|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 17.8.11 16:46:23
Vesi auttoi ja yllättävää kyllä, Jessin antama voidekin auttoi. Punaiset läiskät kasvoiltani katosivat melkein katsoessa. Enemmän aikaa veikin kerätä rohkeutta ylös palaamiseen. Laitoin hiukseni uudelleen ja totesin, etten enää tänään kiusaisi pärstääni millään meikillä ja sitten seisoin vain harjaten tukkaani, kunnes joku tömisteli rappusia alas ja koputti ovelle.
- Oletko sä siellä?
Tunnistin Sunnan äänen. Jerryn jälkeen hän oli parasta, mitä saattoi tapahtua.
- Täällähän minä, sanoin ja avasin oven.
- Ilse kysyy sua… ethän sä olekaan kamalan näköinen.
Tytön vilpitön hämmästys ilahdutti kovasti.
- En enää, sanoin.
- Danni sanoi, että sä oot suunnilleen punaruudullinen, niin kuin se Tintin kuuraketti.
Se sai minut tirskahtamaan ja hyvä tuuleni palasi.
- Miksi Ilse kysyy mua? kysyin ja sekin ilahdutti minua.
- Kai se haluaa onnitella. Ala tulla nyt!
Minua jännitti kieltämättä hiukan, mutta urheasti seurasin Sunnaa ylös ja jouduin heti eteisessä mummon syleilyyn. Tosin minusta oli vähän omituista ajatella häntä mummona. Olihan hän vanha, mutta ei ollenkaan sillä tavalla mummomainen kuin omani.
- Lapsikulta, onnea! Ilse huudahti ja hänen jakkunsa nappi painoi poskeani kipeästi.
- Kiitos, vaikka eipä yhdeksäntoista nyt ole kummonen ikä, yritin saada sanottua.
- Ai niin, sulla on synttäritkin!
- Mistä sä sitten onnittelet?
- Vauvasta tietenkin!
Sepä oli uutta ja omituista. Joka ainoa ihminen oli tähän asti ollut pelkästään kauhistunut tai säälivä, ehkä joku vahingoniloinenkin. Ainakin Iitu olisi, vaikkei hän varmaan vielä tiennytkään.
- Tota, kiitos, kai, sanoin siihen hiukan jäykemmin.
- Tule tänne istumaan ja kerro mulle kaikki, Ilse sanoi ja veti minut olohuoneeseen. Kaikki? Höm, mitähän hän sanoisi jos aloittaisin alusta: ”Jerry oli lomalla, meitä naitatti ja me ajettiin rantaan hytkyttämään sen autoa”. Siinä se olisi alusta asti.
Tietenkään en sanonut mitään sen suuntaista vaan istuin hänen viereensä sohvalle.
- Mä en tahdo jaksaa uskoa, että musta tulee isomummo! Ilse sanoi ja otti käteni. Hän näytti niin onnelliselta, että jäykistyin vielä vähän lisää. Miten tuohon nyt vastaisi? Että jos olisin ollut tarpeeksi epäluuloinen tehdäkseni raskaustestin ajoissa, hän eikä kukaan läsnäolijoista ei olisi ikinä edes kuullut koko sikiöstä.
- Älä nyt hajoo housuihisi, Henriikka taitaa olla vielä vähän pyörryksissä koko jutusta, Jessi sanoi ohi mennessään.
- Niin varmaan, mutta kyllä se siitä pian. Vauvat on niin ihania, Ilse sanoi ja hehkutti vielä vähän aikaa, mutta lopetti, ennen kuin minulle tuli todella epämukava olo. – Meillähän oli sulle lahja. Artsi, missä se on?
Pidin lahjoista, mutta tuntui nololta ottaa sellaista vastaan ihmisiltä, joita en tuntenut kuin parin tunnin juttutuokion verran.
- Ei teidän ois tarvinnu, ähkäisin ja kurkistin lahjapussiin, jonka Artsi kävi hakemassa ja ojensi minulle. Siellä oli pieni lahjapakkaus hajuvettä ja suihkusaippuaa. Tunnistin nimen ja tiesin hinnan, joten silmäni levisivät.
- Mä en ole käynyt ostamassa sitä. Mun tytär matkustelee paljon ja tuo aina kosmetiikkaa – mä en elä tarpeeksi kauan käyttääkseni kaikkia, ja toi vaikutti sopivalta nuorelle tytölle, Ilse sanoi. – Ja sitten siellä on jotain vauvalle. Sitä sun ei tarvitse katsoa, ellet sä halua. Ja toivottavasti sä et usko, että se tuottaa huonoa onnea.
- Ai huonoa onnea vauvalle? kysyin. Jos hän puhui keskenmenosta, niin minusta se olisi ollut paremminkin hyvää onnea. Mutta tietenkään en sanonut sitäkään.
- Älä pelottele lasta, sanoi Jessi, joka näkyi ottaneen elämäntehtäväkseen kulkea edes takaisin ohitsemme.
- En mä ole pelästynyt, sanoin ja kaivoin esiin vähän ohutta paperia ja sen alta jotain mustavalkoista ja pehmeää. Se oli pikkuruinen haalari, siinä oli sukat ja kaikki. Se oli pilkullinen kuin dalmatiankoira ja rinnassa oli kiiltävä hopeanvärinen sydän. Nostin sen syliini ja silitin sitä, se oli todellakin niin pehmeä, että oli vaikea lakata koskemasta sitä. Se jotenkin tönäisi minut ihan uuteen todellisuuteen. Tähän mennessä en ollut hetkeäkään miettinyt sitä, että kun penska joskus syntyisi, se tulisi tarvitsemaan monenlaisia asioita. Tietenkään sillä ei ollut väliä, jos antaisin sen pois, mutta sitä asiaa en vielä ollut päättänyt, riippuihan se vähän Jerrystäkin. Tämä pieni puku teki siitä jotenkin todellisen. Katsoin sitä pitkän aikaa ja hiljalleen paniikki kietoi minut syleilyynsä. Painoin nyrkkini suuni eteen ja mutisin jotain anteeksipyynnön tapaista rynnäten sitten yläkertaan.
Olin sittenkin mokannut, ymmärsin, kun ryntäsin siniseen huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni perässäni. Minun oli pitänyt olla suloinen, herttainen ja aikuinen, hurmata Jerry ja hänen sukunsa eikä käyttäytyä hysteerisesti. Nyt juuri en kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin heittäytyä sängylle ja yrittää hengittää syvään. Onneksi minua ei itkettänyt, olin kai liian pelästynyt siihen. Palaisin alas ihan hetken kuluttua ja pyytäisin kunnolla anteeksi. Ensin minun pitäisi vain keksiä jokin ajatus, joka pitäisi kauempana vasta tajuamani totuuden: että penikka tulisi maailmaan väistämättä, tahdoin tai en. Onneksi olohuoneessa ei ollut ollut paljon ihmisiä lisäksemme, vain Sunna ja Artsi ja eestaas purjehtiva Jessi. Veskulla oli pääsiäisvalmennusta maneesissa, ei sillä, että olisin hänen läsnäolostaan pahastunutkaan, ja loput lapsista olivat kai täällä ylhäällä tai tallilla.
Käännyin tuijottamaan kattoon, jota en tietenkään nähnyt pimeässä ja keskityin hengittämään. Rentoutusharjoituksia. Olin nähnyt sellaisia elokuvissa ja lukenut lehdistä, ja vaikka ne toivat ikävästi mieleen myös television synnytysvalmennukset, pyyhkäisin ne ajatukset mielestäni. Koputus ovelle keskeytti minut.
- Saanko mä tulla?
Ensin en tunnistanut ääntä, mutta tajusin pian, että se oli Jinna.
- Tule vaan! sanoin nopeasti ja kurotin sytyttämään lampun. Ovi kävi ja nainen astui sisään.
- Tuletko sä kohta alas taas? Ilse on kauhean pahoillaan.
- Ei se ollut sen vika, sanoin kiireesti. – Mä vaan vähän kilahdin.
- Niin, Jinna sanoi ystävällisesti ja istui sängynlaidalle. – Sitä on vähän tavallista herkempi tossa tilassa.
- Tilassa, toistin hivenen katkerasti.
- Niin, te saatte kuulemma vauvan.
En muistanut, oliko kukaan aikaisemmin puhunut ”meistä” tuossa yhteydessä, paitsi Jerry silloin, kun olimme tulleet tänne kertomaan. Sekin oli siis uusi kokemus ja hiukkasen lohdullinen, koska se muistutti mieleeni, etten lopultakaan ollut tässä yksin.
- Mä en halua sitä, tunnustin Jinnalle ja katsoin tarkasti, kauhistuisiko hän.
- Ihan ymmärrettävää, ellei se kerran ollut suunniteltu, hän tuumi.
- Mä toivon, että se kuolisi, jatkoin ajatellen kokeilla, miten paljon hän kestäisi, mutta hän vain hymyili.
- Joo, semmostakin sattuu. Mutta loppujenlopuksi ei ole ollenkaan hullumpaa olla äiti. Ainakaan ennen murrosikää, hän lisäsi mietteliäästi. Mahtoikohan oma äitini olla samaa mieltä?
- Mulla on ikävä mun äitiä, tunnustin pienellä äänellä. Arvasin jo, ettei minun tarvitsisi selittää Jinnalle mitään. Hän tiesi selvästi kertomattakin kaiken, mitä Mustaojalla tapahtui.
- Niin silläkin varmasti sua, hän vakuutti. – Mennäänkö alas? Siellä aletaan olla valmiita syömään. Me tuotiin Leksan kanssa sulle synttärilahja.
- Tuliko Leksakin? kysyin nostaen pääni tyynystä.
- Mä pyysin kyydin eikä sillä ollut muutakaan.
- Mennään sitten, sanoin ja nousin istumaan.
|