|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 23.10.12 20:26:02
Lauantaina oli niin kylmä viima, että hylkäsin heti kättelyssä ensimmäisen suunnitelmani pitää hoitajasessio ulkona tarhassa. Olisikin ollut liian helppoa, jos aurinko olisi paistanut ja olisin voinut ihailla rivistöä aitaan sidottuja karvaisia kaviokkaita opinhaluisten tyttöjen nostellessa niiden jalkoja ja selvittäessä häntiä. Mutta kai se tallissakin onnistuisi, kun ei ollut vaihtoehtoja.
Tavallisina päivinä poneille heitettiin puolenpäivän aikaan heinää kasoiksi tarhaan, mutta tänään Svea ja minä ehdimme paikalle tasan, kun Venla oli työntämässä heinäkärryjä siihen suuntaan.
- Hei, hei, stop! huusin ja nainen pysähtyi.
- Miten sä olet täällä viikonloppuna? hän ihmetteli.
- Meillä on poninhoitokurssi. Mä otan ne sisään siksi aikaa, selitin.
- Selvä, omathan on ponisi, Venla kuittasi ja päästi minut kärryjen kahvoihin. – Miten täällä sujuu? Ei oo törmäilty.
- Ei olekaan ja hyvin vaan, vakuutin ja työnsin kärryt tallin ovelle. – Entäs teillä? Hei, mä en ole muistanut kysyä, tuliko se Emma teille töihin? Se, josta sä syksyllä kyselit?
- Tuli ja se onkin reipas tyyppi, Venla kehui.
- Enkös mä niin sanonut? kysyin tuntien ylpeyttä, kuin kyseessä olisi ollut oma kasvattini eikä tyyppi, jonka kanssa olin tehnyt töitä vain joitain hassuja viikkoja.
Kello oli varttia yli yksitoista, kun olimme Svean kanssa heittäneet jokaisen ponin boksiin vähän heinää ja avasimme niille taivaan portin.
- Voi jessus, että ne on sulosia, Svea huudahti, kun jono ravasi sisään ja jokainen suuntasi erehtymättömästi omaan koloseensa.
- Ne on, mä olen ihan hulluna niihin, tunnustin. Ne olivat niin erilaisia kuin ne hienot hevoset, joiden kanssa tein töitä suurimman osan päivästä. Niiden sirot päät ja silkinpehmeät karvapeitteet tuntuivat vaativan käsittelyä hanskat kädessä, kun näitä jälliköitä olisi voinut harjata vaikka haravalla omatunnon soimaamatta.
- Saako tulla jo? kuului arasti oven raosta, kun olimme sulkeneet ovet ponien perästä. Sieltä kuikuili pyöreä silmäpari.
- Tule vaan, lupasin ja tarkistin ilmoittautumiset listasta. Kaikki kahdeksan riviä oli nimikoitu, mutta kun tyttönen pääsi sisään asti näin, ettei hän ollut kukaan hoitajistani. Totesin sen ääneen ja hän punastui.
- En olekaan, mutta mä ajattelin, että jos sais tulla katsomaan…
- Saa tietysti, lupasin mietittyäni hetken ajan, miksen ollut ajatellut sitä etukäteen. Tallilla pyöri muitakin tyttöjä kuin hoitajat ja jos he kaikki halusivat tulla kärpäsiksi kattoon, meille tulisi ahdasta. Mutta ei tämä nyt sentään mikään salaseura ollut, enkä raaskinut kieltää. – Mikä sun nimi on?
- Mari.
Kahdeltatoista tyttöjä oli tullut seitsemän lisää ja minä olin aikaa tappaakseni esitellyt Svealle kaikki ponit ja käynyt yksäritallin puolella juoruilemassa Venlan kanssa.
- Janna puuttuu, totesin käytyäni listan ja paikalla olevat kasvot läpi. –Tietääkö kukaan siitä mitään?
- Se on kipeänä, piipitti Roosa, joka huolehti Kismetistä säntillisesti joka toinen päivä.
- No, se tulee sitten toisella kertaa, päätin ja aloitin puhumisen. Kumma juttu, koulussa esitelmien pitäminen oli ollut vähintäänkin epämieluisaa, mutta nyt minua ei jännittänyt ollenkaan. Yli kymmenen vuoden ikäero kuulijoihini tietysti saattoi vaikuttaa asiaan. Aloitin hakemalla havaintovälineeksi varustehuoneen siisteimmän harjapakin ja kaivoin sieltä esiin harjan toisensa jälkeen.
- Näillä pärjää, mutta jos te ette tykkää syödä karkkia ja haluatte tuhlata johonkin, ostakaa mun puolesta vaikka oma harja joka jalalle, sanoin näyttäen kumi- ja piikkisukaa, pehmeää ja kovaa harjaa ja kaviokoukkua. – Ja sitten otetaan yksi harjattava malliksi. Janna hoitaa Armiasta, eikö vaan? Otetaan se, niin se ei jää hoitamatta sen takia, että Janna on kipeä.
Kiinnitin liinaharjaisen pikkusuokin käytävälle kahdella riimunnarulla ja pyysin Marin, joka sittenkin oli ainoa paikalle uskaltautunut ei-hoitaja, esiin. Hän näytti ensin vetäytyvän peloissaan syvemmälle viimeiseen karsinaan, kun kaikki kääntyivät katsomaan häntä, mutta rohkaistui sentään tulemaan sieltä, kun kutsuin toistamiseen. Saattoi olla huono päätös ja karhunpalvelus tyttöparalle, että otin hänet malliesimerkiksi, vaikkei hän edes ollut hoitaja, mutta toisaalta en minä halunnut ketään hoitajistakaan suosia eikä Armiaksen hoitaja ollut paikalla, piste.
- Ota ensin tästä, ojensin hänelle ensimmäisen harjan ja näytin, miten sitä käytettiin. Tytön liikkeet olivat ensin arat ja hän säpsähti ruunan liikahdusta, mutta hiljalleen hän rohkaistui ja homma alkoi edetä. Kun kaikki tarpeellinen oli näytetty, kukin toisista sai siirtyä oman hoitoponinsa luokse ja harjata sen oikeaoppisesti Svean ja minun kiertäessä katsomassa, että kaikki sujui niin kuin piti. Kavioiden puhdistaminen tuotti joillekin huomattavia hankaluuksia ja toivoin totisesti, että toinen hoitajaparista oli siinä suhteessa osaavampi ja että ponien kaviot oli tullut puhdistettua ainakin silloin tällöin.
Harjaamisen jälkeen kävimme lävitse satuloimisen ja suitsimisen ja lopuksi riimun pukemisen ja taluttamisen, kun ponit päästettiin takaisin ulos.
- Eihän tässä tullu mitään uutta, totesi hyvin laiha lapsi, joka ei käynyt tunneilla vaan ainoastaan hoitamassa Ainutia ja joka kyllä näytti osanneen kaiken jo ennestään.
- Ei ehkä sulle, mutta kaikki ei ole vielä noin taitavia, sanoin yrittäen olla loukkaantumatta siitä, että kurssiani arvosteltiin. – Mitä sä sitten odotit?
- No vaikka harjan nyppimistä ja haavojen hoitoa ja sellasta.
- Toi oli hyvä ajatus! myönsin ajatellen, että menisi muutama kuunkierto, ennen kuin ehtisin tai tahtoisin koota jonkinlaisen ensiapukurssin alle viisitoistavuotiaille. Seuraava poniopettaja hoitakoon sen.
|