|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 3.5.11 17:04:34
Siirryin pois radan reunalta, sillä loput kilpailijat saivat minun puolestani vaikka heittää kärrynpyöriä. Nojauduin ovenpieleen, jotta Jerry ei voisi olla huomaamatta minua, mutta vähän harkittuani en oikeastaan halunnut odottaa siinä kuin äiti kotiintuloajan jälkeen. Vetäydyin takaisin sisään toivoen, että minulla olisi ollut meikkipussini tai edes peili. Olin kuitenkin päättänyt tänään matkustaa kevyesti, eikä minulla ollut kuin bussikortti ja lompakko sadetakin taskuissa. Minun piti vaan luottaa siihen, etten näyttänyt harakalta.
Punniskelin hetken, asettuisinko lukemaan lähtö- ja tuloslistoja, joita oli niitattu seinään oven viereen, vai notkuisinko sen pitkän pöydän paikkeilla, joka täällä toimi sekä buffana että kisakansliana. Kävelin epäröiden niiden väliä ja olin iloinen siitä, että kaikkien ihmisten katseet olivat radalla. Mahdoin näyttää idiootilta, kun otin vuoroin kaksi askelta toisen luo, sitten kolme toiseen suuntaan, kun en osannut päättää. Sitten oli jo myöhäistä. Jerry käveli vastaan, kun olin juuri päättänyt palata oven viereen lukemaan listoja. Pysähdyin ja Jerrykin pysähtyi. En tahtonut uskaltaa nostaa katsettani, sillä silloin saisin lukea hänen kasvoiltaan tuomioni: olinko maanvaiva vai jotain päinvastaista? Niinpä tuijotin hänen saappaitaan sekunnin ajan, kunnes ne taas liikahtivat.
- Vesku sanoi, että sä oot täällä, Jerry sanoi ja silloin minun oli katsottava häntä. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta ei se nyt sentään vihainen tai pahoinvoiva ollut. Ja hän olisi voinut kiertää minut ja olla olevinaan kuin ei näkisikään, jos olisi halunnut.
- Mitä muuta voi tylsänä sunnuntaina tehdä? sanoin kevyesti.
- Hyvä, että me törmättiin. Meidän pitää puhua.
- Niin pitää, sanoin huokaisten helpotuksesta.
- Mennään ulos täältä.
- Hei, ota nyt sentään arvostelupaperisi… sitä sä kai tulit hakemaan? vastustelin, kun Jerry tarttui käteeni ja lähti vetämään minua ulos.
- Hitot siitä… tai no.
- Sä saatat joutua ihan kohta palkintojenjakoon, huomautin. Minusta kuulosti siltä kuin Jerry olisi mutissut toistamiseen ”hitot siitä”, mutta päästi hän käteni ja meni asioimaan kanslian päässä pöytää. Minä seisoin niillä sijoillani ja odotin, kunnes hän palasi ja seurasin sitten häntä ulos.
- Minkälaisen arvostelun sä sait? kysyin, kun Jerry pysähtyi maneesin kulmalle.
- En mä kattonu vielä, hän sanoi, taitteli paperin ja tunki sen taskuunsa. Hänelläkin oli sadetakki, peräti tummansininen, kuten minullakin ja hän näytti sen sisään ihan liian kapealta. Minä heitin omani hartioilleni ja tunsin lämmintä toiveikkuutta. Jerryllä täytyi olla jotain mukavaa sanottavaa. Ei hän olisi nähnyt tätä vaivaa päästä kanssani tippuvan räystään alle vain toistaakseen, ettei hänellä ollut mitään aikomusta sitoutua minuun tai kehenkään, ja että saisin painua hemmettiin.
Siinä olin oikeassa. Jerry toisti ääneen aika lailla ne samat asiat, jotka hän oli minulle jo netissä kirjoittanut. Että hän oli pahoillaan, että hän ei ollut halunnut loukata minua ja niin edelleen.
- Ja nyt sä tuijotat mun ilmeitä, totesin. – Ja mä kuuntelen sun äänensävyjä.
- Niin kai, Jerry sanoi näyttäen helpottuneelta. Minusta alkoi tuntua, että hänellä oli harvinaisen kova tarve saada synninpäästö. Ehkei hän kestänyt ajatusta, että kukaan olisi hänelle vihainen. Minä näin polun.
- Unohda se jo. Mä olin ehkä vähän muissa sfääreissä sinä aamuna. Vähän kankkusessakin, sanoin maustaen hymyni rippusella nolostumista ja rahtusella huvittuneisuutta. – Mun pitäisi pyytää anteeksi sulta. Ja kai Liskoltakin, jos siellä hajosi ikkunoita tai tippui tauluja seiniltä, kun mä lähdin. Mulla ei todellakaan oo tapana odottaa kosintaa aamutuimaan. Mutta mä pidän susta ja musta ois ihan sairaan kivaa, jos me voitais tavata uudestaankin. Ilman mitään sitoumuksia.
Omasta mielestäni en kuulostanut ihan siltä itsevarmalta maailmannaiselta, jota olisin tahtonut esittää, mutta Jerryyn se taisi upota. Hänen ilmeensä alkoi muuttua huolestuneesta helpottuneeksi.
- Tosiaanko?
- Mihin kohtaan sä haluat tarkennusta? naurahdin. – Mä en ole vihainen sulle ja mä haluaisin tavata sut uudelleen. Siis muuallakin kuin ratsastuskilpailuissa. Ilman sitoumuksia.
- Sä et ole vieläkään tarjonnu mulle niitä kahveja, Jerry huomautti ja hymyili.
- Voidaan me vaihtaa ne kaljoiksikin, jos sä haluat, sanoin. Minulla ei ollut mitään tarvetta mennä ja humaltua Jerryn seurassa, mutta minun piti ottaa huomioon, että hän ehkä halusi. Sikäli kun tiesin, hän kävi mielellään ulkona. Minun puolestani olimme valmiita siirtymään sille asteelle, ettemme tarvinneet humalaa tekosyyksi, tapahtui mitä tapahtui, mutta Jerrystä en ollut ihan varma.
- Mä en voi nyt paljon riekkua. Alissa lähtee takasin kouluun ja mä olen meidän tallimesenä, kunnes löytyy joku hyvä, Jerry sanoi.
- Vau, sanoin, kun en muuta keksinyt.
- No ei siinä oo mitään kummallista tähän aikaan vuodesta, paitsi että pitää nousta kauhean aikaisin ruokkimaan ne.
- Mähän voisin tulla sulle seuraksi joku päivä, ehdotin nauraen niin, että Jerry sai ottaa sen vitsinä jos halusi.
Hän ei ottanut.
- Hei, se ois kivaa, hän sanoi ja hänen silmänsä alkoivat hiukkasen loistaa. Sitä ei kukaan voisi teeskennellä, hän puhui totta.
- No niin! Mulla on huomenna tallivapaa, koska Tentullakin on vapari, kun me oltiin eilen kisoissa.
- Mutta eikö sulla ole koulua?
- Mä kuittaan jo itse omat poissaoloni, nauroin.
- No mutta tuu sitten! Ota ratsastuskamat, saat auttaa mua liikuttamaan kopukat, Jerry innostui lisää ja minäkin innostuin sitä katsellessani.
- Ihan oikeesti? Mä tulen!
- Mihin aikaan sä tulet?
- Mihin aikaan sopii? Tai siis, sun pitää tulla hakemaan mut asemalta. Mulla ei oo… autoa käytössä.
Olisin voinut ihan yhtä hyvin sanoa, ettei minulla ollut korttia, mutta mikä lie asetellut sanoja suussani noin päin. Kortiton 18-vuotias tuntui olevan kummajainen, enkä tahtonut olla sellainen.
- Mä olen ruokkinu ne kahdeksaan mennessä, Jerry sanoi.
- Jos mä yritän johonkin junaan, joka on vähän jälkeen kahdeksan teillä?
- Soita mulle junasta, niin mä tiedän lähteä hakemaan.
Se kaikki tuntui olevan liian hyvää ollakseen totta. Taisin virnistellä idioottimaisesti ja astuin puoli jalanmittaa lähemmäksi, sillä halusin tuntea Jerryn lähelläni. Hän työnsi kätensä kainaloideni ali, vyötärölleni ja otti minusta kiinni, vaikken itse olisi uskaltanut mennä niin pitkälle. Jos kilpailusäännöt kielsivät tupakoinnin, niin varmasti ne kielsivät myös halailemisen ja muun vastaavan siveettömän toiminnan. Sadetakkini valahti pois olkapäiltäni ja räystäs sylki kauhallisen kylmää vettä suoraan niskaani, mutta sillä ei ollut väliä, paitsi valitettavasti Jerryn mielestä. Hän päästi irti ja kumartui nostamaan takkini maasta. Samalla kuulin, miten seinän takana väännettiin kuuluttajan mikin volyymit kovemmalle ja selvitettiin palkintojenjakoon pyydettyjen nimet.
- Hei, sun pitää mennä pokkaamaan ruusuke, sanoin, sillä olin ihan varmasti ollut kuulevinani Jerryn nimen.
- Mitä? hän sanoi hämmentyen ja minusta tuntui, kuin olisin saanut lusikallisen jumalten nektaria suuhuni. Jerry oli ollut niin keskittynyt minuun, että oli suunnilleen unohtanut olevansa ratsastuskilpailuissa.
- Mene, sanoin. – Mä raivaan tieni katsomoon ja otan susta kuvan. Sen jälkeen mä voin tulla teidän traikulle ja sovitaan tarkemmin huomisesta.
Jerry meni ja minä seurasin häntä hitaammin. Näin, että Vesku oli tuonut Nöten jo maneesin kauimmaiselle ovelle: jotenkin hänkin oli onnistunut pysymään selvillä tilanteesta. En jäänyt katsomaan Jerryn ratsautumista vaan menin sisään katsojien ovesta ja otin kännykkäni farkkujen vasemmasta etutaskusta. Napsin kuvia koko palkintojenjaon ajan ja kun tuli kunniakierroksen aika, vaihdoin videolle. Jerry johti sitä ihan niin kuin oikeudenmukaista olikin ja antoi pitkällä sivulla Nöten mennä enemmän kuin lisättyä laukkaa niin, että kakkonen ja kolmonen jäivät kauas taakse. Aplodien vielä kaikuessa lähdin ulos. Tahdoin saada Jerryn kiinni maneesin ulkopuolella. Toivoin, että Vesku menisi seuraamaan Alissan verryttelyä ja minä saisin Jerryn kokonaan itselleni vähäksi aikaa. Olin vähän myöhässä ja sain ottaa muutaman juoksuaskeleen Nöten vaaleanruskean takapuolen perässä, mutta sitten pääsin Jerryn rinnalle.
- Mä tulen auttamaan sua, sanoin ja Jerry katsoi minua alaspäin.
- Ei tässä kummempia apuja tarvita.
- Okei. Mä tulen sun seuraksi sitten, sanoin, ennen kuin tuntosarveni ehtivät reagoida. Jerryn sanavalinta oli vähintäänkin torjuva – taasko yritin liikaa? Pysähdyin. – Vai oonko mä tiellä jos tuun?
- Mitä sä nyt taas? Tietenkään et oo. Ja voithan sä aina pitää Nötteä, kun mä laitan sen kuljetuskuntoon, niin Vesku pääsee katsomaan Alissan verkan.
- No sitä minäkin, että ei sulla neljää kättä oo, tuhahdin.
|