|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 31.7.11 20:39:22
No tämän kerran.
--------------
67. Let’s roll
Sen viheliäisen asuntonäytön takia Jerryn ja minun tapaaminen meni jokseenkin pilalle. Olin suunnitellut jollain konstilla huiputtavani äidin vaikka tallille, jotta me olisimme saaneet olla rauhassa meillä. Tallille hän menikin, mutta Jerry ja minä saimme tyytyä sopimaan, mistä hän poimisi minut kyytiin.
- Meille ei voi mennä, siellä on näyttö, sanoin katkerasti.
- Mä olen kuulevinani, ettet sä tykkää, Jerry arveli ja pörrötti hiuksiani. Mieluummin hän olisi saanut vaikka halata, mutta ei tuokaan nyt ihan huono ollut.
- Tykkää? Mä vihaan! Ne on tehny tarjouksen siirtotallista Tuusulassa!
- Ai, missä kohden? Jerry kysyi kiinnostuen, mutta minä pudistin päätäni.
- Ei teidän suunnalla ja mä en aio muuttaa sinne. Mutta mua harmittaa, ettei me nyt voida mennä minnekään.
- Voidaanhan me mennä vaikka kahville johonkin.
- Mä oisin tykänny enemmän toisenlaisista päiväkahveista, murjotin ja sain lopultakin Jerryn suutelemaan minua. Sekään ei ollut ihan huono juttu.
Me istuimme tunnin verran Itäkeskuksessa täyteen ahdetussa kahvilassa, mikä oli pérseestä, sillä siellä ei voinut puhua mitään mielenkiintoista, kun ihmisiä oli joka suunnassa. Jerry kertoi Hannan kuulumisia niin Hangosta kuin Ahvenanmaalta ja minä olin olevinani kiinnostunut. Minä en nyt suorastaan halunnut puhua perheen perustamisesta, mutta vähän siihen suuntaan yritin keskustelua ohjata.
- Onko Hannalla omia lapsia? kysyin.
- Ei, se ei kuulemma kestä niitä, Jerry naurahti.
- Mutta onhan sillä kuitenkin sut etälapsena, huomautin. – Entäs sinä?
- Mitä minä?
- Kestätkö sä lapsia?
- En mä nyt ole sellasta miettinyt. Ei kai niissä mitään vikaa ole, kunhan ne on hiljaa ja jonkun toisen.
Täsmälleen minun mielipiteeni ja onnistuin jopa naurahtamaan ja sanomaan niin, mutta ei se, mitä olisin nyt halunnut kuulla. Liikaahan se olisi ollutkin, että Jerry olisi juuri keksinyt haluavansa minut lastensa äidiksi ja mitä pikemmin, sitä parempi. Vaihdoin puheenaihetta, jottei hän kävisi epäluuloiseksi ja kerroin Tentun jalasta.
- Kaikilla hevosenomistajilla pitäisi olla lääkekaapissa kipulääkettä, Jerry sanoi ankarasti. – Ainakin kaikilla, jotka ammatikseen pitää niitä. Mä en voi kuvitella, että sillä teidän tallinpitäjällä ei muka ole.
- Se ei ole ihan parasta a-ryhmää, myönsin.
- No sittenhän on hyvä, että te saatte sen omaan pihaan.
- Ehkei sitä tapahdu vielä moneen kuukauteen. Ehkä asuntokauppa käy huonosti, sanoin toiveikkaana, mutta siinä erehdyin pahasti. Jerry joutui lähtemään ihan liian pian ja minä jäin kauppakeskukseen kuluttamaan aikaa ja miettimään, miten hedelmättömät treffit nämä olivatkaan olleet. Mietin myös sitä, että aamulla minun pitäisi nousta, mennä kouluun ja ilmoittaa lopettavani. Sitä tuntui olevan turha pitkittää, vaikka vähän väliä joku toinen minä kuiskuttelikin, ettei minun vielä tarvinnut, eihän se vielä näkynyt. Tuskastuneena päättämättömyyteeni lähdin lopulta kotiin ja löysin sieltä innostuneen äiti-ihmisen. Joku oli tehnyt heti tarjouksen kodistamme.
- Niiden pitää vaan varmistaa huomenna pankista, että ne saa lainan, äiti hehkutti. – Mä en olisi ikinä uskonut, että tää käy näin nopeasti!
En ollut minäkään. En pahimmissa painajaisissani. Olin sanaton ja pahimmalta tuntui, ettei äiti vaan kyennyt peittämään sitä, miten riemuissaan hän oli. Luulen, ettei hän tahallaan halunnut hieroa naamaani siihen sontaläjään, että asiat etenivät nyt juuri minun mielestäni väärin, olihan hän sentään äitini ja kaiketi rakasti minua. Tai ainakin oli rakastanut ennen Perttiä.
- Kivat sulle. Minkä hintaisia asuntoja mä voin ruveta itselleni katsomaan? kysyin hyökkäävästi ja sain kuin sainkin äidin hymyn hyytymään.
- Mitä kohtaa sä et nyt ole ymmärtänyt? Sulle ei tästä potista osteta asuntoa, hän ilmoitti ja se kuulosti piiskan läpsäykseltä. Tuntuikin siltä. Menin pois.
En nähnyt mitään mieltä mennä kouluun maanantaina. Mikään ei myöskään houkutellut minua nousemaan sängystä. Pysyttelin siellä koko päivän ja samoin tiistaina. Jos edellisviikko oli ollut paha, tämä ei ollut yhtään helpompi. Olin edelleen paksuna ja sen lisäksi hevoseni oli rampa ja olisin pian koditon. Yhtä juhlaa, eikö totta?
Muutama hento valonpilkahdus kuitenkin häiritsi synkkyyttäni. Olin melkein pahoillani niistä, sillä olin aina pitänyt täydellisistä asioista, niin hyvässä kuin näköjään pahassakin, eivätkä ne loppujen lopuksi paljon valaisseet. Tentun jalka nimittäin parani ihan silmissä, vaikka Pertilläkin oli ollut kipulääkettä jäljellä vain muutamaksi päiväksi ja mikä vielä parempaa, vaikka äiti oli löytänyt meidän kodillemme ostajan, ei kaupantekoa tai muuttopäivää vielä voitu sopia. Pertin piti nimittäin myös ensin saada asuntonsa kaupaksi, eikä sillä saralla ollut näkyvissä mitään etenemistä. Nauroin ääneen kuullessani sen ja suututin äidin.
- Ei se sitä tarkoita, etteikö me muutettaisi! Ja hittoako säkin makaat täällä kaiket illat olematta mitenkään hyödyksi? Siivoa vaikka jotain!
- Mun huone on ihan tarpeeksi siisti mulle, ilmoitin.
- Häivy mun silmistäni, äiti sähähti ja alkoi kiskoa kirjoja olohuoneen kirjahyllystä. Hän oli jo tuonut muutaman laatikon töistä ja näköjään hän aikoi asua epämääräisen pätkän tulevaisuutta puoliksi pakatussa kodissa. Aloin tuntea olevani ahtaalla. Televisionkatseluiltapäivät olivat siis mennyttä, en kuitenkaan olisi voinut katsella telkkaria vaan olisin vain tuijottanut kirjalaatikoilta.
Kurjuutta, kurjuutta ja kurjuutta siis, mutta jostain syystä en sittenkään malttanut kokonaan taantua punkanpohjaan. Keskiviikkona skippasin edelleen koulun, mutta siitä syystä, että edellisviikkoinen lääkäri oli varannut minulle ajan neuvolaan. Kai hän oli nähnyt naamastani, etten itse tekisi sitä. Menin sinne jo melkein tottuneesti ja ihmetellen, että miksi se edellisviikolla oli tuntunut niin vaikealta. Minttu olisi ollut ylpeä minusta.
- Mä en ymmärrä, miksi mun pitää käydä täällä, sanoin senkertaiselle terveydenhoitajalle, joka oli taas uusi naama ja hyvin nuori.
- Mehän halutaan olla varmoja, että kaikki on kunnossa ja pysyy kunnossa, tyttö sanoi reippaasti.
- Mutta eihän me haluta, sanoin ivallisesti. Hän oli niin nuori, ettei ollut ollenkaan pelottava ja minun teki mieli kokeilla, voisinko järkyttää häntä. Onnistuin ainakin pikkuisen ja samalla tulin siihen tulokseen, että mitä minusta sitten oli koneelle kirjoitettukaan, ei siellä mainittu, etten halunnut tätä lasta.
- Mitä sä tarkotat? tyttö kysyi.
- Olenko mä sun ensimmäinen potilaasi, joka ei halua äidiksi?
Tyttö myönsi niin olevan ja minä tunsin saaneeni yliotteen. Mitä iloa minulle siitä oli, sitä en tiennyt, mutta se tuntui hyvältä ja suostuin kertomaan hänelle tilanteestani.
- Sä et ole kertonut vanhemmillesi?
- Ei niitä ole kuin äiti ja ei, en oo kertonu.
- Entä lapsen isälle?
- En sillekään. Se on armeijassa.
- Kyllä sun pitäisi. Ei ihme, että sä olet onneton, jos sä olet ihan yksin tossa tilanteessa. Läheiset voi auttaa ja tukea.
- Noinko sun oppikirjoissa sanotaan? Entä jos mutsi heittää mut kadulle ja lapsen isä antaa mulle turpiin, jos mä kerron? kysyin kiinnostuneena. Tuskin äiti minua mihinkään heittäisi eikä Jerry varmaankaan hakkaisi minua, mutta olihan se hypoteettisesti mahdollista ja varmasti oli paljon tyttöjä, joiden kohdalla oli satavarmaa, että niin kävisi.
- On olemassa ensikoteja.
Haa, ajattelin. Siinäkö oli vastaus asunto-ongelmaani? Paitsi että ei tietenkään. En minä nyt hitto vie mihinkään ensikotiin suostuisi menemään pahoinpideltyjen ja asunnottomien eukkojen ja niiden lasten sekaan.
- Sä kuitenkin seurustelet lapsen isän kanssa?
Palasin takaisin neuvolaan kuvitelmasta, jossa olin kaalin- ja lapsenkakanhajuisessa kolhoosissa, jossa oli kirkas vankilavalaistus, nukkumaanmenoajat ja tiskivuorot.
- Me ei oikeastaan seurustella, mutta kyllä me ollaan ihan hyvissä väleissä, myönsin.
- Mun mielestä sun pitäisi kertoa sille. Ehkä sillä on hyviä ideoita, miten te yhdessä selviätte tästä, ja onhan sillä joka tapauksessa oikeus tietää, tyttö sanoi siniset silmät loistaen naiivia uskoa ja minun teki mieli purskahtaa räkäiseen nauruun. En kuitenkaan voinut tehdä sitä Jerrylle, olla aliarvioivinani häntä sillä tavoin.
- Kai mun pitää viimeistään siinä vaiheessa, kun se alkaa näkyä, huokaisin. Huomasin oudosti nauttivani tästä tilanteesta, niin vastenmielinen kuin se pohjimmiltaan olikin. Ainakin tuo tyttö otti minun asiani tosissaan ja mietti niitä. Puhuimme minusta ja minun asioistani, minusta huolehdittiin. Tietysti Suomessa huolehdittiin kaikista muistakin tulevista äideistä, mutta tällä hetkellä minä olin keskipiste.
Juttelimme vielä vähän aikaa ja varasimme seuraavan ajan, ennen kuin lähdin. Jotkut tytön sanomista asioista jäivät kuitenkin pyörimään mieleeni ja saivat minut mietteliääksi. Ehkä minun tosiaan pitäisi kertoa ainakin Jerrylle. Niin hyvin kasvatettu hän oli, ettei olisi ihan mahdotonta kuvitella, että hän kosisi minua.
Mintun soitto katkaisi ajatukseni. Hän halusi saattaa tietooni, että jo kaksi eri opettajaa oli kysynyt häneltä, miksen ollut koulussa.
- Koska mä aion lopettaa koulun, siksi, sanoin.
- Et kai sä nyt hullu ole? Eihän tässä nyt ole enää kuin pari hassua kuukautta!
- Mä en hei aio viettää lakkiaisia äitiysmekossa.
Kuulin muutamia änkyttäviä ähkäisyjä, kuin Minttu olisi aloittanut erilaisia lauseita ja lopettanut ne ennen kuin aloittikaan.
- Yritä nyt hei pistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin, hän sanoi lopulta. – Koska sä sitten aiot kirjottaa? Tiedäthän sä, että sä joudut kirjottamaan uudestaan kaiken, ellet sä nyt hoida sitä loppuun?
Tiesin, mutta olin unohtanut sellaisen pikkuseikan. Dämn.
- Musta ei sitten taida tulla ylioppilasta. So what.
- Henriikka! Hei, sä olet hullu, jos sä tässä vaiheessa lopetat kesken!
- No ehkä tää katsotaan tarpeeksi painavaksi syyksi.
- Eikä takuulla katota! Sä pilaat elämäsi!
- Täältä katsoen se on aika lailla pilalla jo. Menköön mausteena loputkin.
Minua huvitti kiusoitella Minttua sillä tavalla, mutta pian hän joutui lopettamaan, sillä välitunti oli lopussa. Niinpä tosiaan, hän oli koulussa.
- Nähdäänkö joku ilta? kysyin, sillä tunsin olevani väsynyt halaamaan sänkyäni. Itse asiassa tunsin juuri nyt olevani aika tarmokas. Ainakin elämässäni nyt tapahtui asioita, joskin ne olisivat voineet olla mukavampaa sorttia.
- Nähdään vaan! Haluatko sä, että mä tulen teille koulun jälkeen? Minttu kysyi.
- Tule vaan, sanoin.
Jatkoin matkaani kohti kotia ja tajusin kohta käveleväni koulun ohi. Miksi en saman tien kävisi rehtorin luona? Tarmokas olo ei ollut vielä kadonnut ja tuntui houkuttelevalta tehdä jotain konkreettista elämälleni. Ellei kaikki puhti kuluisi reksin luona, laittaisin sen jälkeen Jerrylle viestin, missä kysyisin seuraavaa tapaamistamme. En sanoisi, että meidän on puhuttava, sillä se kuulosti niin pahaenteiseltä, mutta yrittäisin muuten tehdä selväksi, että hänen seuraava vapaansa oli minun.
Koulu tuntui hiljaiselta ja kuolleelta näin keskellä päivää ja siellä kaikui. Askeleideni ääni seurasi minua, kun nousin puoli kerrosta ylöspäin pääovelta ja lähestyin rehtorin kansliaa, joka oli opettajanhuoneen yhteydessä, mutta jonne oli oma sisäänkäynti. Koputin ovelle ennen kuin ehdin ruveta empimään, mutta ehdin jo melkein menettää sisuni, ennen kuin ovi avattiin. Rehtorimme oli vanhahko nainen, joka oli aikaisemmin ollut käsityönopettaja, joten en ollut ollut hänen oppilaansa vuosiin. Hän muisti silti nimeni ja mietin, oliko minusta puhuttu opettajainhuoneessa. Sieltä hän näytti olevan tulossa, sillä ovi sinne oli auki ja näin muutamien opettajien kurkistavan uteliaina sieltä.
- Henriikka Peltonen.
- Niin. Mulla on asiaa. Jos sulla on aikaa, lisäsin kohteliaasti. Käsityö ei ollut minun heiniäni, enkä pahemmin pitänyt koko omanarvontuntoisesta eukosta, mutta minulla oli varsin aikuinen olo.
- Tule sisään, reksi sanoi ja kävi vetämässä kiinni opettajanhuoneen oven. Tottelin ja avasin takkini napit. Hänen pöytänsä edessä ei ollut tuolia – kai puhuteltavien oppilaiden oletettiin seisovan – mutta seinän vierellä oli yksi. Otin sen ja istuin.
- Mä aion lopettaa koulun, sanoin vastaukseksi kysyvään katseeseen. Olin Mintun puhelun jälkeen jo ehtinyt hioa selityksiäni ja vastalauseitani, mutta tuo käppänä ei ollut ollenkaan yhtä hämmästynyt.
- Jaha. Mistäs sulle tuli semmonen mieleen? Ethän sä nyt mikään huippuoppilas ole ollut, mutta sulla on kaikki mahdollisuudet saada kirjoitukset läpi tänä keväänä, ja kurssejahan sä saat suorittaa vielä seuraavan vuodenkin, hän sanoi rohkaisevasti. Minä haukoin henkeäni. Tuo nyt oli aika törkeätä!
- En mä sen takia, ettenkö luulisi pärjääväni, sanoin jäykästi.
- Ai? Mutta miksi ihmeessä sitten, tässä vaiheessa? reksi kysyi ja näytti hämmästyneeltä.
- Mulla on henkilökohtaisia syitä.
Nainen katsoi minua ja olin näkevinäni hänen aivojensa raksuttavan. Äkkiä en halunnutkaan hänen päätyvän oikeaan lopputulokseen.
- Me muutetaan, sanoin nopeasti.
- Ahaa! Mutta onpa teillä ikävä ajoitus. Etkö sä mitenkään voisi jatkaa tätä lukukautta loppuun asti täällä? Tässä vaiheessa abivuotta on vaikea vaihtaa lukiota.
- Mun mielipidettä ei juurikaan ole kysytty, sanoin katkerasti. – Äiti on löytänyt uuden miehen, eikä ne näköjään malta odottaa. Meidän asuntokin on jo myyty.
- Mutta se on ikävää.
Se kuulosti vilpittömältä, mutta kun rehtori alkoi kysellä, mihin lukioon sitten siirtyisin, hermostuin.
- En mä ole vaihtamassa koulua, mä aion lopettaa tähän ja sillä hyvä.
- Mutta eikö sulla ole ketään sukulaista täällä? Sellaista, jonka luona sä voisit asua loppukevään?
- Ei, meidän suku asuu kauempana.
- Harkitse nyt vielä vähän aikaa. Sä taidat vaan haluta näpäyttää äitiäsi, mutta se ei ole fiksua, jos sä aiot tehdä sen oman elämäsi kustannuksella.
Siinä kohden olin hyvin hilkulla lipsauttaa oikean syyn, mutta sain pidettyä suuni kiinni. Minulla oli vankka epäilys siitä, että opettajanhuone oli pahempi juorupesä kuin edes luokka. Äidin Sirpa-sisko oli opettaja ja olin kuullut hänen juttujaan tarpeeksi.
- Mä olen harkinnut, sanoin jäykästi ja reksi huokaisi.
- Mikäs siinä sitten, jos sä olet varma. Tarvitsetko sä jonkun todistuksen?
- Mihin?
- Vaikka työvoimatoimistoon. Kelalle, jos sä saat opintorahaa.
- En mä tiedä. Ei kai semmosesta haittaakaan ole, arvelin ajatellen, että sellainen olisi somaa läväyttää äidin nenän eteen. Katso, mitä sait minut tekemään. Katso, miten pilasit elämäni.
- Sovitaan niin, että mä teen ne sulle maanantaiksi ja samoin todistuksen sun suoritetuista kursseista. Sillä tavalla sä saat vielä viikonlopun yli aikaa harkita.
- Mä en tarvitse harkitsemisaikaa, sanoin ja nousin seisomaan, mutta tavallaan oli helpottavaa, kun ovi jäi kuvaannollisesti raolleen.
|