|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 5.8.12 20:57:27
Niinpä tietysti, ikijärkevä Minttu ei olisi lähtenyt mihinkään ilman aamiaista. Minäkin yritin pystyä siihen parhaani mukaan, ja rutiininomaisina talliaamuina se ei ollutkaan hankalaa, mutta anna olla, jos minulla oli lähtö jonnekin. Rutiinien rikkominen oli parikin kertaa aiheuttanut sen, että olin sadan kilometrin päässä ja totesin, etten ollut ennen lähtöä pistänyt suuhuni hammasharjaa kummempaa. Jos sitäkään.
- Alotetaan sitten hevosista, sanoin, kun Nisti liikahti kärsimättömästi. Se piti joka tapauksessa viedä tarhaan. Jerry käveli sopivasti tallista juuri silloin ja kylläpä hän näytti metsäläiseltä nyt, kun tulin vilkaisseeksi. Hänellä oli yllään kaikkein vanhimmat ja venyneimmät ratsastushousunsa ja tallitöiden kunniaksi kumisaappaat. Hän maleksi esiin kädet taskuissa ja tukka pystyssä, takki auki repsottaen, mutta kaiken siivottomuuden vastapainoksi hän näytti häpeämättömän tyytyväiseltä.
- Moi Minttu, hän sanoi.
- Isäntä ite, tämä totesi nauraen. – Just nyt sua ei uskoisi Suomen kouluratsastuspiirien toivevävyksi.
- En mä olekaan, Jerry sanoi aavistuksen jäykästi. – Haluatko sä nähdä hevoset?
- Me oltiin just menossa, sanoin.
Minttu osasi ihastella sopivan asiantuntevasti kaikkia aarteitamme alkaen vanhimmasta, Estebanista, nuorimpiin eli Inuvikiin ja Infernoon, joka aurinkoisena päivänä olisi loistanut tulenpunaisena, mutta näin harmaana aamuna esiintyi vain maltillisen punarautiaana.
- On ne vaan hienoja, hän huokaisi. – Ihan toista kuin mihin sitä on tavallinen ihminen tottunut. Miten, eikö teillä ole talli täynnä, kun tarhoja on tyhjilläänkin?
- No, Hannahan vei kaksi hevosta mukanaan, muistutin.
- Niihin tulee kyllä asukkaat nyt viikonloppuna, pari valmennusryhmäläistä tuo omat hevosensa tänne, Jerry kertoi.
- Ja säkö rupesit nyt sitten luopioksi ja vaihdoit ratsastusseuraa? Minttu tahtoi tietää.
- Niin siinä pääsi käymään, Jerry myönsi.
- Mennään nyt kahville ennen kuin katsotaan paikat, esitin, sillä minustakin se oli luopiomaista. Tuntui kuitenkin hölmöltä edustaa tuusulalaisia, jos asui Hangossa, ja etenkin Jerryn kohdalla myös valmensi hankolaisia. Täytyy myös mainita, että sikäläisen seuran harvinaisen aktiivinen sihteeri oli lähestynyt meitä heti HIHSin jälkeen esittääkseen, että hän voisi hoitaa seuran vaihdon saman tien.
- Menkää te vaan, mä otan boksit loppuun, että talliin kehtaa päästää vieraita, Jerry sanoi.
- Onpas se höveli, sanoi Minttu puoliääneen, kun lähdimme kohti tallia.
- Se olettaa, että me aletaan supattaa tyttöjen juttuja, hymähdin.
Kiipesimme tallin yläkertaan ja kahvin tuoksu tervehti meitä. Valitettavasti vaan pannu oli jo tyhjä ja reilu kolmasosa kakustani kadonnut. En ollut ollenkaan ajatellut, että Deri saattaisi nousta osingolle, kun hänellä ei kerran ollut aamutallivuoroa, mutta en oikeastaan voinut moittiakaan. Minulla oli tapana välillä tuoda tänne leipomuksiani syötäväksi, enkä ollut huomannut merkitä tätä kakkua yksityiskäyttöön. No, onneksi sitä oli vielä ihan riittävästi meillekin. Huuhdoin pannun ja laitoin uuden satsin tippumaan, sitten rojahdin Mintun viereen sohvalle.
- Mitä kuuluu? Onko lapset kauheita riiviöitä? kysyin osaaottavasti.
- Ei sen pahempia kuin muutenkaan. Mutta mitä teille kuuluu? Joko kaduttaa?
En olisi tunnustanut, vaikka olisikin, mutta onneksi minun ei tarvinnut valehdella.
- Tässä on kauheesti uutta ihmeteltävää, mutta tää on ihan huippua, vakuutin.
- Te olitte Hevosurheilussa tällä viikolla, Minttu huomautti ja punastuin pikkuisen. Olinkin miettinyt, kehtaisinko mainita asiasta hänelle vai olisiko se turhaa pröystäilyä. Toimittaja oli käynyt kimppuumme kuin metsästyshaukka Horse Showssa sunnuntaina, ennen kuin ehdimme lähteä kotiin Hannan haastattelun jälkeen ja vaikka olin muka ollut varautunut siihen, olin änkyttänyt kuin alakoululainen luokan edessä. Onneksi Jerry oli käyttäytynyt asiallisesti ja ystävällisesti ja vastannut lähes kaikkiin kysymyksiin kuin tekisi sellaista joka päivä.
- Joo, kuittasin ja vaihdoin puheenaihetta. – Mitä Svealle kuuluu?
- Se ei enää ole sitä mieltä, että se on syntyny pilaamaan kaikki maailman hevoset vaan yrittää saada Fifin kuntoutettua niin, että ne pääsee alottamaan ens kauden täysillä, Minttu kertoi ja tunki suunsa täyteen kakkua.
- Hyvä, tuumasin. – Onnistuuko se?
- Sanotaan, ettei olisi mitään syytä, miksei se onnistuisi, jos se vaan vähän uskoisi itseensä. Hevosessa ei ainakaan ole mitään semmosta vikaa, jota ei kunnon treenillä saisi pois.
Minä olin aikoinani saattanut Svean ja Mintun yhteen, kun ensin mainittu oli ostanut Hannalta hevosen ja kohdannut sen kanssa hankaluuksia heti alkumetreillä. Hän ei kaivannut oikeastaan muuta kuin järkevää ihmistä välillä vähän ravistelemaan, potkimaan ja nostamaan murheen alhosta ja siihen Minttu oli juuri omiaan. Sittemmin mainittu hevonen oli saanut pahan ähkyn ja jouduttu lopettamaan, mutta ei se saanut Sveaa lannistumaan. Hän oli ostanut vakuutusrahoilla uuden ratsun, Bona Fiden, joka sattumoisin oli Hannan kasvatteja myös. Sen Hanna oli kuitenkin myynyt jo nelivuotiaana pois, joten se ei ollut samalla tavoin hänen kouluttamansa kuin Ammo oli ollut, ja vaikkei se huono ollutkaan, se olisi voinut olla paljon parempi. Lisäksi sekin oli sairastellut syksyn mittaan niin, että Minttu oli repinyt hiuksiaan Svean lohduttomuuden takia. Ei mitään vakavaa, mutta Svea oli ollut varma, että hänen päällään loistivat onnettomuuden tähdet ja että hänen pitäisi vaihtaa lajia johonkin, jossa ei voinut aiheuttaa kärsimystä viattomille luontokappaleille. Hyvin tyypillistä hänelle.
- Svea on kiva sillon, kun sillä menee hyvin, mutta mä voisin kuristaa sen, kun se alkaa vinettää, totesin mutustaen kakkua itsekin.
- Tehän voisitte ottaa sen tänne, jos te kerran rupeatte majottamaan valmennettavia, Minttu ehdotti.
- Eiköhän sille tulisi vähän turhan pitkä tallimatka, totesin. – Ja milläs sä sitten ratsastaisit.
- No en mä ole Fifillä ratsastanutkaan sitten elokuun, että se siitä.
Siinä vaiheessa Deri lampsi omasta huoneestaan ja kavahti kynnyksellä huomatessaan, etten ollut yksin.
- Mä en tiennyt, että täällä on vieraita, hän sanoi.
- Sä luulit, että mä olen ruvennut puhumaan itsekseni, totesin. – Niin höppänä mä en ihan vielä ole. Tässä on Minttu, mun paras kaveri päiväkodista asti.
- Päivää, Deri sanoi.
- Asutko sä täällä? Minttu kysyi.
- Asun, miten niin.
- Deri on meidän tallitonttu, selitin.
- Mä en tahdo tottua siihen, että teillä on palkollisiakin, Minttu huokaisi.
- Tarvitaanko mua tänään? Deri kysyi minulta.
- Ei ennen kuin iltatalliin, lupasin. – Minttu saa auttaa meitä ratsastamaan. Onko sulla menoa?
- Mun pitäis kuulemma mennä käymään kotona, poika sanoi harmistuneen näköisenä.
- No mene ihmeessä. Pakko kai sitä joskus on käydä kotona, naurahdin. Derin ilme näytti siltä, että hän olisi mieluummin mennyt hammaslääkäriin, joten tiesin tarkkaan, miltä hänestä tuntui. Minullakin oli useammin kuin kerran ollut sellainen olo äidillä käymisen suhteen.
|