|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 29.6.11 16:28:31
En viitsinyt jatkaa. Olimme käyneet saman keskustelun niin monta kertaa, että itseänikin jo kyllästytti turha jauhaminen, joskin tein sitä vielä äitiä ärsyttääkseni. Sitä paitsi näin Pertin auton ajavan tallille. Olin harjoitellut hänen varaltaan ilmettä, jota kutsuin intiaani-ilmeeksi. Se oli jäykkä, halveksiva ja tutkimaton ja asettelin sen taas kasvoilleni.
- Se saa nyt kelvata, äiti puuskahti kohta ja nousi seisomaan. Vesi ämpärissä oli kuin savivelliä ja hänen kätensä olivat kylmästä punaiset.
- Mä en näe merkittävää värieroa, huomautin, mikä olikin totta. Äiti oli onnistunut harjaamaan kuorrutuksen pois, mutta Tentun jalat olivat edelleen harmaat.
- Älä jaksa, äiti huokaisi. – Ai hei.
Äänensävyn muuttuminen viisikymmentä astetta lämpimämmäksi juorusi minulle, että Pertti oli päässyt parkkipaikalta tallin ovelle asti. Minä käännyin viemään Tenttua sisään välittämättä edes vilkaista miestä. Hän oli minulle vähemmän kuin ilmaa. Äiti ei tullut perässä ja arvelin heidän menevän yhdessä hakemaan Samelia, joten pistin Tentun käytävälle kiinni ja riisuin sen loimen. Minun on pakko myöntää, että olin huolissani siitä. Se oli uusi tunne, eikä pelkästään miellyttävä, mutta jonkunhan piti olla, kun äitiä ei näyttänyt kiinnostavan. Tai kiinnosti tietysti hiukan, olihan hän hommannut hierojankin paikalle, mutta minun mielestäni ei tarpeeksi.
- Mä pidän susta huolta, älä sure, sanoin hevoselle ja suukotin sitä turvalle. Se heilautti päätään niin, että hädin tuskin ehdin pelastaa nenäni. En ihan, otti se vähän osumaa.
- Hei Henriikka, kuulin selkäni takaa ja hypähdin. Tunnistin kuitenkin äänen ja suljin korvani ja silmäni muulta kuin Tentulta. Kuulin, miten hanasta laskettiin vettä ja mietin, pistäisikö Pera äidin pesemään Samelinkin jalat.
- Kuule, anteeksi se viimekertainen. Me oltiin lapsellisia, kun ei sanottu, vaikka tajuttiin, ettet sä tiedä mun olevan kuulemassa, Pertti sanoi jykevällä, hitaalla äänellään. Se kutkutti kieltämättä mukavasti. Kaksi aikuista ihmistä anelemassa minulta anteeksiantoa. En kuitenkaan sanonut mitään, enkä eleelläkään antanut Pertin ymmärtää, että olin edes kuullut, ja vähän aikaa odotettuaan hän huokaisi ja meni pois.
- Ne on yksiä kusípäitä, kuiskasin Tentulle luottamuksellisesti ja harjasin sitä niin hellästi ja kevyesti, ettei sen tarvinnut irvistellä minulle.
Hurri-narri tuli ennen kuin äiti ja Pertti saivat Samelin siivottua sisäsiistiin kuntoon ja nousin vikkelästi kyykystä. Olin kuivannut Tentun jalkoja tallipyyhkeeseen, joka sekin oli nyt harmaa eikä vaaleansininen.
- Terve, sanoin helpottuneena. Ehkä olin pitänyt miestä huijarina, mutta hän oli kuitenkin osoittanut minulle tietävänsä hevosista enemmän kuin minä. Äiti ei pitänyt Tenttua niin kipeänä, että olisimme tarvinneet eläinlääkäriä, mutta jos Hurri niin sanoisi, hänenkin olisi pakko uskoa.
- Ja mitäs teille kuuluu?
- Huonoa, sanoin. – Se on ollut nyt jo monta viikkoa outo. Ja kipeä. Jäykkä. Välillä se melkein ontuukin.
Mies rypisti otsaansa ja laittoi kätensä Tentun kaulalle. Hän oli kyllä melko omituisen näköinen ihminen, kiharatukkainen ja apinannaamainen, mutta en enää välittänyt siitä, vaan katsoin, miten hän siveli hevosen kylkiä ja pörröiseksi muodostunutta karvaa. Nyt olin iloinen siitä seikasta, jota kesällä on ihmetellyt ja pilkannut: että hän paremminkin tuntui kuuntelevan käsillään kuin runnovan. Tenttu olisi singonnut maata kiertävälle radalle, jos hän olisi ollut kovakourainen.
- Mä yritin tunnustella sitä, mutta musta kaikki tuntui samalta, uskaltauduin sanomaan. – Kovalta.
- Niin tuntuukin. Miten se on liikkunut?
- Aika normaalisti, sanoin vaikka omatuntoni naputti niistä kerroista, kun olin ollut tallilla ja oli satanut miljoonaa ja olin lintsannut ratsastamisesta. Tai kun olin tullut liian myöhään, eikä minua ollut huvittanut mennä Saaran oppilaiden sekaan kentälle.
- Vielä ei oo jääkelejäkään, Hurri sanoi kuin olisi puhunut itsekseen.
- Ei niin! olin innokkaasti samaa mieltä.
- Onko sillä loimi?
- On.
- Tarhaileeko se?
- Tietysti. Koko päivän, kaverin kanssa. Mutta ei ne kyllä siellä oo voinu liikkua. Ne seisoo portilla juuttuneina mutaan, juorusin ja pieni lamppu tuikahti päässäni. – Voiko se olla kipeä, koska sillä on huono tarha?
- No jos se vaan seisoo siellä paikoillaan koko päivän niin ei se ole yhtään sen kummempaa kuin jos se seisoisi sisällä. Ellei vieläkin hullumpaa, pääseehän karsinassa aina vähän liikkumaan.
Siinä vaiheessa äiti ja Pertti tulivat Samelin kanssa, mutta jätin heidät täysin huomiotta. Hurrilla ei ollut siihen hätään enempää sanomista. Hän aloitti työnsä ja nyt palasin epäilevän Tuomaan rooliini. Okei, hevonen oli kipeä, lähes kosketusarka, mutta en nähnyt, mitä iloa tuosta sivelystä voisi olla. Tosin en olisi pitänyt siitäkään, jos Hurri olisi satuttanut sitä. Tenttu kuitenkin alkoi pikku hiljaa näyttää rennommalta ja tyytyväisemmältä. Jotain sille tapahtui.
- Onko teillä kipulääkettä? Hurri kysyi minulta.
- Ai hevosten? Ei, sanoin huolestuen taas.
- Kaipaako se semmosta? äiti puuttui puheeseen ja alkoi näemmä myöskin ottaa asian tosissaan. Hänen mielestään olin vain hössöttänyt turhia ja tehnyt numeroa itsestäni, mutta kun hän ei vaan nähnyt, anteeksi vain. Äiti liikutti kyllä Tenttua vuorollaan, mutta hänelle riitti, että se liikkui eteenpäin. Hän ei tiennyt, menikö se peräänannossa – ei hänen kanssaan ikinä - ja oikea laukkakin hänen oli tarkistettava katsomalla etujalkoja.
- Kyllä se auttaisi paranemista alkuun. Ja lämmintä, onko teillä lämpölinimenttiä? Villaloimi sisällä. Ja paljon kevyttä liikuntaa. Voisiko se saada ulkoilla jossain, missä voi liikkuakin? Hevosethan kävelee luonnonoloissa kaiket päivät, Hurri opetti. Minä katsoin äitiä voitonriemuisena.
- Olinko mä oikeessa vai oikeessa? kysyin.
- Mä voin kysyä Saaralta, saisiko se kentän tarhaksi, äiti sanoi epäröiden, mutta tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Saara ratsasti itse päivisin, piti joskus yksityistunteja ja vuokrasi kenttää lähitallien ratsukoillekin, ja sitten olivat muut oman tallin yksityishevoset Samelin lisäksi. Niistä ei muutoin ollut paljon haittaa, molempien omistajat olivat vuorotyössä, enkä ollut kumpaakaan nähnyt sitten syysloman. Tarina kuitenkin kertoi, että he kävivät tallilla päiväsaikaan ja tietenkin he silloin tarvitsivat kenttää.
- Sä tiedät, ettei se onnistu, huomautin.
- Katsotaanpa, kun mä olen jutellu Saaran kanssa, äiti sanoi hitunen uhkaa äänessään. Tai ehkä se oli vain päättäväisyyttä. – Mutta tarvitseeko se sun mielestä eläinlääkäriä?
- Se on kipeä, eikä varmaan halua liikkua sen takia. Jos sen olisi helpompi liikkua, se saisi osittain itse juminsa auki, Hurri selitti ja äiti ja minä kuuntelimme tarkkaavaisina. Sitten huomasin Pertin kuuntelevan myös ja muistin olevani vihainen molemmille.
- Pystytkö sä tekemään sille mitään? kysyin töykeästi.
- Mä oikeastaan tein jo mitä voin. Jos sulla on sitä linimenttiä, tai talliloimi, niin laita sille.
- Kumpaa vai molemmat? kysyin.
- Molempi parempi. Ja mä voisin tulla melko pian taas. Ehkä ensi viikolla.
Äiti meni kaivamaan piiloistaan sekä linimentin että sisäloimen, minä vein Tentun boksiin ja yritin hellitellä sitä, minkä se armollisesti sallikin. Tunsin melkein kuristavaa kiintymystä siihen. Olin ollut sen lumoissa vuosi sittenkin, kun oli ollut ensimmäinen syksymme, mutta tunne oli hiipunut ajan kanssa. Näköjään se oli kasvanut hiljaa piilossa niin, että nyt rinnassani puristi, kun ajattelin, että se kärsi meidän tyhmyytemme takia. Meidän huonon tallivalintamme. Minun täytyisi saada äiti tajuamaan se. Samalla kuuntelin toisella korvalla, mitä Hurri sanoi Samelista, eikä hän sanonut mitään.
- Miten siinä ei muka ole mitään vikaa? kysyin epäluuloisena. – Nehän on samassa tarhassa ja seistä nököttää siellä täsmälleen yhtä paljon kylki kyljessä?
- Ne on yksilöitä, Hurri valisti minua ja minun teki mieli satuttaa Samelia, tai vielä mieluummin sen typerää isäntää. Mikä oikeus niillä oli voida hyvin, kun Tenttu oli kipeä?
Olin ollut oikeassa, mitä tuli Tentun ulkoiluun. Äiti otti kenttäasian Saaran kanssa puheeksi vielä samana iltana ja jälkimmäinen näytti suorastaan loukkaantuneelta sanoessaan, ettei se käynyt päinsä.
- Ettei se teidän guru nyt vähän liioitellut koko juttua? Täällä on kaksikymmentä muutakin hevosta, eikä yksikään niistä ole saanut selkäänsä kipeäksi tarhassa seisomisesta. Ehkä teillä on huono satula.
- Satulassa ei ole mitään vikaa, äiti sanoi jäykästi, mistä näin, että hänkin oli ottanut itseensä. Siitä ei onneksi tullut mitään kissatappelua, sillä silloin olisin hävennyt silmät päästäni. Äiti ryhdistäytyi ja kysyi, oliko kenellekään tulossa eläinlääkäriä lähiaikoina.
- Hesterille tulee muistaakseni torstaina. Tarkista Piitulta, muistanko mä oikein, Saara sanoi vetäen hänkin kynnet sisään.
|