|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 7.8.11 19:32:12
71. Halki, poikki ja pinoon
Aamulla jouduin hankaluuksiin. Olin aikonut nousta ajoissa, jotta ehtisin tallille ja takaisin ennen puoltapäivää, sillä niihin aikoihin uumoilin Jerrynkin ehkä jo pirauttavan minulle, mutta en ollut saanut illalla tai edes yöllä unta asuntoangstiltani ja nukuin pahasti pommiin. Heräsin yhdeksältä, mikä oli myöhään, ja heräsin siihen, että äiti tuli kotiin. Hän oli poistunut residenssistämme illalla epäilemättä juhlimaan Pertin kanssa uutta tulevaisuutta, enkä ollut pistänyt yhtään hanttiin.
- Hittoako sä täällä venyt, eikö sulla ole koulupäivä?
Niin hän katsoi hyväksi tulla kysymään minulta, vaikka olin olettanut, että hän lähtisi suoraan Pertin luota töihin.
- Mä olen lopettanut koulun, ilmoitin nousten istumaan sängyssäni. Ristin jalkani kuin intiaani ja huomasin, ettei se ollut niin helppoa kuin joskus. Miten joku mandariinin, tai edes appelsiinin kokoinen vatsassani pystyi sitä hankaloittamaan? Vai oliko kyse vain siitä, etten ollut muuten harrastanut notkeustehtäviä?
- Mitä? äiti kirahti. Hän näytti samalla kertaa yllättyneeltä, pelästyneeltä ja vihaiselta. Erittäin vihaiselta.
- Mä en enää mee kouluun.
- Siis mitä hittoa? Sullahan on viimeset kirjotukset tulossa?
- Ei ole enää, totesin.
- Nyt mä en ymmärrä yhtään mitään. Miksi sä muka haluat lopettaa koulun nyt? Näin vähän jäljellä?
Tilaisuus oli loistava todellisen syyn kertomiseen, mutta siihen minulta ei löytynyt rohkeutta.
- Miten mä muka voisin jatkaa koulua jostain Tussulasta käsin? kysyin. – Sä olet pilannu mun tulevaisuuden.
- Ihan helposti! Mähän olen sanonut sulle! On julkinen liikenne ja sitä paitsi mä voin kuskata sua samalla, kun käyn töissä!
Senkin hän oli ehkä sanonut, mutta en ollut varma, sillä yleensä ottaen olin pannut sormet korviin ja hyräillyt laa-laata jos hän oli puhunut muutosta. Pelottava, se oli miltä hän näytti. Melkein savu nousi korvista. Tunsin kyyristyväni pienemmäksi. Minua alkoi pelottaa ihan uudella tavalla ja aloin itkeä. Paljon minulla olikin itkemistä nyt, kun kanava oli niin sanoakseni auki.
- Lopeta toi parkuminen, äiti komensi vihaisesti, mutta enhän minä voinut.
- Sä pelotat mua, nyyhkin.
- Mitä sä tarkotat? Pelotan sua?
- Älä lyö mua!
- Mitä? Olenko mä muka ikinä lyönyt sua? Varmaan mun olisi pitänyt, mutta olenko koskaan?
Minä puristin silmäni kiinni enkä saanut vastattua. Olin saanut ajettua itseni hysterian partaalle. Jos äiti suuttui noin kamalasti tästä pienemmästä asiasta niin mitä hän sanoisikaan vauvasta? Itse asiassa hän ei kai voisi suuttua kovin paljon pahemmin? Äkkiä, ennen kuin ehdin ruveta empimään, sanoin sittenkin:
- Mä saan vauvan.
Mitään ei tapahtunut. Olinkohan sanonut sitä ääneen ollenkaan? Vai oliko äiti mennyt pois? Se olisi huono juttu, sillä en tiennyt, koska saisin seuraavan kerran kerättyä tarpeeksi rohkeutta kertoakseni. Avasin varovasti silmät ja näin äidin jalat. Kai loppukin hänestä sitten oli paikalla. Nostin hitaasti katsettani pyyhkäisten samalla silmiäni ja kyllä hän oli siinä kokonaan, olin vain saanut hänet sanattomaksi.
- Mitä sä sanoit?
- Musta näyttää, että sä kuulit kyllä, sanoin ja huomasin, ettei minua enää itkettänyt. Hysteria oli vaihtunut helpotukseen. Nyt oli pahin hoidettu, tapahtui mitä tapahtui.
- Säkö olet raskaana?
- Jep. Sen pystyin sanomaan jo ihan normaalilla äänellä ja kuivasin tarmokkaasti poskiani.
- Älä ollenkaan ota tollasta asennetta!
- Mitä asennetta?
- Tommosta ylimielistä!
Ymmärtääkseni en ollut ollut ollenkaan ylimielinen, mutta enempien hankaluuksien välttämiseksi en sitten sanonut mitään. Sekään ei ollut hyvä, sillä äiti otti kiinni käsivarsistani ja ravisti minua. Se ei tietenkään ollut lyömistä.
- Mikset sä sano mitään? Et sä voi vaan kertoa tommosta ja sitten ruveta tuppisuuksi!
- Ei kai siihen ole mitään lisättävää, sanoin ja irrotin hänen kätensä.
- Onhan! Miten se on mahdollista ja kuka tästä on vastuussa?
- Minä kai, enimmäkseen, tuumin. Rauhoituin hetki hetkeltä.
- Kenen se on ja mitä sä aiot tehdä sen kanssa?
- Se ei kuulu sulle.
- Totta kai se kuuluu! Toivottavasti sä et aio pitää sitä!
Se oli yllätys. Olin ajatellut, että äiti haukkuisi minut pahanpäiväisesti, mutta ettei hän siltikään kannattaisi aborttia.
- Sä haluat tappaa oman lapsenlapsesi? kysyin ihmeissäni ja äiti hämmentyi.
- En mä sitä tarkottanut. Mutta sinä äitinä? Ethän sä osaa huolehtia edes itsestäsi!
- Toi on loukkaavaa, huomautin.
- Se on totta. Oletatko sä, että mä hoidan sitä? Ja että sä saat juosta edelleen ulkona kavereiden kanssa? Ja mä maksan?
En minä niin pitkälle ollut ajatellut, enkä halunnutkaan ajatella.
- Mä en voi tehdä aborttia, sanoin. – Se syntyy heinäkuussa.
Näin, miten äidin päässä raksutti, kun hän laski kuukausia.
- Niin pian? Voi herra jumala!
Kohautin olkapäitäni, sillä eipä siihen oikein ollut lisättävää ja äiti kysyi, miten saatoin tehdä hänelle tällaista ja miksi kerroin hänelle tällaisia uutisia nyt, kun hänen pitäisi lähteä töihin ja nyt hänen koko päivänsä menisi minusta murehtimiseen.
- Entä sen isä? Kai se hoitaa vastuunsa? Kai sä tiedät, kuka sen isä on?
- Tietysti tiedän, tuhahdin. – Enkä mä nyt oikein näe, mitä se vois tässä kohden tehdä. Ei tässä nyt voi oikein muuta kuin odottaa.
- Voi herra jumala, äiti toisti ja ojensi kätensä kohden laukkuaan, jonka oli tiputtanut kampauspöydälleni ruvetessaan ravistamaan minua. Hän otti sieltä puhelimen ja soitti jollekulle. – Hei, mä en pääse tänään. Voisitko sä perua mun iltapäivän palaverin? Joo, tuun huomenna. Siirrä huomiselle jos voit.
- Meinaatko sä jäädä tänne räyhäämään mulle koko päiväksi? kysyin huolestuen hiukan. Minunhan pitäisi kohta lähteä Mustaojalle.
- En hemmetissä, mä en taida haluta nyt nähdä sua silmissäni. Mä aion ottaa ison lasillisen konjakkia ja miettiä, miksi mä ylipäätään halusin sut.
Se oli loukkaus jos mikä ja äidin häipyessä huoneestani nousin ja pukeuduin. Tenttu saisi nyt pärjätä omillaan, minä lähtisin Mustaojalle saman tien. Äidin ei tosiaankaan tarvitsisi nähdä minua silmissään, jos se oli noin vastenmielistä. Onneksi en ollut itkenyt kauempaa. Sain silmäni näyttämään ihmismäisiltä ihan vain huuhtelemalla niitä kylmällä vedellä ja sitten laitoin hiukkasen ripsiväriä. Pakkasin reppuun vaihtopaidan ja -pikkarit siltä varalta, että Jerry pyytäisi minua jäämään yöksi ja jätin hiukseni auki. Tyttö, joka on järkyttynyt yhteenotosta vihaisen äitinsä kanssa ei ehtisi jäädä palmikoimaan hiuksiaan vaan poistuisi turvallisemmille vesille niin nopeasti kuin mahdollista.
Siirryin eteiseen hiljaa, mutta varsinaisesti hiipimättä. Äiti näkyi istuvan olohuoneessa lasi kädessään. Hän katsoi suljettua televisiota, mutta valpastui, kun ohitin oviaukon.
- Mihin sä luulet meneväsi?
- Pois sun silmistäsi, niinhän sä toivoit.
- Menetkö sä tallille?
- En.
- Mutta entäs Tenttu?
- Jaa. En tiedä. Sä et selvästikään enää pysty ajamaan sinne.
Äiti tuli ovelle katsomaan, kun puin saappaat jalkoihini ja otti kuin uhmapäissään uuden siemauksen lasistaan. Hän ei kuitenkaan sanonut enää mitään, ei jankannut, mihin aioin, eikä kysynyt, koska palaisin. Tunsin itseni hylätyksi, mutta yritin ajatella, että ehkä näin oli paras. Paitsi ettei ollut. Tietystikään en ollut ajatellut äidin varsinaisesti ilahtuvan uutisesta, mutta olisi hän voinut hiukan pehmetä. Olivathan Jessi ja Veskukin. Hetken harkitsin kysyä, haluaisiko hän nähdä ultrakuvan, mutta en kestänyt ajatusta, että hän sanoisi ei. Tämä kieltämisen määrä oli ihan riittävä, liiankin. En minä mitä tahansa kestäisi.
|