|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 25.5.11 17:23:57
Sorppa muruset! Mä olin eilen hunningolla, ja kun pääsin kotiin, kone alko ryppyillä, enkä mä vaan jaksanu säätää sen kanssa!
Tässä nyt ensi hätään, ja des lakkaa vitisemästä siellä!
-------------------
Tullessamme tallialueelle Minttu pysäytti ratsunsa.
- Kato tätä, hän puuskahti.
- Mitä niin? kysyin silmäillen tuttua maisemaa. Talli, parkkipaikka, kenttä, tarhat. Hiekkakasa, jonka Saara oli tilannut levitettäväksi kentälle, mutta joka seisoi toistaiseksi lasten leikkipaikkana. Läjä säilöheinäpaaleja parkkipaikan vieressä. Vanha, ruosteinen rellu, joka oli seissyt keskellä parkkipaikkaa jo silloin, kun Tenttu oli muuttanut tänne. Joku ammoinen asiakas ei kuulemma ollut saanut sitä käyntiin tunnin jälkeen ja siinä se oli seissyt siitä lähtien.
- Tätä kaikkea. Eikö täällä sustakin ole aika epäsiistiä?
Oli, se minun oli pakko myöntää nyt, kun Minttu oikein painotti asiaa. Maassa pyöri roskia: limsapulloja, karkkipapereita, bussilippuja ja muuta sellaista. Ei sentään liiemmin tupakka-askeja tai tupakantumppeja tai olisin löylyttänyt äidin, vaikka eipä hän tallin ainoa tupakoitsija ollut. Lähimmästä tarhasta oli pari lankaväliä tipahtanut ja sieltä kuului tasainen naksutus, kun sähkö kipinöi maan kanssa. Unohtuneita harjoja, raippoja ja parittomia hanskoja lojui siellä täällä. Joku oli jopa unohtanut kumisaappaansa kentän aidan juurelle.
- Ja mitä kaikkea täällä sais olla. Niinku kunnon kuivaushuone loimille. Sisävessa. Pesuboksi, tai edes lämmin vesi, Minttu luetteli niin, että aloin hermostua.
- Jos täällä on niin mahdotonta niin miten ihmeessä sä viitsit ruveta täällä niin monta kertaa viikossa ruveta käymään, että ihan vuokrahevosen hommasit?
- Tyhmä, käynhän mä muutenkin sun kanssasi. Ei tää nyt mitään uutta ole. Pisti vaan silmään.
Minun silmääni ei ollut pistänyt laisinkaan. Olin niin tottunut kaikkeen, jopa siihen hiekkakasan huipulla töröttävään isoon muoviseen kuorma-autoon, joka oli jonkun oppilaan pikkusisarukselta sinne jäänyt. Seittien tipahtaminen silmiltä ei ollut pelkästään hauskaa. Katsoin epäluuloisesti ympärilleni sisällä tallissakin ja näin paljon asioita, jotka olivat vähän sinnepäin tai suorastaan rempallaan. Ikkunoita ei ollut pesty ainakaan meidän aikanamme ja niitä suojaavien panssariverkon palasten takana oli vyyhdittäin hämähäkinverkkoja. Kaksi karsinanovista sulkeutui riimunnaruvirityksillä, sillä lukot olivat vääntyneet käyttökelvottomiksi. Yhdestä boksista oli automaattinen juomakuppi mennyt rikki, mutta putkenpätkä oli jäljellä ja juomaämpäri näkyi kellivän turpeessa. Tentun suolakiviteline oli lohjennut alkukesällä ja nyt, kun katsoin sitä uusin silmin, osasin kuvitella, miten se onnistuisi tiputtamaan melkein syödyn suolakiven siitä pois ja haavoittamaan ryntäänsä terävään kulmaan.
- Tuutko auttamaan mua pesupaikalle? Minttu pyysi ja totuuden hetki pitkittyi pitkittymistään. Kohta, jossa hevosia tavattiin letkuttaa, oli märkä ja upottava ja puomi, joka sinne oli rakennettu hevosten sitomista varten, oli niin väärällään, että se tuskin olisi pidellyt keskikokoista koiraa. Ja vesi tuli todellakin vain letkusta ja oli jäätävän kylmää.
- Oliko sun pakko osottaa mulle kaikki, mikä täällä on rempallaan, puuskahdin Mintulle ja väistin vesisuihkua.
- Sori. En mä sillä lailla ajatellut, kunhan vaan huomasin. Mä en ehkä tuokaan hevostani tänne, jos mä saan semmosen joskus ostettua.
- Et vai? kysyin tuntien itseni petetyksi. Mikä Minttu oli tuolla tavoin mollaamaan meidän tallia ja eikö hän muka aikonut ostaa hevosta, jotta me saisimme harrastaa yhdessä? Miten se onnistuisi, jos olisimme eri talleilla? – Sunhan piti ruveta tekemään tallia täällä tallivuokran eteen.
- No on niitä varmasti muitakin paikkoja, missä voi tallitöillä korvata kuluja, Minttu sanoi ja veti henkeä kuin jatkaakseen, mutta sulki sitten kuitenkin suunsa.
- Niin mitä? kysyin, sillä minusta alkoi näyttää, että hänellä oli jotain asiaa, jota hän ei vaan saanut kakaistua ulos.
- Mä olen päättänyt etsiä tallitöitä, hän paljasti.
- Mitäs uutta tossa on? Sä oot puhunu siitä jo monta viikkoa.
- No mutta nyt mä olen alkanu etsiä niitä. Mä kävin jo tänään yhdessä paikassa.
- Musta sulla on aika heikot mahikset minnekään. Ethän sä voi koululta kuitenkaan tehdä kuin viikonloppuja, huomautin. Ajatuskin puistatti minua – että sitä kouluviikon jälkeen vielä nousisi ainoina vapaapäivinään vieläkin aikaisemmin. Hullun hommaa.
- Se on totta, Minttu myönsi. – Mutta kai mä nyt saan siltikin yrittää.
- Yritä pois, lapsi-kulta, sanoin rohkaisevasti, mutta yrittäen samalla viestittää, että hän oli mielestäni ihan sekaisin. Olin kysymässä, missä hän sitten oli käynyt, mutta silloin Sameli pyörähti niin vauhdikkaasti ympäri, että sain hyppiä itsekin varjellakseni varpaitani ja muistin asian vasta, kun olimme päässeet kotimatkalla hampurilaisravintolaan. En ehkä olisi muistanut sielläkään, mutta pari esiteini-ikäistä pojanvesseliä tuijotti niin antaumuksella ratsastushousujamme, että minua paitsi huvitti, ihan suututtikin.
- Niin missä sä kävit?
- Mitä missä? Minttu kysyi. Hän oli selvästikin hukannut punaisen langan viimeisen tunnin kuluessa.
- Sä sanoit käyneesi kattomassa jotain työpaikkaa. Tallityöpaikkaa, tarkensin.
- Njoo, niin kävin. Mustaojalla.
- Täh? sanoin ja läikäytin limsaani tarjottimelle.
- No se oli oikeastaan sun syytä. Kun sä aloit puhua, että jos me oltais menty sinne tekemään tallia.
- No mutta eihän me menty.
- Ei niin, mutta mä jäin miettimään, että jos oiskin menty. Niin että mä soitin sitten eilen sille Veskulle ja kysyin, tarttisko ne talliapua.
- Tarvii tietysti, Jerry menee inttiin, sanoin sävyttömästi. Mutta eihän Minttu mitenkään voisi hänen paikalleen mennä. Ei lopettamatta koulua.
- Ja sitten mä kävin siellä katsomassa paikkoja tänään, Minttu lopetti tyytyväisenä.
- Mutta ethän sä voi niitä sillä tavalla huijata! Sunhan pitää olla koulussa!
- En mä mitään huijannutkaan. Mä sanoin, että mulla on koulu kesken ja etten mä voi käydä joka arkiaamu. Mutta että ens jaksossa mulla ei esimerkiks tiistaisin ole mitään ja että viikonloppusin mä voisin tulla ihan vaan harjottelijaksi. Se on tosiaan kauhean mukava se Vesku.
Minustakin hän oli ollut mukava, mutta nyt hänen mukavuutensa oli minusta mennyt liiallisuuksiin. En olisi ikinä kuvitellut, että Mustaojalle soittelevia koulutyttöjä pyydettäisiin katsomaan paikkoja, vaan että sellaiset paremminkin hätisteltäisiin hienotunteisesti pois.
- Saitko sä muka töitä? kysyin. – Ja jos niin millä lihaksilla? Sä tietysti väitit olevas Jerryn ystävä tai jotain.
Minttu katsoi minua silmät suurina.
- Ystävä? En. Kyllä mä mainitsin, mistä tää ajatus lähti, mutta en mä väittänyt tuntevani sitä sen kummemmin. Enkä mä tiedä, huoliiko ne mua sinne. Ne miettii. Mutta siellä mulle tuli mieleen, että miten rähjänen toi Saaran paikka onkaan.
- Niinpä, sanoin jotain sanoakseni ja haukkasin suuni täyteen hampurilaista. Minun ei tosiaankaan tehnyt mieli sitä, enkä tiennyt, saisinko sitä pureskeltua ja nieltyä, mutta minun oli pakko saada pieni ajatustauko. En halunnut sanoa Mintulle mitään, tai korkeintaan huutaa, ja hän olisi ihmetellyt kumpaakin vaihtoehtoa ja kysynyt, olinko suuttunut, enhän minä Mustaojaa omistanut. En omistanut, en, mutta ei hänen tarvinnut tuolla tavoin hieroa nenääni siihen tosiseikkaan. Minusta tuntui kuin Minttu olisi tehnyt jotain lähes anteeksiantamatonta. Vienyt minun poikaystäväni tai vastaavaa.
- Mikä sulle tuli? Minttu kysyi ihmeissään ja odotti kärsivällisesti, että sain suuni tyhjäksi.
- Ei mikään, tietenkään, sanoin. Minulla ei ollut tarjota vihastukseeni syytä, jota olisin edes itse pitänyt kelvollisena, mutta vannoin, että jos Minttu alkaisi käydä Mustaojalla töissä, lakkaisin puhumasta hänelle.
- No hyvä, sä näytit niin omituiselta.
- Mulla on huono olo, sanoin ja tyrkkäsin hampurilaiseni pois.
|