|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 3.6.11 16:58:00
Minulle riitti unta vain pariksi hassuksi tunniksi ja seitsemältä nousin ylös. Se oli ihan hullua. Ei sillä, että olisin kaivannut krapulaa ja väsymystä, mutta oliko tämä nyt edes normaalia? Hiiviskelin alkuun ympäri asuntoa, kun en halunnut häiritä Jerryn ja Liskon unia, mutta se oli rasittavaa ja lopulta menin suihkuun välittämättä veden kohinasta. Sen jälkeen hiivin enää sen verran, että sain omasta kaapistani puhtaat verkkarit ja topin, sillä Liskon herättäminen puolialastomana ei tuntunut hyvältä ajatukselta.
Keittiö oli ihanan puhdas ja siisti ja taputin itseäni olkapäälle aamuöisen aherruksestani johdosta. Halusin jatkaa samalla linjalla ja aloin tutkia kaappeja löytääkseni jotain, mitä voisin valmistaa pojille aamiaiseksi. Nimenomaan valmistaa. Minuun oli jotenkin tarttunut se Mustaojan henki, josta Lisko oli yöllä puhunut. Halusin olla kotoisa ja lämmin itsekin.
Löysin kananmunia ja paketin kaurahiutaleita, mutta kun aloin touhuta puuroa ja kaadoin hiutaleita mittamukiin, niissä käiverteli mustia, kiiltäviä elukoita. Hyvä, etten paiskannut niitä lattialle, niin ällöttäviä ne olivat. Tyhjensin nieleskellen mitan kompostisäkkiin ja solmin sen umpisolmulle niin pian kuin sormeni vain toimivat. Paketin pistin toiseen ja tein sille saman tempun. Äiti saisi kuulla kunniansa, kun säilytti tuollaista ruokakaapissamme. Mitähän Pertti olisi sanonut, jos olisi saanut niin proteiinipitoista aamupuuroa? Mutta onneksi äiti oli sentään ymmärtänyt olla tuomatta häntä tänne. Minä muutuin murhanhimoiseksi jo ajatuksestakin.
Kananmunien keittäminen oli joka tapauksessa helpompaa kuin puuron, jota en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Laitoin kaikki kymmenen kiehumaan ja aloin etsiä jotain, mitä syödä niiden kanssa. Leipää oli, samoin kinkkua ja silliä. Äiti söi mielellään silliä munavoileipien kanssa, joten nostin senkin purkin pöytään. Tiedä vaikka pojillakin olisi suolaisennälkä. Pekoniakin löysin ja avasin paketin, mutta mieleni teki tunkea se saman tien takaisin jääkaappiin. Viipaleet olivat rasvaisen ja liukkaan tuntuisia. Jerry oli kuitenkin joskus sanonut pitävänsä pekonista, joten sulatin paistinpannulla hyvän nokareen voita ja irrotin sitten veitsen ja haarukan avulla pekonisuikaleita rasvaan kärisemään. Ja kahvia, sitä piti laittaa myös.
Pojat heräsivät joko tuoksuihin tai ääniin, mutta heräsivät joka tapauksessa.
- Henriikka, vau! Jerry sanoi hartaasti astuessaan keittiöön ja se kuulosti niin vilpittömältä, että minulle tuli lämmin ja levoton olo yhtaikaa.
- Mä ajattelin, että teillä vois olla nälkä, sanoin vaatimattomasti, mutten voinut olla virnistelemättä.
- Arvaa vaan. Mä käyn herättämässä Liskon.
Olin kieltämässä, jottei tämä kallisarvoinen, kahdenkeskinen aamuhetki keskeytyisi, mutta samassa Liskokin tömisteli keittiöön ja minun oli pakko jatkaa virnistelyäni, vähän äidillisempään sävyyn vain. He olivat äärettömän huvittavan näköisiä vasta heränneinä, hiukset sotkuisina ja pukeutuneina vain t-paitoihin ja boksereihin kumpikin.
- Täällä tuoksuu hyvälle, Lisko ilmoitti.
- Istukaa syömään, kehotin ja tajusin, etten ollut muistanut ajastaa munia. Ne olivat takuulla kivikovia nyt.
Hyviltä ne silti maistuivat, vaikka niissä oli tumma surureunus keltuaisen ympärillä ja olin ensin heittää omani pois.
- Älä. Niille käy noin, kun ne kiehuu kauan, Jerry sanoi suu täynnä ja tarttui ranteeseeni.
- Mä luulin, että se on mätä, sanoin.
- Sen haistaisi naapuriin asti, jos se ois mätä.
Ei se minusta siltikään kovin hyvän makuinen ollut, mutta pojille näkyi kelpaavan. Heitä oli kiva katsella.
- Mun tekis mieli ottaa teistä kuva, ajattelin ääneen.
- Näinkö? Miksi? Lisko kysyi.
- Mä voisin joskus, kun oon víttuuntunu mutsiin, näyttää sen sille ja väittää, että mä oon pitäny täällä orgiat, naurahdin, mutta alun perin aito huvittumiseni katosi, kun tajusin, miten lähellä se víttuuntuminen olikaan. – Niinku tänään, kun se laahautuu himaan.
- Ota ihmeessä, Lisko kehotti, mutta Jerry näytti epäröivältä. Ehkä hän pelkäsi, että laittaisin sen nettiin tai muuta vastaavaa. Mutta ei hän kieltänytkään, joten hain kännykkäni ja tosiaan otin heistä kuvan. Ilo siitä oli kuitenkin kadonnut.
- Mikä nyt? Jerry kysyi.
- Ei ois pitäny ruveta ajattelemaan mutsia.
- Ja sitä ällöttävää ukkoa? hän kysyi myötätuntoisesti ja nyökkäsin.
- Pääasiassa sitä. Mutta ei puhuta siitä nyt.
Pojat viipyivät pari tuntia, mutta sitten Jerry sanoi pystyvänsä varmasti jo ajamaan ja lupasi lähettää Mintun kotiin, jos tämä oli jo saanut hommat hoidettua. Tarvitsin kyydin tallille, sillä tuskin äidistä oli sinne lähtemään vuorokauden risteilyn jälkeen.
- Mä voin viedä sut, Jerry tarjoutui, mutta niin houkutteleva kuin ajatus olikin, pudistin päätäni. En halunnut hänen näkevän, millaisissa oloissa Tenar asui, hänen, joka oli tottunut Mustaojaan. Vasta, kun he olivat lähteneet, tajusin virheeni. Ehkä hänen nimenomaan olisi pitänyt nähdä Saaran talli. Hän olisi tajunnut ensi silmäyksellä, miten kipeästi olimme uuden tallipaikan tarpeessa ja hän olisi voinut puhua Veskulle.
Minttu kuitenkin ilmoittautui nopeammin kuin olin kuvitellutkaan ja me ehdimme käydä tallilla, kaivaa ratsujemme kaviot esiin mutapaakuista, ratsastaa tihkusateessa ja palata takaisin meille, ennen kuin äiti tuli. Siivousintoni oli kadonnut Jerryn ja Liskon myötä ja Minttu oli latomassa aamiaisastioitamme tiskikoneeseen, kun ovi kävi.
- Ai, te olette molemmat täällä! Hienoa! äiti sirkutti nostaen keittiön kynnyksen yli laatikollisen siideriä ja toisen lonkeroa. Perässä seurasi kassi, joka näytti painavalta. Hänen äänensä herätti epäilykseni, mutta onneksi Minttu oli nähnyt äidin hiprakassa ennenkin.
- Kamoon, älä nolaa mua, sanoin silti, mutta puhuin hänen selälleen, sillä hän oli palannut eteiseen potkaisemaan kengät jaloistaan.
- En mä mitään nolaa. Mä tarjoan teille lasilliset samppanjaa, hän sanoi ja palasi avaamaan sen kaapin, jossa säilytimme hienompia laseja. Tarkemmin katsoen hän ei ehkä ollutkaan maistissa, ainoastaan epäilyttävän hyvällä tuulella. Huomioon ottaen mistä hän oli tulossa, sekään ei ollut hyvä juttu.
- Mä olen autolla, Minttu sanoi, kun äiti kaivoi kassistaan pullean, paksulasisen pullon ja alkoi kuoria sen korkin ympäriltä lyijykäärettä. Sen alla oli atomipommin muotoinen korkki vielä varmistettuna rautalankaviritelmällä, mutta sekin irtosi näppärästi ja kuului poksahdus. Onneksi hän oli tiskipöydän ääressä, sillä pullo oksensi ulos pylvään valkoista vaahtoa.
- Ota ainakin kilistelyn vuoksi, äiti sanoi ja täytti jokaista kolmesta lasista vuorollaan. Enimmäkseen vaahtoa niihinkin valui.
- Ja mitä hemmetin kilistelyn aihetta meillä muka on? kysyin ja otin tarjotun lasin. Maistoin siitä, juoma oli hädin tuskin viileää, mutta jaksoi kuplia suussa niin, että minua alkoi aivastuttaa.
- Älä nyt ahnehdi ja juo etukäteen! äiti komensi ja täytti lasini uudelleen. Silloin Minttu kiljaisi.
- Mervi! Sulla on sormus!
Ajattelin, että Mintun oli täytynyt nähdä harhoja, mutta äiti käänteli tyytyväisen näköisenä vasenta kättään, jonka nimettömässä kiilteli aivan liian kirkkaankeltainen koru.
- Se ei oo mikään kunnon sormus, pelkkä pukukoru vaan laivan kaupasta. Mutta mä saan kuulemma tilalle kunnollisemman, kunhan ehditään täällä maissa kultasepälle. Ja niin saa Perttikin.
Äiti lörpötteli ja mietin, että tuoltakohan minäkin kuulostin hermostuneena. Näin, miten Mintun suu loksahti auki verkkaisesti kuin hidastetussa filmissä.
- Onnea! hän huudahti ja halasi äitiä. Se kaksinaamainen narttu! He kilauttivat lasiensa reunoja ja kääntyivät minuun päin. Minttu hymyili sillä tavalla kaavamaisesti kuin aikuisille oli tapana hymyillä ja äidin silmät loistivat omituisesti. Molempien lasit lähestyivät omaani, mutta en kuullut kilahdusta, sillä silmissäni alkoi musteta ja korvissani suhista. Sen kuulin, miten lasini tipahti lattiaan, mutta sitten silmissäni alkoi keikkua ja minusta tuntui, että putosin.
|