|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 9.9.12 18:31:28
Koska olin päättänyt ratsastaa yhden ennen päiväheiniä ja niihin oli juuri sopivasti aikaa, hain Halibutin. Minä olin aikoinani ihastunut sen puoliveljeen Hersonistiin Hannan videoilla ja vaikka se ei ollut ollut kaunis varsa muuta kuin päästään, Hanna oli tuottanut sen potentiaalisena huippuratsuna mantereelle. Minä en todellakaan ollut kuvitellut, että siinä oikeasti oli mitään erityistä, kunhan olin halunnut kiusoitella Hannaa ja Jerryä leikkimällä junttia. Mutta oli siinä ollut; se oli kasvanut hienoksi ruman ankanpoikasen tapaan. Halibut taas oli uusin suosikkini. Se oli ollut tähtiainesta jo syntyessään, enkä ollut vieläkään lakannut ihmettelemästä, miksi sille oli annettu sellainen nimi. Tosin, ehkä suurin osa ihmisistä ei tiennyt sen merkitystä. Minä nyt kokkina satuin tietämään ja tein toisen selkärankamerkinnän. Meidän joulupöytäämme piti muistaa ostaa savupallasta.
Hali ei pannut pahakseen sitä, että haisin selätetylle krapulalle, mutta minä kyllä kaipasin kipeästi henkilökuntaa paikalle. Tietenkin Deri oli harjannut hevoset aamulla, mutta jos hän olisi ollut paikalla, olisin säästänyt puoli tuntia aikaa antamalla hänen hakea hevosen, satuloida ja suitsia sen ja ehkä vähän lämmitelläkin. Mutta mitäpä minä olisin sillä ajalla tehnytkään. Tänään kaikki tuntui olevan vähän vinksallaan. Vein hevosen maneesiin ja kiipesin satulaan vain todetakseni, että olin unohtanut kypärän. Tänä nimenomaisena aamuna ei tuntunut vaivan arvoiselta lähteä hakemaan sitä. En epäillyt tipahtavani, sillä Hali oli paitsi lupaava, myös motivoitunut ja innokas nuori hevonen. Sen sai laittaa vaikka solmuun ja kun sen sieltä päästi, se näytti liikettä, joka olisi saanut monen vanhemmankin hevosen näyttämään tuntiratsulta. Se oli noin kaksikymmentä kertaa lahjakkaampi kuin Inuvik, mutta sitä Jerry ei suostunut myöntämään.
- Hali voi voittaa nuorten hevosten cupit ja derbyt, mutta odotahan vaan, kun mun lumipalloni on aikuinen, hän väitti.
Minä niin pidin ratsastamisesta nykyään. Tietysti olin aina pitänyt, en minä nyt hampaita kirskutellen ollut harrastanut sitä kaikkia teinivuosiani ja enemmänkin, tai kinunnut äitiä ostamaan meille hevosta. Se oli kuitenkin ollut hilkulla unohtua lopullisesti sen jälkeen, kun… vauvan jälkeen. Mutta se ei kai ollut ollut kohtaloni. Sen sijaan kohtaloni oli ollut päätyä ratsastamaan enemmän kuin mistä olin ikinä edes haaveillut ja hitto vie, olinko minä oppinut paljon? Yksinkertaisesti aloin olla jo yksinkertaisesti aika hyvä. Sen takia minä siitä niin paljon pidin. Parempiakin tietysti oli ja minulla riittäisi opeteltavaa, kunnes olisin liian vanha pääsemään satulaan, mutta niin hyvä olin jo, että tajusin tänään jättää koreammat kuviot jollekin toiselle päivälle. Olin sittenkin hiukkasen hidas ja jäykkä, vaikka olin luullut boksien siivoamisen verryttäneen minut. Enemmänkin kuin vain hiukkasen. Tajusin lukea sen orin liikkeistä ja pysyttelin idioottivarmoissa tehtävissä. Saatuani vähän hyvää liikettä kaikissa askellajeissa lopetin, sillä oli hevosten päiväruokinnan aika.
Ajatus krapulaisesta Sveasta sai minut luopumaan omasta lounastunnistani. Ärsyyntyisin vain lisää, jos löytäisin hänet rypemässä surkeudessaan. Kävin tallinylisillä keittämässä itselleni vähän kahvia ja söin pari voileipäkeksiä kaapista. Jatkoin hommiani päättäväisesti, kunnes Maru tuli ja senkin jälkeen, kunnes lopulta viiden maissa aloin olla niin nälkäinen, että minua heikotti.
- Mun täytyy mennä, sanoin Marulle. – Mä olen ihan poikki.
- Sä olet ollut reipas, tyttö sanoi vilkaisten ratsastuslistaamme.
- No, jonkun täytyy olla, kun toiset vaan reissaa, sanoin kuivasti, vaikka kiitos lämmitti odottamattoman paljon. Ei Marun olisi tarvinnut sanoa mitään, meidän hommiahan minä vain olin hoitanut.
- Mene vaan, mä hoidan hommat ja suljen tallin, hän lupasi ja tajusin konkreettisesti, että ne olisivat seuraavan yön tallissa yksin, ilman valvovaa korvaa. Voi hitto, minä en nukkuisi koko yönä, kun miettisin, paloiko talli.
- Kiitos.
- Jos mä vaan voisin niin tulisin huomenna auttamaan, kun Deri kerran on poissa, mutta mä olen menossa Hesaan, Maru pahoitteli.
- Tietenkin sä pidät vapaapäiväsi. Kyllä mä pärjään, vakuutin. Ja niin pärjäisinkin, miksen olisi pärjännyt?
Raahustin kotiin miettien laiskasti, aikoiko Svea jäädä meille asumaan. Hän oli puhunut jotain tapaamisesta ohjaajansa kanssa iltapäivällä, mutta hänen autonsa ei ainakaan ollut lähtenyt sinne. Eikä ollut Sveakaan. Hän oli käpertynyt sohvannurkkaan ja katseli televisiota.
- Sä puhuit jotain tapaamisesta, ellen mä ihan väärin muista, sanoin.
- Mun oli pakko perua se. Mä en mitenkään ois voinu lähteä ajamaan, sanoi Svea ja nousi istumaan kunnolla.
- Voi raukkaa.
- Anteeksi, tämmönen ei ole mun tapaista ollenkaan… voinko mä tehdä jotain?
- Enköhän mä oikeastaan ehtiny jo hoitaa päivän hommat, tallityöt ja kuuden hevosen liikutuksen, lausuin laskien häpeilemättä Inuvikin mukaan.
- Kuuden? Voi hesus sä olet kone!
- Nojaa, sanoin hyvilläni.
- Hei, voinko mä tehdä sulle ruokaa? Tai ei, mä vien sut syömään! Onko täällä kunnollista pizzapaikkaa?
Pizzaa! Taikasana.
- On. Mun pitää käydä suihkussa ensin.
Alle tunnin kuluttua olimme pienessä pizzeriassa, josta Jerry tapasi joskus hakea meille sapuskaa töistä tullessaan, ellen ollut ehtinyt tai jaksanut tehdä mitään. En ollut koskaan käynyt siellä ihan fyysisesti, mutta nyt kävin ja siisti pikku paikka se olikin. Suorastaan kliininen. Mutta ellei antanut sen haitata, ateriamme oli maukas ja tuli tarpeeseen. Pizzat olivat suuria ja rasvaisia ja cokis kylmää ja kuplivaa. Annoin totaalisesti anteeksi sen, ettei Svea ollut pystynyt koko päivänä mihinkään, kuten auttamaan minua tallitöissä, ratsastamaan esimerkiksi omaa hevostaan tai ajamaan Helsinkiin. Päinvastoin, aloin olla sitä mieltä, että oli ihan kivaa, että minulla oli syömäseuraa. Kyllä minä pidin yksinäisyydestäkin, mutta veikkasin, että saisin siitä lajista ihan tarpeeksi, jos Jerry ja Deri palaisivat vasta ylihuomenna.
- Kuule, heitättekö te mut ulos, kun kisakausi alkaa? Tai siis tietenkin Fifin? Svea kysyi, kun vihoviimeiset pizzanpalat odottivat syömistään.
- Mä en osaa sanoa, sanoin totuudenmukaisesti. – Riippuu siitä, miten monta hyvää varsaa me tuodaan Ahvenanmaalta. Tai nuorta, ratsastuskelpoista. Oripäiville.
- Mä vaan mietin sitä, että mihin mä sitten voisin viedä Fifin? Mä tiedän, että sä olet asunut täällä vasta vähän aikaa, että mahdatko sä tietää, mutta… mullahan on kumminkin oma vuokrasopimus toukokuun loppuun.
- Mä tiedän yhden paikan, sanoin ja laskin haarukan ja veitsen tyhjälle lautaselle. Ei Svean tarvinnut tietää, että se oli ainoa paikka, jonka tiesin.
- Ai?
- Mun kurssikaverin sisko pitää täällä tallia. Haluaisitko sä käydä siellä?
- Käydään vaan! Kunhan tää ruoka oikein iskee, mä voin päättää, uskallanko ajaa kotiin tänä iltana, Svea ähkäisi.
|