|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 26.6.11 16:42:02
Minä kiehuin, ja sen verran kovasti, että en pysähtynyt edes miettimään, miksi.
- Musta on törkeetä tunkeutua tolla lailla toisten kaverisuhteisiin ja omia ne, julistin.
- Ai millä lailla?
- No niin kuin Minttu tutustui suhun ja Viltsuun mun kautta ja seuraavaksi te vietättekin lauantai-illan kolmestaan, ja nyt se on menossa Viltsulle ja me ei. Musta tuntuu, että mua on käytetty hyväksi! Ja sama Mustaojan kanssa – minä siellä ensin kävin ja hups vaan äkkiä Minttu onkin siellä töissä ja on siellä kaikki viikonloput ja on paremmin perillä niiden asioista kuin minä!
- Mutta niinhän se menee. Muistatko sä, että et säkään tuntenut mua pari kuukautta sitten, ennen kuin Iitu tutustutti sut meihin? Ja onko Iitu pyöriny meidän kanssa viime aikoina? Heli kysyi.
- Äh, sä et nyt tajuu ollenkaan, ei se oo sama! puuskahdin ennen kuin Helin sanat edes uppoutuivat tajuntaani.
- En näköjään tajua. Kuule, mä haluun nyt jutella sen Viltsun kanssa. Soittelenko mä sulle sitten?
- Ihan sama, sanoin epäkohteliaasti.
- Okei, sanoi Heli ja sitten hiljeni. ”Puhelu katkaistu”, sanoi kännykkäni ja paiskasin sen sängylleni.
Kesti ehkä minuutin, ennen kuin ymmärsin käymämme keskustelun sisällön. Kaulaani alkoi kuumottaa, sitten poskiani. Kun nousin sängyltä sen verran, että näin peiliin, olin punaisempi kuin kypsä tomaatti, ja se oli ihan silkkaa nolostumista ja suunnatonta häpeää. Olin idiootti. Mitä hemmettiä Heli mahtoi minusta parhaillaan ajatella? Todennäköisesti, että olin mustasukkainen Viltsusta, ja niin pahasti, että käyttäydyin kuin typerä penikka. Ei kiesus, mitä kaikkea olinkaan suustani päästänyt! Halusin heti paikalla puhua Helin kanssa uudelleen ja selittää, etten ollut tarkoittanut, mitä olin sanonut, tai en ainakaan sillä tavalla kuin miltä se ehkä oli kuulostanut. Mutta Helin puhelin tyyttäsi varattua. Siellä hän varmaan parhaillaan juorusi Viltsulle, mikä paukapää minä olin. Voi vítun vítun víttu!
Minun oli pakko tehdä jotain, kun pään tyynyyn paukuttaminen ei mitenkään saanut lausumiani sanoja takaisin. Ehkä suihkun kaakeliseinä olisi parempi siinä suhteessa, tuumin synkästi, ja pakkohan minun näin tallin jälkeen oli käydä suihkussa kuitenkin. Asunto oli hiljainen ja kun oikein muistelin niin äiti oli tainnut puhua jotain kaupassa käymisestä. Olin ilmoittanut, etten välttämättä olisi kotona hänen tullessaan, ja nyt olin iloinen hänen poissaolostaan. Voisin viipyä suihkussa miten kauan tahansa, eikä hän voisi palattuaan valittaa, kun ei tiennyt, koska olin mennyt sinne. Puhelimen otin kylppäriin mukaan siltä varalta, että Heli soittaisi, tai Minttu, tai kuka tahansa.
Kukaan ei soittanut ja mahdoin viipyä valuvan veden alla hyvinkin tunnin. Olin keksinyt, miten selittää Helille suurin osa lauselapsuksistani, mutta se viimeisin punastutti minua aina vaan, se miten Heli oli verrannut tätä tilannetta siihen, miten olin itse tutustunut häneen Iitun kautta. Se oli niin totta! Ja minä olin vielä väittänyt vastaan itsestään selvään asiaan. Mitä hemmettiä Heli oikein mahtoi minusta ajatella?
Lopulta kääriydyin pyyhkeisiin, kun en enää jaksanut läträtä, ja avasin kylpyhuoneen oven. Siellä tuskin saattoi enää hengittää ja astuin eteisen peilin eteen viileältä ja kuivalta tuntuvaan ilmaan rasvatakseni itseni. Tunnin suihku mahtoi vaatia tonnin kosteusvoidetta. Keittiöstä kuului hiljaista kolinaa ja kilinää, joten äiti oli jo tullut. Minusta tuntui äkkiä hyvältä ajatukselta uskoutua hänelle ainakin hiukan, kun en tiennyt, olinko epäsovussa Helin kanssa. Ja ehkä Mintunkin, sillä olihan Heli saattanut soittaa hänellekin ja juoruta, miten mahdottomia olin puhunut.
- Äiti, sano, miksi nuorten naisihmisten kanssa on niin mahdoton tulla toimeen? kysyin.
- Jaa-a, mä mietin sitä aika usein nykyään itsekin, kuului vastaus.
- No hei, älä viitti. Mä olen tosissani.
- Ketä nuorta naisihmistä sä mahdat tarkottaa?
- Minttua, ja Heliäkin.
- Mutta eihän Minttu ole mahdoton! äiti vastasi ja huokaisin. Tuo minun olisi pitänyt nähdä tulevaksi.
- Sama näköjään pätee vanhoihin naisihmisiin, sanoin terävästi. – Onko susta oikein, että jos mä löydän uusia kavereita ja tutustutan Mintun niihin niin kohta se on niiden kanssa ylimpiä ystäviä? Ja että poika, joka oli ensin muhun ihastunut, meneekin ihastumaan Minttuun?
- Mikä poika? hän kysyi nopeasti ja uteliaasti.
- Yks vaan, sen Helin serkku. Ei sillä ole väliä, sinänsä.
- Mustaojalta?
- Eijeijei, voihkaisin ja vaihdoin kasvorasvan ruhorasvaan. – Ei niillä oo mitään tekemistä hevosten kanssa.
- Mä kun luulin, että sä tykkäsit siitä Mustaojan sievästä pojasta.
- No ei tällä oo mitään tekemistä Mustaojankaan kanssa, tiuskaisin ja taas tunsin punan kohoilevan ylöspäin. Se nousi jo rinnalta, näin sen nyt, kun pyyhe peitti varteni vain siihen asti. – Eikä mun tykkäämisten tai tykkäämättömyyksien, vaan tän tilanteen. Jos se on ensin ollu ihastunut muhun, niin eikö oo vähän väärin mennä ihastuttamaan se itseensä?
- Mä en jotenkin näe Minttua saalistamassa toisten poikaystäviä, äiti huomautti.
- Ja sä et varmaan usko, että Minttu käy edes kakalla. En mä tiedä, mitä se on saalistanut ja onko se, mutta eikö tää tilanne oo väärin? Eikö mulla muka ole täysi oikeus olla vähän loukkaantunut?
Äiti taisi pohtia kysymystäni tosissaan, sillä hän hiljeni hyväksi aikaa. Ehdin rasvata toisen sääreni kokonaan, ennen kuin hän vastasi.
- Rakastuessaan sitä rupeaa näkemään asioita eri tavalla, hän sanoi miettiväisesti.
- Mutta ei kai Minttu ole rakastunut, eihän se edes tiedä, että se poika on siihen ihastunut! Tai voihan se silti olla… aloin miettiä.
- Kuule, mä en nyt ihan pysy perässä. Mistä sä nyt olet vihanen?
- Mä en tiedä, siitä mä olenkin vihanen! kiljuin, vaikka tiesinkin. Siitä, että Minttu oli menossa Viltsun luo, joka oli kutsunut hänet yksin sivuuttaen minut ja Helin. Siitä, että Heli oli vain iloinen asiasta. Siitä, että olin vihainen noista syistä, sillä kyllä minä tiesin, ettei sellainen ollut sopivaa. Ja mikä vielä pahempaa, olin mennyt paljastamaan sen Helille, joka nyt varmasti piti minua maailman huonoimpana ihmisenä. Nyt minulla ei mennyt hyvin, mutta ei kai minulla yleensä ottaenkaan mennyt, pohdin.
Mietin, vajotako itsesääliin, mutta äiti keskeytti kysymällä:
- Niin, etkö sä ollut menossa ulos?
- No en mä tiedä nyt enää, huokaisin ja pyyhin käteni lopuksi mahaani. Kenen kanssa minä tässä tilanteessa mihinkään voisin mennä? Vaikka ehkä minulla olisi hiukan onnea ja Heli soittaisi vielä. – Onko meillä mitään ruokaa?
- Ei vielä, mä vasta alottelen, äiti sanoi ja kuulin, miten hän nosti paistinpannun hellalle. Äkkiä haistoin sipulin ja valkosipulin, siihen asti nenäni oli ollut täynnä vartalovoiteen tuoksua.
- Aiotko sä tehdä ruokaa? kysyin teeskennellen suurta ihmetystä ja menin katsomaan. Meillä ruoanlaittaminen tarkoitti hypeimmillään kaupan perunalaatikon kaapimista jouluna koristeelliseen uunivuokaan, jotta se näyttäisi kotona tehdyltä.
|