|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 9.4.12 12:34:06
Kävi ilmi, että nopeammin kuin osasin kuvitellakaan. Vesku päräytti seuraavana aamuna hakemaan minut ja hevoset ja kotimatka tuntui loppuvan kesken, kun meillä oli niin paljon puhuttavaa. Minunhan piti kerrata kaikki, mitä olin oppinut ja oli Veskullakin kaikennäköistä kerrottavaa Mustaojalta.
- Kaksoset on ollu kotona tän viikonlopun niin, että pidä sä nyt vähän vapaata, hän ehdotti. – Niillä on semmonen henki päällä, että oksat pois. Me ollaan aina tehty kaikki väärin hevosten suhteen. Mutta mehän ei ollakaan Ypäjän käyneitä. Alissa meinaa kiipeillä seinille niiden kanssa.
- Ai Alissa on kotona?
- Joo, se tuli auttamaan, Dannikin oli eilen.
- Mutta kai kaksosilla taas huomenna on koulua? kysyin. Hyvä tuuleni uhkasi lässähtää, kun tajusin, ettei vapaapäivällä ollut kauheasti merkitystä, ellei ollut mitään tekemistä. Alissan nimen kuuleminen vaikutti vähän samaan suuntaan, vaikka olimmekin nykyään erittäin sivistyneissä väleissä silloin, kun en voinut välttää kohtaamista.
- Ne aikoi lähteä vasta aamulla. Mä luulen, että jos sä raportoit niille oikeen tarkasti Hannan valkuista ja kisoista, ne voi jopa luvata tehdä aamutallin ennen lähtöään. Rilluttele kerrankin vähän.
Se oli melkeinpä vielä masentavampi ajatus, sillä tuskinpa saisin vakiintuneita ystävättäriäni näin ex tempore minnekään viihteelle, sunnuntai-iltana vieläpä, mutta kun olimme purkaneet hevoset, sain puhelun kuin tilauksesta. Se oli Leksa.
- Sä olet kuulemma edelleen Mustaojalla, hän aloitti.
- Jep, niinhän mä olen, huokaisin, sillä juuri sillä hetkellä se ei tuntunut muuta kuin ahdistavalta.
- Onko sulla koskaan vapaata? Mä haluaisin tavata sut.
Oi, se kuulosti kutkuttavalta, vaikka Leksan kyseessä ollessa siinä ei tietenkään ollut mitään romantiikkaa haudattuna.
- Sä satuit soittamaan ihan oikeana päivänä, ilmoitin. – Käykö tänään?
- Ehdottomasti käy.
- Mitä me tehdään? Vietkö sä mut syömään ja tanssimaan?
- No jos sua semmonen kutkuttaa niin miksei. Ja jos et syö mitään kauhean kallista. Ja tuopin tai pari mä voin tarjota, mutta enemmät saat ostaa itse.
- Kuulostaa reilulta, Saanko mä sitten lainata sun sohvaa, jos me lähetään tolle linjalle? Koska sitten mä en voi ajaa takaisin tänne.
- No jos niin hassusti sattuisi käymään, Leksa lupasi ja sovimme treffit kuudeksi.
Käytin suuren osan iltapäivää jutellen kaksosten kanssa mutta vielä suuremman laittautuessani iltaa varten. Arvelin, että minua oli jäänyt kaivelemaan edellisilta ja menetetty tilaisuus pukeutua tilanteen vaatimalla tavalla. Herra tietää, että niitä tilaisuuksia oli ollut muutenkin vähän viime aikoina, joten taisin vähän innostua. Kaivoin ylähyllyiltä hippavaatteeni ja pukeuduin mustiin sukkiksiin ja mustaan hameeseen. Koska en halunnut näyttää naakalta, jätin mustan siihen ja valitsin vähän värikkäämmän puseron, sinisen, joka sopi silmiini. Meikkasin äärimmäisen huolellisesti ja laitoin hiuksiani kauan aikaa. Sunna oli jäänyt sängylleni pitämään minulle seuraa ja kommentoimaan tekemisiäni, vaikka enimmäkseen hän puhuikin Ypäjästä.
- Nyt mä olen valmis, totesin lopulta.
- Oho. Niin näkyy. Mihin sä edes olet menossa? Sunna havahtui huomaamaan.
- Leksa vie mut syömään ja tanssimaan, sanoin tyytyväisenä, sillä se kuulosti mukavalta ääneen lausuttuna.
- Ai, Sunna sanoi ja hyppeli perässäni alakertaan. – Henriikka lähtee ulos Leksan kanssa! hän julisti kaikille läsnä oleville.
- Sepä mukavaa, sanoi Jessi.
- Haluatko sä kyydin kaupunkiin? kysyi Alissa, joka ei näyttänyt yhtä tyytyväiseltä. Muistin, että Mustaojan vanhemmat tyttäret olivat aina pitäneet Leksaa vähän niin kuin yksityisomaisuutenaan, joten hymyilin hänelle herttaisesti.
- Kiitos en. Täytyyhän mun päästä sieltä jollain aamulla poiskin.
- No tule junalla. Et sä sieltä kuitenkaan parkkipaikkaa saa, jos oot keskustaan menossa.
Siinä oli tiettyä järkeä.
- Ja sitten kävelisin junalta tänne? En mä taida, tuumin.
- No vie oma autosi asemalle, mä otan sut siitä kyytiin.
Siinä oli vielä enemmän järkeä, mutta istua koko matka Helsinkiin Alissan seurassa? Toisaalta, ei hän minua söisi. Päinvastoin. Mutta silti…
- Okei, sanoin vasten parempaa tietoani ja huokaisin. Mutta ehkä minunkin oli aika vähän liennyttää. Alissa oli inhonnut minua yli kaiken silloin, kun oli luullut minun viekoittelevan pikkuveljeään pakkoavioliittoon tai muuta sellaista, mutta nykyään kaikki Mustaojan penskat tuntuivat pitävän minua taivaan lahjana, kun helpotin heidän huonoa omatuntoaan siitä, että he olivat hajonneet maailmalle ja jättäneet vanhenevat vanhempansa hoitamaan hevoslaumaa yksinään.
Tunnelma oli siltikin kuin paksua epäluulohyytelöä, kun siirryin asemalla Alissan autoon ja jatkoimme matkaa. Minä keskityin järjestelemään pikkulaukkuni sisältöä, vaikkei siinä paljon järjestelemistä ollut, juurihan olin sen pakannut.
- Oletteko te taas väleissä Leksan kanssa? Alissa lausahti, kun matkaa oli taittunut jo jonkin verran.
- Ei kai me koskaan olla muuta oltukaan, sanoin hämmästyneenä.
- Siis lämpimämmissä väleissä, Alissa tarkensi. – Äh. Ei toi kuulostanut fiksulta. Enemmän kuin normaaliväleissä.
- Jaa. En mä tiedä, se vaan yhtäkkiä halusi palavasti tavata mut, sanoin kevyesti. Pois se minusta, että murskaisin Alissan mahdolliset kuvitelmat Leksasta ja minusta ja niitä hän kai hiljentyi kehräämään seuraavien kilometrien ajaksi. Minä yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta en vaan keksinyt, mitä. Hiljaisuus tuntui painostavalta, mutta minulla ei vaan ollut Alissalle kerta kaikkiaan mitään asiaa.
- Mihin te menette? Alissa rikkoi lopulta hiljaisuuden.
- Me tavataan Forumin kulmalla, en mä sitten tiedä.
- No, sano terveisiä.
- Ilman muuta, lupasin. – Koskas sä tuot poikaystävän näytille?
Se oli maailman tyhmin kysymys ja toivoin sen sanomattomaksi heti, kun se oli suustani päässyt, mutta Alissa näytti enemmänkin ilahtuneelta siitä, että puhuin vapaaehtoisesti, kuin pahastuneelta tunkeilevaisuudestani.
- Jaa, saatanpa jossain välissä tuodakin, hän sanoi tyytyväisesti, yllättäen minut.
- Onko sulla joku poikaystävä?
- Kaupungissa tapahtuu kaikennäköstä, mikä ei maalle asti kulkeudu, Alissa sanoi arvoituksellisesti. – Sun kilpailut meni sitten hyvin.
- Mun yllätyskilpailut meni yllättävän hyvin, myönsin.
- Hieno homma.
Sitten istuimme hiljaa loppumatkan. Sanoin Alissalle, että hänen ei tarvitsisi missään nimessä viedä minua sen pidemmälle kuin Hakaniemeen, menisin siitä metrolla loppumatkan. Helpottuneena nousin kyydistä heti, kun hän pysäytti, kiitin ja vedin keuhkot täyteen ilmaa. Tuntui pikkuisen siltä, etten ollut saanut kunnolla henkeä koko matkalla. Mutta olinpahan selvinnyt siitä! Minulla oli syytä olla ylpeä itsestäni.
|