|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 30.9.12 19:29:21
Ei muuta kuin se tyyppi, jolla on hieno poni ja C nimessään :D
--------------
Työtä oli ihan liikaa yhdelle ihmiselle yhdeksi kertaa, mutta päätin keskittyä kaviouraan ja pistin sivusilmällä merkille, että tallille alkoi virrata tyttöjä. Hoitajia varmastikin: kello alkoi lähennellä kolmea. Arvelin, etteivät he kaivanneet minua osatakseen harjata hoitoponinsa, joten jatkoin, kunnes tarhan reunat olivat siistit, mutta sitten minun oli pakko mennä talliin, tai paremminkin sen läpi etsimään lantalaa. Minua vilkuiltiin uteliaasti, ja yritin koota itseni. Kun palautin kottarit nojalleen tallinkulmaa vasten, arvelin olevani niin tyyni kuin mihin tänä päivänä pystyisin. Nyt se alkaisi.
Minusta tuntui samalta kuin koulussa, kun olin joutunut eteen pitämään esitelmää, mutta ainakin Janica oli jo häipynyt poneineen: karsinasta johti turvevana ovelle. Kymmenkunta silmäparia katseli minua karsinoiden ovilta ja minun oli pakko muistuttaa itselleni, että Hanna ei ikimaailmassa antaisi moisten alamittaisten natiaisten lannistaa itseään.
- Päivää, tytöt, mun nimi on Henriikka ja mä olen täällä Maijan tilalla tämän viikon, lausuin ja tulin sitten ajatelleeksi, että minun tietääkseni Hanna ei ollut mikään lasten ystävä. Oli hyvinkin mahdollista, että hän olisi karannut paikalta kuin vauhkoontunut varsa.
- Voitko sä tulla katsomaan Martin naamaa? Siinä on joku niin kuin haava, piipitti yksi tytöistä ja se oli siinä, minut oli hyväksytty. Olin jopa pikkuisen ylpeä siitä, miten olin sivuuttanut Maijan poissaolon selvittämisen. En ollut muistanut, että lapsilla saattoi olla tuollainen auktoriteetin taju, mitä tuli tähän harrastukseen. Ratsastuksenopettajan ja tallimestarin sana oli enemmän kuin vanhempien, opettajien tai poliisin. Se oli laki.
Martti-ponin nenäpiissä oli onnettoman pieni läntti, joka oli nirhautunut karvattomaksi. Joku oli ehkä kokeillut hampaitaan siihen tai se oli itse törmännyt johonkin.
- Se paranee parhaiten itsekseen, vakuutin tytölle, tai molemmille. Toista punaruskeaa kylkeä harjasi keskittyneenä toinen. – Oletteko te molemmat Martin hoitajia? kysyin.
- Ei, sanoi se sanavalmiimpi. – Minä vaan. Mutta mä annoin Siljalle joululahjaksi, että se saa viikon ajan hoitaa oikean kyljen.
Minun piti poistua toimistoon nauramaan ja hoidettuani sen homman perusteellisesti, avasin taas Maijan päiväkirjan. Tunteja olisi tänään kaksi. Ensimmäinen oli alkeistunti ja ponilistaan oli merkitty Martin ja Pupun kohdalle, että ne tarvitsivat vielä taluttajan. Toisen tunnin kohdalle Maija oli raapustanut laukannostoja, joten oppilaat olivat varmasti jo vähän edistyneempiä. Tutkin kirjaa ja vilkuilin kelloa, kunnes havahduin koputukseen. Ovella seisoi nainen käsissään valkoinen ruukkukrysanteemi.
- Tuota… otan osaa, hän sanoi.
- Kiitos, sopersin, sillä enpä kai voinut muutakaan.
- Me saatiin sähköposti Maijasta. Ihan kamalaa.
- Niin onkin, myönsin iloisena siitä, että olin taas kärryillä. Santtu oli siis hoitanut ainakin oppilaat tai näiden vanhemmat. Hyvä niin. – Mutta nyt kello taitaa olla niin paljon, että mä menen tarkistamaan, että kaikilla poneilla on varusteet oikein päin päällä.
Hoitajatytöt olivat jo jonkin aikaa raahanneet satuloita ja kilistelleet kuolaimia ja tallissa oli kaikki hyvin ojennuksessa. Muutamia muitakin aikuisia siellä oli ja oppilaita, jaloissaan valikoima liian suuren näköisiä kumisaappaita ja päissään turvakypärät, jotka saivat heidät näyttämään melkein sieniltä. Tunsin, että minun piti esittäytyä uudelleen, vaikka jos Santtu oli informoinut heitä, he tiesivät kyllä kaikki, kuka minä olin ja miksi. Luettelin lunttilapustani, minkä ponin Maija oli kullekin ratsastajalle suunnitellut ja kiersin samalla vaivihkaa tarkistamassa satuloiden paikat ja turparemmien kireydet, kenellä niitä oli.
- Maija laittaa listan yleensä ilmoitustaululle, sanoi yksi oppilaista.
- Hyvä tietää, sanoin reippaasti. – Jos mä teen jotain eri tavalla kuin Maija niin sanokaa vaan.
Itsekseni kyllä irvistin sisäänpäin. Jos vaan olisin voinut hetkenkin valmistautua tähän hommaan, olisin käynyt ainakin kerran katsomassa, miten Maija hoiti kaiken sen, mitä ei olisi hoksannut kysyä, vaikka olisi ollut tilaisuuskin.
Tunti kuitenkin meni kelvollisesti. Kukaan ei pudonnut satulasta ja ensimmäisen tunnin loppupuolella uskalsin jo käskeä Martin ja Pupun taluttajat pois saaden niiden ratsastajat hymyilemään ylpeinä kuin pari Hangon keksiä. Se äiti, joka oli tuonut minulle sen kukkasen – minun pitäisi muistaa sanoa Santulle, että hakisi sen pois – sanoi tunnin jälkeen, että lapset näyttivät jo siltä, että saattaisivat joskus oppia jotain.
- Maijalla oli tapana ottaa ne yksi kerrallaan liinaan ympärilleen, kun piti harjoitella ravaamista, hän juorusi.
- Eipäs tullut semmonen mieleenkään, sanoin diplomaattisesti. Miten ihmeessä Maija sitten oli ehtinyt huomioida viittä muuta, jos juoksutti yhtä kerrallaan? Liinatunnit olivat erikseen.
Toisen tunnin oppilaat olivat himppasen kokeneempia ja varmuuden vuoksi haastattelin koko joukkion heti aluksi kysymällä, montako kertaa he olivat ratsastaneet. Sain vastauksia viidestätoista neljäänkymmeneenkahteen ja päättelin, ettei heitä tarvinnut paapoa, kun se kuudettatoista kertaa satulassa oleva osoittautui porukan rämäpäisimmäksi. Melkein rupesin uhkarohkeaksi, mutta en sitten kuitenkaan pistänyt heitä kaikkia laukkaamaan yhtaikaa. En tuntenut näitä poneja vielä kovin hyvin, mutta se, mitä yleensä ottaen tiesin poneista etenkin ratsastuskouluissa, sai minut epäilemään, että se saattaisi päättyä katastrofiin. En kaivannut sellaista ensimmäisenä työpäivänäni.
- Tää oli mun paras ratsastustunti ikinä, huokaisi Mohairilla ratsastanut pitkä lapsi lopuksi. Parempaa kiitosta en olisi voinut saada.
|