|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 22.7.11 16:29:43
Tervetuloa JohannaK!
Vanhempieni tarina ja Minä, Miila
Oi kultainen nuoruus
Jessijutut ja
Jessijutut jatkoa
Myöhemmät tarinat
---------
- Oltaispa jo kotona, sanoin hartaasti. Se ajatus oli palannut, vaikka olin senkin juonut pirstaleiksi. Hätistin sen pois, sillä en halunnut ajatella sitä nyt.
- Tunnin päästä.
- Tunnin, voihkaisin.
- Pystytkö sä kävelemään?
- Mä olen just kävelly kilometrin laivasta maihin. Miltä näytti?
- Okei, mä vaan ajattelin, että ratikat on varmaan ihan täynnä. Jos käveltäis keskustaan.
Huokaisin, mutta kun ajattelin tupaten täyttä raitiovaunua, jossa minua joka suunnasta puristaisi vuorokauden ryypännyt abi, nyökkäsin.
- Kävellään vaan.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen ja kesti kauan. En jaksanut rupatella Mintun tavoin, mutta olin iloinen siitä, että hän puhui. Se jotenkin kannusti minua jaksamaan aina metroon asti. Siellä lysähdin penkkiin ja tunsin itseni täysin tyhjäksi.
- Käydään apteekissa ja mennään teille, ei kai sun mutsi vielä ole kotona? Minttu kysyi ja pisti minut miettimään missä ja mihin maailmanaikaan olin. Perjantai, iltapäivä.
- Ei se varmaan vielä, sanoin voipuneesti. – Eikö me voida jättää sitä huomiseen?
- Ei, Minttu sanoi tiukasti. - Me voidaan tehdä se huomenna uudestaan, mutta jos sä epäilet…
- Mä en jaksa nyt epäillä mitään, mutisin. Ehkä koko juttu olikin vain painajaisunta. Ehkä nukuinkin vielä hytissäni ja siivooja tulisi kohta kopistelemaan ovea herättääkseen minut.
Odotin ulkona pakkassäässä Mintun käydessä apteekissa ja sitten jatkoimme meille. Siellä ei ollut ketään, ihan niin kuin asiaan kuuluikin, ja mikä vielä parempaa, äiti oli jättänyt keittiön pöydälle lapun. Siinä luki, että hän aikoi mennä suoraan töistä tallille ja sen jälkeen Pertille ja että toivottavasti minulla oli ollut hauska reissu ja että soittaisin, jos vaan oli asiaa. Liennytystä jos mikä.
- Hieno homma, Minttu sanoi luettuaan lapun myös. – Onko sulla pissahätä?
Minulla ei oikeastaan ollut, vaikka olisi luullut.
- Ei, sanoin, sillä halusin lykätä koko juttua. – Mä keitän kahvia.
- Hyvä, keitä vaan, Minttu sanoi rohkaisevasti ja istui selailemaan äidin lehtiä. Mittasin keittimeen vettä ja kahvinpuruja ja nojasin sitten otsani kaapin oveen.
- Mä en halua tietää, sanoin.
- Voi, haluat sä! Ajattele nyt, eihän sulla ole kuin epäilys. Ellei sulla kerran oo ollu mitään oireita niin ei kai siinä mitään oo.
Siinä oli järkeä. Kai minä nyt olisin jostain huomannut, jos tosiaan olisin raskaana.
- Anna tänne se, sanoin.
- Istu. Luetaan ohjeet ensin, Minttu sanoi ja sysäsi lehden kauemmas. Hän kaivoi reppunsa taskusta pahvipakkauksen, joka oli minun makuuni ihan liian värikäs – mattamusta väri olisi ollut hyvä – ja avasi sen. – Sun pitää pissata sen päälle viisi sekuntia, hän luki.
- Miten mä sen teen? tuhahdin. – Mitä jos sitä ei riitä viideksi sekunniksi?
- Sä voit pissata johonkin astiaan ja liottaa sitä siellä.
- Astiaan? Ottaisinko mä äidin perintömaljakon?
- No jos sä välttämättä haluat, mutta varmaan joku vanha salaattirasiakin kelpaisi. Niitähän teillä kai on.
Niitä meillä aina oli, kuten Minttukin tiesi, ja nousin ottamaan tiskikaapista yhden. Kai tämä olisi vaan parasta hoitaa tieltä pois. Sulkeuduin vessaan ja ajattelin, että onneksi olin vielä jonkinlaisessa pöhnässä. Jos olisin ollut ihan oma itseni, virkeä ja täysipäinen, olisin ehkä vapissut niin, että olisin lorottanut ohi jopa salaattirasiasta tai tiputtanut sen tärisevistä sormistani vessaan, mutta nyt tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi ja välinpitämättömäksi. Kaikki tapahtui kuin sumun takana.
- Joko? Minttu hoputti oven takana.
- Mitä joko?
- Joko sä uitat sitä?
Kiskoin housuni ylös ja avasin oven.
- Jos sä yrität vihjailla, etten mä osaa laskea viittä sekuntia niin tule ihmeessä vahtimaan.
- En mä oo mitään vihjaillu, Minttu sanoi ja tuli sisään. – Laita nyt se sinne niin mä lasken.
- Ei kun mä lasken.
Laskimme molemmat puoliääneen ja sitten vielä yksi sekunti varmuuden vuoksi. Sen jälkeen saatoimme vain odottaa.
- Mitä jos mulla onkin niin paljon alkoholia, ettei se toimi, keksin ja tuijotin tikkua.
- Alkoholi kai menee vereen eikä virtsaan, Minttu sanoi, mutta kuulosti vähän epävarmalta. – No ihan sama, sun pitää kuitenkin mennä lääkäriinkin, sano se mitä tahansa.
- Eihän, väitin kiihkeästi vastaan. Miksi hitossa olisin ruvennut tähän naurettavaan puuhaan ellen välttyäkseni lääkäriltä?
- Hei haloo, ei nää oo sataprosenttisen luotettavia. Ja jos se näyttääkin plussaa niin sitten sun ainakin on pakko… Minttu hiljeni ja kumartui katsomaan testiä.
- Joko? kiirehdin, sillä epätietoisuus alkoi tuntua pahemmalta kuin tietäminen.
- Jo.
Nappasin esineen käteeni ja katsoin sitä osaamatta edes hämmästyä, kun se väitti minun odottavan vauvaa. Bonuksena se osasi kertoa, että se oli jo yli kolmen viikon ikäinen. Hei haloo, minäkin kai osasin laskea, että lokakuun lopulta oli tähän hiukkasen enemmän kuin kolme viikkoa.
- Mä en usko sitä, ilmoitin ja nakkasin testin roskikseen.
- Mutta se voi olla oikeassa, Minttu sanoi ja katsoi sen perään. – Sun pitää mennä lääkäriin.
- No en mene.
- Pakkohan sun on!
- Ei, toistin jääräpäisesti. Minttu ei voisi pakottaa minua, kukaan ei voisi. Tyttö tuijotti minua kuin miettien, mitä sanoisi, mutta tuijotin uhmaavasti takaisin.
- Okei, hän sanoi lopulta. – Mieti nyt viikonlopun yli. Mä voin tulla sun mukaan, ellei Jerry saa lomaa.
- Mä en todellakaan aio mennä puhumaan Jerrylle mitään, huudahdin.
Minttu ei enää järkeillyt enempää, huokaisi vain syvään.
- Mä taidan nyt lähteä kotiin. Vai haluatko sä seuraa?
- Sä haluat varmaan tavata Viltsun, arvasin.
- Voishan sen pikaisesti nähdä. Mutta voin mä jäädä tännekin, jos sä haluat.
- Mä taidan mennä nukkumaan vähäksi aikaa, sanoin ja haukottelin, mutta huomasin sentään kiittää Minttua tarjouksesta. Hän näytti säälittävän ilahtuneelta, joten kiitin häntä myös siitä, että hän oli käynyt puolestani apteekissa ja tuonut minut kotiin. Lopulta liikutuin niin omasta kiitollisuudestani, että halasin häntä.
- Sä olet tosiaankin unen tarpeessa, Minttu tokaisi, mutta halasi takaisin. Turha kai sanoakaan, ettemme harrastaneet sellaista ikinä.
|