|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 19.9.14 20:24:51
:)
----------
42.
Jätimme suosiolla Las Palmasin seuraavan päivän ohjelmasta. Heräsimme kaikki rehellisen krapulaisina. Manolo oli valuttanut fundadoriaan omaksikin ilokseen yöllä niin, että lopulta Marian oli pitänyt tulla pistämään koko porukka ruotuun. Vanha mies oli livahtanut vähin äänin terassilta ja mekin olimme katsoneet parhaaksi poistua paikalta hiukkasen horjuen.
Makailimme sitten vain omalla pihalla aurinkotuoleissa. Minulla oli surkea olo, enkä tarkoita fyysisesti. Olin aamuyöllä herännyt ja käynyt oksentamassa ja kun sen jälkeen olin nukahtanut, olin nähnyt kammottavaa unta siitä, miten Vesku oli Hannan tallilla ja tyttö oli vietellyt hänet tallinsa punaisessa lepohuoneessa, jossa paloivat tunnelmakynttilät. Unikuvat pyörivät elävinä silmissäni enkä tahtonut puhua Veskulle, vaikka tämä tekikin muutaman yrityksen, vaan teeskentelin nukkuvani. Miten pelkkä kuvitelma saattoikin olla niin todentuntuinen? Näin miten pehmeä sohva painui heidän allaan ja vaatteita oli viskottu ympäri huonetta, Hannan hopeanvaaleat hiukset levinneinä hänen päänsä ympärille ja kuulin äänet päässäni. Ja Hanna oli jumalaisen kaunis.
Ei. Hulluhan olin kun tuommoisen annoin pyöriä mielessäni. Yritin ajatella jotain muuta mutta kun torkahdin, uni palasi kahta elävämpänä. Seisoin nyt muka itsekin Hannan taukohuoneessa, ja näin miten Vesku ja Hanna molemmat katsoivat minua ja nauroivat minulle. Ja jatkoivat vain hommiaan.
- Herää! Näetkö sä painajaista? Vesku ravisteli minua.
- No näen kyllä, tiuskaisin ja totesin, että silmistäni valui kyyneleitä. Voi elämä! Pinkaisin sisälle ja vessaan huuhtomaan naamani kylmällä vedellä. Vesku seurasi perässä ja näytti huolestuneelta.
- Mikä sua vaivaa?
- Painajaiset, sanoin, enkä saanut vieläkään muutettua äänensävyäni vähemmän piikikkääksi. Menin keittiöön ja join lasillisen mehua, tuijottaen kulmat rypyssä pihatielle.
- Tule tänne, Vesku sanoi ja veti minut meidän huoneeseen sängyn laidalle istumaan. Hän otti varovaisesti kiinni hartioideni ympäriltä kuin olisi pelännyt että huitaisen häntä. Huokaisin lopulta pitkään ja painoin pääni hänen olkapäälleen.
- Kerro?
- Se on niin tyhmää.
- Silti.
- No, mä oon koko aamuyön nähnyt unta että sä petit mua. Jouluna Hangossa Hannan kanssa. Siellä punaisessa tallihuoneessa.
Samassa olisin halunnut vetää sanat takaisin. Mitä jos Vesku menisikin nyt hiljaiseksi ja vaikean näköiseksi? Jos hän paljastaisikin jollain eleellä että jotain oli tosiaan tapahtunut? Miksi olinkaan ottanut koko asian puheeksi, olisi pitänyt vain pitää koko juttu omana tietona.
Huojennukseni oli ihan valtava kun Vesku alkoikin nauraa hiljaa ja otti minusta toisellakin kädellään kiinni.
- Voi hölmö rupsukka parka! Mistä sä semmoista sait yhtäkkiä päähäsi? Mä luulin että jotakin on oikeesti tapahtunut! Hän heijasi minua edes takaisin kuin olisin ollut lohdutettava lapsi, enkä saanut vastattua, kun pelkäsin rupeavani itkemään, helpotuksesta tai jostain.
- En tiedä, huokaisin vain lopulta.
Kaaduimme sängylle ja käperryin Veskun kylkeen kiinni. Hän naurahteli vielä kerran, pari, ja silitteli hiuksiani. Vähitellen ahdistunut olo alkoi valua pois mielestäni ja aloin itsekin ajatella olleeni täysi kana ja hölmö, ja kun nukahdin, en enää nähnyt unta vaan heräsin hyväntuulisena ja nälkäisenä, vaikka Vesku olikin kadonnut vierestäni.
- Lähdetään ajamaan niillä karting-autoilla, ehdotin hypähdellen pihalle. Kukaan ei edes päätään nostanut.
- Entäs rantaan? Lounaalle? Shoppailemaan? yritin. Edes viimeinen ei saanut eloa edes Miilaan ja istahdin pettyneenä aurinkotuolilleni.
- Kyllä mä voin lähteä sun kanssa syömään, sanoi Vesku ja raotti silmiään aavistuksen verran, kun aloin moittia heitä haljuiksi ja tylsiksi. Lauri ja Miila vain käänsivät kylkeä ja toivottivat tervemenoa.
- Haluatko ajaa? kysyin jalomielisesti mutta Vesku oli yhtä jalomielinen ja antoi minun pitää auton avaimet. Päästelin lopultakin serpentiinitien alas niin lujaa kuin uskalsin kun Lauri ei ollut mukana arvostelemassa. Yhdessä mutkassa meinasi vähän luiskahtaa mutta Vesku ei äännähtänytkään.
-Eikö sua pelota, kysyin vilkaisten häneen.
- Mitäs tässä. Jos sä meinaat ajaa oikotietä suoraan alas niin kuolenpahan ainakin hyvässä seurassa.
Kävimme rantabulevardilla syömässä ja katselimme vähän kauppoja ja menimme sitten rantaan istuskelemaan käsi kädessä, Afrikan suuntaan katsellen, kunnes Miila soitti kännykkääni ja halusi tietää olimmeko vielä ehjiä vai missä viivyimme.
Pari seuraavaa päivää meni autoillessa ja kyllä, Las Palmasin liikenne sai jopa minut hikoilemaan, kun Lauri lopulta suostui antamaan minulle ohjat eli ratin keskustaa lähestyessämme. Espa ja Mannerheimintie ruuhka-aikaan alkoivat tuntua hiljaisilta ja rauhallisilta kyläteiltä. Täällä oli tuplasti enemmän yhtä täysiä kaistoja ja vauhtia kolme kertaa enemmän. Piti olla kieli keskellä suuta ja silmät niskassakin. Mutta sain lopulta tunnustustakin kun sain pikku rellun kolhimatta parkkiin ison tavaratalon tuntumaan.
- Aika likka oot, sanoi Lauri.
- Mä taidan ruveta pizzataksiksi, sanoin ja nauroin helpottuneena kun pääsin nousemaan autosta.
Teimme hetkellisen pesäeron ja lähdimme Miilan kanssa vaatekauppoihin, pojat häipyivät omille teilleen. Ei meillä ihan kauheasti ollut rahaa käytettävissä, mutta jouluaattona oli tupsahtanut vähän vahvistusta budjettiin kummallekin, joten oli kiva kiertää kaupoissa. Lastenvaatteet olivat ihania ja niistä oli vaikea valita sopivia tuliaisia, niitä tuli siis hankittua ehkä vähän enemmän kuin olisi tarvinnutkaan. Harmittelin ettemme tienneet olisiko vauva tyttö vai poika ja kaikki pikku mekot oli pakko jättää. Paitsi että Miila osti kuitenkin yhden pikkuisen valkoisen pitsileningin, joka muistutti kermaleivosta.
- Jos se on poika niin säästän tän itselleni, tai sulle, hän sanoi.
- Toi onkin tosi käytännöllinen jos on synttärijuhlilla ja syö suklaakakkua, arvelin.
- Ei tää päällä saa syödä, maataan vaan lampaantaljalla ja näytetään söpöltä.
Tapasimme Laurin ja Veskun tunteja myöhemmin tavaratalon kahvilassa ja päätimme lähteä kaupungista ennen pimeää. Ensin olimme harkinneet jäämistä sinne iltaan asti ja päivällistä siellä, mutta jopa minä olin nyt sitä mieltä että mieluummin valoisalla pois. Sitä paitsi siihen, kun ravintolat taas illalla aukeaisivat oli vielä kauan aikaa ja jalat alkoivat kaivata lepoa. Niinpä menimme pakkaamaan ostoskassit rellun takakonttiin ja aloitimme suunnistuksen takaisin etelää kohden. Lauri ei enää edes aloittanut väittelyä siitä, kumpi meistä saisi ajaa. Tunsin saaneeni työvoiton.
- Mennäänkö nyt ajamaan niillä pikkuautoilla, ehdotin, kun olin päässyt moottoritielle asti.
- Etkö saä ole saanut tarpeeksesi jo tänään? Lauri ihmetteli.
- Olen, itse asiassa. Vitsailin vaan.
Kävimme illalla Manolon luona kysymässä, mitä tapahtuisi viikonloppuna kun vuosi vaihtuisi. Rannassa oli toki koko viikon jaettu lentolehtisiä joissa mainostettiin toinen toistaan hurjempia juhlia, mutta halusimme kuulla sisäpiirin tietoa. Manolo levitteli käsiään ja ilmoitti, että hänellä oli suuri perhepäivällinen, mihin olimme tervetulleita, mutta, hän arveli, varmaan halusimme mieluummin rantaan isoihin juhliin. Niin arvelimme mekin, mutta lupasimme tulla lähtiessämme poikkeamaan ja pyytämään, että hän tilaisi meille kyydin alas lomakylään. Uutta vuotta en sentään minäkään halunnut viettää maistamatta samppanjaa, vaikka kuinka olisi auton avaimet toisessa vaakakupissa.
En ollut enää nähnyt painajaisia sen konjakinhöyry-yön jälkeen, mutta lienenkö siirtänyt ne Veskulle. Hän oli minusta alkanut nukkua levottomasti. Uudenvuodenaaton vastaisena yönä heräsin siihen, että hän haali minua syliinsä. Ei suinkaan vain kainaloonsa vaan hän oli noussut istumaan selkä vasten sängyn päätyä ja nosti minut sinne. Yritin käpertyä ja jatkaa unia, mutta siltä kannalta paikka oli paljon patjaa epämukavampi vaikkei siinä muuten ollutkaan valittamista.
- Mitä nyt, mumisin. Yritin asettaa peffaani hyvin ja päätäni rintaa vasten, mutta tunsin olevani ihan liian iso pidettäväksi näin. Vesku puristi minua ja hengitti hiuksiini.
- Mä näin unta, että sä katosit multa.
- En kadonnut, mä olen tässä näin. Mutta väkisinkin aloin heräillä. – Mihin mä katosin?
- Sä suutuit mulle ja jätit mut ja sitten sua ei enää löytynyt mistään.
- En suuttunut, vakuutin. Veskun ote tiukkeni vielä hetken, mutta sitten hän alkoi rentoutua. Kuulin miten sydämensykekin rauhoittui hiljalleen.
- Hyi, mikä uni, hän huokaisi.
- Kuulosti yhtä hirveältä kuin se mun uni pari yötä sitten. Mistä tommoset unet oikein tulee?
- Epävarmuudesta.
- Mustako sä olet epävarma? Ei tarvitse, naurahdin.
Vesku laskeutui takaisin pitkälleen mutta emme päästäneet irti toisistamme. Supattelimme mukavia, vakuuttavia ja lohdullisia pitkän aikaa. Luulin hänen jo nukahtaneen, kun pitkän aikaa oli hiljaista, mutta sitten hän kysyi:
- Haluaisitko sä mennä kihloihin? Mun kanssa siis?
- Tietysti haluan, hölmö, sanoin ennen kuin ehdin ajatella, mutta sitten omituinen tunne valahti mieleeni ja tuntui siltä että jäseniinikin. Sehän taisi tarkoittaa ihan totta. Olimme monesti puhuneet tulevaisuudesta ja suunnitelleet lapsien lukumäärää ja häitä, mutta se oli ollut sellaista huulenheittoa. Tämä ei tainnut olla.
- Ihan varmastiko?
- Ihan varmasti. Tunsin tekeväni jotain merkittävää kun vastasin, jotain mikä vaikuttaisi koko loppuelämääni, ja se veti vakavaksi. Vesku irrotti otteensa, sytytti yövalon ja nousi penkomaan reppuaan, joka lojui tuolilla sängyn vieressä. Hänellä oli takaisin tullessaan kädessä pieni rasia.
- Mä ostin tän kaupungilta, vaikka en kyllä tiennyt koska mä sen sulle näyttäisin. Tänä iltana vai joskus paljon myöhemmin. Jos tosiaan haluat.
Nousin istumaan ja tuijotin rasiaa ja siellä olevaa sormusta. Herra isä, se oli ostanut sormuksenkin valmiiksi!
- Johan mä sanoin, että haluan, kuiskasin ja ojensin vasemman käteni hänelle.
Epäilyksiä ei tullut aamullakaan, vaikka tiesin kyllä millaisia olisi voinut tulla. Olinko, tai olimmeko molemmat liian nuoria. Olimmeko olleet liian vähän aikaa yhdessä. Tunsimmeko toisiamme tarpeeksi – emmehän olleet vielä ikinä edes riidelleet! Ehkä ainakin jonkin noista asioista olisi pitänytkin huolettaa mutta minkäs minä sille voin, ettei huolettanut? Tunsin itseni hyvin aikuiseksi ja tärkeäksi. Ja onnelliseksi ja varmaksi.
Emme yhteisestä sopimuksesta puhuneet mitään aamiaisella emmekä päivemmälläkään. Lähdimme lopultakin ajamaan himoitsemillani karting-autoilla ennen kuin olisi myöhäistä. Hyvä ihme miten se oli hauskaa! Vaihteita vain olisi saanut olla enemmän, mutta toisaalta sitten olisi voinut mennä vähän liian lujaa reunapehmusteisiin. Juutuin niihin muutamankin kerran kun kokeilin, miten autoni oikein käyttäytyy mutkissa ja miten kovaa voi mennä, mutta sitten alkoi sujua enkä olisi malttanut lopettaa millään.
- Sä olet kyllä niin omituinen, sanoi Miila kun lopulta maltoin ajaa varikolle. Toiset olivat ajaneet sinne jo ensi kehoituksesta ja olivat jo riisuneet lainavarusteet.
- Taidan mä olla, myönsin. – Olenkohan mä liian vanha aloittamaan rallikuskin uran?
- Älä edes harkitse, rajansa kaikella! ilmoitti Vesku ja auttoi kypärän pois päästäni.
- Ai mä saan mennä kiitolaukkaa hevosella ja hypätä esteitä mutta en ajaa autolla, vaikka siinä on turvavyöt ja turvakaaret? nauroin ja tökin Veskua kylkiluiden väliin etusormella.
- Mihin mennään syömään? kysyi Lauri.
- Rantaan? ehdotti Miila.
- Selvä.
Annoin Laurin ajaa ja kömmin takapenkille Veskun viereen. Ehkä vauhdin hurma riitti tälle päivälle. Oikeastaan pelkäsin vauhtivaihteen jääneen päälle ja että kanttaisin johonkin hiekkadyyniin. Illan juhlia mainostavia sisäänheittäjiä oli rantakadulla jo niin että sai enimpiä potkia tieltä pois. Miila keräsi kuitenkin kaikki lehdykäiset ja vapaaliput ja sanoi tekevänsä niistä leikekirjan kotona. Menimme pizzalle pieneen muka-italialaiseen paikkaan ja kun odottelimme ruokaa, katseeni tuntui koko ajan osuvan kapeaan renkaaseen sormessani – se kiilsi kirkkaassa valossa niin, että ihmettelin kun muutkin eivät sokaistuneet siitä. Sormus oli kauniskin – vaikka kai se minusta olisi ollut, vaikka se olisi ollut villalangasta virkattu – siinä oli valkoista ja keltaista kultaa punoksena. Olin ilmoittanut Veskulle, että halusin hänenkin pitävän sormusta ja olimme suunnitelleet illalla livahtavamme ostoksille, mutta nyt oli yhtä hyvä hetki, ellei parempikin, kuin silloin.
- Menkää te nyt sinne rintaliivikauppaan ennen kuin joudutaan lähtemään Suomeen, kehotin Miilaa ja Lauria, kun lopettelimme ateriaa. Lauri näytti miedosti kauhistuneelta, mutta Miilan mielestä ajatus oli loistava. Sovimme tapaavamme tunnin päästä autolla.
Me lähdimme toiseen suuntaan ja kuten olin aavistellutkin, ei tarvinnut mennä toista kultasepänliikettä kauemmaksi kun näimme samantyyppisiä sormuksia. Ihan samanlaisia ne eivät olleet, mutta tarpeeksi. Mikä parasta rahani riittivät hyvin ja juhlallisesti pujotin Veskulle sormuksen sormeen heti kaupassa.
- Nyt sut on rengastettu, ilmoitin tyytyväisenä. – Siihen voisi kaiverruttaa palautusosoitteen Suomessa siltä varalta että joudut hukkaan.
Meillä oli mennyt aikaa tuskin kymmentä minuuttia ja päätimme mennä juomaan jotain ja odottamaan toisia auton lähettyville.
- Mitä sä haluat? Samppanjaa? ehdotti Vesku.
- Mä luulen että vesikin maistuisi samppukselle, mutta ehkä meillä on syytä juhlia, hymyilin.
Autoa lähimmässä baarissa ei kuitenkaan ollut mitään kuohuvaa joten saimme tyytyä valkoviiniin. Melkein juomatta sekin jäi kun unohduimme pitelemään toisiamme käsistä ja tuijottamaan sormuksia. Sivelin Veskun kättä ja ihmettelin miten hänen ihonsa saattoikin olla niin sileä ja ruskea.
- Mihin sä aiot erikoistua? kysyin. Vesku näytti yhtä pöllähtäneeltä kuin olisin kysynyt maailman väkilukua.
- Niin, kai sulla jokin ajatus jo on?
- Jaa sä tarkoitat niin kuin opiskelua, hänellä sytytti sitten ja tajusin, ettei hän ollut tietenkään ollut voinut seurata ajatuksiani käden muodosta ammattiin.
- No sitä niin. Kun mä mietin että onko sulla kirurgin kädet, vai gynekologin.
- En mä sano tohon mitään ennen kuin olen kokeillut klinikoita. Ne on vähän kuin työharjoittelua.
- Mutta miksi sä haluat lääkäriksi?
- Koska mä haluan tietää mikä pistää ihmisen tikittämään.
- No sitten susta tulee varmaan patologi.
- Paljon mahdollista, voi tullakin! Vesku nauroi.
- Koska sä pääset kiertämään klinikoita sitten?
- Tänä keväänä.
Uppouduimme lääketieteelliseen keskusteluun. En ollut tullut maininneeksi Veskulle että harkitsin seurata hänen jalanjälkiään, kun en ollut itsekään varma, mutta en voinut kieltää, etteikö aihe kiinnostanut. Olisi ehkä kiinnostanut, vaikkemme olisi koskaan tavanneetkaan.
Miila ja Vesku palasivat vähän ennen määräaikaa ja huomasivat meidät ennen kuin me heidät. He istahtivat pöytään ja tilasivat myös juotavaa, Miila puristi tyytyväisen näköisenä sylissään muovikassia. Luulen, että hän aikoi kuin aikoikin ruveta esittelemään pikkuhousuja siinä kadun varressa, mutta sitten hän kiljaisi ja totesin hänen lopulta huomanneen sormukset.
- Mitä te ootte menneet tekemään!?
Menin vähän hämilleni moisesta huudosta ja pistin käteni nyrkkiin, mutta Miila nappasi sen ja tutki sormusta tarkasti.
- Onko tää nyt ihan oikea kihlasormus? On, koska sullakin on, hän kurottui ottamaan Veskun käden toiseen käteensä. Lauri näytti huvittuneelta.
- Et sitten malttanut edes vuoden vaihtumiseen asti odottaa? hän virnuili ja tönäisi Veskua kyynärpäällään. Ja mitä, punastuiko Vesku tosiaan?
- Tuli parempi hetki, hän vain totesi. Muistin, että Lauri oli ollut Veskun mukana, kun Miila ja minä olimme jättäneet heidät Las Palmasissa shoppaillaksemme itse. Tiedä, vaikka olisi ollut makutuomarina, mutta oli kuitenkin tiennyt ennen minua, että minua varten oli hommattu sormus. Ihmettelin, ettei ajatus tuntunut häiritsevältä.
- Voi miten romanttista! sanoi Miila sitten ja halusi halata minua. Hän näytti liikuttuneelta ja minustakin tuntui siltä, ettei muutama kyynel ollut kaukana, joten olin iloinen, että Lauri halusi siinä vaiheessa kohottaa maljan. Miila halusi tietää, olinko jo soittanut kotiin ja kielsin jyrkästi. Kotiväki saisi kyllä odottaa kunnes olisimme kasvokkain.
– Miten sä uskalsit? hän kysyi vielä ja se oli minusta omituisin kysymys ikinä.
- Mä en ymmärrä? Miksen olisi uskaltanut?
- Oh, etpä taida tosiaan ymmärtää. Mutta onnea! Ja hän halasi minua uudestaan ja kulautti oman lasinsa tyhjäksi. – Ja nyt mennään, että mä ehdin kokeilla kaikkia näitä hepeneitä ennen kuin tarvitsee tulla takaisin tänne juhlimaan!
Emme siis nähneet minkälaisia röyhelöitä Miilalla oli kassissaan, mutta hyvän aikaa niiden sovitteleminen kesti, vaikka Laurikin oli apuna. Tai ehkä juuri siksi. Vesku ja minä menimme takapihalle löhöilemään aurinkotuoleissa ja jatkamaan keskustelua lääketieteen opinnoista.
Pimeän jo tultua lähdimme parhaisiimme pukeutuneina kävelemään kylään. Manolon paikan terassilla oli tänään yksi pitkä pöytä, jonka ääressä istui ilmeisesti koko suku, myös se yksinäinen hampaaton pappa. Kurkistin sinne vähän epäröiden, oliko tuota nyt sopivaa mennä häiritsemään? Mutta Maria huomasi meidät ja Manolo karjui peremmälle, hän halusi tarjota meille juotavaa ja esitellä kaikki ruokavieraat. Kieltäydyimme istumapaikoista, vaikka niitä tarjottiinkin, ja seisoskelimme vähän sivummalla odottamassa, että alhaalta lomakeitaasta ehtisi taksi meitä hakemaan. Yllättävän äkkiä se saapuikin, kun ajattelee miten paljon ihmisiä täytyi olla liikkeellä.
Rantakadulla oli ruuhkaa. Kaikki ravintolat olivat täpötäynnä ja jouduimme kävelemään monta kertaa edes takaisin ennen kuin satuimme kohdalle, kun yhdestä tyhjeni yksi pöytä. Siinä ei paljon tarvinnut vertailla ruokalistoja – oli valittava se paikka mihin mahtui. Eikä ravintolassa eikä ruoassa mitään vikaa ollutkaan, paitsi että tilattuamme huomasin, että parin pöydän päässä istui se onneton suomalaisseurue, joka oli käynyt meidän yläkylässäkin syömässä. Jos se olisi ollut mahdollista, olisin kadonnut siitä paikasta, mutta nyt oli vain parasta olla kuin ei olisi huomannutkaan ja toivoa, että täti ei tänään intoutuisi. Vaan oliko se todennäköistä uudenvuodenaattona?
Tänä iltana tarjoilu pelasi ihan epäespanjalaisen vikkelästi. Nopeaa se täällä turistikadulla oli muutenkin, mutta nyt oli henkilökunnalla kiire saada mahdollisimman monta asiakasta palveltua liukuhihnalta. Ehdimme tuskin aloittaa keskustelua siitä, mihin syötyämme menisimme. Jaetuissa lehtisissä oli mainostettu niin diskoja kuin rokkibaareja – Miila oli selannut ne huolellisesti läpi ennen kuin lähdimme – mutta osa niistä oli kauempana enkä tiennyt huvittiko lähteä kävelemään pimeässä kauhean kauas rannasta. Siellä järjestettäisiin kuitenkin ilotulitus puoliltaöin. Muutenkin olisin kaikkein mieluiten mennyt vaikka rannalle istumaan enkä ahtautunut sadan muun turistin kanssa jonnekin pimeään sisätilaan.
Saimme laskunkin ensimmäisestä viittauksesta ja poistuessamme huomasin, että toisesta suomalaispöydästä oli nuoriso karannut. Vanhempi pariskunta joi vielä viiniä ja selasi ruokalistaa. Miila osoitti vastapäisen rakennuksen yläkerrassa olevaa viinibaaria, minkä ikkunoista välkkyivät diskovalot. Kadulle tässä kohden jumputtava musiikki taisi tulla sieltä.
- Käydään yhdellä, mutta sitten mä haluan mennä rannalle, ehdotin vilkaisten kelloani. Vähän yli yhdentoista jo.
- Jos eksytään niin nähdään kotona! ehdotti Lauri ja se olikin hyvä ajatus. Seuratkoon hän siskoani baarista baariin, me voisimme Veskun kanssa keksiä jotain rauhallisempaa.
Sisällä yläkerrassa oli juuri niin meluista ja täyttä kun olin pelännytkin. Vilkaisin Veskua ja hän vilkaisi minua ja käännyimme ovensuusta pois. Miila ja Lauri olivat jo kadonneet tungokseen. Laskeuduimme lähimpiä rappusia myöten rannalle parin talon välistä.
Sielläkin oli kansaa ihan mustanaan ja palavia kokkoja ja jokainen rantakuppila oli auki. Meno ei siis ollut paljonkaan rauhallisempaa kuin bulevardilla mutta olipa tilaa ainakin satakertaisesti. Osa rannasta oli erotettu heppoisella langalla, sieltä ilmeisesti ammuttaisiin raketit. Lähdimme kävelemään vähän kauemmas, missä oli väljempää. Yötuuli oli viileä, mutta ei suorastaan kylmä, kun olin tajunnut ottaa takin mukaan.
Kun rantabaarit loppuivat väheni väkikin. Viimeisen baarin takana oli aurinkotuolien varikko ja takavarikoimme siitä yhden, minkä päälle istuimme katselemaan juhlintaa ja halailemaan.
- Eikö olisi hienoa rakastella rannalla kun vuosi vaihtuu? ehdotti Vesku.
- Hulluko olet, kaikkien näiden satojen ihmisten keskellä?
- Se oli kysymys, voit ottaa sen ihan hypoteettisesti, Vesku sanoi ja suuteli minua tavalla, missä ei ollut mitään hypoteettista.
- Mmm… täytyi myöntää, että ajatus houkutteli, mutta eihän semmoista voinut tehdä.
- Kävellään vielä vähän kauemmaksi. Dyynitkin alkaa tuolla vähän matkan päässä.
- Sä olet ihan hullu! nauroin, mutta tunsin miten pulssini alkoi kiihtyä. Suuteleminen ei auttanut asiaa, eikä Veskun kädet, jotka seikkailivat takkini alla.
- Kaikki katsoo kuitenkin ilotulitusta.
- No mennään sitten! Tartuin häntä kädestä ja lähdin kiskomaan kohti länttä, missä hiekkaranta muuttui kumpuileviksi dyyneiksi. Kohta ei rannalla enää istuskellut ihmisiä, joskin joitakin pareja tai pieniä ryhmiä tuli vielä vastaan päästäkseen lähemmäksi ilotulitusta. Hiekassa oli raskasta tarpoa ja kauempana oli pimeämpää ja kun tavoitimme ensimmäisen kohoavan hiekkarinteen, olin jo aivan hengästynyt. Heittäydyimme sen taakse, mihin ei näkynyt mitään muuta kuin tähtinen taivas ja kirahdin, hiekka oli kylmää kun aurinko oli laskenut monta tuntia sitten.
- Ei täällä tarkene riisua.
- Ei riisuta! Paitsi että Vesku nosti parhaillaan hamettani ja kiskoi alushousuja pois. Samalla kuului ensimmäinen paukahdus ja kohta taivaalle lennähti kullanvärinen raketti.
- Täydellinen ajoitus sun ajatukselle, sanoin ja autoin Veskua avaamaan housujaan. Tästä tulisi taas yksi niitä nopeita, räjähdyksenomaisia kertoja, arvasin, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
- Jumaliste mitkä erikoisefektit, huohotti Vesku muutaman minuutin kuluttua. Ilotulitus oli päässyt täyteen vauhtiin emmekä totisesti olleet enää pimeässä.
En tarennut jäädä makailemaan jälkeenpäin vaan työnsin hellästi Veskun pois päältäni. Kylmyys alkoi taas tuntua takinkin läpi, ja kun nousin istumaan totesin, että joka paikassa oli hienoa hiekkaa.
- Voi elämä, tää hiekka ei irtoa musta! tuskailin ja yritin ravistella paitaani. Sitä oli mennyt paidan alle ja tarttunut selkääni, ja hiukset olivat kuin olisin viettänyt päivän hiekkalaatikolla. Vesku ojentautui raukeasti pystympään ja auttoi putsaamaan vaatteitani. Sitten en meinannut löytää alushousujani mistään, ilotulituskin oli ja jaksottaisempaa ja välillä oli taas pimeää. Laukku sentään oli tallessa hiekalla.
- Ne on kadonneet ikiajoiksi! Hautautuneet hiekkaan! tuskailin.
- Nääkö? Vesku kaivoi taskuaan ja roikotti pöksyjäni etusormessaan.
- No just. Sieppasin ne ja pukeuduin. En tiennyt näkyisikö vaatteistani hiekassa myllääminen sitten kun palaisimme valaistulle kadulle, mutta Vesku saisi tarkistaa tilanteen lähempänä. Vilkaisin häntä ja yhtäkkiä jostain iski kauhea ujous ja nolostumus. Mitä olikaan tullut tehtyä! Tästä ei ainakaan voisi ikinä kertoa lapsenlapsille!
- Sä olet niin ihana, mutisi Vesku kun oli saanut omat vaatteensa järjestykseen ja veti minut luokseen.
- Mua vähän nolottaa, tunnustin, kun lähdimme kävelemään takaisin päin kylki kyljessä.
- Ei voi nolottaa. Mistäs tiedät tulisiko tämmöistä tilaisuutta enää ikinä?
- Mihinkähän sä puhut mut seuraavaksi?
- Se kymppikerho olisi vielä…
- Ei käy! Sen saat kyllä unohtaa!
- Ai niin! Hyvää uutta vuotta!
- Samoin! Minkähänlainen tästä vuodesta tulee…
- Eikö semmoinen sanonta ole että niin se jatkuu kuin alkaakin?
- On vai? Sitten mä ymmärrän miksi sä halusit tonne rantaan peuhaamaan! Yritin vieläkin ravistella hameestani hiekkapölyä.
- Ei sua tarvinnut kauheasti painostaa.
- No ei nyt ruveta tekemään musta mitään kevytkenkäistä naikkosta. Miehethän ne aina on vonkaamassa.
- Mä alan pitää kirjaa sun vonkaamisista tänä vuonna, Vesku uhkasi.
- Mennäänkö jo takaisin kotiin jatkamaan? ehdotin nauraen. – Vedä viiva sinne muistikirjaasi.
Miila ja Lauri saapuivat tuntikausia meidän jälkeemme, aikamoisessa tuiskeessa. He kuuluivat kuitenkin kaatuvan suoraan sänkyyn ja hiljenivät pian. Pysyivätkin kovin hiljaisina koko päivän, joka oli harmaahko. Vesku ja minä kävimme ajelemassa, ensin rantaa pitkin ja sitten myöhemmin nousimme vuorille, ja pimeä meinasi yllättää meidät kotimatkalla. Seuraava päivä oli viimeisemme ja yritimme illalla porukalla miettiä miten sitä juhlistaa. Olimme uineet, olimme kolunneet vuorilla, olimme käyneet suurkaupungissa ja shoppailleet. Mitään ”tärkeää” ei ollut jäänyt tekemättä. Päätimme mennä rantaan, jos olisi kaunista. Viimeiset auringonsäteet talteen. Se on D-vitamiinia, valisti Lauri. Sielläpä sitten laiskottelimme vihoviimeiseen asti. Illalla siivosimme pintapuolisesti huvilan – avainten haltija tulisi aamulla lähdettyämme tekemään perusteellisemman siivouksen seuraavan viikon asukkaita varten ja menimme illalla Manolon luo syömään. Mies osoittautui taas enkeliksi ja lupasi viedä meidät lentokentälle aamulla, kun lähtisi itse ostoksille Las Palmasiin. Tosin hän ei siinä vaiheessa huomannut mainita ajokkinsa olevan vanha kuorma-auto. Seisoimme hetken sormi suussa aamulla, kun se jyrisi savupilvessä huvilan portille. Manoloa ei huolettanut, hän heitti matkalaukut lavalle ja osoitti pojat sinne myös, Miila ja minä saisimme kunnian nousta hyttiin hänen seurakseen.
- Mene sinä sinne, törkkäsin Lauria. – Mä voin mennä lavalle Veskun kanssa.
Vaikka en olisi ehkä luvannut, jos olisin tiennyt millaista kyytiä se oli. Serpentiinitie alaspäin oli vielä hauskaa, vauhti oli hiljainen ja olisimme voineet olla yhtä hyvin Linnanmäellä, joskin jousituksen puuttuminen tuntui takapuolessa varsin ikävältä. Mutta kun pääsimme isommalle tielle meinasi viima viedä hiukset päästä ja lentokentän kupeessa olisi voinut tukehtua kerosiinin ja pakokaasujen katkuun. Aloin miettiä, oliko moinen kyyditys täälläkään ihan laillista vasta, kun ajoimme lentokenttäalueella muutaman poliisiauton ohi. Onneksi ne eivät lähteneet perään kovistelemaan. Hytisin kylmästä, tärisin suorastaan, kun hyvästelimme Manolon.
Kävimme heittämässä matkalaukut suoraan pois käsistämme mutta sitten halusin palata ulos aurinkoon lämmittelemään vähäksi aikaa. Pelkäsin, että kansainvälinen puoli olisi täällä ultramoderni ja ilmastoitu ja ajatuskin puistatti lisää, mikäli mahdollista.
- Nyt kun saisi kuuman rommitotin, sanoin hampaat kalisten.
- Mä käyn katsomassa jos joku osaisi tehdä, Lauri tarjoutui ja livahti takaisin lentokenttärakennukseen. Merkillistä kyllä, hän palasikin kahden kuuman juoman kanssa, joista Vesku sai toisen. Hän oli kuulemma joutunut ostamaan teepussitkin ja blandaamaan itse rommit kuumaan veteen, mutta toti se oli, joskin muovimukissa. Se lämmitti mukavasti sisäpuolta ja aurinko ulkopuolta ja elämä alkoi hymyillä taas.
Kuinka kotiinpäin matkustaminen olikin aina niin paljon hitaampaa? Kone ei sentään ollut myöhässä, mutta sinne pääsemistä sai odottaa ja odottaa. Minua väsytti ja teki mieli torkkua, mutta tuolit olivat epämukavat enkä viitsinyt heittäytyä lattiallekaan. Sain odottaa koneeseen asti, missä laskin selkänojaa heti kun olimme nousseet ja laitoin silmät kiinni.
- Vieläkö sua palelee? kysyi Vesku huolissaan mutta pudistin päätäni. Nyt oli kuuma. Alkoi tuntua flunssaiselta. Hitto soikoon, mikä päätös lomalle.
- Mä taidan olla tautinen, kähisin.
- Ota toinen rommitoti, Vesku ehdotti, ja tilasikin minulle semmoisen. Kumma kyllä se helpotti oloa ja jaksoin lähteä käymään vessassa.
- Ei sinne sovi, kerta kaikkiaan, ilmoitin, kun palasin paikalleni.
- Pakko sopia, ei kaikki ne jutut voi olla tarua.
- Ehkä ne jutut on jostain concordesta tai air force ykkösestä?
- Kokeillaan, miksi jättää hyvä tilaisuus käyttämättä? Vesku kiusasi. Vilkuilin ympärilleni koneen hyörinää. Lapsia juoksi käytävillä ja vessoihin alettiin jonottaa heti kun juomakärryt olivat menneet ohi.
- Jos joskus, kun ollaan pitkällä yölennolla jonnekin, ehdotin.
|