|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 5.3.12 17:12:36
Kaikkea täällä tapahtuukin, ponien etsitään ja löydetään -palsta :D
---------------
Jerry ei kuluttanut enempää aikaa Mustaojalla vaan lähti takaisin Helsinkiin ja iltaan mennessä minä huomasin olevani innoissani kuin teletappi.
- Olenko mä ihan hullu? kysyin Jessiltä tajuttuani, että minun pitäisi sittenkin lähteä hakemaan kisavaatteeni äidin luota.
- Et tietenkään, kilpaileminen on kivaa, tämä vastasi. – Vai oletko sä jännittäjätyyppiä?
- En, en ainakaan pahasti, olenhan mä kilpaillut jonkun verran… mutta en tämmösellä harjottelulla, jessus sentään! Enhän mä ole ratsastanut koko hevosella kymmentä kertaa!
- Enemmän kuin muilla täällä, vai mitä?
- No se, myönsin. – Ja apua! Koulukisat! Munhan pitää opetella ratakin! Mistä mä sen saan?
- Mä etsin ja tulostan sen sulle sillä aikaa, kun sä haet sun kisakamat, Jessi lupasi.
Täysin lainsuojattomasti puhuin koko matkan puhelimeen, vaikka olin pari kertaa ajaa tieltä. En ollut ajanut pikku autollani moneen päivään, enkä olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että se taito rapisi niin pian. Nopeammin kuin ratsastus. Minun piti joka tapauksessa saada kertoa Mintulle uusimmat käänteet elämässäni.
- Hitto, sä olet kanssa yks kissa, hän sanoi hätkähdyttävästi.
- Häh? Miten niin?
- No, tipahdat tolleen jaloillesi. Ensin sä oot työtön, asunnoton ja jätät poikaystäväsi ja hep, kohta sä oot hommannu paikan, jossa sä saat ratsastaa työksesi, kun muiden pitää maksaa siitä mansikoita.
- Oletko sä kade? kysyin paheksuvasti. – Ei tässä nyt oo pelkkää iloa ja onnea ollut tää Peltoskan elämä tähän asti.
Sitten mielikuvitukseni lennähti liikkeelle. Seuraavaksi Minttu sanoisi jotain tyyliin ”ai ei vai” ja alkaisi syyttää minua siitä, miten äiti oli aina hemmotellut minua, hommannut hevosen ja vaikka mitä. Minä kysyisin loukkaantuneena, halusiko hän muka olla kuolleen vauvan äiti ja Minttu sanoisi, että itsehän olin halunnut Jerryn ja mitäs en ollut huolehtinut… sitten olisimme riidoissa ensi kertaa vuosiin ja taas vuosiin.
Mutta eihän Minttu.
- Sori, mä taidan olla pikkuriikkisen kateellinen, hän sanoi sovittelevasti. – Mun täytyy myöntää, että ihan vaan joskus mä toivon, että oisin viettänyt villiä poikamiestytön elämää pikkasen kauemmin.
- Älä huijaa, nauroin helpottuneena. – Sä suunnittelit Minnin ihan tasan tarkkaan, kun et päässy ekalla eläinlääkikseen. Ja Vallu tilattiin kesälomalle, se on musta ihan huippu. Sitä paitsi ne on ihania, eikä sulla ole mitään katumista, ja Viltsukin on.
- Niin onkin, Minttu piristyi. – Ja onneksi sä seikkailet ja sähläät niin, että mulla riittää katsottavaa eikä tarvitse itse hölmöillä.
- Hölmöilenkö mä sun mielestä, kun meinaan kisaamaan? huolestuin.
- Et varmastikaan, jos Vesku kerran sanoo, että sä voit. Mä en vaan meinaa nähdä sua kouluradalla. Siis, sähän oot aina tehny mieluummin vähän sinnepäin. Mutta tietysti, jos Vesku meinaa, että sä olet valmis…
Kylläpä minua alkoi ärsyttää Mintun Veskuun vetoaminen.
- Mä olen ratsastanut viime viikot niin, että mä luulen kohta olevani kentauri, ilmoitin. – Kahdet ridahousut oon joutunu heittämään pois, kun ne on menny puhki.
- Kentaurit ei varmaan käytä housuja.
- No, oli miten oli, mun täytyy nyt lopettaa. Mä olen just perillä.
- Sano terveisiä! Ja harmi, että sun pitää mennä jonnekin Hankoon asti tekemään kisadebyytti, me oltais muuten voitu tulla katsomaan sua!
- Puolensa silläkin sitten, ainakin mä saan mokata ihan keskenäni, sanoin tyytyväisenä. Heitin puhelimen toiselle etupenkille ja käännyin äidin pihaan.
Olin vähän toivonut, että äiti ja Pera eivät olisi olleet kotona, mutta siellä he olivat keskellä kesäidylliä, huitoivat hyttysiä ja siemailivat kylmää olutta takapihallaan.
- Jahas, mitäs sulle kuuluu? äiti kysyi minut nähdessään.
- Mä tarvitsen mun kisakamat sittenkin sanoin arvioiden hänen humalatilaansa.
- Menetkö sä kilpailemaan?
- En kun naamiaisiin. Tietty mä menen kilpailemaan, sanoin ärsyyntyneenä. Olin ollut ärsyyntynyt jo lähtiessäni, osaksi siksi olin käyttänytkin matkan Mintun kanssa juttelemiseen.
- Jestas, miten hienoa! Minne ja koska? Millä hevosella?
Äiti nousi ja lähti perässäni sisään, joten minun oli vähän niin kuin pakko vastailla, mutta tein sen hyvin lyhyesti. Minulla oli huono omatunto siitä, että olin syöttänyt heille edelliskerralla sen ratsuttajajutun ja nyt pelkäsin, että äiti kuvittelisi minun yhtäkkiä osoittautuneen ennen näkemättömäksi lahjakkuudeksi. Minun täytyisi olla hyvin tiukkana, etteivät he päättäisi huvikseen ajella Hankoon katsomaan minua. Mutta äiti vaihtoi jo puheenaihetta.
- Toivottavasti se Sara ei pistänyt kovasti pahakseen, kun Pera sanoi, ettei se enää voi kuskata sitä.
- Mä en ole jutellut Saran kanssa nyt, sanoin masentuen.
- Voi voi, ehkä se sitten suuttui kuitenkin. Mutta meillä alkaa työt taas ja…
- No ei kukaan voi olettaa, että Pera kuljettaisi sen hevosta kaikki tiistai-illat. Jos se siitä suuttui niin ihan sama. Mutta se ei tainnut sitten loppujenlopuksi ottaa kovinkaan hyvin sitä, että mä lemppasin Teemun, huokaisin.
- Mitä Teemulle kuuluu? äiti kysyi valppaasti.
- En mä tiedä. Mä en ole puhunut sen kanssa. Ei sillä kuitenkaan ole mitään uutta sanottavaa, eikä se enää soittelekaan kovin usein.
Siinä vaiheessa olimme päässeet vierashuoneeseen ja kaivoin kaapista lihavan pukupussin, jossa äiti viimeksi oli sanonut kisavaatteideni olevan. Minuun oli äkkiä iskenyt epäilys niiden kunnosta. Olin puhunut ihan totta, kun olin sanonut Mintulle joutuneeni heittämään jo kahdet housut pois, mutta en minä ihan niin ahkerasti ollut sentään ratsastanut. Ei, ne olivat olleet niitä halvimpia clarinopaikkaisia, jotka olivat omia aikojaan hapertuneet ja lopulta tulleet pesukoneesta reikäisinä kuin punkkarin sukkahousut. Avasin pussin ja kaivoin sieltä kaiken pois.
- Nyt mä tajuan, että halpaa ei kannata ostaa, sanoin otsa rypyssä ja levittelin molempia valkoisia housujani. – Onko näissä nahkapaikat?
- On ainakin toisissa, äiti muisteli ja alkoi hypistellä niitä. – Mahdutko sä niihin?
- Niin, sekin pitää kokeilla, huokaisin ja aloin stripata kokeillakseni. En viitsinyt ajaa äitiä pois, sillä jos ne hajoaisivat saman tien, minun pitäisi varmaan anoa avustusta uusiin. En mitenkään voisi mennä kisoihin muissa kuin valkoisissa. En näihin kisoihin, Mustaojan hevosella ja samalle paikkakunnalle, missä Hanna asui. Tietysti, jos ne eivät mahtuisi, olisi tilanne sama.
Yllätyksekseni kummatkin mahtuivat sujahtamalla jalkaan ja näyttivät valkoisen kisapaidan kanssa ilahduttavan professionaalisilta.
- Sano, ettei nää oo hajoamassa, pyysin kääntäen takapuoleni peiliä kohden. Okei, ei punaisia alushousuja lauantaina.
- Ei niissä ole mitään vikaa, sä näytät hienolta, äiti sanoi hyväksyvästi, mikä tuntui mukavalta, kunnes katseeni osui takkiin.
- Persus.
- No mitä?
- Toi ei oo hyvä. Mulla pitäis olla musta takki, koska mulla on musta hevonen!
- No nyt sun täytyy tyytyä tohon, eikä Mustaojalla varmaan kuitenkaan sinistä hevosta olisi, äiti tuumi ja nosti harmahtavansinistä vaatetta, joka aikoinaan oli ollut mielestäni tyylikkyyden huippu. Siinä oli jopa punottu, kullanvärinen nyöri kirkkaamman sinisen kauluksen reunassa ja muistin ajatelleeni, että se korostaisi mukavasti hiuksiani ja päinvastoin.
- Mä olen sitä paitsi ihan varma siitä, että se on esteratsastajan takki eikä kouluratsastajan, väitin.
- Mikä ero niillä on?
- Mä en tiedä, mutta varmasti joku.
- Se kelpaa, äiti toisti sen verran jämäkästi, että minun oli vain pakko uskoa. Luojan kiitos ne sentään mahtuivat, vaikka olin vähän pelännyt muuta. Mutta ihme kai olisi ollut, ellen olisi tällä uudella elämäntyylillä laihtunut.
- Mun täytyy mennä. Voisitko sä jeesata muutamalla kympillä, että mä saisin valkoset hanskat? Mä luulen, että mua ei päästetä radalle ilman sellasia.
- No kyllä mä sen verran, äiti lupasi.
|