|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 13.11.12 23:15:29
Tässä. Sry että meni pitkäksi, mutta niin meni mun iltakin, kun auto hajosi ja jouduttiin iäisyyden verran odottamaan hinausta. Tai no, alle tunti, mutta kumminkin.
--------------------
35. Gurun valmennus
Danni saapui valmennusviikon torstaina kuin virkistävä tuuli, mitä lajia kyllä oli muutenkin ihan tarpeeksi. Olisin mielelläni ratsastanut kentällä saadakseni tuntuman sen kuntoon, mutta jo kymmenen minuuttia ja alta pyrähtelevä hevonen olivat saaneet minut häntä koipien välissä maneesiin. Valmennettavien olisi lämmiteltävä hevosensa kentällä, joten toivoa sopi, että sää vähän miedontuisi seuraavaksi päiväksi ja etteivät hevoset ihan riehaantuisi raittiista ilmasta.
En ollut ensin huomata koko tulokasta, sillä hän tuli maneesiin samalla ovenavauksella kuin Maru, joka toi minulle Infernoa.
- Se on ihan sairaan hieno, Danni sanoi katsellen nuorta oria.
- Oi, sä tulit jo! huudahdin. Ratsastin Inuvikilla, sillä olin ottanut päämääräkseni ratsastaa isot pikkuhevosemme ensiksi. Sen jälkeen ne saisivat varmaankin paitsi kävelykonetta vapaan loppuviikon. Jerryllä ja minulla ei riittäisi aikaa – eikä pieni loma tekisi niille yhtään pahaa. – Haluatko sä ratsastaa? kysyin toiveikkaana.
- En mä ottanut edes kamoja mukaan. Mutta kai mä saan katsoa, kun sä ratsastat? Danni virnisti.
Se oli melkeinpä huonoin vaihtoehto, sillä tunsin ramppikuumeeni nousevan. Olin taas En osaa ratsastaa –maan matalimmassa laaksossa. Mutta toisaalta, oli kai ihan terveellistä totutella siihen, kun huomenna joutuisin Udon silmien alle.
- Katso vaan, sanoin alistuneena. Ainakin minulla oli siinä mielessä helpot ratsut maneesissa, ettei niiden kanssa tarvinnut piffata eikä paffata, sillä ne eivät oppisi sellaista vielä ensi vuonnakaan.
Keskityin pysyttelemään hyvässä perusasennossa ja pitämään hevosen suorana, kun sen piti olla suora ja kaarevana, kun sen piti taipua. Tieto siitä, että Danni istui katsomossa, sai minut yrittämään tavallista enemmän ja huomasin sen olevan yllättävän palkitsevaa. Inferno liikkui halukkaasti ja rytmikkäästi ja minulle kehkeytyi varsinainen voittajaolo jo ennen kuin päätin lopettaa ja kuulin Dannin kommentit. Ne olivat kiittäviä, melkeinpä ylistäviä.
- Mä muistan, kun sä roikuit Mustaojalla, etkä uskaltanut ratsastaa ilman satulaa, hän tirskui.
- En mä ratsasta ilman satulaa vieläkään, sanoin. Se oli totta. Ilman satulaa humputtelu oli rentoilua, vähän kuin ystävyyssuhde hevosen kanssa. Minulla ei ollut aikaa sellaiseen. Kun ratsastin, ratsastin satulassa ja tein tiukasti työtä. Jos halusin olla hevosen kanssa ystävä, ehdin rapsuttaa sitä korvanjuuresta tai otsatukan alta ja ratsastaa sillä ehkä useammin kuin muilla. Mutta en lähtenyt monen tunnin käyntimaastoon eväät repussa.
- Okei, mitä nyt tapahtuu? Danni kysyi, kun olin jättänyt Infernon Marun huomaan.
- Meidän varmaan kannattaisi käydä läpi, mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä. Udo ja Kaitsu on tullu Helsinki-Vantaalle joskus tässä aamupäivällä, mutta mä en tiedä, mihin aikaan ne ehtii tänne. Mä oletan, että ne tulee, vaikkei tälle päivälle ole tunteja buukattukaan.
- Ai ei? Tulinko mä turhaan?
- No et, sähän saat nauttia mun seurasta, sanoin ja räpsäytin ripsiäni.
- Ai niin. Miten mä en tajunnut. Sori.
Tönäisin Dannia ja vein hänet tallin yläkertaan kahville, siellä kaikki valkkua koskevat paperitkin olivat. Jerrykin varmaan tulisi pian, sillä hän oli luvannut tehdä vain ääreislyhyen päivän ollakseen varmasti tallilla, kun Udo tulisi. Se olikin vain oikeudenmukaista parin viikon takaisen kaaoksen jälkeen, kun hän oli painanut pitkiä päiviä.
- Mä todella toivon, että Udeliini on mukava, ja ettei se ole niin vanha, että se kuolee lauantaina, huokaisin.
- Miksi se kuolisi? Danni kysyi ja heittäytyi sohvalle.
- No jos se saa keuhkokuumeen heti ensimmäisenä päivänä. Ei toi maneesi mitenkään lämmin ole.
- Saksassakin on joskus kylmä, Danni huomautti ja otti paperit, jossa kaikki oli. Jerry oli puhunut Udon kanssa vielä uudemmankin kerran ja he olivat yhdessä laatineet lukujärjestyksen. Meitä oli pari ryhmää, jotka ratsastaisimme perjantaina ja lauantaina, ja toinen vähän isompi joukko, joiden tunnit olisivat lauantaina ja sunnuntaina. Väiteltyäni Jerryn kanssa olin saanut läpi sen, että me kaksi osallistuisimme kumpikin kahdella hevosella.
- Se ei voi olla niin tappavaa ihmiselle, joka ratsastaa muutenkin monta hevosta päivässä, olin vakuuttanut ja hän oli antanut periksi.
Noin muuten tunnit olivat vajuneet jotenkin paljon vähemmiksi kuin mitä me Svean kanssa olimme alun perin kuvitelleet ja minä olin saanut vastata korvat punaisina suorastaan kymmeniin soittoihin, että kaikki oli myyty. Olin saanut vetää ilmoituksen pois nettisivuiltamme jo viikonloppuna, kun olin sen perjantaina sinne laittanut, ja soittaa Venlalle Sankkaan, jotta hän pikimmiten hävittäisi viemäni lapun heidän ilmoitustaulultaan. Minulla oli jonotuslistakin. En olisi uskonut, että näiltä kulmilta löytyisi niin paljon innokkaita.
- Sun homma ois niin kuin katsoa, että ratsastajat ymmärtää verkata tarpeeksi ja ajoissa ennen vuoroaan, etenkin lauantaina, kun me ollaan Jerryn kanssa molemmat kahdella tunnilla. Ja siinä sivussa jutella mukavia Udolle ja pitää huolta, että se saa kuumaa juotavaa, kun haluaa, selvitin.
- Pitääkö mun hoitaa buffakin? Danni kysyi nyrpistäen nenäänsä.
- Ei ole buffaa. Mä en saanut mitään ponivanhempien alajaostoa tai semmosta hoitamaan sitä, joten jos ihmiset ei oo tajunnu ottaa omaa termaria mukaan niin ainoat, jotka saa kuumaa juotavaa on maestro ja oman tallin väki.
- Asia selvä, Danni sanoi sitten vilkaistuaan paperit vielä kerran läpi ja oloni huojentui. Hän oli niin pystyvä. Kyllä tämä tästä menestykseksi muuttuisi.
|