jutellut puhelimessa, tunkenut sen vain jonnekin aivojen perimmäiseen lokeroon, mutta nyt kun olimme palanneet kaupunkiin minun oli kai pakko ottaa se jotenkin käsittelyyn.
- Ehkä sä voit soittaa sille ensin, Vesku ehdotti mietteliäästi ja tunsin miten hän asetteli leukaansa päälakeani vasten. Tiesin myös hänen tietävän tarkkaan, etten halunnut sen paremmin soittaa kuin käydäkään siellä.

- Joo, kyllä mä kuulen sen äänestä missä mennään, sanoin hiukan piristyen.
- Ja jos susta tuntuu että sun pitää mennä katsomaan sitä niin kyllä mä tulen mukaan jos haluat.
- Niin, huokaisin. En saanut sanotuksi sanaakaan Alissasta, mutta ei minun tarvinnutkaan. Jos ei äidillä olisi ollut vauvaa hän olisi ihan kaikessa rauhassa saanut ryypätä minun puolestani kellon ympäri ja senkin Vesku tiesi. – Mennään kumminkin ensin tallille. Mä haluan nähdä mitä kaikkea Oona on ostellut tässä kesäkuun aikana, ja varmistaa ettei meidän hevoset oo haljenneet vielä. Ja sitten meillä kotona pitää käydä, ja mun pitää nähdä Jinna ja Leksakin.
- Sä voit ihan hyvin soittaa sun äidille vaikka vasta ylihuomennakin, vakuutti Vesku.

Oona oli pistänyt hevoskantansa ihan uusiksi poissa ollessamme. Issikat olivat lähteneet pihatosta ja hän tarjosi sitä Nikin ja Mustin käyttöön nyt ensialkuun. Vesku oli valmis tarttumaan tarjoukseen, hän kun joka tapauksessa aikoi antaa Mustikalle kunnon kesäloman nyt monen viikon opiskelun jälkeen ja niin sitten huokaisten minäkin.
- Niki kyllä syö itsensä niin muodottomaksi etten mä kehtaa mennä sen kanssa mihinkään kisoihin, epäilin.
- Vetää puomit mahallaan alas, tirskui Oona.
- Ei kun koulukisoja mä ajattelin.
- No ei sitten mitään hätää. Kouluhevoset on läskejä kaikki muutenkin.

Siihen ei voinut Vesku olla älähtämättä vastaan, mutta en viitsinyt jäädä kuuntelemaan heidän nahisteluaan vaan menin katsomaan uusia hevosia. Tarhoissa oli sironnäköinen suomenhevonen ja iso päistärikkö poni, mutta ei sitten muuta, ellei laskenut mukaan Villen ja Kimin hevosia ja Mansikkaa.
- Sulla on puolityhjä talli, totesin.
- Viimeinen virolainen haettiin viikonloppuna. Torstaina tulee koko autolastillinen uusia, ilmoitti Oona, joka oli seurannut minua. – Ja siitä mun pitikin sulle puhua.
- Haluatko sä ratsastusapua? kysyin kiinnostuneena.
- No tulee sieltä yksi ponikin, mille mä voisin sua tarvita, jos niiden mittaukset taas heittää kymmenen senttiä. Tai muutenkin jos sua huvittaa.
- Kivaa, sanoin ja tunsin pienen kutinan vatsanpohjassa. Olihan meillä jo näitä hevosia joilla ratsastaa, mutta välillä Oona osti niin kivoja poneja. Ja voisin aina muutaman heinäpaalin vähentää laskustamme, jos oikeasti voisin olla avuksi.
- Mutta en mä sitä, Oona jatkoi ja katsoin hänen odottavasti, kunnes hän jatkoi: - Siellä olisi tyrkyllä Nikin täyssisko. Ajattelin että tuottasinko sen sulle?

Pääni tuntui tulvahtavan saman tien täyteen ajatuksia ja katseeni lennähti Veskuun, joka seisoi Oonan takana. Nikin sisko! Tamma! Rakkaan hevoseni kaksoisolento!
- Mitä… minkä ikänen? kysyin, se oli ensimmäinen järjellinen kysymys jonka sain muodostettua.
- Taisi olla vuoden vanhempi. Se ois kantavana.
- Entäs hinta? Seuraava kysymykseni.
- En mä nyt muista. Joitain kymppitonneja. Sikäläistä rahaa siis, lisäsi Oona kiireesti.

Tuijotin Veskua osaamatta sanoa mitään. Minun olisi pakko saada se! Ihan pakko! Mutta hänen ilmeensä oli torjuva kuin rypistynyt luumu.
- Meille kantatamma, Mustikalle, aloitin.
- Ei, sanoi Vesku.
- Mutta…
- Ei, hän sanoi uudelleen.

Turhauduin. Minulla oli samanlainen olo kuin pienenä kun Miila oli saanut omalta mummiltaan ihanan vaaleanpunaisen olkihatun eikä antanut minun edes kokeilla sitä. Tuntui etten voisi saada henkeä jos maailmassa olisi Nikin sisar ja se olisi jonkun muun kuin minun omistuksessani. En voisi enää elää. Ongelma oli vaan siinä, ettei minulla ollut rahaa. Opiskelutilini voisin tietysti tyhjentää hevosen hintaan, mutta en pystyisi mitenkään elättämään sitä, Veskun palkastahan meni Nikinkin ylläpito, samoin kuin Mustin, ja hänhän elätti minut ja Danninkin. Minä olin rahaton siipeilijä ja olisin vielä monta vuotta.
- Ähh, perhana, sanoin.
- En ilmeisesti tilaa sitä, arveli Oona ja katseli minusta Veskuun ja Veskusta minuun.
- Juu älä, sanoi Vesku. Minä en saanut sanotuksi mitään. En kehdannut siinä Oonan nähden ruveta mankumaan kuin pikkulapsi, mutta ajattelin että tämä asia ei ollut vielä ihan loppuunkäsitelty.

- Meillä ei ole tammaa, sanoin Veskulle syyttävästi illalla kotona. – Mitä me tehdään orilla ellei meillä ole tammaa?
- Ei me voida sitä ostaa, sanoi Vesku näyttäen hämmästyneeltä, kuin olisi luullut minun unohtaneen jo koko asian.
- Eikö muka kantava tamma olisi loistava tapa alottaa meidän hevostila?
- Hei haloo. Hän kuulosti kyllästyneeltä. – Mikä hiton hevostila? Ei meillä oo hevostilaa, meillä on vaan vuokrakämppä.
- No se mikä me joskus perustetaan.
- Joskus – mutta ei se joskus tosiaankaan oo nyt!
- Mutta…
- Luuletko sä että mä olen rahasta tehty? Vesku kysyi kiukkuisena. – Joka hemmetin penni menee jo nytkin.
- No hitto, hitto, hitto, anteeks nyt vaan että mä olen olemassa ja annoin sun houkutella itteni äitiyslomalle, suutuin minäkin. – Ei olis pitänyt suostua tekemään koko ipanaa ja joutua sun elätettäväksi.

Tiesin, että se oli ihan järjetön asia sanoa ja suutuin entistä pahemmin, kun olin semmoista päästänyt suustani. Nousin sängystä ja tömistelin alakertaan juomaan vähän vettä, välittämättä siitä heräisikö Danni askeliini vai ei. Vesku tuli perässä, vaikka olisin suonut hänen jättävän minut rauhaan.
- No ei me nyt ensimmäiseksi susta ja Dannista ruveta menoja karsimaan, hulluko sä olet? hän sanoi ja yritti ottaa minusta kiinni. Väistin ja hän seisoi siinä hetken, kääntyen sitten palaamaan yläkertaan. Minä jäin hämärään keittiöön seisomaan ja vapisin kiukusta.

Se oli pahin riitamme ikinä. Nukuin sohvalla enkä toivottanut Veskulle huomenta. Olin lapsellinen ja tiesin sen, enhän voinut vaatia että hän ostaisi minulle huvihevosen ja elättäisi sen kun hän elätti jo yhtä, mutta en saanut myönnettyä sitä. Veskukin oli vihainen; kun en vastannut hänen huomeneensa hän ei sitten yrittänyt sanoa minulle muuta vaan kuljimme ja katsoimme toistemme ohi. Mitään puhumatta pistin Dannin vaunuihin ja lähdin kävelemään Jinnan luo, kun en enää kestänyt painostavaa hiljaisuutta. Näytti uhkaavasti siltä, että voisi alkaa sataa, mutta en ottanut autoa. Veskunhan sekin oli, ja bensat sen tankissa hänen ostamiaan.

Jinna puki Leksan ja lähdimme leikkipuistoon. Poju istui onnellisena hiekkalaatikossa ja Jinna saarnasi minulle. En minä sitä pitänyt pahana, ihan aiheesta hän marmatti.
- Ei sulla olisi yhtään tupakkaa, huokaisin lopulta.
- Mä olen lopettanut miljoona vuotta sitten, Jinna sanoi ja kaivoi Leksan rattaiden pussukasta ikivanhan näköisen vähän rutistuneen tupakka-askin.
- Kiitos, sanoin.
- Ne on mun tuskatupakat.
- Mullakin pitäisi olla. Ei vaan oo varaa ostaa just nyt.

- Sä leikit marttyyria. Mene keräämään tyhjiä pulloja tuolta puskista, Jinna tuhahti. – Millä ajalla sä muka edes toista hevosta ratsastaisit, sulle tulee tekemään tiukkaa yhdenkin kanssa jos aiot palata takasin kouluun syksyllä.
- Ei sillä tarttisi vähään aikaan ratsastaa, jos se on kantavana nyt, mökötin, vaikka tiesin tuonkin olevan totta.
- Ja sitten teillä ois neljä hevosta vieraalla ylläpidossa. Semmoseen nyt ei oo varaa kellään, saati opiskelijalla.
- Mä tiedän tonkin, mutta mä en voi kestää ajatusta, että Nikillä on jossain sisko.
- Ehkä se on ihan erilainen, oikea @!#$ hevoseksi, Jinna ehdotti toiveikkaasti.
- Ja me tarvitaan ihan oikeasti tamma.
- Ehkä tarviitte, joskus viiden vuoden päästä, tai kymmenen. Unohda. Etsi se sitten käsiisi.
- Hemmetin hemmetti, mutisin.
- Mä olen oikeastaan vähän hämmästynyt että sä viitsit edes kuvitella että sun pitäisi saada kaikki, ja niin paljon kun sulla jo on.

Onneksi silloin se sade alkoi ja meidän piti ruveta lähtemään. Jinna oli sanonut jo kaiken.
- Tuutko sä kahville? hän kysyi saatuaan Leksan rattaisiin.
- Mä taidan mennä mieluummin kotiin murjottamaan.
- Etkä murjota. Teet sovinnon Veskun kanssa ja alat käyttäytyä niin kuin aikuinen.
- Ehkä, sanoin. Se tuntui kauhean vaikealta.

Autoa ei ollut siinä missä se oli ollut lähtiessäni eikä Vesku ollut kotona. Eipähän siis tarvinnut ainakaan heti ruveta nöyristelemään. Syötin hiljaisena vauvan ja kävin sitten sen kanssa olohuoneen lattialle pitkäkseni. TVstä tuli pikkukakkonen, mutta ei Danni siitä piitannut vaan jumppasi niin, että sain vähän väliä olla hakemassa sitä takaisin peiton päälle. Huomenna viimeistään olisi imuroitava, villakoirat vauvan vaatteissa näyttivät inhottavilta ja vielä pahemmilta ne näyttivät tarttuessaan sen kuolaisiin poskiin. Toivoin sen nukahtavan, että minäkin voisin. Yö sohvalla ei ollut ollut mukava, enkä kiukultani olisi kyllä saanut kunnolla nukuttua missään muuallakaan.

Lopulta annoin Dannille kovan rinkelin mitä se alkoi jäystää selällään maaten ja kun se malttoi jäädä paikalleen sen kanssa hetkeksi näin miten sen silmät alkoivat vähitellen lupsua. Pistin omanikin kiinni ja nukahdin. Kova kolaus herätti minut ja luulin ensin hiljaisen sateen muuttuneen ukkoseksi ihan päämme päällä, mutta sitten kuulin vaimeaa sadattelua ja tajusin Veskun pudottaneen jotain keittiössä. Minulla oli yhtäkkiä kauhea ikävä häntä, tai ruumiillani oli. Halusin että minua silitettäisiin ja halattaisiin.
- Hei, sanoin hiljaa ettei Danni heräisi ja näin miten Vesku yrmeän näköisenä käänsi katseensa minuun päin. Ojensin käteni häntä kohden kuin olisin ollut hukkuva meressä ja näin miten hänen ilmeensä muuttui. Hän jätti pitelemänsä säilykepurkit työtasolle ja harppasi parilla askeleella luokseni.

- Halaa mua, pyysin. – Vaikka mä olenkin idiootti.
- Niin oot, hän sanoi hellästi ja laskeutui viereeni lattialle. Hengähdin kun tunsin kaipaamani kädet ympärilläni.
- Ei sun noin ois pitänyt sanoa, hymähdin ja painoin kasvoni vasten häntä.
- No mutta tottahan se on, hän naurahti.
- Ai hitto kun tässä on hyvä olla, harmittaa että mä hukkasin kokonaisen päivän, tunnustin.
- No onneksi ne ei oo loppumassa.
- Päivät?
- Niin.

Emme puhuneet Nikin siskosta enempää, mutta torstaina kun katselin Oonan uuden lastin laskeutuvan isosta kuorma-autosta yksi kerrallaan päätin kääntää veistä haavassani ja kysyin olisiko hänellä ollut siitä kuvaa.
- Olisi, Oona sanoi ja vilkaisi minua sivusilmällä. – Kaduttaako?
- Mä halusin sen kaiken aikaa, mutta eihän se mitenkään ollu mahdollista. Koko Veskun palkka ois siirtyny suoraan sun pussiisi ennen pitkää.
- Ei mulla ois mitään sitä vastaan, Oona hymähti. – Auta mua antamaan näille vähän heinää niin voidaan mennä katsomaan se kuva.

Hevosia oli neljä, ja yksi niistä oli suklaanruskea poni, söpö kuin karamelli. Ei se niin pieni ollut, ettei Oona olisi voinut sillä itse ratsastaa, mutta ehkäpä minä silti saisin auttaa sen kanssa. Muut olivat vähän isompia, yksi jopa paljon isompi. Ei kauhean korkea, mutta massiivinen kuin mammutti.
- Tälle mulla on jo ostaja, Oona mainitsi heittäessään sille heinätupon. – Nää on näköjään tulossa muotiin, vaikka mä en voi ymmärtää miksi joku haluaa hevosen jonka selässä pitää istua spagaatissa.
- Mielenkiintoisen näköinen, sanoin diplomaattisesti. – Se kuva?

Kiipesimme Oonan kämppään tallinylisille ja hän avasi tietokoneensa.
- Tässä, hän sanoi naputeltuaan hetken ja nousi sitten päästääkseen minut koneen äärelle. Näytöllä oli nettisivu, jolla oli muutamakin hevosenkuva ja vironkielistä tekstiä.
- Mikä se näistä on? kysyin yrittäen ymmärtää tekstistä jotain.
- Se missä on hintalappu.
- Luojan kiitos, ruunikko, sanoin kun löysin kuvan, jonka alla luki Ateena. Tamma oli kyllä muuten kivan näköinen, joskin vähän mäyräkoiran mallinen, mutta jostain syystä en koskaan ollut erityisen ihastunut ruunikoihin. Katsoin muita kuvia ja tunnistin Nikin vanhempien nimet. Aloin tajuta, että tämä oli jonkun kasvattajan kotisivu.

- Mikset sä ole kertonut että tämmönen sivu on olemassa? Tää on niiden ihmisten jotka on kasvattanu Nikin, eikö vaan? kysyin tohkeissani ja yritin kahta innokkaammin lukea vironkieltä.
- En mä oo tienny aiemmin että niillä on tommonen sivu. Ehkä ne on vasta tehneet sen, sanoi Oona ja haistoi epäilevän näköisenä kahvipannunsa pohjalla lilluvaa mustaa ainetta.
- Niillä on yksi ori... ja yksi tamma? Siinä koko bisnes? olin ymmärtävinäni.
- Varsinainen bisnes juu, ja sitten kauppaavat tommosia muka täysinkoulutettuja Nikejä herkkäuskoisille ulkomaalaisille, Oona tuhahti.
- Mikset sä itse ostanut sitä tammaa?
- Sen jälkeen kun Niki oli ihan muuta kuin mitä luvattiin mä en osta niiltä mitään. Mutta ajattelin että sua voisi kiinnostaa.
- Nikinkin kuva! ilahduin. Se oli siinä varsana, ihastuttavan söpönä. Ja sillä oli muitakin sisaruksia kuin Ateena, tajusin, kun tutkin sivua enemmän. Varsa vuodessa, Nikin jälkeen jo neljä uutta kuvaa.

Minua lohdutti ajatus siitä, että vaikka en pystynytkään nyt hankkimaan perheeseen Nikin siskoa niitä oli olemassa enemmänkin. Joku perhe etelänaapurissa tehtaili niitä minulle, vaikken edes ollut tilannut! Neli- ja kolmivuotiaat sisarukset eivät olleet tammoja, mutta kaksivuotias omituisenruskea otus oli. Kerkyra, luin sen kuvan alta ja jokin siinä viehätti minua, vaikka epäilinkin kuvassa olevan jotain vikaa. Ei tuonväristä hevosta voinut olla.
- Mä löysin meille tamman, ilmoitin Oonalle tyytyväisenä. – Ton mä menen ostamaan sitten kun olen valmistunut ja mulla on omaa rahaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.15 20:05:12

15.

Olin aktiivisesti lykännyt äidille soittamista, mutta perjantaina omatuntoni alkoi muistutella siitä jo niin kovaäänisesti että tartuin puhelimeen. Hän kuulosti hyvin ilahtuneelta ja luojan kiitos vesiselvältä.
- Tavataan pian, hän ehdotti.
- Tänään tai huomenna kävisi, sanoin alistuneesti, mutta hänellepä ei. Kuuntelin epäluuloisena hänen ääntään kun hän esitti maanantaita.
- Onko teillä jotain viikonloppumenoa? kysyin.
- Meille tulee vähän vieraita illalla, hän sanoi.
- Ai Stumpin korttirinki mahdollisesti?
- Juu.
- Tuo Alissa tänne hoitoon sitten.
- Ei se häiriinny, se nukkuu kaikki yöt kuin tukki.
- No hitto, ei voi nukkua, eikä sen nyt ainakaan terveellistä ole olla siellä jos se meno on samanlaista kuin mitä mä talvella näin. Koko kämppä oli sinisenä tupakansavusta.

Äiti yritti vänkyttää vastaan ja yritti jopa kuulostaa loukkaantuneelta, mutta antoi sitten periksi, kunhan tulisin hakemaan Alissan. Meinasin siinä kohden muuttaa mieltäni, mutta en sitten kuitenkaan. Tuskin hän pelkästään laiskuuttaan semmoista esitti vaan siksi että tiesi minulla olevan auto käytettävissä.
- Mä käyn hakemassa meille hoitolapsen, ilmoitin Veskulle.
- Siltä kuulosti, hän sanoi vain.

Ajoin Itäkeskukseen Jammu-sedän talon luo ja löysin äidin vaunujen kanssa parkkipaikan laidalta odottamasta. Katsoin häntä tarkkaan kuin yrittäen nähdä hänen naamastaan, koska hän oli viimeksi juonut oluen tai viinilasillisen, ja miten monta, mutta hän näytti omalta, entiseltä itseltään, vähän pulleammalta kuin mitä ennen Alissan syntymää. Hän ei ollut koskaan saanut niitä kiloja pois.
- Tässä on vaihtovaatteita ja vaippoja, hän sanoi ojentaen ison kassin, tervehtimättä sen kummemmin. En minäkään viitsinyt tervehtiä häntä sitten, mutta kumarruin kyllä katsomaan Alissaa.
- Hei, pikkusisko! sanoin sille, ja se tuijotti minua takaisin silmin, jotka olivat hämmentävästi samannäköiset kuin omani. Äiti auttoi minua purkamaan vaunut ja kiinnittämään kopan turvavöihin ja vilkutti sitten hyvästiksi. Hän ei missään vaiheessa ottanut puheeksi että koska palauttaisin vauvan. En sitten minäkään, ajattelin odottaa ja katsoa koska hän soittaisi sen perään.

Sattuneesta syystä vietimme koti-illan, mutta niinpä olisimme viettäneet muutenkin. Vauvat makailivat lattialla peiton päällä ja Alissa osoittautui vikkeläksi kuin pieni kirppu. Tai ehkä käärmeenpoikanen, sellaisen tapaan se kiemurteli milloin mihinkin suuntaan.
- Me tarvitaan ehkä leikkikehä, arveli Vesku.
- Oiskohan kierrätyskeskuksessa? Onko se susta liian laiha?
- Alissa? No ei se ainakaan aliravittu ole kun on noin eläväinen. Et kai sä tosiaan epäile ettei äitisi hoitais sitä kunnolla?
- En mä tiedä… Miila säikäytti mut niillä jutuillaan.

Alissa oli meillä vielä lauantainakin kun Miila ja Lauri tulivat saunomaan, enkä ollut kuullut äidistä mitään. Hän suututti minua. Jos minä olisin päästänyt Dannin jonnekin hoitoon niin olisin varmaan viimeistään parin tunnin kuluttua soittanut perään ja kysynyt miten sujuu, jonnekin muualle kuin Veskun hoiviin siis.
- Sun äitisi on omituinen, sanoi Miila tuimasti ja hyppyytti Alissaa sylissään.
- No ei sun isäsi oo yhtään sen parempi.
- Lopettakaa ennen kuin alotattekaan, ei niistä kumpikaan oo mikään kukkanen, sanoi Lauri harvinaisen tiukasti ollakseen Lauri ja nappasi Alissan.

Sunnuntaina iltapäivällä järjestimme perheretken tallille, kun ei äidistä vieläkään ollut kuulunut mitään. Me olimme jo melkein tottuneet siihen, että ipanoita olikin kaksi yhden sijaan – toinen meni melkein siinä samassa kun ensimmäinenkin. Tosin heti ensimmäisenä yönä oli pitänyt laittaa nukkumisjärjestelyt uusiksi kun Alissa piti unissaan omituista pientä ääntä koko ajan, ja se valvotti Dannia, mutta kun Alissan kopan siirsi saunan pesuhuoneeseen sai Danni nukuttua ja se oli kuitenkin niin lähellä, että minä heräsin kun se alkoi oikeasti itkeä.

Kun näitä hoivattavia nyt oli mukana niin kutsuin myös Jinnan ja Ilsen lapsineen. Karoliina keksi viedä Leksan turvekasaan kun silmä vältti ja molemmat löytyivät sieltä muistuttaen neekerilapsia kun kylläkin puhdas turve oli kuorruttanut niin kasvot kuin hiuksetkin. Se oli sattunut sillä välin kun Jinna ja minä olimme maastossa Mansikan ja Nikin kanssa ja Ilse ja Vesku olivat syöttäneet vauvoja ja Ville ollut kentällä ratsastamassa. Jinna näytti siltä kuin aikoisi tukehtua nähdessään lapsensa. Vesku sai hänet onneksi rauhoittumaan selittämällä, että turpeessa ei ollut mitään vaarallista ja Ilse oli onneton kun ei ollut muistanut vilkuilla ympärilleen kahdesti minuutissa.
- Onneksi ne ei menny lantakasaan, lohdutin yrittäen olla nauramatta ja Jinna mulkoili minua.
- Odota vaan kun omasi on yhtä vikkelässä iässä, kyllä mä sulle nauran, hän uhkasi.

- Joko teillä on päivähoitopaikka? kysyi Ilse minulta väsyneen näköisenä pyyhkien Karoliinan naamaa Mansikan kostutetulla tallipyyhkeellä.
- Niin mikä? En ollut ajatellut koko asiaa.
- Etkö sä aikonut mennä takaisin kouluun syksyllä?
- Jestas, sanoin säikähtäneenä. Aioin, totisesti, mutta jotenkin en ollut ollenkaan ajatellut että pitäisi jo ruveta tekemään jotain järjestelyjä. Pitikö? Jotenkin olin vain ajatellut että ensimmäisenä kouluaamuna veisin Dannin jonnekin, tai että Veskulla olisi vapaapäivä… tunsin itseni hölmöksi. – Sano että sä olet hakenu sille hoitopaikkaa, sanoin Veskulle.
- Olen mä katellut tarjontaa, hän sanoi laiskasti. – Haluaisitko säkin tutustua eri vaihtoehtoihin?
Tönäisin häntä tuohtuneena, mutta silloin äiti lopulta soitti.

- Mitäs teille kuuluu? hän liverteli.
- Kaikenlaista ihanaa, mitäs luulit? tuhahdin. – Kai mä olisin soittanut muuten? Sen enempää en kuitenkaan kaikkien kuullen viitsinyt marista.
- Niin mä arvelinkin. Sen voisi tuoda kotiin nyt, äiti ehdotti.
- No nyt ihan heti ei onnistu, me ollaan tallilla ja mulla on vielä yksi hevonen ratsastettavana, ilmoitin, vaikkei oikeasti ollutkaan. Musti oli edelleen lomalla enkä aikonut viitsiä tänään kokeilla Oonan uutta ponia. Tekisin sen joskus, kun olisin yksin tallilla. En kuitenkaan halunnut äidin kuvittelevan, että olisin sentään noin tanssitettavissa. – Mä voin soittaa kun me ollaan lähdössä, sanoin sitten.

Vesku meni vielä harjaamaan Mustin ja Ville alkoi hoputtaa Jinnaa ja Leksaa kotiinpäin. Karoliinakin alkoi näyttää vähän väsyneeltä ja känkältä joten kohta istuin yksinäni tallin edustalla kaksien vaunujen kanssa. Oli tämäkin elämää. Oli taas semmoinen hetki, etten ihan välttämättä tuntenut olevani täydellisen onnellinen. Danni tuntui kuin pallolta jalassani, sen hoitopaikan pähkäileminen ja ajatus siitä, että aina, aina piti raahata se mukaan vaikka olisin halunnut käydä vain lähikaupassa. Enkä voinut hevostella niin paljon kuin olisin halunnut enkä voinut ottaa viikonlopputöitä jotta olisin voinut ostaa toisen hevosen, jonka taas tunsin palavasti tarvitsevani…
Danni sanoi vaunuista jotakin, joka kuulosti ihan oikealta sanalta, muttei tietenkään voinut olla. En jaksanut juuri nyt nousta katsomaan mitä se tahtoi, halusin murjottaa mieluummin hetken.

Alissan tavarat olivat meillä tai muuten olisimmekin voineet käydä palauttamassa sen tallilta mennessä. Nyt piti käydä ensin kotona.
- Tulenko mä mukaan? kysyi Vesku.
- Älä turhia, äkkiäkös mä sen lykkään sinne. Ota sä vaan Danni.
Hän purki toiset vaunut autosta sillä aikaa kun minä hain sisältä Alissan kassin ja lähdin sitten niin, että pikkukivet sinkoilivat. Tuntui siltä, että saattaisin käydä polkaisemassa pienen pääntyhjennyslenkin ennen kuin palaisin kotiin.

En muistanut soittaa äidille ja varoittaa, että olimme tulossa ja sain seistä sitten vaunujen kanssa oven takana vaikka miten kauan. Soitin ovikelloa jo kolmatta kertaa ja aloin olla kiukkuisempi kuin tuntui terveelliseltä, kun sisältä kuului laahustavia askeleita.
- Mä otin pienet päiväunet, äiti sanoi haukotellen avattuaan lopulta oven. Kylmennyt tupakansavun lehahdus tuli asunnosta, vaikka sen päällä leijuikin kuin pesuaineen tuoksu ja nyrpistin nenääni. Äiti kysyi halusinko tulla sisään, mutta hänen äänensä ei kuulostanut siltä että se olisi ollut mitenkään toivottavaa, enkä olisi mennyt vaikka hän olisi ollut miten innokas.
- En mä nyt ehdi, pitää mennä, töksäytin ja käännyin menemään.
- Tuu nyt vaan! hän sanoi innokkaammin ja tarttui kädestäni. – Me ei olla juteltu aikoihin, mulla on asioita!
- Ja mitähän, tuhahdin. Hän ei kuitenkaan antanut periksi nyt kun näytti kahden lauseen välillä heränneen.

Asunnossa oli kyllä siistiä, vaikka tupakanhajusta ei kai mitenkään pääsisi eroon ilman isompaa remonttia. Minun alkoi tehdä mieleni tupakkaa ihan kauheasti, kun menin sisään, ja sillä aikaa kun äiti huolehti vauvasta kävelin parvekkeelle. Toivoin vähän, että joku olisi unohtanut sinne tupakka-askin, mutta en löytänyt mitään. No, raitista ilmaa sentään.

Pysyttelin siellä, kunnes äiti tuli perässä kahden kahvimukin kanssa.
- Oliko Alissa kiltisti? hän kysyi.
- Oli, ihan kiltisti koko ajan, sanoin. – Mitäs sulla oli mielessä?
- Siitä Jaakosta vaan. Aiotko sä viedä sen jutun oikeuteen?
- Mä kuulin huhua että se on joutumassa oikeuteen, mitäs mulla on sen kanssa tekemistä? Ja mitä se sua kiinnostaa? ihmettelin.
- Se joutuu niistä veljensä jutuista joka tapauksessa. Se, että se kävi sun luona ottamassa teidän auton lainaan on ihan eri asia.
- Se oli vähän enemmän kuin auton luvaton käyttöönotto, se oli myöskin ryöstö, kidnappaus, uhkailu ja murto, noin äkkiseltään, luettelin muistellen mitä poliisiasemalla olin kuullut ja laittaen vähän lisää värin vuoksi. – Mikä noista mun sun mielestä pitäisi painaa villasella vai ehkä kaikki? Eikö sua kiinnosta että se yritti keihästää mut vihannesveitsellä?
- Enhän mä sillä, tietenkään! äiti kiiruhti sanomaan.
- Vaan?

Äiti tapitti minua suurin, vilpittömin silmin ja kertoi, miten hän oli käynyt Jaakkoa katsomassa. Jaakko oli ilmeisesti jotenkin saanut hänet potemaan omantunnontuskia siitä, että hän oli syypää koko siihen episodiin, mikä oli tapahtunut minun kotonani.
- Sä haluaisit, että mä ilmotan että koko juttu on okei? sanoin hitaasti, yrittäen pysyä perässä.
- Tietenkään se ei ole okei! Ei mun lastani saa uhkailla veitsellä, äiti epäsi. – Mutta…
- En mä edes tiedä onko mulla mitään mahdollisuutta vetäytyä. On rikoksia ja on rikoksia, ja kaikista ei voi itse päättää, meneekö ne oikeuteen vai ei, selitin. Sen verran tiesin kuunneltuani joskus Riston juttuja Hangossa asianomistajarikoksista.
- Kai siitä saisi selvän jos kysyisi poliisiasemalta?

Olin ollut mielestäni kärsivällinen kuin buddhan yhdeksäs inkarnaatio, mutta nyt alkoi taas tulvia yli. Laskin kymmeneen ja sitten takaisin ykköseen.
- Mulle alkaa nyt riittää. Jaakko saa mun puolesta mädätä vankilassa lopun ikäänsä, ja jos mä voin jotenkin vaikuttaa siihen niin sen parempi, sanoin ja laskin kahvini pöydälle. - Taidan tästä lähteä. Soittele jos teillä on taas ryyppyilta ja tarvitset lapsenvahtia.

Olisi ollut ihanaa paiskata muki seinään ja huutaa, mutta olisinkohan vähän aikuistunut tässä viime kuukausina. Mielessäni oli selkeänä ajatus, että jos panisin välit poikki äidin kanssa, mihin hän sitten Alissan heivaisi jos tarvitsisi yhtäkkiä apua sen kanssa? Kun heillä seuraavan kerran olisi kortti-ilta – tai kokonainen viikonloppu, mitä ilmeisimmin. Missähän Stumppikin oli? Lähimmässä kuppilassa loiventavalla? Lähdin ja tömistellessäni portaita alas totesin, että Jaakon nimi oli edelleen alakerran asunnon ovessa.

Lähdin ajamaan kiertotietä kotiin ja luukutin parin kilometrin pätkän moottoritiellä, kunnes tulin järkiini, pahin vitutus oli puhaltunut pois kun ikkunasta tuuli niin että silmät kyyneltyivät. Nyt ehkä voisin uskaltautua kotiin ilman, että tiuskisin kaikkeen mitä Vesku sanoisi.
- Kauanhan sulla meni, hän sanoi kun kävelin sisään. Hän makasi sohvalla Danni mahansa päällä.
- Joo ei sieltä meinannu päästä lähtemään. Se on hullu.
- Tule tänne, saat suukon niin piristyt.
- Ei se riitä. Jos suostusit naimaan multa aivot pellolle niin se voisi auttaa. Lobotomia, niin kuin.

Sanoin sen leikilläni, mutta kun Vesku nousi vikkelästi viemään nukkuvan lapsen omaan sänkyynsä tunsin jännittävän lumpsahduksen vatsassani.
- En mä oikeesti meinannu, vastustelin kun hän palasi takaisin alas ja kaappasi minut syliinsä.
- Sori, nyt ei voi enää perua kun käynnistit koneiston, hän sanoi ja nosti minua niin, etteivät edes varpaani ottaneet lattiaan. Oikeastaan vastasin vallan mielelläni kun hän suuteli minua vaativasti ja kiersin jalkani hänen ympärilleen. Kyllä, tämä oli hyvä ajatus. Ihan kuin pari vuotta olisi kadonnut johonkin – olimme taas nuorempia ja huolettomampia, lapsettomia ja ehkä emme edes naimisissa.

- Miten sun aivot? kysyi Vesku sitten myöhemmin kun hän oli kai parhaansa mukaan hävittää ne maailmankartalta. Hänen hengityksensä kulki edelleen niin kiivaasti, että tunsin miten hiukseni lepattivat.
- Mitkä aivot? kysyin muka ymmälläni.
- Hyvä, mä taisin onnistua.
- Meidän pitäisi ottaa joskus seksilomaa, ehdotin vakavissani. – Suunnitella vaikka vapaailta… tai viikonloppu. Ihme ettei ipana herännyt huutamaan kesken kaiken.
- Ei suunnitella, näin äkkiarvaamatta on paljon parempi, hän sanoi ja suukotteli kaulaani. Samassa yläkerrasta kuului vaativa rääkäisy ja räpäytin silmäni kiinni, tietämättä huokaistako vai nauraa ääneen.
- Just noin. Olipa se armelias kun nyt vasta alkoi huutaa.
- Jos se haluaa sisaruksia.
- Halutkoon. Nyt on äidin vuoro haluta ja äiti haluaa seuraavaksi tammahevosen.

Keskusteluni äidin kanssa alkoi vähän hirvittää minua. Aloin potea ramppikuumetta kun ajattelin, että joutuisin oikeuteen todistamaan - jos olisin keksinyt sen asian aikaisemmin olisin varmaan kuunnellut äidin ehdotteluja asian jättämisestä sikseen vähän myötämielisemmin. Se, mitä minä tiesin oikeuskäsittelyistä oli opittu amerikkalaisista sarjafilmeistä ja mietin voisinko soittaa Veskun lakimiesveljelle ja kysyä mihin minun oikein piti valmistautua. Miettiessäni soitin sille poliisimiehelle, joka oli kirjoittanut muistiin lausuntoni, hän tuntui paljon helpommin lähestyttävältä hölmöjen kysymysten kanssa kuin Risto.
- Et sä voi tehdä enää mitään – ryöstö teräaseella uhaten menee eteenpäin joka tapauksessa. Ellet sitten halua sovitella.
- En halua, sanoin tavallaan tyytyväisenä, kun nyt olin varma. – Sehän tarkottaisi vaan, että painettais villasella koko juttu, eikö vaan?
- Niinhän se on.
- Mua vaan hirvittää ajatella oikeudenkäyntiä.
- On siitä useimmat todistajat selvinneet hengissä, mies hymähti.

Sitten minulle tuli mieleen, että jos minä kuvittelin olevani kelvollinen lääkäriksi en kai voisi pelätä tuommoista pientä esiintymisoperaatiota. Se helpotti sen verran, että sain laitettua asian muistini hyllylle odottamaan, että oikeudenkäynnistä joskus kuuluisi jotain.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.15 20:11:57

16.

Vesku palasi töihin vähän ennen kuin minun piti palata kouluun. Danni oli saanut hoitopaikan perhepäivähoitajalla, joka asui Jinnan lähellä ja minä vein sen sinne kokeeksi hoitoon parina päivänä siksi aikaa, kun kävin itse kaupassa. Yhtenä päivänä kävin heidän kanssaan leikkipuistossa katsomassa, miten pulleahko, vähän minua vanhempi hoitotäti piti laumansa kurissa. Hänellä oli kaksi muuta hoitolasta ja yksi oma, kaikki Dannia vähän vanhempia, ja minua epäilytti vähän miten hän pysyisi kaikkien perässä. Onneksi Danni ei vielä päässyt karkailemaan, mutta minulla oli tuoreessa muistissa vielä miten monta silmäparia Karoliina olisi pienenä työllistänyt, ja nyt vielä isompanakin.

Hän sai minut vakuuttuneeksi ja vaikuttuneeksi. Joka paikkaan hän ehti ja näytti lukevan lasten ajatukset etukäteen, tietäen milloin joku oli saamaisillaan päähänsä jotain hullutuksia.
- Miten sä teet ton? kysyin epäillen. Oliko hän joku noita?
- Kokemusta, hän virnisti. – Kelpaanko mä?
- Kelpaat, sanoin nyökkäillen pontevasti. Kun en itse, eikä Vesku eikä Ilse, voinut hoitaa Dannia tämä oli varmaan paras mahdollinen vaihtoehto – vaikka en tosiaankaan tiennyt mitä olisin tehnyt, jos tämä Tarja olisi ollut jotenkin epäluotettavan tuntuinen. Vienyt Dannin kouluun mukanani? Vai olisiko se ollut riittävä syy vaatia jotain muuta hoitopaikkaa? Olin iloinen ettei semmoista tarvinnut kokeilla.
- Tervetuloa sitten ihan virallisesti ensi viikolla, hoitotätimme sanoi ja nappasi hupusta kiinni omaa poikaansa, joka oli kompastumaisillaan.

Tarja osoittautui sitten syksyn mittaan kullan arvoiseksi, tai vieläkin arvokkaammaksi. Me kun liikuimme vähän epämääräisiin aikoihin kun Veskulla oli kaksivuorotyö ajoittaisine yöpäivystyksineen ja minulla koulussa luentoja ihan miten sattui niin hän tarjoutui itse joustamaan Dannin hoitoajoissa. Toisaalta mekin joustimme. Jos Veskulla oli iltavuoro hän saattoi viedä vauvan sinne vasta töihin lähtiessään, ja hyvässä lykyssä minä sitten hain sen jo parin tunnin päästä kun luentoni loppuivat. Toisaalta jos Vesku oli iltavuorossa ja minulla oli illalla jokin tutor- tai pienryhmätapaaminen Danni saattoi olla siellä silloinkin. Tarja sanoi että rankempaa oli olla kuusi tuntia neljän lapsen perässä kuin hoitaa aamupäivä muutamaa ja iltapäivä muutamaa.

Se asia oli tuottanut meille vähän päänvaivaa ensimmäisen koulupäiväni jälkeen kun yritimme sovitella meidän kaikkien kolmen aikatauluja yhteen ja Dannin ohjeellinen hoitoaika oli välillä 7-17. Olin katsellut kursseja, joita minun pitäisi saada suoritettua vähän epäluuloisena jo päivällä. Kahteen kuului säännöllisiä iltaisia tapaamisia ja olin jo miettinyt miten helppoa Veskun olisi vaihdella kaikille niille päiville aamuvuorot. En uskonut sitä helpoksi ollenkaan.

Muutoin oli ollut ihanaa palata yliopistolle. Olin ollut aamulla innoissani kuin ekaluokkalainen, vähemmän jännittynyt vain, ja minun oli tehnyt mieli kiljua kuin teinitytön kun halailin kavereitani, Elleä ja Siljaa ja Simoa ja erinäisiä muitakin kun tapasimme, osan kanssa ennen iänikuista tervetuliaispuhetta ja loppujen kanssa sen jälkeen.
- Ette arvaa miten ihanaa nähdä teitä taas! toistelin kerran toisensa jälkeen. En ollut kesän aikana tavannut heistä ketään ja puhelimessakin jutellut vain pikaisesti Ellen kanssa. Kuuntelin vähän kateellisena mitä kukin oli tehnyt kesätöissä, kateellisena ja helpottuneena. Kukaan ei vielä ollut päässyt oikein sen kummempiin hommiin kuin mitä minäkin olin edelliskesänä tehnyt. En ainakaan siinä suhteessa ollut jäänyt kauheasti jälkeen muista. Muutamille kursseille en ehkä pääsisi muiden mukana kun minulta puuttui edelliskevään edeltävä suoritus, mutta aioin ottaa selvää, saisinko jotenkin tentittyä niitä yhtaikaa. Nyt minulla tuntui olevan paljon enemmän lukuintoa kuin keväällä jolloin olin tahtonut vain nukkua silloin kuin Danni antoi minun. Sitä oli niin, että kotimatkalla kävin ostamassa pari opusta ja luin toista jo bussissa pari ensimmäistä lukua. Halusin eteenpäin, ja äkkiä, jotta valmistuisin niin nopeasti kuin mahdollista. Sitten en enää olisi Veskun elätettävänä ja pääsisin töihin, ansaitsisin itse rahaa, pystyisimme hankkimaan oman paikan mihin voisimme ottaa hevosemme – ja hankkia niitä lisää.

Kun kolmen hengen perheemme lukujärjestykset ja aikataulut oli sovitettu yhteen piti niistä etsiä sopivat lokoset hevosille. Sekin oli haaste sinänsä ja tajusin, etten selviäisi ilman apua. Niin kauan kun Vesku oli vielä ollut lomalla, olin päässyt ratsastamaan Nikillä ihan täysipainoisesti, olin käynyt kisoissakin heinäkuun lopulla ja elokuun alussa, ihan Hannan ohjeiden mukaan. Olin ottanut asiakseni raportoida hänelle joka kisojen jälkeen ja saanut lopulta tiukan määräyksen kokeilla seuraavaksi sitä kummituksena uniini tulevaa helppoa aata, kun olimme lopulta tulleet yhdessä helpossa beessä toiseksi melkein 60% pisteillä. Hanna oli vaatinut saada puhua Veskun kanssa ja minä olin joutunut kuuntelemaan vierestä, miten mieheni oli analysoinut koko ratamme hänelle, ruotinut tarkemmin kuin minullekaan.
- Sä et sanonut mulle tota kaikkea, syytin kun puhelu oli päättynyt.
- Enkö muka? oli Vesku ihmettelevinään, mutta hänen ilmeensä oli syyllinen.
- Älä paapo mua. Mihin me ikinä Nikin kanssa kehitytään, jos sulla olisi parannusehdotuksia etkä sä kerro niitä kun pelkäät että mä pahastuisin? sanoin napakasti.
- Okei, mä lupaan, hän sanoi lammasmaisesti.

Niin hän alkoikin tehdä. Jouduimme joka tapauksessa melko usein käymään tallilla yhdessä, jotta toisen ratsastaessa toinen saattoi hoidella Dannia, joka ei välttämättä enää halunnut ystävällisesti nukkua tuntia tai paria lukien siitä hetkestä kun äiti tai isä nousi satulaan. Sen lisäksi suostuttelin Miilan ratsastamaan Nikillä. Minulla ei ollut oikein vaihtoehtoja; Ilse ja Jinna kieltäytyivät ehdottomasti, vaikken voinut ymmärtää miksi, ja Oona olisi suostunut ehtiessään, mutta ottanut siitä maksun. En kuitenkaan kaivannut tässä vaiheessa sille niinkään koulutusta kuin säännöllistä liikuntaa. Mustikan selässä hän joka tapauksessa kävi silloin tällöin, kun Vesku joutui umpikujaan sen kanssa, ja neuvoi välillä ehtiessään minuakin kun halusin hypätä.

Mutta Miila siirtyi sitten Nikin vararatsastajaksi, Jinnan ottaessa enemmän osaa Mansikan liikuttamiseen, ja välillä minua huvitti koko piiri-pieni-pyörii –leikki. Olisimmeko nyt kaikki tässä, saman tallin asiakkaina, ellei Ilse yhtenä kesäpäivänä olisi impulsiivisesti päättänyt ostaa hevosta? Jinna ei ainakaan olisi koskaan tavannut Villeä. No, Mansikalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin törmännyt Veskuun ja rakastunut ensisilmäyksellä, mutta hänen hevosharrastuksensa oli ollut tauolla, eikä meillä ilman Mansikkaa varmaan olisi nyt ollut hevosia. Takuuvarmasti ei ainakaan Mustia, Mansikan varsaa. Miten kauhean kauan siitä olikaan! Tunsin itseni vanhaksi kun katsoin Veskun ratsastavan mustalla orivarsalla, joka osasi jo kantaa ratsastajaa kuin iso hevonen ainakin.

Miila ei ollut ykkösvalintani, ainoastaan ainoa mahdollinen. Hän oli edelleenkin kovakätinen ja vähän äkkinäinen tekemisissään, mutta ajattelin, että Niki osaisi kyllä ilmoittaa hänelle, jos sitä kohdeltaisiin mielestään ihan päin honkia, ja olin yrittänyt ohjeistaa häntä parhaani mukaan. Kyllä nyt ihmisen piti puhetta ymmärtää. Kannustin häntä myös menemään mukaan ratsastuskoulun tunneille Nikin kanssa, milloin vain pääsi ja ehti ja mahtui, jotta he olisivat ainakin opettajan valvovan silmän alla, mutta Nikin inho lähelle tuppautuvia vieraita hevosia kohtaan teki siitä vähän haasteellista.

Olin ehtinyt käydä kokeilemassa Hannan määräämän koulukisan ja saada hyväksytyn tuloksen huolimatta siitä, että olin maha löysällä jännityksestä, ennen kuin Miila aloitti sen kanssa vakinaisesti pari kertaa viikossa. Alkuun se tuntuikin sujuvan ihan hyvin, ja Miila kertoi muutamaankin otteeseen innoissaan puhelimessa miten oli tajunnut jonkun uuden jutun sen kanssa.
- Kauhean jännää ratsastaa tommosella nuorella, joka ei yritä arvata mitä mä ehkä haluaisin tarkottaa vaan pitää tehdä oikein, hän hehkutti ja minä pullistuin ylpeydestä. Se kuulosti kehulta.

Parin viikon kuluttua Niki tiputti hänet selästään ja Miila väitti sen tuntuvan oudolta.
- Ai pinkeeltä vai? kysyin varovaisesti. Siltähän se yleensä tuntui protestoidessaan.
- No, juu, en kai mä parempaakaan sanaa keksi.
- Sä teit vaan jotain niin ettei se tajunnut, ilmoitin.
- Niin kai sitten.
Minä maastoilin seuraavalla kerralla, jotta Niki saisi vaihtelua kun Miila enimmäkseen ratsasti kentällä, ja se oli oma rento itsensä pehmeillä metsäpoluilla. Kävimme hiitillä asti ja annoin sen laukata itsensä hikeen, ympäri ja ympäri. Se oli loistava päivä, mutta sen jälkeen se alkoi pinkeillä minullekin. Olin ymmälläni. Kuin se ei olisi halunnut työskennellä, vaan mieluummin pelästyä varpusia ja kuikuilla pieniä miehiä kentän aidan varjoista.
- Teenkö mä jotain väärin? kyselin Oonalta ja Veskulta, kun olin yrittänyt jo useita päiviä keskittyä siihen, etten unohtaisi myötäyksiä tai pitäisi turhaa painetta ja se silti poukkoili. Mutta eivät he sanoneet mitään erityistä näkevänsä.

- Onko sen satula sopiva? kysyi Oona, mutta kun yhdessä tutkailimme sekä sen selän että satulan hän totesi, että Mansikan toinen satula näytii sopivan sille ihan kelvollisesti.
- Jos se kaipaa vaan kunnon lomaa, onhan silläkin ollu rankka kesä, Vesku ehdotti.
- Okei, sanoin miettiväisenä. – Kokeillaan sitä. Olkoon ja möllöttäköön vaan Mustin kanssa pari viikkoa, vaikka sitten me ei kyllä päästä niihin estekisoihin.
- Niitä tulee uusia.
- Toi lause kaiverretaan vielä joskus mun hautakiveen. ”Tulee uusia kisoja”.

Nikin loma osui kyllä kauhean sopivasti ensimmäisen tenttikauteni alle, siksi en sitä kauhean kauan harkinnutkaan. Kävinhän minä silti tallilla, mutta se oli helpompaa kun ei tarvinnut miettiä mihin Dannin laittaisi ratsastuksen ajaksi ja ainakin teoriassa siellä kului vähemmän aikaa. Käytännössähän asia oli usein päinvastoin. Tarvitsin kuitenkin niitä hengähdystaukoja luentojen ja lukemisen välillä, joten en kantanut huonoa omatuntoa.

Sitten lehdet alkoivat vähitellen punertua ja kellertyä, vaikka olikin ollut kauhean pitkä ja lämmin alkusyksy ja lämmintä oli edelleenkin. Sen verran kuitenkin viileni, että aloimme ottaa Mustin ja Nikin talliin öiksi ja minä kiipesin taas Nikin selkään. Oli erittäin jännittävä päivä. Vesku aikoi tulla mukaan maastolenkille Mustikalla ja tilaisuuden onnistumiseksi Dannille oli varattu hoitopaikka mummolasta jo monta päivää etukäteen. Ilse oli ollut vähän huolestuneen näköinen, se kultainen kanaemo.
- Nuori varsa, ja se Jessin hurjapää. Mitähän siitäkin tulee, katsokaa ettette jätä meille orpolasta.
- Mistä sä oikein olet saanut päähäsi että Niki on hurjapää? Se vaan esteillä vähän innostuu, ei mitään sen kummempaa. Maastoratsuista se on maailman parhain, sanoin uskollisena. Ja tottahan se olikin.
- Mutta sä et ole ratsastanu sillä vaikka miten pitkään aikaan!
- Sitä enemmän sillä on varmaan työintoa.

Retkestä tuli ihana. Mustikka suostui kulkemaan Nikin perässä kun tilanne oli sille uusi ja jännittäväkin, varmaan, ja laukkasimmekin pitkän, sopivan joustavan laukkapätkän. Niki tuntui nauttivan elämästään eikä nähnyt pikku-ukkoja missään. Veskun naama oli kuitenkin ehkä eniten näkemisen arvoinen. En ole ihan varma koska olisin edelliskerran nähnyt häntä niin onnellisena – ehkä Dannin syntyessä.
- Mä maastoilin Wotilla kun se oli tommonen hontelo teinipoika, muistelin.
- Niinpä teit. Ja nyt on mun vuoro.
- Mäkin haluan varsan!
- Sulla on jo. Haluatko sä ratsastaa Mustin kotiin?
- Haluan, sanoin. Olimme vain parin kilometrin päässä tallilta ja vaihdoimme hevosia leveämmässä kohdassa, missä kaksi ratsastustietä yhtyi.
Musti tuntui jättiläiseltä Nikiin verrattuna ja sen askeleet hitailta ja kolmen metrin mittaisilta tikuttajasilakkani jälkeen. Vaan oli sekin silti ihana.

Ruusuinen lomaltapaluu lupasi hyvää, muttei pitänyt lupaustaan. Jo viikossa Niki tuntui taas tympääntyneen kentällä työskentelyyn ja maneesissa se oli vielä pahempi. Enemmän minua siellä alkoi pelottaa sen venkoilu kun ei siellä ollut pikkulintuja joita pelätä, ja harvemmin varjojakaan. Se ei siis ehkä leikkinyt kanssani ja halunnut vain päästä oikeasta työnteosta, se yritti kertoa jotain muuta. Miila ei luovuttanut vaan kävi edelleen ratsastamassa sillä, mutta hänen raporttipuhelunsa eivät enää olleet innostuneita vaan lähinnä valitusta siitä, miten päin hän oli tipahtanut tai ollut vähällä tipahtaa sillä kertaa. Neuvoin häntä siirtymään maastolenkkeihin sen sijaan että yrittäisi ratsastaa kentällä tai maneesissa, mutta vuodenaika oli vähän huono. Illat pimenivät nopeasti ja hänkin oli kuitenkin päivätöissä.

Sitä paitsi Niki alkoi temppuilla maastossakin. Kerran se pysähtyi niille sijoilleen keskelle polkua, köyristi selkänsä ja loikkasi suoraan ylöspäin niin, että heilahdin kaulalle, vaikka olin sen pysähtyessä jo ehtinyt uumoilla pahaa ja varautua. Piinasin Veskua ja Oonaa kysymyksillä. Mikä Nikin pään oli saanut niin sekaisin, että ihanasta ratsustani oli tullut rodeohevonen? Kumpikaan ei osannut sanoa, mitä minun pitäisi tehdä, vaikka molemmilla oli ehdotuksia kasapäin. Satulan poisjättäminen oli auttanut hetkeksi, vaikka Vesku oli näyttänyt murhanhimoiselta kuullessaan Oonan ehdottaneen sellaista. Ei siitä kuitenkaan pysyvää iloa ollut, seuraavalla viikolla Niki tuntui taas aavistuksen paremmalta kun ratsastin sitä satulalla enkä ilman.

Kimi ehdotti luottohierojaansa ja kutsuinkin tämän hieromaan Nikiä. Hän sanoi, että sen lihakset olivat kauttaaltaan aivan jumissa ja olisin voinut halata häntä kun hän löysi vian. Hän kävi toisenkin kerran, seuraavalla viikolla ja arvioi tilanteen vähän parantuneen, mutta ratsastettavuuteen se ei auttanut kuin pariksi päiväksi, sekään.

- Mä en enää tiedä uskallanko mä ratsastaa sillä, Miila sanoi, ja kuulin hänen äänestään, miten kova pala sen tunnustaminen oli. Miila oli aina ollut se rämäpää meistä.
- Älä, sanoin apeana. – Ilse ei ikinä anna mulle anteeksi jos se tiputtaa sut niin että satutat itsesi.
- No ei nyt sotketa mammaa tähän. Voin mä käydä sitä hoitamassa ja juoksuttamassa. Ei kai sun kiireesi yhtään sen vähemmässä ole.
- Ei totisesti olekaan. Päinvastoin. Ensi viikolla on läjä iltahommia, ja sen jälkeen on taas heti pari tenttiä ja niihin pitäisi ehtiä lukea. Jos sille antaisi taas vähän lomaa, autto se viimeksikin.
- Hetkeksi.
Niin Niki lomaili taas ja palasi sen jälkeen hyväntuulisena töihin, mutta parin ratsastuskerran jälkeen se veti ennalta varoittamatta sellaisen pukkisarjan kentän yhdestä kulmasta vastakkaiseen, että puolessa välissä löysin itseni märästä hiekasta syljeskelemästä kuravettä. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. En suurin surminkaan halunnut Veskun kuulevan tapauksesta vaan salakuljetin rapaiset varusteeni pesukoneeseen.

Lopulta, kun en muuta keksinyt, soitin Hannalle. Hän oli viimeinen oljenkorteni, ja heikko sellaiseksikin. Voisiko hän muka keksiä jotain jos kerran Oona ja Veskukaan eivät voineet?
- Mitä teidän eläinlääkäri sanoo? hän kysyi ensimmäiseksi, kun olin vuodattanut kaiken, mitä oli kokeiltu.
- Ei eläinlääkäri ole nähnyt sitä. Ei se tunnu olevan kipeä mistään.
- Tuntuupas. Ei se ole semmonen hevonen, joka temppuilisi ilkeyttään, johonkin sitä sattuu.
- Niinkö, sanoin.
- Tarkistuta se nyt korvista kavioihin. Jotain sieltä löytyy, ellei muuta niin aivokasvain.
- Voi kiitos, toi olikin lohdullista, huokaisin. Toisaalta se olikin. Oona oli itse asiassa ehdottanut eläinlääkäriä melko alkuunsa, mutta olin huitaissut ehdotuksen sivuun, kun ei Niki arkonut jalkojaan eikä selkäänsä edes vaikka he Veskun kanssa kokeilivat siltä kaikki paikat läpi.

Niinpä kutsuin eläinlääkärin katsomaan sitä – sen hampaat piti raspata joka tapauksessa nyt loppuvuoden aikana, samallahan se hoituisi. Hänellä oli kuitenkin kiirettä ja kun hän lupasi ehtiä vasta reilun viikon kuluttua laitoin Nikin taas kerran lomalle.
- Mä olen niin huolissani siitä etten mä saa kohta nukuttua, tunnustin Veskulle.
- Niin, hän sanoi vain, mutta tiesin, että hänkin oli. En tiennyt että absoluuttisesti Nikin takiako vai siksi että minä meinasin kiipeillä seinille. Toisaalta minusta oli aivan hirvittävää mennä sen luo tallille miettimään, mikä siinä oli vialla, mutta toisaalta en voinut olla menemättäkään, kun se muutoin oli sama ihana hevonen, johon olin ihastunut. Se hirnui edelleen aina kun näki minun lähestyvän tarhaansa ja lähti tulemaan vastaan ja oli muutenkin yhtä hellyttävä kuin aina ennenkin, niin kauan kun en kiivennyt sen sekään. Se pisti ihmisen ihan itkemään ja se pyöri ajatuksissani vaikka minun olisi pitänyt ajatella ihan muita asioita, Ellen kanssa tehtäviä potilasesittelyjä ja toistakin yhteistä hommaamme, tutkielmaa. Onneksi, tai sitten ei, Elleltä ei oikein riittänyt ymmärtämystä moiselle haahuilulle, ja hän sai piikiteltyä minut aina välillä uppoutumaan töihin.

- Se on vaan hevonen, sä voit aina hommata uuden, hän sanoi, ja vaikka siinä vaiheessa olisin voinut potkaista häntä, istuin samana iltana työhuoneessa aamuyöhön kirjoittamassa osuuttani. Kiukusta kihisten mutta välttäen ääneen kiroilemista ettei Danni heräisi. Veskukin aloitti kerran jotain samansuuntaista, tai otti puheeksi kesällä himoitsemani Nikin siskon, kun harmittelin sitä, etten voisi edes varsottaa Nikiä ellei siitä olisi enää ratsuksi. Hänet sain kuitenkin mulkaistua hiljaiseksi ennen kuin suhteemme kärsi peruuttamattomia vaurioita. Olihan selvä, että Ateenasta puhuminen edellytti että Niki olisi pitänyt ensin lopettaa, mokoma rahanreikä. Yhtä vähän olin valmis lopettamaan Dannin.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   12.2.15 21:41:24

Eiiieieieii tähän saa jättää. Mä en muista, mitä tässä tapahtuu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.15 22:34:44

Kuule, en mäkään :D
--------------
17.

Olin tietenkin valmistautunut lintsaamaan koulusta eläinlääkäripäivänä, mutta en olisi päässyt sinne muutenkaan. Puhelimeni soi ennen aamuseitsemää ja Tarja ilmoitti olevansa kuumeessa. Tappokuumeessa, hän ilmaisi asian. Minä en ollut vielä ihan hereillä ja luulin hänen olevan kuoleman kielissä siellä, ponkaisin pystyyn kysyen, tilaisinko ambulanssin tai jotain. Tarja kuulosti siltä, että oli tukehtua yskänsekaiseen naurunpuuskaan ja sanoi luultavasti pysyvänsä kuitenkin hengissä kuumelääkkeiden voimin.
- Varmaan sä tarviit huomisenkin päivän, arvelin, kun aloin olla täysin tajuissani.
- Varmaan, mutta teillähän on mun kalenterin mukaan vapaata huomenna muutenkin.
- Niin taitaa olla. Paranemisia! toivotin.

- Oliko se sun äiti? kysyi Vesku, joka käveli puolipukeissa sisään makuuhuoneeseen, töihin lähdössä.
- Ei kun Tarja on kipeenä. Kuumeessa. Mistä sä mun äidin sait päähäsi?
- Jotenkin mä kuvittelin, kun puhuit ambulanssista.
- Mä olin puoliunessa, kuittasin ja aloin kömpiä itsekin ylös. – Mun täytyy ottaa Danni mukaan tallille. Se eläinlääkäri.
- Mä pidän peukkuja, Vesku sanoi ja rutisti minua lujasti ja nopeasti, sitten hän lähti.

Oli vielä pilkkopimeää ulkona, mutta keittiössä oli valot ja tunsin lämpimän ailahduksen kun tunsin jo portaisiin kahvin tuoksun. Vesku-muru. No, hän sanoi, ettei päässyt liikkeelle ilman aamukahviaan, joten olisi hän sen keittänyt joka tapauksessa, mutta tiesin, että hän oli laittanut pikahiutaleetkin hautumaan Dannille ja minulle aamupuuroksi. Kurkkasin kannen alle ja sekoitin kierroksen. Ne saisivat olla vielä vähän aikaa kuumalla levyllä. Ehtisin sillä aikaa juoda itse kupin kahvia ja käydä herättämässä Dannin.

Vein kahvimukini ylös työhuoneeseen ja avasin tietokoneen lukeakseni verkkolehdestä uutiset sitä juodessani. Kahvin tuoksu tai sitten hiljainen naputteluni taisi herättää Dannin, sillä äkkiä sen sängystä kuulu riemukas hihkaisu ja kun katsahdin sinne se seisoi kaltereiden takana ja hymyili minulle koko naamallaan. Voi luoja, miltä tuntuisikaan herätä uuteen päivään noin täynnä iloa! Minulla ei totisesti ollut ollut riemukas olo tähän asti, kun olin ajatukset eläinlääkärissä ja Nikissä selannut uutisia ymmärtämättä niistä mitään, mutta nyt en voinut muuta kuin kujertaa vauvalle takaisin.
- Mikä on noin kauhean hauskaa heräämisessä, kysyin siltä teeskennellen ankaraa kun menin nostamaan sen syliini sängystä. Se tarrasi minua hiuksista ja painoi kuolaisen suunsa ammollaan vasten poskeani. Vesku oli opettanut sille, että aamuisin herätessä kuuluu antaa suukkoja, ja se teki niin antaumuksella.

Niki painui taka-alalle kun touhusin Dannin kanssa samat joka-aamuiset rutiinit. Näin kun meillä ei ollut kiire minnekään rakastin sitä niin että hengästytti. Kun minulla oli aikaa antaa sen itse söhrätä puuronsa ja kiisselinsä kanssa ja ihmetellä lusikan ulottuvuuksia ja seurata miten paljon varmemmin kuin edellisaamuna se tarttui mukiinsa. Välillä se unohtui hölpöttämään minulle jotain ja olisin antanut paljon jos olisin ymmärtänyt mitä se niin painokkaasti kertoi. Näkemiään unia kenties? Silmien pyörityksestä ja ilmeiden vaihteluista päätellen ne olivat olleet melkoisia. Lopulta vilkaisin kelloa ja otin lusikan omaan käteeni.
- Nyt syöt loppuun. Eläinlääkäri tulee kymmeneltä katsomaan Nikiä.

Siitä meinasi syntyä pieni kiista, mutta sain Dannin kuitenkin pestyä ja puettua ja autoon yhdeksään mennessä. En oikein tiennyt mihin lykkäisin sen siksi aikaa kun olisin kiinni eläinlääkärin kanssa, mutta nappasin mukaan kaikennäköistä potentiaalista viihdykettä sille – ja jos Oonalla ei olisi kauhea kiire hän voisi ehkä auttaa. Pahimmassa tapauksessa lykkäisin sen tyhjään karsinaan ja pistäisin oven kiinni. Siellä se ei kai voisi kauhean pahoin teloa itseään.

Oona oli ohjeeni mukaan jättänyt Nikin sisään ja kun se kuuli Dannin rattaanpyörien rahinan lähestyvän se hirnui kuin villiori. Rattaat merkitsivät minua, tai joka tapauksessa ainakin Veskua, ja varmaan sen mielestä kuka tahansa olisi ollut tervetullut kun se oli kerran jäänyt ypöyksin Mustin päästyä jo tarhaan. Parkkeerasin Dannin rattaat toiseen päähän lyhyttä käytävää, joka heinävarastotallissamme oli, ja otin Nikin seisomaan toiseen päähän, jotta saisin sen harjattua siihen kuntoon, että sen kehtasi näyttää eläinlääkärille. Niin kauan kun Niki seisoisi siinä vastapäätä Danni tuijottaisi sitä lumoutuneena, vielä minun ei tarvitsisi huolehtia siitä. Tyttö katseli hevosta kuin elokuvaa.

- Sä opetat lasta tallihommiin pienestä pitäen, sanoi eläinlääkäri kävellessään talliin laukkuineen.
- Hoitotäti on kipeenä, mä en voinut viedä sitä mihinkään, selitin vähän anteeksipyytävästi.
- Ei se mua häiritse, Anne sanoi ja kohautti harteitaan. Olin tavannut hänet monesti aiemminkin, hän hoiti Mansikkaa, Oona soitti hänelle jos hänen hevosillaan oli jokin hätänä, ja oli hän jo käynyt Nikinkin kertaalleen sekä rokottamassa että raspaamassa. Tapansa mukaan hän katseli hevosta ensin päällisin puolin, kuunteli sitä stetoskoopilla ja tunnusteli jalkoja.
- Mikä sitä nyt vaivasi, paitsi hammaspiikit? hän kysyi sitten.
- Ei aavistustakaan, minä sanoin, vedin henkeä ja annoin tulla kronologisessa järjestyksessä kaiken tapahtuneen kesästä lähtien.

Anne tunnusteli Nikin uudestaan, joka paikasta kavioita myöten ja halusi sitten nähdä sen liikkeessä. Danni oli jo melkein torkahtanut tallin nimelliseen lämpöön ja vilkaisin sitä miettien, uskaltaisinko jättää sen tänne torkkumaan. Vaativa huuto kuului peräämme ennen kun ehdimme juuri tallipihaa pidemmälle.
- Mun täytyy hakea se mukaan, sanoin vähän tuskastuneena ja sitten menimme kentälle, minä työntäen rattaita ja Anne taluttaen Nikiä.

Dannista ei ollut enää kiinnostavaa katsoa Nikiä siinä vaiheessa kun olin juoksuttanut sitä molempiin suuntiin ympyrällä ja se alkoi äheltää itseään pois rattaiden turvavaljaista. Minun oli pakko napata se syliini ja kipaista ratsastuskoulun puolelle kysymään ehtisikö joko Oona tai sitten senhetkinen tallityöntekijä, Mia, tulla avuksi. Anne taivutteli Nikin kutakin jalkaa vuorollaan, tai itse asiassa hän taivutteli etujalat ja piti sitten Dannia samalla kun neuvoi minua miten pitää ylhäällä takajalkoja oikeaoppisesti, ennen kuin Mia sitten juoksi sen kanssa edes takaisin. Niki oli ruvennut epäluuloiseksi pitkästä ronklauksesta eikä harkinnutkaan nostaa takakoipiaan muuta kuin minulle.

Minäkin näin, että se ontui, ja pahasti, jokaisen taivuttelun jälkeen.
- Sen taivutuskokeet oli ihan ok ostotarkastuksessa, sanoin. – Eikä se onnu mitään jalkaa muuten.
- Jos ne on kaikki tasasen kipeet, sanoi Anne ja teki merkintöjä lehtiöönsä.
- Mutta miten ne vois olla? Mikä sillä sitten on?
- Se voisi olla joku tulehdus. Mä otan siitä verikokeen, ja saat sille kipulääkettä nyt ens hätään. Katotaan sitten mitä tulehdusarvot näyttää ja mietitään lisää.

Palasimme talliin, Niki sai rauhoittavan piikin ja sitten Anne hoiti sen hampaat kuntoon sen nuokkuessa. Jouduin kuin jouduinkin pistämään Dannin tyhjään karsinaan siksi aikaa kun avustin häntä pitämällä Nikin kieltä poissa raspin tieltä, ja se viihtyikin siellä yllättävän hiljaa. Olin levittänyt sille Nikin toppaloimen paljaalle betonilattialle ja nostin mukaan rattaista kaikki lelut, mitä olin pakannut.

Anne sai minut suhteellisen luottavaiseksi kun hän pohti ääneen mahdollisia eri diagnooseja siinä touhutessaan Nikin suussa. Oli kuulemma täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että sillä oli tulehdus jossain nivelessä, ehkä useammassakin. Ehkä jopa kaikissa jaloissa.
- Sillä ei oo aivokasvainta eikä mun tarvii lopettaa sitä? varmistin.
- No en mä lähtisi vielä semmoista suunnittelemaan. Jos se onkin jotain muuta niin mietitään kuvaamista, mutta mä olen aika varma että kun saan ton verikokeen tulokset saan kirjottaa sille tulehduslääkkeet. Ootko sä pistänyt?

Naurahdin helpottuneena. – En hevosta. Ii-veesti vai ii-ämmästikö pitäis?
Annekin nauroi. – Mä unohdin, sähän opiskelit jotain terveydenhoitoalaa, eikö vaan? Intramuskulaarisesti.

Olin niin helpottunut kun Nikille oli löytynyt mahdollinen diagnoosi, että kun olin jättänyt sen boksiinsa torkkumaan pois rauhoitustaan ajoin Dannin kanssa kauppaan ostamaan leivoksia ja annoin sen syödä omansa sormin, vaikka suurin osa siitä joutuikin hiuksiin. Paria päivää myöhemmin Anne soittikin ja ilmoitti laittavansa lääkkeet puhelinmääräyksenä apteekkiin, joka mukavasti oli lähiruokakauppamme alakerrassa.
- Mitä muuta? kysyin, ja sain hoito- ja seurantaohjeet. Niki saisi taas lomailla hetken aikaa ennen kuin voisin ruveta ratsastamaan sillä. Edelleenkin se sopi loistavasti. Koulussa piti kiirettä.

Opiskeluintoni nousi vuorokaudessa noin kolmikymmenkertaiseksi kun minun ei tarvinnut enää murehtia Nikiä. En nyt ollut ihan lekkeriksi lyönyt tähänkään asti, kiitos Ellen, mutta parantamisen varaa minulla oli. Kaikki oli jäänyt vähän Nikin varjoon ja mietin joskus kauhistuneena, miten mahtaisin reagoida jos Ilse tai iskä sairastuisi, tai vielä pahempaa, Vesku tai Danni. Minun pitäisi ehkä vähän oppia ottamaan etäisyyttä, mutta toisaalta Niki oli noista kaikista rakkaistani se, joka täydellisimmin oli riippuvainen minusta. Dannillakin oli sentään isänsä.

Koko syksystä ei tapahtumina ollut jäänyt mieleeni oikeastaan muuta kuin se kerta kun olin joutunut hakemaan Alissan hoitoon varsinaisesta paheiden pesästä ja peliluolasta ja olin sättinyt äidin pataluhaksi, kun ei hän ollut pyytänyt ennen kuin oli itsekin päättänyt ruveta naukkailemaan, ja sitten Jaakon oikeudenkäynti. Se oli ollut jo alkusyksyllä ja ollut aika harmiton juttu, ja vaikka Jaakko oli tuijottanut minua surkeana kuin koiranpentu kertoessani miten hän oli löytynyt kotoani keskellä yötä, en ollut lievennellyt sanojani. En kyllä värittänytkään. Hän oli saanut vankeustuomion, joka oli jotain puolen vuoden luokkaa, ja olin tyytyväisenä ajatellut, että kun siihen lisättäisiin mitä hän nyt sitten saisikaan hämärähommistaan veljensä kanssa, minun ei tarvitsisi pelätä näkeväni häntä varmaan ainakaan pariin vuoteen.

Oli jo ehditty marraskuuhun ja jaoin aikani viikon ajan opiskelemisen, jouluvalmistelujen, Nikin kuntouttamisen ja perhe-elämän kesken. Osa jäi väkisinkin aika heikolle. Kaikki jäivät vähän vähemmälle kuin olisivat ansainneet mutta mikään ei ihan huomiotta. Kunhan jaksaisin vielä kuukauden minulla olisi aikaa monin kerroin kun luennot olisivat ohitse. Laskin päiviä ja tunteja – silloin kun ehdin.
- Älä kiirehdi. Ei sun ole pakko valmistua minimiajassa, yritti Vesku esittää, mutta mulkaisin häntä melkein raivostuneena.
- Onhan mun. Mä en halua olla hetkeäkään kauempaa kuin on välttämätöntä se jota pitää elättää.
- Auts, Vesku sanoi ja näytti melkein pelästyneeltä. – Oletko sä noin pitkävihainen?
- Miten niin?
- No se hevosjuttu.
- En mä sitä muistele, sanoin, vaikka arvasin ettei hän uskoisi. En minä kuitenkaan kantanut kaunaa siitä, ettei hän ollut minulle toista hevosta hommannut, en oikeasti. Herranjestas, miten olisin tässä vielä sitäkin pyörittänyt kun aikaani ei riittänyt tarpeeksi edes Nikille.

Ei, kaipasin vaan saada vähän riippumattomuutta, semmoista joka tulisi rahan muodossa. Vesku maksoi kaikki laskut, ja ruokaostokset aina kun hän oli mukana kaupassa. Minä sompailin omat pikku menoni, heräteostokset ja osan ruokaostoksista opintotuellani. En saanut sitä mitenkään sopimaan käsitykseeni tasapuolisuudesta.

Alissa täytti vuoden marraskuun lopulla ja meidät oli kutsuttu syntymäpäiville, Miila ja minut. Perheinemme, painotti äiti soittaessaan. Vesku ja Lauri olivat kuitenkin töissä molemmat, joten menimme kolmestaan Dannin kanssa. Olin pukenut sen samaan mekkoon kuin mikä Karoliinalla oli ollut päällään yksivuotissynttäreillään ja olin ylpeä kun se ei ollut sille kuin hiukkasen liian suuri. Kun se oli syntynyt niin aikaisin kuin oli sen kasvukäyriä mittailtiin neuvolassa aina mikrometrimitalla ja minusta tuntui että minun oli pakko saada se kasvamaan niiden mukaan, oli se sitten realistista tai ei, mutta aika hyvin se näköjään otti kiinni.

Muita vieraita ei ollut kuin me, eikä Stumppikaan ollut kotona, mistä Miila näytti vähän loukkaantuvan. Äiti kuitenkin piti meille seuraa parhaansa mukaan ja vauvat istua töröttivät lattialla ja näyttivät ihan siltä kuin ne osaisivat leikkiä keskenään. Ne alkoivat muistuttaa toisiaan koko ajan enemmän vanhetessaan, mikä oli minusta jotenkin kammottavaa, kun ne samalla alkoivat muistuttaa minua.
- Ne voisi ihan hyvin olla sun kaksoset, kukaan ei epäilisi hetkeäkään, sanoi Miila katsellessaan meitä kolmea. – Teillä on ihan samat värit kaikilla.
- Minun värit, sanoi äiti tyytyväisenä ja sipaisi tukkaansa, joka kylläkin oli ainakin tällä hetkellä värjätty vähän liian kirkuvanpunaiseksi. – Nyt leikataan kakku. Alissa ei taida vielä osata puhaltaa kynttilää.
- Älä kokeile tai koko kakku on vauvankuolassa, ehdotti Miila. Niinpä otimme vaan valokuvia siitä kakun ääressä äidin pitäessä sen sormia kaukana ainokaisen kynttilän liekistä.

- Me käytiin Alissan kanssa katsomassa Jaakkoa viime viikolla, se pääsee jouluksi pois, kertoi äiti keskustelusävyyn ja meinasin tukehtua kakkuun. Miila, joka oli halunnut syöttää sitä Dannille unohti liikuttaa kättään ja lapsi istui kärsimättömänä suu ammollaan kuin linnunpojalla, lusikka kymmenen sentin päässä suusta.
- Sä veit vauvan vankilaan? Miila kysyi.
- Se pääsee pois? kysyin minä. Äiti nyökytteli tyytyväisenä, reaktiomme oli selkeästi miellyttänyt häntä.

Minua melkein oksetti.
- Miten helevetissä se voi muka päästä pois jouluksi? Lomalle vai? kysyin.
- Ei kun kokonaan. Ei se saanut mitään niistä piraattijutuista, sun uhkailusta vaan, äiti hymyili. Se oli minulle yllätys. En ollut välittänyt seurata mitä Jaakolle tapahtui sen jälkeen kun olin saanut tietää oman juttuni päätöksen.
- Mä en voi ymmärtää miten sä voit olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka tekee pahaa sun omalle tyttärellesi, ja vielä vähemmän mä ymmärrän, että sä viet mun vauvasiskoni jonnekin vankilaan, sanoi Miila ja näytti niin vaaralliselta että nappasin Dannin pois hänen sylistään.
- Se on hyvä poika, pohjimmiltaan, kiltti ja herkkä, sanoi äiti uskollisena.
- En mäkään ymmärrä, sanoin heikosti. – Jos joku satuttais Dannia niin en mä totisesti kävisi sitä katsomassa vankilassa.
- Mutta eihän sulle ole mitään sattunut, äiti sanoi.
- Olisiko sen pitänyt onnistua raiskaamaan ja viiltelemään että sun kaaliisi menisi? Miila sanoi nousten seisomaan. Hän oli ilmeestään päätellen valmis tekemään Jessin Perinteiset ja kävelemään ulos.

En tiennyt mitä olisin sanonut äidille. Olin sanonut kaiken jo niin monta kertaa, eikä hän näköjään ollut ymmärtänyt sanaakaan. Koko asunto tuntui tärähtävän kun Miila paiskasi oven kiinni perässään, Danni säikähti ja alkoi itkeä ja Alissa seurasi esimerkkiä seuran vuoksi.
- Mun täytyy kai mennä, Miila on mun kyydillä, sanoin heikosti ja aloin pukea Dannille haalaria.
- Anna mennä bussilla, mokoma kiukkupussi, äiti sanoi. – Jaakko on niin pahoillaan, se haluaisi tehdä sovinnon sun kanssa.
- Sitten kun lehmät lentää, usko jo, sanoin ja kiskaisin myssyn huutavan Dannin silmille. – Älä enää ikinä puhu mulle siitä. Mä en halua kuulla sen nimeäkään. Ikinä, koskaan.

Miila istui mersun konepellillä tupakoimassa kun pääsin ulos.
- Mä arvasin ettet sä siellä kauan viihdy, hän tokaisi.
- Enhän mä voinu jättää sua tänne palelemaan.
- Pitäiskö toi eukko toimittaa jonnekin hoitoon? Sehän on ihan sekopää?
- Miten? kysyin järkevästi. Danni oli lakannut huutamasta, onneksi, ja köytin sen sen turvakaukaloon sekä annoin sille keksin, jonka olin pihistänyt juhlapöydästä. Sitten suljin oven ja ojensin sormeni vihjailevasti kohden Miilaa. Hän tarjosi minulle savukkeen.
- No pihistä jostain joku pakkohoitolomake ja täytä se. Tai pistä Vesku tekemään se. Ei kun mä pyydän Lauria.
- Ei se ehkä käy ihan niin helposti tosielämässä.
- No käyttäytyykö se sun mielestä normaalisti? Ja sano miten se nilkki voi jo vapautua? Mitä jos se tulee kostamaan sulle kun sä toimitit sen vankilaan?

- Voi jessus, säikähdin. Semmoista en ollut tullut ajatelleeksikaan. – Äiti sano että se haluaisi sopia mun kanssa, sanoin toivoen että se olisi totta. Kai kaikki muut vaihtoehdot olisivatkin liian dramaattisia. Eihän tässä nyt telkkarisarjassa sentään oltu.
- No siinäkin tapauksessa se voi joku kaunis päivä olla sun oven takana. Onhan tellä turvaketju?
- On, sanoin ja värähdin, ajatus Jaakosta oven takana oli inhottava ja pelottava, oli hän siellä sitten kukkapuskan tai veitsen kanssa.
- Voithan sä aina hommata sille lähestymiskiellon, keksi Miila ja heitti tupakantumppinsa pois. Minä imin kiihkeästi omaani kunnes suuhun tuli filtterin maku.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   12.2.15 23:21:24

Eiiiii! Ei tähän kohtaan saa jättää, on liian jännää!!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.15 23:24:05

No kyllä ois saanu, mutta huomasin, että tää täyttyy just. Uusi.