Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.11.12 20:12:53

Edellinen.
----------

Tietenkään odottamaton yhteydenotto ei ollut vaikuttanut minuun mitenkään, ajattelin, kun huomasin käsieni vapisevan. Olin vain yllättynyt. Ja olinhan minä melkein pelännyt Teemua eromme aikoihin, kun hän oli stalkannut minua. Voi apua, onneksi en ollut kertonut, missä asuin! Olisi kammottavaa törmätä Teemuun yhtäkkiä pimeällä tallipihalla, kun olin sulkemassa tallia. Mutta ei kai hän enää, isä ja viittä vaille ukkomies. Eihän?

Nousin tarmokkaasti ja kävelin talliin. Arna ja Ella olivat väistyneet käytävälle ja näin Amandan kantavan satulaa Aniksen boksiin.
- Alatteko te olla valmiita? kysyin.
- Ollaan, ihan just, Janica sanoi vilkaisten kelloa oven päällä. Kymmentä vaille.
- Mä tulen katsomaan, miten te lämmittelette, mutta myöhemmin mä oletan, että te ootte verrytelleet siihen mennessä, kun meidän tunti alkaa. Ihan niin kuin viikonloppunakin, sanoin käskevästi.
- Joo, henkäisi Amanda kiireesti ja Arna ja Ella katsoivat minua kummastellen. Enpä käyttänytkään Hanna-ääntäni ponilasten kanssa, mutta arvelin isompien neitien kestävän sen kyllä.
- Mä menen maneesiin odottamaan teitä, sanoin ja lähdin.

Sankan maneesi ei ollut ainakaan yhtään kasvanut siitä, kun olin sen viimeksi nähnyt ja nyt, kun siellä oli ratsastuskoulun tunti, se näytti yksinkertaisesti ahtaalta. Siellä ei myöskään ollut minkäänlaista katsomoa, ellei laskettu yhtä tietyöpuomein erotettua nurkkausta, jonne hipsin muutaman tuntia katselevan tytön seuraksi. Kaksi tuntia täällä yhtaikaa olisi sula mahdottomuus, elleivät kumpikin pyörisi yhdellä pääty-ympyrällä opettajansa ympärillä tai muuten osaisi toimia erityisen huomaavaisesti. Mutta en muutenkaan halunnut jakaa maneesia. Minua ujostutti, sillä en ollut toiminut valmentajana kuin Svealle, ja jos nyt Jerrylle huomauttelemisen saattoi laskea. Todennäköisesti se menisi ohitse heti, kun saisin suuni auki, mutta halusin ainakin aloittaa ilman yleisöä. Sitä paitsi miksi hitossa valuttaisin viisauttani muille kuin niille, jotka siitä maksoivat? Hanna laskutti yleisöään tai ainakin valikoi sen.

Okei, en ollut Hanna enkä ehkä ikinä tulisikaan yhtä hyväksi, mutta nirppanokkaneitoset olivat halunneet minut, muistin ja piristyin. He taluttivat poninsa sisään siinä vaiheessa, kun ratsastuskoululaiset aloittivat loppukäynnit ja ehtivät kävellä monta sopuisaa kierrosta näiden kanssa, ennen kuin opettaja päätti tunnin. Olin nähnyt heidän ratsastavan meillä, mutta nyt katselin vähän eri silmin. Muistin, mihin Udo oli kiinnittänyt huomiota, mikä tietysti oli hyvä perusta minullekin. Janica oli kieltämättä taitava ikäisekseen ja tuli hyvin toimeen poninsa kanssa, mutta Amandasta näki, että Anis oli ollut hänellä vasta hetken aikaa. Hänen ratsastuksensa oli aika varovaista ja kaikin ajoin unelmaponi ei näyttänyt unelmaponilta vaan viuhtoi häntäänsä, nosti päätään ja laski selkänsä kuin leikkiäkseen ihan hetken kuluttua rodeoratsua. Amandalla oli tapana vastata kiskaisemalla ohjista ja vaikka se näyttikin toimivan, olin myös näkevinäni ärsyyntymistä ponissa. Joku kerta se räjähtäisi. Teetin heillä perustason tehtäviä vastalaukkavastakaartoon ja laukanvaihtoon uralle palatessa asti ja päätin, että se oli tarpeeksi tällä kertaa.

- Mä haluaisin kokeilla teidän poneja, jos sopii, sanoin, kun olin ravauttanut ratsukot rennoiksi.
- Miksi? Amanda kysyi salamannopeasti.
- Siksi että jos mä olen ratsastanut niillä, mä varmaankin osaisin neuvoa teitä paremmin. Esimerkiksi kun Anis haluaa ottaa lähdöt.
- Nytkö? kysyi Janica auliisti.
- Ei nyt, ne on tehneet jo päivän hommat, enkä mäkään ole ratsastuskamoissa. Joku päivä tässä.
- Sopisko huomenna? Meillä on ylihuomenna kaks koetta, Janica ehdotti toiveikkaana.
- Teillä molemmilla?
- Niin, Amanda nyökkäsi.
- Okei, huokaisin. Se lyhentäisi työpäivääni kotitallilla huomattavasti, tai pidentäisi sitä loppupäästä, mutta jossain vaiheessa minun pitäisi se homma hoitaa ja mitä nopeammin sitä parempi. Ehkä voisin ratsastaa toisen ennen ja toisen jälkeen ponituntien.
- Ja seuraava tunti? Amanda kysyi.
- Puhutaan siitä myöhemmin, huomisen jälkeen, sanoin, sillä minulle oli ehtinyt tulla kova nälkä. Olin viipynyt tallilla jo kauemmin kuin mihin vatsani oli tottunut ja epäilin, että Jerryllä olisi napistavaa, jos viipyisin vielä kauemmin. Halusin kotiin ja heti.

Lähettäjä: pyörtäjä 
Päivämäärä:   30.11.12 22:30:58

kuulolla ollaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.11.12 22:47:59

Hyvä :D Olin jo hetki sitten tulossa lisäämään pätkää, mutta jokin tökkäsi, kun ei näemmä kukaan oo lukenu edellistäkään :D
------------------
Minä en ajatellut kertoa Jerrylle siitä, että Teemu oli soittanut minulle, ei sen paremmin kuin siitäkään, että hänen rasvaiseksi kutsumansa mieshenkilö, Janican isä, oli tepastellut tallissa, kun tulin maneesista vielä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Tytöt olin jättänyt ratsastamaan loppukäyntejä.
- Mitenkäs teidän tunti sujui? Joko ne on valmiita suomenmestaruuskisoihin? hän kysyi virnistellen äärimmäisen huvittuneena omasta hauskuudestaan.
- Ei ihan tällä harjotuksella vielä, sanoin kuivasti.
- No vitsihän se oli, hän myönsi ja yritti kaiketi ruveta asialliseksi. – Onko niistä mihinkään? Tai siis, onko ne mitenkään lahjakkaita?
- Ratsastaahan ne kauniisti, myönsin, vaikka minua inhotti kuulostaa niin lipevältä. Mutta se oli totta ja tuo ukkeli maksoi ainakin puolet laskustani. – Mutta paljon niillä on vielä opeteltavaa. Ei niistä vielä tänä vuonna tule suomenmestareita.
Matias Mattsson näytti pettyneeltä.
- Ensi vuonna sitten. Silloin Janica täyttää kuusitoista.
- Tähdätään siihen, sanoin reippaasti. – Mun pitää nyt lähteä.
- Voinko mä tarjota kyydin jonnekin?
- Mun auto on tossa nurkalla, sanoin viitaten sinne päin. Millä hän kuvitteli minun päässeen tallille? Kuin noita luudanvarrella?

Siitäkään kohtaamisesta en välittänyt mainita Jerrylle, mutta Teemu-juttu oli ihan no-no. Ajattelin, että jos hän saisi ystävällismielisen puhelun Camilta, en haluaisi kuulla siitä. Tai tietenkin tavallaan haluaisin tietää, jos he puhuisivat. En vaan halunnut, että heillä olisi mitään yhteyttä ja pakkohan minun oli olettaa, että Jerrystä tuntui samalta. Siispä vaikenisin, olihan vaikeneminen kultaa. Paitsi jos minun joskus pitäisi saada hänestä yliote. Siihen asti tallettaisin tapahtumat muistini perukoille ja saisin toivottavasti unohtaakin ne sinne.

Jerryllä ei ollut kauheasti juttelemista minulle sillä viikolla ja päinvastoin, sillä olimme molemmat niin paljon menossa. Eri suuntiin. Vasta perjantai oikeastaan palautti mieleen sen, että mehän olimme pariskunta niin työssä kuin siviilissäkin.
- Hypätäänkö me nyt, ehdotin.
- Mennään puomeja ja hypätään viikonloppuna, heitti Jerry vastaehdotuksen ja se kuulosti hyvältä. Me ratsastimme ahkerasti yhdessä kaikki hevoset, eikä se tuntunut edes paljolta. Punavalkoiset puomit virkistivät minun päätäni ja motivaatiotani ihan suhteettomasti ja hevoset, etenkin nuorimmat, ne saivat ihan villeiksi. Nisti ei suostunut ne nähtyään ajattelemaankaan muuta askellajia kuin laukkaamista, joten ratsastin sen kanssa pelkkää toista sivua, jolla niitä oli laukka-askeleen välein; Jerry pystyi Halilla ratsastamaan ravipuomejakin. Vasta lopputunnista, muutaman railakkaan ilopukin jälkeen Nisti suostui ravaamaan ja sitten se esittikin peffatuntumastani päätellen aivan upeita askeleita.

- Onko tää hieno vai hieno? kysyin Jerryltä hengästyneenä.
- On se hieno. Mutta se mitä Udo sanoi…
- Mitä siitä?
- Mä olen ruvennut miettimään, mahtoiko se olla oikeassa.
- Ai siitä, että siinä on jotain vikaa? Älä nyt ole hassu, näyttäiskö se tältä, jos siinä olisi? kysyin loukkaantuneena ja pelästyneenäkin. En halunnut, että Nistissä oli mitään vikaa.
- No ei tsekkaaminen mitään maksa.
- Ai ei? Maksaapas, jos sä meinaat kutsua Essin, ja vielä enemmän, jos sä aiot viedä sen klinikalle!
- Niin, Jerry sanoi, mutta näin hänen ilmeestään, ettei hän aikonut jättää asiaa sikseen, sanoin minä mitä tahansa.

Koska olimme molemmat ratsastamassa heti aamusta, iltapäivälle jäi oikeasti vapaata aikaa. Käytimme sen käymällä ruokakaupassa ostamassa seuraavaksi viikoksi ruokaa, mutta oma lounaamme oli tähteitä ja voileipiä. Leenan päivälliselle täytyi jättää tilaa.
- Ellei sua kovasti haittaa niin sä voisit siivota vähän, ehdotin Jerrylle valmistautuessani lähtemään Sankkaan ponilapsieni luokse.
- Nytkö?
- Vai oliko sulla jotain tärkeämpää tekemistä tässä ennen Leenan lihapatoja? kysyin siloisesti.
- Ajattelin ens viikon ohjelmaa suunnitella…
- Haista kuule. Me voidaan suunnitella se yhdessä huomenna tai ylihuomenna, kun mullakin on vapaata!

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   30.11.12 23:13:03

Mä haluan tietää, miksi se Mari on niin vähissä vaatteissa aina..

Lähettäjä: flanu (puhelin) 
Päivämäärä:   30.11.12 23:14:50

mä olin lukenu eilisenki! En vaan tykkää puhelimella kommentoida mtn. Tää on mun iltaviihde, kun vauva on iltapalan äärellä ja ite vaan pötkötän vailla tekemistä.

Lähettäjä: pyörtäjä 
Päivämäärä:   30.11.12 23:22:34

No niin mä vähän pelkäsinkin:D Tyhmältä tuntuu huudella uutta pätkää, kun ei oo vastalahjana mitään järin järkevää kommentoitavaa.. Jos ht-netissä ois joku sivunlatauslaskuri, niin näkyis varmasti aika monta allekirjoittaneen aukaisua.

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   30.11.12 23:56:29

joka ilta käyn lukemassa :o)

mä luulen että vannoutuneita faneja on aikas paljon, kaikki vaan ei kirjota.

AI NIIN mun pääsykoe pisteissä oli tehty virhe, sainkin 18 pst YLI alarajan.
joulun jälkeen siis AMK täältä tulee ankka :o)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.12.12 00:03:03

Jeeeee ankka!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.12.12 00:04:46

Ja pyörtäjäkin voi vähän rohkaistua, kyllähän täällä kuulumisiakin vaihdellaan eikä vaan etsitä kirjoitusvirheitä :D

Lähettäjä: olivegreen 
Päivämäärä:   1.12.12 02:02:37

Täällä luetaan joka pätkä ja olen seurannut ihan Mansikkakesästä asti näitä, en vaan osaa antaa kommenttia kun en bongaa kirjoitusvirheitä ja mitään valitettavaa ei ole eli keep up good work :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   1.12.12 09:50:34

En missään välissä tällä viikolla ole kerennyt kommentoimaan. Oon niin rättiväsynyt ja nukun vaan kaiken ajan mitä mulla on. :( Oon kuitenkin hätäseen kerennyt lukemaan pätkän päivään. Pätkät vaan tulee niin myöhään, että tahkoan jälkijunassa niitä. :) Mutta seuraan silti, vaikken turhia löpise!

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   1.12.12 10:10:07

Krää! Mä heräsin tänä aamuna siihen kun Haagan herätyskello (lääkkeet) soi. Saatanallinen paskahalvaus kun kello näytti 7.55, ja kuvittelin että on maanantai ja olis pitäny olla aspaskassa jo seiskalta :( Melkeen ehin jo soittaa duunikaverille et jos se on töissä ni olisko se siinä sen aikaa, että pääsen sinne asti. No, onneksi oli lauantai, ja töissä tartti olla vasta kymmeneltä... @!#$ ku tuolla on niin pimeetä että on ihan sama soiko kello puoli kuudelta vai kahdeksalta, ulos katsoessa eroa ei huomaa :(

Mut Ankalle onnea :) :) :)

Lähettäjä: Suklaa 
Päivämäärä:   1.12.12 12:48:12

Täälläkin yksi uskollinen lukija, joka on kommentoinut ehkä kerran vaikka joka päivä tulee muutamaankin kertaan kurkattua josko olisi jatkoa tullut :D ht.net tarvitsee todellakin samanlaisen laskurin kuin youtubessa, joka näyttäisi kuinka monta kertaa on katsottu.
Pakko kyllä sanoa, että olen ihmetellut sinun taitojasi, itse en pystyisi näin pitkää ja silti niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa tarinaa kirjoittamaan :)

Lähettäjä: -xyz- 
Päivämäärä:   1.12.12 14:45:20

Täällä kans yks uskollinen, mutta kommentoimaton lukija ilmoittautuu! Tää on päivän pakollinen tää sinun tarinas! Iliman ei tulla toimeen. :)

Lähettäjä: hghgh 
Päivämäärä:   1.12.12 16:29:52

Tääläki on luettu jo hamasta menneisyydestä lehtien mutta ei vaan tuu koskaa kommentoitua :)

Lähettäjä: Sinnia 
Päivämäärä:   1.12.12 16:46:51

Mä oon joskus kommentoinukki, ja edelleen luetaan vaikka tulee oltua aika hiljaa yleensä. :D Ei oo sinänsä sanottavaa, täähän on sanomattakin paras tarina mitä täällä on koskaan ollut. :)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   1.12.12 17:37:08

Lueskelen aina vanhoja tarinoita odotellessa, että tänne olisi tullut järjellinen määrä luettavaa. Ei parin viikon tekstien lukemisessa pitkään mene, ärsyttäviä tälläiset jatkotarinat! :D

Ratsastuksesta varsinkin tykkään lukea yksityiskohtaisia tekstejä, ja muutenkin hevosjutuista. Mustaojan tunnelma on ihan mahtava ja toivoisin, että joskus palattaisiin vielä Jessiin, Miilan ja Nitan kuulumiset olisi tervetulleita myös :)

Hannan talli ja nuo ponit ovat kyllä ihanaa luettavaa!

Lähettäjä: elwaen- 
Päivämäärä:   1.12.12 17:47:29

Nita? kukas se olikaan? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.12.12 18:14:44

No johan rupes kommenttia ryöppyämään, kun vähän ravisteli. :) Kiiiitos!
Elwaen, Nita oli Ilsen bestis silloin ihan aikojen alussa.
------------------
Illalla tuntien jälkeen lähdin tapani mukaan käymään Santulla. Minulla oli epämääräinen huono omatunto, kun olin skipannut hänet edellisviikolla ja olin valmistautunut nyt kiireettömään vierailuun ja jopa kahteen kuppiin kahvia. Pelkäsin, että hän oli kamalan yksinäinen. Istuin ja rupattelin kaiken mahdollisen valmennuksesta, poneista, tunneista ja uusista yksityisoppilaistani.
- Mitä sä tykkäisit, jos mä joskus järjestäisin pienet ratsastuskilpailut? kysyin.
- Järjestä ihmeessä. Sulla on vapaat kädet kaikessa, mikä kouluun liittyy, Santtu lupasi.
- Oletko sä päättänyt, pidätkö sä koulun? kysyin.
- Ei mun tarvitse miettiä sitä niin kauan, kun mulla on sut. Mulla on tässä muutakin pohtimista nyt.
- Mitä? kysyin nopeasti sivuuttaen hänen ensimmäisen lauseensa, joka olisi toisessa yhteydessä voinut olla varsin mielenkiintoinen.
- Tämä, Santtu sanoi ja viittasi ympärilleen.
- Tää talo? Aiotko sä tehdä sille jotain?
- No onhan tää ihan liian iso mulle yksinäni. Ja kun kesä tulee, mun pitäis palkata puutarhuri vai voitko sä kuvitella mua leikkaamassa ruohoa?
- En, myönsin.
- Niin että haluatko ostaa mukavan omakotitalon? Lähellä sukulaisiakin.
- Kuule, ei mulla ole semmosia rahoja ja sitä paitsi ei me haluta muuttaa tallin vierestä mihinkään. Työmatka on täydellinen, nauroin. – Mihin sä sitten muuttaisit?

Santtu alkoi kertoa asunnosta, joka hänellä oli mielessä. Se oli kerrostalossa mutta alimmassa kerroksessa, ja sisäänkäynti oli valmiiksi melkein esteetön. Pieni pihalänttikin siinä oli.
- Sen kokoinen, että voi aamukahvilla käydä, Santtu kuvaili.
- Kuulostaa kivalta, myötäilin ja koska muut puheenaiheet oli jo käsitelty, minulta lipsahti vähän epähienotunteisempi kysymys. – Eikö sulla ole mitään toiveita parantua?
- Ei.
- Siis anteeksi. Mitä se mulle kuuluu. Joskus mä puhun ennen kuin ajattelin, aloin peruutella.
- Ei mua vaivaa puhua siitä.
- Mulle vaan tuli mieleen, kun Ilja kävi puhumassa jotain vammaisratsastuksesta, selitin, sillä kun tunsin mokanneeni, minulle yleensä tuli puheripuli ja lärpätin itseni entistä pahemmin pussiin.
- Ai se kävi. Niinpä tietenkin. Mitäs sä sanoit? Santtu kysyi katsoen minua tutkivasti.
- Mä sanoin, että se on hullu, sanoin totuudenmukaisesti. – Ja mitä iloa siitä sitten muka ois, ellet sä pysty paranemaan?
- No, voishan sitä sen avulla pysyä vähän paremmassa kunnossa, vaikka risa onkin, Santtu sanoi yllättäen minut.
- Mä luulin, että se oli sunkin mielestä hullu idea! huudahdin.
- Niin se ensi kuulemalta olikin. Mitä sä tiedät aiheesta?

Kerroin sen vähän, mitä muistin koulussa kuulleeni sen kerran, kun aihetta oli käsitelty.
- Pääasia on, että käytössä on täysipäinen hevonen ja ammattitaitoinen ohjaaja, lopetin. – Ei mikään sun poneista enkä minä, siis.
- Eikö mun ponit ole täysipäisiä?
- Onhan ne ratsastuskouluponeiksi, mutta ei niitä tommoseen ole opetettu, selittelin. Minusta tuntui, että olin taas sanonut jotain ihan hullua. – Ja ne nyt on kumminkin poneja. Pieniä.
- Mä en ole niin painava kuin miltä näytän, Santtu huomautti.
- En mä sitä tarkoittanut! huudahdin kiireesti. Minun oli vaikea saada selvää miehen pituudesta, kun hän aina istui, mutta vaikka hänen yläkroppansa näytti lihaksikkaalta, oli alaosa taas melkeinpä surkastuneen näköinen. Huomasin tuijottavani hänen jalkojaan, jotka olivat, kuten aina, peitossa ruudullisen huovan alla ja sitten huomasin tuijottavani ja että Santtu huomasi sen myös. Punastuin.

- Ainut tai Armias pystyisi takuulla kantamaan sut ihan hyvin, sanoin. Olin miettinyt asiaa sen jälkeen, kun Ilja oli siitä ruvennut puhumaan. Mutta en minä silti tähän rupeaisi. – Kuule, jos sä olet tosiaan kiinnostunut niin mä voin ottaa selvää, onko täälläpäin ketään ratsastusterapeuttia.
- Ei ole, mä olen tutkinut netin, Santtu sanoi. – Enkä mä muutenkaan.
- Hyvä, sanoin helpottuneena. Hän oli jo alkanut kuulostaa siltä, että paukkaisi kohta tallille odottamaan, että kampeaisin hänet satulaan.
- Sun kanssa mä olisin voinut harkitakin.

Voi ei, ajattelin ja suutahdin. Nyt tämä alkoi mennä liian pitkälle. Minun olisi parasta lähteä, ennen kuin antaisin puhua itseni pussiin.
- Mä en missään nimessä aio ruveta siihen. Mulla ei ole mitään ammattitaitoa sellaiseen – mä voisin vaikka tehdä jotain ihan hullua niin, että sua sattuisi! sanoin tiukasti.
- Niin tietysti, Santtu sanoi viattomana ja kysyi, halusinko vielä kahvia.
- Kiitos, en mä tällä kertaa. Mua varmaan jo odotetaan Leenan luona, sanoin.
- No niin, nähdäänkö taas ensi perjantaina?
- Ilman muuta, lupasin.

Lähettäjä: Amz 
Päivämäärä:   2.12.12 10:36:40

Terve taas!

Kun kirjotukset taas lähestyy nii voi ruveta lukemaan alusta Sennnun tarinoita...
Henun jutuista kysyisin sen verran, että mistä löytyis se ajanjakso, joka on kolme vuotta myohemmin ja omillaan -tarinoiden välissä? Se pätkä missä Henu ja Jerry taas tulee läheisemmiksi ja missä Svea tulee mukaan kuviohin?

En löytänyt sitä Henun webs sivuilta? Mikä sen tarinan osa nimi edes oli? Jotain kuitenkin pitäisi olla Kolme vuotta myöhemmin ja Omillaan -tarinoiden välissä, eikö vaan?

Lähettäjä: moimoi 
Päivämäärä:   2.12.12 21:12:05

sunnaripätkääää täällä kovasti odotellaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.12.12 21:29:10

Amz, se sun kaipaama pätkä on varmaan Pääosassa Henriikka. Sen pitäisi kyllä löytyä täältä, kun selaa näitä taaksepäin.
---------------------------

Kevät alkoi pikkuhiljaa kurkistella. Sen huomasi parhaiten siitä, että kisakausi alkoi ja tietenkin ensimmäiset sopivat kisat olivat viikonloppuna, jolloin minun oli pakko olla Ypäjällä.
- Jos mä skippaan sen ja osallistun seuraavaan kokeeseen, aprikoin.
- Älä höpsi. Sulla saattaa olla paperit käsissä sen jälkeen, kai se nyt on tärkeämpää kuin käydä kiertämässä pari koulurataa varsojen kanssa, Jerry torppasi ja oikeassahan hän tietysti oli. Ajatus valmistumisesta piristi minua suuresti. Opiskeleminen oli ollut ihan kivaa, mutta tuntui silti hienolta, että se joskus päättyisi. Voisin ehkä pyytää Santulta palkankorotuksenkin, etenkin jos hän saisi talonsa myytyä ja kieriskelisi rahassa, ajattelin iloisena.

Vielä enemmän odotin koko shown loppumista, kun lähdin keskellä aamuyötä liikkeelle, hakemaan ensin Irkun Mustaojalta ja jatkamaan siitä sitten Ypäjälle. Tietysti tulisi kisa-aamuja, jolloin herätys oli yhtä aikainen ja mieliala yhtä matala, mutta se oli vähän eri asia. Ainakaan silloin en olisi yksin, ja voisi olla hiukkanen kisajännitystäkin viihdykkeenä. Tulevia kokeita en jaksanut jännittää. Vaikka vasta edelliskerralla olinkin ollut sitä mieltä, etten osannut ratsastaa ollenkaan, oli Udon käynti palauttanut itseluottamukseni. Mitä kouluun tuli, ratsastin kaiken aikaa vaativammalla tasolla kuin mitä minulta tänään vaadittaisiin ja esteitäkin olin nyt pikkuisen päässyt kotona harjoittelemaan. Ne olivat Irkun heiniä ja se hoitaisi estekokeen vaikka ilman minua, minun piti vain olla pilaamatta sen suoritusta. Ja opettaminen – peruskauraa.

Sillä tavoin itseäni psyykaten pääsin perille nukahtamatta tai ajamatta penkkaan ja sitten vietin päivän puskemalla läpi kaiken, mitä eteeni tuli. Hyvällä menestyksellä, voisin mainita. Illalla iski suoranainen haikeus, kun ajattelin, että tämä saattaisi olla viimeinen iltani täällä ja tässä seurassa.
- Nyt lähdetään juhlimaan, sanoi Inka. – Me ei enää tavata!
- Tavataanpas, marisi Mari, joka ei ollut saanut hevostaan tänään trippelin yli ei niin millään konstilla, ennen kuin siitä oli tehty matala okseri. – Ja huomenna pitää vielä vaikka mitä.
- Me mennään ainakin, sanoin vilkaisten Inkaa. Huominen pitäisi huolen itsestään, minä olin juhlatuulella.

Illasta tuli kauhean hauska ja havahduin jo alkuillasta tajuamaan, etten taas aikoihin ollut käynyt kunnolla ulkona. Töitä vaan olin painanut viikot ympäriinsä. Se ei ollut mitään nuoren tytön elämää, hitto vieköön. Joutuisin ottamaan asian vapaapäivistä ja nyt myös –illoista uudestaan puheeksi Jerryn kanssa, kunhan pääsisin takaisin kotiin. Mutta eipä siitä mitään hyvää sunnuntaita ajatellen koitunut. Muisto mukavasta ei paljon krapulaista päätä lämmittänyt. Vasta se lämmitti, kun iltapäivällä kuulin muutaman muun lailla virallisesti valmistuvani n-y-t nyt, ja sekin tunne oli haikeudensekainen. Loppu oli aina loppu. Minua pikkuisen itkettikin.

Inka tohotti tulevia tapaamisia ja varmisti, että kaikilla oli kaikkien yhteystiedot – niin kuin ei olisi ollut kaikkien näiden kuukausien jälkeen – ja vannoimme pitävämme yhteyttä ja tapaavamme.
- Muista kaivaa mut esiin, jos tuut Hankoon Venlaa moikkaamaan, sanoin hänelle.
- Mun pitäisi tullakin. Oisko siellä töitä?
- Aiotko sä vaihtaa työpaikkaa?
- Aion, mullehan on nyt maailma avoinna, kun saan paprut. Nykyinen pomo ei näköjään aio niitä mitenkään noteerata. Se käveli pois, kun mä sanoin, että kun mä valmistun ja haluan lisää palkkaa.
- Tule! innostuin. Ehdin ajatella, että Inka voisi tulla auttamaan minua Ponikoululla. Ei siellä kahdelle opetushommia riittäisi, mutta kisakauden tässä vaiheessa elämäni alkoi näyttää jo turhan hektiseltä. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, etten haluaisi erota poneistani, enkä sanonutkaan mitään ääneen siitä suunnitelmanpoikasesta. – Mä lähden tästä palauttamaan hevoseni ja tenttaamaan, miten Jerryn kisat meni.

Ajoin paluumatkan melkein hartaana ja vastaanotin nöyränä onnitteluja Mustaojalla. En olisi välittänyt vielä julistaa uutista; minua nolotti, mutta pakkohan minun oli vastata, kun Jessi kysyi, koska tarvitsisin Irkkua seuraavan kerran.
- Ja mitä sä nyt aiot? hän kysyi katsoen minua näyttäen omituisesti siltä kuin olisi tiennyt tasan, mitä päässäni liikkui.
- En mitään, eihän tää mitään muuta, puuskahdin. – Siis, enhän mä ole ikinä aikonut ruveta ratsastuksenopettajaksi, ja sitä paitsi mä olen semmonen jo. Nyt mä vaan jatkan elämääni niin kuin tähänkin asti.
- Et sä ole ajatellut opiskella lisää?
- Mitä mun nyt enää tarttisi opiskella? kysyin ja kohautin hartioitani.
- No niinpä, onhan sulla jo kaksi ammattia, monella ei ole yhtäkään. Onnea vaan, Jessi sanoi lämpimästi, mutta jotenkin minusta tuntui, että hän vähän nauroi minulle.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   3.12.12 20:29:25

f5,f5,f5 :) hyvää tekstiä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.12.12 20:38:56

Brrr, miten on varpaat ja sormet jäässä!
------------------------

Jerry ei ollut kotona, kun sinne asti pääsin ja löysin keittiön pöydältä lapun. Siinä hän sanoi lähteneensä muutamaksi tunniksi töihin ja että Deri oli luvannut huolehtia iltatallista, jos kävisi niin, ettei kumpikaan meistä olisi siihen aikaan kotona. Ymmärsin, miksei hän ollut soittanut ja kertonut asioita suoraan. Minulla olisi ollut niin paljon sanomista lakiasioiden hoitamisesta sunnuntai-iltana, että hänen korvansa olisivat ruvenneet punoittamaan. Pohdin vähän aikaa, nostaisinko metelin nyt vai leikkisinkö loukkaantunutta prinsessaa, kun hän saapuisi. Töihin menemisellä kai oli jonkinlainen peruste, sillä seuraavana päivänä hän aikoi olla vapaalla ja viedä Nistin klinikalle. Minä en ollut luvannut tehdä sitä, sillä olin edelleenkin sitä mieltä, ettei hevosessa ollut elämäniloa pahempaa vikaa. Menisin kyllä mukaan; klinikkareissut olivat ikäviä enkä missään nimessä olisi halunnut sellaiselle itsekään yksin.

Päätin olla olematta vonkupissis nyt, kun olin kerran ratsastuksenohjaaja. Katsoin jääkaappiin ja totesin, että siellä oli ihmeen paljon kaikenlaista. Toisin sanoen Jerry oli käynyt ulkona syömässä. Tai ehkä Leenan luona. No, ei se minulta pois ollut. Mutta siellä oli myös pari pullollista kuohuviiniä ja avasin valmistumiseni kunniaksi toisen. Jos Deri olisi ollut juomamiehiä, olisin vienyt hänelle talliin lasillisen. Nyt join vain yhden itse ja lähdin sitten pyörähtämään siellä. Piti minun jollekulle päästä jakamaan uutisiani.

Deri oli ottanut hevoset jo sisään ja ne kuulostivat olevan sitä mieltä, että niiden piti saada ruokaakin. Kello oli kuitenkin vielä vähän ja niille tulisi turhan pitkä ruoaton yö, jos niitä nyt kuuntelisi. Kiipesin yläkertaan ja löysin Derin sohvalta katselemasta telkkaria. Hän pomppasi pelästyneenä pystyyn huomatessaan minut.
- Lepo, naurahdin. – Mun oli vaan pakko tulla kertomaan jollekulle, että mä valmistuin.
- Hieno homma! Deri onnitteli ja laskeutui takaisin sohvalle, ei kuitenkaan enää löhöämään vaan sivistyneesti istumaan.
- Mä häiritsen sua, totesin. – Haluatko sä, että mä ruokin hevoset?
- Ei sun tarvitse, mä hoidan sen, kunhan oon kattonu tän.
- Onko ollu mitään erityistä viikonloppuna? kysyin sentään. – Jerry ei oo kotona.
- Ei mitään. Tavallista tohinaa.
- Okei. Hauskaa iltaa, toivotin ja lähdin pois. Tuntui jotenkin nurinkuriselta, että Deri kököttäisi yksin tallissa ja minä yksin talossa, mutta hän oli sellainen yksinäinen susi, että ehkä se oli juuri hänen mieleisensä asiainlaita. En voinut tuppautua.

Järjestin sitten itsekseni pienet juhlat. Päällystin tarjottimellisen suolakeksejä ja leiriydyin sen ja kuohuviinipullon kanssa sohvalle. Kun molemmista oli suurin osa kadonnut, Jerry käveli sisään.
- Hei, hän huikkasi ja meni keittiöön. Olisin voinut elää tervetuliaissuukon kanssa, kun olimme olleet viikonlopun erossa, mutta ei kai sitten. Kohta hän löntysti sieltä voileipä kädessään.
- Kurjaa, että sun piti mennä töihin näin sunnuntaina, sanoin osaaottavasti.
- Muutama pikku homma vaan. Sä näköjään juhlit.
- Niin. Mä satuin pääsemään läpi ja valmistumaan, sanoin vaatimattomasti.
- Mä tiedän. Mutsi soitti ja kertoi.

Hupsanssaa, että olin vähällä heittää lasini hänen päähänsä. Ja Jessi, häntä ainakin olisin heittänyt, kun hän oli sillä lailla mennyt lörpöttelemään uutiset – minun uutiseni. Mutta olisin toivonut, että Jerryllä olisi ollut jotain muutakin sanottavaa kuin ”mä tiedän”. Muistin kuitenkin, että olin aikuinen, arvokas ihminen, joten käännyin jäykästi kohden televisiota ja kulautin lasini tyhjäksi. Kai tämä nyt sitten oli tässä. Muistin, miten olin kinunnut romantiikkaa. Nyt olisin halunnut jotain vielä vähäpätöisempää. Jo ihan normaali kohteliaisuus olisi taannut enemmän huomiota kuin ”mä tiedän”. Ymmärsin katkeran kirvelevästi, että jokin oli pahasti vialla suhteessamme, etenkin, kun Jerry enempää puhumatta tunki voileivän suuhunsa ja hyppäsi pystyyn sohvalta. Kai hän meni hakemaan kaljan sen kyytipojaksi, kun minä kerran ryypiskelin kuoharia. Suljin silmäni, jotteivät kyyneleet pääsisi valumaan. Olin ihan valmis itkemään.

- Tadaa! Jerry hihkaisi ja avasin silmäni, joiden märkyydestä ei ollut epäilystäkään. Jouduin räpyttelemään niitä ja taisivat suupielenikin osoittaa kohti etelänapaa. Räpyttelin vähän lisää. Jerry oli polvillaan edessäni ja hänellä oli kädessään vähän väsyneen näköinen tummanpunainen ruusu. – Mä en tähän hätään löytäny parempaa mutta onnittelut!
- Kiitos, nyyhkäisin ja jouduin pyyhkimään poskiani.
- Itketkö sä?
- Vähän, myönsin. – Se on sun syy, senkin sika!
- Mun?
- Sä näytit siltä, ettei sua kiinnostanu pätkääkään mun uutiset, tai minäkään!
- Mä taisin olla vähän ilkeä, Jerry myönsi virnistäen, mutta syleili minua niin tyydyttävästi, että saatoin ruveta miettimään anteeksi antamista.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   4.12.12 19:41:11

Uutta pätkää taas? :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   4.12.12 20:59:00

Olen aivan kuitti. Tekisi mieli vain istua ja itkeä kun väsyttää niin. :( Sennnu kiltti pelasta päivä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.12.12 21:17:32

PV, toi on niin kurjaa :/
--------------------
40. Mitä meil on?
Hevossairaala ei ollut sama asia kuin sairaala. Minun piti aina vähäsen muistutella itseäni siitä matkalla sellaiselle ja olin toistaiseksi selvinnyt ilman paniikkikohtauksia. Kaipa minä joskus tottuisin klinikkareissuihin, ainakin ne tuntuivat helpottuvan aavistuksen verran kerta kerralta, enkä voinut kuvitella toimivani hevosammattilaisena, ellen koskaan joutuisi vierailemaan sellaisella. Onneksi Nistikään ei panikoinut, katseli vain uteliaana ympärilleen ja hirnui toisille hevosille. Sen tutkiminen taas oli jo minulle tuttua rutiinia; kuin mikä tahansa eläinlääkärin tarkastus juoksuttamisineen. Mutta sen jälkeen se rauhoitettiin ja röntgenkuvattiin, mikä oli inhottavampaa. Pelkäsin koko ajan, että se pökertyisi niille sijoilleen.

Lopulta saimme pistää hevosen takaisin autoon ja koska se jäi sinne tyytyväisenä huokaisten ja sen näköisenä, että aikoi nukkua päänsä selväksi, Jerry ja minä palasimme molemmat katsomaan kuvia ja kuulemaan tuomiota, Röntgenkuvat olivat nykyaikaisesti tietokoneella ja Nistin selkäranka näytti niissä sievältä, tasaiselta riviltä teräviä hampaita. Se oli kaareva rivi, mutta niin kai sen piti ollakin.
- Tässä, näettekö te, eläinlääkäri sanoi osoittaen kuvaa. Minä en nähnyt mitään.
- Onko se kiemuralla? kysyi Jerry tuijotettuaan hyvän aikaa. Veikkasin hänen arvailevan, koska ei oikeasti nähnyt mitään eikä kehdannut sanoa sitä.
- Siinä on taipumaa, joka sopisi yhteen lihastuntuman kanssa, eläinlääkäri sanoi ja hän oli tosiaan maininnut jotain kivikovasta lihaksesta kopeloidessaan Nistin selkää.
- Mitäs sille voi tehdä? Jerry kysyi asiallisesti.
- Hankkikaa hyvä hieroja.
- Meillä käy hieroja säännöllisesti.
- Hyvä, lääkäri toisti painottaen sanaa inhottavasti. Minä olin luullut, että meillä oli hyvä hieroja, ainakin hän oli kauhean mukava.
- Onko sulla mielessä joku?

Kas kummaa, hänellä oli ja tuntosarveni nousivat epäilevästi pystyyn. Haistoin kytkykauppaa ja olin muutenkin epäluuloinen, mitä tuli kaiken maailman hevostenhoivaajiin. Mikä olikaan ollut sen tyypin nimi, jonka äiti oli ammoin kutsunut hoitamaan Tenttua, koska halusi tehdä vaikutuksen Pertsukkaan. Hippi? Hurri? Ihan sama. Minusta hän oli ollut huijari, joka oli elänyt hevosenomistajiatätien kukkaroilta, vaikka ei hän nyt suorastaan vahinkoa ollut saanut aikaan ja muistin nyt hänen jopa opettaneen minulle muutamia asioita mitä tuli hevosen fysiologiaan. Mutta jos hän nyt sattumoisin oli jostain kotoisin, suurin osa ei ollut. Eräs opettajani oli sanonut niin ihan tänä talvena ja olin ollut tyytyväinen, kun hän oli samaa mieltä kanssani.

Joka tapauksessa Jerry otti taskuunsa esitteen, jonka eläinlääkäri hänelle ojensi ja sitten saimme maksaa ja lähteä.
- Tultiinko me nyt tosta muka hullua hurskaammiksi? kysyin, kun pääsimme autoon asti.
- Kokeillaan tätä hierojaa ja katsotaan, tapahtuuko jotain.
- Mä olen edelleenkin sitä mieltä, ettei siinä ole mitään vikaa.
- Just, Jerry sanoi niin, että kuulin pisteen sanan perässä. Olimme melkein riidelleet aiheesta eikä hän selvästikään aikonut jatkaa sitä enää. Se oli hyvä juttu, en minäkään halunnut riidellä. Aloin sen sijaan hetken mietittyäni lähennellä häntä hienovaraisesti. Illalla sen jälkeen, kun olin ensin suuttunut ja sitten lepytetty ruusulla ja halauksilla, olimme painuneet sänkyyn. Oli kulunut aikaa siitä, kun sellainen spontaani himonpuuska oli minut, tai meidät, vallannut. Puhuttiin viikoista eikä päivistä. Nyt huomasin, ettei se ollut mihinkään kadonnut yön, aamupäivän tai tämän reissun aikana. Päinvastoin, se oli tainnut ruokkia itseään piilotellessaan muilta kiireiltä.

- Mitä sä teet? Jerry älähti, kun tungin käteni hänen takkinsa alle.
- Miltä susta näyttää? kehräsin.
- Mä ajan autoa!
- Mä en.
- Meillä on hevonen kyydissä!
- Mutta sä olet niin hyvä kuski. Pidä vaan silmät tiessä, ehdotin.
- Henriikka, lopeta.
- Jos mä en halua?
- Sitten sä saat soittaa ponilapsillesi ja kertoa, minkä takia sä et ehtinyt pitämään niille tuntia.

Auts. Minun työpäiväni ei ollut vielä lopussa. Puolessa välissä paremminkin. Huokaisin ja palasin omalle puolelleni penkkiä.
- Yks mun kurssikaveri miettii tänne muuttamista. Mä mietin, että oiskohan siitä Ponikouluun.
- Maltatko sä muka luopua siitä?
- Saatan malttaakin, mutisin. Juuri nyt se ei houkutellut ollenkaan.

Lähettäjä: elwaen- 
Päivämäärä:   5.12.12 18:06:51

ulkona on hurrrrjan kylmä =( päivän pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.12.12 21:48:13

Täällä alkaa lauhtua ja tota valkosta moskaa tulee lisää :/
---------------

Mari oli loistanut poissaolollaan tallilta edellisellä viikolla, eikä hän ollut siellä vieläkään. Mietiskelin sitä seikkaa, kun maleksin käytävällä viemässä tuntilistaa ja katsomassa, tarvitsisiko joku apua, mutta kun tunnistin saman pikkuhoitajan, joka viimeksi oli tiennyt tytön olevan kipeänä, kysyin häneltä taas.
- Mari? En mä tiedä miksei se ole täällä. Oli se koulussa.
Kukaan muu ei sanonut mitään, vaikka odotin hetken, joten enpä voinut muuta kuin palata toimistoon ottamaan erän pasianssia itseni kanssa oppilaita odottaessani.

Heti Udon jälkeen olin ottanut erittäin tehokkaan otteen myös pikkuoppilaisiini. Olin yrittänyt saada ne heiluvat, tottumattomat ummikot istumaan oikeassa asennossa ja käyttämään apuja hillitysti ja pitämään ohjia oikean pituisina. Tänään olin sitä mieltä, että olin tainnut olla turhan kunnianhimoinen, hälläväliä. Muutama poneista ei liikkunut höyhenenkeveiden ratsastajiensa huomaamattomista avuista mihinkään vaan vaativat säärien kunnollisen irtioton kyljistä ja paukauttamisen takaisin. Toisilla oppilailla taas heiluivat kädet niin, että elleivät ohjat roikkuneet löysinä, poniparoista varmasti tuntui siltä, että niillä oli vatkain suussa. Puolivälissä ensimmäistä tuntia omatunto alkoi kuitenkin soimata minua. Miksen opettaisi heitä kunnolla, jos kerran vaivauduin paikalle? Kielsin pohkeiden paukuttelun ja kiskoin pahimmalle vispaajalle jalustinremmien päät nyrkkeihin ohjien lisäksi. Seurasin ja korjailin lopputunnin ajan jokaisen asentoa ja huomautin jokaisesta köyryselästä ja makaronijalasta. Kukaan ei kiittänyt minua siitä, mutta minulle tuli parempi omatunto ja jatkoin samaa rataa seuraavankin tunnin. Meillä kurssilla oli ollut esillä käsitys, että oli turha opettaa aloittelijoille muuta kuin selässä pysymistä. Porukasta jatkoi kuitenkin vain se osa, jolla oli muutenkin motivaatiota ja kykyä; heitä voisi hienosäätää sitten myöhemmin. Minä en kuitenkaan halunnut, että ponejani kiusattaisiin kovin paljon ylimääräistä, jos kerran pystyin asiaan vaikuttamaan.

Hyvin itsetyytyväisenä suljin tallin tuntien jälkeen ja iloitsin siitä, ettei isoja oppilaitani tänään näkynyt. He olivat varmaan käyneet ratsastamassa jo aikaisemmin iltapäivällä, ainakin toivoin niin, sillä aioin seuraavana iltana hyppyyttää heitä. Se ei ehkä olisi viisasta vaparin jälkeen. Mutta siitä huolehtisin huomenna, nyt minulla oli kiire kotiin Jerryn kainaloon. Tai alle tai päälle, mitä nyt sitten sattuisimme keksimään.

Löysin mieheni kuitenkin työhuoneesta, missä hän istui tietokoneen ääressä ja näytti huolestuneelta.
- Mikä hätänä? kysyin.
- Mä en saa kiinni sitä hierojatyyppiä. Enkä Hannaakaan.
- Ai, huokaisin helpottuneena. – Mä luulin, että jokin on hullusti.
- No ei nyt suorastaan hullusti, mutta huonommin kuin mitä mä haluaisin, Jerry myönsi.
- Kokeilet huomenna uudelleen – ei se tänään olisi tullut kuitenkaan. Ja nyt tuut mun kanssa sänkyyn!
- Mun täytyy vielä pistää kirjanpitoon se tän päivän klinikkareissu.
- No kai sä nyt olet sen ehtinyt tehdä monta kertaa sillä aikaa, kun mä olen ollut menossa? kysyin alkaen hiljaisesti kiehua. Missä oli se rakastajatyyppi eilisillalta? Menin halaamaan hänen selkäänsä ja painoin poskeni hänen poskeaan vasten.
- Mene sä vaan jo, mä tulen ihan kohta, hän sanoi hajamielisesti.

Hitto. Nousin jäykin jaloin ja rautakangelta tuntuvin selkärangoin.
- Okei. Mä menen, sanoin ponnistellen ollakseni kuulostamatta loukkaantuneelta. Aikuinen, valmis ratsastuksenohjaaja, sitä rataa. Menin kuumaan suihkuun, joka tuli tarpeeseen seistyäni ulkona pari tuntia ja viivyin siellä niin kauan, että hups, Jerrylle ei ehkä jäänyt kauheasti kuumaa vettä. Kuivasin hiukseni huolellisesti ja menin pukeutumishuoneeseeni etsimään flanellipyjamani, joka yllä vetäydyin sänkyyn kirja kainalossani. Lukeminen ei ollut himohommiani. Joskus kyllä luin mielelläni, mutta en ollut sellainen kuin mustaojalaiset, jotka saattoivat lukea ruokaa tehdessäänkin. Valitettavasti vaan valitsemani kirja oli niin tylsä, että huolimatta liekehtivästä mielialastani se alkoi turruttaa minua ja aloin leijua jonnekin unimaahan.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   5.12.12 22:16:39

Ois kiva kuulla enemmän Jerrystä, kun se on niin vähän Henriikan kanssa tekemisissä tätä nykyä :P

Lähettäjä: ohi kulkija 
Päivämäärä:   5.12.12 22:35:43

Joo, olis kyl kiva jos tulis vaikka Jerryn näkökulmasta jonkinlainen pätkä :)

Lähettäjä: Amz 
Päivämäärä:   6.12.12 09:52:03

Mä en kyllä löydä mistään pääosassa Henriikka tarinaa! :( haulla ei löydy, eikä siihen ole suoraa linkkiä. Tai ainakaan en löytänyt sellaista :D

Musta on ihanaa kun tulee lunta! Pakkasta ja lunta, voiko paljon parempaa olla? :) tulee joulukin!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   6.12.12 10:47:24

Amz sun pitää vaan mennä edellisten topien linkkejä taaksepäin niin pitkälle, että tuo tarina tulee vastaan. Vaikka se on tosi ärsyttävää rämppäämistä, muuta keinoa ei taida olla. :D

Lähettäjä: elwaen- 
Päivämäärä:   6.12.12 16:37:17

<http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=839012&t=839012#reply_839014>
googletin!

Lähettäjä: elwaen- 
Päivämäärä:   6.12.12 16:37:45

oho ei linkittyny, mut toivottavasti silti toimii!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.12.12 19:22:23

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Huomenna mä oon Tallinnassa, joten voi olla, että seuraava pätkä tulee vasta lauantaina.
------------------
Havahduin siitä, kun Jerry nosti kirjani pois. Avasin silmäni ja tuijotin häntä murhaavasti niin, että hän keskeytti sen, mitä oli tekemässä eli vetämässä minua itseään vasten.
- Mitä nyt? hän kysyi loukkaantuneena.
- Mä olen odottanut sua ikuisuuden!
- No tässä mä nyt olen! Eikö kelpaa?

Kelpasi, tietysti, mutta en halunnut leppyä niin helpolla.
- Musta tuntuu, ettet sä välitä musta ollenkaan, syytin.
- Totta kai mä välitän susta, Jerry sanoi tuskastuneena.
- No, kerro se!
- Mulla ei nyt just oo ollenkaan sellanen olo, että mua huvittaisi alkaa leperrellä sulle.
- Ai ei? Mitä mä nyt olen tehnyt?
- Sä olet niin kauhean vaativa!
- Ai kun mä haluan vähän hellyyttä, tai seksiä?
- Sä haluat sitä aina nyt heti. Mulle kaikki heti nyt, Jerry tuhahti ja kääntyi selälleen. Loistavaa. Olimme taas onnistuneet kehräämään kokoon sievän pikku riidan. Mutta ei minusta ollut lepyttelemään vielä, ja mitä minä edes olisin anteeksi pyytänyt? Käännyin itsekin selälleni ja makasimme siinä vierekkäin kiukkuisina, kattoon tuijottaen.

Jerry antoi periksi ensin, vaikka meni siihenkin ainakin kymmenen minuuttia. Hän kääntyi taas minua päin ja pisti kätensä ympärilleni.
- Mä tykkään susta, hän kuiskasi.
- Vaikka mä olen tämmönen? kysyin loukkaantuneena.
- Niin just. Just kun sä olet tommonen.
- No eikö ois kivempi jos mä olisin helppo ja mukautuvainen enkä vaatisi ikinä mitään?
- Sit sä oisit joku muu, Jerry sanoi ja suukotti poskeani. Se oli suloista, mutta en ollut ihan kädestä pitämistä vailla, joten onneksi Jerry ymmärsi käydä pyjamannappieni kimppuun.

Pohdiskelin tapausta vielä seuraavanakin päivänä. Mikä siinä oli, että me olimme vähän väliä riitelemässä? Oliko se muka ihan normaalia? Mehän rakastimme toisiamme, tai niin Jerry oli eilen ihan uskottavasti vakuuttanut ja itsehän tiesin, että aurinkoni nousi ja laski hänen mukaansa. Mistä sitten johtui, ettemme enää vain kuherrelleet kuin kyyhkyläiset? En keksinyt vastausta, mutta en myöskään aikonut kysyä neuvoa. Mintulla oli takanaan paljon pidempi suhde ja hän olisi varmaan osannut sanoa jotain, mutta en aikonut levitellä ongelmiamme kenellekään. Sitä paitsi mitä jos Minttu olisi vain sanonut säälivästi, että suhteemme oli selvästi lopun äärellä? Sellaista en halunnut kuulla.

Sinä päivänä minulla oli valmennusta; sekä Svea että poniprinsessat ponituntien lisäksi, mutta ei onneksi edellispäivän kaltaista vastenmielisyyttä lähteä Sankkaan. Tänään Marikin oli siellä; odotteli kelmeässä auringonpaisteessa tuulitakissaan ja kumisaappaissaan.
- Sä oot siirtyny kevätvarustukseen, totesin. Minusta se oli vähän aikaista, vaikka juuri sillä hetkellä olikin lämmin.
- Juu, Mari sanoi tuijottaen varpaitaan ja jotenkin haistoin palaneen käryn.
- Sua ei ole näkynyt moneen päivään, totesin.
- Niin.
- Olitko sä taas kipeänä?
- En.

Juttu suorastaan löyhkäsi.
- Kerro mulle, käskin. Eipä minulla siihen mitään oikeutta ollut, mutta kummasti minua vaan täällä toteltiin.
- Mä en ilenny tulla, kun, Mari aloitti ja loppu oli sellaista mutinaa, etten saanut siitä mitään selvää.
- Sano uudestaan, kehotin ja sain selvää siitä, ettei Mari ollut uskaltanut tulla tallille ilman antamaani takkia ja kenkiä, ennen kuin nyt, kun oli vähän lämpimämpi.
- Tapahtuiko niille jotain? kysyin ihmeissäni miettien, mitä nyt vaatekappaleille saattoi tapahtua.
- Äiti myi ne.
- Häh? älähdin.
- Se huomasi kai, että ne on merkkitavaraa.

Minun teki mieli huutaa ja kiljua, kunhan ensin sain itseni uskomaan, mitä kuulin.
- Ethän sä suutu mulle? Mari aneli.
- En mä sulle, puuskahdin. – Miksi mä sulle suuttuisin? Mutta miksi hel- hitossa sun äitis sellasta menee tekemään?
- Se tarvitsi rahaa, Mari sanoi olkapäitään kohauttaen.
- Mikä sen nimi on ja missä te asutte?
- Älä! tyttö pelästyi ja totesin itsekin, että vaikka juuri sillä hetkellä olisin voinut lähteä ravistelemaan hänen äitiään, en välttämättä olisi samaa mieltä enää, kun olisin pitänyt kaikki illan tunnit.
- Hmph, sanoin.
- Ethän?
- En kai sitten, huokaisin. – Mutta jos mä toiste annan sulle merkkivaatteita niin ehkä sun kannattaa säilyttää niitä täällä tallilla.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   6.12.12 23:09:16

Mä pääsen ehkä viikonloppuna tallille, kun on luvattu niin paljon lauhempaa säätä, kuin viime viikonloppuna oli! Melkein kahden kuukauden ajan on tullut jo oltua poissa tallilta, joten nyt on ihan oikeesti TOSI kova ikävä ponia<3. Onhan ton pikkuneidin kans ihana olla kotona, mutta jotenkin tekee pahaa, kun ei oo päässyt edes pikaisesti tallile tässä vielä ja hoitaja joutunut yksin huolehtimaan ponin hoidosta ja liikutuksesta.

Oli pakko päästä hehkuttamaan, ja lisäks pakko todeta, että tää on kyllä mun pakollinen iltapalani aina. Jos en ehdi illalla koneelta lukea (niinkuin yleensä en ehdi/pysty), niin sit mä luen joko neidin iltapalalla ollessa tai sit yösyötön aikana. Jotenkin vaan päivä ei oo hyvä tai varsinkaan täydellinen, jos ei oo päässyt lukemaan päivittäistä annosta taatusti hyvää Sennnu-materiaalia.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   7.12.12 08:04:26

Oooh, mikä äiti Marilla, nyt tästä aiheesta lisää. Mä haluan, että Henu menee kertomaan sille elämän totuuksia..

Mulla kans tää on joko illan tai aamun piristys tää pätkä, ollut jo aikalailla alusta asti ja kaikki tarinat on luettuna iiiihan alusta asti :)
Mustaojaa on vähän ikävä kyllä :(

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   7.12.12 19:04:56

Oo, mun systerikin lähti tänään Tallinnaan! Olettekohan te samalla laivalla? Se tulee takas sunnuntaina. Tai siis laiva tulee kyllä lauantaina, mutta tänne sisämaahan on matkaa :D

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   7.12.12 19:20:01

Täällä minä vaan painelen F5... Koska aina voi toivoa, että jos nyt kumminkin pätkä saataisiin :D No ei voi mitään kun on riippuvainen :( Riudun tän illan ja huomenna saadaan pidemmät pätkät? :D Tai ainakin mun kuvitelmissa....

Lähettäjä: .-. 
Päivämäärä:   7.12.12 22:46:31

Voisiko joku auttaa? Olen vapaapäivien kunniaksi lukenut aikaisempia tekstejä ja pääsin aiemmin oleesta linkistä Pääosassa Henriikka-ketjuun. Sitä sitten pääsin Pääosassa Henriikka 10:een asti, mutta sitten ei ollutkaan linkkiä eteenpän. Nyt siis toivoisin, että joku voisi linkata tänne seuraavan ketjun tai kertoa, mistä voisin lukea jatkoa. Edellinen painikkeella pääsen vain syyskuuhun ja tämän ketjun ensimmäisessä ei ole linkkiä tuohon.

Kiitos jo etukäteen

Lähettäjä: .-. 
Päivämäärä:   7.12.12 22:50:22

Löysinkin tuolta linkin edellisiin, toivottavasti pääsen siitä tarpeeksi taaksepäin.

Kiitos kuitenkin

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.12.12 23:05:15

Tuollahan se tarina jatkuukin, en muistanut, että oon laittanut webbisivulle jo tuonkin pätkän. http://henriikan.webs.com ja Kolme vuotta myöhemmin.
Sry, nyt oon liian väsynyt oikolukeakseni päivän pätkää, ja kissa on kipee ja hevonen ontuu, joten palataan siihen asiaan, kunhan noi oikean elämän huolet on selätetty.
L-R ehkä oltiinkin samalla laivalla B:n kanssa (oli täyttä!) mutta kuten huomaat, mä tulin jo pois!

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   7.12.12 23:20:02

Sennnu, paljon mahdollista :D

Huolehdi rauhassa elukat kuntoon, kyllä me jaksetaan odottaa!! Toivottavasti kummallakaan ei ole mitään vakavaa!!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.12.12 21:39:32

Tässä nyt pikkuisen pidempi :)
Hevonen oli onneksi jo ihan kunnossa tänään ja kissan kanssa mennään maanantaina eläinlääkäriin, sille saa kyllä peukuttaa ihan täysiä puoli kuuden aikaan!
--------------------

Minun teki mieli huutaa ja kiljua, kunhan ensin sain itseni uskomaan, mitä kuulin.
- Ethän sä suutu mulle? Mari aneli.
- En mä sulle, puuskahdin. – Miksi mä sulle suuttuisin? Mutta miksi hel- hitossa sun äitis sellasta menee tekemään?
- Se tarvitsi rahaa, Mari sanoi olkapäitään kohauttaen.
- Mikä sen nimi on ja missä te asutte?
- Älä! tyttö pelästyi ja totesin itsekin, että vaikka juuri sillä hetkellä olisin voinut lähteä ravistelemaan hänen äitiään, en välttämättä olisi samaa mieltä enää, kun olisin pitänyt kaikki illan tunnit.
- Hmph, sanoin.
- Ethän?
- En kai sitten, huokaisin. – Mutta jos mä toiste annan sulle merkkivaatteita niin ehkä sun kannattaa säilyttää niitä täällä tallilla.

Janican ja Amandan ratsastettua – melko hyvin, vaikka Anis oli tainnut kotiutua ja ruveta sen takia vähän kokeilunhaluiseksi mitä tuli oman pään pitämiseen – jätin heidät maneesiin ja lähdin. Tallissa oli kaikki kunnossa eikä Janican isä ollut vielä tullut hakemaan tyttöjä, kuten olin vähän pelännyt. Vaikka ehkäpä olisin nitistänyt hänet tänään tallikenkäni koron alle. Marin juttu kiukutti minua edelleen. Pikkuisen minua jäyti se, että lahjani oli anastettu ja myyty eteenpäin, mutta enemmän olin tyrmistynyt siitä, miten joku saattoi tehdä sellaista, etenkin omalle lapselleen. Mikä saattoi olla niin tärkeätä, että piti myydä lapselta vaatteet päältä?

Vaikka kello oli aika paljon, päätin ajaa Leenan kautta. Ei hän vielä olisi nukkumassa ja minulla oli mielikuva, että hänen kaappiinsa olisi jäänyt enemmänkin kaksosten vaatteita. Minusta tuntui hyvin tärkeältä, että Mari saisi jotain menettämiensä tilalle. Ajoin mummelin pihaan ja soitin ovikelloa. Kuulin hidasta tassutusta ja ovi aukesi.
- Hyvä ihme, ei kai tänään ole perjantai? hän huudahti hätääntyneenä.
- Ei, ei! vakuutin todeten surullisena, että hän taisi olla höpertymässä.
- Hyvä, mä ihan pelästyin, että musta on tullut höppänä! Tule sisään!
- Anteeksi, että mä häiritsen, sanoin kohteliaasti, mutta Leena tarttui minua takin hihasta.
- Älä höpötä. Tällä tavalla mua saa häiritä vaikka joka ilta. Oliko sulla asiaa vai poikkesitko sä vaan kupilliselle kuumaa.
- On mulla asiaakin, tunnustin ja tunsin pikaisesti huonoa omaatuntoa siitä, etten koskaan ollut poikennut noin vaan, ilman syytä. Mutta tietysti minulla oli aina kiire.

Leena puuhasteli meille kannullisen teetä, josta en pitänyt, mutta tapoin sen kermalla ja sokerilla ja sain siitä juotavaa.
- No niin, mitä sulla on sydämellä? vanhus kysyi haettuaan pöytään vielä vadillisen tuoreita pullia. Hän oli herttainen. Ei sillä tavalla aristokraattisesti hiipuva kuin Ilse-mummo, eikä pelkästään vanha, kuten oma mummoni, joka oli huivipäisempi ja kurttuisempi kuin näistä kumpikaan – yksinkertaisesti herttainen.

- Mä kävisin taas sun vaatevarastollasi, jos sopii, sanoin.
- Sopii tietysti. Oletko sä löytänyt lisää avustettavia?
- En. Tää on se sama tyttö. Sen äiti oli ottanut sen takin ja kengät ja myynyt ne. Varmaan niistä jonkun kympin sai, merkkitavarasta. Mutta mä en ymmärrä, että miksi! avauduin. – Kai nyt sossusta saa rahaa jos ei oo rahaa ruokaan!
- Sieltä ei saa rahaa kaljaan, Leena sanoi kuivasti ällistyttäen minut kerta kaikkiaan. Jostain syystä en ollut osannut ollenkaan ajatella sitä vaihtoehtoa, tai en ollut halunnut.

- Pistä suusi kiinni, lapsi. Et kai sä ole niin tynnyrissä kasvanut, ettet tiedä, että joidenkin lasten vanhemmat juo?
- En, sanoin kiireesti. Varjelkoon, enkö muka itsekin tiennyt sitä ihan kokemuksesta? Vaikka äiti oli tietysti ihan erilainen. Ei hän minulta mitään olisi myynyt punaviininhimoissaan, ei hänen tarvinnut. Päinvastoin, jos hän oli joskus vetänyt vähän överiksi, sain minäkin yleensä jotain kivaa. Kaksikymppisen ainakin. – Luuletko sä että sen äiti on joku juopponarkkari?
- Enhän mä voi tietää. Mutta mennään sitten etsimään sille lapsiparalle uusia vaatteita. Tai äidille myytävää.
- Mä sanoin, että se saa tästä lähin säilyttää tallivaatteet tallilla, ilmoitin.

Leenan kaapista löytyi vielä vähän sopivaa tallirompetta. Lämpimän näköisen fleecepusakan nappasin ensimmäiseksi ja ihan piruuttani otin myös ratsastushousut ja –kengät, jotka olin viimeksi jättänyt. Eihän Mari käynyt tunneilla. Mutta nyt saattaisin kyllä pistää hänet jonkun ponin selkään ihan ilmaiseksikin, ja yksityisvalmentaa häntä vähän.
- No niin, otatko sä muuta? Leena kysyi.
- Ei kai meidän tarkoitus sentään ole ruveta sen huoltajiksi, naurahdin.
- Mennään sitten juomaan lisää teetä. Sä et vielä ottanut pullaakaan.

Menin tottelevaisesti takaisin pöytään ja otin pullan. Minulla oli hyveellinen olo, ja jotenkin kutkuttava. Tunsin olevani sen naapurin hyväntekijä Pikku prinsessa –kirjasta. Jutustelimme vähän päivän säästä ja kevään etenemisestä, kunnes Leena kummemmin valmistelematta kysyi:
- Ja mitenkäs teillä nykyään menee, Jerryllä ja sulla?
- Hyvin, tokaisin yllättyneenä. – Kai, minulta pääsi sen perään, vaikka sen olisin halunnut jättää sanomatta.
- Hyvä juttu. Toi on vaikeeta aikaa, hän sanoi nyökytellen tietäväisesti päätään.
- Mikä?
- Yhteen muuttaminen.
- Onko? inahdin.
- On tietysti. Sitähän pitää tottua kokonaan uuteen ihmiseen omalla reviirillä.
- Mutta me rakastetaan toisiamme! sanoin ylpeästi.
- Tietysti, ette kai te siihen muuten olisi ruvenneetkaan! Mutta ei se silti helppoa ole. Meillä meni kymmenisen vuotta, ennen kuin oltiin hiouduttu niin, ettei enää vuosittain tehnyt mieli kuristaa toista.

- Ai, sanoin, kun en muutakaan osannut. Olisi ollut kiva väittää vastaan, mutta oli ollut joitakin kertoja, jolloin tosiaankin olin halunnut kuristaa Jerryn. – Haluaako Jerry kuristaa mut? huudahdin, kun ajatukseni säntäsivät eteenpäin.
- Ei tietenkään sen enempää kuin sinäkään sen, Leena sanoi viekkaasti.
- Onko se valittanut sulle musta?
- No täytyyhän sen jollekin avautua. Kyllä mä kuuntelen suakin mielelläni, jos susta tuntuu siltä.
- Ei kiitos, sanoin hitaasti. Minä en kyllä puhuisi eukolle yhtään mitään. Mitä hittoa Jerry oli minusta kertonut? Ehkä jopa jotain sellaista, joka ei ollut totta tai mistä en edes tiennyt? Jos minä vaikka piereskelin nukkuessani?
- Älä nyt huolestu. Te olette hieno pari, ja te elätte onnellisina elämänne loppuun asti, Leena lepytteli minua.
- Niinkö sä luulet?
- Mä olen ihan varma siitä. Te menette naimisiin ja saatte liudan suloisia lapsia, hän hymyili ja minun teki mieli kiljua. Miten me muka naimisiin menisimme, kun Jerry ei kosinut minua?
- Kiitos teestä ja vaatteista. Mun täytyy varmaan ruveta lähtemään tai Jerry ihmettelee, onko mua potkaissut poni päähän, murjaisin.
- Sano terveisiä. Ja sopisiko lohi perjantaina?

Lähettäjä: keukeu 
Päivämäärä:   9.12.12 01:38:24

Onkos musta tullut höppänä mut eikös tossa alussa ollut sama pätkä kun edellisen pätkän vika kappale? :)

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   9.12.12 01:50:43

keukeu: Haittaakse?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.12.12 02:19:12

Vitsi vitsi! Eiku vahinko :D
Haittakse tosiaan? :D

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   9.12.12 07:49:57

hitto kun aika juoksee... kohtahan on joulu ja lahjojakin pitääs hankkia. huoh.

Mitä sä sennnu siellä tallinnassa aina touhuut? sen verran useesti käyt et uteliaisuus heräs ihmisellä.

Ihana vaikea henu <3

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   9.12.12 09:48:02

Ne on toi ikä kun alkaa mummot juoksee Tallinnassa ;) Kai tuulipuku on mukana?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.12.12 19:50:58

Ankka, kunhan käyn shoppailemassa :) Ilman tuulipukua. Semmosta mulla ei ole.
Eikä ne muutenkaan näy enää olevan in, ei semmosia siellä näy.
----------------------
41. Kisakokemuksia
Ehdin hautoa Leenan sanomisia sen verran, etten suorastaan käynyt Jerryn hiuksiin kotiin päästessäni. Päinvastoin, mummohan oli puhunut asiaa ja minua lämmitti se, miten luottavaisesti hän oli ennustanut meille hyvää tulevaisuutta. Ehkä hän oli oikeassa. Ainakin hän vaikutti luotettavalta, ja eikös vanhoja ihmisiä sanottu viisaiksi?

Siksi toisekseen en halunnut keikuttaa venettä, kun olimme näköjään päässeet takaisin suloisen sovun satamaan. Sopu ehkä oli poikinut vain siitä, että tekemistä oli äkkiä kerääntynyt enemmän kuin oli mukavaa, mutta niin vain tuntui siltä, että me olimme rinta rinnan, olkapää vasten olkapäätä vastaanottamassa tulevia tuiverruksia. Vaikka jos minulta olisi kysytty, eivät ne olisi meitä niin kovin tuivertaneet.

Jerry nimittäin keksi yhtäkkiä, että meidän oli saatava hevosia myydyksi, ja sitähän minä olin yrittänyt hänelle tolkuttaa jo vaikka miten kauan. Epäilen, että Hanna oli maininnut hänelle asiasta. Minähän olin keräillyt nuorukaisista uusia videoita jo Udon käynnistä asti, mutta en ollut ehtinyt kuin ladata ne koneelle; en sivuillemme asti, saati että olisin tehnyt uusia myynti-ilmoituksia. Nyt meidän piti kuulemma lähteä täydellä lastilla seuraaviin kisoihin hankkimaan meriittejä ja videoita.
- Mikäs siinä, totesin pienten perhosten miellyttävästi lepatellessa vatsassani. Sankkalassa järjestettäisiin jo seuraavalla viikolla isot kouluratsastuskilpailut ja olin ajatellut, että satsaisimme niihin oikein tosissamme, mutta jos Jerry halusi lähteä tykittämään täysillä nyt, niin mikäs siinä. Itse asiassa olisi parempikin, jos nuoret sankarimme kävisivät jossain ihmettelemässä ulkomaailmaa jo ennen kuin veisimme ne toiselle kotitantereelleni. Jerryhän oli jo muutamaa ulkoiluttanut silloin, kun minä olin ollut Ypäjällä, mutta harjoitus ei tekisi pahaa niillekään.

Olin ollut mukana muutamalla Hannan kisareissulla ja tiesin, että niihin kuului olennaisena osana puolihysteerisenä kiukutteleva naisihminen. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia täyttää sitä osaa. Deri oli lähdössä mukaan kisahoitajaksi ja Svean olin värvännyt kameranvarteen lupauksella, että olisin hänen tukenaan seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun hän avaisi kisakautensa Fifin kanssa. Tietysti olisin ollut muutenkin. Minusta se kuului valmentajan tehtäviin. Ehdin melkein suututtaa molemmat, ennen kuin hevoset oli saatu autoon. Paha tuuli nousi suorastaan höyrynä korvistani, sillä he tuntuivat hitailta ja tyhmiltä ja olivat vain jaloissa tekemässä kaikki asiat väärin. ¨

- Jos sä aiot jatkaa Hannan leikkimistä niin saat matkustaa livingissä, sanoi Jerry minulle, kun kaikki oli autossa ja aioin kiivetä sinne itsekin.
- Häh? kysyin kiukkuisesti.
- Että ei kaikissa asioissa tarvitse ottaa siitä mallia.
- En mä ole… aloitin, mutta lopetin kesken. Oli äärettömän loukkaavaa, että Jerry kuvitteli minun käyttäytyvän inhottavasti vain, koska Hannakin teki niin. Eikö hän ymmärtänyt, että minua vain jännitti? Kostoksi vaikenin tyystin, enkä puhunut mitään, ennen kuin olimme päässeet liikkeelle ja aloin hiljalleen rentoutua. Kyllä kaikki oli mukana ja kohta pääsisimme ratsastamaan. Minulla oli kunnia viedä Inferno ensimmäistä kertaa kilparadalle ja Nisti, joka ehkä tosiaankin oli hyötynyt jotain uuden hierojan käynnistä. Jerry ratsastaisi Halilla ja Flirtillä. Inuvikin hän oli jättänyt kotiin, sillä se oli ollut hänellä mukana sinä viikonloppuna, kun minä olin ollut Ypäjällä ja se oli käyttäytynyt tietenkin esimerkillisesti. Toivoin samaa oman kakarani suhteen.

Alku ei näyttänyt hyvältä. Kun pääsimme pelipaikalle ja avasimme lastaussillan, se tuijotti sieltä jo silmät tennispallon kokoisina ja hirnui helvetillisellä äänellä. Jos olisin ollut ensimmäistä kertaa viemässä nuorta oria maailmalle, olisin miettinyt kahdesti sen jättämistä autoon, mutta Inferno oli yleisesti ottaen hyvin käsiteltävissä ja kai se olisi ollut sairas, ellei olisi ollenkaan reagoinut suureen seikkailuun.
- Mä käyn äkkiä ilmottautumassa niin otetaan se sitten ulos, sanoin.
- Eiköhän me miehet saada se pihalle ilman suakin, Jerry tuumi ja niin he saivatkin. Kun palasin kisakansliasta näin tulenpunaisen pään noin kolmen metrin korkeudessa, kun elukka taiteili takajaloillaan. Vähälukuinen joukko ihmisiä, joka pihalla sattui silloin olemaan, huokaisi kollektiivisesti ”ooh”.
- Et viittis, sanoin kyllästyneesti ja läimäytin oria napaan kilpailukansiollani. Se ei ollut paljonkaan kättä pidempi, joten hyppäsin saman tien kauemmaksi, eikä se takuulla sattunut, mutta hevonen kyllä ällistyi sen verran, että sen jalat pysyivät sen jälkeen kaikki maassa.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   9.12.12 20:03:59

Hauska pätkä :D

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   9.12.12 20:18:01

Hyvää tekstiä taas, Henriikka on vaan alkanut ärsyttää aina vain enemmän :D kuulostaa jotenkin mielisairaalta kun ihailee Hannaa kaikessa mahdollisessa ja lisäksi käyttäytyy kuin mikäkin marttyyri kun Jerry ei jaksa olla kosiskelemassa jokaisena hetkenä, oikeassa elämässä vihaisin samanlaista henkilöä :D

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   9.12.12 20:50:17

Ei se haittaa! Mutta kun kännykällä luki, niin vähän aikaa piti oikein miettiä, että mitäs, mitäs? =) Loistava pätkä, taas pystyi oikein sielunsa silmin näkemään ton kaiken, ihan niinkuin olisi ollut itse "tapahtumapaikalla" katsomassa.

Mua ei häiritse Henun käytös yhtään. Päinvastoin, sehän on ottanut paljon opikseen aikaisempaan käytökseen verrattuna ja pohdiskelee paljon asioita ja sen myötä myös muuttaa sitä omaa käyttäytymistään jos on tarvis. Noi sen poniopekohtaukset naurattaa mua yleensä kaikista eniten. Ja varsinkin Udon valmennukseen tulevien tyttöjen näpäytykset! =D

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   10.12.12 09:02:09

henu on ihana <3

ennen en tykänny, sillon kakarana, mut nyt vie mennessään. Henu on aito.

Hah, nyt niin coolisti komentaa ori poikaakin ;o) ennen pelkäs varsoja...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.12.12 20:02:54

Mulla ei ole sitten enää yhtään kissaa :'(
---------------------------

- Mene äkkiä selkään, etköhän sä saa sen sieltä paremmin hanskaan, Jerry sanoi ja tottelin. En ollut ihan täysin luottavainen sen suhteen, miten tässä kävisi, mutta samalla minua lapsellisesti kutkutti se, että allani oli takuulla luokan uljain hevonen. Onneksi verryttely oli ryhmissä, joten minulla ei ollut kuin neljä muuta ratsukkoa väisteltävänä. Kaksi oli pieniä ponityttöjä, yksi tätihenkilö suomenhevosella ja neljäs myöskin hyvin nuoren näköinen puoliverinen. Iloisena siitä, etten ollut ainut, hymyilin sen ratsastajalle osaaottavasti. Yritin muistuttaa itselleni, ettei Inferno sentään ollut ensimmäistä kertaa maailmalla, vaikka siitä saattoi talvitauon jälkeen tuntuakin siltä. Se oli esimerkiksi Ypäjällä syksyllä käyttäytynyt ihan hienosti eikä tämä nyt sen kummempaa ollut.

Verkka oli rasittava. Luokka oli helppo, joten joko hevoset tai ratsastajat olivat kokemattomia ja jälkimmäiset saattoivat tehdä mitä tahansa – kääntyä arvaamatta eteen tai pysähtyä uralle, noin vain pari esimerkkiä mainitakseni. Onnistuin välttämään kaikki törmäykset ja ratsastin voipuneena ulos, kun luokka kuulutettiin alkavaksi. Maneesi oli niin pieni, ettei siellä ollut edes kouluaitoja vaan seinät olivat radan rajoina, eikä siellä ollut odotustilaa seuraaville ratsukoille.
- Hyvin se menee, Jerry sanoi. Hän ei ollut vielä ottanut Halia edes autosta.
- Menee se varmaan. Ainoa, mitä mä mietin on, että mitä se sanoo, kun huomaa olevansa yksin maneesissa.
- Se on usein yksin maneesissa.
- Mutta se on kotona. Täällä voi olla vaarallisempaa.

Täällä oli vaarallisempaa. Tunsin, miten hevosen jalat tuntuivat lakoavan joka suuntaan, kun ovi kolahti vaimeasti poistuvan ratsukon takana ja toivoin kovasti, että olisin saanut pitää raippaa. Onneksi pohkeenikin olivat kohtuullisen vahvat ja kerta kaikkiaan puristin sen liikkeelle lamaannuksesta. Ravasimme sallitun kierroksen uralla ja se katsoi hyväksi hirnua neljä kertaa niin, että maneesi raikui. Minä yritin pelata kuolaimella ja taivuttaa sitä suuntaan jos toiseenkin muistuttaakseni, että olin mukana ja halusin määrätä, mutta yksi kierros oli kovin riittämätön tehtävän laajuuteen nähden. Minun oli vaan pakko aloittaa ohjelma raakileella ja koittaa saada se hanskaan ennen lopputervehdystä.

Itse asiassa se meni lopulta ihan hyvin. Ohjelmahan oli määrättömän helppo; Inferno oli osannut ravata ja laukata jo monta vuotta ja osasi tehdä niin käskystä, ja kun lopulta sain sen kuulolle, se pystyi näyttämään niitä asioita, joihin olimme talvella keskittyneet: tasapainoisia, pitkiä askeleita, liitäviä ja voimakkaita. Ratsastin hyvin tyytyväisenä ulos, missä Deri odotti sylissään loimi Infernolle ja toppatakki minulle.
- Miten meni? hän kysyi.
- Aika hienosti, kunhan alkuun päästiin, arvelin. – Joko Jerryllä on Hali valmiina?
- Pikkuhiljaa. Pannaanko tää autoon?
- Kävelytä sitä vähän aikaa, pyysin. En tiennyt, pääsisinkö palkinnoille, mutta vaikka pääsisinkin, sinne mentäisiin jalkaisin. Se oli hyvä juttu. Olisi ollut vähän silmiinpistävää seistä Infernon kanssa rusettirivistössä, jos toiset olivat pieniä poneja ja pörröisiä suokkeja.

Jos rutiinit olivat aamulla sujuneet vähän haparoiden, ne alkoivat hioutua hyviksi päivän mittaan. Svea kävi välillä katsomassa, miten meillä sujui, mutta Deri riitti noin muuten apumieheksi oikein hyvin. Me saimme oikeat hevoset oikeaan aikaan alle ja kävimme ratsastamassa ratamme. Nistin kanssa olin verrytellyt joka ainoan minuutin, jonka vaan sain, aloittaen ulkokentällä, joka oli kurainen eikä varsinainen verryttelypaikka, mutta käytettävissä. Niinpä se radalla oli jo vaiheessa, että pystyi tarjoamaan hyvänpuoleista raviakin ainaisen laukan sijaan.

Palasimme kotiin kolmen ruusukkeen kanssa, mikä oli minun mielestäni aika hyvin.
- Hanna ois takuulla tyytyväinen meihin, arvelin.
- Ei, tiedätkö sä, mitä Hanna sanoisi? Jerry kysyi hyväntuulisesti.
- Ai ettei se sanoisi ”hyvää työtä” tämmösen päivän jälkeen?
- Se sanoo, ettei ollut vähempää odottanutkaan ja että miksi ei Flirtkin sijoittunut.
Minun täytyi myöntää, että Jerry taisi olla oikeassa, mutta minulla ainakin oli hyvä mieli.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   10.12.12 21:36:58

Voi Mummo :'( Otan osaa!

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   10.12.12 22:41:35

Voi, otan osaa :(

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   11.12.12 10:07:15

Voi ei :((((
Saako kysyä, että mikä siinä oli?

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   11.12.12 10:39:06

Henkka on tosiaan aikuistunut huimasti. Just luen kotonassa Mustaojan Miniää (kun niitä ei oo vielä tullut luettua toiseen kertaan..) ja on se kyllä aika ärsyttävä kakara niissä. Näissä uusissa se on jo ihan ihminen!

Lähettäjä: Sennu_w 
Päivämäärä:   11.12.12 14:49:21

Emsku, sille tuli suuhun ärhäköitä kasvaimia.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   11.12.12 17:30:23

Voi pientä :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.12.12 18:13:54

Niinpä :'(
Des, Henu kiittää ja kumartaa aikuisuudestaan :D
----------------------

Sunnuntaina lastasimme omien hevostemme lisäksi mukaan Fifin. Ratsastaisin samassa luokassa Svean kanssa Flabberilla mutta lähtönumeromme olivat onneksi niin kaukana toisistaan, ettei siitä kehkeytyisi mitään ajoituksellisia hankaluuksia. Edellisaamusta ehkä jotain oppineena yritin pitää suuni kiinni lähtötohinassa, vaikken voinut olla muutamaa kertaa huokailematta syvään.
- Jännittääkö sua? kysyin Svealta, joka oli tuiman ja vakavan näköinen.
- Ei.
- Ei?
- Ei. Mä olen vaan huolissani, että jos mä mokaan täydellisesti.
- Miten helvetíssä sä uskaltaisit niin tehdä, sähän pilaisit mun maineen valmentajana, tiuskaisin ja vaikka olin puoliksi tosissani, se sai hänen kasvoilleen pikkuisen hymyn.

Minulla itselläni oli jonkinlainen flow päällä. Odotin kovasti, että pääsisin taas radalle. Kilpaileminen oli minusta aina ollut hauskaa ja edellispäivän menestyksen jälkeen suorastaan himoitsin lisää. Pyysin Deriä ottamaan Flabberin ulos ja kävelyttämään sitä sillä aikaa, kun minä menisin katsomaan Svean verkan ja radan.

Minulla ei ollut juuri mitään huomauttamista. Svea ratsasti verrytellessään ihan niin kuin olisin itsekin ratsastanut – ja kohta ratsastaisin – ja Fifi oli hyvässä vireessä. Se oli myöskin viritetty huippukuntoon ja uhkui voimaa. Toivoin, että minulla olisi ollut kamera, mutta se oli Svean autossa. Kaivoin kännykän esiin ja kuvasin sillä pari pientä pätkää näyttääkseni ne Svealle myöhemmin. Hänen itsetuntonsa, jonka viimeistään nyt päätin olevan hänen pahin ongelmansa, nousisi niitä katsellessa varmasti vähäsen. Minä voisin ihan hyvin ruveta valmentamaan häntä vaikka puhelimessa, kun voisin vain vakuutella, että hän oli oikeasti aika taitava eikä pilannut hienoa hevostaan.

Heidän ratansa meni osin häikäisevän hyvin, osin vähän heikommin. Raviosuuden lopuksi he alkoivat hissutella ilman mitään syytä ja se vei takuulla tyylipisteitä, vaikka tehtävät tulivatkin suoritettua. Laukkaosuudessa oli taas jo hyvinkin vauhtia.
- Mä unohdin radan! Svea läähätti ratsastaessaan pois radalta.
- Ethän unohtanut!
- Mutta mä luulin unohtaneeni. Mulla ei äkkiä ollut mitään muuta kuin iso valkoinen aukko päässä, kun mä yritin miettiä, mitä tulee seuraavaksi!
- Jaha, sanoin kuivasti. Se kuulosti pelottavalta. – Sä sitten onnistuit menemään sen oikein silti.
- Niin kai sitten, vaikka mä olin ihan varma, että kohta ne viheltää.
- No, se oli hieno ratsastus joka tapauksessa. Ja nyt mun pitää juosta hakemaan Flabberi.

Juoksin oikeasti, sillä minulle oli tullut kylmä seisoskellessani maneesissa ja minun oli pakko saada lihani liikkeelle, ennen kuin alkaisin ratsastaa. Jos Flabber oli jo kävellyt lihaksensa lämpimiksi, olisi epäoikeudenmukaista nousta satulaan jääpuikonnotkeana. Löysin sen kaulaa myöten loimitettuna auton luota, missä Jerrykin jo satuloi Faminia.
- Sä voit keskittyä auttamaan Jerryä välillä, sanoin Derille ja lähdin kävelemään tamman kanssa pienen lenkin edelleenkin lähinnä omaa kroppaani liikuttaakseni.

Otin alustavan verkan taas ulkokentällä, missä oli muutama muukin, ja yritin saada Flabberiin ylimääräistä kipinää. Se oli usein jotenkin vähän jähmeä ja hidas kiihtymään, joten yritin rassata sitä ärhäkämmäksi ja onnistuinkin niin, että se vallan kuumeni. Maneesissa sain jo melkein pidätellä sitä, ja kun tuli meidän vuoromme ratsastaa, se kulki kuin juna. Sain enemmänkin säädellä sen menemistä kuin ajaa eteen, mikä oli harvinaista, mutta mukavaa. Flow säilyi; lähdin maneesista varmana siitä, että olimme tehneet täysin kelvollisen radan. Ehkä jopa loistavan. Jerry ja Famin olivat olleet samassa verryttelyryhmässä, joten en voinut mennä kuikuilemaan hänen rataansa, kun hän odotteli vuoroaan oven ulkopuolella.
- Miten meni?
- Kuuskytyhdeksän, heitin ja nauroin, kun hänen ilmeensä levisi. Okei, ehkemme me saisi niin paljon prosentteja, mutta kai sitä sai asettaa toiselle tavoitteita?

Lähettäjä: salde 
Päivämäärä:   11.12.12 20:05:04

Sennnulle suuret pahoittelut kisun johdosta. Tai kisun takia, miten sen voi järkevästi ilmaista? Osanotot taasen tuntuu karmivilta, kun en voi toisen suruun ottaa osaa. :(

Lähettäjä: flanu (puhelin) 
Päivämäärä:   11.12.12 22:56:00

voimahali Sennnulle kisun suremisen keskelle! Ihania pätkiä taas ollut täällä luettavana. Ja pakko todeta, kuinkakohan moni ensisynnyttäjä kiipeää alle 4 viikon päästä synnytyksestä 3v poniorin selkään? Minä kävin tänään pikkuneidin kanssa tallilla ja kävelin loppukäynnit ponilla, kun hoitaja sen ratsasti muuten. Poni oli ihana, kuten aina.

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   12.12.12 08:09:59

ikävä juttu sennnu.
perhanan elukat kun niihin niin aina kiintyy.

me matkataan tänään leo pennun kanssa kolmannelle ortopedille... jos se keksis mikä sen jalkaa vaivaa.

huolestuttaa niin että saa vessassa istua :oD

kiitos, ihania kisapätkiä pitkästä aikaa !!

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   12.12.12 15:11:23

flanu: En tiedä selkään kiipeämisestä, mutta joskus kauan sitten, kun esikoinen syntyi perjantaina niin seuraavana maanantaina olin vauvan kanssa raveissa sitomassa tamman kieltä jne.

En ole yhtään "tutustunut" sennnuun, mutta teksti on sitä tasoa, että jo kirjastossa käydessäni kirjastotädille juttelin, että paljon huonompiakin on kustannettu kuin nämä. Ehdottomasti kannattaa tarjota jonnekin, jos ei vielä jostain kumman syystä ole tarjottu. Tietenkin edellyttäen, että kirjoittaja vähänkään kiinnostunut kirjailijan urasta.

Niin ja osaanotot kissan vuoksi.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   12.12.12 16:02:28

Tarkennuksena, kun kirjoitin vähän huolimattomasti, kyse oli seuraavan viikon maanantaista eli muksu oli 10 vrk.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   12.12.12 17:23:27

Niin sennnu!! Julkaisuun.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.12.12 20:48:23

Kiitos kaikille osanotoista! Ja Jokulle erityisesti tosta kirjastontätijutusta. Mä olen hykerrellyt sitä koko illan töissä ja tallilla :D
-----------------------
Palasin ulkokentälle puuskuttavan veturini kanssa. Minulla olisi vielä Grogg ja Jerryllä Esteban, joka oli toipunut täysin nyrjähdyksestään, mutta ne veisimme vasta seuraavaan luokkaan; päivän viimeiseen ja vaativimpaan. Tämä oli elämää, ajattelin ja hymyilin onnellisena. Sitten en ole ihan varma siitä, mitä oikein tapahtui. Tarkoitukseni oli vain ravata hevonen rennoksi ja tein niin väistellen niitä muutamia ulos uskaltautuneita ratsukoita, jotka selvästi olivat vasta menossa radalle. Yksi niistä oli vauhkon näköinen rautias, jonka silmät pyörivät päässä kuin se olisi ollut hedelmäpeli. Heistä yritin pysytellä mahdollisimman kaukana, mutta yhtäkkiä he vain olivat ihan takapuolessamme. Flabber ei pitänyt siitä, että vieras hevonen lähenteli sen peppua ja latasi täysillä taaksepäin kummallakin takajalallaan. Se oli vähän niin kuin pukki, mutta ei kuitenkaan kunnon pukki ja siksi oli anteeksiantamatonta, että se samalla onnistui lennättämään minut satulasta. Olimme kulmassa – ehkä se siksi oli tuntenut itsensä niin ahdistetuksi – ja minä lensin päin aitaa. Muuten kai olisin selvinnyt pelkästään kuraantuneilla vaatteilla. Ohjat pääsivät käsistäni ja Flabber lähti ihan oikeasti pukittaen kohti porttia, jonne häirikkökin oli jo ehtinyt. Onneksi siellä oli sen verran valveutunutta porukkaa, että avoin portinkohta peitettiin eikä tamma heidän ylitseen juossut vaan pysyi kentällä. Häirikkö innostui kilpalaukasta, heitti oman ratsastajansa maahan ja kolmas ratsukko maastoutui samaan kulmaan, jossa minä kompuroin pystyyn.

- Ei se ollut sun syy, mä näin, sen ratsastaja sanoi.
- Ei niin, sanoin kiitollisena siitä, että minulla oli todistaja, jos tästä kehkeytyisi jokin soppa.
- Oletko sä okei?
- Olen, sanoin ja yritin päästä pystyyn kuraamatta itseäni yhtään sen enempää. Oikeaan käteeni sattui, enkä voinut ottaa sillä tukea, joten jouduin sittenkin mönkimään polvillani sen verran, että sain vasemmalla tukea aidasta. Jumalauta, minkä näköiset housuni olivat! Ja takkini ja hansikkaani!
- Houu, sanoi ratsastajanainen, kun irtokaksikko painui laukassa ohi lennättäen kurapaakkuja päällemme. Sillä ei ollut mitään vaikutusta, mutta villikkohevosen ratsastaja oli myös päässyt pystyyn ja sai kiinni Flabberin ohjista, koska se oli jo lakannut laukkaamasta. Näin kaukaa katsottuna näytti siltä, että se häpesi.

Kun seura katosi, kolmaskin hevonen hidasti vauhtiaan. Minä lähestyin sitä, mutta se ei ollut vielä valmis kiinniotettavaksi vaan ravasi karkuun. Sen ratsastaja sai sen kiinni hetkeä myöhemmin; Flabberin hän oli antanut jollekin auliille apukädelle portin luona, joten kävelin sinne. Olin nolo ja kiukkuinen ja onnellinen siitä, että minulla oli autossa varahousut.
- Satutitko sä itsesi? kysyi pullea nainen, joka piteli Flabberia silitellen sen kaulaa, kuin se olisi käyttäytynyt kovinkin hienosti.
- En, tiuskaisin, ja koska se kuulosti niin pahalta, jatkoin ystävällisemmällä äänensävyllä: - Kiitos kysymästä. Aioin nousta siltä seisomalta takaisin satulaan, mutta kun yritin ottaa satulan takakaaresta kiinni, kättäni vihlaisi niin, että älähdin ääneen. Itse asiassa en saanut sitä edes nousemaan sinne asti.
- Taisit sittenkin.
- Ehkä vähän, mutisin katsellen tottelematonta raajaani. Ei siinä varmaan mitään sen kummempaa ollut. Hakisin autosta kylmäyskääreen ja pyytäisin Deriä taluttelemaan Flabberia sillä aikaa, kunnes sen hengitys olisi tasaantunut. Tai taluttelisin itse, jos hänellä olisi kiire Faminin kanssa.

- Mitä sulle on tapahtunut?
Jerry ratsasti minua vastaan heti portin ulkopuolella.
- Pikku tapaturma. Miten teillä meni?
- Kuuskytviis, hän virnisti. – Oikeesti? Sä putosit?
- Se on ton raudikon höyrypään syytä. Älä mene sinne jos voit välttää, neuvoin ja Jerry uskoi sanaani. Hän lähti ratsastamaan tallin ja maneesin ympäri ja minä jatkoin autolle.
- Voitko sä ottaa Flabberin ja kävelyttää sitä, mä tarvitsen ensiapua, sanoin Derille, joka oli kuin olikin siellä.
- Mitä sulle on tapahtunut?
Aloin kyllästyä kysymykseen.
- Saat arvata. Mun pitää vaihtaa vaatteet, jos mä aion tonne radalle vielä, tuhahdin.
- Okei, nuorukainen sanoi ja jätti minut kampeamaan itseni livingiin. Se oli yllättävän hankalaa, kun oikea käsi ei noussut.

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   12.12.12 21:46:15

O-ou.. Henu joutuu lääkäriin.. :oD suuuuuuurta draamaa luvassa !!!

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   12.12.12 21:49:46

Heh, pääsinpä lukemaan, kuinka Henu telo ittensä, kun just ite totesin, että tuli sittenkin aiheutettua vähän isompaa vahinkoa omalle polvelle kuin eka luulin. Ei ota painoa, ei taivu, ei suoristu, on turvoksissa ja kosketusarka - ja mä ihan vähän vaan kolautin sitä takaoveen. Ihan vähän vaan. Se ei näköjään oo samaa mieltä siitä vähästä, plääh.

Mulle on tän tarinan heppakisailuvaiheen takia iskenyt hirveä himo päästä kuvaamaan hevosia pitkästä aikaa. Johonkin kisoihin tai sitten muuten vaan. Sennnu aina onnistuu ujuttamaan päähän vastaavanlaisia fiiliksiä; milloin tekee mieli päästä valmentautumaan, milloin avustamaan ponitunneille, milloin mitä vaan. :D

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   12.12.12 22:23:13

Mullakin on nyt semmonen olo, että kisoihin ja äkkiä! Bongaisko joku Nurmijärvi-Tuusula akselilta jotkut kivat harjotuskoulukisat mihin voin mennä aiheuttamaan hämmennystä rautiaan vauvahevosen kanssa? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.12.12 22:32:05

JRSllä ois ens su harjoituskisat, mutta helpompikin luokka on HeB...
Seuraa tätä, sinne niitä kertyy tosi kattavasti!

Toi, mun polvi oli tommonen toissaviikolla - ja mitään en sille tehny, salama tais iskeä siihen!

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   13.12.12 08:56:27

Mun polvi on ollut tuommonen viis vuotta aina, ku en oo hypänny :O Sillon siihen potkas hevonen ja se on siitä saakka vaatinut hyppäämisen tai en pääse kävelee.
Tämä hieno homma nyt, kun hevonen on saikulla eikä luultavasti hyppää enää koskaan :(

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   13.12.12 10:08:09

Ha, mä olin just laittamassa ankalle samaa minkä Sennnu jo ehtikin :D

Lähettäjä: Hip 
Päivämäärä:   13.12.12 11:43:08

Sennnu hei tämä lukija tarvitsisi vähän piristystä (ja romantiikkaa) kun asiat ei tosielämässä mennytkään ihan nappiin sen ihmisen kanssa, jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni. Mies löysi toisen kainalon, ja sain kuulla monen mutkan kautta :( eropaperit vetämässä..

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   13.12.12 12:38:50

Voi Hip, osanotot :(

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   13.12.12 16:42:40

Voi Hip <3 Jaksamista!!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   13.12.12 17:55:17

Emsku siis häh? Jos hyppäät niin polvi toimii vai toisinpäin eli ei toimi? :D Jos siis oikeasti niin että polvi toimii hyppäämisen jälkeen, niin kyse voi olla kevyestä istunnasta? Kokeile joskus että riittääkö, jos menet kevyessä istunnassa jonkun aikaa - ei tartte hypätä :D Koska mitään muuta järkevää selitystä tuolle hyppäämiselle ei ole, ellei joku polvien puristaminen tai puristamatta jättäminen. Kun olet kevyessä istunnassa niin polven ojentajat joutuvat tekemään enemmän töitä (jännität lihaksilla ettet tipu satulaan).. Kannattaa niitä sitten vahvistaa jos tuosta on apua. Ja jos polvenpuristamisesta kyse niin siinäkin tapauksessa polvea tukevien lihasten vahvistaminen tulee tarpeeseen - siinä kohdassa vaan se harjoituspaikka ei ole hevosen selässä.. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.12.12 20:20:04

Hip, voi ei :(
Romantiikkaa ei nyt valitettavasti ole tyrkyllä.
-----------------------
42. Vammaisena
Autossa oli pieni jääkaappi, jossa perimätiedon mukaan piti aina olla kuohuviiniä. Siellä oli myös kivennäisvettä ja appelsiinimehutetroja, mutta enimmäkseen siellä oli eri kokoisia kylmäpakkauksia. Valitsin kaikista suurimman; tummansinisen, joka oli tarkoitettu hevosen säären ympärille ja etsin laatikosta laverin alta pintelin. Sormeni tuntuivat inhottavan pinkeiltä ja likainen käsineeni näytti siltä, kuin joku olisi puhaltanut sinne ilmaa ja tehnyt siitä ilmapallon. Yritin vetää sen pois, mutta se koski niin, että melkein aloin kiljua. Pyörryttikin vähän, mutta se saattoi johtua ajatuksesta, että joutuisin ehkä leikkaamaan kalliit Roecklini halki. Vaikka enpä tiennyt, tulisiko niistä enää ikinä valkoisia.

Kiedoin kylmäpatjan käsivarteni ympärille niin, että vain sormet näkyivät, ja pyöritin sen ympärille pinteliä kömpelösti vasemmalla kädelläni. Kyllä se siitä, kunhan kylmä saisi turvotuksen laskemaan. Sillä aikaa vaihtaisin housut.

Oletteko koittaneet riisua ratsastussaappaita yksikätisenä? Pala kakkua, kiitos saapasrengin. Housujen riisuminen oli hankalampaa ja puhtaiden kiinni saaminen edelleen vähän vaikeampaa. Mutta sukkien varret housujen päälle ja saappaat takaisin jalkaan – ei jessus sentään! Ähräsin ja ähräsin yhä, kun kuulin ovenraosta Jerryn ja Derin palanneen autolle.
- Oletko sä siellä? Jerry kysyi pistäen päänsä sisään.
- Olen! ähkin kiukkuisena.
- Voitko sä tulla auttamaan, että me saadaan vaihdettua hevoset?
- Ihan heti! valehtelin, sillä en aikonut mennä minnekään sukkasillani. Jatkoin sukkien käärimistä, kunnes Jerry rymisti sisään.
- Oikeesti!
- Mä toimin niin nopeasti kuin voin, sanoin loukkaantuneena. – Auta mua sitten, jos sulla on niin kiire!
- Oletko sä satuttanut itsesi?

Vilkaisin kättäni, joka näytti uimapatjaan käärityltä Maalahden limpulta.
- Se kaipaa vaan vähän kylmäystä, mutta nyt just sitä on vähän hankala käyttää. Jos sua huvittais auttaa mulle saappaat jalkaan.
Jerryä huvitti. Hän suoristi polvisukkani sekunnissa ja kiskoi saappaat jalkoihini melkein yhtä nopeasti.
- Kiitos, sanoin tyytyväisenä ja nousin ylös. Oikean käden sormet tuntuivat yhtä notkeilta kuin nakkimakkarat kiehuvassa vedessä, mutta ei sitä juurikaan särkenyt. Hyvä siitä tulisi.

Satuloimaan tai suitsimaan minusta ei kyllä ollut, sillä olkapää ei antanut periksi nostaa kättä, mutta saatoin pidellä aina sitä hevosta, joka kaipasi pitelemistä ja Sveakin tuli avuksi.
- Sun pitäis Henriikka käydä palkintojenjaossa, hän sanoi tullessaan.
- Ihan totta? Hitto! minulta pääsi. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että kävisi niin ja Flabber oli jo autossa.
- Oletko sä satuttanut itsesi?

Hitto vie, vielä yksi valopää!
- Kolautin vähän käpälää, kyllä se kohta, kunhan on kylmätty, tokaisin.
- No mä sidon sulle kaulaliinan niskan ympäri niin kukaan ei ihmettele, vaikka sä menet palkintojenjakoon jalan, Svea sanoi ja kiskaisi oman huivinsa esiin. Hän oli kyllä aika välkky. Kipitin kohden maneesia ja otin selvää, mihin kohden minun piti sijoittua – toiseksi, hallelujaa, ja Jerry ei ollut koko lyhyessä rivistössä! – ja pokkasin ruusukkeeni. Palkinnoksi sain kuoren, jossa arvelin olevan ehkä jopa neljäkymppiä. Se riittäisi bensoihin, kun lisäisi siihen sen, mitä Svea maksaisi kuljetuksesta.

Palasin autolle, missä Grogg jo odotti valmiina koitokseen.
- Pidä kiirettä, Jerry hätäili.
- Mun täytyy päästä tästä ensin eroon, sanoin kumartuen pois Svean kaulahuivista ja aloin avata kylmäpakettia.
- Hyi hitto, Deriltä pääsi, kun ojentelin hänelle tarvikkeita. En olisi itse osannut paremmin sanoa. Käpäläni näytti suurelta ja pinkeältä kuin Mikki Hiiren hanska. Tuntuikin vähän siltä. Mikä pahinta, en pystynyt taivuttamaan sormiani. Jo lievä koukistaminen teki kipeää. Toimimaton olkapää ei olisi haitannut; miehet olisivat voineet nostaa minut satulaan, mutta elleivät sormeni toimineet, en voisi pitää ohjaksia. Kyra oli ehkä joskus ratsastanut lopputervehdykseen, tai jotain sellaista, yhdellä kädellä, mutta hän oli varmasti harjoitellut sitä. Ehkä minäkin voisin joskus kehittää yksikätisen kürin, mutta ehkä ja joskus.

- Et sä voi tolla ratsastaa, Jerry sanoi tuijottaen kättäni. No @!#$ Sherlock.
- En taida. Menetkö sä sillä? kysyin asiallisesti.
- Enhän mä mitenkään ehdi, mulla on Estebankin!
- No sitten se kai pitää pistää takaisin autoon, ärähdin. Kylmyyden tuoma turtumus alkoi hävitä ja kättä alkoi jomottaa.
- Käy kysymässä, saanko mä… ei, tässä on niin vähän osanottajia. En mä mitenkään ehdi sitäkin!
- Autoon se, sanoin ja lähdin kohden kansliaa peruuttamaan osanottoni. En varmastikaan tarvitsisi räpylääni parempaa lääkärintodistusta, että saisin rahat takaisin.

Siinä olin oikeassa.
- Sairaanhoitohenkilökunta on ambulanssissa maneesin seinustalla, olet kai sä käynyt siellä näyttämässä tota? kysyi ystävällinen kanslianeito.
- Tottakai, ei se ole mitään vakavaa, vähän epämukavaa vaan, valehtelin ja keräsin hänen laskemansa rahat vasemmalla kädelläni. Ihan saman luikurin laskettelin Derille ja Svealle päästessäni autolle ja sitten Svea halusi hoitaa minua. Hän onnistui äärimmäisen kevein sormin kuorimaan sen hanskan pois ja sitomaan kylmäpatjan uudelleen.
- Sun täytyy mennä röntgeniin ton kanssa. Se ei näyttä ollenkaan hyvältä, hän sanoi.
- Höpsis, lisää kylmää vaan ja kotona mä saan sen ylös niin huomenna se on kuin uusi! vakuutin. Minua suututti äärettömästi jättää Groggilla ratsastaminen väliin, muttei niin äärettömästi, etteikö siihen olisi sopinut myös paniikin sävyttämää pelkoa siitä, että entä jos olinkin väärässä. Mutta niin kurja kohtalo ei sentään voinut olla. Vähän lisää kylmää ja ehkä särkylääke yöksi ja aamulla olisin taas ihan kunnossa.

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   13.12.12 21:21:34

jessi vai vesku?? vai ehkä alina??

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   13.12.12 21:56:43

"Se ei näyttä ollenkaan hyvältä, hän sanoi." Oho, bongasin typon :)

Kuka on Alina?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.12.12 22:21:08

Alissa?

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   13.12.12 22:58:15

Joo, siis ei kest olemista hyppäämättä. Voipi olla et reisilihaksillaki on jtn tekemistä asian kanssa,eli täytyy tosiaan kokeilla! :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   14.12.12 10:07:09

Hiphei, täälläkin luetaan uskollisesti joka ilta! Nämä kisapäivät ovat nyt parasta antia, vaikka ponikoulukin on ihana. Ja tää likka on matkalla tallinnaan ;) jos hakis loppuvuoden viinat ;) onneksi on kulmakunnan komein uros kantamassa ja roudaamassa. Elämä on aika hyvää :)

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   14.12.12 20:23:08

Heeeei, missä mun iltapala on? :O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.12.12 20:39:12

Tässä :)
-------------
Jerry ja Esteban voittivat suvereenisti oman luokkansa, ja hän halusi välttämättä avata sen kuoharipullon jääkaapista sen kunniaksi.
- Mitä sä nyt leuhkit, täällä on kylmä juoda kuoharia ja sä ajat heppa-autoa, Svea omaansa ja Deri ei juo, haluatko sä mut juottaa känniin? äyskin ja Jerry loukkaantui.
- Ei sitten. Juodaan se, kun päästään kotiin!

Matkalla kyllä toivoin pikkuisen, että minulla olisi ollut se pullo omassa henkilökohtaisessa käytössäni. Ehkä se olisi auttanut tympeään jomotukseen. Minun pitäisi muistaa ostaa autoon särkylääkettä. Mutta pääsimme turvallisesti kotiin, hevoset hoidettiin ja Jerry kaivoi pullon esiin, ennen kuin varusteita alettiin kantaa sisään tai autoa siivota.
- Nyt juhlitaan, oisko meille voinu tulla parempaa alkua kaudelle! hän sanoi juhlallisesti ja me kaikki saimme kertakäyttömukillisen kuplivaa.
- Kai mä voin vielä tän jälkeen ajaa kotiin, Svea hihitti maistettuaan omastaan.
- Onnea! sanoi Maru Jerrylle; hän oli huolehtinut tallista, kun Deri oli ollut meidän mukanamme. Minäkin irvistelin osaaottavasti, mutta oikeasti halusin vain päästä äkkiä kotiin etsimään särkylääkettä.
- Joko te pärjäätte ilman mua? kysyin.
- Joo, mee vaan, Jerry sanoi hajamielisesti.

Minä menin, hankkiuduin eroon saappaista ja kisavaatteista toivoen, että Jerry huomaisi tuoda likaantuneet housuni pesuun livingistä. Vaikka eipä niillä ollut kiirettä; pyykinpesu ei nyt ollut listallani. Ratsasin lääkekaapin ja napsin sieltä parasta mitä löysin. Minua harmitti, etten ollut muistanut ottaa autosta toista kylmäpakkausta, sillä tämä käyttämäni alkoi olla korkeintaan haalea. En kuitenkaan jaksanut ajatellakaan käymistä tallilla uudelleen vaan simahdin sohvalle melkein saman tien. Keräsin vain kaikki olohuoneessa lojuvat peitot päälleni, sillä haaleakin kylmäpakkaus sai minut palelemaan.

- Herää!
Ja minä heräsin Jerryn ravistellessa minua.
- Mitä nyt? kysyin unenpöpperöisenä.
- Miten sä jaksat? Mä jouduin tilaamaan pizzaa.
- No voi voi, totesin suuttumuksen holahtaessa päälleni kuin ämpärillinen vettä. Siksikö Jerry oli minut armahtanut varusteiden raahaamiselta ja auton siivoamiselta, että hän kuvitteli pääsevänsä suoraan ruokapöytään? Haloo, orjako minä olin?
- Niin että nouse syömään, kun se on vielä kuumaa.

Onneksi en ollut kiehahtanut ääneen. Nälkä minullakin oli, huomasin.
- Hyvin tehty, kiittelin ja aloin yrittää pystyyn. Siihen asti nukkunut kipu olkapäässäni heräsi ja muistin olevani loukkaantunut. Kylmäkääreestä pisti esiin läjä muuminvalkoisia nakkeja, kun sinne katsoin ja totesin, että vielä ei ollut aamu. Silloin asiat olisivat paremmin.

Keittiössä odotti kaksi pizzalaatikkoa ja niiden näkeminen sai minut paljon paremmalle tuulelle. Istuin pöydän ääreen ja pyysin Jerryä tarjoilemaan minulle appelsiinimehua, sitten aloin rohmuta viipaleita vasemmalla kädelläni. Olin syönyt viimeksi aamulla. Parin slaissin jälkeen aloin kuitenkin olla täynnä ja sitä paitsi Jerry, joka oli pistellyt toisen laatikollisen jo melkein kokonaan, tuijotti minua.
- Me lähdetään nyt sairaalaan, hän ilmoitti. Minulta katosi loppukin nälkä ja korvissani alkoi suhista siihen malliin, että pelkäsin pyörtyväni.
- Eihän lähetä, mumelsin suu täynnä.
- No lähdetäänhän, jumaliste. Ethän sä voi tehdä tolla mitään.
- Se on aamulla parempi, takuulla!
- Se ei näytä menneen yhtään paremmaksi – oletko sä nyt palelluttanutkin sen? Et kai sä hevosillakaan pidä kylmäkääreitä kolmea tuntia?
- Odotetaan nyt aamuun, vinguin.
- Mun pitää mennä aamulla töihin. Nyt mulla on aikaa kuskata sua.
- Miksen mä muka voisi ajaa itse?
- Vaikka voisitkin niin ajaisitko sä muka mihinkään? Syötkö sä vielä?
- En, mutisin, sillä se oli ainakin käynyt mahdottomaksi Jerryn sanojen myötä.
- No sitten mennään.
- Mä en halua!
- Me mennään, vaikka mä sitten saisin taluttaa sut korvasta autoon. Tai ei, mä talutan ihan kädestä, Jerry sanoi ja virnisti häijynilkisesti. En halunnut hänen koskevan käteeni vaan puristin sen suojelevaisesti vasten rintaani.
- Sä olet kamala!
- Mäkin rakastan sua. Ala tulla.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   14.12.12 20:47:33

Ihana Jerry, noin sen pitää mennä.

Odotan innolla, mitä kädessä on rikki.

Tässä muuten kaikille Sennulasta ihan hillitön topa, tai no, kaksi:

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=9&i=402461&t=394462

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=9&i=458891&t=458891

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   14.12.12 21:10:31

Murtunu se on :D Jerryn paapomista odotellessa <3

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   14.12.12 22:20:08

voi tätä häpeää.... jees alissa

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   14.12.12 22:31:35

oih, Jerry niin täydellinen Henulle :oD

Lähettäjä: elwaen- 
Päivämäärä:   15.12.12 20:40:43

koskahan saadaan taas ripaus mustaojaa? =)

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   15.12.12 21:15:19

Saisko illan pätkän, että saisi koneen kiinni ja pääsis nukkumaan? Vanhaa väsyttää...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.12.12 21:33:16

Kauhu sulki suuni kerta kaikkiaan ja annoin Jerryn auttaa takin harteilleni ja kengät jalkoihini. Kun hän avasi ulko-oven käsilaukkuni kainalossaan, sain kuitenkin sanottua:
- Miksi sä teet tämmöstä? Mä en halua lääkäriin, mä kammoan niitä!
- Kulta pieni, mä tiedän, Jerry sanoi ja pisti kätensä poskilleni. – Mutta tää on sun omaksi parhaaksesi.
- Jos siinä ei olekaan mitään?
- Jos ei ole, niin mä hyvitän tän sulle!
- Miten? mutisin, sillä hän ei voisi keksiä mitään tarpeeksi hyvää.
- Ihan miten sä haluat. Tule nyt. ¨

En siis mahtanut mitään, ellen sitten heittäytyisi lattialle ja antaisi Jerryn kantaa minua autoon. Hänen suupielissään oli raudanluja juonne, joka antoi ymmärtää, että hän tekisi sen kyllä nyt, kun oli tähän ryhtynyt. Minä en voinut muuta kuin mennä perässä ja uppoutua syvälle omaan mieleeni. En tahtonut ajatella sitä, mikä minulla olisi edessä, mutta ei minussa myöskään ollut voimaa yrittää pyörtää Jerryn päätä. Olin ihan turta. Olin ihan jossain muualla, sillä kun Jerry pysäytti auton, minulla ei ollut hajuakaan siitä, missä me olimme. Siitä kyllä olin aika varma, ettei se ollut Iitun työpaikka; Hangon terveyskeskus.
- Tulehan, Jerry sanoi hellästi avatessaan minunpuoleiseni oven.
- Missä me ollaan?
- Tammisaaressa. Lähimmässä päivystyksessä. Missä on röntgen.

Minulle oli ihan sama, vaikka olisimme olleet Turussa. Tai Rovaniemellä. Annoin Jerryn ohjata minut sisään ovista, joiden sisäpuolella kirkkaat valot tuntuivat sokaisevan minut. Muuta ei minulla ollut tehtävissä kuin yrittää pysyä järjissäni.
- Missä sun kelakortti on? Jerry kysyi vietyään minut ilmoittautumistiskille. Tuijotin häntä vähän aikaa täysin törppönä, kunnes tajusin hänen penkovan käsilaukkuani. Ei sillä, että siellä olisi ollut tamponeja kummempia, mutta se ei käynyt.
- Mun lompakossa, sanoin ja kiskaisin kassin vasemmalla kädellä itselleni.
- Jos mä etsin sen sulle, kun sä olet vähän sorminäppäryysrajoitteinen, Jerry ehdotti. Ojensin lompakkoni hänelle.
- Siinä vasemmalla puolella taskussa varmaankin alimmaisena, sanoin. Enhän ollut tarvinnut moista läpyskää vuosiin. Jerry nappasi sormiinsa sentin paksuisen pinon kaiken maailman kanta-asiakaskortteja ja löysikin sieltä etsimänsä. Minua kadutti äkisti. Ehkä olisimme joutuneet vain ajamaan kotiin, ellei sitä olisi löytynyt?

Mutta ei. Satuimme olemaan ainoat ihmiset paikalla paitsi tympääntyneen näköistä naista, jolle Jerry ojensi kelakorttini ja selosti tilanteen.
- Menkää istumaan, hän sanoi viitaten tuoleihin. Tottelimme ja huomasin olevani kovasti kylmissäni. Katselin oikeata kättäni, jonka takia me täällä olimme ja yritin liikuttaa sen sormia. Ne liikkuivat.
- Kato, se toimii! Me voidaan lähteä! huudahdin.
- Peltonen, sanoi juuri silloin joku vanha ukkeli yhden liidunvalkoisen oven takaa.
- Se olet sinä, sanoi Jerry ja nosti minut kainalosta seisomaan.

Lääkärin näkeminen antoi oikeutuksen kaikille peloilleni. Hän oli varmasti yli viidenkymmenen ja ankaran ja tuiman näköinen.
- No? hän tokaisi, kun olimme kaikki päässeet sisään hänen vastaanottohuoneeseensa, ja hän katsoi Jerryä syyttävästi kuin kysyen, mitä hän siellä teki. Minä olin ikionnellinen siitä, että hän oli mukana.
- Henriikka putosi hevosen selästä ja satutti kätensä, Jerry sanoi, kun oli ymmärtänyt, etten minä aikonut sanoa mitään.
- Ei kai taas näitä hulluja, lääkäri voihkaisi. – Ihan niin kuin oikeitakin sairaita ei olis tarpeeksi. Ei. Ihmisten pitää mennä harrastamaan jotain täysin tarpeetonta ja rikkomaan itsensä.

Okei, asia oli selvä. Minä en tuolle miehelle puhuisi sanaakaan. Jerry kuulosti vähän närkästyneeltä, vaikka hänen äänensä oli edelleen kohtelias.
- Se taitaa olla poikki, hän ehdotti.
- Jaha. Jos sä olet kerran jo tehnyt diagnoosin niin miksi te minua tulitte vaivaamaan?
- Koska meiltä oli kipsi kotoa lopussa, Jerry ärähti malttinsa menettäen ja sai miehen virnistämään, ihan kuin hän olisi vaan halunnutkin saada jonkun tolaltaan.
- Näytähän, hän sanoi minulle jo astetta ystävällisemmin ja koska en uskaltanut olla tottelematta, ojensin käteni muutaman sentin lähemmäksi.

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   15.12.12 21:37:08

voihan virnistys... nyt on legendaarista settiä !!!

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   15.12.12 21:37:52

Kiitos, nyt kone kiinni ja nukkumaan.

Lähettäjä: katiee 
Päivämäärä:   15.12.12 21:44:16

hahaha, ihanaa! :D Jerry<3

Onneksi mulla sattui viikko sitten vähän ymmärtäväisempi lääkäri, kun menin näyttämään nilkkaani, jonka päälle hevonen astui, tai no oikeastaan hyppäsi. :D Kysyi vain että oliko ihan täysikokoinen hevonen, ja käski linkuttaa röntgeniin kun nilkka oli turvoksissa ja ei liikkunut mihinkään suuntaan.. :D

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   15.12.12 21:47:17

Voi miten ihana pätkä! Tällaisia tahtoo lisäää :D Tämähän melkein lämmittää mut. Oon luihin ja ytimiin saakka umpijäässä. En suosittele kenellekään keliin nähden liian vähissä vaatteissa tunnin ulkona värjöttelemässä.. Sitkeästi kuvasin hyytävässä tullessa ja vaikka taivaalta satoi valkeita rättejä ja oikeastaan yksikään kuva ei onnistunut. Siihen perään oma tunti :D Nyt jos tulin kipeäksi niin jippijee. Onni ois toppahousut. Ne ei paljoa lämmitä jos unohtuvat eteiseen hyllylle.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   15.12.12 21:50:18

katiee, oliko jotain rikki?

Mahtava pätkä taas!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.12.12 21:52:55

No hupsan, johan tuli kiire tehdä uusi - onneksi vilkaisin tänne, ajattelin, että vasta huomenna tarvitsisi.
Paranemisia ja lämpenemisiä asianomaisille tahoille :D