|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 20.1.11 21:56:29
Kiitos kommenteista, kiva palata! :)
----------------
Sain odottaa vähän aikaa soitettuani ovikelloa ja ymmärsin miksi, kun Iitu avasi oven. Hänen hiuksensa olivat papiljoteilla ja hän näytti keski-ikäiseltä muijalta jossain vanhassa tv-sarjassa. Hän oli varmasti ensin varovaisesti tarkistanut ovisilmästä, kuka tahtoi sisään.
- Mitä sulla on päässäs? töksäytin ja astuin sisään.
- Mä kokeilen uutta kampausta, tyttö sanoi ja taputti rullia. Hän oli vähän minua lyhyempi, mutta kieltäytyi jyrkästi kertomasta painoaan tai edes keskustelemasta asiasta. Kieltämättä hän oli aika… laaja. Enemmänkin kuin laaja tai muodokas, hän oli ylitsepursuava jopa nyt, kun hänellä oli joustavakankaiset verkkarit. Niiden kuminauha upposi mahamakkaroiden väliin. Se ei kuulunut syihin, joiden takia liikuin hänen kanssaan. Kun olimme yhdessä ulkona, pojat kyllä tulivat tekemään tuttavuutta minun kanssani, mutta sitten Iitu varasti shown. Hän ei koskaan jäänyt sanattomaksi ja hänen naurunsa tarttui. Hänellä oli ollut poikaystäviä ainakin viisi kertaa niin paljon kuin minulla, ainakin jos uskoin häntä. Ja miksen olisi uskonut. Niin paljon useammin hän päätyi jonkun kainaloon kuin minä itse.
- Miksi sä laittaudut? kysyin, kun olimme päässeet hänen huoneeseensa ja olin asettunut sängylle.
- Koska on perjantai. Kai sitä vois käydä vähän pyörähtämässä jossain. Leffassa?
- Mä en jaksa viipyä myöhään. Mun täytyy nousta kuudelta, sanoin.
- Hullu, Iitu kuittasi ja alkoi kääriä rullia hiuksistaan. Sen enempää hänellä ei riittänyt kiinnostusta harrastukseeni, vaikka oli hän joskus itsekin ratsastanut. Melkein kaikki tuntemani tytöt olivat. Sen verran sanoillani kuitenkin oli vaikutusta, että hän hylkäsi elokuva-ajatuksen ja ehdotti, että menisimme vain kahville johonkin. Leffan jälkeen kahvi olisi ollut vuorossa joka tapauksessa, nyt vain oikaisimme pari tuntia.
- Sopii, sanoin välinpitämättömästi ja torkahtelin odottaessani, että Iitu saisi hiuksensa ojennukseen ja meikit naamaansa. Siihen mennessä hän oli saanut paremman idean.
- Mennään mäkkäriin. Mulla on nälkä.
Niin oli minullakin, joten sinne me päätimme lähteä. Vaatteiden vaihtamiseen Iitulla ei mennyt montaa minuuttia, hän nappasi tuolilta farkut ja kaapista paidan ja kävi jossain huoneensa ulkopuolella pukeutumassa niihin. Hän ei ikinä käynyt jumppatunneilla tai jos kävi niin vain niillä, jotka olivat päivän päätteeksi ja silloinkin hän vaihtoi vaatteensa välitunnilla vessassa. Minun teki mieli sanoa, että vähemmät hampurilaiset saattaisivat auttaa, mutta en viitsinyt alkaa haastaa riitaa. Olisin vain hävinnyt.
Lähimäkkäri oli tuttuakin tutumpi, siellä olin viettänyt varmasti viikkoja, jos kaikki aika laskettiin yhteen. Lähistöllä ei ollut muuta paikkaa, missä kuluttaa aikaa silloin, kun oli alaikäinen. Joskus suurimmassa hädässä olimme keränneet porukalla hiluja saadaksemme tarpeeksi pirtelöön ja ehkä pieniin ranskalaisiin, jotka sitten oli jaettu parhaimmillaan kuudenkin kesken ja nautittu äärettömän hitaasti. Vaikka ei meitä yleensä kukaan ollut hätyytellyt pois, kunhan olimme jotain ostaneet ja meteli pysyi siedettävissä rajoissa. Nyt, kun olimme ylittäneet maagisen ikärajan, sinne mentiin yksinkertaisesti syömään. Yllättäen vatsani kurahteli jo ovella, mutta tyydyin yhteen kerrosateriaan, kun Iitu osti kaksi. Hän ehti syödä toisen hampurilaisen sillä aikaa, kun minä järjestelin ranskalaispussin, ketsuppikupin ja limsan suoraan jonoon tarjottimelleni ja avasin hampurilaispaketin siististi toisesta reunasta.
Olimme puolivälissä ateriaa, kun seuraamme tunkeuduttiin.
- Kato, kaunotar ja hirviö! kuulin ja samassa viereeni romahti koulukaveri. Poika oli ensimmäisellä luokalla takellellut sanoissaan esitellessään itseään ja oli siitä pitäen kulkenut nimellä Päätäinen, Veetu Päätäinen. Hän ei takuulla pääsisi viisikymppisenäkään unohtamaan ammoista änkytystään, ellei muuttaisi maasta tai ainakin kaupungista.
- Kylläpä sä olet fiksuna tänäänkin, tuhahdin, sillä heitto kaunottaresta ja hirviöstä oli paitsi typerä myös ilkeä. Minä en ollut kaunotar eikä Iitu hirviö. Sitten huomasin, että hänellä oli seuraa, toinen saman ikäinen kaveri, jota en tuntenut, ei hän ainakaan meidän koulusta ollut.
- Mene pois, Päätäi, sanoi Iitukin ja levitti huomaamattomasti lautasliinan jo syömiensä ruokien papereiden päälle.
- Hiljaa, Iso-Iita.
Sanailu oli jokapäiväistä joskaan ei kovin aikuista eikä vakavasti otettavaa, mutta toinen poika kyllä katsoi meitä hiukan ihmetellen. Hän ei ollut pahan näköinen, kuten ei valitettavasti Peetukaan, jonka kohdalla sievä naama meni hukkaan. Olisin empimättä lokeroinut vieraan pojan laatikkoon Potentiaaliset, mutta oli kyllä hylkäävä virhe, jos hän oli Peetun ystävä.
- Mikä sä olet? Iitu kysyi vieraalta.
- Mä olen vaan Arttu, poika sanoi.
- Vaan-Arttu. Kiva. Mä olen Iitu. Toi on Henriikka.
- Iidi-Ootti ja Hinttari-Riikka, auttoi Peetu avuliaasti sivusta, ja ellen olisi turtunut häneen viimeisten kahdentoista vuoden aikana, olisin varmasti suuttunut ja kaatanut limsani hänen päähänsä. Peetu oli kuitenkin Peetu, eikä olisi ymmärtänyt syytä. Sitä paitsi hän rupesi ikäisekseen.
- Arttu on muuttanu meidän taloon ja me ollaan kiertämässä paikallisia nähtävyyksiä.
- Mäkkäri onkin oikea kruununjalokivi täällä päin, sanoin rohkaisevasti.
- Me mennään seuraavaksi ottamaan yhdet kaljat Läävässä ja sitten Varaläävässä ja sitten me varmaan joudutaan lähtemään kaupungille, Peetu selitti. – Tulkaa mukaan!
Näin Iitun silmien välähtävän ja arvasin jo, että hän oli valmis kierrokselle.
- Mä en ainakaan tule Läävään, sanoin torjuvasti. Se oli kaljakuppila ihan kivenheiton päässä, ostarin toisella kulmalla, ja vastasi täysin lempinimeään. Siellä kävi vain surullisen alkoholisoituneita aikuisia ja siellä haisi. Ei se ollut mikään illanviettopaikka. Varaläävä oli paljon parempi vaihtoehto, siellä oli musiikkia ja se oli useimpien kavereideni ensimmäinen kokemus ravintolasta, niin minunkin.
- Älä oo nuivea, Iitu sanoi minulle sen näköisenä, että tuoppi Läävässä oli parasta, mitä nuori nainen saattoi perjantai-iltana keksiä.
- Ei, sanoin ja nostin itsepäisesti leukaani. En muutenkaan ollut ajatellut juoda mitään tänä iltana. Jos ja kun aioin, tein sen perusteellisesti enkä kiertämällä paria puolivillaista kuppilaa puolivillaisessa seurassa – etenkin, kun aamuherätys edelleen varjosti.
Iitu katsoi minua arvioiden, siniset silmät tutkivina ja rullakiharat päätä reunustaen. Kuvittelin voivani lukea hänen ajatuksensa ja vilkaisin Arttua, joka istui hänen vieressään. Potentiaalinen, jos nyt mitään parin minuutin katselemisen perusteella saattoi sanoa. Entäs sitten? Olin jo ehtinyt sanoa, etten lähtisi, enkä halunnut soutaa ja huovata.
- Menkää te, huokaisin. – Mun täytyy tosiaan nousta kuudelta.
Olin näkevinäni tyytyväisen hymyn Iitun suupielessä.
|