Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.12 18:45:54

Edellinen.

Mä jo aloin harkita vaihtaa nimeä, mutta en mä nyt voi, tai te ette löydä tätä topiccia ollenkaan :D
---------------

Peeve oli ollut toipilaana monta viimeistä viikkoa, koska se oli saanut selkäänsä ilkeän pureman, joka oli sitten tulehtunut. Nyt se oli kuitenkin ollut jo pariin otteeseen liikkeellä ja näytti erityisen motivoituneelta. Jerry hoiti enimmäkseen sen liikuttelun; hän kehui heti päässeensä hyötymään kesäkurssistaan koulussa ja ilmestyi Mustaojalle torstaisin jo aikaisin aamupäivällä. Mutta kyllä minäkin pääsin sen selkään. Tammasta oli pitänyt tulla Mustaojan seuraava tähtihevonen, mutta Vesku ei ollut siihen ihan tyytyväinen. Se oli kyllä nyt yhdeksänvuotiaana jo käynyt kaikilla mahdollisilla radoilla, mutta melko epätasaisin tuloksin.
- Kyllä siitä hyvä tulee, Jerry sanoi luottavaisesti ja minä halusin kovasti olla samaa mieltä. Pidin kovasti Peevestä. Se oli jotenkin herttainen.

Me ratsastimme yhdessä, Jerry ja minä. Minulle siitä tietenkin oli enemmän hyötyä, sillä hän neuvoi minua, kun en onnistunut tekemään jotain, ja välillä pyytämättäkin. Usein. Mutta kyllä minäkin välillä sain heitellä hänelle joitakin nasevia kommentteja. Mietin aika usein, mitä olisin pitänyt nykytilanteesta, jos olisin joutunut siihen silloin vuosia sitten, kun olin ollut hulluna Jerryyn. Olisin varmaan pissinyt hunajaa niin, että olisin voinut elää herroiksi purkittamalla ja myymällä sitä. Nyt minusta ei tuntunut miltään.

Ei, se oli kyllä vale. Minusta oli kivaa, kun Jerry kävi. Yksin ratsastaminen ei ollut puoliksikaan niin hauskaa, kun tottui hänen seuraansa, ja vaikka yritin vitsailla Alman kanssa samaan tapaan kuin Jerryn, katsoi tämä useimmiten ymmärtämättömänä takaisin sen sijaan että olisi vastannut samalla mitalla. En uskonut, että hän oli niin tyhmä, mutta huumorintajua hänelle oli jaettu pikkulusikalla.
- Tuu mun kanssa ratsastamaan, tuu-u, manguin lähes joka aamu niin, että sitä Almakin alkoi pitää vitsinä.
- Sitten, kun lehmät lentää, hän sanoi, tai: - Kun mä voitan lotossa.

Niinpä olin vähällä pudota pyllylleni, kun hän eräänä aamuna vain nyökkäsi.
- Okei. Voin mä tulla.
- Häh?
- No, mulla on tapana pitää lupaukseni.
- Oletko sä nähnyt lentävän lehmän? Vai voittanut lotossa?
- Ei kun kenossa, Alma nauroi silmät vilkkuen.
- Älä hitossa, oletko sä nyt rikas?
- En, se oli vaan nelinumeroinen luku. Mutta kyllä se kuule talliorjaa kummasti lämmittää.
- Takuulla, sanoin kateellisena. Minullekin olisi hyvin kelvannut muutama tonni ilmaista rahaa, vaikkei minulla juuri nyt kovin kummallista rahareikää ollutkaan.
- Musta tuntuu, että mä leijun niin, että kai mä nyt pääsen satulaankin, Alma sanoi ja nauroi taas.
- Jess! Kenet sä haluat? Ota ihan kuka vaan, sanoin hövelisti innoissani siitä, että saisin seuraa maastoon.

Alma valitsi Daisyn ja minä Peeven, sillä ei ollut torstai eikä Jerry todennäköisesti ilmestyisi tänään. Minun olisi pitänyt ottaa Venturina, joka oli Veskun mielestä lomaillut tarpeeksi, mutta en halunnut. Tappelisin sen kanssa erikseen enkä ottaisi sitä sabotoimaan harvinaislaatuista maastoreissua. Laitoimme hevoset kuntoon vihellellen ja vitsaillen; Alma oli tosiaan vähän poissa tolaltaan.
- Enhän mä hitto vie pääse tänne enää, Alma puuskutti pihalla ja yritti turhaan nostaa koipeaan jalustimeen.
- Noi farkut saattaa ottaa vähän vastaan, huomautin.
- No niinpä. Kiitos. Toi on mukavampi ajatus kuin että mä oon jäykkä, lihava ja rapakunnossa, Alma tuhisi ja talutti Daisyn kentän vieressä olevan penkin luokse. Sen päältä hän keikautti itsensä satulaan helpon näköisesti ja orastava huolestumiseni katosi. Kai minullakin olisi ollut tekemistä tiukat farkut jalassa.

Kesän kuumat ja aurinkoiset päivät olivat pikkuhiljaa kadonneet, mutta ei vielä ollut erityistä valittamista. Pilvisessä mutta suhteellisen lämpimässä säässä oli vähintään yhtä hauskaa ratsastaa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja urkin Almalta asioita, joita en tiennyt. Hän oli valmistunut hevosenhoitajaksi pari vuotta sitten ja tullut sen jälkeen Mustaojalle, mutta hän harkitsi vakavasti, että opiskelisi jonkin muun ammatin.
- Mua on vaan hirvittänyt ajatella, että joutuisin taas kituuttamaan opintorahalla. Mutta nythän mä olen kenovoittaja, se helpottaa huomattavasti asioita!
- Et kai sä nyt yhtäkkiä katoa jonnekin kouluun? pelästyin. Kuka tallihommat sitten tekisi?
- No en mä nyt heti, mutta varmaan mä haen yhteishaussa johonkin. Niin että ehkä tammikuussa.
- Okei, sanoin välittämättä hermostua siitä. Tammikuuhun oli ikuisuus, mistä minä tiesin, missä itsekään olisin silloin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   22.3.12 18:58:55

Voi mä jo pelkäsin, etten ehdi lukemaan mun piristyspätkää ennen töitä :D.

Täähän jäi mielenkiintoseen kohtaan... Koska saadaan lisää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.12 19:23:01

Huomenna ^^

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.3.12 14:57:21

Perjantaipäivän piristys!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.3.12 16:53:17

Minä ratsastin edellä ja menimme käyntiä ja kevyttä ravia aina laukkatielle asti.
- Ei kai sua haittaa laukata? kysyin Almalta muistaessani, etten tiennyt, koska hän oli viimeksi ollut satulassa. Molemmat hevoset tiesivät ihan tarkkaan, mitä oli tapahtumassa ja epäilin, että laukkaisimme joka tapauksessa, halusi Alma tai ei. Mutta ei hän pistänyt vastaan.
- Antaa mennä vaan. Ei tässä kai voi sen kummempaa tapahtua kuin että mä tipahdan, vai mitä?
- Et sä mitään tipahda, sanoin jyrkästi ja pyöritin Peeveä napansa ympäri. – Valmiina?
- Joo joo!
- No sitten, sanoin ja käänsin hevosen turvan menosuuntaan. En päästänyt sitä ryntäämään vaan annoin sen ainoastaan hypähtää hallittuun harjoituslaukkaan. Daisy oli tarpeeksi hyvinkasvatettu pysyäkseen takanamme, kun ratsastin keskellä tietä. Ja ehkä Almallakin oli osuutta asiaan. Eihän hän nyt mikään alkeiskurssilainen voinut olla, jos Vesku oli antanut hänen ratsastaa hevosilleen, muistin.

- Hitto, se olikin hauskempaa kuin mitä mä muistin, Alma ilmoitti nauraen, kun tulimme mutkaan, jossa tapasin hidastaa, joten laukkasimme lisää. Ja vielä vähän lisää. Aloin elätellä toiveita, että tästedes Alma tulisi maastoseuraksi useamminkin kuin voittaessaan rahaa.
- Kävellään takasin tallille, ehdotin, kun hevoset alkoivat puuskuttaa.
- Sopii. Mulla taitaa olla hiertymä peffassa, Alma irvisti.
- Mitäs lähdit farkuissa, sanoin ja käänsin Peeven melkein tunnistamattoman kapealle polulle, jota kyllä olin paljon leventänyt näinä viikkoinani Mustaojalla. Se vei suoraan lyhyelle, metsittyneelle radalle, joka kiersi metsässä pihaton takana ja josta oli enää muutama askel tallille. Vesku oli ollut tyytyväinen kerrottuani polusta, hän oli sanonut, että hevosille teki äärettömän hyvää kävellä epätasaisella alustalla ja pitää huolta, etteivät kompastuneet juuriin.

Daisy kompastui sittenkin, tosin vasta, kun rata jo näkyi. Ehkä sille tuli kiire, kun Peeve oma-aloitteisesti otti ja loikkasi pois paju- ja saniaispöheiköstä. Joka tapauksessa se tipahti polvilleen ja Alma romahti sen kaulan yli maahan. Peeve pelästyi ryminää ja jouduin kiireimmän kaupalla keräämään ohjat käsiini.
- Oho, Alma sanoi Daisyn kompuroidessa pää ylhäällä pystyyn. Kai se olisi mielellään painunut suoraan tallille, mutta ohjat olivat tiukasti Alman kädessä, eikä se päässyt.
- Sattuko sua? kysyin velvollisuudentuntoisesti. Niinhän kuului kysyä, vaikka tietenkin oli hyvin epätodennäköistä, että ihminen saisi edes mustelmaa, kun hevonen kompastui käynnissä.
- No ei, Alma tuhahti ja yritti nousta ylös, mutta se jäi yritykseksi. Hän älähti suureen ääneen ja katsoi hämmästyneenä toista kättään. – Eiku.
- Eiku mitä?
- Taisi sattua. Itse asiassa tais sattua aika pahasti, hän sanoi ja lysähti takaisin istumaan. Hän oli sekunnissa mennyt vitivalkoiseksi, ellei suorastaan harmaaksi.

Hyppäsin kiireesti alas satulasta välttäen Alman kasvojen katsomista. Minulle tuli niistä kuvottava olo. Otin Daisyn ohjat ja pitelin kahta tammaa selin häneen.
- Pääsetkö sä ylös? kysyin toivoen suuresti, että pääsisi.
- Enköhän, kunhan en ota tolla kädellä tukea. Odota.
Odotin tottelevaisesti, kunnes tunsin käden olkapäälläni ja olin vähällä kiljaista. Käännyin ja Alma seisoi siinä oikea käsivarsi vasemman otteessa. Kuin zombi.
- Mennäänkö? kysyin tavoitellen rohkaisevaa ja osanottavaa äänensävyä.
- Mennään. Onneksi ei mennyt jalka. Sä olisit saanut hakea kottikärryt ja työntää mut tallille, Alma sanoi naurahtaen kyynelensekaisesti.

Minä hoidin hevoset pois Alman jäädessä istumaan kentänvieruspenkille. Viivyttelin, minkä voin, mutta lopulta minun oli pakko mennä hänen luokseen.
- Tuntuuko yhtään paremmalta? kysyin.
- Eipä juuri. Mun täytyy varmaan mennä lääkäriin. Voisitkohan sä viedä mut?
- Mulla ei ole hajuakaan, missä täällä on sairaala, sanoin toivoen, että Alma sanoisi sitten soittavansa taksin.
- Okei, mä ajan sitten itse, hän tuhahti.
- No ethän sä voi!
- Mä laitan siihen pintelin.
- Ja ketut laitat. Tiedätkö sä, mihin meidän pitää mennä?
- Hyvinkäällä on lähin röntgen. Otetaan mun auto, mun laukku on siellä ja ne haluaa kuitenkin henkkarit ja Kela-kortin. Mutta anna oreille heinää ensin ja tammoille safkat. Sieltä ei selviä tunnissa takasin.

Mietin koko matkan, miten selvitä menemättä sisään sairaalaan, enkä lopulta keksinyt mitään muuta kuin totuuden.
- Sopiiko sulle, jos mä odotan ulkona? Mulla on kammottava lääkärikammo, tunnustin parkkipaikalla ja Alma katsoi minua pitkin nenänvarttaan.
- Sä olet töissä kahdella lääkärillä, hän huomautti.
- No siis ei siinä mielessä. Mutta sairaalakammo ja lääkäriasemakammo ja valkoiset takit…
- Sama se mulle, Alma sanoi lyhyesti kohauttaen olkapäitään ja irvistäen saman tien. – Kunhan et polta mun autossa.
- Mä en polta missään, sanoin loukkaantuneena.

Sairaalan parkkipaikka oli vain aavistuksen parempi vaihtoehto kuin olla sisäpuolella ja kirosin raukkamaisuuttani. Ehkä – ehkä – jos kyseessä olisi ollut Minttu tai Heli, olisin sittenkin mennyt sisään, mutta nyt en mennyt, vaikka se olisi varmaan ollut oikein ja reilua. En osannut kuvitella, mistä minä siellä Alman kanssa puhuisin, jutunaiheet tuntuivat jääneen metsään. Sitä paitsi kai hän olisi lääkärissä ja röntgenissä, sitä vartenhan hän oli tänne halunnut?

Kahden tunnin ja kolmentoista minuutin kuluttua Alma palasi. Olin kallistanut penkin taaksepäin ja yrittänyt torkkua, mutta mahdotontahan se minulle oli niin lähellä sairaalaa. Toivoin kovasti, etten enää ikinä sairastuisi niin, että joutuisin menemään sellaiseen. Alma ei ollut ihan teräkunnossa. Hänen käsivartensa oli sinisessä pussissa, joka roikkui hänen kaulastaan, mutta muuten hän kyllä näytti elävältä ja hyvinvoivalta.
- No? sanoin ryhdistäytyen, kun hän vaivalloisesti avasi oven ja istui.
- Poikkihan se on. Tai murtunut, mutta ihan sama.
- Mitä me jeesus sentään tehdään ilman sua? kysyin kauhistuneena.
- Jaa-a. Onneksi sä sentään olet olemassa. Ettei kenenkään tarvii ottaa koulusta tai töistä lomaa mun takia.
- Sä sait tietysti kauheasti saikkua, arvasin.
- Viis viikkoa nyt alkuun, katotaan sitten lisää, Alma sanoi. – Veisitkö sä mut kotiin?
- Tietty, lupasin. – Millä mä pääsen sieltä Mustaojalle?
- Öh. Kuule, ehkä mä vienkin sut sinne ja ajan sitten itse kotiin.

Alma saattoi víttuilla, mutta en ruvennut kyseenalaistamaan hänen sanojaan. Käynnistin auton ja peruutin sen pois ruudusta, johon olin sen aiemmin ajanut.
- No niin, nyt sun ei tarvitse kääntää rattia niin kauheasti, sanoin valmiina vaihtamaan paikkaa. Alma mutisi jotain, mutta nousi autosta ja kohta kävi ilmi, että hän pystyi ajamaan oikein hyvin, kunhan vain siirsi sen pussin pois käsivartensa ympäriltä. Hän vei minut Mustaojan pihatien päähän ja pysäytti auton siihen.
- Mä soitan Veskulle, mutta ensin mä otan torkut, Alma sanoi. – Jos mä en herää ennen kuin se ehtii töistä niin kerro, ettei mua näy hetkeen.
- Kerron, lupasin ja nousin autosta tuntien epämääräisesti, että minun olisi pitänyt tehdä jotakin enemmän.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   23.3.12 17:01:33

Alma vaikuttaa kauheen tylyltä muutenkin. Tulee vähän mieleen muutama tuttu...

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.3.12 19:58:52

Joo Alma ei kyllä kovin mukavalta tyypiltä tuntunut..
Apuva, saako Minttu nyt Alman paikan?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   24.3.12 16:13:24

lauantaipätkä!! Haluan tietää mikä on Veskun ratkaisu Alma-pulmaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.12 16:39:13

No tässähän se heti selviää.
----------------
64. Kellarin kuningatar
- Vahinkoja sattuu, oli Vesku tuumannut Alman onnettomuuteen, enkä minäkään masentunut kovasti siitä, että jouduin jatkamaan samoja hommia kuin heinäkuussa. Mutta enpä ollut laskenut mukaan sitä mahdollisuutta, että syksy alkoi muuttua kylmäksi ja sateiseksi eikä Vesku enää halunnut pitää hevosia öitä ulkona. Tammat ja varsat jäivät kyllä pihattoon Charmin kanssa, mutta silti minulle jäi yhdeksän hevosta, jotka minun piti aamuisin roudata ulos ja oikein huonossa tapauksessa loimittaakin ennen kuin pääsin siivoamaan niiden karsinoita. Yhdeksän. Kolme oli jo alkanut tuntua siedettävältä, jopa naurettavan pieneltä määrältä, mutta yhdeksän vei minusta mehut kokonaan. Yleensä heitin elikot ulos, hutaisin apinan raivolla tallin kuntoon ja menin sitten pikkutallin kahvihuoneen sohvalle ottamaan torkut, sillä olin liian väsynyt kiivetäkseni mäkeä ja portaita sänkyyni asti. Odotin enemmän kuin mitään viikonloppuja ja torstaita, jolloin sain apua. Jerry heitteli minulta jääneet boksit nopeammin kuin ehdin käännähtää ja viikonloppuisin Jessi hoiti homman. Tai Vesku, ellemme olleet kisoissa. Vannon, että ellei nimeni kouluratsastuksen suomenmestaruusjoukkueen listalla olisi pitänyt minua pinnalla, olisin kontannut pois Mustaojalta. Tai en kirjaimellisesti kontannut, olihan minulla autoni, mutta kuitenkin.

Tämä oli kuitenkin asia, josta en voinut kenellekään valittaa. Minttu olisi nauranut minulle räkäisesti, jos olisin väittänyt yhdeksän sisähevosen hoitamista ylitsekäymättömän raskaaksi ja kaikki muut mahdolliset uskotut taisivat kuvitella, että selviäisin tuplaten siitä määrästä vasemmalla kädellä. Itse asiassa, vaikka ensalkuun olin todellakin vakavasti harkinnut lyödä hanskat tiskiin, totuin siihen raatamiseen yllättävän pian. Eräänä aamuna sain itseni kiinni viheltelemästä kiroilemisen sijaan ja se oli jonkinlainen käännekohta. Aloin olla ylpeä siitä, että olin – pakon edessä tosin – kehittynyt melko näppäräksi, eikä selkänikään enää huutanut hoosiannaa työrupeaman päätteeksi.

- Miten se sun pikku-e? kysyi Vesku yhtenä iltana. Hän oli käynyt pitämässä tuntia sille mystiselle Eveliinalle ja jättänyt oman ratsastuksensa väliin. Minä jotenkin toivoin, että hän olisi sanonut jotain siihen suuntaan, että naikkonen kuvitteli itsestään ihan liikoja ja ettei hän osannut ratsastaa senkään vertaa kuin Saksaan lähtiessään, mutta sen sijaan hän alkoi tentata minua. Nice.
- Mitä siitä, ei olemattomalle voi mitään kuulua. Miten Eveliinalla meni?
- No, sillä on hieno hevonen ja se on oppinut rutkasti saksalaista täsmällisyyttä, Vesku sanoi arvoituksellisesti. – Mutta se sun kortti.
- En mä ole pannut tikkua ristiin sen eteen, huokaisin. En ollut muistanut koko juttua.
- Harmi.
- Miten niin? kysyin uteliaisuuteni heräillessä.
- Se ois tullu tarpeeseen, mutta ei se taida nyt tähän hätään ehtiä, Vesku sanoi arvoituksellisesti. – Voisitko sä hommata sen?
- Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä, sanoin vastahakoisesti. Autokoulu ei ollut yhtä paha juttu kuin terveyskeskus, mutta samansuuntainen. Olin ajatellut hoitaneeni sen pois päiväjärjestyksestä lopullisesti, kun olin saanut ajokortin.
- Soita ja varaa aika, kai siinä on kirjalliset ja ajokoe nykyäänkin.
- Okei okei, mä yritän muistaa, lupasin sormet kuvaannollisesti ristissä. Tai kai minä jossain kohden soittaisinkin, kunhan saisin planeetat oikeaan järjestykseen. – Mihin se ei ehdi?
- Mä olen sopinut jotain sun pään menoksi.
- Ala nyt puhua suomea, mieshyvä, puuskahdin. Hassu sana. Miksi sanottiin mieshyvä mutta ukkopaha?
- No, mä sovin Hannan kanssa, että sä menisit sinne vähäksi aikaa. Vähän niin kuin korkean paikan leiri ennen kisoja.

Onneksi istuin.
- Mutta mähän olen vaan varalla, oli ensimmäinen asia, jonka sain suustani. Vai oliko Eveliina sittenkin havaittu köykäiseksi?
- Niin olet joo, mutta niin kuin mä sanoin, hevosten kanssa voi sattua mitä tahansa. Mitä hyötyä on vararatsastajasta, ellei se oo tehtävänsä tasalla?
Minä en oikeasti tiennyt, mitä ajatella. Hanna oli tietysti hirviö, mutta äärimmäisen taitava ja kuuluisa hirviö. Minä olin tähän asti saanut oppia vain lähinnä parhaalta, Vesku itsekin kävi Hannan luona valmennettavana.
- Enkö mä ole? kysyin aikaa voittaakseni ajatusteni pöristessä villisti. Halusinko minä muka Hannan haukuttavaksi?
- Varmaan Hannalla on sulle vielä jotain opetettavaa, Vesku sanoi kuivasti ja totesin, että harkitseminen oli harvinaisen helppoa tänään. Silläkin uhalla, että joutuisin altistamaan herkän hipiäni Jerryn riivinrautakummitädille, ei tällaisesta tilaisuudesta kieltäydytty.
- Koska mä lähden? kysyin.

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   24.3.12 17:35:34

Hahah mä arvasin!! :D

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   24.3.12 18:08:37

Vuuui, nyt on supersiistiä tiedossa! :D

Sennnu heei, mua vähän häiritsi tossa pätkässä noi Veskun arvoitukselliset sanomiset. Ne tuli liian pian toistensa jälkeen:
- No, sillä on hieno hevonen ja se on oppinut rutkasti saksalaista täsmällisyyttä, Vesku sanoi arvoituksellisesti. – Mutta se sun kortti.
- En mä ole pannut tikkua ristiin sen eteen, huokaisin. En ollut muistanut koko juttua.
- Harmi.
- Miten niin? kysyin uteliaisuuteni heräillessä.
- Se ois tullu tarpeeseen, mutta ei se taida nyt tähän hätään ehtiä, Vesku sanoi arvoituksellisesti. – Voisitko sä hommata sen?

Mut... pikkuvikoja. Hanna! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.12 18:16:03

No huh, enkä mä huomannu vaikka just luin (ties monennenko kerran) pätkän läpi :D

Lähettäjä: orha 
Päivämäärä:   24.3.12 20:43:40

Ihan kauheasti himottais yks ekstrapätkä.. Lauantain kunniaksi?

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   25.3.12 10:20:26

Mä niin samaistun henriikkaan, tosin näitä on 14 eikä 9. Mut sisäloimi pois ulkoloimi päälle eti eka oikee loimi kullekin hevoselle ja sit eti riimut jotka on osalla päässä osalla ei ja metsästä vielä vikalle ponille narua ympäri tallia kun lauantai-illan tekijä onon vissiin olllu lähdössä bilettään tjtn ku kaikki on missä sattuu. Musta ei olis kyllä tekeen tätä joka päivä... Viime aikoina tää kerran kuussakin on tehny tiukkaa.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   25.3.12 11:01:01

Minä harrastin luovaa työtä ihan oma aloitteisesti tossa viime viikolla :D 9 karsinaa tuli putsattua eli en siis todellakaan kaikkia putsannu (33), mutten oikein voinut olla auttamattakaan kun yhellä oli revähtänyt käsi. Ja hevosten vienti toki eka. Luojan kiitos meillä ei ole loimia sisällä ja vain parille tulee aina loimi ulos.. Sitten ne onkin sellaisia karvaisia mammutteja, joista lähtee pari lapiollista karvaa jos joku vaan viitsii vähänkään niille näyttää harjaa. Ja illalla onkin sitten fiksua mennä suoraan kauppaan varsinkin kun on ollut fleece päällä tallilla... Uusinta uutta muotia näin kevään alla <3 :D

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   25.3.12 11:31:40

Kiva makoisa sunnuntailounas olis paikallaan, täällä on oltu niin ahkeria et jo se ansaittaiski! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.3.12 12:34:11

Lähdin tiistai-iltana. Olisin voinut lähteä jo päivällä, jos minulla olisi ollut se pikku-e, olisin vain lastannut hevoset traikkuun ja päräyttänyt Hankoon, mutta nyt minun piti odottaa kyytiä. Jerry oli lupautunut kuskaamaan minut, Peeven ja Daisyn. Tammojen mukaan ottaminen teki koko jutusta vielä jännittävämpää. Olin ensin sinisilmäisesti kuvitellut, että minä menisin höykytettäväksi mutta ei. Lähtisin valmennukseen ratsuineni kuin parempikin konkari – Jerrynkin ratsun kera sitä paitsi.
- Ota ihmeessä molemmat. Meille jää tänne vähemmän liikutettavia, Vesku oli sanonut.
- Kuka hoitaa tallin? tajusin silloin vasta kysyä.
- Eiköhän me pärjätä. Noustaan vaan vähän aikasemmin ylös.
- Päiväheinät?
- Kaksosilla on muutama kaveri tossa kylällä, jotka varmaan pääsee käväsemään, ellei sitten Dannilla tai Alissalla satu olemaan vapaapäivää.
- Jerryllä on torstaina, muistutin.
- Niin on. Älä sä niistä huolehdi. Me pärjätään kyllä muutama päivä.
Varmaan he pärjäisivätkin. Omasta puolestani olin hiukkasen enemmän huolestunut, joskin enimmäkseen vain innoissani. Mutta silti… jännitettävää oli niin paljon.

Jerry tuli kahden aikaan, pisti traikun autonsa perään ja pakkasimme sinne yhdessä kaiken tarpeellisen. Kertasin tavaroita mielessäni ensimmäiset parikymmentä kilometriä, ellen enemmänkin, mutta sitten lopetin. Alkoi joka tapauksessa olla myöhäistä kääntyä hakemaan mitään, ellei kyse nyt ollut jommastakummasta hevosesta.
- Kerro mulle yks juttu, sanoin.
- Tietty, Jerry sanoi vilkaisten minua.
- Miksi Hanna tekee tän? Siis, sillähän on omakin joukkue, jota treenata. Mä olen vaan kilpailijan vara.
- Aika hyvä kysymys, Jerry tuumasi. – Mutta se nyt vaan on aina rakastanut jakaa osaamistaan. Ja sanoi se joskus, ettei Suomessa ois kunnon kilpailua ollenkaan, ellei se itse kouluttaisi vastustajia.

Se oli jotenkin niin Hannan suuhun sopiva lause, että minua nauratti. Ehkä hänellä tosiaan oli varaa kouluttaa kilpailijoita itselleen.
- Miten se sun pikku-e? kysyi Jerrykin sitten ja huokaisin.
- Mitä siitä? kysyin huonotuulisesti.
- No, koska sä aiot ajaa sen?
- En mä tiedä. Miten mä edes voisin ajaa sen? Enhän mä voi ajaa ajokokeeseen traikku perässä, kun ei mulla ole sitä? järkeilin. – Eikä mun autossa edes ole vetokoukkua.
- Järjestelykysymys, Jerry kuittasi.
- No oispa kiva nähdä, miten se järjestyy. Sitä paitsi mä en tiedä mihin mä edes menisin.
- Ei kai siihen tarvitse kuin pari puhelinsoittoa?
- Mä vihaan semmosia puhelinsoittoja, tunnustin. Jerrylle saattoi sanoa sellaista. Hän tiesi vanhastaan, miten järjettömiä – muiden ihmisten mielestä – pelkoja minulla oli. Vaikka ei tietystikään ollut miellyttävää muistuttaa häntä niistä.
- Voi hitto sua, Henriikka, hän nauroi.
- Mä en pidä puhelimessa asioimisesta. Varsinkaan vieraiden ihmisten kanssa, puolustauduin.
- Tsiis.

Jerry otti puhelimensa esiin ja näppäili muutaman numeron. Huulet yhteen puristettuina katsoin, miten hän soitti selvästikin numeropalvelun kautta lähimpänä Mustaojaa sijaitsevaan autokouluun. Sieltä hän tiedusteli, mitä kevyttä yhdistelmäkorttia halajavan ihmisen tuli tehdä ja varasi minulle ajotunnin seuraavan viikon torstaiksi.

- Ne sano, ettei ajotunnit oo pakollisia, mutta mä ajattelin, että ehkä sä haluat yhden, hän sanoi lopetettuaan.
- Mistä sä tiedät, mitä mä teen ens viikolla? sanoin happamana.
- No nyt sä vissiin menet käymään autokoululla. Jos sä et halua ajaa niin haetaan ainakin sulle teoriamonisteet. Ja lupa poliisilta. Vesku varmaan kirjottaa sulle lääkärintodistuksen. Sitten sun tarvitsee vaan varata katsastuskonttorilta aika teoriakokeeseen ja inssiin.
- Apua, sanoin pelästyneenä.
- Soitanko mä saman tien? Jerry kysyi nostaen jo puhelintaan.
- Kiitti joo et soita. Ei tarvii víttuilla, tuiskahdin samalla, kun tulin ajatelleeksi, että ehkä hän olikin soittanut ihan aidosti auttamisenhaluaan.
- Enhän mä, Jerry sanoi nauraen silmät sikkaralla niin, että arvasin hänen pitävän minua ja fobioitani huvittavina. Harkitsin murjottaa loppumatkan, mutta en viitsinyt. Oli tarpeeksi jännää mennä Hannalle positiivisellakin mielellä, ei minulla ollut varaa vaikeuttaa tilannettani.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   25.3.12 13:04:07

Joo melkein oksensin ton pätkän aikana.. Tuli niin elävästi mieleen oma autokoulu, jota siis kävin yli vuoden, koska se jäi venyy ja vanuu ja pelotti aina vaan enemmän ja enemmän mennä sinne kun aikaa kului. Ja vieraisiin paikkoihin soittamisesta ei tule yhtään mitään :'D Kammolla odotan sitä kun kohta pitäisi mennä kakkosvaiheeseen.. Ja varata aika hammaslääkärin tarkastukseen, joka tietää pelottavaa puhelinsoittoa. Tuli myötätunnosta aika kunnon paniikki reaktio. Ei ollu kiva pätkä :D Voisit oikeastaan tästä kärsimyksestä antaa paremman pätkän.. :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.3.12 13:12:58

Onneksi ainakin täällä päin voi nykyään varata hammaslääkärin netin kautta! Nimim. kerran piti kaverin soittaa mulle aika... ;D
---------
Hanna oli tallilla meitä vastassa, sillä Jerry oli soittanut hänelle vähän ennen kuin olimme perillä. Nielaisin ja keskityin hetken, ennen kuin nousin autosta. Muistutin itselleni, etten ollut itse järjestänyt tänne tulemista vaan olin ihan syytön.
- Päivää, sanoin kohteliaasti uskaltauduttuani ulos autosta. Hanna katsoi minua paheksuvasti, muttei sanonut mitään, mikä sai minut yllättäen hiukan hilpeäksi. Aikuinen ihminen ja käyttäytyi niin huonosti, ettei tervehtiä osannut. Tunsin olevani niskan päällä.
- Kaksi viimeistä boksia vasemmalla, tällä puolen tallikäytävää, hän sanoi Jerrylle. – Ne joutuu kyllä olemaan yöt ulkona. Kai teillä on sopivia loimia mukana?
- On, vastasin Jerryn puolesta. Hannan hevoset kai saisivat kuolemantaudin, jos joutuisivat yöpymään kosteassa, kymmenasteisessa ulkoilmassa. Onneksi oli vähän lämmennyt siitä, kun Vesku oli päättänyt ottaa Mustaojan hevoset sisäruokintaan, eikä pahempia sateitakaan ollut tälle viikolle luvassa, joten uskoin Peeven ja Daisyn pärjäävän oikein hyvin.

Hevoset kotiutettiin ja traikun tavarat tyhjennettiin, kunnes jäljellä oli vain minun henkilökohtainen kassini.
- Mä kai nukun yläkerrassa? kysyin Hannalta osoittaen kohti tallin kattoa. Sekin sai hänet pahantuulisen näköiseksi.
- Siellä on sohva vapaana, hän sanoi. – Pikkuhuoneessa asuu Hasse.
- Sohva, toistin. Sohva siinä avoimessa tilassa, joka oli pikkuhuoneen ja vessan välillä. Jonka seinustalla oli avokeittiöntapainen jääkaappeineen ja kahvinkeittimineen. Kuvittelin, miten heräisin aamukuudelta siihen, että Hannan tallipoika kompuroisi kalsarisillaan – hyvässä tapauksessa – jääkaapille.
- Sä voit nukkua mun vierashuoneessa, Hanna sanoi ja kuulosti siltä, että hän sai työskennellä jokaisen sanan kohdalla erikseen saadakseen sen ulos suustaan. – Mä en voi pistää nuorta tyttöä saman katon alle Hassen kanssa.

Periaatteen vuoksi olisi ollut mukavaa pistää vastaan ja todeta että hui hai, mikään Hasse tai Lasse ei voisi minun yöuniani häiritä, mutta jos Hanna koki tarpeelliseksi suojella minua siltä tilanteelta, en halunnut olla tyhmänrohkea. Tiedä häntä mistä seksipedosta tässä oli puhe.
- Sähän voit mennä mummille, ehdotti Jerry, selvästi yllättyneenä tilanteesta hänkin.
- Millä mä sinne menisin? kysyin järkevästi. Jerry lähtisi kohta kotiin autoineen ja vaikken tiennytkään tarkkaan, miten pitkä matka tallilta Leena-mummin taloon oli, ei se käveltävissä ollut.
- Totta, hän tajusi. – No, Hannalta ei ainakaan ole pitkä matka.
- Ratsastatko sä tänään? kysyi Hanna Jerryltä katsoen selvästikin minun majoittumisasiani käsitellyksi.
- Mielelläni, tämä vastasi.
- Laittakaa hevoset kuntoon sitten. Nähdään tunnin päästä maneesissa. Kanget ja kannukset, hän lisäsi vilkaisten minuun.

Suoraan hommiin siis. No, ehkä oli parempikin niin. Olisin ehtinyt jännittää itseni kipeäksi, jos olisin tiennyt vasta aamulla joutuvani prässiin. Kaivoin kassista ratsastuskamani ja kävin yläkerran vessassa vaihtamassa ne päälle Jerryn käyttäessä satula- tai rehuhuonetta. Hyvissä ajoin olimme ratsuinemme maneesissa ja siinä vaiheessa, kun Hanna suvaitsi saapua, olimme jo verrytelleet ja valmiita mihin tahansa höykytykseen.

Tänään Hanna ei kyllä erityisemmin höykyttänyt minua vaan keskittyi enemmän Jerryyn. Siitä huolimatta tunsin hänen katseensa olemuksessani vähän väliä enemmän tai vähemmän painostavana. Oikeastaan minua ei haitannut. Katsottavaksihan minä olin tullutkin ja epäilemättä käskytettäväksi myös. Daisy kuitenkin käyttäytyi hienosti ja sen verran siinä oli vanhaa kilparatsua, että se tuntui aina rupeavan tärkeäksi saadessaan kankikuolaimet suuhunsa. Se ryhdistäytyi ja vaikka se liikkeiltään olikin hiukan vaatimaton verraten muihin Mustaojan hevosiin, siihen tuli ylimääräistä lennokkuutta.
- Mä luulin kyllä, että ne ois ton jo pistäneet eläkkeelle, Hanna sanoi tunnin päätteeksi.
- Ehkä se olisikin, jos se ois tullu kantavaksi, sanoin ja rapsutin tamman harjaa.
- No ei sen varsottamisessakaan mitään järkeä ole. Eikä sen tuomisessa kouluradalle. Hitto, kirjava sekasikiö.
- Se on ihana eikä mikään sekasikiö!
- Toi väri on kouluradalle kaikista epäkiitollisin, Hanna tuomitsi. Ehkä niin, mutta minusta Daisy oli piristävä poikkeus tylsän yksiväristen puoliveristen joukossa. Se oli kuulemma perinyt kirjavuutensa äidiltään, joka oli trakehner, eikä se edes ollut kauhean monivärinen. Pari hillittyä laikkua sillä vain oli kupeillaan ja lautasillaan. Hetkinen. Eikö se kuulostanut hölmöltä? Kuppeja ja lautasia? Tirskahdin väkisinkin.
- Hoitakaa ne pois. Mä näytän sulle, mihin sä saat majoittua ja sitten mun pitää lähteä käymään asioilla.

Jerryllä ei ollut kiirettä lähteä pois vaan hän auttoi minua kantamalla ritarillisesti painavan kassini vähän matkan päähän Hannan luokse.
- Täällä, Hanna sanoi avaten eteisestä oven, jonka takaa laskeutuivat portaat kerrosta alemmaksi. Upeaa. Pääsisin ehkä jopa hänen pannuhuoneensa lattialle rottien syötäväksi.

Mutta ei Hannan tyylikkään talon tyylikkyys loppunut, vaikka siirryttiin kerrosta alemmas. Portaiden juurella oli ovi kauniiseen harmaan eri sävyin sisustettuun huoneeseen, jonka kellarimaisuudesta juorusi ainoastaan se, että ikkunat olivat vähän korkealla. Siellä oli mukavan näköinen sänky, valkoinen kaappi ja jopa pieni televisio seinällä. Pöydällä ikkunoiden alla oli maljakossa korkeita, ruosteenpunaisia liljoja ja minun oli ihan pakko hiipiä niiden luokse hypistelemään niitä. Yllätyksekseni ne olivat oikeita ja tunsin äkkiä itseni yllättyneen tervetulleeksi. Järjellä ajatellen Hanna ei varmaankaan ollut aamutuimaan käynyt puutarhassa poimimassa kukkasia minulle, mutta jotain se viesti silti.
- Tää on ihana, henkäisin liioitellen vain pikkiriikkisen.
- Seuraava ovi on kylpyhuoneeseen. Saunaa siellä ei kyllä ole, se on yläkerrassa, Hanna sanoi ja minusta tuntui, että hän oli hiukan kiusaantunut ihastuksestani. Menin ja katsoin kylppäriinkin, eikä se ainakaan hävinnyt huoneelleni. Tummansinistä kaakelia ja maitolasinen suihkuseinä antoivat vähän maskuliinisen vaikutelman, mutta paksu vaalea matto, pörröiset pyyhkeet ja kullanvärisinä hohtavat pienet lamput korjasivat sitä kiitettävästi. Huoneen nurkassa kasvilampun alla rönsyili saniainen tai jokin sen tapainen rehu.
- Voisitko sä adoptoida mut? mutisin puoliääneen.
- Koita kotiutua. Mulla on päivällistapaaminen, enkä mä halua myöhästyä. Aja varovasti kotiin, Jerry. Henriikka, ellei enää nähdä niin mä tulen yhdeksäksi tallille. Ole sä valmiina ratsailla sillon.

Päivällinen. Hanna katosi ja vatsani kurahti.
- Onkohan täällä mitään syötävää? kysyin Jerryltä toiveikkaasti.
- Mennään katsomaan. Puratko sä tavarasi ensin?
- Joo, päätin ajatellen, että viivytys antaisi Hannalle aikaa poistua niin, etten heti jäisi kiinni hänen jääkaappinsa ratsaamisesta. En ollut varma, oliko alakertaan osoitetulla oikeus oleskella yläkerrassa.

Kun ovi oli kolahtanut kiinni, kiipesimme ylös. Keittiön kaunis rosterinen jääkaappi oli surullinen näky nälkäiselle. Juotavaa siellä oli monennäköistä valkoviinistä appelsiinimehuun, mutta ruokahyllyllä oli lähinnä aamiaistarpeita. Aloin jo suunnitella munakas- ja paahtoleipäateriaa, kun Jerry läimäisi oven kiinni.
- Tyypillistä. Mummin luona sä olisit ainakin saanut kunnon ruokaa. Lähdetään kaupungille ja käydään jossain syömässä, hän sanoi.
- Mä en pistä hanttiin, ilmoitin, joten suljimme huolellisesti ulko-oven, Jerry näytti minulle vara-avaimen paikan ja kellarin sivuoven, johon se sopi, ja ajoimme kaupungille.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.3.12 13:56:43

Onko sulla niin hyvä päivä että sunnuntain kunniaksi tulisi jopa kolmas pätkä? Mä luulen että nyt voisin lukea koko Hanna-osion putkeen, vaikka siihen menisi koko ilta. Tästä kehkeytyy jotain tosia jännää :) Totta kai noi viettää yhteisiä viini-iltoja kun Hanna tosissaan lämpenee Henkalle!

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   25.3.12 14:04:37

Ihanaa, ihanaa, ihanaa, ihanaa, ihanaa... Ei muuta sanottavaa!

Lähettäjä: Piaff 
Päivämäärä:   25.3.12 14:10:13

Siis kaksi pätkää, tähän aikaan päivästä? Mitäs me nyt sitten illalla luetaan? :D

No ei, en mä valita. Ihanaa, Henusta tehdään näköjään nyt ihan ajatuksella kouluratsastajaa. Tästä tulee kiehtovaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.3.12 14:16:14

Eiköhän näillä nyt loppupäivä pärjätä :D

Lähettäjä: supernaiivi 
Päivämäärä:   25.3.12 15:07:55

Mä en tiedä miksi, mut mulla tulee ihan meidän matikanmaikka mieleen Hannasta :D Sillä on jotenkin samanlainen tyyli puhua, vaikkei se nyt oppilailleen vittuile ihan kauheen rajusti, mutta välillä semmosta piilovittuilua :D
Kaiken lisäksi sillä on pitkät vaaleet hiukset ja tyylikäs meni sitten mihin tahansa :D Harmi ettei se taida ratsastaa kuitenkaan, vaikka kyllä se puhui mun kanssa hevosista pitkät pätkät henkilökohtaisessa ro keskustelussa :P

Lähettäjä: rauh 
Päivämäärä:   25.3.12 20:30:00

Ah kuin ihanaa oli ku koko viikonlopun pätkät lukematta!:)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   25.3.12 21:56:41

Mä uskalsin jopa vuos sitte varata ite itelleni ajan suuhygienistille! Tosin kun se ensin soitti ite mulle asiasta :D

Ihanat pätkät, piristi kummasti hyvin alkanutta, mutta vähän kurjaksi muuttunutta päivää!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.3.12 17:14:19

65. Päivä yksi
Minulla oli hiukan satuprinsessamainen olo herätessäni aamulla. Eikä edes tuhkimomainen vaan ihan kruunupäinen, vaikka kellarissa olinkin. En ollut koskaan tainnut nukkua niin ylellisessä huoneessa. Kello oli hyvin vähän, joten menin kuumaan suihkuun ainoastaan, koska voin. Löysin pyyhkeiden lisäksi pehmoisen kylpytakin, joka ylläni rohkenin hiipiä yläkertaan. Join lasillisen tuoremehua ja paahdoin pari viipaletta leipää kuvitellen, että kaikki tämä oli minun. Hitto, minä sopisin hyvin miljonääriäidiksi. Voisin hyvin pitää elämäni päätehtävänä olla koristeellinen. Eipä silti, ei olemukseni kovin pahasti särähtänyt silmään, kun aikoessani palata huoneeseeni ohitin eteisen ison peilin. Pysähdyin ja pyörähdin ympäri, sitten avasin kylpytakin ja tein saman uudelleen. Jos nykyisessä raatamisessani oli jokin ehdottoman hyvä puoli, näkyi se nyt kropassani. Ei tytinää lantiolla ja jos vähän jännitin vatsaa, saatoin kuvitella näkeväni sixpäkin. Naisihmiselle ei kovinkaan huonosti. Naamakin oli suihkunraikkaaksi hyvin kelvollinen, sillä olin uhrannut osan palkastani ripsien ja kulmien kestovärjäykseen.

Muistin äkkiä, missä olin ja kietaisin takin kiinni. En halunnut edes kuvitella, mitä Hanna sanoisi, jos löytäisi minut puolialastomana keekoilemasta eteisestään. Palasin alas, föönasin hiukseni kuiviksi ja pukeuduin ratsastuskamoihin. Kello oli vasta vähän vailla kahdeksan, mutta olin mieluummin ajoissa kuin myöhässä.

Tallilla oli hillitty, tehokas tohina päällä ja ilokseni törmäsin pihalla Ullaan.
- Mä kuulinkin, että sä olet tulossa, hän sanoi ja tönäisi minua ystävällisesti toisella kädellään, toisessa hänellä oli suuren ruunikon riimunnaru. Se saattoi hyvinkin olla se hevonen, jota aikoinani olin Hannan avuksi kisoissa pidellyt, mutta saattoi olla olemattakin.
- Ja nyt mä tulin. Mun pitää valmistautua ratsastamaan, sanoin ja käännyin kävelemään hänen rinnallaan tarhoille.
- Selvä. Kumman sä otat sun hevosista?
- Ei niistä kumpikaan mun ole, ne on lainassa.
- Ihan sama täältä katsoen. Mä voin joka tapauksessa ottaa toisen. Me tarvitaan kaikki tarhat päiväksi.

Menin tarhaan Daisyn luo jättäen Peeven Ullan huoleksi. Ne olivat jo syöneet aamuheinänsä ja tyhjistä ämpäreistä päätellen myös väkirehunsa. Sujautin käteni Daisyn loimen alle ja tapasin lämpimän, sileän karvan. Ainakaan sillä ei ollut ollut kylmä. Tyytyväiseltä se muutenkin vaikutti. Hanna ei ollut erikseen maininnut, kumman hevosen selässä ja millä varusteilla hän halusi minut nähdä, joten varustin Daisyn samoin kuin edellisiltana ja lähdin maneesiin verryttelemään sitä. Hanna oli sanonut sen olevan eläkeiässä, mutta vaikka se tosiaan alkoi jo olla iäkkäänpuoleinen, se ei ainakaan minusta vaikuttanut siltä vaan liikkui joustavasti ja halukkaasti.

- Alotetaan sun istunnasta, sanoi Hanna vaivautumatta toivottamaan huomenta tai lässyttämättä muutenkaan. Sivusilmällä näin, että Ulla livahti maneesiin myös ja istui penkin päähän katselemaan minua.
- Selvä, sanoin skipaten itsekin turhat korulauseet ja ryhdistäydyin vähän.
- Se on yllättävänkin hyvä, Hanna sanoi. – Niin kauan kun sä menet käyntiä tai ravia. Laukassa sä alat heilua niin, että mä meinaan tulla merisairaaksi pelkästä katsomisesta. Tuu keskiympyrälle laukkaamaan. Ja pidäkin se ympyränä.

Aamu jatkui siten, että minä laukkasin laukkaamistani kuvitellen, että maneesin katossa oli naru, joka oli kiinni kypärännupissani. Tai Daisy tietenkin laukkasi ja olin hiukan vahingoniloinen, kun se ei tuntunut väsyvän mainittavasti, vaikka kuulemma olikin eläkeiässä. Jottei kaikki olisi ollut niin yksinkertaista, sain välillä kaartaa ympyrän poikki ja jatkaa vastalaukassa ja muutaman kerran sain antaa Daisyn kävellä vapain ohjin ympäri maneesin. Luulen, että se oli minulle tarpeellisempi hengähdystauko kuin sille. Laukkaaminen oli aina mielestäni ollut rasittavin askellaji ratsastaa ja etenkin tämä kouluratsastuslaukkaaminen, kun alla oli isosti liikettä.

- Paljonko sä ratsastat? Hanna kysyi minulta, kun salavihkaa pyyhin hikeä valumasta silmiini kolmannella käyntikierroksella.
- Nykyään kaks tai kolme hevosta päivässä, sanoin.
- Vaan?
- Mä ratsastin aikaisemmin enemmänkin, mutta mun pitää nykyään tehdä tallityötkin, puolustauduin.
- Ja mitä muuta sä teet kuntosi eteen kuin ratsastat pari hevosta ja teet tallityöt?
- En mitään, myönsin. Mitä hittoa minun muka olisi pitänyt tehdä enemmän? Käydä lenkillä? Hah!
- Mä näytän illemmalla, Hanna sanoi pahaenteisesti. – Ravaa se eteen-alas. Ulla menee laittamaan sen toisen sulle valmiiksi.

Haa. Hanna aikoi ilmeisesti ottaa ainakin vatsalihaksiltani luulot pois. Sitä iloa hän ei saisi, jos se minusta riippui. Kävin jäähdyttelemässä Daisyn metsässä, missä oli viileämpää ja palasin sopivasti kapuamaan vuorostaan Peeven selkään. Jos Hanna aikoisi laukkuuttaa minua lisää, ehdottaisin, että menisimme paikalliseen ostoskeskukseen, jossa edellisiltana olin nähnyt lapsille tarkoitetun mekaanisen hevosen. Kolikolla se oli keikkunut yllättävän pitkän ajan ja kun Hanna olisi kyllästynyt syöttämään siihen rahaa, voisin käydä ostamassa hampurilaisen lounaaksi.

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   26.3.12 18:07:58

*reps, kops* =)

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   26.3.12 18:20:14

Äääh nää loppuu aina ku pääsee lukemisen makuu :/ Henusta on tullu ihana!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   26.3.12 18:28:34

Voi toi loppu! Mä voisin nauraa kippurassa!

Lähettäjä: sndy 
Päivämäärä:   26.3.12 22:18:03

mäkin haluun hannan oppiin!

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   27.3.12 15:17:31

Vaihteeksi pätkä täältä töistä. Mihin saa valittaa, tänään piti olla terassikeli!
----------------
Mutta Peeve ei päässyt leikkimään keinuhevosta, onneksi. Se olisi ruvennut pörisemään ja ruvennut vaikeaksi parinkymmenen minuutin kuluttua. Toinen oppituntini käsitteli siirtymisiä ja se oli paljon enemmän mieleeni kuin ensimmäinen. Ainakin se oli oikeaa ratsastamista eikä istuntaharjoitusta. Peeve oli niin hyvin koulutettu ja sitä paitsi miellyttämishaluisella tuulella, että vastasi apuihini viivyttelemättä, niinpä sessio kaksi keskittyikin minun reaktioihini. Hanna huuteli mielivaltaisesti, mitä tahtoi meidän tekevän ja missä kohden ja minun piti valmistella ja toimia oikeassa kohdassa. Metrin pitkäksi menosta sain osakseni ivallisia sanoja ja pikku hiljaa kimmastuen yritin täsmällisemmäksi. Tätäköhän Vesku oli tarkoittanut saksalaisuudella? Sitä en tiennyt, mutta asetin tavoitteekseni onnistua kuusi kertaa peräkkäin ilman kommentteja korvissani. Hanna ei ollut niin kunnianhimoinen. Olin tehnyt viidennen mielestäni lähes täydellisen suorituksen, kun hän sanoi lyhyesti:
- Hyvä.
- Oliko se siinä? kysyin yllättyneenä.
- Tällä erää. Ei kyllästytetä hevosta. Ja sitä paitsi alkaa olla lounasaika.
- Jes, sanoin tyytyväisenä. Tosin vatsani oli nyt niin kippuralla, että syöminen tuntui hyvin kaukaiselta ajatukselta, mutta eiköhän se siitä kohta laukeaisi tarpeeksi vastaanottaakseen jonkinlaista ravintoa. – Mitä me syödään?
- Katsotaan, mitä jääkaappiin on ilmestynyt, Hanna sanoi vastahakoisesti.
- Täyttääkö se itse itsensä?
- Mun siivooja käy mulle kaupassa pari kertaa viikossa.

Siivooja, kas kummaa. Hänen piikkiinsä sain varmasti laittaa myös kukat huoneessani.
- Mä tulen, kunhan olen jäähdytellyt tän, lupasin.
- Sä voit jättää sen Ullalle, se hoitaa, Hanna sanoi ja kun selvisin hämmästymisestä, huomasin erittäinkin miellyttäväksi ajatuksen siitä, että minulle laitettiin hevonen ja hoidettiin se sen jälkeen, kun olin ratsastanut.

Hannan jääkaapista löytyi melkoinen läjä mikro- ja valmisaterioita. Parempia ja kalliimpia kyllä kuin pienimmät pirkat ja saarioiset, mutta niiden näkeminen sai minut irvistämään.
- Näilläkö sä ihan totta elät? kysyin.
- Ei mulla ole mitään kiinnostusta ruoanlaittoon, Hanna ilmoitti ja valitsi huokaisten jonkin kana-aterian.
- Hei. Oikeesti. Nää maistuu kaikki samalta!
- Turhaan sä sitä mulle kerrot, mä tiedän sen paremmin kuin hyvin. Laita sitten jotain muuta ellei kelpaa.
- Niin laitankin, jos täällä on vaan mitään, mistä laittaa, lupasin yltiöpäisesti. Ehkä juuri siksi, että olin kouluttautunut kokiksi, olin syönyt mikroaterioita enemmän kuin mitä keskivertoihmisen osa oli. Tutkin muut paketit ja löysin pari viipaletta sisäfilettä. Ne olivat makkarapaketin päällä, joten ehkä ne oli ostettu siltä varalta, että Hanna haluaisi grillata jotain terassilla näkemässäni grillissä. – Miltä puoliraaka pihvi kuulostaisi? kysyin houkutellen.
- Semmosen jos taiot mulle niin mä olen sulle oikein kiltti loppupäivän, Hannalta pääsi.

Minähän taioin. Lihan lämmetessä taioin myös vähän salaattia ja käristin pakasteperunoita, kunnes ne olivat ruskeita ja rapeita. Persiljavoi ei ihan ehtinyt jähmettyä, mutta se oli pieni epäkohta omastakin mielestäni. Ruoka oli hemmetin hyvää.
- Taitavaa, Hanna sanoi hämmästyneenä syötyään osuutensa.
- Aina mä Saarioisen äidit hakkaan, sanoin hyvilläni kehuista.
- Teetkö huomennakin jotain?
- Mä voin tehdä vaikka jo illalla, jos saan vähän tarvikkeita, lupasin. Oli miellyttävää katsella hyväntuulista Hannaa.
- Tee lista niin mä soitan sen kauppaan, hän lupasi.
- Ehdin mä siellä käydäkin, lupasin, ennen kuin muistin rajoitukseni. – Siis jos joku neuvoo mulle tien ja lainaa auton.
- Et ehdi. Sä saat mennä verkkaamaan Pultin ja sano Ullalle, että laittaa Amin valmiiksi sen jälkeen. Mä tulen puolen tunnin päästä.
- Ai että mä jatkan ratsastamista, ihmettelin.
- No etkö sä sitä varten tänne tullut? Vai pysytkö sä mieluummin kauhanvarressa?
- Mä menen, päätin. – Mutta teenkö mä sen listan ensin?
- Tee pois, Hanna sanoi suopeasti ja ensimmäiseksi tuhersin lehtiön yläreunaan hänen mainitsemansa hevosennimet, etten unohtaisi niitä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   27.3.12 15:40:29

<33

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.3.12 15:47:03

oi, ihanaa! Tällä menolla Henkasta tulee täyspäivänen ratsuttaja Hannalle! Mä en malta odottaa noiden viini-iltaa, sillä sellainenhan ON tulossa :)

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   27.3.12 15:48:57

Tripi aikuivaion? :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.3.12 16:22:45

noi on sellasia viinisieppoja molemmat, ja näyttää tulevan juttuun yllättävänkin hyvin. Voin kuvitella Hannan höpöttelemässä ohi suunsa siitä kuinka jopa pitää Henkasta.

Puoltoista tuntia vielä työpäivää, ja kaikissa peleissä elämät loppu :( Pikku pätkä pelastaisi muutaman minuutin tästäkin päivästä!

Lähettäjä: sennnu@ooster 
Päivämäärä:   27.3.12 17:35:03

sry, täältä ei onnistu.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   27.3.12 17:58:32

Tie naisen sydämeen käy vatsan kautta.. ? Huippupätkää taas!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   27.3.12 21:20:21

Haa! Vähänkö huippua, mä en malta MILLÄÄN odottaa huomista pätkää!!

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   27.3.12 23:39:10

voi kääk, olisin niin toivonut vielä yhtä pätkää. olen kuluttanut muutaman viikon lukien näitä, ja olen totaali koukussa.

luin ensin muut ja olin murheen murtama kun kaikki loppui siihen kun kaksoset syntyi. mutta onneksi heppa netin kautta löytyi sitten nää muutkin.

kiitos sinulle sennu, ihanista ja kamalista hetkistä. olen nauranut ja itkenyt, ihan niin kuin kunnon "kirjan" kanssa pitääkin käydä.
Jeremiasta surin oikein urakalla, itsellä kun on vuoden ikäinen taapero kotona.

Vesku on mun suuri ihastus, lemppari kaikista hahmoista. En voinut jessiä ymmärtää kun sitä meni pettämään ja melkein jättämään ;o).
Alissaan tykästyin myöskin kovin.

haluaisin tietää kovin mitä jerryn mielessä liikkuu, ja onko siellä tallella yhtään sitä ihanaa poikaa joka itki alissan lähtöä.

Toivoisin kovin että nämä olisivat kirjoina, ostaisin omaksi ja kuluttaisin puhki. joka paikkaan kun ei konetta mukaan saa.

Mä uskon ja toivon että jerry ja Henu löytää toisensa uudelleen. mun mielestä niiden menneisyydellä ne voi olla täydellisiä vain toisilleen.
ainakin jerry sais henun kuriin :o).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.12 00:02:56

ankkakulta, kiitos ihanan pitkästä kommentista! Kirjoja olen itsekin aina välillä miettinyt, vaikka omakustanteina. Mutta nyt (olen ollut illan kaupungilla ystävän kanssa ja juonut pari puloa punkkua) en saa päähäni, mitä tarkoitat Jerryn itkemisellä Alissan lähdettyä? Valaise mua, kyllä mun pitäisi tietää ja muistaa omat tarinani...

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   28.3.12 01:50:25

kun Alissa muutti oli Jerry siitä kovasti pahoillaan.

En nyt muista itkikö kirjaimellisesti mutta ihanan herkkä poika se siinä oli.

Alissa omissa paineissaan pahoitti mielensä muiden suhtautumisesta muuttoonsa, mutta Jerry oli selkeästi surullinen.

silloin mä näin mielessäni pikku Veskun, ja miehen jonka kuvittelin siitä kasvavan.

mutta niinhän se on että nää hahmot elää varmaan jokaisen päässä omaa elämäänsä kun tulevaisuutta veikkailee.
Mä jo jossain vaiheessa odotin Arskan ja Alissa häitä :o). Siis silloin kun uudelleen kohtasivat ja sinne asuntovaunuunkin muuttivat hetkeksi.

Mustaoja on pelottavan todellinen. itse pyörin heppaympyröissä tuusulan jäniksenlinnassa...

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   28.3.12 01:51:29

ja muuten pakko vielä sanoa, uusin Nora Roberts on vieläkin kesken kun löysin nää tekstit.

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   28.3.12 08:16:44

No kylhän Sennnu aina jonku Nora Robertsin hakkaa, ja muutenkin jonku 95 % kirjailijoista ylipäänsäkin. Diana Gabaldon ja Robin Hobb on parempia - vielä ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.12 16:34:24

Kiitos kiitos, miten miellyttäviä sanoja! :)

-----------
- Pultti ja Ami, Ulla toisti, kun olin palannut tallille. – Selvä.
- Mitä hevosia ne oikein on? kysyin uteliaana. Hannan tallissa ei ollut nimikylttejä, mutta tietysti hänen parhaiden kilpahevostensa nimet olivat minulle kisatuloksista tuttuja. Pulttia tai Amia en kuitenkaan muistanut niissä nähneeni.
- Pultti on Usain, niin kuin Usain Bolt, vaikkei sen nimi oikeasti ole mikään Bolt ja Ami on Amorös, sitä mä vein aamulla ulos, kun sä tulit.
Ne nimet olivat huomattavasti tutummat ja henkäisin miettien, olinko nyt peloissani, vaikuttunut vaiko ainoastaan tyytyväinen. Pultti oli ollut Hannan ykköshevonen jo muutamia vuosia, siltä tiedolta en ollut voinut välttyä, vaikka hevosharrastukseni oli ollutkin tauolla, ja Ami oli varmaankin pikkuhiljaa viemässä sen paikan. Ellen olisi Mustaojalla ratsastanut Djangolla jo melko useasti, olisivat käteni varmaan alkaneet täristä hermostuksesta. Tai no, kyllä ne pikkuisen tärisivät nytkin, mutta vain hiukan.

Pultti oli vähintään yhtä korkea kuin Ami, jonka ulottuvuuksia olin ihmetellyt, ja minun oli pakko pidentää jalustinhihnaa hiukan, että pääsin selkään, sillä mitään pallin tapaista ei maneesissa ollut. Pääsin kuitenkin ja minusta se oli hyvä enne. Mietin, olisiko minun viisaampaa olla kertomatta ihan kaikkea tapahtunutta Mintulle, vaikka tämä oli vannonutkin haluavansa kuulla. Voisi olla liikaa kuulla, että Hanna oli pitänyt minulle kokonaista neljä valmennustuntia heti ensimmäisenä päivänä ja puolet niistä omilla huippuhevosillaan.

- Mitä varten sä kuvittelet tulleesi tänne? kysyi Hanna hyökkäävästi, kun olin ratsastanut ehkä jo puoli tuntia selvitellen itselleni, minkälaiset säädöt todellisessa kisakonkarissa oikein olikaan. Olin juuri muistellut voitonriemuisena aikaa, jolloin en ollut saanut Mustaojan hevosista irti edes laukannostoa, enkä ollut huomannut hänen tuloaan. Hätkähdin ja Pultti oli sotkeutua askelissaan.
- Että mä oppisin lisää, vastasin nöyrästi.
- Ja mitä sä oletit oppivasi?

Laukanvaihtoja, piruetteja, piffiä ja paffia. Mutta en minä sellaista voinut ääneen sanoa, Hanna olisi vaan ruvennut pilkkaamaan minua ja sanonut, että ensin piti osata ratsastaa helpommat jutut.
- Öö, parempaa yhteistyötä kai, sanoin varovaisesti.
- Eikö yhtään korkeaa koulua?
Siihen en uskaltanut vastata enää yhtään mitään, puristin suuni kiinni ja katsoin Hannaa odottaen, että tämä selventäisi kysymystään. Hänkin näytti odottavan, mutta antoi ensin periksi.
- Älä tunnusta sitten. Nyt me joka tapauksessa kokeillaan vähän juttuja. Pultti osaa kaiken, kunhan sä vaan osaat pyytää.

Ehkä se oli Hannan käsitys kilttinä olemisesta, eikä se minusta ollut niinkään huono käsitys. Minä sain kokeilla laukanvaihtoja, joissa sivumennen sanoen oli melkoinen tekeminen. Olin tottunut Tentun kanssa siihen, että se vaihtoi mukavampaan laukkaan kaarteessa suunnilleen pelkästä katseesta, eikä sillä ollut mitään tekemistä tyylipuhtaiden vaihtojen kanssa suoralla uralla. Jos ja kun seurasin Hannan neuvoja tahdilleen – onneksi olin ehtinyt sisäistää salamannopean tottelemisen aamupäivän aikana – onnistuin lopulta tekemään kaksi vaihtoa ennen kuin palasin uralle samassa laukassa kuin jossa olin lähtenyt. Kroppani ei kerta kaikkiaan pystynyt toimimaan nopeammin. Jos yritin, se alkoi liikkua itsekseen epämääräisillä tavoilla, mistä seurasi yleensä se, että Pultti alkoi ravata.
- Kerran vielä, Hanna komensi. – Tyhjennä pääsi ja kuuntele mua. Ihan sama vaikka sä haaveilisit Brad Pittistä siellä.
- Se on kyllä aika kaukana mun ajatuksista, läähätin ja pistin Pultin taas laukkaamaan niin kuin Hanna halusi. Muistin yhtäkkiä, etten saanut heilua mukana ja jäin pohtimaan, olinko edes tehnyt sitä enää. Ainakaan Hanna ei ollut sanonut siitä aiheesta mitään.

Onnistuin vielä kerran tekemään kaksi vaihtoa, mutta sitten siirsin hevosen käyntiin.
- Mitä nyt? Hanna kysyi terävästi.
- Mä alan olla niin hapoilla, etten mä tiedä, onko reilua jatkaa enää, sanoin pienellä äänellä.
- Reilua kenelle?
- Hevoselle, tietenkin, sanoin ihmeissäni. Mitä Hanna luuli minun tarkoittavan?
- Okei. Jos sä sanot niin. Mene metsään sen kanssa. Kai sä siellä toivut sen verran, että pääset kohta Amin selkään.

Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta suljin sen ennen kuin inahduskaan pääsi ulos. Varttitunnin ravailu ja kävely todennäköisesti palauttaisi osan voimistani ja joka tapauksessa Ulla oli varmaan jo laittamassa Amia kuntoon. Tiesin, miten turhauttavaa turhan työn tekeminen oli, enkä kyllä aikonut tehdä sitä hänelle.
- Selvä, sanoin liioitellun reippaasti ja pysähdyin juomaan pullosta, jonka olin jättänyt katsomon kaiteen päälle. En valittaisi toista kertaa. En, vaikka pyörtyisin ja putoaisin satulasta.
- Äläkä huolehdi siitä ruoanlaitosta. Mä voin aina tilata pizzaa, Hanna sanoi lähes ystävällisesti.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.3.12 16:45:45

Hei mäkin haluan tommoiseen oppiin! Nyt tää alkaa olemaan jo niin koukuttava, että miten sitä enää kohta selviää yhdellä pätkällä / päivä?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   28.3.12 16:56:00

mäkään en millään selviä vain yhdellä pätkällä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.12 17:06:43

:D

----------
66. Suunnitelma
Amin ratsastamisen jälkeen raahustin Hannan luokse koivin, jotka tuntuivat samalla kertaa sekä jäykiltä että huterilta. Minulla oli niin kova jano, että kieleni tuntui turpoavan ulos suusta ja menin suoraan keittiöön, kun olin ensin ulkoportailla istuen saanut saappaat pois jaloistani.
- Tässä, Hanna sanoi ojentaen minulle lasillisen vihreää juomaa.
- Pinaattipirtelöä? sanoin väsyneesti ja maistoin siitä. Mieleni teki kaataa lasi tyhjäksi yhdellä huitaisulla, mutta tiesin, että sitten olisin oksentanut sen pitkin seiniä.
- Hölmö. Urheilujuomaa. Mä en usko, että sä olet juonut ollenkaan tarpeeksi tänään.
- En varmasti olekaan, sanoin nöyrästi kulausten välillä.
- Oletko sä venytellyt?
- En.
- Haluatko sä saunaan?
- Takuulla!

Minusta tuntui oudolta seurata Hannaa, kun hän lähti näyttämään saunan ja miten se pantiin päälle ja pois. Hän ei ollut mikään emännän perikuva ja minulle valmistettu urheilujuoma oli jo melkein liian äidillistä kestettäväksi.
- Se on valmis muutamassa minuutissa. Laita se sitten pois päältä, kun olet valmis, hän sanoi.
- Minuutissa?
- Minuutissa, Hanna vahvisti ja jätti minut siihen. Minulle tuli kiire kellariin hakemaan pyyhkeeni ja kylpytakkini ja huomasin, että jäseneni liikkuivat jo vetreämmin.

Tunnollisesti venyttelin hiukan ennen kuin menin löylyyn. Mahduin ylälauteelle makaamaan ja levähdin sinne huokaisten onnesta. Elämä oli kuitenkin aika hemmetin hyvää, ajattelin ja nostelin jalkojani vuorotellen kohti kattoa. Ne eivät tuntuneet enää niin vierailta klimpeiltä kuin varttitunti sitten. En kuitenkaan viitsinyt jäädä sinne kovin pitkäksi aikaa. Suljin kiukaan kannen, kuten Hanna oli näyttänyt ja painuin suihkuun.

Lähes täysin elpyneenä pukeuduin puhtaaseen t-paitaan ja collegeshortseihin, jotka olin ottanut mukaan siltä varalta, etten viettäisi koko aikaa ratsastushousuissa. Sitten minun oli palattava keittiöön juomaan lisää. Hanna istui pöydän ääressä syömässä friteerattuja kanankoipia suoraan pahvirasiasta.
- Mä tilasin sittenkin safkaa, hän sanoi suu täynnä.
- KFC? kysyin.
- Ei täällä oo semmosta. Pirjon baari ja karaoke.
- Eikä, naurahdin istuen alas.
- Mitä eikä? Paras paikallinen lounasmättöpaikka, joka kuljettaa kotiin.
- Näissä pitäisi varmaan olla varoitus sydänkohtauksesta, sanoin hyväntuulisesti ja kävin kiinni.
- Älä ahmi liikaa. Tää päivä ei oo ohi vielä.
- Mitä vielä? kysyin pelästyneenä. Kello oli tosin vasta kuusi, joten iltaa oli vielä jäljellä vaikka kuinka, mutta olin jotenkin ajatellut, että kun Hanna oli uhrannut minulle koko päivänsä, pääsisin jo vähän vapaalle.
- Mun kunto-ohjaaja tulee käymään.
- Sun mikä?

Koko sana ei tuntunut sopivan Hannan suuhun. Tietysti hän oli hoikka ja jäntevä, mutta olin aina ajatellut hänen olevan sitä luonnostaan ja jumalan armosta. Minun oli vaikea kuvitella Hannaa kuntoilemassa. Oliko hänellä kuntopyörä makuuhuoneessaan? Se selvisi, ennen kuin olin ehtinyt nakertaa neljännen pikkuruisen koipeni. Ovikello soi ja sisään purjehti mies, joka näytti ensisilmäyksellä olevan pelkkiä hohtavan valkoisia hampaita ja lihaksia.
- Tää tarvitsee täsmäohjeita, Hanna sanoi osoittaen minua. Pistin hyvin vikkelästi luun pois ja pyyhin niin suuni kuin sormeni isoon, paperiseen lautasliinaan.
- Martti, komistus sanoi ja ojensi minulle kätensä heittäen vain äärettömän paheksuvan katseen ateriaani. – Proteiinia voi nauttia myös uppopaistamatta.
- Henriikka, esittäydyin niellen mielihaluni ilmoittaa, että saatoin tietää ravinto-opista enemmän kuin hän.
- Hoitakaa hommat. Mulla on menoa, sanoi Hanna ja häipyi.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.3.12 17:47:13

Eikäää!!! Sä oot Sennnu ihan huippu!

Lähettäjä: pop 
Päivämäärä:   28.3.12 18:08:58

No huh! Voi Sennnu, nyt oot noussu tässä tarinakimarassa jotenkin ihan uudelle tasolle! Tätä lukee taas ihan uudenlaisella innolla. En tiiä onko liikaa hehkutettu, jos sanon, että nyt alkaa vuosien (?) työ näyttää tuloksia. Henkilöhahmot alkaa olla tosi rikkaita ja kehittyneitä.. ja teksti on vaivatonta.. samoin kuin sen lukeminen.

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   28.3.12 18:34:52

Toi on varmaan Hannan vanha hoito, veikkaan ma?

Lähettäjä: berry&me 
Päivämäärä:   28.3.12 18:54:11

Olipas kiva lukea monta pätkää ja topaaaakin!
Vesku voisi tosin tulla parantamaan mut, oon ollu kuntoutuksessa kohta jo kuukauden eikä mitään tuloksia nääy. :( Äyh! Onpahan aikaa olla koneella kun ei voi muuta tehdä kun istua..
Jotenkin katkera fiilis.

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   28.3.12 22:01:18

mun pitää varmaan olla viikon verran lukematta että ehtii tulla enemmän textiä.

olen niin tottunut tätä lukemaan muutaman tunnin putkeen.

Hannassa ja Henussa on ihanasti samoja piirteitä. me like, Henusta vois tulla Hannan uus "kummilapsi".

Niin ja sitten tietty mutkien kautta Henu ja Jerry 4-ever :oD

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   28.3.12 23:23:35

Wau! Kaks pätkää putkeen. Ja mitä tekstiä! Ei yhtään liioittelua sanoa, että Sennnu hakkaa suurimman osan kirjailijoista 6-0. Enkä sano tätä siksi, että tässä olisi hevosia vaan siksi, että sun tyyli kuvailla ihmisiä ja tapahtumia on niin elävä, että lukija näkee kaiken tapahtuvan silmiensä edessä. Varmaan yksi syy siihen miksi yksi sun toinenkin välillä selailee Hipposta ja päähän pälkähtää ajatus Jerrystä tai Hannasta ennen kuin sitä taas muistaakaan, että ai niin. Eihän ne ookkaan todellisia!

Ihan mielettömän superia tekstiä. Pop on kyllä oikeassa sanoessaan, että nyt on kyllä noustu jollekin uudelle tasolle. Sikälimikäli se edes on enää mahdollista. Sun tekstit on aina olleet hyviä, mutta pari viimeistä pätkää on ollut superhyviä!

Huomista odotellessa....

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   28.3.12 23:45:43

No hei mulle toi Robertsin kesken jääminen on jo iso juttu.
vannoutunut fani olen. kaikki suomennetut kirjat olen ostanut heti kun kauppaan ovat tulleet.

Mä luen lempi kirjojani aina uudelleen ja uudelleen.

Lähettäjä: berry&me 
Päivämäärä:   29.3.12 13:10:41

Mä oon kans huomannu välillä hipposta lukiessani tai kisoissa ollessa etsiskeleväni sieltä hannaa tai jerryä tai veskua... :D kerran olin ihan varma että näin jessin ja tytöt sillon kun ne oli pieninä, kaupassa. Niistä vaan tuli ihan mieleen se kun ne oli just muuttanu mustaojalle!

Lähettäjä: pop 
Päivämäärä:   29.3.12 14:37:37

Jatkan vielä aiemmasta.. en tarkota vain sitä, et onpa kiva lukea, kun on kivoja tapahtumia.. Vaan, että onpa kiva lukea elävää, mutta helppolukuista kieltä.

Ja noista henkilöistä.. Esim. Hanna on ollu alusta asti hyvä ja selkeä hahmo, mutta oot silti vieny sitä koko ajan eteenpäin. Ja nyt täällä on jengi ihan mehuissaan, kun Hanna onnistuu taas näyttämään uutta puolta itsestään. toimii!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.3.12 16:37:37

Kiittää ja kumartaa!
Tätä pätkää oli ihan sairaan kiva kirjottaa, tai on ollut jo oikeastaan jonkin aikaa. Siitä asti, kun päästiin Teemusta eroon - silloin tuli vähän sellanen olo, että sai hokkikengät pois ja pääsi kesälaitumelle ryskäämään! Se varmaan näkyy sitten :)

B&m voi sissos, kyl mä sulle kauheesti peukkuja pidän, että jotain alkais tapahtua!
----------
Tilanne oli hiukan kiusallinen. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hommia Hanna oli tarkoittanut, mutta onneksi Martti oli paremmin kärryillä. Hän siirsi pusakkansa kainalosta olkapäälle ja sanoi:
- Mennään alas sitten. Mä luulen, ettei meidän kannata mitään erityisesti tehdä tänään, jos sä olet just mutassu ton laatikollisen frittikanaa, mutta mä voin näyttää sulle joitain liikkeitä.
- Mitä liikkeitä? inahdin.
- Salissa.
- Selvä, huokaisin ymmärtämättä edelleenkään yhtään mitään mutta pistin sen nestehukan ja totaalisen uupumuksen piikkiin. En kuitenkaan uskonut Hannan kutsuneen kotiinsa mitään raiskaajaa, joten yritin näyttää siltä, että tiesin, missä mentiin ja seurasin miestä kellariin. Hän ohitti huoneeni ja kylpyhuoneeni ja astui sisään seuraavasta ovesta. Sen takana oli pieni kuntosali. Kaikki valkeni minulle ja katselin laitteita yrittäen tunnistaa ne. Jalkaprässi, ehkä. Jokin, jossa nostettiin painoja vetämällä henkarin näköistä kahvaa alaspäin.
- Treenaatko sä? Martti kysyi ripustaen takkinsa ovenpieleen.
- Mä en ole nähnyt kuntosalia sisältä lukion jälkeen.
- Mitä sä sitten teet?
- Ratsastan. Teen tallitöitä ja ratsastan.
- Just. Sama vanha tarina. Mitäpä muutakaan.

Martti ei pistänyt minua rehkimään laitteissa vedoten ateriaan, jota olin syönyt hänen saapuessaan, mutta näytti minulle, miten kukin niistä toimi ja mitä minun pitäisi niillä tehdä. En voinut ymmärtää, miksi Hanna oli pistänyt hänet tulemaan tänne. Enhän viipyisi täällä kuin pari päivää ja oli erittäin epätodennäköistä, että Mustaojalle palattuani etsisin minkäänlaista kuntosalia saati että rupeaisin käymään sellaisella.
- Ratsastajat käyttää lihaksiaan yllättävän epätasaisesti, Martti luennoi ja päätin yrittää ottaa tilanteesta kaiken irti. Okei, hän oli varmaankin kolmenkymmenen korvilla, mikä oli liian vanha minulle ja ehdottomasti liian nuori Hannalle, mutta hyvännäköinen hän oli. Hiukan minua korvensi se, että hän joutui vähentämään painoja joka laitteesta, ennen kuin sain niitä ilman irvistyksiä liikahtamaan. Joko Hanna oli väkivahva kuin gladiaattori tai sitten hän oli minua odotellessaan käynyt lisäämässä kaikkiin painoja, jotta tuntisin itseni maan matoseksi. En osannut päättää, kumpi vaihtoehto oli todennäköisempi.

Lopuksi mies kaivoi puseronsa taskusta taitetun monisteen, jossa oli kuvattu kaikki kokeilemani laitteet ja liikkeet ja vähän enemmänkin. Hän levitti sen penkille, jolla hajareisin istuin ja rustasi kaikkiin kuviin muistiinpanoja.
- Sä olet ilmeisesti vain käymässä? hän sanoi ja nyökkäsin.
- Pari päivää vaan.
- Okei. Mutta näiden avulla sä voit jatkaa kotona. Mä merkkaan tähän aloituspainot ja toistokerrat. Lisää niitä itse sitten, kun kunto kasvaa. Äläkä unohda lämmittelyä ennen ja venyttelyä jälkeen.

Olin vähän pyörällä päästäni ja erittäin janoinen, kun lopulta sain hätistettyä Martin ulos talosta. Hän oli halunnut näyttää minulle vielä erinäisiä venytysliikkeitä, jotka kieltämättä olivat tuntuneet melko mehkeiltä ja jotka olin painanut tarkasti mieleeni. Niiden tekemistä jatkaisin kyllä, jos vain muistaisin.
- Kiitos kamalasti ja hei hei! toivotin sulkiessani ulko-oven hänen perässään. Melkein toivoin, että olisin kehdannut ottaa hänestä kuvan. Minttu ja Heli olisivat kuolanneet. Minäkin kuolasin lähestyessäni Hannan jääkaappia. Jos ikinä olin ansainnut kylmän kaljan niin nyt ja sellaisen aioin ottaa.

Katsoin myöskin ansainneeni mukavan lepohetken Hannan pehmeällä sohvalla suuren taulutelkkarin ääressä. Päivä oli ollut tuplaten rankempi kuin olin luullut, enkä jaksanut edes hakea puhelintani raportoidakseni kavereilleni tai äidille. Mitähän huominen toisi tullessaan? Hanna ei ollut antanut mitään määräyksiä ennen lähtöään, mutta oletin, että hän saapuisi tallille taas yhdeksän aikoihin. Aloin käydä mielessäni läpi Amin kanssa ratsastamaani viimeistä tuntia. Hanna oli kaiketi säälinyt minua tai muistanut lupauksensa olla kiltti, sillä se oli ollut enimmäkseen käyntityöskentelyä. Väistöjä, taivutuksia ja käännöksiä olin ratsastanut. Sulku ja avo olivat minulta aina tahtoneet mennä sekaisin, mutta tämän iltapäivän jälkeen uskoin muistavani niiden eron hautaan asti. Takaosakäännökset sen sijaan olin saanut onnistumaan pelottavan, riemastuttavan hyvin ja Hannakin oli näyttänyt tyytyväiseltä niihin.

Tuijotin tylsänä kaikkea, mitä televisio katsoi hyväksi minulle näyttää ja havahduin suloisesta raukeudesta vasta, kun ovi kävi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, paljonko aikaa oli kulunut, mutta arvasin, että Hannan mielestä paikkani ei ollut hänen olohuoneessaan, olinhan vain alakerran väkeä. Oli myöhäistä kadota minnekään, mutta nousin kuitenkin ja vein tyhjän kaljatölkin keittiöön. Niin kuin se mitään pelastaisi, tokihan Hanna sen siellä huomaisi.

- Ai, sä valvot vielä. Hyvä.
- Mä en jotenkin jaksanut liikahtaa, sanoin anteeksipyytävästi, enkä voinut olla vilkaisematta syyllisesti tölkkiä, jonka olin juuri laskenut kädestäni.
- Hyvä, Hanna toisti ja kaatoi itselleen lasillisen punaviiniä. – Ota toki toinenkin.
- Ei kiitos, sanoin, sillä minun ei tehnyt mieli. Minulla oli hiukan tokkurainen olo, mutta se alkoi hälvetä, kun otin lasillisen mehua ja join sen pois.
- Miten vaan. Jutellaan, Hanna sanoi ja istui pöydän ääreen.
- Miten vaan, sanoin minäkin. Hanna oli vaihtanut vaatteita sitten alkuillan ja hän näytti varsin viehättävältä vanhukselta sinisessä puserossaan ja hiukset tiukasti taakse vedettyinä paitsi muutamia ohimokiharoita. Ellei hän olisi ollut hienoisesti ryppyinen silmännurkistaan, olisin voinut pitää häntä kolmekymppisenä. Tai no. Neljäkymppisenä. – Missä sä olit? kysyin uteliaana, ennen kuin ehdin harkita uudemman kerran.
- Mitä sä sillä tiedolla teet? Hanna kysyi salamannopeasti kuin sähköisku.
- En mitään, myönsin.
- Mä olin tapaamassa mun miestä, jos sun nyt pitää saada tietää.
- Onko sulla mies? huudahdin hämmästyneenä.
- Onko se joku ihme? Luuletko sä, etten mä saisi sellaista?
- E-en… mutta miksen mä ole koskaan kuullut, että sulla on mies?
- Mitä muuta sä musta muka olet kuullut?

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   29.3.12 17:00:26

Voi vitjat! Tää vaan paranee pätkä pätkältä!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.3.12 17:36:21

Noniiiiin! Nyt päästiin asiaan :D
Pääsi ihan unohtumaan, että Hanna oli naimisissa!

Toiseksi viimeinen päivä tässä talossa töissä, huominen päivä menee sikaillessa!!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.3.12 22:15:53

ei me nyt vielä päästykään asiaan, huominen pätkä pitää saada nyt tai aikaisin, muuten mun koko läksiäisilta menee pilalle :D

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   30.3.12 10:08:28

Vähän erikoisempi perustelu pyytää lisäpätkää; löysin ja tavoitin biologisen isäni!

En ole ennen tavannut, tai vielä vähemmän jutellut. Meni vastaamaan laittamaani postiin yöllä. :3

!!!!

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   30.3.12 13:02:13

Ramona wauu :o
Ja tripille hyvää sikailua!
----------------
En osannut vastata.
- Mistä sä halusit puhua? kysyin reippaasti. Ehkä kävisimme läpi päivän tapahtumia ja miten olin selvinnyt kaikesta. En enää ollut liian uupunut kuullakseni.
- Mitä sä tarkkaan ottaen olet kisannut tällä kaudella? Hanna kysyi.
- Sen yhden helpon B:n täällä Remun kanssa ja toisen pari viikkoa sitten, vastasin auliisti.
- Oletko sä varma?
- Mä luulisin tietäväni, sanoin hiukan loukkaantuneena.
- No joo, mä halusin vain kuulla sen sun omasta suusta. Vesku alkaa tulla vanhaksi ja lepsuksi.
- Missä mielessä?
- Että se luulee istuvansa kuin kukko legotornissa siellä seuransa hallituksessa. Ei se liittoa kuitenkaan voi määräillä. Onneksi mä olen pitämässä asioista huolta.

Hanna sai Veskun kuulostamaan vanhalta ja seniililtä ja melkein loukkaannuin tämän puolesta.
- Mä olen äärimmäisen kiitollinen Veskulle kaikesta siitä, mitä mä olen oppinut parin viime kuukauden aikana, lausuin.
- Sietää ollakin. Mutta teidän seura ei varmasti sitä kiitä, jos se ajaa mestaruuksiin ratsastajaa, jolla ei ole kvaaleja. Mä olisin todellakin voinut antaa asian olla, mutta mulla on heikko kohta, mitä tulee Mustaojaan. Ja Veskuunkin, kyllä mä sen voin myöntää.
- Voitko sä nyt sanoa suomeksi, mistä sä puhut? kysyin tuskastuneena.
- Sitä, että sun on pitänyt saada tulos helposta A:sta, jotta sut voi ilmoittaa mukaan siihen joukkuekisaan. Viidenkymmenenkahdeksan prosentin tulos. Onko tää sulle uutta?
- On, sanoin järkyttyneenä. Minulle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että koko hommassa oli mitään rajoitteita sen jälkeen, kun Vesku oli sanonut ehdottaneensa minua ja minä olin sanonut okei.
- Oletko sä koskaan lukenut kouluratsastuksen kilpailusääntöjä?

Siihen en voinut kuin pudistaa päätäni vastaukseksi. Hassua kyllä, ensimmäinen ajatukseni oli, että miten äiti tulisi pettymään, vaikken ollut hänelle edes kertonut koko joukkuejutusta.
- Turhaan mä kai sitten tänne tulin viemään sun aikaasi. Vesku saa hommata jonkun muun, huokaisin.
- Älä ole tommonen nyyhky luovuttaja. Sitä vartenhan sä tulit tänne, Hanna sanoi kärsimättömästi.
- Mitä varten?
- Jotta sä saat ne tulokset. Me ollaan lähdössä lauantaina Turkuun kisoihin ja sä haet ne sieltä. Ellet sä jostain syystä onnistu, mä piiskaan sut nokkosilla ja sitten sut jälki-ilmoitetaan Salon kisoihin sunnuntaina. Onko sulla frakkia ja silinteriä? Hanna kysyi siemaisten lasistaan. Siitä singahti valonsäde silmiini niin, että minusta tuntui kuin olisin ollut Gestapon kuulusteltavana.
- Ei. Eikä pikku-e:tä, sanoin tuskastuneena. – Eikä kisavaatteita mukana. Mutta uudet kannukset mulla on.
- Joo, ne mä huomasin, Hanna sanoi ja huvittunut nykäys kävi hänen suupielessään.
- Mitä mä teen frakilla ja silinterillä?
- Ne on tarpeen, jos sä joudut vararatsastamaan jotain muuta kuin helpointa luokkaa. Sun täytyy hommata joku toimittamaan sun kisavaatteet tänne. Miten ihmeessä Vesku päästi sut ilman?
- Ei se ole mun isä tai mitään, mutisin. Muistin Veskun sanoneen jotain kisavaatteista, mutta en ollut tainnut oikein ymmärtää. Enhän ollut ymmärtänyt sitäkään, että olin tulossa tänne muuta kuin ratsastaakseni tunnin päivässä Daisyllä ja toisen Peevellä, joka oli otettu mukaan vain, jotta mustaojalaisille jäisi vähemmän liikutettavia. Tunsin ikävästi, että minua oli huijattu. – Väitätkö sä, ettei Veskulla muka ollut hajuakaan siitä, että mun pitäisi saada semmosia tuloksia, jotta mä kelpaisin? kysyin hyökkäävästi.
- Kyllä mun piti sitä siitä asiasta muistuttaa. Miehillä on tapana mennä yli sieltä, missä aita on matalin ja olettaa, että asiat hoituu. Oletko sä joskus mennyt helppoa A:ta? Muistaakseni sä sanoit niin joskus.

Kaikista päivän tapahtumista ällistyttävin mielestäni oli se, että Hanna muisti, mitä olin sanonut hänelle aikoina ennen vedenpaisumusta, kun hän oli nähnyt hyväksi kutsua minua Hennariikaksi.
- Mä menin jonkun helpon A:n sillon, kun mulla oli oma hevonen, mutta miten hitossa sä voit semmosta muistaa? kysyin.
- Mä en koskaan unohda mitään. Paljonko sä sait prosentteja?
- No mä en muista, mulla ei ole tommonen norsun muisti.
- Eipä sillä ole väliäkään. Nyt on ihan eri tilanne kuin sillon. Mun mielestä sä menet sen helpon A:n kvaaleja varten lauantaina kummallakin noilla sun hevosilla ja sitten vaativan B:n ja siihen mä lainaan sulle osaavat hevoset.
- Hittoako mä teen vaativassa B:ssä? älähdin.
- No mistä sä tiedät, mitä ratsastajaa sä joudut paikkaamaan, jos sua tarvitaan?
- Mutta enhän mä voi lähteä kylmiltään ratsastamaan jotain vaativaa suomenmestaruuskilpailuihin!
- Olitko sä kuukausi sitten menossa mihinkään ratsastuskilpailuihin?

En voinut kuin tuijottaa pöydän toiselle puolelle. Ehkä tämä päivä oli ollut minulle liian rankka ja näin unta? Mutta Hanna nousi kaatamaan itselleen uuden lasillisen viiniä ja sillä aikaa minä nipistin polveani. Siihen sattui, joten ehkä olin kuitenkin hereillä, tai sitten huomaisin kohta istuvani omassa sängyssäni mustelma jalassani.
- Lakkaa näyttämästä Barbie-nukelta, Hanna tokaisi palatessaan pöytään. – Haluatko sä tätä vai et?
- Haluan, sanoin epävarmasti.
- No niin. Sitten me hoidetaan homma kotiin. Ellei sulla ole mitään motivaatiota, sä voit saman tien mennä pois.
- Mähän jo sanoin, sanoin hiukan varmemmin.
- Okei. Tää on oikeastaan aika mielenkiintoista, Hanna sanoi.
- Tehdä tämmösestä nobodysta kilparatsastaja? arvasin.
- Nimenomaan. Mä olen suunnitellut huomiselle semmosta, että alotetaan Pultin kanssa pirueteista. Jos sä ymmärrät, mistä on kyse, jatketaan niitä sitten sen teidän ruunikon kanssa.
- Entä jos en?
- No sitten sä vaan saat niistä nollat, jos tulee semmonen tilanne, että sun pitäisi niitä esittää. Ja niissä laukanvaihdoissa oli hitunen jotain lupausta.
- Mä aloin olla ihan puhki, kun me niitä tehtiin, puolustauduin.
- Sulla ei tällä aikataululla ole varaa olla puhki. Niin että jos alkaisit painua nukkumaan. Kello on jo yksitoista, Hanna sanoi.
- Yhdeksältä? kysyin.
- Yhdeksältä.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   30.3.12 14:10:28

Hanna on ihan paras! Voi vitsit, sehän ehkä jopa vähän diggaa Henusta?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   30.3.12 14:19:19

Sehän tykkää Henusta, on tykännyt jo pitkän aikaa!

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   30.3.12 16:58:37

Aivan huippua pätkää taas kerran!

Lähettäjä: sndy 
Päivämäärä:   30.3.12 17:25:46

Veskukin oli nobody josta Hanna teki kilparatsastajan :)
Jee tää on niin jännää!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   30.3.12 18:44:10

No mut ei se sillon alkuun Henusta ihan hirveesti tainnu digata :D. Mut se on ruvennu diggaamaan, ehkä se johtunee siitä, että Henulla on kuin onkin motivaatiota ja se ei oo toritamma, niinkuin Cami ;)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   30.3.12 20:30:19

Ramonan lisäksi mulla on hyvä syy pyytää lisäpätkää: Uusi työpaikka!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.3.12 21:17:31

No onnea uusista duuneista niin tölkille kuin tripille ja TGIF!
-------------
67. Koottua laukkaa
Piruetteja, piruetteja. Piruetteja. Tein niitä unissani koko yön ja ne olivat mielessäni heti, kun silmäni avasin. Sitten ne unohtuivat, kun näin, että kello oli jo puoli yhdeksän. Edellispäivä oli vaatinut veronsa. Kahdessa minuutissa olin vaatteissani ja ulkona ovesta. Juostessani tallille toivoin hurjasti, että Ulla olisi siellä. Minä en hitto vie osaisi omin nokkineni edes hakea Millaa tarhasta.

Ullaa ei näkynyt, mutta toiseksi paras, Ville, harjasi tallissa hevosta.
- Hei, onhan se Milla? Koska mun pitäis olla sen selässä verkanneena niinku kahdenkymmenen minuutin kuluttua, läähätin.
- Älähän hättäile, kyllä sä sieltä selviät, poju lausui suupielestään. – Tää on just valmis.
- Kiitos, huokaisin ja istuin yläkertaan johtaville portaille. En ehtisi ratsastaa niin paljon kuin halusin ennen Hannan tuloa, mutta ehkä hän ei tappaisi minua siitä syystä. Ja minun piti saada juotavaa maneesiin. Minun piti myös soittaa Jerrylle ja se piti hoitaa heti.
- Huomenta, anteeksi, että mä häiritsen, sanoin, kun hän vastasi, onneksi niin nopeasti, etten varmaan ollut herättänyt.
- Huomenta, Henriikka, Jerry sanoi virallisesti.
- Enhän mä herättänyt? kysyin kuitenkin. Ennen yhdeksää soittaminen kenellekään ei ollut asioita, joita sopi tehdä. Sen oli äiti paukuttanut päähäni.
- Et, me ollaan tässä aamiaisella.

Näin kohtauksen kuin olisin itse ollut läsnä. Cami ja Jerry aurinkoisessa aamiaispöydässä, Cami oli juuri voidellut paahtoleivän ja ojensi sen Jerrylle. Idyllistä kuin margariinimainoksessa.
- Sano terveisiä. Ja anteeksi tosiaan, mutta voisitko sä tehdä mulle palveluksen?
- Mitäs?
- Hanna aikoo pistää mut kisoihin ja mun kisavaatteet on Mustaojalla. Et sä mitenkään voisi tuoda niitä? pyysin nöyrästi.
- Että mä ajaisin sinne tänään?
- Eikö sulla ole vapaata? Etkö sä vois? Mä en tiedä, miten mä ne muuten tänne saisin, anelin.
- Kai mä voin, Jerry sanoi vastahakoisen tauon jälkeen. – Missä ne on? Mitä sä tarviit? Takin ja housut?
- Ja paitoja ja hanskat, luettelin ja yritin muistella, mihin olin kaiken jättänyt. – Takki roikkuu mun kaapin ovessa ja paidat ja housut on kaapissa, vasemmalla, mun silmien korkeudella suunnilleen. Hanskojen pitäisi olla kaapissa kanssa – ellei ne ole pöydällä.
- Okei, Jerry sanoi.
- Mä olen sulle ikuisesti kiitollisuudenvelassa! sanoin hartaasti ja yritin miettiä, millaiseen kuntoon olin huoneeni jättänyt. Yleisesti ottaen se oli melko siisti, mutta satunnaisesti siellä kyllä pyöri vähän vaatteita lattialla. Alusvaatteita enimmäkseen. No, sille en nyt voinut mitään.
- Cami sanoo terveisiä, Jerry sanoi, joten kiitin vielä siitäkin ja sanoin, että minun piti mennä.

Pysähdyin siltikin vielä hetkeksi. Minun pitäisi rauhoittua ja koota itseni, ennen kuin nousisin satulaan. Pulssi vielä myöhästymisen kauhistuksesta tykyttäen en pystyisi yhtään mihinkään.
- Vienkö mä tän maneesiin? keskeytti Ville meditoimiseni.
- Viitsisitkö sä? Mun pitää etsiä vielä juomapullo, havahduin.
- Tietty. No problem.
- Mä tulen minuutissa. Ja jos vaan voit niin pidättele sitten Hannaa, jos näet sen. Mä olen myöhässä.

Yritin palata piruettiuniini maneesissa, mutta vaikka olin edellispäivästä ennenkuulumattoman suuren osan viettänyt satulassa, nyt se tuntui vieraalta esineeltä. Liukkaalta ja petolliselta. Skippasin alkuravit ja nostin laukan niin pian kuin vain suinkin voin toivoen unifiiliksen palaavan. Askellajin vaihdos auttoi ja aloin tuntea itseni varmemmaksi. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten piruetteja ratsastettiin – Minttu olisi tiennyt, hän oli lukutoukka ja teoreetikko – mutta sen verran tajusin, että sen oli pakko lähteä melko hitaasta laukasta. Niinpä aloin säädellä sitä, päästelin välillä vähän reippaampaa ja yritin kohta lyhentää sitä. Ei sellaisesta ainakaan haittaa voinut olla.
- Jos sä yrität sitä mitä mä luulen, niin tee se edes oikein, kuului Hannan ääni.
- Ja mitä sä luulet? kysyin, mutta tajusin sen kuulostavan nenäkkäältä ja pysäytin Millan siihen paikkaan. – Mä vaan lämmittelin vähän, sanoin nöyrästi.
- Sun pitää pitää se voimakkaana, vaikka se lyhenisikin. Liike ei vähene, se siirtyy ylöspäin.

Hannalla oli jumalainen kyky käyttää sanoja, jotka muuttuivat suoraan kuviksi aivoissani. Tietysti hän antoi täsmäohjeitakin, kuten aseta, pidä ulko-ohja tai käytä sisäpohjetta ja tottelin niitä edes miettimättä, mutta kun niitä tuli liikaa kerralla, häkellyin. Kun pääsimme laukan kokoamisen ja sulkutaivutusharjoitusten jälkeen hetkeen, jota olin odottanut, varsinaisen piruetin ratsastamiseen, tai paremminkin sen surkeaan yrittämiseen, häkellyin pahan kerran. En pystynyt pitämään päässäni kaikkia eri asioita, jotka minun olisi pitänyt yhtaikaa pystyä suorittamaan.
- Mikä tässä nyt on niin hemmetin vaikeeta? Hanna kysyi usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
- Mä en hallitse kaikkia jäseniäni, sanoin surkeana. – Mä en pysty käskemään niitä kaikkia toimimaan yhtaikaa.
- Oletko sä nainen vai et? Missä sun moniajo on?
- Mulla ei taida olla naisen aivoja. Etkö sä voisi käyttää jotain vertauskuvaa, jonka mä ymmärtäisin?
- Satujako sulle pitää ruveta kertomaan? Hanna tuhahti.
- Mutta se toimii. Niin kuin kun sä sanoit, että sen pitää laukata ylöspäin selällä.
- Ahaa, Hanna sanoi miettiväisesti ja käski minun taas nostaa laukan. Kun lähestyin kohtaa, jossa tähän asti olin yrittänyt tehtävää, vatsani alkoi tuntua tiukalta. Mokaisin taas, se oli väistämätöntä. Mutta Hanna käski minun jatkaa ja avasi suunsa vasta seuraavalla sivulla.

- Puolipidäte, ja lyhennä sitä. Taivuta. Ja nyt nosta sen etuosa sisälle.
Taikasana. Kun Hanna käski minun nostaa, kroppani toimi automaattisesti tehdäkseen, mitä hän halusi. Millan etuosa keveni ja siirtyi uran sisäpuolelle valmiina uuteen askeleeseen. Yritin jatkaa, mutta olin niin hämmästynyt ja helpottunut, että liike levisi siihen.
- Miksi sä lopetit? Hanna syytti.
- Koska se toimi! Mä…
- Niinhän se toimi. No, onhan yksi hyvä askel parempi kuin nolla. Luuletko sä, että sä pystyt tänään kahteen? Äläkä kumarra niin kamalasti. Et sä maasta asti sitä nosta.

Luulin ja pystyinkin. Kun olin saanut lihasmuistiini tuntuman siitä, miten homma toimi, pystyin jo ottamaan vastaan niitä tavallisiakin ohjeita. Tosin vaihdoimme hevosta siinä välillä, sillä Hanna sanoi Millan saaneen jo kestää ihan tarpeeksi yhdeksi kertaa. Peeve oli hätäisempi ja lyhytpinnaisempi, mutta onnistuin lopulta tekemään sen kanssa muutamia ihan kelvollisia neljäsosakäännöksiä.
- Kai tähän täytyy olla tyytyväinen, Hanna sanoi suu mutrussa ja sen näköisenä, että hän joko oli erittäin tyytymätön tai erittäin hämmästynyt siitä, että oli saanut minusta irti niinkin paljon.
- Mä olen, ilmoitin. Minulla oli voittajaolo. – Miltä kuulostaisi kanapata lounaaksi?
- Miltä kuulostaisi sarjavaihdot iltapäivällä? Hanna nokitti ja melkein hymyilin hänelle. Ihan pidin hänestä juuri nyt.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.3.12 21:20:33

Äh, mulla meni hevoset sekasin, kun laitoin ton päivän ekan pätkän vanhasta versiosta töissä. Tästedes saatte tyytyä iltapalasiin!

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   30.3.12 21:42:03

Ihania pätkiä :))

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   30.3.12 21:47:42

nyt mä alan taas tykätä hannasta!

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   31.3.12 15:24:44

Äkkiä, äkkiä, äkkiä lisää! Pirullinen jumalatar Hanna janottaa mua kovasti. Son aika herq hahmo, etten sanois. Ja sit mua kuumottaa lukea noita ratsastusjuttuja! Iskee sellanen hirmunen hinku päästä iteki satulaan. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.3.12 15:33:47

Sillä aikaa, kun kanapata pöhisi uunissa, Hanna vei minut työhuoneeseensa. Pyhimpäänsä, ajattelin, sillä hän jäi viereeni seisomaan kädet puuskassa, kun istuin koneelle ja ilmoitin itseni lauantain kisoihin. Helppo A Mustaojan hevosilla ja vaativa B Millalla ja jollain, jonka nimi oli Ammo. Kisoissa ei ollut vaikeaa luokkaa, johon Hanna itse olisi ne viitsinyt viedä, vaan hän sanoi ratsastavansa parilla nuoremmalla hevosellaan samoja luokkia minun kanssani.
- Saako näin edes tehdä? kysyin epäilevästi.
- Miten?
- Osallistua näin monella hevosella?
- Luuletko sä, etten mä tiedä?
- En, myönsin ja olin iloinen, etten ollut ruvennut ääneen epäilemään omaa jaksamistani ja koko vaativan B:n mielekkyyttä. Jos minä selviäisin tästä viikosta ratsastaen neljä valmennustuntia päivässä, lauantai tulisi tuntumaan suorastaan lomalta, eikä Hanna takuulla olisi lainannut minulle hevosiaan, jollen hänen mielestään olisi ollut kelvollinen kokeilemaan. Minussa kihisi suuresti tämä luottamus, joka oli paljon omaani uskaliaampi.
- Sitten yks juttu, sanoin kuitenkin. – Mä en osaa noita ohjelmia.

Hanna näytti ensin hämmästyneeltä, sitten tuskastuneelta.
- Mä en tiedä yhtäkään ihmistä, joka ei opettelisi uusia ratoja heti, kun ne julkaistaan keväällä.
- Mä en juurikaan ratsastanut keväällä, sanoin nöyrästi.
Se ei ilmeisesti ollut vastaamisen arvoinen juttu. Hanna hätisti minut pois tuolilta ja muutamassa minuutissa printteri sivupöydällä oli sylkenyt ulos muutaman elämääkin tärkeämmän paperin.
- Siinä. Opettele ne syödessäsi. Pidetään sen kirjavan kanssa rataharjoitus.
- Ja se tarkottaa…?
- Se tarkottaa, että sä ratsastat sen ohjelman. Mä olen tuomari. Joko se ruoka ois?
- Toivottavasti, sanoin. Hanna alkoi kuulostaa siltä, että ilman hyvää ruokaa hän olisi kohta kurkussani.

Olimme melkein syöneet, kun ovelta kuului kolinaa ja tervehdys. Jerry ei vaivautunut soittamaan ovikelloa vaan käveli suoraan sisään.
- Ne sano tallilla, että te ootte täällä. Mitä, oikeeta ruokaa?
- Luuletko sä, että mä alennun syömään mikroaterioita? kysyin tyytyväisenä.
- Enpäs arvannutkaan, että sä tulisit käymään, Hanna sanoi.
- Henriikka soitti ja pyysi tuomaan kisavaatteensa, Jerry selitti. – Mä jätin ne eteiseen. Hanskoja ei löytynyt, joten mä otin eteisestä jonkun vanhat. Mitä sä nyt menet kisaamaan?

Heilautin vastaukseksi ohjelmaa, johon olin uppoutunut.
- Mä tarviin kvaaleja, ilmoitin ylpeänä uudesta, oppimastani sanasta. – Ja kiitos, kun viitsit tuoda noi kamat. En mä niitä mitenkään muuten ois ehtiny saada. Ens kerralla mä en lähde ilman omaa autoa.
Suljin suuni äkkiä ja katsoin Hannaa pelästyneenä. Mikä minä olin olettamaan, että tulisi ensi kertakin? Hanna ei kuitenkaan tuntunut huomaavan sanoissani mitään kummallista, vaan oli samaa mieltä.
- Totta, sun pitäisi se silinterikin käydä etsimässä. Jerry voi tietysti käyttää sua kaupungilla nyt, kun se on täällä. Mutta ensin se rata. Jerry, rupeatko sä toiseksi tuomariksi?
- Mikä etten, Jerry sanoi ja istahti rennosti pöydän päähän. Hän katsoi minua huvittuneen näköisenä. – Täällä näyttää kaikki sujuvan paremmin kuin hyvin.
Nyökkäsin, sillä niin oikeastaan sujuikin. Hanna oli asialleen omistautunut ja tiukkasanainen, mutta ei hän ollut ollut minulle ilkeä. Jos olin kritiikkiä saanut, niin se oli ollut oikeudenmukaista ja tullut aiheesta.
- Anna Jerrylle se ohjelma, että se tietää, mitä arvostella ja mene laittamaan hevosesi, Hanna käski. Minä en uskaltanut sanoa, että olisin ehkä halunnut kerrata rataa vielä, kun hän kerran oli onnellisesti unohtanut, etteivät kouluradat olleet valmiiksi asennettuina kaikkien ihmisten aivoissa. No, kyllä yhden lounaan aikana ehti aika paljon painaa mieleensä.

Palasin tallille ja laitoin kaikessa rauhassa Daisyn kuntoon. Verryttelin sen huolellisesti muistellen ohjelmaa ja kun Hanna ja Jerry lopulta ilmestyivät maneesiin, olin jo ruvennut taas kävelemään pitkin ohjin peläten, että verkkaisin liikaa, eikä Daisy enää jaksaisi.
- Oletko sä valmis? Hanna kysyi ja nyökkäsin. Mutta sitten he ottivat katsomon puolelta tuolit kummallekin ja istuivat toiseen päähän maneesia. Heillä oli jopa kynät ja paperia. Se oli vähän liikaa ja sai minut nieleskelemään, mutta silkalla tahdonvoimalla ryhdistäydyin siitä suosta. Lauantaina minulla olisi vastassani pahempaakin kuin kaksi tuttua leikkituomaria, ja vielä monta kertaa.
- Mä alotan nyt! huikkasin laukattuani kerran ympäri maneesin. Siitä oli täällä ollessani tullut lempiaskellajini.
- Alota vaan, Hanna sanoi kuningatarmaisesti.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   31.3.12 16:14:35

Voi ihanaa, ihania pätkiä! Kiitos Sennnu, mä oon tosi iloinen vielä viime hetken suunnitelman muutoksesta, eli mulla ei firma vaihdukaan, toimipiste vain! Tuli silti pikku itku eilen illalla kun porukka alkoi lähteä :s

Mutta joo, tää on aivan ihanaa kun on Hannaa, hevosia ja Jerryäkin. Iiiihanaaa. Mitähän sille Teemulle nyt on tapahtunut? Törmätäänkö siihen vielä?

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   31.3.12 16:42:05

Lisäpätkä sen kunniaks ettei mun hoitohevonen kiukutrllu tänään (harvinaista):-)
Ta ees viikolopun!
Mua jäi vaivaamaan Henun rata:-D

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   31.3.12 16:57:08

nyt se ratsastaa joko täydellisesti tai aivan perseilleen, toivottavasti täydellisesti

Lähettäjä: berry&me 
Päivämäärä:   31.3.12 17:09:52

HÄRREGUUUUUD seisoin tänään pitkästä aikaa ihan omin jaloin :)))!!! Ei kyllä kauaa jaksanut muutaman askeleen jälkeen tuntu ku ois maratonin juossu :D
Se lääkäri vaan sano, ettei kannata nyt riemastua liikaa että se saattaa jäädä vähäks aikaa se edistys tähän.. Pidetään peukkuja :)

Tykkäilen edelleen tästä Henu on niin ihana kun se on kasvanut aikuiseksi :D

Lähettäjä: rauh 
Päivämäärä:   31.3.12 18:45:37

Ihanan ihania pätkiä, hurjasti tykkään!:)

ois kuitenkin kiva ehkä kuulla Teemusta, ja ainakin Sarasta jotain:)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   31.3.12 20:25:36

Voi ihania pätkiä! Mä en ruinaa lisää, koska ponilla ei pysy suitset päässä, niin pitää keksiä jostain sille semmoset, jotka ei varmastikaan valahda pois päästä, edes silloin kun remelit on kaikkein tiukimmillaan...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.4.12 14:35:34

Hieno homma b&m! Siitä se lähtee!
-------------
Muistin radan ja ratsastin sen mielestäni oikein ja täsmällisesti. Ainakaan Hanna ei puhaltanut pilliin, jos hänellä sellainen oli, eikä muutenkaan liikahtanut, ellei kirjottavaa kättä laskettu. Minusta tuntui kuin olisi ollut viikko siitä, kun olin tullut tänne ja Jerry oli nähnyt minun ratsastavan. Halusin näyttää hänelle, miten hirveästi olin ehtinyt kehittyä ja manasin, että ratsastin vain A:ta. Muutama piruetti olisi nyt ollut paikallaan.

Lopetin arvokkaaseen nyökkäykseen ja hillittyyn kädenojennukseen ja annoin Daisylle pitkät ohjat. Annoin sen jatkaa uraa pitkin ja katsoin uteliaana, miten Jerry ja Hanna nousivat istuimiltaan vertailemaan papereitaan.
- Anna se hevonen Villelle ja tule sinäkin tänne, Hanna huusi minulle ja huomasin pojan hiipineen maneesiin. Hän juoksi Daisyn luo, minä hyppäsin selästä ja kipitin puolestani kuulemaan tuomioni.
- Lähestyminen oli aika suora, kuulin Hannan sanovan.
- Mutta se ei pysähtynyt tasan.
- Mutta se sentään korjasi sen. Se on positiivista.
- Ravi ois voinut olla vähän isompaa.
- Voltit näytti molemmat aika pyöreiltä.
- Ei, toinen oli paremminkin muna, väitti Jerry.
- Okei. Mä en nähnyt sitä.

Kuuntelin ja ymmärsin kohta, että minun rataharjoitukseni olikin verkatessani muuttunut Jerryn tuomarointiopetukseksi. Se oli pienessä määrin ärsyttävää, samoin kuin se, että he puhuivat minusta kuin en olisi läsnä.
- Mahdoinko mä päästä läpi? kysyin vienosti, kun olin kuunnellut sitä useamman minuutin.
- Odota, sanoi Jerry, joka räpläsi puhelintaan. – Mä lasken… miksi hitossa näitä kohtia pitää olla näin paljon?
- Täähän oli lyhyt ohjelma, Hanna huomautti. – Näytä. Mutta kyllä sä läpi pääsit, jos sä nyt sellasta ilmaisua haluat käyttää. Mä annoin sulle kuuskymmentäkahdeksan ja Jerry näköjään kuuskymmentäyksi. Prosenttia, siis.

Ellen olisi ollut niin ärsyyntynyt heidän käytökseensä, olisin saattanut hypähtää ilosta. Hanna oli antanut minulle kokonaista kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kuin tarvitsinkaan. Mutta mitä hittoa Jerry sitten oli ajatellut? Hän oli antanut paljon huonommat pisteet ja katsoin häntä kaunaisesti.
- Tässä, sä saat nämä ja ota niistä opiksesi, Hanna sanoi ja antoi minulle molemmat paperit. Taittelin ne ja tungin pusakkani taskuun. Perehtyisin niihin myöhemmin.
- Mitä me nyt tehdään? kysyin. – Sä puhuit sarjavaihdoista.
- Joo. Katotaan niitä myöhemmin. Mutta menkää te nyt välillä katsomaan löytyiskö sitä silinteriä. Kauppa ei ole auki kuin pari tuntia näin iltapäivällä. Mä ratsastan sillä välin vähän itse. Ville! Vie se pois ja laita mulle Echo!
- Oletko sä valmis? Jerry kysyi minulta.
- En. Mä en aio lähteä mihinkään kauppaan kypärä päässä ja ratsastussaappaissa, eikä mulla ole lompakkoakaan taskussa, sanoin nokkavasti.
- No, käy hakemassa, ja viemässä ja vaihtamassa ja mitä sun nyt tarvii. Mä odotan täällä, hän sanoi setämäisesti.

En pitänyt mitään kiirettä maleksiessani takaisin Hannan talolle vaan potkiskelin kiviä. Jerry sai minun puolestani odottaa ihan rauhassa. Mutta sitten näin eteisen naulakossa kisavaatepussini ja tulin katumapäälle. Olihan hän sentään tullut tänne vapaapäivänään vain, koska olin pyytänyt. Pistin vähän liikettä niveliini ja vaihdoin vikkelästi farkkuihin ja avokkaisiin. Laukkuni oli siellä, mihin sen olin jättänytkin, sänkyni alla. Minä en tiennyt, mitä kouluratsastussilinterit maksoivat, mutta onneksi Mustaojalla oli vain vähän tilaisuuksia tehdä heräteostoksia, enkä ollut monestikaan vaivautunut shoppailemaan sieltä, joten eiköhän minulla ollut sellaiseen varaa. Äiti varmaan avustaisi tarvittaessa vaikka jälkikäteenkin.

Lähettäjä: anonyymi 
Päivämäärä:   1.4.12 16:25:38

Mä tyhmänä aloin lukemaan noita pätkiä missä Henu oli raskaana, Jerry lähti Ahvenanmaalle ja Jeremias kuoli jne. Lopputulos se että poraan täällä täysiä, vaikken kyllä ekaa kertaa noita lukiessani itkenyt. Taitaa olla herkkä päivä.

Onneks toi uusin pätkä oli kivempi, ei se sitten munannutkaan

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.4.12 22:03:44

Hei, jos ette vielä ole huomanneet niin Hazz on palannut!

Lähettäjä: elwaen- 
Päivämäärä:   2.4.12 17:11:08

jatkuu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.4.12 17:33:22

68. Con Ripasso
Jerry lähti ajamaan kohti kaupunkia ja minä käytin alkumatkan lukien hänen ja Hannan arvosteluja ratsastuksestani.
- Aiotko sä koulutuomariksi, vai? kysyin hyökkäävästi.
- En mä tiedä, katsotaan nyt. Jos nyt ensin valmistuisi varatuomariksi, Jerry naurahti.
- Jaa. No toivottavasti sä olet katuville rikollisille lempeämpi kuin kouluratsastajille.
- Häh? Eikö mun arvostelu kelpaa sulle?
- Mä luulin, että Hanna on tiukka, mutta siihen verrattuna sä olet oikea inkvisiittori, ilmoitin.
- Ota nyt huomioon, että eihän mulla ole kokemusta arvostelemisesta! En mä ole ikinä ennen kokeillut tolla lailla tosissani, oikein paperin kanssa!
- Jaa, sanoin leppyen hiukan. Ehkä sitä skaalaa tosiaan oli vaikea valita noin yhtäkkiä. – Okei. Olishan mulle sunkin pisteet riittäneet.
- Hyvinhän sä ratsastit.
- No, semmosta tavallista räpellystä, sanoin vaatimattomasti, mutta sitten olimme perillä. Kaupan ikkunoissa oli varustevalmistajien logoja, mutta piha oli tyhjä. Ei siellä ainakaan kovaa ruuhkaa voinut olla.

- Musta tää on ihan mieletöntä, sanoin pysähtyen keskelle pihaa.
- Mikä? kysyi Jerry törmättyään minuun.
- Mä menen ostamaan silinteriä! Minä!
- Niin, se pitää olla, jos meinaa kisata kangilla.
- Mutta, aloitin ja annoin sitten olla. Jerryn oli varmaan yhtä vaikea tajuta, mikä tässä oli villakoiran ydin kuin Hannan ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset osanneet kouluohjelmia ulkoa. – Toivottavasti niillä on.
- Jos ei ole niin toista liikettä täällä ei ole.
- Joo, en mä pyydä sua ajamaan Turkuun tai Helsinkiin tai mihinkään. Jos ei ole niin ei ole.

Mutta siellä oli, kaksi silkkipyttyä pölyisissä laatikoissa ylähyllyllä.
- Näitä ei enää oikeen mene tähän aikaan vuodesta, myyjä sanoi anteeksipyytävästi. – Mikä sun koko on?
- Mun kypärä on kai viisseiska, arvelin.
- Taitaa olla parempi, että vaan kokeilet, myyjä sanoi ja ojensi minulle toisen.

Olin avannut hiukseni vaihtaessani vaatteita ja nyt tajusin, ettei kai olisi kannattanut. Enhän minä tukka auki radallekaan menisi. Sitä paitsi kun nyt iskin pytyn päähäni näytin paremminkin playboy-tytöltä kuin ratsastajalta.
- Mitäs sanot? kysyin Jerryltä nauraen.
- Se näyttää hyvältä, hän sanoi, mutta katsoi sentään eikä vain vastannut automaattisesti, kuten miehet yleensä kaupassa. Toinen silinteri oli selkeästi liian pieni, joten minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ostaa ensimmäinen ja sillä hyvä. Onneksi se ei ollut ylettömän kallis.
- Se kävi äkkiä, Jerry sanoi hyväksyvästi, kun kävelimme ulos liikkeestä.
- Jäätkö sä ratsastamaan tai jotain? kysyin.
- En mä taida voida. Cami pääsee kohta töistä ja mä lupasin tavata sen sen jälkeen.
- Selvä, sanoin kevyesti. – Toivottavasti se ei saanut mitään hepulia, kun mä jouduin lennättämään sut tänne.
- Ei kai, miksi se olisi? Vai olisiko se voinut? Jerry näytti huvittavan hämmästyneeltä.
- Ei varmaankaan, rauhoittelin. Olin unohtanut, miten sinisilmäinen Jerry saattoikaan olla. Minä haistoin hepulin tänne asti. – Sano, että sä pelastit meidän kaikkien viikonlopun. Sano, että sä olet kaikkien janoisten sankari.
- Sä puhut kuule ihan höpöjä.

Höpöjä tai ei, Jerry heitti minut Hannan luo, missä vaihdoin taas ratsastusvaatteet ja palasin tallille.
- Eikö Jerry tullut enää takasin? kysyi Hanna syyttävästi, kun kohtasin hänet tallissa.
- Sen piti ehtiä takasin kotiin, ennen kuin Cami pääsee töistä, juorusin.
- Anna mun kaikki kestää, Hanna huokaisi. – Selvä. Palataan me asiaan. Laukanvaihdot. Ville laittaa Ammoa sulle parhaillaan. Löysitkö sä silinteriä?
- Löysin, sanoin ja totesin, että oli kyllä hiton hieno homma, että tallilla oli kunnollinen henkilökunta. Niin paljon helpompaa ja nopeampaa.

Lähettäjä: berry&me 
Päivämäärä:   2.4.12 17:50:33

Henusta tulee Hanna2 :D

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   2.4.12 18:20:34

Mä jo odotin, että Hanna olis tuhahtanut tonne "anna mun kaikki kestää" -perään, että "kiire toritamman luokse..."

Lähettäjä: anonyymi 
Päivämäärä:   2.4.12 19:30:51

nyt henusta tulee diiva

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   2.4.12 20:37:42

Tosi loistavia pätkiä!

Lähettäjä: Luna$i 
Päivämäärä:   2.4.12 22:20:01

miten ois mun synttäreitten kunniaksi toinen pätkä? (:
Täytin hurjat 20v!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.4.12 22:25:46

Oi onnea!
------------------
Laukanvaihdot olivat vaikeita, vaikka Ammo oli mukava ja miellyttämisenhaluinen ratsu. Yritin olla minimalistinen ja kevyt ja onnistuin vain huitomaan ja hapuilemaan. Lopulta Hanna sanoi minua heinämieheksi ja käski minun lopettaa hevosen kiusaamisen.
- Olikohan erehdys pistää sut kaikkiin neljään luokkaan? hän sanoi epäilevästi. – Sulla ei taida kunto kestää.
- Mä olen ratsastanut jo yli neljä tuntia tänään! En mä ratsasta niin paljon lauantaina! sanoin kiireesti. Nyt, kun olin tottunut ajatukseen, en halunnut luopua yhdestäkään radasta.
- Kyllä sä aika paljon ratsastat. Verryttelyt ja kaikki.
- Mä haluaisin vielä harjotella niitä piruetteja, lausuin salaisen haaveeni.
- Mä en usko, että se on hyvä idea. Ei tänään. Sun ratsastamisesi on menny alaspäin kuin lehmän häntä koko iltapäivän, enkä mä halua, että sä enempää rääkkäät mun hevosia. Ratsasta vielä pari vaihtoa käynnin kautta. Sekin on ohjelmassa ja sen nyt luulisi sujuvan. Huomenna meidän täytyy keskittyä kokoamisiin ja lisäyksiin.

Hetken keskustelu ja rentoutuminen satulassa olivat elvyttäneet minut ja onnistuin tekemään pari sulavantuntuista laukka-käynti-laukka-siirtymistä. Minun olisi niin tehnyt mieli vielä kerran kokeilla vaihtoa askeleessakin, mutten uskaltanut uhmata Hannaa. Vaikka hän lähtikin maneesista, kun minä aloitin loppuverkan, hän takuulla saisi jotenkin tietää.

Viivyttelin tallilla vähän aikaa, mutta vaikka ratsastus- ja muut lihakseni olivatkin paljon paremmassa kunnossa kuin edellisiltana, kaipasin silti kuumaan suihkuun. Ehkä uskaltaisin mennä saunaankin, jos Hanna olisi taas lähtenyt jonnekin. Viivyttelin vielä vähän lisää sitten, mutta valitettavasti hän oli edelleen kotona.
- Henkka! kuului keittiöstä sellaisella sumutorven äänellä, että huomasin juoksevani.
- Mitä?
- Kokituttaako sua?
- Jos sä haluat, sanoin nöyrästi. Mitä muutakaan olisin voinut sanoa? Pakkohan minun oli joka tapauksessa jotain ruokaa tehdä, jos halusin itsekin syödä. Päivällinen pata näkyi lojuvan tyhjänä tiskialtaassa, Hanna ja Jerry olivat varmaan tyhjentäneet sen, kun minä olin iltapäivällä lähtenyt tallille laittamaan Daisya.

- Hyvä. Mun piti lähteä teatteriin, mutta Kaitsu ei voi hyvin, enkä mä yksin halua.
- Kaitsu? toistin ja tajusin samassa, että nyt taisin tietää Hannan miehen nimen. Se tuntui hyvin tunkeilevalta.
- Mitä meillä on?
- Kävisikö pasta carbonara? esitin käytyäni hetken läpi, mitä kaikkea olinkaan tilannut kaupasta tuotavaksi.
- Kävisi. Mutta ei ihan vielä, sanotaanko tunnin päästä? Mä söin päivällä niin paljon, ettei mulla ole vielä nälkä.
- Selvä, sanoin, ja kun nyt kerran olin vähän niin kuin antavana osapuolena, kysyin, voisinko käydä saunassa.
- Käy vaan, Hanna sanoi suopeasti.

Kävin ja palasin sitten keittiöön, missä Hanna istui nippu papereita ja punaviinilasi edessään. Hän näytti huomattavasti hyväntuulisemmalta, mutten siltikään uskaltanut kysyä, eikö hän mieluummin olisi huonovointisen miehensä luona.
- Keittiö on kodin sydän, totesin kevyesti.
- Mä ajattelin katsoa, miten sä teet sitä. Ruokaa.
- Sitä näkee telkkaristakin aika paljon, huomautin ja aloin silputa sipulia parhaaseen Top Chef –tyyliin.
- Sitäkö sä haluat? Telkkariin?
- Ja miten mä sinne joutuisin? naurahdin.
- En mä sitä kysynyt.
- No, kai kaikki kokkikoululaiset jossain kohden toivoo, että niistä tulee Jamie Oliver tai Gordon Ramsay. Ihan niin kuin ratsastajat toivoo, että niistä tulisi sinä tai Vesku.
- Hahaa, hyvin sanottu, Hanna sanoi tyytyväisenä ja hiljeni. Minä jatkoin hommiani erityisemmin ajattelematta mitään muuta. Pasta oli niin nopeaa ruokaa, että melkein tuskastuin tajutessani, että olin unohtanut heittää patonginraakileet uuniin. Ja salaattikin pitäisi tehdä, mutta sen selvittäisin helposti sillä aikaa, kun kastike vähän porisisi. Koska nyt olin näyttämöllä, tein siitäkin parhaani mukaan näytöksen ja sekoittelin salaattiainekset isossa kulhossa parin halloumipalan paahtuessa paistinpannulla.

Lähettäjä: Luna$i 
Päivämäärä:   2.4.12 23:15:43

kiitos paljon! (:

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.4.12 09:08:39

Vitsit että tuli nälkä! Halloumi <3

Koskahan nää diivat alkaa jauhaa paskaa Camista?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.4.12 17:31:47

Miksi sä luulet niitä niin pahantahtoisiksi? :D
----------------
Kun kaikki oli valmista, annostelin ruoat lautasille, pyyhin niiden reunat roiskeista ja nostin kaiken pöytään. Jos Hannalla olisi ollut punaruudullinen pöytäliina, olisi voinut kuvitella olevansa italialaisessa ravintolassa. Tai niin minä kuvittelin, enhän ollut koskaan käynyt Italiassa ja Helsingin pizzerioissa ei juuri pöytäliinoilla koreiltu. Ja sitten me söimme. Ja joimme.
- Meidän täytyy avata toinen pullo, Hanna totesi, kun olin juonut oman lasilliseni ja pullo näytti tyhjältä. Ei minun lasini mikään tuoppi ollut, mutta Hanna oli vajuttanut pulloa etukäteen jo aika lailla.
- Ei kai, sanoin epäillen. Kahta rankkaa päivää seuraisi kolmas ja neljäs.
- Et kai sä ole ruvennut uskovaiseksi tai absolutistiksi sitten viime näkemän? Hanna kysyi palauttaen kirvelevästi mieleeni, miten olin viimeksi ottanut hänen viinilaatikkonsa evääksi.
- En, mutta…
- Pidä mulle seuraa, ettei mua ala kaduttaa, etten sittenkin lähtenyt sinne teatteriin.

Se oli käsky jos jokin.
- Mun pitää muistaa sanoa Kaitsulle, että meidän pitää kohta lähteä hakemaan täydennystä viinikaappiin, Hanna totesi kaataessaan meille lisää viiniä uudesta pullosta. – Italia on niin ihana paikka. Kunhan tää kisakausi vaan loppuu.
- Toiset käy Alkossa, totesin kuivasti. - Ja mikä tää Kaitsu sitten oikein on? rohkenin kysyä.
- Mun mies. Aviomies, jos ihan tarkkoja ollaan.
- Sä olet naimisissa? hämmästyin.
- Olen ollut yli kakskymmentä vuotta. Onko se niin kummallista?
- Sä asut täällä yksin, esitin viitaten olohuoneen suuntaan.
- Joo, ei me olla koskaan asuttu yhdessä. Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?
- Ei kai mitään, myönsin, vaikken ollut koskaan ajatellut moista vaihtoehtoa. Ihmisillä oli paremminkin tapana asua yhdessä olematta naimisissa. Katsotaanpa vaan vaikka äitiä ja Pertsukkaa.

Seuran pitäminen Hannalle oli helppoa. Tarvitsi vain kuunnella. Hän äityi kertomaan lapsuudestaan Ahvenanmaalla ja ensimmäisestä ponistaan, sitten toisesta. Ajattelin, että jos hän aikoi käydä lävitse joka ainoan hevosensa tähän päivään asti, emme poistuisi pöydästä ennen joulua, mutta ei hän sentään niin pitkälle jatkanut.
- Niin, että älä kuvittele, että mut on jo pentuna poispilkattu. Mä olen kyllä lapioinut oman kasani kakkaa, ja se on varmasti isompi kuin sun, hän julisti.
- Takuulla, myönsin auliisti. – Mä vasta opettelen. Sinä päivänä, kun on mun sadas aamutallivuoro, mä otan mukaan pullon samppanjaa.
- Sadas?
- Mä en juurikaan ole tehnyt sitä ennen kuin tänä kesänä.
- Jestas. Mikä neiti!
- Niinhän mä olen, sanoin. Sehän oli kaikin puolin totta, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti. Hanna jäi tuijottamaan minua sanomatta mitään pitkään aikaan.

- No? kysyin lopulta, kun hermostuin.
- Tiedätkö sä, että suurin osa nuorista, jotka haluaa mulle töihin, kehuskelee tehneensä tallitöitä vähintään kymmenvuotiaasta?
- Niin varmaan.
- Puoletkaan ei ratsasta niin hyvin kuin sinä.
Se oli hunajaa korvilleni ja taisin jopa punastua.
- Mulla oli innostunut mutsi, mutisin. – Mä sain kyllä ratsastaa niin paljon kuin halusin.
- Ei se yksin siitäkään ole. Uskotko sä, että mä olen nähnyt sata pikku prinsessaa, joiden pappa betalar, eikä ne siltikään ikinä saa hyväksyttyä tulosta vaativasta A:sta?
- Uskon, sanoin. Minusta ei ollut oikea hetki huomauttaa, että toistaiseksi kuuluin samaan joukkoon. Minulla oli kuitenkin äärettömän hyvä olo siitä suunnasta, mihin keskustelu oli mennyt.

Mutta ei Hanna kehunut minua enempää vaan alkoi puhua hevosistaan, niistä, jotka olivat tallissa, ja mitä hän aikoi niille tehdä. Yllätyin kuullessani, että niin Milla kuin Ammokin olivat hiljaisesti myytävinä.
- Miten sä sitten uskallat antaa mun ratsastaa niillä kilpailuissa? Jos mä mokaan ja niiden kilpailuhistoriaan jää ikuisiksi ajoiksi huono tulos?
- Ei se haittaa. Jos niin käy ja joku kysyy siitä, mä vaan sanon, että sä olit joku äidin pikku kulta, joka halusi välttämättä kokeilla niitä kilpailuissa ennen ostopäätöstä, Hanna sanoi ja virnisti kettumaisesti.
- Eikä sitten ostanut, arvasin.
- Ei niin. Mitä sä aiot tehdä?
- Miten niin tehdä? häkellyin.
- Elämälläsi, Hanna sanoi kärsimättömästi. – Aiotko sä hevosalalle? Vai kiinnostaisko sua tämmönen kotikokin homma? Tai jonkinlainen yhdistelmä?

Leukani tipahti, mutta nostin sen nopeasti paikoilleen.
- Tarjoatko sä mulle töitä?
Minun oli vaan ihan pakko kysyä, mutta toivoin heti, etten olisi, sillä Hanna alkoi nauraa.
- En, mulla on nyt sopivasti henkilökuntaa. Paitsi ruoanlaittotaitoisia, mutta olenhan mä elänyt tähänkin asti. Mutta jos sä olet kiinnostunut niin pysyttele tilanteen tasalla. Kyllä täällä aina välillä tarvitaan uutta verta.
- Niin, sanoin ja sain nieltyä loppulauseen, joka kosketteli sitä henkilökunnan suurta vaihtuvuutta, josta olin kuullut kaksosten useasti laskevan leikkiä. Mutta alkuperäinen kysymys oli vielä ilmassa, ja kun Hanna kaatoi minulle lisää viiniä, otin rohkaisuryypyn ja sanoin: - Just nyt mä haluan ratsastaa. Paljon. Ja hyvin. Niin kuin sinä.
- Jahas, Hanna sanoi näköjään mitenkään yllättymättä, mutta hänen suupielissään oli tyytyväinen kare. – No, sitten sä olet oikeassa paikassa.
- Mä olen Mustaojalla, muistutin.
- Mustaojalla hyvinkin. Mähän sanoin, ettei täällä tarvita nyt väkeä. Mutta niin kuin mä myös sanoin, pysyttele kuulolla. Mitäs me tehdään Camille?

Hannan puhe hyppeli niin, että epäilin hänen seuraavaksi taas kysyvän, näinkö vaaleanpunaista kania. Olisin kyllä mieluummin puhunut ratsastuksesta kuin Camista.
- Ei kai meidän sille mitään tarvitse tehdä, arvelin. Miksi pitäisi? Miksi edes ottaa koko naista puheeksi?
- No, sehän on ihan väärä Jerrylle, vai mitä?
- Miten mä voisin tohon mitään sanoa? puuskahdin.
- No kai sulla on silmät päässä?
- Mä näen sievän, fiksun yliopiston käyneen nuoren naisen, jonka kanssa Jerry seurustelee.
- Mutta miksi? Sano mulle se! Hanna huudahti.
- Miksi mitä?
- Miksi ne seurustelee? Oletko sä koskaan nähnyt tylsempää ihmistä?
- Toritamma, muistin. – Kuule, eiköhän me vaan anneta Jerryn huolehtia omista seurusteluistaan. Ja Cami on herttanen tyttö.
- Mutta ei Jerryn pidä tyytyä mihinkään mitäänsanomattomaan herttaseen tyttöön. Sen pitää saada paras!

Siitä olin tavallaan samaa mieltä, mutta en kuitenkaan halunnut jatkaa tästä aiheesta.
- Annetaan sen hoitaa omat asiansa, ehdotin.
- Mä en ole varma, osaako se, Hanna sanoi.
- Silti. Siitä ei oo ikinä mitään hyvää seurannut, että sörkkii toisten asioita. Usko mua, mä olen tehnyt niin pari kertaa liikaa. Ja mulle on tehty niin.
Tosin se, että olin sörkkinyt Mintun ja Viltsun asioita oli osoittautunut hyväksi, muistin. Mutta en aikonut nyt mainita poikkeuksesta. – Cami ja minä ollaan kavereita, sanoin pisteeksi aiheelle.
- Okei, jos sä niin sanot, Hanna huokaisi säälivästi ja kaatoi meille lisää viiniä. – Onko toi sun oma väri? Hiuksissa siis?
- On, sanoin ihmeissäni. Mahtoiko se olla väärän värinen kouluratsastuskilpailuihin?
- Se näyttäisi paremmalta, jos sä laittaisit siihen vähän vaaleampia raitoja.
- On mulla ollutkin, mutta nyt mä olen vähän metsittynyt Mustaojalla.
- Se ei kannata. Entä ripset?
- Niin metsittynyt mä en ole, naurahdin ja sitten Hanna alkoi antaa minulle kauneudenhoitovinkkejä. Se oli hyvin omituista, mutta oikeastaan ihan kivaa. Kunhan Minttu kuulisi!

Vielä kolmaskin viinipullo aukesi ja tottumaton pääni alkoi tuntea vaikutukset.
- Mun pitäis varmaan mennä nukkumaan, sopersin, kun jouduin nielemään yhtä suullista pari-kolme kertaa. – Mä olen ihan kännissä.
- Lapsiparka, Hanna sanoi huvittuneena. – Mene.
- Yhdeksältä? kysyin ja yritin saada selvää ajasta, mutta design-kello seinällä ei ollut helpoimpia tulkittavia.
- Mahtasitko sä pystyä? Ei, mulle tulee aamulla oman seuran tytöt harjoituksiin. On parempi, ettei ne näe sua ratsastamassa. Sovitaan, että sä ratsastat huomenna vasta iltapäivällä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.4.12 17:56:28

hitsi, tulihan se sieltä :) olipa kiva pätkä, tässä tuli kaikki mitä odotin! Työtarjous, kehuskelua ja selän takana supinaa :) luovuttipa hanna helposti :o

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   3.4.12 21:00:57

Olipas kivat kaksi pätkää! :) Kiva että Hannastakin löytyy tollasia puolia.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   3.4.12 21:04:30

Ihanaa! Hanna on NIIIIIN paras!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.4.12 21:08:31

Tein varuiksi jo uuden, alkaa tää olla niin lopuillaan.

Lähettäjä: berry&me 
Päivämäärä:   4.4.12 07:02:29

Haanna on kyllä ihan best! Ottaiskohan se henun mukaan Tanskaan?