|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 13.7.11 23:56:26
Sorisorisori! Unohdin varottaa että oon tänä iltana kaupungilla & hunningolla, mutta tässä tulee:
-----------
58. Skismaa
Äiti ei seurannut minua huoneeseeni selittelemään asioita, kuten olin vähän pelännyt, vaan sain ihan rauhassa yrittää miettiä kuulemaani. Totesin, etten pystynyt siihen vaan että tarvitsin puheterapiaa. Niinpä soitin Mintulle, joka yllättäen oli Viltsun luona, mutta joka oitis kuuli hädän äänessäni.
- Tule tänne heti! hän sanoi.
- Mä tulen niin pian kuin vaan pääsen, lupasin.
- Henriikka, äiti sanoi, kun purjehdin olohuoneen oviaukon ohi. En vastannut hänelle, en edes katsonut häntä, jatkoin vain naulakolle vetämään talvisaappaat jalkoihini. Hän tuli eteiseen myös. – Mihin sä nyt olet menossa? Hei, eihän lainatarjouksen pyytäminen tarkota vielä mitään – eikä tarjouksen tekeminen!
Hän kuulosti hätäiseltä, mikä oli hänelle vain oikein. Ei merkinnyt mitään? Miksi he olivat sitten tehneet sellaista? Miksi siitä oli pitänyt kertoa minulle niin juhlallisesti, että olin säikähtänyt puolikuoliaaksi? Vedin takin päälleni, otin laukkuni ja huivini ja livahdin ulos. Edelleenkin suljin oven hyvin hiljaa mutta lopulliseen sävyyn, jos niin nyt voi sanoa oven sulkemisesta. Ainakin sain olla ylpeä lähtemisestäni. En ollut huomioinut äitiä mitenkään, yhtä hyvin hän olisi voinut olla tuulen suhinaa tai pilvien varjoja.
Ulkona oli kylmä, ilmassa tuoksui pakkanen ja siihen aikaan illasta matkanteko oli hemmetin hidasta. Miksi hitossa Viltsun piti asua niin kamalan kaukana? Pääsin kuitenkin perille, mutta silloin kello oli jo niin paljon, että alaovi oli lukossa ja jouduin soittamaan Mintun avaamaan. Kiipesimme yhdessä puoli kerrosta ylöspäin ja sisään Viltsun kämppään. Ilokseni näin, että Helikin oli kutsuttu sinne ja kiirehdin vapaaseen sohvannurkkaan niin pian, kun sain päällysvaatteet ja kengät pois.
- Kiitti kaverit! henkäisin ja katsoin heitä kaikkia kiintyneesti. Mitä olisinkaan tehnyt ilman heitä? Ihan liikutuin ajatellessani, että tuo kolmikko oli heti valmiina ottamaan minut siipiensä suojaan, kun minulle tuli hätä.
- Mitä on tapahtunut? Minttu sanoi jotain sun mutsista, Heli kysyi.
- Se aikoo ostaa yhteisen kämpän sen kammottavan ukkonsa kanssa!
Kaikki hiljenivät. Olin puhunut äidistä ja Pertistä sen verran, että jokainen tiesi, miten olin pelännyt juuri tätä tapahtuvaksi, mutta ei heistä kukaan voinut tietää, miten kamalalta minusta tuntui. En olisi itsekään uskonut todeksi tällaista tunnetta, joka oli yhtaikaa tyhjä ja kauhistuttava.
- Minkä kämpän? Heli kysyi lopulta.
- Jostain maalaistalosta se puhu, romantiikkaa ja lässynläätä. Herrajumala, se ukko ei kuulemma osaa edes ruohonleikkuria käyttää, miten ne luulee pärjäävänsä jossain maalla? puhahdin ja muistin samassa Iiran. Enpä ollut päivällä uskonut, että minulle tulisi asiaa hänelle näin pian. – Sori, mun pitää soittaa Iiralle. Sen pitää saada tietää tää käänne.
- Iira? kysyi Viltsu.
- Se on sen Pertsan tytär. Sekään ei halua niitä yhteen.
- Sun tuleva siskopuoli! Heli huudahti ja mulkaisin häntä murhaavasti.
Soitin Iiran numeroon, mutta hän ei vastannut, joten laitoin sen sijaan tekstiviestillä tärkeimmän. Sitten pauhasin pahan mieleni pois ja tajusin sulkea suuni, ennen kuin toiset olivat silminnähden kyllästyneitä.
- Nyt mä lopetan ja kiitos, kun kuuntelitte, sanoin. – Puhutaan jostain kivemmasta.
- Mun täytyy lähteä puhelemaan unimasalle, Minttu huokaisi. – Haluatko sä kyydin?
En halunnut, en missään nimessä halunnut palata kotiin, mutta muita tarjouksia ei tullut. En kehdannut oma-aloitteisesti ängetä sen paremmin Helille kuin Viltsun viereenkään. Onneksi muutama tunti oli sentään jo mennyt, ehkä ulosmarssini oli tehnyt tehtävänsä. En ollut niin naiivi, että olisin odottanut äidin peruvan kaikkea ja lemppaavan Perspuolta, kun hän oli kerran päästänyt jutun tähän asti, mutta olihan se mahdollisuus aina olemassa. Ainakaan en antaisi hänen kuvitella, että miltään osin hyväksyisin tilanteen tai alistuisin siihen vapaaehtoisesti.
- Haluan mä kai, huokaisin. – Jos mulla olisi yhtään rahaa mukana, mä menisin Räkälään ja vetäisin pääni täyteen, mutta en mä tajunnut ottaa.
- Mä voin lainata sulle, Minttu sanoi säälivästi.
- Ihan totta?
- Kunhan et mene Läävään. Mä voin lainata kolme kymppiä ja viedä sut Varaläävään, sieltä sä varmemmin selviät ehjänä ulos.
Niinpä minä painelin taas kapakkaan. Yksin meneminen oli vähän arveluttavaa, mutta vaihtoehtona oli mennä kotiin ja antaa äidin jatkaa lässytystään, joten rohkaisin mieleni. Olisihan siellä kyllä porukkaa, todennäköisesti tuttujakin, joten ei se voinut olla niin vaarallista. Menin baaritiskille ja tilasin kaljan yrittäen näyttää siltä, että olin vain sattumoisin poikennut iltaoluelle ja kaduin melkein heti. Minun olisi pitänyt ottaa siideri, mutta en ollut halunnut sotkea sen makua tähän kamalaan iltaan. Tahdoin pitää sen hauskanpitojuomanani. Kalja kuitenkin potki vastaan niin, että sain ihan tosissani tehdä töitä, että sain tuopillisen alas. Toinen meni jo helpommin, mutta sitten tuli täystökki. Kai siinä edellisillan hummaaminenkin vähän painoi, mutta kolmatta en saanut edes tilattua. Sitä paitsi ympärilläni oli jo jonkin aikaa pyörinyt epämääräinen tyyppi, josta en todellakaan ollut kiinnostunut ja joka ei uskonut puhetta eikä potkuja. Pidin varani ja poistuin paikalta, kun hän katosi vessaan, sillä ajatus kotiin kiirehtimisestä pimeässä talviyössä juopunut idiootti kannoilla ei houkutellut. Tiedä vaikka olisin vielä tullut raiskatuksi, joskin oli ehkä omahyväistä epäillä, että viehätysvoimani voittaisi Vararäkälän toimivan kaljahanan.
Äiti odotti minua vielä valveilla, mutta en edelleenkään ollut huomaavinani häntä enkä hänen yrityksiään avata keskustelu, vetäydyin vain suoraan omaan huoneeseeni. En uskonut saavani unta, mutta sain kuitenkin ja aamulla heräsin pöllähtäneenä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tapaisin Jerryn kolmen päivän kuluttua ja seuraava, että miten varmistaisin, että äiti tosiaan häipyisi asunnosta, kun en kerran puhunut hänelle. Miksi hitossa minun niskaani kaadettiin tällainen dilemma? Elämäni paras ja pahin viikko samalla kertaa, oliko se muka reilua?
Keittiön pöydällä oli jo hiukan tahriintuneen joululiinan päällä läjä papereita. Aavistin, mitä ne olivat heti, kun näin ne. Äiti oli taas ollut ystävällinen ja tulostanut minulle haaveasuntonsa. Olisi ollut miellyttävää repiä tai polttaa ne siihen paikkaan, mutta olin liian utelias ja selasin ne läpi. Talo oli tosiaan kuin suomalaisesta elokuvasta, alaosa oli kiveä ja seinät punaiseksi maalattua lautaa valkoisin kulmin ja ikkunalaudoin. Pihalla oli lipputanko, syreenipensaita ja vastakkain istuttava puutarhakeinu ja lisäksi ulkorakennus, joka oli itse asiassa taloakin komeampi. Se oli L-kirjaimen mallinen ja kokonaan harmaanvalkoista kiveä, jonkinlainen navetta varmaankin. Saatoin jo kuulla äidin äänen korvissani, kun hän kuvailisi, miten ihanan tallin siitä saisi.
Saakoon, pérkele. Annoin periksi mielihalulleni ja rypistin paperit tiskialtaaseen. Kaapista otin rasian tulitikkuja ja sytyttelin sivuja sieltä ja täältä, kunnes ne syttyivät, mutta minulle tuli kova kiire laskea niiden päälle vettä, kun palohälytin alkoi huutaa. Ei se mitään. Kantani tuli selväksi näinkin. Kiirehdin raahaamaan keittiötikkaat palohälyttimen alle ja kiipesin hiljentämään sitä. Punaisesta napista ei tapahtunut mitään, vaikka niin olin luullut ja hetken aikaa haroin kirkuvaa vehjettä epätoivoisena, ennen kuin sain sen auki ja patterin irti. Huomasin huohottavani ponnistuksesta. Mitä kunnolleni oli tapahtunut, vai oliko tämä vain kiihtymystä? Horjahdin ja sain huitoa tasapainoa hyvän aikaa, mutta lopulta jouduin hyppäämään lattialle. Tuommoinen metrin loikka nyt ei ollut paljon mitään, mutta mielessäni oli kyllä ehtinyt käydä, että ellen onnistuisi siinä hallitusti, voisin murtaa jonkin luuni tai halkaista pääni. Se ei ollut hauskaa.
Totesin olevani liian väsynyt tekemään mitään ja palasin sänkyyn. Vietin siellä koko päivän suunnitellen, miten vielä voisin olla huomioimatta äitiä ja lohduttautuen ajatuksella Jerrystä. Välillä juttelin puhelimessa Iiran ja Mintun ja Helin kanssa. En ollut aikonut olla ihan niin laiska, mutta hups vaan aika vilahti ihan huomaamatta siihen, että kuulin oven käyvän. Suljin silmäni ja teeskentelin nukkuvaa.
- Oletko sä kipeä?
En ollut kuulevinani, mutta äiti tuli peremmälle ja painoi kätensä kaulaani vasten, kuten oli tehnyt varmasti tuhat kertaa kokeillessaan, oliko minulla kuumetta.
- Voitko lakata lääppimästä mua? sihahdin.
- Voitko sä lakata olemasta tommonen höppänä? Noin hermoheikot nuoret neidot meni pois muodista jo toistasataa vuotta sitten.
- Ai mä olen hermoheikko?
- Hysteriaksi tommosta tautia sanottiin sillon, ja se parannettiin hajusuolalla. Tai sähköshokeilla tai lobotomialla.
- Äh, sanoin ja käänsin hänelle selkäni. Olin jo puhunut ihan liikaa.
Mutta tietenkään en voinut täydellisesti ignoorata äitiä kovin kauan. Minulla ei ollut sellaiseen tarpeeksi pitkäjänteisyyttä ja oli mahdotonta muistaa joka hetki olla etäinen ja loukkaantunut. Aikakin auttoi ja pahimmat paineet olin tainnut saada purettua papereiden polttamiseen. Mutta kun hän kysyi, halusinko mukaan katsomaan taloehdokasta hänen ja Pertin kanssa, räjähdin.
- Oletko sä hullu? Etkö sä tajua, etten mä ole muuttamassa minnekään!
- Niinkö? Missä sä sitten ajattelit asua, jos me muutetaan ja myydään kaupunkiasunnot?
- Sehän ei tunnu kiinnostavan sua. Ehkä mä keksin jotain. Ja johan kohta tulee kesäkin. Puistojen puskissa on tilaa.
Siihen äiti vain huokaisi.
|