|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 2.1.13 00:04:03
Hyvää uutta vuotta kaikille ja Tripille onnea!
Kiitos kärsivällisestä odottelusta! Eiköhän tässä olla jo valoisammalla puolella, mitä nyt työllä yrittävät tappaa ;)
--------------------------
Vastahakoisesti Ilja päästi irti ja pojat karkasivat nopeammin kuin ehdin kuvitellakaan. Hyvä.
- Mistä sä siihen ilmestyit? kysyin ja katselin ympärilleni. Toisella puolella katua oli ukkeli, joka katsoi meitä tarkasti, joten tartuin ehjällä kädelläni Iljaa käsivarresta ja lähdin taluttamaan häntä kiireesti kohti autoani.
- Mä olin syömässä tuolla, ikkunapöydässä, hän sanoi viitaten taaksepäin.
- Jäikö sulta ruoka kesken?
- Ei sillä ole väliä. Eikä jäänyt, vähän salaattia vaan.
- Haluatko sä kyydin jonnekin?
- Vaikka kotiin.
- Mennään pian, ennen kuin joku tulee syyttämään sua lasten hakkaamisesta! hätistin.
En tiennyt Iljan kodista muuta kuin että se oli jossain lähellä Santtua ja Leena-mummia, joten siihen suuntaan osasin lähteä.
- Oletko sä satuttanut kätesi? Ilja huomasi.
- Joo, se vähän otti osumaa.
- Onko se kipeä?
- Ei enää juurikaan. Hankala vaan. Sun pitää neuvoa, mihin mä ajan.
Iljan talo oli suuri ja koristeellinen, kuten ne sillä suunnalla tapasivat olla, vaikka jostain syystä olin luullut hänen asuvan jossain siirtolapuutarhamökissä, ellei suorastaan kivenkolossa.
- Haluatko sä tulla juomaan kuumaa mehua? Ilja kysyi kohteliaasti, kun ajoin sen pihaan. Näin kulman Santun talon katosta ja vaikka Leenan taloa ei näkynytkään, tiesin sen olevan ihan lähellä.
- Mulla on ehkä puoli tuntia, sanoin varovaisesti. Minun piti varata aikaa vaatteiden vaihtamiseen; näissä kaupunkivermeissä paleltuisin kesken tuntien pidon, mutta ei minun tarvinnut vielä pariin tuntiin huolehtia. Halusinpahan vain takaportin itselleni siltä varalta, että vierailu osoittautuisi tuskalliseksi ja samalla olin niin utelias, etten voinut jättää menemättä. Katselin uteliaana ympärilleni, kun Ilja päästi minut sisään. Olin ehkä odottanut jotain poikamiesboksimaista huolettomuutta, tai sitten jotain täysin kornia, Iljan tuntien. Hän olisi voinut sisustaa talon vaikka avaruusalukseksi. Mutta ei, se oli vain kaunis ja arvokas koti, vähän kuin vanhoissa elokuvissa paremman väen asunnot. Varmaan se oli ollut ihan samanlainen viimeiset viisikymmentä vuotta.
- Täällä on hienoa, kehaisin.
- Jaa. Kiitos. Tule keittiöön.
Istuin pöydän ääreen ja odotin, kun Ilja keitti kuumaa vettä ja teki meille mukilliset höyryävää juomaa. Ehdin maistaa sitä ja kehua herkulliseksi, ennen kuin silmäni osuivat pulloon. Siinä oli käsin kirjoitettu etiketti, jossa luki 1998. Dämn. En saanut maistettua enempää.
- Oletko sä miettinyt sitä Santun juttua? Ilja kysyi aurinkoisesti.
- Mitä Santun juttua?
- Sitä, että jos se tulisi ratsastamaan.
- Olen ja mä olen sanonut sillekin, että ei tule tapahtumaan, sanoin jyrkästi. – Mä sanoin sille, että mä voin etsiä sille jonkun ammattitaitoisen ratsastusterapeutin, mutta mä en siihen rupea, kun en kerran osaa.
- No mutta kai sulle sentään sopii, että se tulee tallille katsomaan poneja? Mä luin, että niiden hoitaminenkin voi olla terapeuttista.
- Sä taidat lukea vähän liikaa, arvelin, mutta sitähän en tietenkään voinut kieltää. Santunhan ne karvakorvat olivat. Sitten Ilja tahtoi näyttää minulle taloa ja tietenkin suostuin.
- Onko sun vanhemmat elossa? kysyin kiertäessäni vanhanaikaisia mutta kauniita huoneita.
- Äiti on, mutta se ei enää tunne mua, Ilja sanoi murheellisena. En oikein tiennyt, mitä sanoa siihen.
- Ikävää, sanoin vain sitten. En ollut ihan varma siitä, olisinko pitänyt pahana sitä, ettei oma äitini olisi minua tuntenut, mutta kai minä olisin. Minun pitäisi pohtia sitä asiaa jossain välissä. – Onko siitä kauan, kun se on muistanut sut? kysyin jotain kysyäkseni.
- Voi, lähemmäs kymmenen vuotta, Ilja sanoi.
- Niinkö kauan sä olit siellä maya-kansan luona?
- En, sitten mä olin pitkään Tammisaaressakin.
- Mutta sehän on ihan lähellä! Mikset sä käynyt katsomassa sitä, tai se sua?
- Se oli jo huono liikkumaan ja suljetulta osastolta on vähän huono päästä iltalomille.
Hetkinen.
- Oletko sä ollut jossain mielisairaalassa? minulta pääsi.
- Voi, monestikin. Eikö sua ole valistettu siitä, että vanha Ilja-parka on hullu?
Ei, minua ei ollut kukaan valistanut sellaisesta asiasta ja nyt minusta tuntui, että olin alasti, sillä kaikki ihokarvani seisoivat pystyssä silkasta pelästyksestä. Olinko minä täällä kahden jonkun hullun kanssa? Miksei kukaan ollut varoittanut minua? Mitä jos hän kävisi minun kimppuuni? Mutta Ilja ei näyttänyt haluavan tehdä mitään sellaista. Hän vain katsoi minua huvittuneena ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäksi pitkällä nenällään.
- Pelästytinkö mä sut?
- Et… hitto, pelästytit. En mä ole koskaan ennen tavannut ketään hullua!
- En mä nykyisellään ole kovinkaan hullu. Ainakaan verraten. Vai mitä sä ajattelet?
Yritin ajatella vikkelästi, mutta aivoni tuntuivat olevan yhtä syheröä. Tietysti Ilja oli minusta aina ollut omituinen, mutta vain hyväntahtoisella, eksentrisellä tavalla. Oli ihan eri asia kuulla häneltä itseltään, että hän oli virallisesti hullu, entinen mielisairaalapotilas. Vai oliko?
- Ei kukaan ollu kertonu mulle, sanoin ohuella äänellä.
- Jaa. Hassua. Mä olen aina kuvitellut, että noi Laakso-ojat on kohtuullisen hyviä juoruamaan toisten ihmisten asioista. Mä nyt kuitenkin olen ihan harmiton.
- Mun täytyy varmaan lähteä tästä, sanoin.
- Niin niin. Tietysti. Mä ymmärrän, mies sanoi eikä yrittänyt pidätellä minua mitenkään. Painuin ulos puolijuoksua ja ajoin tieheni kuin liikennepoliisia karkuun, kunnes olin kotipihassa. Olin käyttäytynyt huonosti, se oli selvä juttu. Tiesin sen oikein hyvin. Ilja oli varmasti loukkaantunut – hänen housuissaan minä olisin loukkaantunut verisesti, enkä olisi enää halunnut tavata itseäni. Se oli sääli, sillä olin tavallaan pitänyt hänestä kovasti. Siis ennen kuin olin saanut tietää… äh. Nyt en tiennyt, pystyisinkö enää ikinä katsomaan häntä miettimättä, että hän oli ollut hullujenhuoneella.
|