Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.14 20:24:29

Edellinen.
Humpsahti edellinen täyteen, ennen kuin ehdin tehdä uutta...
---------------------------
35.

Mutta eivät sen yön omituiset tapahtumat siihen vielä loppuneet. Nukahdin jossain vaiheessa mietteisiini minäkin, ja heräsin siihen, että minulla oli kauhean kuuma. No, harvoinhan nukuin kaikissa vaatteissani, joten ei ihme. Yritin tarttua T-paitani helmaan kiskoakseni sen pois, mutta en mahtunut liikahtamaan, kummallakin puolellani oli jotain, tai joku. Taisin olla jalkeilla sängyn päässä ennen kuin kunnolla tajusinkaan ja tuijotin sänkyyn. Pimeässä huoneessa en erottanut kuin möykkyjä ja kuulin tuhinaa, minulla ei ollut aavistustakaan mikä komppania oli vallannut sänkymme, mutta ainakin kolme sinne vielä oli jäänyt. Uskaltaisinko sytyttää valot ja katsoa keitä siellä oli vai karkaisinko? Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja menin vessaan, miettien mitä kello mahtoi olla. Olisi pimeää kuitenkin aamukahdeksaan asti, joten se saattoi olla melkein mitä tahansa.

Olisin halunnut jotain muuta päälleni hiestä nihkeiden vaatteideni tilalle, mutten halunnut lähteä kylpytakissa alakertaan, jos siellä vielä olikin vieraita. Tahdoin kuitenkin käydä katsomassa miten myöhä oli ja olisiko ketään hereillä, keittiössä oli kello ja kai kännykkänikin oli jossain siellä. Keittiössä oli valotkin ja kurkistin sinne varovasti ennen kuin menin sisään. Miila ja Jinna istuivat pöydän ääressä napostelemassa rääppeitä tarjoilukulhoista ja kello seinällä näytti viittä.
- Kuin te täällä vielä kukutte?
- Jäätiin juttelemaan, Jinna hymähti.
- Mistä? Nostin pöydältä typötyhjät astiat tiskipöydälle ja vedin itsellenikin tuolin. Lihapullia ja sipsejä oli vielä ja aloin syödä niitä muiden seuraksi.
- Siitä, kuka siivoaa huomenna.
- Helppo juttu, sun bileet, sä siivoat, sanoin minä Miilalle. Huomasin hillosipulipurkin ja vetäessäni sen kokonaan itselleni kysyin ketkä kaikki olivat jääneet tänne yöksi.

- Tuolla on Riikka, Miila osoitti keittiönvieruskamarin ovea. – Jamo ja Tomi ja Juuso on olohuoneessa. Ja Teresa jäi meidän työhuoneeseen, teidän työhuoneessa on kai joitakuita… hankolaiset? En mä edes tiedä.
- Ketkä on sitten meidän sängyssä? kysyin.
- Itse kai sä sen paremmin tiedät?
- Enkä tiedä, kun mä nukahdin niin siellä ei ollut ylimääräsiä mutta nyt on niin ettei meinannu sekaan mahtua.
- Etkö sä tiedä kenen vieressä nukut? Jinna ihmetteli.
- No en, hitto vie, mä lähdin siitä heti kun tajusin, että siinä on liikaa jengiä, eikä siellä pimeässä nähny ketä ne oli.
- Sun faniklubisi lähti Veskun kanssa yläkertaan, jos se otti ne teidän sänkyyn?

Katsoin Jinnaa ymmälläni. Oliko Vesku muka herännyt tajuttomuuden tilastaan ja päässyt nousemaan huomaamattani ylös? Saati palaamaan takaisin parin muun kanssa ilman, että olin herännyt? Ja vielä Krisun ja Simon kaikista maailman ihmisistä?
- Ne istu täällä juttelemassa pitkät pätkät tossa tunti sitten, ja katosi kyllä yläkertaan, todisti Miilakin. – Ja jos ne on teidän sängyssä mä haluan nähdä sen. Hän pompahti pystyyn ja lähti menemään yläkertaan. Menin perässä, ja Jinna myös. Miila käveli suoraan makuuhuoneeseemme ja räväytti valot päälle.

Kukaan pojista ei herännyt. Vesku nukkui omalla paikallaan ja minun puolikkaallani sängystä olivat tosiaan Krisu ja Simo. Tai ehkä he olivat vähän levittäytyneet kun minä olin noussut pois välistä. En olisi voinut mahtua tuohon kymmenen sentin rakoon Veskun ja Krisun välissä.
- Voi hellanlettas, sanoi Miila ja katsoi kolmikkoa pää kallellaan.
- Aika söpöjä, sanoi Jinnakin ja näkyi pidättelevän naurua.
- Mä haen kameran, kuiskasi Miila ja oli jo poissa.
- Mihin mä menen nukkumaan? voihkaisin. En halunnut nousta ylös vielä näin viideltä, minua väsytti, enkä saattaisi tunkea tuonne poikien sekaan. Ilmeisesti koko talossa ei sitten ollut tarjolla lattiaa parempaa paikkaa ojentautua.
- Saunaan? Jinna ehdotti, kun Miila palasi, ja muistin yhtäkkiä Jarin. Vieläköhän hän makasi siellä pukuhuoneen penkillä? Pitäisi mennä katsomaan.

Miila nappasi kuvan sängystäni, eikä yksikään nukkuvista herännyt. Simo tosin ynähti ja käänsi kylkeään, kietoen samalla hellästi kätensä Krisun ympärille ja Jinna alkoi tyrskiä niin, että minun piti kiskoa hänet ulos huoneesta. Nauratti kyllä itseänikin. Tavallaan olisi kauhean kivaa olla kärpäsenä katossa kun he alkaisivat heräillä; ehkäpä menisin sinne huoneennurkkaan kumminkin nukkumaan, jos löytäisin jotain pehmikettä alleni. Mutta ensin pitäisi käydä tarkistamassa, ettei Jari ollut kuollut saunaan. Tai paleltunut.
- Onkohan mitään peittoja enää missään ylimääräsenä? kysyin Miilalta.
- En mä tiedä.
- Kun mä luulen, että meillä on saunassa yks alaston mies. Sille tulee kyllä kylmä siellä.
- No ota meidän päiväpeitto, Miila uhrautui ja kävi hakemassa sen oman sänkynsä päältä.

Hain jääkaapista myös limsaa mukaan, arvelin, että jos saisin Jarin hereille, se olisi tervetullutta. Mutta ei hän tainnut oikein tajuta, missä oli, hän nukkui edelleen penkillä seinään nojaten, jalat melkein vastapäisen penkin alla. Vähän häntä ravisteltuani sain hänet vaihtamaan tyhjän viskipullon limsapulloon, ja kai siitä juominen vähän virkisti; hän suostui kallistumaan penkille pitkälleen ja peittelin hänet Miilan päiväpeitteellä. Kiuas ei enää lämmittänyt ja kellarikerros oli kylmä; olin todella iloinen, että olin muistanut hänen jääneen sinne pelkässä pyyhkeessä.

Jinna ja Miila olivat kai livahtaneet miestensä viereen molemmat ja olin jäänyt yksin tietämättä mihin pääni kallistaa. Olohuoneen sohvalla nukkui joku, samoin lattialla tyynykasoissa. Laitoin siitä piittaamatta sinne valot ja keräsin mukaani isompia tyynyjä niistä, jotka vielä lojuivat lattialla ilman, että kukaan makasi niiden päällä. Raahasin ne yläkertaan ja kasasin makuuhuoneemme nurkkaan. Peitoksi otin kylpytakkini; kun vaihdoin päälle collegehousut ja –paidan, tarkenisin kyllä. Kukaan kolmikosta ei tainnut huomata asettautumistani, ainakin kaikkien hengitys jatkui yhtä tasaisena koko sen ajan minkä puuhailin huoneessa, kunnes sammutin valot, ja senkin jälkeen. Yritin psyykata itseni heräämään heti, kun kuulisin sängystä jotain ääntä, halusin totisesti kuulla, mitä he sanoisivat toisilleen aamulla.

Nukahtamisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa. Ensin valvoin kun aloin miettiä, miten ruokkisimme koko sekalaisen seurakunnan aamulla. Kaurapuurolla? No, ehkä suurin osa haluaisi vain kahvia tai vettä. Toivottavasti. Sitten ajatukseni siirtyivät kolmeen nukkujaan sängyssäni. Minkä @!#$ sotkun ne olivat kehittäneet? Olin minä tietysti varautunut siihen, että tulisin illan mittaan ehkä vähän flirttailemaan Krisun kanssa vanhojen aikojen muistoksi, mutta en ollut kuvitellut Veskun sillä lailla välttelevän minua tai saavan kohtausta. Ja Simo oli varsinainen yllätyssektori, jonka ajatteleminen sai minulle edelleen epämukavan olon. Ei, nämä bileet olivat olleet huono idea, ihan niin kuin olin aavistellutkin.

Tyynyt karkailivat altani suuntaan jos toiseenkin ja kun lopulta torkahdin, heräsin siihen, että kova lattia painoi lonkkaluutani. Sängystä kuului kuitenkin sen verran kahinaa, että vastustin kiusausta parantaa asentoani ja pysyin äänettömänä myttynä nurkassani. Kurkin luomieni välistä pimeyteen ja olin näkevinäni, miten joku nousi istumaan, kuului jupinaa ja älähdyksiä ja sitten tunnistin Veskun äänen:
- Mitä @!#$ä sä siinä teet?
- Entäs itte? kysyi Krisu ja kuulosti hämmästyneeltä, ellei kiukkuiselta.
- Missä Jessi on?
Kuului enemmän kahinaa ja liikettä, lienevätkö haroneet ja tunnustelleet ympäriinsä, sillä seuraavaksi kuului uusi urahdus. Vesku sytytti lukuvalonsa yöpöydällään ja saatoin nähdä sänkyyn. Simo punnersi parhaillaan istumaan hänkin.
- Ai niin, sanoi Vesku nähdessään seuralaisensa.
- Sä halusit tarjota meille yösijan, muistutti Krisu kuin varmuuden vuoksi.
- Joo mä muistan nyt. Mutta missä se Jessi edelleenkin on? Ilmeisesti minua ei ollut helppo havaita hämärästä nurkasta.
- Ehkä se ei tykännyt vieraista sängyssään.
- Ja mä kun luulin että se ihastuis teidän tulosta. Mun olisi kai pitänyt häipyä itse pois tieltä, Vesku sanoi happamasti.
- Älä nyt leiki marttyyria, jos me yritettiin vängätä sen seuraan eilen niin ei se sitä tarkota, että se olis ollu samaa mieltä, Krisu sanoi.
- Ei se siltä näyttäny.
- Mitä säkin näit? Eihän sua näkyny koko iltana missään.
- No mä ajattelin antaa teidän seurustella rauhassa.
- Kiitos vaan siitä, mun puolesta, mutta ei Jessi näyttäny yhtä ihastuneelta.
- Ai eikö? Kuulostiko Vesku vähän ilahtuneelta.
- Ei kai sekään sun entisille hoidoille oo mustis?
- On se, avasi Simo suunsa lopultakin. Aloin miettiä, pitäisikö minun ilmaista itseni ennen kuin joutuisin kuuntelemaan poikien juoruamista itsestäni kauemmin. Saattaisin joutua kuulemaan jotain mitä en halunnut. En kuitenkaan ehtinyt kun kuulin kauhukseni Simon jatkavan ja muistin, että olin joskus tuskaisena hetkenä kertonut hänelle ja Siljalle Hannan puhelusta.
- Vai onko ne edes niin entisiä jos ne soittelee sulle vieläkin lässytyspuheluita.
- Siis mitä tekee?

Simon selitys hukutti äänen, joka syntyi, kun äkkinäisesti liikahdin, ja sitten taas jäin aloilleni, vaikka lonkkaani painoi kahta pahemmin, melkein alkoi polttaa. En kehdannutkaan muka-herätä juuri nyt, ja jouduin kuuntelemaan miten olin muka huolehtinut ja kiukutellut puoli syksyä Hannan takia. Simo kyllä väritti mielestäni juttua aika lailla. En ollut ollut noin onneton, en ainakaan omasta mielestäni.
- Perhana sentään, kuulin Veskun sanovan, ja sitten hänkin nousi istumaan, tosin vain laskeutuakseen saman tien takaisin makuulle. Taisi pää painaa.
- No kyllä mä lohdutan sitä jos sä olet paskiainen, ilmoitti Krisu.
- Menes nyt siitä ennen kuin mä hermostun, sanoi Vesku ja Simo totteli välittömästi. Kiertäessään sängyn kulman ympäri hän potkaisi minua ja pääsin lopultakin esittämään heräävää.
- Hitto, siinäkö sä raukka nukut? Simo pelästyi ja voihkaisin ihan aidosta kivusta, kun lopulta sain siirrettyä painoni pois oikealta lonkaltani. Teeskentelin toivottavasti uskottavasti unenpöpperöistä, kun voihkaisin uudestaan noustessani istumaan.
- Huomenta, sanoin vaisusti. – Te veitte kaiken tilan. Ja olitte kauheen kuumia.

Simo ojensi kätensä ja auttoi minut ylös vain jotta pääsin toteamaan, että oikea jalkani oli niin puutunut ettei sille voinut oikein astua. Istahdin sängynkulmalle ja vältin katsomasta Veskua ja Krisua, hieroin vain reittäni.
- Mitä kello on? Haluattekste kahvia? kysyin hetken kuluttua kun kukaan ei sanonut mitään.
- Ei kiitos, mä lähden tästä kotiinpäin, sanoi Krisu ja katosi, pörröttäen hiuksiani mennessään. Simo mutisi menevänsä vessaan ja katosi hänkin. Vesku ojensi kättään minuun päin ja mutisi jotain, mikä kuulosti anteeksipyynnöltä.
- Mistä hyvästä, kysyin, ja konttasin hänen viereensä.
- Että jouduit lattialle nukkumaan. En mä arvannut että tässä tulisi niin ahdasta.
- Ei se ahtaus mutta arvaa tuliko mulle kuuma. Onko sulla krapula? kysyin yrittäen unohtaa kaiken äsken kuulemani ja tavoitellen huvittunutta äänensävyä.
- Taitaa olla.
- No Jarilla on varmaan vielä pahempi.
- Ei kannata sääliä, itse hommattu.
- Sori, mun kännykkä tais jäädä tänne, sanoi Simo ovelta ja käveli taas sisään.
- Mitä kello on?
- Kahdeksan. Taidan lähteä kotiin.
- Saat kahvia ensin, jos haluat, tarjouduin, ja aloin kömpiä ylös. Minua ei huvittanut juuri nyt jäädä selvittelemään Veskun kanssa asioita ja lähdin alakertaan Simon vastusteluista huolimatta.

Keittiössä olikin jo elämää, Riikka tietenkin oli pirteänä pystyssä ja siellä tuoksui jo kahvi. Joku hänen kavaljeereistaan istui pöydän ääressä ja Krisukin nojasi tiskipöytään muki kourassaan, kun pölähdin sisään Simon kanssa.
- Huomenta, toivotin kollektiivisesti.

Veskua ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus päästää minua aamukahville faniklubini kanssa vaan hänkin seurasi perässä parin minuutin kuluttua tukka pystyssä ja vaikkei hän kahvia huolinutkaan veti hän minut paljonpuhuvasti käsivarttensa suojaan sen sijaan, että olisin nojaillut pelkkään ikkunalautaan. En ollut vieläkään ihan ratkaissut, pitäisikö minun olla hänelle vihainen vai mitä, mutta aloin kallistua vastakkaiseen suuntaan. Syleily tuntui lämpimältä ja turvalliselta ja saatoin kuvitella miten hän mulkoili pääni yli Krisua ja Simoa ilmeellä, joka sanoi ”tämä on minun”.

Menimme takaisin sänkyyn kun Krisu, Simo ja Jamo lähtivät ja Jinna ja Ville ilmestyivät huoneestaan. Ville oli mitä ilmeisimmin luvannut viedä Riikan matkatavaroineen Alppilaan samalla kun he hakisivat Jinnan kanssa sieltä viimeiset kassinsa.
- Jari on edelleen saunassa, mainitsin Veskulle siltä varalta, että hän haluaisi käydä katsomassa ystäväänsä.
- Ei kai oikeen saunassa? Ei kai se enää ole päällä?
- Ei kun pukuhuoneessa. Mä kävin viemässä sille peiton viiden aikaan. Ja juotavaa.
- Okei, sitten olkoon siellä ihan kaikessa rauhassa.
- Muistatko sä että sä yritit heittää mut sängystä viime yönä? kysyin kun olin saanut mukavan asennon oikein levälläni, vastakohtana sillipurkkiin, mistä olin herännyt.
- En yrittäny, mutta anteeksi silti, siitäkin.
- Ei se mitään, en mä luullutkaan että tarkotus ois ollu yhtä paha kuin teko. Mutta miksi ihmeessä sä roudasit ne jätkät meidän sänkyyn?
- Mä ajattelin että sä tykkäisit.
- Mähän nukuin! Ja miksi helvetissä mä niitä muutenkaan tänne olisin halunnut? Luulitko sä ehkä että mä haluaisin olla kolmen kanssa yhtaikaa?
- Et sä näyttänyt tykkäävän pahaa siitä, että ne rutisteli sua.
- Mitä sä tiedät mun rutistelemisistani. Piilottelit koko illan mahdollisimman kaukana musta. Olipa kiva ilta, puuskahdin katkerana.
- Näinhän mä.
- Joo, näit ainakin kymmenen sekuntia. Enimmän osan iltaa mä pidin sun kaverillesi Patelle seuraa.
- Ai. Vesku vaikeni vähäksi aikaa.

- Simo sanoi, että sä olit saanu Hannalta jonkun merkillisen puhelun?
Taisin jäykistyä vähän, vaikka olinkin osannut odottaa tätä.
- Niin, sanoin.
- Mitä se sanoi?
- Mä satuin vastaamaan sun puhelimeen ja se luuli sun olevan siellä.
- Miten niin satuit?
- Sillon kerran kun sä olit ratsastamassa. En olis vastannut, mutta luulin, että näytössä luki, että se on Hanni, joka soittaa. En jotenkin voinut kuvitella, että Hani tarkottaisi Hannaa. Ääneni kuulosti katkeralta omiinkin korviini.
- Ei hitto, mä en ole siivonnut puhelimen muistia ainakaan kolmeen vuoteen, Vesku sanoi ja kääntyi minua päin.
- Niin, et kai sitten. Mutta mua kyllä ihmetyttää, että alottaako Hanna aina puhelunsa sulle kullitteluilla.
- Ähh, Vesku sanoi ja hautasi päänsä kainalooni. – Kyllä se tuppaa, nykyään.
- Mikä on nykyään? Sen jälkeen kun se osti Wotin? Vai sen jälkeen kun mä tulin kuvioihin? Vai sen jälkeen kun sä nukuit sen luona syksyllä?
- Sen jälkeen kun se keksi että musta voisi olla sille taas hyötyä. Tai, no, Vesku nosti kasvonsa esiin. – Oikeastaan sen jälkeen kun mä tapasin sut ja se ymmärsi ettei se voikaan enää vaan koukistaa sormeaan sillon kun huvittaa.
- Ai. Etkö sä enää vastaa sen koukisteluihin?
- No en. Millä mä saisin sut uskomaan sen?

- En mä tiedä, sanoin väsyneesti. Olin liian kauan, melkein koko yhdessäolomme ajan miettinyt samaa asiaa, keksimättä siihen vastausta. En halunnut olla luottamatta siihen, mitä Vesku sanoi, eikä minulla ollut siihen mitään syytäkään. Paitsi se, että tunsin aina olevani huonompi, jos Hannaan vertasi.
- Sun täytyy ruveta tietämään. Mua alkaa väsyttää toi, että sä jatkuvasti epäilet mua.
- Paraskin puhuja, sä epäilet mua jostain ihme jutuista Simon ja Krisun kanssa!
- Ne näyttää kovasti ihastuneilta.
- Minkä mä sille voin miltä ne susta näyttää? Krisu oli ennen kuin olin ikinä tavannut sua, ja Simon tekemisiin mä olen kyllä ihan syytön, mä olen koko syksyn eiliseen asti luullut, että se on Elleen ihastunut.
- Hannakin oli ennen kuin mä olin tavannut sua. Enkä mä suostu ottamaan vastuuta sen tekemisistä.
- Voi @!#$ kun elämä on vaikeeta, sanoin pahoillani. – Miksi sä et voi vaan luottaa muhun? Olenko mä ikinä tehnyt mitään ettet vois?
- Ihan samat sanat sulle. Vesku kääntyi pois kyljestäni ja heittäytyi selälleen hänkin, tuijottaen kattoon, joka alkoi jo näkyä sinisenhämäränä kun päivä oli valjennut. Minua alkoi itkettää, ei onneksi niin, että olisi tarvinnut nyyhkyttää, mutta tunsin, miten silmäkulmiini alkoi tulla kosteaa. Alkoi kirvellä, kun sitä kertyi enemmän ja jouduin kääntämään päätäni ja pyyhkimään sitä lakanaan. Oli hirveän paha olo, enkä tiennyt miten tästä pääsisi eteenpäin ilman, että kaikki tuntuisi tästedes erilaiselta. Halusin vain, että olisimme niin kuin ennenkin, ilman tarvetta syyttäville sanoille ja epäilyille, mutta saisikohan niitä ikinä pyyhittyä pois?
- En mä halua epäillä sua, kuiskasin märästi ja käännyin käpertymään vuorostani Veskun kainaloon.
- En mäkään sua, hän sanoi, ja kääntyi ottamaan minusta kiinni. Lämmin helpotuksen tunne valahti ylitseni ja yksi äänetön nyyhkäisy värisytti minua, ennen kuin huokaisin sen pois. Vahinko, ettei se kestänyt kovin kauan.

Lähettäjä: coxia 
Päivämäärä:   21.11.14 00:41:20

Kiitti taas jatkosta, tätä on niin kamalan kivaa lukea. :)

Mun mielestä toi on tosi koominen kohtaus, ku Vesku raahaa Krisun ja Simon sen ja Jessin sänkyyn nukkumaan, en tiiä mikä ihme siinä oli, mutta hihittelin itsekseni pitkän aikaa (ja yritin olla hiljaa kun muut nukkuu jo)... :D En nyt oikein osaa muuten sanoa hirveästi mitään, paitsi että mun on jotenkin hirveän vaikea käsittää, miten ihmiset voi olla noin kamalan mustasukkaisia, kun mä en ite oo ikinä ollu mikään mustasukkainen tapaus. Mut no, ihmisiä on erilaisia, ja hyvä niin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.11.14 16:49:24

36.

Muistin myöhään iltapäivällä, kun vapaapäivä alkoi olla maattu, että Kiien oli pitänyt soittaa minulle, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, missä puhelimeni oli.
- Missä sun puhelin on? kysyin Veskulta kömpiessäni ylös.
- Kuin niin?
- Mun oma on hukassa, jos mä soittelisin siihen.
- Tässä, Vesku ojensi sen yöpöydältä. Etsin oman numeroni ja lähdin alakertaan kuuntelemaan pirinää, se kuului vaimeasti eteisen lipaston takaa. Pikainen tarkastus osoitti, ettei muita puheluita ollut tullut. Siis aika lähteä kylään. Kaipasinkin vähän tuuletusta.
- Mä lainaan autoa, käyn Kiiellä, kävin ilmoittamassa Veskulle palauttaessani puhelimen.
- Ai, miksi?
- Koska mä haluan tietää miksi ne lähti eilen Ellen kanssa yhdessä täältä.
- Aina vaan yhtä utelias! Etkö sä voi soittaa?
- Sen piti soittaa mulle, tai mä uhkasin mennä sinne.
- Entäs jos ei se ole tilanteessa avata sulle?
- Hmm, hyvä pointti. Ehkä mä yritän sitä soittamista ensin kuitenkin.

Mutta soittooni ei vastattu ja edelleenkin kaipasin päästä ulos. Lähdin, jätin mersun sairaalan parkkipaikalle ja menin nojaamaan Kiien summeriin rapun alaovelle. Aloin jo uskoa, ettei hän ollut kotonakaan, kun vastauspärähdys lopulta tuli.
- Mä olin nukkumassa, ilmoitti Kiie tullessaan avaamaan ulko-ovea kääriytyneenä kainaloista alaspäin lakanaan. Asuntola oli aika hirveä; pitkä käytävä jonka varrella oli työsuhdehuoneita sekä yhteissuihkut, vessat ja –keittiö. Huoneissa itsessään oli sentään lavuaari, ettei joka vesilasillista tarvinnut hakea kahdenkymmenen metrin mittaisen käytävän toisesta päästä. En olisi halunnut asua siellä, ainoa etu oli tosiaan lyhyt työmatka.
- Saisko kahvia? kysyin toiveikkaana ja yhtä toiveikkaana Kiie osoitti ikkunalaudalla seisovaa kahvinkeitintä.
- Kelpaisko toi? Ei se ole kuin reilun tunnin vanhaa?
- Mä kokeilen, uhrauduin ja otin hyllyltä mukin itselleni. Kahvi oli aika kamalaa, mutta ei ihan juotavaksikelpaamatonta. –No, sanoin kehottavasti. Kiie istui viereiselle tuolille pyöreän pöytänsä ääreen ja hymyili arvoituksellisesti.
- No mitä?
- No sitä! Mä näin!
- Jaa… Kiien hymy ei kadonnut mihinkään, tuli vain ehkä velmummaksi.

- Oliko Elle täällä yötä? kysyin suoraan, jos se nyt sitten edes toimisi.
- Oli.
- No voi jestas! Ällistyin sittenkin, vaikka olin tavallaan puoliksi odottanut myönteistä vastausta. – En mä olis kuvitellut että se on lesbo.
- Kuka semmosta on väittäny? Me vaan istuttiin iltaa ja juteltiin ja juotiin teetä.
- Ai?
- Et kai säkään suoraa päätä painu sänkyyn kun tapaat jonkun kivan tyypin?
- En tietenkään… siis minäkö? Kiien seurassa saatoin nauraa itselleni. – Veskun olin tavannu suunnilleen vuorokautta aiemmin, ja sitä edellisen kaverin tuntenut ehkä kaks tuntia. Mutta ei, en mee sänkyyn kaikkien kivojen tyyppien kanssa.
- Voivoivoi, et oo tosissas, en olisi ikinä uskonut susta, kiljaisi Kiie ihastuneena.
- Öh, mitäs musta, entäs te? Et sä sitä katsonut eilen niin kuin teekutsuvierasta.
- Saa nähdä. Ehkä mä saan sen ymmärtämään oman parhaansa.
- Joka on sinä?
- Niin, ehkä. Kiie hymyili edelleen kuin sfinksi.
- Sä et ole ikinä yrittäny iskeä mua, sanoin enkä oikein tiennyt kuulostinko syyttävältä, helpottuneelta vai mitä.
- Sä et ollut mitenkään potentiaalinen, se kävi aika äkkiä selväksi.
- Niin pussasithan sä mua sentään kerran, muistin ja jostain omituisesta syystä ilahduin vähän.

Istuimme ja juttelimme pitkään, purin Kiielle kaikki yön aikana kertyneet huoleni ja toistin sanasta sanaan keskustelumme Veskun kanssa. Tai niin hyvin kun muistin, kuitenkin. Kiie kuunteli käsi poskella ja osoittautui viisaaksi nuoreksi naiseksi.
- Te ootte ihan idiootteja molemmat. Tahallanne kehräätte ittellenne hankaluuksia tyhjästä. Kaikilla on joku menneisyys, ja muu elämä, vähän löysää nyt naruun molemmille. Osta joku pumpattava cowboynukke jos sä haluat jonkun joka ei oo eläissään ketään naista vilkassut.
- Niin tietysti, sanoin ihmetellen. Se kuulosti niin yksinkertaiselta kun sen kuuli.
- Et sä olisi kelpuuttanut koko Veskua kuitenkaan jos se olis ollut nynny neitsyt kun te tapasitte.
- En varmaan, minun oli pakko nauraa. – Voi kun sä olet piristävä. Nyt mä jaksan lähteä kotiin takasin.
- Mene, mä otan vielä torkut ennen kuin lähden töihin.
- Sano mummoille terveisiä, toivotin.

Mikä vahinko, ettei Veskukin ollut ollut mukana kuuntelemassa Kiien parisuhdeneuvontaa. Palasin hyvällä tuulella Huvikumpuun ja aloin tehdä pyttipannua kaikista ylijääneistä naposteltavista porkkanasuikaleita myöten, ja ilmeisesti tuoksun houkuttelemana saapuivat Vesku ja Lauri sekä Jari, joka ei näköjään ollut ihan tukevasti tolpillaan vieläkään, pörräämään keittiöön.
- Moi muru, sanoin Veskulle, ja kävin antamassa hänelle suukon.
- Oletpa sä iloinen – löysitkö hyvää seuraa? hän kysyi, enkä pitänyt äänensävystä.
- No löysin, @!#$ sentään, Kiien, leimahdin ja tallasin tulistuksissani hänen varpailleen.
- Ai! Anteeksi, se oli olevinaan vitsi! Hän tarttui olkapäihini, mutta liimauduin kiukkuisena hellan ääreen kääntelemään nakinpalasia isoimmassa kattilassamme.
- Tarkotit kysyä että kävinkö mä tapaamassa Krisua!
- Enkähän… mähän sanoin että se oli vaan huono vitsi. Vesku kuulosti hätääntyneeltä, joskin oli omituista kuvitella, että hän erehtyisi laskemaan noin huonoa leikkiä kaikista päivistä juuri tänään. Mutta hän näyttikin vilpittömältä ja vähän pelästyneeltä, ja kun katsoin pöydän ääreen, Lauri ja Jarikin katsoivat minua kummissaan. Eivät olleet kumpikaan takuulla ikinä nähdä meitä riitelemässä, tai minua raivoamassa. Heidän ilmeensä huvittivat minua.
- Okei. Annoin hänen pitää kätensä siinä missä ne olivat ja jatkoin hämmentelyä. Nojauduin jopa vähän taaksepäin häntä vasten. Ehkä se oli tosiaan ollut vain lapsus, ja ellei ollutkaan, saatoin ainakin tuntea ylemmyydentuntoa siitä, etten ollut ikinä itse käyttäytynyt yhtä idioottimaisesti.

Miila oli ottanut tavakseen käydä välillä isänsä kanssa kaljalla. Luulen, ettei Ilse tiennyt siitä mitään, enkä minäkään ollut katsonut asiakseni kertoa vanhuksille koko miehestä muuta kuin että äitini oli keväällä osoittanut hänet minulle ollessamme yhdessä syömässä – se ei nyt ollut suorastaan valehtelua, ainoastaan törkeää vähättelyä. Kaikki paukahti kuitenkin pahasti silmille yhtenä iltana joulun alla, kun iskä ja Ilse olivat tulleet Karoliinan kanssa kylään – tai itse asiassa Ilse oli iltapäivän auttanut minua leipomaan piparkakkuja, minkä Karoliinalta ehti, ja iskä oli tullut illalla valmiille antimille. Olimme olohuoneessa, Ville, iskä ja Ilse katselivat uutisia, Jinna ja Lauri olivat töissä ja Vesku ja minä peuhasimme lattialla tyynyjen seassa Karoliinan kanssa, jolla oli suunnattoman hauskaa. Unohduin istumaan yksi erityisen sievä tyyny sylissäni ja katsomaan, miten Karoliina unohti sen houkutuksen ja mönki mieluummin Veskun rinnan päälle antamaan tälle märkiä suukkoja. Halusin oikeastaan päätä osaksi tuota näytelmää ja tartuin Veskua polvesta, ihan vaan ettei hän unohtaisi että minäkin olin läsnä.

Silloin tuntui kuin myrskytuuli olisi puhaltanut sisään ja ulko-ovi läimähti. Ennen kuin ehdimme kaikki päitämme kääntää Miila seisoi ovella, ulkovaatteissaan.
- Jessi, tänne!
En katsonut tarpeelliseksi vaivautua ihmettelemään vaan nousin ja seurasin siskoani takaisin ulos, napaten vain kengät jalkaani ja takin päälle – enhän tiennyt mihin asti olimme menossa. Miila kuitenkin pysähtyi terassille ja tarttui minua käsivarsista.
- Koska sä olet viimeksi kuullut sun äidistä?
- Sillon kun mä käännytin sen pois täältä kun sen piti tulla syömään ja se toikin Stumpin tullessaan, sanoin, sitä ei tarvinnut miettiä.
- No arvaatkos mitä ne on nyt keksineet?
- Ne? Keskenäänkö?
- Nimenomaan. Sun äitisi on muuttanut mun isän luokse.
- Eikä oo! Ensimmäinen reaktioni oli ruveta nauramaan. Toinenkin reaktioni oli ruveta nauramaan, kun ajattelin miten kimuranteiksi Miilan ja minun perhekuviot menisivät. Miilan äiti ja minun isäni yhdessä ja päinvastoin. Mutta sitten muistin, että minullahan oli myös isäpuoli, ja pieniä velipuolia. Äitini aikoi jättää heidät samoin kuin oli luopunut minusta kun olin pieni? Enää ei naurattanut. En erityisemmin ymmärtänyt pieniä velipuoliani, mutta ymmärsin kyllä miltä tuntui joutua äidittömäksi, vaikka minulle aina olikin ollut isä tärkein ja olin saanut Ilsen ja Miilan vaihtokaupassa hyvin pian. En tiennyt, oliko pojilla yhtä onnellinen tilanne – ei varmasti voinut olla.

Turvauduin tavanomaiseen paniikkireaktiooni ja pummasin Miilalta tupakan, ja kun sain sen sytytettyä, Ilsekin käveli ulos.
- No? hän sanoi vaativasti.
- No mitä, sanoin.
- Niin, mitä? Mitä te juonitte?
- Meidän loputkin vanhemmat aikoo pariutua, tokaisi Miila esipuheitta. – Kaisa on muuttanu Stumpin luo.
- Ai, sanoi Ilse kiinnostuneena.
- Eikö sulla ole muuta sanottavaa? Miila hermostui.
- Miksi pitäis olla, sehän on loistava ajatus. Ne kaksi ansaitsee toisensa täydellisesti.
- Ilse! puuskahdin mutta hänen suhtautumisensa vapautti kyllä tilannetta huomattavasti.
- Mutta mistäs sä sen tiedät? Sinähän tässä uutisia tuli tuomaan, vai mitä? Ilse katsoi tarkkaan tytärtään.
- Mä olen aina välillä tavannut i… Stumppia, Miila sanoi.
- Jaaha. Etkä ole mulle uskaltanut sanoa?
- No… oli harvinaista nähdä Miilaa hämillään.
- Luulitko sä mun pahastuvan tai jotain, hölmö lapsi?

Minusta alkoi tuntua siltä, että olin liikaa, mutta en halunnut pistää pois melkein kokonaista savuketta, joka tuntui jo päässä suloisena huippauksena. Kävelin vain vähän kauemmas heistä. Ensijärkytys oli mennyt, mutta minulla oli kauhean paha mieli Janin ja Jerin puolesta. Ja Matin tietysti, ei kai se hänellekään mitenkään helppoa ollut. Mahtaisikohan iskä suhtautua yhtä hyväntuulisesti kuin Ilse? Todennäköisesti. Oma suhtautumiseni huoletti. En tahtonut tulla äitiini, en ollut ennenkään halunnut, ja nyt halusin vielä vähemmän. Hulttio. Vanha, homssuinen horo. En halunnut enää ikinä nähdä häntä, puhua hänelle enkä kuulla hänestä mitään.
- Kerrotko sä iskälle? käännyin kysymään Ilseltä. Minua ei huvittanut.
- Juu, heti kotimatkalla viimeistään, tämä lupasi. – Ja meidän varmaan pitäiskin lähteä menemään että lapsi ehtii rauhottua ennen kun sen nukkumaanmenoaika on. Te ootte taas villinny sen ihan.
- Ette lähde mihinkään ennen kuin mäkin olen saanut villiinnyttää sitä, sanoi Miila ja lähti äkkiä sisään.

Vesku jäi makaamaan lattialle kuin nalli kalliolle kun Miila nappasi vauvan joten menin tarjoutumaan tilalle. Olin ruvennut ajattelemaan mustasukkaisuusriitojamme siltä kannalta, että oli oikeastaan aika imartelevaa, jos olin sen väärtti, se oli huomattavasti mukavampi asenne kestää itse kuin kiehua sen takia, ettei hän ehkä oikein luottanut minuun. Jos Vesku huolehti minusta, hän ei ehtinyt miettiä Hannaa, eikö vaan? Ja muutenkin aika auttoi, kuten yleensä, bileistä oli jo monta päivää.
- Tuliko sulle taas vauvakuume? naurahdin kun näin hänen ilmeensä.
- Mm.
- Sun pitää varmaan ruveta lastenlääkäriksi. Tai ruveta pistämään adoptiopapereita maailmalle jos haluat koko lauman omia. Tai sitten ainakin pihistää mulle jostain työpaikastas jotain hedelmällisyyspillereitä, että mä saan sitten pungertaa ne kaikki yhdellä repimisellä, eiks vaan?
- No en varmaan, onko sulla mitään käsitystä miten hankalia monisikiöraskaudet on? Vesku käänsi katseensa Karoliinasta minuun ja kuulosti yllättäen ihan vieraalta.
- Nyt sulla heitti ammattivaihde päälle, totesin. – Mä en ole ihan varma tykkäänkö enemmän sun isivaihteesta vai tohtorivaihteesta.
- Et tykkää kummastakaan?
- En mä niin sanonut, kielsin ja pistin pääni hänen mahansa päälle. Päinvastoin, molemmissa oli oma viehätyksensä. Hetken mietittyäni sanoin sen ääneenkin, mitäpä sitä hautomaan. Ihmiset sanoivat toisilleen ihan liian vähän kauniita asioita. Sain vastineeksi hiusten hivelyä.
- Mitä Miilalla oli? hän kysyi sitten.
- Meidän loputkin vanhemmat on löytäneet toisensa. Tai siis mun mutsi on muuttanu Ilsen isän luo. Se lehmä. Suuttumus alkoi taas vallata mieleni ja hiljenin, mutta ei se auttanut, kun Ilse ja iskä keskustelivat sohvalla samasta asiasta. Kevyeen sävyyn, ei se näyttänyt heitä mitenkään vaivaavan, huvittavan paremminkin.
- Ajatelkaas niitä poikia, sanoin ja nousin äkeänä istumaan. – Taas se hylkäsi pari lasta.

Kukaan ei sanonut siihen mitään. Ei yhtään mitään, mutta iskä kyllä vastoin tapojaan halasi minua kun he nousivat lähteäkseen. Hän näytti surulliselta.
- Välillä musta on niin kurjaa, että sä olet muuttanut pois, hän sanoi.
- Mun oli jo aika muuttaa, ja mullakin on välillä ikävä sua, sanoin. Oloni tuli paremmaksi, vaikkakin tunsin itseni taas kovin pieneksi.
- Ootteko te miettineet miten vietätte joulun, ja missä, vaihtoi Ilse topakasti puheenaihetta pukiessaan Karoliinaa.
- Ei, tunnustin. Olin vähän vältellyt koko ajatusta eivätkä siitä olleet muutkaan puhuneet. – Pitää kai ruveta miettimään. Jos me vietetäänkin täällä oikein iso sukujoulu? Kaikki viisi sukua?
- Kunhan jossain välissä ehditte meillekin.
- Mä menen käymään Laurin vanhempien luona, ilmoitti Miila, joka myös oli tullut eteiseen ja näytti kerrankin vähän kauhistuneelta.

Lähettäjä: pö 
Päivämäärä:   22.11.14 19:17:04

Laita mulle synttäri lahjaksi kaks pätkää

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.11.14 19:39:48

No onnea vaan!
---------------------
37.

Tapani mukaan tympäännyin lomaan jo muutamassa päivässä. Jouluostokset olin tehnyt jo heti alkuviikosta ja parin päivän kuluttua totesin, että joko keksin jotain hommaa tai päädyn räkimään kattoon koko loman ajaksi. Kun olin päässyt löhöämisen makuun oli hyvin hilkulla että jaksoinko lähteä Simon kanssa viimeiselle tanssitunnille, tai saattoihan siinä olla vähän muutakin vastentahtoisuutta mukana. Ainakin Simo itse oli vähän vaivautuneen näköinen odottellessaan minua salin ovenpielessä, kun hitain askelin lähestyin sitä, tennarit pussissa.
- Sä tulit sentään, hän sanoi ja vilkaisi vain minua pikaisesti, painaen sitten taas katseensa varpaisiinsa.
- Tietysti tulin, kai mä nyt olisin ilmottanu ellen ois ollu tulossa. Simo-parka oli niin hämillisen näköinen, että tönäisin häntä toverillisesti käsivarteen.
- Ei kai sulle tullut mitään hankaluuksia…? hän kysyi reipastuen.
- Ei, ei ainakaan mitään ylitsepääsemättömiä, eikä ainakaan sun takia. En halunnut huolestuttaa poika-parkaa yhtään enempää, enkä myöskään kertoa asioistani tarkemmin. Sitä paitsi ei Simo ollut se, josta Vesku oli hermostunut. Vaihdoin kengät ja työnsin käteni hänen kyynärtaipeeseensa, sitten kävelimme sisään.

Tanssiminen sujui paremmin kuin vielä ikinä, emme tallanneet toistemme varpaille kertaakaan, kumpikaan, ja lopuksi Simokin lakkasi jäykistelemästä.
- Kahville? hän kysyi, kun olimme lopettaneet ja toivottaneet opettajalle hyvää joulua ja tämä oli mainostanut muita kurssejaan ja jakanut lehtisiä.
- Mennään ihmeessä. Vai mennäänkö kaljalle? Olis enemmän kylmänjano.
- Mihin? Simo oli heti valmis, mikä nyt ei oikeastaan yllättänyt minua. Itseäni alkoi kaduttaa, mitäs jos puheenaiheet loppuisivat heti kohta kesken ja joutuisimme tuppisuina naputtelemaan sormilla pöytää, vilkuilemaan kattoon ja keksimään väkinäisesti sanottavaa?
- Eiköhän tossa Manskulla ole kuppiloita, otetaan ensimmäinen, ehdotin ja kiskoin saapikkaita jalkaan. Mietin jo valmiiksi puheenaiheita.

Ei niitä onneksi tarvinnut keksiä, Simo oli lakannut ujostelemasta ja saatoimme jutella ihan normaalisti. He olivat Siljan kanssa lähdössä joulunpyhiksi viettämään sukujoulua jonnekin maalle ja minä tuskistelin kun en tiennyt, mitä tekisin.
- Vesku tekee jotain kouluhommaa kaiket päivät ja kaikki muut on vielä koulussa tai sitten niillä on töitä – mä en jaksais vaan maata!
- Voisko olla parempaa tapaa viettää lomaa? Vaakatasossa kaksneljäseittemän?
- Ei kun sitten mulle tulee huono omatunto. Ihme ettei kukaan edes sairastu tuolla sairaalassa. Jaa! Ilahduin ja vedin äkkiä nenäni pois tuopista.
- Mitäs keksit? Joulusiivousta?
- No en tosiaan. Mutta tallilta voisi löytyä tekemistä. Kaivoin puhelimeni esiin ja vilkaistuani kelloa laitoin Oonalle viestin saman tien. Olisin soittanut, mutta hän oli varmaan tähän aikaan kädet täynnä hommia. – Se siitä, totesin tyytyväisenä. Saisin jotain mielekästä puuhaa, ehkä, ja sitten tajusin, että voisin tienata pankkiin Mustikan ylläpitoa varten vaikka miten moneksi viikoksi eteenpäin. Jos vaan Oona kaipaisi apua.
- Se siitä sitten, Simo totesi ja laski tyhjän tuopin pöydälle.
- Samoin, kulautin omani tyhjäksi myös.
- Hyvää joulua!
- Samoin, toistin, ja kun nousimme pöydästä, halasimme, toverillisesti. Lähdin kävelemään bussipysäkin suuntaan kun muistin jotain ja käännähdin takaisin. – Simo, odota!
Mutta ei hän ollut vielä mihinkään lähtenytkään vaan seisoi vielä kuppilan ovella.
- No?
- Teidän joululahjat! Kaivoin olkalaukustani kaksi pientä pakettia ja ojensin ne pojalle.

Oona ilmoitti mielellään ottavansa tallityöapua vastaan ja niin ryhdyin ruumiillisen työn tekijäksi. Nousin peräti innoissani jo seuraavana aamuna kuudelta ja ajoin tallille. Ehdin ennen Oonan tuloa heittää heinät hänen tallinsa hevosille ja täyttää kärryt uudelleen ratsastuskoulun puolta varten. Loimituksien, tarhausten ja karsinoiden putsauksen jälkeen lähdin koulun puolelle auttamaan häntä paskanlapossa; siellä oli kolmattakymmentä karsinaa kun Oonan pikkutallissa oli vain yhdeksän. Saimme samalla tilaisuuden jutella palkastani ja vaikka hän ei montaa euroa luvannut pikku tallinsa aamuhommista, totesin, että saisin Veskulle äkkiä ylimääräisen joululahjan; lahjakortin Mustikan elättämisestä pitkälle kevääseen. Siitä tuli mieleeni soittaa Ilselle, kunhan olin saanut ensimmäisen aamun hommat hoidettua.
- Ettehän te oo salaa vielä tehneet kauppoja Mustikasta? kysyin kun hän vastasi.
- Ei vielä, miten niin? Joko se toinen tamma on lähdössä?
- En mä siitä tiedä, ei täällä ainakaan mitään traikkua näy. Mulle tuli vaan mieleen, että kerran syksyllä Veskun äiti keksi että se ostaa sen sille. Mietin, että pitäiskö mun sitä muistuttaa siitä? Mitä sä ajattelit siitä pyytää?
- Ei aavistustakaan. Ei siitä oo ollu vielä oikein ylläpitokulujakaan, maitovarsasta.
- No mieti jotain, mä kysyn Leenalta onko se vielä samaa mieltä ja pyydän soittamaan sulle.
Ilse lupasi ja kysyi, kauanko aioin viipyä tallilla ja haluaisinko vahtia Karoliinaa jos hän tulisi kohta myös. Lupasin, tietenkin.

Lisäsin vielä turvetta bokseihin ja lakaisin käytävän ja sitten istuin kaikessa rauhassa rehuhuoneen nurkkaan soittamaan Leenalle. Veskun äiti oli ilahtunut joskin vähän hämmästynyt kuullessaan minusta, mutta kun kysyin oliko hän ollut tosissaan syksyllä puhuessaan varsakaupoista, innostui hän tosissaan. Kyllä oli, joskin hän oli kaikessa syksyn hässäkässä unohtanut idean.
- Onko teillä sitten varaa elättää se? hän varmisti.
- No melkein me saadaan sen oleminen tallitöillä kuitattua. Jos ei vaan tule mitään odottamatonta, isoja eläinlääkärikuluja tai semmosta. Mutta sitähän ei koskaan voi tietää etukäteen.
- Annapas äitisi puhelinnumero niin mä soitan sille. Niin, ja kai te tulette jouluksi tänne?
- Tullaan varmasti jouluna, mutta en mä vielä tiedä minä päivänä, lupasin. Olisi kai pakko ruveta suunnittelemaan pyhien aikataulua – kannattaisikohan heittää kolikolla että kenelle lupaisi tulla milloinkin kun vierailumme tuntui olevan kaikille niin tärkeä?

Tapoin aikaa kunnes Ilse saapui ja tuli lykkäämään Karoliinan minulle. Pikkutyttö ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut rauhoittua syliini vaan kiemurteli kunnes en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin päästää sen käytävälle. Lakaisin lattiaa minkä ehdin, jottei lapsi söisi ylen määrin turvetta ja heinää, mutta söihän se silti. No, minkäs teit. Lähdimme maneesiin Ilsen ja Mansikan mukana. Aidoin suljetussa katsomossa olisi ehkä vähän puhtaampaa ja ainakaan Karoliina ei sieltä pääsisi katoamaan mihinkään joskin varmaan pistäisi suuhunsa hiirenpapanoita tai vastaavaa. Kun Ilse lopetti olin siitä huolimatta hermoromahduksen partaalla ja huokaisin syvään helpotuksesta.
- Sulla täytyy olla enkelin hermot, sanoin Ilselle.
- Niinhän mulla onkin.
- Se oli kivempi sillon kun se ei vielä mönkinyt noin kauheeta vauhtia joka paikkaan, arvelin, ja katsoin vauvaa epäilevästi.
- Odotas kun se oppii juoksemaan. Ilsekin huokaisi.

Olin aika poikki päästessäni kotiin, olinhan tottumaton huhkimaan monta tuntia perätysten talikon kanssa, mutta se oli hyvää väsymystä. Heittäydyin puoleksi tunniksi sängylle lukemaan mutta sitten tajusin, että lihakseni sen kuin jäykistyivät jäykistymistään siinä. Nousin venytellen ylös ja menin työhuoneeseen, mihin Vesku oli ollut sulkeutuneena koko viikon.
- Miltä näyttää? Ootko sä syöny mitään? Montako päivää sä aiot vielä hautua täällä?
Jouduin kysymään uudestaankin ennen kuin sain vastauksen, ja aika epämääräisen. Olin ymmärtävinäni, että kyllä tässä lähipäivinä tapahtuisi jotain, joten kävelin tympääntyneenä pois. Menin leipomaan joulukakkua ja sen paistuessa paketoin loput joululahjani. Saisin ilmeisesti tästedeskin huvittaa itse itseäni, vaikka olin toiveikkaasti ajatellut, että Vesku tekisi kouluhommiansa silloin kun minä olin tallilla ja sitten voisimme tehdä jotain kivaa yhdessä muulloin.

Touhuilin sitten seuraavina päivinä kaikessa rauhassa tallilla, vaikka hommat oli hoidettu. Otin mukaan eväitä ja termospullossa glögiä ja jatkoin iltapäivällä hoitelemalla Mustikkaa ja Mansikkaa. Yritin ihan huvin vuoksi tarhassa ottaa Ruskoakin narun päähän, mutta se ei pitänyt ollenkaan siitä, että tunsi yhtäkkiä olevansa kiinni ja alkoi teutaroida niin, että olin onnellinen että minulla oli paniikkilukollinen riimunvarsi. Tuli se kuitenkin uteliaana takaisin luokseni todettuaan taas olevansa irti, joten en ehkä ollut aiheuttanut sille pysyviä traumoja. Yhtenä iltapäivänä ruinasin Oonan neuvomaan minulle, miten irroitetaan kenkä, kun yhdellä koulun hevosista kilkkasi pahan kerran. Väänsin ja ähelsin hänen ohjeidensa mukaan varmaan lähemmäs puoli tuntia, ennen kuin onnistuin.
- Haluatko lyödä sen takaisinkin? Oona kysyi.
- Haluaisin, mutten pysty. Nousin irvistäen pystyasentoon, tuntui kuin selkääni olisi tungettu tikareita. Niinpä Oona vain näytti, kuinka hän ensiavuksi laittoi uudet naulat vanhoihin reikiin, jotta viritys kestäisi oikean kengittäjän tuloon saakka.

Kimi ja Ville kävivät molemmat tallilla jo päivisin, ja vähitellen meille kehittyi tavaksi istua rehuhuoneessa juttelemassa ja ryystämässä kuumaa glögiä kolmestaan, välillä Oonakin ehti seuraan. Aloin hiljalleen olla sitä mieltä, että ehkä Villekin oli ihan mukava tyyppi, ehkä ensitapaamisemme oli vain sattunut hetkeen, jolloin tähdet olivat huonossa asennossa. En kai voinut epäillä Jinnan arvostelukykyä niin, että hän seurustelisi paskiaisen kanssa? Näin monta kuukautta? Ja kyllä Villekin oli muuttunut, mietin. Hänelle oli tainnut tehdä hyvää huomata, ettei hän tai hevosensa ollutkaan maailman napa. Syyskuukaudet samassa tallissa Kimin kanssa, joka kohteli Kisua kuin käyttöesinettä eikä posliinihevosta ja silti pärjäsi kilpailuissa, olivat varmaan vähän muokanneet hänen ajatusmaailmaansa.
- Veskua ei ole näkynyt pitkään aikaan? kysyi Kimi jossain vaiheessa.
- Se kirjottaa jotain fakin tutkielmaa, en tiedä aikooko se käyttää siihen koko loman, sanoin mököttäen. – Saa nähdä ehditäänkö me edes joulua viettää.
- Mä olisin kaivannut vähän sen apua, mutta mahtaako se sitten edes puhelimeen vastata, Kimi mietti.
- Apua mihin? Uteliaisuuteni heräsi ja Villekin näytti kiinnostuneelta.
- Kysy meiltä vaan, me autetaan, hän lupasi.
- Mitä Vesku muka osaa semmoista mihin me ei Villen kanssa yhdessä pystyttäisi? maanittelin.
¨
Kimi mietti vähän aikaa mutta päätti sitten uskoutua meille.
- Mä meinaan hankkia toisen hevosen, halusin vaan toisenkin mielipiteen noista mitä olen harkinnut.
- Meinaat vai? Miten sulla on varaa? minulta pääsi ennen kuin ehdin ajatella, oliko se kohteliasta. – Siis, sä nyt varmaan kuitenkin etsit jotain millä pääsee kilpailemaan?
- Joo, jotain millä olisi kapasiteettia enemmän kuin Kisulla. Mutta en mä mitään valmista tykkiä etsi, en mä ole miljonääri. Nuorta mä etsin.
- Osta Madness Oonalta, ehdotin.
- Ei kun mulla on jo ehdokkaat valmiina. Nuorempia ja potentiaalisempia.
- Suomestako? kysyi Ville.
- Ei.
- Virosta? Saksasta? utelin ja näin jo itseni matkustamassa Kimin kanssa katsomaan varsoja jonnekin saksalaissiittolaan.
- Ruotsista. Ja mä melkein olen jo valinnut, yhden tamman, mutta sitten siellä olisi toinenkin, ruuna.
- No jos sä tohon kysymykseen haluat vastauksen niin ostat tietysti tamman. Sitä voi sitten varsottaa, sanoin minä uskollisena Mansikalle.
- Osta ruuna, tammat on kilivinttejä, sanoi Ville yhtaikaa kanssani.
- Kiitos avusta, tehän ratkasitte koko mun ongelman, Kimi nauroi.
- Mä voin tulla sun kanssa katsomaan niitä, lupasin auliisti.
- Katotaan nyt, Kimi sanoi epämääräisesti.
- Ota mut reppuun, mä en paina paljon!

- Mihin sä olet lähdössä? kuului ovelta ja Vesku astui ryminällä sisään. Säikähdin ihan nähdessäni hänet odottamatta.
- Hevoskauppaan. Miten sä olet pystynyt irtautumaan tietokoneesta? kysyin.
- Pystyin kun oikein yritin. Nyt saa riittää tälle vuodelle ne hommat! Vesku näytti tyytyväiseltä ja punakalta. Vaatteistaan päätellen hän oli juossut tänne.
- Siinä paha missä mainitaan, sanoi Kimi tyytyväisenä.
- Onko mua kaivattu? kysyi Vesku hyväntuulisena ja meni penkomaan kaapista kuivaa paitaa päälleen. Kimi kuvasi ongelmansa ja Ville jatkoi ruunan puolustamista.
- Minkälaiset suvut niillä on?
- Ruunalla on parempi, myönsi Kimi. – Mutta varsottamista mäkin mietin, jos jotain sattuu...

Keskityin glögin juomiseen ja annoin poikien väitellä. Mietin Mustikan tulevaisuutta, sitä ei ainakaan sukunsa puolesta ostettaisi sokkona ulkomaille. Vaikka eihän se ollut myytävänäkään.
- Oliko sulla jotain asiaa? tokaisin äkkiä Veskulle keskelle heidän keskustelunsa.
- Mitä? hän kysyi ja muillakin jäi lause kesken.
- Siis tulitko sä tänne tekemään jotain vai tulitko vaan katsomaan mua?
- Oikeestaan mä tulin katsomaan sua, Vesku sanoi ja hymyili ystävällisesti. – Tarviitko sä sitten apua jossain?
- En, mä olen hoitanut kaiken mitä tarvitsee. Mietin vaan.
- Ootko sä huonolla tuulella?
- Ehkä vähän, myönsin.
- Voi pientä.
Mieleni teki kysyä, ettenkö saisi vähän möksähdellä jos minua on laiminlyöty päiväkausia, mutta en tahtonut Kimin ja Villen kuullen, huokaisin vain syvään.
- Mä käyn auttamassa Oonaa päiväheinien kanssa, lähdetään sitten kotiin jos te olette juorunneet tarpeeksi? ehdotin ja lähdin huoneesta.

Olin vähän enemmän kuin huonolla tuulella yhtäkkiä, piti myöntää. Ensin olin vain ilahtunut tajuttuani, että Veskun sulkeutuminen omaan professorimaailmaansa oli taas tällä erää ohitse, mutta sitten jostain oli kuohahtanut pintaan kaikki kauna, mitä olin kerännyt kaikkina näinä päivinä, kun minut oli kerta kaikkiaan jätetty huomiotta. Se oli hölmöä. Se oli vastoin sopimustamme – tai eihän meillä mitään sopimusta ollut. Olin kuitenkin tiennyt alusta asti, mihin olin pääni pistämässä ja pistänyt sen silti peliin vapaaehtoisesti. Olin ollut tässä samassa tilanteessakin jo ties kuinka monesti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun olin vihainen siitä. Ehkä olin vihainen kaikkien edellistenkin kertojen takia nyt? Ainakin paiskoin heiniä kärryihin kuin heikkopäinen.
- Kappas? Kaikki valmiina, kuulin Oonan ilahtuneen äänen kun heittäydyin hikisenä heilumisestani säilöpaalinpuolikkaaseen.
- Joo, piti vähän purkaa paineita, sanoin.
- Mitä paineita sulla nyt on? Oona ei näyttänyt siltä että hänellä olisi kiire mihinkään.
- Kunhan riehuin. @!#$ kun Vesku ei oo taas ehtiny edes päivää sanoa ainakaan viikkoon ja nyt se kävelee tänne kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Kouluhommia vai?
- Niitä.
- No, kai ne joskus loppuu nekin, Oona sanoi kevyesti.
- En tiedä. Mä en ihmettelisi vaikka se jatkaisi tommosta lopun ikäänsä. Maisteri. Tohtori. Professori. Väitöskirjoja ja artikkeleita. Ei se mua oikeesti häiritse, kai, nyt vaan kiehahdan vähän yli.
- No kiehu siinä rauhassa, mä menen hommiin. Oona nappasi täydet kärryt ja hävisi, antaen minun jäädä omiin oloihini. Hän oli aika usein aika ymmärtäväinen, mutta siltikin se joka kerta yllätti minut.

Makoilin heinäkasassa niin kauan kuin tarkenin ja lähdin sitten katsomaan, olisivatko pojat saaneet asiansa puhuttua. Ilmeisesti, sillä he kaikki marssivat vastaan Oonan tallin ovella.
- Mennäänkö? sanoin Veskulle ja totesin, ettei ääneni ollut enää kireä ja kiukkuinen.
- Mennään, hän sanoi ja kaappasi minut kainaloonsa.

- Mitä me tehdään jouluna? tahdoin tietää, kun tyhjensimme jääkaappia kotona. Minulla oli vähän hiukova tunne päivän hommien jälkeen mutta Vesku söi kuin ei olisi nähnytkään ruokaa viikkoon. Sikäli kun tiesin se saattoi hyvinkin pitää paikkansa.
- Käydään sun vanhemmilla ja mun vanhemmilla? Vesku ehdotti kun oli saanut suunsa tyhjäksi. – Käydäänkö me sun molemmilla vanhemmilla?
- Ei, me ei enää ikinä käydä mun äidillä, tulistuin sekunniksi. – Mutta ei, en mä sitä tarkottanut. Koska me käydään kenelläkin? Missä me ollaan aattoilta?
- Voi luoja, ollaanko me jo tässä vaiheessa? Vesku voihkaisi.
- Mitäs odotit?
- Mä olen aina ollut Hangossa ja sä olet tietysti aina ollut kotona. Molemmissa paikoissa ne taitaa olettaa meidän olevan siellä?
- Loistavasti kiteytetty, sanoin sarkastisesti ja hain lisää maitoa jääkaapista. Olin lukenut tällaisista ongelmista kymmeniä kertoja, lehdistä ja netistä. Nuoren parin dilemma.
- Missä sä haluat olla?
- Voi voi, siinähän se ongelma onkin. Mä haluaisin olla joka paikassa enkä loukata ketään.
- Mitäs muut tekee, Miila ja Lauri ja Jinna ja Ville? Onko meillä täällä joulua?

En viitsinyt sanoa mitään siitä, että Veskun tarvitsi kysyä minulta parhaan ystävänsä suunnitelmia, olin jo päässyt yli aiemmasta puuskastani.
- Lauri on töissä aattona, yövuorossa. Niin että Miila menee kotiin. Jinna menee omaan kotiinsa ja Ville menee mukaan. Sillä ei kuulemma ole mitään tarvetta olla muualla.
- Eli jos me ollaan täällä niin ollaan ihan kahdestaan. Aika houkuttelevaa vai mitä?
- Musta se kuulostaa kyllä vähän ankealta, värähdin. – Jouluna kyllä kuuluisi olla perheen kanssa.
- Enkö mä ole sun perheesi?
- Sä tiedät mitä mä tarkotan. Perhettä... siis…
- No tiedän tiedän. Kyllä me pystytään hoitelemaan ne molemmatkin. Mennään ensin teille ja ajetaan sitten illalla meille. Niinhän sä teit viime joulunakin.
- Taitaa olla parasta, huokaisin. En ollut itsekään päätynyt sen parempaan lopputulokseen, vaikka olin miettinyt jo joitakin päiviä.


38.

Söimme siis alkuillasta jouluaterian llsen, iskän ja Karoliinan luona. Kaikki oli ihan kuten aina ennenkin, paitsi sitä, että Karoliina ja Vesku olivat mukana. Samat vanhat koristeet, joulukuusi – jota Karoliina tuijotti edelleen pelokkaana, vaikka se oli varmaan ollut siinä jo ainakin päivän – samassa paikassa kuin aina ennenkin. Minulla oli kauhea koti-ikävä, vaikka olin siellä, hyvä etten alkanut itkeä kun aloimme tehdä lähtöä Hankoon. Naamioin sen kuitenkin niistämiseksi ja tuijotin syyttävästi sinisiä hyasintteja, joita Ilse oli kerännyt joka huoneeseen.
- Ajakaa varovasti, meille toivotettiin, kun puimme takkeja päällemme ja kokoilimme saamiamme lahjuksia. Tietysti ajaisimme varovasti.
- Ajattele miten hirveetä ois jouluyönä saada soitto, että sun lapsesi on ajanut itsensä kuoliaaksi, sanoin Veskulle miettiväisesti käynnistäessäni mersua.

Matka meni hyvin, keli oli hyvä, muuta liikennettä ei ollut nimeksikään. Vesku torkkui, kai syötyään liikaa, ja minä huudatin siitä huolimatta radiota melko kovaa. Musiikki sai minut iloisemmalle mielelle ja kun ajoin pihaan perillä herätin Veskun pitkällä suukolla ja nauroin kun hän yllättyneenä räpytteli silmiään.
- Kiitos seurasta, nauroin. – Ihanaa kun pidit mut hereillä koko matkan.
- Eipäs piruilla siinä, en mä nukkunut.
- Etpä!
- Mennään tonne hullunmyllyyn nyt. Mitenkäs täällä on jotenkin vähän näköisesti autoja? Vesku ihmetteli noustessaan ylös etupenkiltä, jouluvalojen valaisemalle pihalle.
- Ehkä lapset on jo lähteneet, sanoin toiveikkaana.

Osa olikin. Risto perheineen oli joutunut poistumaan äkkiä kun lapset olivat tulleet kipeiksi, ja Karin vanhemmat olivat myös jo lähteneet. Muut, Veskun vanhemmat, Jaska-veli perheineen, Riikka ja Leenan vanhemmat istuivat olohuoneessa takan ympärillä. Paitsi lapset tietenkin, he istuivat joulukuusen alla uusine leluineen ja arvelin, että kolme oli huomattavasti parempi kuin viisi, ainakin äänen puolesta. Titan ja Jaskan uusimmainen, pieni poika, nukkui kaikessa rauhassa Riikan makuuhuoneessa, missä kävimme sitä kurkkaamassa, mutta se oli niin umpiunessa, ettei sitä raaskinut kaivaa esiin vällyjen alta. Tutustuisihan siihen aikanaan.

Kieltäydyimme istumasta ensimmäiseksi ruokapöytään, vastahan olimme edellisestä nousseet muutama tunti sitten, ja niin päädyimme olohuoneen sohvalle glögimukien kanssa. Siellä oli hämärää ja tunnelmallista, vain takkatuli, kuusenkynttilät ja pari pöytälamppua valaisivat. Jaskan vanhin kantoi touhukkaana kuusen alle jääneet vielä avaamattomat paketit Veskulle ja minulle. Huomasin mukana ison punaisen kirjekuoren ja vilkaisin nopeasti Leenaa, joka tuijotti takaisin tutkimattomin ilmein mutta suupielessään pieni väre. Tein asiaa eteiseen ja hain laukustani pienemmän kirjekuoren, jonka Veskun huomaamatta sujautin isompaan sisään. Menköön sinne ylläpitolahjakorttini, samaan pakettiinhan ne kuuluivat. En ollut halunnut antaa sitä vielä meillä, ettei Vesku olisi ruvennut aavistelemaan mitään.

Veskun ilme oli näkemisen arvoinen kun hän löysi Mustikan paperit.
- Mitä sä olet menny tekemään? hän kysyi ja hänen katseensa harhaili jokaisessa vuoroin, kuin syyllistä etsien.
- Syytön minä siihen olen, kielsin nopeasti kun hän vilkaisi minuakin. – Ihan totta! sanoin, kun hänen katseensa uudelleen pysähtyi minuun. – Se en ollut minä eikä kukaan mun huoneestani! Silloin vasta Vesku alkoi tutkia paremmin kirjoitusta kirjekuoren päällä ja tunnisti ilmeisesti Leenan käsialan.
- Äiti, hän sanoi avuttomana. – Ei sun olis tarvinnut. Mulla oli koko homma hanskassa.
- No, eiköhän se nyt ole vielä paremmin hanskassa, Leena sanoi pirteästi ja alkoi puhua Jaskalle ja Ristolle menneinä vuosina ostetuista jääkiekkovarusteista. Kari puuttui pian puheeseen, kai vaihtaakseen puheenaihetta ennen kuin Vesku alkaisi muistuttaa kirsikkaa ja Riikka melkein yhtä nopeasti ehdotti, että pelaisimme jotain.

Kokoonnuimmekin sitten pitkän ruokapöydän ääreen pelaamaan Trivial Pursuitia ja siihen uppouduimme niin, koko porukka, ettei Leena tahtonut muistaa ruveta tarjoilemaan iltapalaa ennen kuin Taneli tuli olohuoneesta ilmoittamaan, että hänen pikkusisarensa olivat molemmat nukahtaneet ja että hänellä oli nälkä. Mirja-mummi, joka oli haka kirjallisuuskysymyksissä, näytti toden totta vähän harmistuneelta, mutta suli sitten hymyilemään, kun Taneli laahasi pikku-Loviisan hänen syliinsä.
- Ruokaa, tajusi Leena ja alkoi ravata keittiön ja ruokapöydän väliä. Hän oli muuten mukava nainen mutta joutui jonkinlaisen höperön hurmion valtaan aina kun sai tilaisuuden ruokkia jotakuta, ja mitä useampaa sitä jumalaisempaa. Siirtelin kysymyskortit ja nopat pelilaudan päälle; jospa pääsisimme vielä jatkamaan. Syödessäni tajusin, että olin unohtanut koti-ikäväni, mutta en ihmetellyt sitä ollenkaan. Tämän talon joulu oli kun jostain vanhasta ruotsalaisesta lastenohjelmasta, Marikista vaikka. Tuntui ihan siltä, että olisi pitänyt pukeutua pyhämekkoon, ihan niin kuin pienenä olimme jouluaattoisin tehneet.

Jaska ja Titta pakkasivat sitten puoliksi nukkuvan katraansa ja lähtivät kotiin, ja niin tekivät Leenan vanhemmatkin. Jatkoimme peliä vähän aikaa Karin, Leenan ja Riikan kanssa, mutta sitten Karikin halusi nukkumaan. Hän könkkäsi todella hankalan näköisesti keppinsä kanssa ja mietin, oliko kuntoutuminen pysähtynyt vai oliko epäilemättä pitkä päivä vain vaatinut veronsa. Hän oli maininnut, ettei töihin paluusta ollut vielä ollut puhettakaan, ja kuunnellessani, miten hänen puheensa vielä kangerteli, uskoin sen. Tuomari voisi kulkea kepeillä tai istua vaikka pyörätuolissa, ymmärtääkseni, mutta puheen piti kai toimia.

Meidän oli ollut tarkoitus jäädä pariksi päiväksi, mutta vaikka ei olisi ollutkaan, olisimme joutuneet muuttamaan suunnitelmia. Nappasimme vatsataudin ahneesti kuin viimeisen mantelin kupista. Ilmeisesti Riston mukulat olivat jättäneet jotain todella ärhäköitä pöpöjä leijumaan kinkun- ja piparintuoksuiseen ilmaan. Minä aloin oksentaa ensimmäisenä, jo aamuyöllä, ja siitä päätellen, mitä myöhemmin joulupäivänä kuulin, en ollut ainoa. Kun minä aloin aika turvallisin mielin jo pystyä juomaan hunajavettä, jota Vesku uskollisesti kantoi minulle, oli hänen vuoronsa. En ollut järin vahvassa kunnossa, mutta yritin tehdä vastapalveluksen.
- Hyvää joulua, raakuin Riikalle, kun satuimme yhtaikaa keittiöön.
- Ajattele miten positiivista tää oikeestaan on, sanoi tyttö, joka näytti haamulta kasvot valkoisina, silmänympärykset tummina ja tukka takussa töröttäen, mutta kuulosti hyväntuuliselta.
- Mä en näe mitään positiivista siinä, että joudun konttaamaan vessaan yrjöämään puolen tunnin välein. Vielä kylässä.
- Mutta ajattele mikä dieetti! Kaikki muut lihoo koko joulunpyhät paitsi me.
- Ha ha, sanoin, mutta tyrskähdin sitten tahtomattanikin ilmoille ihan oikean naurahduksen.
- Mä soitin Ristolle, että toisi keltasta jaffaa, mutta ei se kuulemma pysty poistumaan vessan läheltä, ja Jaskalla sama juttu. Mutta yks tuttu lupas sitten tuoda. Jaffa kun ei oo koskaan kuulunu meidän joulumenyyseen.
- Ehkä tän jälkeen kuuluu, arvelin, ja aloin miettiä, etteihän kyseessä vaan ollut ruokamyrkytys tavallisen vatsaflunssan sijaan. Mutta en kai sitten olisi parantunut näin pian. Vatsassa oli outo tunne kyllä, mutta se ei ollut enää vouvausta vaan paremminkin kurinaa.

Kuin lausuen ääneen ajatukseni Riikka ilmoitti epäröiden, että hänellä olisi oikeastaan vähän nälkä. Vatsani päästi vastaukseksi oikein kuuluvan kurahduksen.
- Mä vien tän Veskulle ja tuun sun kanssa syömään, ilmoitin ja otin mukin, johon olin kauhonut kattilasta vettä, johon oli sulatettu hunajaa.
- Mä etin jotain… sopivaa.

Vesku näytti ruumiilta, mutta joi varovaisesti vähän ja näytti sitten nukahtavan saman tien uudelleen. Minä napitin kunnolla hänen kaapistaan lainaamani vanhan paidan, jonka olin ottanut aamutakin sijaiseksi, vedin villasukat jalkaan ja palasin keittiöön, missä Riikka oli löytänyt voileipäkeksejä ja kaivoi jääkaapista parhaillaan jotain niiden päälle.
- Mun tekee hirveesti mieli meetwurstia mutta onko se nyt ihan fiksua?
- En mä tiedä. Kai se on, jos sun tekee mieli. Menin kurkkimaan hänen viereensä muttei mikään huudellut minulle kaapista. Päätin pysyttäytyä hunajassa, joka seisoi edelleen lasipurkissa työpöydällä ja laittaa sitä kekseilleni.

Nakertelimme varovasti muutamat ja aloimme hiljalleen naureskella koko tilanteelle. Kikatimme jo väsyneen hysterian vallassa kun ovikello soi ja Riikka nousi laahustaakseen etuovelle. Minua alkoi taas väsyttää, tuntui kauhean raskaalta pysyä edes istuma-asennossa, mutta unohdin sen, kun Leena tuli vuorostaan harmahtavana keittiöön.
- Mitenkäs te jaksatte? kysyin.
- Kari alkaa olla voiton puolella ja mua ei tommoset lannista, sanoi Leena, joka myös kuulosti paremmalta kuin miltä näytti. Oli varmaan valvonut suurimman osan yötä. – Entäs te?
- Samoin, mä olen jo elävien kirjoissa vaikka Vesku vielä nukkuukin. Ja Riikkakin on hengissä.

Totisesti, hänen ovelta kantautuva äänensä kuulosti hyvinkin elävältä.
- Sä et tosiaankaan halua tänne, tää on ruttotalo. Kaikki jotka tänne tulee sairastuu heti.
- Mä otan sen riskin, kuului toinen, matala ja huvittunut ääni, joka sai kylmät väreet menemään pitkin selkääni. Tai sitten minua vain paleli.
- Täällä on sairaita ihmisiä, älä tuu tänne, Leena huikkasi eteisen suuntaan, ilmeisesti hän tunsi äänen hyvinkin.
- Kuka se on?
- Sanderssonin Ilja, meidän perhetuttuja.

En halunnut näyttäytyä edes perhetutulle liian isossa ruudullisessa paidassa, tukka pystyssä ja puoli vuorokautta oksentaneena vaan lähdin hiipimään pois keittiöstä, varmuuden vuoksi jos Riikka ei pystyisikään pysäyttämään vierasta eteiseen. Olin kuitenkin liian hidas ja kohtasin heidät keittiön kynnyksellä. Vieras toi minulle mieleen Milhousen, pienen pojan Simpsoneista, kunnes hymyili. Ei hän ollut pieni, juutalaisen näköinen, eikä ihan poikakaan, mutta mielleyhtymäni kai tuli silmälaseista ja mustista hiuksista, jotka roikkuivat otsalla. Mutta hymy veti kaiken huomion itseensä, tukka olisi voinut olla vaikka vihreä ja lasit sukelluslasit. En tajunnut edes tervehtiä ennen kuin hetken kuluttua, kun Riikka katsoi parhaaksi esitellä meidät, kai saadakseen minut siirtymään pois ovea tukkimasta.
- Sori, mä olen vähän hitaalla tänään, sanoin, ja väistyin vasten tiskipöytää.
- Me ollaan kaikki, sanoi Leena.
- Ja kohta oot sinäkin, Ilja, tää on joku helvetillinen ilmassa leijuva tappajavirus, Riikka ennusti synkästi. – Noikin on Veskun kanssa olleet täällä alle vuorokauden ja molemmat on jo puolikuolleita. Ja ne ei edes tavanneet Riston mukuloita, hengittivät vaan niiden jälkeensäjättämää ilmaa.
- Mä laitoin pastillin suuhun ennen kuin tulin sisään, ilmoitti Ilja ja imeskeli sitä kuuluvasti nostaessaan painavan muovikassin keittiön pöydälle. Kieleni tuntui turpoavan suussa heti kun näin kuusi isoa pulloa keltaista jaffaa.
- Onko ne kylmiä? kysyin ja syöksähdin kokeilemaan. Ne olivat, ja kaappasin yhden heti. Tuntui kuin en olisi ikinä eläessäni halunnut mitään yhtä palavasti kuin nyt kylmää hapokasta juomaa. Painoin kylmän pullon kasvojani vasten siirtyessäni kaapin ääreen ottamaan lasia. En pystynyt juomaan kuin pari kulausta ennen kuin rääkätty kurkkuni alkoi pistää vastaan, mutta ihanaa se oli silti.

- Ei pastilli suojaa sua pöpöiltä, kuului Riikka ilmoittavan.
- Kinkkuvoileipä voiskin olla parempi, mä tiedän että teillä on, Ilja tuumi. Hän oli selvästi mieluisa vieras täällä, sillä Leena nosti saman tien kinkunjäänteet pöytään. Se ei kuitenkaan enää kiinnostanut minua. Otin lasin ja pullon mukaani ja häivyin vähin äänin vierashuoneeseen. Tunsin olevani taas valmis makuuasentoon vähäksi aikaa. Kaivoin varpaani Veskun säärien väliin ja vaivuin horteeseen.

Aamuun mennessä Veskukin oli taas kunnossa ja saatoimme jatkaa joulunviettoa. Inhottava pöpö, mutta onneksi yhtä nopea katoamaan kuin tarttumaankin. Kari tuli jo aamiaiselle, mutta Leena vuorostaan jäi sänkyyn, nukkumaan tosin kuulemma eikä sairastamaan, joten minä sain keittää puurot, teet ja kahvit.

Vietimme aamupäivän vieraillen. Molemmat isovanhemmat käytiin lävitse, ja vaikka hekin olivat kuulemma kokeneet pieniä vatsanväänteitä aattoiltana olivat he selvinneet pahemmalta. Riston ja Jaskan perheet taas sairastivat edelleen, joten pääsimme palaamaan pitsihuvilaan sopivasti päiväunille. Vähän oli vielä heikko olo, mutta se korjaantui nukkumalla.
- Koskas me lähdetään kotiin? kysyi Vesku kun heräsin. Hänellä oli taas jokin poika-aikojen rakas romaani käsissään.
- En mä tiedä. Halusitko sä tehdä jotain vielä täällä?
- Teemun kanssa oli puhetta että jos jonnekin kaupungille menisi.
- Aha. Okei. No jos ollaan sitten huomiseen. Olin melkein arvannut, että jossain vaiheessa tulisi eteen käynti kaljalla poikien kanssa, jos vain viipyisimme kauemmin kuin yhden yön. Aloin muistella olinko pakannut mukaan hameen vai suorat housut, joiden välillä olin empinyt juuri tätä uumoillen. Tuijotin katon valkoiseksi maalattua laudoitusta, mutten voinut muistaa, ja sitten ajatukseni harhautuivat ihan muille teille.

- Mitä tälle talolle tapahtuu sun vanhempien jälkeen?
- Me tullaan tappelemaan tästä verisesti, sanoi Vesku. – Tai sitten me heitetään kolikkoa. Ja tapellaan sitten verisesti sen jälkeen.
- Mä en voi kuvitella teitä tappelemassa verisesti.
- Jokainen meistä on lähtenyt aikoinaan Helsinkiin vannoen ettei koskaan tule takaisin. Ainakin Risto ja Jaska muutti takaisin heti valmistuttuaan ja kun saivat töitä täältä, eikä kummallakaan ole läheskään tämmöistä asuntoa nyt. Puhumattakaan tunnearvosta, kun tää on kuitenkin meidän kaikkien lapsuudenkoti.
- Luuletko sä haluavasi sitten tänne takaisin sitten kun oot valmistunut?
- Nyt mä sanoisin ei mutta en mä uskalla olla siitä varma, kun olen noita veljiä katellut Mutta onhan siihen tietysti sullakin jotain sanomista. Vesku katsoi minua kauniisti.
- Miten ystävällistä ottaa mutkin huomioon, naurahdin.
- Enhän mä voi mitenkään muuttaa tänne jos sä haluat asua Hesassa. Hän laittoi kirjansa pois ja kääntyi minua päin.
- Et munkaan mielestä, myönsin. – Tosin tää talo saattaisi ehkä saada mut harkitsemaan jopa semmoista. Ja tätä et varmasti kuule monenkaan syntyperäisen helsinkiläisen suusta.

Riikka ponkaisi melkein pystyyn päivällispöydästä kun kuuli, että meillä oli ohjelmassa poikien kaljailta.
- Ei oo! hän sanoi painokkaasti. – Jessi, sä tulet mun kanssa ja annat ton mennä omia menojaan! Tylsää sulla siellä kuitenkin on.
- Sun kanssa mihin? kysyin varovaisesti.
- Me mennään mun kaverin synttäribileisiin, ja sitten varmaan myöhemmin kaupungille, ja sitten tekin voitte treffata jossain jos haluatte.
- En kai mä voi kenenkään tuntemattoman synttäreille tuppautua.
- Ei se ole tuntematon, se on mun kaveri. Ei siellä lasketa. Tuuuut-han? Riikka ravisti käsivarttani vaativan näköisenä ja vilkuili samalla Veskua koiranpentumasesti.
- Mä mietin, sanoin, irrottauduin hänen otteestaan ja keihästin seuraavan kalanpalasen haarukkaani. Vilkaisin kuitenkin Veskuakin, joka oli keskittynyt syömiseen. Ehkäpä minulla olisi hauskempaa Riikan kanssa kuin kuuntelemassa poikamuisteloita. Ehkäpä Veskullakin.

Säällisen ajan kuluttua ruoan jälkeen saunoimme, sitten Vesku lähti omin päin kaupungille ja minä jäin Riikan kanssa laittautumaan. Olin lopulta oikeinkin tyytyväinen tähän ratkaisuun, eikä Veskuakaan ollut näyttänyt harmittavan.
- Mikä kaveri, missä, mitä se täyttää? kuulustelin Riikkaa meikatessani.
- Mun luokkakaveri, kotibileet seuraavalla kadulla.
- Eli suunnilleen sun ikäinen.
- Joo, Annika.

Pukeuduin liituraitahousuihini ja valkoiseen paitaani ja totesin, että olin tosiaan tainnut varata vaatteet lähteäkseni poikaporukassa ulos. Hiukset kiinni olisin voinut pikaisella vilkaisulla käydä pojasta itsekin, ainakin jos olisin saanut jonkinlaisen solmukkeen kaulaani. Nappasin piruuttani Riikan mustasta aamutakista vyön ja sidoin sen kaulaani ja vedin hiukset nutturalle.
- Kato, enkö mä ole ihan kuin söpö homopoika?
- Voi, olet, sanoi Riikka ihastuneena. – Mä haluan kans! Mä olen Riku ja sä saat olla Jesper.
Hän kaivoikin samantyyppiset vaatteet itselleen ja lähdimme kävelemään parin korttelin väliä. Riikka olisi halunnut ennen lähtöä maalata kajalilla meille viikset, mutta siihen en sentään ollut suostunut.

Talo oli samanlainen pitsihuvila kuin Leenan ja Karin, mutta pienemmällä tontilla, joka ei rajoittunut mereen. Kukaan ei ihmetellyt minun saapumistani Riikan kanssa, herätimme vain suurta hilpeyttä kun Riikka esitteli meidät tekonimillämme. Katselin uteliaana ympärilleni sillä minusta tuntui kuin jo eteisessä olisi päin kasvojani löyhähtänyt rahan haju. Puitteet totisesti erosivat meidän juhlistamme Huvikummussa aika lailla, sillä talon sisustus oli kuin lehdestä ja tarjoilupöydällä oli oikeita kristallilaseja ja kuohuviiniä. Siis kuohuviiniä, tyttären kotibileissä. Useita kymmeniä pulloja pitkässä jäillä täytetyssä kaukalossa. Jäin tuijottamaan sitä pitkäksi aikaa. Vierasjoukko sopi tänne täydellisesti, kaikki olivat kauniita, nuoria, iloisia ja pukeutuneita huolettomasti kalliinnäköisiin vaatteisiin. Miilan ja Jinnan ansiosta tiesin, mitä muutamat näkemäni käsilaukut ja rytkyt maksoivat – järjettömästi.

Riikka huolehti minusta kiitettävän hyvin ja esitteli minut parhaille kavereilleen, enemmästä en olisi välittänytkään tai olisin sekoittanut kaikki nimet ja kasvot. Panin merkille. ettei hän kertaakaan maininnut Veskua mitenkään, kenellekään hän ei maininnut että olin hänen veljensä tyttöystävä. Mutta ehkäpä se oli hänen ystävilleen selvää muutenkin. Kun hän jäi suustaan kiinni jonkun kanssa havaitsin minä Iljan, edellispäiväisen janoisten sankarin. Pyöritellen kuoharilasiani menin kysymään, tunsiko hän olonsa oikein hyväksi.
- En mä saanut sitä ruttoa jos sitä tarkotat. Muuten en ole ihan terve, mutta en ole koskaan ollutkaan niin että siitä ei kannata välittää. Saatuaan tämän omituisen lauseen suustaan hän vilkaisi sivulle ja laski kiireesti oman lasinsa ikkunalaudalle. Katsahdin samaan suuntaan ja näin lyhyen, muodokkaan tummaverikön lähestyvän meitä. Hänelle Riikka ei ollut esitellyt minua, mutta hänen itsevarmuutensa muistutti minua Hannasta ja oloni tuli epämukavaksi.
- Tuu tanssimaan, tyttö sanoi Iljalle ojentaen kätensä, valmiina kääntymään saman tien takaisin keskelle lattiaa – niin, täällä tosiaan tanssittiin. Keskilattialla huojui neljä tai viisi paria.
- Ei se nyt just ehdi, tokaisin ennen kuin ehdin ajatella. Ensin olisin halunnut nielaista kieleni, mutta näin pikaisen, kiitollisen välähdyksen Iljan silmälasien takaa enkä sitten enää halunnutkaan.
- Joo, me oltiin just tanssimassa, Ilja ilmoitti ja laittoi kätensä kyljelleni. Tyttö silmäili meitä pikaisesti, pilkallisesti ja epäilevästi, mutta poistui osoittamatta erityistä pettymystä.
- Et tainnut haluta sen kanssa lattialle, epäilin.
- En, mä en kestä noita jotka vaan himoitsee mun ruumista. Ilja näytti edelleen kuolemanvakavalta, mutta en voinut arvata oliko hän tosissaan. Hänen hintelä ruumiinsa ei minun silmiini näyttänyt mitenkään kauhean himoittavalta. Muutenkin kaveri tuntui oudolta, mutta jos hän nyt oli perhetuttu, minunkin tuleva tarkalleen ajatellen, päätin olla avarakatseinen ja jättää lähtemättä karkuun.
- Mistä sä tiedät, etten mä ole niitä, minun piti kuitenkin kysyä, vaikka minua naurattikin.
- Sä et katso mua kuin saalista.

En todellakaan osannut sanoa, oliko tämä kaveri lintu, kala vai pillereissä sittenkään, kun olin jutellut hänen kanssaan puolisen tuntia. Hauska hän oli, mutta itse ei kertaakaan vetänyt suutaan hymyyn. Ei hän silti minun nauramisestani näyttänyt pahastuvan. Minun täytyisi kysyä Veskulta tai Riikalta mistä oli kysymys. Ilja itse ei todennäköisesti olisi ymmärtävinään, jos kysyisin miksi hän oli omituinen - ei silti, että olisin semmoista mennyt kysymäänkään.
- Tulkaa syömään, kutsui Annika ruokasalin ovelta ja uteliaana seurasin Iljaa sinne. Tarjoilut olivat samaa tasoa kuin kaikki muukin ympärillämme ja pöydän kruunasi kaksikerroksinen syntymäpäiväkakku, vaaleanpunainen vieläpä. Tunsin nyhjäisyn kyynärpäässäni ennen kuin pääsin kovinkaan lähelle pöytää ja näin Riikan takanani.
- Kuoletko sä nälkään vai tuletko tupakalle mun kanssa ensin.
- Tässä kaupungissa ei taida olla mahdollista kuolla nälkään, jos teillä asuu, ilmoitin ja käännyin poispäin herkkupöydästä. Olin kävelemässä ulko-oven suuntaan, mutta Riikka tarrasi taas kyynärpäähäni ja vei minut talon takaosaa kohden.
- Takaterassille, vai?
- Ei, täällä on tupakkahuone erikseen.

Sana toi mieleen tummaksi paneloidun herrainhuoneen, nahkanojatuolit ja kirjahyllyt, ja juuri sellaiseen astuimmekin. Istuimme leveästi ja miehekkäästi kumpikin omaan nojatuoliimme, välillämme oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli tuhkakuppi.
- Tää on uskomatonta, mä tunnen olevani vanhassa elokuvassa, sanoin ihastuneena.
- Ootko kuullut mitään Veskusta? Näkyy täällä olevan kuoharit sen verran vähissä, että varmaan kohta täältäkin haluaa osa porukkaa ainakin ravintolaan.
- Ei sieltä oo mitään kuulunut. Kaivoin kännykkäni varmuuden vuoksi taskusta mutta ei siinä ollut mitään kuulematta jääneitä elonmerkkejä.
- Mennään syömään ja tarkistamaan mihin porukat on menossa, jos sä haluat sitten yrittää tehdä sen kanssa treffejä. Vaikka ei kai sun pakko ole, tuu meidän kanssa vaan!
- Ehkä mä ainakin tarkistan, missä se menee, arvelin. – Ethän… ethän sä kuvittele että se syöjätär on taas bongannut ne?
- Mikä syöjätär? Riikka katsoi minua ihmetellen.
- Rangaistus mun pahoista teoistani edellisessä elämässä, huokaisin, ja kun Riikka ei vieläkään tuntunut tajuavan, minun piti selventää: - Hanna.
- Ai, se. Mitä sä siitä piittaat.
- En kai mä piittaakaan. Mutta jos saan kuulla, että ne on tavanneet mun selkäni takana niin mä teen treffit huomispäiväksi!
- Mitä? Riikka näytti olevan ihan ymmällään ja minä päättelin kuohuviinin vähän kihahtaneen päähäni. Mistä moinenkin ajatus sinne oli tullut, sitä en osannut sanoa.
- Unohda koko juttu, kuittasin, ja nousin ihanan upottavasta, vuosikymmenien kiiltäväksi hankaamasta tuolistani. Päätin haluta juuri sellaisen joskus omaan kotiini.

Ehdimme keittiöön sopivasti todistamaan, miten Annika aloitti syntymäpäiväkakun ja tosiaan, kun ruokapöytä oli syöty melkein tyhjiin, alkoi taksien soittelu. Riikka sanoi, että pääsisimme nopeammin perille kävellen ja suostuin ilomielin ajatukseen, vähän raitista ilmaa tuntui hyvältä ajatukselta. Matkalla soitin Veskulle ja ilmoitin, minne olimme menossa. Hän kuului vaihtavan muutaman sanan seuransa kanssa ja palasi kertomaan, että he todennäköisesti siirtyisivät samaan paikkaan myös ennen pitkää. Valomerkki oli pubissa lähellä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.11.14 21:14:54

39.

Tutkin katseellani tarkkaan koko ravintolan lävitse mutta Vesku ja pojat eivät olleet vielä tainneet ehtiä perille. Ilja oli kävellyt sinne seurassamme, tai oikeastaan viisi metriä jäljessämme ilmaisematta itseään mitenkään ennen kuin olin sattunut vilkaisemaan taakseni ja huomaamaan hänet, kun olimme jo melkein ravintolan ovella. Silloin hän oli hymyillyt ja vilkuttanut. Nyt hän tarjoili meille shotteja ja tanssahteli edessämme ajatuksissaan; sitten hän halusi meidät mukaan pelaamaan tietokilpailupeliä. Mitä useamman shotin hän meille toi sitä fiksummiksi tunsimme itsemme, vahinko vaan että kone oli eri mieltä. Lopulta kieltäydyin jatkamasta ja juomasta enempää. Olin pitänyt lukua shoteista sillä tiesin, että siinä vaiheessa kun laskutaito alkoi häilyä oli viimeistään myöhäistä. Ja muistin, että minun piti etsiä Veskukin.

Ilmoitin Riikalle lähteväni taas haukankatseineni etsintäretkelle ja hän nyökkäili poissaolevan näköisenä. Kävelin järjestelmällisesti haravoiden koko paikan ja kun ohitin baaritiskin, pyysin tuopillisen jäävettä. Teemu oli vastassa kun käännyin siitä jatkamaan retkeäni ja vähältä piti etten holauttanut vesiäni hänen rinnuksilleen.
- Tekin ehditte sitten jo tänne, ilahduin. Toinen nyökkäili ja viittoili ovinurkan suuntaan. Lähdin sinne päin tähyillen punaista paitaa, johon Vesku oli pukeutunut. En oikeastaan kauheasti hämmästynyt nähdessäni samaan korkeaan baaripöytään nojailemassa Paten lisäksi Hannan, Hannan ilmestyminen ei enää ikinä yllättänyt, kunhan toteutti pelkojani. Olisinkohan jo saanut siitä tarpeekseni? Pysähdyin ja siemailin jäävettä harkitsevaisena, katsellen miten Hanna nauroi ja jutusteli poikien kanssa, maistellen välillä jotain punaista korkeasta lasista. Hän oli pukeutunut joulunpunaiseen, hänellä oli jopa valkoinen karvakaulus niukassa jakussaan ja hän näytti jostain miestenlehdestä karanneelta joulutontulta. Kallistin päätäni ja mietin. Kauanko olinkaan kärvistellyt Hannaa kammoksuen? Toissakesästä? Enkö ollut aika naurettava nössö kun aina vaan yritin kääntää asiat parhain päin – kuten että hän oli varmasti iskeytynyt poikien seuraan korkeintaan minuuttia aiemmin, ihan vaan moikkaamaan tuttuja.

Havaitsin Teemun vierelläni oluttuopin kanssa ja hän osoitti Veskun selkää, luuli varmaan etten ollut huomannut tätä.
- Tiedän, sanoin, mutten liikahtanutkaan lähestyäkseni pöytää, ja Teemu jäi siihen vierelleni.
- Katohan, Hannakin, hän sanoi yllättyneen näköisenä ja uskoin häntä. Ainakaan syöjätär ei ollut viettänyt noiden seurassa koko iltaa.

Hanna puhui ja nauroi ja silitteli hiuksiaan, minä katselin. Hän laski kätensä Veskun käsivarrelle ja alkoi siirtää sitä hitaasti ylöspäin, olkapäälle, harteille, ja jätti sen lepäämään hetkeksi niskaan. Vesku uskoakseni yritti vetäytyä vähän kauemmas, mutta en voinut olla ihan varma tekikö hän niin; Hanna joka tapauksessa siirtyi lähemmäs ja näytti kuiskailevan jotain Veskulle. Tai jotain muuta sen tyyppistä. Kun mieleeni tuli, että ehkä hän ei sanonutkaan mitään vaan käytti muuten kieltään, ja kun muistin, miten herkkä Vesku oli korvansa tienoilta, taisin hukata itsehillintäni. Kävelin muutamalla askeleella heidän luokseen, kurotin käteni niin korkealle kuin sain ja kaadoin puolet jäävedestä Hannan päähän. Hän irrotti kirahtaen kätensä Veskusta ja silloin nappasin kiinni karvakauluksesta ja kaadoin loput push-uppeihin.
- Lopeta toi, mä en pidä siitä, ilmoitin.

Pysäytyskuvaa kesti vain hetken, sen verran, että Hanna tajusi kastuneensa ja kuinka, sitten hän käänsi vimmastuneen katseensa minuun. Ilokseni hän näytti märältä rotalta pyyhkiessään vettä valuvia hiuksiaan pois kasvoilta mutta samalla hän tallasi varpailleni kovempaa kuin Simo ikinä tanssitunneilla. Luulin, että jotain murtui, enkä ihmetellyt kun vilkaisin alaspäin ja näin millaiset korot hänellä oli kengissään. Tönäisin hänet pois niin lujaa kuin jaksoin, mutta ihan hänen takanaan oli seinä, joten mitään riemastuttavaa pyllähdystä en nähnyt.
- Voi jessus, kissatappelu! kuulin Paten hihkaisevan ihastuneena, kun Hanna hyökkäsi päin minua kädet ojennettuina ja väistin kauhuissani punaisiksi lakattuja kynsiä, joilla ei takuulla ollut lähiaikoina revitty jäätyneestä säilöheinäpaalista heiniä.

Jalkaani koski ja minun oli vaikea liikkua, joten kumarruin nopeasti ennen kuin saisin kaikki kymmenen kynttä kasvoihin: sen sijaan ne upposivat kaikki hiuksiini ja päänahkaani ja se sattui. En ehtinyt suunnitella, potkin, kynsin ja kiskoin vain Hannan pitkiä märkiä hiuksia minkä jaksoin, kunnes tunsin, että ote tukastani irtosi ja minua raahattiin kauemmas. Niin Hannaakin. Teemu näkyi pitävän kaksin käsin kiinni hänen rintakehänsä ympäriltä ja samanlaisessa otteessa olin itsekin, olkavarret tiukasti kylkiin puristettuina. Hannan kädet hamusivat vielä minua kohti, kourien voimattoman raivokkaina ilmaa, ja kiitin onneani, etteivät ne olleet kiinni kasvoissani. Jossain välähti salamavalo, ja se sai minut rauhoittumaan hetkessä ja tajuamaan, että se, joka minusta piti kiinni oli Vesku, ja että hän nauroi korvaani melkein äänettömästi, mutta ei ihan. Kuulin sen vallan hyvin.
- Nyt mennään, hän sanoi ja lennätti minut puristusotteessaan saman tien narikan puolelle kysyen mumisten narikkalappuani. Laitoin automaattisesti käteni ensin housuntaskuun ja onneksi en ollut ehtinyt siirtää sitä sieltä lompakkoon kuten yleensä tein. Onneksi emme myöskään olleet enää sisääntuloruuhkassa emmekä vielä lähtöruuhkassa – Vesku sai vaatteemme minuutissa minun odottaessani yhdellä jalalla ulko-oven pieleen nojaten.

- Mitä sä oikein luulit tekeväsi? hän kysyi kun painava ovi läimähti kiinni takanamme, yrittäen näyttää vihaiselta, mutta ei pystynyt kunnolla piilottamaan sitä, että häntä nauratti vieläkin. Minä uhkuin edelleen adrenaliinia ja könkkäsin puhisten alas jäiset portaat. Vasta jalkakäytävällä pysähdyin ja totesin, että minua sattui tosiaankin, edelleen. Vihlova kipu sai minut kiukkuiseksi.
- Oisko mun pitänyt antaa sen lääppiä ja nuoleskella sua? kivahdin.
- Voi voi, Vesku nauroi, eikä saanut järjellistä sanaa suustaan. Äkkiä minua alkoi pelottaa, että Hanna ryntäisi ravintolasta perääni ja vilkaisin pelästyneenä ensin ovea ja sitten ympärilleni.
- Me tarvitaan taksi! sanoin huolestuneena.
- Eihän tästä ole pitkä matka… Vesku yritti rauhoittua, mutta ei onnistunut kauhean hyvin.
- Ei kun taksi.
- Kulman takana on tolppa, hän sanoi sitten, kun irrotin otteeni kaiteesta ja tarrasin hänen käsivarteensa kaksin käsin.
- Mennään sinne. Pian!

Veskukin vilkaisi ravintolan ovea ja taisi päättää, että kiireessäni saattoi olla järjen hiven. Lisäksi hän tarttui minua tukevasti vyötäröltä niin, että kävelyni helpottui, eikä ruvennut kyselemään mitään ennen kuin olimme kulman takana.
- Sä onnut? hän huomautti kun totesimme, ettei tolpalla ollut yhtään autoa.
- Niinpä teen, tuhahdin. Hän ei onneksi ehtinyt kysellä enempää, kun jostain rullasi paikalle valkoinen taksiauto kuin pelastusvene. En voinut olla vielä kerran vilkaisematta tulosuuntaamme kun avasin takaovea, ettei sieltä vaan hurjistunut blondi romahtaisi juuri niskaani. Näin vain tyhjän kadun ja huokaisin helpotuksesta. Vesku kiersi auton ympäri ja tuli toisesta takaovesta sisään, ilmoitti pitsihuvilan osoitteen ja otti minusta kaksin käsin kiinni. Se tuntui suloiselta ja nojasin rentoutuen hänen olkapäähänsä, olin myös kiitollinen siitä, ettei Veskua näköjään huvittanut taksikuskin kuullen jatkaa tenttaustaan. Tai sitten hän ei taas vaan saanut puhuttua hiljaiselta naurunhytkeeltä.

Taksi suhautti pimeän pitsihuvilan pihaan, Vesku maksoi ja minä aloin vääntäytyä vaikeasti ulos. Hän kuitenkin ehti itsekin ulos ja kiertää auton ennen kuin pääsin jalkeille.
- Annas olla nyt, hän sanoi ja kaappasi minut syliinsä kuin morsiamen. Hän laski minut hetkeksi alas vasta ovella kun joutui kaivelemaan avaimia ja sitten vasta eteisen tuolille lopullisesti.
- Mikä sun jalkaasi sattui? Kysymys tuli vasta silloin, samalla kun hän kävi laittamassa valot päälle.
- Hannan korko, sanoin apeana ja katsoin pientä pyöreää jälkeä kauniissa saappaassani. Se muistutti hokinpolkemaa. Avasin vetoketjun ja irvistin kivusta, kun aloin kiskoa jalkinetta pois. Se ei tahtonut irrota, ja kivun kyyneleet turskahtivat silmistäni kun Vesku kiskaisi sen pois.
- Voi hemmetti mikä makkara, meidän ois pitänyt ajaa suoraan ensiapuun!
- Mä en halua mihinkään ensiapuun joulunpyhinä, ilmoitin minä ja yritin kuoria sukkaa pois. Se oli yhtä helppoa kuin grillimakkaran nylkeminen ja vedet valuivat silmistäni entistä vuolaammin.
- Olisi syytä.
- En lähde, ei se tosta aamuun mennessä voi enää pahentua, sanoin painokkaasti ja siihen sai Vesku tyytyä. Lähdin seinistä tukea ottaen ontumaan huoneemme suuntaan, pysähtyen matkalla vain kylpyhuoneessa. Tuntui logistisesti fiksulta käydä siellä matkalla, sen verran vaikeaa liikkuminen kuitenkin oli.

Vesku odotti jo sängyllä istuen ja kun sain vaatteeni pois hän tarttui jalkaani ja alkoi tutkia sitä. Annoin hänen touhuta, ei kai siinä nyt niin kauheasti voinut olla katsomista. Sitten tunsin jotain kylmää ja miten hän kääri sidettä. Kipu alkoi helpottaa kun kylmä turrutti. Suljin silmäni tyytyväisenä huokaisten.
- No niin!
- Niin mitä? Hymyilin kun tunsin käden vatsallani ja hengityksen jossain solisluuni tienoilla.
- Mitä äsken tapahtui.
- Mene pesemään korvasi, komensin raukeasti.
- Mitä?
- Mä en halua nuolla siitä Hannan kuolaa. Avasin silmäni ja ehdin nähdä nolostumisen Veskun kasvoilla, sitten hän häipyi ja kuulin hetken kuluttua veden lorinaa kylppäristä. Olin piru vie ollut sittenkin oikeassa.

- Senkö takia sä järjestit kohtauksen, että luulit Hannan nuoleskelevan mun korvaa? kysyi Vesku palattuaan, riisuuduttuaan ja sammutettuaan valot.
- Eikö ollut ihan aiheellista? Minulla oli hyvä, voitonriemuinen olo.
- Mun kissanpennusta tuli naarasleijona! Tunsin, miten nauru alkoi taas tärisyttää minuun kiinni painautunutta vartaloa. Nauroin itsekin, kunnes muistin näkemäni salamanvälähdyksen. – Ottiko siellä joku valokuvia?
- Kyllä mä olin näkeväni salaman.
- Voi helkkari. Päähäni tulvahti kuvia sensaatiojutuista Seiskassa – jota tietenkin selailin vain jos kampaajalla ei ollut parempia lehtiä, kuten kaikki – kapakkatappeluista, joissa Janina joku tai Marika joku oli ollut. Mutta ehkä Hanna ei ollut sentään Seiskaan kelvollinen julkkis. Onneksi se ei ollut ollut Marko Björs, hän oli varmaan ainoa hevosmaailman julkkis, joka olisi kelpuutettu juorupalstalle. Ajatus oli niin huvittava, että minun piti kertoa se Veskullekin.

- Eikö sua ollenkaan hävetä? Vesku kysyi yhtäkkiä kuulostaen äkäiseltä mutta uteliaalta. Ajattelin hetken aikaa.
- Ehkä huomenna… nyt mulla on vaan oikein hyvä olo!
- Sun kannattanee lopettaa tommoset tavat ennen kuin susta tulee ylilääkäri. Menetät ammatillisen uskottavuutesi.
- Lakkaa saarnaamasta! Sä itse ihan selvästi nautit tilanteesta, kun susta tapellaan oikein julkisella paikalla! syytin.
- Sä puhuit jotain korvan nuolemisesta tossa aiemmin, Vesku muisti ja silitteli minua mukavista paikoista.
- Jos mä nuolen sun korvaas niin mitäs sinä sitten vastapalvelukseksi?
- Mitä sä haluat? Vaikka varpaanvälit, jos sä haluat, kyllä sä sen tiedät.
- Jätetään ne tällä kertaa. Pysytellään jossain perinteisemmässä vaikka. Tartuin häntä niskasta ja yritin suudella häntä jonnekin korvan tienoille, mutten ehtinyt, niin nälkäisesti hän painoi suunsa huulilleni. Voi luoja, jos olisin tiennyt miten paljon parempaa seksiä naarasleijonille tarjoiltiin kuin kissanpennuille, olisin jostain etsinyt jäävettä ja kaatanut Hannan päälle jo ensitapaamisella. Ja sen jälkeenkin joka ainoan kerran hänet nähdessäni.

Aamulla ei enää ollut adrenaliinia, eikä voitonriemua. Päähäni koski, eikä sisäpuolelle, olinhan laskenut juomani shotit. Ulkopuolta kivisti ja kun nostin pääni tyynyltä totesin siihen jääneen sekä hiustuppoja että veriviiruja. Se sai minut muistamaan jalkani, ja kohotin sitä varovaisesti. Olikohan se raukka paleltunut ja joutuisin kohtaamaan amputaation? Olimme unohtaneet irrottaa jääpalapussin sen ympäriltä. Enää ei ollut jääpaloja, vain märkä sininen löysänä roikkuva ideaaliside. Säikähdin oikeasti kun tajusin, ettei se tuntunut kipeältä ja kurotuin irrottamaan märkää pakettia ja tunnustelemaan varpaitani. Ne elivät! Ne jopa liikkuivat käskystä, vaikka se sattuikin. Palasin helpottuneena makuulle ja aloin orientoitua muuhun maailmaan. Mitä kello oli? Ikkuna erottui jo, ei siis ihan aikaista. Talossa oli hiljaista, mutta ei keittiöstä tänne kuulunutkaan, vaikka siellä jo olisi joku aamiaisella. Vesku nukkui vielä selin minuun, liikehdintäni ei ollut saanut häntä havahtumaan, mutta kun aloin muistella edellisyötä ja liu’utin käteni hänen ympärilleen hän alkoi liikahdella.
- Räyh, kuiskasin.
- Mitä? hän luullakseni mutisi.
- Rakastellaan, ehdotin.
- Vastahan me lopetettiin.
- Entäs sitten? Alatko sä tulla vanhaksi? Siirsin kättäni kiusoitellen alaspäin pitkin hänen vatsaansa.
- Äh.
- Tiedäthän sä että aamuseksi on parasta.
- Jos on heränny. Mutta sitten hän osoitti olevansa hereillä ja kääntyi minua päin. Sain mitä halusinkin, hitaasti ja hellästi vielä unenlämpimät vartalomme kietoutuivat toisiinsa. Olin niin onnellinen, että se tuntui kuohuvan yli.

- Miten sun jalkasi? Vesku muisti kysyä jossain vaiheessa, vaikka varmaan näki, että minä olin vaipumaisillani uudestaan uneen.
- Siellä se on paikoillaan. mumisin.
- Kipee?
- Ei. Yritin pitää hänet vieressäni, mutta en onnistunut, hän nousi tutkimaan onnetonta raajaani. Huokaisin alistuen.
- Oletko sä yrittäny kävellä?
- En.
- Se ei oo enää niin turvoksissa kuin eilen. Näyttää hyvältä.
- Olisit uskonu mua. Yritin kiskoa häntä takaisin viereeni, mutta hän oli nyt hereillä ja tahtoi nousta ylös.
- Ei naisten kuulu nukahtaa jälkeen päin, niiden kuuluu haluta keskustella ja suunnitella tulevaisuutta. Sehän on perimätietoa.
- Jos mä sain paremman kuin sä.
- Paremman minkä?
- Orkun.

Riikka ei, kuten yleensä, aikonut lähteä kyydissämme Helsinkiin, mutta kömpi sentään jostain kolosta esiin, kun kävimme lounaspöytään.
- Olisit pukeutunut, sanoi Leena tiukasti ja tyttö käännähti kannoillaan, palaten parin minuutin kuluttua yllään collegepuku kylpytakin sijasta. Hän vilkuili minua uteliaana koko ruokailun ajan ja arvasin, että hän paloi halusta ottaa edellisiltainen puheeksi. Olin tyytyväinen, että hän kuitenkin malttoi mielensä, ei huvittanut keskustella koko tapauksesta Leenan ja Karin kuullen. He olivat jo tarpeeksi ihmetelleet kipeää jalkaani, mistä tosin olin selvinnyt kertomalla ihan totuudenmukaisesti, että joku oli ravintolassa tallannut sen päälle piikkikorolla. Ruoan jälkeen Riikka tuli notkumaan vierashuoneeseen kun pakkasimme tavaroitamme.

- Tyhmä kysymys mutta kaadoitko sä tosiaan Hannan päälle tuopin olutta? hän uteli.
- En, sanoin totuudenmukaisesti.
- Mutta mä näin sen, se oli märkä!
- Se oli jäävettä, sanoin, minua alkoi taas naurattaa ja totesin, etten kauheasti hävennyt käytöstäni tänäänkään. Ansionsa mukaan oli saanut.
- Oih, sanoi Riikka ihastuneena.
- Älä ota oppia, huolestuin.
- Sä olet mun idoli!
- Lopeta! Koska sä tulet Hesaan?
- Ens viikolla. Viikonloppuna on vielä parit bileet. Miten mun kaverit onkin syntyny näin joulun ympärillä.
- Sinä vuonna oli maaliskuussa televisiolakko, Vesku ehdotti ja veti viimeisen kassin vetoketjun kiinni. – Nyt voidaan lähteä!

Lähettäjä: Mella 
Päivämäärä:   23.11.14 21:31:13

Hahah! Voi että mä nauroin tuolle tapaukselle :D
Nää on aina niin mahtavia lukea

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.11.14 18:51:09

Kiva :D
---------------------
40.

Kotona Huvikummussa odotti apeaa porukkaa.
- Me saatiin häätöilmotus, sanoi Miila ennen kuin ehdimme kysyä, ja osoitti kirjekuorta keittiön pöydällä. Minusta tuntui kuin sisälmykseni olisivat notkahtaneet kymmenen senttiä alemmas.
- Kuoliko se mummo sitten kuitenkin? kysyi Vesku kiinnostuneena.
- Juu. Vaikka sen piti sinnitellä vielä ainakin kymmenen vuotta.
- Koska pitää lähteä?
- Puolen vuoden irtisanomisaika. Ei tarvii vielä alkaa pakata, Lauri sanoi rauhoittavasti. Hän ja Vesku eivät selvästikään pitäneet koko juttua yhtä vakavana kuin Miila ja minä.
- Mä en kestä, ostetaan tää. Ruvetaan lottoamaan! vaikersin.
- Jos meillä olisi rahaa taloon niin eiköhän se olisi uudempi tai ainakin paremmassa kunnossa kuin tää, Vesku toppuutteli.
- Mutta jos meillä olisi varaa just tähän? Voi voi.
- Ei se nyt maailmanloppu ole, kyllä asuntoja löytyy. Puolessa vuodessa voi tapahtua vaikka mitä.
- No sitä ei ainakaan tapahdu, että se täti heräisi henkiin, sanoin surkeana ja lähdin ontumaan yläkertaan.
- Miksi sä klenkkaat tolla lailla? Miila huusi perääni.
- Kysy Veskulta, se on oikeastaan sen syytä.
Päätellen naurunremakasta, joka kohta kantautui yläkertaan, hän kertoikin.

Olin päässyt eroon vierailuvaatteistani kun puhelimeni soi. Minua kysyttiin töihin, mutta pahoitellen minun oli kieltäydyttävä. En voisi lähipäivinä juosta vikkelien mummojen perässä. Puhelin soi toistamiseenkin ennen kuin ehdin laskea sen kädestäni, mutta siihen en vastannut. Äiti. Hän oli soitellut muutaman kerran ennen jouluakin, mutta en ollut vastannut, enkä soittanut takaisin. Vähän oli omatunto kuiskinut, että joulun pitäisi olla anteeksiannon ja rakkauden aikaa, mutta olin leppymätön hänen suhteensa. Äitien tuli olla esikuvia, piste. Masensi. Huvikummusta lähtö, kipeä jalkani, ja se, että ne heittivät kovin surullisensinisen varjon kaiken päälle.

Jinnaa ei tuntunut häätö paljon häiritsevän, kun istuimme myöhemmin kahdestaan iltateellä, Vesku ja Ville olivat lähteneet käymään tallilla ja Miila ja Lauri olivat lähteneet kaupungille, vain me kaksi kökötimme kotona.
- Me ollaan kuin saaristolaismökin muijat, jotka odottaa, tuleeko niiden ukot takaisin mereltä vai ei, sanoin apeana.
- Ole vaan muija ihan keskenäsi. Mä olen ainakin linnanrouva!
- Hieno linna, joka kohta ulosmitataan meiltä, jatkoin samaan vaisuun sävyyn.
- Lopeta! Mikä sua oikeen riepoo?
- Taitaa olla vaan huono päivä, huokaisin, ja nostin pääni väkisin pystympään. – Onko sulla sitten jo valmiit suunnitelmat mihin lähteä täältä?
- Me käytiin päivällä ilmottautumassa kaupungin asuntojonoon, Jinna sanoi ja näytti siltä kuin olisi kertonut suurenkin salaisuuden.
- Mä olen luullut että niitä on ihan mahdoton saada.
- No tää häätöpaperi tietysti auttaa aika lailla, ja… Jokin Jinnan äänensävyssä sai minut katsomaan häntä tarkasti, ja sitten vieläkin tarkemmin. Hänen kasvoillaan kareili pieni hymynaavistus, ja silmät loistivat. Jokin ei ollut ihan kohdallaan. Vilkaisin ensimmäiseksi epäluuloisesti hänen kättään – olivatko ne menneet kihloihin?
- Ei meillä vielä oo sormuksia, sanoi Jinna rauhallisesti huomattuaan katseeni.
- Miten niin vielä? Miksi sä sitten näytät siltä kuin oisit syönyt jouluvalot?
- Me saadaan vauva.

Mykistyin. Taisin tuijottaa häntä monta minuuttia suu auki, sanomatta mitään, kymmenien ajatusten velloessa päässäni. Jinna alkoi jo näyttää pahastumiseen merkkejä ennen kuin tajusin reagoida.
- Vau! Vauva siis! Hyppäsin pystyyn ja kiersin pöydänkulman ympäri halaamaan häntä, ehtimättä edes ulahtaa kun astuin painavasti kipeälle jalalleni. Hämmästyksekseni huomasin, että silmäni valuivat, ja sitten nyyhkäisin Jinnan hiuksiin rutistaessani häntä tiukasti. Ihmettelin itsekin liikutusta, minkä valtaan olin joutunut, mutta Jinna ei tuntunut pitävän omituisena sitä, että itkin.
- Saanko mä kokeilla? kysyin ja tavoittelin hänen mahaansa.
- No ei siellä vielä mitään tunnu, hölmö, Jinna nauroi.
- Mutta kun tietää, että se on siellä!
- Sä olet ihan hassu, Jinna sanoi hellästi, mutta antoi minun laittaa käteni vatsansa päälle. Olisin mielelläni laittanut korvankin, mutta hän istui niin hankalasti pöydän ääressä, etten saanut kumarruttua sinne.

Kysymykseni eivät kadonneet mihinkään, mutta ne eivät olleet oikein miellyttäviä, joten harkitsin tarkkaan ennen kuin aloin niitä ladella. Uteliaisuus kuitenkin voitti, enkä voinut jättää niitä kysymättäkään.
- Entä sun koulu?
- Jatkan sitten myöhemmin.
- Etkö sä luule olevasi… liian nuori?
- Sille ei nyt enää voi mitään. Mä olen tän ikäinen ja sillä hyvä.
- Sä olet ihan varma että aiot pitää sen?
- Ihan varma. Jinnan silmät välähtivät vaarallisesti, kuin varoittaen ehdottamastakaan mitään.
- Mitä Ville sanoo?
- Ihan oikeat asiat.
- Entä sun vanhemmat?
- Ne ei tiedä vielä. Mutta tuskin ne saa mitään kohtausta. Meidän suvussa lapset on aina tehty nuorina.
- Aiotteko te olla yhdessä elämänne loppuun asti? Mennä naimisiin ja silleen?
- Ei siitä voi tietää. Eikä se oikeastaan tähän kuulukaan. Hän kiersi kätensä ympärilleen hymyillen erikoista, jotenkin sisäänpäin kääntynyttä hymyä, jollaista en ollut koskaan nähnyt. Tuijotin häntä ihmeissäni ja kunnioittavasti.
- Mä alan heti kutoa sulle vauvanvaatteita.
- Ala, Jinna hymyili.
- Ja pääsenhän mä kummitädiksi?
- Tietysti, kukas sitten?
- Voi että. En enää tiennyt mitä sanoa, tuijotin vain ystävääni, samaan aikaan hymyillen ja aina vaan valuttaen kyyneliä. Olin niin onnellinen, koska hän oli selvästi onnellinen, mutta samalla jokin omituinen menetyksen maku tuntui suussa. Tämä jos mikä oli nyt merkki lapsuuden loppumisesta. Minun piti nousta halaamaan häntä uudestaan, ennen kuin hänestä tulisi rouva äiti.

Ville oli mitä ilmeisimmin kertonut Veskulle, sillä hänkin halusi päästä kokeilemaan Jinnan vatsaa heti, kun astui sisään olohuoneeseen, minne olimme siirtyneet muka katsomaan telkkaria mutta oikeasti juttelemaan.
- On siinä mulla tulevia lääkäreitä, se ei tunnu vielä moneen viikkoon! Jinna lausui muka harmistuneena.
- Mutta siellä se on, sanoi Vesku, ihan niin kuin minäkin. Ville istui Jinnan viereen sohvaan ja kiskoi tytön syliinsä, hymyillen ehkä vähän hämillisenä. Mieleeni juolahti onneksi, että ehkä häntäkin kuului onnitella joten tein niin.
- Kiitos, Ville sanoi. En osannut tulkita hänen ilmettään tarkalleen, mutta kyllä se oli sellainen, että pienoinen huoleni hälveni. Ei hänellä selvästikään ollut vakaita aikeita hylätä raskautettua ystävääni. Ja, kuten Jinna itse oli sanonut, siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi, ei tiennyt kukaan.

- Tuu tänne, kutsui Vesku, joka oli rakentanut houkuttelevan pesän kaikista lattiatyynyistä ja heittäytynyt sinne. Olin osannut odottaa sitä.
- Sä sait sitten taas vauvakuumekohtauksen, sanoin käpertyessäni hänen viereensä.
- Etkö sä?
- Taisin mä vähän, minun oli pakko myöntää. – Mutta ei oo aika. Ei nyt.

Jinnan uutinen antoi kuitenkin positiivisemman värin välipäiville. Houkuttelin Veskun mukaan kaupungin asuntotoimistoon ja HOASille ja surffasin netissä vuokra-asuntoja, vaikkei kiirettä ollutkaan. En viitsinyt lähteä ontumaan tallille, mitä olisin siellä muka voinut tehdä? Tuskin olisin päässyt edes eteenpäin kun tallipiha oli yhtä mutavelliä. Varsinainen talvi oli, yksi lumimyräkkä oli ollut lokakuussa, mutta sen jälkeen oli palattu kesäkeleihin. Aloin joutessani kutomaan vauvannuttua, vaikka tiesin, että sen nähdessään Vesku saisi taas sen höpsön ilmeen. Se oli oikeastaan aika hauskaakin, kun tiesin, ettei minun tarvinnut muuta kuin nauttia hellyydenosoituksista, joita hän tuhlailisi lapsensa tulevalle äidille. En ikimaailmassa suostuisi itse pitämään välivuotta vauvan takia, enkä kerta kaikkiaan aikonut joutua tilanteeseen missä semmoista tarvitsisi edes harkita.

Parin päivän kuluttua pystyin jo etenemään ontumatta ja kun ei sairaalasta ollut tullut uusia työtarjouksia vietin aikaani tallilla Veskun kanssa. Hääräsimme varsojen kanssa, molempien. Oona oli ruvennut jokin aika sitten ottamaan tammat yöksi sisään joten oripojat voi kai oikeastaan laskea jo teineiksi. Tai ainakin esikoululaisiksi. Hussuhan oli lähdössä pois, joten vierotusta oli ollut pakko ruveta harjoittelemaan.

Ipanat olivat keskenään pihatossa tänäänkin. Ilse oli varmaankin ratsastamassa Mansikalla, ja Hussukin löytyi tallista. Oonalla oli se käytävällä naruissa ja hän nyppi sen harjaa parhaillaan.
- Täytyy tehdä siitä sen näköinen ettei se oo asunu metsässä puolta vuotta, hän sanoi vaikkemme kysyneet mitään.
- Nytkö se lähtee?
- Ihan minä hetkenä hyvänsä.
- Mitäs luulet että Rusko sanoo?
- Jaa-a. Toivottavasti ne ei rupee tappelemaan Mansikasta.
- Joko Kimi on tehny hevoskauppoja?
- En tiedä. Kovasti se on haahuillut niiden kahden välillä, mä käskin sen heittää kruunaa tai klaavaa.

Emme ehtineet tehdä oikein mitään ennen kuin Hussun omistaja ajoi pihaan. Hän oli ehkä kolmi- tai nelikymppinen nainen, mukanaan suunnilleen saman ikäinen mies, he olivat kovaäänisiä ja rempseitä ja nähtyään tammansa seisovan siistinä ja sievänä tallissa lähtivät katsomaan varsaa. Pojat ryskäsivät pihatossa yltä päältä ravassa. Niitä ei enää juuri näyttänyt huolettavan tammojen poissaolo ja mietin, muuttuisiko tilanne nyt, kun sinne enää palaisikin vain Mansikka. Vai pitäisikö sekin ruveta tarhaamaan erikseen, ja missä välissä Mustikka sitten enää saisi nauttia äitinsä seurasta. No, Oona tietäisi mitä tehdä, ajattelin luottavaisena.

Mustikka tuli tapansa mukaan Veskun luokse ja nappasi ensimmäiseksi tätä hihasta. Rusko seurasi perässä, mutta ei yrittänyt ruveta yhtä tuttavalliseksi, päinvastoin kavahti vähän kauemmas kun nainen, Paula, lähestyi sitä.
- Mikä sen nimi on? keksin kysyä. En ollut koskaan tullut kysyneeksi tiesikö Oonakaan oikeaa nimeä, se oli vain Rusko.
- Wide-Eyed Wanderer, nainen sanoi ja rapsutti varsaa korvasta.
- Niin mikä?
- Se on siitä Leijonakuningas-laulusta. Se oli niin ihmettelevän näköinen pienenä.
- Meinaatko pitää sen itse? jatkoin kiinnostuneena.
- Varmaankin.

Päätin ottaa härkää sarvista ja ehdotin, että Paulan pitäisi käydä useammin katsomassa varsaansa tai hankkia sille hoitaja.
- Mitä turhia, antaa nyt kasvaa ensin, nainen tuumasi.
- Mutta kun ei se opi mitään.
- Eihän sitä noin pienenä voi vielä kouluttaa. Minua katsottiin kuin olisin ehdottanut ratsautumisharjoituksia.
- Voihan. Pitäähän. Väitin sinnikkäästi vastaan, sillä uskoin olevan oikeassa. Osoitin Mustikkaa. – Toi osaa kulkea talutettuna, seistä sidottuna, nostaa jalkojaan, antaa harjata ja pestä ja tehdä mitä vaan. Se on tavannu kengittäjänkin jo.
- Jaa. No, voit olla oikeassakin. Samassa Rusko kiskaisi riimunsa irti Paulan otteesta ja otti loikan kauemmas niin vikkelästi, että sotkeutui jalkoihinsa ja meni nurin.
- Mennääs poju, kuulin Veskun sanovan Mustikalle, siirtyen avaamaan porttia. Tarrasin refleksinomaisesti Ruskon riimuun, kun se rynni ohitseni havaitessaan, mitä oli tapahtumassa. Se ei, ihan ymmärrettävästi, halunnut päästää ainoaa ystäväänsä karkuun.

- Viedään sekin talliin, päätti Paula ja otti portinpielestä riimunnarun. En päästänyt varsasta irti ennen kuin hän oli saanut narun kiinni, sitten laskin. Kuten odotettavissa oli, alkoi melkoinen venkoilu, kuin lohi olisi pyristellyt siiman päässä. Mustikka meni jo kauempana ja Ruskolla oli kova kiire sen perään. Paula ei kuitenkaan hötkyillyt, antoi vain varsan teutaroida pitäen tiukan otteensa. Kun he alkoivat saavuttaa toista varsaa, rauhoittui askelluskin. Tallissa se tosin alkoi uudelleen. Vesku laittoi Mustikan tapansa mukaan käytävälle kiinni, mutta sekin rupesi levottomaksi kun Rusko, joka ei ollut montaa kertaa käynyt sisällä, pyöri käytävällä kuin puolukka hississä. Se taisi tallata Paulan miehen, tai seuralaisen varpaatkin, sillä tämä älähti äkkiä ja silloin Paula tunki varsan nopeasti vapaaseen karsinaan Hussun viereen. Hän katsoi mietteissään Mustikkaa, joka ei käyttäytynyt yhtä fiksusti kuin tavallisesti nyt, kun Ruskon levottomuus häiritsi sitä, mutta kuitenkin melkein kuin iso hevonen. Menin rapsuttelemaan sitä Veskun pitäessä neuvottomana harjaa kädessään.
- Ei tätä taida paljon kannattaa harjata. Tää on ihan märkää puuroa tää kura.
- Mennään ensin lenkille ja harjataan sitten, ehdotin. – Tai pestään.
- Jep.

Jätimme Paulan miehineen ja hevosineen talliin ja lähdimme Mustikan kanssa metsään. Se oli tottunut kävelyretkiin kanssamme ja totteli yhtä hyvin kuin keskiverto koira, luulisin. Vesku ainakin puhui sille kuin koiralle, ”vierellä”, ”seis” ja semmoisia.
- Aiotko opettaa sen istumaankin? virnuilin.
- Enpä usko. Laita kätesi sen selälle.
- Mitä, näinkö? Lepuutin kättäni varsan satulansijalla, sitähän Vesku tietysti haki. Siihen se ennen pitkää saisi painoa. Mustikka ei ollut huomaavinaan. Se alkoi olla jo ponin kokoinen ja sen karva oli paksu kuin karhulla.

Äkkiä Mustikka seisahtui ja jännittyi, sen pää nousi melkein minun pääni tasalle ja se päästi pitkän värisevän hirnunnan. Vesku mutisi jotain ja minä tartuin varmuuden vuoksi riimusta kiinni omalta puoleltani. En minä nähnyt enkä kuullut mitään hetkeen, mutta sitten polun mutkan takaa kuului kiireinen hirnahdus ja Mansikka ravasi sieltä innokkaasti vastaan.
- Lapset, totesi Ilse. – Kaikki kolme. Mä jo ihmettelinkin mikä kiire sille tuli.
Varsa painoi päänsä ja yritti suoraa päätä nisille, mutta Mansikka käännähti korvat luimussa kauemmas. Joko se oli sitä mieltä, että vieroitettu oli vieroitettu, tai sitten sen mielestä virkapuvussa ei imetetty.
- Jatketaan matkaa, ehdotti Vesku ja Ilse jatkoi omaansa tallille päin. Mustikkaa ei enää huvittanut ollenkaan kävelylenkki, se alkoi käännähdellä ympäri ja hypähdellä. Ehdotin, että palaisimme takaisin mekin, mutta Vesku halusi kiertää ainakin seuraavalle oikopolulle asti.
- Mä en halua että se kuvittelee saavansa päättää, koska käännytään. Ajattele, parin vuoden kuluttua sä saat olla selässä kun tehdään metsälenkkejä.
- Parin vuoden? Minä? Tossa on nyt kaks kohtaa mitä mä en ymmärrä.
- Totuttele ajatukseen. Sä olet kevyempi meistä.

Kun palasimme tallille Hussu oli lähtenyt pois ja Rusko palautettu pihattoon. Siellä se seisoi portilla hirnuen kuuluvasti Mustikalle, joka vastasi sille. Minä olin salaa tyytyväinen siitä, että lenkki oli lyhentynyt, sillä jalkaani oli alkanut taas särkeä. Ajatuksissani sujautin sormeni pipon alle ja kokeilin, joko viimeinen Hannan kynnen tekemä rupi päänahassani olisi halukas irtoamaan. Tuli mieleeni, että näinköhän enää ikinä maailmassa kumpikaan meistä pääsisi Wotin selkään.
- Jätetään se peseminen tältä päivältä, se on nyt niin tohkeissaan kun Rusko ja Mansikka kiljuu tuolta ulkoa, ja sitten sen pitäisi kuivuakin täällä tuntikausia, Vesku ehdotti.
- Sopii, saman verran siinä varmaan on pesemistä taas huomennakin, arvelin. Niinpä vain palautimme varsan ulos, missä se meni ensimmäiseksi tomerana ajamaan Ruskon pois Mansikan luota.

Ilse istui rehuhuoneessa juomassa kahvia, eikä näyttänyt pitävän mitään kiirettä lähdön kanssa. Oli tainnut hänkin alkaa vähän vierottautua Karoliinasta nyt, kun siitä oli tullut niin kauhean ehtiväinen.
- Juoskoon isänsä se perässä nyt vähän aikaa, hän totesi kun kysyin. – Ja mitäs teille kuuluu? Miten joulureissu meni?
- Reissu meni hyvin mutta joko sä kuulit että Jinna saa vauvan ja että me joudutaan muuttamaan?
- Häädöstä Miila kertoi mutta ei vauvasta, jestas sentään! Ilsen silmät pyöristyivät ja hän näytti ihan pelästyneeltä.
- Onko sulla paljonkin sitä kahvia? Katsoin toiveikkaana termospulloa. Ilse kulautti mukinsa tyhjäksi ja kaatoi sen uudelleen täyteen, ojentaen sen sitten minulle. Minä maistoin ja ojensin sen sitten Veskulle, joka siemaisi pikaisesti ja sanoi menevänsä etsimään Oonaa.

- Jinna on ikionnellinen, juorusin.
- Mutta sehän on ihan lapsi, sua nuorempi!
- Se on silti. Sitä oli ihan pelottavaa katsoa, oikeastaan, sanoin mietteissäni.
- Ethän sä aio…?
- En, miljoonannen kerran. En ennen kuin mä olen valmistunut. Enkä mä muutenkaan halua vielä niin aikuiseksi.
- No mitäs meinaatte asunnon kanssa tehdä?
- Me ollaan jonossa kaupungille, ja opiskelija-asuntoihin. Oiskohan muita vielä?
- Täytyy miettiä. Ja pääseehän meille aina hätätilassa.
- Siitäpä se riemu repeis, kun saisitte sinne yhtäkkiä kaks aikuista tytärtä ja kaks vävypoikaa lisää.
- Ei siitä niin kauan ole kun ne aikuiset tyttäret muutti pois ja hyvin mahduttiin.
- Onko sulla ikävä meitä, vai?
- On tietysti, Ilse sanoi yksinkertaisesti, vaikka olin kysynyt leikilläni. Keskustelu alkoi käydä vähän liian tunteelliseksi ja keskityin kahvinjuontiin kunnes muki oli tyhjä.
- Kiitos. Mä taidan lähteä katsomaan onko meille enempää hommia tänään.

Ei ollut. Oona oli ehtinyt ratsastaa ne, joilla oli lukujärjestyksessä ratsastusta, joten lähdimme kotiin palataksemme seuraavana päivänä takaisin.

Aloin huvin ja oman turvallisuuteni vuoksi touhuilla Ruskon kanssa aina tallilla käydessäni. Se ei tietenkään tahallaan ollut idiootti, mutta se turhautui jos näytti siltä että se jäisi yksinään pihattoon ja saattoi yrittää juosta yli tai töniä kumoon yrittäessään päästä Mustikan mukana talliin hoidettavaksi. Yritin saada sen ymmärtämään, että sellainen ei ollut missään olosuhteissa hyväksyttävää. Vein sen myös silloin tällöin talliin, mikä sille oli outo paikka, ja melko pian se lakkasi hörhöilemästä siellä. Paulaa en kuitenkaan nähnyt tallilla toistamiseen, eikä kukaan muu, paitsi Oona tietenkin, näyttänyt mitenkään olevan tekemisissä varsan kanssa. Aloin uskoa, että olin sen ainoa toivo kasvaa kunnon hevoseksi, mikä nyt tietysti oli aika pöyhkeätä.

Se oli ihan yhtä hyvän näköinen pieni otus kuin Mustikkakin, aavistuksen verran isompi ja rotevampi ruunikko, jolla oli kapea valkea läsi aina ylähuuleen asti. Mutta jästipäisempi se oli, enkä voinut tietää, oliko se geeneissä vai oliko se vain pienessä päässään jo muodostanut käsityksen, että sen piti kaksijalkaisten kanssa aina kokeilla kumpi määrää. Silti tuntui siltä kuin jokin olisi puristanut rinnasta, kun se tervehti minua hirnuen kun lähestyin pihaton aitaa. Aloin miettiä, olinko taas pistänyt pääni silmukkaan ja ruvennut hölmöyksissäni kiintymään eläimeen, joka ei ollut minun, ja joka katoaisi elämästäni ennen pitkää ilman, että minulla oli siihen mitään sananvaltaa. Mutta enhän voinut sitä taas hylätäkään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.11.14 17:06:21

41.

Uudenvuodenbileet olivat tietysti ihan pakolliset. Miila ei suostunut ajattelemaankaan ettei meillä pidettäisi semmoisia.
- Nehän voi olla viimeset bileet täällä! hän sanoi, ja laski jo kuukausia vappuun; olihan se puolen vuoden sisällä, olihan?
- Meillähän on täällä raskautettu nainen! yritin vastustella.
- Hullu, ei kai se nyt sitä tarkoita että meidän kaikkien tarvi ruveta muslimeiksi? Miila älähti ja Jinna mulkaisi minua ihan yhtä vihastuneena. Suljin nolona suuni mutta jupisin:
- Ja sitten pidetään läksiäisbileet kaikille erikseen, ja sitten vielä talon tyhjentymisbileet ja kevätpäivänseisausbileet…
- Hyvä idea! Miila ilahtui.
- Pidä sitten, mutta mä en osallistu, ilmoitin.
- Sä et ikinä muka osallistu ja sitten juhlit täällä kumminkin mukana!

Siitä meille meinasi tulla riita. Tai tulikin, mutta vain nopea. Olin tarkoittanut, että olin saanut töitä uudenvuodenaattoillaksi, mutta sen toiset kuittasivat äkkiä.
- Me ollaan tuskin päästy vauhtiin ennen kuin sä ehdit kotiin. No niin, ketä kutsutaan?
Päädyimme lähettelemään tekstarikutsuja suunnilleen samalle porukalle kuin joka oli ollut pikkujouluissamme.
- Jätä Krisu pois, jooko? pyysin Miilalta. – Mä en haluaisi sitä tänne sotkemaan asioita.
- Enkä jätä, se on semmonen namu. Kai sä nyt osaat pitää huolen, ettei se sotke mitään. Ja jätä sä se Simo pois.
- Niin jätänkin, ne on jossain reissussa tähän aikaan maailmasta. Mutta Elleä kysyn.
- Entäs Riikka? Tulisko se auttamaan järjestelyissä?
Mutta Riikka vastasi päättäneensä jäädä vielä uudeksivuodeksi Hankoon.

Uudenvuoden aattoilta oli rahakkaita iltoja töissä ja ihmettelin, kun kukaan vakiväestä ei ollut napannut sitä itselleen, tyytyväisenä tosin. Kahden päivän sairaslomasijaisuuskin oli toki parempi kuin ei mitään, vaikka osasto olikin vieras ja osoittautui raskaaksi. Siellä nosteltiin ja käänneltiin vuodepotilaita, jotka suuntasivat turhautuneen energiansa verbaaliseen väkivaltaan kun eivät päässeet touhuamaan höpöjä kuten lempiosastoni mummot. Suurin osa oli potilaista oli pääkopaltaan täysin kunnossa mutta ilkeämpiä kuin neljä dementikkoa yhteenlaskettuna. Olin iloinen, kun aattoilta oli viimeiseni siellä.

Kiiekin oli ollut iltavuorossa ja olin luvannut napata hänet kyytiin meille, kun kerran autolla liikuin. Ajoin asuntolan eteen ja menin töräyttelemään summeria saamatta vastausta, hän joko oli suihkussa parhaillaan tai sitten osastolla oli sattunut jotain, mikä viivytti häntä. En kai voisi kuin odottaa kun ei hän puhelimeenkaan vastannut. Olisi ollut taas hetki, että tupakan polttaminen olisi ollut mukavaa puuhaa, muttta minulla ei ollut semmoisia. Mietin, pitäisikö illaksi hankkia.

Rappuun syttyi valot ja päätin livahtaa sisään odottelemaan samalla oven avauksella kun neljä juhlatunnelmissa kikattavaa naista astui ulos. Kollegoita tietysti. Ulkona ei ollut kylmä, edelleenkään ei ollut talvi, mutta jotenkin kostean kolea tunne hiipi varpaisiin. Kiipesin toiseen kerrokseen ja totesin oven asuntolakäytävään jääneen raolleen joten pääsin sisään asti. Voisin istuskella käytävän päässä olevassa oleskelutilassa ja jatkaa soittelua, ainakin se oli mukavampaa kuin pihalla. Vilkaisin kutenkin automaattisesti Kiien ovea ja sekin näytti olevan rakosellaan. Kai hän sitten oli vaan kotona ja suihkussa ja voisin marssia suoraan sisään. Käytävälle kaikui vaimea musiikin kakofonia, monissa huoneissa taidettiin olla vielä valmistautumassa uudenvuoden vastaanottoon.

En oikeastaan hämmästynyt kun löysin Ellen lukemasta Kiien sängyltä, mutta hän kyllä hämmäsyi nähdessään minut. Suorastaan pelästyneen näköisenä hän pomppasi istumaan ja kiskaisi kuulokkeet korvistaan.
- Miten sä olet jo täällä!
- Miksen olisi? lltavuoro loppui ja mä olen huudattanu summeria kuin hullu. Oisit ollut ystävällinen jos oisit päästänyt mut sisään.
- Mä en jotenkin ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Enkä kuullu mitään.
- Eikös Kiiekin tullut iltavuorosta, se olisi voinut olla aika hyvä vihje, että muidenkin iltavuorot loppuu samaan aikaan?
- Se pääsi aikaisemmin, tuli jo melkeen tunti sitten, Elle sanoi anteeksipyytävästi ja sammutti soittimensa alkaen kääriä johtoa sen ympärille.

Istuin pöydän ääreen takkiani riisuen ja mietin, mitä kehtaisin kysyä. Mitä Ellen täällä odottelu merkitsi? Seurustelivatko tytöt? Olisiko kauhean härskiä mennä kysymään semmoista jos vastaus olikin ei? Keksin kuitenkin yhden turvallisen kysymyksen ensalkuun.
- Etkö sä olekaan autolla?
- En, mä ajattelin kerrankin maistella vähän. Elle osoitti ikkunalautaa, jolla seisoi muutama kuohuviinipullo.
- Tervehdys! kuului Kiien ääni ovelta. Hän oli pukeutunut vain pyyhkeeseen mutta hiukset olivat jo kuivat ja kasvoilla meikkiä, ilmeisesti hän oli suihkutiloissa laittautunut. – Mä puen ihan äkkiä! Kaks minuuttia! Ohimennessään hän kumartui antamaan Ellelle suukon kuin se olisi maailman luonnollisin asia ja sain vastauksen lausumattomaan kysymykseeni. Elle vilkaisi minua jotenkin hätääntyneen ja nolon näköisenä, mutta pidin hymyni rauhallisena ja mitäänsanomattomana. Voisin joskus myöhemmin kertoa hänelle, että olin arvellut tätä jo viikkoja etukäteen, nyt riitti kun annoin ymmärtää, etten kuollut järkytyksestä.

Kiie oli valmis ihan niin nopeasti kuin oli luvannutkin ja jotenkin riemastuneena heidän romanssinpoikasestaan, tai mikä se nyt olikaan, kiersin käteni kummankin vyötärölle kun lähdimme.
- Voi teitä, kullannuput!
Kiie kihersi korvaani ja Ellekin tuntui vähän rentoutuvan.

Avatessani mersun ovia soitin Veskulle. Hän oli mennyt alkuillaksi Jarin luo, missä myös oli bileet, ja olin sopinut hänetkin nappaavani samaan kyytiin. Ajoin tuttua reittiä Itäkeskuksen koilliskulmaa hipoen ja siinä jouduin lyömään jarrut pohjaan, kun suojatielle eteeni yhtäkkiä loikkasi pari humalaista nuorta, vaikka minulla oli vihreät. Kirosin ääneen ja he vilkuttivat minulle iloisesti. Heidän perässään käveli huolettoman näköinen vanhempi pariskunta yhtä tietämättömänä seisovasta punaisesta ukosta liikennevalotolpassa ja tunnistin heidät hätkähtäen. Äitini, ja Stumppi. Äidillä oli päällään lyhyt karvakauluksinen toppatakki, joka olisi sopinut paremmin jollekin minua nuoremmalle, ja farkut, jotka eivät kovin imarrelleet hänen pulleaa olemustaan. Vetäydyin alaspäin kuin olisin kuvitellut heidän tunnistavan minut pimeästä autosta ja tunsin, miten kaasujalkani alkoi nykiä. Olisi helppo tähdätä heihin ja keilata nurin, itsepä kävelivät punaisia päin… onneksi he ehtivät kadun yli ennen kuin mersu nytkähti liikkeelle. Sydämeni hakkasi ja kaahasin koko loppumatkan niin, että Vesku vilkuili minua kummissaan. Minulla meni melkein puoli tuntia ennen kuin olin rauhoittunut, käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet, mutta sitten olinkin valmis liittymään juhlivaan porukkaan alakerrassa.

Verrattuna muutamiin edellisiin juhlamme olivat rauhalliset ja tapahtumattomat, ja hyvä niin. Vieraitakin oli vähemmän. Joku oli tuonut singstarin ja pleikkarin ja olohuoneessa laulettiin kuin karaokebaarissa. Se ei ollut ihan niin kammottavaa kuin olisi voinut kuvitella, mutta pysyttelin mieluummin keittiössä, ainakin kunnes joku sai yllytettyä Laurin laulamaan. Silloin minun piti mennä ovelle asti kuuntelemaan. Se poika osasi.

Varmaan vähempi hösellys johtui siitäkin, ettei porukassa ollut enää uusia kasvoja. Kaikki tunsivat jo jollain tapaa toisensa ja kaikki seurusteluvariaatiot oli suunnilleen kertaalleen kokeiltu. Krisu oli uusin porukassa, vaikka tunsikin tietysti entuudestaan Miilan ja Raisan kaverit. Olin uskaltautunut vain nopeasti halaamaan häntä nähdessäni – sitä nyt ei Veskukaan voinut pitää pahana, eihän? – mutta kun näin hänen ryhtyvän piirittämään Elleä minun oli pakko puuttua asiaan.
- Se seurustelee, kävin ilmoittamassa kun tyttö katosi hetkeksi, kai täyttämään lasiaan tai vessaan.
- Niin tietysti, Krisu huokaisi ja näytti teatraalisen surkealta. – ja me kun oltais oltu niin hyvä pari, vai mitä?
- Olisitte, ihan Becks ja Posh, myönsin.

Vähän ennen puoltayötä aloimme pukeutua siirtyäksemme pihalle. Vain muutama oli lähtenyt aiemmin ollakseen vuoden vaihtuessa Senaatintorilla, mutta suurin osa oli jäänyt. En ollut tullessani huomannut terassin nurkkaan kasattuja pussillisia raketteja, mutta niitä oli aika monta, niitä paukuteltaisiin varmaan ainakin tunti. Olin tyytyväinen siitä, että olimme meidän kotipihassa. Saatoin kiskoa jalkaani ratsastustoppahousuni ja karvavuoriset tallikengät ja olla varma siitä etten palelisi, vaikka seisoisimme pihalla aamuun, etenkin kun Vesku oli hellällä tuulella ja piteli minua itseään vasten. Nojailimme kellarinportaiden kaiteeseen sylikkäin ja Jinna ja Ville vieressämme ihan samassa asennossa. Ainoa ero oli, että minun lapaskädessäni oli siideripullo ja Jinnan ei. Nojailin päätäni Veskun olkapäähän ja tunsin itseni täydellisen rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Hanna oli hoideltu, Krisua ei ollut Vesku vinoon vilkaissut, löytäisimme kyllä ennen pitkää jostain oman asunnon, vaikka tämä aika Huvikummussa varmasti jäisi ihanana mieleen lopuksi elämääni. Miten hyvä alku uudelle vuodelle. Suljin pulloni, pistin sen taskuuni ja käännyin kasvokkain Veskuun päin. Hänen takkinsa oli auki ja siitä huokui kevyt hevosenhaju, niin kuin omastanikin. Pujotin käteni sen sisään ja minun teki mieli haukata hänestä palanen, niin täynnä kiintymystä olin. Olisin halunnut lähemmäksi, mutta olin jo niin liki kuin mahdollista.
- Mennään nukkumaan, mumisin. Ilman toppavaatteita välissä olisi parempi.
- Odota ensi vuoteen. Pari minuuttia enää, Vesku kuiskasi korvaani niin, että hengitys sai kylmät väreet kulkemaan pitkin niskaani.
- Sen mä ehkä jaksan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.11.14 18:01:08

Ellette heti huomaa niin nyt kertoo Vesku vuorostaan.
-----------------
1.

- Varo, täystuho tulee! Älä astu sen päälle! kuului heleä ääni peremmältä heti kun sain oven auki. Laskin katseeni lattialle ja totta, eteisen mattoa pitkin konttasi vihreä verkkapuku päällään hyvin nuori henkilö. Tuleva kälyni, Karoliina. Me rakastettiin toisiamme ehdottomasti ja kun olin kiireesti riisunut tallikengät, se nousi jo seisomaan pienet kädet polvistani tukea ottaen. Nostin sen syliin unohtaen, että olin äsken halunnut vain suoraa päätä suihkuun ja vauva nauroi päin naamaani ihastuneena ja painoi kätensä poskilleni.

Jessi oli ruvennut tuomaan Karoliinaa meille hoitoon vähän väliä. Hän sanoi, että antaakseen Ilselle vähän vapaa-aikaa nyt kun Artsin joululoma oli päättynyt ja meillä vielä jatkui, mutta luulen, että siinä oli takana muutakin. Todennäköisesti esitellä minulle elämän realiteetteja, sitä vaivaa ja vahtimista mikä melkein vuoden vanhassa vilkkaassa lapsessa oli. Riisuin vaivalloisesti takkini, tyttö yhä sylissäni, ja ajattelin, että Jessi-paran ajatus oli toiminut ihan päinvastoin. Pari tuntia Karoliinaa päivässä ei ollut vaivaksi asti, päinvastoin. Kävelin olohuoneeseen, totesin lattialla olevan hyvän tyynyläjän ja laskeuduin sen päälle niin, että Karoliina jäi rinnalleni makaamaan.

- Päivää sullekin, kuului sohvannurkasta loukkaantunut ääni, mutta kun katsoin sinne, näin Jessin hymyilevän kutimensa takaa.
- Tänne, ehdotin ja ojensin käteni hänen suuntaansa.
- Ei kun nyt mun pitää lopettaa tää kappale niin kauan kun toi ei oo saamassa puikosta silmäänsä.
- Mikä kiire sulla sen kanssa on. Ei sitä tarvita ainakaan puoleen vuoteen.
- Viihdytä sä nyt kuitenkin sitä lasta sen aikaa.

Ei Karoliina tarvinnut viihdyttämistä, se viihdytti minua. Se selitti omia juttujaan kielellä, jossa ei ollut järjellistä sanaa mutta äänenpainoja ja ilmeitä sitäkin enemmän. Yritin olla nauramatta mutta lapsi huomasi miten purin poskiani ja alkoi kikattaa niin, että koko talo raikui.
- Koska meidän pitää palauttaa tää? kysyin.
- Iskä tulee hakemaan sen tullessaan töistä. Eli joskus tän hetken ja iltaseitsemän välillä, ehkä. Jessi katkaisi langan, tunki puikot sohvatyynyjen alle ja tuli lopultakin viereeni.
- Mä lasken päiviä sun valmistumiseen, ilmoitin ja painoin huuleni hänen otsalleen.
- Montako?
- Siinä tuhatseitsemänsataa.
- Kiva. Jessin ääni oli kuiva ja asiallinen ja päätin lopettaa lapsista puhumisen taas vähäksi aikaa ennen kuin hän ehdottaisi minulle jonkin vuokrakohdun hankkimista.
- Mä meen suihkuun, ilmoitin, ja nostin vauvan pois päältäni.
- On syytäkin.
- Mä olen ratsastanut kaksi hevosta. Ja Karoliina ei valittanut, puolustauduin.
- Niin niin. Jessi kiipesi vuorostaan päälleni ja nauroi päin naamaani. Nautin hänen huumorintajustaan kun hän oli hyvällä tuulella. Lomailu oli tehnyt meille molemmille ihmeitä rankan syksyn jälkeen. Olin etukäteen empinyt aika lailla vapaan pitämistä, raha olisi tehnyt hyvää, mutta niin oli tehnyt laiskottelukin. En ollut edes ilmoittanut minnekään olevani käytettävissä ja Jessiäkään ei ollut soitettu töihin kuin pari hassua kertaa. Muutama viikko ilman muita velvollisuuksia kuin miellyttäviä ja ihan jo kaipasin uusia haasteita.
- Jos mä menen, ehdotin.
- Mene nyt sitten, mä menen kehittämään tolle jotain syötävää.

Oli torstai ja luennot alkaisivat taas maanantaina. Aioin kuitenkin ruveta orientoitumaan opiskelijaelämään käymällä loppuviikolla läpi ison harjoitusryhmätyön, jonka olimme loman aluksi tehneet. Siihen oli mennyt hyvinkin pari viikkoa ja lopussa koko porukka oli ollut tekstille niin sokea, että päätimme jättää sen hautumaan. Olin vetänyt lyhimmän tikun ja saanut oikolukijan homman. Kirjoitusvihreiden etsimisen ja epäloogisuudet. Mietin hetken, pyytäisinkö Jessiä apuun. Kirjoitusvirheet hän löytäisi varmasti ja työn lukemisesta voisi olla hänellekin hyötyä.

Lämmin suihku sai minut unohtamaan ajan kulun ja kun palasin alakertaan oli Jessin isä ehtinyt jo hakea nuoremman tyttärensä. Vanhempi oli palannut sohvaan ja jatkoi kutomistaan, vilkuillen välillä telkkaria.
- Mitäs huomenna? hän kysyi poissaolevalla äänellä.
- Pitää käydä läpi se homma, mitä tehtiin ennen joulua. Haluatko sä auttaa?
- Pääsetkö sä sitten nopeammin siitä eroon?
- Pääsen.
- No sitten. Tallille?
- Jos jaksaa ja ehtii. Ei mitään välttämätöntä.
- Okei. Ei mullakaan. Jessi jatkoi kutomistaan ja minä menin etsimään keittiöstä ruokaa.

Talo oli todennäköisesti tyhjä meitä lukuun ottamatta, vaikka olihan asukkaita muitakin. Tiesin, että Ville oli jäänyt vielä tallille ja Jinnan ja Miilan olisi Karoliinan aiempi naurunkirkuna kyllä kiskonut olohuoneeseen umpiunestakin. No, Lauri saattoi nukkua mikäli hänellä oli korvatulpat, tai sitten hän oli töissä. Tempaisin nopeasti pari voileipää ja palasin Jessin luo.
- Haluisitko sä alottaa nyt? Vai tehdäänkö jotain muuta?
- Mm, oli ainoa vastaus puikkojen kilinän ohella, joten kiipesin yläkertaan ja rupesin itse tutkimaan tulostepinoani punakynän kanssa.

Asetin kuulokkeet korville, etsin nettiradiosta sopivan kanavan ja uppouduin töihin. Uppouduin tosiaan. Edessäni oli jo toista senttiä läpikäytyjä sivuja huomattavan paksusta nivaskasta kun säikähdin. Jokin liikkui niskassani. Tajusin tietysti heti, että sen täytyi olla Jessi, mutta olin jo ehtinyt hätkähtää ja hän saada huvinsa. Otin kuulokkeet pois ja katsoin häntä pöllähtäneenä.
- Sun puhelimes soi. Mä en ehtinyt vastaamaan siihen. Hän ojensi kännykkääni, jonka olin unohtanut Karoliinan kanssa touhutessa takin taskuun ja mietin, eikö hän ollut ehtinyt vai halunnut. Vaikka ei sillä väliä, näkisinhän kuka oli yrittänyt tavoittaa. Äiti, näköjään. No, jos se olisi tärkeää hän soittaisi uudelleen, todennäköisesti tahtoi vaan kuulla oliko meillä lunta ja muuten rupatella.
- Mä meen nukkumaan. Kello on miljoona. Joko sä luit kaiken vai tarvitaanko mua vielä huomenna? Jessi kysyi.
- Mä luin ehkä kolmasosan, arvelin. – Mitä on miljoona?
- Kymmenen.

Olin kököttänyt paikoillani melkein neljä tuntia, ei ihme, että hartiat tuntuivat jäykiltä. Ehkä olisi parasta lopettaa tältä illalta. Pyöräytin tuolini niin, että sain tyttöni jalkojeni väliin ja rutistin häntä.
- Mistä lähtien sä olet mennyt kymmeneltä nukkumaan?
- Tästä.
- Mä tulen, totesin kun hän painoi lantiotaan minua vasten. Ei tuo mikään ilmoitusasia ollut ollut, kutsu se oli.

Torstai oli hyvä päivä tehdä sisähommia. Satoi räntää niin, että ikkunasta tuskin näkyi naapuripihaan ja tuuli. Se tiesi lumitöitä, kunhan sade taukoaisi. Jessi makasi työhuoneemme laverilla lukien yhtä paperiläjää ja minä istuin pöydän ääressä toisen puolikkaan kanssa, oli kotoista ja rauhallista. Tietokone soitteli taustamusiikkia ja toisella silmällä vilkuilin välillä irkkiä, ei silti että siellä olisi oikein mitään elämää ollut tähän aikaan arkipäivästä. Ville näkyi kirjautuvan sisään, mutta olisi ollut idioottimaista jutella hänen kanssaan kun kaveri istui kerrosta alempana omassa huoneessaan. Tai… piruuttani pyysin häntä laittamaan kahvin tippumaan. Sain vastaukseksi irvistelevän naamankuvan, mutta alakerrasta alkoi kuulua liikettä.

Vähän myöhemmin havahduin vaimeaan piippaukseen kun Ville ilmoitti kahvin olevan valmista. Vilkaisin Jessiä, joka oli nukahtanut pää papereillani ja aioin lähteä hakemaan sitä kun kuului toinenkin piippaus, joku kutsui minua taas. Kirjoitin nopeasti ”Han” ilmoittaakseni huomanneeni hänet ja sanoin hakevani kahvia. Halusin hetken aikaa miettiä, mitä tyttö mahtoi haluta. En ollut tavannut häntä täällä virtuaalimaailmassakaan useampaan viikkoon, saati sitten oikeasti. Edellinen tapaamisemme oli loppunut äkkinäisesti, kiitos Jessin, ja minun oli pakko naurahtaa muistellessani sitä.

”Kuinkas Prinsessa?” luki ruudulla kun palasin yläkertaan.
”Ihanasti, nukkuu”, vastasin.
”Täynnä pyhää vihaa mua kohtaan?” ja paljon hymynaamoja.
”Kaikkea vielä, oikein tyytyväinen itseensä, sä sait ihan ansiosi mukaan, senkin provokaattori.”
”Kiva nähdä että siinäkin on sentään vähän munaa. Oottekos miettineet mun kesätyötarjousta?”
Pysähdyin miettimään ja join vähän kahvia. Hanna ei voinut olla tosissaan.
”Sen viimekertaisen jälkeen? Lasket leikkiä”, naputtelin sitten nopeasti. Jessi ei ikinä enää suostuisi olemaan missään tekemisissä Hannan kanssa.
”En laske. Miettikääpäs.”
”Ei kannata, ei mietitä, oot liian kaukana, mä pääsen jo oikeisiin töihin ensi kesänä.”
”Kis-kis”, yritti Hanna taivutella, mutta ilmoitti sitten joutuvansa häipymään. Mietin, oliko hän huomannut Villen läsnäolijoiden listalla, ennen kuin oli alkanut jutella kanssani, todennäköisesti. Olin vinkannut Villelle kanavasta jossain vaiheessa kesällä, kun olimme paremmin tutustuneet. Siellä pyöri periaatteessa kouluratsastuksesta kiinnostunutta porukkaa, joskin välillä en päiväkausiin nähnyt yhtäkään hevosiin tai ratsastukseen liittyvää lausetta. Mutta nyt olikin hiljaista sillä rintamalla kun kisakausi ei ollut vielä alkanut. Ville oli ollut sanansa mittainen ja pitänyt omana tietonaan, että Hannakin pyöri siellä. En osannut kuvitellakaan mitä olisi tapahtunut jos Jessi olisi jotain kautta saanut selville että juttelimme irkissä välillä päivittäin, jokin ydinsotaan verrattavissa oleva katastrofi varmaankin.

No, Hanna ei ainakaan näkynyt muistelevan kostonhimoisena jouluista välikohtausta. Kun vähän kaivoi, siltä naiselta löytyi sekä mustaa huumorintajua että itseironiaa ja olin helpottunut, kun hän näytti soveltavan niitä kapakkatappeluunkin eikä itse uhkunut pyhää vihaa ja kostonhimoa.

Keskityin taas oikolukemiseen ja pääsin pinoni loppuun. Kun yritin varovasti kiskoa Jessin posken alta lisää luettavaa, hän heräsi ja nolostui.
- Unettavaa tekstiähän se onkin, kiusasin.
- No kun ei edes oo, oikeastaan… täällä on vaan jotenkin liian lämmin tai jotain, hän vastusteli.
- Alhaalla on kahvia jos haluut herätä.
- Mä taidan mennä hakemaan, jos sä kerran otat mun läjäni, hän haukotteli ja lähti tassuttelemaan pois.

Äiti soitti uudelleen illalla, samaan aikaan kuin eilenkin. Kertoi kuulumisia, mutta kuulosti jotenkin siltä, kuin olisi yrittänyt saada sanotuksi jotain, muttei tiennyt mitä.
- Onko isä ok? kysyin lopulta kun hän ei tuntunut tahtovan lopettaa puhelua mutta puheenaiheet olivat menneet jo naapurin koiran kynsienleikkuuseen. Hän huokaisi jotenkin helpottuneena.
- Kun en oikein tiedä. Se on jotenkin omituisen väsynyt. Tai ei nyt väsynytkään, mutta jotenkin poissaoleva. Tai vaan jotenkin outo.

Huolestuin niin, että hiukset tuntuivat nousevan niskassa pystyyn. Isä oli kuntoutunut aika hyvin syksyisen aivohalvauksen jälkeen, mutta aina sai varautua siihen, että se uusiutuisi.
- Vie se lääkäriin, sanoin tiukasti.
- Sepä se, kun ei sitä mielestään vaivaa mikään.
- Eikö sillä ole kontrollikäyntejä enää?
- On, mutta seuraava on vasta ensi kuun puolella.
- Koita saada se aikaisemmaksi, tai varaa uusi aika ja huijaa se sinne.
- Jestas. Kuulin äidin äänestä, että olin pelästyttänyt hänet pahanpäiväisesti, mutta en välittänyt siitä. Pelästynyt olin itsekin.
- Vai tulenko mä puhumaan sille järkeä? Mulla on vielä pari päivää lomaa. Puhelimessa isä ei ollut suostunut puhumaan koko talvena, vaikka todennäköisesti olisin kyllä saanut hänen mongerruksestaan selvää.
- Älä, lomaile sä vaan. Mä koitan huomenna, saanko sitä aikaistettua.

Lopetin puhelun pahasti peloissani. Samanlaista oloa ei minulla ollut ollut kuin kerran aikaisemmin, syksyllä kun isä oli viimeksi joutunut sairaalaan. Yritin järkeillä, että ehkä äiti vain kuvitteli ja hössötti turhasta, mutta tosiasiassa asia saattoi hyvinkin olla päinvastoin. Jos hän kolmenkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen oli havaitsevinaan jotain outoa, jotain todennäköisesti olikin pielessä.

Jessi väitti minun syksyllä sulkeutuneen suppuun kuin simpukka ja nytkin minulla oli semmoinen olo, kuin koko maailma olisi muuttunut utuiseksi ja etäiseksi ympärilläni. En tahtonut nyt semmoista ja pakotin itseni hyppäämään pystyyn. Kävin kellarissa napsauttamassa saunan päälle ja menin yläkertaan vaihtamaan lenkkivaatteisiin.
- Aiotko sä hullu ulos? kysyi Jessi, joka makaili sängyllä lukemassa.
- Pakko päästä vähän liikkeelle, murahdin, vaikka koko päivän jatkunut pyry ei ollut tauonnut vieläkään. Sitä parempi, sitä rankempaa olisi yrittää eteenpäin.

Normaalin lenkkini puolivälissä ei ollut enää mitään ajateltavaa. Lumi oli jalkakäytävillä syvää; vaikka aura-autojen ääntä kuuluikin joka puolelta, ne keskittyivät tässä vaiheessa vain ajoratoihin. Pohkeita ja keuhkoja särki ja tunsin valuvani hikeä joka paikasta, kulmakarvoja myöten, mutta ainakaan ajatukset eivät enää vaivanneet, ne eivät jaksaneet liikahtaa. Ainoastaan seuraavan hengenvedon suunnittelu mahtui mieleen. Kun raudan maku suussa palasin kotipihaan, läähätin hetken ja kylmyys alkoi tuntua vaatteiden läpi. Tartuin vielä lumikolaan ja putsasin kapean polun portailta portille. Se sataisi tätä menoa umpeen paljon ennen aamua, mutta olisipa edes vähän vähemmän lunta silloin siirrettävänä. Se oli sen verran verkkaisempaa hommaa, että hengitykseni alkoi tasaantua ja pääni seljetä. Liian kuumaksi ehtineessä saunassa makailu valutti loputkin huolet hien mukana pois ja kaikkeni antaneena melkein nukahdin sinne.

- Helpottiko? kysyi Jessi kun raahauduin yläkertaan. Hetkeksi jaksoin terästäytyä ja vilkaista häntä miettien, miksi hän tuollaista kysyi, sitten en jaksanut kuitenkaan vaatia vastausta, kaaduin vain nyökäten sänkyyn.

Äiti soitti aamulla taas, heti kahdeksan jälkeen, niin aikaisin ettei edes herätykseni ollut vielä soinut. Olin hetkessä valveilla ja ponkaisin pystyyn silmät selällään ja tukka pystyssä, niin luulen.
- Ei mitään hätää, mä vaan halusin kertoa, että sain ajan lääkärille heti maanantaina.
- Huh, sanoin ja laskeuduin takaisin makuulle. Huomasin Jessin heränneen joko soittoon tai äkkinäiseen liikkeeseeni, hän katseli minua tutkimattomin ilmein vihreillä silmillään ja alkoi silitellä vatsaani. – Mitäs isä siihen?
- Nukkuu vielä, en ole ehtinyt kertoa.
- Hyvä kun sait ajan. Soita sitten…
- Tietysti soitan.

- Onko Kari huonompi? kysyi Jessi kun panin puhelimen pois.
- Mä en tiedä. Äiti on huolissaan siitä, muttei oikeen osaa sanoa miksi. Käännyin ja kaappasin hänet lähelleni. Tapansa mukaan hän asettui heti niin, että tuntui myötäilevän minua joka kohdasta pehmeänä ja lämpöisenä. Ihmettelin joskus miten hän teki sen, oli kuin kissa. Nyt se oli kuitenkin tavallistakin tervetulleempaa ja huokaisin tyytyväisenä, kun levottomuus alkoi hiljalleen hälvetä. Hän mumisi jotain kaulaani ja vaikken saanut siitä selvää, äänensävy riitti. Siirsin kokeilevasti käteni alaspäin hänen reidelleen ja hän nosti sen heti kylkeni päälle äännähtäen myöntävästi.
- Sä olet kuin ihmisen mieli, sanoin.
- Mä olen ihminen. Sä nukahdit illalla ennen kuin sun pää oli tyynyssä. Aamuseksi on aina parasta, Jessi luetteli ja kiipesi päälleni. Eilinen juoksu- ja kolausrääkki tuntui lähes jokaisessa lihaksessani, mutta ajattelin hämärästi, että ellei tämä riittäisi verryttelyksi voisin mennä tekemään lumityöt. Sitten lakkasin ajattelemasta ja keskityin tuntemaan.

Jessi nukahti uudelleen, maaten puoliksi päälläni, ja silittelin häntä kunnes minun oli pakko lähteä vessaan.

Lähettäjä: Mie 
Päivämäärä:   26.11.14 22:46:27

Tuommonen osui silmään: "- Mä tulen, totesin kun hän painoi lantiotaan minua vasten. Ei tuo mikään ilmoitusasia ollut ollut, kutsu se oli."
Oliskohan siinä yksi ollut liikaa...?
Muuten aivan loistavaa tekstiä, kuten aina, olen lukenut nää ennenkin mutta ei ne uusintakierroksella tunnu yhtään huonommalle, päinvastoin! Voisit tarjota johonkin kustantajalle, olis mukava saada kirjahyllyyn koko sarja pahan päivän varalle luettavaksi. =)

Lähettäjä: coxia 
Päivämäärä:   27.11.14 00:32:24

Mä veikkaan, että se on vaan pluskvamperfekti, eli ihan oikein tuo "ei tuo mikään ilmoitusasia ollut ollut"...

Mutta samaa mieltä kyllä edellisen kanssa siitä, että ois kiva saada nää kirjahyllyyn! ^^ Kiitos kun jaksat joka päivä lisäillä uutta pätkää, on niin mukava lueskella näitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.11.14 18:20:15

Varmaan siinä on joo ollut pluskvamperfekti ajatuksena. Ja kieltämättä toi kirjahyllyajatuskin ois houkutteleva =D
------------------------
2.

Jouduin tekemään pitkään töitä, jotta saimme auton pois pihasta. Se oli oikeasti isän auto, mutta syksyllisen kohtauksen jälkeen hän ei pystynyt ajamaan, eikä äiti suostunut muuta kuin pikku kauppakassinsa rattiin, sanoi ettei opi arvioimaan etäisyyksiä. Niinpä me köyhät opiskelijat jouduimme käyttämään mustaa mersua. Kyllä se vähän hiveli itsetuntoa, vaikka jos olisin päässyt valitsemaan, olisin kyllä valinnut jonkun ihan muun ajopelin. Jessi kuitenkin rakasti sitä. Toisaalta, hän taisi rakastaa kaikkea missä oli neljä pyörää ja ratti.
- Mä ajan tallille, hän ehdotti, kuten aina, harjatessaan hyvinkin viisitoistasenttistä lumikerrosta pois auton päältä ja tuulenpuoleiselta kyljeltä. Nyökkäsin automaattisesti ja mietin, riittäisikö jos kolaisin vain vanan kumpaakin rengasparia varten, mutta ei. Lunta oli tullut niin paljon, että auto voisi jäädä pohjastaan kiinni.

Istuin lyhyen matkan ajatuksissani sanomatta sanaakaan, vaikka Jessi suditti ja luistatti takapäätä vähän ehkä turhankin huolettomasti uudessa lumessa. Tyttö tuntui leikkivän olevansa Linnanmäellä, mutta kun hän näytti kuitenkin hallitsevan auton ja nauroi välillä ääneen itsekseen, en viitsinyt sanoa mitään, ennen kuin olimme perillä.
- Sä olet vaarallinen, tiedätkö sitä? kommentoin, kun hän ajoi mersun keulan huolettomasti pehmeään hankeen parkkipaikan laidalla.
- Mä olen maanteiden kuningas. Ei kun kuningatar, tietysti.
- Mä alan sanoa sua Teuvoksi sitten.

Mietin, kuka oli ehtinyt jo aurata tallipihat ja tien maneesille – Oona varmaankin, kukapa muukaan täällä yötä päivää touhuaisi kuin tallimestari. Kenttä oli kuitenkin lanaamatta ja minua houkutti mennä sinne ratsastamaan, koskemattomaan hankeen. Siinä olisi andalusialaiselle apinalleni ihmettelemistä, paitsi että faktisesti se oli kyllä luso eikä Espanjasta.
- Millä sä menet? huomasin vasta kysyä Jessiltä.
- Mansikalla tänään. Pinollako sä?
- Sillä, sanoin ja huokaisin. Vastaani oli harvoin tullut hevosia, joiden kanssa ei tahtonut löytyä mitään yhteistä säveltä, mutta Pinon kanssa olin jo pariin otteeseen harkinnut luovuttaa. Nuori ruuna oli oikea nirppanokka, joka ei sietänyt minkäänlaista määräilyä, kuin kiimaileva tamma. Välillä väsytti ja turhautti keksiä uusia maanittelukeinoja saada se toimimaan niin kuin halusin. Se, mikä oli toiminut eilen, ei taatusti toiminut tänään. Jos yritin olla jämäkkä ja ehdoton, mikä useimmat muut temppuilijat palautti järjestykseen, se tyrmistyi täysin ja jähmettyi kauhusta. Mietin, mahtoiko sillä olla jotain fyysistä vikaa – tai uskaltaisiko sille syöttää jotain tammarehua kun se kerran alati narttuili.
- Leikitäänkö ensin varsojen kanssa? Jessi kysyi.
- Mä jättäisin sen mieluummin jälkiruoaksi. Parempi ensin tulla huonolle tuulelle ton jästipään kanssa.
- Selvä, tyttö kuittasi, vaikka hänen tapauksessaan asia taisikin olla toisinpäin. Mansikka oli kiva pikku ratsu kun taas varsa, jonka Jessi oli ominut vastuulleen oli melkoinen jästipää ja uhmaiässä sitä paitsi.

Päätin jättää satulan laittamatta, josko se vaikka antaisi minulle tänään jonkinlaisen yllätysedun taistelussa Pinon kanssa. Jessi näkyi olevan samoissa ajatuksissa. Tai ehkä uusi lumi ja satulatta ratsastus jotenkin kuuluivat yhteen? Varusteiden puutteellisuus tuntui ensin säikäyttävän ratsuni katatonian rajamaille, hyvä että se uskalsi liikahtaakaan istuinluideni alla, mutta onneksi se oli vielä niin nuori ja utelias. Omituinen alusta alkoi kiinnostaa sitä ja se otti muutaman kokeilevan askeleen, lumen noustessa sitä hyvinkin puolisääreen. Annoin sen muutaman kerran kuopaista arvioivasti ja mietin, oliko se ennen nähnyt tämmöistä lumimäärää. Ei ainakaan täällä, tänä talvena. En ollut varma mistä se oli tullut, Virostako vai Viron kautta jostain etelämpää. Vähemmän lumisista maista kuitenkin.

Ratsastelu oli vaihteeksi kivaa. Lumi kiinnitti Pinon huomion niin, että se ajatuksissaan totteli minua ja sain sen kerrankin kulkemaan rentona ja halukkaasti. Voitonriemuisena taputtelin sitä, ehkä se sujuisi näin hyvin vielä joskus myöhemminkin. Jessikin antoi Mansikan vain jolkotella, mutta siitä huolimatta molemmat hevoset hiestyivät vähän. Mansikka piehtaroi lumessa ennen kuin veimme hevoset takaisin talliin, Pino katsoi sitä arvioivasti ja kuin harkiten, mutta ei sitten kuitenkaan ottanut mallia.

Varsa, Must, oli arvokkain omaisuuteni. Se oli myös ainoa omaisuuteni, eikä ollut luultavaa, että tilanne siitä lähivuosina muuttuisi. Jessi oli vakuuttunut siitä, että siitä tulisi kansallisen ellei peräti kansainvälisen tason kilparatsu enkä ollut koskaan raaskinut sanoa hänelle, että semmoisia harvemmin tuli vahinkovarsoista – saihan joku aina lottovoitonkin. Toinen varsa, jonka kanssa Jessi taisteli näinä päivinä siitä, saiko talutettaessa purra tai kävellä kahdella jalalla, oli ihan yhtä todennäköinen tuleva olympiavoittaja kuin Mustikkakin. Ainakin jos joku saisi sen jossain vaiheessa opetettua tavoille. Se oli täällä täysihoidossa Mustikan kaverina, mutta sen omistaja asui sen verran kaukana, ettei käynyt tallilla juurikaan, eikä muutenkaan tuntunut olevan sitä mieltä, että alle kaksivuotiaalle tarvitsisi vielä mitään opettaa. Jessi touhuili sen kanssa kai lähinnä huvikseen. Pelkäsin vähän etukäteen sitä hetkeä, kun hän joutuisi eroamaan siitä, silloin oli odotettavissa huokailuja ja ehkä kyyneleitäkin, jotka hän tosin yrittäisi salata.

Mutta Mustista ei tarvitsisi erota. Se olisi alku tallilleni, jonka joskus perustaisin. Se oli ollut jo monta vuotta yhtä selkeä tulevaisuudenkuva kuin se, että rupeaisin lääkäriksi. Toteutuksen suunnittelu ei vaan vielä ollut käynnistynyt.

Illalla laiskottelimme ja katsoimme Miilan ostamaa nyyhkyromanttista elokuvaa. Minä keskityin lukemiseen välittämättä leffasta pätkääkään mutta läsnäoloni oli kuulemma välttämätön, että Jessi sai nojailla minuun.
- Mä ymmärtäisin ton jos toi olisi kauhuelokuva. Vaikka taitaa se olla niin kauhean huono että tarviikin henkistä tukea, kiusasin. Lauri oli karannut hyvissä ajoin yläkertaan mutta siskokset nyyhkivät välillä, molemmat. Minua huvitti, toisaalta se oli vähän epämiellyttävääkin, sillä kuka nyt haluaisi kuunnella itkeviä naisia. Kiitollisena nousin sijoiltani kun kuulin puhelimeni soivan eteisessä, ja sitä kiitollisuudentunnetta en lakkaa kai ikinä muistelemasta, niin petolliseksi se osoittautui. Se oli taas äiti.

- Mä toin isän iltapäivällä sairaalaan, hän sanoi tervehtimättä ja kuulosti – en oikein tiedä miltä. Etäiseltä, asialliselta, vieraalta.
- Mitä tapahtu? kysyin ja yllätyksekseni olin omaksunut hänen äänensävynsä pilkulleen. Korvissani kyllä kohisi niin, että oma ääneni kuulosti vieraalta muutenkin.
- Pikku kohtaus. Niin ne sanoi täälläkin. Vähän aikaa se oli tajuttomana ja herätessään ei puheesta tullut taas mitään. Niin että tultiin tänne.
- Entäs nyt? kysyin, tunnottomin huulin.
- Se puhe on poissa edelleen, ja haluavat että se pysyy täällä kokeita varten maanantaihin. Siitähän se tykkää. Äiti naurahti ja se oli tervetullein ääni maailmassa. Tajusin että voisi olla hyödyllistä hengittää oikein syvään, ravistin samalla päätäni ja veren kohina korvista häipyi.
- Mä taidan ajaa huomenna sinne. Tammisaaressahan te ootte?
- Joo. Äiti ei yrittänyt estellä minua tai vähätellä tapausta, tiesi kai sen turhaksi. Ilman sitä naurahdusta olisin lähtenyt ajamaan saman tien.
- Mä soitan vaikka kun lähden täältä, tai jotain, ja sano terveisiä, sanoin.
- Sanon, äiti lupasi. Onneksi hän lopetti puhelun, minä en olisi pystynyt siihen.

Istuin takkinaulakon alle, sillä jalat tuntuivat vähän voimattomilta ja halusin muutenkin saada ilmeeni järjestykseen ennen kuin kohtaisin ketään. Vaikka eivät tytöt näyttäneet edes havainneen poissaoloani kun palasin sohvalle ja Jessi asettui takaisin syliini. Vasta kun elokuva oli lopussa ja Miila lähtenyt huoneesta, hän tuntui huomaavan minut. Olin lukenut useita kymmeniä sivuja ymmärtämättä tekstistä mitään, mutta ainakin olin ehtinyt prosessoida tapahtunutta.
- Kuka soitti? Jessi kysyi ja kurotti kättään suunnilleen naamaani kohden, vaikka makailikin vielä TV:tä silmäillen niin että näin vain hänen niskansa ja korvansa.
- Äiti oli vienyt isän sairaalaan, sanoin ja hän käänsi hätkähtäen katseensa uutisista.
- Mitä, miks, koska?
- Varmuuden vuoksi iltapäivällä, se oli ollut hetken taas tajuttomana. Mä ajan sinne huomenna.
- Tuunko mä mukaan? Jessi kysyi ja näytti huolestuneelta. En osannut vastata.

Aamulla tiesin, etten halunnut häntä isän luo. En nyt. Tiesin Jessin pitävän vanhemmistani, mutta hän ei ollut perhettä. En myöskään halunnut jutella koko asiasta kenenkään kanssa, ja mistä me muuten olisimme koko matkan puhuneet? Enkä kestäisi ymmärtämistä enkä lohdutusta juuri nyt.
- Mun täytyy nyt mennä yksin, sanoin heti kun hän heräsi. Hänen silmänsä laajenivat ja näyttivät loukkaantuneilta pienen hetken, mutta sitten hän sulki ne ja laittoi päänsä olkapäälleni.
- Mene sitten, hän sanoi, eikä se ollut tiuskaisu, paremminkin kysymys.
- Musta vaan tuntuu siltä, yritin selittää.
- Kari ei oo kuolemaisillaan?
- Ei. Ei ollu ainakaan eilen. Ja olisi mulle soitettu jos nyt olisi.
- Onko sun puhelin päällä?

Pulssini hypähti hurjaan laukkaan ja nappasin sen yöpöydältä.
- On, sanoin helpottuneena.
- Koska tuut takaisin?
- Illalla varmaan.
- Sano terveisiä, Jessi sanoi, käänsi selkänsä ja kääriytyi peittoon niin, että se liukui pois minun päältäni. Olin helpottunut kun selvisin niin vähällä ja annoin hänelle kiitollisen suukon korvan juureen ennen kuin nousin ylös.
- Mäkin sua, kuului tukahtuneesti peiton alta ja se melkein sai minut nauramaan, harkitsin jopa palaamista sänkyyn.
- Sä olet maailman ihanin, tyydyin kuitenkin vain lausumaan vaatekaapilta ja rupesin pukemaan.

Isä oli kiukkuisen näköinen, kun lopulta pääsin hänen luokseen. Olin tullut liian aikaisin, selitykset eivät olleet kelvanneet ja olin joutunut etsimään kahvittelupaikan odottaessani että viimeiset vaivaiset kaksikymmentä minuuttia vierailutunnin alkuun kuluivat. Kun minut lopulta neuvottiin osastolle, löysin isän yöpöydältä lounaan kylmänä ja koskemattomana ja sen takaa, kuten sanottu, vihaisen miehen.
- Terve, sanoin, ja katsoin pöydälle. Ruoka oli epämääräisen näköistä pöperöä muovikipossa. Toisessa astiassa oli ilmeisesti jälkiruoka, jotain kiisseliä. Molemmat olivat yhtä viileän tuntuisia, kun kokeilin. Isän ilme, kun hän tuijotti niitä, olisi pelottanut minua, ellen olisi tiennyt pystyväni tekemään asialle jotain.

Marssin muovilautanen kädessäni hoitajien kahvihuoneeseen ja työnsin sen siellä olevaan mikroaaltouuniin. Valitettavasti kukaan ei ollut paikalla nostamassa meteliä omavaltaisesta käytöksestäni, olisin mielelläni riidellyt jonkun kanssa.
- Pystytkö sä syömään? kysyin, ja potilas nyökkäsi, joten avasin hänelle vuodepöydän ja nostin tarjottimen siihen. Hänen ilmeensä muuttui vähän leppeämmäksi kun hän sai ruokaa. Terve käsi toimi yhtä hyvin kuin ennenkin ja suunnittelin, millä sanoin haukkuisin sen törpön, joka oli katsonut hyväksi jättää ruoan jäähtymään sivupöydälle sen sijaan että olisi antanut sen syötäväksi. Kyllä minä arvasin että porukalla oli kauhea kiire, olinhan ollut sillä puolella itsekin. Tässä tapauksessa se nyt vaan ei ollut anteeksiannettavaa.

Kun isä oli syönyt, houkuttelin hänet yrittämään puhumista. Ensin hän ei halunnut ja pelkäsin jo ettei hän saisi minkäänlaisia sanoja aikaiseksi, mutta tilanne ei ollut ollenkaan niin huono. Ymmärsin häntä aika hyvin ja suunnaton helpotus levisi hänen kasvoilleen kun hän huomasi sen.
- Ymmärtääkö äiti sua? kysyin kiinnostuneena ja sain pienen nyökkäyksen. Kukaan muu ei sitten takuulla ymmärtänytkään, elleivät sitten tietenkin sisarukseni jotka olivat syksyllä opetelleet kuuntelemaan häntä. Juttelimme hetken aikaa ja sitten hän nukahti. En liikahtanut tuolistani ennen kuin äiti ja Risto saapuivat ehkä tuntia myöhemmin. Vaihdoimme muutaman sanan ja lähdin katsomaan löytäisinkö jonkun lääkärin. Äiti sanoi nähneensä tullessaan sen, jonka kanssa oli puhunut edellisiltanakin.

Hoitajien kahvihuoneessa istui nuorenpuoleinen mies, jonka epäilin olevan hakemani henkilö. Vastahakoisesti hän luopui kahvimukistaan ja lähti kanssani kansliaan, esittäytyen vasta siellä.
- Silakka, hän sanoi ja ojensi kätensä.
- Mikä tilanne? kysyin, oli outoa olla tällä puolella. Olin jutellut kymmenien omaisten kanssa mutten koskaan ollut itse ollut omaisena.
- Oletko sä se lääkistä käyvä poika? Silakka kysyi.
- Neljännellä vuosikurssilla.
- Taidat sitten ittekin tietää. Nyt ei oo mitään akuuttia hätää, mutta kun se kerran uusiutui noin pian on todennäköistä, että se uusiutuu taas. Varmaan nopeammin vielä.
- Eikä sille voi mitään, kysyin, vaikka oikeastaan tiesinkin.
- No sitä tietoa varten yritetään huomenna kaivella kaikki mahdollinen… ottaa kaikki kokeet ja kuvat siis. Niissä menee osassa aikaa, mutta taitaa olla parasta hoitaa kotiutus huomenna.
- Niin varmaan. Hulluksi se täällä tulee. Tai kuolee nälkään, lisäsin puoliääneen.

Tietysti löytyisi jokin parannettavissa oleva syy, ajattelin lähtiessäni takaisin isän huoneeseen. En suostunut miettimään muuta vaihtoehtoa. Ja ainakin saisin kertoa ilouutiset.
- Sä pääset huomenna kotiin, julistin jo ovelta, ja lopultakin isäkin hymyili, sillä puolella naamaansa joka toimi.

Istuin siellä vierailuajan loppuun asti, äiti ja Risto lähtivät vähän aikaisemmin ja äiti lupasi soittaa kun kokeiden tulokset tulisivat. Isä nukahti taas pariin otteeseen ja minun piti herättää hänet kun minulle tultiin huomauttamaan, että vierailuaika oli päättynyt. Hemmetin pilkunnussijaporukkaa täällä.

Äiti oli kysynyt enkö tulisi vielä käymään, mutta en aikonut ajaa huvin vuoksi ylimääräistä lenkkiä. Halusin kotiin, ja hätkähdin autoon astuessani, kun sana ei enää vähimmässäkään määrin tarkoittanut Hankoa. Olin asunut Helsingissä jo yli kolme vuotta, mutta siellä oli aina ollut vain ”kämppä”. Hiljalleen tilanne oli tainnut muuttua sen jälkeen kun olimme muuttaneet Huvikumpuun Jessin kanssa. Tai sitten koti-ikäväni olikin Jessin-ikävää. Häntäkin kaipasin kovasti juuri nyt, ihan mielettömästi itse asiassa. Kurvasin sairaalan pihasta kiireellä, joka oli minulle epätyypillistä, Jessi itse olisi voinut lähteä sillä lailla. Mutta ajattelin vain, että reilussa tunnissa ehtisin perille. Kotiin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.11.14 12:48:30

Mahtavaa, että nämä löytyvät jälleen netistä! Alan vaan uhkaavasti ottamaan kiinni, kohta loppuu kesken ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.11.14 16:42:21

Sit sun täytyy vaan jatkaa luku päivässä :)
------------
3.

Luennot eivät olisi mitenkään voineet alkaa sopivammalla hetkellä. En ehtinyt märehtiä isän asioita ollenkaan, kun päivä oli täynnä ohjelmaa, ja illaksi kuului kutsu kuppilan kautta kotiin. Se oli eräänlainen perinne, joten olin siihen jo etukäteen varautunutkin.
- Mäkin menen sitten, oli Jessi uhannut. Hän tuntui olevan vähän mustasukkainen kiinteälle porukalle, joka meille oli vuosien mittaan muodostunut, Jari, Annukka, Lauri ja minä, välillä muutamia muitakin.
- Mene. Ja voidaan me huolia sut mukaan jos ei sun omat pikku ystävät pääse illalla ulos, hymyilin. Olimme, harvinaista kyllä, kerrankin yhdessä syömässä luentojen välissä.
- Oo, mitäs nyt, pääsisinkö mä muka teidän eliittijengin kanssa kaljalle? hän teeskenteli tyrmistynyttä, muutti ilmettään saman tien ja vilkutti iloisesti jollekin takanani. Vilkaisin ja näin kaksoset, hänen kurssikaverinsa.

- Tulkaa pois vaan, koko märkäkorvasakki, lupasin ja pieni ärtymys käväisi mielessäni, kun Simo ja Silja tulivat tarjottimineen meidän pöytään. Simo oli ihastunut Jessiin ja tiesi minun tietävän sen. Hän vilkuili minua vähän luimistellen, mutta en ollut huomaavinani.
- Illalla kuppilaan suremaan loman loppumista, ilmoitti Jessi heille hyvin paljon samaan tapaan kuin Jari oli ilmoittanut minulle. Silja ilmoitti menevänsä mieluummin jumppaan kuin kaljalle, mutta Simo ei keksinyt tekosyitä. Kai hän olisi lähtenyt kuuhun, jos Jessi olisi ehdottanut. Porukan neljättä, BB:tä, ei näkynyt missään. Ilmoitin mihin olimme menossa ja mihin aikaan; mieluummin ottaisin tuon pariskunnan valvovien silmieni alle ja kestäisin kavereiden vinoilun kuin päästäisin ne kahdestaan minnekään. Vaikken epäillytkään, että Jessi piittaisi Simosta pätkän vertaa siinä mielessä. Jessi katsoi minua pieni hymynväre suupielessään ja tiesin hänen taas kerran nähneen lävitseni.

He tulivat myöhässä, Annukka, Lauri ja minä joimme jo toisia oluita ja Jari kai jo neljättään.
- Mun syy, unohduin labraan, Jessi selitti vaikken kysynytkään mitään. Nappasin häntä takinhelmasta ja vedin hetkeksi viereeni, toivoin heidän saapumisensa saavan puheenaiheen vaihtumaan, sillä olin mennyt kertomaan isän uudesta kohtauksesta ja nyt Jari spekuloi aiheella kuin tohtori House ainakin. Turha toivo, erilaisilla aivoinfarkteilla mässäiltiin niin, että lähdin hakemaan uutta olutta, vaikka edellisestäkin oli vielä jäljellä.
- Eiköhän toi ala jo riittää, sanoin palatessani, kun Jari piirsi pöytään käyrää kohtauksien keskimääräisestä uusiutuvuustiheydestä, vaikka tuskin hän missään semmoista oli oikeasti nähnyt.
- Mä annan kymmenen kuukautta, Jari ilmoitti, mutta pyyhkäisi sitten pois viivat, jotka oli piirtänyt tuopeista valuneella huurteella.
- Kymmenen kuukautta mitä? kysyi Jessi.
- Elinaikaa.
Jessi näytti kauhistuneelta, mutta minä olin jo tottunut Jariin, vaikka tuo nyt olikin pahimmasta päästä hänen kommenttejaan ikinä. Häivytin sen kumminkin mielestäni, kun puheenaihe lopultakin vaihtui.

Seuraavana aamuna oli vähän heikko olo ja olin tyytyväinen kun aamun luennot olivat semmoisia mille en olisi missään nimessä muutenkaan mennyt. Jessikin paineli torkkunappia vieressä siihen malliin, ettei ylösnousu juuri houkuttanut.
- Mihin sulla on kiire? kysyin ja kiskoin häntä lähemmäs. Aamu ja lämmin tyttöystävä saman peiton alla. Ei huonoa elämää.
- Oksasen kurssi alkaa, hän mumisi.
- Se ei puhu ensimmäisellä kerralla mitään.
- Älä yritä huijata mulle hyvää omatuntoa kun en nouse.
- Ai et meinannutkaan nousta?
- Melko todennäköisesti en.
Vedin häntä vielä vähän lähemmäs. Parasta oli, etten ollut yrittänytkään huijata, Oksanen tosiaan ensimmäisellä luennolla tapasi käydä lävitse luentorungon ja yleisiä vaatimuksia, jotka olivat luettavissa opinto-oppaastakin.
- Haluatko sä nukkua vielä? kysyin ja hivelin hänen selkäänsä ylös ja alas. Ensin hän ei vastannut mitään, mutta sitten kuulin pienen tirskahduksen.
- En enää, senkin nymfomaani.
- Eikö nymfomaanit oo naisia?
- Välikö sillä. Enää. Jessi puraisi minua leuasta ja nuolaisi sitten samasta kohden. Tartuin häntä hiuksista niin, että hän joutui katsomaan minua silmiin.
- Mä rakastan sua, sanoin.
- Mä tiedän, lakkaa hölöttämästä epäoleellisuuksia, hän sanoi nauraen ja alkoi liu’uttaa kättään alaspäin vatsaani pitkin. Tuskallisen hitaasti. Tiesimme molemmat jo vähän liiankin hyvin millä konstein ajaa toinen hulluuden partaalle – mutta onneksi myös miten sieltä kiskottiin takaisin.
- Mikä pikku mato, hän sanoi.
En oikein voinut käsittää miten olimme ajautuneet tällä tavoin naljailemaan. Olin aiemmin kuvitellut, että seksi oli vakava asia. Jessin kanssa se oli kaikkea muuta.
- Hullu, sanoin ja painoin hänet vasten patjaa kaikilla kiloillani. – Hitaasti vai nopeesti?
- Ihan sama kuhan jotenkin. Hänen kätensä upposivat hiuksiini – Ja aika pian, jos sopii?

Äiti soitti illalla ja kertoi saaneensa tulokset osasta isän kokeista puhelimitse. Valitettavasti vaan hän oli kuunnellut ne puhelimessa, kirjoittanut paperille ja kun minä nyt kuuntelin hänen lukevan niitä en ymmärtänyt niistä mitään. En mitä kokeita oli otettu ja miksi, mitkä olivat tulokset tai miten niitä pitäisi tulkita.
- Mun täytyy varmaan soittaa sille huomenna, huokaisin ja pyysin lääkärin puhelinnumeron. – Mitäs teille muuta kuuluu?
- Aika samaa. Kari on kyllä kauhean kiukkunen.
- Mä taidan tulla viikonloppuna käymään.

Alkukevät, tai lopputalvi, alkoikin mennä sitä rataa. Ajoin viikonlopuiksi Hankoon, lähes joka viikonloppuna. Tajusin, että yhtäkkinen seilaamiseni siellä kun aiemmin en ollut käynyt edes joka kuukausi, todennäköisesti herätti perheessä pahoja aavistuksia, kuin tuhlaajapoika olisi palannut kuolinvuoteelle, mutta en voinut olla menemättäkään. Jokin pakko alkoi vaan kaihertaa perjantai-iltaisin. Jessi oli joskus mukana, joskus ei. Isän vointi pysyi samanmoisena, puhe kai alkoi luistaa taas vähän paremmin tai sitten me vaan taas totuttiin tulkitsemaan sitä vaikka se olikin aiempaa epäselvempää. Kyllä hän liikkeellekin pääsi, vaikka sekin sujui vähän entistä huonommin. Jostain pirullisesta syystä vaan Jarin hatusta vetämä ”kymmenen kuukautta” ei suostunut unohtumaan, vaikka yritin nauraa pilkallisesti hänen arvioilleen.

Jessi oli alkanut stressata asuntoasioita, talosta kun pitäisi lähteä alkukesään mennessä. Hän soitteli HOASille ja kaupungille ja löysi netistä mitä ihmeellisimpiä asuntotarjokkaita. Viimeisin hullutus oli, että hän oli keksinyt sairaalan asuntolan.
- Jos me mennään sinne molemmat kesätöihin niin jos me saatais sieltä kämppä edes kesäksi? hän ehdotti.
- Ei niillä vamaan riitä asuntoja kesäduunareille, arvelin minä.
- Mutta voihan aina kysyä! Oletko sä sinne menossa kesäksi?
- HUSillä vois olla mielenkiintosempia paikkoja auki, arvelin, mutta Jessin mieliksi jatkoin: - Mutta jos sä saat puhuttua sillä perusteella asunnon niin…
- Me ei ikinä ehditä saada kaupungin asuntoa, kun ei Jinna ja Villekään ole vielä kuulleet mitään ja niillä on sentään vauvakin tulossa, hän valitti ja kuulin pienen paniikin äänessä.
- Hei, eihän tässä nyt ole odoteltu kuin reilu kuukausi, ei se oo aika eikä mikään.
- Apua, Jessi mutisi, eikä kuulostanut lohduttautuneelta.
- Tuutko sä mukaan käymään Hangossa, ajattelin että jos lauantaina kävis?
- En mä nyt, lupasin tuurata Oonaa tallissa. Sillä on perjantai-iltana treffit.

Rutiinikäyntini oli tällä kertaa lohdullinen. Yhdellä Riston lapsista oli synttärit ja isä halusi lähteä kylään sinne myös. Hän oli ikionnellinen päästessään kotoa ulos ensimmäistä kertaa viikkoihin ja se tarttui meihin muihinkin. Lastenkutsuilla meni melkein koko iltapäivä, sitten söimme ja saunoimme kotona. Aika kului huomaamatta, viivyin iltamyöhään kun iloisesta porukasta ei tehnyt mieli irrottautua, ja sitten kotimatkalla pimeällä tiellä kaikki valkeni. Tiesin mitä minun pitäisi tehdä.

Jessille en kuitenkaan uskaltanut puhua, vielä. Tietysti joutuisin, ja mitä nopeammin sitä parempi. Sinä iltana tullessani hän jo onneksi nukkui ja seuraavan päivän, sunnuntain, vietimme touhuten tallilla niin ettei paljon tullut muusta juteltua kuin hevosista. Tahdoin yrittää keksiä oikein hyviä sanoja ja sitten täydellisen tavan asetella ne peräkkäin. Välillä jo keksinkin vakuuttavan puheen, mutta unohdin alun yrittäessäni muokata loppua. Kuinka turhauttavaa. Parin päivän kuluttua hän jo alkoi vilkuilla minua epäilevän näköisenä joten vetäydyin koneelle, ajatuksena kirjoittaa ylös kaikki hyvät fraasit, jos ne nyt suostuisivat enää tulemaan mieleen.

Koneeni avasi ircin aina kun käynnistin sen, mutta en välittänyt mennä edes vilkaisemaan sinne, tuijotin vain tyhjää wordin sivua ja tunsin itseni täydelliseksi älykääpiöksi. Pitikö minun muka tosiaan suunnitella muistiinpanojen avulla yhtä keskustelua? Vieläpä Jessin kanssa, joka oli toinen puoliskoni, kuin osa minua, joka tuntui lukevan ajatukseni muutenkin. Mutta tuskin tätä kuitenkaan, huokaisin ja kirjoitin äkkiä pari lausetta. Ontuvia ja tönkköjä.

Irkki kilahteli ja välkkyi oranssina alalaidassa, tuskastuneena näppäsin sen auki nähdäkseni kuka minua huuteli. Olin monta päivää jankannut yhden tyypin kanssa Balkenholin ja Heuschmannin luennosta, missä tilaisuudessa Ruskeasuon maneesissa ehkä hyvinkin olimme istuneet vierekkäin sitä tietämättä, kai hän tahtoi jatkaa kinaamme. Kirjoitin tyypille muutaman kommentin, jotka olin kirjoittanut jo niin monesti, että minun olisi kai kannattanut ohjelmoida ne jonkin näppäimen taakse, ja hän vastasi samoilla vastauksilla kuin ennenkin. Hedelmätöntä. Huomasin Hannankin roikkuvan listalla ja hetken mielijohteesta kutsuin häntä päästäkseni kinastelusta eroon. Yleensä Hanna oli tavoitettavissa jos hänen nimimerkkinsä täällä näkyi, hän ei jäänyt zombeilemaan ellei juuri ollut koneella kuten monet. Vastaus tulikin saman tien.
”Oisko sulla tallipaikkaa kesäksi?” kysyin, mietin vielä hetken ja painoin enteriä.
”Sulle aina”, tuli vastaus heti. ”Ootte muuttaneet mielenne Prinsessan kanssa?”

Kutsuin hänet yksityiskeskusteluun kun en viitsinyt kaikkien nähden repostella asioitani ja selitin isän sairastumisen ja suunnitelmani.
”Otat varsan mukaan? Entäs Jessi? Ja sen hevonen?” Hanna kysyi välittämättä enää käyttää salanimiä.
”En oo saanut sille edes puhuttua vielä.”
”Joko sulla on töitä?”
”Tuun perjantaina haastatteluun, eilen soitin ja sovin. Ne lupas että jotain löytyy varmasti.”
”Treffataanko?”
”Katotaan sitten. En mä tiedä vielä miten elämä makaa perjantaina”, vastasin
”Soittele”, Hanna sanoi ja häipyi.

Tunsin itseni lieroksi. Jessin olisi pitänyt kuulla ensimmäisenä eikä Hannan, vaikka mitä väliä sillä nyt muka oikeasti oli. Päättäväisyydenpuuskassa kuitenkin lättäsin läppärin kannen kiinni ja lähdin etsimään Jessiä. Ei tämä pitkittämisellä paranisi.
- Mä lähden Hankoon kesäksi, täräytin kun löysin hänet keittiöstä lataamasta kahvinkeitintä. Odottamaani hypähdystä tai huudahdusta ei tullut, vaikkakin hänen kätensä värähti sen verran, että vähän kahvinpuruja tipahti pöydälle. Mutta katse, jonka sain oli aika järkyttynyt.
- Sanos uudelleen, hän kehotti.
- Mä haen jotain töitä Hangosta kesäksi, en täältä. Mun on pakko.

Jessi hoiteli loppuun kahvinkeittimen, laittoi kahvipurkin kaappiin ja pyyhki pöydänkin ennen kuin osoitti mitenkään olevansa mukana keskustelussa. Sitten hän katsoi minuun ja näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat olleet vähän tavallista kosteammat.
- Niin sun tietysti on, hän sanoi ja tuli luokseni, kädet selässäni puristivat minua ja hän sanoi jotain epäselvästi paitaani.
- Mitä? kysyin.
- Että mitä sä ajattelit mun tekevän?
- En mä voi tietysti vaatia suakin sinne… aloitin, mutta se kuulosti typerältä, negatiiviselta. Halasin häntä takaisin ja kysyin mitä hän halusi.
- Miten mä voisin tietää? Kyllähän mä tietysti ajattelin että sä saattaisit miettiä jotain tommosta mutta… en mä kuitenkaan ajatellut tosissani.
- Ajattelit vai? Olin ihmeissäni, vastahan olin itsekin keksinyt koko jutun.
- No eikö se ollu aika selvää. Siellähän sä olet kaiken vapaa-aikasi nytkin.
- Oliko?
- Hölmö, Jessi sanoi ja naurahti vähän vaisusti. Näin, että hän oli kuin olikin vuodattanut muutaman kyyneleen.

- Sä taidat tietää mitä mun päässä liikkuu ennen kuin mä tiedän itsekään, sanoin ihmeissäni ja nostin hänet istumaan tiskipöydälle, niin että kasvomme olivat paremmin samalla tasolla.
- Sä et taida tietää kauhean paljon naisen vaistosta, hän naurahti taas sillä oudon vaisulla tavalla. – Haluaisitko sä mut sinne?
- Mä haluaisin sut sinne enemmän kuin mitään muuta, mutta en kai mä voi vaatia että sä jätät tänne kaiken ja lähdet, sanoin ja tuijotin häntä suoraan silmiin.
- Minkä kaiken?
- No… perheen... ja Mansikan, kai? Työt?
- Kai sieltäkin jotain töitä saa.
- Tulisitko sä? kysyin uskomatta oikein korviani.
- Kyllä varmaan. Ehkä. Mutta missä me asuttais? Mihin sä aiot töihin? Entäs Mustikka?
- Kaikki on vielä vähän auki. Isän ja äidin luona tietysti vois asua? Paitsi Mustikan mä kyllä otan mukaan. Se on ainoo varma asia.
En halunnut kuitenkaan tässä vaiheessa mainita että minulla oli varsalle jo tallipaikkakin.

Huolimatta siitä, ettei Jessi halunnut sanoa mitään varmasti, innostui hän kuitenkin aika lailla suunnittelemaan. Niin minäkin. Koko ajatus oli muuttunut kädenkäänteessä välttämättömyydestä seikkailuksi kun Jessi ei ollutkaan teilannut sitä heti ja kuitannut jollain ”mene sitten” –kommentilla. Kerroin perjantaisesta työhaastattelustani ja hän päätti myös soittaa sikäläiseen terveyskeskukseen.
- Onkohan niillä asuntoja?
- Etkö sä haluais asua meillä sitten? kysyin.
- Oikeestaan en, jos vaan on vaihtoehtoja. Kivahan siellä on käydä, mutta mennä sinne nurkkiin pyörimään kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi voi olla vähän rasittavaa. Kaikille.
- Saatais vähän lisäaikaa etsiä asuntoa täälläkin, tajusin.
- Entäs missä Mustikka asuisi?
- Onhan siellä talleja. Entäs Mansikka?
- Kai se saisi jäädä tänne. Paremmin Miila ja Ilse siitä ehtisi huolehtia kahdestaan kuin mä yksin. Jos me ollaan molemmat töissä voi yhdessä varsassakin olla meille tarpeeksi.

Epäinhimillisen aikaisin aamulla herätti Jessi minut ravistamalla ja tuijottamalla minua suoraan silmiin.
- Mitä nyt? mutisin, tai ainakin yritin.
- Totta kai mun pitää tulla sun kanssa Hankoon kesäksi. Enhän mä voi kuvitella nukkuvani kolmea kuukautta yksin. Sitten hän käänsi taas selkänsä minulle ja nukahti.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.11.14 00:22:41

Löysin pienen virheen aiempaa, "
- Meidän loputkin vanhemmat on löytäneet toisensa. Tai siis mun mutsi on muuttanu Ilsen isän luo. " :)

Nämä olisi oikeasti ihan mahtavaa saada esim. tulostettavana versiona, jotta ei tarvitsisi nettiä näiden lukemiseen!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.11.14 00:38:41

Mä en näe tossa virhettä?
Pitääköhän mun taas palata miettimään sitä omakustanteista kirjaa :D Nettisivuja en kyllä jaksa enkä ehdi ruveta enää vääntämään.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.11.14 02:58:17

Miilan isästä varmaan oli tarkoitus puhua, ei Ilsen isästä :)

Kirjalle kannatus!

Lähettäjä: jackets_mobile 
Päivämäärä:   29.11.14 07:10:01

Joo mäkin naureskelin tolle Ilsen isälle silloin 

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   29.11.14 11:36:43

Joo kirjaa vaa!! Sais tulla välillä vaik kakski kertaa päiväs noita pätkiä;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.11.14 17:07:53

No nyt mä tajusin, kiitti vaan kun väänsitte rautalangasta :D
-----------------------------
4.

Perjantai-iltana minulla oli kesätyöpaikka terveyskeskuslääkärin sijaisena. Jessi ei ollut lähtenyt mukaani, hän oli saanut lupauksen kesätöistä pelkästään puhelimessa kunhan toimittaisi jonkinlaisen hakemuksen ja vähän todistusjäljennöksiä ja olin vienyt ne mennessäni. Nuori ylihoitaja oli silmäillyt niitä pikaisesti ja hymyillyt tyytyväisenä. Kauheata tunkua ei näihin hommiin ollut, ja taisimme olla liikkeellä vähän ennen suurinta osaa kesätöitä etsiviä opiskelijoita.

Tuntui juhlalliselta ajatella tulevaa. Ensimmäinen paikkani oikeana lääkärinä, se tuntui vaativan vähän juhlimista ja toivoin, että Jessi olisi sittenkin suostunut lähtemään mukaan. Yritin soittaa hänelle uutisia heti kun pääsin kännykkäkieltomerkin ulkopuolelle, mutta en saanut vastausta. Olikohan hän ratsastamassa? No, tekstiviesti saisi siinä tapauksessa riittää.

Olo oli levoton silti ja yritin kiinni Patea, ja sitten Teemua, täkäläisiä kavereitani. Harkitsin soittaa Iljallekin mutta en ollut kuitenkaan niin filosofisella tuulella. Iljan kanssa ei voinut höpöttää kevyesti vaan piti olla valmistautunut keskustelemaan yhtä lailla venäläisestä romaanikirjallisuudesta kuin yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nyt ei ollut semmoinen olo.

Tiesin ettei minun olisi pitänyt, mutta soitin Hannalle.
- Mä olen täällä ja tarttisi juhlistaa mun uutta työpaikkaa yhdellä huurteisella, ilmoitin.
- Sä olet oikeen ajoituksen mestari! Hanna iloitsi. – Me päästiin just rehukaupasta ulos, nyt Jani voi heittää mut kaupunkiin ja ajaa itse tallille viemään noi säkit. Missä sä oot?
- Nyt mä oon terveyskeskuksen pihalla mutta miten ois Roxxin pubi?
- Siellä sitten!

Vaiensin omatuntoni kävellessäni vähän myöhemmin sisään ravintolaan. Enhän ollut mitään rikollista tekemässä. Hätkähdin silti syyllisenä kun Jessi soitti takaisin kaivaessani baaritiskillä hiluja maksaakseni tuoppini.
- Se on sillä selvä? Sä sait paikan? hän varmisti kuulostaen innostuneelta.
- Sain.
- Nyt pitää ruveta miettimään asumisjuttuja… Jinna ja Ville oli muuten saanut tänään kirjeen asuntotoimistosta.
- Mitä siinä sanottiin? kiinnostuin.
- En mä tiedä, kumpikaan ei ollu vielä kotona avaamassa sitä kun mä hain postin. Mitä sä touhuat?
- Juhlin ja juon olutta.
- Ryyppäät yksinäsi? Jessi tirskahti.
- Joo, en saanut poikia kiinni, vastasin totuudenmukaisesti.
- Okei, ehkä et vedä överiksi ilman seuraa.
- Koska mä muutenkaan, kysyin muka loukkaantuneena. Näin sivusilmällä Hannan kävelevän sisään ja toivoin, ettei hän säntäisi tervehdyksiä huutaen luokseni. Mutta eihän Hanna, vanha velmu. Hän istui alas edes kolauttamatta tuolin jalkoja ja puhui vasta kun lopetin puhelun muutamaa lausetta myöhemmin.
- Prinsessako siellä, hän kysyi.
- Sepä se, haenko sulle oluen vai mitä? tarjouduin.
- Siideri mieluummin, kuiva.

Kävin tiskillä ja hain mitä Hanna halusi.
- Kiitos ja onnea, hän toivotti tarttuessaan janoisesti lasiin. Mietin, oliko hän ehtinyt sittenkin jossain välissä käydä vaihtamassa vaatteita, vai olivatko korkeakorkoiset pitkät saappaat ja turkisreunuksinen takki nykyään oikea pukeutumiskoodi agrimarkettiin. Ehkäpä täälläpäin olivat, tai ehkä laskun saattoi allekirjoittaa noinkin jos oli kerran kantaja mukana, hymähdin.
- Mitä naureskelet? Hanna tahtoi tietää.
- Hyvää tuultani vaan. Tuntuu aika hienolta päästä jo oikeisiin töihin, sanoin, ja sekin oli totta.
- Täytyy muistaa ajaa naapurikunnan puolelle jos kesällä käy joku haaveri, Hanna sanoi, mutta hymyili samalla.
- Kyllä mä osaan tikata ja määrätä buranaa, naurahdin.
- Missäs aiot asua? Niin ja joko olet kertonut Jessille?
- Jo. Ja se tulee mukaan.
- Sitten ei taida kannattaa tarjota mun vierashuonetta.
- Joo, ei me ehkä sinne tulla asumaan. Enkä mä olisi tullut yksinkään sun kanssa saman katon alle.

- Miksi sä sen varsan tänne haluat? vaihtoi Hanna puheenaihetta ja kadotti samalla aavistuksen verran flirttailevan ilmeensä.
- Koska se on mun, vastasin.
- Eikö sun olis järkevämpää laittaa se jonnekin orilaitumelle?
- Niin, sanoin vähän epävarmana. En ollut ajatellutkaan muuta kuin ottaa lemmikkini mukaan paapottavaksi mutta Hannan ehdotus tuntui äkkiä paljon järkevämmältä. Kai orivarsojen nyt kuului opetella tapoja orilaitumella eikä kaupunkitallilla. Tajusin taas kerran miten vähän tiesin hevosten kasvatuksesta.
- Mä mietin sitä, ettei mulla ole ketään ketä voisi tarhata varsan kanssa tuolla.
- Mitenkäs teidän varsat?
- Laumassa, saaressa, niin kuin ennenkin. Tai ei se nyt lauma ole, orivarsoja meillä on vaan kolme. Haluatko sä sen sinne?
- Se voisi olla hyvä, myönsin, vaikka sitten en pääsisikään katsomaan sitä iltaisin töiden jälkeen. Mutta mitäpä en tekisi Mustikan terveen kehityksen eteen.
- Selvä. Voi sinne tietysti muutama muukin vieras vielä ilmaantua. Ja sitten mulla on sulle lisääkin ehdotuksia.
- Onko ne semmosia että mä haluan kuulla niitä?
- Eiköhän. Hanna hymyili niukasti. – Ratsastusjuttuja.
- En mä tiedä…
- Mä tarvitsisin oikeesti vähän apua. Oon lähdössä itse alkukesäksi Tanskaan valmennukseen. Doxyn ja Seldomin kanssa. Mutta haluaisin, että noilla tänne jäävilläkin tehtäis vähän tuloksia sillä aikaa.
- Onhan sulla ratsuttaja?
- On, mutta hevosia on liikaa yhdelle, jos meinaa tosissaan kilpailla.
- Mitäs Wotin kanssa aiot?
- Sitä nyt ennen kaikkea pitäisi kilpailuttaa.
- Tarjoatko sä sitä mulle? kysyin ja tunsin miellyttävää kutinaa sormenpäissä asti.
- Jup, Hanna sanoi kuin olisi kysynyt haluanko toisen oluen ja oli lukevinaan tekstiä lasinalusestaan. Taas kerran hän oli tehnyt tarjouksen, josta kieltäytyminen tuntui mahdottomalta.
- Sä olet mahdoton, sanoin. Hannan ilme oli tyytyväinen, kuin hän olisi saanut kehuja.

Pidin Hannasta, nykyään, ihan rehellisesti. Se oli vähän yllättävää, kun ei ollut niin kauhean kauan siitä, kun olin melkeinpä tuntenut vihaa häntä kohtaan – tai hullaantumista. Kaipa nuo äärimmäiset tunteet olivat ajan ja etäisyyden lisääntyessä kumonneet toisensa ja nyt saatoin katsoa häntä pelkästään vanhana ystävänä ja ehtymättömänä hevostietämyksen lähteenä. Hanna oli opettanut minulle lähes kaiken mitä tiesin hevosista, sen jälkeen siis kun olin ratsastuskoulussa ja kirjoista oppinut perusteet. Ja jollain omituisella tavalla hän onnistui olemaan samalla kertaa sekä pirullinen narttu että hyvä jätkä.
- Mitäs sanot? hän kysyi kun en vastannut unohduttuani katsomaan häntä.
- En mitään nyt, sanoin mietittyäni hetken. – Toi on jo semmonen tarjous että mun on juteltava siitä Jessin kanssa.
- Luuletko sä että se edes harkitsee? Jaa mutta, onhan sulla porkkanana se että mä olen Tanskassa, Hanna sanoi helpottuneena.
- Kunhan mä nyt ensin keksin jonkun selityksen sille, että sä olet pystynyt koko asiasta mulle kertomaan. Tai Mustikan orilaidunpaikasta.
- Tapailet mua salaa tyttöystäväs selän takana, hän hihitti ja näytti ihastuneelta.
- Toi ei kuulosta kivalta.
- Mutta on totta.
- Pakko myöntää.
- Otetaanko toiset? Mä voin tarjota.
- Okei. Sait ylipuhuttua. Minusta oli hauskaa istua Hannan kanssa juttelemassa. Tahdoin tietää hänen tanskanreissustaan enemmän, ja siitäkin mitä tallilla nykyään tapahtui ja kuka siellä oli ratsuttajana, jos minua hänen kollegakseen kosiskeltiin, ja tietysti, millaisia hevosia siellä muuten oli ja löytyisikö Jessillekin ratsastettavia.
- Ei ainakaan kisattavia, sanoi Hanna suoraan.
- Miten niin? Kimmastuin vähän Jessin puolesta.
- No, eihän se oo kummonen ratsastaja? Mitä se on kisannu?
- No ei sillä kyllä mitään kilpailuviettiä ole, myönsin. Jessi oli yllytettynä, lahjottuna tai painostettuna kisannut edelliskesänä jonkin verran, vieläpä enemmän esteitä kuin koulua, kun taas Hannan hevoset olivat kouluratsuja kaikki. – Mutta kyllä se ratsastaa millä vaan, jatkoin uskollisena.
- Jaa? No katotaan sitä sitten.

Kun lasimme olivat taas tyhjät katsoin parhaaksi lähteä kohden kotia. Äiti ja isä eivät tienneet odottaa minua joten en halunnut tupsahtaa sinne kovin myöhään istuttuani puoli iltaa pubissa. Ja Hannakin vilkaisi kelloaan ja sanoi, että hänellä oli tapaaminen.
- Uusi mies? kysyin uteliaana.
- No, uudehko… ja tän jälkeen entinen, Hanna ilmoitti iloisesti ja alkoi kietoa kaulaansa pitkää tummanpunaista kaulahuivia. Se näytti upealta, se olisi näyttänyt upealta Jessinkin kaulassa.
- Leikit taas jonkun raukan tunteilla.
- Voi voi kun täydellisiä ei millään löydä. Ensin ne vaikuttaa ihan hyviltä mutta aina niissä on joku vika. Ne alkaa takertua tai on tyhmiä tai huonoja sängyssä! Hän nauroi häpeämättömästi ja antoi minulle suukon poskelle. Tai oikeastaan korvan juureen, ja vähän liian pitkän. Tunsin miten jokin unohtunut halu värähti minussa ja irtauduin nopeasti.
- Sä jäät tota menoa vanhaksi piiaksi, varoitin toivoen sen kuulostavan kevyeltä, huvittavalta kommentilta.
- Parempi yksin kuin huonon kanssa. Hanna nauroi niin että jäänsiniset silmät kapenivat viiruiksi ja mietin harjoitteliko hän minulla. Niin kuin hän olisi harjoitusta kaivannut.

Kävelin hitaasti talvisessa illassa, toivoen että oluenhaju hengityksestäni hälvenisi ennen kuin ehtisin isän ja äidin luo, vaikka eivät he tietysti mitään sanoisi. Muistin taas työpaikkani ja potkiskelin itsekseni nauraen lumikökkäreitä. Jumaliste. Lääkäri, terveyskeskuksessa. Minä! Saisin irrottaa ongenkoukkuja turistien sormista ja diagnosoida umpisuolentulehduksia ja pahoja krapuloita, ihan omaan harkintaani luottaen, ilman opintoryhmää tai ohjaajaa taustatukena.

Vanhempani istuivat takan ääressä, kuten yleensäkin iltaisin ja vilkaisivat iloisesti yllättyneinä ovelle kun kävelin sisään. Vielä he jaksoivat yllättyä, vaikka viikonloppuvierailuni olivat jo enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tosin en yleensä saapunut perjantai-iltana yhdeksän aikaan.
- Sinä täällä tähän aikaan? totesi äiti.
- Mä kävin työhaastattelussa, sain paikan ja juhlin sitä parilla kaljalla, ilmoitin. Vedin nahkaisen pyöreän pallin heidän tuoliensa väliin tulen lämpöön ja istuin sille valmiina vastaamaan kysymyksiin.
- Työhaastattelussa täällä? Tai niin isä tarkoitti sanoa, vaikka ulos tuli jotain ihan muuta. Minä kuitenkin ymmärsin.
- Katsotte Hangon terveyskeskuksen uusinta lääkäriä, lausuin. Olin harjoitellut sen sanomista matkalla viimeiset parisataa metriä, mutta vieläkään ylpeys ei ollut kokonaan kadonnut äänestäni.
- Sä hait tänne? Miksi ihmeessä, eikö Helsingistä löytynyt töitä? kysyi äiti ällistyneenä.
- Ehkä mulle tuli ikävä Hangon kesää – ei ne työt sen kummempia oo siellä kuin täälläkään.
- Entäs Jessi sitten?
- Sekin haki töitä täältä, ne jo käytännössä lupas sille sijaisuuden vuodeosastolta.
- Te tuutte tänne kesäksi, äiti toisti hitaasti kuin olisi yrittänyt ymmärtää vierasta kieltä.
- Niin tullaan. Nyt me tarvitaan vaan jostain katto pään päälle pariksi kuukaudeksi.

Äiti ei ehdottanutkaan että asuisimme vierashuoneessa. Miksei, sitä en voinut ymmärtää, olin odottanut sitä. Sen sijaan hän alkoi käydä läpi muita vaihtoehtoja.
- Eikö työsuhdeasuntoja ole? Ei taida. Mutta entäs Ella-mummon ja papan mökki, ne ei varmaan pääse sinne tänä kesänä enää, alkaa olla sen verran huono kunto molemmilla. Tai Sanderssonin pihamökki. Ne on aina vuokranneet sitä regatan aikoihin vieraille, mikseivät vuokraisi koko kesäksi tutuille?
- Sanderssonin pihamökki. sanoin ilahtuneena. – Vieläkö se on pystyssä? Se ois täydellinen!

Olimme leikkineet siellä pieninä, sillä se oli ollut seudun parhaiten varustettu leikkimökki – eikä ihme, sillä se oli oikeasti ihan oikea pieni talo. Siellä olin oppinut tiskaamaan ja siivoamaan, sillä Iljan äiti oli raahannut meidät korvista sinne takaisin siivoamaan jälkemme. Useammankin kerran.
- Jessi rakastais sitä, totesin. Saatoin nähdä hänet pikku keittiössä, kyynärpäitä myöten fairyvaahdossa, tai hoitamassa pientä yrttipuutarhaa huivi päässään. Sitten ravistin päätäni – millähän vuosikymmenellä olin? Todennäköisemmin tiskaisin siellä itse huivi päässä Jessin ollessa iltavuorossa.

Ella-mummin ja papan kesämökki oli sekin ihan varteenotettava vaihtoehto, mutta se oli kauempana, liki parinkymmenen kilometrin päässä. Sieltä olisi aikamoinen polkeminen töihin – mistäpä me kummallekin auton saisimme - kun taas Sanderssonien tontinkulmalta pääsisi kävellen joka paikkaan – vain tallille mennessä ottaisi mielellään jonkin pyörällisen
apuvälineen.
- Vuokraiskohan ne sen meille, mitä luulet? kysyin äidiltä.
- Otetaan selvää, tämä sanoi pirteästi, harkitsi jo nousta laiskanlinnastaan mutta vilkaisi sitten kelloa. – Ehkä kuitenkin vasta huomenna.
- Eihän se ole vasta kuin yhdeksän.
- No tuskin ne sitä tänä yönä kellekään kauppaa.

Vääntelehdin pallillani, en olisi voinut kuvitella parempaa loppua päivälle kuin päästä soittamaan vielä Jessille, että paitsi työpaikkaa olin hommannut asunnonkin. Jotenkin se olisi mielessäni hyvittänyt sen, että olin viettänyt illan Hannan kanssa. Äiti taisi huomata tuskastumiseni, sillä hän nousi sittenkin naurahtaen ylös ja käveli puhelimeen. Olisinhan voinut itsekin soittaa, mutta äiti ja Iljan äiti olivat liki sydänystäviä ja saisivatpa sitten samalla kertoa kaikki juorut. Toivoin, että hän silti muistaisi varsinaisen
asian.

Miksei olisi muistanut, oli kai minun kesätyöpaikkani juoru numero yksi. Muitakin tuntui olevan, sillä äiti viipyi puhelimessa hyvinkin puoli tuntia.
- No? sanoin kun hän lopulta palasi. Valitettavasti hän ei näyttänytkään pelkästään iloiselta vaan ennemminkin huolestuneelta.
- Ne oli aikoneet remontoida sitä alkukesän. Katosta tulee kuulemma vesi läpi. Ja pitäisi maalata.
- Ai, sanoin pettyneenä.
- Mutta sitten Eva meinasi, että jos katon saa kuntoon niin kai te voitte siellä silti asua. Ja hoitaa vaikka sitä maalaamistakin vapaa-aikananne.
- No niin voidaankin, äkkiäkös sitä yhden mökin maalaa, sanoin helpottuneena.
- Mennään huomenna kahville niin pääset katsomaan sitä.
- Sä olet huippu! Mä meen soittamaan Jessille.

Tajusin vanhaan huoneeseeni päästyäni, että olin jättänyt reppuni autoon. Eipä siellä juuri mitään kyllä ollutkaan, pari vaihtorytkyä. Selviäisin aamuun ilman niitäkin. Heittäydyin sängylle ja valitsin taas Jessin numeron. Se soi pitkään ja aloin taas jo ihmetellä mikä maksoi, mutta lopulta hän vastasi. Taustamelusta päätellen jostain muualta kuin kotoa.
- Lähditkö säkin kaljalle kun mäkin olin? kysyin.
- Joo. Niin mä tein.
- Jaa… no, mä menen huomenna katsomaan meille kämppää.
- Mitä? Kerro heti!
- Sä ihastut siihen ikihyväksi, lupasin.
- Ihastunko? Jessi kuulosti jo ihastuneelta.
- Kuvittele pieni idyllinen mökki omenapuiden alla.
- Oi! Minkä värinen?
- Hmm, en mä itse asiassa ole varma. Mä muistan sen keltaisena mutta me joudutaan maalaamaan se.
- Se sopii, hän lupasi suurpiirteisesti.

Mökki oli lumen saartamana kaukana Sanderssonin tontin nurkassa, mutta hankea uhmaten kahlasimme sinne, Eva, äiti ja minä. Iljakin oli kotona mutta hän kieltäytyi lähtemästä lumierämaahan kastelemaan kenkiänsä.
- Eihän tää iso ole, Eva sanoi ja yritti kiskoa ovea auki, se oli kai turvonnut sillä hän oli juuri kääntänyt avainta ja avannut lukon.
- Ei sen tarvii ollakaan. Kunhan on katto ja seinät, sanoin.
- No ne löytyy. Ja on siellä muutkin mukavuudet, laitettiin suihkukin pari kesää sitten.

Pääsimme lopulta sisään kylmään, kostealta tuoksuvaan pikku taloon. Olin muistanut sen isompana, mutta olinhan tietysti itse siellä viimeksi käydessäni ollut paljon pienempi. Huoneessa oli parvi, sohva ja pöytä, keittiösyvennyksessä näkyi olevan niin jääkaappi, tavallinen hella kuin mikroaaltouuni, ja kun Eva avasi huoneen ainoan suljetun oven, näin siellä mainitun suihkun ja normaalit wc-kalusteet.
- Ei täällä ollut vessaa ennen, muistelin.
- Ei niin, mutta laitatettiin sekin kun purettiin puucee pihasta. Kelpaako?
- Kelpaa totisesti, sanoin ja paiskasimme kättä. Mitä siitä, että tilaa oli vähän, emme me paljon tarvinneetkaan. Sijainti, sijainti ja sijainti.


5.

Oli kuin olisin saanut sisäisen rauhan kun päätös oli tehty ja työ- ja asuntoasiatkin kunnossa. En enää aina loppuviikosta alkanut tuntea pakkoa ajaa omin silmin katsomaan, että isä oli hengissä, joskin edelleen kävin Hangossa suunnilleen joka toinen tai kolmas viikonloppu. Kun Jessi oli mukana meillä oli tapana pysähtyä Sanderssonin aidan taakse tuijottamaan mökkiä. Olin ollut oikeassa, Jessi ihastui siihen ensi silmäyksellä, lumen peittämään vanhaan puutarhaan ja pieneen, jotenkin ujon näköiseen tönöön. Edes sisällä käyminen ei masentanut häntä mitenkään, olisiko johtunut siitä, että auringonvalo oli siilautunut kullankeltaisena sisään joka seinällä olevista ikkunoista. En minä ehkä olisi jaksanutkaan
matkustaa viikottain edestakaisin koko kevättä. Opinnoissa oli muutama raskaampi jakso, ja kisakausi oli alkamassa. Olin luvannut käydä Oonan Madnessin kanssa muutamissa koulukisoissa ennen muuttoamme – mistä uutisesta Oona oli sivumennen sanottuna tullut kovin pahoilleen.

Jessillä ei ollut mitään kilpailuambitioita, hän vaan ratsasteli Mansikalla ja milloin milläkin Oonan liikuntaa tarvitsevalla hevosella, Miila sen sijaan aikoi taas viedä Mansikan esteradoille ja kinusi estetreenejä milloin Oonalta, milloin Kimiltä. Jessi sanoi, ettei hän kaivannut yhtään enempää stressinaiheita elämäänsä. Hän yritti täyttää kaikki opiskeluvelvoitteensa täydellisesti, mikä oli todellisuudessa ihan mahdotonta, ja sitten häntä selvästi välillä vaivasi ajatus joutua kertaheitolla niin uuteen kaupunkiin
kuin uuteen työpaikkaankin. Mustikan tallipaikastakin hän oli huolehtinut kunnes olin sanonut päättäneeni päästää sen orilaitumelle sen sijaan että pitäisin sitä jollain kaupunkitallilla Hangossa.
- Minne? hän kysyi.
- Se saa varmaan mennä Lundin varsojen sekaan niiden saareen, uskalsin sanoa.
- Ai niillä on oma saarikin? Kuinkapas muuten, Jessi sanoi muttei räjähtänytkään.

Kotona Huvikummussa oli koko kevät vähän ahdistavaa aikaa. Jessi ja minä olimme ainoat, joilla oli jo osoite mihin muuttaa kun joutuisimme sieltä ulos, ja sekin oli vain kesäkortteeri. Miilalla ja Laurilla ei ollut mitään tiedossa ja lupaavan näköinen kirjekuori, jonka Jinna ja Ville olivat kaupungilta
saaneet oli sisältänyt vain lisäselvityspyyntöjä, joskin he nyt todennäköisesti saisivat jonkin luukun kun kerran oli vauvakin tulossa. Jinna alkoi aavistuksen verran pyöristyä ja se tuntui jotenkin omituiselta. Hän tuntui liian nuorelta ja unohduin useammin kuin kerran tuijottamaan hänen vatsaansa. Jessillä oli
tapana muksia minua jos huomasi, hän tietysti kuvitteli minun toivovan, että vauva olisi tulossa meille, mutta itse asiassa olin hirvittävän iloinen, ettei asia ollut niin. Jotenkin asian konkretisoituminen Jinnan kohdalla sai minut tuntemaan, että nyt pitäisi ottaa elämästä ilo irti niin kauan kun oli vastuussa vain itsestään.

Pääsiäisen alla Hanna alkoi painostaa minua päättämään, liittyisinkö tallin kalustoon vai en. Liittyisin, tietysti, mutta en voinut luvata käymättä ensin läpi keskustelua Jessin kanssa. Mitä kauemmin sitä olin lykännyt sitä vaikeammalta se oli alkanut tuntua. Harkitsin ehdottaa, että menisimme vaikka ulos syömään ja sitten hän maha täynnä romanttisen illallisen jälkeen olisi suopea kaikille ehdotuksilleni, mutta tarkemmin ajateltuani Jessi varmaan alkaisi epäillä jotain jo ennen kuin ehtisimme minnekään ravintolaan asti. Ei semmoista niin usein tullut harrastettua, ellei ollut mitään syytä. Pistin muistilistalle, että joskus pitäisi ihan ilman mitään syytä ostaa kukkia. Kunhan olisi pari euroa turhaa rahaa.

Oona keksi onneksi syyn, pääsiäislauantaina oli estekisat, joissa meni koko päivä. Ensin menivät pikkuluokissa Miila ja Mansikka sekä Kimi uuden hevosensa kanssa, sitten loppupään isoissa luokissa Kimi Kisun kanssa ja Oona Madnessilla. Jessi ja minä olimme hoitamassa hevosia ja apukuljetusjoukkoina. Kahden hevosen trailerilla sai suhata edestakaisin toisenkin kerran.

Kimin uusi varsa oli matkustanut laivalla Ruotsista tammikuun lopussa ja osoittautunut yllättävän fiksuksi ollakseen niin nuori hevonen. Kimi oli aivan myyty ja vatvoi viikottain epäilyksiä siitä, ettei vaan innoissaan ratsastaisi sitä puhki, vannotti Oonaa ja minua sanomaan heti, jos tahti alkoi näyttää liian rankalta. Kilpailuihin hän kuitenkin halusi lähteä, ehdottomasti.

Mutta yhtäkaikki, kisoissa siis meni se päivä, ja hyvin menikin. No, Miila ja Mansikka eivät sijoittuneet, Mansikka tiputti yhden, mutta muut ratsukot pääsivät jokainen palkintojenjakoon. Madness ja Kisu olivat molemmat hypänneet isoimmat luokat ja kun Oona oli voittanut Kimin 120-senttisessä hän näytti kerrankin siltä, että jalat eivät ihan ottaneet maahan.
- Nyt juhlitaan! hän ilmoitti palkintojenjaon jälkeen.
- Miten? halusi Jessi tietää.
- Mä vien teidät syömään. Mä kuolen nälkään, ja ootte tekin annoksenne ansainnu!
- Mihin? Saako käydä vaihtamassa vaatteet ensin? Jessi vilkaisi alaspäin, topparatsastushousujaan ja hevosenkuolaista toppatakkiaan.
- Joo, johonkin pukeutumisravintolaan. Tavataan vaikka Itiksessä seitsemän aikoihin!

Kimi ja Oona sanoivat saavansa hevoset talliin omin avuin, joten me ajoimme suoraan kotiin.
- Me ei ehditä lämmittää saunaa, arvioi Jessi matkalla auton kelloa vilkaisten.
- Mennään yhdessä suihkuun, minä ehdotin.
- Oih, se kuulostaa kivalta! Hän hymyili minulle kerrassaan suloisesti ja minun oli pakko sipaista häntä poskesta. Rakastin häntä, ja ajateltuani hetken sanoinkin sen. En muistanut, koska oli viimeksi ollut asiasta puhetta. Jessi ei sanonut mitään, katsoi vain tietä, mutta pienestä tyytyväisestä hymystä näin häneen kuulleen.

Kävimmekin yhdessä suihkussa, melko pikaisesti tosin. Aikaa ei ollut kauheasti hukattavana.
- Mihinkähän se Oona meinaa meidät viedä? mietti Jessi puoliksi vaatekaapissa. Odotin kuulevani sen iänikuisen ”mä en tiedä mitä mä laittasin päälle” ja niin kuulinkin.
- Ei kai sen niin väliä? kysyin, vaikka tiesinkin, että se oli väärä vastaus.
- No en kai mä voi tietääkään ellen tiedä mihin me mennään, Jessi huokaisi alistuneena.
- Ei Itiksessä oo niin kauhean hienoja ravintoloita.

En kuullut vastausta kaapista, ja sitten Jessi kiskoi päällensä jotkut tummat housut, joista en tiennyt, olinko niitä edes ennen nähnyt. Ainakin ne näyttivät hyviltä, ne saivat hänen peppunsa näyttämään sydämenmuotoiselta. En voinut kestää lantiolle loppuvia, kiristäviä housuja, joita kaikilla tuntui nykyään olevan. Tuskin kenelläkään nuorella naisella oli niin vähän rasvakerrosta lanteilla, etteivät semmoiset olisi puristaneet makkaroita uimarenkaaksi.
- Hyvä valinta, ilmoitin, ja liu’utin käsiäni pitkin Jessin kylkiä.
- Mä luulin ettei miehet ikinä huomaa mitä naisilla on päällä, yrittää vaan saada niitä pois.
- Ei oo aikaa, sanoin vilkaisten kelloa. – Jo kuusi.

Ei meiltä ollut Itäkeskukseen matkaa kuin ehkä viitisen kilometriä, mutta jos aioimme hypätä bussiin, piti elää aikataulujen mukaan, ja tiesin, että Jessillä menisi vielä muutama hetki hiusten ja meikkien kanssa. Ei kuitenkaan järjettömän kauan, totesin yllätyksekseni. Meidän ei tarvinnut edes juosta bussipysäkille.
Oona ja Kimi olivat jo ehtineet perille, haahuilivat kuulemma kreikkalaisen ja kiinalaisen ravintolan välimaastossa miettien kumpaan menisivät.
- Kreikkalaiseen, ehdotti Jessi, mikä ei yllättänyt minua ollenkaan. Sinne siis asetuimme. Oona ja Kimi kävivät edelleen läpi ratojaan, este esteeltä, Kimi pikkurataansa pikku lemmikkinsä kanssa sivuuttaen oikeastaan kokonaan Kisun tasaisen varman suorituksen ja Oona hehkuttaen Madnessin jokaista hyppyä.
- Taidat olla tyytyväinen kun et myynyt sitä syksyllä, Jessi arveli.

Pistelimme hyvällä halulla vartaita ja täytettyjä tomaatteja sun muuta, ja ennen pitkää keskustelu kääntyi väkisinkin tulevaan kesäämme, kun ratsastajat eivät enää ties kuinka monetta kertaa jaksaneet analysoida kilpailuja.
- Meinaatko jättää ratsastamisen koko kesäksi? kysyi Oona minulta, katsoen pistävästi.

Tässäpä se, tilaisuuteni avautua. Mutta mitä hittoa tuommoiseen nyt voi äkkiä vastata niin, etten kuulostaisi siltä että olisin yrittänyt Jessiltä pimittää jotain, tai suorastaan valehtelematta. Mutisin jotain voittaakseni aikaa ja tökin lautaselleni jääneitä oliiveja, mutta tajusin että se se vasta epäilyttävältä näytti. Jessi katsoi minua jo silmät epäilevästi viiruina, joten en voinut kuin rynnätä mahdollisimman äkkiä suoraan asiaan.
- Ois siellä Wot, töksäytin.
- Ai meidän Wot? Oona ilahtui.
- Ei kai niitä muitakaan ole.
- Mitä sille kuuluu? Mitä se tekee?
- En mä tiedä, sanoin ja hengitin helpottuneena ulos, kun se ainakin oli täysin totuudenmukainen lause.
- Hanna on taas vokotellut sua, totesi Jessi.
- Mmm, myönsin.
- Ens kerralla mä pakkaan käsilaukkuun mukaan jonkun sinappikaasusumutteen.
- Ei semmosta vokottelua, se on lähdössä kesäksi ulkomaille ja kaipasi ihan rehellistä apua, sanoin kiireesti. Jessin ilme lientyi ja Oona ja Kimi näyttivät entistä kiinnostuneemmilta.
- Kerro nyt loppuun asti, Jessi kehotti, ja tottelin sana sanalta rentoutuen. Muut kuuntelivat jotenkin vaikuttuneen oloisina, ja jopa Jessi näytti ilahtuneelta.
- Mä jo pelkäsin että joudun menemään jonnekin ratsastuskouluun irtotunnille, hän sanoi helpottuneena.

Kotimatkalla hän ei kuitenkaan puhunut minulle sanaakaan, ei ennen kuin nousimme bussista.
- Mikset sä oo puhunut mulle mitään tosta Hannan jutusta?
- Nythän mä puhuin.
- No tuskin sä kuulit asiasta tänään. Sun piti odottaa että me ollaan oikein mahdollisimman julkisella paikalla ja muiden seurassa ennen kuin uskalsit sanoa mitään koko jutusta. Luuletko sä hemmetti vieköön, että mä saan raivarin jos kuulen Hannan nimenkin? Tyttö näytti vihaiselta.
- Taisit sä saada, sanoin apeasti.
- En mä siitä, idiootti, vaan siitä, että sä et kerro mulle asioita! Ihan kuin mä olisin joku pikkulapsi!
- Voi @!#$, sanoin, vaikken yleensä kiroillut, mutta Jessi ei kommentoinut sitä mitenkään, harppoi vain eteenpäin. Seurasin hitaammin, miettien olinko mokannut oikeasti vai oliko tämä nyt vaan niitä juttuja, missä naisia ei voinut ymmärtää. Joku selvyys minun piti asiaan saada tai en saisi Jessiä lepyteltyä. Mutta ehkä hän antaisi vinkkejä jos kysyisin kauniisti.

- Sä suutuit koska mä en kertonu sulle, että oon ollu yhteydessä Hannaan. Mutta sä oisit suuttunu kumminkin, jos oisin kertonu, vai mitä? tarkistin varovaisesti, kun olimme päässeet sänkyyn asti illalla. Jessi antoi minun silitellä poskeaan, vaikka olikin vielä myrtyneen näköinen. Hän ei vastannut pitkään aikaan mitään ja ajattelin jo, että yritykseni oli tuhoon tuomittu. Valmistauduin kääntymään ja nukkumaan hyvän hajuraon päässä ainakin tämän yön, ellei sitten pidempäänkin, kun Jessi päästi omituisen äänen ja käännähti minuun päin.
- Joo, just noin. Oot ihan oikeassa. Tajusin, että hän nauroi ja tartuin häntä hiuksista. Tuntui, että minua oli jotenkin höynäytetty, mutta hän jatkoikin tukahduttaen hihityksensä: - Mutta oisin suuttunu ihan eri syystä, ymmärrätkö sä? Joko siksi että Hanna ei jätä sua rauhaan, tai sitten siksi, että sä et oo mulle rehellinen.
- Nyt mä tajuan, ilmoitin, mutta se asia ei enää juurikaan kiinnostanut minua, mieleni teki suudella tyttöä ja hän suostuikin, vaikka oli tainnut olla vielä sanomassa jotain.

Huhtikuukin alkoi lähetä loppuaan ja se tarkoitti myös sitä, että lukukausi kävi vähiin. Luennot loppuisivat ja viimeisen jälkeen keräisin autooni Laurin, Jarin ja Annukan ja ajaisimme Jarin perheen mökille. Sebastian, Mikael ja varmaankin pari muuta tulisivat toisella autolla. Se oli monivuotinen perinne, joka sai suun napsamaan jo tammikuussa, oikeastaan ainoa kerta vuodessa kun humalahakuinen juominen oli tarkoitukseni. Jessi oli kiipeillyt seinillä viime keväänä tajuttuaan, että aioin viettää viikonlopun kurssikavereiden kanssa ilman, että edes harkitsinkaan hänen mukaansa ottamista, ja luvannut silloin kerätä oman porukan ja järjestää vastaavan reissun itse. Silloin se oli tuntunut hyvältä ratkaisulta, mutta nyt kun hän puuhasi ja pakkasi innoissaan omaa viikonloppuaan varten en ollut enää varma.

En tietenkään olisi voinut pyytää häntä meidän mukaan. Jari ja muut olisivat pilkanneet minua lopun ikäänsä, joskaan siitä en olisi välittänyt. En vaan halunnut Jessin näkevän meidän sikailua, omaa sikailuani. Mutta hitto vie, hän oli kerännyt porukan, johon kuului myös Simo, se mies, jonka katse lasittui kun hän katsoi tyttöystävääni. He olivat lähdössä Ellen vanhempien mökille jonnekin Suvisaaristoon, ja Jessi näytti epäilyttävän hyväntuuliselta.
- Ole kiltisti, vannotin häntä kun tapasimme viimeistä kertaa aamulla ennen luentoja.
- Totta kai mä olen, mitä sä luulet? Jessi sanoi hymyillen kauniisti ja viattomasti ja pirullisesti, mutta hän tarttui minua hellästi kiinni niskasta niin, että tajusin piruilun… niin, piruiluksi.
- Mä rakastan sua, ilmoitin.
- Samoin… mutta mulla on jo kiire. Mä häiriköin sua illalla ellet pudota kännykkääs järveen, hän sanoi suukottaen minua nopeasti ja livahti käsistäni. Minulle tuli jo ikävä kun katselin hänen peräänsä.

Se kuitenkin hälveni, kun keräydyimme luentosalin takariville ja aloimme puoliääneen suunnitella viikonloppua. Aika harakoille meni se luento, mutta luotin siihen, että Annukka, joka istui tapansa mukaan eturivissä, voisi referoida sen meille automatkalla. Pullot aukesivat jo ennen kun pääsin Ruskeasuon ohi ja keskustelu alkoi käydä vilkkaana. Onneksi Annukka oli ehtinyt luennon käydä läpi ensimmäisen varttitunnin aikana. Tavallaan harmitti olla kuskina, mutta toisaalta joutuisinpahan, tai saisin, palaamaan kotiin pirteänä ja hyvässä kunnossa. Muut eivät todennäköisesti pääsisi jalkeille koko maanantaipäivänä.

Muistin reitin kyselemättä ja kun pysäytin mersun mökin seinän viereen en viitsinyt edes nousta ylös ennen kuin olin ojentanut käteni takapenkille ja saanut siihen viskipullon.
- Nyt lähtee, ilmoitin, ja otin pitkän kulauksen. Se sai minut tietysti yskimään kun ahneuksissani minun oli pitänyt ottaa iso huikka.
- Harjoitusta, mylvi Jari ja läimäytti minua olkapäähän. Annukka oli jo noussut autosta ja sytytteli pikkusikariaan nojaillen konepeltiin. Tiesin, että hän lähtisi seuraavaksi lämmittämään saunaa ja jättäisi meidät raahaamaan ruokia ja juomia. Hänen viikonloppunsa kuluisi, ellei hän ollut muuttanut tapojaan, saunassa ja järvessä ja sään salliessa aurinkoa ottaen.

Mikaelin auto saapui ennen kuin ehdimme takakonttia avata ja olimme kaikki koolla. Sebben lisäksi hänen kyydissään oli Vilen, joka välillä oli ennenkin ollut mukana, välillä ei. Hekin kokoontuivat rinkiimme mersun perään ja siitä alkoi ryyppääminen. Muutamassa tunnissa ehdimme syödä, saada saunan kuumaksi ja todeta olevamme maailman parhaita ja rakkaimpia ystäviä, varsinaisia muskettisotureita kaikki. En yleensä juuri kännää, mutta täällä olikin aina ollut tarkoituksena tyhjätä pää rankan talven jälkeen ja pitää hauskaa parhaiden kavereiden kanssa.

Tällä kertaa kuitenkin tunsin jotenkin rajoittavana sen, että olin kuskina – vaikkei paluuta aiottu ajatellakaan ennen kuin ylihuomenna – ja sitten vähän kaiversi ajatus siitä, että Jessi oli järjestänyt omat vastaavat pääntyhjennysjuhlat, joiden kaikkia osallistujia en edes tiennyt. Pidin puhelimeni mukana ja vilkuilin sitä aina muistaessani, olihan hän luvannut soittaa tai jotain. Unohdin sen kuitenkin lopulta saunaan, mistä hain sitä melkein epätoivoisena seuraavana iltapäivänä kun olin herännyt. Eikä siinä silloinkaan ollut viestin viestiä. Jessi oli hylännyt minut. Palailin naama mutrulla pihalle, missä muut makailivat viileässä kevätauringossa maistellen kaljaa aamiaiseksi ja avasin itsekin pullollisen. Suomeksi sanottuna minua vitutti ja panetti, ja kesti parin kaljan verran ennen kuin kumpikaan tunne osoitti mitään merkkejä katoamisesta. Vitutuksen karkoittivat kaverit ja nousuhumala ja panetus kuoli omaan mahdottomuuteensa tässä porukassa, missä Annukkakin oli vain yksi jätkistä. Joskus mietin, oliko hän siitä tyytyväinen vai harmissaan.

- Oispa täällä naisia! huokaisi Jari kuin pisteenä ajatuksilleni.
- Kuka tahansa nainen lähtis karkuun meitä, sanoi Lauri laiskasti. Hän röhnötti nurmikolla saastaisessa T-paidassa ja tukka pystyssä kuin peikolla.
- Mutta jos ne ois silleen samanhenkisiä, ehdotti Jari laiskasti.
- Mä en ainakaan haluais tavata yhtään tänhenkistä naista, ilmoitti Mikael ja ilmoitin olevani samaa mieltä. – Sua ei lasketa, hän lisäsi nopeasti Annukalle.
- Mä en olekaan teidän kanssa samanhenkinen, sanoi aurinkotuolissa makaileva nuori nainen, ja tosiaan, hän ei näyttänyt sen paremmin sottaiselta kuin krapulaiseltakaan, vaikka muistin juoneeni hänen kanssaan viskiä vielä aamuneljältä. Ainoastaan hoikalta ja viileältä.
- Susta tulee loistava ympärivuorokautinen päivystäjä, sanoin kateellisena, itse tunsin haisevani ja lähdin lisäämään saunaan puita.

Saunakaljaan lopetin viinanlitkimisen ja niin Mikaelkin, joka aikoi ajaa toisen auton kotiin. Kun emme enää saaneet pihalla makaavan porukan puheista selvää siirryimme saunan terassille katselemaan auringonlaskua ja juttelemaan kesätöistämme. Mikke oli menossa terveyskeskukseen Vantaalle ja oli niin innoissaan että sitä oli ilo kuunnella. Innostuin aina vaan uudestaan itsekin koko kesästä. En vain töistä, mitkä nekin nostattivat mielialaani, mutta paluusta kotiin. En vielä tullut ajatelleeksi ettei Hangon kesä ehkä olisi mielestäni samanlainen kuin mitä se oli ollut ollessani kahdeksantoista.

En kuullut Jessistä mitään sunnuntainakaan ja ajoin aika kovaa takaisin Helsinkiin. Jostain syystä ei sisu ollut antanut periksi laittaa viestiä eikä soittaa, kun hän kerran oli luvannut ottaa yhteyttä, ja sitten kuitenkin harmittelin koko matkan saamattomuuttani. Mitä jos siellä oli sattunut jotain? Olikin ehkä hyvä, etten ollut yrittänyt soittaa. Olisin ehkä tullut hulluksi huolesta jos ei Jessi olisikaan vastannut.

Takapenkillä oli hiljaista, kunnes puolimatkassa Jari pyysi pysähtymään. Ajoin huoltoasemalle kuvitellen, että hänen piti päästä vessaan – jos ehtisi - mutta ei, hän kiersikin takakontille ja kaivoi kassistaan vielä yhden viinapullon. En viitsinyt edes piilotella hymyäni, kun jo alle kilometrin päässä tuskainen huokailu oli jo vaihtunut puheeksi. Laurikin näkyi maistavan, ja Annukka.
- Ens keväänä on jonkun muun vuoro olla juoppokuski, huomautin.
- Totta kai, Jari lupasi auliisti.
Jätin hänet Haagaan, kieppasin Annukan Pasilaan ja sitten jatkoin kotiin.
- Ootko sä kuullut mitään tytöistä? tajusin vasta silloin kysyä Laurilta. Mieleeni oli vasta tullut, että Miilakin oli lähtenyt mukaan, Jessi ei ollut halunnut jättää siskoaan kesäleskeksi.
- Joo, miten niin? Eikö Jessi oo soitellu?
- No ei, tunnustin harmissani. – Onhan niillä kaikki ok?
- Miksei olisi?
- Kun Jessi lupas soittaa tai jotain, mutta ei oo mitään kuulunu.
- Ai. No on ne hengissä, ne on varmaan jo kotonakin.

Helpotukseni tuntui ihan naurettavalta, oikeastaan. Jos jotain olisi tosiaan olisi sattunut olisin tietysti jo kuullut. Ei Jessillä ollut porukan ainoaa kännykkää. Kaahasin pihaamme ja valmistauduin löytämään sängystä krapulaisen tyttöystävän, jota saisin paapoa ja pitää hyvänä, ja melkein petyin kun siskokset olivatkin keittiössä, mistä leijui jo ovelle herkullinen tuoksu. He istuivat pöydän ääressä mutta kun astuin sisään Jessi hypähti pystyyn ja tuli halaamaan minua kuin olisimme olleet viikon erossa.
- Mäkin sua, mutisin hänen hiuksiinsa, vaikkei hän ollut sanonut mitään, ja hän naurahti. Hän tuoksui raikkaalle ja näyttikin raikkaalta. Oli kai pakko uskoa, että tyttöjen viikonloppu oli ollut luonteeltaan vähän erilainen kuin meidän.
- Sähän olet ihan ihmisen näköinen, Jessi totesi minulle vilkaistuaan äkkiä Lauria.
- Mä olin kuski. Mitä me syödään?
- Uunissa on moilasia. Ei me jaksettu ruveta tekemään kunnon ruokaa.
Miila nostikin parhaillaan esiin kaksi pellillistä pieniä karjalanpiirakoita, mutta ne eivät tuoksustaan huolimatta jaksaneet juuri nyt houkutella minua. Tartuin Jessiä leuasta ja annoin hänelle kevyen suukon, katsoen samalla tarkasti häntä silmiin. Niiden pupillit laajenivat, luomet värähtivät ja vetäytyivät viiruiksi ja tajusin hänen hymyilevän, taas.
- Mennään purkamaan sun pyykkisi, hän sanoi ja veti minut perässään ulos keittiöstä. Emme me edes teeskennelleet menevämme kellariin, missä pesukone oli, menimme suoraa päätä sänkyyn.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.11.14 16:32:34

6.

Toukokuu oli repaleista aikaa, aikataulullisesti. Tenttejä oli sen verran, etten ollut voinut luvata aloittaa töitä ennen kuin loppukuusta, mutta vapaapäiviä jäi silti, jopa sellaisia, joita ei ollut pakko käyttää lukemiseen. Se oli oikeastaan ihanteellinen tilanne. Jessi ja minä ehdimme ajella Hankoon ja takaisin, viedä tavaroitamme Sanderssonin mökkiin, ja remontoidakin sitä. Iljan isoveli oli ottanut katon korjaamisen hommakseen ennen kuin muuttaisimme, ja ehdin pari kertaa auttamaan häntä.

Paljon muutettavaa meillä ei ollut. Oikeastaan ainoa oma huonekalumme oli sänky, mutta sitä ei kannattanut lähteä viemään Hankoon: mökissähän oli kuitenkin parvi. Niinpä se annettiin lainaksi Miilalle ja Laurille, jotka lopultakin olivat saaneet opiskelija-asunnon, kaksion Vaaralasta. Miila nurisi, koska se oli Vantaan puolella, mutta aika alkoi käydä vähiin eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä ottamasta sitä. Samoihin aikoihin Jinna ja Villekin olivat päässeet epätietoisuudesta ja saaneet tiedon kaupungin asunnosta. Paikka nyt ei ollut ihan ykkönen Jinnan mielestä, Ville vasta Helsinkiin muuttaneena ei välittänyt Pihlajiston maineesta, mutta hekään eivät uskaltaneet pokkuroida kauempaa. Huvikumpu oli todellakin tyhjenemässä. Minusta se oli ollut vain välivaihe, ja vaikka se olikin ollut hauskaa, ei minua haitannut ollenkaan päästä asumaan omaan rauhaan. Jessi otti lähtemisen vähän raskaammin, mutta en patistanut häntä puhumaan siitä. Kyllä hän puhuisi jos haluaisi, ja oli puhunutkin. Taisi kärsiä koti-ikävästä jo etukäteen.

Hän oli tällä kertaa tavallista hiljaisempi, eikä ollut halunnut edes ajaa. Olimme menossa käymään tallilla, ja mietin vähän jo kyllästyneenä, aikoiko Jessi hautoa jotain kaunaa Hannaa kohtaan lopun elämäänsä. Siinä tapauksessa taitaisi olla viisainta meidän muuttaa jonnekin esimerkiksi Kokkolan korkeudelle asumaan. Täällä Etelä-Suomessa tulisimme aina jotenkin kohtaamaan, ainakin niin kauan kun harrastaisimme kaikki hevosia.
- Ei se sua syö, huomautin kun emme kääntyneetkään pitsihuvilan suuntaan vaan jatkoimme toiseen suuntaan.
- En mä sitä pelkääkään, vaan sitä että mä syön sen. Tai se sut, sanoi Jessi lyhyesti.
- Just. Päätin vaieta. En tainnut voida tehdä mitään tilanteen parantamiseksi.

Saavuimme tallille suunnilleen päiväruokinnan aikaan, ainakin nuori pitkätukkainen mies näkyi työntävän heinäkärryjä tarhojen suuntaan kun ajoimme pihaan. Tarhoissa hevoset kuopivat jo kärsimättöminä, muutama otti levottoman pyrähdyksen keskemmälle ja sitten takaisin portille, kuin näyttääkseen millaisella vauhdilla ruoan jaon pitäisi tapahtua. Ne olivat niin kauniita ja huomasin, että Jessinkin katse kiinnittyi niihin ihailevana kun nousimme autosta.
- Mennään katsomaan, ehdotin, ja kävelimme tallin sijasta tarharivistön luo. Niitä oli kymmenen, ja jokaisessa oli hevonen. Heinämies ei ollut huomaavinaan meitä ennen kuin oli saanut jokaiseen tarhaan muutaman viipaleen heinää, sitten hän nyökkäsi lyhyesti ja palasi omia jälkiään takaisin.

Tunsin jo hevoset, olin käynyt täällä muutaman kerran keväällä, mutta sitä en aikonut kertoa Jessille. Lähinnä tallia olevassa putkitarhassa oli Wot, ja sitä vastapäätä Hannan toinen ori Doxy. Jättimäisellä ruunikolla, joka oli Wotista seuraavassa tarhassa, olin ratsastanutkin viimeksi käydessäni. Hanna oli suunnitellut, että saisin kilpailla sillä myös. Se oli ehkä lyönyt lopullisen niitin arkkuun, jos olin hiukankaan enää epäröinyt, sillä hevonen oli upea, vielä parempi kuin Katrina, joka oli aiemmin ollut nimikkoratsuni Hannalla ja joka oli päätynyt jännevammaiseksi siitostammaksi. Wot oli kuitenkin vielä niin nuori ja osaamaton. En voisi päästä sen kanssa tänä kesänä kuin ehkä hyvällä onnella kokeilemaan jotain vaativa B –tason luokkaa. Ruunikko taas osasi jo suunnilleen kaiken, mitä hevoselle saattoi opettaa, tai ainakin se tuntui siltä kun olin pari viimeistä vuotta ratsastanut enimmäkseen vain suoraan etelänaapurista laivatuilla, tuskin satulaan totutetuilla hevosilla.

Heinämies palasi toisten kärryjen kanssa ennen kuin olimme tutkineet joka hevosen ja jakoi niille myös väkirehua. Sen tehtyään hän lopulta pysähtyi kohdallemme ja sytytti tupakan, kärryn reunaan nojaten.
- Oletko sä se joka on tulossa tänne Hannan sijaiseksi? hän kysyi minulta. Nolostuin.
- En mä miksikään sijaiseksi oo tulossa, sanoin.
- Ai. Mä olen Jani.
Esittäydyin ja tartuin hänen ojennettuun käteensä, Jessi teki samoin.
- Mikä toi on? hän kysyi osoittaen siroa kimoa, johon hänen silmänsä olivat liimaantuneet. Jessillä oli jokin heikkous kimoihin.
- Bimi. Se on vähän semmonen pahnanpohjimmainen.
- Miten niin?
- Ei se oo oikeen tuonu rusetteja.
- Minkätasoinen se on? minä kysyin, mutta Jani kohautti harteitaan ja sanoi lyhyesti, ettei hän semmoisista tiennyt. Hän tarttui taas kärryihinsä ja lähti viemään niitä takaisin tallin suuntaan, huikaten kuitenkin vielä olkansa yli, että Hanna oli kahvilla ja meidän kannattaisi kiivetä sinne jos hänet halusimme tavata.
- Mennään sinne sitten, Jessi sanoi huokaisten ja näytti ryhdistäytyvän. Hän heitti vielä viimeisen silmäyksen kimoon ja lähti seuraamaan Jania.

Oleskeluhuoneessa tuoksui kahvi ja raitis ilma, ikkuna oli auki. Sohvalla istui Hannan lisäksi toinen ratsastusasuinen nainen, jonka ilme ei ollut mitenkään ilahtunut kun astuimme sisään. Hannan sen sijaan oli, hän hypähti pystyyn.
- Tulittehan te! Kahvia?
Hän hymyili minulle ja vakavoitui hiukan siirtäessään katseensa Jessiin, joka tuijotti epäluuloisena takaisin. Edelliskerralla kun nuo kaksi olivat olleet noin lähellä toisiaan he olivat yrittäneet kiskoa toisiltaan hiukset päästä ja vähän pahaa aavistelin nytkin. Mutta olisin tietysti voinut luottaa Hannaan, hän otti virallisen ilmeen kasvoilleen.
- Välirauha? hän ehdotti, puoliääneen niin ettei sohvallaistuja välttämättä kuullut mitään. Jessi nyökkäsi lyhyesti ja ihmeekseni hymyilikin vähän.
- Mä taisin vähän ylireagoida viimeksi… että anteeksi, hän jopa sanoi.
- Samoin, sanoi Hanna, näyttäen yllättyneeltä.

Käännyin ottamaan kaapista pari mukia, ilmeisesti tässä ei enää tarvittu turvamiestä eikä rauhanhierojaa. Kaadoin niihin kahvia, ojensin toisen Jessille ja menin istumaan.
- Laakso-ojan Vesku, esittäydyin naiselle, jonka oletin olevan Hannan ratsuttaja.
- Tiedän, tämä sanoi vain ja vasta vähän aikaa mietittyään pakottautui sanomaan oman nimensä, Minna Huovinen. Hänestä suorastaan huokui vihamielisyys ja mielialani laski. Nyt kun Hanna ja Jessi yllättäen olivat päättäneet käyttäytyä sivistyneesti oli siis vastassa seuraava riivinrauta. Hän oli ehkä Hannan ikäinen, mutta enemmän ikäisensä näköinen, ruskeat sileät hiukset poninhännällä hänellä oli ja hyvin tummanruskeat silmät.

En tiedä mistä Hanna ja Minna olivat puhuneet, mutta nyt Hanna siirsi puheen meidän ilmestymiseemme.
- Vesku rupeaa ratsastamaan Wotia, ja Tanttua. Pääset vähän helpommalla vähän aikaa, hän sanoi Minnalle, joka ei näyttänyt ollenkaan siltä, että olisi halunnut päästä helpommalla. Hän vilkaisi minua ja siirsi sitten katseensa Jessiin.
- Jessi voi liikutella niitä millä on kevyempi päivä, sähän et mun ymmärtääkseni halua kisata, Hanna jatkoi diplomaattisesti.
- En niin, Jessi sanoi ja keräsi jalkansa alleen. – Onko nää kaikki hevoset kilpailevia?
- On.
- Te treenaatte kahdestaan kymmentä hevosta ja kilpailette niillä? Miten te ehditte? Jessi ihmetteli.
- Kymmentä? Ei, mulla on vaan seitsemän täällä. Kolme on yksäreitä, Hanna selitti.
- Koska sä lähdet? kysyin.
- Kuun vaihteessa. Niin, ja sillon ois tarkotus päästää varsatkin saareen. Mä puhuin isän kanssa ja se tulee hakemaan sun varsasi kun palaa rekan kanssa Tanskasta.
- Toivottavasti se osuu niin, että mä pääsen mukaan, sanoin. En pitänyt ajatuksesta, että Mustikka matkustaisi ensi kertaa yksin ilman että olin itse mukana.
- Sovi siitä sen kanssa, mä sanon että soittaa sulle.

- Mä taidankin tästä mennä, kun saatiin tää kalenterikin valmiiksi, sanoi Minna ja alkoi kerätä pöydältä papereita.
- Jätä ne tänne, mä haluan käydä Veskunkin kanssa ne läpi, sanoi Hanna ja Minna läväytti tuhahtaen läjän takaisin pöydälle.
- Olipa herttainen ihminen, sanoi Jessi kun Minna oli häipynyt.
- Se taitaa kuvitella että mä tulen hyppimään sen varpailla, arvelin.
- Äh, sillä on kuukautiset tai jotain, sanoi Hanna huolettomasti ja selasi paperinivaskasta esiin yhden. Siihen oli printattu taulukkona kaikki kesän viikonloput, jokaisen kohdalla oli kilpailu tai parikin sekä luokkia ja hevosten nimiä. Katseeni haravoi rivejä ja etsi Wotia ja Tantrumia.
- Se on tietysti vaan suunnitelma, Hanna jatkoi. – Tehän täällä tiedätte miten niillä menee.
- Mitä se kimo menee? kysyi Jessi nojatuolistaan.
- Bimi? Ei paljon mitään, tuhahti Hanna.
- Mikä on ”ei mitään”?
- Se ei oo saanut vaativasta yhtä ainoota hyväksyttyä tulosta. Mä myyn sen syksyllä jollekin harrastehevoseksi, tai johonkin ratsastuskouluun.
- Onko se tamma?
- Ei kun ruuna. Enkä mä noilla näytöillä sitä varsottaisikaan, jos sitä ajattelit.
- Mä en ymmärrä miten tätä kannattaa pyörittää, Jessi puuskahti. – Mistä sä saat rahaa? Sä vaan ylläpidät hevosia – se vaan nielee rahaa, jos en oo erehtyny? Tai, eihän se mulle kuulu, tietenkään.
- Sponsoreilta ne rahat tulee, ja siittolasta, Hanna vastasi kuivasti. – Tää on vaan vähän semmonen käyntikortti, tää talli. Mä kilpailen ja valmennan ja sillä maineella isä myy varsoja.
- Ahaa, sanoi Jessi. – Onko nää sitten kaikki teidän kasvatteja?
- Ei tosiaan. Yksi vaan, viisvuotias. Siitä mä odotan aika paljon. Me melkeen myydään ne jo pois ennen kuin aletaan ratsastaa. Jos yksi pidetään vuosikerrasta niin hyvä. Mennään kattomaan niitä!

Palasimme tarhoille, missä viimeisiä heinänkorsia mutusteltiin. Hanna esitteli hevoset, minä vilkuilin ympärilleni. Minnaa ei näkynyt missään, eikä Janiakaan.
- Ketä täällä on töissä? Minna tietysti, ja Jani me nähtiin, mutta onko muita?
- Meeri. Ja Heikki. Ja viikonloppuisin tekee välillä tallia ton Pölyn omistaja. Hanna osoitti mustaa jykevää hevosta, jota nyt vasta aloin arvella suomenhevoseksi kun kuulin sen nimen, vaikka olisihan se voinut tietysti olla lempinimikin.
- Mitä sä ajattelit että mä saan täällä tehdä? kysyi Jessi suoraan, silmäillen hevosia kummallakin puolellaan ja taas hänen katseensa pysähtyi viimeiseksi Bimiin.
- Ei niitä ratsasteta kunnolla joka päivä. Välipäivinä ne maastoilee tai niitä juoksutetaan tai jotain muuta semmosta. Sitä mä ajattelin että säkin voit tehdä. Hese ei ehdi kaikkea, Meeriä mä en laske noista kuin muutaman selkään eikä Jani kovin mielellään ratsasta.
- Se kuulostaa hyvältä.
- Meillä on satulahuoneessa lukujärjestys. Minna saa pitää sitä muiden hevosten osalta, sä saat Vesku suunnitella omasi. Mutta kaipa sä muistat vanhastaan. Hanna vilkaisi minua.

Jessi halusi nähdä, miltä lukujärjestys näytti, ja samalla Hanna näytti tallin muutenkin. Mikään ei ollut oleellisesti muuttunut muutamana vuotena, jotka olin ollut täältä poissa, totesin. Vähän oli uutta maalia ja muita kunnostuksen jälkiä, mutta asiat olivat edelleen vanhoilla paikoillaan. Kaikki oli tarkoituksenmukaisesti suunniteltu ja henki ammattimaista otetta.
- Koska te muutatte? halusi Hanna tietää.
- Ens viikolla on viimeset tentit, niiden jälkeen, vastasin meidän molempien puolesta.
- Hyvä! Ehditte sitten tutustua talon tapoihin ennen kuin mä lähden! Hanna näytti tyytyväiseltä.

- Sen Minnan kanssa tulee hankaluuksia, ennusti Jessi kun ajoimme tallilta pois.
- Saattaa tulla, minun oli pakko myöntää. Oikein pohdin asiaa hetken mutta sitten päätin olla optimistinen ja ajatella, että nainen leppyisi havaitessaan, ettemme olleet siellä hänen kiusakseen vaan päinvastoin.
- Enkös mä käyttäytynyt fiksusti ja filmaattisesti?
- Sä käyttäydyit ihanasti, ihan kuin joku aikuinen ihminen, uskaltauduin sanomaan juhlallisesti ja riskinotto kannatti. Jessi alkoi nauraa ja jatkoi sitä melkein perille Sanderssonien pihaan asti, matkaa kun ei ollut jäljellä kuin ehkä kilometri.

Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin ja Jessikin näytti tyytyväiseltä katsellessaan pientä uutta kotiamme. Katolla ei enää ollut muovia peittona vaan se näytti valmiilta, uusi huopa paistoi vielä haalistumattomana vanhan, harmaantuneen rinnalla. Immu oli näköjään saanut työn valmiiksi. Pihalla tai isossa talossa ei ollut elonmerkkejä joten kaivoin avaimen räystään päältä piilosta ja päästin meidät sisään.
- Mä tykkään tästä joka kerran enemmän, tunnusti Jessi pysähtyessään huoneen ovelle.
- Vaikka tää on näin pieni?
- Eipähän oo paljon siivoamista. Ja tää on vähän kuin asuisi jossain kesämökissä. Sopii kesäasunnoksi.
- Ainoo vaan, että jos me riidellään ja halutaan paiskia ovia, niin on pakko mennä ulos että pääsee paiskaamaan.
- Niin. Mutta miks me riideltäis?
- Miksipä niin.

Jessi purki nopeasti parven alla olevaan vaatekaappiin senkertaisen muuttokuormamme, joka käsitti lähinnä kesävaatteita, lakanoita ja pyyhkeitä.
- Ootko sä huomannut, että aina kun me ollaan käyty täällä, on paistanu aurinko? hän kysyi sitten avatessaan ikkunan. Tuuli pörrötti hänen hiuksiaan ja auringonpaiste sai ne näyttämään punaisemmilta kuin ne olivatkaan.
- Täällä paistaa aina aurinko, täällä Hangossa, väitin.

Jo seuraava aamu kuitenkin todisti lausumani vääräksi. Olimme nukkuneet ensimmäistä kertaa mökissämme, ihan huvin vuoksi. Alun perin olimme aikoneet ajaa illalla takaisin Helsinkiin mutta kun päivä oli vierähtänyt melkein huomaamatta iltaan olin ehdottanut, että jäisimmekin mökkiimme. Nyt heräsimme sateen ropinaan. Se kuului kovana, kun nukuimme parvella ja katto oli alle metrin päässä yläpuolella.
- Ihanan kotoista! mumisi Jessi ja asettui paremmin kainalooni. Niin oli minustakin. Kesäolo! Tällaisina päivinä minulla oli pienenä ollut tapana kiivetä ullakolle lukemaan, siellä peltikaton ropina hävitti kaikki muut äänet maailmasta.
- Nyt vois käydä uimassa, ehdotin puoliksi leikilläni, en oikeasti halunnut mihinkään tästä lämpimästä pesästä.
- Ei vois, merivesi ei varmaan oo viittätoista astetta. Jessi esitti puolinukkuvaa, mutta siveli selkääni sormin, jotka olivat ihan hereillä. Tartuin häntä lujasti niskasta niin, että saatoin painaa suuni hänen suutaan vasten ja tunsin, miten hän veti henkeä ja jännittyi. Parhaita Jessin kanssa olivat tällaiset aamut, kun ei ollut minnekään kiirettä.
- Sä et kanssa ikinä halua muuta kuin naida, hän sanoi valittaen ja vetäytyi irti vähän ajan päästä. Olin loukkaantuvinani.
- Okei, mä menen sitten keittämään… kuumaa vettä, ilmoitin. Sen kummempaa aamiaista meillä ei täällä ollut.
- Uskallapas! Jessi räväytti silmänsä kokonaan auki, nauraen, ja veti minut päälleen. Hetkeä myöhemmin olin hänen sisällään ja tunsin paitsi puristavaa himoa myös ylitsevuotavaa hellyyttä. Jos tämä ei ollut elämäni nainen niin mitä minulla muka oli vielä odotettavana? Eihän tämän parempaa voinut kuvitella.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.12.14 16:43:58

6.

Toukokuu oli repaleista aikaa, aikataulullisesti. Tenttejä oli sen verran, etten ollut voinut luvata aloittaa töitä ennen kuin loppukuusta, mutta vapaapäiviä jäi silti, jopa sellaisia, joita ei ollut pakko käyttää lukemiseen. Se oli oikeastaan ihanteellinen tilanne. Jessi ja minä ehdimme ajella Hankoon ja takaisin, viedä tavaroitamme Sanderssonin mökkiin, ja remontoidakin sitä. Iljan isoveli oli ottanut katon korjaamisen hommakseen ennen kuin muuttaisimme, ja ehdin pari kertaa auttamaan häntä.

Paljon muutettavaa meillä ei ollut. Oikeastaan ainoa oma huonekalumme oli sänky, mutta sitä ei kannattanut lähteä viemään Hankoon: mökissähän oli kuitenkin parvi. Niinpä se annettiin lainaksi Miilalle ja Laurille, jotka lopultakin olivat saaneet opiskelija-asunnon, kaksion Vaaralasta. Miila nurisi, koska se oli Vantaan puolella, mutta aika alkoi käydä vähiin eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä ottamasta sitä. Samoihin aikoihin Jinna ja Villekin olivat päässeet epätietoisuudesta ja saaneet tiedon kaupungin asunnosta. Paikka nyt ei ollut ihan ykkönen Jinnan mielestä, Ville vasta Helsinkiin muuttaneena ei välittänyt Pihlajiston maineesta, mutta hekään eivät uskaltaneet pokkuroida kauempaa. Huvikumpu oli todellakin tyhjenemässä. Minusta se oli ollut vain välivaihe, ja vaikka se olikin ollut hauskaa, ei minua haitannut ollenkaan päästä asumaan omaan rauhaan. Jessi otti lähtemisen vähän raskaammin, mutta en patistanut häntä puhumaan siitä. Kyllä hän puhuisi jos haluaisi, ja oli puhunutkin. Taisi kärsiä koti-ikävästä jo etukäteen.

Hän oli tällä kertaa tavallista hiljaisempi, eikä ollut halunnut edes ajaa. Olimme menossa käymään tallilla, ja mietin vähän jo kyllästyneenä, aikoiko Jessi hautoa jotain kaunaa Hannaa kohtaan lopun elämäänsä. Siinä tapauksessa taitaisi olla viisainta meidän muuttaa jonnekin esimerkiksi Kokkolan korkeudelle asumaan. Täällä Etelä-Suomessa tulisimme aina jotenkin kohtaamaan, ainakin niin kauan kun harrastaisimme kaikki hevosia.
- Ei se sua syö, huomautin kun emme kääntyneetkään pitsihuvilan suuntaan vaan jatkoimme toiseen suuntaan.
- En mä sitä pelkääkään, vaan sitä että mä syön sen. Tai se sut, sanoi Jessi lyhyesti.
- Just. Päätin vaieta. En tainnut voida tehdä mitään tilanteen parantamiseksi.

Saavuimme tallille suunnilleen päiväruokinnan aikaan, ainakin nuori pitkätukkainen mies näkyi työntävän heinäkärryjä tarhojen suuntaan kun ajoimme pihaan. Tarhoissa hevoset kuopivat jo kärsimättöminä, muutama otti levottoman pyrähdyksen keskemmälle ja sitten takaisin portille, kuin näyttääkseen millaisella vauhdilla ruoan jaon pitäisi tapahtua. Ne olivat niin kauniita ja huomasin, että Jessinkin katse kiinnittyi niihin ihailevana kun nousimme autosta.
- Mennään katsomaan, ehdotin, ja kävelimme tallin sijasta tarharivistön luo. Niitä oli kymmenen, ja jokaisessa oli hevonen. Heinämies ei ollut huomaavinaan meitä ennen kuin oli saanut jokaiseen tarhaan muutaman viipaleen heinää, sitten hän nyökkäsi lyhyesti ja palasi omia jälkiään takaisin.

Tunsin jo hevoset, olin käynyt täällä muutaman kerran keväällä, mutta sitä en aikonut kertoa Jessille. Lähinnä tallia olevassa putkitarhassa oli Wot, ja sitä vastapäätä Hannan toinen ori Doxy. Jättimäisellä ruunikolla, joka oli Wotista seuraavassa tarhassa, olin ratsastanutkin viimeksi käydessäni. Hanna oli suunnitellut, että saisin kilpailla sillä myös. Se oli ehkä lyönyt lopullisen niitin arkkuun, jos olin hiukankaan enää epäröinyt, sillä hevonen oli upea, vielä parempi kuin Katrina, joka oli aiemmin ollut nimikkoratsuni Hannalla ja joka oli päätynyt jännevammaiseksi siitostammaksi. Wot oli kuitenkin vielä niin nuori ja osaamaton. En voisi päästä sen kanssa tänä kesänä kuin ehkä hyvällä onnella kokeilemaan jotain vaativa B –tason luokkaa. Ruunikko taas osasi jo suunnilleen kaiken, mitä hevoselle saattoi opettaa, tai ainakin se tuntui siltä kun olin pari viimeistä vuotta ratsastanut enimmäkseen vain suoraan etelänaapurista laivatuilla, tuskin satulaan totutetuilla hevosilla.

Heinämies palasi toisten kärryjen kanssa ennen kuin olimme tutkineet joka hevosen ja jakoi niille myös väkirehua. Sen tehtyään hän lopulta pysähtyi kohdallemme ja sytytti tupakan, kärryn reunaan nojaten.
- Oletko sä se joka on tulossa tänne Hannan sijaiseksi? hän kysyi minulta. Nolostuin.
- En mä miksikään sijaiseksi oo tulossa, sanoin.
- Ai. Mä olen Jani.
Esittäydyin ja tartuin hänen ojennettuun käteensä, Jessi teki samoin.
- Mikä toi on? hän kysyi osoittaen siroa kimoa, johon hänen silmänsä olivat liimaantuneet. Jessillä oli jokin heikkous kimoihin.
- Bimi. Se on vähän semmonen pahnanpohjimmainen.
- Miten niin?
- Ei se oo oikeen tuonu rusetteja.
- Minkätasoinen se on? minä kysyin, mutta Jani kohautti harteitaan ja sanoi lyhyesti, ettei hän semmoisista tiennyt. Hän tarttui taas kärryihinsä ja lähti viemään niitä takaisin tallin suuntaan, huikaten kuitenkin vielä olkansa yli, että Hanna oli kahvilla ja meidän kannattaisi kiivetä sinne jos hänet halusimme tavata.
- Mennään sinne sitten, Jessi sanoi huokaisten ja näytti ryhdistäytyvän. Hän heitti vielä viimeisen silmäyksen kimoon ja lähti seuraamaan Jania.

Oleskeluhuoneessa tuoksui kahvi ja raitis ilma, ikkuna oli auki. Sohvalla istui Hannan lisäksi toinen ratsastusasuinen nainen, jonka ilme ei ollut mitenkään ilahtunut kun astuimme sisään. Hannan sen sijaan oli, hän hypähti pystyyn.
- Tulittehan te! Kahvia?
Hän hymyili minulle ja vakavoitui hiukan siirtäessään katseensa Jessiin, joka tuijotti epäluuloisena takaisin. Edelliskerralla kun nuo kaksi olivat olleet noin lähellä toisiaan he olivat yrittäneet kiskoa toisiltaan hiukset päästä ja vähän pahaa aavistelin nytkin. Mutta olisin tietysti voinut luottaa Hannaan, hän otti virallisen ilmeen kasvoilleen.
- Välirauha? hän ehdotti, puoliääneen niin ettei sohvallaistuja välttämättä kuullut mitään. Jessi nyökkäsi lyhyesti ja ihmeekseni hymyilikin vähän.
- Mä taisin vähän ylireagoida viimeksi… että anteeksi, hän jopa sanoi.
- Samoin, sanoi Hanna, näyttäen yllättyneeltä.

Käännyin ottamaan kaapista pari mukia, ilmeisesti tässä ei enää tarvittu turvamiestä eikä rauhanhierojaa. Kaadoin niihin kahvia, ojensin toisen Jessille ja menin istumaan.
- Laakso-ojan Vesku, esittäydyin naiselle, jonka oletin olevan Hannan ratsuttaja.
- Tiedän, tämä sanoi vain ja vasta vähän aikaa mietittyään pakottautui sanomaan oman nimensä, Minna Huovinen. Hänestä suorastaan huokui vihamielisyys ja mielialani laski. Nyt kun Hanna ja Jessi yllättäen olivat päättäneet käyttäytyä sivistyneesti oli siis vastassa seuraava riivinrauta. Hän oli ehkä Hannan ikäinen, mutta enemmän ikäisensä näköinen, ruskeat sileät hiukset poninhännällä hänellä oli ja hyvin tummanruskeat silmät.

En tiedä mistä Hanna ja Minna olivat puhuneet, mutta nyt Hanna siirsi puheen meidän ilmestymiseemme.
- Vesku rupeaa ratsastamaan Wotia, ja Tanttua. Pääset vähän helpommalla vähän aikaa, hän sanoi Minnalle, joka ei näyttänyt ollenkaan siltä, että olisi halunnut päästä helpommalla. Hän vilkaisi minua ja siirsi sitten katseensa Jessiin.
- Jessi voi liikutella niitä millä on kevyempi päivä, sähän et mun ymmärtääkseni halua kisata, Hanna jatkoi diplomaattisesti.
- En niin, Jessi sanoi ja keräsi jalkansa alleen. – Onko nää kaikki hevoset kilpailevia?
- On.
- Te treenaatte kahdestaan kymmentä hevosta ja kilpailette niillä? Miten te ehditte? Jessi ihmetteli.
- Kymmentä? Ei, mulla on vaan seitsemän täällä. Kolme on yksäreitä, Hanna selitti.
- Koska sä lähdet? kysyin.
- Kuun vaihteessa. Niin, ja sillon ois tarkotus päästää varsatkin saareen. Mä puhuin isän kanssa ja se tulee hakemaan sun varsasi kun palaa rekan kanssa Tanskasta.
- Toivottavasti se osuu niin, että mä pääsen mukaan, sanoin. En pitänyt ajatuksesta, että Mustikka matkustaisi ensi kertaa yksin ilman että olin itse mukana.
- Sovi siitä sen kanssa, mä sanon että soittaa sulle.

- Mä taidankin tästä mennä, kun saatiin tää kalenterikin valmiiksi, sanoi Minna ja alkoi kerätä pöydältä papereita.
- Jätä ne tänne, mä haluan käydä Veskunkin kanssa ne läpi, sanoi Hanna ja Minna läväytti tuhahtaen läjän takaisin pöydälle.
- Olipa herttainen ihminen, sanoi Jessi kun Minna oli häipynyt.
- Se taitaa kuvitella että mä tulen hyppimään sen varpailla, arvelin.
- Äh, sillä on kuukautiset tai jotain, sanoi Hanna huolettomasti ja selasi paperinivaskasta esiin yhden. Siihen oli printattu taulukkona kaikki kesän viikonloput, jokaisen kohdalla oli kilpailu tai parikin sekä luokkia ja hevosten nimiä. Katseeni haravoi rivejä ja etsi Wotia ja Tantrumia.
- Se on tietysti vaan suunnitelma, Hanna jatkoi. – Tehän täällä tiedätte miten niillä menee.
- Mitä se kimo menee? kysyi Jessi nojatuolistaan.
- Bimi? Ei paljon mitään, tuhahti Hanna.
- Mikä on ”ei mitään”?
- Se ei oo saanut vaativasta yhtä ainoota hyväksyttyä tulosta. Mä myyn sen syksyllä jollekin harrastehevoseksi, tai johonkin ratsastuskouluun.
- Onko se tamma?
- Ei kun ruuna. Enkä mä noilla näytöillä sitä varsottaisikaan, jos sitä ajattelit.
- Mä en ymmärrä miten tätä kannattaa pyörittää, Jessi puuskahti. – Mistä sä saat rahaa? Sä vaan ylläpidät hevosia – se vaan nielee rahaa, jos en oo erehtyny? Tai, eihän se mulle kuulu, tietenkään.
- Sponsoreilta ne rahat tulee, ja siittolasta, Hanna vastasi kuivasti. – Tää on vaan vähän semmonen käyntikortti, tää talli. Mä kilpailen ja valmennan ja sillä maineella isä myy varsoja.
- Ahaa, sanoi Jessi. – Onko nää sitten kaikki teidän kasvatteja?
- Ei tosiaan. Yksi vaan, viisvuotias. Siitä mä odotan aika paljon. Me melkeen myydään ne jo pois ennen kuin aletaan ratsastaa. Jos yksi pidetään vuosikerrasta niin hyvä. Mennään kattomaan niitä!

Palasimme tarhoille, missä viimeisiä heinänkorsia mutusteltiin. Hanna esitteli hevoset, minä vilkuilin ympärilleni. Minnaa ei näkynyt missään, eikä Janiakaan.
- Ketä täällä on töissä? Minna tietysti, ja Jani me nähtiin, mutta onko muita?
- Meeri. Ja Heikki. Ja viikonloppuisin tekee välillä tallia ton Pölyn omistaja. Hanna osoitti mustaa jykevää hevosta, jota nyt vasta aloin arvella suomenhevoseksi kun kuulin sen nimen, vaikka olisihan se voinut tietysti olla lempinimikin.
- Mitä sä ajattelit että mä saan täällä tehdä? kysyi Jessi suoraan, silmäillen hevosia kummallakin puolellaan ja taas hänen katseensa pysähtyi viimeiseksi Bimiin.
- Ei niitä ratsasteta kunnolla joka päivä. Välipäivinä ne maastoilee tai niitä juoksutetaan tai jotain muuta semmosta. Sitä mä ajattelin että säkin voit tehdä. Hese ei ehdi kaikkea, Meeriä mä en laske noista kuin muutaman selkään eikä Jani kovin mielellään ratsasta.
- Se kuulostaa hyvältä.
- Meillä on satulahuoneessa lukujärjestys. Minna saa pitää sitä muiden hevosten osalta, sä saat Vesku suunnitella omasi. Mutta kaipa sä muistat vanhastaan. Hanna vilkaisi minua.

Jessi halusi nähdä, miltä lukujärjestys näytti, ja samalla Hanna näytti tallin muutenkin. Mikään ei ollut oleellisesti muuttunut muutamana vuotena, jotka olin ollut täältä poissa, totesin. Vähän oli uutta maalia ja muita kunnostuksen jälkiä, mutta asiat olivat edelleen vanhoilla paikoillaan. Kaikki oli tarkoituksenmukaisesti suunniteltu ja henki ammattimaista otetta.
- Koska te muutatte? halusi Hanna tietää.
- Ens viikolla on viimeset tentit, niiden jälkeen, vastasin meidän molempien puolesta.
- Hyvä! Ehditte sitten tutustua talon tapoihin ennen kuin mä lähden! Hanna näytti tyytyväiseltä.

- Sen Minnan kanssa tulee hankaluuksia, ennusti Jessi kun ajoimme tallilta pois.
- Saattaa tulla, minun oli pakko myöntää. Oikein pohdin asiaa hetken mutta sitten päätin olla optimistinen ja ajatella, että nainen leppyisi havaitessaan, ettemme olleet siellä hänen kiusakseen vaan päinvastoin.
- Enkös mä käyttäytynyt fiksusti ja filmaattisesti?
- Sä käyttäydyit ihanasti, ihan kuin joku aikuinen ihminen, uskaltauduin sanomaan juhlallisesti ja riskinotto kannatti. Jessi alkoi nauraa ja jatkoi sitä melkein perille Sanderssonien pihaan asti, matkaa kun ei ollut jäljellä kuin ehkä kilometri.

Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin ja Jessikin näytti tyytyväiseltä katsellessaan pientä uutta kotiamme. Katolla ei enää ollut muovia peittona vaan se näytti valmiilta, uusi huopa paistoi vielä haalistumattomana vanhan, harmaantuneen rinnalla. Immu oli näköjään saanut työn valmiiksi. Pihalla tai isossa talossa ei ollut elonmerkkejä joten kaivoin avaimen räystään päältä piilosta ja päästin meidät sisään.
- Mä tykkään tästä joka kerran enemmän, tunnusti Jessi pysähtyessään huoneen ovelle.
- Vaikka tää on näin pieni?
- Eipähän oo paljon siivoamista. Ja tää on vähän kuin asuisi jossain kesämökissä. Sopii kesäasunnoksi.
- Ainoo vaan, että jos me riidellään ja halutaan paiskia ovia, niin on pakko mennä ulos että pääsee paiskaamaan.
- Niin. Mutta miks me riideltäis?
- Miksipä niin.

Jessi purki nopeasti parven alla olevaan vaatekaappiin senkertaisen muuttokuormamme, joka käsitti lähinnä kesävaatteita, lakanoita ja pyyhkeitä.
- Ootko sä huomannut, että aina kun me ollaan käyty täällä, on paistanu aurinko? hän kysyi sitten avatessaan ikkunan. Tuuli pörrötti hänen hiuksiaan ja auringonpaiste sai ne näyttämään punaisemmilta kuin ne olivatkaan.
- Täällä paistaa aina aurinko, täällä Hangossa, väitin.

Jo seuraava aamu kuitenkin todisti lausumani vääräksi. Olimme nukkuneet ensimmäistä kertaa mökissämme, ihan huvin vuoksi. Alun perin olimme aikoneet ajaa illalla takaisin Helsinkiin mutta kun päivä oli vierähtänyt melkein huomaamatta iltaan olin ehdottanut, että jäisimmekin mökkiimme. Nyt heräsimme sateen ropinaan. Se kuului kovana, kun nukuimme parvella ja katto oli alle metrin päässä yläpuolella.
- Ihanan kotoista! mumisi Jessi ja asettui paremmin kainalooni. Niin oli minustakin. Kesäolo! Tällaisina päivinä minulla oli pienenä ollut tapana kiivetä ullakolle lukemaan, siellä peltikaton ropina hävitti kaikki muut äänet maailmasta.
- Nyt vois käydä uimassa, ehdotin puoliksi leikilläni, en oikeasti halunnut mihinkään tästä lämpimästä pesästä.
- Ei vois, merivesi ei varmaan oo viittätoista astetta. Jessi esitti puolinukkuvaa, mutta siveli selkääni sormin, jotka olivat ihan hereillä. Tartuin häntä lujasti niskasta niin, että saatoin painaa suuni hänen suutaan vasten ja tunsin, miten hän veti henkeä ja jännittyi. Parhaita Jessin kanssa olivat tällaiset aamut, kun ei ollut minnekään kiirettä.
- Sä et kanssa ikinä halua muuta kuin naida, hän sanoi valittaen ja vetäytyi irti vähän ajan päästä. Olin loukkaantuvinani.
- Okei, mä menen sitten keittämään… kuumaa vettä, ilmoitin. Sen kummempaa aamiaista meillä ei täällä ollut.
- Uskallapas! Jessi räväytti silmänsä kokonaan auki, nauraen, ja veti minut päälleen. Hetkeä myöhemmin olin hänen sisällään ja tunsin paitsi puristavaa himoa myös ylitsevuotavaa hellyyttä. Jos tämä ei ollut elämäni nainen niin mitä minulla muka oli vielä odotettavana? Eihän tämän parempaa voinut kuvitella.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   1.12.14 17:54:38

Tämä on hyvä ja tämän varmasti jaksaa lukea useammankin kerran, mutta silti toivon uutta pätkää. Tuo 6. kun tuli jo eilen ;).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.12.14 18:05:21

No mutta miten hassua!
----------------
7.

Oli tietenkin ihan turha kuvitella että pääsisimme muuttamaan ilman läksiäisiä, kukaan meistä. Miila oli tainnut suunnitella läksiäisbileitä jo siitä asti kun häätökirje oli saapunut. Kyllä tässä kämpässä oli juhlittukin sen vajaan vuoden aikana, minkä se oli meillä ollut, ehkä vähän liiankin usein minun makuuni. Nämä bileet olisivat tietysti suurimmat ja kauneimmat kaikista.

Vaikka muillakin oli jo asunnot, katoaisimme Jessi ja minä ensimmäisinä. Laurin ja Miilan kämppä vapautuisi kesäkuun alussa. Jinnan ja Villen oli jo tyhjillään, mutta kun he olivat käyneet sitä katsomassa, oli se osoittautunut niin pinttyneen tupakansavun kellastuttamaksi, että Jinna oli vaatinut sinne maalarit töihin. Me juhlisimme lauantaina, sunnuntaina pakkaisimme vihoviimeiset käyttövaatteet, kävisimme viimeistä kertaa Jessin vanhemmilla ja viettäisimme päivän tallilla. Maanantain tentin jälkeen lähtisimme ajamaan Hankoon, pysyvästi. Jessi oli luojan kiitos alkanut olla enemmän innoissaan lähtemisestä sen jälkeen kun olimme käyneet tallilla ja hän oli tavannut Hannan ilman piilovittuilua tai tukastavetokilpailua. Minua huvitti kun Hanna oli lähdettyämme lähettänyt minulle tekstiviestin joka oli ollut melkein sanasta sanaan identtinen Jessin esittämän kysymyksen kanssa: ”Enkös käyttäytynytkin hyvin?”

Pari päivää ennen läksiäispippaloita äiti soitti minulle taas kerran ja ilmoitti, että isä oli saanut uuden pikku kohtauksen. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä jotenkin olin olettanut, ettei tässä nyt enää mitään katastrofia voinut tapahtua kun minä olin kerran suunnitellut koko elämäni niin hyvin.
- Ei sun tarvitse tulla tänne, äiti sanoi lujasti, kun pohdin voisinko mitenkään skipata seuraavan päivän tentin.
- Eikö?
- Ei sun täälläolosta ole mitään hyötyä isälle, eikä se nyt just ole kuolemassa. Sä hoidat ne loput tenttisi ja tuutte maanantaina ihan niin kuin suunnittelitte. Me ollaan kotona jo taas, eikä muuta oiretta jäänyt kuin että toinen käsi on vähän huonompi. Kai sulla riittää sielläkin pakkaamista ja tekemistä.
- Riittää, totesin. En ollut ihan tyytyväinen, mutta äidin kielto auttoi kestämään sen tosiasian, että juuri nyt olisi ollut kovin vaikeaa revetä kahteen paikkaan yhtaikaa. Se, että hän oli puhunut kuolemasta todisti, että molemmat tiesimme tilanteen. Tässä ei enää edettäisi kuin alamäkeen, kysymys kuului vain miten nopeasti.

En totisesti saanut enää luettua puhelun jälkeen joten kiskoin lenkkivaatteet niskaan ja hölkkäsin tallille. Ottaisin Mustikan mukaan ja tekisimme yhdessä lenkin metsässä, ellei se tuulettaisi päätäni niin ei sitten mikään. Mikäli tätä voimatonta raivoa nyt mihinkään saisi kadotettua.

Kuitenkin jo Mustikan näkeminen helpotti. Se ravasi toiveikkaana portille nähdessään minut, Rusko tietysti uskollisena perässään. Ne olivat uteliaita ja kaikesta kiinnostuneita kavereita ja aina valmiina johonkin touhuun, molemmat. Mustikka tunki päänsä kainalooni rapsutettavaksi ja Ruskon pirulainen nappasi hampaillaan hihastani niin, että kuului pieni risahdus kun pusakan kangas repesi. Huitaisin sen kauemmaksi ja kerrankin se totteli niin, että sain rauhassa nostella Mustikan kaikkia jalkoja vuoron perään ja vielä sen ulos portistakin ongelmitta. Lähdin taluttamaan sitä suoraa päätä metsään. Ehtisin harjailla ja hoidella sen jälkeenkin.

Palatessani pääni oli jo tyhjä, tai siellä oli vain hiirenkorvia ja metsän tuoksua ja varsan innokkaita askeleita vierelläni. Miten ihmeessä semmoiset ihmiset joilla ei ollut eläimiä saivat purettua ahdistustaan? Päätin ruveta ehdottelemaan stressaantuneille potilailleni lemmikkieläimiä ja ajatus sai minut tyytyväiseksi. Jotenkin asiat olivat nyt taas järjestyksessä. Jostain oli tullut ymmärrys ja hyväksyminenkin. Isä kuolisi pois ennen pitkää, ehkä piankin, eikä mikään maailmassa voisi sitä muuttaa. Minun piti vaan olla tyytyväinen siitä, että olin saanut järjestettyä tämän kesän niin, että pystyisin viettämään aikaani hänen kanssaan ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Viimeiset juhlamme sujuivat siististi ja rauhallisesti. Tosin sää ei suosinut niin, että grillaaminen täytyi hoitaa terassilla eikä pihalta saanut lisätilaa, mutta olipa sisään mahtunut ennenkin melkoinen porukka. En viitsinyt juoda kovin paljon kun seuraavaksi päiväksi oli niin paljon tekemistä, eikä nähdäkseni Jessikään. Hän tuntui ehtivän joka paikkaan ja juttelemaan kaikkien kanssa, jättämään jäähyväisiä kuin olisimme lähdössä toiseen maanosaan eikä vielä olisi keksitty puhelimia ja internettiä. Katsoin hienotunteisesti toisaalle kun hän halaili yhtä entistä poikaystävää ja huokaisin helpotuksesta kun porukat päättivät lähteä kaupungille jatkoille jo puolenyön aikaan. Talo hiljeni ja ajattelin painua nukkumaan, mutta Jessi ja Jinna, joka ei myöskään ymmärrettävistä syistä ollut halunnut kapakkakierrokselle nappasivat hihasta niin Villeä kuin minua.
- Nyt siivotaan! he ilmoittivat.
- Voi hitto, kenen idea oli järjestää koko juhlat, miksi mun pitää siivota? livahti suustani, mutta otin sitten nöyrästi muovikassin ja lähdin keräämään tyhjiä pulloja joka puolelta asuntoa. Parempi niin, Ville joutui tiskaamaan.

Kun paikat näyttivät suunnilleen asuttavilta taas ei minua nukuttanut enää vähääkään. Otin vielä yhden kaljan ja menin tietokoneelle katsomaan, löytyisikö sieltä joltain kanavalta villin verbaaliset virtuaalibileet, niin kuin joskus viikonloppuisin. Välillä juttu lensi niin lennokkaana, ettei niitä voinut ääneen nauramatta lukea.

Tänään ei ollut semmoinen ilta, medisiinarit olivat ilmeisesti kaikki juhlimassa ja kouluratsastuskanavaltakin löysin vain pari uuvahtanutta tyyppiä ja kiukkuisen Hannan, joka oli näköjään ollut kamalilla treffeillä.
”Eikö se suostunut sänkyyn sun kanssa?” kirjoitin piruuttani, en voinut vastustaa kiusausta.
”Sen jälkeen miten se käyttäytyi se ei todellakaan päässy mailia lähemmäs mun sänkyä”
”Jaa kävitte vaan baarin vessassa?” Hannaa oli hauska kiusata.
”Yäk!” Sitten hän avasi yksityiskeskustelun ja siirryin sinne, sillä ajattelin, että hän oli muistanut vaikka joitain viime hetken ohjeita Wotin varalle. Kaikkea vielä.
”Vahinko ettet sä ole täällä, nyt olisi tarvetta!”
”Ylihuomenna oon.”
”No @!#$ kun mä olen puutteessa NYT!”
Ei hitto, se halusi verkkoseksisession.
”Ota joku kiva lelu mukaan ja mene sänkyyn,” ehdotin, en oikeastaan ollenkaan halunnut ruveta tähän.
”Ei yksin oo kiva leikkiä.” Sitten hän jatkoi kirjoittamista enkä saanut silmiäni irti näytöstä. En vaan pystynyt tekemään muuta kuin lukemaan, kun hän mitä ilmeisimmin pienessä shamppanjakännissä kertoi, mitä hän tekisi minulle ja haluaisi minun tekevän hänelle, jos olisin siellä enkä sadan kilometrin päässä. Unohdin kokonaan missä olin, ja että tyttöystäväni nukkui viereisessä huoneessa, kunnes sieltä kuului kolahdus. Silloin havahduin, totesin että farkuissani jökötti vuoden seisokki ja pienensin hätäisesti irkki-ikkunan pois näkyvistä.

Jessi ei kuitenkaan tullut hakemaan minua nukkumaan, kuten olin pelännyt, ehkä hän oli vain itse nukahtanut tai kääntänyt kylkeään ja tipauttanut kirjansa. Omatunto heräillen ja äärimmäisen nolona kumarruin takaisin tietokoneen puoleen mutta vaikka vakaa aikomukseni oli ollut vain sulkea irkki en pystynytkään siihen. Hanna jatkoi kirjoittamistaan ja kiukkuisena itselleni kirjoitin sinne väliin ”lopeta jo!”
Ihan kuin se ei olisi ollut vihoviimeinen asia tehdä, ilmoittaa Hannalle, että luin joka sanan ja että niillä oli sen verran vaikutusta että piti kommentoida.
”Ihan hetki enää…….” hän ilmoitti ja silloin suljin ikkunan ja koko läppärin nopealla liikkeellä. Hiton noita! Onneksi hän oli lähdössä pois, ulkomaille asti, joskaan en juuri nyt halunnut edes ajatella väistämätöntä kohtaamista heti parin päivän kuluttua. Miten voisin näyttää normaalia naamaa, etenkin jos Jessi olisi mukana. Miten voisin yleensä katsoa Jessiä kun äskeinen pyöri mielessäni? Mennä hänen viereensä nukkumaan nyt? @!#$ Hanna.

Istuin hyvän aikaa työhuoneessa, tuijottelin kädet niskan takana ulos ikkunasta pimeyteen ja sitten tartuin vielä hetkeksi viimeiseen tenttikirjaan. Jos ei se kuolettaisi erektiota niin että voisin mennä sänkyyn niin ei mikään. Selasin muutaman luvun ja totesin sen auttavan.
- Etkö sä tuu nukkumaan? kuului uninen ääni ovelta ilman, että olin ennen sitä kuullut risahdustakaan.
- Johan sä hiivit hiljaa, sanoin.
- Vieläkö sä jaksat päntätä? Et voi. Jessi käveli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni ja painoi unisen päänsä niskaani. En ehkä ikinä ollut ollut mistään niin onnellinen kuin siitä, ettei hän ollut tullut puolta tuntia aikaisemmin.

Nukuin huonosti ja heräsin aikaisin. Olin nähnyt unia, joissa rakastelin Hannan kanssa ja tunsin itseni helvetinmoiseksi paskiaiseksi. Minun oli pakko nousta sängystä ennen kuin Jessi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä, en voinut kuvitella, että olisin hänen kanssaan Hannaa ajatellen, ja tällaiset aamut, kun herätyskello ei ollut soimassa tai soisi aikaisintaan yhdeksältä tapasivat alkaa siten.

Menin laittamaan kahvin valumaan, hyvin tyytyväisenä siitä, että olimme yöllä siivonneet eikä vastassani ollut tyhjiä pulloja, tahmaisia laseja tai karkuun yrittäviä, yön lämmössä eläviksi muuttuneita ruokia. Sitten jatkoin matkaa kylmään kellariin ja saunaan, missä seisoin viileän suihkun alla niin kauan kuin kestin. Hetken mielijohteesta napsautin saunan päälle ja sitten tunsin olevani valmis palaamaan yläkertaan. Keksin parempaakin, kaadoin kahvia kahteen puhtaaseen mukiin ja otin ne mukaani.

Jessi nukkui edelleen, kokonaan peittojen alla. Laitoin toisen kahvimukin yöpöydälle, nostin peittoa ja ujutin toisen lähelle Jessin kasvoja. Hän ei osoittanut mitään elämän merkkejä ennen kuin puhalsin kupista nousevaa höyryä päin hänen kasvojaan, sitten hän liikahti niin äkkinäisesti että tuskin sain pelastettua kahvia läikkymästä.
- Oih, hän sanoi räväytettyään herneenvihreät silmänsä auki.
- Aamukahvinne, madam, sanoin.
- Oih, hän sanoi uudelleen ja nousi istumaan sängynpäätyä vasten. – James, saatte tulla seuraani, hän jatkoi ja kohotti peitonreunaa minun puolellani sänkyä.

Yritimme tietoisesti tehdä siitä päivästä kaikin puolin täydellisen. Puunasimme hevosia ikuisuuden, Jessi jopa tasoitti Mansikan vuohiskarvat kun ei muuta enää keksinyt, vaikka hän oli aina ollut luomukarvoitettujen hevosten kannalla. Kävimme pitkällä maastolenkillä, mihin kuului myös laukkaradan kiertäminen pariin kertaan. Oona oli myynyt Pinon joten sain lainata yhtä hänen ratsutettavaansa, kivaa pientä suomenhevosta. Pino oli mennyt täti-ihmiselle, jolle myymistä Oona oli harkinnut todella pitkään. Nainen tuntui kerta kaikkiaan rakastuneen ruunan uljaaseen ulkonäköön ja Oona mietti, tulisiko siitä ikinä sitten muuta kuin kiillotettu pihankoriste, mutta koska nyt ei ollut ihan varmaa, tulisiko siitä muutenkaan muuta, oli kaupat lopulta tehty. Ainakin nainen oli viemässä sen hyvämaineiselle yksityistallille, missä taatusti oli ammatti-ihmisiä jos, tai kun hän hyvin piankin, tarvitsisi apua.

Ilse oli tehnyt oikean kolmen ruokalajin aterian ja sen ääressä kului toista tuntia. Toinen mokoma meni kun Karoliinan kanssa piti telmiä. Lopulta oli pakko irrottautua ja lähteä Huvikumpuun pakkaamaan viimeiset tavarat. Kaikki talvivaatteet oli tuotu Ilsen ja Artsin kellariin, samoin kirjat, paitsi hevos- ja koulukirjat, jotka olimme jo muuttaneet Hankoon. Paljon muuta ei ollutkaan ja mitä oli, jäisi Miilalle kunnes palaisimme. Olisikin mielenkiintoista nähdä mihin palaisimme. Mistään virallisesta jonosta ei ollut kuulunut mitään, ei kaupungilta, ei opiskelija-asuntosäätiöstä, ei muista vuokra-asuntoinstansseista. Olinkohan tehnyt hölmösti kun olin ilmoittanut, että meillä oli häädön jälkeen pari kuukautta asunto muualla? Silloin se oli tuntunut järkevältä, ettei joutuisi yhtäkkiä tilanteeseen että pitäisi maksaa vuokraa asunnosta, joka tyhjillään odottaisi meitä Helsingissä. Mutta asioillahan oli tapana selvitä. Kyllä me jotain syksyllä löytäisimme.

- Mennäänkö me tänään jo tallille? kysyi Jessi kun ajoimme uudelle kotikadullemme. Havahduin ihanista keväisistä, keveistä ajatuksista, joissa olin taas seitsemän- tai kahdeksantoista vanha ja kotikaupungin pitkä kesä oli edessäni ja romahdin maan pinnalle. Tallilla törmäisi todennäköisesti Hannaan, ja siihen en ollut ihan vielä valmistautunut viikonloppuöisen tapauksen jälkeen. Jos olisin ollut jokin eläin olisin varmaan luimistanut korviani.
- Jos ei mennä vielä tänään. Järjestetään kaikki loput tavarat ja käydään ruokakaupassa, eihän siellä ole oikeen mitään. Ja sitten mä haluan käydä katsomassa isää.
- Sopii, sanoi Jessi tyynesti. Ei hänelläkään tainnut olla kummempaa kiirettä sinne.

Meillä oli molemmilla vielä pari päivää vapaata ennen töiden alkamista, kun tenttiaikataulu oli vielä muuttunut alustavasta sen jälkeen, kun keväällä oli asioista täällä sovittu. Aioin ottaa näistä päivistä kaiken irti, kotiutua taas kotikaupunkiini ja näyttää Jessille kaikki paikat.

Kesäkaupunki esittäytyi meille parhaimmillaan. Äkkinäisestä päähänpistosta en kääntynytkään vielä Sanderssonien pihaan vaan jatkoin matkaa katua eteenpäin.
- Mitä nyt?
- Mä ajattelin että käydään satamassa jätskillä. Jotenkin niin kesäistä nyt.
- Jaa. Mä olisin kyllä voinut haluta vessaan.
- Ai. No eiköhän sieltäkin niitä löydy.

Emme siis etsineetkään jätskikioskia vaan menimme kahvilaan, jonka terassi oli jo auki. Jessi häipyi naistenhuoneeseen ja minä vein ostamani jäätelöannokset aurinkoiseen pöytään ulos. Meri tuoksui vahvana ja tuuli tuntui vielä vähän viileänä, mutta niin raikkaana. Tunsin miten ihoni ruskettui. Jessikin näytti tyytyväiseltä löytäessään minut, veti vain takkinsa vetoketjun kaulaan asti kiinni suojaksi tuulelta ja käänsi kasvot aurinkoon päin.
- Tää on ihan kuin ois lomalla.
- Niin onkin, ilahduin. Jätin jäätelöni sulamaan ja tartuin Jessiä kädestä. Lomalla kuului vähän kuherrella, ja muutenkin oli ollut pari päivää semmoinen olo, että halusin vähän väliä koskettaa tyttöä, kuin varmistaa, että hän oli yhä läsnä, vaikka itse olinkin käyttäytynyt idioottimaisesti ja lukenut silmät tapittaen Hannan seksifantasioita.

Otimme pitsihuvilan varastosta käyttöön polkupyörät, minun ja Riikan. Tarvitsimme enemmän kulkupelejä kuin auton kunhan alkaisimme käydä töissä eri vuoroissa ja tallillekaan ei ollut liian pitkä matka polkea. Ensimmäisenä päivänä menimme sinne kuitenkin autolla, jotta saisimme kaikki ratsastusvarusteet sinne talteen. Mökissämme ei ollut kovinkaan paljon säilytystilaa ja olisi muutenkin hölmöä kuljetella niitä edestakaisin.

Ajoin otsa valmiiksi huolen rypyillä. Jos Hanna uskaltaisi, kehtaisi sanallakaan tai eleelläkään vihjaista mitään niin hän saisi kuulla kunniansa. Vaikka se sitten maksaisi minulle sen, etten koko kesänä näkisi hevosen karvaakaan. Toiveikkaana kuitenkin nappasin takakontista kassini, joka piti sisällään saappaani, toiset kengät, kypäräni, parit ratsastushousut ja muuta vaihtovaatetta. Enhän sitä voinut sinnekään jättää ja käydä ensin haistelemassa ilmaa, Jessi olisi ihmetellyt.

Jani siivosi tallissa karsinoita, ketään muuta ei näkynyt. Tähän aikaan varmaan sekä Hanna että Minna olisivat ratsastamassa. Kunhan saisimme tavaramme talteen, jos ylhäällä olisi vapaita kaappeja, voisimme mennä tutkimaan lukujärjestyksestä mitä tänään voisi tehdä. Leikin herrasmiestä ja otin Jessin laukun toiseen käteen lähtiessäni kapuamaan portaita ylös. Hän jäi vaihtamaan pari sanaa Janin kanssa, joten kiiruhdin ylös. Jos Hanna vastoin oletuksiani olisikin siellä, ehtisin ainakin kohdata hänet yksin.

Mutta ei, punaisessa huoneessa istui vain ehkä parikymppinen poika ja nuoren näköinen lyhythiuksinen tyttö, kummallakin kahvimuki kädessään.
- Meeri ja Heikki, arvelin.
- Jup, mieluummin Hese, sanoi poika ja katsoi minua uteliaana. Esittäydyin, vaikka kaipa he tiesivät kuka olin, ei tänne takuulla päivittäin kävellyt vieraita ihmisiä sisään.
- Mun täytyy lähteä laittamaan Minnalle seuraava hevonen, totesi tyttö, huuhtaisi mukinsa ja häipyi. Ei kuitenkaan happamana kuin karkuun vaan todeten tosiasian. Iloisen hymynkin hän heitti mennessään.
- Sieltä toisesta reunasta on vapaita, neuvoi Hese kun kurkin kaappiin toisensa jälkeen.
- Kiitos. Jätin kuitenkin kassit vielä purkamatta.
- Aiotsä ratsastamaan?
- Ehkä, pitäis varmaan Hanna tavata ensin, sanoin vähän epävarmana.
- Se tulee vasta iltapäivällä. Lähti shoppailemaan, tarvii kuulemma matkalle kaikkea uutta.
- No niin tietysti tarvii. Mä meenkin sitten katsomaan lukujärjestystä.

Jessi tavasi sitä jo Janin ja Meerin avustamana. Väri- ja kirjainkoodit eivät ehkä ihan ilman selityksiä auenneetkaan, itsekin sain hetken miettiä, mutta sitten ne palautuivat mieleen humahduksessa. Wotin ja Tantrumin nimienkin kohdalla oli merkintöjä, vaikka Hanna oli sanonut jättävänsä ne minun huolekseni – tosin enhän ollut vielä virallisesti ilmoittautunut muonavahvuuteen. Totesin Minnan ratsastavan ruunikolla tänään, Wotilla oli kevyempi päivä.
- Mennään maastoon, ehdotin Jessille.
- Tosta noin vaan? Voidaanko me muka?
- Menkää ihmeessä, sanoi Meeri nopeasti. Meidän saapuminen oli ainakin hänen äänensävystään päätellen iloinen asia.
- Mä en osaa vieläkään lukea tätä, minkä hevosen mä sitten voisin ottaa? Jessi oli ymmällään. Vilkaisin nopeasti taulukkoa ja etsin sieltä sen kimon, johon hän oli niin ensi kerralla ihastunut.
- Siinä, sanoin ja osoitin keltaisella merkittyä ruutua.
- Oi, se kivan näkönen! Mistä mä löydän sen kamat?
- Enköhän mä löydä ne, päästetään nää hommiinsa, ja mennään vaihtamaan vaatteet ensin, sanoin.
- Ai niin, se Minna! muisti Meeri äkkiä ja livahti tiehensä kuin pieni kärppä.

Tiesin muistavani maastoreitin vielä hyvinkin, sillä se ei ollut muuta kuin lähtöpaikkaansa palaava polku viereisessä metsässä. Käynnissä sitä kiersi puoli tuntia ja sen kai katsottiin olevan tarpeeksi ellei liikaakin näille kalliille kilpahevosille. Onneksi polulta sentään saattoi poiketa metsään ja antaa hevosten rämpiä siellä näreiden ja juurakoiden yli. Löysin myös ongelmitta satulahuoneesta niin Wotin kuin Biminkin varusteet ja samalla sain selostettua Jessille pääpiirteittäin tallin päiväjärjestyksen. Tallivuorolaiset harjasivat kaikki hevoset niiden saatua aamuruoat, ennen kuin ne tarhattiin. Hanna ratsasti aamupäivisin, kuten näköjään Minnakin, heille laitettiin hevoset valmiiksi, lämiteltiin ja jäähdyteltiin. Vasta iltapäivällä Meeri ja muut ehtivät itse liikuttamaan niitä jäljelle jääneitä, kevyellä olevia hevosia.
- Se, että me lähdetään näiden kanssa maastoon meinaa, että jonkun työpäivä lyhenee pari tuntia.
- Ilmankos Meeri kuulosti tyytyväiseltä, Jessi sanoi.

Haimme hevoset sisään ja vilkaisten kelloa totesin, että ehtisimme hyvin tehdä kunnon lenkin ennen päiväruokintaa. Kun ei tarvinnut muuta kuin vaihtaa loimet satuloihin ja tarkistaa kaviot, olimme melkein muutamassa minuutissa lähtövalmiina tallin pihassa.
- Täällä on varmaan upeet maastot, kun muutenkin kaikki on niin viimesen päälle! arveli Jessi toiveikkaana säädellessään jalustinhihnojaan.
- Äh, varaudu nyt pettymykseen.
- Vai onko nää liian hienoja hevosia kulkemaan muuta kuin lanatulla sahanpurulla?
- Tää ei ainakaan ole, sanoin päättäväisesti ja käänsin Wotin kohti metsikön reunasta alkavaa polkua. Kävelimme sen kerran ympäri, sitten käänsin sen ryteikköön ja oikaisimme kotisuoraan lenkin toiselle laidalle. Ori kompuroi muutaman kerran, mutta tajusi sitten ruveta katsomaan mihin astui.
- Ravataan, laukataan? ehdotin kun seisoimme taas polulla.
- Ehdottomasti. Mutta onko tää tässä? Tääkö on kaikki? Onhan täällä korpea joka suuntaan!
- Tää pala on Hannan maata. Ainakaan ennen se ei ollut edes keskustellut naapureiden kanssa että saako niiden mailla ratsastaa. Kaipa tää tämmösenä jäähdyttely- ja kävelyratana ajaa asiansa, ei täällä kellään oo aikaa lähteä maastovaelluksille.
- Mulla saattais olla.

Laitoin Wotin taas liikkeelle, sillä se alkoi tepastella levottomana ja siirsin sen raviin, Bimi seurasi kuuliaisena perässä. En malttanut sitä kuitenkaan kauan, mieleni teki laukata ja laitoin isomman vaihteen päälle. Hidasta, rentoa laukkaa kierros, ja kolmaskin, ennen kuin hiljensin taas ja Jessi ratsasti rinnalleni.
- Kannukset, mutisi Jessi, kuin olisi tehnyt itselleen muistilapun seuraavaa kertaa varten. – Onko tää varmasti kevyttä? Noin pitkä laukkapätkä?
- On, kun niiden ei tarvii kulkea nippuun koottuna kanget suussa, valistin.
- Ahaa. Sillä tavalla kevyttä.

Palasimme tallille rämmittyämme vielä vähän umpimetsässä ja käveltyämme pitkin ohjin yhden vajaan kierroksen. Jessi näytti rentoutuneelta ja tyytyväiseltä ja niin hevosetkin. Minä mietin, olisiko Hanna jo tullut.
- Ei tää tainnukkaan olla huono ajatus, tulla tänne, Jessi sanoi istuen satulassa löysänä kuin papusäkki, ilman jalustimia ja ohjistakaan pitämättä. Minua hymyilytti kun muistin, millainen ratsastaja hän oli ollut tavatessamme. Ei huono oikeastaan, ainakaan tunnin viikossa harrastaneeksi ratsastuskoululaiseksi, mutta alati huolestunut siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi – talitintti puskassa vai traktori takalaitumella? Jäykkä ja varovainen. Parissa vuodessa hänen päässään oli tapahtunut jokin perustavanlaatuinen asennemuutos, ja laskin siitä omaksi ansiokseni sen verran, että olin usuttanut häntä ratsastamaan muillakin hevosilla kuin omalla kiltillä Mansikallaan. Hän voisi olla vielä joskus ihan kelpo ratsastaja jos hänellä vaan olisi hitustakaan kunnianhimoa ja kilpailuviettiä, mutta sitä en ollut vielä onnistunut kaivamaan esiin. Jessi halusi vaan ratsastaa huvikseen.

Ehdimme juuri palauttaa hevoset tarhoihin ennen kuin Jani alkoi lastata päiväheiniä kärryyn ja Hanna ajoi pihaan. Jessi oli kai sen enempää ajattelematta, tallihommiin tottuneena, mennyt nostelemaan paaleja Janin avuksi ja poika näytti yllättyneeltä. Minä olin ottanut haltuuni vanhan vakiopaikkani, nojailin aurinkoiseen seinään tallin oven vieressä, vanhalla pallilla, jonka jaloista kaksi oli tällä hetkellä ilmassa ja kaksi kaivautuneina syvälle soraan. Olin juonut siinä, samassa paikassa ja asennossa varmaan satoja pulloja limsaa hikisen ratsastuksen jälkeen.

- Kappas! Hanna sanoi huomatessaan minut ja huonotuulinen ilme hänen kasvoillaan vaihtui leveäksi hymyksi. – Tulit sitten.
- Niinhän me tultiin, totesin.
- Joko kävit ratsastamassa.
- Joo, mä näytin Jessille kaikki maastot.
- Hieno homma. Hanna oli pysähtynyt eteeni, mutta väisti sitten vikkelästi kun Jani ja Jessi työnsivät kärryt ulos, naureskellen keskenään jollekin. – Hei, mun takakontissa on kori limua, et haluais raahata sitä jääkaappiin? Sä näytät ihan siltä, että sulta puuttuu jotain.
- Voinhan mä, lupauduin ja nousin ylös.

Hanna ei ehtinyt näköjään jäädä emännöimään tänään ja se sopi minulle erinomaisesti. Hän vaihtoi muutaman sanan Janin – tai Jessin, en tiedä – kanssa ovella ja katosi sitten sisään. Kun minä tulin autolta limsakoria kantaen hän oli jo taas lähdössä, jokin paperinippu käsissään harppoi ovelle samaan aikaan.
- Kiitos viimeisestä, hän sanoi ohimennen kiitäessään ohitseni ja nauroi ääneen, kun käännähdin katsomaan hänen peräänsä. Sitten huokaisin. Kai se oli tällä kuitattu, hairahdukseni.

Lähettäjä: pöllö 
Päivämäärä:   1.12.14 18:46:45

Tämä on kyllä ihan huikean ihana tarina. Ihan vilpittömästi tämä se päivän piristävä hetki aina iltaisin kun saa tämän jatkoa lueskella. :) Toivottovasti joskus nää on mahdollista saada kirjahyllyn täytteeksi.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   1.12.14 19:51:42

Olipas mukava pätkä junamatkalukemiseksi tenttimateriaalien välille :) Ihanan hyväntuulista ja viihdyttävää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.12.14 17:59:26

Tänks :)
--------------
8.

- Mennään jonnekin parille kaljalle! ehdotin Jessille kun olimme palanneet kotiin.
- Nytkö? Keskellä iltapäivää?
- Mikäs sen kivempaa? Meillä on vapaapäivä, kaikki muut puurtaa töissä ja me istutaan terassilla!
- Toi kyllä kuulostaa ihanan syntiseltä… Mutta mä haluan ensin suihkuun.
- Eihän siellä tullu edes hiki, vai onko sulla huono kunto, kiusasin.
- En mä halua kumminkaan minnekään kaljalle hevoselle haisten. Ja tukka lytistyi kypärän alla.
- Okei, mä voin tulla sun kanssa suihkuun.
- Et voi.
- Miks? Ällistyin pikaista kieltoa leikillä heitettyyn ehdotukseeni.
- Koska sä et mahdu sinne. Ellet halua seistä vessanpöntössä.
- Ai, sanoin helpottuneena. Siinä hän kyllä oli oikeassa ja mieleeni tuli arvailla, olivatko Sanderssonit koskaan vuokranneet mökkiä kenellekään kaljamahaiselle saksalaisturistille. Tai suomalaisellekaan, sen puoleen.

Jessin valuttaessa vettä niskaansa avasin pienen matkatelkkarimme, totesin ettei tähän aikaan päivästä tosiaankaan tullut mitään ja avasin sen sijaan tietokoneen. Sanderssonien langattomaan verkkoon pääsi hyvin kiinni täältä pihan perältä ja etsin sopivan nettiradion soimaan.
- Mä voin tulla samaan järveen, huikkasin kun kuulin Jessin sammuttavan suihkun. Olimme jo ehtineet todeta, että koko vessa kaipasi pyyhkimistä suihkunkäytön jälkeen ja astuinkin lätäkköön heti kynnyksen jälkeen. Jessi kääri parhaillaan pyyhettä ympärilleen enkä voinut olla nappaamatta häntä syleilyyni. –Sä olet murunen.
- Sä taidat olla ilonen kun ollaan täällä, hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin.
- Olen mä, myönsin.
- Vaikka Hanna onkin lähdössä pois?
- Ehdottomasti vielä iloisempi sen takia, vakuutin, vilpittömästi.
- Okei, mä lakkaan puhumasta siitä. Piti vaan vielä kerran tarkistaa. Sori.
- Ei se mitään. Jos sulle tulee siitä parempi mieli.
- Ei mulle tuu parempi mieli Hannasta puhumisesta. Piti vaan… ei, mä sanoin sen jo.
- Mä. En. Halua. Sitä, sanoin katsoen häntä syvälle silmiin.
- Hyvä. Mä lopetan, oikeesti.

Sillä aikaa kun peseydyin ja luuttusin lattian Jessi oli kuivannut hiuksensa tuuheaksi pörröksi ja kiskoi parhaillaan ylleen vihertävää mekkoa.
- Vai meneeköhän pilveen? Jos alkaa sataa tulee kylmä, hän sanoi huolestuneena kurkaten ulos ikkunasta.
- Ei täällä sada, sanoin uskollisena, mutta Jessi nosti silti pitkän valkoisen villatakkinsa esille parven portaille.
- Mulla on vieläkin semmoinen olo kun olisin kesälomalla, hän sanoi miettiväisenä. Tiesin mitä hän tarkoitti, niin minullakin.
- Huominen vielä – tehdään jotain kivaa – sitten se arki alkaa.
- Ratsastetaan?
- Sitäkin, ja mun kai pitäisi yrittää vähän jutella Minnan kanssa… mutta sitten. Leikitään turisteja, katotaan nähtävyyksiä. Mennään uimarantaan jos taretaan.

Lähdimme kävellen kaupungille, maleksimme vielä vähän viileässä auringonpaisteessa kohden satamaa ja valitsemaani terassia. Ei ollut vielä loma-aika eikä kaduilla juuri kulkenut muita joutilaan näköisiä kuin me. Jessi puhui Bimistä, mietti minkälaista sillä olisi ratsastaa kunnolla. Se oli kuulemma ollut tahmea, edes Wotin laukkaaminen karkuun sen edellä ei ollut juuri saanut sitä syttymään.
- Minkälainen Wot oli? hän kysyi kun olimme päässeet perille ja istuimme pari olutta edessämme auringossa.
- Ainakin sen tasapaino on parantunut siitä mitä se viimeksi oli. Enpä mä oikein muuta osaa sanoa.
- Mitähän muita mä saan ratsastaa?
- Sovi Meerin ja Hesen kanssa. Niillä voi olla jotkut lempparit, etkä sä varmaan niitä halua hamuta?
- No en.

Ajatukseni jäivät pyörimään Wotin ja Tantrumin ympärillä ja intouduin suunnittelemaan, mitä voisin niiden kanssa tehdä. Olisin ikävystyttänyt kenet tahansa muun kuoliaaksi mutta Jessi kuunteli kiinnostuneen näköisenä kiitettävän kauan. Vasta kun hän kaatoi tyhjän olutpullonsa leikkiessään sillä tajusin lopettaa.
- Toinen? ehdotin.
- Mä voin hakea. Mä puudun.
Siinä vaiheessa kun terassille alkoi tulla sen näköisiä ihmisiä, että he tulivat suoraan töistä päätimme lähteä syömään, kun nyt kerran kaupungilla oltiin ja leikittiin turisteja.
- Onko meillä varaa? Jessi kysyi asiallisesti.
- On. Muutaman kaljan jälkeen ja valmiiksi lomafiiliksissä en ollut köyhä enkä kipeä.
- No kai me syödään sitten nuudeleita palkkapäivään asti jos ei olekaan.

Aamulla Jessi väitti vilustuneensa ja aivasteli vakuuttavasti sanojensa katteeksi.
- Mun vika, sanoin katuvaisesti. Olimme palanneet terassille syötyämme, ja vanha luokkakaverini Ana oli sattunut seuraan, siellä oli sitten tullut istuttua vähän turhankin pitkään.
- Mä taidan jäädä tänne parantelemaan, että pääsen huomenna töihin, hän ilmoitti.
- Mä keitän sulle jotain kuumaa juotavaa.
- Keitä vaan niin oot kiltti.

Koska Jessi oletettavasti pysyttelisi tänään vällyjen alla tai ainakin kotona lähdin autolla tallille. Ehtisin ratsastaa jonkun hevosen ennen päiväruokia ja sitten ehkä onnistuisin pitämään vähän palaveria Minnan kanssa, jos hän nyt suostuisi puhumaan minun kanssani. Tiesin suunnilleen millä tasolla ratsastettavani olivat ja mikä oli niiden tavoite, mutta ei totisesti tekisi pahaa kuulla mitä ammattilainen oli niistä mieltä ja miten hän oli niitä aikonut viedä eteenpäin. Muutenkin toivoin, että ystävällinen juttutuokio olisi hyväksi väleillemme, ehkä hän suostuisi ymmärtämään etten halunnut kaivaa maata hänen jalkojensa alta, ja ettei minulla ollut halua eikä aikaakaan kukkoilla tallilla Hannan poissa ollessa.

Vilkaisin ohimennessäni lukujärjestystä, vaikka faktat olivatkin päässäni selvässä järjestyksessä, Tantrum oli eilen ollut Minnan käsissä, joten se pääsisi tänään maastolenkille, saisin harrastaa tavoitteellista ratsastusta Wotilla. Hämmästyksekseni ja vähän ärsyyntyen löysinkin Wotin kohdalta Minnan M-kirjaimen. Aikoiko hän ryövätä nimikkoni vai eikö hänelle asti ollut kiirinyt sana astumisestani remmiin? Päätin olla provosoitumatta ja kun totesin, ettei ori ollut tallissa eikä tarhassa kävelin maneesiin. Itse asiassa voisi olla hyödyllistäkin nähdä, miten Minna hevosen kanssa toimi.

Fiksusti, tietysti. He olivat ilmeisesti jo aika lailla lopettelemassa, mutta ehdin nähdä miten nainen sai Wotin jopa laukkaamaan voltteja kauniisti koottuna ja taipuen, mutta ei pakottanut sitä tekemään sitä liian kauan. Ennen kuin pakka alkoi hajota ja ori menettää luvun jaloistaan se sai jo taas venyttää kaulansa ja hakea sille ominaisemman muodon. Näin jo kuitenkin selvästi, miten hieno siitä vielä tulisi.

Meeri oli hiipinyt perässäni maneesiin uuden hevosen kanssa ja kävellytkin sen kanssa jo muutaman kierroksen, kun Minna katsoi Wotin saaneen tarpeeksi ja antoi sille pitkät ohjat. Hän ratsasti lähelleni ja pysähtyi juomaan vesipullosta, joka seisoi seinän tukipalkin päällä.
- Ehtisitkö sä tänään juttelemaan mun kanssa jonkun hetken? kysyin.
- Jaa mistä?
- Tosta, esimerkiksi, osoitin Wotia.
- Ai. Kyllä kai. Hän laski pullon takaisin paikalleen ja käänsi hevosen kulkemaan toiseen suuntaan. Kuin mietittyään vähän aikaa hän jatkoi: - Meillä on Hannan kanssa strategiapalaveri päiviksien aikaan. Ehkä sunkin on parasta tulla sinne.

En viitsinyt vastata vaan lähdin maneesista. Jos aioin ennen sitä ratsastaa ei kannattaisi viivytellä enkä sitä paitsi jaksanut loputtomiin pitää kohteliasta naamiotani sen paremmin kuin Wotkaan koottua muotoaan. Hain Tantan tarhasta ja suunnatessani satulahuoneeseen hakemaan sen varusteita ja omaa kypärääni minusta tuntui kuin en olisi täältä poissa ollutkaan.

Punaisessa huoneessa oli, kuten aina, tuoretta kahvia, mutta otin mieluummin jääkaapista pepsiä. Hanna ja Minna tekivät voileipiä mutta en viitsinyt ruveta samaan, ajaisin kohta kotiin ja söisin Jessin kanssa.
- Oot yksin tänään? Hanna huomasi.
- Jessi tuli kipeeksi, selitin.
- No mikäs Prinsessalla.
- Vilustui, mutisin, mutta rypistin harmissani otsaani. Minusta Hanna olisi saanut jättää Jessille keksimänsä lempinimen irkkiin, tai sitten ainakin meidän väliseksi, vaikka Minna ei mitenkään osoittanutkaan kuulleensa.

Hanna halusi vielä käydä ennen lähtöään läpi hevonen hevoselta niiden kunnon ja mahdollisuudet. Samalla sain hyvän tilaisuuden haastatella Minnaa, ja ilmeisesti tein hänen mielestään ihan asiallisia kysymyksiä, sillä vähitellen hän lakkasi katsomasta minua pitkin nenänvarttaan. Kun hänelle lopulta kävi selväksi sekin, että tulisimme liikkumaan tallilla tuskin koskaan samaan aikaan, hän alkoi näyttää leppyneeltä. Minä olisin terveyskeskuksessa arkipäivät jolloin hän oli täällä ja ehtisin tallille vain iltaisin ja viikonloppuisin. Emme välttämättä törmäisi muuta kuin kun lähtisimme samoihin kisoihin.
- Mä en kyllä tykkäisi huonoa vaikka joskus ehtisit pitää mulle tuntia, ehdotin, kokeillakseni miten sohjoksi jää oli sulanut.
- Voin mä, kunhan et joka ilta halua mua tänne ylitöihin. Mä käyn välillä joka tapauksessa pitämässä tunteja noille yksäreille, Minna lupasi. Olin tyytyväinen, yksi oli ehkä selätetty.

- Lähdetkö mun kanssa kävelemään lenkin? kysyi Hanna kun Minna oli vilkaissut kelloaan ja todennut, että hänen seuraava ratsunsa varmaan jo odotteli maneesissa.
- Sinä maastoon? nauroin. Hannalla ei ollut tapana tuhlata aikaa semmoiseen. Epäilin, että hän ei pitänyt pusikoista eikä linnuista koska ne eivät olleet ihan kliinisen suorassa ja järjestyksessä, kuten kaikki muu täällä hänen valtakunnassaan.
- Saa kai sitä joskus repäistä? Häntä hymyilytti itseäänkin.
- Okei, minkä mä otan? suostuin.
- Viedään noi mun silmäterät. Sä voit ottaa Doxyn, mä otan Sellon.
- Mennään ilman satuloita, kun sä nyt noin hurjaksi heittäydyit, ehdotin.
- Yh, housut likaantuu, enkä mä nyt hiertymiä kaipaisi.
- Lälläri. Et sä ehdi parissa käyntikierroksessa mitään hiertymiä saada.
- No helvata. Hyvä on sitten.

Hanna pyysi maneesista palaavaa Meeriä hakemaan Seldomin sisään, minä hain Doxyn itse, sillä miksi olisin odottanut kun Meeri moneen kertaan juoksisi edestakaisin. Hannan kilparatsut olivat hienoimmasta päästä tallin hevosia, molemmat yli 170-senttisiä, massakkaita olentoja ja tulin ajatelleeksi että saisivatkohan ne kulttuurishokin kun saisivat ratsastajat paljaisiin selkiinsä. Tiedä oliko niille koskaan semmoista tapahtunut. Meeri punttasi Hannan selkään, minä kapusin ovenvieruspallini päältä ja Doxy oudoksui tapahtumaa kovasti. Hanna vinkui ja valitti koko matkan puiden siimekseen asti, vaikka hänen hevosensa selkälihakset näyttivät sen verran hyvinkehittyneiltä, että oli ihme, jos sieltä selkärankaa tunsikaan.
- Lopeta marina ja kerro siitä sun matkasta, sanoin lopulta, kun en viitsinyt enää kuunnella.
- Näh, mä olen siitä kertonut kaiken mitä etukäteen tiedän jo moneen kertaan. Kerro sä ennemmin, mitä tykkäsit meidän viime keskustelusta, Hanna virnisti. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Mihinkäs tästä nyt oikein karkuunkaan pääsin, enkä tosiaankaan halunnut keskustella siitä asiasta.
- En.
- Et tykänny vai et kerro?
- Ei, molempiin. Sä et voi ahdistella mua tolla tavalla, toi on työpaikkahäirintää, puuskahdin.
- Ei meillä oo mitään työsopimusta, ei siis ole, Hanna naurahti, mutta suostui sentään vaihtamaan puheenaihetta. Koska aloittaisimme työt, miten Jessi oli kotiutunut? Sellaisiin kysymyksiin vastailinkin ihan mielelläni ja kierros läheni loppuaan.
- Tulkaa lauantaina kaupungille, mä vietän läksiäisiä, Hanna kutsui kun maneesi alkoi jo näkyä puiden välistä.
- Missä?
Hän kertoi paikan ja painoin sen mieleeni vain, jotta osaisin pysytellä sieltä mahdollisimman kaukana lauantaina.

Kävin kaupassa kotimatkalla sillä epäilin, että Jessi saattaisi kaivata jotain erikoisherkkua viitsiäkseen syödä mitään vilustuneena. Tunsin itseni vähän petkutetuksi kun pääsin kotipihaan asti ja löysin hänet istumasta pihalta, kylläkin peittoon kääriytyneenä, ja Iljan pitämässä seuraa hänelle. He joivat teetä ja heillä näytti olevan kovin hauskaa.
- Mä luulin että sä oot kuolemankielissä, sanoin vähän moittivasti ja istuin vapaalle tuolille. Niitä ei ollut ollut mökin vieressä vielä aamulla.
- No en onneks oo, ettei tarvii alottaa uudessa työpaikassa sairaslomalla. Ilja toi meille puutarhahuonekaluja.
- Näköjään.
- Mä tuon grillinkin katokseen, ilmoitti Ilja kohottaen silmälasejaan paremmin ja viitaten hirsirakennelmaan keskemmällä pihaa.
- Kaipa sitä kohta tarkenee grillatakin, arvelin kohteliaasti.
- Me meinataan kokeilla sitä illalla. Tulkaa syömään sitten.
- Kiitos, sanoin yllättyneenä. En ollut ajatellut, että tuttavien pihassa asumisessa olisi tietysti tämä varjopuoli. Olisimme tahtoen tai tahtomattamme osallisina kaikissa heidän pihatapahtumissaan.
- Mä taidan tarvita torkut, kiitos tuoleista, sanoi Jessi ja alkoi kerätä peitonhelmoja ruohikolta. Minä otin Iljan ojentaman tyhjän teemukin ja seurasin Jessiä sisälle ostoskasseineni.

- Onko sulla vielä kuumetta?
- En mä usko, en tiedä onko ollutkaan. Halusin vaan jollain tekosyyllä sisään. Tosta Iljasta ei sitten millään tiedä mitä sille pitäisi sanoa. Onko se ihan viisas?
- Se on niin viisas, että tavallisilla ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää sitä sen takia, sanoin tosissani. Iljaa oli pienenä juoksutettu ties minkälaisissa koulukypsyystesteissä, kun hän oli sabotoinut luokkakavereiden tavaamisharjoituksia. Olivat kai jo meinanneet pistää pojan erityisluokalle tai tukiopetukseen, kunnes oli keksitty, ettei hän ollutkaan muita hitaampi oppimaan vaan valovuosia nopeampi. Kun hänelle oli lyöty eteen yläasteen matikankirja olivat muut ekaluokkalaiset saaneet jatkaa aakkosten opettelua.
- Aijaa, sanoi Jessi uutta kunnioitusta äänessään ja kurkisti ikkunasta Iljan perään. Illan viiletessä menimme tosiaan kuokkimaan grillille, ja Sanderssonin Eva käski kaikin mokomin menemään pihasaunaankin, jos vain halusimme, kunhan vaan heittäisimme sinne pari puuta, kun se oli jo jäähtymässä.
- Aika hyvä naapurisopu meillä on, ainakin vielä näin parin päivän jälkeen, arveli Jessi.

Lähettäjä: Mie 
Päivämäärä:   3.12.14 21:18:48

Tuleeko tänään vielä pätkää? Tää on vähän ku joulukalenteria avais aina kun tulee tänne foorumille, jännittää että onko jo uusi pätkä tullut vai ei... =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.12.14 22:57:30

Tulee, mä vaan unohdin raportoida, että myöhemmin. Oli tallin pikkujoulut Vermossa, mäkin oon nyt sitten kerran elämässäni käynyt raveissa =D
--------------------------------------------
9.

Pysäytimme siitä erikseen sopimatta pyörät terveyskeskuksen eteen aamuauringossa, joka ei vielä oikein jaksanut lämmittää. Jessi kaivoi taskustaan nenäliinan ja niisti, mutta tuijotti rakennusta silti valppaana. Hän oli pari viikkoa sitten muuttokuormaa tuodessamme käynyt näyttäytymässä ylihoitajalle, mutta ei ollut tutustunut taloon sen paremmin. Minulle se oli tutumpi, vaikka en nyt jokaista uusittua kolkkaa ollutkaan tutkinut. Tunne oli aika sanoinkuvaamaton, ajatus siitä, että aloittaisin hyvin pian ensimmäisessä lääkärinpaikassani.
- Mä tunnen itseni vähän niin kuin jumalaksi, sanoin ihmeissäni ääneen. Jessi vilkaisi minua ja nipisti äkisti kyljestäni niin, että ulvaisin.
- Mä päästin susta ilmat ulos. Tiedät ihan hyvin että tunnin kuluttua oot ihan hukassa etkä tiedä mitä tehdä ja toivot vaan ettei se potilas sua vastapäätä huomais miten nuori ja kokematon sä olet.
- Ilkee, oisit antanu mun pitää ton tunteen edes sisään asti, sanoin harmissani.
- Sä voit maksaa takasin sitten kun mulle tulee suuruudenhulluuskohtaus kolmen vuoden päästä, hän sanoi iloisesti ja vilkaisi rannekelloaan, joka oli varta vasten kaivettu esiin töissä käytettäväksi.
- Siitä voit olla aika varma, lupasin.
- Mennään, mä en halua olla myöhässä.
- Menetkö sä suoraan osastolle?
- En, kun en mä edes tiedä kummalle osastolle. Ylihoitajalle.
- Mennään vaan. Hetken mielijohteesta tartuin häntä niskasta ja annoin suukon, välittämättä siitä, kuka kenties kurkki meitä jostain ikkunasta. – Hyvää työpäivää.
- Samoin. Enkä mä tosissani usko, että sä olet hukassa.
- En mä olekaan, lupasin, lähinnä itseäni lohduttaakseni.

Mutta en ollutkaan, kovin pahasti. Olihan menneisiin neljään vuoteen sentään kuulunut vaikka minkälaisia harjoitusjaksoja, myös terveyskeskuksissa, vaikka ne Helsingissä olivatkin vähän erityyppisiä kuin tämä. Lomakausi – henkilökunnan – ei ollut vielä alkanut, mikä sekin oli hyvä, sillä ehdin saada perusteellisen esittelyn paikoista ja talon tavoista. Lisäksi olin vähän niin kuin ylimääräisenä tänään ja päivän vastaava teki parhaan tai pahimman mahdollisen tempun: heitti minut hoitamaan hommansa ja sanoi itse olevansa tavattavissa kahvihuoneessa. Ehdin jo miettiä mitä ohjaajani sanoisi moisesta perehdytyksestä ennen kuin muistin, että mukanani ei ollut ohjaajaa, olin omillani. Talon valkoinen takki ja oma pää, siinä kaikki.

En ehtinyt ajatella syömistä sinä päivänä enkä kai olisi tajunnut lähteä kotiinkaan ellei minua olisi kehotettu – osastosihteeri oli mukava ehkä kolmikymppinen nainen, joka tuntui ottaneen minut siipiensä suojaan. Hän oli pari kertaa käskenyt minut tauolle kun olin käynyt ihmettelemässä tai pyytämässä apua asiaan tai toiseen, itse en olisi malttanut.
- Ei täällä ole kuolemansairaita, ne on ambulanssissa matkalla Tammisaareen, hän tapasi sanoa ja sanoi taas, kun istuin juomaan vielä viimeistä kahvitilkkaa sen jälkeen kun olin itsekin todennut työaikani tosiaan päättyneen.
- Mä en tappanut ketään, sanoin huojentuneena.
- Et tietenkään. Eikä sulla mennyt puolta tuntia tai tuntia per potilas. Useimmilla uusilla menee ensimmäisenä päivänä.
- Meitä varoteltiin siitä. Ei voi kaivaa sairaskertomukseen jokaista peräpukamaa vaippaiästä asti.

Sihteeri, Anu, naurahti ja alkoi pakata omia tavaroitaan. Hänenkin päivänsä taisi olla pulkassa. Muistin Jessin ja kaadoin äkkiä loput kahvit pois. En tiennyt millainen päivä hänellä olisi ollut, eihän hän ollut tiennyt itsekään, mutta näkisin pihalla oliko hän jo lähtenyt vai olisiko pyörä vielä telineessä.
- Huomiseen, huikkasin, ja häivyin kuin rasvattu salama.

Jessin pyörä oli vielä omani vieressä mutta jo ennen kuin havaitsin sen näin tytön itsensä pyörätelineen takana, hän makasi nurmikolla laukku päänsä alla, tuijottaen taivasta ja tupakoiden. Aavistin jo pahaa. En ollut nähnyt hänen polttavan muuta kuin jossain baarissa tai bileissä melkein koko talvena, ja nyt hän pyöritteli toisessa kädessään kokonaista tupakka-askia.
- Rankka päivä? kysyin kun pääsin tarpeeksi lähelle. Jessi hypähti istumaan, mutta hymyili sitten väsyneesti.
- Ei… tai oli. En mä oo tottunu olemaan taas noin paljon jaloillani.
- Mennään kotiin?
- Joo, lähdetään. Jessi nousi ylös vähän jäykästi ja pysähtyi venyttelemään selkäänsä ennen kuin nosti kassinsa maasta.

Ajoimme hitaasti, niin että pyörät ihan kiemurtelivat. Halusin kertoa kaikista oikeista potilaista jotka olin tavannut, mutta puolimatkassa tajusin, että Jessi oli liian poikki kuunnellakseen. Hän vilkaisi minua kyllä silloin tällöin, sanoikin välillä jotain, mutta nukkui mielessään.
- Mee ottamaan torkut, sanoin kun pääsimme kotiin.
- Eikö me mennä tallille?
- Ehditään me sinne tunninkin päästä, tai sitten huomenna. Ei meillä oo sinne sitoumuksia.
- Onhan sulla, sitoumuksia kilpailla, hän haukotteli.
- Tänään ei oo kilpailuja, sanoin lempeästi ja työnsin häntä kohti parven portaita.
- Tuu mukaan.
- Mun täytyy syödä ensin jotain. Mä unohdin ruokatunnin.
- Tuutko sitten?
- Tuun, heti, lupasin.

Avasin jääkaapin ja ahmin grillipihvin ja mustan makkaran läjästä jonka Eva oli edellisiltana antanut mukaan kun kukaan ei ollut jaksanut syödä. Liha tuntui jämähtävän vatsanpohjalle kuin tonni soraa, joten söin seuraksi tomaatin ja pätkän kurkkua, toivoen että ne voisivat jotenkin auttaa asiaa. Alkoi kummasti nukuttaa ja olisin kiivennyt Jessin perään ruokatorkuille ilman lupaustanikin. Laitoin sentään kännykän soimaan varmuuden vuoksi tuntia myöhemmin. Olin uumoillut, että ensimmäinen työpäivä voisi olla rankka ja olin laittanut lukujärjestykseen Tantalle vapaapäivän ja Wotille kevyen; joku tallilaisista oli varmaan sen jo iltapäivällä liikuttanut. Jessi tuhisi nuhaansa umpiunessa, kasvot melkein seinässä kiinni. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painauduin kiinni hänen selkäänsä. Siihen oli hyvä nukahtaa.


Emme olleet heränneet illalla kännykkäni piippaukseen – tai joku siihen oli herännyt ja sammuttanut torkkuherätyksen, todennäköisesti Jessi, joka oli mestari siinä – vaan heräilin omia aikojani täysissä pukeissa aamuviideltä kun unta ei vaan enää riittänyt. Keitin kahvia, keitin puuroa ja kävin suihkussa. Sitten istuin sohvassa tuijottaen ulos ikkunasta ja käyden läpi ensimmäisiä potilaitani edellispäivänä. Olin selvinnyt niistä, olin hyvinkin, enkä edes pelännyt tehneeni virhettä kenenkään kohdalla. Tästä päivästä tulisi vielä parempi. Vähän kuuden jälkeen kiipesin takaisin parvelle herättämään Jessin ja totesin, ettei hän tuhissut enää. Hän heräsikin kevyesti, mikä nyt ei ollut ihme kun oli nukkunut enemmän kuin kellon ympäri.
- Onko sulla aamuvuoro tänään?
- On… enkö mä sanonut?
- Et. Sä nukahdit ennen kuin ehdit mitään kertoa eilispäivästä.
- Niin taisin.

Jessi venytteli, haukotellen vielä ja näyttäen tuhat kertaa tyytyväisemmältä elämäänsä kuin illalla.
- Aamiainen on valmiina, vai haluatko sä ensin suihkuun? Vai… jatkoin toiveikkaana.
- Mm, ootko sä tehnyt aamiaistakin?
- Kahvia. Ja puuroa. Vedin samalla hänen paidankaulustaan vähän alaspäin niin, että saatoin puraista häntä solisluusta.
- Kuten tavallista, sä esität vaihtoehtoja vaan silmänlumeeksi. Naidaan nyt sitten ensin.
- Senkin pikku possu, mä en oo ehdotellu mitään, puolustauduin ja autoin häntä kuoriutumaan vaatteistaan.
- Ehditäänkö me? hän kysyi äkkiä huolestuneena ja alkoi hamuilla kännykkää.
- Vasta kuus. Huijasin ehkä varttitunnin mutta en pystynyt enää ajattelemaan että lopettaisimme. Sitä paitsi ehtisimme kyllä. Meillä oli jo niin monta tapaa rakastella, kiireisiin aamuihin, kiireettömiin aamuihin, iltoihin ja sitten kaikki ex-tempore –keksityt jutut, joita tuntui pääsevän aina silloin tällöin yksi lisää kokoelmaan.

Vasta juodessaan vähän jo kitkeröitynyttä aamukahvia Jessi mainitsi muutaman sanan töistään.
- Mulla on ikävä kaikkia niitä viimekesäsiä höppänöitä mummoja.
- Eikö tuolla muka ole höppäniä, ihmettelin.
- No on tietysti muutama, mutta ei ketään joka pääsisi liikkeelle ja yrittäis karata… mutta eipä siellä ylös sängystä pääse moni muukaan.
- Kai sä muistat nostella oikeen?
- Mä yritän muistaa. Rankkaa se on siltikin. Mutta hänen ilmeensä juorusi, ettei siitä ollut kyse, painavista potilaista ja selkäsäryistä. – Meidän pitäis varmaan lähteä menemään, hän jatkoi sitten äkisti, kertomatta sen enempää.

Toinenkin päiväni buustasi itsetuntoani kiitettävästi. En edelleenkään tappanut ketään, ja vain yksi vanhempi nainen katsoi minua epäilevästi ja pitkään kun kutsuin hänet sisään.
- Uusi täällä?
- Olen, myönsin.
- Et ole vanhempi kuin pojanpoikani, varmasti. Mutta kaipa ne tietävät ketä palkata.
Ja sillä se oli käsitelty ja osasin uusia hänen reseptinsä ongelmitta.

Tantrum odotti minua illalla tallilla ja Jessikin lähti mukaan katsomaan, oliko pyhässä ruudukossa vielä ratsastamattomia hevosia.
- Mennään autolla, mä en tarvitse enempää kuntoilua, hän ehdotti.
- Hei, ota pari pyyhettä mukaan. Voidaan sitten tästä lähtien käydä siellä suihkussa jos on tarpeen.
- Hmm, onkohan siellä isompi suihku kuin meillä?
- On, lupasin.

Tallilla oli jo hiljaista. Hese kuulemma hallinnoi pientä asuntoa jonka sisäänkäynti oli piilotettu yläkertaan lepohuoneen taakse ja hoiti yleensä aina iltahommat, mutta ei häntäkään näkynyt. Piti kai taukoa ennen hevosten sisäänottamista ja iltaruokintaa. Muut palkolliset olivat jo lähteneet kotiin, mutta tähän aikaan voisi ehkä törmätä jonkun yksityishevosen omistajaan, jos he olivat normaaleissa päivätöissä. Hanna tietysti saattaisi pistäytyä tallilla koska tahansa, hänen talonsa oli ihan näköetäisyydellä jos vain viitsi kiertää tallin kulman ympäri.

Jessi käveli jo tottuneesti lukemaan listaa, mutta tarvitsi sitten kuitenkin vielä apua sen tulkkaamisessa.
- Nää on ratsastettu, nää on juoksutettu, näytin. Jollakulla oli näköjään ollut tänään kiire perjantai-illan rientoihin, juoksutettuja oli monta enemmän kun ratsastettuja.
- No mutta voinko mä ottaa noista jonkun ratsastettavaksi?
- Ota vaikka joku noista joita on vaan juoksutettu, ehdotin.
- Valitse noista nyt sitten, enhän mä tiedä niistä mitään. Jessi sulki silmänsä ja tökkäsi isoa paperia suu hymyssä.
- Sä osuit… tadaa, Luneen, julistin ennen kuin hän ehti avata silmiään. Oikeasti hän ei ollut osunut oikein mihinkään mutta Lunen nimi oli lähinnä.
- Mikäs se sitten on?
- Jos mä nyt muistan oikeen niin se on se rautias tamma, jolla on puoli naamaa valkosta.
- Jos muistat? Ellei se olekaan?
- Niiden riimuissa saattaa olla nimilaput, muistin huojentuen.
- Ja mikä se on, millainen?
- Jaa-a, siitä sun kai täytyy ottaa selvää. Mä en mitenkään muista mitä Hanna näistä kaikista kertoi.
Jessi lähti jupisten hakemaan toivottavasti oikeaa hevosta sisään ja seurasin häntä hakeakseni itse Tantrumin.

Menimme kentälle, molemmat. Oli liian kaunis ilma sulkeutua maneesiin eikä Jessi arvannut lähteä maastoon omin päin vieraan hevosen kanssa. En ehtinyt juuri hänen tekemisiään seurata, mutta pari kertaa kuulin parpatusta ja naurua, kun Lune ilmeisesti oli keksinyt jotain yllättävää. Minun hevoseni toimi kuin unelma, pelkäsin vaan etten itse ollut oikein sen tasolla. Minun täytyisi yrittää saada Minna vilkaisemaan meitä hyvin pian. Pelkäsin, että parin vuoden ratsastelu Oonan hevosilla omin päin, ilman yhtä ainoaa valmennustuntia, oli saanut minut kehittämään joitain pahoja tapoja, vaikka Oona ei koskaan ollut mitään sanonutkaan.

- Mulle alkaa riittää, sanoin ehkä puolen tunnin tehokkaan ratsastuksen jälkeen.
- Täällä ei varmaan oo yhtä ainutta estepuomia missään? Jessi kysyi heittäen hänkin hevoselleen vapaat ohjat.
- Voi ollakin, täytyy vaan ottaa selvää missä.
- Saakohan näillä hypellä pikku esteitä?
- Otetaan siitäkin selvää. En mä kyllä ymmärrä miksei saisi.
- No jos niiden jalat menee rikki, Jessi nauroi. Ei se ollut mitenkään järjetön pelko, mutta itse olin kyllä sitä mieltä, että senkin riskin uhalla kouluhevosiakin pitäisi välillä hyppyyttää. Useimmat kuitenkin tykkäsivät siitä hommasta kuin hullu puurosta.

- Mennään metsään ottamaan jäähdyttelyt, Jessi ehdotti ja niin teimme. Ravasimme puoli kierrosta ja kävelimme loput ja puiden siimeksessä auringon alkaessa aleta oli taivaallisen kaunista. Miten elämä olikaan hyvää! Ellei Lune olisi luimistellut Tantrumille häijysti kuin lohikäärme olisin tarttunut Jessiä kädestä, mutta nyt saatoimme kävellä rinnakkain vain polun aivan eri reunoissa. Ruunani selvästi pelkäsi kipakkaa tammaa.

Talli oli edelleen tyhjillään kun palasimme, mutta Hanna ilmestyi kun olimme saaneet hevoset hoidettua karsinoihinsa. Olin hakenut kummallekin suunnilleen kourallisen heinää mutusteltavaksi niiden odotellessa iltaruokintaa ja tunsin siitäkin vähän huonoa omaatuntoa; tiesin että niiden ruokinta oli laskettu melkein korren tarkkuudella.
- Unelmapari täällä, tervehti Hanna meitä kuin olisi ollut kovinkin yllättynyt. Kai hän oli tullessaan isän mersun nähnyt.
- Toi kuulostaa ihan piilopiruilulta, huomautin.
- Ei voi kuulostaa, tehän ootte, vai mitä?
- Mitä me ollaan? kysyi Jessi, joka tuli tallin perältä Lunen varusteiden kanssa.
- Unelmapari, kyyhkyläisiä, made in heaven, Hanna luetteli enkä voinut tietää, oliko tuo nyt jo enemmänkin kuin piilopiruilua.
- Niin ollaankin, Jessi totesi vakavana ja jatkoi matkaansa satulahuoneeseen.

- Muistakaa mun läksiäiset huomenna, huusi Hanna peräämme varustehuoneesta, kun olimme lähdössä.
- Mitkä läksiäiset? kysyi Jessi minulta.
- Huomenna on kuulemma läksiäisjuhlat, epäilemättä kaupungin kermalle ja komeille poikamiehille.
- Et sitten mulle niistä ajatellut mainita?
- En mä niitä muistanut enää, kun en aio missään tapauksessa mennä sinne. Toivoin, että ääneni oli tarpeeksi vakuuttava.
- Mulla on huomenna iltavuoro. Sulle tulee tylsä ilta ellet mene. Jessi sanoi hyvin ilmeettömästi.
- Mä en missään nimessä aio mennä, ilmoitin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.12.14 17:36:04

10.

Katselin tyytymättömänä Jessin työvuorolistaa. Toinen vapaapäivämme, se, jolloin meidän oli pitänyt leikkiä turisteja, oli mennyt niin sanotusti hukkaan ja seuraava yhteinen vapaa näytti olevan jossain kaukana tulevaisuudessa. Jessillä oli kolmivuorolista ja lähimmät viikonloput näköjään töitä. Neiti itse kuokki ikkunan alla pientä kukkapenkkiä ja kylvi sinne kukkien siemeniä. Olin ollut tikahtua nauruun kun näin ne ostoskorissa, mutta Jessi oli ollut haltioissaan päästessään tonkimaan maata.
- Meidän pitää käydä jossain kukkakaupassa, hän ilmoitti kurkistaen ikkunasta sisään. – Tai taimitarhassa tai semmosessa. Mä haluan portaille pari ruukkua jotain kukkia.
- Jaa, sanoin, mitäpä siihen muutakaan. – Haluatko sä huomenna ratsastamaan ennen kuin menet töihin, vai menenkö mä omin päin iltapäivällä?
- Riippuu siitä mihin asti mä haluan nukkua.

Uni maittoi liki kymmeneen joten sain lähteä ratsastamaan omineni kun Jessi lähti pyöräilemään töihin. Maneesin seinustalla seisoi pari outoa autoa ja arvelin lopultakin tapaavani jotkut yksityishevosten omistajista. Havaitsin sen mustan suomenhevosen kentällä ja pysähdyin hetkeksi katsomaan sen menoa, sen ratsastaja oli pitkätukkainen naisihminen. He yrittivät näköjään saada tehtyä laukanvaihtoja kahdeksikolla, mutta hevonen vaihtoi kerran toisensa jälkeen vain etupään ja takapää seurasi vasta paria askelta myöhemmin. Puomi olisi voinut olla hyvä apu ja päätin tänään ottaa selvää siitä, eikö täällä todellakaan ollut enää edes muutaman tikun verran estekalustoa.

Tallissa oli vain Jani, tai hänkään ei ollut tallissa vaan talutti yhtä hevosta parhaillaan ulos.
- Terve, sanoin ja kysyin saman tien esteistä.
- On niitä tuolla jotain, ellei hiiret oo syöneet nälkäänsä, hän sanoi ja viittasi tallin päädyn suuntaan.
- Taidankin mennä penkomaan.
- Meinaatko sä ruveta kerettiläiseksi ja ruveta hyppäämään esteitä täällä, hän kysyi kiinnostuneena.
- Tuskinpa mä, mutta ehkä jotain puomiharjotuksia vois…
- Minkä hevosen sä haluat?
- Wotin mä otan, mutta kyllä mä voin sen itse hakea.
- Samalla mä sen tuon kun vien tän, Jani kuittasi ja jatkoi matkaansa. Täällä voisi hyvin antaa hemmotella itsensä tärviölle.

Ovettomassa avovarastossa tallin päädyssä oli tosiaan puomeja ja tolppia. Samoin vanha reki ja pari polkupyörää. Hylättyjen tavaroiden tyyssija, siitä päätellen, että kaiken yllä venyi pölyisiä hämähäkinverkkoja. Kolistelin vähän puomeja, mutta päätin kuitenkin antaa tällä kertaa olla. Tietäisinpähän kuitenkin kertoa Jessille mistä niitä löytyisi.

Wot oli jo karsinassa kun menin talliin ja Jani suti sitä parhaillaan pölyharjalla.
- Mähän sanoin, että mä voin…
- Ei mulla tässä muutakaan ollu just. Mee sä vaihtamaan vaatteet.
Käytyäni kaapillani lepohuoneessa minulla oli hevonen selkään kiipeämistä vailla valmiina. Pudistelin vähän päätäni mutta kiitin Jania, ja lähdin ratsastamaan, ensin metsän suuntaan pikku kierrokselle ja sitten aioin mennä kentälle, missä musta suokki jo käveli vapain ohjin. Nainen sen selässä heilautti minulle kättään kun menin ohi ja heilutin takaisin. Ehkä ehtisin tutustua häneen ratsastettuani, ellei hänellä ollut tulipalokiirettä pois tallilta.

Ori oli leikkisällä tuulella, kuin ekaluokkalainen joka oli sitä mieltä että tänään ei koulunkäynti huvittanut, ja aikaa kului ratsastaessani paljon enemmän kuin olin luullutkaan. Siitä huolimatta tallissa oli vielä muitakin kuin Jani, kun lopulta palasimme sinne. Loimitin Wotin ja jätin sen vähäksi aikaa sisään, sillä aikaa kävin vaihtamassa siviilivaatteisiin ja hain jääkaapista juotavaa.

Naiset olivat leiriytyneet tallin aurinkoiselle seinustalle kahvikuppien kanssa. Se suokilla ratsastanut oli ehkä ikäiseni, toinen, jolle toisen auton täytyi kuulua oli vähän vanhempi. Janikin istuskeli siellä.
- Sä olet se uusi. Mä olen Mimmu ja tää on Pirita.
- Teillä on hevoset täällä, totesin ja istuin pallilleni, jonka toiset olivat jostain syystä jättäneet vapaaksi.
- Niin. Pölyn sä jo näitkin.
- Entä sun? kysyin Piritalta.
- Tamsin. Se liinaharjanen arabiristeytys.
Muistin hevosen, sen siro ulkonäkö oli kiinnittänyt huomioni. Pirita oli vähän samannäköinen itsekin, vilkas ja vaalea, samoin Mimmu jotenkin muistutti tummine hiuksineen Pölyä. Aika hauskaa, tulisikohan Mustikasta minun näköiseni? Mansikka ja Jessi olivat ainakin jotenkin samanoloisia. Minun pitäisi muistaa mainita siitä hänelle.

Juttelimme aika pitkään siinä ja totesin, että tulimme loistavasti toimeen heti ensi näkemältä.
- Onko sut kutsuttu illalla läksiäisiin? tahtoi Mimmu tietää.
- On, mutta enpä taida tulla.
- Miksi ihmeessä?
- Koska tyttöystävä on töissä enkä mä viitsi yksin lähteä.
- Tylsä.
- Ai Vesku vai se, että sillä on tyttöystävä, hörähti Jani.
- No se, että jättää bileet väliin, Mimmu ihmetteli. En viitsinyt sanoa bilettäneeni Hannan kanssa jo ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselämälle. Jos eivät nuo sitä vielä tienneet sitä parempi.

Minulla olisi ollut aikaa jutustella ja roikkua tallilla vaikka iltaan asti mutta kun tytöt ja Janikin alkoivat tehdä lähtöä en viitsinyt jäädä yksin nurkkiin pyörimään. Vein Wotin takaisin tarhaansa, kävin sammuttamassa kahvinkeittimen lepohuoneesta ja lähdin pyöräilemään kohden kaupunkia. Voisin käydä kotona katsomassa josko vaikka saisin ruokaa – ja tietenkin sain. Äiti pakkasi mukaankin ison pakasterasiallisen, kun mainitsin että Jessi pääsisi töistä vasta iltamyöhällä. Enkä voinut vastustaa kiusausta vaan kävin etsimässä mukaan pari vanhaa kirjaa ullakolta, joista isä tosin nappasi yhden. Hän luki edelleen, mutta kirjat olivat kevään mittaan keventyneet, sikäli kun huomasin. Niin sisällöllisesti kuin olemukseltaankin. Hänen oli vaikea enää käsitellä tiiliskiviä, joita aiemmin oli ahminut, joten luovuin Tarzanista mutisematta.

Jessi tuli kotiin vähän jälkeen yhdeksän ja jäi tiskipöydän ääreen syömään kylmää makaronilaatikkoa suoraan rasiasta avattuaan ensin kaljan.
- Millanen ilta oli? kysyin vaikka arvasin, että ei ihan täydellinen. Muuten hän olisi kaljan sijaan antanut ensin minulle suukon ja tullut kainalooni kertomaan siitä.
- Mä en ehtinyt syömään, hän vain sanoi suu täynnä. Muutama haarukallinen vielä ja hän pakkasi ruoan takaisin jääkaappiin ja tuli oluineen viereeni sohvalle.
- Rankkaa? kysyin ja puristin hänet kainalooni.
- Ainakin mun kunto kasvaa tänä kesänä. Sä et sitten ookkaan lähteny juhlimaan?
- Mitä? En heti tajunnut mistä hän puhui.
- Ne läksiäiset.
- Ai niin. Mähän sanoin etten mene.
- Niin, just. Sitten, pitkän tauon jälkeen: - Mä oikeastaan haluaisin mennä.
- Hannan juhliin? Olin ällistynyt.
- Ulos, jonnekin, jotain tekemistä tähän väliin ennen aamuvuoroa. Sitä paitsi mähän tiedän jo miten käsitellä Hannaa jos se yrittää vikitellä sua, hän sanoi piristyen ja nousi sohvan laidalle.
- Oletko sä nyt ihan tosissasi?
- Mä olen liian väsynyt nukkuakseni, jos tajuat.

Sen tajusin hyvinkin. Tiesin myös olon, kun ei halunnut mennä nukkumaan koska herätessä oli jo seuraava päivä. Jessi ei ollut tainnut oikein vielä kotiutua uuteen työpaikkaansa, ei ainakaan odottanut innolla sinne menemistä.
- Voidaanhan me käydä jossain juomassa yhdet, myönnyin.

- Mä käyn vaan äkkiä suihkussa, viis minuuttia! Hän häipyi ja palasi melkein niin äkkiä kun oli luvannutkin. Katsoin vähän ihmetellen muutosta, hän laittoi musiikkia soimaan, kuivasi hiuksensa ja alkoi kaivaa vaatekaappia. Kuin toinen nainen verrattuna siihen hiljaiseen väsyneeseen olioon, jota olin äsken pidellyt.
- Vaihda vaatteet, hän komensi, kun oli saanut päälleen alusvaatteet - sivumennen ne kiiltävän oranssit joista erityisesti pidin – ja istui meikkaamaan.
- Onks pakko? Vilkaisin ryppyisiä housujani, joissa olin pyöräillyt useampia kilometrejä tänään ja edellisinäkin päivinä ja niin vilkaisi hänkin, pitkään. Nousin sanomatta sen enempää.
- Miten hienoksi mun pitää? kysyin.
- No laittaudu nyt hienoksi saman tien. Niin mäkin aion.

Ymmärsin, että Jessi oli toden totta menossa Hannan läksiäisiin kun näin miten hän pukeutui. Vaikka hän aina valitti, ettei osannut päättää vaatteitaan ilman siskonsa apua, oli hän nyt onnistunut valitsemaan asun, joka sai hänet näyttämään samalla kertaa hyvin nuorelta, viattomalta ja kuitenkin synnillisen seksikkäältä.
- Soititko sä Miilalta neuvoa kun mä olin pesulla? livahti suustani ennen kuin ehdin ajatella kun vilkaisin hänen tyttömäisen vihertävää toppiaan, mutta Jessi vain nauroi tyytyväisenä vastaukseksi.
- Mä otan ton kohteliaisuutena, hän ilmoitti ja halasi minua.
- Haluatko sä tosiaan niihin läksiäisiin?
- No siellä ainakin ois tuttuja, eikö? Vai luuletko ettei Hanna ole kutsunut työväkeään?
- On se varmaan. Vuokralaiset se ainakin on kutsunut, mä tapasin tänään kaksi ja ne oli mukavia, muistin kertoa.
- No niin. Sinne sitten.

Ne eivät olleet sinänsä mitkään yksityisjuhlat, Hanna oli vain ilmoittanut paikan mihin kokoontua ja kävelimme ravintolaan, tai oikeastaan oikaisimme suoraan sen terassille kiiveten paksujen veneköysien yli, jotka toimittivat kaiteen virkaa. Täällä emme muistaakseni olleet Jessin kanssa käyneetkään aikaisemmin, tämä oli yksi näitä kesäravintoloita jotka aukesivat vasta kun säät lämpenivät ja turistit saapuivat, talvella täällä järjestettiin korkeintaan yksityistilaisuuksia tai kokouksia. Ei vielä ollut paras turistisesonki mutta olihan lauantai-ilta ja väkeä oli aika lailla sen takia. Jessi painautui omistavasti kainalooni ja etenimme hitaasti kohden juomahanoja. Jo matkalla sinne kohtasimme Iljan, joka ilmoitti olevansa töissä joten ei ehtisi pitää meille seuraa tänään. Hän kohotti selittävästi kameraa kaulassaan ja nappasi sitten meistä kuvan.
- Kenelle sä kuvaat? Jessi kysyi.
- En tiedä vielä, katotaan kuka maksaa eniten.

Ensimmäinen tuttu, jonka näimme oli Meeri, joka oli kikattavassa tyttöseurueessa. Hän moikkasi meitä iloisesti ja liimautui kintereillemme kun havaitsi että olimme menossa tarjoilutiskin suuntaan.
- Tekin tulitte, hän vain totesi.
- Kuinkas muuten, Jessi sanoi ja tilasi itselleen siiderin ja minulle oluen.
- Jani sanoi ettette aikoneet tulla ollenkaan.
- Missäs Jani on? Ja Hese?
- Jossain täällä, Meeri sanoi epämääräisesti ja minä katselin ympärilleni.
- Hanna on näköjään tuolla, ilmoitti Jessi ja tähyili sisätiloihin.
- Haluatko sä tervehtimään sitä kun kerran tänne asti halusit? kysyin varovasti.
- En mä ainakaan nyt, mä haluan jotain kivaa seuraa. Hän lähti marssimaan ulos ja löysi tiensä suoraan Hesen ja Janin pöytään, missä myös Mimmu ja Pirita olivat.
- Sä tulit, Mimmu sanoi minulle yllättyneenä ja ilahtuneena.
- Jessi halusi, sanoin ja tyrkkäsin hänet edelleni. Tytöt silmäilivät toisiaan vähän aikaa, kaikki kolme, ja totesivat kai toisensa vaarattomiksi tai ystävällismielisiksi tai mitä naiset nyt tuollaisessa tilanteessa mahtavatkaan ajatella. Ainakin he alkoivat haparoiden jutella, turvallisesti hevosista ja talliasioista alkuun. Minä vaihdoin muutaman sanan Janin kanssa ja käännyin sitten katselemaan ympärilleni. Täällä oli pakko olla vanhoja tuttujani, oli tämä niin pieni kaupunki. Muitakin kuin Ilja.

Jessi ei kuitenkaan päästänyt minua vaeltelemaan ympäriinsä vaan nappasi käteni kainaloonsa kun yritin häipyä.
- Paikka. Älä jätä mua.
- Mitä nyt, et sä yleensä tarvii kädestäpitelijää.
- Mä olen pieni raukka vieraassa kaupungissa, en mä tunne täältä ketään ja voin eksyä.
- Tässä terassilla?
- Pysy nyt vaan siinä. Ole kiltti.
Niinpä pysyin hänen vieressään ja pidin omistavasti kättäni hänen vyötäröllään kun se kerran näytti häntä miellyttävän. Vaikka tunsinkin itseni vähän joksikin pumpattavaksi poikaystäväksi, etenkin siinä vaiheessa kun Hannakin vaelsi hoveineen sisältä markiisikatoksen alle ja pysähtyi meidän pöytäämme. Onneksi hänelläkin oli takiaisennäköinen mies ympärillään. Olikohan kyseessä joku naistenlehtien lanseeraama muotijuttu josta en ollut kuullut?

Vilkaisin Jessin lasia, joka alkoi olla tyhjä ja tarjouduin hakemaan hänelle toisen siiderin. Hän nyökkäsi hajamielisen näköisenä, mittaillen katseellaan Hannan miesystävää. Tämä oli tavanomaista tyyppiä, pitkä, ruskettunut jo tähän aikaan kesästä ja kalliissa vaatteissa. Hanna itsekin oli tyrmäävän näköinen, hänellä oli tiukat nahkahousut ja niihin kuuluva takkikin ja vasta kun olin käynyt tiskillä ja näin palatessani heidät Jessin kanssa vierekkäin tajusin Jessin hörhelöiden nerokkuuden. Hanna näytti ainakin viisitoista vuotta vanhemmalta vaikkei heillä todellisuudessa ollut ikäeroa kuin noin puolet siitä. Minua alkoi huvittaa kun tunsin, että taisin ymmärtää jotain Jessin aivoituksista.
- Kettutyttö, kuiskasin hänelle ojentaessani siiderilasin. Jessi vilkaisi minuun eikä selvästikään tiennyt mistä minä puhuin.

- Isä tulee takasin Tanskasta varmaan keskiviikkoiltana, sanoi Hanna minulle.
- Niin?
- Se suunnitteli, että varsat päästetään heti kun se sun omasi on saatu haettua tänne.
- Jaa että torstaina vois käydä hakemassa sen?
- Esimerkiksi. Mutta sopikaa keskenänne. Se tulee huomisiltana mantereelle ja auttaa mua pakkaamisessa.
- Ja sä lähdet maanantaina? varmisti Jessi.
- Niin lähden.

Kun Hanna miehineen jatkoi matkaa, kuin olisivat cocktailkutsuilla vaeltaneet vierasryhmästä toiseen, Jessi laski puolitäyden lasinsa pöydälle, haukotteli ja ilmoitti, että hän lähtisi nukkumaan.
- Mennään sitten, sanoin ja katsoin vähän kaihoisasti oluttani joka oli vielä kylmää ja vähän poreilevaakin. Mitä tuhlausta.
- Ei sun tarvii lähteä, sullahan on vapaapäivä huomenna.
- Eikö? Olin taas ymmälläni. Ensin en saanut lähteä hänestä puolen metrin päähän ja seuraavassa hetkessä minua ei tarvittu edes saattamaan. – Sähän olet vieraassa kaupungissa missä eksyt jo ravintolan terassilla?
- Höpö höpö, Senkun jäät etsimään kaikki tuttusi. Kyllä mä löydän sänkyyni. Mutta älä herätä mua tulessasi jos kännäät kauheasti, Jessi sanoi ja antoi minulle suukon.
- Mihin suuntaan sä olet menossa? Munkin pitää lähteä, mulla on kumminkin aamutalliin nousu, tarjoutui Hese seuraksi.
- Kiva, Jessi sanoi ja nähdessään, että pojallakin oli vielä juotavaa tarttui taas lasiinsa.
- Millä sä olet liikkeellä? kysyin epäluuloisesti. Tallilta ei tänne asti tultu kävellen.
- Fillarilla.
- Tankojuoppoilet siis.
- Älä huolehdi, siinä ei oo tarakkaa, mä en voi ajaa pensasaitaan Jessi kyydissä! Hese naurahti.

He häipyivät ja minä jäin. Pirita surkutteli, miten joku joutui sunnuntai-aamuna nousemaan töihin ja kysyi, mitä Jessi sitten teki elääkseen. Kerroin ja aloin taas vilkuilla ympärilleni. Ilja kulki ympäriinsä kameransa kanssa ja näin kauempana pari vanhaa luokkakaveriakin.
- Mä lähden moikkaamaan noita, en oo nähnyt niitä ainakaan vuoteen, ilmoitin ja otin tuoppini mukaan.

Alkoi hämärtää ja humaltaa ja oli ihan hemmetin hauskaa nähdä vanhaa jengiä, Attea ja Ripeä. Patea ja Teemua olin nähnyt useamminkin, mutta näiden kanssa en ollut ryypiskellyt sen jälkeen kuin alaikäisenä pussikaljaa. Pojat tahtoivat illan pimetessä jatkaa kaupungille muihin baareihin, mutta silloin muistin Jessin ja aloin puhua kotiin lähtemisestä.
- Äh, älä mamoile! nauroi Atte ja läimäytti minua selkään.
Niin, Jessi oli tosiaan vaan kieltänyt herättämästä, ei jatkamasta baari-iltaa. Katsoin ympärilleni ja näin, että talliporukkakin oli vielä paikalla ja sain päähäni pyytää heidätkin mukaan. Ajatus kotiinlähtemisestä oli ihan unohtunut.

- Mutta mehän mennään Hannalle jatkoille, ilmoitti Mimmu ihmeissään kun olimme kaikki hakeutuneet, vanhat kaverini ja minä, saman korkean, lattiaan pultatun pöydän ympärille heidän kanssaan.
- Kivaa! sanoi Atte, Ripe peesasi ja minä menetin taas haluni lähteä mukaan.
- Sieltä on liian pitkä matka kotiin, sanoin.
- Niinkö? Voi sinne jäädä yöksi, kuulin Hannan äänen korvani juuresta niin yllättäen että säikähdin.
- Ei kiitos, sanoin kohteliaasti ja havaitsin, että pitkä kaveri oli irronnut hänen ympäriltään eikä ollut missään lähettyvilläkään.
- Saatte vierashuoneen, Hanna tarjosi.
- Jessi lähti jo aikapäiviä sitten, sillä on huomenna aamuvuoro, selitin ja näin, miten hänen silmänsä välähtivät.
- Ai, hän sanoi.
- Ei, vastasin. Minua melkein hymyilytti katsoa häntä. En jaksanut ymmärtää miksi hän roikkui kimpussani aina vaan, vaan ehkä hän vain flirttaili kaikkien, ihan kaikkien kanssa. Ei silti etteikö se olisi imarrellut.

- Loistavaa, että se uskalsi jättää sut tänne ihan yksin, Hanna kehräsi.
- Missä se sun kavaljeerisi on?
- Idiootti jätkä. Käskin sen lähteä kotiinsa, se alkoi olla liian päissään.
- Ja nyt sä meinaat että mä olisin hyvä hätävara, vai?
- No, mullahan on valmiit suunnitelmat sun varalle, jos muistat. Ne odottaa vaan toteutusta. Hanna nojautui minua päin ja painoi huulensa huulilleni. Se ei tuntunut suorastaan epämiellyttävältä, ei oikeastaan ollenkaan, ja ajattelematta, automaattisesti, laitoin käteni hänen olemattoman kapealle vyötärölleen. Hetki tuntui uskomattoman pitkältä, mutta kun Hanna irrottautui varovasti ja tajusin että olimme koko pöydän silmätikkuina tulin järkiini.
- Hyvää matkaa ja hauskoja jatkoja ja ei kiitos, mä lähden tästä menemään, sanoin tarpeettoman kovalla äänellä ja irrotin käteni Hannasta. Nostin ne vieläpä paljonpuhuvasti ilmaan kuin korostaakseni kaikille läsnäolijoille viattomuuttani, sitten minua alkoi hävettää. Varsinkin kun Hanna sen kun hymyili minulle tietäväisen näköisenä ja jos hän oli loukkaantunut se ei ainakaan näkynyt.
- Prinsessa odottaa, hän totesi vaan, kallisti päätään ja naurahti.
- Niin tekee, totesin, ja vaikka en olisi halunnut antaa vaikutelmaa että luikin karkuun, siltä minusta ainakin tuntui kun lähdin siitä kävelemään pois.

Minusta tuntui, että olin hoitanut koko jutun luvattoman huonosti, mutta en oikeastaan tiennyt, mitä olisin voinut tehdä toisin, paitsi tietysti lähteä pois jo aikoja sitten yhdessä Jessin kanssa. Oli kuitenkin tuntunut ihan turvalliselta jäädä vielä vähäksi aikaa kun Hannallakin kerran oli seuralainen. Maleksin pitkin nyt jo pimeitä katuja mökkimme suuntaan ja olisin potkinut kiviä jos niitä olisi jalkakäytävillä ollut. Minun pitäisi kertoa hänelle mitä oli päässyt tapahtumaan, kun kerran kaikki tallilaiset olivat olleet näkemässä. Hän kuulisi sen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Mieluummin ennemmin ja mieluummin minulta.

Luulin näkeväni näkyjä kun pääsin Sanderssonin pimeään puutarhaan ja aloin suunnistaa arvatakseni mökkimme suuntaan. Se ei ollutkaan pimeänä vaan ikkunoista kajasti himmeä valo. Olikohan Jessi nukahtanut lukiessaan? Ovikaan ei ollut lukossa, havaitsin kun ajatuksissani tartuin ensin vain ovenkahvaan. Hitto, luuliko Jessi että kun kerran muutimme pois suuresta Helsingistä täällä olisi täysin turvallista eikä yhtä ainutta psykopaattirikollista? Kyllä niitä täälläkin liikkui.
- Ai sä tulitkin jo. Hän istui sohvalla tietokone sylissään, verkkareissa ja T-paidassa ja näytti hämmästyvän tuloani. Pieni lamppu sohvan yläpuolella valaisi huonetta ja vaimea musiikki soi, jotain kaihoisaa ja jazzahtavaa. Sekin hämmästytti minua.
- Mä luulin että sä nukkuisit jo. Mikset oo lukinnu ovea?
- Koska mua ei nukuttanutkaan vielä.
- Mä luulin että sä oot puolikuollut.
- Toivoin olevani, mutta en ollukkaan. Hän kirjoitti jotain ja laski sitten koneen viereensä sohvalle, haukotellen leveästi ja ojentaen käsiään minua kohden. – Tuu tänne.
- Saatko sä nukuttua jos mäkin tulen nukkumaan? kysyin huolissani. Jos häntä alunperinkin oli kammoksuttanut töihin meno aamulla se ei varmaankaan olisi yhtään helpompaa vain puolikkailla yöunilla.
- Saan varmaan.

Istuin sohvalle ja Jessi käpertyi kylkeäni vasten. Tietokone piippasi kolmisoinnun ja hän sulki sen kannen kärsimättömällä eleellä.
- Kiva ettet viipyny kauempaa, hän huokaisi.
- Muut oli lähdössä Hannalle jatkoille enkä mä halunnut sinne, sanoin päättäneenä ottaa härkää sarvista.
- Jaa. Mikset.
- Koska sieltä ei olis jaksanut aamuyöllä kävellä kotiin. Ja koska Hanna yritti… vaikenin, kun en oikein tiennyt mitä olisin sanonut.
- Mutta sillähän oli se mies. Jessi ei onneksi saanut kohtausta, asetteli itseään vain paremmin.
- Se oli lempannut sen jonnekin.
- No mitä se yritti? Pussailla sua?
- Niin, sanoin helpottuneena, kun minun ei tarvinnut itse keksiä sanoja.
- Onneksi se häipyy.
- Niinpä, huokaisin sydämeni pohjasta ja rutistin pientä pehmeää myttyä, joka oli valahtanut puoliksi päälleni.
- Nyt mua väsyttää ihan kauheasti, Jessi ilmoitti ja haukotteli.
- Kiipeä ylös, mä tulen heti kunhan oon juonut jotain. Ja lukinnut oven.

Jessi nukkui jo melkein kun muutamaa minuuttia myöhemmin pääsin parvelle, hän oli keränä peiton alla ja vain ynähti kun menin sinne ja painauduin hänen selkäänsä vasten.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.12.14 17:38:37

11.

Aamulla hän oli kadonnut huomaamattani, eikä ihme, heräsin vasta yhdeksältä. Kun oikein mietin, oli minulla jokin mielikuva siitä, että hän oli kömpinyt ylitseni, ehkä pikaisesta halauksestakin, mutta en voinut olla varma oliko se totta, unta vai muistuma joltain muulta aamulta. Minun ei tehnyt mieli vielä nousta, mutta oli pakko kavuta käymään vessassa ja hakemaan vähän vettä. En ollut juonut järjettömän monta kaljaa edellisiltana, mutta sen verran, ettei niiden maku ollut vielä kadonnut suusta.

Nukuin torkahdellen vielä pari tuntia, sitten riitti. Alkoi tulla kuuma ja mietin raukeana, olisiko tosiaan luvassa jo kolmas samanlainen hellekesä kuin kaksi edellistä. Ainakin tässä katon alla tuntui siltä ja kun kevyt hikikalvo alkoi peittää ruumistani minun oli pakko nousta sängystä. Jätin jälkeeni nihkeänkostean lakanan ja päätin kiskoa sen pois kokonaan. Alle viikossa meille oli jo kertynyt Ikea-kassillinen pyykkiä ja jos olisin ollut vähän tarmokkaammalla tuulella olisin lähtenyt sen kanssa äidin luo saman tien. Tänään ei kuitenkaan ollut tarmokas olo. En jaksanut edes kahvia keittää, laitoin vain murukahvia mikrossa lämmitettyyn mukilliseen kuumaa vettä ja menin istumaan ulos yhteen puutarhatuoleista, jotka Ilja oli sinne tuonut.

Oli lämmintä, oikeasti, eikä vain auringonvaloa keräävän huopakaton alla. Kesäistä. Siinä istuessani suloisessa joutilaisuudessa Sanderssonin Eva tupsahti paikalle vain tipauttaakseni syliini sanomalehden.
- Sulla ei näytä olevan mitään tekemistä, haluatko lukea tämän? hän kysyi. Hänellä itsellään oli toisessa kädessä kori, josta pisti esiin pieniä kahvoja, puutarhatyökalujen, arvelin.
- Tarviitko sä apua… viittoilin niihin päin vastentahtoisesti, koska jotenkin tuntui siltä, että niin piti tehdä. Eva hymähti ja kohotti kätensä kuin kielloksi.
- Älä edes kuvittele, että pääsisit mun kukkapenkkeihini koskemaan. Tuskin tietäisit mitä ottaa ja mitä jättää. Sitä paitsi etköhän sä ole vapaapäiväsi ansainnut.
- Hyvä ja kaunis asenne, totesin ennen kuin ehdin pidemmälle ajatella; niin olisin todennäköisesti vastannut omalle äidilleni, jos hän olisi tarjonnut minulle vapautusta puutarhatöistä. Eva lähti naureskellen pois ja minä aloin selata lehteä.

Hyvinkin iltapäivän puolella lähdin katsomaan olisiko jääkaapissa mitään mitä syödä tänään. Jessillä olisi varmaan nälkä töistä tullessaan ja kai minunkin pitäisi syödä jos aioin illalla vielä ratsastaa. Ja aioin, Tantrum odotti minua. Äidin makaronilaatikosta oli vielä jäljellä sen verran, että kahtia jaettuna sitä saattoi kutsua välipalaksi jos oli jotain lisuketta joten aloin tuttuun puuhaan, pilkkomaan salaattiaineksia. Siihen ainakin oli aineksia, siinä suhteessa Jessiin saattoi luottaa. Ellei jääkaapissa ollut mitään muuta niin jugurttia ja salaattitarpeita oli kuitenkin. Toivoin että hän tulisi töistä paremmalla mielellä kuin edellispäivänä.

Siltä vaikuttikin.
- Kokkaatko sä mulle? kuulin hyväntuulisen kysymyksen juuri kun olin kurkunpalan lisäksi katkaissut siepaleen kynttä ja vähän kuollutta kynsinauhaa.
- Kokkaan, muruseni, sanoin ilahtuneena siitä, että hänen tämä työpäivänsä oli tainnut olla mukavampi kuin edellinen. En pitänyt ajatuksesta, että olisin houkutellut Jessin mukaani vieraalle paikkakunnalle useaksi kuukaudeksi ja sitten hän ei viihtyisikään ollenkaan. Pistin etusormeni, josta nyt alkoi tihkua pieni veritippakin, suuhuni ja halasin häntä toisella kädelläni.
- Mm, hieno homma. Kai tiskaatkin sitten?
- Ehkä, sanoin siihen epäröiden. Enkö ollut vasta tiskannut eilen?

Jessi ei huolinut kuin salaattia, sain syödä lopun makaronilaatikon itse. Sitten hyppäsimme autoon ja ajoimme tallille, missä oli suuri hässäkkä meneillään. Hannan hevosauto, kuuden hevosen kuormuri, seisoi tallin oven edessä ja tallista kuului kiihtynyttä keskustelua ellei peräti huutoa.
- Mikä hiton grande katastrof täällä on? Jessi ihmetteli.
- Mä en oikeastaan haluaisi tietää, irvistin, vaikka tuskin se oli sen pahempaa kuin että Hannaa huoletti että tuliko kaikki tarpeellinen mukaan. Hän oli ihan mahdoton lähtötilanteissa, sen tiesin monista yhdessä käydyistä kilpailuista. Stressasi hulluna siitä, olivatko kaikki tavarat mukana ja tarkisti asioita kymmeneen kertaan, kuin neurootikko, jonka oli pakko sitoa etusormeensa villalanka ollakseen varma, ettei hella ollut päällä. Toivoin, että hän olisi mieluummin jättänyt auton pakkaamisen huomiseen, kun kerran oli vasta silloin lähdössä.

Hannan isä, Bosse, istuskeli auton astinlaudalla kasvot käännettyinä kohden aurinkoa ja poltteli kapeaa sikaria. En ollut tavannut häntä useampaan vuoteen ja kohotin kättäni epäröiden tervehdykseen, mahtoikohan hän minua muistaakaan. Toisaalta, miksei olisi muistanut, olinhan joskus ollut kesätöissä heillä Ahvenanmaallakin ja asunut heidän peräkammarissaan.
- Hejssan, mies mylväisi ja nousi venytellen seisomaan. Hän oli tainnut istua siinä toisenkin tovin ja mietin, ketä Hanna käskytti tallin puolella.
- Hannan isä, selitin kiskoessani Jessiä kuorma-auton ohjaamon suuntaan. – Hyvä tyyppi.
- Niin varmaan, sukuvika, Jessi jupisi, mutta kun olin paiskannut kättä Bossen kanssa ja esitellyt Jessin tämä näkyi hiukan sulavan. En ihmetellyt sitä. Bossella oli Hannan charmi muttei tämän terävää kieltä eikä narttumaisuutta.
- Talar du svenska? hän kysyi Jessiltä; se tapasikin olla hänen ensimmäinen kysymyksensä kaikille vasta tapaamilleen ihmisille. Bosse puhui kyllä suomea täydellisesti, mutta kun kerran asui Ahvenanmaalla, tunsi kai olonsa paljon kotoisammaksi puhuessaan ruotsia.
- Bara skolsvenska, vastasi Jessi minusta vähän liiankin ihastuneen näköisenä.
- Puhutaan sitten suomea, totesi Bosse.
- Kyllä mun koulusvenskani on kai aika hyvää, Jessi arveli silmät huvittuneella sikkaralla.
- Kenen kanssa Hanna mesoaa tuolla? kysyin sillä tunsin itseni vähän unohdetuksi, olkoon miten naurettavaa vain.
- Äh, riitelee Heikin kanssa.
- Miksi?
- Eihän se mitään syytä tarvii. Tiedäthän sä. Ehkä vääränväriset pintelit päällimmäisenä kisakaapissa.

Jessi tirskahti ja vilkaisi Bossea entistä hyväksyvämmin. Ellei mies olisi ollut jo hyvinkin lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä olisin saattanut heittäytyä mustasukkaiseksi.
- Mennäänkö hommiin? ehdotin.
- En mä edes tiedä onko mulla mitään hommia, käy sä katsomassa ja tuu kertomaan jos on, Jessi ehdotti ja otti Bossen tarjoaman pikkusikarin yhtään häpeämättä.
- Nikotinisti, mutisin kuuluvasti lähtiessäni talliin päin. Ei minuakaan sinne juuri huvittanut mennä, etenkään sen jälkeen kun olin Hannan torjunut edellisiltana, mutta kaipa hänet olisi joskus kohdattava kuitenkin.

Mekkala kuului satulahuoneesta, missä hevosten lukujärjestyskin oli, joten en voinut muuta kuin astua suden suuhun.
- Mikä hätänä? kysyin kurkatessani ovelta. Hanna kyykisteli polvillaan toisen kisakaapin edessä ja Hese penkoi yhtä kaappirivistön kaapeista. Molemmilla oli yhtä väsynyt ja turhautunut ilme ja terävä ääni.
- Kaikki on hukassa, ilmoitti Hese väsyneesti. – Mä en edes tiennyt, että täällä pitäisi olla kakstoista paria valkoisia pinteleitä. Jos oisin tiennyt niin oisin itse käynyt henkilökohtaisesti ostamassa niitä niin että riittää. Omilla rahoillani jopa.
- Ei niistä nyt ollut kyse, pinteleistä, vaan loimista, ja satulahuovista.
- Joku on pakannu ne hyvään talteen, Hese ehdotti.
- No on näköjään! Katoitko sä jo kuivaushuoneen? Mä tarvitsen kaikki siniset ja vihreät. Kaikki!
- Sulla täytyy olla molempia kolmekymmentä kappaletta, uskalsin ehdottaa.
- Entäs sitten, kai teille täällä kelpaa punaiset ja mustat? Hanna katsoi minua sen verran raivostuneena, että käänsin katseeni nopeasti listaan, jota olin tullut lukemaankin. Tavallista useammalla hevosella oli näin sunnuntaina vapaapäivä, kun tallityöntekijätkin tarvitsivat vapaansa, mutta kun äkkiä silmäilin löysin Bimin ja erään toisen hevosen nimen merkinnöillä, että niillä olisi jo toinen vapaa tai kevyt päivä menossa. Nappasin Bimin satulan ja suitset lähtiessäni kiiruusti pois jaloista takaisin Jessin luo.

Ratsastaminen vei, kuten tavallista, ajatukset pois muista asioista ja hävitti päästä loputkin edellisillan höyryt. Jessikin näytti rentoutuneelta palatessaan metsästä kimon kanssa. Hän ratsasti kentälle seuraamaan meidän ratsastusta, vaikka olinkin jo melkein valmis lopettamaan itsekin. Heitin ohjat pitkiksi ja kuulostelin, vieläkö tallin suunnasta kuului mesoamista, mutta ei se ainakaan tänne kentälle asti kantautunut. Ehkä tavarat oli saatu pakattua ja Lundit lähteneet. Toivoa sopi. Huomenna kun tulisin tänne töiden jälkeen olisi jo rauha maassa ja Hanna kaukana aiheuttamasta hankalia tilanteita.
- Mennäänkö vai kävelläänkö vielä? Jessi kysyi vilkaisten samaan suuntaan, taisivat ajatuksetkin liikkua samaa rataa.
- Ei kai me tännekään voida jäädä, huokaisin ja hyppäsin alas satulasta.

Vaikka kuorma-auto seisoi vielä paikallaan oli talli tyhjä ja autio, edes Heseä ei enää näkynyt, oli kai painunut kämpilleen rauhoittumaan. Suloisessa hiljaisuudessa hoidimme hevoset ja sitten hain jääkaapista meille juotavaa, jonka menimme jakamaan ulos ilta-aurinkoon.
- Nyt musta tuntuu, että mä alan viihtyä täällä, Jessi totesi.

Töissä hän ei silti alkanut viihtyä vielä seuraavallakaan viikolla, enkä jaksanut uskoa, että pelkkä fyysinen rasittavuus olisi saanut häntä niin apeaksi. Joistain lauseenpuolikkaista aloin epäillä, että hänellä olisi hankaluuksia työkavereiden kanssa, mutta se taas ei tuntunut ollenkaan sopivan siihen Jessiin, jonka minä tunsin, joka tuli toimeen lähes kaikkien kanssa. Joten hylkäsin sen ajatuksen naurettavana ja epätodennäköisenä ja arvelin, että kaipa hän joskus kertoisi jos olisi jotain kerrottavaa. Minä viihdyin ja aloin kuvitella olevani jumalasta seuraava kun en edelleenkään tiennyt tehneeni mitään isoja mokia. Työkavereissanikaan ei ollut valittamista, ollenkaan.

Tallilla oli minustakin mukavampaa nyt kun Hanna oli lähtenyt eikä ollut herättämässä jännitteitä. Soitin Minnalle eräänä päivänä kun emme muuten sinne samaan aikaan osuneet, ja sain luvan tulla Tantrumin kanssa mukaan tunnille, jonka hän pitäisi Piritalle ja kolmannen yksityishevosen omistajalle, Artulle, torstai-iltana. Bosse palasi samana iltana Tanskasta ja se sai mieleni piristymään, sillä tunti oli ollut masentava. Olin aavistellut, että Minnalla olisi minulle yhtä ja toista huomautettavaa, mutta että niin paljon – en tainnut osata enää mitään. Ja ensimmäiset kilpailut, joihin Hanna oli minun halunnut menevän olivat jo seuraavalla viikolla.

Ennen sitä kuitenkin hoidettaisiin Mustikka orilaitumelle. Bosse halusi heittää helsinginkeikan mahdollisimman pian, jotta pääsisi sitten takaisin kotiin, joten sovimme sen perjantai-illaksi, hän lupasi tulla kuorma-autolla hakemaan minut töistä ja lähtisimme suoraa päätä. Hän ehtisi sitten vielä yölautalle ja saisi varsani samaan kuljetukseen saarelle muiden kanssa lauantaina.
- Enkö mä mitenkään pääse mukaan näkemään sitä? kysyin pettyneenä.
- Totta kai pääset. Et vaan nouse autosta ennen kuin perillä.

Niin yksinkertaistahan se oli, tietysti, ja niinhän tekisin, mutta Jessi oli pettynyt. Hänellä oli töitä, vieläpä yövuoro viikonlopun yli.
- Mä hain kotoa lainaan videokameran niin saat sitten katella sitä riekkumista, yritin lohduttaa.
- Kiva. Vaikka vielä enemmän mä olisin halunnut päästä käymään Hesassa ja kurkkaamaan Mansikkaa ja… hänen äänensä vaimeni melkein kuulumattomiin.
- Hei, mutta sehän me voidaan tehdä sitten kun sulla on vapaapäivä.
- Joo, niinhän mä voin. Sullahan ei ole sillon vapaata kun mulla on.
- Mutta eihän sinne aja kuin reilun tunnin…
- Niin niin. Koska sä tulet takaisin sieltä orisaaresta?
- Niin pian kun pääsen. lupasin. En tiennyt mitä se tarkoittaisi. En ollut käynyt saarella aiemmin, mutta tiesin suunnilleen missä se oli, ja ettei sinne ollut mitään muuta pääsymahdollisuutta kuin omalla veneellä. Olisin Bossen kyydin ja aikataulujen varassa.
- Okei, nähdään sitten joskus.
- Pärjäätkö sä? Minun oli pakko kysyä, vaikka tiesin, että tuollainen kysymys saisi Jessin räjähtämään silmilleni.
- Totta kai mä pärjään, luuletko sä että mä tarvitsen sua pitelemään mua kädestä vuorokaudet ympäriinsä? hän kivahti ja meni hakemaan jääkaapista oluen. Ei, kaikki ei ollut ihan kunnossa.

En sitä kuitenkaan ehtinyt nyt miettimään. Nousin aamulla sen verran aikaisemmin että ehdin pakata reppuun hammasharjan, videokameran ja pari varavaatetta kun nyt kerran olin lähdössä reissuun joka kestäisi ainakin yhden yön yli. En ollut raaskinut tehdä sitä illalla, se olisi vain alleviivannut sitä, että jättäisin Jessin yksin tänne. Ennen lähtöäni kiipesin vielä parvelle.
- Mä menen nyt, sanoin ja kaivoin häntä esiin peiton alta sen verran, että sain annettua suukon poskelle.
- Pidä hauskaa. Ääni oli murjottava, eikä hän kääntynyt minua päin, jökötti vain kyljellään.
- Hei, älä viitsi, pyysin. Tuokaan ei ollut Jessin tapaista, eikä hän sitten viitsinytkään.
- Pidä hauskaa, hän toisti, mutta kääntyi selälleen ja rutisti minua kaulasta.
- Mä yritän päästä jo huomenna takaisin, lupasin.
- Yritä! Hän katsoi minua vakavana ja suukotti huuliani, ikään kuin olisin ollut lähdössä naparetkelle tai kuin emme olisi ikinä ennen olleet erossa työpäivää pidempään.
- Mä rakastan sua, sanoin, jokin kumma sai minutkin ajattelemaan että edessä oli pitkä ja merkittävä ero.
- Samoin, hän sanoi ja kääntyi takaisin kyljelleen, kiskoen peittonsa yli pään.

Bosse oli jo odottamassa kadulla kun juoksin ulos, oli mennyt vähän ylitöiksi. Massiivinen hevosenkuljetusauto vei kahden tai kolmen auton paikan ja suojatien vielä lisäksi, joten sitä tuijotettiin melko äkeästi ja yritin pitää kiirettä.
- Sori, huoahdin kun kiipesin ohjaamoon.
- Hätäkös tässä, Bosse lausahti ja jyräytti moottorin käyntiin. – Oletko sä tosiaan jo lääkäri?
- En valmis, mutta sijaiseksi kelpaan, selitin.
- Jaa. Joko olet saanut parantaa koko suvun ja naapuruston peräpukamat?
- En, enpä tosiaan, naurahdin. Kumma kyllä konsultaatiopyyntöjä oli tullut aika vähän. Kuinkahan kävisi kun valmistuisin?

Bosse jutusteli tammoistaan ja varsoistaan koko matkan Helsinkiin, eikä päässyt edes loppuun asti, kun minun piti ruveta opastamaan häntä Oonan tallille. Iso kuorma-auto tuskin mahtui kääntymään tallipihalla, joten ohjasin hänet kiepauttamaan ympäri ratsastuskoulun tallin edessä, missä oli enemmän tilaa. Oona itse tuli pihalle kuullessaan auton äänen ja heilautti iloisesti kättään ennen kuin muuttui pettyneen näköiseksi.
- Jessi ei tullutkaan mukaan?
- Se on menossa töihin parin tunnin päästä mutta arvaa harmittiko sitä, sanoin ja muistin ikävät jäähyväisemme aamulla. Se ei kohottanut mielialaani, mutta Mustikan näkeminen teki sen kyllä. Oona oli vienyt sen valmiiksi talliin ja ilmeisesti vähän harjannutkin sitä sillä se kiilteli mustana ja pisti päänsä kainalooni. Supisin sille ja kiskoin sitä korvista hellästi, niin kuin olin usein tehnyt.
- Eikö oo hieno? kysyin Bosselta ylpeyttä uhkuen. Hän jos kuka tiesi varsoista kaiken.
- Ei paskempi, mies sanoi ja kallisti päätään arvioivaksi. – Tietysti ihan epäsuhtainen, mutta semmosiahan ne tuppaa olemaan tossa iässä, rumia ankanpoikasia.
- Haluatko nähdä emän?
- No haluan, isän olenkin nähnyt, Bosse hekotteli, kuin olisi kertonut hyvänkin vitsin ja kävimme katsomassa Mansikkaa ennen varsan lastaamista.

Bosse oli rakentanut autoon väliseiniä siirtämällä pienen karsinan ja sinne vein Mustikan. Heitin sille heinää eteen, napsautin kameran päälle ja sillä hyvä, matkaan sitten vaan.
- Miten te ootte viihtyneet? ehti Oona sentään kysyä ennen kuin kiipesin taas ohjaamoon.
- Jessillä taitaa olla vähän koti-ikävä, tunnustin.
- Käske se käymään.
- Niinhän se suunnitteli tekevänsä, sitä harmitti kauheasti kun ei se nyt päässyt.
- Joko sä olet päässyt kilpailemaan?
- Ensi viikonloppuna. Tunsin jännityksen värähdyksen eikä se ollut hyvä juttu. En ollut aikoihin enää jännittänyt kilpailemista, nyt vasta Minnan tunnin jälkeen.
- Missä ja mitä? Oona halusi vielä tietää ja vastasin nopeasti sillä Bosse jo käynnisti autoa. En halunnut viivyttää Mustikan siellä viettämää aikaa vähääkään.

Valvontakameran kuvan perusteella varsa matkusti kuin vanha tekijä. Ensin se oli kiertänyt väliaikaiskarsinaansa muutaman kerran mutta rupesi sitten syömään ja vähän myöhemmin se muina miehinä rupesi makuulle, mukavasti heinäkasan viereen. Kun jouduimme odottamaan lauttaa kävin juottamassa sitä eikä se näyttänyt mitenkään hermostuneelta edes silloin kun poistuin.
- Ei enää kovin kauan, Bosse huoahti, kun kiipesimme autokannelta purkin baariin syömään.
- No ei, ollaan kai ennen aamua perillä, arvelin kuivasti.
- Ollaan hyvinkin. Kun ollaan syöty mennään ottamaan pienet torkut jossain pehmeällä penkillä.

Niin teimme ja heräilimme aamun alkaessa sarastaa. Satama lähestyi. Olin edelleen puoliunessa ja torkuin läpi laivasta-ajon ja matkan kohti määränpäätä, laiskasti vain mietin, että Jessi katseli varmaan samaa aamunkajoa osaston ikkunoista parhaillaan. Havahduin kunnolla vasta kun ajoimme Lundin siittolan pihaan. Siellä oli jo elämää ja katselin kiinnostuneena ympärilleni. Olin viettänyt täällä yhden kesän ja se oli ollut hieno kesä.

- Eiköhän ruveta saman tien hommiin, Bosse ehdotti.
- Jaa että jatketaan matkaa saman tien?
- Niin.
En oikein tiennyt mitä olin odottanut, aamiaista ja muutaman tunnin uniako mutta ne nyt saivat näköjään odottaa. Sain ottaa Mustikan ulos kävelemään siksi aikaa kun Bosse ja pari tallista avuksi tullutta kaveria järjestelivät auton sisustuksen uuteen uskoon, minkä jälkeen sinne pakattiin oman varsani lisäksi neljä muuta koipeliinia. Tai sekasikiötä, kuten Bosse imartelevasti oli sanonut.
- Milläs sitten? Eihän sinne autolla pääse, uitetaanko ne? tulin vasta sitten kysyneeksi. Bosse hirnahti.
- On niitä joskus uitettukin, mutta nykyään meillä on käytössä proomu. Tai lautta, mikä se nyt oikeastaan onkaan suomeksi.

En minäkään osannut sanoa, kun rantaan asti pääsimme, mikä se kulkupeli oli. Ainakin eläinten kuljettamiseen ihan sopiva – ehkä tosiaan vanha lossi, jota oli sitten remontoitu uuteen käyttötarkoitukseen. Olin vähän huolissani siitä, saisiko Mustikka sakinhivutusta jo heti matkalla, mutta Bossen talliapulaisia oli sen verran mukana, että varsoille riitti vahteja ja pitelijöitä. Rannassa oli odottanut vielä yksi varsa, joka oli tullut sinne trailerilla jostain muualta. Ainakaan Mustikka ei olisi ainoa vieras ketä kurmuuttaa.

Matka ei ollut pitkä, pieni metsäinen saari oli niin lähellä, että hyvin erotti betonilaiturin vastarannallekin, ei varmaankaan liian pitkän uimamatkan päässä.
- Onko siellä mitään? kysyin Bosselta kun lähestyimme sitä – lauttaa ajoi vanha partainen ukko, oikea merikarhun perikuva kapteeninlakkia ja piippua myöten.
- Mitään? Rakennuksiako tarkoitat? On siellä pieni mökki, ja varsoille ruokintakatos. Ruoho ei riitä jos tulee kuiva kesä.
- Ja muuten koko saari varsojen laitumena?
- Juup.
- Mitä jos ne saa päähänsä uida pois sieltä?
- No ei ole yksikään vielä saanut.
- Vahtiiko joku niitä siellä?
- Kyllä siellä joku käy päivittäin. Joskus olen sukulaislapsien antanut asua mökissä hevosenvahteina mutta nyt ei oo sopivan ikäisiä.

Sitten jo tömähdimmekin pehmeästi laituriin. Varsat olivat vähän levottomia, mutta kukaan niistä ei ihme kyllä ollut kieltäytynyt tulemasta lautalle tai ruvennut panikoimaan, eikä maihin astuminenkaan tuottanut hankaluuksia. Minä olin jo aikonut jättää reppuni kuorma-autoon, mutta olin viime tipassa muistanut että siellä oli videokamera. Kaivelin sitä toisella kädellä esiin ja pitelin toisella Mustikkaa, joka pälyili pää pystyssä ympäriinsä. Varsajono lähti taluttajineen sisemmälle, pois rannasta, ja seurasin viimeisenä räpläten toisella kädellä kameraa kuvausvalmiiksi.

En tiedä, mitä oikein olin odottanut mutta nyt tajusin kuvitelleeni jotain ulkosaariston kallionyppylää, uhraamatta ajatustakaan sille, miten sellaisella muka voisi pitää laumaa hevosia laiduntamassa kesän ajan. Tämä oli ihan toisenlainen, valoisaa metsää, missä aamuaurinko siilautui oksien välistä ja välillä oli isompia aukeita, vihreitä alueita. Kyllä ne täällä viihtyisivät. Ensimmäiset pysähtyivät muita suuremmalle aukiolle ja kun kaikki varsat taluttajineen ehtivät sinne alkoi riimujen riisuminen. Nyt se olisi menoa, kai. Laskin Mustikan irti ja heitin riimun olkapäälleni ruveten kuvaamaan. Kuudennen varsan omistajat olivat samassa touhussa. Meni hetki, ennen kuin tajusimme seurata Bossen ja hänen väkensä esimerkkiä ja siirtyä puiden viereen suojaan. Varsat kun intoutuivat vapaudestaan eivät huomanneet väistää mitään puunrunkoa hennompaa. En osaa sanoa kauanko ne kisailivat siinä silmiemme alla ennen kuin joku niistä keksi lähteä pois aukiolta, metsikköön, ja sai muut peräänsä. Kevyt töminä ja kuivien oksien raksahtelu kertoivat missä suunnassa ne liikkuivat, kunnes ne äkkiä pölähtivät aukiolla takaisin, vain lähteäkseen tutkimaan seuraavaa polkua.

- No niin, se näytöksestä, sanoi sitten Bosse ja alkoi paimentaa meitä takaisin laiturille. Olin tyytyväinen kuvaamiini pätkiin. Mustikka oli antanut kyytiä yhdelle Bossen varsoista ja ainakin nyt näytti siltä, ettei se jäisi pahnanpohjimmaiseksi. Koukkasimme rantaan Bossen mainitseman mökin kautta ja jätimme riimut sinne. Mieleeni tuli, että mahtaisi olla iloista touhua saada syksyllä ne noille villihevosille takaisin päihin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.12.14 15:39:48

12.

Sain kunnian lounastaa Bossen ja hänen vaimonsa kanssa, mutta niin toisaalta saivat kaikki tilalla työskentelevät. Keskustelu kävi vilkkaana, ruotsiksi, mutta se ei häirinnyt minua. Olin jo aikaisemmin oppinut hevosalan sanaston ja nyt olin tyytyväinen kun sain näin hyvän lyhyen kielikylvyn ennen kuin kohtaisin yhtään ruotsinkielistä potilasta. Vanhoja tuttuja ei näköjään enää ollut palkkalistoilla, tai ei ainakaan syömässä, joten unohtuneita ystävyyssuhteita en voinut uudistaa. Ellei sitten laskettu Hannan äitiä. Häntä tosin tuskin saattoi sanoa ystäväksi, jostain syystä minulla oli aina ollut tunne, ettei hän pitänyt minusta, vaikka käyttäytyikin aina täydellisen korrektisti. Bosse oli luvannut kyydittää minut ruoan jälkeen takaisin satamaan: ehtisin kuin ehtisinkin illaksi kotiin.

Jessi istui ilta-auringossa puutarhatuolissa lukemassa kun lopulta kävelin pihaan. Tunsin olevani rähjäinen, pölyinen ja janoinen kuin cowboy, joka laahustaa satulalaukut olkapäällä kaupunkiin inkkarien ammuttua häneltä hevosen.
- Moi muru, Jessi sanoi, kohotti aurinkolasejaan ja hymyili ilman häivääkään apeudesta tai huonotuulisuudesta. Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa kullanvihertävänä omenapuun oksien läpi.
- Moi, sanoin ja heittäydyin nojaamaan hänen polviinsa. Vihasin noita elintasovesipulloja, joita ihmiset kanniskelivat mukanaan mutta nyt olin ollut pakotettu ostamaan semmoisen itsekin ja kaivoin sen repusta; siellä oli enää lämmin tilkkanen.
- Miten meni? Saitko videoitua? hän kysyi ja nypelsi hiuksiani.
- Sain, haluutko nähdä heti vai kohta? Ja hyvin, Mustikka oli hienosti ja Oona lähetti terveisiä. Mitäs oot puuhannut?
- Äh, mä oon vaan nukkunut koko päivän. En jaksanut edes tallille mennä.
- Parempi niin jos joudut ens yönkin valvomaan? Miten meni?
- Ihanasti. Eka kiva työvuoro, hän lisäsi hetken mietittyään.
- Hyvä, sanoin ja tarkoitin sitä todella. Olin sitten kuitenkin ollut oikeassa, Jessin huonotuulisuus johtui töistä. Se ei ollut hyvä, mutta en halunnut ruveta sitä asiaa kaivelemaan nyt, kun hän kerrankin oli iloinen. Käännyin, otin hänen paljaat säärensä halaukseen ja aloin kertoa miten Mustikka oli antanut kyytiä Bossen varsalle.
- Mä taidan mennä tekemään eväitä, hän sanoi sitten. – Voinko mä ottaa auton?
- Ota ihmeessä. Mä en varmaan oo aamulla lähdössä mihinkään ennen kuin sä tulet.

Enkä lähtenyt kohta sen jälkeenkään. Vuorokauden reissaaminen, johon oli sisältynyt vain erilaisissa liikennevälineissä torkkumista, oli vienyt mehut minusta. Normaalioloissa olisin ehkä Jessin lähdettyä töihin soitellut kaverille tai parille, käynyt ehkä kaupungillakin, mutta nyt painuin nukkumaan pikkulasten aikaan eikä tuntunut huonolta ajatukselta jatkaa unia vielä silloinkin kun tyttöystäväni kiipesi parvelle töistä tultuaan, iho vielä vähän kosteana suihkusta. Ja hiukset huomattavan kosteina, mutta nekään eivät jaksaneet häiritä minua vaan jatkoin nukkumista kunnes tuli tukahduttavan kuuma.

Päätin antaa Jessin nukkua ja lähdin tallille. Ehtisin todennäköisesti ratsastaa molemmat passini kunnolla ja palata kotiin ruokakaupan kautta ennen kuin hän heräisi ja mietin jo autoon istuessani, mitä hän mahtaisi haluta syödä. Kuuman tukaluuden parvella muistaen ei varmaankaan sen kummempaa kuin jotain salaattia.

Tallilla oli sutinaa. Maneesin seinustalla oli monta autoa ja yksi oli punatiilisen tallinkin edessä, ovenpielessä. En ollut vielä ihan varma miten viikonloppujen tallivuorot oli järjestelty – minua ei ainakaan ollut pyydetty niitä tekemään – mutta paikalla oli porukkaa kuin pipoa, niin Meeri, Hese kuin kaikki yksärien omistajatkin ja myös Minna.
- Mikä torikokous täällä on? kysyin kävellessäni sisään tallikäytävälle, joka oli täydempi kuin vielä kertaakaan kuluneina parina viikkona. Sitten näin vielä yhden tyypin, joka näytti hämärästi tutulta ja kuunneltuani hetken tajusin hänen olevan Hannan luottoeläinlääkäri, Alex. Jotain oli näköjään tapahtunut, jotain vähemmän mukavaa.

- Helvetillistä huolimattomuutta, julisti Minna kuuluvalla äänellä tuijottaen Meeriä, joka näytti itkuiselta.
- Mitä niin? kysyin jo vähän tuskastuen ja tajusin että Alex seisoi Wotin karsinan edessä. Raivasin tieni sinne.
- Ei pitäis päästää pikkutyttöjä käsittelemään oreja, Minna jatkoi ja siinä vaiheessa Meeri karkasi paikalta puolijuoksua.

- Mitä täällä on tapahtunut? menin kysymään Alexilta, joka oli ainoa täysin tyynen näköinen koko porukasta.
- Se on saanut pari kunnon potkua, mutta ei se ole kuolemaksi, mies vastasi.
- Mihin ja keneltä? kysyin yrittäen esittää yhtä asiallista.
- Ryntäisiin ja takasiin. Ilmeisesti se oli päässyt tamman perään mutta neitiä ei sitten huvittanutkaan.
- Minkä tamman? Ja miten se voi karkuun päästä? Tarhastako? Katsoin karsinaan puoliavoimesta ovesta. Orhi-parkani, sen mustasta karvasta ei erottunut desinfiointiaineiden ruskea tai violetti väri, mutta tahmean karvan ja tikit näin kyllä. Se roikutti päätään korvat lerpallaan kuin olisi nukkunut ja arvasin, että se oli saanut piikin tai pari rauhoittavaa.
- Meeri oli juoksuttamassa sitä kun Arttu ratsasti ohi ja se riuhtaisi itsensä vapaaksi, juorusi Mimmu kielevänä.
- Miksi se sitä juoksuttaa tänään kun mulla on vapaapäivä? kysyin vähän jo kimmastuen itsekin. Siihen ei kukaan vastannut ja sitten vasta tulin ajatelleeksi, etten ollut itse tainnut kirjoittaa mitään lukujärjestykseen kun en ollut tiennyt kauanko Mustikan toimittamisessa Ahvenanmaalle kestäisi. Se asia selvä, siis. – Entäs Aramea?

- Pari naarmua, isäntä itse sai pahemman kolhun, luulisin, Alex selvitti. Etsin Artun tallikäytävältä ja hän tosiaan näytti vähän tuskaiselta ja liikkui jäykästi. Alex meni nostamaan hänen nuhraantunutta paitaansa ja selässä oli tosiaan melko komeanvärinen ruhje. Verinaarmujakin.
- Voitko sä kumartua? kysyin automaattisesti.
- Voin, vaikka helvetisti se sattuu, Arttu irvisteli.
- Rutiseeko?
- Ei siellä mikään rutise.
- Okei, ei varmaan murtumia sitten. Mutta voisithan sä käydä kuvauttamassa kylkiluusi varmuuden vuoksi.
- En taida viitsiä. Tai katotaan huomenna, jos siltä tuntuu, Arttu mietti ja ehdotin Alexille, että hän puhdistaisi Artunkin naarmut. Ei desinfiointiaine hänen laukussaan juurikaan poikennut siitä, mitä ihmisten ensiavussa olisi ollut.

Menin Wotin luo. Se kohotti päätään hiukan kun astuin karsinaan, mutta laski sen taas unisena matalammalle kun tunnisti ääneni. Ryntäiden tikattujen haavojen lisäksi näin kintereen etupuolella pienen palkeenkielen, jalka näytti turvonneeltakin.
- Se saa impparin, sanoin synkkänä.
- Todennäköisesti, ennusti Minnakin.
- Löysitkö sä siitä muuta? kysyin Alexilta, joka oli saanut Artun hoidettua.
- No ontuhan se, mutta mun täytyy tulla katsomaan sitä uudestaan kun toi turvotus on poissa. Mä jätän lääkkeet imppariin varmuuden vuoksi, soitelkaa sitten. Paitsi tietysti jos se ei enää onnukaan.
- Parempi että tuut joka tapauksessa. Se on kumminkin Hannan uusi lupaus, sanoin.
- Okei, mä pistäydyn huomenna tai ylihuomenna jos ajan ohi, tai soitelkaa.

Alex alkoi pakata isoa laukkuaan ja minä aloin hiljalleen kiehua. En kehdannut kuitenkaan ruveta raivoamaan siinä koko porukan nähden vaan kävelin ulos. Meeri ei takuulla ollut tahallaan karkuuttanut Wotia, enkä halunnut hänen korviinsa kantautuvan että olisin saanut raivarin Wotin vahingon takia. Kävelin sen sijaan ulos ja kun en muuta keksinyt menin paukuttamaan maneesin seinää. Teki mieli hakata siihen päätäkin mutta mitäpä se olisi auttanut. Olipahan vaan puolet kesän tavoitteista valunut sadevetenä viemäriin. Wot olisi poissa pelistä varmaan parhaimmillaankin viikkoja, ja sen kanssa kilpaileminen oli se, mitä olin eniten odottanut. Etenkin nyt, kun mielessä oli vielä tuoreena Minnan kommentit ratsastuksestani Tantrumilla. En ihan luottavaisin mielin ollut sen kanssa lähdössä ensi viikonloppuna ratsastamaan vaativaa beetä.

- Joudatko sä vielä neuvomaan mua ennen viikonloppua? kysyin, kun havaitsin Minnan kävelevän autoaan kohti. Yritin näyttää siltä kuin en olisi juuri potkinut seinää, mutta kyllä hän oli tainnut sen nähdä.
- Kyllä mä varmaan jonain iltana, hän vastasi ja näytti vaihteeksi ystävälliseltä. – Soitatko sä Hannalle vai mä?
- Soita sinä, sanoin kavahtaen. En totisesti halunnut olla se, joka tuommoisia uutisia hänelle välittäisi.
- Sä voisit ottaa jonkin toisen kisattavan nyt Wotin tilalle, Minna jatkoi. – Se on kumminkin vähän aikaa pois pelistä ja mulla on niitä tarpeeksi asti.

Mumisin vastaukseksi. En ollut ratsastanut Hannan muilla hevosilla, enkä heti osannut sanoa, haluaisinko edes. Ja Hannastahan se loppujenlopuksi olisi kiinni.
- Kokeile vaikka Mauria tänään, etkös sä ratsastamaan tullut? Minna jatkoi.
- Mä olen nyt niin pahalla päällä, etten tiedä kannattaako mun ruveta ratsastamaan ollenkaan, tunnustin.
- Anna sitten Tantan olla ja ota Mauri. Se on vasta viiden, se saa sut hyvälle tuulelle, Minna sanoi.
- Katotaan nyt. Taidan käydä keittämässä vähän kahvia ensin.

Minun ei tarvinnut keittää sitä. Tallissa pyörinyt porukka, Mimmu, Pirita, Arttu ja Hese olivat vetäytyneet punaiseen huoneeseen ja tekivät selvää edellisviikkoisista kahvileivistä, jotka olivatkin jo melkein korppuja. Tuore kahvi tuoksui ja kaadoin itselleni mukillisen. Arttu makaili kyljellään sohvalla, mutta ei näyttänyt enää kovinkaan tuskaiselta. Avasin ikkunan ja istuin ikkunalaudalle mukeineni, ja vähitellen muiden huulenheitto sai minut paremmalle mielelle. Eihän tässä nyt taivas ollut tippunut niskaan. Wot oli jo saanut astumisluvan, eikä sen elämä ja tulevaisuus riippunut siitä, miten sen vammat paranisivat. Hanna käyttäisi sitä siitokseen joka tapauksessa ja vaikkei se itse saisi enää tuloksia, voisivat sen jälkeläiset puhua sen puolesta seuraavat viisitoista tai kaksikymmentä vuotta.

Sitä paitsi hevosella oli pari haavaa. Piste. Ei se välttämättä tarkoittanut yhtään enempää kuin muutamien päivien levon.

Niinpä ratsastin kuin ratsastinkin sitten, ensin Mauricialla, joka tosiaan oli kiva tuttavuus, ja sitten Tantalla, jonka kanssa keskityin tärkeisiin mutta sinänsä muka helppoihin juttuihin. Nopeisiin reaktioihin ja keveisiin apuihin. En ikinä saisi säällisiä pisteitä sen kanssa jos joutuisin potkimaan sitä, niin kuin joskus jouduin. Nyt olin ilman kannuksia, mutta sain sen lopulta herkisteltyä aika hyväksi. Aikaa oli kuitenkin mennyt kahden hevosen kanssa niin, että kun sain Tantankin takaisin pihalle ja hengähdettyä vähän itse, tajusin olevani puolikuollut nälästä. Kellokin oli jo melkein kuusi. Olkoon kauppa ja kokkaus, ajaisin hampurilaispaikan kautta ja hommaisin päivällisen sieltä.

Jessi istui taas pihalla, tällä kertaa tietokoneen eikä kirjan kanssa.
- Kylläpä sä viivyit, hän malttoi mutista ja jatkoi kirjoittelua kuin en olisi tullutkaan.
- Oli kaikennäköstä. Haavoja ja ruhjeta ja tikkejä, vihjaisin ja kävelin hänen ohitseen sisään. Ihme ellei tuo saisi häntä liikkeelle.

Saikin, ehdin tuskin keittiötasomme ääreen kun hän oli perässä.
- Mitä niin? Kenellä haavoja, sullako?
- Ei kun Wotilla. Tarjosin hänelle salaattirasiaa ja hampurilaista ja hän nappasi molemmat.
- Siis mitä? Mä kuolen nälkään.
Kuvailin päivän tragediat ja Jessi istui sohvanreunalla suu täynnä nyökkäillen. Kommentoimaan hän ei pystynyt, mutta silmien ilmeet riittivät minulle. Tiesin, että hän ymmärsi, jo ennen kuin sanoinkaan, että otti päähän etten tiennyt koska pääsisin taas Wotin selkään.
- Sen takiahan me tänne tultiin, hän lausui lopulta, saatuaan suunsa tyhjäksi. Vaikkei se nyt ihan niin ollutkaan, tajusin, että orilla oli ollut kuitenkin jonkinlainen osuus asiassa.

Jessi lähti töihin ja minä katsomaan isää. Saunoin siellä, kävin uimassa ja sen jälkeen soitin Patelle.
- Vois mennä alas yksi saunakalja, ilmoitin, ja tapasimme kaupungilla. Istuimme terassilla, puhuimme potaskaa ja katselimme ohikulkevia tyttöjä. Pate oli kesätöissä rakennuksella ja esitteli olemattomia lihaksiaan.
- En mä noilla paljon vielä pröystäilisi, nauroin ja tökin hänen hauistaan etusormella.
- No vasta mä olen ollut siellä pari päivää. Odotas vaan elokuuhun. Ja siitä puheenollen, mitenkäs juhannus?
- Mitä siitä?
- Mitä ajattelit tehdä?
- En mä tiedä vielä, en oo ajatellutkaan. Riippuu siitäkin miten Jessillä on töitä.
- Ai niin, sähän olet nalkissa, Pate irvisteli. – Et taida päästä jätkien kanssa juhlimaan.
- En mä taida halutakaan, sanoin varmasti, vaikken ollut ihan sataprosenttisen varma. Muistot poikavuosien hurjista juhannusjuhlista tulivat äkkiä mieleen. Olimme tietysti juoneet yleensä liikaa ja vaikka koko juhlimisen päätavoite oli ollut löytää juhannusheilat oli ensimmäinen estänyt jälkimmäisen. Hauskaa oli kai silti ollut.

- Tossun alla, Pate kiusasi.
- Sinkku, jämä, annoin takaisin yhtä hyväntahtoisesti.
- Villi ja vapaa.
- Miksei sua kukaan oo huolinu? kysyin.
- Eikun kyse on siitä etten mä huoli ketä vaan. Tilataanko toiset?
- Ei.
- Häh? Ootko ruvennut uskovaiseksikin tai jotain?
- Ei kun mulla on huomenna töitä.
- Ei kaksi kaljaa voi sua estää menemästä töihin.
- Ei estäkään, mutta entäs jos mun ensimmäinen asiakkaani aamulla on toi tarjoilija, ehdotin. Olin miettinyt asiaa tarkoin. Tämä nyt ei ollut Suomi-filmien pikkukaupunki, missä uusi lääkäri oli automaattisesti julkkis mutta en silti aikonut antaa nähdä itseäni kaupungilla juopottelemassa.
- Ei jumalauta. Mä otan ainakin, Pate ilmoitti ja teki niin. Istuin hänen seuranaan sen aikaa kun hän joi sitä haukkuen häntä juopoksi, mihin hän vastasi toisenlaisilla nimityksillä.

Tulimme Jessin kanssa vastakkain terveyskeskuksen pyörätelineellä aamulla. Hän oli väsyneen näköinen – kuinka ihmeellistä, kolme yötä valvottuaan – ja sytytti parhaillaan tupakkaa.
- Mä luulin, että sä olit lopettanut. Minun oli pakko sanoa se, vaikkei se ehkä ollutkaan fiksuin huomenentoivotus siinä tilanteessa.
- Tää paikka ajaa mut tupakoimaan, Jessi sanoi ja vilkaisi karsaasti toiseen päätyyn missä hänen osastonsa sijaitsi.

En halunnut kysyä tarkemmin, en nyt. Kukaan ei ollut parhaimmillaan tai pitkämielisimmillääb valvottuaan yön. Sen sijaan halasin häntä.
- Huomenta ja nuku hyvin, toivotin.
- Kiitos, hän sanoi, hymyili hiukan ja antoi tupakanhajuisen suukon suulleni. Tai melkein. Jessi oli erikoistunut suupielisuudelmiin.
- Mitäs ajattelit tehdä tänään? Tuutko mun kanssa tallille illalla?
- Jos mä herään ajoissa voisin mennä sinne jo etukäteen, hän arveli. – Ja huomenna mä menen käymään Hesassa.
- Jaa menet vai?
- Joo. Jinnalla on vapaapäivä ja ne on saaneet kämppänsä sisustettua ja mä haluan nähdä sen. Hänen ilmeensä piristyi huomattavasti enkä viitsinyt vinoilla, että johan täällä oli ikuisuus oltukin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   6.12.14 19:59:48

Tuskallista odottaa aina uutta pätkää! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.12.14 18:03:13

13.

Ehkä elämämme oli tylsempää nykyään kuin Helsingissä. Jessillä ainakin oli yksinäisempää. Tallilla hän viihtyi, ja paineli päivittäin sinne omia aikojaan jos työvuoromme eivät osuneet samoiksi, eli jos hänellä ei ollut aamuvuoroa. Minulla ei muita ollutkaan. Saatoin sitten löytää hänet saapumasta maastosta pitkin ohjin, usein Meerin, Hesen tai Janin kanssa, tai sitten puuhaamasta jotain mikä ei tosiaan kuulunut hänen velvollisuuksiinsa sen paremmin kuin minunkaan, jakamasta heiniä tai harjaamasta hevosia. Ilmeisesti uusista työkavereista ei ollut löytynyt uusia ystäviä. Ne muutamat joiden nimet alkoivat tulla hänen puheistaan minulle tutuiksi kuulostivat kaikkea muuta kuin miellyttäviltä ihmisiltä ja tulivat yleensä mainituiksi kun Jessi kirosi joutuvansa heidän kanssaan samaan vuoroon.

- Eikö siellä ole yhtä ainutta kivaa tyyppiä? kysyin lopulta suoraan kun yhtenä iltana istuimme Sanderssonin saunan edessä käytyämme siellä.
- No ei ne nyt kaikki oo kamalia. Osa on vaan typeriä, Jessi myönsi.
- Mä en ymmärrä. Mikä siellä mättää?
- No, kaikki varmaan alko heti ensimmäisenä päivänä. Ylihoitaja sattui esittelemään mut vähän liian rehvakkaasti, ja sanomaan, että mä teen loppukesästä sitten sairaanhoitajankin sijaisuuden. Eli mä olen paitsi hesalainen tunkeilija myös nokkava nousukas. Kehtaan vuoden lääkisopinnoilla saada palkkaa siinä missä valmiit lähihoitajat ja sitten vielä aion pomoilla niille jossain vaiheessa.
- Ahaa, sanoin. Vihdoinkin aloin ymmärtää, vaikka tarina sinänsä kuulostikin typerämmältä kuin saattoi uskoa.
- Mutta kyllä se tästä nyt, pahin paskiainen jää lomalle ens viikolla, Jessi sanoi hymyillen tyytyväisenä. – Ja arvaa olenko mä melko pahana sitten kun olen sairaanhoitajan vakanssilla.
- Sä et varmaan osaa, arvelin.
- Voi kuule, mä olen tässä hengessä harjoitellut jo jonkin aikaa. Hän ei kertonut enempää, sillä silloin Ilja tuli pihalle, ilmeisesti tarkoituksenaan mennä saunaan, mutta unohtuikin juttelemaan kanssamme.

Olin ollut kisoissa Tantrumin kanssa tekemättä itsestäni ihan aasia, vaikkemme ruusuketta saaneetkaan. Jessi ei töiltään ollut päässyt mukaan, mutta Meeri ja Hese olivat olleet apuna. Sitten viikolla Bosse toi kuorma-auton takaisin mantereelle seuraavaa kisareissuamme varten, kun lähtijöitä olisi enemmän ja kertoi samalla että saarella oli kaikki hyvin ja että Mustikka nahisteli johtajan paikasta yhden Bossen varsan kanssa.
- Mä luulin että kun johtaja on kerran ratkastu se on ja pysyy, Jessi ihmetteli.
- Teidän varsa ei taida tietää sitä, Bosse naureskeli.
- Olisi kiva päästä näkemään ne, sanoi Jessi kaihoisasti.
- Matkaan sitten vaan.
- Äh, ei meillä missään kohden ole semmoista väliä yhteistä vapaata aikaa, että ehtisi sinne asti. Ei meillä oo aikaa kun käydä töissä ja tallilla, tai sitten odottaa että toinen tulee töistä kotiin.
- Mee taas käymään Hesassa kun sulla on vapaata, ehdotin nopeasti. Jessin vierailu Jinnan luokse oli poikinut illan mittaisen puhetulvan ja surffailun asunnonvälityssivuilla.
- En mä.
- Mikset? kysyin ihmeissäni.
- Koska mun seuraavana vapaapäivänä sulla on kisat. Ja mä aion tulla sulle kisahoitajaksi, hän hymyili.

Wot ei ollut sitten kumminkaan saanut impparia eikä siitä enää huomannut, että se oli saanut tammalta köniinsä. En kuitenkaan ollut vielä ruvennut ratsastamaan sillä kun halusin, että sen tikatut haavat paranisivat kunnolla, tosin se veteli välillä tarhassa semmoista haipakkaa, että tuskin se liikutettaessa olisi semmoista tehnyt. Sen sijaan menisin helppoon luokkaan Mauricialla, jonka Minna oli suvereenisti huitaissut niskoilleni Wotin onnettomuuden jälkeen. Oletin asialla olevan Hannan siunauksen, mutta en välittänyt tarkistaa, kun en halunnut samalla kuulla, mitä hän oli sanonut koko tilanteesta. Ainakin Meeri oli edelleen tallilla.

Pirita ja Tamsin olivat myös lähdössä kisoihin mukaan, ja Minna Lunella ja Mealla.
- Yks paikka olisi vielä, ehdotin katsellen läsnäolijoita. Arttu oli edelleen kipeä ja jäykkä selästään ja Mimmu vain naurahti kuivasti. Vilkaisin Jessiäkin, joka ei huomannut mutta en sitten viitsinyt edes ehdottaa.


Kaikki oli sujunut aamulla kuin rasvattu, kuten täällä aina sujui, ei häslinkiä eikä paniikkia. En halunnut edes ajatella mihin aikaan Hese ja Meeri olivat nousseet laittamaan hevosia kuntoon – ne kiilsivät harjattuina ja loimitettuina kun Jessi ja minä tulimme tallille ennen seitsemää. Kuormuri oli pakattu valmiiksi jo illalla ja sinne vain marssitettiin hevoset sisään, sillä selvä.

Minna ajoi ja Pirita meni ohjaamoon pitämään hänelle seuraa ja todennäköisesti saadakseen viime hetken vinkkejä. Me muut ahtauduimme living-osaan, minä nopeimpana heittäydyin sängynnurkkaan ja vedin Jessin mukanani. Hese ja Meeri änkesivät siihen myös, mutta jo muutaman kilometrin päästä totesivat, että lattialla reppujen ja loimikassien päällä oli mukavampaa ojennella jäseniään. Turkuun me ajoimme, matkaa ei ollut tuhottomasti, mutta nautin siitä. Tämä oli elämää. Pikkuisen jännitystä ilmassa, mutta vain mausteeksi, vaikuttavampaa oli sen puuttuminen. Heselle ja Meerille tämä oli vain tavallinen työpäivä, ja tahdoin ajatella että niin minullekin. Jessikin oli ollut niin monesti mukana, että loikoili vain kiinni kyljessäni nauraen Hesen huonoille vitseille.

Kammottavan pitkä päivästä kyllä tulisi. Autossa oli osallistujia niin ensimmäiseen kuin viimeiseenkin luokkaan, hyvä jos ehtisimme puoliksiöin kotiin. Olin onneksi saanut päähäni soittaa ja kysyä etukäteen, olisiko järjestävältä tallilta mahdollista lainata karsinoita ja saanut varattua meille kaksi. Autoon saisi väliseiniä siirtämällä kaksi myös, tai sitten yhden tilavan ja pari pilttuuntapaista. Hese kehtasi vängätä, että olisi kauhea homma siirrellä väliseiniä sinne sun tänne, mutta hän sulki suunsa äkkiä kun Meeri kysyi, kävelisikö hän mieluummin koko päivän käsihevosen kanssa.

Kilpailupaikka oli kuin sirkus jo kun pääsimme perille. Autoja, trailereita, ihmisiä ja hevosia. Valkoisia housuja ja paitoja, kiiltäviä saappaita. Puuttui vain karusellimusiikki ja vohvelien tuoksu – ei, vohveleitakin varmaan saisi jostain, vaikka parkkipaikalla haisikin vain diesel. Pysähdyin nauttimaan näystä niin, että Meeri törmäsi selkääni ja kirosi kihertäen.
- Ruvetaan töihin, mene maksamaan lähtömaksu ja tarkistamaan, onko lähtölista samanlainen kuin netissä, Jessi komensi minua.
- Joo joo, menen, minua nauratti hänen emoilunsa. Olin ainoana menossa kakkosluokkaan Maurin kanssa ja ensimmäinen luokka oli jo ainakin kellon mukaan menossa, joten liikaa aikaa ei ollut. Jätin muut laskemaan lastaussiltaa ja touhuamaan ja lähdin etsimään kansliaa.

Ai, miten nautin.

Siitä tuli niin hyvä päivä, etten muista toista. Joka ainoa hevosista sijoittui, Minna voittikin Meaculpalla toiseksi vaikeimman luokan, missä Tantta ja minä tulimme kolmansiksi. Lisäksi Piritan kakkossija helpossa aassa, Maurin kolmonen helpossa beessä ja Minnan ja Lunen toinen sija viimeisessä luokassa, missä ei palkittukaan kuin kaksi ja olimme koko porukka kuin hyrskähtelevä, ravistettu kuoharipullo iltamyöhällä hevosia lastatessamme. Jessi ja Meeri romahtivat kikattamaan lastaussillalle kun Hese viimeiseksi talutti sisään Lunen. En voinut ymmärtää miksi, mutta se kai oli sitten jonkin päivällä lausutun vitsin muistelua, tai sitten vain silkkaa hysteriaa. Minna ei ollut Hanna, eikä hänen katseensa saanut heitä ylös, vasta kivahdus ja sormi sillan nostavalla napilla sai tytöt pomppaamaan pystyyn. Pirita järjesteli ruusukkeita riviin ohjaamon aurinkolippoihin ja minä harppasin taas ensimmäisenä sisään varaamaan sängynnurkkaa. Jessi hyppäsi kai vanhasta tottumuksesta viereeni mutta siirtyi lattialle istumaan, kun Hese kaivoi jääkaapista olutta ja kolmikon istuessa ringissä lattialla minä heittäydyin pitkäkseni yrittäen pysyä mukana heidän päättömissä jutuissaan.

- Ei kiitos, jonkun pitää ajaa tallilta kotiin, kieltäydyin kun Jessi tarjosi minulle pulloaan. Otin sen kuitenkin ja siemaisin janooni huikan.
- Tähän vois tottua. Jospa mä rupeankin hevosenhoitajaksi enkä lääkäriksi, Jessi nauroi.
- Mitä, aiotko sä lääkäriksi? tarttui Meeri ja alkoi kikattaa hervottomana.
- Saat ruveta mun henkilökohtaiseksi hevosenhoitajaksi sitten kun mä olen vanha ja rikas ja mulla on talli täynnä hienoja hevosia ja reissataan Euroopassa kilpailemassa, lupasin.
- Mustikan varsoja? Jessi kysyi.
- Mitäpä muutakaan?
- Mikä on Mustikka? kysyi Hese. En voinut uskoa, ettei hän tiennyt. Jessillä meni loppumatka Wotin harharetkestä ja Mustikasta kertoessa.

Hevoset hoituivat sisään yllättävän vikkelästi kun lopulta pääsimme perille. Kaikki alkoivat kaivata sänkyyn. Minä ainakin aloin.
- Mä en jaksa lähteä kotiin, mä menen lepohuoneen sohvalle, ilmoitti Meeri ja haukotteli niin, että hänen suunsa levisi korvasta korvaan. Minna ja Pirita olivat jo menossa. Minä kiersin nopeasti karsinat ja katsoin, että kaikki näytti hyvältä.
- Mennään jo, sanoi Jessi kärsimättömänä ovelta ja haukotteli hänkin.
- Koko ajan!

Onneksi kaikki oli täällä niin lähellä. Alle varttitunnissa olimme jo mökissämme. Jessi alkoi tapansa mukaan riisumisen jo ulko-ovella ja tiputteli vaatteitaan koko matkan suoraan parvelle. Minä auoin ikkunat ja kiipesin perässä. Oli jo käynyt selväksi, että yritti sitten kuka tahansa huumehörhö yöllä sisään se riski oli otettava. Ilman raitista ulkoilman tuulahdusta ei nukkumisesta tullut mitään.
- Onneks olkoon, hienoja ratsastuksia, Jessi muisti sanoa kun levitin lakanaa päällemme.
- Mmm, vastasin. Mitä tuommoiseen nyt voi sanoa?
- Ootko tyytyväinen?
- No hitto olen.
- Hyvä.
- Säkin olisit voinut tulla, Bimillä.
- Taidat uneksia jo. Hän kuulosti hymyilevältä ja painoi kasvonsa olkapäähäni ja tyytyväisenä huokaisten otin hänestä kiinni.

Ja aamulla taas töihin. Maanantaista huolimatta nousin mielelläni, sillä viihdyin siellä päivä päivältä paremmin. Jessi oli kiivennyt alas parvelta seurakseni aamukahville, hyvällä tuulella hänkin kun oli vapaalla.
- Mitä sä meinaat tehdä tänään? kysyin kun haahuilimme kahvimukit kädessä pohtien tarkenisiko niitä mennä juomaan ulos. Aurinko paistoi Jessin pörröisinä törröttävien hiusten läpi kun hän leväytti oven auki, ja samoin sen yöpaidannäköisen läpi, johon hän oli pukeutunut herättyään, kun neljän ikkunan mökissä ei kuulemma kehdannut kulkea alasti. Hän näytti joltain hahmolta, joka oli astumassa ufoon.
- Kai mä menen tallille vaan, hän kohautti olkiaan ja haki kulman takaa tuolin aurinkoon.
- Tulee kuuma päivä, arvioin. – Mikset leikkis turistia, mee vaeltamaan kaupungille tai vaikka uimarantaan?
- Toi ei oo oikeestaan yhtään huono idea. Jessi katseli minua ajatuksissaan.
- Mennään illalla vaikka jonnekin syömään yhdessä, tai jos lopultakin kateltais nähtävyyksiä, jatkoin kehittelyä.
- Niin, ne on kaikki näkemättä. Mutta menen mä silti tallille ensin. Kisahevoset tarvii palauttelua. Ja ihan ekaksi mä menen kysymään Leenan pesukonetta lainaksi.
- Mä soitan sulle kun pääsen töistä. Haluutko auton?
- En mä tällä säällä.

En minäkään halunnut, ja niin se jäi seisomaan pihaan kun lähdin pyöräilemään töihin. Olimmepa ekologisia tänään.

Kesä alkoi näkyä töissä. Ehkä jossain päin Suomea hiljeni, täällä vauhti sen kuin kiihtyi. Ongenkoukkuja en ollut vielä joutunut poistamaan, mutta pyöräilyonnettomuuksia oli jo, ja puista pudonneita lapsia ja tietysti kanta-asiakkaat. Olimme auki vain virka-ajan, mutta aina alkoi mennä pidempään ja pidempään yli, kun vastaanottoajat venyivät eikä odottajia oikein voinut poiskaan käskeä.
- Nyt vois mennä kaljalle, huokaisi Anu kun kävin nappaamassa viimeisen tilkan kahvia ennen lähtöäni.
- Muuten vois mutta kun ei voi, sanaili kollegani Jouni, ehkä kolmekymppinen kaveri. – Perjantaina sitten. Lauantaina on aikaa parannella päätä.
- Siihen on koko viikko! Anu tuskaili.
- Käyttekö te joka perjantai kaljalla töiden jälkeen? ihmettelin. Olin huomannut heidän suunnittelevan jotain edellisviikolla mutta minulla oli ollut sen verran kiire kaikota, etten ollut ehtinyt kuunnella mitä oli tapahtumassa.
- Melkein. Kai tuut mukaan?
- Perjantaina?
- Niin. Anu huuhteli kahvipannun ja vilkaisi kelloaan, ajan nähdessään hän huudahti ja livahti paikalta kiireesti.
- Tuu ihmeessä, sanoi Jounikin.
- Katotaan, voinpa tullakin, sanoin mietteliäänä. Ilmeisesti terveydenhoitohenkilökunta sai kuitenkin julkisesti käydä ulkona. Sepä mukavaa. Soitin Jessille.

Kesti hyvän aikaa ennen kuin hän vastasi ja kuulin taustalta lasten riemukkaita ääniä.
- Menit sitten rantaan? arvasin.
- Menin hyvinkin! Hän kuulosti siltä kuin olisi juuri herännyt.
- Mitäs nyt, mulla alko vapaus?
- Mitä sä haluat? Mennäänkö jonnekin vai tuutko sä tänne? Meillä on vielä pari siideriä mutta aurinko alkaa olla jo aika matalalla.
- Meillä? kysyin ihmeissäni. Kenen kanssa hän oikein oli?
- Ilja lähti seuraksi, silläkin oli vapaapäivä.
- No jos sä oot viettäny sen seurassa koko päivän niin haluat varmaan jo puhua jonkun vähemmän fiksun kanssa? Toivottavasti ainakin?
- Joo, mä voisin lähteä tulemaan kotiin, senkin tavis, hän hihitti. – Ajetaan kilpaa, kuka eka kotona?
- Selvä!

Osuimme portille yhtaikaa kaikki kolme. Jessi ja Ilja olivat punakoita ja nauravia, en osannut sanoa auringostako vai pyöräilystä vai siiderinjuomisesta. Oli tietysti ilo nähdä Jessi jo toista päivää peräkkäin entisenä pulppuilevana itsenään mutta pitikö hänen niin ilmiselvästi pulppuilla Iljan kanssa? Pois se minusta että olisin ollut mustasukkainen hontelolle naapurinpojalle, mutta jotain sukua sille se, mitä tunsin, kyllä taisi olla. Ilja oli kasvattanut parran ja hänen hiuksensakin olivat venyneet poninhännäksi asti, enkä voinut kuvitella hänen mitenkään olevan Jessin makuun.
- Mitäs te meinaatte? poika kysyi nojaillen ikivanhan polkupyöränsä käyräsarviin.
- Me ruvetaan leikkimään turisteja, ilmoitti Jessi iloisesti. – Suihkuun ja kaupungille.
- Okei. Jos ette oo kauhean myöhään niin tulkaa illalla huikkaamaan. Voisi saunoa ja grillata. Tai jotain.
- Katotaan, meillä voi just ja just olla vielä rahaa syödä ulkona, sanoin, ja tunsin samassa itseni hyvin epäkohteliaaksi.
- Mun pitää päästä suihkuun, mä olen ihan suolanen, Jessi sanoi ja lähti taluttamaan pyöräänsä mökkiämme kohti.
- Mä tulen mukaan, ilmoitin. Vaikka eihän sinne tietystikään edelleenkään kahta mahtuisi. Kunhan halusin painottaa että voisin , ja saisin, jos haluaisin.

Jessi ei halunnut autoajelulle vaan kävellen kaupungille, siispä suunnittelin kävelyreitin niin kauas niemeen kuin jaksaisimme ja sitten rantaa pitkin takaisin. Jessi oli ottanut jopa kameran mukaan ja pysähtyi vakavana kuvaamaan kaikkea mitä osoittelin hänelle, vaikka nauroinkin hänelle.
- Mä olen turisti. Ja nyt mun tarvii saada valkoset shortsit. Hän kiskoi minua kauppakadun suuntaan.
- Ai miks? Onko ne muotia tänä kesänä?
- Täällä ne tuntuu olevan muotia joka kesä.

Vaeltelin kaupassa ympäriinsä Jessin perässä ja odottelin sitten sovituskopin ulkopuolella kun hän kokeili vaatteita, mikä sujuikin armollisen nopeasti. Ei silti, en ollut ikinä tuntenut itseäni vaivautuneeksi naistenvaateliikkeissä vaan hypistelin kiinnostuneena rintsikoita odotellessani.
- Itelleskö katsot? kysyi Jessi, joka huomaamattani oli tullut taakseni.
- Tietysti.
- Nyt vois ajatella syömistä. Vai mennäänkö Iljan kanssa grillaamaan?
- Syödään täällä. Leikitään nyt turisteja koko rahalla.

Niin teimme, ja otimme toisistamme valokuvia myös syödessämme. Meillä oli hauskaa.
- Mistä teille riitti juttua Iljan kanssa koko päiväksi? kysyin sitten.
- No ei me nyt koko päivää ehditty rannalla roikkua, mähän kävin ensin pyykillä ja tallillakin. Mutta hevosista.
- Tietääkö se niistä jotain?
- Yllättävän paljon, ja nyt tietää vielä enemmän. Ja ihmisistä. Mä sain hyviä pieniä pirullisia vinkkejä töihin, Jessi hymyili tyytyväisenä, ja minä tunsin taas sen omituisen ailahduksen. Oliko Jessi mennyt puhumaan Iljalle hankaluuksista työpaikalla, kun minäkin olin saanut ihmetellä pari viikkoa ennen kuin hän oli kertonut minulle mitään?

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   8.12.14 15:23:11

Voi kun uusi pätkä tulisi pian, nyt kun olisi "joutoaikaa" töissä lukea.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.12.14 19:03:01

14.

Jessin turistimieliala oli kadonnut seuraavana päivänä ja hän melkeinpä tiuski minulle illalla palatessaan töistä, tai sitten ei puhunut mitään, nipisti vain suunsa tiukasti kiinni. Melkein hermostuin kun olisin halunnut kertoa, miten olin kiivennyt ensi kertaa taas Wotin selkään ja se hyväkäs oli pukittanut minut alas. Jessi olisi arvostanut sitä tarinaa, mutta en halunnut tuhlata sitä tällaisessa tilanteessa.

- Niin mitä? kysyin lopulta, kun hän jäi nojailemaan tiskipöytään ja tuijottamaan ikkunasta ulos, vaikka olin jo kerran kysynyt, oliko tapahtunut jotain. Hän näytti siltä ettei kuullutkaan, mutta sitten näin, miten suu puristui vielä tiukemmin kiinni ja tajusin, ettei hän aikonut sanoa sanaakaan. Hetken mielijohteesta nappasin hänet syliini ja istuin sohvalle, puristaen lujasti.
- Nyt puhut, komensin.
- Enkä puhu, hän sanoi ja alkoi itkeä. En totisesti tiennyt mitä tehdä, asiat taisivat olla huonommin kuin luulinkaan. Niinpä vain istuimme siinä hyvän aikaa ja hän kasteli paitaani, kunnes lopulta veti pitkän henkäyksen. Saatoin vain silitellä hänen hiuksiaan ja ajatella kuumeisesti.

- Jos siellä on kerran asiat noin huonosti niin miksei teidän osastonhoitaja tee mitään? kysyin lopulta varovaisesti.
- Ei se näe mitään. Eikä siellä oikeastaan mitään tapahdukaan, mitään semmosta mihin voisi tarttua kiinni.
- No ei toi siltä näytä.
- Mutta miten mä voisin mennä sanomaan, että en viihdy, koska mulle ei puhuta, suljetaan vaan ulkopuolelle, nauretaan selän takana? Mähän kuulostaisin ihan vainoharhaselta!

Surkealta hän kuulosti.
- Mutta ei noin voi jatkua, yritin väittää.
- Mutta en mä voi tehdä mitään. Ehkä mä olenkin vainoharhainen.
- Sä et oo vainoharhaista nähnytkään, ilmoitin ja katsoin häntä tarkkaan. Hän oli rauhoittunut, eikä nyyhkinyt enää, vaikka vihreät silmät olivatkin vielä märät. Miten kukaan kehtasi kiusata minun Jessiäni? Menisin jumaliste itse käymään sen osastonhoitajan juttusilla huomenna. Tai ylihoitajan.
- Jos joku edes sanoisi päin naamaa pahasti niin mä voisin antaa takasin, hän mutisi. Itkeminen oli tainnut kuitenkin vähän purkaa paineita, hän ei näyttänyt enää yhtä ahdistuneelta vaan silitteli hajamielisesti märkää olkapäätäni.
- Koska sulla on taas vapaata? Joko teillä on juhannuksen työvuorot? kysyin koska halusin vaihtaa puheenaihetta.
- En mä saanu niitä rahakkaita päiviä. Juhannus vapaa, lauantai ja sunnuntai.

- Hemmetin hienoa! Ilahduin, en ollut uskaltanut toivoakaan, että Jessillä voisi olla niin hyvä säkä.
- Riippuu siitä miltä kantilta katsoo. Olisin mä ottanut ne pyhälisät ihan mielelläni. Ja sanoinkin niin kun siitä oli puhe ennen kuin listat tehtiin. Sitten joku vakiporukastakin päätti tarvita just vähän ylimäärästä rahaa seuraavaa tiliin.
- Haa, sä olit ovela! Mitäs tehdään?
- Eikö sulla ole kilpailuja?
- Ei, ei kai kukaan kuvittele että juhannusviikonloppuna tulisi osallistujia. Me voidaan ihan oikeesti tehdä jotain.
- Kivaa, sanoi Jessi piristyen ja vaihtoi asentoa, luojan kiitos. Reiteni olivatkin jo aika puuduksissa.

Aloin miettiä mihin tuhlata pari kokonaista vapaapäivää yhdessä. Olisi mahtavaa päästä merelle, mutta en ollut niin varma veneenkäsittelijä, että olisin uskaltanut ruveta keneltäkään kysymään paattia lainaksi. Jaskalla oli vene, mutta hän todennäköisesti pakkaisi sinne koko katraansa ja käyttäisi sitä itse, ja juhannuksenvietto siinä porukassa ei kuulostanut ihan täydelliseltä, vaikka meidät varmaan huolittaisiinkin mukaan.
- Ilja jo kysyi halutaanko me lähteä sen kanssa niiden mökille, Jessi ilmoitti kiivettyään hajareisin takaisin syliini.
- Öh. Halutaanko me? kysyin.
- Jaa-a, en mä tiedä? Voidaan me pysyä täälläkin eikä nousta sängystä kahteen päivään, hän ehdotti.
- No toi oli hyvä idea. Hymyilin koska hän hymyili ja nojasin rentoutuen selkänojaan. Pujotin käteni hänen paitansa alle ja vedin häntä vähän lähemmäksi. Kyyneleet maistuivat vielä kasvoilla, kun suukottelin häntä.

Vähän samaan tapaan alkoivat kaikki päivät mennä. Jessi tuli itkun partaalla töistä ja sain lohdutella häntä saadakseni hänet taas normaalitilaan. Yritin käydä vaivihkaa ylihoitajan puheilla, mutta naikkonen olikin jo lähtenyt kesälomalle, ja olin kuitenkin vähän epävarma siitä, voisinko puuttua asiaan, kun virkaatekevänä sijaisena oli Jessin oma osastonhoitaja. Ylihoitajan kanssa olisin voinutkin puhua, mutta pelkäsin, että saisin asiat pahempaan solmuun, jos menisin tavallaan syyttämään tuota osastonhoitajaa siitä, että hän antoi silmiensä alla tapahtua työpaikkakiusaamista. Ehkä harkitsisin vielä hetken. Vai oliko se rikollista piittaamattomuutta? Horjuin vaihtoehtojen välillä enkä osannut päättää mitä tekisin.

- Nyt mennään! hihkaisi Anu kun Jounin kanssa olimme yhtaikaa saattaneet viimeiset potilaat ulos ja Jouni oli käynyt lukitsemassa oven perjantaina. Nainen oli pöydälle levitetystä meikkipussista päätellen ollut joutilaana jo jonkin aikaa. Miksei olisikin, sillä kun vilkaisin kelloa näin, että hänen työaikansa oli jo loppunut.
- Mitä sä vielä täällä teet? kysyin.
- Odotan teitä tietysti, nyt on perjantai, hän nauroi rehevästi ja nousi seinäpeilin eteen sivelemään hiuksiaan. Olin jo unohtanut alkuviikon puheet ulkonakäynnistä viikon päätteeksi, kun Jessin asia oli huolettanut minua.
- Missä muut on? Jouni kysyi.
- Kotona kai jo, mutta kyllä osa tulee mukaan kunhan on vaihtanut vaatteita ja kuka mitäkin. Mennään mennään!

Minua huvitti Anun innostus, aikuinen ihminen ja häselsi kuin teinityttö. Mutta mikä ettei. Jessi oli iltavuorossa ja minä olin suunnitellut ratsastusta vasta huomiseksi, kevyttä viime hetken treeniä sunnuntaisia kisoja varten.
- Mennään sitten, naurahdin ja Anu tarttui meitä kumpaakin käsikynkästä. Voisin illemmalla pyytää Jessin mukaan, jos meillä nyt niin myöhään menisi.

Oli vaihteeksi harmaata ja tihkuista joten kävelimme pubiin, jossa oli vielä hämärämpää, sillä siellä paloi vain pari lamppua. Isossa pyöreässä pöydässä istui jo pari työkaveria, joiden seuraan liityimme. Heidi oli vasta valmistunut lääkäri, joka oli ollut täällä töissä jo edelliskesänäkin, aivan kuten minä nyt, ja Anna-Maija, terveydenhoitaja. Vähän myöhemmin tuli pomommekin, Mikko, ja silloin vasta aloin uskoa että kyllä lääkäritkin saivat käydä kapakassa ja käyttää alkoholia. Tähän asti olin vähän epäillen vilkuillut ympärilleni, mutta kun Mikko alkoi juoksuttaa tarjoilijaa rentouduin.

Juttelimme lähes kaikesta mahdollisesta paitsi töistä. Lomasuunnitelmista, perheasioista, Anu mollasi viimeisintä poikaystäväänsä niin, että se alkoi jo lähennellä huvittavaa ja Anna-Maija hehkui hiljaista riemua kun hänen miehensä oli lähtenyt lasten kanssa mummolaan.
- Totta kai mä rakastan niitä yli kaiken, mutta kyllä on ihanaa olla kesäleskenä viikko vuodessa, hän sanoi.

Jouni selvitti mihin oli lähdössä purjehtimaan lomallaan ja Mikko keskittyi enimmäkseen juomaan ja vilkuilemaan Heidiä kun luuli, ettei kukaan huomaa.
- Sulla ei sitten ole lomaa, hän sanoi minulle kiireesti kun tajusikin minun nähneen pari silmäystä.
- Viikko sitten elokuussa, ja juhannus, ilmoitin.
- Niin niin, nuorena jaksaa.
- Niin kai, kyllä mä olen aika innoissani, myönsin.
- Meillä on ollut hullumpiakin ensikesäläisiä, hän jatkoi enkä ollut ihan varma oliko hän tosissaan vai yrittikö hän kehumalla lahjoa minut unohtamaan miten oli tuijottanut Heidiä. Niin kuin se asia olisi minua kiinnostanut.
- Mitäs sä sitten, kysyi Heidi nojautuen pöydän yli minua kohden, jottei hänen tarvitsisi huutaa.
- Mitä mä sitten? Lomalla? Nukun, kai. Vaikka oishan se hienoa lähteäkin jonnekin… Jäin tuijottamaan hänen ohitseen ulos ikkunasta kuin olisin saanut vuosikymmenen idean – ehkä olinkin. Viikon loma.
Kesätöiden palkka, paljon enemmän kuin minään kesänä koskaan aiemmin. Hitto vie…

- Ei kun mikä sä sitten oikein olet? Täältä kotoisin, niinkö se oli?
- Niin, joo, olen. Tultiin tänne kesätöihin tyttöystävän kanssa, kerroin auliisti ja vilkaisin muistaessani kelloa. Jo kahdeksan. – Mä ajattelin kysyä josko se haluais liittyä seuraan kun pääsee töistä, jos sopii.
- Kysy ihmeessä, lupailivat ne seurueesta, jotka olivat kuunnelleet ja niinpä lähetin Jessille viestin. Sain sitten siinä vastausta odotellessa kertoa, että samassa talossa työskenneltiin, Jessi vaan oli ”vihannesosastolla”. Huumori näissä piireissä oli joskus aika rankkaa. Anu taisi olla ainoa, joka oli tähän mennessä ehtinyt tai välittänyt haastatella minua sen vertaa, että tiesi Jessistä etukäteen. Hänelle olin ehtinyt jo hiljaisena hetkenä eräänä päivänä valitellakin niitä ongelmia joita toisen vuodeosaston hengessä kuului olevan.

Jessi ilmensi niitä ongelmia silmäripsiään myöten löntystäessään sisään noin tuntia myöhemmin. Vedin hänelle tuolin Anun ja minun väliin ja lykkäsin eteen pienen lasin viskiä, jonka olin tilannut kun tarjoilija edellisen kerran oli käynyt pöydässä.
- Kiitos, Jessi sanoi, vilkaisi minua huokaisten ja kiskaisi sen yhdellä kulauksella. Se sai hänelle vähän väriä poskille ja esittelin pöydän ääressä istuvat ihmiset hänelle. Toivoin kyllä, että hän olisi ollut tavanomainen, reipas itsensä, eikä tuo murheenmurtaman näköinen olento.
- Huono ilta taas? kysyin kuitenkin myötätuntoisesti ja halasin häntä. Sattumalta kaikki muu keskustelu pöydässä taukosi juuri niin, että kaikki kuulivat sen selvästi. Samoin näkivät Jessin nyökkäyksen.
- Säkö olet Sirenin Sarin osastolla? kysyi Anu. Jessi vilkaisi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi taas. Anu nyökkäili takaisin miettiväisen ja tietäväisen näköisenä.

- Mitä siitä? Jessi kysyi.
- Eipä mitään, lisäsin vaan tiedonmurusen mun juorukokoelmaani, Anu sanoi.
- Onko sulla huomenna töitä? kysyin, kun tarjoilija tuli taas takaisin ja Jessi tilasi sekä toisen viskin että oluttakin.
- Vasta iltavuoro.
- Kaks iltaa peräkkäin? Eihän semmoisia listoja tehdä. Illan jälkeen tulee aamuvuoro.
- Mullepa tehdään.
- Sano nyt vielä että sulla on sen jälkeen vapaapäivä? puuttui puheeseen Anna-Maija, ja sarkastisesti hymähtäen Jessi nyökkäsi. Tiesin, että hän oli pyytänyt sunnuntaita vapaaksi päästäkseen mukaani kilpailuihin, uskomatta hetkeäkään onnistuvansa. Mutta olipa sittenkin, joten tuommoiset epäinhimilliset työvuorot eivät kokonaan olleet vuorolistan tekijän syy.

Anu ja Anna-Maija ottivat Jessin hoteisiinsa ja saivat tämän ennen pitkää piristymään. Tai ainakin puhumaan vilkkaasti. Mikko jatkoi Heidin vilkuilua, Heidi taas vilkuili Jounia, jolla kyllä minun tietääkseni oli vaimo tai avovaimo ja useampi kun yksi pieni lapsi. Tuommoistako oikea aikuisten elämä muka oli? Uh, hävetkööt! Siemailin olutta ja hapuilin pöydän alla Jessin kättä. Löysinkin sen hänen sylistään ja hän vastasi puristukseeni. Jouni, joka joko ei ollut huomaavinaan Heidin kiinnostusta tai sitten ei välittänyt siitä, piti edelleen purjehduskeskustelua yllä ja Mikko vastaili hiukan humalaisesti mutta ihan asiallisesti. Sitten hän kiinnostui jostain syystä yhtäkkiä naisten keskustelusta ja jäi seuraamaan sitä. näin miten hänen kulmakarvansa liikahtelivat ylös ja alas kun Anu messusi melko suureen ääneen Sari Sirenin osaston touhuista.

- Taasko siellä kyykytetään kesäsijaisia? hän jyrähti. Tai ei jyrähtänyt, Mikko ei koskaan korottanut ääntään, mutta vaikutus oli sama, vaikka istuimmekin pubissa ja vaikka hän oli porukasta eniten humalassa. Jessi vilkaisi häntä pelästyneenä mutta Anu ja Anna-Maija olivat kerkeinä myöntelemässä.
- Luulisi niiden jo oppineen. Sä tulet tyttö meidän puolelle töihin, Mikko ilmoitti. Jessi tuijotti häntä silmät suurina eikä saanut sanottua mitään. Mikkokin taisi tajuta puhuneensa omiaan, hän rykäisi kuuluvasti ja nousi pöydästä. – Taitaa olla aika lähteä kotiin.

- Mä taidan lähteä kanssa, sanoi Heidi, mutta odotti hyvät kymmenen minuuttia Mikon poistumisen jälkeen. Hän oli tainnut sittenkin huomata pomon tuijottelun; tähän mennessä saattoi olettaa, että mies olisi jo turvallisesti taksissa.
Me loput viisi jäimme vielä, mutta piakkoin Jessikin alkoi vilkuilla kelloa.
- Kyllä kai tästä pitäisi mennä. Lähtee vielä mopo käsistä muuten. Ja mun pitää kuitenkin huomenna mennä töihin.
- Hyvin jaksat vielä yhden oluen jos iltavuoroon vasta menet. Mä tarjoan, houkutteli Anu, ja vilkaistuaan minua Jessi suostui. Olin vain nyökännyt pikkuisen. Hän näytti tulevan hyvin toimeen molempien itseään kymmenisen vuotta vanhempien naisten kanssa ja pois se minusta, että olisin kiskonut hänet pois ensimmäisten ystävällisten ihmisten luota, joita oli Hangosta löytänyt. Ilja pois lukien tietysti.

Jouni jaksoi jatkaa veneestään ja lopulta minun oli pakko kysyä, miten hän sopeutti perheen ja lapset moiseen harrastukseen.
- Mikäs siinä kun ne on vielä siinä iässä, että toinen vaan nukkuu ja toisen voi sitoa turvaistuimeen, hän kuittasi mutta hänen ilmeensä synkentyi hieman. – Ensi kesää mä jo vähän pelkään. Vanhinta ei silloin enää pitele mikään. Purjehditko sä?
- Mä istun sujuvasti kyydissä, en osaa mitään tehdä ellei käsketä, tunnustin. Meillä oli ollut vene kun olin ollut teini-iässä, mutta se oli ollut moottorivene. Sitä olin osannut ajaa silloin jollain tavoin, mutta purjeveneessä olin vain statisti. Olin jonkin verran käynyt aikoinaan Hannan kanssa purjehtimassa, mutta hän olikin sitä tyyppiä, joka halusi hallita kaiken ja kaiken aikaa, joten siellä hän oli parhaimmillaan. Komensi ja minä tottelin, sikäli kun osasin.

- Nyt, kuulin Jessin äänen vierestäni.
- Mitä nyt? Kotiinko?
- Niin, mulla on huono olo.
- Mennään sitten. Nousin ja autoin Jessin ylös miettien, mistä hitosta hän oli yhtäkkiä ruvennut voimaan pahoin.
- Sori, hän vinkaisi sen tien kun pääsimme ulos ja kävi oksentamassa lähimmän koristepensaan taakse.
- Mikä nyt? kysyin, vaikkapa mistäpä hän sitä tietäisi. Mutta ainakin iltayön pahoinvointi, etenkin kapakasta tullessa, oli vaarattomampaa kuin aamupahoinvointi.
- Mä en muistanut. Mä en voi juoda samana iltana viskiä ja olutta, hän sanoi hiipiessään taas ihmisten ilmoille hortensian takaa.

- Se oli kivaa, hän ilmoitti aamulla kun heräsin ja kuulin heti hengityksestä, ettei hän nukkunutkaan, samoin kuin hän varmaan kuuli minun hengityksestäni, että olin herännyt.
- Mikä niin? kysyin. Hänen täytyi tarkoittaa viimeöistä rakasteluamme, kai, mikä nyt oli ollut ihan okei, mutta että puhua siitä vielä aamullakin? Niin mahtavaa se ei kai ollut ollut?
- No olla ulkona teidän kanssa. Ajatella millainen ero työporukoissa teillä ja meillä.
- Voi luoja, ja mä kun luulin että sä puhuit seksistä, puuskahdin. Jessi naurahti.
- Oli sekin. Mutta ajatteles, että kun mä menen tänään töihin niin voin sivumennen mainita kaikille, että mä olin eilen kaljalla ylilääkärin kanssa.
- Niin voitkin, totesin, mutta ajatus ihan kivasta seksistä sai minut ojentamaan käteni jonnekin hänen lantionsa suuntaan. Aamu, vielä aikaa, ja Jessihän itse oli sitä mieltä, että aamuseksi oli parasta.
- Ja sitten mä sovin, että menen teidän Anun kanssa maanantaina syömään, hän jatkoi ja silitteli kättäni.
- Kivaa. Käännyin niin, että sain toisenkin käteni silittelemään paljasta, sileää ihoa.
- Niin onkin. Ajatteles, että mä olen viettänyt kaikki ruokatuntini yksin tähän asti. Paitsi silloin kun sä olet ehtinyt mukaan.
- Unohda työt nyt vähäksi aikaa, sanoin ja painoin suuni hänen huulilleen niin ettei hän voinut puhua.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   8.12.14 19:15:41

Aah vihdoinkin

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.12.14 19:51:35

Sry, en ehtinyt aikasemmin töistä... ne meinaa tappaa mut työntekoon siellä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.12.14 19:52:50

15.

Kun Jessi lähti polkemaan töihin lähdin minä tallille. Huomiset kilpailut olivat Minnan – ja Hannan – määrein läpihuutojuttu, seuramestaruuskisat, joissa ei ollut luokkia kuin helppoon aahan asti. Minna ei ollut tietenkään lähdössä ollenkaan kun nuoret hevoset olivat molemmat nyt minun hoteissani, mutta Mimmu ja Pirita osallistuisivat myös. Arttu sairasti edelleen selkäänsä saamaansa Wotin kavion kolausta ja Jessi oli ratsastanut aika paljon myös Aramealla ehtiessään.

Tytöt olivatkin molemmat tallilla ja kun totesin heidän olevan menossa ratsastamaan päätin ottaa ensin Wotin. Olin niin paljon ratsastanut sillä yksin että halusin käyttää hyväkseni tilaisuuden saada se samalle kentälle parin muun hevosen kanssa ennen huomista, muistuttaa sille, että sen pitäisi keskittyä minuun eikä muihin ratsukoihin, vaikka ohi laukkaisi miten viehättävä pikku tamma, kuten Piritan Tamsin.

Henkilökuntaa ei tallilla näkynyt, joten sain itse hakea pörhistelevän orin tarhasta. Se ravasi vierelläni kaula kaarella koko matkan ja minua huvitti sen silmien ilme. Se vilkuili joka suuntaan kuin tarkistaakseen että kaikki muut hevoset näkivät miten hemmetin hieno se oli, maailman valtias kerta kaikkiaan. Ainakin sillä riitti intoa ja energiaa, nähtäväksi vain jäisi, saisinko sen huomenna kanavoitua siihen mihin minä halusin orheilun sijaan.

Pirita vähän hätkähti kun ratsastin kentälle ja kokosi Tamsinin ohjia.
- Onko sun pakko tulla sen orin kanssa tänne?
- On, eikä sun tarvitse siitä huolehtia, lupasin suureellisesti.
- Mutta sen jälkeen kun Aramea…
- Kyllä mä pidän sen kurissa. Annoin Wotin lähteä kävelemään ympyrää kentän keskiosalla, ohjat roikkuen pitkinä mutta silti käsissäni. En odottanut sen tekevän mitään yllätyshyökkäystä mihinkään suuntaan, mutta melko lailla sen huomio oli kiinnittynyt Pölyyn ja Tamsiniin, kunnes keräsin ohjat ja aloin ratsastaa. Silloin se vastasi yllättävänkin nöyrästi ja lakkasi vilkuilemasta toisia hevosia niin silmiinpistävästi. Olin ihan hemmetin tyytyväinen siihen. Koska en ollut aikonutkaan ratsastaa mitenkään täysipainoista treeniä kokeilin vain että se vastasi hyvin apuihini ja kokosi itsensä kunnolla pyydettäessä ja sen se tekikin. Lähdin sen kanssa ravaamaan ja kävelemään metsässä kulkevan lenkin jo ennen kuin Mimmu ja Pirita lopettivat.

Maurin kanssa ei mennyt ihan yhtä hyvin. Minusta se muistutti joskus pientä kanaa, joka saattoi ruveta hätääntymään ja unohtaa kaiken mitä oli ikinä oppinut ja tänään sillä oli semmoinen päivä. Pari kentälle laskeutunutta varista sai sen kuvaannollisesti kaakattamaan kauhusta ja se ei voinut enää keskittyä mihinkään sen jälkeen. Saatoin vain toivoa, että kisapaikalla ei olisi isonpuoleisia lintuja huomenna, vaikka tuskin se kahta päivää peräkkäin samaa asiaa jaksaisi kytätäkään. Lopulta tyydyin siihen, että se vastasi apuihini uralla, kauempana linnuista, ja suostui tekemään voltteja niitä kohden. Mikseivät ne siivekkäät edes kadonneet mihinkään? Piti ruveta torikokousta pitämään keskellä ratsastuskenttää. Lopulta laskeuduin satulasta ja talutin hevosen suoraan päin niitä valmiina kävelemään yli. Silloin ne lähtivät eikä Mauri ollut millänsäkään niistä enää. Oli se omituinen.

Vein tamman takaisin tarhaan, hain satulahuoneen kaapista kuorma-auton avaimet ja ajoin sen tallinseinustalle. Pirita ja Mimmu jo odottelivatkin pakattujen kisavarustearkkujen kanssa, että pääsisivät pakkaamaan.
- Monelta me lähdetään huomenna?
- Kymmenen aikaan pitäisi riittää, arvelin. Olimme kaikki menossa viimeisiin luokkiin, ja vaikka kisat alkoivat jo siihen aikaan, oli matka niin lyhyt että olisimme perillä alle puolessa tunnissa. Pistin mieleeni, että minun pitäisi muistaa tarkistaa netistä ajoreitti. En ollut tuolla tallilla käynyt aikoihin. Tietenkään, enhän ollut ollut koko paikkakunnalla.

Tytöt lähtivät jakamaan iltapäiväheiniä ja minä aloin pyyhkiä Wotin ja Maurin varusteita. Ne nyt kiilsivät puhtauttaan jo ennestään, mutta se oli semmoinen rutiini kisojen alla, halusin pitää siitä kiinni. Putsaus, tarkistus, keskittyminen, ratojen läpikäynti päässä. Olin iloinen, että Pirita ja Mimmu olivat jo hoitaneet omansa, tein tämän mieluummin yksin ja omassa rauhassa. Ei silti, oli hauskaa joskus valmistautua yhdessäkin, naureskella ja kuulustella ratoja, vakuuttaa hermoilijoille että ei, he eivät unohtaisi rataa ja niin edelleen. Mutta tämä sopi minulle paremmin, ainakin tällä kertaa.

Kannoin satulat ja suitset autoon, asettelin loimet, kuljetussuojat ja nahkariimut valmiiksi Maurin ja Wotin boksien eteen aamuksi ja mietin, mitä olin unohtanut. Yksi arkku, pakkaisin sinne molemmille pintelit – joskaan en tiennyt viitsisinkö vaivautua niitä käärimään kun Hanna ei ollut mukana – sekä varasuitset ja varajalustinhihnat. Ne olivat taikauskotavaroitani, en ikinä lähtenyt kisoihin ilman varasuitsia. Koskaan en ollut niitä tarvinnut, mutta ne piti olla mukana – ja kerran niistä oli ollut apua kun Hannan hevonen oli onnistunut riuhtaisemaan niin, että siltä oli poskihihna katkennut. Omat ratsastusvarusteet vielä. Saappaat ja kypärä, hanskat ja kannukset sekä pukupussi yläkerran kaapista. Olin valmis.

Kävin kotimatkalla äidin luona syömässä ja moikkaamassa isää, joka tosin oli nukkumassa.
- Onko se ottanut tavakseen ottaa päiväunia? kysyin, sillä se oli uutta.
- Me syötiin niin raskaasti. äiti sanoi puolustelevasti ja viittasi grillattuun kokolihaan, jota itsekin pistelin valkosipuliperunoiden kanssa. Totta, se oli täyttävää ruokaa, joka varmaan alkaisi ehdotella ruokatorkkuja kohta minullekin, mutta äidin silmistä näkyi että hän oli huolissaan. Vahti varmaan kuin haukka kaikkia isän tekemisiä, rekisteröi jokaisen muutoksen. Huokaisin. Ei ollut helppoa odottaa, kun odotettavissa ei ollut kuin pahoja asioita. Minun teki mieleni halata äitiä, hänhän tässä oli lähinnä näkemässä kaiken ja vahtimassa oireita, joita ei halunnut nähdä, mutta en tehnyt sitä. Pelkäsin että se alkaisi itkettää meitä kumpaakin.

Syödäkään ei enää tehnyt mieli, mutta pistelin lautasen suunnilleen tyhjäksi ja kuuntelin äidin jutustelua veljieni perheistä. lähinnä lasten edesottamuksista. Kun aloin tehdä lähtöä hän pakkasi lopun ruoan mukaan ja lähti hakemaan puhtaita pyykkejä, joita oli iso kassillinen, viikattuina ja silitettyinä.
- Ei sun tarttis niitä silittää, sanoin kurkatessani sinne.
- No eihän teillä oo silitysrautaa, kaapissako ne siliäisi?
- Kai sulta sais hakiessa lainata, mulla on nytkin pelkkää aikaa silittää vaikka mitä, protestoin. Vaikka en minä siihen olisi ruvennut. Inhosin silittämistä.
- Teillä tuntuu olevan kiireitä ilmankin, ja yleensä Jessi kyllä silitteleekin niitä. Mulla tuntui vaan olevan tänään tekemisenpuute. Mitäs te meinaatte juhannuksena? Jessi sanoi että teillä on vapaata molemmilla.
- Ei tiedä vielä, ei oo keksitty.
- Mites teidän työvuorot? Koska käyt taas?
- Huomenna on kisat, ei osaa sanoa kauanko siellä menee. Sitten vaan odotellaan sitä juhannusta.
- No, Jessi varmaan poikkeilee.
- Poikkeilee? Poikkeileeko se useinkin? kysyin yllättyen. Kävimme välillä lainaamassa pesukonetta, ja joskus Jessi kävi ilman minuakin pyykillä, mutta se ei kuulostanut poikkeilemiselta.
- Voi, monta kertaa viikossa jos sillä on vapaapäivä, tai iltavuoro.
- Ai. En ollut tiennytkään. Mutta mikäpä siinä, kiva juttu, ihmettelin vaan ettei hän ollut maininnut siitä.

En halunnut simahtaa, vaikka sohva kutsui kun pääsin kotiin. Sitten ei yöksi riittäisi unta ja mieluummin nukuin silloin. Muistin lupauksemme mökin maalaamisesta kun näin pikku terassillamme läjän työvälineitä – maaleja ei vielä ollut, mutta seinistä pitikin ensin raaputtaa vanhat pois. Niiden kimppuun kai olikin jo aika käydä, kun oli kerran tullut luvattua. Alkuun homma tuntui hauskalta, kun hilseilleen maalin suikaleita sai irti vaikka puhaltamalla, mutta ennen pitkää se alkoi vaatia voimaakin ja muuttui tympeäksi työksi, tympeämmäksi kuin olisi voinut kuvitellakaan. En kuitenkaan halunnut jättää kesken, ennen kuin olisin saanut edes puolikkaan seinän raaputettua ja hankasin rakot käsiini ennen kuin huomasinkaan. Aikaakin siinä meni, niin että Jessi ajoi jo töistä kotiin juuri kun olin valmis luovuttamaan.

- Oo, meillä on täällä hikinen remonttimies! hän huudahti ja kumartui lukitsemaan pyörän. Äänensävy oli niin erilainen kuin yleensä, että hätkähdin ihan.
- Mikä sua vaivaa, kun kuulostat noin iloselta? kysyin ennen kuin ehdin asetella sanojani.
- Ei mikään, tänään. Hän käveli luokseni ja tökkäsi sormella rintaani, joka totisesti oli hikinen, vaikka olin riisunut paidan jo monta pystylautaa sitten.
- Ei saa kajota remonttimiehiin, ilmoitin ja tartuin hänen ranteestaan kiinni.
- Miksei? Jos mun mökissäni on joku remonttimies mä lienen sen palkannut ja saan tehdä sille mitä mua huvittaa. Jessi naureskeli ja nosti toisen kätensä hikiselle iholleni, kuljetti sormeaan rinnalta niskaani, ja painautui sitten lähemmäksi. – Pelottavan seksikästä.
- Minäkö? ilahduin ja otin hänestä kiinni välittämättä hänen vaatteistaan, joihin pyyhkiytyisi hikeä. Olihan meillä hitto soikoon kassillinen uusia, rapeiksi silitettyjä.
- Sinä siinä, niin. Mentäiskö sisälle?
- Tää menee sitten ylitöiksi, varoitin, heittäytyen mukaan remonttimiesleikkiin.
- Ei se mitään. Mun mies maksaa laskun.
- Voi jessus sun kanssasi, huokaisin, ja annoin taluttaa itseni sisään mökkiin kuin teuraaksi vietävän härän. Heittäydyimme sohvalle ja rakastelimme nopeasti ja hurjasti ja vasta jälkeenpäin tajusin, että ovikin oli jäänyt auki. Onneksi pihalla ei näkynyt liikettä, ja vaikka oviaukkomme oli suoraan Sanderssonin talon suuntaan, sieltä tuskin näkisi sisälle hämärään mökkiin.

- Hyvä poika, huokaisi Jessi ja antoi minulle suukon. Hänellä oli vielä osa vaatteista päällään, mutta hän näytti niin tyytyväiseltä, etten muistanut koska viimeksi.
- Kasilta ylös huomenna, mutisin silitellen hänen niskaansa, kun en oikein muutakaan sanomista keksinyt.
- Selvä. Mitenkäs hevoset kulki?
- Ei hullummin.
- Rusetteja huomenna?
- Ehkä. Tai no, parempi olisi tai tulee kyllä pyyhkeitä.
- Jännittääkö?
- Ei, naurahdin. Se oli totta. En vaan osannut jännittää ratsastamista.

Tallilla oli kyllä jännitystä ilmassa kun pääsimme sinne aamulla, syötyämme kaikessa rauhassa aamiaista pihalla aamuauringossa. Meeri oli lähdössä mukaan, he Jessin kanssa katsoivat hyvin riittävänsä, kun Pirita oli sanonut ottavansa jonkun ystävänsä mukaan taluttelemaan Tamsinia. Mimmu näytti valkoiselta rusketuksensa alla ja Pirita kuulosti kireältä ja lyhytsanaiselta. Minua huvitti.

Hevoset olivat valmiina, kuten olin odottanutkin. Kävin mielessäni vielä läpi, että varmaan olin pakannut eilen kaiken tarvittavan, vaikka tiesinkin että olin. Paitsi…
- Onko heinää? kysyin Meeriltä, joka jo toi Pölyä ulos.
- On, kai säkillinen neljälle riittää. Miten me lastataan nää?
Tajusin olevani vastuussa koko porukasta, muutenkin kuin vain kuskina, ja se tuntui yllättäen aika hyvältä.
- Pannaan pojat edemmäs ja tammat takaväleihin, sanoin edes miettimättä. Niin niiden piti olla. Jessikin tuli jo Wotin kanssa, joka näkyi olevan virmakkaalla päällä, sitä todennäköisesti otti päähän kun ei se ollutkaan päässyt ulos muiden mennessä, ja ehkäpä se tiesi jo senkin, mitä kuljetussuojien pukeminen tarkoitti. Se seisahtui nähdessään toiset hevoset tarhoissa ja hirnui vaativasti, kuin käskien niitä katsomaan itseään. Hitto, mikä hevonen se olikaan!

Lastaamisessa ei mennyt kymmentä minuuttia, niin rutinoituneina kaikki kävelivät sisään. Olisimme perillä ehkä turhankin aikaisin, mutta ei kai tässä kannattanut ruveta viivyttelemään.
- Kaikilla on satulat ja suitset? tarkistin vielä ennen kuin valmistauduin kiipeämään ohjaamoon.
- Saappaat ja kypärät? säesti Jessi. Pirita ja Mimmu myöntelivät ja kiipesivät sivuovesta sisään. Meeri juoksutti vielä jääkaapista kassillista juomapulloja auton jääkaappiin.
- Sitten mennään kai.

Perillä oli vähän hankalaa löytää tilaa isolle autolle, jossa vielä oli sivupurku, mutta kun vähän aikaa olin neuvotellut pysäköintialueen valvojan kanssa, hän antoi meille luvan ajaa maneesin seinustalle. Se oli hyvä paikka, siitä pääsisin lähtiessä jatkamaan maneesin ympäri ja takaisin tielle tarvitsematta peruutella isoa autoa. Avasin lastaussillan, jotta hevoset saisivat raitista ilmaa ja tuntuman kisapaikan hälystä, ja odotin kun Mimmu ja Pirita etsivät lompakoitaan jotta pääsisimme maksamaan ilmoittautumismaksut.

- Jos me voitettais seuramestaruus en muuta pyytäisi tänä vuonna, Pirita mutisi huulet vaaleina.
- Voittakaa, me ei ainakaan voiteta, vastasi Mimmu ja vilkaisi äkkiä minua. – Entäs sä? Ethän sä tähän seuraan kuulu kun et ole täkäläisiä?
- Kyllä mä itse asiassa kuulun. Ei mulla oo ollut mitään syytä vaihtaa seuraa vaikka Hesassa asunkin talvisin. Kun enhän mä siellä alkuun edes ratsastanut, selitin.
- No just, saadaan sitten suakin vastaan kamppailla, voihkaisi Pirita.
- Mulla on viisivuotiaita ratsuina, ei teidän ehkä tarvii niitä pelätä, naurahdin, vaikken ollut ollenkaan varma. Jos Wot suostuisi, sen liikkeet hakkaisivat Tamsinin kaikissa askellajeissa. Mutta yhtä hyvin voisi olla semmoinen päivä, että se kulkisi pää vinossa katsellen yleisöä koko radan.
- Mä en mene siihen aahan, alkoi Mimmu vaikertaa kun jonotimme kansliaan.
- Suu kiinni, menethän, komensin. Mutta värisevin äänin hän maksoi vain helpon been osallistumisen ja vilkuili minua alta kulmiensa.
- Mä ehdin maksaa sen sitten jos me ei munata beessä täydellisesti. Siihen sain tyytyä.

Mimmu ja Pöly olisivat ensimmäisinä tulessa, vaikka Piritakin aikoi ratsastaa sekä been että aan, Helppo C oli vielä käynnissä, mutta heidän hevosensa oli jo otettu ulos autosta ja Meeri ja Piritan ystävä, Tiina, harjailivat niistä olemattomia pölyhiukkasia pois ja käärivät valkoisia pinteleitä verryttelyä varten. Jessi nojaili autoon kädet puuskassa, hymyillen. Tiesin, mitä mieltä hän oli valkoisten pinteleiden käärimisestä ja olin luvannut, ettei niitä tarvittaisi minun hevosillani tänään. Paitsi tietysti jos joutuisimme pakintojenjakoon. Hanna ei ikinä antaisi anteeksi jos ilman niitä menisin sinne.
- Muru, menin kuiskaamaan hänen korvaansa samalla kun halasin häntä. Eiliset remonttimiesjutut pyörivät vielä päässäni.
- Samoin. Tunsin, miten hän painautui vähän lähemmäksi, sitten minun oli pakko irrottautua ennen kuin keskittymiskykyni katoaisi kokonaan. Tai olihan se jo kyllä omilla teillään. Jessi ei ollut huomaavinaan, että jäin tuijottamaan häntä, vaikka arvasin hänen kyllä sen tietävän. Jo melkein kaksi vuotta yhdessä, ja aina vaan tärkeämpi hän oli. Päivä päivältä.

- Tuutko sä katsomaan meidän verkkaa, pyysi Mimmun surkea ääni viereltäni, enkä voinut muuta kuin luvata. Virallisesti en ollut mitenkään heidän onnistumisestaan vastuussa, mutta moraalisesti katsoin kyllä olevani. Millä ihmeellä saisin kaikkoamaan naisen jännityksen? Hän osasi kyllä ratsastaa, eikä helppo B todellakaan ollut Pölylle liian vaikea luokka. ei ollut helppo aakaan, mutta pilotti pitäisi vaan saada jotenkin ymmärtämään sama.

En oikein onnistunut. Mimmu ratsasti kyllä siististi mutta varovaisesti, kuin hänen hevosensa sinkoaisi jonnekin jos hän erehtyisi vaatimaan siltä jotain radalla, ja niinpä Pöly lähinnä laahusti ohjelman lävitse, tehden kaiken mitä tarvittiin mutta näyttäen olevan puoliunessa. Ehkäpä Mimmu olisi tarvinnut vähän adrenaliinia itse, ehkä minun olisi pitänyt suututtaa hänet? Mutta mistäpä minä olisin sen tiennyt. Päätin kuitenkin kokeilla.
- Eikö se mennyt aika hyvin? hän kysyi ratsastaessaan radalta pois, hyvin helpottuneen näköisenä.
- Mikset sä vaatinut siltä mitään? kysyin vastaamatta hänen kysymykseensä. – Annoit sen nukkua koko radan. Nyt meet maksamaan sen seuraavan luokan ilmottautumisen ja sitten pistät siihen vähän liikettäkin.
- Mutta… Mimmun ilme muuttui onnellisesta surkeaksi, mutta sitten hän alkoi näyttää vihaiselta. – Mitä sä luulet tietäväsi?
- No sen verran että teissä oli paljon enemmän elämää eilen kentällä. Et kyllä tyydy tohon. Mene nyt, Meeri voi kävelyttää sitä sillä aikaa.

Piritan rataa en ehtinyt nähdä kun minun piti mennä vetämään kilpailuasu päälleni. Jessi oli jo satuloinut Maurin ja lupasi kävellä Wotin kanssa sillä aikaa kun olin Maurin kanssa radalla. Järjestäjät olivat parhaansa mukaan laittaneet hevoseni mahdollisimman kauas toisistaan, mutta seuramestaruusluokassa ei ollut niin kauhean monta osallistujaa, ja ajattelin, että Wotin oli hyvä totutella kilpailupaikkaan mahdollisimman pitkään.
- Meenkö mä selästä vai talutanko vaan? Jessi kysyi kun nousin Maurician satulaan. Edellisestä luokasta oli vielä viimeinen ratsukko radalla, mutta kun olisin heti ensimmäisten joukossa, oli parasta aloittaa.
- Jos sä pystyt ratsastamaan noin niin mene selästä, voisit ravata ja laukatakin vähän, jos löydät paikan, ehdotin mutta vilkaisin epäilevästi hänen asuaan. Jessi oli pakannut tänne mukaan melko eksentrisen kisahoitajanasunsa, johon kuului pienet shortsit ja turvakärkimaiharit, ja niihin hän oli pukeutunut nytkin. Näky hiveli silmää, mutta oliko se järkevä ratsastusasu oli toinen kysymys. – Mutta maneesiin et voi kyllä mennä, se laskettais jo verryttelyksi ja se mun täytyy tehdä itse.
- Okei, hän kuittasi ja minä ratsastin maneesiin, missä verryttely oli, itse kisaradan ollessa aurinkoisella kentällä.

Kuulin maneesiinkin kuulutukset kun kutsuttiin ratsukkoja kutsuttiin palkintojenjakoon. Ilokseni, ja pieneksi yllätykseksenikin Pirita ja Tamsin pyydettiin ensimmäisinä. Mimmua ja Pölyä ei mainittu, tasainen mutta mitäänsanomaton esitys ei ollut sitten vakuuttanut tuomareitakaan. En kuitenkaan ehtinyt murehtia heitä sen enempää, olin jättänyt lämmittelyn aloituksen ehkä vähän liian myöhäiseen ja nyt minun pitäisi saada kuulosteltua millä tuulella tammani oli tänään. Onneksi maneesissa ei ollut variksia.

Maurilla oli kumminkin hyvä päivä, ja melko luottavaisena ratsastin varttituntia myöhemmin ulos odottamaan vuoroani. Radallekin se lähti halukkaasti kuolaimiaan imeskellen ja radan alku sujui melko lailla hyvin. Laukkaosuuteen kun päästiin, se kuitenkin alkoi innostua itsekin ja nosti vasemman laukan oikean sijaan niin kuin se usein teki. Korjasin sitä ehkä vähän liian kovakouraisesti ja se säikähti, ja sitten pakka alkoi hajota. Juuri ja juuri saimme tarvottua ohjelman loppuun ilman isompia virheitä mutta vailla kaikkea sitä lennokkuutta ja irtonaisuutta, mitä tällä tasolla olisi jo kaivattu. Tästä ei tulisi sijoitusta, ei ikipäivänä. Tein itsekin vähän väsähtäneen lopputervehdyksen ja ratsastin radalta vaihtaakseni hevosta.

Meeri istui lastaussillalla ja ilmoitti kysymättä, että Mimmu ja Pirita olivat molemmat jo maneesissa.
- Entäs Jessi ja Wot? kysyin hypätessäni satulasta.
- Ne meni tonne vanhalle kentälle, Meeri osoitti kauemmas ja nousi ottamaan Maurin ohjat. – Riisunko mä tän?
- Riisu, ja kävelytä, lastaa vaikka. Sen kanssa ei mennä palkintojenjakoon, sanoin ja lähdin tytön osoittamaan suuntaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.12.14 17:14:03

16.

Wot laukkasi isoa ympyrää ja Jessi oli sen selässä kevyessä istunnassa. Mietin, mitä hän kuvitteli tekevänsä, estekisoihinko tässä oltiin muka menossa? Toisaalta hevonen kyllä näytti nyt sopivasti eteenpäinpyrkivältä. Nähdessään minut Jessi hidasti sen käyntiin ja ratsasti luokseni.
- Liikkuu se ainakin eteen, totesin.
- Ei se ensin liikkunu mihinkään. Siksi mä ajattelin vähän usvattaa sulle, Jessi selitti ja liukui alas selästä. Hän nappasi äkkiä pois päästään repaleisen kypärän ja katsoi sitä inhoten, ja vilkaisi sitten polviaan, joiden sisäsivuissa loisti punaiset läikät. – Varota mua ensi kerralla etukäteen jos luulet että mun tarvii ratsastaa.
- Mistä sä kypärän sait?
- Lainasin tuolta koulun tallista. Toivottavasti vaan siinä ei oo täitä.
- Ei kai sentään, mutisin jo hiukan poissaolevana, pidensin jalustinhihnat ja nousin selkään. Mimmu ratsasti vastaani maneesin ulkopuolella kalpeana aina vaan.
- Nyt ratsasta äläkä matkusta. ärähdin hänelle ja ehdin nähdä, miten kiukun puna alkoi levitä hänen kaulalleen. Voisin selitellä myöhemmin, pääasia oli että hänellä nyt oli adrenaliinia. Mutta sitten alkoi Wot pöristellä kaikille muille hevosille ja jouduin keskittymään täysin siihen. Se onneksi sieti ja välillä vaatikin, että sille näytettiin oma paikkansa, ja kun olin muistutellut sitä vähän aikaa, se tuntui hyväntuulisesti ilmoittavan että okei, minä olin pomo ja saatoin ruveta odottamaan radasta aika hyvää.

Kun ratsastin lopputervehdykseen olin täydellisen tyytyväinen. Kaikki oli mennyt niin nappiin kuin vain mahdollista, nyt sitten nähtäisiin mitä tuomarit olivat mieltä. En muiden radoista tiennyt mitään, mutta osallistujalistassa oli ollut muutama hevonen, jotka tunsin ja tiesin hyviksi, tosin niiden ratsastajien nimet olivat olleet outoja. Ehkä ne opettivat jo seuraavaa sukupolvea kouluratsastuksen saloihin.

Olin ollut viimeisenä radalla ja nyt ei voinut kuin odottaa. Ratsastin automme luokse, missä muutkin odottivat, Mimmu edelleen vilkuillen minua luimistellen.
- Se oli ihan hemmetin hieno rata, julisti uskollinen Jessi silmät loistaen ja tarttui Wotin ohjiin. – Menetkö sä hakemaan arvostelusi?
- Ei sitä varmaan ihan vielä saa, arvelin ja kysyin, miten Mimmulla ja Piritalla oli mennyt.
- Tässä ei oo kehumista, se alkoi jo vähän väsyä, kai, Pirita totesi. – Tai sitten minä aloin. Tuskin hyväksytty. Mutta Mimmu ratsasti kuin raivopää apina.
- Ai se toimi, mun taktiikkani? Mä ajattelin, että jos sä olet vähän kiukkuinen niin menee paremmin. En mä muuten olisi sua nälvinyt, selitin hänelle.
- Sä olit tahallasi inhottava? Mimmu ihmetteli ja vilkaisi uusin ilmein arvostelupaperiaan. – Jumaliste sä olet nero. Kai.
- Se paperi, Jessi hoputti ja huokaisten lähdin harppomaan kanslian suuntaan. En ehtinyt palata takaisin kun ruvettiin jo kuuluttamaan palkintojenjakoon valmistautuvia ja pysähdyin, etten menettäisi tavuakaan.

- Palkintojenjakoon pyydetään valmistautumaan…Ensin tuli minun nimeni ja Wotin, sitten toinen niistä tunnistamistani hienoista hevosista ja Mimmu kaikista maailman ihmisistä kolmantena. Sen enempää en malttanut kuunnellakaan. Toivoin että Jessi oli tajunnut kaivaa ne hemmetin pintelit esiin. Seuramestaruuden palkintojenjaosta otettaisiin valokuvia ja auta armias jos Hanna näkisi jossain semmoisen kuvan missä hänen hevosellaan oli ruusuke muttei pinteleitä.

Julmetun talkoilla käärimisen jälkeen olimme valmiita, Mimmu vuoroin hihittäen ja vuoroin kalveten kiipesi satulaan, ja minä vähän rauhallisempana. Vaikka olin kyllä innoissani, ei sitä voinut kieltää. Seurakisojen helppo A ei ehkä ollut ihan sitä mitä Hanna minun oli odottanut voittavan, mutta nuoren Wotin kanssa se oli hieno saavutus. Mimmun riemua ei kuitenkaan voinut mikään ylittää. Jos näin oikein kakkoseksi tulleen nuoren pojan toiselle puolelle, hän itki tuomarin puristaessa hänen kättään.

En ollut tullut ajatelleeksi, että sekä luokan sijoittuneet että mestaruuksissa sijoittuneet palkittaisiin erikseen, vaikka olinkin ihmetellyt miten monta ratsukkoa palkintojenjakoon oli kutsuttu. Meidät ryhmiteltiin uudestaan, poika Mimmun ja minun välistä jäi pois ja kun hän tajusi tulleensa toiseksi mestaruuksissa, ei mikään enää voinut lopettaa ilonkyynelten tulvaa,
- Koita nyt hitto vie hymyillä, komensin, ja naama märkänä hän veti irvistyksen näköisen hymyn naamalleen. Voi luoja noita naisia!
- Nyt juhlitaan, hän nyyhkäisi ja nauroi päälle.

Ensin kuitenkin lastasimme hevoset ja palasimme tallille. Ohjaamon takaa livingistä kuului vaimeasti naurua koko matkan ajan ja mietin, mitä kaikkea Meeri oli sinne juotavaksi raahannut. Hannalla oli yleensä jääkaapissa oikeata kuohuvaakin, mutta tuskin Meeri siihen oli uskaltanut kajota. Tai mistäpä tiesin, nyt kun Hanna oli niinkin kaukana.
- Aiotko raportoida Hannalle? kysyi Jessi, joka löhösi viereisellä penkillä, kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Njaa, en mä tiedä. Onko tää nyt sen arvonen suoritus.
- Hölmö, totta kai on.
- No en mä ainakaan soita, sähköpostia tai jotain voin laittaa, ehkä. Eiköhän Minna raportoi sille viikottain kuitenkin.
- Iteppähän tiedät, Jessi totesi vain siihen ja sitten olimmekin perillä.

Hevoset pääsivät vielä tarhoihinsa, tavarat purettiin pikavauhtia ja sitten Mimmu haki lepohuoneen jääkaapista kuohuviiniä.
- Mä tuon huomenna uuden tilalle, hän lupasi ja poksautti korkin.
- Ota sä vaan, mä voin ajaa kotiin, lupasi Jessi kun Mimmu tyrkytti pulloa ensin minulle. Maistoin pienen siemauksen ja annoin sen sitten takaisin. Istuimme tallinseinustalle välittämättä valkoisista housuistamme – tai eiväthän ne nyt enää valkoiset olleet kellään – ja ruusukkeet kiinnitettiin riviin puomiin niin, että saatoimme katsella niitä.
- Eikö sun tee mieli kilpailla? kysyin Jessiltä.
- Ehkä ihan pikkirikkiriikkisen, hän myönsi pitkään mietittyään. – Mutta ei koulua eikä Hannan hevosella. Ihan liian isot paineet. Jotain esteitä jollain kilipääponilla.
- Meidän pitää varmaan ettiä sulle semmonen täältä sitten, mietin.
- Äh, ei tarvitse.
- Mennäänkin seuraavaksi estekisoihin, innostui Mimmu yllyttämään Piritaa.

Istuimme siinä seurana kunnes pullo oli tyhjä, tosin Mimmu oli melko pian unohtanut kierrättää sitä ja kääriytynyt itse sen ympärille. Sen soin kyllä hänelle, oli tämänpäiväinen nousu tutisevasta taikinasta palkinnolle ollut sen verran hieno suoritus.
- Nyt alkaa olla nälkä, Jessi ilmoitti lopulta venytellen.
- Käydäänkö meillä syömässä?
- Onkohan niillä ruokaa?
- Onko niillä ikinä?
Niinpä ajoimme äidin ja isän luo. Tänään ei isä ollut ruokatorkuilla vaikka he olivatkin jo jokin aika sitten syöneet, vaan istuskeli pihalla piilotellen rollaattoriaan tuolinsa takana.

Juhannussuunnitelmamme olivat edelleen levällään, vaikka juhannusviikko jo alkoi. Jessi oli soitellut ahkerasti Helsinkiin mutta sieltä ei tullut varteenotettavia ehdotuksia. Miila ja Lauri aikoivat lähteä käymään Tukholmassa ja Jinna ja Ville aikoivat viettää hiljaista kaupunkijuhannusta Jinnan vanhempien kanssa. Jessi ei tahtonut uskoa sitä.
- Tarviiko sitä ruveta keski-ikäiseksi heti jos heittäytyy raskaaksi, hän kysyi näyttäen vähän ahdistuneelta.
- Ei tietenkään tarvii, väitin.
- Miten sitten joku haluaa viettää juhannusta vanhempiensa kanssa?

Jessin muut kaverit olivat levällään kuka missäkin päin Suomea, samoin kuin minunkin. Elle, Jessin kurssikaveri, oli Espoossa, mutta aikoi pysyäkin siellä ja viettää sen mitä juhannuksesta töiltä jäi vapaaksi Kiien kanssa.
- Seurusteleeko ne nyt ihan tosissaan? kysyin. Jessi väitti tyttöjen olevan pari, mutta minä en ollut ikinä nähnyt heidän käyttäytyvän mitenkään rakastuneesti. He saattoivat yhtä hyvin olla vain hyviä ystäviä.
- Mikä on tosissaan? kysyi Jessi vastakysymyksen,
- En mä tiedä. Pyydä ne tänne?
- Äh, ei mitään järkeä. Kiiellä on aattona ilta ja juhannuspäivänä aamuvuoro. Ei ne ehtisi kuin käydä kääntymässä.
- Sitten meidän pitää varmaan vaan tehdä niin kuin sä ehdotit alun perin ja sulkeutua pariksi vuorokaudeksi parvelle, ehdotin.
- Kullannuppu, oishan se kivaa ehkä ensimmäiset kymmenen tuntia, mutta sitten mä todennäköisesti haluaisin jo repiä sulta silmät päästä. Tai, parikymmentä, hän lisäsi vähän ajan kuluttua. – Entäs jos mennään katsomaan Mustikkaa?
- Miten?
- No milläs sä sinne menit? Laivalla?
- Haluatko sä viettää juhannusviikonlopun kahden kesken autiolla saarella mun kanssa? Niin, ja tietysti kuuden orivarsan?
- Miksen haluaisi? Jos ainoat vaihtoehdot mitä jää on lähteä Jaskan ja Titan ja lasten kanssa purjehtimaan?

En viitsinyt mainita mitään Paten jätkäjuhannuksesta ja Iljan mökkikutsukin oli peruuntunut, kun hänen äitinsä ja tätinsä olivat äkkiä päättäneet lähteä sinne. Toki se sitten tarkoitti sitä, että Sanderssonilla täällä kaupungissa oli talo tyhjänä kuin odottaen juhlijoita, mutta yhtä hyvin Ilja ja Immu saattoivat kadota jonkun muun mökille.
- Sitä paitsi täähän on kesäkaupunki jos jokin. Kai täällä tapahtuu vaikka mitä? Jessi kysyi.
- Varmaan, turistiviihdytystä, totesin hiukan halveksuvasti, kuten paikallisena olin tottunut tekemään.
- No mutta jos me sitten leikittäis taas turisteja.

Niin me sitten päätimme tehdä. Aattona töiden jälkeen emme kiirehtisi minnekään, voisimme ehkä käydä äidin ja isän luona syömässä – se oli Jessin ehdotus – ja katsella ympärillemme. Lauantaina laivaan ja Ahvenanmaalle ja sunnuntaina takaisin. Soitin Bosselle ja ehdotin, että tulisimme käymään saarella ja hän toivotti kaikin mokomin tervetulleeksi.

Ja sitten kun suunnitelma oli valmiiksi hiottu ja lukkoon lyöty, se pitikin laittaa kokonaan uusiksi. Jessillä oli keskiviikkona iltavuoro ja minä kävin töiden jälkeen vain pikaisesti tallilla. Hevoseni, tai siis ratsastettavani saisivat vapaan pitkän viikonlopun, ja minun piti käydä päivittämässä ruokintalistaa, että ne saisivat vähän vähemmän väkirehua. Olin tuskin sieltä päässyt kotiin kun Jessi soitti, mitä ihmettelin suuresti.
- Mä taidan tarvita kyytiä nyt, hän sanoi.
- Kyytiä mihin ja miksi? ihmettelin.
- Kävi pikku tapaturma. Tarviin ainakin tikkejä, haluatko tulla ompelemaan?
- Kymmenen minuuttia, sanoin, kyselemättä siinä kohden sen enempää.

Tunsin kyllä tien vuodeosastollekin, ei se pelkästään ollut vanhainkodin pääteasema vaan oli siellä isäkin ollut. Jessi istuskeli kalpeana kansliaan työnnetyssä pyörätuolissa ja sydämeni tuntui jysähtävän polvien korkeudelle kun näin hänet siinä – mitä hittoa oli tapahtunut? Joko täällä oli työpaikkakiusaaminen mennyt vähän liian pitkälle? Ehdin suuttua pahanpäiväisesti lyhyellä matkalla ovelta kansliaan. Iltavuoron sairaanhoitajan huolestunut ilme kuitenkin vähän liennytti, se ei ollut syyllisen huolestunut vaan ihan viaton.
- Mitä sulle on tapahtunut?
- Onneksi mulla on todistaja tai sä et uskoisi, Jessi naurahti vaisusti.
- No?
- Tiputin pyörätuolinpalan jalalleni. Ihan itse.

- Minkä palan, miksi? Kerro nyt niin että mäkin ymmärrän, sanoin tuskastuneena.
- No, tässä on murha-ase, Jessi esitteli ja nosti pois paikoiltaan käsinojansa. Se koostui kromiputkesta, joka oli taivutettu neliömäisen U-kirjaimen muotoiseksi, sen alaspäin osoittavat putkenpäät sopivat reikiin pyörätuolin istuimen sivulla. U:n sisäpuoli oli ohut peltilevy.
- Sä teloit itsesi tolla? kysyin miettien, miten se oli mahdollista. Oliko käsinoja ollut liian tiukassa ja hän oli kumauttanut sillä itseään otsaan kun se oli irronnut? Mutta ei, side oli jalassa.
- Tiputin tän varpailleni, katohan, tää on kuin giljotiini, Jessi esitteli ja hiveli sormellaan peltilevyn alareunaa.
- Miksi teit sen? mutisin, mutta kyykistyin avaamaan sidettä joka peitti hänen jalkateräänsä. Hän sen kun tuijotti turtana. Tuo sairaanhoitaja oli tainnut antaa jotain vähän aspiriinia vahvempaa, sillä veriset siteet olivat jo aika hyvin tarttuneet kiinni eikä Jessi inahtanutkaan kun halusin kurkistaa niiden alle. Jalkapöydän poikki kulki pitkä viiltohaava joka turskautti esiin verta kun irrotin siteen. Ehdottomasti pahin tapaus mihin olin törmännyt tässä vajaan kuukauden aikana.

- Tikkaatko sä mut? ehdotti Jessi ja nyt totesin, että hän oli selvästi pienessä pöllyssä.
- Enpä tikkaakaan Toi näyttää sen verran syvältä että se pitää kuvata ensin, siellä voi olla luitakin poikki. Me ajetaan päivystykseen, ilmoitin.
- Ai, jaha. No jos sä niin sanot. Hän aikoi nousta seisomaan, mutta nappasin häntä nilkasta kiinni ja aloin kietoa sidettä takaisin.
- Ehditkö sä tulla hakemaan pyörätuolin takaisin sisään pihalta? kysyin sairaanhoitajalta, joka nyökkäsi. – Mä voin hakea Jessin laukun ja vaatteet ja tulen perässä pihalle, sanon vaan naapuriosastolle että häivyn hetkeksi, nainen lupasi.

Niin kärräsin Jessin auton luo, jonka olin onneksi sattunut parkkeeraamaan lähimpään ruutuun oven viereen. Se oli itse asiassa Mikon ruutu, mutta tiesinhän, ettei hän ollut töissä tähän aikaan illasta.
- Et astu sille jalalle, komensin kun autoin häntä siirtymään etupenkille. Sairaanhoitaja tuli tuskin paria minuuttia myöhemmin, kantaen Jessin tavaroita ja pienessä lääkemukissa yhtä pilleriä.
- Toinen panacod, jos ton vaikutus loppuu kesken matkan, hän ilmoitti. Kiitin ja lähdin ajamaan. Puolivälissä matkaa Jessi vaivihkaa nappasikin pillerin ja nielaisi sen kuiviltaan.

Harvemmin ensiapuun tulee potilaita hoitajanvaatteissa, henkilökunnan reaktiosta päätellen. Seurasin mukana päivystävälle lääkärille, joka lähetti Jessin röntgeniin kuten olin epäillytkin, ja sitten palasimme odottamaan tuomiota.
- Luussa on vähän taipumaa, ilmoitti lääkäri kun lopulta kutsui meidät taas sisään katsomaan kuvia. – Pajunvitsamurtumaksi sitä sanotaan. Se ei sinänsä mitään kipsiä kaipaa, kun ei tolla jalalla muutenkaan kävellä hyvään aikaan, mutta toi haava kyllä tarvitsee aika lailla koruompelua. Onneksi isot suonet on lipsahtaneet alta pois tai tässä tarvittais verisuonikirurgiakin ja leikkaussalia. Nyt mä taidan saada sen kokoon ihan tässä.
- Eihän jaloissa ole valtimoita, yritti Jessi väittää vastaan, mutta sulki sitten silmänsä, kun lääkäri komensi hänet pritsille ja ruiskutti puudutusainetta haavan ympärille. Sitten hän alkoi pitkän ja hartaan ompelutyön ja mietin että potilasta kohden varattu varttitunnin aika taisi ylittyä tällä kertaa moninkertaisesti.

- Tikit saa olla viikon, ei uimista, ei saunomista, pussi jalassa suihkuun ja toivo kylmiä kelejä. Jos se alkaa punoittaa tai turvota niin näyttämään heti, neuvoi lääkäri lopulta.
- Miksi kylmiä kelejä, ei kesällä toivota semmosia.
-Tulehdusriski on pienempi. Tarviitko särkylääkettä? Sairaslomaa?
Jessi nyökkäsi ja lääkäri täytti ja tulosti pari lomaketta.
- Ja kepit saat vastaanotosta, ilman niitä ei askeltakaan ainakaan pariin päivään, mieluummin viikkoon.
- Kolme viikkoa! Jessi huudahti lukiessaan lomalappuaan.

- Alotetaan sillä. Tikit voit poistattaa terveyskeskuksessa mutta tule näyttämään sitä mulle sitten kolmen viikon päästä.

- Mä en mene töihin kolmeen viikkoon, ihmetteli Jessi ääneen moneen kertaan matkalla autoon. Tajusin että hän tosiaan oli ihan lääkehumalassa.
- Kodeiini ei taida oikein sopia sulle.
- Mutta mun ei tarvii mennä töihin.
Nappasin hänen reseptinsä ja katsoin, mitä särkylääkettä hänelle oli määrätty. Ei onneksi enää samaa laatua. Taitaisi olla parasta käydä kotimatkalla apteekissa, meillä ei ollut mökissä edes yskänlääkettä.
- Aina sulle sattuu ja tapahtuu.
- Ei mulla oo koskaan ennen ollut haavaa mikä tarttisi tikata.
- Onko se kipee?
- Ei se tunnu miltään, hän sanoi ihmetellen ja sitten vasta muistin puudutusaineen. Ei varmaan tuntunutkaan.

Kun kotiin pääsimme, alkoi tuntua jo. Surkeana Jessi koikkelehti sisään mökkiin, oli vähällä kompastua terassin portaisiin ja seisahtui sitten parven portaiden eteen.
- Mä en ikinä pääse tonne, hän valitti ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan.
- Istu siihen portaille, mä teen sulle sängyn sohvaan, sanoin kiireesti ja lykkäsin hänelle särkylääkepaketin.
- Mutta en mä halua nukkua ilman sua, hän nyyhkytti. Jestas, että hän oli sekaisin, tuskin sai rapisteltua pakettia auki. Menin tutkimaan sohvaa ja totesin helpotuksekseni, että sen sai levitettyä, joskaan sitten ei enää ollut neliötäkään ylimääräistä tilaa.
- Kömmi sinne nyt, se on valmis, sanoin levitettyäni lakanan.
- Joo, hän mutisi kiskoen työpukuaan pois. – Hitto, mä haluaisin suihkuun mutta en jaksa nyt.
- Mene sitten kun jaksat.
- Niin. Tuu mun viereen, mä en halua olla yksin.
- Odota hetki, mä syön äkkiä jotain. Eikö sulla ole nälkä?
- Ei, hän mutisi, ryömi sohvalle ja hamuili lakanan päälleen. Kun olin tehnyt ja syönyt pari voileipää näin hänen jo nukkuvan, joten jäinkin vielä hetkeksi koneelle.

Jessille tosiaan sattui ja tapahtui, vai tuntuiko vain siltä? Sinä kesänä kun tapasimme hän oli katkaissut kätensä ja samaa jalkaa kuin nytkin hän oli ontunut viimeksi talvella. No jaa, oliko se nyt sitten niin kauheasti kahteen vuoteen? Mutta nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi mennä töihin, siihen vihattuun paikkaan. Aloin miettiä, minkälainen paperisota pitäisi työtapaturmasta täyttää. Päivystyksen lääkäri ei ollut siitä puhunut mitään – olisiko hänen pitänyt? Minun pitäisi kysyä huomenna Mikolta, että tietäisin itse miten toimia, jos tulisi vastaavaa eteen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.12.14 19:20:29

17.

Aamulla Jessi makasi hereillä kun heräsin ja tuijotti kattoon.
- Huomenta, sanoin unisesti ja yritin kääntyä antamaan hänelle suukon, mutta jouduinkin ähkäisemään kivusta, joka vihlaisi selkääni. Sohvassa oli ihan hemmetin huono nukkua.
- Huomenta, Jessi kuiskasi.
- Taidat haluta pillerin, arvelin ja toisella yrityksellä sain hoidettua sekä suukon että istumaan nousemisen.
- Joo, jos tarjoilet niin oot kiltti.
- Särkee?
- Ihan hemmetisti. Tää on paljon pahempaa kuin luunmurtuma. Kirvelee, ja polttaa, ja musta tuntuu että se irvistelee mulle tuolla lapun alla, hän vilkaisi murhanhimoisena jalkaansa.
- Auts, sanoin myötätuntoisena ja vein hänelle lasin vettä. Sillä aikaa kun kävin suihkussa hän alkoi näyttää vähän vähemmän tuskaiselta.

Kasasin tyynyni viereen tietokoneen, television kaukosäätimen, Jessin kirjan jonka olin hakenut parvelta, pullollisen vettä ja kännykän.
- Haluatko sä vielä jotain? Pärjäätkö sä nyt? Pitäiskö mun jäädä kotiin hoitamaan sua?
- Ei tarvii, en mä oo invalidi. Pakkohan mun on tästä päästä vessaankin omin avuin. Ja kuin todistaakseen, että pystyi, hän kierähti istumaan melko ketterästi ja heilautti jalkansa sängyn reunan yli. Siihen hän pysähtyi ja tuijotti taas sidottua jalkaansa kuin muukalaista. – Se stana tykyttää, joko siihen nyt iski kumminkin joku tulehdus?
- Mä voin katsoa miltä se näyttää? tarjouduin mutta vilkaisin samalla kelloa. Kohta saisin ottaa auton pyörän sijaan, en ollut laittanut herätystä soimaan yhtään tavallista aikaisemmin kun mieleeni ei ollut illalla juolahtanut että joutuisin leikkimään sairaanhoitajaa ennen töihinlähtöä.
- Ei kun mene sä ennen kuin myöhästyt. Kyllä mä osaan sinne itsekin vilkasta.
Odotin kuitenkin sen aikaa, että näin hänen pääsevän varsin taitavasti vessaan keppeinensä ennen kuin lähdin menemään.

Tartuin ruokatunnilla kännykkääni aikomuksena soittaa Bosselle ja perua vierailumme ja totesin Jessin lähettäneen parikin tekstiviestiä. Ensimmäisessä luki ”Me ollaan liian ekoja, tuo jostain yksi muovipussi että mä pääsen suihkuun!” ja toisessa hän pyysi minua soittamaan kunhan ehtisin. Otsaani rypistäen soitinkin saman tien.
- Mitäs kuuluu? Eikö meillä muka ole yhtä ainutta muovikassia?
- Ei ainakaan missään mistä mä löytäisin. Voitko sä kirjottaa mulle jotain antibioottia ja tuoda tullessas?
- Tuntuuko siltä?
- Jep. Kuumetta ja silleen. Joku pöpö sinne jäi.
- Mä tuon, ethän sä ole millekään allerginen? lupasin, ja mieleni haravoi jo parasta vaihtoehtoa. Ei, konsultoisin kyllä kollegoita.
- En, tietääkseni. Kiva juhannus.
- Sehän on vasta huomenna. Mä yritän päästä livahtamaan vähän aikasemmin.
- Ei sun tarvii, en mä aio kuolla tänne iltaan mennessä.

Pääsin silti lähtemään ennen muita, Mikon luvalla, tai oikeastaan käskystä. Mukanani oli yksi antibioottikuuri, jonka hän oli hakenut Jessin osaston lääkekaapista ja resepti toista varten, jos ensimmäinen ei toimisi, sekä sidetarpeita. Pysähdyin matkalla ruokakauppaan ja mietin, tällaiseltako tuntuisi olla perheellinen. Kauhea kiire kaupan kautta töistä kotiin hoitamaan ruoanlaittoa ja tiskausta sun muuta, nälkäisiä ja kuumeisia lapsia. En voinut mitään sille, että minua harmitti vähän, ei vain tuo kuvitelma mutta viikonlopun mynkään meno myös. Eiväthän juhannussuunnitelmamme olleet kovin hääppöisiä olleet, mutta nyt ei sitten ollut niitäkään. Ja olin unohtanut soittaa Bosselle. Sen muistaessani kävin alkossakin, huomenna siellä olisi kuitenkin kauhea ruuhka.

Jessi nukkui kun tulin ja yksi vilkaisu riitti kertomaan, että hänen omatekoinen diagnoosinsa oli oikea. Kasvot punoittivat hehkuvan kuumina ja lakanan alta esiin pistävä ommeltu jalkaterä punoitti sekin haavataitoksen reunojen ympäriltä. Toivoin vain, että tuomani lääkkeet toimisivat. En raaskinut kuitenkaan herättää häntä ennen kuin olin lämmittänyt uunin ja heittänyt sinne ostamani pakastepizzan. Se oli suorastaan kutsunut minua pakastealtaasta. Avasin odotellessani sekä ikkunan että television, ja sen ääneen Jessi taisi herätä. Hänen ensin pöllämystynyt, mutta sitten hitaasti leviävä hymynsä sai minut häpeämään sitä, että olin ollut niin harmissani. Menin hänen viereensä ja säikähdin sitä, miten kuuma hän oli.
- Sähän palat.
- Mnn, niinpä taidan. Toitko sä mulle lääkettä, oi suuri valkoinen tohtori?
- Tietysti mä toin. Pieni kirjekuori oli vielä taskussani ja kaivoin sen esiin. – Ota pari aluksi saman tien.
- Mä taidan nukkua vähän lisää, hän ilmoitti sitten ja simahti taas. Hänen nukkuessaan kurkkasin sidoksen alle enkä pitänyt näkemästäni. Haava ei nyt suorastaan märkinyt mutta vaihdoin siihen kuitenkin puhtaan lapun päälle kun vanha ei enää tarttunut kunnolla kiinni. Jessi melkein heräsi siihen, muttei ihan.

Vietin iltani tietokoneella ja pihalla pizzani kanssa. Kastelin Jessin kasvattamat kukat ja soitin lopultakin Bosselle ja äidille naapurikortteliin. Irkkasin Laurin kanssa mutta häivyin kanavalta pian. Hannaa siellä ei tosin ollut juurikaan näkynyt koko sinä aikana minkä hän oli ollut Tanskassa, mutta en halunnut ottaa riskiä. Pidempään viihdyin vaihtamassa Jarin kanssa kuulumisia, vertailimme kesätyöpaikkojamme, mutta enemmän hän kertoi jostain tapaamastaan naikkosesta. Kaverin pää oli pyörällä, kerta kaikkiaan, ja tunsin lievää vahingoniloa kun sain lopultakin nälviä häntä takaisin. Muistin miten armottomasti minusta oli laskettu leikkiä silloin kun olin tavannut Jessin ja palannut syksyllä opiskelemaan umpirakastuneena.

Juhannusaattona oli lyhyempi työpäivä, ja sekin hiljainen. Istuimme oikeastaan puolestapäivästä eteenpäin kahvihuoneessa tuijottamassa kelloa. Mikko katsoi arvolleen sopivaksi poistua jo aamupäivällä, jättäen putiikin Jounin haltuun. Anu oli kuullut jotain merkillistä juorukanavaa pitkin osaston version Jessin onnettomuudesta ja päivitteli sitä. Kuulemma ensimmäinen kerta kenenkään muistihistoriassa kun kukaan oli onnistunut satuttamaan itseään pyörätuolilla. Olin iloinen kun kello lopulta näytti tarpeeksi ja saatoimme sulkea ovet.
- Hauskaa juhannusta! toivottelivat muut lähtiessäni. Hauskoista hauskinta, jos Jessi vielä viruisi sängynpohjassa. Ehkä viettäisin aaton istuen ypöyksin pihalla puutarhatuolissa ja juoden kaljaa.

Kotipihassa oli bileet täydessä vauhdissa. Sanderssonin saunan edessä oli leiri, ehkä kymmenkunta nuorta, joista monet olivat tutun näköisiä, vaikken kaikkien nimiä saanutkaan mieleeni. Ilja ja Immu häärivät tietysti mukana ja heilautin heille kättäni kävellessäni mökkiini. Ihan huippu juttu, tämä. Voisin Jessille seuraa pitäessäni kuunnella miten pihalla pidettiin hauskaa.

Mutta Jessi ei ollutkaan sisällä, ei edes parvella. Sohva oli pedattu taas kiinni ja mökki oli tyhjä. Vaihdoin pikaisesti rennompiin vaatteisiin ja mietin, olisiko hän sittenkin ollut tuolla ihmisjoukossa vaikken ollut huomannut? Nappasin jääkaapista kylmän oluen ja lähdin katsomaan.
- Mä jo luulin ettet sä huomannut mua täällä, Jessi totesi kun lähestyin. Hän istui leveästi aurinkotuolissa, kepit sitä vasten nojallaan.
- En mä huomannutkaan. Sä olet kokenut ihmeparanemisen?
- Suuren valkoisen tohtorin ihmelääkkeet auttoi. Vaikka on se kipeä vielä. Tule tähän, hän taputti kangasta vierellään, ja istuin siihen hajareisin. Kun laskeuduin selkänojaa vasten ja maistoin pullostani, ärtymys tuntui valuvan suoraan varpaisiin ja sitä tietä ulos. Jessi nojautui vatsaani ja makasimme siinä kuin kerrosvoileipä kuumassa iltapäiväauringossa.

- Sä olet palannu juurillesi, kuulin sitten äänen vierestäni ja kun varjostin silmiäni auringolta tunnistin tytön, joka oli istunut tuolimme viereen nurmikolle. Nimeä piti vähän miettiä, mutta tuli sekin sieltä sitten, Saana. Olin joskus seurustellut hänen kanssaan, ikuisuus sitten, siinä iässä kun kahden kuukauden kädestä pitely oli jo ikuisuussuhde. Paremminkin muistin hänet siitä, että hän oli kouluaikoina ollut parhaita ystäviä Sallan kanssa, jonka kuvittelin joskus olevani suuri rakkauteni.
- Kiva nähdä, ilahduin ja kiemurtelin pystympään Jessin alta. – Mitä kuuluu? Asutko sä aina vaan täällä?
- Asunhan mä, Saana naurahti. Hän oli eri näköinen kuin muistin, mutta kai se johtui vain siitä, että muoti oli muuttunut. Vaalean kiharapörrön tilalla oli kiiltävät, suorat hiukset, jotka hehkuivat tummanruskean sävyissä.
- Sä olet eri näköinen, livautin.
- Kas kummaa, ollaanko me nähty ainakaan viiteen vuoteen? Vai oisko siitä vielä kauemmin?

Vaihdoimme kuulumisia, niin pintapuolisesti kuin mitä noin viiden vuoden mahduttaminen noin kymmeneen minuuttiin vaati. Siinä meni opiskelut, työt ja seurustelut, kaikki, sitten siirryimme muihin tuttuihin ja aloin katsella tarkemmin ympärilleni pihassa.
- Tuolla on Mirva ja Janne, ne meni naimisiin viime kesänä, Saana osoitti. – Ja sitten sä muistat varmaan Even, tuolla. Se opiskelee kanssa Hesassa, jotain historiaan liittyvää.
- Mitäs Salla? kysyin lopulta kun paikallaolevat tutut oli käyty läpi. – Viimeksi kun mä kuulin sillä oli jo vaikka miten monta lasta.
- Väsynyt mutta onnellinen, kolmen lapsen yksinhuoltaja, Saana irvisti.
- Ai, ei kuulosta herkulta.
- Ei se ookkaan, kyllä mä olen sen verran läheltä sitä nähnyt. Se ensimmäinen jätkä lähti kävelemään reilu vuosi sitten, ja se löysi uuden, joka ensin näytti ihan huipulta.
- Ensin?
- Joo, kunnes se katosi sillä aikaa kun Salla oli synnärillä. Soitti vaan jälkeenpäin, ettei halunnutkaan vielä isäksi. Mä vaan ihmettelen miten se ei ollut huomannut sitä sen vuoden aikana kun se loisi Sallan ja lasten nurkissa.
- No voi jestas, puuttui Jessi puheeseen, tähän asti hän oli vain kuunnellut. Hän kuulosti kiukkuiselta.
- Sano muuta, Saana säesti.

Tytöt vaihtoivat muutaman ystävällismielisen sanan, mutta sitten Saana nousi lähteäkseen. Hänen poikaystävänsä oli jossain grillin lähettyvillä.
- Nouse vähän, pyysin Jessiä, aloin puutua.
- Mihin sä meet?
- Täytyy vaan vähän venytellä. Haluaisitko sä jotain?
- Onko meillä yhtään siideriä? Uskallanko mä ottaa?
- Alkoholin ja antibioottien yhteiskäyttöä suositellaan välttämään lähinnä, koska kännissä niitä ei muista ottaa, messusin matkien yhtä opettajistamme ja Jessi tirskahti.
- Tuo mulle sitten yksi. Tuo se nappikin niin se on ainakin muistettu ottaa, hän kehotti ja lähdin käymään mökissä.

Kun palasin makaili Jessi aurinkotuolissa kuin kuningatar ainakin, Ilja polvillaan vieressään. Jessiä näytti huvittavan, hän kohotteli aurinkolasejaan sen näköisenä ja veti kasvoilleen teeskennellyn ylhäisen ilmeen, joka pian kuitenkin katosi kikatukseen. Menin leikkiin mukaan ja polvistuin Iljan viereen.
- Hopeatarjotin oli pesussa, lausuin pahoitellen ja tarjosin hänelle siideritölkin.
- Lopettakaa, te ootte ihan kaheleita! Mutta hänen ilmeensä puhui toista.
- Entäs herkkusieniä? Ilja kysyi.
- Ehdottomasti herkkusieniä, Jessi vastasi.
- Siinä olikin koko menu. Mä tuon kunhan Immu on grillannut. Hän nousi hiukan vaivalloisesti pystyyn ja putsasi huolellisesti vaaleiden housujensa polvet. Ne vihersivät tietysti jo.

- Ilja on hauska, Jessi sanoi mielistyneesti katsellen tämän poistuvaa selkää.
- Mä luulin että se oli sun mielestä outo.
- Niin olikin. Mutta se paranee kun siihen tottuu.
- No ihan kiva sitten ettei ne päässeetkään sinne mökilleen.
- Pääsee ne, ne vaihtaa vuoroa Evan kanssa sunnuntaina.

Kahden siiderin ja ruoan jälkeen Jessi ilmoitti haluavansa nukkumaan ja lähti koikkelehtimaan kohden mökkiä. Minä jäin istumaan ja juttelemaan vanhojen tuttujen kanssa, muidenkin kuin Saanan, ja totesin, että tästä tuli sittenkin ihan hyvä juhannus. Orilaitumella käynnin peruuntuminen kyllä vielä harmitti, mutta ei kai Jessi olisi pystynyt siellä liikkumaan. Hyvä että pääsi sileällä nurmikolla eteenpäin. Pari rauhallista päivää ei tehnyt ollenkaan pahaa, vaikka nautinkin töistäni. Oli ylellistä kun ei ollut mitään velvotteita, kun saattoi aamulla herätessään ruveta vain miettimään, mitä huvittaisi tehdä sen sijaan että olisi kerrannut mitä piti tehdä ja mihin aikaan. Semmoisia ei ollut kovin usein, mutta toden sanoakseni kaksi peräkkäin alkoi jo olla tylsyyden rajoilla. Jessi, vaikka olikin ihan rampa, oli iloinen kuin pikkulapsi sirkuksessa aika ajoin toistellessaan kolmen viikon lomaansa. Minua vähän pelotti huomata, miten paljon toisen mieliala saattoi vaikuttaa koko olemiseen, kun asui tällä tavoin, pienen pienessä tilassa, missä ei voinut mennä toiseen huoneeseen. Juhannuspyhät olivat kuin pieni kuherruskuukausi, miten helposti se voisikaan olla arkihelvetti?

Aloin seuraavalla viikolla miettiä olinko omilla ajatuksillani tilannut, manannut tai aiheuttanut sellaisen @!#$. No, en sentään aiheuttanut, se oli vähän liikaa luultu. Aluksi Jessi oli jäänyt suurieleisesti nauttien nukkumaan kun lähdin töihin, ja kun palasin sieltä, käytyäni töiden jälkeen pikaisesti ratsastamassa, hän makasi pihalla ilta-auringossa lukemassa. Toisena iltana hän jo kieriskeli samalla pyyhkeellä sen näköisenä kuin olisi ollut nakki kuumalla paistinpannulla.
- Mä pitkästyn kuoliaaksi! hän valitti.

Tietysti hän pitkästyi, hän oli vielä huonompi kestämään joutilaisuutta kuin minä. Olisi kai minun se pitänyt muistaa.
- Hitto kun en tajunnut hakea sua mukaan tallille. Olisi ainakin maisemat vaihtuneet, sanoin pahoillani.
- No hae huomenna, oo kiltti? hän pyysi onnettoman näköisenä. Ei hän täältä yksinään päässyt mihinkään. Kainalosauvoilla ei kauhean kauas kävelty, polkupyörää hän ei voinut polkea eikä edes autoa ajaa kun ei kipeä jalka kestänyt vielä pientäkään painoa.
- Haenhan mä, lupasin. Tallilla olikin jo ihmetelty hänen katoamistaan. – Minna pitää meille tunnin huomenna.

Mutta sitten kävi klassisesti, viimeinen potilas veikin aikaa kolme kertaa niin kauan kuin mitä olisi saanut ja minun oli pakko soittaa Minnalle, etten mitenkään ehtisi hänen valmennuksensa alkuun.
- Et näköjään, me muut ollaan jo maneesissa ja sun ratsusi menee tossa käsihevosena ympyrää. Ootko täällä kymmenessä minuutissa vai ratsastanko mä sen? Minna kysyi kuivasti.
- En mä ole siellä puolessa tunnissakaan, vaikka miten yrittäisin, sanoin surkeana.
- No mä voin ratsastaa sen tässä samalla. Saanpahan näytettyä noille mallia oikein elävästi.
- Niin kai se on parasta, huokaisin.

Jessi näytti vielä pettyneemmältä kuin minä ja katsoin parhaaksi viedä hänet autoajelulle ennen kuin hän tulisi seinähulluksi.
- Pitäiskö sun mennä Hesaan pariksi päiväksi, siellä ainakin ois seuraa? ehdotin, kun hän tuijotti myrtsinä autonikkunasta vesitornia. Olin suunnitellut, että jossain vaiheessa kesää kävisimme tutkimassa sitä tarkemmin, mutta nyt ei sattuneesta syystä ollut se hetki.
- Mitä seuraa? Kaikki on töissä päivät niin kuin sinäkin, paitsi Karoliina joka on tarhassa, eikä musta nyt just olisi sen perässä juoksemaankaan.
- No mutta ainakin mä lupaan ja vannon hakea sut huomenna tallille, huokaisin.
- Joo, sori, mä olen mahdoton, hän sanoi katuvaisena ja taputti polveani.
- Mennäänkö satamaan jätskille? ehdotin, ja sain lopultakin vaisun hymyn.
- Mennään, muru.
Ja sitten istuimme siellä pari tuntia katsellen ihmisiä ja jutellen ja naureskellen ja tyttöystäväni oli kuin eri ihminen – tai paremminkin kuin sama ihminen joka oli ollut ennen.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   12.12.14 15:41:25

Täytyy vaan monta kertaa päivässä käydä katsomassa josko uusi pätkä olisi tullut. Odotellaan taas.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.12.14 18:25:55

Ei ehdi ennen kuin illalla. Oispa kiva olla lomalla x_x
-------------------------
18.

Voi, että olin väsynyt perjantaina. Viikonloppuna olisi kisat, molempina päivinä, ensin lauantaina nuorten kanssa ja sitten sunnuntaina pitäisi taas näyttää parasta mahdollista Tantrumilla. En oikein ollut voinut jättää yhtenäkään iltana tallilla käyntiä väliin kun olin kerran niille kaikille antanut vapaata juhannusviikonlopuksi. Ja sitten kun olin kotona oli Jessi onnellinen kuin koiranpentu ja illat venyivät pitkiksi jutellen ja seurustellen ja puuhaillen yhtä sun toista. Aloin jo harkita ratsastuksen vähentämistä, mutta sitten ajattelin, että varmaan hän jo seuraavalla viikolla voisi ehkä ajaa autoa ja keksiä jotain tekemistä omin päinkin siksi puoleksi vuorokaudeksi, jonka olin poissa. Yksinäinen raukka.

Viikonloppukin oli vähän ongelmallinen. Kisoissa menisi tuntikausia molempina päivinä. Mitä tekisin Jessille? Ei hänestä olisi hevosenhoitajaksi, itsehän hän oli hoidettava. Ja oli vähän optimistista kuvitella, että hän jaksaisi roikkua mukana tyhjänpanttina keppeineen ja jomotuksineen kokonaista päivää.

Teki totisesti mieli lähteä työkavereiden kanssa perjantai-iltana tuulettamaan päätä, mutta ei, minunhan oli lähdettävä tallille. Kävin vain pyörähtämässä kotona ja nappaamassa Jessin kyytiin. Kuvittelinko vaan vai oliko tämä viikko muuttanut suhteemme joksikin isä-lapsi-hoitaja-holhottava kuvioksi? Mietin, olinko epäoikeudenmukainen kun minusta tuntui, että minua imettiin kuiviin joka suunnalta, vaiko vain yksinkertaisesti uupunut? Hullua sinänsä, stressaavampaakin kuvittelin kokeneeni.

Mutta kuten tavallista, satulassa asiat alkoivat tuntua paremmilta. Olin päättänyt ilmoittaa Maurician vain helppoon B:hen sen viimekertaisen takapakin jälkeen ja pikku hupakko kanaili taas siihen malliin, että minua alkoi naurattaa, näinköhän saisimme siitäkään hyväksyttyä tulosta. Wot sen sijaan oli voimansa tunnossa ja ellen olisi tiennyt paremmin olisin voinut kuvitella, että se pärjättyään edelliskerralla niin hienosti vieläkin muisteli palkintojenjakoa ja miten kaikki olivat ihailleet sitä. Sen ryhti kohosi jo karsinassa kun se näki saavansa kankikuolaimet suuhun.

- Myisköhän Hanna sen meille jos ruvettaisiin lottoamaan ja voitaisiin tarjota määrättömästi rahaa? mietti Jessi kun lopettelin sen kanssa.
- En mä usko että se ikinä suostuu luopumaan siitä, arvelin, vaikken voinut kieltää, että sama haave oli joskus käynyt minunkin mielessäni.
- Onneksi sulla on sentään Musti.

Olin jättänyt Tantrumin viimeiseksi, eikä Jessi jaksanut enää istua maneesinpenkillä katselemassa kun väänsin sen kanssa vai jäi talliin. Oli vähän sateinen ilta eikä tallinovenpielessä voinut ottaa aurinkoa, joten löysin hänet punaisen huoneen sohvalta kun lopulta toista tuntia myöhemmin vein hionneen hevosen talliin. He katselivat Hesen kanssa vanhoja kisavideoita, joita Hanna säilytti tallilla ja heillä kuului olevan hauskaa.
- Voi että sä näytät nuorelta, hihitti Jessi minulle kun havaitsi minun astuvan sisään.
- Hmpf, sanoin, minusta ei oikeastaan ollut hauskaa ajatella, että vanhoja ratsastusmokiani oli tallessa täällä, tiedä vaikka niitä käytettäisiin varoittavina esimerkkeinä tuleville sukupolville. Jessi hiljeni nopeasti, kun kuvaaja – todennäköisesti Bosse, joka tuohon aikaan oli meitä paljon kuskannut – oli zoomannut radalta poistumiseeni ja Hannaan, joka oli tullut onnittelemaan ja suutelemaan minua. Ilmeisesti tuolla radalla ei ollut tullut kovin pahoja mokia.

- Mä käyn suihkussa, ilmoitin ja kaivoin kaapista pyyhkeen. Olin vähän vahingoniloinen, mitäs oli mennyt kaivelemaan vanhoja nauhoja. Kun palasin sieltä he olivat alkaneet katsoa rakeisena näkyviä uutisia ja juttelivat Hannan paluusta.
- Koska sä sanoit sen tulevan? kysyin äkkiä, vaikka olin pukeutunut melko ajatuksissani.
- Ensi viikonloppuna. Sillonhan kuukausi on mennyt, Hese toisti sanomansa.
- No on se mennyt äkkiä, puuskahdin. Menisiköhän Bosse kuorma-autolla hakemaan? Meillä oli ohjelmassa kisat eikä olisi kivaa ajella edestakaisin traikun kanssa mahdollisesti kolmeakin kertaa kun muistaakseni Piritakin oli suunnitellut tulevansa mukaan. Ja kuka muka ehtisi koko päivän leikkiä taksikuskia?

Hese kuului hiukan manailevan Hannan paluuta, enkä ihmetellyt. Oli Minnakin tiukka, mutta hän oli täällä vain töissä eikä tupsahtanut tallille arvaamatta mihin tahansa vuorokauden aikaan terävine katseineen. En väitä, että tallilaiset olisivat hoitaneet hevosia vähääkään huonommin Hannan poissa ollessa, kaikki oli täsmälleen yhtä hyvin kuin normaalistikin, mutta kyllä ilmapiiri oli muuttunut leppoisammaksi heti kun pomo oli poistunut.

- Kuka teistä tulee mukaan kisoihin huomenna, kysyin sitten.
- Me tullaan Meerin kanssa. Kuinkas muutenkaan. Monelta lähdetään?
- Kahdeksalta kuulemma.
- On tää jumalauta kyllä hullun hommaa, ei ikinä vapaata hetkeä, Hese puuskahti.
- Kutsumusammatti. Itepähän valitsit.
- Tuletko sä, Hese kysyi Jessiltä, joka nyökytteli pontevasti.
- Siellä menee sitten kauan, sanoin varoittavasti.
- Luuletko sä että mä olen ensi kertaa mukana? Jessi tuhahti.
- Mietin vaan että miten sä jaksat koikkelehtia kepeilläsi.
- No hitto, meillähän on auto missä on enemmän asumismukavuuksia kuin meillä kotona. Kai siellä pärjää.

Minna lastasi mukaan Lunen ja Bimin ja myös Mimmu ja Arttu, joka oli päättänyt katsoa itsensä tervehtyneeksi, lähtivät. Täysi auto siis. Ihmisiäkin oli niin paljon, että lähdin ajamaan kuorma-auton perässä omalla autolla, johon Jessi, Mimmu ja Arttukin tulivat.

Kaikki sujui jo niin ammattimaisella rutiinilla, että sitä oli ilo seurata. Mimmu nyt vähän panikoi ja oli saada kohtauksen kun luuli unohtaneensa Pölyn satulan tallille, vaikka Hese oli yksinkertaisesti ruvennut laittamaan hänen hevostaan kuntoon sillä välin kun olimme käyneet kansliassa. Muuten tiimi toimi kuin rasvattu koneisto ja pistin mieleeni, että pitäisi muistaa antaa siitä ansaitut kehut illalla. Aioimme tallille päästyämme pitää analysointipalaverin, sillä Jessi oli lepohuoneesta bongannut videokameran ja luvannut kuvata kaikki radat.

Tuli sieltä sitten taas ruusukkeitakin yhdelle sun toiselle, lohdutukseksi pitkästä päivästä. Kisapaikalla oli vierähtänyt kuutisen tuntia, kun saatoimme ruveta lastaamaan hevosia paluumatkaa varten. Se sujui yhtä ongelmitta kuin tänne saapuminenkin ja vilkaisin säälivästi ponia, jota puolen tusinaa ihmistä yritti lähistöllä saada traileriin. He olivat jo kokeilleet porkkanoita ja lepertelyä, nyt oli vuorossa ärjyminen ja poni nousi takajaloilleen lastaussillalla kolhaisten yhtä auttamaan tulleista miehistä käsivarteen.
- Nyt rupee tulemaan ruumiita, sanoin puoliääneen Minnalle, joka oli seisahtunut viereeni seuraamaan näytelmää.
- Jonkun pitäis mennä auttamaan, se pitää niitä ihan pilkkanaan, hän totesi.
- Mene, ehdotin.
- Äh, opetelkoot itse. Noin monta miestäkin, nehän voi aina nostaa sen sinne.
- Mä menen, ilmoitti Hese joka juuri käveli alas lastaussiltaa vietyään Lunen sinne viimeisenä.
- Mene ihmeessä, kehotin. Poni oli sen näköinen, ettei sillä ollut mitään kiirettä, sen silmät vilkkuivat ilkikurisesti kun se oli keksinyt näin kivan leikin. Ponit! Merkillisiä eläimiä.

Seurasin kauempaa, miten Hese meni paikalle, sai ponin riimunnarun käsiinsä, sanoi sille jotain ja talutti sen koppiin. Minua nauratti pienen ratsastajatytön ihaileva ilme, ja nainen, joka ilmeisesti oli hänen äitinsä, tuijotti Heseä kuin tämä olisi ollut hevoskuiskaaja suoraan elokuvasta. Elukkaparka oli vaan todennäköisesti haistanut että Hese oli lastannut hevosia useampia kertoja kuin sillä oli jouhia otsatukassaan ja päättänyt antaa periksi.

- Haetaan jotain syötävää matkalla, ehdotti Arttu, joka istui reteänä takapenkille valkoinen ruusuke paidankauluksessaan koristeena.
- Niinku mitä? Tarjoatko? letkautin peilin kautta.
- Toki tarjoan, aja jonnekin mäkkärille tai jotain. Montako meitä on? Hän alkoi laskea sormillaan ja sekosi kerran toisensa jälkeen. Kun pysäytin hampurilaispaikan pihaan hän oli päässyt viiteentoista ja Mimmu ja Jessi nauroivat katketakseen hänen laskeneen hevosetkin mukaan.
- Montako ostit? Jessi kysyi kun Arttu palasi ison paperikassin kanssa.
- Tarpeeksi, toivottavasti.
- Äkkiä, mä en kestä tota lämpösen paperin hajua, alkoi Mimmu valittaa.

Toiset olivat jo ehtineet aloittaa auton purkamisen kun pääsimme tallille, ja äkkiä se olikin varusteita myöten tyhjä. Jessi hyödyttömänä kiipesi etukäteen yläkertaan. Hän pärjäsi jo yhden kepin kanssa ja kantoi toisessa Artun hampurilaiskassia, kamera roikkui kaulassa ja kun me muut kiipesimme perässä punaiseen huoneeseen oli hän jo onnistunut virittämään johtoja videoihin niin, että television ruudulla näkyi kuvaa. Hälisten jaettiin istumapaikat ja hampurilaiset ja jääkaapista limsaa ja sitten painettiin juhlallisesti play-nappulaa. Mimmu oli ensimmäisenä televisiossa ja sitten minä, meitä katseltiin vielä vakavina ja tosissaan arvioiden, mutta kun nauha eteni alkoivat kommentit mennä enemmän tai enemmän asiattomiksi. Minnaa, joka oli viimeisenä Lunen kanssa kuvassa, haukuttiin jo estoitta, kädet heiluivat ja jalat heiluivat ja ryhti oli kuin Notre Damen kellonsoittajalla. Mikä parasta, Minna nauroi itsekin katketakseen mukana eikä pannut ollenkaan pahakseen.
- Mun pitäis soittaa Hannalle raportti, mutta en mä pysty! hän ulvoi maaten nojatuolissa jalat pystyssä.
- Kun soitat niin kysy onko meillä kuorma-autoa ens viikonloppuna, muistin, kun sain oman hekotukseni taukoamaan.
- Kuinka niin? Minna lopetti nauramisen ja katsoi minuun.
- No kun. Jos se onkin Tanskassa.
- No ei kai sen tarvitse siellä just viikonloppuna olla sen auton?
- Ota selvää, kun soitat, kehotin.

Sunnuntain kisoihin Jessi lähti mukaan yhtä innoissaan ja kuvasi taas kaikki radat. Niitä oli vähemmän, Minnan kolme ja minun ja Tantan kaksi, mutta enemmän niissä oli katsottavaa. Minna osoitteli minulle monta kohtaa, joissa olisi voinut ja pitänyt parantaa, ja nyt kun näin ne itse, ne tuntuivat päivänselviltä.
- Hitto, enemmän videointia, ähkäisin.
- Musta sä olit hyvä, ilmoitti Jessi, joka nojasi kylkeeni, mutta tiesinhän, ettei hänellä ollut sellaista silmää. Tuntui se silti ihan kivalta.
- Nyt mä soitan sille Hannalle, päätti Minna, kun olimme ruotineet hänenkin ratansa.
- Jaa et soittanu vielä eilen?
- No kun tän päivän tuloksista se varmaan on kiinnostuneempi kumminkin, niin en sitten viittiny.
- Ruvetaanko lähtemään, ehdotin Jessille.
- Odota nyt, sähän halusit tietää siitä ens viikonlopusta, Minna sanoi ja lysähdin takaisin sohvaan. Kuuntelimme miten hän puhui Hannalle ulkomaille, raportoi viikon tapahtumat ja kisojen radat ja kysyi lopulta tämän paluusuunnitelmat.
- Viikonloppunako? Onko kuorma-auto sitten siellä? Meillä ois kisoja käytävänä. No et tietenkään tuo niitä traikulla semmosta matkaa.

- Hanna pyytää Bossea hakemaan auton meiltä vasta sunnuntai-iltana, hän raportoi meille lopulta tungettuaan puhelimen taskuunsa ja pyyhkäisi tummia hiuksiaan paremmin korvan taakse, vaikka ne olivatkin vielä melko siistillä nutturalla. – Jää nähtäväksi ehtiikö se Ruotsin puolelle enää sunnuntai-iltana. Ja Hanna sanoi, että sillä on tuliaisia.
- Mulla ei oo kovin korkeeta käsitystä tanskalaisesta suklaasta, Jessi naurahti.
- Sen tuliaisilla taitaa olla ennemmin neljä jalkaa kuin kultapaperia ympärillä, vastasi Minna.

Poistin illalla Jessin haavasta tikit sohvan päällä olevan lukulampun valossa ja minusta se näytti hyvältä.
- Onkse vielä kauhean kipeä?
- On se aika, mutta kyllä sille jo voi astua. Mä voisin kokeilla huomenna autolla ajamista. Jos uskallat jättää sen tänne.
- Miksen uskaltaisi, kaipa sä itse tiedät, kuittasin.
- Mä ajan teille pesemään pyykkiä, hän suunnitteli ja venytteli sohvalla, nostaen sitten kipeän jalkansa lähelle kasvojaan tutkiakseen haavaa. Hän muistutti vauvaa, joka imi varpaitaan.
- Suloinen, sanoin. Se sana oli ensimmäisenä tullut mieleeni, ja päätin sanoa sen ääneen. Ei ollut tullut juurikaan leperreltyä kuluneella viikolla.
- Minäkö? Jessi kysyi punastuen lievästi ja näyttäen kahta suloisemmalta.
- Sinä niin. Annoin hänelle suukon.
- Mä jo luulin että sä olet kyllästynyt muhun, hän huokaisi ja tarttui kiinni kaulastani.
- Tää oli vaan rankka viikko, puolustauduin. Tuntui hyvältä halata Jessiä ja mietin, joko uskaltaisin yrittää houkutella hänet sänkyyn. En ollut oikein uskaltanut ehdotella koko viikolla kun pelkäsin että hänen jalkansa kolhiutuisi temmellyksessä: nyt vasta tuli mieleen että olikohan sillä jotain tekemistä sen kanssa että aika oli tuntunut niin pitkältä ja raskaalta.

Siitä päätellen, miten Jessi vastasi aika viattomaan pusuuni hänen ajatuksensa kulkivat suunnilleen samoja latuja, mutta sitten hän yllätyksekseni työni minua kauemmas.
- Mua huolettaa, hän kuiskasi.
- Mikä niin? En juuri nyt olisi välittänyt vakavasta keskustelusta.
- Se, että Hanna tulee takasin. Täällä on ollu niin kivaa tähän asti.
- Miksi sen tarttisi muuttua?
- Koska mä en vaan voi mitään sille, että se nainen huolettaa mua.
- Luottaisit muhun nyt lopultakin edes vähän aikaa, huokaisin turhautuneena. – Tehän tulitte ihan loistavasti toimeen ennen sen lähtöäkin.
- Koska mä tiesin että se häipyy. Mutta, joo, tietysti mä luotan suhun. Anteeksi. Hän veti minua taas lähemmäs ja pääsimme jatkamaan suukottelua.

Mutta kyllä minäkin olin vähän huolestunut, vaikken sitä ikinä tunnustaisikaan. Hanna pystyi aiheuttamaan hankaluuksia pelkällä läsnäolollaan, saati sitten jos halusi aiheuttaa niitä. Minun piti kuitenkin luottaa siihen, ettei hän haluaisi, että hän tosiaan tarvitsi apuani täällä.

Melkein lomalta tuntui maanantai, kun olin luvannut itselleni vapaapäivän tallilta rankan viikon päätteeksi. Hitaasti pyöräilin töistä kotiin miettien, pitäisikö illalla tehdäkin jotain vaiko vain laiskotella kotona. Jessi ehkä olisi ensin mainitun kannalla, kun hän oli saanut jälkimmäistä harrastaa mökkiin sidottuna niin pitkään. Toivoin että hän oli tänään päässyt liikkeelle autolla ja saanut edes vähän vaihtelua elämäänsä.

Autoa ei ainakaan ollut pihassa joten siltä näytti. Sen sijaan mökin vieressä seisoi telttakatos, semmoinen jotka jossain vaiheessa olivat tulleet muotiin jotta ihmiset saattoivat järjestää pihajuhlia sateellakin. Aikoivatko Sanderssonit järjestää jotkin kekkerit? Ja jos niin miksi tuo ruma hökötys oli pitänyt pystyttää noin lähelle meidän mökkiä eikä lähemmäs isoa taloa? Inhoten talutin pyöräni siniraitaisen kapistuksen ohi mökin seinustalle ja katseeni osui puoliksi raaputettuun seinään. Sitäkin pitäisi jatkaa jossain vaiheessa.

Tyhjä mökki näytti yksinäiseltä. Ovikin oli kerrankin lukittu ja ikkunat kiinni. Jessi ei ollut jättänyt edes mitään lappua, vaikka kuka nyt lappuja enää kirjoittelikaan tänä kännyköiden aikana. Oliko hän lähtenyt kokeilemaan autoilua ja onnistunut ajamaan vaikka kolarin? Takuulla hän tiesi, että huolestuisin jos palaisin tyhjään taloon ilman mitään tietoa missä hän oli. Menin portaille istumaan ja ajattelin aloittaa hitaan paniikin soittamalla ensin äidille, ehkäpä Jessi oli siellä pyykillä niin kuin oli lupaillut.

- Jokos kuulit? äidin ääni oli huvittunut kun hän vastasi puhelimeen.
- En mä ole kuullut mitään, mitä olisi pitänyt?
- Jaa, no Jessi vähän pelkäsi sun raivostuvan, mutta mä sain niistä kyllä aika hyvät valkaisuaineella.
- Kerro nyt, mä en tiedä mistään mitään, tuskastuin.
- Sun kisahousut, me onnistuttiin värjäämään ne.
- Miten? Ja minkävärisiksi? kysyin varuillani, halusinkohan tietääkään.
- Tietysti ne oli tarkotus pistää yksinään koneeseen mutta niihin oli tarttunut sukka, sinne tarranauhaan, lahkeessa…
- Niin, sanoin hyvin rauhallisesti. Kuulisinkohan seuraavaksi mitä lämpötilaa Jessi ja äiti olivat päättäneet käyttää, ja minkämerkkistä pesuainetta?
- Mutta sitten mä liotin niitä kloriitissa ja kyllä se väri aika hyvin lähti pois, paitsi siitä nahkapaikasta.
- No mutta sehän on hyvä sitten. Ei mitään hätää.
- Mutta on ne vielä vähän pinkit.
- Voi elämä, värjäsitte mun kisahousut vaaleanpunaisiksi? Koko juttu oli tuntunut ihan toisarvoiselta löpinältä tähän asti mutta nyt näin itseni kävelemässä kisapaikalla housuissa joiden persus loisti vaaleanpunaisena. Sitä en voisi tehdä. Mitä muuta väriä tahansa.
- Mutta kyllähän ne jo alko näyttää aika vanhoilta ja kulahtaneiltakin, äiti lohdutti.

Purin hammasta enkä sanonut pahasti, vaikka mieli teki. Minulla ei ollut aavistustakaan missä varahousuni olivat. Eivät ainakaan mökissä tai tallilla, ehkä äidin luona tai sitten Jessin vanhempien kellarissa Helsingissä? Jostain ne pitäisi taikoa esiin ennen viikonloppua tai kisat saisivat jäädä väliin.
- Mitäs isä? kysyin vähän ehkä kireällä äänellä ja kuuntelin pitkää selostusta paitsi isän myös veljenlasten touhuista. Sen kestäessä rauhoituin pakostakin.

Selasin päivän lehden, jonka joku Sanderssoneista oli kai tuonut mökille ja aloin tosissani harkita Jessille soittamista, tuntuisi se miten holhoavalta tahansa, kun kadulta alkoi kuulua musiikkia. Katsahdin ylös ja näin mersun kääntyvän pihaan. Sen ikkunat olivat auki ja siitä tuli ääntä kuin nuorisodiskosta, vilkkuvalot vain puuttuivat. Hullu nainen. Tuommoinen oli mersun arvolle sopimatonta, ainakin siinä olisi pitänyt soittaa jotain klassista eikä Eminemiä.

Jessi vääntäytyi hitaasti ulos ja kumartui vielä keräämään keppinsä ja pari muovikassia. Tajusin hänen nousseen väärästä ovesta vasta kun Ilja nousi kuskinpaikalta.
- Tervehdys, Ilja huikkasi heilauttaen kättään, heitti auton avaimet minulle ja lähti kävelemään kotiinsa päin. Jessi oli saanut järjestäydyttyä ja lähestyi hitaasti, tosin enää yhtä keppiä apunaan käyttäen.
- Olitte vähän ajelemassa, sanoin ja kuulostin varmaan kauhean kärttyiseltä, mutta Jessin naurava ilme ei suostunut katoamaan.
- Niin oltiin, tuli akuutti tarve.

Hän istui viereeni portaille ja nosti toisen muovikasseista syliini. Vastahakoisesti tartuin siihen, olisi tehnyt mieli riidellä mutta en oikein kehdannut kun en tiennyt mistä. Siitä että Jessi oli ollut autolla liikenteessä? Itsehän olin luvannut. Että Ilja oli ollut mukana? Naurettavaa.
- Eikö sun jalka kestänyt ajaa kun otit kuskin? kysyin kuitenkin.
- Ei niin pitkää matkaa. Kyllä se teille ja takasin sujui hyvin mutta en mä uskaltanut lähteä pidemmälle. No, katso nyt sinne!

Avasin pussin kunnolla ja näin ne, uudet housut, vielä niin valkoiset että silmiä häikäisi.
- Jaa jaa. Mitäs jos ne ei sovikaan.
- Samaa merkkiä ja mallia kun sun vanhat, ja pari kokoa isommat, kun sulle on alkanut tulla tota elintasomahaa, Jessi sanoi vakavana.
- Niin mitä?
- Tää tässä, hän selitti ja taputti vatsaani.
- Siinä ei takuulla oo senttiäkään enempää… aloitin tuohtuneena ennen kuin tajusin hänen vitsailevan.
- No ei ookkaan, hölmö!
- Tuliko niistä sitten niin kamalat niistä vanhoista?
- Ai sä kuulit jo? Tuli niistä, samanväriset kuin Hannalla oli viime kesänä.

En muistanut, että olisin koskaan eläessäni nähnyt vaaleanpunaisia ratsastushousuja sen paremmin Hannan kuin kenenkään muunkaan päällä, mutta olin tyytyväinen jos ei minun tarvitsisikaan.
- Mä jo mietin joudunko perumaan viikonlopun kisat. Mistä sä Iljan nappasit mukaan?
- Pyysin, kun se oli tekemässä mulle tota kesäolohuonetta, Jessi viittasi katokseen.
- Ai se on sun olohuone.
- Niin, voi olla ulkona vaikka sataiskin.
- Se on aika kammottava.
- Mutta käytännöllinen. Ootko sä huonolla tuulella tai jotain? Hän katsoi minua tutkivasti.
- Ihmettelin vaan missä sä olit, sanoin katuvaisena.
- Kyllä mä ajattelin että me ehditään takaisin ennen sua mutta sitten tuli mieleen käydä ostamassa ruokaakin. Ja nyt ne lämpenee. Hän alkoi vaivalloisesti nousta pystyyn.
- Mä voin viedä ne, sen kun lepuutat koipeasi kun oot ollut koko päivän menossa, sanoin nopeasti ja hän istahti huokaisten takaisin.

Ilja roikkui ”meillä” seuraavanakin päivänä kun tulin töistä. He makailivat tyttöystäväni kanssa kahdessa aurinkotuolissa katoksen vieressä ja pelasivat korttia. Nauru kuului kauas, ja Jessin syytökset huijaamisesta.
- Haluatko lähteä mukaan tallille? kysyin lyhyesti, tervehtimättä sen kummemmin kun menin siitä ohi. Miksi minua taas harmitti? Olihan hieno juttu, että Ilja oli palannut mökiltä ja piti Jessille seuraa, olisipa hän vaan ollut täällä edellisviikollakin.
- Haluan. Mä tuun vaan vaihtamaan vaatteet, Jessi sanoi ja lätkäisi kortit viereensä tuolille. – Jatketaan huomenna, hän sanoi Iljalle, joka alkoi keräillä niitä ja nyökkäsi.

Tein pari voileipää pahimpaan nälkään Jessin pukiessa shortsit ja T-paidan bikiniensä päälle ja katselin, kun hän kampasi pystyssä seisovat hiuksensa siistihkölle poninhännälle. Sitten hän istui sohvalle liimaamaan puhtaan taitoksen haavansa päälle ja puki kengät jalkoihinsa.
- Valmis. Mä ajattelin että voisin kohta jo koittaa ratsastaa. Ilman jalustimia varmaan onnistuisi hyvinkin. Mitä sä teet tänään?
- Mä en edes muista mitä oon suunnitellut, tunnustin. Olin jotain viikonloppuna kirjannut seinällä olevaan lukujärjestykseen, pitäisi luntata sieltä. Ihan semmoista rääkkiviikkoa ei ollut kuitenkaan tulossa kuin edellinen. Olimme Minnan kanssa päättäneet, että Mauricia saisi vapaan viikonlopun. Pitäisihän sillä toki silti ratsastaa, mutta helpotti se sentään vähän.

Ratsastaminen tällä lailla, liukuhihnalla, alkoi sujua rutiinilla. Jessi paheksui koko ajatusta hypätä vain satulasta toiseen ja jättää väliin harjailut ja rapsuttelut, parhaan osan, mutta oli kyllä pakko olla kiitollinen toimivasta palvelusta näin, kun yritti selvitä kahdesta tai kolmesta hevosesta työpäivän jälkeen. Puoliyöhön siellä olisi mennyt ellei joku, tänään Meeri, olisi auttanut.
- Otatko sä sen jälkeen vielä jonkun? tyttö kysyi kun hyppäsin alas Wotin selästä ja otin häneltä Tantrumin ohjat.
- En, ei jaksa eikä ehdi eikä pysty.
- Saatko sä rakkoja jo kahdesta hevosesta, herkkäpeppu, hän naureskeli.
- No en, muuten vaan alkaa olla valmista kamaa kun oon päivän ollu töissä.
- Ai niin, mä unohdin ettet sä olekaan täällä töissä.

Niinpä, en ollutkaan, vaikka siltä se välillä tuntui.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   12.12.14 20:32:57

Joo käyn myös pätkän jälkeen katsomassa jos jostain syystä olisi kuitenkin tullut vielä toinen tai vaikka kolmas pätkä samana päivänä, joten ei paineita, laita vaan siihen tahtiin kun ehdit.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.12.14 20:49:41

Khih, no nyt satun onneksi ehtimään :D
---------------
19.

Bosse odotteli jo malttamattomana tallilla kun palasimme sunnuntaina kisoista. Hän tarttui talikonvarteen ja alkoi siivota autoa sillä siunaaman hetkellä kun sieltä oli viimeinen hevonen astunut ulos.
- Kiire? naurahdin, kun olin jättänyt Tantan niine hyvineen, suojineen ja loimineen, boksiinsa ja palasin purkamaan autosta tavaroita.
- Mä ehdin laivaan mutta aikaa ei jää kyllä edes kahvilla käydä, mies murahti ja nappasi kaksi satulaa päällekkäin syliinsä.
- No hyvää matkaa sitten vaan, toivotin. Hesen olin pyytänyt myös apuun ja kolmestaan saimme kaikki varusteet ulos muutamassa minuutissa.
- Ruusukkeet jäi sinne aurinkolippaan roikkumaan, lausahti juuri pihalle tullut Pirita, kun kuorma-auto jyrähti käyntiin ja lähti saman tien uudelle reissulle.
- No näkeepähän Hanna heti, ettei me olla vaan laiskoteltu täällä sen poissa ollessa.
- Mutta mä olisin halunnut laittaa omani Tamsinin karsinanseinään.
- Tulee se takasin parin päivän päästä, lohdutin ja vilkaisin Piritaa. Hän oli taas onnistunut, heillä oli pikku tamman kanssa aika hyvä kisavire. Pirita oli sarkastisesti sanonut sen johtuvan siitä, että hän oli sattumoisin juuri lähdössä kolmen viikon kesälomareissulle. Tamsin pääsisi jonnekin kesälaitumelle siksi aikaa ja muistuttaisi tennispalloa kun Pirita palaisi, eikä heillä olisi toivoakaan palata radoille ennen laihdutuskuuria.

Jessi ei ollut mukana tänään. Riikka oli tullut viikonlopuksi Hankoon ja he olivat tänään lähteneet Iljan ja muutaman muun kanssa purjehtimaan. Ilja, Ilja ja Ilja! Jessi oli viettänyt koko viikon hänen kanssaan ja vaikka yritin olla vain iloinen siitä, että hänellä oli seuraa ja tekemistä aloin olla kurkkuani myöten täynnä selityksiä siitä, mitä he olivat päivällä tehneet ja missä käyneet. Kaikissa niissä paikoissa, mitkä minä olin aikonut näyttää Jessille, missään välissä ei vaan ollut ollut sopivaa hetkeä.
- Pärjäätkö sä varmasti ilman mua? hän oli kysynyt huolissaan illalla, kun oli kertonut Riikan ja Iljan suunnitelmasta.
- Tietysti pärjään, tuhahdin. Minun teki mieli lisätä ilkeästi jotain sen tapaista, että olin käynyt kisoissa ilman Jessiä jo silloin kun hän vielä opetteli keventämään, mutta nielaisin sen.

- Varmasti? Eihän sua haittaa? Hän katsoi minua tarkkaan ja kiipesi syliini. En oikeastaan voinut valittaa, mistään. Aina kun minä tulin töistä kotiin, oli hän odottamassa, valmiina lähtemään seurakseni tallille, jos halusin. Eikä enää elinkautisvangin oloisena kuten ensimmäisellä sairaslomaviikollaan.
- Ei haittaa, vakuutin. Eipä hänestä vieläkään olisi varsinaista hyötyä edes ollut, kulki edelleen kepin kanssa. Enkä voinut kuvitella, että minun pitäisi epäillä hänen ihastuneen Iljaan. Ei kai hän olisi muuten tunkeutunut pureskelemaan minua korvasta niin, että kylmät väreet menivät pitkin selkääni.
- Hyvä poika, hän hyrisi ja silitteli sormellaan käsivarttani, jossa ihokarvat olivat nousseet pystyyn.

Mutta sinne hän siis oli valmistautunut lähtemään kun minä olin lähtenyt aamulla tallille, ilman mitään tietoa siitä mihin he olivat purjehtimassa ja koska palaisivat. Illalla palatessani mökki oli autiona. Avasin telkkarin, paistoin pari kananmunaa ja mietin, miten pian reissu mahtaisi päättyä. Ei ollut vielä myöhä, ja koska en halunnut vaikuttaa mustasukkaiselta tai omistushaluiselta päätin, etten edes yrittäisi tavoitella häntä ennen pimeää. Kesän ohjelmatarjonta oli mitä oli, eikä sunnuntain alkuiltaan osunut edes mitään elokuvia, joten käväisin moikkaamassa isää ja sieltä palattuani aloin surffailla netissä ja irkata. Juttelin pitkään Villen kanssa kouluratsastuskanavalla, kävimme läpi kisojamme ja hän vaikutti aika tyytyväiseltä omiinsa, sitten hän sanoi häipyvänsä Jinnan kanssa kaupungille syömään, enkä ehtinyt kysyä miten vauvajutut etenivät. Maha kai kasvoi, olisiko niistä sen enempää ollut kerrottavaakaan. Tai Jinnalla varmaan olisi, mutta en jotenkin osannut kuvitella Villeä kertomassa tyttöystävänsä raskauden oireista.

Tyhjä kanava jäi, yhtä tyhjä kuin asunto ympärilläni. Hämärsi eikä puhelimeeni ollut tullut puheluita eikä viestejä vaikka tuijotin sitä vihaisena, ja kun lopulta alistuin soittamaan Jessin numeroon hän ei vastannut.

- Helvata, kirosin ääneen, ja kun puhelin nyt kerran kädessäni ja tyttöystäväni liehui jossain lapsuudenystäväni kanssa pieni piru meni minuun ja lähetin Hannalle viestin ”vietätkö läksiäisiä vai pääsetkö irkkiin?”

Kaduin jo oikeastaan lähettäessäni sitä mutta sitten häivytin omantunnontuskat. Koneella ei kuitenkaan tapahtunut mitään, eikä puhelimessakaan, ja aloin juuri harkita kiipeämistä parvelle lukemaan ja nukkumaan, kun irkkiruutu helähti eloon.
”Mistä tämä kunnia että oikeen kutsutaan?” Hanna virnuili siellä.
”Mä olen pitkästynyt, ja J. on purjehtimassa”, vastasin, ja aioin ensin jatkaa varoittamalla liian intiimeistä puheenaiheista, mutta sitten pelkäsin semmoisen saattavan vain yllyttää enkä sanonut mitään.

Kirjoittelimme pitkät pätkät kuulumisia, ihan asiallisessa toverihengessä, mutta tuliaisistaan Hanna ei suostunut kertomaan mitään. Sen sijaan hän hehkutti miten monta oivallusta hän oli kuukauden aikana saanut ja tenttasi kisakuulumisia. Kirjoittelimme varmaan puolisen tuntia, mutta sitten kuulin pihalta ääntä ja ilmoitin, että nyt piti mennä.
”Nähdään parin päivän päästä” Hanna kuittasi ja lähti itsekin pois.

Menin avaamaan ulko-oven ja näin Jessin tulevan hitaasti kohti kahden sauvansa kanssa. Ketään muuta ei näkynyt.
- Et kai sä kävelly satamasta asti tolla jalalla? kysyin kun hän tuli lähemmäksi.
- Ei, mä tulin taksilla tohon kadulle, hän huokaisi ja kuulin äänestä, että hän oli väsynyt. Odottamaton hellyydenpuuska kadotti mielestäni kaiken suunnitellun piruilun pitkästä viipymisestä, ja astahdin pari askelta häntä vastaan. Huokaisten hän siirsi molemmat kainalosauvat toiseen käteen ja tarttui minua olkapäästä. – Mä saatan kyllä joutua amputoimaan sen nyt.
- Voi raukkaa, sanoin ja pysähdyin suutelemaan häntä.
- Auta mut ensin sisään, mä en kohta pysy tolpillani.

Tein työtä käskettyä ja nostin hänet portaiden yli, ja sitten kun minulla oli kerran hyvä ote, kynnyksenkin yli. Kainalosauvat kolahtivat ovenpieleen ja tipahtivat ja niin jatkoin kaikki kolme askelta sohvalle asti. Jessi riisui reppunsa ja ojentautui siihen onnellisena huokaisten ja painoi päänsä kirjavaa selkänojaa vasten. Jalkansa hän nosti ilmaan ja vilkaistuani ympärilleni nostin niiden alle styroksisen kylmälaukun, joka oli jäänyt palauttamatta äidille.
- Mulla oli ikävä sua, ilmoitin, istuin hänen viereensä ihan lähelle, laskin käteni hänen vatsalleen, joka pilkisti paidan ja shortsin välistä paljon ruskeampana kuin aamulla.
- Samoin, hän hymyili tyytyväisenä ja haukotteli.
- Oliko kivaa?
- Oli, alkuun, ihan sikakivaa, mutta sitten alko tulla myöhä ja kesti iäisyyden päästä takasin. Lakkasi vaan tuulemasta illalla. Ja sitten muut halusi vielä jäädä ravintolaan mutta mä en vaan jaksanut enää, enkä halunnukkaan.

Silittelin hänen hiuksiaan ja suukottelin kasvoja. En ollut tajunnut miten pitkä ilta oli ollut ennen kuin nyt, kun hän oli tullut takaisin.
- Anna mulle muovipussi niin mä menen suihkuun, hän haukotteli vielä leveämmin.
- Vauhtia sitten, mä haluan sut sänkyyn ja äkkiä, kuiskasin hänen korvaansa, niin kuin siellä nyt ketään olisi ollut kuulemassa.
- Anna sitten vielä yks keppi, mihin ne nyt jäikään.

Suljin ulko-oven ja vedin verhot ikkunoiden eteen hänen suihkutellessaan, sitten odotin ovenpielessä pyyhkeen kanssa ja kuivasin hänet.
- Sulla taisi tosiaan olla ikävä, hän naureskeli vähän ihmetellen ja vähän pirteämpänä, kun taputtelin häntä pyyhkeellä.
- Mähän sanoin jo että oli. Mä en ole tottunut olemaan täällä yksin odottelemassa. Painu nyt sinne sänkyyn.
- Mutta oikeastaan mulla taitaa olla vähän nälkä, Jessi alkoi väittää vastaan, vinosti hymyillen. – Etkä sä ole kertonut vielä mitään kisoista, miten meni.
- Voin mä sut kantaakin sinne, uhkasin, vaikka oikeasti en voinut, ei parven portaita pitkin oikein voinut viedä mitään tyynyä isompaa.

Maanantai-iltana Jessi ei puhunut Iljasta mitään vaan lähdimme vain tallille. Hän aikoi ratsastamaan, niin kuin oli käynyt jo muutaman kerran, ja menimme yhdessä maastoon Wotilla ja Bimillä. koko tunnelma tallilla oli vähän löysä ja hidas, niin kuin usein kisojenjälkeisinä päivinä, eikä muita ratsastajia enää näin illalla näkynyt. Henkilökunta oli paikalla kokonaisuudessaan, paitsi Minnaa, ja piti ilmeisesti jonkinlaista yleistä suursiivousta.
- Ihan järjestyksessä täällä kaikki näkyy olevan, älkää stressatko, huomautin Janille.
- No niin onkin, mutta rehuja pitää hakea tällä viikolla, mä teen vielä ostoslistan.
- Joko se huomenna tulee? Jessi varmisti.
- Ne suunnitteli ehtivänsä iltalaivaan Tukholmassa – en tiedä, aika tiukoille se on voinut mennä, Jani kertoi.
- Mitä sulla on ohjelmassa huomenna? vaihtoi Jessi puheenaihetta ja katsoi kysyvästi minuun.
- Mä ratsastan varmaankin Maurilla. Mitähän sä tekisit?
- Mä meen käymään siellä lääkärillä, näyttämään tätä koipea. Sain ajan vasta illaksi.
- Millä sä sinne pääset?
- Täytyy kokeilla ajaa, eihän se matka nyt ihan kammottavan pitkä ole.
- Pyydä Ilja kuskiksi, ehdotin, ihmetellen kun ei hän itse siitä puhunut.
- Niin, ehkä se tulisi…
- Tai meidän äiti.

Hän näytti miettiväiseltä ja äkkiä hän tokaisikin, että voisi oikeastaan mennä käymään Helsingissä nyt kun oli vielä sairaslomalla.
- Mutta sähän sanoit, että kaikilla on töitä ja ettei sulla ole siellä mitään tekemistä, ihmettelin.
- Ei kai kaikilla nyt koko ajan ole töitä. Mulla on ikävä Mansikkaa. Ja sitten en taas tiedä koska ehtisin jos menen takaisin töihin ensi viikolla.
- No ethän sä kyllä mene vielä töihin, ethän sä näköjään kestä vielä koko päivää jaloillasi kun eilenkin olit ihan rampa.
- Niin… ehkä en. No, ehkä mä käyn siellä lääkärillä ensin. Mietin sitten.

Jessin puhelin soi matkalla kotiin ja tajusin pian, että siellä oli Riikka. Hänen oli täytynyt soittaa meiltä, siis mökiltämme, sillä sen portailla he istuivat Iljan kanssa kun muutamaa minuuttia myöhemmin ajoin pihaan. Jessi alkoi vinoilla heille krapulasta heti kun pääsi autosta ulos, ja molemmat näyttivätkin siltä, että olivat juhlineet kunnolla. Ei ihme, ettei Jessiä tänään ollut kukaan kierrättänyt kaupungilla.
- Tulkaa meidän kanssa kaljalle, Riikka pyysi.
- Nyt on maanantai, ilmoitin ja katsoin pikkusiskoani niin hyytävästi kuin osasin. Hän ei ollut moksiskaan, nauroi vain päin naamaani.
- Parille vaan, mitä te muka täällä teette, nyhjäätte kahdestaan? Vilkaisin Jessiä, joka vilkaisi minua toiveikkaana, arvasin että hänen teki mieli lähteä. Niin oikeastaan minuakin, enhän ollut nähnyt Riikkaa koko kesänä ja piti kai sitä päästä vähän juttelemaan. Niinpä kohautin harteitani ja nyökkäsin.
- Mennään autolla, ei Jessi jaksa kävellä kaupungille, ehdotin.
- Hullu, kaljalle autolla?
- Mä ajan.

Olin jo hetkellisesti unohtanut Hannan palaamisen kun poljin tallille seuraavana iltana, yksin, kun Jessi oli Iljan kyydissä menossa Tammisaareen lääkärille. Muistin tietysti heti, kun tajusin, että kuorma-auto seisoi edelleen tallin edessä. Millaista leväperäisyyttä, jättää se siihen koko päiväksi – kai nuo olivat jo aamulla saapuneet jos kerran olivat yöllä tulleet meren yli. Katsoin uteliaana tarhoille etsien jotain uutta, Hannan tuliaista, mutta en nähnyt mitään, mitä en olisi nähnyt joka päivä.

Tallin ovella tulivat vastaan Pirita ja Tamsin ja tajusin, miksi auto oli vielä sijoillaan. Bosse oli varmaan luvannut kuljettaa tamman kesäpaikkaansa. Toivotin molemmille hyvää matkaa ja kysyin, mihin Pirita itse oli menossa. Albaniaan ja Kroatiaan kuulemma.
- Kas kun et Irakiin ja Afganistaniin, ällistyin.
- Ehkä ensi kesänä sinne.

Jatkoin matkaa sisään kun olin päästänyt hevosen ohitse ja kurkkasin uteliaana kumpaankin suuntaan käytävää. Pidempi käytävä oli tyhjä joten käännyin lyhyeen päätyyn, minkä kaksi karsinaa olivatkin olleet tyhjillään koko kesän. Arttu ja Mimmu olivat siellä, ja Hanna. Hanna tuntui valaisevan koko käytävän, hänellä oli kirkkaanvalkoinen paita ja shortsit ja hänen hiuksensakin näyttivät melkein valkoisilta – se mitä niistä oli jäljellä.

- Mitä sä olet tehnyt? äännähdin ja Hanna käännähti ympäri, samoin kuin kaikki muutkin. Pitkä, suora vaalea tukka, jota olin tottunut jo pitämään vähän niin kuin hänen tavaramerkkinään, oli poissa.
- Ai kamala mikä tervehdys. Onko se ihan hirvee? Hanna näytti aidosti huolestuneelta ja haroi lyhyttä poikatukkaansa. Tartuin häntä olkapäistä ja pyöräytin pari kertaa ympäri.
- Ei, vastasin, ja olin tosissani. Hanna näytti samalla kertaa nuoremmalta ja vanhemmalta, pikku pojalta ja aikuiselta maailmannaiselta, ja nyt myös tyytyväiseltä. Kiitollisena hän puristi minua käsivarsista.
- Ihana kuulla! Mä itkin tätä melkein viikon jälkeenpäin, enkä vieläkään ollut ihan varma!

Miten omituisia olioita nuo olivatkaan, naiset. En osannut kuvitella Hannaa itkemässä mitään elämän suurta tragediaa, en katkennutta hevosenjalkaa, en sairastunutta omaista. Saatoin kuitenkin hyvinkin uskoa, että hän oli itkenyt leikattuja hiuksiaan.
- Sä näytät upealta, vakuutin, ja niin hän näyttikin.
- Tuu kattomaan, hän sanoi kiitollisena ja tarttui kaksin käsin käsivarteeni. Seurasin häntä pari askelta karsinan eteen ja kurkistin sisään.
- Sulla on joku himo isoihin hevosiin, pääsi suustani ennen kuin ehdin ajatella, sillä tuijotin harmaata kylkeä. Siellä olisi yhtä hyvin voinut olla elefantti kuin hevonen.
- Mulla on pitkät jalat, ilmoitti Hanna ja irrotti otteensa kainalostani avatakseen oven. Hevonen liikahti hiukan rauhattoman oloisena, hypähti suorastaan kauemmas ja käänsi päänsä nähdäkseen kuka astui sen yksiöön.
- Tää on samaa sukua kuin Matine. Täydellinen @!#$ ellei sillä osaa ratsastaa. mutta jos osaa, liikkuu kuin enkeli. Ja varo, se on @!#$ muutenkin.

Olin aikonut astua karsinaan, mutta pysähdyin Hannan varotuksen kuullessani ja hyvä niin. Iso harmaa eläin käännähti salamannopeasti ja kalautti hampaansa yhteen suunnilleen siinä, missä olkapääni olisi ollut jos olisin ottanut seuraavan askeleen. Automaattisesti huitaisin sitä kohden kädelläni ja se hypähti hiukan taaksepäin. Oli sillä sentään hiukan kunnioitusta. Hanna astui sisään ja tarttui sitä riimusta, silitellen kädellään sen pitkää kuonoa. Kurkkasin sen mahan alle nähdäkseni mikä se oli miehiään, tai naisiaan. Tamma se oli, varsinainen narttu.
- Aikamoinen peli. En tiennyt mitä muutakaan sanoa. En pitänyt huonotapaisista hevosista, olkoonpa niillä miten enkelimäiset liikkeet tahansa. Aavistelin, että tuo otus rampauttaisi vielä jonkun jos se olisi jatkuvasti noin ärhäkkä, enkä olisi itse huolinut sitä mistään rahasta. – Mitä sä aiot tehdä sillä?
- Ainoastaan voittaa loput kisat tällä kaudella, Hanna sanoi vaatimattomasti ja tuli pois.

- Onneksi mä en ole töissä täällä, että mun tarttisi käsitellä tota, sanoi Arttu ja Mimmun naama venähti. Hänhän teki joskus tallitöitä.
- Mä en uskalla sitä tarhata, hän ilmoitti.
- Kyllä se tästä kotiutuu, Hanna arveli kuulostamatta mitenkään vakuuttavalta ja pujotti kätensä uudelleen kainalooni. – Onko sulla aikaa? Meidän pitäis vähän jutella. Puhuin jo Minnan kanssa pivällä pitkät pätkät, vahinko etten tavannut teitä yhtaikaa.
- Jaa, mä ajattelin ratsastaa Maurilla, sanoin ja vilkaisin kelloa satulahuoneen oven päällä. Jo kohta kuusi.
- Jaa, no sitä sun ei tarvitse, Minna meni sillä jo päivällä.
- Ai. Vatsassani jysähti ilkeästi. Oliko Minna kertonut Hannalle jotain semmoista, että minulta oli nimikkoni otettu pois? Olinko muka mokannut niin pahasti sen kanssa? Eihän kisoissa ollut kovinkaan hyvin mennyt, mutta en suostunut siitä ottamaan kaikkea syytä omille niskoilleni, tamma oli vaan vielä nuori ja höpsö.
- Mennään ylös, juodaan jotain ja jutellaan, Hanna käski.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   12.12.14 22:09:19

Kiitos perjantsin piristyksestä, kannatti taas käydä kurkkaamassa.

Lähettäjä: Mie 
Päivämäärä:   12.12.14 22:56:26

Jee, kiitos taas tarinoista! =D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.12.14 18:01:18

20.

Hanna haistoi kahvinkeittimessä olevaa kahvia, irvisti ja kaatoi sen pois. Sen sijaan että hän olisi keittänyt uutta, hän kumartui jääkaapille ja otti sieltä pullon kuohuviiniä.
- Tää sopiikin paremmin, krympätään toi namupala tuolla alhaalla.
- Minkä takia Minna ratsasti Maurilla vaikka se on mun listallani? kysyin istuen sohvannurkkaan. Ei sitä auttanut pitkittää. Parempi kuulla saman tien jos oli haukkuja tulossa, itsepä tiesin että olin parhaani tehnyt.
- No hitto, sanoi Hanna ja kaatoi pullosta kahteen muovimukiin. – Ootko sä autolla?
- En, se on Jessillä.
- Hyvä. Ja hän kaatoi lisää.

- Mitäs sä olet tehnyt täällä tän kuukauden ajan kun mä olen ollu liesussa, hän kysyi sitten, ojentaen toisen mukin minulle ja istuen itse sohvan vastapäiseen nurkkaan.
- Ratsastanut, minkä ehtinyt, Tanttaa, Wotia ja Mauria. Kaipa sä sen tiedät, vastasin jurosti. Olinko minä oikeasti tilivelvollinen? Kuten Hanna oli ennen lähtöään painottanut, ei meillä ollut mitään työsopimusta.
- Ja entäs Minna?
- No, omia hommiaan. Lune ja Mea. Ja Bimi. Ja pitänyt tunteja.
- Niinpä. Tunnit yksäreille se pitää omaan piikkiinsä. Multa se saa palkan ratsastuksesta. Eikä mun tarkoitukseni tosiaankaan ollut, että se lykkää sulle harrasteltavaksi kolmea hevosta ja itse tekee vajaata päivää kahden valmiin ja yhden harrastehevosen kanssa. Mä kun mietin jo etukäteen että riittääkö sun aikasi edes Wotin ja Tantrumin treenaamiseen kaikelta oikeelta työnteolta, niin kuin sä suvaitset sanoa.

Hanna katsoi minua vakavana ja minä maistoin lopultakin mukistani kun naurettava helpotuksen tunne valui jäseniini. En ollutkaan tässä toruttavana.
- No, sehän lähti siitä, kun Wot oli sairaslomalla. Sitten Mauri vaan jotenkin jäi mulle, selitin.
- Ei sillä väliä. Nyt täytyy kuitenkin pistää asiat uuteen järjestykseen. Mä pistän Bimin myyntiin, tai oon laittanutkin jo. Ja taidan lähettää Maurin kotiin kasvamaan loppukesäksi, tai ainakin heinäkuuksi. Wotia en raaski, se vaan vetelöityisi siellä ja se saa antaa vielä vähän lisää näyttöjä loppukesästä, mutta se saa olla vähän kevyemmällä nyt ainakin vähän aikaa.

Kuuntelin lumoutuneena Hannan selityksiä. Olin usein ennenkin ihmetellyt hänen päätään: mikä järjestelmällinen koneisto siellä raksuttikaan kun hevosten valmennuksesta oli kyse. Huomaamattani olin juonut koko mukin tyhjäksi ja Hanna kaatoi siihen lisää samalla kun omaansakin.
- Mitäs mä sitten rupean tekemään? kysyin.
- No Tantan kanssa saat jatkaa, jos sopii. Ja Wotinkin jos aikaa jää… mä ymmärsin että Jessi ei ratsasta nyt? Joku onnettomuus?
- Kyllä se nyt taas jo ratsastaakin. Ilman jalustimia.
- No just. Mä kun ajattelin että ehkä se olisi halunnut vähän hypellä Wotin kanssa. Mutta jos sua sitten huvittaa.
- Hypätä sun kouluhevosella? Olin huvittunut.
- Se on niin nuori vielä. Pitäähän sen päästä välillä leikkimäänkin, Hanna hymyili suopeasti.
- Mitäs muuta?
- Eikö se riitä sulle?
- Riittää, huokaisin. Kuulosti helpottavalta. Voisin järjestää itselleni vapaailtoja, voisinpa hyvinkin.

- Mutta mä haluaisin nähdä sun kokeilevan tota Namua.
- Onko ton alhaalla olevan lohikäärmeen nimi Namu?
- Vietnam. Namu. Kokeilethan sitä?
- Totta hitossa kokeilen jos sä annat. Olkoon millainen riiviö tahansa, Hannan kuvaus siitä oli saanut uteliaisuuteni heräämään. Halusin totisesti nähdä saisinko sen ”liikkumaan kuin enkeli” vai enkö ollenkaan.
- Sopiiko huomenna? Tänään mä annan sen vaan katsella ympärilleen.
- Sopii.

Kilautimme mukeja sopimuksen sinetiksi ja sitten Hanna alkoi kertoa minkälaisia vinkkejä hän oli saanut Namun mukaan sen tanskalaiselta valmentajalta. Hevonen kuulosti suorastaan mielisairaan tarkalta kaikesta. Painosta, kuolaimista. Jos se olisi ollut ihminen olisin sanonut sitä pakkomielteiseksi – ja miksei hevonenkin voisi olla sellainen?
- Älä jumaliste tee sillä varsoja jos se on oikeasti noin neuroottinen, varoitin.
- Sillä on loistava suku.
- Mietitkö sä ollenkaan miksi se myytiin sulle, kauas pois ulkomaille? Loistavasukuinen tamma?
- Äh, älä yritä. Kyllä ne sai siitä ihan käyvän hinnan, Hanna nauroi. Mutta oliko hänen silmissään siltikin pieni häivä epäilystä?

Kun hän ehdotti toisen pullon avaamista havahduin kuin unesta. Eiköhän ollut aika lähteä kotiin ja kuulla miten paljon Jessi oli saanut lisää lomaa.
- Ei tällä kertaa, mun pitää mennä.
- Mutta mun kaikki miesjutut jäi kertomatta! Hanna vastusteli ja näytti pettyneeltä.
- Miksi sä kuvittelet, että mä haluaisin kuulla sun miesjuttujasi?
- No kelle mä sitten niitä kerron?
- Voi, en mä tiedä. Enkä tiennytkään. Minä en ainakaan niitä haluaisi kuunnella, enkä ainakaan nyt.
- Okei, joku toinen kerta sitten. Mutta huomenna sitten Namu?
- Joo, töiden jälkeen, lupasin.

Ulkona oli tullut epätavallisen hämärää ja se sai minut kiirehtimään polkupyörälleni. Jos olisin ollut autolla olisin voinut jäädä auttamaan Heseä hevosten sisään ottamisessa, mutta en halunnut välttämättä kastua kotimatkalla, ja tummat pilvet, jotka pimensivät taivaan saivat minut haluamaan äkkiä kotiin. Poljin melkoista vauhtia ukkosen alkaessa jyrähdellä meren päällä ja tuulen voimistuessa.

Ei Jessi pelännyt ukkosta, ei minulla siksi kiire ollut. Päinvastoin. Hän istuisi terassilla, tai sen kammottavan katoksen alla ja tuijottaisi sitä lumoutuneena kuin pikkulapsi jouluaaton piirrettyjä, ja minä halusin olla siinä mukana. Vielä kaukaiset salamat välkkyivät ja rauhoitin vähän tahtia. Ehtisin kyllä perille ennen kuin sade alkaisi, niin ainakin uskoin.

Ja ehdinkin, hyvinkin. Mersu oli pihalla ja katoksen alla aurinkotuoleissa löhöilivät niin Jessi kuin Iljakin. Tietysti, mihinkähän olin Iljan unohtanut.
- Hei, sä ehdit, Jessi sanoi tyytyväisenä ja ojensi käsiään minua kohden.
- Näköjään, sanoin kuivasti ja mietin, olisiko ollut parempi jäädä tallille naukkailemaan se toinenkin pullo Hannan kanssa.
- Tule tänne nyt, meillä on aitiopaikat.
- Kaikki aitiot näkyy olevan varattuja.
- Hölmö, tänne tietysti. Jessi nousi pystyyn ja taputti kangasta takanaan. Menin siihen, samoin kuin olimme istuneet juhannusaattonakin, ja hän nojautui rintaani vasten. Lakkasin olemasta huonolla tuulella.
- Sähköä, ilmoitti Ilja toisesta tuolista, kun salama välähti ja väänteli kameraansa, joka hänellä roikkui kaulassa.

- Mitä se lääkäri sanoi? kysyin ja kiersin käteni Jessin ympärille.
- Kysyi mitä mä teen työkseni ja kirjoitti kaks viikkoa lisää lomaa.
- Oho, aika hyvin. Mutta taidat sä sen tarvita. Vilkaisin keppiä joka makasi nurmikolla. Enimmäkseen hän käytti vain yhtä, ellei sitten tiennyt joutuvansa olemaan tavallista enemmän jaloillaan,
- Juu, se keksi nyt että siinä luussa saattoikin olla murtuma.
- Jestas mikä törppö! Saitko kipsin?
- En, siinähän se on tullut mukana tähänkin asti. Millä sä ratsastit?
- En millään, Hanna oli komentanut Minnan jo ratsastamaan Maurilla.
- Kauanhan sä viivyit ellet edes ratsastanut. Tunsin miten Jessi oli jäykistynyt mainitessani Hannan nimen ja silitin hänen poskeaan pahoillani siitä, että olin joutunut muistuttamaan.
- Katseltiin sitä uutta hevosta ja juteltiin. Mä saan kokeilla sitä huomenna. Ja sitten kerroin lyhennetyn käsitykseni Namusta.
- Sen mä haluan nähdä, Jessi julisti, mutta sitten hän hiljeni ja niin minäkin, sitä mukaa kun salamointi tiheni.

Maneesissa tuoksui kostealle ja ummehtuneelle edellisöisen sateen jäljiltä kun kokoonnumme sinne illalla. Namu oli pörrännyt päässäni pitkin päivää ja katselin sitä tarkkaan nyt kun Hese kävelytti sitä selästä käsin ympäri uraa – melkein pelottavan iso, lihaksikas eläin, joka liikutteli valppaana korviaan joka suuntaan ja rekisteröi jokaisen katsomaan tulevan uuden ihmisen. Heitä oli muitakin kuin Jessi ja Hanna, koko tallin väki itse asiassa paitsi Minnaa.
- Se on ihan järjettömän kokonen, kuiskasi Jessi kunnioittavasti kun Hese ratsasti luoksemme ja laskeutui ison harmaan hevosen selästä. Yritin kurkistaa häntä satulan yli ja jouduin nousemaan varpailleni ennen kuin näin tytöstä hiuskarvaakaan. Niin se oli.
- Siinä 180, ilmoitti Hanna, joka nojaili katsomon kaiteeseen. – Jännittääkö sua?
- Ei, vastasin lyhyesti ja kiipesin selkään. Se oli totta. Utelias olin kyllä, mutten jännittänyt. Mitä muka pahimmillaan voisi tapahtua? Namu voisi heittää minut selästään, tai ehkä vielä pahempaa olisi jos se ei olisi ymmärtävinään mitään mitä halusin ja seisoisi vaan keskellä maneesia minun potkiessa kylkiä kuin alkeiskurssilainen.

Lähti se kuitenkin ainakin liikkeelle ja antoi minun järjestellä ohjia kävellessään. Sitten kun sain ne mielestäni kunnolla käsiini se pysähtyi. Jaha, nyt se siis alkoi. Myötäsin varovasti ja matka jatkui ja aikani säätämällä ymmärsin sen haluavan löysän nivelohjan ja tiukemman kankiohjan. Se oli tosiaan millintarkka nipo. Uskaltauduin yrittämään ravia, odotin laajoja isoja liikkeitä ja niitä sainkin. Tuntui kuin sen selkä olisi noussut ja laskenut puoli metriä joka askeleella. Sen täytyi näyttää mahtavalta.
- Laita vähän eteen sitä, Hanna huikkasi kun menin ohi, vaikka olin ajatellut paremminkin ruveta kokoamaan. Mutta kaipa hän tiesi.
Hieno se oli, hemmetin hieno. Sain sen liitelemään vielä suuremmin askelin pienen hetken ajan, mutta sitten en jaksanut enää itse. Laukkaa en saanut nostettua ollenkaan ennen kuin Hanna neuvoi kädestä pitäen, tai nilkasta, että pohkeeni oli väärässä paikassa. Sitten se nousikin kuin ajatuksella ja Namu tuntui pääsevän maneesin päästä päähän alle kymmenellä askeleella. Tosin se vaihtoi laukkaa kahdesti matkalla, ilman että olisin halunnut, mutta lienen liikauttanut painoani.

Ratsastin Hannan luo.
- Näytä sä mulle, pyysin, hiukan hengästyneenä.
- Mitä niin?
- Miltä se näyttää. Se tuntuu ihan uskomattomalta, en mä enää ihmettele että sä ostit sen.
- Okei, tule alas.
Kiipesin katsomoon Jessin viereen ja katsoin, miten Hanna laittoi tammansa tanssimaan. Aloin tosiaan vähän pyörtää puheitani. Kyllä sai ehkä olla ihan vähän vitipää jos osasi liikkua tuolla tavalla, ja saattoihan aina olla, että ympäristön vaihdos saisi hevosesta vähän suopeamman ympäröivälle maailmalle. En nyt tiennyt, oliko koko päivän ulkoilu pienissä putkiaitatarhoissa hevosen paratiisi, mutta jos se oli tullut sentyyppisestä kilpatallista, missä ulkoilu oli tunti kävelykoneessa sitä odottaisi suuri elämänmuutos. Jessi puristi käsivarttani ja kun vilkaisin häntä hänen nenänsä punoitti.
- Mitä nyt? kysyin.
- Se on niin kaunis, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. Hassu lapsi, taisi itkeä hevosen edessä.

Hanna loisti tyytyväisyyttä lopetettuaan esityksensä ja tuodessaan hevosen Heselle kävelytettäväksi.
- Joka sentin arvonen, hän julisti. Hese talutti tammaa pari metriä, mutta pysähtyi sitten ja nousi satulaan sen yrittäessä purra häntä. Seurasimme kaikki katseillamme sitä, edelleen. Se oli kuin magneetti.
- No miten mä onnistuin? halusin tietää.
- Ei se ihan tolta näyttänyt kuin Hannan kanssa, Jessi sanoi mutta taputti lohduttavasti polveani.
- Ei se nyt ihan huonoakaan ollut, kyllä se välillä taisi tehdä mitä sä halusit, Hanna arveli. – Ne laukanvaihdot oli tosi huomaamattomia.
- Kai ne oli kun en mä pyytänyt niitä, naurahdin.
- Totta kai pyysit, ei se niitä muuten ois tehnyt. Mutta aika hyvin sä osasit sitä kuunnella. Minnan kanssa se jäkitti päivällä paljon pahemmin.
- Ai Minnakin kokeili sitä jo?
- Joo, kato täytyhän mun saada selville että kumpi teistä voi ulkoiluttaa sitä sillon kun mä en treenaa.
- Minäkö? kysyin ja niskaani alkoi kuumottaa.
- Jos sulle käy niin mieluummin. Me voidaan antaa Wot Jessille ettei ylityöllistetä sua. Jos käy. Hannan katse siirtyi minusta Jessiin, joka sanoi ”oh”. Hanna ilmeisesti tulkitsi sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä hän hymyili virallista maailmannaisen hymyään, vilkaisi kelloa ja lähti harppomaan maneesista ulos. Arttu ja Mimmu nousivat myös, Meeri ja Jani vielä lepuuttivat jäseniään penkeillä ja kuuluivat puhuvan Namusta. Orikuolaimella oli kuulemma Jani vienyt sen aamulla tarhaan.
- Tää on jotenkin niin epäoikeudenmukaista, huokaisi Jessi.
- Mikä niin? Että sua pyydettiin ratsastamaan Wotilla? Oisin luullut että sä tykkäät.
- Ei kun tää, että jollakulla on näin järjetön bisnes. Tämmösiä hevosia niin paljon, että joutuu palkkaamaan niille ratsastajia. Mä rupean kommunistiksi kun oon niin kade.
- No ei meilläkään asiat nyt varsinaisesti huonosti ole, huokaisin, vaikka tiesinkin mitä hän tarkoitti.
- Niin… mennäänkö me ratsastamaan? Jos mä kerran saan ottaa Mustan Orin.
- Mennään vaan, kai Tantankin tekisi hyvä päästä vähän metsään.

Hieno iso ruunikkoni, joka oli alkukesällä tuntunut kisahevosunelman täyttymykseltä, tuntui Namun jälkeen sekä pieneltä että tavalliselta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.12.14 16:20:59

21.

Wot nimikkonaan tai ei, Jessi päätti kuitenkin lähteä pariksi päiväksi käymään Helsingissä. Me olimme lähdössä joka tapauksessa sinne kisoihin lauantaina, yksiin niistä harvoista joihin tänä kesänä sinne asti lähtisimme ja hän pääsisi hevosauton kyydissä siihen suuntaan. Hän aikoi palata junalla maanantaina tai tiistaina.

Jouduimme lähtemään epäinhimillisen aikaisin, ja vaikka olin yrittänyt ruveta nukkumaan jo ennen yhdeksää edellisenä iltana ei siitä tietenkään ollut tullut mitään. Jessi oli vähän pirteämpi ja kurotti minulle kupin yön yli termoskannussa seissyttä kahvia parvelle. Se maistui niin kammottavalta, että oli pakko nousta ylös jotta sai vietyä sen vessaan ja vetää alas.
- Hullun hommaa, mutisin itsekseni, mutta kylmä vesi auttoi asiaa. Voisihan autossa matkalla sitten torkkua.

Hevosten lastaaminen ja lähtö sujui tapauksettomasti lukuun ottamatta Hannan tiuskimista – koska hän oikein oppisi luottamaan henkilökuntaansa? Kaikki hevoset olivat yhtä valmiina kuin aina ja siitä kiitollisena annoimme Meerin ja Hesen ahtautua livingin sängylle, he kun olivat jo kuitenkin ruokkineet, harjanneet ja hoitaneet kaikki mukaan lähtevät hevoset meidän vielä nukkuessa. Jessin pehmeä matkakassi kelpasi hyvin tyynyksi ja auton lattiallakin saattoi torkkua. Meillä oli täysi lasti, Hannalla kolme ratsastettavaa, Minnalla kaksi ja hännänhuippuna Tantrum ja minä. Tiesin, että Ville ja Razzamatazz olivat tulossa myös ja odotin kiinnostuneena, mitä hän oli saanut hevosensa kanssa aikaan nyt kun en ollut nähnyt heitä moneen viikkoon. Jessi odotti tietysti Jinnan näkemistä.

Aikaisesta lähdöstä huolimatta kisapaikan parkkipaikalla oli jo pitkä rivi traileriyhdistelmiä kun saavuimme perille. Hanna ohitti ne kaikki ja parkkeerasi auton äärimmäiseen kulmaan poikittain niin, että se vei noin viiden traikun tilan, mutta eipä niin isoa autoa oikein mukavasti saanut mihinkään. Meeri oli nukahtanut ja romahti älähtäen lattialle kun seisahduimme ja Hese alkoi herätellä häntä. Onneksi olimme Jessin kanssa ehtineet jo nousta ylös tai jalkamme olisivat olleet alla.
- Tuolla on Villen auto ja traikku, ilmoitti Jessi avattuaan oven ja kurkittuaan vähän aikaa parkkipaikalle. – Mä menen moikkaamaan, tuutko mukaan?
- Odota, mä etsin lompakon ja paperit ja käyn kansliassa samalla, lupasin. Mutta Jessi meni jo, joten jäin odottelemaan Minnaa ja Hannaa. Kaikkien hevosten paperit olivat joka tapauksessa samassa sinisessä kansiossa, jonka olin nähnyt Minnan kainalossa aamutuimaan.

Villekin oli kansliassa parhaillaan, oli jo maksanut ja pakkasi vaihtorahoja lompakkoonsa.
- Osta mulle kahvi ja odota, sanoin tönäisten häntä sisään mennessäni. Hän vilkaisi minua yllättyneenä ja hymyili sitten.
- Tekin jo täällä. Selvä, mä odotan tossa ulkona.
Siitä löysin hänet, buffetin kulmalta, kahvikuppi kummassakin kädessään. Esittelin perässäni tulevat Hannan ja Minnan ja vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset, mutta sitten naiset alkoivat hoputtaa minua takaisin autolle. Olisin ensimmäisenä porukasta menossa radalle. Niin kuin minulla muuta tekemistä olisi siellä ollut kuin vaihtaa vaatteet ja kiivetä selkään. Hevoseni oli todennäköisesti jo ulkona ja satuloitu.
- Mullekin tulee kiire, Ville huolestui ja ryttäsi pahvimukinsa roskikseen. Hän olisi nauttinut tämmöisestä palvelusta kuin minulla. Jos hänellä oli hevosenhoitajana kovasti raskaanaoleva tyttöystävä, mahdollisesti apunaan minun puolirampa tyttöystäväni hän saisi hoitaa suurimman osan hommista itse. Kiersin uhallanikin sitä kautta ennen kuin palasin omalle autollemme.

- Mooi! hihkaisi Jinna nähdessään minut ja halasi. Halasin takaisin ja työnsin hänet sitten käsivarrenmitan päähän.
- Sä et ole ollenkaan niin iso kun mitä mä kuvittelin, hämmästelin ja Jinna silitteli tyytyväisenä mahaansa.
- Niin kaikki sanoo. Mutta ei kai tätä nyt enää voi erehtyä luulemaan läskiksi?
- No ei, kyllä siellä ihan selkeesti joku asuu sisällä. Hänen tiukka punainen paitansa tuntui oikein kirkuvan sitä tosiasiaa.
- Siltä puuttuu vaan rusetti mahan päältä, vahinko ettet saa jouluvauvaa, Jessi huomautti sivummalta, hän piti toisessa kädessään Razzamatazzin ohjia ja toisessa keppiään.
- Ei, mun pitää vissiin mennä, totesin sitten. – Mä yritän ehtiä takasin jossain vaiheessa.

Minna ja Lunekin olivat tulossa ensimmäiseen luokkaan ja häveliäästi odotin ulkopuolella sen aikaa kun hän vaihtoi vaatteita autossa. Hän puolestaan odotti minua ja sitten lähdimme yhdessä ratsastamaan kohti verryttelyaluetta. Hanna oli arponut hyvän aikaa miten tuoda Namun näytille ensi kertaa, mutta päättänyt sitten tapansa mukaan aloittaa huipulta, tai melkein huipulta, toiseksi vaikeimmasta luokasta.
- Koita vaan saada siihen vähän särmää niin hyvin se menee, Minna neuvoi minua.
- Jos sillä ei oo särmä päivä tänään niin sitä on vähän vaikeeta raapia kokoon, väitin, ihan vain jotain sanoakseni.
- Ei se mahdotonta oo. Vähän provosoit sitä.
- Ei taida tänään tarvita, mutisin, kun Tantrum ilokseni täysin vastoin tapojaan oli pelästyvinään lastenvaunuja. Sen ehkä pahin vika oli liika tasaisuus, sillä ei ollut semmoisia primadonnan elkeitä kuin millä tosi tuloksia tällä tasolla tehtiin, loput viat olivat sitten aina satulan päällä, sillä teknisesti osaava se kyllä oli. Arvelin, että sekin olisi ennen pitkää Hannan myyntilistalla.

Razzamatazz oli vähän samantyyppinen. Ville ratsasti vähän ennen minua ja vaikka en voinut väittää, ettei hänen hevosensa olisi ollut hieno, katsoin pahoillani, miten se näytti vähän vaisulta koko suorituksen ajan. Villellä tosin oli paha tapa hioa ja hinkata ja viimeistellä asioita ihan liian pitkälle, epäilin että esteet tai maastoilu kerran viikossa parantaisivat Razzamatazzin kouluratoja helposti ja halvalla. Jos sillä oli burn-out.

Eivät he kyllä huonosti esiintyneet. Saisin olla tarkkana, että pystyisin yhtä virheettömään suoritukseen. Annoin katseeni harhailla katsomossa nähdäkseni missä päin Jessi ja Jinna olivat, mutta en nähnyt heitä, vaikka olisi luullut Jinnan punaisen paidan osuvan silmiin helposti.
- No niin, näytäs nyt niille, kuulin vierestäni kun aioin lähteä ratsastamaan lähemmäs rataa vuoroni lähestyessä. Hanna taputti Tantrumia lavalle.
- Sillekö sä puhut vai mulle? kysyin huvittuneena.
- Kumpi teistä on pomo? hän kysyi ja taputti minua polvelle.
- Hevonen, ilmeisesti, jos toi äskeinen repliikki oli sille.
- Ala mennä äläkä saivartele. Pääset kiertämään radan nyt.

Lähdin ja laukkasin valkoisten aitojen ulkoviertä ympäri koko radan. Tantrum liikutteli korviaan ja pureskeli kuolaimiaan, tuntui kuuntelevan ja katselevan joka suuntaan eloisasti. Minusta tuntui hyvältä ja suoristin omankin ryhtini pystymmäksi. Kohta olisimme satojen katseiden ristitulessa ja vaikka ne katsoisivatkin kokemukseni mukaan pääasiassa hevosta eikä minua, oli parasta olla positiivisesti huomaamaton eikä kiinnittää huomiota huonolla ratsastuksella. Hanna oli jäänyt seisomaan tuomareiden taakse ja Minnakin näkyi ratsastaneen sinne verryttelyalueelta, mutta lakkasin kuikuilemasta yleisöä kun saimme luvan ratsastaa sisään. Yritin olla vähän tavallista tarmokkaampi, josko saisin Tantrumiin siten vähän enemmän sitä särmää, mutta sen laukan tahti rikkoutui sitten aavistuksen ennen kuin pysähdyimme alkutervehdykseen ja päätin kiireesti lakata kokeilemasta ennenkokeilemattomia juttuja radalla.

Se meni hyvin. En voinut olla oikein tyytymätön yhteenkään yksittäiseen tehtävään, kaikki oli tapahtunut siinä kohden kuin piti ja minusta tuntui, että Tantrumkin oli nauttinut esiintymisestä. Taputin sitä molemmille puolille kaulaa lähtiessäni radalta ja kehuin sitä ratsastaessani takaisin sinne, minne olin Hannan jättänyt.
- Menikö se niin hyvin kun mä luulen? kysyin hiukan huolissani. Minnakin oli vielä siinä, vaikka alkoi jo koota ohjia lähteäkseen itse valmistautumaan suoritukseen.
- Se ei ollut ollenkaan huono, hän sanoi ja ratsasti pois.
- Ei ollukkaan, sanoi Hannakin ja taputti meitä taas. – Tarkkaa työtä kuin saksalainen kelloseppä.
Taisin punastua ja lähdin takaisin verryttelyalueelle kävelemään. Meillä olisi toinenkin luokka vielä edessä. Koko rahalla kun oli pitkä matka, oli Hannan motto.

Villekin siellä vielä käveli ja mieleeni tuli edellinen kerta kun olimme olleet täällä samoissa kisoissa. Minulla oli ollut alla kokematon nuori hevonen, joka oli aiheuttanut kammottavan kaaoksen verryttelyalueella ja Ville oli suunnilleen uhannut hirttää minut munista kun semmoisen kanssa tulin häiritsemään oikeita ratsukoita. Sittemmin olimme kyllä tulleet paremmin toimeen, kai kämppiksinä oli pakkokin. Jessi ja Jinna pomppivat toisiaan halaten kentän laidalla kuin pari cheerleaderia, ja heti tulin ajatelleeksi, ettei pomppiminen varmaan ollut Jinnalta ihan fiksua.
- Haluutko ruveta synnyttämään täällä? kysyin kun ratsastin ohi.
- Ei mulla oo laskettu aika vielä tällä viikolla, hän huikkasi iloisena takaisin, enkä voinut kuin nauraa. Kävelin pari kierrosta ja liityin sitten sivummalle heidän ja Villen sekä Rassan seuraan, kunnes muistin Minnan. Hitto, hänen ratansa halusin kyllä nähdä.
- Menikö se hyvin? Jessi ehti kysyä.
- Kyllä se taisi mennä, sanoin ja kurkin radan suuntaan. Minna oli siellä parhaillaan. – Hei, mä käyn kurkkaamassa miten Minnalla menee, tuun just takasin.

Kiskoin Tantan perässäni lähemmäs rataa ja näin lopun. Lune liikkui kevyesti kuin balettitanssija. Olisi tuomareiden mieltymyksistä kiinni antaisivatko he enemmän pisteitä ”saksalaiselle tarkkuudelle” vai keijumaiselle baletille.
- Kumpi on parempi? kysyin kun huomasin Hannan hiipineen viereeni.
- Mahdoton sanoa, eri lailla hyviä, hän sanoi ja tuijotti Lunen kääntymistä kootussa laukassa lopputervehdykseen.
- Jos sä pidät hevosta hetken niin mä käyn kysymässä mun arvostelua, muistin ja lykkäsin Tantan ohjat Hannalle.

Paperi oli hyvä, jopa erittäin hyvä. Jos Minna saisi paremman niin nämä kisat olisivat meidän, tai sitten ne jäisivät historiaan Etelä-Suomen parhaina kisoina tänä vuonna. Hain Tantan, esittelin arvostelun Hannalle, joka hänkin katsoi pisteitä ja prosentteja ällistyneenä ja sitten vasta muistin luvanneeni palata Jessin ja Jinnan luo. En enää nähnyt heitä enkä Villeäkään siellä, mihin olin heidät jättänyt.
- Mäpä meen tästä, sanoin ja otin hevoseni Hannalta.
- Vie se autolle pintelöitäväksi, hän sanoi perääni ja se oli ehkä hienointa mitä olin sinä kesänä kuullut. Hanna uskoi meidän menevän palkintojenjakoon.

Vein Tantan Meerille välittäen Hannan ehdotuksen ja livahdin itse vähän häpeillen kohti Villen autoa. Kyllä Meeri ja Hese pärjäisivät, minä halusin kuulla ja nähdä miten Villellä oli mennyt.
- Sori, sanoin kun nappasin Rassaa pitelevän Jessin syleilyyni takaapäin, hän hätkähti yllättyneenä.
- Katosit sitten.
- No kun muistin että arvostelukin piti hakea. Miten Ville?
- Se on hakemassa omaansa. Meinasi kyllä että teidän rata oli parempi.
- Mä sain ihan uskomattomat pisteet, uskouduin. – Melkein 70.
- Etkä saanut, Jessi käännähti ympäri silmät lautasina. Hänellä ei ollut koulutuomarin silmää, mutta hän tiesi pistelaskusta sentään jotain.
- Taitaa olla mun parhaat pisteet ikinä, sanoin mietiskellen, vaikka mieleni teki huutaa ääneen.
- Oi, upeeta. Jessi kurottautui kiertämään kätensä niskani ympäri ja suuteli minua oikein kunnolla. Rassa käänsi epämukavan näköisesti päätään kun sen ohjat olivat edelleen Jessin kädessä ja nyt minun oikean korvani tienoilla.

Ville oli saanut huippupisteet myös, tänään oli näköjään tämmöinen päivä. Innostukseni vähän laantui. reippaasti yli kuudenkymmenenviiden hänelläkin.
- Nyt ei sitten auta kuin odottaa, totesin. Luokassa oli vielä ratsukoita jäljellä.

Lopulta kävi niin, että tuomarit pitivät kuitenkin enemmän tarkkuudesta kuin tanssista. Tulin toiseksi ja Minna kolmanneksi, Villekin pääsi palkintojenjakoon viidentenä. Mietin, että minun pitäisi jotenkin salavihkaa yrittää saada ujutettua hänen päähänsä ajatus hevosen psykologiasta ja ikuisen jankkaamisen rasittavuudesta, mutta en kyllä tiennyt miten sen tekisin. Ville oli minua vanhempi ja vaikka nyt, ja joskus aikaisempinakin vuosina olin voittanut hänet, oli suurin ansio kuitenkin annettava sille, että olin saanut niin hyviä hevosia ratsastettavakseni. Eikä Ville mielellään ottanut neuvoja vastaan, ellei niiden antaja ollut hänen valmentajansa. Ehkä hän kuuntelisi Hannaa, jos saisin joskus yhytettyä heidät yhteen?

Toinen luokkani ei enää mennyt yhtä hyvin. Pisteeni olivat kelvolliset, mutta Tantta oli tainnut antaa kaiken säihkeensä ensimmäisessä luokassa ja sitä paitsi sekosimme sarjavaihdoissa melko pahasti. Minna ja Lune jatkoivat samalla tasolla kuin aiemminkin, Ville ja Rassa samoin, ja se ei enää riittäisi sijotukseen. Hannan ratsastukset olivat ne, mitä oikeasti halusin nähdä. Tämä oli se luokka, missä hän esittelisi suomalaisille Vietnamin ja ratsastaisi myös Doxylla ja Seldomilla. Kun olin palauttanut Tantan autolle ja taluttanut sen sisään hamuilemaan heiniä lopuksi päivää, menin hakemaan tyttöjä mukaani katsomoon. Nämä kuitenkin ilmoittivat, pahoillaan tosin, että olivat jo lähdössä. Ville ei halunnut talutella Rassaa ympäriinsä loppuluokan ja seuraavien ajan, eikä se ollut hevosia, joita saattoi jättää traileriin seisomaan vahtimatta.
- Sääli, sanoin pahoillani. Jessi antoi minulle suukon, josta saattoi aistia vähän alkavaa ikävää, mutta myös innostusta, hänhän pääsisi seuraavaksi tallille ja saisi sitten viettää riemukkaita päivä ystäviensä kanssa. Sain ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni palata katsomaan kisoja.

Istuin sitten katsomossa ja katselin Vietnamin rataa. Harmitti, ettei Ville nähnyt sitä, hän olisi tipauttanut silmät päästään. Oli melkein jo tipauttanut kun hevonen oli otettu ulos autosta. Se oli ihan omaa luokkaansa täällä, ja minun oli myönnettävä, että se oli tehnyt minuun melkoisen vaikutuksen. Toisissa hevosissa oli sitä jotain, toisissa ei. Tässä oli, ja himoitsin päästä sen satulaan melkeinpä enemmän kuin mitään muuta. Muutamana päivänä ensi kokeiluni ja kisojen välissä oli Hanna ratsastanut sillä vain itse, mutta muistin yhä miltä siellä oli tuntunut. Olkoonkin kilipää käsitellä sillä ratsastaminen oli varmaan kuin olisi päässyt ferrarin rattiin nelivaihteisen pikkufiiatin jälkeen.

Hannan rata ei mennyt ihan nappiin, ei hänkään tainnut ihan vielä täydellisesti tietää miten hevonen toimi, mutta se pääsi kuitenkin näyttämään niitä jumalaisia liikkeitään lisäyksissä ja yleisö huokaili ympärilläni. Kun hän ratsasti radalta, kiirehdin verryttelyalueelle vastaan.
- Mä voin jäähdytellä sen, eikö sulle tule jo kiire Doxyn kanssa, lupauduin.
- No tee se. Hanna hyppäsi satulasta tutkimattomin ilmein. En osannut sanoa harmitteliko hän paria virhettä vai iloitsiko onnistuneista palasista, enkä ehtinyt kysyäkään kun hän jo kiiruhti seuraavan ratsunsa luo. Kiipesin Namun satulaan ja sen sijaan että olisin tunkenut sen kanssa täydelle verryttelykentälle käänsin sen turvan ratsastustielle, joka kiersi alavaa joenrantapeltoa. Tamma puhalsi edelleen kiihtyneenä, ehkä enemmänkin kaikkensa esiintyessään antaneena kuin fyysisestä rasituksesta, joten annoin sen ravata kunnes se alkoi tuntua rentoutuneemmalta ja siirryimme käyntiin. Meillä ei kaiken järjen mukaan olisi mikään kiire takaisin, en uskonut sen sijoittuvan noilla virheillä mutta kun en uskaltanut olla varma, en ratsastanut kovinkaan kauas ennen kuin palasin autolle.

- Onko mitään tietoa tuloksista? kysyin Meeriltä, joka istui lastaussillalla pidellen Seldomin ohjia.
- Ei. Menikö se hyvin?
- Tuli sille rikkoja mutta en mä osaa arvella paljonko niistä rokotetaan.
- Mä voin käydä katsomassa, tarjoutui Hese, jolla ei sillä hetkellä ollut hevosta vaivoinaan. – Pysy sä siellä selässä ellet halua että se puree sulta käsivarren poikki. Se on paljon helpompi käsitellä ratsain, mä taidan ruveta tarhaamaankin sen selästä käsin.

Naurahdin ajatukselle mutta jäin mielelläni satulaan istumaan. Namu seisoi rauhallisena tasajaloin, mitä nyt pälyili Seldomia ja muita ohikulkevia hevosia mutta ei osoittanut mitään aikeita häiriintyä niistä. Näin tutun vanhan kilpakumppanin lähestyvän meitä, katse hevoseen liimautuneena.
- Aikamoinen eläin teillä taas, hän aloitti keskustelun. Otin ohjat paremmin käsiini sillä hänen tullessaan puremaetäisyydelle Namu alkoi painaa korviaan luimuun.
- Varo, se on aikamoinen pirulainen, varoitin, mutta mies oli jo tulkinnut Namun ilmeen oikein ja laski takaisin taputtamaan ojentuneen kätensä.
- Ja säkin olet taas vanhoissa porukoissa, mies jatkoi, vilkaisten Hannan autoa taustallani.
- Pari kuukautta vaan, lähdin kotikulmille kesätöihin, hymyilin.
- No mikäs tää broileri sitten on?
- Hanna toi sen Tanskasta.
- Mitä maksoi?
- Luuletko sä että se mulle semmosia kertoo? Tai kenellekään, sen puoleen?

Meeri vastasi puhelimeensa ja vääntäytyi sitten lastaussillalta ylös lähtien taluttamaan Seldomia kohden verryttelyaluetta. Hannan urakointi sen kun jatkui. Minna sen sijaan jo palaili Meaculpan kanssa ja jäi turvallisen välimatkan päähän meistä pitelemään sitä.
- Missä meidän henkilökunta on?
- Hese meni katsomaan tuloksia ja Meeri vaihtamaan Hannalle hevosta, selitin.

Selvisi, että niin Doxy kuin Meakin sijoittuivat ja autoin sillä aikaa Heseä ja Meeriä lastaamaan ylimääräiset hevoset. Vain Doxy enää osallistuisi viimeiseen luokkaan, interiin ja Minna lupautui jäämään autolle päästäen meidät muut buffettiin ja katsomoon. Pitkä päivä ja aikainen herätys alkoi jo painaa ja olin iloinen kun ei minun tarvitsisi ajaa kotiin. Mahtoikohan Jessi olla yhtä väsynyt? Hän oli uhannut lähteä Miilan kanssa illalla bilettämään ja mietin, mahtaisinko jaksaa tasapuolisuuden vuoksi tehdä samoin kun pääsisin kotiin. Varmaan joku kavereista olisi vapaalla ja valmis parille kaljalle.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   14.12.14 18:52:18

Nämä kisapätkät ovat ehdottomasti parasta näissä tarinoissa, vaikka aiheuttaakin suuren kaipuun takaisin hevosten pariin ja nauttimaan kisatunnelmasta, edes katsojan roolissa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.12.14 19:57:54

Mä en varmaan enää osais kirjottaa kisoista :D
---------------------
22.

Havahduin auton lattialta kun Meeri potkaisi minua.
- Perillä, hän ilmoitti lyhyesti ja avasi oven. Nousin venytellen mutten tuntenut yhtään virkistyneeni, jäykistyneeni vaan. Enkä kyllä ollut nukkunutkaan, torkkunut vain viimeiset kymmenen kilometriä. Kuulin, miten lastaussilta sihisi ja tömähti sitten maahan, hevoset alkoivat kolistella. Hommiin siis vaan.

Hanna ja Minna olivat erittäin tyytyväisen näköisiä, edelleen. Tiedä mitä juonia he olivat punoneet koko matkan ohjaamossa hyvien ratojen jatkeeksi. Kunnianhimoa heiltä ei ainakaan puuttunut. Minä en jaksanut nyt olla kunnianhimoinen enkä edes kiinnostunut, haukotellen otin vain lähimmän hevosen autosta ja talutin sen sisään. Tuntui, että kuljetussuojien tarrat olivat tehneet salaliiton minua vastaan ja tuhrasin niiden kanssa iäisyyden. Aina kun sain puolet auki olivat alkupään tarrat jo takertuneet uudelleen toisiinsa.

Näin, että loputkin hevoset olivat jo sisällä kun viimein astuin ulos karsinasta ja aioin kiivetä hakemaan jääkaapista jotain juotavaa, mieluummin kofeiinipitoista, kun Hanna kurkisti satulahuoneesta.
- Joku joutilas… Vesku kiltti, mä tilasin matkalla pizzaa, käy sä lunastamassa ne? Hän länttäsi minulle ryppyisen viiskymppisen käteen ja otti suoja- ja loimimytyn sylistäni.
- Lunastamassa mistä?
- Mun pihalta, siellä seisoo pizzataksi. Voit mennä sisään, me tullaan muutkin heti kun tää sotku on selvitetty.

Mutisin mutten keksinyt syytä kieltäytyä, joten lähdin kävelemään Hannalle päin. Hänen talonsa oli tuskin kahdensadan metrin päässä, nätti vanha puinen huvila, jonka portaiden edessä tosiaan seisoi pieni keltainen auto. Nuori poika nojaili sen avonaiseen oveen.
- Sori, jouduitko odottamaan kauan? pahoittelin, mutta kaveri vain huitaisi kädellään ja luetteli tilauksen.
- Jaa, siitä mä en tiedä, kai ne syötyä tulee oli mitä tahansa, arvelin ja sain läjän kuumia pizzalaatikoita syliini. Kannoin ne kuistin pöydälle ja taksin kaasutettua pois kiersin talon sivuovelle, jonka läheltä piilosta kaivoin avaimen ja päästin itseni sisään. Tulin miettineeksi tiesivätkö kaikki tallilaiset miten kävellä Hannalle sisään vai oliko vain onnekas sattuma, että hän oli juoksuttanut minut tänne.

Kiipesin ylös kellarin portaita ja hain pizzat terassilta keittiön pöydälle. Hetken mietittyäni uskaltauduin jääkaapille mutta ei siellä ollut limsaa joten tyydyin juomaan vettä hanasta. Katselin ympärilleni, mutta kaikki näytti suunnilleen samalta kuin aina ennenkin, vaikken ollut käynyt täällä aikoihin. Tai no, syksyllä kerran, mutta silloin olin ollut pahasti päissäni ja olin pelästynyt puolikuoliaaksi tajutessani missä heräsin. Onneksi vieressä oli kuorsannut veljeni eikä talon emäntä, meillä oli mennyt pääntyhjennys vähän överiksi. Tapaus vaivasi minua silti, siltä yöltä oli vain hämäriä muistikuvia joista en edelleenkään ollut varma olivatko ne oikeita vai unia vai jotain vanhempia muistumia.

En oikeastaan halunnut ajatella sitä mutta kävelin kuitenkin kurkkaamaan vierashuoneeseen. Se ei herättänyt eloon mitään uusia muistoja ja ajattelin, että sen yön tapahtumat jäisivät arvoitukseksi ikuisiksi ajoiksi. Velipoika ei muistanut senkään vertaa kuin minä ja Hannalta en aikonut koskaan kysyä.

Minulla oli epämukava olo täällä ja suunnittelin juuri lähteä livohkaan kun muut tulivat hälisevänä joukkona tallilta. En sitten viitsinyt ruveta selittelemään miksei ilmainen pizza kelvannut vaan kävin osingolle muiden kanssa.
- Ottakaa tästä juotavaa ja menkää olkkariin. Mutta joka tiputtaa tomaattikastiketta sohvalle saa potkut, Hanna ilmoitti ja nosteli kaapista oluttölkkejä esiin.
- Eiksulla ole mitään muuta? Mulla on auto tallin pihassa, kysyi Minna ja muistin, että niin minullakin.
- Nää on ruotsalaista, kakkosolutta. Ei tää haittaa ajamista ellei nyt viittä purkkia kisko, Hanna selitti joten uskaltauduin ottamaan yhden kuitenkin ja niin näköjään Minnakin.

Olohuone oli eri näköinen kuin mitä muistin, siellä oli sisustettu. Sohvia oli useampi – mihin yksin asuva naisihminen saattoi tarvita noin montaa sohvaa? – ja heittäydyin yhdelle syömään. Yritin muistaa varoa vaaleaa nahkaa, vaikka kaipa siitä saisi pyyhittyä pois mitä tahansa ilman isoja katastrofeja. Minna ja Hanna analysoivat ratojaan ja arvostelivat ystävällisesti minunkin suoritukseni, Meeri ja Hese keskittyivät syömiseen ja juomiseen, eiväthän he olleet päässeet näkemään kuin Hannan viimeisen ratsastuksen. Huuhdoin kolmannen pizzapalani alas ruotsalaislitkun lopulla ja ajattelin, että pitäisi nousta ylös ja lähteä kotiin ennen kuin nukahtaisin siihen.

Heräsin taputukseen poskellani.
- Mä olen lähdössä kaupungille, haluatko sä jäädä tänne pitämään majaa vai mitä?
Se oli Hanna, pukeutuneena selvästi ravintolaan menoa varten ja meikattuna niin, että se korosti hänen rusketustaan. Hän näytti hyvin huvittuneelta.
- Mä sitten nukahdin kuitenkin, totesin harmissani.
- No niin teit.
- Hyvä kun herätit, täytyy lähteä.
- Vai tuletko mun mukaan? Hanna kysyi kuin olisi juuri saanut idean.
- Ei kiitos, sanoin ystävällisesti. Ihan sama minne hän oli menossa, minä en haluaisi sinne.
- Ethän sä edes tiedä mitä mä ajattelin ehdottaa.
- En niin.
- Mitä sä oikeen välttelet mua? Hanna istui äkkiä viereeni ja paiskasi pienen laukkunsa pöydälle. – Pidätkö sä mua jonakin raiskaajana? Vai olenko mä yhtäkkiä niin kertakaikkisen ällöttävä?

Niihin ei oikein voinut vastata myöntävästi, ei edes vaikka olisi kiusallaan halunnut, enkä minä halunnut kun hän kerran näytti olevan ihan tosissaan. Ei hymyn häivää silmissä eikä äänessä.
- Et tietenkään oo, vakuutin, mutta hänen ilmeestään päätellen en tainnut kuulostaa ihan uskottavalta.
- Äh, painu helvettiin. Hän nousi ja syöksähti keittiöön, paiskomaan ovia ja tavaroita äänistä päätellen. Ähkäisin ja kirosin unen jumalaa, joka oli houkutellut minut valtaansa juuri täällä ja tallilaisia, jotka olivat jättäneet minut tänne. Nousin hitaasti ja seurasin Hannaa, yrittäen keksiä mitä hänelle sanoisin. Jos kyseessä olisi ollut Jessi, jota olisi pitänyt lepytellä ja lohdutella, olisin tiennyt mitä sanoa ja tehdä, mutta en voinut käyttää Hannalle samoja sanoja enkä voinut syleillä häntä tiukasti, tai ollenkaan sen puoleen.

- Älä viitti leikkiä marttyyria, sanoin, vaikkei se ehkä ollut oikein hyvä aloitus. En vaan ehtinyt keksiä parempaakaan.
- En mä leikikään. Oonpahan vaan vittuuntunut kun et sä kehtaa näyttäytyä mun seurassa. Alanko mä näyttää vanhalta venäläiseltä ilolinnulta, va? Hän peilasi itseään jääkaapin metallisessa ovessa ja suki hiuksiaan. – Mun ei ois pitäny leikata niitä…
- Sä olet ihan hullu, en voinut olla nauramatta tuolle.
- Miksi sitten?
- En mä voi lähteä sun kanssa ulos, Jessi ei tykkäis.
- Ei siitä niin kauhean kauan ole kun itse kutsuit mut kaljalle. Tämän vuoden puolella.
- Mutta… oikeassahan hän oli. – Sillon me ei asuttu täällä. Jessillä ei ollut tuttuja täällä.
- Just just. Hanna tarttui pöydällä olevaan lasiin, jossa oli jotain vaaleankeltaista ja joi sen kerralla puolityhjäksi. Vasta pakastimesta otetun näköiset jääpalat kilisivät, kun hän paiskasi sen takaisin. – Ota sitten edes mun seuraksi yks.
- Mulla on se auto.
- No mä vien sut @!#$ taksilla kun lähden sinne kaupunkiin. Ja vaikka haen sut huomenna tallille. Me ei olla edes ehditty jutella muuta kun töistä. Musta ois kiva ajatella että sä oot mun ystävä, että meillä ois muutakin puhuttavaa.

Hän katsoa tapitti minua haastavasti ja kohautin alistuneesti olkapäitäni. En tuntenut voivani kieltäytyä ihan kaikesta ja istuin keittiön massiivisen pöydän ääreen siksi aikaa kun hän sekoitti minulle drinkin ja täydensi omaa lasiaan.
- Te taidatte olla vakavissanne Prinsessan kanssa, hän sanoi istuessaan huomattavasti tyyntyneenä minua vastapäätä.
- Niin me taidetaan.
- Mikä kumma teitä oikeen pitää yhdessä?

Ei, ei se ollut piruilua, hän kysyi ihan vakavissaan ja kohotti lasiaan skoolattavaksi. Harkitsin lyhyen hetken.
- Me ollaan niin samalla aaltopituudella. Me ollaan niin kuin toistemme puolikkaita.
- Yh, eikö oo tylsää seurustella samanlaisen kanssa. Mä luulin että vastakohdat täydentää.
- En mä sanonut, että me ollaan samanlaisia – vaikka kai me vähän ollaankin, kun ollaan samantapasista valkokaulusperheistä. Onnelliset lapsuudet. Samanlaiset arvot ja taustat, vastasin miettiväisesti.
- Kaikki miehet joilla samanlainen tausta kun mulla on ääliöitä, Hanna ensin irvisti ja sitten naurahti.
- Älä, kaikki komeet rikkaat suomenruotsalaiset miehet?
- On ne. Ja muita mä en tunnu tapaavan.
- Ei kukaan muu uskalla yrittää mihinkään tekemisiin sun kanssa. Sulla on ihan liikaa kaikkea. Rahaa, ulkonäköä, itsevarmuutta… kaikkea.
- Sä uskalsit.
- Mä olin sillon nuori ja hölmö. En mä olisi uskaltanut jos olisin ymmärtänyt paremmin. Sille minun piti itsekin naurahtaa, niin totta se oli.

- Mä teen toiset, Hanna ilmoitti ja nappasi lasit pöydältä. En ehtinyt kissaa sanoa, vaikka olin omastani tuskin puolta ehtinyt juoda, ja samassa se oli taas täytenä edessäni. En tunnistanut mausta mitä Hanna oli siihen laittanut enkä ollut nähnyt hänen selkänsä taakse mitä hän jääkaapista oli ottanut. Ehkä breezeriä.
- Mitenkäs sun treffit kun sä vaan lipittelet täällä?
- Ei mulla mitään treffejä ole.
- Mä luulin että oli, kun olit menossa kaupungille.
- No siis, ei sillä tavalla treffejä. Ja vaikka ois ollukkin niin odottaishan ne.
- Tommosta sä et voi tehdä ihmisille, aloin saarnata.
- En vai?
- Et tietenkään, lupaukset pitää pitää.
- Ja hyvää kannattaa odottaa. Olenko mä sun mielestä hyvä?

Tuntosarveni alkoivat värähdellä. Vaara, vaara.
- Missä mielessä hyvä? kysyin varovaisesti.
- No, kaikilla tavoilla. Haluatko sä mua? Hän pyörähti viehkeästi tuolillaan ja mietin huomasiko hän edes sitä itse. Eihän siitä mihinkään päässyt että hän oli hemmetin hyvännäköinen. Aina vaan.
- Mä en rupea sun kanssa puhumaan haluistani, sanoin ja napsautin suuni kiinni. Eikä tuohon sitä paitsi voinut vastata. ”Ei” olisi ollut epäkohteliasta ja ”kyllä” vielä pahempi vastaus. Hanna näytti harkitsevan, mutta naurahti sitten.
- Okei, ei mennä siihen suuntaan. Missä te muuten oikeen asutte täällä? Et kai sä ollut tosissasi kun puhuit jostain leikkimökistä.

Vaara ohi, rentouduin ja kerroin miten olimme päätyneet Sanderssonin pihamökkiin. Hannakaan ei enää johdatellut keskustelua epäilyttäviin suuntiin vaan halusi kuulla tarkalleen, millainen mökki oli, ja sitten, millaista oli olla töissä. ”Oikeissa töissä”, hän tarkensi. Aiheellinen kysymys, hän ei ollut itse tainnut tehdä päivääkään töitä toisen palkkalistoilla koko elämänsä aikana.

Jossain vaiheessa tajusin, että olimme siirtyneet olohuoneeseen rupattelemaan – Hanna oli väittänyt, että hänen takapuolensa puutui keittiön puutuoleilla, ja että kello oli jo vaikka mitä ja että taisi jäädä soittamatta kavereille tänä iltana. Taisi jäädä Hannaltakin kaupunkireissu väliin. Katsellessani hän ojensi kuin unessa tyhjän lasin pöydänkulmalle ja köllähti makuuasentoon. Hän oli ihan muissa maailmoissa, vaikka juuri äsken oli vielä kertonut jotain lapsuusmuistoa. Minä tuijotin lasini pohjaan miettien ankarasti joisinko sen pois vai en. Se oli aika hyvää, kyllä, olisi sääli jättää kesken hyvä juoma. Sitten lähtisin kotiin.

Kun olin päässyt pimeälle pihalle tulin katumapäälle. Ei olisi pitänyt jättää Hannaa sinne sohvalle minihameessaan, hän palelisi siellä ilman peittoa. Käännyin takaisin ja totesin että onneksi, olin unohtanut ulko-oven auki. Suututti oma törppöys, että olinkin antanut Hannan juottaa minua kuin vierasta sikaa. Ja sekin, että olin ollenkaan jäänyt sinne: nyt keksin puolen tusinaa kohteliasta tapaa joilla olisin selvinnyt tilanteesta ja päässyt häipymään, kun alkuillasta ei ollut tullut mitään mieleen.

Valotkin olin unohtanut päälle. Palasin Hannan luo ja ravistin häntä varovasti olkapäästä.
- Hei, lähdetkö omaan sänkyyn nukkumaan?
Hän vain mumisi jotain ja asettui paremmin, minä ravistin hiukan terävämmin. Näin, että käsinojaan oli jo jäänyt pyyhkäisy punaista hänen poskestaan ja mietin, kuka siitä saisi potkut.
- Nouse ylös, mä vien sut nukkumaan, sanoin terävämmin.
- Mitä?
- Mä vien sut sänkyyn, ilmoitin ja hän hymyili tyytyväisenä puoliunessa, ojentaen kätensä minulle.

En uskaltanut ruveta yrittämään kantamista, olisin takuulla horjahtanut ja todennäköisesti kaatanut molemmat päin jotain ovenpieltä. Niinpä nostin hänet jaloilleen, otin tukevan otteen kainalosta ja talutin hänet makuuhuoneeseensa. En saanut selvää mitä hän yritti sanoa kun kellistin hänet sängylleen, mutta se kuulosti tyytyväiseltä. Haavoittuvainen Hanna oli harvinainen näky ja peittelin hänet melkeinpä hellästi, ennen kuin lähdin sammuttelemaan valot ja tekemään uudelleen lähtöä, tällä kertaa katsoen että ovi meni kiinni.

Kun seisoin pihalla totesin, ettei minulla ollut kännykkää eikä avaimia – ei itse asiassa mitään muuta kuin tallivaatteet jotka olin vaihtanut päälleni kun kisoista lähdimme. Reppuni taisi olla vielä autossa, tai sitten joku oli vienyt sen talliin. Autonavaimetkin olivat siellä, joten sain hylätä ajatuksen mersun takapenkillä nukkumisesta.

Ja ei, Hannan taloon en palaisi, en sohvalle, en vierashuoneeseen. Niin humalaan hän ei ollut minua juottanut.

Onneksi tiesin myös, missä tallin avainta pidettiin piilossa ja päästin itseni sinne sisään mahdollisimman hiljaa jotten häiritsisi hevosia. Tosin minua vastaan pöllähti paitsi lämmin tuoksu myös kahinaa ja kolahduksia, eiväthän ne tietenkään voineet olla havahtumatta yölliseen vieraaseen. Viimeistään ne olisivat heränneet kun haparoin satulahuoneelle ja laitoin sinne valot. Hienoa, reppuni oli nurkassa. Otin sen ja kiipesin mahdollisimman hiljaa yläkertaan, lepohuoneen punainen sohva saisi kelvata tänä yönä minulle.

Lähettäjä: Mie 
Päivämäärä:   16.12.14 20:55:02

On tää vaan niiin hyvä! Tuleeko tänään jatkoa...?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.12.14 20:57:53

Tulee, pääsin just vasta kotiin!
---------------------
23.

Jani tuli laittamaan itselleen aamukahvia ja vaikkei hän tiputellut mitään eikä muutenkaan metelöinyt, nousin ylös ilkeä tunne kurkussani. Ei se ollut oikein krapulaakaan, ellei sitten moraalista. Tunsin tehneeni jotain hirveän väärää kun en ollut mennyt kotiin yöksi vaan olin jäänyt tänne, jopa vaikka olin tullut nukkumaan talliin, pois Hannan luota. Millä hitolla tämän Jessille selittäisin? Tai miten vakuuttaisin hänet siitä klassisesta, ettei mitään tapahtunut. En viitsinyt edes hetkeä kuvitella, ettei hänen korviinsa kuuluisi, miten olin jäänyt löhöilemään Hannan luo muiden poistuessa sieltä kisakrymppäjäisten jälkeen.
- Päätit jäädä yökylään? kysyi Janikin napsauttaessaan keittimen päälle. Örähdin epämääräisesti vastaukseksi. Ei tehnyt mieli selitellä mitään, mutta olipahan kumminkin mukavaa että hän voisi tarvittaessa todistaa missä oikein olin nukkunut.

Hain jääkaapista juotavaa ja heittäydyin takaisin sohvalle Janin lähtiessä aamutallihommiin. Sen verran pää painoi etten viitsinyt lähteä avuksi. Avasin sen sijaan telkkarin ja yritin etsiä joltain kanavalta aamu-uutisia, mutta se vain suhisi. En mitenkään voinut löytää yhtään toimivaa kanavaa. Mietin päivän velvollisuuksia ja kun Jani oli saanut hevosille ruoat jaettua ja tuli kahville minulla oli suunnitelma selvillä.
- Mä tuun ratsastamaan saman tien, sun ei varmaan kannata niitä viedä ulos ollenkaan.
- Mitä niitä?
- Tanttaa. Ja Wotia. Ja Namua. Ai helkkari. Minua alkoi väsyttää ajatuskin kolmen hevosen ratsastamisesta.
- No johan meinaat urakoida.
- En mä taida uskaltaa kotiinkaan ajaa vielä. Jos ei noi elikot ois niin tarkkoja promilleista.
- Oliko täällä oikeen juhlat sitten eilen? Taisi mennä kisat hyvin? Jani kysyi kiinnostuneena. Hän ei ollut enää illalla palatessamme ollut tallilla.
- Menihän ne, ja sitten mentiin Hannalle.
- Eikä kunto riittäny kotiin asti?
- Juu ei jaksanut, myönsin. Vääntäydyin ylös ja kaadoin itsellenikin pienen tipan kahvia, sitten vaihdoin ratsastushousuihin ja lähdin Janin kanssa alas talliin.

- Jos saan pyytää niin ota se paskiainen ensin, se hajottaa tallin jos se huomaa jäävänsä tänne ja muut menee ulos, Jani ehdotti ja viittasi lyhyeen päätyyn.
- Selvä. Ehkä Namulla ratsastaminen oli paras tapa aloittaa päivä. Tunsin pienen, miellyttävän jännityksen värähdyksen vatsassani ja aloin jo tulla paremmalle tuulelle.

Iso tamma hamusi viimeisiä heinänkorsia turpeelta ja luimisti varoittavasti kun avasin karsinan oven. En välittänyt siitä vaan tarrasin kiinni riimusta, jota se toisista hevosista poiketen piti päässään yötä päivää. Se puhahti tyytymättömänä, muttei viitsinyt ruveta isompaan taisteluun kun pujotin ketjunarun sen leuan alta. Ei sitä kannattanut viedä edes kolmen metrin päähän käytävälle ketjuihin ilman sitä, kuolaimia en sentään viitsinyt tunkea suuhun sitä varten.
- Se taitaa ruveta vähän rauhottumaan, arvelin, kun se seurasi minua ja pysähtyi sopivalle kohdalle.
- Alkaahan se kai. Ensimmäisenä aamuna se tuli sieltä niin että karmit rytisi, mutta nyt se on jo tainnu oppia rutiinit, kommentoi Jani Lunen karsinasta.

Harjasin hevosen ja hain sille satulahuoneesta varusteet. Epäröin hetken pysyisikö se paikoillaan jos avaisin riimun kaulalle, mutta kun en keksinyt muutakaan tapaa saada sille suitsia päähän en voinut kuin yrittää. Ja pysyihän se, tosin yrittäen purra minua kun laitoin turparemmiä kiinni. Kirosin sille ja se mulkaisi minua muttei yrittänyt toista kertaa.

- Kauanko sä meet? Kumman tuon sulle seuraavaksi? Jani kysyi kun lähdin taluttamaan Namua ulos.
- En mä tiedä. Ja saan mä ne täältä itsekin haettua, tiedäthän sä.
- No voin mä vähän auttaa krapulaista raukkaa.
- No jos sä ehdottomasti haluat.

Pää selkisi kummasti ratsastaessa, kuten aina. Namu kiinnosti minua niin, että unohdin morkkiksenkin. Aloin tajuta sen kommervenkkejä, mutta ylen määrin en tohtinut sitä väännellä, olihan sillä eilen ollut rankka päivä pitkine autossa seisomisineen. Kun Jani talutti Tantan reilun puolen tunnin kuluttua maneesiin päätin että riitti.

Janikaan ei rohjennut jäähdytellä Namua taluttaen vaan kiipesi satulaan ja kävelin hänen seuranaan ympäri maneesia kymmenisen minuuttia ennen kuin lähdin Tantan kanssa kentälle. En uskonut että Namu oli siellä vielä käynyt joten olin tuonut sen turvallisten seinien sisään. Näyttäköön Hanna sille ulkomaailmaa, tai sitten tekisin sen joskus toisella kertaa kun olisin teräkunnossa ja tietäisin enemmän sen käsittelystä. Tantta sai pärjätä puolen tunnin keventelyllä ja Wotin kanssa menin maastoon laukkaamaan, sitten olin tyytyväinen tekemisiini. Jani oli, vaikka oli juossut tuomassa ja viemässä hevosiani, saanut siitä huolimatta ne kaikki harjattua ja pihalle ja sitä paitsi melkein kaikki boksitkin puhdistettua ja päätimme siemaista toiset aamukahvit. Hesekin oli siellä aamiaisella tukka pystyssä ja oli saanut telkkarinkin näkymään. En jaksanut kysyä miten.
- Sä jäit juhlimaan illallako? Kuulin kun sä konttasit tänne yöllä, hän virnuili minulle.
- Juhlimaan ja juhlimaan, tosi ystäviä kun jätitte mut sinne, murahdin takaisin ja ajatukseni pörräsivät vimmatusti. Hese siis pystyi todistamaan, mihin aikaan olin tullut Hannalta, etten ollut ollut siellä aamunkoittoon asti. Keräsin puolustusta ja todistajia säie säikeeltä, näköjään.

Sohva oli vapaana ja heittäydyin taas siihen melkein kompastuen reppuuni matkalla. Muistin vasta nyt kännykkäni. Olin ollut tavoittamattomissa toista vuorokautta, kun en muistanut vilkaisseenikaan sitä eilisaamun jälkeen ja taas jysähti jossain sydänalassa kun mietin, että Jessi oli saattanut soitella pitkin yötä ja aamua ja ihmetellä mitä puuhasin. Miten helkkarissa saattoi olla niin huono omatunto olemattomasta? Kaivoin puhelimen sivutaskusta ja näin sen ilmoittavan viidestä tulleesta puhelusta, mutta kun aloin selata niitä se vaikeni ja kuoli ennen kuin näin ensimmäistäkään soittajaa. Täydellistä.
- Taitaa olla aika painua kotiin, ilmoitin ja lähdin.

Pistin puhelimen latautumaan siksi aikaa kun kävin suihkussa ja sitten vasta laitoin sen päälle uudestaan. Olin koko kotimatkan ja suihkun ajan miettinyt mitä sanoa Jessille syyksi, että vasta nyt vastasin, mutta vain yksi tulleista puheluista olikin häneltä, illalla kymmenen jälkeen. Hanna oli soittanut aamuviideltä ja loput soitot olivat kotoa, äidin kännykästä ja Jaskalta. Jos olin kuvitellut että tähän asti oli jysähdellyt niin nyt tuntuivat sisuskaluni valuvan suoraan sohvan läpi lattialle. Kotoa ei vastattu, eikä kummastakaan muusta numerosta joten soitin Ristolle seuraavaksi. Hänkään ei vastannut ja meni aikaa ennen kuin keksin että Riikkakin oli olemassa. Jos meneillään oli jokin perhekriisi niin kai hänellekin olisi kerrottu.
- Onko jotain tapahtunu? kysyin kun hän vastasi.
- Isä sai uuden kohtauksen. Pahan kuulemma.
- Onko se Tammisaaressa? Missä sä oot?
- Missä itte? Kukaan ei kuulemma oo saanu sua kiinni.
- Mä sain vasta puhelimen ladattua. Niin mitä?
- On joo, Tammisaaressa, ja mä odottelen täällä bussia että pääsisin sinne.
- Miten pahan?
- En mä tiedä tarkemmin.
- Nähdään siellä sitten, sanoin kiireesti ja oikeastaan seuraava muistikuvani olikin siitä, että parkkeerasin mersua Tammisaaressa sairaalan pihaan. Miten olin selvinnyt sinne tajuamatta koko matkasta mitään, en ymmärrä vieläkään, mutta auto näytti kyllä ehjältä.

Menin ajattelematta samalle osastolle kuin aikaisemmin, ja näin heti käytävällä Jaskan kanssa lääkärin, jonka olin aiemminkin tavannut, sen Silakan. Ai miten vihasinkaan sitä miestä. Kävelin seuraan mutta en saanut sanaakaan suustani, odotin vain että minulle kerrottaisiin. Tuntui kuin olisin pidätellyt hengitystä Hangosta saakka, en ainakaan muistanut hengittäneeni ja nyt huokaisin syvään.
- Tajuttomana vielä, sanoi Jaska ja katsoin Silakkaan uskaltamatta odottaa mitään hyvää.
- Tää ei varmaan ollut se viimeinen, mutta tuskin hän enää kotiutuu, lääkäri sanoi katsoen minua ystävällisesti.
- Just, sanoin minä ja kävelin vähän matkan päähän, missä seinän vieressä oli tuoli. Istuin siihen ja yritin alkaa kokoamaan palasia taas. Kunhan vaan olisin löytänyt ne palasetkaan, mieleni oli yhtä harmaata myllerrystä.

En halua muistella sitä päivää, enkä siitä paljon muistanutkaan jälkeenpäin. Isä jäi rohisemaan sairaalasänkyynsä illalla ja me lähdimme letkana ajamaan takaisin kotiin päin. Riikka tuli kyytiini eikä hänkään montaa sanaa sanonut koko matkalla. Me menimme istua nököttämään meille takan ääreen, kahdestaan, kun veljet lähtivät perheidensä luo ja äiti otti unilääkkeen ja meni nukkumaan, emmekä vieläkään saaneet puhuttua mitään. Ei se kyllä haitannut, en halunnutkaan puhua, oli vaan lohduttavaa istua tutussa paikassa ja siskon hiljaisessa seurassa. Joskus kun alkoi tulla pimeää, menimme kumpikin tahoillemme vanhoihin huoneisiimme nukkumaan ja parin tunnin unien jälkeen asiat olivat jotenkin selkiytyneet päässäni. Saatoin nousta ylös ja muistaa, että minun pitäisi mennä töihin ja jopa tuntea, että pystyisin siihen. Kävin kurkkaamassa äidin huoneeseen ennen kuin lähdin ja näin hänet hereillä.
- Mun pitäis mennä töihin, sanoin.
- Joo, tietysti sun pitää. Mä soittelen taas kun oon käynyt sairaalassa.
- Tee niin.

Töihin keskittyminen helpotti, mutta siitä huolimatta Jouni ajoi minut ulos ruokatunnin jälkeen, hän oli pomona nyt kun Mikko oli lomalla. Sanoi vaan, että he kyllä Heidin kanssa selviäisivät ja että katsottaisiin huomenna uudestaan. Ajoin mökkiini ja heittäydyin sohvalle tuijottamaan puhelinta. Jessi oli soittanut taas, eilisiltana ja tänään uudelleen, ja kun selasin viestejä, hän oli lähetellyt niitäkin useampia, ensin hyväntuulisia, sitten kiukkuisempia ja lopulta huolestuneita. Soitin hänelle lopultakin ja olin pahoillani kun nämä päivät olivat menneet semmoisessa humussa, etten ollut saanut vastattua yhteenkään yhteydenottoon.
- Voi jestas, jotain tommosta mä pelkäsinkin kun ei susta mitään kuulunut, hän huokaisi puhelimeen. – Lähtisinkö mä tulemaan takaisin vai haluatko sä olla yksin?
- Mulla on kauhea ikävä sua, sanoin ja toivoin enemmän kuin mitään muuta, että hän olisi ollut vieressäni nyt.
- Sitten mä tulen heti kun ehdin junaan.

Laitoin Hannallekin viestin, etten tulisi tallille tänään ja lähdin käymään Tammisaaressa. Siellä eivät asiat olleet eilistä kummemmin, tai korkeintaan perhe ei enää ollut sellaisen shokin vallassa. Äiti ja Riikka olivat siellä, mutta aikeissa lähteä kotiin päin myös. Erityistä vaaraa ei ollut, mutta ei myöskään erityistä toivoa, että isä siitä havahtuisi. Katselisivat häntä siellä varmaan vielä päivän, pari ja kärräisivät sitten meidän terveyskeskukseen, kotikaupunkiin kuolemaan. Se ei tuntunut enää oikeastaan miltään. Ihan kuin kaikki olisi ollut ohi jo nyt.

Jessin paluu loksautti asiat kohdalleen ja järjellisiin mittoihin. Hän esitti muutaman kysymyksen isästä, totesi tilanteen muttei ruvennut rypemään säälissä vaan alkoi kertoilla Helsingin kuulumisia. Löhösimme sohvalla katsellen telkkarista yhdentekeviä ohjelmia ja jutellen kaikesta muusta, kaikesta tavallisesta. Hän kuvaili Miilan ja Laurin asunnon ja mitä Karoliina oli oppinut reilun kuukauden aikana kun olimme olleet poissa ja miten hän oli yrittänyt tanssia kainalosauvan kanssa ja meinannut aiheuttaa tappelun
ravintolassa kun oli vahingossa huitaissut sillä jotakuta. Hän oli käynyt kampaajalla ja ratsastamassa.

Makasin pää hänen sylissään ja torkuin ja suukottelin häntä mahaan kunnes minun oli pakko avata suuni:
- Mennään sänkyyn, ehdotin.
- Joko? Eihän kello oo kahdeksaakaan?
- Hölmö, mä haluan rakastella sun kanssasi.
- Ai, mä luulin että sua nukuttaa!
- Ei just nyt.
- Jaa. Tyttöystäväni hymyili oudosti, vai näyttikö se vaan omituiselta alhaalta päin ja sujautti kätensä T-paitani alle. Se tuntui viileältä muttei kyllä viilentänyt vähääkään, päinvastoin. Nousin ylös ja aloin availla nappeja hänen vaatteistaan.
- Mä luulin että viimenen mitä sulla ois mielessä, hän mutisi ja näytti tyytyväiseltä.
- Paremminkin ensimmäinen, sanoin ja suutelin häntä.
- Hyvä, mä en uskaltanut ehdotella. Se tuntu jotenkin epäsopivalta. Sitten hän vastasi suudelmaani ja alkoi tunkea niitä viileitä sormiaan housujeni vyönauhan alle. Yhdellä sormella hän pyyhkäisi poskeani, silmän alta kuin olisi pyyhkinyt kyyneleitä pois mutta en kyllä ollut itkenyt. – Sä saat varmaan silmäpussit vanhempana.
- Ai, no ihan sama, sanoin jotain sanoakseni, joskus toiste olisin voinut aloittaa väittelyn mokomasta haukkumisesta mutta nyt en jaksanut ajatella semmoista, halusin vaan saada vaatteet pois päältämme, ainakin tärkeimmiltä osin ja päästä asiaan.

Rakastelimme siinä sohvalla puolipukeissa ja vaikka se oli mahtavaa, jokin outo sisäinen kuumotus jäi jäljelle. Ravistelin Jessiä peläten, että hän nukahtaisi, niin kuin hän usein teki jälkeen päin – paskat siitä että se muka oli miesten etuoikeus.
- Nyt voidaan mennä parvelle jatkamaan, ehdotin.
- Nytkö? Hetikö?
- Niin, jos sulle sopii. Nostin hänet syliini ja painoin suuni soliskuoppaan. Pehmeä muruni.
- Oh, hullu, hän kiemurteli, taisin kutittaa, mutta lähti enempää ihmettelemättä kiipeämään ylös. Menin perässä ja tyhjensin pääni kokonaan keskittyessäni vain hänen vartaloonsa. Ajantajukin katosi.

- Nyt saat kyllä lopettaa ton jyystämisen, mä olen kohta ihan vereslihalla, Jessi ilmoitti lopulta ja kiemurteli pois altani, mutta otti kiinni poskiistani ja suukotteli minua hymyillen.
- Oisit sanonu, sanoin vähän nolona, alkoi omakin nahkani tuntua vähän hellältä kriittisistä paikoista.
– Niinhän mä just tein. Oletko sä napsinu jotain viagraa töistä?
- No en. Oiskohan siellä?
- Älä kato, et sä ainakaan vielä tunnu tarviivan. Nyt mä haluan ulos.
- Minne ulos? kysyin laiskasti, nyt alkoi minuakin väsyttää.
- Pihalle. Siellä on ihana yö ja täällä pitää tuulettaa. Täällä on kuin turkkilaisessa saunassa. Ja varmaan haisee kuin huoratalossa.
Tyrskähdin nauramaan. Se saattoi olla totta.

Jessi kietoutui lakanaan, minä kiskoin päälleni bokserit ja T-paidan ja avasin ikkunat. Kävelimme ulos ja kiskoimme aurinkotuolit pois ruman katoksen alta niin, että saatoimme mennä niille makaamaan ja tuijottaa himmeästi näkyviä tähtiä. Viileältä siellä tuntui mökin tukahduttavan ilman jälkeen, mutta kun oli vähän aikaa ollut siihen tottui ja tajusi, että oikeasti oli todella lämmin yö. Pidimme toisiamme kädestä ja katselimme tähtiä.

- Kuoleeko Kari nyt, mitä luulet? Jessi kysyi kun olimme olleet hiljaa hyvän aikaa. Tipahdin takaisin todellisuuteen ja mietin hyvän aikaa mitä vastata, vaikken minun oikeastaan tarvinnutkaan. Ehkä vaan keräsin tarmoa ruveta puhumaan siitä.
- En mä tiedä, tuskin nyt. Mutta ellei se tosta herää enää niin kai olisi parempi.
- No niinpä. Sehän on yhtä kuin kuollut jo jos siitä on pelkkä ruumis jäljellä eikä mieltä.
- Mutta ainakin se on lähellä poiketa jos se tulee tänne.
- Mun osastolle.
- Ehkä, niin.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   17.12.14 20:23:16

Saisko illan pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.12.14 20:49:45

24.

Olin ihan hilkulla myöhästyä töistä. Univelkaa oli ehtinyt kertyä aika lailla ja kun sain unen päästä kiinni Jessin palattua unilelukseni sitä olisi varmaan riittänyt iltaan asti. Jouduin ottamaan auton uhraamatta ajatustakaan sille, että Jessi taitaisi taas jäädä nalkkiin mökkiin. Ehkä hän kestäisi sen tämän kerran, ja ehkä hänkin nukkuisi pitkään kun olimme sentään tuijotelleet tähtiä aika kauan.

- Tulit takasin, tokaisi Jouni kun törmäsin häneen matkalla hakemaan työtakkiani.
- Tulin, miksen ois tullut?
- Ajattelin että haluat olla isäs luona.
- Ei se tiedä että mä olen siellä, vastasin lyhyesti. – Todennäköisesti ei tiedä, siis.
- Sä voit silti häipyä ruokiksen jälkeen. Me sumplittiin Heidin kanssa sillä lailla eilen. Mutta auta nyt aamuruuhkan kanssa kun kerran tulit.
- Okei, toi kuulostaa hyvältä, hymyilin Jounille kiitollisena. Jos he kerran pärjäisivät ilman minua ehtisin ehkä hurauttaa Tammisaareen ja silti vielä tallillekin tänään. Olin koko työmatkan arponut kumman tekisin.

Jatkoin kumminkin sen aikaa kun Jouni ja Heidi vuorotellen kävivät syömässä ja yhden aikaan Jouni tuli ajamaan minut pois. En vastustellut, vaikka olisin hyvin voinut jäädäkin. Huono omatunto vähän vaivasi kun olin vienyt Jessiltä helpoimman kulkupelin.

Ei hän silti kotona ollut, kun pääsin sinne, vaan vastasi puhelimeensa meiltä kotoa.
- Tulin moikkaamaan Leenaa. Ja Riikkaakin.
- Millä sä olet liikkeellä?
- No yritin lähteä pyörällä mutta en mä pystynyt polkemaan, niin että mä vaan kävelin ja talutin sitä.
- Onko porukat vielä siellä vai lähtikö ne sairaalaan?
- Lähti vähän aikaa sitten. Mä jäin pyykkäämään. Ne meinas että Kari saatetaan siirtää vielä tänään, tai viimeistään heti huomisaamuna, niin että sun ei varmaan kannata sinne ajaa tänään. Sanoi Leena siis.
- Ai näin pian kuitenkin, ällistyin. No, suunnitelmieni priorisointi meni sitten aina vaan helpommaksi. – Haluatko tulla mukaan tallille?
- Voisin mä. Kyllä mä saan nää pyykättyä ennen kuin sä tuut töistä.
- Mä olen itse asiassa jo tullu töistä.
- No miten hitossa se on mahdollista?
- Henkilökohtaisista syistä, kai, halusivat potkia mut ulos.
- Siis mitä sä meinaat? Sait potkut?
- Ei kun ne ajatteli että mä tarviin vapaata käydäkseni isän luona kai. Mutta en kai mä sinne sitten tänään mene.
- No tule tänne sitten, saat ripustaa pyykit kuivumaan.

Ja niin tein. Sieltä jatkoimme tallille ja vasta siinä vaiheessa muistin ensi kerran lauantai-illan tapahtumat. Olin vähällä ajaa päin maneesin seinää kun tajusin, että olin viemässä Jessiä tallille kuuntelemaan virnuilua siitä, miten en ollut kotiin selvinnyt kisojen jälkeen, ilman, että olin ehtinyt häntä mitenkään valmistella.
- Odota, sanoin tietämättä miten jatkaa, kun hän aikoi nousta autosta.
- Niin mitä? Ai miten tuntui pahalta viattoman luottavainen, joskin ihmettelevä katse, jonka sain.
- Niin, viikonlopusta… ennen kuin isä joutu sairaalaan… hitto kun olisin saanut vähän enemmän aikaa suunnitella sanojani!
- Mitä? Jessi kuulosti äkkiä hyvin tiukalta.
- Ei mitään pahaa, sanoin kiireesti. – Mutta ennen kuin joku möläyttää niin mä nukuin tallilla lauantai-yön.
- Miksi ihmeessä sä niin teit?
- Me vähän juhlittiin sitten kisojen jälkeen. Tai siis.
- Juhlimisen mä ymmärrän, mutta mikä on toi ”tai siis”?
- Istuin juttelemassa Hannan luona kun muut oli jo lähteneet, tunnustin surkeana. – Aika monta tuntia ja aika monta paukkua. Mutta mitään ei todellakaan tapahtunut, se sammui ja laitoin sen nukkumaan ja tulin talliin.
- Mistähän te mahdoitte jutella niin kauan? Jessin ääni oli kerrassaan hyytävä.
- No Hanna halusi vähän avautua. Mä lähinnä kuuntelin.
- Mä voin niin @!#$ hyvin kuvitella miten Hanna haluaa avautua sulle. Hän hyppäsi autosta ulos, ulvahti kivusta kun astui kipeälle jalalleen ja paiskasi oven kiinni niin, että jysähti. Hän ei kuitenkaan lähtenyt siitä mihinkään vaan jäi nojaamaan auton kylkeen, ja vaikken tiennytkään johtuiko se siitä, että häntä sattui, vai että hän oli jättänyt keppinsä kotiin lähtiessään pyörä tukenaan meille eikä uskaltanut kulkea ilman sitä, käytin tilaisuuden hyväkseni ja kiersin sinne niin nopeasti kuin pääsin.

- Mä en tiedä mitä sanoa, anna anteeksi tai jotain, yritin, ja tartuin häntä olkapäistä.
- Oisit ees pökkässy sitä tai jotain ennemmin kun jutellu sen kanssa puolen yötä.
- Et oo tosissas!
- En niin, mutta ei toi toinenkaan vaihtoehto oo hyvä. Jessi ei ravistanut käsiäni pois, mutta tuijotti minua silmät vaarallisesti sirrillään.
- Ei tapahtunu mitään mitä ei ois voinu tapahtua sun läsnä ollessa, yritin vakuuttaa häntä. – Ihan oikeesti.
- Ei varmaan. Mutta kävin mäkin onneksi sunnuntai-iltana toisen miehen kanssa ulkona! Jessi julisti nostaen leukaansa, mutta alkaen lauseen loppua kohden kuulostaa hitusen epävarmalta. – En vaan aikonut kertoa sitä sulle, koska ei mitään sen enempää tapahtunut.

- Minkä miehen? Unohdin Hannan ja puolustusasenteen hetkessä.
- Ei kai sillä väliä. Mekin vaan juteltiin.
- Kuka se oli?
- Etukäteen mä aioin kyllä kertonut sulle, mutta kun en saanut sua kiinni.
- Kuka? kysyin ja taisin tiivistää otettani hänen hartioistaan aika lailla, sillä hän inahti ja alkoi vääntäytyä irti. Nostin käteni sivuilleni ja vedin syvään henkeä. Nyt alettiin mennä ihan liian pitkälle.
- Jessi-kulta… sanoin kun sain ääneni rauhalliseksi. Olin pelästynyt itseäni, sitä miten lähellä olin ollut satuttaa häntä ja olin valmis matelemaan maassa.
- Mitäs kullittelet siinä?
- Mä en vaan päässyt lähtemään sieltä Hannan luota. Mä yritin, mutta en mä voinut, musta tuntui kuin mä oisin jättänyt lapsen heitteille. Eikä mitään tosiaan tapahtunut.

Selittelin ehkä liikaa, sillä tiesin itsekin, että jos olisin vain ollut jämäkämpi, olisin voinut sinä iltana häipyä ja jättää Hannan angstaamaan yksinään. Mutta Hanna oli kuulostanut niin yksinäiseltä ja onnettomalta, ja kieltämättä mielessäni oli välähtänyt sekin, pääsisinkö enää Wotin ja Namun selkään ikinä, jos en suostuisi pitämään seuraa hänelle. Ehkä olin vaan liian pehmeä.
- Mä en jotenkin osaa ollenkaan kuvitella Hannaa onnettomana lapsena. Sua on vedätetty tai sitten sä valehtelet mulle päin naamaa.
- Mä en ole ikinä valehdellut sulle, vakuutin ja yritin halata häntä.
- Sitten sä olet vaan hyväuskoinen idiootti.
- Niin mä varmaan olenkin, mutta usko mua!
- Mennäänkö töihin, Jessi sanoi ilmeettömästi ja liikahti tallin suuntaan.

Oli kai positiivista että Jessi ei ollut läiminyt minua päin näköä eikä jättänyt siihen paikkaan, mutta toisaalta, mitä @!#$ä nuo hänen vihjailunsa vieraasta miehestä olivat? Kuka se voisi olla? Joku Miilan kaveri? Meidän yhteisiä tuttaviamme? Simo, se Jessiin ihastunut koulukaveri? Tartuin häntä ehkä vähän turhan tiukasti kiinni tukeakseni häntä matkalla talliin, ovella Jessi tempautui irti otteestani, tukeutuen ennemmin seinään kuin minuun ja meni suoraa päätä lukujärjestykselle. Meeri näkyi olevan satulahuoneessa puhdistamassa varusteita ja huudahti hämmästyneenä meidät nähdessään.
- Mitäs te täällä teette, me luultiin ettette tuu ollenkaan. Kaikki hevoset on ratsastettu jo.
- Kaikki? kysyi Jessi pettyneenä, todella harvinaista tehokkuutta.
- Joo, meillä oli tänään vähän henki päällä. Janikin tuli mun kanssa maastoon. Ja Bimi myytiin eilen niin että niitä on niin vähänkin.
- No just, ihan turhaa tulla ollenkaan, Jessi puuskahti ja vilkaisi minuun murhaavasti, kuin sekin olisi ollut minun syyni. Pettynyt minäkin olin, mutta lähinnä siksi, että koko riitamme olisi voinut välttää tai ainakin lykätä ja paremmin valmistautuneena ehkä olisin onnistunut valitsemaan semmoiset sanat, ettei sitä olisi välttämättä syntynyt ollenkaan.

Ajatukseni palasivat siihen Jessin miesjuttuun. Olisin epäillyt hänen keksineen sen omasta päästään juuri äsken, vain maksaakseen minulle samalla mitalla, mutta hänen sivulauseensa ”olisin ilmoittanut etukäteen” sai minut uskomaan häntä. Ei hän semmoista lisäystä olisi hätävalheeseen keksinyt.
- Palaverin paikka, ilmoitin, ja nappasin hänestä taas kiinni välittämättä siitä, että hän huitoi käsillään. Meeri katsoi kiinnostuneena kun kannoin Jessin portaiden alla olevasta ovesta rehuvarastoon. Istutin hänet heinäpaalikasalle ja suljin oven perässämme.
- Mikä mies?
- Mitä väliä sillä on?
- Totta kai sillä on!
- Krisu.
Näin hetken punaista. Se pitkä urheilija-exä, ettäs olinkin sen hyypiön unohtanut. Jessi tuijotti minua uhmaavasti, kädet puuskassa rinnallaan ja näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
- Älä nyt kiehu, mehän vaan oltiin vähän iltaa istumassa. Ihan viattomasti.

Käännyin ja kävelin ulos. En keksinyt mitään mitä olisin voinut sanoa pahentamatta tilannetta. Taisi olla parasta ottaa aikalisä ja rauhoittua välillä. Menin tarhoille ja kumarruin putkiaidan läpi Wotin luo, joka tuli uteliaana luokseni. Kun se ymmärsi etten aikonut viedä sitä mihinkään se jäi nuokkumaan ja antoi minun rapsutella korviaan ja istuin lopulta hiekalle.

Arvioin viipyneeni siinä ehkä puolisen tuntia kun tunsin, että olin pystynyt suhteuttamaan asiat taas oikean kokoisiksi. Ei Jessikään kai oikeasti voisi olla vihainen Hannan jutusta, kunhan oli alkuun kimmastunut. Minä en ainakaan ollut siitä, että hän oli tavannut Krisun. Jessi sanoi sen jutun olevan historiaa ja uskoin häntä. Ja oikeasti en viimeöisen jälkeen ollut kauhean huolestunut. Ainakaan kukaan vieras ei ollut pyörinyt Jessin päässä viime yönä, siitä olin melkein sataprosenttisen varma.

Palasin talliin olettaen löytävän Jessin Meerin seurasta, todennäköisesti ruotimassa vastakkaisen sukupuolen kummallisuuksia, mutta Meeri kokoili yksinään nahkarasvapurkkeja ja rättejä satulahuoneessa.
- Missä Jessi on? kysyin.
- Mistäs mä tiedän. En mä ole nähny sitä sen jälkeen kun sä raahasit sen pois.

Mieleeni tuli heti että eikö hän ollut uskaltanut hypätä alas heinäpinolta kipeällä jalallaan, mutta ei kai se voinut olla mahdollista, eihän se ollut kuin korkeintaan metrin korkea. Mutta siellä hän istui edelleen kuin hyllyllä, kädet polvien ympärillä ja seinään nojaten.
-Etkö sä päässyt pois täältä, kysyin anteeksipyytävästi.
- No mä ajattelin että kai sä tulet hakemaan mut pois kun tänne toitkin. Hänenkään äänensä ei ollut enää kireä eikä vihainen, vain sävytön.
- Mä tulin nyt. Rakasta mua taas, mäkin rakastan sua, pyysin. Menin hänen luokseen ja halasin häntä, ei elettäkään että hän olisi halunnut halata takaisin, mutta ei hän sentään yrittänyt vetäytyä poiskaan, paremminkin painautui vähän minua kohden. Hyvä merkki.

- Anteeksi, sanoin varmuuden vuoksi, kuinkahan monetta kertaa.
- Mistä asiasta?
- Ihan mistä vaan. Kaikesta.
- Okei, samoin.
- Mistä? kysyin minä vuorostani.
- Siitä kai että mä riehaannuin vähän liikaa. En mä sitä pyydä anteeksi että tapailen vanhoja kavereita.
Painoin poskeni hänen hiuksiaan vasten ja hän purkautui huokaisten sykkyrästään ja vastasi lopultakin halaukseen.
- Pussasitteko te? Jessi kysyi lopulta.
- Ei, vakuutin ja olin tyytyväinen kun se oli totta. Ellei se olisi ollut, olisin siinä tilanteessa valehdellut empimättä.

Ajattelin jo, että viikonlopun harharetket oli käsitelty pois päiväjärjestyksestä mutta enpä muistanut että Hannallakin saattoi olla jotain kommenttia asioihin. Olin tekemässä merkintöjä lukujärjestykseen, Jessin istuskellessa satulahuoneessa odottamassa, että sitten lähtisimme kotiin, kun Hanna syyhkäisi talliin kädessään iso hevostarvikeliikkeen muovikassi.
- Kappas, prinssi viaton ja nuhteeton, hän tervehti minua purevalla äänellä.
- Päivää ittellesikin, sanoin varovaisesti. Hanna vilkaisi ympärilleen kuin todeten, oliko talli tyhjä, ja olihan se paitsi meitä ja Jessiä, jota hän ei voinut nähdä käytävältä.
- Jätit mut kuin nallin kalliolle sitten sillon lauantaina.
- Sä sammuit, ei susta oikeen ollut juttukaveriksi. Ja veinhän mä sut omaan sänkyysi nukkumaan, puolustauduin.
- Enkä mä sua sinne olis huolinutkaan, hän tuhahti ja tunkeutui ohitseni satulahuoneeseen kasseineen. Hän taisi hätkähtää vähän nähdessään Jessin siellä, mutta piti pokkansa, moikkasi vaan lyhyesti ja alkoi purkaa ostoksiaan kaappeihin. Enpä olisi pystynyt itse laittamaan Hannan suuhun parempia repliikkejä Jessin kuultavaksi vaikka olisin miettinyt niitä koko yön.

- Mä ratsastin Tantalla tänään ja se oli ihan perseestä, jähmy kuin mikä, eikä avut menny läpi mitenkään päin, Hanna ilmoitti minulle keskustelusävyyn.
- Älä puhu paskaa, suutuin, sillä tiesin ettei se ollut totta. Hanna halusi vain narttuilla. Jos minä olisin halunnut naida hänet pyörryksiin lauantai-yönä hän olisi kehunut miten hyvässä kuosissa nimikkoni oli. – Se ei oo pätkääkään huonompi kuin sillon kun mä alotin sen kanssa, päinvastoin. Jos sä et halua että mä ratsastan sillä, tai täällä ylipäätään niin sen kun sanot. Ei tarvii keksiä tommosta.

Hanna ei vastannut, joten oletin, että hän ei halunnut potkia minua vielä ulos talliporukasta. En kuitenkaan viitsinyt jäädä odottamaan minkäänlaista liennyttävää kommenttia. Sitä tuskin tulisi nyt, mutta seuraavan kerran tavatessamme hän varmaan käyttäytyisi taas kuin normaali ihminen.
- Lähdetään, sanoin Jessille ja autoin hänet ylös.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   18.12.14 07:49:01

Ajattelin täältä löytyvän leppoisaa aamulukemista, mutta olikin vähän kireätunnelmaisempi pätkä tällä kertaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.12.14 19:26:22

25.

Eihän tuo välienselvittely voinut unohtua, vaikka olimmekin olleet lopulta kovin anteeksiantavaisia toisiamme kohtaan. Minä uskoin kyllä, että Jessin tapaaminen Krisun kanssa oli ollut ihan viaton, mutta kun sain hänet aina aika ajoin kiinni katsomasta minua epäluuloisen näköisenä alkoi päässäni kiertää omituisia ajatuksia. Miksi hän oli niin epäileväinen? Eikö hän luottanut minuun koska oli itse epäluotettava? Eikö sitä sanottu niin, että valehtelija epäilee kaikkia valehtelijoiksi?

Ulkoisesti käyttäydyimme kohteliaasti ja rakastavasti niin kuin aina, mutta minua kaiversi. Ehkä se johtui siitäkin, että olin niin suruissani isän takia, en tainnut olla ihan vahvimmillani. Isä oli tuotu Hankoon ja hän makasi nyt Jessin osastolla neljän hengen huoneessa. Vaikka odottamaton olikin tapahtunut ja hän oli herännyt tajuttomuudesta, oli se melkein vielä pahempaa. Hänen puheensa oli mennyt niin huonoksi, etten edes minä saanut siitä selvää, eikä äitikään, ja lähes kaikki liikuntakyky oli mennyt. Toinen käsi liikkui vielä jonkin verran, muttei tarpeeksi jotta hän olisi edes pystynyt syömään itse. Olin varma, että hän olisi mieluummin ollut tajuton, tai kuollut. Aloin miettiä eutanasiaa ihan uudelta kantilta.

Jessin sairaslomaa riitti vieläkin, mutta hän alkoi olla jo kunnossa. Hän jopa hyppeli jo Wotin kanssa pikku esteitä mielenvirkistykseksi – molempien, luulisin – eikä valittanut jälkeenpäin, ja se nyt varmaan oli kuitenkin suunnilleen rankinta hommaa mitä kipeällä jalkaterällä saattoi tehdä. Hannan suhteen olin ollut ihan oikeassa, seuraavan kerran tavatessamme hän käyttäytyi kuin olisi kokonaan unohtanut miten oli tiuskinut minulle ja itse hän ehdotti Jessille esteharjoituksia.

Jotain muutakin piristystä oli tiedossa: jokakesäiset mammuttimaiset ratsastuskilpailut. Kimi ja Oona kotitallilta Helsingistä olivat tulossa kilpailemaan ja suhteitani käyttäen olin järjestänyt heidän hevosilleen tallipaikat Hannan luota. Jessi oli tanssinut riemusta tajutessaan olevansa vielä sairaslomalla kilpailujen ajan ja pääsevänsä Kimin ja Oonan avuksi kisapaikalle ja muutenkin seuraamaan koko monipäiväistä showta. Pelkäsin jo hetken, että hän haluaisi majoittaa heidät meille, mutta se nyt oli sula mahdottomuus Jessinkin mielestä, kai, ja he saivat mennä jo keväällä varaamaansa hotellihuoneeseen.

Elämään Hannan tallilla kisat eivät muuten juurikaan vaikuttaneet, kun ei hänellä ollut estehevosia. Tosin Arttu aikoi käydä muutaman helpon luokan käydä hyppäämässä Aramean kanssa eikä viikonloppuna lähdettäisi minnekään kisareissulle, kun kerran kotikaupungissa tapahtui niin paljon. Jessi arveli Hannan haluavan istua esillä VIP-katsomossa koko viikonlopun ajan ja hän saattoi hyvinkin olla oikeassa.

Kimi ja Oona saapuivat jo tiistai-iltana hevoslastiensa kanssa. Oona aikoi hypätä Madnessilla ja Kimi uudella nuorella hevosellaan, Bronskilla, jo keskiviikkona ja näin ne saisivat kotiutua yön yli sen sijaan että joutuisivat matkustamaan kisapäivänä - ylellistä. Niiden lisäksi mukana olivat myös Kimin Kisu, joka pääsisi radalle vasta viikonlopun isoissa luokissa ja Histeeria, joka myös tuli jo odottelemaan viikonloppua kun trailereissa kerran oli tilaa. Sen omistaja Eivor tulisi perässä myöhemmin.

Jessi ei ollut suostunut lähtemään tallilta ennen kuin Oona ja Kimi olivat perillä, joten hätistin Hesen vapaalle ja aloin valmistella hevosten iltaruokintaa odotellessamme. Meillä menisi kuitenkin hyvän aikaa vielä. Muutama hevonenkin oli vielä haettava tarhoista sisään ja kun hain niitä näin Hesen hyppäävän tukka pystyssä maastopyöränsä selkään ja häipyvän. Meeri oli kiusoitellut häntä jo monen päivän ajan jostain lukiolaistytöstä; taisi pojalla olla treffit.

Kaikki oli valmiina lastattua heinäkärryä myöten eikä enää voinut kuin odottaa. Menin ulos, missä Jessi istui ovenvieruspallillani ilta-auringossa ja hätistin hänet ylös.
- Mun paikka.
- Hävytön mies, seurassa naiset istuu eikä miehet.
- Sä saat istua mun syliin, ilmoitin. Minulla oli ollut jokin tavallista vahvempi läheisyydentarve riidastamme lähtien ja jos Jessi ihmetteli äkillistä haluani halailla ja silitellä, ei hän ainakaan näyttänyt sitä vaan kesti urheasti. Ei häntä nytkään kovin näyttänyt harmittavan, hän vain asettui siihen mukavasti ja painoi päänsä olkapäälleni, hypähtääkseen heti pystyyn. – Tuolla ne tulee! Näytti siltä että hänen teki mieli hyppiä, mutta arvokkaasti hän kuitenkin asteli vastaan kahta perävaunullista autoa, jotka ajoivat pihaan.

Hälinää, naurua, tervehdyksiä. Lastaussiltojen kolahduksia ja hevosten vaativia äännähdyksiä trailereista. Oli kiva nähdä Oona ja Kimi ja uteliaana kurkin traikkuihin, vaikka tiesinkin mitä sieltä löytyisi. Talutimme hevoset talliin, niille valmistelluille paikoille. Valitsin Histeerialle tyhjän karsinan Namun vierestä, koska ne olivat melkein yhtä isoja ja harmaita, toivoin vain, ettei aamutallin tekijä sekoittaisi niitä keskenään. Mutta tuskin, Oona kiinnitteli jo pitkiä ruokintaohjelistoja kunkin karsinan oveen.
- Mitä te nyt teette? Mennäänkö yhdessä syömään? Jessi ehdotteli kulkien Oonan perässä kuin laahus. – Vesku viedään noi syömään, eikö?
- Viedään tietysti, sanoin ja lähdin hakemaan heinäkärryt. Se aiheutti hillityn kiihtymisen tallin asukkaiden keskuudessa ja Helsingistä tulleet hevoset liittyivät liikahteluun ja hörähtelyyn kuin olisivat aina asuneet täällä.

Minulla meni ruokkimiseen ja sitten kärryjen täyttämiseen taas aamuksi niin kauan, että Jessi oli ehtinyt esitellä Kimille ja Oonalle paikat ja auttaa tavaroiden järjestelemisessä niin, että kaikki seuraavana päivänä tarvittava oli valmiiksi toisessa traikussa. Kimin auto irroitettiin toisen kopin edestä, toinen sai jäädä lähtövalmiina tallinseinustalle odottamaan aamua.
- Mitäs me nyt tehdään? Missä tavataan? Jessi kyseli.
- Oiskohan siinä meidän hotellin lähellä jotain säällistä? Oona kysyi ja kaikkien katseet kääntyivät minuun, paljasjalkaiseen paikalliseen. Ehdotin yhtä siistiä ketjuravintolaa, johon heillä olisi vain parin minuutin kävelymatka ja sovimme tapaavamme siellä tunnin kuluttua.

- Kivaa, kivaa, kivaa, messusi Jessi syöksyessään ensimmäisenä suihkuun. Olihan minustakin kivaa, toki, mutta ylireagoikohan hän nyt vähän? Olinko ollut noin tylsää seuraa? Mutta en jäänyt siihen ajatukseen rypemään, odotin vain kärsivällisesti omaa suihkuvuoroani.
- Mennäänkö pyörillä vai autolla vai kävellen? hän kysyi tullessaan ulos.
- Otetaan vaan auto, sä saat olla jaloillasi ihan tarpeeksi huomispäivänä, lupasin.
- Hyvä, sitten mä voin laittaa hameen, se ei ois ollu kätevä pyörän kanssa.

Oona ja Kimi jo odottelivat meitä, vaikkemme varmasti olleet viipyneet tuntia. Söimme pihviä ja pizzaa ja muut jakoivat pullollisen viiniä, vaihdoimme kuulumisia ja kuuntelimme kisasuunnitelmia. Molemmat olivat menossa vasta iltapäivän isompiin luokkiin ja Jessi ilmottautui tulemaan heti aamusta tallille. Hänellä nyt oli siellä hommaa muutenkin, Wotin ratsastus ainakin, ja sitten hän pääsisi sieltä suoraan kyydissä kisapaikalle.
- Sairaalaan mä en kyllä taida ehtiä huomenna, hän sanoi katsoen minua pahoittelevasti.
- Eiköhän meitä riitä muitakin, mä käyn jos ruokis osuu sopivaan aikaan, ja äitihän käy kumminkin, laskeskelin. Me olimme ottaneet tavaksemme pistäytyä katsomassa isää ruokailujen aikaan, milloin vain pääsimme. Minua inhotti se kiire, millä hoitajat joutuivat syöttämään potilaat, jotta kaikki ehtivät saada edes jotain.
- Niin, miten sun isäs jaksaa? kysyi Oona myötätuntoisena, mutta en tahtonut ruveta tässä selostamaan sen tarkemmin, sanoin vain hänen olevan täällä sairaalassa.
- Mitenkäs sä ehdit huomenna tonteille? kysyi Kimi minulta.
- Jaa, mun täytyy soitella että vieläkö te ratsastatte kun mun työt loppuu, että tulenko katsomaan vai nähdäänkö tallilla, arvioin.

Ehdin kilpailuihin, vaikka työpäivä menikin vähän pitkäksi. Oonalla oli vielä viimeinen rata ratsastamatta. Kimi oli hypännyt Bronskilla metrin luokan, vähän niin kuin kenraaliharjoitukseksi sillä hän aikoi perjantaina viedä sen nuorten hevosten noviisisarjaan, ja löysin hänet tyytyväisenä vahtimassa nuorta hevostaan, joka seisoi täysin rauhallisena trailerissa, katseli sivuovesta maailman hyörinää ja nyhtäisi silloin tällöin mietteliään näköisenä suullisen heinää heinäverkosta.
- Onpas se fiksu, ihastelin, kun pysähdyin kysymään, miten heillä oli mennyt.
- Se on, sanoi Kimi ihailevasti myös ja ojensi nähtäväkseni sinistä ruusuketta, jota hän oli silitellyt käsiensä suojassa kuin kallisarvoista kukkasta.
- Ja näköjään aika hyväkin, jatkoin kehumista ennen kuin lähdin kohden rataa etsimään Jessiä ja Oonaa. Väkeä oli kuin pipoa mutta vähän haastattelemalla ja lainaamalla lähtölistaa yhdeltä perheenäidin näköiseltä naiselta arvioin, että Oona olisi vuorossa noin kolmen ratsukon jälkeen, hänen täytyi olla verryttelyalueella. Löysin Jessin sen kulmalta.

- Miten Oonan metri meni? kysyin kiertäessäni käteni hänen ympärilleen.
- Hui, hän säikähti. Petyin, kun hän ei kääntynytkään päin, halaamaan minua, vaan piti katseensa kiinnittyneenä Oonaan, joka hyppäsi parhaillaan verryttelyestettä kuin en olisi tullutkaan.
- Enkö mä saa mitään pusuja tai mitään? anelin, vaikka samalla melkein hävetti.
- Ai näinkö? Jessi vilkaisi minua hajamielisesti mutta kääntyi sitten, laittoi kätensä niskani taakse ja suuteli minua jotenkin näytösluontoisesti.
- Noin just, sanoin, enkä päästänyt häntä irti, vaikka hän itse kai katsoi näytöksen päättyneeksi ja yritti irrottautua. Läheisyydenkaipuuni ei ollut kadonnut mihinkään, päinvastoin se kasvoi koko ajan niin että kuulin huminan korvissani. Minun pitäisi saada Jessi pitkähköön neuvotteluun kanssani, minusta tuntui että jokin mätti nyt välillämme, mutta sen kai pitäisi odottaa kunnes nämä hevoskarnevaalit olisivat ohitse. Hänellä oli ihan liikaa tekemistä niiden ajan.

Niinpä rutistin häntä vielä pikaisesti ja toistin kysymykseni: - Eikö Oona mennyt metrinkin?
- Meni juu, yks pudotus.
Yhden puomin Madness tiputti tässäkin luokassa, mutta ei Oona näyttänyt mitenkään murheen murtamalta tullessaan radalta, lupaili vaan seuraavana päivänä parempia ratoja. Jessi jäi lastaamaan heidän kanssaan Madnessia ja kokoilemaan tavaroita, minä lähdin jo ajamaan tallille.
- Ai niin, mä ratsastin Tantan aamulla, huikkasi Jessi perääni. – Mulla oli aikaa ja katoin, että Hanna on jättänyt sulle Namun. Kai se oli ok?
- Joo, hienoa, vastasin. Selviäisin tuntia nopeammin valmiiksi, ja ajatus siitä, että saisin näyttää Namua Oonalle ja Kimille sykähdytti. He saapuivatkin parahiksi kun talutin hevosta ulos tallista.
- On sinä kokoa, totesi Oona taivuttaen niskaansa ja katsoen ylöspäin.
- Tulkaa kattomaan miten siinä on liikettä, kun ootte saanu hevoset talliin, sanoin ylpeänä kuin omasta lapsestani ja kiskaisin Namua terävästi ohjista sen selvästi harkitessa tarttua Oonaa olkapäästä hampaillaan.

Tiesin ettei minun olisi tarvinnut juurikaan yrittää korkeamman koulun liikkeitä, että Hannan jättäessä Namun minulle hän odotti vain sen saavan vähän liikuntaa, mutta enhän voinut vastustaa kiusausta kun Kimi ja Oona tulivat nojailemaan aitaan. En tokikaan saanut hevosesta irti vielä murto-osaakaan siitä, mitä Hanna, mutta jotain sentään. @!#$ hienoja lisäyksiä esimerkiksi, vaikka ne edelleenkin tuppasivat jäämään vähän lyhyemmiksi kuin toivoin. En itse jaksanut, eikä se tehnyt niitä ilmaiseksi. Tulin ajatelleeksi, että Hannan vatsalihasten täytyi olla kerta kaikkiaan terästä. Ratsastin lopuksi Kimin ja Oonan luo kuuntelemaan vuolaita ihasteluja.

Lähdimme taas yhdessä syömään, seuraavaksi illaksi Jessi halusi kutsua heidät meille sillä edellytyksellä, että saisi lainata Sanderssonin grilliä ja sitä rataa vierailu jatkui, ja kisat. Minä en ehtinyt niitä työpäivinä seuraamaan ollenkaan, ehdin vain töiden jälkeen käydä ratsastamassa ja sillä hyvä, mutta ainakin Jessillä tuntui olevan hauskaa. Perjantaina Kimin ja Oonan hevoset olivat kaikki jo tallissa kun pääsin sinne töiden jälkeen ja minä päätin heittää hösseliksi. Väsytti niin, että harmitti. Tallilla ei ollut ketään muutakaan ja minä juoksutin vain Namun ja annoin Tantan viettää vapaata.

Oona, Kimi ja Jessi istuivat pihallamme, tai Sanderssonin pihan puolella grillikatoksen lähellä, kuten olin kuullutkin kun olin tehnyt tilannetiedustelua ennen töistä lähtöäni. He juhlivat, kuulemma, ja haluttomasti potkiskellen kävelin sinne. Olihan ollut kivaa nähdä tuttuja mutta jotenkin alkoi tämä jatkuva viihdyttäminen risoa.
- Kimi tuli toiseksi siinä noviisiluokassa aamulla, ilmoitti Jessi ja tunki käteeni viileän oluen kylmälaukusta, jonka päällä hän istui. Näin, että he olivat lainanneet paitsi Sanderssonin grilliä myös Sanderssonin saunaa, hänellä oli pyyhe hiuksiensa ympärillä, kuten Oonallakin. Annoin hänelle velvollisuudentuntoisen suukon ja istahdin grillikatoksen reunalle.
- Me syötiin kaikki makkarat, sanoi Kimi pahoitellen.
- Ei se mitään. Maistoin olutta, pitkän kulauksen, ja kun se alkoi valua kurkusta alas, tuntui se aikamerkiltä. Viikonloppu oli alkanut ja saattoi rentoutua.

Kuuntelin Kimin selostuksen Bronskin radasta ja sitten Jessi alkoi usuttaa minuakin saunaan.
- Lähetään kaupungille katsomaan kisahulinaa, ihan niin kuin viime vuonnakin! hän intoili.
- Ai niin, muistin. – Viime vuonna me oltiin täällä viettämässä sun synttäreitä. Sillon nää kisat oli vähän myöhemmin.
- Niin just! Me voidaan juhlia mun synttäreitä nyt, koska ne on oikeesti ens viikolla arkipäivänä, ja mä olen todennäkösesti töissä sillon. Jessi näytti tyytyväiseltä ideaan.
- Mitenkäs te hyppäätte huomenna? kysyin Kimiltä ja Oonalta. Oona pudisti vain päätään, ei hän enää noihin isoihin luokkiin osallistuisi, Kimi sen sijaan kyllä.
- Lähdetään me silti kaupungille, eihän mun tarvii örveltää, Kimi lupasi.

En tiennyt, huvittiko minua, mutta juomani olut ja muiden innostus saivat minut sentään hakemaan pyyhkeen ja menemään jäähtyvään saunaan. Laitoin lisää puita ja hain pihalta vielä toisen kaljan, sitten heittäydyin lauteille makailemaan. Tunsin miten viikon kiire valui hien mukana pois jäsenistäni ja tuskin jaksoin kättäni nostaa heittääkseni välillä löylyä. Viivyin siellä niin kauan, että Jessi tuli kurkistamaan ovenraosta.
- Et kai sä nuku täällä?
- En ihan, mutisin silmiäni avaamatta.
- Ala tulla pois sitten, päästään lähtemään.
- Tuu tänne ensin, pyysin.
- Mitä niin? Kärsimättömän näköisenä hän tuli sisään niin, että yletyin tarttumaan hänen vaatteistaan kiinni ja kiskomaan hänet ihan lähelleni.
- Vähän pusuja, pyysin ja otin häntä kiinni niskan takaa niin, että pyyhe hänen hiuksistaan irtosi ja putosi kasvoilleni. Jessi nosti sen pois ja antoi pari nopeaa suukkoa, jatkaen sitten hoputtamistaan.

- Ei hitto, ei tommossia. Kunnollisia, vaadin.
- Ei me voida ruveta kunnolla pussailemaan jos me aiotaan päästä tänään vielä kaupungille.
- Etkö sä osaa hillitä itseäsi? kysyin kiusoitellen enkä päästänyt hänen niskastaan ennen kuin olin saanut, tai antanut, ihan kelvollisen suudelman.
- Nyt ylös sitten, Jessi komensi ja irrottautui, mutta pieni huokaus sai minut hyvälle mielelle. Oli hänkin tainnut tykätä. Nousin istumaan ja havaitsin unohtaneeni että minulla oli oluttakin mukana, yllättävää kyllä se oli pysynyt kohtuullisen kylmänä. Mietin, että minun täytyisi hommata Jessille jotain kivaa synttärilahjaksi.

Pihalla totesin Iljankin istuvan siellä juttelemassa Oonan kanssa hevosista kuin olisi tiennytkin niistä jotain. Ennen kuin olin saanut mökistä puhtaat vaatteet päälleni hänkin oli lähdössä mukaan. No, mikäs siinä, vanha kaveri.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   19.12.14 21:07:05

Illan pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.12.14 21:26:02

Tulee tässä. Pääsin ekaa kertaa tallille tänään koko viikolla! Ja sekin vaan, koska karkasin töistä ennen kuin meni pahasti ylitöiksi!
-------------------
26.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, eksyimme toisistamme. No, olihan väkeä aurinkoisena iltana liikkeellä kauheasti, ja kun olimme ensin käyneet parilla terassilla ja sopineet seuraavaksi lähtevämme katsomaan ratsastajakuuluisuuksia, olin pian yksin. Oma vikani tosin, olin pysähtynyt vaihtamaan pari sanaa työkavereideni kanssa, jotka istuivat perjantaioluillaan. Olin huutanut tulevani heti perässä, mutta ehkä toiset eivät olleet kuulleet, tai sitten he olivat päättäneet jatkaa omin nokkinensa eteenpäin. Ei heitä vaan näkynyt missään, kun olin maleksinut siihen ravintolaan joka oli ollut päämääränämme. En tietysti voinut olla varma, että Jessi olisi muistanut reitin sinne, mutta olihan heillä Ilja mukana, hän tunsi kaupungin takuulla vielä paremmin kuin minä.

Kiersin joka nurkan ja törmäsin lukuisiin kasvoilta tai muuten tuttuihin ihmisiin, Hannaankin, joka tosin vain mulkaisi minua ja jatkoi matkaansa. Hesekin oli siellä, nuoren nätin tytön kanssa, joka katseli ihailevan näköisenä vuoroin ympäriinsä ja vuoroin Heseen, joka osoitteli hänelle ihmisiä. Kuvitteli varmaan päässeensä piireihin seurustellessaan Hannan tallipojan kanssa.

Olin etsimässä hiljaisempaa paikkaa yrittääkseni soitella Jessille ja muille, mutta sitten näin lopultakin takapihan pienellä terassilla Oonan. Hänkin oli yksin.
- Minkä ihmeen katoamistempun te teitte? ihmettelin.
- Itse katosit ensin, ja sitten muut.
- Ei kai Kimi vielä nukkumaan lähteny?
- Ei mun tietääkseni, se halusi kyllä tulla tänne. Oonakin katseli etsien ympärilleen ja minä yritin soittaa Jessille. Hän ei vastannut.
- No hitto, otetaan me sitten oluet, ehdotin. - Kaipa ne kaikki jostain ilmestyy.

Oona ei halunnut kahta olutta enempää eikä sinä aikana näkynyt ketään kadonneista lampaista. Aloin oikeasti huolestua Jessistä, ei ollut hänen tapaistaan kadota tuolla tavalla jäljettömiin. Kuin maa olisi nielaissut, ihan kuin amerikkalaisissa poliisisarjoissa. Soitin varmaan seitsemättä kertaa, kun näimme lopulta Kimin.
- Mä alan lähteä nukkumaan, hän ilmoitti kuin ei olisi ollutkaan paria tuntia kadoksissa.
- Missä hitossa sä olet ollut? kysyimme yhteen ääneen.
- Tuolla sisällä, kabinetissa, Kimi viittoili.
- Voi jessus, olitteko te jossain yksityiskekkereissä? Onko Jessikin siellä?
- On on. Lähdetkö sä jo? Kimi vilkaisi Oonaa, joka oli heti valmiina. Jäin yksin ja lähdin etsimään sitä kabinettia, jonka olemassaolosta en ollut tiennytkään ja missä ei ilmeisesti kännykkä kuulunut.

Eivät ne mitkään yksityisbileet olleet, sinne ja sieltä vaelsi ihan samaa porukkaa kuin muuallakin ravintolassa. Etsin katseellani Jessiä ja Iljaa, Jessin punaisen hiuspörrön olisi luullut erottuvan hyvinkin ellei olisi ollut niin hämärää, niin, ja ellei hän olisi ollut niin lyhyt.
- Tuolla, tunsin nyhjäyksen kainalossani ja tunsin kevyen hajuveden tuoksun.
- Missä?
Hanna osoitti huoneen vasemmalle laidalle ja saatoin aavistaa hänen hymyilevän. En edelleenkään nähnyt Jessiä, ennen kuin muutama ihminen väistyi, sitten hän oli siellä, puristuneena poninhäntäpäisen Iljan kainaloon. Toisella kyljellään hänellä oli joku muu, jonka selkäpuolta en tunnistanut ja meni monta pitkää hetkeä ennen kuin sydämeni alkoi taas lyödä ja tajusin heidän tuijottavan karaokescreeniä ja mitä ilmeisimmin laulavan. Jessin täytyi olla päissään kuin ankka jos hän oli suostunut laulamaan.

- Näyttää kiireiseltä, Hanna virnuili. Minun teki mieleni lyödä häntä.
- Se on meidän vuokraemännän poika. Mun lapsuudenystävä, ilmoitin kuivasti. Hannan ilme muuttui vähän pettyneeksi, oli kai toivonut minun saavan jonkin mustasukkaisuusraivarin. En suostuisi. Kun musiikki, joka oli armollisen hiljaisella ja jota en ollut karaokeksi tajunnutkaan kun olin kuullut vain Iljan vahvan äänen laulavan oikein, taukosi, astahdin eteenpäin lähteäkseni keräämään tyttöystäväni parempaan talteen. Hanna kuitenkin pysäytti minut.
- Ei prinsessakaan näköjään ihan nuhteeton ole.
- Äh, älä viitti, sanoin tuskastuneena.
- No kato. Hanna viittoili edelleen ja minun oli pakko katsoa, Jessi oli Iljan tiukassa halauksessa ja ympärillä aplodeerattiin innokkaasti. Sitten he irtautuivat toisistaan ja tilanne alkoi taas näyttää normaalilta.
- Mähän sanoin, että se on mun vanha kaveri, sanoin Hannalle ja astuin nuo kymmenkunta askelta Jessin luo.

Lopultakin sain sen innokkaan halauksen, mitä olin koko viikon haikaillut, Jessi loikkasi kaulaani.
- Tulithan sä! hän iloitsi.
- Oisin tullu tuntikausia sitten jos sä olisit vastannut puhelimeesi ja kertonu missä olet, yritin, mutta ei hän tainnut kuunnella. – Lähdetään kotiin, ilmoitin. Odotin, että hän olisi pannut vastaan, niin vauhti päällä hän oli näyttänyt olevan, mutta hän vain tarttuikin käteeni ja lähdimme ulos sieltä. Hän pölpötti koko matkan kotiin.

Taas kerran heräsin siihen, että minulla oli järjettömän kuuma. Olin unohtanut avata ikkunat illalla palatessamme ja olisi yhtä hyvin voinut nukkua saunan lauteilla. Lakana, jonka olisi kai pitänyt olla päällämme oli hikisenä myttynä välissämme ja näin kostean hikikalvon Jessin selällä. Hän kuorsasi.

Kävin avaamassa kaikki lävet niin, että ilma pääsi sisään ja menin ulos hetkeksi. Venyttelin ovensuussa kuin mainoksen maalaisisäntä kalsarisillani ja mietin, mihin aikaan lähtisimme katsomaan kisoja. Katseeni osui Sanderssonin talon vielä peitettyihin ikkunoihin ja mieleeni tuli näky Jessistä Iljan kainalossa. Kaveri, kaveri, niinhän olin Hannalle toistellut, mutta taitaisin haluta kuitenkin vaihtaa pari sanaa aiheesta. Sisältä kuului liikettä ja pienen vessaeriön ovi kolahti äänekkäästi. Istuin aurinkoon portaille odottamaan ja kesti hyvän aikaa ennen kuin Jessi tuli sieltä ulos.
- Mulla on krapula, hän ilmoitti ja istui viereeni.
- Itseaiheutettua.
- No niin on, tai en mä tiedä. Ilja tarjos aika monta eilen.
- Ei kai sitä ilmastakaan oo pakko kaikkea juoda?
- Marise nyt sinäkin siinä vielä, hän kuulosti tyytymättömältä.
- Niin marisenkin. Ei oo kiva löytää tyttöystävää halailemasta muita baarissa kun se on ensin tehny katoamistempun. Ja mikä ihme sut sai edes lähelle karaokevehkeitä, sähän vihaat niitä?
- En mä tiedä. Tai juu, Ilja lupasi laulaa mulle. Sä et ole koskaan laulanu mulle.

Jessi painoi päänsä olkapäälleni ja sulki silmänsä auringon paistaessa hänen kasvoilleen. Laulanut. En takuulla ollut, enkä ikinä tulisi semmoista tekemäänkään.
- Oletko sä ihastunu Iljaan? kysyin suoraan. Hän ei hätkähtänyt tai mitään, tuntui kuin hän ei olisi kuullutkaan kysymystä.
- En, hän vastasi sitten pitkän ajan kuluttua kuin olisi joutunut oikein tosissaan miettimään vastausta. Se tuntui inhottavalta, vaikka vastaus olikin mikä oli. En keksinyt oikeita sanoja, vaikka olisin halunnut kysyä lisää, syyttää ja selvittää, saada pois mielestäni jotain mikä siellä painoi mutta mitä en oikein osannut itsekään pukea sanoiksi.
- Sä olet aika paljon sen seurassa nykyään, sanoin vain.
- Mitäs muuta seuraa mulla täällä ois ollut? Mä meinasin tulla hulluksi sillä viikolla kun en päässy näitä portaita pidemmälle ja kykin täällä ihan yksin kaikki päivät, sä olit töissä ja tallilla ja Ilja mökillä. Ja Ilja on kiva.
- Niin näkyy olevan, mutisin.
- Oletko sä nyt jumaliste siitäkin mustasukkanen, sehän on sun ystäväsi, Jessi kysyi nostaen päänsä olkapäältäni ja kääntyen katsomaan minua.
- En tietenkään, pääsi suustani ihan automaattisesti, mutta korjasin sen saman tien. – Taidan mä olla.
- Ohh, Jessi sanoi näyttäen lievästi tyytyväiseltä enkä ymmärtänyt miksi. Minua ei ainakaan huvittanut ollenkaan, että kenenkään tarvitsi olla ollenkaan mustasukkainen, kenestäkään. Jessiä näytti huvittavan.

- Ihanaa, sä taidat kumminkin vähän välittää musta, hän sanoi ja kiipesi syliini. En tajunnut.
- Totta kai mä välitän susta, mähän rakastan sua. Missä kohden sä luulit sen kadonneen? kysyin ihmeissäni ja puristin häntä. Tuntui kuin olisin saanut palkinnon, tai kuin siitä olisi viikkoja kun hän oma-aloitteisesti oli noin lähestynyt minua, ellei edellisiltaista halausta laskettu. Enkä laskenutkaan, niin päissään hän oli ollut.
- Sä oot ollu niin omituinen. Mä luulin että oot kyllästynyt muhun, Jessi väitti.
- Sinä se oot omituinen ollu. Mä en oikein keksiny enää muuta kuin että sä olet iskeny silmäsi Iljaan kun oot aina sen kanssa, esitin hitaasti.
- Hölmö, Jessi kihersi ja suukotteli minua. – Idiootti.
- Olenko?
- Sun ei tarvii olla yhtään sen mustasukkaisempi Iljasta kuin mun Hannasta.

Huokaisin helpotuksesta ennen kuin tajusin.
- Mutta sähän olet ollut siitä aina kauhean mustasukkanen.
- Niinpä.
- Ilman mitään syytä, jatkoin.
- No sittenhän sulla ei oo mitään huolenaihetta.
- Ei, mä en jaksa pysyä perässä, huokaisin. Naisten nuudeliaivot vilistivät semmoisessa sotkussa, ettei niistä ottanut selvää millään, Jessin ainakin. Niinpä lakkasin yrittämästä ja silittelin häntä miettien olisiko parvella jo tarpeeksi viileää, että sinne voisi kiivetä takaisin. Voisimme viettää aamupäivän sängyssä.
- Ei voida, mennään katsomaan kun Kimi hyppää, sanoi Jessi.
- Pystytkö sä? Mä luulin että sulla on kankkunen?
- No ei se ainakaan tuolla parven kuumuudessa yhtään parane.
- Sohvalla? ehdotin. Pääni ja kroppani kaipasivat molemmat vähän sovintoseksiä.
- Kas kun ei tässä, Jessi nauroi.
- Ei sentään. Vilkaisin hänen olkapäänsä yli Sanderssonin talon suuntaan ja näin Evan kävelevän postilaatikolle parhaillaan. Jessikin vilkaisi sinne ja samalla sujautin käteni hänen aamutakkinsa alle. Saisin hänet varmaan taivuteltua, jos ei hän nyt heti kohta karkaisi sylistäni. Miksi tuhlata hyvää tilaisuutta?

- Arvaas mitä mä olen miettinyt, Jessi sanoi ja veti takkinsa paremmin kiinni työnnettyään hienovaraisesti käpäläni pois sen sisältä.
- No?
- Että pitäiskö meidän kuitenkin mennä jo naimisiin. Nyt kun me ilmeisesti kuitenkin taas ollaan menossa naimisiin. Niin kauan kun Kari pääsis häihin.
- Miten niin pääsis, sairaalasängylläkö? kysyin ensimmäisen mieleeni juolahtaneen kysymyksen.
- Eiköhän se pysty istumaan pyörätuolissa. Väittivät kokeilleensa, kun mä viimeksi poikkesin osastolla, ja oli se istunut siinä ruoan ajan. Ensi viikolla kokeillaan lisää kun mä palaan töihin, hän sanoi tomerasti.
- Mutta isoäidit ei anna ikinä anteeksi jos ne ei saakaan kokonaista vuotta järjestellä häitä, esitin seuraavan vastaväitteen.
- Etkö luule että syy olisi niille tarpeeksi hyvä? Mutta tietysti, jos sä nyt haluat miettiä koko naimisasiaa vielä sen aikaa kun mä opiskelen niin…
- En mä sitä tarkoittanut, sanoin nopeasti. Enkä tarkoittanutkaan.
- Lähetään sinne kisoihin.

Oli kiva päästä ihmisten ilmoille, haistelemaan hevosten tuoksua ja kuuntelemaan kuulutuksia ilman, että tarvitsi itse stressata lähtövuoroista ja huolehtia hevosista. Oona oli tullut Kimin avuksi ja Eivorkin, Histeerian omistaja, oli jo paikalla ratsastusasussaan. Hän oli tuonut kotitallilta autollisen tallityttöjä mukanaan ja nämä näkyivät huolehtivan hänen harmaasta tammastaan. Pysähdyimme hetkeksi juttelemaan mutta jatkoimme sitten matkaa katsomon puolelle, oikein yleisöksi, ja viivyimme siellä niin kauan kun näimme Kimin ja Eivorin hyppäävän. Molemmat onnistuivat ihan mallikkaasti, mutta eiväthän he nyt ihan Suomen huippuja olleet. Tuskin kumpikaan oli uneksinutkaan tässä seurassa rusetteja haalivansa muuta kuin unissaan.

Luokkien välillä kävimme syömässä ja sitten palasimme katsomaan seuraavaa luokkaa, johon niin Kisu kuin Histeeriakin oli vielä ilmoitettu. Matkalla törmäsimme Hannaan, joka oli pukeutunut kuin kasvattajapäiville, leninkiin ja aurinkohattuun.
- Jaha, rakastavaiset taas sulassa sovussa. Aiotteko te tallille tänään ollenkaan? hän kysyi.
- Missä välissä me ollaan muka riidelty? ihmetteli Jessi.
- Ei aiota, tänään on vapaapäivä, ilmoitin minä.
- Nähdään sitten varmaan illalla taas kaupungilla, Hanna sanoi ja poistui enempää kommentoimatta.

Jessi katseli hänen peräänsä pitkään.
- Mä en totisesti tiedä mitä mun pitäisi tosta naisesta ajatella, hän sanoi.
- Älä ajattele mitään, se on vaan ailahtelevainen ihminen jonka kanssa sun pitää tulla toimeen, neuvoin.
- Entäs jos mä en halua tulla sen kanssa toimeen?
- Sitten sä et varmaan ratsasta loppukesänä, ei siinä sen kummempaa. Ainakaan Wotilla.
Jessi katsoi minua tarkasti ja avasi suunsa kuin aikoen sanoa jotain, mutta muutti sitten kai mielensä, sillä hän kysyi vain:
- Käydäänkö sairaalassa iltapäivällä? Ja onko meillä varaa mennä taas kaupungille illalla? Kauhean kalliiksi meinaa tulla tää Oonan ja Kimin reissu.

Toki meillä oli, oli oltava, sillä iltapäivällä sairaalasta lähtiessämme Jessi sai puhelinsoiton, joka sai hänet kovin iloiseksi. Melkein ymmärsin jo sivusta kuunnellen mistä oli kyse, mutta sain sen kuulla muutenkin heti.
- Miila ja Lauri ajaa tänne! Mennään illalla ulos ja sitten huomenna taas katsomaan kisoja!
- Ei ne ainakaan meille mahdu, toppuuttelin.
- No mutta totta kai ne mahtuu, levitetään vaan sohva!
Siitä asiasta ei näköjään tarvinnut edes keskustella, niin kuin ei ollut keskusteltu silloinkaan kun Oona ja Kimi olivat olleet tulossa. No, tokihan se oli vähän ahdas paikka nukkua ellei sitten seurustellut kuten Miila ja Lauri. Jessille tuli kiire kaupan kautta kotiin.
- Jos me mennään ulos syömään niin mitä me tarvitaan kaupasta? kysyin.
- Aamiaista, hölmö, ja siideriä!
- Aivan, mutisin. Hölmö minä.

Suursiivosimme pikaisesti, vaikkei se ollut niin kauhean tarpeellista. Mökki oli niin pieni, että pahimmat oli pakko siivota saman tien. Sitten saattoi vain odottaa ja Jessi meinasi kiipeillä pitkin seiniä kun ei heitä alkanut kuulua vielä tunninkaan kuluttua. Hän ravasi ulos ja sisään, avasi telkkarin ja sitten sulki sen ja istui lopulta tietokoneen ääreen. Silloin hänen puhelimensa soi ja siellä taidettiin kysyä ajo-ohjeita. Jessi lykkäsi puhelimen minun käteeni ja selitin Miilalle, mistä piti kääntyä ja mihin suuntaan, hän sitten kuului kertovan eteenpäin Laurille. He olivat jo niin lähellä, että kävelin jalkakäytävällä näyttämään mistä portista kääntyä sisään, näkyivät tulevan tyttöjen äidin autolla.

Jessi odotti mökin terassilla täydellisen pöllähtäneen näköisenä, halasi koneellisesti Miilaa mutta tuijotti koko ajan minua.
- Mitä ihmettä, onko mun naama muuttunu vihreäksi? kysyin.
- Ei kun et arvaa mitä mulla oli sähköpostissa.
- En niin, mitä?
- Asuntotarjous. Me saatiin opiskelija-asunto.

Jessi palasi sisään ja kun aioin mennä perässä nähdäkseni sähköpostin, hän palasi selaten nipullista papereita, jotka oli halunnut pakata mukaan muuttaessamme tänne. Hän löysi sieltä punaisella ruksilla merkityn pohjapiirustuksen ja toi sen minulle pihalle. – Tämä, tämmönen. Istuin toiselle aurinkotuolille tutkimaan sitä ja Jessi istui viereeni. Silmäni juoksivat kuvaa ja Jessin kirjoittamia huomautuksia pitkin, kunnes löysin osoitteen.
- Viikki, luin ääneen. – Siellä ei ole kuin uusia taloja, kai… ei oo totta.
- Mikä ei oo totta? Jessi tempaisi silmänräpäyksessä paperin takaisin.
- Näyttäkää nyt, tuskastui Miila ja tunki päänsä meidän väliimme. – Tää on pohjapiirustus, ja tässä on portaat. Onko muka kakskerroksisia opiskelija-asuntoja?
- On, sanoi Jessi, joka oli surffannut läpi koko HOASin asuntokannan kun teimme hakemusta. – Viikissä on pari rivitaloa, mutta voidaanko me muka olla niin onnekkaita, että saadaan semmonen?

- Haetaan mekin heti sinne, jos noi asuu Viikissä niin mäkin haluan asua siellä, ilmoitti Miila Laurille, joka oli levittäytynyt toiselle aurinkotuolille.
- Siitä vaan, hän totesi, hymyillen hiukan. – Ei ehkä oo luultavaa, että niissä on kauheasti vaihtuvuutta, mutta voihan sitä yrittää.
- Viikki, maisteli Jessi.
- Yliopistoaluetta, tiesin. Olin käynyt siellä joillain luennoilla.
- Tiedättekste mitä muuta? Jinna asuu ihan vieressä. Mun täytyy mennä katsomaan karttapalvelusta, Jessi keksi ja livahti sisään vikkelästi, Miila perässä.
- Minkälaista siellä teidän kämpässä on asua? kysyin Laurilta.
- Se on aika kammottava, soluasunnoksi tehty varmaan joskus -70-luvulla, mutta onhan siinä seinät ja katto. Naapurit sanoo, että päätyseinä jäätyy talvipakkasilla sisäpuoleltakin niin että siinä mielessä vois olla hyväkin yrittää vaihtaa jonnekin muualle.

- Rivitalonpätkä, mutisin ja tuijotin kuvaa. Lauri ojensi kättään ja annoin paperit hänelle. Itse tuijotin siniraitaiseen kankaaseen pääni yläpuolella yrittäen tajuta asiaa. Tietysti olin tiennyt, että jotain löytyisi, jostain, mutta sulattelua se silti vähän kaipasi.
- Se on ihan moottoritien vieressä, tuli Miila ilmoittamaan.
- Jinnalle ei oo varmaan kahta kilometriä! riemuitsi Jessi heti hänen kannoillaan. – Nyt meillä ainakin on syytä lähteä kaupungille, juhlimaan, voi tätä ilon päivää!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.12.14 20:11:22

27.

Ehdimme jo kävellä kaupungille ennen kuin muistin, että olimme unohtaneet Oonan ja Kimin, enkä toden sanoakseni olisi muistanutkaan heitä ellei Kimi olisi soittanut minulle.
- Vieläkö te jaksatte lähteä meidän kanssa syömään vai joko alkaa olla mitta täynnä? hän kysyi naureskellen.
- Seuraan vaan, me ollaan jo täällä, ilmoitin. – Tuli lisääkin vieraita, tulkaa tapaamaan!
- Kauheeta, mä unohdin ne kokonaan, sanoi Jessikin kun kerroin Oonan ja Kimin liittyvän seuraamme piakkoin.

- Mikset sä muuten tullut Mansikan kanssa tänne, tuli mieleeni kysyä Miilalta.
- Mä mietin sitä kyllä, hän vastasi. – Niissä keskiviikon ja torstain aluekisoissa ois ollu ihan sopivia luokkia. Mutta sitten noiden kopit tuli täyteen kun Histeeriakin lähti, ja olisi tarvittu kolmas koppi ja kuski.
- Villellähän olisi ollut.
- Mutta sen olisi pitänyt tulla kuskiksi eikä se halunnut lähteä parin päivän reissuun just nyt.
- Miten niin just nyt? Ei Jinnan vielä pitäisi synnyttää, Jessi valpastui.
- Ei niin, mutta sillä oli jo kerran ainakin ollu supistuksia. Ne oli jo joutuneet käymään Kättärillä.
- Voi kamala. Jessi taisi kalveta.
- Susta tulee kummitäti ennen kuin huomaatkaan, sanoin.
- Mitä jos se syntyy mun syntymäpäivänä? Ajatelkaas mikä sattuma!

Kun Kimi ja Oona löysivät meidät ja olimme päättäneet jäädä syömään terassiannoksia ihan siihen missä istuimme, keskustelu siirtyi ratsastuskilpailuihin, mutta huomasin Jessin kaivavan esiin pohjapiirustuksen laukustaan. Hän syventyi tuijottamaan sitä rakastuneen näköisenä kädet poskillaan eikä kuullut edes hänelle esitettyjä kysymyksiä.
- Meillä ei taida olla paljon millä sisustaa tota kaikkea, arvelin, mutta ei hän kuullut sitäkään. Puristin häntä varovaisesti niskasta niin, että hän hätkähti.
- Tää on vaan niin täydellinen! Meidän täytyy lainata Villen pakettiauto ja ajaa kierrätyskeskukseen heti paikalla.
Oli hän sittenkin kuullut.

Viimeisenä kisapäivänä jäi meiltä isoimmat luokat katsomatta, kun helsinkiläiset alkoivat tehdä lähtöä, mutta mitäpä siitä, mielenkiintoisinta olikin katsoa tuttuja. Miila ja Lauri olivat aamulla pakanneet kamppeensa valmiiksi ja ajoimme traikun perässä tallille, missä pakattiin vain Bronski ja Madness toiseen koppiin ja sitten Oona ja Kimi aloittivat matkansa kotiin. Jessi halusi esitellä Miilalle tallin ennen kuin he lähtisivät kotiinpäin, ja sitten me jäisimme ratsastamaan.

Talli oli tyhjillään, mikä ei ollut ihme, sillä kaikki muut taisivat olla katsomassa kisojen päätöstä. Vein Laurin tallitupaan kahville tyttöjen kiertäessä paikkoja, sillä olosuhteiden pakostahan hän oli tänne joutunut. Hevoset eivät jaksaneet häntä kiinnostaa, ei vaikka missä paistaisi. Hän kulki vähän jäykästi ja pahoillani muistin, miten helvetillinen sohvan toinen puolikas olikaan nukkua. Heillä olisi varmaan ollut mukavammat oltavat vaikka pihalla aurinkotuoleissa.

Oli kuin Jessistä olisi elämä kadonnut kun Miila ja Lauri lopulta astuivat autoon ja ajoivat pois. Ei hän edelleenkään ollut täällä kotonaan. Laitoin käteni hänen ympärilleen kun seisoimme tallin ovella vilkuttamassa kuin omistajat konsanaan.
- Mennäänkö maastoon? ehdotin kuin en olisi huomannut että hän oli itkun partaalla.
- Mennään vaan, kuului väritön, haluton vastaus.
- Onko sulla noin kauhee koti-ikävä? kysyin pyöräyttäen hänet ympäri. Kai olisi parasta ottaa härkää sarvista ja kysyä.
- Näköjään. En mä tajunnutkaan että oli ennen kuin noi kaikki lähti. Hän painoi päänsä olkapäälleni ja huokaisi syvään.
- Vai vaivaako sua huominen töihin meno? kysyin tarkkanäköisyyden puuskassa. Silloin hän nosti päätään ja hymyili vaisusti.
- Usko tai älä, ei. Paitsi ihan pikkuisen. Kato, huomenna mä oon sairaanhoitaja enkä pahnanpohjimmainen, ja sitä paitsi nyt kun mä olen juossut siellä Karia katsomassa niin ne on olleet ihan fiksusti, kaikki.
- No se on ainakin positiivista, arvelin ja tartuin häntä leuasta. – Eikä tässä enää ole kuin kuukausi kun pitää palata Hesaan. Ja uuteen asuntoon, mieti sitä.
- Uuteen asuntoon, toisti Jessi hitaasti ja hymy alkoi levitä luonnollisemmaksi. – Sauna ja piha. Voi luoja, mitä hyvää me ollaan tehty edellisessä elämässä että se saatiin?
- Jos me ollaan vaan niin hyviä ja kilttejä tässä elämässä? Hei, mun täytyy katsoa onko Hanna buukannut Namulle jotain tänään.
- Mä haen Wotin. Mutta ei hän mihinkään lähtenyt vaan tarttui minua kaulasta ja antoi suukon ensin.

Namu oli lukujärjestyksen mukaan jo juoksutettu joten hain tarhasta Tantrumin. Laitoimme molemmille hevosille suojat jalkoihin ajatuksena mennä oikein kunnolla rämpimään metsään.
- Ollaan nyt oikein lainsuojattomia, ehdotti Jessi ja käänsi Wotin purupolun ulkopuoliseen ryteikköön sen sijaan että olisimme samoilleet sen keskelle jäävää aluetta. En ilennyt ruveta mamoilemaan vaan ohjasin Tantan perässä, varoitin vain että näitä paikkoja en sitten tuntenut.
- Katsotaan auringosta suuntaa, sanoi Jessi huolettomasti ja antoi orin rämpiä eteenpäin hoitamattomassa metsässä. Eksyimmehän me sitten, varsinaisia partiolaisia kun olimme. Aloin jo vähän huolestua kun olimme kävelleet metsässä lähemmäs kaksi tuntia, mutta Jessi ei suostunut ainakaan näyttämään, että hän olisi mitenkään ollut hädissään.
- Annetaan niille pitkät ohjat, kai ne kotiin löytää, hän sanoi vain.
- Nää flanellipussissa asuvat kaupunkilaishevoset? Mä vähän epäilen että löytäiskö nää talliin kauempaa kuin kentältä.

Se sai Jessinkin naaman vähän venähtämään, mutta hän heitti Wotin ohjat löysemmälle ja antoi sen valita suunnan. Ehkä se ei ollut niin kaupunkilaistunut, tai sitten meillä oli vain onnea: noin puolen tunnin kuluttua tupsahdimme tutulle maastopolulle.
- Hieno, fiksu hevonen! kehui Jessi Wotia taputellen sitä molemmin puolin kaulaa. Tantta näytti yhtä helpottuneelta kuin minäkin ja pidensi askeleitaan kun talli tuli näkyviin. Se oli väsyneen oloinen, vaikka ei ollut ottanut koko matkalla yhtä ainutta raviaskelta – se ei ollut todellakaan tottunut siihen, että se joutui katsomaan jalkoihinsa ja kävelemään epätasaisessa maastossa.
- Se oli kivaa mutta en tiedä uskaltaako tommosta kokeilla toista kertaa, huokaisin.
- Otetaan ensi kerralla kompassi mukaan.
- Osaatko sä käyttää sitä? kysyin epäillen.
- No… ehkä se palaa mieleen? Jessi sanoi epäröiden.
- Ehkä me ei kokeilla sitä ratsain näiden arvohevosten kanssa? Mennään ensin harjottelemaan omin päin.
- Mä olen ihan hyttysten syömä. Onko meillä muuta hommaa täällä?
- Ei kai.
- Voitaisko me sitten mennä teille saunomaan? Löyly ja suolavesi voisi auttaa näihin patteihin.

Niin sitten teimme. Äiti pörräsi keittiössä, oli juuri kuulemma palannut sairaalasta ja näytti iloiselta.
- Isä voi hyvinkö? arvasin.
- Ihanasti, tytöt nosti sen tuoliin ruoan ajaksi ja se jaksoi istua siinä vaikka miten kauan. Ja näytti sitten tyytyväiseltä!
- Huomisesta alkaen, kun mä palaan töihin, Karilla alkaa kuntoutus, ilmoitti Jessi ja alkoi kaivaa laukkuaan. Arvasin, mikä sieltä tulisi esiin – se jo taitoksista nuhraantunut pohjapiirustus. Lähdin rantaan laittamaan saunan pesään tulen, kun äiti kumartui katsomaan kuvaa melkein yhtä innoissaan kuin Jessi. Kun palasin sieltä saatuani tulen kunnolla palamaan ja täytettyäni pesän uudelleen, heitä ei näkynyt missään. Ei ollut mahdottoman vaikeaa arvata, että he olivat ullakolla katsastamassa huonekaluja.

Jessin ensimmäinen työpäivä loman jälkeen ei ollut hyvän tavan mukaisesti iltavuoro, mutta eipä hän toisaalta palannut oikealta lomaltakaan vaan yllättävältä sairaslomalta. Menimme siis yhdessä aamulla töihin. Halusin ottaa auton, sillä epäilin, että vaikka Jessi ei enää ollutkaan valitellut jalkaansa, saattaisi se työpäivän jälkeen olla kipeä.
- Anna suukko, hän sanoi, kun pysäköin auton. Hetken hän näytti epävarmalta mutta hymyili sitten ja sipaisi otsatukkaansa paremmin sivulle. Katsoin, miten hän marssi reippaan ja tehokkaan näköisenä sisään ja olin tyytyväinen. kun ei hän pysähtynyt hermosavuille, se oli hyvä merkki. Paljon tavallista aikaisemmin hän oli noussut ylös ja oli laittanut hiuksiaan ja meikannut huolellisesti kuin olisi ollut lähdössä juhlimaan. Kai se oli jokin itsetuntojuttu.

Minulla ei ollut yhtä kiire. Jessin vuoro alkoi puolta tuntia aikaisemmin kuin mitä meidän puolella avattiin ovet asiakkaille. Menin silti sisään, aina sieltä löytyi paperitöitä, ja voisin ainakin juoda Anun kanssa aamukahvit samalla kun katsoisin millaisia ajanvarauksia tälle päivälle olisi. Jotkut potilaat aloin jo tunnistaa nimeltä.

Maanantait olivat usein kiireisiä päiviä ja tänään huokaisin helpotuksesta kun tiesin Jessin olevan töissä. En olisi ehtinyt ruokatunnilla sekä syömään että käymään isän luona, mutta nyt saatoin olla varma, että isä saisi ruokaa niin paljon kuin jaksoi syödä, kesti sen syöttäminen sitten vaikka puoli tuntia. Töiden jälkeen kävelin osaston puolelle kurkkaamaan häntä ja totesin, että Jaska perheineen oli siellä käymässä. Jessiä ei näkynyt.
- Se meni vaihtamaan siviileihin, arveli että sä tuut kumminkin tätä kautta, Jaska selitti. Niinpä istahdin isän sängyn laidalle ja kyselin miten hänen päivänsä oli mennyt. Kun asettelin kysymykset oikein, hän pystyi vastaamaan niihin yhdellä arvattavalla sanalla, kuten kyllä tai ei, tai jollain mikä kuulosti niiltä. Hän näytti väsyneeltä, mutta vähemmän kiukkuiselta kuin yleensä. Ehkä se johtui Loviisasta, joka istui hänen jalkojensa päällä. Olin hetken aikaa kateellinen siitä, että isä ei ikinä tulisi minun lapsiani näkemään – ellei ihmettä tapahtuisi, ja tokihan niitä tapahtui.

Sitten Jessi tuli sisään.
- Arvasin että tuut tänne. Mennäänkö tallille?
- Jup, lähetään, sanoin ja nousin.
- Huomiseen, sanoi Jessi isälle ja näin, miten mies heilautti sormiaan ja yritti hymyillä, vaikkei se paljon silmiä pidemmälle ulottunut. Aloin ihan oikeasti uskoa, että hän saattaisi siitä vielä nousta.

Jessi kietaisi kätensä vyötärölleni kun kävelimme ulos osastolta ja katselin pikaisesti ympärilleni – halusiko hän esitellä minua jollekulle? Mutta sitten alkoi omatunto soimata minua, ketään valkopukuista ei ollut näkyvissä ja se taisikin olla ihan aito ele.
- Kaikki meni sitten hyvin, varmistin.
- Tietysti meni, Jessi vastasi teeskennellyn loukkaantuneena moisesta kysymyksestä, mutta naurahti sitten. – Meni ihan oikeesti. se oli uskomatonta. Ihan kuin mä olisin tullu toiselle osastolle. Hän hypähti vähän kävellessään ja nauroi ääneen, ja miten hyvä olo minulle tulikaan. Isä oli näyttänyt niin tyytyväiseltä ja Jessi oli niin tyytyväinen. Minullakin oli siis syytä olla, ja olinkin.

Vasta monta viikkoa myöhemmin, vähän ennen kuin työsuhteeni loppui, Anu juorusi, että Mikko oli ennen lomalle lähtöään käynyt jyrisemässä osaston vastaavalle kesäsijaisten kohtelusta.
Kun Jessi oli iltavuorossa vaelsin ennen tallille menoa kaupungilla etsien hänelle syntymäpäivälahjaa. Se oli tuskastuttavaa. Sen piti olla jotain erityistä, vaikka olisi ollut helppoa ostaa jotain uuteen kotiin. Olin kuitenkin sen verran hyvin kasvatettu, kiitos äidin ja kälyjeni, etten ajatellut saavani kauheasti kiitosta paistinpannusta tai vastaavasta. Koruja olin aina hänelle antanut, mutta tätä menoa hän voisi pukeutua joulukuuseksi melko pian. Siitä huolimatta löysin itseni kultasepänliikkeen ikkunan takaa.

En olisi ihan välttämättä halunnut jäädä kiinni sormusten tuijottelusta mutta niinhän siinä tietysti kävi. - Suunnittelet kihloihin menoa vai? kysyi Hanna vierestäni. Hittoako hänkin täällä pörräsi, tunnuin törmäävän häneen jatkuvasti muuallakin kuin tallilla, missä se olisi ollut luonnollista.
- Me ollaan oltu kihloissa jo puoltoista vuotta, sanoin vilkaisten häntä vinoon.
- Jestas, naimisiinko jo? Hanna näytti oikeasti järkyttyneeltä.
- Oikeastaan mä etsin syntymäpäivälahjaa, sanoin ja siirsin katseeni muihin välkkyviin ja kimalteleviin esineisiin, vaikka sitähän minä olin ajatellut, ja Jessin ehdotusta, ja sitä, pitäisikö tosiaan toimia isän vielä ollessa elossa. Entä jos hän kuntoutuisikin ennalleen, kuitenkin? Se ajatus oli naurettavaa toiveajattelua, mutta osa minusta ei suostunut uskomaan sitä.

- Mä voin auttaa sua valitsemaan, lupasi Hanna kuin ei olisi kohdellut minua kylmästi kuin turska paria viimeistä viikkoa, tarttui käsivarteeni ja kiskoi minut sisään liikkeeseen. Onneksi huumorintajuni oli tallella ja minua nauratti ajatella miltä mahdoimme näyttää, nainen kiskomassa miestä sisään kauppaan, jonka ikkunassa oli mainosplakaatti ”kihlat alk. 29 €”.
- Mulla on tiukka budjetti, varoitin.
- Niinhän sulla aina. Eikö lääkärit tienaa aika hyvin kuitenkin?
- Juu mutta kaikenlaista ylimääräistä menoa tulee tossa takaisin Helsinkiin muuttamisessa. Ja maksoin just vakuusmaksun meidän uudesta asunnosta ja palkkapäivä on vasta ensi viikolla.
- Ai teillä on uusi asunto?
- On. Just vasta kuultiin, viikonloppuna.
- No onneksi olkoon sitten vaan. Sitten Hanna syventyi tutkimaan koruvitriinejä.

- Toi näyttää ihan Prinsessalta, hän osoitti vähän ajan päästä leveää punertavaa kaulaketjua.
- Niin näyttää, ja siltä, ettei se sovi mun lompakolle.
- Ei siis kolminumeroisia summia.
- EI tosiaankaan. Oma katseeni osui samanväriseen rannekoruun, joka oli lupaavan paljon kapeampi, ja onneksi myös säällisen hintainen. Kääntelin sitä arvioivasti Hannan innostuessa kokeilemaan peilin edessä omalle kaulalleen kaiken näköisiä killuttimia.
- Osta tää, hän ehdotti sitten ja näytti pientä hopeanväristä korua, näyttäen miten sen saattoi avata kuin kirjan. – Laitat oman kuvasi tänne sisään.
- Ennemminkin Mustikan kuvan, naurahdin, mutta koru viehätti minua. Tuommoisia olin nähnyt vanhoissa elokuvissa. – Joo, toi on hyvä.

Helpottuneena maksoin ja pistin korurasian taskuuni.
- Kiitos avusta, sanoin Hannalle.
- Eipä kestä, hän sanoi, vilkaisten vielä tiskille mutta päättäen ilmeisesti olla tänään tekemättä heräteostoksia. – Lähdetkö kaljalle, vai pitääkö tyytyä pelkkään kiitokseen?
- Mä olen menossa tallille, paiskimaan sulle hommia.
- Jaa no enpä taida sitten houkutella enempää. Hän jatkoi matkaansa sinne minne nyt olikaan ollut menossa ja minä palasin autolle, jonka olin ottanut tehdäkseni vielä kotimatkalla vähän ruokaostoksia. Tyhjiä pulloja kilisi tavaratilassa luvattoman paljon, mutta onneksi valtaosa niistä oli edellisviikon vieraiden jäljiltä. Tai no, yli puolet kuitenkin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.12.14 18:33:20

28.

Jessi ei ollut toistamiseen ottanut puheeksi naimisiinmenoa, ja mietin miksei. Olihan siinä sitten tullut muuta tohinaa kun Miila ja Lauri olivat tulleet ja asuntotarjous oli löytynyt, mutta siltikin. Ehkä olin kuulostanut liian torjuvalta silloin, höläyttäessäni ensimmäiseksi ilmoille vastalauseita?
- Muutitko sä mielesi? kysyin eräänä iltana kun olimme menossa nukkumaan.
- Mistä niin?
- No siitä mitä sanoit viikonloppuna. Että mentäiskin heti naimisiin.
- Mä luulin ettet sä tykännyt ajatuksesta, Jessi sanoi nousten kyynärpäidensä varaan makaamaan ja näyttäen kiinnostuneelta. Lukulampun valo teki hänen hiuksistaan pronssisen sädekehän, jota jäin hetkeksi katsomaan lumoutuneena.
- Missä vaiheessa mä muka niin sanoin?
- Se oli jotenkin tulkittavissa siitä, että sulle tuli mieleen pelkkiä esteitä. Mutta ehkä se ei tosiaan ole hyvä ajatus – kaipa tässä ois hyvä miettiä vielä vähän.

Mahassani jysähti kun hän sanoi noin. En ollut ikinä ollut hetkeäkään epävarma siitä, ettemmekö joskus menisi naimisiin, ja olin luullut Jessin olevan samaa mieltä. Nytkö hän oli muuttanut mielensä? Mitä hän oikein halusi miettiä? Tuijotin häntä kuin yrittäen saada selville mitä hänen päässään pyöri. Oliko hän sittenkin keksinyt että maailmassa oli muitakin miehiä, niin kuin Ilja esimerkiksi, joista pitäisi ottaa selvää ennen kuin asettuisi aloilleen?
- Kylläpä sä näytät huolestuneelta, hän sanoi ja naurahti. En olisi uskonut hänen nauravan minulle tällaisessa tilanteessa.
- Mikä sun mielesi sitten muutti? kysyin syyttävästi.
- Kunhan tulin ajatelleeksi että mitä sillä nyt sitten on väliä.
- Millä? Sitoutumisella? Kai sekin nyt on aikamoista sitoutumista että aikoo vuokrata perheasunnon yhdessä?
- Ei kun Karille, onko sille sittenkään vähääkään merkitystä sillä, ollaanko me naimisissa vai ei.

Mieleeni tuli lukemattomat kerrat jolloin isä oli paasannut Jaskan ja Titan susiparielämästä, ennen kuin nämä lopulta olivat edellisenä vuonna menneet naimisiin, kun neljäs lapsi oli ollut tulossa. Kyllä hän välitti. Ei ehkä raamatullisista syistä niinkään kuin lainopillisista, ja ainakin jos lapsia oli.
- Kyllä sillä on väliä, sanoin varmasti.
- Sitten on vaan paljon vaikeempaa erota kuin jos vaan asuisi yhdessä.
- Hitto vie, nytkö sä et halua mennä mun kanssa naimisiin koska haluat, että on helppo erota? ähkäisin ja aloin paitsi huolestua myös kiukustua.
- Itse sä alotit järkisyiden penkomisen, Jessi sanoi ja nauroi ihastuneena.
- Onko tässä muka jotain nauramista? Mä olen aina pitänyt itsestään selvänä että me mennään naimisiin ja nyt sä et haluakaan? Käänsin selkäni hänelle ja kiskoin peiton pääni yli. Oli ihan @!#$ paha olo, kuin koko tulevaisuudelta olisi juuri tipahtanut pohja pois.

- Hei, missä kohden mä sanoin ettei muka mentäis? Jessi nauroi ja kömpi puoliksi päälleni. – Eihän tässä oo kysymys kuin siitä että nyt vai kohta. Hän yritti kaivaa minua esiin ja aloin tuntea itseni vähän hölmöksi. Minua oli johdateltu epäluuloisuuden suolle ja olin omia aikojani hyppinyt paljon pidemmälle kuin olisi tarvinnut.
- Sä teit ton ihan tahallasi, syytin.
- Niin tein, anteeksi, hän sanoi katuvaisesti, mutta ei kuulostanut olevan ollenkaan pahoillaan. – Kiva huomata että tää asia sentään kiinnostaa sua.
- Sä olet aika kiero narttu, sanoin ja päästin irti lakanan reunasta, jota hän kiskoi.
- Naisten etuoikeus on joskus olla kiero narttu. Hän mönki itsekin lakanan alle viereeni.
- Ollaanko me nyt sitten jostain asiasta samaakin mieltä? kysyin varovasti.
- Ainakin siitä että mä rakastan sua?
- Mennäänkö naimisiin?
- Hetikö?
- Niin. Jos sä aiot jatkaa tommosta vedätystä seuraavat neljä vuotta, tai edes vuoden niin mä en kestä.
- Sä olet ihana, hän sanoi ja painoi poskensa minun poskeani vasten. – Katotaan mitä Kari sanoo, ettei turhaan viedä isoäideiltä kaikkea suunnittelun iloa.

Kävin tapani mukaan taas seuraavana päivänä töistä lähtiessäni moikkaamassa isää, ja tapansa mukaan Jessi roikuskeli vielä siellä, tosin työvaatteet jo pois vaihtaneena. Isä oli pyörätuolissa ja Jessi sanoi odottaneensa minua, että nostaisimme hänet pois siitä. Iltavuorolaisten kiireistä ei tiennyt, eikä siitä, koska he ehtisivät sen tehdä.
- Sä kerroit jo, sanoin vähän syyttävästi kun katsoin isää. Oli sitten mielenkiintoista miten paljon saattoi lukea niin vähästä, kun ei ollut paljon mitä tulkita, silmien ilme ja toinen suupieli. Isän ilme sanoi silti paljon, kun astuin hänen näköpiiriinsä, se oli jotenkin riemastunut.
- Mä en malttanut, tunnusti Jessi. – Ja delmonte-mies sanoo kyllä.
- Niin taitaa sanoa. Isä avasi suunsa kuin yrittääkseen todellakin lausua jotain, mutta sulki sitten vain huokaisten silmänsä. Mutta kyllä minä arvasin. Onnitteluja, hyväksymistä, jotain sellaista.

Työnsimme hänet huoneeseensa ja nostimme sänkyyn. Halasin häntä, sillä tiesin, että hän olisi halunnut antaa onnitteluhalauksen, ja sitten katsoin Jessiin. – Sä saat sitten kunnian kertoa kaikille rouvasihmisillekin, ettei ne saakaan valmistella häävastaanottoa kokonaista vuotta.
- Voi jestas! Onko mun pakko?
- Voin mä olla mukana, lupasin.
- Kerrotaan sun äidille, se voi sitten hoitaa muun suvun, Jessi ehdotti. Isä näytti huvittuneelta.

Niin me sitten teimme. Kävimme ratsastamassa ja kotimatkalla poikkesimme äidin luo uutisinimme.
- Kaikkea tekin saatte päähänne, tässä tilanteessa, hän sanoi järkyttyneen näköisenä.
- Tän tilanteen takia oikeastaan just, Jessi selitti.
- Mutta… kauheesti kaikkea järjestämistä! Missä te nyt yhtäkkiä luulette pääsevänne vihille?
- Maistraatissa kai, Jessi sanoi vähän epävarmasti.
- Lähin taitaa olla Tammisaaressa asti. Mitä isoäiditkin sanoo?

Jessi vilkaisi minua anovasti ja ehdotin, että äiti ehkä voisi ottaa siitä asiasta selvää. Hän jatkoi päivittelyä, mutta alkoi selvästi hiljalleen lämmetä ajatukselle. Ennen kuin lähdimme kotiin hän oli jo tehnyt pitkän listan selvitettävistä ja muistettavista asioista. Katsoin sitä epäluuloisena. Jos pieni pikainen siviilivihkiminen poiki tunnissa tuollaisen työmäärän, ei ollut ihme jos isoja häitä joutui järjestämään kuukausitolkulla. Huokaisin syvään helpotuksesta ja halasin Jessiä.
- Mitä nyt? tämä kysyi ihmeissään.
- Mä tajusin just millaselta hirveältä rumbalta tää sun ehdotuksesi taitaa meidät säästää!
- Niin kai. Mutta aika kauhuissaan hänkin äidin listaa katseli. – Kuulutukset? Tarvitaanko me muka kuulutuksiakin?
- Tarvitsette, äiti napautti. – Ei tämmösiä hoidella noin vaan ruokatunnilla kun mieleen juolahtaa.
- Selvittäiskö me helpommalla jos lahjottais sairaalapastori tekemään se omalla ruokatunnillaan? Jessi kysyi.
- Tai jos lainattaisiin Jaskan vene ja ajettaisiin jonnekin aluevesirajan ulkopuolelle, sitten Jaska voisi kapteenina vihkiä meidät, keksin.
- Ja mitenkäs me saatais Kari mukaan sinne veneeseen? kysyi Jessi järkevästi.
- Mä selvittelen vähän huomenna mitä kaikkea teidän on pakko hoitaa, äiti lupasi.

- Olikohan tää sittenkään hyvä idea, alkoi Jessi miettiä kun lähdimme äidin luota. – Mä taidan saada paniikkikohtauksen nyt.
- Myöhästä se nyt on. Nyt mennään eikä meinata, kun äiti rupesi touhuamaan.

Totta, seuraavana päivänä hänellä oli jo valmis suunnitelma jalostettuna muistilistastaan ja meidät kutsuttiin illalla töiden ja tallitöiden jälkeen tutustumaan siihen.
- Äiti hei, riittää että joku sanoo aamen tai jotain, yritin vastustella kun listassa oli sellaisia kohtia kuin ”Veskulle puku” ja ”parturi”.
- No farkkuihinko sä aiot pukeutua jos Jessillä on mummin perintöpuku? äiti kysyi haastavasti. Minulle ei ollut tullut mieleenkään että siviilivihkimiseen pukeuduttaisiin kuten kirkkohäihin, mutta olin tainnut olla väärässä. Siinä vaiheessa pieni paniikki alkoi kuristaa minunkin kurkkuani, mutta yritin nitistää pahimmat hörhöilyt yksi kerrallaan.
- Mulla on tumma puku jossain ullakolla, se saa kelvata, ei mulla ole varaakaan uuteen just nyt.
- Eikä sun tarvii käydä parturissa, sanoi Jessi minulle ja sipaisi otsatukkaani. Katsoin häntä kiitollisena.
- Kiireisin asia on teidän hommata esteettömyystodistus.
- Mikä? kysyimme Jessin kanssa yhteen ääneen.
- Kai se on lähinnä virallinen paperi, että kumpikaan ei ole naimisissa ennestään. Ja ketä kaikkia sitten kutsutaan?
- Sut ja Kari, sanoi Jessi katsoen äitiä kuin hän olisi ollut vähän hölmö, mutta lisäsi sitten hetken mietittyään: – Niin, ehkä Ilse ja iskä myös. Ja Miila tietysti, ja Lauri… voi apua! Tästähän tulee ihan hirveetä! Ja mä ajattelin että kaikki hoituisi helposti ja nopeesti ilman hössötystä! Hän hautasi kasvonsa käsiinsä.
- Älä luulekaan, sanoi äiti samalla kertaa synkästi ja innoissaan.
- Yritetään hössöttää mahdollisimman vähän, jos me nyt alotetaan siitä esteettömystodistuksesta, pyysin.
- Selvä, hautokaa rauhassa vieraslistaa. Mä otan seuraavaksi selvää onko kellään Karin työkavereista semmosia suhteita että maistraatista tulisikin joku tänne Hankoon hoitamaan vihkimisen ettei tarvitsisi ajaa sinne.
- Jos me kuitenkin karattais ja käytäis siellä ihan kahdestaan salaa? ehdotti Jessi kuiskaten.

Jessi ei saanut syntymäpäivälahjaksi kummilasta, mutta jo seuraavana päivänä se tuli, vähän myöhässä. Tai omalta kannaltaan katsoen vähän aikaisessa. Ville siitä soitti minulle, kun olin lopettelemassa päivääni töissä harkiten mennäkö perjantaikaljoille työkavereiden kanssa ja kertoi tärkeimmät, sanoi Jinnan takuulla soittavan Jessille heti kun pääsisi liikkeelle. Kaikki ei ollut mennyt ihan luonnollisesti, napanuoran oli pelätty yrittävän tukehduttaa vauvan ja se oli tullut maailmaan hätäleikkauksella, mutta loppujenlopuksi molemmat voivat nyt hyvin.
- Kerro nyt kaikki strategiset mitat vielä, en mä uskalla muuten mennä kertomaan Jessille, ja onko sillä hiuksia – niin ja kumpi se on? Hain Anun pöydältä, lähimmältä, muistilehtiön ja kirjoitin ylös, mitä Ville vielä vähän pöllähtäneenä luetteli.

Arvelin Jessin olevan jo kotona, hänellä oli ollut vapaapäivä ja hän oli aikonut heti aamusta lähteä tallille, joten poljin suorinta tietä kotiin viitsimättä soittaa. Halusin mieluummin nähdä hänen ilmeensä kun kerroin uutisen. Ja siellähän hän oli, istui pihassa lehtiö kädessään, otsa tuiman näköisesti rypyssä. Mitähän äiti nyt oli pannut hänet suunnittelemaan?
- Vieraslista vai ruokalista? kysyin. Hän katsahti ylös ja paiskasi lehtiön nurmikolle.
- Ei kumpikaan, kunhan sisustin meidän uutta taloa!
- Arvaas mitä!
- Sun äiti on keksinyt että me tarvitaan morsiusneitoja?
- Äh, ei mitään sinne päinkään. Poika tuli.
- Kuka poika… meni hetki ennen kuin hän tajusi ja loikkasi pystyyn. – Jinnalle?
- Jinnalle, vahvistin ja kaivoin taskustani muistilappuani.
- Voi jestas! Miksei se soittanut mulle? Ville kertoi vai? Onhan kaikki hyvin?
- On nyt, mutta Jinna ei taida päästä vielä jalkeille ja soittamaan. Kerroin sen vähän mitä Ville oli kertonut ja katsoin vähän pelästyen miten kyyneleet alkoivat valua pitkin Jessin poskia.

- Voi että, mä en kestä! Mun on pakko päästä kattomaan sitä, heti! Miten hirveetä… ja ihanaa. Hän asettui roikkumaan kaulaani ja alkoi oikeasti itkeä. Onneksi olin jo tottunut siihen, vaikkei hän nyt kovin usein vetistellytkään. Se ei kauhistuttanut minua eikä saanut haluamaan karkuun, paremminkin päinvastoin. Istutin hänet viereeni portaille ja halasin takaisin, tai pitelin kiinni hänestä sen aikaa kun hän nyyhkytti. Se ei kestänyt kauan.
- Ajattele, nyt ne on kokonainen perhe…
- Mekin ollaan kohta.
- Ei aviopari oo perhe, se on… pari.
- Se on perhe, sanoin varmasti ja annoin hänelle suukon otsalle. – Ja jos sä haluat jättää pillerit pois niin jätä. Mä valmistun melkeen yhdeksässä kuukaudessa.
- En mä halua, kyllä sä sen tiedät. Mäkin haluan valmistua ensin. Jessi pyyhki poskiaan ja huokaisi syvään pari kertaa. – Mennään huomenna katsomaan niitä.
- Taitaa olla paras tilaisuus, myönsin. Lauantai, molemmilla vapaapäivä. Minulla olisi sunnuntaina kisat enkä aikonut liikuttaa Tantrumia mitenkään raskaasti huomenna – Hanna oli sen luvannut läpiratsastaa tänään ja minä sen kun nautiskelisin sunnuntaina radalla.

Kello soi melkein yhtä aikaisin kuin työaamuina. Eihän Jinnan ja vauvan luo sairaalaan varmaan pääsisi ennen kuin iltapäivällä mutta minun piti käydä ensin verryttelemässä Tanttaa. Kun tallilta olisimme päässeet siirtymään Helsinkiin asti voisimme käydä katsomassa Karoliinaa ja vaikka Miilan ja Laurinkin asuntoa, mitä en ollut vielä nähnyt. Jos ehtisimme. Ajalla oli taipumus valua sormien välistä silloin kun sitä olisi tarvinnut.

Ensimmäinen kohde olisi kuitenkin uusi kotimme. Jessi puhui sen näkemisestä melkein yhtä paljon kuin Jinnan ja vauvan. Hän ajoikin sen luo kuin olisi tehnyt sen jo kymmeniä kertoja, vaikka olin melkein varma, ettei hän ollut koskaan ennen käynyt koko lähiössä.
- Se on varmaan toi, hän osoitti pysäytettyään auton kadunvarteen ja osoitti yhtä vaalean rivitalon pihoista.
- Mennään kattomaan, sanoin ja valmistauduin nousemaan autosta.
- Hei, ei kai me voida? Ei se vielä oo meidän!
- Siellä on verhot ikkunoissa ja leluja pihalla, siellä asuu joku. Me voidaan ihan hyvin soittaa ovikelloa, sanoin. En totisesti aikonut istua tässä ja ihastella taloa vain ulkoapäin.
- Sä sitten puhut!

Niin tein. Avaamaan tuli meitä vanhempi nainen, ehkä parivuotias lapsi kainalossaan ja ellei hän nyt suorastaan ilahtunutkaan kun selitin asiani, että olimme muuttamassa tänne ja että voisimmeko vilkaista ympärillemme, hän päästi meidät sisään.
- Tää alkaa olla jo vähän muuttokaaoksessa mutta kai te sen ymmärrätte, hän sanoi.
- Tietysti, Jessi sanoi hymyillen innoissaan ja sen sijaan että olisi harpponut suoraan sisään jäikin haastattelemaan naista. Millaista täällä oli asua, olivatko naapurit kivoja, miksi he muuttivat?
- Mies valmistui, täytyy lähteä tästä. Mä olen muuten Maija, nainen sanoi ja laski lapsen sylistään kun saimme oven kiinni perässämme.

Jessi esitteli meidät ja sitten lähdimme tutkimusmatkalle. Olimme kävelleet sisään melkeinpä keittiön, vaikka oikeastaan koko alakerta oli yhtä tilaa. Pihalle vievän oven vieressä seisoi jo tosiaan laatikoita. Yläkerrassa oli kaksi huonetta, toinen toisiaan pienempiä, sekä saunatilat.
- Tänne ei mahdu kuin sänky, sanoi Jessi toisen ovelta ja se oli totta, sillä semmoinen siellä nyt oli ja se vei melkein kaiken tilan.
- Ei muuta tarvitsekaan, tai sitten tehdään tästä työhuone ja tosta isommasta makuuhuone, ehdotin. Toinen huone oli nyt selvästi perheen pienimmän käytössä.
- Niin, ei me lastenhuonetta tarvita täällä asuessa, hän sanoi jämäkästi ja kurkisti saunaan. Melkein näin miten hänen päässään pörräsi ideoita. – Saiskohan kierrätyskeskuksesta halvalla pesukoneen?
- Pyydetään häälahjaksi, ehdotin ja nappasin hänestä kiinni. Jotenkin tämä tuntui niin hyvältä, niin todelliselta. Tässä sitä jumaliste seistiin tulevassa kodissamme, ja kun muuttaisimme sinne olisimme aviopari.

- Vaimo, sanoin ällistyneenä. En ollut ajatellut kaikkea ihan niin pitkälle. Jessi ei huomannut mitään, kuulikohan edes, silmäili vain valkoisiksi maalattuja seiniä ja pyykkitelineitä.
- Tänne tarvii saada vähän väriä, hän mutisi.
- Ymmärrätkö sä? kysyin ja ravistin häntä vähän niin, että hän siirsi huomionsa seinistä minuun.
- Ymmärränkö mitä?
- Kun me muutetaan tänne me ollaan naimisissa. Minua harmitti, ettei hän ollut yhtä innoissaan asiasta kuin minä, kesti vähän aikaa ennen kuin hän kääntyi ja antoi minun halata kunnolla.
- Nytkö sä vasta tajuat sen, hän naurahti hellästi, mikä häivytti harmin mielestäni.
- Mä taidan olla vähän hidas, myönsin.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   22.12.14 00:14:03

Jestas, että mä rakastan näitä Jessiveskuja <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.12.14 18:52:41

:)
---------------------------
29.

Ajoimme seuraavaksi lounaalle Ilsen ja Artsin luokse. Ilse avasi oven ja vaikka oli kiva nähdä häntä hakeutui katseeni paremminkin jonnekin polven korkeudelle. Karoliina kurkki olohuoneen ovelta pitäen kiinni puhelinpöydästä, vähän epävarman näköisenä. En ollut nähnyt häntä kahteen kuukauteen ja mietin oliko lapsi jo ehtinyt unohtaa minut, niin epäluuloisesti hän katsoi niin minua kuin Jessiäkin.
- Etkö sä muista mua enää? kysyin kyykistyen paremmin samalle tasolle kun Jessi ja Ilse olivat häipyneet eteisestä keittiöön puhuen toistensa suuhun. Karoliina sen kun tuijotti hyvinkin minuutin, mutta päätti sitten ilmeisesti muistaa, ja juoksi nauraen luokseni. Alkoi naurattaa itseänikin silkasta hyvästä mielestä ja halasimme hyvän aikaa, kunnes nostin tytön syliini ja seurasimme muuta naisväkeä keittiöön. Karoliina osoitti ohimennessämme työpöydällä lojuvia porkkanatikkuja ja annoin hänelle yhden.

- Ai hitto tästä tulikin vaarallinen reissu, Jessi totesi yrittäen irrottaa Karoliinaa kaulastani, onnistumatta. – Tää neiti ja Jinnan vauva, Veskun vauvakuume tarvii taas jotain jäävesikylpyjä kun päästään kotiin.
- Eiköhän teillä oo tässä stressipisteitä ihan ilmankin, muutto ja häät ja kaikki, Ilse sanoi.
- Kyllä mä kuumeeni hoidan, sanoin Jessille.

Syötyämme auton nokka käännettiin sairaalan suuntaan, tosin poikkesimme matkalla Itäkeskuksessa sillä Jessi halusi viedä Jinnalle tuliaisia. Suklaata ja pokkareita ja sitten hän tyrmistyksekseni kävi Alkossa hakemassa pienen konjakkipullon.
- Aiotko sä viedä ton vastasynnyttäneelle äidille? kysyin tyrmistyneenä.
- Aion, Jessi sanoi itsepäisen näköisenä. – Tää on semmonen meidän välinen juttu… näin me sovittiin jo vuosikausia sitten.
- Et kai sä luule että Jinna aikoo juoda ton?
- Se on sen asia, mun asia on vaan viedä tää, Jessi naurahti.

Ei Jinna näyttänyt aikovan, vaikka tujaus lääkekonjakkia olisikin voinut tehdä hänelle hyvää, hän oli aika kalpea. Tytöt itkivät sylityksin vähän aikaa ja kerrottuaan tarkkaan miten kaikki oli sujunut Jinna alkoi vääntäytyä pystyyn.
- Saatko sä nousta? huolestui Jessi.
- Saan, ja kai mun täytyy tulla näyttämään teille pojua. Ne haluaa pitää sen siellä silmiensä alla vielä tän päivän, vaikkei se tullutkaan kuin vähän liian aikasin.

Vauva oli uskomattoman ruma ja pieni eikä poikennut pätkääkään yhdestäkään toisesta näkemästäni päivän ikäisestä lapsesta. Mutta ei se haitannut. Se oli nyt siinä kumminkin ja vaikka se nukkui äännähtämättäkään sen läsnäolo tuntui niin vahvana, että se tuntui huutavan. Jessi taisi olla sittenkin oikeassa, tämä oli vaarallinen reissu.

Villekin tuli sitten, ja siinä vaiheessa tytöt hätistelivät meidät vaikka kanttiiniin kahville. Aavistelin, että heillä saattoi olla puhuttavana asioita, joita ei välttämättä toisen poikaystävän kuullen haluaisi jakaa, joten otin Villeä hihasta ja menimme.
- Miltä tuntuu? kysyin klassisen kysymyksen, kun istuimme vastakkain kahvikuppien kanssa. Minua todella kiinnosti.
- En mä osaa oikein vielä sanoa, Ville sanoi otsa huolestuneilla rypyillä ja sekoitti kahviaan. – Tää tapahtui kaikki niin äkkiä. En mä ajatellut tänne tullessani viime kesänä, että vuoden kuluttua asun täällä pysyvästi ja että mulla on lapsi. Niin kuin ois vanhentunut kymmenen vuotta yhdessä vuodessa.
- Mutta kai sä olet tyytyväinen? kysyin huolissani. – Mä olisin onnesta soikeena.
- Sä oletkin valmiiksi vanha. Mutta joo, kai mä olen. Mutta on tää aika pelottavaakin.

Yritin ymmärtää miten Ville asiaa katsoi. Pelottavaa? Niin, ehkä tavallaan, jos ajatteli vastuuta ja sitoutumista. Pojastaan Ville ei voisi ikinä ottaa eroa, ainakin seuraavat kahdeksantoista vuotta se olisi siinä vaikka muuten tapahtuisi mitä.
- Asioilla on tapana järjestyä, sanoin, vaikka se taisi olla vähän laimeaa.
- Niinkö sun mielestäsi? Ville katsoi minua omituinen ilme kasvoillaan, mutta naurahti sitten. – Sillä on kuulemma mun silmät.
- Se ei suvainnut näyttää niitä, nukkui vaan, naurahdin huojentuneena.
- Miten sun isä jaksaa? Se kuulemma ajaa teidät vihille.
- Ei se mitään aja. Tuntu vaan hyvältä ajatukselta tehdä se niin kauan kun se on näkemässä. Kun joskus se olisi edessä kumminkin.
- Valmiiksi vanha, Ville toisti. – Pitäisköhän tässä sitäkin ruveta miettimään.
- Ei kaikkien oo pakko. Me vaan halutaan.

Sitten puhuimme vähän aikaa ratsastuksesta, kunnes Ville vilkaisi kelloaan.
- Oiskohan ne juorunneet tarpeeksi. Mun pitää ehtiä vielä kauppaan kun täältä lähden.
Palasimme osastolle ja me Jessin kanssa aloimme tehdä lähtöä, jotta vanhemmatkin saisivat hetken keskenään. Meillähän oli vielä yksi kyläpaikkakin käymättä.

Miilan ja Laurin kotitalo oli suoraan sanoen ankea, kuin pystyyn nostettu legopalikka kahden samanlaisen välissä. Talven räntäkelissä se olisi varmaan todella lohduton näky, nyt sentään auringonpaiste sai valkoiset ja keltaiset betoniseinät aavistuksen verran hilpeän näköisiksi. Itse asunnostakin näki, että se oli joskus 70-luvulla suunniteltu opiskelijakommuuniksi, kaksi visusti lukittavaa huonetta olisivat paremmin sopineet soluhuoneiksi kuin perheasunnoksi. Miila ilmoitti jo alkaneensa kysellä, haluaisiko joku vaihtaa tämän asuntoon Viikissä.
- Vaikka en mä kyllä ymmärrä miksi kukaan haluaisi, hän huokaisi.
- Tää on paljon halvempi, muistutti Lauri.
- No se kyllä. Ehkä se vetää jotakuta köyhää raukkaa. Ja nyt mä haluan kuulla kaiken.
- Mistä? Jessi virnuili.
- Ensin Jinnan vauvasta ja sitten häistä.
- Vauvasta kuulet kaiken kyllä mutta ne häät alkaa hirvittää mua. Niistä uhkaa tulla niin isot että mä pelkään, että järjestämistä tulee ihan liikaa näin lyhyelle ajalle.
- Ei tehdä niistä yhtään isompia kun mitä ehditään, ehdotin.
- Sano toi sun äidille.
- No jos se haluaa järjestää hirveät pidot niin oma asiansa. Mun mielestä meidän osuus loppuu siihen kun me sanotaan tahdon, väitin.
- Ai kamala, joudunko mä sanomaan tahdon! Jessi näytti taas pelästyneeltä. – Mä ajattelin että maistraatissa vaan allekirjotetaan jotain ja se on sillä selvä.

Kun alkoi tulla ilta Miila alkoi houkutella meitä jäämään yöksi, mutta eihän se tullut kysymykseenkään. Jessillä oli työpäivä ja minun piti olla tallilla aniaikaisin lähtemässä kisoihin.
- Te ootte ihan liian aktiivisia, Miila marisi. – Mitä iloa sullekin on siitä että kaikki vapaapäiväsi kulutat ratsastuskilpailuissa.
- Pelkkää iloa, sanoin hämmästyneenä. Luulin sentään hänen itsekin ratsastavana ja kilpailevana ymmärtävän.
- Montako rataa oot menny tänä kesänä?
- Ei aavistustakaan. Ehkä jotain parikymmentä? Eihän noita kisoja oo joka viikonloppu ollut.
- Sun tässä pitäisi kisata, sä olet taas ruvennut lusmuamaan vaikka viime kesänä jo pääsit hyvään vauhtiin. Miila kääntyi katsomaan Jessiä syyttäen.
- Kyllä mulle semmosta ehdoteltiin, Jessi tunnusti tirskahtaen ja sai meidät molemmat katsomaan häntä.
- Ehdoteltiin mitä, noin tarkkaan ottaen? Mikset oo kertonut? kysyin.
- No kun en ajatellukkaan suostua. Hanna kysyi menisinkö Wotilla hyppimään pikkuesteitä.
- Älä hitossa, sanoin yllättyneenä. – Totta kai sä menet!
- No hei, arvaa menenkö. Arvaa minkä kokosia on Hannan ja Wotin pikkuesteet?
- Metrin?
- Vähintään.
- Puhu se ympäri, Miila kuiskasi minulle kun lopulta siirryimme ulko-ovelle ja nyökkäsin. Sen yrittäisin totisesti tehdä.

Hanna ja Jessi olivat näköjään enemmänkin keskustelleet selkäni takana. Kotimatkalla Jessi sanoi sivulauseessa, että Hanna oli pyytänyt hänet mukaan Wotin kanssa kun hän pitäisi tuntia Mimmulle ja Pölylle seuraavalla viikolla. Ilahduin kovasti. Paitsi että Jessi saisi siitä varmaan irti hirveän paljon, oli minusta kiva kuulla, että he kaksi olivat noin asiallisissa väleissä. Päätin yrittää olla paikalla.

Kisat menivät ihan järkyttävän hienosti. Tantrum ja minä voitimme molemmat luokkamme, jopa Namu jäi toiseksi, samoin Minna Mean kanssa. Hevonen oli kuin noiduttu ja tanssi vain esitystensä läpi.
- Mitä ihmettä sä oot tehny sille? kysyin Hannalta kun seisoimme rinnakkain palkintojenjaossa ja Namu vilkuili Tanttaa epäluuloisesta korvat luimussa kuin harkiten napata siitä palan.
- Miten niin minä, sehän on sun passisi, sanoi Hanna hyväntahtoisesti. Häntä ei näyttänyt pahastikaan harmittavan hävitä meille.
- Sä ratsastit sillä toissapäivänä, mä eilen vaan vähän keventelin, muistutin.
- Niin joo – no, kunhan vähän hienosäädin. Mutta tarkemmin hän ei suostunut sanomaan.

Minulla oli upeampi olo kuin vielä kertaakaan koko kesänä. ”Mitä iloa?” oli Miila kysynyt – voi jestas, tässä oli iloa kerrakseen! Kunniakierroksen laukkaaminen ensimmäisenä, se oli takuulla maailman parasta. Toisella kertaa tuntui jo siltä kuin vereni olisi muuttunut elohopeaksi, kun yllytin hyväkäytöksistä ja arvokasta Tantrumia lujempaan vauhtiin ympäri radan niin että Hanna ja Namu jäivät kauas taakse. Yleisö kuului metelöivän, ja vaikka arvelinkin osan äänistä olevan paheksuvia kun sillä lailla kehtasin usvattaa ne kuuluivat kuitenkin kaikki minulle. Minulle! Se meni päähän kuin viina ja halailin estottomasti kaikkia onnittelijoita, olisin halannut Janiakin, joka kerrankin oli tullut Hesen tilalle, mutta hän meni karkuun.

- Jätä se opiskelu ja keskity tähän nyt vähäksi aikaa, alkoi Hanna taas vanhan virtensä kun lähdimme kotimatkalle. Minna ajoi ja me istuimme myös ohjaamossa juoden kuohuviiniä, kuinkas muuten. Hanna oli kiinnittänyt ruusukkeensa, yhden sinisen ja viimeisen luokan sinivalkoisen korvarenkaisiinsa ja näytti olevan menossa vappunaamiaisiin.
- Just nyt houkuttelis mutta kiitos ei kiitos! Röhnötin penkillä puoliksi makuuasennossa ja nautin elämästä, maistellen voiton makua suussani. Ja viininkin.
- Koska sä lähdet?
- Vajaa kuukausi vielä.
- Sulta jää viimeset kisat, isoimmat, sitten väliin.
- Kyllä sä sen tiesit etukäteen.
- Kai ratsastat Laaksolla jos me tuodaan sulle hevonen sinne?
- Totta hitossa ratsastan, lupasin ryhdistäytyen ja innostuen. Laakson isot kisat olivat vain vähän syyskuun puolella ja olin etukäteen jo surrut sitä, että olin silloin karistanut Hangon hiekat kengistäni.
- Selvä sitten. Hyvä. Ehditkö sä silloin sitä ennen tänne ratsastamaan vähän?
- Katsotaan, kyllä mä tietysti ainakin yritän, lupasin ja vaivuin onnellisiin unelmiin. Siellä, keskellä Helsinkiä, olisivat silloin kaikki Suomen huiput. Ja minä mukana.

Päivä oli ollut sen verran pitkä, että Jessi oli jo ehtinyt tallille töistä. Hän näkyi olevan kentällä Wotin kanssa ja näin myös Hesen valkoisen pään siellä, ja esteitä. He ilmeisesti hyppäsivät ja olisin mielelläni mennyt katsomaan, mutta Tantta piti saada autosta talliin ensin, ja sitten hekin jo tulivat sieltä.
- Miten meni? Jessi kysyi kiidättäessään oria ohitsemme ja hänen perässään tuntui leijuvan rivi kysymysmerkkejä.
- Kato niiden naamoja ja haista niitä, neuvoi Hese, joka tuli hänen perässään. – Mä voin laittaa sen pois niin pääset haastattelemaan.
- Okei, sanoi Jessi ja oli hetkessä kanssani Tantan karsinassa.
- Kaks voittoa, julistin ylpeänä.
- Ihan totta? Hän kiepsahti kaulaani ja pysähtyi sitten nuuhkaisemaan hengitystäni.
- Totta totta! Parhaat kisat koko kesänä! Puristin häntä riemuissani, sillä minulla oli vieläkin ihan euforinen olo.
- Näköjään, hän nauroi. – Onneks olkoon, olisinpa ehtinyt mukaan!
- Niinpä – entäs ens viikonloppuna?
- Ei oo vapaata.
- Nyt mulla on semmonen olo, että mennään kotiin, mä rupean löhöilemään ilta-auringossa ja sä saat leyhytellä mua palmunlehvillä ja kuoria mulle viinirypäleitä, ilmoitin. – Ja hieroa pohkeita.
- Jaa, sanoi Jessi, ja vaikkakin hän hymyili edelleen hänen katseensa oli aika tutkiva. – Okei, tän kerran, mutta älä luule että siitä tulee tapa.
- Se oli vitsi, kiirehdin sanomaan.
- Niin, mä tiedän.

Palmunlehviä ei ollut, eikä viinirypäleitäkään, mutta makailin silti ilta-auringossa ja kerroin, miten kumpikin rata oli mennyt. Jessi yritti käydä säärieni kimppuun, mutta kutitti tieten tai tahtomattaan niin, että minun piti vetää se tilaus takaisin.
- Minä päivänä sulla on se tunti Wotin kanssa? Ja mitä te hyppäsitte tänään, mä olin näkevinäni esteitä?
- Näh, kunhan loikittiin huvin vuoksi paria yksittäistä. Ja tiistaina, töiden jälkeen. Nyt mä tiedätkö vasta alan tajuta miten ylellistä on tämmösellä tallilla, missä ei oo ratsastuskoulua. Kotona piti aina miettiä että mihin aikaan iltaa kannattaa yrittääkään ratsastamaan ettei pyöri tuntilaisten jaloissa tai päinvastoin. Varsinkin talvella semmosella säällä, ettei kenttää voi käyttää.
- Täällä on ylellistä, myönsin. Mutta en ajatellut vain puitteita, mietin hevosia. Olikohan Hanna koskaan harkinnut järjestää luksusluokan valmennusleirejä? Hän olisi voinut veloittaa melkein mitä tahansa jos olisi mainostanut, että opetusratsut olivat vähintään tasoa vaativa b.

Äiti oli uppoutunut häidemme järjestelyyn melkein täysipäiväisesti. Olin yrittänyt ja yritin edelleen toppuutella häntä kaikessa mahdollisessa, kun olin itse ehtinyt vähän ottaa selvää asioista. Kaikki olisi tosiaan onnistunut ihan muutamassa minuutissa ja hyvin vähällä vaivalla ja tohinalla, mutta äiti näytti niin onnelliselta touhutessaan, että en raaskinut ihan kaikessa laittaa hanttiin ja niinpä hän oli nyt järjestämässä suureellisia puutarhajuhlia.

Isän entinen työkaveri tulisi sanomaan ne pari virallista sanaa. Isä jaksoi sen verran istua pyörätuoliin tuettuna, että varaisimme invataksin, joka toisi hänet kotiin näkemään seremonian ja sitten viipymään niin kauan kuin jaksaisi. Jos hänen kuntonsa jostain syystä huononisi voitaisiin itse vihkiminen siirtää kotoa terveyskeskukseen yhtä hyvin. Sen osuuden olimme saaneet pidettyä simppelinä ja lyhyenä, mutta sitten äiti oli lakannut olemasta yhteistyökykyinen. Ellemme halunneet kerran pitää tai kuunnella puheita ja kieltäydyimme riisinheitosta, tanssimisesta ja leikeistä hän kieltäytyi jättämästä kesäjuhlat järjestämättä.

- Niistähän voi tulla ihan kivat juhlat, sanoi Jessi alistuen, kun oli varmistanut, ettei paikalla olisi orkesteria eikä soittokuntaa. – Joko se on päättänyt päivän?
- Se isän työkaveri on, se joka vihkii, siis, tiesin. – Se lähtee lomalle, purjehtimaan tietysti, mutta ehtii hoitaa meidät ennen lähtöään. Ensi viikon perjantaina.
- Niin pian, Jessi lipsautti ja näytti pelästyneeltä. Tiesin tunteen. Aina vaan koko asia muuttui todellisemmaksi kun jokin pikku asia kävi konkreettiseksi. Ja joka kerran se vähän säikäytti, aina kävi mielessä epävarmuus, että tiesimmekö nyt varmasti mitä olimme tekemässä.
- Mutta ajattele, sitten se on ohi, lohdutin.
- Joo, ihana ajatus. Tiedätkö, mä en todellakaan voi ymmärtää ihmisiä, jotka haluaa stressata häävalmisteluja vuoden etukäteen.
- Muista varata ittellesi sijainen. Se on palkallinen vapaapäivä, muistutin.

Olimme menossa meille saunomaan ja uimaan, äiti oli nimenomaan kutsunut, sillä isoäiditkin olivat kylässä ja meitä kuulemma tarvittiin. Arvasin kyllä mihin. Voileipäkakkuja vai suolaisia piirakoita. Minkävärisiä lautasliinoja. Ne jutut saisi kyllä Jessi hoitaa.

Osuimme pihaan samaan aikaan Mirjan ja Kalen, äidin vanhempien kanssa. Mirja-mummi kumartui ja nosti heidän autonsa takapenkiltä valkoisia muovisäkkejä, tai niin ensin kuvittelin mutta sitten kun sain ne käsivarsilleni tunnistin ne pesulan pusseiksi.
- Lapsikullat, hän sanoi ja halasi Jessiä. Ei minua, mutta minulla olikin syli täynnä. Sen sijaan ukki läimäisi minua hartialle niin että horjahdin.
- Pakko sitten sunkin toistaa edellisten sukupolvien virheet, hän sanoi hyväntahtoisesti ja mummi älähti äkäisesti.
- Mikäs virhe naimisiin meneminen on? Varo vaan suutasi, vanha mies.
Kätkin hymyni muovipussien taakse ja lähdin kantamaan niitä sisälle.

Äiti pakotti minut kokeilemaan pukuani, hän ei uskonut näkemättä, etten ollut lihonut sitten isän 50-vuotispäivien. Jessi hypisteli omia rimssujaan kaihoisasti, mutta kieltäytyi pukeutumasta niihin edes nähdäkseen tarvitsisiko pikadieettiä, ennen kuin oli päässyt saunaan.
- Mä käyn laittamassa sinne tulen, ilmoitin kun olin saanut kupillisen kahvia keittiössä ja jätin Jessin sinne äidin, Mirjan ja Ella-mummin kanssa. Isoisät sain mukaani rantasaunalle, he istuutuivat mukavasti korituoleihin saunanterassille ja alkoivat antaa elämänohjeita. Kale aloitti.

- Vie joskus kukkia. Sen verran usein, että jos sun on joskus pakko viedä kukkia, se ei herätä epäilyksiä.
- Mitä? kysyin nauraen. – Mitä epäilyksiä sä olet herättänyt?
- En mitään, tietenkään, en ainakaan tällä vuosituhannella. Pois se minusta.
- Ette kai te ole pieniin päin? halusi toinen isoisäni tietää.
- Ei kun me halutaan valmistua ensin.
- Varmistua? Mistä? Paavo oli vähän kuuro, oli ollut niin kauan kuin muistin.
- Ei kun valmistua. Saada opiskelut pois tieltä.
- Olettekos te asuntosäästäjiä?
- Jaa, ei, opintorahasta harvemmin on varaa pistää säästöön.
- Mikä kiire teillä sitten on jos ei ole vauvaa tulossa? halusi Paavo jatkaa aiheesta.
- Jos me vaan halutaan? ehdotin ja katsoin häntä hymyillen.
- Hyvähän se on jos ei ole pakko. Toivottavasti et kadu.

Molemmat vanhukset katsoa tapittivat minua ja mietin mitä syytä heillä oli olla niin epäileväisiä. Käsittääkseni molemilla oli ollut pitkä, onnellinen avioliitto, kuten vanhemmillanikin. Ehkäpä he vain itsekin olivat huomanneet miten harvinainen sellainen oli nykyään.
- En mä varmaan kadu, vakuutin heille.

En saanut nähdä Jessin kokeilevan perintöpukua, vaikka se olisi ollut mieleeni.
- Mä olen nähnyt sen ennenkin, muistutin.
- Nyt et näe, nyt on tosi kysymyksessä, Mirja-mummi sanoi tiukasti ja vei Jessin ja röyhelöt ja korsetit Riikan vanhaan huoneeseen.
- Sulhanen ei saa nähdä morsianta ennen vihkimistä, säesti Ella.
Minua tavallaan harmitti heidän kaikkien hääräily ja määräily, mutta tavallaan se oli aika liikuttavaakin. Jos se toi heille hyvän mielen niin selvä, kestäisin sen. Mummi ja Jessi viipyivät hyvinkin puoli tuntia piilossa ennen kuin palasivat.
- Uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä, muista ne, Mirja sanoi ja Jessi nyökkäili. Hän näytti hiukan huvittuneelta muttei vähimmässäkään määrin kiusaantuneelta.
- Mä voisin käydä ostamassa jotkut pienenpienet siniset pikkuhousut, hän tuumi.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   23.12.14 20:58:00

Illan pätkää? Vai joko olet joulunvietossa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.12.14 21:05:33

Kele, siivousta ja kokkausta ja kieleen puremista, etten alkais nalkuttaa... lähdin kauppaankin, et saisin matkalla vaikka potkia lumikikkareita kuoliaiks ellei sitten huutaa ääneen, mutta kummitäti soitti heti, kun pääsin ulos niin, että tulinkin takaisin ihan hyväntuulisena :)
-------------------
30.

Se Päivä läheni lähenemistään kunnes saapui. Olin varautunut heräämään kaikessa rauhassa kun H-hetki kerran oli vasta viideltä, mutta Jessin kännykkä alkoi piippailla jo kahdeksalta. Tapansa mukaan hän paineli torkkunappia, vaipuen aina uudestaan uneen. Minä en osannut sitä taitoa joten kahdeksaatoista yli otin hänestä kiinni.
- Vielä yks, hän mutisi.
- Jos sä halusit nousta puoli yhdeksältä niin mikset laittanu sitä soimaan puoli yhdeksältä? kysyin.
- Kun torkkuminen on niin ihanaa, hän mutisi.
- Tää on sun viimeinen aamusi neiti-ihmisenä, muistutin, ja se sai häneen vähän eloa.
- Et ois muistuttanu, hän sanoi ja kääntyi minuun päin. – Mä en ole ihan varma haluanko mä tehdä tätä kumminkaan.
- Et sä voi enää perua, täähän oli sun idea, sanoin, oikeasti vähän pelästyen että hän haluaisi vetäytyä leikistä. Jättäisi minut niin sanotusti alttarille.
- En niin. Mutta eikö sua yhtään hirvitä?

Sillä hetkellä ei. Silitin hänen hiuksiaan ja minulla oli vain hyvä ja varma olo. Onnellinen.
- Ei yhtään, mä toivoin tätä jo kai sillon kun näin sut ensimmäisen kerran.
- Voi, ihanasti sanottu! Jessi sanoi tyytyväisenä ja kaivautui lähemmäksi minua. Aloimme suudella, kunnes se hemmetin kännykkä piippasi taas.
- Nyt riittää, sanoin ja kurotuin ottamaan sen. Siirsin herätyksen puoli kymmeneen ja paiskasin sen takaisin seinän vierelle.
- Älä riko sitä, Jessi ehdotti ja jatkoi suutelemistani. – Meidän on pakko rakastella nyt. Että muistetaan seuraavalla kerralla miltä se tuntui ja voidaan vertailla ennen ja jälkeen.
- Niin on, myönnyin. Hetken päästä hän veti minut päälleen ja pian työnnyin hänen sisäänsä. Hyvä ja varma oloni ei kadonnut mihinkään, päinvastoin.
- Pidä silmät auki, pyysin ja Jessi piti, katsoi minua suoraan silmiin vihreillä silmillään, kunnes niiden katse alkoi muuttua, kuin jotenkin sumuisemmaksi, kuin hän olisikin katsonut sisäänpäin eikä minuun ja sitten hän voihkaisi ja tarttui minusta lujemmin kiinni. En voinut enää pidätellä kun hän alkoi värähdellä. Se oli upeaa. Toivottavasti loppupäivä menisi yhtä upeasti.

Jouduin kyllä edesauttamaan sitä asiaa karkaamalla. Pitsihuvilassa oli täydellinen kaaos kun tulimme sinne, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Riikka ja äiti ja Mirja ja Titta ja Eeva hyörivät kaikki kuin viisijalkaiset kissat. Katsoin sitä pienen hetken, kannoin pihavarastosta ulos läjän kokoontaitettavia tuoleja, joita siellä pihajuhlia varten säilytettiin ja pyyhin ne pölystä. Sitten ilmoitin lähteväni tallille.
- Ethän sä voi lähteä tallille nyt! äiti sanoi kauhistuneena.
- Kyllä mä voin, sanoin ja lähdin. Pelkäsin että joko joutuisin saman hysterian valtaan tai alkaisin ilkeäksi eikä kumpikaan ollut mitenkään hyvä vaihtoehto.
- Sun on oltava kolmelta takaisin, äiti huusi perääni kun livahdin ulos.
- Olen mä, lupasin, vaikka ajattelin että neljäkin riittäisi ihan hyvin.

Jo tallin pihaan ajaminen rauhoitti mieleni. Kukaan ei juossut ympäriinsä eikä huolehtinut, päinvastoin kaikki oli suorastaan uneliasta, vaikka ihmisiä olikin paikalla. Saapumiseni herätti lievää hämmästystä.
- Hittoako sä täällä teet? Meeri kysyi.
- Tulin karkuun hässäkkää, ennen kuin tuun hulluksi.
- Voiko tolleen vaan lähteä karkuun töistä?
- En mä ollut töissä, sanoin ja tajusin sitten, ettei Jessi ollut kertonut tallilla mitään. Olin kuvitellut hänen hoitavan tiedottamispuolen, mutta ei hän näköjään jostain syystä ollutkaan kertonut tallilaisille. – Me mennään tänään naimisiin.
- Siis mitä? Meeri kiljaisi niin että seinistä kaikui. Mimmu ja Hese lähestyivät uteliaan näköisenä kuin näkemään olinko muuttunut vihreäksi tai jotain.
- Noi menee naimisiin, eikä meille oo kerrottu mitään! Meeri kailotti ja Janikin kurkisti yhdestä karsinasta. Tunsin oloni hiukan häkeltyneeksi.
- Onko hyvät bileet? Hese halusi tietää.
- No siitä täpinästä päätellen ainakin, mikä meillä on meneillään, naurahdin. – Mä luulin että Jessi olisi kertonut teille. Tulkaa ihmeessä tekin.
- Totta hitossa me tullaan! Meeri sanoi heti ja kysyi vasta hetken kuluttua, minne.

Annoin osoitteen ja sitten lähdin vilkaisemaan hevosten lukujärjestystä katsoakseni olisiko siellä joku jolla ratsastamalla voisin lepuuttaa päätäni. Wot oli onneksi keltaisella listalla ja hain sen tarhasta lähteäkseni sen kanssa metsään. Paria tuntia myöhemmin olin kuin eri mies. Nojailin tallinseinään pallillani juoden limsaa ja nauttien rauhasta, vähitellen aloin tuntea olevani valmis palaamaan kotiin.

Hanna tuli Namulla ratsastaen maneesista ja seisautti sen oven eteen. Hänkin näköjään mieluummin käsitteli sitä selästä käsin.
- Mitä mun korvani kuulevatkaan? hän kysyi. Tietysti tallilaiset olivat juorunneet hänellekin heti. Olisikohan minun pitänyt kertoa itse, etukäteen? Vaikka miksi olisi.
- Kaipa ne oikein kuuli, arvelin. – Tuletko säkin illalla meille jos muut tulee?
- Mitähän prinsessa siitä tykkäisi, Hanna hymähti.
- Se voisi vaikka tykätäkkin, sanoin hetken mietittyäni. Jessin mielestä saattaisi hyvinkin olla hienoa jos minun entiseni olisi häävieraana.
- Niin voisi, mä voin kuvitella. Katso kuka lopulta nappasi Veskun.
- Ethän sä ole mua ollut nappaamassa enää moneen vuoteen, jos ikinä.
- No en niin, Hanna sanoi ja hyppäsi satulasta. – Katotaan, voinhan mä tulla ilahduttamaan sitä. Tai siis teitä, tietenkin.

Kun palasin kotiin siellä oli jo huomattavasti rauhallisempaa. Ilse, Artsi ja Karoliina olivat jo tulleet ja Artsi ja pikkutyttö istuivat pihalla tullessani. Karoliina tahtoi syliini ja jäin siihen istuskelemaan heidän kanssaan.
- Miltä susta tuntuu? kysyin Jessin isältä uteliaana.
- Eikö mun pitäisi kysyä sulta tota, hän naurahti.
- Mä tiedän miltä musta tuntuu ja niin varmaan säkin, oothan sä mennyt naimisiin. Mutta mä en tiedä sitä miltä tuntuu kun lapsi menee naimisiin.
- Kai se riippuu tilanteesta, Artsi arveli.
- Tekeekö sun mieli kuristaa mut tai jotain? kysyin uteliaana.
- Ei, ellet sä rupea häijyksi Jessille, enkä mä sitä usko, mies naurahti.
- En mäkään, naurahdin itsekin koko ajatusta. – Mitäs täällä tapahtuu? Näyttää paljon hiljasemmalta kuin aamulla.
- Rouvasväki taisi ruveta laittautumaan.
- Mun pitäis kai kanssa käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet.
- Varmaan sun pitäisi, sanoi Artsi ja vilkaisi kelloaan. – Puoli neljä. Toisaalta suihku voi olla vielä aika kovassa käytössä.
- Äh, ne käyttää tietysti kaiken kuuman veden.
- Millä teidän isä tulee tänne?
- Invataksilla. Risto perheineen hakee sen sairaalasta. Päätin kuitenkin ojentaa Karoliinan isälleen ja lähteä katsomaan suihkun tilannetta.

Ovella äiti tuli vastaan kylpytakissa mutta hiukset jo föönattuna harmahtaville laineille.
- Just meinasin tulla katsomaan että etkö tosiaankaan ole vielä tullut. Kello on jo vaikka mitä.
- Ei mulla mene kuin viistoista minuuttia kun käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet.
- Et sä voi mennä vielä suihkuun, Titta on siellä just!
- No niin, mikäs kiire mulla sitten oli? kysyin suostumatta hermostumaan vaikka mieli teki. En jäänyt kuuntelemaan vastausta, sillä eihän semmoista voinut olla vaan kävelin peremmälle. Missähän Jessi oli? Arvelin Riikan huoneen todennäköisimmäksi. Siellähän hän, Riikka ja Ilse näyttivät olevan yhteistuumin hänen hiustensa kimpussa ja Jessi näytti pakotetun tyyneltä.
- Moi, sanoin ovelta ja Jessi pomppasi pystyyn. Valitettavasti hän ei ollut vielä pukeutunut hääpukuun kuuluvaan korsettiin vaan ainoastaan Riikan vanhaan aamutakkiin.
- Huh, onpas kiva ettet katkassut jalkaasi tänään!
- Mikset sä ole siinä kivassa alusvaatteessa jo? kysyin ja annoin hänelle suukon.
- No kun…
- Sun ei pitäisi olla täällä, tuli Riikka tomerana erottamaan meitä. – Sä et saa nähdä morsianta hääpuvussa ennen vihkimistä.
- Ei se oo hääpuvussa, ja mä olen nähnyt sen jo tänään. Kieltäydyin päästämästä Jessistä irti ja hän nauroi hervottomana, näytti ainakin oikeasti ilahtuneen tulostani.
- Mua hermostuttaa, hän kuiskasi minulle sitten.
- Mitä turhaa. Ei se kestä viittä minuuttia, kuiskasin takaisin.
- Luojan kiitos.

Sitten tulivat isoäidit, molemmat jo hienoissa leningeissään ja heidän sättimisensä sai minut luovuttamaan. Kauhean taikauskoista porukkaa. Jessi istui kiltisti takaisin tuolille peilin eteen ja minä menin omaan vanhaan huoneeseeni. Kylpyhuone oli melkein vastapäätä ja sieltä kuului vielä suihkun lorinaa, joten heittäydyin vähäksi aikaa sängylleni odottamaan, että pääsisin sinne. Kaipa tämä tästä. Katselin kattoa ja mietin saisinko otettua pienet torkut, mutta ennen kuin ehdin nukahtaa Eeva purjehti ohi ja äiti tuli koputtamaan ovenpieleen.
- Ala painua nyt sinne suihkuun, ja vauhdilla! Sun hiukset ei ehdi kuivua muuten!

Kuten olin arvannut, veden sai enää parhaimmillaankaan haaleaksi mutta edelleen yritin olla hermostumatta. Onneksi kello kävi koko ajan. Kohta kaikki olisi ohi, siis tämä piinallinen odotus. Kuivasin hiukseni parhaani mukaan ja pukeuduin ja lähdin sitten taas Riikan huoneen suuntaan, ajatuksena nähdä Jessistä vilaus. Miten hänen hermonsa mahtoivat kestää kaikkien hääräämisen hänen ympärillään? Isoäidit ja kaikki. Avasin oven varoittamatta ja kurkistin sisään, mutta ehdin nähdä vain vilauksen Jessistä ennen kuin ovi läimäistiin taas kiinni vasten kasvojani, melkoisen marmatuksen kera. En suutu oikeastaan koskaan, mutta nyt alkoi olla lähellä.
- Meillä on kiire! kuului vielä oven takaa ja päätin mennä pihalle ottamaan aikalisän.

Artsi oli näköjään pukenut Karoliinalle taivaansinisen juhlamekon päälle T-paidan ja shortsien sijaan, jotka lapsella aiemmin oli ollut ja sen pitsiröyhelöt näyttivät ihastuttavan pikkutyttöä kovasti. Kun nappasin hänet taas syliini ja istuin tulevan appiukkoni viereen ajoivat pihaan Artsin autolla Miila ja Lauri, takapenkillä Jinna ja Ville. Kai siellä vauvakin oli. Mielialani parantui huomattavasti kun he nousivat hälisten autosta ja häivyttivät jähmeän odottelun tunteen. Sitten ajoi pihaan Jaska-veljeni auto täynnä lapsia ja pian sen jälkeen se invataksi. Isäkin oli tullut. Kellon täytyi siis olla melkein viisi. Annoin Karoliinan takaisin isänsä hoiviin ja menin auttamaan taksikuskin ja perässä ajaneen Riston kanssa pyörätuolin ulos autosta. Isälläkin oli puku päällään ja vasta nyt tajusin miten paljon ajattelemista äidillä oikeasti oli ollut, minulle ei ollut tullut mieleenkään ajatella, että olisi aika noloa roudata isä tänne sairaalapyjamassa ja aamutakissa. Olisin itse asiassa unohtanut sormuksenkin ellei minua olisi muistutettu ja olin semmoisen kiireesti eilen käynyt ostamassa siitä kultasepänliikkeestä, jossa vasta olin niitä ikkunan takaa katsellut. Kaivertamaan sitä ei siihen hätään ehtinyt, mutta sen voisi hoitaa myöhemminkin. Nyt kun vielä muistaisin mihin olin sen laittanut.

- Mä olen hukannut sormuksen, suhautin isälle suoristettuani hänen solmionsa, ehdin rekisteröidä huvittuneen välähdyksen hänen silmissään ja säntäsin takaisin sisälle. En löytänyt edes kassiamme, ennen kuin tajusin, että se oli tietysti Jessillä, hän oli sieltä vain nostanut sänkyni päälle kravattini ja puhtaat sukkani ja upouuden paidan, jonka kaulukset parhaillaan tuntuivat tekevän viiltoja kaulaani.
- Hätätilanne, ilmoitin ja kävelin taas kerran koputtamatta Riikan huoneeseen. Siellä alkoi kuitenkin rauhoittua. Isoäidit olivat poistumassa, Riikka ja Jessikin olivat poissa ja Ilse vain keräili pyyhkeitä ja kylpytakkeja Riikan sängyltä. Sen päällä oli onneksi kassimmekin, jonka sivutaskulle hyökkäsin.

- Huh, sanoin kun sormeni tavoittivat pienen rasian.
- Voi sua, meinasitko sä unohtaa sormuksen, Ilse kysyi huvittuneena.
- Meinasin, eikä siinä ollut kyllä mitään hauskaa.
- Olipas, klassikko ihan.
- Missä Jessi on?
- Mä olen aika varma että ne meni Riikan kanssa tupakalle takapihalle.
- Okei, melkeen tekisi nyt mieli polttaa yksi itsekin, huokaisin ja istuin sängynlaidalle.
- Sanos nyt, Ilse aloitti ja odotin kuulevani lisää klassikkoja, ”miltä tuntuu” esimerkiksi.
- Niin?
- Harkitsiko Jessi edes kertoa äidilleen?
- Jessus, ei, tajusin. Jessi ei ollut maininnut sanallakaan oikeaa äitiään. – Mä en edes tajunnut, mä olen niin tottunut suhun sen äitinä.
- No, kai mä tavallaan olenkin, Ilse huokaisi ja vilkaisi kelloa. – Joko se mies tuli?
- Isä on tullut, ja Miila, ja kai nyt jo muitakin. Mä en ollenkaan tiedä ketä kaikkia tänne on edes tulossa.
- Taitaa olla parasta mennä katsomaan, Ilse sanoi ja halasi minua, kun nousin ylös. – Onnea nyt teille.
- Kiitos, sanoin ja halasin häntä takaisin. Hän pujotti kätensä kyynärkoukkuuni, minä laitoin sormusrasian taskuuni ja sitten menimme ulos.

Pihalla oli jo joukko ihmisiä. Ei niin paljon kuin olin pelännyt, mutta lähisukuakin oli meillä ihan riittämiin. Tunnistin lisäksi perhetuttuja, Sanderssonit, muutamia isän hyviä työkavereita, muutamia naapureita. En ollut ikinä jännittänyt esiintymistä ja saatoin koska tahansa ratsastaa satapäisen yleisön eteen, mutta nyt alkoi tuntua vähän oudolta. Onneksi Jessi ja Riikka ilmestyivät talon kulman takaa samaan aikaan kun Ilse ja minä astuimme takapihalle ja nyt ei näkynyt missään mummeja piilottelemassa tai vartioimassa häntä. Jätin Ilsen sikseen ja menin tyttöjen luo parilla pitkällä harppauksella. Tartuin Jessiä käsivarsista ja katsoin häntä tarkkaan päästä varpaisiin.
- No? hän sanoi vähän epävarmasti kuin odottaen tuomiota.
- Ihana, sanoin ja rutistin häntä.
- Älä hitossa rypistä sitä pukua! Riikka kirahti.
- Nyt riittää jo, suutahdin. – Mä rypistän sen jos mua huvittaa. Te ootte saanu määräillä tähän asti mutta nyt riittää. Jessi alkoi nauraa ja tunsin miten hänen ympärillään leijui paitsi tupakansavun häivä myös hienoinen alkoholin aromi. Rohkaisuryyppy ja rohkaisusavuke.

- Okei okei, Riikka sanoi nostaen kätensä pystyyn, ja jätti meidät kahden.
- Joko Kari tuli? Entä se tuomari joka vihkii meidät? kysyi Jessi kurkkien ohitseni.
- Isä tuli, ja näköjään aika moni muukin. Jännittääkö sua?
- Ihan kauheesti.
- Niin muakin, tunnustin. – Onneksi se ei kestä kauan.
- Mitä jos mä en saa sanottua että tahdon? Jos mä en saa sanaa suustani? Jessi näytti hetken oikeasti hätääntyneeltä.
- Sitten rykäset ja yrität uudelleen, neuvoin, ja jostain syystä se alkoi naurattaa meitä molempia.
- Et saa sotkea mun huulipunaa vielä! hän kielsi kun yritin suudella häntä. – Mennään moikkaamaan Karia.

Mutta emme ehtineet sinne asti, äiti talutti jo luoksemme pitkää isän ikäistä miestä, jonka tunnistin hämärästi. Muistin hänen ja vaimonsa käyneen jossain vaiheessa, kun olin ollut pieni, meillä kylässä useinkin.
- Harri-setä, esittelin hänet Jessille, sillä en kuollaksenikaan muistanut hänen sukunimeään. Mies hymyili hyväntahtoisesti kätellessään.
- Lyhyt vai pitkä kaava? hän kysyi.
- Lyhyt! vastasimme yhteen ääneen.
- Sormuksia?
- On, yksi, vastasin tunnustellen taskuani ja Jessi vilkaisi minua yllättyneenä, ennen kuin kääntyi taas puhumaan Harri-sedälle.
- Voitaisko me hoitaa tää nyt pois päiväjärjestyksestä ennen kuin mä pyörryn tai jotain?

Niin teimme. Mutkattomasti Harri-setä saatteli meidät laatoille, joilla yleensä grillasimme ja odotti muutaman minuutin, että kaikki vieraat ehtivät keräytyä ympärille. Minua alkoi hiottaa auringonpaisteessa tummassa takissani, ja kun tiesin, miten monta kerrosta kangasta Jessin puvussa oli arvasin, ettei hänkään varsinaisesti palellut.

Se ei todellakaan kestänyt kuin muutaman minuutin. Harri-setä ei jaaritellut mitään ylimääräistä. Jessi sai äänensä kulkemaan oikeassa kohden ja niin minäkin, ja sitten sain kaivaa sen sormuksen taskustani ja meidät julistettiin aviopariksi. Suutelimme välittämättä enää huulipunista ja ihmisjoukko ympärillä taputti käsiään. Se oli siinä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.12.14 17:27:47

Hyvää joulua!
-------------------
31.

Jännitys ja arvokkuus kaikkosi, jos sitä nyt oli ollutkaan muualla kuin Jessin ja minun päässäni. Meitä halailtiin ja onniteltiin niin, etten tahtonut saada raivattua tietäni isän luo, jonka tuoli sentään oli parkkeerattu ihan viereen. Titta ja Riikka tarjoilivat juotavaa ja veljeni palauttivat grillin omalle paikalleen, siihen, missä olimme juuri seisseet. Juhlat taisivat olla alkamassa ja hyvä niin, ainakaan kukaan ei halunnut meidän alkavan poseeraamaan omenapuun alla eikä muodostunut jonoa kättelemään. Näin oli hyvä.

- Mitäs sanot, mä löysin sen sormuksenkin, kehaisin isälle ja Jessi antoi hänelle suukon poskelle. Hän näytti uskomattoman väsyneeltä, mutta onneksi silti tyytyväiseltä.
- Jaksatko sä olla vielä? kysyin ja hän teki pienen myöntävän eleen. Vilkaisin ympärilleni katsoakseni kenet valjastaisin tähän viereen, jotta hän tosiaan pääsisi lähtemään takaisin sitten kun olo alkaisi tuntua sietämättömältä, mutta kun en juuri nähnyt sisaruksiani päätin jäädä siihen itse.

Perhe oli pitopalveluhommissa ja isän taksikuski näkyi olevan ensimmäisenä jonossa hakemassa syötävää. Hyvä, sittenpä hän ainakin olisi valmiina hommiin heti kun piti. Vierasjoukko näytti vain kasvavan, ainakin näin nyt naapureita joita en ollut havainnut aiemmin, ja tallilaisetkin olivat tulleet.
- Oi miten sä olet kaunis! hihkaisi Meeri Jessille ja halasi häntä. Jos Jessi oli yllättynyt hänen näkemisestä hän ainakin peitti sen hyvin. En enää pystynyt pitämään kirjaa siitä, kuka oli jo käynyt onnittelemassa minua ja kuka ei, enkä oikeastaan välittänytkään. Juhlat olivat vieraita varten, minun kannaltani oleellinen oli ohitse. Olimme menneet naimisiin, ja isä oli ollut todistamassa sitä.
- Otatko? kysyin häneltä ja nappasin ohimenevältä Riikalta toisenkin lasin. En arvellutkaan hänen kieltäytyvän, mutta juotin varovasti, ettei hän tukehtuisi kupliin.

- Menkää te hakemaan jotain syömistä, tuli äiti hätyyttämään meidät pois ja veti itse tuolin isän viereen.
- Mä en taida haluta mitään, Jessi arveli minulle kun pääsimme kuulomatkan ulottumattomiin. – Tää korsetti varmaan kuristaa mut jos mä yritänkin syömistä.
- Pakko sun on jotain suolasta saada tai sä oot kohta päissäsi kuin ankka, määräsin, kun hän vaihtoi tyhjän lasinsa täyteen.
- Kahdesta lasista kuoharia? Älä nyt naurata.
- Koska lähdetään kotiin, kysyin ja talutin hänet silti pitkän pihalle kannetun pöydän ääreen, joka notkui ruokaa.
- Ei ihan vielä, mun täytyy ehtiä jutella hesalaisten kanssa ja mä haluan pidellä vauvaa. Ja jaksaahan Karikin vielä viipyä, ei kai me ennen sitä lähdetä?
- Ei meidän tarvii olla täällä yömyöhään, me voidaan lähteä viettämään kuherruskuukautta, muistutin.

- Mekin tultiin kuokkimaan, onnea! kuului takaamme ja kun käännyin näin Anun ja Heidin töistä. Olin sivumennen heidätkin toivottanut tervetulleiksi, joskin olin kuvitellut heidän ennemmin painuvan perjantaikaljoilleen. He lykkäsivät käteeni paketin, joka sai minut ymmälleni. Mitäs sillä tekisin?
- Häälahjat on tuolla, Jessi osoitti kuistille.
- Mä voin viedä sen, ilmoitti ohi purjehtiva Riikka ja nappasi paketin sylistäni, kun sai samalla tarjottimensa viimeiset lasit Anulle ja Heidille.
- Syökää nyt, tarjosin ja sitten näin Hannan heidän takanaan.

- Te sitten teitte sen, hän sanoi ja vilkaisin mahtoiko Jessi näyttää kiusaantuneelta. Mutta ei, hän vaan hymyili ja antoi Hannan halata itseään. Minua hän suuteli suoraan suulle, mutta ei Jessi näyttänyt siitäkään juuri pahastuvan.
- Niin me tehtiin, Jessi myönsi iloisesti ja otti pienen paketin, jonka Hanna ojensi hänelle. Mietin, että ellei äiti olisi ehdottomasti halunnut järjestää näitä pippaloita olisi ihmisten tarvinnut miettiä häälahjoja paljon vähemmän.
- Mä en voi viipyä kauan, valitettavasti, seuraavat juhlat kutsuu, Hanna ilmoitti kun usutin häntäkin ruokapöydän kimppuun mutta otti sentään lasillisen kuoharia.
- Kiva kun poikkesit, Jessi sanoi kohteliaasti enkä oikein osannut tulkita tarkoittiko hän juuri sitä vai leijuiko ilmassa näkymätön ”mutta häivy jo” –lause. Hanna nyökkäsi.

En ehtinyt pistää Jessiä syömään, sillä silloin näin invataksin taas laskevan takasiltansa ja menin avittamaan isän tuolin sinne. Äiti lähti matkaseuraksi ja Risto ajoi perässä sairaalaan tuodakseen hänet sitten takaisin. Sitten jäin juttelemaan Anun ja Heidin kanssa. Hekin olivat vain poikenneet ja aikoivat nyt kaupungille.
- Tiedä vaikka me tultais perässä Jessin kanssa, uhkailin.
- Hääyönä työkavereiden kanssa terassille kaljalle? Kuulostaa aika eksentriseltä, Heidi nauroi.
- No jos vaihtoehtona on häämatka kävellen meidän kahdentoista neliön mökkiin niin miksei, virnuilin takaisin.

Veljieni lapset ja Karoliina juosta vilistivät pitkin vihreää pihaa niin että sai varoa kompastumasta heihin ja porukan pienimmäinen oli Jessillä sylissä Jinnan seistessä vieressä haukankatseisena, kuin se särkyisi vääränlaisesta otteesta. Menin sinne, sillä halusin nähdä sen – Jessi oli tietysti kummitäti mutta tarkoittiko se, että minusta tuli automaattisesti kummisetä?
- Anna mäkin pidän pyysin ja vastahakoisesti Jessi antoi pojan minulle. Mietin, mahtoiko epäluuloisen näköinen Jinna edes huomata siirtyvänsä minun viereeni käsivarrenojentaman päähän. – Mä osaan pidellä vauvoja, se kuuluu koulutukseen, sanoin hänelle.

Vauva oli hereillä ja oli jo ihan eri näköinen kuin oli ollut päivän vanhana. Sen silmät olivat sitä omituista utuisensinistä mitä vastasyntyneillä yleensäkin mutta hyvällä tahdolla saattoi kuvitella niissä aavistuksen Villen silmien vähintään yhtä omituista jäänvihreää.
- Kyllä siitä taitaa tulla isänsä näköinen, arvelin.
- Toivottavasti tulee, sanoi Jinna ja vilkaisi komeaa miestään joka vähän matkan päässä jutteli talliporukan kanssa.
- Miksi te sanotte sitä? Joko sillä on nimi?
- Me kutsutaan sitä Vauvaksi, ilmoitti Jinna ja otti nyytin minulta kun se alkoi päästellä pieniä vikiseviä ääniä. – Mun taitaa olla aika syöttää se. Jessi, tuutko mukaan? Sisällä on varmaan joku hyvä hiljanen nurkka?

Niin he häipyivät ja totesin, että minullakin taisi olla nälkä. Mitähän olin tänään ylipäätään syönyt? En kai mitään aamiaisen jälkeen. Jaska grillasi jotain ja kävin hakemassa itselleni lautasellisen, jonka kanssa sitten liityin talliporukan seuraan. Vieraat alkoivat asettua aloilleen eivätkä enää pörränneet ympäriinsä hyökkäillen milloin mistäkin suunnasta halailemaan, mikä sopi minulle erinomaisesti.

Hese ja Meeri olivat näköjään löytäneet boolimaljan, sillä pitkäjalkaiset samppanjalasit heidän käsissään olivat vaihtuneet muovimukeihin. Äiti oli joutunut antamaan isoisille periksi juomatarjoilun suhteen. Molemmat olivat väittäneet, ettei tässä talossa ollut ikinä järjestetty absolutistien pihajuhlia ja oikeassahan he siinä olivatkin. Mutta se, miten he itse olivat, molemmat, onnistuneet järjestämään itsensä juomanlaskijoiksi ylitti ymmärrykseni. Äiti tiesi takuulla, ettei siitä hyvä seuraisi. En nyt kuitenkaan nähnyt ketään, joka olisi voinut mennä heidän sijalleenkaan kun Risto oli käymässä terveyskeskuksessa ja Jaska grillillä, ja toisaalta ukoilla näkyi olevan niin hauskaa kun he tekivät toisilleen bloody maryja että päätin antaa olla. Ehkä sattuma olisi niin suopea että he eivät joisi itseään kuoliaiksi tai kaatuisi pöydän päälle.

Sain juuri syötyä, kun Karoliina löysi minut ja päätti halata polveani antaumuksella. Onneksi minulla oli tummat housut, sillä pikkuneiti oli näköjään mennyt useamman kerran nurin ja hieno puku oli aivan ryvettynyt.
- Mikäs toi sitten on? kysyi Hanna, joka oli vielä paikalla huolimatta lupauksestaan vain poiketa, hän keikkui jostain paikalle korkeine korkoineen.
- Tää on mun lempikälyni, esittelin. – Jessin pikkusisko.
- Mä jo ajattelin että ootte ehtineet tommosenkin tehdä. Ei oo montaa viikkoa siitä kun ette kuulemma aikoneet naimisiinkaan.
- Ehkä sä annoit hyvän idean, letkautin takaisin ja esittelin hänet uudemman kerran Villelle. Olivathan he pikaisesti tavanneet silloin kisoissa Helsingissä, mutta tuskin silloin oli kummallekaan mitään ehtinyt jäädä mieleen, kisakiireessä. – Vaikka tunnettehan te oikeestaan, irkistä.
- Tunnetaanko? Hanna kysyi ja katsoi Villeä kiinnostuneena.
- Tunnetaan, Ville sanoi. Hän oli paremmin perillä asioista asuttuaan kimppakämpässä Jessin ja minun kanssa, kuultuaan tytöiltä kuka ja mikä Hanna oli ja irkattuaan kanssamme samalla kanavalla. Hän kertoi verkkonimensä ja näin miten palaset alkoivat loksahdella Hannan päässä paikoilleen.
- Ville on ihan tuore isä, huomautin hiukan levottomana kun näin Hannan ilmeen.
- Vesku-kulta, hän sanoi ja irvisti minulle.

Helsinkiläiset alkoivat tehdä lähtöä kahdeksan-yhdeksän aikoihin ja sitä myötä sitten tallikaverimmekin. Miila olisi selvästi halunnut jäädä vielä mutta kun Lauri kuulemma joutui aamulla töihin ei hän kai viitsinyt ruveta pullikoimaan. Hannakin oli viipynyt tähän asti mutta solahti ensimmäisenä joukosta juuri taksiin kadulla, kun me Jessin kanssa vielä hyvästelimme unista Karoliinaa ja kummipoikaamme.
- Nyt se nukkuu koko matkan ja on sitten pirteä kuin peipponen kun päästään kotiin, tuskaili Ilse.
- Tää nukkuu koko matkan ja syö kun päästään kotiin ja sitten nukkuu koko yön aamuun asti, ilmoitti Jinna puristaen vauvaansa hymyillen.
- Ai sekin on tommonen helppo, Ilse naurahti ja seuraavaksi he olivat sopimassa että Jinna tulisi kylään The Vauvan kanssa seuraavana päivänä.

Jessi halaili isäänsä ja näin että häntä itketti. Koti-ikävä oli kai taas iskenyt tai sitten päivä oli vaan muuten ollut tarpeeksi rankka. Olihan se ollutkin pitkä ja täynnä stressinaiheita. Menin nappaamaan hänet Artsin halauksesta, sillä nyt hän oli kai, ainakin vanhanaikaisesti ajatellen, minun.
- Kullannuppu, kuiskasin hänen korvaansa ja hän tirskahti vähän märästi.
- Tiedätkö, nyt kun meillä ei oo enää paljon aikaa ennen kuin muutetaan takaisin niin nyt mulla alkaa olla koti-ikävä tänne, hän selitti.
- Elämä on, sanoi Artsi ja kiersi autonsa ympäri noustakseen kuskin paikalle. – Koska te tarkalleen ottaen tulette?
- Jessi tulee käymään ja hakemaan avaimet tiistaina, kun sillä on vapaata. Me tullaan sitten kaikkinemme sunnuntai-iltana, kunhan mä olen selvinnyt kisoista, selvitin.

Vähiin oli totisesti käynyt kesä. Työt loppuisivat seuraavalla viikolla ja viikko, jonka olimme tarkoituksella jättäneet vapaata ennen kuin luennot taas alkaisivat, menisi nyt uuden asunnon laittamisessa. Vaikka sehän ei ollut mitenkään odottamatonta, ihannetilanne suorastaan. Tiukensin vähän otettani Jessistä ja keksin paremmankin hellittelynimen kuin kullannuppu, kun molemmat volkkarit käynnistyivät ja ajoivat pois pihasta.
- Mun vaimo, helkkari, tajuatko sä? Mulla ei ole eläessäni ollut näin mahtava olo, sanoin hänelle, ja se oli totta. Halusin pitää häntä tällä tavalla, käsivarsieni suojassa, ikuisesti.
- Niin että sun mielestä tää oli fiksua, hän nyyhkäisi.
- Ikinä en oo tehy mitään tän fiksumpaa. Etkä sinäkään, ettäs tiedät. Nostin hänen leukaansa ja suutelin häntä ja hän taisi itkeä ja nauraa samaan akaan.
- Mä voisin olla ihan valmista kamaa sänkyyn nyt, hän sanoi.
- No sitten mennään, mä olen ihan valmis pistämään sut sänkyyn myös. En ollut ihan varma siitä mitä hän oli tarkoittanut, mutta tarkoittipa mitä vaan, minulle sopi.
- Käydään nyt ilmottautumassa ennen kuin kadotaan, hän sanoi ja pyyhki silmiään. – Onko mun ripsivärit pitkin poskia?
- Ei, silmät vaan vähän punaiset, kerroin.
- No se ei haittaa. Kuka tahansa itkisi jos ois joutunut sun kanssa naimisiin.

Olin jo kuvitellut tavallaan romanttisen kotimatkan kävellen parin korttelin päähän, mutta Risto halusi välttämättä tulla ajamaan meidät. Suurin osa vielä paikalla olevista vieraista kerääntyi katsomaan kun istuuduimme mersun takapenkille. Isoisätkin olivat vielä juuri ja juuri pystyssä ja vaikkei kukaan heitellytkään riisiä, Paavo tuli melko lailla horjahdellen minunpuoleiseni ikkunan luo ja paukautti suurieleisesti vielä yhden samppanjapullon auki.
- Teille kotimatkalle juotavaa, hän kähisi, ja ojensi minulle toisella kädellään melkein tyhjää viskipulloa. – Ja ilman tätä ei hääyöstä selviä. Jessi tuijotti häntä silmät suurina ja alkoi hihittää, kun kiitin kohteliaasti.
- Tietääköhän se että minä se meistä enemmän tykkään viskistä? hän kikatti kun pääsimme liikkeelle.
- Ei tietenkään tiedä, sähän olet suvun täydellinen miniä, eikä naiset juo viskiä, kuittasi Risto etupenkiltä. – Mitäs kautta ajetaan?
- Voit sä pienen lenkin ajaa, että me ehditään vähän juoda tätä kuplivaa, Jessi ehdotti ja maistoi pullosta. – Ja laita se levy päälle, jooko?
Niin ajelimme parikymmentä minuuttia pitkin Hangon rantakatuja kuunnellen Eminemiä kaikista maaiman niin sanotuista artisteista kunnes pullo oli tyhjä.
- Hyvää yötä ja kiitos! huikkasin Ristolle, joka lähti kävelemään takaisin juhlapaikalle.

En ollut hetkeäkään uhrannut ajatukselle mitä tapahtuisi vihkimisen jälkeen, paitsi nyt tuota pakollista seurustelua vieraiden kanssa jonkin aikaa. Nyt olimme tässä, kahden, ja minua ujostutti. Jessiä onneksi ei. Hän käänsi selkänsä minulle siinä pihalla – autiolla totta kai, kun ison talonkin asukkaat oivat juhlimassa häitämme ja sanoi:
- Avaa äkkiä nää napit, mä olen koko illan pelännyt että mä turmelen tän puvun kun tiputan siihen jotain.

Tottelin ja avasin määrättömän määrän pieniä helmennäköisiä nappeja, haluamatta oikeastaan ajatella ketkä muut niitä aiemmin olivat käsitelleet samassa tilanteessa – isäni, Kalevi-vaari – tai oikeastaan en halunnut ajatella kuka siellä aiemmin oli ollut sisällä.
- Luojan kiitos se taitaa olla aika puhdas, Jessi huokaisi kun olin kiskonut puvun hänen päänsä yli ja hän levitteli sen helmoja. – Ehkä se on seuraavaksi meidän tyttärellä. Riikka ei siihen mahdu.
- Hei, Ristolla ja Jaskalla on tyttäriä, muistutin.
- Ehkä niistä kaikista tulee vanhojapiikoja ja lesboja? Löysennä sitä hemmetin korsettiakin, että mä voin lopulta hengittää. Ja syödä.

Minulta meni muutamakin hetki ennen kuin tajusin, miten nyörit toimivat, mutta sitten Jessi huokaisi syvään helpotuksesta ja näin ilta-auringossa punaiset jäljet hänen ihossaan.
- Oletko sä ollut ihan kuristuksissa koko päivän? kysyin kauhistuneena.
- Mitäpä sitä ei tekisi ollakseen ihana? hän kysyi ja livahti sisään vain saapuakseen hetken kuluttua takaisin ilman perintöpukua ja toisessa kädessään grillimakkara. Pelkkä korsetti, löysennettynäkin, ja lukuisat kerrokset alushameita olivat vähintään yhtä ihana näky kuin hääpuku oli ollut.
- Saanko mäkin riisuutua? kysyin nöyrästi ja saatuani luvan kävin heittämässä tumman pukuni sisään. Bokserit eivät ehkä vetäneet vertoja Jessin alusasulle mutta olin kärsinyt kuumuudesta niin monta tuntia, etten jaksanut välittää.
- Miten se vanha, uusi, lainattu –juttu toteutui? kysyin uteliaana kun istuin Jessin viereen toiselle aurinkotuolille, hän löhöili toisella makkara toisessa ja viskipullo toisessa kädessään.
- Helposti. Puku oli sekä vanha että lainattu, ja nää oli uudet ja siniset. Hän antoi pullon minun käteeni ja keräsi kokoon alushameita niin, että näin siniset alushousut. Niinhän hän oli tainnut suunnitellakin.
- Kivat, sanoin ja kurottauduin kokeilemaan niitä. – Onko ne semmoset sileät?
- No saat kyllä odottaa sisään ennen kuin rupeat niitä silittelemään, Jessi nauroi.
- Anna mä kokeilen sun, sä saat kokeilla mun, ehdotin, mutta heittäydyin sitten itsekin pitkäkseni. Oli ihanaa kun kukaan ei enää hälissyt ympärillä eikä vaatinut mitään.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   24.12.14 22:46:00

Kiitos ja hyvää Joulua

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.14 10:47:36

Kiitos!
-------------------
32.

Kuherruskuukautemme kesti lauantai-aamupäivän, kunnes Jessi lähti töihin. Siihen oli kuulunut pitkä ja ylellinen aamiainen äidin luona, vähän kuin hotelliaamiainen. Jaska ja Titta lapsineen ja isovanhemmat olivat jääneet sinne myös yöksi, ja Riikka tietysti, joten tunnelmakin oli kuin hotellissa kun lopulta raaskimme irtautua sängystä ja lähteä sinne.
- Ehdittekö te edes katsoa häälahjanne kun karkasitte niin aikaisin? kysyi äiti kun Jessi oli jo lähtenyt pyöräilemään töihin.
- En mä ehtinyt, Jessi kyllä puhui jotain lakanoista ja lahjakorteista.
- Niin mä epäilinkin, niin että en mä sitten pakannut niitä vielä.

Menin hänen perässään kuistille ja minulle tuli huono omatunto kun näin kaiken tavaran.
- Ihan kuin ois kerännyt kolehtia että ne pääsee tänne syömään grillikylkeä, mutisin. Äiti ei kuullut vaan esitteli haltioissaan mitä kukakin oli tuonut. Onneksi vain yksi silitysrauta – eikö se ollut yleensä niitä esineitä joita tuli puoli tusinaa? Selasin pientä läjää kirjekuoria, joissa oli onnittelukortteja ja lahjashekkejä – ne kyllä tulivat tarpeeseen jos uuteen asuntoon piti saada se pesukone, ja varmaan muutama muukin vempele. Minun työkaverini olivat tuoneet satsin ruokailuvälineitä. Olin tainnut varsin riipaisevasti kuvailla heille miten vähin omaisuuksin muuttaisimme. Tallilaisten paketissa, jonka Hanna oli tuonut, oli kaksi hopeanväristä nimikoitua pikaria. Ne näyttivät hävyttömän kalliilta ja mietin, että Hanna oli tainnut maksaa siitä lahjasta isoimman viipaleen. Toivottavasti juoma ei maistuisi niistä kovin kitkerälle. Pistin sen paketin reppuuni ajatellen, että voisimme illalla kokeilla.

- Täytyy kai lähteä hommiin, huomenna on kisat, sanoin sitten ja lähdin.
- Odota nyt kun mä vielä onnittelen, ei eilen ehtinyt, äiti sanoi ja halusi halata. – Oletko sä varma, että oli oikea ratkaisu tehdä se noin äkkiä?
- Minkäs sille enää voi vaikka mä olisinkin valvonut koko yön katuen? kysyin kiusoitellen, mutta äiti näytti niin pelästyneeltä, että minun oli pakko pyörtää puheeni heti. – Olen, ihan varma. Me ollaan molemmat.
- No hyvä, sanoi äiti huojentuen. – Mene nyt sitten sinne hevostesi luo. Mitäs mun varsalle muuten kuuluu?
- Mun varsalle, oikaisin ennen kuin ehdin ajatellakaan. – Se lomailee vielä siellä saaressa. Täytyy ruveta miettimään koska sen toimittaisi sieltä kotiin. Onkohan se muuttunut ihan villihevoseksi…
- Koska sillä voi ruveta ratsastamaan? äiti kysyi.
- No ei vielä pariin vuoteen, tai ehkä ensi kesänä voi pikkusen ruveta kokeilemaan. Se on vielä ihan vauva, tai ehkä esikoululainen.
- Mun pitäis oikeastaan nähdä se, äiti tuumi.
- Tuut käymään kunhan me saadaan meidän uus asunto kuntoon.
- Niin tulenkin.

Pyöräilin tallille ja vaihdoin ratsastuskamppeisiin. Tantrum tarvitsi vain kevyttä muistuttelua – olisin edelleen halunnut tietää mitä taikatemppuja Hanna oli sille tehnyt viimeksi ennen nappikisojamme, mutta hän ei ollut suostunut kertomaan. Tyydyin sitten vain toimimaan parhaan harkintani mukaan.

Ratsastusmotivaatiota oli jäljellä vielä Tantankin jälkeen joten menin kurkkimaan lukujärjestystä ja merkkasin Wotin hoidetuksi. Kävin rakentamassa pari estettä kentälle ennen kuin kävin hakemassa sen tarhasta – miksi Jessin pitäisi saada kaikki hyppäämisen hauskuus? Hese kuuli puomien kolinan ja avasi ikkunansa tallin päädyssä.
- Haluutko sä apua? hän huusi.
- Jos sä haluat tulla nostelemaan puomeja niin totta hitossa, vastasin.
- Mä tuun, hän ilmoitti.

Hese kolistelikin alas talliin jo ennen kuin olin saanut Wotin satuloitua ja päässyt selkään.
- Miltäs tuntuu olla nainut mies, hänkin virnisteli, ikään kuin siinä olisi ollut jotain erityisen hauskaa.
- Helvatan hienolta.
- Kiva likka se… sun vaimosi, Hese ilmoitti.
- Niin, mä tiedän.
- On ollu kivaa kun te ootte ollu täällä tänä kesänä. Kaikki ei oo ollu ihan niin viimesen päälle snobia.
- Niinkö, kiva kuulla, sanoin yllättyneenä.
- No arvaa onko täällä muilla tapana tarjoutua avuksi tai laittaa itse hevosensa.
- Niin, voi olla… en oikein tiennyt mitä siihen olisi voinut sanoa. Jessi nyt oli aina tykännyt touhuta tallilla kaikkea mahdollista. Ja niin kyllä minäkin, aina ei vaan aika ja jaksaminen riittänyt. – Mä käyn ton metsälenkin ensin ja tulen sitten kentälle.
- Okei, mä laitan esteet valmiiksi.

Wot nosti korvansa pystyyn kun se näki hilseilleet puomit ja tolpat kentällä. Olkoonkin vaan kouluratsuksi tuomittu se ei tainnut itse vielä olla ihan varma ammatinvalinnastaan. Näin, että Hese oli rakentanut vielä pari estettä lisää ja nostanut niitä minunkin tekemiäni siitä, mihin olin ne laittanut, ehkä 80-senttisiksi.
- Mitäs Jessi on hyppinyt tän kanssa? huomasin nyt vasta kysyä.
- Semmosta metriä, metrikymppiä.
- Oho, en ois uskonut.
- No kun se ei tykkää hypellä pienempiä. Se ei viitsi keskittyä.
- Jessi ei tykkää hypellä niin isoja. Tai ei ainakaan ennen oo tykänny.
- Kai sen on pakko mennä hevosen mukaan. Itse se ehdotti nostamista kun toi vaan löntysti lävitse. Hajotti kaks puomiakin.
- No katotaan sitten mitä se sanoo näistä, päätin.

Hyppelin hyvän aikaa, melkein tunnin varmaankin ja Hese nosteli puomeja ja antoi hyviä ehdotuksia. Wot nautti silminnähden, ja alkoi jo hiota. Se nyt ei ollut ihme, tällä kesäkelillä.
- Taitaa olla parasta lopettaa ennen kuin se on ihan puhki, sanoin pahoillani, minustakin oli ollut kauhean hauskaa hypätä pitkästä aikaa. Koskahan olisin viimeksi sitä edes kokeillut? En voinut muistaa.
- Haluatko sä että mä kävelytän sen? Hese tarjoutui.
- Kävelytä vaan. Mä voin raivata esteet, lupasin ja annoin hänelle kypäräni. He lähtivät maleksimaan metsään päin.

Mietin puomeja raahatessani, miksi Jessi oli niin päättäväisesti kieltäytynyt lähtemästä Wotin kanssa esteradalle. Hevonen hyppäsi varmasti ja mielellään ja tiesin, että hän oli kisannut vaikeammillakin tapauksilla. Oonan virontuonnit olivat usein omalaatuisia ja vielä useammin kerrassaan merkillisiä. Vaikka nythän oli tietysti jo myöhäistä, huomiset kisat olisivat viimeiset täällä ennen muuttoamme. Ei ollut aikaa enää, ei ollut enää kesää jäljellä.

Kisat olivat taas läpihuutojuttu, Tantrum sai kakkosruusukkeen häviten vain Namulle ja Hanna alkoi suunnitella kotimatkalla, että se voisi kokeilla vielä intermediairea tällä kaudella.
- Ei se kyllä siinä enää ole tarpeeksi hyvä mutta toisaalta yrittäjiä on aina niin vähän että kai se voisi onnistuakin, hän laskelmoi.
- Ai että pääsee kolmen parhaan joukkoon kun osallistujia on kolme? nauroin.
- Just niin. Näyttäshän se hyvältä myynti-ilmotuksessa.
- Miksi sä sen haluat myydä? Eikö se nyt oo parhaita sun hevosista, viime kisojen perusteella?
- Jollain sitä kauppaakin pitää tehdä. Sä saat siitä hyvät puolet esiin, Minna ei, ja mä en ehdi nyt kun mulla on Harmaa Hirviökin. Parempi että sä kokeilet sen interin Hesassa ja sitten mä laitan siihen hintalapun.
Tunsin odotusten paineen äkkiä raskaana harteillani. Mutta totta, hulluja huipulle yrittäjiä oli niin vähän että jo niin vaikean luokan ratsastaminenkin oli meriitti sinänsä.

Jotenkin kuitenkin ajatukset alkoivat jo olla muualla. Olin jopa vähällä tappaa ensimmäisen potilaani viimeisen työviikon aluksi – tai no, kirjoittaa reseptiin ihan väärän lääkeannostuksen – kun mietin miten saisimme äidin ullakolta lupaaman ruokapöydän mahtumaan mersuun. Ehkä jalat saisi ruuvattua irti? ja mitä kaikkea Jessi saisi vietyä mukana kun hän huomenna ajaisi Helsinkiin ja pääsisi sisään uuteen kotiimme? Olisin melko lailla mielelläni lähtenyt mukaan. Jalkapohjia alkoi jo poltella siirtyä seuraavaan vaiheeseen, muuttaa ja päästä aloittamaan viimeinen opiskeluvuosi.

Hyvin sopivasti samaan väliin ilmoitti Bosse tiistai-iltana, että hän aikoi seuraavalla viikolla hakea varsat pois saaresta. Kuivan kesän jäljiltä ne alkoivat olla yhä enemmän kuljetetun heinän varassa, ei ollut mieltä jatkaa niiden kesälomaa.
- Et sä haluais ajaa sitä Helsinkiin? kysyin toiveikkaana.
- Toki, kunhan maksat polttoaineet.
Sitten vasta tuli mieleeni pohtia että mihin sen perillä laittaisin. Minun pitäisi tarkistaa Oonalta, mikä oli hänen pihattonsa tilanne, saisiko Mustikka palata sinne vai oliko hän kenties päättänyt laittaa sinne jotain muuta. Ja jos pihatto oli vapaana, mistä saisin sille sinne seuraa? Tarvitsisin jonkun fiksun vanhan ruunan joka opettaisi Mustikalle hevosentapoja sen elettyä hurjaa murrosikää saaressa. Olisi ehkä pitänyt ymmärtää ruveta varmistelemaan ja järjestelemään vähän aikaisemmin, mutta en ollut ajatellut, että orilaidun suljettaisiin näin äkkiarvaamatta. Tunsin itseni hölmöksi, olihan elokuu sentään jo pitkällä. Tarkistin vielä Bosselta, että jos jokin menisi Hesan päässä vinksalleen Mustikka voisi jäädä hetkeksi Ahvenanmaalle. Hän lupasi auliisti.

Mutta olin onnekas. Oona oli ajatellut paljon pidemmälle kuin minä.
- Totta kai sille on pihattopaikka täällä. Se on nyt vaan tarhana, kun kaikki on vielä yötä päivää ulkona.
- Ei sulla olisi mitään sopivaa vanhusta sille seuraksi? kysyin toiveikkaana.
- Mä otan siihen talveksi pari issikkaa. Kelpaako herralle? Ne ei oo vanhuksia mutta ne on ruunia.
- Arvaa kelpaako! sanoin kiitollisena. – Kenen ne on? Suostuuko omistajat siihen, että orivarsa tulee terrorisoimaan niitä?
- Joo, kaikki on järjestyksessä.
- Sä se vasta oot ihana, tosi ystävä, sanoin kiitollisena.
- Jaa, kiitos. Mä odottelen sitten vastapalveluksia, kun taas saan virolaisia hörhöjä käsiini.
- Selvä, nauroin.

Aloin miettiä mitä muuta olin mahtanut unohtaa kun noinkin tärkeän asian. Aloinko tulla jo vanhaksi ja muistamattomaksi? Olivatko kesän mittaan juodut terassioluet alkaneet tehdä tuhoja päässäni? Valmistuisinko ikinä? Jessi nauroi minulle päin naamaa kun tuskailin.
- Sä et höpsähdä pahimmassakaan tapauksessa vielä pariinkymmeneen vuoteen. Semmosta ei vaan tapahdu tossa iässä. Ja jos niin kai mä osaan sun vaipat vaihtaa.

Minua ei huvittanut ollenkaan ajatus itsestäni disorientoituneena miehenä, joka ei osannut enää edes vessassa käydä.
- Miltä se kämppä näytti? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta.
- Ihanalta. Tai siis, olihan siellä vähän elämisen jälkiä ja piirustuksia seinässä, mutta ainakin se oli hinkattu katosta lattiaan niin puhtaaksi että ei tarvii kuin muuttaa sisään. Melkeen voisi kiitoskortin lähettää sille Maijalle vai mikä se oli nimeltään.
- Lähetetään, ehdotin.
- Mä hain meidän kellarista verhoja ja ripustelin kaikkiin ikkunoihin, Jessi kertoi. – Ja hain sieltä vähän kaikkea muutakin mitä oli säilössä.
- Suurin osa meidän omaisuudesta taisi olla siellä kellarissa.
- Sänky Miilalla ja Laurilla, kirjat täällä. Vaatteista puolet nyt siellä ja puolet täällä. Ainakin meillä on tilaa pitää siellä uudessa kämpässä vaikka millaset bileet – kauankohan me joudutaan sisustamaan sitä pelkillä tyynyillä niin kuin Huvikumpua? Huomasitko sä että pihassa on kirsikkapuu?
- No en tosiaan huomannut, naurahdin.
- Mitäs sanot, pitäiskö meidän hommata joku lemmikki? Kissa?
- Pitämään taloa pystyssä kun me ollaan poissa keskimäärin puolet vuorokaudesta?
- Niin, ei kai sitten, hän sanoi ehkä vähän pahoillaan.

Keskiviikko, torstai, viimeinen päivä. Hanna oli tehnyt pirullisen tempun ja olin varma, että ihan silkkaa ilkeyttään ja osoittaakseen mitä mieltä oli siitä, että aioin taas kerran priorisoida opiskeluni hänen hevosillaan ratsastamista tärkeämmäksi. Hän oli peruuttanut aikanaan suunnitellun lähdön viikonlopun kisoihin ja järjesti sen sijaan kolmen päivän intensiivivalmennuskurssin, alkaen sunnuntaina ja jatkuen alkuviikkoon. Olisin antanut aika paljon voidakseni osallistua, mutta minun oli tyytyminen siihen, että saisin sunnuntaina ennen kuin lähtisimme muuttamaan, osallistua yhdelle tunnille Tantrumin kanssa.

Olihan siinä yksi oikein hyvä puoli kuitenkin. Ville oli tulossa osallistumaan kurssille ja pienellä taivuttelulla sain sovittua, että saisimme lainata pakettiauton lähtiessämme sunnuntaina muuttamaan. Mersussa puolestaan oli vetokoukku joten hän voisi periaatteessa pistää Rassan kopin sen perään ja ajaa sillä kurssin päätyttyä takaisin. Vähän painorajat kolisivat, mutta käytännössä puolityhjä traikku tulisi mersun perässä hyvinkin. Vastapalvelukseksi hän saisi yöpyä pikku mökissämme, olisimmehan siellä korkeintaan yhden yön yhtä aikaa.

- Mitä Jinnalle ja vauvalle kuuluu? kysyi Jessi ensimmäisenä kun Ville ajoi tallille lauantai-iltana ja nousi autosta, ihan kuin hän ei olisi aamulla jutellut Jinnan kanssa puhelimessa.
- Hyvää, Ville murahti lyhyesti ja kiersi trailerin taakse avaamaan takasiltaa. – Haluutteko auttaa tavaroiden kanssa? Päästään nopeemmin lähtemään?

Autoimme; oli jo aika myöhä ja olimme varta vasten jääneet Villeä odottamaan ratsastettuamme. Razzamatazz olikin pian riisuttu talliin ja saanut iltaheinät turpansa alle ja Villen kisakaappi rullattu satulahuoneeseen.
- Kaupungille syömään? Jessi ehdotti, ja niin teimme. Kyllä mökissä mahtui kokkaamaan pikku välipaloja, mutta ajatus kolmen hengen aterian valmistuksesta ja syömisestä siellä ei houkutellut, etenkin kun oli harmaahko, kostehko sää, kuin syksyä enteillen eikä voinut aterioida ulkona. Menimme pizzalle.
- Kerro vauvasta, Jessi sanoi ja Ville totteli, huokaisten aluksi mutta innostuen sitten puhumaan. Jinna oli kuulemma lähtenyt pojan kanssa äitinsä luokse yökylään kun Ville oli lähtenyt tänne. Häntä kai vähän jännitti olla yksin yötä vauvan kanssa.

Painuimme aikaisin nukkumaan sillä edelleen kai piruuttaan Hanna oli merkannut kurssin ensimmäisen tunnin alkamaan sunnuntaina jo yhdeksältä. Toisaalta he aikoivat ratsastaa illalla toistamiseen, joten kai oli hyvä antaa hevosille aikaa palautua. Se kuitenkin tarkoitti, että saimme jo reippaasti ennen kahdeksaa lähteä ajamaan tallille, että ehtisimme lämmitellä hevoset ja olla valmiina tositoimiin yhdeksältä.
- Ei kun mä tuun mukaan! Jessi päätti viime hetkellä, vaikka hän oli aikonut jäädä pakkaamaan pakua. – Silmät kiinni Ville.
Hän loikkasi alas parvelta puolialastomana ja pujahti vessaan pukeutumaan, viipyen vain muutaman minuutin.
- Valmis, mennään!
- Nopea, totesi Ville. Emme olleet ehtineet edes syödä aamiaissämpylöitämme loppuun.

Tallilla oli vielä rauhallista mutta sutina alkoi melkein heti kun saavuimme. Pihaan ajoi pari traileria perässämme ja kun puoli yhdeksän aikaan lähdimme alkukäynneille kaksi vierasta ratsukkoa oli jo menossa maneesiin.
- Kävellään maastossa? ehdotin Villelle, joka katsoi kaihoisasti maneesiin päin ja sitten edelleen harmaata taivasta, mutta nyökkäsi sitten.
- Toivottavasti ei kastuta, hän sanoi vain.
- Me ollaan viimeistä karvaa myöten märkiä puolentoista tunnin päästä kuitenkin.
- Toivottavasti. Rahoille vastinetta.

Ravasimme loppupätkän maastopolusta ja ratsastaessamme maneesiin vierailevat tähdet ravailivat siellä jo sieviä voltteja ja sulkutaivutuksia. Jessi näkyi asettuneen mukavasti katsomoon ja Mimmu ja Pirita, joka oli selvinnyt hengissä Etelä-Euroopan turneeltaan, olivat hänen seurassaan. Tunsin vieraat ratsastajat pintapuolisesti, ulkonäöltä, olimme kesän kuluessa tavanneet useimmissa kilpailuissa.

Olisin mieluummin osallistunut jollekin myöhemmälle tunnille kuin tälle ensimmäiselle, sillä siitä kului suuri osa siihen, että Hanna katseli ratsukoiden toimintaa. Minut ja Tantan hän tietysti tunsi läpikotaisin, joten jäin oikeastaan huomiotta. Mutta mistäpä olisin voinut valittaa – olinhan päässyt armosta mukaan, vieläpä maksamatta mitään, joten imin sitten vaan itseeni kaikki viisauden sanat jotka hän minulle lopputunnista soi. Ne keskittyivät lähinnä siihen, miten saisin provosoitua Tantan vähän pörheämmäksi, ettei se näyttäisi vain siltä kuin olisi kahdeksasta-neljään –työvuorossa radalla. Muuten minulla oli hyvää aikaa katsella toisia. Ville oli alkukäynneillä uskoutunut sen verran, että hän tämän valmennuksen päätteeksi ratkaisisi, oliko heillä rahkeita enää pidemmälle, vai olivatko he saavuttaneet Rassan kanssa kaiken mihin heillä oli mahdollisuuksia.

- Totta kai teillä on, olin sanonut. Mitä en sanonut ääneen oli, että minusta Villen piti vaan saada päähänsä vähän uusia ajatuksia siitä, miten harjoitella omin päin, ja siinä Hanna kyllä osaisi auttaa.
- Koska jos se on nyt tässä niin voisi olla parempi myydä koko hevonen ja hankkia porvarillinen työ, mähän olen perheellinen ihminen nykyään, oli Ville sanonut miettiväisesti.
- Mutta etkö sä pärjää ihan hyvin kuvilla ja lehtijutuilla?
- Aika epäsäännöllisiä työaikoja perheenisälle.
- Mutta eikös toi ole ihannetilanne? Sä oot kuitenkin paljon enemmän kotona kuin jos oisit valtion virkamies.
- Huhh, Villeä selvästi puistatti ajatus olla valtion virkamies.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.12.14 21:00:27

33.

Olimme ajaneet tallille mersulla ja hoidettuamme hevoset lähdimme sillä takaisinkin. Ville oli luvannut tulla auttamaan, kun kantaisimme äidin ullakolta hänen lupaamansa huonekalut pakettiautoon ja todennäköisesti saisimme siellä lounastakin. Sitten hakisimme mökiltä viimeiset tavarat, kävisimme vielä hyvästelemässä isän ja paluumatka Helsinkiin alkaisi.

En oikein tiennyt tuntuiko se hyvältä vai pahalta. Se ainakin oli selvää, että kesän vietto täällä oli ollut ehkä elämäni paras ajatus. Ei yksin aika isän seurassa vaan myös kesä ratsastaen ja kilpaillen – tätä minä halusin tehdä. Mutta halusin minä tehdä töitäkin, ja tietysti valmistua sitä ennen. Pitäisi vaan jotenkin saada ratkaistua, miten pystyisin yhdistämään molemmat. Sitten joskus, valmistuneena, ensi vuonna toivottavasti.

- Saanko mä ajaa? kysyi Jessi kun olimme lähdössä terveyskeskuksen parkkipaikalta muuttokuorminemme.
- Ole hyvä, lupasin. Olin ajanut pakettiauton mökiltämme, joka nyt jäi Villen haltuun ja todennut, että se oli aika hirviö käännettävä ohjaustehostetun mersun jälkeen. Mitenkähän kauan Jessi haluaisi sitä kuljettaa? Todennäköisesti sinnittelisi perille asti, arvelin ja halasin häntä kiivettyäni sisään apupojan puolelta.
- Mitä nyt? hän ihmetteli sovittaessaan avainta virtalukkoon.
- Mietin vaan… kauhean paljon tapahtu tänä kesänä. Oliko sulla kamalaa täällä? kysyin sitten muistaen kaikki hänen hankaluutensa ja tapaturman töissä.
- Ei tää välttämättä ollut kaikista aurinkoisin mun kesistäni… mutta en vaihtaisi poiskaan, hän sanoi miettiväisenä ja jyräytti auton käyntiin. Sitten hän vielä vaihtoi vapaalle ja halasi minua takaisin. – Kyllä vaaka jää positiivisen puolelle.

Jessi oli vähällä ajaa päin naapuriautoa ennen kuin tajusi miten jäykkä paku oli kääntymään, kirosi ja puraisi huultaan, mutta peruutti sitten vain ja lähti uudelleen liikkeelle. Pian hän sai tuntuman autoon eikä enää ollut lähellä keilata ketään kun kadulle pääsimme, ja kun pääsimme ulos kaupungista ajo olikin jo helppoa. Olin melko lailla ajatuksissani koko matkan, miettien millaisia hevosia Oonalla oli nyt ja olisiko siellä mitään millä voisi edes teoriassa kuivaharjoitella vaikeaa kouluohjelmaa. Jessi oli yhtälailla ajatuksissaan mutta siitä päätellen, mitä hän silloin tällöin lausahti ääneen hän oli mielessään sisustuspuuhissa eikä ratsastamassa.

Pakettiauto oli vain puoliksi täynnä, jos sitäkään. Ruokapöytä, pari pinnatuolia ja pieni lipasto olivat huonekalumme. Raahasimme ne ja pussukat ja nyssykät sisään ja lähdimme sitten Miilan ja Laurin luo hakemaan sänkyämme. He olivat purkaneet sen valmiiksi osiin ja se makaili jo eteisen lattialla odottaen vain lastaamista. Kannoimme Laurin kanssa palaset ja patjat autoon sillä aikaa kun sisarukset tekivät jakoa astiakaapeissa, Miila oli ottanut Huvikummusta mukaan Jessinkin osan astioista, kun emme me niitä olleet Hankoon viitsineet viedä, kalustettuun mökkiin.
- Haluatteko te apua? tarjoutui Miila.
- Ei me oikeestaan tarvita, ei siellä ole kuin tavaroiden kaappiin laittamista ja mä haluan järjestää kaappini itse, kieltäytyi Jessi.
- Tulkaa vaan, sanoin minä. – Helpompi ruuvata huonekaluja kokoon jos on enemmän kuin kaksi kättä.

Niinpä Miila ja Lauri kiipesivät kyytiin takaosaan patjojen päälle ja tulivat kylään. Miilasta ei juuri ollut apua, hän kiersi vain asuntoa ja katseli tarkkaan joka kolkan, mutta Laurin kanssa saimme koottua sängyn vikkelästi, kunhan ensin löysimme työkalupakin, joka oli ulko-oven vieressä nyssykkäläjän alimmaisena.
- Tää näyttää ihan oikeelta asunnolta, Lauri sanoi ja heittäytyi pedille makaamaan kun olimme saaneet sen valmiiksi.
- Tää on hieno, myönsin. – Aika kivaa, että Jessi opiskelee vielä ainakin neljä vuotta, ettei jouduta tästä heti ulos. Lämmitetäänkö sauna? Kai me nyt kokeillaan sekin.
- No totta hitossa lämmitetään.
- Onko meillä pyyhkeitä? huusin Jessille alakertaan ja kuulin vaimeasti vastauksen. Kaapissa, kuulemma. Miten yllättävää!

Saunan lämmetessä Jinnakin tuli soittamaan ovikelloa vaunujen kanssa.
- Ville sanoi että sä olit lähtenyt mummolaan siksi aikaa kun se on reissussa, eikö sieltä oo vähän pitkä matka iltakävellä tänne? Jessi ihmetteli.
- Ei siellä kestänyt olla, mä iltakävelin vaan tosta kotoa, Jinna selitti heilauttaen kättään takavasemmalle.
- Miten niin ei kestäny?
- No sisarukset, jestas sentään. Äiti ja isä on ihan innoissaan vauvasta mutta mä en kestäny pikkusisaruksia niin että mun piti lähteä kotiin. Jinna parkkeerasi vaunut pihalle, kurkkasi kuomun alle ja tuli sisään katselemaan ympärilleen.
- Mennään me ostamaan pari saunakaljaa, ehdotti Lauri minulle.
- Se ois hyvä idea mutta kukas teidät sitten ajaa kotiin?
- Meidän bussi menee tosta motarilta, ei me tarvita kyytiä.
- Ja missähän täällä on kauppa?

Se löytyi helposti ja oli onneksi niin pieni, että oli auki näin sunnuntainakin. Tajusin sisään astuessani että tästä tulisi kallis kauppareissu. Koko talossahan ei ollut mitään syötävää, olimme vähät eväämme jättäneet Villelle, paitsi puolikasta purkkia oliiveja ja mehutiivistepulloa.

Istuimme sitten iltaa saunoen ja jutellen. Pihalla oli märkää eikä siellä tehnyt mieli kuin käydä viilentymässä löylyn jälkeen, eikä istuimia ollut kaikille, mutta kökötimme ringissä lattialla kuin olisimme olleet lapsia retkellä autiotalossa. Aika hyvä ensimmäinen ilta.

Villen pakettiauto oli parasta mitä olisi saattanut tapahtua, totesin seuraavana päivänä. Kulutimme sen tehden pakollisia hankintoja lähinnä kierrätyskeskuksesta ja kuluttaen hirveän osan kesätyörahoista ja kaikki häälahjaksi saamamme lahjakortit. Jopa Jessi alkoi illalla näyttää väsyneeltä kaupoissa kiertämiseen, vaikka olikin koko päivän näyttänyt siltä kuin olisi päässyt satumaahan. Kun olimme saaneet löytämämme pesukoneen ähellettyä yläkertaan pesuhuoneen nurkkaan ja totesin helpottuneena, että sen liittimet olivat oikeanlaiset hän jo heittäytyi lattialle.
- Mä en enää ikinä halua ostaa mitään.
- Onneks meidän ei tarvitse, huokaisin itsekin ja tein pikku kierroksen yläkerrassa. Makuuhuoneessa oli sänky, kierrätyskeskuksesta löydetyt lamput odottivat vain paikalleen laittoa. Toisessa, työhuoneessa, oli työpöytänä pitkä ruokapöytä, jolle olimme asettaneet tietokoneemme vastakkain. Se oli tuntunut fiksummalta ajatukselta kuin hommata kummallekin oma kirjoituspöytä. Seinän vieressä seisoivat pinossa kirjalaatikkomme ja läjä kirjahyllyn palasia, jotka pitäisi koota. Kunhan ehtisi.

Isoin ostos oli ollut sohva alakertaan. Sitä ei Jessi ollut suostunut hommaamaan kierrätyksestä eikä kirpputorilta. ”Ajattele kuka siihen on voinut pissiä tai oksentaa”, hän oli sanonut ja olin itse asiassa vähän samaa mieltä. Niinpä olimme vielä iltaviimeiseksi menneet Ikeaankin. Onneksi kello oli jo ollut niin paljon, että olimme joutuneet vain juoksemaan alakerran tilpehööriosaston lävitse ehtiäksemme varastolle ennen sulkemista. Sieltä olisi voinut tarttua mukaan ihan mitä tahansa.

Tiistai-iltana nurkissa ei ollut enää pusseja eikä kasseja, mutta hermomme olivat riekaleina. Ensimmäinen kunnollinen perheriita oli ollut ihan hilkulla – minä kun en osannut laittaa mitään oikeaan paikkaan, enkä suoraan sanoen ymmärtänyt sitäkään, miksei jonnekin nyt voinut jäädä muutamaa nyssykkää, olimmehan täällä vasta toista päivää. Mikä ihmeen täydellisyydentavoittelija Jessistä oli yhtäkkiä tullut? Mutta onnistuin kuitenkin olemaan sanomatta mitään mikä olisi jäänyt kaivertamaan ikiajoiksi vaan ehdotin, että lähtisimme tallille.
- Mä en tiedä jaksanko mä, Jessi puuskahti.
- Mee sitten ottamaan torkut. Mä meen käymään siellä.
- Ei kun tuun mä. Mä en oo nähnyt Mansikkaa aikoihin! Ja eikö Villenkin pitäis tulla tänään, voidaan vaihtaa autoja siellä. Hän hypähti pystyyn näyttäen jo paljon pirteämmältä.

Tallilla oli iltaheinien aika, mutta emmepä olleetkaan tulleet välttämättä ratsastamaan. Oonaa ei näkynyt, mutta hänen tarhoissaan hevoset katsoivat odottavasti ratsastuskoulun suuntaan, mikä oli selvä merkki siitä, että ne tiesivät heinäkärryjen olevan liikkeellä siellä. Kimin hevoset olivat isoimmassa tarhassa ja Jessin perheen Mansikka oli näköjään niiden kanssa, samoin Oonan oma kilparatsu, Madness. Vahvassa oritarhassa, jonka olimme aikoinaan rakentaneet Wotille oli nyt rusehtavankimo puoliverinen ja kolmannessa parin isoa ponia. Razzamatazzin tarha ja toinen vähän pienempi olivat tyhjillään. Pihatto oli kauimmaisena metsänreunassa ja sen portilla törötti kaksi suomenhevosta. Oonalla näkyi olevan paikka melko lailla ääriään myöten täynnä. Kävelin hitaasti perälle asti, Mustikan tulevaan kotiin, pihattotarhalle.

Suomenhevoset tujottivat olkapääni yli kiinnittämättä minuun mitään huomiota ja toinen hörisi voimakkaasti, joten en yllättynyt kun kääntyessäni näin tallipihalla Oonan työntämässä suuria kärryjä.
- Moi! kiljaisi Jessi ja livahti pois Mansikan luota, minne oli ensimmäisenä aidan ali ryöminyt.
- Jaaha, tekö tulitte nyt? Oona vain totesi ja keräsi kärrystä sylyksen heinää ruskeakimolle.
- Me tultiin, ollaan järjestelty uutta kämppää koko päivä, Jessi selitti.
- Onko sulla tietoa mihin aikaan Ville on tulossa? kysyin minä.
- Ei se oo tulossa tänään, Oona sanoi.
- Miten niin ei oo? Kurssi loppui tänään.
- Niin se sanoi soittaessaan. Että lähtee vasta aamulla ajamaan.
- Ehkä niillä on sitten viimeinen tunti joskus iltamyöhään, arvailin, joskin ihmettelin sitä, että Ville silti aikoi jäädä ylimääräiseksi yöksi. Eihän sieltä ajanut tänne kuin puolitoista tuntia traikunkaan kanssa eivätkä Hannan tallipaikat olleet halpoja, vaikkeivat Sanderssonit olleet häneltä mitään mökin käytöstä halunneetkaan.

- Kerro mitä nää kaikki hevoset on, maanitteli Jessi ja auttoi Oonaa jakamaan heiniä.
- Noi suokit on pihatossa kesälomalla, ne lähtee kuun vaihteessa. Turro ja Jousto. Tai siis niiden omistajat on kesälomalla. Ruskeankimo on mun ratsutettava ja poneista on toinen myyty ja toinenkin toivottavasti kohta.
- Virolaisia?
- Niin. Ne pitää saada pois käsistä, siellä olisi pari tosi hyvää nyt tuloillansa kunhan mulla vaan olisi paikka niille.
- Mitenkäs sulle on koulutettavia tulossa? kysyin.
- Tulee tulee, kunhan noi suokit ensin tekee tilaa. Sitten mä taidan kumminkin myydä Madnessin.
- Miksi? Jessi älähti. Madness oli yksi niistä hevosista, joihin hän oli kiintynyt, sen tiesin. Hän oli kilpaillutkin sillä edelliskesänä.
- Kisakausi loppuu. Pelkkää rahanmenoa koko talveksi. Niin, ja tietysti muutenkin, mitäpä ratsastuskisoissa ansaitsisi. Euron silkkiruusukkeen.
- Maasturin, ehdotin.
- Niin joo, jos ois GP-hevonen. Sitä toi ei oo. Mutta kenttäkisoissa me ollaan käyty ja kenttähevosena kun mä rupean kauppaamaan sitä niin joku nappaa sen kyllä. Ehkä mä vielä löydän sen oman GP-hevoseni.

- Oisko sulla mulle mitään ratsastettavaa huomenna? kysyin ja katselin ympärilleni, kaikkia hevosia. Alkoi jo vähän tulla vierotusoireita.
- Madnessin ainakin voit saada jos haluat. Ponille sä taidat olla liian iso, ja tota toista ponia käy jo sen uusi omistaja ratsastamassa.
- Saanko mä kokeilla sitä toista, Miila on kai tulossa huomenna estetunnille Mansikalla? Jessi kysyi ja vilkuili ahnaasti kahta ponitammaa. – Kumpi se noista on?
- Toi valkoinen. Pristine. Ja totta hitossa saat, kokeile vaan.
- Voi, valkoinen!
- Mihin aikaan aiotte tulla? Mun tarvii jutella sun kanssa, Vesku, mutta nyt mun täytyy livahtaa käymään kaupungilla, Oona sanoi ja liikautti kärsimättömästi kärryjään.

Vilkaisin Jessiin kysyvästi, mutta hän vain kohautti olkapäitään.
- Päätä sä.
- Aamusta sitten, ehdotin. – Jos vaikka osuttais Villen kanssa yhtaikaa ja saatais oma auto takaisin.
- Selvä, nähdään aamulla! sanoi Oona ja lähti.
- Onkohan sillä treffit, mietti Jessi.
- Oletko sä jo paremmalla tuulella? uskaltauduin minä kysymään. Oonan treffit eivät kiinnostaneet minua vähääkään.
- Minä? En mä ole ollut huonolla tuulella, Jessi sanoi ja katsoi minua uhmailevasti leuka pystyssä. Hänen silmänsä kuitenkin kipristyivät hiukan nurkista, mistä tiesin, että hän puhui lämpimikseen vain.
- Haloo, sanoin ja tartuin häntä varovasti mainitusta leuasta. Minä ainakin olin, talli-ilma oli tehnyt hyvää vaikkemme olleet edes käyneet sisällä ja olin valmis lepyttelemään ja hyvittelemään jos tarvitsi.

Mutta ei tarvinnut.
- Olen, juu, Jessi sanoi ja kiersi kätensä ympärilleni. – Olinko mä inhottava tänään?
- Sä olit kammottava nalkuttava akka, sanoin ja rutistin häntä melkein kaikin voimin. – Entäs mä?
- Jaa, sä olit… en mä tiedä mikä sä olit. Tiellä. Jessi puristi kovemmin, niin että ilmat purkautuivat keuhkoistani ja tulkitsin sen anteeksipyynnöksi. Vaikka saattoihan se tietysti olla murhayrityskin.
- Vaimo-kulta, sanoin kuitenkin hänen korvaansa, vaikkei hevosia kummempia ollutkaan kuuntelemassa, eivätkä nekään heiniltään kerenneet edes vilkaista meitä.
- Sä taidat tykätä tosta sanasta? sanoi Jessi.
- Ihan hirveästi. Se on paras sana minkä mä tiedän.
- Parempi kuin vauva?
- Paljon parempi.
- No niin, mennään kotiin sitten, hän hymyili ja hellitti vähän otettaan, muuttuen samalla pehmeäksi ja myötäileväksi minua vasten.
- Haluatko sä ajaa? sain vain kysyttyä. Minä halusin hänet äkkiä kotiin ja sänkyyn.
- Totta kai mä haluan, Jessi sanoi ja lähdimme kohden pakettiautoa.

Uuteen kotiimme oli vähän pidempi matka tallilta kuin Huvikumpuun oli ollut ja matkalla Jessi ehti jo unohtaa mitä minulla oli ollut mielessä. Hän alkoi pohtia pitäisikö sohvan ja TV-tason paikkaa olohuoneessa kuitenkin vaihtaa.
- Ei tarvitse, väitin ja silittelin hänen reittään.
- Älä tee noin tai mä ajan ojaan.
- Älä sä sitten ala enää tänään puhua sisustamisesta.
- Oisko sulla parempia puheenaiheita? hän hymähti ja vilkaisi minuun nopeasti.
- Ois mutta saat odottaa kotiin, ettet aja ojaan.
- Oho, houkuttelevaa! Sitten hänen puhelimensa alkoi soida ja auto horjui hiukan kaistallaan kun hän yritti kaivaa sitä housuntaskusta.

Ymmärsin pian, että soittaja oli Jinna. Vaikken erityisesti yrittänytkään kuunnella keskustelua ymmärsin pian myös, että tämä oli monin kerroin enemmän ihmeissään ja loukkaantunut siitä, että Ville oli jäänyt Hankoon ylimääräiseksi yöksi.
- Tuu meille, pyysi Jessi ja minun teki mieleni ähkäistä, nostin peukaloni pystyyn toivoen, että Jinna kieltäytyisi.
- Haluatko sä että mä tulen sinne sitten? Jessi kysyi seuraavaksi. Kuuntelin sydän kylmänä hiljaista puhetta, jonka saatoin kuulla auton moottorin äänen läpi puhelimesta, mutta ilmeisesti Jinna ei halunnut. Huokaisin helpotuksesta.

Tunnelma oli kuitenkin kadonnut, särkynyt. Jessi näytti vihaiselta ja miettiväiseltä asetellessaan pakettiautoa kadunvarteen.
- Vauva ei oo kuukauttakaan, miten se kehtaa matkustaa yökausiksi pois, hän jupisi. En osannut keksiä oikein mitään puolustukseksi, mikä taisi olla vain positiivinen asia. Olisin ehkä vain saanut alulle uuden riidanpoikasen – ja sitä paitsi olin aika lailla samaa mieltä itsekin. Villen saapuminen Hankoon jo lauantaina sunnuntai-aamun sijaan nyt oli jotenkin puolustettavissa sunnuntain aikaisen ensimmäisen valmennustunnin takia, mutta kotiin olisin kyllä itse lähtenyt niin pian kuin mahdollista. Etenkin jos Jessi olisi odottanut siellä uudenuutukaisen vauvan kanssa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.12.14 20:17:03

34.

Jinna tuli sitten kuitenkin meille myöhemmin yöllä, ja vauva tietenkin myös. Poika nukkui kaikessa rauhassa vaunuissaan, mutta sen äiti näytti vanhalta raadolta, kun raahauduin alakertaan ovikellon soidessa.
- Anteeksi, Jinna sanoi, kun avasin oven.
- Tuu sisään, Jessi nukkuu, sanoin minä ja yritin näyttää siltä kuin olisi sunnuntai ja kaikin puolin hyvä aika vierailulle.
- Mä aloin nähdä painajaisia, sanoi Jinna ennen kuin ehdin kysyä oliko jokin kenties vialla.
- Mistä sä näit painajaisia? kysyin ja napsautin hellan päälle. Englantilaisten teenjuontirituaaleissa oli jotain rauhoittavaa, ainakin sille, joka toimitti niitä, ehkä juojallekin. Voisin kokeilla.
- Että Villelle oli sattunu jotain. Ettei se päässyt kotiin. Mutta ei sillä väliä, unethan voi olla mistä vaan, vaikka miten hyvistä asioista, ja silti tuntua ahdistavilta.
- Niin voikin, myönsin ja pyysin hänet istumaan keittiön pöydän ääreen. – Haluatko sä jutella Jessin kanssa, käynkö mä herättämässä sen?
- Ei kun anna sen nukkua. Parempi näin. Se kiukustuis kuitenkin ihan hirveesti enkä mä nyt jaksa sitä.
- Kiva jos mä kelpaan, sanoin ja lämmin tunne tuli harmistuksen tilalle.
- Hyvinkin. Mahtasinko mä voida nukkua teillä yötä? Oisko teillä varapatjaa?
- Parempaa, meillä on uusi sohva, ilmoitin ja aloin rakentaa teetä parhaan taitoni mukaan. Toisin sanoen heitin mukiin teepussin ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Ei Jinna sitten kuitenkaan juuri puhunut eikä pukahtanut minulle enempää, siemaili vaan teetään. Hän näytti kauhean väsyneeltä, silmänympärykset olivat mustat kuin pandalla, ja muutenkin hän näytti jotenkin laihalta ja kurtistuneelta, kuin jokin olisi kovertanut hänet ontoksi ja hän olisi romahtamassa sisäänpäin. Ei jälkeäkään siitä elämänilosta, mitä hän oli pulpunnut taputellessaan onnellisena mahaansa ennen synnytystä. Tavallisesti hän oli yhtä pyöreän ja pehmeän oloinen kuin Jessikin, he olisivat voineet olla kaksosia, mutta ei enää.
- Onko sulla kaikki kunnossa? Siis kaikki veriarvot ja muut? kysyin lisäten kiireesti tarkennuksen.
- Vähän anemiaa, mutta mä napsin vitamiineja ja kaikkea mahdollista minkä ehdin, hän vastasi ja nappasi kuin vakuudeksi laukustaan pari purkkia.
- Okei, sanoin. En oikein kehdannut kysellä enkä päivitellä enempää. – Mä haen lakanoita.

Petasin hänelle sängyn uudelle sohvalle ja autoin tekemään vauvalle pesän sen viereen.
- Mee sä vaan nukkumaan, hän sanoi ja nappasi kaukosäätimen. – Mä kanavasurffailen vähän aikaa, ja kokeilen sitten jos toi heräisi vielä syömään niin saisi nukkua aamulla pidempään.
- Hyvää yötä sitten, sanoin ja kiipesin yläkertaan. Jessi käännähti unissaan kun menin takaisin sänkyyn ja tartuin hänestä lujasti kiinni. Ihmettelin, ettei hän ollut herännyt ovikelloon, ja kai alakerrasta oli jotain keskustelun ääniäkin kuulunut, mutta parempi kai niin.

Aamulla hän heräsi ennen minua, ja minä heräsin hänen äkilliseen liikahdukseensa ennemmin kuin ääneen, joka taas oli hänet kai havahduttanut. Vauvan säälittävän heikko kitinä kantautui alakerrasta.
- Mitä hittoa, kuulenko mä omiani? Jessi älähti.
- Et kun Jinna tuli yökylään, sanoin ja yritin kiskoa häntä takaisin pitkäkseen.
- Koska? Miksi?
- No yöllä. Se oli nähnyt painajaisia tai jotain.
- Mikset sä herättäny mua? Jessi näytti kiukkuiselta.
- Se ei halunnut.

Mutta Jessi kiskoi jo päälleen T-paitaa ja shortseja ja vilahti ulos huoneesta. Huokaisin ja katsoin kelloa, vasta puoli seitsemän. Vauvaperheessä kai varsin inhimillinen aika herätä, mutta minä en ollut ehtinyt oikein tottua ajatukseen näin äkkiarvaamatta. Yritin sulkea silmäni ja jatkaa uniani, onnistumatta enää, mutta en kyllä halunnut ihan vielä mennä alakertaankaan. Jutelkoot Jinna ja Jessi siellä vähän aikaa kahden kesken ennen kuin menisin häiritsemään. Nousin kuitenkin ja menin sen sijaan suihkuun.

Alhaalla kokkailtiin aamiaista kun uskaltauduin sinne. Olin vähän pelännyt löytäväni Jessin aina vaan kamalan kiukkuisena Villen poissaolosta, mutta onneksi ei. Tytöt rikkoivat rinnan kananmunia pannuun paistumaan ja kihersivät kuin koululaiset. Jinna näytti tuhat kertaa paremmalta kuin yöllä, vaikka silmänaluset eivät olleetkaan paljon haalenneet. Iloinen ilme sen kai teki.
- Mulle vaan yhdeltä puolelta ja semmosena löysänä, tilasin ja menin katsomaan vauvaa.
- Herra saa itse paistaa löysän munansa, Jessi uhkasi ja kuulin, miten häälahjapaahtimemme napsahti kun siitä pomppasi pari valmista leipää ulos. Mahani kurahti.

Vauva tuijotti mietteissään kattoon ja sen silmät alkoivat aina vaan enemmän muistuttaa turkooseja. Se yritti kohdistaa katsettaan minuun kun kävelin lähelle ja yritin muistella miten hyvin noin pienet näkivät – tajusiko se muuta kuin jonkin hahmon? Jotain se kyllä näki, katse ei siirtynyt minusta kun otin sen syliini.
- Meidän pitää tehdä tälle pieni tyttöystävä, menin ilmoittamaan Jessille.
- Herätitkö sä sen? hän kysyi huolissaan.
- En, se oli hereillä.
- Niin teidän pitää, naurahti Jinna.
- Niille ehtii tulla vähän ikäeroa, Jessi ilmoitti. – Mutta ei kai se haittaa. Onhan meilläkin, ja teilläkin. Miehet kypsyy niin hitaasti.

En viitsinyt vängätä vastaan vaan vein vauvan takaisin ja aloin paahtaa lisää leipää. Jessi paistoi minulle kuitenkin pari munaa ja kahvikin alkoi olla valmista.
- Tuutko sä meidän kanssa tallille? Me ollaan menossa nyt aamusta, kysyi Jessi Jinnalta.
- Voisinhan mä tulla. Ei mulla oo muutakaan ohjelmaa, oon tylsyyksissäni siivonnut vaan niin etten jaksa sitä enää. Ja sinnehän se Villekin ensimmäiseksi ajaa.

Niin lähdimme kolmestaan, tai siis tietenkin nelisteen. Jinna ripusti vauvan rintareppuun ja köytimme vaunut pakettiauton takatilaan. Monta päivää kestänyt harmaus oli alkanut lopultakin väistyä eikä näyttänyt ollenkaan siltä että kastuisimme tänään. Ajatukseni olivat jo Madnessissa. Minun olisi turha yrittää sen kanssa interiin kuuluvia piaffeja ja muita äärimmäisiä hienouksia – tai voisinhan tietysti kokeilla ja katsoa mitä se sanoisi. Pukittaisi minut todennäköisesti alas kun alkaisin kysellä siltä ihan käsittämättömiä. Ajatus nauratti.

Oli edelleen aikaista kun saavuimme perille ja Oona sinkautti ihmeissään kulmakarvansa lähelle hiusrajaa kun näki meidät.
- Meillä oli yövieras, joka halusi nousta aikaisin ylös, selitti Jessi ja viittasi Jinnaan, joka parhaillaan kapusi alas pakun ohjaamosta.
- Jaa. No sitten mä ymmärrän. Ja onneksi olkoon sulle, valkonen ei enää ole valkonen. Eipä silti, ei se nyt puhdas ole ollut koko kesänä mutta yöllä satoi taas.

Ponitammat seisoivat portin lähellä katsellen meitä rauhallisina ja vaikka Pristinen toisesta kyljestä näki sen todellisen värin, oli toinen yhtä ruskea kuin kaverillaan. Jessi huokaisi muka alistuneena mutta tiesin, että hän paloi halusta päästä puunaamaan sitä. Hannan tallilla ei yksikään hevonen ikinä ollut tuon näköinen. Hiekkatarhat eivät menneet mudaksi ja jos ne sateella ulkoilivat niillä oli joka tapauksessa loimet päällään.
- Tuu sä mun luo kahville, Jessillä menee ton kanssa ainakin tunti, Oona sanoi minulle ja seurasin häntä hänen pieneen kämppäänsä tallin yläpuolella. Kahvia seisoi pannussa valmiina ja maistoin sitä kuuliaisesti kun kerran tarjottiin, haluamatta oikeastaan tietää mihin aikaan se oli keitetty. Sen kyllä halusin tietää mitä Oonalla oli mielessään.

- Tule mulle töihin, hän aloitti pehmittelemättä.
- En mä ehdi tehdä töitä tänä talvena, sen paremmin kuin edellisinäkään, vastasin miettimättä. Jaa, tätäkö vain, tästä oli puhuttu niin monesti ennenkin.
- Mutta täytyyhän sun päästä välillä ratsastamaan kuitenkin.
- Niin mutta en mä voi sitoutua siihen, että ehdin käydä täällä säännöllisesti. Hiton hienoa että saan käydä sillon kuin ehdin, mutta siinä kaikki.
- Joo joo, mä tiedän ton. En mä sua yritä houkutella tänne sen enempää kuin ennenkään. Oona heilutti kahvikuppiaan sen näköisenä kuin olisin vähän hidasjärkinen.
- No mitä sä sitten haluat? Ruveta maksamaan mulle palkkaa siitä että mä käyn täällä virkistäytymässä sillon kun huvittaa? kysyin, sillä en tosiaankaan tajunnut.
- Mä haluan sun nimesi.
- Väännä nyt rautalangasta, mä en ymmärrä ollenkaan mitä sä ajat takaa, pyysin ja keskityin kuuntelemaan.

- Tästä mä sen ajatuksen sain, Oona aloitti ja kaiveli pöydästä yli puolet valtaavaa lehtiläjää, napaten sitten sieltä Hevosurheilun. – Hyvä juttu teistä.
- Kenestä meistä?
- No siis Hannasta pääasiassa, mutta sä olet mainittuna kanssa.
- Mikä numero? Miksen mä ole nähnyt? Nappasin lehden hänen käsistään ja selasin keskiosan ratsastusosaan.
- Toi on viime perjantain.
- Ai no sitten, ei tässä viime päivinä oo ehtinyt paljon lehtiä lukea.
Hannalle tuli tietysti kaikki hevosalan lehdet ja hän kantoi niitä tallille sitä mukaa kuin muisti. Meillä vaan oli viikonloppu mennyt pakatessa ja muuttaessa, ei ollut ehtinyt löhöillä tallilla lehtiä selaten.

Löysin jutun, jota Oonan täytyi tarkoittaa. Hannasta oli iso kuva Namun selässä ja pari palstaa tekstiäkin. Tavanomaista hymistystä ja Namun ylistystä. Ja minä olin kuin olinkin viimeisessä kappaleessa. ”Lundin joukkueeseen on taas tänä vuonna liittynyt Minna Huovisen lisäksi Vesa Laakso-oja, joka jo nuorten luokissa joitakin vuosia sitten esitti vakuuttavia taitoja.”
- Ai jumalauta, ähkäisin ja punastuin takuulla, ainakin korviani alkoi kuumottaa. Ihmettelin, ettei Hanna ollut varta vasten tullut näyttämään juttua minulle, eikä kukaan muukaan.

- Ymmärrätkö sä nyt? Sä olet julkkis, kysyi Oona.
- Äh, sä siis haluat ilmoitella että mä ratsastan sun hevosia ja saat muka enemmän asiakkaita? varmistin.
- Jonoksi asti, vahvisti Oona.
- Tuskin hei yksi rivi HU:ssa riittää tohon.
- Ei riitäkään, puskaradio sen tekee. En mä meinaa tehdä nettisivuja missä sut on mainittu enkä laittaa lehti-ilmoitusta. Mainita vaan muutamalle sopivalle taholle. Ja ratsastathan sä niitä joka tapauksessa.
- Niin ratsastankin, jos sä annat, totesin. Ei Oona sitten mahdottomia halunnutkaan.
- Sopiiko? Vai haluatko miettiä?
- Totta kai sä saat sanoa että mä käyn täällä ratsastamassa, tottahan se on. Jos luulet että siitä muka on jotain iloa.
- Hyvä, Oona sanoi. – Mä jo itse asiassa mainitsin susta yhdelle joka soitteli eilen ja kyseli. Mutta tuli sitten mieleen, että sultakin voisi kysyä mielipidettä – mistäpä mä oikeastaan tiesin, olisithan sä voinut vaikka ostaa oman ja upottaa siihen kaiken aikasi.
- Mulla on jo oma, eikä se vielä vie kaikkea mun aikaa, muistutin ja tuli mieleeni, että pitäisi soittaa Bosselle ja kysyä joko hän tiesi koska ajaisi Mustikan tänne.
- Mutta hyvä, sanoi Oona ja joi kahvinsa loppuun. – Täytyy mennä jatkamaan hommia.

Minäkin lähdin hakemaan Madnessin tarhasta. Se ei ollut piehtaroinut ja sain sen harjattua nopeammin kuin Jessi oman poninsa, hän jynssäsi siitä edelleen harmaanruskeaa mutaa ja alkoi näyttää epätoivoiselta.
- Jätä se, ehdotin. – Pesun se vaatii.
- Taidan jättää, hän huokaisi ja liu’utti vielä kättään pitkin satulansijaa ja vatsanalusta, - Kai se on tärkeimmistä kohdista suunnilleen puhdas.

Kenttä oli tyhjillään, olihan jo syksy ja arkipäivä. Jinna oli mennyt penkille aidan taakse istumaan ja silmäili vuoroin hajamielisesti meitä, vuoroin tielle. Jessi kävelytti poniaan pitkin ohjin vaikka kuinka kauan, mutta minua poltteli jo päästä ratsastamaan kunnolla, joten keräsin ohjat ja aloin taivutella Madnessia paljon nopeammin. Voisi se lämmitellä niveliään vaikka tekisi vähän töitäkin samalla. Se alkoi hiota kaulaltaan jo ennen kuin olin mennyt kahtakymmentä minuuttia ja huolestuin vähän. Huono kunto sillä ei voinut olla, ei jos Oona oli kerran pärjännyt sen kanssa kenttäkisoissa – vaadinko minä siltä vaan liikaa nyt yhtäkkiä kun olin tottunut siihen, että ratsuni pystyivät helposti kokoamaan itsensä ja tekemään töitä täysipainoisesti siinä muodossa. Heitin vähäksi aikaa ohjat pois ja annoin sen venyttää jäseniään kierroksen verran. Ei ollut mitään mieltä ratsastaa sitä kipeäksi kerralla, joten unohdin tällä kertaa kunnianhimoiset suunnitelmani kouluradasta ja keskityin vain saamaan sen reagoimaan nopeasti. Se viuhtoi häntäänsä niin, että tunsin jouhien suhahtavan välillä selkääni, mutta ei se sentään pukitellut.

Ville ajoi pihaan juuri silloin kun talutimme hevosia sisään tallin ovesta. Jinna ja vauva olivat kadonneet jonnekin vähän aikaisemmin, ilmeisesti oli ruoka-aika tai vaipanvaihto tai jotain muuta hoidettavaa. Minä riisuin Madnessin ja vaihdoin suitset riimuun, sitten lähdin taluttamaan sitä koulun puolelle suihkuun. Se oli niin likomärkä, etten voinut jättää sitä pesemättä.
- Mitä sä oot tehnyt sille? kauhistui Oona, joka tuli koulun ovella vastaan lantakärryjä työntäen.
- Mä yritin semmosta kevyttä kouluratsastustreeniä, sanoin anteeksipyytävästi.
- Jestas, onkohan se kipeä? Jätä se sisään kun oot pessyt sen, mä mittaan siltä kuumeen.
- Selvä, kuittasin.

Ville oli saanut hevosensa jo sisään kun palasin Oonan talliin. Jessi rapsutteli edelleen nyt kuivunutta mutaa Pristinen karvasta ja näin miten hän mulkoili Villen suuntaan ponin karsinasta – toivoin totisesti, ettei hän aikonut järjestää mitään kohtausta. Eihän mies tarkkaan ottaen ollut tehnyt mitään väärää jos olikin katsonut järkevämmäksi ajaa kotiin vasta aamulla sen sijaan että olisi lähtenyt yötä vasten, oudolla autolla vielä.
- Terve, sanoin Villelle ja kysyin Jessiltä ohimennessäni, missä Jinna oli.
- En mä tiedä, oisko syöttämässä vauvaa, Jessi sanoi välinpitämättömästi mutta piti katseensa Villessä vinosti vastapäisessä boksissa.

Loimitin Madnessin ja menin haastattelemaan Villeä. Olin totisesti kiinnostunut kuulemaan mitä hän oli saanut loppukurssista irti.
- Joka pennin edestä, Ville sanoi vilkaisten minua innostuneena. – Tai sentin tietysti, nykyään. Haluutko auttaa mua tyhjentämään traikun?
- Mikä ettei, myönnyin, ja kuuntelin sitten hänen selostustaan kaikesta mitä oli kuullut, nähnyt ja oppinut kulkiessamme edestakaisin pihan ja tallin väliä. Oli selvää, että hän oli nostanut Hannan jonnekin Eiffel-tornin korkuiselle jalustalle, ja jokainen sieltä valuva sana oli oraakkelin viisautta.
- Ilmeisesti teillä on sitten Hannan mielestä mahdollisuuksia edetä, arvelin loppuyhteenvedoksi.
- Se sai mut ylipuhuttua; mä ilmottauduin kanssa kokeilemaan sitä interiä mihin säkin olet kuulemma menossa.
- Ohoh! En ehtinyt tukahduttaa ällistymistäni, mutta Ville ei tuntunut huomaavan sitä.
- Itse asiassa, Hanna ehdotti, että sä voisit ehkä antaa vähän vinkkejä tässä ennen kisoja.
- Oho, sanoin uudelleen. Ville ei koskaan ollut osoittanut mitään halua vastaanottaa neuvoja, ainakaan ellei hän maksanut niistä kalliisti.
- No sähän olet sen kouluttama.
- No niin olen. Mieleeni hupsahti kuin omena puusta kokonaan uusi ajatus. Osaisinko minä valmentaa? Olisiko siinä jotain millä voisin ansaita muutaman lantin Mustikan ylläpitämiseksi?

Autoin lopuksi Villeä sulkemaan traikun takaluukun ja irrottamaan sen mersun koukusta, kun hän oli peruuttanut sen omalle paikalleen tallin päätyyn. Hän keräsi omat kassinsa takapenkiltä ja vei ne pakettiautoonsa ja minusta näytti kuin hän olisi hypähtänyt nähdessään vaunut siellä.
- Mitä nää täällä tekee? Onko Jinna täällä? hän kysyi.
- On, ne oli meillä yötä ja lähti mukaan tallille, kerroin.
- No mutta missä ne nyt on?
- Tuolla, sanoin, sillä näin miten Jinna juuri käveli ulos tallista, Jessi ja valkoinen poni perässään.
- No lopultakin, Jinna sanoi kasvot leviten hymyyn ja tuli halaamaan Villeä vauva käsivarrellaan. En kuullut mitä Ville sanoi, mutta ainakin hän halasi takaisin. Tietysti halasi. Miksi se muka minua ihmetytti?

- Mennäänkö, tuli Jessi ehdottamaan ja nyökkäsin. Huikkasin Villelle että pakun avaimet olivat virtalukossa ja hän vastasi että niin mersunkin. Olimme jo melkein autolla kun hän vielä huusi perään, että tulisimme käymään illalla. Juteltaisiin lisää.
- Soitellaan siitä, huikkasin takaisin ja kiipesin autoon.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.12.14 20:10:19

35.

Iltapäivän ohjelmaan kuului hakea polkupyörämme Jessin vanhempien pyörävarastosta jotta saatoimme illalla polkea niillä kylään Jinnan ja Villen luo. Heidän kaksionsa oli talossa joka itse asiassa muistutti aika lailla taloa, jossa Miila ja Lauri asuivat. Kun vieressä seisoi sai taivuttaa niskansa kipeäksi että katon näki. Kaamea kivikolossi. Toisaalta ylhäältä seitsemännestä kerroksesta oli aika hulppea näköala aina merelle asti, kunhan vähän kurkotti parvekkeelta. Jessi kurkkasi alas ja vetäytyi kiireesti kauemma.
- Ei mulla kai ole korkean paikan kammoa, mutta tää on kyllä vähän liikaa, hän sanoi.
- Tää on muuten kiva mutta mua pelottaa ajatus, että jonain päivänä hissi on rikki ja joutuu kantamaan vauvan ja hyvässä lykyssä viikonlopun ruokaostokset tänne, murehti Jinna.

Istuimme kahvilla keittiön pöydän ääressä ja Ville jatkoi puhumistaan siitä mihin oli tallilla jäänyt. Viikonloppu Hangossa oli tainnut tosiaan tehdä häneen vaikutuksen. Kävi ilmi, että he olivat sumplineet Hannan kanssa aika hyvän sotajuonen, missä minullekin oli paikka.
- Mä lähden sinne taas viikonlopuksi ja me käydään sunnuntaina kisoissa. Hanna ehdotti että sä lähtisit kanssa. Noin niin kuin treeniksi ennen kuin ne seuraavana viikonloppuna tulee tänne.
- Just just, sanoin miettiväisenä. En ollut ehtinyt ajatella viikonloppuun asti tässä tohinassa mutta olinhan lupaillut käydä vielä ennen kisoja ratsastamassa Tantalla jos vaan mahdollista. Miksei yhtä hyvin voisi käydä saman tien kilpailuissakin?

Tytöt olivat molemmat hiljenneet ja heidän katseensa vaelsivat Villestä minuun ja minusta Villeen. Sitten he nousivat pöydästä.
- Lähdetkö sä mukaan? kysyin Jessiltä, ajattelin että hän voisi ehkä haluta tulla kisahoitajaksi.
- Mä taidan jäädä tänne pitämään Jinnalle seuraa. Ja hoitamaan meidän hevosia, hän mumisi ja meni Jinnan perässä parvekkeelle. He vetivät oven kiinni perässään, mutta sieltä alkoi kuitenkin kohta leijua hienoinen tupakantuoksu sisään.
- Hevosia? kysyi Ville.
- Mansikkaa tietysti, ja sitten Bosse tuo Mustikan huomenna tai perjantaina, että saa palautettua kuorma-auton Hannalle viikonlopuksi, selitin.
- Ai niin, se sun varsasi… Ville näytti jäävän tuijottamaan tyhjään ilmaan. – Pitäsiköhän munkin hankkia joku kasvamaan tohon rinnalle. Rassa on jo viidentoista.
- Loistava idea, innostuin. – Ostat jonkun Mustikan ikäsen orivarsan niin että se saa siitä painikaverin pihattoon.

Viivyimme yllättävän myöhään, tytöt olivat hoidelleet vauvan nukkumaan ja istuneet katsomassa televisiota jo kai tuntikausia ennen kuin tajusin katsoa kelloa seinällä – liki puoliyö. Jotenkin olimme harhautuneet kasvattamaan Villen kanssa fwb-hevosia ja meillä oli jo täydellinen pieni paperiyritys. Valitettavasti sitä ei ikinä voisi oikeasti toteuttaa ellei jompikumpi meistä saisi kohtalaisen kokoista lottovoittoa.
- Lähdetäänkö kotiin? ehdotin Jessille, joka haukotteli mielenosoituksellisesti monta kertaa peräkkäin niin, ettei saanut edes vastattua. Jinna nojasi hänen olkapäähänsä silmät puoliummessa.
- Tää leffa loppuu just, sanoi Jessi sitten kahden haukotuksen lomassa, ravisteli päätään kuin herätäkseen ja nousi venytellen ylös.
- Oisit sanonut että kello on noin kauheesti, sanoin anteeksipyytävästi.
- Ittelläshän siellä oli kello nenän edessä. Ja mikäs kiire meillä, lomalla vielä.

Jessi haukotteli kuitenkin koko kotimatkankin niin, etten viitsinyt juuri viritellä keskustelua, vaikka päässäni pyöri oreja, tammoja ja varsoja. Halusin kuulla mitä mieltä hän oli ajatuksesta, että joskus todella pitäisimme omassa tallissa siitostammaa tai paria, mutta odottakoon se keskustelu sellaista aikaa kun hän oli kunnolla hereillä.
- Hyvää yötä, hän sanoi kun pääsimme kotiin ja kiipesi suoraa päätä yläkertaan. Minun ajatukseni laukkasivat vielä sen verran kovaa, että jäin hetkeksi sohvalle mietiskelemään ja kanavasurffailemaan. En kuitenkaan olisi saanut heti unta.

Menin torstai-iltana pyörähtämään tallille, vaikkei sinne mitään varsinaista asiaa ollutkaan, kun Bosse oli soittanut, ettei ollut ehtinyt Mustikan kanssa lautalle. Varsojen lassoamisessa saarelta ja kuljettamisessa mantereen puolelle oli kuulemma mennyt enemmän aikaa kuin koskaan ennen. Mutta perjantai-aamuna he pääsisivät liikkeelle ja olisivat ehkä jo puolen päivän aikoihin Helsingissä. Jessi oli lähtenyt tapaamaan kaveriaan Kiieä eikä minua ollut pyydetty mukaan, ei sillä että olisin välittänyt mennäkään, enkä jaksanut ruveta metsästämään kurssikavereitanikaan. Näkisinhän heidät kaikki parin päivän päästä.

Kimi oli tallilla ja lupasi auliisti Bronskin Mustikalle tarhakaveriksi siksi aikaa kunnes Oonan mainitsemat issikat tulisivat. Hän oli kilpaillut nuorella hevosellaan vielä Hangon jälkeenkin yhdet kilpailut ja sitten todennut, että se oli ansainnut taas lomaa.
- Onneksi mä olin suunnitellut etukäteen ja kirjoittanut kalenteriin että ”varsa lomalle”. Se on ollut niin kiva ratsastaa, että ellen olisi itseäni etukäteen käskyttänyt oisin voinut jatkaa ja jatkaa vaan ja saada sen kyllästymään koko hommaan, Kimi tunnusti.
- Se kai noiden nuorten kanssa on vaarana, että tekee liikaa, arvelin minäkin. Yön yli nukkuminen oli vähän tasoittanut eilistä intoa ruveta joskus hevosenkasvattajaksi, mutta pitihän minun noita asioita ruveta miettimään joka tapauksessa jotta en pilaisi Mustikkaa.

- Lähdepäs säkin mukaan, ehdotin Kimille ja kerroin pääpiirteittäin mistä olimme Villen kanssa edellisiltana haaveilleet.
- Kiitos mutta ei kiitos. Hevoshommilla vaan köyhtyy, oli ne millasia tahansa, sanoi Kimi varmasti.
- Totta, mutta kun ilmankaan ei oikeen osaa olla, huokaisin.

Jessi viipyi niin myöhään, etten jaksanut odottaa valveilla, heräsin vain puoliksi kun hän tömähti omalle puolelleen sänkyä joskus aamuyöllä. Harkitsin kääntyä ja ottaa hänestä kiinni, mutta en jaksanut nostaa kättäni. Aamulla puolestaan hän oli vetämättömissä ja vasta kun ilmoitin lähteväni tallille odottelemaan Mustikkaa hän havahtui.
- Odota, mä tuun mukaan, hän mutisi.
- Onko sulla krapula, kiusasin ja tunsin oloni hyveelliseksi vaikka olin itsekin illalla saunonut ja juonut pari saunakaljaa.
- Ei, väsyttää vaan. En mä juonut kuin pari siideriä, me vaan keksittiin lähteä ulos vasta puolen yön aikaan. Mä meen suihkuun että herään.

Niin hän heräsikin ja näytti täysin pirteältä tullessaan hiuksiaan kuivaten aamukahville.
- Me ei sitten ikinä ehditty sinne orisaarelle, se ois ollu niin hyvä turistikohde, hän pahoitteli.
- Mennään ensi kesänä jos meillä on lomaa, ehdotin.
- Meinaatko viedä Mustikan sinne ensi vuonnakin?
- En mä tiedä vielä. Kai kaksivuotiaatkin usein vielä on orilaitumella… Katotaan nyt ensin onko siitä tullut ihan villihevonen tänä kesänä.
- Ajattele jos se on unohtanut kaiken mitä se osasi keväällä. Kiinniseisomisen ja jalkojen nostamisen…
- Sitten palautellaan mieleen, sanoin. En uskonut, että kaikki oppi olisi voinut kadota varsan päästä, korkeintaan vähän pölyttyä.

Bossen tulo viipyi ja viipyi. Kello oli jo melkein kaksi kun näimme kuorma-auton tallitiellä, ihan turhaan olimme kiirehtineet maastolenkiltä takaisin. Jessi oli putsannut odotellessaan kaikki Mansikan varusteet ja jupissut laiskoista naisihmisistä koko ajan – aika rähmäiset ne kyllä olivatkin. Nyt hän jätti viimeiset suitset sikseen puominpäähän roikkumaan ja hypähti seisomaan kun Bosse käänteli isoa autoa sopivaan asentoon. Sen takaosasta kului terävää kolinaa – protestoiko Mustikka vai oliko se vaan horjahtanut?

Valppaana, pää pystyssä ja hirnuen se katseli autosta kun Bosse avasi lastaussillan.
- Se on kasvanu ihan hirveesti! henkäisi Jessi, ja niin se olikin.
- Tässä, sanoi Bosse ja ojensi minulle liinan. – Mä otan toiselta puolelta, jos se vaikka saa päähänsä kukkoilla. Se voi keksiä että pitää esiintyä nyt kun pääsee uuteen paikkaan.
- Ei kai, sanoin epäillen, tai ehkä paremminkin toivoen. Bosse kai paremmin tiesi mitä kolmen kuukauden villihevoselämä pienille orivarsoille teki, mutta toivoin kyllä, ettei omani taluttamiseen tarvittaisi kahta miestä.

Jessi siirsi väliseiniä niin, että Mustikka pääsi mukavasti ulos, Bosse ja minä sen kahden puolen. Ei se loikkinut eikä yrittänyt pystyyn tai muutakaan hölmöä, pysähtyi kyllä etukaviot sillalla ja hirnui haastavasti ympärilleen katsellen. Se oli olevinaan suuri ori. Suomenhevoset oli siirretty pois pihatosta ja Jessi livahti avaamaan sen portin meille valmiiksi.
- Päästä vaan irti, sanoin Bosselle ja tämä irrottikin oman narunsa varsan riimusta, kun ei se ollut singonnut minnekään. Se ravasi kaula kaarella vierelläni portista, niin kuin oli tehnyt usein pienempänäkin ja vaikka mieleni teki pitää se narussa vierelläni siliteltävänä päästin sen kuitenkin irti. Varmaan se kaipasi vähän jalkojen venyttelyä seistyään autossa tuntikausia, ehtisin testata mitä sillä oli käytöstavoista jäljellä kunhan se olisi kotiutunut taas.

Ensimmäiseksi varsa käveli suoraan vesiastialle kuin ei olisi ollut päivääkään poissa, ja joi pitkään. Siitä oli tullut jotenkin vähän oudon mallinen kesän aikana. Takapuoli näytti kasvaneen enemmän kuin etupää.
- Ne kasvaa sillä lailla, ei se jää muotopuoleksi, Bosse lohdutti.
- Hyvä, se olisi aika kammottava jos se jäisi ton malliseksi, Jessi sanoi.

Mustikka ei riehaantunut riekkumaan pitkin avaraa laidunta vaan tutki vanhat paikat arvokkaana ja poistui sitten häntä heilahdellen metsikköön, jota pihaton takaosa oli. Ehkä se tunsi olonsa siellä kotoisemmaksi oltuaan metsäisessä saaressa niin pitkään.
- Kiitos, mitäs haluat bensoista? kysyin Bosselta kun varsaa ei enää näkynyt. Hän mainitsi summan ja kysyi, tulisinko kyytiin.
- Nytkö? Sun mukaan? En mä nyt ajatellut tulla.
- Hanna sanoi että oot tulossa viikonloppuna kilpailuihin, oisithan tossakin päässyt.
- Mä tulen vasta huomenna, sanoin ja vilkaisin Jessiin, joka jostain syystä oli ruvennut näyttämään hyvin huonotuuliselta joka kerran kun oli tullut puheeksi viikonloppureissuni. Nyrpeältä hän näytti nytkin, mutta en jaksanut välittää. Olisihan hän voinut ihan hyvin lähteä mukaan itsekin.
- Kiitos, sanoin Bosselle uudestaan, ja hän alkoi tehdä lähtöä. Hevoset tarhoissa nostivat päänsä ja katsoivat tarkasti kun iso auto jyrähti taas käyntiin.

- Ville meinaa lähteä jo tänään, sanoi Jessi.
- Niin meinaa. Mutta enköhän mä ehdi huomennakin. En olisi halunnut puhua koko lähtemisestä enää, hän kuulosti jotenkin riidanhaluiselta ja oli mulkoillut murhaavasti kisavaatekassiani, jonka olin tuonut talliin pakatakseni sen valmiiksi Villen traileriin, missä se saisi matkustaa Hankoon.
- Koska tuut takaisin?
- Sunnuntaina tietysti, kisojen jälkeen. Maanantainahan pitää jo olla koululla, sanoin ihmetellen.
- Missä sä ajattelit asua siellä?
- Äidin luona tietysti. Mitä sä oikeen tenttaat? kysyin ja harmistus taisi kuulua äänestänikin.
- Äh, en mitään, Jessi sanoi hiljaa ja laittoi sitten kätensä ympärilleni. – Otatko sä auton?
- Jos sä luulet jaksavasi mennä pyörällä tallille, niin nopeammin mä sillä pääsen, hymyilin. Halaus tuntui ihan anteeksipyynnöltä ja olin leppynyt saman tien, vaikken ymmärtänytkään miksi koko jutusta oli pitänyt tehdä semmoinen numero alunperinkään.

Lähdin ajelemaan Hankoon vasta lauantaina iltapäivällä, siinä vaiheessa kun Jessi alkoi hätistellä minua pois jaloista. Hänelle oli kuulemma tulossa vieraita.
- Meillä on tyttöjen ilta. Tai yksi pieni mieskin tietysti.
- Ketä muita kuin Jinna? kysyin uteliaana.
- Miila tietysti, ja sitten Kiie ja Elle.
- Ole sitten kiltisti, sanoin muka ankarasti. – Toi kuulostaa pahalta.
- Kunhan olet itte kiltisti, Jessi tuhahti mutta naurahti samalla. – Tietysti sä olet, ettehän te voi lähteä edes ryyppäämään jos aamulla pitää lähteä kisoihin.
- Niin kun et luottais muhun pätkääkään, moitin ja laitoin käteni hänen poskilleen niin että saatoin suukotella häntä nenälle, mitä hän yleensä inhosi.
- Yyh, hän sanoi nytkin ja pyristeli pois.

- No luotathan, kysyin vakavoituen. Ei olisi kiva lähteä jos hän jäisi tänne kuvittelemaan ties mitä.
- Joo. Kai mun on pakko uskoa vihittyyn aviomieheeni. Mutta…
- Mutta mitä?
- Äh, ei mitään. Mee nyt, mun pitää tehdä katkarapupiirakkaa ja sipulipiirakkaa ja salaattia.
- Nähdään huomenna, sanoin ja käännyin menemään.
- Niin ja onnea kisoihin, molemmille, kuulin juuri ennen kuin ovi loksahti kiinni takanani. Mietin aamua, tai oikeastaan yötä sitä ennen. Jessi oli ollut vastoin tapojaan nukkuvinaan eikä ollut ollut huomaavinaan, miten yritin lähennellä häntä ja olin jo miettinyt että pitikö tosiaan paikkansa että seksi loppuu kun avioliitto alkaa. Aamuyöstä hän oli kuitenkin tainnut muuttaa mielensä ja olimme rakastelleet, ja sen päätteeksi hän oli kehdannut kysyä:
- Pärjäätkö nyt tällä vuorokauden?
- Pärjään, olin luvannut.
Että se luottamuksesta.

Soittelin matkalta äidille, ilmottaakseni, että olin lähtenyt, Villelle kysyäkseni missä hän meni ja oliko hän ajatellut illaksi jotain ohjelmaa ja Hannalle kysyäkseni, tarvittiinko minua vielä tänä iltana tallilla. Vastausten mukaan järjestelin sitten aikatauluani, ajaisin ensin suoraan terveyskeskukseen moikkaamaan isää ja sitten äidin luo kotiutumaan. Hanna sanoi että riittäisi kun näyttäytyisin aamulla seitsemältä ja Ville ei vastannut puhelimeensa, joten häntä saisin yrittää tavoitella illemmalla uudelleen.

Kumma kyllä hän ei vastannut ennen kuin yhdeksän jälkeen, mikä oikeastaan oli jo ihan turhan myöhäinen aika edes soittaa. En aikonut lähteä enää liikkeelle siihen aikaan jos jouduin nousemaan viimeistään kuudelta.
- Ei oikeestaan mitään, sanoin pahoitellen kun tajusin sen.
- No hyvä kuulla että oot perillä. Mäkin alan harkita nukkumaanmenoa, nähdään aamulla!
- Jeps, huomiseen!

Äiti oli laittanut omankin kellonsa soimaan vaikka olikin sunnuntai-aamu ja kokkasi aamiaista kun pääsin keittiöön. Jokin onnellinen takautuma tulvahti mieleen – en muistanut yhtäkään kertaa että olisin lähtenyt tästä talosta kisoihin ilman, että äiti olisi syöttänyt minut ensin.
- Mä osaan jo nykyään tehdä oman aamiaiseni, sanoin, mutta kävin silti ruoan kimppuun empimättä.
- Totta kai osaat. Mutta et arvaa miten kivaa on välillä tehdä ruokaa muillekin kuin itselleen.
- No on se kivaa syödäkin mitä eteen kannetaan, myönsin. Hän istui itsekin aamiaiselle ja unohduimme juttelemaan niin että olin vähällä myöhästyä.

Vilkaisin ohiajaessani Sanderssonin pihaan, mutta Villen punaista pakua ei näkynyt siellä, joten hänkään ei ollut nukkunut pommiin. Mikä oli hyvä, tietenkin. Maneesin seinustalla paku seisoi, samoin kuin Villen trailerikin ja parkkeerasin niiden viereen. Kurkkasin traileriin tarkistaakseni olivatko kisavaatteeni vielä siellä mutta Ville oli ilmeisesti siirtänyt kassini kuorma-autoon, kun kopissa ei ollut mitään.

Kuormuri seisoi tallin oven vieressä samoin kuin jo lukemattomina aamuina sinä kesänä. Hevosia ei sentään vielä lastattu, joten tarkistin, että tavarani ja Tantrumin varusteet olivat siellä. Tietenkin olivat, olivat varmaan olleet jo eilisestä.
- Päivää taloon! huikkasin tallinovelta ja sain vastaukseksi kiireisiä mutta iloisia huikkauksia. Meeri oli siellä, kuten aina, samoin Hese. Ville tietenkin myös ja Hanna harppoen edes takaisin tallikäytävää, nähden kaiken, kuin haukankatseinen natsiupseeri.
- Nyt menoksi, hän komensi lopulta ja kuuliaisesti Hese lähti taluttamaan Namua ensimmäisenä ulos tallista. Minä menin hakemaan Tantan, joka tietenkin seisoi valmiiksi loimitettuna ja suojitettuna.

- Otetaanko me oma auto? kysyi Ville minulta vähän epätietoisena kun hevoset oli lastattu.
- Ei, kyllä me tohon sovitaan kaikki, päätin ja aioin loikata sisään livingiin varatakseni ensimmäiseksi sängyn. Meeri ja Hese vaan olivat olleet nopeampia, siellä he makasivat jo läjässä, vaikken tajunnut missä välissä he olivat sinne ehtineet.
- Tulkaa te ohjaamoon, sanoi Hanna meille ja kiersi kuskinpuolelle. Ville kiipesi keskipaikalle ja minä ovea vasten torkkumaan.

Ville yritti herättää jonkinlaista keskustelua mutta Hanna oli lyhytsanainen kuten aina kisa-aamuina ja vastaili tuskin tavun mittaisesti. Yritin töniä Villeä säästämään ääntään, mutta kun se ei mennyt perille jouduin avaamaan suuni minäkin.
- Anna sen olla, se on kuin perseeseen ammuttu karhu kunnes me ollaan päästy perille, sanoin.
- Mitä? Enhän ole! Hanna havahtui ja vilkaisi minua nopeasti.
- No olethan, oot aina ollu, nauroin.
- Jaa. No. Ehkä. Hannankin oli pakko hymyillä aavistuksen verran, mutta sitten hän taas keskittyi tuijottamaan tietä. Vasta kun olimme perillä ja auto oli pysäköity hän huokaisi syvään ja tuntui rentoutuvan silminnähden.

Meillä oli vain neljä hevosta mukana, Hanna ratsastaisi Namulla ja Doxylla, samat kaksi luokkaa kaikki. Kisat olivat kaksipäiväiset ja pienemmät luokat oli menty jo lauantaina, siksi aikainen herätyskin. Kävimme hoitamassa paperi- ja raha-asiat ja palasimme sitten autolle vaihtamaan vaatteita. Ville oli tipauttaa silmänsä kun näki Hesen jo pintelöivän hänen hevostaan.
- Jumaliste, tää on palvelua. Osaahan toi kaveri laittaa ne sopivan kireälle?
- Osaa takuulla, vakuutin ja kiipesin autoon kaivamaan kisahousujani esiin. Ville seurasi perässä.
- Vai oisko meidän pitänyt päästää Hanna tänne ensin, hän epäröi.
- Ei sen tarvii stripata, sillähän oli jo valkoset päällä.
- Oliko? Mä en huomannut.

Jostain syystä huokaisin helpotuksesta. Ainakaan Ville ei ollut unohtunut tuijottelemaan Hannan takapuolta.

- Odottakaa, komensi Hanna kun olimme ottamassa hevosiamme lähteäksemme lämmittelemään. Ajattelin, että hän haluaisi antaa viime hetken neuvoja, mutta hän pujahtikin autoon ja raahasi sieltä ulos ison muovikassin. – Mä meinasin unohtaa nää. Meidän uudet sponsoritakit.
Nielin mieleen tulleet vastalauseet siitä, että olisi liian kuuma ratsastaa pusakka päällä, kun Hanna heitti minulle yhden. Jos kerran olin hänen narussaan niin olin. Kenen hevosta ratsastat sen vaatteita pidät tai jotain sinne päin. Meeri ja Hesekin saivat omansa ja hetken epäröityään Hanna tarjosi Villellekin, joka nappasi takin tyytyväisen näköisenä.
- Odota, sanoi Meeri seuraavaksi kun aioin nousta satulaan ja tuli kiskaisemaan kainalossa roikkuvan pahviläpyskän pois.
- Kiitos, sanoin ja tarkoitin sitä. Olisi ollut aavistuksen verran noloa lähteä verryttelyalueelle tuotemerkit tuulessa heiluen.

Ville ja Hanna Doxylla menisivät ennen minua, mutta kun en viikkoon ollut päässyt Tantan selkään olin halunnut ajoissa ratsaille. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Herkältä ja pörheältä. En sitten raaskinut jurnuttaa sen kanssa juurikaan, ettei se kyllästyisi ennen kuin pääsisimme radalle vaan palasin autolle odottelemaan, etten turhaan olisi oikeasti verryttelevien tiellä. Onneksi kaikki oli täällä niin lähellä, että saatoin satulassa istuen hyvin seurata mitä radalla tapahtui. Ville ällistytti minut, tai oikeastaan hänen hevosensa. Rassa näytti yhtä innokkaalta kuin miltä Tantta tuntui ja aloin ymmärtää, että jokin oli tosiaan tainnut loksahtaa kohdalleen heidän yhteistyössään. Ei ihme että kaveri oli ollut niin intopinkeänä tulossa takaisin tänne jos edistyminen yhdessä pitkässä viikonlopussa oli tuota luokkaa.

Keräilimme taas joukolla ruusukkeita ja sijoituksia. Hanna loisti hiljaista ylpeyttä mutta jäi kyllä kakkoseksi Villen rinnalla, jonka hymy meni korvasta korvaan eikä hän näköjään saanut sitä pyyhittyä naamaltaan millään ilveellä. Ei edes matkalla takaisin tallille, joka kesti kuitenkin aikansa. Minä yritin tentata Hannalta, joka nyt paluumatkalla pystyi jo hyvinkin keskustelemaan asiallisesti, mitä hän oli Tantalle viikon mittaan tehnyt, mutta hän sanoi vain ratsastaneensa sitä pari kertaa.
- Et oo syöttänyt mitään ihmeyrttejä? yritin.
- En tietenkään, hän tuhahti.
- Okei. No, jatka samalla lailla ens viikko niin hyvin menee ne seuraavatkin kisat, luovutin.

- Jäätkö sä Ville tänne treenaamaan vai lähdetkö takasin Hesaan? Hanna kysyi sitten. Ville ei ensin näyttänyt kuulevan mitään, tuijotti vain aukeaa tietä edessä ja Hanna tökkäsi häntä terävästi kyynärpäällään.
- Että jäisin tänne? hän toisti sitten.
- Joko soitit kotiin, miten hienosti meni? kysyin minä kun hän näytti jäävän pohtimaan. En ollut itsekään vielä soittanut mutta Ville näytti tarvitsevan muistutusta, että hänellä oli perhe odottamassa. Kokonainen perhe.
- En soittanu vielä… ja kiitos vaan, kyllä mun täytyy ajaa tänään takaisin. Hän vilkaisi Hannaa kaihoisasti.
- Tule loppuviikosta sitten, jos siltä tuntuu. Huomenna kevyesti, vaikka maastoilua, tiistaina vapaa. Keskiviikosta perjantaihin voisit ratsastaa kunnolla, mutta ei mitään viime hetken hinkkauksia enää lauantaina, Hanna neuvoi. Olisin voinut luetella sanasta sanaan samat asiat.

Ville oli palannut maan pinnalle jostain kouluratsastusplaneetalta ja alkoi pystyä osallistumaan keskusteluun.
- Lähdetkö sä saman tien? kysyin. Vaikka mitäpä sillä oli väliä. Olisi ollut kiva ajaa samaa matkaa ja ruotia kisoja, mutta kumpaakaan ajoneuvoa ei oikein viitsinyt jättää tännekään.
- Mä taidan käydä jossain syömässä ensin, ei noilla kisamakkaroilla oikeen koko päivää pärjää, Ville arveli.
- Okei, kaipa tallilla on myöhemminkin joku auttamassa lastaamisessa jos tarviit. Mä ajattelin vaihtaa siviilivaatteisiin, käydä sairaalassa ja lähteä sitten ajamaan.
- Nähdään kai sitten kotitallilla.
- Joo, en kyllä tiedä ehtiikö sinne huomenna. Voi olla että joutuu lukukauden avaamisen jälkeen lähtemään kaljalle kavereiden kanssa, tuumin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.12.14 19:29:21

36.

Jessi katseli sinistä ruusukettani sopivan ihailevasti ja näytti muutenkin iloiselta paluustani. Hän käpristyi kainalooni sohvannurkkaan ja kertoi, miten oli päättänyt muina naisina hoitaa Mustikkaa ihan samoin kuin keväälläkin.
- Mitä se teki? kysyin kiinnostuneena. Ainakin Jessi näytti ehjältä.
- Ei mitään. Oli niin kuin ennenkin. Seistä törötti käytävällä.
- No niin, se sitten unohti villin kesäloman kun pääsi takasin kotiin, sanoin helpottuneena.

- Jännittääkö sua palata opiskelemaan? Jessi vaihtoi puheenaihetta. Olin jo vastaamassa kieltävästi mutta sitten mietin uudelleen.
- Itse asiassa vähän. Tää on viimenen syyslukukausi, toivottavasti ainakin. On se vähän erilaista.
- Muakin jännittää mutta ei luojan kiitos niin kauheesti kuin viime syksynä, hän huokaisi ja ojentautui makaamaan pää sylissäni.
- Mut eikö oo kiva nähdä kavereita?
- Juujuujuu, en mä sitä ollenkaan. Stressaa vaan jo etukäteen että jaksanko mä lukea jos tää vuosi on rankempi kuin eka.
- Jaksat sä, lupasin ja silittelin hänen hiuksiaan.
- Mistäs tiedät?
- Kun mäkin oon jaksanut. Tuutko meikäläisten kanssa jonnekin kuppilaan huomenna kun ollaan saatu lukukausi käyntiin?
- Ohoh, kutsutaanko mut ylimmän vuosikurssin mukaan? Jessi kysyi naureskellen ja teeskennellen hämmästynyttä ja kääntyi niin, että saattoi nostaa paitaani ja puhaltaa napaani.
- Kutsutaan, sanoin päättäväisesti ja kiedoin hänen niskahiuksensa etusormeni ympärille ennen kuin hän ehti alkaa pureskella minua, siltä hän näytti.
- Saanko mä ottaa kaverit mukaan?
- Jos sun on pakko.
- Katotaan, ehdinkö mä vai onko mulla jotain tärkeempää huomenna, hän ilmoitti ja kun pidin edelleen kiinni hänen hiuksistaan hän nosti kätensä ja alkoi näpertää housunnappini kanssa.
- Mitä sä aiot? kysyin.
- Älä höpötä, kyllä se sulle kohta selviää, hän naureskeli ja otteeni hänen hiuksistaan alkoi heltyä.

Yllättäen virallisten lukukaudenaloitusoluiden järjestämisessä olikin järjestämistä. Yleensä Jari oli ilmoittanut paikan ja olimme marssineet sinne ja sillä hyvä mutta nyt hän vilkuili kiireisenä kelloaan kun pääsimme vapaalle ja mutisi. Muistin vasta hetken kuluttua tytön, jota hän oli kesällä hehkuttanut.
- Pyydä se mukaan, ehdotin ja tökkäsin häntä kyynärpäällä pehmeään kylkeen.
- Ei oo ollu tapana, hän jatkoi mutisemistaan.
- Jessi tulee kanssa, ilmoitin ja se sai hänen naamansa vähän aurinkoisemmaksi.
- Jaa… no ehkä…
- Älä ala mamoilla tässä vaiheessa. Sä olet ollut tän porukan henki neljä vuotta, sen kun jatkat loppuun asti. Soita sille.

Jari väistyi sivummalle soittamaan ja palasi sitten tyytyväisen näköisenä.
- Mä sain luvan, hän sanoi eikä ymmärtänyt miksi me sitten kiusasimme häntä koko loppuillan säälimättömästi. Jari-parka oli näköjään ilomielin heittäytynyt tossun alle.

Jessi liittyi seuraan kurssikaverinsa Simon kanssa. Oli hänellä naispuolisiakin ystäviä, mutta ilmeisesti tytöt eivät juurikaan välittäneet käydä kaljalla. Meidän vanha porukka oli kokonaisuudessaan koossa, Laurin ja Jarin lisäksi vielä Annukka, Sebbe ja Mikael, uskollinen ryhmä rämä. Olimme
ensimmäistä kesää päässeet oikeisiin töihin, jokainen, ja potilaista riitti puhuttavaa, ja varsinkin omista erehdyksistä. Syntyi oikein kilpailu siitä, kuka osasi esittää pahimman mokan – kovin pahoja ei kyllä kukaan ollut onnistunut tekemään. Kenestäkään ei ollut valitettu potilasasiamiehillekään, ja
vaikka kuolemia olikin osunut kohdalle, eivät ne olleet sellaisia, joille olisi voinut mitään enemmälläkään koulutuksella.
- Me ollaan aika @!#$ hyviä, ilmoitti Sebbe.

No, emme kauhean huonoja kai kuitenkaan.

Tänä syksynä tuntui kuitenkin vähän erilaiselta palata. En jotenkin ollut ihan täysillä mukana, vaikka jäljellä oli enää niin vähän. En jaksanut toisten lailla innostua, ainakaan tänään, suunnittelemaan viimeisiä lukukausia tai osallistua erikoistumiskeskusteluun – ajatukseni pyörivät ihan muualla. Hangossa. Satulassa. Kouluradoilla. Kunniakierroksissa ja aplodeissa, nimessäni lehdessä. Eilisessä ruusukkeessa.
- Ootko sä läsnä ollenkaan? kysyi osuvasti Jessi, joka istui vieressäni ja tönäisi minua. Hän oli itse jo täyttä vauhtia erikoistumassa ja keikkui, sikäli kun olin kuunnellut, pediatrian ja geriatrian välillä.
- Mä mietin jo viikonloppua, tunnustin. Mietin minä kyllä muutakin. Mitäs jos pitäisinkin vähän taukoa opiskelussa? Jos tekisin niin kuin Hanna oli ehdottanut ja keskittyisin ratsastamiseen yhden vaivaisen vuoden verran? Nyt kun oli näin loistava alku käsissä.

Onneksi toisenkin yön nukkuminen sai minut epäilemään ajatuksen järkevyyttä ja kolmas palautti minut raiteilleni suunnilleen kokonaan. Kännykän herätys soi ja heräsin taas vain pelkkänä lääkisopiskelijana.
- Tiedätkö sä että mä melkeen ajattelin jo harkita välivuotta, naureskelin Jessille, joka myös venytteli käsiään sen näköisenä että aikoi nousta ylös.
- Miksi? Oisit jääny äitiyslomalle vai? hän kysyi.
- Ei kun ratsastuslomalle.
- Hullu! Hän katsoi minua kuin olisin muuttunut mustaksi.
- No niin oon, onneksi paranin, myönsin. – Vaikka…
- Eihän talvella ole edes kisoja. Ja mistä sä muka niin paljon hevosia haalisit että sulla ois ratsastettavia täyspäiväsesti?
- No…
- Ei kai Hannakaan olisi sua pystynyt kokonaan työllistämään, vaikka oisitkin yhtäkkiä päättänyt muuttaa sinne?

- Unohda se Hanna jo, sanoin kärttyisästi, vaikka tietystihän hänen ratsuillaan oli ollut osansa haaveessani. Ei Oonan avuksi ratsuttaminen olisi saanut minua innostumaan. Kilparadat sen olivat tehneet. Menestys. – Ei tällä oo mitään tekemistä Hannan kanssa, en mä tosiaankaan ole muuttamassa Hankoon.
- Etkö? Jessi nousi kyynärpäittensä varaan ja katsoi minua hyvin tarkkaan kuin yrittäen porautua aivoihini. Hän näytti paitsi tutkivalta myös kauhean onnettomalta ja samassa tajusin kaiken, mitä en ollut ajatellut loppuun asti. Oli kyseessä muutakin kuin vain saada ratsastaa opiskelun sijaan. Paljon muutakin.
- En! sanoin painokkaasti ja otin hänestä kiinni. – Mulla vaan on kauhea himo kilpailla nyt… kun on menny niin hienosti!
- Vielähän sä pääset kerran isoihin kisoihin, Jessi muistutti ja laski päänsä rinnalleni. – Me tullaan Jinnan ja vauvan kanssa katsomaan teitä, pannaan lierihatut ja kukkamekot päälle. Tiedä vaikka meidätkin kuvattaisiin Hesariin voittajien vaimoina kun te Villen kanssa putsaatte pöydän. Hän tirskahti ja minuakin alkoi naurattaa.
- Sen kun näkis! Mutta pitää yrittää jos te aiotte oikeen pukeutua!

Helpotti että olin saanut hänet lepytettyä – jostakin. Ja harmittikin, asuisiko Hannan haamu meillä kolmantena kaikkien aikojen loppuun asti?

Koska minulla olisi täysi kisapalvelu, minun tarvitsisi vain pukeutua, olla paikalla ja kiivetä satulaan, menin sunnuntaina Villen kyydissä tallille avuksi. Tosin Oonakin aikoi lähteä mukaan, sillä hän halusi kuulemma nähdä miten pahasti mokaisimme Suomen kerman seassa.
- Sä oot kauhean kannustava, mutisin, ja sain ystävällisen töykkäisyn takaisin.

Olimme hyvissä ajoin perillä, sillä niin Ville kuin minäkin aioimme tänään keskittyä vain yhteen luokkaan. Parkkipaikka oli jo niin täynnä, että siellä sai ajaa viimeiseen nurkkaan ennen kuin löysi sopivan kolon – mikä sattui varsin hyvin, sillä Hanna oli ajanut kuorma-autonsa myös sinne, vaikka olikin tullut jo paljon aikaisemmin. Hän ja Minna aikoivat ratsastaa muutakin kuin vain interin, ja auto oli tietenkin jo avoinna ja henkilökunta täydessä työn touhussa. Hannaa tai Minnaa ei näkynyt – ehkä he olivat jo peräti radalla. Meaa pintelöi Meerin pitäessä kiinni vieras tyttö eikä Heseä näkynyt missään.
- Tää on Mari, se alotti meillä oppisopimuksella, esitteli Meeri kun näki meidät.
- Terve! sanoin ja kiipesin katsomaan autoon. Namu ja Tantrum olivat siellä vielä.
- Tiedättekö te missä vaiheessa mennään? kysyi Ville otsa huolestuneena rypyssä ja vilkuili kelloaan.
- Mea menee vielä tässä luokassa, sitten tulee teidän vuoro. Mä voin ottaa sulle Tantan ulos heti kun Minna tulee ottamaan tän, Meeri selvitti.
- Kyllä mä voin sen itse ottaa, pitää vaan käydä ensin ilmottautumassa. Missähän sen paperit on? naurahdin.
- Mä luulen että Hanna ilmotti sut jo, mutta voithan sä tarkistaa siltä.
- Mä tarkistan kansliasta, käyn Villen kanssa siellä, päätin.

Kaikki oli kunnossa, Hanna oli esittänyt rokotustodistuksen ja maksanut ilmoittautumiseni. Kun palasimme kauas toiselle puolelle isoa aluetta seisoivat hevosemme jo autojen vieressä. Paikalla oli hetkellinen hässäkän tuntu, kun hevosia näkyi riittävän joka kädelle. Minna oli tuonut Seldomin Mean tilalle, Hanna istui Doxyn satulassa. Meeri oli sitonut Tantan autonkyljessä roikkuvaan renkaaseen napatakseen Doxyn seuraavaksi ja Oona piteli Rassaa.
- Miten meni? kysyi Ville Hannalta jo matkan päästä.
- Jaa-a, saapa nähdä. Mari, sä voit laittaa sillekin riimun ja sitoa sen kiinni, se osaa kyllä seistä. Ei uskalla vielä lastata ketään takasin, voi hyvinkin tulla meno palkintojenjakoon. Ja Namu pitää saada kohta ulos, hän suunnitteli katsellen ympärilleen. – Ja mun pitäis päästä hakemaan arvosteluja. Hitto kun täällä on kaikki aina niin kaukana kaikesta!

Riisuin Tantan kuljetussuojat ja loimen, suhautin sitä hiukan kiillotusharjalla ja hain sen satulan. Sitten minun piti taas jättää se seisomaan sidottuna siksi aikaa kun vaihdoin vaatteet. Siihen mennessä tilanne olikin jo vähän rauhoittunut. Rassa oli valmis, samoin Ville oli valkoisissaan, ja Oona oli mennyt Hannan porukan avuksi ja seisoi nyt pitäen hyvin epäluuloisen näköisenä Namua, kaikista hevosista.
- Mene selkään niin se ei ehkä pure sua, neuvoin.
- Mitä? Ei, se ei tosiaankaan pure mua, Oona sanoi tuijottaen isoa kimoa kuin käärmeenlumooja. Namu tuijotti takaisin toisella silmällään mutta ei se kyllä näyttänyt aikovan Oonan kimppuun.

Hanna palasi kädessään läjä arvosteluja ja niitä selaillen sanoi, että Doxyn ja Seldomin sai laittaa takaisin autoon. Ei sijoituksia ainakaan niille. Pidin eri hevosia hetken aikaa niin, että Meeri ja Mari saivat kaksi pois käsistään, mutta sitten minun piti riisua Tantan riimu ja nousta selkään. En voinut kuvitella ratsastavani suoraan kesän vaikeimmalle radalle hevosella, jonka selässä olin käynyt viimeksi viikko sitten. Kyllä minun piti hyvän aikaa saada tunnustella, mitä se oli viikon mittaan syönyt.

Ville ja Hanna ratsastivat verryttelyalueelle vähän minun jälkeeni ja kertoivat minkä olin jo kuulutuksista ymmärtänyt: että Minna ja Mea olivat sijoittuneet kolmansiksi.
- Mitäs tykkäät siitä? Hanna kysyi.
- En mä nyt vielä osaa sanoa mitään, vasta lämmitellään. En viitsinyt heti alkuun valittaa, ettei hevonen tuntunut ollenkaan yhtä ihanan pörheältä kuin edellissunnuntaina. Ehkä saisin sen hereille. En kyllä radalta kauhean suuria odottanut, sen piaffe oli parhaimmillaankin niin vaatimatonta että olin jo etukäteen miettinyt yrittääkö sitä ollenkaan, mutta olisihan kiva jos se olisi muuten hereillä. Ja tietenkin yrittäisimme suorittaa kaikki liikkeet, saattaisihan se aina yllättää. Aloin laukata Villen ja Hannan jäädessä vielä kävelemään, ajatuksenani saada ratsuni vähän kuumenemaan kun sen veri alkaisi kiertää vinhemmin.

Pidettiin vielä radanlanaustauko ja kun luokka lopulta kuulutettiin alkavaksi viiden minuutin kuluttua, ratsastin takaisin autolle vaihtamaan Hannan mainostakin frakkiin. Olin heti toisena lähdössä enkä tiennyt oliko se hyväksi vai pahaksi. Ehkä hyväksi, näin en turhaannuksissani ehtisi verrytellä Tanttaa puolikuoliaaksi.
- Mitä luulet, miten menee? kysyi Meeri, joka pyynnöstäni kaiveli Villen pakusta pellevermeeni. Pyyhkäisin hionnutta otsaani ja mietin mitä sanoisin. Olisin ainakin suonut, ettei minulla olisi ollut näin hiki jo tässä vaiheessa.
- Vähän tuupattava mutta katotaan nyt. En viitsinyt edes laskeutua satulasta vaihtaakseni asua, ei Tantta kuitenkaan sanoisi mitään tuulessa lepattavista hihoista.
- Etkö sä kuole jännityksestä? uskaltautui Mari kysymään ujolla äänellä ja kun vilkaisin häntä, rauhoituin jostain kumman syystä.
- En, sanoin ja hymyilin hänelle kiitollisena. Olin juuri muistanut, että tämäkin oli jo saavutus sinänsä, tämä että olin yleensä menossa täällä tälle radalle. Yrittäisin tietysti parhaani, mutta kaikki me tiesimme, ettei Tantalla ollut mahdollisuuksia voittoon, elleivät sitten kaikki muut osanottajat mokaisi jollain hirveällä tavalla.
- Ala painua! hoputti Meeri kun luokka kuulutettiin alkavaksi ja ensimmäinen ratsukko radalle.

Se meni oikeastaan ihan kohtuullisesti. Lähes kaikki onnistui lähes virheettömästi ja suunnilleen oikeassa kohdassa. Se pelkäämäni piaffe jopa oikein hyvin ja olin tyytyväinen etten ollut jättänyt sitä vain joksikin sinnepäin olevaksi yritykseksi. Paljon paremmalla mielellä kuin mitä olin ratsastanut radalle, tulin sieltä pois, silitellen Tantan hiostunutta kaulaa. Omanikin oli märkä ja tuli mieleeni miettiä, missä Jessi ja Jinna mahtaisivat olla. Katsomosta ei tietenkään erottanut ketään yksittäistä ihmistä, sen verran kaukana se oli. No, vaikken minä nähnyt heitä he takuulla olivat nähneet minut, jos olivat täällä.
- Haluisitko sä talutella tätä? Mä haluisin nähdä Villen radan? kysyin Marilta, joka nyökkäsi iloisesti. Heitin hevoselle loimen päälle ja lähdin katsomon suuntaan. Arvostelukin pitäisi hakea, mutta ennen sitä katsoisin miten Ville neljäntenä suoriutuisi. Seisahduin siihen katsomon päätyyn joka oli kanslian kulmalla ja odotellessani kuikuilin pitkiä betonipenkkirivejä nähdäkseni olisivatko tytöt tässä päässä. Ihan ylhäältä näinkin heiluttavan käsivarren.

Tietysti he olivat menneet sinne, vaunut saivat olla rauhassa viimeisen penkkirivin takana, vaikka aika raahaaminen niissä sinne varmaan oli ollutkin. Kiipesin portaat ylös.
- Miltä se näytti? kysyin innokkaana ja istuin Jessin viereen.
- Ihanalta, hän sanoi, kuten aina ja laittoi kätensä ympärilleni.
- Sä annat harvemmin rakentavaa palautetta, totesin, mutta olin kyllä tyytyväinen. Jos jokin olisi mennyt pahasti pieleen hän olisi kyllä nähnyt sen. Mutta olisin minä sen toisaalta itsekin tuntenut.
- Hyss, Ville tulee nyt! sanoi Jinna tuijottaen alas kentälle ja käänsimme kaikki katseemme sinne.

En ollut ikinä nähnyt Villen ratsastavan niin hyvin. En läheskään. Tai, ehkä pitäisi sanoa, etten ollut koskaan nähnyt hänen hevosensa liikkuvan niin rentona ja mielellään. Kauniisti.
- Miten se meni? kysyi Jinna lopulta, pidätettyään enimmäkseen hengitystään koko radan ajan ja katsoi minua silmät suurina.
- Ihan hemmetin hienosti, sanoin. Äänestäni taisi vähän kuulua hämmästystä, ehkä rahtunen kateuttakin. Jessi päästi minusta irti ja tytöt halasivat vuorostaan toisiaan, hyvä etteivät kiljuneet.
- Sehän oli ihan oikeesti hyvä, eikö vaan? varmisti Jessi kun nousin lähteäkseni lopultakin kyselemään arvosteluni perään.
- Oli, tosi hyvä, vakuutin. – Mä tuun kohta takasin.

Hain arvosteluni ja vilkaisin samalla lähtölistaa. Hanna olisi sopivasti melkein seuraavana – kaipa Mari pärjäisi Tantan kanssa vielä vartin jos katsoisin senkin radan täällä. Namun katseleminen oli aina nautinto. Palasin tyttöjen luo, jotka jo alkoivat näköjään tehdä lähtöä.
- Älkääs nyt, täältä näkee palkintojenjaon paremmin kuin tuolta alhaalta, toppuuttelin.
- Meinaatko sä päästä palkintojenjakoon? Jinna kysyi.
- En mä mutta en ihmettelisi vaikka Ville pääsisi.
- Ooh, hän sanoi ja istui takaisin alas. Jessi nappasi paperini ja luki sitä sen aikaa kun minä katselin Hannaa ja Namua. Se hevonen oli kyllä ihan omaa luokkaansa. Ellen olisi itse koskaan ratsastanut sillä olisin voinut yhtyä naapuripenkillä istuvien rouvien asiantuntevaan kommentointiin, joka kuului suunnilleen että taas oli isolla rahalla ostettu ulkomailta voittaja-automaatti. Piilotin hymyni käteni suojiin ja kun Hanna ratsasti pois nappasin Jessiltä paperini.
- Mä meen nyt pakkaamaan hevoseni. Mä yritän ehtiä tänne takaisin katsomaan palkintojenjaon, ilmoitin.

Mari käveli edelleen Tantan kanssa, mutta silmäiltyäni nopeasti arvosteluni läpi kävellessäni hevosautoalueelle olin todennut, ettei sitä tarvitsisi enempää seisottaa varusteet päällä.
- Kiitos kun jaksoit talutella, sanoin, ja riisuin ruunalta satulan.
- Töissähän mä täällä olen, Mari sanoi ja päästi pienen kiherryksen.
Laitoimme hevosen kuljetuskuntoon ja hän talutti sen autoon. Minä pujahdin vaihtamaan kilpailuvaatteet pois päältäni. Hannaa ja Villeä ei näkynyt missään joten oletin heidän menneen joko verryttelyalueelle tai sitten läheiselle ratsastustielle kävelemään.

Kävin vielä autossa taputtamassa Tantrumia lihaksikkaalle takapuolelle, vähän haikeana. Mietin, koska seuraavan kerran pääsisin sillä ratsastamaan, jos koskaan. Ei se ihan unelmahevoseni ollut, siitä puuttui se jokin, mutta kyllä se oli yksi hienoimpia millä olin saanut koskaan radalle mennä. Siitä ei ollut epäilystäkään.
- Mä meen katsomoon katsomaan palkintojenjaon, mutta tuun vielä takasin ennen kuin te ehditte lähteä, ilmoitin Meerille.

Hanna voitti, Ville tuli toiseksi. Katselimme ylhäältä katsomosta kunniakierroksen, sitten autoin Jinnaa nostamaan vaunut kävelytielle ja lähdimme kävelemään hevosautojen suuntaan. Nappasin Jessin mukavasti kainalooni ja hän hymyili, tyytyväisenä mutta vähän huolestuneena.
- Ootko sä pettynyt? hän kysyi.
- En mä odottanu mitään tän enempää, vakuutin. – Vaikka oishan se tietysti ollu hienoa päästä palkinnoille…

Autolla juhlittiin. Hanna ja Ville kaulailivat, Hannalla oli ei niinkään yllättävästi kuohuviinipullo kädessään ja kerrankin leveä, pidäkkeetön hymy kasvoillaan. Meeri ja Mari riisuivat Namulta pinteleitä ja satulaa, Rassa seisoi vielä varusteissaan Villen käsipuolessa.
- Te olitte ihan hirveän hyviä, sanoin molemmille.
- Me oltiin, eiks oltukin? Hanna riemuitsi. – Mutta ei suakaan ihan tarvinnu hävetä, hän muisti sanoa.
- Mä voin ottaa ton, sanoin Villelle ja otin hevosen ohjat häneltä. Oonakin oli ilmestynyt jostain ja tuli avukseni hoitamaan sitä kuljetuskuntoon.
- En olis Villestä uskonu, kyllä tossa tytössä on jotain, kun on tommosen muutoksen saanut niissä aikaan, hän tunnusti.
- On siinä, oli minunkin myönnettävä. – Ei sillä ettei me oltais osattu sanoa monia samoja asioita, mutta kun ei me laskuteta yhtä paljon.
Oona pysähtyi nauramaan ääneen.

- Joko me pannaan hevonen koppiin? huusin Villelle, joka oli irrottautunut Hannasta ja halaili nyt Jinnaa. Jessi näkyi seisovan sivummalla vaunujen kanssa. Ville ei kuullut mitään huumassaan.
- Kyllä mä voin pidellä sitä, Oona sanoi. – Juhlikoon nyt, ei kai toi loputtomiin kestä.
- Okei. Mä voisin tulla huomenna ratsastamaan jos tarvii? ehdotin.
- Tuu vaan, kyllä mulla jotain sulle on.

Kävelin sivummalle Jessin luo ja kurkistin vauvaa, joka nukkui. Hän itse tuijotti tyytyväisenä Villeä ja Jinnaa ja keikutti hiljalleen vaunuja.
- Ois ollut kiva jos sä oisit sijoittunu, mutta kyllä mä melkeen oon vielä iloisempi Jinnan ja Villen puolesta, hän sanoi. – Ville on ollu kuulemma niin hermona. Sä et ikinä hermoile.
- Mä teen tätä ilokseni, sanoin ja laitoin käteni hänen ympärilleen.
- Mitä sillä on väliä? Niin kai Villekin?
- No, jos mua hermostuttaisi kauheesti niin ei se olis enää kivaa. En mä sitten haluaisi kilpailla.

Juhliminen laantui lopulta ja Hanna tuli perässä kun Ville ja Jinna tulivat luoksemme ottamaan poikansa haltuun.
- Koskas tulet taas Hankoon vai onko tää loppu nyt? hän kysyi minulta suorapuheisesti.
- Tulenhan mä siellä käymään varmaan vaikka miten usein, isää katsomassa, sanoin. – Mutta kilparatsastaminen taitaa jäädä tähän. Tällä kertaa. Ainakin tällä tasolla.
- Tuu nyt kuitenkin tallilla poikkeemaan kun ehdit, Hanna kutsui ja kuten aina, kuin sitten sivulauseena muisti vilkaista Jessiä ja jatkoi: - Sinä kanssa, varmaan sä kuljet mukana usein?
- Kiitos vaan, sanoi Jessi, hyvin virallisesti hymyillen. Hän seisoi hiukan edessäni ja tunsin miten hän nipisti minua reidestä muiden huomaamatta. Minua alkoi naurattaa, häntä otti suunnattomasti päähän.
- Lähdetään kotiin, ehdotin ja yritin pysyä vakavana.
- Hyvä ajatus! ilahtui Jessi.
- Ja Hanna… kiitos tästä kesästä. Mä sain hemmetin hienoja tilaisuuksia, sanoin. Se vakavoitti minut. Olin totisesti kiitollinen.
- Ei kestä. Palataan asiaan jos sulla joskus taas on aikaa. Hanna antoi nopean, viileän suukon poskelleni ja kääntyi sitten äkseeraamaan henkilökuntaansa.

- Se siitä, sanoin Jessille.
- Jaa että se Hannasta? hän kysyi, katsoi minuun ylöspäin hymyillen omituisesti ja nipisti uudestaan.
- Lopeta, älähdin, tällä kertaa se sattui. – Juu-u, se siitä!
- Sittenhän me voidaan lähteä. Mä jouduin jättämään auton tonne Jäähallin parkkikselle.
- Sinne sitten.

Kuin merkiksi, että nyt kesä vaihtui syksyyn, alkoi koko päivän harmaammiksi muuttuneista pilvistä tipahdella hiljalleen viileitä pisaroita. Ihan vain harvakseen, mutta se sai Jinnan kirahtamaan ja asettelemaan vaunujen kuomua paremmin, Villen kiiruhtavan taluttamaan hevostaan traileriin ja Hannan porukat sulkemaan lastaussiltaa. Jessi ja minä lähdimme kävelemään yhä nopeampaa tahtia kohden liikennevaloja ja suojatietä, kunnes toisella puolella katua jo juoksimme. Ehdimme autoon juuri ennen kun sade alkoi todella piiskata.
- Tulee niin kovasti vettä, että takuulla pyyhkimet ei ehdi pyyhkiä, Jessi sanoi synkästi. Hän oli varmaan oikeassa, sitä tosiaan tuli.
- Odotellaan tässä sitten, ehdotin ja keikautin oman penkkini taaksepäin kunnes se oli melkein makuuasennossa. Ojensin käteni ja keikautin Jessin penkin samaan asentoon.

- Mitä sä teet? hän kirkaisi nauraen, kun romahti yhtäkkiä selälleen.
- Näyttää siltä että pidän sadetta sunnuntai-iltapäivänä, sanoin ja kurottauduin suutelemaan häntä, asettaen käteni varoen mutta lujasti hänen kummallekin poskelleen. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi vastata, mutta sitten makailimmekin siellä pussailemassa määrättömän ajan. Kunnes ikkunat olivat huurussa ja sade aikaa sitten tauonnut. Kun aurinko alkoi paistaa silmiimme Jessi irrottautui, nauraen hiukan hengästyneenä.
- Hittoako me täällä kuherrellaan, meillähän on kotikin mihin mennä? hän kysyi, käänsi autoon virran päälle ja avasi ikkunat.
- Satoi, muistutin.
- Siitä on varmaan tunti. Nyt mä ajan kotiin. Halusit tai et.
- Haluan mä, sanoin ja nostin penkkiäni vain pikkuisen. Jessi starttasi ja painoi kaasua niin että melkein kuulin miten kumi raapiutui renkaista kun auto syöksähti eteenpäin. En viitsinyt sanoa mitään, minusta oli kiva kun kun hän vähän ryskäsi. Silloin hän oli hyvällä tuulella, onnellinen ja parhaimmillaan.
Rakkaimmillaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.12.14 17:14:09

Nyt siirtyi kertomavuoro Jessille, jos ette muuten huomaa :)
--------------------
1.

Luojalle kiitos valokynästä! Tai oikeasti Miilalle, joka sen oli lahjoittanut. Huolimatta meikkivoiteesta, jota olin levittänyt runsaalla kädellä silmänaluseni näyttivät mustilta, mutta valokynällä sain ne pikkuhiljaa piilotettua. Ei minua väsyttänyt – kauheasti, enää – mutta viikon lyhyet yöunet olivat jättäneet jälkensä. Sitä mukaan kun peilikuvani piristyi, piristyin itsekin.

Kun naamani näytti säälliseltä peilipöytäni peilissä harpoin hallin yli vastapäiseen huoneeseen. Vesku nukkui vielä, vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan sänkyyn. Hän taisi olla yhtä väsynyt kuin minäkin, mutta menin ravistelemaan hänet hereille silti.
- Ylös ja suihkuun, meidän pitää lähteä kohta!
Onneksi kertasanominen riitti. Kadehdin sitä, miten hän pystyi heräämään kerralla, kuin sormia napsauttamalla. Itse mieluiten torkuin ja käänsin kylkeä ja annoin itselleni luvan pariin lisäminuuttiin, aina vaan uudestaan ja uudestaan.
- Okei, hän sanoi, venytteli ja nousi ylös.

Heittäydyin itse hetkeksi unenlämpöisille lakanoille, mutta aurinko oli niin voimakas, että pelkäsin huolellisesti tehdyn meikkini kohta sulavan ja valuvan pois, joten ei siihen voinut jäädä. Leväytin ikkunan kokonaan auki niin, että hiukan jo kirpeältä tuntuva ulkoilma pääsi kunnolla sisään ja suoristin lakanat. Kylppäristä alkoi kuulua suihkun lorinaa.

Pengoin vaatekaapista esiin pukuni ja Veskunkin puvun ja palasin laittelemaan hiuksiani. Olimme edellisviikonloppuna järjestäneet Köyhien Naisten Kampaamoillan ja värjänneet toistemme hiuksia, Jinna ja Miila ja minä, ja nyt minulla oli otsatukka ja ehkä vähän liiankin raidallinen tukka. Siitä tulisi ihan hyvä, jos saisin sen kammattua sileäksi, muuten näyttäisin metsästä kömpineeltä peikolta. Säikyttäisin kummipoikani, jonka ristiäisiin olimme lähdössä.

Ajoimme lyhyen matkan Jinnan ja Villen luo autolla eikä polkupyörillä koska minulla oli hame. Olin tarjoutunut tulemaan etukäteen ja auttamaan kahvipöydän kattauksessa ja kakun koristelussa ja mitä viime hetken hommaa nyt olikaan, mutta ei minun kuulemma tarvinnut, Jinnan äiti tulisi. Niin sain vain hienona soittaa ovikelloa ja miettiä, mitä oikein jännitin. Että pudottaisin vauvan? Enhän ollut pudottanut sitä tähän mennessäkään. Jotenkin vaan tämmöiset viralliset jäykät juhlat olivat minusta vähän epämiellyttäviä.

Ville tuli avaamaan oven ja näytti häikäisevän komealta valkoisessa paidassaan ja ruskeissa housuissaan. Kuten aina, voisin lisätä, vaikken aina ollutkaan ihan vakuuttunut siitä, että pidin hänestä.
- Terve, hän sanoi ja näytti helpottuneelta nähdessään meidät.
- Ollaanko me ajoissa vai myöhässä? kysyin.
- Just sopivasti. Muut vieraat on jo melkein kaikki täällä, pappia vaan odotellaan.
Jinna oli sanonut, että he kutsuisivat vain ihan muutaman ihmisen. Hänen perheensä tietysti, ja meidät ja muutaman muun ystävän ja sukulaisen. Villellä ei oikein sukua ollutkaan, tai ei ainakaan sellaista, johon hän olisi pitänyt yhteyttä. Hän oli äitinsä ainokainen, liian nuorena sattunut vahinko, eivätkä he kuulemma olleet olleet puheissa sen jälkeen kun Ville oli muuttanut pois kotoaan. Jos muistan oikein niin jossain ihan järjettömän alaikäisessä iässä, ehkä viidentoista vanhana? Siitä oli joka tapauksessa kauan aikaa, hän oli meitä kaikkia vanhempi, kai siinä kahdenkymmenenseitsemän tai –kahdeksan.

Tunsin tietysti Jinnan perheen yhtä hyvin kuin omanikin, olimmehan olleet parhaita kavereita esikoulusta asti. Hänen vanhempiensa ja pikkusisarusten lisäksi siellä olivat hänen kummisetänsä ja –tätinsä ja yksi serkku, sekä yhteinen ystävämme Kiie. Ei ketään Villen puolelta. Mahtoikohan se hänestä tuntua omituiselta ollenkaan, vai oliko hän tottunut? Yksinäinen susi? Tervehdin heitä kaikkia kollektiivisesti, jätin Veskun Villen huostaan ja menin keittiöön laittamaan tuomani kukat maljakkoon. Jinna ja Jinnan äiti taittelivat vielä viimeisiä servettejä kahvikuppien korviin ja katsoin Jinnaa kahdesti, pitkään. Hänellä oli sama puku kuin hänellä oli ollut meidän häissämme vauvan ollessa vasta muutaman viikon ikäinen, mutta nyt hän näytti hukkuvan siihen.

- Jos mä olisin ystävällinen niin sanoisin, että sä oot näköjään saanu vartalosi takaisin, mutta mun on nyt kyllä pakko kysyä että eikö toi oo menny vähän överiksi? kysyin. Olin nähnyt häntä viime aikoina vain löysissä vaatteissa ja nyt hän näytti pieneltä kuin yläasteen alussa.
- Top tykkänään tommoset puheet, Jinna sanoi ja siveli tyytyväisenä vyötäröään. – Mä olen onnellisempi kuin uskotkaan ettei ne kaikki ylimääräset kilot jääny tänne. Mä ostin eilen kirpparilta 27 tuuman farkut!
- No nyt mä oon kade, sanoin.
- Imetys sen tekee, sun pitäisi muistaa että nyt sä vasta syötkin kahden edestä, neuvoi Jinnan äiti, joka ei näyttänyt vähääkään kateelliselta. Mutta aika hoikka hänkin oli. Minä aloin tuntea itseni pulleaksi ja täydeksi kuin kiitospäivän kalkkuna tässä seurassa.
- Missäs vauva on?
- Nukkuu toivottavasti. Voiskin ruokkia ja vaihtaa sen kuiviin nyt ennen kuin seremonia alkaa.

Seurasin Jinnaa heidän makuuhuoneeseensa, minkä nurkassa oli keltaiseksi maalattu pinnasänky ja siellä kiinteästi ylöspäin tuijottava vauva.
- Sen silmät on niin ihmeelliset, sanoin, kuten taisin sanoa joka kerran sen nähdessäni.
- Niinhän ne on, isänsä silmät, Jinna sanoi tyytyväisenä ja nosti sen sieltä syliinsä. Hän istui sängynlaidalle ja alkoi aukoa leninkinsä nappiriviä. Minua vähän nolotti katsoa sitä touhua joten siirryin hypistelemään ristiäismekkoa, joka roikkui kaapinovessa. Se oli ohutta harsomaista kangasta, jota jatkui lattialle asti laineiksi. Nostin sitä arvioiden, oliko sitä mahdollisesti niin paljon, että kompastuisin siihen. Uusi jännittämisen aihe, ehkä?
- Kerro jo nimi, maanittelin.
- No enkä, kyllä sä nyt maltat puoli tuntia odottaa.

Ovikello soi taas, ja toisenkin kerran vähän myöhemmin. Jinna oli jo laskenut vauvan sängylle ja oli napittamassa leninkiään takaisin kiinni, kun hänen äitinsä koputti oveen ja kurkisti sisään.
- Pappi tuli, aletaanko me olla valmiita?
- Voi kamala, mun pitäis varmaan mennä sanomaan sille päivää tai jotain, Jinna huolestui.
- Mee vaan, mä voin vaihtaa sen vaipan ja pukea sen valmiiksi, lupasin. Sen osasin, vaipanvaihdon, vaikka se olikin poika ja olin aiemmin harjoitellut vain pikkusiskollani. Olin saanut harjoitella jo tälläkin tarpeeksi.
- Okei, mutta älä sotke mekkoasi jos sieltä löytyykin aarteita, Jinna varoitti ja livahti huoneesta.

En sotkenut. Siivosin aarteet ja vaihdoin pojalle puhtaat valkoiset potkuhousut jalkaan. Sitten kastemekko. Se alkoi kitistä kun jouduin kääntelemään sitä saadakseni niskan takana olevat napit kiinni ja vähän säikähtäneenä yritin hyssytellä sitä. Ei olisi kivaa jos se huutaisi koko kastetoimituksen ajan. Nostin sen olkapäätäni vasten niin kuin Jinnakin sitä usein piti ja ihme kyllä se hiljeni kun vähän hytkytin. Sen lämmin pieni ruumis tuntui uskomattoman hellyttävältä.
- Selvisitkö sä? kysyi Jinna ovelta.
- Me pärjättiin ihanasti, ilmoitin.
- Tulkaa sitten. Sunkin pitää tervehtiä pappia.

Seurasin alistuneena Jinnaa, vauva sylissäni ja kättelin pappia, hän oli ollut rippipappimme joitain vuosia aikaisemmin. Tylsänä ja huumorintajuttomana miehenä olin häntä aina pitänyt, mutta minkäs sille mahtoi. Ei kai pappejakaan puussa kasvanut niin, että olisi voinut oikein valikoida – etenkin kun mistäs sitten olisi tiennyt millä perusteella olisi jonkun toisen valinnut? Pitäisikö meidän tämä sama kuiva sedänkäppänä pyytää sitten joskus kastamaan meidän vauvamme jos semmoisen hankkisimme?

Ehkä menin asioiden edelle. Annoin katseeni kiertää ympäriinsä etsien Veskua ja Jinnan äiti talutti minut hänen luokseen ja asetteli meidät oikeisiin asemiin. Minä sain seistä vauvan kanssa lähinnä sohvapöytää, jonka päällä seisoi lasinen kulho täynnä vettä, Vesku oli vieressäni ja Kiie ja Jinnan serkku, jotka myös oli pyydetty kummeiksi vieressämme. Vanhemmat itse siinä vähän sivummalla. Asunnon pieni olohuone oli täynnä väkeä, ja näin, miten kameroita ja videokameroita viriteltiin. Minulle alkoi tulla vähän ramppikuume ja vilkaisin tuskastuneena Veskuun. Hän näytti täysin tyytyväiseltä olemiseensa siinä katseiden keskipisteenä ja katsoi vauvaa, mutta huomasi hän sentään anovan katseeni. Hän hymyili hiukan ja tarttui hetkeksi käsivarrestani, se auttoi.

Yritin ottaa oikein hartaan asenteen, kun pappi alkoi puhua. Minulle oli toki kerrottu etukäteen mitä tapahtuisi ja missä järjestyksessä, mutta en ollut osannut arvata, että puhe olisi niin pitkä. Käsivarteni alkoivat hiljalleen väsyä ja ajatukseni harhailla, vaikka kuinka yritin keskittyä kuuntelemaan. En sentään ruvennut muistelemaan idioottimaisuuksia, joita olimme rippileirillä tehneet ja joista samainen mies oli meitä nuhdellut vähän samanlaisella arvovaltaa uhkuvalla äänellä, mutta pelkäsin päätyväni niihinkin ja rupeavani tirskumaan, joten aloin tuijottaa vauvan untuvaista päälakea ja miettiä sitä. Mitä se merkitsi minulle, mitä merkitsi se, että seisoin tässä nyt pitelemässä sitä sylissäni. Tajusin, että rakastin sitä jo, parhaan ystäväni lasta, joka oli takuulla tärkein ihminen hänen elämässään nyt ja tulevaisuudessa. En väittänyt kärsiväni vauvakuumeesta, en edes nyt, mutta kyllä tässä tilanteessa oli jotain suurta ja koskettavaa. Sitten lopulta pappi pääsi asiaan:
- Kastan sinut, Aleksi Nikolai…

Hänen valuttaessaan vettä vauvan päälaelle ajatukseni laukkasivat. Nikolai? Mistä hitosta ne olivat Nikolain keksineet? Ja Aleksi, yksi minun suosikkinimistäni! Ensimmäiseksi tuli mieleeni että nyt en voisi, jos joskus saisin pojan, antaa sen nimeksi Aleksi. Seuraavaksi keksin että nythän se oli siinä, pikku-Aleksi, eikä minun tarvitsisi enää huolehtia sen maailmaansaattamisesta. Ajatus sai minut melkein naurahtamaan ääneen ja puristin äkkinäisesti vauvaa niin, että se inahti. Onneksi kaikki varmaan luulivat sen johtuvan vedestä, eikä siitä, että omituinen kummitäti satutti.

- Nyt mä otan sen, ilmoitti Vesku, kun toimitus oli ohi ja ilomielin annoin vauvan. Piilotin käsieni vapinan kietomalla ne vyötäröni ympäri ja toivoin, että valokuvaaminen erilaisissa ryhmissä kestäisi niin kauan, että ne taas toimisivat kunnolla, etten kalisuttaisi kahvikuppia lautasta vasten kuin neurootikko.
- Miksikä te aiotte sanoa sitä? kysyin Jinnalta kun sain hänet puhe-etäisyydelle. Jinnan äiti oli ottanut vauvan, joka alkoi jo kai kyllästyä purjehtimaan sylistä toiseen ja kehitellä itkua. Jinna katsoi sitä huolestuneena, mutta isoäiti huitoi hänelle rauhoittavasti.
- Leksaksi.
- Ihan totta? Entäs mistä…
- Nikolai? Se on Villen toinen nimi. Kuulemma ainoa mitä sai perinnöksi isältään.
- Oo, oliko sen isä venäläinen? Onneksi se ei ollu Stanislav tai Vladimir!
- Hih, ei kuulemma, mutta mistäpä sitä oikeasti tietää. Ville sanoo että tuskin sen äitikään on varma koko asiasta.

- Mun tekisi ihan sikana mieli tupakkaa, tunnustin ja vilkuilin ympärilleni. Olin melkein raitis siinä suhteessa, ollut jo yli vuoden, mutta joskus, kun stressi iski himo tuli taas. Tämä oli ollut stressaavaa. Jinna näytti miettiväiseltä.
- Niin munkin. Ja se just söi. Mennään parvekkeelle.

Livahdimme sinne toivoen, ettei kukaan huomaisi, ja piilouduimme parvekkeen äärimmäiseen nurkkaan, joka oli keittiön eikä olohuoneen ikkunan takana. Ihan kuin neljätoistavuotiaina sytyimme yhden savukkeen askista, jonka Jinna oli säilönyt petunialaatikon kulmaan ja poltimme sen vuorotellen hartiat suojaavasti lysyssä ja selät ikkunaa kohden. Jinna vilkuili välillä olkani yli ja alkoi lopulta hihittää.
- Ihan kuin me ei oltais aikuisia ihmisiä!
- Sä olet äiti ja mä opiskelen lääkiksessä. Meille tupakanpoltto on suurempi synti kuin pahoinpitely tai prostituutio, lausuin juhlallisesti. Tupakansavu meni päähän ja pyörrytti ihanasti ja tarrasin parvekkeen kaiteeseen niin että rystyset vaalenivat.
- Meidän täytyy tuulettua vähän aikaa ennen kun mennään sisään, sanoi Jinna ja piilotti tupakantumpin samaiseen kukkalaatikkoon. Vaikka aurinko paistoikin kauniisti, kävi täällä korkealla niin kylmä viima, että tärisimme pian molemmat odottaessamme, että tupakan tuoksu katoaisi meistä, ja eihän muutenkaan ollut enää kesäkeli. Oltiin jo melkein lokakuussa ja puut kaukana alhaalla pihalla olivat keltaisia ja oransseja läikkiä vihreää nurmea vasten.

Ikkunasta kuului terävä koputus ja hypähdimme syyllisinä. Jinnan äiti siellä naputti ja viittoili.
- Pitää kai mennä juottamaan pastorille kahvia, sanoi Jinna ja hymyili ja nyökkäili äidilleen. Nuuhkaisin epäilevästi olkapäätäni mutta minusta se tuoksui enää raikkaalle tuulelle, joten seurasin häntä sisään.

Vauva oli viety takaisin sänkyynsä ja Jinnan äiti kaatoi kahvia kuppeihin. Unohdin olevani pullea ja söin hyvällä halulla molempia voileipäkakkuja ja aloin sitten miettiä, koska voisi lähteä pois. Jestas, ristiäislahja oli vielä jossain laukussani! Onneksi sylikummin ei tarvinnut paljon pähkäillä mitä ostaa, ainoa hankaluus oli ollut löytää poikavauvalle kummilusikka, jossa oli hevonen eikä autoa. Tietysti Leksasta tulisi hevosihminen, ainakin jos kummeilla oli asiaan mitään sanomista.
- Mä sain loistavan idean, ilmoitin Veskulle, kun olin vienyt lusikkapaketin muiden lahjojen sekaan.
- Kerro.
- Meidän täytyy hommata shetlanninponi. Parin vuoden päästä meidän kummipojan voi jo nostaa selkään.
- Apua! Vesku nauroi.
- Oikeesti. Pieni ruuna. Mustikalle tarvii kuitenkin seurahevosen jos sä meinaat pitää sen orina, se ois täydellinen ratkaisu! Aloin oikeasti innostua ajatuksestani, vaikka olinkin alun perin heittänyt sen ihan vitsinä.
- No niin, pitäähän joka opiskelijaperheessä nyt vähintään kolme hevosta olla, hän nauroi kovemmin niin, että meitä alettiin jo katsella.
- Lopeta, tää ei jää tähän, möksähdin ja menin hakemaan palasen täytekakkua. Ajatus oli minusta oikeasti aika hyvä.

Pappi poistui ja sitten melkein seuraavaksi me.
- Mä meen takasin nukkumaan, ilmoitin Jinnalle.
- Lähdetkö ees illalla lenkille? hän kysyi. Olimme ottaneet tavaksemme silloin tällöin, itse asiassa aina vaan useammin käydä iltaisin kävelyllä vauvan kanssa. Siinä sai vähän tuuletettua päätä jos oli koko päivän istunut sisällä pänttäämässä ja Jinna sanoi että välillä jos hän oli ollut vauvan kanssa koko päivän kahdestaan hän meinasi tulla hulluksi kun ei voinut jutella kenenkään kanssa.
- Yritetään, se voisi olla fiksua päikkäreiden ja yöunien välillä. Entäs Ville, ei kai se tänään oo mihinkään lähdössä?
- Tallille vaan. Sä et mee sinne tänään?
- En mä jaksa. Ei ole mun vuoro ratsastaa Mansikalla kuitenkaan, ja mä olen valvonut ihan liikaa viikolla että viitsisin mennä sinne vaan huvikseni.
- Soitellaan illalla!

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   31.12.14 23:13:11

Kiitos Hyvää Uutta Vuotta

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.1.15 00:04:56

Kiitos ja hyvää vuotta 2015 teille kaikille!

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   1.1.15 13:18:24

Hyvät uudetvuodet, olipahan pippalot... :)

Tullut tavaksi iltaisin käydä lukemassa pätkä, eikä kyllä haittaa jos jää joku ilta itseltä väliin kun onkin sitten tuplaten luettavaa. Mies jaksaa nauraa minulle kun vuosikausia luen samoja "heppajuttuja" uudestaan ja uudestaan :D

Onko sinulla nämä jossain word-tiedostossa tallessa? Todellakin haluaisin nämä itselleni niin, että voisi lukea ihan milloin huvittaa uudestaan. Ja varmasti menisi kaupaksi ihan tulostettu/painettu versio.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.1.15 17:59:04

Onhan nää toki tallessa :)
----------------
2.

Veskua ei nukuttanut näköjään enää, hän lupasi käydä kaupassa ja tehdä ruokaa sillä aikaa kun minä lepäisin. Hän oli jostain syystä innostunut kokeilemaan taitojaan keittiössä ja minun oli pakko myöntää, että ensimmäisten onnettomien yritysten jälkeen hän alkoi olla aika hyvä. Kun olimme pari kertaa yrittäneet syödä joko liian raakaa tai liian kypsää sapuskaa hän alkoi saada kypsyysasteet kohdilleen, eikä hänen enää tarvinnut käyttää talon suunnilleen jokaista astiaa valmisteluihinsa.
- Mutta niinhän ne tekee telkkarissakin, hän oli vastustellut, kun olin esittänyt, ettei aineksia tarvinnut ensin mitata erikseen rivilliseen kuppeja ennen kuin ne voi lisätä sinne mihin ne nyt olivatkin menossa.
- Telkkarissa ne ei takuulla itse tiskaa.

- Älä tee mitään kauheen raskasta, mä oon syönyt jo tarpeeksi kaikkea lihottavaa tänään, pyysin ja lähdin raahautumaan yläkertaan. Makuuhuone oli viilentynyt melkein kylmäksi poissa ollessamme kun ikkuna oli jäänyt auki ja aurinko lakannut paistamasta sisään ja kiskoin peiton päälleni. Olin kuvitellut, että nukahtaisin saman tien, mutta eihän niin tietenkään voinut käydä silloin kun semmoista odotti. Ristiäiset ja vauvan tuntu sylissä pyörivät vielä päässä, ja sitten aloin ajatella kouluhommaa, joka minua oli koko viikon valvottanut. Elle ja minä olimme päättäneet perjantaina iltapäivällä, että nyt se olisi valmis, pilkkuakaan ei enää muutettaisi, mutta nyt kun olin jo vuorokauden ajatellut ihan muita asioita aloin miettiä, että emmekö olleet unohtaneet pari aika oleellista juttua. Minun pitäisi soittaa Ellelle ja kysyä mitä mieltä hän oli – kännykkä vaan oli alakerrassa enkä halunnut nousta hakemaan sitä juuri nyt.

Herätessäni en tietenkään muistanut mitä olin keksinyt, eikä siis auttanut ruveta soittelemaankaan. Klassinen muistilehtiö ja kynä pitäisi ottaa yöpöydälle, näköjään. Herätyskello, joka pöydällä kirjapinon vieressä seisoi, kännykän varamiehenä, näytti kuutta ja minä tunsin itseni kuin uudeksi ihmiseksi. Keräsin lattialta juhlamekkoni ja sukkahousuni joita en ollut jaksanut sen pidemmälle viedä ja kannoin ne nyt pyykkikoriin. Alakerrasta leijui jokin taivaallinen tuoksu ylös asti.
- Mitä sä teit? kysyin kun pääsin keittiöön, missä ihana mieheni pilkkoi tomaatteja. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja tunsin olevani täydellisessä sovussa niin hänen, itseni kuin koko maailman kanssa.
- Lihapullia, hän vastasi innoissaan.

Söimme ja sitten soitin Jinnalle.
- Miten se lenkki?
- Lähetään vaan. Mulla menee puolisen tuntia, että mä saan taas syötettyä ja putsattua ton läpipaskon ensin.
- Mä lähden kävelemään teille päin sitten kohta, lupasin ja Vesku sanoi lähtevänsä sitten tallille rapsuttelemaan varsaansa, jos kerran aioin hylätä hänet.
- Sitä varten mä sut hylkäänkin, sä oisit mennyt sinne joka tapauksessa, sanoin.

Lähdin Jinnan suuntaan moottoritien yli kapeaa siltaa pitkin ja toivoin, ettei bussia osuisi tulemaan samaan aikaan. Se oli vähän inhottava tunne, sillä silta oli tosiaan niin kapea, että sen molemmissa päissä oli jopa liikennevalot, ettei sinne yrittäisi mikään ajoneuvo yhtaikaa molemmista suunnista. Toinen joutuisi siinä tapauksessa peruuttamaan takaisin, sillä ohittamaan ei mahtunut. Toiveeni ei toteutunut ja niskakarvat pystyssä tarrauduin kaiteeseen ja katselin alla satasta vilistäviä autoja, kun ohittavan bussin viima yritti kaapata minut mukaansa. Hyi olkoon.

Selvisin sentään hengissä ja ehdin sitten melkein Jinnan talon pihalle asti ennen kuin hän kilautti olevansa juuri astumassa ulos ovesta. Nyt osasin katsoa vähän eri silmällä kuin aiemmin ja totisesti löysien verkkareiden ja pusakankin läpi näki, että siellä oli hyvin ohut ihminen sisällä. Jinnalla oli edelleen juhlanutturansa ja meikkinsä – niin kuin sivumennen sanoen minullakin, mitä nyt kampaus oli vähän nukkumisesta kärsinyt – ja naureskelin, että nyt sopisi tulla vastaan komeita lenkkeilijöitä kun kerran olimme näin ihania.
- No niin sopisi, Jinna tuhahti.
- Jotain vialla? kysyin tarkkanäköisesti. Jinna sen kun mumisi ja tyrkkäsi vaunut liikkeelle semmoista vauhtia että sain ottaa pari juoksuaskelta saadakseni hänet kiinni. En kysellyt enempää, tiesin että hän kertoisi kyllä jos aikoi kertoa.
- Mihin suuntaan lähetään? hän kysyi.

- Ville vaan aikoo reissata taas koko ensi viikon, hän sanoi kun olimme ehtineet melkein Vantaanjoelle asti ja hän oli rauhoittunut sen verran, että käveli normaalia vauhtia eikä puolijuoksua.
- Ai sitä vaan, mä jo pelkäsin että te olitte riidelly oikeen kunnolla, sanoin helpottuneena.
- Melkeen riideltiinkin. Eikä se oo ”vaan”.
- Mutta täytyyhän sen töitä tehdä.
- Niin täytyy, tietysti, ja kyllä mua hävettää valittaa, mutta en mä hirveesti nautikaan ajatuksesta, että se on päiväkausia jossain jumalan selän takana.
- Mihin se sitten on menossa?
- Se sai hirveän hyvän kuvauskeikan. Jinnan ääni muuttui hetkeksi innostuneeksi. – Tosi hyvä palkkio. Sitä varten vaan pitää mennä Imatralle.
- No eihän se nyt järjettömän kaukana oo.
- Ei mutta siellä menee ainakin pari päivää. Ja sillä oli jo ennestään sovittuna joku juttukeikka Raumalla. Sekin vie kokonaisen päivän, ja pitkän päivän.
- Mutta onhan se sitten vastapainoksi välillä päiväkausia kotonakin, yritin lohduttaa.
- Niin, onhan se. Jinna huokaisi. – Mutta se lupas yrittää… ja sitten sillä on kisoja niin että sunnuntait menee niissä. Hemmetti.

En kysynyt että eikö hän nyt valittanut vähän turhasta. Minusta ajatus, että Vesku olisi ollut kolme päivää viikosta jossain ja loput neljä päivää kädenojentaman päässä kuulosti kesälomalta, kun todellisuus oli, että hän oli vähintään täydet työpäivät yliopistolla ja sen jälkeen useimmiten illat uppoutuneena johonkin työhuoneessamme tai kirjastolla. Lisäksi käynnit tallilla useita kertoja viikossa ja hänen vanhempiensa luona ainakin joka toinen viikonloppu. Mutta minäpä menin melkein samanlaista matalalentoa itsekin, en ehtinyt häntä usein edes kaivata ennen kuin olimme molemmat valmiita kaatumaan sänkyyn. Jinnalla oli ihan eri tilanne kun hän oli vuorokaudet ympäriinsä vain kotona ilman muuta seuraa kuin Leksa ja telkkari ja siivousvälineet. Ja varmaan edelleen hyrräävät hormoninsa.

- Sano Villelle että hommaa seuraavasta palkkiosta semmoset juoksuvaunut, että voidaan ruveta lenkkeilemään kunnolla, ehdotin lyöden asian leikiksi.
- Voi näidenkin kanssa juosta, sanoi Jinna tosissaan ja näytti. Hölkkäsin puuskuttaen ja nauraen
perässä kunnes hän suvaitsi hiljentää ja sitten aloin kertoa hänelle ideastani hommata kummipojalleni shetlanninponi.

Tuo keskustelu tuli kummasti mieleeni ehkä kuukautta myöhemmin kun alkoi oikeasti olla syksy ja minuunkin alkoi vähän hiipiä jokasyksyinen toivottomuuden tunne. Olin osannut jo odottaa ja pelätä sitä ja olin miettinyt etukäteen pitäisikö siihen varautua jonkinlaisilla pillereillä. Se ajatus vaan tuntui ihan hirveän vastenmieliseltä, joten yritin muuten torjua masennusta kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Kirpputorilta olin löytänyt kirkasvalolampun, jonka olin asentanut työhuoneeseemme. Söin tallilla rehuporkkanoita ja kotona purkkivitamiineja ja yritin pitää huolta siitä, että ulkoilin joka päivä – tai ainakin melkein. Miila ja Ilse olivat tosi ystäviä ja antoivat minulle usein Mansikan liikutuksen viikonloppuvuorot. Ilse oli vieläkin hoitovapaalla, vaikka Karoliina oli jo puolitoistavuotias, ja Miilalla ei kauppaopistossa ollut likikään yhtä pitkiä päiviä kuin minulla. Yritin pitää huolen, että ehdin nukkua ja tavata muitakin ihmisiä kuin koulukavereitani.

Lenkit Jinnan kanssa yhdistivät kaksi asiaa ja niinpä en kieltäytynyt vaikka vähän mieli tekikin, kun hän yhtenä perjantai-iltana soitti. Olin karannut koululta vähän aikaisemmin ja käynyt jo tallilla, ratsastanut Mansikalla ja hoidellut Veskun varsaa, Mustia. Vesku oli lähtenyt suoraan yliopistolta ajamaan Hankoon ja minulla oli jo tympeä ja yksinäinen olo, vaikka olin kuvitellut nauttivani siitä, että lämmittäisin saunan ja löhöäisin sohvalla katsellen jotain hömppäelokuvaa ja nukahtaisin siihen ihan milloin siltä tuntuisi.
- Missä tavataan? kysyin vain ja lähdin kaivamaan lenkkivaatteita eteisen naulakosta. Oli melkoinen syysmyräkkä. – Mennäänkö me pitkälle? Mä laitoin just saunan päälle, otanko pois vai selvitäänkö me suunnilleen tunnissa?
- Laitoit vai? Hei, sitten mä lenkkeilenkin teille saunaan, jos sopii?
- Joo, kivaa! Keittiön ikkunasta näkyi, miten vielä pienet koristepuut taipuivat katulamppujen valossa tuulen voimasta melkein vaakasuoraan ja värähdin. Sää ei totisesti houkutellut ulos, vaikkei tainnutkaan sataa.

Jinna soitti ovikelloa ehkä puolen tunnin kuluttua ja suunnattomaksi hämmästyksekseni hänellä ei ollutkaan vaunuja mukanaan.
- Sä et ottanukkaan Leksaa? Tuuleeko siellä liikaa sille?
- Voi tuullakin, mutta se saa nyt joka tapauksessa viettää laatuaikaa isänsä kanssa, Jinna napautti ja ojensi minulle muovikassin.
- Mitä täällä on? ihmettelin, mutta kilahdus kassista paljasti heti, mitä se sisälsi. Katsoin Jinnaa kysyvästi.
- Saunakaljaa. Ja siideriä. Ja tupakkaa että saadaan käryttää keuhkomme piloille. Jinna kiskoi kaulaliinaa kaulansa ja päänsä ympäriltä ja hänen poskensa hehkuivat punaisina kuin jouluomenat.
- Mutta… mites… en oikein tiennyt miten muotoilla kysymykseni.
- Meillä on Tuttelia ja aitoa tavaraa jääkaappi puolillaan, kyllä mä voin jo välillä myrkyttää itseäni jos siltä tuntuu. Joko se sauna on?
- Ei ehkä ihan vielä.
- No sitten alotetaan! Hän nappasi kassin takaisin ja käveli suoraan jääkaapillemme, mihin alkoi tyhjentää sitä. Pari kaljaa ja pari siideriä vain, sikäli kun näin hänen selkänsä takaa. Työpöydälle lennähti tupakka-aski ja sitten hän kurottautui ottamaan kaapista pari lasia.

- Tota sä et löytäny lähikaupasta, älähdin, kun hän kääntyi käsissään kaksi lasia ja konjakkipullo.
- Ei, tää on meidän kaapista.
- Kuinkahan monta pullollista konjakkia sä olet juottanut mulle, enkä mä edes tykkää siitä! minä hihitin.
- Meillä oli aina tuliaispulloja mitä kukaan ei juonu, paitsi isä jouluna naukun. Ja niin teilläkin.
- Mahtokohan kukaan ikinä huomata että me verotettiin baarikaappeja? mietin ja sytytin kynttilän ruokapöydällämme.
- Teillä ne todennäkösesti epäili Miilaa, Jinna arveli ja kaatoi meille kummallekin vähäsen.
- Oi niitä aikoja! Musta tuntuu kauhean vanhalta nyt! Kauhean kiva kun tulit istumaan iltaa mun kanssa!

Unohdin kysyä mikä hänet oli tänne lennättänyt näin yhtäkkiä ja ilman vauvaa, kun aloimme muistella teinivuosiamme. Onneksi Jinna itse muisti saunan.
- Onko kaikki ok? kysyin kun olimme saunoneet perusteellisesti ja palanneet alakertaan.
- Nyt on, sanoi Jinna ja avasi nautinnollisesti huokaisten kylmän oluen.
- Sulleko tuli vaan päähän jättää Ville kokeilemaan vauvanhoitoa?
- Voi, kyllä se sen kanssa pärjää, ihan loistavasti. Tupakalle nyt.
- Kadonneen nuoruuden metsästystä? jatkoin arvelujani kun menimme pihalle, Ei meillä mitään tuhkakuppia siellä ollut, joten palasin takaisin ja otin roskiksesta vanhan jugurttipurkin ja sinne vettä.

- Ville on päättänyt ruveta valmentautumaan, Jinna täräytti sitten.
- Jaa Rassan kanssa? Sehän on hienoa, niillähän alkoi mennä niin kauhean hienosti alkusyksyllä! Ilahduin oikein.
- Mä toivoisin että se hevonen katkaisisi jalkansa, jupisi Jinna kuulostaen epätavanomaisen kaunaiselta.
- Mitä sä nyt oikein meinaat? Sehän on upeeta!
- No eikä ole. Se on sitä, että Ville meinaa tästedes ajaa Rassan Hankoon pariksi päiväksi joka jumalan viikko.

Ajattelin hurjasti hetken samalla kun Jinna imi savukettaan yhtä hurjasti. Ymmärsin luullakseni mikä Villeä ajoi. Veskulla oli ollut samanlainen hurmos päällä kesän jälkeen, hän oli kuulemma jopa harkinnut keskeyttää opiskelunsa vähäksi aikaa kun oli päässyt taas voiton makuun ratsastuskilpailuissa, mutta oli sitten tullut järkiinsä. Villellä ei ollut opintoja esteenä ja kun työkin oli joko jossain maailmalla tai sitten missä tahansa tietokoneen ääressä, hänellä ei ollut semmoisia pidäkkeitä, paitsi perhe tietenkin.

Hanko nyt kuitenkin oli kirosana, tai punainen vaate, ainakin minulle, ja aloin käsittää. Jos Vesku olisi päättänyt toteuttaa suunnitelmansa olisi todennäköisesti heittänyt pillerit saman tien pois ja vaatinut, että hänen piti olla joka aamu vieressäni mittaamassa kuumetta, tai keksinyt jotain muuta yhtä idioottimaista.
- Meinaako Ville että Hanna alkaa valmentaa sitä? kysyin.
- Juup.
- Ja että se ajaa pariksi päiväksi viikossa Hannan tallille?
- Juup.
- No, onneksi Vesku ei ole keksinyt tommosta tai mä kiipeilisin seinille.
- Enkö mä saa kiipeillä seinille? Jinna kysyi ja mulkaisi minua.
- Mutta ei kai sulla ole mitään syytä…
- Anteeksi nyt vaan, mutta kun mä olen kaksi vuotta kuullut sulta millanen syöjätär se Hanna on niin mua vähän pelottaa kyllä.
- Voi ei, sanoin pahoillani kun tajusin lopultakin.
- Puhumattakaan siitä, että musta ei oo kiva että se joutuu reissaamaan töidensä puolesta jo muutenkin, ja sitten siihen pitää vielä päälle vapaaehtoisesti lisätä pari matkapäivää viikossa.

Yritin keksiä rauhoittavia ja lohduttavia asioita sanottavaksi, mutta kyllä se meni niin päin, että minä vain kiukustuin sitä mukaa kun Jinna purki sydäntään. Ennen pitkää kiehumme molemmat.
- Nyt mulla alkaa olla parempi olo, sanoi Jinna lopulta ja laski päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle.
- Hyvä, sanoin ja sitten vasta muistin jotain. – Mutta ei sun varmaan tarvii Hannasta huolehtia.
- Miten niin?
- Vesku käy siellä aina välillä ratsastamassa sillon kun se käy isäänsä katsomassa, ja se sanoi viimeksi, että Hannalla taitaa olla joku mies.
- Eikö sillä aina ole joku mies kierroksessa, mitä mä olen sun jutuista ymmärtänyt? Toinen toistaan ruskeampia ja blondimpia ja bimbompia?
- Niin mutta kun mä ymmärsin että tää ois jotain muuta kuin semmonen.
- Jos sä kuvittelit?
- En mä tiedä… ajattelin ankarasti mutta konjakin suhina korvissani haittasi vähän. – En mä muista enää tarkalleen mitä Vesku sanoi mutta mut se ainakin rauhoitti.
- Ettei Vesku keksinyt sitä sun mieliksesi? kysyi Jinna ja melkein loukkaannuin.
- Ei se mulle keksisi juttuja.
- No mutta sittenhän on kaikki hyvin. Ja konjakkikin on melkeen loppu. Hän tyhjensi pullon laseihimme ja minä tirskahdin ja nikottelin yhtaikaa.
- Onni ettei teidän kaapissa sattunut olemaan isompaa konjakkia! Tästä me sentään vielä selvittiin kunnialla!

Jinna laski litteän pullon lappeelleen pöydälle ja alkoi pyörittää sitä kerran toisensa jälkeen kunnes sen korkki osoitti minua.
- Nyt aletaan pullonpyöritystä! hän julisti, mutta hänen äänensä alkoi olla jo aika epäselvä ja katse harhaili. Vuoden, tai koskahan hän nyt oli alkanut aavistella olevansa raskaana, täysraittiuden jälkeen saunakalja ja puoli pikkupullollista konjakkia taisivat olla vähän liikaa. Aloin miettiä soittaisinko Villen hakemaan häntä vaiko taksin vai laittaisinko hänet sohvalle nukkumaan vähäksi aikaa, kun Vesku tuli kotiin.
- Sä et jäänytkään yöksi, ilahduin.
- En, hän sanoi.
- Viedään Jinna kotiin, pyysin. – Jinna, lähdetkö sä kotiin?
- Lähden, mulla on kova koti-ikävä, ilmoitti Jinna ja alkoi kovasti horjuen yrittää pystyyn.

- Tapasitko sä Hannaa? kysyin kun olimme saattaneet Jinnan kunnialla kotiovelle ja palanneet autoon.
- En, missä välissä mä oisin sinne ehtiny? Vesku kysyi ehkä vähän loukkaantuneena.
- Ei kun mietin että olitko sä kuullut että Ville aikoo ruveta käymään siellä valmennuksessa.
- En, hän vastasi ja vilkaisi minua ihmetellen. – Aikamoinen ajaminen valmennustunnin takia.
Mietin, mitä rataa hänen ajatuksensa kulkivat, samaako kuin minun, tai siis Jinnan, mutta en halunnut kysyä enempää kun pelkäsin vastauksia, joita saattaisin saada.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.1.15 17:21:49

3.

Aamulla myrskysi edelleen, tosin edelleenkään ei satanut, mutta nukkuminen kellon ympäri ja ilahtuminen siitä, että Vesku olikin ajanut jo illalla kotiin eikä viipynyt yötä Hangossa, saivat minut nauttimaan vapaapäivästä ensi hetkestä alkaen.
- Lähdetäänkö tallille? ehdotin Veskulle ja yritin saada hänet hereille sivelemällä viileillä varpaillani hänen polvitaipeitaan. Jalkapeittoni oli pudonnut yöllä ja varpaani palelivat. Hän mumahti jotain käsittämätöntä mutta käänsi kylkeä minuun päin ja otti minusta kiinni niin, että saatoin leikkiä olevani nallekarhu turvallisessa halauksessa. Nauroin iloisena, sillä kaikki tuntui niin täydelliseltä ja suukottelin Veskua kunnes hän avasi silmänsä.
- Onko nyt jouluaatto tai jotain?
- Ei kun lauantai, mutta eikö oo ihana päivä?
- Siltä kuulostaa, hän sanoi kun tuuli sattui tavallista kovemmin taloon ja alkoi ujeltaa räystäässä.
- Rakastellaan ja lähdetään tallille, ehdotin.
- Musta kuulosti että sä aiemmin puhuit vaan tallille lähtemisestä, Vesku naurahti ja käänsi katseensa ikkunasta minuun.
- Mä muutin mieleni.
- Sä maistut vanhalle viinalle.
- Kestätkö sä sen vai käynkö mä pesemässä hampaat? kysyin huolestuneena ja irrottauduin suudelmasta.
- Mä kestän kuin mies, sä oot kuitenkin jääkylmä kun tuut takasin jos sä nyt siitä nouset.
Nauroin taas. Tänä aamuna kaikki sai minut nauramaan. Ihana aamu.

Olisi ollut Miilan vuoro ratsastaa Mansikalla, mutta sain vuoron ruinattua helposti itselleni kun sää oli mikä oli ja Vesku lupasi pitää meille tuntia. Päätimme vaan odottaa, että ratsastuskoululaiset lopettaisivat tuntinsa maneesissa ja veimme siksi aikaa Mustikan leikkimään kentälle. Se ei myrskystä piitannut, olihan se asunut käytännöllisesti katsoen koko elämänsä ulkona sään armoilla. Sen aivot olivat kaiketi kasvaneet aika lailla, tai olihan se toki muutenkin, se jaksoi seurata meitä kiemuroissa pitkin ja poikin kenttää vaikka miten kauan, pinkaisten vain välillä tekemään pienen laukkalenkin. Uralla oli mitättömän pieni ristikko, jota sitten usutimme sitä hyppäämään ja sekös olikin kivaa.
- Nostetaanko? ehdotin Veskulle, kun varsa laukkasi omia aikojaan ympyrää uudestaan ja uudestaan esteelle.
- Ei kun yritetään ennemmin saada se lopettamaan ennen kuin se hyppii itsensä hengiltä!

Mutta eihän se semmoista tehnyt, vaan lopetti sitten kun polvet alkoivat täristä väsymyksestä. Korjasin puomit pois, että se malttaisi kävellä hengityksensä tasaiseksi ja sitten näimme tuntihevosten jonon saapuvan maneesista kohti tallia.
- No niin, nyt mä menen laittamaan ratsuni kuntoon, ilmoitin. Olin hakenut Mansikan jo sisälle lämmittelemään hyytävästä tuulesta ja harjannut sen, minun tarvitsi vain vaihtaa vaatteet ja satuloida se.

Eihän se oikeastaan ollut minun hevoseni pätkääkään. Ilse sen oli ostanut itselleen hetken mielijohteesta reilut pari vuotta sitten, toki olettaen automaattisesti että Miila ja minä auttaisimme sen liikuttamisessa. Ilse kuitenkin maksoi sen tallivuokrat ja muut menot, oli maksanut koko ajan, vaikka ei itse ollut välillä päässyt ratsaille puoleen vuoteen kun oli ruvennut odottamaan Karoliinaa. Se oli ihan näppärä pikku hevonen, kauniin kullanpunainen ja kiltti ja kaikin puolin täydellinen harrastehevonen. Miila hyppäsi sen kanssa esteitä ja Ilse ratsasteli ilokseen. Minä, vaikka olinkin alkanut viime vuosina innostua esteratsastuksesta myös, olin vähän sitä mieltä, että tamma oli päässyt aika lailla retuperälle kun olin itse ollut kesän poissa. Mikäpä olisi ollut loogisempaa kuin että minä, joka olin saanut koko kesän ratsastaa hienoilla kouluratsuilla, yrittäisin kehittää sitä puolta – tietysti Veskun avulla.

Talutin Mansikan maneesiin ja kävelin pitkin ohjin kunnes Vesku oli touhunnut tarpeeksi Mustikan kanssa ja tuli perässä. Olin saanut hänet neuvomaan meitä ehkä noin kerran viikossa jo jonkin aikaa ja minusta tuntui, että jotain tuloksia saattoi jo nähdä. Ainakin Mansikka hikosi kerta kerralta vähemmän, mutta en ollut varma, vaikka se olisi johtunut säiden viilenemisestä yhtä paljon tai enemmän kuin sen kunnon kohoamisesta. Minä hikosin edelleen ihan yhtä kauheasti.

Nytkin hiukseni olivat kuin olisin käynyt suihkussa kun lopulta riisuin kypärän, samoin kylmä alkoi tärisyttää minua heti kun hyppäsin satulasta kun vaatteeni olivat hiestä märät. Mansikkakin oli sen verran hiessä, etten voinut ajatellakaan vieväni sitä heti ulos tuuleen värjöttelemään. Heitin sille kuivatusloimen päälle ja menin kaivamaan Mansikan kaappia, josko sieltä löytyisi kuivaa paitaa. Vesku oli pitänyt meidät laukkaamassa ainakin neljäkymmentä minuuttia yhteen menoon ja osa lihaksistani tärisi väsymyksestä kuin Mustikan jalat vähän aiemmin.

Oona oli tullut jo talliin päiväheinienjakokierrokseltaan kun olin vaihtanut päälleni Miilan T-paidan ja Ilsen fleecetakin – minun pitäisi muistaa tuoda tänne omia paitojani tilalle – ja lupasi viedä Mansikan takaisin ulos kunhan se olisi ensin syönyt heinänsä ja kuivatellut karvansa. Oona uskoi lujasti hevosten kokopäivätarhaukseen ja oli onnistunut juurruttamaan sen minuunkin. Ei nyt ihan säässä kuin säässä, mutta melkein.
- Joko mennään, nykäisin Veskua hihasta.
- Ihan hetki, hän sanoi ja luetteli Oonalle minä päivinä kuvitteli ehtivänsä käymään seuraavalla viikolla. Niitä olikin harvinaisen paljon, mutta niin oli minullakin. Sattui olemaan semmoinen vaihe.

- Mäkin voin, tarjouduin. Olin ratsastanut välillä yhdellä Oonan nuorella hevosella, jonka hän oli ostanut Virosta alkusyksystä, mutta joka tavallisuudesta poiketen ei ollutkaan mitenkään helppo myydä eteenpäin. Se oli kyllä koulutettu, mutta mitä ilmeisemmin kuukauden pikakurssilla eikä ajan ja rakkauden kanssa, tai edes järjen. Muissa asioissa se oli toivoton. Oli mennyt kaksi viikkoa ennen kuin se oli edes suostunut nostamaan jalkaansa. Oona oli huokaillut sen kanssa muka toivottomana, mutta sitkeä pilke hänen silmissään oli antanut aavistaa, ettei hevonen palautuisi takaisin, eikä myöskään lähtisi hänen talliltaan eteenpäin ennen kuin se olisi oppinut yhtä ja toista. Minä olin saanut ratsastaa sillä ihan vain matkustaen ja vaatimatta mitään, jotta se saisi liikuntaa, vaikka se muka osasi jo laukanvaihdot ja hyppäsi metrin ratoja. Se sopi mainiosti. Minua säälitti kaltoinkohdeltu otus kovasti ja aioin seurata tarkkaan, millä tavoin Oona aikoi saada siitä tervepäisen hevosen – ja onnistuisiko hän ollenkaan.
- Sä voit ratsastaa reppanalla ihan millon haluat, mä annan sille parin viikon loman treenaamisesta nyt, Oona sanoi minulle. Edelleenkin minulle sopi mainiosti. Se liikkui eteenpäin kun halusin ja siinä oli jarrut, oli kiva vain maleksia sen kanssa metsässä, esimerkiksi. Tosin nyt alkoi jo olla iltaisin vähän pimeää siihen.
- Mä menenkin kurkkaamaan sitä, ilmoitin kun Veskun ja Oonan neuvottelu näkyi jatkuvan ja kävelin ulos.

Hevosparka oli oritarhassa yksinään. Tosin se ei enää ollut niin parka kuin tullessaan. Olin tietysti sulanut sen nähdessäni jo silloin, se oli ollut pieni ja laiha ja surkea. Pieni oli kyllä ollut silmän kepposia, kun sen kanssa samassa lastissa oli tullut iso ja järeä ruskea ruuna, oikeasti tämä reppana oli suunnilleen Mansikan kokoinen, noin 160-senttinen. Oona sanoi sitä itsepintaisesti reppanaksi mutta sen oikea nimi oli Saloniki. Kiiltävä se ei edelleenkään ollut, sillä se oli alkanut kasvattaa paksua karkeaa talvikarvaa, mutta se näytti kerrassaan pullealta muhkeassa violetissa toppaloimessaan, joka ulottui kaulasta häntään asti. Se oli ensin tarhattu yhdessä samaan aikaan tulleen kaverinsa kanssa, mutta kun se oli vähän aikaa tottunut uusiin oloihin ja ilmeisesti riittävään ruokintaan se oli äitynyt niin itsevaltiaaksi pomoksi, että Oonan oli pitänyt ruveta pitämään sitä yksin. Se kurmuutti kaikkia toisia hevosia niin, että nämä eivät edes juomaan päässeet, oli sen kaverina kuka tahansa.

Ihmisille se ei ollut häijy kuitenkaan, oli se sitten kokenut mitä tahansa. Se nosti korvansa pystyyn minut nähdessään ja käveli itsetietoisena portille, kai kuvitellen, että jotain mielenkiintoista tai herkullista oli luvassa. Kaivelin taskujani ja Ilsen takintaskusta löytyikin pieni kuiva leivänkorppu. Sen se sai ja sitten rapsuttelin kuivunutta mutaa sen korvista ja päästä kunnes Vesku tuli.

Karoliina oli tulossa meille yökylään vapaapäivän kunniaksi ja koska Ilse ja iskä olivat menossa kaupungille hurvittelemaan, nimittäin johonkin konserttiin ja sen jälkeen syömään. Minua ihastutti ajatus, että he kävivät edelleen rock-konserteissa siinä iässä, ja olin vaatinut, että he tulisivat näyttämään miten aikoivat tälläytyä sellaiseen tilaisuuteen ja toisivat Karoliinan meille. Ikävä kyllä heillä ei ollutkaan mitään Abba-tyylisiä 70- tai 80-luvun vaatteita päällään vaan ihan tavanomaiset vetimet.
- Miten sä luulet että mä mahtuisin mun 25 vuotta vanhoihin bilevaatteisiin, edes vaikka ne olisi tallella, nauroi Ilse.
- En mä voi kuvitella että sä oot siitä paljonkaan levinnyt, sanoin kateellisena.
- Et ookkaan, pätkääkään, väitti iskäkin ja kiersi kätensä Ilsen vyötärölle, mikä sai tämän punastumaan kuin teinitytön.

Minun oli helppo luvata ottaa Karoliina, joka muuten oli alkanut kutsua itseään Iinaksi, hoitoon koska tahansa, ainakin jos Veskukin oli kotona. Ne kaksi viihdyttivät toisiaan ilman, että minun tarvitsi tehdä oikeastaan mitään. Tavallaan se vähän jurppikin minua, mutta ei nyt suuttumukseen asti. Vesku oli ostanut varta vasten ison rullan valkoista paperia, josta hän nyt oli teipannut pitkän pätkän olohuoneen seinälle ja he piirsivät siihen nyt värikynillä. Karoliina oli ensimmäistä kertaa meillä käydessään pysähtynyt pitkään ja harkitsevasti katsomaan graffiteja, jotka edellisten asukkaiden natiainen yläkertaan oli piirtänyt ja joita en vielä ollut saanut pois vaikka olin kokeillut kaikkea paitsi uutta maalia. Samana iltana oli sitten kuulemma kotiin syntynyt rivi samanlaisia. Sikäli olin ollut epäileväinen paperi-ideankaan toimivuudesta, mutta ainakin meillä Karoliina oli itse oppinut raahaamaan rullan esille kun halusi piirtää. Fiksu ipana.

Minä olin tuonut alakertaan tietokoneeni ja löhösin sohvalla etsien netistä kivoja pieniä ylimääräisenä poisannettavia shetlanninponeja. Olin varma että niitä täytyi olla pilvin pimein, kun ajatteli, miten pienet ihmiset niillä vain pystyivät ratsastamaan ja miten nopeasti lapset kasvoivat. Ne varmaan elivätkin suunnilleen kourallisella heinää per ruokintakerta. Semmoisen ylläpito olisi varmaan melkein ilmaista.

Mietin niitä, kaikenvärisiä, kaikenkarvaisia, vielä kun keittelin Karoliinalle iltapuuroa. Vesku oli vienyt tytön suihkuun ja yläkerrasta kuului kikatusta ja loiskinaa. Suoranaista kiljuntaakin välillä. Toivoin etteivät naapurit ryntäisi katsomaan tapoimmeko lasta ja hypähdin syyllisenä ja kauhistuneena kun ovikello soi. Apua! En ensin aikonut mennä avaamaan ollenkaan, mutta keittiön ikkuna oli ulko-oven vieressä ja kuka siellä sitten olikin oli takuulla nähnyt minut hellan ääressä kävellessään ovelle. Niinpä sysäsin kattilan pois kuumalta levyltä, että muistinkin, ja kävelin ovelle miettien mitä selittää.

Henkäisin helpotuksesta kun se olikin vain Miila.
- Lähde mun kanssa bilettämään, hän sanoi ja astui sisään huonotuulisen näköisenä.
- En mä voi, me ollaan lastenhoitajia, sanoin ja viittoilin portaisiin, mistä kuuluva melu oli luojan kiitos lakannut melkein kokonaan. – Mä jo luulin että joku tulee valittamaan melusta.
- Aijjaa, no ota edes mun seuraksi sitten kalja, Miila sanoi ja käveli istumaan ruokapöytämme ääreen.
- On tää viikonloppu, mä senkun kökötän täällä kotona ja kaverit kantaa juotavaa, kikatin. Totesin puuron valmiiksi ja otin sitten jääkaapista Jinnan eilen tuoman siiderin, jota ei ollut tullut juotua. – No, mikäs sua sitten risoo? Jinnalla oli eilen mieshuolia, onko sullakin?
- Mun elämä on vaan tylsää, Miila sanoi ja kaivoi ruudullisesta kassistaan kaksi olutpulloa ja nosti ne pöydälle.
- Kerro isosiskolle, sanoin ja painoin leukani käsiini, mutta silloin Vesku ja pyjamaan pukeutunut Karoliina tallustelivat alas rappusia ja Miila pudisti vain lyhyesti päätään. Hän pakkasi pullot takaisin ja otti Karoliinan syliinsä syömään, joten minä sain ryypiskellä yksin.

- Mikset sä ole jumittunut tietokoneelle tekemään jotain hemmetin tutkielmaa, Miila kysyi syyttävästi Veskulta, joka oli kehdannut myös hakea jääkaapista oluen. Varsinaisia lapsenvahteja olimme.
- Koska mä olen jo tehnyt sen, Vesku sanoi. – Koska mä käytin siihen koko viime viikonlopun. Lauri taisi olla töissä sillon.
- No, niinhän se oli, Miila myönsi. – Mulla on silti tylsää tänään. Taidan jatkaa matkaa Raisalle.

Hän syötti kuitenkin Karoliinan ensin ja kävi viemässä tytön nukkumaan patjalle, joka tälle oli pedattu työhuoneeseemme yläkertaan. Meidän makuuhuoneeseen ei kerta kaikkiaan mahtunut semmoista, mutta onneksi Karoliina kotonakin nukkui jo eri huoneessa kuin Ilse ja iskä. Se selviäisi kyllä. Onneksi myös talon vakiovarusteisiin kuului lapsiportti rappusissa ja kuulin sen loksahtavan kun Miila sulki sen perässään. Kun hän tuli takaisin alas hän lopulta avasi oluen.
- Mä olen liian nuori tähän tämmöseen, hän puuskahti.
- Sä haluat mennä ja juhlia ja tanssia ja juoda, sanoi Vesku ennen kuin minä ehdin sanoa mitään.
- Niin haluan! Hitto vie, mä täytin just vasta 20. En mä halua istua lauantai-iltana kotona ja keittää teetä!
- Ethän sä istukaan, huomautin minä.
- En niin. Eikä Lauri oletakaan että mä istuisin. Kauhean tylsää vaan että se on hautautunu sinne eikä ikinä ehdi mun kanssa minnekään.
- Kestä nyt vuosi vielä kunnes se valmistuu, yritin lohduttaa, mutta Miila ei juuri piristynyt.
- Kai mä kestän… välillä vaan tuntuu siltä että mä räjähdän. En mä halua vielä alkaa leikkiä pelkästään kotia. Mä haluan seikkailla.

Sitten hän lähti ja minä jäin miettimään, miten erilaisia me olimmekaan.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   2.1.15 21:18:16

Niki!! Ihanaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.15 13:40:26

4.

En ollut kauhean yllättynyt kun marraskuun lopulla Miila muutti Raisan opiskelijakämpän sohvalle, kauhean pahoillani kyllä. Niin olivat käsittääkseni kaikki, joita asia vähänkään liippasi, Miilaa itseään myöten, mutta kai häntä poltteli jokin mitä hän ei oikein osannut selittää. No jaa, Jinnakin oli lähinnä sarkastinen.
- Miila ois voinu muuttaa tänne ihan hyvin. Puol kämppää on puolet viikosta tyhjänä. Mutta tietysti on vähän hankalaa pitää kotibileitä jos kotona asuu vauva.

En tiennyt miten olisin pörrännyt heidän välillään kun olisin halunnut olla kuuntelemassa ja tukemassa kumpaakin, eikä minulta tahtonut riittää aikaa edes itselleni. Aloin taas kerran miettiä että olinko valinnut ihan väärän alan, saattaisinko ikinä selvitä opiskeluvuosista hengissä? Toisaalta kaikki kaverini koulussa eivät tosiaankaan olleet yhtä piipussa ja nyt kun tunsin heidät paremmin tiesin, ettei asia tosiaankaan ollut niin kuin olin ensimmäisinä päivinä pelännyt, että kaikki muut olisivat minua fiksumpia. Eivät he olleet, eivät ainakaan kaikki, eivätkä kaikissa asioissa. No, Elle ehkä oli, mutta minua painoi sekä oma täydellisyydentavoitteluni ja tunnollisuuteni ja sen lisäksi se, että Vesku oli käynyt saman @!#$ lävitse joitain vuosia aikaisemmin ja selvinnyt siitä täysijärkisenä. En suostuisi olemaan häntä huonompi ja luovuttamaan.

Onneksi Miilalla oli Raisa ja vanha ystäväpiirinsä, joka ei tosiaankaan istunut lauantai-iltaisin kotona hörppimässä teetä ja pesemässä pyykkiä, ja Jinnalla oli minun lisäkseni Kiie, joka olikin usein läsnä paljon enemmän kuin minä. Hän teki vain neljänkymmenen tunnin työviikkoa, ja senkin kolmivuorotyötä arkivapaineen, kun minä laskin että pahimpina viikkoina käytin ehkä kuusikymmentäkin tuntia pelkästään opiskeluun. Olisiko välivuosi luovuttamista, mietin välillä.

Jinna sen sijaan aikoi repäistä ja palata kouluun jo tammikuussa, ja hän jäisi vain puolen vuoden verran jälkeen omista kurssikavereistaan. Ilse sen mahdollisti. Jinna ei olisi vienyt Leksaa tarhaan vielä, mutta Ilse lupasi ottaa sen silloin kun Villekään ei ollut kotona, hän kun kuitenkin olisi kotona Karoliinan kanssa. Jinna oli riemuissaan ja Ville nyrpeä, mistä Jinna taisi olla vielä enemmän riemuissaan. Olin aavistavinani ihan pientä viileyttä heidän väleissään ja voi, miten minun teki mieleni julistaa että ”mitä minä sanoin!” Olinhan inhonnut Villeä heti ensi näkemältä, joskin hän sitten oli ajan kanssa osoittautunut inhimillisemmäksi kun luulin. Ja pakkohan häntä oli edelleen sietää, ei vain siksi että hän oli kummipoikani isä vaan koska Vesku taisi olla hänen ainoa jonkinlainen ystävänsä maailmassa.

Oli oikeastaan suoranainen ihme, että tuossa myllerryksessä Vesku ja minä pysyimme yhdessä, mutta niin se vaan meni. Mitä enemmän minulla oli huolia ja mitä väsyneempi olin sitä ihanampaa minusta oli päästä käpertymään hänen kainaloonsa illalla, kun lopulta koitti yhteinen aikamme. Viisi tai kuusi, joskus jopa kahdeksan tuntia yhteistä yöunta. Okei, viikonloppuisin yleensä sitten kymmenen tai kaksitoista.

Yliopistolla oli kuitenkin yksi loistava puoli: luennot loppuivat jo joulukuun alussa. Sen jälkeen tentittiin mitä vielä oli tentittävää ja pidettiin lomaa ruhtinaallisesti. Simo, erityisen rakas ystäväni, oli jo ensimmäisenä vuonna ottanut tavakseen säästää ison osan lukemista joululomalle ja suorittaa sitten tammikuussa läjän uusintatenttejä. Tässä kohden vuotta olin vahingoniloinen ja riemuissani kuin heliumpallo. Minun tapani oli rankka, mutta uskoin pääseväni kaikista jäljellä olevista tenteistä läpi ja saavani lomailla. Vain lomailla. Se, että olin menossa töihin joulun jälkeen noin kuukaudeksi, oli lomaa syksyyn verrattuna myös, mutta viikkokausia en raaskinut vain lusmuta. Minulla oli opintoraha ja asumistuki ja vanhempieni vuosien varrella lähinnä lapsilisistä keräämä opiskelurahasto, mutta ei rahaa ollut ollenkaan liikaa siltikään.

Meillä oli isoin kämppä, ellei Ellen vanhempien ökytaloa laskettu, joten viimeisen luennon jälkeen sain päähäni kutsua Simon ja Siljan ja Ellen meille saunomaan, ja kun muistin ilmoittaa asiasta Veskulle kävi ilmi, että hänkin oli pyytänyt Laurin.
- Hyvä, että tuli puheeksi, sitten mä en pyydä Miilaa, sanoin helpottuneena, sillä olin juuri aikonut soittaa hänelle ja kysyä, olisiko saunailta liian kotoista hänen seikkailunhaluiselle nykyminälleen. – Laurin vaan? Entä loput teidän porukasta? Annukka ja Jari?
- Jari ei lähde mihinkään sen Heidin vierestä, kyllähän sä sen tiedät, Vesku nauroi. – Mutta ei meillä niin kauheesti oo tilaa, eiköhän noi riitä? Mä ajattelin vaan että Lauri voi tarvita vähän piristystä.
- Totta. Selvä. Ollaan näin vaan. Kaikki mahtuu istumaankin.

Kaikki olivat tulleet ja Elle oli tuonut tullessaan läjän pizzalaatikoita ja muut juotavaa mutta tunnelma ei oikein päässyt kohoamaan kuin väsyneen helpottuneeksi, ja siitä sitten vähitellen väsyneen hysteeriseksi. Siitä kehkeytyi jonkinlainen terapiailta. Kertasimme kauheimpia kursseja ja noloimpia tenttivastauksiamme. Vesku ja Lauri nauroivat katketakseen, mutta kun he pääsivät vauhtiin, heillä vasta juttuja olikin, tietenkin paljon useammalta vuodelta. Oli helpottavaa kuulla, miten hölmöjä opiskelijat kautta aikojen olivat olleet, emmekä vain me.

Saunoimme ja söimme pizzoista jämätkin ja joimme vielä vähän lisää olutta.
- Tää oli hyvä idea, sanoi Simo, joka makasi pitkin pituuttaan matollamme. Minä olin vähän humalassa ja kiskoin Laurin mukanani terassille kun menin tupakalle. Ajattelin, että tämä oli sellainen ilta, jolloin pari savukettakaan ei tuntuisi ollenkaan pahalta.
- Sä haluat kysyä Miilasta, Lauri arveli hiljaiseen tapaansa ja nojasi seinään. Nojasin hänen viereensä ja nyökkäsin.
- En tietysti jos et sä halua puhua siitä. Mutta mä ajattelin että jos se helpottaa, sanoin vähän epävarmasti. Ehkä Lauria ei vähäänkään huvittanut uskoutua minulle, mistä minä tiesin. Toisaalta ehkäpä huvittikin, eikä hän vaan saanut aikaiseksi ellen tehnyt aloitetta. No, se oli nyt ainakin tehty.

Katsoin Lauria tarkasti, hän ei ollut vieläkään luopunut pitkistä hiuksistaan ja kun ne roikkuivat poskilla ne tuntuivat korostavan hänen kalpeita kasvojaan pääkallomaisuuden rajoille asti. Pidin hänestä kovasti, hän oli kuin isoveli, ja minua repi kun ajattelin että löytäisin ehkä itseni tilanteesta missä joutuisin valitsemaan puoleni. Mutta Lauri katseli minua hymyillen, sen näköisenä että hän tässä valmistautui lohduttamaan minua eikä päinvastoin.
- Eikö sua sureta Miilan lähteminen? kysyin ihmeissäni.
- Tietysti surettaa. Taas. Täähän ei oo eka kerta, jos muistat.
- Niin mutta sä et kiipeile seinille etkä itke?
- En mä ole oikeastaan edes ehtiny huomata sen puuttumista vielä.
- Sä olet sitten lukenu vielä hullumpana kuin me muut.
- Niin kai, mulla oli rästihommia. Mutta nyt kai se totuus iskee silmille, kun saa noi tentit tehtyä ja olisi aikaa, Lauri huokaisi.
- Sä olet omituinen, tiedätkö sä? sanoin hitaasti. – Sun tyttöystävä jättää sut ja sä uppoudut kahta kauheemmin lukemiseen. Sä olet vielä omituisempi kuin Vesku.
- Prioriteettinsa kullakin. En mä nyt just ole ehtiny paapoa neiti teiniprinsessaa. Mä ehdin keskittyä siihen vasta sitten kun oon valmistunut ja jos se ei sovi niin ei sitten.
- Voi ei, nyt sä kuulostat ihan tunteettomalta sialta!

Muksaisin Lauria käsivarteen nyrkilläni, tarkoitukseni oli tehdä se ihan vaan leikilläni, mutta siihen tuli vähän enemmän voimaa kuin olin aikonut. Hän nappasi nyrkistäni kiinni ja hieroi käsivarttaan.
- Älähän nyt riehaannu.
- En mä aikonut, tai aioin, mutta… ihan kuin sä olisit tyytyväinen että se häipyi?
- Mä luulen että meidän on ihan hyvä pitää vähän taukoa. Itse asiassa mä se alun perin ehdotin, että se voi muuttaa pois vähäksi aikaa, ellei se ehdi muuta kuin valittaa etten mä käy sen kanssa missään.
- Mitä? kiljaisin.
- Mä luulin että se ois ensimmäiseksi juossut sulle kertomaan, mutta ei ilmeisesti? Se ei ollut tyytyväinen, enkä minäkään. Mitä siinä kärvistelemään.
- Mutta etkö sä sitten rakasta Miilaa?
- No nyt sä alat mennä henkilökohtasuuksiin.
- Etkö? tiukkasin.
- No totta kai rakastan. Lakkaa näyttämästä noin järkyttyneeltä. Mä soitin sille illalla, meillä on huomenna treffit, Lauri sanoi iskien minulle silmää.
- Mä en tiedä mitä ajatella, sanoin avuttomana ja sytytin uuden tupakan.
- Ei sun tarvii mitään ajatella. Kyllä me jollain tavalla tää itse selvitetään, Lauri sanoi, halasi minua pikaisesti ja meni takaisin sisään.

Se oli aika suoraan sanottu. Kiltisti, mutta suoraan. ”Hoida omat asiasi”. Mietin, miksi Miila ei ollut kertonut minulle että he olivat riidelleet, olin kuvitellut että hän oli vain lähtenyt kävelemään kuten oli tehnyt aiemminkin. Samasta syystä silloinkin, Laurilla ei ollut kuulemma ollut hänelle tarpeeksi aikaa. Silloin he eivät tosin edes olleet asuneet yhdessä. Olisi luullut Miilan miettineen sitä asiaa ennen uuteen kämppään muuttamista, mutta ehkä talvemme kimppakämpässä oli jotenkin vääristänyt asioita. Kai Lauri oli sielläkin päntännyt yhtä ahkerasti, mutta siellä oli ollut aina muutakin porukkaa seurana.

Palasin myöskin sisään, missä väsynyt hysteria oli alkanut kääntyä pelkäksi väsymykseksi ja kaverini alkoivat suunnitella lähtöä, vaikkei kello ollut kuin kymmenen. Elle lupasi viedä Simon ja Siljan kotiin, mutta Lauri aikoi jäädä sohvallemme nukkumaan. En halunnut puhua hänen kanssaan Miilasta enää, olin päättänyt jättää asian sikseen kunnes olisin ehtinyt ajatella sitä kunnolla, selvin päin. Ehkä huomenna soittaisin Miilalle ja haastattelisin häntä uusien tietojeni valossa.

Minuakin väsytti, mutta ei sillä tavalla, että olisin halunnut vielä lähteä nukkumaan, niinpä ehdotin pojille, että pelaisimme korttia tai jotain missä ei tarvitsisi käyttää aivoja ollenkaan. Valitettavasti meiltä ei löytynyt korttipakkaa – eikä mitään muutakaan peliä sen puoleen - joten päädyimme vain löhöämään sohvalle ja katsomaan televisiota. Kymmenen uutisissa oli mitäänsanomattomia, tylsiä uutisia, mikä oli hyvä. Maailmassa ei ollut tapahtunut mitään kamalaa. Silmäni alkoivat lupsua kun keittiön työpöydälle jäänyt puhelimeni alkoi soida.

- Tää on sun äiti, sanoin Veskulle kun olin kankeasti kömpinyt sen luo, olin pelästynyt. Niin hänkin pelästyi, tunnusteli nopeasti omia taskujaan, mutta verkkareissa, jotka hän oli saunan jälkeen vetänyt jalkaan, ei sellaisia ollutkaan.
- Mun puhelin on jossain ylhäällä vaateläjässä. Anna mulle vaan se.
Mutta olin jo ehtinyt vastata, vaikka tiesinkin melkein mitä asiaa Leenalla olisi. Ei hän ikinä soittanut kymmenen jälkeen, ei koskaan.
- Mä annan tän Veskulle, sanoin kun olin kuunnellut hetken ja vein puhelimen sohvalle, ja istuin varovasti poikien väliin.
- Onko se…? kysyi Lauri kuiskaten toiselta puoleltani.
- Joo, nyökkäsin. Veskun isä oli lopultakin sinnitellyt minkä jaksoi ja kuollut pois. Yhtäkkiä, tuskin puolta tuntia sitten.

Meille ei sitten tullut vaikeuksia päättää, miten viettäisimme joululoman. Lähdimme heti seuraavana aamuna ajamaan Hankoon. Oli ollut kovin ajattelevaista Karilta odottaa joululomamme alkuun, ajattelin sarkastisesti, mutta en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi jollain merkillisellä tavalla tehnytkin juuri niin. Olin lukenut kummemmistakin asioista, vanhuksista jotka kuolivat samana päivänä kun saivat ensimmäisen lapsenlapsensa ja niin edelleen. Valitut Palat –juttuja, tietenkin, mutta silti.

Vesku oli yllättävän rauhallinen, mutta vaadin silti saada ajaa. Hän oli sanonut ensimmäiseksi illalla, ettei minun tarvitsisi välttämättä lähteä mukaan, mikä oli saanut minut suuttumaan.
- Totta kai mä lähden. Mähän olen sun vaimosi!
Se olikin suunnilleen ainoa kerta, kun sille sanalle oli ollut käyttöä, ellei ottanut huomioon sitä, että Vesku mielellään viljeli sitä lempinimenä. Naimisiinmeno ei ollut muuttanut mitään, paitsi että nyt tuntui entistä paremmalta sen ajatteleminen, että olimme ehtineet tehdä sen Karin nähden. Olin myös iloinen siitä, että olin ollut mukana Veskun viimeksi käydessä katsomassa isäänsä, edellisenä viikonloppuna. Oli tullut lunta puuskissa enkä ollut uskaltanut päästää häntä lähtemään yksin, minua miellytti ennemmin ajatus kuolla yhdessä kuin syödä kotona kynsiä ja pelätä, ajaisiko hän tieltä.

Riikan olimme tietenkin ottaneet kyytiin ja tyttö istui puhumattomana takapenkillä. Välillä sieltä kuului kuitenkin hiljainen nyyhkäys, joka ärsytti minua suunnattomasti. En tietenkään voinut sanoa hänelle mitään, mutta joka kerran kun kuulin sen meinasivat omatkin silmäni kyyneltyä. Olin melko lailla sinut sen kanssa, että appeni oli kuollut, siihenhän oli saanut valmistautua niin pitkään ja surra jo etukäteen, mutta toisten surun näkeminen oli vaikeaa. Tästä voisi tulla aika rankka viikonloppu. Tai viikko. Tai loma. Palaisimme Helsinkiin kai vasta keskiviikko-aamun tenttiin ja sitten todennäköisesti takaisin.

- Pysähdytään kahville, Vesku ehdotti puolimatkassa, ja kiepautin seuraavalle huoltoasemalle. Ei minun tehnyt mieli kahvia mutta ei minun kauheasti tehnyt mieli perillekään. Menin käymään vessassa ja sillä aikaa sisarukset olivat hakeneet kolme kupillista kahvia ja iltalehden, jota he selailivat yhdessä. Nappasin sen välissä olevan lisäosan ja olin lukevinani sitä, mutta vilkuilin oikeasti Veskua. Hän tuntui olevan aika lailla samoilla linjoilla asian käsittelyn kanssa kuin minäkin, luulen, että hänkin oli pahimman surutyön tehnyt etukäteen, jo kesällä. Toki olimme eilen itkeneetkin, ja varmaan sitä tulisi tehtyä vielä lisääkin, mutta kyllä tästä selvittäisiin.

Lauri oli aikonut lähteä kotiin illalla puhelun tultua, mutta Vesku oli sanonut ettei sille ollut tarvetta. Vaikka emme me varmaan mitenkään rattoisaa seuraa enää olleetkaan. Tai emme minkäänlaista, olimme painuneet nukkumaan melkein siitä paikasta. Olin yrittänyt lohduttaa Veskua pitämällä hänestä kiinni, kun eihän uni tietenkään tullut ja sitten olimme ajautuneet rakastelemaan, vaikka olin kuvitellut, että se nyt oli viimeinen mitä ihmiselle tuli siinä tilanteessa mieleen. Se oli tuntunut jotenkin irvokkaalta ja ensin minua oli nolottanut, että yleensä pystyimme sellaiseen, mutta näin jälkeenpäin ajatellen se oli varmaan ollut aika luonnollista, jonkinlainen vastalause tapahtuneelle. Ainakin sen jälkeen oli onnistunut itkeminen ja nukkuminenkin.

Riikka kysyi lehdestä tietokilpailukysymyksetkin, mutta sitten meidän oli pakko lähteä jatkamaan matkaa. Ajoin tavallista hitaammin, kunnes havaitsin perässäni jonon autoja ja sitten ryhdistäydyin, ei se vetkuttelemalla miksikään muuttuisi. Painoin kaasua miettien mitä jono mahtoi ajatella kun ensin olin tientukkeena ja sitten yhtäkkiä lähdin porhaltamaan. Ihan sama.

Pitsihuvila oli tyhjillään kun tulimme, mutta Leena saapui melkein heti meidän jälkeemme. Hän oli käynyt terveyskeskuksessa katsomassa vainajaa mutta näytti hyvinkin elinvoimaiselta. Luulen, että hänkin oli melko lailla suremisensa jo surrut, Riikka tästä porukasta eniten kaipasi lohdutteluja.
- Jäättekö te mihin asti? Tulisit mun kanssa maanantaina hautaustoimistoon? hän sanoi katsoen Veskua pyytävästi.
- Tietysti mä tuun, ei meillä oo kiirettä takaisin, Vesku lupasi.
- Mäkin tuun, sanoi Riikka itkuisesti.
- Eikö sulla oo koulua maanantaina? kysyin. Minusta tuntui, ettei hänen ehkä ollut ihan viisasta lähteä mukaan sille reissulle.
- On, mutta… hän lähti ovet paukkuen omaan huoneeseensa. Toivoin, ettei hän loukkaantunut minulle, etten olisi kuulostanut siltä kuin yrittäisin omia hänen paikkansa täällä.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   4.1.15 17:20:25

Voi kun jäi ikävään kohtaan :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.15 18:03:08

No jospa se tästä
------------------
5.

Veskun veljet perheineen saapuivat joukolla pitsihuvilaan iltapäivällä mutta isovanhemmat loistivat poissaolollaan. Valmistauduin henkisesti jonkinlaisiin joukkoruumiinvalvojaisiin harjoittelemalla vakavaa ilmettä kun sekoittelin Leenan avuksi valtavaa kattilallista borsch-keittoa. Kukaan lähiomaiseni ei ollut kuollut enkä todellakaan tiennyt, mitä nyt tapahtuisi. Saisin katsoa mallia muista miniöistä, vaikka ensi kertaahan heiltäkin oli appiukko kuollut.

Yllätyin täydellisesti. Olin kattanut Leenan neuvoin pitkän pöydän melkein yhtä juhlalliseksi kuin jouluna, ja valmistauduin hiljaiseen, kunnioittavaan muisteluateriaan, mutta olisihan minun pitänyt muistaa, että jo lasten läsnäolo riitti särkemään kuvitelmani. Vaikka hyvin ne käyttäytyivät ikäisikseen, kaikki viisi pöydässä syövää, vaikkakin Loviisa pisti sisartaan leikkelehaarukalla kainaloon kun tämä veti kinkkulautasen pois toisen ulottuvilta. Taijan ulvonta herätti sitten olohuoneessa nukkuvan Launo-vauvan ja Titta sai juosta lepyttelemään sitä.

Lapset onneksi saivat mahansa täytettyä aika äkkiä ja rauha palasi pöytään kun ne lähtivät leikkimään. Jätin servetit pöytään korjatessani astioita pois, sillä ajattelin, että niitä voisi tarvita kohta, jos tunnelma menisi kovin haikeaksi kahvin kanssa. Mutta haikeus oli kaukana siitä keskustelusta, mikä oli jo käynnissä kun palasin kahvipannun kanssa. Veskun veljet jakoivat perintöä täyttä vauhtia.

- Mä otan tietenkin isän kirjat, sanoi Risto, joka myös oli lakimies.
- Mä otan sitten postimerkkikokoelman ja aseet, julisti Jaska tuijottaen veljeään kulmakarvat rypyssä.
- Etkä ota, ei meille tuoda mitään pyssykaappia niin kauan kun lapset on noin pieniä, puuttui Titta puheeseen.
- Ja me otetaan talo, Risto jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan.
- Mulla on isompi perhe, ette te tarvitse näin isoa taloa! Jaska väitti.
- Mutta mä olen vanhin. Ja millä rahalla sä muka meidät muut tästä ostaisit ulos?
- Milläs itse?
- Kyllä meidän talon myynnistä sen verran saa, ja onhan perittävää muutakin. Autokin. Seuraavaksi Risto alkoi tuijottaa Veskua. – Sä olet saanut käyttää isän autoa ilman mitään korvausta toista vuotta. Täytyy laskea sille joku kuukausikorvaus ja vähentää sun osuudesta.
- Jos te aiotte ottaa talon niin olohuoneen kalusteet ainakin tulee meille, ilmoitti Titta ja tuijotti vuorostaan Eevaa haastavasti.
- Mutta se kalusto kuuluu tänne, se on aina ollut täällä, Eeva väitti vastaan.
- Helsingin asunto täytyy arvioida ja ottaa selvää, kannattaako se myydä, Risto siirsi katseensa seuraavaksi Riikkaan, joka näytti kauhistuneelta.

- Te ette voi olla tosissanne, sanoin minä mutta en uskaltanut sanoa sitä niin kovaa, että kukaan olisi kuullut. Onneksi Leena uskalsi. Hän jopa pamautti pöytää nyrkillään ja sai kuin saikin aikaan hiljaisuuden kun lusikat kilahtelivat aseteilla.
- Mitäs te helvetinpenikat aioitte mulle tehdä? Leena kysyi miellyttävään keskustelusävyyn ja hän tosiaankin sanoi ”helvetinpenikat”. Katsoin pöydän ympäri ja totesin helpotuksekseni, että ainakin Jaska ja Titta näyttivät vähän noloilta.
- Hommataan sulle joku kiva pieni asunto keskustasta, selitti Risto kuin koko kysymys olisi ollut omituinen ja vastaus itsestäänselvä.
- Tää on ihan tarpeeksi lähellä keskustaa, kiitos vaan.
- Mutta ethän sä yksinäsi tarvitse tämmöistä tilaa, ja entäs sitten ruohonleikkuu ja lumityöt?
- Onhan ne hoituneet tähänkin asti. Risto, en mä ole kuin tuskin viidenkymmenen. En mä tarvitse vielä mitään vanhainkotia. Enkä aio muuttaa kotoani yhtään mihinkään niin, että unohda sinä tommoset suunnitelmat heti alkuun.

Se lamautti keskustelun vähäksi aikaa kokonaan ja uskalsin lopultakin istua alas. Asetin kahvipannun keskelle pöytää, sillä minua ei enää yhtään huvittanut tarjoilla tuolle porukalle.
- Lakikirjat saatte jakaa, ja pyssyt ja postimerkit, mutta muuten tästä talosta ei kyllä lähde lusikkaakaan niin kauan kuin mussa henki pihisee, Leena ilmoitti.
- Mutta muu omaisuus, auto ja se asunto Helsingissä… sähän voisit muuttaa sinne, ehdotti Risto.
- Pitäisikö mun muuttaa pois kotikaupungistani?
Nyt jopa Risto näytti nololta. Leena jatkoi:
- Te olette kaikki saaneet asua siellä opiskellessanne, ja niin saa kyllä Riikkakin, jos se vaan minusta riippuu. Vähän lisää tuon tapaista sanailua niin mä soitan Iltalehteen. Saavat viikon lööpin, ”käräjäoikeuden tuomarin lapset ryöväävät katon lesken pään päältä”.
- Auto, yritti Risto vielä.
- Ole hyvä, ota ja myy se ja maksa perintövero niin saadaan ehkä hautajaiset maksettua, sanoi Vesku harvinaisen purevasti. – Siitähän voi saada jopa yli kymppitonnin jos sen ensin pesee ja täyttää tankin.

Nautin kun näin miten Risto nieleskeli vastalauseensa. Lannistetulta hän ei silti näyttänyt vähääkään ja minua pelotti ajatella, mitä hän seuraavaksi keksisi. Selvästikään asia ei ollut loppuunkäsitelty.
- Ehkä me tästä lähdetään kotiinpäin, hän sanoi Eevalle ja molemmat nousivat pöydästä ilman että olivat koskeneetkaan kahviin. Jaska ja Titta seurasivat esimerkkiä.
- Eihän ne voi ajaa sua tästä pois? Tai mua Alppilan asunnosta? kysyi Riikka huolestuneena.
- Ei ne multa voi viedä kattoa pään päältä, mutta jos ne nyt kovin rupeavat riitelemään niin voi olla, että saat ottaa mut sinne hyyryläiseksi, Leena sanoi ja naurahti synkästi. – En olisi omista lapsistani uskonut, tuommoista ahneutta, hyi olkoon!
- Siis ihan oikeestiko ne voi pakottaa sut muuttamaan täältä? kysyin kauhistuneena minäkin.
- Leskeltä ei saa viedä asuntoa, ei missään nimessä, mutta jos tässä nyt ruvetaan riitelemään niin kyllä oikeus voi olla sitä mieltä, että mulle riittää asunnoksi yksiö Helsingissä. Mutta jos sille tielle lähdetään niin kyllä siinä menee niin monta vuotta, että sä ehdit ensin opiskella vaikka mihin asti. Leena taputti poskelle Riikkaa, joka näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun. Vesku näytti kiukkuiselta. Muistin hänen joskus sanoneen, että tästä talosta vielä tapeltaisiin verissä päin, mutta en ollut osannut ottaa sitä oikein todesta, hänen veljensä olivat tuntuneet kaikin puolin mukavilta kavereilta tähän asti. Nyt en ollut enää sitä mieltä. Miten raadollisia puolia ihmisistä paljastuikaan.

- Nyt jos olisin kotona niin ajaisin perikunnan autolla tallille ja usvattaisin maastossa parin tunnin lenkin, Vesku jupisi.
- Soita Hannalle ja kysy, lainaako se hevosta tai paria, ehdotin.
- En mä, alkaa olla liian pimeää semmoseen, Vesku sanoi vilkaisten ulos ja totta, ulkoilma oli jo syvänsinistä.
- Soita silti, jos aamulla pääsisi.
- Ootko tosissasi? En muista sun ennen ehdotelleen että Hannalle soittelisin, Vesku sanoi ja vilkaisi minua.
- Olen. Olinkin, Hanna oli jostain syystä lakannut kummittelemasta minulle. Ehkä aika oli sen tehnyt, tai se, että olimme nyt naimisissa, tai sitten se, miten Vesku oli maininnut jotain Hannan miehestä. Nyökkäilin rohkaisevasti.
- Okei, voisin mä oikeastaan soittaakin. Missähän mun puhelin on?

Sikäli kun ymmärsin siitä osasta puhelua minkä kuulin, Hanna oli sekä myötätuntoinen että myötämielinen.
- Sanoi että senkun tulette vaan, ilmoitti Vesku. – Ne viettää talliporukan pikkujouluja tänään, joten kuulemma kaikki on riemuissaan jos me käydään huomenna ratsastamassa pari hevosta.
- Kivaa, sanoin ja tarkoitin sitä edelleen. Olisi kiva nähdä tallin väkeä ja hevosia taas. Olin käynyt siellä pari kertaa syksyn kuluessa kun olin ollut Veskun mukana käymässä täällä mutta ratsastamaan en ollut päässyt. Vaikka enpä tiennyt pääsisinkö nytkään, ellen saisi joltakulta lainata varusteita. Kypärä ja ratsastushousut eivät olleet tulleet mieleen pakatessani vaatteita aamulla.
- Menkää tekin sinne pikkujouluihin, ei teidän tarvitse täällä istua ikävystymässä, Leena ehdotti. Se ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta. Väsytti ja istuminen takan ääressä olohuoneessa ja kunnon yöunet kuulostivat paljon paremmilta.

Tallilla oli todellakin hiljaista kuin haudassa kun sunnuntai-aamuna aikaisin ja levänneinä ajoimme sinne. Ei yhtäkään hevostakaan ollut vielä ulkona, vaikka kello oli jo puoli yhdeksän. Jani touhuili hiljaa ja rauhallisena tallissa, harjaten hevosia, yhtä toisensa jälkeen, kuin liukuhihnalta. Katselin uteliaana ympärilleni nähdäkseni mitä muutoksia oli tapahtunut sitten viime käyntini, mutta ainoa minkä huomasin oli, että yhden tyhjän karsinan ovessa oli Razzamatazzin nimikyltti. Se näemmä laskettiin jo tallin vakioasukkaaksi, mutta eipä se kai ihme ollut jos se kerran viikottain täällä kävi.

Jani näytti ilahtuneelta nähdessään meidät.
- Sä et näytä ollenkaan krapulaiselta, arvioin pää kallellani.
- Mä vedin eilen sen lyhyen tikun. Mutta kyllä se tänä aamuna osoittautui pitkäksi, mies naureskeli. – Lähdettekö te ratsastamaan? Hanna jotain mainitsi eilen.
- Se ois tarkoitus. Mitkähän hevoset me otettais? Vesku kysyi.
- Saanko mä valita?
- Valitse pois, lupasimme.
- Harmaa Hirviö ja Pukitteleva Piru, Jani tarjosi ja veti toista suupieltään hymyyn.
- Harmaan mä tiedän mutta kehtaako joku hevonen täällä muka pukitella? kysyin.
- Juu, kehtaa. Ei ymmärrä raukka omaa hyväänsä. Toi nelivuotias tossa, Jani osoitti viereistä karsinaa. Siinä asui Marisol, yksi Lundien omia kasvatteja, joka oli jossain vaiheessa syksyä tuotu Ahvenanmaalta tänne korkeakouluun. Se oli viimeksi käydessäni kiinnittänyt huomioni kauniilla värillään, se oli kullanvärinen liinaharjainen läsipää.

- Kumman sä haluat, Vesku kysyi minulta, niin kuin siitä olisi ollut mitään epäselvyyttä.
- Mä en ikinä maailmassa uskaltaisi ratsastaa Namulla, kyllä sä sen tiedät. Se saisi kumminkin jonkin naarmun ja Hanna haastaisi mut oikeuteen ja saisin maksaa sen eläinlääkärikuluja lopun ikääni. Sitä paitsi se ei varmaan suostuisi astumaan askeltakaan minä selässä, enkä mä uskaltaisi laittaa sitä edes kuntoon, luettelin.
- Uskotaan, uskotaan, Vesku nauroi.
- Kyllä mä laitan ne teille kuntoon, ihan siitä ilosta ettei mun tarvitse liikuttaa niitä, Jani lupasi. – Menkää te vaihtamaan vaatteet, ette oo näköjään ihan sopivissa varusteissa.
- Pitäisi lainata joltain, kun ei tullut pakattua mukaan, aloitin.
- Mari ei oo täällä viikonloppuisin, kokeile sen kaapista jos ne sopisi sulle.
- Mä oon ennenkin lainannut Heseltä, Vesku ilmoitti.

Kiipesimme portaat ylös punaisella kalustettuun lepohuoneeseen kaivelemaan toisten kaappeja, liikkuen ystävällisesti mahdollisimman hiljaa, ettei seinän takana epäilemättä krapulaansa nukkuva Hese heräisi ja kun palasimme alas oli Marisol satuloitu ja Jani laittoi parhaillaan ketjuissa käytävällä seisovaa Namua kuntoon.
- Maastoonko menette? hän kysyi.
- Niin ois tarkotus.
- Sitten voisi varmaan laittaa suojat jalkoihin. Rämmitte kuitenkin siellä pusikossa.

Kalpea aurinko oli alkanut paistaa kun pääsimme matkaan. Namun ilme oli näkemisen arvoinen kun se tajusi ettei se ollutkaan menossa maneesiin, se vilkuili tyrmistyneenä ja huolestuneena ympärilleen kuin olisi etsinyt sapelihammastalitinttejä. Marisol tanssahteli eläväisen oloisena, sen kauniit kultaiset korvat liikkuivat kuin propellit joka suuntaan. Toden sanoakseni minua vähän hirvitti sen lempinimi, mutta en ollut kehdannut Janille pistää vastaankaan. Sitä paitsi pukittelevat hevoset eivät olleet pahinta mitä tiesin vaan ne, jotka tekivät 180 asteen napakäännöksiä ja usean metrin sivuloikkia.

Olin iloinen, että olin pistänyt Veskun soittamaan Hannalle eilen, sillä tämä reissu olisi varmaan jäänyt muuten tekemättä. Kunnon yöuni oli saanut hänet jo niin paljon paremmalle tuulelle, että hän oli aamulla vain naureskellut veljiensä idioottimaiselle ahneudelle, eikä tällainen pääntuuletus olisi ehkä ollut enää yhtä välttämätöntä. Olisi ollut sääli jos se olisi jäänyt väliin! Nautin täysin siemauksin rämpimisestä lehdettömässä joulukuisessa metsässä, kun auringonsäteet äkkiarvaamatta välillä kutittivat kasvoja. Siellä tuoksui vielä märän syksyiseltä, sillä yllättäen tänäkään talvena ei vielä ollut tullut pysyvää lunta. Ja ratsuni oli kauhean hauska. Se hypähteli ja ihmetteli ja välillä kun kävelimme pätkän polkua pitkin päästäksemme seuraavaan ryteikköön, se heitti takapäätään tavalla joka sai minut nauramaan ääneen. Hitaasti se kohosi kuin se olisi aikonut nousta käsinseisontaan, se potkaisi pikaisesti sivulle ja jatkoi sitten matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitä ei oikein mitenkään voinut kutsua pukitteluksi, mutta jos siitä kouluratsua aiottiin, oli se tietysti jotain mikä piti saada kitkettyä pois. Ei mihinkään kouluohjelmaan tietääkseni kuulunut minkäänlaisia sivupotkuja.

Otimme lopuksi vähän laukkaa kimmoisalla polulla ja silloin tamma näytti, että kyllä se osasi pukitella oikeastikin. Se melkein pysähtyi pomppimaan, mutta onneksi se sitten päätti, että karkuun menevän Namun kiinnisaaminen oli tärkeämpää ja jatkoi laukkaamista ennen kuin menetin tasapainoni.
- Lopetetaan ennen kuin mä tipun, huusin Veskulle hengästyneenä ja hän alkoi pidättää hevostaan. Marisolia ei olisi huvittanut hiljentäminenkään ja taas se köyristi selkäänsä ja viskasi takajalkansa ilmaan. Kiukuissani läppäsin sitä raipalla ja se protestoi pukkaamalla vielä kerran, mutta seisahtui sitten ihan odottamatta näyttäen oikein aurinkoiselta. – Omituinen otus, huohotin.
- Mikähän sen panee tommosta tekemään, Vesku mietti, mutta antoi sitten Namulle pitkät ohjat ja lähdimme palaamaan tallille.

Hevoset eivät olleet juuri hionneet mutta jätimme ne sisään tasaantumaan siksi aikaa kun menimme taas vaihtamaan vaatteet. Hesen puolelta ei edelleenkään kuulunut mitään elonmerkkejä.
- Arvaas mitä mä olen aina miettinyt, sanoin mietteliäästi viikatessani Marin housuja takaisin kaappiin ja nostellessani jalkojani kylmällä lattialla.
- No?
- Että minkälaista olisi rakastella täällä. Tää huone on aina tuonu mulle mieleen huonon pornoleffan.
- Niinkö? Koska sä olet katsellu huonoja pornoleffoja? Vesku kysyi kiinnostuneena.
- Äh, se nyt oli sanonta – en mä ole nähnyt hyviäkään – siis en minkäänlaisia! aloin selittää.
- Just, jaaha! Vesku nappasi minut nauraen syliinsä ja nosti sohvan korkealle selkänojalle istumaan. – Kokeillaan jos sä kerran haluat.
- Älä! kiljaisin kun hän työnsi minua taaksepäin niin että pelkäsin putoavani ja tarrasin häneen kiinni kuin apina. – Päästä, Hese herää tai Jani kuulee!
- Mä taidan tietää miten oven saa lukkoon.
- Ei kun ihan oikeesti! Kiedoin jalkanikin hänen ympärilleen, ennen kuin keikahtaisin. Mutta keikahdin silti, ja meidän oli pakko molempien irroittaa otteemme., Mätkähdin sohvan istuimelle paljaat sääret pystyssä.

- Mikä @!#$ apinalauma täällä möykkää? kysyi Hese ovelta. – Puolipukeinen apinalauma vielä näköjään.
- Et oo itse paljon parempi, totesi Vesku, Heselläkin oli vain bokserit ja avonainen fleecetakki päällään, lisäksi tukka pystyssä ja silmät turvoksissa.
- Sori, kikatin ja elehdin Veskulle, että hän heittäisi minulle farkkuni, kun kömmin istumaan sohvalle. Hese ei suvainnut vastata mitään vaan käveli suoraan jääkaapille. Tyhjennettyään puoli pullollista jaffaa ja röyhtäistyään muhevasti päälle hän tarttui kahvinkeittimessä hiljalleen muhivaan kannunpohjalliseen, mutta ei tohtinut tehdä sille muuta kuin kaataa lavuaariin.
- Sori, että herätettiin sut, sanoin uudelleen ja kiskoin housut jalkaani.
- Ei se mitään. Älkää tehkö sitä uudestaan, Hese vain sanoi ja painui takaisin huoneeseensa jaffapulloineen.
- No niin, sanoin Veskulle syyttävästi.
- Ei se niin vakavaa, hän sanoi ja tuli myös sohvalle, kiskoen minut puoliksi syliinsä. – Oli sen jo aika herätäkin, kello on vaikka mitä. Mihin me jäätiin?
- Ei se ole välttämättä ehdotus, jos mä sanon että miltä tuntuisi, sanoin ja asetuin mukavasti.
- No mutta se ois ollu ihan hyvä ehdotus.

Minun oli mukava olla siinä, mutta kun tilaisuus oli näin hyvä minun oli pakko kysyä.
- Oletko sä koskaan tehnyt sitä täällä?
- Täällä? Vesku kuulosti kummastuneelta. – En hitossa.
- Mä olen aina kuvitellu, että tää on varsinainen lemmenpesä, punanen sohvakalusto ja punaset verhot ja punanen mattokin. Ihan kuin…
- …pornoleffasta? Vesku nauroi. – Ei mulle oo tullut mieleenkään. Mutta nyt mä en kyllä voi enää koskaan tulla tähän huoneeseen ilman että mietin sua alasti tässä sohvalla.
- Öh… hyvä, kai? Olin vähän hämilläni mutta salaa tyytyväinen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.1.15 18:54:33

6.

Leena oli saanut Riikan ylipuhuttua palaamaan kouluun ja veimme tytön iltajunalle Helsinkiin.
- Mä en menisi jos ei huomenna ois koetta, hän ilmoitti synkkänä noustessaan junaan.
- Tuut sitten takasin, lohdutin.
- Joo, heti kun keskiviikonkin koe on ohi.
- Sitten pääset meidän kyydissä, mullakin on tentti keskiviikkona.

Käytin illan hyödyllisesti tyhjentämällä Karin vaatekaapit kolmeen mustaan jätesäkkiin. Leena sanoi, ettei hän voisi sitä tehdä, eikä Veskuakaan juuri näyttänyt innostavan. Minulle se oli helpointa, kun ei niitä tarvinnut edes lajitella mitenkään. Kari oli ollut iso ja lihava silloin kun oli vielä ollut kunnossa, hänen pojistaan ainakin kaksi olisi saanut sopimaan mihin tahansa hänen vaatteistaan, jos nyt kukaan heistä olisi niitä suostunut kokeilemaan. En uskonut sitä.

Hautaustoimistoon en sitä vastoin tahtonut lähteä vaan Leena ja Vesku lähtivät ajamaan sinne aamulla kahdestaan. Soitin sen sijaan Jinnalle ja rupattelin vähän aikaa ja sitten vain kiertelin ympäri huvilaa. En keksinyt mitään muuta tekemistä, mutta ei sekään tuntunut ihan sopivalta joten päätin lähteä vähän lenkille ja sen tien kun suljin oven perässäni, sain loistavan idean. Tai kaksikin: ensimmäinen oli, etten pääsisi millään takaisin sisään ennen kuin Vesku ja Leena palaisivat, joten toinen tuntui entistä loistavammalta. Onneksi kännykkä oli taskussa.
- Moi! sanoin kun Ilja vastasi unisella äänellä.
- Niin?
- Herää pahvi! nauroin puhelimeen. – Pue päällesi ja tule mun kanssa lenkille. Mä olen viiden minuutin päästä teidän portilla.
- Olet vai? Hauskaa. Saat tulla peremmällekin kuin portille, tuu sisään asti saman tien!

Seisahduin hetkeksi ison puuhuvilan portille, mutta kävelin sitten kuitenkin pihaan ja saman tien kuistille soittamaan ovikelloa. Jos olin herättänyt Iljan umpiunesta hän ei mitenkään ollut ehtinyt vielä vessaa pidemmälle ja varauduin odottamaan hyvän aikaa. Nojailin kaiteeseen ja katselin pihan peräkulmassa nököttävää mökkiä, jossa olimme kesän asuneet. Se oli ollut suloinen ja herttainen pikku kotikolo, mutta itse kesästä en ehkä olisi selvinnyt täysijärkisenä ilman Iljaa. Hän se oli pitänyt minulle seuraa ne kammottavat viikot kun en ollut päässyt sieltä mihinkään kipeän jalkani kanssa, ja sittenkin kun olin jo päässyt liikkeelle mutta minulla oli ollut pitkiä sairaslomapäiviä kulutettavana Veskun ollessa töissä.

Oven loksahdus havahdutti minut ja purskahdin nauruun saman tien kun näin Iljan. Hän oli ilmeisesti tönäissyt ulko-oven auki varpaallaan ja nojaili kädet puuskassa ovenpieleen. Hänellä oli yllään tummanpunainen kiiltävä aamutakki, jonka epäilin hänen lainanneen äidiltään, ja se oli jätetty anteliaasti auki napaan asti niin, että hän pystyi hipelöimään rintakarvojaan.
- Lopeta! komensin. – Ällöä.
- No just, ja mä kun ajattelin tehdä järisyttävän vaikutuksen. Ilja kietoi takkinsa kunnolla kiinni ja hymyili niin, että hänen silmänsä siristyivät. – Anteeksi vaan jos järkytin. Tää oli ensimmäinen vaate minkä löysin kun soitit ovikelloa ja siitä se sitten lähti.
- Saat, lupasin suopeasti ja seurasin häntä sisälle. Olin käynyt heillä muutaman kerran kesälläkin, mutta kaikki oli taas eri näköistä. Iljan äidillä oli varmaankin pysyvä sisustusvimma. Keittiössä oli kaikki joulunvihreää, lisäksi pieniä punaisia herätteitä siellä täällä, kuten suunnaton joulutähti keskellä pöytää.

- Mä ehdin laittaa teen hautumaan. Odota pari minuuttia niin voit ottaa tästä. Mä menen pukeutumaan ettei sun tarvitse enää kauhistella tätä näkyä. Ilja osoitti työtasolla höyryävää kannua ja kahta mukia sen vieressä.
- Selvä, sanoin ja istuin pöydän ääreen odottelemaan, teetä ja seuraa. En ollut kuitenkaan ehtinyt kaataa itselleni kun Ilja jo palasi, asiallisemmin pukeutuneena.

- Mitä sä teet nykyään? aloitin. Ilja oli jonkinlainen nero tai monilahjakkuus, mutta keskittymiskykyä hänellä ei ollut vähääkään. En ollut yli kuukauteen kuullut hänestä mitään joten kysymys oli ihan aiheellinen, hän tuskin enää luki historiaa kuten silloin.
- Et ikinä usko, hän vastasi innoissaan.
- En varmaankaan. Kerro.
- Mä alotan tammikuussa opiskelemaan puusepäksi.
- Ohhoh. Onko pitkäkin kurssi?
- Ei, mä olen jo viisastunut. Kolmen kuukauden työllistämiskurssi.
- Sen kun käyt kunnialla niin kudon sulle papukaijamerkin, lupasin ja kaadoin kermaa teeheni.

Iljaa ei huvittanut lähteä ulos, mutta sain aikani kulumaan hänen keittiössään niin, että säikähdin ihan kun puhelimeni soi ja Vesku kysyi mihin olin kadonnut.
- Mä olen kylässä. Te ootte kai jo tulleet?
- Ollaan. Missä kylässä sä olet?
- Iljalla. Mutta mäpä lähden tulemaan tästä.

Nousin ja kiitin teestä. Katseeni osui keittiön ikkunasta mökkiimme ja mieleeni tuli kysäistä, minä päivänä Ville tulisi taas.
- Ville? Ilja kysyi ihmeissään. – Jaa niin, se teidän ratsastava ystävä. Ei aavistustakaan.
- Miten se tarkenee tuolla? Menee varmaan hirveesti sähköä lämmitykseen? kysyin kiskoessani saappaita jalkaani.
- En mä tiedä, en mä ole huomannut että se, tai kukaan, tuolla ois asunut pitkään aikaan.
- Niinkö? kysyin ja jäin katsomaan häntä tutkivasti. Oli tietysti mahdollisuuksien rajoissa, että Iljan ikkunan alla asui joku ilman että hän huomasi koko asiaa, mutta…

Pakkohan sen oli olla niin. Hitossako Ville sitten muka asuisi? Hotellissa?
- Voi se olla, mä kysyn äidiltä, lupasi Ilja nopeasti huomatessaan hämmennykseni. – Kauanko te viivytte täällä?
- Keskiviikkona on tentti Hesassa, mutta varmaan sitten tullaan takaisin, sanoin ehkä hiukan poissaolevana. – Nähdään vaikka taas loppuviikosta? Mutta sitten saat kyllä pistää nokkasi ulos kanssa. Koska oot viimeksi käynyt ulkona?
- Olen mä viime viikolla, Ilja sanoi miettiväisenä. – Joo, olinhan mä perjantaina tanssimassa. Enpä muistanut kertoakaan sulle, että mä tapasin oikein kivan tytön.
- Oo, tapasitko?
- Joo. Mikähän sen nimi oli? Mä taisin luvata soittaa sille.
- Sä olet ai-van uskomaton, sanoin ja taputin häntä olkapäälle ennen kuin livahdin ulos ovesta. Juuri nyt en jaksanut yhtään enempää Iljaa, hän vaati omanlaisensa asennoitumisen ja minulta se oli karannut sillä sekunnilla kun olin alkanut epäillä Villen yöpymispaikkaa.

Taisin pitää Veskulle kolmannen asteen kuulustelun, mutta hän vannoi ettei tiennyt mitään Villen asumisista – että hänkin oli koko ajan kuvitellut että Sanderssonin pihamökissähän tämä asui. Hän näytti yhtä huolestuneelta kuin minäkin, joten uskoin häntä.
- Voihan se asuakin, ei Ilja välttämättä huomaa vaikka niille muuttaisi veneellinen vietnamilaisia pakolaisia, huokaisin lopulta.
- Se on ihan totta, sanoi Vesku hitaasti. – Kerran se oli melkein viikon yksin kotona ennen kuin tajusi että muu perhe oli lähtenyt kiertämään Eurooppaa.
Huokaisin mutta en voinut olla nauramatta. Kaveri oli pähkähullu, kauankohan hän saisi kulkea vapaalla jalalla?

Jinnalta kysyminen oli mahdotonta, mutta kai Ville taas ilmestyisi tänne tälläkin viikolla? Sen verran voisin Jinnalta selvittää, että koska hän oli tulossa. Sitten nostaisin jätkän seinälle ja ottaisin asiasta selvää, tietenkin ellei Ilja tai Iljan äiti ennen sitä hälventäisi huoliani. Epäilin kuitenkin, ettei Ilja enää muistanut koko juttua sen paremmin kuin viikonloppuna tapaamansa tytön nimeä.

Titta tuli Loviisan ja Launo-vauvan kanssa iltapäivällä vaununaluskorissa kauppakassi.
- Tulin avuksi, hän ilmoitti muina naisina ja alkoi leipoa. Tarpeeseen se tulikin, sillä pitsihuvilassa vaelsi vieraita koko päivän. Minä sekoitin myös kakkutaikinaa Titan avuksi, sillä jauhopeukaloani oli alkanut syyhyttää saman tien kun näin hänen touhunsa, ja sitä paitsi olihan joulu tulossa, vaikka se tässä hässäkässä olikin hetkeksi unohtunut. Sekin yleensä sai minussa aikaan saman reaktion. Titta touhusi melko puhumattomana enkä kysellyt miltä hänestä tuntui olla naimisissa ahneen paskiaisen kanssa, mutta hän otti lopulta asian itse puheeksi, tavallaan.
- Pakko kai jonkun on laittaa sille Ristolle vähän hanttiin tai se puijaa itselleen kaiken.
- On kai se niinkin, mutisin haluamatta ottaa kantaa.

Kun Iljan äiti illalla tuli kylään menin seuraksi kahville.
- Ilja kertoikin sun käyneen kylässä, Eva mainitsi.
- Kas kun muisti vielä, naurahdin ja säikähdin sitten, mutta Eva vaan hymyili. Kai hän poikansa tunsi.
- Muisti se, ja muisti senkin, että sä olit ollut kiinnostunut siitä mökkiasukkaasta.
- Niinhän mä olin. Onko se mökkiasukas? Kun…
- Olihan se kunnes alkoi tulla kylmä. Sitten kun siellä ei enää tahtonut tareta sanoi saavansa yöpaikan tallilta. Ymmärtäähän sen, ei se sähkölämmitin mikä siellä on oikein jaksa häätää kuin kesäkoleat.
- Jaa, tallillako se asuukin nykyään.

Leena ja Eva molemmat katselivat minua kuin ihmetellen mitä minua kiinnosti missä joku tuttu täällä ollessaan nukkui, mutta en aikonut sitä ruveta heille selvittämään. Se olisi ihan liian pitkä juttu ja minun pitäisi melkein selvittää käsitykseni Hannastakin jotta en kuulostaisi vain liian uteliaalta hömpsältä. Siihen varsinkaan en aikonut ruveta.
- Onhan siellä tosiaan sohva, sanoin kevyesti ja lähdin katsomaan kakkuani uunissa.

En ilennyt soittaa Jinnalle uudestaan enää samana päivänä kun olin jo aamulla jutellut hänen kanssaan vaan yritin sitten illan keskittyä kertaamaan tenttimateriaalia. En ollut tiennyt, onnistuisiko siihen keskittyminen täällä ollenkaan, mutta olin varuiksi pakannut muistiinpanoni silti mukaan. Osasin, totesin helpottuneena. Tunsin itseni hyvin fiksuksi selatessani jo tuttua asiaa ja ajatellessani, miten jotkut varmaan parhaillaan lukivat hiki otsalla. Simo esimerkiksi varmaan teki parhaillaan niin.

Paukautin vihkoni kiinni ja muistin, että Miilan ja Laurinkin jutun penkominen oli jäänyt pahasti vaiheeseen kun oli tullut äkkilähtö tänne. En kuitenkaan halunnut soittaa Miilallekaan, halusin jutella hänen kanssaan kasvokkain. Ehkä onnistuisin tapaamaan hänet tiistai-iltana kun ajaisimme kotiin. Olimme päättäneet lähteä jo silloin kun täällä kerran oli tilanne näin hyvin hallinnassa. Minua hirvitti ajatus nukkua pommiin ja herätä täällä asti puolta tuntia ennen kuin olisi pitänyt olla tenttisalissa.

Miila ei kuitenkaan vastannut puhelimeen kun yritin hänelle soittaa. Ehkä hän oli jossain riekkumassa, olimme ehtineet perille vasta niin myöhään että tuskin olimme ehtineet pysähtyä lähikaupassa ennen yhdeksää hakemassa tuoretta maitoa. Itse asiassa olisi pitänyt ostaa kaikkea muutakin, mutta en ollut aavistanut, että ruokavarastomme olisi ehtinyt niin surkeaan tilaan parissa päivässä. Kurkku oli vetelää velliä ja paahtoleipä kasvoi mustaa partaa. Saimme syödä juustonäkkäreitä iltapalaksi ja siinä samalla Vesku soitti Riikalle sopiakseen, mistä ja mihin aikaan hän huomenna hyppäisi kyytiimme ja minä Jinnalle.
- Eikö ala olla liian myöhä lähteä lenkille? hän kysyi.
- Onko? No, okei. Ois vaan ollu kiva jutella kun me lähdetään taas huomenna takaisin.
- Ai te ette viivy sen kauempaa. No, Villekin lähtee huomenna taas. Täytyy kertoa sille että tekin ootte siellä.
-. Aha, sanoin mutta olin iloinen kun minun ei tarvinnut kysyä sitä suoraan.
- Koska hautajaiset on? Aiotteko te viipyä siellä sinne asti?
- Ne on ens viikolla. Mutta kyllä meidän pitää tulla alkuviikosta takasin tenttimään ennen sitä. Että lenkkeilläänkö sillon edes?
- Ihan varmasti.

- Meidän täytyy hiipiä torstai-aamuna aikaisin tallille katsomaan nukkuuko Ville sohvalla vai ei, ilmoitin Veskulle.
- Missäs muuallakaan?
- Hölmö, takuulla sä epäilet siinä missä minäkin että se nukkuukin Hannan sängyssä.
Vesku näytti vähän kiusaantuneelta. – Mä en kyllä aio ruveta vakoilemaan niitä.
- Mutta jos se pettää Jinnaa.
- Ei sulla ole mitään syytä semmosta epäillä.
- Mutta…
- Ja mitä sä tekisit jos niin olisikin? Kertoisit äkkiä Jinnalle ja pahoittaisit sen mielen?
- Saisin lopultakin syyn kuristaa Villen kuoliaaksi, sanoin synkästi.
- Ja tekisit kummipojastasi orvon? Tulisiko edes sulle itselles parempi mieli jos saisit selville Villestä jotain pahaa?

En keksinyt mitään sanottavaa siihen, katselin vaan Veskua tuskastuneena. Että se osasi aina järkeillä niin että minä tunsin itseni hömpäksi. Sitten aloin tuntea itseni kovin väsyneeksi. Mikä pahinta, hän oli oikeassakin. Kyllähän jokin pieni osa minusta olisi halunnut päästä nappaamaan Villen kiinni jostain niljakkaasta, kuten ystäväni pettämisestä, mutta sitten kuitenkin eniten halusin selvittää, että kaikki oli kunnossa. Että vaikka Ville olikin mielestäni itsekäs reissatessaan omaksi ilokseen tuolla tavoin pois perheensä luota, olisi tosiaankin kyse vain ja ainoastaan valmentautumisesta.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   6.1.15 20:02:18

Saisko vielä illan pätkän?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.1.15 21:19:16

Hittu, meinas ihan unohtua, kun oli niin pitkä työpäivä!
--------------------------
7.

Vesku ajoi vaihteeksi takaisinpäin. Olimme päässeet lähtemään vasta iltapäivällä kun Riikan koe oli ollut myöhempään kuin meidän ja väliajan olimme kuluttaneet tallilla Mustikan kanssa ettei se luulisi tulleensa hylätyksi. Minä olin harkinnut pikaisesti ratsastaa Mansikalla, mutta soittokierros oli selvittänyt, että Miila oli menossa sen kanssa illalla tunnille, joten jätin sen sikseen. Tunsin itseni hyvin huonoksi hevosenomistajaksi, tai edes osavastuulliseksi, kun taas karkasin muualle ja jätin omankin osuuteni Ilsen ja Miilan niskoille. Onneksi tiesin, että he ymmärtäisivät kyllä.

Razzamatazz tarhaili vielä kaikessa rauhassa kun lähdimme, mutta kai Ville jossain vaiheessa tulisi sen pakkaamaan.
- Mennäänkö edes illalla tallille? Jos Villellä onkin tunti jo tänään? ehdotin varovasti matkalla. En uskaltanut puhua mitään vakoilemisesta mutta ajattelin, että jos näkisin miten Hanna ja Ville käyttäytyisivät toistensa seurassa voisin saada jonkinlaisen käsityksen asioiden oikeasta laidasta.
- Ei kun tulkaa mun kanssa ulos, pyysi Riikka takapenkiltä. Hän oli kuin eri ihminen kuin se joka oli istunut siellä edellisellä matkalla. – Ei äitiä haittaa vaikka me mentäis vähän kaupungille.
- Ei kai me… aloitin. Se tuntui irvokkaalta.
- Kyllä mä ajattelin että jonain iltana vois kavereita tavata, sanoi Vesku.
- No hitto, menkää te kaljalle, mä soitan itse Villelle ja kysyn koska sillä on tunti niin että mä voin tulla katsomaan, tuohduin. Mihinkäs minä siinä muita tarvitsin.

Niin ajoin illemmalla Hannan tallille ypöyksinäni. Oli jo pimeää ja tallin ja maneesin ikkunoista kajastui houkuttelevan lämpimiä valokeiloja pihamaalle. Pelkkä pimeys jo värisytti, vaikkei ollutkaan kauhean kylmä, joten kipitin kiireesti sisään lämpimään talliin. Ville oli sanonut ratsastavansa seitsemästä kahdeksaan ja kello oli puoli seitsemän, mutta ajattelin ettei hän ehkä vielä ollut ehtinyt verryttelemään. Sitä paitsi halusin moikata porukoita, jos täällä nyt joku sattuisi juuri olemaan paikalla.

Hese oli, satuloimassa Rassaa. En voinut olla virnistämättä. Tällaisessa tallissa Ville takuulla viihtyi, täyden palvelun talossa.
- Terve, sanoin Heselle, joka näytti ilahtuvan minut nähdessään. – Kuinkas sä täällä tähän aikaan? Ja yksin. Tulitko ratsastamaan?
- En, mä tulin katsomaan tän tuntia, kerroin ja silitin Rassan naamaa. Tai kuonopiitä. Vaikka naamahan se oli kun se kerran oli silmien ja suun välissä.
- Oiskin vähän pimeä maastoilla. Mä taidan tulla sun seuraksi katsomoon sitten.
- Tuu ihmeessä jos ehdit. Missähän Ville on?
- Kai se on ylhäällä vaihtamassa vaatteita tai jotain.
- Sielläkö se asuu? kysyin salamannopeasti. Kukapa tietäisi paremmin kuin Hese, nukkuiko hänen naapurihuoneessaan joku?
- Siellä, Hese sanoi kummastelematta kysymystäni ja oloni keveni aika lailla. Hymyilin melkein aurinkoisesti Villelle, kun hän kolisteli hetkeä myöhemmin portaita alas, mikä sai hänet aika hämmästyneen näköiseksi.

Lähdimme kolmen kesken kävelemään maneesille päin ja ymmärsin että tällä kertaa Villeä vähän harmitti koko reissu. Ilmeisesti heitä oli yleensä kaksi ratsukkoa, mutta toinen oli jäänyt yllättäen pois ja Ville sai maksaa Hannalle yksityistunnista mansikoita. Sekin sai minut hymyilemään tyytyväisenä. Parempi mansikoita kuin luonnossa. Olin jo iloinen siitä, että olin lähtenyt tallille tänään, Veskun lievästä pilkasta huolimatta.

Hanna oli ratsastamassa Marisolilla, kerrankin kypärä päässään ja kerrankin hänkin oli punakka ja hikisen näköinen. Nyt tamma enää käveli mutta olisin kovin mielelläni ollut näkemässä vähän aikaisemmin minkälainen kamppailu oli Hannankin saanut hikoamaan. Hän hyppäsi alas satulasta Hesen nähdessään ja antoi tälle ohjat.
- Vie sä tää pois, mun täytyy käydä laittamassa lisää vaatetta päälle tai jäädyn tänne tunnissa!
- Oliko se taas riiviö? kysyi Hese nauraen.
- Ellen tietäisi tarkkaan sen vanhempia mä olisin varma että siinä on liraus muulia, Hanna tokaisi, mutta taputti kuitenkin hevosta kaulalle. Hänen ilmeensä juorusi, että hän taisi pitää siitä.

Ville kiristi satulavyötä ja kiipesi selkään, minä asetuin mukavasti katsomoon ja valitsin läjästä ympärilleni trendikkään puna-musta-keltaisen huovan. Niin hienoa ei täälläkään ollut, että maneesi olisi ollut lämmitetty, ja tuskin lämmitetyssäkään maneesissa olisi tarennut paikallaan istua tuntia näin talvella. Hanna palasi ennen Heseä toppatakki ja –housut äskeisten ratsastusvaatteiden päällä tai tilalla ja suunnisti suoraan minun luokseni nojailemaan katsomoa erottavaan aitaan.
- Jos mä oisin tiennyt että sä olet tulossa niin ois laitettu sullekin joku hevonen alle, hän aloitti suorasukaisesti.
- Ja kaikkea kanssa, tuhahdin. Ajatus siitä, että olisin mennyt samalle valmennustunnille Villen kanssa oli yhtä kaukainen kuin että olisin mennyt kilparadalla küria.

- Ihan totta. Tuu aamulla Villen kanssa tunnille. Se valittaa että menee joululahjarahat kun ei oo ketään jakamassa kustannuksia.
- Enhän mä voi tulla samalle tunnille Villen kanssa. Se ratsastaa ihan eri tasolla kuin minä, väänsin rautalangasta.
- Luuletko sä etten mä osaa soveltaa ratsastajan tason mukaan? Hanna virnisti ja minua alkoi houkuttaa. En edes muistanut koska olin viimeksi oikein maksanut ratsastuksenopetuksesta. Kesällä minun oli ollut tarkoitus mennä mukaan kun Hanna piti tuntia tallissaan asuville yksäreille, mutta aina oli tullut jokin este. Sen verran olin kuitenkin istunut tässä aidan takana, että tiesin Hannan osaavan. Hän oli hyvä opettaja.

- Kai mun pitää ajatella vähän kummipoikani jouluakin… aloitin. – Milläs mä sitten tulisin?
- Minkä sä haluat? Ootko mennyt Seldomilla?
- Mä olen mennyt kaikilla sun hevosillasi täällä paitsi Namulla, ilmoitin.
- Ota Seldom. Se osaa niin paljon että voitte hyvin tehdä samoja juttuja Villen kanssa, jos sulla rahkeet kestää.
- Älä semmosta luule, mutta kiitos, mä tulen! Minun oli hymyiltävä Hannalle, sillä tunsin miellyttävän odotuksen jo vatsassani.
- Yhdeksältä sitten. Valmiiksi verryteltynä.

Hese palasi tallista ja Hanna kiinnitti huomionsa ratsukkoon.
- Mä menen huomenna mukaan tunnille, ilmoitin Heselle, joka ei näyttänyt vaikuttuneelta vaan kuin kyseessä olisi jokapäiväinen asia.
- Ai. Kukas neidille… rouvalle satuloidaan?
- Osaan mä itse hevoseni satuloida. Mutta Seldom.

Lähdin tallilta erittäin tyytyväisenä. Jos Ville ja Hanna olivat salarakastavaisia he osasivat tavattoman hyvin pitää sen salassa, enkä uskonut, että he olivat kyllin taitavia huijaamaan niin epäluuloista tarkkailijaa kuin minä. Olin käynyt ennen lähtöäni yläkerrassa muka juomassa ja todennut omin silmin, että Ville oli tosiaan asettunut taloksi. Sohvalla oli tyyny ja makuupussi. Eivätkä he vilkuilleet toisiaan salaa, eivätkä myöskään vältelleet toisiinsa katsomista, mikä kokemukseni mukaan oli vielä varmempi merkki.

Minun oli ihan pakko päästä kaupungille myöskin, etsimään Vesku ja kertomaan hänelle, että olin vain kuvitellut kaiken. Vein kuitenkin auton ensin kotiin ja vaihdoin vaatteet. Leenalla oli aina vaan vieraita, talo oli jo niin täynnä kukkia, että se tuoksui kuin kukkakauppa heti kun ulko-oven aukaisi.
- Mä en ole myöhään, mulla on aikainen herätys, ilmoitin lähtiessäni.
- Ota siitä eteisen naulasta vara-avain itsellesi, niin pääset sisään jos mun kelvottomat kakarat ei haluakaan tulla ajoissa kotiin, Leena vastasi.

Kesti aikansa ennen kuin Vesku vastasi puhelimeen ja aloin jo hermostua kun olin ehtinyt kävellä melkein keskustaan enkä tiennyt mistä häntä alkaisin etsiä. Joutuisinko käymään jokaisessa aukiolevassa ravintolassa? Mutta sitten tärppäsi.
- Vastasit sentään.
- Täällä on niin kauhea meteli, hän sanoi puolustelevasti.
- Missäs ootte? Saanko mä liittyä seuraan? Mä en viivy kauan, lisäsin kiireesti, sillä ajattelin hänen haluavan jutella kaikessa rauhassa kavereidensa kanssa.
- Mäkin meinasin just lähteä. Mutta voinhan mä muuttaa mieleni jos sä olet tulossa. Tässä pubissa me ollaan.
Katselin kumpaankin suuntaan katua, jolla seisoin ja yritin arpoa mikä oli ”tämä pubi”.
- Neuvo mut perille, mä olen ulkokuntalainen.

Löysin Veskun yksinään, hänen kaverinsa olivat kuulemma myös juuri poistuneet vedoten aikaiseen ylösnousuun.
- Maltatko odottaa että mä juon yhden siiderin, tuli jano kävellessä? kysyin. – Sitten voidaan mennä sillä mullakin on aikainen ylösnousu.
- Tietysti, Vesku sanoi ja rutisti minua. Katsoin häntä vähän vinoon, mistäs moinen hellyydenpuuska. Emmehän olleet olleet erossa montaakaan tuntia.
- Ei mitään syytä, hän sanoi ja rutisti uudelleen.
- Jaa, ei kai semmoisia sitten tarvita, huokaisin. Siitä oli tullut aika hyvä mieli ja lämmin olo. Unohdin pitkäksi aikaa kaikki hienot uutiseni kun rutistin takaisin ja mietin, miten onnekas olinkaan.

Vesku tahtoi ehdottomasti tulla aamulla katsomaan ratsastustani. Jos olisin sitä tullut ajatelleeksi en ehkä olisi kertonutkaan hänelle, jännitti muutenkin kuin olisin ollut kilpailuihin menossa, tai alkeiskurssin ensimmäiselle tunnille. Olihan hän nähnyt minun ratsastavan satoja kertoja, mutta nyt en olisi suonut hänen näkevän, miten Hanna mahdollisesti höykyttäisi minua. En tarvinnut lainavarusteita itselleni tällä kertaa, olin kotitallilla käydessämme heittänyt ihan varmuuden vuoksi kamamme takakonttiin. Ne eivät kuluisi matkustamisesta mutta olin pitänyt aika mahdollisena että niille voisi olla täällä käyttöä ja tässä sitä oltiin heti seuraavana päivänä.

Jani oli satuloimassa Rassaa käytävällä kun tulimme ja vihellellen lähdin etsimään Seldomin varusteita. Onneksi Hese ei ollut aamutallissa, sillä laitoin tosiaankin mieluummin itse hevoseni kuntoon, ainakin jos tunsin sitä jo vähän etukäteen niin että ehdin siinä touhutessani tunnustella sen mielialaa. Ihan vieraan hevosen kanssa se oli tietysti samantekevää. Löysin kankisuitset mutta en satulaa enkä toisia suitsia joilla olin sillä joskus maastoillut ja sydämeni muljahti taas. En ollut ratsastanut kankikuolaimilla kuin pari kertaa harjoitusmielessä. Tunti menisi siihen että selvittelisin kaksia ohjia solmusta.
- Jani, mä en löydä Seldomin kamoja! huikkasin käytävälle.
- Ne on sillä jo päällä, kai, kuului vastaus ja kun katsoin toiseen suuntaan näin Hesen ja Veskun sen karsinan ovella. Heidän takanaan kohosi Seldomin ruskea pää.

- Mähän sanoin että mä osaan satuloida itse, toruin Heseä. – Mitä sä laitoit sille päähän, mä löysin sen suitset?
- Mä ajattelin ettet sä varmaan halua kankia, oisitko halunnut? Laitoin pelhamit ja deltat.
- Loistavaa, en, huokaisin. Vain yhdet ohjat. Tartuin Seldomia turvan ympäriltä kuten minulla oli tapana tehdä Mansikalle ja se peräytyi säpsähtäen. Taputin sitä sitten anteeksipyytävästi. Ei se tietenkään ollut tottunut moiseen hempeilyyn, sehän oli vakavahenkinen kouluratsu. Pelkkää väreilevää lihasta ja kiiltävää toffeenruskeaa karvaa. Laitoin kypäräni leukaremmin kiinni ja otin ohjat sen kaulalta. – Mä meen.
- Kiristä satulavyö, Hese huomautti. – Onko sulla kannukset?
- Ei – tarviinko mä?
- Et hevosta varten mutta Hannaa.
- No, ne on Hesassa, en mä semmosia pakannut mukaan.
- Mee maneesiin, mä etin sulle jotkut.

Villeä ei vielä näkynyt mutta lähdin silti. Vesku meni edeltä ja sytytti maneesiin valot ja sitten taluttelin isoa ruunaa kunnes Hese saapui kannuspari käsissään kilisten. Käteni vapisivat kun asensin niitä saappaisiini ja kirosin hermoni. Mitä jännitettävää muka oli ratsastustunnissa? Toivottavasti tämä menisi ohi kun pääsisin satulaan, kuten kisoissakin.

Helpotuin kun huomasin niin käyvän. Yritin maistella Seldomin liikkeitä ja reaktioita vaikka kävelinkin edelleen vain pitkin ohjin ja uppouduin siihen niin, että paniikki unohtui. Ville saapui maneesiin ja kun Hanna saapui olin ravaillut jo jonkin aikaa ja saanut ohiratsastaessani Veskulta erinäisiä hyviä neuvoja. Tunsin olevani jo täysin kotonani täällä korkealla. Hevonenhan teki mitä pyysin!

Hanna sai kuitenkin minut tajuamaan alle kymmenessä minuutissa, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä mitä pyytää. Ravi, joka minusta eteni niin, että se höykytti suoleni solmuun oli Hannan mielestä mummista ja kun tein omasta mielestäni laukannoston ajatuksen voimalla se ei ollut tarpeeksi täsmällinen. Aloin vilkuilla häntä alta kulmieni miettien v’ittuiliko hän, mutta hän näytti täysin vakavalta – kai edes pieni vahingoniloinen virne olisi eksynyt kasvoille jos hän olisi tarkoituksella yrittänyt saada sisälmykseni uuteen järjestykseen ja selkärankani mureniksi, puhumattakaan itsetunnostani. Purin siis vain hammasta.

- Me voitaisiin keskittyä sarjavaihtoihin, Hanna päätti katsottuaan hetken miten laukkasimme eri puolilla uraa, vaihtaen tempoa aina lyhyemmäksi päädyissä ja reippaammaksi pitkillä sivuilla. Se oli mieleeni, sitä olin vähän toivonutkin, etenkin kun olin havainnut, että saisin unohtaa ajatukset seksielämästä loppuvuodeksi jos jatkaisimme raviharjoituksia koko tunnin. Istuntani oli näemmä sieltä itsestään. Mutta jo ennen sitä olin haaveillut pääseväni kokeilemaan miltä se oikeasti tuntuisi, sellainen tanssi. Olin Mansikan kanssa tietenkin tehnyt vaihtoja, yksittäisiä, jopa ilman apupuomia, mutta himoitsin päästä kokeilemaan niitä jollakin, joka osasi.

Kuuntelin, miten eri lailla Hanna ohjeisti Villeä ja minua. Ero ei ollut vain siinä, että Villen piti kokeilla vaihtoja alkuun kuuden askeleen välein ja minun tehdä yksi vaihto: Hanna neuvoi Villeä kouluttamaan hevostaan myös. Minua hän vain opetti. Ville oli valmennuksessa, minä olin tunnilla. Kaamea rotko oli välillämme, mutta kyllä Hanna oli ollut oikeassa, hän tosiaan pystyi ottamaan tasoeromme huomioon niin, että uskoakseni Villekin sai tunnista jotain irti. Minä ainakin sain: kun laukkasimme lävistäjän vaihtaen laukkaa täsmällisesti joka neljännellä askeleella mieleni teki nauraa ääneen.
- Tää riittää, sanoi Hanna ja vilkaisi kelloa seinällä. Tein samoin ja totesin puolentoista tunnin kuluneen. Ilmankos olin ihan puhki. Ajoin Seldomin vielä rentoon raviin vaikka hädin tuskin jaksoin itse keventää ja heitin sitten ohjat pois.

Hanna käveli Villen ja Rassan rinnalla selittäen jotain, Ville nyökkäili ja sitten Hanna seisahtui odottamaan että minä ehtisin ratsastaa hänen kohdalleen.
- Sun täytyy oppia pitämään jalkasi paremmin paikoillaan ja kädet samoin, ja istua paremmin takapuolesi päällä. Ja sitten sä olet ihan liian pehmeä. Kaiken pitää tapahtua heti, ja kyselemättä, hän aloitti ja jatkoi samaan tapaan puoli kierrosta. Aloin jo unohtaa asioita alkupäästä kun koko ajan tuli lisää korjattavaa.
- Saisinko mä ton kirjallisena, mähän unohdan muuten puolet, sanoin lopulta.
- Vesku voi toistella sulle samoja asioita, jos vaan pyydät. Mutta kaikkiaan se meni kyllä aika paljon paremmin kuin mitä mä odotin, Hanna lopetti yllättäen minut niin, että suuni taisi loksahtaa auki ja veri tulvahtaa poskilleni.
- Ihan totta? kysyin, sillä halusin kuulla sen uudelleen.
- Luulin sua onnettomammaksi, Hanna virnisti ja tönäisi minua polveen, sitten hän käveli juttelemaan Veskun ja Hesen kanssa.