Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.14 22:15:09

51.

Nukuin tosiaankin maanantaina yhteentoista, enkä kerrankin potenut edes huonoa omaatuntoa herätessäni. En myöskään voinut ymmärtää mikä minut oli edellispäivänä saanut itkeskelemään ja murjottamaan. Ehkä silkka väsymys oli tosiaan se oikea syy? Nousin haukotellen ja kiskotellen ja menin, vastoin kaikkia tapojani, laittamaan itselleni puuroa. Täällä tuli yleensä tyydyttyä kahviin ja korkeintaan johonkin banaaniin, vaikka toiveikkaana olinkin puurohiutaleita ostanut kaappiin jo kuukausia sitten. Ehkä siihenkin asiaan voisi kiinnittää vähän huomiota.

Menin lautasen kanssa lukemaan mikrolta verkkohesarin. Aitoa ei tullut kuin sunnuntaisin, eikä sitäkään aina ehtinyt lukea. Eilinenkin taisi vielä maata eteisen nurkassa. Selattuani uutiset hain sen lukeakseni sarjakuvat, ja selasin pikaisesti päivän postin. Sitä ei yleensä paljon tullut, tänäänkin oli vain muutama mainos ja vaaleanvioletti käsin kirjoitettu kirjekuori. Se herätti kyllä mielenkiintoni ja kääntelin sitä ympäri muutaman kerran, mutta enpä voinut mennä sitä aukomaankaan.

Sarjakuvat katsottuani heittäydyin takaisin sängylle miettimään mihin kuluttaisin koko vapaapäivän. Kysymys oli äkkiä kauhean vaikea. Mitä tekisin kun ei ollut pakko tehdä mitään? Shoppailua? Siivousta? En ollut ehtinyt tentata Veskun päivän ohjelmaa ennen kuin hän oli simahtanut yöllä, vai itseköhän olin ensin nukahtanut? En pystynyt muistamaan semmoista yksityiskohtaa, vaikka muutama muu hiipikin mieleeni. Aamulla hän oli häipynyt luennoilleen kuulemattani. Kurotin laiskasti kännykkäni lattialta laittaakseni kyselyn menemään, mutta siltikin pitäisi ehkä päättää mihin käyttää iltapäivä. En jaksanut enää nukkua. Eivätkä tänään pääsykoekirjatkaan huudelleet.

Soitin Ilselle kuullakseni tarvitsisiko Karoliina vaikka vahtimista tai jotain.
- Ei tarvii, me ollaan lähdössä Alin luo kylään. Tule mukaan ellei sulla ole tekemistä.
- Voisinpa tullakin, piristyin ja nousin istumaan. – Tulenko mä sinne vai koukkaatko mut matkalla, mihin aikaan olet menossa?
- Mä lähden ihan kohta niin ipana saa nukkua päiväunet matkalla. Voin hakea sut kyllä.
-Selvä! Hyppäsin pystyyn ja olin pukeissa ja valmiina hetken päästä. Muistin sammuttaa kahvinkeittimen ja melkein sain juotua mukini tyhjäksi parvekkeella ennen kuin huomasin Ilsen auton. Tai siis iskän. He olivat vaihtaneet autoja Karoliinan tultua, sillä farkkuun mahtuivat vaunut helpommin.
- Oliko Miilalla koulua tänään? kysyin kun olin ehtinyt kadulle ja kiipesin etupenkille.
- Niin se ainakin sanoi.
Karoliina nukkui kopassaan, takapenkille huolellisesti vyötettynä.

En ollut käynyt Alin luona pitkään aikaan, ainakaan pariin vuoteen. Hän oli Ilsen lapsuudenystävistä se, joka oli jatkanut hevosharrastusta koko ikänsä, ja nykyäänkin hänellä oli talli takapihalla.
- Onko Alilla vielä hevosia kotona?
- Ei sillä taida omia olla, ellei ole sitten viime näkemän hommannut. Jotkut vuokralaiset sitä ainakin syksyllä pyöritti.
- En mä ainakaan haluasi vieraita ihmisiä pihaani pyörimään.
- Kai se riippuu ihmisistä.

Ali asui jossain hitusen Vantaan pohjoispuolella, en ollut ihan varma oliko se Nurmijärveä vai mitä. Maaseudulta se ainakin jo näytti.
- Mä otin toisenkin hoitolapsen mukaan kun sillä oli tylsää, ilmoitti Ilse kun nousimme autosta ja Ali tuli meitä vastaan. Minä irvistin.
- Tervetuloa kummitytöt, Ali hymyili kun nostin Karoliinan kopan takapenkiltä.
- Mikäs sun hevostilanne nyt on? kysyin ensimmäiseksi, asia oli jäänyt mieleeni pyörimään kun olimme siitä vasta Ilsen kanssa jutelleet. Tiesin, että hän oli joutunut oman hevosensa lopettamaan ähkyn takia syksyllä, mutta hänellä oli ollut sen lisäksi vuokralaisia.
- Nyt ei ole edes hajua pihapiirissä, Ali kuittasi iloisesti.
- Miksi ihmeessä, onko sulla talli tyhjillään?
- On, sen jälkeen kun ne viimeiset lapset kun muutti pois, ja luojan kiitos muuttivat, en ole viitsinyt etsiä uusia.
- Miten niin luojan kiitos? Minua kiinnosti kummasti. Ehdimme kuitenkin sisään ja kahvipöytään asti ennen kuin Ali jatkoi.
- Siellä oli kolmen tytön kaksi lämppäriä. Yksi niistä oli kaikin puolin okei, mutta ne kaksi, jotka omisti puoliksi sen toisen, oli välillä ihan mahdottomia. Riekkuivat ympäri kylää sen hullun ruunan kanssa niin, että mä jo pelkäsin saavani tienhoitolautakunnan ja kunnanvaltuuston ja poliisin niskaani.
- Kerro lisää, sanoin kiinnostuneena ja ojensin kahvikuppiani täytettäväksi. Ja Alihan kertoi, yöratsastuksista ja asfalttilaukoista ja kahvilassakäynneistä hevonen pyörätelineeseen sidottuna. Päivittelimme asiaankuuluvasti, sekä Ilse että minä, ja söimme sipulipiirakkaa ja juustokakkua. Ennen pitkää minusta alkoi tuntua, että voisin ehkä antaa tätien jutella hetken omia juttujaankin ja kysyin, saisinko käydä katsomassa tallia.
- Käy ihmeessä, sanoi Ali ja kurottautui ottamaan hyllynpäädystä avainnipun. – Tässä on avaimet, en viitsi pitää sitä lukitsemattomana vaikka maalla ollaankin.

Tyhjä talli oli vähän surullinen näky. Se tuntui kostealta, kun sain auki riippulukon, salvan ja ison oven. Sisällä oli vain neljä nyt paljasta karsinaa, joissa ei semmoisinaan ollut mitään katsomista. Peremmällä oli muita tiloja, iso rehu- ja heinävarasto sekä satulahuone. Yksi kohta käytävästä oli muita matalammalla ja sen vieressä oli vesihana. Huomasin sen karvaasti kun kuvittelin käveleväni tasaista käytävää ja tömähdinkin kymmentä senttiä matalammalle yhtäkkiä. Vaikka olisihan minun se pitänyt vanhastaan muistaa, joka kerran täällä käydessäni olin niksauttanut selkäni.

Satulahuoneeseen olin oikeastaan halunnut mennäkin. Siellä oli muusta rakennuksesta poiketen kuivaa ja melkein lämmintä ja syy löytyi sähköpuhaltimesta, joka juuri hurahti käyntiin kun avasin oven. Telineillä oli kaksi satulaa, ja muitakin varusteita roikkui telineissä. Vanha sohva oli seinää vasten ja peremmällä oli pieni pöytä, mutta olin tullut katsomaan valokuvia, jotka täyttivät yhden seinän. Kuinkahan monta kertaa olin niitäkin kasvinvuosinani tutkaillut. Minulle välähti, että ei ehkä ainoastaan Ilse, joka jossain vaiheessa oli uudelleenaloittanut ratsastuksen, ollut ollut meille esimerkkinä. Salavihkaa Ali, hevoskummitäti, joka ei ollut koskaan lopettanutkaan, oli saattanut olla se voimakkaampi voima.

Kuvia oli monta riviä, mutta tiesin niiden merkityksen. Ensimmäisessä oli Ali teinityttönä hoitoponinsa kanssa, hänellä oli kammottava kihara permanentti ja poni näytti myrtyneeltä vaikka Ali hymyili leveästi. Toisessa oli jo parempi kuva, iso mustanruunikko hevonen ylitti nuori Ali selässään estettä. Samantyyppinen oli kolmaskin kuva, kisoista, joskin tällä kertaa hevonen oli valkea. Sitten ruunikko tamma, muutama varsa, vielä kisakuvia. Alemmat rivit olivat pienempiä kuvia samanlaisissa kehyksissä. Ali oli halunnut kerätä sinne kaikki vuokralaisensa. Kaksi viimeisintä olivat varmaan ne kaksi lämppäriä, joista oli ollut puhe kahvipöydässä. Keskenään samanoloisia ruunikoita olivat ne. Kaikissa kuvissa oli pienet nimilaput ja tavailin niitä tarkkaan, vaikka osa olikin tuttuja. Alastair, Nijinsky, Majolica, Marumba. Viimeisimmissä luki Letter Home ja Forgetmenot.

Katseeni palasi takaisin ylemmälle osalle missä olivat Alin omien hevosten kuvat. Viimeisenä oli ruunikko tamma ja samanvärinen varsa. Tiesin, että Marumba oli ollut Alin ensimmäinen oma hevonen ja sitä seurasivat Aino Corrida, Belle Epoque ja Czardasz ja muut. Minua liikutti ja viehätti jatkuvuus, jonka luin seinältä. Koko ihmisen historia, hevoshistoria. Ja liekö Alilla paljon muuta historiaa olikaan, sikäli kun tiesin hän oli ikänsä asunut yksin. Mutta mitäpä minä tiesin, vaikka olinkin saanut vilkaista jonnekin menneisyyteen kun äitini ja Miilan isä olivat pienessä sievässä ruvenneet kuulteni muistelemaan. Ja niissä muisteloissahan oli vihjattu, että Alilla kuitenkin oli ollut Salainen Elämä.

Päätin palata sisään kuuntelemaan josko salaisia elämiä tai jotain muuta käsiteltäisiin kahvipöydässä. Lukitsin tallin perässäni ja katselin vielä ympärilleni. Alilla oli pari tarhaa ja niiden takana aukesi iso vihertävä alue. En tiennyt oliko se Alin maita mutta muistin, että joskus vieraillessani se oli ollut aidattu ja siellä oli ollut hevosia. Sitten viime näkemän oli tarhojen viereen tasattu jonkinlainen mahdollinen kentänaihiokin. Näin kevätroudalla siitä ei saanut selvää mikä se oikein oli.

- Mä olen jo ajatellut ruveta kasvattamaan shetlanninponeja tai jotain, kuulin Alin sanovan nauraen kun palasin sisään.
- Miksei islanninhevosia? kysyi Ilse
- Äh, ne on ihan oma taiteenlajinsa nykyään, ja siitä lajista mä en tiedä mitään, sanoi Ali.
Karoliina alkoi juuri äännellä kopassaan, joka oli jätetty penkille eteiseen ja pysähdyin sen luokse. En ollut ihan varma, näkikö noin pieni vauva mitään muuta kuin hahmoja, mutta ainakin se tuijotti minua pistävästi. Minusta näytti kuin sen silmät olisivat vihertäneet mutta ei kai se ollut mahdollista, minähän olin se ainoa vihreäsilmäinen talossa. Olin surkeasti unohtanut muut silmienvärin geeniperimät kuin siniset ja ruskeat, jotka olin kerrannut kirjoituksiin. Vai tiesinkö edes muista mitään?

Supattelin vauvalle ja nostin sen syliini, toinen käsi arvioivasti vaipan päällä. Ei se tuntunut märältä, ehkä sillä oli nälkä. Riisuin myssyn ja päällimmäisen villatakin, sillä sisällä oli lämmin ja koko ipana tuntui hikiseltä. Sitten kävelin sen kanssa keittiöön. Tädit, Ilse ja Ali, nappasivat sen tietenkin heti käsivarsiltani ja niinpä keskityin santsaamaan sipulipiirakkaa. Aloin miettiä, pitäisikö minun varmuuden vuoksi hakea jonnekin Ypäjälle tai muuhun hevosalankouluun siltä varalta, että en pääsisikään lääkikseen, mutta sitten tajusin, että kaikki sellaiset koulut taisivat olla sisäoppilaitoksia kaukana Helsingistä. Ei kiitos! En todellakaan aikonut erota Veskusta päästäkseni opettelemaan lannanluontia. Tuijotin ajatuksissani ruudullista pöytäliinaa.

- Mitä sä mietit? Ali kysyi autettuaan Ilseä lämmittämään pullon mikrossa. Hätkähdin ihan.
- Öh, sitä kai että mikä musta tulisi isona. Tai mitä tekisin ellen pääsekään lääkikseen.
Ali istuutui vastapäätä kaataen lisää kahvia ja uppouduimme aika antoisaan keskusteluun. Tai ei antoisaan, ei Alilla minulle mitään maatamullistavia ajatuksia ollut, mutta mielenkiintoiseen. Kenestäpä ei olisi hauska jutella omista suunnitelmistaan.
- Kyllä sä pääset sinne, Ilse sanoi lohduttavasti, mutta en ottanut sitä mitenkään vakavasti. Hitostako hän sitä voi arvata, itsellänikään ei ollut kuin hämärä käsitys siitä, millaiset kokeet tai niiden arvostelu olisivat, ja mitkä olivat realistiset mahdollisuuteni.

Ali huomasi vasta ottaa käteni ja tarkasteli huolellisesti sormustani.
- Ja kihloihinkin olet jo ehtinyt, onnea vaan näin jälkikäteen, hän totesi.
- Sehän on jo ikivanha juttu, totesin vähän hämilläni.
- Ajattelin vaan miten nuori sä olet. Ja miten jotkut ei ole ehtineet tohon asti vanhempinakaan, Ali irvisti surkuhupaisasti.
- Ei kai se nyt mikään elämän päämäärä ole nykyään, arvelin.
- Meneekö teillä aina vaan yhtä ihanasti? Ali vaati saada tietää.
- Menee, vaikka aika paljon vähemmän tähän aikaan vuodesta ehtii nähdä kuin mitä kesälomalla, huokaisin. – Veskulla on kauhean pitkiä päiviä välillä ja mulla on työt ja lukemiset ja sitten ratsastamiset. Joskus tuntuu ettei ehdi nähdä kuin tallilla ja yöllä sängyssä.
- Musta sä teet vähän liikaa kaikkea nykyään, Ilse ilmoitti kaivaessaan laukustaan pyyhettä, jonka hän asetteli olkapäälleen ja nosti sitten vauvan sitä vasten röyhtäisemään.
- Enkä tee, sanoin vähän loukkaantuneena. – Mistä mä muka voisin luopua?
- No vaikka töistä, ei Veskukaan koulun lisäksi tee muita töitä?
- Mulla ei ole koulua, enkä mä saa opintotukea, pakko mun on jostain vähän rahaa saada. Ja tallilla käymisestä ei voi luopua kun sä olet vauvavammainen, eikä muutenkaan. Johan sitä tulisi mökkihöperöksi.

Sitten tädit alkoivat keskustella ristiäisistä ja ristiäistarjoiluista ja vetäydyin toiseen huoneeseen selaamaan lehtiä kunnes Ilse tahtoisi lähteä takaisin. Mutta he palasivatkin aiheeseen Mansikan tiineys, jota tuntui riittävän tuntikausiksi. Alilla oli kerrottavana vaikka minkälaisia varsomisjuttuja, mutta kun hän oli muistellut muutaman vähän epämiellyttävän, hän napsautti suunsa kiinni. Ilse taisi olla aika kauhistuneen näköinen. Minä olin löytänyt kansioittain vanhoja Hippoksia ja selailin niiden tulosluetteloita edelliskesiltä yrittäen bongata jostain Veskun nimen. Löysin pikkujutun Hannastakin, muutaman palstan mittaisen. Hänestä oli kuva kisa-asussa silinteri päässä ja häntä kuvattiin nuoreksi nousevaksi kouluratsastustoivoksi ja fwb-kasvattajaksi. Siinäpä mukavan kuuloinen uraputki nuorelle naiselle. Yllätyksekseni hän olikin jo jutun tekoaikaan ollut 23-vuotias. Vilkaisin kannesta minkä vuoden numeroa luin, ja laskin, että hänen piti olla nyt jo ainakin 25. Vanha kuin taivas toisin sanoen! Vahinko vaan, ettei hän näyttänyt juuri vanhemmalta kuin minäkään. Turhautuneena paiskasin kansion kiinni ja maleksin takaisin keittiöön.

- Miksette toisi sitä tänne varsomaan, kysyi Ali äkkiä innostuen. Ilse ei näyttänyt yhtä innostuneelta.
- Täähän on kauhean kaukana meiltä, tokaisin.
- Höpsis, puolessa tunnissahan tänne ajaa. Ja täällä on lähellä hyvä eläinlääkäri ja uusi klinikkakin jos sattuisi semmoista tarvitsemaan. Ajatelkaa miten säästäisitte tallimaksuissa. Ja miten paljon enemmän täällä on tilaa ja vihreetä kuin kaupunkitallissa! Mua kun alkoi just nyt taas kaivertaa saada tänne muutama hevonen kesäksi.
- Kauanpa kestit tyhjää tallia, Ilse naurahti. – Mistäs meinasit saada sille kaverin?
- Tiedä vaikka hommaisin itselleni taas ratsun, jos olisi noin hyvä syy, tai sitten tosiaan aloittaisin sen shettisprojektin, Ali sanoi kevyesti.
- Mitä Oona sanoisi jos me vietäisiin Mansikka sieltä, yritin minä kuitata koko keskustelun. Hän varmaan loukkaantuisi, jos haluaisimme yhtäkkiä muuttaa tamman pois.
- En mä tiedä olisko tossa järkeä, sanoi Ilse. – Täytyy vähän miettiä.
Olin pettynyt kun ei hän tyrmännyt koko ehdotusta kerralla, mutta ajattelin että hän halusi olla kohtelias vanhalle ystävälleen ja ainakin teeskennellä miettivänsä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.14 22:15:58

Ja täällä oli alkuosa.

Lähettäjä: Pösö 
Päivämäärä:   1.10.14 12:08:29

Löytyykö sulta suoraa linkkiä Pääosassa Henriikkan 11 osaan? 10:n lopussa ei ollut linkkiä seuraavaan ja se loppui taas niin jännään kohtaan että harmittaa jos ei saa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu... ;)

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   1.10.14 13:11:03

Joo, joku muukin sitä jo kyseli: Henriikka 11

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.10.14 21:27:34

52.

Vaikka miten olin Ilselle ja Alille väittänyt muuta, tuntui minulla olevan liikaa tekemistä ja menemistä, liikaa kaikkea paitsi vapaa-aikaa. Helpointa olisi ollut luistaa lukemisesta mutta siitä tahdoin tiukimmin pitää kiinni. Olin tehnyt itselleni aikataulun, johon olin merkinnyt kuinka paljon minun oli tarkoitus lukea minäkin päivänä ja se oli aloittaessani näyttänyt vakuuttavalta ja hienolta, jopa helpolta. Päiviä pääsykokeeseen oli sentään vielä kymmeniä, eikä opittavia sivuja ollut päivää kohden jaettuna paljon. Mutta sitten tuli päiviä, jolloin lukemaan ei ehtinyt ennen kuin iltamyöhällä jolloin mistään ei tuntunut enää ymmärtävän mitään. Ja päiviä, jolloin ahneuksissani jäin tekemään tuplavuoron jonkun toisen hoitajan sairastuttua, ja niiden jälkeen ei jaksanut enää yrittääkään muuta kuin nukkua. Vapaapäivinä saattoi yrittää ottaa kiinni, mutta aivoni eivät jaksaneet vastaanottaa uutta tietoa kauhean montaa tuntia ja lopulta saatoin vain tuijottaa samaa sivua, seinää tai kattoa, saaden ihan yhtä paljon irti kaikista kolmesta. Ellen välillä olisi päässyt tallille en olisi nähnyt raitista ilmaa kuin matkalla bussipysäkille. Sinne saattoi mennä miten väsyneenä tahansa ja jotenkin muut asiat unohtuivat, joskin sielläkin väsyi. Laihduin, mutta siitä olin vain salaa tyytyväinen. Olisinpa samalla kasvanut vähän pituutta.

Siinä samalla lähestyivät Karoliinan ristiäiset ja niiden lisäksi Veskun veljen häät – se oli ollut se vaaleanvioletti kirjekuori ammoin postissa ja olin kovin hämmästynyt. Olin luullut että molemmat olivat jo naimisissa, lapsilaumoineen kaikkineen.
- Ei ne kumpikaan ole. Mutta nyt Titta odottaa neljättä ja se kai haluaa lopulta aviolapsen, selitti Vesku.
- No ilmankos niillä oli semmoinen hinku saada se hääpuku mun päälle, sun mummeilla. Laittaakohan Titta sen?
- Ei aavistustakaan. En ymmärtänyt miten Vesku ei niin tärkeästä asiasta ollut ottanut selvää jos sentään oli kuullut tulevasta perheenlisäyksestä.

Oonan tallilla oli meno vähän muuttunut kun hevosaines oli vaihtunut. Iso raaka suomenhevostamma, Tiina, teetti tosissaan töitä. Se oli vähän hysteerinen luonne, vaikka olin aina kuvitellut suokkeja tasaisiksi ja rauhallisiksi. Tämä hermostui kun ei tajunnut mitä siltä odotettiin ja sitten se alkoi rynniä ja jyrätä pois tilanteesta täysin näkemättä tai välittämättä jäikö joku tai jotain alle. Oona sai tehdä sen kanssa enemmän töitä maastakäsin kuin selästä ja välillä minua pelotti hänen puolestaan – kuka hoitaisi tallit jos hän jäisi tuon tonnin lihamassan alle? Minusta sirot puoliveriset, olkootkin miten hömelöitä nuoria tahansa, sopivat sirolle Oonalle paljon paremmin, mutta niitä ei tallissa ollut enää Kisun ja Mansikan lisäksi kuin nelivuotias lyhyelle koulutussessiolle tullut ruuna ja Shakatak, jota Oona ei näyttänyt saavan myydyksi.

Isot ponit, joista hän oli maininnut, tuotiin viikkoa luvattua myöhemmin joidenkin laivausongelmien takia. Minulla oli sinä päivänä vain lyhyt aamuvuoro, lounaaseen asti, ja sitten saisin illalla palata ensimmäiseen yövuorooni, mikä seikka jännitti kovasti. Olin siis tyytyväinen kun pääsin tallille pörräämään, vaikka olisikin kai ollut fiksumpaa yrittää kotona nukkua varastoon. Tiesin tosin, että ajatuskin semmoisesta yrityksestä oli tuhoon tuomittu, joten en aikonut edes yrittää, pyöriskelisin ja turhautuisin ja jännittäisin vain enemmän.

Ponit olivat tammoja ja liki puolitoista metriä korkeita molemmat, toinen jykevä voikko ja toinen siro, arabin oloinen vaalea ruunikko. Ne oli pantu kahteen tyhjään boksiin Mansikan vieressä ja mutustelivat siellä heinää kun menin talliin. Oona oli lopettelemassa koulun boksien putsausta ja tuli pian seurakseni katselemaan niitä.
- Aika kivan näköisiä, arvelin. Minua lämmitti yllättävästi katsella niitä, Omia Projektejani.
- Eikö vaan? Niiden pitäisi olla aika valmiita myytäväksi mutta katsotaan nyt.
- Minkäikäisiä ne on? Ja –nimisiä?
- Tää on Misk, osoitti Oona sirompaa, -ja toinen on Kera. Ne on kuuden.
- Mitäs nyt? Aiotko antaa niiden totutella paikkaan vai?
- Hinkuatko jo selkään? Oona hymyili vinosti ja itselleni tunnustin, että vastaus oli kyllä. Olin taas edellisiltana saanut, tai paremminkin joutunut ratsastamaan Kadaarilla, vaikka olisin himoinnut Ballan selkään ja se oli tehnyt parhaansa ajaakseen minut hermoraunioksi vänkäämisillään. En todellakaan mielestäni ollut tehnyt mitään provosoidakseni sitä ja silti se oli kolme kertaa ottanut sivukarkua niin, että olin ollut hilkulla tipahtaa joka kerran. Toki osan hölmöilystä sai pistää sen tiliin, että oltiin ensimmäisiä kertoja ulkona kentällä talven jälkeen.

- Otetaan toinen liinan päähän ja katotaan mitä se sanoo Suomen ilmastosta, saat sitten mennä selkään jos näyttää siltä, Oona ehdotti ja minusta se kuulosti hyvältä.
- Kumpi?
- No jos alotetaan tästä pulleammasta.
Minä livahdin karsinaan parin harjan kanssa ja Oona meni kaivamaan esiin varusteita. Kera nosti päänsä heinäläjästä, muttei sen kummemmin noteerannut minua. Sillä oli karva kuin hunajanvärisellä karhulla – ainoa mikä siihen mitenkään pystyi oli piikkisuka.
- Tää varmaan hikoaa kuoliaaksi täällä tallissa, epäilin kun Oona tuli takaisin satulan, suitsien ja liinan kanssa.
- Mun täytyy varmaan siirtää se tonne takimmaiseen karsinaan minkä ikkunan saa auki, Oona mietti.

Veimme sen kentälle, missä suhtautui tyynen järkevästi lätäköihin, rapaan ja juoksutusliinaan ja asettui ympyrälle, vaikka Oona olikin unohtanut juoksutuspiiskan. Se näytti kauempaa paljon pienemmältä kuin olikaan sillä se oli niin shetlanninponin muotoinen ja sen askeleetkin olivat ponimaisen nopeat ja tikuttavat, huolimatta sen jykevyydestä. Oona komenteli sitä viroksi ja se sekä ravasi että laukkasi.
- Tää on ihan valmis tapaus, kiltti ja nöyrä, sanoi Oona ja huiskutti minua luokseen kentän laidalta.
- Mitä sä haluat että mä teen sen kanssa? kysyin kun kiipesin leveään selkään.
- Kokeile vaan miten se vastaa apuihin, meneekö se eteen ja jarruttaa ja väistää, katotaan sitten mistä lähdetään sen kanssa.
Tein työtä käskettyä ja totesin, että tamma vastasi kyllä apuihin kuuliaisesti, jopa väistättäviin, joskaan oikeaa laukkaa ei tahtonut löytyä. Vasen nousi sitäkin ärhäkämmin. Minua nauratti koko ajan sen nopeat, pontevat liikkeet. Se oli koko ajan tosissaan menossa eteenpäin.
- Katotaanko se toinen saman tien? Oona ehdotti ja suostuin. Hän meni laittamaan sitä kuntoon ja minä annoin Keran kävellä vähän aikaa ennen kuin vein sen takaisin talliin.

Misk oli selkeästi säpäkämpi, ja tuntui paljon paljon pienemmältä koska oli niin kapea. Se intoutui liinassa vähän pukittelemaan, mutta uskaltauduin selkään siitä huolimatta. Se oli nopea liikkeissään ja tuntui jännittyneen jäykältä kun pyysin jotain. Mutta se taipui kauniisti kun lopulta olin saanut sen laskemaan päänsä ja ymmärtämään, etten halunnut sen mitään muuta kuin liikkuvan kaikessa rauhassa eteenpäin. Oonakin oli tyytyväinen siihen ja sanoi, että voisin lopettaa sillä kertaa. Ne saisivat mennä tarhaan loppupäiväksi.
- Ratsastatko Mansikankin tänään?
- Se jää nähtäväksi, Ilse meinaa tulla ensimmäisen kerran kokeilemaan.
- Oho, nyt jo! Joko sen maha on kasvanut umpeen?
- Ilmeisesti.

Ilse saapui vajaan tunnin kuluttua ja minä otin saman tien Karoliinan haltuuni. Pukeuduin Ilsen rintareppuun ja asetin vauvan sinne. Se tuijotti minua vakavana silmillään, jotka ihan oikeasti alkoivat vivahtaa vihertävään ja mieleni teki rutistella sitä – se oli niin syötävän suloinen. Ilse laittoi Mansikan kuntoon ja kiipesi kentällä selkään kuin ei olisikaan ollut kuukausimääriä jalkamiehenä. Yhtä muina naisina hän ratsasteli puoli tuntia ja tuli sitten pois.
- Miltä tuntui? utelin.
- No ei se nyt varsinaisesti herkkua ollut, mutta en mä kuollutkaan. Lähinnä lonkat vaan oli jumissa, ei haavaan sattunut.
- Hienoa!

- Miten meni? kuulu Veskun ääni takaani. Ilse lateli nauraen saman vastauksen uudestaan jalustimia nostaessaan. Hän lähti taluttamaan Mansikkaa tallin suuntaan ja Vesku otti minua olkapäistä kiinni, kierrättäen minut ja Karoliinan ympäri. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme.
- Mikä nyt, ihmettelin, ja yritin varvistaa suukottamaan, mutten voinut litistää Karoliinaa.
- Te olette niin ihana näky, hän sanoi hetken mietittyään ja tuijotti vauvaa.
- Sä taidat olla vähän omituinen? epäilin kädet vauvan ympärillä ja sitten tajusin. – Voi ei, sulla on vauvakuume. Vesku näytti vähän nololta mutta myönsi kuin mies ja halasi meitä molempia. Hän katsoi Karoliinaa niin hellästi että melkein tunsin mustasukkaisuutta.
- Mä en tiedä haluanko mä tehdä sulle lapsia jos sä sitten rakastat niitä enemmän kuin mua, kiukuttelin ja sain Veskun nauramaan ja suutelemaan minua niin, että polvissani notkahti. Se oli todella mukava ja yllättävä tunne pitkästä aikaa ja taisin vallan punastua.
- Mennäänkö kotiin harjottelemaan silti? hän kysyi ja oli yhtäkkiä ihan vakava. Hän tarttui minua leuasta ja katsoi suoraan silmiin, syvälle.
- Etkö sä tullut ratsastamaan?
- Ei mulle ole buukattu tänään mitään, tulin oikeastaan vaan katsomaan niitä uusia poneja ja oletko sä täällä.
- No tule katsomaan, pyydetään sitten Ilseltä kyyti meille, sanoin, mutten tehnyt elettäkään liikahtaakseni vaan tartuin suorastaan ahneesti häntä kaulasta. Suutelimme uudestaan, pitkään, kunnes Karoliina meinasikin likistyä väliimme ja päästi pienen paheksuvan äännähdyksen. Irrottauduin, ja naurahdin vähän hämillisesti, ja niin teki Veskukin, ja lähdimme tarhojen suuntaan. Hänen kätensä oli minun ympärilläni ja minun hänen, ja molemmat pidimme kiinni Karoliinasta.

Ilse oli jo taluttamassa Mansikkaa takaisin ulos.
- Saataisko me sulta kyyti kotiin ehätin kysymään ensimmäiseksi.
- Saatte tietysti, kunhan ehdin, Ilse vastasi ja vilkaisi meitä. – Te olette ihan kuin perhe.
- Joo, nuorta onnea, säesti Oona, joka seurasi perässä. – Haluatko sä Vesku ratsastamaan?
- Meillä on muuta menoa, ehätin sanomaan, ennen kuin Vesku ehti suutaan avata, ja kiskoin hänet ponien tarhan luo. Oona seurasi meitä ja esitteli ponit. Ilse liittyi seuraan ja ojensi kätensä ottaakseen Karoliinan. Vastahakoisesti irrotin käteni sen selältä ja aloin riisua kantoreppua.

- Onko sulla uudet housut? kysyi Ilse.
- Mulla? Ei, ihmettelin. – Mistä mä yhtäkkiä uudet housut olisin hommannut?
- Ei noi ennen ole roikkuneet. Etkö sä edelleenkään syö kunnolla?
- Ehkä ne on venyneet, arvelin ja kouraisin takapuoltani. Totta, reisissä roikkui vähän löysää. Riemastuin suuresti, vaikken sanonutkaan mitään siitä ääneen. – Kyllähän sä tiedät että tämmöset kankaat lerpsahtaa pesussa.
- No jos noi on pesussa lerpsahtaneet niin mä valitan kauppaan, ne on korkeintaan puoli vuotta vanhat ja mä olen pessyt ne tasan kerran, Ilse ilmoitti ja nappasi reidestäni kiinni. Tai siis kankaasta. –Tää mitenkään lerpsu. Etkö sä anna sille ruokaa? hän tiukkasi Veskulta.
- Harvoinpa mä olen sitä syöttämässä, Vesku tuumi.
- Tuutte meille syömään ennen kuin vien teitä mihinkään, Ilse päätti.
- Ei nyt, meillä on hoppu ennen kuin mä lähden yövuoroon, rukoilin.
- Höpsis, te syötte meidän eilistä lasagnea kymmenessä minuutissa.
- Me voidaan ottaa sitä mukaan, ehdotin toiveikkaana, ja siihen Ilse suostui, kunhan oli vannottanut Veskun lupaamaan, että vahtisi minun syövän. Mutta ei siitä ollut paljonkaan iloa, kun käväisimme pikaisesti kotona kääntymässä ja unohdimme sitten ruokarasian Ilsen autoon noustessamme siitä.

Painoin Veskun hissin takaseinää vasten heti kun pääsimme sinne ja laitoin käteni hänen poskilleen. Katsoin ylöspäin, vakavana, enkä yrittänytkään pyrkiä pussailemaan tai työntämään käsiäni hänen vaatteidensa alle kuten niin usein muuten.
- Mitä nyt? Vesku kysyi vähän vaivautuneena.
- Tiedäthän sä että mä rakastan sua? Ihan hirveän paljon.
- Ai sitä vaan, Vesku huoahti ja samalla hissi jo pysähtyi.
- Ai ”vaan”!
Hän veti minut ulos hissistä ja päästi oven sulkeutumaan.
- Ei sillä tavalla ”vaan”, hölmö, sä olit niin vakavana että mä luulin sun haluavan ehdottaa jotain pesäeroa tai lukulomaa erillään tai jotain.
Naurahdin helpottuneena ja avasin asunnon oven. Sisäpuolella sitten uskalsin jo antaa haluilleni vallan ja riipiä vaatteita pois kummaltakin.
- Nyt voidaan aloittaa se harjoittelu mitä lupasit.
- Mennään nyt sisään asti, yritti Vesku ehdottaa.
- Eikä mennä, mä en odota metriäkään enää.
- Kai mun pitäisi olla kiitollinen että päästiin hissistä sisään, mitä sä nyt haluat, vaatenaulakkoa vasten, vai ovea? Vai ehditäänkö matolle asti?
- Teetkö sä pilaa musta? kysyin kulmakarvojani rypistäen.
- En… tai ehkä ihan vähän, Vesku hymyili. – Toi on yksi syy miksi mä rakastan sua niin paljon.
- Koska mä haluan rakastella sun kanssasi, vai?
- Ja koska sä näytät sen, etkä esitä mitään vaikeasti tavoiteltavaa. Hän liu’utti kättään pitkin toista reittäni, nosti sitä painaen minut seinää vasten ja työntyi sisään. – Näinkö?
Voihkaisin, ja hetken kuluttua tuntui, että toinenkin jalkani pettäisi altani ja mieleni teki huutaa ääneen tätä nautintoa. – Onko näin hyvä?
- On, huohotin. – Kohta voidaan mennä peremmälle.

Vesku ajoi minut ylös sängystä joitain tunteja myöhemmin, vaikka näin, ettei hän olisi halunnut. – Sun pitää olla kohta töissä.
Vilkaisin haluttomana kelloa seinällä.
- En taida voida perua yövuoroa tässä vaiheessa?
- Et totisesti. Mutta mä olen täällä aamulla kun tulet, menen vasta yhdeksitoista.
- Mä en halua, valitin, mutta nousin jo samalla ylös. Ei se viivyttelystä parantunut.
- Missä se ruoka on, muista syödä, Vesku sanoi laiskasti sängystä.
- En mä sitä tuonut sisään, toitko sä? käännähdin.
- No en.
- Sitten se on siellä autossa edelleen.
- Sitten syöt jotain muuta, sä olet tosiaan kutistunut.
- Eikö mulla muka ole ihan hyvin varaa kutistua? kysyin ja astuin eteisen peilin eteen katsomaan itseäni arvioivasti.
- Ei sulla ole mitään tarvetta kutistua. Veskukin nousi ylös ja tuli viereeni katselemaan peilikuvaani. Hän laittoi kätensä vyötärölleni ja sanoi: - Tässä ei ole enää yhtään pehmeetä.
- Hyvä.
- Mutta mä haluan, että sä olet pehmeä, mä rakastuin suhun koska sä olit pehmeä ja pyöreä.
- Niinkö? Mä luulin että sä pidät pitkistä ja hoikista, sanoin epävarmasti.
- Miten toi sopii yhteen sen kanssa mitä mä äsken sanoin?
- Öh, ei mitenkään?
- Ei niin.
- En mä ole yrittänyt laihduttaa, tässä ei vaan ole oikein ehtinyt syömään, puolustelin ja etsin lattialta alusvaatteitani.
- Mä menen tekemään sulle eväät, ja syöt ne kanssa, sanoi Vesku.
- Syön tietysti, et kai sä luule että mä olen joku anorektikko. En näyttänyt mielestään mitenkään laihalta, mutta kun vedin kaapista farkut jalkaani, puhuivat ne selvää kieltä. Vyötäröllä oli monta senttiä tilaa. Ja rintsikatkin olivat vähän tyhjän näköiset.

- Olenko mä liian laiha? menin keittiöön kysymään.
- Puolikin kiloa vielä niin olet, kuului jyrkkä vastaus. – Ja sitten mä jätän sut.
- Etkä! menin tarraamaan Veskun käsivarteen puoliksi nauraen puoliksi kauhuissani. – Ethän?
Hän nosti minut työpöydälle istumaan ja painoi otsansa minun otsaani vasten.
- En tietenkään. Mutta mitä jos sä et enää ole mun mielestä ihanan pehmeä?
- Mä yritän pehmentyä niin hyvin kuin pystyn! lupasin ja vilkuilin ympärilleni nähdäkseni jotain syötävää, ihan mitä vaan. – En mä ihan oikeasti ole yrittäny laihduttaa, kai töissä vaan saa niin paljon liikuntaa, että se menee ihan huomaamatta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.10.14 21:09:50

53.

Minua alkoi taas vähän jännittää kun kävelin töihin. Ulko-ovet olivat lukossa ja aula pimeänä. Osastolta sentään kuului vielä ääniä, liikettä ja keittiöstä tiskauksen kilinää, vaikka sielläkin oli jo käytävän valot hämärretty. Vaihdoin työpukuun ja menin kansliaan raportille. Yökkökaverini oli jo tullut ja istui pöydän ääressä, itse istuin kainosti sivummalle. Olin ottanut mukaani päntättävää ja toivoin että tulisi rauhallinen yö, että ehtisin lukea. Toisaalta jännitti ennen kaikkea se, että pysyisinkö hereillä, jos ehtisin istua kirjan kanssa, ja sekin, mitä tuo vakituinen tykkäsi joutua valvomaan pitkän yövuoron ensikertalaisen kanssa.

Ilta oli ollut kuulemma rauhallinen. Muutama mummo vaelsi vielä käytävillä, mutta iltavuoron sairaanhoitaja sanoi jakaneensa heille valmiiksi ylimääräistä unilääkettä, elleivät he tuntuisi rauhoittuvan. Vakiyökkö, Eija, nyrpisti vähän nenäänsä ja muistin, miten kiire meillä oli usein iltavuorossa saada osasto hiljaiseksi ja nukkuvaksi ennen vuoron vaihtumista. Hän taisi ajatella, että iltavuorolaiset olivat laiminlyöneet hommansa kun kaikki eivät nukkuneetkaan vielä. Ja niinpä, saman tien kun ovi sulkeutui edellisvuorolaisten perässä, sain toisen lääkemukin ja potilaan osakseni, itse hän meni laittamaan toisen sänkyyn.

- Mitäs sitten? kysyin kun palasin asialta peiteltyäni potilaan sänkyynsä.
- Sitten keitetään kahvit.
Niin teimmekin ja istuimme kaikessa rauhassa kahvihuoneessa ovet auki juoden ja jutellen. Eija tahtoi tietää mikä olin ja mistä tulin ja nöyrästi kerroin, lisäten olevani ensimmäisessä yövuorossa.
- Eiköhän se mene, kunhan selviät kello kolmen väsymyksestä. Ihan näppärä likkahan kuulut muuten olevan.
- Kiitos vaan! sanoin ilahtuen ja huomasin samalla hämärällä käytävällä ohihiipivän potilaan. Ponkaisin perään, vein hänet takaisin sänkyyn ja palasin juomaan viilenevän kahvini. Eija selvitti yön rutiinit. Puoliltaöin kävisimme kuivittamassa potilaat, samoin aamuyöllä. Sillä välin kerran tunnissa kierroksella katsomassa, ettei kukaan ollut pudonnut sängystä tai muuten avun tarpeessa. Kaikki muu tilanteen mukaan.
- Onko täällä yleensä rauhallista? uskaltauduin kysymään.
- Välillä on, välillä ei. Ei sitä koskaan tiedä. Hiljainen kelta-asuinen hahmo hiipi taas ohi, ja Eija lähti vuorostaan nukuttamaan häntä.

Katselimme telkkaria niin kauan kun sieltä tuli jotain valtakunnankanavilta, aina välillä saimme jompikumpi käydä palauttamassa unettoman mummon petiin ja tasatunnein kiersimme yhdessä kaikissa huoneissa. Suurin osa potilaista nukkui rauhallisesti. Yksi halusi vessaan ja autoimme hänet pöntölle. Unetonta Mairea saimme kierron aikana kahdesti peitellä uudelleen, mutta emme ehtineet kuin seuraavaan huoneeseen, kun jo kuului taas oven narahdus ja hän kurkkasi sieltä.
- Mä pyydän sille lisää unilääkettä, päätti Eija.

Isolle kierrolle menimme vaippa- ja roskiskärryn kanssa ja vaihdoimme noin kolmekymmentä märkää vaippaa. Vain muutama potilaista osasi omia aikojaan käydä vessassa tai yöastialla – todennäköisesti useampi olisi, elleivät kaikki saisi unilääkkeitä. Mutta sitten osastolla ei olisi hetken rauhaa vaan valvovia vaeltelijoita olisi ainakin kymmenen, valisti Eija ja nappasi taas kerran Mairen käsikynkkäänsä käytävältä. Hän kuului täysin hermostumatta selittävän taas kerran kuinka on aika nukkua ja toinen myönteli auliisti.

Kiertävän sairaanhoitajan käytyä ja annettua Mairelle lisää nukuttavaa osasto rauhoittui. Asetuimme kansliaan mukavasti lukemaan kumpikin. Eija kävi kiertämässä huoneet yhden aikaan ja minä kahden. Oli hiljaista, niin että uneliaisuus uhkasi ja olin iloinen kun sain jotain tekemistä lähtiessäni liikkeelle. Hiivin varovasti huoneet päästä päähän ja tarkistin, että joka ainoa potilas nukkui ja hengitti. Eija oli sillä aikaa ruvennut syömään eväitään ja tahtoi tietää mitä luen.
- Pääsykoekirjaa vaan, sanoin välinpitämättömästi. Uskoin koko osaston väen jo tietävän mihin olin hakemassa. Kaivoin omatkin evääni esiin, vaikkei ollut vielä nälkä. Kahvi olisi maistunut, mutta olimme juoneet aiemmin kaiken. Tarjouduin laittamaan lisää.
- Mä en yleensä juo tähän aikaan mutta laita itsellesi jos haluat.

Jatkoin lukemista kahvin voimin ja Eija meni syötyään siivoamaan liinavaatevarastoa. Kolmelta hän kiersi taas ja minun oli noustava kävelemään myös. Haukottelin niin, että suu oli revetä ja päätin käydä parvekkeella tupakalla Eijan palattua kierrokselta, josko edes raitis ilma piristäisi. Olisin omasta puolestani kiertänyt huoneet vaikka puolen tunnin välein jos olisin sillä päässyt eroon raskaasta turtumuksesta päässäni, mutta Eija ei antanut. Hän sanoi, että piti niille unta suoda edes tunnin pätkissä, vaikka kuljimmekin hiljaa. Kävelin silti osastoa edestakaisin, vaikka väsymys sai näkemään varjojen liikkuvan ja kuulemaan ääniä. Käsivarsissani nousivat karvat pystyyn, kun olin yhtäkkiä näkevinäni nurkassa ihmisen varjon ja minun oli pakottauduttava lähemmäs katsomaan, ettei siellä ollut ketään harhautunutta potilasta. Ei siellä ollut ketään, ja nolona palasin kirjani ääreen.

Olin iloinen kun kello tuli neljä ja pääsin taas töihin. Hiivin hiljaa ja hitaasti saadakseni kulutettua mahdollisimman paljon työaikaa, oli noloa pilkkiä kun toinen oli ihan virkeänä. Ykköshuoneen ovelta jo erotti neljä erisävyistä kuorsausta, mutta kävin kuitenkin varmuuden vuoksi joka sängyn vieressä. Kakkoshuoneessa päätin vaihtelun vuoksi aloittaa tarkastuksen kauimmaisesta sängystä ja kun käännyin palaamaan sieltä, säikähdin niin, että sydämeni tuntui loikkaavan kurkusta ulos. Kakkospedin potilas tuijotti suoraan minua silmillä, jotka olivat suunnattoman suuret ja pikimustat, kuin pimeät kaivot. Tuijotin näkyä varmaan puoli minuuttia ennen kuin sain ajatukseni järjestykseen. Kukaan ei voi vain tuijottaa tuolla tavalla räpyttämättä. Potilaan täytyi olla kuollut. Hiivin sängyn luokse ja yritin etsiä pulssia kaulalta ja kuunnella hengitystä, ei kumpaakaan. Käännyin ja käveli ulos huoneesta Eijan luo.
- Mä luulen että kakkosen kakkonen on kuollut.
- Mitä? Eija säpsähti, hän oli siirtynyt istumaan korkeaselkäiseen pyörätuoliin ja näytti epäilyttävästi torkkuvalta.
- Tuu nyt kattomaan etten mä näe näkyjä. Mutta Eija oli jo tulossa.

- On se, hän sanoi nähdessään potilaan. – Mä menen soittamaan yliyöhoitajan.
- Mä kierrän loput huoneet, sanoin vähän surkeana. En pelännyt kuollutta potilasta, mutta säikähdys ei lähtenyt mielestä. Varauduin joka huoneen oven avatessani siihen, että vastassa olisi toinen tyhjä, pimeä, ilmeetön katse, ja sydämeni hakkasi sataa kunnes sain suljettua viimeisen huoneen oven ja nojasin siihen huokaisten.
- Onko tää sun ensimmäinen vainaja? kysyi Eija, joka astui viereisestä varastonovesta ja säikähdin häntäkin ihan hypähtäen.
- Ei, olen mä nähnyt jo yhden, mutta sen silmät säikäytti mut niin kauheasti… kun ne yhtäkkiä tuijotti mua pimeydessä… ihan odottamatta siis…
- Jaa jaa. Tulepa auttamaan mua niin siirretään sänky kylpyhuoneeseen. Eija avasi ohimennessään oven sinne ja jätti tuomansa lakanan ja valkoisen paketin lavuaarin reunalle.

Osaston ovelta kuului kolahdus ja askeleita, yliyökkö tuli.
- Ihan odottamattako se meni? hän kysyi.
- Ihan.
- Entäs omaiset?
- Ei taida olla.
Astuimme kaikki vielä kerran kakkoshuoneeseen ja työnsimme sängyn ulos sieltä. En tiennyt, mitä minun kuuluisi tehdä, joten seisoin siinä ja katselin ja kuuntelin. Pakottauduin katsomaan silmiin, jotka eivät näyttäneet vähemmän mustilta valoisammassa, mutta vähemmän kammottavilta kyllä.
- Mä tulen takaisin tossa puolen tunnin päästä niin voin vahtia osastoa sillä aikaa kun menette kellariin, nyt täytyy käydä yläkerrassakin, sanoi yliyökkö ja poistui kansliaan.
- Kellariin? kysyin kun seurasin Eijaa ja sänkyä kylpyhuoneeseen.
- Ruumiskellariin. Ei sitä tänne voi jättää kun parin tunnin päästä pitää päästä aamupesuille.
- Niin tietysti.
- Oletko laittanut ruumista?
- En mutta oon nähnyt, sivusta, mitä nyt ehdin viimeksi vilkaista muulta hässäkältä.
- Hanskat käteen ensimmäiseksi.

Eija selitti asiallisesti, mitä vainajalle tehtiin kuoleman jälkeen ja miksi ja minä avustin. Ihmettelin vähän, ettei se tuntunut mitenkään kammottavalta, vähän surulliselta vaan, vaikka kyseessä olikin vieras, sairas, vanha ihminen. Viimeiseksi levitimme ruumiin päälle lakanan ja palasimme kansliaan odottelemaan sairaanhoitajan paluuta. Adrenaliinia oli veressä niin paljon, ettei nukuttanut enää vähääkään. Mieleni teki tupakkaa, mutta en halunnut enää kävellä pitkää varjoisaa käytävää parvekkeelle asti, en ainakaan nyt heti. Istuin pöydän ääreen ja pakkasin kirjani kassiini, tuskin tässä enää tulisi luettua, ja kun yliyökkö vain viipyi ja viipyi, päätin rohkaista mieleni kuitenkin ja uskaltautua ulos.
- Mä käyn tupakalla, ilmoitin ja nousin ylös. Eija oli palannut torkkutuoliinsa ja nyökkäsi vain silmät puoliavoimina. Tai puoliummessa.

Käytävä ei ollut enää yhtä pimeä, sillä olimme jättäneet kylpyhuoneen oven raolleen ja valot sinne. Kuitenkin ohitin täristen vessojen ja varastojen ovet, sillä en voinut olla ajattelematta, että sieltä kävisi kimppuuni joku ammottavasilmäinen haamu. Pakottauduin kuitenkin kävelemään rauhallisesti ja pää pystyssä ovien ohi. Ei tämä ollut heikkohermoisten hysteerikkojen hommaa, enkä aikonut olla heikkohermoinen. Parvekkeellakin oli varjoja ja pakottauduin savukkeen sytytettyäni käymään ja tallaamaan niistä jokaista. Palatessani sisään oli yliyökkökin palannut osastolle.

Kaiken kukkuraksi odotti siis vielä reissu ruumiskellariin yön pimeydessä. Pieni juttu enää. Veimme sängyn hissiin ja laskeuduimme kellarikerrokseen. Eija avasi yhden oven pieneen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin kaksi tasoa joilla puiset paarit. Toisella oli jo samanlainen lakananpeittämä hahmo kuin meidänkin sängyssämme; joku muukin oli kuollut sinä yönä. Nostimme vainajan toiselle ja palasimme osastolle, se siitä.

Keitimme aamukahvit ennen toista kuivituskiertoa ja söin lopultakin osan eväistäni. Paljon en saanut nieltyä niin millään, leipä oli kuivahtanut ja makkara tuntui ällöttävältä. Napsin vain juustot ja paprikat päältä ja jätin jämät jääkaappiin, josko ne maistuisivat paremmin seuraavana yönä. Sitten kävimme vaippojen kimppuun. Aamu alkoi vähitellen sinertää ulkonakin ja kun lopetimme oli jo valoisaa. Muutama aamuvirkuimmista potilaista alkoi yrittää ylös sängyistään, Eija yritti taivutella heitä nukkumaan vielä, mutta vähän innottomasti. Keittiöön kuului jo tulevan porukkaa, vesihana suhisi siellä kun aamukahvia laitettiin tulemaan.
- Haluatko kirjottaa kansiot? Eija kysyi haukotellen.
- Voin mä. Olisipahan jotain tekemistä. Raapustin vuorollaan lähes jokaiseen potilaskansioon ”nukkui”. En saanut siihen kulumaan viittätoista minuuttia, ja loput minuutit aamuvuorolaisten tuloon kestivät ainakin yhtä kauan kuin koko yö oli kestänyt. Kun osastonhoitaja ja suurin osa aamuporukasta oli tullut, Eija lähetti minut vaihtamaan vaatteita ja kotiin nukkumaan. Ei tehnyt mieli väittää vastaan ja jäin bussissa seisomapaikalle jotten nukahtaisi ja ajaisi oikean pysäkin ohi. Havahduin silti, siinä seistessänikin, siihen, että polveni notkahtivat, ja tajusin nukahtaneeni pystyyn. Toivoin, ettei kukaan olisi huomannut, mutta kun katselin ympärilleni, oli koko bussi täynnä yhtä tyhjiä katseita kuin omanikin. Jos joku olikin nähnyt ei ollut varmasti välittänyt.

Päätin kävellä Hakaniemestä ja sain terästäytyä suojateillä kun kahdesti olin melkein kävellyt punaisia päin tai auton alle. En ollut ikinä osannut kuvitellakaan tällaista väsymyksen astetta. Tuntui, etten pystyisi mitenkään kävelemään portaita ylös, mutta yritin kuitenkin, ja menin sisään kun olin haparoinut pitkän aikaa saadakseni avaimen sopimaan lukkoon. Ihan kuin olisin ollut kaatokännissä. Riisuin kenkäni ja takkini, ripustin kassini naulaan ja tiputtelin vaatteita kävellessäni hitaasti ensin vessaan, pikaiselle pesulle ja sitten sänkyyn. Ajattelin, ettei vaatevana jäljessäni ollut kovin siisti, mutta paita tipahti kädestäni, enkä jaksanut kumartua nostamaan sitä. Housutkin oli helpointa jättää vessaan. Vesku oli vastoin tapojaan levittäytynyt melkein koko sängylle ja ryömin hänen käsivartensa alle valmiina sammumaan kuin saunalyhty. Sitten en nukahtanutkaan, vaikka haukottelin edelleen niin, että leukaperiin koski. Päässäni pyörivät uneton Maire, pimeät käytävät, vainajan silmät tietenkin, ja kumma kyllä, Oonan uudet ponit. Pyörivät semmoista vauhtia että sänkykin tuntui pyörivän niiden mukana. Minua värisyttivät viileät lakanat, jotka olivat lämpimät vain siitä kapeasta kohdasta, missä Veskun käsi oli maannut ja käänsi selkäni hänen kylkeään vasten lämmittääkseni sitä. Hän äännähti unisesti ja kääntyi niin, että sai kätensä ympärilleni ja sitten lämpenin ja tuli turvallinen olo, kun hän hengitti niskaani. Ajatukset pörräsivät samaa rataansa vielä hyvän aikaa ennen kuin vaimenivat ja minulle ehti tulla kauhea jano. Arvoin pitkään noustako juomaan vai antaako olla, mutta lopulta oli pakko. Arvelin sitten saavani nukuttua pidempään, kunhan nyt ensin saisin jotenkin nukahdettua.

Vesku heräsi ainakin toisella silmällään kun menin takaisin sänkyyn ja kysyi unisesti miten oli mennyt. Vastasin jotain epäselvää sillä kieleni ei tuntunut oikein tottelevan. Kaivauduin taas oikein lähelle ja sitten unikin tuli muutamassa henkäyksessä kuin nuijanisku päähän.


Heräsin taivaalliseen tuoksuun ja kuulin kilinää. Avasin silmät kuvitellen näkeväni unta, mutta ei, tuoksu ei kadonnut nenästäni. Minun oli noustava ylös ja käveltävä keittiöön katsomaan mitä tapahtui.

Vesku keräsi lattialta lasinpalasia ja hellan päällä höyrysi pellillinen croissantteja.
- Mitä ihmettä sä touhuat, kysyin, ja ääneni oli vähän käheä nukkumisesta.
- Ei mun pitänyt herättää sua, se vaan tipahti, hän harmitteli.
- En mä meteliin herännyt vaan tähän tuoksuun.
- Ai, no mä tein sulle aamiaista!
- Ai! Tunsin itseni kauhean nälkäiseksi kun katselin peltiä. – En mä tiennyt että sä osaat leipoa.
- Ne on esipaistettuja, en mä osaakaan. Hän heitti lasinpalat roskikseen ja tuli pörröttämään hiuksiani, joiden tiesin seisovan suunnilleen pystyssä.
- No syödäänkö? Mitä kello on?
- Ei se ole kuin yhdeksän, et sä ole varmaan nukkunut edes tuntia.
- Nyt mä olen kumminkin hereillä. Nappasin yhden leivonnaisen mutta jouduin tipauttamaan sen takaisin kun sormiani poltti.
- Anna niiden jäähtyä hetki, sanoi Vesku ja nappasi kiinni paljaasta lonkkaluustani. Läppäsin hänen kättään, tuo ei ollut mikään hyväily vaan mittausote. Kävin hakemassa kylpyhuoneesta aamutakin päälleni ennen kuin saisin uudestaan edellisiltaisen saarnan.

- Miten meni yö?
- Yksi potilas kuoli, muuten rauhallisesti.
- Oliko kammottavaa? hän kysyi myötätuntoisesti.
- Ei se muuten mutta mä löysin sen ihan yllättäen, ja sitten annoin tulla koko jutun mustasta tuijotuksesta. Värähdin vieläkin kun kerroin miten olin siitä lähtien odottanut varjojen hyppäävän niskaani.
- Voi raukkaa. Hän tarttui käteeni ja veti minut toiselle puolen pöytää, jonka ääreen korkeille jakkaroille olimme istuneet, ja menin halattavaksi.
- Ei mua pelota kuoleminen, eikä pelottanut se ruumis, mun mielikuvitus vaan vähän hurjistui, yritin selittää.
- Väsyneenä näkee kaiken maailman mörköjä.
- Niin näköjään. Painoin poskeni hänen päälakeaan vasten ja toivoin, että hän olisi voinut jäädä päiväksi viereeni, oletettavasti ammottavat silmät tulisivat uudelleen kiusaamaan minua kun nukahtaisin uudelleen. Seisoin siinä pitkän aikaa, mutta sitten mahassani kurahti ja Vesku nousi nostamaan ruokaa pöytään.
- Mihin asti aiot nukkua?
- Ei mulla ole mitään aavistusta miten kauan mä saan nukuttua. Tallilla mun pitäisi kuitenkin käydä ennen kuin menen illalla takaisin. Mansikka on mulla tänään, ja jos niille poneille pitäisi tehdä jotain.
- Mä menen kanssa, ehdin sinne varmaan viideksi. Ellei sua kuulu niin voin kyllä huolehtia niistäkin, jos et jaksa nousta siis.
- Kyllä mä jaksan, ja uskallapas koskea mun projekteihin, uhkasin.
54.

Heräsin kolmen jälkeen ja päätäni särki. Päivällä nukkuminen ei tainnut olla oikein terveellistä. Tunsin oloni kuitenkin muuten ihan levänneeksi joten tälläydyin tallikamoihin, söin ja lähdin. Ulkoilma varmaan tuulettaisi pään taas kuntoon.

Hoidin Mansikan ja kävin sen kanssa metsässä rämpimässä lyhyen lenkin. Nyt alkoi jo selästäkin käsin huomata sen pullistumisen. Harjasin ponitkin, ensin Miskin ja sitten Keran ja mietin missä Oona oli, tuntui oudolta lähteä ratsastamaan neuvottelematta ensin hänen kanssaan. Mutta kun iltapäiväheiniä alkoi jakaa koulun talliapulainen Roosa eikä Oonan autoakaan näkynyt, päätin käyttää omaa harkintaani ja satuloin Keran. Ehtisin sen kanssa kentälle ennen iltatuntien alkua.

Poni ei ollut kokenut mitään muodonmuutosta yön aikana vaan muistutti edelleen nallekarhua. Sen nimi olisi paremminkin voinut olla Nalle Puh. Ähelsin pitkään suitsien kanssa kun pitkät karvat ujuttautuivat kaikkiin mahdollisiin niskahihnan ja poskihihnan väleihin ja pelkäsin tukistavani sitä. Satulakin tuntui uppoavan turkkiin. Innokkaana ja pörheänä se kipitti kentälle ja minua alkoi ihan väkisin naurattaa kun yritin raviin siirryttyäni keventää siellä. Tunsin itseni niin ponitytöksi. Yritin kaikkeni saadakseni sen ottamaan vähän pidempiä ja rauhallisempia askeleita, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Korkeintaan tahti hidastui ja samalla vauhti niin, että jumitimme melkein paikoillamme. Päätin siirtyä laukkaan, josko se olisi vähemmän koomista, ja sitten posotimme kenttää ympäri kun Vesku tuli. Kera oli ihan yhtä innokas ja nopealiikkeinen siinäkin ja totesin, että sen ensin valitsemaa tahtia ei pystynyt hidastamaan vähääkään ilman, että se tiputti raviin. Lisää vauhtia kyllä sai. Mutta sitä en halunnut, kenttä oli märkänä melko liukas ja saatoin kuvitella miten poni sutisi itsensä kulmassa nurin.

Annoin ponin kävellä Veskun luo, joka oli jäänyt seisomaan aidan viereen, ja kysyin, mitä hän aikoi tehdä.
- Lupasin mennä Tiinan selkään.
- Etkä! kauhistuin.
- Häh, miksen?
- Se on pelottava.
- Ei se ole, osaamaton vaan.
- Mutta sun pitäisi ensin päästä sinne! Eikä Oona ole täällä edes.
- Luuletko etten mä saa sitä satuloitua? Vesku naurahti mutta minä olin huolestunut ihan oikeasti. Hyppäsin alas Keran selästä ja annoin satulan Veskulle.
- Et tee mitään ennen kuin mä olen kävelyttänyt tän ja tullut apuun. En pysähtynyt miettimään mitä apua minusta saattaisi olla, ja Vesku taisi olla liian kohtelias kysyäkseen, lähti vain viemään satulaa ja vaihtamaan vaatteita. Minä lähdin taluttamaan Keraa peltolenkin suuntaan mutta sitten tajusin miten paljon siellä olisi vielä loskaa ja kiipesin sittenkin pallin päältä takaisin selkään. Poni oli hionnut ja housuni kastuisivat, mutta mieluummin kastelin takapuolen kuin pilaisin saappaani.

Vesku oli kuitenkin jo hakenut suomenhevosen sisään kun ehdin takaisin talliin ponin kanssa ja huokaisin helpotuksesta kun näin, että molemmat olivat ehjiä. Tarhasta hakiessa se oli kerran meinannut tosiaan liiskata Oonan kun sähköt olivat jääneet päälle ja lanka oli osunut märkään maahan. Sen jälkeen se oli suhtautunut suunnattoman epäluuloisesti portinpaikkaan, vaikka sähköjen sammuttamisen kanssa olikin ruvettu pilkuntarkaksi.
- Yrittikö se jyrätä sut? kysyin.
- Ei, se tanssi vaan vähän toiseen suuntaan.
Nyt se mulkoili epäluuloisen näköisenä karsinastaan, epäillen selkeästi taas jotain epämiellyttävää aktiviteettia.

Jouduin jättämään Keran sisään kuivattelemaan jääkarhunturkkiaan ja heitin sille tupon heinää ja päälle yhden Oonan hienoimmista pitkäkaulaisista fleeceloimista. Isohan se kaapu oli, puoliveriskokoa, mutta pienemmissä ei ollut kaulaa. Vesku otti Tiinan sillä aikaa käytävälle naruihin ja siinä se tökötti rauhoittuen. Se taisikin olla ainoa tuttu juttu sille täällä uudessa paikassa, sillä siinä se tunsi olonsa selvästi kotoisaksi. Kun Vesku oli harjannut sen ja kävi hakemassa satulan, nosti se taas hätääntyneenä päänsä ja alkoi tepastella. Minua hermostutti, mutta Vesku ei ollut olevinaan moksiskaan, sen kun väisteli kavioita ja komensi sitä seisomaan. Yllättäen se tottelikin, ainakin hetkeksi.

Niina näytti vievän oppilaitaan maneesiin, sillä oli alkanut sataa tihuttaa. Tiinalle jäi siis kenttä. Olin itsekseni tyytyväinen, maneesikin varmasti oli sille outo ja kammottava paikka, vaikka se tarkoittikin, että kastuisimme. Vesku yritti päästä selkään, mutta rungoton satula pyöreässä selässä ei pysynyt paikoillaan ja jouduin menemään apuun vastapainoksi.
- Varo varpaitasi, Vesku kehotti. Ihan turhaan, varoin kyllä kaikkia jäseniäni tuon lähellä. Täynnä pahoja aavistuksia sitten vetäydyin puun alle aidan viereen katsomaan, miten kävisi.

Ei kuitenkaan käynyt mitenkään. Tiina ei saanut kilareita mutta käveli tiukkana kuin nyrkki ja kun Vesku pyysi sitä pysähtymään huomasin, että sen polvet tärisivät. Hyvä ihme, hevosparkahan oli ihan kauhuissaan. Aloin tuntea hienoista sääliä sitä kohtaan sen sijaan että vain epäluuloisena odotin mitä se tekisi vammauttaakseen Veskun. He vain kävelivät kävelemistään kierroksen toisensa jälkeen, mutta tammassa ei tapahtunut mitään näkyvää muutosta. Välillä Vesku pysähtyi silittelemään sen kaulaa ja hyppäsi lopulta alas selästä. Kun pääsimme talliin totesin, että se oli hionnut yltympäriinsä, eikä ollut vain sateesta märkä.

- Mitäs arvelet? kysyi Oona, joka oli sillä aikaa palannut pelipaikalle. Vesku laittoi hevosen taas käytävälle kiinni ja riisui siltä varusteet.
- Mä arvelen ettei siitä saa mitään perhehevosta eikä rippilahjaa kesäksi. Ei täksi kesäksi ja tiedä saako koskaan.
- No mä olin kyllä taipuvainen ajattelemaan ihan samaa, hyvä kun sain vahvistusta.
- Vaihda se tohon Jessin poniin?
Oonan ilme valkeni ja minun mustui.
- Hetikö mun pitää luopua palloponista? kysyin mököttäen.
- Sen voisi tosiaan myydä niille. Mutta en mä tota vaihdossa huoli, mitä hittoa mä sillä tekisin?
- Varsoja? Kai sillä on sukua jos se on siitostammana ollut tähän asti.
- On, sukua on, ravisukua tosin, mutta se on kahtena kesänä jäänyt tyhjäksi niin että näinköhän se enää siihen hommaan kelpaa. Enkä mä mitään suomenhevosia tahdo kasvattaa, jos mitään. Maailman epäkiitollisinta hommaa. Lihoiksi vaan koko eläin ellei siitä ole kuin pihakoristeeksi.

Menin riisumaan Keralta loimen, joka oli kostunut niin, että näytti huurteiselta ja kävin sitten sen karvan kimppuun harjan ja piikkisuan kanssa. Kuuntelin samalla toisella korvalla Oonan ja Veskun keskustelua ja ymmärsin, että Tiinan oli tarkoitus olla lahja jollekin tyttölapselle. Oli sentään vanhemmilla ollut sen verran tajua, että olivat tuoneet sen ensin tänne eikä suoraan kotitalliin. Mutta sääliksi kävi. Tietenkin ymmärsin hyvinkin, ettei Oona tahtonut sitä ottaa ja elättää ja maksaa astutusmaksuja mahdollisesti turhaan ja parhaassa tapauksessa saadakseen varsasta seuraavana kesänä muutaman vaivaisen tonnin.
- Ei kai se nyt ihan toivoton tapaus voi olla? huikkasin peräkarsinasta.
- Ei ole toivottomia tapauksia, napautti Oona. – Kaikista saa ainakin hyvää meetvurstia.
- No johan oli lausuma hevosammattilaiselta, tulin oikein käytävälle kommentoimaan.
- Elämä vaan on vähän raadollista. Ei mulla ainakaan ole tarpeeksi aikaa laittaa tohon, ja vaikka olisi, ei se omistajaperhe varmasti olisi valmis korvaamaan semmosia summia. Ei, mä soitan niille illalla ja selvitän vähän tilannetta. Palloponi vois olla niille ihan täydellinen.

Minun piti jättää Kera omiin oloihinsa ja mennä käytävälle rapsuttamaan Tiinaa. Nyt se oli taas rauhallinen ja nuokkui märkä karva kiharassa tajuamatta että ympärillä puhuttiin kirjaimellisesti sen pään menosta. Minua ahdisti, vaikka osasinkin ajatella järjellisesti ja ymmärsin pelin säännöt. ja olin omasta vapaasta tahdostani halunnut mukaan. Oona ja Vesku katsoivat minua pitkään.
- Ota siitä ittellesi projekti, se onkin semmoinen ettei varmaan valmistu ihan heti, Oona ehdotti.
- Ei se ole sun annettavissasi enkä mä ottaisi, napautin kerrankin takaisin. – En mä nyt sentään kuvittele olevani mikään tyttökirjojen hevoskuiskaajateini, että mun tarvitsisi vaan syöttää sitä kädestä ja sitten se seuraisi mua ikuisesti kuin opaskoira. Sekä Oona että Vesku purskahtivat nauruun, ja kyllä minuakin oikeastaan nauratti, tai se tarttui.
- Kerro nyt sitten heti jos ne haluaa palloponin niin mä en kiinny siihen enempää, sanoin vain.

Sitten istuimme käytävälle suunnittelemaan mitä Oonan kannattaisi tehdä jos hän samalla kertaa pääsisi eroon sekä Tiinasta että Kerasta. Talli alkaisi näyttää tyhjältä. Oona sanoi mieluiten ottavansa sekä muutaman ratsutettavan että muutaman oman koulutettavan. Hän oli edellistalvena löytänyt Virosta hyvän kontaktihenkilön, joka tiesi jo millaisia hevosia Oona halusi ja joka hoiti siinä päässä paperisotaa täkäläisittäin namirahoilla. Tiina seisoi tyytyväisenä torkkuen paikoillaan ja keskustelimme sen mahan ali. Hätkähdin oikein kun tajusin missä istuimme koko porukka, hysteerikkohevosen kavioissa. Sitten hätkähdin uudestaan kun vilkaisin kelloa ja tajusin että minun olisi ihan kohta lähdettävä tai en ehtisi käydä vaihtamassa vaatteita ennen töihin lähtöä. Mihin koko ilta oli kadonnut? Vaikka eipä se ollut ensimmäinen kerta kun tallilla kului aika huomaamatta.

- Tuutko huomenna taas? kysyi Oona kun rupesin kokoamaan tavaroitani.
- Tuun, kunhan olen nukkunut muutaman tunnin. Yritän päästä ylös puoliltapäivin viimeistään ettei mene vuorokausirytmi ihan sekaisin.
- Entäs sinä? hän kysyi Veskulta.
- Jos sulla on mulle hommia?
- No ei oikeastaan, vaikka toi Tiina ei tosta mihinkään huomiseen mennessä liukene.
- En mä sitten varmaan. Jos Jessikin meinaa tulla jo päivällä. Mulla on luentoja melkein iltaan asti.
- Selvä!

Vesku katsoi kotiin päästyämme tyhjää croissant-lautasta epäillen.
- Oletko sä syönyt kaikki kaksitoista tänään?
- Itsekin söit aamulla.
- Jäi niitä silti.
- No etkö sä tehnyt ne mun syötäviksi? Mä rakastan croissantteja, puolustauduin etsiessäni uusia sukkahousuja.
- Tein, mä vaan haluan tietää söitkö sä ne vai syötitkö hevosille?
- Totta kai mä söin, hömelö, en kai mä nyt tuoretta känttyä veisi hevosille.
- Okei, hyvä tyttö!
- Kuinka niin?
- Kunhan tarkistin.
- Mulla on parikymmentä minuuttia ennen kuin tarvii juosta bussiin, kerro miten sun päivä meni, sanoin vetäen pakatun kassini vetoketjun kiinni. Istutin Veskun keittiön jakkaralle ja istuin itse syliin, mutta enemmän aikaa meni suukotteluun kuin puhumiseen. Eikä Veskulla paljon kertomista ollutkaan jos luentolyhennelmät jätti pois. Sen sijaan hän halusi tietää, hirvittikö minua lähteä yövuoroon edellisöisen jälkeen.
- Ei. Vaikka varmaan mä muutamia mörköjä näen taas yöllä.

Ja näinkin. Heti kun alkoi vähän nukuttaa mielikuvitus tuntui saavan siivet alleen. Mutta en edelleenkään aikonut ruveta heikkohermoiseksi ja hoitelin tehtäväni niin hyvin kuin pystyin suostumatta juoksemaan pimeiden ovenrakosten ohi. Ajattelin kuitenkin silkalla järjellä, ettei osakseni voinut tulla kahta kammotuskokemusta kahtena ensimmäisenä työyönäni, ja vaikka tulisikin niin jos joskus valmistuisin lääkäriksi voisin varautua vastaaviin tunneittain. Eija kysyi vain olinko saanut nukuttua ja kun vastasin myöntävästi, vajosimme jonkinlaiseen toverilliseen hiljaisuuteen niiksi hetkiksi kun ei ollut mitään hommaa.

Edellisöisen vainajan tilalle oli heti tullut uusi potilas, joka illalla tullessamme oli vaeltanut itkien pitkin käytäviä, mutta hänelle oli jätetty varalle sellainen nuijanukutuslääke, että sen otettuaan hän ei äännähtänytkään ennen aamua. Mairekin nukkui tänä yönä. Oli kovin rauhallista ja luin alkuyön ahkerasti. Kun aamuyö alkoi ja keskittyminen alkoi herpaantua, kävin välillä parvekkeella ja join kahvia ja jatkoin taas. Aamuviiteen asti meni hyvin, ja sitten olikin jo aika mennä kuivituskierrolle.
- Tää ei oikeastaan ole ollenkaan hullumpaa tää yötyö, tuumin, kun sen jälkeen istuimme kirjoittamaan raportteja potilaskansioihin.
- Ei olekaan, kun on sitten vielä joka toinen viikko vapaata, Eija myönsi.
- Vahinko ettei mua huolita vakiyövuorolaiseksi. Vaikka en mä kyllä haluaisi viettää kaikkia öitä poissa kotoa.
Venyttelin ja haukottelin ja katsoin kelloa. Jo yli kuuden. Kävelin sängystään karanneen eksyneen potilaan perään ja vein hänet kylpyhuoneeseen aamupesulle. Kokemuksesta jo tiesin, millainen helpotus yksikin valmiiksi hoidettu potilas oli aamuvuorolaisille, joille vielä täksi aamuksi olimme kirjoittaneet pelottavan pitkän vatsantoimituslistan.

Eija päästi minut taas pukeutumaan ja lähtemään kun valtaosa aamuvuorolaisista oli tullut, enkä jäänyt kursailemaan.
- Kiitos, ja kiitos seurasta! huikkasin ja karkasin saman tien. Tällä kertaa en enää nukahtanut bussiin seisaalleni.

Lähettäjä: Nella 
Päivämäärä:   3.10.14 16:39:16

Tää on niin ihanaa luettavaa! Pointsit siitä.
Olisi vaan kiva saada enemmän säpinää Jessin ja Veskun välille. Nyt tuntuu, että niiden välillä ei ole sellaista kunnon kipinää.
Sitten olis siistiä jos Jessille sattuisi jotain pahaa, josta Vesku sitten huolestuu....

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.14 21:16:23

Kiitti Nella :) Täähän on siis jo ikivanha tarina, enkä mä edes itse muista, millaista säpinää tulee ja missä vaiheessa, mutta ehkä jotain sentään jossain vaiheessa...
-----------------
55.

Veskun syntymäpäivä oli ennen Karoliinan ristiäisiä ja olin miettinyt pääni puhki sopivaa lahjaa hänelle. Ratsastustavaroita hänellä oli joka lähtöön, lukemaan hän ei ehtinyt oikein muuta kuin koulukirjoja. Korujen ostaminen miehelle oli ajatus, mitä minun pitäisi sulatella toinenkin hetki, nyt kun Veskulla oli jo kihlasormus ja minun timanttinappini korvassaan. Minkäänlainen lahjakortti tuntui idioottimaiselta kun olimme suunnilleen samanlaisissa rahavaroissa molemmat. Olisi ollut ihanaa törsätä johonkin romanttiseen viikonloppuun joskus jossain, mutta minulla ei ollut tiedossakaan vapaata viikonloppua, että olisin päässyt itse mukaan joten se siitä. Vaatteet eivät tuntuneet tarpeeksi persoonallisilta, eivätkä levytkään, kun meistä musiikkia kuuntelin lähinnä minä, ja minäkin mieluiten yksin autossa ja radiota. Harkitsin pitkään suurennosta yhdestä Miilan ottamasta kuvasta, missä Vesku ratsasti kisoissa Mansikalla, mutta epäilin, ettei hän haluaisi katsella itseään seinällä, ja kuvan hän oli kuitenkin jo nähnyt. Panin siihen silti kuvaannollisen korvamerkinnän, Veskun äiti saattaisi sellaisen haluta.

Olin jo epätoivon partaalla kun löysin kirjakaupasta alahyllyltä tiiliskiven kokoisen englanninkielisen opuksen hevosenhoidosta ja koulutuksesta. Sitä ei voinut varsinaisesti kutsua kirjaksi; se oli näköispainos jostain 1800-luvulta, eikä sitä voisi eikä tarvitsisi lukea yhteen menoon. Omatkin sormeni syyhysivät selailla sitä jo ennen kuin maltoin paketoida sen. Sen jälkeen saatoinkin jo levollisin mielin kysyä, miten Vesku halusi juhlia synttäreitä.
- Mökillä, tuo vastasi.
- Missä ihmeen mökillä, onko teillä mökkikin jossain?
- Ei kun se on se meidän luentojenpäättymisviikonloppu. Mennään yhden Jarin mökille, ollaan oltu siellä joka kevät.
Nyt muistin tosiaan sellaisesta joskus olleen puhetta, mutta enhän ollut puheisiin paljon huomiota kiinnittänyt, saati että olisin niitä muistanut tai merkannut kalenteriin tai tajunnut että se osuisi tähän nimenomaiseen viikonloppuun. En tiennyt mitä sanoa. Kai olin jotenkin kuvitellut, ettei Vesku haluaisi enää rellestämään kurssikavereidensa kanssa kun minäkin olin olemassa.

- Mitä nyt? Enkö mä ole maininnut sulle siitä koskaan? Vesku kysyi kun huomasi hiljaisuuteni.
- Olet sä joskus, mutta enpä mä tajunnut…
- Tajunnut mitä?
- Että sä aiot lähteä sinne edelleen… tai siis että se on nyt.
- Voi, kyllä mä lähden. Pakko saada vähän nollata koko kevään lukemisen jälkeen.
- Kunhan et nollaa kaikkea oppimaasi päästäsi, ennen kuin oot käynyt tenteissä, sanoin vähän purevasti.
- Et kai sä mökötä? hän kysyi ja katsoi minua tarkkaan.
- En tietenkään, tiuskaisin, mutta sitten ilahduin. – Mähän voisin tulla mukaan!
- Ei, et sä halua tulla, Vesku sanoi varmasti ja silloin loukkaannuin oikeasti.
- Miten niin?
- Et sä halua nähdä semmosta kännäämistä. Enkä mä halua sun näkevän.
- Ei sitte.
Eipä silti että minulla olisi ollut vapaatakaan kuin lauantai-illasta sunnuntai-aamuun. Olin joutunut vaihtamaan vuoroja hölmösti saadakseni maanantain, Karoliinan ristiäispäivän, vapaaksi.

Menin vihaisena tekemään eväitä itselleni ja paiskoin kassiini omenoita ja porkkanoita niin, että kolina kuului. Vesku tuli perässäni keittiöön.
- Ihan totta, suutuitko sä?
- No ei oo kiva kuulla, että sä lähdet mieluummin viikonlopuksi ryyppäämään kavereidesi kanssa kuin oot mun kanssa. En mä edes ole tiennyt että sä olet ikävöinyt juopottelemaan päiväkausiksi.
- Parempi kai kunnon känni kerran vuodessa kuin tissutella joka viikko, nyt Vesku kuulosti loukkaantuneelta.
- Ja niinkö sä väität mun tekevän? Taisin melkein huutaa.
- Minähän en ole väittänyt tässä yhtään mitään.
Kiukun kyyneleet silmissä käännyin ja kävelin suoraan ulos. Olin puolisen tuntia etuajassa töihin ehtimisen kanssa, mutta en välittänyt. Paiskasin oven kiinni perässäni ja nojasin siihen vähän aikaa pakottaen silmäni olemaan valumatta, kuunnellen kuuluisiko asunnosta mitään. Tulisiko Vesku perääni? Mitään ei tapahtunut eikä kuulunut, ja hyvin hitaasti lähdin kävelemään rappusia alas.

Aika hirvittävä iltavuoro siitä tuli. Kaikki meni hyvin niin kauan kun olin vielä enemmän kiukkuinen kuin surullinen, mutta illan mittaan mieleni muuttui. Ensimmäinen riitamme, ja minusta tuntui, etten saanut hengitettyä kun oli niin paha olo. Potilaatkin rauhoittuivat iltaa kohden ihan ennennäkemättömästi niin, ettei voinut edes hukuttautua hälinään ja hommiin. Jo kahdeksan jälkeen tekeminen loppui ja linnottauduin tupakalle kylmälle parvekkeelle. Kiie, uusi hoitaja, joka oli ollut osastolla vasta pari viikkoa, tuli perässäni sinne, kun kädet täristen sytytin kolmatta.
- Tarvitaanko mua? kysyin hätkähtäen.
- Ei, kaikki on kunnossa. Mä vaan tulin katsomaan että etkö sä palellu tänne. Tyttö ei ollut monta vuotta minua vanhempi, oli vasta jouluna valmistunut lähihoitajaksi, ja katsoi minua huolestuneen näköisenä. – Oletko sä kunnossa?
- Mä vaan riitelin kundikaverin kanssa aamulla ja nyt @!#$, sanoin vaikken ollut ikinä ennen kiroillut osastolla.
- Mistä te riitelitte? Kiie kysyi ja riisui villatakkinsa kietoen sen harteilleni. Se oli ihanan lämmin, tärinäni olikin levinnyt käsistä jo olkapäihin asti.

Nyyhkäisin ja avasin jo suuni mutten sitten tiennytkään, mitä sanoa. Koska Vesku halusi viettää viikonlopun kaverinsa mökillä? Se ei puolueettomasti ajatellen kuulostanut oikein riittävältä riidan syyltä kun en voinut pohjustukseksi mainita muuta kuin ettei semmoista ollut tapahtunut ikinä ennen seurustelumme aikana. Kohautin sitten vaan hartioitani ja sanoin vaisusti:
- Ei sillä syyllä niin väliä, me ei vaan olla ennen riidelty.
- Ette koskaan? Kauanko te ootte olleet yhdessä?
- Kymmenen kuukautta.
- No johan on. En tiennyt mitä Kiie tarkoitti, oliko se hänen mielestään paljon vai vähän ja mitä sitten, mutta hän ei sanonut enempää, halasi vain minua. Se tuntui oudolta, koska ihminen oli ihan vieras, mutta lohduttavalta. Nyyhkäisin vielä kerran ja tungin sitten tupakkani pursuilevaan tuhkakuppiin.
- Eiköhän tästä kohta pääsisi kotiin, huokaisin ja ojensin takin takaisin Kiielle.

Olin päivällä kiukuissani ajatellut kadota kokonaan viikonloppuun asti ja mennä omaan kotiini nukkumaan, mutta nyt olin muuttanut mieleni. Minulle tuli yhtäkkiä ihan kauhea kiire kotiin. Olisihan Vesku siellä, olisihan – ettei hänkin ollut saanut samanlaista päätöntä raivokohtausta kuin minä ja lähtenyt jonnekin teille tietymättömille? Pujahdin matkalla kansliaan pukuhuoneeseen tarkistamaan kännykkäni, mutta siihen ei ollut tullut viestejä eikä puheluita. Mietin sormi vihreällä soittaako Veskulle, mutta kun vielä harkitsin kuulin oven käyvän ja sitten yökköjen ääniä. Tiesin, että kanssamme iltavuorossa ollut sairaanhoitaja halusi aina koko porukan raportille, joten jätin puhelimen sikseen ja menin kuuntelemaan, nopeammin siten pääsisin pois.


Kiipesin kotiportaita aina vaan hidastuvin askelin, kunnes seisahduin oven taakse. Pelotti avata sitä ja löytää mahdollisesti tyhjä asunto. Painoin varovasti korvani ovea vasten kuunnellakseni jotain elämisen ääniä, mutta en kuullut mitään. Rapusta sammuivat valotkin siinä empiessäni, mutta kun alaovi kävi ja ne syttyivät uudestaan minulle tuli kiire kaivaa avaimia. Hissi kolahti alhaalla ja ehdin juuri avata oven ennen kuin se ajoi ohitseni ylempiin kerroksiin. Sisällä oli luojan kiitos valot ja suorastaan juoksin eteisen läpi ehtimättä riisua muuta kuin kenkäni, jotka kolahtelivat eteisen seiniin potkiessani niitä jaloista.

Vesku makasi sängyllä kädet päänsä takana ja kattoon tuijottaen. Hänellä ei ollut yllättäen mitään lukemista, eikä TV:kään ollut auki. Pysähdyin vähän neuvottomana sängyn viereen ja tiputin kassini lattialle. Mitä nyt pitäisi tehdä? Oliko Vesku vielä suutuksissaan? Mutta ei, hän ojensi käsivarsiaan ja hymyili vähän toisella suupielellään ja suorastaan sukelsin sänkyyn.
- Mulla on ollut ihan helvetillinen ilta! ilmoitin, enkä oikein tiennyt itkinkö vai nauroinko kun yritin päästä joka jäsenelläni mahdollisimman lähelle.
- En mäkään nyt kauheesti ole iloinnut. Hän suuteli minua pehmeästi enkä enää voinut olla itkemättä vaikken enää ollutkaan vähääkään surullinen. Tai en oikeastaan itkenyt, silmäni vain valuivat suostumatta lopettamaan.
- Oli hölmöä lähteä sillä lailla kävelemään ja paiskoa ovia, tunnustin ja Vesku myönteli, vaikka näyttikin olevan kiinnostuneempi huulistani. Sen verran olin illan mittaan ja kotimatkalla ajatellut selväksi. Itse olin enimmäkseen vastuussa omasta pahasta mielestäni kun kerran olin paennut paikalta kesken kaiken. Meinasin sanoa jotain itse riidan aiheestakin, jotta saisimme asian loppuun asti selvitetyksi, mutta Vesku näykkäisi alahuulestani kun avasin suuni ja ajatus katosi. Hetken kuluttua hänen kännykkänsä piippasi ja hän vetäytyi vähän kauemmas.

- Tule syömään.
- En mä ruokaa halua, vastustelin, mutta haistelin samalla yllättyneenä ilmaa. Totisesti, täällä tuoksui jokin hyvä.
- Haluatpa, ja sitä paitsi sulle tulee varmaan kuuma takki päällä. Hän keri pois kaulaliinaani.
- Mistä sä olet ruokaa saanu?
- Ilse toi tallille ja käski pitää huolen että sä syöt. Vesku nousi istumaan ja veti minut perässään. Vein vaatteeni eteiseen, korjasin kenkänikin paikoilleen ja menin maha petturimaisesti kuristen keittiöön. Pikku pöytä oli katettu kahdelle ja Vesku oli nostanut pöytään vuoan, jossa oli jotain perunaruokaa. Pöydällä oli viinipullokin, enkä voinut olla kysymättä, oliko viisasta ruveta tissuttelemaan näin arki-iltana.
- On, ehdottomasti, Vesku sanoi vakavana ja kaatoi siitä laseihin. Minua kikatutti. Kauhoin lautaselleni ruokaa ja totesin sen olevan kinkkukiusausta. Ilse oli näemmä paistanut meille ihan oman annoksen, pinta ja reunat olivat rapean ruskeat ja maistuivat voille.
- Koska te sitten lähdette sinne mökille ja koska tuutte takaisin? kysyin, kun olin saanut lautaseni melkein tyhjäksi.
- Lähdetään perjantaina ja tullaan sunnuntaina.
Sen enempää emme siitä puhuneet.

Puhuin kyllä Ilsen kanssa kun kävin seuraavana päivänä palauttamassa uunivuoan. En olisi ottanut asiaa itse puheeksi mutta Ilse tahtoi tietää mitä aioimme tehdä lauantaina kun Veskun synttärit olivat.
- Ei mitään, se menee jonnekin mökille ryyppäämään viikonlopuksi. Yritin kuulostaa avarakatseiselta enkä katkeralta mutta en todennäköisesti onnistunut oikein hyvin.
- Oho! Ei kuulosta oikein tyypilliseltä.
- Ei onneksi. Mutta ne on kuulemma tehneet niin joka kevät kurssikavereiden kanssa, kun luennot loppuu ja alkaa tenttikausi.
- No mikäs siinä sitten.
- Eikä mua huolita mukaan, jatkoin tilitystäni.
- Ei varmaan niin.
- Mua ottaa päähän!
- Tee jotain kivaa itse sillä aikaa. Ei teidän aina tarvitse olla kylki kyljessä.
- En mä ehdi mitään tehdä, muuta kuin töitä vaan. Koko viikonlopun.
- Ethän sä sitten voisi mennä mukaan vaikka huolittaiskin, lapsi kulta, Ilse hymyili.
- En niin mutta silti @!#$ kun ei huolita.
- Parin vuoden kuluttua sä olet onnellinen kun saat viikonlopun omassa rauhassa.
- Lupaatko? kysyin epäillen.
- Lupaan.
Myöhemmin illalla hän soitti kysyäkseen, tulisinko vahtimaan Karoliinaa perjantaina, jos he lähtisivät iskän kanssa ulos syömään ja lupasin.


Kiie teki kanssani samoja vuoroja sunnuntaihin asti ja minusta se oli mukavaa. Ihan kuin olisin lopultakin löytänyt töistä mahdollisen ystävän. Nuoria tyttöjä oli muitakin, mutta kenenkään kanssa en ollut oikein saanut tehdyksi tuttavuutta. Anni oli aina lusmuamassa tehtävistään eikä ollut kuulevinaan avunpyyntöjä ohimennessään; yllättävän sokea hän oli myös soittokellojen merkkivaloille. Tarja ja Menna olivat hiljaisia hissukoita ja vaikken itsekään kuvitellut itseäni mitenkään räiskyväksi persoonaksi tuntuivat he minustakin liian hiirulaismaisilta. Olin yrittänyt rakentaa keskustelua kummankin kanssa, mutta kummastakaan ei saanut oikein irti mitään, mikä ei liittynyt siihen, mitä parhaillaan oli tekeillä. Lounasseurana he veivät ruokahalun. Tuntui, että Kiien tultua osastolle oli tullut vähän elämää. Hän nauroi helisevästi milloin missäkin päin osastoa ja kohteli potilaita rakastettavan hyväntuulisesti. Aloin kerrassaan ihailla häntä kun ei hän edes vesiperäruiskeista masentunut. Kehuin häntä ehkä vähän liian vuolaasti Jinnallekin, kun satuimme lauantaina pääsemään aamuvuorosta samaan aikaan ja kävelimme yhdessä pysäkille.

- Onpa kiva, Jinna sanoi happamasti vain ja huomasin olleeni ehkä varsin tahditon.
- Mitä sä teet tänään? kysyin kiireesti vaihtaakseni puheenaihetta.
- Taidan nukkua.
- Tylsä, etkö tulisi mun seuraksi, vuokrattaisiin vaikka joku leffa?
- Mitä, sinäkö oot seuran tarpeessa? Jinna kysyi.
- No kai mäkin voin mennä vaan kotiin nukkumaan, sanoin vähän loukkaantuneena. Näimmehän toki paljon harvemmin kuin vuosi sitten, mutta ei Jinnallakaan ollut paljon minulle ollut aikaa syksyllä, kun hän oli seurustellut.
- Äh, en mä sitä tarkoittanut. Sun seuraksi minne? Mihin sun asunnoista?
- Veskun luo? Siellä ei tarvitse hiljentyä kun Karoliina rupeaa nukkumaan? Mutta mun täytyy kyllä käydä ensin tallilla.
- Monelta sitten?
- Seitsemän, kahdeksan?
- Okei.

Kävin pikaisesti ratsastamassa Miskillä ja kuulin Oonalta, että Tiinan omistajaperhe oli aikansa harkittuaan päätyneet siihen, että Kera voisi olla täydellinen rippilahja heidän pikku Minkalleen. Sitä mitä Tiinalle sitten tapahtuisi, heidän pitäisi vielä miettiä ja sitä oli varsin avokätisesti tarjottu Oonalle osamaksuna.
- Et tainnut suostua, arvelin.
- En suostunut. Ja lisäsin sen ylläpitokulutkin varmuuden vuoksi Keran hintaan kun ei niille meinannut mennä kaaliin, ettei se täällä pyhällä hengellä ole elänyt.
- Mitäs jos ne vaan jättää sen tänne?
- Ne ei saa ponia ennen kuin Tiina on poissa mun silmistäni, en mä ole mikään hevosten kaatopaikka. Ja sitten kuulin, että tekin kuulemma mietitte Mansikalle kesäpaikkaa maalla.
- En minä mitään mieti, se on Ilsen hevonen, torjuin melkein kauhistuneena.
- Musta se kuulosti hyvältä.
- Ihan totta?
- Tietysti, maaseudun rauhaa ja Hyvinkään klinikka melkein vieressä.
- Mutta ei hevosammattilaista apuna, sanoin synkeästi.
- Mitä hourit, jos se Ilsen kaveri on harrastanut hevosia kolmekymmentä vuotta niin eiköhän se ole ihan ammattilainen.
- Mansikalla ei olisi ketään kaveria siellä joten ei sitä voi ajatella ennen kuin Ali löytää itselleen jonkun hevosen.
Jäimme tuijottamaan toisiamme ja olen ihan varma, että sama ajatus tuli samalla hetkellä molempien mieleen. Käännyimme molemmat katsomaan Tiinaa, joka ei muusta ymmärtänyt kuin varsoista ja Oona sanoi:
- Mäpä soitan Ilselle, mitä se arvelee.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.10.14 21:43:47

56.

Jinna jäi luokseni yöksi ja yritin laittaa itselleni mentaalimerkinnän, etten unissani luulisi häntä Veskuksi ja yrittäisi lähennellä kun nukahdimme parisänkyyn. Paistoimme aamiaiseksi lettuja, joita tosin ei tullut montaakaan, kun maitoa oli vain vajaa puoli purkillista. Mietin yrittääkö tavoitella Veskua mutta en viitsinyt. Olin edellispäivänä laittanut tekstiviesteitse syntymäpäiväonnittelut ja saanut vastaukseksi sellaisen siansaksaviestin, että sormia oli toden teolla pitänyt tähtäillä näppäimille että semmoisen oli saanut aikaan. Jinna oli pudota tuolilta naurusta kun näytin sen hänelle, minua ei naurattanut ihan yhtä paljon.

En ehtinyt käydä kaupassa ennen töihin lähtöä, mutta Jinnalta ja minulta oli illalla jäänyt iso pullollinen pepsiä ja pari oluttakin oli jääkaapissa, toivoin Veskun selviävän niillä jos hän nyt ehtisi kotiin ennen kuin tulisin iltavuorosta. Kai sentään.

- Mä luulin että sulla piti olla aamuvuoro, sanoin ihmeissäni kun huomasin, että iltavuoroon tulikin kaverikseni Kiie.
- Mulla pitikin mutta Anni halusi vaihtaa.
Sairaanhoitajana oli taas kerran sijainen, kuten todella usein viikonloppuisin. Tämä tapaus oli kuitenkin ollut meillä monesti ennenkin ja oli mukava ja reipas tyyppi. Saatoin siis varautua varsin miellyttävään työpäivään. Koska oli sunnuntai, oli vierailijoita paljon. Tai paljon oli suhteellinen käsite. Osastolla oli paljon potilaita, joiden luona ei koskaan käynyt ketään. Muutamilla kävi puoliso tai lapsi, yleensä tytär, päivittäin, mutta sunnuntai oli se päivä jolloin ilmestyi aina myös lapsenlapsia ja naapurinrouvia ja muita harvemmin nähtyjä tuttavia. Poikkeuksetta näillä oli kaiken maailman asioita selvitettävänä. Isoäiti sai ihan varmaan liikaa lääkkeitä koska ei tunnistanut. Ihan liian vähän ruokaa hän sai myös, koska oli niin laihtunut, vai emmekö viitsineet syöttää? Ja meillä mahtoi olla aivan liian vähän henkilökuntaa koska pirteä ja reipas vanhus oli päästetty taantumaan vuodepotilaaksi. Alkuun olin ollut ihan helisemässä näiden sunnuntaivierailijoiden kanssa, ottanut itseeni kaikki kuvittelemani moitteet ja yrittänyt puolustautua. Nykyään osasin jo suhtautua kevyemmin, pyytää heitä jäämään itse syöttämään ja ohjaamaan pahimmat tapaukset sairaanhoitajan niskoille.

Vierailutunnin päätyttyä pidimme itse ruoka- ja kahvitauon ja ehdin hyvin käydä tarkistamassa puhelimeni – ei elonmerkkejä – ja tupakalla ennen kuin oli aika ruveta vaihtamaan potilaille yöasuja. Kiie tuli seurakseni parvekkeelle, vaikkei tupakoinutkaan.
- Mitenkäs teidän perheriita jaksaa? hän kysyi.
- Se meni ohi.
- Kaikki hyvin taas rakastavaisilla?
- Paitsi että Vesku on ollut liesussa kavereidensa kanssa koko viikonlopun, sanoin nauraen. Minua ei enää niin suututtanut kun olin todennut selvinneeni yksinkin hengissä. Olin oikeastaan vain utelias näkemään minkälainen krapula hänellä olisi.
- Ihan totta?
- Joo, niiden perinteinen ryyppäysviikonloppu.
- Koskas sulla sitten on vapaa viikonloppu?
- Varmaan sillon kun on ylioppilasjuhlat, vastasin kirjaimellisesti kysyttyyn ja Kiie alkoi nauraa.
- En mä sitä tarkoittanut vaan miehestä vapaa viikonloppu kavereiden kanssa.
- En mä tiedä, sanoin hämilläni. – En mä ole huomannut semmoista kaipaavani.
- Voi elämä, Kiie sanoi pyöritellen silmiään.
- Mitä?
- Oot niin kauhean nuori.
Pahastuin vähän ja sammutin tupakkani.
- Eiköhän mennä takasin hommiin.
- Mennään mennään! Mutta ensin hän painoi kapeat, viileät huulensa minun suutani vasten ja nauroi sitten silmät viiruiksi kaventuen ällistyneelle ilmeelleni, häipyen sisälle.

En tajunnut. Vaihdoin mummoille pyjamia koneellisesti ja ajatuksissani ja vilkuilin välillä Kiieä joka vitsaili potilaiden kanssa ihan kuten aina muulloinkin. Miksi hän oli tehnyt tuollaista? Mitä hän tarkoitti? Jinna ja minä saatoimme vaihtaa poskisuudelmia, samoin Miila ja minä, mutta heidät olinkin tuntenut kauemmin kuin muutaman viikon. Enkä tiennyt miten olisin kysynyt Kiieltä mistä oli kysymys. Kun potilaat oli saatu sänkyihin ja odotimme yövuorolaisia pidin huolta, että livahdin tupakalle silloin kun Kiie meni vessaan eikä voisi seurata minua.

- Menkää te vaan, enköhän mä osaa lukea kansiot, sanoi sairaanhoitajamme, kun yököt olivat tulleet, emmekä kaivanneet toista käskyä. Kaivoin taas ensimmäiseksi puhelimen esiin ennen kuin aloin vaihtaa vaatteita ja hymyilin tyytyväisenä kun näin Veskun lähettäneen viestin tuskin puolta tuntia aikaisemmin. ”Koska tuut, ikävä?” Naputtelin siihen vastauksen ennen kuin aloin vaihtaa vaatteita.

Vesku nukkui telkkarin ääressä ja löyhkäsi vanhalle viinalle. Kävin heittämässä parvekkeen oven auki ja menin keittiöön. Piruuttani avasin jääkaapista yhden oluen. Ei kai sillä mikään yksinoikeus ollut haisemiseen. Menin sängylle istumaan ja vaihtelemaan kanavia kaljani kanssa ja odottelemaan heräisikö toinen ennen aamua. Ja heräsi toki, kun painoni keikautti sänkyä. Minun teki mieleni kiusata häntä armottomasti kankkusesta mutta pidättäydyin.
- Kylmä, Vesku ilmoitti ja kävi sulkemassa oven.
- Sä näytät jotenkin vähän… turvonneelta, arvelin sentään ja maistoin kaljaa.
- Mä en enää ikinä juo viinaa.
- Jaa ennen ensi kevättä?
- Niin. Kai. Mutta sitten hän halusi maistaa pullostani.
- Jos mä pääsen lääkikseen niin pääsenkö mukaan ensi keväänä?
- Et, jos me seurustellaan, Vesku sanoi ja hymyili hiukan niin, etten ihan tiennyt oliko hän tosissaan.
- Mä kerään sitten oman porukan.
- Just niin.

- Mua pussattiin tänään töissä, mainitsin sitten.
- Ai se sairaanhoitaja?
- Mikä ihmeen sairaanhoitaja? Ei se mikään sairaanhoitaja ollut.
- No se jätkä kenen kanssa olit ulkona kun mä olin oripäivillä.
- En mä ollut sen kanssa ulkona, parilla kaljalla vaan töiden jälkeen! Ja ei, en mä ole sitä nähnytkään sen jälkeen. Enkä mä sitä paitsi koskaan sanonu sulle että se on miespuolinen!
- No ei muut kuin miessairaanhoitajat halua sijaishoitajien kanssa ulos.
- Ai? Jäin oikein miettimään ja arvelin, että asiassa saattoi olla perää. – Voitpa olla oikeassa.
- Olen hyvinkin. Mutta älä sure, mä voin lähteä sun kanssa ulos kesällä.
- Mutta sepä ystävällistä. Seuraavana kesänä et varmaan enää lähdekään jos ja kun pääset jo oikein lääkärin hommiin.
- Lähden, Vesku lupasi. – Tai riippuu siitä, mikä se pussausjuttu on.
- Ai niin. Kun se oli lähihoitaja eikä sairaanhoitaja. Ja tyttö. Kerroin koko tapahtuman.
- Mitäs tykkäsit? Vesku kysyi ja katsoi minua omituisesti.
- Siitä pususta vai? Ei siitä nyt ehtinyt mitään tykätä, se oli niin nopea. En vaan oikein tajua miksi se teki niin.
- Ehkä se on ihastunut suhun.
- Höh, ei tietenkään ole. Eihän? lisäsin hetkeä myöhemmin.
- Enpäs osaa sanoa. On kai semmoistakin joskus sattunut.
- Onko? ehti livahtaa suustani ja sitten tunsin itseni äärettömän lapselliseksi. Oli tietysti, joskaan ei nyt juuri minun maailmassani. Mutta sitten kohautin olkapäitäni. – No, mitäpä mä siitä. Ketä teitä oli siellä mökillä?

Vesku luetteli pitkän liudan nimiä, joista joitain olin tavannut ja lopuista kuullut juttuja, ja lopuksi ”ja Annukka”.
- Mikä hiton Annukka? älähdin. – Mä luulin että sen piti olla kundiporukan viikonloppu.
- Annukka on meistä eniten jätkä, älä siitä huolehdi, Vesku vakuutti.
- Mutta se on oikeasti tyttö? Ettei se ole mikään lempinimi?
- On on, mutta… no, kyllä sä ymmärrät jos joskus tapaat sen.
- Sä et sanallakaan maininnut että sinne lähtee joku tyttökin!
- Etkä sä, että aiot mun poissa ollessa antaa jonkun tytön suudella itseäsi!
- Ei ole vertailukelpoista! sanoin kiukkuisena.
- Ei nyt enää aloteta riitelemistä.
- Oisit voinut kertoa etukäteen että sinne tulee joku Annukkakin.
- No en halunnut, kun sä olit jo valmiiksi niin tohkeissasi.
- Ajattelit että mieluummin otat koko ryöpytyksen vastaan jälkikäteen, samalla kun kärsit vuosisadan krapulasta?
- Heei, Vesku aneli. Hänestä vieläkin leviävä viinanlöyhkä ei juuri tehnyt hänen lähestymistään houkuttelevammaksi, mutta tunsin itseni väsyneeksi ja vähän surulliseksi ja päätin antaa olla.
- Sama se. Ei kai mulla mitään sanomista voi sun menoihisi olla, tai siihen kenen kanssa menet.
- Älä nyt ala marttyyriksi.
Mutta marttyyri juuri halusinkin olla, ja annoin Veskun lepytellä minua pitkän aikaa ennen kuin suostuin taas hymyilemään ja halaamaan häntä. Tunsin saaneeni jonkin pienen voiton.


Karoliina sai virallisesti nimekseen Karoliina Veronika ja tilaisuuden pakollinen osuus oli armollisen nopeasti ohi. Pappi vaikutti olevan liukuhihnahommissa, joi nopeasti kahvia ja söi leivonnaisia, keskustellen Ilsen, iskän ja kummien kanssa pakotetun rauhallisesti viidentoista minuutin ajan toimituksen jälkeen ja ilmoitti sitten, että joutuisi valitettavasti poistumaan. Hah, valitettavasti. Tunnelma keveni heti kun hän sulki oven takanaan ja mieleni teki päästää inkkarihuuto. Olin ollut aamusta asti kotihengettärenä keittiössä ja hädin tuskin olin ehtinyt vaihtaa vaatteita ennen kuin vieraita alkoi tulla. Vesku oli tullut aamulla mukanani ja vaikka olin pelännyt, että hän vain pyörisi jaloissa, hänestä oli kuitenkin ollut apuakin kun piti pilkkoa kurkkua ja tomaattia voileiville. Hän hoiteli myös Karoliinaa, joka taisi tajuta olevansa keskipisteenä ja vänisi kerrankin enemmän kuin olisi ollut ihan välttämätöntä. Miilasta ei, kuten tavallista ollut ollut juuri muuta kuin häiriötä, kun hän viime hetkellä oli saapunut kotiin kuin pyörremyrsky yrittäen valjastaa kaikki etsimään tiettyä valkoista puseroaan.

Vieraita ei ollut paljon; Ilsellä ei ollut sisaruksia mutta hänen sisarpuolensa Kate tuli, ja iskän sisko perheineen ja Ali ja Nita tietenkin. Kärsivällisesti tarjoilin tarjoilemistani lisää kahvia ja täytin voileipä- ja kakkulautasia, kunnes jäljellä olivat vain Ali ja Nita. Silloin heitin kengät jaloistani ja heittäydyin sohvalle pää Veskun syliin. Miila oli häipynyt jo hetkeä aikaisemmin vaihtamaan vaatteita lähteäkseen tallille.
- Taasko sä kaipaat hierontaa? kysyi Vesku ja asetti peukalonsa niskalleni.
- Jalkahierontaa itse asiassa, mutta ei sun tarvitse koskea mun hikisiin varpaisiin. Niin että jatka vaan mitä olit tekemässä, sekin on ihanaa.
Olimme taas sulassa sovussa, ainakin minun käsittääkseni, ja hengähdin, kun Veskun sormet hivelivät niskaani. Karoliina oli pantu päiväunille ja Ilse kaatoi Nitalle sherryä. Ali ei huolinut, hän oli autolla.
- Kertokaas nyt siitä suomenhevosesta, Ali sanoi ja iskä huokaisi syvään ja nousi poistuakseen. Mahtoivatko hevosjutut vähitellen alkaa tympiä häntä?
- Viraton vanha hevonen josta ei saa ratsua eikä tiedä saako enää siitostammaakaan, kuittasi Ilse.
- Kuulostaapa hyvältä. Miten vanha?
- No ei nyt ikäloppu mutta lähempänä viittätoista kuin kymmentä. Vai? Ilse käänsi katseensa meihin ja arvelin, että Tiina oli kolmentoista. Nita tuhahti tuskin kuuluvasti ja meni iskän perässä keittiöön, missä he äänistä päätellen alkoivat tyhjentää loppuja voileipiä tarjoiluvadeilta suihinsa. Eteisestä kuului Miilan huikkaus ja oven kolahdus.
- Kato kävi, totesi Vesku. Me jäljelle jääneet aloimme miettiä olisiko järkeä Mansikan muuttaa kesäksi Alin luo ja olisiko Tiinasta sille seuraksi.
- Mennään katsomaan millanen se oikein on, sillähän se selviää, Ali päätti ja ponkaisi pystyyn.
- Nytkö? kysyi Ilse. – Karo just nukahti.
- Nuoriso lähtee mukaan, ei sua siellä tarvita.

Vilkaisin vaatteitamme, emme olleet ihan talliasussa kukaan, Alillakin oli leninki. Minä kaivoin kaapistani kulahtaneet verkkarit ja lenkkarit, mutta Vesku ja Ali saivat lähteä semmoisenaan. Miila oli kai ehtinyt jo metsään Mansikan kanssa, sillä heistä ei näkynyt kuin Ilsen auto parkkipaikalla ja muutenkin oli hiljaista. Ohjasimme Alin Tiinan tarhan luo ja siinä seisoimme lätäkönreunalla rivissä katsomassa, miten tamma otti aurinkoa.
- Mulla ei ole koskaan ollut suomenhevosta, mietti Ali ääneen.
- Mitä sä sillä tekisit? Ottaisit vaan ylläpitoon Mansikan seuraksi? utelin.
- Voishan sitä koittaa vielä astuttaa.
- Mutta ei se ole onnistunut kahteen vuoteen.
- Jos kolmas kerta sanoisi toden. Ali lähestyi tarhan porttia yrittäen astua mutaisimpien kohtien yli ja älähdin äkkiä kun katsoin hänen mustia avokkaitaan.
- Älä nyt mee pilaamaan kenkiäsi, mä voin hakea sen pihalle jos haluat katsoa tarkemmin.
- Okei, hae vaan.

Ei se herkkua ollut lenkkareissakaan, mutta en sentään uponnut nilkkoja myöten, vaikka varpaista hulahtikin muta kenkiin sisään. Taisivat olla roskiskamaa. Mutta portilla tuli tenkkapoo kun meinasin jäädä kiinni ja toisessa kädessäni oli hevonen ja toisessa aitalankojen kahva ja vasta sitten muistin miettiä oliko langoissa sähkö.
- Apua! sanoin ja vedin langan kiireesti takaisin kiinni. En halunnut jäädä hevosen jalkoihin jos omani olivat mutaan juuttuneina. – Käy katsomassa että sähkö on pois päältä, en mä täältä muuten uskalla tulla!
Vesku käväisi tallineteisessä vääntämässä katkaisinta ja tuli sitten kuraa uhmaten avaamaan meille portin. Tiina loikkasi epäluuloisena välistämme niin, että naru melkein livahti käsistäni ja Vesku joutui astumaan kiireesti taaksepäin.
- Hyväkäytöksinen, totesi Ali.
- Se on kerran saanut säkärin tässä, sanoin hengästyneenä ja kiskaisin narusta saadakseni tamman seisahtumaan. Puhaltelin kämmeniäni, eihän minulla tietenkään hanskoja ollut. Hevonen oli muutenkin parhaimmillaan, mutakuorrutettuna. Hyvä että väriä erotti. Minä en olisi huolinut sitä edes rahasta äskeisen näytöksen jälkeen ja kun se näytti lähinnä metsäsialta. Harjassakin roikkui savipaakkuja. Mutta Ali kierteli sitä tyynen näköisenä ja meni sitten rapsuttamaan sen otsaa. Tiina katseli huolestuneena joka suuntaan kuin aprikoiden mitä sen pään menoksi seuraavaksi keksittäisiin. Epäilin, kotiutuisiko se tänne ikinä, tai minnekään muuallekaan, asuttuaan koko ikänsä pihanperällä maalla.
- Okei, nyt se on nähty, totesi Ali ja astui taaksepäin. Hänen vaalean mekkonsa etupuolelle oli laskeutunut harmaa kerros kurapölyä.
- Ei perhana, mä joudun palauttamaankin sen tonne, tajusin. Mutta Vesku piti taas porttia auki ja minä irrotin Tiinan narun jo portilla enkä joutunut kastelemaan jalkojani enempää. Mutapisarasateeseen vain jouduin kun hevonen peräytyi, kääntyi ja pinkaisi pukkilaukkaa kauemmas inhottavasta aidasta. Saivat siitä toisetkin osansa.
- Osaa laukatakin, sanoi Ali edelleen tyynesti ja pyyhkäisi poskeaan käsivarrellaan. Hän oli lievästi pilkullinen ja saatoin vain kuvitella minkä näköinen itse olin kun olin seissyt lähimpänä. Mutta ei hän suostunut sanomaan, oliko päättänyt jotain vai ei.

Lähettäjä: kiinnostunut 
Päivämäärä:   5.10.14 18:42:01

Pääosassa Henriikka 10 ei ollu suoraa linkkiä 11 topicciin oisko jollain kun siihen on pikkasen jääny koukkuun :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.10.14 19:24:35

tässä http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=833336&t=833336
Tuolla Tarinatuokion parhaat -topicissa on noita puuttuvia linkkejä kyselty enemmänkin, kandee kurkata sieltä, kun tulee seuraava vastaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.10.14 19:27:51

57.

Päätimme lähteä kaupungille katsomaan Mantan lakitusta, kun kerran oli vappuaatto.
- Olisi kai pitänyt olla pullo kuohuviiniä kourassa, totesin vähän huolissani kun kävelimme kohden keskustaa. Kaikilla muilla näkyi olevan, tai sitten mäyräkoria tai jotain.
- Jos löydät viidessätoista minuutissa Alkon niin saat, sanoi Vesku kelloaan vilkaisten.
- Citykäytävässä, muistin heti. Myymälän ovella oli vartija ja sisällä väkeä kuin Hullujen Päivien avajaisissa. Olin valmis kääntymään niiltä sijoiltani takaisin, mutta takanani oli jo niin paljon ihmisiä että oli yhtä helppoa mennä eteenpäin. – Apua, täällä saa paniikin!
- Kestä niin kuin mies, sanoi Vesku, nappasi käteensä pullon kuohuviiniä kassan pielestä ja luovi saman tien jonkinlaiseen jononnäköiseen. Selvisimme sieltä aika kivuttomasti ulos ja sitten meillä oli pullollinen lämmintä kuoharia.
- Keksipäs sitten miten me saadaan se kylmäksi! ehdotin.
- Sun vuoro ideoida, mä hankin sen.

Espan puisto oli lähes yhtä ruuhkainen kun Alko oli ollut. Luovuimme yrityksestä päästä lähellekään Havis Amandaa ja istuimme nurmikolle toiseen päähän puistoa. Siinä näki ohikulkijat, siihen paistoi aurinko, eikä paikkamme ollut niin lähellä varsinaista puistokäytävää, että kukaan olisi ihan suoraan syliin kompastunut. Yritin tiirailla tuttuja ohi vaeltavasta väkijoukosta, vaikka mitäpä iloa siitä oikeastaan oli. Vaikka olisin huutanut ja heiluttanut kuinka olisi ollut epätodennäköistä, että meidät olisi sieltä nurmikolta huomattu. Vesku näpytteli puhelintaan ja minä mietin laiskasti oliko Miila porukoineen tullut kaupungille. Kiireesti hän oli ainakin tallilta lähtenyt. Kaivoin kuohuviinipullon kassistani ja avasin sen, sitten harmittelin saman tien kun en ollut malttanut odottaa. Hyvänlaisesti purskahti nurmikolle, kun se oli matkalla lämpimänä hölskynyt.
- Sulle on jäänyt kuraa korvaan, ilmoitti Vesku kun hän malttoi panna puhelimensa pois ja katsoi minua.
- Eikä! Olis pitänyt malttaa käydä suihkussa. Hankasin korvanlehteäni, mutta sormiini ei tullut mitään. Vesku auttoi.
- Kelle tekstailit? kysyin ja tarjosin pulloa.
- Kavereille vaan, että missä ne on. Ajattelin että jos haluat tavata niitä.
- Haluanko mä?
- En tiedä, haluatko?
- Ehkä sen Annukan, sanoin ja vilkaisin Veskua vinosti. – Missä ne sitten on?
- Kuka missäkin kai, mutta illemmalla on osa menossa Jarin luo.
- No, mietitään sitä sitten illemmalla, ehdotin.

Juttelimme alkaneen viikon ohjelmasta ja menoista ja marmatin, kun ei Vesku ollut suostunut laittamaan ylioppilaslakkia päähänsä, kun jokin iso rojahti melkein niskaamme. Säikähdin ja suutuin, mutta Vesku ei, hän muksautti nyrkillään körilästä, joka oli melkein litistänyt meidät.
- Se mainittu Jari, hän esitteli. Hilpeän humalainen kaveri halasi minua estoitta ja kaatoi kuohuviinipullomme. Muutamia muita nuoria miehiä oli myös seurueessa, mutta he pysyivät paremmin tolpillaan ja istuutuivat omaehtoisesti seuraamme. Olin tainnut tavata ”kaverit”, halusin tai en. Jari oli kovin pahoillaan kuohuviinimme kohtalosta ja tahtoi tarjota omasta pullostaan korvausta. Hän oli järkäle miehekseen, iso ja tummahiuksinen. Toiset olivat tavallisemman oloisia ja näköisiä, yksi, Mikael, jopa niin säntillisen virkamiehen näköinen siisteine hiuksineen ja silmälaseineen, että hämmästytti nähdä hänen juovan julkisella paikalla alkoholia. He olivat kauhean hauskoja ja kohtelivat minua aikuismaisen kohteliaasti. Kun kaikki Jarin kuohuviini oli juotu ja ihmisten virta oli kääntynyt poispäin Mantan patsaalta sen sijaan että olisi valunut sinne, alettiin puhua jatkoille lähtemisestä Jarin luo. Vesku kysyi, halusinko että mekin menisimme, enkä hetkeäkään epäröinyt.

Matkustimme Pasilaan raitiovaunulla ja siellä opiskelija-asuntokompleksiin, jonka noin joka kolmannessa asunnossa kuului olevan vappubileet myös. Epäilin, että yötä kohden bileet sen kuin lisääntyisivät.
- Asuuko Lauri jossain täällä kanssa? kysyin Veskulta kun odotimme, että Jari saisi alaoven avattua. Vesku osoitti viereistä rappua. – Tuolla.
- Mitähän se tekee tänään?
- Eiköhän se ilmesty tänne pian, sekin!

Asunto oli ankea ja omituinen, kuten kai opiskelijasolut yleensäkin. Siinä oli iso tupakeittiö ja monta suljettua ovea, joista Jari avasi yhden ja kävi sieltä jääkaapista hakemassa lisää kuohuviiniä. Kaikki oli valkoista paitsi huonekalut, jotka olivat kaikenvärisiä, ja julisteet seinillä. Keittiössä oli pitkähkö pirttipöytä, mutta Jari ja Sebastian kantoivat Jarin huoneesta toisenkin pöydän sinne.
- Oltais me tähänkin sovittu, arvelin.
- Ei kauan! sanoi Jari ja meni parvekkeelle puhelimensa kanssa. Hän alkoi soitella puhelun toisensa jälkeen ja kävi avaamassa ulko-ovet; pian asunnossa oli väkeä kuin pipoa. Olimme istuneet Veskun kanssa penkinpäähän seinän viereen juttelemaan Sebastianin kanssa, mutta kun ihmismäärä sen kun lisääntyi, nousin istumaan Veskun syliin. Jari tuli myös muistelemaan viikonlopun tapahtumia ja kuulin melko yksityiskohtaisia kuvauksia järveen oksenteluista, saunaan sammumisista ynnä muista hupaisista sattumista. Värähdin vähän ja ajattelin, että Vesku taisi olla kuitenkin oikeassa. En ehkä olisi halunnut kuitenkaan mukaan.

Vesku liikahti vähän kuin hänellä olisi ollut epämukavaa ja kohottauduin kiireesti.
- Painanko mä sua?
- Et mutta mun pitää mennä vessaan.
Hänen kadottuaan katselin ympärilleni. Suurin osa joukosta oli nuoria miehiä, mutta muutama nainenkin oli mukana ja mietin oliko joku heistä Annukka. Havaitsin Laurin tumman pään muita korkeammalla ja yritin kiinnittää hänen huomionsa, yllättäen onnistumatta. Lähdin parvekkeelle tupakalle ja nyhjäisin häntä ohimennessäni. Lauri puhkesi hymyilemään ja halasi minua kevyesti toisella kädellään.
- Mitä pikkusisko, missä Miila on?
- Ei minkäänlaista aavistusta, mä vähän toivoin että se olisi ollut sun kanssasi, hymyilin vastaan. Lauri meni aavistuksen vaikean näköiseksi ja selitti, ettei ollut ilennyt soittaa, kun eivät he olleet ehtineet tapaamaan pitkään aikaan muutenkaan.
- Haluatko sä että mä tarkistan tilanteen? tarjouduin.
- No jos vähänkään luulet että sitä kiinnostaisi…
Kaivoin parvekkeella tupakoiden lisäksi esiin kännykkäni. Miila ei vastannut, joten lähetin tekstiviestin perään. Ellen olisi tiennyt, että Jinna oli iltavuorossa, olisin kutsunut hänetkin mukaan. Varmasti täältä olisi hänellekin vähän iloa irronnut kun miehiä oli tupa täynnä. Päätin yrittää muistaa hänet parin tunnin päästä jos näyttäisi siltä, että juhlat olivat edelleen hauskat.

Lauri katosi keittiöön ja tutustuin pariin muuhun kaveriin siinä poltellessani. He eivät olleet yhtä hauskoja kuin Jari ja muut ja olin tyytyväinen, kun totesin Mikaelin seisovan vieressäni siinä vaiheessa, kun näiden jutut alkoivat mennä härskeiksi. Hänen vieressään seisoi hiiren näköinen pitkä tyttö, jonka hiukset valuivat pitkin selkää.
- Tässä, Mikael esitteli.
- Moi, mä olen Annukka, sanoi ilmestys, jota sain katsella niska kenossa ylöspäin.
- Moi, sain sanottua.
Muutamalla lyhyellä sanalla Annukka sai ajettua sisään ne pari hävyttömäksi heittäytynyttä poikaa ja valtasi itse parvekkeen nurkan. Hän tarjosi minulle pikkusikaria, josta kieltäydyin, ja mittaili minua päästä jalkoihin.
- No miltä näyttää, kysyin nokkavasti lopulta kun ei katselemisesta näyttänyt tulevan loppua.
- Ihan siltä miltä olet kuulostanutkin. Ei ollut tarkoitus tuijottaa, sori.
- Kuinka niin kuulostanut? kysyin epäluuloisena, enhän ollut sanonut tytölle viittä sanaa.
- Ystävä kallis, me ollaan kuultu susta juttuja kyllästymiseen asti koko talvi. Annukka hymyili ja minunkin oli pakko hymyillä, samalla kun tunsin punan leviävän kaulalleni ja siitä ylöspäin. Onneksi samaan aikaan puhelimeni alkoi soida ja Vesku tuli ulos. Vastasin ensimmäiseen ja jälkimmäinen nojautui selkääni ja näytti ilahtuvan Annukan näkemisestä.

Miila kuulosti kiukkuiselta.
- Huonot bileetkö? kysyin. – Mulla on paremmat, tuletko?
- Kuka kysyy, Lauriko?
- Niin.
- Joo, tulen, missä te ootte?
- Sen naapurirapussa, seuraa meteliä. Lopetin puhelun aivan ällistyneenä koko jutun helppoudesta. Olin ollut pahoillani, kun Lauri oli kevään mittaan hiljalleen häipynyt Miilan puheista mutta olisiko kyse ollut vain siitä, että Laurikin oli uppoutunut opiskeluunsa. Enpä olisi itsekään Veskua nähnyt montakaan kertaa viikossa, ellen olisi ujuttautunut hänen sängynpuolikkaaseensa nukkumaan, ja ellemme tallilla olisi tavanneet, tietenkin.

Vesku ja Annukka juttelivat jostain pääni yli ja minua lämmitti suunnattomasti se, miten Annukka oli antanut ymmärtää Veskun puhuneen minusta kavereilleen. Suukotin Veskun käsivartta, joka oli kietoutunut kaulalleni. Jos siinä olisi ollut joku muu olisin voinut kuvitella joutuneeni salamurhaajan uhriksi – juuri tällä tavalla ihmisten niskoja katkottiin televisiossa. Sitten muistin, että minun ehkä pitäisi raportoida Laurille, että Miila oli tulossa ja irrottauduin varovasti.
- Mihin menet?
- Mulla on asiaa Laurille.
- Kunhan tuut takaisin.
- Arvaa tulenko! varvistin suukottamaan suullekin ja livahdin pois. Kuljin jo kuin kala vedessä hälisevässä kännisessä joukossa tuijotellen ylös ja etsien Lauria. Kaikki vieraat – oliko Jari tällaista joukkoa ehtinyt kutsuakaan? – eivät taatusti olleet Veskun viikonlopun kaveriporukkaa. Olivatkohan kaikki edes opiskelijoita vai oliko avoin ovi houkutellut sisään kaikki ohikulkijatkin? Yksi porukka oli ainakin paljon muita nuorempia, ihan teinejä, ja kun havaitsin, että muihinkin kuin Jarin huoneeseen oli hivuttautunut ihmisiä aloin vähän huolestua. Etsinkin Jarin käsiini Laurin sijasta – hänet oli helpompi löytää sillä hän oli vielä pidempi ja muutenkin tilaavievämpi ja kovaäänisempi.
- Tunnetko sä nää kaikki varmasti? kovistelin.
- Tietysti tunnen!
- Noikin kuusitoistavuotiaan näköiset, jotka penkoo levyhyllyä tuolla? osoitin yhtä soluhuoneista. Silloin Jari päästi leijonamaisen karjaisun ja ryntäsi sinne. Hän näytti muutenkin ottavan silmänsä käyttöön ja hätisteli pois ihmisiä. – Ei sua ole tänne kutsuttu, eikä sua! Tyhjennä taskusi ja häivy! hän ärjyi, eikä tarvinnut apua puhdistusoperaatioonsa. Huoneistoon tuli paljon väljempää ja löysin Laurin nyt helposti. Hän tuli liikuttavan ilahtuneen näköiseksi, kun kerroin Miilan olevan tulossa.

Ei asunnosta kaikkia typeryksiä sentään saatu häädettyä ulos. Katsoin karsaasti muutamaa poikaa, jotka tyhjensivät kuohuviinipullon toisensa jälkeen, mutta he kuulemma asuivat naapurikämpässä ja kuuluivat asiaan. Yksi nuori farkkuasuinen poika yritti kiskoa minua eteiseen näyttääkseen jotain minkä takuulla halusin nähdä, mutta Sebastian sattui olemaan olkapääni takana ja vei minut takaisin parvekkeelle ennen kuin ehdin potkaista kaveria polveen tai tallata varpaille. Sama kaveri käveli vastaani vähän myöhemmin, kun olin menossa vessaan ja yritti katsoa minua lemmekkäästi silmiin ja halata mutta silloin Jari oli lähettyvillä ja nosti pojan niskasta kauemmas. Minusta alkoi tuntua kuin ympärilläni olisi henkivartiokaarti. Mitähän Vesku siihen sanoisi?

Menin katsomaan oliko hän vieläkin suustaan kiinni Annukan kanssa ja sieltähän heidät löysin, parvekkeelta. Tosin Annukka ilmoitti parhaillaan lähtevänsä ratsaamaan jääkaappia, ei ollut kuulemma syönyt mitään tuntikausiin.
- Ainakaan kahteen tuntiin siis, arvioi Lauri, joka valtasi Annukan paikan parvekkeen kulmassa jääden siihen tuijottamaan pihalle. Mietin, odottiko hän Miilan tuloa.
- Mitenkäs viihdyt? kysyi Vesku kun kiehnäydyin häntä vasten.
- Ihanasti! Kaikki on kauheen mukavia!
- Maltoit sentään muistaa mutkin.

Katsoin tarkkaan Veskua päätelläkseni, oliko lausahdus mustasukkaisuutta vai vitsi. Ilmeestä päätellen vitsi, mutta sitten hän suuteli minua tavalla, joka saattoi viestiä jotain muutakin, kovasti ja ehkä nälkäisesti. Hän siirsi kätensä selältäni takkini alle, kyljilleni, ja liikutti peukaloitaan pitkin rintsikoiden alareunaa ja tunnustelevasti siirtyi siitä ylemmäksikin. Henkäisin hämmästyneenä, hän oli yllättänyt minut. Olin jo alkanut tyytyä siihen, että olimme vanha, vakiintunut pari ilman suuria intohimoja mutta nyt toimi kuin tauti. Minusta pääsi jokin merkillinen inahdus ja vatsanpohjassa alkoi kuumottaa heti. Vesku irrottautui ja katsoi minua hymyillen epäuskoisesti.
- Oletpa sä helppo!
- Joo, ja varma kanssa, sanoin välittämättä ironiasta. Tuijotin häntä ja kuulostelin, minkälaisia tuntemuksia nuo siunatut peukalot vaatteiden läpikin aiheuttivat. Pari vierasta, tyttö ja poika, tulivat tupakalle, ja yritin järjestää naamani peruslukemille, mutta en muuten liikahtanut. Tokihan sain halailla poikaystäväni kanssa missä halusin, ja takkini peitti Veskun kädet, tai niin ainakin uskoin. Varmuuden vuoksi painauduin vähän lähemmäksi niin, että sain kasvoni melkein piiloon Veskun kaulaa vasten.
- Sä huohotat, kuiskasi hän korvaani ennen kuin vieras pariskunta häipyi.
- Mitäs häivyit koko viikonlopuksi? kuiskasin takaisin.
- Olenhan mä ollut kotona jo eilisestä asti.
- Joo, krapulaisena ja kiireisenä. Lähdetäänkö kotiin?
- Äh, en mä vielä viitsisi, Vesku sanoi vähän pettyneenä.
- No mutta… äh. Vetäydyin kauemmas. En kyllä antaisi kiusata itseäni ihan turhaan. Mutta Vesku tuli perässä.
- Keksitään jotain. Onhan täällä huoneita.
- Ja kuka tahansa voi kävellä sisään, muistin äskeiset levynpenkojat. Sitten minulla välähti. Rykäisin herättääkseni oikean puheääneni. Lauri seisoi edelleen nojaamassa parvekkeen laitaan, tuijottaen kaipaavasti tyhjälle tielle.
- Lauri, lainaatko sun kämppää hetkeksi? kysyin. Olihan se vähän noloa, mutta muita ei ollut enää kuulemassa ja Lauri nyt oli melkein kuin veli. Kyllä hän ymmärtäisi.

Hän ei edes vilkaissut minuun, kaivoi vain avainnipun taskustaan ja ojensi sen minulle. Heiluttelin niitä voitonriemuisesti ja Vesku näytti siltä kuin olisi tukehtumaisillaan nauruun. Mutta kiltisti hän seurasi minua ja pujottelimme ulos asunnosta ja pihalle.
- Mikä kerros? kysyin sovitellessani eri avaimia viereisen rapun oveen.
- Ensimmäinen. Vesku tiesi oikean huoneen tyhjässä asunnossa ja sulkeuduimme sinne. Riisuin jakkuni ja Veskun takin ja tiputin ne lattialle, odottaen, että hänkin tekisi jotain. Mutta ei, hän vain nauroi, ja tarttui hellästi ja toverillisesti niskaani.
- Sä olet niin ihana, tiedätkö?
- Kun nyt alkaisit itsekin olla ihana, ehdotin ja availin puseroni nappeja ja kiskoin Veskun paitaa pois. Näykkäisin malliksi häntä hiljaa olkapäästä ja onneksi hän vähitellen lakkasi nauramasta.

Jälkeenpäin hän veti minut rintansa päälle makaamaan, samaan tapaan kuin miten meillä oli tapana pidellä Karoliinaa ja toisti:
- Sä olet niin ihana. Hän hiveli etusormellaan pitkin selkääni, enkä voinut olla välillä värähtämättä kauttaaltaan. En tiedä olisinko voinut sitä estää, mutten viitsinyt yrittääkään, tiesin, että Vesku piti siitä. Jonkinlaisia jälkiorgasmeja ehkä.
- Et ole paskempi itsekään, mutisin, siihen olisi voinut hyvin nukahtaa, mutta muistin Laurin, joka oli jäänyt odottamaan Miilan saapumista ja tiesin, että hänelle pitäisi lähteä palauttamaan avaimet. Tiedä, vaikka hän, tai he, haluaisivat tänne. Ja Veskuhan oli halunnut palata juhlimaan. Aloin vastahakoisesti kömpiä ylös.
- Älä nyt hoppuile, ei kai meillä mikään kiire ole? Vesku sanoi estäen minua nousemasta. Näin, että hänkin oli nukahtamisen partaalla.
- No jos Lauri haluaa tänne itsekin. Jos Miila on ehtinyt tulla.
- Soittakoon ovikelloa.
Sallin itselleni vielä pari minuuttia, mutta sitten nousin ylös. Vesku ei olisi halunnut vieläkään havahtua.
- Jos sä et jo asuisi mun luona ja jos me ei jo oltaisi kihloissa niin nyt haluaisin kyllä tarjota kaiken mahdollisen, hän mutisi silmät puoliummessa. Luulen, että se oli kauneinta mitä olin koskaan kuullut.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.10.14 22:04:40

58.

Vesku oli kuin uusi ihminen päästyään opiskelusta eroon. Tentteihin hän luki vielä, mutta oltuaan niin tunnollinen koko talven hän vain kertasi ja sitä tuskin huomasi. Minä olin paljon enemmän menossa kun kävin töissä. Vesku aloittaisi kesätyöt sairaanhoitajan sijaisena vasta viimeisen tentin jälkeen. Hän oli alati hyvällä tuulella ja oli kuin olisimme päässeet takaisin edelliskesän kuherruskuukausivaiheeseen taas. En olisi voinut olla tyytyväisempi elämääni. Erityisen hauskaa minusta oli, että Miila ja Lauri näyttivät taas olevan kimpassa. Miilakin oli paljon paremmalla tuulella vaikka marisikin minun ”vapaasta” elämästäni ja omasta pakkopuurtamisestaan koulussa; yhtäkaikki hänenkin kanssaan oli paljon helpompi tulla toimeen.

Olin ehtinyt lukea kaiken pääsykokeisiin tarvittavan mielestäni oikein hyvin ja toisen kierroksen aloittaminen tuntui vastenmieliseltä. Miksi lukea uudestaan asiaa minkä olin jo lukenut? Hittoako siitä nyt, kun kesä läheni ja ruoho alkoi kasvaa ja saattoi jo kaivaa kaapista shortseja. Kävin henkilökohtaisesti viemässä hakupaperini opintotoimistoon, Vesku mukana oppaana ja henkisenä tukena. Olin jo mielessäni opiskelija asioidessani siellä, mutta seuraavana päivänä hiipi epävarmuus mieleen ja taas kaivoin Galenoksen esiin sängyn alta.

Mansikka ja Tiina lähetettiin kesälomalle Alin luo. Tiinan omistajat olivat hakeneet Keran pois ja olivat ratketa riemusta kun Ali lupasi ottaa Tiinan heidän niskoiltaan. Ei Ali sitä omakseen ottanut, mutta he tekivät sopimuksen, että se olisi Mansikan seurana ylläpidossa kesän ajan ja jos Ali onnistuisi saamaan sen kantavaksi, hän ostaisi sen syksyllä. Ellei, niin voi voi. Epäilin vähän, olisiko perhe enää vähääkään kiinnostunut hevosestaan kolmen, neljän kuukauden kuluttua ja että jos oikein huonosti kävisi, se jäisi Alille käsiin pahimmassa tapauksessa ilman papereita ja omistusoikeutta, mutta itsepä oli suunnitellut sopimuksen ja sen ehdot.

Oli tyhjää Mansikan lähdettyä Oonan luota. Se oli kuitenkin ollut melkoinen kiintopiste koko talven ajan. Ratsastustunti kerran viikossa olisi tuntunut kalpealta lohdukkeelta joten olin todella onnellinen, kun Oona oli hyväksynyt minut mukaan porukkaansa. Misk oli vielä tallilla ja kiistelin parhaillaan Oonan kanssa kestotaistelua siitä, lähtisinkö sen kanssa estekisoihin. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että voisin osallistua kouluratsastuskilpailuihin, mutta esteet eivät totisesti olleet koskaan ollut minun himolajini. Miskin vieminen koulukilpailuihin vaan tuntui ihan ajan ja rahan tuhlaukselta. Se ei ollut sen hommia.

Mutta uusia hevosia tuli. Oona oli tuottanut itselleen virolaisia löytöjä kaksi lastillista, yhteensä neljä kappaletta, ja toukokuun ajan hänellä oli kaksi nelivuotiasta peruskoulutettavana. Niihin emme saaneet koskea, Veskukaan, mutta virolaisten kanssa saimme huseerata melkein omin päin. Olin niin pollea Oonan luottamuksesta, että tuskin jalkani maata koskivat välillä. Onneksi se meni ohi melko pian ja tuli esiin vain satunnaisesti jos osuin nokikkain koulun itsetietoisimpien hoitajien kanssa. Kuten Neean. Mutta ei hänkään kovin itsetietoiselta vaikuttanut sinä päivänä, kun keväällä jalkansa satuttanut Niisku todettiin toivottomaksi tapaukseksi ja toimitettiin pois päiviltä. Sitä en olisi kyllä toivonut edes hänelle, vaikken ollut pahoillani siitä, että tyttö hävisi tallilta useammiksi päiviksi.

Istuimme pitämässä Oonan kanssa oikein palaveria tallilla yhtenä toukokuisena iltana, hevospalaveria. Käytännössä Oona selitti, miten hän halusi kutakin hevosistaan ratsastettavan ja mihin hän niistä kenenkin kanssa tähtäsi. Ponit olivat tietenkin minun heiniäni, sillä Vesku oli niille liian iso ja Oona, vaikka oli hoikka ja kevyt, oli liian pitkäjalkainen. Miskin lisäksi niitä oli toinen iso ratsuponi Rauno, jonka Oona oli jo alustavasti kaupannut ratsastuskouluun tuntiponiksi. Se ei ollut paljon Niiskua pienempi, vaikka Niisku oli ollut suomenhevonen, ja se oli kiltti ja melko anteeksiantavainen kaiken sähläämisen suhteen. Se ei vaan osannut vielä kovin paljon ja Oona halusi Veskun kouluttavan minua kouluttamaan sitä. Sitten oli Kalevi, jota mitattaessa oli virolaisisännällä kyllä ollut nauha pahasti kierteellä. Oona oli ostanut sen isona ponina, mutta se oli reilusti alle 140 senttiä korkea. Olin sen selässä mielestäni kuin vuori, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja, olin selkeästi porukan pienin. Oona pohti kovasti, millä argumenteilla sitä lähtisi myymään; se oli ilkikurinen ja halutessaan kiero kuin korkkiruuvi, eikä siitä ihan kenen tahansa lapsen ratsuksi olisi.

Uudet hevoset vastasivat enemmän odotuksia ja ylittivätkin ne. Molemmat olivat nuoria ja vaikkeivat ne olleet vielä juurikaan koulutettuja, lupailivat ne paljon ja virolaisiksi niillä oli hienot paperit. Sillä asialla ei tosin ollut juurikaan merkitystä Suomessa. Veskun oli tarkoitus lähteä niiden kanssa kisaamaan niin pian kuin mahdollista; kaikkea mahdollista. Ei kuitenkaan vielä ihan lähiviikkoina.
- Ja sitten mä sain Shakin lopultakin myytyä, sanoi Oona lopuksi ja huokaisi syvään.
- Jo se sulla olikin ainakin vuoden, arvelin.
- Niin oli, aika tarkkaan. Toivottavasti mikään näistä uusista ei jää tommoseksi pesämunaksi. Taidan ottaa sen tilalle vaan jotain ratsutettavia, niistä ainakin pääsee määräajassa eroon. Eikä niitä tarvitse omasta rahapussista syöttää.
- Löytäisitpä jonkun semmoisen kuin Wot, haaveilin.
- Ai orin? En huoli toista, opin kerrasta.
- Ei kun muuten hellukan. Mä tykkäsin siitä. Mitähän sillekin kuuluu nyt.
- Eiköhän se pääse astumishommiin tänä kesänä. Tänäkin kesänä, Oona korjasi. – Sen omistajat soitti tässä yhtenä päivänä ja mainitsi, että se on ostettu jo pariin kertaan melkein käsistä. Se sun vanha tuttusi on kuulemma tarjonnut siitä ihan tähtitieteellistä summaa, hän sanoi vilkaisten Veskua.
- Mikä mun vanha tuttu?
- Se, joka täällä kävi talvella hevoskaupoilla. Mikä exä se oli.
- Jaa Hanna, sanoin ja pelkkä nimi toi pilven päivään. – Olisi kai pitänyt arvata jo tosta tähtitieteellisestä.
- No, Hannalla on tapana saada mitä se haluaa, sanoi Vesku ja tökin häntä vahingoniloisena kylkiluihin.
- Mutta eipä saanut sua itselleen töihin viime talveksi.
- Ei niin, eikä saanut nytkään.
- Taasko se on houkutellut sua? kysyin ällistyen.
- Kyllä se on soitellut ja tarjonnut kesätöitä.
- Sä et kanssa ikinä kerro mulle mitään! tuskastuin.
- Mitä kertomista siinä olisi ollut, mullahan on jo kaksikin kesätyötä täällä Hesassa.
- Mä ehkä haluan kuulla jos Hanna yrittää houkutella sua johonkin!
- Lopettakaa, lapset, Oona komensi, ja hyvä että komensi. Murjotin silti ainakin kymmenen minuuttia, mutta unohdin sen, kun menimme meille kotiin syömään.


Olin esittänyt työvuorolistoja tekevälle osastonhoitajalle toiveen, että saisin tehdä oikein paljon yövuoroja nyt ennen pääsykokeita. Kun olin ensimmäisen kerran jälkeen saanut rakennettua itselleni valvomisrutiinin, huomasin yövuorot lukemisen kannalta kauhean hyödyllisiksi. Yövuoroissa oli muitakin hyviä puolia; niistä sai enemmän vapaapäiviä koska vuoro oli pidempi, sekä yölisiä. Ja jos oli onnekas, oli yökkökaverina Eija, joka oli järjellinen ja mukava ihminen. Toinen vakiyökkö oli vanhempi ja hänen kanssaan oli vähän vaikeampi tulla toimeen. Tai paremminkin hän oli, vietettyään yöelämää jo parikymmentä vuotta, muuttunut vähän omalaatuiseksi.

Sainkin niitä jonkin verran ylimääräisiä, mutta eivät ollenkaan kaikki työkaverit olleet halukkaita luopumaan tuottoisista yövuoroista. Yksi yksinhuoltajaäiti onneksi oli, jolle yövuorot aina tuottivat sanomatonta huolta, ja sitten sain ylimääräisiä vuoroja sairastapauksen vuoksi. Ei näihin muutamaan viikkoon ennen pääsykoetta monta enempää olisi mahtunutkaan. Vähän epäsosiaalistahan se oli, kun muita kuin yökkökaveria ei nähnyt moneen päivään, mutta minulla oli sosiaalista elämää ihan omiksi tarpeiksi työpaikan ulkopuolellakin ja oli kiva palata kotiin aamulla kun Vesku vasta joko harkitsi ylös nousemista ja yliopistolle lähtemistä tai sitten jatkoi unia minun kanssani tunnin, pari.

Ylimääräinen bonus ylimääräisistä öistä oli, ettei minun tarvinnut yrittää vaihdella vuoroja päästäkseni Veskun kanssa Hankoon Jaskan ja Titan häihin. Ehtisin nukkua pari tuntia töistä tultuani ja sittenkin ehtisimme hyvin ajaa sinne, Veskun Hanni-serkku nappaisi meidät kyytiin yhdeltätoista. Minusta oli kivaa lähteä, pidin Veskun perheestä ja pidin Hangosta, etenkin nyt kesän lähestyessä se alkoi olla mielessäni kosmopoliittinen kaupunki, minne lähdin vähän kuin ulkomaille. Sitä paitsi minulla oli taivaallisen ihana mekko, jonka olin Miilan kanssa käynyt löytämässä itselleni Itäkeskuksesta ja paloin halusta pukeutua siihen.

Häälahja oli tuottanut hankaluuksia, pariskunta oli asunut yhdessä jo vuosikausia ja saanut aikaan kolme, tai melkein jo neljä lasta. Mitä heiltä voisi puuttua? Paitsi aikaa ja rauhaa. Harkitsimme tarjota viikonlopun lastenvahtikeikkaa, jotta Jaska ja Titta olisivat päässeet jonnekin, vaikka kylpylään, mutta sitten Veskun äiti oli ilmoittanut, että he toivoivat tiettyä astiastoa ja tylsästi olimme päätyneet hankkimaan sitä. Viikonloppuvapaan järjestäminen meille molemmille yhtaikaa olisi todennäköisesti kuitenkin tullut osoittautumaan kesän mittaan vaikeaksi, ellei suorastaan mahdottomaksi.

Hääpäivä oli lauantai ja minun kolmas työyöni oli päättymässä. Nyt ei oikeastaan väsyttänyt; olin saanut kiinni rytmistä ja olin tyytyväinen kun saisin nukkua vain vähän aikaa ja pystyisin kääntämään vuorokauteni kohdalleen heti tänään. Oli kesäisen aurinkoinen aamu ja osa potilaista alkoi availla silmiään jo, kun aamukierrolla vähän raotimme verhoja. Maija ja minä hoputtelimme jalkeille nousseita vielä takaisin sänkyyn odottamaan aamukahvia, mutta kuuden jälkeen aloin auttaa virkeimpiä peseytymään ja pukeutumaan, kun he kerran tahtoivat olla jalkeilla. Maija kävi mallin vuoksi myös herättämässä yhden mummoista aamupesulle ja nyt tunsin häntä jo sen verran, että hänen motiivinsa oli päästä sanomaan aamuraportilla, että me olimme aamuvuorolaisten iloksi hoitaneet niin ja niin monta potilasta. En silti lähtenyt herättämään useampia, kolme omia aikojaan käsiini kävelleet saivat riittää. Johdinhan niillä jo selkeästi kilpailua, ajattelin ja virnistin. Maija linnottautui kansliaan kirjoittamaan raporttia ja minä kävin tupakalla ja keittiössä juomassa mehua ja sitten asettauduin aamun Hesarin kanssa lähelle kylpyhuoneen ovea vahtimaan, josko joku aamuvirkku vielä ilmestyisi.

Mutta seuraavaksi alkoi tulla jo aamuvuorolaisia, Kiie ensimmäisenä jo melkein puolta tuntia ennen vuoron alkua.
- Huomenta! huikkasin ilahtuneena hänen näkemisestään, emme olleet osuneet samaan vuoroon sitten kuin viimeksi – jolloin olin saanut sen suukon. Muistin sen yhtäkkiä ja hämmennyin. Se juttuhan oli jäänyt vähän niin kuin selvittämättä, ja Veskun ”jos se on ihastunut suhun” hämmensi lisää sen muistaessani. Mutta Kiie heitti yhtä iloiset huomenet ja meni vaihtamaan työvaatteet ylleen. Hän palasi parissa minuutissa kiinnittäen hoitajanmerkkiään putipuhtaan työpuvun rinnuksiin.
- Ei ole nähtykään aikoihin, mä jo aloin miettiä että vältteletkö sä mua.
- No ei ole osuttu samaan vuoroon.
- Ei kai kun olet hamstrannut pelkkiä yövuoroja.
- Yövuorossa ehtii lukea, ja pääsykokeisiin on enää pari viikkoa, puolustauduin.
- Ai että mä en sitten säikyttänyt sua puolikuoliaaksi? Kiie varmisti ja jäi eteeni seisomaan haastavan näköisenä.
- Mitä mun olisi pitänyt pelästyä? Sä et vaan ikinä ehtinyt selittää, että miksi sä teit niin. Että… Aioin jatkaa mutta ei ollutkaan niin helppo sanoa kysymystä ääneen, punastuin ja sitten muistin, että Maija istui kansliassa tuskin kymmenen metrin päässä, oletettavasti korvat hörössä. Hän oli kauhean kiinnostunut kaikkien asioista. Kiiekin vilkaisi sinne päin.
- Oletkos käynyt aamusavuilla? hän kysyi ja vaikka olinkin, nousin. Taittelin lehden, vein sen Maijalle kansliaan ja ilmoitin käyväni vielä parvekkeella.

- Niin? sanoi Kiie, kun olin saanut tupakkani sytytettyä.
- Niin. Että onko sulla tapana kulkea ympäriinsä pussailemassa työkavereita, vai oletko sä ihastunut muhun tai jotain? Henkäisin lauseen yhteen pötköön sellaisena kuin olin sen matkalla valmiiksi suunnitellut ja tunsin itseni hyvin nuoreksi. Kiie nauroi.
- No ei todellakaan ole tapana. Mutta mä nyt satun tykkäämään susta niin että tuli vaan mieleen…

Tämä oli kauhean vaikeaa. En keksinyt mitä sanoa joten katsoin vain edelleen kysyvästi.
- Kyllä mä seurustelen naistenkin kanssa, jos sä sitä tahdot kysyä, Kiie sanoi vakavoituen hiukan.
- Ihanko totta?
- Joo, mutta en mä ole suhun kuolettavasti rakastunut tai mitään semmoista.
- Sepä helpottavaa kuulla, sanoin, ja sitten minuakin jo hymyilytti. – Musta oli vaan outoa… kun kyllähän ystävien kesken voi pussailla, mutta ei parin viikon työkaveruus yleensä vielä tee ystäviä?
- Kyllä mä mielelläni olisin sun ystäväsi, Kiie sanoi.
- Samoin, hymyilin helpottuneena.
- No niin! Kiie halasi minua myrskyisästi ja päästi yhtä nopeasti irti.
- Oletko sä sitten lesbo? kysyin uteliaana.
- Mä sanoisin mieluummin olevani bi.
- Onko sulla tyttö- vai poikaystävä nyt? jatkoin uteluani. Tällaista tilaisuutta minulla ei ollut ennen ollutkaan.
- Nyt, ystävä kallis, mä olen parhaillani vapailla markkinoilla!
Huomasin savukkeeni palaneen loppuun ja hautasin sen tuhkakuppiin. Kello alkoi lähetä puolta, pitäisi mennä raportille ja lähteä kotiin. Nauraen Kiie laittoi kätensä vyötärölleni ja minä hänen ja kävelimme sisään. Osaston löyhkä oli raittiin ilman jälkeen yhtä raskas ja lämmin kuin tallissa aamuisin ja muistuttikin sitä etäisesti.


Kaaduin sänkyyn ja yritin nukahtaa heti, kun olin laittanut kännykkäni herätyksen päälle kymmeneksi, mutta en pettymyksekseni humahtanutkaan suoraan uneen. Vesku heräsi kyljenkääntelyyni ja venytteli hävyttömän hyvinlevänneen näköisenä.
- Etkö saa unta?
- En kun ihan väkisin tässä pysyttelen hereillä, vaikka nukuttaisi ihan kauheasti. Taisin sanoa vähän turhan kipakasti, mutta oli alkanut hirvittää että ellen saakaan unta ollenkaan ja joudun juhlimaan häitä vuorokauden valvoneena. Mutta päässäni oli alkanut pyöriä Kiie ja ennen kaikkea pukuni – mitkä rintsikat oikein laittaisin sen kanssa?
- Tule tänne, mä voin pitää susta kiinni ettet pääse pyörimään. Vai hieroisinko mä sua? Vesku ehdotti.
- Sun hieromiset tiedetään, se ei ainakaan nukkumiseen pääty, sanoin vähän toiveikkaana.
- Ei kun mä ihan hiljaa vaan.
Menin hänen kainaloonsa ja rentouduin, kun lämpimät sormet liikkuivat hiljaa niskassani. Vaihteeksi en ollut jumissa ja kosketus oli yksinomaan rentouttava. Havahduin siitä vasta kännykkäni piippaukseen. Kiireinen suihku, kiireinen aamupala ja sitten tuskastuttavan epätietoista pukeutumista.
- Mehän mennään suoraan kirkkoon, varmistin. Perillä ei olisi paikkaa vaihtaa vaatteita.
- Niin mennään. Miten sä voit arpoa alusvaatteita noin kauan? Kai nyt mikä tahansa on yhtä hyvä kuin toinenkin?
- No ei todellakaan ole, sanoin melkein loukkaantuen. Mieleni teki soittaa Miilalle ja kysyä neuvoa, mutten halunnut antaa Veskulle sitä iloa. Kiskoin parhaan mallisiksi arvioimani hepeneet niskaan ja menin vessaan kampaamaan ja meikkaamaan. Kun joskus saisimme isomman asunnon sovittaisin sinne peilipöytäni parhaaseen luonnonvaloon niitä harvoja kertoja varten kun tosissani meikkasin.

Kesken kaiken Veskun kännykkä soi ja kohta hän ilmoitti Hannin jo odottavan kadulla.
- Voi elämä, huokaisin ja mätin tavarat takaisin meikkipussiin. Saisin huolehtia ripsiväristä ja huulipunasta liikennevaloissa matkan varrella. Vesku oli jo valmis, lahjapaketti oli muovikassissa toisessa kädessä, takki käsivarrella ja meidän yöpymisvarusteet laukussa toisessa kädessä. Hän näytti kovin huvittuneelta kun pakkasin olkalaukkuani alusvaatteissani.
- Kukaan ei tuu huomaamaan morsianta, jos lähdet noin.
- Puoli minuuttia enää, älä viisastele! Kiskoin kaapista mekon päälleni ja samalla puin jo kenkiä. Sain itse vyötärölle ulottuvan vetoketjun kiinni, mutta sitten Vesku joutui luopumaan kantamuksistaan ja auttamaan hartiaosan nappien kanssa. Hätistin hänet ulos ennen kuin hän ehti kommentoida ja alta aikayksikön istuimme jo Hannin takapenkillä.

Jatkoin torkkumista koko matkan ja havahduin tarkistamaan meikkini uudestaan vasta kun olimme perillä kirkon pihassa. Olimme ajoissa, muttemme kuitenkaan ensimmäisiä.
- Tuleeko tänne paljonkin porukkaa? kysyin kun havaitsin, etten tuntenut juhlapukuisesta ihmisjoukosta ketään.
- Titalla on aika iso suku.
Jaskan ja Titan lapset tulivat Riston ja Eevan kanssa ja mietin, oliko siinä ollut takana jokin minulle näkymätön järjen hiven vai eivätkö muut vaan olleet suostuneet ottamaan kolmikkoa hoteisiinsa. Risto ja Eeva olisivat joka tapauksessa helisemässä kaikkien viiden kanssa, se oli selvää jo heti alkuun. Ne oli kaikki puettu keskenään samalla tavalla, tai siis tytöt keskenään ja pojat keskenään, ja mietin, saisiko lauma toimittaa morsiuslasten virkaa ja mitä siitä tulisi.

Vieraita kertyi pihalle koko ajan lisää ja siinä seisoskeltiin pitkään ennen kuin joku sai idean siirtyä sisään kirkkoon ja seurasi hidas joukkojen siirtymä. Yritin muistella etikettiä – tiesinkö kummalle puolelle istuivat morsiamen ja kummalle sulhasen vieraat? Koska olin ollut viimeksi häissä? Muistin, että olimme olleet vasemmalla puolen kirkkoa mutten muistanut kenen häät ne olivat olleet, eli olimmeko olleet morsiamen vai sulhasen sukua. En tiennyt oliko Vesku sen paremmin selvillä mutta sulavasti seurasimme muita. Huomaamattani Veskun vanhemmat ja isovanhemmatkin olivat ehtineet paikalle ja he kai nyt kuitenkin tiesivät oikean puolen. Kiskoin Veskun perimmäiseen penkinnurkkaan jonnekin kolmanteen, neljänteen riviin, Eevan ja Riston ja lapsikatraan taakse. Mietin, nukahtaisinko jos seremonia kestäisi kovinkin kauan.

Mutta ei se sentään kestänyt nukahtamiseen asti, eikä edessämme istuvien lasten touhuilta olisi unta saanutkaan. Titan ja Jaskan nuorimmainen alkoi parkua sydäntäsärkevästi kun näki äitinsä ja isänsä omituisissa vaatteissa alttarilla ja kun se ei tuntunut loppuvan nappasi Riikka sen syliinsä ja kiidätti ulos kirkosta. Loput nahistelivat vain hillitysti ja minua alkoi liikuttaa tilanteen juhlallisuus. Yritin väkisin pitää silmäni kuivina, mutta nenäni tuntui punoittavan kyllä ihan väkisin. Vesku näkyi hymyilevän minulle, mutta kun hän tarttui kädestäni kiinni en voinut enää mitään; yksi kyynel lähti valumaan, onneksi seinän puoleista poskea pitkin. Pelkäsin, että hän huomasi silti kuinka yritin salaa pyyhkäistä sen pois. Tuntui vähän nololta liikuttua kyyneliin asti toisten onnenpäivänä ja mietin kauhistuneena, itkisinkö koko ajan jos joskus olisin itse morsiamena. Vesku siirsi kätensä kädestäni hartioilleni ja suukotti hiuksiani, mutta hän tuntui hytkähtelevän hiukan, kuin pidätetystä naurusta.

Sain silmäni kuiviksi ja toivon mukaan nenäni normaalin väriseksi sen hässäkän aikana, mikä syntyi kun kaikki lähtivät ulos. Tönäisin kiukkuisena Veskua, joka nauroi edelleen.
- Ei saa pilkata toista!
- En mä pilkkaa sua, kaikkea vielä!
- Kai nyt saa häissä vähän itkeä?
- Totta kai sä saat. Nauru oli kadonnut muualta paitsi äänestä, pysähdyimme oven sivuun ja hän katsoi minua vakavin silmin. Odotin vähintään suukkoa, mutta Veskun vanhemmat tohahtivat paikalle.
- Ehdittehän te ajoissa!
- Mehän oltiin täällä jo ennen teitä, Vesku huomautti ja päästi irti minusta. Veskun isä kätteli ja äiti halasi minua ja sitten lähestyivät isovanhemmatkin.
- Ei tainnut Titta ottaa sitä perintöpukua, sanoin, sillä se tuli mieleeni heti kun näin Mirja-mummin.
- Ei ottanut, ei me haluttu ruveta sitä suurentamaan tarpeeksi, Mirja sanoi. - Kun sillä alkaa jo olla mahaa.
Minä en kyllä ollut vielä huomannut mitään, mutta ehkä Titan puku vain oli sitten hyvin hämäävä.
- Eikä se nyt olisi oikein käynytkään, valkoinen, ja noin monta lasta jo, kommentoi Ella-mummi.
- Jos sen olisi värjännyt? ehdotin ihan piruuttani, ja mummit kauhistuivat ajatustakin. Peruin nopeasti puheeni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.10.14 20:45:00

59.

Häävastaanotto oli rantaravintolassa kaupungilla. En uskaltanut arvailla paljonko vieraita oli. Kirkossa olin summittaisesti laskenut varmaan sata, mutta täällä ihmiset levittäytyivät sisään ja pihalle. Titta ja Jaska oli asetettu istumaan pihalle valkoiselle penkille, jonka ylle oli kaarrettu vaaleanpunaisin silkkinauhoin, ilmapalloin ja tekoruusuin koristeltu portti ja värähdin kauhusta ajatellessani, että joku pakottaisi joskus minutkin, tai meidät, tuolla lailla esitteille. Vieraat kulkivat jonona heidän luokseen onnittelemaan ja laskemaan lahjansa viereiselle pöydälle ja siinä vaiheessa kun ehdimme Veskun kanssa hääparin luo, oli molempien ilme jo melko lasittunut. Olimme melkein viimeisiä emmekä ehtineet kauaskaan kun Titan äiti pyydysti meidät.
- Älkää karatko, nyt ruvetaan ottamaan valokuvia!

Ensin aseteltiin lapset kuvaan mukaan, todennäköisesti koska ne olivat vielä kohtuullisen puhtaita, sitten poseerautettiin appivanhemmat hääparin kanssa, sitten kummankin sisarukset, sitten sisarukset perheineen (siihen minutkin kelpuutettiin), ja jatkettiin isovanhemmilla ja serkuilla. Koko homma vei aikaa ihan tuhottomasti ja karkasin Riikan kanssa takapihalle tupakalle kun olin aikani seurannut, kuinka monta uutta kombinaatiota vielä keksittäisiin. Vesku seisoi pinteessä kummitätinsä käsipuolessa ja vilkaisi tuskaantuneen näköisenä pakoani.

Takapihakin oli kovin kansoitettu ja Riikka veti minut sireenipuskan taakse piiloon. Arvelin, ettei hän halunnut kaiken kansan näkevän itseään polttamassa.
- Miten kirjoitukset meni? hän kysyi uteliaana ensimmäiseksi.
- Aika hyvin, luulisin.
- Mä meinaan tulla perässä syksyllä, Riikka ilmoitti tyytyväisenä. - Melkein kaikki kurssit on jo suoritettuna.
- No johan olet ihme ipana! Mitä sitten aiot? Katsoin Riikkaa kunnioittavasti.
- Riippuu miten menee, ehkä keväällä joutuu vielä korottamaan jotain. Mutta pääsen muuttamaan täältä pois! Meiltä saa lähteä ylioppilaana kotoa, hän nauroi. Päässäni oikein jysähti kun tajusin.
- Aiot muuttaa meidän kämppään?
- Heti sinä päivänä kun saan lakin!

Ajatus lamaannutti hetkeksi mutta sitten se alkoi tuntua mukavalta. Pääsisimme etsimään omaa asuntoa, jotain joka olisi pysyvä eikä vain sängyn kokoinen. Kaipa siitä opintotuilla ja asumistuilla jotenkin selviäisi, ja kai saisin jatkaa töissä, jos kävisikin niin onnettomasti, etten pääsisi opiskelemaan.
- Et kauhistunut, totesi Riikka.
- En, kiva ajatella että voi etsiä ihan oman kämpän, missä on enemmän kuin yksi huone! Mitä täällä on nyt ohjelmassa, tiedätkö?
- Eiköhän me kohta saada ruokaa. Ja sitten se ilo vasta alkaakin, häävalssit ja leikit, morsiamenryöstö ja kaikki.
- Voi kauhistus, värähdin myötätunnosta hääparia kohtaan.
- Odota vaan jos isoäidit saa pistää lusikkansa soppaan teidän häiden kanssa, Riikka varoitti. – Ne on tekemässä susta suvun suosikkineitsytmorsianta ja saat kaiken tän ja vielä kaiken senkin mihin Titta ja Jaska ei suostuneet.
- Apua, kai mullakin on siihen jotain sanomista!
- Hommaa sitten semmoinen kaaso ketä ne ei voi puhua ympäri.
- Kiitos varoituksesta!
- Mennään katsomaan joko ruoat on tarjolla.

Pöydissä sisällä oli vasta lautaset ja muutama tarjoiluastia, mutta juomapöytä oli valmis. Riikka kauhoi meille kummallekin anteliaan lasillisen boolia ja palasimme kurkkimaan nurkan takaa, vieläkö valokuvaus oli meneillään. Ainakin se oli tauolla, sillä pienintä vekaraa itketti ja hän istui Titan sylissä lohduteltavana. Vesku seisoi yksinään sivummalla ja riemastui selvästi nähdessään meidät kulman takana. Salamana hän livahti luoksemme.
- Mitäs sanot häähumusta? kysyin kokeilevasti. Jos Vesku rakastaisi tätä kaikkea, pitäisi minunkin kai miettiä asennettani uudelleen.
- Kai haluat samanlaiset häät? Riikka kysyi viattomasti. – Kohta leikitään, ja sitten tanssitaan iltaan asti.
Vesku ei ehtinyt vastata kun Jaska törmäsi seuraamme kulman takaa. Hänen mukanaan tuli toinen mies samaa ikäluokkaa ja tunnistin hänet sulhaspojaksi, joka kirkossa oli antanut sulhaselle sormuksen. Hän kaivoi povitaskustaan pienen viskipullon ja tarjosi siitä Jaskalle, joka joi ahneesti.
- Mihin morsiamen jätit? kysyin ja kurkkasin taas etupihalle.
- Meni käymään Loviisan kanssa vessassa, sanoi Jaska voipuneella äänellä.
- Älä juo liikaa, kohta saatte tanssia häävalssin, neuvoi Riikka, kun Jaska tarrasi pulloon uudestaan.
- Mä tiedän kyllä, Jaska ähkäisi. Sulhaspojalla näytti olevan salaa kovinkin hauskaa. Vesku pujotti käteni kyynärtaipeeseensa ja piti siitä aika tiukasti kiinni, kai aikoen pitää huolen siitä, että pysyisin mukana tästedes.

Kuistilla soitettiin isoa kelloa sen merkiksi, että ruokapöydät oli katettu ja mahani murahti vastaukseksi. Tyypillisen suomalaisesti kursaillen kukaan ei lähtenyt sisään ja kun hääparistakin toinen oli pissattamassa tytärtä ja toinen paossa, väkijoukko liikehti paremminkin poispäin ravintolasta kuin sinne. Riikka huokaisi syvään ja tönäisi Jaskaa.
- Sun täytyy nyt mennä etsimään Titta. Mä voin tulla ottamaan Loviisan.
Sisarukset poistuivat ja me perässä.

Veskun isovanhemmat olivat asettuneet samaan pöytään syömään ja halusivat meidät seuraansa. Vesku vilkaisi minua anteeksipyytävästi mutta menin mielelläni. Isoäidit olivat kauhean herttaisia ja pidin heistä. Isoisät istuivat arvokkaina tummissa puvuissaan ja näkyivät hakeneet kumpikin pöytään oman viinipullon juomatarjoilun puolelta, toisen edessä nökötti punaista ja toisen valkoista viiniä.
- Joko te olette päättäneet päivänne, kysyi Ella-mummi tohkeissaan.
- Ei ollenkaan, vastasin pahoitellen.
- Mutta ensi kesänä kai sentään?
- En tiedä onko ensi kesä vielä ihan ajankohtainen, riippuu niin monesta asiasta, jatkoin vastailua yhtä diplomaattisesti. Sitten tungin suuni täyteen salaattia jotta Vesku saisi puolestaan vastata joihinkin kysymyksiin. Mutta ei hänestä ollut laittamaan vanhoille rouville vastaan, kun nämä alkoivat taas suunnitella meidän häitä.
- Tuletko huomenna sovittamaan pukua? kysyi Mirja-mummi.
- Mä yritän, haluaisin tosiaan nähdä sen, mutta se riippuu siitä miten Hanni haluaa lähteä takaisin Helsinkiin, lupasin.

Pihalta alkoi kuulua torventörähdyksiä, kun olimme syöneet aikamme ja sulhaspoika nousi seisomaan ja kilisti lasiaan. Hän ilmoitti, että kohta olisi häävalssin aika, mutta ei ennen kuin kaikki olisivat syöneet kyllikseen. Hääpari oli saanut syödä salin kulmassa pienen korokkeen päälle nostetussa pöydässä ja Titan vanhemmat olivat ottaneet huolehtiakseen lapsista lähimmässä pöydässä. He, Titta ja Jaska, istuivat sinnikkäästi paikoillaan, kunnes valtaosa vieraista oli siirtynyt pihalle ja nousivat vasta sitten valmiina seuraavaan ohjelmanumeroon. Isoäidit olivat kadonneet jo aikoja sitten ja Vesku ja minä jouduimme hätistämään heidän puolisonsa liikkeelle viinilasien äärestä.
- Teidän täytyy kuitenkin kohta tanssia, parempi vaan lähteä tanssilavan luo, Vesku suostutteli.

Me jäimme vähän syrjemmälle vaikka lähdimmekin muiden perässä ulos. Nojailin Veskuun ja minua nukutti vatsa täynnä. Veskun käsi tuntui lämpimältä pukuni avonaisella vyötäröllä. Siinä olikin koko mekon juju. Se oli muuten siveä ja säädyllinen, mutta keskellä selkää oli iso aukko, mistä tunsin Veskun parhaillaan ujuttavan sormiaan kyljelleni.
- Luuletko, että olisi kauheata kohta karata teille? Mua alkoi väsyttää ihan hirveästi? kysyin ja haukottelin vakuudeksi.
- Eiköhän se onnistu, Vesku arveli. - Mä voin saattaa sut torkuille ja sitten voidaan tulla takaisin jos tuntuu siltä, tai odottaa, rupusakki tulee meille kuitenkin yösaunaan lopuksi.

Katsoimme kuitenkin häävalssin, ja kuinka hääpari haki appeaan ja anoppiaan tanssimaan, ja miten sitten isovanhemmat lisättiin seurueeseen, ja silkkaa väsymystäni liikutuin taas vähän. Minulla ei ollut isovanhempia, mutta kuvittelin Ilsen ja iskän tanssimassa Karin ja Leenan kanssa. Sitten livahdimme karkuun. Olin jokseenkin eksyksissä vieraassa kaupungissa mutta kävi ilmi, että olimme vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Veskun kotoa.

Parin tunnin unet tekivät minusta taas ihan uuden ihmisen. Heräsin, kiskoin jo toistamiseen tänään leningin päälleni ja lähdin etsimään Veskua, jotta hän napittaisi selkäpuoleni. Talo oli hiljainen ja tuntui autiolta ja toivoin, ettei hän ollut kadonnut minnekään kauas kuten takaisin juhlapaikalle. Epäilin, saisinko napit itse kiinni. Lopulta soitin.
- Mä olen ullakolla, tuun just, Vesku lupasi ja rymistelikin saman tien alas portaita.
- Mitä sä siellä teit?
- Kunhan pengoin vanhoja aarteita. Mennäänkö takaisin juhlimaan?
- Mennään, eiköhän ne ole saaneet leikittyä jo tarpeeksi.

Häävieraat olivat siirtyneet tanssilavan luo ja itse ravintola oli jo avattu tavallisille vieraille. Äkkiä vilkaisten ihmismäärä oli vähentynyt, ja hääparikin näytti tekevän lähtöä kun saavuimme. Heidän lapsiaan ei näkynyt missään, eikä myöskään Eevaa ja Ristoa. Liityimme vilkuttavaan joukkoon, kun Titta ja Jaska kiipesivät koristellun auton takapenkille ja sulhaspoika ajoi heidät pois.
- Mihin ne lähtee? kysyin uteliaana.
- Kotiin, arveli Vesku.
- Ei kai? Ei edes hääyötä hotellissa?
- Menee ne hotelliin, sanoi Riikka, joka oli ilmestynyt viereemme. – Tohon parin kilometrin päähän. Missä te oikein olitte, isi joutui tuuraamaan teitä kuukausileikissä?
- Mun piti käydä nukkumassa vähän aikaa.
- Missä kuukausileikissä? Vesku kysyi.
- Kerättiin sisarukset ja ystävät ja niille arvottiin tehtäviä tulevalle vuodelle. Mä joudun leipomaan piparkakkuja niille joulukuussa, Riikka selitti.
- No mitä meidän sitten pitää tehdä?
- En mä muista, kysykää isiltä. Auttaa ikkunanpesussa huhtikuussa tai jotain. Vai viedä villasukat marraskuussa? Jotain semmosta, voitte kuvitella.

Katetulta ja valaistulta tanssilavalta kuului edelleen soittoa ja siellä näkyi tanssivia pareja. Lavan viereinen telttakatos, jossa oli juomapiste, näytti vetävän kuitenkin enemmän porukkaa. Isoisätkin suuntasivat sinne palatessaan hääparia saattamasta vaikka käsikynkässä kulkevat isoäidit näyttivät pyristelevän vastaan.
- Tuokaa mulle lasillinen viiniä, pyysi Riikka ja veti meitäkin sinne päin. – Tai siideriä ainakin.
- Sä olet alaikäinen, sanoin ankarasti, vaikka minua huvittikin.
- Entäs sitten? Alaikäinen säkin olit kun viimeksi yhdessä ryypättiin!
- Pakko myöntää, sanoin hilpeästi ja kävin ostamassa Riikallekin juotavaa. Lähtiessämme juomapiste oli vielä ollut kiinni mutta ilmeisesti yksityistarjoilu oli nyt päättynyt. Pelkkiä häävieraita teltassa kuitenkin toistaiseksi vielä näkyi. Riikalla oli seuranaan Hanni ja pari nuorta miestä, joiden henkilöllisyydestä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta enpä tuntenut suurinta osaa, vaikka Leena oli jossain vaiheessa yrittänyt esitellä vieraita minulle. Serkut, tädit ja Titan veljet olivat unohtuneet autuaasti heti kun kuulin seuraavan nimen.

Istuimme samaan pöytään juttelemaan kunnes Veskun äiti tuli läksyttämään meitä katoamisestamme. Veskun isä seisoi vähän vaivautuneena vieressä ja vilkuili haikeana juomanlaskijaa.
- Mun oli pakko käydä vähän nukkumassa, oon ollut kolme yötä töissä, puolustauduin.
- Mutta teiltä jäi kaikki ohjelma näkemättä!
En ehkä saanut pahoitteluuni ihan aitoa äänensävyä, mutta Leena ei tainnut huomata.
- Onneksi ehditte sentään takaisin ennen kuin tanssi loppuu. Hän tönäisi Karia, joka ymmärsi oitis parhaansa ja pyysi minut tanssimaan. En voinut kuin hymyillä ja nousta, Vesku jäi kiistelemään äitinsä kanssa siitä, osasiko hän tanssia vai ei.

Veskun isän jälkeen sain jäädä lavalle Veskun sedän kanssa, ja sitten Titan isän, ja vielä uudelleen Veskun isän, mutta sitten orkesteri alkoi pakata pillejään pois ja livahdin takaisin. Se oli oikeastaan ollut ihan mukavaa, herroista kukaan ei ollut tallonut varpaitani – enkä minä heidän – ja tunsin täyttäneeni ainakin jonkin häävieraan velvollisuuksista vaikken ollutkaan ollut mukana leikkimässä hääleikkejä. Vesku ja äitinsä olivat kadonneet ja katsoin ihmeissäni takaisin tanssilavan suuntaan. Oliko Vesku hävinnyt kuitenkin ja joutunut tanssimaan, vaikken ollut huomannut heitä siellä. No, kaipa hän jostain ilmestyisi. Veskun isä tahtoi tarjota minulle lasillisen ja istutti minut isovanhempien pöytään, mistä en päässyt karkaamaan ennen kuin Riikka tuli hakemaan minua pois.
- Jessi, tuu tutustumaan pariin mun kaveriin! hän kutsui.
- Mihin kavereihin? kysyin, kun olimme päässeet ulos telttakatoksen alta.
- Äh, ei mihinkään, ajattelin vaan pummata sulta tupakan!
- Sähän nyt oot mahdottomaksi heittäytynyt, ensin pitää juottaa ja nyt vielä myrkyttääkin!
- Omat loppu just.
- Koska näiden juhlien on tarkoitus loppua? katselin ympärilleni ja totesin, että ravintolassa oli jo paljonkin väkeä syömässä, ja myös pihalla alkoi parveilla muita kuin juhlavaatteisiin pukeutuneita juomateltan ja tanssilavan suuntaan.
- Valomerkkiin. Tai eiköhän varsinaiset häät loppuneet kun hääpari lähti, mutta täällähän sitä vaan ollaan.
- Mun tuurilla törmään seuraavaksi Hannaan, ajattelin puoliääneen.
- Tietysti törmäät, Riikka hymyili ja tökkäsi minua ystävällismielisesti kyynärpäällään. – Lauantai-ilta ja ensimmäinen avonainen terassi kaupungissa, kiitos meidän häiden, et voi olla törmäämättä.
- Hyvä tietää, täytyy valmistautua henkisesti. Vaikka oikeastaan olin valmistautunut henkisesti siitä lähtien kun olin lukenut hääkutsun. Hanna ilmestyi näköjään elämääni säännöllisesti kuin vuorovesi.

Vesku ilmestyi paikalle ja laittoi kätensä paljasta selkääni vasten.
- Jouduitko tanssimaan? kysyin kiusoitellen.
- En, mutta jouduin tarjoamaan äidille kahvia ja keskustelemaan meidän häistä.
- Eikö Risto olisi seuraavaksi vuorossa?
- Äiti on tainnut menettää toivonsa sen suhteen, mutta on vakuuttunut siitä, että me aiotaan naimisiin. Ja käski sanoa, että aikoo nyt yrittää päästä lähtemään kotiin saunanlämmitykseen. Juhlat jatkuu siellä.
- Haluatko jo lähteä?
- Haluatko sä?
Kohautin olkapäitäni. Vähän teki mieli kyllä poistua paikalta Riikan mainittua Hannasta, mutta toisaalta en halunnut ajatella karkaavani.
- Ei kai tässä vielä mikään kiire ole.
- No ei. Äidillä menee ainakin tunti ennen kuin se on kiertänyt kutsumassa kaikki jäljellejääneet saunomaan, ja ennen kuin se saa isovanhemmat liikkeelle. Ja mä haluaisin keskustella sun kanssa.

Katsoin häntä pitkään. Mietin oliko pahaenteisempää lausetta olemassa ja kiskoin huivini tiukemmin ympärilleni. Oli toki jo viileää, mutta olin saanut kylmiä väreitä ihan säikähdyksestä.
Riikka oli kadonnut huomaamattani ja me seisoimme sireenipuskan varjossa hämärässä – ajatuksissani olin jo sytyttämässä vielä uutta tupakkaa, mutta panin välineet kiireesti pois kun Vesku mulkaisi niitä. Hän ei saarnannut ajoittaisesta tupakoimisestani, mutta vihjaili kyllä joskus.
- Mistä sä haluat keskustella? kysyin epävarmasti.
- Meistä, mut mennäänkö istumaan? Haluatko sä jotain juotavaa vielä?
- Haluan, sanoin varmasti ja seurasin häntä juomatelttaan. Päässäni pyöri. Oliko Veskulle tullut jokin sitoutumiskammo keskellä näitä suureellisia häitä?

Taisin näyttää aika kauhistuneelta, mutta Vesku ei edes vilkaissut minua istuessaan minua vastapäätä.
- No? kysyin.
- Haluatko sä tämmöset häät?
- Onhan tää aika hässäkkä, mulle riittäisi pienemmätkin juhlat, sanoin, mutta huokaisin sisimmässäni helpotuksesta. Ei kuulostanutkaan vaaralliselta. Niin henkäisi Veskukin, mutta ihan ääneen, ja otti käsistäni kiinni.
- Mä olen panikoinut koko päivän, että jos sä haluat tämmösen sirkuksen kanssa.
- Mitäs jos haluaisin?
- En tiedä, tosiaan.
- No asteikolla lähtisitkö karkuun vai suostuisitko kaikkeen mitä keksitään.
- Lähtisin varmaan karkuun. Tai sitten oltaisiin ikuisesti kihloissa.

- Mä en todellakaan halua tämmösiä häitä, lausuin hitaasti ja selkeästi. - Mun puolesta voidaan karata merelle ja pyytää kapteenia vihkimään!
- Oletko tosissasi? Ei häävalssia?
- Ei missään nimessä häävalssia. Eikä mistään hinnasta yhtä ainutta leikkiä eikä morsiamenryöstäjää! sanoin juhlallisesti.
- Valokuvaamista ei taideta voida välttää.
- Se menköön, mutta ei muuta. Hitto kun säikäytit mut. Luulin jo että haluat erota musta tai jotain.
- Hölmö!

Sen jälkeen olisin ollut ihan valmis tapaamaan vaikka itse Hannankin, mutta ei häntä näkynyt ravintolassa. Tapasimme kyllä pari Veskun vanhaa ystävää, jotka olivat iltaa viettämässä, mutta lähdimme melko pian kävelemään Veskulle. Ilta ei ollut enää lämmin joten se oli ihan pakon sanelema juttu. Hytisin leningissäni, vaikka iso huivini oli kiedottu harteilleni koko pituudeltaan.
- Päästäisköhän me saunaan? kysyin hampaat kalisten.
- Päästään kun ajetaan ukot ulos sieltä.
- En mä voi kyllä mennä saunaan jos koko pappakööri istuu sen näköalaikkunan toisella puolella, kauhistuin.
- Ei kun ajetaan ne sisään asti.
Mutta emme tarvinneet mitenkään radikaaleja otteita, Kari ja isoisät eivät olleet vielä ehtineet saunalle asti ja me ilmoitimme ottavamme ensimmäisen vuoron. Sitten miehet saisivat riekkua siellä vaikka loppuyön. Kuten varmaan tekisivätkin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.10.14 19:23:28

60.

Heräsimme varovaiseen koputukseen Veskun vanhassa huoneessa. Avasin silmäni ja tuijotin kattoa ja sitten viereistä seinää, jolle Leena oli ripustanut juhlavan määrän erivärisiä ruusukkeita; Veskun palkintoja vuosien varrelta. Sitten koputus uusiutui ja tajusin että se tuli ovelta.
- Niin? sanoin kysyvästi, Vesku ei ollut liikahtanutkaan mutta havahtui kun kuuli ääneni korvansa juuresta. Leena avasi oven ja kurkisti sisään.
- Mirja-mummi soitti ja kysyi että tuletteko käymään? Katsomaan sitä pukua?
- Jestas. Mitä kello on?
- Ei se ole kuin kahdeksan, mutta olitte ilmeisesti sanoneet että pitää ajoissa ehtiä lähtemään…
- Me sanottiin että lähdetään kun Hanni haluaa, mutisi Vesku ja veti tyynyn naamalleen. Mutta minä tunsin itseni virkeäksi ja nousin istumaan, muistaen onneksi pitää lakanan kainaloissa, kun olin muuten vaatteitta kuten tavallista.
- Joo, mä lähden ainakin!

Leena sulki taas oven ja Vesku kääriytyi huolellisemmin lakanaan, kiskoen sen pois päätäni. Kömmin puoliksi hänen päälleen ja kysyin, halusiko hän jäädä nukkumaan. Mytyn sisältä ei kuulunut ensin mitään.
- No, mä menen sitten, ilmoitin. – Kai mä sinne löydän.
- Odota nyt sekunti. Mytty alkoi liikkua eikä Vesku näyttänyt oikein saavan raajojaan esiin.
- Kyllä sä voit jäädä nukkumaan. Ei mua haittaa.
- Ei, kyllä mä tulen mukaan. Mutta ei kai nyt just tällä sekunnilla? Vesku oli saanut selvitettyä itsensä peiton ja lakanan kierteistä ja kierähti vuorostaan minun päälleni. Suukottelimme vähän aikaa, mutta pelkäsin vähän Leenan yhtäkkiä palaavan, joten vääntäydyin sieltä pois.
- Mitä nyt? Vesku kuulosti pettyneeltä.
- Jos sun äiti ilmestyy uudelleen…
- Jos mä laitan lapun ovelle?
- Jos sä nouset ylös kanssa?

Lainasimme Leenan autoa ja ajoimme lyhyen matkan Veskun isoäidin luo. Leena oli tainnut soittaa ja ilmoittaa saaneensa meidät ylös, sillä Mirja-mummi oli ehtinyt laittaa täydellisen aamiaisen paistettuine munineen ja puuroineen.
- Kahvia vai teetä? hän kysyi jo oven avatessaan.
Söin noin kolmen ihmisen edestä ennen kuin muistin minkä takia tänne oli tultu. Nostin säikähtäneenä käden suuni eteen ja laskin puurolusikan nyt jo tyhjälle lautaselle.
- Mun olis pitänyt kokeilla sitä pukua ensin! Nyt se ei kumminkaan enää mahdu!
- Älä höpsi, sanoi Mirja mutta vetäisi pois pullalautasen jota oli ollut ojentamassa minulle. Hän nousi ja katosi keittiöstä palatakseen kohta kukallisen kankaisen pukupussin kanssa. – Tule tänne olohuoneen puolelle niin katsotaan saatko pullaa.
Vesku hörähteli napatessaan kumpaankin käteensä korvapuustin ja kääntyi katsomaan miten Mirja ripusti puvun kattokruunuun ja alkoi riisua pussia sen ympäriltä.

Puku oli paljon kauniimpi kuin miltä se oli kuvissa näyttänyt, se oli himmeätä paksua raidalliseksi kudottua kangasta enkä tiennyt oliko se vanhuuttaan kellastunut vai alun perin kermanvärinen. Kurkkasin hameen laskoksen alle, mutta väri näytti samalta sielläkin. Siinä oli leveä helmaosa ja pelottavan tiukan näköinen yläosa, jossa pienet hihat ja avonainen kaula-aukko. Kauhean avonainen, totesin.
- Täällä on tykötarpeet, aloitetaan näistä, Mirja sanoi ja avasi toista pussia, jonka oli huomaamattani laskenut sohvalle. Siellä oli metreittäin tyllialushametta ja, luoja paratkoon, korsetti.
- Ei ihme, ettei Titta halunnut kokeillakaan, toihan olisi kuristanut vauvan, totesin.
- Riisu, komensi Mirja enkä uskaltanut olla tottelematta. Vesku seurasi edelleen keittiön pöydän ääressä istuen kiinnostuneena, miten heitin farkkuni ja T-paitani pois ja pujottauduin korsetin sisään.
- Liivit myös, kyllä tämä pitää huolen painovoimasta, komensi Mirja, ja alkoi kiristää naruja selässäni. Tottelin, ja minulle alkoi tulla epätodellinen olo. Ihan kuin olisin siirtynyt ajassa kymmeniä ellen satoja vuosia taaksepäin. Mieleeni tuli Tuulen viemää ja miten Scarlett O’Hara oli yrittänyt saada vyötärönsä 16-tuumaiseksi.
- Uskomatonta, että ihmiset on käyttäneet tämmöisiä! puuskahdin. Mirja ei onneksi kiskonut voimiensa takaa, mutta haarniskalta vaatekappale alkoi silti tuntua.
- Luulenpa että mahdut sinne ihan hyvin, Mirja tuumi arvioivasti katsellen selkääni ja sitoen naruja rusetille. – Riikka ei taida mahtua, ellei päästä saumoista. Se on sen verran ronskimpaa tekoa.

Seuraavaksi sain nostaa käteni ylös ja ylleni ripustettiin kaksikin alushametta. Nyt tunsin olevani Joutsenlammesta.
- Odota, mun täytyy päästä katsomaan peilistä, sanoin ja kipaisin eteiseen, missä olin tullessani huomannut ison peilin. Uskomatonta. Alimmaisen alushameen silkki hiveli jalkojani ja näytin ihan vieraalta kellanvaaleassa haarniskassani, joka oli muotoillut vyötäröni kapeammaksi kuin olin voinut kuvitella, ja nostanut rintani esille paremmin kuin mitkään Gossardit mitä ikinä olin sovittanut.
- Mitäs pidät? kävin kysymässä Veskulta ja pyörähdin hänen edessään. Hymyilin vähän vinosti sillä näin, että mies oli tipauttamassa silmiään.
- Kelpaa mulle, hän sanoi rykäistyään kerran. Hymyilin leveämmin ja pyörähdin vielä kerran. Hiveli itsetuntoa nähdä tuommoista ämmistystä.
- No nyt puku, komensi Mirja olohuoneesta. Menin ja nostin taas tottelevaisesti käteni; vaalea unelma solahti päälleni ja Mirja alkoi kiinnittää nappiriviä selässäni. Hän kuitenkin luovutti pian ja pyysi Veskun apuun.
- Ei tahdo enää sormet toimia, ja ne on niin pieniä.
Kauan Veskullakin kesti mutta lopulta olin valmis ja ryntäsin takaisin peilin eteen. Olin lähes yhtä vähän peitettynä kuin äskenkin, vain olkapäillä oli lisää kangasta, mutta vaikutelma oli ihan toinen. Viaton pitsiröyhelö kaula-aukolla, tai hartioilla, sai minut näyttämään viattomalta morsiamelta siinä missä korsetin nyörit olivat ennemminkin tuoneet mieleen ilotytön. En ollut ihan varma kumpi oli ollut kiehtovampi näky mutta molemmat olivat outoja ja mielikuvitusta kiihottavia.

- Tää on aivan ihana! ilmoitin kun palasin olohuoneeseen tavoitellen arvokasta kävelyä.
- Mun mielestä se äskeinenkin versio oli ihan kelvollinen, ilmoitti Vesku. Mirja-mummi läppäsi häntä käsivarrelle ja pyöräytti minua ympäri useita kertoja.
- Miten mun hiusten pitäisi olla?
- Minulla oli nuttura hunnun alla, ja Leenalla oli lyhyet kiharat hiukset silloin, Mirja muisteli.
- Musta tää vaatisi ihan jonkun Jane Austen –kampauksen, korkkiruuvikiharoita, visioin, ja kävin uudelleen peilin edessä järjestämässä hiuksiani.
- Huntua ei ole enää tallella, se teidän pitää hankkia, Mirja huusi perääni. Mutta en ollut ollenkaan varma, että semmoista tarvittaisiin. Puvussa itsessään oli tarpeeksi. Palasin olohuoneeseen ja jäin seisomaan Veskun eteen.
- No niin, haluatko naida mut tässä puvussa?
- Ehdottomasti haluan, hän ilmoitti ja laski varovasti kätensä vyötärölleni.

- Sitten ei tarvitse enää kuin sopia päivä, riemuitsi Mirja-mummi ja taputti käsiään innoissaan. – Ja saat Jessi pullaa – kunhan vaan riisut päällyspuvun ensin ettei se sotkeennu kaneliin!
- En mä tätä minkään pullan takia riisu, sanoin melkein loukkaantuen ja palasin peilin ääreen. Tunsin olevani prinsessa enkä muista mitä olisin aikoihin tehnyt niin vastentahtoisesti kuin riisuutunut perintöpuvusta. Vesku oli sillä välin ehtinyt tehdä selvää melkein kaikista korvapuusteista ja Mirja-mummi oli ottanut seinältä eteensä kalenterin ja luki silmälasit nenän päässä roikkuen sen viimeistä sivua, missä oli tulevan vuoden kalenteri.
- Juhannushäät? hän ehdotti. Havahduin suoristaessani pukua kattokruunussa edelleen roikkuvaan henkariin.
- Ei kai me voida vielä ensi vuonna mennä naimisiin? Eihän meillä ole töitä eikä ammattia eikä mitään kummallakaan.
- Ammatin kanssako sä naimisiin menet? Mirja katsoi minua tuikeasti lasiensa yli. – Yhdessähän te asutte kuitenkin.
- Ei oikeastaan, kyllä Jessi asuu vielä kotonaan. Tai kotonaankin, väitti Vesku vastaan. Silloin muistin Riikan suunnitelmat ja kerroin niistä nopeasti. Saisimme ruveta asunnonhakuun. Veskua ei juuri huolettanut.
- Katsotaan nyt ensin saako se lakin. Ei se nyt meitä voi tulla uloskaan ajamaan, vaikka miten pääsisi ylioppilaaksi.
- Mutta eikö olisi kiva kun olisi asunto missä olisi vaikka kaksi huonetta edes, yritin ja istuin vapaalle tuolille. Otin pullan.
- Olisi totta kai! Mutta ei me sitä nyt tällä istumalla löydetä! Täytyy vaan ruveta miettimään vaihtoehtoja.

Hannin helsinkiinlähtö viipyi ja viipyi niin, että meinasin jo hermostua. Minun olisi pakko ehtiä ratsastamaan Miskillä tänään tai se kiipeilisi huomenna pitkin seiniä, enkä uskaltaisi selkään ollenkaan.
- Jos olisi oma auto… jupisin ja join varmaan seitsemättä puolikupillista kahvia. Typeryyden huippu, joo, tuskin kestäisin reilun tunnin automatkaa kotiin pyytämättä vessataukoa, mutta jokin vain aina sai minut nyökkäämään kun Leena tarjosi lisää.
- Mitä? Vesku havahtui. Hän istui vieressäni uppoutuneena johonkin vanhaan kirjaan, jonka oli ullakolta kaivanut esiin. Se oli niin vanha, että kannetkin olivat vain vaaleaa kangasta eikä nimeä näkynyt edes haalistuneessa selkämyksessä.
- Että jos ois oma auto.
- Pari tuntia sitten sä halusit uutta asuntoa.
- Saa kai sitä haluta? Olisko meillä varaa johonkin kesäautoon?
- Olisi, mutta en tiedä olisko varaa ajaa sillä näillä bensanhinnoilla.
- Äh, sä olet niin masentavan järkevä aina! Nousin katselemaan ikkunasta ulos ja vilkaisin taas kerran kelloa. Oma auto tuntui yhtäkkiä maailman haluttavimmalta asialta. Sama se miten vanha tai pieni, mutta oma vapaus mennä minne ja milloin halusi. Ja sitten täytyy myöntää, että olin vähän pyörryksissäni palkkani kanssa. Olin saanut niin paljon rahaa, etten oikein tiennyt minne sitä tunkisin. Vaatteita olin vähän ostanut, ja ruokaa meille, tietenkin, mutta Vesku oli maksanut kämpän vastikkeet ja sähkölaskut ja sen sellaiset kuten aina ennenkin ja oikea aikuisen, vakituisesti työssäkäyvän ihmisen palkkapussi oli minulle vielä suuri ihmetyksen aihe.


Misk oli ikävystyneen näköisenä yksin tarhassa, kun saavuimme tallille alkuillasta – bussilla, tietenkin. Kera oli viety pois ja poikaponit olivat keskenään ja sillä oli tylsää. Kisunkaan kanssa se ei tullut toimeen, niin että molemmat murjottivat nykyään yksinään. Vesku aikoi lähteä maastolenkille Jerryn kanssa, mutta minä en maastoillut Miskillä vapaapäivän jälkeen, se oli semmoinen tappurapää. Totesin, että kentälle oli jätetty pari ristikkoestettä ja päätin katsoa mitä se niistä tykkäisi. Tai tiesin, että se tykkäisi, se rakastaisi niitä, mutta miten sillä tänään olisi intoa keskittyäkin. Se oli alkuun pelottanut minua ihan tosissaan holtittomalla innostuksellaan, mutta en ollut ilennyt valittaa, purrut vain hammasta ja jatkanut harjoituksia. Oonan jalat menivät sen mahan ympäri, se oli minun vastuullani. Ja oli myönnettävä, ettei se ollut kovasuinen eikä vienyt. Sen sai pysäytettyä milloin halusi kuin seinään. Tosin se sitten saattoi olla jo menossa miljoonaa ennen kuin tajusi sen pysähtyneenkään. Oikea ADHD-poni. Muuten se oli kiltti ja hellyttävä tapaus ja hörisi minulle jo kaukaa. Tuntui, että oikein sydänalassa läikähti.
- Kuulitko, huikkasin Veskulle, mutta ei hän kuullut mitään, yritti vain pyydystää omaa ratsastettavaansa.

Harjasin Miskin hitaasti, huolella, ja jos poni olisi ollut minun, olisin lisännyt rakkaudella. Olin tietysti ehtinyt kiintyä siihen parissa kuukaudessa aika lailla. Se oli paljon sosiaalisempi kuin Mansikka, johon oli ollut paljon pidempi projekti tutustua, vaikka rakkaaksihan sekin oli tietysti käynyt. Misk mupelsi ja töni minua, yritti hamuta taskujani ja vaatteitani ja nipistikin välillä siinä touhussa kipakasti, niinpä yritin alati kieltää sitä. Mutta sen muisti oli kuin kananlento, tai sitten se yritti sinnikkäästi säkittää minua hoitamiseensa. Se oli kaunis otus, kuin pieni arabi, ja kun talvikarva alkoi kaikota, se oli muuttumassa kullanväriseksi. Kyllä Oona saisi sen ainakin ulkonäöllä myytyä ellei kapasiteetilla.

Vaikka oli sillä kapasiteettiakin, arvelin, kun olin päässyt sen kanssa kentälle. Sen into ja pelottomuus esteillä oli varmaan jonkin arvoista. Jos se vielä malttaisi vähän kuunnella ratsastajaa…Mietin vähän aikaa, antaisinko sen ensin laukata intonsa pois, mutta epäilin, ettei oma kuntoni riittäisi sen jälkeen enää oikein ratsastamaan kunnolla, joten aloitin ihan tavalliseen tapaan käynnissä ja ravissa taivutellen. Jos saisin sen huijattua luulemaan, ettei tänään laukattaisi tai hypättäisi ollenkaan, se saattaisi hyvinkin jaksaa keskittyä siihen mitä pyysin. En siis ollut huomaavinanikaan esteitä ja ennen pitkää sekin unohti ne. Vasta lopuksi yritin hypätä sen kanssa ristikot hallitusti. Ne olivat hyvässä kulmassa toisiinsa nähden jotta olisi voinut hypätä kahdeksikkoa uudestaan ja uudestaan, mutta en uskaltanut kuin pari kierrosta. Oona näkyi tulleen kentän laidalle ja halusin lopettaa niin kauan kun tilanne oli minulla hallinnassa. Muutenkin mielelläni lopetin ratsastuksen silloin kun meni hyvin.

- Mihin aikaan tulet huomenna? Oona kysyi esipuheitta.
- Ihan mihin vaan, mulla on vapaa.
- Tuu puolen päivän maissa niin mä pidän teille rataharjoituksen.
Nielaisin ja nyökkäsin. Luontaisetu. Ilmaista estevalmennusta. Yritin ajatella positiivisesti. Olin hengessä jo aikaa sitten luovuttanut taistelun Miskillä kilpailemisesta, sillä pelkäsin Oonan muuten lemppaavan minut pellolle – ”jos et kisaa ei tarvitse ratsastaakaan” – enkä sitä kuitenkaan halunnut.

Vesku ja Jerry palailivat juuri lenkiltään ja tulivat kentälle pyörähtämään.
- Haluatko seuraa loppukäynneille? Vai oletko valmis jo?
- Ei olla vielä jäähdytelty, tule ihmeessä mukaan pellon ympäri, hymyilin ja lähdimme peräkanaa sinne.


Misk oli pelottava seuraavana päivänä. Tulin tallille ajatuksena uuvuttaa se ensin ja kävin vajaan tunnin maastolenkillä ennen kuin menin kentälle, missä Oona viimeisteli viiden esteen rataa.
- Oletteko valmiina? Verkannu?
- Kyllä, vastasin täysin totuudenmukaisesti. Niinpä saimme saman tien ruveta hyppäämään, ensin sarjaestettä ja sitten siihen lisättiin kaareva kahden okserin linja. Misk käyttäytyi ihmeen hyvin, tai sitten meillä oli vain uskomaton tuuri ja askeleet sopivat niin, ettei sen tarvinnut tehdä sille ominaisia spurtteja ja melkein-pysähdyksiä. Oona näytti tyytyväiseltä ja selitti, miten halusi meidän hyppäävän kaikki esteet, osan kahdesti. Yritin painaa järjestyksen mieleeni ja ohjasin luottavaisin mielin ensimmäistä kohden. Misk oli edelleen melko luotettavan tuntuisesti käsissäni, vaikka se alkoikin silminnähden innostua.
- Täähän näyttää hienolta, Oona kehaisi ja antoi meidän kävellä sillä aikaa kun nosti itse esteitä. Ne alkoivat olla sen korkuisia, että jouduin säätelemään enemmän sarjalla ja linjalla, Misk joutui hyppäämään sen verran isompia hyppyjä, että minun olisi pitänyt saada sen askeleet väleissä lyhyemmiksi. Valitettavasti se ei tahtonut uskoa, että tiesin tosissani mitä tein. Sain käyttää aika rumiakin otteita muutaman kerran. Oona ei enää kehunut mutta nosti silti lisää; ei vielä mitenkään pelottaviksi mutta ehkä 80- tai 90-senttisiksi.
- Oletko ihan tosissasi? kysyin varmuuden vuoksi.
- Olen, anna tulla vaan.

Taistelimme kahta kauheammin noissa tarkoissa paikoissa. Sarjan Misk päätti ensimmäisellä kerralla ottaa yhdellä askeleella kahden sijasta ja olin menettää tasapainoni, kun olin valmistautunut melkein mihin tahansa muuhun kuin siihen. Linjalla oli helpompi antaa sen mennä neljällä askeleella viiden sijaan, enkä yrittänytkään pidättää, päinvastoin.
- Voi teitä, tulkaa kerran vielä, Oona huokaisi. – Saisitkohan sä mitenkään sitä sen verran kontrolliin sarjalla, että se ottaisi ne kaksi askelta?
- Epäilen, huohotin päättäneenä yrittää. Onnistuin sen verran hyvin, että poni otti puolitoista askelta ja loikkasi ihan b-osan juuresta jänisloikan.
- Uudestaan, kuului järkkymätön komento.
Tunsin, miten Misk alkoi väsyä ja toivoin, että se alkaisi uupumustaan kuunnella minuakin, mutta ei. Se uskoi entistä vähemmän minua ja enemmän omia ääniään. Oona laski sarjan takaisin alkukorkeuteen, ehkä kuuteenkymmeneen senttiin.
- Nyt vielä, viimeisen kerran. Koko rata.
Oli ponilla estesilmää; nyt sain sen ottamaan sarjan väliin kaksi laukka-askelta. Siitä rohkaistuneena linjalle kääntäessäni päätin palauttaa tahdin alkuperäisiin viiteen askeleeseen, mutta siitä emme päässeet yhteisymmärrykseen. Neljännen jälkeen se ponkaisikin jo esteelle, joka oli toivottoman kaukana ja laskeutui keskelle sitä. Minä lensin kuin ohjus satulasta ja tein kuperkeikan ilmassa, ja niin näkyi tekevän ponikin, samoin puominkappaleet.

- Oho! sanoi Oona ja riensi ottamaan Miskin ohjista kiinni kun se pyristeli saman tien pystyyn. Niin pyristelin minäkin, olin osunut maahan ihmeen pehmeästi.
- Onko se kunnossa? kysyin. Oona pyöritti ponia ympärillään.
- Näyttäisi olevan, nouse selkään niin katsotaan ravi ja laukka.
- Selkään?
- No eihän tätä nyt tähän voi lopettaa. Tuutte uudelleen tän linjan jos se ei onnu.
Suljin suuni, oikaisin satulan ja kiipesin saman tien takaisin. Hullu Oona oli, mutta olkoon. Omahan oli poninsa. Misk tuntui vähän pöllähtäneeltä, ainakin se totteli tavallista herkemmin, ja ravattuani ja laukattuani molempiin suuntiin Oona totesi, ettei siinä ole mitään vikaa. Linja onnistui viidellä täydellisen hallitulla laukka-askeleella ja siihen saimme lopettaa.
- Ota loppuravit ja kävelyt ja tule sitten mun luo, katsotaan teille sopivia kilpailuja. Miten pitkälle sä tiedät sun työvuorot?
- Kolme viikkoa, mutisin ja katsoin äimänä hänen poistuvaa selkäänsä.

Minulla meni hyvinkin tunti ennen kuin sain Miskin pois käsistäni. Se puuskutti ja sitä piti kävelyttää, se oli hikinen ja se piti pestä, ja varmuuden vuoksi hieroin arnikaa sen lapoihin ja kaulaan. Hiekasta päätellen se oli laskeutunut oikealle lavalleen, mutta lääkitsin varmuuden vuoksi molemmat koska minun muistikuvassani se oli tullut vasen edellä maahan. Omatkin lapani alkoivat tuntua jäykiltä ja harkitsin hetken ottaa arnika-pullon mukaan Oonan luo, josko hän laittaisi sitä minun selkääni. Jätin sen kuitenkin talliin ja otin sen sijaan laukkuni, missä oli kalenterini ja siellä työvuoroni.

- Meinaatko sä pistää meidät kilpailemaan kun ollaan just hajotettu itsemme ja rata? kysyin kun kävelin sisään Oonan pikku asuntoon. Hartiani tuntuivat jäykiltä ja yritin verrytellä niitä olkapäitä nostelemalla.
- Sen jälkeenhän se meni hyvin! Oona sanoi ja vääntäytyi pystyyn sängyltään. – Otatko kahvia?
- Oisko sulla mitään kylmää?
- Saat kaljan ellet ole autolla.
- En ole, ja kiitos!
Oona alkoi pitkän yksinpuhelun siitä, miten minun pitäisi Miskin kanssa edetä, ja kävimme läpi kalenteriani ja Oonan kilpailukalenteria. Yllättäen viikonloppuvapaani olivat vähissä, mutta tiistaisin ja keskiviikkoisin pidettiin länsisuunnalla pikkukisoja parissakin ratsastuskoulussa ja Oona tahtoi meidän lähtevän niihin, ellen saisi pariksi lauantaiksi ja sunnuntaiksi vaihdettua vapaata.
- Multa menee kaikki viikonloppulisät, jos mä kisaan kaikki viikonloput, yritin protestoida.
- Mä voin maksaa viulut, siis lähtömaksut ja bensat, tuskin sun viikonloppulisäsi niin paljon tekee kuitenkaan, Oona lupasi. En viitsinyt sanoa, etten missään vaiheessa ollut aikonutkaan omin kustannuksin Oonan ponia kilpailuttaa. Jollain hullulla tavalla ajatus oli alkanut kiehtoakin kun sitä nyt olin tarpeeksi kauan märehtinyt.
- Mutta turvaliivin saat hommata itse. Mä panen teidät viikon päästä tiistaina tonne Kauniaisiin.
- Jjjust.

Lähettäjä: jepa 
Päivämäärä:   9.10.14 08:50:59

Vai että Vesku ja Jerry. Siitäkö se ajatus sitten lähti :D oletko Sennnu itse koskaan kiinnittänyt huomiota, millaiset nimet/ muut asiat toistuvat tarinoissasi?

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   9.10.14 11:25:28

Ei semmosia itse huomaa tai ei ne toistuisikaan :D Totakaan Jerryä en muistanut ollenkaan. Mutta kerro ihmeessä jos oot bongannu jotain!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.10.14 22:16:47

61.

Vesku ei joutunut yhtä tylyn komentelun kohteeksi, sillä hän oli itse innoissaan lähdössä kilpailemaan. Jerryä ei vielä viety kouluaitoihin, mutta toisella ruunalla oli piileviä kykyjä ja hienot liikkeet. Olisin mielelläni lähtenyt heidän mukaansa lauantaina, mutta minulla oli töitä, kuinka ollakaan. Ajattelin pitää kokonaisen tallivapaan. Olkoot ponit. Samalla mietin ankarasti, oliko tämmöinen työnteko tosiaan ihan tarpeellista. Kaikki hevostapahtumat järjestettiin viikonloppuisin. En voisi saada kovinkaan monta viikonloppuvapaata kuukaudessa, ja jos saisinkin, näkyisi se heti palkassa, johon huomattava viipale tuli lisistä. Mutta, huokaisin, pidin kuitenkin työstäni. Eikä minulla ollut sitä kultalusikkaa, joka olisi kauhonut minulle esimerkiksi auton, vaikka Ilse ja iskä pienemmissä asioissa auliisti auttoivatkin.

Sain iltapäivällä viestin; Knox oli loikannut yli aitojen radalla, muuten oli mennyt hyvin. Naurahdin kuivasti, mutta harmistukseni ei juuri lieventynyt. Olisi ollut mukava nähdä se hyvin mennyt osuus. Kysyin mihin aikaan Vesku arveli olevansa kotona, mutta en ehtinyt saada vastausta ennen kuin piti lähteä taas hommiin.

Iltapäivä tuntui vuodelta. Edes Kiien seura ei tänään piristänyt, etenkään kun käydessäni puhelinta vahtimassa siellä odotti vastaus, että tuskin ennen kuutta ehtisivät tallille. Onneksi matkalla bussipysäkille näin Jinnan; se piristi ja houkuttelin hänet kanssani kahville ennen kuin lähtisimme Hakaniemestä omiin suuntiimme. Meidän tapaamisemme alkoivat olla niin harvassa että suretti. Molemmat vuorotyössä ja minulla siihen lisäksi tallihommat ja lukeminen, Jinnalla omat harrastuksensa. Onneksi oli puhelimet. Puhuttavaa riitti silti enkä huomannut Kiien tulevan samaan bussiin, ennen kuin hän tönäisi minua hymyillen. Minun oli pakko esitellä hänet ja Jinna toisilleen, vaikka vähän arastelin Jinnan reaktiota. Mutta Kiie oli oma hyvää tuulta pursuava itsensä ja ennen kuin pääsimme kovinkaan pitkälle Jinna oli ihan omasta halustaan pyytänyt hänet mukaan kahville.
- Mitä kahvia, ajetaan keskustaan ja mennään terassille! Kiie ehdotti ja kun Jinna suostui, suostuin minäkin.

Jinna oli kuunnellut kovin pidättyväisenä puheitani Kiiestä joten olin jättänyt ne vähälle viime aikoina. En ollut tainnut kertoa edes suukosta. Tai tiesin, etten ollut kertonut, kun en oikein tiennyt miten suhtautua koko juttuun, vieläkään, ja varsinkaan kun en osannut arvata miten Jinna suhtautuisi. Nyt mietin, olinko toiminut oikein, kun noilla kahdella näkyi synkkaavan välittömästi kauhean hyvin. He aloittivat lähihoitajan ja sairaanhoitajan opintojen eroista ja päätyivät kesän muotivärien arviointiin ennen kuin ehdin edes siideriäni juoda. Olin niin mietteissäni, etten ehtinyt oikein osallistua koko keskusteluun.
- Mitäs murjotat seurassa? kysyi Kiie ja taputti kättäni.
- En saa suunvuoroa, nauroin puskien pois pohdintani. – Ja mietin pääsykokeita, jatkoin, mikä sekin oli tavallaan totta. Ne eivät kadonneet mielestäni kovin kauas nykyään, olin sitten unessa tai valveilla.
- Koska ne on?
- Ei tässä ole kuin reilu viikko enää. Yllättäen minua puistatti, enkä osannut sanoa oliko se pelkoa vai oliko siideri liian kylmää.
- Sähän olet lukenut kuin apina, jos et tolla lukemisella pääse niin ne ei ota ketään tänä vuonna, lohdutti Jinna ja taputti toista kättäni. Toivoin, että olisin voinut olla yhtä luottavainen. Liki Sormusten herran kokoinen Galenos painoi kassissani tälläkin hetkellä, joten ehkä Jinnan puheissa oli jotain perää.
- Tai sitten mun oppimiskyky ei vaan riitä.

Päätimme juoda toisetkin siinä terassilla, mutta sitten alkoi tulla viileää ja valuimme sisätiloihin lämmittelemään vielä hetkeksi. Meillä oli yllättäen niin paljon puhumista, että tyrmistyin kun puhelimeni alkoi soida laukussa ja Vesku ihmetteli, missä olin.
- Missä itse olet? Ei kello voi olla vielä paljon? sanoin ja etsin katseellani kelloa seiniltä. – Mä lähdin likkojen kanssa ulos, mutta justhan me vasta tultiin…
- No täällä meillä se näyttää kahdeksaa. Että ei tässä myöhä vielä ole. Onko sulla huomenna töitä?
- Menen yövuoroon vasta.
- Okei, aiotko olla kauan?
- Tiedä näistä aikomuksista kun mä luulin, että kello on ehkä viisi…
- Selvä, ei tarvitse lupailla mitään mitä et kumminkaan pidä. Nähdään kun nähdään. Pidä hauskaa.
Oliko Vesku kuulostanut huvittuneelta vai vihaiselta? Jäin miettimään pitkäksi hetkeksi ja sitten minun piti soittaa perään ja kysyä. Nyt hän ainakin nauroi ihan estoitta ja lopetin puhelun hyvillä mielin.
- Saitko komennuksen kotiin? kysyi Kiie kiinnostuneena.
- Kaikkea vielä. Käski pitää hauskaa. Tunsin itseni jotenkin tyytyväiseksi kun olin havaitsevinani Kiien ilmeessä häivähdyksen pettymystä. Uskokoon vaan, että minulla oli täydellinen poikaystävä. Tottahan se oli.

Jotenkin keskustelumme siirtyi eläimiin ja samalla ravintolassa alkoi soida jokin Whitney Houstonin kappale. Sen sijaan että olisin kuunnellut kissa vai koira –keskustelua tunsin silmieni kyyneltyvän ilman syyn poikastakaan. Olin tainnut juoda tuopillisen liikaa ja lähdin kiireesti ostamaan tupakkaa ennen kuin muut huomaisivat.
- En mä tiennytkään, että sä himoitset koiraa, sanoin Kiielle kun palasin sytytetty savuke kädessäni. – Et taidakaan sopia meidän kolhoosiin.
- Mihin kolhoosiin? älähti Jinna heti.
- Äh, ei mihinkään! Talvella vaan joskus piruuttamme Miilan kanssa suunniteltiin semmosta. Halvemmaksi tulisi vuokrata yksi kauhean iso asunto kuin pari pientä. Mehän joudutaan ulos tosta Veskun asunnosta kun sen sisko muuttaa siihen seuraavaksi.
- Hei, mä haluan mukaan! sanoi Jinna ja suoristautui.
- Mä haluan kanssa! ilmoitti Kiie. – Voin jättää koiran ottamatta.
- Missä sä asut nyt? Jinna kysyi.
- Työsuhdeasunnossa. Kolmen minuutin kävelymatka töihin ja 15 neliötä tilaa.
- Melkein yhtä iso kuin meidän asunto, tirskuin.
- Mutta onko teillä vessa ja suihku käytävällä?
- No ei.

Uppouduimme kuvittelemaan minkälaisessa talossa olisi kiva asua porukalla. Omakotitalo tietenkin, ja huoneita kuin pienessä kartanossa. Kaikki asukkaat arvostaisivat ja kunnioittaisivat toisiaan ja bileitä pidettäisiin vain yhteisellä sopimuksella. Todennäköisesti kuitenkin vähintään kerran viikossa. Pihalla kasvaisi omenapuita ja marjapensaita ja syksyisin hilloaisimme porukalla. Olimme Jinnan kanssa nähneet sen ruotsalaisen kolhoosielokuvan minkä nimen olimme molemmat unohtaneet ja maalailimme jo vanhan kartanon huoneita oransseiksi ja tummansinisiksi. Kiie ei ollut samaa mieltä, hän halusi vain ikkunoista liehuvia valkoisia valoverhoja. Hän halusi lähteä oitis kirjastoon etsimään netistä sopivia vuokrattavia kartanoita, mutta saimme hänet vakuutettua siitä, että kaikki kirjastot olivat suljettuja tähän aikaan lauantai-iltaisin.
- Mennään sitten meille, hän ehdotti, ja enempää miettimättä suostuimme.

Minulle iski kuitenkin huono olo bussissa ja minun oli pakko hypätä ulos jo Kaisaniemessä. Jinna ja Kiie eivät ehtineet seurata minua, singahdin ulos käsi suun edessä ja kiilauduin bussipysäkin taakse oksentamaan ennen kuin kumpikaan tajusi mitä oli tapahtunut. Puhelimeni alkoi soida jo ennen kuin pystyin vastaamaan siihen.
- Mulle tuli kauhean huono olo, vastasin Jinnalle kolmanteen soittoon.
- Mutta… meidän surffailu?
- Surffailkaa keskenänne, mä haluan vaan nukkumaan! Nojasin seinään ja tunsin, miten järki hiljalleen palasi päähäni. – Mä menen kotiin, mun pitää huomenna päästä ratsastamaankin.
- Selviätkö sä?
- Mä menen ratikalla. Tai otan taksin. Tai kävelen ja pyydän Veskua tulemaan vastaan. Kyllä mä selviän.

Istuin hetken bussipysäkillä ja hengitin. Aurinko paistoi vielä oranssina Töölönlahden takaa ja kun oloni parani, siinä oli yllättäen ihan mukava istua. Ellei Jinna olisi soittanut vielä uudestaan olisin saattanut unohtua siihen.
- Joo joo, olen jo kävelemässä, ähkäisin ja nousin ylös. Oloni oli kuitenkin niin horjuva, että kun vilkaisin risteyksessä taaksepäin ja näin vapaan taksin, pysäytin sen ja ajoin sillä loput pari kilometriä. En onneksi nukahtanut sinne ja kärsin vain vähän toista kymppiä. Ihan oikeudenmukaista. Oloni olikin kuin olisin juonut pari ylimääräistä olutta. En kai ollut voinut mitään tyrmäystippoja saada?

Yllätyksekseni Vesku ei ollut kotona. Tarkistin kännykkäni eikä sielläkään ollut viestejä. Vasta kun kaaduin päässä pyörien sängylle huomasin lapun; hän oli mennyt Laurin ja Miilan kanssa Hotelli Pasilaan istumaan iltaa. Kirosin päätäni, vatsaani ja muuta kroppaani. Sinnekin olisin mielelläni mennyt mutta nyt en voinut ajatellakaan muuta kuin nukkumista. Vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, edelleen miettien oliko minuun tarttunut aasialainen hyppykuppa vai olinko vaan huomaamattani juonut liikaa. En kuullut edes Veskun tuloa, mutta siinä hän aamulla oli ja heräsi kun nousin ylös.


Minulla oli vain yksi yksinäinen yövuoro, jonka olin napannut listani täytteeksi kun kollega oli sairastunut, ja tiistaina taas jo aamuvuoro. Lainasin kotoa autoa jotta ehtisin ajoissa Kauniaisiin kisapaikalle; Oona huolehtisi Miskin sinne. En ollut ennen käynyt tuolla tallilla ja minua huoletti vähän, miten osaisin. Varmuuden vuoksi olin pakannut mukaan sekä puhelinluettelon kartan että netistä tulostetun ajo-ohjeen. Ajoin harhaan vain kahdesti ja kummallakin kerralla aloin heti aavistella pahaa, joten olin perillä niin hyvissä ajoin kuin iltapäiväruuhkassa vain oli mahdollista. Toivoin, että Vesku olisi voinut tulla mukaan, mutta hän oli aloittanut jo työt ja oli iltavuorossa.

Aikaa ei ollut liikaa joten olin jo töissä vetänyt ratsastuskamppeet päälle saappaita ja kypärää lukuun ottamatta ja katsoin kelloa lähestyessäni Oonan traikkua. Misk oli kiinni renkaassa sen sivussa ja Oona jo satuloi sitä.
- Ajoitit ihan nappiin, hän tervehti. – Rataa pääsee kävelemään suunnilleen viiden minuutin päästä.
- Hitto kun voisit tulla mukaan, toivoin.
- En voi, ei tätä voi jättää tähän kiinni, eikä tallilla ollut ketään kenet olisin voinut pyytää mukaan. Mutta analysoidaan sitten radan jälkeen mitä teet 80-senttisessä. Niin, ja mä kävin jo maksamassa sut.

Kiskoin saappaat jalkoihin ja lähdin maneesiin katsomaan rataa. Apua, mitä esteitä, ajattelin ensimmäiseksi, mitähän Misk niistä sanoisi? Siellä oli koristeltuja pylväitä ja erilaisia laineenmuotoisia lautoja ja johteita. Onneksi verryttelyalue näkyi olevan radan vieressä joten se ehtisi ainakin nähdä esteet verrytellessämme. Himppasen tekniikkaratsastusta tarvitsisi myös. Pari kaarevaa linjaa näytti aika tarkoilta. Huokaisin ja yritin näyttää pätevältä kävellessäni esteeltä toiselle.

Olin ihan alkupäässä, Misk kun laskettiin poniksi, joten kiipesin saman tien selkään ja ratsastin verryttelemään. Ymmärtääkseni suurin osa muista kilpailijoista oli paikallisia, tallin omilla hevosilla ratsastavia tuntilaisia. Sen ei olisi pitänyt olla pelottavaa mutta oli silti, tallin maineen tuntien. Toivoin, että osaisin jotain zenbuddhalaisia rauhoitusharjoituksia, sydämeni tuntui hakkaavan tuhatta. Mitä @!#$ä oikein luulin tekeväni täällä, esteratsastuskisoissa, minä? Tuskin huomasin Oonaa, joka verryttelyalueen kulmasta huitoi minua pysähtymään. Hän nipisti minua reidestä niin että teki mieli kiljaista.
- Mitä sä oikeen meinaat? kysyin tulenpalavan kiukkuisena.
- Takaisin maan päälle sieltä, sä olet ihan jossain muissa maailmoissa! Ratsasta! Todennäköisesti hän olisi läimäyttänyt minua poskelle kuten hysteerikoille tehtiin, ellei se olisi herättänyt huomattavasti enemmän huomiota kuin nipistys.
- Nipistän sua takasin vielä joskus, jupisin oikeasti suuttuneena, mutta alkava paniikki oli kadonnut ja pystyin taas keskittymään muuhunkin kuin sydänääniini.
- Ton jälkeen on vielä yksi ja sitten sun vuoro. Hyppää, Oona komensi, ja tottelin häntä mitään sanomatta. Hyppäsin molemmat verryttelyesteet kerran heti kun sain tilaisuuden ja sitten alkoikin olla jo aika siirtyä portille.

Esteet olivat vain 60-senttisiä, ja jos Misk käyttäytyisi samoin kuin kotona, missä se hyppäsi mitä ja mistä vaan, kaikki menisi varmasti hienosti. En kuitenkaan uskaltanut olla siitä ihan varma, kun tiesin ettei se ollut ennen nähnyt näitä krumeluureja. Laukkasin siis varmuuden vuoksi radan ympäri ennen kuin pysähdyin tervehtimään tuomaria. Ainakaan sillä kierroksella Misk ei osoittanut ihmettelevänsä mitään esteistä ja aloin saada vähän itseluottamusta. Pillin ääntä se vähän säpsähti, mutta lähti sitten halukkaasti laukkaamaan. Melko hyvän tahdin se halusikin heti ottaa, enkä viitsinyt ruveta sen kanssa taistelemaan. Ei se liian lujaa mennyt, reippaasti ja innokkaasti vain. Päätin olla tekemättä muuta kuin ohjata sen suorassa linjassa esteille ja taktiikkani osoittautui hyväksi ainakin näin matalalla radalla. Kunhan liitelimme, olkoonkin että vauhti lisääntyi koko ajan ja se hyppäsi ihan mistä halusi – kaukaa, juuresta – välillä jopa vahingossa ihan oikeasta kohdasta.

Olimme nopeita ja virheettömiä mutta Oona ei ollut mitenkään vaikuttunut.
- Menköön nyt noin verryttelyratana, mutta seuraavassa luokassa sun täytyy ratsastaakin.
- Joo, tiedän. Mutta en voinut olla taputtamatta Miskiä tyytyväisenä. En ollut seurannut muiden ratsukoiden aikoja mutta me olimme tosiaan olleet nopeita. Voisimme vaikka saada ruusukkeen!

Ja saimmekin, kakkospalkinnon. Yksi paikallinen poni oli vielä nopeampi, mutta ei montaa sekunnin kymmenystä. Lähdin melko luottavaisin mielin verkkaamaan seuraavaakin luokkaa varten. Misk oli alkanut hiukkasen kuunnella minuakin sen jälkeen kun Oona oli usuttanut meidät menemään ympäri, joskaan en ollut ihan varma riittäisikö luottamus muualla kuin kotikentällä. Samassa mahassani lumpsahti. Upouusi turvaliivini oli unohtunut autoon – miten saatoin olla niin törppö? Lähetin äkkiä Oonan hakemaan sitä ja ehdin juuri vetää sen päälleni ennen vuoroani. Iskä oli halunnut avustaa sen hankkimisessa kuultuaan meidän ympärimenosta, enkä ollut kauheasti vastustellut. En olisi ehkä itse raaskinut ostaa näin kallista ja hienoa, joka myötäili ja taipui liikkeideni mukana kuin hansikas.

Ensimmäinen puolisko rataa meni minun tahtiini, mutta kun Misk innostui omista onnistumisistaan se alkoi taas olla sitä mieltä että Se Itse tiesi parhaiten. Se oli raivostuttavaa. Pahinta oli, että se ei sitten edes pudottanut, loikki vaan taas epäsuhtaisia loikkia mistä sattui niin, että minun oli vaikea pysyä mukana. Harkitsin hetken kiskaista sen istualleen ennen viimeistä estettä ja muistuttaa kuka oli pomo, mutta en raaskinut pilata suoritusta, enkä olisi kehdannut tehdä semmoista kaikkien katselijoiden tuijottaessa meitä henkeään pidättäen. Pysäytin sen vasta maaliviivan jälkeen ja peruututin sitä monta metriä ennen kuin poistuimme radalta.
- Ei tarvitse kommentoida, mä tiedän! sanoin ja nostin torjuvasti käteni kun ratsastimme Oonan luo.
- Alkurata oli hyvä, tämä sanoi kuitenkin yllättäen. – Ja taidatte taas saada ruusukkeen.
- Enhän mä olisi voinut ruveta tappelemaan sen kanssa kesken radan? Pysäyttää sitä? kysyin epäröiden.
- Ei, ihan hyvä ettet ruvennut. Nyt mulla on paperilla pari hyvää rataa, millä myydä sitä.
- Hiton hevoskauppias! nauroin.
- Mutta selvästi harjoituksia on jatkettava.
- Sano muuta, tuhahdin ja käänsin ponin verryttelyalueelle ravailemaan. Riemuitsin puhtaista radoista mutta vähän hävetti ratsastukseni, kaikkien näiden asiantuntijoiden keskellä vielä. Riemuitsin myös siitä, että olin itse pystynyt toimimaan, joskin reiteni kihelmöi vieläkin Oonan nipistyksen jäljiltä. Siihen mahtoi tulla aikamoinen mustelma.

Saimme toisenkin kakkosruusukkeen, emmekä kumpikaan, Oona tai minä, voineet pidättää tyytyväistä virnistystä. Tapansa mukaan Oona oli laittanut kuuluttajan mainitsemaan että poni oli myytävänä, joskin epäilin, ettei sen esitysten jälkeen täällä kukaan tulisi sitä kyselemään. Eivätköhän katsojat olleet sen verran asiantuntevia että olivat nähneet ponin tekevän ihan mitä sitä huvitti minusta riippumatta.

Palailimme tallille loppujenlopuksi kuitenkin tyytyväisinä päivän saldoon. Olin ajatellut ratsastaa vielä Kalevilla mutta Oona sanoi juoksuttaneensa sitä päivällä joten hoitelin vain Miskin pois ja jäin sitten tuijottamaan ajatuksissani Mansikan karsinaa, jossa Jerry nyt asui. En ollut nähnyt sitä sen jälkeen kun se oli viety Alille ja mieleeni juolahti, että sitä pitäisi varmaan käydä katsomassa. Tuli huono omatuntokin. Kai sillä olisi ikävä tuttuja ihmisiä, vaikka olinkin varma siitä, että Ali hoitaisi sitä huolellisemmin kuin Ilse Karoliinaa.

- Seuraavat kisat? kysyi Oona kun aloin tehdä lähtöä.
- Ehkä meidän pitää vielä vähän treenata? ehdotin.
- Kisoja teidän pitää treenata, täällähän se menee hyvin.
- No, etsi jotain, luovutin. – Mutta ei ensi viikonlopuksi, mä luen pääsykokeisiin nyt niin paljon kun ehdin. Viikon päästä ne on ohi.
- Okei, mä luovutankin sitten Raunon jo koululle. Saadaan yksi pois käsistä.

Ehdin kotiin jo ennen kuin Vesku tuli töistä ja yritin taas kerran soittaa Jinnalle. Olin yrittänyt sunnuntaina, mutta hän oli ollut töissä, maanantainakaan en ollut saanut vaihdettua kahta sanaa enempää, takaisin vain oli tullut viestejä että soitellaan illemmalla. No, ilta oli nytkin. Kun hän vastasi heittäydyin sängylle pähkinäkupin kanssa valmistautuen juoruilemaan.
- Miten meni lauantai-ilta?
- Mitenkäs se, olithan itse mukana!
- Niin mutta sitten kun en enää ollut! Menittekö te Kiielle? Ja mitä sitten tapahtui?
- Mentiin joo, ja löydettiin monta ihanaa vuokrattavaa taloa! Mutta sitten alettiin laskea, että pitäisi olla ainakin semmonen kuusi asukasta että kannattaisi jotain kolmen tonnin vuokraa ruveta maksamaan. Ja sittenkin se on vielä kallista!
- Kolmen tonnin vuokria? Herra isä, millasia linnoja Suomessa muka on vuokrattavana?
- No siis. Olihan niitä nyt halvempiakin, mutta ei missään lähellä. Niin kuin bussireiteillä.
Huokaisin pettyneenä, olisi ollut kiva kuulla, että tytöt olivat löytäneet täydellisen kummituskartanon johon voisimme kaikki muuttaa.
- Taidan yrittää vaan päästä johonkin soluasuntoon, Jinna jatkoi.
- Sairaalaanko? Millanen se Kiien kämppä oli?
- No aika kamala, siis se että siellä ei ole omaa keittiötä, vessaa, suihkua…
- Pelkkä huone?
- Niin, ja lavuaari. Mutta ajatteles jos on vatsatauti, tai krapula, ja pitää päästä vessaan just kun kaikki naapurit on lähdössä aamuvuoroon!
- Yih!
- Mitenkäs sä oot töissä loppuviikon?
- Pääsen taas yövuoroon, sanoin tyytyväisenä. – Kertaan koko hemmetin tiiliskiven vielä viimeisen kerran.
-Ai, me mietittiin että lähdettäis taas joku ilta kolmestaan ulos.
- Ai? Kävin jo päässäni läpi työvuorojani. Niissä ei ollut mitään logiikkaa kaikkien pyytämieni lisäyövuorojen takia ja jouduin menemään keittiöön lukemaan seinäkalenteria.
- Huominen on ainoa vaihtoehto. Sitten alkaa valvominen.
- Höh, mulla on huomenna ilta. Mutta sen jälkeen?
- Katotaan! Mä haluan katsoa mitä Vesku on mieltä kanssa.
- Niin tietysti.
- Niin tietysti, toistin ja harmistuin vähän. En mennytkään takaisin sänkyyn vaan hain pähkinät tietokoneen ääreen ja aloin taas surffailla taloja. Aloin hetimiten ihmetellä mitä tytöt oikein olivat etsineet. Löysin heti montakin halvempaa kuin kolme tonnia.
- Teillä on kyllä silmät harittanu pahemman kerran, mä löydän vaikka miten ihania taloja!
- Juu juu mutta ei semmosia mitä vuokrattaisiin muuta kuin ydinperheille?
- Miten niin?
- No me soiteltiin muutamiin parhaisiin. Opiskelijajoukkio kuulostaa kai kauhean vaaralliselta!
- Ettette vaan itte kuulostaneet vaarallisilta kun soittelette viiden tuopin jälkeen, epäilin. Jinna alkoi nauraa ja myönsi, että siinä saattoi olla perää.

Ratsastin iltapäivällä vapaapäiväni kunniaksi kaikilla kolmella ponilla ja olin hiukan uuvuksissa. En ollut malttanut jättää Rauno-parkaakaan rauhaan kun Oona oli kerran sanonut sen muuttavan koululle vaan kävin sillä viimeisen kerran maastossa ja laukkaradalla Veskun ja Jerryn seurana. Siellä kyllä tuli Mansikkaa ikävä. Rauno laukkasi tottelevaisesti radan ympäri mutta ilman mitään innostuksen kipinää. Edes karkuun paineleva Jerry ei saanut sitä syttymään.
- Tästä tulee täydellinen ratsastuskouluraakki, sanoin, kun laukkasimme heidät kiinni.
- Älä pilkkaa, niitä on harvassa, Vesku sanoi.
- Sopiiko sulle että lähden likkojen kanssa ulos? kysäisin. Toisaalta väsytti, mutta toisaalta halusin mennä. Oli ihan syytäkin käydä vähän juhlimassa, olimme Jinnan kanssa käyneet aamulla koululla utelemassa kirjoitusten tuloksia eikä niissä totisesti ollut valittamista, ainakaan minulla!
- Miksei sopisi? En mä sun vartijasi ole.
- Mutta jos sä olisit halunnut seuraa?
- Nääh, mene vaan jos ootte sopinu jotain.

Kas, alkoi toisaalta ottaa päähän, ettei häntä näyttänyt kiinnostavan menemiseni. Mutta olisinko muka ollut tyytyväinen jos hän olisi kieltänyt? No, riippuu siitä miten ja mistä syystä. Olisin mielelläni jäänyt kotiin jos hän olisi ollut kauhean pettyneen ja ikävöivän näköinen. Mutta lepyin kovasti, kun olin käynyt suihkussa ja hän tuli haukotellen omalle vuorolleen.
- Pidä hauskaa, hän sanoi halaten märkää minua.
- Sä kastut, kikatin, kun hän kutitti korvaani.
- Niin kastun, kun menen suihkuun.
- Oletko varma että pärjäät ilman mua? kysyin yrittäen vakavoitua.
- Osaan mä mennä nukkumaan ihan itsekin. Oon ihan raato ja aamulla taas töihin.
- Mmm… tulenko mä pesemään sut, ja laittamaan sänkyyn? ehdotin.
- Eikö sulle tule kiire? Kello on jo varmaan kahdeksan?
- No okei. Mene keskenäsi sitten. Työnsin hänet suihkukoppiin ja irrottauduin.

En viitsinyt kummemmin laittautua, suoraan töistähän Jinnakin tulisi. Matkustin keskustaan ja kävelin samaan ravintolaan missä viimeksikin olimme olleet, etsien katseellani olisiko Kiie jo ehtinyt paikalle. En nähnyt häntä joten menin tiskille tilaamaan siiderin ja vasta siitä kääntyessäni näin freneettisen vilkutuksen yhdestä pöydästä.
- No niin, totesin ja istuin alas.
- Kippis, sanoi Kiie. Samassa Jinnakin jo puuskahti paikalle sen näköisenä että oli ihan juossut ja lysähti tuoliin.
- Nyt oot lintsannu, arvelin.
- Osastonhoitaja päästi, ja ihan pyytämättä! Että älä vihjaile!
- Otetaas sitten, Kiie kohotti taas lasiaan.
- Odota nyt, mulla ei ole vielä! Jinna kiiruhti baaritiskille.

Tänään emme puhuneet niinkään asunnoista. Jinna halusi kuulla miten kisoissa oli mennyt ja hyppeli innoissaan tuolissaan kun kerroin.
- Kauheeta, susta on tulossa ihan proo!
- Äh, eikä ole. En viitsinyt edes ruveta selittämään miksei. Vaikka Jinnakin jotain tiesi ratsastamisesta olisi ollut liian pitkä juttu selvittää miksi hallittu rata ilman rusettia olisi tuntunut mukavammalta kuin kaahotus ja onnella saatu sijoitus. – Otetaan mieluummin YO-lakeille, ehdotin, ja otimme. Sitten aloin havaita, että noilla kahdella tuntui olevan jo keskenään vanhoja puheenaiheita ja keskinäisiä vitsejä ja minulle tuli ulkopuolinen olo. Siideri ei muutenkaan maistunut oikein hyvälle tänään. Toisen juotuani aloin haukotella ja sanoin lähteväni kotiin.
- Nyt jo, Jinna ja Kiie sanoivat pettyneinä, mutta tarpeeksi näön vuoksi haukoteltuani en saanut sitä enää loppumaan.

Vesku nukkui kuten oli lupaillutkin ja asunnossa oli niin pimeää kuin katuvalot sallivat. Istuin varovasti sängylle ja tuijotin häntä hämärässä. Tässäkö nyt oli minun elämäni, tuossako se makasi ja nukkui? Tähänkö olin palannut mieluummin kuin viettänyt tyttökavereiden kanssa riemukasta iltaa kaupungilla? Veskun huulet olivat aavistuksen raollaan ja toinen poski roikkui vähän. Kuului hyvin hiljainen kuorsaus, joka katkesi katsellessani nielaisuun. Mieleni teki koskettaa häntä varmistuakseni siitä, että olin tehnyt oikean ratkaisun, mutten tohtinut, ettei hän heräisi. Niinpä vain katselin pitkän aikaa ja mietin, miltä hän tuntui ihoani vasten, kunnes en enää voinut vastustaa kiusausta vaan hipaisin ihan varovaisesti kulmakarvaa.
- Mitä ihmettä sä oikein touhuat siinä, oot kykkinyt paikoillasi ainakin kymmenen minuuttia? Vesku raotti toista silmäänsä aavistuksen ja hypähdin säikähdyksestä.
- Katso mua, vaadin kun sain henkeni taas kulkemaan.
- Miksi? hän ihmetteli mutta katsoi kyllä kulmakarvat vähän äreästi rypyssä. Kyllä, naurahdin itsekseni tyytyväisenä, oli tämä se oikea ratkaisu. Pystyyn yrittävät untuvat käsivarsissani kertoivat, että sähköä oli vielä jäljellä ja kaivauduin tyytyväisenä peiton alle.
- Koska mä halusin tietää vieläkö sä saat mun vatsan möyrimään niin kuin viime kesänä.

Lähettäjä: jepa 
Päivämäärä:   10.10.14 13:48:56

Ei siis ollut missään nimessä kritiikki, vaan vain hauska huomio. Mutta nyt kun asiaa kysyit, en yhtäkkiä muistakkaan enää yhtään.. Joskus aiemmin niitä bongailin.

Lähettäjä: jepa 
Päivämäärä:   10.10.14 13:53:51

Aaaa.. yksi toistuva juttu, ei nimiin liittyvä, on hääpukujen värit. Tarinoissasi on vietetty aika monet häät, ja melkein joka kerta mietitään, onko valkoinen mekko sittenkin liian neitseellinen kyseiselle morsmaikulle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.14 21:34:41

Toi on varmaan totta, Jepa :D
----------------------
62.

Pääsykokeeseen meno vaati asennoitumista. Minua jännitti ihan sanomattomasti ja luin sunnuntai-illan Ohjeita osallistujille kunnes osasin sen ulkoa. Eväät läpinäkyvässä pussissa. Henkilötodistus. Laskin – oliko laskimeen uusia pattereita? Kun olin kaikki käytännön asiat järjestänyt jonoon eteisen lipastolle aloin jännittää jännittämistäni. Sain maata sängyssä ja tuijottaa kattoon pitkän aikaa vakuuttamassa itselleni, että kun olin kerran vasta selvinnyt ylioppilaskirjoituksista ei tämä olisi sen kummallisempi tilaisuus. Vähän vaikeammat kysymykset mutta olinhan lukenut kunnolla, niin hyvin kuin pystyin. Enempää en voisi itseltäni vaatia. Huokaisten laitoin kaikki löytämäni herätyskellot soimaan ja kysyin Veskulta, millainen hänen pääsykoepäivänsä oli ollut.
- En mä muista enää.
- Et muista? Ei kai semmoista voi unohtaa?
- Kai se oli niin stressaava että pää pani sen alalaatikkoon talteen heti, hän hymyili. – Saatko sä unta?
- En varmaan, sanoin surkeana.

Sain kuitenkin, kun Vesku hieroi taas kerran hartioitani – hän alkoi olla oikein taitava siinä hommassa – mutta heräsin viideltä. Olin etukäteen ajatellut, etten uskaltaisi juoda kahvia aamulla mutta ei kai kupillinen näin aikaisin aamulla haittaisi? Luin edellispäiväisen hesarin melkeinpä sanasta sanaan ja join huomaamattani koko pannullisen ennen kuin kaikki herättimet alkoivat yksi toisensa jälkeen soida. Näin miten Vesku käännähteli sängyllä, kai yrittäen ravistaa olematonta olemustani hereille ja kohta hän tassutteli keittiöön.
- Mihin aikaan sä olet noussut? Onko kahvia?
- Ihan vähän aikaa sitten, ja, katoppas vaan, ei olekaan enää.
- Ala mennä laittautumaan. Mä tuun sun kanssa kaupunkiin.
- Ei sun tarvitse.
- Ettet käänny ovelta takaisin.
- En ikinä, kaiken tän vaivannäön jälkeen!
- Ehkä mä haluan käydä torilla tai ostoksilla tai jotain?
- Okei, myönnyin sitten jo hymyillen. Mistä sitä tietää vaikka saisinkin paniikkikohtauksen ja juoksisin päätä pahkaa pakoon? Mietin peseytyessäni miten lääkisopiskelija pukeutuisi mutta ainoa aito naispuolinen tapaamani oli Annukka, eikä hänen vappujuhlatyylinsä ollut ehkä ihan sitä mitä halusin matkia. Ja enhän sitä paitsi vielä ollut mikään lääkisopiskelija vaan pahainen abi vielä pari päivää. Otin vaatteet, joiden kuvittelin kestävän parhaiten tuskanhikeä.

Olimme paikalla melkein puolta tuntia turhan aikaisin, mikä ei ollut hyvä juttu, sillä aloin taas hermoilla. Vesku ei kuitenkaan enää lohdutellut minua. Päinvastoin, tarttui vain leuastani kiinni ja katsoi minua tuiman näköisenä.
- Nyt se on sitten susta kiinni. Sitten hän käveli ulos. Katsoin kauhistuneena hänen menemistään ja meinasin juosta perään, mutta en ehtinyt kun hän oli jo kadonnut kulman taakse. Olin vaipua epätoivoon, mutta kun huomasin muutamien muiden aikaisten odottelijoiden katsovan itseäni nostinkin pääni pystyyn ja jäin niille sijoilleni. En ainakaan antaisi noille sitä tyydytystä, että saisivat minusta luuserin vaikutelman heti tässä ja nyt. En kaivanut edes Galenosta laukustani; olin jättänyt sen kotiin. Lukeminen oli loppunut jo toissapäivänä, joskin eilen olin ihan vaan vilkuillut kirjaa muka itseltänikin salaa. Edellisen illan pänttäämisistä ei koskaan jäänyt mitään mieleen. Tuijotin vain kelloa seinällä ja viisareiden hidas eteneminen alkoi pian vaikuttaa jotenkin hypnoottisesti. Onneksi havahduin kun viereeni ikkunalautaan tuli nojaamaan pitkä, hikoileva poika. Pitäisi käydä vielä vessassa ennen kun koitos alkaisi.

Puoli kahdelta olin tarkistanut kaikki vastaukseni kahdesti. Tarkistin vielä epäuskoisena, että olin tosiaan huomannut tehdä kaikki tehtävät. Kirjoituksissa vastaamiini aineisiin, fysiikkaan, kemiaan ja niin edelleen, oli helpointa tehdä typeriä huolimattomuusvirheitä, ja katsoin ne vielä kerran, olkoonkin että tässä vaiheessa tuskin olisin enää tunnistanut väärin kirjoitettua kertotaulua. Nyt se oli tehty. Parempaan en pystynyt. Pakkasin tavarani, palautin vastaukseni hymyillen yllättyneenä koetta valvovalle miehelle, joka ensin hymyili minulle lämpimästi. Ulos. Vain muutama kokelas oli lähtenyt ennen minua ja ovella iski taas pakokauhu. Kuvittelinko tosiaan olevani fiksumpi kuin nuo kaikki, jotka jäivät vielä kirjoittamaan? Varmasti olin unohtanut jotain tai ehkä en ollut saanut kaikkia tehtäviä!

Mutta en voinut palata. Nojauduin käytävän seinään ja mieleni teki pyyhkäistä hikeä otsaltani, mutta se ei ollutkaan hikinen. Ehkä vaan olin sitten niin @!#$ hyvä!

Siinä nojaillessani ovesta tuli seuraava, punatukkainen tyttö. Hänkin näytti kaikkensa antaneelta mutta kuiskasi innokkaasti:
- Miten meni?
- Ei aavistustakaan! sanoin iloisena ensimmäisestä inhimillisyyden häivästä, ellei valvojan hymyä laskettu mukaan.
- Tuutko katsomaan mallivastaukset?
- Ihan varmasti! Ne olinkin unohtanut. Marssimme tarmokkaasti lukemaan ilmoitustaulun papereita, missä ne harvat ennen meitä lähteneet jo seisoivat ja voihkivat tai riemuitsivat.

Olin kirjoittanut laskuvastaukseni itselleni muistiin ja huokaisin helpotuksesta niitä vertaillessani. Lähes kaikki olivat samoin tai lähes samoin kuin seinällä. Esseistä en ollut vaivautunut kirjoittamaan muistiin mitään, ajattelin muistavani ne muutenkin, mutta nyt pääni oli kuin puhtaaksi pyyhitty taulu. Asiat seinällä vaikuttivat kuitenkin tutuilta. Olin ainakin kuullut niistä, mutta olinko muistanut kirjoittaa niistä kuluneina tunteina?
- Mun on pakko päästä sisään, tää näyttää hirveän hyvältä! riemuitsi punatukkainen vieressäni.
- Mä en osaa sanoa, tunnustin. – Mun pää on ihan tyhjä enkä muista mitä olen vastannut!
- No mieti hetki ja tule uudestaan katsomaan.
- Joo, taidan käydä tupakalla ja tulen takaisin. Samassa mieleeni juolahti, ettei se ehkä ollut maailman fiksuin repliikki tässä nimenomaisessa paikassa. Mutta tarvitsin kuitenkin nyt hermosavuja jos koskaan.

Vesku makaili leveiden portaiden leveällä kivikaiteella ottamassa aurinkoa.
- Mitä sä täällä teet? kysyin ja unohdin tupakanhimoni. Hän avasi laiskasti silmänsä ja nousi istumaan.
- Tulin sua vastaan.
- Oletko sä kauan odottanut? Ei koe vielä ole loppu.
- Mä ajattelin, ettei sulla varmaan mene ihan loppuun asti.
- Miten niin? kysyin epäluuloisena. – Etten osaisi puolta tehtävistä?
- Hölmö, ei kun että tietäisit kaiken heti, tietysti! Vesku näytti hyvin uskottavasti siltä kuin olisi itsekin uskonut puheisiinsa ja annoin hänen syleillä minua.
- Mä tulin muistelemaan mitä vastasin, että voisin käydä vertaamassa mallivastauksiin.
- Etkö sä kirjoittanut vastauksia ylös?
- Laskujen vaan.
- No mennään katsomaan.

Pääni oli tuulettunut ja totesin, että olin onnistunut kohtuullisesti kattamaan myös niitä asioita, joita esseiden malleissa oli lueteltu. Vesku ähki vieressäni lukiessaan kysymyksiä.
- En olisi ikinä jaksanut lukea toista vuotta ellei ensimmäisellä olisi tärpännyt! Enkä osaisi vastata näistä kuin murto-osaan! hän ilmoitti.
- Sittenhän mä olen huomattavasti sua oppineempi, kiusasin.
- Ajatellaan se niin, että mä olen jo unohtanut enemmän kuin mitä sä olet ehtinyt oppia.

Punatukkainen oli vieläkin ilmoitustaulun ääressä ja vilkutin hänelle lähtiessämme. Aika näyttäisi tapaisimmeko syksyllä.

Meillä oli harvinainen yhteinen vapaapäivä, jonka aioimme viettää laiskotellen, jos nyt voi kutsua laiskotteluksi lähes viiden tunnin aivojentyhjennystä. Mutta ei ratsastusta. Ei muita pakollisia menoja.
- Mitä ihmettä tehdään?
- Mennään syömään jonnekin, mä kuolen nälkään, tuli oitis vastaukseksi.
- Okei. Jos Vesku oli ollut syömättä liikkeellä koko päivän hän totisesti kuolisi nälkään, tai ainakin alkaisi kohta kiukkuiseksi, joten osoitin ensimmäistä etnokuppilaa, minkä ohitimme. Alkoi minuakin hiukoa, sillä olin ottanut evääksi lähinnä hedelmiä.
- Mitäs sitten? kysyin kun kaavin viimeisiä kastikkeenrippeitä lautaselta.
- Mitä sä haluat? Saat valita, Vesku sanoi ja näytti monta astetta tyytyväisemmältä.
- No nyt just haluaisin ostaa vaikka auton, tai asunnon!
- Jotain fiksumpaa?
- Meidän pitäisi ihan oikeesti miettiä, mitä tehdään syksyllä jos Riikka muuttaa Helsinkiin. Olisiko susta hullu ajatus vuokrata joku iso asunto yhdessä joidenkin muiden kanssa?
- Riippuu siitä kenen.
- No Miilan kanssa me siitä ensin puhuttiin.
- Se olisi okei, kai teidän porukat auttaisi sitä vuokranmaksussa.
- Ja Lauri?
- Onko ne yhdessä vai ei? Ja jos on niin miten kauan?

Tilasimme jäätelöä ja hedelmäsalaattia jälkiruoaksi ja mietin ankarasti. En osannut sanoa Miilan ja Laurin olevaisuudesta mitään sen varmempaa kuin Veskukaan: epävarmaa. Molemmat olivat olleet riemuissaan kun olin avittanut heidät taas yhteen vappuna, ja tällä hetkellä rakkaus roihusi. Vaan miten kävisi syksyllä kun Lauri taas priorisoisi opiskelunsa Miilan edelle. Temperamenttinen siskoni ei välttämättä jaksaisi sitä.
- Ehkä ne pysyisi paremmin yhdessä jos asuisivat yhdessä, sanoin epävarmasti.
- Toi kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin hankkia lapsi suhdetta pönkittämään.
- Niin kuulostaakin, myönsin. – Mutta Miila ehkä kuitenkin? Ja Jinna? Ja Kiie?
- No jo sulla on varman oloisia ehdokkaita!
- Okei, ostetaan sitten hevonen, se ainakin on varma sijoitus, huokaisin.
- Vielä varmempi rahanreikä kuin auto.
- Äh, mä inhoan kun sä olet niin järkevä!

Vesku näytti hetken loukkaantuneelta mutta kysyi sitten, miksi olin ehdottanut Jinnaa ja Kiieä.
- Jinna haluaa pois kotoa, eikö kaikki halua? Ja Kiiellä on kuulemma joku kammottava työsuhdeasunto, missä on vessa ja suihku käytävällä.
- Kuulemma?
- En mä ole siellä käynyt, Jinna kertoi.
- Iskikö se sitten kuitenkin silmänsä Jinnaan eikä suhun?
- Hyi sua! huudahdin. – Että kuulosti ällöttävältä!
- No se oli vaan ihan viaton kysymys! En mä tarkoittanut…
Hiljenimme molemmat. Taas yksi asia mitä en ehkä ollut tajunnut ajatella.
- Ei mulla ole mitään syytä kuvitella, että ne olisi muuta kuin hyviä ystäviä, sanoin sitten varmasti.
- Se sitten siitä puheenaiheesta. Ei se meille kuulu.
- Kyllä Jinna olisi kertonut mulle, sanoin luottavaisesti.
- Kertonut mitä? Kerroitko sä sille että se Kiie lähenteli sua?
- No en, mutta… ei se nyt oikeastaan…
- Ollut lähentelyä? Mitäs sitten?
- Äh! En tiedä!

Lounas uhkasi päättyä hiljaisuuteen ja mököttämiseen, mutta sitten Vesku tarjosi minulle banaaninpuolikasta haarukastaan ja haukkasin siitä. Tajusin saman tien miltä se näytti ja minua alkoi naurattaa.
- Sitäkö sä tosiaan haluaisit? Kimppa-asumista? hän kysyi.
- Se kuulostaa niin kauhean kivalta, sanoin vähän avuttomana. – Ikinä ei tarvitsisi olla yksin vaikka sä olisit miten uppoutunut opiskeluihisi.
- Jos sä tosiaan haluat asuttaa mut samaan kämppään kauniin sisaresi, kauniin ystäväsi ja epäilemättä kauniin kaksineuvoisen työkaverisi kanssa niin kiitos vaan luottamuksesta. Sopii se mulle, sanoi Vesku sitten ja huokaisi syvään.
Jäin hetkeksi sanattomaksi, sillä siinä tuli taas yksi asia, mitä en ollut osannut ajatella.
- Mutta ethän sä…
- En tietenkään. En ikinä. Ja silti sä näytät aina siltä, että maa räjähtää sun jalkojesi alta kun sulle tulee mieleen, että mä voin tavata ikiaikoja sitten unohtuneen Hannan jossain joskus.
- Mutta se yrittää saada sua takaisin, puolustauduin.
- Eikä yritä, ellei nyt sua kiusatakseen yritä esittää jotain. Se yrittää vaan saada takaisin hyvän melkein ilmaisen työntekijän.
- Eikö sua koskaan houkuta sitten?
- Totta kai houkuttaa, sen hevosilla mä pääsisin huippuluokkiin koska tahansa. Mutta se ei vaan ole mahdollista, kun työ ja opinnot on täällä.
- Ja minä, ehdotin epävarmasti.
- Ja sinä, sinä ensimmäisenä, mutta mä luulin että sä ymmärsit sen. Ei, mä unohdan kansalliset kunnes me ollaan tehty Mansikan varsasta se huippuratsu. Mutta Vesku näytti kammottavan haikealta. Ymmärsin sen; jos olisin itse pikajuoksija ja matkalla huipulle, olisi houkutus jättää opinnot lepäämään suuri.
- Sielläkin pitäisi käydä, Mansikan luona. Mä en ole nähnyt sitä viikkoihin, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.
- Ei. Ei hevosia tänään. Ei ainuttakaan. Sitä paitsi siihen tarvitsisi auton.
- Mennään sitten vaikka taidenäyttelyyn. Tai kirpputorille.

Ja niin menimmekin, Hietsun kirppari oli jo avattu ja kulutimme lopun iltapäivää siellä. Katselin itse enimmäkseen vaatteita mutta seurasin sivusilmällä, mihin Vesku pysähteli. Kirjoja, kirjoja ja vähän lisää kirjoja. Minun professorini. Koska hän luuli lukevansa kaikki nuo romaaninsa?


Iskä soitti myöhään iltapäivällä ja halusi tietää miten luulin selvinneeni pääsykokeissa. Kun vastasin melko voitonriemuiseen sävyyn hän halusi, että tulisin illalla onniteltavaksi ja syötettäväksi. Lupasin meidän molempien puolesta ja kysyin nauraen Veskulta, miksi vanhemmat aina halusivat syöttää lapsiaan, olivat ne miten vanhoja tahansa.
- Se on varmaan joku primitiivireaktio. Tai jotta lapset hoitaisi niitä sitten kun ne on vanhoja. Tai jotain.

Iskä katsoi minua oudon kunnioittavasti kun menimme kotikotiin. Luulen, ettei kumpikaan heistä, iskä tai Ilse, ollut ikinä kuvitellut kasvattavansa pesässään poikasta, josta voisi tulla jotain niin akateemisesti etevää.
- Teillä ei ole häivääkään kunnianhimoa, tuhahdin. – Lääkärinrouvia vaan luulitte kasvattavanne.
- Miilasta voi tulla lääkärinrouva tai sitten ei, mutta sun geenisi on kyllä jotenkin vinksahtaneet, sanoi Ilse, ja löi sitten käden suunsa päälle. – En mä tarkoittanut…
- Mä ajattelin myös ruveta lääkärinrouvaksi, hääpukukin on jo sovitettu, ilmoitin.
- Entäs lakkiaispuku?
- Melkein toivoisin ettei niitä juhlia tarttisi pitää, sanoin. Pelkäsin epämiellyttäviä tilanteita kun äiti tulisi kylään. Rippijuhlissanikin oli ollut riidanpoikasta. Mutta sellaista vaihtoehtoa, että hänet olisi jättänyt kutsumatta, ei ollut. Hän perheineen ja siskonsa, kummitätini, olivat listan kärjessä.
- Tuleeko sun vanhemmat? kysyi Ilse Veskulta.
- Tulee, äiti kuulostaa siltä, ettei se kestä enää viikkoakaan tapaamatta teitä.
- No on jo aikakin jos te olette kerran hääpukuvaiheessa.
- Se on ihana se puku! muistin ja ilahduin. – Muistuttakaa mua siitä jos me joskus riidellään!


Lakkiaispäiväksi minun oli pitänyt ottaa palkaton vapaa; sen olin osannut varata jo aloittaessani työt aikaisin keväällä, vaikka kai olisin saanut sen vuoroja järjestämällä vapaaksi myös. Ei sitä vaan silloin ollut osannut ajatella. En odottanut juhlapäivää mitenkään innoissani. Sen merkitys tuntui kalvenneen melko lailla sen jälkeen kun olin käynyt jo pääsykokeissa, ja muutenkin päivällä oli jotenkin lopullinen, murheellinen leima. Lapsuuden loppu, koulun loppu. Ja stressi siitä, menisikö kaikki kunnialla. Karoliina oli ollut kipeänä ja Ilse oli väsynyt, minä olin ollut töissä enkä ollut ehtinyt auttamaan valmisteluissa. Miilasta ei ollut apua muuta kuin vauvanhoidossa. Onneksi oli leipomoita.

Matkustin aamulla aikaisin kotiin lähteäkseni sieltä koululle yhtä matkaa Miilan kanssa. Hänkin oli jo kirjoittanut pari ainetta ja aikoi yrittää saada loput hoidettua syksyllä. Jos menisi kevääseen, hän vannoi, että antaisi koko roskan olla. Vesku jäi kotiin Alppilaan odottamaan vanhempiaan, he tulisivat yhdessä koululle ja sieltä sitten meille, sitten Vesku joutuisi menemään iltavuoroon töihin. Hän oli tarjoutunut myös ottamaan vapaapäivän, mutta olin sanonut, ettei siinä olisi mitään järkeä kun menisimme kuitenkin illalla syömään koulukavereiden kesken.
- Sun naamasi on rutussa kuin rusina, sanoi Ilse kun tuli oikomaan pukujamme. Iskä seurasi iänikuisen videokameransa kanssa.
- No kun huolettaa kaikki, riittääkö tarjoilut ja rupeaako äiti taas piikittelemään, ja…
- Nyt suu kiinni! Ilse näytti vallan vihaiselta. Katsoin häntä kummastuneena. Mitä sekin siinä möykkäsi.
- Mä huolehdin pullista ja pidän sun äitisi kyllä järjestyksessä, sä et tänään huolehdi semmoisista. Tän pitäisi olla yksi sun elämäsi merkkipäivistä. Nauti.
- Siinäs kuulit, sanoi Miila, joka irrottautui vastahakoisesti peilistä ja kaivoi korurasiastaan kuparinvärisen kaulakorun, jonka laittoi kaulaani. Iskä halasi minua ja antoi suukon otsalleni näyttäen liikuttuneelta.
Henkäisin syvään ja huojennuin, ihan kuin olisin saanut luvan sittenkin olla iloinen. Niin kuin tietysti olinkin, ihan kirjaimellisesti.
- Lähdetääs, Miila sanoi ja tarttui kädestäni kiinni. Hän taputti olkalaukkuaan ja iski silmää ja minua alkoi väkisin naurattaa. Mieleeni tuli penkkaripäivä – ei kai sillä taas ollut mitään taskumattia siellä? Kikattaen lähdimme käsi kädessä kävelemään ulos. Tänään emme kyllä kävelisi käsi kädessä kouluun asti, otimme toisen auton.

Meitä uusia ylioppilaita oli niin vähän, ettei koululle tulevien vieraiden määrää ollut mitenkään yritetty rajata, kuten jossain kuulemma piti tehdä. Yritin eturivistä vilkuilla taaksepäin ja nähdä omia tuttujani, mutta en kehdannut siinä kauheasti kiemurrella. Lakin haku edestä oli niin lyhyt hetki, etten ehtinyt paikallistaa ketään. Ja alkoi jo vähän nousta liikutuksen kyynelkin silmään. Minun oli pakko sulkea korvani kun laulettiin Gaudeamus igitur, tai olisin pilannut meikkini. Sitten kaikki oli ohi. Halasimme Jinnan kanssa myrskyisästi, Miilakin raivasi tiensä väkijoukossa vastavirtaan samaan rinkiin ja kolmestaan lähdimme ulos juhlasalista. Arvelin, että pihalta löytyisivät onnittelijat.

Niin kävikin. Jinnan vanhemmat seisoivat ruusuineen Ilsen, iskän ja Karoliinan kanssa juttelemassa. Näin Veskunkin siinä vieressä Leenan ja Karin kanssa. Huokaisin helpotuksesta kun ei äitiä näkynyt. Kahdessakin perheessä oli jo enemmän kuin tarpeeksi ja puolet enemmän kuin useimmilla.

Halauksia, kukkia, valokuvia, onnitteluja, ja sama uudestaan ja uudestaan, kunnes kaikki oli käyty läpi ja Vesku viimeisenä hännänhuippuna. Sain pitkän rutistuksen ja jäin siihen kun toiset alkoivat tehdä lähtöä parkkipaikalle.
- Sä saat ajaa meidät, sanoi Miila ja ojensi Veskulle autonavaimet. – Me mennään takapenkille juhlimaan!
- Ai mennään? kysyin ja Miila nyökytteli tarmokkaasti. Oli sillä pakko olla se taskumatti mukana. Onneksi autolla pääsi kotiin ihan minuuteissa. Pidempi matka olisi voinut olla kohtalokas.

Kari lähti ajamaan Iskän perässä ja me viimeisinä.
- Ei tää nyt ihan limusiini ole, arvelin yrittäessäni ojentaa jalkojani takapenkillä ja olla läikyttämättä konjakkia puvulleni.
- Haluatteko te ylimääräisen kierroksen vai joko ryyppäsitte tarpeeksi? kysyi Vesku ratin takaa kun lähestyimme kotia.
- Joo, aja vielä pikku rundi, sanoi Miila, ennen kuin minä ehdin avata suuni ja Vesku nappasi nauraen vilkun pois päältä eikä kääntynytkään vielä parkkipaikalle. Päädyimme sinne vasta kymmenen minuuttia myöhemmin.

Kotona oli jo asetuttu taloksi. Karoliina oli Leenan sylissä ja vanhempamme juttelivat kuin olisivat tunteneet toisensa koko ikänsä. Keittiöstä kuului kahvinkeittimen hörpötystä ja Ilse täytti jo maljakoita kuumalla vedellä. Menin viemään ruusuni leikattaviksi ja aseteltaviksi ja annoin todistukseni tutkittaviksi. Vähän ajan päästä ovikello soi ja mahassani lumpsahti, mutta se ei ollutkaan äiti vaan Nita ja Ali. Äiti, Matti ja pikkupojat tulivat vasta vähän myöhemmin, ja heidän mukanaan kummitätini Katri. Iskän ja Ilsen sisaruksia tuli myös, sitten olikin tupa täynnä. Enempää ei ollut kutsuttu, ellei Oonaa laskettu, mutta hän oli kohteliaasti kieltäytynyt kunniasta sanoen, ettei ehtinyt keskellä päivää laittautua leninkiin ja käydä vieraisilla ja onnitellut etukäteen. Minua onniteltiin lisää ja sain paketteja, jotka asettelin sivupöydälle ajatuksena avata ne myöhemmin, mutta Katri-täti tönäisi minua loukkaantuneen näköisenä ja kuiskutti, että ne piti avata heti ja asettaa kortteineen näkyviin, jotta kaikki saisivat niitä tutkia. Nielaisin irvistyksen ja tein työtä käskettyä. Koruja ja lahjashekkejä, ja totisesti olin jo sekoittanut mitä kukakin oli antanut. Toivoin, että vieraat itse hienotunteisesti asettaisivat korttinsa kohdalleen kun kävisivät tutkimassa pöytää.

Karoliina oli viety päiväunille ja velipuoleni istuivat keittiössä syömässä ja juomassa limsaa, kun Vesku tuli ilmoittamaan, että hänen piti lähteä töihin. Samalla hän sujautti käteeni pienen rasian. En halunnut avata sitä muiden nähden vaan livahdin huoneeseeni repimään sen auki kun Vesku oli painanut oven kiinni perässään. Siellä oli korvakorut, samaa hopeista ja turkoosia sarjaa josta olin saanut ensimmäisen osan jo edelliskesänä synttärilahjaksi. Oliko Vesku hommannut niitä Santorinilta jo koko vuoden tarpeiksi silloin, vaikka olimme tunteneet vasta muutaman viikon? Mielenkiintoista!
- Ja tää on sun huoneesi, kuului äidin ääni ovelta.
- Niin.

Hän tuli sisään ja katseli ympärilleen. Mietin, näyttikö huone hänen mielestään yhtä asumattomalta kuin minun. Ainakin siellä oli luonnottoman siistiä. Niin kai äidistäkin, sillä ovelasti hän nosti päiväpeitettäni ja paljasti sen alta lakanattoman patjan ja paljaat tyynyt.
- Et ole tainnut hiljan nukkua täällä, hän sanoi.
- No en nyt ihan tällä viikolla, tunnustin hampaat irvessä, saarnaa tai kommenttia odottaen. Mutta ei hän sanonut mitään, käveli vain ulos. Kuulin, miten hän veti iskän keittiöön, ja sieltä alkoi kuulua matalaa papatusta. Onneksi sentään siellä sivummalla, vaikka kyllä keskustelun sävy kuului selvästi olohuoneeseen. Menin surkeana Leenan viereen istumaan ja odottamaan tulisiko siitä minkälainen sota. Onneksi Ilse oli mennyt katsomaan Karoliinaa, joka äänteli sängyssään, äiti olisi todennäköisesti mieluummin riidellyt hänen kanssaan. Ja päinvastoin. Katri-täti alkoi kuitenkin patistella poikia lopettamaan limsanjuontinsa, Matti nousi myös venytellen ja kiitellen ja he lähtivät vähän myöhemmin koko konkkaronkka. Menin parvekkeella huokaisemaan helpotuksesta. Nita tuli perässäni ja pummasin häneltä tupakanpuolikkaan, mikä maistui ihanalta. Mietin voiko vanhemmistaan vaan ottaa eron, tai siis äidistä tässä tapauksessa.

Leena ja Karikin alkoivat kerätä luitaan sohvalta ja tehdä lähtöä.
- Pitää mennä katsomaan Riikan todistus, Leena sanoi.
Nita ja Ali jäivät viimeisiksi loikoilemaan tapansa mukaan kuin kotiinsa. Ali kertoi hevosten kuulumisia ja vaikutti olevan innoissaan niiden olemisesta. Tiinakin kuulemma viihtyi täydellisesti ja hän sanoi aikovansa ratsastaa sillä lähiaikoina kunhan saisi kentänaihionsa aidattua. Nita kertoi harkitsevansa muuttoa takaisin Italiaan ja Miila innostui. Hän vannoi matkustavansa mukana vaikka matkalaukussa.
- Et ennen kun koulusi on loppu, sanoi Nita tuimasti. – Enkä mäkään nyt kesällä täältä mihinkään aio!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.10.14 16:23:11

63.

Miila kaivoi minulle illaksi vaatteet omasta kaapistaan, vaikka olin ajatellut lähteä illalliselle samassa mekossa. Olin muutenkin suhtautunut kovin kaksijakoisesti koko lakkiaisjuhlintaan ja välillä ajattelin jo tosissani jättää väliin, mutta en uskaltanut sanoa semmoista ääneen.
- Et lähde tossa, se on liian mummomainen! Miila sanoi, ja Nita ja Ali, jotka edelleen venyivät meillä, peesasivat häntä.
- Mummomainen? sanoin kauhuissani. – Ei tosiaan ole!
- On se täksi illaksi. Liian hieno. Liian juhlallinen.
- On mun omatkin bilevaatteet melkein kaikki täällä, sanoin vähän loukkaantuneena.
- Tule tänne, Miila sanoi ja kiskoi minut huoneeseensa kuin ei olisi kuullutkaan ja puki minut teiniprinsessaksi.
- Tääkö nyt on sitten parempi? kysyin ja katselin itseäni peilistä Miilan valkoisissa capreissa, jotka menivät päälleni vain kiitos kevään ruumiillisen raadannan ja valkoisessa topissa, joka ei paljon eronnut Mirja-mummin korsetista.
- Joo, nyt sä näytät siltä, että olet elämäsi aamussa etkä vakiintunut rouva!
- Mä kaadan kuitenkin punkkua päälleni, kun olen näin valkoisissa, aavistelin synkeänä.

Iskä ajoi meidät keskustaan; matkalla otimme Jinnankin kyytiin, ja palasi sitten kotiin pitämään seuraa Karoliinalle ja viiniä lipittäville tädeille. Olimme menossa syömään Katajanokalle, mistä olisi sitten helppo siirtyä keskikaupungille kun aika koittaisi.
- Jos kaikki käyttäytyy yhtä porsasmaisesti kuin penkkareissa, mä häivyn heti, uhkasin.
- Älä huolehdi, niin mäkin! lupasi Jinna.
Mutta tänään ei porsasteltu. Ei ainakaan pahasti. Söimme perinteiset pippuripihvit ja joimme vähän punaviiniä ja muistelimme arvokkaasti ja asiallisesti menneitä kouluvuosiamme, joskin näin ainakin parin pojan liruttelevan viinilaseihinsa jotain terävämpää taskumateista. Nauratti, tunsin itseni paljon aikuisemmaksi noita. Ehkä se muka mummomainen leninki olisi kuitenkin ollut minulle sopivampi vaate tänne.

Syötyämme alkoi paukkujen tilaaminen, paikkojen vaihtelu ja keskustelu siitä, mihin ravintolaan lähdettäisiin seuraavaksi. Olin juonut sen verran punaviiniä, ja myönnettäköön, että autossa tullessa takapenkillä Miilan taskumatista, että aloin olla iloinen siitä, että olin kuitenkin tullut. Ilahduin jopa siitä, kun Raul ja Jaakko istuivat viereeni ja vastapäätä, vaikka viimeisin keskusteluni Jaakon kanssa penkkareissa olikin mennyt vähän penkin alle. Sen luin kuitenkin hänen silloisen humalatilinsä piikkiin. Nyt taisin olla itse vähän enemmän hiprakassa.
- Oletko sä onnellinen nyt? aloitti Jaakko kuin aiheena olisi ollut miten oli pihvi maistunut ja myönsin säteillen.
- Ymmärrätkö sä miten haljun tempun teit mulle viime kesänä kun jätit mut sillä lailla? hän jatkoi, eikä minua äkkiä enää naurattanutkaan.
- Näinkö kauan sä olet sitä miettinyt? kysyin. Olin siitä juhannuksesta asti kantanut asiasta vähän huonoa omaatuntoa, mutta että ottaa asia esiin nyt, vaikka tilaisuuksia olisi ollut kymmenittäin kesällä, syksyllä ja talvella.
- Mä mietin sitä varmasti loppuikäni.
- Mutta eihän me oikeastaan seurusteltu… ja mikset sanonut mitään silloin? Mä luulin että sä olit ihastunut Riikkaan?
- No enhän ollut. Mutta mitä mä olisin voinut tehdä? Kehittää kauhean draaman siellä?
- Mutta eihän me oikeastaan… yritin. Mutta ei se auttanut omaan olooni sen paremmin kuin Jaakonkaan. Minulla ei olisi ollut pahaa mieltä ellen olisi tunnustanut jonkinlaisen seurustelun olemassaoloa. – Anteeksi, sanoin sitten vaan kun en muutakaan keksinyt.

Jaakko nosti ylevästi päänsä pystyyn ja sanoi antavansa minulle anteeksi. Sitten hän nousi ja poistui. Minä nojasin tuolini selkänojaan ja katsoin hänen poistuvaa selkäänsä epäuskoisena. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen se asia oli vielä kaivettu esiin, mutta ehkä se nyt oli selvitetty. Toivoin, että Jaakolla oli yhtä helpottunut olo kuin minulla, kun oli lopulta saanut suunsa auki. Minä itse olin vähän nolo mutta hirveän helpottunut. Tilasin lisää juotavaa. Raul istui edelleen vieressäni ja tarjoutui maksamaan.
- Mä seurustelen, sanoin hänelle ihan varmuuden vuoksi välttääkseni kaikki väärinkäsitykset.
- Mä tiedän, niin minäkin.
Sen jälkeen olikin ihan helppo jutella siihen asti, kun Jinna tuli kysymään, lähtisinkö hänen kanssaan Kappeliin. Kiie oli tulossa sinne iltavuoron päätteeksi myös.
- Okei, lupasin oitis ja huikkasin ylös noustessani, että seuraava pysähdyspaikka oli Kappelissa. Se oli ensimmäinen konkreettinen komento ravintolakeskustelussa ja joka ainoa iikka alkoi tehdä lähtöä. Vilkaisin Jinnaa anteeksipyytävästi.
- Sori, en ymmärtänyt, että tästä syntyy tämmönen joukkopako.
- Ei se mitään, mennään vaan!

Raul seurasi mukanani ja puolessa tunnissa koko muukin seurue oli siirtynyt seuraavaan paikkaan. Kappeliin emme tosin päässeet, mutta toisessa päässä Espan puistoa oli paremmin tilaa ja sieltä Kiiekin näkyi löytyvän vähän myöhemmin. Hän halasi ja onnitteli minuakin ja tahtoi sovittaa lakkiani, sitten painuimme kolmestaan tanssimaan. Mietin edelleen Veskun epäilyjä tyttöjen välisestä ystävyydestä, mutta oli aivan liian meluisaa aloittaa niin vakavaa keskustelua. Niinpä vain tanssimme hurjina ja Raul näkyi roikkuvan edelleen porukassamme. Miilan olin kadottanut jo ajat sitten. Olin hyvin vähällä kadottaa lakkinikin, mutta sen Raul poimi talteen ja toi minulle siinä vaiheessa kun osasin sitä kaivata. Hän oli oikeastaan aika komea valkoinen ylioppilaslakki mustilla hiuksillaan. Minun piti muistuttaa itselleni, ettei hänessä ollut suolaa eikä pippuria, toisin kuin Veskussa, joka todennäköisesti nukkui autuaan unta kotonamme. Join liikaa ja Jinna ja Kiie veivät minut yöllä taksilla Kiien luo, ja sieltä heräsin aamulla Jinnan vierestä.

Tai päivähän jo taisi olla, ainakin Kiie oli noussut ja istui juomassa kahvia ja lukemassa lehteä parin metrin päässä pöydän ääressä.
- Mitä kello on? urahdin, ääni ei oikein toiminut.
- Kaksitoista, suunnilleen, Kiie vastasi kuin olisi ollut jokapäiväistä että hänen sänkynsä oli vallannut kaksi työkaveria. Vaikka mistä tiesin, ehkä se olikin.
- Apua.
- Mitä?
- Mä vaan taidan kuolla, missä täällä on vessa?
- Suoraan vastapäätä, Kiie neuvoi ja nousi antamaan minulle kylpytakin tuolilta. Kun palasin, hän antoi minulle kourallisen pillereitä ja lasillisen limsaa.
- Mitä nää on? kysyin epäillen.
- Vitamiineja ja särkylääkettä. Ei mitään vaarallista.

Uskoin ja nielaisin pillerit yksi kerrallaan, sitten heittäydyin takaisin sängylle. Päässäni pyöri ja minulla oli kamala morkkis. Mihinkähän Vesku kuvitteli minun kadonneen? Yritin etsiä katseellani laukkuani jostain. Valkoinen vaateläjä sängyn vieressä oli kai minun, ja kun nostin sitä, löysin laukkunikin, tai kännykän, mitä oikeasti etsin. Se oli sammunut ja hetkeksi iski paniikki kun en muistanut PIN-koodia. Sitten iski paniikki kun en tiennyt mitä kirjoittaisin viestiin Veskulle. Hän oli joko huolesta suunniltaan tai sitten kiehui kiukusta. En osannut arvata kumpaa – en osannut arvata edes kummin olisin itse reagoinut vastaavassa tilanteessa. Mietin ankarasti ja tuijotin kattoon ja säikähdin kun puhelin soi kädessäni. Se lipsahti sormistani lattialle ja sydän alkoi hakata miljoonaa.
- Haloo, vastasin varovasti, kun olin saanut ongittua kapulan lattialta.
- Oletko sä hengissä? Se oli Vesku.
- En ole ihan varma, kuiskasin helpottuneena. Ei hän kuulostanut kauhean kiukkuiselta. – Missä sä olet.
- Tulossa syömästä. Entäs itse?
- Kiien luona. Parin sadan metrin päässä.
- Vai sinne sä päädyit.
- Niin näköjään.
- Sano että me pelastettiin sut joutumasta tiedottomana raiskaajamiesten taksiin, kuului Jinnan ääni korvani juuresta ja säikähdin sitäkin.
- Minkä raiskaajamiesten? kysyi Vesku, hän oli ilmiselvästi kuullut.
- En mä tiedä, en mä muista mitään semmoista.
- No kyllä meinasit joutua jatkoille Roopen luo, me pelastettiin sut meidän taksiin, eikö vaan Kiie, Jinna vakuutti.
- Totta, sanoi Kiiekin.
- Ootko kunnossa? Vesku kysyi.
- Paitsi kauheeta morkkista taidan olla.
- Hyvä. Nähdään kotona?
- Missä sä olet töissä tänään? Mennään yhtä matkaa kun pääset töistä, ehdotin pienellä äänellä.
- A-talossa. Pääsen varmaan vähän kolmen jälkeen.
- Mä tuun sinne siksi, lupasin, lopetin puhelun ja suljin taas silmäni. Pahin ahdistus oli nyt kadonnut ja mietin, oliko Vesku yrittänyt soittaa suljettuun kännykkääni koko aamun, kun se kerran oli soinut heti laitettuani sen päälle.

-Mä kuolen, valitti Jinna kuten minä hetkeä aikaisemmin ja Kiie tarjoili hänellekin pillericocktailin ja limsaa, hypäten itse sängylle meidän väliin ja näyttäen raivostuttavan pirteältä.
- Ollaanko me kaikki nukuttu tässä koko yö? kysyin ällistyneenä, kun tajusin miten täysi sänky nyt oli.
- Arvatkaa miksi mä nousin jo kuudelta! Kiie hihkaisi ja heittäytyi parinkymmenen sentin rakoon väliimme. – Teillä ei kyllä ole mitään hienotunteisuutta emäntää kohtaan, koko ajan oli kyynärpää suussa tai jotain!
- Ihme etten mä ole tippunut, sanoin ja tasapainoilin sängyn reunalla parhaillaankin.
- Miten niin et ole? Tipuit ainakin kahdesti.
Jinna alkoi hihittää ja minä tunnustelin kyynärpäätäni, joka olikin tuntunut vähän hellältä. Mutta mieluummin sängystä tippumisen takia kuin kadulla konttaamisen. Pahoin aavistuksin kalastelin Miilalta lainaamani housut lattialta ja levittelin niitä peläten, että ne olivat esiintymiskelvottomat. Mutta eivät ne olleet kuin vähän nuhruiset, kyllä niillä vielä kehtaisi mennä kotiin.
- Et kai sä vielä meinaa karata? Mun pää ei kestä vielä, pelästyi Jinna.
- En meinaa. En mäkään halua nousta vaakatasosta. Oisko limua vielä?
- Ota itte, sä oot reunassa, komensi Kiie ja viittoili pieneen jääkaappiin huoneen nurkassa. Ähkäisten nousin ja hain sieltä ison pullon ja palasin kiireesti sänkyyn. Oli oikeastaan aika ylellistä makoilla sängyssä naureskelemassa keskellä sunnuntaipäivää. Kiie haukkui meitä, sanoi kuvitelleensa että ylioppilaat olivat fiksuja ihmisiä, mutta ettei hän ainakaan ollut koskaan nähnyt moista sikailua. Jinna ja minä yritimme puolustautua parhaamme mukaan, mutta enimmäkseen vain kikatimme.

- Nyt kun pääsisi suihkuun ja saisi ison rasvaisen pizzan, toivoi Jinna kun olimme yksinkertaisesti väsyneet nauramaan.
- Mä haluaisin nukkua vielä hetken mutta en uskalla tai mä tipahdan, toivoin minä.
- Suihku on käytävällä ja pyyhkeitä kaapissa, neuvoi Kiie. – Mutta kylpytakki on Jessin päällä.
Minua alkoi yhtäkkiä ujostuttaa riisua se, mutta Jinna kömpi ylös ja ojensi vaativasti kättään joten en voinut muuta. Kääriydyin sitten lakanaan kun Kiie nousi ylös ja alkoi selata mainoslehtipinoa joka oli ilmeisesti jo jonkin aikaa kasvanut tuolin päällä, kunnes löysi pizzeriamainoksen.
- Ai että kaiken saa mitä tilaa.
- No täytyyhän sitä jotain syödä. Jääkaapissa ei ole ruokaa. Eikä paljon muutakaan. Mitähän Jinna haluaa?
- Se haluaa aina kinkkua ja ananasta. Varmaan nelinkertasella juustolla tänään.
- Okei, mäpä tilaan. Perhepizzan mukana saa ilmasta limsaa.

Riistin Jinnalta kylpytakin takaisin kun hän tuli ja menin vuorostani suihkuun. Nautiskelin kuumasta vedestä aika kauan kunnes muistin, että suihku oli ainakin kahdenkymmenen hoitajan yhteiskäytössä ja että kuka tahansa saattaisi kohta tulla koputtelemaan.
- Saanko lainata dödöä? kysyin kun palasin Kiien huoneeseen. Jinna istui pöydän ääressä ja osoitti peilihyllyä vieressäni ja samassa tuli perässäni Kiiekin pizzalaatikon ja limsapullon kanssa. Söimme koko pizzan ja joimme kaiken limsan ja aloimme kaivella Kiielle rahaa pulleista lompakoistamme. Ne olivat täynnä kolikoita. Aloin kauheasti kaivata kotiin nukkumaan ja vilkaisin toiveikkaana kelloa, mutta se ei ollut vielä kolmea. Heittäydyin myllätylle sängylle torkkumaan, kunnes kännykkäni piippasi aikamerkkiä. Jinna päätti vielä jäädä parantelemaan maailmaa ja päätään kun ymmärsi, että olin lähdössä Veskua vastaan.

Sain odotella häntä penkillä ulko-oven edessä hyvinkin kymmenen minuuttia ja minua alkoi jo huolettaa, että olisiko hän päässyt aikaisemmin tai kadonnut jotain muuta kautta välittämättä ilmoittaa minulle. Jospa hän ei ollutkaan pitänyt siitä, että olin jäänyt Kiien luo koko päiväksi? Vilkuilin kännykän kelloa. Tiputin kengät hiekkakäytävälle ja nostin varpaat penkille. Nojasin leukaani polviini ja vilkuilin vuoroin ovea ja vuoroin ulkoilemaan tuotuja potilaita. Alkoi tuntua nuhjuiselta, vaikka olin vasta käynyt suihkussa. Mutta sitten kuului hiekan rahinaa ja hän oli siinä ja rutisti kyyristynyttä minua niin, että polvilumpiot kolahtivat hampaisiini.
- Ai, sanoin.
- Meinasi mennä pitkään, Vesku sanoi ja irrotti otettaan sen verran että pääsin suoristautumaan. Samalla hänen ilmeensä muuttui ja kulmat rypistyivät. – Onko sulla mitään käsitystä miten mä olen miettinyt missä sä olet? Koko aamu oli ihan @!#$ä, kun en kehdannut ennen töihin lähtöä tarkistaa ootko mennyt Miilan kanssa kotiin nukkumaan?
Nyökkäsin nolona.
- Miltäs susta olisi tuntunut jos mä katoaisin tolla tavalla ja laittaisin puhelimen kiinni?

Enempää hän ei sanonut vaan kiskaisi minut kädestä pystyyn ja lähti bussipysäkille. Seurasin niin äkkiä kun sain kengät jalkaani. Koko kotimatka meni puhumatta. Olin ihan varma, että Vesku teki sen tahallaan, antaakseen minulle tilaisuuden hautua ajatuksessa, että hän jättäisikin tulematta kotiin, ja niin hauduinkin. Olin ihan valmis itkemään kun pääsimme ulos raitiovaunusta. Toisaalta minua inhotti, että minuun käytettiin tuommoisia esiteinien kasvatusotteita, mutta toisaalta tiesin, että olisin ollut itse huolesta sekaisin jos Vesku ei palaisi kotiin silloin kun olin olettanut. En voinut kuin yrittää kertoa, miten kaikki oli päässyt tapahtumaan.
- No hyvä, Vesku sanoi, ennen kuin olin päässyt kunnolla loppuun asti.
- Hyvä? Miten niin?
- Etten mä halua kuulla enempää selityksiä. Pääasia, että oot yhtenä kappaleena.
- Ja täällä, ehdotin ujosti.
- Niin, se on aika oleellista kanssa, hän sanoi ja lopetti luojan kiitos lyhyillä lauseilla puhumisen ja kulmakarvojen rypistelyn siihen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.10.14 22:03:49

64.

Alkoi arki. Ei enää lukemista. 40 tuntia töitä viikossa; se tuntui kevään kiireiden jälkeen oikeastaan vähältä, ja lähes päivittäisestä tallilla käynnistä oli jo vuoden mittaan tullut semmoinen tapa, että päivä tuntui jotenkin vajaalta, jos töiden lisäksi vain löhöili kotona. Minä ratsastin joka toinen päivä Miskillä ja joka toinen päivä Kalevi-ponilla ja Veskulla oli vastaavanlainen lukujärjestys Jerryn ja Knoxin kanssa. Oona sitten touhuili niiden kanssa milloin mitäkin välipäivinä, jos ratsutettaviltaan ehti, ratsasti tai juoksutti ja välillä niilläkin oli ihan rehellinen vapaapäivä. Miskille ja minulle hän yritti pitää estetunnin kerran viikossa, ellei minulla ollut semmoinen vuoro, että ehdin koulun estetunnille sen kanssa. Sillä tunnilla Miilakin kävi edelleen ja ratsasti yleensä Nimolla, toisesta viikkotunnista olimme molemmat luopuneet. Mutta alkukesä näytti olevan vilkasta aikaa hevoskaupparintamalla ja kaikkia neljää virolaistähteä kävi katsomassa jos minkälaisia ostajaehdokkaita.

Yllättäen vakavimmat ehdokkaat kävivät katsomassa Kalevia vaikka miten monta kertaa. Perheessä oli hyvin pienikokoinen noin 13-vuotias tyttö, joka oli topakka ja näpäkkä eikä välittänyt vähääkään ponin kieroiluista. Hän tuli sen kanssa toimeen heti ensi kerrasta lähtien paremmin kuin minä ikinä ja yritin ylipuhua vanhempia kun katselimme heidän menoaan kentällä.
- Mutta jos se jää heti pieneksi, murehti isä.
- Ei Essi tosta kasva enää montaa senttiä, sanoi äiti ja kun vilkaisin heitä, saatoin uskoa sen. Äiti oli minua pienempi eikä isäkään ollut kuin nimeksi pidempi.
- Olisi tuolla yksi vähän isompikin poni, pakotin itseni sanomaan, vaikken ollenkaan halunnut kaupata Miskiä.
- Se kullanvärinen? Se olisi kaunis, äiti hymyili.
Mutta Essiä ei kiinnostanut kaunis kullanvärinen, häntä kiinnosti vain karvainen ja kirjava. Hän oli käynyt kokeilemassa Kalevia jo niin monesti että uskalsin jättää hänet yksin hoitamaan ponin pois ja menin etsimään Oonaa, jonka kanssa vanhemmat halusivat puhua.

Jerrykin lähti, nuorelle tytölle, joka halusi kapasiteetikkaamman ratsun lämminverisensä tilalle. Olisin halunnut nähdä Oonan ilmeen kun tyttö oli kuulemma tarjonnut 17-vuotiasta ruunaa vaihdossa. Talliin tuli tilaa, mutta Oonalla oli kolme koulutettavaa ja sitten hän oli luvannut vuokrata yhden karsinan jollekin vanhalle opiskelukaverilleen, joka halusi kesäksi pääkaupunkiseudulle kilpailemaan.
- Pidettäiskö määrä tämmöisenä nyt kesän yli, hän ehdotti meille.
- Sinähän olet pomo, sanoin ja ihmettelin, kun hän oli edes vaivautunut kysymään.
- Niin olen, ja mä ajattelin pitää vähän lomaa tänä kesänä. En edes muista koska mulla olisi ollut kesäloma.
- Kukas tallit hoitaa?
- Niina hoitaa koulua; kai se patistaa hoitsut avukseen. Te ette kai voisi tulla tälle puolen?
-Se olisi kivaa. Mutta ei taida voida toivoa, että jompikumpi meistä olisi aina iltavuorossa ja pääsisi aamutalliin.
- Niin, ei kai.
- Kysy Miilaa, ehdotti Vesku.
- Haluaako se tehdä semmosta paskahommaa? Oona epäili.
- Kysyä aina voit. Vaikuttaa siltä, ettei se kauhean kauan vanhene siinä rättikaupassa, missä se nyt on, arvelin.
- Onko se jotenkin työtävieroksuva?
- No en mä niinkään sanoisi… mutta vähän äkkipikainen kai. Eikä 18-vuotias kesäapu taida saada olla äkkipikainen. Minua suretti Miilan puolesta. Lähes kaikki hänen kesätyönsä olivat loppuneet siihen, että hän oli lähtenyt kävelemään, niin kauan kuin muistin.

Oli kaunis perjantai-ilta ja aioimme jättää hevoset ensimmäistä kertaa yöksi ulos. Ne silmäilivät laitumelta huolestuneen näköisinä, kun seisoimme nojailemassa tolppiin emmekä tehneet elettäkään viedäksemme niitä sisään. Vain Kisu ja Misk saivat jäädä talliin. Oli odotettavissa, että laiduntavat valvoisivat koko yön ja ne olivat – me olimme Kimin kanssa siis – lähdössä seuraavana päivänä kisoihin. Oona oli aikonut lähteä myös Knoxin kanssa, mutta se oli nyrjäyttänyt jalkansa viikolla eikä hän halunnut vielä rasittaa sitä, vaikkei se enää tänään ollutkaan ontunut. Onneksi kisat alkoivat vasta iltapäivällä – ei tarvitsisi ehtiä tallillekaan ennen puoltapäivää, ja Vesku ehtisi töistä sopivasti apukäsiksi ennen kuin joutuisin tositoimiin. Ilse oli uhannut tulla Karoliinan kanssa myös, jos päivä olisi kaunis ja todennäköisesti se olisi.

Kummastuksekseni en enää valvonut ja tärissyt jännittäen edellistä yötä. En olisi ikinä kuvitellut semmoista mahdolliseksi, ja liioitellun huolettomana keitin itselleni aamupuuroa ja kahvia. Kas, näin suuri esteratsastajatar sekoittaa puuroaan suunnitellen jo sarjan askelväliä. Näin kilparatsastajatar siemailee nonchalantisti aamukahviaan samalla kun silmäilee viikon postia. Näin taitava ja tunnustettu ratsastajatar keikkuu tuolillaan ja romahtaa keittokomeron lattialle. Ellei minua olisi sattunut olisin nauranut, ja siltikin nauratti. Mustelmia takapuoleen, takuulla, onneksi ei päähän. No, niitä saattoi odottaa tulevaksi lisääkin ennen iltaa, jos Misk taas tahtoi ottaa ohjat kun pääsisimme vieraaseen paikkaan. Tarkistin, että turvaliivini makasi eteisen seinää vasten.
- Oletpas sä hyvällä tuulella, sanoi Oona epäluuloisena kun tanssahtelin tallille isoine kasseineni.
- Mä en ole istunu vessassa koko aamua, enkä ole valvonut koko yötä! Että kai saan olla!
- Mene sit laittamaan hevosesi kuntoon jos olet niin pirteä.

Oonan lyhyt puhetapa ei enää saanut minua säikähtelemään kuten edelliskesänä ja lähdin hakemaan Miskiä puunattavaksi. Kimikin oli jo tullut ja hän keräsi Kisun kamoja kokoon tallikäytävällä, kun kävin hakemassa ponin harjat. Vaihdoimme hyväntuuliset tervehdykset.
- Mitäs luokkia sä menet? kysyin.
- Metrin ja metrikympin.
- Jaha, viivytään sitten koko päivä siellä.
- Joo, mutta ei ainakaan sada.

Mikään iso tapahtuma ei ollut kyseessä, vaan tavalliset seurakisat. Olin aamulla netistä katsonut lähtölistoja ja todennut olevani Miskin kanssa ruuhkaisimmissa koitoksissa, 80 ja 90 sentin luokissa. Loput niiden jälkeen menisivätkin nopeasti. Olin ollut sitä vastaan, että lähtisimme jo niin korkeisiin kuin 90-senttisiin mutta Oona oli taas kerran puhunut minut ympäri. Hän sanoi, ettei korkeus ollut ponille ongelma vaan muu hallittavuus, ja josko se olisi helpompaa jos sen pitäisi vähän kiinnittää huomiota esteisiinkin eikä vaan loikiskella niiden yli. Toisaalta halusin luottaa Oonaan, mutta toisaalta mielessäni kyllä pyöri, miten hän oli pitänyt meidän taannoista kumoonratsastusta vain hyvänä oppituntina ponille. No, en aikonut ruveta jännittämään tässä vaiheessa. Kotikäytöksensä perusteella en voinut kieltää, etteikö Misk näyttänyt ihan valmiilta.

Ensimmäisessä luokassa meni niin kauan, että Vesku ehti töistä tapahtumapaikalle juuri, kun kuulutettiin, että saisin lähteä kävelemään rataa.
- Tuletko mun kanssa? kysyin ilahtuneena ja tarrasin häntä käsivarresta.
- Mä olen kouluratsastaja, en esteratsastaja.
- Tule silti. Kimi vahtii hevosia.
Niinpä kävelimme radalle Oonan kanssa, Vesku lähinnä seuralaisena. Kenttä oli iso ja esteiden välissä oli pitkät etäisyydet. Ajattelin ilahtuneena, että niissä Misk saisi näyttää säpäkkyyttään, mutta Oona keskeytti ajatukseni sanomalla, etten saisi päästää sitä kaahottamaan esteiden välissä.
- Aina se tulee takaisin, yritin vastustella.
- Oletko varma että tulee täälläkin, jos kotona tulee?
Minun oli pakko myöntää, etten ollut.

Muuten rata näytti ihanan ilmavalta ja esteet houkuttelevilta. Kotitallilla oli varmasti paljon lyhyempiä puomeja ja kun esteet täällä olivat leveämpiä, ne näyttivät paljon pienemmiltä. Yksi minun mielestäni tavallisen levyinen este oli muiden joukossa ja uumoilin, että se tulisi tuottamaan hankaluuksia monille. Se näytti kapealta kuin kenttäradan este muihin verrattuna. Musiikki soi ja paistuvan makkaran tuoksu leijui nenääni kun kävelimme radalta trailereiden parkkialueelle.
- Onko sulla yhtään rahaa? Ostatko mulle makkaran radan jälkeen? kysyin Veskulta. Nyt en ehtisi, oli maha mitä mieltä tahansa, sillä ponina Misk starttaisi taas alkupäässä ja joutuisin jo kiireesti menemään verryttelemään.
- Onko sulla nälkä? Mistä lähtien sä olet pystynyt syömään kisapäivänä? Vesku kysyi kulmakarvat koholla.
- Tästä lähtien varmaan, naureskelin. – En edes valvonut yöllä. Tajusin, ettei Vesku ollut nähnyt minua estekisoissa aikaisemmin, ja mietin, mitä hän odotti. Että ratsastaisin radalle kauhusta kankeana kuten edelliskesäisissä koulukilpailuissani, ehkä.

Melkein sitten kuitenkin tein niin. Verryttelyalue oli pehmeäpohjainen ja ruuhkainen enkä meinannut saada hyppyvuoroa yli-innokkaiden pikkuponien pilotteineen sinkoillessa arvaamattomasti sinne tänne. Ratsastin vähän onnettomana kentän reunalla seisovan Oonan luo.
- Mitä nyt? hän kysyi terävästi.
- Pitäisiköhän sun nipistää mua taas? ehdotin.
- No jos haluat. Pirulainen nipistikin, mutta nauraen eikä niin kovaa kuin edelliskerralla kun tosiaan olin ollut sen tarpeessa. – Nyt on toi vasemmanpuoleinen rata melkein tyhjänä, mene ja hyppää. Yllätyin kun Misk kieltäytyi, mutta toisaalta se oli tullut huonoon paikkaan ja pohja oli tosiaan pehmeä kuin uimaranta. Muut ymmärsivät antaa meidän yrittää heti uudelleen ja se menikin ok. Sain hypättyä toiseenkin suuntaan, samalla kuunnellen toisella korvalla kuulutuksia. Pahuksen kuuluttaja vaan ei lukenut lähtönumeroita joka ratsukon kohdalla enkä ollut ihan varma, minkä niminen ratsu oli minua edeltävällä. Niinpä jouduin vähän yllättäen lähtemään radan portille, kun minut kuulutettiin valmistautuvaksi. Misk täpisi tavanomaiseen tapaansa, tanssien paikallaan, ja sen musta harja heilahteli. Se näytti varmasti upealta ja katselin ympärilleni miettien, oliko ympärillä potentiaalisia ostajaehdokkaita. Ei sillä, että olisin halunnut siitä luopua, mutta…

Rata meni hyvin, paitsi että Misk pysähtyi niille sijoilleen nähdessään puolivälissä rataa esteen alla kukkatarroin koristellun vihreän laatikon. Punastuin harmista. Oonalla oli melkein samanlainen tallin päädyssä ja se näki sen joka päivä. Miksi ihmeessä sitä piti täällä ihmetellä, kun olimme jo ylittäneet muurin ja dalmatialaiseksi väritetyt puomit?
- Mene siitä, mutisin ja käänsin sen tiukalle vauhdikkaalle ympyrälle. Nyt se hyppäsi, vaikkakin naurettavan reilulla ilmavaralla ja sitten en enää välittänyt Oonan ohjeista. Neljällä virhepisteellä emme pääsisi kärkeen kuitenkaan, voisin saman tien kokeilla, miten hyvin poni pysyisi hallinnassa täällä isolla radalla. Samaan konkurssiin, niin sanoakseni. Usustin sitä menemään vielä vähän kovempaa kaikki pitkät välit ja sitten houkuttelin sen takaisin järkevään vauhtiin kun aloimme lähestyä estettä. Se totteli kuin unelma ja minun oli pakko halata ja taputtaa sitä molemmin käsin kun olimme ylittäneet maalilinjan.

Oona oli kuin myrskynmerkki.
- Mitä @!#$ä sä luulit tekeväsi, mähän kielsin kiitolaukat? Et edes yrittänyt pidättää.
- Mä kokeilin, puolustauduin. – Mä sain sen kiinni heti kun halusinkin, ja kärkisijathan oli jo kumminkin menetetty kun se kieltäytyi.
Siihen Oona ei sanonut mitään heti, vaan jäi miettimään.
- Et sä ehkä ihan pöllö ole, hän sanoi sitten vastahakoisesti.
Vesku ja Ilse vaunuineen lähestyivät meitä katsomon suunnasta ja Misk katsoi aiheelliseksi pelätä Karoliinan vaunuja, jotka se näki useita kertoja viikossa kotona. Se oli vielä niin tohkeissaan päästyään äsken hyppäämään ja laukkaamaan, että katsoin parhaaksi jättää koko porukan siihen ja heilauttaa vain kättäni kauempaa.
- Mä menen kiertämään tän pellon, eiköhän tää ratsastustie vie ympäri.
- Älä eksy! Oona huusi.
- Miten mä voisin eksyä, tässähän on kilometri aukeaa joka suuntaan.

Misk rauhoittui kun pääsimme kauemmas hälinästä. Ravasin pikku pätkän ja sitten annoin sille pitkät ohjat ja jatkoimme kävellen. Moni muukin kilpailija käyskenteli hiekkatiellä. Laskin, että seuraavan luokan alkuun menisi hyvinkin tunti, ja että se olisi liian pitkä aika vain kävellä, joten säällisen ajan kuluttua palasin kisa-alueelle. Löysäsin satulavyötä ja ratsastin Oonan trailerin luo. Kisu kuuli tulomme ja hirnui kaihoisasti kopista, vaikka Kimi istuikin sivuovella pitämässä sille seuraa.
- Miten meni? hän kysyi.
- Eikö kukaan ole käynyt juoruamassa? Yksi kielto. Mutta hyvä aika varmaan saatiin.

Hyppäsin alas ja löysäsin satulavyötä lisää. Istuin kopin lokasuojan päälle odottelemaan, mahtaisivatko Oona, Ilse ja Vesku jossain vaiheessa löytää tänne vai pitäisikö minun lähteä etsimään heitä. Mahani kurni ja Kimi tarjosi termoskannun korkkiaan, jossa oli kuumaa mustaa kahvia.
- Kiitos, sanoin. Olisin halunnut tupakankin, mutta tiesin, että kisa-asussa ei saanut tupakoida. Huonoa esimerkkiä tulevalle sukupolvelle. Ja sen makkaran olisin varsinkin halunnut. Tai vaikka kaksikin. Katselin kaipaavasti buffettikojun suuntaan, mutta porukka saapui vasta kun viimeisen ratsukon tulos kuulutettiin.

- Mun makkara? kysyin toiveikkaana, mutta Vesku oli tyhjin käsin ellei Karoliinaa laskettu. Miskiä eivät vaunut enää häirinneet vähääkään; olin kiskonut sille heinäverkosta pienen tupon heinää eteen kun odotusaikaa tuntui olevan ja se mutusti niitä mietteissään.
- Sähän ratsastit kuin… kuin… aloitti Ilse, muttei keksinyt sopivaa loppua lauseelleen.
- Hienosti hoidettu, säteili Vesku.
- Mun makkara? toistin, mutten voinut olla hymyilemättä leveästi.
- Te ootte mun laskujen mukaan parhaita ei-nollaradoista, ilmoitti Oona. – Mutta ei sillä valitettavasti mihinkään pääse. Luuletko, että se vielä säikkyy sitä laatikkoa?
- En uskoa, se meni sen jo toisella kertaa ihan ok, sanoin, nousin seisomaan ja ojensin ohjat Oonalle.
- Et sä vielä pääse kävelemään rataa.
- Mä tarvitsenkin ruokaa, kuolen nälkään.
- Mä en luullut että olisit tosissasi, toin vain tän, sanoi Vesku ja kaivoi Karoliinan vaunuista limsapullon.
- Mä olen tosissani, onko sulla vielä rahaa ruokkia mut vai pitääkö lainata muilta?
- No on mulla nyt pari euroa vielä.
Kävelimme ostamaan yhden grillimakkaran kummallekin, ja halusin sitten vielä yhden juustosämpylän odottaessani, että makkara jäähtyisi.
- Oletko ylpeä musta? kysyin kiusoitellen ja haukkasin sämpylää. Vesku nyökkäili pontevasti suu täynnä.

Toinen ratamme oli täysi kymppi. Misk hidasti aavistuksen verran kun lähestyimme vaarallista laatikkoa mutta kannustin sitä tarmokkaasti ja se loikkasi taas hyvin liioitellun hypyn, joka horjutti tasapainoani, minkä onneksi sain heti takaisin. Sitten annoin sen painella omaa iloista tahtiaan ja aina se reagoi kun huomautin, että on minun aikani alkaa katsoa seuraavaa estettä. Jatkoimme uusintaan, ja siellä annoin sen mennä entistä kovempaa. Se oli aivan täydellinen. Maalilinjan yli menimme taas kiitolaukassa ja jouduin laukkaamaan puolen kentän ympäri ennen kuin sain sen hidastettua raviin asti niin että saatoimme poistua radalta. Loistin. Tämmöistä vauhdin riemua en ollut tuntenut sen jälkeen kun olimme Mansikan kanssa lakanneet käymästä laukkaradalla.
- Jos meinaat sanoa mitään muuta kuin kehua niin ole hiljaa, sanoin Oonalle käsi jo torjuvasti pystyssä kun hän tuli puolijuoksua kohti.
- Noinko sä halusit sen menevän? hän kysyi.
- Just noin, pilkulleen!
- No, hyvin hoidettu, molemmat! Se oli todella hyvä rata! Hän taputti sekä Miskiä molemmin puolin kaulaa, että minua samalle reidelle, mitä oli ottanut tavakseen nipistellä. Riisuin turvaliivini ja annoin hänen haltuunsa, ja sitten käänsin ponin taas jäähdyttelemään ratsastustielle. Ajattelin, että olisi ihme, jos joku olisi meitä nopeampi, kun Miskillä oli ponin ketteryys ja arabin nopeus.

Voitimme, ja Oona oli tapansa mukaan lahjonut kuuluttajan lukemaan myynti-ilmoitusta. Meitä alkoikin lähestyä erinäisiä kyselijöitä, kun palasimme tukikohtaamme traikun luo. Osa peräytyi välittömästi kuultuaan, että poni oli virontuonti, osa kiinnostui enemmän. Puhuin niin, että suutani kuivasi riisuessani satulaa ja suojia ja olin kiitollinen, kun Oona palasi vedenhakureissultaan ja sai itse ottaa ostajaehdokkaat haltuunsa.

Ilse alkoi lähteä kotiinpäin kun oli nähnyt minun suoritukseni ja Vesku ja minä jäimme istuksimaan Miskin kanssa traikun lastaussillalle. Se ei halunnut seistä yksin sidottuna kopissa, mutta söi tyytyväisenä heinää sillalta koko sen ajan mitä Kimillä meni kahteen luokkaansa. Olin aistivinani jonkinlaista hienoista kunnioitusta Veskun käytöksessä ja nautin päivästä ja ihanasta illasta täysillä.

Oonan kurssikaverin hevonen saapui seuraavana päivänä, sunnuntaina, suoraan kisareissulta. Se oli käynyt ensin Hämeenlinnassa kisoissa ja jatkoi sieltä matkaa uuteen kesäkotiinsa. Vesku ja minä olimme tulleet illalla töiden jälkeen ratsastamaan ja näimme maastosta tullessamme miten sitä otettiin ulos trailerista. Iso ruunikko se näkyi olevan ja tuli aika ryminällä ulos. Ruunikot eivät olleet koskaan erityisesti vedonneet minuun, mutta pitkä mies, joka hevosta talutti, olikin eri asia. Hän ei näyttänyt ollenkaan pahalta.
- Jos toi on se Oonan kurssikaveri niin kaikki hoitajatytöt hylkää sut oitis, huomautin Veskulle ja nojailin etukaareen.
- Häh, mitkä tytöt?
- Sun ihailijakerhosi.
- Ei mulla ole mitään ihailijakerhoa.
- Niin sä saatat luulla. Pimennossa pidetty raukka. Sitä paitsi mä tiedän, että sulle on jätetty rakkauskirjeita Knoxin harjaämpäriin, nauroin. Oona oli juorunnut. Vesku punastui pahanpäiväisesti ja minä luisuin alas satulasta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.10.14 23:40:11

65.

Uuden asukkaan nimi oli Razzamatazz ja sen omistajan Ville. Ville ei tehnyt hyvää ensivaikutelmaa. Me olimme ehtineet viedä Miskin ja Knoxin jo sisään talliin sillä aikaa kun hän oli talutellut hevostaan hetken ympäri pihaa, ja koska osasin vastata ovelta vaativasti kaikuvaan kysymykseen, mikä oli hänen hevoselleen varattu karsina, hän ilmeisesti asetti minut lokeroon, jonka päällä luki ”alin talliorja”.
- Tuu ottamaan nää kuljetussuojat pois, mutta älä jää jalkoihin, mies komensi. Minä kurkistin Miskin boksin ovesta epäillen, että olin kuullut väärin. Ajattelin kuvitelleeni koko jutun ja kumarruin riisumaan Miskin suojia, joita sillä maastossa varmuuden vuoksi pidin, mutta sitten käytävältä kuului vaativa ”kuulitko?”
- Mulleko sä puhut? kysyin ja kurkistin taas ulos.
- Ei kai täällä muitakaan näy?
- Miksi sä luulet että mä olen sun komenneltavissasi? En nyt just ehtisi vaikka olisit pyytänyt kauniistikin.

Heilautin Miskin satulan oven päälle niin, että ruunikko säpsähti ja aloin pestä sen kuolaimia juomakupissa. Sitten kävelin ulos suitsia niputtaen.
- Etkö sä sitten olekaan töissä täällä? kehtasi kaveri kysyä.
- Tavallaan, mutta henkilökohtasen hevosenhoitajan saat kyllä palkata ihan itse. Tuijotin uhmaavasti yläviistoon ja sivusilmällä näin, miten Vesku nojasi Knoxin ovenkarmiin ja näytti nauravan äänettömästi. Onneksi Oona tuli samassa sisään ja autuaan tietämättömänä tilanteesta toivotti Villen tervetulleeksi ja katseli arvioivasti hevosta.
- Autatko vähän, sanoi Ville vaisuhkosti ja viittasi hevosensa jalkoihin.
- Toki, sanoi Oona ja otti häneltä riimunnarun. Ville kumartui kuin kumartuikin itse avaamaan suojien tarrat. Puristin suuni kiinni, että pysyisin vakavana ja harjasin Miskin suojat puhtaaksi hiekasta. Kun iso hevonen oli saatu puhtaaseen karsinaansa, Oona esitteli meidät.
- Ville Sarmanto, samaa kurssivuosikertaa mun kanssa. Jessi ja Vesku.
- Onko nää sun tallityöntekijäsi? Ville kysyi mutta alentui sentään ojentamaan kätensä.
- Ei oikeastaan, Jessi on itse asiassa asiakas. Mulla on sulle tilaa koska sen hevonen on muualla varsomassa. Ja Vesku on mun ratsuttaja.
- Taisi tulla pieni väärinkäsitys, Ville sanoi ilmiselvästi vähän nolona ja sitten en enää voinut pysyä vakavana. Lähdin viemään Miskin varusteet satulahuoneeseen, jotta kukaan ei huomaisi.

Ville oli tottunut ihan toisenlaiseen tyyliin kuin täällä, ilmiselvästi. Hänen nenänsä värähti inhosta kun Oona kysyi, halusiko hän tehdä tallitöitä vuokransa eteen. Vesku ehdotti, että ratsastuskoulun nuorista naisista varmasti löytyisi hevoselle montakin innokasta hoitajaa, mutta Ville näytti melkein kauhistuvan ajatusta.
- Ei, ei, ei mitään ratsastuskoulutyttöjä, kisahevosella pitää olla osaava hoitaja.
- Kyllä sieltä löytyy osaavia nuoria ihmisiä, vaikkeivat vielä ole kouluja käyneetkään. Jos haluat palkata ammattilaisen sun täytynee ruveta ilmoittelemaan vaikka Hevosurheilussa, Oona napautti. – Mä vähän toivoin, että sulla olisi henkilökuntaa, tai että ehtisit vaikka itse, Ville esitti toiveikkaana.
- Mun henkilökunta olen minä, ja toki mä autan jos ollaan samoissa kinkereissä, mutta sitten sä autat vastavuoroisesti mua.
Ville näytti siltä kuin olisi pistänyt päänsä aidanraosta eikä saisi sitä enää irti. Minua ei enää naurattanut. Tuo tyyppi ei välttämättä tekisi hyvää tallin ilmapiirille. Kimi, vaikka olikin taitava ratsastaja hienoine kimotammoineen, oli mukava ja rento tyyppi, joka ei arkaillut tarttua talikkoon jos hänellä vaan oli aikaa. Muuta porukkaa meillä ei pyörinytkään.
- Mistä sä tulet ja mitä te kisaatte? kysyin.
- Keski-Suomessa meidän talvitalli on. Ja me kisataan koulua.
- Milläs tasolla, kuka teitä valmentaa? Vesku kysyi kiinnostuneena. Minua ei kiinnostanut niinkään, lähdin joutessani pihalle tupakalle. Miila oli luvannut tulla hakemaan meidät syömään sunnuntain kunniaksi ja arvelin hänen jo kohta suoriutuvan paikalle.

Kun olin aikani istuskellut, toi Vesku Knoxin yöksi ulos ja minäkin lähdin hakemaan Miskiä. Oona ja Ville keskustelivat tiukkaan sävyyn.
- Ei se ole tottunut olemaan ulkona ympäri vuorokauden. Johan sillä tarhasuojat ehtii hiertää jalat piloille sinä aikana.
- Onko se tottunut olemaan yksin tallissa? Se on ainoa vaihtoehto, ilmoitti Oona.
- Ei sen ole tarvinnut yksin olla sisällä. Onko susta tullut joku hullu luomuihminen?
- Oletko sä jumalauta unohtanut ettei hevoset ole mitään puudeleita eikä pehmoeläimiä?

Yrtitin hiipiä häiritsemättä heitä, mutta vaikka Misk ei osannut hiipiä, ei kumpikaan tuntunut huomaavan minua. Palasin talliin vasta hyvän ajan kuluttua ja silloin tilanne oli jo rauhoittunut. Oona kuului lupaavan, että jos hevonen rupeaisi levottomaksi, hän hakisi sille jonkun kaveriksi sisään. Kyllähän hän sen yläkertaan kuulisi. Ville kiinnitti nastoilla karsinanseinustaan useita ohjelistoja ja haukotteli leveästi.
- Soita heti jos on jotain erityistä, mun on pakko lähteä etsimään oma asuntoni nyt.
- Onko sulla tavaroita traikussa, me voidaan auttaa purkamaan, sanoi Oona sovinnonhaluisesti, ja menin mukaan avuksi. Olihan niitä, sunnilleen samanmoinen määrä kuin mitä me olimme tuoneet Mansikan kanssa edelliskesänä. Olin jopa niin ystävällinen, että siivosin trailerin, vaikken siitä kiitosta saanutkaan. Ville vain peruutti sen tallinseinää vasten, irroitti autosta ja lähti ajamaan.
- Jos mä olisin hetkeäkään kuvitellut, että siitä on tullut tommoinen en olisi huolinut sitä tänne, sanoi Oona kun katselimme loittonevia takavaloja.
- Mä luulin että te olette tuttavia?
- Ollaanhan me, joo, mutta ei oo kovin tiiviisti pidetty yhteyttä. Toinen kurssikaveri tiesi, että se etsii paikkaa ja että mulla on tilaa. Mutta saa mennä muualle, ellei vähän ala tulla vastaan vaatimuksissaan.

Siihen syssyyn ajoi Miilakin pikkuvolkkarilla ja Oona sai tilaisuuden värvätä häntä lomasijaiseksi.
- Mulla on jo töitä, ilmoitti Miila tyytyväisenä.
- Mä luulin, että sä inhoat olla siellä, sanoin minä.
- En mä enää, vaihdoin keskustan myymälästä Itikseen ja siellä on ihan erilainen myymäläpäällikkö.
- Jaaha, mun täytyy sitten varmaan kysyä koululta joitain tyyppejä, ja Kimiä, sanoi Oona alistuneena. – Onneksi kaikki, tai melkein kaikki asuu ulkona niin että aamu- ja iltaruokinnat riittää.
- Harmi, etten mä voi tulla, sanoin, ja olin tosissani. Nautin tallitöistä.
- Oletko sä lähdössä jonnekin reissuun? kysyi Miila kiinnostuneena Oonalta.
- Mä aion pitää kesäloman! Lähden käymään kotipuolessa, ja ehkä jossain ulkomaillakin.
- Voin mä tulla asumaan sun kämppää sillä aikaa, Miila lupasi auliisti. – Ei mulla työt ikinä ala ennen yhdeksää, hyvin ehdin kärrätä vähän kauroja ennen sitä.
- No mutta hyvä ihme, lupaudutko sä ihan oikeasti nousemaan vapaaehtoisesti joka aamu ennen seitsemää? ihmettelin.
- Mitä tahansa jos saan vähän omaa rauhaa välillä, Karoliina on alkanut vitistä öisin. Ja muutenkin kaipaisi omia seiniä ympärille.
- Mä voin huolehtia iltahommista, jos Miila haluaa iltalomaa, ja muistakin hommista jos en ole töissä, lupasin.

Ilse oli laittanut jotain kreikkalaista liharuokaa, sillä he olivat päättäneet lähteä alkusyksystä Kreikkaan Karoliinan kanssa. Talossa oli syöty kreikkalaisia ruokia jo muutama viikko – siitä lähtien kun matka oli varattu. Onneksi Ilse ei ollut innostunut tekemään moussakaa, sillä siitä hän ei ikinä onnistunut saamaan syötävää. Vaikka kai se olisi Veskulle kelvannut, sekin.
- Mitä Mansikalle kuuluu? kysyin Ilseltä.
- Lihoo ja pullistuu kuulemma. Meinaan mennä sitä katsomaan jonain päivänä tällä viikolla, haluaako joku mukaan?
- Mä haluaisin, mutta mulla on vapaa jo huomenna? Onko se liian pian?
- Eiköhän me saada huominen sopimaan, kotonahan se kuitenkin töitä tekee, sanoi Ilse, tyhjensi lautasensa ja siirtyi olohuoneen puolelle soittamaan Alille. Minä viihdytin Miilaa kuvailemalla tallin uusinta asukasta, tai siis lähinnä sen omistajaa tietenkin.

Vesku lähti mukaan Alin luo sillä hänelläkin oli vapaapäivä. Hän makaili tyytyväisenä etupenkillä ja sanoi nauttivansa päivästä jolloin ei ollut mitään sitoumuksia – Knoxia ei vieläkään juuri rasitettu nyrjähtäneen jalan jäljiltä. Miskilläkin oli ansaittu vapaa lauantain kisojen ja eilisen kevyen maastolenkin jälkeen. Minä sain ajaa ja painelin moottoritiellä huoletta sataakolmeakymppiä. Tie oli niin hyvä, ettei Ilse huomannut miten kovaa menin. Hän olisi kyllä älähtänyt muuten.
- Nyt saat ruveta neuvomaan, sanoin Ilselle kun nousin Klaukkalan liittymästä ylös. Reitti ei ollut jäänyt päähäni, eikä ihme, matka jatkui vielä hyvinkin viisitoista kilometriä pieniä ja pienempiä teitä pitkin. Vesku tuijotteli ulos ikkunastaan kuin paremmallakin turistireissulla. Hän ei ollut tainnut, huolimatta Helsingissä viettämistään vuosista, liikkua täälläpäin vaan se, että näin lähellä pääkaupunkia oli näin maaseutua, ihmetytti häntä.
- Tossakin oli talli ja hevosia, näitkö, hän toisti kerran toisensa jälkeen. Alin talon nähdessään hän sulki suunsa eikä sanonut enää mitään. Se ei ollut ihan maatila, muttei ihan omakotitalokaan. Ulkorakennukset taaempana ja ympärillä levittäytyvä vihreys sekä auringossa kimmeltävä joki taisivat puhekyvyn viedä.

Ilse ei huomannut mitään vaan nosti Karoliinan kopassaan ulos autosta, vilkutti kuistille tulevalle Alille ja pyysi minua nostamaan vaunujen loppuosan takakontista. Tein työtä käskettyä ja kun olimme saaneet nukkuvan vauvan pyörien päälle en enää nähnyt Veskua missään.
- Tuutteko ensin kahville vai käydäänkö ensin katsomassa tammoja? kysyi Ali.
- Hölmö, tietysti hevoset ensin, sanoi Ilse ja lähti lykkimään vaunuja.

Tiina ja Mansikka laidunsivat päät vierekkäin vihreällä melko kaukana ja Ilse pujahti sinne sähkölangan välistä heti kun oli saanut vaunuihin jarrut päälle. Minun teki mieli seurata perässä mutta kummastelin Veskun katoamista. Ehkä hän oli livahtanut talliin? Sen ovet näkyivät nyt olevan auki toisin kuin keväämmällä käydessäni. Silmäilin muutenkin ympärilleni. Uutta aitaa ja lankaa oli siellä täällä. Sekin pieni läntti, jota keväällä olin aavistellut kentäksi oli nyt rajattu, oli se sitten kenttä tai hiekkatarha. Mutta en jaksanut huolehtia Veskun menemisistä; halusin itsekin tervehtimään Mansikkaa.

Ilse rapsutteli sitä korvien takaa ja harjanjuuresta ja syötti sille porkkanoita taskuistaan. Tiina, ojensi toiveikkaana turpaansa lähettyville, mutta peräytyi kun Mansikka luimisti sille korviaan ja irvisti. Se oli selvästikin pomo tuossa porukassa.
- Tunsiko se sut? kysyin kun pääsin tarpeeksi lähelle.
- Totta kai se tunsi, tuhahti Ilse, mutta sanoi sitten, ettei se kyllä ollut ollut huomaavinaan häntä ja turpakin oli noussut ruohikosta vasta porkkanapussin voimalla.
- Se ei ole mikään yhden ihmisen hevonen, huokaisin ja rapsutin Tiinaa, jottei se tuntisi oloaan osattomaksi. – Anna meillekin vähän porkkanoita.

Mansikka oli uskomattoman suuri vatsanseudultaan ja Tiina näytti rauhalliselta ja tyyneltä. Kuvittelin, että sillä oli Oonan luona ollut paljon ahdistuneempi katse. Molemmat kiilsivät ja mietin, oliko Ali viettänyt aamun niitä kiillottaen, vai tekikö maalaiselämä vaan niille hyvää.

Tarpeeksi rapsuteltuamme – tai kun porkkanat loppuivat ja tammojen mielenkiinto samoin – palasimme portilla seisovien vaunujen luo. Veskukin oli ilmestynyt jostain ja jutteli innokkaasti Alin kanssa, joka heijasi vaunuja. Kun pääsimme lähemmäksi kuulin hänen tiedustelevan tontin ja laitumien kokoa. Näinkö kaveri mahtoi yhtäkkiä haluta maalaiseksi?
- Missäs kävit? kysyin.
- Tutkimassa paikkoja vaan. Onko tässä maastoreittejä? Siis, saako naapureiden teillä ratsastaa?
- Aika hyvin, vain yksi hevosvihaaja ihan lähistöllä. Mutta tulkaas kahville! Ali vastasi ja lähti lykkimään Karoliinaa talolle päin. Vesku jatkoi kyselytuntiaan niin, että kiskoin hänet lopulta puoliväkisin kanssani ulos ja talliin, jotta tädit saisivat jutella omiaankin. Virnuillen kysyin, aikoiko hän ruveta hevostilalliseksi.
- Miksei? Mä olen luullut, ettei täälläpäin voi ajatellakaan kuin täysihoitotallia kaupungissa, mutta täähän on käytännöllisesti katsoen kaupunkia ja katso nyt mikä ympäristö!
- Niin, ei hullumpaa! myönsin. Vein hänet satulahuoneeseen ja esittelin valokuvat. Kaiken muun Vesku tuntuikin jo tutkineen, mutta valokuvien tarinoita hän ei tietenkään tiennyt. En minäkään kaikkia, mutta osan. Tiina ja Mansikkakin olivat jo päässeet seinälle.

Sitten kävimme kiertämässä tarhat ja laitumen ja minua nauratti; Vesku oli kuin ostoaikeissa. Kun palasimme sisään, oli Alilla meille ehdotus. Nita halusi hänet juhannuksena seurakseen vuokramökilleen ja hevoset tarvitsivat vahtia – Mansikan aika alkoi olla lähellä ja muutenkin.
- Eihän me päästä täältä töihin, sanoin heti järkevänä. Näytti siltä, että tässä asiassa minun piti olla jalat maassa, sillä Vesku näytti valmiilta asettumaan taloksi saman tien. – Meillä pitäisi olla auto, tai oikeastaan kaksi kun kuitenkin ollaan eri vuoroissa.
- Mä voin jättää auton tänne, enköhän mä pääse Nitan kyytiin, Ali lupasi.
- Miten teillä on töitä? kysyi Ilse ja aloimme muistella vuoroja. Eivät ne niin pahalta näyttäneetkään. Vain sunnuntaina joutuisi sompailemaan, ensin minä viemään Veskun aamuvuoroon ja ajamaan takaisin, sitten ajamaan itse iltavuoroon, sitten Vesku taas saisi ajaa auton takaisin ja jotenkin illalla Alin palattua päästä takaisin kaupunkiin. Lauantaina meillä oli peräti vapaata molemmilla – tästähän tulisi ihan ihanan maalaisromanttinen juhannus!
- Mutta mitäs jos se päättääkin varsoa just silloin! kauhistuin.
- No mikäs sen hienompaa, että pääsisit itse kätilöksi, Ali sanoi muikeasti.
- Mutta jos jokin meneekin vikaan…?
- Puhelinmuistiossa on lista eläinlääkäreistä. Jos jokin meinaa mennä vikaan en mäkään voisi muuta tehdä kuin yrittää metsästää semmoisen paikalle.
- Ei mikään mene vikaan, sanoi Ilse varmasti ja tarjosi Karoliinan suuhun pullanmurusta. Lapsi parka meinasi tukehtua ja sen naama vääristyi kuin se olisi maistanut greippiä.


Mutta ilokseni ja suunnattomaksi helpotuksekseni Mansikka varsoi jo pari päivää ennen juhannusta, ihan omia aikojaan ja odottamatta. Ali soitti tohkeissaan ja kertoi seurailleensa sitä vuorokaudet ympäriinsä, aikomuksena tuoda tammat öiksi talliin kunhan aika alkaisi näyttää oikealta, mutta sitä hän ei ehtinyt tehdä. Yhtenä aamuna vaan oli laitumella kaksitoista jalkaa kahdeksan sijasta. Oli onneksi arkiaamu ja hän sai luottoeläinlääkärinsä poikkeamaan ja toteamaan, että kaikki oli harvinaisen hyvin kunnossa, vaikka Mansikka olikin saanut ihan omin päin hoitaa homman. Kuulin tämän kaiken tietenkin Ilseltä toisen käden tietona, tai itse asiassa Miilalta jolloin olin vasta kolmas ihminen saamaan uutisen. Semmoiset oleelliset asiat kuin varsan sukupuoli ja väri olivat kadonneet matkalla, jos Ilse oli niitä edes muistanut kysyä tai kertoa Miilalle. Olin kuitenkin bussissa matkalla tallilta töihin kun Miila soitti, enkä ehtinyt saada Ilseä kiinni saadakseni tarkempia tietoja; hän ei vastannut puhelimeen, joten oletin hänen parhaillaan ajavan Nurmijärven suuntaan. Kun pääsin töihin, jouduin jättämään puhelimen kassiini ja kärvistelemään kahvitaukoon asti ennen kuin ehdin yrittää seuraavan kerran.
Vasta illalla ilkeä äitipuoleni ehti vastaamaan puhelimeen. Häneltä tuskin sai suunvuoroa sen vertaa että sain kysyttyä ne tärkeät kysymykset. Ori, kuulemma, ja todennäköisesti musta. Nyt se oli dieselpakokaasun värinen tummanharmaa. Ilsellä oli kuulemma kymmenittäin kuvia ja videonauhaakin, mutta minun oli pakko kieltäytyä lähtemästä katsomaan. Aamuvuoro odotti ja olin ihan poikki jo valmiiksi.

Vesku kotikissaili telkun ääressä ja oli pettymyksekseni kuullut jo suuret uutiset. Miila oli soittanut hänellekin, ja sitä paitsi Oonakin jo tiesi ja oli juorunnut kun hän oli illalla käynyt ratsastamassa. Mutta oli Veskullakin uutisia.
- Sun ei tarvitsekaan mennä juhannuskisoihin.
- Jaa ei? Kuinka niin? Sitten tajusin. Oona oli myynyt Miskin sen jälkeen kun olin puoliltapäivin lähtenyt tallilta. – Nyt mulla ei sitten ole mitään tekemistä koko loppukesänä, sanoin vähän katkerana.
- Voithan sä ruveta Villen hevosenhoitajaksi. Se ei ole vielä kelpuuttanut ketään. Mä näin kaksi jotka kävi näytillä tossa illalla, mutta ei käynyt flaksi.
- Se on ihan varmasti vihoviimeinen juttu mihin mä rupeaisin. Sitä paitsi kuinka mä kelpaisin, kolmivuorotyöläinen. Takuulla en pääsisi kisoihin mukaan kuin joka kolmas viikko ja hyvällä onnella vaan silloinkin.
- Koska me lähdetään sinne hevosvahdeiksi? vaihtoi Vesku puheenaihetta.
- Ne lähtee aattoaamuna. Mä vähän ajattelin, että Nita voisi ottaa mut kyytiin lähtiessään, jos ei mun kerran tarvitse kisoihinkaan mennä. Mä voin sitten tulla hakemaan sut töistä?

Seuraava päivä meni töiden jälkeen pyykätessä ja pakatessa, ruokakaupassakin kävimme juhannusruuhkassa yhdessä kuin vanha aviopari. Puuttui vain, että olisimme lainanneet Karoliinan ostoskärryihin. Vähän vanhalta aviovaimolta minusta tuntuikin. Toivoin, että viikonloppu poissa tästä ahtaasta kaupunkikämpästä toisi vähän piristystä elämään, joka tuntui toistuvan samanlaisena päivästä toiseen. Jos edes viime juhannuksen muistot elähdyttäisivät. Hymyilin äkkiä.
- Mitä nyt? Vesku kysyi – hän sentään näkyi huomioivan minua sentään jollain tasolla, vaikka valitsikin parhaillaan otsa rypyssä jugurttivalikoimasta mieleistään.
- Meidän tapaamisen vuosipäivä on huomenna, mitäs siihen sanot?
- Että haluatko shamppanjaa vai valkoviiniä sen kunniaksi? Kai me nyt muutama drinkki voidaan ottaa juhannusaaton kunniaksi?
- Eiköhän. Nyt kun se varsakin on jo syntynyt, ettei tarvitse sitä enää odottaa.
- Mitä grillataan.
- Ai muuta kuin makkaraa? Osoitin kilon pakettia kärryssä.
- Noi mä syön alkupaloina. Kalaa?

Ei aviovaimoelämäkään oikeastaan niin mahdotonta ollut, tuumin kun syvennyimme harkitsemaan kalangrillaamisen mahdollista vaikeutta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.10.14 23:14:49

66.

Nita soitti Ilselle juhannusaattoaamuna ja Ilse soitti minulle.
- Se on kuulemma jossain siinä teidän kadulla, mutta sillä ei ole sun numeroa, hän sanoi.
- No voi elämä! Mä annoin sen sille kyllä! mutisin.
- Eihän se onnistu olemaan hukkaamatta päätään kerran viikossa.
- Minkälainen auto sillä olikaan? Joku vihreä? Menin parvekkeelle katselemaan kadulle.
- Joo, vihreä farmari.
- Tossa olisi yksi tuplaparkissa. Mä menen katsomaan onko se se.

Kokosin tavaramme, ison kassin ja kylmälaukun ja kipitin ulos, muistaen sulkea parvekkeen oven. Vihreä auto oli kerännyt peräänsä muutaman muun auton, joita näkyi kismittävän sen tientukkiminen, mutta Nita istui tyynenä kuskinpenkillä ja – totisesti – näytti keskisormea, kun punainen auto kaasutti sen ohitse töötäten saadessaan tilaisuuden.
- Noinko sun aikana autokoulussa opetettiin? minun oli pakko kysyä kun avasin takaoven ja heilautin pakaasini sinne.
- Epäkohteliasta tolleen tööttäillä, Nita kuittasi ja painoi hätävilkut pois päältä. En viitsinyt sanoa mitään kaksoisparkkeerauksesta.

Nitan ajotyylistä näki, että hän oli viettänyt aikaa ulkomailla, missä peltilehmät eivät olleet pyhiä lehmiä. Minua välillä pelotti, ja säikähtelin kun meille tööttäiltiin.
- Sun auton pitäisi olla Italian rekisterikilvillä että sua tietäisi varoa!
- Ja höpsis!
Pääsimme kuitenkin ehjinä Hämeenlinnantielle eikä Nitalla siellä ollut tarvetta eikä tilaisuutta tehdä salamannopeita kaistanvaihtoja joten meno rauhoittui selvästi. Hän halusi tietää juhannussuunnitelmamme ja kuulosti pöyristyneeltä kun sanoin, että aioimme olla kahden ja grillailla.
- Ettehän te nyt vielä tossa iässä voi noin taantua? Ei mitään bileitä?
- Ei kai me nyt toisen kodissa voida mitään bileitä pitää?
- Missäs niitä sitten pidetään ellei kotona?
- Me ollaan hevosvahteja, sanoin arvokkaasti.
- Kyllä kai ne aidoissa pysyy. No, onhan teillä vielä iltapäivä aikaa kutsua kavereita.
- Sä olet ihan mahdoton, ootko 17 vai 47? kysyin nauraen.
- En todellakaan kumpaakaan! sanoi Nita melkein loukkaantuen.

Ali oli lähtövalmiina, laukku terassilla. Hän vain äkkiä halusi esitellä minulle avainpiilonsa, puhelimensa ja puhelinmuistionsa ja hyppäsi sitten autoon tilalleni
- Jääkaappi on täynnä ruokaa, samoin pakastin ja oluttakin on, ja hevoset on laitumella, ne pärjää siellä ellei nyt mitään ukkosta tule, hän huikkasi vielä auton ovea sulkiessaan. Vilkutin heidän perävaloilleen ja lähdin raahaamaan kylmälaukkua keittiöön. Ruokaa oli, tosiaan, muttei onneksi ihan ylettömästi. Sain meidän ostokset vielä hyvin sopimaan.

Aloin tutkia paikkoja, aloittaen laitumesta. En ensin nähnyt kuin Tiinan ja Mansikan ja sydämeni ponkaisi kurkkuun. Oliko varsa livahtanut lankojen ali ja hukkunut jokeen heti kun Ali selkänsä käänsi? Mutta kai isot tammat olisivat sitten olleet hysteerisinä huolesta? Katseeni osui mustaan myttyyn ruohikossa ja huokaisin helpotuksesta – se tietysti nukkui siellä autuaan unta. Livahdin lankojen ali vihreälle ja kävelin reipasta tahtia hevosten luo. Tammat nostivat molemmat salamannopeasti päänsä ruohosta ja tunsin miten minua silmäiltiin epäluuloisena. Pysähdyin hetkeksi epätietoisena, mutta jatkoin sitten matkaani. En kai niin uhkaavalta näyttänyt että pelottaisin ne karkuun? Tai mikä vielä pahempaa, puolustautumaan? Kutsuin varmuuden vuoksi Mansikkaa ja hetken kuluttua se haukkasi taas ruohotupasta, tosin vähän huolestuneen näköisenä. Varsa havahtui kun lähestyin, ja vaikka pysähdyin heti, se ponnistautui pystyyn, yllättävän sulavasti kunhan ensin sai jalkansa järjestykseen. Se oli uskomattoman pieni, luuta ja pörröistä hiilenharmaata villaa ja se livahti Mansikan taakse piiloon ja kurkisteli minua sieltä. En raaskinut lähestyä sitä mutta istahdin lämpimälle nurmelle odottamaan, uskaltaisiko se tulla esiin. Ja tulihan se toki, vaikkei nyt suorastaan tunkenut tekemään tuttavuutta.

Oli lämmin päivä ollakseen kesäkuu – ja etenkin ollakseen juhannusaatto – ja päätin aloittaa hevosenvahtimistouhuni lähietäisyydeltä. Nousin varovaisesti ja lähdin hakemaan bikineitä ja jotain minkä päällä maata. Voisin ottaa aurinkoa laitumella muutaman tunnin, ennen kuin tarvitsisi edes harkita lähteä hakemaan Veskua töistä. Toivottavasti Ali oli muistanut jättää autonavaimet jonnekin mistä löytäisin ne! Unohduin kuitenkin sisään etsimään meille makuuhuonetta minne heittäisin vaatekassin, sitten hain autonavaimia, jotka löytyivät puhelinpöydältä. Tuli mieleeni mennä tarkistamaan saunakin; olin joskus pienenä kyllä käynyt täällä saunassa, mutta ei minulla ollut mitään mielikuvaa lämpesikö se puilla, sähköllä vaiko vaikka kaasulla. Grillinkin löysin terassin nurkasta mutta hiiliä sain etsiä saunaneteisestä asti. Kaikessa touhussa meni hyvinkin tunti, mutta sitten palasin auringonottoasussa ja Mansikan fleeceloimen kanssa, jonka uskalsin ottaa alusekseni. Asetuin mukavasti hevosten lähelle. Ne katselivat minua ensin mutta kun vain makasin ne melkeinpä näyttivät unohtavan läsnäoloni. Paitsi varsa. Sitä olemukseni alkoi kiinnostaa kun olin aikani liikkumatta enkä näyttänyt enää mitenkään uhkaavalta. Se vuoroin lähestyi minua, keksi sitten jotain muuta ja vaihtoi suuntaa, sitten lähestyi taas. Sen koikkelehdintaa ja pähkäilyä oli aika mielenkiintoista seurata. Keskittymiskyvystä päätellen sen aivot olivat vasta korkeintaan viinirypäleen kokoiset. Aloin miettiä sille nimeä. Mustikkahan siitä varmaan tulisi kutsumanimeltä ihan väkisin, mutta oikean nimen pitäisi olla jotain hienompaa.

Kävi kuten arvata saattaa, aurinko lämmitti jäseniäni hienoisesta tuulesta huolimatta niin, että ennen pitkää aloin torkuskella. Hätkähdin valveille kun varsan pehmeä, kostea turpa osui olkapäähäni ja se hyppäsi vähän taaksepäin kun liikahdin äkkinäisesti. Harmitti ja yritin palata liikkumattomaksi, vaikka minua alkoikin naurattaa kun ajattelin, ettei se onneksi ollut keksinyt kokeilla uusia tuoreita ikeniään pakaraani. Mutta se paineli lampaanhäntä heiluen Mansikan luo turvaan ja imemään ja kupsahti sitten taas oikosekseen ruoholle. Päiväunien aika, ilmeisesti. Seurasin esimerkkiä.


Havahduin nipistykseen takapuolessani ja muistin varsan saman tien, jäykistyen suolapatsaaksi. Seuraavaksi tunsin suukon olkapäässäni. Se nyt ei ainakaan voinut olla varsa! Käännähdin salamannopeasti kuvitellen olevani jonkun seksihullun murhaavan naapurin käsissä ja säikähdin kun näin Veskun.
- Mitä sä siinä teet? Olenko mä nukkunut liikaa ja unohtanut hakea sut?
- Ei mitään hämminkiä, iltavuorolaiset ajoi meidät ajoissa pois. Ei kello ole vielä edes kolmea. Hän silitteli kylkeäni etusormellaan.
- Millä sä sitten tänne pääsit?
- Miila ja Lauri toi.
- Onko ne täällä? Mitä ne täällä tekee? Mistä sä ne löysit? Yritin ponnistautua pystyyn mutta Vesku painoi minut takaisin loimelle ja asettui viereeni, melko lähelle.
- Ne halusi tulla katsomaan varsaa, ja sattuivat soittamaan mulle että miten me ollaan tulossa. Sä et ilmeisesti vastannut puhelimeen.
- Se taitaa olla sisällä, muistin. Olisin saattanut hyvinkin nukkua vaikka miten kauan ja unohtaa Veskun kaupunkiin, eikä hän olisi voinut edes soittaa minulle.

- Älä, sanoin kun hän suuteli minua viipyvästi. Tiesin mitä tuo tarkoitti.
- Ei kai sulla ole päänsärkyä?
- Ei ole, mutta jos ne varsankatsojat singahtaa tänne minuutin kuluttua.
- Mä käskin niitä lämmittämään saunaa ja etsimään grillin, ne pysyttelee siellä ainakin tunnin niissä puuhissa
- Mutta et voi olla tosissasi, etkö yhtään avonaisempaa paikkaa keksi? Yritin työntää häntä kauemmaksi. Sekä huvitti että harmitti. – Seurustelenko mä yhtäkkiä jonkun pervertikon kanssa?
- Mitä sä oikein luulet mun yrittävän?
- Ei susta voi olla varma sen hiekkarantajutun jälkeen, puolustauduin vähän nolona.
- Silloin oli sentään pimeetä! Ja vähän näkösuojaa! Vesku hekotti ja heittäytyi kerrassaan selälleen nauramaan. – Mutta jos sä välttämättä haluat…
- Äh. Älä kiusaa. Nyt minun olisi tehnyt mieli jatkaa suukottelua mutten kehdannut vaan heittäydyin hänen viereensä. Kutitin sen sijaan varovasti kylkiluista ja sain kuin sainkin hänet vähän ajan kuluttua nappaamaan molemmat käteni ja hetken päästä olimmekin taas sylipainissa. Hevoset siirtyivät vaivihkaa kauemmas, huomasin silmäkulmastani.

- Ei kai sua haittaa että noi kaks tuli kanssa? huomasi Vesku kysyä lopulta.
- Ketkä? Mitkä? En heti muistanut ollenkaan että siskonikin oli jossain täällä poikaystävineen.
- Dementia iski?
- No ei haittaa. Ellen mä olisi kuvitellut että Miila on jossain viettämässä hurjaa mökkijuhannusta olisin kysynyt itsekin!
- Ette taida enää paljon jutella?
- Viime päivät on juteltu vaan varsasta! Ja kun harvoin ehtii näkemään niin näin siinä käy. Ääneni taisi kuulostaa aika surulliselta. Pongahdin pystyyn karistaakseni kerralla haikeuden ja ehdotin, että menisimme katsomaan mitä Lauri ja Miila olivat saaneet aikaan.

He istuskelivat terassilla grillin ääressä, molemmilla olutpullo kädessä ja näyttivät tyytyväisiltä.
- Mä luulin että sulla on jotkut hurjat mökkibileet tiedossa, sanoin Miilalle vähän syyttävästi.
- Me vähän alettiin ajatella että olisko täällä kuitenkin kivempaa, virnisti Miila vähän vinosti enkä saanut selvää, mitä hän oikeasti ajatteli. – Päästäänhän me pois jos ootte kauhean tylsää seuraa!
- Ette pääse enää, sanoin ja osoitin heidän kaljapullojaan. Grillin juuressa näkyi jo muutama tyhjäkin.
- Täällä ei ainakaan tarvitse nukkua oksennuksenhajuisessa teltassa, Miila jatkoi. Minuakin alkoi naurattaa. Sikäli kun tiesin, meidän vihreä telttamme saattoi edelleen seistä Raisan mökin pihassa.
- Joko teillä on nälkä? Ruvetaanko grillaamaan? Löysittekö hiilet? Niin, ja menkää nyt ihmeessä katsomaan varsaa! muistin kaikki asiat yhtaikaa. Havaitsin olevani kauhean iloinen siitä, että hekin olivat täällä. Minulla oli ollut ikävä Miilaa, ja nyt oli oloni kotoinen.
- Me käytiin jo katsomassa sitä, avasi Lauri lopulta suunsa.
- Te ette vaan huomanneet mitään kun peuhasitte ja kuulostitte simpanssilaumalta! jatkoi Miila. Minä katsoin parhaaksi mennä hakemaan muutaman vaatteen enemmän päälleni ennen kuin minua kiusattaisiin enemmän.

Miila oli ollut aamulla tallikisoissa ja voittanut isoimman luokan Nimoyn kanssa. Hän kertasi koko radan joka esteen samalla kun pujottelimme kasvispalasia vartaisiin.
- Olisi ollut kiva tulla mukaan, sanoin vähän haikeana. Miila mulkoili minua.
- Hulluksiko olet tullut? Viime kesänä Ilsen piti ratsastaa sun puolestasi.
- No siitähän nyt on jo aikaa, sanoin kevyesti. – Mä olen ehkä vähän aikuistunut niistä ajoista.
- Höpsis, sä vaan hinkuat radoille koska ne valkoset housut on niin sikahyvän näköisiä. Niin oot itse sanonut.
Heitin häntä paprikankannalla. Pojat olivat sytyttäneet grillin ja se loimusi niin korkeana, että heille tuli kiire kiikuttaa se pihalle, pois terassin katon alta. meillä oli ruokaa kyllä, mutta jopa minä, porukan talousihme, olin vähän sormi suussa kaiken kanssa. Kala kai oli nopeaa? Ja kasvikset hitaita? Mutta pitäisikö ne kääriä folioon vai miten? Makkarat sentään olivat helppoja. Mutta Lauri paljasti omistavansa salattuja kykyjä ja otti grillin hoitoonsa, komenteli vaan meitä etsimään grillauskastiketta ja foliota ja pullasudin keittiöstä.
- Tää on niin tätä, Miila puhisi. – Nainen pilkkoo, käärii, varrastaa, tuo, vie ja lopuksi tiskaa ja mies seisoo grillin ääressä ja kehuu jälkeen päin tehneensä koko aterian. Lauri ei ollut kuulevinaan. Vesku paineli takaisin tallin suuntaan ja minä menin perässä.

- Mitä sä vielä aiot löytää täältä? kysyin. Luulin hänen jo edellisreissulla tutkineen joka laudan ja tiilen, niin kauan hän oli täällä rymynnyt.
- Ajattelin tulla tarkistamaan onko boksit kunnossa, jos joudutaan ottamaan hevoset sisään. Kohta sataa.
- No eikä sada?
- Vilkaise vaan taivaalle.
Kurkkasin ulos puhtaasta ikkunasta yhdessä boksissa ja suuni loksahti auki. Siellä oli kuin olikin tummia pilviä.
- Oi miten ihanaa, jos tulee ukkonen!
- 99 prosenttia suomalaisista on kyllä nyt ihan eri mieltä sun kanssa. Musta tuntuu että meidän kannattaisi hakea ne tänne.
- Tehdään niin.
Boksit olivat valmiina, yhdessä turvetta ja toisessa olkia. Ali oli varmaan yli viikko sitten laittanut ne valmiiksi odottamaan arvaamatta, ettei niitä varsinaiseen tarkoitukseen tarvittaisikaan.

Miila tuli mukaan ja piteli porttilankoja auki kun Vesku toi Tiinan ja minä perässä Mansikan. Varsa tanssahteli tiiviisti emänsä perässä ja käveli epäröimättä sisään kopisevalle tallikäytävälle. Mietin, oliko Ali jo käyttänyt niitä tallissa vai oliko se vaan niin hullun luottavainen.
- Meidän pitää kokeilla sille riimua ja alkaa nostella jalkoja, sanoi Miila, joka hipelöi varsan pörröistä selkää sen seuratessa Mansikkaa karsinaan.
- Tehdään niitä huomenna. Eiköhän sillä nyt ole ihan tarpeeksi ihmettelemistä kun joutuu näin ahtaaseen koppiin.
Ojensin käteni ja kokeilin, että juomakuppiin tuli vettä. Olisihan Ali kai voinut sulkea jonkin päähanan jostain ja sitten olisimme saaneet etsiä sitä. Vesku etsi perältä heinää ja heitti kummallekin tammalle vähän kauraa. Miila pujahti satulahuoneeseen, katsomaan valokuvia, aavistelin, mutta palatessaan hän kantoi läjää vanhoja lehtiä.
- Muistatko sä näitä? hän virnuili ja vilautti päällimmäisen kantta. Antiikkinen Nyyrikki.
- Joo! Me luettiin noista aina ihania rakkausjuttuja pieninä!
Lauri seisoi pihalla grillin ääressä ja tuijotti huolestuneena taivaalle. Pilvet olivat kuitenkin vasta nousemassa ja istuin portaille ihailemaan niitä. En malttanut edes Miilan houkuttelevasti naamani eteen ojentamaan lehteen tarttua. Vesku istui taakseni ja nojasi leukaansa päähäni, tuijottaen mustanpuhuvaa taivaanpuolikasta myös.
- Mä en varmasti voi enää ikinä nähdä ukkosta ajattelematta sua, hän sanoi.
- Hyvä, ajattele vaan mua kaiken aikaa. Nojasin häneen tyytyväisenä.

Ruoat ehtivät hyvin valmiiksi ennen myrskyn alkua, se nousi hitaasti ja komeili mustuudessaan. Me istuimme terassin korituoleissa ja söimme ja juttelimme, paitsi Miila, joka oli uppoutunut lehtiinsä. Hän luki meille mehevimpiä palasia ääneen. Pojat juttelivat tontista ja rakennuksista – mitä niistä saisi ja mitä niille pitäisi tehdä. Lauri tuntui olevan varsinainen asiantuntija, vaikka olihan Veskukin kai ikänsä asunut omakotitalossa.
- Toihan kuulostaa lupaavalta ajatellen meidän kolhoosia, sanoin.
- Mitä kolhoosia? kysyi Lauri samalla kun Miila potkaisi minua.
- Me ollaan mietitty että olisi kiva vuokrata joku tämmönen talo kimpassa, selitin, ennen kuin ymmärsin ihmetellä miksi Miila oli minua varpaillaan tökkinyt. Hän ei ollutkaan kertonut koko haaveesta Laurille.
- Ketkä me? tahtoi Lauri tietää.
- No minä lähinnä, Vesku ei ole ihan vakuuttunut, sanoin kevyesti.
- Niin mutta miten kimpassa, kenen kanssa?
- Jinna esimerkiksi, ja ehkä yksi mun työkaveri. Ketä nyt tuntuisi sopivalta porukkaan. Nyt minä sain vuorostani potkaista Veskua, mutta Miila näytti tyytyväiseltä. Minulla oli vähän niljakas olo.
- Kyllä tämmönen soluasumisen voittaisi, sanoi Lauri vähän kaihoisasti ja katsoi pihalle. – Siellä on kuin häkissä.
- Jos me semmoseen jostain ihmeen syystä päädytään muuttamaan niin sulle on kyllä yksi huone, jos vaan haluat, sanoi Vesku painokkaasti ja hänen katseensa kääntyili Miilasta minuun ja takaisin.
- Siinä on vaan se pikku ongelma, ettei kukaan ole kauhean innostunut vuokraamaan millekään opiskelijaporukalle taloaan, Jinna ja Kiie oli jo soitelleet muutamille, kerroin. En välittänyt mainita, että he olivat soitelleet iltamyöhällä kapakasta tultuaan. Olin tullut siihen tulokseen, ettei opiskelijakolhoosi kuulostanut houkuttelevalta minkään vuokranantajan mielestä missään olosuhteissa.
- Voihan sinne ottaa vaikka ulkolaisia vaihto-oppilaita, jos niistä vaikka saisi jotain EU-tukea! hihkaisi Miila yhtäkkiä kun olimme vaipumassa aprikoivaan hiljaisuuteen.
- Sä voit ruveta pyörittämään siellä bed and breakfastia jos aiot lopettaa koulun kirjoitusten jälkeen etkä tiedä mitä tehdä! keksin salamannopeasti.
- Mutta sitten otetaan kyllä mulle avuksi au pair.

Näiden keksintöjen jälkeen suunnitelmat alkoivatkin mennä aika hurjiksi. Lauri ehdotti, että siellä voisi majoittaa ulkolaisia jalkapallojoukkueita Helsinki Cupin aikoihin. Miila jatkoi b&b –mietintöjä ja alkoi huolestuttavasti kuulostaa päiväkahvimotellin emännältä. Minä nauroin niin, että valkoviini meinasi purskahtaa nenästäni ulos ja kirahdin kun poskionteloihin alkoi koskea. Mahtava jyrähdys katkaisi ilonpitomme hetkeksi ja käännyimme kaikki katsomaan pihalle. Oli tullut melkein pimeää, vaikkei siihen aikaan vuodesta oikeasti tullutkaan pimeää ja muutkin kuin minä näyttivät melko vaikuttuneilta. Miila sytytteli kynttilänpätkiä muutamissa ikkunalaudalla seisovissa lyhdyissä ja pojat kävivät kantamassa grillin suojaan tulevalta sateelta. Minä nappasin puolikkaan viimeisestä makkarasta. Ilse väitti minua edelleen liian laihaksi, ja vaikken ollutkaan ihan samaa mieltä, antoi se sentään rauhaisan mielen syödä vatsan täydeltä silloin kun teki mieli.

Salama leimahti ja jyrähti uudelleen. Vesku katsoi parhaaksi lähteä vilkaisemaan miten hevoset suhtautuivat ja minä päätin pinkoa perässä. Miila alkoi keräillä astioita ja komensi Laurin avuksi tiskaamaan. Tiesin, ettei hän ollut mikään ukkosen ystävä, olin monesti pienenä häntä siitä kiusannut, ja nyt ajattelin, että asiasta oli peräti hyötyä, jos ensimmäinen tiskivuoro ratkeaisi sen varjolla.

Tallissa oli hämärää, kuten kaikkialla muuallakin, mutta rauhallista. Kuului vain tasainen rouskutus ja Tiina kohotti päätään kuin paheksuen häiriötä kun astuimme sisään. Varsa näkyi taas makoilevan.
- Kaikki kunnossa, sanoi Vesku helpottuneena.
- Mennään takaisin ennen kuin alkaa sataa.
Mutta emme ehtineet, taivas aukeni saman tien kuin saavista olisi pudonnut pohja pois. Vettä tuli hetkeä myöhemmin niin, ettei taloa tahtonut erottaa tallin ovelta, vaikka matka ei ollut pitkä. Jäin nojailemaan ovenpieleen vähän harmistuneena. Suurin viehätys mielestäni oli odottamisessa. Nyt kun myrsky oli puhjennut ja taivaskin muuttunut mustasta ankean harmaaksi alkoi jännitys hälvetä. Tai melkein, kyllä vieläkin jyristeli ja salamoikin. Jos myrsky sattuisi kulkemaan suoraan ylitsemme, se taukoaisi vähän ajan päästä siksi aikaa kun olisimme myrskyn silmässä ja alkaisi sitten uudelleen. Minun mielessäni ukkoset olivat sähköisiä donitseja.

- Tule tänne, pyysin ja ojensin käteni Veskulle, joka seisoi peremmällä tuijottaen sadetta miettiväisen näköisenä. Hän havahtui ja totteli ja vedin hänet viereeni.
- Ei tää voi kestää kauhean kauan, hän arveli.
- Mikäs kiire meillä olisi? Katsellaan tässä vaan.
Niinpä seisoimme sylikkäin ja tuijotimme sadeverhoa, kunnes ropina taukosi niin, että pääsimme melkein kuivina palaamaan sisään. Miila oli vetänyt keittiössä verhot ikkunan eteen ja laittanut Laurin tiskaamaan. Siellä oli valoisaa ja lämmintä ja he juttelivat edelleen siitä, mihin kaikkeen isoa taloa voisi käyttää.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   19.10.14 21:47:41

Saiskos tämän päivän pätkän ja mielellään vaikka eilisenkin. Tämä on paras ja ainoa mikä on vielä kesken tästä "sarjasta".

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.10.14 21:59:06

No mikä ettei :)
-----------------
1.

Tuli päivä, jolloin lääketieteellisen pääsykoetulokset aikaisintaan oli luvattu. Matkustin töihin kiertotietä keskustan kautta päästäkseni katsomaan, oliko tiedekunnan oveen naulattu nimilistoja – ei ollut. Petyin ja maleksin takaisin bussipysäkille. Aikaisintaan. Tai viimeistään parin viikon päästä. Tuntui mahdottomalta pystyä odottamaan vielä ehkä kaksi viikkoa ennen kuin tietäisin. Koko kesäkuun olin ollut kohtalaisen varma itsestäni, nyt olin alkanut epäröidä enemmän ja enemmän. Oliko muka mahdollista, että joku tuore ylioppilas voisi vain kevään lukemisella, ilman valmennuskurssia päästä sisään? Ei ollut. Pitäisi kai ruveta miettimään vaihtoehtoista suunnitelmaa.

Nojasin päätäni bussin ikkunaan ja tuijotin haileasti näkyvää peilikuvaani näkemättä maisemia. Aurinko paistoi hiuksiini ja ne hohtivat heijastuksessakin kuin pieni tulipalo. Se piristi hiljalleen mieltäni, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ehkä väriterapiassa oli jotain perää? Joka tapauksessa mieleni oli vähän kevyempi kun hyppäsin bussista pois. Sytytin tupakan polttaakseni sen kävellessäni loppumatkan pysäkiltä sairaala-alueelle. Hitto, ellei minusta kerran tulisi lääkäriä, voisin kai yhtä hyvin jatkaa tupakointia, mitä? Ja palava tulipääkin oli elähdyttävän oranssi.

Psykogeriatrisella osastolla, joka oli työpaikkani, oli maltillinen hulina. Potilaat olivat jo syöneet lounaansa ja osa oli päivälevolla. Osa lenkkeili pitkin käytävää. Valkopukuisia näkyi vain vähän, osa oli varmasti syömässä. Kävelin pukuhuoneeseen ja vaihdoin valkoisiin yrittäen muistella kenen kanssa olisin iltavuorossa. Minulla ei ollut mielikuvaa, että tässä listassa olisi muita kuin ihan mukavia iltoja tiedossa. Kun oli vain yksi työkaveri, tuli melko tärkeäksi se, miten parin kemiat kohtasivat. Tulin minä toimeen kaikkien kanssa, mutta työnteko oli hauskempaa, jos toisella oli samanlainen huumorintaju – tai yleensä huumorintaju. Jos olimme iltavuorossa Kiien, ystäväni, kanssa, meillä oli usein melkeinpä kilpailu siitä, kumpi ehti tehdä enemmän tai inhottavampia hommia toisen puolesta. Toisesta ääripäästä oli Anni, joka pystyi muka mitään huomaamatta kävelemään käytävää edellään potilas, jonka sukkiin valui parhaillaan ripulia ja mekon takapuolessa oli rantapallon kokoinen ruskea läiskä.
– En mä huomannut, oli nenäkin tukossa, hän saattoi sanoa silmät pyöreinä ja viattomina. Olin joskus ehdottanut hänelle silmälasien hankkimista.
Mutta Anni ei tulisi tänään iltaan, siitä olin melko varma. Sen olisin muistanut.

Tuli sijainen, joka ei ollut ollut ennen osastollamme ja illasta tuli rankka. Hän oli vielä kokemattomampi kuin minä, eikä osannut oikein suhtautua potilaisiimme. Hän oli kohtelias ja kiltti, mutta silläpä ei näiden kanssa päässyt juuri mihinkään.
- Ajattele että nämä on uhmaikäisiä päiväkotilapsia, yritin neuvoa, kun olimme jo loppupuolella vuoroa.
- Mutta eihän nää ole? Aikuisiahan nämä.
- Jos sä jäät neuvottelemaan Eilan kanssa siitä, että vaihdetaanko vaippa vai ei te ette ikinä pääse yksimielisyyteen, sanoin tuskastuneena.
- Mutta enhän mä voi sitä väkisinkään tehdä!
- Voit, tai huijaat, tai sitten vaihdetaan mummoja tai te seisotte siinä vielä yhdeksältä ja mä olen saanut tehdä kaikki muut työt! parahdin. Puhuessani olin ehtinyt kiskaista kyseisen rouvan pyjamanhousut alas ja irrottaa parin kilon painoisen märän superimukykyisen teippivaipan. Ennen kuin hän huomasikaan, olin myös kiinnittänyt uuden paikoilleen.
- Noin. Mä käyn juomassa keittiössä. Koita pärjätä hetki.

Ainoa valopilkku illassani oli, että Vesku oli naapuriosastolla iltavuorossa ja yritinkin osua keittiöön tavallista useammin, sillä keittiötila oli molemmille osastoille yhteistä. Enpä silti ollut ehtinyt nähdä hänestä silmäystäkään, paitsi päivällisen aikaan kun sieltä haettiin tarjottimia ja lääkkeitä. Silloin luulen nähneeni vilauksen lahkeesta ja kuullut lääkekärryn kolinaa. Vasta kun suurin osa potilaista oli saatu vuoteisiin ja oli jo hetki hiljaista osastonhoitajan kirjoittaessa raporttia laitosapulaisemme, Teija, vinkkasi minua seuraamaan itseään.
- Pirtelöä jäi kauheasti, otatko?
- Voisinpa ottaakin, sanoin ja vilkaisin kansliaan päin. Osastonhoitaja ei katsonut hyvällä sitä, että söimme keittiössä talon ruokia, mutta aioin uhmata häntä. Vesku samalla asialla keittiön vastakkaisessa päässä. Vilkutin hänelle ja hän vilkutti takaisin. Siinä kaikki.
- Tämäkö se oli? kysyi Teija kun Vesku heitti kertakäyttömukinsa roskiin ja katosi taas osastolle.
- Tämä, hymyilin. Teija tiesi varsin hyvin, että minulla oli poikaystävä talossa kesätöissä.
- No hyvä etten ehtinyt pyytää sitä treffeille. Se tulee kuulemma meille ensi viikolla kun oohoo lähtee lomalle.
- Ai tuleeko? Herrajjestas! En mä tiennytkään!
- Oli kuulemma ihan tuore uutinen.
- Täytyy olla, jos mullekaan ei ole kerrottu.

Lähdin palaamaan osaston puolelle mietteissäni. En tiennyt, olinko tyytyväinen vai tyytymätön siitä, että olisimme samalla osastolla. Tietenkään Vesku ei tulisi pomoksi osastonhoitajan tilalle, hänhän oli vain kiertävä opiskelija, mutta voisi tulla hankalia kohtaamisia jos hän olisi periaatteessa vastaavana osastolla. Tai sitten ei tulisikaan.

Kello alkoi lähetä puolta yhdeksää ja kävellessäni käytävän edestakaisin laitoin sänkyihin loput vielä vaeltavat potilaat. Työparini oli jumittunut pitämään kädestä yhtä parempikuntoista potilasta, joka kuului luetteloivan hänelle sairaushistoriaansa. Himmensin valot käytävästä ja menin kansliaan odottelemaan yövuorolaisia.
- Ei tule meille toista kertaa tuo tyttö, ilmoitti osastonhoitaja. Katsoin häntä yllättyneenä siitä, että hän oli huomannut miten ilta oli kanslian ulkopuolella sujunut. Hän oli jo eläkeiän partaalla, mutta piteli vielä tiukasti ohjia käsissään nämä viimeiset kuukaudet.
- Olihan se kiltti, sanoin vaisusti.
- Eikä saanut mitään aikaan. Kyllä täältä lasin takaakin näkee kaikenlaista. Sulla oli rankka ilta.

Vilkaisin osastonhoitajaa ihan uusin ajatuksin. Olin kuvitellut, ettei hän lasikopista lääkkeidensä ja paperitöidensä keskeltä ehtisi huomaamaan osaston tapahtumia ollenkaan, ja itse hoitotyötä hän kävi vain hetken aikaa tekemässä kun meillä oli eniten sutinaa nukkumaan laittamisessa. Minun oli vaikea pidättää pientä hymyä. Tuo oli lähinnä kiitosta mitä olin tältä ihmiseltä saanut, ja olin sentään ollut osastolla monta kuukautta. Osastonhoitaja hymyili pidättyväisesti takaisin ja kysyi, joko pääsykoetulokset olivat tulleet, tiesinkö, jatkaisinko syksyllä.
- Ei niitä päivällä vielä ollut.

Kumpikaan meistä ei kiinnittänyt huomiota siihen, että nuori sijainen ei ilmestynyt kansliaan, ennen kuin yöhoitajat olivat tulleet ja saaneet raportin. Vasta sitten osastonhoitaja meni kehottamaan häntäkin jo lähtemään kotiin. Minä olin ehtinyt vaihtaa vaatteet, ennen kuin tyttö sai hyvästeltyä puheliaan potilaan, epäilemättä kohteliaasti ja uskaltamatta keskeyttää. Ehdin pukuhuoneen ovella sanoa pikaisen moin ja juoksin ulos. Veskulla ei takuulla ollut mennyt näin kauan.

Hän odottelikin jo pihalla, istuskeli punaiseksi maalatulla penkillä oven pielessä.
- Sä tulet kuulemma meille töihin, sanoin ja hyppäsin hänen syliinsä hajareisin.
- Niin tuun, tänään kuulin, sanoi Vesku ja tarttui kiinni vyötäröstäni.
- Ethän aio simputtaa mua?
- Tietenkin aion, niin paljon kuin vaan ehdin. Sä saat vaihtaa kaikki kakkavaipat mitä vaan kuvittelenkin näkeväni. Vesku hymyili, tai oikeastaan nauroi ylös minuun päin ja aioin juuri ottaa häntä kiinni ruskeista niskahiuksista ja ravistaa, kun ulko-ovi vieressämme kävi taas ja hypähdin nopeasti pystyyn. Meidän osastonhoitaja ei varmasti ilahtuisi nähdessään hoitajansa ja tulevan sijaisensa pelehtivän sairaalan pihalla, sen verran vanha ja vanhakantainen hän oli. Hyvä, ettei meidän hoitajien käsketty niiata lääkäreille.

Onneksi tulija oli joku muu, mutta silti lähdimme kävelemään bussipysäkin suuntaan.
- Ei sitten ollut tuloksia tänään, kun et mitään ilmoitellut? Vesku kysyi.
- Ei ainakaan ovella kahdentoista jälkeen, nettiin en ole päässyt. Ei meillä pääse jos on osastonhoitaja töissä.
- Ei netissäkään mitään ollut, mä kävin katsomassa.
- Mitäs sitten kyselit?
- Mistäs mä olisin tiennyt vaikka ovella olisi silti ollut? Kerrankos nettisivuja ei päästä päivittämään ajoissa?
- Musta tuntuu etten mä pääse.

Oli vaikeaa sanoa se ääneen. Vesku pysähtyi ja kääntyi eteeni.
- Miksi et pääsisi? Hän piti kiinni olkapäistäni ja näytti vaativalta. – Kerro mulle.
- Enhän mä käynyt missään valmennuksessakaan.
- En mä ymmärrä miksi sun olisi tarvinnut käydä? Sä olit just hionut opiskelutekniikkasi huippuunsa kirjoituksia varten, ja luit niihin kokeisiin viikkokausia.
- Mutta kun kaikissa nettiblogeissa ihmiset on lukeneet vähintään syyskuusta toukokuuhun ja kevään käyneet kursseilla...
- Ja sä uskot internettiin? Veskun harmaat silmät näyttivät sinisessä hämärässä tummilta ja hän kuulosti melkein vihaiselta.
- Ei kai kukaan blogeihin valehtele?
- Odota nyt niitä tuloksia ennen kuin alat rypeä itsesäälissä.

Kadulta alkoi kuulua ison moottorin matalaa jyrinää ja havahduimme juoksemaan pysäkille. Muita iltavuorolaisia oli enää muutama nousemassa kyytiin mutta meitäkin odotettiin kun niin määrätietoisesti pingoimme. Heittäydyin huohottaen ensimmäiselle vapaalle penkille ja Vesku viereeni.
- Miten pian tuli tulokset sinä vuonna kun sä pääsit sisään? kysyin kun sain hengitykseni tasaantumaan.
- En mä tiedä. Yhtenä päivänä vaan oli kirje postissa.
- Etkö muka käynyt netissä joka päivä katsomassa?
- Mulla ei ollut nettiä sinä kesänä käytössä, olin silloin Ahvenanmaalla kesätöissä ja luontaisetuihin kuului suunnilleen sänky ja lakanat.
- Lundin siittolassa? kysyin. Ei ollut vaikeaa arvata, mitä Vesku oli Ahvenanmaalla tehnyt. – Siittelit Lundia?

Samassa teki kyllä mieleni purra kieleni poikki. Hanna Lund oli arka paikka minulle, mutta siltikin lauseeni kuulosti törkeältä. Tiesin, että Vesku oli ollut ihan rehellisesti töissä Lundin talleilla, ja että seurustelu Hannan kanssa oli päättynyt jo kauan ennen kuin minä tutustuin koko mieheen… Mutta Hanna oli niin täydellinen. Enkä koskaan ollut oikein päässyt perille siitä, missä järjestyksessä asiat olivat tapahtuneet. Oliko Vesku hevoshulluna teinipoikana vain eksynyt kolme tai neljä vuotta vanhemman Hannan tallille ja todennut saavansa siellä parempaa kokemusta ja opetusta kuin ratsastuskoulussa ja sitten ajautunut pomon sänkyyn myös? Vai oliko Hanna jollain konstein houkutellut Veskun leipiinsä ihan jostain muista ympyröistä? Välikö sillä oikeastaan. Kylmäksi faktaksi jäi, että Vesku oli ennen minua seurustellut täydellisen kauniin, pitkän, hoikan, rikkaan, hevosia paitsi harrastavan, myös kasvattavan, ratsastavan ja kouluttavan naisen, Hannan, kanssa. Jolla kaiken muun lisäksi oli pitkät hopeanvaaleat hiukset.

Jos olisin saanut koko Hannan meriittilistan eteeni yhtäkkiä olisin juossut karkuun ja varmuuden vuoksi ampunut itseeni vauhtia suolapanoksin tai vastaavin. Miten olisinkaan voinut kuvitella, että mies, jolla oli ollut tuollainen tyttöystävä, olisi ikinä huolinut minua? Onneksi en ollut sitä tiennyt vuotta aikaisemmin kun olimme tavanneet. Onneksi en ollut tiennyt mistään mitään. Vesku ja minä olimme solahtaneet yhteen kuin kaksi palapelin palasta, kuin magneetin navat, kuin takiainen ja fleece, kuin tarranauhan kaksi puolta. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Mutta silti olin välillä mustasukkainen Hannasta, Hannan takia. Ajattelin häntä varmasti useammin kuin Vesku – aina kun olin vähän alamaissa tai epävireessä ja kävelin peilin ohi. En tiedä, koska kuvittelin Veskun häntä ajattelevan. Ehkei ikinä?

Tänään ahdistukseni oli kuitenkin ihan omani ja napsautin suuni kiinni ja olin tyytyväinen kun Vesku ei tarttunut kiinni typerään tokaisuuni. Sen sijaan hän nyhjäisi minua kyljestä ja vaihtoi puheenaihetta.

- Lauri ja Miila oli tänään menossa katsomaan sitä taloa.
- Oliko!? pompahdin penkillä. – Mihin aikaan? Oletko kuullut niistä mitään, mitä ne tykkäsi?
Aloimme molemmat kaivella puhelimiamme esiin. Ne olivat töissä yleensä kaapissa äänettöminä. Minulla oli tullut puhelu, ja viestejäkin. Aloin selata niitä, mutta sitten puhelin taas heräsi eloon ja minun piti vastata siihen.
- No lopultakin! Miila hihkaisi. – Joko olette kotona? Me tullaan sinne!
- Matkalla vasta….
- Niin mekin, nähdään kohta!
Puhelu loppui siihen ja vilkaisin Veskua vähän ymmälläni naureskellen.
- Miila taitaa olla aika täpinöissään, ovat kuulemma tulossa meille…

Ehdimme hädin tuskin käydä vuorotellen suihkussa, kun puhelin taas äännähti ja Miila vaati minua tulemaan ja avaamaan alaoven. Livahdin rappuun kylpytakissani ja kävin päästämässä pariskunnan sisään. Siunatut ihmiset, olivat tuoneet ruokaa tullessaan! Heillä oli pari pizzalaatikkoa ja mahani murahti vaativasti kun haistoin ne.
- Joko tulokset tuli? kysyi Lauri ensimmäiseksi minulta, ennen kuin ehdimme edes hissiin. Pudistin päätäni. Laurikin opiskeli lääkiksessä ja taisi jännittää kanssani melkein yhtä paljon kuin Vesku.
- Kyllä se sinne pääsee, tulkaa nyt niin ruvetaan suunnittelemaan sisustusta! komensi Miila hissin perältä.
- Sulla on taas joku puolukka pöksyissäsi näköjään, tuhahdin.
- Ittelläsi on! Vauhtia nyt!

En suostunut sanomaan sanaakaan mistään asiasta ennen kuin olin saanut syötyä yhden pizzapalan, ja pojat olivat samalla kannalla, mutta Miila puhui meidän muidenkin edestä. Hän jakoi huoneita ja suunnitteli verhojen värejä.
- Ilmeisesti tykkäsitte näkemästänne, totesin tahallisen kiihkottomasti kun olin nielaissut suuni tyhjäksi ja pyyhin sormiani talouspaperin palaseen.
- Huomenna voisi allekirjoittaa vuokrasopimuksen, onko teillä mihin aikaan aikaa? kysyi Lauri.
- Töiden jälkeen vasta, neljän jälkeen.
- Voi ei, me puhuttiin heti aamusta! Miila voihkaisi.
- Käydään me ensin ja noi sitten, Lauri ehdotti. – Tai pyydetään vaikka ne paperit mukaan ja käydään sairaalalla hakemassa nimet!
- On teillä nyt kiire! Vesku ihmetteli.
- Kaiken kivan pitää tapahtua ihan heti äkkiä nyt! Miila ilmoitti. Salaa olin kyllä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta pakottauduin esiintymään rauhallisemmin ja järkevämmin.
- Käykö sille tädille, että me ei olla kaikki paikalla? kysyin.
- Sille käy ihan mikä vaan. Se lupasi meille avaimetkin jo huomenna, vaikka sopimus alkaa vasta kuun puolesta välistä.
- Miten ihmeessä?
- Mä vähän katselin ympärilleni, kihersi Miila. – Ja sanoin sille, että kai me päästään tekemään suursiivous ennen kuin muutetaan. Vai tekeekö se mieluummin itse. Sitten se meni nolon näköiseksi ja katseli ympärilleen ja lupasi avaimetkin heti huomenna.
- Voi että, me siis päästään sinne vaikka heti huomenna! tajusin.
- Niin, mutta ei sinne voi muuttaa, ennen kuin siellä on oikeasti suursiivottu.

Olimme hautoneet ideaa jo melkein puoli vuotta, ensin ihan leikillämme mutta lopulta olimme Veskun kanssa yhtenä iltana lähteneet huvin vuoksi katsomaan yhtä vuokrattavaa taloa, josta oli ollut ilmoitus netissä vaikka kuinka kauan. Ihan vaan katsomaan, ulkoa päin. Villiintyneellä pihamaalla oli kuitenkin ollut nurmikkoa leikkaamassa mies, joka oli huomannut meidän seisoskelevan aidan takana. Hän oli suunnilleen hakenut punaisen maton ja vaatinut meitä tulemaan sisään, kun oli tajunnut, ettemme olleet vain iltakävelyllä seuraavan kadun varresta. Oli käynyt ilmi, että talo kuului perikunnalle, tai oikeastaan perikunnan äidille, jolle se oli jäänyt isän kuoltua edellistalvena. He eivät voineet jakaa ja myydä sitä niin kauan kuin äiti oli elossa, ja sitä hän oli kovin vankasti, joskin sairaalassa täysin vuodepotilaana ja teräväpäisempänä kuin koskaan. Kaikilla lapsilla oli omat elämänsä ja tyhjilleen jäänyt talo oli kiviriippa kaikkien niskassa, sillä sitä ja pihaa piti kuitenkin käydä pitämässä kunnossa, eikä kukaan asunut ihan lähellä. Vähän rapistunuthan se oli jo ja niin iso, ettei kukaan oikein kiinnostunut siitä. Nyt lapset olivat päättäneet alentaa vuokraa ja löyhentää vaatimuksiaan, kun kukaan ei kuukausiin ollut edes harkinnut kuultuaan olosuhteet. Talo oli vuokran niine kalusteineen mitä siellä oli ja epämääräiseksi ajaksi, äidin kuolemaan asti. Mutta, lupasi mies, jonka me sinä iltana tapasimme, ja joka osoittautui yhdeksi vävyksi, se mummo sinnittelisi hengissä ihan vaan ilkeyttään vielä vähintään kymmenen vuotta.
- Ihan niin pitkästä sopimuksesta me ei välttämättä olla kiinnostuneita, uskalsin arvella.

Joka tapauksessa, perikunta ei enää pitänyt pahana meidänkään vaihtoehtoamme, että vuokraisimme talon porukalla. Siskoni Miila ja Veskun opiskelukaveri Lauri, jotka sattuivat taas tällä hetkellä olemaan yhdessä. Ja lisäksi ystäväni Jinna, joka oli jo saanut kuulla päässeensä sairaanhoito-opistoon syksyllä. Tilaa ainakin oli meille kaikille, eikä viiteen osaan jaettu vuokrakaan ollut mitenkään paha.

Käytyämme talossa itse ja mietittyämme puolet seuraavasta yöstä, Vesku ja minä olimme kertoneet talosta niin Miilalle, Laurille kuin Jinnallekin. Kukin oli vuorollaan käynyt sitä katsomassa, Lauri ja Miila nyt viimeisinä tänään, ja nyt tämä taisi olla menoa, jos nuo kerran olivat jo sopineet sopimuksen allekirjoituksesta.
- Jinnankin pitäisi olla täällä, huokaisin.
- Mä soitin sille, se on yövuorossa, mutta lupasi tulla meidän kanssa aamulla allekirjoittamaan, sanoi Miila.
- Me saadaan meidän Huvikumpu, tajuatko! Tökkäsin Veskua kylkiluihin ja totesin, että tyytyväiseltä hänkin näytti. Ensin hän ei ollut ollut ollenkaan innostunut, mutta olipahan aika muuttanut mielen.

- Me otetaan huomenna ne avaimet ja kai te tuutte avuksi kuuraamaan sitten töiden jälkeen kanssa? Miila touhusi.
- Tullaan tietysti, lupasin. - Mutta nyt saatte alkaa painua kotiinne, meidän pitää päästä nukkumaan.
- Höh. Miila näytti pettyneeltä. Hän oli tainnut valmistautua valvomaan koko yön rupatellen ja suunnitellen. Mutta Veskukin haukotteli niin, että viisaudenhampaatkin näkyivät, ennen kuin hän ehti läppäistä käden suun eteen ja vastahakoisesti Miila alkoi keräillä pizzalaatikoita läjään.

Asunto tuntui hiljaiselta kun ovi loksahti kiinni heidän perässään. Vesku laahusti jo kohti sänkyä, minä sammuttelin valoja ja menin perässä. Ei puhettakaan, että minua olisi nukuttanut, mutta kello läheni jo puoltayötä ja tiesin, että aamulla olisi helvetillistä nousta töihin jos vielä kukkuisi. Kaivauduin kiinni Veskun kylkeen ja tuijotin hämärässä sinisinä neliöinä näkyviä ikkunoita. Mieleni teki jatkaa puhumista, mutta toisen hengityksestä kuulin, että hän oli nukahtamaisillaan. Miten hän saattoi nukkua jos huomenna saisimme avaimet uuteen kotiin? En voinut ymmärtää.
- Onkohan siellä laajakaistaa, töksäytin ääneen ennen kuin ehdin ajatella, mutta Vesku ei vastannut, hengitti vain. Huokaisin ja suljin silmäni. Vaaleat valoverhot. Sellaiset tahdoin hulmuamaan kesätuulessa.

2.

Odottelin Veskua töissä ulko-oven vieressä. Teki mieleni sytyttää tupakka, mutta en kehdannut, kun penkillä vieressäni istui vanha pariskunta enkä halunnut puhallella savua heidän silmilleen. Sitten rouva – sairaalaan leninkiin pukeutunut – päästi pitkän limaisen yskänpuuskan ja pyysi römeällä äänellä, että mies antaisi hänelle edes yhden savukkeen. Setä kieltäytyi ja he aloittivat kiihkeän kinastelun rouvan keuhkojen tilasta.
- Ei ne tästä enää parane, sinä vaan tahdot kieltää minulta viimeisetkin ilonrippeet tässä elämässä, täti marisi kuulostaen itkuiselta. Olin iloinen, etten itse ollut ehtinyt sytyttää, ja vielä iloisempi, kun Vesku käveli ulos ja pääsimme lähtemään.

Matkustimme bussilla, metrolla ja bussilla, Itäkeskuksessa ehdotin, että kävisimme ruokakaupassa hakemassa vähän evästä. Ja Miila oli lähettänyt viestin, että he olivat käyttäneet jo melkein kaiken pesuaineen. Bussimatka metroasemalta ja kävely bussipysäkiltä tuntui juhlalliselta ja roikuin Veskun käsivarressa jännittyneenä. Talomme – kotimme – ympärillä oli ränsistynyt kuusiaita, mikä varjosti varmaan pimeämpään vuodenaikaan aika lailla, mutta näin kesäaikaan se oli vain mukava näköeste naapureiden ja meidän välillä, jos vaikka intoutuisimme pitämään pihajuhlia, mikä oli aika todennäköistä. Ikkunat olivat auki ja oven vieressä nojasi seinään Jinnan ja Miilan polkupyörät.
- Ajattele, meidän koti, sanoin, ja pysähdyin. Veskukin joutui pysähtymään, sillä puristin edelleen hänen käsivarttaan.
- Meidän ja ihan muutaman muun.
- Niin just, sanoin tyytyväisenä. Vesku oli ollut paljon skeptisempi kimppakämpän suhteen kuin minä. Minä odotin vain hyviä puolia, seuraa ja elämää, en tiedä mitä hän pelkäsi? Hurjia bileitä vai vuokranmaksusta lusmuamista? – Meidän Huvikumpu.
- Ei mikään Huvikumpu, tää on Strömsö, sanoi Miila, joka oli juuri kävellyt ulos.
- Ei nyt sentään. Strömsössä on rantasauna, väitin vastaan. Miila otti ostoskassimme ja palasi takaisin sisään.

Laitoin käteni Veskun ympärille ja katsoin häntä tarkasti.
- Mitä sä mietit? Et kai enää epäile, että tästä tulee katastrofi?
- En, eiköhän kaikki suju ihan hyvin, hän huokaisi.
- Kuulostatpa vakuuttavalta.
- Ihan totta. Haluatko, että mä kannan sut kynnyksen yli?
- No totta hitossa haluan! Kikatin, kun hän nappasi minut syliinsä ja kiljuin, kun hän kompastui portaissa. Ehdin jo kuvitella, miten romahtaisimme kynnykselle ja katkaisisimme muutaman luun molemmat. Siinä jäisi siivoamiset muille. Mutta hän sai tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla takaisin ja pääsimme turvallisesti sisään. Miila kurkisti keittiöstä ja katosi taas mutisten.

- Missä Lauri ja Jinna on? kysyin kun astuin pesuaineelle ja puhtaalle tuoksuvaan keittiöön.
- Jinna on kellarissa, saunassa. Lauri lähti töihin jo. Me ollaan saatu valmiiksi keittiö ja alakerran vessa. Ajattelin seuraavaksi mennä olohuoneeseen.
- Mä haluan nyt ensin katsoa kaikki paikat vielä kerran, ilmoitin minä.
Minusta talo oli täydellinen. En olisi voinut kuvitella parempaa vaikka olisin itse piirtänyt sen alusta alkaen. Keittiö oli aika iso, ja siellä oli jäljellä suuri ruokapöytä. Alakerrassa oli lisäksi olohuone ja pari muuta huonetta, isompi ja aivan pikkuinen keittiön vieressä.
- Tää on varmaan ollut joku palvelijanhuone alun perin, arveli Vesku.

Yläkerrassa oli neljä huonetta, WC ja suihku ja portaat vielä ylemmäs ullakolle. Minun teki mieleni kiivetä sinnekin, mutta kurkkasin ensin kaikkiin makuuhuoneisiin. Kahdessa oli jäljellä huonekaluja, iso massiivinen puinen vaatekaappi ja samanlainen parisänky toisessa ja toisessa 70-luvun vanerilaveri ja koulupöytä. Meidän pitäisi varmaan mennä kierrätyskeskukseen etsimään huonekaluja. Iso sänky oli käyttökelpoisen näköinen, mutta arvelutti ottaa käyttöön kenties vuosikymmeniä vanhat patjat. Tiedä vaikka joku olisi kuollut niille. Verhojakin oli vielä ikkunoissa. Ne pitäisi ottaa alas ja kysyä vuokraemännältämme saisiko ne heittää pois vai kasaisimmeko kaiken ylimääräisen vain jonnekin kellariin.

Ullakolle pääsi tikapuumaisia portaita pitkin kattoluukusta ja siellä oli yllättävän tyhjää. Olin jo ehtinyt kuvitella, että se olisi täynnä pölyisiä huonekaluja ja laatikoita, mutta ilmeisesti siellä oli jo suoritettu raivausta.
- Tännekin voisi pistää jonkun asumaan jos löydetään lisää kivoja vuokralaisia, ehdotin ja aivastin. Olkoonkin avaraa, mutta pölyistä siellä oli myös.
- Kunhan nyt asutetaan itsemme. Jinna halusi alakerran makuuhuoneen, sanoi Miila.
- Vedetäänkö pitkää tikkua lopuista?
- Vedetään vaan. Samanlaisiahan noi suunnilleen kaikki näkyy olevan.

Päädyimme siihen, että Miila ja Lauri saisivat portaita tullessa vasemmanpuoleiset ja me oikeanpuoleiset huoneet. Miila palasi alakertaan, mutta Vesku ja minä jäimme katselemaan uutta valtakuntaamme. Toisessa oli se laveri ja työpöytä; se siis näytti jo valmiiksi työhuoneelta. Toinen, makuuhuoneemme, oli tyhjä. Avasin ikkunan sieltäkin ja pöly lähti tanssahtelemaan kun vedin verhoja pois ikkunan edestä ja kun tuuli pääsi pyyhkäisemään lattiaa. Aivastelin taas.
- Luudalla hämähäkinverkot pois nurkista, arveli Vesku ja katseli kattoa.
- Meidän pitää hommata sänky, tai ainakin patjat. Mutta jos mennään ensin hoitamaan noi yhteiset tilat.

Emme pesseet olohuonetta ihan katosta lattiaan mutta melkein. Siellä oli iso nuhruinen matto lattialla ja valtava kirjahylly yhdellä seinällä, muuten se onneksi oli tyhjä. Kannoimme maton ulos terassin kaiteelle roikkumaan ja pölytimme ja lakaisimme. Lopuksi pesimme ikkunat ja lattian. Ja kirjahyllyn.
- Ei täällä sinänsä niin saastaista ole, sanoi Miila arvioiden. – Pölyistä vaan, semmoista asumattoman pölyistä.
Jinnakin kiipesi kellarista tukka hiestä kosteana.
- Sauna on valmis, sen voisi lämmittää vaikka heti.
- Hitto kun ei huomattu ottaa pyyhkeitä! Pitäisikö mun polkaista hakemassa kotoa? Miila suorastaan uhkui tarmoa, vaikka oli häärännyt täällä jo koko päivän.
- Mene vaan.
- Ei kun mä soitan josko Ilse haluaisi tuoda. Se haluaa kuitenkin nähdä tämän kolon.

Odotellessamme laitoimme saunan lämpenemään – pettymyksekseni siellä oli sähkökiuas – ja siivosimme vielä eteisen. Vanhan talon vanha haju ei suostunut katoamaan, joskin sen huomasi enää vain kun oli välillä käynyt ulkona, mutta ainakin siihen sekoittui nyt pesuaineen tuoksu. Ilse saapui valtavan kassin kanssa; siellä oli puoli tusinaa pyyhkeitä, saippuoita, shampoita ynnä muuta kampaakaan unohtamatta sekä muutama saunakalja. Saunoimme koko porukka ja keräännyimme sitten takapihalle istuksimaan puutarhakeinuun ja muutamille tuoleille. Vesku ja minä olimme ottaneet viimeisen vuoron ja nautiskelimme rauhassa löylyistä.

Seuraavana päivänä siivoaminen ei enää ollutkaan niin hauskaa, vaikka siivottavana oli enää omat huoneemme. Miila ja Lauri olivat molemmat töissä ja Veskukin meni iltavuoroon. Jäin taloon yksin enkä ollut tajunnut ottaa edes radiota mukaan seurakseni. Jinna kai tulisi nukuttuaan, mutta en tiennyt jaksaisinko odottaa täällä yksin niin kauan. Autio talo tuntui vähän luotaantyöntävältä ja surulliseltakin. Vähitellen veltostuminen valtasi minut ja unohduin istumaan portaille ja tuijottamaan kadulle käsi poskella. Leikittelin hetken ajatuksella, että ottaisin Miilan pyörän, joka oli jäänyt tänne ja lähtisin käväisemään tallilla mutta luovuin siitä. Oona oli laittanut hevosensa laitumelle ja lähtenyt itse Kreikkaan. Sieltä tapaisi korkeintaan hyvällä tuurilla Kimin, jonka tamma ei saanut lomailla kesällä vaan he valmentautuivat ja kisasivat. Huonolla tuurilla ja melkein varmasti sieltä löytäisi Villen, Oonan koulukaverin, joka oli hevosineen tullut kesäksi pääkaupunkiseudulle kilpailemaan ja joka asui Oonan kämpässä nämä pari viikkoa. Häntä en halunnut tavata, jos vain saatoin välttää. Mieleeni pälkähti sekin, etten tänään ollut käynyt kaupungilla katsomassa olisivatko tulokset tulleet. Jotenkin tuntui vain idioottimaiselta lähteä matkustamaan lähes tuntia monella liikennevälineellä ja todeta, ettei niitä vieläkään ollut.

Huokaisin ja nousin ylös. Siivoaisin meidän huoneet loppuun ja pyöräilisin sitten kotiin katsomaan, olisiko tuloksia jo netissä. Samalla saisin ehkä jotain syötävää. Mutta Jinna ehti polkea paikalle juuri kun olin tyhjentämässä viimeistä likavesiämpärillistä vessaan.
- Moi, mä meinasin just lähteä käymään kotona! huikkasin.
- Ai kun tylsää. Syömään vai?
- Nettiin, lähinnä.
- Ei siellä mitään tuloksia vielä ollut, mä tarkistin just ennen kuin lähdin.
- Ai jaa, sanoin pettyneenä. – En mä sitten viitsi lähteä, onhan täällä vähän ruokaa.
- Haluatko auttaa mua siivoamaan mun huoneen? kysyi Jinna toiveikkaana ja lupasin. Siivosimme saman tien pikkuhuoneen keittiön vierestä ja sitten alkoi jo voitettu urakka vetää suut hymyyn. Jinna oli tuonut tarakalla ison kassin ja hän kaivoi sieltä omaan huoneeseensa sinikukalliset verhot sekä keittiöön vähän astioita, kahvia ja pienen kahvinkeittimenkin. Keitimme kahvia ja kannoimme kellariin yön yli ulkona tuulettuneen hylätyn maton. Aurinkokin tuli varovaisesti esiin koko päivän kestäneen harmauden jälkeen.

- Mä jo meinasin masentua, tunnustin, kun menimme keinuun juomaan kahvia.
- Miten ihmeessä? Tämähän on kaikkien unelmien täyttymys!
- En tiedä – oli tylsää siivota yksin pilvisenä päivänä. Tuli mieleen miljoona asiaa mitkä pitäisi hankkia ja alkoi vähän hirvittää, että mistä kaikkeen saa rahaa!
- Teillä sentään on muutama huonekalu valmiina.
- No ei oikeastaan ole, ne pitää jättää Veskun asuntoon, sanoin synkästi.
- Onhan sulla kotona sentään?
- Peilipöytä ja kapea sänky. Mutta jos nyt alkuun hommaisi vaan pari patjaa. Mitä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvitsee? Kaiken maailman liinavaatteita ja astioita mulla kyllä on vaikka miten.
- Hmm. Mistä me saadaan telkkari. Ja stereot. Kai meidän olkkarissa pitää semmoiset olla.
- No niin, siinäs näet. Tai ehkä me laitetaan sinne vaan tyynyjä ja löhötään niiden päällä juttelemassa.

Jinna ehti muuttaa ensimmäisenä. Jo seuraavana päivänä hänen isänsä toi töistä lainaamallaan pakettiautolla kulahtaneen kahden istuttavan sohvan ja pari pientä lipastoa, ja Jinnan sängyn, tietenkin. Jinna mutisi auttaessaan kantamaan huonekaluja, että näimmekö miten kiire hänet oli saada kotoa ulos. Ilse lahjoitti kellarista siellä iän kaiken rullalla olleet varapatjat sekä ison läjän verhoja ja mattoja. Ne ja peilipöytäni auttoi Jinnan isä tuomaan ja samaan kuormaan saatiin vaatteeni ja muut kotona vielä asuvat tavarani. Miilan kanssa taistelimme hetken patjoista, mutta annoin hänen saada ne, kun Lauri lupasi vastineeksi ison telkkarinsa olohuoneeseen. Minusta se oli reilu kauppa, mutta tarkoitti sitä, että Miila ja Laurikin ehtivät nukkumaan talossa, ennen kuin Vesku ja minä saimme sängyn. Työt häiritsivät. Ensin Vesku oli iltavuorossa, sitten hän aamu- ja minä iltavuorossa. Ja sitten tulisikin jo viikonloppu. Aloin jo turhautua kun ei meillä ollut sellaista yhteistä hetkeä vapaata, että olisimme edes pari patjaa ehtineet käydä ostamassa. Eikä epätietoisuus pääsykokeista auttanut asiaa yhtään.

- Mä hommaan sulle huomenna sängyn, tai ainakin patjan, lupasi Vesku kun perjantaina kiukuttelin töissä, vaikka lopultakin olimme samalla osastolla. – Menen heti aamusta kauppaan ja saat tulla suoraan töistä uuteen makuuhuoneeseesi.
Nolostuin huonotuulisuuttani ja vilkuilin ympärilleni näkisikö kukaan, jos pussaisin häntä. Näköpiirissä vain muutama höppänämpi potilas, joten uskaltauduin. Tosin sitten ohi kävellessäni kuulin heidän keskustelevan luottamuksellisesti:
- Niin se vaan tuo punapäinen likka viekottelee tuota nuorta lääkäriä.
Minun oli pakko nauraa ääneen ja Kiie, joka oli juuri palannut lyhyeltä lomaltaan ja tullut iltavuoroon tahtoi tietää mikä oli niin hauskaa.
- Tule tupakalle niin kerron, kutsuin hänet parvekkeelle. – Miten loma sujui?
- Miten nyt viikko voi sujua, ihan liian nopeasti. Mutta ensi kesänä tää lomaileekin oikein kunnolla! Mitäs sä kikattelit, ja työaikana vielä?
Kerroin ja Kiie yritti oitis kurkkia sisään osastolle lasiovista. Hän ei ollut tavannut Veskua koskaan ja näytti uteliaalta.
- Sun ehkä täytyy mennä esittäytymään, hymyilin vinosti. – Olihan ihan hilkulla ettei teistä tullut kämppiksiä.

Kiie oli vetäytynyt kimpastamme kun löysimme talon, vaikka oli ensin tahtonutkin muuttaa mukana. Hänen työsuhdehuoneensa oli melkein älyttömän halpa, joskin askeettinen, mutta tarkkaan mietittyään hän sanoi, ettei voinut vaihtaa viiden minuutin työmatkaa viidenkymmenen minuutin työmatkaan. Ei hänen unenlahjoillaan.
- Mä olen ollut viikon poissa kuvioista ja nyt te olette jo muuttaneet sinne? hän ihmetteli.
- Me muutetaan vasta huomenna, Vesku ja minä. Oliskohan bileiden paikka, tuli mieleeni.
- On on! Mä tulen! Sitten Kiie käveli sisälle ja kun paria minuuttia myöhemmin seurasin häntä, löysin hänet parhaillaan esittäytymästä Veskulle. Valitettavasti en ehtinyt jäädä virnuilemaan vierelle, sillä yhden potilaan tytär tuli juuri ilmoittamaan, että äiti halusi vessaan.

Lähdin jännittyneenä lauantaina töistä kotiin. Kiiekin oli ollut aamuvuorossa ja lähti samaa matkaa meille. Minulla oli iso urheilukassi, johon olin pakannut aamulla kiireessä kaiken yöpymiseen tarvittavan, mitä minulla Veskun luona oli ja vasta metrossa tuli mieleeni kauhea ajatus – mitäs jos Vesku ei päivän aikana ollutkaan onnistunut löytämään edes kahta patjaa? Jos siellä odottaisi edelleen vain tyhjä huone ja nolo Vesku? Hiljennyin hetkeksi kuvittelemaan moista kauhunäkyä, mutta sitten piristyin. Ehtisimme pari patjaa vielä vaikka bussilla käydä hakemassa Itäkeskuksesta. Tänä yönä nukkuisimme Huvikummussa.

Kiie katseli ympärilleen silmät pyöreinä kun kävelimme bussipysäkiltä.
- Täällähän on ihan upeita taloja! Miten ihmeessä te olette tänne onnistuneet pääsemään? Nyt mua alkaa kaduttaa.
- Ne ei vaan saaneet sitä kaupaksi kenellekään. Onhan se vähän rapistunut, ja epämääräiseksi ajaksi vaan. Tuolla se on, ton kuusiaitahirviön takana.
- Aita ainakin on rapistunut, Kiie sanoi.
- Mutta kuusiaita menee tommoseksi kun siitä tulee tarpeeksi vanha, sanoin kiireesti ja ällistyin itsekin, miten puolustuskannalle heti heittäydyin, kun toinen sanoi poikkipuolisen sanan edes meidän aidasta.

Lauri lykki työnnettävää ruohonleikkuria pitkin etupihaa kun kävelimme portista. Hän oli ilman paitaa ja punoitti kuin olisi juossut maratonin. Mutta oli pihakin lähes kokonaan jo siistitty. Suoritin viralliset esittelyt, kun Lauri jätti ruohonleikkurin omenapuuta vasten.
- Onko likat kotona? kysyin.
- On, on, jotain ne touhuaa keittiössä.
- Entäs Vesku?
- Se on… se kielsi sua menemästä yläkertaan ennen kuin se tulee takaisin.
- Jaha, sanoin ja tunsin mukavan värähdyksen. Kuulosti yllätykseltä.
- Käy napsauttamassa sauna päälle, Lauri huusi perääni kun jatkoimme matkaa. Hän itse tarttui vielä ruohonleikkuriin. Heilautin hänelle myöntävästi kättäni ja yritin katsoa kaikkea puolueettomin silmin miettien mitä Kiie mahtoi pitää näkemästään. Terassille olimme jo saaneet kolme erilaista tuolia riviin ja yhden vanhan räsymaton. Pöytiä sinne ei vielä ollut liiennyt. Eteisessä oli matto ja lipasto. Keittiö oli parhaiten kalustettu kaikista talon huoneista, sieltä ei puuttunut oikeastaan mitään. Edes tuoksua. Miila ja Jinna taisivat tehdä pizzaa. Työnsin Kiien sinne ja sanoin käyväni saunanlämmityksessä.

Miila ja Jinna olivat laittaneet Kiien pilkkomaan salaattiaineksia sillä aikaa kun pistäydyin kellarissa. Palasin keittiöön, meinasin kompastua kassiini, jonka olin vain heittänyt ovensuuhun ja otin itsekin veitsen.
- Mikset vie pois sitä, Miila kysyi ja tuijotti paheksuvasti laukunrohjoa.
- En voi, mä en kuulemma saa mennä yläkertaan ennen kuin Vesku tulee.
- Ai niin, niinpä tietysti. Miila ja Jinna alkoivat hihittää ja mulkoilin heitä uteliaana, mutta en alentunut kysymään, mistä oli kysymys. Tahdoin pitää yllätykseni yllätyksenä.

Tytöt olivat päällystäneet neljä isoa pizzapohjaa ja uuni napsahti juuri merkiksi siitä, että se oli lämmin. Jinna nosti ensimmäisen sisään.
- Kuka syö noi kaikki? kysyin.
- Onhan meitä jo kuusi, ja mä pyysin Raisankin kylään, Miila sanoi. – Ja pari muuta…
- Just just, sanoin. Itsepähän olin vähän niin kuin pirskeitä harkinnut suunnitella, mutta ilmeisesti sivulauseenpuolikkaani eilen oli ottanut tulta paremmin kuin kuvittelinkaan. Onneksi illasta näytti tulevan kaunis, tai olohuoneessa olisi tullut ahdasta. Kävin kurkkaamassa jääkaappiin ja totesin, että siellä oli pänikkä valkoviiniä ja muut hyllyt täynnä olutta ja siideriä. – Just, toistin ja istuin takaisin tomaattien ääreen.
- Meidän varmaan pitäisi testata, ettei meidän viinit ole saaneet kellarin makua, keksi Miila ja kaivoi auki pöydällä seisovan punaviinilaatikon.

Vesku palasi noin tunnin kuluttua ja hänellä oli mukanaan pari hänen ja Laurin opiskelukaveria, Jari ja Sebastian. Pizzoista puolet oli valmiina, salaatille oli vaivoin saatu tilaa jääkaappiin ja saunakin oli jo niin kuumana, että Kiie ja Jinna olivat lähteneet ottamaan ensimmäiset löylyt. Lauri oli myös saanut nurmikon ajettua ja istui keittiön nurkassa T-paita kaulansa ympärillä ja joi kylmää olutta tyytyväisen näköisenä.
- Me ei olla päästetty sitä yläkertaan, hän ilmoitti Veskulle.
- Hyvä, sanoi tämä ja katsoi minuun. – Haluatko tulla katsomaan mitä mä ostin?
- No arvaa! Hyppäsin pystyyn tuoliltani ja tartuin kassinkahvoihin.

Kiipesimme yläkertaan ja Vesku meni edeltä avaamaan makuuhuoneemme oven. Edelliskerran siellä käydessäni siellä oli ollut vain pöytäni yksinäisessä auringonnousunurkassa ja verhot ikkunoissa, nyt keskellä huonetta seisoi myös ihan oikea sänky. Lakanat olivat tummansinistä kiiltävää kangasta, jossa oli kultaisia tähtiä ja jäin tuijottamaan niitä äimistyneenä. Mikä ihmeen mielenhäiriö oli saanut Veskun semmoisetkin ostamaan? Sitten tajusin, että ne olivat kyllä minun, olin saanut ne joululahjaksi varmaankin viisi vuotta sitten ja unohtanut muiden liinavaatteiden sekaan, joita kotona olin kerännyt yläkaappiin odottamaan muuttoani. Vaikka tuskin lakanoita näkyikään, niiden päällä oli lisäksi läjä vaaleamman ja tummemmanpunaisia tyynyjä ja pörröinen punaruudullinen torkkupeitto. Kattaus näytti niin houkuttelevalta, että minun teki mieleni loikata sekaan kuin pituushyppääjä ja kassi tipahti kädestäni.
- Mitäs tykkäät? Vesku kysyi. Kuulin oven sulkeutuvan takanani ja hän laittoi kätensä ympärilleni.
- Mua alkoi heti nukuttaa ihan kauheasti! nauroin. – Mennään kokeilemaan!

Niin heittäydyimme tyynyröykkiön päälle niin, että niitä lennähteli reunoilta lattialle ja jäi allekin. Kaivoin oikein pienen ja kovan kylkeni alta ja paiskasin sen muiden perään. Sinisten lakanoiden satiini tuntui iholla sileältä ja liukkaalta ja kylmältä. Tuntui, että sitä piti saada tuntea enemmänkin, joten riisuin pitkikset pois jalasta, ja sitten varmuuden vuoksi Veskunkin, ja sitten vähitellen suutelemisen lomassa loputkin vaatteet. Minua tuntui pyörryttävän lievästi. Koko mennyt viikko oli ollut niin hektinen, ettei juuri ollut ehtinyt eikä jaksanut muuta kuin ohimennen halata. Mutta nyt olisi koko ilta pelkkää aikaa.

Jossain vaiheessa melko paljon myöhemmin, kun pihalta oli jo hyvän aikaa kuulunut iloista keskustelua ja naurua, koputettiin vaisusti ovelle.
- Mmm? sanoin puoliunessa.
- Aiotteko te mennä saunaan? Kaikki muut on käyneet jo, kuului Miilan ääni oven takaa.
- Mmm. En jaksanut ajatella nousevani sängystä, mutta Vesku vastasi myöntävästi ja oven takaa kuului poistuvia askeleita.
- En viitsisi, mumisin.
- Nouse vaan. Meillähän on oikeastaan tuparit tänään, Vesku virnisti.
- Onneksi täällä on muitakin emäntiä ja isäntiä! Muuten olisikin kai ollut aika epäkohteliasta sulkeutua tänne! Olin tahtomattanikin vironnut keskusteluun ja venyttelin nautinnollisesti.

Saunassa oli hirvittävän kuuma, olihan se ollut päällä tuntikausia. Yritin hämärässä tulkita sähkökiukaan nappuloita ja väänsin lopulta koko aparaatin pois päältä. Se varmaan jaksaisi pitää meidät lämpiminä jäähtyessäänkin. Ilman järveä vieressä kumpikaan meistä ei ollut himosaunoja.
- Nyt voidaan mennä takaisin, ehdotin vienosti kun Vesku sammutti suihkun ja tarttui pyyhkeeseen. Itse olin jo vetänyt kylpytakkini päälle ja kuivasin hiuksiani.
- Heittäydyt taas mahdottomaksi vai? Mennään nyt hetkeksi pihalle. Johan tässä tuli janokin.
- Okei okei. Kieltämättä minuakin janotti.

Lauri oli tuonut solukämpästään pienen jääkaappinsa saunan pukuhuoneeseen ja vilkaisin oliko sinne huomattu tuoda juotavaa. Olipa hyvinkin. Valitsin siiderin ja kävelin pihalle. Muilla näytti olevan aika hauskaa. Tuoleja ei ollut tarpeeksi niin monelle, mutta ruohikolle oli levitetty muutama filtti ja matto istuma-alusiksi. Ruokaa ei näkynyt, tyhjiä olut- ja siideripulloja kyllä.
- Oletteko te syöneet kaiken? kysyin vääntäessäni korkkia auki.
- Ruoat on keittiössä, ei me niitä tänne jaksettu kantaa, Jinna sanoi.
- Tai mitä niistä on jäljellä, sanoi pahoittelevasti Jari, joka juuri tuli kulman takaa pizzapala kädessään.
- Siis olette, huokaisin.

Raisan mukana näkyivät tulleen hänen uusi poikaystävänsä sekä vanha tuttu Arto, jonka kanssa Jinna oli edellissyksynä seurustellut. Minä istuin matonpätkälle Jarin, Sebastianin ja Laurin viereen ja järjestelin kylpytakkini helmat huolellisesti kätkeäkseni sen tosiasian, ettei sen alla ollut mitään. Pojat näyttivät ilahtuneilta nähdessään minut, he taisivat pitää minua jonkinlaisena maskottina tai pikkusiskona.
- Joko tiedät, pääsitkö, Sebastian kysyi heti. Puistin päätäni ja hetkeksi iski apeus.
- Varmaan ne maanantaina jo ilmoitetaan, laskevat varmaan pisteitä koko viikonlopun! hän lohdutti.
- En oo ihan varma, onko parempi tää epätietoisuus vai kuulla, etten pääse.
- Häntä pystyyn, ota sipsi, sanoi Jari ja ojensi perunalastupussia. Yritin tarrata pieneen kouralliseen, mutta hän kiskaisi pussia pois niin, että vain pari jäi käteeni.
- Mä sanoin yksikössä!
- Haa, haa, murahdin ja vilkuilin ympärilleni ihmetellen mihin Vesku oli jäänyt. Mutta ennen pitkää hänkin ilmestyi ja heittäytyi viereeni matolle. Totesin, ettei tainnut kannattaa toivoa pikaista paluuta makuuhuoneeseen, kun he uppoutuivat Jarin ja Sebastianin kanssa vertailemaan kesätyöpaikkojaan, joten lähdin itsekin pukemaan päälleni.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   20.10.14 18:29:36

KIITOS jatkoa odotellessa ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.14 21:55:08

3.

Seuraavana päivänä laiskotti ihanasti, vaikka illallinen juhlinta ei ollutkaan mennyt mitenkään rajuksi; joukossa oli liikaa vuorotyöläisiä. Tänään en kuitenkaan minä joutunut kärsimään asiasta, minulla oli vapaa, ja Veskukin lähti vasta iltavuoroon. Jäin uuteen ihanaan sänkyyn venyttelemään vielä, kun hän lähti. Satiini ja torkkupeiton karvainen pehmeys hyväilivät ihoani niin, että olisin voinut nautiskella siinä vaikka lopun päivää. Nousin kuitenkin vähän myöhemmin, vastahakoisena kohtaamaan alakerrassa epäilemättä vallitsevan kaaoksen.

Tilanne ei kuitenkaan ollut kovin paha. Matot, filtit ja jopa tyhjät pullot oli illalla kerätty pihalta terassille, ja tiskitkin olivat tiskialtaassa eivätkä ympäri taloa. Ei kuitenkaan juuri huvittanut ruveta tiskaamaan. Kävin kellarissa laittamassa sinne jätettyyn pesukoneeseen vähän pyykkiä pyörimään ja keitin itselleni kahvia. Kone oli ollut iloinen yllätys, kunnes olimme todenneet, ettei se lingonnut oikein kunnolla, jos ollenkaan. Mutta sai sieltä sentään puhtaita vaatteita, joskin ne kannatti käsin vääntää ennen kuin ripusti kuivumaan.

Miilasta ja Laurista ei näkynyt jälkeäkään enkä viitsinyt mennä koputtelemaan. Jos he tahtoivat pysytellä omissa oloissaan se heille suotakoon. Jinna oli töissä ja minua uhkasi taas tylsistyminen. Miten olinkaan kuvitellut, että kimppakämpässä olisi aina seuraa? Alku ainakin näytti heikolta. Tiskasin siis kuitenkin aikani kuluksi ja inventoin jääkaapin. Siideriä ja olutta oli jopa jäänyt, vaikka vieraatkin olivat tuoneet täydennystä varastoon, mutta paljon muuta ei kaapissa ollutkaan, paitsi margariinia ja juustoa. Minun kai olisi hyvä käydä kaupassa, kunhan saisin pyykit kuivumaan.

Lauri kai oli jonain päivänä ajanut pyöräni tänne ja nappasin repun selkääni ja lähdin ajamaan. Oli mukavan tuntuinen lempeä sää, ja mieleni teki oikeastaan ajella kauemmaksikin kuin kauppaan. Päätin mennä pyörähtämään tallilla. Oona olisi poissa, se oli selvä, mutta aloin jo kaivata vähän hevosenhajua. Ja aloin kaivata ratsastamista. En ollut käynytkään satulassa kuin joskus ennen juhannusta, silloin Oona oli myynyt viimeisen myyntiponinsa ja minä olin jäänyt ilman nimikkoratsastettavaa. Kun ajattelin sitä alkoi oikein ahdistaa.

Ratsastuskouluponit pyörivät kentällä, siinä oli ryhmä melko pieniä lapsia, parilla oli vielä taluttajakin. Kurkistin traikkutilannetta parkkipaikalla ja totesin, että Villen koppi puuttui, mutta Oonan, mitä Kimi usein lainasi tarvitessaan, oli paikalla, joten huokaisin helpotuksesta ja kävelin omalle, tai Oonan tallille. Olin kuin olinkin näköjään onnistunut tulemaan semmoisena päivänä, että Ville olisi jossain kisoissa. Kaveri oli ärsyttävä, eikä minulla ollut mitään halua tavata häntä.

Oona oli saanut kaikki hevosensa sopeutumaan yhteen ja ne olivat isolla laitumella pienenä ryhmänä. Ei niitä ollutkaan kuin neljä, yksi oma myyntiruuna ja kolme nuorta ratsutettavaa. Villen ja Kimin kisahevoset eivät saaneet laiduntaa niiden kanssa vaan tarhasivat kumpikin omalla pienemmällä lohkolla, joita alkukesällä olimme langoittaneet, tai sitten hiekkatarhoissa. Miten nyt milloinkin heidän treeniohjelmaansa sopi. Kisuakaan ei näkynyt nyt ulkona ja Oonan hevoset olivat liian kaukana haistella, joten tyydyin kurkkimaan niitä langan takaa. Oli sekin parempi kuin ei mitään. Ne eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Minä sen sijaan kiinnitin huomioni siihen että niiden juoma-astia, vanha amme portin pielessä oli melkein tyhjä, vain kymmenisen senttiä vihertävää vettä pohjalla. Suutahdin ihan. Vaikkei ollutkaan mikään hellepäivä ja ruohossa tietysti oli vähän nestettä, oli anteeksiantamatonta jättää neljä nuorta hevosta tuommoisen limaisen tilkan varaan. Irvistäen työnsin käteni veteen ja kiskoin tulpan irti, vaikka siitä olikin vaikea saada otetta kun sekin oli aivan limainen. Saapastelin pontevasti tallin seinustalle ja nappasin letkun ja tiskiharjan. Suunnittelin jo millä sanoilla antaisin Villen kuulla kunniansa ja mitä sanoisin Oonalle jos päättäisin hänellekin puhua.

Pesin ammeen ja jätin letkun valumaan sinne raikasta vettä. Hevoset tarkkakorvaisina kuulivat äänen ja lähtivät tulemaan ammeen suuntaan. Janohan niillä oli. Kävin sillä aikaa kurkkaamassa Kisun ja Razzamatazzin vesisaaveihin. Kyllä niissä oli vettä, vaikka ei niitäkään varmaan tänä aamuna ollut täytetty. Kun kerin letkua kokoon, kuulin takaani hiekan ratinaa ja käännähdin olettaen näkeväni Kimin ja Kisun, mutta pihalle ratsastikin Ville omalla ruunikollaan. Hän oli pitkä ja oikein hyvännäköinen nuori mies, jolla oli tummat hiukset ja herkästi nauravan näköinen suu, mutta en voinut unohtaa, miten hän ensitapaamisellamme oli kuvitellut minua tallitytöksi, joka onnesta ymmyrkäisenä vain odotti lupaa päästä palvelemaan häntä.

- Mä luulin että sä olet kisoissa kun ei sun traikkua näkynyt, töksäytin.
- Mun piti antaa Kimin lainata sitä kun Oonan kopista on rengas tyhjänä. Ville ei kuulostanut mitenkään tyytyväiseltä asiaintilaan. Muistin, että minäkään en ollut.
- Miten helvetissä hevosilla ei ollut vettä? kysyin tiukasti.
- No en ollut vielä tänään ehtinyt laittaa.
- Eihän olekaan vasta kuin iltapäivä. Etkä kyllä ollut ehtinyt ihan eilenkään, semmoista hernekeittoa siellä lillui. Ihme ettei ne ole ähkyssä kaikki!

Ville ei sanonut mitään, talutti vain hevosensa sisään talliin, kai tahallaan niin läheltä minua, että jouduin astumaan askeleen sivulle. Harkitsin huutaa perään, että juoruaisin Oonalle, mutta käännähdinkin siltä seisomalta ja marssin kiukkuisena ratsastuskoulun talliin, missä poneilta jo riisuttiin varusteita. Sitten päätin kuitenkin olla purkamatta kiukkuani Niinallekaan, koulun ratsastuksenopettajalle. Hän kertoisi Oonalle ihan varmasti, enkä ollut vielä päättänyt halusinko olla kantelupukki. Kävelin vain tallikäytävän päästä päähän, vaikka lähes tyhjää sielläkin oli. Kaikki hevoset nauttivat kesästä ulkona, ja sinne äsken tunnilla olleet ponitkin vietäisiin. Niina vahti, että kaikilla poneilla oli vastuuntuntoisen näköinen taluttaja ja päästi heidät menemään jonossa takaovesta laitumien suuntaan.

- Moi, teitä ei ole näkynytkään vähään aikaan! tervehti Niina minut nähdessään.
- Meillä on ollut muuttokiireitä, ja Oonan hevosetkin on lomalla. Ei silti, että niistä mulle mitään iloa olisi.
- Niin, se taisi saada kerrankin kaikki myyntihevoset pois käsistään ennen kuin uskoikaan.
- Yksi on jäljellä, mutta se on Veskun ratsastettavia.
- Mitenkäs teidän varsa?

Se olikin hyvä puheenaihe ja kerroin kaiken minkä tiesin, mikä ei ollut paljon. Varsa täyttäisi kohta kolme viikkoa ja voi kuulemma juuri niin hyvin kuin kolmeviikkoisen kuuluikin voida. Olin nähnyt sen juhannuksena, mutta sen jälkeen oli taas työ ja tämä muuttaminen vienyt kaiken ajan. Jos olikin saanut auton lainaksi oli sillä tullut muutettua tavaroita paikasta A, B, C tai D paikkaan E eikä käyty huviajelulla Nurmijärvellä.
- Koska tuotte sen tänne?
- Ei mitään aavistusta! En yhtään tiedä mitä Ilse on sen päänmenoksi suunnitellut. Tiedä vaikka lähetettäisiin se jonnekin varsapihattoon talveksi.
- Se taitaisikin olla paras vaihtoehto. Koska Oona tulee takaisin?
- Joskus ensi viikolla, olisiko ollut keskiviikkona? En muistanut ihan varmasti. Toivottavasti pian, jotta joku muu kuin tuo laiska ja itseään täynnä oleva Ville vastaisi hevosista. Sain muotoiltua hyvin diplomaattiseksi ja sivulauseenomaiseksi pyynnön, että Niina vilkaisi joskus muistaessaan ja ohi mennessään Oonankin hevosten vesiä, sitten vilkaisin kelloa ja totesin, että minun oli parasta lähteä kauppaan. En ollut ihan varma oliko meidän lähikauppa auki neljään vai kuuteen.

Se oli ollut vain neljään, totesin, joten jouduin kääntämään etupyörän uuteen suuntaan ja ajamaan takaisinpäin isompaan kauppaan. Se ei oikeastaan harmittanut. mielelläni olisin tukenut pienyrittäjyyttä ja kulmapuotia, mutta kun olin siellä viikolla käynyt olin todennut, että kurkkuja oli tarjolla kokonaista viisi kappaletta ja hedelmiä kahta lajia. Epäilin, että näin lauantai-iltana tilanne olisi vielä huonompi. En aikonut koko porukalle ostaa gourmet-ateria-aineksia, mutta hedelmiä ja vihanneksia ja jugurttia tarvitsisin ainakin itse, ja jos ostaisin vaikka makaronia tai nuudeleita kaappiin, saisi niistä hätävara-aterian ellei talossa mitään muuta olisi. Aloin miettiä, miten meidän kannattaisi tämmöisiä yleis- tai yhteishankintoja ruveta hommaamaan. Pitäisikö pitää kirjaa siitä, jos nyt toin pullon ketsuppia ja viikolla olin ostanut pullon yleispesuainetta?

Reppuni osoittautui surkean pieneksi ja jouduin ostamaan muovikassinkin ja ripustamaan sen ohjaustankoon. Näin noin sata asiaa, mitä meiltä puuttui ja vaikka tajusin ruveta toppuuttelemaan itseäni puolivälissä kauppaa tuli maksettavaksi yli viisi kymppiä. Harmitti vietävästi, kun pääsin kotiin ja totesin Laurin ja Miilan niinikään käyneen kaupassa. Onneksi emme olleet ihan samoja asioita ostaneet, paitsi salaattitarpeita.
- Pilkotaas taas, ehdotin ja otin kuivauskaapista päivällä pesemäni salaattikulhon.

- Mun tekisi niin mieli ratsastamaan, huokaisin Veskulle illalla kun löhösimme Jinnan sohvalla olohuoneessa katsomassa uutisia. Asia oli oikein iskenyt tajuntaan kun olin päivällä käynyt tallilla.
- Mene irtotunnille, Vesku ehdotti.
- Hmm, sanoin epäilevästi. Se ei ollut ihan sitä mitä minulla oli ollut mielessä, mutta miksei. Paremman puutteessa. Mutta sitten tuli mieleeni, miten olin kahden ratsastustunnin hinnan samana päivänä pistänyt menemään ruokaostoksiin, pystymättä edes ostamaan kaikkea mitä olisin halunnut ja hylkäsin ajatuksen alistuen. Minulla taisi olla rahanreikiä nyt muutenkin. Ehkä kestäisin pari päivää Oonan paluuseen asti ja menisin sitten anelemaan häneltä vähän satula-aikaa. Ehkä joku ratsutettavista olisi semmoinen, että hän uskaltaisi päästää minut selkään edes lyhyelle maastolenkille.

Lähdin maanantaina taas iltavuoroon ja, aivan kuten viikkoa aiemmin, lähdin ajoissa ehtiäkseni käydä kaupungilla katsomassa joko tulokset olisivat tulleet. Kyllä. Pysähdyin vähän matkan päähän ja tuntui, että silmissä sumeni kun sydän alkoi hakata hullun lailla. Totuuden paikka. Olinko tarpeeksi hyvä? Nuori mies harppoi ohitseni ilman epäröinnin hiventäkään, luki listaa lyhyen hetken ja poistui sitten kasvot loistaen paikalta. Toivoin, että minulla olisi ollut mukanani joku, joka olisi käynyt lukemassa tuomion puolestani. Harkitsin polttaa yhden tupakan ja tuijottaa tulostetta kauempaa, elää vielä hetken toivossa, mutta se nyt tuntui naurettavalta. Niinpä nielaisin, hengitin syvään ja astuin lähemmäksi. Ihan kuin en olisi nähnyt ihan selvästi, ja aakkosjärjestyskin oli haihtunut päästäni. Katseeni haravoi hurjana nimiä osaamatta paikallistaa, missä kohden omani olisi pitänyt olla. Viereeni tunkeutui joku toinen tyttö, joka alkoi liu’uttaa sormeaan listaa pitkin ja se helpotti omaakin lukemistani. Kiljaisin, kun näin sen. Tyttö hätkähti ja vilkaisi minua moittivasti, minä suljin silmäni hetkeksi ja luin uudestaan. Minä olin listalla. Oli luettava vielä kerran, ja olisin pyytänyt tuota tyttöäkin lukemaan sen minulle ääneen, etten varmasti nähnyt harhoja, mutta hän poistui jo arvokkaasti mutta pieni hymy huulillaan. Jos ja kun tapaisimme syksyllä, mahtaisiko hän muistaa, että olin se omituinen tyyppi, joka oli kiljunut ääneen tuloslistan edessä?

Lähdin kuin unessa kävelemään taas bussipysäkille päin. Nyt vasta tajusin, millainen pettymys olisikaan ollut, ellen olisi päässyt! Kyllä olisi maailma romahtanut. Kun olin jo päässyt bussiin tajusin, että tätä olisi oikeastaan pitänyt juhlia; olisin voinut käydä ostamassa töihin iltapäiväkahveille vaikka pullaa. Mietin nopeasti ja katsoin kelloa; ehtisinkö vielä käydä jossain? Päätin ehtiä, vaikka sitten myöhästyisinkin pari minuuttia, ja vaikka rahanreikiä edelleenkin oli tiedossa. Lopun matkaa lähettelin tekstiviestejä lähes kaikille, jotka olivat puhelimeni muistissa.

Aamuvuorolaisia palasi syömästä samalla hissillä kuin mihin ehdin känttyineni, vähän myöhässä. Apulaisosastonhoitaja vilkaisi merkitsevästi kelloaan ja minua, mutta Kiie, joka oli mukana myös, tajusi heti ilmeestäni ja kakkulaatikostani.
- Sä olet päässyt opiskelemaan, hän hihkaisi ja yritti halata minua, mutta astuin nauraen taaksepäin yrittäen pitää laatikkoa tasapainossa.
- Älä rusenna torttua, halaa sitten kun mä saan sen pois käsistäni. Ja jo suli sitten pomonkin ilme. Melkoisella hälinällä astuimme sisään osastolle. Vesku oli jakamassa lääkkeitä ja hän näki kyllä naamastani yhtä hyvin kuin Kiiekin mistä tuuli. Kakkulaatikko heilahti pahan kerran, kun hän sitä sen paremmin varomatta halasi minua.
- Nyt se on takuulla mössöä, nauroin, ja vein sen kahvihuoneen pöydälle. Puhelimeni piippaili melko freneettisesti laukussa, tekstiviestit olivat tainneet mennä perille. Kurkistin kakkulaatikkoon ja totisesti, se oli aika muotopuoli nyt.
- Oot aika viksu likka, ilmoitti Kiie.
- Niin, se kai tuli nyt todistettua? nauroin edelleen, ja livahdin vaihtamaan työvaatteet päälleni. Yritin laskea mielessäni, montako työpäivää minulla olisi jäljellä, mutta se oli vaikeaa kun en tiennyt, koska opiskelu alkaisi. Ainakin kuukausi kuitenkin vielä, ellei puolitoistakin. Pari-kolmekymmentä työvuoroa.

Kävelin pukuhuoneesta osaston puolelle arvokkain askelin. Äkkiä en ollutkaan osaston pahnanpohjimmainen, kouluttamaton sijainen, vaan jotain mitä kukaan muu siellä ei ollut – paitsi nyt sattumalta tänään Vesku, tietenkin – Tuleva Lääkäri.

En olisi ollut minä, ellen olisi alkanut stressata opiskelujen aloittamista heti parin päivän päästä kun kävin hakemassa kotoa vanhasta osoitteesta postia. Hyväksymiskirjeessä ilmoitettiin, että olin päässyt ihan rimaa hipoen sisään ja kauhuissani ajattelin, että kaikki muut olivat ilman muuta viisaampia – ja vanhempia ja kokeneempiakin – kuin minä. Tuijotin kirjettä hiljaisena ja kuvittelin jo miten loppuun palanut ja turhautunut olisin jouluna, kun yrittäisin räpiköidä muiden tahdissa. Ilse, joka oli kotona, kysyi, mitä murjotin ja alkoi nauraa kun kerroin.

- Mistä ihmeestä sä olet perinyt taipumuksen tuollaiseen pessimismiin? Et ainakaan isältäsi?
- Mutta kuinka mä jaksan viisi vuotta semmosta kauheata pänttäämistä? Jo keväällä meinasin hajota kun ensin luin kirjoituksiin ja sitten pääsykokeisiin.
- Etkä meinannut, sä olisit pärjännyt ihan hyvin jos et olisi ahnehtinut siihen lisäksi töitä ja kaiken maailman ratsastettavia hevosia joka sormelle. Otat syksyllä vähän iisimmin.
- Mutta töissä on pakko käydä, että elää, ja ratsastamisesta en ainakaan halua luopua tai sitten ei ole mitään muuta elämää kuin lukea vaan.
- Hei, asioilla on taipumus järjestyä. Haet opintotukea ja asumislisää. Ja pidät vaikka välivuoden jossain vaiheessa jos siltä alkaa tuntua.
- Sitä mä en ainakaan uskalla tehdä. Miten sitä muka pääsisi takaisin kiinni opiskelurytmiin jos olisi välillä vuoden poissa? Ja mitä silloin tekisi? Höh.
- Miten sä luulet Veskun jaksaneen tähän asti? Onko se niin ylivertainen suhun verrattuna?
Mieleni teki vastata myöntävästi, mutten uskaltanut, sillä pelkäsin Ilsen intoutuvan pitämään feministipuhetta.
- Taidanpa tästä lähteä kotiin, sanoin sitten vaisusti ja nousin.
- Mulla on teille kassillinen tavaraa, saatko menemään? Vai haluatko kyydin? Ilse tuntui mielellään pistäytyvän talossamme, joten sanoin, että hän voisi kaikin mokomin tulla viemään minut. Niinpä pakkasimme saman tien toisenkin kassin, lähinnä astioita, joista Ilse tahtoi päästä eroon, otimme vauvan ja lähdimme ajelemaan. – Voitaisiin käydä tallillakin katsomassa, onko Oona jo kotiutunut.
- Ja tuonut vaikka tuliaisia, riemastuin hiukan, joskin enemmän Oonan paluusta kuin mahdollisuudesta saada pussillinen pistaasipähkinöitä tai vastaavaa.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   20.10.14 22:27:19

Jee ehdin vasta parikymmentä kertaa käydä katsomassa olisiko uusi pätkä jo tullut ja taas on illasta pelastettu se mikä pelastettavissa on.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.14 20:35:55

Hih, jos nyt ois tullu vasta kymmenen käyntiä? :D
-------------------------
4.

Joimme kuitenkin kahvit meillä ennen kuin jatkoimme matkaa. Muu porukka oli töissä mutta Vesku kotona ja hän halusi myös mukaan tallille. Matkalla purin toisille tuohtumustani Villeen, joka ei ollut viitsinyt edes hevosille vettä laskea, vaikka oli saanut niiden vahtimista vastaan asua tallilla Oonan lomaillessa.
- Ehkä se oli ihan rehellisesti unohtanut, ehdotti Ilse sovittelevasti.
- Ei semmoista voi unohtaa, moneksi päiväksi ainakaan, kun ei kerran juuri mitään muuta tekemistä ollut. Karsinoitakaan tarvinnut siivota, muuta kuin omansa, kun muut hevoset oli ulkona yötä päivää. Enkä mä muutenkaan jaksa ymmärtää sen asennetta.
- Mikä sen asenteessa? kysyi Ilse. Hän ei ollut juurikaan käynyt tallilla nyt kesällä kun meidän Mansikka oli varsoineen maalla laitumella.
- Se on semmoinen ”etkö tiedä kuka minä olen” –tyyppi.

Mainittu suuruus oli kentällä ratsastamassa kun ajoimme pihaan ja Ilse tahtoi katsoa häntä tarkemmin. Karoliina nukkui kopassaan, joten jätimme sen vielä autoon, ikkunat vain auki. Ratsukko näytti kyllä hyvältä, Razzamatazz oli iso ja kiilsi kauniisti ja pitkä tummahiuksinen poika sen selässä oli kuin ratsastuslehden muotinumerosta – paitsi että vastuullisessa lehdessä hänellä todennäköisesti olisi ollut kypärä päässään. He laukkasivat ristiin rastiin kenttää ja yritin saada selvää, mitä Ville oikein haki – avoa, sulkua, väistöä vai kaikkia vuorotellen. Totuuden nimessä se, etten voinut olla varma ei varmaan johtunut siitä, että ratsukko olisi tehnyt temppujaan huonosti vaan ennemminkin siitä, että näin suoraan sivulta minun oli hankala nähdä miten ruuna oli taipunut milloinkin.

Ratsastuskoulun päädyssä kentän aidan takana oli lauma koulun hoitajia tuijottamassa silmät tarkkana. Minua hymyilytti ja nyhjäisin Veskua.
- Sä olet nyt selvästi menettänyt fanikerhosi. Hän vain hymähti. Vesku ei ollut koskaan ainakaan osoittanut mitenkään välittävänsä erityisemmin siitä, että tallitytöt yrittivät pyöriä ympärillä. Ville sen sijaan käytti vallitsevan asiantilan maksimaalisesti hyödykseen. Hän lopetti laukkaohjelmansa kuin seinään tyttöjen edessä, liukui sulavasti alas satulasta ja ojensi ohjat ensimmäisenä kentälle ehättävälle tytölle. Tämä löysäsi satulavyötä, nosti jalustimet ja alkoi taluttaa hevosta pitkin uraa. Seuraava tyttö ojensi Villelle pullollisen limsaa, jonka tämä armollisesti otti ja lähti sitten harppomaan kohti Oonan tallia.

Oona itse löytyi heinävarastosta, kun vähän haeskelimme. Hän oli ruskettunut mutta vähän huonotuulisen näköinen, kunnes huomasi meidät.
- Tervehdys! Mietinkin tuletteko koska taas käymään. Ja Ilsekin, ja napero!
- Oliko hyvä loma? Oletko levännyt?
- Oli ja olen. Kai sitä nyt taas jaksaa pari seuraavaa talvea.
- Tarvitsetko apua heinien jakamisessa?
- En, jaoin ne jo. Teen vaan inventaariota että koska pitää tilata lisää. Mitä varsalle kuuluu? Ja meidän pitäisi Vesku katsoa mihin kisoihin voisi ton Knoxin seuraavaksi viedä. Vaikka siitä oli mulla kyllä pari kyselyä sähköpostissa, täytyy ensin katsella jos se vaikka menisi kaupaksi.
- Aiotko hommata lisää myytäviä? kysyin toiveikkaana.
- Aionpa hyvinkin, mutta en nyt ihan tällä viikolla kai vielä. Täytyy vähän katsoa mitä mun vironagentti on mulle löytänyt vaiko mitään.
- Mulla on kauheat ratsastusvieroitusoireet, vääntelehdin.
- Kummallista, mulla ei ole ollenkaan, Oona tuhahti.

Kävelimme kentän laidalle istumaan ja juttelemaan. Ilse kertoi uusimmat kuulumiset laitumelta Nurmijärveltä ja tahtoi tietää, mitä Oonan mielestä kannattaisi tehdä varsan kanssa syksyllä. Vesku meni laitumelle rapsuttelemaan nimikkoratsuaan Knoxia ja minä istuin nurmikolla auringossa. Laiskasti seurasin katseellani Razzamatazzia, jota vielä kävelytettiin kentällä. Ville oli tullessaan kysellyt sille hoitajaa ja suhtautunut kauhistuksella ehdotukseen, että joku koulun tytöistä varmaan sopisi, mutta ilmeisesti tytöt sitten olivat tyhjää parempi. Kaveri itse oli näköjään käynyt vaihtamassa vaatteet ja ilmestyi kentän laidalle shortseissa ja puhtaassa paidassa ja huusi, että hevosen voi nyt tuoda pesulle. Tyttö, Anna nimeltään, lähti taluttamaan sitä pesupaikalle.

- Miten pian varsomisen jälkeen voi ruveta taas ratsastamaan? kysyin Oonalta kesken heidän pihatto-tallivertailujensa.
- Niin pian kun raaskii. Mutta tietysti ihan vaan hetken kerrallaan aluksi.
- Just. Aloin suunnitella retkeä Nurmijärvelle. Hitto kun olisi taas joskus yhteinen vapaapäivä Veskun kanssa. En kaivannut ainoastaan satulaan, tai ratsastelemaan ihan millä tahansa, halusin ratsastamaan vähän pitkäjänteisemmin, niin että hommassa olisi jokin päämäärä. Kyllä olisi Mansikalle käyttöä täällä vaikka heti!
- Perusta sä varsapihatto, ehdotin Oonalle. Tämä ei yllätyksekseni kieltäytynytkään suoralta kädeltä vaan katseli miettiväisesti laitumen suuntaan.
- Tossa on vähän naftisti tilaa… ja kuka sen pihaton rakentaisi?

Ville lampsi luoksemme ratsastuskoulun tallista, mihin hän oli jättänyt tytöt huuhtomaan hevostaan. Hänellä oli edelleen limsapullo kädessä ja päässä hohtavanvalkoinen Porsche-lippis.
- Haluaisitko sä Oona tulla mun kanssa Tuomarinkylään sunnuntaina?
- Mitäs sä siellä?
- No kisat tietysti, hoitajaksi.
- Voi hyvä ihminen ja kukas sitten täällä työt tekisi?
- Ei siellä kauan menisi, ja ne alkaakin vasta iltapäivällä.
Mutta Oona pudisteli päätään. Villen katse siirtyi minuun, mutta jatkoi nopeasti matkaansa, onneksi.
- Jaa mutta jos Knox… mutta ei, sehän on seissyt kaksi viikkoa, Oona ajatteli ääneen ja katseli laitumelleen päin. – Koskas sinne pitää ilmoittautua?
- Tänään.

Oona hypähti pystyyn ja käveli laitumelle, mistä Vesku oli juuri tulossa. Ville tuijotti yrmeänä pääni yli vastakkaiseen suuntaan sanomatta mitään eikä ollut Ilseä huomaavinaankaan, mikä minusta oli epäkohteliaisuuden huippu. Ilse katsoi häntä ihmeissään. Eihän hän kyllä näyttänyt ihan hevosenomistajan perikuvalta kesämekossaan ja vauva rintarepussa, mutta…
- Onhan sulla tuolla hevosenhoitajia kokonainen lauma, mainitsin kun en saanut pidettyä suutani kiinni ja osoitin tallipihalle. Razzamatazzia talutti Anna Oonan tallin suuntaan. Perässä käveli Siiri satula sylissään ja sitten vielä pari tyttöä, joiden nimeä en juuri muistanut, jotka kävellessään ristittivät suitsia.
- Nehän on ihan lapsia, Ville sanoi torjuvasti.
- Ota useampi, kyllä niiden iät yhdessä ylittää 18.
Mistähän keksinkin sen, en voinut käsittää. Minua alkoi kuitenkin naurattaa, ja vielä enemmän kun Ville mulkaisi minua nenänvarttaan pitkin ja käänsi minulle selkänsä. En tosiaan voinut ymmärtää häntä. En ollut tottunut ihmisiin, jotka olivat tahallisen epäkohteliaita. En ollut itse asiassa tainnut koskaan tavata sellaista, ellei nyt laskettu riitoja tai humalaisia tiuskaisuja.

Vesku ilmestyi kohta kentälle suitsitun mutta satulattoman Knoxin kanssa ja kiipesi penkiltä selkään. Ruuna oli vielä kovin nuori, ja he olivat vasta keväällä käyneet ensi kertaa kilpailuissa lähinnä tutustumassa tilanteeseen. Ensimmäisellä kerralla se oli karannut radalta, mutta toisella jo pysynyt aitojen sisällä. Nyt se näytti heinämahaiselta ja takkuiselta ja ilkikuriselta. Jos siltä olisi roikkunut heinä suupielestä vaikutelma lomailevasta nuorukaisesta olisi ollut täydellinen. Mutta itse asiassa se näytti aika tyytyväiseltä kun Vesku otti ohjat ja alkoi houkutella sitä taas tekemään vähän töitä. Ehkä parin viikon joutilaisuus olikin sen mielestä riittävästi.

Vesku ei ratsastanut kauan, alku- ja loppukäynnit poislukien varmaankin vain kymmenen minuuttia. Mutta alas tullessaan hän nyökkäsi Oonalle ja sanoi:
- Jos sä kehtaat näyttää tämmöistä mahaa julkisesti niin siitä vaan.
- Se C?
- Joo, ei nyt ruveta sentään uhkarohkeiksi.
Minä aloin salamannopeasti käydä mielessäni läpi työvuorolistaani. Olin ollut vapaalla edellisen sunnuntain, ei voinut olla semmoista onnea, että seuraavakin sunnuntai olisi vapaa. Tai epäonnea, jos palkkapussin kannalta ajatteli; sunnuntaisin sai kaksinkertaisen palkan. Mutta jos olisin aamuvuorossa ja ehkä vielä saisin tehdä vähän lyhennetyn päivän ehtisin ainakin katsomaan.
- Mä ilmotan teidät, Oona lupasi. – Meidän pitää varmaan puoli kahden aikaan yrittää päästä lähtemään. Sitten päästään kahdelta matkaan ja ollaan just ajoissa.
- Siis noikin tulee? puuttui Ville puheeseen näyttäen epäuskoiselta.
- Jep.
- Ja sä lähdet mukaan?
- Täytyyhän mun nähdä kuinka mun hevosellani menee, Oona sanoi.

En halunnut kuulla, miten keskustelu etenisi vaan nousin ja lähdin Veskun kanssa viemään Knoxia takaisin laitumelle. Kun päästimme sen irti se köyristi niskansa ja lähti pinkomaan pukkilaukkaa takaisin kavereiden luokse. Pieni liikunta oli selvästi saanut sen veret liikkeelle. Muut intoutuivat sen villistä lähestymisestä ja hetken aikaa kaikki neljä painelivat ympäri laidunta yllyttäen toisiaan. Näky oli aika lumoava.

- Mä en voi ymmärtää miksi Oona kutsui sitä pöyhkeilevää pelleä ystäväkseen kun kertoi vuokranneensa sille tallipaikan, mietin vielä illalla sängyssäkin. – Meidän Oona, joka on hevosnaistaidon perikuva.
- Ehkä se on ollut erilainen niiden kouluaikoina, Vesku arveli.
- Siinä pitäisi olla ero kuin yöllä ja päivällä.
- Ähh, Vesku sanoi ja veti kätensä pois altani.
- Mitä?
- Sun olisi pitänyt nähdä mut sinä kesänä kun osallistuin ensimmäistä kertaa vaativiin luokkiin. Tai siis, hyvä ettet nähnyt. Mä olin ihan varma että mun napa oli aurinkokunnan keskus.
- Sinäkö? Yritätkö väittää, että olet joskus ollut tuommoinen paskiainen kuin Ville? Nousin kyynärpääni varaan ja tarkastelin Veskun naamaa hämärässä. Hän näytti vähän vaivautuneelta, tai oikeastaan aika paljonkin.
- Mä saatoin olla pahempikin.
- Etkä? Mutta, Ville on ainakin viisi vuotta sua vanhempi ja sähän olit silloin ihan penikka?
- Mulle vaan osui hyvä onni aikaisemmin. Ei kai se ikää katso. Sä olisit inhonnut mua ensi näkemältä.

Mietin hetken ja toisenkin. En voinut kuvitella Veskun käyttäytyvän niin kuin Ville. Enkä voinut kuvitella, että olisin itse ikinä, missään olosuhteissa, inhonnut häntä.
- Eeen olisi, sanoin hitaasti kiusoitellen.
- Olisit takuulla.
- Sulla olisi sama hymy ja sama kroppa kuitenkin, kiusasin, - ja samat kädet ja samat huulet… jos muistat niin en mä tiennyt sun olevan mikään ratsastajaguru kun me tavattiin.
- Jos me oltais tavattu kolmisen vuotta aikaisemmin niin olisit tiennyt heti toisesta lauseesta lähtien.
- Jos me oltais tavattu kolmisen vuotta aikaisemmin mä olisin ehkä ollut yhtä vaikuttunut kuin Niinan tallitytöt ja vaikka nuollut sun saappaasi, hihitin.
- Ehkä parin päivän ajan. Mutta et sä olisi mua kestänyt.
Yritin miettiä Veskua itsetietoisena maailmanomistajana mutta ajatus lähinnä nauratti ja hellytti.
- Mitäs sitten tapahtui? Että susta kuitenkin tuli ihan ihminen? kysyin ja kapusin mukavasti puoliksi hänen päälleen.

- No. Se oli tietysti Hannan tekosia, että mä yleensä pääsin kilpailemaan niin vaikeisiin luokkiin, koska se lainasi mulle hyvän hevosen, mutta senhän sä arvasitkin. Nyökkäsin sanomatta mitään ja Vesku mainitsi hevosen nimen, joka kuulosti hyvinkin tutulta.
- Oletko sä kilpaillut sillä? kysyin ällistyneenä.
- Se oli silloin jo melkein eläkeiässä. Hanna oli hommanut sen kun se varsinainen pilotti alkoi keskittyä uuteen hevoseensa. Mutta Hanna halusi itsekin yrittää sen kanssa radalle, HIHSiin jos mahdollista, ja lähti sen ja ykkösratsunsa kanssa Ruotsiin valmennukseen loppukesällä. Jos nyt voi sanoa, että mikään muu voi olla ykkösratsu… Vesku näytti jäävän miettimään asiaa.

- Mitäs sä jäit tekemään? Tallitöitä?
- Mä jäin kuin nalli kalliolle, Hannalla ei silloin ollut niin montaa kilpahevosta kuin nykyään ja ne mitkä jäi pantiin siitostammojen kanssa lomalle, eikä mua tarvittu edes tallihommissa. Vaikka kai niitä olisi saanut käydä tekemässä, mutta mä en oikein tullut toimeen silloisen tallimestarin kanssa. Sitä potutti kun mä yhtäkkiä ilmestyin ratsastelemaan ja pyörimään tallilla, kun se itse oli tottunut olemaan kukkona tunkiolla. Niin että mä vaan pörräsin kaupungilla ja vanhalla ratsastuskoululla ja esitin suurta kuuluisuutta.
- Ja naisia riitti, arvelin kuivasti.
- Naisia, tai tyttöjä. Enhän mä itsekään ollut kuin hädin tuskin täysi-ikäinen.
- Mahtoi olla hauskaa.

Vesku väännähti kiusaantuneen oloisena.
- Olihan se tavallaan, kai sitä on turha kieltää.
- Mutta mikä sut sitten pisti paikoilleen?
- No, oli yksi tyttö…
- Mikä tyttö?
- Semmoinen Salla, mun luokkakaveri. Mä olin ollut pitkään vähän ihastunut siihen ja luulen että sekin muhun, mutta sitten se unohtui multa koko juttu kun innostuin niin siitä, että pääsin Hannan valmennettavaksi. Mutta sitten loppukesällä me tavattiin taas. Mä ajattelin, että olisi hyvä taktiikka tehdä siitä vähän mustasukkainen ja sitten vasta yrittää lähempää tuttavuutta.
- Toi taktiikka on toiminut hyvin ainakin vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa, muistelin.
- No elävässä elämässä ei toiminut. Mä heilastelin varmaan kaikkien likkojen kanssa, jotka meidän tuttavapiiriin kuului ja menin sitten tarjoamaan itseäni kuin suurta palkintoa. Että ”sinä olet se ainoa oikea”. Hah.
- Ei tainnut tepsiä.
- Ei totisesti. Mulla soi korvat vieläkin kun muistelen minkälaisen puheen Salla piti mulle. Mutta se laittoi kyllä asiat järjestykseen mun päässäni ihan kerralla.
- Mitä Hanna sanoi siitä, että sulla oli kakskymmentäseitsemän yhdenyönjuttua sen ollessa matkoilla?
- Eihän sillä siihen mitään sanomista ollut, ei me silloin vielä mitään seurusteltu. Se oli paremminkin sen tallimesen, Oskarin kanssa, jos kenenkään. Mutta mä kuvittelin olevani murtunut mies, jolla oli särkynyt sydän, ja kun Hanna tuli takasin, se huomasi, että siitä oli kivaa lohdutella mua… ja siitä se juttu sitten tavallaan lähti. Pikkuhiljaa.
- Just joo.
- Eikä niitä nyt kahtakymmentäseitsemää ollut.

Vaihdoin asentoa mutten halunnut siirtyä pois Veskun päältä. Hän olisi voinut tulkita sen siten, että olin loukkaantunut kuullessani ikivanhoista naisjutuista. Kumma kyllä olin alkanut tuntea epämiellyttävää mustasukkaisuusoireilua vasta kohdassa ”pikkuhiljaa”. Ristin sormeni hänen rintansa päälle ja nojasin leukaani niitä vasten.
- Montakos sitten?
- Ööh… ehkä seitsemän paremminkin. Korkeintaan.
- Oli siinäkin kaverilla vientiä yhdeksi loppukesäksi. Montako lasta sait tehtyä?
- Enhän mä nyt niiden kaikkien kanssa sänkyyn ehtinyt, Vesku sanoi kauhistuneena ja mielialani parani.
- Pitelitte vaan kädestä vai?
- Niin, käytiin kahvilla tai kaljalla, vähän pussailtiin. Eihän mun ollut tarkoitus kuin näyttää Sallalle, että mulla oli vientiä muutenkin.
- Miten teidän sitten kävi, Sallan ja sun?
- Ei mitenkään. Se meni naimisiin nuorena ja sillä taitaa olla jo pari muksuakin.
- Mietitkö sä sitä koskaan?
- No en ole ajatellut vuosiin.
- Ihan kuulostat siltä kuin siitä olisi vuosikymmeniä aikaa, kiusasin.
- Siltä se melkein tuntuukin. Mutta eiköhän tää riitä mun menneisyydestä. Vesku veti peiton paljaan selkäni päälle ja yritti hilata minua ylemmäksi. Vatsanahoistamme pääsi kostea mässähdys, kun ne irtosivat toisistaan. Se kuulosti kammottavalta, kuin raaja olisi repäisty irti.

- Entäs sun menneisyytesi? Vesku kysyi suukotellessaan minua.
- Ei mulla ole mitään menneisyyttä. Ei ainakaan mitään noin tapahtumarikasta.
- Kai nyt jotain sentään, Jaakko ainakin.
- En mä tiedä voiko sitä laskea miksikään. Riippakiveksi korkeintaan. Eikä mua todellakaan huvita muistella niitä nyt. Roikutin hiuksiani tahallani Veskun nenän päällä niin, että hänen piti kääntää päänsä pois ja melkein aivastaa. – Sitä paitsi enköhän mä ole kertonutkin sulle melkein kaiken.
- Melkein?
- No en voi olla varma mitä kaikkea olen kertonut. Tylsä puheenaihe. Keskitytään mieluummin nyt tähän hetkeen.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   21.10.14 22:53:28

Kiitos taas.
Jännä lukea, kun on lukenut jo "tulevaisuutta" mutta välistä puuttuu juttuja, jotka tietää tuleviksi, mutta ei yhtään miten. Joten taas odotellaan....

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.10.14 20:50:27

Paljon tapahtuukin :D Tätä kun riittää varmaan jouluun tätä tahtia - ellei ens kesään, ei mtn hajua!
-----------------------
5.

En pitänyt Villestä kyllä yhtään sen enempää Veskun muisteloista huolimatta, joten vaikka kävin tallilla loppuviikolla ennen kisoja Veskun mukana milloin mahdollista, yritin olla näkemättä häntä ollenkaan. Vesku ratsasteli Knoxilla ihan vaan pikkutreenejä jottei se kipeytyisi joutuessaan liian pian loman jälkeen tosihommiin mutta Ville harjoitteli oikein antaumuksella. En alentunut kysymään mihin luokkaan he olivat ilmoittautuneet mutta perjantaina näin sen netistä; vaativaan B:hen. Oona oli kuin olikin suostunut hänenkin kisahoitajakseen, mutta vasta huomattuaan, että Veskun ja Villen luokat ratsastettaisiin samaan aikaan vierekkäisillä kentillä joten kauheasti odotteluaikaa ei tulisi. Minä olin saanut luvan lyhentää sunnuntain aamuvuoroa tunnilla ja laskin, että ehtisin suunnilleen kisojen alkuun mennessä paikalle myös.

Ihmettelin kyllä, miten Vesku suostui lähtemään kilpailemaan noin laidunkunnossa olevalla hevosella, mutta häntä ei tuntunut huolettavan.
- Se on niin nuori, että se tarvitsee vaan kaikenlaista kokemusta. Ei sillä ole hankaluuksia siitä ohjelmasta selvitä, ja jos ei sitä huvita niin yritetään ainakin pysyä radalla.
- Jos se onkin enemmän estehevonen?
- Voi olla. Oona lupasi kokeilla sillä jotkut pikkukisat pian ellei se nyt mene kaupaksi ennen sitä.

Oli lauantai ja olimme lähdössä tallilta, mutta Vesku halusi pysähtyä vielä hetkeksi katsomaan Villen ratsastusta. Hän oli yksin ilta-aurinkoisella kentällä ja yritti saada tehtyä laukka-käynti-siirtymisiä, mutta vaikka olin aiemmin joskus todistanut ihan hienoja pysähdyksiäkin suoraan laukasta, ei tänään sujunut. Ratsastaja punoitti ja hevonen hikosi ja molemmat alkoivat näyttää hermostuneilta. Oonakin seisahtui aidan taakse ja pudisti päätään.
- Ne yrittää nyt liikaa, olisi pitänyt lopettaa jo.
- Olisi saaneet lopettaa jo eilen, mun mielestä, sanoi Vesku.
- Niin, ne on treenanneet aika rankasti koko viikon.
Ville ei näyttänyt tyytyväiseltä huomatessaan pienen torikokouksemme aidan takana. Hän heitti hevoselle pitkät ohjat ja ratsasti luoksemme.
- Oliko teillä jotain hyviä neuvoja tarjolla? Äänensävy oli melkeinpä ilkeä. Näin, että niin Vesku kuin Oonakin olivat jo vetäisseet henkeä ja avanneet suunsa, mutta napsauttivat ne sitten yhtaikaa kiinni.
- Eipä juuri, Vesku sanoi ja lähti kävelemään, tarttuen minua ohimennen käsikoukusta.
- Mitäpä tuota neuvomaan, piruiluna se olisi sen vaan ottanut, hän totesi kun pääsimme vähän kauemmaksi.
- Kai se olisi myöhäistä tänään sanoa mitään jos huomenna on kisat, sanoin.
- Ja kaipa se, ammatti-ihminen, itse tietää miten hevosensa parhaiten toimii.

Seuraavana päivänä alkoi sataa puolen päivän jälkeen ja kyllä harmitti. En ollut tajunnut ottaa aamulla mitään sadevarusteita ja iltapäivä vesisateessa ratsastuskilpailuissa tuntui melko vähän houkuttelevalta. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

Toiset olivat tietenkin osanneet varautua paremmin kun olivat vasta iltapäivällä ruvenneet tekemään lähtöä. Hevosilla oli molemmilla pitkäkaulaiset ratsastussadeloimet ja ratsastajillakin sadetakit. Oona oli kurapuvussa hattua myöten kuin esikoululainen. Minä lantustin paikalle tukka liiskautuneena pitkin päätä ja alushousuja myöten märkänä. Laukustani olisi voinut juottaa hevosen.
- Voi lapsi parka, sanoi Oona ja tuijotti minua sen jälkeen sanattomana. Pojat kehtasivat nauraa, molemmat. Harkitsin ottaa vauhtia ja potkaista ensin toista ja sitten toista, mutta lepyin aavistuksen verran kun Vesku tuli kuiskaamaan, että märkä T-paita –look sopi minulle. Vilkaisin kyllä vähän kauhistuneena alaspäin ja vedin takkiani paremmin kiinni.
- Mulla on ylimääräinen sadetakki, Oona sanoi, ja Vesku käski kaivamaan kassistaan takapenkiltä kuivan paidan. Sitten olinkin enää vyötäröstä alaspäin märkä. Onneksi ei ollut lokakuu vaan heinäkuu. Tennarit nyt kuitenkin olivat pilalla, mutta niissä huljuva vesi sai oloni tuntumaan viisitoista vuotta nuoremmalta, mikä kai sekin oli laskettava positiiviseksi asiaksi.

Molemmat ratsukot olivat lähteneet verryttelemään sillä aikaa kun suoritin uudelleenpukeutumista Veskun T-paitaan ja Oonan sadetakkiin ja seurasimme Oonan kanssa heitä kentälle. Järjestäjät olivat varmaan kironneet kun aikataulut pakottivat kahteen samanaikaiseen luokkaan eikä kisoja sen takia voinut siirtää maneesiin. Tosin sade alkoi hiukan hidastua. Kävin kioskinkulmalla lukemassa lähtölistoja ja ostamassa kuumaa kahvia. Niin Vesku kuin Villekin lähtivät luokkiensa keskivaiheilla, Villen vaativassa luokassa vaan oli paljon vähemmän osanottajia joten todennäköisesti hänet näkisimme ensin. Toisaalta C:n ohjelma oli paljon lyhyempi joten eivät Vesku ja Knox paljon myöhemmin tulisi radalle.

Kun olin saanut kahvini lähdimme kävelemään verryttelykentän suuntaan. Vesku seisoi sen nurkassa tuskastuneen näköisenä ja yritti avata Knoxin loimen kaulan alla solmussa olevia nauhoja.
- Te kastutte jos otat sen nyt jo pois, sanoi Oona.
- Ei auta, mä en pysy selässä, ellen ota. Se kahisee niin että tää kaveri saa sydänhalvauksen.
Knox näytti tosiaan epätavallisen rauhattomalta ja muljautteli silmiään joka suuntaan.
- Eihän se äsken ollut pelottava kun tänne ratsastit.
- Mutta heti kun lähdettiin ravaamaan se vasta alkoikin pitää ääntä. On kuulkaas ihan onnea, etten mä ole nyt Vantaanjoessa ja hevonen jo Tuusulassa.
- Voi ei, Oona sanoi ja tarttui hevosta ohjista jotta Vesku sai molemmat kätensä vapaaksi nauhojen avaamista varten. Hän sai ähertää hyvän tovin märkien kangassuikaleiden kanssa, mutta sitten pelottava kangas saatiin käärittyä kokoon. Hevonen rauhoittui hiukan ja Vesku pääsi nousemaan takaisin selkään.
- Mitähän tosta nyt tulee, sanoi Oona puoliääneen ja puristi ryppyistä loimirullaa rintaansa vasten.
- Ainakin se sai taas yhden kokemuksen, yritin lohduttaa.
- Kaikkia säkin tänne päästät, kuului vierestämme. Ville siihen oli ratsastanut.
- Jaa miten niin? kysyi Oona.
- Ne säikytti puolet hevosista kun karkasivat pukkilaukkaa koko kentän yli.
- No mutta tokihan ton tason kouluratsut käsissä pysyy, livahti suustani ennen kuin ehdin ajatella. Käännyin ja poistuin paikalta saman tien ennen kuin Ville ehti vastata mitään. Repliikkini ei ehkä ollut ollut ihan täysin asiallinen.

Tein pienen kierroksen, kiipesin kentän toisella laidalla nousevalle mäelle ja sitä pitkin seuraavaan kulmaan. Vesku oli vetäytynyt sinne kauemmas yleisöjoukosta ja antoi Knoxin kävellä kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleen.
- Miten meinaat verkata sitä? kysyin kiinnostuneena.
- Luulen, että ton äsköisen jälkeen teen laukannostot kumpaankin suuntaan ja se siitä.
- Jaha, mielenkiintoista!
- No, katsotaan nyt, ehkä mä vähän ravailenkin ensin.
Maistoin kahviani ja tarjosin Veskulle loput. Oona näkyi kietovan Razzamatazzin jaloista pois kuraisia, ennen valkoisia pinteleitä. Tuo oli yksi asia mitä en ollut koskaan koulukisoissa ymmärtänyt. miksi pintelöidä hevosen jalat verryttelyä varten kun ne kuitenkin piti radalle riisua? Ja miksi pintelit, miksei jotain suojia? Miksi valkoiset, miksei kuranruskeat? Olisin kysynyt Veskulta, mutta hän oli kääntänyt Knoxin pois luotani ja hölkkäsi nyt pitkin kentän reunaa sen näköisenä kuin olisi matkalla iltauinnille.

Vaikeammat luokat ratsastettiin radalla, joka oli lähempänä pääkatsomoa, mutta jäimme Oonan kanssa kuitenkin molempien ratojen välille tuomareiden selän taakse, kun tuli aika ratsukoiden siirtyä valmistautumaan. En ollut ehtinyt seurata miten luokat etenivät, mutta aavistelin, että Vesku yritti tuoda Knoxin katselemaan valkoisia aitoja niin aikaisin kuin mahdollista. Ville kuulutettiin radalle ensin. En tiennyt, miten ohjelma meni – tai edes mikä ohjelma oli kyseessä – enkä ollut ehtinyt nähdä niin montaa ratsukkoa, että olisin ehtinyt opetella rataa. Ville ja Razzamatazz kuitenkin tekivät näyttävän sisääntulon ja tänään laukasta pysähtyminen onnistui taas täydellisesti siihen mihin pitikin. Huomasin, että Knoxin loimen ja Razzamatazzin pinteleiden ja sadeloimen lisäksi Oona kantoi nyt Villen sadetakkiakin ja tarjouduin ottamaan läjän vaihteeksi syliini.

Tietämättömyydestäni johtuen en osannut alkuunkaan arvioida Villen rataa, eikä Oona ollut juurikaan fiksumpi. Yleisö ei henkäillyt kauhuissaan, mutta eipä se semmoista tainnut juurikaan koulukisoissa tehdä. Arvelin kuitenkin, että eräätkin siirtymiset menivät vähän pitkiksi. Kun Ville ratsasti radalta, tuli Veskun vuoro.

Siitä ohjelmasta en ollut yhtä tietämätön, sillä olin sen kotona lukaissut. Tehtävät eivät olleet nuorellekaan hevoselle vaikeita, mutta Knox näytti taas kauhean jännittyneeltä ja kun tuli aika tehdä laukkaympyrä päätyyn se painoi korvansa luimuun ja aikoi ihan selvästi poistua tangentin suuntaan ja karkuun. Vesku sai kuitenkin pidettyä sen radalla, mutta ehdotin Oonalle, että hän keskittyisi tuon hevosen kanssa ennemminkin estekisoihin.
- Siltä se näyttää, mutta se olisi niin paljon helpompi myydä jos sillä olisi tulos edes helposta beestä, Oona huokaisi.
- Ehkä jonain päivänä kun sillä ei ole sadeloimea.
- Niin, sanoi Oona ja näytti ilahtuvan ajatuksesta.

Veskukin lähti takaisin verryttelykentälle ja matkalla sinne törmäsimme Villeen, joka istui hevosensa selässä keskellä tietä.
- Ota tää niin mä käyn hakemassa arvosteluni, hän sanoi ja laskeutui ratsailta. Oona nappasi ohjasta kiinni ja nosti ajatuksissaan jalustimet ja löysäsi vyön. Minä pitelin edelleen isoa läjää märkiä ja kuraisia varusteita ja etsin katseellani paikkaa, mihin olisin saanut ne edes väliaikaisesti laskettua. Mutta kaikkialla oli niin märkää, etten oikein saanut niitä pois käsistäni vaikka huomasin, että perässäni laahasi jo pari metriä pinteliä. Lopulta paiskasin ne vaan nurmikolle.
- Otatko sille loimen? kysyin.
- Anna vaan.
Niinpä kiskoin läjästä erilleen toisen loimen ja autoin sen hevosen selkään. Olipahan vähemmän kannettavaa.

Tuli siihen Veskukin ennen kuin Ville palasi ja minäkin sain käsihevosen. Vesku näytti Villeä hyväntuulisemmalta, vaikka hänen hevosensa olikin meinannut karata helpon ceen suorituksesta, mutta enpä ollut muuta odottanutkaan.
- Mitäs arvelet, miten meni? kysyin.
- Kai siitä hyväksytty tulee, mutta ei paljon kehumaan pääse, hän sanoi tyytyväisenä ja puristi vettä hiuksistani.
- Ai, tukistat mua, nauroin. – Mene nyt hakemaan se paperi että päästään joskus pois täältä.

Annoin Knoxinkin pieneksi hetkeksi Oonan haltuun ja paketoin loput sadevarusteet kainaloon meneväksi paketiksi, sitten lähdimme taluttamaan hevosia parkkipaikalle päin. Sade alkoi tauota, oli ilmeisesti hiljentynyt jo jonkin aikaa sillä vastaan tuli jo kuiviakin ihmisiä ja hevosia. Minä olin vain kuvitellut turtuneeni siihen niin, etten enää huomannut. Razzamatazzin siniseen verhottu takapuoli keinui ylhäisen näköisenä edellämme ja sen musta häntä heilahteli samaan tahtiin Oonan poninhännän kanssa. Pelkäänpä, että olin paljon vähemmän vakuuttavan näköinen hevosenhoitaja myttyineni, tukka roikkuen ja nyt varmasti kuraisena otsasta varpaisiin.

Vesku ja Ville seurasivat meitä kohta, silmäillen arvostelujaan kävellessään. Nojailin traikun lokasuojaan Knoxin ohjat kädessäni enkä voinut olla vertailematta heitä keskenään. Ville oli pidempi, kiharatukkainen ja naamaltaan nätimpi, mutta hänen alati nyrpeä ilmeensä pilasi vaikutelman kokonaan. Ensimmäiseksi saapuessaan luoksemme hän kaivoi arkustaan hohtavanvalkoisen Porsche-lippiksensä, haroi hiuksensa pois kypärän litistämästä muodosta ja vaihtoi sen päähänsä. Vesku käveli katse paperissaan suoraan päin Knoxia. En olisi vaihtanut häntä mistään hinnasta, mihinkään.
- Mitä nyt? kysyi Vesku; hän oli havahtunut ja taputtanut hevosta rauhoittavasti kaulalle, vaikkei se ollut törmäyksestä millänsäkään. Nyt katse oli kääntynyt minuun; taisin virnuilla koko naamallani.
- Mietin vaan, että miten paljon mä rakastan sua.
Vesku häkeltyi äkkinäisesti ja vilkaisi Villen ja Oonan suuntaan, mutta nämä eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Niinpä hänkin päästi pitkän henkäyksen ja astui lähemmäksi minua.
- Mistä ihmeestä sä sait yhtäkkiä tommosta päähäsi? Mutta hymy oli aika tyytyväinen ja katse lämmin.
- Ei se tullut yhtäkkiä, siellähän se pyörii kaiken aikaa, kuiskasin hänen korvaansa. Mutta sen verran olin ajattelevainen, että pistin käteni esteeksi väliimme; olin tosiaan kurainen.
- Noh, sanoi Vesku ja otti ranteestani kiinni.
- Sä likaannut, yritin.
- Mitä väliä? Me ei mennä palkintojenjakoon ja kaikki pitää pestä kuitenkin. Hänen kätensä menivät minun takkini alle ja päinvastoin ja unohduimme suukottelemaan. Aloin jo tehdä suunnitelmia kotiinpaluun varalle.

- Näytä, kuului Oonan ääni vaativana vierestä ja hätkähdimme.
- M-mitä? sanoin ennen kuin ehdin ajatella. Vesku oli vähän nopeampi ymmärtämään ja veti jostain ristiselkäni tienoilta esiin rypistyneen arvostelupaperinsa. Tajusin, etten minäkään tiennyt mitä siinä sanottiin.
- Viitsisitkö sä Jessi pitää tota Rassaa hetken aikaa, Ville haluaa laittaa sille freesit pintelit, sanoi Oona kantavalla äänellä.

Irtauduin Veskusta vastahakoisesti ja otin toisen ruunan ohjat. Ville oli ilmeisesti saanut aika hyvät arvostelut jos halusi pintelöidä hevosensa uudestaan. Hän valmistautui siis selvästikin palkintojenjakoon.
- Missä patjat on? kysyi Ville joka suoristautui parhaillaan varustearkultaan käsissään neljä rullaa vitivalkoisia pinteleitä. En voinut kuin osoittaa läjää, joka makasi Oonan auton avonaisessa takakontissa. Kuulosti siltä, että Ville olisi hiljaa itsekseen kiroillut ruvetessaan kaivelemaan sitä. Pian hän luovutti ja nosti hansikoidut kätensä pystyyn.
- Voisitko sä mitenkään kaivaa niitä tuolta?
Äänensävy ja katsekin olivat pyytäviä ja kun vilkaisin miehen valkoisiin hansikkaisiin, lepyin.
- Totta kai voin, kun noin kauniisti pyydät, lupasin ja annoin ohjat hänelle.

Ravistelin tarmokkaasti Knoxin sadeloimen ja käärin vanhat pintelit suurpiirteiseen myttyyn, mutta löysin vain kolme pintelinalusta.
- Yhden on täytynyt tippua matkalle, sanoin anteeksipyytävästi Villelle; minähän niitä olin enimmän osan aikaa kanniskellut. – Mä käyn katsomassa, löydänkö sitä. Sitten pinkaisin vanhoja jälkiä pitkin verryttelykentän suuntaan. En nähnyt mitään patjan näköistä maassa enkä aidoilla roikkumassa ja lähdin palaamaan alistuneena ajatukseen, että Ville luultavasti haluaisi laskuttaa minulta yhden viikon ruokien arvoisen kangaspalasen. Pysähdyin kuitenkin kioskin kulmalle lukemaan, miltä tuloslistat näyttivät siinä vaiheessa kisoja.

Villen luokka oli jo ratsastettu ja melkein kaikki tuloksetkin oli raapustettu seinään kiinnitettyyn lähtölistaan. Tutkin sitä tarkkaan. Ville oli saanut nimensä perään 56,85% ja silmäilin nopeasti muita lukuja. Äkkiä lukien hän oli ehkä kuudentena tai niillä main. Ei ollut toivoakaan, että hän alle kahdenkymmenen osanottajan luokassa olisi päässyt palkinnoille. Siirryin siis kaikessa rauhassa lukemaan Veskun luokan listaa. Hänen kohdalleen oli merkitty 52,50%, mutta isompia prosenttilukuja oli vaikka miten sekä ennen että jälkeen. Lähdin vihellellen harppomaan takaisin parkkipaikan suuntaan, ja onneksi vilkaisin alas oikeassa kohdassa; yhdessä lätäkössä näin Eskadronin merkin ja varovasti poimin sieltä Villen pintelipatjan etusormeni ja peukaloni väliin. Se valui vettä vierelläni loppumatkan.

- Sä et Ville näyttäisi sijoittuvan sen mukaan mitä listassa nyt on, töksäytin, kun pääsin kuuloetäisyydelle. Ville käänsi päätään niin äkkiä, että Razzamatazz hätkähti, kun lakin lippa hipaisi sen turpaa.
- Mitä tarkoitat?
- No, niiden tulosten perusteella mitä siellä seinässä nyt on sä olet jossain kuudennen paikkeilla.
- Mä käyn katsomassa. Hän lähti harppomaan siihen suuntaan mistä juuri olin tullut.
Ja niin olin taas ohjasperissä. Toivoin, että olisin tajunnut ostaa kahvia kun kerran kioskinkulmalle pysähdyin. Toivoin myös, että olin lukenut listaa oikein. Melkein 57 prosentin tulos oli hieno, mutta en yllättynyt siitä, ettei se riittänyt täällä palkintosijoille.

Oona ja Vesku olivat poissa ollessani riisuneet Knoxilta satulan ja pukeneet sille lähes puhtaan ruudullisen fleeceloimen päälle. Parhaillaan Vesku puki sille kuljetussuojia. Oona oli riisunut sadetakkinsa ja näytti epäsuhtaiselta, kun anteliaan tilavat sadehousut verhosivat hänen alaruumistaan ja yläosassa oli vain T-paita, joskin pitkähihainen mutta hoikkia muotoja myötäilevä.
- Koska tää kaveri häipyy meidän tallilta? kysyin vähän töksähtäen häneltä.
- Syyskuun puoleenväliin mennessä, luulisin, Oona vastasi. Hän kuulosti epätavallisen vaísulta ja mietin, että olikohan hän pettynyt Knoxin tulokseen. Ei se minusta ollut ollut niinkään huono; olihan se reippaasti hyväksytyn puolella.

En uskaltanut ruveta riisumaan Rassalta varusteita ennen Villen paluuta, sillä minua kaiversi ajatus siitä, että olin tulkinnut jotain väärin, mutta kun mies palasi puhumattoman näköisenä ymmärsin olleeni oikeassa. Knox oli jo trailerissa ja Oonan avustuksella varustimme toisenkin hevosen matkakuntoon ja veimme autoon. Ville seisoi vieressä kuin vartioiden toimiamme.
- Tuu sä tänne etupenkille, Jessi, sanoi Oona kun olimme sulkeneet trailerin kaikki luukut ja aloimme itse lastautua.
- Okei, mutta miksi? sanoin vähän vastahakoisesti. Minulla oli sellainen olo, että olisin mieluummin istunut takapenkillä Veskun kainalossa hipelöimässä häntä. Toisaalta, olihan meillä nyt talomme ja sininen sänkymme, kiirekös tässä.
- Ajattelin vaan, sanoi Oona selitykseksi, mutta olin jo ehtinyt etupenkille istumaan joten se riittikin.

Ville hoiti oman hevosensa tallille palattuamme ja minä Knoxin. Vesku sitten auttoi Oonaa irrottamaan traikun ja raahasi tavaroita ja taisi liata kisahousunsa siinä hommassa paljon pahemmin kuin mitä olisi Knoxin kanssa liannut. Mutta jokin pieni piru mielessäni oli halunnut näyttää Villelle, millä avuin vapaaehtoisia hevosenhoitajia hankittiin tai sitten ei. Kun olin saanut ruunan vietyä ulos kavereidensa seuraan, heittäydyin tallikäytävälle istumaan ja totesin, että vaatteeni olivat vieläkin kosteat sieltä sun täältä, etenkin farkut. Aivastin kuin pisteeksi toteamukselle.

Oona marssi sisään ja katsoi minua ja viimeisiä tavaroita järjestämästä tulevaa Veskua vaativasti.
- Te olitte koko viime kesän kinuamassa terassille; nyt mä voisin lähteä!
- Onko sulla iltatallinhoitaja? kysyin; se tuli ensimmäisenä mieleen.
- On, koulun tytöt hoitaa kaiken.
Katsoin ulos harmauteen ja mutisin, ettei ollut ihan terassikeli. En oikeastaan halunnut kuin saunaan.
- Tulkaa meille saunomaan, ehdotti Vesku. – Päivällä kun lähdin meillä oli vielä kaljaakin jääkaapissa, mutta siitä ei nyt enää voi olla ihan varma.
- Okei, sanoi Oona heti. – Ville?
Avasin suuni, mutta Oona mulkaisi minua. – Kutsuja sanoi ”tulkaa”, kuulitkos sitä?
Ville näytti yllättyneeltä mutta sanoi tulevansa mielellään ja ensimmäistä kertaa näin hänen hymyilevän ihan aidosti.

Pikaisen suunnittelun jälkeen Oona haki kotoaan tallinylisiltä vaihtovaatteita ja minä soitin koesoitot Laurille, Miilalle ja Jinnalle, josko joku olisi kotona ja haluaisi jo käydä vääntämässä saunan nappia, onnistumatta. Menisimme Villen pakettiautolla ja sen takaosaan nostettaisiin minun polkupyöräni, jolla Vesku oli tullut tallille. Oona voisi sitten polkea sillä takaisin. Matkalla voisimme pysähtyä huoltoasemalla ostamassa muutaman saunaoluen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.14 20:18:55

6.

Menin vapaaehtoisesti punaisen pakettiauton takaosaan istumaan sillä etupenkille ei mahtunut neljää; neuvokoon Vesku tietä. Minua vähän risoi, että hän oli tuolla tavoin minulta kysymättä mennyt kutsumaan vieraita ja etenkin Villen. En nyt kuitenkaan suorastaan kiehunut raivosta. Oli kiva, että Oona tulisi kylään, hän oli hauskaa seuraa etenkin kun joskus heittäytyi vähän vapaalle, ja jos Ville alkaisi oikein riepoa minua, voisin aina vetäytyä omiin oloihini. Sitä paitsi, yritin ajatella positiivisesti, ehkä Villekin olisi mukavampi muualla kuin tallilla? Olin yllättynyt siitä, miten hänen ilmiselvä ilahtumisensa kutsusta oli hiukan lepyttänyt minua. Ehkä siellä oli ihminen kuitenkin jossain sisällä? Tai sitten ilahtuminen johtui vain siitä, että hänen helsinginasuntonsa ei ollut kovinkaan miellyttävä, siitä syystähän hän oli Oonan lomasijaiseksikin tarjoutunut.

Pysähtelimme matkalla, mutta en viitsinyt liikahtaa, ennen kuin pakun sivuovi avattiin ja totesin, että seisoimme pihatiellämme. Olin lasi-ikkunan läpi kuullut vaimeaa puhetta kopista pitkin matkaa, mutta se ei kuulunut tavaratilaan niin selvästi että siitä olisi saanut selvää. Nauroivatkin ne välillä.

Ojentelin jäykästi jäseniäni ja nousin autosta venytellen. Olin istunut matonpätkän päällä, mutta takapuoleni oli silti puutunut.
- Täähän on ihanan iso! sanoi Oona, joka seisoi tuijottaen taloa.
- Tää on muutenkin ihana, sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään ovelle päin. Tennarit saivat jäädä ulos. Avaimeni olivat jossain laukun pohjalla ja kun pääsin sisään, kaadoin koko kassin sisällön eteisen lipastolle. Kaikki oli kosteaa. Avaimissa se ei haitannut, mutta sininen lompakkoni oli vaihtanut väriään paljon tummempaan, ja kaikki kassissa olleet paperit olivat melkein mössönä. Kuivukoot siinä, päätin. Muut olivat seuranneet minua ja Vesku vei heidät keittiöön, missä he jäivät lastaamaan olutpulloja pahvipakkauksesta jääkaappiin kun minä huikkasin meneväni laittamaan saunan päälle. Talo oli taas meitä lukuunottamatta aivan autio. Missä ihmeessä kaikki olivat? Miila ei ainakaan voinut olla töissä tähän aikaan, vaikka Lauri ja Jinna saattaisivatkin.

Kellarista juoksin saman tien kaksi kerrosta ylöspäin ja riisuin kaikki kosteat vaatteeni läjään meidän huoneen lattialle. Pukeuduttuani kylpytakkiin ja tohveleihin palasin alakertaan. Pojat olivat edelleen kilpailuasuissaan ja Oonallakin oli ollut ratsastushousut kurapukunsa alla. He istuivat keittiön pöydän ympärillä ryystäen olutta ja seisahduin hetkeksi ovelle katsomaan heitä. Tämä saattoi olla hyvinkin meidän tulevaisuudenkuva, iltaisin keittiö täynnä ratsastajia. Ei kauhean huono vaihtoehto. Aivastin, astuin sisään ja otin minäkin jääkaapista juotavaa, limsaa tosin.

- Haluatteko nähdä talon? kysyin, sillä yleensä kaikki halusivat. Niin nytkin. Niinpä marssitin Oonan ja Villen kellariin, näytin lämpiävän saunan ja saman tien, mistä löytäisi pyyhkeitä ja mistä pääsisi ulos jos halusi viilentelyä. Yläkerrassa esittelin vain meidän työhuoneen ja vessan, sillä minua ei huvittanut päästää Villeä vilkaisemaan makuuhuoneeseemme, saati Miilan ja Laurin huoneisiin. Sitten palasimme alas ja olohuoneeseen. Miila oli tahtonut kerätä ruusukkeensa, ja minunkin, oven päälle ja Ville jäi tuijottamaan niitä hetkeksi. Suurin osa oli Miilan, mutta oli siinä yksi Mansikan ja minun koulukisoistakin, ja viimeisimpinä Miskin kanssa saamani ruusukkeet, jotka Oona oli antanut minulle, kun oli myynyt ponin. Sisustusinnossaan Miila oli myös tulostanut valokuvia Mansikasta ja varsasta; hänellä oli ollut myös kisakuvia meistä, mutta Vesku ja minä olimme kieltäneet ripustamasta niitä olohuoneen seinään. Sivuutin maininnalla Jinnan huoneen, osoitin vessan ja sitten palasimme keittiöön.

- Miten te tämmöisen talon löysitte? Ja miten teillä on varaa asua näin? kysyi Ville ja kuulosti vaikuttuneelta.
- Taisi olla aika onnenkantamoinen, hymyilin tyytyväisenä hänen ällistyksestään. Hänellä oli kuulemma soluhuone jossain lähiössä, missä toiset asukkaat, nuoret opiskelijat, juhlivat vuorokaudet ympäriinsä kesäloman kunniaksi.
- Eikä tää ole meidän talo, Vesku lisäsi. – Me ollaan vuokrattu tää kolmen muun ihmisen kanssa.

Vesku penkoi jääkaappia ja oli jo saanut kerättyä tiskipöydälle vähän vihanneksia ja kananmunia. Hän katsoi minua vähän avuttomana.
- Luuletko sä että näistä voisi saada jotain ruokaa aikaiseksi? Mä kuolen nälkään?
- Lapsi parka, hymyilin. Mietin hetken ja kaivelin sitten kaappia lisää. Nostin pöydälle Villen ja Oonan väliin pari leikkuulautaa ja veistä, sekä porkkanoita, sipulin, kukkakaalin jämän ja paprikan. – Te voisitte pilkkoa nämä. Katsoin itse jääkaappiin, missä oli ikävän tilavaa. Mutta oli siellä avattu paketti pekonia ja vähän makkaraa, niin kuin olin muistellutkin. Tarkistettuani, ettei kukaan ollut kasvissyöjä, kaivoin esiin Jinnan äidin vanhan kattilan ja aloin pilkkoa pekonia sinne. Risoton teon olin oppinut suunnilleen ensimmäisellä kotitaloustunnilla jo useahkoja vuosia sitten ja olin mielestäni kehittynyt siinä aika hyväksi. Oona ja Ville pilkkoivat tottelevaisesti joskin vähän tottumattomasti, mutta sain padan porisemaan ja tuoksumaan herkulliselta. Vesku seisoi vieressäni ja tuijotti lumoutuneena kattilaan.
- Sä et koskaan kokannut Alppilassa.
- Höpsis, kokkasinhan. Kaadoin puoli paketillista riisiä sekaan ja aloin sekoitella. Oona ja Ville muistelivat yhteisiä tuttaviaan ja jatkoivat sitä touhua koko ruokailun ajan. Syötyämme vilkaisin kelloa.

- Sinne saunaan voisi mennä, kuka haluaa olla eka?
- Mä menen, Oona sanoi heti ja nousi ylös. – Uskallatko Ville tulla mukaan?
Villen ilme oli näkemisen arvoinen, ja varmaan minunkin, kun hämmästyin Oonan kysymystä. Sitten mies ryhdistäytyi ja sanoi:
- Tietysti uskallan, ollaanhan me saunottu ennenkin.
- Muutamankin kerran, vahvisti Oona ja niin he häipyivät kellariin.
- Mikäs juttu toi oli? kysyin Veskulta, joka vain kohautti olkapäitään.
- Kai ne nyt on kimppasaunoneet jos on monta vuotta opiskelleet samassa paikassa.
- Tai jos Ville on Oonan suuri rakkaus, aloin kehitellä. – Jos niillä on joku menneisyys.
- Tosi todennäköistä.
- Mutta se selittäisi, miksi Villen hevonen tuli just meidän tallille. Olisikohan pitänyt sanoa niille, että Miila vaati, ettei meidän saunassa saa naida?
- Olisinpa halunnut nähdä Oonan naaman jos olisit semmoista sanonut, Vesku nauroi. Sitten hän otti minua kädestä ja ehdotti, että menisimme olohuoneen sohvalle odottelemaan saunavuoroamme.
- Sopii, sanoin ja hypähdin pystyyn.

Vesku istui sohvannurkkaan ja veti minut syliinsä. Aloin availla hänen kisapaitansa nappeja yksi kerrallaan, teeskennellen hyvin keskittynyttä ja antaen välillä kevyen suukon jonnekin päin, suupieleen tai kaulalle. Hän istui kiltisti paikoillaan siihen asti kun jouduin käymään housujen vyötärönauhan kimppuun, että saisin loputkin paidan napit auki. Hakanen ei meinannut millään aueta ja lopulta Vesku tarrasi ranteisiini ähkäisten.
- Nyt saat lopettaa!
- Mä en ole päässyt vielä alkuunkaan, kiusasin, ja yritin kokeilla kohoumaa kankaan alla.
- Mutta mä olen! Ja kohta loppuunkin. Ennen kuin oikein tajusinkaan, hän oli keikauttanut minut vuorostaan sohvanpätkälle selälleen; ranteeni edelleen lujissa otteissa ja petollinen kylpytakki puoliksi auki valahtaneena. En päässyt liikahtamaankaan, kun hän heittäytyi päälleni ja painoi suunsa solisluuni paikkeille. Se sekä kutitti että kiihotti ja minulta pääsi hengästynyt naurahdus, mikä taisi vain innostaa Veskua jatkamaan.
- Älä enää, anelin hetken päästä; en voinut muutakaan kun en päässyt edes vääntelehtimään karkuun toisen painon alta.
- Sä saat kiusata mua mutta mä en sua? Vesku kysyi ja nosti päänsä esiin kylpytakkini alta. Hänen silmänsä nauroivat.
- Niin… tai ei. Tai ihan miten vaan!
- Mä otan sen miten vaan –vaihtoehdon, Vesku ilmoitti ja kumartui hamuamaan rusinaksi vetäytynyttä nänniäni, joka ilmiselvästi oli eri mieltä kanssani. Voihkaisin ja yritin irrottaa käsiäni.
- Ihan totta, mä en halua että ne tulee saunasta ja yllättää meidät näin.

Vesku nosti taas päänsä ja päästi luojan kiitos käteni.
- Aika kauan ne viipyykin siellä.
- Kauanko ne on olleet? Olin menettänyt ajantajuni.
- Yli puoli tuntia nyt ainakin.
Kiemurtelin istumaan ja kiedoin kylpytakkini kunnollisesti kiinni.
- Sitten ne tulee minä hetkenä hyvänsä.
Mutta eivät he tulleet vielä hyvään aikaan ja olimme jo uudestaan ehtineet ajautua vaarallisille vesille ennen kuin kellarin rapuista kuului ääniä.
- Terveisiä saunasta, kajautti Oona reippaasti.
- Olkaa kuin kotonanne, me mennään nyt, vastasin vain nopeasti ja livahdin Veskua kiskoen kellariin, ennen kuin kukaan ehtisi kommentoida punaisuuttani ja pörröisyyttäni.

Kun palasimme ylös, istuivat Oona ja Ville olohuoneessa. He olivat avanneet radion ja juttelivat edelleen vilkkaasti. Haimme kylmät kaljat myös ja istuimme seuraan.
- No niin, sanoi Oona, kuin olisi odottanut meitä päästäkseen avaamaan kokouksen.
- Niin, sanoin ja istuin lattialle tyynyn päälle.
- Mä olen miettinyt sitä pihattoa, sanoi Oona ja ymmärsin, että hänellä oli ihan oikeasti ollut jotain asiaa ehdottaessaan terassille lähtöä.
- Mitä sä olet miettinyt? kysyin kiinnostuneena.
- No, yksi toinenkin tuttu sattui kysymään varsapaikkaa, ja sitten aloin miettiä että hitto, miksei.
- Mihin sä sen laittasit?
- Juttelin Eivorin kanssa ja se ehdotti sitä seuraavaa metsäkaistaletta isosta laitumesta itään päin.
- Metsätarha, kuulostaa hyvältä! puuttui Vesku puheeseen.
- Joo, ja vähän aukeetakin voisi nipistää siitä isosta laitumesta. Mutta mutta.
- Kuulostaa pahalta, sanoin.
- Mä tiedän, miltä toi kuulostaa, sanoi Vesku. – Se kuulostaa aitatalkoilta.
Oona nyökkäsi säteilevästi hymyillen.
- Nopeasti tajuaa toi. Ja se pihattokin pitää rakentaa.
- Ei me mitään pihattoa osata rakentaa, älähdin.
- Mun isä tulee auttamaan sen kanssa, jos te lupaatte olla apumiehinä, Oona sanoi. – Se on kirvesmies. Ja Ville on luvannut.
- Totta kai mäkin tulen, kun vaan töiltä ehdin, sanoin ja vilkaisin Villeä sivusilmällä. Millähän Oona sitä oli houkutellut, tallimaksujen alennuksella vai naisellisemmilla konsteilla?

Ville näytti kuitenkin mukavalta ja rentoutuneelta ja jopa hymyili minulle hiukan.
- Mikä se sun varsa oikein on? hän kysyi.
- Vahinkolapsi, eikä se ole oikeastaan mun vaan mun… siskon äidin… siis äitipuolen. Takeltelin vähän yrittäessäni selittää sukulaissuhdettani Ilseen. En ollut joutunutkaan sitä vähän aikaan tekemään. – Oletko jo puhunut Miilalle ja Ilselle, heitin sivukysymyksen Oonalle, joka pudisti päätään.
- Minkälaiset vanhemmat? Ville jatkoi kyselyään.
- Virolainen pv-emä ja hiton hieno fwb-isä! Innostuin selittämään varsan syntyhistorian ja huomasin pian juttelevani Villen kanssa kuin normaalin ihmisen ainakin. Hain jopa seinältä yhden Miilan kuvista ja näytin sen hänelle. Vesku ja Oona kuuluivat puhuvan ratsutettavista, tai paremminkin uusista nuorista hevosista, joita Oonalle oli tarjolla. Kun Oona kävi hakemassa uuden oluen, siirryin Villen viereen sohvalle, ettei meidän tarvinnut huutaa ristiin toistemme yli.

Ulko-ovi kävi ja kuulin Jinnan ”moi” -huikkauksen kesken lauseeni. Katseeni lennähti kelloon seinällä, jo melkein kymmenen! Mihin ilta oikein oli kadonnut?
- Moi! huusin takaisin ja Jinna tuli pistämään päänsä ovesta sisään.
- Ai, meillä on vieraita! hän sanoi. – Moi Oona.
- Tässä on Ville, katsoin velvollisuudekseni esitellä. Jinna ei ollut käynyt koko kesänä tallilla kuin muutaman kerran ja tiesin, ettei hän ollut tavannut Villeä, kuunnellut vain juttujani. Niinpä hänen katseensa olikin paljonpuhuva kun löysi minut istumasta Villen vierestä sohvalta.
- Mä olen Jinna, mä asun täällä, hän sanoi ja ojensi kätensä. Ville poukahti seisomaan ja esitteli itsensä.
- Sauna saattaa olla vielä päällä, vai laitettiinko me se pois, Vesku? muistin.
- En mä ainakaan muistanut, tämä tunnusti. Hymyilin vähän vinosti. Mies ei ollut meinannut muistaa nimeäänkään siinä vaiheessa, kun lähdimme saunasta pois. Onneksi sentään minun nimeni oli ollut mielessä.
- Mä käyn kurkkaamassa, Jinna sanoi ja poistui kellariin.
- Keitä kaikkia täällä oikein asuu? Ville kysyi Jinnan mentyä.
- Toi Jinna on mun lapsuudenystävä. Sitten on mun sisarpuoli ja sen poikaystävä, selitin.

- Miten kisat meni? kysyi Jinna kun hän palasi vähän myöhemmin yläkertaan rusoittavana ja tuoksuvana. Kukaan ei ehtinyt vastaamaan, mutta Oona kömpi ylös tyynyltä.
- Mä voisin ottaa vielä yhden oluen ennen kuin lähden takaisin, ottaako joku muu?
Kaikki ilmoittauduimme paitsi Ville, joka muistutti vaisusti olevansa autolla.
- Ota pois, nukut siinä sohvalla, sanoi Jinna ja toisti kysymyksensä.
- Hyväksytty rata, mutta ei siinä mitään kehumista ollut, sanoi Vesku. Ville tuijotti tyhjää olutpulloaan, sitä samaa, mitä oli pitänyt koko illan ja joi sieltä viimeiset tipat, joiden täytyi näin monen tunnin jälkeen olla jo pissanlämmintä.
- Oletko ihan tosissasi? hän kysyi Jinnalta.
- Täähän nyt on kuin matkustajakoti muutenkin, ketä sä häiritsisit? Entäs ne kisat? Jinna kysyi kärsimättömästi.
- No, hyväksytty rata, mutisi Ville ja vilkuili minua ja Veskua.
- Ota pois, sanoin suurpiirteisesti. Olin ruvennut muuttamaan mielipidettäni Villestä nyt kun olimme jutelleet pitkät pätkät hevoskasvatuksesta. En nyt ehkä olisi itse häntä kutsunut yöpymään, mutta jos Jinnaa huvitti niin tehdä, en aikonut pistää hanttiin. Ja kun Oona toi sylillisen olutpulloja ja ojensi Villelle ensimmäisen, otti hän sen.

Jinna halusi kuulla tarkemmatkin selostukset kuin ”hyväksytty” ja pojat kertoivat. Veskun kuvaus Knoxin karkulaukasta sadeloimen heittäytyessä uhkaavaksi sai Jinnan nauramaan ja Villekin näkyi jo hymyilevän sen sijaan että olisi syyttänyt Veskua murhayrityksestä kuten päivemmällä. Oonakin näytti tyytyväiseltä ja minä päätin lähteä käymään tupakalla. En nyt ihan tainnut ymmärtää kaikkea, mitä oli meneillään ja tahdoin miettiä asioita. Tupakkani olivat eteisen pöydällä kosteina ja kauttaaltaan nikotiininruskeina, mutta terassin pöydällä oli kolhoosiaskimme, se ei voinut olla yhtä märkä. istuin tuolille, katselin hämärälle pihalle ja sytytin yhden.

Jos Oona oli ihastunut Villeen niin miksi hän oli niin tyytyväisen näköinen siitä, että Jinna oli kutsunut Villen tänne yöksi? Ja miksi Oona alun perinkään oli halunnut ottaa Villen mukaan meille? Jos niillä oli jotain vipinää niin tuskin meitä Veskun kanssa esiliinoiksi kaivattiin? Ja miten Jinna noin suunnilleen toiseksi lauseekseen oli valinnut yöpymiskutsun? Pitäisikö minun huolestua? Jinna ei ollut seurustellut sitten tammikuun, mutta sen sijaan hän oli bailannut ankarasti sen jälkeen kun olin tutustuttanut hänet Kiieen, työkaveriini. En koskaan ollut saanut kysyttyä, mitä heidän välillään oli, kävivätkö he ulkona yhdessä ikään kuin seurustelumoodissa – sen tiesin Kiieltä onnistuvan, vaikken Jinnasta tiennytkään – vai kävivätkö he yhdessä etsimässä upeita nuoria miehiä? Se ainakin onnistui molemmilta. Tuommoista vaan oli pirun vaikeaa mennä kysymään. Päätin, että meidän olisi aika pitää Jinnan kanssa tyttöjen keskinäinen keskusteluilta, vaikka huomenna kun Vesku olisi iltavuorossa. Tunsin itseni hyvin vanhaksi ja vakiintuneeksi.

Poltin toisenkin tupakan miettiessäni ja sinä aikana Oona astui ulos reppu olkapäällään.
- Onhan se ok, että lainaan ton sun pyörän? hän kysyi.
- On tietysti. Vai etkö säkin haluaisi jäädä yöksi? kysyin.
- No en totisesti, ihan tarpeeksi vaikeeta on nousta ylös omasta sängystä. En halua herätä jostain mistä pitää vielä polkea monta kilometriä ennen kuin pääsee aamutalliin.
- Selvä, huokaisin.
- Talkoot alkaa sitten varmaan viikon päästä, mun isällä alkaa silloin loma, Oona ilmoitti, ja käveli rappuset alas hämärään puutarhaan. Kuulin miten Villen pakun takaluukku avattiin ja pyöräni nostettiin sieltä ulos, ennen kuin ehdin tarjota apua, tai esittää yhtäkään päässäni pyörivistä kysymyksista. Sitten hän olikin jo mennyt, näin vain pienen hetken, miten valokeila vilkahteli kuusiaidan takana.

Vesku oli keittiössä tekemässä voileipää, kun menin sisään tyhjän pulloni kanssa.
- Tee mullekin, pyysin; oli alkanut hiukoa.
- Ei ole kuin näkkäriä.
- Sitä sitten, huokaisin. Minusta tuntui, että ihan eilispäivänä olin käynyt ostamassa tuoretta leipää. Olisin sen voinut tarkistaa kuittipinosta liesituulettimen päältä mutta ei tainnut maksaa vaivaa. Ei se kuitti leiväksi olisi muuttunut kuitenkaan.
- Sitten mennään nukkumaan, jos sulle sopii, ilmoitin. – Mulla olisi muutamakin kysymys mihin en saa järkeiltyä vastausta. Jos sä saisit.
- Siis ei nukkumaan vaan sänkyyn, Vesku virnuili ja ojensi minulle juustonäkkärin. – Kotitoimistoon? Palaveriin?
- Niin, naurahdin. Tavallaan tämä elämä täällä ei kauheasti poikennut asumisesta Alppilassa Veskun opiskelijakämpässä. Oma tilamme makuuhuoneessa oli suunnilleen saman kokoinen kuin se asunto oli ollut. Tosin keittiössä oli aina seuraavana päivänä jäljellä sen verran ruokaa kuin mitä sinne oli edellispäivänä jäänyt, siinä oli merkittävä ero.

Lähdimme nukkumaan. Jinna ja Ville jäivät olohuoneeseen juttelemaan kuin olisivat löytäneet kauan kadoksissa olleen ystävän eikä Vesku suostunut keskustelemaan kanssani mielessäni pyörivistä ihmissuhdekysymyksistä.
- Kysy asianomaisilta, jos sun täytyy saada tietää miksi ne tekee mitä tekee, ei mun arveluni ole mistään kotoisin, hän sanoi.
- Kauhean tylsä tyyppi, puuskahdin ja harkitsin nousta takaisin ylös mennäkseni alakertaan tekemään juuri niin. Mutta ajatus aamuvuorosta alkoi painaa joten käänsin vain selkäni hänelle ja yritin ruveta nukkumaan. Käännähdin kuitenkin vielä takaisin päin.
- Miksi kutsuit Villenkin tänne kun Oona halusi lähteä terassille?
Vesku ei vastannut ihan heti.
- Se ”tulkaa” nyt vaan tuli ihan automaattisesti, kun ne kerran oli molemmat siinä läsnä. En mä ajatellut kuin Oonaa, enkä olisi ikinä uskonut Villen tulevankaan. Mutta hyvä juttuhan se loppujenlopuksi oli, vai mitä?
- Oli, vaikken olisi uskonut, minun oli pakko myöntää. – Osasihan se käyttäytyä.
- Ja niin sinäkin, Vesku sanoi äänessään vähän piilotettua naurua.
- Väitätkö mua riidanhaastajaksi?
- No, ihan joskus on voinut havaita pientä taipumusta semmoiseen. Nimenomaan jos Ville on ollut lähistöllä.
Käänsin taas selkäni hänelle. Minäkö tässä olinkin kaiken pahan alku ja juuri?

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   23.10.14 21:19:56

Kiitos taas. Kiva kun pätkät tulee vähän aikaisemmin, kun tulee odoteltua niitä turhan pikään ja sitten aamuherääminen kuudelta on tuskaa.
Eli ainakin yksi innokas lukija odottaa pätkiä vaikken aina kirjoitakaan mitään. Ei vaan ole uutta kirjoitettavaa, tämä vaan on niin hyvä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.10.14 17:28:45

No nyt aikasin, sillä mä olen menossa ulos. Onko mulla siis elämää, hä?
---------------------
7.

Aamu valkeni lähes ensimmäistä kertaa tänä kesänä rehellisen lämpimänä. Digitaalinen mittari yöpöydälläni näytti jo yli kahtakymmentä ulkoastetta. Ei olisi uskonut edellispäivän harmauden ja märkyyden jälkeen. Katsoin inhoten lattialle unohtamaani rapaista, vieläkin kosteaa vaatekasaa ja aloin penkoa kaapista shortseja. Kello oli vasta vähän yli kuusi ja Vesku oli vain kääntänyt kylkeä ja työntänyt päänsä tyynyn alle, kun herätykseni oli alkanut soida. Mutta se hänelle suotakoon, huomenna osat olisivat taas päinvastoin.

Menin pesulle ja totesin, että kahvin tuoksu leijui jo portaita ylös. Siunattu Jinna, joka oli aamuvirkku ja jaksoi aina laittaa kahvia! Hypähtelin portaita alas vetäen samalla T-paitaa ylleni ja napittaen lempishortsejani. Puolivälissä pysähdyin kuin seinään, kun muistin, että olohuoneessa oli yövieras. Ehkä pukeutuisin tässä missä seisoin ennen kuin haahuilisin sen oviaukon ohi.

Päätös osoittautui viisaaksi, sillä Villekin oli jo Jinnan seurana keittiössä. Molemmat olivat hyväntuulisen ja vastaheränneen näköisiä. Villen tumma tukka sojotti pystyssä toiselta sivulta enemmän kuin toiselta.
- Oletteko te nukkuneet yhtään? kysyin. – Illalla jäätte valvomaan ja aamulla ootte jo ylhäällä ennen mua.
- Tietysti, Jinna sanoi kevyesti.
Otin kahvia ja menin terassille juomaan sen tupakan kanssa. Ville saattoi loppujenlopuksi kuitenkin olla ihminen, mutta en halunnut ottaa riskiä tähän aikaan aamusta yrittämällä minkäänlaista keskustelua.

- Pitäisi varmaan ruveta lähtemään, sanoin kun palasin keittiöön kymmenen minuuttia myöhemmin.
- Ville lupasi viedä meidät. Ei oo vielä kiirettä, Jinna sanoi.
- Jaha, olisinpa tiennyt niin olisin nukkunut pidempään.
Olin suunnitellut kuulustelevani Jinnaa bussimatkalla, mutta en tietenkään voisi, jos Ville istuisi vieressä. Katsoin jääkaappiin aamiaisen toivossa, mutta se oli yhtä autio kuin edellispäivänäkin. Olisi pakko käydä tänään kaupassa. Otin kurkunpätkän ja söin sen, kun ei jugurttiakaan ollut.
- Onko Miilasta ja Laurista mitään havaintoa? kysyin jotain kysyäkseni.
- Ne tuli joskus aamuyöllä. Taisivat olla juhlimassa jotain. Jinna katsoi minua pitkään niin, että melkein hermostuin.
- Mitä nyt?
- Sä olet taas jatkanut laihtumista. Sun shortsit roikkuu.
Tunnustelin vaistomaisesti vyötärönauhaani punastuen sekä harmistuksesta että siitä, että Jinna katsoi minua niin tarkasti. Kaikki olivat ottaneet asiakseen huomautella oletetusta laihtumisestani sen jälkeen kun Ilse oli siitä keväällä tehnyt numeron, vaikka oli ihan selvää, että koko ajan liikkeelläoloa vaativa työ vain vaati veronsa.
- Mä olisin nytkin voinut syödä puoli hevosta, jos olisi kaapissa ollut, sanoin vähän kitkerästi ja vilkaisin kurkunkanttia kädessäni. Eipä siinä ollut kummoinenkaan aamupala.
- Käydään kaupassa töistä tullessa, sanoi Jinna ja kuulosti vähän anteeksipyytävältä, liekö katui kun oli ottanut koko asian puheeksi.

Lähdimme ajelemaan vähän ennen seitsemää ja meinasin kilahtaa kun tajusin Villen hyräilevän ”Lulua”. Maailman stereotyyppisin sairaanhoitohenkilökuntalaulu! Onneksi hän avasi sitten radion ja musiikki hukutti tai lopetti hyräilyn. He juttelivat Jinnan kanssa jostakin elokuvasta, josta en ollut kuullutkaan, koko matkan. Minä keskityin maisemien katseluun. Matka meni niin nopeasti, että toivoin taas omistavani oman auton. Joka aamu saisi nukkua yli lähes tunnin pidempään!
- Kiitos kyydistä, sanoin kohteliaasti kun hyppäsimme autosta sairaalan pihalla, samoin teki Jinna ja vilkutti.
- Sä et ikinä kertonut, että se on noin hyvännäköinen, sanoi Jinna syyttävästi kun olimme päässeet parin metrin päähän.
- Mä nyt en juuri ole huomannut minkä näköinen se on, kun ensivaikutelma oli niin huono, sanoin totuudenmukaisesti.
- Mun ensivaikutelmakin oli ihan hyvä.
- Valvoitteko te koko yön? kysyin uteliaisuuttani.
- Ei valvottu, jonnekin puoli kahteen vain. Miten te olitte sen meille raahanneet? Tai siis hyvä niin mutta miten ihmeessä?
- Ei se mun ansiota ollut, Vesku sen teki, ja sekin vähän vahingossa. Mutta en olisi uskonut sun käyvän kimppuun kuin sika limppuun.
- Pakkohan mun oli käyttää tilaisuus hyväkseni, ei kai tommosia kotiin kanneta kovin usein? Jinna naureskeli kovin itseensä tyytyväisen näköisenä, eikä kuulostanut ollenkaan siltä ujolta Jinnalta jonka olin tuntenut vuosikausia. Katsoin kai häntä aika pitkään, sillä hän jatkoi puuskahtaen:
- Arvaa vaan, onko kivaa asua sinkkuna kahden pariskunnan kanssa. Välillä on aika yksinäinen olo kun te painelette käsi kädessä yläkertaan iltaisin.

Aioin varoittaa Jinnaa kutsumasta Villeä meille asumaan, mutta en ehtinyt kun hissi jo tuli. Ehdotin sen sijaan kiireesti, että vietettäisiin illalla tyttöjen iltaa. Minulla oli vain yhden kerroksen väli osastolle ja halusin ehtiä kuulla vastauksen.
- En mä ehdi tänään, me mennään Villen kanssa leffaan, sanoi Jinna iloisesti, kun astuin hissistä ulos.
- Voi elämä, sanoin sulkeutuvalle ovelle.

Vesku tuli iltavuoroon kello yhdeltä ja yritin päästä hänen kanssaan jonnekin kahden kesken siksi hetkeksi että olisin saanut purettua tuntojani, mutta se oli hankalaa. En nyt suorastaan voinut ottaa häntä kauluksesta kiinni ja työntää liinavaatevarastoonkaan. Jouduin sitten vaan puuskahtamaan ohimennen iltapäiväkahveja jakaessamme, että Jinna ja Ville aikoivat tavata illalla.
- Niin, mä tiedän. Tapasin Villen jo tallilla, hän sanoi.
- Etkö aikonut kertoa mulle?
- Mitäs se meille kuuluu?
- Mitä Oona sanoo?
- Ei se mitään sanonut.
- Ai sekin kuuli? Näyttikö se iloiselta vai vihaiselta?
- Ihan tavalliselta omalta itseltään se näytti, Vesku sanoi kuin ei olisi ymmärtänyt mitä oikeasti halusin tietää. Olin varma, että hän teki sen tahallaan. Aina kun minua kiinnosti tietää enemmän ystävieni asioista, hän heittäytyi täysin välinpitämättömäksi ja tietämättömäksi. Aioin muksaista häntä turhautuneena, mutta sitten tajusin, että meillä oli molemmilla kahvikupit käsissä. Turha läikytellä potilaiden elämän eliksiiriä.

Lähdimme kuitenkin Jinnan kanssa yhtä matkaa töistä ja pysähdyimme matkalla ruokakaupassa. Yritin tentata häntä lisää mutta hänellä ei mielestään ollut yhtään sen enempää kerrottavaa kuin aamullakaan.
- Mulla on jonkinlaiset treffit sun tuttavasi kanssa, en mä voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu vai tapahtuuko mitään, hän sanoi ja kysyi, ostetaanko hiivaleipää vai paahtoleipää.
- Ostetaan molemmat tai aamulla ei taas ole mitään jäljellä. Ostetaan hiivaakin. Jos sä kerran hylkäät mut yksin kotiin, mä voin leipoa jotain.
- Korvapuusteja, ilahtui Jinna.
- Vaikka. Tilaa mitä vaan haluat, kyllä mä yksinäni ehdin vääntää, surkuttelin itseäni ja meitä alkoi naurattaa. En oikeastaan ollut pahoillani, nyt kun tyrmistys oli mennyt ohi, olin vain onnellinen Jinnan puolesta ja toivoin totisesti, ettei Ville olisi häntä kohtaan yhtä ylimielinen kuin minua.

Kotiin päästyämme vaivasin pullataikinan nousemaan sillä aikaa kun Jinna kävi suihkussa ja autoin sitten häntä kampautumaan ja muuten laittautumaan. Vaatteiden valinta tuotti vaikeuksia, kuten meille aina, mutta onneksi Miila kotiutui sopivasti ja toi Raisankin tullessaan. Hälytin heidät suoraan Jinnan huoneeseen.
- Tällä on ensitreffit, mitä se panee päälleen?
- Millasen tyypin kanssa? kysyi Miila heti.
- Pitkä, komea, aloitti Jinna.
- Vimpan päälle muotinukke itse, jatkoin minä. - Oikea metroseksuaali.
- Namm, sanoi Miila ja alkoi penkoa Jinnan kaappia. Mutta kuten yleensä kävi, he siirtyivät sitten yläkertaan Miilan kaapille, mistä löytyi ratkaisu. Kuten aina. Miila näyttikin olevan anteliaalla tuulella, Jinnan asu ei tosiaankaan ollut H&M:stä; tunnistin Sandin topin, minkä hinnalla Miila olisi saanut puolisen tusinaa halpoja kopioita. Tai niin hän oli itse voihkinut.
- Saat tän vielä, kunhan et oksenna sinne, sanoi Miila vauhtiin päästyään ja tyhjensi Vuittonin laukkunsa, johon hän oli käyttänyt kaikki YO-lahjarahansa; seikka mitä en ollenkaan voinut ymmärtää.
- Ooh, sanoi Jinna.

Miila ja Raisa olivat tullessaan jättäneet ulko-oven auki ja sieltä kuului kevyt koputus. Ville oli tullut noutamaan deittiään. Kukkapuska vain puuttui.
- Moi! sanoi Jinna ja punastui lievästi. Minä heilautin laiskasti kättäni.
- Mennäänkö? Ville kysyi.
- Mennään, Jinna sanoi ja sujautti kengät jalkoihinsa.
- Pitäkää hauskaa, toivotin. ”Ja käyttäydykin kunnolla” yritin lähettää Villelle telepaattista viestiä. Tosin hän todennäköisesti kuvitteli vain minun taas olevan hänelle jostain kiukkuinen, kun tuijotin häntä keskittyneesti.

- Toihan oli se pöyhkimys tallilta, sano Miila kun paku ajoi pihasta pois.
- Jep. Niinhän se oli.
- Sekö täällä eilenkin Jinnan kanssa istui iltaa?
- Se.
- Mielenkiintoista.
Miila ja Raisa tulivat seurakseni keittiöön kun aloin leipomisen, mutta en antanut heidän koskea taikinaan, mikä sopikin heille hyvin.
- Missä Lauri on? Mä en ole nähnyt sitä moneen päivään, kysyin.
- Se lähti aamulla Lahteen, kun sillä alkoi parin päivän vapaa. Sen äiti täyttää vuosia tai jotain.
- Etkä mennyt mukaan?
- Ei mulla mitään vapaata ole keskellä viikkoa. Enkä nyt muutenkaan tiedä ollaanko semmosella tasolla että haluaisin mennä esittäytymään sen vanhemmille.
- Milläs tasolla te sitten olette?
- Kunhan asutaan samassa huoneessa, Miila nauroi. – Tai vierekkäisissä, miten milloinkin sovitaan.
- Ette kai te nyt tosissanne tollasella on-off –periaatteella tänne muuttaneet? kysyin kauhistuneena.
- No ei me olla tommonen taivaassa päätetty pari kuin te. Jos me yhtäkkiä erottaisiin niin siirryttäisiin vaan omiin huoneisiin. Niin ettei teidän tarttisi etsiä uusia vuokralaisia.
- Olette te omituisia, sanoin melko pitkään mietittyäni.

Miila ja Raisa olivat aikoneet lähteä jonnekin ravintolaan, mutta pullantuoksu saikin heidät muuttamaan mielensä ja jäämään meille. Menimme pihalle istumaan ison pullakulhon kanssa kun olin saanut kaikki paistettua ja söimme niin monta kuin jaksoimme. Jokin tökkäsi kyllä minun kurkussani jo toisen jälkeen ja annoin tyttöjen pitää kupposen. Uppouduin miettimään, mihin kuluttaisin huomisen vapaapäiväni.
- Tule meille shoppailemaan, mä järkkään sulle henkilökohtaista neuvontaa ja henkilökunta-alen, sanoi Miila.
- Kuulostaa kivalta! Mä tuun! lupasin. Mutta tallillakin aioin käydä. Minulla oli taas vierotusoireita hevosenhajusta, ja kaipasin totisesti ratsastamaan.
- Meidän pitäisi käydä katsomassa Mansikkaakin, sanoi Miila, kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Joo, ja varsalle pitäisi keksiä nimi.

Aloimme heitellä ilmaan kaikenlaisia nimiä, joista kaikkein älyttömimmältä kuulostava M.o.t. oli minusta jotenkin oikeudenmukaisin. En kuitenkaan uskonut Ilsen suostuvan sellaiseen nimihirvitykseen. Raisa haki laukustaan muistilehtiön ja alkoi kirjata parhaita ylös ja minä muistin kertoa Miilalle, että Oona tarvitsi talkooporukkaa, jotta saisimme varsan lähelle kotia.
- Mennäänkö viikonloppuna katsomaan niitä? Miila ehdotti.
- Lauantaina? Silloin mulla on seuraava vapaa, muistelin.
- Mä olen töissä mutta mennään illalla.
- Mennään!

Syötyään vatsansa täyteen Miila ja Raisa alkoivat kuitenkin liikehtiä rauhattomasti ja ennen pitkää Raisa ehdotti pienellä äänellä, että he palaisivat kuitenkin alkuperäiseen suunnitelmaan ja lähtisivät kaupungille.
- Niin, oishan kyllä ihan täydellinen terassi-ilma, mietti Miila.
- Nyt mä tunnen itseni hyväksikäytetyksi! Ensin syötte kaikki mun pullat ja sitten jätätte mut tänne yksin! närkästyin.
- Tule mukaan, hyvä ihminen!
- Äh, mua ei huvita. Menkää te vaan, sanoin ja hymyilin osoittaakseni, ettei sanojani tarvinnut niin vakavasti ottaa.

Niin ne häipyivät. Minä hain kirjan ja filtin ja heittäydyin nurmikolle lukemaan. Alkoi aavistuksen verran viiletä kun aurinko painui kuusiaidan taakse ja jäin varjoon, mutta ilma pysyi kuitenkin lämpimänä niin, ettei tarvinnut vielä ainakaan harkita lämmittelykonsteja. Siirsin kuitenkin filttini uuteen paikkaan etupihan puolelle, mihin aurinko vielä osui. Ihanaa, mieleen tuli edelliskesän helteet, ja miten ihana koko edelliskesä muutenkin oli ollut. Laskin kirjan rinnalleni ja suljin silmäni hetkeksi. Vesku tulisi varmaan kohta töistä, voisimme muistella yhdessä.

Mutta kun havahduin askeliin pihatiellä ja Vesku rojahti viereeni syvään huokaisten, ei hän näyttänyt ollenkaan olevan sellaisella tuulella, että romanttiset höpinät kiinnostaisivat. Hän näytti valvoneen suunnilleen vuorokauden, antoi minulle vain niukan suukon ja asettui makaamaan pää mahani päällä. Hän huokaisi uudestaan.
- Mikä nyt? kysyin hämmästyneenä.
- Olipahan vaan rankka ilta.
- Oliko? Ihan rauhalliseltahan siellä näytti kun mä lähdin.
- Niin, silloin. Sitten alkoikin tulla ruumiita.
- Siis mitä ihmettä?
- No ensin löytyi Manda kuolleena sängystä kun piti koota potilaat päivälliselle ruokasaliin.
- Ai kamala! Kuka sen löysi? Muistin oitis miten olin itse löytänyt ensimmäisen vainajani ja miten olin säikähtänyt.
- Tarja, eikä siinä mitään, mitä nyt sotki rutiinit pahan kerran kun piti siinä ruokailuhässäkässä siirtää sänkyjä ja soittaa lääkäriä ynnä muuta.
- Sanoitko sä tosiaan ”ensin” äsken?
- Joo, sitten kuoli Marjattakin.
- Mihin ihmeeseen? kysyin ällistyneenä. Potilas oli yksi osaston terveimpiä, noin fyysisesti, vaikka elikin päässään iloista 30-lukua ja oli kuin ilkikurinen pikkutyttö.
- Mä epäilen sydäntä, mutta se kyllä menee avaukseen kun ei mitään fyysistä ollut akuuttina. Saattoihan se kaatuakin ja löydä kallonsa halki, mutta kai joku olisi sen kuullut.
- No huh huh! Minun teki mieleni halata lohduttavasti, mutta tyydyin silittämään hiuksia kun hän lepäsi vatsani päällä.
- Tai niin omaiset ainakin sanoivat vaativansa; kai ne epäili meidän ruvenneen harjoittamaan eutanasiaa. Lyöneen päähän tai syöttäneen vääriä lääkkeitä…
- Ai sä sait kaikki omaisetkin sinne!
- Sain hyvinkin, niitä oli siellä sitten iltaa kohden jo puolen tusinaa ja kaikki lietsoivat toinen toisiaan. Mä aloin jo ihan oikeasti tuntea itseni murhaajaksi, kun ei se päivystävä lääkärikään ehtinyt siinä istua auktoriteettina. Mutta kaipa tuo kuuluu toimenkuvaan, mä vaan vähän pidin tuollaista psykogeriatrista osastoa helppona suojatyöpaikkana. Rauhallisia kuolemantapauksia ja niihin valmistautuneita omaisia.

- Mä voin kuvitella, että Marjatan tytär oli ihan hysteerinen. Tunsin tämän jo hyvinkin. Hän sai raivokohtauksia paljon pienemmistäkin asioista. Osasto oli joskus raikunut kun äiti oli riisunut itsensä alushoususilleen vierailuajan kunniaksi eikä kukaan ollut vielä saanut tätä kiinni ja uudelleen puettua. Kadonneet tossut ja tavarat olivat aina katastrofi, vaikka kukaan ei ehtinyt pysytellä vikkelän mummon perässä ja kaivaa niitä talteen roskiksista, kaapeista ja vessanpytyistä, mihin tämä niitä piilotteli.
- Niinpä. Olisin tarjonnut sille rauhoittavaa muttei se huolinut. Vesku naurahti, joskaan ei kovin iloisesti.
- Se tietysti kuvitteli, että sä olisit myrkyttänyt sen.
- Houkutteleva ajatus. Mutta Mandan miestä kävi sääliksi.
- Sehän vasta iltapäivällä kävi. Muistin päästäneeni ulos pyöreän, hyväntuulisen vanhan miehen, joka oli vielä ovenraosta vilkuttanut vaimolleen ja luvannut tulla taas huomenna hakemaan tämän kävelylle. Ja nyt ei tarvinnutkaan.

Makailimme siinä hiljaa joitakin minuutteja, vain sormeni liikkuivat kevyesti Veskun niskassa, sitten hän huokaisi vielä kerran ja tunsin jotain kosteaa vatsallani. Mietin, suriko hänkin Mandan miehen puolesta. Minä ainakin olin salavihkaa räpytellyt pari kyyneltä pois. Kumma, etten suonut ajatustakaan Marjatan miehelle, jonka ainoa vika oli vähän tasapainoton tytär.
- Tuletko sä sitten taluttelemaan mua sairaalan ympäri kun olen vanha ja höppänä, nyyhkäisin.
Vesku nosti päätään ja naurahti vähän iloisemmin.
- Tulen tietysti, ja tuon sulle jätskiäkin. Hän painoi suukon mahalleni, siihen kohtaan missä kuvittelin tunteneeni märkää. Poisti todisteet. Värähdin, enkä ollut ihan varma johtuiko se kevyestä kosketuksesta vai oliko illan viileys jo lopultakin salaa hiipinyt luokse. Nousin kuitenkin istumaan ja jouduin vielä pyyhkäisemään silmännurkkiani. Oli merkillistä, ettei kuoleman ajatteleminen saanut itkemään vaan sen, miten joku parhaillaan suri omaistaan.

Kadulta kuului moottorin ääntä ja hätkähdimme molemmat, kun ajovalojen keila pyyhkäisi meitä. Villen auto kääntyi pihaan.
- Olipa niillä nopeat treffit, sanoin, ennen kuin tajusin että kello oli jo varmaankin yksitoista. Vesku ei mitenkään ollut saattanut ehtiä kotiin ennen kymmentä ja hänen iltansa oli kuulostanut siltä, että oli tainnut mennä vähän ylitöiksikin tänään.
- Eikö ole jo vähän myöhäistä ottaa aurinkoa? kysyi Jinna pirteästi hypätessään ulos.
- Taitaapa olla, sanoin vain. Ville heilautti kättään meille ja seurasi Jinnaa sisään.
- Jos sä haluat saada edes yhden tuoreen pullan niin parasta mennä äkkiä perässä, tajusin sanoa Veskulle.
- Mm, oletko sä leikkinyt kotiäitiä täällä.
- Olen hyvinkin. Jos se nyt tarkoittaa leipomista.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   25.10.14 19:55:30

Tää on niiiiin ihana lukea nyt TAAS uudestaan, varmaan viides kerta :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.10.14 20:41:29

8.

Vesku jätti aamulla ovemme auki mennessään suihkuun ja kahvintuoksu leijaili sänkyyn asti. Haistelin sitä silmät kiinni aikani mutta sitten katsoin olevani pakotettu nousemaan ylös. Ei siksi, että olisin kuollut ellen juuri saisi kahvintippaa, mutta minun oli ihan pakko käydä katsomassa oliko Ville taas keittiössämme. Jos olisin jo saanut kahvia tai muuten herännyt kunnolla, olisin yksinkertaisesti kävellyt päätyikkunaan ja kurkistanut oliko pakettiauto pihatiellä, mutta niin monimutkaisesti en ihan heti pystynyt ajattelemaan.
- Miksi nousit, hassu nainen, kysyi Vesku tullessaan tukka kosteina piikkeinä kylpyhuoneesta.
- Koska mun on pakko saada tietää, onko meidän talossa ollut yövieraita, sanoin potkiessani eilisiä käytettyjä vaatteitani samaan kasaan edellispäiväisten kanssa ja tuntien pienen omantunnonpistoksen. Päätin siivota ne vähän myöhemmin. Kiskoin shortsit ja topin ylleni ja hyppelin portaat alakertaan, mutta keittiössä oli vain Jinna yksin. Hän joi kahvia, söi korvapuustia ja tuijotti seinään haaveellisen näköisenä, tai niin tulkitsin tuon ilmeen.

- Millasta oli treffeillä? kysyin.
- Mitä sä teet hereillä, eikö sulla ole vapaa? hän kysyi hätkähtäen ja huomasin, ettei hän vastannut kysymykseeni joten toistin sen.
- No, ihan kivaa. Mietin vaan tässä, ettei se taida olla ihan mun tyyppiäni.
- Liian pöyhkeä? arvelin heti.
- Ei se pöyhkeillyt ollenkaan, päinvastoin. Mä en voi ymmärtää mitä sä oikein tarkoitat että se olisi itseään täynnä. Jinna kuulosti melkein loukkaantuneelta.
- Mutta kun se on, tai on ainakin kauhean hyvin esittänyt semmoista koko kesän!
- Se vaan ottaa ratsastamisensa niin vakavasti.
- Jaa, ja sillä varjolla saa… mutta sitten nielaisin loppuosan lauseesta. En halunnut ruveta riitelemään, en Jinnan kanssa, enkä ainakaan tähän kellonaikaan.
- Oisko sullakin vähän osuutta asioihin? Jinna arveli vähän purevasti.
En uskaltanut vastata siihenkään mitään, samasta syystä
- Miksei se sitten olisi sun tyyppiäsi? tahdoin sen sijaan tietää. Mutta silloin Vesku astui keittiöön ja Jinna jätti vastaamatta. Otin kahvia marttyyrimaisin ilmein.
- Olisit voinut pukea viisi minuuttia kauemmin, ehdotin hänelle.
- Älä ole niin kauhean kiinnostunut kaikkien muiden asioista! Vesku nauroi, mutta taputti minua – niin kuvittelin - anteeksipyytävästi takapuolelle samalla. Lepyin.

Työläiset häipyivät heti kun olivat juoneet kahvinsa ja minä menin takaisin sänkyyn. Pyykkikasa vilkutteli kuitenkin lattialta niin, etten onnistunut enää nukahtamaan vaan minun oli pakko mennä tunkemaan se pesukoneeseen. Miila alkoi heräillä siinä vaiheessa, kun olin pessyt toisenkin koneellisen.
- Moneksiko sä meet töihin? Jos mä tulen shoppailemaan? kysyin muistaen hänen eilisen lupauksensa.
- Kymmeneksi. Ja tuu vaan. Ensimmäiseen pariin tuntiin sinne tuu kuitenkaan kuin venäläisiä turisteja.

Miilan maalattua naamansa kuntoon lähdimme me sitten vuorostamme. Vietin oikein miellyttävän tunnin sovituskopissa, jos nyt semmoisessa kulutettua aikaa voi ikinä sanoa miellyttäväksi. Miila kantoi minulle läjittäin vaatteita kunnes en enää jaksanut pukea ja riisua niitä; sitten selasin lävitse kaikki mitä hän ei ollut kantanut takaisin paikoilleen ja laskin hurjana päässäni mitä niistä raaskisin ostaa.
- Nämä, päätin lopulta ja osoitin Miilalle henkareita sovitushuoneen vasemmalla seinällä.
- Okei, mä kuittaan ne itselleni kunhan bossi tulee ja tuon kotiin illalla. Miila keräsi sekä valitsemani että hylkäämäni vaatteet käsivarsilleen ja minä poistuin kaupasta. Kävin hampurilaisella ja lähdin sitten bussipysäkille päästäkseni tallille. Pyöräni oli vielä siellä.

Kaikkialla oli pahaenteisen hiljaista ja autiota kun kävelin tallitietä. Aloin tuntea lievää pettymystä. Kaipasin paitsi ratsastamaan myös touhuamaan jotain, mutta jos täällä lomailtiin joka puolella ratsastuskoulua myöten, olisin tehnyt ihan turhan reissun. Tilanne onneksi muuttui minuutissa kun pääsin kentän laidalle. Koulun tallin ovesta tuli ulos pieni jono poneja, joista kutakin talutti pieni ratsastajanalku sekä Niina, ratsastuksenopettaja. Koska ponit asettuivat kaartoon tallipihalle eivätkä kentälle päättelin, että kyseessä oli päiväleiriläisten maastoretki. Ihan kokemattomia lapset eivät olleet, he olivat satuloissa alta aikayksikön ja Niina lähti kävellen johdattamaan heitä metsään. Kimi ja Kisu olivat myös ratsastaneet kentälle ja laukkailivat jo sinne rakennettujen esteiden ympärillä.
- Ootko koskaan kuullut alkukäynneistä? huikkasin Kimille, kun he viilettivät ohi.
- Me käytiin jo maastossa, kuulin heikosti häipyvän vastauksen heidän pyyhältäessään toiseen päähän kenttää. Jäin aidanpienalle istumaan. Ehkä he tarvitsisivat puominkorottajia.

Mutta Kimi hyppyytti tammaansa vain samojen pystyesteiden yli kerran toisensa jälkeen.
- Liikkuuko tää sun mielestä ihan puhtaasti? hän tuli kysymään huolestuneen näköisenä.
- En mä huomaa siinä mitään outoa, sanoin ja mietin ankarasti olisiko pitänyt nähdä.
- Musta siinä on nyt jotain oudon jäykkää. Et haluaisi tulla selkään vähäksi aikaa, että mä näkisin sivusta?
- Mä menisin ihan minkä tahansa selkään kun en oo ratsastanut kolmeen viikkoon, sanoin totuudenmukaisesti. – Mutta odota hetki, mun täytyy hakea kypärä ja vaihtaa housut.

Palasin noin neljässä minuutissa; sadan metrin juoksun ja vaatteidenvaihdon tallipihan ennätys. Saappaita en saanut kiskottua jalkaan sillä minulla ei ollut sukkia kaapissa vaan tennarit saivat kelvata. Kimillä oli hauskaa kun tohotin takaisin kentälle.
- Totuttele nyt hetki siihen jos haluat, ja tule sitten toi punainen pysty niin mä katson tästä, hän sanoi.
- Ai niinku heti hyppäämään? Mä luulin että sä halusit nähdä ontuuko se? Siinä vaiheessa vanha tuttu ystäväni jännitys tahtoi kouraista minua mahasta; että hyppäämään Kimin kisatykillä.
- Eei, ei se sitä oikein tee, mutta sen hyppy on jotenkin oudon töksähtävä.
- Okei, sanoin sitten tahallisen kevyesti itseäni rauhoittaakseni ja käänsin tamman uralle. Ravailin sillä muutaman kierroksen, jotta sain jonkinlaisen käsityksen sen olemuksesta ja ihastuin, kun se vastasi ajatuksiinikin. Laukankin se nosti siinä vaiheessa kun aloin harkita asiaa. Olisin voinut jatkaa vaikka miten kauan, mutta Kimi kysyi, joko tulisin esteen.
- Joo joo.

Kisu hyppäsi voimakkaammin ja lennokkaammin kuin mikään hevonen, millä ikinä olin ratsastanut. Melkein tunsin, miten sen lihakset väreilivät satulan alla. Kimi tuijotti sitä keskittyneen näköisenä. Hän viittoili kädellään niin, että tulkitsin hänen kehottavan minua tulemaan uudestaan, mikä sopi minulle kyllä. Toisen hypyn jälkeen seisahduin kuuntelemaan arviota.
- Jotenkin se nyt hyppää laatikkomaisesti, Kimi sanoi.
- Musta se hyppää jumalaisesti! sanoin.
- Hirvittääkö sua jos mä nostan vähän?
- Eipä kai ellei sua hirvitä antaa mun hypätä.
Kimi nosti vähän uran vieressä olevaa okseria ja ohjasin Kisun sille. Minusta se liiteli edelleen kuin pääsky mutta Kimi pudisteli päätään.
- Ihan neliskanttinen. Nyt tarvii vaan miettiä miksi.
- Saanko mä loppuverkata? kysyin toiveikkaana ja Kimi nyökkäsi mietteissään.
Aloin ravailla pitkin uraa ja testasin telepaattisia kykyjäni. Kisu luki kyllä ajatuksiani. Tietysti tiesin, että kyse oli oikeastaan omista alitajuisista avuistani, mutta ei se ollut koskaan minkään muun hevosen kanssa toiminut näin hyvin.
- Kiitos, oli ihan sikakivaa, sanoin, kun lopulta raaskin kävellä Kimin luo.
- No ei kestä. Voisko se olla satulasta… Mun täytyy varmaan soittaa hieroja, ja nyt se saa vapaan tai pari.

Kävelin heidän kanssaan talliin ja kurkin tyhjiä, puhtaita karsinoita ikävissäni. Mitenkähän kauan kestäisi ennen kuin Oonan suunnittelema pihatto olisi pystyssä? Koska voisimme ottaa Mansikan kotiin? Ja mitä Ali tekisi Tiina-tamman kanssa kun kesä olisi ohi ja hakisimme Mansikan pois ja se jäisi yksin Alin pihaan? Kai hänen pitäisi ottaa sinne joku vuokralainen seuraksi.

Oona lampsi talliin raskain askelin turvakärkikengissään ja Kimi alkoi oitis vuodattaa huoltaan Kisun laatikkohypyistä.
- Mä en osaa edes arvata mitään. Soita se hieroja, jos sillä olisi joku idea, Oona sanoi. Sitten hän vilkaisi minua ja näytti yllättyneeltä. – Sinäkin täällä. Mä meinasin just soittaa sulle.
- Jaa, miksi?
- Tilasin äsken kolme uutta hevosta.
- Oi, ihanko totta? riemastuin. – Kerro heti kaikki! Koska ne tulee?
- Jos torstain kuormaan mahtuu niin tällä viikolla jo, Oona nauroi innostustani.
- Minkälaisia?
- No, olin ihan hilkulla ottaa yhden kantavan tamman, kun mä nyt vähän höpsähdin tosta teidän varsasta, mutta onneksi järkiinnyin. Mutta yksi, joka on täykkäriristeytys, ja sitten kaksi toriristeytystä.
- Mä en kyllä ymmärrä miten sä uskallat niitä tolleen vaan tilailla! Näitkö näistä edes kuvia?
- Näin. Ja me nyt ollaan tehty niin kauan yhteistyötä, että se tietää olla lähettämättä mulle mitään ihan risaa. Mitä nyt mitat on välillä vähän suurpiirteisiä.
- Ai että mä olen onnellinen, sä pelastit mun viikon, ja koko kuukauden! Niin, jos mä saan ratsastella niillä, tuli mieleeni varmistaa.
- Jos et sä ois ollut noin kauhean turhautunut olisin kyllä odottanut vähän syksymmälle. Mutta hyvinhän tää näin menee, ehditte vielä kisakauteen hyvin mukaan jos niissä nyt on semmosia taipumuksia. Ja miksei olisi. Oona vilkaisi ympärilleen ja totesi Kimin jo pujottavan Kisulle riimua päähän. – Haluatteko kahville? Voisin näyttää ne kuvat.

- Kiitos vaan, sanoi Kimi ja lupasi tulla heti perässä. Minä seurasin jo Oonaa tallin päätyyn, mistä pääsi jyrkkiä rappusia nousemaan hänen ylisille rakennettuun huoneistoonsa. Se oli noin 700% siistimpi kun millaisena olin tottunut sen näkemään ja epäilin, että Oona oli suursiivonnut ennen kuin lähti lomalle ja päästi Villen sinne asumaan, eikä ollut ehtinyt vielä sotkea kaikkea ennalleen. Oli hänen lomallaan ainakin yksi näkyvä hyvä puoli, rusketuksen lisäksi.
- Mitenkäs sinä ja Ville, kysyin ajatuksissani ennen kuin ollenkaan ehdin ajatella mitä höläytin ääneen.
- Jaa mitä? Oona kysyi laskiessaan vettä kahvipannuun.
- Apua, ei mitään!
- Mitä Villestä? hän kysyi ja kuulosti sen verran terävältä että tiesin hänen kyllä kuulleen ensimmäisenkin kysymykseni.
- No kun sain päähäni ajatuksen, että oletteko te joskus seurustellu tai jotain, tunnustin.
Oona naurahti lyhyesti.
- Ei nyt sentään. Kyllä me vähän kuherreltiin silloin kouluaikoina, ja mua kiinnosti nähdä, olisiko siitä ollut pidemmälle nyt kun on oikeasti aikuinen. Mutta ei.
- No huh. Kun se nyt on ruvennut pyörimään siellä meillä.
- Niin kuulemma. Pyöriköön mun puolestani. Oona kuulosti omalta asialliselta itseltään, joten huokaisin helpotuksesta. Hän nosti pöytään mukeja ja tirskahti.
- Mitä?
- Näytit vaan niin huolestuneelta äsken.
- Jaa. Nolostuin.

Olisin halunnut jatkaa keskustelua ja tentata Oonaa enemmänkin – ihan Jinnan takia - mutta haeskelin sopivia sanoja ja sitten kuuluivatkin jo Kimin askeleet rappusista, joten jouduin pitämään suuni kiinni. Hemmetin miehet kun tulivat keskeyttämään hyvät yritykseni tyttöjen kesken –keskusteluiksi jatkuvasti tänään.
- Ihan kiva oli nähdä, että tekin pystyitte puhumaan jostain riitelemättä silloin teillä, Oona jatkoi kuitenkin keskustelusävyyn ja nosti pöytään puolikkaan leivän ja juustonpalan.
- Se yllättäen käyttäytyi ihmisiksi, sanoin.
- Kuka? kysyi Kimi luonnollisestikin.
- Villestä me puhuttiin, Oona sanoi.

Kimiä ei olisi voinut kiinnostaa vähemmän, sen sijaan hän teki itselleen voileivän tottuneesti kuin asuisi täällä. Minulla ei ollut erityisesti nälkä ja Oona avasi tietokoneensa näyttääkseen ostamiensa hevosten kuvat sähköpostistaan.
- Kaksi tammaa ja ruuna. Tän toisen tamman luulisi olevan hyvä tätiratsu, sen kanssa sun ei tarvitse lähteä mihinkään kilpailuihin. Mutta tää toinen tamma ja tää ruuna, näistä voi oikeasti olla johonkin.

Katselin kuvia tarkasti. Tätiratsutamma oli mustanruskea, paitsi vaaleampia jouhia. Oona saisi sen myytyä pelkällä erikoisella ulkonäöllä. Toiset olivat ruunia, toinen suomenhevosen näköinen ja oloinen liinaharja ja toinen mustanruunikko gasellin näköinen. Ellei Oona olisi sanonut sitä puoliksi täysiveriseksi olisin epäillyt hänen ostaneen lämminverisen ravurin, mutta kuvien lisäksi hänellä oli sähköpostissa skannattu sukutaulu.
- Sitten tarvitsee vain uskoa, että paperit ja hevonen kuuluu yhteen, sanoin synkästi. Kuvittelin jo päässeeni hiukan sisään hevoskauppa-asioihin.
- Älä tuomitse ennen kuin näet sen. Kuvat valehtelee aina. Hän palasi pöydän ääreen ja teki itselleenkin voileivän, minä jäin koneelle ja surffailin samalla omaankin sähköpostiini, jossa ei ollut mitään mielenkiintoista tänään, mainoksia vain.

- Mä en vaan voi sille mitään, huokaisin poistellessani viestejäni ja tajusin puhuneeni ääneen vasta kun Kimi ja Oona katsoivat molemmat minua kysyvästi. Yritin olla kuin en olisi äännähtänytkään ja punastuin surkeasti.
- Ei mitään. Ajattelin vaan, tunnustin sitten. – Vesku alituiseen väittää mun olevan liian kiinnostunut muiden asioista ja mä suunnittelin vastarepliikkejä sille.
- Multa saat kysyä ihan mitä vaan, mä voin paljastaa sulle koko elämäni, lupasi Kimi auliisti.
- Saatat joutua vastaamaan sanoistasi, sanoi Oona varoittavasti.

Kävimme vielä katsomassa mihin Oona oli suunnitellut pihaton. Lievä epätoivo valtasi minut kun tajusin, miten laajan alueen hän aikoi aidata. Suurin osa siitä oli ryteikköä, jota varmaan pitäisi vähän raivata myös, vaikka todennäköisesti tulevat asukkaat pitäisivät itse huolen myöhemmästä puuston harvennuksesta.
- Tähän tulee sitten se rakennus, Oona hyppäsi lankojen välistä laitumen puolella ja hääti vähän kauemmaksi nuorisoporukkansa, joka oli sattunut kokoontumaan juuri siihen nurkkaan.
- Minkälainen siitä oikein tulee? kysyin kiinnostuneena. Minulla ei ollut ihan selvää kuvaa siitä, millainen pihatto oli. – Katosko? Niin kuin grillikatos?
- Ei, ihan oikea talo. Sisällä avointa tilaa ja ruokintapöytä, ja jonkinlainen verhosysteemi oveen. Että pääsevät menemään ja tulemaan miten haluavat eikä tänne vedä. Sitä en ole suunnitellut vielä ihan loppuun asti, mutta tähän kohtaan se laitetaan, ettei tarvitse raivata aluskasvillisuutta. Oona oli aika innoissaan ja piirteli kengänkärjellään maahan kai tulevia seinänkohtia.
- Mikä se toinen varsa on? kysyi Kimi.
- Yksi fwb-varsa, tossa juhannuksen alla syntynyt myös.

- Soitat mulle heti, tai laitat viestin, kun ne uudet hevoset tulee, vannotin Oonaa kun hän oli melko pitkän ajan hakenut pyöräni avainta – mikä löytyi kiinni käännetystä lukosta – ja aloin tehdä lähtöä.
- Joo, kyllä mä heti torstai-aamuna kuulen saadaanko ne laivaan vai ei. Mitä teet lauantaina muuten? Mä olen ilmoittautunut Knoxin kanssa Nurmijärvelle hyppäämään pikkuluokkaa, joudatko mukaan?
- Mulla on vapaapäivä, mutta meidän piti lähteä katsomaan Mansikkaa. Vaikka ei se mitään, mehän voidaan se reissu tehdä illemmallakin. Kyllä mä ehdin hoitajaksi.

Suuren ilon päivä meille koittaisi torstaina joka tapauksessa; Miilan ja minun porukat lähtivät etelään lomalle ja sekä Ilsen että iskän autot jäivät meille. Miila halusi pienemmän volkkarin, joka oli helpompi parkkeerata ja minä saisin passatin. Kävimme keskiviikkoiltana hakemassa avaimet ja tarkistamassa, olivatko he muistaneet pakata kaiken. Ainakin listat olivat mallikelpoisen kattavat ja matkalaukut painavia, mutta Ilse näytti silti huolestuneelta.
- Mua on alkanut epäilyttää että onko siellä liian kuuma Karoliinalle, hän sanoi.
- Et sä voi tommosta ruveta pelkäämään nyt, komensin.
- Ostetaan sieltä aurinkovarjo, iskä sanoi kevyesti ja syötti vauvalle velliä pullosta.
- Jos se sairastuu?
- Viedään se lääkäriin. Ja miksi se sairastuisi?
- Jos jotain sattuu… sitten Ilseä alkoi naurattaa itseäänkin. – Taidan olla vähän kanaemotuulella. Ottakaa tytöt tämä kylmälaukku mukaan, mä olen pakannut sinne jääkaapista kaiken pilaantuvan.
- Ajattele miten riemastuttavaa, sanoi Miila minulle. – Asunto tyhjillään kymmenen päivää – eikä me tarvita sitä!
- Mä voin ottaa sen kylmälaukun, sanoin ja vilkaisin keittiön seinäkelloa.
- Joko aiot lähteä?
- Joo, menen hakemaan Veskun töistä autolla!

Minun piti soittaa torvea tai hän olisi kävellyt ohitseni. Hajamielisyyksissään oli tietysti unohtanut, että olisimme nyt autollinen perhe jonkin aikaa, vaikka olin aamulla viimeksi sitä hehkuttanut.
- Mennäänkö ajelulle? ehdotin yrittäen saada ääneni välinpitämättömäksi, onnistumatta oikein. Vesku nojautui selkänojaan ja haukotteli sen näköisenä, että olisi mieluummin mennyt kotiin päiväunille, mutta katsoi sitten minua ystävällisesti ja sanoi, että mennään vaan.
- Ei meidän tarvitse nyt heti, voidaan me mennä illemmallakin, peruin ehdotukseni. Olin pitänyt Veskua valveilla aamuyöhön kun olimme ensin katsoneet elokuvan ja sitten olin halunnut jutella Oonan uusista hevosista ja hiukan spekuloida Jinnan ja Villen mahdollista suhdetta, koska en ollut illalla nähnyt Jinnaa enkä saanut lisätietoja. Kai heillä oli uudet treffit. Nyt omatuntoni vähän nalkutti, etenkin kun hän ei ollut edes suuttunut yöllä, nukahtanut vain kesken yksinpuheluni.
- Mä voisin ottaa torkut, hän myönsi.
- Mä tulen sun seuraksi niin jaksan sitten yön valvoa.

Lauri oli tullut kotiin ja oli tuonut tullessaan uusia perunoita ”omasta pellosta”. Hän oli keittänyt niitä ison kattilallisen ja kävimme niiden kimppuun hyvällä halulla, vaikkei särpimeksi ollutkaan muuta kuin voita. Ne jämähtivät mahanpohjaan niin, että minäkin olin jo puoliunessa kun raahauduin Veskun perässä yläkertaan päiväunille. Ja niin vain kävi, että heräsimme vasta siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yövuoroon. Ellei minulla olisi ollut autoa olisin myöhästynyt rankasti. Vähän haikein mielin lähdin, pihalla pitivät pienimuotoisia peruna- ja olutkekkereitä pieni joukko niin Laurin kuin Miilankin kavereita, joilla kuului olevan hauskaa, ja kun kaasutin pois pihalta, olin törmätä punaiseen pakuun.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   26.10.14 14:37:55

Saiskos taas päivän pätkän kiitoooooos?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.10.14 17:11:35

No saahan sitä.
------------------------
9.

Yö meni kuten ne useimmiten menivät, aamuyöllä kuolleella hetkellä nukutti ja mietin kovasti jotain aktiviteettia mukaan seuraavaksi yöksi. Kirjan pitäisi olla hyvä, jos sellaiseen turvautuisi. Kutominen ei jotenkin tuntunut houkuttelevalta keskellä kesää. Leveästi haukotellen lähdin osastolta ja kävelin auton ohi bussipysäkille asti ennen kuin tajusin, että housuntaskussani kilisi autonavaimet. Nolona käännyin takaisin. Kyllä olisi porukoille nauru maittanut jos olisin unohtanut auton töihin, nyt kun minulla sellainen kerrankin oli.

Onneksi ajaen pääsi oikaisemaan niin, ettei matka kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, vaikka julkisilla meni aikaa lähemmäs tunti. Säikähdin nimittäin puolimatkassa oikein tosissani kun en tajunnut pysähtyä punaisiin valoihin. Näin ne kyllä, mutta jotenkin en saanut ajateltua loppuun ajatusta ”jarruta”, saati että olisin ehtinyt jalkaani käskyttää. Onneksi ketään ei ollut edessä, ja tilanne sai vereni niin kiehumaan, että heräsin loppumatkan ajaksi.

Kotitalomme nukkui vielä. Kahvinkeitin oli kylmä, joten Jinnakaan ei ollut lähtenyt aamuvuoroon, tai sitten hän oli tavoistaan poiketen nukkunut liikaa eikä ollut ehtinyt keittää kahvia. Kömmin autuaasti haukotellen yläkertaan ja kaivauduin Veskun kainaloon. En herännyt siitä hänen noustessaan enkä vaikka puhelin piippasi tekstiviestejä tyynyni vieressä; vasta kun se alkoi soida sitkeästi hapuilin sen käteeni ja painoin torkkunappia. Siitä alkoi hidas heräämisvaihe, josta noin puolen tunnin kuluttua avasin silmäni ihmettelemään, miksei herätys soinut uudelleen. Kello oli melkein viisi, Vesku oli jättänyt ikkunan auki ja valkoiset valoverhot hulmusivat kesätuulessa juuri kuten haaveissani. Huokaisin tyytyväisenä ja venyttelin raajojani neljään ilmansuuntaan.

Oona oli soittanut vähän aikaisemmin ja lisäksi kännykässä oli iskältä viesti, jossa hän ilmoitti heidän päässeen onnellisesti perille Lerokselle. Toisessa viestissä Oona ilmoitti, että hevoslasti oli merellä. Olisiko hän voinut soittaa ilmoittaakseen, että ne olivat jo perillä? Painoin luurinkuvaa ja yritin soittaa takaisinpäin, mutta hän ei vastannut. Päätin ajaa tallille. Kunhan ensin kävisin suihkussa ja saisin kahvia.

Talo oli taas aivan autio, mutta Lauri sentään tuli kotiin siinä vaiheessa kun taputtelin kahvinkeitintä, jotta se valuisi nopeammin.
- Teillä oli bileet illalla, mainitsin.
- No, vähän kavereita kylässä.
- Tuliko Jinna ja Villekin? Mä ajoin Villeä vastaan kun lähdin illalla töihin.
- Tulihan ne.
- Hitto kun en näe sitä naista enää ikinä nokikkain, että voisin kysyä siltä, seurusteleeko ne, kiukuttelin. Lauri ehdotti, että koittaisin soittaa.
- Kiva tapa koittaa jutella kämppiksen kanssa. Mutta nyt mä lähden tallille.

Nyt muistin jo, että minulla oli auto käytössäni. Viheltelin ja pyörittelin avaimia sormissani mennessäni ulos, jopa taputin sitä katolle ennen kuin avasin oven. Tallille pääsin kymmenessä minuutissa ja ajelin hitaasti varsinaisen parkkipaikan ohi Oonan tallin pihaan, ikkunat ja radio auki. Katselin tarkkaan ympärilleni jo parkkeeratessani Villen pakun viereen. Tarhoissa oli enemmän hevosia kuin mitä Oonalla oli ollut; olivat ne tulleet!

Tunnistin hevoset samoiksi kuin kuvissa, mutta vain väreistä. Täykkäri näytti täykkäriltä eikä lämminveriravurilta. Toreista toinen oli isompi ja jykevämpi kuin mitä olin odottanut ja toinen taas oli kuin aito suomenhevonen. Lähdin etsimään Oonaa ja yritin etsiessäni vielä soittaa hänelle saamatta vastausta. Pyörin tallilla melkein tunnin yksinäni ja lähdin sitten pois vähän huonotuulisena. Kohta olisi aika lähteä taas töihin ja jotain pitäisi kai syödäkin tai ainakin laittaa evääksi ennen sitä.

Vesku ja Kiie olivat iltavuorossa Tarjan kanssa joten nappasin autonavaimet mukaani kun olin saanut työpuvun ylle ja lähdin kansliaan raportille.
- Kai haluat mennä autolla kotiin? kysyin ja vilkaistuani ympärilleni ja todettuani, ettei ketään muuta ollut näköpiirissä annoin suukon Veskulle. Jotenkin tuntui, että täällä työpaikalla ei ollut sopivaa osoittaa heilastelevansa sairaanhoitajan sijaisen kanssa, vaikka kaikki taisivat muutenkin tietää.
- Kiitos, hän sanoi ja hipaisi selkääni. – Kävitkö jo tallilla?
- Kävin, mutten nähnyt ketään muuta kuin ne uudet hevoset. Eikä Oonakaan vastaa puhelimeen, mutta kai sinne pitää vaan huomenna yrittää uudelleen.
- Odotatko niin kauan että mä pääsen töistä, voitaisiin mennä samaa matkaa?
- Sopii, saat tuoda mulle aamulla auton takaisin ja mä tulen hakemaan sua sitten iltapäivällä.

Asetin kassini kahvihuoneen tuolille ja istuin odottamaan, että muukin porukka ehtisi paikalle. Minusta oli vieläkin outoa nähdä Vesku työvaatteissa työpaikalla. Ihan kuin olisimme olleet naamiaisissa. Ihmettelin, tuntuiko hänestä samalta.
- Joko sä tiedät, saatko olla täällä kesän loppuun? kysyin. Tiesin, että hän oli alun perin tullut vain neljäksi viikoksi, joista kaksi oli melkein kulunut.
- Saan, teen sitten Minnan loman sijaisuuden kun oohoo tulee takaisin.
- Sitten meillä alkaakin jo koulu. Ajatus sekä miellytti että jännitti minua. Jinnan sairaanhoito-opisto alkaisi paria viikkoa aikaisemmin. Hän odotti pääsevänsä harjoittelemaan injektion antamista appelsiineihin ennen minua, ja niin todennäköisesti tapahtuisikin. Mutta toisaalta hän ei pääsisi koskaan ruumiidenleikkelyvaiheeseen. Naurahdin; oli meilläkin mielenkiinnon kohteet!

Kännykkäni herätti seuraavana päivänä jo puoliltapäivin. Teki mieli nukkua lisää, mutta tiesin, että oli parasta nousta jos aioin saada vuorokausirytmin taas oikeille raiteille. Haluttomana tekemään mitään vaeltelin sitten ympäri taloa. Imurointi olisi ollut paikallaan ainakin keittiössä ja eteisessä, mutta en tahtonut. Minusta tuntui, että olin ainoa, joka täällä siivosi. Lakaisin sentään tiskipöydän edustan kun lasi lipsahti käsistäni ja särkyi siihen.

- Mitä täällä metelöidään? tuli Jinna kysymään hiukset pystyssä ja vielä unisemman näköisenä kuin minä.
- Mä luulin ettei täällä ole ketään. Miten sä nukut tähän aikaan päivästä, oletko kipeä?
- Nukutti vaan.
- Istu, sanoin, ja laitoin piristyen kahvia tulemaan. Nyt ainakin saisin juteltua Jinnan kanssa rauhassa ilman, että kukaan tulisi keskeyttämään. – Kerro kaikki.
- Mikä kaikki muka?
- No Villestä, ja mitä on tapahtunut tällä viikolla? Oletteko te yhdessä vai mitä?
- Ollaanhan me nyt nähty joka päivä. Mä luulen, että se viihtyy mun kanssa.
- Mitenkäs sä viihdyt sen kanssa?
- Voi, ihanasti. Jinna ei voinut pidättää pientä hymyä. – Se on niin kohtelias ja huomaavainen, että mä en ole ikinä tavannut samanlaista.
- Puhutaankohan me nyt samasta ihmisestä? Minusta tuo ei kuulostanut Villeltä.
- Kyllä mun ymmärtääkseni puhutaan. Ja se on niin paljon… aikuisempi kuin kukaan, kenen kanssa olen ennen ollut.
- Mahtaisiko johtua siitä, että se on vuosia vanhempi kuin kukaan kenen kanssa olet ollut? Oona on ainakin 25 ja ne on kai samaa ikäluokkaa.
- Ville on jo 26.
- Kahdeksan vuotta sua vanhempi. Aika paljon.
- Mun puolesta saa olla.
- Mutta tiedetäänhän me, että miehet kypsyy paljon hitaammin, lohdutin, en ole ihan varma kumpaa. Laskemani ikäero oli minusta pelottavan suuri. – Mitenkäs seksi sujuu?
- Ei me nyt sinne asti olla ehditty! Jinna näytti kauhistuneelta.
- Ai, no sähän sanoitkin, ettet tiedä onko se sun tyyppiäsi.
- Mä ehkä tarkoitin silloin paremminkin sitä, etten mä taida olla sen tyyppiä, vaikka se nyt pyysikin mua ulos. Kun se on jotenkin niin… en mä löydä sanaa. Hieno.
- Älä hölmöile, miten niin se olisi hienompi kuin sinä?
- Vanhempi, pukeutuu hienosti, hyvännäköinen, sillä lailla.
- Oletteko edes pussailleet vielä?

Jinna punastui ehkä aavistuksen verran. – Sä olet kauhea tenttaamaan. Mitä jos mä rupeaisin kyselemään teidän seksielämästä?
- Anteeksi vaan, sanoin. Oikeassahan tuo oli. – Kysy ihan mitä haluat niin mä vastaan ihan mitä haluan.
- Saatanpa joskus kysyäkin. Mutta nyt mä menen suihkuun.
- Näettekö te tänäänkin?
- Joo, kunhan Ville ehtii tallilta. Sen valmentaja on kuulemma käymässä Helsingissä ja tulee katsomaan miten niillä menee.
- Jaa! kiinnostuin. Jostain syystä mieleeni ei ollut tullutkaan, että Villellä saattaisi olla valmentaja. Tajusin, että ehkä juuri se seikka, että hän vain treenasi omin päin ilman apua oli ollut ruokkimassa minun saamaani mielikuvaa itseriittoisesta pöllöstä, joka oli tietävinään kaiken. Mutta olihan tietysti hankalaa saada säännöllistä opetusta jos oma opettaja asui neljänsadan kilometrin päässä Keski-Suomessa. Valitettavasti Jinna ei tiennyt valmentajan nimeä, mutta eipä se välttämättä olisi ollut minullekaan tuttu, vaikka jonkin verran kouluratsastuksen maailmaan olinkin vuoden mittaan perehtynyt. Hän päätti kuitenkin lähteä paremman tekemisen puutteessa mukaani tallille ja laittautui huolellisesti ainakin tunnin verran suihkun jälkeen. Minusta se oli jotenkin hellyttävää.

Pääsin kokeilemaan Oonan suomenhevosennäköistä uutta ostosta ja pienellä tai olemattomalla houkuttelulla Vesku kiipesi täykkärin selkään. Tämän loppuviikon Oona oli itse ratsastanut Knoxilla lauantaiset kisat mielessään.
- Sä olisit voinut ottaa sen kolmannen, kuului Oona ehdottavan Jinnaa vilkaisten, kun he tulivat seisoskelemaan kentän laidalle. Tämä kuitenkin puisti päätään voimakkaasti.
- En mä enää ratsasta. Kunhan tulin katselemaan. Hän vilkaisi ympärilleen, kun kuului auton ääntä ja näytti liikahtavan vähän levottomana kun Ville ajoi pihaan, kuin peläten olevansa väärässä paikassa. Seurasin tilannetta kiinnostuneena ja jännitin, huomaisiko Ville hänet. Onneksi pelkoni oli turha. Ville ja tukeva mieshenkilö, joka myös kiipesi pakettiauton ohjaamosta ulos, kävelivät ensin Oonan ja Jinnan luo. Seurasi selvästi esittelyjä ja kättelyjä ja sitten Ville laittoi kätensä Jinnan olkapäälle varovasti kuin tämä olisi posliininukke. Olin tyytyväinen näkemääni ja Jinnan ilmeeseen ja aloin keskittyä ratsastamiseen, mitä nyt kysyin Veskulta oliko hän tunnistanut Villen mukana tulleen miehen ulkonäöltä, mutta ei kuulemma.

Ratsuni oli hyvä, tasaisen varma, tottelevainen ja pehmeäliikkeinen. Vähän kuin kaurapuuro, josta oli unohtunut suola, ajattelin ja hetken ikävöin temperamenttista Miskiä. En voinut sanoa siitä yhtäkään negatiivista piirrettä Oonan kysyessä, kun en tuota tiettyä mauttomuutta viitsinyt mainita. Sehän oli joka tapauksessa vain minun korvieni välissä.
- Tällä sä tykkäät ratsastaa, Vesku lupasi.

Väistyimme pois kentältä kun Ville tuli tallista hevosensa kanssa. Oona kysyi, ehtisinkö putsata Knoxin varusteet huomiseksi ja lupasin. Raahasin suojat, satulan ja suitset penkille kentän viereen, samoin muut tarvikkeet, ja aloin purkaa niitä palasiksi. Aioin toisella silmällä vähintään seurata Villen ratsastusta, ja ennen kaikkea tuon gurun opetusta. Jinna tuli viereeni istumaan ja tarjoutui auttamaan. Eikä siitä malttanut Veskukaan pysyä poissa, eikä Oona. Oona oli kettuakin ovelampi ja toi tullessaan kaikki loputkin omistamansa suitset. Jinna alkoi ajatuksissaan purkaa niitä sarjatyönä; onneksi huomasin, mitä hän teki kun vasta toiset olivat menossa. Olisimme koonneet nahkahihnapalapeliä vielä seuraavalla viikollakin, jos hän olisi saanut kaikki soljet kaikista auki ja samaan kasaan.

Villen valmentaja ei sanonut paljonkaan, alkuun hän vain katsoi ja ehdotteli, mitä haluaisi nähdä ratsukon tekevän, ja alkoi vasta sitten puhua. Valitettavasti hän seisoi niin nokikkain ratsukon kanssa, ettei viisauden sanoja oikein kuulunut sinne missä me istuimme. Onneksi setä intoutui ennen pitkää niin, että alkoi käyttää ääntään kunnolla. Oli kiva katsoa kunnon valmennusta ja yritin imeä itseeni niin paljon neuvoja kuin mahdollista samalla kun koneellisesti hinkkasin suitsien osia. Ojensin ne eteenpäin Veskulle, joka sitten kokosi niitä. Putsattavat varusteet loppuivat hetkeä ennen kuin opetus ja Ville näytti uupuneelta mutta tyytyväiseltä. Eikä ihme, ainakin minun mielestäni he olivat esittäneet parasta ratsastusta, mitä heiltä tähän mennessä olin nähnyt. Vesku nojasi käsiinsä ja näytti vähän haikealta. Mahtoi kaivata valvovan silmän alle ratsastamaan itsekin, ja varmaankin myös ratsua, jolla voisi osallistua muihinkin kuin helppo C –luokkiin. Huokaisin; olisipa minulla ollut rahaa hommata hänelle kunnon kouluratsu.

Ville hyppäsi alas satulasta ja jäi vielä juttelemaan miehen kanssa muutaman sanan. Panin merkille, että hän vilkaisi ympärilleen kuin nähdäkseen jonkun, jolle heittää hevosensa kävelytettäväksi – tai sitten olin vain ennakkoluuloinen – mutta lähti sitten kuitenkin itse taluttamaan sitä. Tukeva mies kulki mukana ja puhui ja selitti kädet heiluen. Mietin eikö hän hengästynyt kuoliaaksi tarpoessaan hiekassa ja puhuessaan, mutta en jäänyt katselemaan vaan aloin kerätä tavaroita.
- Mihin aikaan aamulla? kysyin Oonalta.
- Tule seitsemäksi? hän ehdotti.
- Selvä.
- Mitä te suunnittelette? Vesku kysyi.
- Enkö mä muistanut kertoa sulle että lähden noiden kisahoitajaksi? kysyin. Olin ihan varma, että asiasta oli ollut puhetta.
- Et. Saanko mä tulla mukaan?
- Mä luulin että sulla on töitä.
- Iltavuoro vasta.
- Hyvä, herätään varmemmin jos sunkin pitää nousta!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.14 16:54:57

10.

Knox ei tahtonut mennä traileriin kun siellä ei ollut tällä kertaa Razzamatazzia odottamassa sitä. Oonan piti avittaa sitä takaapäin luudan kanssa ja Veskun ylimääräinen käsipari tuli heti tarpeeseen takapuomin sulkemisessa.
- Tuutteko kyytiin vai tuletteko omalla? Oona kysyi kiivetessään maasturiinsa.
- Tullaan omalla; jos siellä menee pidempään mä en ehdi töihin teidän kyydillä, Vesku sanoi ja me kiipesimme passattiin. Minä ajoin. Jos olisin tiennyt, minne olimme menossa, olisin painellut Oonan ohi heti kättelyssä, mutta kun en tiennyt reittiä määränpäähän, oli pakko surruttaa moottoritielläkin yhdeksääkymppiä trailerin perässä.

Paikka näytti melkein autiolta vielä. Oona ajoi yhdistelmänsä parkkipaikalle, missä oli vasta yksi traileri ennestään, mutta kun yritin seurata häntä, minut ohjattiin takaisin tienposkeen.
- Juu, tää on vaan hevosautoille, Oona sanoi kun kävelimme hänen luokseen. – Ottakaa vaan se ulos sieltä, mä käyn hoitamassa raha-asiat ja katsomassa ratapiirustusta. Laittakaa suitset ennen kuin otatte ulos autosta, täällä ne on tarkkoja siitä. Ja kun toi tiekin on ihan vieressä.
Minulla alkoi olla jo vähän rutiinia ratsastuskilpailuiden toiminnasta, mutta olin silti iloinen, että Vesku oli mukana. Oli kiva kun oli seuraa, ja kahdestaan saimme hevosen ulos ja satuloituakin ennen kuin Oona palasi. Hän aikoi osallistua ensimmäiseen luokkaan, ja jos se menisi kunnialla ja hevonen tuntuisi vielä jaksavan, miettisi jälki-ilmoittautumista seuraavaankin.

Estekilpailuja oli kyllä mielestäni monin kerroin hauskempi seurata kuin kouluratsastuskilpailuja, jos katsomon puolelta haluttiin mielipide. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti ja vauhtia ja dramatiikkaakin oli kun kouluradalla mainittavin tapahtuma saattoi olla vasemman laukan nouseminen oikean sijaan. Pikkuluokan poniratsukoista osa meni radan semmoista haipakkaa, että piti henkeä pidätellä. Päättäväisiä kieltäytymisiä ja reippaita kuperkeikkojakin näkyi. Sama meno jatkui luokan loppuun. Oonalla ei mennyt oikeastaan kovinkaan huonosti, vaikka Knox käyttäytyi jopa ikäisekseen huonosti. Se tuijotti tuijottamistaan tuomarinkoppia, mikä kyllä olikin harvinaisen silmiinpistävä etuseinältään avoin rakennus radan päädyssä. Ei se pelännyt, kuten jotkut hevoset, jotka eivät suostuneet sivuuttamaan sitä kuin kymmenen metrin päästä, se vain tuijotti suostumatta liikahtamaan, kuin pohtien koko aivokapasiteetillaan, että mikä tuo torni mahtoi olla. Oonan olisi ehkä pitänyt viedä se oikein lähelle ja antaa sen tökätä turpansa rakennukseen, mutta he saivat jo lähtömerkin ja lähtivät radalle. Viidennen esteen jälkeen tuomarit piti sivuuttaa ja Knox hidasti taas hidastamistaan tuijottaen vain rakennusta. Oona sai käyttää raippaa herättääkseen sen, mutta lähestyminen seuraavalle esteelle jäi vähän lyhyeksi ja siitä tipahti ylin puomi. Ei huono tulos kuitenkaan, vaikka toki virheettömiä oli niin monta, ettei neljällä virhepisteellä päässyt kuin listan keskivaiheille.

Niinpä Oona päätti osallistua seuraavaankin luokkaan, ja antaa hevosen tutustua tuomarikatokseen oikein lähietäisyydeltä tervehtiessään. Kisoissa oli paljon osallistujia ja kakkosluokkaa päästiin aloittamaan vasta, kun kello alkoi lähetä yhtätoista. Vesku ja minä ostimme kahvia ja sämpylöitä Oonan verrytellessä ja odotellessa vuoroaan ja istuimme katsomossa seuraamassa suorituksia. Aloin kyllä jo vähän turtua, kun Oonan vuoroa odotellessa nähtyjä ratoja kertyi jo lähemmäs sata, eikä ollut ketään muuta tuttua, kenen ratsastusta jännittää. Olin iloinen, ettei kyydissämme ollut tullut toista ratsukkoa, joka olisi osallistunut vaikkapa kahteen seuraavaan luokkaan. Päivästä olisi tullut hirvittävän pitkä.

Yleisöstä kuului hyväntahtoista hörähtelyä, kun Oona ratsasti päättäväisesti kiinni tuomarintorniin – hän olisi melkein ylettänyt tervehtimään kätellen. Knox työnsi päänsä sisään ja katseli tarkkaan, eivätkä tuomarit näköjään uskaltaneet tai halunneet puhaltaa lähtömerkkiä, ennen kuin Oona totesi sen nyt kai nähneen tarpeeksi ja käänsi sen pois. Sitten kaikki sujuikin oikein hyvin. Loppurataa kohden hevosen vauhti kyllä alkoi vähän hiipua, se alkoi näyttää väsyneeltä, mutta jaksoi kuitenkin tsempata maaliin asti.
Oona loisti tyytyväisyyttä.
- Jos me päästään palkintojenjakoon niin täytyy pyytää taas kuuluttajaa lukemaan myynti-ilmoitus!

Ja pääsiväthän he, ja lukihan kuuluttaja. Siinä vaiheessa kello oli niin paljon, että Vesku oli jo lähtenyt ajamaan töihin, mutta eipä meilläkään enää kauan menisi. Hevosta saisi pikkuisen jäähdytellä kunniakierroksen jälkeen, mutta sitten sen voisi lastata ja viedä takaisin kotiin. Pari kiinnostunutta ihmistä tuli kyllä haastattelemaan Oonaa ennen kuin pääsimme parkkipaikalle asti. Toisen kanssa Oona kuului sopivan koeratsastuksestakin seuraavana päivänä. Minä riisuin Knoxilta satulan ja suojat, mikä kävi vähän hitaasti kun toisella kädellä piti pitää ohjista eikä se tahtonut malttaa seistä patsaana, kuten olisi ollut suotavaa. Loimea en olisi viitsinyt heittää päälle, mutta satulansija oli vähän hikinen ja traikkuun saattoi matkalla vetää, joten kaivoin senkin esiin. Valitsin kuitenkin vain reikäisen verkkoloimen, joka ei taatusti olisi liian kuuma. Kuljetussuojia en kuitenkaan ruvennut yhdellä kädellä laittamaan, niiden lukuisten tarrojen kanssa ei kolmekaan kättä olisi ollut liikaa.

Oona jutteli odotellessani vielä yhden ostajaehdokkaan kanssa mutta sitten pääsimme lastaamaan. Minua vähän jännitti miten selviäisimme kahdestaan ja kiinnitin varmuuden vuoksi riimuun liinan lyhyen riimunnarun sijaan, jotta olisi enemmän millä operoida.
- Missäs meidän luuta on? kysyi Oona katselleen ympärilleen.
- En mä sitä ottanut, otitko sä?
- Luulin mä heittäneeni sen mukaan. Perhana.
- Ehkä se menee nyt ilmankin, toivoin.
- Voi olla, mutta se oli kyllä aika näppärä apuväline. No, mä käyn lainaamassa tallista, jos näyttää ettei se mene muuten.

Talutin Knoxin lastaussillalle ja suoraan paikoilleen. Se seurasi muina hevosina, mutta kun pujahdin etupuomin alitse se keksi, että sitä oli huijattu ja lähti peruuttamaan takaisin päin. En voinut tehdä puomin toisella puolella edessä oikein mitään. Liinasta kiskominen kävi mielessä, mutta en ruvennut siihen. Olisihan tuo kiskonut minut perässään vaikka etupuomin yli niin halutessaan. Oona oli ehtinyt seurata sen perässä sisään ja oli jo ollut sulkemassa takapuomia; nyt hän joutui hyppäämään sivuun kun hevonen päättikin peruuttaa. Kuului vain vihainen ähkäisy ja Knox oli taas pihalla. Liina oli vielä käsissäni, ja Oonakin piti siitä keskipaikkeilta kiinni ja päästyään ulos hevonen rauhoittui oitis ja katseli ympärilleen. Ehkä sillä oli vähän omahyväinenkin ilme. Oona kiroili kuin turkkilainen keriessäni liinaa taas kiepille ja heittäytyi istumaan lastaussillalle.
- Potkasko se sua? kysyin huolissani kun hän sillä tavalla romahti.
- Jotain meni nyt säpäleiksi, auta kiskomaan saapas pois, äkkiä! Ettei sitä tarvitse leikata!

Liinakieppi kainalossani ja hevonen sen päässä onneksi vain uteliaana patsaana seisten tartuin Oonan ojennettuun koipeen ja kiskoin voimieni takaa. Saapas tuntui niin tiukalta, että ihmettelin, miten hän oli ikinä sitä saanut kiskottua jalkaan, mutta syykin selvisi kun se plumpsahtaen irtosi. Jalkaterä turposi ihan silmissä ja Oona jatkoi kiroilemistaan. En osannut sanoa mitään, mietin vain, millä hitolla saisin kopukan yksinäni lastattua. Mutta ei Oona jäänyt siihen istumaan ja surkuttelemaan kuin hetkeksi, sitten hän könysi pystyyn ja komensi minua tuomaan Knoxin uudestaan sisään. Samassa kohden kuin äskenkin hevonen aikoi palata takaisin ulos, mutta Oona läimäisi sitä saappaanvarrella takapuolelle ja ehti sulkea puomin kun se hötkähti takaisin eteenpäin. Minä kiinnitin sen etupuomiin ja irrotin liinan kädet täristen. Kumma adrenaliinipurkaus.
- Pannaan luukku kiinni ja tutkitaan vahingot, irvisti Oona ja könkkäsi ulos astuen vaivalloisesti vain toiselle kantapäälleen, saapas kainalossa. Suljin trailerin hänen istuessaan sen lokasuojalle riisumaan sukkaa. Irvistelystä päätellen se sattui, eikä ihme. Jalka oli mustansininen ja pullea kuin verkkokinkku. En edelleenkään tiennyt mitä sanoa, mitä nyt kysyin arasti, sattuiko siihen kauheasti.
- Vain jos astun sen päälle. Luojan kiitos sä olet mukana eikä kukaan koulun pikkulikoista, saat ajaa kotiin.
- Tääh, sanoin.
- No ei tällä polkimia käytetä.
- Mä tarvitsen tupakan, sanoin kun mahaani valahti kylmä kivi. Ei ajamisessa mitään, mutta en ollut koskaan vetänyt mitään ja Oonan traileri oli iso, niin kuin autokin.

Istuin auton portaalle tupakoimaan, piittaamatta paheksuvista katseista, joita kuvittelin minuun heiteltävän siksi aikaa kun Oona ontui etupenkille. Sitten suljin kopista sivuovet ja kiipesin ratin taakse.
- Oletko sä koskaan peruuttanut traikkua? kysyi Oona siinä vaiheessa.
- Mä en ole koskaan vetänyt mitään edes eteenpäin, tunnustin ja rullasin ikkunan auki. Minulla oli hiki, joskin se oli paremminkin kylmää hikeä kuin helteestä johtuvaa.
- No, mä yritän neuvoa, vaikka se on kyllä hankalaa. Mutta autoa sun ei ainakaan ole helppo saada sammumaan, se on diesel ja käy kuin juna.
Käynnistin moottorin ja etsin vaihteita. Edessämme oli pieni ruohokaistale ja mietin hetken, onnistuisinko jotenkin eteenpäin ajamalla pääsemään tielle, mutta sitten muistin ojan, joka oli nurmikon ja tallitien välissä. Minun olisi pakko peruuttaa.
- Sun täytyy kääntää niin, että auton perä lähtee oikealla, jotta se työntää koppia vasemmalle, tajuatko? Oona sanoi. Tuijotin hetken eteenpäin kuvitellen, mitä Oona tarkoitti. Kokeilevasti peruutin muutaman sentin tuijottaen peileistä mihin suuntaan traileri lähtisi menemään. Mitään ei oikein tapahtunut ennen kuin päästin käsijarrun. Knox kolautti jotain kuuluvasti kopissa.

Ellen olisi ollut kahden pysäköidyn yhdistelmän välissä kaikki olisi voinut sujua ihan hyvin, mutta nyt piti olla silmät joka paikassa. Kun käänsin rattia yhteen suuntaan uhkasi auton perä osua viereisen trailerin kylkeen. Paljon ei mahtunut edes korjaamaan. Ihan selvästi en nähnyt missä vaiheessa trailerin takapää lähtisi valumaan takanamme olevaan ojaan parkkipaikan ja ison tien välissä. Naapuritraikkujen lastaussillatkin makasivat avattuina maassa niin, että vähensivät tilaa vielä entisestään. Ja kaikkialla oli hevosia, ratsastajineen ja taluttajineen. Ellei parkkivahti olisi tullut apuun ja alkanut neuvoa minua lause kerrallaan, emme ehkä olisi päässeet lähtemään ennen kuin kaikki muut olisivat ensin poistuneet ja jättäneet meille koko parkkipaikan täydeltä tilaa. Kun yhdistelmä oli lopulta suorassa, nokka kohti tietä, pyyhkäisin kaksin käsin hikeä kasvoiltani.

- Hyvinhän se meni, sanoi Oona.
- Et kuulosta ihan uskottavalta.
- Ekakertalaiseksi.
- No en mä ainakaan törmännyt mihinkään.
- Etkä jäänyt jumiin niin, ettet pääse eteen eikä taakse. Mulle on käynyt joskus niinkin.
- Lohduttavaa. Onkos eteenpäinmenon kanssa vinkkejä?
- Sen verran vaan, että teet vähän laajoja käännöksiä. Koppi oikaisee ja jos käännyt niin kuin sulla ei olisi mitään perässä se on ojassa.
- Apua.
- Ja sitten ajat niin tasaisesti kuin sulla olisi vesilasi tossa, Oona osoitti konepeltiä. – Pisaraakaan ei saa läikkyä tai heilautat hevosta joka kerran, enkä mä halua mitään kuljetuskammoista otusta. Eikä äkkijarrutuksia. Kopin kanssa ei pysähdellä keltasilla, ellet ole ennakoinut niitä tarpeeksi kaukaa.
- Just, huokaisin ja painoin kaasua. Lähdimme rullaamaan eteenpäin hitaasti, ilman pienintäkään nykäystä. Käännös isolle tielle oli aika ahdas, ja pelottavat syvät ojat aukesivat molemmilla puolilla. Eikä tie oikeasti ollut iso vaan pieni, vain kaksikaistainen ja mutkitteleva. Kuitenkin parin kilometrin päässä aloin rentoutua. Eteenpäin meneminen oli niin paljon helpompaa kuin peruuttaminen ja kääntäminen, että minun teki mieleni ihan vihellellä ja kurotuin avaamaan radion.
- Tossa puolen kilometrin päässä tulee T-risteys, mihin joudut pysähtymään. Sitä ei tahdo nähdä tarpeeksi ajoissa jos ei tiedä, sanoi Oona, mutta paljon enempää hän ei sitten sanonutkaan matkalla. Vesilasivertaus oli ollut hyvä. Se pysyi mielessäni koko matkan ja kun pääsimme kotitallin pihaan viheltelin tosiaankin.

Oonalla oli edelleen toisessa jalassaan saapas ja toinen paljaana; hän oli matkalla yrittänyt äheltää lenkkaria jalkaan, mutta se ei ollut mahtunut. Nyt hän pyysi minua avuksi kiskomaan toisenkin saappaan pois ennen kuin avasin trailerin luukun.
- Ajettaisko käymään röntgenissä kun ollaan saatu hevonen hoidettua, hän ehdotti.
- Taitaa olla parasta.
- Niin… sullahan ei oo pikku-e:tä ajokortissasi?
- Ei tosiaan ole. Mä luulin että sä tiesit.
- No, eipä oo tullut koskaan kysyttyä. Enkä viitsinyt lähtiessä kysyä. Jos joku olisi pysäyttänyt oisin voinut sanoa, että luulin sulla olevan, ja ihan valehtelematta. Oona hymyili hyvin vinosti.

Kimi oli onneksi tallilla ja auttoi ottamaan Knoxin ulos. Hän myöskin siivosi traikun sekä parkkeerasi ja irrotti sen vetokoukusta sillä aikaa kun minä hoidin hevosen. Oona hyppeli satulahuoneeseensa ja haki sen nurkasta kainalosauvat. Olinkin aina ihmetellyt, mitä ne siellä tekivät, mutta kai niitä oli säästelty tämmöisten tapausten varalle. Sitten lähdimme ajamaan päivystykseen, missä vietimmekin rattoisan parituntisen lukien vanhoja naistenlehtiä, haisten hielle ja hevosille. Tuomio oli pari murtunutta jalkapöydän luuta ja kävely- ja ratsastuskielto.
- Ja kukahan hoitaa mun työni, Oona huokaisi. Kotimatkan hän vietti puhelimessa, jutellen ratsastuskoulun omistajan kanssa. Viikonloppuisin siellä tekivät tallitöitä hoitajat saadakseen sitten palkaksi ratsastustunteja, mutta arkipäivisin se oli Oonan homma.
- Onneksi on kesä niin koululaisilla on lomaa, varmaan jotkut tytöistä tulee mielellään, lohdutin.
- Mä en vaan jaksaisi luottaa siihen, että ne osaa tehdä kaiken oikein.
- Voithan sä vahtia niitä.
- Niin, sen mä voin tehdä, Oonan ilme kirkastui. Saatoin kuvitella hänet kiukkuisena kipsissään seuraamassa, että tytöt tekisivät asiat hänen haluamassaan järjestyksessä. Se saattaisi aiheuttaa melkoista vaihtuvuutta halukkaissa tallityöntekijöissä.
- Ota nyt ainakin pari päivää kaikessa rauhassa, ehdotin. – Ainakin huominen.
- Pääsetkö sä tulemaan huomenna?
- Mä voin tulla vaikka koko päiväksi ja ratsastaa kaikki sun hevosesi, mulla on vielä näitä valvontavapaita, lupasin.
- Hyvä, Oona hymyili. – Saat ottaa mun auton. Mä en kuitenkaan voi ajaa sillä nyt ens alkuun.

Niinpä pihallemme iltaan mennessä kertyi autoja niin, että Vesku joutui jättämään passatin kadunvarteen, kun se ei sopinut minun Oonan maasturin, Villen pakettiauton ja Miilan pikkuvolkkarin viereen enää.
- Mä luulin, että täällä on isommatkin juhlat, Vesku ihmetteli tullessaan sisään . Mutta olohuoneessa olimme vain me asukkaat sekä Ville, joka hiljalleen näytti ujuttautuvan porukkaan. Miila ja Lauri olivat iltapäivällä tehneet retken Nurmijärvelle niinikään, ilman minua kun olin sen sijaan joutunut Oonan kuskiksi sairaalaan. Miila oli kuvannut Mansikkaa ja varsaa lähes kameran kortin täyteen ja me istuimme ja löhösimme ja katselimme kuvia telkkarista. Miila sanoi ratsastaneensakin Mansikalla laitumella, vaikka ei siitä ollut oikein mitään tullut kun varsa tahtoi juosta perässä ja pureskella häntä kantapäistä. Alikin oli kuulemma ratsastanut sillä jo muutamaan otteeseen mutta vienyt silloin varsan talliin odottamaan. Siinä sitten kiljuttiin puolin ja toisin. äiti ja poika, niin ettei ratsastamisesta kyllä oikein voinut puhua.

- Missä Oona on? Miten niiden toinen rata meni? kysyi Vesku sitten ja katseli ympärilleen.
- Kotona murtuneen jalan kanssa. Kerroin lyhyesti mitä oli tapahtunut ja miksi auto oli pihassa; muut olivat kuulleet jutun jo jokainen erikseen ja ensimmäiset jo monesti.
- Sinäkö teidät kotiin ajoit? hän kysyi ja tuli lattialle viereeni istumaan.
- Minä. Koko matkan.
- Rikollinen!
- No ei ollut paljon vaihtoehtoja, vai mitä? Peruutin itse pois rivistäkin, kehuin ja tönin häntä saadakseni vähän arvostusta.
- Mun rikollinen tyttöystävä, Vesku korjasi ja jostain omituisesta syystä se kuulosti paremmalta. Hän asetti kätensä selälleni ja sitten aloimme katsoa Miilan valokuvia taas alusta.
- Mitenkäs tallihommat ja se pihatonrakennus sitten? hän kysyi.
- Varmaan apu kelpaisi. Ratsastuskoulun hoitajia se mietti tallia tekemään mutta katsotaan mitä Eivor ja Niina keksii. Mä menen huomenna ratsastamaan oikein urakalla. Niin, ja Knoxia tulee joku kokeilemaan, ne sopi siellä kisoissa!

Kiehnäydyin vähän lähemmäksi Veskua. Oli totisesti harvinaista, että olimme kaikki kotona yhtaikaa, ja Ville vielä lisäksi. Kolme pariskuntaa. Jäin salavihkaa katselemaan Jinnaa ja Villeä, jotka istuivat pienellä sohvalla. Jinna nojaili Villen olkapäähän ja tämä piti kättään Jinnan harteilla. En nähnyt mitään suurta intohimoa, mutta Jinna näytti ihan tyytyväiseltä. Olin jo kääntämässä katseeni pois kun havaitsin, että Ville laittoi toisenkin kätensä ystäväni ympärille ja veti hänet paremmin lähelleen, oikeastaan syliinsä. Sitten en viitsinyt katsella pidempään, tunsin olevani tirkistelijä, mutta kuulin Jinnan naurahtavan. Minua vähän pelotti ja ajattelin, että jos Ville vain leikittelisi ystäväni tunteilla niin saattaisin joutua kuristamaan miehen. Mitä järkeä niiden itse asiassa oli ollut ruveta seurustelemaan millään tasolla, jos Ville oli tullut tänne vain kesäksi ja lähtisi pois alle kahden kuukauden kuluttua?

Laskin pääni käsien varaan ja teeskentelin nukahtaneeni. En tiedä uskoiko semmoista äkkinäistä sammahtamista kukaan, mutta saatoin siinä ripsieni lomasta jatkaa tarkkailuani. Sana kuulosti paremmalta kuin tirkistely. Näin Villen kumartuvan varovasti lähemmäs Jinnaa ja sitten luulen, että he suutelivat. Tai ainakin Jinna nosti käsivartensa Villen kaulaan. Sitten jouduin älähtämään, kun Vesku tökkäsi sormensa kylkiluihini ja käännähdin kiukkuisena tuijottamaan häntä.
- Mitä sä meinaat, se sattui?
- Anteeksi, Vesku sanoi enkelimäinen pieni hymy kasvoillaan. – Ajattelin vaan kysyä, että mentäiskö saunaan tänään?
- Mennään, sanoi Miila, joka oli kyllästynyt painelemaan kameransa nuolinäppäimiä, ja nousi seisomaan. – Mä menen laittamaan sen päälle.

Siihen sitten havahtuivat kaikki. Lauri jatkoi kuvien kelaamista ja osoitti, ellei nyt hevostieteellistä, ainakin valokuvauksellista silmää vaatimalla meitä katsomaan parhaimpia otoksia. Minäkin kömmin istumaan jäsenineni, jotka olivat kyllä vähän jäykistyneet kovalla lattialla makaamisesta. Aioin tökkiä Veskua takaisin jäykin sormin, agenttityyliin, mutta hän sai käteni vangittua ja veti minut sen sijaan itseään vasten. Hän painoin kasvonsa kaulaani vasten ja sulin siinä silmänräpäyksessä.

Meillä sattui olemaan muutama saunaolut jäljellä ja Ville yhytti minut etuterassilta tupakalta olutpullo toisessa kädessäni. En halunnut jäädä alapihalle saunan terassille polttelemaan muiden kiusaksi; Vesku ja Lauri eivät tupakoineet edes satunnaisesti kuten tytöt enkä halunnut katsella savua pois huitovia käsiä, vaikkeivat he verbaalisesti käyneetkään kimppuuni. Odotin oikeastaan tyytyväisenä aikaa, että opiskeluni vieroittaisivat minut pahasta tavastani. Eivät lääkärit tupakoineet,
- Miksi sä et pidä musta? kysyi Ville suoraan istuutuessaan terassin pikku pöydän toiselle puolelle. Aioin kysyä miksi hän semmoista kuvitteli, mutta en viitsinyt ruveta leikkimään.
- Koska mä pelkään, että sä satutat mun rakasta ystävääni, sanoin suoraan. Ville näytti ihan hölmistyneeltä.
- Jinnaa, vihjaisin. Villen ilme ei paljon muuttunut.
- Niin tietysti, mutta mä tarkoitin että miksi alun perin.
- Jaa. Koska sä alun perin kohtelit mua kuin mustaa orjaa. Sekään vastaus ei ollut vaikea. Muistin, että Ville oli yrittänyt ensitapaamisella yrittänyt komennella minua kuin olisin joku 13-vuotias fani.
- Mä erehdyin silloin.
- Mutta eihän sillä ole mitään merkitystä. Jos sä pystyt jotakuta kohtelemaan sillä lailla se kertoo kauhean paljon sun luonteestasi.

Näin Villen ensi kerran ilman Kilparatsastajan naamiota. Hän asetti kyynärpäänsä tuolin käsinojalle ja tuijotti kaukaisuuteen.
- Mua ei oikeasti pitäisi kiinnostaa sun mielipiteesi, mutta Oona tuntuu pitävän susta, hän sanoi. – Ja Vesku on hyvä tyyppi enkä väitäkään, etten olisi ollut tyytyväinen kun se katosi kuvioista pari vuotta sitten, kun se oli siirtymässä nuorista aikuisten kansallisiin avoimiin luokkiin… mutta siitäkään ei ole nyt kysymys. Sä vaan satut nyt kietoutumaan mun elämääni.
- No anteeksi, mieluummin olisin sen jättänyt väliin, sanoin töykeästi. Villen naama jäykistyi tuttuun, häijyyn ilmeeseen, ja illan valokuvia katseltuani tuntui, että minuun oli tarttunut tietty taiteellinen näkemyksenpoikanen. Tumma taivas taustanaan hänessä oli jotain pirullisen näköistä.
- Mä vaan toivoisin, ettet kauheasti mustamaalaa mua Jinnalle, sanoi sitten Ville yllättävän vaisusti.
Minä naurahdin epäuskoisena ja maistoin pahasti lämpiävää oluttani.
- Miksi? oli ensimmäinen kysymys, mikä tuli mieleeni, ja sen myös kysyin.
- Koska mä uskon että se kuuntelee sua jos sä puhut musta pahaa. Ville oli kääntänyt katseensa kadulle päin niin, että näin vain hänen täydellisen profiilinsa.
- Miksi sua kiinnostaa? Mitä sä Jinnasta välität? kysyin hiukan hurjistuen.
- Mä välitän kyllä, Ville sanoi ja käänsi katseensa minuun. Luoja, ajattelin kaverista mitä tahansa muuten, mutta hän ei ollut pahan näköinen. Ei todellakaan, vaikka näki ettei hän ollut enää teini-ikäinen. Naurunryppyjä alkoi näkyä silmäkulmissa, tai jotain ryppyjä kuitenkin. En ollut oikein koskaan nähnyt hänen hymyilevän. Mutta se vain lisäsi viehätystä. Äkkiä toivoin, että hän hymyilisi minulle, sillä nuo kasvot näyttivät olevan luodut hymyjä ja naurua varten; muuten ne olivat vain tylsä nätti naama.
- Ville, sanoin, ja pidin pitkän tauon korostaakseni pistettä puheessani. – Mä tapasin sut, koska, kuukausi sitten? Arvaa olenko mä ehtinyt puhua Jinnalle kaiken pahan mitä susta olen koskaan ajatellut?

Tuijotimme toisiamme pitkän aikaa, mutta sitten Ville alkoi todella hymyillä.
- Ja silti mä olen tässä? hän sanoi, eikä se oikeastaan ollut kysymys vaan toteamus.
- Näköjään, sanoin kuívasti. – Se ei näytä kauheasti arvostaneen mun mielipidettä.

Miehen hymy sen kuin leveni ja vaaleansiniset silmät kääntyivät pois minusta, puutarhan pimeyteen. Ne eivät olleet vaalean, hailean siniset, vaan paremminkin kuin turkoosi jää.
- Mitä sä sitten ajattelet Jinnasta, että viitsit tän keskustelun käydä lävitse? vaadin saada tietää.
- Se ei taas kuulu sulle, sanoi Ville ja äänessä oli aimo annos entistä pöyhkeyttä.
- Jos sä satutat sitä mä teen sulle jotain kamalan pahaa! uhkasin. Villen katse siirtyi takaisin minuun ja hän hymyili ihan eri tavalla kuin tähän asti.
- Mä en halua satuttaa sitä.
- Mutta sä olet täällä vain käymässä, miksi ruveta kehittämään mitään suhdetta jos sä häivyt kohta? kysyin.
- Ehkä mä en häivykään.

Siinä vaiheessa minun oli ihan pakko lähteä käymään vessassa. Olin suunnitellut sitä jo Villen tullessa ja nyt rakkoni ei enää kestänyt.
- Odota siinä, mä tulen just takaisin, sanoin ja kipaisin sisään. Mutta kun palasin, oli Ville kadonnut terassilta, enkä löytänyt häntä sen paremmin kuin Jinnaakaan takapihaltakaan. En oikeastaan halunnut lähteä etsimään heitä nyt, toivoin vain, että olin saanut ilmaistua itseni tarpeeksi selvästi. Ettei minun tarvitsisi palata asiaan.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   28.10.14 03:42:03

Oijoi, kuinka ihanaa löytää nämä taas täältä ja päästä lukemaan, ties kuinka monetta kertaa! Harmi, etteivät nuo nettisivut toimi enää :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.10.14 17:07:49

Ihan kiva laittaakin näitä tänne :) Tulee silmäiltyä että ai, tommostakin on tapahtunut...
----------------
11.

Miksi, miksi ei voinut elää useampaa elämää yhtaikaa? Ei niin, että olisin halunnut omaani vaihtaa pois, mutta olisin halunnut edes hetken olla Jinnan tilalla ja tietää, mitä hän ajatteli. Ja jos kerran ruvettiin hyppelemään toisten nahkoihin, vielä mieluummin olisin halunnut lukea edes hetken ajan Villen ajatukset. Tunsin olevani vastuussa pariskunnasta. Tai Ville hittoon, en hänen tunteistaan piitannut, mutta jos huonosti kävisi ja Jinna päätyisi onnettomaksi minullekin tulisi kovin paha mieli. Vesku ei tuntunut ottavan vakavasti huoltani ollenkaan. Hänestä oli hieno juttu, että Ville oli ajoittain ruvennut yöpymään meillä ja hän väitti, että Jinna näytti kukoistavan kuin ruusu. Miilakin kuunteli ja ihmetteli, mitä oikein stressasin. Kai nyt ihmisellä sai kesäheila olla. Jinnaa itseään en uskaltanut piinata utelemalla, miltä hänestä tuntuisi jos ja kun Ville syyskuussa pakkaisi hevosensa traileriin ja matkustaisi takaisin Keski-Suomeen. Ahdistuin siis ihan keskenäni.

Onneksi tekemistä siunaantui Oonan onnettomuuden myötä niin, ettei juuri ehtinyt eikä jaksanut vatvoa. Ratsastin ja autoin tallihommissa silloin kun en ollut töissä, ja sitten siinä sivussa käynnistyi, kuten sovittu oli, pihaton rakentaminen. Kimi ja Vesku olivat aika paljon tallilla myös, ja samoin Ville ja Jinna. Siksi päiväksi kun varsojen tulevan pihattoalueen aitaaminen piti aloittaa tulivat mukaan myös Miila ja Lauri sekä Olli, Oonan veli. Jopa Kiien värväsin töistä. Eihän tarvinnut olla hevosihminen osatakseen kantaa lankkuja ja käyttääkseen vasaraa tai lapiota. Päivä oli tarkoin valittu niin, että mahdollisimman monilla meistä monivuorotyöläisistä oli vapaata ja se oli torstai. Oonan isä oli tullut jo maanantaina paikkakunnalle ja aloittanut Ollin kanssa pihaton pykäämisen ja siinä he olivat päässeet jo pitkälle; kattolautojakin oli jo paikoillaan, vaikka rakennelma enimmäkseen vielä olikin luurankomallia.

Minä olin ollut oikeassa arvellessani, että ratsastuskoulun hoitajat tekisivät mielellään tallitöitä; ainakin näin alkuun. Anna ja Siiri olivat siellä vuorossa torstai-aamuna. Minä siivosin vikkelästi Oonan tallin pari käytössä ollutta karsinaa – suurin osa hänen hevosistaan oli ulkona yötä päivää edelleen – heti kun tallille pääsin vähän ennen kahdeksaa ja selasin sitten satulahuoneessa eri hevosten vihkoja nähdäkseni, kenellä pitäisi välttämättä ratsastaa tänään ja kenellä ei. Yksi Oonan ratsutettavista, Madame Butterfly, oli matkustanut kotiin heti alkuviikosta kun Oona oli soitellut omistajia läpi kertoakseen onnettomuudestaan, mutta se olisi haettu pois viikon kuluttua joka tapauksessa. Kaksi asiakashevosta oli kuitenkin vielä jäljellä ja toisella niistä oli Vesku ratsastanut edellispäivänä. Ja sitten uudet virolaiset ja Knox. Silmäilin pöydälle riviin avaamiani vihkoja vähän epätoivoisena. Jonkinlainen seinätaulukko olisi ollut paljon selkeämpi ratkaisu! Otin seinällä roikkuvan ruutulehtiön ja vetelin siihen suurpiirteisesti rivit kaikille kuudelle hevoselle ja sitten päiväsarakkeita. Tilanne selkeytyi huomattavasti ja katsoin aikaansaannostani tyytyväisenä. Jos Vesku ratsastaisi toisen Oonan ratsutettavista tultuaan töistä minä voisin ratsastaa nyt Elkellä, toritammalla, ja sitten illalla Veskun seurana Madnessilla, täykkärillä. Kolmas uusista oli niin patarauhallinen ja perusjärkevä tyyppi, että se voisi pitää toisenkin vapaapäivän. Sitten jäisi vain Knox, ja Oona oli sanonut ostajaehdokkaiden tulevan tänään hakemaan sen ostotarkastukseen klinikalle. Kai siinä olisi sille tarpeeksi ohjelmaa. Ja jos ne sen päättäisivät ostaa niin ratsastakoot itse muutenkin tästä lähtien.

Lähdin vihellellen hakemaan Elkeä tarhasta, tyytyväisenä siihen, että olin saanut päiväni järjestykseen. Vesku ja Jinna olivat lähteneet aamulla töihin ja Lauri ja Miila eivät olleet jaksaneet lähteä yhtä aikaisin kuin minä mutta varmaan he pian ilmestyisivät. Kiie varmaan tulisi omia aikojaan jossain vaiheessa. Oona ja isänsä kolistelivat tallinylisiltä alas kun olin saanut ison tamman harjattua ja satuloitua ja tappelin parhaillaan saadakseni sille kuolaimet suuhun. Oona käveli kiltisti kahden, tai ainakin yhden kepin kanssa silloin kun hänen isänsä oli lähettyvillä, mutta olin kyllä nähnyt hänen painelevaan hurjaa kantapäähölkkääkin muutaman kerran kun hän luuli ettei kukaan nähnyt. Mietin, koska hän aikoi kiivetä hevosen selkään. Epäilin, että lähipäivinä. Huikkasin huomenet.
- Onko koululla liikettä? tarkisti Oona ensimmäiseksi.
- Anna ja Siiri oli siellä jo työn touhussa kun mä tulin, rauhoittelin. – Nytkö muka vasta nousit? Ajattelin että sä käyt kuitenkin heti aamutuimaan siellä äkseeraamassa.
- Mä nukuin tänään liikaa, joku oli siirtänyt herätyksen, sanoi Oona, vilkaisten murhaavasti isäänsä, joka naureskeli ja kohenteli haalareitaan, jotka näyttivät olevan hänen ainoa vaatekappaleensa. Vilkaisin taivaalle ja totesin, että taisi olla tulossa kuuma päivä. Onneksi olin pukenut alusvaatteiksi vanhat bikinit jos päivällä tosihommissa tulisi niin kuuma, että olisi pakko ruveta strippaamaan.

Ratsastelin kentällä tunnin verran yrittäen saada vähän herkisteltyä Elkeä ja sinä aikana ohitseni ajoi ainakin neljä autoa; tunnistin Miilan, Kimin ja Villen autot.ja neljännessä taisi olla Olli. Hyvä juttu.
- Miltäs se tuntui? kysyi Oona kun palasin tallille.
- Ihan hyvältä; kannukset auttoi niin kuin vihjaisit, sanoin. Tamma oli aika hidas eikä se piitannut raipanläimäyksista sen enempää kuin ystävällisistä taputuksista. Kannuksiin se ei ollut turtunut.
- Mä laitoin siitä jo eilen ilmoituksen, että ”Täydellinen Tätiratsu”, Oona tirskahti. – Tai monikossa, laitoin Maken samaan ilmoitukseen.
- Ei kukaan tolla otsikolla lähde ostamaan hevosta, epäilin.
- Äläs nyt, mun puhelin on soinut jo kerran! Sitä tullaan tänään katsomaan.
- Ei helvata! Joku siis tosiaan pitää itseään tätiratsastajana?
- Monikin. Hei, kun oot saanut sen takaisin ulos niin mennään käymään kaupassa, mun täytyy hommata talkoojuomia.
- Selvä, sanoin.

Lähdimme sitten; minulla oli edelleen käytössä Oonan maasturi, johon olin kovasti mielistynyt. Se oli iso ja jykevä ja vahva ja vaikkei sillä nyt voinutkaan lähteä kilpaa liikennevaloista pidin voiman tunteesta ja matalasta jyrinästä, joka voimistui kun painoin kaasua. Siinä oli jotain kauhean seksikästä.
- Koska sä haluat tän takaisin? kysyin hiukkasen huolissani kun kaarsimme Citymarketin pihaan.
- Katotaan kun isä lähtee, että voinko jo ajaa. Siihen asti se kuskaa mua kyllä.
- On tää omituista, ensin ihmisellä ei ole yhtään autoa ja yhtäkkiä niitä sitten on vaikka miten monta käytettävissä.
- Semmosta elämä on, vähän kaiken suhteen.

- Pitäisköhän mun ruokkiakin ne? Oona jäi pohtimaan keskellä kauppaa, nojaten keppeihinsä.
- Kyllä sun varmaan pitäis, arvelin.
- Mutta millä? Kauhea lauma ihmisiä, enkä mä oikeen osaa kokata. Eikä ole grilliäkään.
Nojasin kärryihin ja mietin ankarasti.
- Ostetaan viis kiloa uusia perunoita ja silliä, ehdotin. – Ja leipää ja voita.
- Ei mulla ole kattilaa mihin mahtuisi edes kiloa.
- No, me ollaan tavaratalossa, mene sä keräämään perunoita niin mä käyn etsimässä sulle kattilan, ehdotin.
- En rupea semmoiseen satsaamaan. Syökööt voileipiä vaan.
Niinpä ostimme monta leipää ja monta korillista limsaa, kaljaa ja siideriä ja palasimme tallille.

Oonan isä oli tyttärensä veroinen organisaattori. Hän oli pannut miesihmiset kaivamaan tolpankuoppia ja Miilan ja Kiien naulaamaan lautoja pihatonseiniin ja ojentamaan itselleen lautoja katolle, missä hän itse tasapainoili. Minä raahasin autosta ruoat Oonan kämpille ja juomakorit tallinseinustalle, missä Oona jäi upottamaan niitä tyhjiin hevosten juomasaaveihin ja laski kylmää vettä päälle ja menin sitten ilmoittautumaan töihin. Oonan isä suoristautui seisomaan katontekeleellä ja silmäili ympärilleen.
- Tolppia kai sitten seuraavaksi pystyyn. Osaatko?
- Osaan, mä olin tota tekemässä viime kesänä, ilmoitin ja osoitin ainoaan vankkaan lautatarhaan, jonka olimme edellisvuonna tehneet talkoilla oritarhaksi.
- Siitä sitten vaan.

Miehet; Olli, Kimi, Lauri ja Ville, olivat ehtineet kaivaa kuoppia jo ihan tuhottoman määrän mutta minä sain pian kehitettyä hyvän rytmin ja kuvittelin jo hetken, että saisin saavutettua heitä kun Kimi ja Ville lähtivät ratsastamaan ennen päiväruokintaa. Mutta tolppien raahaaminen ryteikössä paikoilleen oli kauhean hikistä hommaa ja pimeimmissä paikoissa pörräsi hyttysiä niin, että vaikka yleensä nautin ruumiillisesta työstä, tämä ei ollut hauskinta mitä eläessäni olin tehnyt. Purin kuitenkin hammasta ja jatkoin, vaikka aloinkin pikkuhiljaa epäillä, että olin saanut kaikista rankimman työn. Enkä saanut Ollia ja Lauria kiinni; heidän tarvitsi vain kantaa lapionsa kun minun piti aina kahden tolpan jälkeen palata isolle kärrylle ja raahata kaksi seuraavaa tolppaa joka kerran kauemmas. Lähdin hakemaan juotavaa ja pitämään tupakkatauon.

Makoilin kapealla ruohokaistaleella tallinseinustalla, toisessa kädessä tupakka ja toisessa olutpullo. Kyllä se valuisi hikenä ulos jo seuraavan tunnin kuluessa. Raavin hyttysenpuremia ja tunsin, miten raukeus ja jähmeys valui jäseniini. Tuntui kauhean vaikealta ajatella, että pitäisi kohta nousta ja lähteä takaisin hommiin.

Tytöt pihaton seinustalta päättivät myös pitää tauon ja tulivat istumaan seurakseni.
- Naulaaminen on kivaa, julisti Kiie.
- Kun osaisit vielä naulata ne laudat suoraan, sanoi Miila ja avasi itselleen oluen.
- Mä osaan, menkää te välillä raahaamaan noita tolppia, ehdotin. – Nekin pitää kyllä pystyttää aika suoraan.
- Väitättekö mua kieroksi? kysyi Kiie ja penkoi saavista itselleen siideriä. Veden pinnalla kellui jo muutama etiketti ja minua alkoi naurattaa, niin kuin väsyneenä naurattaa. Jos etiketit muovipullosta irtosivat noin helposti, kohta kukaan ei tietäisi mitä joi. Mutta Kiie lupasi tulla kanssani tolppa-apinaksi. Pidimme kuitenkin kunnon tauon, Ville ja Kimi palasivat ratsastamasta ja Lauri ja Olli pusikosta. Oonan isäkin laskeutui pihattoaihelman katolta kun totesi koko työläisporukkansa istuvan tallinseinustalla.
- Olisiko välipalan aika? hän kysyi ja pyyhki itsekin hikeä otsaltaan. – Missäs vaiheessa aita on?
- Mä olen raahannut sinne pusikkoon neljätoista tolppaa, sanoin voipuneena. – Se ei ole kyllä ihmislapsen hommaa.
- Kuopista on jo valmiina ainakin kolme neljäsosaa, ja loppu on tota helppoa sileetä laidunta, raportoi Lauri.
- Ehkä me panostetaan nyt aitaan vähän enemmän, päätti Oonan isä.

Siinä vaiheessa Oona könkkäsi ratsastuskoululta perässään Anni ja Siiri heinäkärryn kanssa ja hetken neuvoteltuamme päätimme syödäkin samalla istumisella. Miila kävi Laurin kanssa hakemassa Oonan kämpiltä kaikki leivät ja tykötarpeet ja istuimme tallipihalla piknikillä hyvän aikaa. Minulla oli edelleen vähän voipunut olo ja huomasin kikattavani kaikille keskustelussa lentäville herjoille. Ihan kuin tuo juomani kaljapullollinen olisi mennyt päähän. Kiie näytti sulautuvan sakkiin kuin ei olisi koskaan muualla pyörinytkään kuin tallilla, mikä ilahdutti minua. Toisaalta en ollut muuta epäillytkään. Hän oli niin kauhean sopeutuvainen ihminen, hänen tuntui olevan helppo tulla toimeen ihan kenen kanssa vaan.

- No niin, ei oo enää paljon jäljellä! huusi lopulta Kimi ja hypähti pystyyn taputtaen käsiään kuin liikunnanopettaja ainakin. Kaivoin heti tupakat esiin ajatellen, että varastaisin vielä yhden viisiminuuttisen vaikka mikä olisi. Oonan isä masinoi tällä kertaa pojat kantamaan tolppia ja pystyttämään niitä. En tiennyt oliko kuoppien kaivaminen sen helpompaa, vaikka laidun näyttikin lupaavammalta kuin metsittynyt osa. Olli tuli näyttämään meille, miten he olivat mitanneet kuoppien välin yhden mukanaan kuljettamansa, määrämittaan leikatun lankun avulla ja sitten aloimme kaivaa. Olimme nyt laitumen puolella ja huomasin Kiien vilkuilevan huolestuneena Oonan hevosia, jotka seurasivat uteliaina touhujamme. Knox uteliaimpana halusi tulla tutkimaan hänen lapioaan ja huomasin, miten Kiie oikein hypähti kauemmas.
- Heilauta vaan kättäsi, neuvoin. Kiie heilautti vähän sormiaan ja perääntyi. Minua nauratti. Olin niin fakkiutunut itse viime vuosina, etten enää tahtonut muistaa, että oli tosiaan olemassa ihmisiä jotka eivät olleet hevosihmisiä, ja saattoivat jopa pelätä niitä. Ajattelin ehdottaa, että Kiie voisi palata naulaamaan lautoja pihattoon, mutta samassa pihaan ajoi auto traileri perässään ja sieltä tulivat Knoxin ostajat hakemaan sitä klinikkareissulle.

Menin apukäsiksi pihalle, missä ostaja, nuori poika, ensin harjasi hevosen ja puki sille hakemani kuljetussuojat. Mietin missä Oona oli ja miten saisimme hevosen koppiin, ellei hän ilmestyisi. Mutta Knoxia ei huvittanutkaan enää en-mene-traileriin-leikki. Se vilkaisi kerran minua, joka nojasin takasillan lähellä luutaan nojaten ja käveli sisään. Ei puhettakaan ulosperuuttamisista. Annoin luudan varmuuden vuoksi pojalle ja hänen äidilleen mukaan ja sitten he lähtivät ajamaan.

Kimi tuli vastaan kun aioin palata hommiin ja sanoi pahoitellen, että hänen täytyi lähteä. Hänellä oli toinenkin ratsastettava toisella tallilla vielä tänään.
- Mitä kello on? kysyin. Minun ainoa kelloni ainakin näin kesäaikaan oli kännykässä, joka taas oli kassissani, mikä lojui tallipihalla seinän vieressä.
- Se on jo kolme.
Ilahduin. Veskun ja Jinnan työpäivä päättyisi puolen tunnin päästä ja alle tunnissa saisimme siis tuoreita voimia.

Siihen mennessä kaikki aitatolpat olivat pystyssä ja ennen hämärää niihin ehdittäisiin naulata jo melkoinen määrä poikkipuitakin. Minä lähdin Veskun kanssa taas ratsastamaan, seuraksi maastoon, ja jätin muut ahertamaan. Oli ihanaa päästä hetkeksi pakoon. Vesku oli ollut oikeassa sanottuaan koeratsastuksen jälkeen, että ihastuisin Madnessiin. Se oli kaikkea mistä nykyään pidin. Herkkä ja vauhdikas, mutta pideltävissä, säpsähtelevä mutta hallittavissa. Ennen kuin Mansikka oli tullut meidän perheeseen, en olisi halunnut ratsastaa Madnessilla ensimmäisen kerran jälkeen uudelleen, mutta jotenkin oman hevosen tuleminen oli ajanut minut niin monien uusien, vieraiden hevosten selkään, että olin joutunut turtumaan säpsyilyille, jotka tuntiratsastaja-aikoina olivat häirinneet minua epämukavuuteen, jos ei nyt suorastaan kammoon asti.

Olin fyysisesti puolikuollut joten teimme vain kevyen lenkin ja palasimme takaisin maleksien pitkin ohjin ja käsi kädessä.
- Onko tää elämää vai mitä, kysyin onnellisena.
- Tää voi olla elämää ihan parhaasta päästä, Vesku myönsi. Katselin häntä mielikseni. Hän istui rentona pienen ruunikkotamman satulassa, ja ratsastushousujen sileä kangas, joka myötäili rentoina lepääviä reisiä ei tahtonut päästää katsettani irti. En huomannut hänen jatkavan puhetta ennen kuin kädestäni kiskaistiin terävästi.
- Mitä? En kuullut? sanoin automaattisesti kun hätkähdin.
- Mä vaan kysyin että pitäisikö porukat viedä meille saunomaan, Vesku kysyi ja hilpeys tihkui hänen äänestään, hän itse asiassa vaivoin pidätteli nauruaan.
- Hyvä ajatus, sanoin arvokkaasti. – Varmaan kaikki on saunan tarpeessa tämän jälkeen.

Vesku nauroi edelleen hiljaa ja päästi käteni; yllättäen hän hyppäsi satulasta ja kiersi hevostemme väliin.
- Haluatko kuulla minkä tarpeessa mä olen? hän kysyi ja liu’utti kättään reideltäni vyötärölleni.
- Älä nyt rupea ratsastaessa lähentelemään, sanoin kauhistuneena ja keräsin ohjia käsiini.
- Mitä sä muka äsken teit kun tuijotit mua? Ihan oma vikasi!
- En mä ymmärtänyt, että katsominen oli kiellettyä, sanoin jäykästi.
- Tule alas sieltä.
Tottelin, ja seisoimme siinä keskellä ratsastuspolkua suutelemassa ja halailemassa pitkän aikaa kunnes hevoset alkoivat hermostua. Onneksi niillä oli kohtalaisen pitkä pinna, sillä olimme tuskin ehtineet tällä viikolla muuta kuin nukahtaa vierekkäin ja siinä meni aikaa.
- Me voitaisiin ehkä lähteä lämmittämään kohta sitä saunaa, ehdotin ja kuulin, miten ääneni kuulosti vähän paksulta ja hengästyneeltä. Tuntui vaikealta kuvitella mitään muuta vaihtoehtoa kuin hypätä suorinta tietä autoon ja ajaa kotiin rakastelemaan.
- Mä en ole tehnyt vielä paljon mitään talkootöitä, Vesku mumisi.
- Enköhän mä ole tehnyt hommia sunkin edestä, arvelin.
Kävelimme takaisin tallille maleksien, ne kädet, mitkä eivät pitäneet ohjia, toistemme ympärillä. Kun olimme saaneet hevoset hoidettua takaisin tarhoihin, oli jo aika myöhä ja ehdotuksemme saunomisesta meillä sai kaikilta kuuloetäisyydellä olevilta raikuvan kannatuksen.
- Tunnin päästä meillä, sanoi, kaappasin tavarani ja suunnistin kohti Oonan autoa. Vesku lähti yhtä vikkelästi passattiin ja ajoimme peräkkäin meille.
- No niin, Vesku sanoi tullessaan avaamaan autonoven minulle.
- Sauna ensimmäiseksi päälle, sanoin.
- Mä käyn laittamassa, mene sinä sänkyyn odottamaan mua, Vesku ehdotti.
- En mene, mä tulen sun mukaan, sillä mun on pakko päästä suihkuun.

- Karattiinkohan me vähän liian aikaisin, mietti Vesku kun olimme käyneet suihkussa ja istuimme pihassa odottelemassa muita.
- Mä tein ainakin ihan täyden päivän, sanoin ja venyttelin nautinnollisesti.
- Mä en ehtinyt tehdä paljon mitään.
- Jäi sinne varmaan jatkamista vielä huomiseksikin. Ja moneksi päiväksi.
Etupihalta alkoi kuulua autojen ääntä ja loput hikiset talkoolaiset saapuivat. Oona porukoineen oli jäänyt tallille, mutta muut saapuivat ja alkoivat arpoa saunavuoroja. He olivat saaneet lähdettyämme kuulemma vielä naulattua lähes kaikki aidan poikkipuut paikoilleen, vaikka laidunhevoset olivatkin yrittäneet kovasti olla avuksi. Ja Knox oli palannut klinikalta puhtaiden papereiden kanssa. Se taitaisi lähteä sitten.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   29.10.14 19:02:02

Kyllä näitä lukisi vaikka kaikki peräjälkeen. Toisaalta on ehkä ihan hyvä, että tulee pätkä kerrallaan, muuten tulisi luettua kaikki yhtäperää ja muut hommat jäisi hunningolle. Riittääpähän ainakin pitempään. Yritän selvösti vakuttaa itselleni, ettei kannata kinuta kahta tai viittä pätkää päivässä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.10.14 20:12:42

Joo, eiks tää oo ihan hyvä tahti? :D
---------------------
12.

Ilse, iskä ja Karoliina palasivat lomalta maanantaina ja Miila ja minä kävimme viemässä heille jääkaappiin vähän maitoa ja muuta tykötarvetta valmiiksi. Vähän huono omatunto oli, sillä haastateltuamme toisiamme havaitsimme, että Miila oli kerran tänä aikana käynyt kastelemassa kukkia, minä en ollut muistanut sitäkään. Parvekekukat näyttivät aika onnettomilta.
- Pyydetään ne huomenna meille syömään, ehdotti Miila katuvaisena.
- Pyydetään vaan, ei ne tänään jaksa kuitenkaan, myönnyin. – Ja pidetään toinen auto vielä, ne voi sitten ottaa sen huomenna mukaan.
- Ihan väärin että niillä on kaksi autoa ja meillä ei yhtään.
- Sano muuta.
Oonakin oli jo halunnut maasturinsa takaisin todettuaan, että pystyi ilman sietämättömiä tuskia ajamaan sillä. Ja oli hän jo ehtinyt ratsastamaankin, tosin nousten korkealta penkiltä väärältä puolelta selkään ja tietysti ilman jalustimia. Omituinen tyyppi. Tallitöitä hän ei sentään vielä tehnyt.

Ehdimme tuskin takaisin kotiin kun Miilan puhelin soi ja Ilse ilmoitti heidän päässeen kotiin asti. Hän kuului kiittelevän ruoan tuomisesta ja lupasi, että he tulisivat kyllä huomenissa kylään.
- Ala suunnitella mitä ruokaa tehdään, mä lähden tallille, sanoin Miilalle.
- Ai, meinasitko auton ottaa?
- No meinasin. Hetken tuijotimme toisiamme harkiten riitelyä, mutta Miila kohautti sitten olkapäitään ja sanoi vain, että saisin sitten käydä kaupassa tullessani.
- Kunhan lähetät kauppalistan.

Ratsastin Madnessilla, mutta enempää en ehtinyt sinä iltana. Ajoin kauppaan ja sitten hakemaan Veskun töistä. Olipahan taas riittänyt touhua koko päiväksi, siitä lähtien kun olin aamulla herännyt töihin. Haukottelin ja yritin laskea jäljellä olevia työpäiviä.
- Mulla ois sulle ehdotus, sanoi Vesku ja haukotteli hänkin viereisellä penkillä.
- Mikä? Jos se on että mennään nukkumaan niin sopii mulle.
- Sekin on hyvä ehdotus. Mutta me voitais ajaa perjantaiksi Hankoon.
- Eikö meillä ole töitä? Aivoni olivat vähän pysähdyksissä ja päivät sekaisin.
- Ei, ja me voitais mennä päiväksi katsomaan ratsastuskilpailuja. Lähteä torstai-iltana ja tulla lauantai-aamuna.
- Mennään vaan, vaikka mitenkähän Oona pärjää…?
- Olet sä ansainnut vapaapäivän sieltäkin.
- Niin kai.

Väsymykseni astetta taisi kuvata aika hyvin se, etten jaksanut kauheasti innostua edes ajatuksesta lyhyestä lomasta. Vasta kun heräsin puolen yön aikaan, kuin päiväunilta, tajusin asian. Ei mummoja, kakkavaippojenvaihtoa, tallihommia. Tönäisin Veskua kokeillakseni oliko hän umpiunessa, mutta hän ynähtikin yllätyksekseni.
- Perjantaina on mun synttärit, ilmoitin.
- Niin, mä tiedän. Hän kääntyi unisena ja laittoi kätensä ympärilleni.
- Jaha, sanoin tyytyväisenä. Tämä taisikin olla ihan tarkoituksella suunniteltu juttu.
- Mä yritän saada varattua meille hotellihuoneen, mutta se voi olla aika vaikeeta niiden ratsastuskilpailuiden takia.
- Oi, se ois ihanaa! Ihan kuin joku häämatka! Mutta kauhean kallista tietysti, tajusin heti.
- Voi olla, ettei sieltä saa majoitusta millään rahalla tässä vaiheessa. En uskaltanut vielä soitella kun ajattelin kysyä sulta ensin. Mutta mennään sitten meidän saunamökkiin.
- Joo, hymyilin ja tartuin hänen käteensä.

Oona oli helpotuksekseni samaa mieltä kuin Veskukin.
- Sä olet kyllä pari vapaata ansainnut. Älä huolehdi, mä pärjään kyllä. Ja Vesku sai kuin saikin varattua meille huoneen pienestä täysihoitolasta kaupungilta; sellaisesta joka kuulemma ottikin vieraita vain kesäaikaan ja vain muutaman kerrallaan. Se kuulosti järjettömän romanttiselta ja hän kieltäytyi kertomasta, paljonko yöpyminen maksoi, mikä sai minut aavistelemaan pahaa. Kaiken huipuksi saimme Ilseltä ja iskältä passatin lainaksi. Tulisi ihana syntymäpäivä. Pakkasin mukaan vain hienostelu- ja hellehepeneitä ja seksikkäitä alusvaatteita.
- Tänään mennään johonkin oikein hienoon ravintolaan syömään, suunnitteli Vesku kun lähdimme ajamaan. Kurkin vähän huolestuneena taivasta, joka harkitsi muuttua sinisestä valkoisenharmaaksi pilvipeitoksi.
- Käydäänkö me teillä?
- Ei käydä tänään vielä tai joudutaan syömään siellä. Mutta haetaan huomenna vähän tavaroita.
- Jaa, sitä varten sä halusit tän lainaan eikä pikkuvolkkaria.
- Niin, voin mäkin lopulta vähän osallistua sisustamiseen.

Inkoon kohdalla taivas aukesi ja vettä tuli niin, että joutui laittamaan tuulilasinpyyhkijät täysille ja hidastamaan vauhtia. Paikoin tiellä oli isoja lätäköitä ja yksi sellainen suisti passatin sivuliukuun niin, että sain sen hallintaan vasta kun renkaat osuivat kuivemmalle pientareelle. Säikähdin ihan kauheasti. Käteni tärisivät vaikka puristin edelleen rattia; käsivarretkin tärisivät. Hitaasti kurottauduin ja sammutin moottorin.
- Oho, sanoi Vesku. Hänenkin huulensa näyttivät aika valkoisilta. – Pitäisköhän vähän hiljentää vauhtia.
- Mähän olin hiljentänyt jo! kivahdin, sillä korviini se kuulosti syytökseltä. Olimme hiljaa hetken.

- Ajaisinko mä tästä eteenpäin?
- Et, mä en halua saada mitään ajokammoa, tokaisin tylysti, vaikka mieleni teki pyytää lohduttavaa halausta. Nostin käteni kasvojeni eteen ja katsoin niiden vapinaa.
- Olisi se voinut käydä kenelle tahansa, sanoi Vesku kun mielestäni oli kulunut ikuisuus ja tarttui niihin. Olin ehtinyt jo kuvitella miten olisimme tulleet vähän kovemmalla vauhdilla ja osuneet päin kallioleikkausta, johon oli muutama metri matkaa. Vesku olisi osunut siihen ensiksi. Huokaisin ja annoin muutaman säikähdyksen kyyneleen valua esiin, puristin lujasti takaisin.
- Mä tarvitsen tupakan, nyyhkäisin ja aloin hamuta käsilaukkuani takapenkiltä. Avasin oven ja aioin astua ulos kaatosateeseen.
- Älä nyt hullu ole, älä sinne mene.
- Pakko mennä, ei tässä autossa saa tupakoida.
- No sitten mä tulen kanssa, sanoi Vesku ja avasi oman ovensa. Yritin panna vastaan, mutta hän olikin ajatellut pidemmälle ja otti ovitaskusta sateenvarjon, jonka kanssa tuli avaamaan minun oveni.

Seisoimme auton vieressä kastuen sateenvarjosta huolimatta. Vettä tuli vaakasuorassa ja sitä roiskui maasta suoraan ylöspäin. En meinannut saada sytkäriä toimimaan joten Vesku lopulta sytytti tupakkani ja laittoi sitten kätensä ympärilleni. Se tuntui ihanan turvalliselta ja vapinani alkoi lopulta lakata. Nojasin päätäni hänen olkapäähänsä.
- Ehkä sun on kuitenkin parempi jatkaa, mua rupesi nyt kauheasti väsyttämään, sanoin, sillä lämpö ja raukeus valtasi minut. Jonkinlainen jälkivaikutus.

Samassa taaksemme pysähtyi auto. Sen etuikkuna avattiin ja ulos sateeseen pisti pää.
- Tarvitsetteko apua? kysyi mies.
- Kiitos, ei tarvita, huikkasin vastaukseksi. Mies heilautti kättään, vaihtoi vilkun oikealta vasemmalle ja alkoi jo rullata eteenpäin, kun auton takaa näkyi seuraava ajovalopari, joka lähti liiraamaan aivan samoin kuin minä. Se singahti etuoikealle aivan kuten passatkin, mutta sen vauhti taisi olla kovempi, sillä se pysähtyi vasta siihen kallioon, mitä olin kauhistuneena katsonut. Ei onneksi millään viiltävällä rysähdyksellä, kuului vain tuff ja hiukan kirskuntaa. Katsoimme sitä jähmettyneinä kaikki. Luoksemme pysähtynyt mieskin avasi oikein ovensa ja nousi katsomaan. Mutta kolmas auto senkun peruutti takaisin tielle ja kaasutti hurjaa vauhtia eteenpäin.
- Toi ei tainnut olla ihan puhtain paperein liikkeellä, sanoi Vesku.
- No ei tainnut, sanoi toinen mies, jonka auto nyt seisoi melkein passatin vieressä.
- Noin meillekin kävi, ei vaan menty seinään asti, selitin. – Piti vähän pysähtyä vetämään happea sen jälkeen.
- Tää ei ehkä ole ihan paras paikka seisoa parkissa, jos noita alkaa sinkoilla enemmänkin, mies sanoi, heilautti kättään ja jatkoi matkaansa.

- Ajanko mä? Vesku kysyi rutistaen minua, kun olimme taas jääneet yksin pientareelle.
- Ei, mä luulen että mun täytyy kuitenkin, ainakin vähän matkaa, sanoin.
- Okei. Sano sitten jos haluat, että mä jatkan.

Pääsimme turvallisesti perille kun kaatosadekin lakkasi jo muutaman kilometrin päässä. Hiljalleen lisäsin vauhtia ja välillä testailin ohjautuvuutta ja jarruja. Aloin saada takaisin itsevarmuuttani. Hangossa kadut olivat kuivat ja aurinko pilkisteli aina välillä pilvien raosta. Oloni oli silti edelleen kostea ja nihkeä. Olin jossain vaiheessa kylpenyt kylmässä hiessä ja sitten sateessa seisominenkin oli kastellut vaatteita.
- Tiedätkö sä mihin me ollaan menossa? kysyin.
- Tiedän tietysti, se on tossa ihan seuraavalla poikkikadulla, sanoi Vesku.
- No sitten voin ajaa perille asti, arvelin.
- Toi sininen talo, sanoi Vesku, ja ajoin pihaan.

Hyvä mieleni palautui. Olimme ison huvilan edessä; vasemmalle oli pysäköity pari autoa ja ajoin niiden viereen. Henkäisin syvään noustessani ulos. Ulkoilma palelsi selkääni enkä voinut kieltää, etteikö olo olisi vieläkin ollut vähän pöllähtänyt. Vähän kuin olisi juossut maratonin tai ainakin Cooperin testin ja nyt olisi palautumassa siitä. Jäseniä väsytti, ja edelliskesänä murtamaani kättä jomotti hiljalleen. Panin mielenkiinnolla merkille pikku shokin oireita, sillä semmoisenhan kyllä olin tainnut tiellä kokea.

Vesku otti kassimme takaluukusta ja lähti menemään sisään; minä lukitsin auton ja seurasin. Harjasin huolella kenkäni rapun vieressä nököttävään siilinmuotoiseen kenkäharjaan ennen kuin astuin pramealle lasiterassille ja eteishalliin, joka sen takana aukesi. Talo näytti kodilta eikä hotellilta tai motellilta ja harkitsin palata ovelle ja soittaa ovikelloa. Mutta samassa yhdestä ovesta ilmestyi reippaan näköinen nainen.
- Oliko teillä varaus? hän kysyi hymyillen. Vesku hoiti muodollisuudet; minä istahdin nahkanojatuoliin eteisen nurkassa ja katselin ympärilleni. Talon vanha kauneus huokui hyväntahtoisuutta ja vanha ja hiukan homeinen tuoksukin tuntui vain romanttiselta.
- Oletteko häämatkalla? kuului nainen kysyvän ja minua alkoi naurattaa.

Huoneestamme löytyi poreallas – tai ei huoneesta vaan siihen kuuluvasta kylpyhuoneesta. Oikeastaan kauhistuin sen nähdessäni, reissun hinta tuli taas mieleen. Mutta pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan. Olisin tarvinnut suihkun joka tapauksessa.
- Samppanja puuttuu, Vesku sanoi laskeutuessaan seurakseni.
- Ja on liian valoisaa polttaa kynttilöitä. Mutta muuten aika täydellistä. Otin nenästäni kiinni ja pulahdin hetkeksi veden alle.
- Nää poreetkin voi laittaa päälle, Vesku neuvoi ja tarttui krominväriseen kahvaan. Nolostuin, sillä en ollut huomannut koko vekotinta.
- Mihin me mennään syömään? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta. Vesku mainitsi jonkin nimen, mutta eihän se minulle mitään sanonut. Päätin seurata kyselemättä perässä, oli hän sitten järjestänyt mitä tahansa.

Ilta oli sinänsä aika tapahtumaköyhä. Puimme. Kävelimme kaupungille. Menimme ravintolaan. Tilasimme ruokaa ja söimme. Nautin suunnattomasti kiireettömyydestä, oli tainnut taas huomaamatta elämäntahti kiihtyä vähän liikaa. Mietin, oliko Vesku osannut ennakoida, että kohta olisin taas kiukkuinen kuin haavoitettu karhu, ellen irrottautuisi töistä ja tallitöistä, vai oliko hänellä itselläänkin samanlainen olo – vai oliko vain sattumaa, että syntymäpäiväni ja Hangon isot ratsastuskilpailut ja meidän yhteinen vapaapäivä osui näin sopivasti?

Välikö sillä! Joimme viinin loppuun ja maksoimme laskun. Minä maksoin.
- Haluatko sä nähdä julkkiksia? Vesku kysyi kun lähdimme maleksimaan kaupungille.
- Mitä julkkiksia? kysyin kohteliaisuuden vuoksi, en juuri ollut kiinnostunut bongailemaan lehdistä tuttuja naamoja.
- Huippuratsastajat yleensä viettää iltaa tuolla kisojen aikaan, Vesku osoitti vasemmalle.
- Tarkoitatko että ne istuu kapakassa tänään ja kilpailee huomisaamuna? kysyin.
- Just niin.
- Siis istuu oikein niin kuin juopottelemassa?
- En kommentoi, mennään katsomaan jos sä haluat, niin näet itse, Vesku ehdotti.

Mietin hetken. Hanna saattaisi olla siellä kuitenkin, epäilin, mutta toisaalta voisimme törmätä häneen yhtä hyvin missä tahansa muualla, minä hetkenä hyvänsä, jos hän olisi kaupungissa. Eikä ajatus tällä hetkellä häirinnyt minua vähääkään, olisi ollut omituista ajatella, että Vesku olisi halunnut tuoda minut tänne asti ja maksaa mansikoita yöpymisestäni jos hänellä olisi ollut taka-ajatuksena päästä tapaamaan exäänsä. Miksi silloin ottaa minua mukaan ollenkaan?

Sitä paitsi ex tarkoitti mennyttä, entistä, unohdettua. Minulla ei ollut mitään syytä ajatella mitään muuta, eikä rehellisesti sanottuna ollut koskaan ollutkaan.
- Mennään vaan, suostuin.

Oli vielä aikaista mutta ravintolassa soi jo musiikki. Tilaa kuitenkin vielä oli ja istuimme kahden hengen pöytään korkeille jakkaroille. Olin tyytyväinen, etten ollutkaan ottanut mukaan minihametta vaan pidemmän valuvanvaalean, jossa tunsin itseni aikuisemmaksikin kuin 18-vuotiaaksi. Tai 19 miinus yksi päivä. Oli kyllä vähän semmoinen häämatkaolo, vaikka olinkin aiemmin naureskellut ajatukselle. Ehkä sen takia ehdotin, että alkaisimme miettiä nimiä tuleville lapsillemme. Olimme jo pitkällä haarukoimassa isovanhempiamme kun tajusin, ettei tuo puheenaihe ehkä olisi ollut ihan tervetullut kaikille nuorille miehille, kihloissa tai ei. Vesku ei sitä ollut kummastellut, ja miten hyvältä se nyt tuntuikaan. Se henki syvää sitoumusta vielä enemmän kuin hänen vaivannäkönsä saada tuotua minut tänne syntymäpäiväkseni ja kurottauduin silittämään hänen poskeaan.
- Mitä nyt?
- Ei mitään, mitä et olisi ennen kuullut, sanoin ja tuijotin häntä silmiin.
- Pidätkö siis Verneristä? Vai Aatoksesta?
- Hyi, en! havahduin takaisin keskusteluumme.
- Aulis?
- Mulle tulee siitä mieleen liian kovaksi keitetty kananmuna, en kyllä osaa sanoa miksi, sanoin empien. Vesku alkoi nauraa jokseenkin holtittomasti. Hän oli tänä kesänä antanut hiustensa kasvaa pidemmiksi kuin mitä ne olivat olleet ennen, etenkin otsalta, ja otsatukka heilahti nyt silmille.
- Mä taidan hakea meille jotain juotavaa, päätin.

Hain pari olutta ja siemailimme niitä sivistyneesti ja aikuisesti ja siirryimme tytönnimiin.
- Anna, sanoin varmasti.
- Eikö se ole vähän tylsä? Jotain nättiä mieluummin, niin kuin sun nimi, semmosta mitä ei muilla ole.
- On meitä Jessinoita muitakin, Raisan serkunkin koulussa oli.
- Ei kovin monta voi olla.
- Hihi, Jessi-noita! tajusin. – Entäs joku V-alkuinen? Vesmiina? Venna?
- Ei, niistä tulee liian helposti vessajuttuja, Vesku sanoi ja kuulosti siltä, että hän tiesi mistä puhui.
- Hei, mutta kenen sukunimi sille annetaan?

Siitä aiheesta kehittyikin jo melkein kiista. Otin aikalisän ja lähdin vessaan. Harmitti. En totisesti vaihtaisi omaa hyvää nimeäni Veskun nimeen jos – tai kun – menisimme naimisiin, vaikka hän tuntui niin olettavan. Jäin peilin eteen kampaamaan käytyäni eriössä ja mietin, mihin vaihtaa puheenaihe. Tietysti sukunimijuttu pitäisi joskus riidellä läpi mutta en haluaisi tehdä sitä tänään.

Katselin itseäni aika tyytyväisenä. Miilan valitsema kermanvaalea vähän korsettimainen toppi ja beige hame muistuttivat minua Veskun mummin hääpuvusta, jossa minut haluttiin naittaa ja väri näkyi sopivan ihooni hyvin. Päätin lisätä vielä vähän huulipunaa, mutta jouduin tyhjentämään pikkuisen laukkuni ennen kuin löysin sen. Olin kumartuneena lähemmäs peiliä kun ovi kävi ja ennen kuin olin tyytyväinen lopputulokseen, kuului takaani venyttelevä ääni:
- Kyllä se on hyvä jo.
Vilkaisin kiirettä pitämättä sivulleni ja näin peilissä Hannan kuvajaisen.
- Kiva, sanoin. Yllätyin siitä, että hän puhui minulle ja mietin, oliko hän tunnistanut minut. Keväällä käydessään meidän tallilla hän selvästikään ei ollut, vaikka olimme kyllä tavanneet aikaisemminkin, muutamankin kerran.
-Jessi? hän sanoi aavistuksen tapaillen. – Niinkö se oli?
- Ihan oikein, myönsin.
- Miten te tänne eksyitte? Mä olen tota miestä aina välillä yrittänyt houkutella muttei se koskaan kuulemma ehdi.
- Tultiin katsomaan kisoja, sanoin. Mietin, olisiko minun pitänyt suhtautua jotenkin erityisesti Hannaan, ja siihen, että hän keskusteli kanssani naistenhuoneessa, mutta minulla oli ihan rauhallinen olo. Joskin olisin mielelläni kysynyt tarkemmin noista houkutteluista, mutta ylpeys pisti vastaan.
- Ja sukuloimaan varmaankin?
- Joo, ja hakemaan vähän tavaraa meidän uuteen asuntoon. Hymyilin Hannalle peilin kautta ja aloin pakata pikkutavaroita taas laukkuuni. Hanna hymyili lämpimästi takaisin ja jatkoi matkaansa vessaan, minä poistuin. Alkoi vähän leukojani jo kivistää, ennen kuin pääsin takaisin pöytäämme; en tajunnut lakata hymyilemästä ennen kuin Vesku huomautti siitä.
- Oli vaan niin herttainen juttuhetki vessassa, kuittasin.
- Ai.

Sitten aloimme bongailla julkkiksia. Minä en tuntenut ulkonäöltä montakaan kansallista ratsastajatoivoa ja nekin, jotka lehtikuvista olivat tuttuja, olivat luonnossa niin erinäköisiä, että sai arvailla. Ja ainakin he olivat joko pidempiä tai lyhyempiä kuin olisi voinut luulla. Vesku heitä osoitteli ja nimesi minulle ja haki välillä lisää olutta. Hannalla näkyi olevan oikein hauskaa; hän oli vilkuttanut meille ohimennen naistenhuoneesta tullessaan ja suunnannut suoraan pöytään, jonka Vesku ja minä olimme ristineet Huippujen Pöydäksi. Meno ja meteli alkoi käydä hurjemmaksi kun ilta vanheni eikä oikeastaan ollut enää kauhean hauskaa katsoa. Kun eräs ohimenevä nuori mies kaatoi tuoppini syliini Vesku ehdotti, että lähtisimme.
- Mennään, sanoin helpottuneena. Oli kerrassaan surkeaa istua syli märkänä ja sitä paitsi pelkäsin, että hameeni muuttuisi läpinäkyväksi.

Hanna horjahteli samassa pöytäämme ylitsevuotavan ystävällisenä ja hyväntuulisena.
- Ette kai te ole jo lähdössä? Just kun mulle tuli aikaa tulla juttelemaan! Hän moiskautti märän pusun Veskun poskelle. Minua kohden hän heilautti tuoppiaan niin, että sain väistää siitäkin loiskahtavaa juomaa, joka tosin taisi vaihteen vuoksi siideriä.
- Hyvä yritys, sanoin kuivasti; huumorini alkoi olla loppumassa.
- Oho, toi ei ollut tahallista! Hanna sanoi ja alkoi kikattaa. Ehkä hän puhui totta, ehkä ei, en pystynyt sanomaan.
- Joo, kyllä me mennään, Vesku ilmoitti. – Ehkä nähdään huomenna kisoissa…
- Nähdään siellä, juu! Kaunotar ei pidätellyt enempää, heilautti vaan taas vaarallisesti lasiaan ja kääntyi palaamaan julkkisten joukkoon.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   30.10.14 19:24:53

Jatkoaaaa kiitos

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.10.14 19:55:40

Joojoo!
---------------------
13.

Aurinko paistoi silmiini herättäen minut, mutta en tahtonut avata niitä kun muistin, ettei tänään ollut kiire minnekään, koko päivänä. Voisin venytellä tässä vaikka tunnin jos huvittaisi. Ja niin taisin tehdäkin; en voinut varmasti tietää kauanko aikaa meni kun en jaksanut katsoa kelloa. Mietin ja maistelin nimiä, joita edellisiltana olimme ehdotelleet, ja koska niille mahdollisesti tulisi tarvetta. Ei ainakaan lähimpään viiteen vuoteen, se oli selvää. Todennäköisesti menisi kauemminkin. Onneksi harjoitella saattoi, ja olisi ollut hulluutta heittää näin hyvä tilaisuus hukkaan – kun kummallakaan ei ollut pakkoa nousta ylös. Ujutin kättäni peiton alla Veskun suuntaan, mutta en tavannut mitään. Olin sängyssä yksin.

Pongahdin istumaan ja katselin ympärilleni, kuunnellen samalla. Huoneessamme ei varmasti ollut ketään. Kukaan ei voisi viipyä kylpyhuoneessakaan täysin äänettömänä koko sitä aikaa, minkä olin haaveillut. Nousin kuitenkin varmuuden vuoksi ja menin katsomaan. Mieleeni tuli, että jos hän oli vaikka saanut aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen ja makasi siellä tajuttomana, mutta ei siellä tosiaan ollut ketään.

Ehdin takaisin sänkyyn kännykkä kädessä, kun huomasin Veskun puhelimen toisella yöpöydällä. Ei siihenkään siis kannattanut soittaa, mutta toisaalta se juorusi, ettei hän ehkä ollut kauhean kaukana. Olisiko mennyt alas aamiaiselle ilman minua? Se vasta olisi hävyttömyyden huippu. Katselin ympärilleni miettiessäni suuttuako heti vai kohta. Huone alkoi näyttää vähän ällöromanttiselta ruusunkukkaverhoiluineen ja minulla oli tarpeeksi arvostelukykyä myöntääkseni, että se johtui vain siitä, ettei Vesku ollut kanssani. Eilen vaaleanpunaiset krumeluurit olivat olleet ihan täydelliset, vaikka niitä olikin joka paikassa, verhoissa ja huonekaluissa. Vedin peiton pääni yli murjottaakseni ja miettiäkseni siellä mitä tehdä. Karatako, piiloutuako, lähteäkö alakertaan?

Ovi kävi, kuulin sen vaimeasti peiton läpi, mutten liikahtanutkaan. Parin minuutin kuluttua tunsin rojahduksen päälläni ja peittoa alettiin myllätä.
- Herätys, muru! Vesku kuulosti erityisen hyväntuuliselta. – Hyvää syntymäpäivää! Hän löysi naamani ja sain suukon poskelle. En voinut enää murjottaa.
- Kiitos, sanoin ja nuuhkaisin. – Mitä…
- Mä hain meille aamiaista alakerrasta, Vesku säteili.
- Oih! Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Pyöreällä pöydällä, jonka molemmin puolin oli isot nojatuolit, oli iso tarjotin. Posliiniastioita ja sämpylöitä erotin ainakin ennen kuin tartuin Veskua poskista. – Ihanaa, ja mä kun luulin, että sä olit karannut itseksesi kahville ja unohtanut mut tänne.
- Ei me olla varmaan vielä siinä vaiheessa, yritetään uudelleen seuraavana merkkipäivänä, hän ehdotti. Hänen silmänsä näyttivät hyvin, hyvin syvänharmailta, kuin ukkospilvi. Vedin häntä varovasti vähän lähemmäksi niin, että yletin näykkäisemään alahuulta ja suukottamaan suupieltä.
- Tuletko tänne ensin vai syödäänkö ensin, kysyin kainosti mutten antanut tilaisuutta vastata vaan painoin huuleni suoraan suulle.
- Sä taisit valita jo, hän arveli kun irrottauduin.
- Sano vaan jos sua ei huvita, toi kahvikin tuoksuu ihanalle, naureskelin.
- Ehkä se nyt ihan pari minuuttia pysyy vielä lämpösenä. Ole nopea.
- Ole itse, tuhahdin. Nauraen kellahdimme molemmat sängylle ja kiskoin peiton päidemme yli.

Pääsimme lähtemään ratsastuskilpailuihin vähän ennen kymmentä. Avasin ikkunan levälleen syötyämme ja haistelin ilmaa päättääkseni mihin hörhelöön pukeutuisin. Johonkin mahdollisimman epäratsastuskilpailumaiseen joka tapauksessa. Tahdoin tehdä selvän eron tavalliseen nyt kun olin turistina enkä hoitajana. Hametta en sentään ottanut, mutta varvassandaalit laitoin jalkaan, vaikka niissä olikin se haittapuoli, että jouduin päästämään Veskun rattiin kun ne eivät pysyneet jalassa kun yritin käyttää polkimia.

Laiskojen turistien leikkiminen oli ihanaa. Katselimme ratoja aina jonkin aikaa ja sitten kävimme ostamassa vohveleita tai kiertämässä myyntikojuja. Ostin Mansikan varsalle vähän isomman riimun ja ajattelin tuskastuneena, että sille pitäisi ihan oikeasti keksiä nimi. ”Varsa” alkoi tuntua jo todella tylsältä. Hanskoja ostimme myös molemmat monta paria. Ne aina katosivat. Pari raippaakin olisi tullut tarpeeseen, mutta tuntui hölmöltä kanniskella niitä ympäriinsä koko päivä. Kun olimme istuneet taas katsomossa puolen luokan ajan Vesku keksi, että ostoksethan voi viedä autoon, kun kerran olimme sillä liikkeellä. Palasimme uusin innoin katselemaan tarjouksia. Ja sitten taas vohveleita.

Sekin hyvä puoli oli siinä, että oli turisti, että saattoi lähteä kun halusi, vaikka kisat olivat kesken. Ajoimme Veskun vanhempien luo syömään. Vesku pakkasi autoon matkatelkkarin, kirjoja ja monennäköistä muuta pientä sälää sillä aikaa kun odottelimme, että Leenan kokkaukset valmistuivat. Riikka, Veskun pikkusisko, polki paikalle kuin tuulispää kun olimme saaneet passatin takaluukun suunnilleen täyteen.
- Älä täytä sitä autoa kokonaan, mä tuun teidän kanssa Helsinkiin! hän ilmoitti niin pian kuin sai henkensä kulkemaan.
- Ei äiti mitään sanonut, sanoi Vesku nousten pystyyn takakontista ja rypistäen kulmakarvojaan.
- Se ei tiedä vielä. Mä lopetin just työt ja tuun sinne pariksi viikoksi ennen kuin koulu alkaa! Riikka oli edelleen hengästynyt mutta innostuneen näköinen.
- Jaa. No, jos saisi yhtä asiaa pyytää.
- Pyydä pois!
- Anna meidän syödä ensin rauhassa ja rupea keskustelemaan äidin kanssa vasta kun me ollaan lähdetty. Menee ruokahalu muuten.
- Tuuttehan hakemaan mut sitten aamulla? Riikka vannotti.
Vesku näytti hetken puntaroivan, mikä olisi keskustelun lopputulos, ja lupasi sitten.

Pidin Veskun vanhemmista ja minua vähän harmitti, ettei Veskun isä ehtinyt töistä kotiin niin että olisimme tavanneet. Leenaa kiinnosti kovasti meidän Huvikumpu ja sanoin, että hänen pitäisi tulla katsomaan sitä. Siitä tuli mieleeni harkita, pitäisikö minun pyytää omakin äitini käymään siellä. Ajatus ei ollut ihan yksinkertainen joten karistin sen mielestäni ainakin toistaiseksi.
- Ehdittekö te käydä mummeillakin? Leena kysyi kun siirryimme jälkiruokaan.
- Ei me olla ehditty, Vesku ilmoitti.
- Onhan tässä ilta aikaa vielä.
- Äiti, sanoi Riikka moittivasti, - Luuletko sä ettei kahdella nuorella ole muuta tekemistä perjantai-iltana kuin vierailla mummeilla? Jessin synttärit ja kaikki.
- Mistä sä sen tiesit? kysyin uteliaana.
- Vesku kertoi, tietysti! Mulla on sulle lahjakin, ilmoitti Riikka.
Punastuin. – Ei olisi ollut tarpeen.
- Mitä te sitten aiotte tehdä? uteli Leena. Vilkaisin Veskua, ei minulla ainakaan ollut mitään ajatusta. Halusikohan hän jonnekin ravintolaan tänäänkin?
- Mä vähän ajattelin että voisi saunoa, ellet sä mieluummin halua kaupungille, sanoi Vesku minulle.
- Mulle sopii, sanoin. Oli vasta iltapäivä, ehtisimme kaupungille ja takaisin vaikka viidesti jos haluaisimme.
- Sitten mä pyydän ne meille saunomaan, ne pettyisi jos kuulisi että te kävitte ja menitte jo, päätti Leena.
- Kiva, sanoin, ja tarkoitin sitä.

Syötyämme Vesku lähti lämmittämään saunaa ja minä lähdin seuraksi. Hain hänen vanhasta huoneestaan mukaan luettavaksi Aku Ankan taskukirjan ja istuin saunanterassille jalat kaiteella. Maha täynnä teki mieli nukahtaa siihen. Leena oli kovin hyvä syöttämään ihmiset täpötäyteen. Nautin olostani, asetin kirjan mahalleni ja suljin silmäni. Ehkä olin ansainnut tämän ihanan joutilaisuuden. Talon suunnasta kuului vaimeata mutta lähempää varmaan melko äänekästä keskustelua. Riikka oli tainnut leväyttää pureskeltavaksi aikeensa lähteä Helsinkiin. Mietin, miksi siitä piti niin kovin neuvotella, olihan tyttö jo melkein täysi-ikäinen.

- Uimaan? Vesku ehdotti astuessaan ulos saunasta.
- Ei mulla ole uikkareita mukana.
- Ei se mua haittaa. Ja voi täällä olla jotkut Riikan. Onkin, tossa roikkuu.
- Okei, mennään sitten, vaikka mun maha varmaan vetää mut pohjaan, lupauduin. Syömisen jälkeen ei kai pitänyt mennä uimaan – mistähän sekin johtui – mutta enpä aikonutkaan paria metriä kauemmaksi laiturista.
Merivesi oli viileää ja menimme kiukaan ääreen lämmittelemään kastautumisen jälkeen. Lämpötila ei vielä ihan riittänyt saunomiseen, vaikka pesässä roihuava tuli yritti parhaansa.

Luuhailimme saunalla pitkään, joutilaina, edes puhumatta juuri mitään ja vaikka se olikin ihanaa, huomasin jo, että oloni alkoi muuttua levottomaksi. En ollut tottunut tämmöisiin lomapäiviin. Ja missä kaikki muutkin kuppasivat? Toisen saunomiskerran jälkeen alkoi olla niin jano, että piti lähteä sisälle hakemaan juotavaa. Veskun isovanhemmat olivat saapuneet, tai toinen pari heistä, ja he istuivat Leenan ja Riikan kanssa keittiössä juomassa kahvia. Viimeksi mainitun ilmeestä päätellen hän oli onnistunut hyvin matkaneuvotteluissaan.
- Eikö kukaan muu aiokaan saunaan? Vesku kysyi.
- Mennään kun ehditään, vanhukset tuumasivat. Istuimme kahvipöydässäkin hyvän tovin, mutta sitten aloin vääntelehtiä tuolilla. Leena oli kasannut valmiille torttupohjalle mansikoita, marenkeja ja kermavaahtoa, ilmeisesti minun syntymäpäiväni kunniaksi, ja vatsani alkoi tuntua jo rantapallon kokoiselta kun pakottauduin maistamaan sitä. Arvasin, että seuraavaksi tyrkytettäisiin kiuasmakkaraa ja sitten halkeaisin surkeasti. Mutta, huokaisin, ihan itsepä olin suuni täyttänyt, ei kenenkään muun ollut tarvinnut lapioida…

- Haluatko tulla mun kanssa vielä penkomaan ullakkoa, vai lähdetäänkö jo? kysyi Vesku, kun olimme seurustelleet säädyllisen ajan ja Riikka lähti saunaan.
- Vieläkö meille mahtuu muka kyytiin jotain? kysyin. Jos Riikka ja meidän kaikkien kassit tungettaisiin takapenkille olisi auto kuin sardiinipurkki.
- Mä ajattelin pari kirjaa kuitenkin käydä etsimässä.
- Tulen mä sitten, päätin. Vesku oli hautautunut sinne joksikin aikaa lähes joka kerta kun olimme käyneet täällä. Siellä täytyi olla jotain mielenkiintoista. Entisten tyttöystävien ruumiita balsamoituina seinillä roikkumassa ehkä? Tirskahdin. Jos seurustelinkin jonkun ritari Siniparran kanssa. Hän vilkaisi minua kysyvästi kun kiipesimme portaita ylöspäin, mutta en viitsinyt ruveta selittämään mitä olin miettinyt.

Ullakko olisi todennäköisesti saanut palotarkastajan pyörtymään, tämä perhe ei selvästikään harrastanut jätepaperinkierrätystä. Ensimmäiseksi silmiini osui varmasti satoja vuosikertoja vanhoja lehtiä. Painotuotteita siellä muutenkin oli enimmäkseen näkyvissä, tila oli kuin kirjaston varasto joka paikkaan pystytettyine hyllyineen. Niissä oli oikeitakin kirjahyllyjä mutta vielä enemmän tiiliskivien varaan laudoista rakennettuja varastointitasoja. Muutama oikeakin huonekalu sentään oli; vanhoja tuoleja ja arkkuja. En oikein ilennyt alkaa penkomaan, enkä tiennyt mitä olisin hakenutkaan, joten istahdin tuolille yhden hyllyn viereen ja aloin selata käsityölehtiä 70-luvulta. Ne olivat kyllä hiukan masentavia. Olivatko nuoret naiset muka silloin kulkeneet virkatuissa shortseissa ja pipo päässä? Tai nuoret miehet? Kaikissa värikuvissa vaatteet olivat keltaisia ja oransseja.

Seuraavassa pinossa oli vielä vanhempia Kotiliesiä ja ne olivat parempaa luettavaa, mutta pari selattuani (nyt tiesin, mitä päivittäiseen siivoukseen vähimmillään kuului; mm. patjojen kääntö ja tuuletus) lähdin vaeltamaan peremmälle. Vesku oli kadonnut jonnekin hyllyjen lomaan ja löysin hänet penkomasta kirjalaatikkoa, jonka vieressä oli lelulaatikko. Poimin niitä yksitellen käteeni – vanhoja, pystytukkaisiksi leikittyjä nukkeja ja puujunia. Ne eivät olleet parinkymmenen vuoden takaista mallia vaan vanhempia, varmaan Leenan tai Karin. Lattialla oli keinuhevonen ja sen päällä parit puhkikontatut vauvankengät. Sitten näin läjän kouluvihkoja ja aloin selata niitä. Veskun isoveljen, Jaskan, ainekirjoitusvihkoon syvennyin. Oli pojalla ollut mielikuvitusta. Ja sujuva kynä. Vihkoon ei ollut mahtunut kuin kaksi ainetta, hurjia seikkailuja molemmat. Aloin valikoida seuraavaa vihkoa, mutta Vesku näytti jo olevan valmis; hän seisoi pari kirjaa kainalossaan ja katsoi minua ovelasti hymyillen.
- Tänne voisi unohtua, vai mitä? hän kysyi.
- Voisi, täällä voisi viettää pari päivää varmaan ihan huomaamatta. Vilkaisin huokaisten ympärilleni ja huomasin, että minulla oli hämähäkinverkkoja käsivarressa. – Mitä kirjoja sä hait?
Vesku empi vähän, mutta näytti sitten. En tunnistanut nimiä enkä kirjoittajaa, mutta vanhoja ne olivat. Ja ruotsinkielisiä.
- Väitätkö lukeneesi nää joskus pienenä? kysyin. Poika nyökkäsi.
- Jaha.

Olimme tainneet viipyä aika kauan, sillä alakerrassa istui saunoneita ihmisiä enemmänkin. Itse asiassa kaikilla läsnäolijoilla oli hiukset märkinä. Ja taas juotiin kahvia. Kieltäydyimme uudesta kierroksesta ja rupesimme valmistautumaan lähtöön. Riikka tuli saattamaan meidät autolla ja sujautti käteeni pienen paperikassin.
- Onnea, hän sanoi. Punastuin ehkä hiukan ja puristin kassin suun kiinni. Oli jotenkin vähän kiusallista vastaanottaa syntymäpäivälahjaa tällä tavoin, ilman että olin itse järjestänyt juhlia tai mitään. Kiitin kuitenkin ja kysyin, oliko tarkoitus kurkata sinne heti.
- Katso vaan kaikessa rauhassa sitten kun ehdit, Riikka sanoi ja kääntyi palaamaan sisään. – Muistakaa tulla hakemaan mut aamulla mukaan!

En malttanut kuitenkaan olla katsomatta kassiin kun lähdimme liikkeelle. Siellä oli kaksi esinettä, toinen isompi suklaalevyn muotoinen paketti ja toinen nahkainen kotelo. Otin kotelon käteeni ensin, lähinnä koska siinä ei ollut paperia ja kun sain sen auki, oli sisällä kortti jossa sekä Leena että vanhempansa onnittelivat minua. Sen alla oli pari korvakoruja, selvästi vanhat ja arvokkaat. Päästin pienen äänen ja Vesku vilkaisi sivulleen.
- Jaa siinä ne nyt on.
- Ne? Miten niin ne?
- Ne kuulemma kuuluu siihen pukuun.
En osannut vastata mitään. Ymmärsin perintöpuvun lainaamisen ja sen, että vanhukset mielellään näkisivät sen käytössä vielä yhdellä sukupolvella, mutta en ymmärtänyt arvokkaiden korujen lahjoittamista.
- Mitäs jos me erotaan huomenna, inahdin.
- Semmoistako sä olet suunnitellut? Vesku naurahti.
- En tietenkään, mutta jos, ja teidän perintökorut on annettu mulle.
- Kai semmoista on ennenkin tapahtunut. Ei kaikki maailmassa aina oo valunu sukupolvelta toiselle.
- Mitähän Riikka sanoo? Sillehän nää olisi kuulunu.
- Riittää sillekin helyjä, tiedä vaikka olisi itse ehdottanut että sä saat noi.
- Ihan totta? Oloni parani. Suljin rasian ja tipautin sen takaisin paperipussukkaan. Toinen lahja muistui mieleen vasta kun rasia kolahti siihen ja avasin sen nopeasti. Riikalla oli ollut varmaan hauskaa sitä tehdessään! Se oli kuva Veskusta pienenä, tai kuvia, kuvakollaasi, vaaleanpunaisissa kehyksissä. Auto heilahti uhkaavasti kohti jalkakäytävän reunaa kun kuski kääntyi katsomaan mille nauroin ja ymmärsin, miksei Riikka ollut välttämättä halunnut minun avaavan sitä heidän pihassaan. Vesku olisi voinut lausua muutaman valitun sanan sisarensa ymmärryksestä. Parkuva vauva, murjottava pikkupoika ja pari koulukuvaakin. Kun pääsimme yöpymispaikkamme pihaan hän nappasi teoksen käsistäni ja tuijotti sitä tarkkaan mutisten jotain hampaittensa välistä.
- Anna tänne, se on mun! ilmoitin ja nappasin kuvan takaisin. Minusta se oli hellyttävä.
- Mä en tota sitten katsele meillä!
- Mä voin pitää sitä tyynyn alla, lupasin nauraen ja painoin kuvan rintaani vasten.

Haimme Riikan aamulla vähän kiireessä; olimme vielä illalla käyneet kaupungilla parilla drinksulla ja heränneet kiireettömästi. Aamiaiselle sentään mentiin vaihteeksi alakertaan ja sään suosiessa ulos pihalle asti. Hirveä himo valtasi minut kun näin ison puurokattilan, ja löysäksi keitettyjä kananmunia, ja söin itseni kuoleman partaalle.
- Sä saatat joutua ajamaan. ähkin.
- Sopii, sanoi Vesku, joka oli syönyt suunnilleen saman verran ja nousi hakemaan vielä jotain.
- Eikö me mennä jo? kysyin huolestuneena ja katsoin kelloa.
- Mä syön ihan äkkiä vielä vähän.

Niinpä Riikka sai juosta suoraan autoon ilman, että ehdimme käydä sisällä. Leena ja Kari sentään tulivat pihalle saattamaan kuopuksensa suurkaupunkiin, joten sain kiitettyä heitä syntymäpäivälahjastani. Hämäännyin täysin, kun Leena kumartui autonikkunaan ja antoi minulle suukon poskelle. En muistanut, että minun oma äitini olisi koskaan tehnyt niin.

Riikka puhua pälpätti koko matkan, hyvä ettei pomppinut penkillä. Kuvittelin ymmärtäväni häntä aika hyvin; matkalla suureen maailmaan, ihan yksin, seikkailemaan! Mietin, miten hän aikoi kuluttaa aikansa Helsingissä, eihän hänellä siellä kai ollut juurikaan tuttuja, paitsi tietysti me ja serkkunsa Hanni. Vaikka mistäpä minä tiesin.

- Onko sulla avain? kysyi Vesku kun pysäytti auton entiselle kotikadulleen Alppilaan.
- On, mä olen nukkunut se kaulassa siitä lähtien kun kuulin sun muuttavan pois, sanoi Riikka vakavana ja kiipesi ulos autosta. – Soitellaan ja mä haluan tulla käymään teillä! hän huikkasi vielä ennen kuin sulki oven. Kello oli kahtakymmentä vailla yksi; ehdimme töihin minuutilleen. Loma oli ollut selvästi juuri sopivan mittainen. Oli kuin olisin tullut kotiin, kun astuin haisevalle osastolle työpuvussa. Yksi mummoista tuli halaamaan minua kuin olisin ollut hänen kauan kadoksissa ollut tyttärensä. Ehkä hänen mielessään olinkin – kyyneleisestä soperruksesta ei saanut selvää. Taputin häntä kiintyneesti harteille ja menin katsomaan listasta, kuka olisi kanssani hoitajavuorossa. Voisiko listassa olla jotain niin täydellistä kuin Kiie?

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   31.10.14 21:35:49

Tänään ei taida tulla enää pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.10.14 21:51:26

Mikä ettei.
------------------
14.

Ei Oona ollut pärjännyt tallilla ihan niin hyvin kuin oli lupaillut. Hän oli itsepäisyyttään, tai mitä lie kuolemattomuudentunnettaan kiivennyt perjantaina ratsutettavansa selkään ja tämä oli paiskannut hänet tantereeseen. Kipeästä jalasta oli toinen murtuneista luista liikahtanut vähän paikoiltaan ja oli kuulemma nyt kipeämpi kuin ensimmäisellä kerralla. Vesku haukkui hänet pataluhaksi, ja haukkui ihan tosissaan. En ollut koskaan nähnyt miestä niin vihaisena. Hän jopa paiskasi jossain vaiheessa hanskat kädestään tallikäytävälle ja käveli ulos. Katsoin vähän kauhistuneena perään.

- Tolleen se suunnilleen teki se lääkäri sairaalassakin, sanoi Oona apeana mutta naurahti sitten hiukan. – Kaikki olisi mennyt ihan hyvin ilman Eivorin Bamsea.
- Jaa, se taas! oivalsin. Sen takia olin itsekin saanut luunmurtuman edelliskesänä. Pirun koirasta ei ollut kuin harmia, se olisi käsittääkseni ollut parhaimmillaan kissanruokana. – Mitäs nyt sitten?
- Mä lähetän nyt molemmat asiakkaat kotiin, Oona huokaisi. – Niille sopii, ja molemmat olisi kuitenkin lähteneet parin viikon sisään. Harmi, etten mä voi sanoa, että Vesku ois mun palkkalistoilla. Tää on vähän haavoittuvaista tää toiminta näin.
- Palkkaa Ville, ehdotin muistaessani, miten tämä oli minulle sanonut, ettei ”ehkä” lähtisikään pois pääkaupunkiseudulta.
- En mä tarvii ratsuttajaa näille myyntihevosille, jos sä ja Vesku olette maisemissa niitä välillä liikuttamassa, Oona sanoi ja huokaisi taas. – Eikä Villellä ole tarpeeksi nimeä, että voisin sen varjolla ottaa ratsutettavia, ellen itse pysty ratsastamaan. Onneksi syyskuuksi on sovittu tulevaksi yksi. Kaipa mä siihen mennessä paranen.

Siihen en osannut sanoa mitään. Vesku palasi takaisin ja poimi käsineensä tallinkäytävältä. Kun hän sanoi jotain hetken kuluttua Calistan karsinasta, oli se jotain ihan yleispätevää, tarpeetonta ja normaalilla äänensävyllä lausuttua, selkeästi jonkinlainen sanaton anteeksipyyntö räyhäämisestään. Mutta kyllä hän silti oli kiukkuinen, sen huomasin, kun lähdimme maastoon, minä Madnessilla.
- Toiset yrittää parhaansa mukaan korjata ja toiset hajottaa huvikseen, hän mutisi.

Katsoin toisaalle piilottaakseni pienen hymyn, vaikka asia ei ollutkaan hauska ja mietin, olisinko reagoinut samoin jos olisin yhtä pitkällä opinnoissani. Mutta enpä ollut edes aloittanut, ja tässä vaiheessa ymmärsin tavallaan yhtä hyvin Oonan halun hoitaa oma työnsä ratsastajana kuin Veskun harmistumisen jonkun lääkärin työn hukkaan heittämisestä.
- Mennäänkö laukkaradalle? ehdotin.
- En mä taida tän pikkulikan kanssa uskaltaa, Vesku sanoi pahoillaan.
- Sä tarvitsisit kunnon hevosen, sanoin vihaisesti.
- Ei mulla nyt olisi aikaa sille. Hän kuulosti edelleen vähän surulliselta, mutta se ei ollut yllätys, Olimmehan puhuneet saman asian juuria myöten jo lukemattomia kertoja.

Ratsastimme siis vain pitkin ratsastuspolkuja ja vähän umpimetsässä. Itsekseni päätin viedä Madnessin kyllä laukkaradalle lähitulevaisuudessa, vaikka ilman seuraa. Varmaan se osaksi täysiverisenä nauttisi kun saisi vaan päästellä niin kovaa kuin jaksoi.

Alkoi vaihtua elokuuksi, mutta eipä sitä huomannut muusta kuin palkkapäivästä. Oli edelleen kesä. Minä talletin Laakso-ojan suvun perintökorut kampauspöytäni ylimpään laatikkoon, näyttämättä niitä kenellekään. Miilalle ja Jinnalle olisin toki ne esitellyt, mutta molemmat olivat niin kiireisiä, etten viitsinyt ohimennen eteisessä heilutella niitä heidän nenänsä edessä. Ne vaativat arvoisensa tilanteen päästäkseen näytille. Aloin sitä vastoin miettiä Hangossa saamaani ajatusta; olisiko minun aika kutsua äitini kylään? En ollut kuullut hänestä mitään syntymäpäiväkorttia lukuun ottamatta ylioppilasjuhlieni jälkeen, ja korttikin oli tullut pari päivää myöhässä. Toisaalta olin aika vakaasti sitä mieltä, että yhteydenpidon aloitteiden pitäisi olla hänen käsissään, mutta toisaalta tunsin raskaana aikuisuuden paineen harteillani tässä pikkuasiassa. Jospa hän olikin mitään mainitsematta heittänyt pallon minulle? Ilse oli tietenkin ollut äitini toistakymmentä vuotta, mutta ei verenperintöä oikein voinut kieltääkään. Tai niin halusin uskoa. Niinpä valitsin hyvän päivän kutsua äitini kylään; sellaisen että minä ehtisin laittaa ruokaa tai ainakin leipoa ja Veskukin ehtisi näytille, ja soitin. Äitini kuulosti hyvinkin ilahtuneelta ja lupasi tulla.

Riikka, joka oli kotiutunut meille hyvin, tuli ihan pyytämättä avukseni. Epäilin, että hänellä oli yksinäistä Alppilassa, sillä hän oli jo muutaman kerran yöpynyt meillä keittiön viereisessä pikku varastohuoneessa. Mitä paremmin tutustuin häneen sitä enemmän pidin hänestä, ja tuona torstaipäivänä hän hyvän seuran lisäksi toi tuulahduksen äitinsä kokkaustaidoista – osittain kännykän kautta tarkistellen. Mietimme, olisiko meillä mitään jälkiruokaa tarjota kun tajusin etten ollut ymmärtänyt kysyä äidiltä, aikoiko hän ottaa pojat mukaan, ja kenties uuden miehensä, vai tulla yksin.
- Pakko kai käydä ostamassa vähän jätskiä, voihkaisin, sillä mitään makeaa ei äkkiä keittiöstä löytynyt, enkä uskonut pikkupoikien olevan tyytyväinen siihen asiaintilaan.
- Mene mene. Sä oletkin vaan tiellä, Riikka sanoi epäkohteliaasti mutta varmaan totuudenmukaiseksi. Minua jännitti ja kaduin, että olin keksinyt järjestää koko tilaisuuden.

Ehdin pyöräillä kauppaan ja takaisin hyvin ja kaikki oli juuri valmiina, kun ovikello soi. Keittiössä tuoksui lihapata mutta pöytää ei ollut vielä katettu, emmehän tienneet monelleko se pitäisi laittaa. Äiti tuli yksin ja ojensi minulle tuliaisiksi viinipullon. Paitsi ettei hän ollutkaan yksin: kun olin kiittämässä ja pohdin olisiko pullo pakko avata vai joisimmeko ruokajuomana vettä, kuten olin suunnitellut, astui oven takaa esiin myös mies, Stumppi, Miilan isä. Olin tipauttaa pullon ällistyksissäni ja mies ja äiti puhuivat yhteen ääneen. Toivoivat, ettei haittaisi että he olivat tulleet yhdessä. En saanut sanaa suustani. Haittasihan minua ihan helvetisti. Äiti oli naimisissa uuden miehensä kanssa ja oli silti raahaamassa tänne tuota rotjaketta. Näin sivusilmällä Riikan hahmon taaempana eteisessä ja olin jo astumassa sivummalle ja päästämässä heidät peremmälle, kun suutuin.

Suutun sillä lailla harvoin, yleensäkin suutun harvoin, mutta nyt kilahdin ihan totaalisesti. Mieleeni välähti ajatus, että olin täysi-ikäinen, eikä minun tarvinnut niellä ihan mitä tahansa, edes tai varsinkaan äidiltäni. Tönäisin pullon takaisin hänen syliinsä ja samalla koko naista vähän kauemmaksi.
- Kuinka sä kehtaat? kysyin hampaideni välistä. Ilmeistä päätellen olin ainakin onnistunut yllättämään heidät.
- Mutta, sano äiti avuttomasti.
- Miten sä liikut ton kanssa vaikka olet naimisissa? vaadin saada tietää. – Ja miten sulle… teille kummallekaan tuli mieleen tuoda toi änkeämään tänne? Tää on Miilan koti myös, eikä tuolla ole tänne mitään asiaa, ellei Miila sitä kutsu. Osoitin miestä ja havaitsin sormeni vähän tärisevän.
- Mutta, sanoi äiti uudelleen, Miilan isä ei sanonut mitään. Molemmat vain seisoivat ihmeissään terassilla kuin olisin käyttäytynyt jollain ihan epärealistisella tavalla. Tuijotin heitä hetken aikaa, mieleeni jo hiipi ajatus, että ehkä käyttäydyinkin, mutta sitten tuli mieleeni että mitä jos ottaisin nuo sisään ja ruokkisin ja Miila tulisi kotiin kesken kaiken? Paiskasin oven kiinni vasten heidän kasvojaan niin, että lasit helisivät koko talon länsipäässä. En jäänyt katsomaan lasiruudun läpi, mitä pariskunta teki, marssin itse keittiöön niin painavin kanta-askelin kuin kykenin. Riikka näytti sekä pelästyneeltä että ihmettelevältä. Minua itketti.

- Mitä oikein tapahtui, haluatko kertoa? Riikka kysyi varovasti. Pudistin päätäni rajusti, sillä en olisi saanut sanaa suustani, avasin kaapin jossa säilytimme jauhoja ja pientä konjakkipulloa ja otin pullon. Toisesta kaapista otin lasin, kaadoin siihen vähän ja join. Yskittyäni aikani alkoi tuntua siltä, että voisin taas puhuakin.
- Mä en usko että se voi olla noin tyhmä, voihkaisin.
- Jaa, sanoi Riikka, istutti minut tuolille ja istui itse kulman toiselle puolelle. – Mä olen nyt ihan pihalla. Kokattiinko me turhaan ja jos niin miksi?
- Odota hetki, mä kerron koko jutun kunhan ensin vähän rauhoitun, lupasin. Kaipasin kauheasti yhtä tupakkaa, mutta mitäpä jos ne vielä olisivat terassilla? Ehdotin, että menisimme kellarin läpi takapihalle istumaan. Riikka nyökkäsi ja lähti seuraamaan minua, kääntyi vielä keittiön kynnyksellä ja nappasi konjakkipullon mukaansa.

- Ei mun tee enää mieli siitä, sanoin torjuvasti, kun istuimme puutarhakeinuun ja hän tarjosi. Mieleeni oli tullut äidin humalahakuinen juominen kun viimeksi olimme olleet syömässä ja tavanneet ensi kertaa Miilan isän, Tuomon, tai Stumpin. Pelkäsin tulevani samanlaiseksi.
- Ota silti tippa, sä olet ihan kalpea. Lääkkeeksi lääkäritkin sitä määrää, Riikka houkutteli. Olin maistavinani pullon suusta ja sytytin tupakan, sitten mieleeni tuli hiipiä talon nurkalle vilkaisemaan, etteivät oletetut päivällisvieraat enää seisseet siellä. Näin heidän poistuvan juuri kadulle ja huokaisin helpotuksesta.

Riikka katsoi minua tarkasti ja oli yhtäkkiä kovasti veljensä näköinen tutkivine katseineen. Hän ei sanonut mitään joten minun piti vain aloittaa omin päin.
- Mahdatko sä tietää minkälaisen sopan meidän vanhemmat on aikoinaan keittäneet? kysyin. Riikka pudisti päätään.
- Sen mä tiedän, että te ette ole oikeita sisaruksia Miilan kanssa. Oliko ne sitten jotain hippihörhöjä 60-luvulla? Vapaata rakkautta jossain kommuunissa? Minun piti naurahtaa.
- Ei, ei ne sentään niin vanhoja ole. Mutta mun isä ja Miilan äiti on tuntenut toisensa iän kaiken, ja samoin mun äiti ja Miilan isä, ja kai ne on seurustelleet nuorena vähän ristiin rastiin. Mutta sitten ne meni kumpikin naimisiin tahoillaan ja sai meidät. Mun vanhemmat erosi säällisesti mutta Ilse potkaisi Miilan isän ulos joskus kun Miila oli vielä ihan pikkuinen. Ja sitten ne totesi että ovat toistensa suuria rakkauksia, iskä ja Ilse siis, ja me ollaan oltu perhe siitä lähtien.
- Miten kauan?
- No melkein 15 vuotta.
- Ja nyt ne ylimääräiset vanhemmat oli tuolla ovella? tahtoi Riikka selvennyksen.
- Niin, sanoin ja tunsin miten aloin taas suuttua. – Mun äiti on mennyt aikoja sitten uusiin naimisiin ja saanut uusia lapsia mutta kerran keväällä kun me oltiin sen kanssa syömässä ravintolassa, sinne törmäsi toi mies myös. Siis Miilan isä, äitikään ei ensin meinannut tuntea sitä. Ilmeisesti ne on nyt sitten tavanneet toisenkin kerran sen jälkeen. Mutta Miila ei ole tavannut sitä sen jälkeen kun oli vauva, eikä taida edes haluta tavata. Enhän mä sitä voinut tänne kutsua, vai mitä?
- Et, sanoi Riikka ja oloni huojentui. Olin kai sittenkin ollut vähän epävarma.

- Hankalaa käännyttää oma äiti pois ovelta, mutta mua alkoi ihan kauheasti suututtaa, että sen oma perhe on kotona ja se on tulossa tänne käsikynkkää ton miehen kanssa. Ihan kuin niillä olisi joku suhde.
- Jos niillä on?
- Hyi olkoon! Minua puistatti ja sytytin uuden tupakan. Riikka siemaisi salavihkaa konjakkipullosta ja punastui, kun huomasi minun huomanneen. Mutta ei se minua haitannut, omat ajatukseni haittasivat. Olin vihainen äidilleni, joka oli lakannut olemasta hyvä, luotettava ihminen silmissäni ja tajusin, että minulla oli paha olo, kuin rinnassani olisi ollut ontto kohta. Minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä jäänyt orvoksi. En voinut ymmärtää sitä, äidillä oli kuitenkin ollut hyvin pieni osuus elämässäni, ja aina vaan pienemmäksi se oli kutistunut viimeisen vuoden aikana. Siltikin tunsin itseni kauhean onnettomaksi. Mieleni teki juosta kotiin – iskän ja Ilsen luo – hakemaan lohdutusta mutta tajusin, etten voinut. En kehtaisi kertoa heille, miksi en ollutkaan halunnut äidin tulevan kylään; että en ollut halunnut katsoa hänen taas kittaavan kokonaista viinipullollista aterialla sellaisen miehen seurassa, joka ei ollut hänen aviomiehensä. Miehen henkilöllisyys oli sitten vielä oma lukunsa. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, en ehkä olisi ajanut heitä pois vaan istuisimme parhaillaan syömässä, mutta varmasti minulla olisi silti ollut yhtä tyhjä ja pettynyt olo.

- Onko uuni vielä päällä? havahduin tähän maailmaan. Riikkakin oli istunut hiljaa tuijottaen puutarhaan niin kauan kun ajatukseni vaelsivat. Nyt hän säpsähti.
- Ei, mutta se pata on kyllä uunissa. Ehkä se pitäisi ottaa pois.
- Olkoon, pysyköön siellä lämpimänä. Mä en ainakaan halua syödä nyt.
- Kukas sen sitten syö? Riikka näytti pettyneeltä, eikä ihme, kun hän oli nähnyt semmoisen vaivan laittaessaan ruokaa.
- Älä yhtään mieti sitä, mä takaan ettei siitä ole mitään jäljellä sen jälkeen kun alkuasukkaat kotiutuu.

Nostin jalkani mukavasti ylös keinuun, Riikka seurasi esimerkkiä ja vajutti taas konjakkipulloa.
- Aiot meidän sydänlääkkeen juoda pois? huomautin.
- Anteeksi, Riikka sanoi ja kysyi, minkälaista oli asua uusioperheessä.
- En mä ole ikinä pitänyt meidän perhettä uusioperheenä, sanoin mietteissäni.
- No mutta olettehan te, ettehän te ole mitään sukua Miilan kanssa.
- Niin niin, ollaan teknisesti, mutta ei se siltä ole tuntunut. En mä vaihtaisi Miilaa ja Ilseä omaan äitiini ja velipuoliin mistään hinnasta.
- Ettekö te koskaan ole edes olleet mustasukkaisia toistenne vanhemmista?
- Millä tavalla? Ei, sanoin, vaikken oikein ymmärtänyt mitä Riikka tarkoitti. Riistin pullon pois häneltä ja hetken aikaa leikillämme kiistelimme siitä niin, että jäljelläoleva neste siellä hölskyi vaarallisesti.
- Missä korkki on? kysyin ja aloimme etsiä sitä keinusta ja ympäristöstä.
- Ei sitä löydy, huolestui Riikka, ja ehdotti, että pullo pitäisi sitten juoda tyhjäksi.
- Et kyllä sinä juo. Riikan posket punoittivat jo siihen malliin, että saisin kohta Veskulta haukut.

Mainittu henkilö saapui vähän ajan päästä kun kihertelimme päät yhdessä. Hänen ilmeensä oli tyytyväinen joskin kummastunut.
- Oli se nopea, hän sanoi.
- Mikä? kysyin.
- Sun ruokavieraasi. Vai eikö se käynytkään? Ruoka oli ainakin hyvää, vaikka vähän tummaksi paistunutta kyllä.
- Kyllä se kävi, muttei sille ruokaa annettu, sanoin synkistyen hiukan ja kerroin koko jutun.
- Ja sitten rupesitte ryyppäämään suruunne? Vesku istui viereeni keinuun ja tarttui nyt jo tyhjenneeseen pikku pulloon.
- Se oli sun siskosi, mä en vaan voinut estää sitä.
- Olet säkin maistanut, arveli Vesku suudeltuaan minua.
- Juu, mutta maistoin vaan.
- Lääkkeeksi, vahvisti Riikka.
- Voisin vaikka ajaa autoa, vakuutin ja sitten keksin. – Mennäänkin tallille, mä kaipaisin vähän piristystä nyt. Maastolaukkaa.
- Mennään vaan, Vesku suostui. Oonan maasturi oli taas muuttanut meille päivähoitoon.
- Saanko mä tulla mukaan? kysyi Riikka heti.
- Ei sinne kehtaa viedä käkättävää lasta, joka lemuaa viinalle metrien päähän, sanoi hänen veljensä, ja huokaisten Riikka ojentautui keinulle makaamaan kun me nousimme siitä.

Maastolaukka oli hyvä ajatus. Pääni tuulettui ja äiti katosi sieltä. Laukkarata oli ihanassa kunnossa ja Oonakin oli tyytyväinen kun pari hevosta sentään sai tänään liikuntaa. Tunsin olevani taas tasapainossa itseni kanssa kun kävelimme pitkin ohjin takaisin tallille, minä Madnessilla ja Vesku Elkellä. Eihän minun tarvinnut hävetä jos äitini oli idiootti, en ollut hänen tekemisistään vastuussa. Eikö vaan? Sitä vähän mietin, että kertoisinko koko välikohtauksesta Miilalle, mutta en jaksanut enää vatvoa aihetta sinä iltana ja karkotin sen ajatuksistani.

Kun palasimme kotiin kaikki ruoka oli syöty.

15.

Miilan ja Jinnan kesäloma päättyi ennen kuin Laurin, Veskun ja minun ja tytöt halusivat juhlistaa sitä pitämällä pihabileet. Riikkakin tietysti heilui innoissaan mukana, hänhän joutuisi myös palaamaan Hankoon ja koulunpenkille samoihin aikoihin. Olin ihan tyytyväinen sikäli, että heidän ideansa sai heidät siivoamaan koko talon, joskin yritin laskea miten usein meillä olikaan ollut ex-tempore –saunailtoja – alkoivatkohan naapurit kyllästyä? No, ainakaan mitään epämiellyttäviä kirjeitä ei ollut minun tietääkseni ilmestynyt postilaatikkoomme, joka sivumennen oli aika huvittava näky viisine nimineen.

Kiltteyttäni lupasin sinä lauantaina töiden jälkeen tulla kotiin auttamaan viime hetken järjestelyissä sen sijaan, että olisin mennyt tallille. Vesku aikoi käydä ratsastamassa Madnessilla. Elken oli Oona jo saanut kaupaksi, mutta se oli vielä Oonan tallissa ja uusi omistaja kävi sitä paapomassa siellä. Makea oli ruvettu lainaamaan ratsastuskoulun tunneille ja Oona elätteli toiveita, että Eivor ostaisikin sen sinne. Lähdimme yhtä matkaa töistä maasturilla; Vesku vain pysähtyi meidän kohdalla ja jatkoi sitten tallille. Talossa tuntui joka ikkuna olevan levällään ja sisältä kuului musiikkia. Se sai minut pysähtymään pihatiellemme ja hymyilemään leveästi. Kyllä oli kivaa, että olimme saaneet Huvikummun.

Sisällä oli puhdasta ja siistiä, sekä autiota. Kurkkasin kaikkiin huoneisiin ja vein kassini meidän huoneeseen, sitten menin pihalle, mistä löysin tytöt ripustelemassa valoja omenapuihin ja pensaisiin. Rapujuhlarekvisiittaa oli helppo löytää tähän aikaan vuodesta ja illat alkoivat jo pimetä.
- Mihin aikaan tänne on tulossa ja ketä? kysyin astuessani ulos.
- Kuuden jälkeen, kaikki ketä me vaan tunnetaan, ilmoitti Miila.
- Mitäs tarvitsee vielä tehdä?
- Ei oikeastaan mitään, Jinna arveli ympärilleen katsellen. – Kaikki on tehty mitä voidaan.
- Sittenhän mä olisin voinut ihan hyvin mennä ratsastamaan, totesin.
- Ei kun me ruvetaan nyt laittautumaan. Siinä menee ainakin kuuteen asti!
- Niin tietysti.

Kiiekin oli meillä, havaitsin. Hän ja Riikka ilmestyivät marjapuskien seasta kerien auki pitkää johtoa, joka ei sitten siltikään ylettänyt taloon asti. Pettyneinä he palasivat takaisin keräämään valosarjaa.
- Laittakaa se terassin kaiteen ympärille, ehdotin ja niin he lähtivätkin tekemään. Minä menin suihkuun saadakseni työpaikan hajun pois hiuksistani. Jinna ja Miila jäivät vielä pihalle kertaamaan, oliko kaikki suunniteltu varmasti tehty.

Sauna oli vähän pieni paikka meidän viiden meikata ja pukeutua yhtaikaa, joten menimme yläkertaan jakautuen siellä makuuhuoneisiin ja vessaan; joka paikkaan missä oli peili. Minä en viitsinyt hirveästi tälläytyä, meikkasin vain kevyesti ja jätin hiukset auki kuivumaan, sitten istuin sängylleni juomaan siideriä ja juttelemaan. Muut keräytyivät vähitellen sinne myös, Jinna vaihdellen vaatteita sen seitsemän kertaa, kuten tavallista. Mieleeni tuli kysyä, koska Ville aikoi palata kotiseudulleen vai aikoiko. Jinna punastui lievästi.
- Kyllä se ainakin toistaiseksi aikoo jäädä tänne, hän sanoi pieni, tyytyväinen hymy suupielessä.
- Oooo, minulta pääsi. – Se on tosissaan rakastunut suhun! Muutkin tytöt alkoivat vihellellä ja Jinna punastui oikein kunnolla.
- Lopettakaa, en mä sanonut että sillä asialla olisi mitään tekemistä mun kanssa!
- Onko, utelin?
- Kysy Villeltä! Jinna tokaisi.
- Kysynkin, kun sä kerran olet noin salaperäinen, uhkasin.

Alhaalta kuului ääniä ja vilkaisin ihmeissäni kelloa. Alkoihan se näyttää kuutta, mutta oliko joku vieraista vain kävellyt sisään soittamatta ovikelloa? Muistin, että talossa oli muitakin asukkaita vasta, kun Vesku käveli sisään ja pysähtyi kuin seinään löytäessään läjän enemmän tai vähemmän puolipukeisia tyttöjä sängystään.
- No tää on niin tätä, hän puuskahti aikoen kääntyä takaisin.
- Mitä niin? Miila kysyi nauraen.
- Poikamiehen unelmaa.
- Neljä misua sun sängyssä ja sitten tyttöystävä ei satukaan olemaan poissa, kikatin minä.
- No juu, jotain tommosta just.
- Tule sisään, me voidaan siirtyä meille, sanoi Miila ja johdatti muut kulkueena ulos. Vesku näytti hikiseltä mutta koukistin silti kutsuvasti sormeani.
- Tule tänne hetkeksi.

Hän totteli ja heittäytyi sängylle. Käytävän toiselta puolelta Miilan ja Laurin huoneesta alkoi kuulua naurua. Kiipesin hänen vatsansa päälle istumaan ja kumarruin antamaan suukon.
- Mitäs tallille kuului?
- Hyvää, hän sanoi ja kutitti minua vähän kyljistä.
- Älä, vääntelehdin. – Mitä teit?
- Miltä näyttää? @!#$ hikistä koulutreeniä. Sä saat siitä hyvän kisahevosen.
- Ai koulukisoihin?
- Ihan mihin vaan, vaikka kenttään.
- Ellei Oona myy sitä ensin. Kumarruin takaisin suukottelemaan ja tungin nenäni hänen kaulaansa oikein imeäkseni itseeni hänen ominaistuoksuaan, mutta minut kieräytettiin syrjään.
- Mun on pakko päästä nyt suihkuun. Palataan asiaan myöhemmin.
- Äh, tylsä, sanoin pettyneenä. Vesku nappasi siiderini lattialta, joi pitkään ja lähti huoneesta. Kuulin, miten suihkuhuoneen ovi väännettiin lukkoon. En siis pääsisi edes hiipimään perässä. Heittäydyin selälleni miettimään, mitä laittaisin päälleni. En ollut vielä päässyt alusvaatteita pidemmälle – ja silti mies oli karannut. Aioin juuri nousta ja mennä penkomaan kaappiani kun koko tyttösaattue marssi avonaisesta ovesta takaisin sisään.
- Etkö ole vielä valmis? Hop hop, Miila komensi.
- No mikä kiire mulla on, onhan siinä teitä emäntiä, tuhahdin.
- Unohdutte tänne kuitenkin jos olet täällä kun miehesi tulee suihkusta. Niin on ennenkin käynyt. Miila avasi kaappini ja heitti sängylle näköjään ensimmäisen vaatekappaleen, mikä hänen käsiinsä osui, oranssin kesämekon. Huokaisten nousin ja vedin sen päälleni.

- Booli täytyy tehdä loppuun, tohotti Jinna hypellessään portaita alakertaan jonon ensimmäisenä.
- Onko meillä boolia? Mitä me syödään? kysyin.
- Nää on nyyttärit, me syödään sitä mitä vieraat tuo. Booli on meidän osuus, valisti Miila.
Keittiön nurkassa seisoi tuolin päällä hurjan kokoinen saavi; kotiviinipönttö, minkä epäilin olevan kotoisin meidän kellarista. Toivoin, että siitä oli viitsitty pestä huolella pois pölyt, jos se oli boolimaljamme. Kurkistin sinne ja näin mansikoita ja hedelmänpaloja lillumassa jossain, jonka tuoksu meinasi tiputtaa ripset.
- Hiukan vahvaa, arvioin.
- Niin kai kun siitä puuttuu kaikki paitsi väkevät. Jinna alkoi nostella pakastelokerosta jääpalapusseja; aloin rikkoa niitä saaviin hänen avukseen. Riikka kaatoi sinne pari pullollista valkoviiniä ja Miila limsaa. Ovikello soi, mutta saman tien ovi aukesikin ja hälinä alkoi. Miila livahti eteiseen ja minä perässä kurkkaamaan, ketä oli tullut. Raisa ainakin oli etunenässä. Kellarin ovikin kävi samaan aikaan ja sieltä kiipesi yläkertaan Ville hiukset märkinä.
- Sinäkin täällä, ihmettelin.
- Tulin ihan sun kiusaksesi, mies virnisti ja irvistin takaisin. Olimme päässeet melkein ystävällisiin väleihin viime aikoina.

Katsoin parhaaksi häipyä keittiöstä viemästä tilaa kun Raisa kaikkine seuralaisineen tahtoi sinne nyyttärituomisineen. Vanhoja tuttujahan hänen kanssaan oli tullut, koulukavereita, Tiia ja Teresa, Susanna, Hanni, Veskun ja Riikan serkku ja Raul, Mika, Jaakko ja Arto.
- Susanna, moi! huudahdin ilahtuneena. Tyttö oli ollut paremminkin Jinnan ja minun kuin Miilan kaveri, enkä ollut nähnyt häntä koko kesänä – enkä rehellisesti sanoen ollut juuri ajatellutkaan. Nyt oli kuitenkin kiva nähdä ja halasimme eteisessä.

Joukon jatkona sisään käveli Lauri ja hänenkin takanaan tuli tuttuja ihmisiä, vaikken uskonutkaan Miilan tätä porukkaa kutsuneen. Annukka, Jari ja Sebastian, Laurin ja Veskun opiskelukavereita. Kiljaisin kun näin heidät.
- Joko kuulitte, mä pääsin sisään?
- Kuultiin, onnea vauva! mörisi Jari, joka oli karhun kokoinen ja vähän näköinenkin ja nappasi minut karhumaiseen syleilyyn.
- Päästä alas! yritin komentaa; pelkäsin pääni osuvan lamppuun ja sitä paitsi minusta tuntui, että hameenhelmani oli noussut kuin pikkutytöllä niin, että alushousuni, tai tässä tapauksessa melkein paljaat pakarani saattoivat hyvin olla esillä koko kansalle. Jouduin lyömään nyrkillä pari kertaa ennen kuin sain jalkani takaisin lattialle ja suoristin hätääntyneenä hamettani.

Valtava tungos oli eteisessä ja keittiössä ja heitin kellarin oven auki.
- Menkää tosta pihalle joutilaimmat, kehotin. Kukaan ei liikahtanutkaan siihen suuntaan. Kaikki halusivat käydä keittiössä viemässä ruokatuomisensa ja ajattelin jo, että kohta sinne ei mahdu enempää ihmisiä. Kestäisikö lattia vai löytäisivätkö kaikki itsensä saunasta kohta? Annukka sentään toimi järkevästi, jätti kassinsa eteisen lipaston viereen ja tuli luokseni.
- Mennään, hän sanoi ja kävelimme kellarin ja autotallin läpi pihalle.

Huomasin heti, että yhden asia juhlien emännät olivat unohtaneet. Tai kaksi. Pihalla ei mitenkään olisi istumapaikkoja kuin ehkä kahdeksalle ihmiselle, eikä myöskään yhtään tuhkakuppia. Pyrähdin takaisin kellariin ja kannoin sieltä ulos rullattuja mattoja, joita olimme ennenkin käyttäneet istuma-alusina ja sitten metallikeräyslaatikostamme tonnikala- ja ananaspurkkeja. Onneksi Jinna oli vaatinut, että kierrättäisimme kaiken mahdollisen, vaikka metallinkeräyspistettä ei ollut lähimaillakaan. Ja onneksi olimme olleet liian laiskoja raahaamaan purkkeja ja tölkkejä minnekään silloinkaan kun käytössämme oli ollut autoja.

- Onnittelen, sanoi Annukka virallisesti kun istuimme keinuun yhden tyhjän ananastölkin kanssa; muistin että viimeksi tavatessamme hän oli polttanut pikkusikareita, ja minä ainakin halusin
tupakan.
- Kiitos, sanoin yhtä virallisesti, mutta sitten uteliaisuuteni puhkesi. Halusin tietää, miltä tytöstä oli tuntunut aloittaa lääkis. Olin tentannut Veskua ja Lauria väsymykseen asti, mutta en oikein osannut selittää heille mitä tahdoin tietää. Totta kai he osasivat kertoa ensimmäisen lukukauden alkurutiineista, mutta nyt sain tilaisuuden kuulla naisnäkökulmaa. Annukka mietti kaikkia vastauksia hetken jos toisenkin tarkasti, ennen kuin sanoi mitään ja minulla oli hyvää aikaa tarkastella häntä. Ensivaikutelmani ensitapaamisella oli ollut suunnaton helpotus. Olin juuri kuullut, että Annukka oli ainoana tyttönä kelpuutettu mukaan Veskun ja kavereidensa jokavuotiselle viikonloppureissulle, jolla he juhlivat kuulemma kevätlukukauden vaihtumista tenttikaudeksi, jolloin ei enää ollut luentoja eikä harjoittelua ja olin ollut korviani myöten mustasukkainen. Kun Annukka sitten osoittautuikin erityisen pitkäksi, laihaksi naisihmiseksi, jolla oli 70-luvun jakaus-keskellä-päätä –kampaus ja epämuodikkaat silmälasit, olin helpottunut niin, että olin heti tuntenut hänet sydänystäväkseni.
Nyt havaitsin lisäksi, että hänellä oli jotain, mitä Miila olisi kutsunut jumalaisiksi poskipäiksi ja aikaa ja halua jutella kanssani, vaikka kysymykseni olivatkin vähän epämääräisiä. Hän näkyi kuitenkin tajuavan, mitä hain niillä.

Muitakin alkoi hiljalleen valua pihalle, joukon jatkona Kiie, jolla oli toisessa kädessään läjä kertakäyttömukeja ja toisessa ainoa lasikannumme, jossa lillui mansikoilla terästettyä juomaa.
- Otatteko boolia? hän huudahti hilpeästi, kaatoi meille mukilliset ja jatkoi kierrostaan niiden parissa, joilla ei vielä ollut juotavaa. Siitä lähtien kaikki alkoi mennä pieleen. Olikohan käynyt niin, että Kiie oli täyttänyt kannun saavista ennen kuin sinne oli kaadettu tarpeeksi limsaa; vahvalta booli ainakin minusta maistui, mutta hörpin sen ajatuksissani Annukkaa kuunnellessani, ja ehdin saada toisenkin mukillisen ennen kuin Kiie lähti yläkertaan täyttämään kannua uudelleen. En muista, koska olisin viimeksi juonut väkeviä ja kun Vesku ilmestyi suihkunraikkaana ja istui viereeni, annoin hänelle ilahtuneena tavallistakin intohimoisemman suudelman.

En nyt tietenkään tullut kaatokänniin heti juotuani pari mukillista boolia – niin vahvaa se ei sentään ollut – mutta pakko sanoa, että arvostelukykyni lähti nukkumaan. Taisin kitata aika paljon lisääkin ihan huomaamattani, ja tuskin aina omiani. Muistan ajatelleeni, että onhan kaikki juoma minun kotonani minun käytettävissäni, mikä kuvaa jo aika hyvin tilaani. Juttelin ihmisten kanssa ja tunsin olevani kauhean hauska. Ilmeisesti olinkin, sillä kaikki muutkin nauroivat. Näin jälkeenpäin toivon, että osa nauroi ihan omaa hyväntuulisuuttaan eikä minulle. Poltin kauheasti tupakkaa ja jälkeenpäin löysin mekostani palaneita reikiä. Syöminen ei tietenkään tullut mieleenkään, paitsi paria kourallista sipsejä. Siinä vaiheessa kun alkoi jo hiukan hämärtää ja pihavaloja alettiin sytytellä istuin matonpätkällä pihalle kannetun radion vieressä Jarin kanssa ja itkin valtoimenaan. Radiosta tuli Kolmatta linjaa takaisin ja vuoroin lauloin mukana ja vuoroin tyrskin laulun lohdutonta sanomaa siitä, miten nuoruus on jäänyt taa eikä sitä saa takaisin. Sitten asetin pääni Jarin syliin ja nukahdin, mistä Miila ja Lauri kuulemma vähän myöhemmin raahasivat minut keittiönvieruskamariin, päätettyään kellarin portaissa että yläkerran portaat olisivat jo liikaa.

Päässäni pyöri kuin olisin ollut jossain Linnanmäen pahimmista laitteista kun havahduin. En heti tajunnut missä olin, tietenkään, enhän tuossa pienessä palvelijanhuoneessa ollut ikinä nukkunut, enkä myöskään, mihin olin herännyt. Sitten tunsin miten lämmin käsi silitti reittäni siirtyen ylöspäin hameen alle ja ellei minulla olisi ollut niin huono olo olisin varmaan huokaissut tyytyväisyydestä; Vesku oli siis löytänyt minut. Mutta vatsassani pyöri yhtä epämiellyttävästi kuin päässänikin ja ymmärsin, että minun olisi pakko lähteä vessaan kohtuullisen nopeasti. Mumisin jotain ja yritin päästä istumaan patjalla, mutta käsiini tartuttiin ja ne nostettiin pääni yläpuolelle. Jokin oli nyt vialla, käsiä tuntui olevan liikaa.

Avasin silmäni ja samassa katosi pieni valoviiru ja kuulin oven loksahduksen. Yhdet kädet pitivät ranteitani ja toiset nostivat ensin hamettani ja sitten kiskoivat kaula-aukkoani alemmas niin, että olkaimet painuivat inhottavasti ihoon. Mitä @!#$ä oikein oli tapahtumassa? Huoneessa oli nyt niin hämärää, että näin vain hahmoja. Kuulin toki, mutta hahmot eivät puhuneet mitään, hengittivät vain. Toiset kädet lakkasivat kiskomasta kaulustani ja siirtyivät pikkuhousuilleni. Silloin aloin tajuta, että minua yritettiin raiskata. Säikähdin niin, että sydämeni taisi jättää parikin lyöntiä väliin ja yritin vääntelehtiä irti, mutta jalkojeni päällä oli raskas paino ja käteni olivat kuin käsiraudoissa. Tunsin, miten housujani kiskottiin alaspäin, mutta saadakseen ne pois, toisen oli pakko nousta pois polvieni päältä. Ennen kuin ehdin edes tajuta, polveni kohosi ylöspäin ja taisi ähkäisystä päätellen osua arimpaan paikkaan. En ollut ehtinyt sitä suunnitella, kunhan olin yrittänyt vapautua ja saanut onnekkaan osuman. En varmasti ollut ihan teräkunnossa, kun ajattelee miten paljon olin juonut, mutta adrenaliini kai selvitti päätäni niin, että tökkäisin uudestaan niin kovaa kuin pystyin. Hahmo kierähti kyljelleen pois päältäni ja kolahti vasten tyhjiä muovilaatikoita, jotka olimme varastoineet pikku huoneeseen. Olin raivoissani ja yritin potkia häntä enemmänkin, mutta satutin vain paljaat jalkani kun ne osuivat koviin polvilumpioihin. Mietin jälkeen päin, miksen tajunnut päästää ääntäkään aikaisemmin; olisiko se säikäyttänyt hyökkääjät, niin kuin neuvottiin? Sain nyt vasta suuni auki, joskaan en huutanut vieläkään vaan kirosin kuin turkkilainen. Toinen painoi kiireesti kätensä suulleni, mutta silloin toinen käteni pääsi irti ja sitä paitsi pystyin puremaan häntä. Aloin päästä voiton puolelle, kun kuulin toisen tuskanähkäisyn. Purin hampaani varmuuden vuoksi vähän tiukemmin yhteen, päättäneenä vaikka irrottaa palasen, ja toinenkin käteni pääsi vapaaksi, sain tosin sitten iskun päin naamaani.

Heidän pelinsä alkoi kuitenkin olla menetetty, keittiö oli hennon oven takana ja siellä liikkui koko ajan ihmisiä hakemassa ruokaa tai juomaa. Miehet eivät voineet ottaa sitä riskiä, että pääsisin huutamaan ja houkuttelemaan jonkun sisään. Kun ällistyksissäni lyönnistä hellitin hampaitani, katosi raatelemani raaja ulottuviltani ja näin hämärästi hämärässä – päässäni pyöri kovin – miten molemmat kömpivät pystyyn, potkimani huomattavan vaivalloisesti. Minua mäiskäistiin vielä kerran niin, että lennähdin patjalle makaamaan ja näin vain värivaloja ja sillä aikaa kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan hetken päästä uudelleen. Ei sillä väliä, olin tunnistanut heidät voihkaisuista, vaikkeivat he olleetkaan mitään puhuneet. Tuttujahan täällä kaikki olivat.

Makasin kippurassa patjalla haluamatta liikahtaakaan, enää ikinä. Päätäni jomotti kahden lyönnin jäljiltä ja silmissäni näkyi edelleen värejä, vaikka ne olivat kiinni. Luulen, että jos olisin pienenä harrastanut peukalon imemistä, olisin nyt laittanut peukalon suuhun. Maistoin suolaisen veren ja mieleni teki sylkeä. Mutta eihän semmoista voinut tehdä sisällä. Minua paleli ja yritin käpertyä vielä pienemmäksi, vaikka polvet olivat jo rintaani vasten. Yritin tajuta, että minua oli haluttu tieten tahtoen satuttaa ja loukata, mutta se oli kauhean vaikeaa, sillä sellaista ei ollut muistaakseni ikinä ennen tapahtunut. Hitaasti irrottauduin kerältä sen verran, että tunnustelin alustaani, josko siihen olisi jäänyt Riikan yöpymisten jäljiltä lakanaa tai peittoa, jonka olisin voinut vetää tärisevän ruumiini peitoksi, mutta en tavannut mitään sen tuntuista. Tyydyin siis makaamaan, tärisemään ja tuijottamaan tyhjyyteen.

Se, jota olin potkinut, oli ollut Jaakko, ja se, jota olin purrut, Mika. Sitä en vaan ymmärtänyt, että mikä heidät oli ajanut tulemaan kimppuuni. Livahtamaan salaa säilytyspaikkaani tuolla tavoin. Olivatko he kuvitelleet, että olisin niin sammuksissa, etten heräisi? Siinä tapauksessa he olivat varmaan yllättyneet aika lailla. Mutta kaikkein pahimmalta tuntui ajatus siitä, että minulle oli haluttu tehdä pahaa. Enhän ollut kauhean hyvin Jaakkoa kohdellut vaihtaessani hänet lennossa Veskuun, mutta silti. Onneksi he olivat olleet noin amatöörejä, vaikkakaan en osannut kuvitella, että minusta olisi voinut tuntua juuri tämän pahemmalta vaikka he olisivat onnistuneetkin aikeissaan. Olisi voinut kuvitella kahden miehen onnistuvan pitelemään yhtä naisihmistä, mutta aika kömpelösti he olivat toimineet.

Makasin siinä määrättömän pitkän ajan. Kauanko, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Välillä vaivuin jonkinlaiseen horteeseen, josta taas hätkähdin aloittamaan ajatuskierroksen alusta. Välillä tärinäni lakkasi, mutta alkoi sitten uudestaan. Ainoa, mikä muuttui, oli vihreiden ja keltaisten salamoiden katoaminen silmistäni samalla kun kasvoihini asettui tasainen jyskyttävä jomotus. Mietin välinpitämättömänä, olinkohan kovinkin murjotun näköinen. Niin kuin sillä olisi väliä, en kuitenkaan ikinä menisi ulos tästä huoneesta.

Sillä välin, kuulin jälkeenpäin, sankarit olivat poistuneet keittiöstä, joka onneksi oli ollut tyhjä sillä hetkellä tai Mikan verta valuva käsi olisi kyllä herättänyt huomiota. Hän oli napannut astiapyyhkeemme ja käärinyt sen kätensä ympärille ja väittänyt sitten leikanneensa siihen vahingossa leipäveitsellä. En tiedä oliko Jaakon tarvinnut kyyristellä jossain kauankin parantelemassa perhekalleuksiaan, siitä ei kellään ollut havaintoja. Jos hän kävelikin vähän jäykästi, oli se pantu humaltumisen tiliin, kun he olivat vielä palanneet pihalle. Mutta sinne he olivat menneet, sillä Jaakko oli saanut päähänsä pirullisen idean. Hän oli joutunut kiertämään taajaa vierasjoukkoa hyvän aikaa ennen kuin löysi Veskun, joka istui syrjemmällä Laurin ja muiden kavereidensa kanssa viskipullon ympärillä, napsien palanpainikkeeksi viinimarjoja suoraan pensaasta.
- Terveisiä tyttöystävältäs, hän oli sanonut hymyillen leveästi ja ojentaen pikkuhousuni, joiden puuttumista en ollut itse huomannutkaan. Sitten hän oli poistunut yhdessä Mikan kanssa.

Voin kuvitella, että se rinki oli hiljentynyt aika tehokkaasti, tosin Jari oli ruvennut hermostumaan, muttei päässyt ylös maasta niin äkkiä, etteivät Jaakko ja Mika olisi olleet jo kaukana. En osaa kuvitella, mitä Veskun päässä oli liikkunut. Hän oli kuitenkin hetken kuluttua kömpinyt pystyyn ja lähtenyt sisään. Laurilla oli raksuttanut aika hitaasti kanssa, mutta kun Vesku oli ollut kadoksissa jo vähän aikaa, hänelle oli tullut mieleen, ettei kukaan tainnut tietää mihin he Miilan kanssa olivat minut raahanneet ja hän se lopulta ilmestyi pikkuhuoneeseen.

Minä liikahdin ja räpäytin pimeään tottuneita silmiäni kuin pöllö, kun Lauri avasi oven ja sytytti valon.
- Täällähän sä olet, hän sanoi, eikä sitten sanonutkaan enempää. Olin kuulemma ollut aika hirvittävän näköinen suunympärys kuivuneessa veressä. Käperryin tiukemmaksi nyytiksi ja pistin silmäni kiinni, toivoen että saisin taas jäädä yksin pimeyteen, mutta siitä ei enää ollut puhettakaan. Lauri kyykistyi viereeni, tarttui leuastani kiinni ja pakotti minut kääntämään naamani paremmin valoa päin.
- Oletko sä kunnossa? hän kysyi ja kun vastahakoisesti katsoin häntä, näin huolesta melkein mustat silmät. Ei kai siihen tarvinnut vastata, olin tunnustellut äsken poskeani ja todennut sen olevan turvoksissa kuin tennispallo. Varmasti päälle näki olinko kunnossa, ajattelin, enkä edes tiennyt olevani veressä kuin Hannibal Lecter. Enää ei pahasti pyörryttänyt, mutta näköni sumeni ja kesti vähän aikaa ennen kuin ymmärsin sen johtuvan kyynelistä. Vapinakin palasi.

Lauri ei kysellyt enempää typeriä. Hän oikaisi lyhyen hameeni vähän säädyllisempään asentoon, otti lattialla lojuneen peiton, jota en itse ollut pimeässä löytänyt, kääri minut siihen ja veti syliinsä. Se oli äärimmäisen lohduttavaa. Hän ei sanonut mitään eikä tehnyt mitään, piti vain minusta kiinni ja minä olin yhtä hiljaa, mitä nyt välillä jouduin nyyhkäisemään.

Pienen ikuisuuden jälkeen Lauri alkoi vääntelehtiä. Yritin päästä esiin peiton sisältä.
- Mä painan sua, arvelin.
- Etkä, meinaan vaan puutua. Jokohan meidän pitäisi putsata sut esiintymiskuntoon?
- En mä aio esiintyä missään, sanoin hiljaa mutta varmasti. Ovi aukeni taas ja painoin pääni paremmin piiloon, oli siellä kuka tahansa.
- Mitä täällä tapahtuu? Se oli Miilan ääni, enkä oikein osannut tulkita sitä. Oliko hän ihmeissään vai epäilikö hän keskeyttävänsä jonkun luvattoman lemmenkohtauksen.
- Tuo yksi märkä pyyhe, Lauri pyysi vastaamatta mitenkään kysymykseen. Ja sitten, hetken kuluttua he supattivat lisää. Minä olin vetänyt peiton pääni yli ja painanut kädet korvilleni, sillä en halunnut nähdä enkä kuulla mitään. Toivoin, että he jättäisivät minut rauhaan eivätkä alkaisi hälistä. Ovi kuului taas sulkeutuvan ja Lauri alkoi houkutella minua esiin peiton alta, mutta en suostunut, pidin peiton reunasta kiinni ja olin sen sisällä kuin pimeässä pesässä. Tiesin tietysti, ettei minun annettaisi jäädä sinne ja päästin lopulta huokaisten irti. Lauri rullasi peitonreunan pois kasvoiltani ja nousin vastahakoisesti istumaan kippurastani. Huomasin, että hartiani olivat jäykät ja kipeät kyyristelemästä ja voihkaisin hiukan. Silloin Miila palasi Veskun kanssa.

Kukaan ei sanonut mitään, ei edes Miila esittänyt miljoonaa kysymystä, joiden tiesin pyörivän hänen kielensä päässä. Vilkaisin heitä nopeasti itkusta turvonneiden luomieni alta ja puristin sitten silmät takaisin kiinni. En ollut vielä valmis kohtaamaan näin hyvin valaistua maailmaa.
- Tules tänne, kuulin Veskun äänen korvani vierestä ja tunsin tutut kädet ympärilläni, kun hän veti minut nojaamaan rintaansa vasten. Lauri alkoi pyyhkiä inhottavan kylmällä, märällä kankaalla kasvojani ja inahdin, kun hän osui poskipäähäni. Onneksi se ei kestänyt kauan, ja se piristi kummasti. Ihan kuin olisin herännyt pahasta unesta. Nyt uskalsin avata silmät ja katsella muita.
- Jaakkoko sua löi? kysyi Miila.
- Ei vaan Mika. Mä purin siltä melkein palan pois kämmenestä, kerroin pienen tirskahduksen saattelemana.
- Mä soitan poliisille, Miila totesi samaan sävyyn kuin olisi ilmoittanut, että maito on loppu.
- Älä soita, en mä jaksa nyt, pyysin.
- Pitäisikö vaan antaa olla, älä nyt ole hullu!
- Katotaan vaikka aamulla sitten, yritin ehdottaa. Lauri heitti pyyhkeen lattialle ja siveli varovasti sormillaan kasvojani. Ei se kauhean kipeästi sattunut.
- Etköhän sä ole ihan kunnossa, paitsi tota ruhjetta, hän sanoi. – Pyörryttääkö sua?
- Ei enää.
- Oksettaako?
- Ei enää, toistin.
- Tekikö ne jotain muuta? Tiesin ihan tarkkaan mitä hän tarkoitti.
- Ei, vastasin miedosti tyytyväisenä. Tiesin, että sitten olisi ollut pakko nostaa hälinä. Olisin joutunut käymään poliisiasemalla ja antamaan kerätä näytteitä itsestäni – niin ainakin amerikkalaisissa sarjoissa. – Mä olen ihan kunnossa. Nojasin päätäni vasten Veskua, joka silitteli hiuksiani samaan tapaan kuin äiti ja sittemmin Ilse olivat tehneet kun olin ollut pieni ja kuumeessa. Lopultakin minulla oli turvallinen olo taas.
- Okei, mutta voisit varmaan painua sänkyyn, Lauri huokaisi.
- En mä aio liikahtaa täältä mihinkään, ilmoitin. En halunnut kulkea läpi talon, joka vilisi vieraita.
- Me voidaan jäädä tänne vähäksi aikaa, Vesku ilmoitti ja Lauri ja Miila nousivat poistuakseen.
- Kiitos, kuiskasin Laurin perään kun hän meni ulos ja sulki oven heidän perässään.

- Onko kaikki ok? kysyi Vesku kun asettauduimme patjalle vierekkäin.
- Nyt on, sanoin. Ja sillä hetkellä olikin. Suljin silmäni ja nukahdin ennen kuin ehdin hengittää seuraavan kerran ulos.

Ei siitä tietenkään niin helpolla selvinnyt. Heräsin vähän myöhemmin painajaismaiseen kauhun tunteeseen ja tärisin taas ihan holtittomasti. Vesku oli kadonnut vierestäni ja sen kun huomasin, alkoi sydämeni laukata kahta hirveämpää vauhtia. Olin varma, että hän olikin miettinyt asioita nukkuessani ja päätellyt, että entä jos kuitenkin olin vielä kerran halunnut maistaa exää. Nousin istumaan ja kääriydyin miten parhaiten kykenin peiton sisään. Minua paleli. Ja minun piti pohtia, miten saisin Veskun uskomaan minua eikä Jaakkoa. Olin ehtinyt kehittää pienen paniikin, ennen kuin hän palasi. Katsoin häntä epäilevästi etsien merkkejä inhosta ja epäluottamuksesta.
- Mennään yläkertaan, talo alkaa olla tyhjä nyt, hän sanoi ja ojensi molemmat kätensä auttaakseen minut ylös.
- Missä sä olit? kysyin epäluuloisena.
- Kävin vessassa, ja katsomassa miten juhlat edistyy.
- Ai, no miten?
- Pihalla istuskellaan vielä, mutta ei siellä monta ihmistä ole.
Suostuin tarttumaan käsiin ja nousemaan ylös. Värähdin kylmästä kun paksu täkki valahti hartioiltani maahan. Hiukan huimasi, mutta seisoma-asento sai minut tuntemaan itseni taas ihmiseksi eikä mytyksi.
- Taidan haluta käydä suihkussa, ilmoitin.
- Okei.

Käytin yläkerran kylppäriä, sinne tuskin törmäisi jäljellä olevia vieraita, mikä saunassa pihan vieressä oli paljon enemmän mahdollista. Ja luojan kiitos sain pestyä hampaistani ja suustani lopulta pois vanhan veren maun. Vesku odotti minua makuuhuoneessamme sen näköisenä, että hän nukahtaisi minä hetkenä hyvänsä, eikä ihme, jos hän oli valvonut vierelläni kun minä nukuin. Nyt ulkona alkoi jo selvästi vaalentua, joskaan nyt pilkkopimeä ei vielä kauan kestänyt tähän aikaan vuodesta.
- Oletko sä kunnossa? hän kysyi unisesti kääriessään peitonpuoliskoa ympärilleni.
- Olen ollut paremmassakin, myönsin.
- Mun ei olisi pitänyt jättää sua yksin, Vesku mutisi ja silitti poskeani.
- Älä nyt sinä rupea mitään syyllisyyttä potemaan, sanoin terävästi.
- Mutta mun olisi pitänyt huolehtia susta.
- Eikä olisi. En mä ole mikään huollettava. Ihan itse join liikaa ja jouduin jäähylle.
- Silti. Hän kuulosti surulliselta ja silmät kiilsivät ikkunasta tulevassa hämärässä sinisessä valossa. Ei kai tavallista enemmän? Ajatus siitä, että hän itkisi vuokseni saisi minutkin itkemään ihan välittömästi. Pyyhkäisin sormellani hänen silmännurkkaansa mutta ei se kastunut. Hyvä, minunkaan ei tarvitsisi.
- Nukutaanko? ehdotin.

Minä en kuitenkaan saanut enää unta. Se inhottava, loukkaava ajatus, että Jaakko ja Mika olivat halunneet häväistä ja satuttaa minua, tuli takaisin ja kieltäytyi katoamasta. Märehdin sitä lähes aamuun asti ymmärtämättä mikä minussa oli vikana. Ehkä olin vaan niin ällöttävä.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   1.11.14 11:06:35

Olenkohan ainoa joka tätä lukee, kun yksin kinuan aina jatkoa?

Lähettäjä: Mie 
Päivämäärä:   1.11.14 11:52:51

Et ole ainoa, olen vaan huono kommentoimaan/kinuamaan. Mutta kieli pitkällä täällä aina uusia pätkiä odotellaan, tää on kyllä ihan paras! =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.14 17:06:42

:D
-------------
16.

En mennyt töihin seuraavana päivänä, ensimmäistä kertaa soitin olevani sairaana. Mutta päätäni vähän särki ja huimasi edelleen ja poskipääni hehkui violetinsävyisenä ja turvonneena. Kaipa turvotus olisi maanantaiksi jo niin laskenut, että meikkivoide riittäisi naamioksi. Olisin mielelläni jäänyt sänkyyn, mutta Vesku houkutteli minut alakertaan aamiaiselle. Lauri ja Miilakin istuivat keittiön pöydän ääressä. Arvelin, että Riikka, Jinna ja Villekin olivat jossain päin taloa, mutta he pysyttelivät näkymättömissä, mistä olin iloinen.

Minut pakotettiin tekemään rikosilmoitus pahoinpitelystä. Vesku ja Lauri olivat järkkymättömiä ja Miila kiristi minua, kun pyysin, ettei hän kertoisi Ilselle ja iskälle mitään.
- Eihän tässä käynyt mitenkään, yritin selittää.
- Kato peiliin ja sano uudestaan, Miila komensi.
En saanut heitä ymmärtämään, että koko tapaus saattoi olla jotenkin oma syyni, että olin saanut ansioni mukaan. He eivät kuunnelleet minua edes sen vertaa, että olisivat kysyneet miksi sellaista kuvittelin – siihen en olisikaan osannut vastata.

Puoliväkisin annoin raahata itseni autoon. Miila oli se, joka sanoi tulevansa mukaani laitokselle ja pojat kai olivat sitä mieltä, että hänellä on pisin kokemus minun määräilemisestäni ja myöntyivät. En ollut ennen käynyt poliisiasemalla, muuta kuin ajokorttitoimistossa, enkä nytkään juuri halunnut katsella ympärilleni. Miila hoiti enimmäkseen puhumisenkin. Lopputulos ei ollut rohkaiseva. Yksityiskohdat kirjattiin muistiin ja naamani valokuvattiin polaroidkameralla ja se siitä.
- Mitäs nyt tapahtuu? Miila halusi tietää? – Tarvitaanko lääkärintodistus?
- Ei siitä haittaakaan ole, mutta ei tästä varmaan mitään juttua saada, totesi väsyneen näköinen naispoliisi.
- Miten niin? Sisareni kuulosti todella tiukalta, itse olisin pelästynyt.
- Jos kavereita oli kaksi niin kaipa ne vannovat että tyttö vain törmäsi juovuspäissään oveen. Siinä on sitten kahden sana yhtä vastaan.
Miila kirosi ja kiskaisi minut ylös keinonahkatuolilta, jolla olin istunut. Poistuimme parkkihalliin ja hän jupisi koko matkan.
- Älä jaksa, eihän tässä nyt kuinkaan käynyt, sanoin.
Mutta se ei vaan mennyt perille.

Sain illalla kun istuimme katselemassa telkkaria tekstiviestin numerosta, joka näytti vieraalta. Luettuani sen tajusin, että se oli Mikalta, vaikkei siinä ollutkaan allekirjoitusta. Oli minulla joskus ollut hänen numeronsa kännykässä, mutta olin senaikaisen elämäni jo siivonnut sen muistista pois aikaa sitten. ”Anteeksi”, siinä sanottiin, ”mutta mitään en tunnusta”. Miila kiljui riemusta kun näki sen.
- Täähän on selvä tunnustus! Mä ajan heti tän kanssa sinne poliisiasemalle. Ne on varmaan ottanu siihen yhteyttä tänään ja se on säikähtänyt.

Yritin napata puhelimeni pois, mutta Miila ei antanut sitä vaan vaati Veskulta Oonan maasturin avaimet ja katosi. Minä nojasin päätäni sohvan selkänojaan ja suljin silmäni. En olisi halunnut muuta kuin että koko juttu unohtuisi. Keräsin jalkanikin sohvalle ja kiedoin käteni niiden ympärille. Pikku sykkyrässä oli sekä lämpimämpää että turvallisempaa. Vielä paremmalta tuntui kun Veskukin laittoi kätensä ympärilleni. Torkahdin siihen ja heräsin kun Miila palasi.
- Sori vaan mutta sun SIM-korttisi jäi nyt sinne.
- Et oo tosissasi, sanoin ja mulkaisin häntä uhkaavasti.
- Huomiseen asti vaan, sitten saat sen takaisin.
Tuhahdin ja otin sohvan selkänojalta fleecepeiton, johon kääriydyin. Vedin sen nenään asti ja laitoin pääni Veskun syliin enkä puhunut Miilalle enää loppuiltana.

Tuntui kuin kaikki elämässäni olisi alkanut mennä huonosti. Töissä ei ollut maanantaina ollenkaan viihtyisää, tuskastuttavaa paremminkin ja ihmettelin, miten olin joskus töiden jälkeen ollut innoissani lähdössä tallille ratsastamaan useampiakin hevosia; nyt yksikin tuntui vuorenkokoiselta urakalta. Mietin voisinko usuttaa Veskun Madnessin selkään kun hän oli kuitenkin luvannut tulla seurakseni, mutta hän tahtoi pitää meille hikirääkkivalmennusta. Suostuin haluttomasti, mutta heitin kerta kaikkiaan ohjat pois puolen tunnin kuluttua kun mikään ei sujunut.
- Tule itse tänne, mä en vaan osaa, sanoin äkäisesti ja tunsin miten kyyneleet yrittivät kihota silmiin.
- Et sä voi noin lopettaa, Vesku sanoi yhtä äkäisesti ja vaati minua tekemään kunnolla viimeisen tehtävän. Nieleskellen yritin, onnistuen aavistuksen paremmin ja sitten aloitin loppukäynnit uudelleen.
- Tuu vaan pois sieltä, eihän se ole edes hionnut, sanoi Vesku parin kierroksen jälkeen ja helpotuksesta huokaisten hyppäsin alas satulasta. Hoidimme yhdessä hevosen takaisin laitumelle ja sitten halusin kotiin. Tahdoin mennä nukkumaan.

Samaa rataa meni loppuviikkokin. En ollut oikein tyytyväinen muuta kuin maatessani silmät suljettuina Veskussa kiinni. Hän oli hirvittävän kiltti ja hellä, mutta aloin epäillä, että hän pian väsyisi takertumiseeni ja päätin yrittää ottaa vähän etäisyyttä ennen kuin minua työnnettäisiin kauemmaksi. Otin sänkyyn oman peiton ja kääriydyin siihen sängyn minunpuoleiselle laidalle iltaisin, mutta heräsin aina aamuisin liimautuneena Veskun kylkeen.

Jinna aloitti koulunsa ja tuli kotiin pursuten intoa ja haluten kertoa joka ainoan yksityiskohdan minulle. Kuuntelin kärsivällisesti ja olin parhaani mukaan kiinnostuneen näköinen, mutta oikeasti en ollenkaan kuullut kaikkea. Onneksi Jinna ei tuntunut huomaavan, tai ei ainakaan sanonut mitään. Muutenkin olin kuin muissa maailmoissa. Kun kävelin, kuulin askeleideni kumun päässäni ja kun puhuin jonkun kanssa tuntui kuin olisin ollut pleksilaatikossa. Se oli pelottavaa.

Vesku sieti minua perjantaihin asti, silloin minulla piti olla aamuvuoro ja heräsin kuten tavallista hänen peittonsa alta puristautuneena ihan kiinni. Ihmettelin, että olin herännyt jo ennen kellon soittoa ja käännyin kurkottamaan kännykkääni nähdäkseni miten vähän se sitten näytti. Se näytti kahdeksaa, ja minun oli pitänyt olla puoli tuntia sitten töissä. Ihmettelin, miten kukaan ei ollut edes soittanut sieltä, kun sydän hakaten pongahdin pystyyn.
- Ei sun tarvii nousta, mumisi Vesku peiton alta ja laittoi kätensä vyötärölleni.
- Tarviihan, mä olen jo myöhässä!
- Mä laitoin sulle listaan saikkupäivän tänään.
- Mitä teit? Käännyin katsomaan häntä sydänjuuria myöten järkyttyneenä. Hän avasi silmänsä ja toisti.
- Kuinka sä menet mulle laittamaan sairaslomia? Enhän mä ole edes sairas?
- Tule nyt tähän takaisin niin jutellaan. Ei sulla oikeesti ole mihinkään kiire. Hänen otteensa vähän tiukentui ja valahdin takaisin. Minulla oli kuuma, kaksi peittoa ja lämmin vartalo vieressä, joten potkin vällyt pois. Vesku silitteli kylkeäni ja veti minua lähelle, vaikka olin jo. Pulssini alkoi tasaantua siitä kauhistuksesta, minkä kellonajan tajuaminen oli aiheuttanut. Tunsin kevyitä suukkoja kasvoillani ja tunsin itseni pieneksi hemmotelluksi prinsessaksi. En saisi antaa pidellä itseäni tällä tavoin, mies kyllästyisi minuun kokonaan, ajattelin, mutta juuri nyt en saanut siirryttyä pois, oli liian hyvä olla siinä. Taisin kuitenkin tehdä jonkinlaisen eleen poispäin, sillä ote ympärilläni tiukentui.

- Et viitsisi vältellä mua.
- Enhän mä välttele, sanoin ihmeissäni. – Mähän roikun sussa kuin liimapaperi.
- Ethän, joka ilta vetäydyt metrin päähän, hyvä ettet putoa reunalta.
- Mutta, sanoin.
- Ja oikein rullaudut omaan peittoosi. Etkö vaan?
- Mä ajattelin, että sä kyllästyt mun kiehnäämiseen, huokaisin.
- En, mä haluan pitää sua näin. Todisteeksi sain lisää suukkoja, kaulalle ja olkapäille. Tajusin, ettemme olleet rakastelleet koko viikolla, olin ihan unohtanut että ihmisillä oli joskus tapansa tehdä semmoistakin. Ajatus tuntui hyvältä, tai paremmalta kuin hyvältä, ja nyhersin sormeni Veskun niskahiuksiin yrittäen vihjata, että hän saisi jatkaa. Päästin irti kun hän puraisi minua mahasta ja se kutitti niin, että minun piti yrittää vääntelehtiä pakoon. Nauroin hengästyneenä ääneen mutta lopetin sen yhtäkkiä kun tajusin, etten muistanut sitäkään, minä päivänä olin rehellisesti nauranut viimeksi. Olin tirskahdellut kohteliaasti tilanteen niin vaatiessa, mutta semmoista ei voinut laskea.

- Mitä nyt? kysyi Vesku kohottaen huolestuneena päänsä.
- Se vaan kuulosti niin omituiselta.
- Mitä sä nyt hourit?
- Ettei mua ole naurattanut moneen päivään.
- No ei niin. Hän kutitti minua kokeilevasti ja pyörähdin karkuun ennen kuin tikahtuisin.
- Anna minä, sanoin, tönäisin hänet selälleen ja istuin päälle.
- Mitä sinä?
- Olen pomo.
- Ole, hän myöntyi heti ja kumarruin niin lähelle, että nenämme melkein kohtasivat.
- Tiedätkö sä miten paljon mä rakastan sua?
- Voi olla, hän vastasi varovasti.
- Epäilenpä. Kun ei se ole ihan käsitettävissä. Painoin huuleni hänen huulilleen ja suutelin häntä viipyen ja varovaisen kokeilevasti, kuin elokuvien ensisuudelmakohtauksissa.
- Jos sä aiot olla pomo noin hitaasti, mä en ehkä kestä, mies ähkäisi vaivautuneena ja keinautti itsensä takaisin päälleni.
- Ihan miten vaan, myönnyin ja upotin taas käteni hänen hiuksiinsa. Hän oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, ellei parempi. Varmasti päivien taukokin teki tehtävänsä. Tuntui, ettei kouristusten ja värähtelyjen sarja ruumiissani ikinä loppuisi, kun hän sen kerran laittoi alulle. Halusin kiljua, mutta koska se ei ollut meillä tapana, naapurihuoneiden asukkaiden takia, puristin hampaani sen sijaan tyynyyn, jota olin ennenkin käyttänyt siihen tarkoitukseen. Syljin höyheniä vaipuessani lopulta mieheni viereen.
- Värisytä mua, pyysin vaimeasti, kun sain suuni tyhjäksi höyhenistä. Vesku tiesi, mitä tarkoitin; hän siveli sillä kädellään, minkä päällä en maannut, selkääni kevyesti kuin perhosen siipi tai höyhen ja värähtelin kuin aivan liian kireäksi pingoitettu vaijeri. Minun teki mieli itkeä. Miten elämä voikaan olla näin täydellistä?

Vesku ei antanut minun nukahtaa vaan tarttui minua pian hellästi niskahiuksista.
- Meidän pitää mennä.
- Mihin muka? kysyin raukeana, - Sähän olet jo laittanut mut sairaslomalle.
- Mä olen varannut sulle ajan lääkäriltä.
- Miksi, kysyin antamatta vastauksen hetkauttaa edes pikkusormeni kynttä.
- Psykologilta.
Ajatus ei ihan heti herättänyt minua, mutta kun se porautui aivoihini nostin pääni patjalta.
- Mitä sä oikein meinaat?
- Mä olen varannut ajan psykologilta. Se on puoliltapäivin.
- Miksi? kysyin ymmärtämättä mitään.
- Koska sä et ole ollenkaan kunnossa ja mä tahdon takaisin mun Jessin.
- Väitätkö sä mua hulluksi? kysyin ja Vesku hiljeni niin pitkäksi aikaa, että ymmärsin itsekin miten mieletön kysymykseni oli.
- Ajattelin, että sulle tekisi hyvää jutella jonkun kanssa siitä.
- Voinhan mä jutella sun kanssa.
- Mutta kun sä et juttele.
Minua alkoi paleltaa ja vedin peiton päällemme.
- Kai tää ohi menisi muutenkin.
- Mutta koska? Sun pitäisi alottaa opiskelu reilun viikon päästä ja mä pelkään, että jos olet tommosella mielellä kuin tämän viikon se menee ihan pipariksi. Alku ja sitä myöten jatkokin.

Siinä hän oli varmaan oikeassa. En ollut ajatellut koko kesän loppumista ja opintojen alkamista, ei ollut huvittanut. Niin kuin ei mikään muukaan. Ajatus heittäytymisestä aktiivisen, innokkaan opiskelijan rooliin tuntui ihan ylitsepääsemättömältä juuri nyt, ja niin kun olin sitä halunnut ja odottanut! Se sai minut nyökkäämään hitaasti.
- Okei, mä suostun.
- Hyvä tyttö. Vesku halasi minua taas, varmaan miljoonannen kerran tällä viikolla, mutta makasin kauhusta jäykkänä. Ajatus tapaamisesta jonkun kallonkutistajan kanssa pelotti. Mietin sitä koko lyhyen matkan terveyskeskukseen. Totta kai olin ehkä käyttäytynyt vähän pidättyväisesti, mutta en silti ymmärtänyt. En nyt sentään repinyt hiuksiani tai huudellut hävyttömyyksiä, tai nähnyt pieniä vihreitä miehiä.

Psykologi oli keski-ikäinen nainen, tehokkaan näköinen ja oloinen. Kävelin jäykästi hänen vastaanottohuoneeseensa ja istuin nojatuoliin, jonka vieressä pienellä pöydällä oli paketti nenäliinoja. Hyvänen aika, itkettiinkö täällä? Itkisinkö minäkin?
- Minkäs takia sä olet tullut tänne? kysyi nainen ystävällisesti esittäydyttyään.
- Koska mun poikaystävä halusi, että mä tulen, töksäytin.
- Miksi? Nainen oli istunut minua vastapäätä, hänellä oli sylissään lehtiö, johon hän näytti piirtelevän jotain.
- Mut yritettiin raiskata.
- Ahaa. Miten se kävi? Ihmettelin vähän kun hän ei lausunut yhtäkään ihmetyksen tai kauhistelun sanaa, kuin asia olisi ollut ihan jokapäiväinen. Toisaalta, en minä mitään kauhisteluja olisi halunnut kuullakaan. Kerroin lattiaa tuijottaen mitä kotibileissämme oli tapahtunut ja miten turhalta ja nololtakin oli tuntunut mennä käymään poliisiasemalla.
- Kuinka niin nololta?
Yritin selittää, miten olin ruvennut tuntemaan itseni kauhean huonoksi, mitättömäksi, ala-arvoiseksi ihmiseksi. Koska, ellen olisi ollut niin miksi pojat olisivat halunneet minua satuttaa? Yllättäen nainen ei väittänytkään vastaan kesken ensimmäisen lauseeni kuten Miila, kuunteli vain ja kyseli lisää, kunnes en enää keksinyt uutta sanottavaa. Sitten hiljenimme molemmat.

- Opiskeletko sä vai oletko töissä vai mitä touhuat, vaihtoi psykologi arvaamatta puheenaihetta.
- Sekä että, mun pitäisi aloittaa lääkiksessä nyt loppukuussa.
- Oho, sehän hienoa! Mutta miksi sanot pitäisi?
- Hirvittää vähän että miten mä pärjään siellä. Eikä kyllä nyt just huvita ajatellakaan koko asiaa. Ei mua nyt huvita mikään.
- Haitko monta kertaa sinne?
- En, mä kirjoitin vasta keväällä.
Keskustelu jatkui aika yleisellä tasolla, sain kertoa perheestäni ja elämästäni ja nainen kuulosti kovin kiinnostuneelta uusioperheestämme – tai molemmista, sekä Ilsen, iskän, Miilan ja minun, kuin Huvikummun kolhoosista. Ihmettelin vähän, miksi hän niistä oli niin kiinnostunut, vai halusiko hän vain tutustua minuun, ja montako kertaa minun pitäisi täällä käydä, jos hän halusi kuulla koko elämäntarinani vauvasta asti.

Lopulta nainen vilkaisi seinäkelloa, joka näytti jo kymmentä vailla yhtä.
- Oletko sä lukenut sitä teoriaa perheväkivallasta, että minkä takia se usein jatkuu vuosia? hän vaihtoi taas aihetta ilman varoitusta.
- Olen, mutta en mä ikinä ole kokenut minkäänlaista perheväkivaltaa, sanoin torjuvasti.
- Mutta olet kuullut, miten se pahoinpidelty osapuoli yleensä ei saa lähdettyä, koska on tilanteeseen niin tottunut ja alistunut ja alkaa uskoa että se onkin tavallaan omaa syytä, että toinen osapuoli joutuu käyttämään väkivaltaa, fyysistä tai psyykkistä?
- Joo? sanoin varovasti. Olihan tuollaisia lehtijuttuja vähän väliä.
- Vaikka ihan selvä fakta on, ettei semmoinen ikinä ole oikein?
- Niin, myönsin tietenkin.
- Mun mielestä tässä sun tapauksessa on jotain samankaltaista. Säkin olet nyt jotenkin kääntänyt ton tapauksen omaksi syyksesi, vaikka sussa ei ole mitään vikaa.
- Olin mä ainakin juonut liikaa, väitin vastaan.
- Saako sun mielestä sitten humalaisia kohdella miten haluaa?
Aloin nähdä, mihin hän pyrki ja pieni toivonkipinä paloi hetken mielessäni.
- Mieti sitä. Ja siltä varalta että uskoisit ihan puhetta, kun mä nyt kerran olen ammatti-ihminen, nainen naurahti miellyttävän ironisesti. – Sanon vaan, että sussa ei ole syytä eikä vikaa, ne pojat tässä toimi väärin ja rikollisesti. Potki pois toi alemmuuskompleksi jonka olet kehittänyt. Tulisitko alkuviikosta käymään uudelleen kun olet ajatellut viikonlopun yli?
- Voisin tullakin, sanoin yllättyneenä.

Sovimme toisen ajan ja sitten kävelin ulos vastaanotolta. Vesku istui lukemassa Suomen Kuvalehteä odotustilassa, mutta laittoi sen pois ja nousi seisomaan kun huomasi minut.
- Millasta oli? hän kysyi. Lähdimme kävelemään ulos.
- En mä oikein osaa sanoa. Mun pitää nyt kuulemma ajatella ankarasti koko viikonloppu.
- Menetkö sitten uudelleen?
- Menen, tiistaina. Eihän me olla luvattu mennä tallille tänään?
- Ei välttämättä, miten niin?
- Mä haluan mennä takaisin kotiin, sänkyyn ajattelemaan ja tuijottamaan kattoon.
- Selvä. Haluatko mutkin sinne?
- Haluanko sut sänkyyn? nauroin ja laitoin käteni hänen kainaloonsa. – Kyllä, todennäköisesti, jos sua huvittaa viettää päivä sängyssä.
- Mä voin keksiä kymmenen huonompaakin vaihtoehtoa.

Keitin kahvia termospulloon ja otin paketillisen keksejä mukaan yläkertaan valmistautuen viettämään piknikkiä. Ihan kuin joskus pienenä kun oli ollut kuumetta eikä ollut jaksanut muuta kuin lukea tai korkeintaan leikkiä sängyssä, missä saattoi välillä painaa pään tyynyyn ja nukkua hetken. Vesku makoili omalla puolellaan lukien ja nakertaen piparkakkua. Pelkkä ajattelemalla ajatteleminen oli vaikeaa; ihan yhtä mahdotonta kuin totella jos joku käskee olemaan ajattelematta jotain tiettyä asiaa – mitä sitä silloin muka pyörikään mielessä? Oli siis hyvä, että Vesku oli seurana. Juttelimme ja halailimme välillä. Nukuinkin hetken ja herättyäni jäin ääneti katselemaan lukevan miehen profiilia. En ollut ennen huomannutkaan, millainen poimu hänellä oli korvan edessä. Se oli hassun näköinen, mutta muuten hän oli täydellinen. Luulin, ettei hän ollut huomannut katsettani kunnes hän sanoi hiljaa:
- Sun piti tuijottaa kattoa eikä mua.
- Sussa on enemmän katsomista, nauroin ja vaikenin taas yhtäkkiä. Tämä oli jo aika mones kerta tänään kun olin nauranut. Tajusin, että se harmaa ahdistus, jonka sisällä olin räpiköinyt koko viikon oli alkanut hälvetä. – Mulla on parempi olo, sanoin hämmästyneenä.
- Johtuuko se siitä psykologista? Vesku katsoi minua kiinnostuneena.
- En tiedä, voi olla. Tai sitten vaan ajasta. Tai ehkä rakasteluterapiasta.
- Hmm. Siinä olis mielenkiintoinen erikoistumisala.
- Oliskohan se psykiatriaa vai fysiatriaa?
- Psykiatriaa varmaan jos se paransi sun mielialaa.
- Paransi se fyysistäkin olotilaa, tirskahdin ja ojensin käteni rullatakseni hänen T-paitaansa vähän ylöspäin.
- Mitä sä nyt aiot?
- Ajattelin purra sua mahasta, säkin purit mua aamulla.
- Voi sua. Pure sitten.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   1.11.14 18:11:30

Kiitos taas.
En minäkään kinuamisesta pidä, mutta ymmärrän myös kirjoittajaa, on varmasti turhauttavaa laittaa esille tuotostaan, jos ei tiedä onko kukaan siitä kiinnostunut tai edes lukenut sitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.14 18:19:07

No toi on ihan totta - mutta kyllä mä nää laitan pala kerrallaan loppuun asti, kun tuli alotettua. Mä vihaan keskeneräisiä asioita :D

Lähettäjä: Kiara 
Päivämäärä:   1.11.14 19:47:07

Minä ainakin luen aina tekstit ja joka päivä odotan innolla uutta. Niin sujuvaa tekstiä, jota lukee oikeasti tosi mielellään ja Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia.
Mieluummin luen näitä jopa kun ihan kirja kirjoja :D

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   1.11.14 19:54:21

On vain vaikeaa keksiä joka päivä uutta kommentoitavaa, varsinkin kun teksti on jo "valmis" eikä siis voi pohtia mitä pitäisi tai voisi jatkossa tapahtua jne.

Lähettäjä: Mie 
Päivämäärä:   1.11.14 20:26:22

Täällä pitäis olla samanlainen tykkäysnappi kun facessa niin ei tarviis välttämättä keksiä sitä kommentoitavaa ja kirjoittaja pysyis kärryillä että luetaanko juttuja vai ei... =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.14 20:29:14

Mä olen ainakin sata kertaa etsinyt sitä tykkäysnappia ennen kuin muistan että ahaa :D

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   1.11.14 23:52:13

Mä oon kans nää tarinat lukenu moneen kertaan ja silti aina innolla oottelen jatkoa, vaikken kommentoinut ole kuin ties koska viimeksi.. :D

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   2.11.14 02:43:08

Mä oletan,että Sennnu ymmärtää tekstejään luettavan, vaikka ei jokaisen pätkän jälkeen tai edes viikottain kommentoisikaan, koska nämä jutut ovat loistavia vielä näin kolmannella lukukerrallakin...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.14 20:54:35

Toki, kiitos vaan, mutta aina joskus saattaa iskeä uskonpuute :D Mutta kuten sanottu, nää kyllä jatkuu katkeraan loppuun asti, ellen mä jää ratikan alle tjtn.
---------------------------
17.

Minusta oli viikon mittaan tullut nukkumisen asiantuntija. Olin nukahdellut mihin tahansa ja milloin tahansa. Nyt minua ei enää nukuttanut mutta sängyssä loikoilu tuntui edelleen turvalliselta ja kotoiselta. Venyttelin ja kääntyilin ja tunnustelin varpaillani lakanoiden sileyttä, tyynyjen erilaisia kankaita ja punaruudullisen torkkupeiton pehmeyttä. Lopulta Vesku nousi ylös ja ilmoitti, että hänellä oli nälkä.
- Pitäiskö meidän käydä kaupassa ja laittaa jotain ruokaa? ehdotin laiskasti. Sekään ei kuulostanut kauhean tylsältä, vaikkei minulla ollutkaan nälkä kun olin syönyt keksejä – ja murustellut niitä sänkyyn.
- Mitä sä haluaisit syödä?
- Enpä tiedä, ei mulla ole mitään erityisiä himoja nyt.
- Ja sen huomaa, sä et ole syönyt taas koko viikolla oikein mitään.
Seurasin Veskun katsetta ja totesin että kyllä, mahani näytti olevan jopa vähän kuopalla lonkkaluiden välissä.
- Mitä sä haluat? kysyin vaivaantuneena vaihtaakseni pian puheenaihetta.
- Mä menen katsomaan onko keittiössä mitään.

Seurasin häntä vähän ajan kuluttua, ja löysin keittiöstä Jinnankin. He olivat kai löytäneen jotain ruoka-aineita sillä he näkyivät aloittaneet kokkauspuuhat.
- Mitä te teette? kysyin uteliaana.
- Sä kävelet, sä puhut! totesi Jinna ja tuli halaamaan minua.
- Totta kai, sanoin vähän loukkaantuen. Ihan kuin en olisi aikaisemmin, olinhan sentään käynyt töissäkin. Halasin kuitenkin takaisin ja istuin sitten pöydän ääreen katselemaan heidän touhujaan; työpöydän ja hellan ääreen ei oikein mahtunut useampia. Jauhelihakastiketta ilmeisesti. Jinna puhui melkein taukoamatta ja kertoi, mitä oli tänään tehnyt koulussa. Moista intoa en ollut kyllä ennen nähnyt. Toivoin olevani yhtä innoissani itse parin viikon kuluttua.

Söimme kolmen kesken spagetti bolognesea ja sitten Jinna lähti suihkuun. Hän aikoi taas Villen kanssa elokuviin illalla. Luulen, että Ville oli yöpynyt meillä muutamana edellisenä yönä, mutta en ehtinyt kysyä varmistusta kun Jinna oli jo kadonnut. Vesku ja minä päätimme jatkaa laiskottelua ja katsella elokuvia ihan kotioloissa. Lauri tuli töistä ja vähän myöhemmin Miilakin; hekin häipyivät kaupungille. Me löhöilimme sohvalla ja tuijotimme DVDn toisensa jälkeen. Torkuin ja nautin.

Meidän työpäivät alkoivat käydä vähiin. Vain viikonloppu enää ja sitten tietoisesti ja harkiten laskettu viikon loma. Olin iloinen, että olin raaskinut ilmoittaa lopettavani jo vähän ennen koulun alkua, vaikka se tiesikin muutaman satasen vähemmän palkkaa. Ehtisin henkisesti valmistautua muuttumaan korkeakouluopiskelijaksi. Leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakkaa vietäväksi töihin sunnuntaina ja yllätyksekseni osaston väki oli päättänyt muistaa minua, tai meitä yhteisesti Veskun kanssa, keräämällä kolehdin ja ostamalla meille läksiäislahjaksi pari isoa pyyhettä. Olin liikuttunut.

Miila oli hakenut Karoliinan meille hoitoon sunnuntaina ja he ottivat aurinkoa vierekkäin pihalla kun tulimme töistä. Menin loikoilemaan sinne viereen ja laskemaan vauvan sormia ja varpaita. Se kölli selällään yllään vain vaippa ja näytti itsekin laskevan omia varpaitaan.
- Jos mä en pääse nyt ylioppilaaksi mä voisin ruveta tekemään lapsia, mietti Miila.
- Et voi tossa iässä, kielsin.
- Miksen voisi? Eikö olisi ihanaa kun olisi tämmöinen talossa?
- Mutta entä sun loppuelämäsi? En mä ainakaan suunnittele tommosta lähimpään viiteen vuoteen.
- Sulla on ihan eri tilanne, sähän olet ohjelmoinut jo seuraavat viisi vuottasi. Mutta jos mä joudun vaan roikkumaan koulussa vielä puoli vuotta joidenkin yhden tai kahden kurssin takia mä voisin saman tien olla äitiyslomallakin.
- Mitäs Lauri siihen sanoo? kysyin. Miila vain kohautti harteitaan ja arvasin, että ei hän ollut katsonut tarpeelliseksi mainita koko suunnitelmasta. Vaikka mistäpä minä tiesin, olihan hän voinut keksiä koko jutun vasta minuutti sitten.

Samassa vatsassani jysähti ilkeästi ja sydämeni tuntui pysähtyvän.
- Mitä nyt, menit ihan kalpeaksi? Miila kysyi kuulostaen huolestuneelta. Minä tuijotin vauvan varpaita ja ruudullista huopaa sen alla ja yritin ajatella ankarasti, kauhistuen koko ajan enemmän.
- Mä olen unohtanut pillerit, sanoin. – Mä en ole muistanut niitä ainakaan viikkoon. Ääneni kuulosti omissakin korvissani värittömältä ja nousin pystyyn. Minun oli mentävä katsomaan miltä liuska yöpöydälläni näytti. Jospa olinkin kuitenkin automaattisesti nappaillut niitä ja vain unohtanut, olihan se yhtä rutiininomainen aamutoimi kuin hampaiden pesu. Todennäköisesti olin ne tänäkin aamuna pessyt, vaikken juuri nyt muistanutkaan sitä.

Yöpöytäni oli tyhjä, paitsi lamppua ja paria kirjaa, ja pudottauduin polvilleni kurkistaakseni sängyn alle. Missä koko saamarin napit olivat? Ei laatikossakaan. Kiskoin yöpöytää kauemmas seinästä kun Vesku tuli suihkusta pyyhe ympärillään.
- Etsitkö sä jotain?
- Niinkin voisi sanoa, mutisin ja kaivoin pöydän takaa folioliuskan johon oli tarttunut villakoiria. – Eilistä päivää, ja näköjään aika montaa edellistäkin.
- Mitä niin?
- Mä olen unohtanut syödä pillereitä, sanoin surkeana. Huoneeseen laskeutui hyytävä hiljaisuus, tai siltä se minusta tuntui. Kiipesin sängylle, turvapaikkaani ja vetäydyin mykkyrälle. Olisinpa muistanut pari päivää aikaisemmin. Torstaihin asti emme olleet edes harrastaneet seksiä mutta perjantaina sitten sitäkin enemmän. Siitäkin olisi voinut selvitä jos olisin tajunnut eilen, kun katumuspillerit kerran oli keksitty. Mutta mitäs nyt?

- Sano jotain, pyysin surkeana kun Vesku vain seistä törötti sängyn vieressä.
- En mä tiedä mitä sanoisin, hän sanoi mietittyään pitkään.
- No tulisitko edes tänne?
Hän tuli viereeni ja pistin pääni hänen olkapäälleen, miettien ankarasti, mutta ajatukseni menivät vain yhtä ympyrää.
- Eihän tässä nyt mitään ole välttämättä tapahtunut, huokaisi Vesku lopulta.
- Aiheutinpahan vaan pari helvetillistä viikkoa hölmöilylläni, sanoin purevasti ja kuulin viereltäni syvän huokauksen. En vastusteluja, mutta miksi olisinkaan. Odottelu ei tulisi olemaan hauskaa.
- Anteeksi, keksin sanoa. Vesku silitti minua hajamielisesti.
- Ei tarvii.
- Niin, ei kai tässä tommonen auta.
- No, ei auta rypeminenkään. Mies ryhdistäytyi ja nousi kyynärpäänsä varaan ja painoi otsansa minun otsaani vasten. – Katotaan mitä tapahtuu ja se siitä.
- Pitääkö sun aina olla noin @!#$ ajattelevainen ja pitkämielinen, hermostuin puoliksi leikilläni ja puoliksi tosissaan. – Rypisit nyt edes vähän surkeudessa mun seuraksi.
- Mitäs kivaa siinä ois, sä olet kyllä välillä niin omituinen, hän nauroi.

Palasimme yhdessä pihalle Miilan ja Karoliinan luo. Katselin vauvaa ihan eri tuntein kuin äsken. Olihan se ihana, kun tiesi, että sen sai illalla palauttaa, mutta jos olisin sen itse kasvattanut sisälläni ja punkenut ulos, se olisi kulkenut mukana kuin ylimääräinen raaja ties kuinka monta seuraavaa vuotta. En halunnut sellaista, en ainakaan nyt, enkä ollut ihan varma josko ikinä. Tiesin, että Vesku halusi, mutta eihän siihen hänen ruumistaan käytettykään kasvualustana. Aavistelin, että keskustelisimme siitä asiasta joitakin kertoja lähipäivinä.

Vietimme ensimmäisen lomapäivän, maanantain, tallilla viimeistelemässä pihattoa. Oonan isä oli saanut sen muutoin valmiiksi lomallaan, mutta oli aika maalata se. Tosin sataa tihutti vähän, joten jouduimme sen päivän sutimaan vain sisäpuolta. Hauskaa se silti oli. Oona tarjosi meille lounaaksi voileipiä ja kahvia – mietin, söikö hän itsekään ikinä mitään muuta – ja esitteli siinä samassa taas sähköpostistaan kuvia hevosista, joita hänelle nyt oli Virosta tarjolla. Mansikan ja meidän varsan kaveriksi tuleva tamma varsoineen kuulemma saapuisi kuun vaihteessa, seuraavalla viikolla siis. Oona olisi halunnut tietää Mansikasta, mutta ei meillä ollut mitään tietoa, miten kauan Ilse aikoi antaa sen olla kesäpaikassaan. En ollut jutellut kunnolla Ilsen kanssa ikuisuuteen. Enkä ollut Mansikkaakaan nähnyt viikkoihin. Olin minäkin osaomistaja.

Maalattuani itseni väsyksiin ajattelin ratsastaa vähän Madnessilla. Mielenvirkistysratsastusta, vaikka vähän pieniä esteitä. Jos Oonan talli ei olisi ollut tyhjääkin tyhjempi olisimme voineet lähteä yhdessä Veskun kanssa maastoon, mutta Madness oli nyt ainoa ratsu yksäreiden lisäksi. Oona, joka könkkäsi jo aika hyvin vain välillä yhtä keppiä käyttäen, lupasi tulla höykyttämään minua, jos Vesku rakentaisi esteet.
- Ei mitään valmennustuntia, ihan vaan haluaisin huvitella, toivoin.
- Saat huvitella kyllä, Oona lupasi ja irvistin, sillä osasin hyvin arvata hänen käsityksensä huvista. Mutta yllättäen olikin kivaa kun sain välillä vähän asiantuntevaa ohjausta. Hevonen oli tietysti hyvä, se oli varma ja lahjakas hyppääjä, joka oppi aina yhdesta kerrasta tehtävän jujun.
- Mitenkäs isoja sä olet valmis kilpailemaan? kysyi Oona kun aloimme lopetella.
- En mä mihinkään metrin luokkiin hinkua, enkä uskaltaisi mennä, vastasin.
- Toi on aika hyvä hevonen. Sitä kannattaisi nyt kyllä näyttää, saisi kaupaksi.
- Mikset lopulta pidä itselläsi yhtä hyvää? ehdotin.
- Ei toi ihan niin hyvä ole kuin mitä mä haluaisin, Oona arveli.
- Mitenkäs hyvä neidille sitten pitäisi olla? naurahdin.
- No varma 130 hyppääjä vähintään. Vaikka…
- Huh huh, sanoin. Mietin, miltä tuntuisi mennä sellaisten esteiden yli. Varmaan siinä jo hypyn lentokaari muuttuisi niin, että olisi vaikeuksia pysyä selässä.
- Katotaan, mitä se menee, ehdotti Vesku.
- Katotaan vaan, Oona suostui.
- Ja kuka on selässä? yritin kysyä, mutta kumpikaan ei kuunnellut minua, kääntyivät vain korottamaan lähintä estettä.
- Tulkaa tämä, Oona sanoi minulle ja lisäsi äkäisesti, kun aioin avata suuni: - Ei se ole kuin 110 vasta, ei teillä sen kanssa ole mitään ongelmia.

Minua hirvitti ja kutkutti samalla. Mieleni teki ylittää este, mutta pelkäsin, että epäonnistuisimme. Mutta olin kyllä joskus hypännyt Mansikalla yli metrin yksittäisen esteen ja Madness oli paljon parempi. Kai se menisi. Ajattelin tiukasti, että korkeutta oli korkeintaan 80 senttiä ja annoin mennä. Ruuna loikkasi pystyn kuin se olisi tosiaankin ollut vain 80-senttinen ja sitten laukkasimme ympyrän kentän päädyssä.
- Tulkaa okseri myös, kehotti Oona ja osoitti kepillään punavakoista estettä, jota Vesku oli korottamassa.
´Huokaisin ja tähtäsin sille seuraavaksi. Tässä sitä nyt loikittaisiin niin kauan kun Oonaa huvittaisi. Kovetin luontoni ja yritin olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten puomeja nostettiin. Onneksi reikien väli oli vain viisi senttiä, emme olleet vielä semmoisissa korkeuksissa mitä minun pääni ei kestäisi, vaikkakin melkein. Hyppäsimme puolen tusinaa kertaa ja sitten Oona oli tyytyväinen. Hän näytti vähän liiankin tyytyväiseltä.
- Mitäs virnuilet? kysyin uhkaavasti, kun olin mielestäni ravaillut tarpeeksi ja aioin lähteä kentältä pellonreunalla lopuksi kävelemään.
- En mitään. Nainen yritti näyttää viattomalta.
- Epäuskottavaa.
- No, mä kerron myöhemmin, painu nyt kävelylle sen kanssa.

Kävelin pellon ympäri kahdesti ja sitten vielä vähän mietittyäni kolmannenkin kerran löysättyäni reiällä satulavyötä. Madnessin hyppykyvyt olivat kyllä selkeästi sillä tasolla, että Oona saisi itse alkaa kilpailla sillä, kunhan saisi jalkansa taas sen verran kuntoon, että voisi käyttää jalustimia. Viimeiset hypyt olivat keikauttaneet minua jo aika lailla, ajatus radallisesta semmoisia ei ollut realistinen. Ja Vesku voisi mennä sillä koulukisoihin. Kun Mansikka muuttaisi taas Helsinkiin jatkaisin sillä ratsastelua, se oli paremmin minun tasoani.

Vesku ja Oona istuskelivat vielä kentän laidalla kun palasin lopulta pellolta. Hyppäsin heidän kohdallaan satulasta ja katsoin kysyvästi Oonaa.
- Onko nyt jo myöhemmin?
- Miksei.
- No huvittaisiko sua kertoa mitä virnistelit? Älä nyt vaan keksi sanoa, että oot ilmottanut mut johonkin kilpailuun kysymättä multa?
- En ole, katotaan niitä yhdessä, kunhan olette vähän lisää treenanneet.
- No mitäs sitten? aloin jo turhautua.
- Noita esteitä vaan, mitä hyppäsitte. Että mahdoitkohan pysyä mukana miten korkeiksi ne nousi.
- No, jos toi aluksi oli 110 niin viiden sentin välein toi viimeinen pysty taisi olla jo 125. Kyllä se siltä tuntuikin, mä en meinannut pysyä satulassa alastulossa.
- Mähän sanoin, ilakoi Vesku.
- Nostelitte niitä kun mä en huomannut? tajusin. – Miten korkeiksi? Tai nostitkin kymmenen senttiä kerralla, liero! käännyin syyttämään Veskua.
- Mä vaan huijasin sun päätä vähän, tämä ilmoitti hyväntuulisena.
- Miten korkeita ne on?
- Mun laskujen mukaan 140. Pitääkin oikeastaan mitata. Vesku nousi seisomaan ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko mittakeppiä jossain.

Olin oikeastaan jo arvannut heidän ilmeistään. Salainen tyytyväisyys hiipi mieleeni ja virnistin itsekin. Hevonen ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mutta jos minä olisin tiennyt mitä korkeus oli olisin saanut sen epäröimään omalla epävarmuudellani. Minua ei huijattu ensimmäistä kertaa tuolla konstilla.
- Eikös se näytä tarpeeksi hyvältä sulle? kysyin Oonalta, joka alkoi nyökytellä.
- Ei pari yksittäistä ole vielä sama kuin mennä rataa, hän sanoi silti.
- Mutta jos noi oli 140 niin varmaan se menee 130 radan?
- No, se jää nähtäväksi.
Minä en voinut lakata virnistelemästä. Miila ei uskoisi korviaan kun kertoisin millaisia esteitä olin ylittänyt, onneksi Vesku oli mukana todistamassa. Hän näkyi löytäneen mittakepin ja minä talutin nuokkuvan Madnessin vielä perässäni kentälle. Tahdoin itse nähdä.
- Tää loppuu kesken, ilmoitti Vesku kun pääsin hänen ja okserin viereen. – Oletkos tyytyväinen? Olet hypännyt asteikon ulkopuolelle.
- Olen, sanoin, ja totesin, että puomi oli olkapääni korkeudella. – Vähänkö mä olen hyvä!
- Ei ihme jos vähän keikautti.

Mikä euforinen olo tulikaan moisesta itsensä ylittämisestä. Ei yhtään haitannut, etten tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Takuulla Oona ei ollut myöskään arvannut saavansa moista hevosta edellisessä vironlähetyksessä. Hoidin ruunan jalat, pyyhin ja harjasin hiestyneen selän ja vein sen vihreälle syömään palkkioksi hyvästä esityksestä. Vesku ja Oona kuuluivat suunnittelevan sille kisoja kun palailin talliin.
- Mä en mene sen kanssa hyppäämään, ilmoitin kuitenkin. – Vesku saa mennä jollet sä Oona ole kunnossa vielä.
- En mä ole esteratsastaja, sanoi Vesku.
- Olit sä estekisoissa viime kesänäkin, Histeerialla, muistutin.
- No se nyt oli semmonen syrjähyppy.
- Hypi uudestaan vaan syrjään, mun luvalla.

Lähdimme pyörillä kotiin, Oona katsoi jo pystyvänsä ajamaan autoa ja olimme joutuneet palauttamaan maasturin, mikä oli ikävää. Mietin taas kerran, olisiko meillä jossain vaiheessa varaa autoon. Mutta ei kai siinä tosiaankaan ollut järkeä – ellen sitten saisi puhuttua myös Miilaa, Lauria ja Jinnaa mukaan jakamaan vakuutusmaksuja ja muita. Miksei kolhoosiautoa kun oli kerran kolhoosikotikin?

Kävin uudestaan psykologin luona, ihan eri mielellä kuin perjantaina. Matkalla sinne olin saanut puhelun poliisilaitokselta. Sieltä ilmoitettiin, että jutun tutkinta jäisi sikseen. Ei kuulemma löytynyt tarpeeksi näyttöä. Kun kysyin, että eikö edes saamani tekstiviesti, jonka Miila oli heti tuoreeltaan kiikuttanut nähtäväksi, merkinnyt mitään, oli vastaus ei. Pojat olivat kuulemma olleet ravintolassa sinä iltana, puhelimet levällään pöydällä. Kuka tahansa olisi voinut käydä lähettämässä viestin minulle sillä aikaa kun he olivat tiskillä tai vessassa, jopa sisareni tai vaikka minä itse. En viitsinyt enää ihmetellä poliisille, että kuka uskalsi nykyään jättää ravintolassa kännyköitä pöydälle ja lähteä itse pois, tai että Mika ja Jaakko eivät minun tietääkseni harrastaneet yhteisiä vessareissuja. Painoin punaista nappia ja paiskasin puhelimen laukkuuni takaisin. Tunsin itseni tultasyökseväksi ja savuavaksi lohikäärmeeksi kun istuin psykologin nojatuoliin.
- Näyttäisi siltä, että sun syyllisyyskompleksi on kadonnut, hän mainitsi kun sai suunvuoron.
Jatkoin paasaamista melkein koko tunnin ajan ja täti kuunteli kiltisti. Välillä hän sai väliin muutaman kysymyksen. Lopulta aloin rauhoittua mutta siinä vaiheessa hän taas vilkaisikin kelloa ja totesi, että aika alkoi olla lopuillaan.
- Haluatko tulla vielä uudestaan?
Hiljenin miettimään. En tiennyt.
- Voit soittaa ja varata ajan, jos alkaa tuntua siltä, nainen ratkaisi. – Jos tuntuu, että toi suuttumus ei mene ohi, esimerkiksi. Äläkä nyt ala miettiä mitään kostoa.

Kosto. Olipa ihana ajatus. En kuitenkaan viitsinyt kiittää ideasta, hyvästelin vain ja kävelin ulos. Loppupäivän maalasimme pihattoa ulkopuolelta.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   3.11.14 18:56:45

Peukutus ainakin.

Lähettäjä: coxia 
Päivämäärä:   3.11.14 19:33:10

Nyt oli ollu vähän aikaa taukoa lukemisessa (okei, muutama päivä :D), ja oli ihanaa saada lukea monta pätkää kerrallaan! Oon siis lukenut nää kyllä jo aiemminkin, mutta tykkään ihan hirveän paljon, ja pakko lukea uudestaankin. :) En mä sen kummemmin osaa mitään sanoa, mutta ajattelin jättää kommentin silti, kun tuolla ylempänä oli keskustelua siitä, että on kivaa saada kommentteja ja nähdä, että tekstiä oikeasti luetaan. Tykkäys-nappia kannatetaan täälläkin! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.11.14 20:28:48

On niitä vaan kiva lukea, aina vaan :D
-------------------
18.

Seuraavan lomapäivän olimme luvanneet käyttää lähtemällä Ilsen ja Karoliinan kanssa katsomaan Mansikkaa ja varsaa. Ilse näytti väsyneeltä, kun he tulivat ensin meille aamukahville ja sanoi, että ipana oli alkanut valvottaa.
- Sähän olet sanonut että ei lapset vikise kunhan ne saa vaan tarpeeksi ruokaa ja lämmintä, muistutin.
- Mä luulen että se tekee viisaudenhampaita tai jotain.
- Ota torkut takapenkillä sen kanssa, mä voin ajaa, ehdotin. Ilsen yksityisetsivää terävämpi katse mittaili minua päästä jalkoihin.
- Oletko sä kunnossa? Ainakin oot taas laihtunut.
- Älä viitti, puuskahdin. – Mä tulen turpoamaan kuin pullataikina nyt kun työt loppu eikä tule juostua kahdeksaa tuntia päivässä. Hyvä sun on marista kun et itse ikinä liho. Jos ette olisi perhettä niin inhoaisin teitä kyllä, Miilaa ja sua, senkin pitkät laihat blondit!
Sille Ilse nauroi niin, että uupumus katosi hänen kasvoiltaan kokonaan, ainakin väliaikaisesti.
- Mä nyt vaan näen sua niin harvoin nykyään, että taidan katsella turhankin tarkkaan kun näen, hän puolustautui.

- Joko olet rekisteröinyt varsan? kysyi Vesku kun lastauduimme autoon.
- Jo.
Vilkaisin äkkiä taaksepäin kuskinpenkiltä.
- Minkä nimen laitoit sille?
- Saatte kuulla sitten perillä, vietetään vähän kissanristiäisiä, hymyili Ilse salaperäisesti.
- Vietetään pois, sanoin ja avasin hyväntuulisena radion. Ilse oli aina keksinyt olemattomia juhlanaiheita. Muistin, miten kerran pienenä ollessamme olimme viettäneet yöpiknikin pihassa täysikuun kunniaksi. Semmoisia juttuja.

Alin pihassa oli hevosia enemmänkin. Mansikka, varsalainen ja Tiina-tamma olivat isolla vihreällä alalla, mutta kentällä oli myös yksi hevonen, pieni ruunikko. Ehdin jo miettiä, oliko joku hänen lämminverisistä vuokralaisistaan palannut talliin, mutta kun uteliaisuuttani kävelin sinne ensimmäiseksi, tietenkin, totesin, ettei tuo ollut mikään lämppäri. Pieni se oli mutta rotevahko.
- Mikäs toi on? kysyi Vesku, joka oli seurannut minua.
- Ei mitään aavistusta. Ei mulle kerrota mitään nykyään.
- Mennään moikkaamaan varsaa?

Livahdimme laitumelle ja saimme lähestyä hevosia kaikessa rauhassa. Varsa tuli luottavaisena meitä vastaan ja antoi rapsutella itseään joka puolelta. Se oli kasvanut hirveästi siitä, kun olin nähnyt sen viimeksi ja varsakarvaakin alkoi olla jäljellä enää selässä. Olisi voinut kuvitella, että joku oli jättänyt sille tumman lampaantaljan selkään.
- Se on ihan hävyttömän hieno ja kaunis, totesin ihastuksissani. Vesku yritti päästä katsomaan sitä kauempaa, sivulta, mutta varsa näytti ihastuneen häneen, tai luuli että hän halusi leikkiä, ja seurasi koko ajan. Tiina ja Mansikka sen kun söivät. Mansikan maha oli edelleen valtava, ja se näytti kerta kaikkiaan tyytyväiseltä kun pikkuriiviö oli vaihteeksi meidän kimpussa eikä sen. Kävin rapsuttamassa sitäkin ja silittelin mahaa.
- Sulla on vähän tekemistä että palaudut mittoihisi, huomautin sille.

Nappasin Karoliinan kainalooni Ilseltä kun palasimme pihaan ja se roikkui siinä tyytyväisen näköisenä. Se oli suloinen mutta muistin äkkiä synkän salaisuuteni ja mieleni teki ojentaa se pois, mitä en tietenkään tehnyt. Menimme pihalle istumaan ja siirsin odottavan katseeni vauvasta Ilseen ja Aliin.
- Alkakaas kertoa, vihjaisin.
- Mitä sä haluat tietää? Ali kysyi.
- Ensin että mikä toi kolmas hevonen tuolla on ja toiseksi että saitko sä Tiinaa kantavaksi?
- Odota, mä haen vähän syötävää ja juotavaa ja kerron sitten.

Ilse lähti auttamaan ja siinä vaiheessa aioin antaa vauvan Veskulle, mutta en tehnytkään niin. Hänelle tuli aina niin höpsö ilme, kun hän piti sitä sylissään enkä juuri nyt halunnut nähdä sitä. Kuvittelin tuntevani solurykelmän jakautuvan vatsassani ja ajatus oli vähän kuvottava. Tädit palasivat kantaen pärekoreissa astioita ja ruokaa, Alilla oli kädessään termoskannu ja Ilsellä kuohuviinipulloja. Siirsin lapsen kuitenkin Veskun syliin, minun teki yhtäkkiä kauheasti mieli tupakkaa ja menin auton taakse penkomaan laukkuani ja tupakoimaan salaa. Mieleeni oli tullut, että jos olisinkin raskaana, en voisi maistaa kuoharia. Toisaalta, en saisi polttaakaan. Toisaalta, potkaisin eturengasta äkäisenä, jos joku kärpäsentoukankokoinen ihan oikeasti olisi juurtunut sisälleni, se saisi sieltä kyllä piakkoin häädön.

Ehkä.

Ruunikon puoliveritamman, Hekaten, oli Ali ostanut; se oli astutettu kevätkesällä hyvällä oriilla ja ainakin toistaiseksi ultrat näyttivät sen olevan kantavana. Tiinakin oli saatu siemennettyä.
- Rupesit sitten hevoskasvattajaksi, Vesku totesi ja Ali nyökytteli tyytyväisen näköisenä.
- Oli tää sen verran tylsää tää elämä koko kevään kun oli talli tyhjillään. Ja kun ei Tiina osaa muuta tehdä kuin varsoa niin miksei sitten samalla vaivalla kaksikin. Vaikka olen mä sillä kyllä ruvennut ratsastamaankin.
- Oletko? Mutta eihän se osaa, ihmettelin. Oonan tallissa ollessaan koko hevonen oli jäykistynyt ja jännittynyt heti nähdessäänkin satulan.
- Enemmän se on matkustelua kuin ratsastelua. Eikä mulla ole sille satulaakaan. Kunhan vaan köpötellään.
- Jos se kaikki jännittäminen olikin satulasta kiinni, ehdotin. Käänsin katseeni Ilseen, joka yritti vääntää korkkia auki naama irvessä. – Ja sun uutiset?
- Odota nyt kun saan tän auki, pidetään sitten vasta ristiäiset.

Ali otti pullon ja avasi korkin näppärästi yhdellä kieräytyksellä. Se poksahti vaimeasti. Ilse kaatoi korista kaivamiinsa laseihin juomaa, yhteen vähemmän kuin muihin: sen hän piti itse.
- Mä voin ajaa takaisin, hän sanoi vilkaisten minuun. Olisin oikeastaan halunnut väittää vastaan, sen kärpäsentoukka-ajatuksen takia, mutta en kehdannut. Uhmapäissäni sitten holautin puoli lasillista suuhuni ennen kuin tajusin, että tässä kai oli tarkoitus kohotella maljojakin jollekin.
- Se nimi, sanoin alistuneesti. Siitähän tässä kai oli kyse.
- Must, sanoi Ilse. Hiljenimme kaikki hetkeksi maistelemaan nimeä, paitsi Karo, joka jokelteli ja taputteli Veskun poskea.
- Ei hullumpi, sanoin hitaasti. – Kun sitähän kuitenkin sanotaan Mustikaksi.
- Mä laitoin varanimeksi papereihin Myst, vaikka en löytänyt yhtään Must –nimistä hevosta. Mutta eiköhän jompikumpi mene läpi. Musta tuntui, että tommonen lyhyt nimi olisi hyvä, isän mukaan, sanoi Ilse tyytyväisenä.
- Teetä toinenkin, siitä voi sitten tulla Puol, ehdotti Vesku.
- Ja sitten Vad, jatkoin leikkiä. Alikin tarttui palloon ja alkoi luetella marjojen alkuja.
- Se toinen tamma kuulemma tulee Oonalle ensi viikolla, kerroin.
- Mekin voidaan muuttaa Mansikka takaisin kotiin heti kun saadaan jostain kyyti. Oonaa en ole nyt viitsinyt pyytää kun sillä on se vamma.
- Mä voin ajaa, kyllä Oona lainaa kalustoa, ehdotin.
- Et voi, sanoivat Ilse ja Vesku yhteen ääneen. Mulkoilin molempia.
- Ei isi, ei äiti! Ei sitten. Kauheeta miten te olette lainkuuliaisia, tuhahdin.
- Mä voin kyllä ajaa, Vesku lupasi.
- Mäkin voin, sanoi Ali.

Söimme pieniä pasteijoita ja juttelimme hevosista. Ihan uhmapäissäni join toisenkin lasillisen kuohuviiniä, ja kun Ilse avasi toisen pullon, ojensin lasini kolmattakin varten. Tunsin olevani kuin nuhdeltu koulutyttö, miksen siis käyttäytyisikin kuin sellainen. Veskun lasi oli lähes koskemattomana pöydällä. Hän tarttui siihen vasta, kun Karoliina nukahti ja hän oli käynyt viemässä sen turvakaukaloon nukkumaan. Ensimmäistä kertaa minua melkein suututti se, miten järkevä ja aikuinen hän oli. Minun teki mieli kapinoida ja käyttäytyä kuin 16-vuotias, tai nuorempikin.

Ali sitten lainasi traikun ja toi hevosperheen kotiin. Ratsastuskoululla ei periaatteessa ollut mitään toimintaa päivisin nyt, kun koulut olivat alkaneet, mutta sana oli kiertänyt tallinmäellä ja aika moni hoitajista oli tallilla jo aikaisin iltapäivällä. Kai varsan saapuminen oli tapaus. Tytöt istuivat kentän aidalla kuin kanat orrella ja vahtivat silmä tarkkana, miten traileria avattiin. Mansikka ei juuri hötkyillyt, totesi kai vaan tulleensa kotiin ja Mustikka oli vielä sen verran pieni, että pysytteli siitä melkein kosketusetäisyydellä koko ajan. Ne saivat mennä suoraa päätä pihattotarhaan ja jäädä sinne. Ali näytti aika haikealta hyvästellessään niitä ennen kuin lähti kiireellä palauttamaan koppia.

- Sun ja mun hevoset, huokaisin Veskulle kun nojailimme aitaan ja katselimme niitä.
- Mitä meinaat?
- Eikös me puhuttu jo aikoja sitten että varsasta tulee sulle kisaratsu.
- Niin joo… pitäisi kai kysyä jossain vaiheessa muidenkin omistajien mielipidettä, tai siis Ilsen.
- Mitä mielipidettä? Me ollaan puhuttu siitä jo ihan itsestäänselvyytenä viikkokausia. En ihmettelisi vaikka Ilse olisi rekisteröinyt sen suoraan sun nimiin.
- Ei kai nyt sentään? Vesku näytti hämmästyneeltä, mutta minä olin ihan tosissani. Miilan ja Ilsenkin mielestä oli ollut loistoidea tuupata varsa Veskulle. Ilseä näytti suoraan sanoen pelottavan se, ettei hän tiennyt mitä sen kanssa pitäisi missäkin vaiheessa tehdä. Hän oli talven mittaan lukenut niin paljon hevoskirjoja varsoista ja koulutuksesta, että oli sanonut olevansa hukassa kuin pyöreällä torilla kun osassa neuvottiin yhtä ja lopuissa ihan päinvastaista.

Vesku nojasi päätään käsiinsä ja näytti olevan ihan jollain toisella planeetalla tuijottaessaan laitumelle. Hän ei todellakaan näyttänyt tajunneen, että olin ollut ihan tosissani kun aikoinaan olin keksinyt koko ajatuksen, ja että olin saman tien puhunut siitä Ilsenkin kanssa. Tosin, vaikka en nyt enää muistanutkaan tilannetta ihan tarkkaan, olisi se tietysti voinut olla tavanomaista huulenheittoammekin. Nyt todellisuus iski näköjään vasten kasvoja, ja aika kovaa iskikin. Hän ei puhunut mitään ainakaan viiteentoista minuuttiin. Aloin seurata kelloa, kun hiljaisuus oli kestänyt jonkin aikaa. Lopulta tönäisin häntä kevyesti sormella. Mutta ei hän silti sanonut minulle mitään, alkoi vain kaivaa puhelinta taskustaan ja käveli vähän sivummalle. Minua vähän nauratti kun hän kuului soittavan Ilselle. En viitsinyt jäädä kuuntelemaan keskustelun kulkua vaan menin hakemaan Madnessin tarhasta, missä se seisoi aidan takana tuijottaen ihmettelevän näköisenä Mustikkaa, kuin miettien, että mikä tuo pieni eläin oli. Se ihan säpsähti kun napsautin riimunnarun kiinni riimuun, niin keskittynyt se oli ollut.

Oli ollut tarkoitus, että Vesku ratsastaisi sillä tänään, mutta hän itse oli näköjään unohtanut koko jutun maleksiessaan mietteissään paljon myöhemmin meidän luo. Olin harjannut hevosen niin kiiltäväksi että aurinko värjäsi sen kuparinkarvaiseksi lautasilta.
- Haluatko este- vai koulusatulan? kysyin.
- Öh, ratsasta sä sillä, jooko?
- Mitä nyt, onko sun pääsi niin täynnä varsaa nyt, ettet välitä edes ratsastaa?
- Ei kun puhuin äsken Villen kanssa, se pyysi mua ratsastamaan omallaan.
- Siis mitä ihmettä? Eihän sen hevosen selkään ole päässyt kukaan muu koko kesänä? Ei edes Oona.
- Ehkä se katsoo olevansa mulle jotain velkaa, tai ehkä se tarvitsee tosissaan apua. Se on kuulemma vielä Jyväskylässä eikä pääse pariin tuntiin vielä edes lähtemään tännepäin. Että jos mä otan Rassan niin mene sä tolla, mennään vaikka maastoon?
- Saako Villen hevonen maastoilla? mutisin itsekseni ja jatkoin Madnessin harjaamista vielä Veskun lähtiessä hakemaan toista hevosta tarhasta.

Ville oli tosiaan päättänyt jatkaa oleskeluaan Helsingissä. En tiennyt oliko pääsyy Jinnassa vai siinä, että hänen keskisuomalainen gurunsa oli kaivanut kaksikin nimivalmentajaa täältä etelästä, jotka olivat huolineet Villen valmennusporukkaansa ja Razzamatazz oli nyttemmin jopa pari kertaa viikossa matkalla valmennuksiin jonnekin päin Tuusulaa. Oonaa ei haitannut; hänen tallinsa ei ollut täyttymässä lähiaikoina, mutta Villen itsensä asuminen oli meinannut tuottaa ongelmia. Hänen opiskelijasoluhuoneensa vakinainen asukas oli palaamassa viikonloppuna ja sieltä tulisi lähtö. Jinnan kapea sänky nyt oli tietenkin aina olemassa, ja hätätilassa olin suostunut jopa harkitsemaan meidän palvelijanhuoneen väliaikaista lainaamista – muiden asukkaiden puolesta siinä ei ollut mitään ongelmaa, mutta Jinna oli katsonut parhaaksi varovaisesti kysyä minun mielipiteeni erikseen ja pehmitettyään minua ensin minttujäätelöannoksella.

Vesku oli kuitenkin tarjonnut Villelle alkuun Alppilan asuntoa. Sehän oli tyhjillään ainakin loppusyksyyn, ja jos nyt Riikka tahtoisi tulla joksikin viikonlopuksi Helsinkiin, voisi jompikumpi heistä yksinkertaisesti muuttaa meille siksi aikaa. Ville oli ottanut avaimet siltä seisomalta ja lähtenyt muuttamaan. Eilen hän oli tyhjentänyt soluhuoneen ja sitten illalla kääntänyt pakun nokan pohjoiseen. Oli kuulemma tullut alkukesästä tänne lähinnä shortseja ja T-paitoja matkalaukussa ja nyt pitäisi varautua syksyn tuloon. Ja sillä reissullaan hän siis oli vieläkin. Epäilin, että Veskun pyytäminen ratsastamaan oli enemmänkin avunhuuto kuin palkkio. Kaksi perättäistä vapaapäivää Razzamatazzin ohjelmoidussa maailmassa oli varmastikin ennenkuulumattomuus.

Ville olisi varmaan kauhistunut jos olisi nähnyt, miten suurpiirteisesti Vesku harjasi ja satuloi hänen silmäteränsä. Ei hutiloiden, sitä hän ei ikinä hevosten kanssa harrastanut, mutta nopeasti ja ajatuksissaan. Irvistellen hän tunki sille kankikuolaimet suuhun kun ei muita suitsia kuulemma löytänyt ja kiipesimme satuloihin. Minä lähdin edellä metsään päin. Veskusta ei juuri ollut seuraa sillä reissulla. Takaani ei kuulunut sanaakaan, paitsi muutamaa hajamielistä äännähdystä hevoselle, ennen kuin parinkymmenen minuutin kuluttua.
- Mä luulen että meidän olisi viisainta palata tallille, Vesku sanoi.
- Mitä ihmettä? kysyin, pysäytin ja käännyin katsomaan taaksepäin.
- Tää elikko on ihan kauhuissaan täällä. Varjot käy kimppuun.
Se näytti pitävän paikkansa. Razzamatazz hengitti puhisten ja pyöritteli silmiään. Minusta näytti että se oli aivan hikinenkin jo, mutta siitä en voinut olla varma kun puiden välistä siivilöityvässä valossa se näytti joka tapauksessa lähinnä seepralta.
- Okei, onneksi tästä pääsee pian takaisin kun mennään isoa polkua. Käänsin Madnessin tarkoittamaani suuntaan ja annoin sen kävellä, vaikka takaa kuuluikin raskaampia askeleita. Toiset taisivat tulla jotain piaffen tapaista askellajia. Kun pääsimme kentälle, Razzamatazz huokaisi selvästi helpotuksesta ja pärisytteli. Ja kyllä, sen kaulakarvat olivat ihan märät.
- Hevosparka, toi on kyllä vähän liian sivistynyt, totesin.

Ratsastelimme sitten vielä kentällä vähän aikaa. Siellä oli yksi este pystyssä ja annoin Madnessin loikata pari kertaa sen yli ihan molempien mielenvirkistykseksi, sitten aloin yllyttää Veskuakin ylittämään sen. Hän kuitenkin kieltäytyi ehdottomasti.
- En mä voi järkyttää tätä nyt enempää yhtenä päivänä. Ensin viedään metsään ja sitten pitäisi muka vielä loikkia puomien yli. Menee vielä maha sekaisin tai jotain.
Niinpä he vain nähdäkseni kokeilivat eri juttuja. Razzamatazz teki mielellään mitä pyydettiin nyt kun se kerran oli pelastettu varmalta kuolemalta viidakossa, mutta kauan Vesku ei viitsinyt sitä kiusata. Eikä hän halunnut viedä sitä enää loppukäynneille pellon ympäri vaan sain mennä yksin. Potkaisin jalat irti jalustimista ja lysähdin rennoksi perunasäkiksi satulaan antaen hevosen seurata tuttua polkua vaikka välillä napsien heinänkukintojakin. Päätin seuraavalla kerralla viedä sen laukkaradalle irrottelemaan. Jos siellä tuulettuisi omakin pääni, jossa pyöri sekasotkuna vähän liikaa asioita nyt. Koulun alkaminen, ehkäisypillerijupakka sekä Jaakko ja Mika. Jännitystä, jännitystä, suuttumusta ellei vihaakin ja kostonhimoa. Mieleeni oli tullut muutamakin kiva pikku juju millä antaa pojille takaisin ja mietin, oliko ajatus tullut psykologin lausahduksesta vai olisinko keksinyt sen ihan itsekin. Yritin kehitellä niitä kun löysin itseni seisomasta keskellä tallipihaa. Madness oli katsonut kävelleensä tarpeeksi ja tuonut minut kotiin.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   3.11.14 21:41:13

Kiitos

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   4.11.14 16:59:22

Voi juna, nyt alkaa tapahtua, oon sitte odottanut tätä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.11.14 17:28:27

19.

Aloimme illan vieton hyvin hiljaisina. Vesku makaili olohuoneen sohvalla ja tuijotti kattoon, minä löhösin lattialla tyynykasan päällä ja olin tuijottavinani telkkaria, mutta oikeasti olin keskittynyt omiin ajatuksiini. Lauri oli vielä töissä ja Jinna ja Miila kokkasivat keittiössä, tuoksusta päätellen pizzaa. Seitsemän paikkeilla ovikello soi ja ovi avattiin saman tien; joku tuttu oli selvästi tulossa kylään. En viitsinyt päätäni nostaa, mutta Vesku loikkasi pystyyn ja katosi eteiseen, mistä kuulin Ilsen äänen. Harkitsin nousta ja mennä katsomaan mistä oli kyse, mutta en ehtinyt, kun he tulivat olohuoneeseen ja istuivat sohvalle. Ymmärsin, että Ilse oli raahannut kaikki varsakirjansa Veskulle.

- Tuliko noi kaupanpäällisinä? minun oli pakko virnistellen kysyä ja kääntyä vilkaisemaan heitä.
- Ei tässä nyt mitään kauppoja olla tehty, Vesku sanoi ja nosteli kirjoja paperikassista.
- Esisopimus vaan, llse tarkensi.
- No kertokaa nyt tarkemmin, mä en kestä kun kukaan ei koskaan kerro mulle mitään.
- Mustikasta vaan, Ilse sanoi erittäin informatiivisesti.
- Mistäs muusta? Ai että mä turhaudun! Mitä te sovitte siitä?
- Kauppahinnasta ja maksusuunnitelmasta.
- Kohta mä alan huutaa ja repiä hiuksiani, uhkasin ja nousin istumaan. – Mitä tapahtuu ja koska?
- Mä lunastan sen… jossain vaiheessa, sanoi Vesku.
- Missä vaiheessa?
- No jossain vaiheessa tänä vuonna. Ja huolehdin siitä alkaen huomenna.
- Seuraavaksi kutitan, ilmoitin ja konttasin lähemmäksi. – Nyt faktoja peliin! Onko se sulla ylläpidossa kunnes siitä tehdään paperit vai onko ne tehty jo vai miten nää jutut yleensäkään menee?

Ilse selvitti minulle.
- Mä maksan siitä Oonalle niin kauan kun se on Mansikan kanssa, sitten kun se on vierotettu Vesku saa hoitaa pihattomaksut miten haluaa, työllä tai rahalla. Mutta vastuu sen hoidosta ja käsittelystä alkaa nyt ja paperit tehdään sitten kun siltä tuntuu. Oliko nyt tarpeeksi selvästi sanottu?
- Joo, nyt mä ymmärrän. Katsoin Ilseä, joka näytti helpottuneelta. Tuskin minun ymmärtämisieni takia vaan koska oli saanut varsan omista käsistään osaavampiin.
- Kauheasti lukemista, mietti Vesku levitellen kirjoja sohvan käsinojalle ja syliinsä. – Mä en ole juurikaan ollut varsojen kanssa tekemisissä.
- Oona tietää kaiken, sanoin luottavaisena.
- Ei silläkään ole varsoja ollut, mä olen kysynyt.
- No sitten opetellaan yhdessä, tuleehan se toinenkin varsa tuonne.

Nojasin kyynärpääni Veskun reiteen ja aloin selailla kirjoja. Olihan tämä vähän niin kuin minunkin projektini, vähän kuin adoptiolapsi tai jotain. Ensisilmäyksellä kaikki kirjat näyttivät olevan englanninkielisiä, mutta kun tarkemmin pengoin, löysin pari ruotsinkielistäkin. Rehellisen ällistyneenä kohotin katseeni Ilseen.
- Oletko sä todella kahlannut nämä läpi?
- En kaikkia, enkä kaikkea, mutta aika paljon. Ilsen katsoi kirjaläjää kuin se olisi voinut käydä kimppuun. – Noiden lukeminen oli vielä pahempaa kuin lastenkasvatusoppaiden silloin kun Miila oli vauva. Lapsista sentään voi kuvitella selviävänsä maalaisjärjellä, mutta…
- Mun äiti aina kehuu, ettei se ole eläessään lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, muistin.
- Ihan turhia kirjoja ne onkin.

Menimme keittiöön syömään pizzaa kun Miila huusi sen olevan valmista, puhuen edelleen vuoroin vauvoista, vuoroin varsoista.
- Mitä juotte? kysyi Vesku jääkaapilta. – Näkyy olevan pari olutta ja pari siideriä, mutta ei muuta. Ei maitoa, ei piimää, ei mehua. Täytyy taas mennä aamulla kauppaan.
- Miksette mehustaneet noita teidän viinimarjoja? Ilse kysyi hakien omaan lasiinsa vettä hanasta.
- Miten ja millä? ihmettelimme me.
- Meidän kellarissa olisi ollut vanha mehumaija. Vai oliko niissä pensaissa edes marjoja?
- Oli niissä, ja mä mietinkin niiden keräämistä, mutta sitten koulu alkoi ja mä unohdin, tunnusti Jinna.
- Tuhlaripullamössösukupolvi, tuhahti Ilse. – Menkää nyt huomenna poimimaan jos siellä on jotain jäljellä ja sitten jos löytyy ämpärillinenkin niin haette sen maijan tänne.
- Kuka halusi mitä? Vesku kysyi uudelleen jääkaapilta. – Miila, siideri? Jinna? Jessi… et halua?
- Haluanpas, siiderin, sanoin niin kipakasti, että Vesku oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan. En tiedä miten pääni toimi niin nopeasti, mutta Ilsen kuullen en tosiaankaan halunnut ilmoille pientäkään vihjausta pienestä mahdollisuudesta olla raskaana. Se täti oli ihan liian tarkkanäköinen.
- Otetaan se puoliksi, sanoi Miila ja jakoi siiderin laseihimme. Toinen hyväkäs.

- Pidettäiskö huomenna bileet, kun meilläkin loppuu kesäloma, ehdotin hymyillen vinosti juotuani koko lasillisen yhteen menoon. Hain jääkaapista sinne jääneen toisen pullon. Sitten kaduin puheitani, kun kukaan ei saanut sanaa suustaan ja Ilsekin jo nosti ihmetellen katseensa lautasestaan.
- Pidetään pois, sanoi Miila, teeskennellen nielaisevansa suunsa tyhjäksi ja mulkaisi minua. – Ketäs haluat kutsua?
- Voidaanhan me olla ihan näin omalla porukalla ja grillata vaan, nyt kun on vielä lämmintä, sanoin ja kaduin vähän että olin sanonut mitään. Minua oli vaan ruvennut ärsyttämään. Ilsen ei tarvinnut tietää, jos olinkin unohtanut napsia pillereitä, eikä varsinkaan, minkä takia olin unohtanut, mutta ei Veskun ja Miilankaan olisi tarvinnut ruveta hänen läsnäollessaan ruveta säännöstelemään minun olematonta alkoholinkäyttöäni. – Koska Ville tulee kotiin, Jinna, oletko jo kuullut?
- Soitti se illalla ja sanoi päässeensä matkaan. Jinna keihästeli ihan tavallisen näköisenä katkarapuja. – Mä sanoin että ajaisi mieluummin tänne kuin sinne kaupunkiin keskellä yötä, kyllä mä teidän siellä asuessa näin, ettei sinne pakun kokoista autoa saa mihinkään aikaan yöstä mahtumaan parkkiin.

- Nyt mä menen, mä haluan ehtiä kotiin katsomaan illan elokuvan, sanoi Ilse syötyään meitä muita nopeammin ja nousi ylös.
- Etkä usko että Artsi osaa pitää Karoliinan tyytyväisenä, arveli Miila nauraen melkein ääneen.
- Höpsis, Ilse sanoi mutta hymyili vähän nolona laskiessaan lautasensa tiskialtaaseen. Hänen katseensa pyyhkäisi meitä kaikkia, ja sitten hän äkkiarvaamatta tuli halaamaan meitä jokaista, aloittaen minusta ja kiertäen koko pöydän Jinnaan asti. – Te olette niin ihania. Soitellaan.

Lähdin illemmalla pyöräilemään. Vesku oli niin syventynyt kirjapinoonsa, ettei tarjoutunut seuraksi, mikä sopi minulle erinomaisesti, eikä tyttöjäkään onneksi huvittanut. Otin pienen repun mukaan ihan varmuuden vuoksi ja hain keittiöstä sinne vähän evästä, vaikka en nyt aikonutkaan koko yötä ajella. Pyöräilin vanhoille kotikulmilleni ja totesin, että Ilse ja iskä näyttivät olohuoneen ikkunan sinisestä kajastuksesta päätellen katselevan telkkaria. Sitten jatkoin matkaani siihen suuntaan, missä Jaakko asui. Ajattelin tarkistaa, oliko hänen pyhä lehmänsä, saab, kotona, mutta en löytänyt sitä pihasta enkä lähikortteleista. Jatkoin sitten matkaa Mikan suuntaan, minne oli vähän enemmän matkaa, mutta olihan minulla koko yö aikaa eikä väsyttänyt polkea. Itse asiassa olin lähestymässä Huvikumpua kun siihen suuntaan lähdin, eli reitti oli ihan looginen.

Mikankin talo näytti tyhjältä, mutta pysähdyin kuitenkin portin viereen kurkkimaan pihalle. Pimeässä näytti siltä kuin autotallin ovi olisi ollut auki, mutta katulamput valaisivat vähän huonosti sinne asti. Minun piti jättää pyöräni ja käydä varmistamassa asia. Portti oli onneksi raollaan, kuten melkein aina, joten se ei narissut. Kiersin taloa takapihalle asti ja näin, ettei missään huoneessa ollut valoja. Palasin kadun puolelle ja totesin, että autotalli oli tosiaan auki, ja Jaakon saab siellä sisällä, kuten niin monesti ennenkin. En uskaltanut laittaa valoja, mutta minulla oli avaimenperässä pieni led-säde, jota saatoin käyttää taskulamppuna. Autoa oli näemmä tuunattu aika lailla sen jälkeen kun edelliskesänä itse olin ollut asiaa todistamassa. Mieleni teki viiltää kalliinnäköiset leveät renkaat rikki, mutta se olisi ollut tökeröä. Konepelti oli rakosellaan. Ilmiselvästi täällä oli taas korjailtu tai puunailtu jotain paikkaa ja sitten päätetty lähteä lähikuppilaan iltaolusille.

Ojensin jo kättäni auton ovenkahvaa kohden kun vetäisin sen äkkiä takaisin. Olin tainnut nähdä liikaa CSI-sarjoja. Sohvan päällä oli tuppo trasselia ja otin sen käteeni ennen kuin koskin kahvaan. Olin jo portista kävellessäni siirtänyt reppuni selästä etupuolelle roikkumaan ja nyt kaivoin sieltä pussillisen katkarapuja, jotka Jinnalta ja Miilalta olivat jääneet yli pizzasta. Pujottelin niitä kojelaudan ilmastointiritilöistä läpi ja piilotin mattojen alle; kuskinpenkin alle jousien päälle asetin paketin, jonka myös olin jääkaapistamme löytänyt; siellä oli sisällä kaksi vanhaa prinssinnakkia, jotka jo vähän tuoksuivat vastenmielisille. Katkarapuja oli aika lailla ja sujauttelin niitä myös autotallin sohvan tyynyjen alle. Tiesin, että pojat mielellään istuivat siinä puhumassa potaskaa ja juoden olutta, kun autonasennushommat alkoivat väsyttää. Seuraavaksi kaivoin esiin kuningasideani, jota olin vähän aikaa keittiössämme rakentanut. Olin pursottanut kondomin sisään juoksevaa margariinia ja kiittänyt onneani kun kukaan kämppiksistä ei juuri silloin ollut kävellyt sisään. Vedin sen vaihdekepin nahkaisen nupin päälle. Silloin vielä ontuva ajatukseni oli nyt, kun tilanne oli näin otollinen, selkiytynyt selväksi näytelmäksi. Pojat olivat tehneet jotain hommia auton kanssa, tulleet janoisiksi ja lähteneet kaljalle. Sieltä he tuskin tulisivat jatkamaan; korkeintaan Mika palatessaan sulkisi autotallin oven jos huomaisi ja muistaisi ja Jaakko menisi kotiinsa nukkumaan. Seuraavan kerran, kun Jaakko palaisi sydänkäpystään rassaamaan, hän voisi vain todeta Mikan käyttäneen sitä lemmenpesänä. Toivoin, että minua olisi oksettanut, olisi ollut loistava idea vielä oksentaa autoon, tai sohvaan, tai molempiin, mutta minulla ei ollut vähimmässäkään määrin paha olo, ihan päinvastoin. Sitä varten olin ottanut mukaani vajaan rasian perunasalaattia jääkaapistamme; roiskaisin sen takapenkille ja ainakin näin hämärässä se näytti ihan aidolta.

Vielä yhden idean sain; Mikalla oli yleensä ollut autotallin nurkassa aina olutta. Pienellä hakemisella led-lamppuni nytkin osui puolityhjään mäyräkoiranraatoon. Varovasti, trasselin avulla edelleen, kaivoin sieltä kaljapullon toisensa jälkeen ja tyhjensin niitä yhden kerrallaan auton jokaiselle penkille. Viimeiset jätin sohvalle kumolleen valumaan itsensä tyhjiksi.

Pää pystyssä marssin ulos autotallista ja pois pihalta ja pyöräilin kotiin kikatellen itsekseni koko matkan. En tietenkään voinut olla varma, miten hyvin katkaravut toimisivat, mutta eihän minun sitä tarvinnut tietääkään. Minulle riitti vallan ihanasti kuvitelma katoamattomasta löyhkästä niin Jaakon autossa kuin Mikan rakkaassa autotallissakin – ja mikä vielä ihanampaa, saatoin kuvitella heidät ilmiriidassa kun Jaakko syyttäisi Mikaa saabinsa sotkemisesta. Nauroin niin että olin törmätä liikennemerkkiin meidän kulmassa enkä pystynyt kunnolla vakavoitumaan edes törmätessäni ihan oikeasti Villen pakun takapuskuriin. Löin nenäni autoon ja se sain tyrskimiseni loppumaan, mutta vain hetkeksi. Talutin pyörän terassin viereen nojalleen ja istuin tupakalle miettien, mitä minun pitäisi tehdä, että rauhoittuisin tarpeeksi sisälle menoa varten.

Jinna ja minä lähdimme lauantaina shoppailemaan. Se tuntui hyvältä päätökseltä kesälomalle, emmekä olleet pitkään aikaan tehneet sitä yhdessä. Sitä paitsi toivoin löytäväni jonkin rievun, joka kuiskaisi minulle olevansa lääketieteenopiskelijan vaate. Oli enää kaksi päivää siihen, kun olisin oikeasti, todella, korkeakouluopiskelija, kaikkien niiden huippuälykkäiden ihmisten keskellä, jotka olivat saaneet pääsykokeessa paljon paremmat pisteet kuin minä. Miten pukeutui ikäiseni ihminen, joka halusi vakuuttaa kanssaihmisensä siitä, että oli fiksu ja pystyvä?

Mietin sitä odotellessani häntä Itäkeskuksessa; yllättäen Jinna oli lähtenyt yöksi Alppilaan heti sen jälkeen kun Ville oli ottanut haltuunsa meidän vanhan lemmenpesämme. Tavallaan tuntui vähän inhottavalta päästää sinne asumaan mies, josta en ollut ihan varma, oliko hän lintu vai kala. Mutta ainakin Jinna näytti onnelliselta, kun hän vähän myöhässä lähestyi penkkiä, jolla istuskelin pahvinen kahvimuki kourassa.
- Miten menee? kysyin, jokseenkin turhaan, kun olimme halanneet kuin kauan kadoksissa olleet sisaret.
- Teidän kämpässä on jotain taikaa, mä en ole ikinä ollut näin onnellinen, Jinna puuskautti ja punastui sitten korviaan myöten.
- Miksei olisi, sanoin mietteliäänä. – Muistatko kun pienenä luettiin Runotyttöjä ja niissä puhuttiin siitä peilistä? Jinnan ei edes tarvinnut kysyä mistä peilistä.
- Siitä, mihin tarpeeksi monet onnelliset, rakastuneet naiset oli katsoneet, että se näytti kaikki kauniina sen jälkeen. Se on vieläkin niin ihana ajatus että melkein itkettää, hän nyyhkäisi.
- Mennään ensin kahville ja jutellaan, ehdotin ja niin teimme. Ei rahan tuhlaus ollut niin kovin tärkeää, ettei ensin olisi ehtinyt parantaa vähän maailmaa – jos siinä nyt oli mitään parannettavaa.

- Mitä Ville oikein tekee työkseen, ei kai se vaan ole miljonääri joka elää koroilla ja ratsastaa? kysyin, kun olimme päässeet yhden kahvilan parvekkeelle, missä saatoimme tupakoidakin samalla kun seurasimme autojonojen jonotusta sisään ja ulos kauppakeskuksen parkkihalleista.
- Se on toimittaja, kirjoittaa ja valokuvaa, kertoi Jinna, vaikka en olisi ihmetellyt vaikka miljonääriajatukseni olisi osunut oikeaan.
- Onko? Miksen mä ole koskaan nähnyt sen nimeä missään?
- Se tekee juttuja sinne omille paikallislehdilleen ja parille hevoslehdelle, ja sitten kaiken maailman vaihtoehtolehdille. Ja tekee se välillä mallinkeikkojakin.
- No sitä mä en ihmettele, totesin, miettien miltä tuntuisi seurustella miesmallin kanssa. Mutta tuo tietysti selitti, miten mies saattoi yhtäkkiä muuttaa kirjansa monen sadan kilometrin päähän. Freelancer. – Ja teillä menee ihanasti?
- Paremmin kuin ihanasti, Jinna tunnusti. Minä huokaisin. Kai oli pakko myöntää, ettei yhden hyvä ollut kaikkien hyvä. Mutta olisihan ollut todella inhottavaa jos olisimme olleet tilanteessa missä olisimme himoinneet toistemme poikaystäviä.

Luottamuksellisuudenpuuskassa kerroin Jinnalle, miten olin huomannut unohtaneeni e-pillerit kun kaikki ajatukseni olivat keskittyneet Jaakon ja Mikan pahoinpitely-yritykseen. Se oli ollut Veskun ja minun, ja tietenkin sattumoisin Miilan, välinen salaisuus tähän asti. Jinna näytti pelästyneeltä.
- Kauheeta! Nyt te joudutte käyttämään kumeja herraties mihin asti?
- Ei se tässä nyt pahinta ole, se on oikeastaan vaihteeksi ihan kivaa, tai oli ainakin aluksi, tunnustin. – Tää @!#$ epätietoisuus vaan, ja kun miettii päivät yöt että mitä jos.
- No mitä jos?
- En mä tiedä. Mutta kai se tässä ensi viikolla selviää, toivottavasti ainakin. Ne joko alkaa tai ei. Jos ei niin sitten vasta pitääkin ruveta angstaamaan. Vaivuin hetkeksi takaisin synkkiin ajatuksiin. Ihan kuin en olisi jo pyöriskellyt yötunteja tähänkin mennessä, niin järjettömän hedelmätöntä kuin se olikin. Välillä olin sitä mieltä, että tein kärpäsestä härkästä ja seuraavassa hetkessä taas ihan päinvastaista. Ravistin päästäni moiset ajatukset pois, kun Jinna huomautti, että kuppimme olivat olleet tyhjät jo kauan. Lähdimme kaupoille.

Jinna oli muuttunut, totesin. Hän ei enää halunnut Seppälän ja H&M:n aletangoille vaan Stockan ja muiden parempien kauppojen. Ei hän sitten juuri mitään halunnutkaan, tai raaskinut, ostaa. Pohdin hiljaa mielessäni, että vaikka hän seurustelisikin miesmallin kanssa, ei se hänen opintorahaansa nostaisi. Itse löysin ihan tyytyväisenä KappAhlin poistotangolta pellavaiset caprihousut, jotka kuiskivat minulle sitä, mitä halusinkin. Ne jalassa voisin mennä maanantaina kouluun. Olin tyytyväinen ne löydettyäni ja valuin mieluusti Jinnan kanssa kenkäkauppoihin. Löysin housuihin sopivat korkkarit, ja myös pronssinväriset loaferit, joita en vaan voinut vastustaa. Alusvaateostoksilla sentään pääsimme entiseen shoppailuhurmioon ja sen jälkeen meillä oli nälkä. Menimme yläkertaan mennäksemme oikein syömään ja Jinna halusi yllättäen meksikolaiseen. Meinasin pistää hanttiin; minulla oli huonoja kokemuksia siitä paikasta, mutta en sitten viitsinyt. Olin viimeksi käynyt siellä äitini kanssa kuukausitapaamisella, mutta tuskin hän siellä omin päin kävi.

Söimme pikkuannokset ruokaa ja sitten Jinnalle tuli jo kiire kotiin. Hän vilkuili kelloaan ja sanoi, että Villen olisi jo pitänyt ehtiä tallilta pois. Minulle tuli kovin ontto olo. Olinkohan itse ollut yhtä piittaamaton edelliskesänä, kun meidän juttumme oli ollut yhtä tuore? Sitten ajattelin hetken ja totesin, että olin ollut niin piittaamaton, etten ollut suonut Jinnalle edes tätä puolta päivää, minkä olin nyt itse saanut. Silti minulle jäi aika tyhjä olo kun Jinna livahti metroon. Ja harmitti, kun juuri olin päättänyt uskoutua hänelle sen verran, että olin aikonut kuvailla mitä olin tehnyt Jaakolle ja Mikalle ja sitten hän livahti…

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   4.11.14 21:19:13

Peukutus taas

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.11.14 17:52:10

20.

Illalla grillasimme, ihan vaan omalla porukalla, jos Villen jo laski siihen kuuluvaksi. Oli kyllä jo vähän viileää ja arvelin, että saisimme kohta siirtää grillin kellariin talveksi, ellei tulisi intiaanikesää. Vesku oli jo alkanut puhua taas; hän oli pari päivää istunut nenä kiinni varsakirjoissa ja pää täynnä varsa-asioita. Olipa ollut onnekasta, että hevoset olivat muuttaneet kotitallille ennen kuin opiskelukausi alkoi. En ymmärtänyt miten Vesku olisi pystynyt ajattelemaan yhtaikaa molempia tuolla kaikennielevällä keskittymiskyvyllään. Hän oli ihana, mutta putkiaivojen kruunaamaton kuningas. Nyt oli minun vuoroni, mikä sopi minulle mainiosti. Istuimme keinuun käpertyneinä ja toisiimme kääriytyneinä. Edes Jinna ja Ville eivät käyttäytyneet tänä iltana yhtä vastarakastuneesti vaan olivat uppoutuneet teoreettiseen keskusteluun ratsastuksesta. Vaikka Jinna ei ollut käynytkään hevosen selässä vuosiin, hän oli pakostakin hyvä teoreetikko; oli ollut jo aikoinaan harrastaessaan ja joutuessaan olemaan minun seurassani niin paljon sen jälkeen oli edelleenkin. Lauri käänteli kananfileitä ja Miila tuijotti kaukaisuuteen ja näytti kauniilta. Hänellä oli kädessään ruotsinkirja, mutta oikeasti alkoi jo olla liian hämärää lukea pihassa.

- Mennään sisään syömään, hän ehdotti laiskasti käärien villatakkiaan paremmin ympärilleen, kun Lauri alkoi sulkea grillikastikepulloa. Jinna ja Ville vilkaisivat häntä ja hymisivät myöntävästi, mutta me emme ehtineet reagoida, sillä olin juuri kuiskuttamassa Veskun korvaan pitkää juttua ja hän tietysti kuunteli sitä eikä muuta maailmaa. Miila kävi tönäisemässä keinua, mutta nauroi kyllä päälle.
- Te olette ällöttäviä, hän ilmoitti. – Vanha pariskunta ja kuhertelee tolla lailla.
Nauroin hänelle päin naamaa.

Lauri lähti kantamaan lihoja sisään ja muut seurasivat kuin rotat pillipiiparia. Aloin vastahakoisesti irrottautua Veskusta sillä arvasin, että ruoka saattaisi kadota kokonaan ellemme olisi muiden kanssa yhtaikaa pöydässä.
- Ei raaskisi mennä, Vesku sanoi ja tarttui minua tiukemmin vyötäisiltä.
- Ei niin, mutta muuten kuollaan nälkään.
- Mä ajattelin viime kesää.
- Mäkin mietin sitä juhannusta tässä yhtenä päivänä. Että miten sattumanvaraista kaikki on. Ei kai meidän kummankaan sinne Raisan mökille pitänyt alun perin mennä. Sitten ei oltais koskaan tavattu.
- Kammottava ajatus, sanoi Vesku ja hautasi kasvonsa rinnuksiini. Niin se olikin.
- Mennään syömään ja jatketaan sitten, sanoin lujasti ja nousin ylös. Minulla oli nälkä. Vesku seurasi minua huokaisten ja seurasimme muita. Ehdimme juuri ajoissa, kananpaloja oli enää kolme jäljellä.
- Ahneet porsaat, moitin.
- Viiniä? tarjoili Miila Veskulle.
- Mulle kanssa. Ojensin lasini ja riisuin sitten fleecepusakan pois. Keittiössä oli lämmintä ja valoisaa ja pimeys ikkunan takana sai tuntumaan todella syksyiseltä. Toivoin, että meillä olisi ollut kynttilöitä; ne olisivat sopineet tunnelmaan. Päätin yrittää muistaa seuraavalla kauppareissulla. Jos vaikka tulisi sähkökatko ne olisivat tarpeen.

Juttelimme niitä näitä, pääasiassa siitä, mikä elokuva katsottaisiin syönnin jälkeen. Villekin aikoi näköjään jäädä yöksi, päätellen siitä, että hänkin joi viiniä vaikka paku oli pihassa.
- Mikä se oli se kauhea leffa mikä me katsottiin joskus viime kesänä? Jinna kysyi minulta. – Tai ei edes katsottu kokonaan kun se oli niin kamalan pitkä?
Yritin muistella, mutta olimme katsoneet muutamankin leffan edelliskesänä.
- Silloin kun me oltiin teillä yötä koko porukka, kun sä olit yksin kotona?
- Aa, nyt mä muistan. Se oli Tukikohta, mutta se kestää kahdeksan tuntia.
- Eli ollaan aamuun mennessä hyvin ehditty. Ei kai kellään ole aikaista ylösnousua?

Kukaan ei tunnustanut; jopa Lauri oli jo lopettanut kesätyönsä, joten etsin halutun leffan ja sillä aikaa Miila ja Lauri ehtivät vallata sohvan, joka edelleenkin oli olohuoneen ainoa huonekalu. Me loput saimme asettua lattialle tyynyläjiin. Vesku istui seinää vasten ja minä nojauduin mukavasti hänen vatsaansa. Kun elokuva alkoi muistin, miksi ajatus siitä oli tuonut niin hyvän mielen. Se mies oli Veskun näköinen; niin olin ajatellut sinäkin yönä, mitä Jinna muisteli. Vesku oli ollut Hangossa ja soitellut minulle pitkin yötä. Ja millaisia puheluita. Minun piti nousta pystympään ja supattaa hänelle koko tarina.
- Mä muistan, Hanni lähti kukonlaulun aikaan ajamaan takaisin ja mä hyppäsin kyytiin, koska mulla oli kauhea ikävä sua. Ja sä odotit mua puolialastomana eteisessä.
Minua nauratti; se piti paikkansa. Olin pukeutunut suunnilleen vyöhön, tai se oli ollut ainakin isoin vaatekappaleeni.

Suunnilleen puolivälissä elokuvaa Lauri ja Miila lähtivät sohvalta. Jinna ja Ville olivat luovuttaneet jo ainakin tuntia aikaisemmin.
- Nukutteko te vai vaihdanko vielä seuraavan levyn? Miila kysyi venytellen.
- Vaihda; mä ainakin haluaisin kerrankin katsoa tän kokonaan, sanoin.
Olohuoneen tyhjennyttyä nousin kasaamaan kaikki tyynyt keskelle lattiaa ja heitin sen päälle fleece-peiton sohvan selkänojalta.
- Tule tänne läjään, kutsuin Veskua. Hän haukotteli hartaasti mutta totteli. Makasin mahallani, mutta hän ujutti silti kätensä housunkaulukseni alle vatsaani vasten.
- Älä tunnustele mun läskejä, sanoin.
- En niin, mä tunnustelen vauvaa.
- Ei siellä mitään vauvaa ole, sanoin hätkähtäen, mistä se saikin päähänsä tuommoista sanoa.
- Ehkä ei, toivottavasti ei, mutta leikitään vähän aikaa että olisi.
- Sä olet niin omituinen! minua ajatus ei huvittanut ollenkaan.
- Mä tykkään ajatuksesta, hän sanoi, ja painoi poskensa hartioitani vasten. Käsi ei liikahtanut minnekään, tai korkeintaan muutama sormi vähän silitteli. Aioin sanoa jo aika kipakasti, mutta en raaskinut. Käsi tuntui mukavalta ja minua liikutti toisen hellyys, olkoonkin että se kohdistui toivottavasti vain minun sisäelimiini. Jos joskus todella hankkisimme lapsia, tuo mies olisi varmaan maailman paras isä.

Vietimme viimeisen lomapäivän tallilla. Emme olleet vielä raaskineet erottaa Mansikkaa ja Mustikkaa siksi aikaa, että Mansikka pääsisi töihin, kun ajattelimme, että ne saisivat ensin vähän tottua paikkaan. Nyt oli kuitenkin aikomus tehdä niin. Harjasin Mansikan laitumella, jotta erosta ei tulisi turhan pitkä sen takia ja Vesku yritti sukia myös varsan pörrökarvaa, mutta eihän se malttanut montaa hetkeä seistä paikoillaan. Riimua se osasi jo hyvinkin pitää, jos vain malttoi pysyä aloillaan sen aikaa että sen sai päähän. Minusta se muistutti strutsia, niin ulkonäöltään kuin sen takia, että sen aivot tuntuivat olevan korkeintaan pähkinän kokoluokkaa. Suunnattoman suuret kauniit silmät pitkän hontelon kaulan päässä, pieni pörröinen keskiruumis ja jalat jotka viuhtoivat ja potkivat joka suuntaan.

Veimme ne talliin. Mustikka olisi vielä seurannut emäänsä minne vain, mutta Vesku halusi taluttaa sitä, jotta se alkaisi tottua riimunnaruun. Tallissa lykkäsimme ne ensin hetkeksi yhteen karsinaan siksi aikaa kun hain Mansikan suitset, sitten Mustikka sai jäädä sinne oman onnensa varaan.
- Kun tuutte takaisin, mä laitan sen hetkeksi käytävälle kiinni, ilmoitti Vesku kun lähdin taluttamaan tammaa ulos.
Kiipesin kentällä penkiltä selkään ja Mansikka tuntui tutulta ja turvalliselta kuin kauan kaivattu ystävä allani. Se ei edes juurikaan huudellut talliin päin; vain jos sieltä kuului erityisen surkea hirnunta se seisahtui, jännittyi ja vastasi. ”Äiti tulee kohta töistä” kuvittelin sen vastaavan lohduttavasti.

Se ei ollut niin kammottava kuin olin pelännyt. Jäykkä, kyllä, mutta ilmiselvästi innokas taas tekemään jotain. Taivuttelin sitä hetken aikaa käynnissä volteilla ja ravasin muutaman kierroksen, sitten ajattelin riittävän näin ensimmäiseksi kerraksi. Kun Mansikka tajusi pääsevänsä takaisin poikansa luo sen askeleet kiihtyivät melkein raviksi ja se hirnui voitonriemuisena. Ja tallista vastattiin kiihkeästi.

Jälleennäkemisen ja ruokailun jälkeen minä heitin Mansikalle tupon kuivaa heinää karsinaan ja Vesku otti ipanan ulos. Hän naksautti muitta mutkitta narut kiinni sen riimuun ja siinä se törötti keskellä käytävää. Ikiliikkujan oli vaikea tajuta olevansa jotenkin jumissa nyt, pari sekuntia se seisoi ja aikoi sitten lähteä takaisin Mansikan luo. Ei toivoakaan. Se heilautti päätään eikä se liikkunut kuin vähän, sitten taas nykäisi. Sama juttu toiseen suuntaan. Se peruuttikin, mutta lopetti äkkiä, kai niskan takana painoi ikävästi. Se alkoi selvästi huolestua ja koitti vielä viskoa päätään.
- Kohta se varmaan pysähtyy miettimään, arveli Vesku. – Sitten irrotetaan se ja äkkiä.
Juuri niin kävikin. Varsa ravasi kaviot kopisten Mansikan luokse niin pian kun vain ehdin oven avata.

- Oppitunti numero yksi, hymyili Vesku leveästi.
- Mitäs jos se olisi istunut ja katkaissut niskansa, tai hajottanut riimunsa? kysyin.
- Ei se tolla painolla vielä olisi voinut mitään vahingoittaa. Mutta ajatteles jos se 300-kilosena ensi kertaa joutuisi seisomaan kiinni?
- Mitäs seuraavaksi ajattelit opettaa sille?
- On tossa vielä harjottelemista moneksi kertaa. Mutta sitten jalkojen nostamista.
- Ali on varmaan sitä tehnyt, arvelin.
- Voi olla. Mutta varmistetaan. Ja harjausta ja semmosta. Kaikkea mahdollista. Siitä pitää tulla mun sylikoirani. Vesku tuijotti mustuaistaan, joka pörräsi Mansikan ympärillä ja kurottui kokeeksi ottamaan kuivan heinänkorren suuhunsa.

- Sulla on merkillinen hoivaamisvietti mieheksi, totesin.
- On vai? Vesku näytti hämmästyneeltä.
- On, tai sitten mä olen tavannut aina vaan ihan vääriä miehiä.
- Sovitaan sitten niin, ettei sun tarvitse lähteä tekemään mitään tutkimusta. Hän nappasi minua niskan ympäriltä kiinni ja antoi pusun suoraan suulle. Minua nauratti. Olimme jotenkin valahtaneet takaisin kuherruskuukausivaiheeseen nyt lomaviikon lopuksi, vaan mikäs siinä. Aavistelin, että ensi viikolla hän taas uppoutuisi gynekologian harjoitteluun tai johonkin vastaavaan ja minullakin alkaisi olla kaikennäköistä muuta ajateltavaa. Jännitys kouraisi taas vatsanpohjasta. Aamulla kouluun. Tai ei kouluun; lääkikseen. Ero oli rotkon kokoinen.

Valvoskelin aamuyöstä vähän aikaa, mutta nousin aamulla kuitenkin hyvillä mielin. Jännitykseni ei ollut lamaavaa jännitystä vaan miellyttävästi kutkuttavaa ja odottavaa. Vesku lähti myöhemmin, mistä olin tyytyväinen. Tämä oli minun oma juttuni ja minun piti ihan omin päin mennä ja hoitaa se; ei neljännen vuoden opiskelijan käsipuolessa. Tämä makaili sängyssä inhottavan laiskan näköisenä kun itse yritin epätoivoisena valita oikeaa puserot uusiin housuihini ja antoi täysin sopimattomia ehdotuksia. Olisi pitänyt kysyä illalla Miilalta. Tuskaannuin täysin omaan päättämättömyyteeni ja arvoin kaapista paidan silmät kiinni.
- Pidä hauskaa, Vesku toivotti kun häivyin.
- Samoin, huikkasin portaista ja kuulin alas juostessani hänen nousevan ylös saman tien.

Ensimmäinen päivä ei ollut mitenkään lääketieteellisesti informatiivinen, mutta olin niin innostunut, että imin kuivahkosta tervetuliaispuheenvuorosta joka sanan. Tosin loppupuolella aloin jo vähän turtua ja aloin katsella satakuntaa opiskelukaveriani. Yritin arvioida, ketkä heistä tulisivat muodostamaan minun ydinjoukkoni; sellaisen kun Veskun Lauri, Jari, Annukka ja muut. Ihmisiä oli laidasta laitaan, melkein isäni ikäisestä miehestä pissiksen näköiseen blondiin, joka jauhoi purkkaa etupenkissä ja näytti minuakin nuoremmalta ja ehdottomasti ihan väärään paikkaan joutuneelta. Kumpikaan ei tuntunut todennäköiseltä uudelta ystävältä. Ällistyin, kun pääsimme vapaalle ja yritin tehdä tuttavuutta muutaman ihmisen kanssa. Moni näytti rautakangen nielleeltä ja siltä, että jos uskaltautuisivat puhumaan kanssani, imisin heiltä älyn päästä. Aloin miettiä, oliko otsaani jotenkin tatuoitu teksti ”pääsi vain rimaa hipoen” ja vetäydyin jo omiin mietteisiini, aprikoiden, tulisiko tästä sittenkään niin hauskaa. Olimme menossa syömään ja mietin, istuisiko joka ainoa omaan pöytäänsä, ettei vain tarvitsisi puhua kenenkään kanssa.

Välttyäkseni noloilta tilanteilta istuin itse tyhjään pöytään, kun sellaisen vielä huomasin. En haluaisi kysyä keneltäkään ”saako tähän istua” ja saada vastaukseksi vain niukkaa epäilevää nyökkäystä. Olin mielestäni jo osani tehnyt. Nyt joku saisi lähestyä minua ja harkitsin miten suhtautuisin siihen, katsoisinko tätä jotakuta kuin halpaa makkaraa. Ajatus sai minut tirskahtamaan ja huomaamattani viereeni hiipineet tyttö ja poika katsoivat minua vakavina. Hemmetti, ei kai ollut tarkoitus kuitenkaan esittää itsekseen naureskelevaa höpsöä? Niinpä yritin luoda heihin yhtä epäluuloisen katseen kuin mitä minä olin saanut osakseni, mutta en osannut.
- Sopiiko tähän istumaan? poika kysyi.
- Tietysti. En mä odota ketään kun en tunnekaan ketään, naurahdin ja vilkuilin ympärilleni.
- Ei mekään, sanoi tyttö ja istuutui tarjottimensa kanssa. – Paitsi toisemme.

He olivat kaksoset, vaikkeivat olleetkaan samannäköisiä, toinen tumma ja toinen vaalea. Ikänsä kulkeneet käsi kädessä, lastentarhasta aina tänne asti. He olivat mukavia ja mielialani parantui huomattavasti kun olimme syöneet yhdessä ja ihmetelleet muiden torjuvaa käytöstä. Tytön nimi oli Silja ja pojan Simo. Hekin olivat nuoria, ikäisiäni raakileita, ja päivittelimme uskomatonta onneamme kun olimme heti kirjoitusten jälkeen päässeet tänne.
- Ei se mitään onnea ole, se on omaa hyvyyttä, sanoi Simo sarkastisesti.
Olin iloinen, että olin tutustunut heihin.

Uskoin, että tulisin viihtymään, nyt kun muutama samanmielinen kaverikin oli löytynyt. Ja kai heitä löytyisi lisääkin. Ainakin meitä kovasti yritettiin saada sosiaalistumaan. Jo ensimmäiselle viikolle oli järjestetty pari melkein-pakollista vapaamuotoista tilaisuutta ja seuraavalle viikolle lisää. Luennoille ei ollut pakko osallistua ja olin jo ehtinyt kuulla perimätietona parista tyypistä, joiden luennot olivat materiaalin ääneen lukemista. Kaksosten isä oli lääkäri, ja vaikka hän olikin opiskellut jo vuosikymmeniä aikaisemmin, oli heillä jonkinlainen kotikenttäasenne koko opiskeluun. Mutta enköhän minäkin tästä selviäisi. Tietysti selviäisin kun kerran Veskukin oli selvinnyt.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.11.14 20:33:41

21.

Olisin palavasti halunnut tietää, miten katkarapujeni, perunasalaattini ja nakkieni oli käynyt sen jälkeen kun olin lahjoittanut ne Jaakon autoon. En vaan mitenkään keksinyt että miten olisin voinut asiaa selvittää paljastamatta jollekin vieraalle mitä olin tehnyt. Miilalle tai Jinnalle olisin voinut kertoa, mutta tiesin, että kumpikaan heistä ei taas suostuisi, eikä epäilyksiä herättämättä pystyisikään kysymään asianosaisilta. Olin kuvitellut, että pelkkä ajatus mädän äyriäisen löyhkästä riittäisi tyydyttämään minut, mutta ei se mennyt niin. Tahdoin myös varmistuksen siitä, että olin onnistunut tekemään pahaa heille.

Keksin sitten, että Raisa taisi vielä, tai taas, seurustella poikaporukan kolmannen, Raulin kanssa, ja pyysin, että Miila pyytäisi heidät joskus kahville tai muuten käymään meillä. Miilalle piti tietysti selvittää, miksi semmoista halusin, mutta hän toimikin sitten vikkelästi. Itse en sattunut olemaan kotona juuri silloin – olin uusien lääkisläisten tutustumisillassa Simon ja Siljan kanssa – mutta Miila kertoi illalla palattuani kuulumiset. Ihan tarkkaan hän ei tiennyt, eikä ollut kehdannut tentata, mutta Mika ja Jaakko eivät kuulemma olleet puheväleissä. Onnekas sattuma oli, että Raul oli sattunut samana aamuna menemään Jaakon kyydissä kouluun ja mainitsi ihan sivumennen, että autossa oli ollut aika omituinen tuoksu. Ja tempustani oli vasta vajaa viikko, tuoksahdus muuttuisi varmaan vielä monin kerroin pahemmaksi! Nauroin riemastuneena ja mieleni teki heittäytyä lattialle potkimaan ilmaan kuin koppakuoriainen.

Vesku tuli niillä paikkeilla omista iltariennoistaan ja olin tyytyväinen, etten ollut ehtinyt lattialle asti. En ollut päättänyt, haluaisinko kertoa hänelle tempauksestani ollenkaan; pelkäsin vähän paheksuvaa katsetta ja jonkinlaista läksytystä.
- Ollaanpas täällä hyvällä tuulella, hän sanoi tullessaan kodikkaasti valaistuun keittiöön ja suukotti minua päälaelle. Haistoin oluen tuoksun, mutta olinpa itsekin ottanut muutaman siiderin.
- Mihin sä Laurin jätit? kysyi Miila tuimana.
- Mä luulin että se olisi tullut jo aikoja sitten?
- Eipä oo näkyny.
- En mä ole nähnyt sitä pariin tuntiin, kuvittelin että se lähti kotiin.
- No, kai se muistaa osoitteen, huokaisi Miila. Hän meni olohuoneeseen katsomaan telkkaria ja Vesku ja minä istuimme keittiön pöydän ääressä napsien chilipähkinöitä ja jutellen. Tai minä puhuin, enimmäkseen, kun halusin kertoa kaikista uusista tyypeistä, joihin olin tänään tutustunut.
- Eihän ne oo alkanu vielä? Vesku kysyi kun pidin hetken tauon.
- Ei, sanoin melkein loukkaantuneena. – Luuletko etten tekstaisi sulle suoraan vessasta sitten kun?
- Niin, niin kai. Nukkumaan?
- Mennään vaan. Mä ajattelin yrittää aamulla yhdelle luennolle. Yritin kuvitella, että vatsaani kouristaisi mutta valitettavasti siellä tuntui aivan mainiolle.

Luentoni alkoi kuitenkin vasta yhdeltätoista ja heräsin siihen nähden turhankin aikaisin. Havaitsin, että minulla oli merkillinen siivousvimma ja tiskattuani ja siistittyäni keittiön imuroin innokkaasti ja äänekkäästi alakertaa, sillä seurauksella, että kiukkuinen Miila tömisteli kohta portaissa.
- Hirviö, mitä sä luulet tekeväsi?
- Kuinka niin? Luulisi kelpaavan kun joku siivoaa, sanoin vähän loukkaantuneena.
- Mun ei olisi tarvinnut nousta kuin kahdeksitoista. Mitä sä täällä vielä luuhaat?
- Ei munkaan tarvitse mennä kuin yhdeksitoista.
- Kello on puoli.
- Ei voi olla, sanoin tyrmistyneenä. Puolessa tunnissa en ikinä ehtisi toiselle puolelle kaupunkia – mihin aamu oli kadonnut?
- On se. Oletko edes kahvia keittänyt?
- Olen, sanoin alistuneena. Ei kannattaisi enää lähteä, eikä tänään ollut muuta merkittävää tai mitään pakollista. Joutuisin pitämään vapaapäivän. Voisin kai sentään lueskella oppikirjojani, tai sitten mennä ratsastamaan. – Kenen vuoro mennä Mansikalla? kysyin. Enpä ollut muistanut koko hevosta pariin päivään.
- Ilsen. Mutta se pääsee vasta illalla kun voi jättää Karoliinan kotiin.
- No mä voin mennä sille vauvanhoitajaksi kun nyt kerran joudun lintsaamaan tänään, huokaisin.

Soitin puhelun samalla kun joimme aamukahvia ja llse lupasi tulla hakemaan minut kyytiin kunhan saisi laittauduttua. Miila haahuili ihan selvästi vähän aikaa mukaan lähtemisen ja kouluunlähdön vaiheilla mutta alistuen sitten otti laukkunsa ja käveli ovelle. Siinä kohden hän pyörähti takaisin ja sanoi:
- Hitto jos sä lintsaat niin minäkin! Hän meni vaihtamaan vekkihameensa farkkuihin ja istuimme molemmat terassilla odottelemassa kun Ilse ajoi pihaan. Ilse ei näyttänyt ihan loistavan hyväntuuliselta nähdessään meidät.
- Eikö teidän pitäisi olla koulussa, molempien?
- Me kuitataan nykyään omat poissaolomme itse, Miila hymyili suloisesti ja meni takapenkille. Minä kiersin auton ympäri ja istuin hänen viereensä.
- Mulla ei ole luentopakkoa, ilmoitin. – Mutta oikeesti kyllä vaan myöhästyin ainoalta luennolta tänään kun unohduin siivoamaan.

En ollut uskaltanut sopia Oonan kanssa mitään varmaa tallilla käymisistäni nyt ensimmäisellä viikolla, ennen kuin saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia päiviä minulla olisi. Toivoin silti epämääräisesti, että voisin itsekin päästä satulaan, mutta sielläpä hän näkyi itse ratsastavan Madnessilla kun ajoimme pihaan. Ei sentään vielä hypännyt, ja jalustimetkaan eivät olleet jalassa, mutta muuten näkyi ratsukko tekevän töitä ihan kunnolla. Miila ja Ilse jäivät katsomaan heitä hetkeksi; kumpikaan ei ollut kesän mittaan paljon käynyt tallilla enkä uskonut heidän nähneet Madnessia aikaisemmin kuin korkeintaan tarhassa. Minäkin katsoin mielikseni.
- Kai mä olen kertonut sulle, että hyppäsin tolla metrineljäkymppisiä, kysyin Ilseltä tökkäisten häntä kyynärpäälläni.
- Joo joo, sanoi Ilse.
- Ei kun ihan oikeesti! Hän ei selvästikään edes harkinnut minun olevan tosissani.
- En usko.
- Kysy Oonalta, tuhahdin ja käännyin hakemaan Karoliinan istuimen autosta, mutta en sitten kumminkaan raaskinut ottaa sitä kun vauva nukkui. Menin sen sijaan katsomaan Mansikkaa.

Olin ihan unohtanut, että toinenkin tamma-varsa-pari oli ollut tulossa ja säikähdin melkein kun hetken luulin Mustikan riutuneen surkean näköiseksi, rusehtavaksi olioksi. Vasta kun näin aikuiset tammat, kaksi kappaletta, tajusin, että tuo varsa ei ollut Mustikka ollenkaan. Sen jalat näin Mansikan takana kun vähän aikaa kurkin; oli ruokatauon aika näköjään. Kun se nosti päänsä Mansikan mahan alta oli toinenkin varsa jo lähettyvillä ja ne pinkaisivat keskenään höseltämään. Ei se toinen oikeasti ollut surkean näköinen, se oli vain pienempi kuin Mustikka, ja ruskea. Ainakin niillä näytti olevan seuraa toisistaan. Ne menivät lampaanhännät vipattaen ympäri aukeaa laidunta eikä niitä voinut katsoa nauramatta. Mutta sitten autosta alkoi kuulua jotain ja jouduin hakemaan Karoliinan sieltä. Kummallista tavallaan, että sitä edelleenkin kutsuttiin uskollisesti Karoliinaksi eikä esimerkiksi Karoksi. Ehkä se oli vielä niin pieni että tarvitsi pitkän nimen vastapainoksi.

Miila vei Mustikan talliin Mansikan mukana. Emme edes harkittuamme kukaan halunneet ottaa riskiä, että se yrittäisi vaikka aitoa pihatosta äitinsä perään ja rikkoisi itsensä. Hoitakoon Vesku itse sen puolen. Minä jäin pihalle tallin oven viereen istuskelemaan vauvan kanssa. Se oli jo aika iso ja painava verrattuna siihen nyyttiin, jollaisena se oli tullut kotiin sairaalasta, ja siinä alkoi olla ihmisen piirteitä - se alkoi näyttääkin lapselta eikä nyytiltä. Ja piru vie; siitäkin näytti tulevan yhtä vaalea ja sinisilmäinen kuin Ilsestä ja Miilasta. Eloveenakaroliina.
- Mitäs sanoisit jos saisit kaveriksi siskontytön, kysyin ja Karoliina tuijotti minua silmät suurina kuin miettien tosissaan. Sitten tajusin hätäisesti vilkaista ympärilleni. Joku Ilse tai Oona vieressä kuuntelemassa tästä puuttuisikin. Onneksi ketään ei näkynyt ja seuraavaksi vauva tapaili poskeani kuin olisi halunnut silittää, tai ehkä jopa lohduttaa.
- No ei tässä nyt vielä ihan surkeita olla, hymähdin sille ja tunsin itseni idiootiksi.

Ilse lähti ratsain kiertämään peltolenkkiä ja Miila Mustikkaa taluttaen perässä, Oona lopetti ratsastamisen ja toi Madnessin vierelleni puomin luo. Hän hypähti alas varovaisesti ja irvistäen lyhyen hetken ajan, mutta halusi sitten kuulla mitä meille kuului. Vastailin niin hyvin kuin kykenin – olin vähän ymmälläni vielä kaikesta uudesta ja Veskun puolesta en osannut sanoa oikein mitään.
- Mä auttasin sua, mutta, sanoin kohentaen Karoliinan asentoa kun Oona kiinnitti riimun ja könkäten nosti satulan hevosen selästä puomin päälle.
- Kyllä mä pärjään, ei toi mun sylissä viihdy kuitenkaan.
- Et kai sä vielä tallia tee?
- Tän oman puolen vaan.

Tunsin värinää taskussani ja aloin kaivaa puhelinta esiin, vaikka Karoliina protestoi kun jouduin keikuttamaan sitä. Vesku soitti.
- Mun täytyy lähteä käymään Hangossa, hän sanoi ilman mitään alkumuodollisuuksia, sain tuskin tervehdittyä.
- Mitä miksi?
- Mun isälle on sattunut jotain, se on sairaalassa.
- Häh?
- Se oli saanut töissä jonkun kohtauksen. Ei Jaska tiennyt tarkemmin.
- Voi ei, sanoin avuttomana.
- Mä soittelen jossain vaiheessa, mä painun nyt junalle, etten joudu odottamaan tuntia.
- Mutta, aloitin avuttomana.
- Moi. Ja puhelu katkesi. Jäin tuijottamaan puhelinta. Onneksi Oona oli jo häipynyt Madnessin kanssa, vain satula ja suitset olivat puomilla jäljellä. Halusin hetken ajatella. Vesku oli kuulostanut siltä kuin kiipeilisi seinille. Olin jo aikaa sitten nähnyt, vaikkei siitä koskaan puhuttu, että hän oli isän poika ihan yhtä lailla kuin minä olin ollut pienestä pitäen isän tyttö. Soitin hänelle takaisin.

- No? vastaus oli niukka ja kuulin, että hän käveli puhuessaan.
- Tulisinko mäkin mukaan?
- Ei kun sulla on luentoja ja tekemistä. Ja katotaan nyt ensin mitä siellä on tapahtunut.
- Soita mulle, ehdin sanoa, ennen kuin hän taas katkaisi puhelun korvaani. Ei tehnyt mieli loukkaantuakaan, vaikka olisin kai voinut. Minullekin oli tullut inhottava olo. Pidin myös Karista, mutta pelkäsin ennen kaikkea Veskun puolesta.

Karoliina alkoi onneksi kitistä joten saatoin olla keskittyvinäni hyppyyttämään häntä, kun Oona palasi hakemaan varusteita ja kun se ei toiminut, lähteä penkomaan autosta mitä välipalaa Ilse oli pakannut mukaan. Löysin vellipullon kassista päällimmäisenä ja istutin vauvan omaan turvakoppaansa sen kanssa. Minua paleli ja astuin vähän kauemmaksi autosta polttamaan tupakan. Puristin käsivarret ristiin ja mietin, miten hirveältä Veskusta täytyi tuntua juuri nyt. Kohtauksen? Sydänkohtauksenko? Mutta niistähän selvittiin kyllä. Näin sivusilmällä Miilan ja Mustikan palaavan talliin ja Ilsen ratsastavan kentälle ja sitten sain palata auttamaan vauvaa, joka oli onnistunut siirtämään pullon tutin kaulalleen niin, että velliä valui kauluksesta sisään. Hittolainen.

Ilse ja Miila suhtautuivat uutiseen pahoitellen, mutta rauhallisina ja järkyttymättä pahemmin. Mitäpä se heitä niin liikuttikaan jos joku suurivatsainen vanhemmanpuoleinen mies jossain parin tunnin ajomatkan päässä oli joutunut sairaalaan? Yritin suhtautua yhtä asiallisesti, mutta minulla oli kyllä ilkeä olo vatsassani koko iltapäivän siihen asti kun Vesku lopulta soitti uudestaan.
- No? vastasin.
- Ei mitään hirveän kamalaa, hän sanoi ja kuulosti paljon paremmalta kuin päivällä. – Tai siis on, mutta ei tappavaa.
- Sydänkö se oli? kysyin kiivetessäni ylös huoneeseemme, mihin voisin sulkeutua puhumaan kaikessa rauhassa.
- Aivoveritulppa varmaankin.
- Mitäs nyt? Kauanko sä aiot olla siellä?
- Ainakin viikonlopun yli. Mä en halua että äiti ja Riikka on kahdestaan ja lietsoo toisiaan hysteerisiksi. Eikä ne yllättäen halua kaikkia lapsiperheitä kylään.
- Miten se voi, Kari?
- Ei se pysty puhumaan, ja toinen puoli on halvaantunut, mutta se voi mennä ohi.
- Enkö mä saisi tulla sinne kanssa? kysyin surkeana. Minusta oli inhottavaa, että Vesku oli yksin siellä, ilman minua. Tai olihan siellä tietysti koko perhe, mutta minä en ollut.
- Katotaan huomenna, miltä näyttää, jooko?
Siihen sain tyytyä.

Nukuin kauhean huonosti yksinäni eikä minua ihme kyllä nukuttanut edes aamulla kuten yleensä unettomien öiden jälkeen vaan ehdin hyvin ensimmäiseen ryhmätapaamiseen. Yritin keskittyä oleellisempiin asioihin mutta jostain syystä enimmäkseen harmittelin sitä, että Silja ei ollut samassa pienryhmässä kanssani. Sen sijaan se todella nuoren näköinen purukumityttö oli. Hänen nimensä oli Ellen. Päätin ruveta kutsumaan häntä Elliksi, vaikka hän itse painotti, että kutsumanimi oli Elle, e:llä. Salaa näpräilin puhelintani ja kurkin olisiko Vesku lähettänyt jotain viestiä vastaukseksi aamulla lähettämääni, kun hänen puhelimensa oli ollut pois päältä. Hän soitti vasta kun olin syömässä.
- Mitä kuuluu? kysyin.
- No sitä samaa. Ei kuulemma kummoista muutosta, mutta me ei päästä katsomaan, muut kuin äiti, ennen kuin iltapäivällä.
- Tulisinko mä sinne? Mulla on ikävä sua.
Oliko Veskun ääni jotenkin torjuva?
- Odota kun mä käyn ensin sairaalassa ja pääsen juttelemaan lääkärin kanssa. Ja juttelen äidin kanssa. Mä soitan sulle sitten.
En uskonut, että Leenalla olisi kauheasti sitä vastaan, että olisin siellä. Ainakin luulin hänen pitävän minusta. En vaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin sain taas vain tyyttäyksen korvaani. Aloin ihan hiukkasen tulla huonolle tuulelle.

Vesku soitti uudelleen vasta iltakahdeksalta kun kävelin levottomana kotona ja yritin olla olematta vihainen. Raisa oli meillä, Miilan ja hän olivat lähdössä ulos ja he istuivat juomassa alkudrinkkejä keittiön pöydän ääressä, jonka ympäri vaelsin, Olin juuri turhautuneena päättänyt lähteä heidän mukaansa.
- No? töksäytin puhelimeen.
- No voit tulla, jos haluat. Isä voi jo aika paljon paremmin ja äiti kanssa.
- Mitä sille kuuluu?
- Puhuu, vaikka ei siitä paljon selvää saa, mutta on se ihan selvästi tässä maailmassa taas.
- Okei, mä hyppään aamulla junaan kunhan herään.
- Soittele mihin aikaan oot tulossa, mä voin tulla asemalle vastaan.
- Okei. Nähdään huomenna. Jokin pikkupiru meni minuun ja painoin punaista luuria siinä vaiheessa. Otin jääkaapista siiderin ja istuin tyttöjen seuraksi pöydän ääreen.
- Te ette sitten leperrelleet yhtään? Miila sanoi ja hänen kulmakarvansa nousivat puoliväliin otsaa. Minulle tuli heti huono omatunto.
- En kehdannu teidän kuullen, sanoin kevyesti.
- Kehtaat mitä tahansa meidän selän takana olohuoneessa jos katsotaan jotain leffaa etkä kehtaa lässyttää puhelimessa. Ei oo totta.
- Välikös sillä, sanoin ja maistoin pullostani. Raisa kilautti juuri silloin hilpeästi omaansa minun pullooni niin, että holautin naamalleni ja henkäisin nenäänikin. Jouduin ryntäämään tiskialtaan päälle yskimään kun siideriä tuntui pärskyvän joka aukosta ja kauhistunut Raisa tuli takomaan selkääni.
- Anteeksi anteeksi, hän hoki. Mutta ainakin Miila lakkasi utelemasta, eikä ollut ehtinyt ruveta pitämään mitään alkoholisaarnaakaan. Olin niin väsynyt siihen. Vastavuoroisesti en udellut, missä Lauri oli. Lähdimme lähikuppilaan ja vedimme hilpeät kännit.

Aamupäivällä junassa minulla oli semmoinen olo, että löyhkäsin. Kukaan ei tullut viereeni istumaan, mikä varmisti aavistustani, tosin ei matkalla monta ihmistä ollutkaan. Minulla oli moraalinen krapula, ja vähän fyysinenkin ja hiukan hävetti kohdata Vesku. Se olo onneksi meni ohi kun näin hänet aseman edessä. Jos tässä jollakulla oli kankkunen se oli tuo vastapäinen. Silmät olivat punaiset kuin särjellä ja tukka pystyssä.
- Taidetaan mennä kävellen, arvelin vähän vinosti hymyillen kun astuin puhe-etäisyydelle. Vesku näytti vaivaantuneelta ja nyökkäsi vaan lyhyesti. Hän ei tehnyt aloitetta halatakseen minua, enkä minäkään, vaikka tuskin minun eilen juomieni oluiden haju olisi voinut tunkeutua tuon vanhan viinan lemun läpi.

Pysähdyimme Veskun ehdotuksesta matkalla kahville, mitä vähän kummeksuin, mutta ehkä Leena oli kuitenkin niin poissa tolaltaan, ettei talossa ollut saanut aamiaista. Minulle sopi erinomaisesti, join lisäksi pullollisen kivennäisvettä ja olisin voinut syödä puolikkaan sian mutta jouduin tyytymään kinkkuvoileipään.
- Mitä uutta? kysyin lopulta, kun keskustelu ei ottanut lähteäkseen käyntiin.
- Ei sen kummempaa kuin eilisiltana.
- Sä sanoit että Leenakin oli ollut huonossa kunnossa?
- Kauhean järkyttynyt tietysti, mutta ei kai se ihme ole, kun toinen sairastuu kolmenkymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Käveli ympäri taloa itkien ensalkuun puoli vuorokautta eikä suostunut ottamaan mitään rauhottavaa vaikka oli sairaalasta saanut mukaan.
- Miten sä voit? uskalsin kysyä ja lopultakin Vesku katsoi minua. Pelästyin hänen katsettaan, se oli jotenkin tuskainen.
- Kaipa tää tästä, hän sanoi vaisusti. Ojensin käteni pöydän yli hänen kätensä päälle ja hetken pelkäsin, että hän vetäisi omansa pois mutta taisin kuvitella. Aloin miettiä, oliko sittenkään ollut viisasta minun tunkeutua tänne.

Pitsihuvilassa oli kuitenkin hiljaista ja rauhallista ja kotoista kuten aina. Riikka löytyi keittiön pöydän äärestä juomasta kahvia. Hän näytti ehkä vähän punasilmäiseltä jos tarkkaan katsoi mutta hyräili radion mukana. Leena oli kuulemma juuri lähtenyt sairaalaan Karin vanhempien kanssa.
- Ne tulee kuulemma tänne syömään iltapäivällä. Pitäisi keksiä jotain sapuskaa, mä lupasin huolehtia siitä. Olisko ehdotuksia? Riikka kysyi.
- Kai pakastimessa on jotain, Vesku arveli. – Ei kai hunnilaumat oo tulossa tänne?
- Jaa rakkaat veljenlapset? Toivottavasti ei.
- Käännytetään ne ovelta jos yrittävät.
- Ei me voida. Voihan ne vaikka piristää äitiä.

Minä tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi ja tarjouduin auttamaan Riikkaa pakastimen penkomisessa ja vaikka ruoanlaitossakin. Olin odottanut, että Vesku olisi kaivannut halauksia ja lohdutuksia, ylipäätään minua, mutta hän ei eleelläkään vihjaissut mitään siihen suuntaan vaan mutisi haluavansa saunaan ja lähti menemään rantaan päin. En edes tiennyt mihin veisin reppuni, missä huoneessa hän oli yöpynyt. Enkä jukoliste lähtisi saunalle perään kun ei kerran kaivattu. Aloin kuoria perunoita, jotka Riikka nosti kaapista työpöydälle enkä paiskonut niitä vaikka mieleni teki.

Riikka ei sanonut juuri mitään muuta kuin luetteli ääneen ruokakaappien sisältöä kunnes löysi pakastimesta kalaa.
- Tehdään kalakeittoa. Sen mä ainakin osaan. Ootteko te riidelly?
- Ei mun tietääkseni, sanoin ja vilkaisin häntä. – Vesku taitaa olla vähän järkyttynyt tosta teidän isän jutusta.
- Tietysti se on, se on aina ollut isin ykköslellikki. Paitsi mua tietenkin. Riikka hymyili hiukan.
- Mitä ne lääkärit sanoo, toipuuko se kokonaan?
- Voi toipua tai sitten ei. Voi olla että sillä menee kuukausia ennen kuin se pystyy taas puhumaan ja kävelemisestä ei tiedä sen paremmin.
- Pääseeköhän se töihin takaisin?
- Jaa-a. Hankalaa se on, jos ei puhe kulje.
Siirryin perunoista porkkanoihin ja sitten kuorin pari sipuliakin kun Riikka ei löytänyt purjoa mutta sitten hän otti veitsen minulta.
- Mene nyt sinne saunalle, hän sanoi lempeästi.
- Jos se haluaa olla yksin.
- Mene nyt, mua ahdistaa kun te ette ole toistenne kainalossa, vaikka Vesku tuli tänne jo monta päivää sitten. Hän kirjaimellisesti työnsi minut ulos keittiöstä.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   7.11.14 19:08:57

H_up_sis

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.11.14 20:06:48

22.

Askeleeni hidastuivat kun pääsin pihalle ja minua kummastutti ja hirvitti koko tilanne. Olin ikävöinyt Veskun luo mutta nyt hän tuntui välttelevän minua, eikä minunkaan tehnyt mieli kohdata häntä. Mikä hitto tässä nyt oikein oli vialla? Mieleni teki jäädä istumaan keskelle pihaa grillauspaikalle ja odottaa, tulisiko hän joskus saunalta, mutta Riikka saattaisi nähdä minut keittiön ikkunasta joten laahustin eteenpäin. Olisin voinut istua saunan terassillekin mutta se taas oli saunan näköalaikkunan edessä, eikä tuntunut järkevältä antaa Veskun mahdollisesti ihmetellä miksen tullut sisään asti, jos hän oli siellä. Ja pakkohan hänen oli olla kun ei meressäkään näkynyt. Potkaisin kengät saunakamarin kynnykselle ja astuin saunaan.

Vesku istui siellä alasti alalauteella, vaikkei siellä ollutkaan vielä kauhean lämmin. Hartiat kyyryssä kuin vanhalla ukolla ja liekkien loimotusta kiukaan pesässä tuijotellen. Hän katsoi minua melkein pelästyneenä kun avasin oven.
- Mikset sä pyytänyt mua mukaan, kysyin pettyneenä.
- Mä kai ajattelin että kyllä sä tulet, hän mutisi.
- En mä meinannut mutta Riikka…
- Mikset? Riikka sanoi mitä? Vesku katsoi minua epäluuloisesti.
- Että mun pitää tulla. Koko keskustelu kuulosti ihan järjettömältä meidän keskusteluksi. – Mikä sua vaivaa, puuskahdin. .- Mä en ole edes halausta saanut?
- En mäkään, senkin hölmö, sanoi Vesku ja kuulosti aavistuksen verran enemmän omalta itseltään. Hän ojensi kättään ja äkkiä kaikki oli taas kunnossa. Menin ja istuin hänen syliinsä ja totesin vasta sitten, että hän oli märkä.
- Kävitkö uimassa, hullu?
- Kävin. Ja saunassa on tapana riisua.
- Eihän täällä vielä tarkene riisua. Kuuskymmentä astetta jos sitäkään.
- Älä sitten riisu.
- En taidakaan, sanoin ja painoin poskeni hänen märkää tukkaansa vasten. Istuimme siinä ihan hiljaa puhumatta mitään, kunnes minulle tuli kuitenkin kuuma. Noustessani totesin, että vaatteeni olivat inhottavan nihkeät. Vesku naurahti kun yritin irrottaa farkkujen kangasta takapuolestani.
- Joko nyt suostut riisumaan? hän kiusoitteli ja tarttui vyöhöni.
- Mä taidan mennä uimaan kanssa, jos ei pihalle ole yhtäkkiä tullut kovin isoa yleisöä.
- Hullu, ei merivesi enää ole 20-asteista.
- Kävithän itsekin.

Riisuin vaatteeni saunakamarin sängylle ja otin hyllyltä pyyhkeen turvakseni. Piha näytti autiolta kun kurkkasin kulman takaa, joten kävelin sitten urheasti veteen. Se oli melkein sietämättömän kylmää, muttei ihan: sukelsin kerran ja kipitin takaisin saunaan. Vesku heitti löylyä kun sain oven kiinni takanani ja ihoa ja keuhkoja kirpaisi ihanasti kylmän ja kuuman yhteistunne. Piti ihan haukkoa henkeä.
- Tänne, hän komensi ja menin kylmine ihoineni viereen. Ei tehnyt mieli puhua mitään kun olisi ollut melkein pakko puhua Karista, joten olin hiljaa.

Lähdin iltapäivällä Veskun ja Riikan kanssa sairaalaan, vaikken oikeastaan tiennyt halusinko. Epäilytti vähän jaksaisiko ja haluaisiko Kari nähdä minua ja jäin ensin käytävälle lukemaan ilmoitustaulua kun Riikka ja Vesku menivät hänen huoneeseensa. Riikka kuitenkin tuli pian nykäisemään minuakin hihasta.
- Isi haluaa nähdä sutkin.
- Aha, sanoin ja minua hermostutti. Tunsin itseni vähän tunkeilijaksi. Valkoisessa huoneessa ei ollut muita potilaita, vain Kari makasi kelmeänä ja näytti jotenkin veltolta ja levinneeltä. Isohan hän oli mutta en ollut ennen nähnyt kenenkään leviävän melkein sairaalasängyn kaiteesta toiseen. Kasvoista näki halvauksen. Toinen poski roikkui veltompana kuin toinen mutta toisella suupielellä hän hymyili aavistuksen verran ja sen puoleinen käsi kohosi minua kohden. Hän ei yrittänytkään siinä vaiheessa sanoa mitään mutta tulkitsin tuon kädenojennuksen samoin kuin Veskun samanlaiset aina: menin ja halasin häntä. Vesku ja Riikka nojailivat toisen puolen kaiteeseen ja minä toiseen ja hetken arvailun jälkeen aloin saada aika hyvinkin selvää Karin mökeltävästä puheesta. Ellen olisi kuunnellut kaikenlaisia mummoja töissä niin pitkään se olisi ollut varmaan vaikeampaa, mutta korvani oli tainnut harjaantua.

Karille tuotiin päivälliseksi puuromainen ruoka-annos ja Riikka halusi urheasti syöttää häntä, vaikka näinkin että se oli kova paikka. Tytöllä oli melkein kyyneleet silmissä. Sen jälkeen tuli Risto perheineen ja me katsoimme parhaaksi poistua jotta joukkio mahtui paremmin pieneen huoneeseen. Melko hiljaisena kolmikkona kävelimme takaisin pitsihuvilaan. Karin vanhemmat olivat lähteneet jo kotiinsa mutta Leenan vanhemmat olivat tulleet tilalle ja istuimme heidän kanssaan olohuoneeseen. Riikka vääntelehti aikansa epämukavan näköisesti ja ilmoitti sitten lähtevänsä kaverilleen ja kaupungille. Leena avasi suunsa, mutta ei sieltä tullutkaan vastalausetta vaan pitkä huokaus.
- Mene ihmeessä, hyvä lapsi! hän sanoi. – Tekisi mieleni itsekin lähteä vähän tuulettumaan.
Leenan vanhemmat katsoivat vähän kauhistuneina ja anoppikokelaani sanoi puolustellen, että eihän tässä missään surutalossa sentään oltu. Päinvastoin, kaikki oli menossa parempaan suuntaan.
- Sun pitäisikin mennä, sanoi Vesku yllättäen. Hän oli istunut hiljaa sohvannurkassa ja tuijottanut uutisia televisiosta, kieritellen hajamielisesti yhtä hiussuortuvaani niin että välillä teki mieli vingahtaa kun hän tukisti.
- Mennään kaikki, innostui Leena ja nousi nojatuolinsa reunalle istumaan. – Mennään syömään ja tanssimaan.

Kukaan muu ei oikein näyttänyt kiinnostuvan mutta Leenan innostus oli hellyttävää. Hänen ulkonäkönsä oli järkyttänyt minua iltapäivällä kun olin nähnyt hänet ensi kerran, hän näytti harmaalta ja vanhalta ja siltä kuin olisi itkenyt viikon vuorokaudet ympäriinsä. Nyt silmissä alkoi olla aavistus entistä pilkettä. Minua hymyilytti ja nousin istumaan sohvalta, missä olin maannut pää Veskun sylissä.
- Mennään, sanoin, uhmaten julkeasti isovanhempien paheksuvia vilkaisuja.
- Mennään, sanoi Leena ja katsoi minua hymyillen.

- Me sitten vissiin lähdetäänkin tästä kotiin, arveli Leenan äiti.
- Tulkaa mukaan, taivuttelin onnistumatta, vaikka Leenan isä olikin kaihoisan näköinen kun joutui lähtemään kotiin iloisen ravintolaillan sijaan. Veskukin sanoi haluavansa jäädä mieluummin katsomaan telkkaria. – Miten tylsä sä olet, sanoin pettyneenä.
- Menkää te naisten kesken, hän sanoi ja ojentautui sohvalle ristien kätensä mukavan näköisesti niskan taakse.
- Hauskempaa meille niin tulee, Leena julisti ja lähti vaihtamaan vaatteita. Minä laskeuduin takaisin sohvanreunalle Veskun viereen siksi aikaa, käyden mielessäni läpi mitä vaatteita olinkaan pakannut mukaan. En kyllä mitään tanssiravintolakuteita.
- Tulisit mukaan, houkuttelin ja sivelin häntä poskesta etusormella.
- Ei voi, ei jaksa, ei pysty. Mies näytti vaivaantuneelta ja ajattelin hänen häpeävän krapulaansa.
- Tylsimys.
- Joo. Mutta samalla hän katsoi minua hellä ilme silmissään, laski kätensä niskaani ja lepyin saman tien. Tavallaan oli kutkuttavaa lähteä ulos kahdestaan tulevan anopin kanssa, joten en sitten nurkunut enempää.

Lainasin varmuuden vuoksi Riikan kaapista hameen, kun huomasin Leenan pukeutuneen siniharmaaseen leninkiin, minkä seuraan vähän nuhruiset farkkuni eivät ollenkaan sopineet. Kävelimme lyhyen matkan keskustaan ja menimme pieneen ravintolaan, jota en ollut ennen huomannutkaan, vaikka olimme Veskun kanssa täällä käydessämme kävelleet siitä ohitse vaikka miten monesti. Siellä oli valkoiset pöytäliinat ja kangasservetit ja Leena oli selvästi tuttu asiakas. Tarjoilija tuli halaamaan häntä ja pahoittelemaan Karin sairastumista ja Leena sai heti ottaa servettinsä käyttöön ja painella silmäkulmiaan.
- Kari on jo paremmassa kunnossa, sanoi hän sitten henkäistyään syvään. – Ei ainakaan ole odotettavissa mitään takapakkia.
- Hyvä, sanoi tarjoilija, vähän Leenaa nuorempi nainen ja hymyili lämpimästi. – Mitäs haluatte? Hänen kysyvä katseensa kääntyi minuun ja sitten takaisin Leenaan.
- Tämä on mun tuleva miniäni, ja me aloitetaan gintoniceilla, Leena naurahti.
- Mä laitan tuplat, sanoi tarjoilija ja käännähti kannoillaan.

Istuimme hetken hiljaa ja mietin sitä tuplagintonicia. Johan tästä nyt meinasi tulla viikonloppu, eilen likkojen kanssa paikallisessa ja nyt anopin kanssa oikeassa ravintolassa ja entä katkarapu? Leena väänteli lautasliinaansa ja katsoin häntä tarkasti. Ikäisensä näköinen nainen, neljän aikuisen lapsen äiti. Vähän pullea, vähän uurteinen mutta ystävällisellä tavalla, käytännöllisen lyhyiksi leikatuissa hiuksissa jo vähän harmaata.
- Kiva kun tulit mukaan, hän avasi keskustelun yllättäen ja saaden minut kiinni tuijottamasta.
- Kiva jos susta on kiva, sanoin yksinkertaisesti. Olisihan ollut ehkä hauskempaa jos Veskukin olisi tullut, mutta oli tässäkin oma viehätyksensä. – Mitä oikein tapahtui silloin torstaina?

Leena alkoi kertoa. Karin sihteeri oli soittanut hänelle aamupäivällä löytäneensä miehen röhisemästä työpöydältään kun oli ihmetellyt, miksei tämä lähde oikeudenistuntoon kuten kalenterissa sanottiin. Ambulanssi oli jo tilattu eikä Leena ollut tiennyt mihin lähteä, Karin työpaikalle vai terveyskeskukseen vai mihin sairaalaan, oli vain pyörinyt kuin väkkärä kotona. Kun sihteeri oli soittanut uudelleen ja ilmoittanut, että ambulanssi oli lähtenyt Tammisaareen, oli hän sentään saanut soitettua Jaskalle, jonka työpaikka oli lähimpänä. Aivoinfarktista oli siellä päivystävä lääkäri puhunut heti, kun Leena ja Jaska olivat päässeet perille ja säikäyttänyt heidät perin pohjin.
- Mutta eihän se kuitenkaan ole samaa kuin kuoleminen, sanoi Leena hiljaa.
- Se voi olla rankempaakin, jos toinen jää puhe- ja liikuntakyvyttömäksi, arvelin minä.
- No niin ei onneksi taida käydä. Ainakin Karin kunto on parantunut tässä parissa päivässä kauhean paljon. Se kai on hyvä merkki.

Saimme drinkkimme ja Leena puhui siitä, miten kaikki tulevaisuudensuunnitelmat menivät nyt uusiksi. Eiväthän he vielä olleet aikoneet ruveta lepäilemään laakereillaan ja suunnittelemaan maailmanympärysmatkaa. Eläkevuodet olivat kaukana kun molemmat olivat vasta viisissäkymmenissä, mutta kun Riikkakin oli muuttamassa kotoa pois oli iso elämänmuutos joka tapauksessa ollut tulossa. Nyt se vaan olikin vähän toisenlainen kuin mitä he olivat kuvitelleet. Ehkä pyörätuoliramppeja ja semmoisia.

Tarjoilija toi meille kulholliset salaattia, vaikka emme olleet tilanneet vielä mitään ja Leenan puhe katkesi.
- Mä tuon teille meidän paistettua kuhaa, ellette halua mieluummin jotain muuta. Se on ollut tänään oikein hyvää, nainen sanoi ystävällisesti. Hänellä oli hiekanväriset hiukset nutturalla.
- Tuo vaan, sanoi Leena hymyillen, kun olin nyökännyt hänen kysyvälle katseelleen.
- Otatteko viiniä sen kanssa?
- Otetaan, ja koko pullollinen, Leena ilmoitti. Huokaisin salaa. Jotenkin tuli äitini mieleen.

Leena ei kuitenkaan ruvennut kiskomaan viiniä kaksin käsin, itse asiassa emme olleet juoneet pullosta kuin lasilliset siinä vaiheessa kun olimme jo syöneet. Leena oli kuitenkin ruvennut jo puheliaammaksi ja taputti kättäni pöydän yli.
- Sä olet hyvä tyttö.
- Et säkään ole hullumpi anopiksi, sanoin virnistäen.
- Mitenkä tosissanne te oikein olette, Vesku ja sinä?
- Ai seurustelemassa? Mä olen ainakin ihan tosissani.
Minun ei tarvinnut harkita vastausta hetkeäkään ja Leenan ilme muuttui tyytyväiseksi. Mietin, mahtoiko hänkin ajatella sitä hiton perintöhääpukua, vai kenties jotain vähän kauaskantoisempaa.

En tiedä miten hänen ajatuksensa kulki välillä, mutta en olisi osannut seurata ketjua seuraavaan kysymykseen.
- Oletko sä sitä mieltä että Veskun pitäisi saada kunnon hevonen?
- Ei se halua semmosta just nyt mutta kyllä, vastasin. – Se on oikeasti hyvä. Se voisi olla Suomen huipulla, jos sillä olisi oikea hevonen ja se keskittyisi ratsastamiseen eikö opiskeluun.
- Kai se on pakko uskoa, kaikkien niiden rusettien jälkeen, Leena huokaisi. – En mä juuri mitään siitä ymmärrä, mutta kai on pakko uskoa että se on hyvä jos se mainitaan Helsingin Sanomien urheilutuloksissa.
- Onko se ollut sielläkin, eikä ole sanonut mulle mitään? äimistelin.
- Oli se, toissakesänä.
- Jollain Hannan hevosella epäilemättä, aavistin.
- Niin. Sen hevosen nimeä en kyllä muista. Mutta mulla on vähän huono omatunto, kun ei sille pojalle ostettu aikoinaan hevosta vaikka isoveljet sai kyllä lätkävarusteet.
- Onhan ne vähän eri hintaluokan urheiluvälineitä, munasuojukset ja kisahevoset, arvelin. – Ja onhan sillä nyt Mustikka.

- Mikä? Leena ei selvästikään tiennyt koko varsasta mitään, sillä hänen ilmeensä muuttui vilkkaasti ääripäästä toiseen kun kerroin siitä.
- Minä ostan ja maksan sen, hän sanoi tomerasti.
- Jaa. No ihan miten saatte keskenänne sovittua. Tuskin sillä paljonkaan hintaa on, mutta se on ihan hyvä ratkaisu mun mielestä Veskulle nyt kun ei se vielä vaadi paljon mitään vaan sitten vasta kun se alkaa aikuistua ja Vesku valmistua.
- Etkö sä tiedä mitä äitisi pyytää siitä?
- En, ei se mulle kuulu, sanoin ihmetellen.
- Eikä sinussa ole yhtään naisellista uteliaisuutta?
- On, mutta ei se tuohon kauppaan asti ulotu, nauroin. – Mua esimerkiksi kiinnostaisi kauheasti tietää kaikki Veskun ja Hannan jutusta, ja se kai on perimmäistä naisellista uteliaisuutta, vai mitä? Mutta en aio kysyä Veskulta, siltikään.
- Mikset kysyisi jos haluat tietää?
- No… piti pysähtyä miettimään. – En mä halua sen kuvittelevan että olen mustasukkainen tai jotain.
- Oletko sä sitten? Ja miksi olisit? Kai kaikilla on joku menneisyys, sullakin?
Mietin taas.
- En… en mä oikeastaan ole muuta kuin kateellinen. Kyllä mäkin olisin mielelläni pitkä ja kaunis ja rikas ja taitava.
- No sulla on jotain paljon parempaa, sanoi Leena ja hymyili velmun näköisenä. Jo pelkkä ilme nauratti minua.
- Mitä niin?
- Mun poikani.
- Oi, miten täydellinen äiti sä oletkaan, kikatin. – Omat pojat on tietenkin luomakunnan kuninkaita.
- Niin onkin. Odota vaan kun saat omia niin huomaat sen.
Ajatukseni palasivat heti kauan kaivattuihin kuukautisiini ja juomiini alkoholiannoksiin ja höläytin pian suustani ensimmäisen asian, mikä tuli mieleen, ettei Leena huomaisi mitään.
- Onneksi et sentään ole paaponut sitä niin pilalle, ettei se osaisi tiskata.
- No juu en. Isänsä oli semmoinen ja päätin että mä en mammanpoikia kasvata.

Joimme viinin loppuun ja lähdimme sitten takaisin kotiin, vaikka harkitsimmekin pitkään syödäkö vielä vähän jäätelöä. Olin tyytyväinen kun tämä oli riittänyt Leenalle pään tuuletukseksi eikä tarvinnut enää lähteä viisikymppisten tanssiravintolaan.
- Mihin mä menen nukkumaan? kysyin kun saavuimme hiljaiseen, pimeään taloon. – Tai siis, missä Vesku nukkuu?
- Se on vierashuoneessa. Muistatko reitin?
- Muistan, käyn vaan kylppärissä ensin. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. Ja kiitos seurasta! Leena hymyili vieläkin, mutta surullisemmin, lähtiessään oman tyhjän makuuhuoneensa suuntaan.

Kävin hoitelemassa iltapesut ja hiivin sitten reppuineni pitkin käytävää oikeaan suuntaan. Vierashuone oli pimeä ja vaikken olisi halunnut, minun oli pakko hapuilla oven vierestä valokatkaisija ja sytyttää lamppu. En muistanut huoneen kalustusta niin tarkkaan, etten olisi kuitenkin lyönyt varvasta tai polvea johonkin pimeässä.

Kaksoissänky oli sinisine lakanoineen tyhjä, vaikkakin siinä selvästi oli toisella puolella jossain vaiheessa nukuttu. Seisahduin ihmettelemään. Olin kuvitellut Veskun painuneen nukkumaan heti meidän lähdettyämme, jos hän kerran oli liian väsynyt lähtemään mukaan. Käännähdin palatakseni etsimään häntä olohuoneesta mutta sitten tajusin, että sekin oli ollut aivan pimeänä tullessamme, telkkarikin kiinni. Mutta ehkä hän silti oli jäänyt sohvalle?

Oli aavemaista hiiviskellä vieraassa pimeässä talossa mutta en löytänyt käytävän valokatkaisinta. Olohuonetta valaisivat valoverhojen läpi kaukaiset katulamput sen verran, että erotin huonekalujen hahmot. Menin kopeloimaan sohvaa ja totesin senkin tyhjäksi. Aloin vähän huolestua ja kopeloin itseni takaisin vierashuoneeseen etsiäkseni kännykkäni. Se sentään löytyi, ja onneksi Vesku vastasi heti parin piippauksen jälkeen.
- Missä ihmeessä sä olet? tiuskaisin.
- Mä tulen just, hän sanoi ja katkaisi puhelun. Harkitsin kiehahtaako hiukan, mutta päätin sen sijaan painua sänkyyn. Heittelin vaatteet sängyn jalkopäähän, sammutin valot ja kaivauduin peittojen alle teeskennellen nukkuvaa, kun oven takaa kuului jo askelia. Vesku sytytti valot, mutta sammutti ne saman tien kun en liikahtanutkaan vällyvuoren alla. Hän kömpi viereeni ja tunsin käden ympärilläni.
- Mä olin vaan ullakolla.
- Mitä sä sieltä nyt löysit? kysyin ja käännyn häneen päin viitsimättä enää murjottaa.
- Lueskelin vanhoja papereita vaan.
- Tuoksutkin vanhalle pölylle.
- Haittaako se?
- Ei, sanoin ja huokaisin tyytyväisenä. Hän oli lämmin ja hänen kätensä pehmeä. Muuta iloa hänestä ei ollutkaan sillä hän nukahti melkein heti, mutta tämäkin oli ihan ok, sen verran olin ikävöinyt.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   8.11.14 18:41:00

Taas kiitos

Lähettäjä: pöllö 
Päivämäärä:   8.11.14 19:39:41

Kyllä me muutkin innolla pätkiä odotamme, vaikkei aina jaksakaan kommentoida. Nää on kyllä ihan huippuihania ja kivaa, että jaksat pätkiä tänne säännöllisesti laittaa. :)

Luin ekana Veskun nuoruusvuoden ja siihen ihastuneena aloin sitten lukea Jessiä ja Vanhempien tarinoita. Veskua (ja Hannaa ;)) tietysti edelleen fanitan, mutta kyllähän tässä tarinan edetessä Jessistäkin alkaa hahmona pitää entistä enemmän.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.11.14 21:02:21

23.

Heräsin aamuyöllä ilman mitään syytä, yhtäkkiä silmäni vain olivat auki ja minä täysin valveilla. Vesku oli ollut liian omituinen koko päivän. Etäinen ja vetäytyvä, ihan kuin häpeissään. Olin tietysti kuvitellut, että hän oli vain poissa tolaltaan kun tilanne oli mikä oli, mutta entä jos olikin kyse ihan muusta? Oli vaikea kuvitella että hän olisi hankkinut tuonkokoisen, haisevan krapulan täällä kotona Leenan ja Riikan ja mahdollisesti vielä isovanhempienkin katsellessa, kyllä hän varmaan oli ollut ryypiskelemässä jossain muualla. Mutta kenen kanssa ja missä? Vääntelehdin kun sänky tuntui äkkiä kauhean epämukavalta. @!#$ Hanna oli tullut taas kummittelemaan minulle ja nousin istumaan seinää vasten ajatellen, että hän katoaisi päästäni jos olisin oikeasti ylhäällä.

Valitettavasti näköala ajatuksiini oli sieltä vielä parempi ja tuskastuneena tökkäsin kohta Veskua olkapäähän. Olin jo hetki sitten kuullut hänen hengityksestään, ettei hän enää nukkunut. Sekin oli epäilyttävä ja paha merkki, että olimme molemmat selvästi hereillä ja hän teeskenteli nukkuvaa selkä minuun päin.
- Mitä? kuului jurosti peiton alta, kuin pikkupoika joka oli saatu kiinni pikkuleipäpurkilta.
- Onko sulla mulle jotain kerrottavaa? Minä puolestani totesin kuulostavani ankaralta opettajalta. Jos tilanne olisi ollut jokin toinen se olisi huvittanut minua.
- Niinku mitä? Hän ei liikahtanut edelleenkään.
- Missä helvetissä sä olet ryypiskellyt viime yön ja kenen kanssa, sen mä haluaisin tietää!
- Kuinka niin?
- No tuskin täällä kotona perheen seurassa? Muut ei ainakaan näyttäneet krapulaisilta.
- Kävin ravintolassa.
- Olitko edes yötä kotona?

Ei vastausta. Paniikki alkoi levitä minuun, se alkoi jostain pallean tienoilta ja sujahti parissa sekunnissa varpaisiin, joita alkoi palella. Vähän hitaammin se nousi ylöspäin, mutta tunsin miten käsivartenikin nousivat kananlihalle. Kaduin rankasti, että olin ruvennut kyselemään mitään, ja vielä enemmän sitä, että olin ruvennut ajattelemaankaan. En halunnut vastauksia, ja kuitenkin niitä oli nyt pakko saada. Tökkäsin taas sormeni peiton peittämään hahmoon, nyt vielä kovempaa.
- Et viitsis pahoinpidellä mua, sanoi mies laiskasti ja kääntyi selälleen.
- No kun et vastaa.
- Mihin?
- Että täälläkö olit viime yönä?
- No en ollut. Mitä väliä sillä on? Et ollut sinäkään. Enkä mä silti kysele mitä sä olet eilen tehnyt.
- Ähh, mutta sä käyttäydyt niin omituisesti!
- Sinä tässä käyttäydyt omituisesti, herätät yhtäkkiä keskellä yötä ja alat syyttelemään ties mistä.
- En mistään oo syyttänyt, ihan yksinkertaisen kysymyksen vaan esitin.

Aloin hiljalleen täristä. Ensinnäkin minua pelotti edelleenkin se painajaismainen ajatus, mihin olin herännyt – Vesku Hannan kanssa – mutta vielä enemmän kauhistutti se, että me taisimme riidellä ensimmäistä kertaa enkä tiennyt yhtään miten hoitaa homma.
- Sun yksinkertainen kysymys alkoi ”mitä @!#$ä” kun olit ensin tökkinyt mulle mustelman. Vesku vilkaisi minua ylöspäin kulmakarvojensa alta ja näytti kerrassaan syötävältä. Minulla vaan ei ollut vähääkään ruokahalua. Olin kauhuissani mutta aloin myös suuttua.
- No täytyy myöntää, että mä olin vähän hidas. Nyt vasta sytytti kun aamusta asti olen katsellut sun pakoiluasi.
- Mitä ihmeen pakoilua?
- EI halauksia ei mitään, vaikka sä olet ollut täällä jumalan selän takan monta päivää ilman mua. Mutta ymmärränhän mä, että täältä voi löytää parempaa seuraa.
- Et säkään suorastaan hyökänny mun kaulaan asemalla.
- Sä et näyttäny siltä että olisit kaivannu sitä.
- Et sinäkään.
- No, haluatko sä kertoa missä sä olit ryyppäämässä?
- Haluatko sä tosiaan tietää?
- En varmaan, mutta haluan kumminkin.
- No me oltiin Jaskan kanssa Räkälässä.
- Missä ihmeen räkälässä? Onko täällä semmosiakin?
- Tietysti on. Halpaa viinaa ja epämäärästä porukkaa.
- Miten Jaska pääsi kotoa? Minun teki mieleni nauraa helpotuksesta.
- Ei se tainnu kauhean helppoa olla. Mutta kelpaako vastaus?
- Kelpaa, hymähdin ja oloni alkoi tuntua normaalimmalta. Vesku kääriytyi takaisin peittoihinsa mutta minusta tuntui, että piti käydä juomassa jotain. Nousin ylös ja vetäisin varmuuden vuoksi pikkuhousut ja T-paidan ylleni ennen kuin lähdin etsimään keittiötä pimeässä.

Puolimatkassa käännyin takaisin ja ryntäsin takaisin vierashuoneeseen. Vesku oli taas peiton uumenissa ja teeskenteli nukkuvaa.
- Missä sä olit yötä? vaadin tietää ja hyppäsin hänen päälleen istumaan.
- Ai @!#$, että sä runnot! kuului tukahtunut älähdys.
- Kohta mä vasta runnonkin. Ei Jaskan kotiin varmasti ole tervetulleita kaksi kaatokännistä kun lapset nukkuu.
- Sä et halua kuulla, kuului vaimeasti.
Ravistin ja vaivasin peittomyttyä kuin taikinaa.
- Kiva kun sanoit noin, nyt mun on pakko saada tietää, sanoin ja kiukun kyyneleet nousivat silmiini. Mutta mytty vaikeni kohtalokkaasti ja avuttomana lakkasin leipomasta sitä. Olisin voinut ruveta kiljumaan oikein tosissani mutta jokin arvokkuuden rahtu sentään oli vielä tavoitettavissa. Nousin hitaasti pois ja lähdin ovelle päin, hyvin hitaasti myös. Matkalla tein mutkan ja nappasin reppuni ja mutkittelin lisää ja tartuin peiton kulmaan. Valitettavasti Leena oli pedannut vierassänkyyn kaksi eri peittoa joten en saanut jätettyä Veskua sinne paljaana hytisemään. Raahasin peiton perässäni ulos huoneesta.

Silmät kyynelistä sumeina ja kiukusta melkein huohottaen maleksin pitkin käytävää miettien mihin menisin. Olohuoneen sohvalle ehkä, mietin, mutta ennen sitä tuli vastaan takaovi ja livahdin sinne terassille. Yöilma oli melko viileää, mutta ei se minua haitannut. Ihan muodon vuoksi käärin peiton ympärilleni kun asetuin yhteen korituoleista istumaan ja kaivoin repusta tupakat. Polttelin niitä useamman peräkkäin miettien vaihtoehtoja. Vesku ja Jaska olivat päätyneet jonkun vanhan ilolinnun asunnolle, ehkä. Tai kuten todennäköisesti minun onnellani oli käynyt, olivat horjuneet kaupungilla ja Hanna oli pelastanut heidät hoiviinsa. Koska Hanna ei olisi tullut vastaan kaupungilla kun me täällä olimme? Aina bailaamassa, se nainen.

Neljän tai viiden savukkeen jälkeen aloin palella ja hiivin takaisin sisään päättäneenä, että asettuisin olohuoneen sohvalle ja katsoisin filmikanavalta jotain elokuvaa, mitä tahansa. Jospa ajatukseni karkaisivat sinne mukaan eikä minun tarvitsisi miettiä Veskun ja Jaskan yömenoja. Herra jumala, jos Hannan oleskelutila tallillakin oli kuin bordelli, miltä mahtaisi hänen kotinsa näyttää?

Jouduin sytyttämään valot olohuoneeseen löytääkseni kaukosäätimen ja samalla katseeni osui baarikaappiin. Otin sieltä pienen pullon jotain ruskeaa seurakseni sohvalle. Tuskin Leena pahastuisi. Hörppäsin, haukoin henkeäni ja yskin samalla kun kelasin kanavia. Kesti hyvän aikaa ennen kuin löysin muuta kuin teksti-TV:tä tai chattia, mutta jäin lopulta katsomaan vanhaa amerikkalaista elokuvaa. Se oli mustavalkoinen ja naisilla oli sotilaalliset kävelypuvut, varmaan 1940-luvulta. Juonesta ei saanut kiinni, mutta henkilöiden vanhanaikainen hyveellisyys sai silmäni kyyneltymään uudestaan. Mitä ihmettä tuon ajan ihmiset olisivatkaan nykymaailmassa ajatelleet? Suhteita, nopeita suhteita ja irtosuhteita ja seksiä. Nuo eivät näköjään edes käyneet kahvilla ilman Vakavia Aikeita, tai maine meni.

Seuraava elokuva ei ollut sen lohduttavampi vaan traaginen pukudraama 1800-luvun Irlannista. Silmäni valuivat valtoimenaan kun sankaritar naitettiin väkisin rikkaalle miehelle, vaikka hän oli rakastunut toiseen. Loputonta kärsimystä oli sitten hänen elämänsä ja vanhana mummona vasta tuli vähän iloa elämään kun hänen lapsenlapsensa ja nuoruudenrakkauden lapsenlapsi löysivät toisensa.

Elokuvan loppuun mennessä oli jo melkein valoisaa ja pyyhin märkää naamaani peittoon ja niiskutin. Ajattelin lähteä palaamaan takaisin vierashuoneeseen, enhän halunnut Leenan löytävän minua tästä sohvalta vetistelemästä. Luulisi vielä meidän riidelleen, ja vaikka olimmekin, ei se muille kuulunut. Mutta sitten alkoi jostain ihmeen syystä, vaikkei ollut joulu, Ihmeellinen on elämä, enkä voinut pakottaa itseäni nousemaan. Ellei se elokuva saisi minua paremmalle mielelle ei sitten mikään, vaikka aika surkeaan suuntaan siinäkin elämä aluksi lähti viemään.

Vesku ilmestyi ovelle tukka pystyssä vähän ennen kuutamolaulukohtausta.
- Tuletko sä takaisin nukkumaan jossain vaiheessa? hän kysyi sovinnollisesti.
- Enpä usko, sanoin kuivasti.
- No sopiiko jos mä tulen sinne?
- Jos kerrot missä olit viime yönä.
- No ei se nyt kummonenkaan salaisuus ole, voisithan sä kysyä Jaskalta koska tahansa. Parilla askeleella hän oli sohvan luona ja yritti aukoa peittopakettia ympärilläni. En tehnyt elettäkään auttaakseni, makasin vain raskaasti liepeen päällä ja tuijotin televisiota.
- Missä? kysyin ja vilkaisin häntä nopeasti ja vaativasti.
- Me nukuttiin Hannan luona.
- Mähän arvasin, sanoin ja kylmä surkeus valahti mieleeni.
- No se vaan tuntui siinä vaiheessa hyvältä idealta. Ei siellä mitään sen kummempaa tapahtunut. Vesku ujuttautui minun ja selkänojan väliin.

- Ellei tapahtunut niin miksi helvetissä sä et voinut kertoa mulle koko juttua heti eilisaamuna?
Kuulin hiljaisen vastauksen ihan korvani vierestä.
- Kun mä pelkäsin miten sä suhtaudut. Kai mulla oli huono omatuntokin. Lämmin käsi laskeutui varovasti, kuin lupaa pyytäen olkapäälleni. En ollut huomaavinani sitä, vaikka se tuntui niin ihanan tutun turvalliselta, niin kuin kaikki tilaa vaativat kahdeksankymmentä kiloakin kiinni selkäpuolessani. Minun teki niin hirveästi mieleni hyväksyä sovintoyritys enempää kyselemättä, mutta jokin sitkeä jänne pisti hanttiin.
- Miksi sulla oli huono omatunto ellei mitään tapahtunut kerran? kysyin jähmeästi, enkä siirtänyt katsettani ruudusta. Maryn kylpytakki oli juuri kadonnut ja hän piileskeli pensaassa.

- Koska mä tiesin ettet sä tykkäisi. Että kävisi just näin.
- Mitäs menit sitten, sanoin, mutta samalla huokaisin alistuen. En voisi enää jatkaa kiukuttelua. Olinhan itsekin saattanut itseni hankalaan tilanteeseen liikaa juotuani ja vain muutama viikko sitten. Annoin jäykkien lihasteni rentoutua ja kuulin Veskun henkäisevän kun kroppani alkoi paremmin myötäillä häntä.
- Mun kullannuppu, hän mumisi ja tunsin pienen suukon korvallani. Silmäni valuivat taas, vai olikohan se virta loppunutkaan missään vaiheessa, ja nostelin vuoroin yläselkää, vuoroin lantiota, kun peittoa kiskottiin altani uudemman kerran. En sanonut mitään. Ei minusta olisi varmaan lähtenyt ääntä. Tuntui kovin tutulla tavalla hyvältä, kun Vesku sai kätensä peiton alle ja ympärilleni, ja varmuuden vuoksi toisen jalkansakin. Hän alkoi kuiskutella korvaani mitä ihanimpia asioita ja aloin rentoutua kokonaan, kun paha mieli hitaasti valui pois ja aloin toipua kiukusta ja suuttumuksesta. Elokuvan lähestyessä loppuaan aloimme jo toistella mukana vuorosanoja, kuten meillä oli tapana, ja naureskella. Zuzu’s petals oli minusta aina kuulostanut hullulta, kai siksi että minulta oli vienyt vuosia ennen kuin olin oikein ymmärtänyt mitä siinä sanottiin.

- Mitä tapahtui? kysyin sitten kun elokuva oli loppunut ja yritin katsoa taakseni.
- Mähän sanoin ettei mitään.
- Ei kun mä tarkoitan että miten te sinne Hannalle päädyitte.
- No meitä kehotettiin lähtemään pois, ja se on kyllä aika paljon Räkälässä. Mutta Jaska kaatoi yhden pöydän ja meinasi saada turpiinsa niin kai ne meinasi että meidät on parempi pelastaa ulos. Sitten me horjuttiin keskustaan päin ja alkoi tuntua ettei pysy enää tolpillaan ja istuttiin yhdelle penkille lepäämään ja mä jo ajattelin että siihen saadaan jäädä yöksi jos ei poliisit aja ohi ja pelasta putkaan.
- Ja sitten Hanna ajoi ohi?
- Niin totisesti ajoi. Tai taksilla se oli, mutta kuitenkin. Taksikuski taisi olla aika vastahakoinen ottamaan meitä kyytiin, mutta suostui se lopulta ja sinne me sitten päädyttiin. Me nukuttiin vierashuoneessa, hän lisäsi ennen kuin ehdin kysyä. – Jos mua käytiin yöllä hipelöimässä niin ainakaan mä en herännyt siihen.

- Just, sanoin. Mitäpä muutakaan siihen olisi voinut sanoa, aika viattomaltahan tuo lopulta kuulosti. Ojensin käteni umpimähkää taaksepäin ja hän tarttui siihen ennen kuin osuin silmään tai sieraimeen.
- Mennäänkö nukkumaan vielä?
- Mennään ihmeessä. Tuntui kuin silmissäni olisi ollut hiekkaa ja aloin hitaasti siirrellä jäseniäni siihen malliin, että pääsisin peiton alta istumaan ja ylös, mutta olin edelleen aika hyvin kääriytyneenä siihen.
- Älä vaivaudu. Vesku nousi takaani vikkelästi ylös ja kaappasi minut peittoineni kaikkineen syliinsä. En aina tiennyt, pidinkö siitä, että hän niin mielellään piti minua sylissä ja kantoikin välillä ympäriinsä. Joskus se tuntui vähän liikaa isä-lapsi –jutulta mutta nyt en pannut pahakseni vaan painoin pääni tyytyväisenä hänen olkapäälleen. Riiteleminen ja vihaisena oleminen oli rankkaa. Minusta tuntui kuin olisin juossut kymmenen kilometrin lenkin, vaikka olinkin vain maannut sohvalla viime tunnit.

Leenan huoneesta kuului liikettä ja hän tuli vastaan kun Vesku astui olohuoneesta ulos.
- Mitäs te täällä kukutte? nainen sanoi säikähtäen.
- Me katsottiin yöleffoja, ja mennään nyt nukkumaan, sanoin.
- Ettekö tule kahville ensin?
Haukottelin leveästi, mutta Leenan ääni oli pyytävä. Veskukin pysähtyi.
- Niin… hän aloitti ja arvasin, että hän antaisi minun päättää.
- No miksei, sanoin sitten ja yritin vääntelehtiä paketistani esiin ja jalkeille mutta Vesku vaihtoikin vain suuntaa ja vei minut semmoisenaan keittiöön ja asetti tuolille istumaan. Leena avasi radion, latasi kahvinkeittimen ja heitti pikalevylle puurokattilan. Hän näytti levänneeltä vaikka olimmekin olleet illalla kaupungilla rälläämässä, mutta eipä hän ehkä ollutkaan herännyt aamuyöstä varmana siitä, että miehensä oli käynyt vieraissa. Ainakaan hän ei ollut voinut kehittää asiasta koko yön kestävää draamaa.

Aloin hiljalleen ravistella peittoa pois ympäriltäni ja laskosten uumenista kolahti lattialle se baarikaapista nappaamani pieni pullo. Olin ihan unohtanut sen ja nolostuin kun Leena ja Vesku kääntyivät katsomaan.
- Toivottavasti et tykkää huonoa, mä maistoin tästä, sanoin hamuiltuani sen pöydän alta. Täräytin sen keskelle pöytää, mitä tässä enää noloilemaan.
- Otetaan siitä sitten aamiaistömpsyt kun se on kerran avattu, sanoi Leena ja nosti kahvimukien lisäksi pöytään kolme pientä lasia.
- Äi-ti! Vesku näytti kauhistuneelta. Niin tosissaan järkyttyneeltä, että minun oli pakko nauraa.
- Hyväksi sydämelle, sanoi Leena ja kääntyi taas hämmentämään kattilaa, johon hän oli varistanut pikakaurahiutaleita.

Ihan älytöntä, mutta istuimme kuin istuimmekin sitten aamiaisella juoden jotain unkarilaista hedelmäviinaa kaurapuuron kanssa, paitsi Vesku, ja ennen pitkää olimme oikein loistavalla tuulella. Riikka tuli kotiin kesken kaiken ja istui hyväntuulisena seuraan, kaapien puurokattilasta loput ja pitäen huolen, että hänkin sai osansa viinasta, vaikka Leena vilkuilikin häntä. Meillä oli yllättävän hauskaa. Ilmapiiri oli jotenkin valoisa ja luottavainen, ja vaikka se minun osaltani johtuikin suuresti siitä, että olin saanut Veskun kanssa selvitettyä asioita, oli Karin odotettua parempi toipuminen varmaan pääsyy muille. Puhelimen yllättävä pirinä jähmetti kuitenkin kaikki aloilleen. Leena valahti kalpeaksi ja nousi vastatakseen. Oli liian aikaista saada kohteliaisuussoittoa keneltäkään.
- Niin? sanoi Leena kireästi vastattuaan keittiön seinäpuhelimeen ja kuunneltuaan hetken. Näin miten hän tarrautui tiskipöytään niin, että rystyset paistoivat valkoisina marmorikuulina. Luulen, ettei kukaan meistä hengittänyt sinä aikana kun tuijotimme häntä ja odotimme seuraavaa repliikkiä. Onneksi hän naurahti voipuneesti melko pian ja jatkoi puhelua normaalilla äänellä. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin syömistä.
- Mitä? kysyi Riikka kun Leena laittoi kuulokkeen paikoilleen hymyillen koko naamallaan.
- Kari halusi soittaa kotiin. Että toisin sen kesken olevan kirjan yöpöydältä päivällä kun menen. Mutta en kyllä monesti haluaisi tuommoisia puheluita että hoitaja se-ja-se täältä huomenta. Onneksi se tyttö sanoi heti ensimmäiseksi että älä säikähdä.
- Puhuitko sä isän kanssa?
- Puhuin, ja se kuulostaa paljon paremmalta kuin eilen! Hän kävi halaamassa molempia lapsiaan ja minuakin sitten joukon jatkoksi, etten tuntisi itseäni osattomaksi, luulisin.

Ei sitten tullut mentyä enää nukkumaan. Pitkän aamiaisen jälkeen, jolla naurettiin, muisteltiin ja vähän itkettiinkin, kävimme Vesku ja minä pukeutumassa ja pakkaamassa ja lähdimme Leenan kanssa katsomaan Karia. Jatkaisimme sieltä suoraan asemalle.

Miehen kunto oli tosiaan parantunut siitä mitä olin nähnyt edellisenä päivänä. Puhe kulki huomattavasti selkeämmin ja toinenkin käsi toimi jo hiukan, joskin jalka oli aika lailla kuollutta lihaa. Eniten oli muuttunut Karin mieliala. Ei hän nyt surkeuden perikuva ollut ollut eilenkään, mutta nyt hän kohotteli silmät loistaen kättään, joka ei eilen ollut suostunut kuin hiukan värähtämään. Kannatti nukkua tämän yön yli, hän toisteli.

- Nyt meidän pitää lähteä jos me halutaan ehtiä junaan, sanoi Vesku lopulta vilkaisten kelloa.
- Okkakaa auko, sanoi Kari.
- Sun autoko? Veskun silmät levisivät.
- Herrajjestas, se on varmaan vielä siellä sun työpaikalla! tajusi Leena.
- Etkö sä käytä sitä? Vesku kysyi äidiltään.
- Mä en todellakaan halua ajaa sillä. En mä osaa parkkeeratakaan poloa isompaa autoa. Missähän avaimet on?
- Kakin kaskussa, sanoi Kari ja osoitti kaappia. Leena nousi ja kaiveli siellä roikkuvan puvuntakin taskuja mutta totesi ne tyhjiksi.
- Nää on varmaan ottaneet arvoesineet talteen. Mä käyn kysymässä kansliasta. Hän palasikin pian roikottaen etusormessaan autonavainta. Vesku nappasi ne vaikka minäkin ojensin kättäni innokkaana.
- Kuka joi viinaa aamiaiseksi? Vesku kysyi ja sujautti avaimet housuntaskuun. – Haluatko sä äiti kyydin kotiin? Jos me haetaan auto niin ollaan tässä varmaan vartin kuluttua.
- Kyllä mä voin kävelläkin, sanoi Leena sen näköisenä, ettei aikonut vähään aikaan lähteä. Niinpä me hyvästelimme ja lähdimme kävelemään Karin työpaikalle, minkä lähes autiolta parkkipaikalta Vesku valitsi mustan mersun. Minkäpä muunkaan.
- Saanhan mä ajaa tällä ens viikolla, saanhan, anelin ja puristin Veskua reidestä kun hän lähti liikkeelle.
- Totta kai, jos sulla on miinus nolla promillea, Vesku naurahti ja avasi radion. Vajosin huumaantuneena pehmeään penkkiin ja olisin voinut kuvitella olevani lentokoneessa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.11.14 22:14:04

24.

Aloin kiipeillä seinille seuraavalla viikolla kun ei kuukautisia kuulunut. Välillä saatoin luennoilla vajota ajatuksiini analysoiden, eikö vatsani ollutkin piukea ja arka ja välillä se tuntui siltä, välillä ei. Jos se varmasti tuntui, tuli sitten kuitenkin uskonpuute. Miksi se tuntui semmoiselta? Syystä a vai syystä b?

Onneksi Miila tohotti kotona niin että siellä ei ehtinyt miettiä omiaan. Laurilla oli keikka perjantaina. Hänen pääasiallinen musiikkiharrastuksensa oli kuorolaulu, mutta siinä sivussa hän oli myös mukana autotallibändissä, joka soitti jonkinlaista soulahtavaa iskelmämusiikkia. En ollut koskaan kuullut sen esiintyvän; ehkä koska sillä ei ollut vielä ollut keikan keikkaa, mutta nytpä näkisin ja kuulisin. Tietenkin joutuisimme koko kolhoosin väki raahautumaan paikalle vantaalaiseen hotelliin, jossa pojat saivat lämmitellä jotain nimekkäämpää artistia. Tuskin siellä paljon muuta yleisöä alkuillasta olisikaan, kai kauppamatkustajatkin pääsivät viikonloppua vasten lähtemään kotiin.

Olin ihan väärässä. Vesku ja minäkin, vaikka olimme olleet illalla tallilla, ehdimme paikalle ihan ajoissa ennen yhdeksää, jolloin Streetdancen oli määrä aloittaa. Hotellin ravintola oli jo tupaten täynnä kaikenikäistä porukkaa, keski-ikä kyllä taisi olla kolmenkympin päällä. Tanssilattialla pörräsi pariskuntia levymusiikin tahtiin ja tunsin lievää kuvotusta. Tuli vähän semmoinen olo kuin olisi saapunut lihamarkkinoille.
- Tää on käytettyjen kodinkoneiden osasto arkisin, näin viikonloppuna on sentään tarjolla uusiakin, ilmoitti Arto, kun löysimme oman porukkamme. Hän silmäili pitkään muutamaa bileasuista blondia, jotka näyttivät liian nuorilta tänne. Minua ei huvittanut vaan muksaisin häntä niskaan.
- Mikä @!#$ sovinisti susta on tullu?
- Mikä @!#$ tiukkapipo susta sitten? Arto älähti ja hieraisi niskaansa. – Musta se oli hyvä juttu.
- No mä nyt oon vähän tiukkis nykyään, myönsin ja kiskaisin häntä anteeksipyytävästi tukasta.
- Mitä sä haluat juoda? Vesku kysyi kun olimme raahanneet kaksi pallia muiden seuraan kolmen pikku pöydän ympärille.
- Tuo siideri, jos niillä on kuivaa, sanoin valmiina potkaisemaan, jos Vesku alkaisi väännellä naamaansa. Mutta ei hän sanonut mitään. Ei kai uskaltanut. Takaisin hän tuli kahden olutlasin kanssa ja sanoi, että kuivaa siideriä ei ollut ollut kylmänä.

- Ei voi mitään, sanoin kevyesti ja maistoin lasistani. Se oli pahinta mitä ikinä olin suuhuni kaatanut. Jokin etäinen oluen maku happamen liituisessa kuorrutuksessa. Teki mieli sylkäistä se pois. – Onkohan tää jotenkin pahentunutta, tää maistuu ihan kamalalle, valitin.
- Ai, tää on ainakin ihan ok, sanoi Vesku ja maistoi omastaan.
- Anna mä maistan onko se maku vaan mun suussani vai onko toi pullo pilalla. Saavat antaa kaksi tilalle sitten! Olin vähän tuohtunut.
- No vaihdetaan, Vesku sanoi ja väitti maistettuaan ettei minun lasissani ollut mitään vikaa.
- Tässä ei ole mitään vikaa, siinä on, ilmoitin tuimasti.
- Pidä sä sitten se, Vesku huokaisi.

Arto oli tullut Miilan ja Raisan kanssa, oletin, samoin Raul ja Teresa poikaystävineen, jota en tarkemmin tuntenutkaan, mutta sitten piirissä istuivat myös Mikael ja Sebastian, Laurin ja Veskun kavereita.
- Missäs Jari on? kysyä töksäytin heiltä kun olin saanut juoma-asiat selvitettyä ja sitten teki mieli läimäistä käsi suun päälle. Ihan kuin he eivät olisi kelvanneet. Kaverukset onneksi eivät tuntuneet huomaavan lapsustani.
- Kyllä se varmaan löytää tänne kunhan töistä pääsee, Mikael arveli. Jatkoin ympäristön silmäilyä ja totesin, ettei Jinnaa näkynyt missään. Olikohan hän tulossa? Niin, ja Ville tietenkin. Miila oli liian kaukana kuullakseen vaikka kysyisin kun musiikki soi aika kovalla. Ei auttanut kuin odotella.

Vilkaisin kelloani jo vähän tuskastuneena levymusiikkiin. En tuntenut artisteja keiden kappaleita siellä soitettiin, paitsi yhtä jonka aavistelin olevan Yölintu. Varmaan jotain Anne Mattilaa tai muita samantyylisiä suuruuksia. Ainakin väellä tuntui olevan hauskaa, lattialla oli tanssipareja vaikka miten. Vasta puoli yhdeksän, vielä joutuisi odottamaan.
- Käydään tanssimassa, kuulin korvani juuresta äänen. Hätkähtäen vilkaisin taaksepäin, siinä oli Raul.
- Tämmöistä musiikkia? Hulluko olet, en mä osaa.
- Kai niitä voi tanssia niin kuin mitä vaan hitaita. Tuu nyt, mulla on asiaa.
Vastahakoisesti nousin pöydästä ja lähdin seuraamaan häntä. Kun pääsimme hytkyvään ja pyörivään joukkoon, tarttui Raul minua vyötäröltä ja minä laitoin käteni hänen olkapäilleen, katsoen kysyvästi ylöspäin.
- Niin mitä?
- Eihän sulla ole mitään tekemistä sen kanssa mitä Jaakon autolle on tapahtunut? Poika katsoi minua kiinteästi.
- Mitä ihmettä? sanoin ällistyneenä ja olin onnellinen värivaloista. Ehkä äkillinen punastumiseni ei niiden välkkyessä ollut niin silmiinpistävää.
- Joku oli viillellyt siitä renkaita tossa yhtenä iltana.

Pidätin helpotuksen huokausta ja olin onnellinen, etten heti ollut heittäytynyt tunnustamaan.
- No onpa hölmöä, puuskahdin. – Ei, mä en todella ole ikinä harkinnut viilteleväni kenenkään renkaita.
- Mä vaan ajattelin tarkistaa. Jaakko tuntui ajattelevan, että sä voisit olla sille jostain suutuksissasi.
- No totta hitossa voisinkin, mutta en mä nyt sentään tommoista temppua menisi tekemään.
- Jaha, no oiskohan se se Mika sitten kumminkin.
- Mika? Mä luulin että ne oli kavereita.
- Oli, mutta eivät taida olla enää.
- Kuinka niin?

Raul kertoi miten hyvin minun jekkuni oli toiminut. Jaakko oli tosiaan pyhän vihan valtaamana olettanut kaikki sotkuni Mikan syyksi tämän vannomisista huolimatta ja he olivat ilmiriidassa. Ja auto kuulemma löyhkäsi nyt pahemmalta kuin kalatorin roskis iltasella ja Jaakko alkoi olla epätoivoinen. Kaikesta siivoamisestaan huolimatta hän ei ollut saanut hajua pois, vaikka olikin vanhat nakit penkin alta löytänyt. En voinut olla nauramatta ihastuksissani ja Raul katsoi minua ihmeissään.
- En mä nyt oikein ymmärrä, miksi sun pitää olla noin vahingoniloinen?
- Sä et tietysti ole kuullut, tajusin. Olimme pitäneet koko jutun aika visusti oman porukan keskuudessa. Ei ollut tainnut Miila kertoa edes Raisalle.
- Mitä kuullut?
- Jos lupaat pitää omana tietonasi niin voin kertoa, lupasin.
- Lupaan, en mä ole mikään juoruakka.

Viivyimme sitten lattialla toisenkin kappaleen ajan ja kerroin, joskin vähän takellellen, mitä viime bileissämme oli tapahtunut. Sitä en kuitenkaan kertonut, että kaikki Mikan niskoilleen saamat syytökset kuuluivat minulle. Raul näytti epäuskoiselta ja aika kauhistuneelta.
- Mutta mä en todellakaan ole koskenut Jaakon renkaisiin, vakuutin lopuksi.
- Entäs Vesku?
- No ei varmasti, sanoin kauhistuneena. – Ei se olisi yhtään sen tapaista. Ei se alentuisi mihinkään noin lapselliseen.
- Jaakko sanoi saaneensa siltä pari aika epämiellyttävää puhelua mutta ei se tietysti kertonut miksi.
- Jaa? Ei mulle ole tommosta kerrottu. En ollut kuvitellutkaan Veskun puuttuneen jälkiselvittelyihin, mutta jokin kumma tunne läikähti sisuksissani. Olin tainnut odottaa jonkinlaista toimintaa kuitenkin. Eikö miesten tehtävä ollut puolustaa naisiaan?

Kappale vaihtui taas ja pimeällä esiintymislavalla alkoi näkyä hahmoja. Huomasin ne silmäkulmastani ja ehdotin, että palaisimme pöytään, kohta keikka alkaisi. Raul saattoi minut herrasmiesmäisesti takaisin paikalleni, hyvä ettei kumartanut kiitokseksi.
- Tehän viivyitte, sanoi Vesku ja katsoi minua pitkään. Minä siirsin jakkarani lähemmäksi ja nojauduin häneen kevyesti.
- Meillä oli vähän puhumista. Anna suukko.
- Vaikka kaks.

Ennen kuin ehdin saada yhtäkään vatsassani kouraisi niin, että minun oli pakko älähtää ja käpristyä kokoon.
- Mitä nyt? kysyi Vesku huolestuneena.
- En tiedä, mahaan sattui. Ojentauduin varovasti, mutta se iski uudelleen kun pääsin suoraksi ja minun piti kyyristyä takaisin. Mitäs @!#$ä nyt? Vai joko nyt?
- Mä taidan mennä käymään vessassa, sanoin heikosti ja nousin varovasti ylös juuri kun bändiä kuulutettiin esiin. Ehdin juuri ennen koko äsken tanssineen ikäluokan rynnistystä ja lukkiuduin viimeiseen koppiin pidellen vatsaani. Siinä vihlaisi heti kun nousin pystympään ja pyyhin otsaltani toisella kämmenselällä hikipisaroita, jotka sille olivat kihonneet matkalla, kun olin väkisin pitänyt itseäni pystyasennossa.

Odotin, että vihlonta helpotti, mikä tapahtuikin joidenkin minuuttien kuluttua, ennen kuin vilkaisin toiveikkaana pönttöön. Verta, lopultakin, litroittain verta, tai siltä ainakin näytti. Olin niin riemuissani että jäljelle jäänyt lievä kipukin alkoi tuntua vain hyvältä. Ovelta kuului vaativaa koputusta.
- Onko siellä joku? Oletko juuttunut sisään tai sammunut? kysyttiin.
- Kaikki hyvin, huikkasin ja aloin valmistautua poistumaan.
- Ei saa tolla tavalla varata vessaa puoleksi tunniksi kerrallaan, täällä on muillakin hätä, marmatti ehkä viisikymppinen täti, jonka tukassa oli häivähdys sinistä, kun avasin lopulta oven.
- Anteeksi vaan, mutta kun mulle tuli just keskenmeno, sanoin nenäkkäästi vasten hänen kasvojaan ja menin nauraen pesemään käsiäni. Täti jäi tuijottamaan perääni, eikä tajunnut mennä sisään vapautuneeseen koppiin, vai eikö hän uskaltanut sanomani jälkeen. Ainakin hän tuijotti sinne epäuskoisena vielä silloin kun olin suurpiirteisesti vedellyt vähän lisää huulipunaa ja käännyin poistumaan naistenhuoneesta.

Kävin baaritiskillä ostamassa pari salmiakkishottia juhlan kunniaksi ja siinä jonottaessani muistin, että Lauri poppoineen oli jo lavalla. Musiikki oli soljunut korvissani niin ammattimaisena, ettei ainakaan heti tajunnut soittamassa olevan ensikertalaisen harrastelijabändin. Tanssilattiallakin oli porukkaa, huomattavasti nuorempia kuin levysetin aikana. Kuulosti hyvältä, soljuvalta ja letkeältä. Laulajan ääni oli mielenkiintoisen käheä ja Laurin torven ääni taustalta antoi kappaleelle jotenkin kaihoisan sävyn, vaikkei se soittanutkaan mitenkään kaihoisaa teemaa, päinvastoin. Tanssahtelin pöytään shotteineni ja totesin Jarin tulleen ja vieneen paikkani. Istahdin sen sijaan Veskun syliin.
- Vieläkö sattuu? tämä kysyi.
- Vielä, mutta ei se mitään, ilmoitin ja tyrkkäsin toisen lasin hänen käteensä.
- Jaaha. Ilmeestä näki, että hän tajusi tarkkaan mistä oli kysymys. Tunsin miten hänen sormensa ujuttautuivat kyljelleni toppini alle ja uppouduimme pussailemaan.
- Lopettakaa nyt jo, olette julkisessa huvittelutilassa, mörähti Jari lopulta vierestä. Irvistin hänelle hilpeästi ja muistin juoda drinkkini pois. Huomasin Jinnan tulleen ja kävin kysymässä häneltä särkylääkettä – omassa laukussani ei ollut vaikka olin luullut niin. Miilalta onneksi lopulta löytyi ja se sai vähäisenkin jomotuksen katoamaan lähes olemattomiin.

Streetdance soitti tunnin verran ja sai pois lähtiessään yllättävänkin isot aplodit, varmaan johtuen siitä, että heidän ohjelmistoonsa kuului niin vanhojen kappaleiden uudelleenlämmityksiä, että ravintolan vanhempikin asiakaskunta tunsi ne omasta nuoruudestaan. Minä tunsin ne Ilsen ja iskän ansiosta, he olivat jossain määrin jumittuneet oman nuoruutensa musiikkiin. Illan pääesiintyjä ei kiinnostanut minua sitten tippaakaan joten aloin harkita kotiin ja nukkumaan lähtemistä. Vesku halusi selvästi vielä jäädä joten en viitsinyt häntä houkutella sen enempää vaan poistuin yksinäni pimeään iltaan. Onneksi pääsin läheltä lähtevällä bussilla ihan kohtuullisen matkan päähän kotoa ja onneksi se bussikin oli lähdössä. Istuin paikalle missä sain nostettua jalkani pyöränkotelon päälle ja siten taas kyyristeltyä vähän. Nyt kun ensimmäinen riemastus oli kadonnut ja lievä humalakin alkoi haihtua tunsin itseni taas kipeäksi kuin koira. Melkein teki mieli voihkia ääneen siinä vaiheessa kun havaitsin oman pysäkkini ja hirvitti ajatus kävelymatkasta. Yllättäen se kuitenkin tekikin hyvää; kävelyn rytmi lähetti hierovaa värinää vatsaani.

Ratsasin kuitenkin ensimmäiseksi lääkekaappimme ja vedin kuuman suihkun jälkeen villapaidan ylleni ennen kuin hautauduin sänkyyn. Yöpöydällä oli buranapaketti ja mukillinen kuumaa mehua ja hyvä kirja ja minulla alkoi olla oikein mukava olo. Oli ihana välillä hemmotella itseään. Avasin telkkarinkin, vaikka se oli pieni vanha matkamallinen, jonka kuva oli väkisin aina vähän rakeinen, mutta kyllä siitä nyt jotain näki, ellei ollut pakko elää tekstityksen varassa. Myöhäisuutisia saattoi seurata oikein hyvin ja unohduin tuijottamaan ruutua mitään näkemättä niiden jälkeenkin.

Olin edelleen sataprosenttisen iloinen siitä, etten ollut raskaana, mutta kumma kyllä pieni haikeuden häivä oli mielessäni silti. Olin kai jo ihan hiukan ruvennut miettimään että mitä jos sittenkin ja miltä sitten olisi tuntunut, vaikkakaan en todennäköisesti olisi päätynyt tätä pitämään. Mielessäni pyöri miltä Karoliina oli tuoksunut ihan pienenä ja jotenkin ajatus vauvasta ei tuntunut enää pelkästään pelottavalta ja ällöttävältä niin kuin silloin kun se oli syntynyt vaan itse asiassa aika jännittävältä, ihan kuin seikkailulta. Huokaisin enkä oikein tiennyt oliko henkäykseni itkun vai naurun sekainen. Eikö sitä mitenkään voinut olla vain yhtä mieltä kerrallaan ja tyytyväinen tilanteeseen?

Ilmeisesti ei, tai sitten olin vähän hormonipöllyssä. Totesin, että minua itketti ja sitten itkinkin pienen pätkän. Sen jälkeen nauroin itselleni ja mielenmuutokselleni ja sitten itkin vähän lisää. Nyt olin tyytyväinen ettei Vesku ollut lähtenyt kotiin kanssani. Oli kivempi rypeä omassa ailahtelevaisuudessaan ihan yksin, enkä halunnut hänen alkavan kuvitella, että ehkä olin muuttanut mieleni koko lastenteosta. Jos tämä nyt oli vaan joku hormonijuttu saattaisin olla parin päivän päästä taas ihan toista mieltä. Nyt oli kuitenkin jotenkin lohdullista ja helpottavaa saada itkeä ja kaivoin yöpöydän laatikosta rintsikoiden seasta ison kankaisen nuhanenäliinani ja kääriydyin sen kanssa kyljelleni peiton alle ja aloin rypeä terapeuttisissa kyynelissä. Nukahdin siihen ja heräsin hellävaraiseen ravisteluun vähän myöhemmin. Vesku istui omalla sängynpuolikkaallaan ja töni minua.

- Mitä nyt? ärähdin, en voinut ymmärtää miksi hän halusi herättää minut keskellä yötä.
- Miksi sä olet itkenyt? hän kysyi äänellä, josta saattoi tarkoin korvin kuulla, että hän oli jossain vaiheessa iltaa juonut jotain, mutta ei ilmeisestikään vähään aikaan eikä juuri paria drinkkiä enempää.
- Äh, en miksikään. PMS. Hormonit. Ei mitään vakavaa. Vilkaisin juoruavaa, rutistettua, kosteaa nenäliinaa nyrkissäni ja tungin sen tyynyn alle.
- Ihan varmastiko? Vesku intti.
- Tietysti ihan varmasti, tokaisin ja ojensin käteni. – Pistä suus kiinni ja tule tänne nukkumaan. Sammuta valot tullessasi. Kaipasin yhtäkkiä kauheasti hänen lähelleen mutta sitten kun hän oli totellut ja sammuttanut niin lamput kuin telkkarinkin ja olin saanut pääni mukavasti hänen olkapäälleen minua alkoi piru vie taas itkettää. Yritin nyyhkiä äänettömästi mutta kyyneleitä valui kuitenkin.

- No? Vesku kuiskasi ja tunsin miten hän pyyhki sormellaan silmiäni.
- No ne hemmetin hormonit vaan pyörittää. Taisin kuulostaa aika äreältä, mutta toinen ei säikähtänyt.
- Olisitko sä kuitenkin halunnut sen?
- Minkä sen? Ei ollut mitään sitä.
- Mutta jos olisi ollut.
- No sitä mä kai mietin, myönsin töksähtäen. – Mutta varmaan se menee yön aikana ohi. Puristin Veskua varoittavasti kyljestä kuin estääkseni häntä spekuloimasta yhtään pidemmälle, mutta se ei mennyt perille.
- No jonain päivänä, hän sanoi kaihoisasti ja alkoi silittää hiuksiani niin rauhoittavasti että aloin taas itkeä voimatta sille mitään. Minun oli pakko vääntäytyä kaivamaan se juoruileva nenäliina takaisin käteeni tyynyn alta ja sitten paruin ainakin kymmenen minuuttia tietämättä edes oikein mitä. Mutta se tuntui edelleenkin hyvältä ja terveelliseltä, itkeminen, ja omituinen mieheni jatkoi silittelyäni koko ajan sen sijaan että olisi karannut paikalta kuten ne perimätiedon mukaan useimmiten tekivät.

- Sä olet niin kummallinen, sanoin, kun en enää jaksanut itkeä enempää.
- Miten niin?
- Kuulemma yleensä miehet juoksee karkuun jos naiset alkaa itkeä.
- No sitä päivää saat odottaa, että mä juoksen sua karkuun, Vesku sanoi ja naurahti peittelemättömän hyväntuulisesti.
- Sä et ole tainnu nähdä mua vielä oikein kiukkuisena hirviönä sitten vielä, sanoin uhkaavasti, ja taas minua alkoi naurattaa. Voi elämä, kai taas itkisin kymmenen minuutin kuluttua.
- Kai mä nyt olen ehtinyt kaiken nähdä tässä vuoden mittaan.
- Vuoden ja melkein kolmen kuukauden, korjasin.
- Joo, no siinä tapauksessa ainakin.
- Tiedätkö sä mitä?
- En?
- Mulle tuli kauhea nälkä. Onkohan meillä mitään syötävää?
- Mennään katsomaan, sanoi Vesku heti valmiina nousemaan ja niin tassuttelimme alas keittiöön puolipukeissa molemmat.

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   10.11.14 16:51:09

Naaawwww, ihanaa :')

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.11.14 17:21:48

25.

Aamulla koko maailmani oli järjestyksessä taas, lukuun ottamatta pientä vatsakipua. Olisin mielelläni lojunut sängyssä pidempäänkin – olin yöllä muistanut että Jinnalla oli tätinsä Englannista tuoma kuumavesipullo, ja vaikka vähän hirvitti ajatus, että se aukeaisi ja löytäisin itseni vesisängystä, olin uskaltautunut lainaamaan sen ja se oli taivaallinen vehje. Mutta vähän houkutteli myös lähteä tallille. Oona oli saanut kaksi uutta ratsua ja olin luvannut tyypata ponin. Miilan oli pitänyt tulla ratsastamaan Mansikalla mutta hän vain mumisi sängyssään kun yritin saada häntä ylös samaan kyytiin ja ilmoitti vaihtaneensa vuoroa Ilsen kanssa. Niinpä lähdimme Veskun kanssa kaksin mustalla mersulla, jota edelleen silittelin kunnioittavasti ennen kuin uskaltauduin sisään. Tajusin yhtäkkiä ihmeissäni, ettei ollut mitään tietoa siitä, koska joutuisimme sen palauttamaan, josko ikinä. Kari oli jo päässyt sairaalasta, mutta autoa ajamaan hänestä ei olisi vielä hyvään aikaan. Hän vietti kuulemma suurimman osan aikaa pyörätuolissa, joskin pystyi jo liikkumaan muutamia askelia rollaattorin avulla.

- Meidän pitäisi käydä katsomassa sitä, ajattelin ääneen.
- Mitä? Vesku kysyi ratista.
- No Karia tietysti. Ihmettelin kun hän ei ollut pystynyt seuraamaan ajatusteni kulkua.
- Niin. Niin kai pitäisi.
- Mennään illalla? Saanko mä ajaa?
- Hmm, sä varmaan olisit tyytyväinen jos ne asuisi vielä vähän kauempana ja saisit ajaa?
- Varmaan, naurahdin.

Kävimme ensin Mustikan kimppuun kun kentällä oli vielä tunti ja ajattelin tarvitsevani paljon tyhjää tilaa nuoren poninvintiön kanssa. Varsa lähti muitta mutkitta mukaamme pihatosta ja Mansikka jäi tyytyväisen näköisenä nauttimaan vapaahetkestään. Lapsi alkoi olla sen verran iso ja terhakka riiviö, että se selkeästi kävi jo välillä äitinsä hermoille. Vesku laittoi sen käytävälle kiinni ja harjasi nimellisesti vähän ja kokeili jalat. Saman rutiinin olin nähnyt toistuvan jo vaikka miten monesti, ja vaikkei Mustikan keskittymiskyky riittänyt vielä juuri mihinkään, se jaksoi jo seistä tuossa paikoillaan jopa sen kymmenen minuuttia, mitä siltä nyt enimmillään pyydettiin. Tänään ei mennyt sitäkään kun se pääsi taas irti ja lähdimme pikku lenkille tallin ympäri. En voinut lakata ihmettelemästä, miten äkkiä se tajusi juttuja ja vaikka se unohtikin ne heti, muistuivat ne seuraavalla kerralla mieleen aina vaan nopeammin. Sitä se ei vielä kyllä ollut tajunnut, ettei hihasta ja usein samalla myös käsivarresta nipisteleminen ollut ihan fiksua. Se nyt vaan oli maisteluvaiheessa.

Uuden ponin nimi oli Sassy ja Oonan mukaan se oli ihan raakile. Selässä oli käyty ja jotain se tajusi eteenpäinmenosta ja pidätteistä mutta siinä kaikki. Se oli kohtuullisen iso ja Oona saisi kyllä hoitaa varsinaisen kouluttamisen itse mutta ajattelin kokeilla ymmärtäisikö se minun räpeltämistäni sen verran, että voisimme käydä vaikka maastolenkeillä joskus.

Ville ja Jinna päräyttivät tallille kun talutin ponia tarhasta harjattavaksi ja huolestuin vähän. Jos Ville aikoi kentälle treenaamaan olisimme pikkulikan kanssa hänen tiellään ihan varmasti. Mutta menköön hän sitten maneesiin hienoine hevosineen; minä ehtisin kuitenkin kentälle ensimmäiseksi ja hän saisi itse päättää näytimmekö vaarallisilta.
- Oliko vähän hieno konsertti se eilinen! tuli Jinna innoissaan ilmoittamaan ja rapsuttelemaan ponini otsaa.
- Olihan se, myönsin ja harjasin tarmokkaasti. Poni oli kiltin ja tyytyväisen näköinen ainakin toistaiseksi, eikä se pannut pahakseen edes satulointia.
- Pitäiskö ottaa liina ja juoksuttaa sitä vähän ensin? Vesku mietti.
- Ei kai se pahaakaan tekisi.

Jinna tuli meidän mukana kentälle. Häntä ei kuulemma huvittanut hoitaa Villen hevosta eikä edes pyöriä ympärillä kun se ”aina irvisteli” hänelle.
- Tämmöiset kiltit ponit on ihan toista, hän leperteli Sassylle.
Vesku juoksutti sitä viitisen minuuttia kumpaankin suuntaan ja se näytti vauhdikkaalta mutta tasaiselta. Hyvä niin. Vauhtikammoa minulla ei totisesti ollut, mutten erityisemmin nauttinut ratsastettavista, jotka sinkosivat milloin millekin sivustalle tai pukittelivat.

Mutta pukittelemaan se tyllerö yltyi kuitenkin heti, kun olin saanut jalkani jalustimeen. Ellei Veskulla olisi edelleen ollut liina kiinni, olisi se ehtinyt ties minne asti, kun minä lennähdin hiekkaan istualleni.
- Oho, sanoi ja pahat aavistukset alkoivat hiipiä mieleeni. Liekö tuosta sittenkään tulisi minulle maastokaveria.
- Jos Jinna punttaisi sut, se ei taida tykätä kun satula lähtee menemään vinoon, Vesku ehdotti.

Olisin mieluusti vetäytynyt hommasta siinä vaiheessa, mutta tiesin että oli jo myöhäistä. Pakko sinne selkään nyt olisi päästä, ja vielä pysyäkin siellä. Niinpä nousin ylös, pudistelin hiekat vaatteistani ja odotin, että Jinna tuli lähemmäs. Sassy näytti nyt melko epäluuloiselta ja lähti väistämään oikealle heti kun lähestyimme selvästi pahoissa aikeissa sen vasenta kylkeä.
- Hitto, vaihdetaan puolta, ehdotin, kun poni oli tanssinut kierroksen tai pari ympyrää välittämättä siitä, että Vesku läimi sitä toiselle kyljelle liinan päällä. Se ällistyi puolenvaihdostamme niin, että Jinna ehti keikauttaa minut selkään ennen kuin se huomasikaan, ja siellä sitten istuin toisella kädellä harjaan takertuneena ja toisella silitellen sitä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan se seisoi paikoillaan mutta kun ei mitään sen kummempaa tapahtunut kuin että taputtelin sen kaulaa, se lopulta laski vähän päätään ja puuskahti.

- Kävelläänpäs, Vesku sanoi ja lähti taluttamaan sitä. Ei se enää kohta tuntunutkaan ruutitynnyriltä. Mikä lie ratsautumistrauma sillä oli.
- Voisit oikeastaan päästää irti, ehdotin kun olimme löntystelleet kerran kentän ympäri. Olin siinä salavihkaa jo kerännyt ohjat käsiini.
- Oletko varma?
- No en mutta mitenkäs tästä muuten selvän ottaa. Ja Oonahan sanoi että se ymmärtää pidätteet.
- Mutta onko Oona ratsastanut sillä vai onko toi vain sen virolaistrokarin kertomaa?
- Sitä mä en tiedä. Et nyt ois muistuttanut.
- Päästänkö?
- Päästä. Ei se tunnu säikyltä nyt enää kun en mä roiku kyljellä.

Kokeilin pysäyttämistä ja hidastamista käynnissä ensin ja totesin sen toimivan kyllä, kunhan olin salamannopea. Normaali tuntihevospidäte sai tamman nostamaan päänsä ja kiskomaan vastaan ikenet levällään, mutta silloinkin se palasi maan pinnalle heti, kun tajusin lakata vetämästä. Se oli kiehtovaa. Se kertoi ihan tarkasti minulle, mitä se sieti ja mitä ei ja yritin olla oikein nopea oppimaan. Havaitsin pian, että se toimi melkein parhaiten pelkällä istunnalla ja jos vain ajattelin ohjista kiristämistä. Päätin yrittää ravaamistakin, mutta kun painoin pohkeeni kylkiin se heilautti kiukkuisesti päätään ja tunsin miten molemmat takajalat kohosivat aavistuksen verran maasta.
- Miten sä sitten toimit? kuiskutin sille ääneen ja yritin turhaan ajatella istunnalla eteenajamista, miten se oikein näin tietoisesti tehtäisiinkään. Ihan sama juttu kuin jos rupesi pankkiautomaatilla miettimään tunnuslukua. Kyllä sen osasi mitään ajattelematta naputella mutta jos alkoi muistella lukusarjaa sitä ei voinut saada mieleensä.
- Mä en saa tätä ravaamaan, totesin tyynesti, kun ratsastin Veskun ja Jinnan ohi.
- Kokeile maiskuttaa, Vesku ehdotti.

Tein sen seuraavalla pitkällä sivulla ja keskityin ajattelemaan ravaamista tekemättä tietoisesti mitään ja sitten se lähti. Askeleet olivat miellyttävän tasaiset mutta tahti oli kuin Vermon etusuoralta. Minua alkoi naurattaa ja poni ilmeisesti tulkitsi sen pyynnöksi enemmästä vauhdista ja sen kun kiihdytti vaan lisää. Sain erinomaisen tilaisuuden kokeilla äsken opettelemiani pidätteitä. Onneksi ne toimivat, ravissakin, ja olisinhan sitten voinut aina ohjata sen aitaa päin tai nurkkaan.
- Se toimii näköjään nauramalla, ilmoitin kun seuraavan kerran menin yleisöni ohi ja yritin tosissani pysyä vakavana.
- No kääntyykö se?
- Todennäköisesti, se on kauhean herkkä istunnalle. Kokeilin ja sain ponin kiemurtelemaan haluamaani suuntaan miten tahdoin. Sitten vielä pari ravipätkää ja tarkistus, että se tosiaankin hiljensi kun pyysin ja päätin, että se riittäisi.
- Pitäisköhän kertoa Oonalle miten tää toimii vai antaako sen ottaa itse selvää, virnuilin kun lopulta hyppäsin alas.
- Mitä kertoa? kuului aidan takaa, missä Oona nojaili poikkipuihin.
- Että tää on ihan suunnattoman herkkä kaikelle, vastasin kiltisti. – Eikä halua päästää selkään.
- Jaa, sehän kuulostaa hyvältä, Oona sanoi poissaolevan näköisenä. – Pitää kokeilla kai itsekin jonain päivänä. Koskas sä Jinna tulet ratsastamaan?
- En mä tule, sanoi Jinna varmasti. – Mä en ole enää siinä iässä. Hän lähti kävelemään maneesin suuntaan, mihin Ville ja Razzamatazz olivat äsken menneet ja minä lähdin taluttamaan Sassya kentältä. Juuri sopivasti, näköjään, ratsastuskoululaisten iltapäiväryhmä alkoi taluttaa poneja ulos koulun tallista.

- Mitä sä mietit? kysyin Oonalta, joka seurasi meitä edelleen sen näköisenä että oli ihan muissa maailmoissa. Hän hätkähti hiukan.
- Mä yritän päättää mitä tekisin ton Madnessin kanssa. Se pitäisi saada radoille nyt ennen kuin kausi loppuu enkä mä kyllä ihan vielä pääse hyppäämään tällä jalalla.
- Pyydä Veskua, ehdotin.
- En mä lähde hyppäämään niin isoja luokkia kuin mitä Oona taitaa tarkoittaa, tämä kielsi. – En mä osaa. Pyydä Kimiä.
- Niin… no menisitkö sä koulukisoihin?
- Miksen, Vesku sanoi yrittäen selvästi peittää innostustaan.
- Selvä, mene selkään sitten ja sano mihin luokkaan se sun mielestä kelpaa.

Minua huvitti. Oona oli niin yksioikoisen suorapuheinen välillä, mutta se näytti toimivan ainakin miesten kanssa. Vesku lähti siltä seisomalta vaihtamaan ratsastuskamppeita päälleen ja laittamaan hevosta kuntoon. Seurasimme heitä maneesiin myös, Oona edelleen ontuen mutta jo ilman minkäänlaisia keppejä, joskin hän kiipesi katsomon korkeita portaita vaivalloisesti ja molemmin käsin tukea ottaen.
- Säkö aiot pitää sen sitten? utelin odottaessani, että hän pääsisi istumaan.
- Vähän alkaa houkutella, mutta katsotaan nyt ensin millasia tuloksia pojat saa sen kanssa.
- Mä voin mennä sen kanssa maastoesteradalle niin sä näet saatko siitä kenttähevosta, lupasin virnistäen. Tiesin vallan hyvin, ettei mitään maastoratsastuskilpailuja järjestetty, eikä tähän aikaan vuodesta enää kenttäkilpailujakaan.
- Sepä hauskaa. Oona tiesi sen ihan yhtä hyvin. – Mäpä ilmotan sut.
- Siitä vaan, koska?
- Ne on ensi lauantaina.
- Siis mitä? Pysähdyin niille sijoilleni toinen jalka portaalla ja toinen maassa.
- Keravalla maastoestekisat.
- Eikä oo, ei voi olla.

- Onhan, ja itse lupauduit. Oona nauroi äänettömästi silmät sikkaralla. Hän tiesi ihan hyvin etten olisi puhunut mitään jos olisin kuvitellut joutuvani vastaamaan sanoistani. En mitenkään hinkunut kilpailemaan. Kirosin hiljaa ja kiipesin jupisten hänen perässään. Istuin mielenosoituksellisesti vähän matkan päähän Jinnan viereen ja mulkaisin Oonaa, joka nauroi edelleen. Jinna ei huomannut mitään. Hänen katseensa oli liimautunut Villeen ja Razzamatazziin. He näyttivätkin hyviltä, joskaan Ville ei näköjään ollut päässyt taipumuksestaan tahkota yhtä ja samaa asiaa niin kauan, että se oli jo liikaa ja hevonen kyllästyi ja ratsastaja hermostui. Näin miten Vesku pysäytti toisen ratsukon ja he juttelivat vähän aikaa. Olisin totisesti halunnut kuulla, mitä he sanoivat toisilleen. Yhtä kaikki Ville lopetti kokoamisharjoitukset ja alkoi laukata ympäri maneesia. Razzamatazz näytti äimistyneeltä mutta pidensi halukkaasti askeltaan kun kerran sai. Veskussa ei ollut vielä mitään katsomista, Madness käveli kaula pitkänä alkukäyntejä ja siirsin katseeni Jinnaan. Huokaisin vähän kateellisena. Noin rakastunut minäkin olin ollut viime syksynä tähän aikaan, ja vaikkei tässä nyt suuremmin valittamista ollutkaan, ei tuota samaa paloa kyllä tainnut saada ikinä enää takaisin. Tunsin olevani vanha ja kallistin pääni Jinnan olkapäälle. Silloin vasta hän taisi huomata minut.

- Mitä nyt? hän kysyi hätkähtäen.
- Äh, kunhan mietin… Oona meinaa pakottaa mut maastoesteratsastuskisoihin.
- Älä huijaa, itse ehdotit, sanoi Oona joka oli kuullut kaiken.
- Enkä ehdottanut, tai siis, eihän semmosia ole ikinä järjestetty ennen.
- Kiva antaa lupauksia jos kuvittelee ettei niitä ikinä tarvitse toteuttaa, Oona hykerteli. Hän oli ihan liian tyytyväinen.
- No oikeesti. Onkohan toi hevonen ikinä edes hypännyt maastoestettä?
- Meidän pitää varmaan huomenna kokeilla muutamaa, jos sulla on viikolla taas kiire.
- No sekin vielä, mä en ehdi edes kunnolla harjoitella jos se ei suostu ylittämään mitään tukin näköistä.
- Jos se ei kerta kaikkiaan suostu niin ei sun sitten tarvitse, mutta kyllä mä luulen että se on nähnyt semmosia ennenkin. Eikä siellä taso ole mikään paha. Hyvä jos rata on 70-senttinen eikä siellä ole vettä eikä mitään kovin kummallista. Kuntoa se vaan vaatii, mutta sitä tolla pitäisi olla kiitos teidän.

Rauhoitun hiukan kun Oona lupasi, ettei minun sentään tarvitsisi mahdottomaan tehtävään ryhtyä. Ja vähän alkoi kutkuttaakin ajatus kisaamisesta kun katsoin millaiseen raviin Madness lähti. Se oli kyllä hieno, vaikka tiesinkin ettei se minun kanssani liikkuisi noin. Mutta enpä ollut koulukisoihin menossakaan joten en pannut pahakseni. Saimme melkoisen ratsastusnäytöksen kun Ville palasi takaisin ruotuun annettuaan Rassan venyttää itseään välillä kunnolla eteenpäin. Sen jälkeen ruuna kokosi itseään halukkaasti kuin sillä olisi ollut kuminauhoja kroppansa ympärillä. Se taipui välillä melkein piaffeen asti ja siinä vaiheessa Ville tajusi lopettaa ja antaa sen venyttää kaulaansa kunnolla. Vesku jatkoi toisen ruunan rääkkäämistä kunnes se vaahtosi ohjien kohdalta ja takajalkojen välistä.
- Hyppää tolla nyt huomenna tukkeja, eihän se jaksa päätään nostaa pahnoilta, suhisin Oonalle syyttävästi.
- Eiköhän se muutaman jaksa kuitenkin. Jos siitä tulee kenttähevonen sen pitää jaksaa monipäiväisiä kisojakin, Oona sanoi välinpitämättömästi ja lähti könkkäämään pois katsomosta. Jinna oli häipynyt jo aikapäiviä sitten, samalla kun Villekin ja minä jäin yksin odottamaan Veskua.

- Sä ratsastit sen ihan puhki, sanoin vähän syyttävästi.
- Mitä sitten? Vesku kysyi ja löysäsi satulavyötä.
- No kun mun piti hypätä sillä huomenna maastoesteitä että nähdään voiko meidät ilmoittaa kisoihin ensi lauantaina.
- Mikä juttu toi nyt oli? Mihin kisoihin?
- Jestas, ethän sä ehtinyt kuullakaan siitä. Oona on löytänyt jotkut maastoestekilpailut ja mä höläytin että jos sä hoidat koulun ja Kimi rataesteet niin mä meen maastoon.
- Et tainnut olla ihan tosissasi, Vesku arveli.
- En tosiaankaan. En mä ole koskaan kuullut että ois järkätty mitään pelkkiä maastokisoja.
- Puhuit pääsi pussiin, sanoi Vesku hyväntuulisesti ja tarttui minua käsivarresta.
- Niin tein. Mutta ei mua enää kovasti harmita. Kerroin sen vähän mitä tiesin matkalla talliin. Vesku vei hevosen suoraa päätä koulun vesiboksiin suihkuun ja minä pitelin sitä satula kainalossani sen aikaa kunnes käteni alkoi täristä. Olisihan sen satulan kai voinut siksi aikaa laskea poiskin jos olisi vähän ajatellut, mutta minä nyt olin jo ajatuksissani maastoradalla. Oona tuli ovella vastaan heinäkärryjen kanssa, alkoi olla iltapäiväruokinnan aika.
- Paatko tän pihalle takaisin kun se on kuivunut, jos me lähdetään tästä? Vesku kysyi ja Oona nyökkäsi vain ohimennessään.
- Mihin aikaan tuut huomenna, Jessi? hän huikkasi peräämme hetkeä myöhemmin.
- Ihan sama, kymmeneltä? ehdotin.
- Selvä!

Ville ja Jinna löytyivät ihan sattumalta rehuhuoneesta istumasta kauralaarin päältä pussailemasta, kun hain elektrolyyttejä.
- Oho, sanoin ja hämmennyin ihan.
- Ota mitä otat ja mene, komensi Jinna epätavallisen tiukasti ja tottelin.
- Ihanaa nähdä tommosta nuorta lempeä, heitin sulkiessani oven perässäni. Taisin olla vähän myrtyneen näköinen palatessani talliin, sillä Vesku kysyi mitä murjotin.
- Ihan hölmöä, kai mä kaipaan vaan viime kesää, kun kaikki oli niin uutta ja me niin kauhean rakastuneita.
- Mä luulin, että me ollaan vieläkin.
- Ei se enää ole samaa vuotta myöhemmin. Äh! Tajusin että olin tainnut puhua sopimattomia.

Vesku sekoitteli elektrolyyttisoppaa vilkaisten minuun ja alkoi sitten hymyillä miedosti. Hän jätti ämpärin sikseen ja tuli luokseni tarttuen kiinni niskastani ja leuastani ja painaen minut vasten Madnessin karsinanseinustaa.
- Ei niin mutta eikö olekin vielä parempaa? Sain sen tuntuisen suudelman että polvissani tuntui tärinää.
- Miten helvetissä sä ton teit? kysyin kun toinnuin ja sain taas henkeä.
- Mä tiedän mikä suhun toimii, mies hymyili ja palasi ämpärinsä luo. – Sitäpäs en tiennyt vuosi sitten.
- Takasin, heti, sanoin ja ääneni kuulosti oudolta kun veri suhisi korvissani.
- Ihan hetki vaan, mä juotan tän hevosen. Mutta hän vain lykkäsikin ämpärin karsinaan ja palasi. Minusta tuntui että hänen kätensä olivat tulikuumat kun sain ne poskilleni ja ne valuivat siitä hitaasti kaulalleni. En saanut sanaa suustani enkä oikein tajunnut mitä hän teki ja miten, mutta minussa tuntui pehmeältä.
- Mikä muhun sitten toimii? kuiskasin.
- En kai mä sitä voi paljastaa. Sä alat analysoimaan mun tekemisiä ja sitten se lakkaa toimimasta. Hän puraisi minua silmäkulmasta, kevyesti ja näytti hävyttömän tyytyväiseltä itseensä.
- Sika, porsas ja hirviö. Vie mut kotiin, sanoin, ja tarrasin hänen kaulaansa.
- Mun pitäisi toi ämpäri tuolta karsinasta…
- Nosta se ruokakuppiin, ei se sitä sieltä saa kaadettua. En raaskinut päästää irti kun hän siirtyi mennäkseen karsinaan vaan kiehnäsin mukana. Loimitettu Madness oli hörppinyt puolet ämpärillisestään ja loput Vesku nosti kokonaan ruokakuppiin, minkä ääreen se sitten siirtyikin.

Ehdin saada vähän tasapainoani takaisin matkalla autolle. Vaatteita emme viitsineet jäädä vaihtamaan kun kaappimme olivat rehuhuoneessa, minkä Jinna ja Ville olivat omineet; en halunnut enää sinne häiritsemään.
- Mitenkäs kauan se sitten paranee? kysyin uteliaana jotain kysyäkseni kun kopistelin hiekkaa ja turvetta kengistäni eturenkaaseen.
- Ainakin kolmekymmentä vuotta, vastasi Vesku varmasti. Katsoin häneen yllättyneenä.
- Miten niin.
- Niin mun vanhemmat väittää, eikä mulla ole mitään syytä epäillä niitä.

Istuimme autoon ja lähdimme liikkeelle.
- Sun vanhemmat on erikoistapaus, ihan selkeästi. Harva kai nykyään on noin kauan naimisissa ja vielä onnellisina.
- Ehkä se on sukuvika. Eikä omasikaan kovin onnettomilta näytä.
- Mun vanhemmat on eronneet, sanoin kuivasti.
- Mä tarkotin tietenkin Ilseä ja Artsia. Jos ne on kerran rakastuneet 16-vuotiaina ja nyt on tossa yli nelikymppisinä…
- Ei ne kuulemma koskaan oikein seurustelleet nuorina.
- No en tiedä onko sillä niin merkitystä. En mä ainakaan voi kuvitella niitä eroamassa sen paremmin kuin munkaan vanhempia.
- En mäkään, myönsin. – Kyllä ne on tarkoitettu olemaan yhdessä.
- Niin meidätkin, Vesku sanoi ja siirsi kätensä vaihdekepistä reidelleni. Se ei ollut mitenkään toiveikas tai tavan vuoksi lausuttu toteamus, se kuulosti yksinkertaiselta faktalta enkä nähnyt mitään syytä epäillä sitä juuri nyt, valahdin vain alemmas pehmeällä penkillä ja uskoin. Ehkäpä hän oli oikeassa. Minun kokemukseni mukaan hän usein oli.
Ajoimme illalla käväisemään Hangossa ja löysimme sieltä tyynen tyytyväisen pariskunnan. Keittiön nurkassa seisoi pyörätuoli, mutta Kari istui omassa nojatuolissaan takan ääressä ja silmäili vuoroin televisiota, vuoroin kirjaa, joka hänellä oli sylissään. Leena istui vastakkaisessa nojatuolissa kutomassa ja näytti siltä kuin olisi ollut joka solullaan tyytyväinen elämäänsä. Pysähdyin ovelle katsomaan heitä ja minua alkoi itkettää. He olivat kuin postikortista.
- Lappet, totesi Kari, joka huomasi meidät ensin; TV oli ollut sen verran kovalla, ettei kumpikaan ollut kuullut sisääntuloamme.
- Jestas, sanoi Leena ja näytti siltä kuin olisi halunnut ponkaista pystyyn mutta hän oli niin sotkeutunut kirjoneuleeseensa, ettei se onnistunut ihan heti. – Mitä te täällä teette?
- Kunhan ajateltiin pistäytyä kun on auto millä ajella, sanoin kevyesti ja kävelin sisään. Mietin hetken mihin asettua, mutta Kari kohotti taas kutsuvasti kättään, kuten oli tehnyt sairaalassakin ja menin käpertymään hänen tuolinsa käsinojalle. En voinut ymmärtää miksi minulla oli ensi näkemästä asti ollut niin kotoinen olo näiden ihmisten kanssa. Jaakon äidin, joka nyt oli lähin vertailukohtani, olin tavannut puolen tusinaa kertaa ja niistä puolet hän oli katsonut suvereenisti ohitseni tai lävitseni, Jaakon isällä oli tapana tuijottaa rintojani tai sitten myöskin olla näkemättä minua ollenkaan, jos hän oli huonolla tuulella. Täällä olin ihan oikea ihminen, joka oli selvästi aina tervetullut.

- Miten sä voit? kysyi Vesku, joka istui pallille jalkojeni juureen ja jatkoi haastattelemalla isäänsä yksityiskohtaisesti. Leena sai lankansa ojennukseen ja katosi keittiöön. Karin puhe oli parantunut huomattavasti ja hän ojenteli ylpeänä molempia käsiään ja jalkojaan, kutakin vuorollaan. Töihin paluusta hän ei kyllä vielä sanonut mitään.
- Taidan äkkyttää vielä liian pahatti, hän totesi.

Leena tuli ilmoittamaan, että saisimme tulla kahville ja tuomaan Karille rollaattorin, joka oli ollut huomaamattomasti piilossa tuolin selkänojan takana. Hän tarvitsi apua seisomaan nousemiseen, mutta käveli sitten hitaasti mutta varmasti keittiöön, joskin huomasin hänen lopuksi jo melkein puuskuttavan ponnistuksesta. Joka tapauksessa hän oli selvästi taas elävien ja kuntoutuvien kirjoissa ja olin siitä suunnattoman iloinen.

Emme viipyneet myöhään; Veskulla oli kuulemma vielä hommia. Minä pujahdin mersun etupenkille ja harkitsin ajaa kotiin kiertotietä, vaikka Tampereen kautta, mutta alkoi jo olla sen verran pimeää että epäilin, löytäisinkö sinne. Auto oli ihana. Se hyrräsi hiljaisesti ja vastasi kuuliaisesti kun painoin kaasua isolla tiellä niin, että siitä tuli ihan orgastisia tuntemuksia.
- Mä haluan just tällasen, ilmoitin, kun vastahakoisesti ihan liian pian hiljensin sadastaneljästäkympistä lähestyessämme Ruoholahtea.
- Täähän on ihan pappa-auto, Vesku kiusasi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.11.14 19:03:32

26.

Ei tullut mieleeni ennen kuin aamulla että jos aioin päästä hyppäämään maastoesteitä ne olisi ensin rakennettava. Ei semmoisia meillä ollut, osasin metsäpolut niin ulkoa, että tiesin kyllä. Mutta Oona yllätti.
- Kyllä siellä on muutama. Ne pitää vaan kääntää polulle kun en ole viitsinyt jättää muiden kiusaksi.
- Missä muka?
- Laita hevonen valmiiksi niin mä tulen näyttämään. Ei ne kaukana ole.

Hän otti varmuuden vuoksi yhden kyynärsauvan mukaan ja lähdimme kävelemään lähintä laukkapätkää kohden. Todennäköisesti koska siitä aina tuli mentyä kohtalaista vauhtia en ollut pannut kuin sivumennen merkille rankakasoja paikoitellen polun varressa. Oona osoitti ne, ja tukirakennelmatkin, jotka oli väsätty polun molemmin puolin. rangoista sai tukipuuparien väliin kasattua melkoisen pystyesteen. Hänen pidellessään hevosta minä kasasin liukkaita oksaisia puita paikoilleen. Toivottavasti kukaan ei juuri nyt pahaa-arvaamatta tulisi irrottelemaan tai näkisi tikkuisen yllätyksen.

Kahden pystyn lisäksi polun varressa oli vielä kauempana iso tukinpätkä, mutta se oli niin painava, etten saanut sitä yksin liikutettua joten saimme jättää sen sikseen. Jos Vesku olisi lähtenyt mukaan olisimme saaneet sen varmasti paikoilleen, mutta hän oli jäänyt kotiin opiskelemaan. Oona yritti tulla auttamaan, mutta Madness ei halunnut lähestyä isoa tukkia, joka alkoi rahista epäilyttävästi heti kun saimme sitä vähän siirrettyä.
- Ei näytä oikein hyvältä, aavistelin ja katsoin silmiään pyörittävää hevosta.
- Ei se tota puuta pelännyt vaan sitä ääntä. Mutta kaipa noista kahdesta esteestä jo jonkin käsityksen saa. Mene selkään ja käy vähän verkkaamassa, mä odottelen tuolla laukkapätkän alussa niin voin varottaa samalla, jos joku aikoo polulle.
- Selvä.

Tein pienen ravilenkin lähipoluilla ja palasin sitten Oonan luo, joka kökötti kannonnokassa siinä kohden missä polku leveni ja yleensä siirryttiin laukkaan. Madnesskin tiesi jo paikan ja alkoi stepata.
- Anna palaa sitten vaan, Oona sanoi huolettomasti ja nousi keppeineen ylös siirtyäkseen lähemmäs mutkaa, jonka takana ensimmäinen este oli.
Päästin ohjaa ja hevonen lähti. En kuitenkaan antanut sen revitellä kuten yleensä, tai aika usein, vaan yritin pitää mielessäni, että tahti pitäisi saada pysymään sellaisena, että voisi kuvitella hyppäävänsäkin. Ja sehän hyppäsi. Korvakarvankaan en huomannut värähtävän kun se huomasi lähestyvän risuläjän, yli vaan.

Kun polku taas kapeni, pysäytin ja päätin mennä samaa reittiä takaisinkin. Periaatteessa pätkällä oli vain yksi ratsastussuunta jottei sattuisi kolareita kovassa vauhdissa, mutta päätin uhmata sitä. Olihan Oona alkumatkalla varoittamassa mahdollisia tulijoita. Loiks, loiks, loikki Madness ja pysäytin sen tällä kertaa Oonan kohdalle.
- Ei se mitään kattele, puhahdin, olin tapani mukaan pidättänyt hengitystäni.
- No niin, kisoihin sitten vaan. Mä voin ratsastaa sen kotiin, mene sä purkamaan noi esteet ja anna kypäräsi. Alkaa vähän kolottaa tää käveleminen, lisäsi Oona sitten kun meinasin ruveta protestoimaan.
- Niin varmaan, totesin vain, mutta en voinut oikein muutakaan. Jäin sinne sitten yhden kyynärsauvan kanssa keräämään rankoja pois polulta ja pääsin tallille vasta melkein puolta tuntia myöhemmin. Mutta oli siitä se ilo, että Oona oli hoitanut hevosen takaisin tarhaan asti sillä välin. Minä kävin hakemassa Mansikan seuraavaksi käsittelyyn ja otin Mustikankin mukaan. Laitoin molemmat kiinni käytävälle, ajatuksenani pistää varsa sitten karsinaan kunhan olisin hakenut harjapakin varustehuoneesta, mutta Oona olikin siellä ja halusi näyttää minulle kisakutsun niistä lauantaisista kisoista. Jäin lukemaan sitä ja sitten unohduimme suunnittelemaan jo strategiaa ja unohdin koko pirun varsan kunnes palasin talliin paljon myöhemmin.

- Apua, sanoin kun näin mustan pienen takapuolen.
- Mitä? kysyi Oona takaani.
- Ne on seissy tossa ainakin varttitunnin ellei enemmänkin, mä unohdin ne, sanoin avuttomana.
- Mitäs sitten, siinähän ne näkyy seisovan edelleenkin, kuului lakoninen vastaus, ja tottahan se tietysti oli. En ollut aiheuttanut mitään katastrofia. Mansikka torkkui ja Mustikkakin näytti alistuneelta, joskin käännähti ja hirnahteli surkeana kun kuuli äänemme. Päästin sen kiireesti irti ja Mansikan karsinaan, missä se tutki pärskähdellen paikat ja alkoi etsiä turpeen seasta heiniä kuten äitinsä, vaikkakaan en vielä ollut sen nähnyt niitä oikeasti syövän. Kunhan otti suuhunsa ja tiputteli pois.

Vein Mansikankin maastoon joskaan laukkaradalle asti en tohtinut lähteä. Kun pääsimme vähän kauemmaksi sille alkoi selkeästi tulla huoli varsasta ja se kiihdytti kiihdyttämistään askeleitaan ja kun yritin tuoda sen käynnissä takaisin tallille, hidasti se kyllä vauhtia, mutta ei se käyntiä ollut. Piaffea paremminkin. Palautin ne pihattoon ja vaikka minuakin odotti kotona tekemättömiä hommia maanantaiksi jäin hetkeksi katsomaan niiden touhuja. En ollut nähnyt toisen tamman ja varsan poistuvan aitauksesta kertaakaan sen jälkeen kun ne olivat tulleet, mutta enpä toki ollutkaan tallilla kaiken aikaa. En ollut nähnyt niiden omistajaakaan, tiesin vain että kyseessä oli joku Oonan tuttu. Vai tutuntuttu? En muistanut enää. Tammaa sanottiin Hussuksi ja varsaa Ruskoksi, tai niin Oona sanoi koska varsa-nimitys oli jo oikeastaan ollut varattu Mustikalle. Nykyään hän oli alkanut puhua enemmän Ruskosta ja Mustista. Aprikoin vaan sitä, että käsittelikö kukaan Ruskoa kuten me Mustikkaa, lähes päivittäin, vai kasvoiko se kuin pellossa. Ja minkälainen siitä siinä tapauksessa tulisi. Mutta en ehtinyt siitä nyt ruveta ottamaan selvää. Kävin tallinovella lakaisemassa kenkäni ja lähdin ajamaan kotiin.

Vesku oli vallannut sänkymme opuksineen, mutta se sopikin minulle. Vaihdoin verkkareihin häiritsemättä häntä edes tervehdyksellä ja kävin keittämässä teetä, sitten kiipesin takaisin yläkertaan toiseen huoneeseemme. Ovi avautui aavemaisesti nirskahtaen, vaikkei se nyt ihan käyttämättömänä ollut ollutkaan. Melkein kuitenkin.

Huoneessa oli vain kirjoituspöytä ja tuoli ja läppäri pöydän päällä. Täydellisen mitäänsanomaton työskentely-ympäristö siis. Käynnistin koneen ja hörpin teetäni yrittäen palauttaa mieleeni, mikä tehtäväni olikaan ollut. Onneksi tarkka tehtäväksianto oli tallessa sähköpostissani ja kaivoin sen sieltä antamatta katseeni harhautua valkeiden verhojen läpi puutarhaan muuta kuin siksi hetkeksi, että ajattelin, että pudonneita omenoita pitäisi kerätä tallille. Armeliaasti sain uppouduttua työhöni ja toivoin vain hajamielisesti, että Silja olisi suunnilleen samoissa puuhissa nyt. Meidän pitäisi huomenna koota yritelmämme yhdeksi.

Lukemaan menin ulos, pihakeinuun, jota emme olleet vielä purkaneet. Nyt kyllä raahasin pehmusteet saunaneteiseen, sillä kuluneen viikon yösateiden jälkeen ne olivat aika nihkeät, mutta kun minulla oli Mansikan toppaloimi mihin kääriytyä, ei siinä ollut kova eikä kylmä maata.

Koko seuraavan viikon satoi; satoi ja myrskysi. Minulla oli muutenkin kiire ja totesin, että minun pitäisi lintsata luennoilta jos mielin ehtiä maastotreeneihin ennen lauantaita. Se taas tiesi ylimääräistä pänttäämistä iltaisin mutta se ei oikeastaan haitannut; selvisin itse nopeammin luentoaineiston läpikäymisestä kuin jos olisin kuunnellut sitä luentosalin penkillä ääneen luettuna. Tosin ainakin yhdellä luennolla, kertoi Simo, oli päästy aika hyvään keskusteluun, joka oli rönsyillyt ties minne, mutta sain sitten lainata hänen muistiinpanojaan siitä. Palautin ne seuraavana päivänä tuskastuneena.
- Susta tulee kaikkien apteekkarien lempilääkäri. Mä en saanut selvää puolestakaan.
- Reseptit tehdään koneella nykyään, Simo kuittasi mutta suostui sisälukemaan minulle konseptinsa ruokatunnilla kanakeiton ääressä.

Enemmän minua haittasi se, että Madness osoittautui suunnattomaksi pelkuriksi mitä tuuleen tuli. Se näki pikku-ukkoja jokaisen heiluvan oksan hangassa ja se teki maastoratsastuksista todellisia koettelemuksia. Minun oli pakko lainata Oonan suihkua ennen kuin ilkesin sieltä lähteä koululle, niin rankkoja reissut olivat minullekin, ja päätin kyllä ehdottomasti kieltäytyä lähtemästä millekään maastoradalle jos lauantaina olisi samanlainen sää.

Huvikummussa oli kotoista iltaisin. Tosin sähköt osoittautuivat vähän epäluotettaviksi ja valot välkkyivät välillä kuin kauhuelokuvissa, mutta aloimme varautua jo alkuillasta ja joka huoneessa paloi jo valmiiksi kynttilälyhtyjä siellä täällä. Omenat ja puiden lehdet puutarhassa saivat kyytiä. Istuimme aika lailla mukavia iltoja neljän kesken olohuoneessa iltamyöhällä kun ei enää ollut mitään tekemistä rästissä. Aika ilahtuneena huomasin Miilankin lukevan kun ei meistä muistakaan ollut seuraa. Ehkä hänen ei tarvitsisi vielä tänä talvena ruveta lapsentekokoneeksi. Ilse ja iskäkin liittyivät yhtenä iltana seuraan Karoliinan kanssa, Jinna sitä vastoin oli kadonnut näköjään kokonaan Alppilaan. Minä pyörin Karon kanssa iloisena tyynyläjässä lattialla, enää minulla ei ollut mitään traumoja sen pienen ihmisen suhteen. Tosin totesin, että joku saisi taas siivota täällä. Se alkoi pelottavan pian muistuttaa harmaapartaista menninkäistä mönkiessään villakoirien seassa kuolaisine naamoineen.

Valvoskelin perjantaina ja lauantain välisen yön kuunnellen pahaenteistä myrskytuulta, joka ei tahtonut jättää Suomenniemeä rauhaan. Ehkä se oli vähän hellittänyt, arvelin, tai sitten korvani olivat turtuneet suhinaan. Sateen ropinaa en ainakaan kuullut, kun nousin vähän ennen herätyskellon soittoa. Vesku oli luvannut lähteä mukaan jotta paikalla olisi joku tervejalkainenkin jonka kanssa kävellä rata läpi joten potkin hänetkin ylös ja hiljaisina lähdimme ajamaan tallille. Hän taisi olla vielä puoliunessa, minä olin hermostunut enkä halunnut jutella lämpimikseni niitä näitä, mitään järkevää tuskin olisin saanut sanottua kuitenkaan.

Puunasin hevoseni peilinkiiltäväksi ja pakkasin kaikki mahdolliset suojat mukaan, kurkkien aina välillä huolestuneena ulos. Harmaata, pahaenteisen harmaata oli. Tuuli puhalsi äkäisissä puuskissa, mutta kun Oona jo availi pihalla traikun takasiltaa en enää uskaltanut ilmoittaa, etten suostuisi lähtemään. Jonkinlainen kylmä, fatalistinen päättäväisyys valtasi minut ja kohotin hammasta purren leukaani. Olihan kypärä, ja turvaliivi. Jos niistä huolimatta menisin päreiksi vasten jotain hirttä niin kai se sitten oli tarkoitus.

Oona selitti matkalla kuviota, vaikka olimmekin sen jo käyneet läpi. Saisin kävellä radan läpi ja sitten lähtisimme määrätyssä järjestyksessä minuutin tai parin välein. Osanottajia hän ei arvellut tämmöisissä epävirallisissa kekkereissä olevan kovinkaan monta, joskin ehkä oli muitakin jotka halusivat tulla kokeilemaan hevosensa kuntoa ja kapasiteettia kun kerrankin oli tilaisuus. Varmaan ainakin viereisen ratsastuskoulun porukkaa olisi. Tehtävä kuulosti yksinkertaiselta, muutama kilometri maastolaukkaa ja silloin tällöin pikku esteen yli. Minua kuitenkin tökki jo alkaen siitä, että olin unohtanut kumisaappaat tallille. Nahkasaappaita en lähtisi pilaamaan mutaiselle parin kilometrin metsäpolulle ja saatoin jo kuvitella miltä läpimärät lenkkarit kohta tuntuisivat. Pitäisi muistaa riisua sukat että ainakin ne säilyisivät kuivina. En muuten saisi saappaita jalkaan.

Alkoi sataa kun pääsimme perille, kuinkapa muutenkaan. Olisi voinut hyvin olla marras- eikä syyskuu. Kaiken maksimaalinen surkeus alkoi oikeastaan olla jo huvittavaa, ajattelin riisuessani sukkiani. Epäilin, että sadetakkikin oli tipahtanut tavaroista tallipihalle mutta ei, se sentään löytyi takapenkiltä, ja Oona lainasi minulle sadehousunsa kun lähdimme Veskun kanssa radalle.

Reitissä ei ollut mitään valittamista. Se oli hyvin merkitty ja pohja oli ihanan joustava eikä ollut kerännyt juurikaan vettä. Esteetkään eivät näyttäneet pelottavilta, paitsi ehkä bankettia. Sade ei tuntunut puiden alla niin piiskaavalta, mutta tuuli kyllä pääsi heiluttelemaan pusikoita tännekin.
- Hermostuttaako? Vesku kysyi kun pääsimme avoimelle loppusuoralle.
- Ihan hirveesti.
- Kyllä se noista selviää, nehän on ihan pikkurisuja sille.
- En mä sitä, vaan tätä tuulta. Se on ihan pösilö kun tuulee.

Ja niin se oli. Varpaitani uhmaten halusin satuloida sen jo traikussa, mikä osoittautui ihan fiksuksi teoksi vaikka Oona juputti vastaan. Ulos päästyään se meinasi hypätä pystyyn, mitä se ei tietääkseni koskaan ennen ollut tehnyt ja suojien vaihtaminen kulkkareista jännesuojiin oli melko uhkarohkeaa hommaa, kunnes tajusimme taluttaa sen kopin tuulensuojaiselle puolelle. Muitakin hevosia oli saapunut paikalle erilaisilla kuljetuksilla ja kadehtien katsoin muutamaakin tyyntä suomenhevosta, jotka vain käänsivät takapuolensa tuuleen ja näyttivät kärsiviltä mutta eivät hötkyilleet vähääkään. Olin melko aikaisin lähtövuorossa, viidentenä, mistä olin tyytyväinen. Olisi ollut pahempaa kuin inhottavaa odottaa esimerkiksi numerolla kolmekymmentä. Nielaisin silti, kun ilmeisesti varuiksi paikalle tilattu ambulanssi rullasi pysäköintialueen reunaan.

H-hetki alkoi lähestyä ja vaihdoin sadehousut ja lenkkarit sukkiin ja saappaisiin sekä puin turvaliivin sadetakin alle. Eipähän ollut tullut sitäkään kombinaatiota sovitetuksi. Sadetakkini ei mahtunut kiinni ja kinnasi selästä niin, etten saanut käsiä liikutettua. Se oli pakko jättää pois. Katsoin kaihoisasti maneesia toivoen, että olisin voinut mennä sinne verryttelemään, mutta sinne talutettiin parhaillaan jonoa tuntihevosia. Kenttä oli varattu meikäläisille. Olisi kai ollutkin aika omituista verrytellä maneesissa maastoradalle lähtemistä. Nielaisin, huokaisin ja lähdin taluttamaan teutaroivaa Madnessia kentälle. En ainakaan nousisi satulaan ennen kuin siellä, missä se olisi aitojen sisäpuolella singottuaan minut satulasta. Ehkä satuttaisin itseni jo ennen lähtövuoroani eikä minun tarvitsisi mennä radalle ollenkaan. Alkoi jo oikeasti vähän naurattaa kaiken epätoivoisuus.

Kiristin satulavyön valmiiksi ja ponkaisin selkään Veskun pitäessä varmuuden vuoksi ohjista. Hänkin alkoi näyttää vähän huolestuneelta kun Madness teki capriole-tyyppisen loikan heti kun olin saanut jalustimet jalkaan ja hän oli irrottanut otteensa ohjista. Ei se sitten yhtä pahasti toista kertaa loikannutkaan, mutta tuo yksikin kerta oli saanut muut ratsastajat lakoamaan lähettyviltä ja pitämään pienen hajuraon meihin. Pidin alkukäynnissäkin ohjat varmuuden vuoksi käsissä ja ehdin saada muutaman hyvän ravikierroksen ennen kuin ensimmäinen ratsukko lähetettiin radalle. Tuuli alkoi pitää taukoa, mutta sade vain yltyi.

Ratsastin vuorollani lähtöpaikalle ja katselin miten edellinen ratsukko lähti hallitusti liikkeelle. Vähän turhankin hallitusti; pullea poni ylitti käynnissä lähtölinjan, suostui sitten vaivoin siirtymään raviin ja nostamaan laukan vasta monen metrin päässä. Mitenkähän pian pääsisimme sen ohi? Toivottavasti saisimme sen kiinni semmoisessa paikassa, missä oli hyvää tilaa ohittaa. Teki mieli tehdä ristinmerkki kun tanssitin Madnessin lähtölinjalle, mutta en halunnut irrottaa kumpaakaan kättä ohjista.
- Koitas nyt sitten olla ihmisiksi, komensin hevosta kun lähettäjä alkoi laskea kohti nollaa.

Ainakin meidän lähtömme oli lentävä. Minulle tuli huomattavasti varmempi olo kun hevonen alkoi käyttää energiaansa etenemiseen poukkoilemisen sijaan ja muutamassa lyhyessä hetkessä olimme jo lähestymässä ensimmäistä estettä. Yhtä helposti kuin kotimetsässä ruuna ylitti sen mutta laskeuduttuaan sen jälkeen oli yllättää minut pienellä pukkisarjalla. Onneksi se tajusi, että reitti jatkui ja alkoi taas panostaa liikkeeseen eteen- eikä ylöspäin. Saman tempun se kyllä teki toisenkin esteen jälkeen, mutta ei se enää yllättänyt minua yhtälailla. Kolmannella esteellä oli jotain häiriötä, sen näin jo kaukaa ja yritin hidastaa vauhtia. Onneksi reitti itse esteelle oli selvä ja ohi laukatessani huomasin sen pullean ponin seisovan metsässä tiukasti estevahdin otteessa ja ratsastajan kömpivän pusikosta. Hyvä, eipähän tarvinnut enää miettiä koska se tulisi perä edellä vastaan.

Lukuun ottamatta väistämättömiä pukkeja joka esteen jälkeen ja sitä, että pelkäsin Madnessin yrittävän hypätä yhdellä loikalla koko banketin yli, aloin nauttia vauhdista. Pukitkin olivat enemmän mieleeni kuin sivuhyppäykset ja kun osasin odottaa niitä, ne eivät olleet iso ongelma. En muistanut ihan varmasti missä kohden banketti oli tulossa ja se yllätti minut, jouduin hiljentämään vauhtia niin roimin ottein että melkein tuntui kuin hevonen olisi istunut allani sen yhtäkkiä tullessa eteen. Vauhtia kuitenkin riitti hyvin sen ylittämiseen parilla pitkällä laukka-askeleella ja sillä kertaa pukittelu unohtui, mikä oli onni, sillä olin alashypyssä heilahtanut niin pahasti eteenpäin, että silloin olisin varmaan pudonnut.

Omituinen on ihmisen mieli. Aloin yllyttää Madnessia vähän kovempaan vauhtiin sen sijaan että olisin yrittänyt säädellä sitä ja se vastasi lopettamalla pukittelun. Vasta kun viimeinen este erotti metsäpolun avoimesta kentästä se laskeutuessaan vielä kerran keikautti takapuoltaan niin, että irtosin oikein kunnolla satulasta mutta tipahdin onneksi takakaarelle takaisin ja potkaisin sitä kiukkuisesti. Se vastasi kiihdyttämällä vielä vauhtiaan ja annoin sen mennä viimeiset sadat metrit kaikella täykkärin innollaan. Meni useampi sata metriä että sain sen kiinni maalilinjan jälkeen, mutta onneksi siinä ei ollut enää suoraa kiitorataa vaan aukea, jolla jouduimme menemään ympyrää, mikä jo itsessään hidasti sitä. Ajattelin, että tämän kanssa lähtisin laukkakisoihin koska tahansa, ainakin tyynenä päivänä.

Olimme molemmat likomärkiä ja puuskutimme. En saanut huohotettua sanaakaan, heilautin vain kättäni, kun ohitin Veskun ja Oonan ratsastaessani takaisin kentälle rauhoittaakseni molempien hengitystä ravaamalla loputtomia kierroksia suuntaan jos toiseenkin. Madness ei enää viitsinyt poukkoilla ja saatoin jo antaa sen ojentaa kaulaansakin kunnes ravasimme melkein pitkin ohjin. Kun en enää jaksanut siirsin sen käyntiin ja tajusin olevani kuolemanväsynyt, kuin hakattu. Adrenaliini oli muuttunut joksikin painavaksi, lyijyksi ehkä, ja valunut raajoihini. Mielestä se ei kyllä ollut kadonnut vaan pulppuili siellä edelleen kuin taikajuoma noidan padassa. Oli aika voittaja olo. Ihmettelin, miten olin saattanut ajatellakaan, etten lähtisi radalle. Tällä hetkellä ajatellen koko ratsastus saattoi olla yksi elämäni tähtihetkiä.

- Se paskiainen pukitteli koko matkan, huokaisin kun pääsin portille ja keräsin voimia päästäkseni alas selästä. – Mutta kyllä siitä kenttähevosen saa.
Oona otti ohjat kommentoimatta mitenkään ja Vesku otti minua kainalosta kun horjahdin osuessani maahan. Tuntui kestävän ikuisuuden kävellä trailerille, jalkani eivät tahtoneet irrota maasta.
- Saatan kuolla tähän, totesin, kun pääsin lopulta takapenkille istumaan. Ja uskomatonta mutta totta, nukahdin, sammuin kuin saunalyhty.

Heräsin loimen alta Oonan ravisteluun.
- Et kai oikeesti kuollut? hän kysyi, oli kai kuullut viimeisen repliikkini.
- En… mitä nyt, joko lähdetään kotiin? Nukuinko mä tosiaan kisoissa? Nousin säikähtäen kunnolla istumaan kun tajusin missä olin.
- Kohta, mutta saat ensin mennä palkintojenjakoon.
- Mitä, saanko?
- No saat, piru vie, ylös nyt! Oona näytti tyytyväiseltä kirosanasta huolimatta ja kiskoi loimen pois päältäni. Satoi edelleen, mutta ratsuni seisoi auton vieressä odottamassa.
- Miten meillä meni sitten?
- Tulitte toiseksi. Selkään vaan, ja tonnepäin, Oona osoitti maalilinjan suuntaan. Tarkistin, että kypäräni remmi oli kiinni, ja olihan se, kun en ollut sitä avannut, vedin turvaliivin vetoketjunkin kiinni ja nousin taas satulaan, tarkistettuani ensin rutiininomaisesti satulavyön kireyden. En ollut ihan varma näinkö edelleen unta ja olisin toivonut vähän pidempää heräämisaikaa ja vaikka kupillista kahvia, mutta lähdin kuitenkin ratsastamaan osoitettuun suuntaan. Madness oli levännyt ja käännähteli taas virkeän oloisena siirtäen aina takapäätään siihen suuntaan mistä tuuli tuli, pariin otteeseen tuntui siltäkin kuin tuuli olisi tarttunut sitä isolla kouralla mahan alta ja kohottanut koko takapäätä ilmaan. Mahdoton kaveri. Minä värisin kun tuuli puhalsi läpimärkien vaatteitteni läpi iholle ja yritin miettiä, oliko minulla mukana mitään kuivaa mitä vaihtaa päälle kotimatkan ajaksi.

Voittajahevonen oli selvästi arabi ja meidän jälkeemme tuli pari sirorakenteista ponia. Vaikkei Madness ollut kauhean iso, tunsin olevani siellä ihan eri sfääreissä tuossa pienessä sirpakassa joukossa. Saimme ruusukkeet ja kädenpuristukset ja sitten vielä kunniakierros aukealla, jolla aiemmin olin jarrutellut Madnessia. Se meni ihan pipariksi. Takaani porhalsi yhtäkkiä kaksi kappaletta ratsastajattomia poneja ja sain totisesti tehdä töitä jottei hevoseni lähtenyt kisaamaan niiden kanssa viimeisestä voitosta. Kävelytin sen suunnilleen turpa polvessa mahdollisimman suoraa tietä pois alueelta ja hyppäsin alas jääden sieltä seuraamaan ponien kiinniottoyrityksiä. Molemmat ratsastajat ainakin nousivat omin avuin ylös surkean ryvettyneinä.
- Eiköhän me mennä, ehdotti Oona kun ponit saivat yleisön lakoamaan kauemmas laukatessaan läheltä harvaa ihmismuuria niin, että mutaroiskeita ja kokonaisia multapaakkuja lensi katsojien joukkoon. Yksi osui minuakin poskeen kun käännyin vastaamaan ehdottoman myöntävästi, mutta en viitsinyt edes harmistua. Oli kai vain syytä olla iloinen, ettei se ollut tullut silmään.

En enää välittänyt varoa saappaitani sen paremmin kuin vaatteitanikaan vaan hyörin mukana kun yritimme saada Madnessin mahdollisimman nopeasti matkakuntoon. Ei mennyt kauhean monta minuuttia ennen kuin se oli fleeceloimessaan kopissa ja me kokoilimme kuraisia ja kuraisempia tavaroita ympäristöstä.
- Olispa tallilla sauna, toivoin, kun kiipesimme itsekin autoon.
- Mä teidät saunotan, lupasi Oona ja laittoi lämmittimen puhaltamaan niin kuumaa ilmaa kuin mahdollista. Ensin viima oli kylmä, mutta kun pääsimme moottoritielle, alkoi auto tosiaankin muistuttaa saunaa jopa takapenkillä asti. Oona halusi käydä lävitse joka ainoan esteen, mutta enpä muistanut niitä tarpeeksi hyvin eritelläkseni. Joka tapauksessa kaikki olivat menneet samoin; sulava ylitys ja pukkisarja, siihen bankettiin asti ja sen jälkeen enimmäkseen pukeitta.
- Miten sä nyt sen olet pukittamaan opettanut? Oona tiukkasi.
- En mä mitään ole opettanut, ei se ole ikinä ennen tehnyt mulle niin. Se inhoaa tuulta, sitä se varmaan kiukutteli. Tai sitten se halusi mennä kovempaa koska se lopetti kun lisättiin vauhtia.
- No mutta hyvin hoideltu kumminkin.
Otin miedon kiitoksen vastaan tyytyväisenä. Oonasta harvoin sai irti tuonkaan vertaa - jos hän ei haukkunut olivat asiat jo aika hyvin, mutta se oli ihan okei kunhan siihen tottui.
- Mä en ole ikinä ollut niin kauhuissani kuin tänä aamuna, tunnustin, kun katseeni osui oikorataan, jonka vartta ajoimme ja muistin, miten olin aamulla tuijottanut sitä ja ohivilistäviä pylväitä sydän kurkussa. Nyt se olikin helppo sanoa. Aamulla en olisi päästänyt mokomaa suustani vaikka olisi uhattu villeillä tiikereillä.

Vein kotitallille päästyämme Madnessin suorinta tietä karsinaansa ja vaihdoin sille kuivan kuivatusloimen päälle, sitten lähdin penkomaan omasta kaapistani kuivia vaatteita. Onneksi niitä oli kertynyt sinne tarpeeksi asti joskin ainoat kuivat kengät olivat punaiset kesäavokkaat, jotka näyttivät aika mielenkiintoisilta ratsastushousujen kanssa. Kaikki märät ja mutaiset varusteet saappaita myöten heitin isoon Ikean kassiin. Ne saisi todennäköisesti kotona suihkuttaa ensin puutarhaletkulla ennen kuin niitä ilkeäisi laittaa pesukoneeseen. Vesku lisäsi pussiin omat farkkunsa ja lenkkarinsa käytyään ensin rapsuttelemassa Mustikkaa. Pihattoporukkaa ei näyttänyt sade ja tuuli häiritsevän, tai sitten yksikään niistä ei ollut tajunnut katoksensa merkitystä. Tai sitten niiden mielestä alueelle jätetty metsä vaan oli riittävä suoja tämmöistä pientä pahaa ilmaa vastaan.

- Mä olen niin tyytyväinen itseeni, hehkutin Veskulle kotimatkalla.
- En mä tajunnut että sua oikeasti pelotti, ennen kuin sanoit, tämä vastasi vähän anteeksipyytävästi. – Ajattelin vaan että olet ihmeen rauhallinen kun et aamulla puhunut mitään.
- Mä pelkäsin niin ettei meinannut henki kulkea. Samalla olin tyytyväinen siitä, että olin saanut hämättyä Veskua. Hän kun tuntui lukevan minua usein kuin avointa kirjaa ja tietävän mitä ajattelin paremmin kuin minä itse. Se ei ollut kivaa, jos sitä rupesi oikein miettimään, kun en tosiaankaan voinut vastavuoroisesti väittää tietäväni mitä hänen päässään liikkui. Se oli epätasa-arvoista ja jos oikein aloin pohtia, tunsin olevani vähän alakynnessä.

Toisaalta, siinä saattoi salaa olla koko tämän juttumme viehätyskin, kieroutunutta tai ei.

Lähettäjä: coxia 
Päivämäärä:   12.11.14 00:47:26

Kiitos, tätä on ihanaa lukea. En mitään rakentavaa palautetta osaa antaa, varsinkin kun tiedän, että tää on jo valmis tarina... Paitsi yhden kohdan huomasin, mistä en oo varma onks se kirjoitusvirhe vai ei.

"Esteetkään eivät näyttäneet pelottavilta, paitsi ehkä bankettia"
Mä sanoisin että banketti, ilman tota lopussa olevaa a-kirjainta, mutta en tiedä oonko oikeassa, tää on vaan mutu-tietoa. :D

Jään odottelemaan jatkoa... ^^

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   12.11.14 00:54:26

Kyllä se muoto "bankettia" on ihan oikein. Vaikkakaan ei se väärin ole ilmankaan a:ta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.11.14 00:55:23

Taidatpa olla oikeassa, Coxia!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.11.14 19:06:05

27.

Itsensä voittaminen oli ihanaa ja ajatus siitä kantoi minua monta pimeää viikkoa eteenpäin. Ellei pelkkä ajatus tahtonut riittää, vilkaisin reissussa rähjääntynyttä, mutapilkullista sinistä ruusuketta, jonka olin tuonut kotiin ja tökännyt keskelle työhuoneemme paljasta seinää. Siinä se oli, konkreettisesti.

Minun ratsastuskilpailuni olivat siltä kaudelta ohitse ja kävin tallilla enää raittiin ilman ja liikunnan takia, ja viikonloppuisin välillä mukana kisoissa hoitajana, kun Madnessia kierrätettiin viimeisissä koetoksissa. Kimi oli suostunut ottamaan sen kakkosratsukseen silloin, kun oli itse menossa Kisun kanssa jonnekin ja Vesku kävi sillä koulukisoissa. Esteissä se pärjäsi luonnostaan paremmin, mutta kyllä sen helpot aatkin alkoivat jo olla aika vakuuttavia.

Ratsastin Mansikalla vanhaan tapaan joka kolmas päivä ja muulloin silloin tällöin Sassylla, kun ehdin. Toisen samalla kertaa tulleen virolaisen Oona oli myynyt melkein suoraan autosta ja hän itse keskittyi enimmäkseen pariin asiakashevoseen ja Madnessiin myös, kunhan alkoi taas pystyä hyppäämään parantuvalla jalallaan. Sassy oli herttainen pieni otus, josta tykkäsin kovasti ja Mansikka teki mielellään hommia niin kauan kun pyörimme kentällä niin, että Mustikka oli näköetäisyydellä. Maastossa ja maneesissa se hermostui. Kaiken muun ajan veikin opiskelu. Olisi se vienyt enemmänkin, kaiken ajan siihen olisi saanut kulutettua mutta pitihän päätä välillä lepuuttaa.

Iskä toi minulle töistään vanhan, laiterekisteristä poistetun kannettavan tietokoneen ja hihkuin riemusta kun näin sen. Se oli vähintään yhtä hyvä kuin Veskun oma ja tuli enemmän tarpeeseen kuin satanen rahaa, sillä meillä alkoi olla tietokonetarpeita molemmilla eikä mikään ollut tuskastuttavampaa kuin jonottaa toisen selän takana – oli kummassa roolissa vaan. Etenkin kun kummankaan koneenkäyttö ei ollut tyyppiä käyn-pankissa vaan vaati välillä tuntikausien näytöntuijottelun ja kynänpään tai kynsien pureskelun.

Muuten rakastin opiskelua. Nautin kun sain päntätä nippelitietoa ja nautin kun sain tehdä isompia juttuja ja nautin ylipäätään koulussa käymisestä. Kävimme yleensä Simon ja Siljan kanssa syömässä; ensimmäisen päivän arka tuttavuudenhieronta oli tuottanut pysyvän kaveruuden, vaikkemme nykyään enää juuri nähneetkään toisiamme kuin luennoilla, joilta joiltain välillä ja toisilta aina lintsasin mennäkseni ratsastamaan. Lisääkin porukkaa tietysti oli liittynyt ”piiriimme”. Minun pienryhmästäni oli löytynyt Camilla, jonka vasta ihan hiljattain olin tunnistanut samaksi punapääksi, jonka kanssa olin kesällä törmäillyt ilmoitustaululla, kun ei hän enää ollutkaan punapää. Simon kanssa tulivat usein syömään Pekka ja Julius. Siljan mukana liikkui milloin kukakin ja Ellikin osui usein samaan pöytään, vaikkei kukaan meistä oikein tainnut suhtautua häneen muuna kuin blondina väärässä paikassa.

Aloin oikein miettiä sitä asiaa yhtenä päivänä kun hänet sivuutettiin ruokapöytäkeskustelussa kokonaan, vaikka hän yritti saada sanotuksi jotain ihan asiaan liittyvää ja fiksua, minkä olimme juuri pienporukassa saaneet selville. Hän istui minua vastapäätä ja jäin katsomaan häntä ajatuksissani. Tyttö alkoi punoittaa lievästi ja painoi katseensa maitolasiinsa, mutta sattui sitten vilkaisemaan minua ja räjähti.
- Mitä säkin tuijotat siinä? hän kysyi myrkyllisesti ja lähti tarjottimineen kun pyörremyrsky. Koko pöytä hiljeni ja kääntyi katsomaan mitä tapahtui.
- Urpot, sihahdin ja nappasin oman tarjottimeni nousten yhtä vilkkaasti, ihan tajuamatta että niitä samoja urpoja olin itsekin, joskin juuri vasta valaistumisen kokenut.

Elli paineli jo ruokalan ovella kun paiskasin oman tarjottimeni kärryyn ja lähdin juoksemaan perään.
- Odota, huusin, mutta ääneni hukkui hälinään, ja olisihan se voinut olla tarkoitettu ihan kenelle vaan. Kun pääsin aulaan en ensin havainnut Elliä missään, mutta kun pysähdyin ja vilkuilin joka suuntaan näin vaalean kiharakampauksen ulko-ovella. Minulla oli tennarit, hänellä korkkarit, joten tavoitin hänet ihan vähän matkan päässä pihalla. Kuntoni ei kuitenkaan ollut ihan huippuluokkaa, eikä sadan metrin pinkominen yhtäkkiä maha täynnä ollut ollut ihan hyvä idea, tarrasin häntä käsivarresta ja sitten jouduin kumartamaan ja huohottamaan, melkein oksetti.
- Mitä @!#$ä nyt vielä? tyttö kysyi ja tuijotti minua silmät täynnä vihaa ja kyyneliä.
- Odota, huohotin ja aloin kohottautua pystympään. Hänen ilmeensä säikäytti minut. Miten kauhean kovaa olimmekaan ihan noin ohimennen häntä satuttaneet? Yritin saada hengitykseni tasaantumaan, mutta hän näytti siltä että aikoi riistäytyä irti sillä sekunnilla, joten jatkoin nopeasti: - Anteeksi, me ollaan... mä olen ollut idiootti.

Ellin ilme ei juuri muuttunut kun hän repäisi kätensä irti ja jatkoi matkaansa, mutta ei hän enää juossut enkä minä ehtinyt ajatella, seurasin vaan perässä ja hengitin syvään.
- Ihan oikeesti, anteeksi, pyysin.
- Älä viitti, oletko sä nyt heittäytyny yhtäkkiä uskovaiseksi tai jotain? Ääni oli kolea ja häijy.
- Enkä, kunhan… hitto, pysähdy nyt, multa loppuu kunto! En tohtinut enää ottaa tytöstä kiinni, mutta hän pysähtyi silti ja katsoi minua epäluuloisesti ja halveksivasti.
- Mä vaan tajusin yhtäkkiä että mehän jumaliste koulukiusataan sua, enkä mä semmosessa halua olla mukana, sanoin yhdessä henkäisyssä.
- No niin jumaliste teette, Elli matki ja kaivoi laukkuaan räpytellen silmiään. Hän ei tuntunut löytävän mitä haki ja kokeili seuraavaksi karvakauluksisen takkinsa taskuja turhautuneen näköisenä.
- Haluatko tupakan? kysyin toiveikkaana. Olin jo melkein lopettanut, mutta tiesin, että minulla oli vajaa aski laukkuni taskussa. Toinen katsoi minua vähän ystävällisemmin ja nyökkäsi.
- Mä olen kyllä yrittänyt lopettaa, mutta nyt vois polttaa yhden.
- Sama vika, täsmälleen, sanoin ja löysin oman askini. Tuntui kuin olisin saanut pienen voiton kun hän otti siitä yhden ja nappasi sytkärin kädestäni.

- Niin että anteeksi, sanoin sitten vielä kerran.
- Mikä suhun meni että tommosta tuut sanomaan?
- Ei aavistustakaan. Kai joku järjen häivähdys yrittää pintaan. Toi, ettet sä saanut suunvuoroa tuolla pöydässä oli hävytöntä.
- Mitä kenenkään kannattaa tyhmää blondia kuunnella, Elli sanoi kireällä äänellä ja tuijotti jonnekin olkapääni yli.
- Jos sä olisit tyhmä sä et olisi täällä, hei haloo. En välittänyt vaikka kuulostin pissikseltä.
- Silti mua pidetään sellasena, vaikka olen täällä, ja sain koko porukan toiseksi parhaan arvosanan ekasta tentistä. Tytön katse tuntui lävistävän minut enkä voinut muuta kuin käpristellä kuin muurahainen polttolasin alla.
- Sen mä just tajusin, sanoin nöyrästi.

- Sä olet itse ollut melkein pahin, sä olet tommosta hiljaista johtajatyyppiä jota täällä seurataan. Jos joku olisikin suoraan piruillu mulle, ei tää porukka siihen olisi kehdannut mennä mukaan. Mutta tommonen hiljanen ulossulkeminen…
- Minä, johtajatyyppiä? Olin ällistynyt.
- Sinä. Mikä sun horoskooppimerkki on?
- Leijona, mutisin häpeissäni, kyllähän minäkin sen verran tiesin, että niitä pidettiin johtohahmoina, vaikken sitä ikinä ollutkaan itsessäni tunnistanut. Samassa tilanteen mielettömyys valkeni minulle ja aloin nauraa. - Ei kai me oikeesti vedetä horoskooppimerkkejä tähän?
- Miksei vedettäisi? Luonnehoroskoopit pitää usein paikkansa. Vai luuletko sä että sekin on joku blondijuttu? Elli tuijotti minua vaativasti.
- Mä… en ole oikein perehtynyt luonnehoroskooppeihin, tunnustin. Oliko tuo tyyppi sittenkin henkinen blondi? Mutta ei, johan se oli tullut selväksi. Ja edelleen oli selvää myös se, että minä tässä olin anelevana osapuolena. Kävin pikaisesti läpi iltapäivän ohjelman ja tokaisin sitten:
- Mennään jonnekin kahville ja juttelemaan.
- Ajattelit lintsata perjantai-iltapäivän luennon? Elli tuijotti minua edelleen pistävästi.
- En ajatellut mutta tää tuntuu nyt tärkeämmältä. Tuijotin takaisin, lopultakin laskematta katsettani häpeissäni, ja lopultakin Elli hymyili.
- Lintsataan sitten, hän sanoi.
- Mihin mennään?
- Mennään Lastenlinnan kahvioon, musta on ihana katella niitä ipanoita.

Se oli ehkä viimeinen lause mitä olisin odottanut kuulevani Ellin suusta mutta en pysähtynyt sitä nyt ihmettelemään, kaikkien muiden virhearviointieni jälkeen. Lähdimme kävelemään hyvinkin puolen kilometrin, ellei pidempääkin matkaa ja se meni sen verran puhumattomissa merkeissä, että mieleeni ehti tulla, miten Miila ja minä olimme saaneet päähämme kiusata yhtä Ilsen ensimmäisistä sijoituslapsista. Meistä se oli ollut vain hauskaa, liittoutumisemme sinetti, mutta Ilse oli asian selville saatuaan haukkunut meidät molemmat niin pataluhiksi että korvani kuumottivat vieläkin. Juuri sellainen oloni oli nytkin.

Keskustelunhaluni alkoi vähän jäähtyä kävellessämme viileässä syyssäässä, mutta en kehdannut enää peruakaan, vaikka tuntui siltä, että ehkä jo esittämäni anteeksipyynnöt olisivat voineet riittää. Ostimme kupilliset kahvia ja istuimme kahvion nurkkaan. Lusikat kilisivät kupeissa ja hiljaisuus oli painostava. Yritin kuumeisesti miettiä, mistä olin halunnut jutella, mutta sen hetken kiihkeys oli jäänyt toiselle puolelle sairaala-aluetta enkä enää saanut ajatuksesta kiinni. Katselin Elliä, hänen lyhyttä vekkihamettaan, ruumiinmyötäistä puseroaan ja ruudullisia sukkahousujaan.
- Miksi sä pukeudut noin? kysyin sitten todella tökerösti. Elli mulkaisi minua.
- Mä olen aina pukeutunut näin. Mä olen nipin napin yhdeksäntoista, pitäisikö mun siirtyä nunnankaapuun ja värjätä hiukseni jotta mulla olisi oikeus olla täällä?
- Äh, se oli typerä kysymys. Unohda.
- Eikä ollu. Sen takiahan te mua kohtelette kuin vajaaälystä. Vai mitä?
- Sä et jotenkin tunnu olevan ihan vakavissasi täällä, myönsin.
- Mutta mäpä olen. Mä olen aina halunnut lääkäriksi, ja se musta myös tulee. Ja te saatte sietää mun minihameita just niin kauan kun se kestää.
- Sähän olet kapinallinen, tajusin. – Mä kävin ostamassa siistejä ja asiallisia vaatteita jotta olisin sen näköinen että kuulun tänne ja olen fiksu. Pukeudutko sä kotona siististi ja asiallisesti ja vaan tänne bimboksi?

Voi luoja, minkähän kokoisen rupisammakon seuraavaksi päästäisin suustani? Odotin, että Elli olisi noussut ja vaikka heittänyt kahvinsa lähtiessään päälleni, mutta sen sijaan hän alkoi nauraa.
- Pukeudutko sä kotona bimboksi, senkin hiiri?
- Verkkareihin ja ratsastushousuihin enimmäkseen, kielsin. Vai hiiri.
- Kyllä mä ensimmäisellä viikolla kävin sovittamassa jakkupukuja sun muita, mutta mä näytin niissä niin mummolta että en mä niitä voinu ostaa, Elli tunnusti. – Ja sitten mua alkoi suututtaa, että edes olin harkinnut semmoista ja päätin, että saan kelvata tänne ihan semmoisenaan.
- Jos sä olisit punkkari tai nörtti, näyttäisit uskottavammalta, arvelin.
- Tietysti. Mutta kun mä en ole. Niele se.
- Mä alankin niellä, sanoin. – Ja eiköhän noi muutkin vähitellen.
- Saapa nähdä. Ellin ilme synkistyi hiukan. – Ja yks juttu vielä. Mua on vauvasta asti sanottu Elleksi. En mä ole sitä keksinyt teini-iässä jotta kuulostaisin enemmän mallilta tai mitään semmosta.

Pyysin vielä kerran anteeksi. Juuri niin olin kuvitellut, ja nyt minun keksimäni Elli oli tarttunut jo aika moneen muuhunkin suuhun. Tunsin itseni viheliäiseksi maan matoseksi. Kymmenen vuotta nuorempana olisin voinut sanoa yksinkertaisesti että ”ollaanko kavereita” ja olisimme voineet käsi kädessä juosta takaisin, hameenhelmat ja saparot heiluen. Nyt sellaista ei oikein voinut ehdottaa, enkä tiennyt edes kelpaisinko kaveriksi. En totuuden nimessä tiennyt sitäkään, halusinko itse Ellen ystäväksi. Sen saisi aika näyttää, kunhan nyt ensin päästäisiin vähän tutustumaan. Vaikka olimme viikkoja olleet samassa ryhmässä en tiennyt tytöstä muuta kuin että hän oli aika nopeaälyinen ja fiksu. Mistään ei ollut tullut juteltua, paitsi pakollisia opiskeluun liittyviä lauseenvaihtoja. Painoin kädet ohimoilleni ja häpesin kun muistin, miten alentuvasti olin häntä kohdellut kun oli ollut pakko olla jossain tekemisissä.

- Kärvistele vaan, kuului tyytyväinen ääni pöydän toiselta puolelta ja vilkaisin sinne vähän tuohtuen. Muutama tuontyyppinen kommentti lisää ja hän saisi ehkä itse jatkaa kärvistelyä. Mutta Elle ei näyttänyt kostonhimoiselta, vähän huvittuneelta vaan.
- Vaihdetaan puheenaihetta, hän ehdotti. – Eiköhän tätä oo nyt vatvottu ihan tarpeeksi.
- Sopii, sanoin helpottuneena. – Haluatko lisää kahvia? Mä voisin hakea toisen kupillisen.
- Joo, tuo vaan.

Jatkoimme juttua seuraavasta ryhmätyöstä ja seuraavista bileistä. Niitä oli alkuun ollut ihan tuhottomasti ja vieläkin jonkin verran, tasaiseen tahtiin. Olin alkuinnostuksen jälkeen jo oikeastaan kyllästynyt käymään kaiken maailman kissanristiäisissä; siksihän niitä järjestettiin että ihmiset tutustuisivat toisiinsa, mutta minä olin jo oman porukkani löytänyt. Ellen olin nähnyt aina kun olin ollut mukana ja hän kysyi kuin ohimennen enkö lähtisi nyt myös.
- Kuka ne nyt järkkää?
- Virkistyskerho.
- Ens perjantainako ne oli?
- Ei kun tänään, itse asiassa.
- No jestas, vähän lyhyt varoitusaika. En mä taida.
- Okei. Taidan mä mennä kuitenkin kurkkaamaan, vaikka ois ollu kivaa jos ois kerrankin ollut tyttöseuraa. Elle näytti aika pettyneeltä. – Tai seuraa yleensä.
- Mitä mä oon nähny niin sulla on kyllä hyvinkin ollu seuraa.
- Joo, miehet uskaltaa lähestyä kun ne on juoneet neljä kaljaa, ja arvaa mistä sitten puhutaan. Ei ainakaan opinnoista. Mutta aina mä vaan oon ollut toiveikas. Mä kokeilen ainakin vielä kerran.

- Ei kun mä tulen sun kanssa, päätin äkkiä. Ellen ilme kruunasi päätökseni, se oli ilahduttavan kiitollinen.
- Tuutko tosiaan?
- Niin mä kai sanoin? Missä ne on? Missä nähdään?
- Tule meille ensin etkoille?
- Missä sä asut?
- Westendissä.
- Siis Espoon Rivieralla? Eihän sinne pääse edes millään julkisilla. Tuu sä mieluummin meille.
- Niin… no mä kuljenkin yleensä autolla. Mutta voin mä tulla, missäs sä sitten asut?

Annoin osoitteen ja sovimme, että Elle ilmestyisi kuuden paikkeilla.
- Älä sitten ihmettele jos on kämppä täynnä väkeä, varoitin. – Se on kimppakämppä, ja mä ajattelin kyllä yrittää houkutella Siljan ja Simonkin mukaan, josko nekin haluais tulla meidän kautta.
Ellen kulmakarvat lennähtivät jonnekin lähelle hiusrajaa, mutta en tiennyt miksi, kimppakämpän mainitsemisen takia vai siksi että olin maininnut Siljan ja Simon.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.11.14 20:57:10

28.

Kun erosimme ja lähdin bussipysäkille aloin ihmetellä, mihin oikein olin pääni pistänyt. Lähdössä tiedekuntapippaloihin tiedekunnan oudon linnun kanssa. Mitä se tekisi minun maineelleni? Häpesin ajatusta saman tien, mutta jonkinlaista toimintasuunnitelmaa tässä kyllä ehkä tarvittiin. En ilennyt bussista soitella mutta kun pääsin kotiin laitoin kännykän laturiin kiinni ja soitin ensin Siljalle, joka ei luvannut päästä mukaan ollenkaan. Hänellä oli pilates ja sen päälle joku muu jumppa.
- Sähän oot ihanan vetreä niiden jälkeen, etkä sä nyt kuitenkaan aamuyöhön jumppaa, rukoilin.
- No mä katon, mutta en todellakaan lupaa välttämättä jaksaa.
Seuraavaksi soitin Simolle, joka oli aina valmiina mihin tahansa. Hän lupasi tulla meille myös ensin.

Veskulle minun ei tarvinnut soittaa, sillä hän käveli sisään juuri sopivasti.
- Mä olen nyt kehittänyt aika sotkun ja mä tarviin sua apuun, ilmoitin.
- Jaa, no mitäs sais olla? Mieheni hymyili miellyttävästi, joskin väsyneesti ja rojahti syliini sohvalle.
- Virkistyskerhon bileet tänään. Meidän pitää mennä sinne, ja kaikkien sun kavereiden kanssa.
- Ehkä vähiten maailmassa mua kiinnostaa nyt lähteä johonkin virkistyskerhon pippaloihin.
- Kuule kulta pieni. Pörrötin hänen tukkaansa ja yritin näyttää suloiselta.
- Mitä sä muka oot järjestänyt?
- No, sähän tiedät Ellen…
- En?
- Tai Ellin.
- Jaa, joo, sen teidän Beebeen.
BB:ksi olivat kuulemma vanhemmat opiskelijat ristineet Ellen. Vesku ei tiennyt, tuliko lyhenne Brigitte Bardot’sta vai blondibimbosta.

- Sen nimi on Elle, sanoin kärsivällisesti. – Ja se on oikeesti ihan fiksu likka ja mä tajusin tänään että me ollaan oltu sille tosi ilkeitä ja nyt mä olen luvannut mennä sen kanssa niihin bileisiin ja mä tarvitsen tukijoukkoja. Vesku näytti edelleen väsyneeltä ja mietin, millä lahjoisin häntä.
- Lettuja aamiaiseksi? Hurjaa seksiä?
- Jos sä lähdet tänään ulos mä saan paistaa ne letut sulle, ja hurjaa seksiä luulen että saan muutenkin. Vesku silitteli naureskellen tukkaani.
- Luule vaan, uhkasin.
- Anna mä otan torkut ja katotaan sitten?
- Soittaisit ensin Jarille ja muille?
- Soita itse, täällä ne on kaikki mun kännykässä. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja lykkäsi käteeni.
- Painu sitten ylös nukkumaan ja jätä mut hoitamaan seuralaispalvelua.

Soittelin ja rupattelin Jarin ja Sebastianin kanssa, kumpaakaan ei ollut kovin vaikeaa houkutella ulos illalla, vaikka he taisivatkin vähän ihmetellä kutsuani. Mikael ei vastannut puhelimeen enkä jaksanut enää yrittää. Eiköhän tässä ollut tarpeeksi. Sitä paitsi minun piti mennä suihkuun, kello oli jo viisi. Kävin alakerrassa saunan suihkussa, sillä vaikka siellä olikin kylmä kun sauna ei ollut päällä, vedenpaine oli paljon parempi kuin yläkerrassa. Vanhan talon kirouksia kai sekin. Lauri ja Miila olivat tulleet kotiin sillä välin ja päätellen vaatekauppojen kasseista, joita lojui pitkin keittiötä, Miila oli taas ollut lempipuuhassaan.
- Lauri, tule mun kanssa ulos tänään, pyysin, kun kävelin sisään kylpytakissa ja pyyhe pään ympärillä. Melkein-vävyni kulmakarvat kohosivat kysyvästi ja Miila käännähti katsomaan minua naarasleijonan nopeudella.
- Meillä oli vähän muita suunnitelmia, Miila sanoi.
- Okei okei, älä nyt syö mua. Mä olisin vaan tarvinnut seuraa lääkisbileisiin. Istuin ja selostin koko jutun ja Miila alkoi näyttää leppyneemmältä, suorastaan ihastuneelta.
- Ihanaa kieroilua. Voi kun mäkin voisin tulla.
- En mä tiedä miten suljettuja noi bileet oikeesti on, sanoin, ja katsoin kysyvästi Lauria, joka kohautti olkapäitään.
- Ei mitään aavistusta mullakaan, en oo pariin vuoteen käynyt oikeastaan ollenkaan niissä.
- Mutta ainahan me voidaan kokeilla miten käy, päätti Miila. – Miten sinne pukeudutaan?
- Mä olen pukeutunut aika siististi ja tavallisesti, ja niin on mun mielestä muutkin. Ei mitään yökerhomekkoja.
- Otetaan vähän viiniä ja mietitään, sanoi Miila ja kaivoi yhdestä H&M:n kassista punaviinilaatikon. Sen mukana tuli esiin jotain hörhelöistä valkoista, jonka hän huolettomasti paiskasi takaisin kassiin.

Emme me mitään miettineet, vaan ajauduimme juttelemaan ihan muusta kun saimme tilkat viiniä laseihimme ja sitten yllätyin kun puhelimeni alkoi yhtäkkiä olohuoneessa soida. Kipaisin hakemaan sen ja vastasin vaikka numero näytöllä olikin outo eikä siinä ollut mitään nimeä.
- Jessi? sanoin.
- Elle täällä. Mä olen ihan eksyksissä. Osaatko sanoa missä mä olen?
- Riippuu siitä, missä sä olet, nauroin.
- Tämmösellä huoltoasemalla… hän antoi tuntomerkkejä ja tunnistin sen aika piankin.
- Et sä kaukana ole. Käännyt siitä takasinpäin ja… onko sulla hands free? Mä joudan kyllä neuvomaan vaikka perille asti. Hain keittiöstä viinilasini ja menin terassille istumaan tupakka-askini kanssa. Ei Elle kaukana ollut, siinä ajassa kun ehtisin polttaa yhden tupakan hän olisi jo perillä.

- Suojatiemerkin jälkeen keskeltä kuusiaitaa käännyt oikealle pihaan, sanoinkin hyvin pian ja samassa näin autonvalot. – Varo mersua, sanoin kiireesti.
Auto pysähtyi, valot sammuivat ja kuskinpaikalta nousi esiin hahmo, joka otti takapenkiltä olkapäälleen ison kassin, ennen kuin lähti tulemaan minua kohden. Elle näytti vähän epävarmalta ja istutin hänet viereeni polttamaan yhden tupakan ennen kuin menisimme sisään. Terassin himmeän lampun valossa näytti siltä, että hän oli pukeutunut tavallista konservatiivisemmin. Ainakaan hänellä ei ollut minihametta, ellei se sitten ollut isossa kassissa.
- Mä en ikinä löydä tänne toista kertaa, hän sanoi vähän epävarmasti kuin miettien, olisiko tarviskaan.
- Ei se päivänvalossa ole hankalaa, sanoin kevyesti ja maistoin lasistani. – Mä en ole vielä osannut päättää mitä mä laitan päälle.
- Mä jätin minihameen kotiin, Elle hymähti ja ojensi hoikkia sääriään.
- Farkutko sulla on?
- Niin.
- Mennään sisään, sanoin ja tumppasin tupakkani. - Kai munkin pitää johonkin pukeutua.

Miila ja Lauri istuivat edelleen keittiössä ja käänsivät uteliaina katseensa ovelle kun kuulivat meidän tulevan.
- Tässä on Miila, mun sisko, ja Lauri, neljänneltä vuosikurssilta, ja tässä on Ell… esittelin. Siitä hetkestä tuo nyt hämillisen näköinen kapinallinen sai meidän porukoissa nimen El. Miila tarkisti hänet yhdellä silmäyksellä päästä jalkoihin ja näytti pitävän näkemästään. Lauri oli todennäköisesti huomannut tytön jo aikaisemminkin syksyn mittaan. Olin ollut ymmärtävinäni, että useimmat miespuoliset opiskelijat olivat.
- Otatko viiniä? Miila tarjosi.
- En, mä olen autolla.
- Ei se mitään, tuut tänne yöksi ja ajat aamulla vasta kotiin.
- Mä en juurikaan juo, Elle hymyili anteeksipyytävästi..
- Mä käyn herättämässä Veskun ja pukemassa, sanoin ja kipaisin yläkertaan.

Makuuhuoneemme oli pimeä ja sieltä kuului raskasta hengitystä, kun avasin oven.
- Sori mutta mun pitää päästä pukeutumaan nyt, ilmoitin räväyttäessäni valot päälle. Vesku räpytteli silmiään kuin pöllö.
- Mitä kello on?
- Vähän yli kuuden. Lähdetkö sä mukaan bilettämään?
- Jos mä saan nyt kaks minuuttia sitä hurjaa seksiä mistä puhuit. Mä näin unta susta. Hän nosti polvensa koukkuun ja asetteli kätensä haaruksilleen.
- Jestas mikä iskulause. Saat vaikka kolme, ilmoitin miellyttävästi yllättyneenä ja loikkasin sängylle.
- Mä luulen että kaksikin riittää, sanoi Vesku ja kiskoi kylpytakkini vyön auki. Kymmenen siinä sitten kaikkiaan meni ja Veskukin lupasi lähteä mukaan kun kuuli, että olin saanut suostuteltua Jarin ja Sebastianin, ja varmaan Laurinkin.

Laitoin päälleni tiukat farkut kuten Ellelläkin oli, ja topin ja pitsijakkusetin, joka oli jostain syystä jäänyt kesällä kokonaan käyttämättä, vaikka olinkin sen jo silloin ostanut. Tai tiesinhän syynkin, se oli kesäauringossa ihan silmiinpistävän räikeä pinkki. Nyt sähkövalovuodenaikaan se ei tökkinyt silmää niin pahasti.
- Pitääkö mun vaihtaa vaatteita? Vesku arpoi ja katseli ryppyisiä housujaan.
- Pitää. Sä oot sen näkönen että oot nukkunut noissa.
- Niinhän mä nukuinkin.

Meikkasin naamani Veskun vaihtaessa haukotellen vaatteitaan ja mitä muuta hänen laittautumiseensa nyt kuuluikaan, ilmeisesti ainakin pään kasteleminen kylmällä vedellä. En ollut aikoihin tehnyt oikein kunnon meikkiä, mutta nyt innostuin käyttämään jopa rajaus- ja kulmakynää kunnes muistin äkkiä jättäneeni Elle-paran yksinään keittiöön ihan vieraaseen seuraan ja lopettelin kiireesti. Ei hänellä siellä kyllä mitään hätää ollut. Simokin oli tullut ilman, että olin yläkertaan kuullut mitään ja siinä kaikki istuivat jutellen ja juoden. Muilla oli kai punaviiniä mutta Ellellä jotain vaaleaa.
- Terve, huikkasin Simolle. – Osasit hyvin? Maistoin Ellen lasista ja tajusin, että hän joi hirveän hapanta italialaista sitruunamehua, jota Jinna oli jossain vaiheessa intoutunut haalimaan Stockalta, mutta oli tainnut sitten kyllästyä siihen jos sitä kerran oli vielä meillä eikä Villen luona.

- Silja heitti mut tänne matkalla jumppaan, Simo sanoi. – Sehän on käynyt täällä.
- Niin on. Haluatteko te nähdä talon? Vein Ellen ja Simon linnakierrokselle, vaikka kukaan ei tapansa mukaan ollut tälläkään viikolla ehtinyt siivota.
- Tässä on meidän olohuone, tuolla asuu periaatteessa Jinna silloin kun asuu. Ylhäällä on meidän muiden huoneet.
Kiipesimme jonossa sinne ja Vesku tuli vastaan portaissa, nyökäten ohimennen molemmille.
- Oliko Jari ja Sebbekin tulossa tänne, hän huomasi kysyä minulta.
- Ei, nähdään ne siellä. Meidän huoneet on tällä puolella ja Miilan ja Laurin tolla, jatkoin esittelyä. Simo näytti siltä, että kulki mukana vain kohteliaisuudesta mutta Elle kurkki kiinnostuneena sinne sun tänne ja kyseli. Kauanko olimme asuneet täällä? Paljonko vuokra oli? Työhuoneessamme Simokin sentään pysähtyi ja jäi tutkimaan kirjahyllyä.
- Sä olet oikeen varautunut tuleviin vuosiin, hän sanoi.
- Hölmö, ei ne mun kirjoja ole. Meillä on alan opiskelijoita täällä enemmänkin. Tai siis oikeastaan kaikki paitsi toi mun sisko.

- Voi, tää on ihana talo! Elle huokaisi haltioituneen näköisenä niin, että melkein punastuin hyvästä mielestä.
- Niin on, vahvistin.
- Mitä te laitatte päälle, noiko vaatteet? kuului portaista ja Miila raahasi vaatekassejaan ylös.
- Jep.
- Okei, mä laitan jotain samantapasta, jos me vaikka tullaan sinne kuokkimaan myöhemmin. Ensin me kyllä mennään syömään.
- Mennään takaisin etkoilemaan, Simo ehdotti.
- Onko sulla ikävä lasiasi? piruilin mutta johdattelin heidät takaisin alakertaan. Simo palasi keittiöön mutta näytin Ellelle vielä kellarikerroksen, joka näin syksyllä oli alkanut tuoksua aina vaan kellarimaisemmalta ja huokaisi kasvoillemme kylmää kosteutta heti kun avasin oven. Toinen nuuhki ihastuneena.
- Mä rakastan tätä tuoksua, mun mummolassa tuoksuu tältä.
- Niin, on siinä jotain jännää, myönsin. – Täällä on vaan sauna ja autotalli. Tai siis varasto. Ja täällä on kylmä.
- Meillä tuoksuu vaan lattiavaha.
- Asutko sä vanhempiesi luona vielä?
- Joo, mutta oon kyllä alkanu miettiä asuntoa jostain Helsingistä, vähän lähempää.
- Omaa vai vuokra? kysyin uteliaana. Elle vaikutti kultalusikka suussa syntyneeltä, tai oli alkanut vaikuttaa siinä vaiheessa kun kuulin hänen asuvan Westendissä.
- En oikeen tiedä vielä. Vuokra-asunto vois olla parempi, eihän sitä tiedä mihin sitä oikeasti haluaa sitoutua. Ostaa vaikka vahingossa asunnon Alkon naapurista tai jonkun kesäterassin yläkerrasta.
- No sano muuta. Yritin eläytyä ongelmaan.

Palasimme keittiöön, missä pojat, Vesku ja Lauri, kuvailivat Simolle ensimmäisen ruumiinavauksen herkkiä hetkiä. Onneksi palasimme, minulle ei ollut kerrottu moisia tarinoita ja istuin kiinnostuneena kuuntelemaan, harjaten samalla hiuksiani harjalla, jonka olin napannut eteisen lipastolta.
- Pyörtyikö kukaan? kysyin ja lirautin itselleni vähän lisää viiniä. Sitä tipahti punaruudulliselle pöytäliinallekin, joka olisi pitänyt laittaa pesuun jo päiviä aikaisemmin. Elle kuunteli ihan yhtä kiinnostuneena ja vaikka kertojat näyttivät siltä, että olisivat halunneet nyt vaihtaa puheenaihetta, eivät he enää kehdanneet.
- Meidän porukasta, mitäs luulet? Lauri kysyi vakavana mutta silmät nauraen ja kävin kiireesti läpi, ketä heitä oli. Annukka – ei varmasti. Jari, Sebbe, Mikael.
- Ei, enpä usko. Ellei sitten Jari, sanoin kuin vitsinä ja molemmat rähähtivät nauramaan. Olin tainnut osua oikeaan. Siinä oli mahtanut jymähdys käydä. Kumpikaan ei tosin suostunut vahvistamaan olinko arvannut oikein.
- Näittekö te aivot? kysyi Elle ja nojasi poskeaan käteensä silmät loistaen kuin olisi kuunnellut iltasatua.
- Mitäs aivoista, suolisto se vasta oli mielenkiintoinen.
- Ei kun silmät, sanoi Vesku, ja oliko hänen äänensä ihan hiukan pirullinen? – Tai nivelsiteet.
Värähdin. Kestin silmät ja aivot ja suoliston mutta jostain syystä ajatus nivelsiteistä tuntui ällöttävältä. Vilkaisin muiden noviisien reaktiota, mutta Elle näytti edelleen pelkästään tiedonhaluiselta. Simo sen sijaan, alkoiko hän hiukan vihertää?
- Tai keuhkot.. arveli Lauri, mutta siinä vaiheessa kuulin ovelta äkäisen komennon ”lopeta”.

Miila astui sisään, harvinaisen nopean vaatteidenvaihdon jälkeen ja jupisi.
- Aina noita hemmetin yökötysjuttuja. Hulluja te ootte koko porukka.
- Mä olisin halunnut kuulla, protestoin.
- Jatkakaa sitten kun me ollaan häivytty. Sitä varten te kai olitte menossa yhdessä ulos että saatte siellä puhua mätänevistä haavoista ja revenneistä sisäelimistä?
- No suunnilleen, kai.

Puoli kahdeksan aikaan kiipesimme, Simo, Vesku ja minä, Ellen autoon, joka oli kiiltävä pikku citymaasturi. Ohjevähittäishinta ehkä kolme-neljäkymmentä tuhatta: kultalusikkatyttö tosiaan. Hän hurautti perille ja oli hyväntuulisempi kuin mitä olin vielä koskaan nähnyt – mikä ei toki sinänsä ollut paljon, mutta nyt hän oli hyvällä tuulella. Pojat olivat ensin suhtautuneet häneen vähän pidättyväisesti, mutta olivat sulaneet illan mittaan ja oikein vilkkaasti jutellen hyppäsimme autosta Ellen parkkeerattua sen näppärästi. Aloin miettiä onnistuisimmeko tekemään oikean sisääntulon; olisiko paikalla vasta niin vähän hälinää, että saisimme aikaan Ellen toivoman efektin eli osoittaa ettei hän ollutkaan enää se yksinäinen ja hyljeksitty pahnanpohjimmainen. Suurin osa osallistujista olisi todennäköisesti kuitenkin meitä ekakurssilaisia. Olin havainnut, että vanhemmat opiskelijat harvoin enää viitsivät käydä näissä kaikissa pikkupippaloissa.

Entreemme oli lähes täydellinen. Paljon meidänkurssilaisia parveilemassa heti sisääntulon jälkeen, ehkä vähän liian ujoina menemään peremmälle. Joka ainoa kääntyi katsomaan meitä, kun Simo kompuroi ja kirosi äänekkäästi; hänen kengännauhansa oli auennut ja hän oli menossa klassisesti rähmälleen, mutta saimme Ellen kanssa häntä juuri ajoissa kiinni käsivarsista. Simo oli nolo ja me räkätimme.
- Mennääs peremmälle, sanoi Elle, kun Simo oli saanut kengännauhansa taas sidottua ja jatkoimme matkaa jäämättä ujostelemaan ulko-oven lähelle. Ellen pää oli pystyssä kuin kuningattarella, mutta niin se oli yleensäkin. Hetken mielijohteesta nappasin häntä käsikoukusta kiinni, vaikka sitten tuntuikin siltä, kuin olisimme olleet pari alakoululaista tyttöä jotka pröystäilivät välitunnilla parhaalla kaveruudellaan. Elle ei kuitenkaan näyttänyt panevan pahakseen. Mietin, mitä hän oikein haki tältä illalta. Luuliko hän, että minulla oli jo olemassa jokin valtaisa verkosto, mihin hän siivelläni pääsisi? Vai oliko tuo äskeinen sisääntulomme, jota niin moni kurssikaveri oli todistanut, se, mitä hän oli hakenut? Näyttää, että Simo ja minä ainakin hyväksyimme hänet?

En viitsinyt kysyä, enkä muutenkaan jäädä hautomaan asiaa, katselin vain ympärilleni arvioiden, mitä täällä tänään tapahtuisi. Olin ollut tervetuliaisjuhlissa, tutustumisjuhlissa, esittäytymisjuhlissa ja niin edelleen. Joissakin oli ollut jotain asiaakin, tai ohjelman tapaista, toiset olivat olleet tyyppiä ”suljetaan ne samaan tilaan ja ravistetaan”. Toiset olivat olleet yliopiston tiloissa, toiset ravintolassa, kuten tämä. Taisi olla ohjelmatonta osta-omalla-rahalla –juhlimista tällä kertaa. Katseeni osui baaritiskillä muita ylempänä keikkuvaan päähän ja kiskoin seurueen sinne. Jari, lempimörköni Veskun ystävistä. Hänen kanssaan oli Annukka ja huono omatunto valtasi mieleni kun tajusin, etten ollut hänelle soittanut Veskun kännykästä.

- Kiva nähdä suakin, sanoin silti, ja tarkoitin sitä.
- Samoin, vaikka aika pakkopullaa tää on. Annukka katseli ahdistuneen näköisenä ympäriinsä.
- Miten niin?
- Mut arvottiin virkistyskerhon puolesta tänne aktivoimaan uusia jäseniä. Ja onneksi muutama muukin. Hän vilautti merkkiä. joka oli piilossa kauluksen käänteen alla. En ollut muistanutkaan että hän oli siinä toiminnassa mukana.
- Loistavaa, tässä on pari joille voit harjoitella värväyspuhetta, sanoin ja tyrkkäsin Simon ja Ellen lähemmäs. - Mä en ehdi värväytyä, mutta voin kuunnella seuraksi jos haluat. Annukan ilme kirkastui hiukan. Hän ei oikein vaikuttanut tyypiltä joka kulkisi ihmisjoukossa kauppaamassa asiaansa, ja jos hän saisi edes pari ekavuosikurssilaista värvättyä, voisi hän pitää iltaa onnistuneena. Hän talutti kaverini lähimpään pöytään ja minä jäin tyytyväisenä nojailemaan baaritiskiin Veskun ja Jarin väliin. Katsoin tehtäväni suoritetuksi, ainakin siltä päivältä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.11.14 20:14:37

29.

Hitaasti mutta varmasti Ellen opiskelijaelämä näkyi alkavan valua uusiin uomiin. Seurasin sitä sivusta, sillä vaikka nyt olimmekin vallan ystävällisissä väleissä, ei meistä tullut ylimpiä ystäviä yhdessä vuorokaudessa. Yllätyksekseni hän oli minun mielestäni ihan liian kiinni opinnoissa. Hän oli hyvä juttukaveri, ja monesti verraton apu, kun piti puhua tehtävistä joita meille lykättiin tehtäväksi, tai pohtia tärppejä tenttiin, mutta jos halusi rentoutua etsi jonkun muun keskustelukumppanin. Minä etsin yleensä Siljan, vaikka tämä olikin vähän kärmeissään minulle. Simo oli nähnyt valon Virkistyskerhon bileissä joihin olin pojan raahannut ja oli hiljaisesti, ujosti ja korviaan myöten rakastunut. Silja piti sitä minun syynäni, mutta ei hän sentään silti lakannut puhumasta minulle, kunhan välillä töykki.

- Löytäisi se jonkun joskus kuitenkin, yritin lohduttavasti selittää. – Vaikka te miten ootte kaksosia, ei se tarkota että vietätte loppuelämän kahden kesken.
- Mä en todellakaan aio viettää loppuelämääni veljeni kanssa, on mullakin tarpeita, Silja kivahti. – Mua vaan loukkaa miten se on niin muissa maailmoissa nykyään. Se ei edes puhu mulle siitä tytöstä.
- Mitäs puhumista siinä sitten olisi? Olin äimistynyt. Jos Simo oli salaa hiljaa rakastunut Elleen, muttei uskaltanut tehdä asian eteen mitään, niin ei kai siinä mitään kerrottavaa ollut?
- No kun mä en edes tiedä kuka se on, Silja kiukutteli.
- Täh, mä luulin tietenkin, että se on Elle? ihmettelin.
- Niin mäkin pelkäsin, mutta mä olen alkanu epäillä. Katso miten Simo käyttäytyy sitä kohtaan, ei se vaikuta onnettomasti rakastuneelta. Ei se änkytä eikä mitään.
- Ei se änkytä mun nähdäkseni kenenkään seurassa. Oletko sä varma, että se änkyttää jos se löytää sen oikean?
- Ajattele miten hyvin mä tunnen sen. Se on aina änkyttänyt. Silja hymyili hellästi.
Huokaisin. Ei noista ottanut selvää.

Yritin panostaa kaikkeni opiskeluun, mutta aina ei vaan jaksanut. Yritin selittää itselleni, että välillä tarvitsi vapaatakin, ja raitista ilmaa, ja harrastuksia, mutta aina ei vaan jaksanut niitäkään, minun tapauksessani siis tallia. Raitis ilma loka-marraskuun vaihteessa oli märkää ja ilkeää. Sassy ei suostunut menemään maneesiin sisään ja jos Mansikan vei sinne, se oli kuin viulun kieli kun se ei nähnyt pihattoon. Rentoudu siinä sitten. Mustikka oli kuitenkin vasta neljän kuukauden vanha eikä sitä oikein vielä voinut vierottaakaan.

En ole ikinä ollut syksyihminen. Aina vaan enemmän alaa valtaava pimeys tuntui ahdistavalta. Nuorempana koulussa oli aina ollut jotain ylimääräistä säpinää, aina joku ihastus ellei parikin, jonka takia viitsi nousta seitsemältä laittamaan hiuksia. Viime syksy oli mennyt vaaleanpunaiset silmälasit silmillä ja arpoen aina aamulla, pääsisinkö tänään Veskun kämpille yöksi. Nyt aloin tuntea itseni aikuiseksi ja väsyneeksi ja kyllästyneeksi. Kaikki tärkeä maailmassa oli kohdallaan ja kynttiläillat kotona hyvässä seurassa mukavia, mutta… kun mitään ei oikeastaan odottanut. Vesku oli ihana, tietenkin, mutta olisin kaivannut jotain elähdytystä. Aloin olla samalla kertaa sekä levoton että vähän masentunutkin.

Tylsää! Tasapaksua! Yhtenä päivänä sain jopa päähäni kauhean kerettiläisen ajatuksen. Oliko tämä kuitenkaan se oikea juttu, oikea suunta? Pitäisikö minun erota Veskusta ja hankkia jotain vaihtelua elämääni? Mutta sen pirunsikiön ideaksi huitaisin äkkiä takaisin samaan tuntemattomuuteen mistä se oli tullutkin.

Aloin lohduttautuakseni käydä aika usein iltaisin kotona katsomassa Karoliinaa, ja tietysti Ilseä ja iskää. Saattoi siinä olla vähän koti-ikävääkin, tai jotain muuta kaihoa. Oli kiva mennä lämpimään ja valoisaan, tuttuun ja turvalliseen kotiin, jossa joku muu oli siivonnut eikä minun tarvinnut muuta kuin kutitella vauvaa ja valita kaadettiinko minulle mukiin teetä vai kahvia. Sieltä palatessa vaan oli kahta kurjempaa kompastella Huvikummun eteisessä Miilan korkkareihin ja tuntea miten hiekka ratisi sukanpohjissa.

- Onko kaikki ihan kunnossa? kysyi Ilse kun istuin siellä iltateellä aika monetta kertaa lyhyen ajan sisällä.
- On, minun oli pakko sanoa, eihän mikään oikeasti ollut vialla.
- Ette oo riidelleet Veskun kanssa?
- Ei mitään sellasta, mulla vaan taitaa olla vähän syysmasennusta tai jotain.
- Mitenkäs koulussa?
- Ihan hyvin, huokaisin. – Kauheasti pitää lukea mutta kyllähän mä sen tiesin etukäteen. Mä vaan mietin, että tätäkö tää nyt on koko loppuelämän.
- Joo. Tätä sanotaan elämäksi.
- Ai kun mä tykkään kun sä oot kyyninen.
- Miten se Veskun isä jaksaa?
- Aika hyvin, mutta sen kaasujalka ei kyllä toimi vielä, sanoin iloisemmin kun ajatus mersusta piristi mieltäni. Olin syvästi rakastunut autoon. – Eikä se puhu vielä niin hyvin, että voisi palata töihin, mutta kävelee kyllä jo yhden kepin kanssa. Kuulemma. Sittenhän sen näkee, kun päästään käymään Riikan YO-juhlissa.

Olin tyytyväinen Riikan puolesta mutta ennen kaikkea siksi, että Jinna palaisi kotiin. Minulla oli ollut ikävä häntä. Nainen oli kokonaan kadonnut asumaan Villen luo, mutta nyt Riikan koulun loppuminen veisi heiltä asunnon ja hän tulisi takaisin sinne minne kuului! Tulkoon sitten vaikka miehineen, minun puolestani, jos oli pakko, kunhan tulisi.

Miilakin oli ehkä eniten omaksi yllätyksekseen saanut loput aineet kirjoitettua. Luultavasti häneen oli vaikuttanut suotuisasti asuminen meidän lukutoukkien kanssa, vaikka hän alituiseen haukkuikin meitä hikipingoiksi. Mutta niinpä vaan oli hänkin istunut seuranamme lukemassa. Jos hän olisi asunut vielä kotona, olisi hän varmaan ollut enemmän menossa iltaisin; olihan hän bailannut ankarasti koko keväänkin. Tosin silloinhan Lauri ei ollut ollut kuvioissa.

- Mä olen miettinyt, sanoi Miila, jonka löysin yksinään keittiöstä istumasta kun palasin kotiin. Hänellä oli kynttilä pöydällä ja hän tuijotti ikkunasta pimeyteen.
- Mielenkiintoista ja yllättävää. Missäs miehet on?
- Ylhäällä.
- No mitä sä olet miettinyt? Istuin hänen viereensä hämärään. Yläkerrassa odotti kirja, joka minun olisi saatava luettua tämän viikon aikana, eikä minun tehnyt kauheasti mieli sinne.
- Että mä ehkä haluan tavata mun isän.
- Ai jaa. Olin vähän hämmästynyt, vai olinko sittenkään? – Miten sä ajattelit hoitaa sen?
- Sitä mä tässä mietinkin, että mikä olisi järkevä tapa.
- Soita sille ja kysy? Vai ajattelitko lähteä ratsaamaan Itiksen kuppiloita mieluummin?
- Mistä mä sen numeron taion? Tietäisköhän sun äiti?
- Olet sä vanhanaikainen, numerotiedustelusta tietysti, tuhahdin ja kaivoin kännykän taskustani. Kahdessa minuutissa minulla oli puhelinnumero sen näytöllä. Tai kaksikin, itse asiassa. – Kokeile näitä.
- Kumpikohan se näistä ois? Miila selasi numeroita ja tietoja epäröivän näköisenä.
- Missä päin ne asuu, voisi olettaa että se asuu tällä suunnalla kun me kerran keväällä törmättiin siihen Itiksessä?
- Ei nää osotteet sano mulle mitään. Jos mä soitankin väärälle ja sanon, että täällä on sun tyttäresi se voi olla aikamoinen shokki! Miilaa näytti naurattavan.
- Voi se olla shokki vaikka soittaisit oikeallekin.
- No mutta ainakin se tietää mun olevan olemassa. Lähetä nää numerot mun puhelimeen ja mene pois niin mä voin harkita soittamista.

Vähän pahoillani tein niin kuin hän pyysi ja lähdin kiipeämään kohti tenttikirjaani. Se makasi yöpöydällä viattoman näköisenä ja päätin käydä suihkussa ennen kuin pakottautuisin tarttumaan siihen. Vesku taisi olla koneella sillä makuuhuoneemme oli tyhjä. En viitsinyt mennä häiritsemään häntä, jotain elämää tärkeämpää siellä kuitenkin oli tekeillä.

Lämmin suihku ja makuuasento sen jälkeen eivät olleet hyvä yhdistelmä. En saanut lukemastani mitään otetta kun silmät alkoivat lupsua. Mutta ellen tänään saisi luettua viittäkymmentä sivua olisi huomiseksi sata, ja se oli jo vähän liikaa kun jotain oli tarkoitus saada pysymään mielessäkin. Nousin istumaan ja asetin kirjan jalkojeni väliin. En ainakaan istualleni voisi nukahtaa, enhän? Mutta totesin senkin olevan melkein mahdollista, jonkinlaiseen horrokseen vaivuin kuitenkin. Tuskastuneena lähdin etsimään kynää ja paperia. Viimeinen ja paras konstini; tekisin muistiinpanoja samalla.

- Moi, sanoin varovasti työhuoneen ovenraosta ennen kuin astuin sisään, mutta ei konetta naputtava Vesku kuullut mitään. Huomasin, että hänellä oli kuulokkeet korvissa ja huomasin myös, että hän naureskeli itsekseen. Mahtoi olla hauska essee tai sitten hän puuhasi jotain ihan muuta. Pieni piru meni minun ja hiivin hänen taakseen ja puhalsin niskaan. Jestas, miten hän hypähti.
- Missä välissä sä tulit? hän kysyi tempaisten kuulokkeet pois.
- Aikoja sitten, en vaan viittiny tulla häiritsemään. Mutta et taidakaan tehdä mitään tärkeetä.
- En, mietin hevosjuttuja ja irkkaan. Vesku pyöräytti tuolinsa ympäri ja halasi minua kuin ei olisi nähnyt viikkoon. Huoahdin tyytyväisenä, tai oikeastaan ilmat vaan puristuivat keuhkoistani ulos.

- Mitä hevosjuttuja?
- Varsankasvatusjuttuja tietysti. Se Ruskon omistaja oli tänään tallilla.
- Älä, oli vai? Minkälainen se oli? En ollut tavannut ihmistä vielä koskaan joten olin utelias.
- Semmonen keski-ikäinen täti. Se sanoi aikovansa viedä tamman takaisin kotiin joulun jälkeen ja mä yritin esittää sille, että sen pitäisi hommata joku varsalle hoitajaksi ettei se kasvaisi ihan pellossa.
- Uskoiko se?
- No se tuntui olevan sitä mieltä, että se olisi Oonan asia.
- Siis totuttaa Ruskoa ihmisten käsittelyyn?
- Niin. Tarkistaahan Oona sen tietysti päivittäin, mutta en mä usko, että sillä on aikaa puuhailla sen kanssa juuri sen enempää. Tai halua.
- Kohta jonkun on pakko, sanoin epäilevästi. Mustikka oli jo kauhean fiksu. Se kulki talutuksessa ja seisoi kiinnitettynä vaikka miten kauan ja antoi koputella kaikkia kavioitaan kaviokoukulla. Viime viikolla olimme käyttäneet sitä vesiboksissakin ja suihkutelleet jalkoja. Ensimmäinen kerta oli ollut hurjaa tanssimista mutta toisella kaikki oli taas jo sujunut kuin vanhalta tekijältä, kuten uudet jutut sen kanssa yleensäkin. En uskonut, että toinen varsa olisi luonnostaan oppinut mitään noista asioista, enkä uskonut siihenkään, että Mustikka olisi sille kuiskutellut miten ihmisten kanssa tuli käyttäytyä.

- Haluatko sä sänkyseuraa? Vesku vaihtoi puheenaihetta.
- Mieluummin en. Mun pitäisi lukea vielä vaikka miten paljon. Synkistyin kun muistin miksi olin tullut ja irrottauduin. Kirjahyllyn päällä oli läjä vihkojani ja nappasin niistä sopivimman ja kynän.
- Mitä sä luet?
- Soluja. Piru vie.
- Haluatko sä katsoa mun tentit?
- Haluan tietysti, mutta ajattelin pyytää ne vasta jälkiruoaksi ja kattoa ne sunnuntai-iltana.
- Ota jälkiruoka tähän väliin, niiden lukemisessa ei mene kauan.
Ajatus oli houkutteleva mutta pudistin surullisena päätäni. En aikonut ruveta lipsumaan lukujärjestyksestäni tai huomenna ottaisi päähän niin, etten saisi aikaiseksi mitään. Hiihdin takaisin makuuhuoneeseen ja kirjoittelin muistiinpanoja lukemastani hyvinkin pari tuntia Veskun jäädessä seurustelemaan irkkiporukkansa kanssa. Ah, miten oli sen jälkeen hyveellinen olo! Uneliaisuuskin oli kaikonnut jonnekin.

- Mennään ajelemaan, menin ehdottamaan Veskulle, mutta nyt häntä vuorostaan väsytti. Hän riisui pöydälle silmälasinsa, joissa näytti hurmaavalta professorilta ja hieroi silmiään.
- Mitä iloa ajella keskellä yötä?
- Pelkkää iloa, maanittelin. – Kis kis.
- Ei kuulosta kivalta.
- No haittaako sua jos mä käyn ittekseni? Katsoin parhaaksi kysyä, olihan mersu tavallaan hänen hallinnassaan.
Vesku katsoi minua kuin hullua mutta pudisti päätään.
- Sen kun menet mutta älä riko sitä.
- En tietenkään.

Alakerrassa oli jo hiljaista ja pimeää, ja mietin, oliko Miila soittanut Stumpille ja lähtenyt tapaamaan tätä vai mennyt hiljaa nukkumaan. Mutta kaipa kuulisin aamulla. Vedin fleecehupparin yöpukuni päälle ja tennarit jalkaan; se asu saisi kyllä kelvata yöajelulle kun en aikonut mihinkään poiketa. Mersun avaimet olivat eteisen pöydällä kupissa, nappasin ne ja lähdin. Oli melkein puoliyö ja mustaakin pimeämpää mutta kuivaa, joten asfaltti näytti yllättävän vaalealta katulamppujen valossa. Ja mersun valojen, jotka olivat vahvat valokeilat. Avasin radion ja annoin mennä, suorinta tietä moottoritielle ja sitten painoin kaasua. Ikkuna oli raollaan ja vielä aika lämmin yöilma puhalsi sisään. Taivaallinen vapauden tunne valtasi minut, lauloin radion mukana ja tunsin tuulen viheltävän korvani ohi. Mitättömiltä asioilta tuntuivat nyt solujen rakenteet. Mieli teki mennä aina vaan kovempaa ja kovempaa, mutta pelkäsin vähän jossain liittymässä olevan piilossa poliisiauton enkä uskaltanut kiihdyttää kunnolla kuin ihan parin kilometrin verran. Kuin protestiksi auto piippasi ja kirosin ääneen. Se varoitti bensan olevan loppumassa ja tässä olin, puolimatkassa Porvooseen pyjamassa ja ilman lompakkoa.

Hiljensin vauhtia maltillisiin lukemiin ja ajoin seuraavasta liittymästä pois kääntyäkseni takaisin kotiin päin. En tiennyt paljonko bensaa oli jäljellä varoituksen lauetessa, joten oli parasta palata takaisin. Kyllä kai nyt ainakin sadaksi kilometriksi, mutta en viitsinyt ottaa riskiä, enkä myöskään ajaa tankkia ihan tyhjäksi kun en kerran päässyt tankkaamaan rahattomana. Rajoitusten mukaan ajelin takaisin, edelleen laulaen – radiosta tuli yllättävän hyviä kappaleita näin keskiyöllä. Uhmallanikin kiersin vielä pikkulenkin lähiseuduilla ennen kuin palasin kotipihaan. Oli melkein autiota ja suurin osa autoista, joita näin, oli takseja. Rauhallista täälläpäin oli.

- Sä et viipynykkään kauan, totesi Vesku kun palasin. Ei hän nukkunutkaan vielä vaan luki.
- Bensavalo alkoi vilkkua. En uskaltanut ajaa pidemmälle. Mutta oli se kivaa sen aikaa kun kesti. Kömmin peiton alle.
- Ajaa eteenpäin ilman mitään päämäärää? Kauheeta luonnonvarojen tuhlausta.
- Hyvää päänselvitystä.

En nähnyt Miilaa aamulla kun lähdin itsekin vähän kiireellä, mutta sain päivällä häneltä tekstarin. ”Tuutko mukaan jos soitan?” Vähän ehkä epäselvää, mutta ottaen huomioon mistä viimeksi olimme jutelleet luulin ymmärtäväni. Irvistelin vähän, mutta en oikein voinut kuin lupautua. Voisinhan aina karata kun alkujäykistelyt oli jäykistelty. ”Jos välttämättä haluat”, naputtelin vastaukseksi ja sain vajaata puolta tuntia myöhemmin treffipaikan koordinaatit. Aika tyttö kun oli soittanut, hymähdin. Ei ollut varmaan ollut ihan helppo homma. Ajatukseni siirtyivät äitiin ja tunsin edelleen suuttumusta viimeisimmän tapaamisemme johdosta. En aikonut ottaa häneen enää mitään yhteyttä, en ainakaan lähivuosina. Ehkä veri joskus taas muuttuisi vettä sakeammaksi mutta minulle oli ihan sama vaikkemme enää ikinä tapaisi.

Vesku oli kerrankin lähdössä samasta paikasta kuin minä, vieläpä samaan aikaan ja tapasimme matkalla 58:n pysäkille. Meidän oli ollut tarkoitus mennä yhdessä tallille, mutta ilmoitin joutuvani henkiseksi tueksi ensin.
- Miilalla on treffit isänsä kanssa. Mutta ei mulla siellä varmaan kauan mene. Jos niillä alkaa synkata mä voin karata ja jos ei niin me karataan molemmat.
- No nähdään kun nähdään, Vesku tuumi. Häntä ei näyttänyt juuri perumiseni häiritsevän. Jossain syvällä ajatuksissaan oli taas.

Katsoin kelloa kun hyppäsimme bussista Itäkeskuksessa. Olin varttitunnin verran etuajassa ja harkitsin juuri pyytää Veskua kanssani vaikka kahville tai jotain, mutta hän heilautti kättään jo kaukana, matkalla seuraavalle bussipysäkille. Vähän pettyneenä kohautin olkiani ja lähdin sitten katsomaan sattuisiko Miilakin olemaan etuajassa. Ja olihan hän, ei ihan sovitun kuppilan ovella mutta vähän matkan päässä. Hän näytti liikuttavan ilahtuneelta nähdessään minut.
- Mä mietin just lähteäkö karkuun, hän tunnusti.
- Älä hölmöile, eiköhän pahin ole jo ohi kun oot kerran saanut järjestettyä koko jutun, lohdutin ja katsoin häntä päästä jalkoihin. Kerrankin Miila ei selvästi ollut oikein tiennyt miten pukeutua, mutta ehkä tämmöisiin tilanteisiin ei ollutkaan pukukoodia. Hänellä oli farkut ja lenkkarit mutta niiden kanssa päällystakin alta näkyi bleiseri, millaista yhdistelmää en muistanut hänellä ikinä ennen nähneeni.
- Mennään sisään, mä tarviin jonkun drinksun, hän hoputti.
- Etkä tarvitse, sanoin tiukasti seuratessani häntä. Kuppila oli hämärä ja tummalla kalustettu ja se tuoksui kaljalla kyllästetyltä. Muutamia ostoksilla väsähtäneitä ja muutamia kanta-asiakkaan näköisiä siellä istui, sekä nurkassa pelikoneen ympärillä ryhmä nuoria miehiä, mutta tilaa oli hyvin. Miila oli marssimassa baaritiskille kun minä huomasin tutun miehen ikkunapöydässä.

- Tuolla se jo on, ilmoitin kun sain hänet kiinni.
- … ja sitten yksi tequilashotti, jatkoi Miila tilaustaan kuin ei olisi kuullut minua ollenkaan. Ilmeisesti hän kuitenkin oli, sillä shotin hän kiskaisi saman tien, jo odottaessaan vaihtorahoja. Se oli rohkaisuryyppy jos mikä. Sen lisäksi pöydälle nostettiin kaksi oluttuoppia.
- Olisit voinut kysyä mitä mä haluan, jos mitään, marisin kun hän ojensi toisen minulle. Tuopin juomisessa menisi vaikka miten kauan ja olin toivonut parhaassa tapauksessa pääseväni lähtemään noin kahden minuutin kuluttua. No, voisihan sen aina jättää.
- Sen aikaa kun toi kestää saat luvan olla mukana, Miila suhisi ja alistuen lähdin seuraamaan häntä ikkunapöydän suuntaan.

Oli omituista nähdä heidät, tytär ja isä, tuijottamassa toisiaan. Samankaltaisuus kasvoissa korostui, mutta vielä enemmän korostuivat erot. Miilalla oli Ilsen nenä, joka oli aavistuksen nykerömpi kuin Stumpilla, ja tuommoisia juonteita hän ei tulisi ikinä saamaan suupieliinsä.
- Mä otin Jessin mukaan näyttämään kuka sä olet, Miila ilmoitti ja istui miestä vastapäätä. Minä istuin vähin äänin hänen viereensä ja nyökkäsin tervehdykseksi.
- Näköjään. Stumppi ojensi kätensä Miilalle vakavana ja tämä tarttui siihen yhtä vakavana. Sitten he katselivat toisiaan arvioivasti pitkän aikaa puhumatta mitään. Mietin, kumpi avaisi ensin suunsa ja mitä sieltä tulisi ja maistelin oluttani melko vikkelästi kiireissäni. Yllättäen ensimmäinen repliikki tulikin minulle.

- Et ole kuulemma just äitisi kanssa jutellu viime aikoina, sanoi Stumppi minulle. Hätkähdin.
- En, myönsin jäykästi. – Ei ole ollut asiaa soitella.
- Tuntuu vähän kaipailevan sua.
- En oo huomannut senkään soitelleen, jatkoin yhtä jäykästi edelleen. En nyt aikonut ruveta uhoamaan, miten en koskaan enää haluaisi puhua koko naisen kanssa vaan toivoin äänensävyni viestittävän sen. Uteliaisuus kuitenkin voitti.
- Ilmeisesti sä olet sitten ollut sen kanssa puheissa? kysyin.
- Aina välillä, mies nyökkäsi hymyillen kevyesti ja jätti minut märehtimään sitä ajatusta kääntäessään taas katseensa Miilaan. Kuuntelin, miten he vaivalloisesti aloittivat yleisluontoista keskustelua, joka ei vielä mennyt sen vakavampiin asioihin kuin Miilan koulunkäyntiin ja Stumpin työpaikkaan. Litkin olutta hiljaa jonkin aikaa ja siirsin sitten päättäväisesti puoliksi juodun tuopillisen toiselle puolen pöytää. Nyt he varmaan jo pärjäisivät.
- Mun täytyy mennä nyt, ilmoitin ja livahdin pöydästä. Miila heilautti hiukan kättään jäähyväisiksi eikä sanonut sanaakaan vastaan, joten omatuntoani ei jäänyt mikään kaihertamaan.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   15.11.14 22:35:28

Kiitos taas viimeisistä pätkistä.
Olen kyllä lukenut kaikki melkoisen nopeasti, mutta ajattelin jättää kommentoinnin välillä muille.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.11.14 23:15:50

Kiva kuulla!
---------------
30.

Katsoin voivani mennä tallille vaikka olinkin juonut vähän olutta, ehtisi se haihtua päästäni kun odottaisin oikeaa bussia syksyisessä viimassa. Ja piti voidakin, minun piti huolehtia Mansikasta tänään. Olin selvinnyt kohtaamisesta armeliaan äkkiä ja laskeskelin selviäväni perille jopa Veskua nopeammin, jos hän oli pysähtynyt kotona syömään ja vaihtamaan vaatteita ennen lähtöään. Jouduin kuitenkin odottamaan bussia kauemmin kuin olin osannut pelätäkään ja olimme siellä suunnilleen yhtaikaa.

- Miten meni? hän kysyi noustessaan autosta samalla, kun kävelin tallitieltä Oonan tallin pihaan.
- Ei Miila ainakaan purrut siltä heti päätä poikki, sinne ne jäi juttelemaan.
- No hyvä… kai. Tuuli tuntui vain yltyvän ja arvasin ratsastuskoululaisten valloittaneen maneesin tänä iltana, vaikka niinpä he tähän aikaan vuodesta tekivät aina, ihan jo pimeydenkin takia. Kentällä oli onneksi kelvollinen valaistus myöskin joten olin tyytyväinen tilanteeseen, siinähän Mansikka paremmin viihtyi. Onneksi se ei ollut samanlainen tuulivoimala kuin Madness.

Kävin vaihtamassa vaatteet ja sitten rämmimme pimeään pihattoon etsimään hevosia. Se ei ollut yhtä kamalassa kunnossa kuin jotkut Oonan tarhoista kun näillä hevosilla ei ollut mitään erityistä syytä tallata portinedustaa mutavelliksi odottaessaan sisäänpääsyä tai heinäannoksia, jotka jaettiin katokseen, mutta kyllä sielläkin kumisaappaita olisi kaivannut. Tallipihan valot kantoivat sinne asti vain heikosti ja elleivät Mansikka ja Mustikka olisi kuulleet ääniämme ja tulleet innokkaina vastaan, emme olisi välttämättä ikinä löytäneet niitä sieltä. Kuuntelin, miten Vesku höpötti varsalle etsiessään riimusta riimunnarulle paikkaa ja tunsin pienen mustasukkaisuuden piston. Vaiensin sen välittömästi, hölmöhän olin.

Olin vikkelämpi Mansikan kanssa kuin Vesku varsan. Heillä näkyi olevan miljoona eri hommaa tänään, alkaen hännänselvityksestä ja päättyen ties mihin – en jäänyt katsomaan vaan lähdin Mansikan kanssa kentälle. Olin ruvennut ratsastamaan sitä jo oikein kunnolla, varsan ja eroahdistuksen asettamissa rajoissa ja nyt oli tavallistakin päättäväisempi olo. Olin laittanut jopa kannukset jalkoihin ja otin raipankin mukaan. Jo saisi nuori äiti luvan keskittyä edes puolen tunnin ajan minuun eikä varsalle huuteluun. Olin jokseenkin jämäkällä tuulella, en kyllä tiedä mistä johtuen, mutta röykytin Mansikka-parkaa pahemmin kuin kertaakaan äitiysloman alkamisen ja tämän hetken välissä. Totta puhuen pahemmin kuin ikinä; minulla ei ollut koskaan oikein ollut sydäntä komentaa sitä kunnolla kun se muutenkin oli niin miellyttämishaluinen. Kilttinä hevosena se nytkin teki nöyrästi mitä halusin kun tajusi, miten tosissani olin ja vasta, kun annoin sille pitkät ohjat ja taputin sitä se huokaisi ja päästi pitkän värisevän hirnunnan tallin suuntaan. Olin aikonut vain välikäyntejä ja jatkaa vielä vähän aikaa ratsastusta, mutta tuo ikäväntäyteinen huuto sai minut muuttamaan mieleni. Johan se oli ollut hemmetin hienosti pitkän aikaa, antaen minun ottaa vallan äidintunteilta. Ihana, kiltti hevoseni!

Löysäsin satulavyötä ja laskeuduin halaamaan sen kaulaa, niin kuin minulla oli edelliskesänäkin ollut tapana. Tunsin poskeani vasten harjassa kovia mutakökkäreitä ja totesin olleeni vähän huolimaton harjaaja tänään. Mutta mikä parasta, tunsin löytäneeni uudelleen yhteyden tähän hevoseen. Se oli ollut hukassa siitä lähtien kun se alkukesällä oli lähtenyt maalle varsomaan ja nyt vasta se tuntui taas omalta. Nyt vasta olin päässäni ottanut sen alas jalon myyttisen äititamman jalustalta ja kohdellut sitä kuin hevosta.
- Mä taidan olla vähän omituinen, naureskelin sille ja kurotuin pörröttämään otsatukkaa ja sivelemään korvia. Kävelimme vielä vähän aikaa ja sitten hyppäsin alas ja vein tamman talliin. Se ravasi innoissaan vierelläni. Kiire oli tullut takaisin sillä hetkellä kun olin laskeutunut satulasta.

Mustikka odotti karsinassa, mutta en päästänyt tammaa sinne ennen kuin olin vielä vähän koetellut sen hermoja ja riisunut varusteet käytävällä. Hiukan sadistista kai mutta eipä siinä montaa hetkeä mennyt. Talli oli muuten tyhjä, paitsi Razzamatazzia, joka seisoi nurkkapaikallaan loimitettuna ja torkkuen. Ville oli varmaan käynyt aika myöhään iltapäivällä kun oli raaskinut jättää sen jo sisään. Veskua ei näkynyt mutta kuulin rehuhuoneesta puhetta joten suuntasin sinne vietyäni ensin Mansikan kamat satulahuoneeseen.
- Mitäs touhuatte? kysyin.
- Suunnitellaan miten mä rupean elättämään hevostani, Vesku huokaisi. – Onneksi talliemäntä on aika suopea.
- Mitä suunnittelette sitten? Istuin rehusäkkipinolle. Jos toinen tamma vietäisiin pois joulun-uudenvuoden tienoilla olisi se looginen hetki Ilsen ja Veskun tehdä paperit Mustikasta, ja silloin elatusvelvollisuuskin siirtyisi.
- Väännetään just kättä siitä että montako tallivuoroa viikossa kattaa sen heinät sun muut.
- Missä hiton välissä sä mitään tallia ehdit tekemään, kysyin rehellisen ällistyneenä.
- Iltatalleja vaan, sanoi Oona nopeasti.
- Eihän tommonen pikkunen syö mitään, sähän ratsastat sen tallivuokran edestä Oonalle, sanoin ja tuijotin uhkaavasti molempia. Jos nuo meinaisivat nipistää Veskun liian vähästä vapaa-ajasta isonkin palan, antaisin kyllä kuulua.
- Yks tai kaks kertaa vaan viikossa, ei tässä sen kummemmasta ole kyse, Vesku vähätteli. – Käynhän mä täällä melkein joka päivä joka tapauksessa. Tai no, useamman kerran viikossa kuitenkin.
- Paljonko sä velotat Ruskon omistajalta? kysyin Oonalta vaativasti.
- Se riippuu ihan siitä mitä se tahtoo mun tekevän sen varsan kanssa, Oona tuhahti. – Jos siihen kuuluu käytöstavoille opettaminenkin se tulee melko lailla kalliimmaksi.
- Diplomaattisesti vastasi hän, sanomatta mitään, totesin. Ei Oonasta enempää saisi irti kun ei kerran heti paljastanut. Palasin talliin aikoen vielä vähän harjata Mansikkaa ja sain kuivuneen kuran pois järkyttävän pitkäksi kasvaneesta harjasta ennen kuin Vesku ja Oona tulivat rehuhuoneesta. En viitsinyt kysyä, olivatko he päässeet sopimukseen vai eivät, kai minulle joskus kerrottaisiin.

- Nytkö kokeilet? kuului Oona kysyvän.
- Samapa se, käy se nytkin, Vesku vastasi.
Minun oli pakko pistää pääni käytävälle ja kysyä, mitä he suunnittelivat.
- Mä ratsastan Pinolla, sanoi Vesku, tarkoittaen Oonan koulutettavaksi tullutta nuorta lusitanoa. Hän otti Mustikan ja minä Mansikan ja veimme ne ulos sillä aikaa kun Oona haki Pinon yhdestä vähemmän mutaisista tarhoista.
- Mä ratsastin sillä jo päivällä niin että se on kyllä harjattu tänään.
- Okei, sanoi Vesku ajatuksissaan ja otti ruunan riimunnarun Oonalta, katsellen hevosta silmiin kuin olisi yrittänyt porautua sen ajatuksiin. Se oli niitä satukirjahevosia, mitkä tulivat mieleen jo kun kuuli sanan lusitano – tai andalusialainen, ei sen puoleen – tummanharmaa pitkäharjainen kimo. Oona satuloi sen valmiiksi sillä aikaa kun Vesku kävi vaihtamassa ratsastuskamppeisiin ja kypärää päähänsä asetellen hän ojensi minulle puhelimensa.
- Pidä sä tätä, näissä housuissa ei taas oo taskua.

Ei huvittanut ruveta putsaamaan kamoja tai ruokakuppeja joten maleksin Oonan, Veskun ja Pinon perässä kentän suuntaan haettuani kaapista yhden ylimääräisen villapaidan päälleni ja pipon päähän. Pipo nyt ehkä oli vähän liioittelua mutta se putosi ylähyllyltä villapaidan mukana ja ajattelin, ettei vara venettä kaada. En kaivannut syysflunssaa masentamaan lisää.

Vesku nousi selkään ja käveli ympäri uraa, Oona harppoi hänen vieressään enää tuskin ontuen ja he puhuivat. En tietenkään viimassa kuullut mitä. Aikanaan Oona väistyi keskemmälle kenttää ja Vesku lähti pyytämään hevosta raviin. Sillä oli luonnostaan korkea, komea, askel ja saatoin kuvitella sen jossain Välimeren lähellä, fiestassa, kukueen kärkihevosena loimitettuna ja koristeltuna. Se ei tuntunut ihan sopivan loppusyksyn Suomen pimeyteen ja surkeuteen; sen olisi pitänyt saada syödä auringossa appelsiineja suoraan puusta.

En tiedä ratsastiko Vesku tavallista huonommin vai oliko Pino tavallista kapinallisempi tapaus. Muuta kaunista en kuitenkaan nähnyt kuin hevosen liikkeet niin kauan kun se sai edetä omassa tahdissaan. Kun siltä alettiin jotain pyytää se alkoi jäkittää ja töpöttää. Hassua. Olin kuvitellut lusoja järkeviksi ja ennen kaikkea miellyttämishaluisiksi hevosiksi, mutta ehkä tämä oli poikkeus. Tai ehkä tämä sää oli vaan sille liikaa.

Tuuli alkoi tunkea takkini läpi ja ajattelin juuri lähteä talliin lämmittelemään, kun kuulin vaimeasti Veskun puhelimen soivan vasemmassa takintaskussani. En ensin ajatellut vastata, mutta sitten tuli mieleeni että eihän se vaan ollut Leena tai Riikka ja Karille ollut sattunut mitään takapakkia. Näytöllä luki Hanni, mutta kun nyt kerran olin vaivautunut kaivamaan kännykän esiin päätin vastata siihen. Tuskin serkkutytöllä olisi mitään niin kauhean salaista ettei hän voisi minulle kertoa, tai sitten ottaisin vaan soittopyynnön.
- Niin? vastasin typerästi, unohtaen sillä hetkellä, etten ollutkaan omassa numerossani. Toisessa päässä oli hiljaista, tai ei oikeastaan, kuului musiikkia ja ihmisten ääniä, mutta kukaan ei puhunut puhelimeen. Kuvittelin jo, että puhelin oli Hannin taskussa itsekseen soittanut mutta sitten kuului innokas ääni:
- Kultsipuppeli?

Vetäisin puhelinta vähän kauemmaksi ja minua huvitti. Hanni oli selvästi viihteellä ja soittanut väärään numeroon.
- Kenelle luulet puhuvasi? kysyin pidätellen naurua.
- Kuka siellä on?
- Jessi.
- Ai… vastasit Veskun puhelimeen?
- Niin vastasin. Se on ratsastamassa.
- Just just. Toisessa päässä hiljeni ja minä aloin miettiä. En ollut muistaakseni puhunut Hannin kanssa puhelimessa koskaan mutta jotenkin ääni ei sopinut hänen äänensä.
- Kukas siellä sitten on? kysyin varovasti.
- No tota. Hannahan täällä vaan. Ajattelin kysyä että koska Vesku on tulossa taas tännepäin. Mulla olisi yksi mielenkiintoinen hevonen, ääni lisäsi hyvin nopeasti – mutta kuulostiko se silti vähän vahingoniloiselta. Ja jotenkin sana ”vaan” ei sopinut hänen suuhunsa. En voinut kuvitella Hannan ikinä olevan omasta mielestään ”Hanna vaan”, ellei ollut ihan poissa tolaltaan.
- Mä voin pyytää sitä soittamaan sulle, sanoin kuivasti.
- Teepä se.

Puhelu katkesi ja jäin tuijottamaan puhelinta. Ei siinä ollut lukenut Hanni vaan Hani. Miksi Veskun puhelimessa luki hani ex- tyttöystävän numeron kohdalla? Miksi siellä oli exän numero? En pyytäisi häntä soittamaan takaisin. Kädet vapisten selasin puhelutietoja, mutta sieltä en löytänyt useampia hani-merkintöjä, en soitettuja enkä vastaanotettuja.

Entä miksi Hanna oli kysellyt kultsipuppelia? Ei kai kukaan voinut kutsua ketään sillä nimellä, oikeasti? Mutta sitten tuli kyllä mieleen muutama vielä ällöttävämpi nimitys joita itsekin välillä käytin. Vapina levisi käsistäni muuallekin ja minua palelsi. Harkitsematta pidempään poistin kaikki puhelutiedot ja lähdin kävelemään tallin suuntaan. Ei kiinnostanut enää vähääkään miten Vesku Pinon kanssa pärjäsi. Päässäni humisi ja mietin olinko sittenkin tulossa kipeäksi.

Jotain touhutakseni aloin tiskata ämpäreitä, rutiininomainen liike lohdutti ja oli helpompi ajatella. Tietysti Hannan soitolle oli jokin luonnollinen selitys – ehkä jopa juuri se hevonen mistä hän oli maininnut. Ehkä oli vain Hannan kiusoittelua kultsipuppeloida Veskua, ehkä Vesku ei pitänyt koko nimityksestä. Ja iän kaikenhan Hanna oli yrittänyt pitää Veskuun yhteyttä, kutsua kylään, kutsua ratsastamaan, jopa houkutella palkkalistoilleen. Jos Vesku olisi odottanut Hannan soittoa, jos tällä oli tapana pirautella päivittäin niin ei kai hän olisi antanut puhelintaan minun haltuuni?

Kaikki oli ihan kunnossa, ei missään ollut mitään epäilyttävää.

Paitsi minun päässäni. Siellä pyöri kauhukuvia, jotka saivat karvani nousemaan pystyyn ja rintakehän puristumaan kokoon. Mikä juttu se syksyinenkin oli ollut, äkillinen yöpyminen Hannan vierashuoneessa? Enpä ollut tullut sen todenperäisyyttä ikinä varmistaneeksi Veskun veljeltä.

Kun ämpärit loppuivat jatkoin pakonomaisesti kuuraamista ja pesin mittamukit, kauhat ja kapustat, vaikka kuulinkin sivukorvalla Oonan, Veskun ja Pinon jo palaavan talliin. Hinkkasin jo teräksistä pesuallasta kun Vesku kurkkasi sisään rehuhuoneeseen.
- Joko lähdetään?
Hätkähdin ja totesin, että minulla oli kuuma, pipo tuntui kostealta otsallani ja tässä hommassa villapaita oli ihan liikaa.
- Joo, mä vaihdan vaan vaatteet. Ääneni kuulosti ihan tavalliselta.
- Samoin.

Siinä sitten strippasimme vieretysten kaappiemme edessä, puhumatta mitään. Vesku tuntui olevan mietteissään mutta ei siinä ollut mitään uutta, niinhän hän aina oli päästyään uuden hevosen selkään. Minä halusin vaan päästä jonnekin yksinäiseen, rauhalliseen paikkaan ajattelemaan. Mietin hetken että josko mainitsisin kuitenkin Veskulle Hannan soitosta, mutta päätin etten uskaltaisi. En kestäisi nähdä, jos hän pelästyisi tai muuten paljastaisi ilmeellään mitään mitä en tahtoisi tietää.
- Sä varmaan haluat ajaa? hän ojensi minulle mersun avaimia. Otin ne sanomatta mitään ennen kuin autossa.
- Ajetaan pieni lenkki, joohan?
- Aja vaan. Vesku asettui mukavasti pelkurinpenkille ja minä avasin radion. Ohjasin auton suorinta tietä moottoritielle ja painoin kaasua. Olisin halunnut unohtaa että Vesku oli mukana, olisin halunnut oikeastaan olla yksin, mutta toisaalta hänen hiljainen läsnäolonsa oli mukavaa. Siinä hän löhöili rauhallisena ajatuksissaan eikä osoittanut mitään levottomuuden merkkejä vaikka kiihdytin raskaalla jalalla ja annoin painaa kuin ammus pimeälle tielle. Oikealla kaistalla vilahti perävaloja ohi kuin vastaantulijoita kun ohitin niitä ja äkkiä mieleeni tuli, että taisi olla jo talvirajoituskausi, taisin ajaa vähän liikaa ylinopeutta. Pakottauduin hidastamaan ja päätin lähteä seikkailemaan vanhalle tielle tämän autobaanan sijaan.

Enemmän haastetta siellä ajamisessa oli. Tie mutkitteli ja oli paikoin liukas. Risteyksiäkin oli. Mietin, mitä Vesku ajatteli niin hiljaisena, Pinoako vai Mustikkaa – vai… radiosta kuulin Freddie Mercuryn äänen ja laulu tuntui sopivan mielialaani niin täydellisesti että saattoiko se olla sattumaakaan. ”I’m going slightly mad”, hän lauloi. ”It finally happened!” Olisin nauranut jos olisi naurattanut. Tuo ”I’m going slightly mad” –kohta rimmasi pelottavasti lauseen kanssa, joka kaikui päässäni: ”Oi kultsipup-pe-li”.

Kiihdytin taas vähän vauhtia sillä nyt halusi päästä äkkiä turvallisesti kotiin ennen kuin räjähtäisin tai romahtaisin tai alkaisin itkeä. Ihmettelin, miten olin voinut vasta vähän aikaa sitten tosissani harkita Veskun jättämistä, olkoonkin että vain hetken. Enhän halunnut päästää hänestä ikinä, enkä lainata kenellekään edes pikkusormea. En edes katsetta enkä lausetta.

Lähettäjä: Mella 
Päivämäärä:   16.11.14 10:49:21

Upeaa luettavaa! Laittaisit seuraavan kerran parikin tekstiä samaan kertaan :P :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.11.14 17:13:05

Mikä ettei, sunnuntain iloksi.
----------------------
31.

En tullut hulluksi kuitenkaan. Saatuani mahani täyteen ja nukuttuani yllättäen oikein hyvin totesin ehkä ylireagoineeni, ja kun Vesku ihmetteli miten hänen puhelimessaan ei enää ollut soitettuja puheluita tallessa sanoin pahoitellen, että olin tainnut vahingossa poistaa ne räplätessäni sitä lämpimikseni. Mutta en saanut mainittua Hannan puhelusta, silläkään uhalla että tämä soittaisi uudelleen ja juoruaisi minun luvanneen kertoa. Tunnustan myös, että en siitä lähtien häpeillyt ollenkaan kuunnella parhaani mukaan Veskun puheluita ja arvailla kenen kanssa hän milloinkin puhui. Päinvastoin, aloin oikein harrastaa sitä.

Olin alkusyksyllä ajatellut, ettei aikani riittäisi opiskelun lisäksi mihinkään muuhun kuin hätäisesti ratsastamiseen, mutta ei asianlaita ihan niin hullusti ollut. Simo, jolla ei kuulemma ollut muita harrastuksia kuin lukeminen, alkoi haikailla tanssikurssille, josta oli ilmoitustaululla mainos. Silja ja minä nauroimme hänelle säälimättömästi ja kieltäydyimme lähtemästä partnereiksi. Elle istui kanssamme syömässä, mutta oli syventynyt johonkin monisteeseen ja minun piti tönäistä häntä ennen kuin hän muisti läsnäoloamme – tai ateriaansa – ollenkaan.
- Mitä?
- Lähde Simon kanssa opettelemaan seuratansseja, ehdotin. Olin edelleen aika varma siitä, että hän oli Simon unelmien kohde, vaikka Silja olikin eri mieltä.

Elle katsoi minua pöllämystyneenä mutta kun tajusi sanani, käänsi katseensa Simoon ja hymyili ystävällisesti.
- En mä, hän sanoi.
- Mikset, sanoin minä pettyneenä. – Oishan se kiva osata tanssia, eikö vaan?
- Niin, mutta kun mä harrastan tanssia muutenkin. Kilpatanssia, ja jazzbalettia.
- Et sä ehkä tarvitse paritanssien alkeita sitten, Silja arveli. – Mene sä, Jessi. Armahda poikaparkaa, ja armahda mua ettei mun tarvitse.
- Koska se oli? kysyin epäilevänä.
- Yksi vaivanen parituntinen viikossa, torstaina alkuillasta. Eikä se kestäkään kuin kymmenen kertaa, Simo sanoi innokkaana. Mietin ankarasti vähän aikaa ja hellyin sitten.
- Okei, ehkä multa liikenee sen verran aikaa. Täytyy kai sun opetella tanssimaan että pääset joskus naimisiinkin.
- Kullannuppu, riemastui Simo, ja muiskautti suukon poskelleni.
- Mitäs Vesku siihen sanoo? kysyi Elle.
- Miten niin? Esitin ymmärtämätöntä.
- No jos alat joka viikko käydä Simon kanssa korva suussa tanssimassa.
- Ei korvien nuolenta kuulu kauppaan, ja kyllä kumpikin meistä saa viettää vapaa-aikansa niin kuin haluaa. Koskas te muuten tuutte ratsastamaan? Katsoin haastavasti kaikkia kolmea vuoronperään eikä kukaan kiirehtinyt vastaamaan. Simo painoi katseensa äkkiä viimeisiin nakinpalasiinsa lautasellaan, pelkäsi kai että haastaisin hänet vastavuoroisesti ensimmäisenä hevosen selkään. Naurahdin ja annoin olla. Ellei kiinnostanut niin ei, en viitsisi ruveta käännyttämään.

Tanssikurssille kuitenkin menin, itse asiassa aika innostuneena. Vanhojentansseja varten koulussa opetellut askelkuviot olivat unohtuneet jo ja tuntui kuitenkin, että jonkinlainen alkeellinen tanssitaito voisi olla ihmiselle hyväksi. Kai ainakin häävalssin verran pitäisi osata. Muitakin oli sentään ilmoittautunut, vaikka olin vähän pelännyt, että Simo oli ainoa tarpeeksi hullu halutakseen oppia jotain näin vanhanaikaista, ja koko touhu osoittautui aika hauskaksi. Simo yritti oikein tosissaan mutta hänellä tuntui olevan kaksi vasenta jalkaa. Onneksi olin vikkelä väistelemään kun hänen askeleensa kävivät minun suuntaani.
- Mä taidan olla ihan toivoton, poika-parka nauroi lopuksi.
- Etköhän sä tosta kehity, sanoin diplomaattisesti ja ehdotin, että hän kuivaharjoittelisi kotona.
- Mehän voidaan treenata jonain päivän vaikka ruokiksella tai labrojen jälkeen, Simo pyysi.
- Katotaan. Voi kai sitä jossain välissä. Epäröin kun ajattelin meitä tanssimassa ruokalan edessä käytävällä tai kemian laboratoriossa.
- Kiitos kun lähdit. Mitä Vesku tykkäsi?
- Eihän se mitään, mitä se nyt ois voinu tykätä? Se liehuu itse joka tapauksessa jossain tähän aikaan.

Tuli melkein joulukuu ennen kuin Simo alkoi oppia melko luotettavasti varomaan varpaitani, mutta sitten hänellä taisi naksahtaa jokin paikka päässä kohdalleen ja tanssitunneilla käyminen alkoi olla hauskaa ihan tanssimisen takia. Yritin harjoitella kotona välillä Veskun kanssa, mutta hän kieltäytyi aina miedon välinpitämättömästi.
- Sä lupasit ettei meille tule häävalssihäitä, hän muistutti silmälasiensa yli vilkaisten kun yritin vedota siihen.
- Mutta jos me joskus joudutaan vaikka lavatansseihin? Kiipesin hänen syliinsä lirkuttelemaan.
- Miten me voitaisiin muuten vaan joutua semmosiin?
- Jos Riikka pitää lavatanssihäät? Jos meidän lapset?
- Ai niin, Riikan lakkiaisiin tuli kutsu! Jäädäänkö me sinne yöksi? Ne on itsenäisyyspäivän aattona?
- Jäädään vaan jos sä haluat, myönnyin.

Muutosten aika alkoi siis koittaa. Vaadin Jinnaa lähtemään kanssani syömään yhtenä iltana, sillä olin tuskin nähnyt häntä koko syksynä ja se oli sentään vähän epäreilua. Hän suostuikin ja ilmestyi yllätyksekseni kohtauspaikalle Kiien, kesällisen työkaverimme, kanssa.
- Sua ei ole näkynyt, huudahdin ilahtuneena ja nousin halaamaan tyttöä. Tai siis molempia, mutta Kiieä ensin.
- Paraskin puhuja, itte et ole vaivautunut soittamaan ainakaan kahteen kuukauteen, tämä näpäytti takaisin.
- Hmm… no, et säkään.
- Onneksi Jinnaa sentään välillä näkee töissä niin että pysyy kärryillä teidän tekemisistä. Tuletko säkin jouluksi töihin?
- Mä kävin tänään sopimassa vuoroista, Jinna kertoi. – Ja tapasin Kiien siinä pihalla lähtiessäni.
- Ja oot tehny viikonloppujakin näköjään, päättelin. Miten kauhean vähän tiesinkään parhaan ystäväni touhuista. @!#$ miehet kun tulevat sotkemaan ystävyyksiä.
- Olen.

Istuin paikoilleni ja katsoin heitä molempia tyytyväisenä, jopa oikeastaan onnellisena. Tuntui kauhean ihanalta istua nokikkain ystävien kanssa. Hiljalleen Kiien kysymys pääsi perille.
- Jaa jouluksi? Mä en ole oikein ajatellutkaan että se on jo ihan kohta. Mun täytyy tulla käymään, josko siellä olisi vielä hommia mulle. Mille osastolle sä Jinna menet?
- Sinne missä kesälläkin olin, ja enimmän osan syksystä.

Tarjoilija tuli mielenosoituksellisesti ojentamaan meille ruokalistat, jotka olivat seisseet telineessä pöydän päässä. Ilmeisesti meidän olisi pitänyt tajuta ottaa ne siitä itse ja ruveta selaamaan, mutta emme olleet kiinnittäneet niihin mitään huomiota, jutelleet vaan innoissamme. Keskityimme niihin pikaisesti hetkeksi ja jatkoimme juttelua saatuamme tilauksemme tarjoilijalle. No, aika paljon paikassa oli asiakkaitakin, ehkä hän halusi vain olla tehokas ja ahkera.

- Mitä uutta? Koska sä tulet kotiin? Katsoin Jinnaa vaativasti.
- Kotiin? Jaa siis sinne teille. Meille. Jinna pyöritteli hiuksiaan sormiensa ympärille ja katseli katonrajaan.
- Niin, meille!
- Riikka on ilmottanut muuttavansa joulukuun puolessavälissä. Tai mä ymmärsin kyllä, että se aikoo karata heti suoraan lakkiaisista Helsinkiin teidän mukana, mutta se puoliväli on silleen kiva virallinen päivämäärä. Kai se aikoo nukkua mun huoneessa siihen asti. Tai siellä keittiönvieruskamarissa.
- Mulla on niin ikävä sua, puuskahdin.
- Me ollaan vähän harkittu… aloitti Jinna hitaasti. – Tai siis Ville on harkinnut.
- Muuttaa jonnekin muualle vai? Älkää nyt. Sano Villelle että mä lupaan olla sille maailman kiltein, rukoilin.
- No puhetta se on vasta ollukkin. Kyllä me nyt ainakin alkuun muutetaan sinne, vaikken mä ymmärräkään miksei Riikka voi asua teidän kanssa. Siellä se roikkuu kaiken aikaa joka tapauksessa kuitenkin.
- Siihen mä en taida oikein voida puuttua, arvelin, vaikka minustakin tuntui että tuo ratkaisu olisi voinut olla mahdollinen. Mutta kyllä siltikin mieluummin halusin asuinkaverikseni parhaan ystäväni vaikka Riikka olikin kiva.
- Ehkei se halua olla isoveljen vahdittavana Kiie puuttui puheeseen.

Saimme salaattimme ja söimme ne, vaihtaen puheenaihetta kiistelyksi siitä, olisiko järkeä aloittaa jouluostokset jo nyt vai ei. Jinna ja Kiie päättivät lähteä kauppoihin, mutta minä laistin. Meidän pitäisi joka tapauksessa Veskun kanssa käydä ostamassa Riikalle lakkiaislahja, eikä kaupoissa kiertely monena iltana peräkkäin tuntunut houkuttelevalta. Jinna epäili minun olevan sairas.
- Mä olen väsynyt ja mulla on lukemista, vastustelin vaisusti, vaikka itseänikin huolestutti, ettei shoppailu kiinnostanut.

- Mitä me ostetaan? kysyin kun Vesku seuraavana iltana parkkeerasi mersua.
- Mä tiedän, mitä se haluaa, tämä sanoi, luojan kiitos, ja johdatti minut suoraa päätä elektroniikkaliikkeeseen. Ei mennyt kymmentä minuuttia ennen kuin marssimme sieltä ulos uuden kännykän kanssa. Ei ihan halvinta mallia edes.
- Oliko tohon varaa? uskaltauduin kysymään. Onneksi olin Miilan lakkiaislahjan hommannut jo viikkokausia sitten, kun minulla oli ollut vielä kesätyörahoja hyvä summa säästössä.
- Älä sä siitä huolehdi, Vesku hymyili ja puristi kättäni.
- Okei, sanoin ja lakkasin huolehtimasta. Tiesin, että Veskulla oli samaan tapaan kerättyä opiskelurahastoa kuin minunkin lapsilisätilini; ei meidän kummankaan tarvinnut pelkillä kesätyöansioilla sinnitellä. – Oisko sulla yhtä hyviä ja nopeita joululahjaideoita? Jouluun ei ole kuin kolmisen viikkoa.
- On mulla itse asiassa pari, voiskin olla hyvä hommata ne nyt.
Niinpä jatkoimme kirjakauppaan, mistä keräsimme kuvakirjoja kaikille Veskun veljenlapsille ja Karille yhden tiiliskiven kokoisen opuksen.

- Täähän alkaa olla aika hyvällä mallilla, totesin tyytyväisenä; olin ostanut iskälle saman kirjan kuin Vesku Karille, ja Ilsellekin houkuttelevan näköisen romaanin. – Enää Leena, ja Miila, ja Riikka, ja Karoliina tietysti, ja Lauri ja Jinna ja… keskeytin tajutessani miten pitkä listani oli vaikka olin jo ehtinyt riemuita.
- Onhan tässä vielä päiviä.
- Ruuhka täällä pahenee päivä päivältä, sanoin onnettomana. Nyt olisi hyvä hoitaa loputkin pois, mutta minua ei yhtään innostanut ajatus kiertää läpi kaikkia kauppoja tietämättä mitä etsi ja kenelle. Olisi pitänyt olla edes jotain ajatuksia.
- Mihin aikaan sä olet syönyt? Käydäänkö hampurilaisella niin vois miettiä mitä ostaa kenelle? Vesku oli tainnut lukea ajatukseni.
- Päivällä söin, ja mennään vaan. Tiesin, että Vesku oli rakastunut Big Carolinoihin, joita ei saanut enää kuin muutamasta hampurilaispaikasta sen jälkeen kun Carrolls oli myyty. Yksi niistä oli täällä ja pois se minusta että estäisin häntä syömästä sellaista tilaisuuden tullen.

Vesku meni tiskille jonottamaan ja minä varasin kasseinemme meille pöydän. Olin vasta saanut riisuttua takkini ja istunut siinä muutaman minuutin odottamassa kun nimeäni huudettiin. Tuskin ehdin päätäni kääntää äänen suuntaan kun olin jo tukehtumaisillani, kasvot vasten liukasta toppatakkia. Painoin käteni sitä vasten ja yritin irrottautua melkein paniikissa. En voinut kuvitella kuka voisi tuolla tavalla käydä kimppuun, mutta tajusin sen heti kun sain vilkaistua ylöspäin.
- Voi ei! kiljaisin, nousin seisomaan ja halasin poikaa takaisin yhtä lujasti kuin hän minua. Krisu, parin vuoden takainen tuttavuus, ajalta, joka nyt tuntui kaukaiselta unelta, ajalta ennen Veskua.
- Vappupanokulta, kehtasi poika julistaa, eikä ihan hiljaa.
- Suus kiinni, nyt on joulu eikä vappu, nauroin. – Ja eri vuosilukukin. Ihan eri! Rutistin häntä uudelleen.
- Onko sillä väliä? Krisu pussasi minua moiskahtaen poskelle.
- No on, itse asiassa.

Katsoin häntä tarkasti. Ainakaan yhtään aikuisemman näköinen hän ei ollut kuin aikoinaan tavatessamme, paremminkin päinvastoin. Hän oli pukeutunut urheiluvaatteisiin ja vaaleat hiukset hapsottivat pipon alta. Hän näytti teiniskeittarilta, joskaan housut eivät onneksi roikkuneet puolipolvessa, totesin vilkaistuani alas.
- Istu? ehdotin.
Krisu vilkaisi siihen suuntaan mistä oli ilmeisesti tullut, pöydälliseen nuoria kavereita, jotka katselivat meitä naureskellen ja istuutui. Samalla Veskukin saapui tarjottimineen ja katsoi Krisua uteliaana.
- Mä en taida tuntea sua? hän sanoi.
- En mäkään sua, sanoi Krisu.
Minulla oli hetken ajan epämukava tunne, mutta sitten hyvä mieli Krisun tapaamisesta voitti ja esittelin heidät toiselleen.
- Vesku, tässä on mun vanha yhdenyönjuttu… ja Krisu, tämän mä löysin kun sä lähdit. Itseäni nauratti sanavalintani, jotka jokin jumalallinen johdatus tuntui heittäneen suuhuni, mutta nuoret miehet tuijottivat toisiaan vähintäänkin epäluuloisen näköisinä.
- Kahden yön juttu, Krisu korjasi.
- Mielenkiintoista, Vesku totesi eikä koskenut hampurilaiseensa. Minä nappasin ranskalaisen ja aloin Krisun tenttaamisen.

- Mä tulin takaisin vasta nyt alkusyksyllä, Krisu kertoi.
- Sunhan piti olla vaan muutama kuukausi vai muistanko mä väärin?
- Niin piti mutta sitten mä jäin syyslukukaudeksi, ja sitten kevätlukukaudeksi, ja sitten vielä kesäksi. Mä sain stipendejä, vaikka kyllä se koulunkäynti jäi aika vähiin.
- Mä en tiennykkään että ulkomaalaiset voi saada urheilustipendejä.
- Tää oli paikallisen kirkon stipendi. Oman koulun joukkue oli niille maailman tärkeintä. Mutta sitten mä kyllä jouduin käymään kirkossakin joka viikko. Krisun ilme oli huvittavan tuskainen.
- Mitä sä sitten pelaat? Vesku päätti liittyä keskusteluun.
- Korista. Krisu katsoi meitä vuorotellen. – Ootteko te ollu kauankin yhdessä?
- Puolitoista vuotta, vastasimme yhteen ääneen ja vilkaisin Veskua hymyillen.
- Okei, mä taidankin tästä jatkaa matkaa. Sano siskollesi terveisiä. Krisu nousi tuolilta mutta kumartui vielä halaamaan minua. – Oli kiva nähdä!
- Niin oli, sanoin täysin totuudenmukaisesti ja halasin takaisin. Vasta kun koko urheilijanuorukaisporukka oli kadonnut ravintolasta Vesku alkoi törkkiä ruokia. Hän ei sanonut mitään, mutta minä ehdin ajatuksissani syödä koko hampurilaiseni ennen kuin tajusin sen.
- Olenhan mä kertonu sulle Krisusta? kysyin vähän huolissani, tuommoinen murjotus ei ollut ollenkaan Veskun tapaista.
- Etköhän. Toiko oli se joka lähti jenkkeihin eikä ikinä antanut kuulua itsestään?
- Jep. Tai pari sähköpostia muttei muuta.
- Ei sua näyttäny enää harmittavan.
- Ei tietenkään enää, sehän oli suunnilleen edellistä elämää. Mutta oli kiva nähdä että se on hengissä.
- Niin, niin kai. Lähdettäiskö kumminkin kotiin?
- Sopii, eihän tässä nyt tullu mietittyä joululahjoja kenellekään, huokaisin.

Vesku ajoi tavallista varomattomammin mutta sitten vasta todella yllätyin kun pääsimme kotiin. Talo vaikutti tyhjältä ja lähdin viemään ostoksiamme yläkertaan, kun hän nappasi minusta kiinni ja painoi lujasti seinää vasten. Ei liian lujasti vaan juuri niin, että pulssini alkoi kiihtyä, kun hän painautui minua vasten ja painoi nälkäisesti huulensa suulleni. Minulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, mutta oli jo jonkin aikaa siitä kun olin nähnyt semmoista innostusta. Tai tuntenut itsekään, sen puoleen, se oli aika hemmetin hienoa.
- Eikö siirrytä peremmälle tästä, ehdotin kun sain taas henkeä.
- Mitä vaan haluat, Vesku lupasi ja kantoi minua loput portaat huoneeseemme. Yritin tahallisen hitaasti päästä eroon vaatteistamme mutta aika äkkiä peuhasimme sängyllä kuin ensimmäistä kertaa. Vannon, etten ajatellut Krisua hetkeäkään.

- Auh, inahdin kun tunsin Veskun hampaat kaulassani juuri kun muuten alkoi tuntua oikein hyvältä ja mutta en sillä hetkellä ehtinyt ajatella pidemmälle, vasta jälkeen päin minulle välähti
- Ei sulla ole tapana pureskella mua, onko tää nyt joku omistajan polttomerkki? kysyin ja hivelin arkaa kohtaa.
- Mitä? Näytä? Veskukin kosketti sitä sormellaan.
- Sä olit mustasukkainen musta! iloitsin kun ymmärsin. Vesku ei sanonut mitään hyvään aikaan mutta totesi lopulta, vähän ihmettelevällä äänellä:
– Arvaa mitä, sä voit olla oikeassa.
Minun teki mieli ilkkua lisää, että siitäpä sai ja tajusi ehkä nyt minun ajoittaiset Hanna-fobiani, mutta se ei tuntunut oikein reilulta. Toisaalta mieleeni tuli sitten kultsipuppeli-puhelu ja ajatukseni sekoittuivat ihan kokonaan.
- Ei sulla ole mitään syytä, mä en ole ajatellu koko kaveria hetkeäkään sen jälkeen kun tapasin sut, sanoin väsyneesti, kun olimme maanneet hyvän aikaa vierekkäin, puhumatta, kattoon tuijottaen. Veskun epätyypillinen käytös oli ensin tuntunut imartelevalta mutta Hannan muistettuani se ei enää tuntunut tärkeältä. Käännyin ja käperryin häntä vasten, sillä jostain tunsin tarvitsevani lämpöä ja lohtua. Ehkä hänellä oli samanlainen olo, tai sitten hän vain tapansa mukaan tajusi mielentilani ja rutisti minua kovasti takaisin.


32.

Jotain ehkä pikkuisen kitkerää tai vähintäänkin oudonmakuista taisi tulla välillemme silloin. Miila oli riemuissaan kuullessaan että olin tavannut Krisun, enkä pitänyt Veskun ilmeestä, kun siskoni alkoi suunnitella pikkujoulubileitä Huvikummussa, kaikki vanhat kaverit ja Krisu tietysti myös. Ei Laurikaan näyttänyt ehdottoman ihastuneelta. Siitä tilanteesta oli tavallaan helpotus päästä hetkeksi eroon kun lähdimme ajamaan Riikan lakkiaisiin, joskin Hangossa sitten odotti muu mörkö. Mutta lohduttauduin sillä, että emme varmaan törmäisi Hannaan perhejuhlissa, ja minähän nyt olin joka tapauksessa jo tottunut.

Minä ajoin, tietenkin. Ei ollut vieläkään mainittavasti lunta, tai sitä oli ollut, mutta se oli sulanut pois täältä etelärannikolta. Talvet taisivat tosiaan olla lämpenemässä. Emme päässeet lähtemään tarpeeksi ajoissa ehtiäksemme varsinaiseen lakitustilaisuuteen, kun Miilakin sai aamulla lakin, mutta Leena oli luvannut ojentaa meidänkin puolestamme onnitteluruusun ja me olimme puolestamme luvanneet aloittaa kahvinkeiton jos ehtisimme pitsihuvilaan ennen vieraita.

Emme olleet riidoissa, emme edes puhuneet toisillemme mitenkään jäykästi ja kohteliaasti. Itse asiassa juttelimme koko matkan innokkaasti ensimmäisistä ruumiinavauksistamme. Minä olin onnistunut pääsemään ensimmäiseeni, mikä ei kuulemma ollut ihan aina varmaa ensimmäisen vuoden opiskelijoille, vaikka se periaatteessa kuuluikin opinto-ohjelmaan. Vesku vertaili kertomaani omaansa ja olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että koko homman kamaluus oli suuresti liioiteltua. No, oli asioita joita en ollut pitänyt suorastaan miellyttävinä mutta en ollut pyörtynyt enkä oksentanut. Niin kammottavalta kuin se kuulostikin olin vähän aikaa näkemääni haudottuani tullut siihen tulokseen, että saattaisin joskus uskaltaa koittaa laittaa jotain liharuokaa. Sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa äänen edes Veskulle, se kuulosti niin makaaberilta.

Jotenkin tuntui kuitenkin kahta pahemmalta käyttää koko matka sellaiseen pälpätykseen opiskeluista. Ihan kuin emme olisi uskaltaneet olla hiljaa tai puhua mistään henkilökohtaisemmasta. Turhautuminen kehittyi ja kasvoi palaksi kurkkuuni ja kun lopulta käänsin auton Veskun lapsuuskodin pihaan ja sammutin moottorin, taputin häntä varovasti polvelle. Hän laski yhtä varovasti oman kätensä siihen päälle ja mietin epätoivoisesti mitä oikein voisin sanoa, että tilanne laukeaisi edes yhteen luonnolliseen lauseeseen tai hymyyn. En keksinyt yhtään mitään ja sitten pihalle saapui oikea autosaattue. Emme olleet ehtineet napsauttamaan kahvinkeitintä päälle.

Tunsin jo useimmat eri autoista nousevat ihmiset edellisiltä vierailuiltani, Veskun lähisukulaisia he vain olivat, joten minun oli helppo solahtaa joukkoon. Kävin onnittelemassa Riikkaa, jolla oli se tavoiteltu lakki päässään ja ruusuja sylissä ja sitten autoin seisaalleen Karin, jolla oli vähän hankaluuksia päästä jaloilleen vaikka olikin tullut Jaskan tila-autolla, jossa oli penkit korkealla. Puolivuotinen huonojalkaisten mummojen auttaminen oli näköjään jotenkin jäänyt selkärankaani. Leena oli juossut avaamaan oven ja viittoili väkeä sisään ja hälinään oli niin helppo hukkua ja unohtaa.

Tämä sukurakas sakki oli ottanut minut omakseen melkein saman tien enkä voinut kieltää, ettenkö olisi pitänyt heistä monista enemmän kuin joistain omista sukulaisistani, äitini mukaan lukien. Suosikkini olivat Veskun isoäidit ja linnottauduin heidän väliinsä sohvalle kun Leena ajoi minut ulos keittiöstä kannettuani jääkaapista pari voileipäkakkua muuten valmiiksi katettuun pöytään, hänellä oli kuulemma siellä kaikki hallinnassa. Ella-mummi oli vanhentunut silmin nähden siitä kun olin nähnyt hänet viimeksi, hän oli laihtunut ja näytti sen takia paljon ryppyisemmältä. Katsoin häntä tarkasti, kuin minulla olisi muutaman kuukauden opintojen jälkeen ollut mitään kykyä diagnosoida mitään, mutta sitten Mirja-mummi vei huomioni haluamalla tietää hääsuunnitelmistamme.
- Ei niitä ole vielä tulossa, nauroin. Kuinka monta kertaa tämä sama keskustelu pitäisi käydä lävitse? Kunnes väsyisimme ja menisimme painostettuina vihille?

Huomasin, että Ellalle vaivihkaa kannettiin eteen kahvikuppia ja kakkulautasta niin, ettei hänen tarvinnut nousta itse hakemaan, vaikka me muut haimme syötävämme pöydästä. Minun ei tosin tehnyt mieli syödä, kävin vain keittiössä juomassa pari kupillista kahvia ja palasin sitten isoäitien väliin. Loviisa, nuorin Veskun veljenlapsista, änkesi Ellan syliin istumaan ja tuijotti minua vakavana. Ensi kertaa tavatessamme hän oli tykästynyt minuun aika lailla mutta nyt hän näytti unohtaneen sen. Kai vuosi oli liian pitkä aika niin pienelle.

Istuin samoilla sijoillani hyvinkin pari tuntia, sitten Veskun veljet alkoivat kokoilla perheitään ja alle metrin mittaisten jouduttua lähtemään juhlatunnelma rauhoittui huomattavasti. Koko talo tuntui huokaisevan hiljaa helpotuksesta. Vesku oli jostain syystä joutunut pahimpaan pyöritykseen tänään; ties miksi hän oli saanutkaan Kuukauden Sedän arvonimen. Hän tuli ja heittäytyi nojaamaan polviini.
- Muistuta mua ettei me ikinä hankita viittä lasta, hän puuskahti ja minä nauroin ihastuneena. Juuri jotain tuon tapaista huomautusta olin kaivannut. Kiskaisin häntä niskahiuksista ja kysyin että entä jos olin juuri päättänyt haluta vähintään puoli tusinaa.
- Älä kiusaa, Vesku pyysi.
- Mitä jos mentäis hakemaan meidän kamat autosta ja asetuttaisiin taloksi? ehdotin. Ajattelin, että nyt pitäisi käyttää tilaisuus hyväksi kun vaikutti siltä, että pystyimme taas suhtautumaan toisiimme normaalisti. Kaipasin ihan kauheasti vähän suukottelua ja halailua.

- Me saadaan ottaa mun huone, Riikan kummisetä ja -täti jää yöksi ja saa kuulemma vierashuoneen, Vesku selitti kun nostimme kassejamme autosta.
- Hyvä, sanoin. Ajatus ahtautua Veskun kapeaan sänkyyn tuntui mukavammalta kuin nukkuminen aavikon kokoisessa vierassängyssä, missä sai helposti metrin väliä toiseen niin halutessaan. Ei niin, että olisin halunnut, mutta mistä sitä tiesi mihin tässä kummankaan mieli kääntyisi. Tartuin Veskua hihasta pimenevällä pihamaalla.
- Niin? Hän oli jo menossa, mutta pysähtyi ja katsoi minua kysyvästi.
- Anna suukko. Ääneni kuulosti omissa korvissani vähän surkealta, mutta ehkä se oli vain kuvittelua. Ainakin Vesku näytti ja tuntui ihan normaalilta, samoin nopea suukko, jonka sain ja joka paransi mielialaani melko lailla.

Riikka oli tietenkin lähdössä ulos juhlimaan kavereidensa kanssa ja oli häipynyt muuttumaan juhlakalusta bilettäjäksi. Jäljellä olevat vieraat mahtuivat jo ruokasalin pitkän pöydän ääreen ja joivat siellä ties kuinka monetta pannullista kahvia. Minä käperryin olohuoneen sohvannurkkaan ja avasin telkkarin, joku oli jo aiemmin sytyttänyt takkaan tulen ja siellä oli ihanan lämmintä ja kotoista. Vesku oli tapansa mukaan kadonnut vintille mutta palasi sieltä tällä kertaa todella nopeasti vanha kirja kädessään ja heittäytyi viereeni lukemaan. Huokaisin helpotuksesta. Vaikutti siltä. että viettäisimme rauhallisen koti-illan eikä hän haluaisi minnekään kaupungille, missä oli aina uhkana törmätä Hannaan. Sitä paitsi olin kuolemanväsynyt. Tuijotin vain etäisesti mitään mistään tajuten miten Dr. Phil muutti taas yhden ihmisen elämän ohjeillaan ja huomasin vasta kun Vesku tönäisi minua, että Riikka viittoili ovella minulle.

- Tuu auttamaan mua, Jessi, mulla on ongelma.
Piristyen nousin ylös. Nukkuminen oli houkuttelevaa mutta olisi ollut noloa nukahtaa kesken ylioppilasjuhlien isäntäväen sohvalle.
- Toivottavasti sulla ei ole vaateongelmaa, en mä semmosissa osaa auttaa, varoitin ja seurasin Riikkaa tämän huoneeseen. Totesin hänen sisustaneen sen uudestaan sen jälkeen kun olin sinne viimeksi kurkistanut. Silloin se oli ollut vielä melko lailla vaalea ja romanttinen, nyt värit olivat tummia, melkein mustia niin verhoissa kuin vuodevaatteissakin. Maalaamaan hän ei sentään ollut ruvennut, seinät ja huonekalut olivat edelleen vaaleita.
- Oletko sä ruvennut angstiseksi aikuiseksi?
- Mä vaan kyllästyin ruusuihin ja raitoihin, Riikka totesi ja nappasi käteensä kaksi eri vaatepuuta kaapinovesta. - Mutta sano nyt mitä mieltä sä olet näistä.
- Mähän sanoin ettei musta ole apua vaatejutuissa, Miila munkin vaatteet aina päättää. Hänen mielikseen kuitenkin katsoin vaihtoehtoja.
- Onko tää liian kesäinen? Mä meinasin laittaa tän mutta mulle tuli uskonpuute. Riikka nosti vasemmassa kädessään olevaa vihertävää mekkoa. Toisessa hänellä oli musta hame ja pusero.
- Noi taitaa sopia paremmin tähän pikkujouluaikaan, myönsin ja vilkaisin tummia vaatteita.
- No niin mäkin ajattelin. Hyvä.
- Saisko olla muuta? kysyin ja istahdin Riikan sängylle, joka sekin näytti ihanan pehmeältä ja houkuttelevalta.
- Ei oikeestaan, paitsi kyyti huomenna. Kai se sopii? Niin, ja nukkumapaikka vähäksi aikaa!
- Sopii, tietysti. Mitä sä aiot ruveta tekemään Hesassa?
- Etsin töitä ja mietin mikä musta tulee isona. Riikka oli saanut vaatteet päälleen ja katseli itseään arvostelevasti peilistä. Hän oli jo meikannut ja kammannut ja alkoi kiinnittää korviinsa korvakoruja. Valkolakki nökötti pöydänkulmalla. Tunsin olevani ikivanha ja väsynyt, kuin minun juhlistani olisi ollut vuosia aikaa. Olisikohan välivuodessa sittenkin ollut järkeä?

Riikka lähti ja minä palasin telkkarin ja Veskun luo. Tämä oli uppoutunut kirjaansa ja alkoi hajamielisesti silitellä hiuksiani kun heittäydyin pitkäkseni sohvalle. Mietin, että olisin yhtä hyvin voinut olla koira tai kissa ja sitten ajattelin, että se olisikin ihanaa. Voisin elää tässä hetkessä, tarvitsematta huolehtia edes seuraavasta ateriasta, saati sitten mistään sen monimutkaisemmasta. Vähitellen Vesku kuitenkin siirsi kätensä hieromaan kipeää kohtaa niskassani ja aavistelin, ettei hän kuitenkaan kuvitellut minun olevan Kazan, aavikon villi koirasusi, tai Tim, tai mistä hän nyt lukikaan. Tunsin miten rentouduin väkisinkin, kunnes Veskun puhelimen ääni epämääräisen ajan kuluttua sai minut taas jäykistymään. Olin hetken ajan varma, että Hanna oli vainunnut mieheni olevan kaupungissa ja soittaisi luritellakseen seireeninlaulujaan.

- Moi! Vesku kuulosti ilahtuneelta ja jatkoi kohta samaan sävyyn, myöntelyillä ja lupauksilla. Nousin istumaan ja katsoin häntä kysyvästi. Ei se Hanna voinut olla, ei Vesku kehtaisi kuulostaa noin innostuneelta tämän soitosta jos minä olin vieressä. Tai sitten minä jumaliste antaisin hänelle aihetta olla mustasukkainen itsekin.
- Mennään käymään kaupungilla, jooko? hän ehdotti laittaessaan puhelimen takaisin taskuun.
- Kuka se oli?
- Naapurin Pate. Ja pari muuta. Vai haluatko sä mieluummin jäädä tänne? Ootko sä väsynyt? Hän katsoi minua tarkasti.
- Olen, mutta mä tulen silti. Ei puhettakaan, että päästäisin hänet yksinään liikenteeseen.
- Selvä.
- Mistä se arvasi sun täällä olevan?
- Kai äidit juttelee keskenään aidan yli. Tai ehkä se on tavannu Riikan ja kuullut siltä. Mennään.
- Mihin me mennään? Pitääkö vaihtaa vaatteet? Olimme vähän tavallista paremmissa vetimissä Riikan kunniaksi. Minullakin oli hame.
- Kyllä nää kelpaa.

Kelpasivat tosiaan. Olimme äkkiä arvioiden koko kuppilan parhaiten pukeutunut pari, mutta emme nyt sentään niin pistäneet silmään että olisi tarvinnut pois kääntyä. Kävimme ostamassa olutta ja siideriä ja ahtauduimme loosiin, missä Veskun vanhat kaverit istuivat. Olin tavannut heidät joskus aiemminkin kun olimme täällä käyneet, mutta en olisi muistanut mikä naama kuului Patelle, mikä Teemulle ja mikä Analle ilman pikaista uudelleenesittelyä. En olisi heitä noin virallisesti viitsinyt kutsua pojiksi, minua erinäisiä vuosia vanhempia tyyppejä, kaikki hyvinkin yli kahdenkymmenen jo, mutta he kyllä taantuivat ihan lukiolaisiksi tavatessaan toisensa. Kuuntelin itsekseni hymyillen ja olin ihan tyytyväinen kun sain pysytellä sivussa ja ajatella omia juttujani poikien puhuessa joistain minulle tuntemattomista suuruuksista.

Kyllä minutkin välillä muistettiin vetää mukaan keskusteluun, vaikka välillä kävin omia aikojani vessassa ja tiskilläkin. Kun tärkeimmät kuulumiset oli poikien kesken vaihdettu alkoi se tavallinen jäynäys, jota olin jo odottanutkin.
- Te käytte täällä niin harvoin, etten mä ole edes tutustunu sun tyttöystävääsi, sanoi Teemu ja laittoi kätensä harteilleni. Annoin sen olla siinä, se kai oli vain ystävällisyydenosoitus.
- En mäkään ole teitä Hesassa nähnyt, mainitsin.
- Meitä ei oo kutsuttu edes mihinkään tupaantuliaisiin! sanoi Pate ja vilkaisi Veskua syyttävästi. Tämä nauroi ja nosti kätensä pystyyn, saaden ilmeisesti saman tien vuoden idean.
- Meillä on kuulemma pikkujoulukotibileet, tulkaa sinne.
Kaverit ilmoittautuivat välittömästi saapuviksi. Päivää emme Veskun kanssa vielä osanneet sanoa, vaikka Miila oli puhunut perjantaista, kolmannestatoista, mutta senhän ehtisi vielä varmistaa.

Pub meni kiinni puoliltaöin ja toisten lähtiessä jatkamaan jonnekin muualle lähdimme me Veskun kanssa takaisin pitsihuvilaan. Oli siinä jo useampia tunteja mennytkin, ja vaikka siideri oli ensin tuntunut piristävän, olin nyt todella uninen. Veskun vanhemmat ja Riikan kummit istuivat kuitenkin vielä olohuoneessa juttelemassa, mutta emme jaksaneet liittyä seuraan, enkä olisi pikkuhiprakassa kehdannutkaan. Mietin vain, aikoivatko he odottaa niin kauan, että Riikkakin tulisi kotiin. Toivoin että eivät.

Nukahdin saman tien kun olin saanut vaatteet päältäni ja vasta Veskun ääni, ei edes puhelimen soittoääni, veti minut unen läpi takaisin valvemaailmaan. En halunnut, mutta väkisinkin heräsin.
- Et kai? Ihan totta? Ei hitto, pakko kai mun on… mutta mä kyllä tarkistan ensin mitä mieltä Jessi on.
- Mistä? mumisin, kun nimeni mainittiin. Totesin, että joutuisin lähtemään vessaan.
- Mä soitan sulle aamulla, sanoi Vesku puhelimeen ja pani sen pois. Minä nousin ja livahdin päiväpeite ympärilläni pissalle ja palattuani olin jo melkein hereillä.
- Mitä mun pitää sanoa mihin asiaan? kysyin. Vesku makaili tummana hahmona sängyssä enkä nähnyt hänen ilmettään, mutta hän kuulosti huonotuuliselta.
- Hanna on ostanut Wotin.
- Kukapa muukaan sulle soittaisi aamuyöllä, sanoin myrkyllisesti ennen kuin tajusin lopun lauseesta.
- Niin niin, kuka muukaan. Tahtoi ilmottaa tärkeän uutisen kun kuuli että mä olen täällä.
- Mistä se sen tiesi?
- Oli kuulemma tavannut pojat.
- Mä en ymmärrä mikä tallinpitäjä voi riekkua kaiket yöt kaupungilla. Vaikka ei kai sen tarvitse itse aamutalleja tehdä. Kömmin takaisin Veskun ja seinän väliin. Näin juuri olin pelännytkin tässä, täällä, käyvän.
- Se kysyi haluanko tulla huomenna ratsastamaan.

Niin, tosiaan, sitä kai Vesku oli halunnut minulta kysyä. Suljin silmäni ja tajusin sen edellisenkin puhelun, sen, mihin olin itse vastannut. Hanna oli silminnähden ihastunut nuoreen oriin nähdessään sen keväällä Oonan luona, ja vaikka en olisi uskonut Wotin omistajien haluavan myydä sitä sen jälkeen, kun se oli saanut upeat pisteet laatuarvostelussa, oli Hanna kai yksinkertaisesti tehnyt tarjouksen, mistä ei voinut kieltäytyä. Hän oli hyvä siinä.

En ollut ihan niin hölmö, että olisin kuvitellut Hannan ostaneen hevosen houkutellakseen Veskua takaisin töihin, ratsastamaan, lähelleen. Järjellisesti ajatellen Vesku ei voinut Hannan mielestä edes olla mitenkään hyvä saalis, mutta minun mielikuvani hänestä olikin, että kaikki miespuoliset olivat hänen mielestään jossain määrin saalistamisen arvoisia. Etenkin jos saattoi samalla nujertaa jonkun onnettoman vaimon tai tyttöystävän. Ei, Wotin hankkimisen takana oli varmasti Hannan oma kasvatustoiminta, joka sai melko mielenkiintoisen uuden kantaoriin nuoresta lupauksesta. Jos nyt sen avulla sitten saattoi vikitellä entistään ja tehdä minulle kiusaa, sitä parempi, niin minä kuvittelin asian olevan.

Oli turha kysyä Veskulta halusiko hän välttämättä mennä huomenna Hannan tallille. Tiesin, että hän haluaisi ja minä halusin ihan ehdottomasti nähdä Wotin. Edes se, että joutuisin kohtaamaan Hannan ja päästämään Veskunkin sinne ei muuttanut asiaa. Olihan se sentään Mustikan isä ja sillä hevosella oli muutenkin oma kolonsa sydämessäni.

- Mitä sä sanot? Vesku kysyi epäröiden, ja huomasin, etten ollut hänelle kommentoinut mitenkään Hannan kutsua.
- Mä en jättäisi mistään hinnasta näkemättä Wotia, sanoin yksinkertaisesti ja ujutin käteni Veskun ympärille.
- En mäkään. Kuulin helpotuksen ja pienen hymyn toisen äänessä.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   16.11.14 19:54:35

Jee tulipa aikaisin ja vielä 2 pätkää, kiitos.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.11.14 20:01:25

33.

Aamulla piti siis nousta ajoissa. Jouduin turvautumaan viileään suihkuun ja kuumaan kahviin ennen kuin tunsin olevani hereillä, ja sitten minun piti laittautua huolellisesti. En todellakaan aikonut kohdata Hannaa meikkaamatta, vaikka tiesinkin jääväni ulkonäkövertailussa kakkoseksi missä tahansa tällingissä. Psyykkasin itseäni kuin olisin ollut menossa kilpailemaan. Olisin asiallinen ja viileä, en missään nimessä olisi lähtenyt vahtimaan Veskua vaan nähdäkseni Wotin. Onnistuin lopulta itsekin uskomaan sen. Ja niinhän asia tarkkaan ottaen olikin.

Ajoimme lumettomalle, moitteettoman siistille tallipihalle vähän ennen kymmentä. Aurinko pilkahti esiin hetkittäin ja olisi voinut kuvitella, että on syyskuu eikä itsenäisyyspäivä. Nurmikotkin loistivat vihreinä kuin kesällä. En voinut olla kadehtimatta Hannaa kun katselin ympärilleni. Olihan hän minua useita vuosia vanhempi, mutta silti tällaisen paikan omistaminen ja pyörittäminen sen ikäisenä, reilusti alle kolmikymppisenä, oli aikamoinen saavutus. Ei minunkaan elämäni aineellisessa puolessa valittamista ollut, mutta sen kultalusikan, jonka kanssa Hanna oli syntynyt, täytyi olla kaurakuupan kokoluokkaa. Ei kai semmoisesta voinut edes selvitä tulematta muista piittaamattomaksi ja aina vaan lisää haluavaksi, huokaisin. Vesku vilkaisi minua terävästi.
- Mä mietin vaan, että miten iso bisnes tää on niinkin nuorelle ihmiselle, kiiruhdin selittämään.

Hanna lienee jostain huomannut tulomme, nähnyt tallin ikkunasta tai kuullut auton äänen, sillä hän käveli vastaan tallista kun nousimme autosta.
- Tulkaahan katsomaan sitä! Kyllä piti vähän aikaa suostutella ennen kuin kaupat tuli! hän naureskeli tervehdittyään meitä.
- Kauanko se on ollut sulla? kysyin yrittäen laskea montako päivää oli siitä puhelusta, mihin minä olin vastannut.
- Pari viikkoa. Ai että, millasia suunnitelmia mulla on sen varalle!

Wot seisoi yksinään sisällä toisessa päässä viimeisen päälle hienoa tallia. Kuullessaan tulomme se pyörähti ympäri ja yritti pistää päänsä käytävälle kaltereiden yli, kuin se olisi siihen asti seissyt turpa ikkunassa ja tuijottanut ikävissään ulos päässeitä toisia hevosia. Yllätyin siitä, miten paljon ilahduin sen näkemisestä ja livahdin lupaa kysymättä karsinaan. Oli hassua, että oli hevosia, joista vaan sattui pitämään ja sitten toisia, joista ei. Wot oli ehdottomasti suosikkini kaikista maailman hevosista, tietysti Mansikka ja Mustikka poislukien.

Minusta näytti kuin ori olisi vielä kasvanut siitä millaiseksi sen muistin, mutta se ei kai ollut ihme. Olihan se vasta neljän ja se oli lähtenyt Oonan koulutuksesta huhtikuussa, kokonainen laidunkausi sitten. En uskaltanut arvailla muistiko se minut vai ihan ystävällistä uteliaisuuttaanko se tunki turpaansa kainaloihini ja kaulaani ja puuhki lämmintä hengitystä päin. Se oli niin hellyttävä otus, oli aina ollut. Tungin sormeni sen korvaan ja rapsutin sieltä sisäpuolelta, mistä tiesin sen pitävän ja nauraa kihersin hiljaa, kun sen silmät alkoivat heti painua nauttien kiinni. Se oli tietenkin hyvinhoidettu ja kiiltävä, arvolleen sopivalla tavalla, ja sillä oli uusia lihaksia, joita kurotuin silittämään vapaalla kädelläni. Musta karva oli kuin satiinia. Nostin käteni korkealle, sen säälle, ja yritin arvioida oliko se kasvanut korkeuttakin vielä vaiko ainoastaan massaa. Tulisikohan Mustikasta yhtä iso? Toivottavasti ainakin yhtä hyväluontoinen.

En ollut niin hevosen lumoissa, etten olisi malttanut toisella korvalla kuunnella mitä Vesku ja Hanna ovenraossa puhuivat. Hanna kävi läpi suunnittelemaansa näyttely- ja kilpailukalenteria seuraavalle kesälle. Joitain omista tammoistaankin hän aikoi astuttaa.
- No, haluatko ratsastamaan? hän kysyi sitten reippaasti.
- Mulla ei ollut täällä kotona enää mitään kamoja, oisko täällä lainata?
- Eiköhän. Käydään katsomassa yläkerrasta, Heikin ridakamat vois sopia sulle ja sillä on tänään vapaapäivä.
- Jessi, mä käyn vaihtamassa vaatteet, Vesku ilmoitti minulle erikseen. Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi ja jatkoin Wotin rapsuttamista. En änkeäisi mukaan, se olisi jo naurettavaa, vaikka mietinkin, aikoiko Hanna jäädä pornonpunaiseen lepohuoneeseen auttamaan Veskua pukeutumisessa… tai riisuutumisessa.

Ilmeisestikään Hanna ei sellaista aikonut, sillä jo joidenkin minuuttien kuluttua hän palasi kantaen satulaa ja suitsia.
- Haluatko heittää sille nää päälle? hän kysyi. – Se on harjattu jo aamulla.
- Selvä, vastasin ja tartuin puhtaankiiltävään mustaan satulaan. Se oli painavampi kuin Wotin Oonalla käyttämä satula ja sain todellakin käyttää käsivoimia, että jaksoin nostaa sen tarpeeksi korkealle. Suoristin huovan ja kiinnitin satulavyön, sitten Hanna ojensi minulle suitset. Edelleen vain tavalliset nivelkuolaimet, totesin tyytyväisenä. Saatoin kuvitella, että monikin olisi tunkenut nuoren orin suuhun jotain vahvempaa ihan vain varmuuden vuoksi, mutta Wot oli näköjään välttynyt siltä kohtalolta. Hanna nojaili ovenpieleen ja katseli miten suitsin hevosen, pyöritellen pitkää vaaleaa lettiään. Äkillinen epävarmuus käväisi mielessäni. Miksi hän vahti minua? Suoristin huolellisesti hihnat ja järjestelin jouhet ojennukseen niskassa, sitten taas järki pääsi vallalle. Ehkä kuitenkin osasin tämän homman jo, vaikken ollutkaan ammattilainen.

- Tulkaa molemmat tänne kesäksi töihin? Hanna ehdotti esipuheitta kun olin saanut soljet kiinni.
- Mitä sä meinaat? ehdin kysyä ällistyneenä ja sitten olisin halunnut vetää sanani takaisin. Miten typerä kysymys, eihän Hannan ehdotuksessa ollut mitään tarkennettavaa.
- Vesku ei näytä harkitsevankaan, mutta ehkä tilanne muuttuisi jos säkin tulisit?
- Miksi sä sitä tänne haluat, sitä mä en ymmärrä. Luulisi sulle olevan ratsastajia jonossa, puuskahdin.
- Se on hyvä ja mä tulen toimeen sen kanssa. Tai… Hanna naurahti ja näytti ensimmäistä kertaa pienen murenan minua miellyttävää itseironiaa. – Se tulee toimeen mun kanssa. Mä en ole välttämättä kaikista helpoin pomo.
- Etkö? Mitenkähän mä sitten tulisin sun kanssa toimeen.
- Jaa-a, en mä nyt sentään hirviö ole. Ainakaan joka päivä.
- Mä kyllä luulen, että meillä on molemmilla tarpeeksi sitoumuksia Hesassakin ensi kesänä. Oikeita töitä ja omia hevoshommia.
- Sä voisit tietysti ottaa hevoses mukaan.
- No kun ei se ole yksin mun, kolmasosa vaan.
- Harkitse nyt kumminkin, Hanna sanoi ja hymyili minulle salaliittolaishymyä, kun betonikäytävältä alkoi kuulua läheneviä askeleita. – Maneesiin vai kentälle? hän kysyi Veskulta, jolla oli jalassaan ratsastushousut, jotka olivat niin saastaiset että Hannana olisin kieltänyt häntä nousemaan niillä puhtaaseen satulaan, ja matalat jodhpur-kengät.

Aurinko alkoi pilkahdella vähän rohkeammin joten he menivät kentälle, joka sekin oli samaa tasoa muun ympäristön kanssa. Tasainen, kuiva ja kimmoisa, niin talvi kuin olikin, ja niin suuri, että siihen mahtui varmasti ongelmitta pitkä koulurata. Kiipesin istumaan aidalle ja Hanna jäi viereeni nojailemaan siihen. Yllättävän ehdotuksensa jälkeen hän ilmeisesti halusi näyttää miten mukava osasikaan olla ja ennen kuin huomasinkaan olin täyttä päätä kertomassa ratsastamistani Oonan hevosista. Olihan aina mukava puhua itsestään ja Hanna osasi salavihkaa houkutella. Kun tajusin, mitä olin tekemässä vaihdoin äkkiä puheenaihetta ja kysyin, miten Hanna oli tullut ruvenneeksi tällaiseen hommaan. Paljastelkoon omia asioitaan välillä.

- En mä ole ikinä muuta halunnut tehdäkään. Se taitaa olla sukuvika. Vanhukset halusi vetäytyä meidän toiselle tilalle ja mä jäin sitten tänne.
- Kuulostaa helpolta.
- Oisinhan mä tietysti voinut olla ylpeä ja lähteä kiipeämään omin käsin onneen, jos sä sitä meinaat. Mutta miksi olisin halunnu tuhlata vuosikaudet aikaa kun tätä paikkaa olisi sitten pitäny pyörittää palkkatyövoimalla?
- Ongelmansa kullakin, jupisin niin hiljaa, ettei Hanna voinut kuulla, ääneen kysyin, oliko hänellä joku alan koulutus.
- Ei, mä olen oppinut kaiken mitä osaan mun vanhemmilta. En mä muuta elämää tiedä kuin hevosten kanssa pelaamisen. Niin kuin toi tuolla. Hanna osoitti Wotia, jota Vesku ravautti kentän toisella laidalla. – Mä näin heti, että siitä tulee jotain.
- Kummasta, minulta livahti ennen kuin ehdin estää ja Hanna vilkaisi minua huvittuneena.
- Molemmista, ystävä hyvä. Mulla on silmää. Senkin takia mua harmittaa ettei Vesku ratsasta.
- Ei muut kuin tommoset perintöprinsessat pysty elämään hevosbisneksellä, muut tarvitsee ammatin, väitin vastaan.
- Vai perintöprinsessa.

Ajattelin jo, että olin onnistunut suututtamaan Hannan, mutta ei, hän nauroi. Mahtoivatko puheeni oikeasti huvittaa häntä vai esittikö hän vain? En varmaan ikinä saisi tietää. En kuitenkaan viitsinyt piikitellä enempää vaan jäin katselemaan ratsukkoa. Yritin arvioida miten paljon Wot oli keväästä edistynyt, mutta se oli vaikeaa. Kauniissa muodossa se kyllä kulki, mutta ei minun silmäni oikein ollut tarpeeksi harjaantunut kertomaan sen enempää. Vesku kuitenkin näytti tyytyväiseltä, ellei peräti ihastuneelta. Hän laukkasi vielä vähän, ja siinä huomasin minäkin hevosen harjaantumattomuuden. Se näytti leviävän joka suuntaan kauniista asennostaan, turpa nousi ja selkä piteni. Se alkoi ehkä väsyäkin jo. Ainakin Vesku alkoi lopetella.
- Haluatko sä? hän kysyi minulta ratsastettuaan meidän luo.
- Ai kävellä? Miksen. Jos ei toi kypärä tipahda ihan harteille.

Vesku ojensi lievästi nihkeän kypärän minulle ja kokeilin sitä päähäni. Ei se nyt suorastaan pyörinyt joten huitaisin häntä laskeutumaan satulasta ja kiipesin itse aidalta tilalle. Wot ei oikein arvostanut akrobatiaani vaan luimisti epäluuloisena korviaan, muistutin kai aidan päältä selkään hyökkäävää puumaa tai jotain. Se kuitenkin rauhoittui heti kun pääsin satulaan ja olin taas asiankuuluvalla paikalla. Puristin sitä kevyesti pohkeillani ja se lähti kävelemään aidanvierustaa. Minua ei enää huolettanut jättää Veskua juttelemaan Hannan kanssa – jos tuo mörkö naisekseen joutui käyttämään jopa minua avukseen Veskun suhteen ei tainnut olla paljon syytä huoleen. Viheltelin aurinkoisessa, omituisen keväisessä säässä ja nautin ajatuksesta, että allani oli kaikista maailman hevosista Wot. Olisin kai antanut sen kävellä siellä vaikka iltapäivään, mutta Hanna halusi viedä hevosen takaisin sisään.

Tallityöntekijä otti Wotin ohjat minulta sillä Hanna halusi tarjota meille kahvit lepohuoneessa. Se ei ollut yhtään vähemmän punainen kuin oli ollut aiemminkaan, paremminkin päinvastoin, kun aurinko paistoi verhojen lävitse sisään. En voinut olla värähtämättä vastenmielisyydestä kun kävelin sisään, sillä muutamat pahimmista näkemistäni painajaisunista olivat sijoittuneet tänne. Vesku vaihtoi muitta mutkitta nurkassa olevan kaapin luona takaisin siviilivaatteisiinsa ja istui sohvannurkkaan ja minä hänen viereensä, vaikka punainen sohvakin ällötti minua. Hanna jutusteli niitä näitä kantaessaan meille mukeja ja kahvipannua. Wotin tulevista varsoista ja mitä niistä tulisi, millaisia tammoja hän sille huolisi jotta saisi parhaat mahdolliset jälkeläisnäytöt uudelle aarteelleen. Mitä Wot itse saisi isona tehdä paitsi jälkeläisiä. Kilpailla tietysti, mutta Hanna toivoi sen osoittavan lahjoja ennen kaikkea koulupuolelle. Siinä tuskin koskaan sattui loukkaantumisia radalla, ja olihan hän itsekin kouluratsastaja.

- Mä ajattelin tuoda Katrinankin mantereelle ensi kesäksi, sanoi Hanna lopulta lyöden kai viimeisen korttinsa pöytään. Tiesin, että se oli ollut Veskun nimikkoratsu, tai yksi niistä silloin kun hän vielä oli ratsastanut Hannan hevosilla.
- Jaa, kilpailemaan? Vesku kysyi kiinnostuen.
- Jos sille löytäisi sopivan pilotin. Ja sittenhän sitä voisi tietysti miettiä Wotille kanssa… Hanna jäi hetkeksi tuijottamaan kaukaisuuteen nähden kai pieniä mustia varsoja. – Siitä saisi teille hienon pienen tilausvarsan, eikö vaan?
- Ei meillä olisi varaa siihen, sanoin minä.
- Ja meillähän on jo. Veskun ääni oli mitäänsanomaton ja hän joi kahviaan, mutta puristi samalla vaivihkaa minua takapuolesta ja salaliittolaisuuden tajuaminen sai minut melkein nauramaan ääneen.
- On jo mitä? Hanna ei tietenkään ymmärtänyt.
- Wotin varsa, Vesku sanoi hitaasti.

- Mitä? Kerro, miten se on mahdollista. Se on vasta neljän ja se on mun.
- Se pääsi kerran karkaamaan edelliskesänä ja nyt meillä on varsa, kerroin.

Hanna näytti tyrmistyneeltä. Olimme tainneet romahduttaa hänen unelmansa Wotin varsojen monopolista, arjalaisesta määräysvallasta sen suhteen, mitä tammoja sen geenien pariksi hyväksyttäisiin. Pieni tilastotammani ei varmasti olisi päässyt listalle millään rahalla.
- Kiitos kahvista, meidän pitää varmaan mennä. Riikka haluaa päästä muuttamaan meidän kyydissä tänään, sanoi Vesku reippaasti ja nousi seisomaan. Minä varjona perässä.
- Ei kestä, Hanna sanoi kuin ei olisi muutakaan keksinyt, kun poistuimme.

- Sä olit ihan kauhea, sanoin Veskulle syyttävästi kun kävelimme autolle, vaikka minua nauratti. Roikuin hänen käsivarressaan.
- Niin olinkin, mä en tiedä mikä muhun meni, Vesku myönsi, irrotti kätensä otteestani ja laittoi sen ympärilleni.
- Hanna ajatteli lahjovansa meidät töihin puheella Wotin varsasta eikä se nyt voikaan.
- Mitä sä tarkotat, meidät?
- Se lupasi palkata mutkin jos tuon sut mukanani. Painoin Veskun auton kylkeä vasten ja halasin häntä. Ensimmäistä kertaa minulla oli hyvä olo tässä paikassa, Hannan valtakunnassa.
- Mitäs vastasit? Vesku kysyi parin suukon välissä.
- Että eiköhän meillä ole hommaa kotipuolessakin.

Riikalla oli kauhean huono olo ja saimme odottaa häntä. Puolikuolleelta hän näytti vielä silloinkin kun lopulta saapui parin ison kassin kanssa huoneestaan.
- Taisi olla hyvät juhlat, arvelin myötätuntoisesti. Riikka ynähti jotain ja käveli hakemaan jääkaapista puolitäyden limsapullon. Leena näytti melkeinpä hätääntyneeltä ja luulen, että saatoin kuvitella mitä hänen päässään liikkui. Ainoa tytär, nuorimmainen, kauheassa krapulassa päästyään ensi kertaa ”aikuisena” juhlimaan. Ja nyt lähdössä pois kotoakin, mitä siitä oikein tulisi. Urheasti hän kuitenkin oli sanomatta mitään.
- Kyllä me siitä huolehditaan, lupasin, kun Vesku lähti raahaamaan Riikan kasseja autoon ja tyttö itse lantusteli perässä. Leena hätkähti hiukan muttei sanonut mitään muuta kuin että saisin odottaa hetken, hän pakkaisi vielä vähän ruokaa mukaan.
- Eiköhän meillä ole, yritin vastustella.
- On varmaan, semmosia mä vaan mitä meillä ei muut syö kuin Riikka. Tuli tosta limsapullosta mieleen. Hän pakkasi muovikassiin pari limsapulloa lisää, suklaavanukkaita, -muroja ja sipsejä.
- Tuleepahan tytölle kotoinen olo heti, totesin kun kurkistin kassiin.
- Ajakaa varovasti, hän sanoi perääni, kun kävelin ulos.

Kävimme leppoisassa tunnelmassa läpi viikonlopun ohjelmaa matkalla Riikan nukkuessa takapenkillä kassiensa päällä. Vielä lukemista, enimmäkseen, mutta kohta se hellittäisi!
- Mun täytyy huomenna soittaa saisinko joululomaksi töitä, muistin.
- Mä en aio. Mä lomailen, Vesku ilmoitti. Vilkaisin häntä yllättyneenä.
- No okei, pari viikkoa menee varmaan pariin harjotustyöhön, tämä tunnusti sitten.
- Mulle ei pitäisi jäädä lomalle kouluhommia, arvelin, mutta jouduin kuitenkin vähän epäilevänä kertaamaan kurssejani mielessäni.
- Älä ota kauheesti vuoroja. Sun keväästä tulee kuitenkin vielä rankempi kuin tästä syksystä, Vesku neuvoi ja jollei hän olisi samalla silittänyt käsivarttani olisin todennäköisesti suuttunut moisesta isällisyydestä.
- Olispa ihanaa päästä taas jonnekin matkalle, sanoin kun tajusin, että kohta oli vuosi kanarianlomastamme.
- Ei kai se pahaa tekisi…

Kun pääsimme Huvikumpuun Riikka heräsi ja näytti jo paljon paremmalta.
- Haluutko sä syödä jotain? kysyin kun pääsimme sisään. – Vai lämmitettäiskö sauna?
- Joo, hän sanoi. – Ei teillä sattuis olemaan pekonia? Tai mitään muuta oikein suolasta?
- Katso jääkaapista, kehotin ja avasin oven pikku huoneeseen keittiön takana tarkistaakseni, että se oli yöpymiskunnossa. Miksei olisi ollut, olinhan itse sen tarkistanut ennen kuin lähdimme Hankoon, vaikka ankeahan se oli kun siellä oli vain patja lattialla ja tuoli yöpöytänä. Samalla tulin katsoneeksi ympärilleni muutenkin vähän niin kuin vieraan silmin. Huvikumpu oli ihana talo, mutta näki, että sinne oli muuttanut neljä yksilöä, joilla ei oikein ollut joko halua, aikaa tai rahaa sisustaa sitä. Kaikki oli eriparia. Keittiö oli paras huoneemme, sillä siellä oli ainakin tarpeeksi huonekaluja, mutta olohuoneemme oli aina vaan jotenkin vajaa ja ankea. Kukaan ei ollut sattunut kantamaan meille toista sohvaa vielä sen lisäksi, minkä Jinnan vanhemmat olivat lahjoittaneet, eikä kukaan meistä varmasti semmoista lähtisi ostamaankaan. Olihan tämä ihanuus kuitenkin niin väliaikaista; kukaan meistä ei varmasti asuisi täällä enää muutaman vuoden kuluttua.

- Mä kävin laittamassa saunan päälle, ja pesukoneen, ilmoitti Vesku kävellessään keittiöön. Riikka paistoi aavistuksen vanhalta tuoksuvaa pekonia munien kanssa, joi jaffaa korkeasta lasista ja käänsi äkkinäisesti päätään.
- Säkö peset pyykkiä?
- Tietysti se pesee pyykkiä, sanoin loukkaantuen Veskun puolesta. – Se jopa tiskaa.
Riikka vilkaisi meitä epäluuloisena, muttei vängännyt vastaan. Avasin radion ja tajusin, että on itsenäisyyspäivä.
- Hei, täytyy etsiä kynttilöitä, ja sitten pitää tehdä joulutorttuja! huolestuin. Nyt katsoivat molemmat sisarukset minua kysyvästi.
- Kaksi kynttilää kaikille ikkunoille kuudelta, ja sitten täytyy saada syödä joulutorttuja kun katsoo linnanjuhlia, niin meillä on aina tehty, puolustauduin. Katsoin heitä vuorotellen, eivätkö he nyt tajunneet mitään perinteistä?
- Mä etsin kynttilöitä, rupea sä leipomaan sitten, sanoi maailman kiltein poikaystäväni, vaikka selkeästi hän ei tajunnut ollenkaan miten tärkeältä tuon tradition noudattaminen minusta tuntui. Olihan hän asunut omillaan jo useamman vuoden, tämä oli ensimmäinen vuoteni poissa vanhempien luota. Ellen tietäisi saavani syödä joulutorttuja itsenäisyyspäivän iltana minulle tulisi kauhea koti-ikävä. Aloin huolestua siitä, miten selviäisin joulusta. Ei.
- Kynttilät saa riittää, päätin. – Mä en mistään saa aineksia joulutorttuihin tähän hätään, ja kai meidän pitää ruveta tekemään omia perinteitä.

Vesku hoiti kynttilät ikkunoihin ja sitten saunoimme ja lojuimme sohvalla katsomassa juhlapukuja nakerrellen kaupan piparkakkuja, joita meillä sentään oli. Mutta kun Miila ja Lauri tulivat kotiin kahdeksan aikoihin Ilsen ja iskän luota, missä olivat olleet syömässä ja toivat laatikollisen tuoreita joulutorttuja, jouduin pyyhkäisemään liikutuksen kyyneleen silmäkulmastani.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   17.11.14 20:45:44

Hihi oisko tänääki jo vähä aikasemmi eli nyyt?:)

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   17.11.14 21:43:19

Tän päivän pätkähän tuli jo. Vaikka saa toki toisenkin laittaa, aina kelpaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.11.14 20:21:32

34.

Miila sai Riikasta enemmän kuin innokkaan apulaisen pikkujoulubileiden järjestämiseen, ja hyvä niin sillä me kaikki muut ahersimme kouluhommien kanssa kuin viimeistä päivää. Viimeisiä päiviä itse asiassa vietettiinkin tätä lukukautta. Luennot alkoivat vaihtua töiden palautuksiin, tentteihin ja näyttöihin, ainoa mikä vielä jatkui entisellään oli tanssiminen Simon kanssa. Muussa hullunmyllyssä se tuntui suorastaan lohduttavalta, jonain mikä jatkui samanlaisena.

Bileet eivät muutenkaan tuntuneet minusta niin kauhean hyvältä ajatukselta, mutta sitä en kertonut kenellekään, sillä ajattelin sen johtuvan vain siitä, että minulla oli edellisistä niin huonoja kokemuksia. Mutta siltikin – talvipippalot? Huvikumpu oli iso mutta miten sinne mahtuisi montakymmentä vierasta kun pihaa ei tarkenisi käyttää? Miila lienee laskenut vierasjoukkoon lähinnä omat kaverinsa, mutta olihan niitä nyt muitakin. Tuskin hän oli ajatellut Laurin ja Veskun opiskeluporukkaa, hankolaisia, ja minun koulukavereitani. Niistä tuli jo äkkiä toistakymmentä lisää. Koko talossa ei ollut edes toistakymmentä tuolia.

Minulla oli siis kiire. Nukuin lyhyitä öitä lukemiselta, ehdin tuskin käydä tallilla ja aloin käsittääkseni muistuttaa kävelevää zombia. En edes muistanut soittaa sairaalaan joululomasijaisuuksista ennen kuin niin myöhään, että työhönottaja pahoitellen sanoi, että kaikki pidemmät sijaisuudet oli täytetty, mutta että hän ottaisi numeroni talteen sairastapausten varalta. Sekin tuntui oikeastaan helpotukselta juuri nyt. Onneksi perjantai olisi vapaata, luennot ohitse eikä tenttiä. Torstai tuntui kilometrin mittaiselta.

- Kaipa sä pääset ensi viikollakin? Simo kysyi ruokatunnilla.
- Mihin? kysyin hölmönä.
- Tanssitunnille tietysti.
- Voi ei. Sen olin kokonaan unohtanut ja ajatuskin melkein itketti. Olin aikonut äkkiä kotiin ja nukkumaan, enkä voinut olla katsomatta Simoa onnettomana.
- Oletko sä lähdössä jonnekin reissuun? tämä kysyi huolestuneena.
- En, ei ens viikosta oo mitään ongelmaa, tätä päivää mä ajattelin. Olin ihan unohtanut.
- Onko sulla joku este vai?
- Ei kun haaveilin nukkumisesta vaan. Mä olen ihan kuollu.

Simo tuijotti minua tasan yhtä onnettomana takaisin enkä saattanut ehdottaa, että skipattaisiin tämäniltainen tanssitunti, kun katsoin häntä.
- Tarjoa mulle tuopillinen kahvia ton viimesen näyttötilaisuuden jälkeen niin ehkä mä pystyn siihen, lupasin äänellä, joka kyllä omissa korvissani kuulosti pelottavan ohuelta.
- Saat tuopillisen ihan mitä vaan, Simo lupasi.
- Mä unohdin kengätkin kotiin, tajusin ja vilkaisin jalkoihini; minulla oli vain söpöt piikkikorkoiset talvisaappaani. Tennarit roikkuivat muovikassissa Huvikummun eteisen naulakossa ja pelotti antautua sukkasillaan Simon armoille.
- Mä en viime viikolla astunut kertaakaan sun varpaille, muistutti Simo.
- Miten sä voit olla noin eläväinen tähän aikaan vuodesta? Etkö sä ole lukenut puolta yötä? kysyin turhautuneena.
- En. Mä luen joululoman ja tentin tammikuussa osan.
- Ahh, tunsin piristyväni. Minä sentään uskoin pääseväni kaikista lävitse nyt. Joululoma olisi oikeasti lomaa, ainakin ellei minua soiteltaisi joka aamu seitsemältä töihin.

Saimme Ellen kanssa olla parina näyttötentissä, mikä oli paras mahdollinen vaihtoehto ja mitä olin toivonutkin. Tietenkin meidät arvosteltaisiin erikseen, mutta hänestä oli silti apua ja ennen kaikkea henkistä tukea. Kun se oli ohi lähdimme kahviautomaatille, minkä ääreen Simo ja Siljakin ennen pitkää saapuivat. Minä tunsin olevani taas ihminen juotuani kupillisen, tai oikeastaan kaksi, espressoa ja kun Elle oli syöttänyt minulle proteiinipatukan.
- Tosi ystävä, hymyilin hänelle kiitollisena.
- Än pee, hän hymyili takaisin.
- Niin mitä?
- No problem. Ei kestä.
- Löydänkö mä varmasti teiltä itselleni huomenna jonkun ihanan miehen? tahtoi tietää Silja, joka makasi penkillä lähinnä lapaluidensa varassa.
- Mä olen liian väsynyt arvioimaan sitä mutta on siellä ainakin tarjontaa, lupasin. Itse makasin pitkin pituuttani penkeillä.
- Meidän pitäisi mennä, sanoi Simo ja ojensi minulle kätensä.
- Okei. Kampesin itseni pystyyn ja jätimme Siljan ja Ellen suunnittelemaan pukeutumista ja kuljetuksia.

Jouduin jättämään talvisaappaani eteiseen; niiden koroilla ei kerta kaikkiaan voinut mennä hiotulle ja lakatulle lattialle. Niistä olisi jäänyt reikiä vaikken olisi painanut viittätoista kiloa enempää. Kai solidaarisuudesta Simokin riisuutui sukkasilleen, vaikka hän tosiaankin oli oppinut varomaan varpaitani. Ja nyt olikin minun vuoroni olla tumpelo.

- Mä lupaan olla ensi kerralla parempi, lupasin, kun aloin vain haluta pois mokailemasta.
- Me voidaan lähteä, jos sä haluat, Simo lupasi, ja kiitollisena tartuin tarjoukseen. Jäljellä oli kuitenkin enää tuskin kymmentä minuuttia.
- Minkälainen on Siljan mielestä ihana mies? kysyin kun pukeuduimme. Tuntui, että olin velvollinen tarjoamaan kaksosille jotain hauskuutta huomenna, kun olin heidät kerran kutsunut mukaan, ja Simo varmaan saisi tarpeeksi iloa siitä, että Elle olisi mukana.
- Joku täydellinen tietysti. Mua paremman näköinen ja fiksumpi, Simo naureskeli.
- Just. No täytyy vielä miettiä josko jostain sais semmosia tilattua huomiseksi meille.
- Hyvään saumaan nää teidän bileet. Melkein tässä loma alkaa itse kullakin huomenna.
- Luojan kiitos.

Simo saattoi minut bussipysäkille, jääden odottamaan kanssani kunnes bussini saapui ja jatkoi sitten vasta ratikkapysäkilleen. Hän hukkasi siinä ainakin vartin aikaa, vaikken sitä silloin tullutkaan ajatelleeksi. Toisaalta, raitiovaunuthan kulkivat kauhean usein poikittaislinjojen busseihin verrattuna. Kun pääsin kotiin, söin jääkaapista pois pari päivää vanhan perunamuusin ja menin olohuoneen sohvalle muka katsomaan telkkaria. En ollut kuvitellutkaan muuta kuin että nukahtaisin siihen noin kolmessa minuutissa ja niinhän siinä kävi.

Heräsin helvetilliseen hälinään ja siihen, että kattolamppu sytytettiin paistamaan suoraan silmiini. En jaksanut kommentoida mitenkään, nousin vaan ylös ja yritin hakeutua yläkertaan avaamatta silmiäni, etten heräisi yhtään sen enempää. Kukaan ei onneksi pysäyttänyt minua matkalla vaan pääsin jatkamaan uniani omalla sängylläni. Vasta noin kuusitoista tuntia myöhemmin aloin tuntea itseni taas ihmiseksi. Minulla oli vain hämärä aavistus siitä, että Vesku oli jossain vaiheessa tullut sänkyyn, eikä häntä nytkään näkynyt. Joku oli kuitenkin riisunut minut ja olin omalla puolellani sänkyä peiton alla enkä poikittain levälläni. Olihan kai tuo unenpöpperössä saattanut onnistua ihan itseltänikin, mutta missä siinä tapauksessa oli Vesku?

En jaksanut huolehtia siitä vaan venyttelin nautinnollisesti, lopultakin levänneenä. Kyllä hän jostain ilmaantuisi. Pitäisikö tänään hoidella jouluostoksia? Vai viettää päivä tallilla? Alakerrasta kuului imurin raivoisa kolina ja muistin bileet – niiden eteen en ainakaan tekisi mitään. Tajusin, että Veskullahan oli tainnut olla vielä tentti tänään. Odottaisin häntä ennen kuin päättäisin päivän ohjelmasta.

Veskulla olikin suunnitelma selvillä.
- Juosten tallille.
- Juosten? Sä olet niin omituinen.
- Mä en oo ollu lenkillä aikoihin, nyt on hyvä hetki alottaa.
- Mutta sitten sieltä pitää juosta takaisinkin?
. Entäs sitten? Tuutko mukaan? Ei se nyt paljon rankempaa oo kuin pyöräily.
- Eipä, mutisin mutta päätin lähteä mukaan silti. Ei kai minullekaan pieni lenkki pahaa tekisi ja meiltä oli sentään lyhyt matka. Sitä paitsi ulkona oli lenkkeilymielessä houkutteleva sää, oli niin kosteaa ja usvaista että tuskin eteensä näki, saatoin jo kuvitella miltä tuntuisi hengittää sitä ilmaa keuhkojen täydeltä.
- Tekis mieli maastoon, huohotin kun aloimme lähestyä tallitietä.
- No siitä vaan sitten.
- Tuu mukaan?
- Katotaan onko mulle hevosta.
- Kato sä tota, toi ei oo totta. Pysähdyin kentän kulmalle, jonka olimme juuri saavuttaneet. Ville ja Jinna olivat siellä, Razzamatazzin kanssa, mutta satulassa olikin Jinna. – Sehän on iän kaiken vannonut, ettei enää koskaan ratsasta. Vesku mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, liekö puhunut Villen vaikutuksesta. Jäimme nojailemaan aitaan siksi aikaa että hengityksemme tasaantui ja seurasimme, miten Jinna siirsi hevosen raviin. Näki, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut satulassa, ensimmäiset askeleet pompauttivat hänet hyvinkin parikymmentä senttiä ilmaan, mutta sitten hän sai kevennyksen rytmistä kiinni ja alkoi näyttää paremmalta. Hän näytti punaiselta mutta innostuneelta ratsastaessaan ohitsemme.

Olisi ollut kiva katsoa pidempään, mutta hikiset vaatteet alkoivat tuntua kylmiltä ja lähdin talliin vaihtamaan ne ennen kuin saisin kuolemantaudin. Ratsastushousuja oli hankala kiskoa hiestä nihkeisiin jalkoihin, mutta onnistuin ennen kuin Vesku tuli perässä. Odottelin, että hänkin sai lenkkivaatteet pois päältään ja vein koko läjän kuivamaan lämpöpuhaltimen eteen.
- No niin! sanoin reippaasti. – Mihis ruvetaan?

Lähdimme maastoon, Vesku yhdellä Oonan uudella hevosella, ja se oli mukavampaa kuin juokseminen. Ilma oli yhtä ihanaa ja happipitoista. Mansikka ei ollut niin kauhean huolestunut Hussun ja Ruskon seuraan jääneestä Mustikasta kun sillä oli seuraa, ja kävimme laukkaradalla asti päästelemässä pari kierrosta. Kun palasimme, pörräsivät Ville ja Jinna vielä tallilla.
- Mä luulin että te oisitte mennet jo aikoja sitten.
- Touhuttiin kaikennäköstä, ja sitten ajateltiin odottaa, jos te haluatte kyydin. Teille me ollaan menossa kuitenkin, muuttokuorman kanssa.

Jinna auttoi minua hoitamaan Mansikan takaisin tarhaan, edelleen innoissaan ratsastuksestaan.
- Miten sä lopulta suostuit taas kokeilemaan? ihmettelin.
- Jos mä sanon että Ville käytti miehisiä taivuttelukonsteja? tämä naureskeli.
- Okei, niistä mä en ehkä halua tietää enempää. Tuuttehan te illalla?
- Tullaan me ainakin katsomaan, tuodaan samalla vähän tavaraa.
Jinna tuli kai solidaarisuussyistä kanssani istumaan pakun takakonttiin, jossa oli muutama pahvilaatikko ja muutama kassi. Eihän heillä kauheasti muutettavaa voisi olla, vaatteet lähinnä.

Mitä pidemmälle päivä ehti sitä vastenmielisemmältä alkoi tuntua ajatus juhlista. Tunsin suorastaan lievää paniikkia ja päätin jo pysytellä verkkareissani ja villapaidassani ja olla juomatta mitään – ihan kuin joku haluaisi hyökätä kimppuuni aina kun meillä oli vieraita. Tajusin järjettömyyteni kyllä sitten itsekin ja istuin sängylle jooga-asentoon psyykkaamaan itseäni. Jos en olisi kutsunut Simoa, Siljaa ja Elleä, olisin voinut ehkä hautautua tänne omiin oloihini tai lähteä evakkoon iskän ja Ilsen luo, mutta enhän nyt voisi. Eikä nyt tulisi ikäviä vieraita. Kaikki olisivat ystäviäni, joka ainoa. Mutta siltikin näin vastapäisellä seinällä olevasta peilistä epämiellyttäviä kuvia kesämekkoisesta tytöstä.

- Mitä sä murjotat? kysyi Vesku tullessaan huoneeseen. Hän oli Miilan pyynnöstä käynyt ostamassa vielä vähän olutta ja siideriä.
- Mä yritän vakuuttaa itselleni että tästä tulee vaan ihan kivaa. Harmikseni ääneni värähti vähän lauseen lopussa, vaikka vähiten maailmassa halusin antaa itsestäni mitenkään heikkoa vaikutelmaa juuri nyt. Pelkäsin alkavani itkeä, jos Vesku alkaisi lohdutella minua.
- Eiköhän tällä kertaa tuu vähän mieluisampia vieraita, hän kuitenkin sanoi vain puoliksi vaatekaapista, ja huokaisin helpotuksesta. Vaan oliko hänen äänensä jotenkin omituinen?

Ajatukseni olivat kuitenkin vielä Jaakossa ja Mikassa ja muistin äkkiä kysyä:
- Eihän sulla ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Jaakon autosta oli viillelty renkaat rikki?
- Mitä? Koska? Vesku käännähti esiin.
- On tästä jo aikaa. Joskus alkusyksyllä.
- Luuletko sä että mä tekisin semmosta?
- En tosiaankaan. Tuli vaan mieleen, etten oo koskaan kysynyt sulta.
- Mielenkiintoista, Vesku mutisi ja vaihtoi puhtaan paidan päälleen. – Eihän sulla?
- Mulle ei tulisi mieleenkään tehdä mitään niin tökeröä, ilmoitin arvokkaasti ja tulin paremmalle tuulelle. Nousin ylös sängyltä ja menin halailemaan Veskua, joka hetken mietittyään vastasi ja kysyi, aioinko vaihtaa vaatteita ennen kuin vieraita alkaisi valua.
- En ajatellu, kai nää kelpaa, mukavat kuteet.
- Käys katsomassa mitä emännillä on päällä, jos vaikka muutat mielesi.
- Mä en ole emäntänä, mä vaan asun täällä.
- No mikäs siinä sitten. Kelpaat sä mulle noinkin.
- En mä tiennyt että miehet ymmärtää naisten vaatteista muuta kuin että onko niitä vai ei, kiusasin. Ei Vesku tosiaankaan yleensä juuri tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, miten olin pukeutunut, mutta ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti mennessäni alakertaan. Ero minun ja Miilan, Riikan ja Jinnan välillä oli niin silmiinpistävä, että sen näki miesihminenkin. Heillä oli minihametta ja toppia ja koruja, ja kun Kiie saapui juuri, oli hänkin oikeasti kuin pikkujouluihin menossa.

- Et saa glögiä ennen kuin oot pukeutunut, sanoi Miila.
- En mä haluakaan glögiä, enkä mä halua pukeutuakaan, sanoin ja vääntäydyin keittiön pöydän ääreen istumaan. Vesku sen sijaan kauhoi kattilasta mukiinsa höyryävää juomaa muidenkin tyttöjen kuin Miilan käydessä verbaaliseen hyökkäykseen kimppuuni. En kuulemma saisi esiintyä moisissa rytkyissä.
- Polvipussit ja persuksistakin melkein päivä paistaa läpi! sanoi Miila tuohtuneena.
- Okei, mä voin vaihtaa sitten tuulihousut, myönnyin, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut jatkaa vastaan väittämistä, kun he painostivat. Kävin vaihtamassa verkkarit mustiin farkkuihin ja villapaidan mustaan T-paitaan. Sitten näytin niin kalpealta, että oli pakko vähän meikatakin. Miilan ilmeestä päätellen en ollut ihan chic vieläkään, mutta porukkaa alkoi tulla, ja hänellä oli niin kiire jaella glögiä, ettei hän ehtinyt läksyttää minua enempää.

Simo ja Silja ja Elle tulivat Ellen autolla ja Jari päräytti taksilla pihaan valmiiksi pienessä nousuhumalassa kuivakankälpeän Sebastianin kanssa, he olivat näköjään noukkineet Laurinkin mukaan töistä matkalla. Ovi kävi vähän väliä enkä tosiaankaan ehtinyt noteerata kaikkia. Talo alkoi tuntua ihan niin ahtaalta kuin olin pelännytkin. Hankolaisetkin olivat jossain vaiheessa päässeet saapumaan, sillä kuulin heidät ja Jarin kuuluvan äänen meidän työhuoneesta kun kävin yläkerrassa vessassa; alakertaan oli jo jonoa. Kävin kurkkaamassa heitä, ja totesin heidän löhöilevän siellä ja kierrättävän viskipulloa.
- Kaikki naiset on alakerrassa, ilmoitin lyhyesti. – Ja ruoat.
- Mitä me sitten täällä homehdutaan? vastasi Jari hyväntuulisesti ja alkoi kömpelösti yrittää pystyyn.

Hälinä ja talontäysi vieraita ei oikein jaksanut sytyttää, vaikken ollutkaan enää pakokauhun vallassa. Miksi piti kaikki tutut saada kerralla saman katon alle? Eihän kaikkien kanssa ehtinyt edes jutella? Ja niitä, joiden kanssa oli jotain puhuttavaa tapasi muutenkin paremmissa olosuhteissa. Olin luullut jo päässeeni eroon tupakanpoltosta – olin ollut toista viikkoa ihan ilman ja ennen Hangon baarikäyntiäkin pitkään, silloin oli lipsahtanut – mutta nyt en vaan keksinyt muuta kuin kaivaa eteisen lipaston laatikosta piilottamani tupakka-askin ja mennä terassille polttelemaan. Oli siellä muitakin, Jinna, Arto, Raisa ja Miila, ja minun perässäni tulivat yläkerrasta Teemu ja Pate. Saatoin sentään tehdä jotain hyödyllistä ja esitellä heidät toisille. Sytyttelin myös ulkotulia, jotka oli nostettu valmiiksi portaille, mutta joihin kukaan ei ollut muistanut laittaa tulta, vaikka vähän turhaahan se alkoi olla, eivätköhän kaikki olleet jo tulleet. Ainakin toivoin niin tai sisällä ei kohta enää olisi kivaa. Mietin, olisiko minulla hauskempaa jos sittenkin joisin vähän, ja maistoin Miilan glögimukista. Hän oli terästänyt ainakin omansa niin että ripset olivat tipahtaa päästä kun höyry nousi silmiin ja laskin kupin nopeasti pois.

- Moi! huusi Miila pimeälle pihalle napatessaan juomansa ennen kuin ehtisin verottaa sitä toistamiseen. Niin kuin olisin edes halunnut. Käännähdin minäkin katsomaan, keitä vielä tulisi, ja naamani uppoutui taas toppatakkiin. Enää minun ei tarvinnut arvailla kuka se mahtoi olla.
- Sä aiot ottaa ihan tavaksi tukehduttaa mut, nauroin Krisulle.
- Mikä etten, on niitä pahempiakin tapoja kuolla, hän nauroi vastaan ja vilkaisi tupakkaa kädessäni.
- Älä nyt ala saarnata, vaikka ootkin urheilijanuorukainen. Rutistin häntä takaisin. Jotenkin tälle urheilijanuorukaiselle oli jäänyt lämmin kolo sydämeeni.
- Väistä, sanoi Miila ja halusi myös halailemaan. Vetäydyin kiltisti.

Uskaltauduin sitten illan mittaan kuitenkin juomaan vähän siideriä ja jumituin haastattelemaan Patea siitä, millainen Vesku oli ollut pienenä. Hän kertoi juttuja, jotka saivat minut välillä nauramaan kippurassa ja välillä vähän vähemmän. Jotkut jutuista olivat aika liikuttaviakin, vaikka Pate taisi pitää niitä vain hauskoina. Saatoin niin hyvin kuvitella Veskun pienenä naarmupolvisena poikana, että ihan näin hänet mielessäni, etsimässä hädissään vastapäisen talon mummon karannutta koiraa esimerkiksi. Pojat olivat saaneet viedä sen kävelylle ja sitten se oli päässyt irti ja kadonnut – he olivat etsineet sitä ikuisuuden uskaltamatta mennä tunnustamaan, kun pelkäsivät vanhuksen saavan sydänkohtauksen.
- Kai se löyty sitten? kysyin.
- No se pirun piski oli juossut kotiinsa! Jos ei Veskun veli olis etsinyt meitä ja kertonut, että se oli tallessa, me varmaan haettais sitä vieläkin.
- Voi ei! Luulin tietäväni miltä pikku-Veskusta oli tuntunut, omatunnontuskissa kun oli pettänyt mummelin luottamuksen ja huolissaan varmaan niin koirasta kuin omistajan reaktiostakin. Aloin katsella etsivästi ympärilleni, minusta tuntui, että minun piti saada nähdä aikuinen Vesku nyt heti, vaikka olin aikonut saman tien puristaa Patesta kaiken Hannasta.

- Jatketaan kohta, mun täytyy kävästä… sanoin Patelle ja lähdin keittiön suuntaan olohuoneen nurkasta, missä olimme istuskelleet parilla isolla tyynyllä. Koska olin nähnyt Veskun viimeksi? Yläkerrassako illan alkajaisiksi? Ei, olivat he käyneet Jarin kanssa keittiössä hakemassa syötävää, Jari oli huojunut huomattavasti ja kantanut edelleen viskipulloa.

Nyt keittiössä olivat Kiie ja Elle, jotka nojailivat ikkunalautaan ja napsivat porkkanatikkuja – kukahan niitäkin oli tuonut? Pöytä, jolle kaikkien tuomat ruoat oli kasattu, alkoi näyttää hiukan autiolta, vaikka Simo ja Krisu olivat näemmä saaneet vielä rakennettua itselleen mahtavat lihapullapatonkivoileivät, joita he ahmivat. Vilkaisin tiskipöytää ja varmuuden vuoksi jääkaappiinkin ja löysinkin lisää nakkeja ja lihapullia ja itse asiassa vaikka mitä muuta. Talo oli täynnä mutta niin olivat ruokavarastommekin.
- Tehkääs tilaa, niin saatte lisää, sanoin ja tunkeuduin heidän välistään pöydän ääreen kaatamaan lisää lihapullia kippoon.
- Vappu-kulta, sanoi Krisu ja yritti painaa suukon poskelleni ja ilmeisesti siitä intoutuneena Simo teki samoin toisella puolellani.
- Hyi, lopettakaa, pyyhitte kaikki leivänmurut mun naamaan! kielsin, mutten voinut olla kikattamatta, sillä jompikumpi kutitti minua kylkiluista. – Tarjoilkaa sitten itse itsellenne!

Jatkoin matkaa seuraavaksi terassille, vaikken nyt oikeastaan uskonutkaan Veskun olevan siellä, mutta voisihan tuon tarkistaa. Siellä värjötteli sillä hetkellä vain Raisa ja poltin hänen seurakseen puolikkaan tupakan. Oli lämmin joulukuuksi, muttei sentään T-paitakeli. Päättelin, että Veskun oli pakko olla yläkerrassa, mutta makuuhuoneemmekin oli tyhjä ja kun meidän työhuoneessa istuivat vain Silja ja Sebastian tiukasti syventyneinä keskusteluun aloin hermostua. Tarkistin Laurin ja Miilankin huoneet löytämättä muuta kuin heidät itsensä – hittoako hekin siellä piilottelivat? Lakkasin miettimästä hienotunteisuusnäkökulmaa ja kurkkasin kummemmin koputtelematta myös vessat ja Jinnan ja Riikan huoneet ja jäin lopulta neuvottomana seisomaan keskelle eteistä.
- Mikä hätänä? kysyi kellarin ovesta sisään kävelevä Ville.
- Mä en tajua mihin Vesku on kadonnut. Ootko sä nähny sitä?
- Olen.
- No missä? En ymmärtänyt, miksei hän heti voinut vastata kunnolla.
- No tuolla saunassa. Hän heilautti peukaloaan kellarin portaisiin ja huomasin helpottuneena, että hänen hiuksensa olivat märät.
- Huh, mä olin unohtanut koko saunan. Luulin että se on pudonnut ikkunasta tai jotain.
- Kyllä se oli ihan yhtenä kappaleena.

Fiksua tai ei, päätin käydä tarkistamassa tilanteen. Saunan yhdistetyn pesu- ja pukuhuoneen ovi oli levällään ja se oli tyhjillään, mutta saunasta kuului remakkaa puhetta, naurua ja kiukaan sihinää. Sinne en sentään viitsinyt pistää nokkaani, kun nuo kuuluivat olevan elossa. Palasin Paten luo, joka istui edelleen olohuoneen nurkassa hörpsimässä olutta.
- Haluatko sä saunaan? huomasin kysyä. – Se on alakerrassa, Vesku ainakin on siellä.
- Ei kiitos.
- Okei. Kerro mulle Hannasta.