Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.3.15 17:27:33

Edellinen
-----------------------------------------
38.

Satamassa piti olla niin aikaisin, etten tahtonut saada unta edellisenä yönä, kun pelkäsin myöhästyväni. Kun nukahdin, näin unta, että olin unohtanut ottaa passini mukaan. Vesku kimpaantui lopulta pyörimiseeni ja hautautui mielenosoituksellisesti tyynynsä alle, joten huokaisin ja päätin nousta jo ylös, vaikka kello oli vasta viisi.
- Mä käyn ruokkimassa hevoset, sanoin anteeksipyytävästi. Sen lisäksi ei sitten kauheasti ylimääräistä aikaa enää ollutkaan, vaan syötyäni kunnon aamiaisen lähdin ajamaan Oonalle päin. Jättäisin sitikan sinne ja hyppäisin hänen kyytiinsä, oli turha viedä autoa sataman kalliille paikoitusalueille.

- Mulla ei ole ollut vapaata viikonloppua varmaan vuoteen, sanoi Oona tyytyväisenä, kun lähdimme ajamaan kohden satamaa.
- Hullu. Mä en ymmärrä miten kukaan jaksaa tommosta tahtia.
- Jaa-a, ei sitä kai oikein voi pysähtyä miettimään.
- No nyt on vapaata, sanoin tyytyväisenä ja avasin radion. Minun teki mieli laulaa sen mukana, minulla ainakin oli lomaolo. Jestas, neljä päivää ihanaa vapautta, ei vastuuta lapsista eikä hevosista.

Jotain kuitenkin naksahti, kun olimme saaneet auton parkkeerattua autokannelle ja siirryimme laivan sisätiloihin.
- Mennään kahville, Oona sanoi ja lähti seuraamaan nuolta, joka ohjasi ravintolaan. Minä en saanut liikahdettua. Olin laivalla ensimmäistä kertaa sitten viime kevään, kun Jaakko oli… pudonnut. Tämä ei tietenkään ollut sama laiva, ei edes yhtä suuri, mutta silti minulla oli ontto ja aavemainen olo. En saanut astuttua askeltakaan ja Oona palasi takaisin kummastuneen näköisenä.
- Mä tarviin kahvia! Liikettä!
- Joo, sanoin ja menin mukana kun hän tarttui käsivarteeni.
- Aaveitako sä näit?
- Suunnilleen. Viimeksi kun mä olin laivalla sattui aika kamalia. Mä en ollut ajatellut sitä aikoihin, nyt se pamahti äkkiä mieleen.
- Niinkö? Oona sanoi kiinnostuneena. – Kerro kaikki.
- Kunhan nyt ensin päästään johonkin istumaan.

- Muistatko sä sen Jaakon, jonka kanssa mä seurustelin joskus ennen Veskua? aloitin, kun olimme löytäneet tyhjän pöydän.
- Hämärästi, tuskin mä muistan semmoista aikaa ettette te ole olleet yhdessä.
- No, meillähän meni välit ihan kokonaan poikki sitten kun se ja sen idioottikaveri myöhemmin yritti raiskata mut. Ihmettelin, miten helppo se oli sanoa ääneen nyt, kun siitä oli jo kulunut aikaa. Alkuun en ollut tahtonut edes ajatella sitä.
- Oho. Siis laivallako?
- Ei, ei, aikaisemmin. Mutta ne sattui olemaan samalla laivalla silloin kun mä viimeksi olin.
- Mitäs sitten tapahtui?

Minua puistatti, kun ajattelin, miten Jaakko oli silmät päässä seisten yrittänyt kiskoa minua laidan yli. Sitä olikin vaikeampi kertoa, mutta sain sen kuitenkin takelleltua ulos, ja sitten helpotti. Enpä ollut siitäkään juuri tapahtuneen jälkeen jutellut kenellekään, olin vain haudannut koko tapahtuman ja unohtanut sen.
- Se kuoli? kysyi Oona epäuskoisena.
- Niin mä luin sitten lehdestä. Tai en sitä, että se olisi kuollut, vaan että kadonnut, ilmeisesti hukkunut. Mutta pakkohan sen oli kuolla, ei siitä tiputuksesta kukaan olisi selvinnyt, eikä kylmästä merestä.
- Mä haen sulle tömpsyn, Oona sanoi ja meni takaisin tiskille. Katsoin epäileväisenä pientä muovilasia, minkä hän toi minulle.
- Haluanko mä muka jotain viinaa ennen kahdeksaa aamulla?
- Mikset haluaisi? Mähän ajan kumminkin.

Niinpä join sen ja olin kuvittelevinani, että se auttoi, tai sitten puhuminen oli auttanut. Se vain aiheutti sen, että minun alkoi tehdä mieli tupakkaa, mutta suurin surminkaan en menisi kannelle polttelemaan. En varmaan enää ikinä. Menimme sen sijaan ostamaan karkkia automatkan viihdykkeeksi, ja ostin kyllä tupakka-askinkin, mutta kätkin sen laukkuuni vastaisen varalle. Sitten juttelimme mukavammista asioista lopun matkaa, kunnes saimme luvan palata autoon. Tallinna oli jo ihan käden ulottuvilla.

- Mistä sä tunnet nää ihmiset? aloin haastatella Oonaa, kun lopulta olimme päässeet laivasta ulos.
- Hevoskaupoista.
- Ja nyt me mennään niille kylään?
- No jos mä olen ostanut niiltä vuosien mittaan 57 hevosta niin ehtii siinä jo jutella muutakin, Oona naurahti ja poikkesi saman tien huoltoasemalle, ennen kuin satama edes katosi näkyvistä.
- Onko niitä niin monta?
- Jokseenkin, en mä ole ihan varma.
- Missä ne asuu?
- Ei tästä ole sataa kilometriä. Äkkiä me ollaan perillä, kunhan vaan päästään kaupungista ulos. Jaa, ja käydään kaupassa matkalla.
- Tuliaisia?
- Joo, ja meille evästä.

Katselin kiinnostuneena ympärilleni, kun Oona oli saanut tankattua ja lähti etsimään oikeaa reittiä. En ollut käynyt Tallinnassa kuin pikkutyttönä iskän kanssa joskus noin kymmenen vuotta sitten ja tunsin olevani suuressa maailmassa. Kaupunki oli suunnattoman suuren näköinen ja omituinen sekoitus vanhaa ja rapisevaa ja upouutta ja ultramodernia. Oona osoitteli suuntaan ja toiseen ja luetteli, mitä oli missäkin, mutta Vanha kaupunki ja Viru-hotelli olivat ainoat joista muistin edes kuulleeni, joten en paljon viisastunut. Sitten talot loppuivat ja olimme valtatiellä.
- Missä me käydään kaupassa? kysyin.
- Automarketissa tässä matkalla.

Niin teimme ja siellä tunsin omituisesti, etten ollutkaan matkustanut mihinkään. Kauppa olisi voinut yhtä hyvin olla Itäkeskuksen Cittari, jollei katsonut hintalappuja, joissa luki EEK.
- Mitä evästä me tarvitaan?
- Jotain naposteltavaa illaksi, ja aamiaiseksi. Oona poimi kärryihin vaikka mitä, kuin olisimme olleet menossa telttaretkelle.
- Me mennään kylään omine ruokinemme? tarkistin.
- Joo, niillä on majotustiloja erillään, kun ne jossain vaiheessa järjesti ratsastusleirejä. Mieluummin mä asunkin kyllä omissa oloissani kuin niiden olkkarin sohvalla.

Minustakin se kuulosti paremmalta, eikä minua enää jännittänyt niin. Olin koko ajan tuntenut itseni vähän kuin tunkeilijaksi, mutta jos en ollut menossa viemään keneltäkään makuuhuonetta, olin tyytyväinen. Saatoin kuvitella itseni potentiaaliseksi hevosenostajaksi, joka tuli vierailemaan kuuluisassa siittolassa.

Paikka ei kyllä ihan tuonut mieleen elokuvia. Yritin olla näyttämättä pettymystäni, kun Oona ajoi pihaan kahden ison kivirakennuksen välistä. Valitettavasti kummassakaan ei ollut kokonaista kattoa jäljellä, eikä ikkunoita. Onneksi peremmällä oli ehjempiä rakennuksia, ja myös hirvittävän paljon muuta. Suojaisalla pihalla seisoi kolme-neljä autonraatoa, traktori ja kaikenlaisia omituisia maatalouslaitteita, joiden käyttötarkoitusta en saattanut ruveta arvailemaankaan.
- Perillä, Oona totesi itsestään selvästi ja kaarsi maasturin vielä yhdestä solasta asuintalon näköisen rakennuksen taakse. Näin edelleen lisää kivirakennuksia.
- Onko tää yksi tila? Tää näyttää kokonaiselta kylältä! ihmettelin.
- Yksi ainoa, Oona vahvisti ja pysäytti auton kiviportaiden viereen. Nyt näin jo muitakin uudempia autoja, parikin kappaletta, ovi aukesi ja sieltä astui ulos keski-ikäinen nainen kuivaten käsiään esiliinaansa. Nousin ujostellen autosta, Oona oli jo portailla.

- Hilju! kiekaisi Oona ja kätteli naista kaksin käsin.
- Päivää, sanoin, kun hän kääntyi esittelemään minutkin. Nainen hymyili leveästi ja tunsin äkkiä itseni tervetulleeksi.
- Markus on tallissa, tulkaa sisään, hän sanoi, ei ihan noilla sanoin vaan jonkinlaisella ehkä vähän suomensekaisella eestinkielellä. Oona oli kertonut matkalla, että isäntäväki osasi suomea vähän paremmin kuin keskiverto rantaruotsalainen, ja että jos tunsin joutuvani ihan väärinymmärretyksi, he osasivat myös englantia, mikä oli lohduttanut minua kovasti. Pian vakuutuin itsekin siitä, että minun ei tarvitsisi kuin kuunnella ja hiukan käyttää välillä mielikuvitustani ja olisin ihan kärryillä siitä, mitä latuja keskustelu kulki.

Iltapäivä meni asettautuessamme taloksi. Hilju oli ollut laittamassa ruokaa, me söimme, ja sitten kuljimme pihan yli yhteen toisista rakennuksista. Se ei ehkä suomalaisten kriteerien mukaan ollut ihan kelvollinen ratsastusleiriläisten majoitukseen, vaikka olikin tilava. Osassa huoneista oli ilmeisesti kosteus tiputtanut tapetteja seinistä niin, että ne valuivat kupruilla, välillä lattia antoi periksi jalan alla monta senttiä, ja vessan katossa roikkui paljas hehkulamppu ja pönttö oli ruosteesta kirkkaanruskea. Osa talosta oli kuitenkin kuin vasta remontoitu, kuten iso hyvinvarustettu tupakeittiö ja muutamat makuuhuoneet, joista me otimme haltuumme kaksi.

Sen lisäksi tutustuimme talleihin Markuksen, Hiljun miehen, opastuksella. Aloin hiljalleen saada käsityksen tilasta. Tienvierustan kunnostamattomat rakennukset oli ehkä jätetty kunnostamatta ihan tarkoituksella, jotta uudet katot eivät houkuttelisi kutsumattomia vieraita. Murrot olivat hyvin yleisiä täällä syrjemmällä, Markus kertoi. Talo, jossa perhe itse asui oli kyllä ehjä ja kunnossa, ja niin olivat kaksi isoa kivitalliakin. Ne olivat itse asiassa oikein hienot, kunhan silmäni tottui paksuihin tummiin seiniin, jotka poikkesivat niin näkemistäni suomalaisista talleista, ja tummasta puusta rakennettuihin karsinoihin.

Hevoset olivat tietysti ne kiinnostavimmat. Talleissa olisi ollut tilaa varmaan kolmellekymmenelle, mutta niitä oli parissa tarhassa vain kymmenkunta. Markus sanoi, että kesäisin hänellä olikin niitä enemmän. Näissäkin oli tarpeeksi katsomista, ja koko ilta meni siihen, kun Markus haki niitä yksi kerrallaan sisään ja esitteli Oonalle. Muutaman jälkeen hän tosin kyllästyi rämpimään nilkkoihin asti upottavassa kurassa, jota tarhat olivat, ja lähti kovaan ääneen huutaen hakemaan apua.
- Se hakee poikansa, Oona ilmoitti.
- Ai, niillä on perhettäkin.
- Joo, koko lauma poikia. Jaanus ja Andrus ja Magnus ja loppujen nimiä mä en muistakaan.
- Jestas. Lauma tosiaan.

Odotellessamme Oona näytti minulle Markuksen lemmikkihevosen.
- Tätä se ei myy, ei sillä että mä huolisinkaan. Sen nimi on Hobu ja se taitaa olla yli kahdenkymmenen.
Eläin oli sitä ardennerinnäköistä lajia, jollainen Oonallekin oli joskus tullut, iso ruunikko, joka painoi varmaankin tonnin. Se seisoi toisen samanmoisen seurassa parhaassa tarhassa, jossa ei kuulunut imaisua ja plopsahdusta joka askeleella, mutta molempien karvaiset jalat muistuttivat silti sementtivaloksia.
- Ne ei ole itse asiassa hullumman näkösiä ollenkaan, kunhan silmä vähän tottuu, arvelin silittäessäni kiltin ruunan turpaa. – Vaikka en mä kyllä tämmöstä…
- Se tekee ison osan tilan töistä vieläkin. Ehkä toi toinen on tarkotettu sille seuraajaksi, ei se voi jaksaa enää monta vuotta, Oona arveli.
- Miten niillä jalat kestää muka vielä työnteon kun omaakin painoa on noin kauheasti? minä ihmettelin. Hobun ryntäät näyttivät suunnilleen metrin levyisiltä, sen jalat olivat kuin puhelinpylväät ja niidenkin välissä kymmeniä senttejä lihasta.

Markus palasi hätistäen edellään langanlaihaa, mustaa otusta. Tällä oli jalassaan pitkävartiset venäjänvihreät saappaat, mitkä riitelivät railakkaasti hänen muun olemuksensa kanssa. Musta tukka seisoi pystyssä, vaatteet olivat mustaa ja ihonmyötäistä ja silmätkin näkyivät olevan mustiksi meikatut.
- Mikä toi on? kysyin kuiskaten Oonalta. Pojasta ei sopinut tähän ympäristöön muu kuin ne saappaat.
- Tässä on Jaanus, esitteli Markus katsoen poikaansa jotenkin ärtymyksen ja huvituksen sekaisesti ja komensi tämän hakemaan seuraavan hevosen. Jaanus ei kuitenkaan pitänyt kiirettä vaan ojensi kätensä ja pokkasi kohteliaasti sekä Oonalle ja minulle. Hänen herrasmiesmäinen käytöksensä ei sopinut yhteen sen paremmin vaatteiden kuin saappaidenkaan kanssa. Eikä sekään, miten tottuneesti hän haki mudan seasta kirjavan ponin.

- Tää on taas näitä, 160-senttinen puoliverinen, tokaisi Oona, kun tamma seisoi edessämme ja Markus alkoi kehua sitä. Minä tirskahdin, näin toki itsekin, että tuota olisi vaikea saada myytyä. Se oli arvioni mukaan juuri siinä puolentoista metrin kieppeillä, että sitä tuskin saisi ängettyä Suomessa poniluokkiin, vaikka se hyppäisi miten. Isojen hevosten seassa se taas kärsisi alamittaisuudestaan.
- 147 senttiä, väitti Markus vakavana ja Oona nauroi hänelle päin naamaa.
- Tota mä en osta, ellen ole itse mitannut sitä. Omalla mitallani.
He kinastelivat vähän aikaa kaikessa ystävyydessä, sitten Markus heilautti kättään ja antoi periksi.
- Hae Malla, hän sanoi Jaanukselle ja tarttui itse kirjavan ponin riimuun viedäkseen sen talliin.

Seuraava hevonen sai meidät molemmat hiljenemään. Se oli kaunis, iso ruuna, vaalea, melkein hunajanvärinen rautias.
- Sen etupolvet on kierot, sanoi Oona syyttävästi ja Markus alkoi loukkaantuneena sivellä niitä. Minusta oli kiehtovaa katsella ja kuunnella heidän sanailuaan. Se oli yhtä näytelmää. Jotenkin kuitenkin aavistelin, että tuon hevosen tulisin näkemään Oonan luona piankin. Siinä oli jotain.

Kun Jaanus oli hakenut kaikki myyntihevoset sisään, oli jo pimeää ja Markus hätisti meidät sisään Hiljun hoiviin. He Jaanuksen kanssa hoitaisivat iltatallin ja tulisivat sitten.
- Eikö me mennäkään omaan kämppäämme? kysyin. Minua alkoi aikainen ylösnousu jo vähän painaa.
- Ei, ei, nyt aletaan istua iltaa, Oona sanoi. Minä haukottelin, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata mukana. Enhän voinut olla epäkohtelias.

Olisinkin varmaan ollut, totesin, jos olisin jo vetäytynyt nukkumaan. Hilju oli pannut pöydän koreaksi, ison pöydän olohuoneessa, missä aiemmin olimme syöneet jonkinlaista soppaa Hiljun ja Markuksen seurassa. Nyt se oli lastattu mitä herkullisimman näköisillä piirailla ja kupposilla, joissa oli minusta kovin venäläisen näköisiä antimia, suolakurkkuja ja sen semmoista. Mahani kurahti kun näin sen kaiken, ja tuskin huomasin, että läsnä oli muitakin kuin Hilju itse.
- Täällä on enemmän Hiljun ja Markuksen poikia, Andrus ja Magnus, Oona esitteli ja hymyili itse säteilevästi kuin täysikuu toiselle nuorista miehistä. Minun teki mieli tökkäistä häntä kylkiluiden väliin ja minua nauratti. Näinkö selkisi syy Oonan sinkkuuteen kotimaassa? Vaikka miten hän siellä mitään ehtisikään?

Iltapalasta kehkeytyi varsinainen fiesta. Ei ihme, kun ruokajuomana oli joko vodka tai vodkalla terästetty tee. Väsymykseni kaikkosi, kun Markus alkoi kertoa tarinoita elämänsä hevosista ja tuttavienkin hevosista, ja niitä riitti. Hilju kuunteli ja välillä vähän oikaisi, kun Markus ilmeisesti alkoi värittää vähän liikaa. Pojista Jaanus oli kadonnut, pihalta oli kuulunut autonmoottorin ääni melkein heti, kun hän oli päässyt eroon kumisaappaistaan. Ihmettelin, saattoiko hänellä olla ajokorttia, hän oli näyttänyt hädin tuskin täysi-ikäiseltä. Tai ehkä siellä ei täällä ollut niin merkitystä? Andrus ja Magnus olivat selvästi vanhempia ja sikäli kun ehdin huomata, Oona ja Magnus vilkuilivat toisiaan noin kerran minuutissa. Minusta se oli hellyttävää.

Sitten alettiin suunnitella seuraavien päivien ohjelmaa. Oona tahtoi mahdollisimman pian katsomaan sitä tammaa, joten se sijoitettiin käyntilistan kärkeen heti huomisaamuksi. Ajatus sai minut haukottelemaan leveästi. Kello oli vasta kymmenen, mutta huomasin olevani nukahtamaisillani. Pari juomaani terästettyä teekupillista eivät auttaneet asiaa, eikä snapsilasi, joa pysyi edessäni koko ajan piripintaisena. Olin lakannut jo juomasta siitä kun olin havainnut, että talon tapoihin näemmä kuului pitää se kirjaimellisesti ylitsevuotavana. Kun leukani luiskahti pois kämmeneltä, johon olin nojannut, katsoin parhaaksi vetäytyä leikistä. Toivotin hyvää yötä ja lähdin matalaan majaamme.

Portaille jäin seisomaan äimistyneenä. Ulkona oli pilkkopimeätä, ikkunasta kajastuvassa valossa näin juuri ja juuri puoliväliin pihaa. Saisin etsiä sen rakennuksen, johon halusin, käsikopelolla. Ehkä jopa kontaten. Se voisikin olla turvallisempaa, en ehkä kompastuisi hankoihin ja haroihin ja auranteriin, joita muistin pihalla lojuneen.

Ennen kuin ehdin liikkeelle, tulivat kuitenkin myös Oona ja Magnus, ja jälkimmäisellä oli taskulamppu. Katsahdin heitä kiitollisena. Kolmisin hoipuimme naapurirakennukseen. Minä jatkoin suoraa päätä valitsemaani huoneeseen, heitin farkut pois ja kaivauduin peiton alle. Hampaidenpesu ja muut hienoudet saisivat tänään jäädä. Päässäni pyöri, eikä vodkan maku kuitenkaan katoaisi ennen kuin joskus huomenna, vaikka kurlaisin miten.

Olin kuvitellut vaipuvani uneen saman tien, mutta yllättäen Oonan ja Magnuksen äänet pitivätkin minua valveilla. He olivat jääneet kai keittiöön, mutta pian kuulin heidän siirtyvän viereiseen huoneeseen, jonka sängylle Oona oli heittänyt reppunsa. Miksei Oona ollut kertonut, että hänellä oli mies täällä? Tosin, mitäpä se minulle kuuluikaan, mutta olisi kai tuosta voinut mainita, kun meillä oli kuitenkin ollut pitkä matka aikaa jutella. Vai eikö hän ollut tullessaan tiennyt, millä mallilla suhde oli? Tuskin hän täällä kovin usein kävi, tai Magnus Suomessa.

Innokkaasti supinasta ja naurusta päätellen suhde kukoisti. Minua hävetti kuunnella, vaikka en sanoista saanutkaan selvää, mutta minkäs tein. Oona oli varmaankin kuvitellut minun nukahtaneen saman tien, tai sitten hän oli unohtanut minun olemassaoloni kokonaan. Hän kuulosti onnelliselta ja minulle tuli kova ikävä Veskua.


39.

Pääni tuntui pumpuliselta kun heräsin aamulla. Kiitos monen kuukauden tottumuksen oli vielä aikaista. Sisäinen kelloni sanoi, että oli aika nousta ruokkimaan hevoset, ja mietin hetken, miten Vesku pärjäisi kotona. Huitaisin kuitenkin ajatuksen pois. Miksei pärjäisi, olihan hän aina pärjännyt. Minäkin olin. Venyttelin ja harkitsin suihkua. Se oli ollut aika kalsean näköinen rakennelma, mutta Hilju oli vakuuttanut sen toimivan, ja kyllä minä taisin sen tarpeessa olla. Oli nihkeä olo kun en ollut jaksanut edes kunnolla riisuutua illalla.

Nousin ja riisuuduin, etsin kassistani pyyhkeen ja saippuan ja lähdin etsimään suihkua. Olin ihan unohtanut, että Oonalla oli illalla ollut vieras ja meinasin kiljaista ääneen kun Magnus hääräsi keittiössä ilman paitaa. Hän näytti säikähtävän vähintään yhtä pahasti.
- Mä menen vaan suihkuun, mutisin ja hipsin nopeasti ohi. Päästyäni ankeaan betonikuutioon nolostumiseni oli kuitenkin jo kadonnut. Mitäs kuokki täällä, naisten asuntolassa. Oma mokansa, että olin säikäyttänyt hänet. Peseydyin nopeasti, jossain takaraivossa ajatus siitä, että jos kuumaa vettä olikin rajallinen määrä en saisi käyttää kaikkea, jos vaikka Oona haluaisi suihkuun myös.

Kun olin pukeutunut ja tunsin itseni taas ihmiseksi, oli Oonakin jo noussut. He istuivat Magnuksen kanssa keittiön pöydän ääressä juomassa teetä ja syömässä keltaisia leivoksia.
- Miten söpöä, sanoin ja pysähdyin ovelle katsomaan heitä pää kallellaan. Oona tajusi sentään punastua aavistuksen verran.
- Ota teetä, kohta lähdetään, hän tokaisi, ja törkkäsi leivospaketin keskemmälle pöytää. Magnus nousi kiireesti ja sanoi lähtevänsä talliin. Hän kumartui suutelemaan Oonaa ennen kuin huuhtaisi mukinsa ja häipyi etsimään loppuja vaatteitaan.

- Sä et maininnut, että sulla on mies täällä, kiusoittelin, kun kuulin ulko-oven sulkeutuvan Magnuksen perään.
- Ja mitäs sä sillä tiedolla olisit tehnyt? Oona tuhahti luonteenomaisesti.
- Eikö toi ole vähän hankalaa, tommonen seurustelu? Ootko koskaan ajatellut muuttaa tänne?
- Olen, enkä tosiaankaan muuta.
- No eikö Magnus voisi tulla Suomeen?
- Mun hellahuoneeseen? Ei jestas, hulluksihan siinä tulisi päivässä. Ja mitä se edes tekisi siellä?
- En mä tiedä, ajattelin vaan, sanoin kevyesti.
- Eikä se halua muuttaa ulkomaille sen paremmin kuin minäkään. Se siitä. Tää on ihan hyvä näin. Juo ja syö niin päästään lähtemään.

Tartuin tahmeaan leivokseen ja tungin sen suuhuni Oonan lähtiessä pukemaan vähän enemmän ylleen ja totesin, että sillä sokerimäärällä eläisin varmasti hyvin lounaaseen asti. Oona palasi järjettömän äkkiä, ja samalla kuului jo ovelta koputus ja askeleita. Markus tuli kysymään, olimmeko valmiita.
- Mennään vaan, Oona sanoi ja marssimme pihalle. Totesin hiukan epäillen, että olimme näköjään menossa Markuksen autolla, jonka ratissa Andrus jo istui. Minusta hän oli kitannut sitä vodkaa iltapalapöydässä kuin vettä vaan, mutta ei hän kyllä näyttänyt mitenkään krapulaiselta saati humalaiselta. Ehkä olin väsyksissäni itse vaan kuvitellut. Viime hetkellä ennen kuin auto ehti pois pihalta Magnuskin loikki tallista mukaan ja änkeytyi kolmanneksi takapenkille.

- Tää on semmonen nyyhkytarina ton hevosen kanssa, Oona kertoi matkalla. – Sitä ratsasti joku parikymppinen nainen, ja kisoissa ne meni kerran ympäri.
- Ja nyt se ei enää halua pitää sitä, arvasin.
- Se ei pysty pitämään, sen selkäranka vaurioitui, eikä tiedä pääseekö se enää koskaan ratsastamaan. Ei ainakaan ihan äkkiä kisaamaan ton hevosen kanssa.
Markus mainitsi siihen, että naisen vanhemmat myivät hevosen, ratsastajatar itse ei ollut vielä päässyt sairaalasta.
- Suoraan ponikirjasta, myönsin. – No, sä ostat sen pilkkahintaan ja palaat ensi syksynä sen kanssa Tallinna Horse Showhun.
- Te olette ihan hiljaa ostamisesta, määräsi Markus. – Hintaan tulee ulkomaalaislisä heti. Jos se on hyvä niin minä teen kaupat ja Oona sitten minun kanssa. Minä tunnen nämä ihmiset.
- No eikö ne sitten ihmettele jos Oona kokeilee sitä etkä sinä? minä ihmettelin. Markus hörähti nauramaan.
- Minä olen liian vanha kilparatsujen selkään, eikä pojat osaa sitäkään vähää. Hän tönäisi kevyesti Andrusta niin, että auto heilahti hetkeksi keskiviivan toiselle puolelle.

Olin jotenkin olettanut, että ajaisimme jollekin toiselle vastaavanlaiselle kotitallille kuin Markuksen ja Hiljun, mutta päinvastoin. Saavuimme viimeisen päälle hienon näköiseen ratsastuskeskukseen, jonka rinnalla jopa Hannan tila kalpeni. Markus esitteli ylimalkaisesti paikkaa osoitellen sinne-tänne. Maneeseja oli kaksin kappalein, ja kun astuimme talliin sisään, en muistanut isompaa nähneeni. Markus löysi jostain ilmeisesti tallimestarin virkaa hoitelevan miehen, joka ei puhunutkaan viroa vaan venäjää. Oli siis turhaa edes yrittää pysyä kärryillä, katselin vain uteliaana ympärilleni. Osassa isoja karsinoita oli hevosia, osa oli tyhjillään. Magnus nappasi Oonaa olkapäästä ja heidän lähtiessään kulkemaan yhtä tallikäytävää lähdin perään. Upeita ratsuja, totisesti.

Markus ja Andrus saivat meidät kiinni vähän ajan päästä.
- Se on täälläpäin, Markus näytti ja kiersimme toiselle tallikäytävälle. Loppupäästä löytyi hakemamme hevonen. Sillä oli luonnossa yhtä kaunis pää kuin kuvassakin, se kääntyi katsomaan meitä korvat hörössä ja utelias, mutta levollinen katse silmissään. Vilkaisin Oonaa ja minusta näytti kuin hänen silmiinsä olisi syttynyt jokin uusi loiste. Kuvittelikohan ammattitrokari viimeinkin löytäneensä elämänsä hevosen?
- Eikö sen omistajat ole täällä? hän kysyi vain kuitenkin Markukselta.
- Ei, töissä ne on. Ivan auttaa meitä, mutta sillä ei ole kuulemma ratsastettu viikkoon, täytyy ensin juoksuttaa sitä vähän.

Meni melkein tunnin verran, ennen kuin olimme maneesissa kaunottaren kanssa. Järeä, yrmeän näköinen mies laittoi sen töksähtelevin ottein ympyrälle meidän seistessä rivissä seinustalla. Tamma ei toista kehotusta tarvinnut lähteäkseen liikkeelle, se nakkasi niskojaan ja alkoi laukata kiskoen itselleen tilaa koko liinanmitan.
- Jessus, se tappaa sen, jos se on viikon seissyt, Oona kuiskasi minulle, muttei tainnut uskaltaa puuttua tilanteeseen mitenkään. En olisi kyllä itsekään mennyt vihjailemaan tuonnäköiselle ukolle, että hänen hevosenkäsittelytaidoissaan oli sanomisen varaa.

Tamma ei kuitenkaan riekkunut, laukkasi vain sydämensä kyllyydestä parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran toiseen. Sitten vasta mies suostui luovuttamaan sen Oonalle. Se hengitti kuuluvasti ja lemusi pistävästi hielle, sillä sen karva oli kauttaaltaan märkä.
- Mä haluan kypärän, sanoi Oona Markukselle, joka käänsi sen venäjäksi. Ivan osoitti ovea ja Oona katosi sen taakse palatakseen hetken päästä pukeutuneena sekä kypärään että turvaliiviin.
- Ja esteitä, hän jatkoi tarkistettuaan satulavyön ja kivettyään selkään. Venäläinen alkoi selvästi väittää vastaan ja hiukan tuskastuneen näköisenä Markus käänsi, että mies varoitti hyppäämästä elikolla, että se oli vaarallinen.
- Estehevonenhan se on, vai mitä? Ei sitä voi ostaa, ellei sillä voi muka hypätä, Oona sanoi, katsoi tiukasti venäläistä ja käänsi hevosen uralle. Minua vähän pelotti hänen puolestaan. Ivan ei näyttänyt siltä, että arkuuttaan varoisi mitään hevosta, mutta olihan totta sekin, että jos oli tänne asti matkustanut katsomaan esteratsua oli aika hukkareissu, ellei sillä voinut edes hypätä.

Autoin Markusta ja poikia rakentamaan esteitä Ivanin näytettyä estevaraston, itse hän poistui päätään puistellen, kuin ei olisi halunnut jäädä todistamaan tulevia tapahtumia. En siis ehtinyt kunnolla seurata, mitä Oona teetti tammalla ennen sitä. Kuulin vain välillä kavioiden kiihkeää tanssia ja hiljaista jupinaa, jotain ylimääräistä siellä tapahtui. Kun muutama este oli valmiina palasin seinustalle katselemaan. Tamma vilkuili pää pystyssä esteitä, vähän samalla tapaa innoissaan kuin Nikikin, joskin tämä oli fanaattisempi tapaus. Melkein olisin voinut sanoa, että sillä oli hullunkiilto silmissä. Oli kuin se olisi unohtanut, että sillä oli ratsastaja selässään ja Oona kai totesi myös, ettei hänellä olisi absoluuttista määräysvaltaa kovin kauan. Hän käänsi tamman kohden toista estettä, jolloin sen ilme rauhoittui, korvat kääntyivät eteenpäin ja nautiskellen se hyppäsi esteen yli.
- Nostakaa niitä, Oona sanoi. – Alotetaan ainakin metristä.

Hevonen käyttäytyi minusta todella omituisesti. Se venkoili ja tanssi paikoillaan, vilkuili meitä huolestuneen näköisenä ja aina vasta kun Oona käänsi sen kohden estettä sen ilme muuttui. Oli kuin sen päähän ei olisi mahtunut muuta kuin imeä esteelle ja ylittää se, kuin se olisi ollut ainoa hetki, jolloin se oli tyytyväinen. Oona yritti näköjään kaikin keinoin pitää sitä aloillaan ja käynnissä niinä hetkinä kun me nostimme puomeja yhä vaan ylemmäs, mutta onnistumatta muuta kuin hermostuttamaan tamman pahemmin. Se näytti todellakin vaaralliselta, enkä usko että huonompi ratsastaja olisi edes pysynyt satulassa sen pukitellessa välillä paikoillaan.
- Nostakaa vielä vähän, sitten riittää, Oona sanoi viimeisen kerran. Tamma ei ollut pudottanut vielä yhtäkään puomia, vaikka esteet olivat jo olkapääni korkeudella. Vielä korotettuinakin se vaan meni yli, ilman minkäänlaista epäröintiä tai muuta merkkiä siitä, että korkeus olisi ollut liikaa.

- Okei, nyt riittää. Viekää ne puomit vaan pois, jos tää sitten suostuisi rauhoittumaan, sanoi Oona silitellen hevosen kaulaa. Se ei näyttänyt ollenkaan valmiilta lopettamaan. Mietin, eikö se tajunnut olevansa yltä päältä hiessä, sen oli pakko olla kuolemanväsynytkin, mutta aina vaan se vilkuili eläväisin silmin esteitä ja säpsyi kun puomit kolahtivat yhteen. Minun mielestäni se ei ollut ihan täysipäinen. Kun viimeinen tolppa oli palautettu varastoon ja Markus sulki oven niin, että läimähti, hevonen loikkasi pari metriä suoraan sivulle niin, että törmäsi maneesin seinään. Oona tuli lopultakin yllätetyksi ja sinkosi selästä, kun se seuraavaksi hyppäsi toiseen suuntaan säikähtäneenä tömähdystä seinään.

Ohjat Oonalla oli kädessä edelleen, ja hän putosi melko lailla pehmeän näköisesti polvilleen. Hevonen vain näytti nyt pelästyvän Oonan äkkinäistä ilmestymistä jalkoihinsa, nousi puolittain pystyyn ja peruutti niin, että suitset valuivat sen päästä pois. Ei se kyllä enää omin nokkinensa alkanut riehua sen enempää kuin että karkasi pukittaen toiseen päähän maneesia. Sinne se jäi seisomaan puuskuttaen ja katsellen epäluuloisena ympärilleen.
- Se on hullu, mutisin Magnukselle. Ivan oli jättänyt juoksutusliinan oven viereen maahan lähtiessään ja kun minä olin lähinnä menin poimimaan sen avukseni. Yllättävää kyllä, hevonen antoi minun lähestyä itseään. Taputin sitä kaulalle ja kiepautin liinasta kierroksen sen korvien takaa ja toisen turvan ympäri niin, että saatoin pidellä sitä kuin hätävarariimusta kunnes Oona toisi suitset.
- Pähkähullu, ilmoitin Oonallekin.
- Elukka joka hyppää tolla tavalla saa ollakin vähän omituinen, hän sanoi hyväntuulisen näköisenä ja laittoi sille suitset takaisin. Hän ontui vähän, mutta kiipesi silti takaisin satulaan.

Markuksen avulla Oona takoi Ivanin päähän, että hevosta olisi pakko liikuttaa jotenkin seuraavana päivänä ja sitten hän meni ja pesi sen. Hän oli hyvin hiljainen ja mietteissään.
- Ethän sä tosissasi aio ostaa sitä? kysyin minä.
- Totta kai mä aion. Mä vaan mietin, että mihin kaikkialle me ehditään kvaalautua tänä keväänä.
- Hullu, yhtä hullu kuin sekin. Se on vaarallinen.
- Mutta se hyppää mitä vaan. Mene selittämään Markukselle, se voi kääntää Ivanille niin, että omistajat kuvittelee, ettei me olla kiinnostuneita. Ne voi vaikka laskea hintaa.
- Hullu, mutisin.

Sikäli kun ymmärsin, onnistuimme kuitenkin poistumaan sen näköisinä kuin hullu tamma ei olisi voinut vähempää kiinnostaa Tallimestari ei näyttänyt yllättyneeltä, kohautteli vain alistuneesti olkapäitään.
- Illalla mä soitan sille omistajapariskunnalle, Markus lupasi. Hän näytti nauttivan tästä juonittelusta. Hemmetin hevoskauppias. Ei ihme, että hän oli onnistunut myymään Oonallekin semmoisia täysosumia kuin Wicca, jolle ei löytynyt tarpeeksi pientä ratsastajaa, tai vaikka minun Nikini, jota oli saanut uudelleenkouluttaa ensimmäisen vuoden. Tajusin yhtäkkiä, että Oonan vikaostokset uhkasivat keräytyä minulle.

Andrus ajoi meidät seuraavaksi ison kivirakennuksen pihaan, sillä Markus halusi tarjota meille lounaan. Pidemmän kaavan mukaan, näköjään, sillä tykötarpeita kannettiin pöytään tarjottimittain.
- Tää on ihan liikaa, sanoin kun Markus kaatoi meille snapseja pienestä savikannusta samaan tapaan kuin edellisiltana.
- Sulle riittää nyt, hän sanoi tuikeasti Andrukselle, joka hotaisi lasillisensa kerralla alas. – Ulkomaalaiset rouvat ei muuten uskalla sun kyytiisi.
- Anna sen hölvätä, se kuvittelee lisäävänsä tän kaiken niiden hevosten hintaan, jotka se kuvittelee myyvänsä mulle, Oona sanoi iloisesti ja kävi ruoan kimppuun. Markus näytti kauhistuneelta, kuin sellainen ajatus ei olisi käynyt hänen mielessäänkään, mutta siirsi kuin siirsikin puheen hevosiinsa. He hieroivat niistä kauppaa koko aterian läpi niin, että Oona ei ehtinyt edes vilkuilla Magnusta.

Sen rautiaan ruunan Oona lupasi ostaa mukisematta, samoin yhden näppärän näköisen ruunikon ponin, jolla oli kuulemma kilpailtukin, Markus lupasi näyttää tuloksia. Kirjavasta välikokoisesta he kiistelivät antaumuksella ja pitkään.
- Se voisi olla hyvä jollekin, joka on siirtymässä poneista hevosiin, uskalsin sanoa väliin. Pääni oli alkanut hiukan taas suhista, sillä en todellakaan ollut tottunut juomaan lounaalla vodkaa.
- Osta sinä se. Se on sopivan kokoinen sinulle. Markuksen katse siirtyi Oonasta minuun ja tunsin pientä pakokauhua.
- Ei ei, mulla on hevosia kotona ihan riittämiin, estelin.
- Ei varmaan niin nättiä tammaa, Markus suostutteli.
- Ei, sanoin ja tungin suuni täyteen ruokaa.

- Millaisia hevosia? kysyi Andrus katsoen minua ystävällisesti, ihan kuin hän olisi halunnut pelastaa minut isänsä kynsistä. Aloin kiitollisena kertoa Mustista ja kun pääsin Nikiin asti, Oona puuttui taas puheeseen.
- Se on se nelivuotias, minkä sä myit mulle täysinkoulutettuna ratsuna. Jestas, loimitelineeksi siitä hevosesta oli, eikä yhtään sen paremmaksi!
- Villandin hevonen, tajusi Markus. – Sen takiako te haluatte siellä käydä?
- Jessi haluaa.
- Mä haluan Nikin siskon itselleni, siitostammaksi, paukautin, vaikka minulla ei ollut totisesti ollut mitään aikomusta sanoa mitään sen suuntaistakaan. Katsoin paheksuvasti snapsilasiani.

Kun Markus ymmärsi minun viitanneen hevoskasvatukseen hän täyttyi uudella puhdilla kuin ilmapallo. Sain selitellä hyvän aikaa, että kyse oli tulevaisuudensuunnitelmista, ei nykyhetkestä, eikä hän kuitenkaan tuntunut oikein uskovan.
- Nyt riittää, sanoin lopulta, jo väsyen. – Ei meillä ole vielä paikkaakaan niille… pitää ensin hommata tila.
- Muuta tänne, mä tiedän myytävänä olevan hevostilan, Markus aloitti taas uusin innoin.
- En mä halua muuttaa Suomesta, sanoin. Siitä olin ihan yhtä varma kuin Oona oli kuulostanut olevan.

- Siellä on eläminen niin kallista, Markus sanoi paheksuvasti ja alkoi kuvailla tarkoittamaansa paikkaa. Se oli lähempänä Tallinnaa, iso kivinen talli ja hyvin pidetty päärakennus, kuulemma. Useampi hehtaari maata ja valmiina kenttä ja maastoesterata. Maneesiakin oli ruvettu rakentamaan, mutta sitten olivat rahat loppuneet. – Hevosetkin voit ostaa, hän lopetti voitonriemuisena.
- En mä voi ostaa tilaa täältä, hevosineen tai ei. Mun on käytävä vielä vuosi kouluakin, ennen kuin voi edes miettiä mitään tommoista, sanoin toivoen sen kuulostavan lopulliselta. Itse asiassa Markuksen puheet kutittelivat kyllä uteliaisuuttani etenkin siinä vaiheessa kun hän mainitsi hinnan, mitä tilasta pyydettiin. Käänsin sitä mielessäni euroiksi moneen kertaan ja joka kerta päädyin ihan naurettavan pieneen summaan. Voiko kahdella naapurimaalla muka olla niin paljon eroa?
- Käydään katsomassa sitä, voit sitten kertoa miehellesi, Markus houkutteli ja kaatoi salavihkaa lasini taas täyteen. Tiesin, että minua vedätettiin, mutta kun olimme lopulta saaneet pöydän tyhjennettyä olin luvannut, että voisimme ehkä käydä siellä. Eihän katsominen ollut ostamista, ja enhän kuitenkaan voinut mitään ostaa, kun ei minulla ollut rahaa.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   16.3.15 20:54:17

Luen vasta ekaa kertaa Jessiä joten sillä tarkoitin noita paljastuksia niiden tulevaisuudesta ;D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.3.15 17:16:01

No sit :D
----------------
40.

Meidän oli ollut aikomus jatkaa lounaan jälkeen Villandeille, mutta Oona älähti kipeästi noustessaan pöydästä.
- Mä taisin sittenkin vääntää polveni siinä tippumisessa. Nyt se on ihan jäykkä, hän valitti ja hieroi sitä.
- Se on turvoksissa, arvelin minä yrittäen kohdistaa katsettani siihen.
- Se ei oikein kannakaan, hän irvisti.
- Se tarvitsee lepoa ja kylmää, nyt mennään takaisin, päätin minä. Olin erittäin tyytyväinen asiaintilasta, sillä kun olin itse noussut seisomaan totesin olevani kännissä kuin käki. Enhän saattaisi mitenkään tässä kunnossa lähteä tapaamaan Nikin kasvattajia. Onneksi minun ei tarvinnut huolehtia Oonan tukemisesta vaan Magnus teki sen. Hyvä, että pysyin itse pystyssä. Markus ja Andrus nappasivat minua naureskellen kummastakin kainalosta, että pääsin kunniallisesti pihalle.
- Voi luoja, miten noloa, puuskahdin, kun viileä ulkoilma tuntui selvittävän päätäni.
- Nukut pari tuntia, kyllä se siitä, Andrus neuvoi.
- Hyvä idea, mutisin.

Painuinkin suoraan sänkyyn ja jätin Magnuksen hoivailemaan Oonaa. Kun illalla heräsin, oli oloni jo parempi. Mietin Markuksen kuvailemaa hevostilaa. Se oli kuulostanut niin täydelliseltä. En ollut kuitenkaan koskaan ajatellutkaan muuttaa pois Suomesta, ja jos olisinkin ajatellut niin en ainakaan Viroon. Millä me muka siellä olisimme eläneetkään? Lääkäreinäkö? Ja tytöt virolaisessa koulussa? Ei, ajatus oli mahdoton. Ajattelin laiskasti, että minun pitäisi varmaan soittaa Veskulle ja ilmoittaa, että olin edelleen hengissä ja hyvissä voimissa, tai ainakin hengissä, mutta ensin halusin jotain juotavaa. Tupakkaakin teki mieli ja voitonriemuisena kaivoin repustani askin, jonka olin laivalla ostanut. Ulkomailla tupakoiminenhan oli ihan sallittua, eikö vain? Tai ainakin sallitumpaa kuin kotona.

Oonan huoneen ovi oli kiinni eikä sieltä kuulunut ääntäkään, joten oletin hänenkin nukkuvan. En kuitenkaan uskaltanut koputtaa ja kurkistaa sinne, kun en tiennyt, olisiko Magnuskin siellä. Jääkaapissa oli matkalla ostamaamme limsaa, josta join ison lasillisen ja sitten vedin takin päälleni ja menin portaille tupakoimaan. Oli taas jo ilta ja pimeää, mutta kun kokeilin eteisen sähkökatkaisimia huomasin, että yhdestä niistä sai ulko-oven päälle valon. Hienoa, se helpottaisi tänne löytämistä, jos taas kävisimme iltaa istumassa Hiljun ja Markuksen kanssa. Melkein kyllä mieluummin olisin jäänyt tänne omiin oloihini. Markuksen kauppamiesmäisyys oli niin päällekäyvää. Lisäksi minua edelleen nolotti, kun olin sillä tavalla antanut juottaa itseni humalaan keskellä päivää. Nolo, nolo, nolo!

Joku tuli ulos päärakennuksesta ja noloudessani kun ryvin, olisin mieluiten livahtanut takaisin sisään. Savukkeeni oli kuitenkin vasta sytytetty, enkä ilennyt sen kanssa mennä sisään. Se oli Andrus.
- Tulkaa syömään, vai nukkuuko Oona? hän kutsui.
- Taitaa nukkua, en viitsinyt katsoa, kun ajattelin että jos Magnus on siellä, sanoin.
- Mä käyn katsomassa, hän tarjoutui ja käveli sisään. Annoin kaikin mokomin hänen mennä, ei minua huvittanut kävellä keskelle mitään lemmenkohtausta tai herättää rakastavaisia. En ehtinyt polttaa edes loppuun asti, kun hän palasi.
- Ne tulee just. Mennäänkö me jo? hän ehdotti ja tarjosi käsivartensa kuin olisi epäillyt, etten vieläkään pystynyt kävelemään omin avuin.

Suostuin kuitenkin tarttumaan siihen, ettei hän loukkaantuisi ja menimme sisään. Pöytä oli yhtä koreana kuin edellisiltanakin, mutta en käynyt siihen vielä istumaan, Markus nimittäin näkyi istuvan viereisessä huoneessa tietokoneen ääressä ja huusi minut sinne. Hän halusi näyttää minulle kuvia, kaikenlaisia kuvia, hevosista ja maatiloista, omista entisistään ja sellaisista, jotka hän kenties saisi kaupattua minulle nyt.
- En mä tullut tänne ostamaan mitään, sanoin lopulta niin tiukasti, että hän taisi uskoa. Sopivasti silloin Oona ja Magnuskin tulivat ja kävimme pöytään. Olin huomattavasta varovaisempi sen suhteen, etten kitannut itseäni taas tärviölle, kuuntelin sen sijaan tarkasti, mitä Hilju kertoi Villandin pariskunnasta, jota menisimme seuraavana aamuna tapaamaan. He asuivat lähistöllä ja elivät lähinnä omavaraistaloudessa. Aiemmin he olivat kasvattaneet hevosia isommassakin mittakaavassa, mutta nyt vanhemmiten he olivat jättäneet itselleen vain yhden tamman ja yhden orin, kuten olin joskus itselleni selvittänytkin. Oonako minulle oli heidän nettisivunsa näyttänyt?

- Onko niillä lapsia? kysyin, sillä ajatus vanhasta pariskunnasta maaseudun sydämessä ja nettisivuista ei minun päässäni oikein suostunut kohtaamaan.
- Kaksi tytärtä, muuttaneet työn perässä Tallinnaan jo aikapäiviä sitten. Mutta hyviä tyttöjä, käyvät melkein joka viikko, Hilju selitti.
- Mitä varsoja niillä on nyt? tahdoin tietää. Muistin, miten olin netistä jo valinnut itselleni sen, minkä halusin sitten joskus. Ei nyt, mutta joskus, ehkä puolentoista vuoden kuluttua.
- Pari kappaletta, arveli Markus. – Saivat talveksi myytyä muutaman pois.
Sen enempää hän ei tiennyt, saisin odottaa huomiseen.

Puhe siirtyi Oonan kokeilemaan tammaan ja Markus läväytti kädellä otsaansa. Hän oli unohtanut soittaa sen omistajille.
- No soita nyt heti, sanoi Oona tuimana. Mies livahti takaisin viereiseen huoneeseen, työhuoneeseensa, ja sieltä alkoi kuulua puhetta, jota en viitsinyt yrittääkään seurata. Hän palasi hieroskellen käsiään kuin olisi juuri tehnyt hyvät kaupat.
- Kolmesataatuhatta, hän sanoi Oonalle ja minä sävähdin, ennen kuin muistin, että täällä maksettiinkin krooneilla eikä euroilla.
- Älä naurata, Oona sanoi halveksuen. – Se on ihan liikaa, kukaan ei osta sitä siihen hintaan, niin hullu se on.
- Sehän hyppää kuin lintu, itsekin sanoit, Markus puolustautui.
- Jos onnistuu pysymään selässä. Kaksisataatuhatta, ei yhtään enempää.

Seurasi pitkähkö tinkiminen, joka päättyi ratkaisemattomaan. Oona alkoi haukotella ja sanoi olevansa kovin väsynyt.
- Mennään ihmeessä nukkumaan, sanoin minäkin tyytyväisenä ja nousin pöydästä. Totesin, ettei Magnus tehnyt tänään elettäkään lähteäkseen saattamaan Oonaa ja kysyin pihan yli kulkiessamme, että olivatko he ehtineet riidellä.
- Eikä mitä, mä pyysin pojat meidän puolelle istumaan iltaa. Antaa Markuksen nyt vähän kiehua mehuissaan. Sen tuntien se yrittää takuulla nyhtää multa satatuhatta ylimääräistä omaan taskuunsa, Oona naurahti.
- Ai, juhlat siis siirtyy vaan meille? tarkistin.
- Niin. Mulla on sentään loma. Voit sä mennä tietysti nukkumaan, jos haluat, Oona sanoi hiukan anteeksipyytävästi. – Mä sanon niille, että ollaan hiljaa.

En minä kuitenkaan mennyt. Ei nukuttanut päiväunien jälkeen. Oona kaiveli esiin ostoksiamme, sipsejä ja keksejä ja heitti minulle jääkaapista kylmän siiderin. Otin sen mielihyvin, Hiljun suolakurkut ja suolasienisalaatti olivat saaneet aikaan janon, jota en ollut uskaltanut siellä tukahduttaa, kun aloin epäillä kaiken juotavan olevan naista väkevämpää. Magnus ja Andrus saapuivat ehkä kymmenen minuutin kuluttua ja sitten istuimme vielä muutaman tunnin keittiön pöydän ääressä jutellen ja katsellen dubattua CSI:tä, mikä sai minut kikattamaan tuon tuostakin. se kuulosti niin kornilta.

Vaikka miten olin aikonut pysyä fiksuna ja selvin päin, kului siinä kohtuullisen monta tölkkiä siideriä ja sitten vähän samppanjaakin, jota Magnus oli tuonut. Juttelimme hevosista, kuinka ollakaan, Oona mietti kovasti sitä kirjavaa ponia, mutta ei puhunut tammastaan mitään. Ehkä hän ei ollut ihan varma, juoruaisiko Andrus isälleen, jos hän olisi siitä valtavan innoissaan, tai vaikka Magnuskin. He alkoivat kuitenkin ennen pitkää häpeilemättä suukotella toisiaan lauseiden välissä niin, että keskusteluun tuli yhä pidempiä taukoja.
- Nuorta rakkautta, tuhahdin, join siiderini loppuun ja aioin nousta lähteäkseni nukkumaan. Yllätyksekseni Andrus kuitenkin tarttui minua vyötäröltä ja antoi minun poskelleni suukon, Katsoin häntä rehellisen ällistyneenä.

- Mitä sä oikein yrität? kysyin ja hän meni hämilleen. Kuvitteliko kaveri, että jos hänen veljellään ja Oonalla oli jotain säpinää niin siinä olisi tarpeeksi syytä minun ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Emmehän olleet edes jutelleet paria lausetta enempää.
- Öhh, hän sanoi ja irrotti kätensä. Hän näytti siltä kuin olisi tajunnut tehneensä pahanlaisen virheen ja minua alkoi ihan säälittää.
- Öitä, toivotin ja menin pois. Mitä siitä isompaa meteliä nostamaan, eiköhän tuo tullut selväksi.

Huoneessani muistin, että en ollut kuitenkaan soittanut Veskulle. Nyt se saisi jäädä, oli jo liian myöhä ja epäilin, ettei puheeni ollut ihan selkeää. Ei kai hän epäilisi minulle mitään sattuneen, vaikken soitellutkaan, olinhan sentään Oonan seurassa.

Villandeille ajoimme seuraavana päivänä Hiljun ja Markuksen kanssa. Yöllä oli satanut räntää ja oli hilkulla, ettei auto jäänyt kiinni pienelle tielle, jota viimeisen taipaleen ajoimme. Katselin kiinnostuneena ympärilleni ja totesin, että tämä oli varmastikin joskus ollut hieno paikka, nyt se oli päässyt rapistumaan aika surulliseen kuntoon.

Pariskunta ei ollut ihan niin vanha kuin olin kuvitellut, ehkä jossain kuudenkymmenen paikkeilla. He olivat suorastaan liikuttuneita tavatessaan minut ja puhuivat Nikistä kuin omasta lapsestaan. He muistivat sen hyvin ja vaikuttivat olevan jotenkin kauhean ylpeitä siitä, että se oli päässyt Suomeen asti ja että siitä oli tullut oikea kilparatsu. Minulla oli mukana läjä valokuvia ja he näyttivät vuorostaan omia kuviaan Nikistä pienenä ja sen sisaruksista. Olin kuitenkin kiitollinen, että minulla oli tulkkeja mukana, Villandit eivät puhuneet kuin ihan aitoa vironkieltä, ja siinä en pysynyt perässä. He tarjosivat teetä ja kakkuja ja sitten aloin keikkua tuolillani miettien, kehtaisinko jo pyytää päästä katsomaan hevosia. Tahdoin nähdä Nikin perheen. Vanha isäntä taisi tajuta sen ja nousi lopulta pöydästä.

Hevoset olivat tarhassa parin roikkuvan langan takana ja niitä oli viisi. Tunnistin orin, Nikin isän ja katsoin silmät pyöreinä, miten se siellä laumansa keskellä seisoi. He pitivät siis niitä kaikkia yhdessä! Mutta entä varsat – eikö se pyrkinyt astumaan tyttäriään? Vai eikö niissä ollut tammoja? Missä sitten oli se Nikin pikkusisko, jonka olin päättänyt itselleni joskus hankkia?

Jos en olisi tiennyt, että kyseessä oli Nikin perhe, hevoset eivät olisi olleet kahden silmäyksen arvoisia. Ne näyttivät miltä tahansa pihattolaumalta seistessään harmaudessa ilman loimia. Pitkät talviturkit niillä kuitenkin oli. etenkin varsoilla, joista toinen oli varmaankin viimekesäinen ja toinen kai vuotta vanhempi. Kaikki näyttivät mustanruskeilta, kunnes tulivat uteliaina lähemmäs. Silloin näin vähän eroa, ori oli lähempänä mustaa ja tamma ruunikkoa.

Vanha Villand esitteli niitä ylpeänä. Ori painoi päänsä hänen kainaloonsa samaan tapaan kuin mitä Niki aina teki minulle ja muut odottivat vuoroaan päästä rapsutettaviksi.
- Tässäkö kaikki varsat, mitä teillä nyt on? kysyin kiiveten itsekin tarhan puolelle seurustelemaan pienimmän kanssa. Täältä Niki oli selvästikin saanut ihmisrakkautensa, mutta missä välissä se sitten oli alkanut inhota muita hevosia?
Markus käänsi kysymykseni ja vanhuksen vastauksen. Nelivuotias tamma oli tallissa, sillä se oli kiimassa, muita ei ollut, ennen kuin keväällä taas tulisi seuraava.

Halusin nähdä sen, sen oli pakko olla se, jonka salaa halusin. Pieni orivarsa ei kuitenkaan halunnut niin helpolla luopua seurastani, se oli väenväkisin tulossa lankojen läpi perässäni. Markus kuitenkin huitoi sen kauemmas ja alkoi puhua, erotin hänen puheestaan sanan ”tamma” ja arvasin, että hän muisti edellispäiväiset puheeni ja halusi saada minut katsomaan sitä. Epäilemättä hän suunnitteli itselleen mukavaa välityspalkkiota tamman toimittamisesta Villandin tilalta Suomeen.

Siirryimme sitten talliin, joka sisältä oli paljon asiallisempi kuin mitä rapistunut ulkopuoli antoi ymmärtää. No, pahvilla paikattu rikkonainen ikkuna oli rikkonainen sisältäkin katsoen, mutta muuten siellä oli ehjää ja siistiä, vanhaa vain. Lattia oli painunut ja seinät rapautuneet, mutta karsinat olivat vahvaa tekoa ja niiden ovet ehjät. Jokaisessa oli kauniisti tekstattu nimikyltti, joita tavailin vaikuttuneena samalla kun katselin ympärilleni. Seilenos, ori, oli jo kahdenkymmenen, ja kantatammakin, Halliki, jo kahdeksantoista. Nämä eivät enää montaa vuotta voisi jatkaa tätä sukua, ja se sai mieleni vähän surulliseksi. Hevoset olivat selvästi rakkaita, osa perhettä. Entä jos he eivät haluaisikaan luopua tästä nuoresta tammasta vaan pitää sen itsellään? Kaksi pikkuvarsaa, Helikon ja Kavala, olivat olleet oreja, sen olin pannut merkille.

Peremmältä kuului kuitenkin kolaus, joka herätti minut mietteistäni. Viimeisen karsinan matalan oven yli katsoi meitä hevonen, joka näytti siltä kuin olisi juuri tullut sisään lumisateesta. Se näytti samaan aikaan happamalta ja helpottuneelta, ihan kuin sitä olisi harmittanut vankeustuomio tallissa, mutta kuitenkin iloisena siitä, että jotain tapahtui ja joku tuli talliin. Markus ja vanha isäntä puhua papattivat vuolaasti kun minä menin tamman, Kerkyran, luo. Se katseli minua arvioivasti ja ylhäisesti, ennen kuin antoi minun koskettaa päätään ja sen silmät muistuttivat kovasti Nikin silmiä.
- Päistärikkö, sanoi Oona vierestäni.
- Onkohan se yhtä hyvin koulutettu kuin Nikikin, naurahdin. Tammalla oli pitkä musta otsatukka, kuten Wiccallakin, ja kuten Nikilläkin varmaan olisi, ellen pitäisi sitä ruodussa, muuten se oli varmaan ollut syntyessään ruunikko, mutta sillä oli kyllä valkoisia karvoja niin, että se näytti huurteiselta.

Oona kysyi ja Markus tulkkasi, että oli kyllä, tamma oli täysin ratsuksi opetettu. En kehdannut ilmeillä Villandien nähden, huokaisin vain sisäänpäin. En myöskään kehdannut osoittaa kauheasti kiinnostusta tammaa kohtaan, ettei sitä samoin tein sidottaisi Markuksen takapuskuriin. Totesin vain, että se oli vähän isompi ja rotevampaa tekoa kuin Niki, tai sitten talviturkki lisäsi siihen ylen määrin pyöreyttä.
- Osta pois, saat edullisesti, sanoi vanha Villand minulle selvällä suomen kielellä niin, että hypähdin. Pudistin pontevasti päätäni ja selvitin taas kerran, ettei minulla tähän hätään ollut rahaa siihen. Uteliaisuuttani kysyin, että eivätkö he sitten halunneet pitää sitä jatkamassa sukua. Mies puolestaan huokaisi surullisena ja käsitin, että he aikoivat luopua koko kasvatuksesta kunhan Halliki tulisi liian vanhaksi varsomaan. He katsoivat itsekin olevansa siinä vaiheessa tarpeeksi vanhoja.

En voinut muuta kuin toivoa, että tamma olisi myytävänä vielä vuoden tai puolentoista kuluttua, kun olisin valmistunut, mutta en sanonut sitä ääneen. Sivelin vielä sen otsaa ja taputin sitä kaulalle ja sitten olin valmis vaikka lähtemään. Vanharouva Villand halusi kuitenkin näyttää minulle vielä jotain. Hän avasi yhden nimikyltittömän karsinan oven ja sormeaan koukistellen kutsui minua katsomaan. En päässyt kuin ovelle, kun pysähdyin pelästyneenä, kumean murinan säikäyttämänä. Hurjimman näköinen rakki, minkä olin nähnyt, seisoi irvistämässä minulle, niskakarvat pystyssä. Nainen tarrasi sitä toruen niskakarvoista ja veti vähän sivummalle, osoittaen olkikasassa hiljalleen liikahtelevaa läjää. Alkuun en saanut selvää, mitä siinä oli, ne olisivat voineet olla vaikka mustia rantakäärmeitä, mutta sitten tajusin, että nehän olivat tietenkin pentuja. Ei ihme, että koira oli äkäinen minulle, vieraalle.

En todellakaan astunut yhtään lähemmäs naisen houkutteluista huolimatta, koira oli selvästi aikeissa syödä minut elävältä jos sellaista tekisin. Niinpä rouva kiskoi eläimen johonkin komeronnäköiseen ja sulki oven, sitten hän palasi ja nosti minulle yhden veltonpehmeän nyssäkän syliin. Siitä oli vaikea tajuta, mikä oli mikäkin pää, se oli niin pieni ja muodoton. Toinen silmä oli kiinni ja toinen auki, mutta ei se tuntunut silläkään näkevän mitään. Sen täytyi olla todella nuori, vaikken tiennytkään minkä ikäisinä koiranpentujen silmät aukesivat. Mutta sitten se avasi ne molemmat, se olikin tainnut olla vain unessa. Pieni ruumis jäntevöityi ja alkoi vääntelehtiä käsissäni niin, että minun piti painaa se rintaani vasten, ettei se olisi päässyt putoamaan.
- Ota, ota, tarjosi rouva Villand.

Pudistin päätäni tunnustellen pientä vartaloa, joka tuntui kananluilta silkkisamettipussissa. Minä en tiennyt koirista mitään, enkä ollut halunnut sellaista kuin joskus pienenä. Jinnalla oli ollut koira joskus kun olimme olleet kahden-kolmentoista ja parhaan ystävän ominaisuudessa olin saanut osallistua iltakävelytyksiin säässä kuin säässä. Se oli antanut melkoisen realismiruiskeen koirahaaveille. Tämä pentu yritti parhaansa mukaan antaa vastamyrkkyä, se kiemurteli riemuissaan, tunki viileänkosteaa kuonoaan takkini sisään ja nuoli kaulaani.
- Ota, sanoi rouva Villand vielä kerran.
- En mä voi viedä sitä Suomeen, sanoin tuijottaen häntä silmät pyöreinä. – Karanteeni… ja rajanylitys… ja sehän on ihan liian pieni.
En kuitenkaan saanut laskettua eläintä pois sylistäni.

- Etkö sä sanonut, että te tarviitte vahtikoiran? kysyi Oona nojaten karsinanoveen ja katsellen kuin parempaakin näytelmää.
- Varsinainen vahtikoira, täähän varastettaisiin ensimmäisenä, nauroin kun pentu yritti nuolla suutani.
- Mutta näithän sä emon?
- Älä yllytä mua, suhahdutin.
- Ajattele, miten iloinen Vesku olisi kun sä toisitkin vaan koiran etkä hevosta, Oona sanoi ja hänen piti nauraa ajatukselle oikein ääneen.
- Ei, sanoin päättäväisesti ja laskin pennun takaisin sisarustensa luo. Markus ja Hilju ja Villandit juttelivat nopeasti ja laulavasti, enkä halunnut tietää, mitä. Halusin pois täältä ennen kuin minulla olisi koira taskussa.
- No joo, oikeessa olet. Ei sitä päästetä Suomeen ainakaan ilman raivotautirokotusta, ja ties mitä muuta, kun ei kerran hevosiakaan, sanoi Oona vakavoituen, ja selitti saman Markuksellekin, joka oli ilmeisesti aloittamassa jonkinlaisen taivuttelun.
- Ja oikeesti, noihan on ihan vauvoja, ei noin pieniä saa erottaa emostaan, sanoin yrittäen kuulostaa asiantuntevalta, vaikka en kyllä tiennyt sitäkään, missä iässä koiranpennut lakkasivat imemästä.

Villandit näyttivät olevan pahoillaan ja mietin, olivatko he loukkaantuneet kieltäytymisestäni. Jospa he olisivat halunneet lähettää Nikille terveisiä kotiväeltä? Katsoin pyytävästi Markusta.
- Selitä niille, jooko?
Hän aloittikin taas pitkän keskustelun vanhan pariskunnan kanssa ja kääntyi sen päätteeksi leveästi hymyillen minun puoleeni.
- Ei mitään hätää, me voidaan laittaa se samaan lastiin Oonan hevosten kanssa. Siihen mennessä sillä on rokotuspaperit.

Jäin sanattomaksi ja totesin samalla, että penikka kiskoi farkkujeni lahkeesta. Ainakin uskoin sen olevan sama, sillä se riehaantui taas, kun otin sen syliini.
- Mun täytyy kyllä keskustella kotona tästä ensin, sanoin heikosti samalla kun pentu nuoli leukaani kuin olisin ollut jäätelöpuikko.


41.

Minulla alkoi olla koti-ikävä ja olin iloinen, että lähtisimme jo seuraavana päivänä. Sen illan Oona ja Markus jatkoivat kaupanhierontaa estehevosesta ja nähdäkseni Oona piti aika hyvin pintansa, hän osasi näyttää todella epäröivältä miettiessään, olisiko se sittenkin liian hankala radoille. Markus soitteli välillä työhuoneesta suuriäänisiä puheluita hevosen omistajille, valitellen aina tullessaan näiden ahneutta, mutta lopulta he päätyivät sopuratkaisuun. Oona maksaisi hyppääjästä kaksisataakaksikymmentä tuhatta ja ostaisi myös sen kirjavan ponin – mittaamatta sitä. Mietin pääni puhki, mitä ratsun oikeat omistajat siitä olivat alunperinkään halunneet, ja paljonko Markus kääri voittoa koko sotkusta. Tuskin hän jäisi nuolemaan näppejään – miksi hän muuten olisi viitsinyt puuttua koko asiaan? Hyvän hyvyyttäänkö? No, ehkä sekin oli mahdollista, jos otti huomioon, että Oona alkoi olla jo melkeinpä perheystävä tai miniä sen lisäksi, että oli rikas suomalainen.

Minä teroitin Markukselle, ettei hän missään nimessä saisi lastata Villandien koiranpentua hevoskuorman mukaan, ellen antaisi nimenomaista lupaa. Sitten yritin soittaa Veskulle, mutta hän ei vastannut, oli kai töissä. Harkitsin kirjoittaa tekstiviestin aiheesta vahtikoira, mutta se tuntui jo liian haastavalta, kyllä se asia piti ottaa esiin varovaisesti ja harkiten ja mieluiten kasvokkain.
- Huomenna sitten Jessin hevostila, hymyili Markus tyytyväisenä luvattuaan hoitaa koira-asian juuri kuten halusin.
- Mä en osta hevostilaa täältä, sanoin pahoitellen.
- Ehkä et, mutta se on kuitenkin matkalla kun ajatte Tallinnaan, ainahan voi käydä katsomassa.
- Niin kai, myönnyin, ja huomaamattani hän kaatoi taas snapsilasini täyteen.

Aamulla sitten päätä särki ja olin kahta onnellisempi, kun kotimatka alkaisi. Magnus ja Andrus olivat taas tulleet istumaan loppuiltaa meidän kämpillemme ja olimme jutelleet myöhään. Olin päässyt aika hyvin kärryille siitä, millaista oli asua Viron maaseudulla ilman muuta koulutusta kuin se, minkä oli saanut kotitilalla työskennellessä, eikä se kuulostanut kivalta. Ymmärsin, että Markus oli kouluttanut kaksi vanhinta poikaansa niin hyvin, että nämä asuivat nyt perheellisinä Tallinnassa eivätkä muistaneetkaan, että heillä oli köyhät vanhemmat ja veljiä, joten seuraavan, Magnuksen, kohdalla rahahanat olivat menneet kiinni. Tai ehkä niistä ei vaan ollut valunut mitään, vaikka halua olisi ollut. Se oli aika surkeaa.

- Voitaisiinko me unohtaa kääntyä Markuksen auton perässä ja ajaa suoraan satamaan? kysyin Oonalta toiveikkaana, kun seurasimme isäntäämme Tallinnan suuntaan.
- Ei me voida, kyllä me nyt käydään katsomassa se tila, sanoi Oona topakasti. – Mäkin haluan nimittäin nähdä sen.
- Ai, aloitko sä miettiä asiaa uudestaan? Tänne muuttamista siis?
- No en nyt tiedä. Mutta on se hyvä pitää silmät avoinna.

Niinpä päädyimme taas yhteen aavistuksen verran rapistuneeseen pihapiiriin. Täällä oli kyllä ollut yritystä, totesin. Paikka näyttikin ihan ratsutilalta, joskin hyvin vähän käytetyltä. Sen tietenkin ymmärsi, jos siellä ei ollut enää toimintaa.
- Mikähän tän sitten kaatoi? Täällähän on fiksun näköistä, ihmettelin ääneen.
- Mafia ehkä, Oona heitti, ja meni hetki ennen kuin ymmärsin, ettei se ollutkaan vitsi.

Vaikka Markus oli maininnut hevosistakin, tila oli kuitenkin autiona. Kurkimme ikkunoista asuintaloon ja talliin ja muihin rakennuksiin, jotka olivat sitä samaa jämerää kiveä kuin kaikki muutkin täällä näkemäni. Oliko puu täällä niin harvinaista, ettei siitä kannattanut rakentaa? Ainakin kivirakennukset kestäisivät, se oli positiivista.
- Se näyttää asialliselta, myönsin melkein vastahakoisesti Markukselle.
- Puhu miehesi kanssa. Minä autan järjestämään paperiasiat, mies hymyili, suorastaan virnisti. Minä melkein näin miten kassakone raksutti hänen päässään ja virnistin takaisin.
- Ei me olla ajateltu muuttaa ulkomaille, sanoin.

Oona kolhaisi maasturinsa seinään kun ajoimme laivaan ja katsoin häntä kauhistuneena. En ollut ikinä nähnyt Oonan mähläävän liikenteessä.
- Oli se kuhmunen jo ennestään, hän sanoi puolustelevasti ja jatkoi: – Mulla on suoraan sanottuna ihan karmea kankkunen. Valvottiin Magnuksen kanssa vielä tuntikausia kun sä olit mennyt nukkumaan ja Andrus häipynyt.
- Voi, lapsi parka! Mikset sä sanonut? Oisin mä voinut ajaa, tirskahdin.
- Etkä ois, et tällä puolen rajaa, mun autoa.
- No jestas. Mä voin ajaa sut kotiin, mennään hakemaan sulle krapularyyppy, nauroin. Vaikka ei kai olisi pitänyt semmoista neuvoa, melkein lääkärisihmisenä. Sehän oli vain ongelmansiirtoa ja porras riippuvuuteen.

Ajatus näytti kuitenkin miellyttävän Oonaa, ja muistin, että hänellä oli yksi harvoista vapaista viikonlopuistaan tänä ja kukaties viime- ja ensi vuonnakin. Tartuin siis häntä kainalosta ja talutin kohden baaria. Hän joi nopeaan tahtiin kylmän oluen ja rupesi puheliaaksi kuin papukaija. Ei hän silti kuulostanut humalaiselta vaan jutteli vallan järkeviä ja minä kuuntelin juoden kahvia ja cokista.
- Luuletko sä tosiaan pärjääväsi sille tammalle, uskalsin kysyä.
- Ehkä mä hankin jonkin tulonmenettämisvakuutuksen ennen kuin alan ratsastaa sillä, Oona myönsi. – Mutta kyllä se siitä tasaantuukin. Sille oli syötetty kymmenen litraa kauraa päivässä.
- Vaikka sitä ei treenattu? kysyin kauhistuneena.
- Niin. Välillä mä tosiaankin ihmettelen, miten tuolla hevoset pysyy hengissä, mutta aika hyvinhän ne näkyy.
- Ja sitten sä saat sen suloisen kirjavan, muistin.
- Siitä voi tulla ongelma, mä olen ihan varma, että se on just väärän kokoinen. Mutta se iso ruuna on hieno. Saa nähdä, joudunko mä senkin pitämään itse, Oona mietiskeli katsellen kaukaisuuteen.

Saavuimme Helsinkiin illansuussa ja onnistuin kylmän hien vallassa peruuttamaan Oonan auton ulos laivasta naarmuttamatta sitä enempää. Siellä oli aivan uskomattoman ahdasta.
- Käydäänkö vielä kaljalla? Oona ehdotti, kun aloimme lähestyä Itäkeskusta. Vilkaisin häntä ihmeissäni. Tätihän vallan hurjistui.
- Kunhan et kauhean monta halua, lupasin sitten kuitenkin.
- Yksi riittää, tai kaksi. Mun täytyy nousta aamutalliin. Nyt ei vaan jotenkin houkuta vielä mennä yksin sinne tallinylisille, Oona sanoi näyttäen vähän surulliselta.
- Hitto, kutsu se Magnus tänne. Eivor ottaa sen kyllä tallitöihin, puuskahdin, ja vilkutin kohden kauppakeskuksen parkkihallia. Sunnuntai-iltana ei onneksi ollut kauheaa ruuhkaa, kun ei ollut joulunalus eikä alennusmyyntisesonki, joten löysin isolle autolla paikan helpostikin.
- Mihin me mennään? kysyin Oonalta, joka katseli ympärilleen kuin Liisa ihmemaassa.
- En mä tiedä. Kai täällä joku juottola on?

Muistin yhden, missä Miilalla oli joskus ollut ensitreffit isänsä kanssa ja vein hänet sinne.
- Mä haen, lupasin, ja istutin hänet tyhjään pöytään.
- Pitäisköhän munkin ottaa vahtikoira, Oona mietti, kun palasin oluen ja jaffan kanssa.
- Siitä olis varmaan sulle seuraa, musta se olisi hyvä ajatus, sanoin. Oona näytti miettiväiseltä, mutta ravisti sitten päätään ja alkoi taas puhua estetammastaan. Kun hänen tuoppinsa alkoi olla lopuillaan, joku rojahti minun vierustuolilleni. Käännyin rähähtämään, mutta en saanutkaan sanaa suustani kun tunnistin tyypin. Se oli Mika, Jaakon ystävä, jonka olin nähnyt viimeksi sinä yönä kun Jaakko putosi laivasta. Kuinka hän nyt siihen osui, kun vasta pari päivää sitten olin ensi kertaa melkein vuoteen muistanutkaan hänet? Sen enempää en pystynyt ajattelemaan.

- Jessi, Mika sanoi. Ellen olisi nähnyt häntä silloin laivalla, en olisi varmaankaan tunnistanut häntä nyt. Hän oli lihonut niistäkin ajoista vielä lisää ja oli nyt varmastikin kolmekymmentä kiloa lihavampi kuin silloin, kun olimme kulkeneet samoissa porukoissa. Ei hän muutenkaan ollut oikein hyvän näköinen, epäsiisti ja hapsottava.
- Mene pois, sain sanotuksi.
- Mä haluan vaan kysyä sulta yhden jutun. Tönäisitkö sä Jaakon mereen? hän kysyi.
- En tietystikään tönäissyt, sanoin suuttuen, ja kiukustuminen pyyhkäisi pelkoni syrjempään.
- Etkö muka tosiaan? Mä muistan nähneeni teidät sillon laivalla, ja sitten Jaskaa ei enää löytynytkään mistään.
- Kyllä se putosi, mutta se yritti kiskoa mua mukaansa, sanoin ja suutani kuivasi kun muistelin sitä.
- Niinkö se meni? Mika kysyi.
- Niin. Se oli varmaan jossain aineissa, se oli niin omituinen. Oliko?

Mika näytti ajattelevan rankasti ja nyökkäsi sitten hitaasti.
- Oli se varmaankin. Se alkoi olla melkein aina.
- Yh, sanoin minä inhoten ja toivoin, että hän häipyisi.
- Hyppäsikö se tosiaan itse? Mika intti kuitenkin, eikä siirtänyt katsettaan minusta.
- En mä tiedä, aikoiko se hypätä. Se kiipesi kaiteelle ja yritti vetää mua sen ylitse, mutta mun kaverit piti musta kiinni, muistelin. – Sitten se tipahtikin itse. Vaikka kyllä se puhui jotain yhdessä kuolemisesta.
- Mä ajattelin, että sä heitit sen laidan yli, hän sanoi.
- Miten mä olisin muka niin jaksanut tehdä? Eihän se nyt mikään korsto ollut, mutta mua isompi kuitenkin.
- Niin, niin kai. Mika näytti mietiskelevältä ja hiljeni. Oona katseli ja kuunteli meitä tarkkaavaisesti ja mietin, olisiko hän ymmärtänyt sananpuolikastakaan, ellen juuri matkan alussa olisi tullut kertoneeksi hänelle tapahtumasta.

- Menepä nyt pois siitä, mekin ruvetaan lähtemään, sanoin lopulta ja join jaffani.
- Odota… jos se kerran meni noin, niin mun pitää varmaan kertoa sulle jotain, Mika sanoi kiireesti.
- Mitä muka? kysyin epäillen.
- No että mä saatoin mainita Jaakon veljelle, että mä luulin sun heittäneen sen yli laidan.
- Sä teit mitä? Tuijotin Mikaa pelästyneenä. Hän oli pikku puudeli ja Jaakko oli suorastaan hiiri verrattuna Janneen, Jaakon veljeen.
- Mä kyllä melkein luulin niin, Mika puolustautui.
- Sä väitit sille rikolliselle tommosta? Mutta eikö se ole vankilassa niistä salakuljetuksista? Ajatukseni surrasivat kovaa vauhtia.
- Se pääsi joulun aikoihin pois.

- Mennään, sanoi Oona, kun minä jäin sanattomaksi. Nousin pöydästä, koska olin tottunut tottelemaan häntä ja kävelimme hiljaisuuden vallitessa parkkihalliin. Mika ei enää ollut estellyt, hän oli kai saanut omatuntonsa puhtaaksi nyt, ja minut erittäin pelästyneeksi. Onneksi Oona ei kysellyt mitään koko lyhyen loppumatkan aikana, sillä enpä tiennyt mitä olisin vastannutkaan mihinkään. Edelleen hiljaisuuden vallitessa purimme tallilla auton ja autoin häntä kantamaan kämppäänsä laatikollisen olutta, jonka hän oli laivalta ostanut.
- Hyvää yötä, toivotin.
- Soittele huomenna, Oona sanoi. – Siitä koirasta siis, että mitä Vesku sanoi. Ja muutenkin. Mä menen nyt nukkumaan.

Lupasin ja jätin maasturin avaimet oven viereen naulaan, sitten ajoin kotiin. Taisin ajaa vähän miten sattui, minulla oli kiire ja olin ajatuksissani, mutta selvisin kuitenkin ehjänä perille asti. Ajattelin, etten ikinä ollut nähnyt mitään yhtä ihanaa kuin oman mökkimme valoa loistavat ikkunat pimeässä talvi-illassa, ja istuin autossa vain katsomassa niitä. Yläkerrassakin oli valot, Vesku oli varmaan laittamassa tyttöjä nukkumaan. Talli sitä vastoin oli jo pimeänä. Ehkä Siiri oli käynyt auttamassa häntä iltatallin kanssa.

Istuin ja tuijotin siinä vaan, auton moottorin hiljalleen naksuessa, kunnes valo himmeni yläkerran ikkunasta ja huomasin, että minulle oli tullut kylmä. Silloin nousin ja otin takapenkiltä tavarani, repun ja tuliaiset, ja menin sisään. Vesku tuli ovella vastaan.
- Mä kuulin sun ajavan pihaan ainakin kymmenen minuuttia sitten, missä sä viivyit? hän sanoi hiukan moittivasti.
- Autossa… katsoin häntä onnettomana, hänen kysyviä harmaita silmiään ja minua alkoi itkettää. Tipautin tavarat käsistäni ja rutistauduin häntä vasten. – Mulla oli kauhea ikävä sua!
- Ja sen takia sä odotat autossa ikuisuuden ennen kuin tulet sisään? Hän puristi minua yhtä lujasti kuin minä häntä ja puhui suoraan hiuksiini, mikä sai kylmät väreet menemään pitkin selkääni.
- Niin, kai, nyyhkäisin. – Siis kauhea ikävä. Halaa mua.

Vesku irroitti kuitenkin kätensä ja riisui takkini. Potkaisin itse kenkäni pois ja annoin hänen taluttaa minut sohvalle, missä käperryin hänen syliinsä.
- Mä sain vierotusoireita susta, koska viimeksi me ollaan oltu noin kauan erossa? naurahdin.
- Itsepähän halusit mennä, Vesku sanoi, ja hän olisi voinut kuulostaa nalkuttavalta, muttei kuulostanut, ehkä siksi, että hän puristi minua samalla niin hellästi ja painoi sitten huulensa otsalleni. – Sä tuoksut omituiselle.
- Laivan autokansi, baari, se hassu raudanmakuinen vesi, millä mä siellä jouduin pesemään hiukseni, luettelin ja ryhdistäydyin kertoakseni hänelle Mikasta.

- Luuletko sä, että ne meidän murtovarkaat liittyy jotenkin tohon? Vesku kysyi pieni ryppy kulmakarvojensa välissä, kun lopetin. Nyökkäsin.
- Nyt kun mä kuulin, mitä Mikalla oli kerrottavaa, mä olen melkein varma.
- Mutta jos se olisi ollut joku vinksahtanut linnakundi kostoreissulla niin kai se olisi tehnyt enemmän vahinkoa kuin vienyt vaan viinat kaapista?
- En mä tiedä, ehkä se halusi ensin vaan pelotella, tai tutkia paikkoja, tai jotain. Mua pelottaa nyt joka tapauksessa, ja mä kun jo olin melkein unohtanut koko jutun, puuskahdin ja käperryin vähän pienemmäksi.

Se helpotti kuitenkin vähän ajan kuluttua. Olin kotona, eikä pihalta kuulunut outoja ääniä. Vesku liikautti vähän polviaan ja siirryin sohvalle hänen viereensä.
- Puudutinko mä sut? Mitä tänne kuuluu? Tytöt ja hevoset?
- Kaikki hengissä, Vesku sanoi, eikä irrottanut käsiään ympäriltäni, vaikka vaihdoin paikkaa. – Miten matka? Montako hevosta sä ostit?

Naurahdin, sillä tuommoista lähestymistä en ollut osannut odottaa.
- En yhtään, mutta mä näin sen Nikin nelivuotiaan siskon. Ja isän ja äidin ja kaksi pikkuveljeä. Sitten mä en ostanut myöskään hevostilaa, mutta sieltä on tulossa meille vahtikoira jos et sä pistä kovasti hanttiin, summasin.
- Vahtikoira? Meille? Mihin?
- No vaikka pelottamaan murtovarkaat pois. Ne Nikin ihmiset halusi antaa mulle pennun, mutta se oli liian pieni ja rokottamaton, ei sitä voinut vielä ottaa mukaan, kerroin.
- Ei kuulosta kauhean pelottavalta, Vesku arveli.
- Jos se tulee äitiinsä niin siitä tulee, se meinasi syödä mut. Miten sä nyt noin? Katsoin häntä vakavana.
- Miten noin?
- Mä ajattelin sun sanovan heti ensimmäiseksi, että ei meille mitään koiraa tule.

- Mä olen aina halunnut koiran, Vesku sanoi mietteliäästi. – Mä en vaan ole oikein ehtinyt ajatella sitä asiaa tässä hevosten ja lasten sekamelskassa. Tosin en mä kyllä koskaan ajatellut, että se olisi joku sekarotuinen hirviö Virosta.
- Mä en ole halunnut koiraa, mutta toi oli kyllä suloinen, tunnustin.
- Miten niin se on tulossa?
- Ne laittaa sen samaan eläinkuljetukseen kuin Oonan uudet hevoset, ellen mä kiellä, sanoin tyytyväisenä.
- Kerros sitten niistä hevosista, Vesku sanoi ja asettui paremmin.
- Odota.

Palasin eteiseen, missä lattialla edelleen lojui laatikollinen olutta sekä reppuni. Nostin kaljoista osan jääkaappiin ja kaivoin repusta pienen pullon, jonka Hilju oli eilen hakenut minulle lähikaupasta tuliaisiksi, ja Oonalle samanlaisen.
- Mä en tiedä mitä tää on, mutta maistetaan samalla kun mä kerron sulle Oonan uudesta, se vaatii vahviketta, virnistin ja palasin Veskun viereen. Hän nappasi pullon ja tavasi etikettiä.
- Pipraviinaa… piparia vai? Vai pippuria?
- Pippuria, arvelin, ja sitä se oli. Todella omituista, mutta ei oikeastaan pahaa. Sitten aloin kertoa, millainen hullu Oonan tykki, Gawd Daymn, oli.

- Kerro ennemmin siitä hevostilasta, Vesku sanoi.
- Mutta se on Virossa, et kai sä sinne halua muuttaa? kysyin ihmeissäni.
- No en, mutta mä nyt olen sattuneesta syystä kiinnostunut semmosista paikoista noin muuten.
Niinpä kuvailin hänelle, mitä siitä muistin, isot kiviset rakennukset ja aidat, joita näytti riittävän loppumattomiin ja metsikön, josta Markus oli kertonut alkavan maastoesteradan.
- Jos semmonen olisi täällä myytävänä, se maksaisi miljoonia, arvelin. – Ja maksaa se sielläkin, mutta valuutta on eri.
- Semmonen ois upea, Vesku sanoi ja pisti silmänsä kiinni kuin olisi kuvitellut sen edessään.
- Sitten kun me ollaan menestyviä hevoskasvattajia eikä meidän tarvii tehdä päivätöitä, myydään vaan varsoja, me voidaan perustaa haarakonttori Viroon. Varsat ja tammat ja koulutettavat, ihan niin kuin Hannalla ja Bossella on Ahvenanmaalla, ehdotin.
- Niin, just niin. Ehkä sitten joskus kolmannessa sukupolvessa. Dannin lapset voi kehitellä tota ideaa eteenpäin, edellyttäen että Danni nai jonkun rikkaan miehen, Vesku naurahti.

Minä lintsasin koulusta vielä osan maanantaitakin. En mitenkään raaskinut lähteä kotoa aamulla, kun Veskullakin oli vapaapäivä, enkä ollut nähnyt Dannia ja Alissaa ikuisuuteen. Ajaisin vain iltapäivällä olemaan läsnä yhdessä ryhmätyössä ja kertomaan kavereille matkakuulumisia, vaikkei Elleä ja Simoa niin kovin virolaiset hevostilat kiinnostaneetkaan.

Koululta päästyäni ajoin ensin käymään Jinnalla, viemään pikkuisen likööripullon ja karkkipussin, jonka olin Leksalle ostanut tuliaisiksi, sitten menin käymään tallilla. Oonan auton paperit olivat jääneet toppatakkini povitaskuun kun olin pitänyt niitä ajaessani laivasta ulos ja aavistelin, että ne olisi parempi palauttaa pian.

Minuun iski haikeus, kun astuin Oonan talliin. Siellä oli valoa ja väkeä ja iloista puheensorinaa. Ilse oli harjaamassa Mansikkaa ja Kimikin oli siellä kuuntelemassa, miten Oona kuvaili tammaansa. Oli kyllä puolensa sillä, että hevoset olivat ylläpidossa jossain, silloin tallilta saattoi aina löytyä seuraa ja juttukavereita. Joskus pieni kotitallimme tuntui suorastaan ankealta, jos siellä touhuili yksin tai jos Vesku oli huonolla tuulella eikä puhunut mitään.
- Moi! sanoin iloisesti ovelta ja valmistauduin viettämään siellä mukavan juoruiluhetken.

- Mä en ole nähnyt sua aikoihin, sanoi Ilse syyttävästi, kun menin silittelemään Mansikkaa.
- En mäkään sua, vastasin.
- Saa sitä joskus pitää yhteyttä vanhempiinsa vaikka onkin muuttanut pois kotoa.
- Äh, onko pakko, naureskelin. – Meille tulee koira.
Oonan tarkat korvat nappasivat sen saman tien ja hän kysyi hämmästyneenä:
- Otatteko te sen tosiaan?
- Veskun mielestä se oli hyvä idea. Mun täytyy varmaan hommata joku koirakirja, että osaan kouluttaa siitä vahtikoiran.
- Ehkä se on luonnostaan yhtä ärhäkkä kuin emonsa, Oona ehdotti.
- Siinä tapauksessa mä tarvitsen koirakirjan, jotta saan sen uskomaan, että lapsia ei saa syödä.
- Minkälainen koira? Ilse kysyi kiinnostuneena.
- Nikin kasvattajilta. Varmaan se on joku sekarotuinen, ei se emo ainakaan näyttänyt miltään, minkä mä tunnistaisin, mietin. Pienenä, ennen kuin Jinna oli saanut koiran, olin kyllä opetellut koirarotuja siinä missä hevosrotujakin. – Se oli vähän niin kuin liian iso setteri, ehkä vähän niin kuin rottweilerin ja setterin sekoitus. Mutta isästä mä en tietenkään tiedä mitään, sehän voi olla vaikka puudeli, niin että niistä pennuista voi tulla ihan mitä vaan. Mutta semmosia mustanruskeita ne oli, niin kuin rottikset.

- Mä kerron sitten Markukselle, että saavat pistää sen kyytiin, sanoi Oona. – Oliko se uros vai narttu se sun pentusi?
- Ei mitään aavistusta, sanoin hämmentyen. – Ei varmaan enää kukaan ikinä pysty sanomaan että mikä se niistä pennuista oli, mikä mulla oli sylissä. Nehän oli kaikki ihan samannäköisiä.
- No, ne valitsee sitten minkä haluavat. Hyvä kun otatte, ne tuntui tosiaan haluavan antaa sen sulle, Oona sanoi.
- Niin, Nikille terveisiä kotoa, siltä se mustakin tuntui.
- Tai sitten ne ei vaan tiedä, miten muuten pääsisi eroon niistä.
- Raadollinen realisti, tuhahdin, mutta saattoihan asia olla niinkin. Toinen vaihtoehto vaan oli mukavampi.

- Mitä te aiotte kesällä? tahtoi Ilse tietää.
- Meidän pitäisi varmaan ruveta miettimään, vai mitä? sanoin ja pamahdin maan pinnalle. – Ali kyllä sanoi, että sitä on pyydetty jäämään toiseksikin vuodeksi, mutta ei se kyllä aio. Se kuulemma räytyy koti-ikävään.
- Niin, teitä alkaa olla jo niin monta, ettette voi ihan mihin tahansa muuttaa. Kaksi lasta ja koirakin nyt vielä. Ja hevoset.
- Hevoset saa kai palata tänne, vai mitä? kysyin katsoen Oonaa. Tämä näytti äkkiä ilahtuneelta.
- Joku tulee keskiviikkona katsomaan Wiccaa, hän sanoi, kuin se olisi ollut vastaus kysymykseen.
- Ihan kuin sä myisit sitä kuitenkaan.
- Nää kuulosti paremmilta kuin yhdetkään aiemmista. Jos mä nyt lopulta saisin sen maailmalle, mokoman tyhjänpantin.
- Hitto, sanoin puoliääneen ja siirryin Mansikan luota ponin karsinaan. Pikkuinen otus oli tullut minulle rakkaaksi sinä aikana, kun se oli ollut meillä. Se oli ollut ihan täydellinen tytöille ja Nikikin oli pitänyt siitä.

- Ilse hei, ellei Oona saa tätä myytyä ja me muutetaan tänne takasin niin otetaan tää puoliksi ylläpitoon, ehdotin. – Karoliinalle ja Dannille ja Alissalle. Ja hei, otetaan Leksakin mukaan, niin se on melkein ilmanen sitten.
- No nyt te alatte puhua asiaa, sanoi Oona. Ilse ei kuitenkaan näyttänyt ihan vakuuttuneelta, tosin ei hän heti kieltäytynytkään. Annoin olla. Minusta ajatus oli niin hieno, että ihmettelin vain, miten en ollut sitä ennen keksinyt. Totta kai toteuttaisimme sen, ellei Oona myisi ponia ennen kesää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.3.15 17:09:37

42.

Oli maaliskuun alkua, kun pakkasimme perheen autoon ja ajoimme Oonan luo. Hevoslasti Virosta oli tullut aikataulun mukaan perjantaina iltapäivällä ja lähdimme hakemaan uusinta perheenjäsentämme. Minä olin lainannut sivukirjastosta eli Saaralta koirankasvatusoppaita – mitäpä hänellä ei olisi siellä ollut – ja alkanut epäröidä koko koirajuttua luettuani niitä pari iltaa. Vesku oli kuitenkin lohduttanut, ettei niiden kasvattaminen voinut olla sen vaikeampaa kuin hevosten tai lastenkaan, ja lastenkasvatusoppaita en ollut lukenut yhtä ainutta. Maalaisjärjellä Danni ja Alissakin kukoistivat.

Epäilin, etteivät tytöt oikein ymmärtäneet sanaa koiravauva, mutta ne olivat siitä huolimatta innoissaan asiasta, ja kaikkein eniten innoissaan oli Siiri. Hän tahtoi välttämättä tulla mukaamme, kun lähdimme Helsinkiin, joten takapenkki oli täynnä lapsia ja turvaistuimia. Danni ja Alissa lauloivat koiranpentulaulua, jonka olivat sopivasti oppineet päiväkodissa niin, että vaikka se alkumatkasta nauratti, tallille päästessämme se alkoi jo paremminkin itkettää.
- Mikä sen nimi on? kysyi Siiri kun Vesku pysäytti auton parkkipaikalle.
- Ei kai sillä ole nimeä, arvelin.
- Saanko mä keksiä sitten, saanko? Siiri aneli.
- Katotaan. Voihan olla, että ne on joutuneet keksimään sille jonkin, että on saatu papereihin.

Ei ollut vielä ihan pimeää ja katselin uteliaana tarhoihin erottaakseni, oliko Oona laittanut uudet ostoksensa ulos. Kyllä, Yhdessä tarhassa oli kaksi isoa kullanhohtoista hevosta, Oonan tykki ja se ruuna, jota oli Mallaksi sanottu.
- Täällä se on, tuu katsomaan, kiskaisin Veskua hihasta. Käännyimme koko kulkue tarhalle ensin.
- Kumpi? Vesku kysyi.
- Tamma, sanoin yrittäen kurkistella loimien helmojen alle, mutta en onnistunut sillä keinoin erottamaan kumpi oli kumpi. – Se on toi sirompi, päätin. – Sillä ei ollut merkkejä päässä.

Hevoset seisoivat tyyninä vierekkäin ja katselivat meitä. Molemmat näyttivät viisailta ja arvokkailta ja muistin, miten rauhalliselta ja järkevältä tammakin oli vaikuttanut kunnes oli päässyt maneesiin. Kun se oli saanut ratsastajan selkäänsä ja nähnyt esteitä se oli muuttunut. Olikohan hevosilla skitsofreniaa?
Toisia uusia en erottanut, ja joukkioni alkoi käydä levottomaksi.
- Mennään katsomaan sitä koiraa, Siiri sanoi.
- Mennään, mennään.

Tallissa ei ollut muita kuin Oona itse, hän touhusi kirjavan ponin kanssa käytävällä, kädessään mittakeppi.
- Mitä se näyttää? kysyin kiinnostuneena.
- Ihan täsmälleen mitä mä arvioinkin siellä, 151 senttiä, Oona puhahti. – Käyttökelvoton.
- No eikä ole, se on ihan täydellinen harrasteratsu jollekin. Vaikka jollekin Siirin kokoiselle, sanoin ja tönäisin eteenpäin tyttöä, joka ei toista kehoitusta tarvinnut.
- Miten nätti se on! hän sanoi rynnäten hevosen luo.
- Älä yritä, sanoin Oonalle, jonka silmissä oli pilkahtanut vaarallisesti. – Siiri ei tarvitse vielä ponia. Se ei osaa vielä tarpeeksi.

Nyt he katsoivat molemmat minua murhaavasti ja nappasin Alissan syliini ennen kuin se ehtisi ponin jalkoihin. Tai hevosen, sehän se kai nyt virallisesti oli.
- Tää on melkein yhtä kaunis kuin Wicca oli, sanoi Siiri ja silitteli tammaa. Hän oli järkyttynyt kovasti, kun olin kertonut, että Wicca oli lopultakin löytänyt uuden kodin jostain Kirkkonummelta, ja niin olin suoraan sanoen minä itsekin. Olin jo suunnitellut, miten kesällä pitäisimme sillä lasten ratsastuskoulua Karoliinalle ja Leksalle ja taluttelisime Dannia ja Alissaa.
- Se on myytävänä, sanoi Oona mulkaisten minua ja irrotti ponin riimusta narut, joilla se oli ollut kiinni. Hän pisti sen karsinaan – Wiccan entiseen, itse asiassa – ja sulki oven niin, että läimähti.

- Mä suljin sen teidän elukan rehuhuoneeseen, hän sanoi sitten. – Se oli vähän surkeen näköinen matkan jälkeen, se oli ollut pahvilaatikossa koko ajan, mutta kyllä se piristyi kun mä annoin sille vettä ja lenkkimakkaraa.
- Lenkkimakkaraa? kysyi Vesku.
- No ei mulla äkkiseltään ollut mitään muuta mitä oisin voinut kuvitella koiran syövän, eikä ne olleet tajunneet matkalla syöttää sille mitään. Kai teillä on sille ruokaa?
- On, vakuutti Vesku, ja minun teki mieleni hymyillä. Mies oli tehnyt ostoksia penikkaa varten vähän samaan tapaan kuin ennen Dannin syntymää Dannille. Meillä oli penturuokaa vaikka koko pentueen syödä ja iso, jämerä kuristuspanta. Olin ollut mukana, kun Vesku oli ollut ihan hilkulla ostaa eläinkaupasta punaisen pentupannan, mutta olin muistuttanut, ettemme tienneet, minkä kokoinen sen pitäisi olla. Tiesin, minkä kokoinen pentu oli ollut pari viikkoa sitten, mutta saatoin muistaa väärin, ja se oli voinut kasvaa vaikka miten.
- Meidän isi, sanoin hellästi, ja annoin hänelle suukon suulle.

- Onko se nyt uros vai narttu? Vesku kysyi välittämättä minusta vähääkään.
- En mä vaan tiedä, sen saatte kyllä itse selvittää, Oona sanoi kohauttaen olkapäitään.
- Saitko sä jotain papereita siitä? Jos niissä sanottaisiin.
- Ai niin. Ne on varmaan samassa läjässä kaikkien hevosten papereiden kanssa. Oona kääntyi mennäkseen varustehuoneeseen ja palasi paperinipun kanssa. Hetken sitä selattuaan hän ojensi Veskulle muutaman lehdykäisen. – Nää ei näytä hevospapereilta. Tavaa niistä.

Vesku oli kuitenkin jo rehuhuoneen ovella, joten minä otin paperit. Jotain vaktsineerimisesta siinä puhuttiin, mutta muu oli liian hankalaa ymmärtää noin suoralta kädeltä. Tungin paperit taskuuni ja menin Veskun perässä, tytöt seurasivat minua jonossa kaikki kolme.
- Haluaakohan Oona nähdä tän, kuiskasi Vesku puoliääneen, kun astuin huoneeseen. Koira oli helppo havaita. Se nukkui kasassa jotain rehua, joka oli valunut ulos säkistä seinän vieressä. Tarinaa ei tarvinnut selitellä, se oli pitkästynyt tai hevosenrehu oli sen mielestä tuoksunut herkulliselta, se oli pureskellut säkkiin reiän ja käynyt nukkumaan.
- Toivottavasti se ei oo syönyt itseään ähkyyn, sanoin pidätellen naurua.
- Perhana, sanoi Oona ovelta. Siiri vinkaisi ihastuksesta ja tunsin, miten Danni tarttui minua reidestä toisella kädellään, toisen peukalo meni suuhun. Se ei ollut koskaan nähnyt koiraa niin läheltä.

Pentu havahtui ja nosti pöllähtäneen näköisenä päänsä rehuläjästä.
- Viekää se hemmettiin ennen kuin mä hermostun, Oona uhkasi ja potkaisi kumollaan olevan pahvilaatikon keskemmälle lattiaa. Siinä pennun olisi ilmeisesti kuulunut olla.
- No ethän sä voi hermostua millekään näin pienelle, sanoi Vesku ja otti pennun syliinsä.
- Voin kuule vallan hyvin.
- Käännä vaan toi säkki ylösalasin ja lakase valuneet suoraan ämpäriin, ei mitään kummempaa vahinkoa ole tapahtunut.
- Kunhan nyt viette sen tuhoamaan teidän tavaroita seuraavaksi.
- Me viedään, lupasin. Vesku laittoi pennun pahvilaatikkoon ja nosti sitten koko lootan syliinsä.
- Kiitos kun pidit sitä täällä, sanoin.
- Noi eihän siitä nyt sen enempää vaivaa ollut, Oona sanoi aavistuksen verran leppyneenä, mutta huomasi sitten pikkuruisen lätäkön ja rypisti taas kulmiaan.

Koira ja laatikko pantiin takakonttiin matkan ajaksi ja siellä se vinkui ja vikisi ja teki olemassaolonsa tiettäväksi. Siiri istui puoliksi takaperin ja silitteli sitä ja niin olisivat kai Danni ja Alissakin tehneet, elleivät olisi olleet turvavöillä kiinni penkeissään.
- Anna nyt sen olla jo, tai pikkulikat vääntäytyy irti, kun nekin haluaa silitellä, minun piti lopulta sanoa Siirille ja vastahakoisesti hän kääntyi oikeinpäin.

Hevoset saivat vapaapäivän, sillä alkoi olla jo myöhä ja pimeä, kun pääsimme kotiin, eikä Veskua sen paremmin kuin minuakaan oikein huvittanut. Oli kivempi katsoa penikan kotiutumista. Sen kosteaksi liritelty pahvilaatikko pääsi kellariin odottamaan saunanuuniin joutumista ja sen uudeksi kodiksi osoitettiin kori keittiön nurkassa. Sen vieressä sillä oli vesikuppi ja siihen tarjoiltiin lautasellinen pentukoiranruokaa. Matot oli kerätty keittiöstä ja eteisestä rullalle ja eteisen lattialle oli levitetty sanomalehtiä. Jos se jotain sen lisäksi tarvitsi niin minä en ainakaan tiennyt mitä.

Danni ja Alissa pelkäsivät sitä vähän, mutta Siiri oli ihastunut ja niin kyllä Vesku ja minäkin, turha sitä oli kieltää. Otus oli mustanruskea kuten emänsäkin oli ollut ja nyt ehkä kahdenkymmenenviiden sentin korkuinen. Sitä tosin oli vaikea arvioida kun ei se oikein tahtonut pysyä paikoillaan. Vesku yritti lukea sen vironkielistä rokotustodistusta ja päätteli siitä ja otusta tutkimalla, että se oli narttu.
- Onko siinä sen nimeä? Siiri halusi tietää.
- Tässä lukee vaan Libu, mutta sen vieressä on naaraan merkki, että tarkoittaisikohan se sitä? Vesku mietti ja ojensi paperit Siirille. Hetken kuluttua tyttö oli varma, että koiran nimi oli Marutobi.
- Maru kuulostaa ihan hyvältä nimeltä tyttökoiralle, myönsi Vesku.
- Mä menen ottamaan hevoset sisään, päätin ja nousin lattialta. Ei niitä sentään sopinut koiran takia unohtaa.

Niki ja Musti asettuivat jonoon tarhan portille minut nähdessään, Musti ensin ja Niki taaempana, pää soveliaasti sen kyljessä. Napsautin molemmille riimunnarut kiinni nyt, kun ei ollut lapsia jaloissa varottavina. Hevoset olivat hitsautuneet entistä paremmin yhteen Mustin palattua ja Niki olisi todennäköisesti seurannut juuri tuossa kohden ilman naruakin. Minulle tuli vähän huono omatunto siitä, että ne olivat tänään saaneet olla ihan oman onnensa nojassa.
- Ette kai te vapaapäivään kuole, mitä? kysyin Nikiltä riisuessani loimea siltä. Milla tulisi huomenna pitämään minulle tuntia, oli ehkä ihan hyvä, että Niki oli saanut kerätä voimia sitä varten.

Minulla meni melkein tunti tallilla touhuiluun, kun turvotin niille pellavaa ja ruokin muuten ja keräsin kikkareet karsinoista. Olimme molemmat olleet liikkeellä koko päivän ja lähteneet sitten suoraan koiranhakuun, joten sekin oli jäänyt aikaisemmin tekemättä. Sitten lukitsin ovet ja lähdin sisään. Kai ihmisperhettäkin pitäisi vähän ruokkia, tytöt ainakin tarvitsivat iltapalaa.

Kun pääsin sisään pentu oli ehtinyt nappaista Siiriä sormesta, ja se oli aiheuttanut sen, että Danni ja Alissa olivat pelästyneet sitä ja kiivenneet sohvalle. Ne olivat ilmeistään päätellen vakuuttuneita siitä, että uusi eläin oli vaarallinen tappaja. Siiri itse ei enää ollut moksiskaan, vaikka hänellä oli laastari pikkurillissään, vaan hän istui onnellisena pentu sylissä ja se kiehnäsi siinä kuin ikiliikkuja. Mieleeni tuli vasta nyt pohtia että mahtoiko siinä olla kirppuja.
- Tulkaa syömään, sanoin Dannille ja Alissalle ja pelastin ne sohvalta syliini.
- Se puri Siiriä, juorusi Alissa ja katsoi suurin silmin olkapääni yli olohuoneen suuntaan. Tai ei se kyllä r-kirjaimia vielä osannut sanoa, mutta sitä se tarkoitti.
- Se ei ymmärtänyt, ettei semmosta saa tehdä. Meidän pitää opettaa sitä, sanoin tasaisesti. Onneksi pentu ei ollut napannut kumpaakaan pienistä, olisi ollut kurjaa jos ne olisivat kehittäneet vakavan koirakammon heti ensimmäisenä iltana. Nyt ne hyvällä onnella vain oppisivat vähän varomaan ja kunnioittamaan sitä eivätkä kiusaisi sitä kuoliaaksi.

Tulevina viikkoina saatoin luokitella uuden koiranpennun ehdottomasti vaivalloisemmaksi kuin uuden vauvan tai uuden hevosen. Danni oli nukkunut ensimmäiset viikkonsa eikä sen paremmin Mustin kuin Nikinkään omistusoikeuden siirtyminen meille ollut tuonut mitään kummoisia huolia. Minä olin varautunut luuttuamaan lattioita ja seisomaan pihalla useita kertoja vuorokaudessa penikan opetellessa sisäsiistiksi, mutta en ollut varautunut kaikkeen tuhoon mitä se sai aikaiseksi. Luojan kiitos Alilla ei ollut arvokkaita antiikkihuonekaluja! Maru järsi muutaman tuolinjalan suunnilleen sahanpuruksi. Se söi paremmat tallikenkäni ja Dannin kumisaappaan ennen kuin ymmärsin, että pentuperheessä ei kenkiä enää säilytetty eteisessä. Kirjahyllyn alahyllyt piti tyhjentää ja johdot nostaa ylös lattialta. Se onnistui tyhjentämään keittiön murokaapin eräänä kauniina päivänä ja kylpi onnellisena maissilastuissa ja vehnäjauhoissa kun tulin kotiin.

Toisaalta se ei valvottanut meitä kuin ensimmäisen yön, ja se oli toki anteeksiannettavaa. Se ei enää näykkäissyt verenvuotoon asti ketään muuta Siirin jälkeen, kun opimme näkemään missä vaiheessa se alkoi villiintyä yli rajojensa. Toki se käytti hampaitaan meihin harjoitusmielessä, mutta kevyemmin. Se väisti kunnioittaen hevosia, yksi pahimmista peloistani oli ollut, että se joutuisi niiden jalkoihin ja joutuisimme todistamaan miten se potkaistaisiin kuoliaaksi silmiemme edessä. Sillä oli uskomattoman tarkka kuulo ja pian opin, että sen korvien nousemisesta hörölle ja urinasta, jonka se pian oppi siihen liittämään, kun rupesin kehumaan sitä, kesti vain minuutteja siihen, kun joku ajoi pihaan. Se oli upeaa ja yksin siitä syystä olin iloinen, että se oli sittenkin päätynyt meille. Vaikkei mitään ollutkaan tapahtunut sen jälkeen, kun olin tavannut Mikan ja pelästynyt pahanpäiväisesti, olin silti välillä kauhuissani kun olin kotona yksin tyttöjen kanssa. Vaikka eihän siitä vielä ollut vahtikoiraksi, se oli vielä vain pentu ja sen uhoaminen, kun joku oudompi yritti meille, oli naurettavaa. Minä olin kuitenkin nähnyt sen emon eikä minua naurattanut, kuten Juhaa, jonka saappaankärkiä se hyökkäsi puremaan, kun hän ensimmäisen kerran tuli hakemaan Siiriä kotiin meiltä. Mies oli nauranut pennun uhkaavalle tuijottamiselle ja astunut muitta mutkitta sisään.

- Se on okei, sanoin Marulle ja irrotin sen lempeästi yrittäen miettiä, miten saisin sille perille, että se oli toiminut täydellisen oikein, mutta että tätä vierasta ei tarvinnut toiste rähistä.
- Jos sä halaisit mua tai jotain, Juha ehdotti.
- En mä taida, sanoin virnistäen ja vilkaisin häntä ylöspäin. Annoin pennulle suukon päälaelle ja silitin sitten Juhan säärtä. – Kelpaako tää?
- Huono vastine, Juha mutisi ja astui varovasti pennun ja minun ohitse. Kun hän näin oli luvallani sisällä, Marua ei enää huolettanut koko tyyppi vaan se juoksi takapuoli vasemmalla puolen keikkuen takaisin tyttöjen luo.

Siiri oli sen suosikki, sillä Siiri jaksoi sen kanssa loputtomiin peuhata ja leikkiä, mutta se oli hyvin kiinnostunut myös Dannista ja Alissasta. Tytöt puolestaan silittivät sitä mielellään kun se nukkui, se oli niiden mielestä ihanan sileä ja pehmeä ja lämmin, mutta meni päiviä, ennen kuin ne lakkasivat säpsähtämästä tai kiljaisemasta kun se leikkisänä lähestyi. Niiden arassa ihossa neulanterävät hampaat tuntuivatkin varmaan paljon ilkeämmiltä kuin meidän aikuisempien. Siitä huolimatta ennen pitkää aloin löytää Marun nukkumasta joko Alissan tai Dannin kainalosta aamuisin. Ensimmäisellä kerralla meinasin saada raivarin ja kävin kiskomassa Veskun sängystä.

- Tuu katsomaan!
- Mitä nyt, palaako talli? hän kysyi unenpöpperössä. Vastaamatta kiskoin hänet lastenhuoneeseen ja osoitin koiraa.
- Kato, eikö me sovittu, että koira asuu alakerrassa eikä missään nimessä ikinä änkeä ihmisten sänkyyn.
- Älä mua syytä, Vesku haukotteli. – En minä sitä tänne ole tuonut. Sen on täytynyt oppia kiipeämään portaat.
- Onko se muka oppinut hyppäämään sänkyynkin?
- No siinä kai on voineet lapset vähän auttaa, Vesku myönsi. Tyttöjen pinnasängyt oli kaikessa hiljaisuudessa viety vähän aikaa sitten aittaan ja haettu tilalle kirpputorilta pari matalaa lastensänkyä. Ne kun olivat joka tapauksessa ruvenneet kiipeämään laitojen yli kuin apinat silloin kun niitä huvitti. Oli turvallisempaa, että laitoja ei ollut niin korkealle, putoaisivathan matalammalta, kun väistämättä kuitenkin putoilisivat.

- Maru, sanoin käskevästi ja pentu kohotti toista korvaansa, muttei liikahtanut muuten. Olin ihan varma, että se teeskenteli nukkuvaa. Eihän se voinut kuulla autoja pihatien toisesta päästä asti ja sitten olla havaitsematta sitä meteliä, minkä minä olin juuri nostanut.
- Maru, tule pois, sanoi Vesku houkuttelevasti ja pentu oli heräävinään, haukotteli ja katsoi häntä ilahtuneena. Se hyppäsi alas Alissan sängystä ja tuli tervehtimään meitä.
- Me nukutaan ovet kiinni tästälähin, päätin.

Kummasti vaan tyttöjen huoneen ovi alkoi löytyä usein aamulla avoimena ja koira sieltä sisältä. Lopulta annoin periksi. Oliko tuo nyt sittenkään niin vaarallista? Aloin muistaa, miksi itse pienenä olin koiraa toivonut, jotta minulla olisi rakastava kaveri jota halata ja jolle kertoa kaikki salaisuudet, ja eihän siinä ollut eläviä. Se oli tarkistettu, kun ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen olimme käyttäneet sen eläinlääkärin luona. Olimme saaneet sieltä hoito-ohjeita ja matolääkkeen mutta emme syöpäläisshampoota. Dannilla ja Alissalla ei ehkä ollut vielä kauheasti salaisuuksia ja ne saattoivat halailla toisiaankin, ja me halailimme niitä, mutta kaipa koira oli kuitenkin niille terveellinen.


43.

Minä olin laittanut taas asuntopaperit vetämään HOASille ja erinäisiin muihinkin paikkoihin ja sähköpostinvaihto Alin kanssa alkoi painottua hänen paluusuunnitelmiinsa. Tosin minä jouduin useimmiten aloittamaan omat viestini luettelolla siitä, mitä pahaa Maru oli tehnyt hänen omaisuudelleen, mutta ei hän niitä juuri kommentoinut. Itse hän laski jo viikkoja paluuseensa ja aloin aina olla vähän masentunut saatuani häneltä postia. Ei tämä talvi nyt ollut ihan pelkkää ruusuillatanssimista ollut, mutta omalla tontilla asumisessa oli ehdottomasti puolensa. Tuntui vaikealta ajatella, että jo kesällä – vieläpä kesällä kaikista vuodenajoista – saattaisimme taas olla kaupunkilaisia, maksaa riistovuokraa perheasunnosta kivikaupungissa ja toista mokomaa hevosten asumisesta. Miten Marukin sopeutuisi kaupunkiin?

Ajatus tuppasi vähän masentamaan minua, mutta sitä tarmokkaammin opiskelin. En hitto vieköön aikoisi lukea yhtään ylimääräistä lukukautta vaan päästä töihin reilun vuoden kuluttua viimeistään. Kesätyöpaikkaa olin hakenut keskussairaalasta. Sinne olisi kyllä tunkua, tiesin sen. Nurmijärven terveyskeskukseen olisin saattanut päästä helpommin, mutta isossa opetussairaalassa olisi kyllä helpompi toimia ensimmäistä kertaa oikeasti lääkärinä. Lisäksi se oli keskellä kaikkea, asuimmepa missä tahansa, kun emme kuitenkaan asuisi Nurmijärvellä enää.

Stressiähän se vaan tiesi. Oli liikaa tekemistä ja huolehtimista. Päätin helpottaa siitä päästä, mikä oli helpoin jättää vähemmälle ja annoin Nikille enemmän vapaita ja kevyitä päiviä, vaikka Millan tunneilla ja aluevalkussa toki kävin silti. Voisin ihan hyvin aloittaa kisakauden vähän myöhemminkin, vaikka vasta toukokuussa huhtikuun sijaan. Niki oli jo seitsemän ja tilastoruuna. Sillä ei ollut semmoista uraputkea edessään kuin Mustilla ja minun oli pakko myöntää, että tällä hetkellä ja tässä tilanteessa minun opiskeluni painoivat enemmän vaakakupissa kuin se, että pääsisin sen kanssa kaikkiin kilpailuihin mihin tahdoin.

Vesku ei helpottanut elämääni juurikaan. En voinut ymmärtää, mikä häneen oli mennyt. Hän touhusi tyttöjen ja Mustin ja Marun kanssa kuten ennenkin, ja liikutti välillä Nikiäkin puolestani, jos minä jäin koululle lukemaan. Se oli usein helpompaa siellä kuin kotona, missä kyseenalainen hiljaisuus alkoi vasta yhdeksän – kymmenen aikaan. Minulle hän ei kuitenkaan juuri jutellut. Silloin kun kaikki elätettävät oli hoidettu ja meillä olisi ollut tilaisuus lopulta pitää vähän seuraa toisillemme, hän alkoi yhä useammin istua tietokoneensa sylissään sohvannurkassa ja se sai kaiken sen huomion, mille minullakin olisi ollut käyttöä.

Ensin luulin, että hän suunnitteli Mustin uraa, mutta kun kysyin, hän vain naurahti poissaolevasti ja sanoi, että se oli jo valmiina ja kirjattuna keittiön kalenteriin. Mielikuvitukseni alkoi laukata.
- Et kai sä ole ruvennut harkitsemaan mitään tohtorintutkintoa tai semmosta? kysyin epäilevästi. Siinäpä sitä oltaisiinkin jos me molemmat tarvitsisimme ensi talvena lukurauhaa ja –aikaa.
- En tietystikään, Vesku sanoi ja katsoi minua lukulasiensa yli kuin olisin kysynyt jotain ihan idioottimaista.

En tiennyt mitä muuta ehdottaa, joten annoin asian olla. Ajatukseni kuitenkin laukkasivat välillä villisti. Ehkä hänellä oli joku nettityttöystävä? Ehkä hän irkkasi Hannan kanssa, kuten olin tiennyt hänen aiempina vuosina tehneen, paljonkin. Yritin keskittyä omiin murheisiini ja olla tyytyväinen siitä, että minun ei tarvinnut seurustella hänen kanssaan vaan saatoin keskittyä lukemiseen. Vahinko vaan, että en saanut oikein keskityttyä kun mietin, mitä hän mietti kaiket illat. Se oli raivostuttavaa.

- Sä sabotoit mun lukemistani, syytin lopulta eräänä iltana ja Vesku heräsi kuin syvästä unesta.
- Miten niin, mähän olen ihan hiljaa?
- Koska sä käyttäydyt omituisesti ja mä en ymmärrä miksi. Sä et puhu mulle enää mitään. Etkö sä enää rakasta mua?

Aikomukseni ei ollut ollut purkautua niin voimallisesti, mutta olin väsynyt ja turhautunut, kun olin tuijottanut yhtä aukeamaa vaikka miten kauan, kaikki huomioni miehessä, joka näpytteli konettaan. Tunsin, miten kyyneleet alkoivat kirvellä silmäkulmissa ja suutuin, itselleni lähinnä. Paiskasin kirjan sohvapöydälle ja menin terassille. Halusin raitista ilmaa, eikä tupakkakaan tekisi pahaa. Toivoin ja pelkäsin, että Vesku tulisi perässäni, mutta kun häntä ei kuulunut kurotin räystään alta tuskatupakka-askini ja sytytin yhden. Ne alkoivat olla niin vanhoja, että rapisivat jo, mutta oli niissä vielä vähän makua, ja lähinnähän se olikin ele, mikä oli niin lohduttava.

Maru oli livahtanut mukanani ulos ja portaita alas pihalle, mistä lumet olivat jo hyvää vauhtia sulamassa. Kuulin sen tassutuksen talon sivulta ja sitten se palasi, läähättäen pikkuisen ja rapaisena kainaloitaan myöten. Se katsoi minua suu levällään kuin olisi hymyillyt ja ohikiitävän hetken toivoin olevani koira. Miten kivaa olisikaan elää vain yhdessä hetkessä. Sen huomio kuitenkin siirtyi minusta oveen, kun Veskukin tuli ulos.
- Mitä ihmettä sä oikein tarkotit, että mä sabotoin? hän kysyi ja tarttui olkapäistäni lämpimin käsin. Minä en liikahtanutkaan kuin sen verran, että sain puhallettua savut päin hänen naamaansa. Hän irrotti nopeasti kätensä ja astahti taaksepäin.
- Sisään, Maru, kuulin hänen sanovan.
- Kuivaa sen jalat, sanoin pisteliäästi. Johan olin sopan keittänyt.

Nielin ylpeyteni samalla kuin viimeiset tupakansavut ja palasin sitten sisään valmiina jatkamaan rauhanhierontaa, mutta totesin Veskun ehtineen jo sammuttaa alakerrasta valot ja kuulin ylhäältä veden lorinaa. En minä ollut kuvitellut hänen loukkaantuvan niin siitä, että saisi vähän savua silmilleen. En kuitenkaan enää ollut herkkä teini, eikä minua huvittanut kasvattaa tapauksesta yhtään tämän suurempaa draamaa. Tarkistin, ettei Maru ollut olohuoneessa, suljin sen ovet ja kiipesin ylös.

Vesku oli ottanut koneensa mukaan jopa sänkyyn, minkä totesin uudelleen suutahtaen.
- Ei oo totta. Ihan oikeesti, mitä noin tärkeetä sä sillä teet? kivahdin ja kiipesin omalle puolelleni.
- Lasken, hän sanoi lyhyesti.
- Lasket? Iltakausia, viikkokausia? Onko susta tullut yhtäkkiä joku insinööri?
- En mä nyt kaiken aikaa laske. Välillä mä surffaan.
- Okei, unohda että mä kysyin mitään. Mä en jaksa enää udella, puuskahdin ja vedin peiton korviini.

Seuraavana iltana kun tulin kotiin, vasta vähän ennen kahdeksaa, kun olin jäänyt Ellen kanssa käymään läpi yhteistä ryhmätyötämme, Vesku oli selvästi ymmärtänyt, mitä oikein olin edellisiltana ajanut takaa.
- Näitä mä olen laskeskellut, hän sanoi ja taputti paperiläjää keittiön pöydällä. En kiirehtinyt katsomaan niitä, minun piti ensin silittää Marua, joka oli villinä riemusta saapumiseni johdosta ja antaa suukot Dannille ja Alissalle.

- Minäkin, sä unohdit mut, Vesku sanoi sitten, kun olin tarttumassa paperipinoon, äänellä, joka sulatti minut. En ollut kuullut sellaista pitkään aikaan, se oli hellä ja sikäli kun osasin sanoa, rakastava.
- Mitä sä olet vailla? mumisin, mutta käännyin mielelläni häntä päin ja annoin hänellekin suukon. Tuntui kuin edellisestä olisi ollut ikuisuus.
- Hyvä tyttö, Vesku sanoi ja tarttui minua tutusti niskasta niin, että saatoimme tuijottaa toisiamme hetken suoraan silmiin.
- Hyvä poika, naurahdin paljon paremmalla tuulella kuin mitä pitkän päivän jälkeen olin kuvitellut mahdolliseksi. Käännyin ja aioin lopultakin ruveta katsomaan mitä hän oli touhunnut, mutta hän ei päästänytkään.
- Odota, sano ensin, mitä sä olet tykännyt täällä asumisesta. Siis, onko tää ollut kauhean rankkaa, pitää hevosia kotona?
- On, mutta kivaa, sanoin totuudenmukaisesti.
- Parempaa kuin jos ne olisi jollain tallilla?
- Joo, sanoin.
- Hyvä, sitten voit katsoa.

Istuin pöydän ääreen ja räpäytin silmiäni pari kertaa. Excel-taulukko vain tanssi silmissäni, enkä alkuun ymmärtänyt siitä mitään. Katsoin seuraavaa sivua, ja sitten seuraavaa, ja sen jo ymmärsinkin, se oli jostain kiinteistövälityssivuilta.
- Oletko sä surffannut taloja? Tiloja? kysyin ymmälläni. Vesku pidätteli hymyä ja nyökkäili.
- Mutta eihän nää varmaan oo enää yli vuoden päästä myytävinä. Vai vuokratako ajattelit? Kannattaisko semmonen? Jos joutuu sitten taas muuttamaan. Vesku kiersi taakseni ja kietoi kätensä olkapäideni ympärille, painaen poskensa vasten minun poskeani. Minun mahassani kihelmöi, mutta se ei nyt johtunut siitä, että hän punki niin lähelle vaan kuvista joita katselin.

- Niissä on yleensä kauhean pitkät vuokra-ajat. Mutta sitä mä olen laskenut että jos me saatais kuitenkin jo kohta hommattua oma.
- No? kysyin varovaisesti, vaikka minussa pulppuili. Ei hän olisi näyttänyt minulle tätä kaikkea, ellei se olisi mahdollista.
- Melkeen joka paikasta voi saada lainaan maksuvapaan vuoden.
- Oletko sä kysynyt jo lainatarjouksiakin?
- Mm, Vesku sanoi.

Minä en pysynyt enää istuallani, minun oli pakko nousta ja hyppiä ja halata häntä.
- Voi elämä, ja mä kun luulin että sä nettideittaat! Mikset kertonu mulle?
- Kun tää on kumminkin ollut aika rankka vuosi, mä ajattelin että jos sä haluatkin välillä kaupunkiin, siellä on niin helppoa kumminkin.
- No on ollut, niin, mutta ei se enää toistamiseen voi olla niin vaikeata. Tytötkin on jo isompia ja ymmärtää – muistatko sä miten Dannia sai roikottaa viime kesänä mukana joka minuutin?

Vesku piteli minua ja nauroi ja minusta tuntui, että jalkani eivät enää koskettaneet maata. Hän olikin vain suunnitellut tulevaisuutta, meidän tulevaisuuttamme, eikä sen epäilyttävämpää.
- Mä perun heti kaikki mun asuntohakemukset joka paikasta, sanoin innoissani.
- No etkä kyllä peru. Meillä voi mennä vuosi ennen kuin me löydetään hyvä.
- Ei kai? Tossahan noita jo oli? viittasin paperiläjään, joka tällä hetkellä oli jo Alissan käsissä.
- Osa on liian kalliita ja suuri osa on varmaan liian huonossa kunnossa. Homeessa tai romahtamaisillaan tai pitäisi rakentaa liikaa uutta. Ei niitä nyt ihan kauheesti ole semmosen matkan päässä tarjolla, että sieltä viitsisi vielä käydä Hesassa töissä ja koulussa. Ja sitten jos me ei löydetä mitään lähitulevaisuudessa niin pitää ruveta miettimään, missä me halutaan asua loppuelämä, että jäädäänkö me sitten kumminkaan tänne pääkaupunkiseudulle, Vesku selitti, mutta ei lakannut hymyilemästä.
- Sä olet selvästi miettinyt tätä juttua.
- Joka kantilta mitä vaan olen keksinyt, hän myönsi.
- Voi luoja, sä olet ihana, sanoin minä ja käännyin keräämään paperit ennen kuin ne olisivat lattialla ja Marun hampaissa.

Jos Vesku oli uppoutunut aiheeseen viimeiset pari viikkoa olin siitä lähtien minäkin. Surffasimme kilvan iltaisin tiloja Uudenmaan alueelta ja kuolasin neljä miljoonaa maksavien kartanoiden perään, vaikka ymmärsin, että semmoisiin meillä ei ikimaailmassa tulisi olemaan varaa. Opin hylkäämään paikat, joissa jo suoraan luvattiin, että päärakennus oli purkukunnossa ja sellaisetkin, joissa se kuvien perusteella oli. Kunnallistekniikka ja kaavoitus saivat ihan uusia merkityksiä kun ne nyt olivat olleet vain tylsiä sanoja. Hintaraja oli myös aika selkeästi olemassa.
- Mennään katselemaan näitä, ehdotin eräänä päivänä kun olimme yksimielisesti päättäneet kadota koulusta jo kahdelta ja minä olin ehtinyt ratsastaa Nikin ennen kuin Vesku tuli töistä. Heilautin muutamaa printtiä kädessäni.
- Onko niissä myyntiesittelyt tänään? Vesku kysyi väsyneen näköisenä.
- Ei, mutta mennään katsomaan omin päin.
- Ei kai me nyt voida ajaa toisten pihoihin?
- Kai me nyt voidaan jos ne on myymässä pihojaan.

Ei meillä nyt varsinaisesti ollut kauheasti ylimääräistä aikaa ajella ympäri Uuttamaata katselemassa kevätsohjoisia pikkutiloja, mutta siitä tuli jonkinlainen addiktio ja se oli myös kauhean opettavaista. Entistä epäluuloisemmin opimme suhtautumaan myynti-ilmoitusten sanamuotoihin, kun näimme miten todellisuus niitä vastasi. Sekin totuus tuli pian vastaan, ettei sopivia tosiaankaan ollut myynnissä ihan hirveän paljon. Huhtikuun puolelle päästessä olimme nähneet niistä jo joka-ainoan ja jokainen uusi ilmoitus luettiin suurennuslasin kanssa.
- Mä sain HOASilta mailin asunnosta, kerroin eräänä iltana. – Mitä mä vastaan?
- Ota se, vai millanen se on? Vesku sanoi.
- Kolme huonetta ja keittiö Viikissä. Ei semmonen kuin se meidän vanha, tää on kerrostalossa.
- Mutta sieltä on ainakin hyvä matka mennä tallille ja töihin. Ota se, jatketaan etsintöjä sieltä käsin. Täytyyhän meidän johonkin tästä päästä kun Ali tulee takaisin.

Niin minä sitten tein, joskin vähän katkerana. Olin ollut ihan varma, että pääsisimme täältä muuttamaan suoraan jonnekin muualle maalle, mutta niin ei kai sitten vain ollut tarkoitettu tapahtuvaksi. Tosin Alin paluuseen oli vielä aikaa melkein kaksi kuukautta.

Eipä silti, katkeraa täältä olisi lähteä minnekään. Alkoi tulla kevät, illat olivat valoisampia ja lumet olivat kadonneet. Aloimme tarkistaa laitumen sähkölankoja, jotka lumi oli talvella painanut paikoin maahan asti. Hevoset alkoivat tiputtaa talvikarvaansa. Kenttä oli ensin ollut veden vallassa, mutta kuivunut sitten hiljalleen loistavaan ratsastuskuntoon. Veskun kisakalenteri alkoi näyttää täyttä ja hän sai melkein joka viikko sumplia työvuorojaan päästäkseen Mustin kanssa jonnekin. Minä kuljin mukana aina välillä, mutta enimmäkseen Ville oli se, joka toimi Mustin hoitajana. Hänhän ei itse vielä päässyt Dullan kanssa radoille ja hän taisi kaivata kilpailujen jännitystä. Järjestely oli minun mieleeni. Minä kun luin kuin heikkopäinen niin, että tuskin ehdin ratsastaa ja usein viikonloppuisin kun Vesku oli kisoissa komensin Miilan meille lapsenvahdiksi, että pystyin itse keskittymään opiskeluun. Välillä hän vähän vänkäsi vastaan, mutta kun uhkasin tuoda lapset sinne ja olla ottamatta Alissaa mukaan kun hakemisen aika tulisi, hän ei koskaan kieltäytynyt.

- Miten sä jaksat? hän marmatti eräänä lauantaina kun välillä maltoin irrottautua ja tulla syömään.
- Mun on pakko jaksaa. Mutta luennot loppuu kohta ja sitten on vähän enemmän aikaa, huokaisin.
- Sä olet kykkinyt kolossasi nyt noin neljä tuntia, Miila sanoi vilkaisten kelloa. – Sun päähäsi ei enää mitenkään voi tarttua mitään, lopeta jo tai pidä taukoa.

Se kuulosti houkuttelevalta ja järjelliseltä. Ehkä voisin tosiaan tehdä jotain muuta välillä.
- Mä käyn ratsastamassa pienen lenkin, päätin.
- Hyvä, sanoi Miila. – Mä tiskaan ja siivoan sillä aikaa ja keitän kahvia ja, ja, ja. Leipoisinko mä myös ja sitten voisin vaikka hillota ja keittää mehua ja pestä matot.
- Kiitos avusta, sanoin ja taputin häntä kämmenselälle. Olisi hän ihan oikeasti voinut olla tulemattakin.
- Tarviiko kaupassa käydä?
- Kyllä mä käyn, se on helpompaa niin, sanoin ja vilkaisin itsekin kelloa. Vasta kolme, kaupat olisivat auki kuuteen. Ehtisin kyllä.
- Mutta munkin pitäisi… Hei kuule, mihin aikaan Vesku tulee sieltä kisoista?
- Ei mitään käsitystä, tuskin ennen kuutta, seitsemää.
- Mitä sä sanosit jos mä veisin Dannin ja Alissan meille yöksi? Mulla olisi sielläkin hommaa. Voisitte periä ne huomenna jostain sitten, meiltä tai Ilseltä.
- Miksi? kysyin ymmälläni.
- Mä voin meillä istuttaa ne telkkarin eteen ja istua itse koneelle tekemään yhden projektisuunnitelman, ja te saatte kerrankin viettää illan kahdestaan, Miila sanoi.
- Voi, sanoin. Se kuulosti itse asiassa aika hyvältä. – Tytöt, haluutteko te mennä Miilalle kylään?

Dannin ja Alissan vihreät silmät kääntyivät minuun, kun ne miettivät sekunnin murto-osan, sitten ne kiljaisivat riemusta.
- Pidä hyvänäsi, virnistin Miilalle.
- Mutta koiraa mä en ota.
Virnistin uudelleen ja vilkaisin Marua, joka oli parkkeerannut tyttöjen tuolien väliin vahtien silmä kovana sattuisivatko nämä tipauttamaan jotain syötävää lattialle.
- Ei tarviikaan, ei se teillä viihtyisi.

Niin sitten pakkasin lapsille yöpuvut ja hammasharjat ja vaihtovaatteet ja siirsin turvaistuimet meidän autosta Miilan autoon. Tuntui kuin olisin ollut lomalla kun vilkutin hyvästiksi heille, vaikka tiesinkin, että aamulla olisi outoa herätä, kun ne eivät olisi kotona. Maru kiskoi epäuskoisena hihnaansa toisessa kädessäni, se ei voinut ymmärtää, että lapset oli laitettu autoon ja viety pois sen ulottuvilta. Se olisi luultavasti juossut perässä ainakin kirkonkylään asti, jos olisin päästänyt irti. Muutamassa minuutissa se kuitenkin rauhoittuisi, joten kiskoin sen mukanani sisään.

Vilkaisin uudestaan kelloa ja totesin, että oli sittenkin aika lähteä kauppaan. Nikin kanssa vierähtäisi helposti parikin tuntia ja olisi mukavampi olla kiirehtimättä.
- Odota ja vahdi, sanoin Marulle ja jätin sen eteiseen. Tuskin kukaan yrittäisi tunkeutua meille sinä lyhyenä aikana kun kävisin kaupassa, mutta jos yrittäisi, Maru saisi hänet uusiin ajatuksiin. Se kuulosti jo isommalta koiralta kuin olikaan. En ottaisi sitä mukaan myöskään kun lähdin Nikin kanssa maastoon. Jos ratsastimme kentällä se pysyi yleensä näköetäisyydellä, mutta en halunnut sitä mukaan juoksemaan puskiin jos kävisin vähän päästelemässä Ketojen pihatiellä, tai omallammekaan. Iso tie oli ihan liian lähellä.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   19.3.15 08:24:55

Jotenkin pelottavaan kohtaan jätit ;). Taitaa vaan olla kuvittelua, että joku tuonne nyt tulee, jotenkin vain jäi sellainen kutitus.
Minä luen tätä ekaa kertaa, muut mitä on linkitetty olen jo kahlannut läpi.

Minulla on vähän sama kuin joillain kommentoijolla, että nuo (lähes) pettämiskohdat eivät oikein sytytä. Mutta se vaan kertoo tekstin hyvyydestä, jos se tuntuu niin todelta, ettei meinaa tajuta lukevansa fiktiota. Tästä syystä en ainakaan nyt lue Kuuseen kurkoittajaa, voi tosin olla, että kunhan tämä on kahlattu läpi sekin maistuu taas.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.3.15 19:03:59

Sitten ei oo enää muuta jäljellä :D
------------------------
44.

Annoin Nikin kävellä laitumenlaitaa ja sitten alas naapurin pihaan aloin miettiä, että koska olinkaan viimeksi nähnyt heistä ketään. Siiri kävi kyllä, olin monena iltana kuullut hänen äänensä alakerrasta tai pihalta, kun olin itse ollut sulkeutuneena yläkertaan. Useammin kuin kerran Vesku oli käynyt kysymässä, että halusinko Siirin ratsastavan Nikillä vai tulisinko itse, ja useimmiten olin luvannut vuoron Siirille. Juhasta ja Saarasta saati pikkupojasta en vaan ollut nähnyt häivääkään varmaan kolmeen viikkoon. Olinko heittäytynyt huonoksi naapuriksi?

Pysäytin Nikin pihalle ja katselin ympärilleni, kaikki näytti kovin autiolta. Kaipa heilläkin oli kiirettä, aiemmin keväällä ainakin oli ollut kun pääsiäiskukkia oli pistänyt saada kukkaan ja kuljetettua. Mitähän heillä nyt oli työn alla? Äitienpäiväruusuja vai joko ylioppilasruusuja? Vai saiko semmoisia edes kasvatettua Suomessa? En tiennyt. Taas yksi semmoinen asia, josta en tiennyt mitään. Kaiken lukemisen jälkeen se tuntui ahdistavalta, ihan kuin minun olisi pakko tietää vähän kaikista maailman asioista.

Talon edessä ei ollut autoakaan, joten ei kai sitten ketään ollut kotona. Ratsastin sitten tielle, jota pitkin heiltä pääsi isolle tielle, ja annoin Nikin ravata. Se pörisi ja kaartoi kaulaansa ja näytti nauttivansa. Minä vilkuilin maata ja totesin, ettei siinä ollut näkyvissä routakuoppia. Voisin toisessa päässä nostaa laukan ja laukata takaisin.

Toistin sen pari kertaa ja kolmannella kerralla olimme jo molemmat vähän kiihdyksissämme. Tuo muutaman kilometrin pätkä oli täydellinen laukkarata. Annoin Nikille enemmän ohjaa ja annoin sen valita itse vauhdin, enkä yllättynyt, kun se meni niin, että tuuli vain suhisi korvissani. Vähän ennen kuin saavuimme pihaan aloin houkutella sitä hidastamaan. Ei meidän nyt kannattanut tehdä jarrutusjälkiä naapureiden nurmikkoon, vaikka he eivät olleetkaan todistamassa, sylttytehdas asui meillä ihan liian selvästi. Vastahakoisesti Niki hidasti ja sitten ravasimme kauniisti talon ympäri ja kävelimme kasvihuoneiden ympäri. Oli kai vähän kornia käyttää naapurin pihaa ratsastuskenttänä, mutta tuskin he suuttuisivat.

Kun ratsastin taas talonkulman ympäri tarkoituksena lähteä kiipeämään takaisin kotiin päin näin auton. Ne olivat sittenkin tulleet, tai ainakin Juha. Hän seisoskeli opelin vieressä.
- Mä taisin säikäyttää sen, hän sanoi pahoillaan.
- Et kai? En mä ainakaan huomannut että se olisi säikähtänyt, minä ihmettelin.
- No aika vauhtia se lähti edeltä karkuun kun mä käännyin meidän tielle.
- Ai, no, ei se välttämättä susta piitannut. Mä en ainakaan huomannut sua, sanoin ja silittelin Nikin kaulaa. Oli kiva nähdä häntä pitkästä aikaa, ja mieleeni tuli, että kun muuttaisimme, katkeaisi varmasti tämäkin ystävyyssuhde.
- Sua ei ole näkynyt, sanoimme sitten suunnilleen yhteen ääneen ja naurahdin. Sen jälkeen kun olimme saaneet asiamme selviksi talvella, olin ruvennut pitämään Juhasta. Välimme olivat jonkinlaista toverillista flirttailua, niin kevyttä, ettei se näyttänyt pahoittavan sen kummemmin Veskun kuin Saarankaan mieltä.
- Kiireitä, totesimme edelleen yhteen ääneen.

- Mä olen vaan lukenut, sanoin sitten, ennen kuin Juha ehti sanoa enempää.
- Ja nyt pidät taukoa?
- Pakko pitää välillä. Mun sisko vei lapset Helsinkiin ja mä olen lukenut jo koko päivän.
- Onko Vesku töissä?
- Ei kun kisoissa. Mutta kyllä se kai sieltä tänään pääsee kotiin. Syytä ainakin olisi, kun kerrankin saadaan olla kotona kahdestaan.
- Jaa, teillä on semmosta luksusta tiedossa. En mä sitten raaski teitä kysyä seuraksi.
- Miten niin?
- No kun mä olen ihan yksin. Vein Saaran ja lapset linja-auto-asemalle, ne lähti katsomaan Saaran siskon uutta vauvaa.
- Tule meille istumaan iltaa, ehdotin miettimättä.
- No en kai, jos te olette kerrankin kahdestaan.
- Tuu vaan, mä kyllä ilmotan jos tulee semmonen hetki että sä alat olla liikaa, virnistin. – Sä voisit auttaa noin asiantuntijana katsomaan kaikkia myynti-ilmoituksia, mitä me ollaan hevostiloista kerätty.
- Niinkö? Juha sanoi miettiväisesti. – No jos sä olet ihan tosissasi.
- Joo joo. Tule pois. Tuu vaikka samaa matkaa.
- Jos mä käyn kumminkin ensin vaihtamassa vaatteet, hän sanoi ja vilkaisi työhaalareitaan. – Mutta okei, mä ilmestyn kohta.
- Hienoa, hymyilin. Käänsin Nikin kohden kotia ja kävelin varmuuden vuoksi siellä vielä erinäisiä kierroksia kentällä, jotta se palautuisi varmasti. Niinpä Juha ehti tulla perässä jo ennen kuin olin saanut sen jalat kylmättyä.

- Mä olen just valmis, sanoin ja sammutin vedentulon. Riisuin Nikin riimun ja kehotin sitä menemään karsinaansa. Se tottelikin, kuten aina.
- Et ole käynyt Siirin tuntejakaan katsomassa pitkään aikaan, Juha sanoi.
- Ei mulla ole ollut aikaa mihinkään kivaan, huokaisin.
- Mutta kai sulla kohta alkaa kesäloma?
- Loma ja loma, töissä se menee, tuhahdin. Suljin karsinan oven, hain pikkuisen heinää ja pudistin sitten korret vaatteistani. – Mennään sisään.

Maru murisi matalasti oven takana, kun kiipesimme terassille ja taas kerran mietin, miten se mahtaisi selvitä kerrostaloasumisesta. Rapussakulkijat, postimies, mainostenjakajat… no, sen olisi vaan pakko oppia, ellei kävisi uskomaton säkä ja pääsisimmekin sittenkin jonnekin muualle ennen Alin tuloa.
- Ja muuttamisessa, jatkoin tallissa aloittamaani lausetta, kuin siitä ei olisikaan minuutteja.
- Millaset teidän muuttosuunnitelmat on? Juha kysyi ja seisahtui kynnykselle, jotta Maru saattoi tarkistaa hänen henkilöllisyytensä.
- Näillä näkymin meillä on kesäkuun alusta se opiskelija-asunto, muutetaan sinne sitten kun Ali ajaa meidät ulos. Mutta kyllä mä vielä elättelen toivoa, että jotain löytyisi ennen sitä. Tuu keittiöön niin mä näytän mitä kaikkea me ollaan käyty katsomassa. Mä alan laittaa ruokaa, kai se Vesku kohta tulee.

Olin laiskuuksissani ostanut pizzapohjia ja aloin rakentaa niiden päälle täytteitä istutettuani Juhan keittiön pöydän ääreen sen nipun kanssa, jossa olivat parhaat ehdokkaamme. Kaikissa vaan oli ollut jotain vikaa niin, että mikään ei ollut ollut ihan täydellinen. Kun olin viipaloinut puoli tusinaa tomaatteja tajusin vasta avata radion ja yhden vapaaillan kunniaksi ostamistani siidereistä.
- Haluatko sä siiderin? Tai kaljan? tarjosin.
- Miksei, Juha mutisi uppoutuneena lukemiseen. – Mikä vika tässä on? Tää mikä on Tuusulassa?

Kävin vilkaisemassa mitä tilaa hän tarkoitti.
- Siinä on hehtaarikaupalla peltoa, ensinnäkin, ei me osata sitä hoitaa.
- Vuokratkaa se jollekin viljelijälle. Tai lohkotte ja myytte kokonaan pois.
- Ja sitten se on kamalan iso. Mua ei kyllä haittaisi vaikka meillä olisi kuusi huonetta, mutta Veskua tuntuu haittaavan.
- Entäs tää mikä on Vihdissä?
- Sitä me käytiin katsomassa, ja se talli pitäisi rakentaa sisältä ihan kokonaan uudestaan.

Juha luki lisää ja minä laitoin uunin lämpiämään vilkuillen välillä pihalle. Kai Vesku ja Ville ja Musti jo kohta tulisivat? Tai saisivat sitten syödä kylmää pizzaa.
- Tää olisi musta paras teille, päätti Juha lopulta, kun olin työntänyt ensimmäisen pellillisen uuniin ja istuin hänen viereensä. Hän piteli edelleen sitä Tuusulaa kädessään. – Kysyittekö te josko se myytäisiin ilman kaikkia niitä peltoja, jos ne on kerran este?
- Ei, muistelin. Olimme kyllä käyneet katsomassa sitä, oikein virallisessa esittelyssä, mutta siellä oli ollut toinenkin pariskunta, joka oli vienyt esittelijän kaiken huomion. Omin päin olimme kiertäneet tallin ja talon ja sitten, kun toiset katsojat olivat saaneet pumpattua kaiken haluamansa tiedon ja lähteneet, oli Alissa alkanut vinkua kotiin.
- Tää on joka tapauksessa liian iso, oli Vesku todennut ja niin mekin olimme sitten lähteneet. Siinä vaiheessa houkuttelevan näköisiä tiloja oli ollut vielä käymättä vaikka kuinka paljon, joten se ei ollut tuntunut suurelta uhraukselta. Nyt se alkoi harmittaa minua.

- Oiskohan se vieläkin myymättä… jos menisi katsomaan uudelleen, mietin.
- No senkun soitat välittäjälle.
- Mä katson ensin, oisko se vielä netissä, päätin ja hain olohuoneesta tietokoneeni. Samassa Maru kääntyi taas kerran katsomaan ikkunaa ja päästi oman omituisen kurkkuäänensä. Joku oli tulossa. Minäkin vilkaisin pihalle ja näin helpotuksekseni vain oman pakumme. Aina kun Maru teki tuon, sydämeni hypähti ensin kurkkuun, sille ei vaan voinut mitään.
- Vahtikoira, kehuin sitä ja annoin sille katkaravun.

Odotin vähän aikaa ennen kuin päästin koiran ulos ja sitten meni vielä puolisen tuntia ennen kuin Vesku ja Ville tulivat sisään naureskellen kuin olisivat olleet humalassa.
- Taisi mennä hyvin? arvelin.
- Meni, meni, Vesku riemuitsi ja nappasi minut syliin uunin äärestä, missä olin vaihtamassa seuraavaa pizzaa sinne.
- Voititteko te?
- Toisia, mutta ihan vaan sadasosan erolla.
- Ei kai koulukisoissa lasketa sadasosia? epäilin.
- Kuvaannollinen sadasosa, taisi olla kaksi pistettä.
- Hitto, sanoin ihastuneena. Se oli paljon paremmin kuin mitä Vesku oli uskaltanut odottaa, kyseessä oli ollut yksi niistä ikäluokkakisoista, joissa todennäköisesti olivat vastassa Suomen parhaat viisivuotiaat, tai ainakin suuri osa niistä. – Joko tultiin kyselemään siemeniä?
- Usko tai älä, tultiin, nauroi Ville.
- Vau! kiljaisin. Sitten Villen ilme muuttui ja tajusin, että hän oli huomannut Juhan. Hitto, olikohan Jinna jutellut hänelle jotain talvisista hölmöilyistäni? Mutta ei, ei varmaankaan. En voinut kuvitella Jinnan juoruilevan minun asioistani. Edes Villelle, tai etenkään Villelle.

- Syömään, sanoin ja läjäytin pizzapellin keskelle pöytää ja lautaset perässä. – Jääkaapissa on juotavaa. Juha tuli katsomaan noita maatiloja, kun sekin oli yksin kotona.
- Mitä tiloista? heräsi Vesku heti ja istui Juhan viereen. He uppoutuivat katsomaan sitä tuusulalaispaikkaa. Ville söi pari palasta ja nousi sitten sanoen, että oli aika palata kotiin.
- Jinnalle terveisiä, ja kummipojalle, toivotin. Maru murahti taas kun Villen auton käynnistyminen kuului pihalta, mutta rauhoittui kun kosketin sen otsaa ja kehuin sitä.

Vesku kuunteli tarkasti kuin kirurgian professoria luennolla, miten Juha selvitti suunnilleen samoja asioita kuin minullekin aiemmin.
- Mutta onkohan se vielä myynnissä, hän aprikoi.
- On se netissä vielä, sanoin tyytyväisenä. – Just katoin ennen kuin te tulitte. Siellä olisi näyttökin taas huomenna.
- No hitto, ja mun pitää mennä töihin. Hei, missä lapset on? Täällä on ihan liian hiljasta.
- Miila vei ne mukanaan. Mä haen ne huomenna jossain välissä.
- Käy samalla katsomassa tota uudestaan, Vesku ehdotti.
- Minä? Yksin? Huu!
- Mä voin tulla sun mukaan, jos sä et luule olevasi tarpeeksi uskottava, Juha ehdotti ja katsoi minua vinosti hymyillen.
- Kyllä mut saa luvan ottaa todesta, jos mä olen katsomassa kokonaista hevostilaa, näpsäytin. – Mä en vaan osaa kuvitella, että menisin yksin mihinkään näyttöön, siellä pitää saada kuiskia jollekin että kato nyt totakin, miten hölmösti tehty ja semmosta.
- No menkää te, ihmeessä! Vesku ratkaisi.

Juha lampsi meille puoliltapäivin ja päästin hänet sisään vähän kiusaantuneena.
- Tässä on kyllä jotain vähän omituista, lähteä katsomaan jotain hevostilaa sun kanssasi, sanoin.
- Niin, ihan kuin me oltaisiin naimisissa tai jotain, myönsi Juha ja virnuili tyytyväisen näköisenä. Tönäisin häntä.
- Siitäkös sä tykkäisit?
- Älä nyt, mä olen onnellisesti naimisissa. Tai ainakin niin onnellisesti kuin mahdollista kun on kulunut toistakymmentä vuotta.
- Niinkö? sanoin ja katsoin häntä vähän ihmetellen. Olisimmeko Vesku ja minäkin tuossa pisteessä, vähän kyllästyneitä emmekä absoluuttisen onnellisia, kun Danni olisi Siirin ikäinen? Sitä ei huvittanut miettiä. Kiskoin nopeasti tallikengät jalkaani, ne saisivat kelvata tälle reissulle.
- Jätätkö sä koiran kotiin?
- Jätän. Vahtikoon taloa, sitä varten se on hommattukin. Käskin Marua odottamaan ja se jäi surkeaa teeskennellen eteisen lattialle, painaen leukansa tassuilleen.

Otimme Alin auton, sillä Vesku oli mennyt mersulla töihin. Ajoin hiljaisuuden vallitessa, paitsi radiota, eikä Juhakaan puhunut mitään, käänsi vaan jossain vaiheessa radiota kovemmalle ja alkoi naputtaa sormillaan tahtia. Vilkaisin häntä hymyillen.
- Saat sä laulaakin, sanoin.
- No en hitossa.
- Mä laulan aina autossa.
- En mä kuule sun laulavan.
- Enhän mä nyt kehtaa kun sä olet kyydissä, tirskahdin, mutta aloin kuitenkin kohta yhtyä kertosäkeeseen. Olin juuri tajunnut, että saatoin olla matkalla katsomaan uutta kotiani, ja ajatus oli humahtanut lävitseni kuin suoneen pistetty piriste.

- Nyt aletaan lähestyä, sanoin, kun näin lopulta tutun tienviitan. Minun oli pitänyt aamulla tarkistaa reitti uudelleen, olihan jo aikaa siitä, kun olimme olleet täällä Veskun kanssa.
- Mä meinasin just kysyä, että eikö me olla jo Sipoossa, Juha sanoi tasaisesti.
- Ei, mutta se on kyllä suunnilleen rajalla.
- Mikä säkä. Sipoon puolella hintaa ois ollut parikymmentä tuhatta enemmän.
- Oisko? kysyin yllättyneenä ja vilkaisin häntä.
- Ajattele statusta. Sipoo on bättrefolk-kunta, Tuusulassa ei ole muuta kuin Rantatie ja sinne on täältä matkaa vaikka miten.
- Ai, sanoin kunnioittavasti. Enpä ollut tuommoistakaan tullut ajatelleeksi.

Olin pitänyt talosta kovasti, muistin sen heti, kun ajoin pihaan ja pysäköin kiinteistövälittäjän mainoksin teipatun auton viereen. Se oli tehnyt minuun vaikutuksen maaliskuisessa räntäsateessa, nyt se näytti vielä paremmalta melkein kesäisessä auringossa.
- Mä saatan tarvita tän paikan, henkäisin.
- Tää on hienon näköinen, sanoi Juhakin vaikuttuneena ja laittoi kuin vahingossa kätensä hartioilleni.
- Mitä sä nyt?
- No eikö meidän pitänyt teeskennellä avioparia?
- Ei meidän tosiaankaan tarvitse, tirskahdin ja käänsin katseeni takaisin taloon. Se oli vähän samantyyppinen kuin Ketojen, itse asiassa, joskin matalampi ja muutenkin pienempi. Samanlainen mahtipontinen lasikuisti siinä kuitenkin oli keskellä julkisivua.
- Mennään sisään, meidän piti haastatella myyntihenkilökuntaa, Juha kehotti ja kiskaisi minua eteenpäin.

Kuistilla istui kyllästyneen näköinen naisihminen, joka nappasi kiireesti kuulokkeet pois korvistaan kun astuimme sisään. Virkahymy levisi kasvoille ja hän hyppäsi pystyyn kättelemään meitä.
- Tää on ollut myynnissä jo kauan, onko hinta laskenut? kysyin minä ensimmäiseksi, päättäneenä aloittaa järein asein.
- Tarjouksia otetaan vastaan, nainen hymyili ja viittoili meitä peremmälle. Meninkin, vaikka muistin talon aika hyvin edelliseltä käynniltä. Nyt oli tilanne kuitenkin niin toinen, että halusin katsella uudestaan. Juha ja esittelijä tulivat perässäni ja kuulin, miten Juha alkoi jutella maista, siitä mitä hän oli meille edellisiltana ehdottanut.
- Kyllä, viljelysmaasta on kyselty erikseen, kuulin yllätyksekseni naisen vastaavan. Taistelin ollakseni käännähtämättä tai hypähtämättä riemusta. Ei ehkä ollut fiksua näyttää, että hän oli vastannut kynnyskysymykseen oikein.
- Mieluummin kaikki tietysti myydään pakettina, esittelijä jatkoi.
- Meillä on tarvetta korkeintaan viidelle hehtaarille, kuulin itseni kuitenkin sanovan. Sen olimme laskeneet riittävän laidunmaiksi, vaikka saisimme tallin täyteen. Nainen raapusti jotain muistiin ja päätin olla sanomatta enempää tässä vaiheessa. Keskityin katsomaan huoneita uudelleen.

- Talliin mä en voi tulla, paha allergia, esittelijä sanoi pahoitellen. En voinut olla vilkaisematta hänen korkokenkiään. Ettei kyseessä vaan ollut niiden allergia kuralle? Mutta ei se mitään, en minä häntä sinne kaivannutkaan. Hän ei näyttänyt siltä, että osaisi vastata yhteenkään talliin liittyvään kysymykseen, minkä saattaisin esittää. Odottelin kärsivällisesti Juhaa, joka koputteli kylpyhuoneen seiniä ja haisteli kellarikerroksessa nenä pystyssä homeen tuoksua.

- En mä ymmärrä talleista mitään, hän sanoi kun marssimme pihan yli kohden ulkorakennuksia.
- Itsepähän halusit esittää mun miestä. Mikä pariskunta nyt haluaa hevostilan ellei molemmat oo edes vähän kiinnostuneita? Ja mitä sä tykkäsit talosta?
- Ei mennyt mistään kohden sormi läpi, Juha myönsi. – Mutta kuntotarkistus sille kannattaa tietysti teettää. Siellä voi olla jotain piileviä vikoja, mitä mun röntgenkatseeni ei näe.
- Musta se on kiva, sanoin tyytyväisenä. Saatoin tuskin uskoa, että unelmani, Veskun ja minun unelma, saattoi sittenkin olla toteutumassa.

Talli oli samanlaisessa kunnossa kuin edelliselläkin käynnillämme. Karsinat olivat tyhjät ja hämähäkinverkoissa, muutama ovi roikkui poissa paikoiltaan. Se oli asumattomamman näköinen kuin talo. Juha kokeili vesihanaa ja paria juomakuppia, ja putket korisivat ennen kuin purskauttivat esiin ruosteenruskeaa vettä. Kiersimme pienen kierroksen pihalla, tarkistin muistikuvani tarhojen määrästä ja aitojen kunnosta ja sitten lähdimme palaamaan sisään. Kysyin esittelijältä, miten minun pitäisi toimia, jos halusin tehdä tarjouksen vain osasta tilan maita talon lisäksi, ja miten kuntotarkistuksen teettäminen tapahtui. Hän vastasi asiallisesti ja sitten kaikki oli oikeastaan tehty. Katsoin hiukan haikeana taakseni ennen kuin istuin autoon ja näin, miten nainen kuistilla vilkaisi kelloaan kuin arvioiden, voisiko jo lähteä, vai olisiko joku hullu mahdollisesti vielä tulossa.


45.

Ajoin vähän matkaa hiljaisena, pää velloen suunnitelmia ja havahduin oikeastaan vasta, kun Juha kysyi, minne olin menossa. Vilkaisin ympärilleni ja totesin, ettei minulla ollut aavistustakaan.
- Missä me ollaan?
- Vanhalla Porvoontiellä menossa etelään, hän hymähti.
- Hmm, missähän meidän pitäis olla...
- No aika lenkki tulee jos tätä kautta aiot Nurmijärvelle takasin.
- Dämn. Pysäytin sopivasti kohdalle osuvalle bussipysäkille ja aloin vilkuilla taustapeiliin, mutta sieltä tuli autoja tasaisena virtana kahdeksaa-yhdeksääkymppiä niin, ettei uukkaria oikein tehnyt mieli ajatella. Hyvä jos pääsisin takaisin sekaan oikeaan suuntaan.

- Niin… muistin ja vilkaisin Juhaa. – Vai haittaisko sua jos me käydään hakemassa tytöt nyt matkalla? Ei siinä kauhean kauan mene.
- Hae pois. Hän asettui paremmin penkille ja minä laitoin vaihteen vapaalle ja käsijarrun päälle. Pitäisi soittaa, että olivatko Danni ja Alissa vielä Miilan luona vai oliko hän vienyt ne Ilselle vai mihin.

Miilalla he kuulemma olivat vielä. Minä en voinut mitään, minun oli pakko jaaritella ainakin viisi minuuttia tilasta, jota tulimme katsomasta, ennen kuin raaskin lopettaa. Voi olla, että meni vähän pidempäänkin. Juha katsoi minua huvittuneen näköisenä kun Miila väenvängällä lopetti puhelun melkein kesken lauseeni.
- Sä naurat mulle, totesin vähän nolostuen, mutta ei se oikeastaan minua häirinnyt. Olihan se nyt kai ymmärrettävää, jos oli innoissaan tämmöisessä tilanteessa.
- Vähän, Juha myönsi, tarttui kiinni leuastani ja suuteli minua. Suljin silmäni, enkä osannut ällistykseltäni edes huitaista. Luulin, että se tämä asia oli ollut selvä. Kohta hän taas pyytelisi anteeksi ja lupaisi, ettei enää ikinä.

- Mun oli pakko, hän totesi vain kuitenkin.
- Tekisi mieli jättää sut tähän ja saisit kävellä kotiin, puuskahdin.
- Kai mä sen ansaitsisin. Jotenkin vaan hellyttävää katsoa kun toinen on niin nuori ja niin tohkeissaan.
- Toinen? Minä?
- Sinä, sinä, hän nauroi.
- Ja sä ilmeisesti haluaisit rippusen sitä nuoruutta, tuhahdin ja kaasutin takaisin tielle niin, että moottori ulvoi.
- No tietysti haluaisin.
- Et sä ole ollutkaan muhun ihastunut missään vaiheessa, sä halusit vaan kuvitella olevasi vähän päälle kakskymppinen itse, syytin.
- Olenko mä koskaan sanonut mitään ihastumisesta?

Hiljenin miettimään, vaikka tiesin suoralta kädeltä, ettei hän ollut. Olin vain olettanut.
- Jatka ihmeessä tohisemista, Juha sanoi muutaman kilometrin kuluttua, kun en ollut sanonut mitään.
- Ei huvita.
- Meinaatteko te ottaa sinne muiden hevosia vai ostaa vaan lisää omia? Meinaatteko palkata apuväkeä? Mistä te hommaatte huonekalut noin isoon taloon? hän houkutteli.
- Kierrätyskeskuksesta varmaan, sieltä meidän melkein kaikki entisetkin on, vastasin, ennen kuin muistin murjottavani, ja sitten ajatukseni olivatkin taas talossa. – Oikeastaan siellä ei oo yhtään liikaa huoneita. Danni ja Alissa tarvii jossain vaiheessa kumpikin omansa, ja sitten me saadaan silti työhuone ja vaikka samanlainen kirjastohuone kuin Saaralla, se on ihana.
- Aika rohkee veto kyllä. Pakko nostaa hattua teille.
- Ai miten niin?
- Muuttaa tolla tavalla lainarahalla maalle. Vai onko teillä pesämuna piilossa?
- No ei mitään mainittavaa. Muistin Veskun isänperinnön, sen pienen summan, minkä hän oli saanut vanhan mersun lisäksi, ja josta oli jo vähän syötykin, ainakin hevosauton verran.

- Me ollaan aina haluttu omaa paikkaa hevosille, alusta asti, yritin selittää.
- Eikö kannattaisi säästää ensin vähän aikaa, niin että säkin olisit jo töissä? Teillähän on hyvät palkat sitten molemmilla.
- Ei sillä ole oikeastaan väliä. Jos me asutaan kaupungissa ja maksetaan vuokraa omasta asunnosta ja hevosten tallipaikoista ei säästöön jäisi paljon mitään, sanoin varmasti. Niin oli Vesku laskenut, ja vaikka luotinkin hänen laskupäähänsä, olin laskenut itse samoin.
- Mutta eikö sun vielä pitäisi viettää villiä opiskelijaelämää, kun kerran voit?
- No pitäisi, irvistin. – Mutta se mahdollisuus kyllä katosi saman tien kun Danni syntyi. Turha sitä on enää haikailla. Ja ennen kuin kysyt niin ei, ei sitä ollut tarkotus tehdä vielä moneen vuoteen.
- Kuulostaa tutulta. Varo vaan kolmenkympin villitystä sitten, tai neljänkympin, Juha naurahti ilottomasti, mutta en ehtinyt jatkaa siitä kun saavuimme ruuhkaisemmille seuduille. Kaivoin puhelimen uudelleen esiin ja soitin Miilalle, että lähestyimme. He asuivat sen verran lähellä keskustaa, ettei sinne voinut autoa parkkeerata. Etsisin vaan heidän autonsa kadunvarresta ja jäisin siihen vilkut päällä odottamaan, että hän tulisi tyttöjen kanssa.
- Tässäkö sun siskosi asuu? Juha kysyi katsoen kiinnostuneena ylös satavuotiaan kivitalon seiniä ja erkkeri-ikkunoita.
- Pankki niidenkin asunnon omistaa. Ei meidän suku oo mitään kultalusikka suussa syntyneitä.

Miilaa ja tyttöjä ei tarvinnut kauan odottaa.
- Mitäs nuppuset, sanoin niille ja kuuntelin tärkeimmät kuulumiset – Danni oli purrut Alissaa – kun Miila nosti turvaistuimet heidän autostaan meidän autoon.
- Meinaatteko te ostaa sen? hän kysyi.
- Kyllä me nyt ainakin tarjous laitetaan.
- Sitten me tullaan teille viikonlopuisin maaseutulomalle ottamaan aurinkoa, hän sanoi tyytyväisenä.
- Ai niinkö? No, saa sitä aurinkoa kai vasara tai talikkokin kädessä.
- Ei vieraita saa pistää hommiin.
- Vieraita saatetaan pistää talikolla, jos ne makaa pihassa passuuttamassa itseään ja isäntäväki raataa, uhkasin. – Tai sitten siitä ilosta saa maksaa käyvän hinnan.
- Mä pidän peukkuja teille, se kuulosti hienolta, Miila sanoi. Tiesin, että hän tarkoitti sitä, vaikkei mikään mahti maailmassa saisikaan häntä muuttamaan pois täältä, missä rappukäytävissä tuoksui lattiavaha ja jalkakäytävillä tuskin oli lunta talvellakaan.

Siitä illasta tuli pitkä. Ensin odotin Veskun töistätuloa kuin kekäleitä pöksyissäni, sitten yritimme jutella hoitaessamme hevoset ja lapset ja ruoan ja saunomisen, mutta kuvitella saattaa, miten katkonaista se oli.
- Luojan kiitos noi on jo noinkin isoja, puuskahdin, kun saimme tytöt lopulta iltapalalle asti. Molemmat vilkaisivat minua epäilevästi kuin olisin juoninut jotain niiden päänmenoksi.
- Eihän ne mitään isoja ole, ihan pieniä, Vesku väitti vastaan.
- Isompia, korjasin. – Mä en rupeaisi enää uudelleen muuttamaan maalle jos noi olisi yksvuotiaita. Jos siis tietäisin, millaista se sitten on.

- Ootteko te nyt niin isoja, että menette itse nukkumaan, että me saadaan jutella rauhassa? ehdotti Vesku tytöille.
- Osataan me mennä, Danni sanoi ja ihan nähdäksemme mitä tapahtuisi, jäimme alakertaan katsomaan mitä tapahtuisi, kun ne lähtivät käsi kädessä ylös. Sieltä kuului puhetta ja väittelyä ja jopa veden ääntä, joskin kummankaan hampaidenpesu ei ollut vielä kovin tehokasta omin päin. Sitten hiljeni, kunnes ehkä kolmen minuutin kuluttua Danni huusi isiä kuin hengenhädässä.
- Kiesus, jompikumpi putosi sängystä, säikähdin ja Vesku lähti yläkertaan.
- Ne ei saaneet peittoja hyvin päälleen, hän nauroi palatessaan.
- Tuu pian tänne nyt, aletaan suunnitella tarjousta, kehotin, pompin sohvassa ja taputin vieruspaikkaani. Rauhoitun kuitenkin äkisti, kun tunsin itseni nuoreksi tohottajaksi.

Vesku näytti onneksi nuorelta tohottajalta myös, hän loikkasi viereeni niin, että koko sohva rusahti ja kutitti minua kunnes kikatin. Riemastuin, ei hän sentään ollut eri sukupolvea kuin minä. Kyllä tämä hänestäkin oli jännää ja ihanaa. Kutitin takaisin ja sitten romahdimme sohvalta lattialle ja sohvapöytä olisi varmaan kaatunut, ellei sen päällä olisi ollut niin paljon painoa.
- Hysst, lapset herää ja tulee ihmettelemään, tirskuin, sillä en pystynyt saamaan sanaakaan ulos nauramatta.
- Ole sitten hiljaa…

Makasin puoliksi Veskun päällä ja yritin rauhoittua, painoin pääni hänen mahalleen ja hengitin pakotetun rauhallisesti.
- Se oli ihana, sanoin muistaen, miksi olimme ruvenneet riehumaan ja silittelin häntä.
- Se on aika kallis.
- Mutta ne ei oo saaneet myytyä sitä sillä hinnalla, se on roikkunut netissä jo ainakin pari kuukautta. Me voidaan jättää suurin osa maasta pois ja tehdä tarjous jostain viidestä-kuudesta hehtaarista.
- Maa on kyllä halpaa verrattuna rakennuksiin.
- Mutta kuka sitä sitten hoitaa? mehän laskettiin, mitä me tarvitaan laitumiksi, paitsi ettei meillä ole edes laiduntavia hevosia.
- Sitten meillä on kun alkaa olla tammoja ja varsoja, Vesku sanoi haaveellisen näköisenä ja alkoi vääntäytyä ylös altani. – Lasketaan vielä vähän.

Laskimme ja pohdimme ja vertailimme lainatarjouksia, joita olimme eri pankeista saaneet. Lopuksi Vesku kirjoitti hitaasti ja huolellisesti tarjouksen, joka oli pelottavan monta kymmentä tuhatta pienempi kuin nettiin laitettu myyntihinta ja lisäsi loppuun, että pidätimme oikeuden vetää tarjous takaisin, jos pankki ei antaisikaan meille lainaa, tai jos talosta tai tallista löytyisi perustavanlaatuisia vikoja kun tilaisimme jonkun tarkastamaan sen.
- Oisko se siinä? hän kysyi.
- Pitäiskö sun lähettää toi ensin Ristolle, se voisi lukea sen läpi ja tarkistaa, että se on hyvä, sanoin epäillen. Kapulakieli ei ollut erikoisalaani.
- Toi oli hyvä idea, Vesku sanoi ja vaihtoikin osoiteriville veljensä sähköpostiosoitteen. Hän soittikin varmuuden vuoksi perään, vaikka ei hän kuulemma uskonut, että Ristolla näin sunnuntai-iltana olisi muuta tekemistä kuin töitä koneen ääressä.

- Se talli on kyllä vähän autio jos siellä on vaan Niki ja Musti, sanoin ja heittäydyin makaamaan pää Veskun sylissä.
- Ei meillä taida olla varaa ostaa samana kesänä tilaa ja puolta tusinaa hevosta.
- Jos otetaan sen verran enemmän lainaa, houkuttelin. – Tarvitaanhan me se kantatamma, ja jotenkin mä luulen, että sulle ei kelpaa se Nikin sisko, vaikka mä sen haluaisinkin.
- Ei niin, jos me ruvetaan kasvattamaan niin sitten sen pitää olla täällä kantakirjattu, Vesku myönsi.
- Mä arvelinkin, että sä olet tota mieltä.
- Mitäs muuta me sinne laitettaisiin? Lapsille poni, eikö vaan? Harmi että Oona möi jo sen Wiccan.
- Voi olla, että tää kesä menee vaan laittaessa paikkoja kuntoon. Jos me nyt se saadaan edes.
- Älä ala pessimistiksi, tää ilta ei oo semmosta varten, sanoin uhkaavasti ja kiskoin häntä verkkareiden vyönarusta. – Me voidaan murehtia ja huolehtia hamaan kuolemaan asti tän illan jälkeen mutta ei nyt.

Vesku kumartui päivittämään sähköpostiaan ja tuhahti, kun ei siellä ilmeisesti ollut vielä vastausta Ristolta. Sitten hän tarttui hiuksiini.
- Mitä sä teet?
- En mä tehnyt mitään, mutta mä keksin just, että miten me voitais kuluttaa aikaa sillä aikaa kun odotetaan että Risto vastaa, sanoin ilahtuneena ja aloin avata solmua, jota olin äsken vain huvin vuoksi nujuuttanut.
- Sitten meillä on tosiaan tilaa tehdä vaikka miten paljon lisää lapsiakin, Vesku sanoi kuulostaen tyytyväiseltä.
- Ei hemmetissä, meillä on jo kaksisataa prosenttia enemmän kuin mitä tarttisi olla tällä hetkellä.
- Oikeesti, me voidaan ruveta suunnittelemaan niitäkin. Tehdään nyt jotain suunnitellusti, Vesku pyysi.

- Hmm, puhutaan niistä joskus toiste, sanoin. Sen jälkeen, kun Alissa oli muuttanut meille, olin alkanut olla aika lailla sitä mieltä, että meille riitti. Minulle riitti. En minä sitä vielä ollut Veskulle raaskinut sanoa, eikä tämä ainakaan ollut se hetki.
- Joo joo, mä tiedän, sä haluat valmistua ensin.
- Jos me otetaan noin iso laina mun on pakko saada olla töissäkin sen jälkeen, ei tommosta lapsilisillä lyhennetä, sanoin ja kiipesin Veskun syliin. Hänen suunsa piti sulkea, jos en sitten halunnut ruveta käymään perhesuunnittelukeskustelua nyt. Jähmetyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta kun yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, kiskoin pois saunan jälkeen ylleni vetämät topin ja pyjamanhousut.
- Ei hullumpaa, Vesku sanoi ja painoi suunsa rintojeni väliin.
- Toivottavasti se Risto vastaa sähköpostilla eikä päätä soittaa takasin, mutisin kun kiskoin hänenkin T-paitansa pois.

Sohva ei ollut miellyttävin paikka rakastella, mutta ei nyt ihan kelvotonkaan, ja ajankuluna se ainakin oli hauskempaa kuin tuijottaa odottavasti ruutua.
- Mukavaa ettei susta vielä ole tullut vanha ja kyvytön, huokaisin Veskulle.
- Luoja mua semmoselta varjelkoon, kai sä vaihtaisit miestä, hän sanoi ja painoi vielä yhden vaativan suukon suulleni.
- Mä saattasin vaihtaakin, sanoi teeskennellen harkitsevaa. Sitten kiemurtelin pois hänen altaan ja kipaisin vessaan. Kun palasin, oli hän jo taas tietokoneen kimpussa.
- Joko se Risto vastasi?
- Joo, korjasi pari sanamuotoa, mutta näyttää siltä että lähinnä vaan sen takia että voi joskus myöhemmin laskuttaa sen multa, Vesku tuhahti. Lakimiesveli oli joskus hyödyllinen, mutta molemmat me olimme sitä mieltä, että tyyppinä Risto ei ollut ihan ykkössuosikkejamme.
- No niin, lähetä se sitten.

Istuin takaisin sohvalle ja katsoin, miten Vesku kirjoitti kiinteistövälittäjän nimen vastaanottajaksi ja tarkisti kirjoittamansa meidän yhteystiedot, mutta sitten hän ei kuitenkaan lähettänyt viestiä.
- Laita tonni vähemmän, yllytin, kuvittelin hänen pohtivan tuota juhlallista summaa.
- Sama kai se, hän sanoi ja pienensi summaa vielä vähän. Siltikään hän ei vielä painanut lähetysnappia vaan käännähti äkkiä minua päin. – Tiedätkö sä mitä tää tarkoittaa?
- Tietysti tiedän, sitä, että meistä tulee hevostilallisia, niin kuin me aina ollaan haluttu.
- Sitä mä en nyt tarkoittanut. Helevetin iso yhteinen laina pariksi-kolmeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin.
- Ei meillä ole muita vaihtoehtoja saada sitä tilaa, sanoin tyynesti. En edelleenkään oikein ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Vesku näytti epävarmalta ja se sai minut huolestuneeksi. Olin jo ihan valmis heittäytymään tämän taivaallisen idean toteutukseen, mutta miksi hän nyt alkoi epäröidä?
- Halutaanko me olla naimisissa pankin kanssa seuraavat vuosikymmenet? Ja entä jos me... jos jotain tuleekin. Mä luulen että on helpompi saada aikaan sopuisa avioero kuin jakaa puoliksi tilaa ja lainaa. Kato miten kävi isän perinnönjaossa, ja mä luulin, että me ollaan kaikki fiksuja ihmisiä ja yhtä perhettä.

Nyt ymmärsin. Ymmärsin ja naurahdin helpottuneena.
- Sä meinaat, että yhteisen lainan ottaminen merkitsee paljon enemmän kuin se, että me mentiin naimisiin.
- Joo, suunnilleen niin. Mehän mentiin oikeastaan naimisiin vaan sen takia, että isä oli kuolemassa.

Minä nauroin ääneen ja puraisin häntä hellästi olkapäästä.
- Luuletko sä hitto soikoon, että mä ajattelin mennä sun kanssa naimisiin hetkeksi, että sun isällesi tulisi hyvä mieli?
- Niin sä sanoit kun sä kosit, Vesku muistutti.
- No sen takia mä halusin mennä naimisiin silloin. Ei se muuten ollut syynä, hölmö. Sekin tuli vaan vähän ennen aikojaan, niin kuin Dannikin. Hetken mielijohde.
- Ai.
- En mä nyt sentään niin uhrautuvainen ihminen ole, että olisin nainut sut vain, jotta Karille tulisi hyvä mieli. Tai kai me sitten oltaisiin jo erottu. Kyllä sä olet omituinen.
- Olenko?
- Näköjään. Nojasin hänen selkäänsä ja kurottauduin näpelöimään kannettavan hiirtä. Sain kursorin osumaan napille, jossa luki se kohtalokas ”Lähetä” ja valmistauduin painamaan sitä. – Mä olen valmis sitoutumaan nyt, oletko sä?

Hetkeen hän ei liikahtanut ja ehdin jo huolestua, mutta sitten hän asetti etusormensa omani päälle ja painoi niin, että naksahdus kuului.
- Jesses, se oli menoa sitten, totesin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   19.3.15 19:29:21

Voi ei, mä niin haluaisin vielä lisää!!!

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   19.3.15 19:30:43

Sama juttu! Hirveen kivaan kohtaan jäi:-)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.3.15 20:07:29

Okei :) Nyt on sitten Vesku äänessä.
-------------------
1.

Ylilääkäri halusi nähdä minut, kuulemma. Epäilin, ettei välttämättä hyvissä merkeissä, joten vaihdoin puhtaan takin päälleni ennen menoa vastaanotolle. Ei vanhakaan nyt varsinaisesti saastainen ollut, mutten muistanut olinko vaihtanut sitä tällä viikolla. En ainakaan ollut tappanut ketään, joten kyse oli jostain pienemmästä. Epäilin venkoilemistani työvuorolistojeni kanssa.

Kun pääsin nokikkain herra isoherran kanssa totesin olleeni oikeassa.
- Et pidä viikonlopputyöstä? hän kysyi katsoen minua pettävän ystävällisesti. Hän oli pullea, harmaantunut, kaljuuntunut mies, jonka siniset silmät näyttivät aina vähän vetistäviltä, kuin Archie Bunkerilla. Hän olikin yhtä mukava kuin kyseinen henkilö.
- Mä yritän välttää niitä näin kesäkaudella, mun harrastukseni takia, lausuin valmiiksimiettimäni vastauksen.
- Mikä se semmoinen harrastus on? Mökkeily perheen kanssa?
- Kilparatsastus, sanoin nöyrästi. Katseeni vaelsi pitkin hänen kirjoituspöytäänsä, mutta en minä oikeastaan pelännyt hänen katsettaankaan, siispä katsoin ylöspäin.

- Niinkö? Oletko hyväkin? mies kysyi.
- Aika hyvä, itse asiassa, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä vähän. – En mä ole ollut Hesarin urheilusivuilla vielä tänä kesänä, mutta nuorempana olen ja loppukesästä saatan olla taas.
- Niinkö? hän toisti, mutta ilme oli muuttunut. Huhu oli kertonut, että hän oli jonkinlainen urheiluhullu, mutta en ollut kuvitellut, että se ulottuisi formulaykkösistä niin eksoottiseen lajiin kuin ratsastus. – Minun tyttärentyttäreni ratsastaa… hän sanoi.

Hölmöä tai ei, oloni helpottui. Paapovia vanhempia hyvin likellä olivat paapovat isovanhemmat. Ylilääkäri kuitenkin rykäisi virallisesti, kuin unohtaakseen hetkellisen pehmeämisensä.
- Meille tarvitaan joku täyttämään Kajon vakanssi, haluatko sen? hän kysyi esipuheitta. Tiesin kyllä tyypin, mutta en osannut äkkiä sanoa, mitä se minulle toisi uutta.
- Työaika on arkisin, mies sanoi, kun huomasi minun olevan ymmällään. – Viikonloppupäivystyksiä suunnilleen kerran, ehkä kaksi kuussa mutta ei täällä vaan takapäivystäjänä. Pystytkö vastaamaan puhelimeen ratsastuskilpailuissa?
- Kymmenen minuutin viiveellä, lupasin ja tunsin, miten pulssini kiihtyi. Jumaliste, setä tarjosi minulle ylennystä. – Entä muu palkka? uskalsin kysyä.
- Taulukon mukaan. Huolitko?
- Huolin, sanoin. Ei se kaivannut enempiä miettimisiä. Kollegat olivat jo alkaneet nurista kun minulla oli pitkä lista lauantaita tai sunnuntaita, jotka ehdottomasti tarvitsin vapaiksi. Oli niin paljon kisoja, mihin Mustin vaan piti päästä näyttämään kykynsä, enkä halunnut antaa sitä muiden ratsastettavaksi, ellei minun ollut pakko.

Minulla oli kevyt olo, kun kävelin pois. Se sen kuin van keveni koko matkan takaisin osastolle, ja kun törmäsin Juriin, joka oli ollut samalla vuosikurssilla kanssani ja päätynyt tänne, mottasin häntä vähän turhankin kovaa olkapäähän. Hän katsoi minua epäileväisenä ja kummissaan; hän oli kuullut, että ylilääkäri oli halunnut tavata minut.
- Mä sain arkiviran, ilmoitin.
- Pinko, Juri tuhahti.
- Tai sitten mä vaan olen kaikista hankalin, virnistin. Marssin kansliaan tarkistamaan, oliko mitään kummallista tapahtunut poissa ollessani ja kun totesin, ettei, lepohuoneeseen. Olin jo soittamassa Jessille, mutta vilkaisin kelloa ja totesin, että hän oli varmastikin vielä tentissä alueen toisella laidalla. Olkoon, olisikin ehkä mukavampaa kertoa kasvokkain. Avasin sen sijaan selaimen ja menin sähköpostiini. Tuskin siellä vielä mitään kiinnostavaa olisi, olinhan vasta edellisiltana lähettänyt tarjouksen hevostilasta ja kyselyn kuntotarkastuksesta.

Molempiin oli kuitenkin vastaus. Hyvä vastaus. Tuijotin niitä vähän aikaa ja mahani tuntui kiertyvän tiukaksi solmuksi. Olin kuvitellut, että tämmöiset asiat veisivät aikaa, mutta ainakin tarjouksen vastaus oli tullut jo edellisyönä. Jos olisimme valvoneet vähän pidempään olisimme nähneet sen kotona ennen kuin kiipesimme yläkertaan nukkumaan. Emme olleet semmoista kuitenkaan osanneet edes odottaa ja meillä oli ollut muuta mielessä. Oli siinä tullut laitettua pitkin keskusteluin parisuhdetta niin hyvään järjestykseen, että sängyn kutsu oli tuntunut lopulta suorastaan seireeninlaululla. Omituinen välittäjä, joka teki töitä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, ja siunattu paikan myyjä, joka kai kärsi unettomuudesta odottaessaan olemattomia tarjouksia. Olikohan hän edes miettinyt ennen kuin hyväksyi meidän? Ei ainakaan ollut nukkunut yön yli.

Nyt yritin jo soittaa Jessille. Hän ei kuitenkaan vastannut, kuten olin epäillytkin, joten laitoin sen sijaan tekstiviestin, että hän soittaisi minulle heti kun ehtisi ja aloin pää pyörällä miettiä, mitä tekisin seuraavaksi. Soitin firmaan, jolta olin kysellyt talon tarkastusta ja annoin osoitteen, mihin he saisivat lähteä ajamaan. Olin soittamassa pankkiin varatakseni ajan lainaneuvottelua varten, mutta sen sain jättää myöhemmäksi, kun piti lähteä töihin.
- Sä näytät omituiselta, sanoi Sussi, nuori sairaanhoitaja minulle.
- Se on olevinaan kun se on saanu ylennyksen, juorusi Juri.
- En mä sitä enää muistanutkaan. Mulle osui useampiakin lottovoittoja tänään, tunnustin.
- Älä, paljonko voitit? Kai tarjoot kaljat töiden jälkeen?
- Voitin @!#$ ison ja pitkän asuntolainan, niin että sä saat kyllä olla se joka tarjoo, nauroin.

Jessi ei soittanut ikinä takaisin ja mietin, mitä hän nyt taas touhusi. Ei tenttejä sentään kahdeksaa tuntia tehty, ei ainakaan minun aikanani. Lähdin siis ajamaan kotiin – ehkä hän oli unohtanut puhelimen tai ehkä he olivat päättäneet lähteä tentin jälkeen käymään yksillä tai jotain. Päiväkodin pihalla kuitenkin kohtasimme, ajoimme sinne peräkkäin.
- Mikset sä soittanut mulle? kysyin.
- Oisko mun pitänyt? hän kysyi.
- Olis, etkö sä ole katsonut puhelintasi? Meidän tarjous hyväksyttiin!
- Missä hiton välissä? Jessi kysyi tuijottaen minua, silmät laajeten ihmetyksestä.
- Viime hiton yönä, ihan heti.
- Me saadaan se tila? hän kysyi epäuskoisena.
- Jos me saadaan laina, muistutin, mutta hän ei tainnut enää kuulla sitä loikatessaan kaulaani. Tai paremminkin ympäri minun, kuin olisi yrittänyt päästä reppuselkään.
- Hei, rouva rauhottuu nyt. Lapset luulee, että sä olet tullut hulluksi, ja tarhantädit ainakin luulee, toppuuttelin, mutta pakko minun oli ottaa häntä takapuolen alta kiinni, tai hän olisi tipahtanut.

Asiat tapahtuivat ihan hurjaa vauhtia nyt, kun ne olivat lähteneet liikkeelle. Sovimme kaupantekopäivän heti, kun kuntotarkastuksen tulokset näyttivät vihreää valoa, ja ensimmäistä kertaa kuulin, että Jessin vanhemmat vastustivat jotain, mitä teimme. Tai Ilse lähinnä, hänen mielestään me olimme hulluja. Kaiken hän oli hyväksynyt tähän mennessä, kihlautumisen, naimisiinmenon, vauvan, mutta tämä oli liikaa.
- On ihan eri asia, jos te muutatte maalle vuodeksi, kokeilumielessä, mutta että otatte tossa iässä tonkokoisen lainan, että pääsette hautautumaan maalle? Siitä tulee ihan hirveän rankkaa, miten te muka jaksatte hoitaa elukat ja tilan ja silti käydä töissäkin?
- Mehän ollaan kokeiltu sitä jo, Jessi sanoi, mutta hänen ilmeensä oli vähän epäilevä ja äänensä kysyvä.
- Ja oli yhtä ruusuilla tanssimista, vai mitä? Joka aamu ja ilta talliin, oli pyhä tai arki. Ettehän te pääse enää ikinä edes matkustamaan minnekään. Ilse paasasi niin, että kirjaimellisesti näin Jessin mielialan laskevan, eikä minustakaan nyt ihan hyvältä tuntunut. Olimmeko me tosiaan ottamassa ihan päättömän askeleen?

- Se on tehty nyt, ja sillä hyvä, sanoin ja laitoin käteni suojelevasti Jessin ympärille. Katsoin Ilseä vihaisesti, sillä eihän ollut mitään järkeä ruveta pahoittamaan mieltämme nyt, kun asioihin ei enää voinut vaikuttaa. En olisi uskonut häntä niin ilkeäksi, eikä hän ollutkaan. Hän levitti kätensä paljonpuhuvasti ja huokaisi.
- Mitäpä se mulle kuuluu. Aikuisia ihmisiähän te olette.
- Viime vuoden jälkeen seuraava on helpompi, nyt me tiedetään jo mihin ollaan rupeamassa, sanoin paljon luottavaisemmin kuin miltä minusta itse asiassa tuntui, mutta Jessiin se toimi ja Ilsekin hymyili jo hiukan.
- Ajattele, sä voit lähettää Karoliinan meidän luokse hengittämään terveellistä maalaisilmaa, Jessi ehdotti.
- Just niin. Lähetänkin. Saattekin ottaa sen koko kesäksi.
- Sehän voi joo hoitaa Dannia ja Alissaa sillä aikaa kun me ollaan töissä, Jessi huomautti.

- Koska te nyt aiotte muuttaa?
- Se vähän riippuu että koska Ali tulee takaisin. Ensin kuitenkin pitää vähän maalata ja naulata ja kaikennäköistä, Jessi alkoi luetella.
- Tarkistaa tarhat ja aidata laidunta, jatkoin. – Tai kylvää sitä ensin.
- Te aiotte ruveta kylvämään ja kyntämään, sanoi Ilse voipuneena, eikä se ollut edes kysymys.
- Joo, heinää. Se ois kyllä kai pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten, mutta saapahan loppukesäksi sitten… rypistin vähän otsaani ja uppouduin hetkeksi ajatuksiini. Minun pitäisi jotenkin selvittää, oliko ainoa konsti hoitaa se homma kävellä kori kaulassa kuin vanhassa suomifilmissä ja heitellä siemeniä. Ehkä se naapuri, joka oli halunnut ja saanut valtaosan tilaamme kuuluvista maista suostuisi tulemaan apuun?

Minun sukuni ei sentään haukkunut meitä hulluiksi. Äidille ja Riikalle oli kai itsestään selvää, että joskus hommaisin oman tallin ja veljiä ei tainnut niin kiinnostaakaan, kun en ruvennut mankumaan ennakkoperintöä sen rahoittamiseksi. Äidinisä oli riemuissaan, hän oli itse ollut pienviljelijä kunnes joitain vuosikymmeniä sitten oli tullut muotiin panna pellot pakettiin. Nyt hän kai kuvitteli minun astelevan hänen jalanjälkiään, vaikka en tosiaankaan aikonut viljellä muuta kuin laidunta hevosille.

- Ajetaan sinne heti, sanoi Jessi, kun astuimme ulos kiinteistövälityksestä avainnipun kanssa, päästettyämme kohteliaasti ensin ovesta ulos tilan entisen omistajan, ehkä neljä-viisikymppisen miehen. Jessi oli kysynyt uteliaana, että miksi hän myi tilan, ja mies oli mutissut sellaisen litanian syitä alkaen välilevyn luiskahduksesta ja päättyen avioeroon, että minä jäin miettimään, saattoiko kellään olla noin paljon huonoa onnea yhdessä rysäyksessä. Eiväthän hänen syynsä meille tietysti kuuluneetkaan.
- Totta hitossa ajetaan, myönnyin. Minä en ollut nähnytkään paikkaa kuin silloin aikaisin keväällä, kun olimme käyneet sitä ensimmäisen kerran katsomassa, oli jo aika, jos kerran omistin sen.
- Meidän pitää kai hakea lapset mukaan, Jessi arveli vilkaisten pankin edessä roikkuvaa kelloa.

Niin teimme, ja viisaina ja kokeneina vanhempina haimme kaupasta myös vähän pillimehua ja viinirypäleitä, sillä muuten tytöille tulisi nälkä ja kiukuttelukohtaus heti, kun olisimme perillä. Samalla tuli itse asiassa hommattua myös hirveä lasti kaikkea muuta, mitä Jessi sanoi tarvitsevansa uudessa paikassa heti huomenna.
- Vessapaperia – sitä me voidaan kyllä tarvita jo tänään – ja pesuaineita ja semmosta. Ja juotavaa, jos talon vesi on seissy putkissa maaliskuusta, se ei ole varmaan ihan heti juotavaa. Tallissa tuli ihan ruskeeta vettä.

- Uusi koti, uusi koti, rallatti Alissa, kun ajoimme pihaan, vaikka olen varma siitä, ettei se voinut ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoitti.
- Tässä se on, sanoin ja nostin tytön ulos autosta, Jessi nosti Dannin toisesta takaovesta ja kiipesi sitten juosten rappuset ylös etuovelle.
- Mun kädet tärisee, hän naurahti yrittäessään sovittaa avainta lukkoon. Lopulta se kuitenkin aukesi ja hän päästi tytöt edeltä sisään, jääden itse odottavan näköisenä seisomaan kuistille.
- Sä saat kantaa mut kynnyksen yli, hän ehdotti, kun en itse tajunnut.

Tottelin ja nostin häntä kainaloista ratkaisevat parikymmentä senttiä. Kuistilla tuoksui omituiselta. Aurinko oli lämmittänyt sitä lasi-ikkunoiden läpi koko päivän ja se oli jonkinlainen lämmin, kostea sademetsän tuoksu. Jos olisin ollut ensi kertaa katsomassa taloa, olisin kääntynyt tässä kohden pois epäillen rakenteiden olevan homeessa, mutta nythän se oli tarkistettu ja home poissuljettu.

Seuraavakin ovi oli lukossa, kuin lasikuisti olisi myöhemmin lisätty alkuperäisen ulko-oven eteen ja Jessi ähersi senkin auki, nyt kädet vähemmän vapisten.
- No niin tytöt, nyt mennään, hän sanoi iloisesti ja astuimme kaikki sisään. Danni ja Alissa kiljaisivat nähdessään pitkän avaran hallin, johon valui auringonvaloa huoneiden avoimista ovista. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne lähtivät juoksemaan eteenpäin niin, että pölypilvet nousivat leijumaan ja niiden äänet kaikuivat paljaista seinistä.

Katselin ympärilleni ja nieleskelin pettymystä. Hatarissa muistikuvissani paikka oli ollut paljon paremman näköinen. En ollut ollenkaan muistanut, miten haalistuneet hallin tapetit olivat – niillä näkyi tummempia nelikulmioita muistoina tauluista – ja lattioiden lakattuun pintaan oli kulunut himmeitä vanoja osoittamaan, mistä oli kävelty. Keittiön työtasot ja seinät näyttivät siltä, että tarvitsisivat joko dynamiittia tai uutta maalia ja sähköhella oli levyjen ympäriltä ruskea eikä valkoinen.

Tähänkö olin sijoittanut montakymmentä vuotta velkavankeutta?

- Eikö se oo ihana? Jessi riemuitsi pyörien ympäri vähän samaan tapaan kuin Danni ja Alissakin.
- Mä en muistanut että kaikki on näin kulunutta, sanoin nielaisten.
- Kaikki on suoraan sanoen paskaista, enkä mä ihmettele sitä nyt, kun näin sen myyjän. Haistoitko sä sitä? Se on varmaan juoppo. Tää paranee pesulla kolmesataa prosenttia, Jessi lohdutti ja antoi suukon leukaani.
- Paraneeko? kysyin ja taisin kuulostaa todella epäilevältä.
- Paranee! Tuu, mennään jakamaan huoneet!

Jessi nauroi ääneen ja kiskoi minut perässään ulos keittiöstä. Hänen hyväntuulisuutensa tarttui ihan väkisin ja keittiönviereinen iso huone näytti mielestäni jo paljon paremmalta. Danni ja Alissa juoksivat sitä edestakaisin tömäyttäen kätensä vuorotellen ikkunaseinään ja sitten vastakkaiseen seinään.
- Meidän Sali, Jessi esitteli. – Tosin mä en osaa kuvitella, millä me sisustetaan tää, meidän kaikki huonekalut mahtuisi melkein tänne. Ehkä palataan tyynyihin niin kuin Huvikummun aikaan.
- Siitäkös tytöt tykkäisi. Minunkin oli jo pakko naurahtaa. – Ja hei, muista, että meillä on nyt koira. Arvaa mitä se tekisi kaikille niille tyynyille?
- Mikä makuuhuone me otetaan? Jessi oli jo menossa hallin poikki toiselle puolelle taloa. – Tää ehkä? Tää ei ole liian iso. Danni ja Alissa saa kai tän missä on valmiiksi vaaleanpunaiset tapetit, vai mitä?

Keittiö oli ollut kuin märkä rätti vasten kasvoja, mutta muut huoneet eivät olleet yhtä paljon käytettyjä. Haalistuneita ja kauhtuneita kyllä, mutta eivät masentavia. Minusta alkoi tuntua hiljalleen siltä, etten ehkä sittenkään ollut pistänyt päätäni hirttosilmukkaan. Jessin ja tyttöjen riemastus kyllä auttoi myös. Danni silitti kiintyneen näköisenä vaaleanpunaista seinäpaperia ja aivasti sitten pontevasti.
- Täälläkö me nukutaan? lapsi kysyi sitten ja heittäytyi lattialle pitkäkseen. Alissa seurasi salamana perässä.

- Mennään hei katsomaan tallia, sanoin ja nostin kummatkin ylös pölypilvestä. – Mennään katsomaan mihin Musti ja Niki menee asumaan.
- Ja Wicca, sanoi Danni toiveikkaasti.
- Ei Wicca tule tänne, sillä on jo uus koti muualla.
Mistähän tyttö sen oli yhtäkkiä muistanut? Vilkaisin epäilevästi Jessiä. En olisi ihmetellyt, jos hän olisi… mutta Jessi puisti pontevasti päätään, vaikka nauroikin.
- Älä katso mua, en ole sanaakaan sanonut. Kunniasanalla.

Lähdimme talliin, joka oli hiukan piilossa talon takana niin, ettei sitä välttämättä edes huomannut pihaan ajaessa. Se oli uudempi kuin itse talo, paljonkin, muttei ihan uunituore siltikään. Muistelin, että se oli rakennettu joskus 80-luvulla. Hyvässä kunnossa se oli kyllä ulospäin, seiniin oli vedetty uutta keltamultaa aika hiljattain. Se ei enää masentanut minua ollenkaan, vaikka siellä korjaamista olikin. Se oli suunniteltu minun mielestäni järkevästi ja risaa ja ehdottomasti korjattavaa löytyi lähinnä filmivaneriseinistä, jotka joidenkin karsinoiden välistä oli potkittu rei’ille ja yhdestä kokonaan kumoon. Ehjiäkin karsinoita oli silti, ja muuten talli ei olisi voinut olla paljon asiallisempi vaikka olisin päässyt sen itse piirtämään. Tämä alkoi tuntua sittenkin hyvältä idealta.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   19.3.15 20:50:07

Nyt ollaan kohassa joilleka on vielä nettisivut, tiesitkö? :D tekis mieli lukee sieltä, mut taian jäähä tänne jännäämään

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.3.15 20:58:41

Mä luulin, että ne on kaikki jo menetetty!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   19.3.15 21:06:47

Oooh! Jos tästä etiäpäin löytyy nettisivut, niin mun täytyy ehkä alkaa googlettelemaan niitä :D. Tosin mun pitäis vielä vähän siivoilla, että ehkä tänään illalla ei voi, muuten ei herää huomenaamulla töihin...

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   19.3.15 21:11:50

Joo-o, ihan tosi! Vanhempieni tarinasta ja Minä, Miilastakin löytyy vielä osa. Jessijuttujen alku on kadonnut, mutta tästä etiäpäin tosiaan löytyy.

Jos sä haluat, niin mä voisin melkein tarjota sulle sivutilaa näiden nettisivuja varten. Mulla on omia tekstejä ja valokuvasivustoa varten arkku.netiin tunnukset, ja kun mulla itselläni ei ole paljoa sivutilalle tarvetta (kuvat muissa palveluissa, linkit vaan kuvasivustolla yms), ni mää voisin sulle tarjota sieltä tilaa ;)

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   19.3.15 21:26:35

No nyt on sitten kaikki luettu kertaalleen. Tuon Veskun kertoman jo joskus löysin samoin ne vanhemmat joten nyt kai voisi aloittaa uuden kierroksen. Mikä se eka olikaan, vanhempieni tarina vai....?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.3.15 21:38:07

Vanhemmat kai on joo periaatteessa eka.
Kiitti flanu, mutta nyt mä pohdin, että kun nää on mukavasti poissa netistä niin saisko lopultakin aktivoiduttua, että jos koittaisi saada jotain oikeiden kansien väliin, tai edes ekirjaksi :)

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   20.3.15 07:25:38

Joojoo kirjaks vaa, jos neki poistais sieltä nettisivuilta nii en sais houkutusta käyä lukee;D haluatko muute sennnu linkkiä vai löyätkö itte ne?

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   20.3.15 15:19:50

Linkkiä tänne vaan ^^ En kyllä keksi kohta enään miten voida kehua näitä sun tarinoita! :) <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.3.15 16:41:37

öö, nettisivut löydän kyllä itse :) Mutta jos jollain on linkki siihen Vanhempieni tarinoihin, joka täällä oli niin vois laittaa. Mulla ei näköjään ole sitä ja kaikkia mahdollisia linkkejä multa on kyselty...
:) tätäkö halusit? Vanhempieni tarina
-------------
2.

Hanna oli ihastuksissaan. Kun soitin hänelle sinä iltana ja kilistelin avaimia puhelimen vieressä hän kirjaimellisesti kiljui korvaani.
- Te ostitte sen? Voi hitto, en ois uskonu!
- Mikset ois uskonut? Mä olen aina tähdännyt omaan talliin.
- No en ois uskonu että sulla on munaa ruveta siihen.
- Kiitos, sanoin. En ihan tiennyt oliko se kehu vai piruilua.
- Hei, sun pitää heti ensimmäiseksi perustaa toiminimi tai mieluummin osakeyhtiö.
- Mitä, miksi?
- Kaikkea hevosiin liittyvää varten. Teidän hevoset pannaan yrityksen nimiin ja sitten kaikki, mitä teette, rehujen ostosta varsamaksuihin, jos alat hyppyyttää Mustia, menee yritysverotukseen. Teet sen ihan heti, huomispäivänä. Eikö sun veli ollut lakimies?
- On, sanoin ja päässäni pyöri. Pyöri lujaa. Eikö riittänyt, että minulla oli nyt läntti maata, talli ja talo? Tarvitsiko minun ruveta myös yrittäjäksi?
- Hei, koska sulla on vapaapäivä? Mä tulen käymään ja selitän sulle kaiken, Hanna sanoi.
- Öö, torstaina? Mutta me varmaan ollaan siellä maalaamassa ikkunanpuitteita tai jotain…
- Sitä parempi! Mä näen sen samalla.

Jessi kolisteli sisään koiran kanssa ja aloin lopetella puhelua. Olin sanonut soittavani Hannalle, kun hän oli lähtenyt ruokkimaan hevosia, mutta siitä oli jo aikaa. Olimme ensin jutelleet melkein puoli tuntia Mustista ja sen viimeisimmistä kisoista, joista en ollut ehtinyt vielä raportoida Hannalle, ja vasta äsken olin päässyt tärkeimpään asiaan.
- Tule sitten, soittele lähempää niin mä voin antaa ajo-ohjeita, sanoin puhelimeen ja yritin estää koiraa nuolemasta naamaani.
- Soita sä sille veljellesi heti ja mieti sen kanssa, mikä yritysmuoto ois paras. Mä veikkaan kyllä osakeyhtiötä, mutta kai se tietää.
- Syytä olisi, se laskuttaa mua kumminkin, sanoin synkkänä.
- No mutta ne laskut saat sitten firman piikkiin.

- Vieläkö sä puhut Hannan kanssa? tuli Jessi kuiskaamaan ja kiipesi päälleni istumaan. Nyökkäsin peläten, että hänen ilmeensä muuttuisi vihaiseksi tai loukkaantuneeksi, mutta hän nappasikin puhelimen kädestäni.
- Päänarttuko se siellä? Koska sä tulet katsomaan meidän vaatimatonta majaa? Haa, okei, tule sitten! Hän lopetti puhelun siihen ja heitti puhelimeni nojatuoliin ilman isompia seremonioita.
- Toivottavasti sulle ei enää ollu mitään kamalan tärkeää sanottavaa sille, hän sitten sanoi muka huolestuneena.
- Ei, kaikki oli kyllä jo sanottu, sanoin.
- No luulisi tossa ajassa ehtineen.
Jessi väitti olevansa ihan sinut nykyään sen asian kanssa, että Hanna valmensi Mustia ja minua, ja ehtiessään häntä ja Nikiäkin, ja välillä naiset tuntuivatkin tulevan ihan loistavasti toimeen. Kuitenkin lähes aina Jessin silmissä kävi pieni epäluuloinen välähdys, kun Hannasta tuli puhe. En tiedä, tiesikö hän siitä itse ollenkaan, mutta siellä se oli ja häipyi aina sekunninpuolikkaassa.

Sen ajan mitä Jessi ei ollut ollut tenttimässä tai lukenut tentteihin hän oli viettänyt uudessa paikassa. Lähinnä hän väitti lakaisseensa kattoja ja imuroineensa seiniä, mutta oli hän myös vetänyt uuden lakan hallin lattiaan ja käyttänyt jotain poppakonsteja keittiöön. Hän oli haalinut apuun milloin kenetkin, kenellä vaan oli aikaa ja halua, koulukavereitaan ja meidän kavereita.
- Me joudutaan pitämään hemmetinmoiset tupaantuliaiset kun kaikki talkootyöväki tahtoo tietysti tulla, hän mietti.
- Ihan niin kuin ne ei tulisi kaikki joka tapauksessa.

Iljakin oli kömpinyt jostain kolosta näin kevään tullen ja ilmestyi vain tontille eräänä päivänä.
- Mä tulin auttamaan, hän totesi.
- Mistä sä tänne tiesit tulla? Et ole vastannut puhelimeen viikkoihin, ihmettelin.
- Mulla oli puhelin kadoksissa. Mutta Riikka kertoi, että te ootte muuttamassa.
- Puhelin kadoksissa viikkoja?
- No niin se on ollut.
Asia ei näyttänyt Iljaa kummemmin vaivaavan, hän rupesi vaan tutkimaan ulkorakennuksiamme ja hihkui pian kuin pikkupoika lelukaupassa löytäessään ruohonleikkurin ja muutamia muita aarteita, joita emme kumpikaan varmuudella tunnistaneet. Ilja öljysi leikkurin, ajoi nurmikon ja alkoi sitten vasaroida tallista huonoimpia väliseiniä päreiksi, asettuen sitten pikkuhiljaa taloksi. Jessi sanoi löytäneensä hänet makuupussista keittiönnurkasta eräänä aamuna kun oli ajanut talolle jo aikaisin aamulla.
- Mä en halua että se muuttaa meille, ilmoitin.
- Herrajestas, tietenkään se ei muuta meille, mitä sä oikein kuvittelet? Jessi päivitteli, mutta hänen ilmeensä muuttui yhtäkkiä. – Oikeastaan…
- Ei.

Hommia olisi riittänyt vaikka miten, ja riittäisikin tietysti koko kesäksi ja tuleviksi vuosiksi. Kun kyseessä kerran oli ikuisuusprojekti olimme päättäneet, että riittäisi kun meillä olisi talossa keittiö, sauna ja makuutilat käytettävissä, tallissa kaksi karsinaa ja yksi kunnollinen tarha ennen muuttoa. Se ei tulisi tuottamaan hankaluuksia, sillä siinä vaiheessa kun Hanna lupasi tulla käymään oli talo jo suunnilleen muuttokunnossa. Yhden tarhoista olimme juuri käyneet lävitse ja todenneet, että se pitelisi kyllä Mustin ja Nikin. Kaikkiaan tarhat olivat aika hyviä, alun perin vahvoiksi tehtyjä, ja vaikka poikkilaudat olivatkin joissain vähän huteria olivat tolpat vahvaa puuta.

- Miltä mä näytän? Jessi kysyi kun saavuimme perille. Olimme lähteneet kahdella autolla, sillä olimme päättäneet ruveta tyhjentämään Alin aittaa ylimääräisistä huonekaluistamme. Minulla oli pakun perässä ruokapöytämme ja tuolit sekä läjä, joka oli kirjahylly, kunhan joku näyttäisi sille ruuvimeisseliä. Jessillä oli Danni ja Alissa ja Maru ja hän näytti huolestuneelta päästäessään niitä ulos. Huolestuneelta ja suloiselta.
- Mä ihmettelen, miksi sä viitsit meikata jos me aiotaan siivota talli tänään? Kohta sulla on posket mustina, kiusoittelin.
- Tää on vedenkestävää ripsiväriä, Jessi tuhahti ja suoristi paitaansa.
- Alensit näköjään noi söpöt farkut remonttifarkuiksi, jatkoin.
- Näähän on jo melkeen puhki, hän vähätteli. Hannastahan se tietysti johtui.
- Sä oot söpö, vakuutin.

Jessi punastui aavistuksen verran ja päästi Marun takaluukusta. Koira oli jo ottanut tämänkin paikan omaksensa ja lähti pinkomaan kuin heikkopäinen tarkistaakseen kai, oliko joku toinen koira kehdannut käydä sen pihalla sitten viime käynnin. Kauas se ei kuitenkaan mennyt, sillä se ei halunnut päästää Dannia ja Alissaa silmistään. Tytöt olivat perustaneet oman tukikohtansa rapistuneeseen huvimajaan, jonka olin ajatellut repiä pois jossain vaiheessa. En jaksanut oikein uskoa, että meillä olisi aikaa istuskella huvimajassa, ja purkaminen olisi helpompaa kuin kunnostaminen. Sillä ei kuitenkaan ollut kiirettä, pitäköön lapset sitä kaikin mokomin leikkimökkinään.

Tyhjensimme ensimmäiseksi autot. Jessi kantoi kylmälaukun ensimmäiseksi sisään, jääkaappiin, ja minä seurasin pari pinnatuolia käsissäni. Ilja nukkui tosiaankin keittiönnurkassa, heräsi ja hieroi kasvojaan, kun astuimme sisään.
- Sä näytät ihan pultsarilta metroaseman nurkassa, tokaisin ja tipautin tuolit melkein hänen makuupussin peittämille jaloilleen. Hän haparoi silmälasinsa lattialta ja näytti hiukset pystyssä ihan Harry Potterilta.
- Kiitos, päivänsäde! kaveri huudahti. Salamana hän oli jaloillaan ja ennen kuin tajusin, hän oli tarttunut molemmin käsin korvistani ja painoi suunsa huulilleni. – Säkin olet ihana!
Jessi päästi ensin tukahdutetun tirskahduksen, mutta alkoi sitten nauraa tosissaan käsi suunsa edessä.
- Pukeudu, ja kai sulla on hammasharja? kysyin ja pyyhkäisin suutani. – Meille tulee tänään naisvieraita tänne.
- Ai, kuka? Ilja kysyi kiinnostuneena ja kiskoi boksereitaan paremmin ylös.
- Hanna.
- Okei, sitten mä menen, hän lupasi ja käveli ohitsemme kohti vessaa.
- Ilja on ihana, sanoi Jessi puoliääneen ja alkoi ladata kahvinkeitintä. Se oli ollut melkein ensimmäinen asia, mikä tänne oli tuotu.
- Ilja on omituinen, sanoin minä ja menin hakemaan seuraavia tuoleja.

Siinä vaiheessa, kun Hanna soitti melko läheltä tarkistaakseen viimeisen reitin, olimme jo pesemässä tallia. Olin vuokrannut painepesurin ja puolet seinistä oli jo hoideltu, eikä lopuissakaan kauan enää menisi. Sitten pitäisi vain paikata karsinoiden väliseinät ja varmaankin maalata vähän, ja sekin olisi asuttavassa kunnossa. Vilkaisin Jessiä, kun pistin puhelimen takaisin taskuuni. Hän ei enää ollut siisti ja näpsäkkä kuten aamulla, kun oli pohtinut olemustaan, vaan tukka pörrötti ja hänen vaatteissaan oli märkiä, pölynharmaita laikkuja. Menin kiskaisemaan häntä poninhännästä.
- Hanna on tulossa.
- Tulkoon, hän sanoi rauhallisesti ja ruiskutti vettä kattoon niin, että meidän molempien päälle satoi.
- Mä menen laittamaan uutta kahvia.

En kuitenkaan ehtinyt. Hanna ajoi jo pihaan maasturillaan, ja Maru juoksi suorastaan pelottavasti räyhäten katsomaan kuka tuli. Hanna ei sentään ajanut sen päälle, mutta menin nappaamaan koiraa kaulapannasta, jotta hän pääsisi autosta ulos.
- Mikä @!#$ kerberos toi on?
- Tää on Maru, Jessi sai sen Nikin kasvattajilta, kerroin ja yritin rauhoitella koiraa. Se hiljenikin, ja kun Hanna oli epäröivästi ojentanut sille kätensä ja silittänyt sen päätä, uskalsin päästää irti. Koira totesi, että tilanne on ok ja juoksi muutaman askeleen takaisin huvimajan suuntaan, ajatteli sitten ehkä jotain pienessä mielessään ja pysähtyi kuitenkin katsomaan Hannaa.
- Mene vaan, annoin luvan, ja se jatkoi matkaansa.

- Täähän ei näytä ollenkaan pahalta, Hanna sanoi katsellen aurinkolasiensa takaa ympärilleen. – Talo kyllä kaipaa uutta maalia, mutta ainakin siinä on tilaa teidän suurperheelle.
- Se saa ihan rauhassa kaivata uutta maalia ainakin ensi kesään. Täällä on monta, monta asiaa listalla ennen sitä. Tää on ollut tyhjillään puoli talvea, ja talli vielä pidempään.
- Ei kai ne ole päässeet homehtumaan?
- Ei, molemmat tarkistettiin ennen kuin me tehtiin kaupat.
- No näytä nyt kaikki.

Aloitimme tallista, missä Ilja ja Jessi olivat äityneet vesisotaan, ylivoimainen etu oli Jessillä, joka hallitsi painepesuria. Karjaisin, ja he jähmettyivät paikoilleen molemmat.
- Joko sä nyt olet täällä? Jessi ihmetteli ja pisti suuttimen pois. – Katso meidän tallia.
Hanna katsoi. Katsoi tarkasti, kulki märkää käytävää perälle asti, kurkisti varustehuoneeseen, joka oli tietysti tyhjillään, ja palasi takaisin.
- Koska aiotte saada tän täyteen? hän vain kysyi. Bokseja oli yksitoista, ja olin itsekin laskeskellut samaa.
- Tuskin tällä vuosikymmenellä, vastasin.
- Hullua pitää tämmösiä tiloja tyhjillään. Ellette aio hommata enempää omia, ottakaa pari täysihoitolaista.
- Ei me haluta vieraita ihmisiä pörräämään meidän pihaan, sanoi Jessi.
- No muutama ratsutettava sitten.
- Ja kuka niitä ratsuttaisi? kysyi Jessi epäilevästi. – Me ollaan töissä, hyvä että riittää aikaa ratsastaa omamme.

Hanna ei sanonut siihen enempää. Näytin asiallisen pesupaikan, avoimen katoksen tallin toisessa päädyssä, johon saattoi säilöä heinää tai turvetta, ja sitten marssimme katsomaan tarhoja ja laidunalaa, joka oli jo kylvetty. Jessi sen oli hoidellut ennen kuin minä olin edes ehtinyt miettiä miten toimia. Hän oli ”sattunut tapaamaan” uuden naapurimme, tai josta tulisi naapurimme kunhan muuttaisimme. En tiennyt, olivatko he todellakin tavanneet maatalouskaupassa vai oliko Jessi vaan ajanut pihaan ja kysynyt – kun hän ei kerran kertonut tarkemmin en viitsinyt kysellä. Pääasia oli, että meillä oli nyt melkein silmänkantamattomiin orastavaa laidunta ja olimme köyhtyneet vain muutaman setelin. Lisää tietysti menisi ennen kuin saisimme sinne sähkölangat niin, että voisimme pistää hevoset vihreälle, mutta kestäisihän tuo aikansa ennen kuin nurmi edes kasvaisi tarpeeksi.

- Ruvetaan puhumaan, Hanna sanoi sitten. Ja niin me rupesimme. Nappasimme Dannin ja Alissan mukaan huvimajan vierestä ja menimme sisään. Maru seurasi häntäänsä heilutellen. Kaikki eivät mahtuneet keittiön pöydän ääreen, mutta istutimme siihen Hannan ja lapset. Ilja otti kysymättä neljännen tuolin ja alkoi ahtaa suuhunsa voileipiä sitä mukaa kun Jessi sai niitä voideltua ja päällystettyä.

Hannalla oli hyviä ideoita ja Risto oli ollut ihan samaa mieltä siitä, että meidän kannattaisi perustaa jonkinlainen firma, jonka piikkiin laittaa hevosbisnekset.
- Laittakaa siihen toimialaksi kaikki mahdollinen mitä voitte kuvitella. Hevosten ja tarvikkeiden maahantuonti, kasvatus, tallipaikkojen vuokraus, valmennus, ratsastuskoulutoiminta, lannan myynti… Hanna neuvoi.
- Eihän me nyt ruveta pitämään ratsastuskoulua! Jessi kirahti. – Eikä tosiaan ruveta tarvikemyyjiksi eikä ottamaan vuokralaisia.
- Ei se mitään. Jossain vaiheessa voitte muuttaa mielenne ja niitä on pirullista muuttaa jälkikäteen. Eikä sitä haittaakaan ole, vai mitä? Mä voin tulla osakkaaksi.

Jessi ja minä katsoimme Hannaa epäilevästi. Nainen hymyili suloisesti ja nakersi voileivän reunaa.
- Miksi sä haluaisit pistää näppisi meidän elämään? Jessi kysyi suoraan.
- Hyvän hyvyyttäni, Hanna sanoi. – Vaikka kaksi prosenttia. Tai vaikka yksikin.
- Ja mitä sä siitä hyötyisit, tai me? kysyin minä.
- No esimerkiksi mä voisin tuoda hevoset omaan talliin silloin kun me tullaan pitkiin kisoihin tänne pääkaupunkiseudulle.
- Ymmärrettävää, myönsin. – Sitten meillä kai pitäisi olla majotustoimintakin mukana, ettei sun henkilökuntasi tarvitse nukkua hevosautossa.
- Juu, miksei, Hanna myönsi. – Sitten voitte pitää ratsastusleirejäkin joskus, jos haluatte.

- Mitäs sä sitten sijotat? Prosentin osakepääomasta? Jessi halusi tietää.
- Vaikka. Tai sitten mä voisin sijottaa vaikka yhden hevosen. Hanna katseli haaveellisen näköisenä ulos ikkunasta.
- Minkä hevosen? kysyin epäluuloisena. En ihan pysynyt mukana nyt.
- Mihin me tarvittais ylimääräinen hevonen? Jessi halusi tietää.
- No varsomaan, vai mitä? Hanna kysyi. – Ettekös te halunneet ruveta kasvattajiksi?
- Sä antaisit meille tänne jonkun tamman?
- Niin mä ajattelin.
- Minkä? toistin.
- Me ajateltiin papan kassa, että Katrina pitää panna kohta pois. Se ei pärjää enää laumassa. Täällä se voisi pyöräyttää vielä pari varsaa, tai vaikka puoli tusinaa.

- Miten niin ei pärjää? Jessi kysyi. Hyvä, että kysyi, minä en saanut sanaa suustani.
- Se sen jalka. Muut dissaa sitä, se on semmonen pahnanpohjimmainen, heikoin lenkki. Kai ne pelkää, että se houkuttelee susia lauman kimppuun kun se välillä ontuu.
- Miksei sitä ole lopetettu jos se ontuu? Jessi tiukkasi. Hanna katsoi häntä tiukasti takaisin.
- Älä nyt katso mua kuin eläinrääkkääjää. Ei se kaiken aikaa onnu ja kyllä eläinlääkäri tarkastaa sen säännöllisesti. Olisi se sanonut, ellei siitä olisi eläjäksi. Mitään käyttöä se ei vaan kestä.
- Sehän ei ole vielä kauhean vanha, viidentoistako? muistelin.
- Niin, viidentoista.

- Tää tulee nyt vähän äkkiä, pitää miettiä, päätin.
- Höpsis, sanoi Jessi. – Totta kai me otetaan se.
- Ei tolla tavalla sanota neuvottelupöydässä kun vihollinen kuuntelee, ähkäisin.
- Mistä me muka saataisiin muuten tarpeeksi tasokas tamma Mustille? Ei meillä ole vuosikausiin varaa ostaa omaa. Kuka omistaisi varsat? Jessi kääntyi kysymään Hannalta.
- Meidän firma tietysti. Paitsi tätä mikä nyt on tulossa, se on tietysti papan.
- Kenestä se nyt varsoo, Wotistako?
- Ei kun me laitettiin se Doxylla vaihteeksi. Sen pitäisi varsoa vielä tässä kuussa.
- Miten niin pientä voi kuljettaa? Jessi kysyi asiallisesti.
- Samalla lailla kuin isompiakin. Koska te muutatte?
- Jossain vaiheessa kesäkuuta.

Minusta tuntui vähän siltä, että ylitseni käveltiin, kun nuo kaksi alkoivat suunnitella Katrinan muuttoa. Emmehän kai vielä olleet edes luvanneet ottaa Hannaa mukaan. Minulla oli omat epäilykseni siitäkin asiasta, joskin koko tarjous kuulosti tavallaan houkuttelevalta. Halusin kuitenkin miettiä sitä rauhassa, kuvitella ainakin, että minulla oli jotain sananvaltaa.
- Mennään katsomaan se seuraava tarha sillä aikaa kun talli kuivuu, ehdotin Iljalle ja autoin Dannin ja Alissan alas. Jääkööt Jessi ja Hanna punomaan juoniaan.


3.

Viikonloppuna meillä oli kiirettä. Jessi ja Niki olivat menossa maastoestekurssille Hämeenlinnan lähelle ja Musti estekisoihin. Se tiesi tiettyjä kuljetusongelmia lauantaina kun toisen hevosen piti päästä etelään ja toisen pohjoiseen, mutta Ville tuli onneksi taas kerran apuun, tuoden tällä kertaa itsensä lisäksi traikkunsa. Jessi otti mukaan naapurin Siirin ja lähti melkein jännityksestä täristen. Hän sanoi, että luojan kiitos tilalla oli mennyt kaikki vapaa-aika koko viikon, tai hän olisi jo ripuloinut itsensä tiputukseen.
- Miks ihmeessä, sähän olet koko kevään odottanu tätä viikonloppua? ihmettelin.
- Totta kai olen, ja mä olen ihan innoissani, mutta vähän mua hirvittää että miten meillä menee… mutta onnea teille kumminkin!

- Kiitos, sanoin ja ajatukseni lennähtivät takaisin omaan hevoseeni. Kimi hyppäisi sillä tänään metrin luokassa, ja jos se menisi hyvin, kokeilisimme parin viikon kuluttua ehkä metrikymppiäkin. Korkeus ei tuottaisi Mustille hankaluuksia, se oli iso hevonen ja ylitti helpostikin metrin. Kysymys olikin siitä, miten se muuten onnistuisi radalla, pitämään tempoa ja osuttamaan askeleitaan. Kimi oli sanonut, ettei se mikään luonnonlahjakkuus ollut esteillä, mutta että kyllä siitä kovalla harjoituksella kelvollisen estetykinkin saisi. Siihen minä en kuitenkaan tähdännyt. Pari kelvollista tulosta saisi riittää sen meriittilistaan ja sitten keskittyisimme kouluratsastukseen.

En silti voinut olla vähän huolehtimatta Jessin puolesta kun kävin viemässä tytöt päiväkotiin ja aloin valmistella Mustia lähtöön Villeä odotellessani. Niki oli välillä ihan pitelemätön, mutta ehkä se sentään kunnioittaisi maastoesteitä? Ja ainakin paikalla oli pätevä valmentaja. Kai hän osaisi neuvoa Jessille miten pitää elukka käsissä?
- Kaipa se oppii kun kerran menee kuperkeikan jollain tukkiesteellä, Ville sanoi huolettomasti, kun olimme lastanneet hevosen ja murehdin matkalla ääneen.
- Ei mua huvita ollenkaan ajatus, että ne menisi nurin, tokaisin.
- Eikö kaikki kenttäratsastajat kaatuile ja tippuile koko ajan? Onko Jessillä henkivakuutus? Mä en ymmärrä miten sä päästit sitä.
- Ei se mun päästettävissäni ole, kyllä se menee jos on mennäkseen.

Tapasimme Kimin kisapaikalla. Oona tulisi vähän myöhemmin ja toisi tullessaan hänen Bronskinsa ja oman uuden virolaistammansa, he hyppäisivät isompia luokkia ja harmittelin, etten voinut jäädä katsomaan. Oonan Gawd Daymnia en ollut nähnyt ratsastettuna vielä, muutoin se vaikutti tavalliselta, täysipäiseltä hevoselta. Jessi kuitenkin vannoi, että se oli hullu ja Kimi oli lievemmin sanakääntein sanonut jotain samantapaista käydessään meillä ratsastamassa Mustilla.

Hevoseni riekkui ja uhosi tavanomaiseen tapaan ensimmäisen minuutin, kun sain sen trailerista ulos. Onneksi ei sen pidempään. Minä ratsastin sillä pienen lenkin sillä aikaa kun Kimi kävi kävelemässä radan, sitten hän otti sen haltuunsa ja Ville ja minä saatoimme siirtyä katsomoon. Metrin luokassa oli vielä aika lailla lähtöjä, joskin näin alkukaudesta helpommat luokat olivat ne, joihin oli tunkua. Metrikympissä ja metrikahdessakympissä ei ollut osallistujia nimeksikään ja totesin, että en kyllä ehtisi viedä Mustia kotiin ja palata sen jälkeen takaisin, vaikka kuinka olisin halunnut nähdä Oonan tamman tositoimissa.
- Hullua istua katsomossa kun oma hevonen on menossa radalle, jupisin Villelle.
- Mä en ymmärrä miksi sitten istut, hän sanoi. – Mutta en mä ymmärrä sitäkään, miksi sä haluat sen menevän esteitä.
- Haluanpahan vaan, sanoin. Tiesin jo kokemuksesta, että Villen päähän ei helpolla saanut ujutettua uusia ajatuksia. Hänen käsityksensä kouluratsuista oli, että ne ulkoilivat suojien kanssa jotteivat kolhineet jalkojaan ja ettei niitä sopinut viedä maastoon tai antaa niiden hypätä esteitä. Hän oli hyvää vauhtia tekemässä omasta nuoresta tammastaan neuroottista, mutta kun minulla ei ollut tieteellistä näyttöä oli ihan turha neuvoa.

Tämä oli ihan tavallinen, avoin luokka ja katselin taitavia suorituksia odotellessani, että tulisi Mustin ja Kimin vuoro. Jos kanssakilpailijatkin olisivat olleet yhtä nuoria sillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet, nyt se saisi puhtaan radan vain hyvällä onnella. Radalla oli yksi melko kinkkinen suhteutettu kaarre minkä jälkeen kaksoiseste. Se vaati jo taitoa ja rutiinia ja nähtäväksi jäisi riittäisikö se, että Kimillä oli niitä.

Ville ähkäisi kun Musti tuli radalle.
- Se näyttää ihan… estehevoselta.
- No tässä tilanteessa se on hyvä, sanoin minä. Kimi oli tosiaan saanut Mustin heräämään verkassa. Sen pää oli pystyssä ja se oli rynnistämässä eteenpäin kirahvin näköisenä, mutta Kimi laukkasi sillä pari ympyrää ennen kuin tervehti tuomareita ja se laskeutui kai Villenkin mielestä hyväksyttävämpään asentoon. Ensimmäistä estettä lähestyessään se kuitenkin taas nosti päänsä ja ylitti puomit mahtavalla loikalla. Se eteni enemmänkin innolla kuin taidolla ja kun se lähestyi sitä pahaa kaarretta aloin pidättää hengitystäni. Kimikin selvästi tiesi, että edessä oli radan pahin paikka ja pidätti hevosta, joka olisi mieluummin loikkinut holtittomasti, niin, että se aukoi suutaan. Jotenkin se kuitenkin onnistui olemaan sekoamatta askelissaan ja selvitti kaksoisesteenkin, vaikka väli jäikin aika lyhyeksi.
- Noin, sanoin puoliääneen ja näin, että Ville vilkaisi minua sivusilmällä. – Kimi pelasti ton välin, sanoin hänelle ääneen.

Musti jatkoi matkaansa korvat hyväntuulisesti etuviistoon sojottaen ja välillä selkeästi protestoiden kun Kimi halusi hallita vauhtia. He jatkoivat uusintaan ja vasta sen viimeistä estettä se potkaisi, sillä se lähti tekemään laakeaa, matalaa hyppyä, joka kantoi monta metriä esteen takapuolelle. Ei se tipahtanut silti, ja yllättyneenä siitä, että nyt se sai mennä, se painoi korvansa vasten niskaa ja kiihdytti yli maalilinjan niin, että minua jo pelotti että saisiko Kimi sen kiinni ennen kentän aitaa. Sai kuitenkin, he päättivät suorituksensa taas isoon ja askel askeleelta hallitummaksi muuttuvaan laukkaympyrään.
- Tää on jotenkin niin brutaali laji, totesi Ville.
- On tässä puolensa. Ainakin hevosilla on kivaa.

Ville ei vastannut siihen, puisti vaan päätään. Nousimme puupenkeiltä ja lähdimme etsimään Kimiä. Matkalla kävin lukemassa tuloslistaa nähdäkseni, miten monta puhdasta rataa siellä oli. Kolme oli ehditty merkata, mutta ratsukko ennen Mustia ja Kimiä oli myös onnistunut nollilla, eikä sen tulosta vielä ollut.
- Hieno, fiksu poika, kehuin hevostani, kun kävelin sitä vastaan. Se puuskutti hiukan ja tuntui hikiseltä.
- Paljon, paljon lisää treeniä. Kimi sanoi kuulostaen itsekin hengästyneeltä.
- En mä tiedä – enhän mä aio siitä esteratsua, sanoin epäröiden.
- No en mä sitten viitti kuluttaa siihen aikaani, Kimi totesi.
- Entäs se metrikymppi, mistä puhuttiin? Kahden viikon päästä?
- Okei, se vielä, jos sä hyppäät sillä nää pari viikkoa. Mä voin tulla pari kertaa käymään, mutta se tarvii enemmän kuin mitä mä ehdin.

Lupasin ja sitten Kimi lähti ravailemaan. Luokkaa oli vielä vähän jäljellä ja oli vielä mahdotonta sanoa varmasti, sijoittuisivatko he. Odottelimme aikamme, viimeiset ratsukot, tuloslistan lähellä ja sitten laskin että ei heidän aikansa ihan riittänyt. Ihan hyvä tuplanolla, muttei tarpeeksi hyvä ruseteille. Kimi näytti vähän pettyneeltä, mutta minulle riitti tämäkin suoritus. Musti oli sijoittunut ihan ansionsa mukaan ja enempi olisi ollut lottovoitto.
- Kiitos, kaveri, sanoin Kimille ja otin ohjat, hän nyökkäsi lyhyesti ja lähti etsimään Oonaa ja omaa hevostaan.
- Mennään, ehdotti Ville ja lastasimme hevosen.

Jessi ei ollut vielä palannut, kun olin saanut Mustin tarhaan ja Ville oli lähtenyt. Kävin kaupassa, hain tytöt hoidosta ja laitoin vähän ruokaa uuniin. Lapset olivat saaneet päivällisen päiväkodissa, mutta minulla oli nälkä ja varmasti Jessilläkin, kun hän joskus kotiutuisi. En osannut vähääkään arvioida kauanko hänellä menisi. Matka oli pidempi ja valmennusten aikataulut nyt menivät aina vähän miten sattui. Soitin odotellessani Ristolle, joka lupasi laittaa sähköpostiini luonnoksensa meidän osakeyhtiön perustamiseksi. Vilkaisin lapsia, jotka kaivelivat keittiön kaapista muroja itselleen ja Marulle ja päätin hoitaa toisenkin asian, joka odotti hoitamista. Se sopi tehdä nyt, kun Jessi ei ollut kotona: soitin hänen äidilleen.

Kaisa kuulosti hämmästyneeltä tajutessaan, kuka soitti, kuin hän olisi unohtanut koko perheemme olemassaolon.
- Mä vaan ajattelin ilmottaa sulle, että me muutetaan, sanoin.
- Minne?
- Tuusulaan, tässä kuukauden kuluessa.
- Annatko osoitteen jos mä lähetän vaikka joulukortin?

Kerroin sen ja huomautin sitten vähän purevasti, että ehkä synttärikortti Alissalle olisi asiallisempi.
- Mitä Alissalle kuuluu? nainen kysyi ja se kuulosti siltä, kuin hän olisi kysynyt vain koska oletti minun odottavan sitä.
- Hyvää, huokaisin. Ehkä oli hyväkin, ettei hän ollut kiinnostuneempi. Jessi olisi kiivennyt seinille, jos hän olisi yhtäkkiä alkanut soitella ja haluta tavata tytärtään ja ruveta taas osaksi, pieneksikään, meidän elämää. Se oli toisaalta jokseenkin ymmärrettävää, mutta oli Jessi ehkä vähän turhan jyrkkä minun mielestäni.

Halusin kysyä toisenkin asian, mikä ei liittynyt mitenkään Alissaan ja kiirehdin siihen, ennen kuin Kaisa ehtisi lopettaa puhelun.
- Muistatko sä sen teidän naapurin pojan kun asuit Stumpin luona? Joka kuoli. Jaakon.
- Muistan tietysti, Kaisa sanoi ja madalsi ääntään melkein kuiskaukseksi. Mietin, mahtoiko Matti olla kuuntelemassa, ettei hän halunnut siksi puhua ääneen entisestä elämästään ja harharetkestään.
- Tunsitko sä sen veljeä?
- Jollain lailla, pari kertaa tapasin. Miten niin?
- Satutko sä tietämään mitä sille kuuluu?
- Kai se on vankilassa, kuulin niin hiljaa kuiskattuna, että tuskin sain selvää.
- Mä luulin että se vapautui jo, joutuiko se takaisin? kysyin.
- Jotain semmosta, joo. Mun täytyy nyt… sano terveisiä. Ja niin hän katosi langalta.

En oikein tiennyt ollako tyytyväinen vai ei. Talvinen murto meille oli jättänyt inhottavan jäystävän tunteen mieleeni, ja se, että Jessi oli kuullut Jaakon kriminaaliveljen niihin aikoihin vapautuneen vankilasta ei ollut helpottanut sitä ollenkaan. Kun mitään muuta ei sitten ollut tapahtunut, olin hiljalleen hautautunut siihen uskoon, että ehkä kyseessä olikin ollut vain joku nurmijärveläisjengi. Nyt en taas tiennyt, jos pääepäiltyni olikin taas joutunut kiven sisään. Entä jos hän oli kaiken takana ja vapauduttuaan palaisi taas peräämme? Pitäisikö meidän varoittaa Alia, jos se jengi palaisikin tänne tajuamatta, että olimme muuttaneet? Pitäisikö minun hankkia haulikko – ja osaisinko ampua sillä?

Maru päästi uhkaavan äännähdyksen, kuin olisi seurannut ajatuksiani ja naurahdin ääneen. Olinpa ruvennut murhanhimoiseksi. Ehkei Suomessa sentään tarvinnut puolustaa kotiaan ampuma-asein, olihan meillä Marukin. En tiennyt olisiko siitä hyökkäämään jonkun kimppuun, mutta pelottavaa ääntä se ainakin osasi pitää.

Nousin katsomaan ikkunasta toivoen näkeväni hevospakumme, mutta se oli vain naapurin Juha. Kuvitteli varmaan taas, että Siiri oli jumittunut tänne ja tuli hakemaan. Nousin ja menin terassille.
- Ei ne ole tulleet vielä sieltä.
- No ei näy autoa niin, Juha sanoi ja nojasi omansa oveen.
- Tuu odottamaan. Ei ne voi viipyä enää paljon kauempaa.
- Musta tuntuu, että kaikki reissut, missä on hevosia mukana kestää aina hirveän kauan, mies huokaisi.
- Niin kestääkin.

Istuimme katsomaan telkkarista uutisia ja juttelimme hiljakseen niitä näitä ja vilkuilimme kelloa.
- Mä soitan niille, päätin lopulta. – Ne on ollu reissussa jo ihan hirveän kauan.
Siiri vastasi Jessin puhelimeen ja sanoi, että he olivat jo melkein kotona. Huokaisin helpotuksesta. Olisihan jotain voinut sattua – vaikka jos Jessi olisi tipahtanut eikä olisi esimerkiksi pystynyt ajamaan kotiin, kai hän tai joku olisi soittanut minulle?
- Ne on ihan kohta täällä, sanoin.
- Hyvä, Juha sanoi ja huokaisi hänkin. – Siirille on kova pala kun te muutatte.
- No tuleehan tänne hevosia meidän jälkeenkin. Ei Ali raaski pitää tallia tyhjillään ja onhan sillä se omakin hevonen, kai se sen ottaa kotiin kun palaa.
- Se on kuitenkin ihan eri asia. Se on ihan eri sukupolvea.

Hiljenimme taas hetkeksi. Saatoin uskoa kyllä, että Siirille tulisi meitä ikävä, niin paljon aikaa hän oli meillä viettänyt. Epäilin, että Juhallekin tulisi. Olinhan nähnyt, miten hän joskus Jessiä vilkuili, kun luuli, etten minä huomannut. Omituista kyllä, minusta se oli vain huvittavaa ja hiveli ylpeyttäni. Kaverilla oli hyvä maku. Ehkä olisin ollut herkkänahkaisempi, jos Jessi olisi käyttäytynyt omituisesti hänkin, mutta aluksi oli tuntunut siltä, ettei hän sietänyt koko miestä.
- Tuskin mekään saadaan yhtä kivoja naapureita siellä, arvelin. – Ja Siirihän voi tietysti tulla meille käymään kesällä. Ja tekin.
- Ei me paljon taideta ehtiä vierailuille. Vihanneksia pitää hoidella melkein yhtä säännöllisesti kuin hevosia, ja Saara on muutenkin semmonen kotikissa, Juha sanoi kuivakkaasti.
- Pakko teidän on ainakin tupaantuliaisiin ehtiä.

Maru äännähti taas ja nyt arvasin sen ilmoittavan asiasta.
- Danni ja Alissa, mennään auttamaan Niki talliin, sanoin tytöille ja nousin sohvasta. Muistaessani sammutin uunin. Olin unohtanut sen Juhan tullessa ja nyt sieltä leijui jo vähän kitkerä haju. Saattoi olla, että joutuisimme sittenkin syömään iltapalaksi vain voileipiä.

Autoin tytöille takit päälle ja saappaat jalkoihin ja painuimme pihalle koko porukka. Jessi peruutti parhaillaan pakua tallin kulmalle ja sammutti sen siihen. Musti, jonka olin pistänyt vielä tarhaan, käveli edestakaisin aidanviertä ja kyseli kovaan ääneen, että kuka tuli. Niki vastasi autosta.
- Jessi tipahti, juorusi Siiri samalla hetkellä kun sai ovensa auki ja hyppäsi ulos.
- Näköjään, totesin. Jessikin oli tullut ulos ja oli kurassa suunnilleen niskaa myöten. Hän ontui hiukan, mutta näytti erittäin tyytyväiseltä. Hyvä niin. Yleensä, kun Jessi kolautteli itseään hän teki sen kunnolla, sairaslomaan tai kipsiin asti. Nyt hän oli ainakin yhtenä kappaleena eikä näyttänyt erityisen vammautuneelta.
- Me oltiin ihan @!#$ hyviä, hän ilmoitti tyytyväisenä ensi sanoikseen.
- Siltä näyttää, myönsin ja katsoin häntä päästä varpaisiin.
- Toisella kertaa se meni sen esteen, ja kolmannella ja neljännellä, Jessi naurahti. – Ensin piti vaan ihmetellä vähän.

Maru loikki riemuissaan Jessin ympärillä ja sitten Siirinkin. Minä varmistin, että tytöt olivat Juhan kanssa vähän kauempana ja menin avaamaan auton takasillan. Niki katsoi odottavasti taaksepäin. Se näytti olevan valmis yöpuulle. Fleeceloimi oli kerännyt kaiken hien ja sen karva oli kuiva, jalkoihin käärityt kylmäkääreet hölskyivät jo vetelän lämpiminä.
- Mä kuolen nälkään, Jessi huokasi kun hevonen oli tallissa ja olin hakenut Mustinkin sisään. – Ja mä taidan jättää kyllä auton siivoamisen aamuun.
- Mene suihkuun, et saa ruokaa ton näkösenä, sanoin ankarasti ja lupasin hoitaa hevoset ja auton sillä aikaa. Siiri tuli avukseni välittämättä vähääkään odottavasta isästään, kärräsi heiniä ja mittasi kauroja ja kertoi millaisia esteitä Jessi ja Niki olivat joutuneet hyppäämään. Hän sai tukit kuulostamaan pelottavilta, vaikka tiesin, etteivät ne voineet olla kovin kamalia. Tämä oli ollut helppo ryhmä, aloittelijoille.
- Käyttäytyikö Niki kunnolla? kysyin.
- Ensin se vähän riehui mutta ei se katellut kuin sitä yhtä estettä, joka oli vanha vene. Sinne Jessi tipahtikin.
- Veneeseen?
- Sen toiselle puolelle, onneksi.
Saatoin jo kuvitella, miten Jessi alkaisi rakentaa maastoesterataa vanhoista puutarhahuonekaluista ja muusta omituisesta uudelle tontillemme.

Kun lukitsin tallin ja ajoin pakun paikoilleen talonpäätyyn sai Juha Siirin vakuutettua sitä, että heidän oli aika lähteä kotiin. Minä kutsuin Dannin ja Alissan ja Marun mukaani ja lähdin paimentamaan niitä sisään.
- Mitä te teette huomenna? kysyi Siiri toiveikkaana.
- Muutetaan vähän huonekaluja, maalataan kai vähän – semmosta, sanoin. – Haluaisitko sä lähteä mukaan sinne?
Siiri vilkaisi nopeasti isäänsä, näin että hän halusi.
- Me lähdetään varmaan tossa yhdeksän aikaan viimeistään, tule tänne siksi, jos aiot mukaan, sanoin.

Jessi oli kylpytakki päällä ja tukka märkänä keittiössä syömässä pahoin ruskettunutta makaronilaatikkoa.
- Se oli vähän liian kauan uunissa, pahoittelin.
- Ei mitään väliä, se on ruokaa, hän sanoi suu täynnä ja alkoi kertoa yksityiskohtaisesti, millaisia esteitä he olivat hypänneet. Vasta, kun oli aika lähteä viemään lapset nukkumaan hän muisti kysyä, miten Mustilla oli mennyt.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   20.3.15 17:18:53

Voisko ehkä saada vähän lisää mun kaksvitosten kunniaks? :))

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.3.15 17:55:56

Hih, no paljon onnea vaan!
---------------
4.

Viimeiset viikot toukokuusta menivät nopeasti. Minä olin onnistunut vaihtamaan osan kesälomasta kesäkuulle, oletetun muuttopäivän ympärille, vaikkemme tarkkaa päivää vielä tienneetkään. Ali ei vielä ollut ihan varma, minä päivänä hän karistaisi Tanskan pölyt jaloistaan, emmekä halunneet jättää taloa ihan tyhjäksi kovin moneksi päiväksi. Jessi oli kuluttanut kaikki vapaapäivänsä, joita tenteiltä ja lukemiselta jäi, uudessa paikassa ja se alkoi olla valmistakin valmiimpi meidän saapua. Ilja piti edelleen siellä majaa ja mietin, missä vaiheessa alkaisin kovistella häntä. Ei kai hän tosiaan kuvitellut asuvansa makuupussissa keittiönnurkassa edelleen, kun me muuttaisimme? Nyt hänestä oli kuitenkin oikeasti apua. Hän oli auttanut Jessiä langoittamaan laitumelle kaksi lohkoa, enempään en ollut viitsinyt hankkia tolppia enkä sähkölankaa. Emmehän missään nimessä tarvitsisi kahta palasta enempää tänä kesänä, vaikka Katrina ja sen varsakin tulisivat meille.

Olin vähän periaatteessa ollut vastahakoinen hyväksymään ajatusta siitä, että huolisimme Hannalta hevosen. Jessi oli kuitenkin puhunut minut aika äkkiä ympäri. Häneen vetosi tietenkin eniten se, että Hanna oli sanonut isänsä lopettavan Katrinan, ellei se pääsisi tänne, mutta kyllähän sekin painoi, että se oli hyvää sukua ja kantakirjattu.
- Mitäs jos Bossen miljoonavarsalle tapahtuu jotain sen täällä ollessa? kysyin syyttävästi. Se pelotti minua ehkä eniten.
- Kai me nyt osataan yksi varsa hoitaa, ollaanhan me selvitty Mustikastakin, Jessi sanoi huolettomasti.

Hannan lusikka yrityksessämme huoletti hiukan myös. Prosentti tai kaksi olemattomasta pääomasta ei ollut edes sen arvoinen, että sillä olisi saanut johtokunta, eli me kolme, päivällistä kunnon ravintolassa, eikä ollut oletettavissa, että siitä tulisikaan pitkään aikaan jos ikinä. Kyse oli siitä, että miten jakaisimme prosenttiosuudet. Jos kaikki olisi Jessin ja minun puoliksi, niin kuin olimme alun perin tietysti demokraattisesti ajatelleet, ja me molemmat antaisimme Hannalle prosentin tai puolikkaan, hän saisi ihan ennennäkemättömän vallan. Jos Jessi ja minä olisimme jyrkästi eri mieltä jostain asiasta, voisi Hanna periaatteessa ratkaista asiat ihan sen mukaan millä tuulella sattui olemaan. Riston mielestä asiaan oli vain yksi ratkaisu.
- Sun osuudeksi merkitään 51%, saatte sitten Jessin osuudesta jakaa jos haluatte jonkun kolmannen siihen sotkemaan asioita. Sun rahoilla ja tuloillahan tässä joka tapauksessa pelataan, ainakin toistaiseksi.

En uskonut Jessin suostuvan moiseen, mutta Riston painostuksesta kysyin lopulta varovaisesti. Yllätyksekseni Jessi vain nyökkäsi.
- Toi kuulostaa fiksulta. Enhän mä mitään panostakaan.
- Se sopii sulle? kysyin ällistyneenä.
- No kuule. Jos mä haluan sun pääsi kääntää jossain asiassa niin ei se tapahdu minkään pöytälaatikko-osakeyhtiön kokouksessa, hän nauroi.
- Me ei hommata likoille ponia, sanoin varovaisesti.
- Mutta kuule, miksei hommattaisi? Nythän meillä on omaa tilaa ja ne on jo isompia. Harmi että se Wicca meni jo, jos meille kerran kumminkin tulee tamma niin ei silläkään olisi enää väliä.
- Voi hitto, älä nyt ainakaan vielä ala mitään hommata. Katotaan nyt ensin miten koko homma lähtee käyntiin, anelin.
- Eihän mulla nyt ole rahaa hommata mitään. Alotan työtkin vasta ensi viikolla. Jessi virnisti kuin peikonpoikanen, pahaenteisesti. En tiennyt, oliko hänellä jo poni tähtäimessä vai kiusasiko hän vain minua.

Yhdet kisat kävimme vielä vanhasta paikasta käsin, tai Musti Kimin kanssa ja Jessi ja Niki keskenänsä. Yltiöpäissään Jessi oli ilmoittanut Nikin metrin luokkaan, vaikka sitten koko matkan vääntelikin käsiään ja soimasi itseään hulluksi. Kevään ensimmäiset kisat ja hän oli aloittamassa hevosen huippukorkeudesta.
- Sulla oli ihan järkisyy siihen, meillä on tänään muutakin tekemistä kuin odottaa kisapaikalla, lohdutin. Minusta hänen ratkaisunsa ei ollut ihan pöllö muutenkaan. Minusta näytti, että kun esteisiin tuli korkeutta, Nikin pienissä aivoissa syttyi jokin pieni lamppu ja se rupesi vähän varovaisemmaksi.

Ei sieltäkään rusetteja tullut, mutta molempien suoritukset olivat ihan hyvät. Kimi sanoi Mustin olleen paljon fiksumpi kuin edelliskerralla, nyt se vain sattui kompuroimaan omiin jalkoihinsa kahden esteen välillä ja päätti sitten liukua istuallaan seuraavaan esteeseen sen sijaan, että olisi yrittänyt hypätä sen ja kenties telonut itsensä. Se oli kieltämättä fiksua. Niki tiputti pari puomia ja sai kahdeksan virhettä, mutta eipä se ollutkaan hypännyt kokonaista kisarataa sitten edellisvuoden. Sillä oli ollut vähän ihmettelemistä yleisössä, vaikkei se yleensä muuhun kiinnittänytkään huomiota kuin esteisiin, noihin ihaniin värikkäisiin keppeihin, joita se rakasti.

Sitten Ali ilmoitti lopulta tulopäivänsä, kesäkuun kymmenes, sunnuntai.
- Nyt se on sit siinä, Jessi huokaisi tuijottaen kalenteria. – Päivät on laskettu. Mua alkaa surettaa nyt.
- Sure pois. Lauantaina kai sitten muutetaan.
- Mä olisin halunnut pitää läksiäiset, Jessi sanoi haikeana.
- Kenelle? Miksi? Me kai pidetään kuitenkin tuparit uudessa paikassa? Sille muuten pitäisi keksiä nimi. Sille ja meidän firmalle.
- Black Horse Ranch, sanoi Jessi heti. – Meillähän on keräytymä mustia hevosia, voisko se mikään muu olla? Katrinakin on musta, ja niin se sen varsakin.
- No ei kyllä mitään black horsea. Se kuulostaa kalsareilta, tai paremmassa tapauksessa joltain lännenratsastus- ja hevoskuiskaustilalta.
- Mitä vikaa hevoskuiskauksessa?
- Hmp, sanoin.

Muutettavaa ei enää sitten ollut kovinkaan paljon, olimmehan ajaneet talojen väliä jo viikkokausia ja siirrelleet tavaroitamme. Ville tuli oman pakettiautonsa – ja Leksan - kanssa apuun, niin, että saimme pakattua kaikki hevosten tavarat omaan pakuumme että kuljetettua sänkymme Villen kyydissä. Ne olivat viimeiset. Siiri seistä törötti keskellä pihaa kuin ei olisi kyennyt liikkumaan ja näytti pidättelevän itkua.
- Tuu käymään meillä, Jessi sanoi ja halasi häntä, minusta näytti kuin hänkin olisi ollut lähellä itkua.
- Koska? Siiri nyyhkäisi.
- No ihan koska vaan. Viimeistään ensi viikonloppuna tuutte koko porukka kun meillä on tuparit. Ja sittenhän mä tarvitsen sua tietysti hoitajaksi kun me taas mennään kisoihin ja valmennuksiin…
- Tarviitko? Siiri kysyi näyttäen aavistuksen verran piristyneeltä.
- Tuskin meillä niin hyvää säkää on, että tuollakin olisi tommosia naapureita. Ihan itse saadaan pärjätä kaikkien elikoiden kanssa… nyt näin Jessin oikeasti pyyhkäisevän silmäkulmaansa.
- Aletaan mennä, keskeytin. Tuo saattaisi kestää vaikka iltaan asti, olisi kai armeliaampaa tehdä siitä loppu heti alkuunsa.
- Nähdään ensi viikonloppuna, lupasi Jessi ja halasi vielä Siiriä. Komensin Marun takakonttiin ja ripustin tallin avaimet niiden piilopaikkaan. Talon avaimet olivat satulahuoneen lääkekaapissa ja Alin sitikan avaimet sisällä keittiön pöydällä. Jos olimme jotain oleellista unohtaneet Ali kai soittaisi. Ei meillä loppujenlopuksi ollut edes pitkä matka pistäytyä, vain reilut parikymmentä kilometriä.

Lähdimme jonossa kohden uutta kotia, ensin Jessi ja tytöt mersulla, sitten Ville perässä ja minä hevosten kanssa viimeisenä. Oli minullakin haikea olo, hiukan, mutta enemmän olin innoissani. Edessä olisi ensimmäinen yö oman katon alla. Minulla oli oma talo ja talli. Se, ettei niistä ollut vielä maksettu edes terassin alimpia rappusia ei haitannut.

Meillä oli yllättäen vastaanottokomitea odottamassa. Jessi ja Ville olivat päässeet ajamaan paljon lujempaa kuin minä tonnin kuormani kanssa, mutta heidän autojensa vieressä oli lisäksi Artsin auto ja Ilja toki oli jo kiskomassa pakettiautosta ensimmäistä lastensänkyä ulos. Ajoin heidän kaikkien ohi talon ympäri tallin luo ja taustapeilistä näin, miten Jessi ilmestyi jostain ja lähti kävelemään tallin suuntaan myös.
- Ilse ja iskä tuli, hän ilmoitti aika tarpeettomasti.
- Mä huomasin.

Talutimme hevoset suoraan vankimpaan tarhaan, ja jos ne olivat hämmentyneitä ne eivät näyttäneet sitä. Molemmat olivat jo niin tottuneita matkustamaan milloin mihinkin, että ne varmaan olettivat vain tulleensa taas kerran kisoihin ja pääsevänsä illalla kotiin. Ja jos nämä eivät olleetkaan kisat vaan eväsretki niin sitä parempi, ne totesivat huomatessaan puolikkaan paalin heinää tarhannurkassa vesisaavin vieressä. Se oli aseteltu siihen eilen huolellisesti hylätyn karsinanseinän päälle, jottei se tallautuisi mutaan ja kuraan, ja heinä oli satsista, joka oli keskiviikkona tuotu ja jota olimme hikipäässä järjestäneet tallinpäätyyn koko illan. Sen vieressä seisoi pressulla peitetty turvekuorma, jonka olimme päättäneet antaa jäädä niille sijoilleen. Se oli ehkä vähän liioitellen tilattu, mutta eipä tarvitsisi varmaan ainakaan vuoteen ostaa lisää.

Jessi ei näyttänyt enää ollenkaan haikealta vaan katseli tyytyväisenä ympärilleen.
- Jumalauta mies, tää on hienoa.
Myönsin olevani samaa mieltä ja kysyin: - Puretaanko auto saman tien?
- Kyllä sen ehtii. Mennään laittamaan tyttöjen huone valmiiksi, ja meidänkin, tietysti. Ilse on tuonut meille ruokaa.

Päivä meni oikeastaan kaikenlaisessa vähän aikaansaamattomassa mutta mukavassa tohinassa. Ilse oli jo käynyt täällä, mutta Jessin isä ei, ja hän halusi koluta joka paikan. Parhaiten hän olisi viihtynyt ullakolla ja kellarissa, mutta niihin emme olleet juuri itsekään vielä pistäneet nenäämme, paitsi kellarissa sijaitsevaan saunaan, joka oli siivottu kuntoon. Autotallia Ilja oli kolunnut jonkin verran, mutta se oli vielä niin täynnä romua, että saisimme sieltä helposti ainekset juhannuskokkoon moneksi kesäksi. Ullakko oli laaja rakentamaton tila, jonne ei vienyt edes kunnon portaita, ainoastaan jyrkät tikapuuntapaiset. Siellä oli pelkkää pölyä ja muodottomia ja risoja huonekaluja.
- Noi teidän pitää viedä pois ja polttaa, ne on paloturvallisuusriski, Artsi sanoi ja myöntelin kiltisti.
- Ja vähän isompina tytöt haluaa varmaan muuttaa tänne, hän jatkoi.
- Voi olla, sanoin ja katselin koko talon mittaista tilaa. Täällä mahtuisi pitämään vaikka tanssiaiset.

Nyt Danni ja Alissa eivät kuitenkaan tahtoneet mihinkään vaaleanpunaisesta huoneestaan. Niillä oli sielläkin tilaa vaikka kuinka, kun ainoat huonekalut olivat sängyt ja lipasto, jonka olimme löytäneet mistäpä muualtakaan kuin kirpputorilta, jotta saisimme niiden vaatteet johonkin. Kun tätä taloa oli rakennettu, eivät kiinteät kaapistot olleet tainneet olla vielä muodissa, josko semmoisia oli vielä keksittykään. Parissa muussa huoneessa oli oikea sisäänkäveltävä vaatehuone, ja keittiössä ikkunaseinällä viileä ruokakaappi. Se tosin oli varmaankin viileä vain talvisin.
- Isi, me nukutaan, ilmoitti Danni, ja totisesti molemmat makasivat pinkeinä keskellä sänkyjään, jotka olivat vierekkäin ikkunan alla. Leksa makasi Alissan jalkopäässä poikittain ja tyttö potki häntä kauemmas niin, että pikkupoika oli litistyä päätylautaan.
- Älkää nyt koko päivää nukkuko. Teidän pitää purkaa lelutkin vai jääkö ne noihin laatikoihin ikuisiksi ajoiksi? vastustelin ja osoitin isoja pahvilaatikoita, joissa nuorten neitien omaisuus oli. Tosin en tiennyt, olisiko kovinkaan fiksua usuttaa heitä purkamaan niitä. Eivätköhän ne löytyisi pitkin lattioita ihan tarpeeksi nopeasti käskemättäkin.
- Mä laitan ne, ilmoitti Karoliina ja ryhtyi hommiin. – Mihin ne laitetaan?
- Tänne, sano Jessi ja veti lasten sänkyjen alta esiin pyörillä liikkuvat vuodevaatelaatikot.

Ilse halusi nähdä tallin, sillä siellä hän ei ollut käynyt sen jälkeen kun se oli pesty ja korjattu. Hän auttoi meitä raahaamaan kaikki hevosten tavarat autosta satulahuoneeseen ja yhteen boksiin, josta olimme päättäneet tehdä rehuhuoneen. Ilja oli jopa maalannut siellä jonkin verran. Uudet laudat oli vedelty puunsuojalla ja metalliosat ja ikkunanpuitteet olivat vihreät.
- Eikö tää ole jumalainen? Jessi kysyi innoissaan. Ilse seisoi keskellä käytävää ja katseli ympärilleen.
- Kyllä tuntuu oudolta ajatella, että tää on teidän. Täähän on ihan kuin joku oikea talli.
- Tää on oikea talli, ja meillä on siitosorikin, ja tamma ja varsa ja ruuna, Jessi nauroi.
- Mikä tamma ja varsa? Ilse kysyi käännähtäen äkkinäisesti. Kas kas, Jessi oli jättänyt kertomatta jotain.

- Me saadaan tänne sijotustamma. Sillä on nyt parin viikon vanha varsa, se tuodaan kunhan hyväksi näkevät, Jessi kertoi lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Kukas sen ylläpidon maksaa?
- Me, myönsin minä. – Tai ei ehkä varsan, mutta se nyt ei kuluta oikeastaan mitään. Ja tamma me astutetaan Mustilla.
- Mitenkäs te sen meinaatte hoitaa? Luonnonmenetelmällä? Ilse kysyi.
- Ei kun täytyy käyttää Mustia oriasemalla ja sitten siementää. Hevosillakin on nykyään kaiken maailman sukupuolitauteja, selitin minä. Tässä kohden olin kiitollinen siitä, että Hanna oli mukana kuvioissa. Hän tiesi, miten nämä asiat hoituivat. Hän oli jopa antanut minulle lähimmän oriaseman numeron – mikä ei ollut ihan lähellä sekään – ja luvannut soittaa sinne varuiksi etukäteen. Hän oli myöskin neuvonut soittamaan etukäteen uuden kuntamme kunnaneläinlääkärille ja kysymään, onnistuisiko tältä hevosen siemennys, vai pitäisikö pyytää joku asiantuntevampi.

Kauhean paljon uutta ja ihmeellistä tämä muutto kyllä tiesi, ajattelin ja ihmettelin, ettei se tuntunut mitenkään musertavalta. Päinvastoin, olin innoissani. Vaikka saattoihan se johtua siitäkin, että olin lomalla.

Ilse ja Artsi ja Karoliina viipyivät myöhään iltaan asti. Ilse komensi meidät ratsastamaan nyt, kun meillä oli kerrankin riittämiin lapsenhoitajia, ja satuloimme Jessin kanssa hevoset ja kiersimme pienen lenkin tiluksillamme. Meillä oli tilaa enemmän kuin Alin luona, joskin oli vähän vaikea hahmottaa, missä kohden rajamme meni laitumien takana, ja siellä oli muutenkin haasteellista ratsastaa kun molemmat hevoset olivat koko ajan turpa ojossa kohden vihreää. Ratsastuskentälle sitten päädyimme ja totesimme sen ainakin näin kesäkelillä kelvolliseksi. Sittenhän totuus vasta tulisi ilmi, kun tulisi ensimmäinen rankkasade ja näkisimme, jäikö siihen järvi, tai alkaisiko Niki taas aristaa jalkojaan kun se joutuisi menemään siinä.
- Meidän esteet jäi Alille, sanoi Jessi.
- Ei ne olleet meidän esteitä. Alin aineksista ne tehtiin.
- Puomit mä sain Juhalta, ja kannattimet ostin sun luottokortilla, intti Jessi.
- No juttele niistä Alin kanssa. En mä usko, että se tarvitsee niitä, ainakaan kaikkia. Äkkiäkös ne lynttää pakuun ja ajaa tänne.

Jessi nyökkäsi ja nosti Nikillä laukan, sitten hän antoi sen painella hurjasti ympäri kenttää ja kiljui itse selässä kuin intiaani. Musti katsoi heidän menoaan epäilevän näköisenä kuin kuvitellen, että he juoksivat karkuun puumaa.
- Lopeta, sä villitset mun hevosen, huusin nauraen, kun Musti alkoi tanssia paikoillaan. Jessi vilkaisi meitä ja hidasti vähän.
- Etkö sä pysty pitelemään oriasi? Ja mä kun luulin että sinä se meistä guru olet.
- No hitto, sydämistyin ja annoin Mustin ottaa heidät muutamalla laukka-askeleella kiinni. Niki painoi korvansa luimuun ja otti pari pidempää askelta sekin, mutta Musti taisi mulkaista sitä ja se muisti, kuka oli paikan pomo.
- Mikset säkin menisi sillä parit kenttäkisat? Jessi kysyi hiukan huohottaen, kun olimme laukanneet vielä vähän aikaa.
- En mä halua hajottaa sitä. Enkä itseäni. Ja miten niin mäkin, sitäkö sä nyt suunnittelet?
- Totta kai, vaimoni totesi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. Totta kai he lähtisivät kisaamaan kenttää käytyään kerran hyppäämässä maastoesteitä.

Päätimme jättää hevoset näin ensimmäisenä yönä sisään ja kun lopulta maleksimme tallista sisään onnellisina, kädet toistemme vyötäisillä, apujoukot olivat jo korjaamassa ruokapöytää puhtaaksi. Ilse tiskasi ja inhosta värähtäen tajusin, ettei täällä ollut astianpesukonetta. Semmoinen pitäisi saada, vihasin tiskaamista enemmän kuin mitään muuta.
- Teille ei jäänyt kauheesti, anteeksi, sanoi Ilja, joka oli juuri kaapimassa itselleen vielä yhtä annosta isosta lasagnevuoasta.
- Irti, komensi Jessi. – Me ollaan kuolemassa nälkään.

Ilja tipautti kauhan kädestään kuin se olisi polttanut ja totesin tyytyväisenä, että ruokaa oli ehkä juuri riittävästi meille.
- Koska sä menet kotiisi? kysyin häntä alta kulmieni vilkaisten.
- Kun te ette tarvitse mua enää, Ilja sanoi tyynesti ja teki itselleen voileivän. Hän oli näköjään siirtänyt makuupussinsa keittiöstä pois, enkä tiennyt minne, vai oliko se vaan pedattu pois näkyviltä kun Jessin perhe oli tullut.
- Jos sun on tarkotus odottaa että tää on täysin remontoitu niin sä olet täällä ensi vuosikymmenelläkin, mutisin.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   20.3.15 22:42:55

Tässä tää nyt ois sieltä löytyy vielä Vanhempien tarinaakin. Ja tää on mobiililaitteelle kun sellaisella luen mutta yrittäkää selvitä ja saaha toimimaan. Linkata en varmaan osaa. mustaoja.m.webs.com/site/mobile#2102

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.3.15 17:24:22

Saisko tännekkin jatkoa?:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.3.15 17:36:53

No saa.
--------------
5.

Iljasta oli kyllä kauheasti hyötyä, pakko se oli myöntää, kun tuli arki ja Jessi lähti töihin. Hän seikkaili talossamme kuin pikkupoika etsimässä aarteita ja hänellä näytti olevan kauhean kivaa, mutta samalla hän osoitti omistavansa kädentaitoja, joita en olisi kuvitellut häneltä löytyvän. Hevosistakin hän ymmärsi sen verran, että osasi taluttaa niitä ja Danni ja Alissa viihtyivät hänen kanssaan. Minä saatoin melkein keskittyä pyörittelemään peukaloitani ja leikkimään isäntää.

No, en minä sentään laiskotellut. Ajelin pari päivää toimittamassa kaiken maailman asioita. Kävimme tyttöjen kanssa katsomassa uutta päiväkotia ja minä tein elintärkeitä hankintoja, kuten sen astianpesukoneen. Sen saaminen toimintakuntoon veikin Iljalta ja minulta melkein kokonaisen päivän ja kaksi käyntiä rautakaupassa.
- Tommosen te tarviitte, Ilja sanoi toisella kertaa ja osoitti pientä puutarhatraktoria, joka kiilteli oven edessä. Hänen silmänsä loistivat kuin lapsella jouluna ja Danni ja Alissa kiljaisivat riemusta sen nähdessään.
- Jessi nauraisi ittensä kuoliaaksi jos mä tommosen ostaisin, tuhahdin.
- No eikä nauraisi. Ei ainakaan jos se on ensin itse ajanut nurmikon sillä teidän tuupattavalla – ja lapioinut lumet talvella.
- Niin… sanoin miettiväisesti. Itse asiassa Ilja oli ihan oikeassa. Totta kai me tarvitsimme traktorin. – Ei nyt kuitenkaan osteta tällä kertaa kun niitä liittimiä.

Ja sitten Katrina tuli varsansa kanssa. Bosse ajoi pihaan eräänä aamuna ihan hävyttömän varhain, oli tullut yölaivalla ja lähtenyt siitä suoraan meille. En ollut vielä ehtinyt edes omia hevosiamme viedä ulos ja Jessikin oli vasta hetki sitten lähtenyt ajamaan töihin. Bossen suunnattoman kuormurin jyrinä sai Marun ihan villiksi ja pistin sen kiinni juoksulankaan, missä se jatkoi haukkumista kunnes Bosse sammutti moottorin ja hyppäsi autosta. En viitsinyt kuitenkaan päästää sitä irti, pihalla olisi kohta ihan tarpeeksi tohinaa ilmankin, etenkin, kun Danni ja Alissa ja Iljakin näkyivät olevan jo ovella.

Bosse katseli kiinnostuneena ympärilleen.
- Mitäs tykkäät? kysyin ja nyt minua jännitti. Meidän mielestä paikka oli hieno ja sitä oli ollut ilo esitellä kaikille muille, mutta Bosse oli sentään Bosse. Hevosmiljonääri ja pitkän linjan kasvattaja.
- Hyvältä näyttää, hän murahti, mutta jatkoi sitten, että jospa katseltaisiin tarkemmin kun hevoset olisivat ulkona.

Otimme Katrinan ja pienen mustan tammavarsan ulos. Silitin yllättyneenä Katrinan mustaa kaulaa ja tamma vilkaisi minua kyllästyneeseen, happamaan tapaansa. Se oli aina ollut sellainen, vähän vetäytyvä, omanarvontuntoinen. Ensimmäinen hevonen, jonka kanssa olin osallistunut vaativaan luokkaan, ja vaikeaankin. Miten sopivaa, että se viettäisi eläkepäivänsä minun luonani!
- Pannaan ne tarhaan ensin, mä siirrän ne päivemmällä vihreälle, sanoin Bosselle, joka piteli pienenpientä varsaa. Se oli hiilenmusta eläväinen olento, paitsi turpaa, jossa oli iso pisaranmuotoinen kuvio, se ikään kuin valui melkein puolivälistä päätä ensin sieraimiin ja sitten ylähuuleen asti.
- Sinä määräät, isäntä, Bosse hyrähti ja niin veimme ne yhteen korjaamistamme tarhoista. Musti ja Niki tuijottivat niitä tallin ikkunoista ja Musti tietenkin hirnui kuin syötävä. Katrina vilkaisi sitä sivusilmällä, siltä minusta näytti, ja kaarsi arvokkaasti kaulaansa. Se oli kuin kaunotar, joka oli tottunut siihen, että miehet viheltelivät kadulla perään.

Hain tarhaan juomasaavin ja vähän heinää. Veden valuessa hitaasti letkusta näytin Bosselle tallin. Musti tuijotti rauhattomana vuoroin ulos ikkunasta ja oven suuntaan ja totesin, että olisi kai parasta viedä se pihalle.
- Käyttäydy, meillä on vieraita, sanoin sille vakavasti ja pujotin varuiksi ketjun sen leuan alitse.
- Mä voin ottaa tän toisen Bosse ehdotti ja sujautti Nikille riimun päähän. – Meinaatteko ruveta keräämään pelkkiä mustia hevosia?
- Ei niitä värin perusteella oo valittu, naurahdin.

Musti vaikutti tyytyväisemmältä kun se pääsi ulos ja saattoi nähdä uudet tulokkaat kunnolla. Se lakkasi hirnumasta tauotta ja maistoi lopulta heinäkasastaankin. Niki oli mutustellut siitä jo kauan aikaa. Kyllä se siitä. Katrina söi myös ja varsa koikkelehti sen lähettyvillä.
- Mä otin mukaan vähän varsarehua sille, Bosse keskeytti mietteeni. – Ei se vielä tarvii sitä mutta ennen pitkää.
- Koska se sitten alkaa syödä? Ja mitä ja miten paljon? Sun on parasta kirjottaa mulle ohjeet, sanoin.
- Kirjotinkin, Bosse sanoi ja taputti taskuaan. – Ota nyt noi kärryt niin mennään hakemaan se rehusäkki autosta. Ja on siellä vähän muutakin, loimia ja semmosia. Ja sitten matkamies joisi mielellään kupin kahvia.

Ilja ja tytöt jäivät riviin tuijottamaan varsaa ja minä johdatin Bossen sisään. Päästin Marunkin irti, kunhan Bosse oli saanut auton lastaussillan taas paikoilleen ja menimme keittiöön kahville. Aamiaispöytä oli kuin pitojen jäljiltä ja keräsin nopeasti tyttöjen murolautaset pois. Kahvia onneksi oli vielä.
- Millä te aiotte elää täällä? Alatteko viljelijöiksi? Bosse kysyi saatuaan mukillisen kahvia eteensä.
- Ei kun me käydään töissä. Kuhan harrastetaan hevosenpitoa.
- No kyllä se parin ihmisen palkan nieleekin, jos yhden varsan vuodessa saa tehtyä.
- Näin on.

Se kuulosti masentavalta, mutta en ollut masentunut. Ihan avoimin silmin tähän olin ruvennut ja nuo nyt vaan olivat faktoja. Joka tapauksessa hevosten pitäminen kotona tuli hävyttömän paljon halvemmaksi kuin vieraalla. Voisimme hyvin elättää vaikka puoli tusinaa hevosta sillä rahalla minkä reilu vuosi sitten olimme maksaneet Oonalle. Oma työ oli halpaa.
- Hankitteko enemmän tammoja?
- Mä tiedän, että Jessillä on yksi mielessä, mutta en mä ainakaan ole sitä ihan heti ostamassa, naurahdin.
- Jaa millanen?
- Virolainen täykkäriristeytys.
- Sitä ei saa kantakirjaan täällä, Bosse lausahti.
- Mä tiedän. Mutta luulenpa että siitä kehkeytyy painavia keskusteluja kuunvaihteen jälkeen kun Jessi saa ensimmäisen palkkansa…
- Niinkö luulet?
- Joo. Mutta mä haluan kyllä mieluummin traktorin.

Bossen lähdettyä ajamaan takaisin palasin katsomaan Katrinaa ja varsaa. Olin unohtanut kysyä varsan nimen – vai olikohan sillä vielä edes semmoista. Sitä Iljakin tietysti kysyi ensimmäiseksi.
- Mä en tiedä. Meidän pitää varmaan keksiä sille nimi, sanoin ja istuin hiekalle tyttöjen viereen.
- Pentti, sanoi Alissa. Hänen lempileikkikaverinsa päiväkodissa oli ollut Pentti ja niin olivat nykyään puolet nukeistakin.
- Se on tyttö, huomautin.
- Siiri, ehdotti sitten Danni.
- Mutta sitten se menee sekasin oikean Siirin kanssa kun Siiri tulee käymään.
- Koska Siiri tulee? Danni kysyi ja olin kuulevinani ikävän hänen äänessään. Olin iloinen voidessani vastata, että lauantaina.
- Ylihuomenna, kahden yön päästä, korjasin, kun muistin, että viikonpäivät olivat yhtä utopiaa.
Lopulta päätimme ruveta kutsua varsaa Helenaksi. Ilja sen tietysti väänsi kuultuaan, että tamman nimi oli Katrina.
- Katrina-Helena, hän opetti tytöt rallattamaan, ja seuraavaksi he lauloivat Katson autiota hiekkarantaa kolmiäänisesti. Minä päätin lähteä ratsastamaan ennen kuin he ehtisivät tähtitaivaaseen ja puhelinlankoihin asti.

Lauantaina oli tosiaan tupaantuliaisten vuoro. Jessus että niihinkin upposi rahaa. Tai ei itse juhliin, mutta kauhean paljon Jessi keksi kaikkea välttämätöntä hankittavaa niihin liittyen. Grilli piti hommata, se nyt tosin oli ollut ostoslistalla muutenkin, ja sitten läjä patjoja. Kävimme viimehetken ostoksilla vielä lauantai-aamuna.
- Totta kai tänne jää kauheasti ihmisiä yöksi, hän selitti.
- Mutta pitääkö kaikilla meidän tuttavilla olla nimikkopatja meillä? vastustelin.
- No ei kai me ihan kaikille voida ostaa… mutta aika monta kuitenkin. Ja tyynyjä. Mennään hei käymään kirpparilla, katotaan olisko siellä vaikka sänkyjä! Jessi päätti, ja koska hän oli ratissa olimme seuraavaksi siellä. Enpä tiedä, miten olisimme pärjänneet ilman kirpputoreja ja kierrätyskeskuksia, en tosiaankaan.

Yhden levitettävän laverin löysimme – ”Iljahan voi nukkua siinä sitten, ettei sen tarvitse lattialla” – ja sitten palasimme kiireen vilkkaa ruokakaupan kautta kotiin. Jessi lähti raahaamaan ruokaostoksia keittiöön ja jätti minut hivuttamaan patjarullia ja laveria ja grillilaatikkoa ulos mersun takaluukusta, mihin kaikki oli juuri ja juuri saatu ahdettua, kun olimme vetäneet penkit niin eteen että mahaa kuristi. Onneksi emme olleet olleet pakettiautolla liikkeellä tai meillä olisi varmaan ollut enemmänkin huonekaluja, sekin oli jo uskomatonta miten paljon farmariin mahtui tavaraa.

Ilja tuli auttamaan kaiken sisälle raahaamisessa, sitten kurkkasin keittiöön, missä Jessi oli alkanut jo pilkkoa salaattiaineksia.
- Joko sä nyt aloit tehdä ruokaa?
- Joo, meidän porukat ainakin tulee aikaisin.
- Mä ajattelin mennä ratsastamaan, tuutko sä?
- En mä nyt ehdi. Ajattelin muutenkin antaa Siirin ratsastaa Nikillä tänään.

Niinpä minä menin. Musti oli alkanut suhtautua yllättävän rauhallisesti siihen, että tilalla oli tamma. Se, että Katrinalla oli uusi varsa, eikä se kiinnittänyt oriin silmäyksen verran huomiota, vaikutti varmaan asiaan, eikä kyse olisi pitkästä ajasta. Musti pääsisi autoon ja vierailemaan oriasemalla ja Katrina siemennettäisiin ja hyvästi taas kiimat vuodeksi. Miten kätevää.

Vääntelimme tunnin verran kentällä ja olimme yltä päältä hiessä sen jälkeen molemmat, hevonen ja minä. Tietysti ensimmäiset vieraat olivat jo sitten juuri ajamassa pihaan kun tukka pystyssä ja paita kehoon liimaantuneena lampsin nurkan takaa. Ilse alkoi nauraa minulle.
- Sä olet kuin isonkin talon isäntä, sulla pitäis vaan olla pussihousut noissa saappaissa.
- Kiitos vaan, hymähdin ja vilkaisin ratsastussaappaitani. – Mä en nyt valitettavasti aio pysyä näissä isännänsaappaissa, mun tarvii päästä suihkuun. Vilkutin nopeasti Karoliinalle ja Leksalle – Jinna näkyi tulleen näiden kyydissä ja muistin, että Ville oli jossain reissussa, jutuntekomatkalla.

Oli oikeastaan vasta iltapäivä, mutta siihen mennessä kun olin saanut puhtaat vaatteet päälle pihassa oli jo enemmänkin autoja. Miila ja Lauri olivat tulleet ja Kedot purkautuivat parhaillaan omasta autostaan. Riikan pitäisi vielä ilmestyä ja minun vanhoista kavereistani ainakin Jarin. Jessinkin koulukavereita oli kai joitain tulossa.
- Siiri tuli! ilmoitti Danni suureen ääneen ja lähti juoksemaan pihan poikki huvimajalta, Alissa perässään. Maru ei tiennyt miten päin olisi ollut, kun sen piti vahtia vieraampia vieraita ja tullata tulokkaat ja siinä sivussa vielä pitää silmällä lapsiakin. Aavistelin, että se olisi ihan puolikuollut iltaan mennessä.
- Mä haluan nähdä hevoset! ilmoitti Siiri ensimmäiseksi päästyään ulos.
- Onko sulla kypärä mukana? Jessi meinasi kuulemma pistää sut ratsastamaan, kysyin minä.
- No ei, Siiri sanoi ja mulkaisi vanhempiaan. – Noi sano että ei kai sinne ratsastamaan mennä.

Järjestäytymisessä meni vähän aikaa, sillä tavanomaiseen tapaan Ketojen takakontista kaivettiin esiin laatikollinen taimia ja niille piti keksiä paikka. Ensi hätään ne sitten nostettiin kuistille, joka muistuttikin lämpötilaltaan kasvihuonetta, mistä ne epäilemättä olivat juuri tulleetkin. Sitten koko vierasjoukko lähti tallille. Siiri oli käynyt vaihtamassa päälleen Jessin ratsastushousut ja ne, joita ei kiinnostanut hänen ratsastamisensa seisoivat laitumen lankojen takana ihastelemassa varsaa. Ilja haki kottikärryillä kellarista kylmää juotavaa ja jakeli pulloja avokätisesti ympäriinsä. Danni ja Alissa pitivät vahtia, ettei kenenkään, lähinnä Leksan, päähän tullut ryömiä tamman ja varsan luokse.
- Se potkasee susta ilmat pellolle, Danni valisti, täsmälleen samoin sanoin ja äänenpainoin kuin muistin itse varoittaneeni häntä itseään pari päivää aiemmin.

Siirin ratsasteltua vajaan tunnin Jessi talutti lapsia Nikin selässä hyvän aikaa, kunnes näytti kaipaavan suihkua hänkin. Oli melko lämmin päivä.
- Mä voin hoitaa sen pois, lupasin ja tökkäsin hänen käteensä puoliksi tyhjentämäni olutpullon.
- Mä hoidan! sanoi Siiri napakasti ja otti Nikin ohjat.
- Ai, kumpi meistä ajaa tänään? Jessi kysyi ja katsoi epäillen pulloa.
- Ei meidän tarvii ajaa tänään enää. Jos tulee jokin katastrofi niin on täällä tänään kuskeja vaikka me otettaiskin pari kaljaa, sanoin kerrankin. Jessin epäilevä ilme viipyi hetken, mutta sitten hän nyökkäsi.
- Okei, ehkä me ei jouduta oikeuteen vaikka juotaisiinkin pari lasten nähden.

Vieraat olivat hiljalleen kadonneet hevosten luota ja ruvenneet kokoamaan grilliä, tai Jessin isä ja Juha ja Ilja. Oli hyvä, että he olivat oma-aloitteisia. Vaikka he olivat jo jonkin aikaa ähränneet sen kanssa, meni siihen vielä hyvinkin tunti vielä sen jälkeen kun Siiri ja minä tulimme tallilta ja Jessi suihkusta. Sitten tuli lisää vieraita ja piha alkoi olla kuin puistokonsertista. Ali tuli, ja Elle, kyydissään kaksoset ja Annukka sekä Jari iänikuisen viskipullonsa kanssa. Komensin tiukasti, ettei hän saanut juoda itseään humalaan ennen kuin olisi lasten nukkumaanmenoaika.
- Koska se on? hän kysyi nöyrästi ja piilotti pullon portaanjuureen.
- Tällä säällä ja tänään ehkä puolenyön aikaan.
- Äh, no, kai maistella saa?
- En mä sitä kieltänyt, kunhan et kaatuile kenenkään pienempäsi päälle.

Grillasimme kilokaupalla makkaraa ja istuimme iltaa ilman sen kummempaa ohjelmaa kuin näyttää paikkoja vuorotellen kaikille ja jutella. Jossain vaiheessa iltaa menin tarkastamaan, oliko talo kohta syöty paljaaksi, mutta sain todeta, että olimme tainneet saada tuliaisina enemmän ruokaa kuin mitä oli vielä syöty. Jääkaappi oli tupaten täynnä.
- Onko salaattia lisää? kysyi Saara, joka tuli perässäni tyhjän kulhon kanssa.
- Näkyy olevan, sanoin jääkaapista ja vedin esiin uuden astian. – Mitäs muuta saisi olla?
- Ei kai muuta, hän lausahti ja käveli ikkunalle, josta oli näköala tallille. – Siiri taisi saada murrosiän sillä samalla hetkellä kun te ajoitte pois pihasta.
- Niinkö? Ei kai se niin äkkiä iske?
- Tai sitten se vaan kiukuttelee.
- Eiköhän se mene ohi, kun Ali saa taas hevosensa kotiin, arvelin. En osannut oikein muutakaan sanoa.
- Toivottavasti, tai mä saatan antaa koko lapsen pois, Saara naurahti. – Tuolla se yrittää houkutella varsaa luokseen. Ja te voitte katsella hevosia aamiaispöydästä.
- Toiveiden täyttymys, myönsin. – Joko sä näit meidän kirjastohuoneen? Jessi halusi samanlaisen kuin sulla.

Vein hänet perimmäiseen kamariin, joka oli tyhjä paitsi kirjahyllyä ja Iljan makuupussirullaa. Meillekin oli kertynyt aika lailla kirjoja, vaikka suuri osa niistä olikin oppikirjoja tai sitten hevosalaan liittyviä. Saara katseli hyllyä pää kallellaan ja tuntui rekisteröivän jokaisen kirjan, otti muutaman pois hyllystäkin ja katsoi tarkemmin.
- Nojatuoli täältä puuttuu vielä, sanoin. Itse asiassa verhotkin puuttuivat, huomasin, kun kävelin ikkunalle ja avasin sen. Jessi oli näköjään ruvennut istuttamaan saamiamme taimia huvimajan ympärille. En sitten kai repisi sitä tänä kesänä, jos sen ympärille kerran tehtiin kukkatarha. Juha irroitti alkuja purkeista ja ojenteli niitä hänelle.

- Noilla on suhde, kai sä sen tiesit, Saara sanoi olkapääni vierestä, katsoen samaan suuntaan kuin minäkin. Hätkähdin, tai suorastaan hypähdin.
- Eikä ole, sanoin jyrkästi.
- Ekö? Saara kysyi. Hän katsoi minua toiveikkaasti ja pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan korvan taakse.
Mietin hurjasti vähän aikaa, mutta puistin sitten päätäni. Ei Jessi olisi ruvennut tähän minun kanssani, jos hänellä olisi jotain meneillään selkäni takana. Sanottakoon naisten kaksimielisyydestä mitä tahansa, Jessi ei ollut sellainen.
- Ei niillä ole. Ei varmasti.
- No jotain niillä on.

Aioin sanoa, että Juha vain oli ihastunut, senhän nyt näki korvillaankin, mutta tajusin olla sanomatta. Ei Saara semmoista halunnut kuulla. Katselimme, miten puolisomme nauroivat ja juttelivat Jessin tehdessä siistiä suoraa taimiriviä pehmeään multaan majan reunalla. He näyttivät kyllä viihtyvän mainiosti keskenään. Juha näytti ojentelevan kasveja tahallisen hitaasti, niin että heidän kätensä pyyhkäisivät välillä toisiaan, eikä heidän ehkä olisi tarvinnut katsoa toisiaan noin kiinteästi silmiin puhuessaan.
- Ei niillä mitään suhdetta ole, mä kyllä tietäisin, sanoin uudestaan ja puristin Saaraa lohduttavasti olkapäästä. – Kunhan tulevat lopultakin toimeen keskenään, muistatko sä miten ne oli kuin kissa ja koira viime syksynä?
- Ja mistä sä tietäsit? Saara kysyi vähän purevasti.
- Mä tunnen Jessin, sanoin ykskantaan. Ei minulla muuta perustelua ollut, mutta en kai tarvinnutkaan.
- Mä uskon sua sitten, Saara huokaisi ja puristi esiin pienen hymyn. – Kai mä olin vaan hölmö.
- Kai sä olit, myötäilin ja katsoin häntä, surullisen näköistä naista.


6.

Siiri ei olisi halunnut lähteä meiltä, kun Joonasta alkoi väsyttää ja vanhemmat alkoivat kerätä collegepaitoja ja lippalakkeja ja käsilaukkuja. Ei hän heittäytynyt maahan itkemään ja potkimaan, mutta hänen silmänsä muuttuivat punaisiksi ja hartiat menivät lysyyn, eikä hän sanonut sanaakaan.
- Jää tänne, ehdotti Jessi suurpiirteisesti.
- Ei tänään, sanoin nopeasti. Juhlat jatkuisivat vielä, vaikka meidän tytöt painuisivatkin kyllä nukkumaan jo, eikä ollut lasten, edes Siirin ikäisten, katsottavaa, jos Jari alkaisi örveltää. Sitä paitsi Saaran ilme oli monimielinen hänen katsoessaan Jessiä. Olin vasta saanut vakuutettua hänelle, ettei vaimoni ollut ryöstämässä hänen miestään ja nyt Jessi oli iloisesti lupaamassa viedä tyttärenkin. Vähän hajurakoa tähän tarvittiin. Miettimisaikaa.

Jessi taisi tajuta varoittavan katseeni ja alkoi vetää takaisin.
- Vaikka kai sä tarvitsisit vähän vaihtovaatteita ja muuta mukaan? Ja mähän menen kyllä töihin taas maanantaina, hän sanoi Siirille.
- Saisinko mä tulla? Siiri piristyi. – Ei mua tarvii hoitaa. Mä voisin hoitaa hevosia.
- Veskulla on vielä lomaa, jos sä tulet huomenna tai ensi viikolla.
- Tuotko sä mut? Siiri kysyi tapittaen isäänsä.
- Tietysti tuon, Juha lupasi. En voinut mitään sille, että tunsin pientä epäluuloa moista auliutta kohtaan, Jessiäkö hän halusi tulla tapaamaan? Ravistin sen kuitenkin pois. Saarasta se vain johtui.

Niin Siiri suostui nousemaan autoon ja he ajoivat pois. Ville oli hakenut Jinnan ja Leksan jo hetki sitten ja Ilse ja Artsikin tekivät lähtöä Karoliinan kanssa. Vain rymyporukka jäisi.
- Mä menen laittamaan lapset nukkumaan, Jessi sanoi ja haukotteli vilkutettuaan kaikille hyvästiksi. – Rupea sä vaan rymyämään.
- Mä menen laittamaan hevoset nukkumaan, sanoin minä. En uskaltanut enkä tahtonut pitää Mustia laitumella yötä päivää, ettei se söisi itseään muodottomaksi kesken kisakauden, ja Nikin kanssa oli sama ongelma. Tamma ja varsa saisivat kyllä jäädä.

Porukka oli asettunut huvimajaan, kun palasin tallista. Maru nukkui sen suuaukon edessä niin, että sen yli piti harpata ja se saattoi kohottaa silmäkulmaansa ja tarkistaa jokaisen liikehtijän henkilöllisyyden. Jessikin oli jo siellä ja minulle oli juuri ja juuri tilaa penkillä. Yritin laskeskella, ketkä kaikki jäisivät yöksi ja päädyin siihen, että kai kaikki. Elle oli lähtenyt jo jokin aika sitten täyden lastin kanssa. Kaikilla muilla kollegoilla paitsi Jarilla oli ilmeisestikin seuraavana päivänä töitä. Ainakin toivoin, ettei Jarilla ollut. Yllätyksekseni Alikin oli vielä paikalla, ja Jessi tenttasi häneltä parhaillaan matkakuulumisia.
- Ostitko yhtään tanskalaista hevosta? kysyin.
- En, ei mulla semmosiin ole varaa, Ali nauroi ja vetäisi lasinsa pois kun Jari yritti kaataa siihen viskiä. – Ei kiitos, mä aion edelleenkin ajaa kotiin.
- Saat sä meidän sohvan, jos haluat, Jessi lupasi.
- Ei kun mä olen ollut tarpeeksi kauan poissa omasta sängystäni, nainen sanoi ja kertoi sitten löytäneensä uuden vuokralaisen oman hevosensa seuraksi.
- Sun pitää ottaa Siiri apuun tallihommiin, siitä on tullut tosi fiksu ja taitava, Jessi kehaisi.
- Mutta sehän on ihan pikkulapsi.
- Höpsis, kaksitoista. Ja se on meidän kouluttama.

Grillasimme vielä vähän makkaroita ja sitten Jessi alkoi siivoilla tavaroita ja astioita sisään. Menin avuksi laskien patjoja mielessäni. Riikka voisi nukkua sohvalla ja Ilja omassa kolossaan. Miila ja Lauri saisivat siskonpetin tyhjään makuuhuoneeseen ja ellei Jari sammahtaisi huvimajaan, hän saisi mennä olohuoneen lattialle.
- Ne saisi ruveta nukkumaan jo, Jessi haukotteli. Minuakin väsytti. Emme olleet tottuneet valvomaan aamuyöhön vaan nousemaan aamutallin aikaan.
- Jätetään ne sinne ja mennään me, ehdotin.
- Voidaanko me muka?
- Oma tupa, oma lupa. Totta kai me voidaan.
- Maru herättää kuitenkin kaikki jos ne alkaa tuolta kömpiä sisään omia aikojaan.
- Mä hoidan sen, sanoin. Kävin komentamassa porukan huvimajasta sisään Marua myöten ja sanoin, että he saisivat jatkaa juhlimista olohuoneessa, kunhan eivät herättäisi lapsia.
- Saamarin maalaiset, haluaa kukonlaulun aikaan ylös, Miila murisi.
- Ei me enää olla edes hyvää seuraa, me tarvitaan unta, sanoin ja näytin patjaläjän. Asettukoot itse kukin minne haluaisivat, turha niille oli selittää, eiväthän ne muistaisi mitä olin suunnitellut. Tilaahan ainakin riitti.

Jessi oli ehtinyt jo sänkyyn ja kurkisteli minua peiton alta. Hän ei näyttänyt enää vähääkään väsyneeltä.
- Pian tänne, hän komensi puoliääneen.
- Mitä ja miksi? haukottelin.
- Rakastellaan.
- No eikä hitossa, puolet meidän tuttavista kuuntelee parin huoneen päässä.
- Ei ne mitään kuule omalta möykältään. Ja voidaanhan me olla ihan hiljaa.

Sujahdin peiton alle ja tunsin samassa, miten Jessin pehmeä, pyöreä, lämmin ja sileä vartalo kietoutui ympärilleni. Se oli suloista ja minunkin uneliaisuuteni tuntui kaikkoavan saman tien. Aloin höpistä hölmöjä pehmeyksiä ja Jessi alkoi nauraa kihertää tyytyväisenä, vastaten ihan yhtä idioottimaisin sanoin. Sitten muistin yhtäkkiä Saaran.
- Mitä nyt? Jessi sanoi kun vetäydyin pois.
- Saara epäilee että sulla on suhde Juhan kanssa, sanoin. Tunsin miten Jessi sävähti ja jäykistyi. Ennen kuin ehdin huolestua tosissani, hän kuitenkin tuhahti tuohtuneena.
- No eikä ole.
- Niin mäkin sille sanoin, sanoin tyytyväisenä ja otin uudestaan kiinni hänestä. Meni hetki, ennen kuin hän alkoi taas tuntua pehmeältä, ja toinenkin hetki, ennen kuin hän taas suuteli minua.
- Ethän sä usko semmosta? hän kysyi.
- En tietystikään. Et kai sä olisi halunnut mun kanssa monenkymmenen vuoden asuntolainaa jos vehtaisit jonkun muun kanssa?
- En tietystikään, Jessi sanoi tyytyväisenä. – Hyvä, että sä ymmärrät sen.

Oli suoraan sanoen herkullista nousta aamulla normaaliin aikaan, seitsemän tienoilla, kun olohuoneessa makasi läjä haisevia raatoja. Maru, joka ei ollut tänä yönä päässyt tyttöjen huoneeseen, makasi onnellisena sohvalla sisareni vieressä ja tamppasi hännällään tämän nilkkoja, kun näki minun nousseen. Riikka näytti siltä, että hänellä oli kuuma, ja kuuma huoneessa olikin, sillä sinne paistoi aamuaurinko kahdesta isosta ikkunasta. Hyvän hyvyyttäni kävin avaamassa yhden ruudun, jotta sinne pääsisi raitista ilmaa. Jessi tuli pari askelta jäljessäni ja pysähtyi kynnykselle katsomaan nukkujia.
- Voi että, oltiinpa me viisaita kun mentiin niin ajoissa nukkumaan! hän sanoi tyytyväisen näköisenä.
- Suunnattoman viisaita ja fiksuja! sanoin ja pysähdyin suutelemaan häntä.
- Mmm. Mennäänkö takasin sänkyyn? hän kysyi, niin kuin olin arvannutkin.
- Myöhästä. Koira haluu ulos ja sitten se haluaa herättää lapset. Olisit ajatellu viis minuuttia sitten, sanoin kiusoitellen.
- No piru, mä menen sitten kolistelemaan kattiloita, hän sanoi hyväntuulisesti.

Avasin ovet levälleen pihalle ja se sai Marun liikkeelle, Riikka älähti ja arvasin, että se oli raapaissut häntä lähtiessään vauhdilla. Tyttöjen huoneestakin kuului jo tömähdys ja unista puhetta ja sitten ovi aukesi. Danni kurkisti sieltä tukka pörrössä ja silmät himmeinä.
- Missä Maru? oli ensimmäinen kysymys.
- Pihalla, sanoin ja kyykistyin saadakseni aamuhalin. Danni kuitenkin katsoi tärkeämmäksi suunnata ohitseni ulko-ovelle.
- Top. Jos et sä ehdi halia mulle hyvää huomenta niin käyt ainakin pissalla ennen kuin juokset ulos, määräsin ja sekunnin mietittyään Danni menikin vessaan. Alissa tuli perässä, mutta malttoi pysähtyä halaamaan. Olin iloinen, että tyttö oli meillä. Nykyään tuntui jo, kuin Danni ei olisi ollut ihan kokonainen ilman pikku tätiään, tai kumpikaan ilman toistaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin ne vilistivät yöpuvuissaan, paljain jaloin pihalla Marun perässä.

Riemua kesti sen aikaa, että ehdin mennä keittiöön kutsuakseni Jessinkin katsomaan, sitten se muuttui jo kiljunaksi. Alissa oli lyönyt varpaansa johonkin ja kaatunut ja tarvitsi laastaria sekä varpaaseen että polveen. Paikkailemisessa meni hyvä tovi aikaa ja lohdutteluja, mutta siitä huolimatta kukaan yövieraistamme ei herännyt. Ei siihenkään, kun Jessi tipautti kattilankannen lattialle.
- Ne ei oikeesti voi nukkua noin sikeesti, hän sanoi.
- Ne ei uskalla nousta ylös pilkattaviksi, ennen kuin me ollaan ulkona.

Iltapäivään mennessä vieraissa oli jo henkeä, joskin aika vaisua. Jari pummasi kyydin kaupunkiin Riikalta, ja he lähtivät ajamaan peräkanaa Miilan ja Laurin kanssa. Iljaa ei näkynyt vielä silloinkaan, ja nyt havaitsi hyvin, miten hyödyllinen hän olikaan. Tytöt ihmettelivät hänen puuttumistaan ja me jouduimme ratsastamaan Jessin kanssa peräkkäin sen sijaan, että olisimme voineet lähteä tekemään pienen maastolenkin.
- Ei se ole meillä töissä, Jessi huokaisi.
- Eikö? Mikäs sitten? Kesävierasko?
- No… jotain semmosta.

Siiri palasi muonavahvuuteen vielä samana iltana, samoihin aikoihin kun Ilja ilmestyi elävien kirjoihin. Toki sieltä soitettiin ensin – Saara soitti minulle.
- Totta kai se saa tulla, jos sä haluat päästää, sanoin.
- Miksen päästäisi kun se kulkee täällä vaan sen näkösenä että joko alkaa itkeä tai paiskoa astioita. Kyllä tää on kuule murrosikää, pakko olla.
- No kyllä se kai siltä kuulostaa. Lähetä tänne niin me ruvetaan harjottelemaan, noitahan tulee sitten kaks kerralla kymmenen vuoden päästä.
- Jos se on hirviö niin tuokaa takasin, tai soittakaa hakemaan. Vaikka ei kai se teille rähjää, kai se on sen verran vieraskoree. Kuulin, miten Saara huokaisi ja minun kävi kovasti sääliksi häntä.
- Tänne vaan niin saat vähän levätä. Niin, ja se mistä eilen puhuttiin… ei siinä oo mitään perää.

Oli hetken hiljaista, kuin Saaran olisi tarvinnut miettiä, mistä olimmekaan puhuneet, mutta en viitsinyt selvemminkään sanoa kun Ilja ja Jessi olivat kuuntelemassa.
- Kysyitkö sä? Vai…?
- Totta kai kysyin. Ei sun tarvii huolehtia siitä, vakuutin.
- Jaa. No, hyvä niin. Mä sanon Siirille, että saa pakata tavaransa ja Juha saa ajaa sen sinne.
- Siiri tulee sitten? Jessi kysyi ja minä nyökkäsin.
- Mä menen sitten laittamaan sille huoneen.

Onneksi olimme ostaneet sen laverin eilen. Se pedattiin Siirille aamuauringonpuoleiseen huoneeseen ja Jessi kaivoi jostain sinne verhotkin ikkunoihin ja matonpätkän lattialle. Huoneessa tuoksui vielä vähän tuore maali, sillä Ilja oli harrastellut maalaushommia sisälläkin ja maalannut tästä huoneesta ikkunanpuitteet ja lattialistat. Tai osan lattialistoista, sitten hän oli kai kyllästynyt. Danni ja Alissa istuivat portailla odottamassa Siirin saapumista, ja pian hän tulikin. Liekö pakannut edellisyönä jo valmiiksi aikoen palata meille niin pian kuin mahdollista.

Minulle alkoi hiljalleen tulla olo, että olinkin jonkin kestikievarin isäntä ja sitten muistin, että Jessin kotona oli pienenä ollut sijoituslapsia. Haaliko hän nyt alitajuisesti jonkinlaista huollettavien laumaa meillekin? Meidän täytyisi keskustella asiasta, vakavasti. Vaikka itse olin luvannutkin Siirin tulla, olin tehnyt sen lähinnä koska Saara ei tuntunut nyt kaipaavan muiden murheidensa sekaan aloittelevaa murrosikäistä.

Siiri ei nyt kuitenkaan ollut ongelmalapsi sen enempää kuin koskaan ennenkään. Hän oli hyvällä tuulella hypätessään autosta ulos ja lähti saman tien viemään ratsastustavaransa talliin, Juha kantoi hänen maltillisen kokoisen kassinsa sisään ja huokaisin helpotuksesta, tuossa ei nyt ainakaan ollut varusteita kuukaudeksi.
- Tuut viimeistään viikonlopuksi kotiin, sanoi Juha ankarasti tyttärelleen palatessaan ulos.
- Onks pakko? Siiri vänkäsi.
- On, sillon on juhannus. Ja aikasemmin jo, jos nää kyllästyy suhun.
- Joo joo, mutisi Siiri kuulostaen siltä, että aikoi takertua kynsin hampain ovenpieleemme jos tarvis tulisi. Hänen ilmeensä muuttui kuitenkin valoisammaksi, kun Juha ajoi pois.
- Mitäs sitten tehdään? hän kysyi.

- Nyt touhutaan vähän varsan kanssa, sanoin minä. Se oli jo ollut meillä tarpeeksi kauan jotta oli tottunut uuteen maailmaansa, nyt se saisi luvan tottua meihin myös. Se oli käynyt Katrinan kanssa tallissa kyllä, kun tamma oli käynyt syömässä iltarehunsa, mutta ei sen kanssa ollut tehty sen enempää. Emme olleet edes taluttaneet sitä vaan se oli tullut äitinsä perässä. Tosin Bossehan oli kyllä kuljettanut sitä narussa tuodessaan sen, joten ei se ihan uusi juttu ollut.

Katrina sai syödä avoimessa karsinassa ja Siiri piti varsaa riimusta oven edessä niin, että ne näkivät toisensa. Nostelin sen etujalat ja sitten annoin Siirille harjan käteen.
- Mä pidän sitä kiinni niin harjaa sä vähän. Mä en tiedä onko sitä koskaan harjattu niin, että varo varpaitasi. Tyttö totteli ja siveli varovasti varsan kylkeä pehmeällä harjalla – se kiemurteli kuin sitä olisi kutittanut suunnattomasti. Ehkä kutittikin.
- Ehkä tää riittää, sanoin. Pieni eläin kävi levottomaksi ja sitten kävi Katrinakin. Siiri päästi riimunnarun irti ja varsa painui karsinaan imemään.

- Se on niin söpö, Siiri sanoi haltioituneena. – Hirvee vahinko, ettei se voi jäädä tänne!
- On se nyt syksyyn asti kumminkin. Ja jos on hyvä säkä niin ensi kesänä meillä on oma.
- Teillä on täällä niin paljon tilaakin… Siirin ääni oli pohdiskeleva. Voi elämä, alkoiko hänkin jo suunnitella hevostenhankintaa?
- Te voisitte perustaa vaikka pienen ratsastuskoulun.
- Eikä perusteta. Kuka pitäisi tunteja? Mehän ollaan töissä.
- No iltaisin.
- Ja sitten pitäisi jo olla niin paljon hevosia, ettei niitä ehtisi äkkiä hoitaa aamusin, tai ollenkaan, tai sitten ei ehtisi ollenkaan ratsastaa… ei, me pysytellään kyllä ihan näissä vaan.
- Eikö edes lapsille pikkuponia?
- Ei nyt ainakaan tähän hätään, sanoin ja yritin kuulostaa lopulliselta.
- Mä en ole ikinä nähnyt millään hevosella tommosta valkosta turpaa, se on ihana. Ja miten sillä on noin valkoset jalat, tuleeko sille sukkia?
- Mä luulen, että tulee, koska sen kaviot näyttää noin vaaleilta. Mutta ei siitä vielä voi olla varma.

Tamma nosti turpansa ämpäristä ja katsoi varuillaan, miten varsa nujuutti Siirin T-paidanhelmaa maitoisella turvallaan. Se oli kuitenkin jo niin monta varsaa tehnyt loukkaantumisensa jälkeen, ettei oikeastaan epäillyt sitä, miten ihmiset puuttuivat sen perhe-elämään. Luulen, että se ennemminkin arkaili Siiriä, lapsia ei juuri Bossen paikassa pyörinyt ja vaikka Siiri olikin melkein yhtä pitkä kuin Jessi, olivat hänen äänensä ja eleensä erilaiset, lapsen eleitä.
- Viedään ne nyt takaisin. Haluatko sä taluttaa varsan tällä kertaa?
- Haluan, Siiri sanoi. – Ja se tarvitsee kohta isomman riimun. Ostetaan sille punainen kun se on kerran tyttö.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   22.3.15 01:15:54

JOO KIRJOIKSI VAAN! Täytyneekin lakata noi Jessijutut (nimim. oon parissa päivässä lukassut Siiriin asti ne, siis aika paljon pidemmälle kuin missä tää huitelee... hupsista :D)

Mä sit tilaan heti kirjana nää, kun saat kansiin. Ja nimenomaan kirjana, ei e-kirjana, ei mulla oo laitetta millä lukea, kun haluisin työmatkoilla lukea (ja töissä, et vois vähä pitkittää taukoja vaikka).

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   22.3.15 01:30:25

Pääosassa Henriikka 11 linkkiä? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.15 02:41:34

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=850670&t=850670

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.15 15:51:26

7.

Kun Jessi lähti taas töihin maanantai-aamuna minä olisin voinut melkein lähteä myös, siltä tuntui. Hevoset olivat kaikki kotiutuneet eikä ihan välttämättömiä hommia enää ollut tekemättä. Dannin ja Alissankin vein päiväkotiin, tosin lupasin jättää ne sinne vain pariksi tunniksi, jotta ne vähän tottuisivat paikan menoon ja meininkiin. Ellei Siiri olisi tullut meille, olisin ehkä soittanutkin töihin ja perunut loppulomani, mutta en raaskinut jättää häntä viettämään kokonaista päivää Iljan kanssa.

Totesin jo heti maanantaina, että olipa hyvä etten tehnyt niin. Ensinnäkin ensimmäinen naapuri tuli kylään ja millaisen vaikutelman Ilja olisikaan saattanut antaa, jos hän olisi ollut pihalla enkä minä? Täällä ei naapureita ollut ihan näköpiirissä, sillä lähin talo oli metsäsaarekkeen ja tienmutkan takana. Ei kaukana kuitenkaan, tuskin sinne puolta kilometriä oli. Sen näki laitumen takanurkasta, se oli siisti tiilinen omakotitalo ilman mitään maatalousrakennuksia. Ei siis tilallisia.

En tietystikään tiennyt, kuka pihaan pyöräilevä nainen oli, ennen kuin hän esitteli itsensä:
- Ulla Anttila tuosta naapurista.
- Siitä tiilitalosta? Päivää, sanoin ja ojensin kohteliaasti käteni. Nainen oli ehkä nelissäkymmenissä, aavistuksen pyöreä ja silmälasipäinen.
- Teillä on näköjään hevosia, hän sanoi.
- On, myönsin.
- Niin, ne näkyy meidän ikkunasta tuolla pellolla. Vapaanako ne on?
- Ei kun niillä on kyllä aita siellä, sanoin ja nappasin kaulapannasta Marua, joka oli jonnekin pihan perälle kuullut vieraan äänen ja tuli tarkistamaan tilanteen. Olikohan tädillä joku kammo vapaana liikkuvia eläimiä kohtaan?

Ei hän kuitenkaan Marusta piitannut vaan jatkoi asiaansa.
- Pidättehän huolen, ettei ne vaan tule meidän pihaan. Meidän lapset on allergisia hevosille, ja mies ei halua nurmikkoon mitään kuoppia.
- Ei ne karkaa sieltä, niillä on sähköaita, lupasin ja toivoin kuulostavani todella vakuuttavalta. Kerrankos sitä nyt oli hevonen langat kaulassa lähtenyt litomaan, joskin toivoin ettei semmoista tapahtuisi meille.
- Ja meidän pihalla ei saa ratsastaa.
- Miksi ihmeessä me haluttaisiin teidän pihalla ratsastaa? kysyin ihmeissäni.
- Mistä sitä aina tietää ihmisten aivotuksia. Ihan varmasti ne edelliset kävivät ratsain meidän pihassa. Omenoitakin oli varastettu.
- No olipa aika sakkia, tuumasin, antamatta itselleni lupaa nauraa.
- Miten sitä ylettää ylhäältä oksista poimia omenoita jos ei ole hevosen selässä?
- Jos kiipeää puuhun? ehdotin.

Naapurin nainen katsoi minua vakavana kuin puntaroiden, olinko tosissani vai teinkö pilaa hänestä ja jatkoin nopeasti:
- Joo me ei missään nimessä tulla teidän pihaan ratsastamaan eikä omenavarkaisiin.
- Hyvä, hän sanoi sitten ja alkoi kääntää pyöräänsä. – Montako lasta teillä on? hän kysyi sitten nähdessään Siirin kävelevän pihan poikki. Päästin Marun menemään hänen mukaansa kohti tallia.
- Kaksi pikku tyttöä, tämä on vaan kylässä.
- Ja meinasitteko ruveta viljelemään? Ette kuulemma ostaneet kaikkia maita.
- Ei me olla viljelijöitä, ihan päivätöissä käydään.

Sain selvittää vielä työpaikkamme ja Dannin ja Alissan iät ja kuka Siiri oli, ja entä Ilja, ennen kuin nainen oli lopulta valmis lähtemään.
- Hauskaa päivän jatkoa! hän huikkasi iloisesti saatuaan polkupyörän tasapainoon ja ajaessaan pois pihasta.
- Samoin! huusin takaisin.

Puistelin vähän päätäni, kun Ulla Anttila katosi. En ollut tietenkään osannut odottaa samanlaista vastaanottoa täällä kuin mitä olimme saaneet edelliskesänä Alin taloon muuttaessamme. Hänhän oli tehnyt kaiken niin helpoksi siellä, esitellyt meille vaan ystävänsä ja valmis apu- ja turvaverkko oli ollut siinä. No, ehkä rouva Ulla Anttila osoittautuisi mukavaksi ihmiseksi ajan mittaan. Ehkä hän vain oli jotenkin suoraan puhuva luonne, jonka käytös tuntui töksähtelevältä tottumattomasta.
- Muistakaa, ettette saa ratsastaa naapurin pihalla ettekä käydä siellä omenavarkaissa, kävin sanomassa Iljalle ja Siirille, molemmat katsoivat minua kuin hölmöä.

Illalla alkoi sataa tihuuttaa ja otimme Katrinan ja Helenankin sisään talliin yöksi. Ajatus pikkuisesta varsasta kastumassa sateessa, oli kestämätön ja sade näytti harmaan tasaiselta, kuin aikoisi jatkua viikon. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt, vaan aamulla paistoi taas. Siiri kuului jo liikuskelevan, tai joku, ja mietin, oliko ollut liian julmaa pistää hänet nukkumaan idänpuoleiseen huoneeseen, mihin alkoi paistaa jo ties miten aikaisin, vai oliko hän vain aamuvirkkua sorttia. Jessinkin kello vasta soi.
- Mä meen talliin, sanoin hänelle, mutta ei hän vastannut. Ei hänestä useinkaan saanut mitään järkevää irti heti aamulla.

Siiri ihmetteli keittiössä kahvinkeitintä.
- Mä menin sekasin että montako mitallista mä jo laitoin, hän sanoi onnettomana.
- Ota ne pois ja laske uudelleen, ehdotin ja hänen ilmeensä kirkastui.
- Noin. Mä tuun sun kanssa talliin, hän sanoi sitten ja napsautti keittimen päälle. Kävelimme rinnan pihan yli aamukasteessa talon taakse ja juttelimme päivän ohjelmasta. Arvelin, että Jessi ehkä haluaisi itse ratsastaa Nikillä, sillä hän harkitsi sunnuntaina lähteä sillä estekisoihin. Toisaalta en tiennyt, miten hän aikoi treenipäivänsä jaksottaa. Lupasin kysyä ennen kuin hän livahtaisi töihin.

Tallin ovi oli auki ja pistin taas mieleeni, että seuraavalla rautakauppareissulla pitäisi ostaa kettinkiä, jotta saisimme siihen jonkinlaisen portin, jottei kukaan pääsisi varastamaan hevosia poissa ollessamme. Alin tallissa oli ollut semmoiset ja ne olivat näyttäneet idioottimaisen yksinkertaisilta mutta päteviltä – ihminen saattoi sujahtaa ali, mutta hevonen ei. Tai ehkä ensin kysyisin Iljalta oliko hän löytänyt autotallista mitään sopivaa. Tarhojen portteihinkin pitäisi kai laittaa lukot. Hevosvarkaudet eivät kai olleet Suomessa kauhean yleisiä mutta kyllä niitäkin sattui. Ja luvattomia käyttöönottoja.
- Mitä nää saa kukakin? kysyi Siiri pontevana.
- Pari viipaletta heinää kaikille. Jaa sä ne niin mä annostelen sun muut kaikille.
Siiri ryhtyi hommiin ja minä myös. Musti ja Niki eivät kummallisuuksilla koreilleet, mutta Katrinan ruokalistalla olikin enemmän mömmöjä. Enemmän ruokaakin, mutta olihan se toki maitotehtaana.

- Niitä ei kiinnosta heinät pätkääkään, sanoi Siiri.
- Miten niin ei kiinnosta? kysyin ja menin sekaisin laskuissani minäkin.
- Tai no Nikiä tietysti kiinnostaa.
Menin katsomaan ja jotenkin minusta tuntui kuin tallin ilmapiirissä olisi jokin lyönyt silmille. Musti oli levoton ja kuikki ovensa yli turpa taivaissa. Se oli jo sotkenut hyvän kasan heinää jalkoihinsa. Katrina seisoi happaman näköisenä kuin olisi saanut eteensä kasan risuja heinän sijaan, Helena niitä maisteli, vaikkei se oikein vielä tiennyt mitä niillä olisi tehnyt. Menin ensin katsoman Katrinaa, mutta se vaikutti olevan muuten ihan kunnossa. Ei se ainakaan ollut lämmin, sen silmät olivat pirteät ja kun yritin katsoa sen suuhun – miksi, en oikein tiedä – se luimisti varottavasti korviansa. Ei Mustikaan vaikuttanut mitenkään sairaalta. Niki vaan puputti turpa heinissä, sen rauhaa ei mikään häirinnyt.
- Annetaanko kaurat? kysyi Siiri.
- Annetaan vaan, jos ne sitten niitä söisi.

Seurasimme tilannetta vähän aikaa ja lähdimme sitten aamiaiselle. Ei kai niitä väkisinkään voinut syöttää. Jessi oli jo kahvilla ja samoin Danni ja Alissa. Kyllä meillä oltiin aamuvirkkuja.
- Jos ne nyt lopulta tajusi toisensa, kun ne oli yötä samassa tallissa, Jessi ehdotti. – Siis jos Katrina rupesi nyt sitten kiimailemaan ja Musti on tietysti ihan sekasin.
- No niin varmaan, sitähän se vois olla, tajusin. Palasin siltä seisomalta talliin ja vein Katrinan ulos varsan kopistellessa perässä, ajatuksena, että jos se siellä tarhassa sitten söisi. Se venkotti ja irvisteli minulle ja piruuttani veinkin sen päätyovesta, jolloin jouduimme kävelemään Mustin karsinan ohi. Se pysähtyi ensin Nikin karsinan eteen ja kun sain sen siitä maiskautettua eteenpäin se juurtui Mustin kohdalle. Kyllä se minun silmääni näytti hevoselta, joka oli muistanut, että sen elämäntehtävä oli lisääntyä ja täyttää maa.

Mitähän hittoa minun nyt pitäisi tehdä? Pistää Musti autoon ja viedä oriasemalle?

- Kutsu ensin se eläinlääkäri katsomaan tammaa, neuvoi Jessi järkevästi. – Jos se pystyy sanomaan, että onko se oikeasti kiimassa – vai onko hevosilla muka valekiimaa? Ja soita sinne oriasemalle ja kysy, millasella varotusajalle sinne voi paukata.
- Vietkö sä tytöt mennessäsi hoitoon? Tästä voi tulla pitkä päivä, kysyin ja etsin puhelintani taskuista ja pöydiltä, kunnes muistin sen olevan edelleen sängyssä tyynyn alla.
- No ehkä mä ehdin just…

Minulla oli inhottava olo, etten tiennyt ollenkaan mitä olin tekemässä tai edes, että mitä minun pitäisi tehdä. Kun en parempaakaan keksinyt niin tein sitten juuri niin kuin Jessi oli neuvonut. Ja Hannakin, alun perin. Hänhän oli jo ennen muuttoa kehottanut ottamaan yhteyttä eläinlääkäriin ja ottamaan selvää, mikä tämä oli miehiään, tai naisiaan. Niin olin tehnyt ja eläinlääkäri oli jopa jo poikennut meillä kuultuaan, että meille tulisi tänne useampi hevonen. Hän sanoi halunneensa tarkistaa, mihin kuntoon olimme laittaneet tallin ja olin ymmärtävinäni, että hän oli joskus ennenkin joutunut käymään siellä viran puolesta. Hevosihmisiä hän oli selvästi, ja mukava sitä paitsi. Eipä niin rassannut soittaa ihmiselle seitsemän jälkeen aamulla, kun tunsi tämän jo ainakin jollain tavalla.

Nainen vastasikin pirteästi, vaikka olin pelännyt saavani vain vastaajan langalle.
- Sä soitit just hyvään aikaan. Jos mä jätän toisen kupin kahvia juomatta niin ehdin teille katsomaan sitä tammaa matkalla ensimmäiseen paikkaan, hän sanoi ja minä huokaisin helpotuksesta. Jospa tästä eteenpäin kaikki sujuisikin yhtä helposti niin hyvä olisi.
- Se tulee ihan kohta, sanoin Jessille, joka paimensi juuri tyttöjä autoon.
- Soititko sä jo oriasemalle?
- Mä nyt ensin katson mitä se eläinlääkäri sanoo.
- Laita mulle pieniä viestejä, että missä mennään. Onpa hyvä, että sä olet vielä lomalla. Et sä varmaan olis saanut vapaata jotta pääset hyppyyttämään hevosta.
- No en varmaan olisi, naurahdin.

Eläinlääkäri ajoi pihaan noin kymmenen minuuttia Jessin lähdön jälkeen ja menimme Siirin kanssa taas hakemaan Katrinan ja Helenan takaisin talliin. Ruokaämpäri oli kumollaan tarhassa, mutta oli se melko tyhjä. Jotain oli tamma siis suostunut syömään kuitenkin.
- Nätti varsa, sanoi lääkäri, Jutta oli hänen nimensä, kuten hän oli taas esitellyt kuin ei olisi muistanut, että olimme jo tavanneet.
- Syytä ollakin. Ja lisää pitäisi tehdä.

Jutta tutki Katrinaa vähän aikaa ja sai hypähtää sivuun, kun se pissata lirautti melkein hänen syliinsä.
- Soita vaan sinne oriasemalle, hän sanoi. – Meinasitko sä viedä nää kaikki sinne?
- En hitossa, siinähän se show syntysikin kun pistäsin orin ja varsan ja kiimasen tamman meidän autoon, nauroin. – Ori saa käydä ja sitten mä tulen takasin siemenien kanssa – ehdithän sä käymään uudestaankin illalla?
- Ehdin kai, vaikka en mä vielä varmaa aikaa osaa sanoa. Mä soitan kun muut hommat on tehty ja ilmottelen?
- Hemmetin hienoa, sanoin tyytyväisenä. – Siiri, viedään nää laitumelle nyt. Ja Nikin pitää päästä kanssa. Sitten mä alan taas soitella.

Ilja tahtoi ehdottomasti mukaan oriasemalle, kuten Siirikin. Hetken mietin tytön ottamista – tiesivätkö kaksitoistavuotiaat miten eläimet, ja ihmisetkin, lisääntyivät? Se voisi olla hurjaa nähtävää. Mutta en toisaalta voinut jättää häntä yksin kotiinkaan. Marun jätin, se sai jäädä sisään. En voinut jättää sitä juoksulankaan pihalle, sillä jos reissumme venähtäisikin, talo ei enää varjostaisi sitä ja se läkähtyisi kuoliaaksi. Sille pitäisi kai rakentaa koppi.
- Mäpä rakennan, Ilja innostui ja melkein hyppäsi ulos autosta, muutti sitten kuitenkin mielensä eikä avannutkaan ovea.
- Onko sulla ADHD? kysyi Siiri tapittaen häntä suurin harmain silmin, aivan vakavana. Minulta pääni pieni ääni, jonka naamioin äkkiä yskähdykseksi, mutta Ilja vastasi ihan yhtä vakavana:
- Saattaa olla, saattaa olla.

Meillä oli melkein tunnin ajomatka, henkilöautolla olisi päässyt nopeammin, ja seuraavalla kerralla pääsisi myös nopeammin, kun en eksyisi. Kun löysin lopulta oikeaan paikkaan lakkasin jännittämästä. Olin juuri muistanut olleeni sentään oriasemalla töissä, Bossen luona. Tiesin, miten siellä asiat rullasivat.
- Mä käyn sisällä katsomassa, löydänkö jonkun joka tietää jotain jostakin, sanoin. – Älkää vaan menkö yrittämään Mustia ulos. Se on vähän tohkeissaan tänään.

Löysin lähimmän oven takaa pitkän käytävän ja kun vähän aikaa huhuilin, pisti yhdestä oviaukosta esiin miehen pää. Esittelin itseni ja sanoin soittaneeni aamulla.
- Ai sä olet se. Onko sulla hevonen mukana?
- Tietysti on, sanoin. Luuliko hän, että olin tullut tervehdyskäynnille?
- Tuu tänne, hoidetaan paperiasiat ensin. Miten sä maksat?

Astuin hänen perässään jonkinlaiseen toimiston ja pienen laboratorion yhdistelmään ja hän selvitti, mitä tulisi tapahtumaan. Tiesin sen kyllä noin päällisin puolin, muistin Bossen luota, joskaan hän ei oikeastaan pyörittänyt mitään bisnestä. Saarella ei juuri ollut muita siitosoreja kuin hänen omansa.
- Sä aiot viedä sen kotiin ja siemennyttää siellä? mies arkisti ja katsoi minua silmälasiensa yli.
- Niin.
- Semmosenaan? Ei pakasteta?
- Ei tarvii pakastaa, siellä on valmis tamma odottamassa.
Paljon kaikenlaista hän kyseli ja joka toisesta lauseesta tulin vähän viisaammaksi, vaikken mitään itse kysynytkään. Lopulta hän nousi seisomaan.
- Mä meen laittamaan paikat valmiiksi. Tuo vaan se sisään, tonne käytävän päähän. Eiköhän sieltä jo edellinen lähtenyt.

Ilja ja Siiri odottivat kiltisti auton vieressä kun palasin. Eivät he olleet edes sivuovea uskaltaneet avata. Minä avasin sen nyt ja kävin vaihtamassa hevoselle suitset päähän. Se ei enää ollut niin vatipäänä, kaipa Katrina oli vähän unohtunut matkan aikana. Se alkoi kuitenkin kiihtyä uudelleen kun vein sen sisään, kai siellä oli omanlaisensa tuoksu. Vilkaisin taas Siiriä epäilevästi.
- Pitäiskö sun odottaa ulkona?
- Vesku, älä ole pöllö. Kyllä mä tiedän miten hevoset lisääntyy. Onhan netti.
- Voi jessus, mutisin.
- Ja mä en tiedä, mä haluan nähdä, ilmoitti Ilja.

Musti oli kiihdyksissään mutta pihalla kuin lumiukko, kun pääsimme huoneeseen, jonka keskellä seisoi etäisesti hevosta muistuttava pukki. Mies, jonka kanssa olin aiemmin jutellut käski jo huoneessa odottelevan nuoren tytön huutaa jonkun tuomaan sen tamman takaisin, ja kun pieni musta poni tuli sisään Musti vasta sekosikin. Minun teki mieli kirota sille ja kirosinkin, mutta lopulta se onnistui kampeamaan itsensä pukin päälle sen sijaan että olisi yrittänyt ohi tamman luo ja sitten se olikin valmista kamaa. Se näytti kuolemanväsyneeltä päästessään takaisin neljälle jalalle.
- Tässä menee hetken aikaa että saadaan kama purkkiin. Voitte vaikka lastata sen.
- Onko vettä jossain? kysyin katsoen ympärilleni. Hevoseni näytti nääntyvän.
Mies huitaisi jonnekin tulosuuntaamme ja lähetin Siirin hakemaan autosta ämpärin ja siihen täytettä. Hän todennäköisesti selviytyisi hommasta paremmin kuin Ilja.

- Voi jukoliste, sanoi viimeksi mainittu kunnioittavasti seuratessaan Mustia ja minua ulos. Pihalla oli nyt meidän auton lisäksi traileriyhdistelmä, jonka takaluukku oli jo auki ja Musti kohotti väsyneesti päänsä ja katseli, tarvitsisiko sen ruveta uhoamaan. Toinen ori jaksoi huutaa, joten katsoin parhaaksi pistää Mustin suoraan autoon.
- Lopeta se voivottelu ja sulje takapuomi ja luukku, sanoin Iljalle. Vaihdoin hevoselle riimun taas päähän ja sitten Siiri jo saapuikin punakkana vesiämpäriä raahaten.
- Kiitos, kiltti lapsi! sanoin ja otin sen häneltä. Musti joi suurimman osan ja alkoi sitten nuokkua.

Me odottelimme auton vierellä hyvän aikaa ja Siiri selvitti Iljalle, mitä nyt tapahtuisi.
- Eläinlääkäri siementää Katrinan niillä spermoilla ja sitten se tulee kantavaksi ja saa ensi kesänä uuden varsan.
- Miten se sen tekee? Ilja kysyi kiinnostuneena.
- En mä tiedä… jollain pruutalla? Mutta eiköhän me illalla nähdä, hän sanoi piristyen.

Kyllä he näkivät. Koko perhe ja vierailijat myös seisoi todistamassa tapahtumaa, kun Jutta illalla tuli uudestaan. Olin saanut mukaan kolme annosta varsansiemeniä ja Jutta katsoi niitä epäilevästi.
- Mä voin tulla huomenna uudestaan, mutta mä vähän epäilen, että onko tossa kolmannessa enää mitään eloa ylihuomenna. Mutta voihan sen tietysti laittaa kun ne sen kerran antoivat. Säilytä se vaan hyvin.
- Mä säilytän, lupasin.
- Ja jos ei se lakkaa näyttämästä tota kiimaa niin tiedä vaikka saisit hakea uuden satsin.

Katsoimme kaikki Katrinaa vähän uusin silmin, tai ainakin Jessi ja minä. Joko sitä nyt saattoi kutsua kantatammaksemme? Sitä tietoa saisi vähän aikaa vielä odottaa.




8.

Tilanne hevosten kanssa oli vähän herkkä muutaman päivän ajan. Ei Katrinan kiima eikä Mustin innostus kadonnut nappia painamalla, enkä kerta kaikkiaan uskaltanut pitää niitä yhtaikaa heppoisten lankojen takana vihreällä. Sää oli kuitenkin niin hyvä, että Musti ja Niki saattoivat olla ulkona yöt jolloin Katrina ja Helena tuotiin talliin. Toivoin kovasti, että tilanne järkiintyisi pian, ja kyllä se siltä alkoi vähän vaikuttaakin, kun Jutta tuli kolmatta kertaa käymään. Tai ehkä se oli vain asioiden normaali kulku. En minä tiennyt, vaikken tunnustanutkaan sitä muille.

Ilja aloitti koirankopin rakentamisen ja Siiri puuhasteli hevosten kanssa, etenkin varsan, kunhan Katrina oli tottunut siihen, että hän kuului talonväkeen. Minä ajelutin tyttöjä päiväkotiin ja takaisin ja kävin välillä rautakaupassa ja maatalouskaupassa, kun aina tuntui puuttuvan jotain tuiki tärkeää. Hain Alilta estetolppia ja puomeja, sillä olin äkkiä tajunnut, että Jessin oli melko hankala treenata estekisoihin ilman esteitä. Raahasin niitä juuri pakusta kentänlaidalle, kun Siiri tulla tohotti tallista.
- Tuolla puskissa kuikkii joku lauma lapsia, hän tiedotti.
- Ai missä? Tallin takaa alkoi se pieni metsikkö, jonka takana lähin naapurimme oli. Ne allergiset lapsetko siellä lähestyivät meitä?

Tallin takaa tuli arastellen kaksi tyttölasta, vähän Siiriä pienempiä. Maru aloitti hurjan rähinän ja komensin sen hiljaiseksi. Ei sen tarvinnut rähjätä näin, kun minä kerran olin vieressä ja saatoin nähdä itsekin.
- Moi, sanoin lapsille, jotka olivat juurtuneet keskelle pihaa sanomatta mitään.
- Moi, sanoi lopulta toinen heistä arasti. Sen enempää heistä ei irronnutkaan. Tilanne oli jokseenkin tuskastuttava.
- Onko teillä jotain asiaa? kysyin lopulta, kun en ajatellut seistä siinä puomi kädessäni loppupäivää.
- O-onko teillä hevosia? kysyi toinen tytöistä. Oletin asian olevan melko selvän, juurihan he olivat ohittaneet Nikin ja Mustin tarhan tullessaan pihaan. Siiri hihitti, mutta minulla ei ollut sydäntä.
- On, myönsin.
- Saako… saako niitä hoitaa?
- Ne ei ole oikein tarpeeksi kilttejä lasten hoitaa, sanoin empimättä. No, Niki oli, mutta en halunnut vieraita, viattomia tenavia pyörimään Mustin tai Katrinan tai varsan ympärillä ja jäämään jalkoihin tai muuta kamalaa.
- Ai, tytöt sanoivat vain sitten ja kääntyivät menemään pois. En ehtinyt kysyä, olivatko he niitä hevosallergikkoja, joista Ulla Anttila oli käynyt varoittamassa.

- Lapsiparat! sanoi Siiri ja huokaisi.
- Kuinka niin?
- Noin ujoja…
Minun oli pakko naurahtaa. Ei hän itsekään paljon kummempi ollut edelliskesänä ollut.
- Ne oli vähän liian pieniä puuhailemaan näiden kanssa.

Toisenkin vieraan saimme, mutta hän tuli vasta illalla, kun olin aikaa sitten hakenut tytöt päiväkodista ja Jessikin oli jo tullut töistä. Teimme pihalla grilliruokaa, kun pihaan ajoi uusi keltainen kuplavolkkari.
- Lisää herkkunaapureita? virnisti Jessi. Olimme vasta päässeet kertomasta pikkutyttöjen käynnistä. – Mä voin hoitaa tän, hän sanoi ja nousi ylös nurmikolta. Autosta oli noussut nuori nainen, joka tervehti iloisesti.
- Mitäs teillä tunnit maksaa? hän kysyi.

Jessi hiljeni hetkeksi.
- Mitkä tunnit? hän kysyi varovaisesti.
- No ratsastustunnit.
- Ei meillä pidetä ratsastustunteja.
- Mutta… onhan teillä hevosia? nainen kysyi hämmästyneenä.
- On. Mutta ei me olla ratsastuskoulu.
- Mutta piti ne edellisetkin tunteja. Ja halvemmalla kuin ratsastuskoulussa.
- Me ei pidetä. Ei meillä ole siihen sopivia ratsuja. Eikä aikaakaan.
- Tekö pidätte hevosia ihan vaan omaksi iloksenne? nainen kysyi näyttäen melkein suuttuneelta.
- Joo, ne on ihan meidän yksityiskäytössä, Jessi sanoi.
- Ohh… omituista. Nainen katseli ympärilleen, avasi vielä suunsa kuin jatkaakseen, mutta hyppäsi sitten takaisin autoonsa ja läimäisi oven kiinni.

- Loukkaantuikohan se? Jessi mietti palatessaan takaisin luoksemme.
- Ainakin se hämmästyi.
- ”Pidätte niitä omaksi iloksenne”. Hitto, vieraiden iloksiko ne muka on hankittu?
- Yhteishyvää koko kylälle, sanoi Ilja iloisesti.
- No ei meillä ole kuin yksi hevonen minkä selkään voisi ketään vierasta päästää. Eikä päästetä! sanoi Jessi kuulostaen vähän tuohtuneelta. – En mä halua mitään muka-asiakkaita omaan pihaan valittamaan. Mä olen ihan tarpeeksi kauan käyny itse ratsastuskoululla niin, että tiedän millasia oppilaat on. Mikään ei ole koskaan hyvin ja miksi aina pitää mennä Nikillä ja sitäpaitsihan Nikillä ei pidetä tunteja koska se on mun kisaratsu.
- Rauhotu, nauroin. – Ei sun tarvii! Eikä meidän.
- Pannaan portinpieleen kyltti että yksityisalue, jos noita alkaa tulla. Rakennetaan aita ympärille!

Ilja päätti yllättäen lähteä juhannukseksi kotiin Hankoon, ja vaikka hän oli tuntunut koko ajan olevan vähän ylimääräinen, tiellä ja jaloissa, niin talo tuntui tyhjältä hänen mentyään. Siirikin oli haluttu juhannukseksi kotiin, joten me saisimme lopultakin harjoitella asumista ihan vaan oman perheen kesken. Se oli aika mukavaa, minun mielestäni. Danni ja Alissa kaipasivat kyllä alkuun seuralaisiaan, mutta kaipa ne tottuisivat siihen, ettei niillä ollut isosiskoa ja eksentristä isoveljeä. Olihan niillä vanhemmat ja koira.

Laiskottelimme häpeämättömästi juhannusaaton ja –päivän, mitä nyt Jessi ratsasti tavoitteellisesti sunnuntain kisoja varten. Juhannusaattona kävimme ajelemassa ja katsomassa paikallista juhannusjuhlaa peruskoulun pihalla ja urheilukentällä. Siellä poltettiin kokkoa ja tanssittiin, mutta me istuskelimme lähinnä leikkipaikan laidalla, missä Danni ja Alissa möyräsivät.
- Mä tunnen olevani ihan maalainen nyt, Jessi kuiskasi minulle.
- Miks ihmeessä?
- No kun me ollaan melkeen kuin lavatansseissa ja mulla on kukkamekko päällä, hän tirskahti.
- On täällä kieltämättä vähän suomifilmitunnelmaa, myönsin ja katselin ympärilleni. Sarkahousuja ja jatsareita ei sentään näkynyt, mutta koivut huojuivat heleänvihreinä ja haitari soi ja sitten silmäni osui urheilukentän pukusuojan vieressä seisoviin rattaisiin, joiden edessä seisoi tietenkin liinaharjainen suomenhevonen.
- Kato, hevosajeluakin.
- Mennäänkö ajelemaan? Jessi ehdotti, mutta minua ei suoraan sanottuna huvittanut moinen. Hän kuitenkin houkutteli tytöt mukaansa ja vähän aikaa jonotettuaan he pääsivät rattaiden kyytiin.

Hevosta ajoi teini-ikäinen tyttö ja toinen seisoi pitämässä jonoa järjestyksessä ja rahasti. Seurasin katseellani, miten valjakko kiersi koko juhla-alueen ja palasi sitten takaisin ottamaan seuraavat kyytiin.
- Mä haluan ratsastaa, Danni sanoi, kun nostin sen alas kärryiltä.
- Kotona sitten, toi on kärryhevonen, sanoin.
- Noi on siskoksia, niillä on toi hevonen kanssa kotona, ilmoitti Jessi. Hän oli tainnut ehtiä pumpata kuskitytöltä vaikka mitä kierroksen aikana. – Täällä on kuulemma monta pihaa, missä on hevonen tai pari. Ja sitten pari isompaa tallia. Lähimpään ratsastuskouluun on vaan vajaat kymmenen kilometriä.
- Onko siellä maneesi? kysyin kiinnostuen. Tulisi se talvi tännekin, eikä meidän kentästä vielä osannut sanoa, oliko se talviratsastettava vai ei.
- On kuulemma. Itse asiassa mä luulen, että olen joskus käynyt siellä jossain kisoissa Oonan kanssa. Pitää käydä katsomassa.

Sitten Alissa alkoi itkeä tihrustaa osaamatta sanoa syytä ja Danni liittyi seuran vuoksi konserttiin. Päättelimme, että lapset olivat nälkäisiä ja väsyneitä, joten palasimme kotiin, missä sitten joimme ilta-auringossa etuportailla istuen pienen pullollisen kuohuviiniä. Olihan tapaamisemme vuosipäivä.

- Muista hakea Siiri, sanoi Jessi sunnuntaina kun Niki ja tavaransa oli lastattu autoon.
- Totta kai mä muistan hakea Siirin. Lastasin puolestani tytöt ja lähdin ajamaan Jessin perään. Hän menisi suoraan kisapaikalle, minä tein pienen kierroksen vanhan kodin kautta ja otin Siirin kyytiin. Olisimme varmaan samaan aikaan, ellei aiemminkin, perillä, kun saatoin ajaa moottoritietä täyttä vauhtia, Jessin pitäisi körötellä kahdeksaakymppiä.
- Saanko mä taas jäädä teille? kysyi Siiri ensimmäiseksi.
- Me mennään molemmat ensi viikolla töihin, mitä sä siellä tekisit koko päivän yksinäsi?
- Mähän voin vahtia hevosia. Ei mulla kotonakaan mitään tekemistä ole, eikä kavereita.
- Etkö sä käy tallilla? Kai sä saat jo pyöräillä sinne?
- Teillä on kivempaa, kun saa hoitaakin hevosia eikä vaan katsella, niin kuin siellä.

Saavutimme Jessin pari kilometriä ennen kisapaikkaa ja jätin sitten Siirin kuljetusautoparkkiksen kohdalla pois. Itse vein auton kauemmaksi ja tunsin itseni vähän kummajaiseksi kun minulla olikin hevosen sijaan huollettavana kaksi lasta ja koira. Olisi kai Maru voinut jäädä kotiinkin, vahtimishommiin, mutta oli sen toisaalta terveellistä joskus nähdä vähän maailmaakin.
- Kiivetkää kyytiin, sanoin tytöille kun sain rattaat avattua ja niin ne tekivätkin. Toivoin, että kyyti olisi niiden mieleen koko päivän, ettei niiden perässä tarvitsisi juosta. Ehkä olisikin, rattaita kun käytettiin enää vain tosi harvoin.

Jessi oli ollut optimistinen yltiöpää ja ilmoittautunut metriin ja metrikymppiin, pitkän harkinnan jälkeen.
- Meillä ei mene niin kauan sitten, niissä on vähemmän osallistujia kuin ysikympissä ja metrissä, hän perusteli, mutta kyllä hänellä taisi olla nälkä päästä eteenpäinkin. Minusta oli alkanut tuntua, siltä, että Niki hyppäsi paremmin isompia esteitä, joten minulle sopi.

Siiri talutteli jo Nikiä kun löysin pakumme kaikkien trailereiden seasta.
- Jessi meni kävelemään rataa ja muuta, hän ilmoitti.
- No, te kai pärjäätte, jos me mennään katsomoon, arvelin ja lähdin lasten ja koiran kanssa sinne. Matkalla tunnistin Oonankin kaluston ja kurkistin sisään koppiin. Perälaudan yli näkyi kaksi kullanruskeaa takapuolta – jokohan nyt ehtisin nähdä sen hurjapäätamman radalla? Oonaa itseään ei näkynyt, enkä tunnistanut tyttöä, joka norkoili trailerin lähettyvillä. Ehkä Oona oli napannut ratsastuskoululta jonkun hoitajan avukseen, jonkun uuden, jota en tuntenut.

Etsin hyvän paikan parkkeerata rattaat ja koiran ja näin, että Jessi oli kävelemässä rataa Oonan kanssa. Sepä hyvä! Hän saisi hyviä neuvoja samalla. Maru alkoi haukkua, kun näki Jessin kumartuvan aidan ali pois kentältä ja molemmat kävelivät meidän luo.
- Äitiii! kiljui Danni ja olisi lähtenyt Jessin mukaan rattaista.
- Hys, äiti menee hakemaan Nikin nyt ja kohta ne ratsastaa, sanoin toivoakseni vakuuttavasti. – Millä sä menet tähän? kysyin Oonalta.
- Mä meen tän ja metrikympin Mallalla, sillä ruunalla, ja kympin ja kakskymppisen sitten tammalla, Oona hymyili. – Että ei näillä ole mitään mahdollisuuksia.
- No ei tietenkään, tuhahti Jessi ja antoi Dannin päälaelle suukon. – Jos nyt selvitään pystyssä ja putoamatta.

He jatkoivat matkaansa hevosten suuntaan ja minun piti piilottaa hymyni, kun kuulin parin naisihmisen keskustelun vähän matkan päästä.
- Minkähän takia ei miehet harrasta ratsastusta juurikaan? Katso nyt totakin isää tossa, siinä se hoitaa lapsia ja koiraa ja äiti kilpailee.
- Ihme että on lähteny mukaan, eikä ole jossain jalkapallomatsissa, sanoi toinen.
- Hihi, tai autotallissa niin kuin meidän Reiska.

Minun teki kauheasti mieleni kääntyä ja vilkuttaa tädeille, mutta pidin pintani ja osoitin tytöille ensimmäistä ponia, joka laukkasi radalle.
- Mä haluan ratsastaa, sanoi Alissa mörkisti.
- Jos kotona sitten. Täällä noi on kaikki kilpailemassa ja siihen hommaan pitää olla vähän isompi.

Oona tuli radalle ensin ruunansa kanssa, mikähän sen oikea nimi olikaan? En ollut kuullut puhuttavan kuin Mallasta, enkä ollut huomannut nytkään kuunnella kuulutusta. Lähtölistan lukemaan lähteminen oli ihan liian iso operaatio lasten ja koiran kanssa. Kun he poistuivat radalta vähän värittömän, mutta virheettömän radan jälkeen yritin kuunnella tarkemmin. Muy Malo, niin se oli. Hevonen oli hypännyt hyvin, edennyt kuin juna, mutta mitään säväyttävää siinä ei ollut, ellei ottanut huomioon sen kaunista väriä.
- Niki! osoitti sitten Alissa.
- Äiti! sanoi Danni.
- Katotaan miten niiden käy, hyssyttelin ja toivoin, että kaikki menisi hyvin. Olisi vähän raadollista jos jotain ikävää sattuisikin siinä lasten silmien edessä. Mutta miksi tapahtuisi juuri tänään?

Niki oli innoissaan ja Jessi näkyi laukkaavan sen kanssa tavallista useampia ympyröitä ennen kuin ylitti lähtölinjan. Sen jälkeen hän näkyi vain istuvan kyydissä osoitettuaan Nikille, mihin suuntaan lähdettäisiin seuraavaksi. Mistä hän oli moista saanut päähänsä? Muistin ajan kun hevosen oli saanut sahata suunnilleen katki, jotta sen sai hallintaansa esteen jälkeen. Nyt se kuitenkin näytti toimivan. Niki harkitsi itse, kun se kerran joutui, ja esteet olivat sen verran korkeita, että se ei voinut vain säntäillä niiden yli. Vähän liikaa Jessi kuitenkin antoi sen itse päättää, yhdelle esteelle se tuli niin huonoon paikkaan, että se keräsi suunnilleen kaikki puomit takajaloilla mukaansa. Kieltänythän se ei käytännöllisesti katsoen koskaan. Kuitenkin, jos Jessi olisi itse ratsastanut tuon välin, eikä vain antanut hevosen edetä omaa tahtiaan, he olisivat saattaneet saada puhtaan radan. Mietin, läksyttäisikö Oona hänet vai pitäisikö minun. Toivoin kyllä, että Oona hoitaisi sen.

Seuraavan luokan alkaessa Siirikin liittyi seuraamme ja jätin hänet jakamaan Dannille ja Alissalle eväsvoileipiä siksi hetkeksi, että sain haettua itselleni kahvia.
- Selvisikö Niki ilman naarmuja siitä esteen läpi hyppäämisestä? kysyin, kun palasin.
- Joo, ei sillä ollut mitään missään. Harmi, ettei ne saanu puhdasta rataa!
Siiri tuijotti radalle seuraten jokaisen ratsukon jokaista liikettä, välillä hän näytti laukkaavan itse mukana.
- Koska sä alat kisata? kysyin.
- En mä tiedä. Millä mä kisaisin? Ratsastuskoululla pitää olla ratsastanut vuosikausia ennen kuin pääsee…
Kaduin, että olin kysynytkään ja esitin laimeasti, että ehkä senkin aika joskus tulisi.
- Niin kai, Siiri sanoi ja hymyili minulle nopeasti, kuin antaen anteeksi tahdittomuuteni. – Oona tulee nyt.

Malla laukkasi taas radalle ja teki pilkulleen yhtä tasaisen suorituksen kuin metrin ratakin oli ollut. Yhtä tasaisen muttei yhtä hyvää, nyt se lakaisi puomeja alas takakavioillaan niin, että he saivat lopulta kuusitoista virhepistettä.
- Se on kaunis, mutta ei kovin hyvä, Siiri arvioi.
- Ihan loistava harrastehevonen jollekin, sanoin. – Vaikka jollekin pitkäjalkaiselle juniorille.
- Mulla ei ole kovin pitkät jalat, Siiri tuumi.
- Mutta sä kasvat vielä.
- Nyt tulee Jessi! Tytöt, katsokaa.

Ehkä Oona oli sanonut Jessille muutaman valitun sanan, jos nyt oli hänen edellisen ratansa ehtinyt nähdä. Ainakin Jessi ratsasti nyt eikä jättänyt vastuuta kokonaan Nikille.
- Miten sä luulet niiden onnistuvan? Siiri kysyi ja puristi käsiään nyrkkiin.

- Mä olen aika varma, että se tiputtaa kyllä jotain, noi alkaa olla sille jo aika korkeita, sanoin, lähinnä varautuakseni pahimpaan. Iloinen yllätys olisi hauskempi kuin pettymys.
- Äiti, äiti, lallatti Danni ja silmäkulmastani näin, miten aiemmin puhuneet naiset hymyilivät sille. Alissa oli nukahtanut rattaisiin.

Jessi ja Niki etenivät radalla vauhdikkaasti ja ylittivät esteen toisensa jälkeen. Pari kertaa Niki kolautti puomeja, mutta toistaiseksi heillä oli ollut onnea. Puolivälissä rataa he tulivat lyhyen välin okserilta muurille liian lähelle ja se kolautti etujalkansa päällimmäiseen riviin niin, että kolahti. Este oli kuitenkin sen verran leveä, ettei ylin palanen pudonnut, siirtyi vain.
- Taitaa olla vähän liian isoja, huokaisin.
- Sillä on ollu kauhean hyvä onni, Siiri mutisi.
- No sano muuta.
Enempiä puomeja Niki ei kuitenkaan enää kolistellut vaan he pääsivät nollilla maaliin. Uskalsin taas hengittää. Siiri kiljui ja hypähti pystyyn.
- Mun täytyy mennä onnittelemaan! Etkö sä tule?
- Viiden minuutin päästä, mä haluan ehdottomasti nähdä ton Oonan uuden hevosen, sanoin ja Siiri pinkoi pois.

He olivat vuorossa seuraavina ja heti ensi metreiltä Gawd Daymn todisti, etteivät mitkään puheet sen hulluudesta olleet olleet ihan tuulesta temmattuja. Se laukkasi paikoillaan Oonan tervehtiessä tuomaria, suostumatta mihinkään muuhun askellajiin ja kun se pääsi radalle näin Oonan ratsastavan hyvin paljon samaan tapaan kuin Jessi äskeisessä luokassa. Hän vain käänsi hevosen turvan oikeaan suuntaan ja antoi mennä. Ja tammahan meni. Ei siinä näyttänyt juuri ratsastajalla olevan sanansijaa vauhdin suhteen. Se vaan liiteli korkealta yli, esteen toisensa jälkeen. Kun rata loppui se näytti valmiilta tekemään saman kierroksen uudelleen, mutta sen verran Oonalla sentään oli sanasijaa, että sai sen estettyä sitä tekemästä.
- Lähdetään etsimään äiti ja Niki, sanoin kaikille huollettavilleni ja könysin pystyyn nurmikolta.

- Se ontuu, sanoi Jessi silmät suurina huolesta kun löysin heidät verryttelyalueelta. Hän oli riisunut Nikin suojat ja tunnusteli etusääriä. Kumarruin itsekin tekemään niin. Toisessa tuntui lämmin ruhje.
- Vie se tohon lähimpään vesiboksiin ja laske kylmää päälle, mä käyn kysymässä onko täällä eläinlääkäriä, sanoin.
- EI tänne ollu mitään eläinlääkärimaksua, että ei taida olla, Jessi sanoi tuskastuneena.
- Mä voin silti tarkistaa. Kylmä nyt ei ainakaan pahaa tee.

Niin marssin kohden kilpailukansliaa rattaineni, koirineni ja kuulin, että yksi toimihenkilöistä oli eläinlääkäri. Hän nyt sattui vaan juuri olemaan jossain kauempana, vaikka oli vasta pyörinyt kansliankulmalla.
- Mä voin soittaa sille, missä se hevonen on? kysyi ystävällinen tyttö.
- Tossa lähimmässä tallissa kylmättävänä, osoitin.
- Mä käsken sen tulla sinne.

Kävin viemässä Marun autoon ja toivoin, että olisin uskaltanut jättää Dannin ja Alissankin sinne, mutta pakko ne vaan oli ottaa mukaan, kun palasin talliin. Onneksi Alissa nukkui edelleen ja Dannikin alkoi näyttää siltä, että se kohta seuraisi esimerkkiä. En uskaltanut työntää rattaita edes talliin sisään, sillä sen asukkaat eivät ehkä olleet niin tottuneita niihin kuin meidän hevoset, enkä halunnut aiheuttaa joukkopaniikkia. Näin kuitenkin Siirin, kun kurkistin päätyovesta sisään ja pyysin häntä tulemaan ovensuuhun siksi hetkeksi niiden kanssa, että kuulisin mitä eläinlääkäri sanoi, hän nimittäin näkyi jo tulleen.

- Jänteenperhana, sanoi Jessi minulle kun menin sisään. Se veti vakavaksi.
- No voi olla, en mä nyt satavarma voi olla, eläinlääkäri sanoi. – Klinikalla se selviäisi, tai jos teidän eläinlääkäri pystyy ultraamaan kotona. Mutta loput luokat sulta ainakin jää ratsastamatta.
- Ei mulla ole loppuja luokkia, Jessi sanoi surkeana.
- No sitten ei kun autoon ja kotiin.

Lähettäjä: tulsu 
Päivämäärä:   22.3.15 17:21:33

Saisko lisää. Jäi jännään kohtaan

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.15 20:15:57

Ok :)
-----------------
9.

Olimme lähdössä koko jono kohden parkkialuetta, kun luokan tulokset kuulutettiin. Automaattisesti keskityin kuuntelemaan – mitenkähän Oonalla oli mennyt? Niin, ja Jessikin oli saanut sen puhtaan radan. Ja niinpä, heitä pyydettiin valmistautumaan palkintojenjakoon molempia, ykkösenä ja kolmosena.
- Mene hakemaan rusettisi, sanoin Jessille, joka myös oli pysähtynyt kuuntelemaan. Hänen ilmeensä oli hetkeksi kirkastunut, mutta nyt se muuttui taas.
- Mua ei taida huvittaa.
- No saa luvan huvittaa. Me viedään Siirin kanssa Niki autolle sillä aikaa.

Niin hän kääntyi palaamaan portille ja me jatkoimme matkaa. Niki ei ontunut mitenkään kauhean pahasti, mutta näkyvästi kyllä. Oliko siltä nyt hitto soikoon tosiaan mennyt jänne? Johan meillä yksi oli, jonka jännevammaan oli kaatunut koko kisaura, Katrina. Se ei todellakaan ollut mikään hyvä referenssi, eikä miellyttävä tulevaisuudenkuva – ruunalle.

Olimme juuri saaneet Nikin autoon kun Jessi palasi ruusukkeineen. Hän oli mörkin näköinen, eikä ihme.
- Saitko sä palkinnon? Siiri kysyi, kun näki hänen kädessään myös kirjekuoren.
- Kai. Tai siis sain.
- Rahaako?
- Niin kai. Jessi avasi kirjekuoren ja kurkisti sisään. – Hui, kakskymppiä! Sillä ei saa maksettua kuin eläinlääkärin kilometrikorvaukset.

Minä etsin puhelimeni ja soitin Jutalle. Olimme asuneet uudessa paikassa vajaan kuukauden ja oliko tämä jo viides tai kuudes kerta kun aioin kutsua hänet käymään? Voi, mikä lottovoitto hänelle olimmekaan!
- Ei sulla satu olemaan kannettavaa ultraa? Semmosta millä voisi katsoa jalasta jänteitä? kysyin.
- Mulla on tammaultra, mutta voi sillä jalkojakin yrittää katsoa, Jutta vastasi. – Mikäs teillä?
Selitin tilanteen ja että olimme lähdössä kohden kotia. Silloin vasta tajusin, että oli sunnuntai, ja juhannusviikonloppu. Ähkäisin harmistuneena.
- Sulla kai on vapaapäivä?
- Mä päivystän, ei hätää, Jutta sanoi. – En mä muuten olisi vastannutkaan. Koska te olette kotona?
- Tunnin kuluessa, lupasin.

Siiri ilmoitti menevänsä Jessin kyydissä, ei puhettakaan, että hän nyt lähtisi kotiin.
- Selvä, kai, nähdään sitten kotona, huokaisin ja lähdin nukkuvia lapsia työntäen kohti toista autoamme. Toivoin, etteivät ne heräisi ennen kuin kotona, eivätkä ne heränneetkään. Sitten niillä oli hirveä pissahätä ja kiukutus ja kuuma. Ehdin hoitaa tärkeimmät asiat, lapset vessaan ja kuivat paidat päälle, ennen kuin Jessi ajoi pihaan, ja sitten melkein heti perään tuli Juttakin.
- Menkää te Marun kanssa leikkimään, me mennään juttelemaan eläinlääkärin kanssa, ehdotin, mutta tytöt olivat edelleen känkkiä vasta herättyään ja tahtoivat mukaan talliin. Jessi sulki ne muitta mutkitta tyhjään karsinaan ja sysäsi vielä koiran perään.
- Hiljaa sitten siellä, hän komensi.

Jutta tutki Nikin jalkaa ja kuvasi sitä. Ultraäänilaitteen näyttö oli yhtä suttuinen ja harmaa kuin silloin, kun olin katsellut samanlaisesta Dannia ensimmäistä kertaa Jessin mahassa. Olisi pitänyt tietää melko tarkoin, mitä odotti näkevänsä, että olisi pystynyt erottamaan poikkeavuudet.
- Mä sanosin että kyllä siinä pieni repeämä on, Jutta sanoi lopulta ponnistaen pystyyn. – Kyllä sä et tällä kaudella enää kisaa sillä.
- Niin mä arvasinkin. Jessi huokaisi niin syvään, että hänen koko ruumiinsa tuntui tyhjenevän, kun pidin käsiäni hänen olkapäillään.
- Koita silti saada se klinikalle. Noita voi hoitaa laserilla nykyään, se nopeuttaa paranemista paljon, Jutta ehdotti. Jessi nyökkäsi ja minä aloin miettiä, missä välissä sen ehtisi tehdä. Me olimme molemmat päivätöissä nyt, tai siis arkisin. Pääsisiköhän jollekin klinikalle joskus illalla? Pakko kai ruveta vaan soittelemaan ja kyselemään.
- Ja onnea, kai, Jutta jatkoi, kun hänen silmänsä osuivat valkoiseen ruusukkeeseen, joka Jessin paidantaskussa roikkui.
- Kiitos, vaikka kyllä hitossa tääkin rusetti ois saanut mennä jollekulle muulle jos mulla ois vielä ehjä hevonen. Ei olisi pitänyt lähteä koko kisoihin.

Ei siinä tehnyt paljon mieli jutella. Minä ajattelin antaa Jessin ensin hautoa pahimmat pois, ennen kuin alkaisin lohdutella häntä. Nyt näytti siltä, että saisin ympäri korviani jos erehtyisin sanomaan jotain… tai mitään.
- Hei, mä vien sut nyt kotiin, meidänhän piti palauttaa sut jo matkalla, Jessi sanoi Siirille äänellä, joka varoitti sanomasta vastaan. Siirikään ei sanonut mitään, lähti vain kiltisti kohden autoa. Minä jäin raahaamaan pakusta Nikin varusteta ja siivosin sitten kikkareet ja kun olin lähdössä tarkistamaan, että toisilla hevosilla oli kaikki ok, muistin katsella ympärilleni. Pahaenteisen hiljaista ja rauhallista. Lapset ja koira olivat edelleen siellä karsinassa.

- Me oltiin hevosia, ilmoitti Danni, kun avasin oven. – Maru oli Helena koska se on pienin.
Ei se kyllä ollut. Koirasta oli tullut suurempi kuin olin pelännytkään, ja se kai kasvaisi vieläkin, mutta kai se tyttöjen mielestä oli pienin, kun se oli vasta ollut pahainen rääpäle.
- Mennään katsomaan että hevoset on tallessa ja sitten etsimään jotain ruokaa, sanoin. Siirsin Mustin vähäksi aikaa vihreälle tarhasta, missä se oli seissyt koko päivän. Se ei enää kiljunut Katrinan perään, joten ajattelin sen pysyvän siellä muutaman tunnin. Yöksi se pitäisi kai ottaa sisään Nikin seuraksi, sillä Nikiä ei kai uskaltaisi laittaa kumpuilevalle laitumelle, joka muuttuisi liukkaaksikin jos sattuisi tulemaan sade.

Jessi viipyi hyvän aikaa Siiriä viemässä, mutta vähän aikaa kun järkeilin, päättelin hänen varmaan ajavan pienen lenkin ennen kotiin tuloa. Se oli hänen konstinsa tuulettaa päätä. Tosin näin juhannussunnuntaina hän ei varmaan pääsisi ainakaan kotiinpäin kovinkaan vilkkaasti. Kymmenentuhatta muutakin suomalaista oli palaamassa kesänvietosta mökiltä. Niinpä hän olikin palatessaan melkein huonommalla tuulella kuin lähtiessään. Minä olin juuri pistänyt tytöt nukkumaan ja istuin portailla katselemassa miten nurmi kasvoi.
- Kaikki tiet on ihan täynnä! hän valitti.
- Niin, kaikki ajelee pois mökeiltä, sanoin pahoitellen.
- Mä taidan vetää perseet.
- Et sä voi, sulla on huomenna töitä.
- Niin just, siinä meni sekin ilo.
- Tuu tänne, mä silitän sua, uskaltauduin sanomaan, enkä saanut korvilleni. Sen sijaan Jessi tuli istumaan viereeni ja pisti päänsä olkapäälleni.

- Ei päästy sitten kenttäkisoihin. Eikä mihinkään kisoihin.
- Ens kesänä sitten. Ja ehkä vielä tänä vuonnakin, ei se nyt välttämättä niin kauhean monta kuukautta vie.
- Elukka käveli vaan viisvuotistalven, ja nyt se seisoo seitsenvuotiskesän. Mitä mieltä tässä on?
- Sä voit kisata Mustilla, jos sä haluat, lupasin. Jessi vilkaisi minua.
- No enhän todellakaan voi. Itse et suostu menemään sillä edes esteitä, vaan palkkaat puoliammattilaisen. Mitä mä tekisin sen selässä keikkumassa.
- Mutta…
- Enkä mä nyt niin hirveesti himoitse kilpailemaan. Tai no, vähän kyllä… mutta harmittaa vaan muuten.
- Onneksi se elää nyt melkeen ilmaiseksi, kun on vielä laidunkausikin. Pullaponi. Ajattele jos se olisi jollain maneesitallilla täysylläpidossa! yritin keksiä valoisia puolia.
- On meilläkin hevostila, neljä hevosta joista yhdellä voi ratsastaa… hän naurahti jo pikkuisen, asian käsittely taisi olla aika hyvässä vauhdissa.

Jessi sai varattua Nikille klinikka-ajan heti alkuviikkoon, en kyllä tiedä miten lahjomalla. Luulisi hevoslääkäreidenkin lomailevan juhannuksesta eteenpäin kuten muiden ihmisten. Sieltä hän kuitenkin palasi lopultakin valoisammalla mielellä.
- Kyllä siinä muutama kuukausi menee. Mutta ei se ole tosiaankaan pahasti revähtänyt. Ei tarvii ruveta suunnittelemaan siitosruunan uraa.
- Hyviä uutisia, totesin. – Paljonko lasku teki?
Jessi mainitsi summan ja huokaisin. He kävisivät laserhoidossa varmaan vielä muutamankin kerran. Ei ollut halpaa siitosruunan pito, vaikka se söisikin pelkkää vihreää.
- Mäkin tuhlasin tänään, päätin tunnustaa samaan soppaan.
- Ostitko edes hevosen?
- En kun tilasin traktorin.

Olimme ajaneet tyttöjen kanssa ohitse rautakaupan, kun olin hakenut ne hoidosta, ja Alissa oli alkanut osoitella sitä nättiä pikku vehjettä. Minä olin pysäyttänyt, kävellyt sisään ja tilannut sellaisen itselleni. Punaisen.
- Et kai, Jessi sanoi epäuskoisena.
- Semmosen pienen vaan.
- Mitä hittoa me sillä tehdään?
- Ihan kaikki. Aurataan lumet ja lanataan kenttä ja mitä vaan keksit. Lannotetaan laitumet ja käydään vaikka joulukirkossa, luettelin ja aloin taas innostua.
- Ei ihan vielä taida tulla lunta, Jessi huomautti kuivasti, muttei sanonut asiaan sen enempää. – Osamaksullako? Vai onko meillä vielä rahaa?
- Kyllä siitä muutamaksi kuukaudeksi tuli maksettavaa, myönsin.
- No, itsepähän tiedät. Mähän olen vaan…
- Et sä ole elätti, ja me tarvitaan ihan oikeesti traktori! sanoin ja halasin häntä.

Meillä eivät sitten muut ratsastaneet kuin minä. Heinäkuuksi vähän hiljeni ratsastuskilpailujenkin suhteen, mutta ei ihan, enkä nyt muutenkaan ollut ihan joka viikonloppu ollut Mustin kanssa menossa, ettei se kyllästyisi kokonaan. Löysin kyllä lähtölistoista ja tulosluetteloista viisivuotiaita, jotka olivat joka viikonloppu jossain, mutta minusta se ei ollut oikein. Kerätkööt sitten enemmän rusetteja ja mainetta, minä en halunnut ottaa riskiä, että Musti tympääntyisi. Sitä paitsi jouduin käyttämään sen toistamiseen oriasemallakin. Ei Katrinan takia, siitä ei vielä voinut tietää, tarvitsiko se uusinta-annoksen, vaan yksi tammanomistaja, joka jo keväällä oli kysellyt, teki nyt tilauksen. Se tuntui omituisen epätodelliselta. Minulla oli nyt sitten ihan oikeasti siitosori, josta jollekulle muullekin toivottavasti syntyisi ensi kesänä varsa. En ollut ihan oikeasti uskonut, että kukaan vielä haluaisi astuttaa sillä, mutta ilmeisesti Wotin nimikin sitten painoi sen sukutaulussa. Tai se nimenomaan, eihän sillä juuri muuta ollut vielä näyttääkään.

- Aiotko käydä täällä joka viikko vai ruvetaanko pakastamaan? kysyi oriaseman mies minulta, kun taas tapasimme.
- Tuskin se saa tammoja joka viikolle. Ei välttämättä tämän useampia tänä kesänä.
Ajatus oli kuitenkin hyvä. Musti oli viimeksi ollut pari päivää ihan vetämätön asemalla käynnin jälkeen. Mitä jos jonkun tamman kiima osuisi juuri joidenkin kisojen alle? Eihän siitä mitään tulisi.

Jessi, joka ei päässyt ratsastamaan, joskin välillä pyysin häntä menemään Mustilla, käytti yli jäävän ajan touhuilemalla Helenan kanssa. Niki ei tarvinnut kävelylenkkejä kummempaa liikuntaa ja se liikkui kuitenkin sekä tarhassa että laitumella omaan tahtiinsa kaiket päivät, joten nekin lenkit olivat lähinnä seurustelua. Varsan kanssa puuhaamista taas ei oikein voinut harrastaa liikaa.
- Varsat on kyllä niin kivoja, Jessi tuumasi. – Meidän pitäisi hei…
- Niin mitä? kysyin epäillen.
- Ajattele ens kesää, eikö meillä oikeastaan pitäisi olla kaks varsaa? Ne voisi sitten pitää toisilleen seuraa vähän isompina?
- Jos sä pystyisit tilaamaan, että kaksi tammavarsaa niin joo, nauroin. – Mutta jos tuliskin tamma ja ori niin siinä mielessä niistä ei kyllä ole mitään iloa.
- Oona menee käymään Virossa, sanoi Jessi kuin ei olisi kuullutkaan vastaustani.
- Johan se siellä nyt ramppaa, monta kertaa vuodessa, sanoin tasaisella äänellä. Jessi oli saanut palkkansa kuun vaihteessa, siitä oli jo päiväkausia, ja nyt vasta oltiin tässä. Aika hyvin hän oli hillinnyt mielensä.

- Niin… sitten hän ei sanonutkaan enempää ja minua jäi arveluttamaan, mitä hänen päässään oikein liikkui. Se Nikin siskoko, taas, ja lopultakin? Vai jokin muu hevonen? Vai oliko Nikin onnettomuus pistänyt hänet miettimään koko hevoskasvatusta ihan uudelta kantilta, että mitäs sitten kun omia kasvatteja olisi enemmänkin ja niille sattuisi jotain, tai miltä tuntuisi kun niistä vain joutuisi luopumaan?
- Mene mukaan, hän sanoi pitkän ajan kuluttua.
- Oonan mukaan Viroonko?
- Niin. Kävisitte katsomassa sitä tammaa. Saisit omin silmin nähdä että olisiko siitä meille.

Olin tavallaan melkein liikuttunut. Olin odottanut uhmakasta leuannostoa ja ilmoitusta, että hän tuottaisi hevosen sieltä ja sillä hyvä, sanoin mitä tahansa.
- Miksi mun tarttisi se nähdä, olettehan te nähneet? kysyin.
- Mä haluaisin sen, Jessi huokaisi. – Siinä olisi mulle ratsukin loppukesäksi.
- Mitä se oli? Neljän?
- Kuulemma täysin koulutettu, Jessi irvisti. Niin oli kuulemma ollut Nikikin, kun se Suomeen tuotiin samanikäisenä. Minkä lie viikon pikakurssin käynyt. Jessi sen oli itse Oonan avulla kouluttanut seuraavana vuonna, alusta asti uudestaan.

- Mutta onko meidän viisasta hamstrata enemmän hevosia nyt heti alkuun? Eikö pitäisi ensin vähän katsoa että miten me saadaan elätettyä nämäkin kunhan talvi tulee, etkä sä ole enää töissä? kysyin.
- Siinä kai viisi menisi missä neljäkin, ja Helenahan lähtee joka tapauksessa jossain vaiheessa pois.
- Seuraavaksi sä haluat tytöille sen ponin, ja sanot, että ponit elää käytännöllisesti katsoen pyhällä hengellä, arvelin ja Jessin oli pakko hymyillä. Hän istahti syliini ja taputti minua poskelle.
- Ajatteleppas nyt herra siittolaherra sitä, että jos se tamma tulisi tänne nyt niin sen ehtisi astuttaa tänä kesänä. Jos se tulee vaikka joululahjaksi niin sitten on jo kokonainen vuosi hukattu.

Huokaisin ja annoin hänelle suukon poskelle. Hevosten luku tulisi lisääntymään vääjäämättä, sille ei voisi mitään. Olin oikeastaan jo valmistautunut siihen, että ennen pitkää meillä olisi niin tuo tamma kuin pikku ratsuponikin. Ponin kanssa tosin aioin pistää lujasti hanttiin vielä ainakin vuoden. Kaksi- ja puolivuotiaat eivät vaan tarvinneet vielä ponia, ei vaikka niitä olisi ollut kaksikin.
- Pyydetään Oona kylään, sanoi Jessi ja nousi pois sylistäni. Hänen äänensä kuulosti siltä kuin hän olisi unohtanut kaikki hevoshankinnat ja olisi vaihtanut puheenaihetta tyystin.
- Totta hitossa Oona pitää pyytää kylään, kun ei se päässyt tupareihinkaan, myönsin. – Täytyyhän sen meidän talli nähdä.
- Ja sen pitää viedä valokuvia Nikistä sen kasvattajille.

Oona tuli eräänä perjantai-iltana myöhään, tehtyään iltatallin. Minä en ollut ihan perillä siitä, oliko Jessillä takataskussa jokin muukin syy kutsua hänet kylään kuin näyttää uusi paikkamme, mutta se toki riitti minulle syyksi ihan sellaisenaan. Kiersimme tallin ja laitumet ja hän katsoi arvostavan näköisenä Katrinaa ja varsaa.
- Toi oli teille oikea lottovoitto, hän sanoi. – On se kiva kun on suhteita.
Minun oli pakko myöntää olevani samaa mieltä.

- Vieläkö sulla on se kirjava poni? kysyi Siiri, joka oli ottanut tavakseen tulla meille viikonloppuisin. Oona puisteli päätään.
- Mä sain sen just myytyä. Ei se helppoa ollut, mutta senhän mä tiesinkin. Mutta mulla on jotain muuta, mikä voisi teitä ehkä kiinnostaa.
- Ei varmaan ole, ähkäisin.
- No on. Ne palauttivat Wiccan mulle. Ei se ollutkaan niiden unelmien poni.
- Ja sä otit? kysyin. – Mikä ihmeen palautusoikeus sun hevosilla on, sehän oli siellä vaikka miten monta kuukautta jo.
- Niin oli, yli kolme kuukautta, ja pakkohan mun oli se ottaa. Tiedä mihin ne olisivat sen seuraavaksi tunkeneet. Ja mä kun luulin niitä fiksuiksi ihmisiksi.
- Mitä ne sillä oli sitten tehneet? Jessi kysyi.

- Vanhemmat oli antaneet lasten touhuta sen kanssa enimmäkseen ihan omin päin. Se kun oli niin kiltti ja herttanen. No, enää ei ole.
- Mutta eikö niiden pitänyt olla hevosihmisiä koko perheen?
- Äidin piti, ja kai onkin. Ilmeisesti sille vaan oli sitten sattunut jotain tossa keväällä, joku onnettomuus kai. Poni oli jäänyt ihan lasten käsiin, ja vaikka ne nyt olikin hyviä ratsastamaan ikäisikseen niin eihän sitä voinut mitään hyvää seurata. Nyt se on päällekäyvä pieni pirulainen.
- Okei, ei siis meille, sanoin. Wicca oli ollut oikein kiva pikku eläin, mutta pääasiassa juuri siitä syystä, että se oli niin hyväkäytöksinen. Dannin ja Alissankin oli saattanut päästää sen luokse silittelemään ja harjailemaan ihan huoletta, ja se oli osannut ja halunnut varoa niitä.
- Voi Wicca-parka! sanoi Siiri.

- Mä olen ihan oikeesti helisemässä sen kanssa, Oona sanoi. – Sitä pitäisi nyt käsitellä ja takoa sen päähän takaisin se oikea arvojärjestys, eikä mulla todellakaan ole aikaa.
Jessi näytti siltä, etten tiennyt aikoiko hän ruveta itkemään kiukusta vai säälistä, joten kiirehdin sanomaan:
- Ei meilläkään oo missään nimessä aikaa semmoseen. Me käydään kumminkin töissä…
- Voi että, mulla olisi! Siiri huokaisi. – Mulla ei mitään muuta olekaan kuin aikaa! Ja tylsää aikaa, enimmäkseen!

Oona vilkaisi häntä nopeasti, mutta alkoi sitten jutella vironmatkastaan ja kysellä, halusimmeko kenties sieltä tuliaisia tai jotain.
- Käy katsomassa sitä Villandin tammaa, ja vie niille kuvia Nikistä ja Marusta, pyysi Jessi.
- Ettekö te sitä sitten halua?
- Sitä pitää kai miettiä vielä vähän, Jessi sanoi vilkaisten minua. En sanonut mitään, vieläkään.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   22.3.15 22:38:57

Mulla tulee huono omatunto näitä lukiessa, kun Jessi ja Vesku on niin kamalan ahkeria. Itsellä on menossa joku kevätväsymyskausi, ja toiset ne vaan pyörittää hevostilaa, kilpailee, remppaa, käy töissä ja hoitelee siinä sivussa muutaman oman ja vieraankin muksun... :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.15 22:48:53

Hih, kaikki ahkeruus mun tarinoissa on aina toiveajattelua! :D

Lähettäjä: Tripsu 
Päivämäärä:   23.3.15 13:35:55

Hihi, sä valehtelit että on vielä matkaa Mustaojalle, mutta sehän tuli äkkiä kuitenkin :)

Kiva kun on tullut paljon pätkiä päivässä, kun en mä malttanut olla viikonloppuakaan lukematta, oon yleensä säästellyt töihin.. Mutta jooo, kirjoiksi, kansiin, ehdottomasti!! Tässä kuitenkin yksi hassu pieni virhe minkä mä vielä muistin ja löysin. Jommassa kummassa näissä kahdessa viimeisessä luvussakin oli joku kirjoitushärö, mutta en löytänyt sitä enää :/

Veskun luku 5.
- Ekö? Saara kysyi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.3.15 17:15:48

No kun tahti on kaksinkertaistunut, kiitos flanun :D
Kirjoitusvirheitä saa joo ilmiantaa, ihmeen paljon niitä aina vaan on!
--------------------------
10.

Musti esitti parhaimman helpon aansa ikinä sinä viikonloppuna, kun Oona oli Virossa – ei silti, että asioilla olisi ollut mitään yhteyttä, osuivatpahan vaan samaan ajanhetkeen. Sinä päivänä meillä natsasi kaikki. Hevonen oli hyvällä tuulella ja nautti esiintymisestä, kun edellisissä kisoissa sillä oli ollut mörköpäivä eikä se ollut halunnut lähestyä tuomaripäätyä ollenkaan. Nyt se tarjoili kauhakaupalla balsamia kolhuille, jotka edellistä arvostelua lukiessani olin saanut. Lopussa ei lukenut enää ”kotiin kasvamaan” vaan ”erinomaista työtä”. Voitimme kirkkaasti yli kuudenkymmenen prosentin tuloksella.

Minulla oli tietysti koko naislauma mukana Marua myöten, ja hetken toivoin, että ne Nikin edelliskisoissa minulle naureskelleet täti-ihmiset olisivat olleet näkemässä. Toisaalta, mitäpä väliä? Olihan hauskaa, että heillä oli ollut hauskaa ratsastuskilpailuissa roikkuvaa isähahmoa katsellessaan.
- Se oli hyvä, eikö ollutkin? Jessi varmisti, vaikka olin jo saanut ruusukkeeni.
- Se oli ihan loistava, sanoin. – Se ei oo koskaan mennyt näin hyvin. Ei vielä ikinä.
- Hmm, no sittenhän ei voi olla suunta kuin alaspäin, Jessi totesi miettiväisen näköisenä.
- Eihän! Vielä paremmin, ja vaikeampiin luokkiin! väitti Siiri vakavissaan vastaan.
- Ei viisivuotiaat yleensä mene tän vaikeampia luokkia.
- Mutta Musti voi kyllä mennä, eikö voikin?
- Jos se on seuraavissa kisoissa yhtä hyvä niin mä alan harkita, lupasin. – Ja mä tilaan meille pizzaa juhlan kunniaksi. Vai haetteko te matkalla?
- Voidaan hakea, jos Siiri tulee mun kyydissä ja odottaa lasten kanssa autossa, Jessi lupasi.

Niin me pidimme kotona pizzajuhlat, ne lätyskät tosin ehtivät vähän jäähtyä matkalla ja kun hoidin Mustin autosta talliin hengähtämään. Hyviltä ne silti maistuivat, lastenkin mielestä.
- Ollaankohan me kasvatettu noi ihan oikeen kun ne syö tossa iässä pizzaa, missä on valkosipulia ja jalopenoa? Jessi pohti ja minä huomasin sivusilmällä, miten Siiri piilotti palastaan pois kaivamansa jalopenoviipaleet lautasen reunan alle.
- Jos ne olisi meksikolaislapsia ne ois syöneet niitä jo vauvana, sanoin huolettomasti.

- Oona soitti, kertoi Jessi sitten.
- No mitä se on löytänyt? kysyin maha taivaallisen täynnä ja loistavalla tuulella voittoni johdosta.
- Se oli käynyt katsomassa Kerkyraa.
- Sitä tammaa, lausahdin, vaikka tiesin vallan hyvin.
- Niin. Niiden pitää kuulemma myydä se. Rahapula.
- Kai te ostatte sen? vinkaisi Siiri. – Niki on maailman kiltein, kai sen siskokin on?

Minä en jaksanut väittää vastaan. Tämä väsytystaistelu oli alkanut jo pari vuotta sitten, joskus minä sen tulisin häviämään kuitenkin. Oli niin monia syitä, hyviä ja huonoja, kuten sekin, että Jessillä ei nyt ollut ratsua. Ja sekin, että sen ehtisi nyt vielä astuttaa. Ja se, että rakastin häntä ja halusin hemmotella häntä.
- Paljonko ne haluaa siitä? kysyin kuitenkin.
- Puolet vähemmän kuin mitä mä maksoin Oonalle Nikistä. No, kuljetukset tietysti lisäksi, mutta sen verran mulla on kyllä nyt rahaa.
- Jaa, sanoin. En sen enempää, mutta Jessi taisi lukea ajatukseni.
- Murukulta, mä soitan Oonalle heti!

- Lupasitko sä? kysyi Siiri ihmeissään. – Hitsi, jos toi oli lupaus niin sitten kyllä isikin lupasi että mä saan Wiccan.
- Sä et ole naimisissa isäsi kanssa, ja se saattaa muutenkin puhua eri kieltä, varoitin. – Mitä ihmettä sä Wiccalla teet? Et sä voi sillä ratsastaa.
- Mä kouluttaisin siitä taas kunnon ponin, sanoi Siiri arvokkaasti. – Sitten te voisitte ostaa sen tytöille.

En kehdannut nauraa, ja hetken kun mietin, ei minua naurattanutkaan. Siiri oli vain kahdentoista, mutta olin monesti katsonut miten hän toimi Helenan kanssa. Järkevästi, rauhallisesti, määrätietoisesti. Hänellä tuntui olevan sisäänrakennettuna jonkinlainen hevostutka, joka auttoi häntä tekemään oikeita asioita niiden kanssa. Sellainen puuttui kovin monelta aikuiseltakin, joka silti oli olevinaan hevosharrastaja. En kyllä olisi antanut hänen käsiinsä Mustia, jos paikka oli outo, tai niinä ensimmäisinä päivinä kun Katrina oli tullut kiimaan, mutta muuten – miksi ihmeessä ei?
- Älä vaan pyydä niitä ostamaan sitä sulle, sanoin vakavasti ja Siiri katsoi minua yllättyneenä, kai äänensävyni teki sen.
- En mä pyytänytkään, mä vaan ajattelin että jos se voisi tulla meille asumaan niin mulla olisi vielä kuukausi aikaa opettaa sitä ennen kuin koulu taas alkaa. Tai jos se voisi tulla tänne, ja mäkin voisin tulla tänne…

- Se on edelleen tamma, varoitin. – Ja kun meillä kumminkin on Musti niin täällä olisi kyllä vaikeeta yrittää saada sitä tavoille, ja se voisi kyllä sotkea Mustin pään vaikka onkin puolet pienempi.
- Jos Ali ottaisi sen, sillä on vielä tilaa, mietti Siiri, ja alkoi hymyillä leveämmin. – Etkö sä luule, että Oona suostui ehkä antamaan sen mulle? Tai jos sä kysyisit?
- Mitäs sitten kuukauden päästä? Sitten sä joutuisit eroamaan siitä, kun Oona myisi sen jollekin?
- No jos se myisi sen teille?
- Se on silloin edelleenkin tamma, aloitin taas ja Siiri nyökkäsi nopeasti.
- Joo joo, mä ymmärsin jo. Mutta musta olisi silti ihanaa yrittää saada se taas käyttäytymään, vaikka se sitten joutuisikin taas jonnekin muualle.

Katsoin häntä hiukan kunnioittaen. Voiko tuonikäinen lapsi olla vielä realistikin?
- No mä ainakin uskon, että sä pystyisit siihen, jos mun mielipiteeni painaa. Ainakin jos se asuisi Alin luona ja se suostuisi auttamaan, sehän on touhunnut hevosten kanssa jo kai jonkin kolmekymmentä vuotta, sanoin.
- Sä olet ihana, sanoi Siiri ja hetken luulin, että hän aikoisi halata minua. Se kai oli kuitenkin liikaa esimurrosikäiselle. – Mä sanon ton isille ja äidille ja Alille…

- Sanot minkä? kysyi Jessi palatessaan keittiöön.
- Että mä voin Veskun mielestä perustaa ponikouluttamon!
- Jaa? Voit? Totta kai voit! Mikset voisi! Vaimoni tanssi kädet levällään. – Mä ostin hevosen. Mä ostin jumalauta hevosen!

Siiri kiljaisi ja sitten kiljaisivat Danni ja Alissa enkä minä voinut kuin nauraa. Voi luoja, en todellakaan ollut ihan varma siitä, että oliko viisasta hommata tähän väliin yksi hevonen lisää, mutta kaikki muut olivat niin riemuissaan, ettei sitä voinut vastustaa. Ja olihan se nyt tietysti tapauksena mieleenpainuva.
- Et kai sä nyt saman tien sitä ostanut? Puhuitko sä omistajien kanssa vai Oonan? toppuuttelin.
- En kummankaan kun Magnuksen – sen Oonan… ystävän. Miesystävän. Mutta mä käskin välittää ostomääräyksen. Jessi ponkaisi kaulaani ja nappasin kiinni hänen takapuolensa alta.
- Käskitkö sä sanoa että paperit sitten firman nimiin?
- Kai sen ehtii! Hän antoi nopean suukon huulilleni ja katsoi minua syvälle silmiin. No niin, tuon katseen takia olin ihan valmis ostamaan joitakin satoja kiloja enemmän heinää kuukaudessa.
- Mä taidan olla tossun alla, huokaisin.
- Ihanasti, Jessi sanoi, ja antoi minulle paremman suukon. – Ihan vaan ihanasti tossun alla.

Oona soitti minulle vielä seuraavana päivänä ennen kuin lähti palaamaan Suomeen.
- Te otatte sen tamman?
- No etkö sä saanut semmosta viestiä?
- Mä vaan ajattelin tarkistaa rahaministeriltä.
- Kyllä sun pitäisi Jessi jo sen verran tuntea, ettei se mun ohi ostaisi firman nimiin mitään.
- Anteeksi nyt että kysyin. Ja ostithan säkin traktorin, vai mitä? Pikkulinnut lauloi.
- Ostin, nauroin. – Ostinhan mä. Mutta tuo nyt vaan se tamma tänne niin saadaan siltä rauha. Ei kai se ole mikään kauhea luuska?
- Ei, se on ihan näpsäkän näköinen. Sano Jessille, että se on melkein valkoinen nyt. Tosi outo.

- Tuo se meille firman nimiin, jooko, pyysin.
- Totta kai. Mikäs sen teidän firman nimi olikaan?
- Mustaojan tila, sanoin. Sitä olimme miettineet pitkään, mutta kun tilanluovutuspapereiden mukana olleesta kartasta oli löytynyt vierestä jokin ammoin kuivunut ja haihtunut Svartbäck, oli asia ollut selvä. Se kelvatkoon meillekin.
- Ne pääsee todennäkösesti lähtemään ens torstaina. Ellei, niin menee seuraavaan.
- Kai ne tuo sen meille kotiin asti?
- Tietysti, jos haluutte. Ja jos siellä on joku odottamassa.
- No se nyt onkin sitten toinen juttu. Pitääköhän mun pyytää Siiri vahdiksi siksi päivää.
- Se pikkutyttö?
- Se on kuule hyvä pikkutyttö. Mutta joo, ehkä ei sentään.

Kieltäni kutisi, mutta en ruvennut puhumaan mitään Siirin suunnitelmista Wiccan suhteen. Hoitakoon itse jutun Oonan kanssa, jos kerran uskoi muuten olevansa pätevä. Täytyisihän hänen pystyä puhumaan eläinlääkärin ja kengittäjänkin kanssa sitten, jos kuvitteli ottavansa ponin ylläpitoon ja koulutettavaksi. Tai ehkä niissä Ali suostuisi auttamaan tarpeen tullen. Itse saisi minusta kuitenkin Siiri tämän asian järjestää.

Aloin sitten vähän myöhemmin miettiä, että entä jos kyseessä olisikin Danni? Pistäisinkö hänet kaksitoistavuotiaana setvimään omaa tietään aikuisten maailmassa kohti haaveidensa toteutumista? Päätin, että jos hän oli yhtä asialleen omistautunut kuin miltä Siiri näytti, pistäisin. Tai ainakin yrittäisin. Ehkäpä tyttö kiinnostuisikin vaikka niistä pikkuisista ralliautoista eikä hevosista? Sitten olisin minä siinä maailmassa yhtä vieras kuin mitä Siirin vanhemmat hevosmaailmassa olivat.

Torstai tuli ja Oona tiedotti jo aamupäivällä, että lasti oli päässyt lähtemään Tallinnasta. Jessi ja minä olimme – kaikkine autoinemme – tietysti töissä. Harmillisen usein työvuorot osuivat sen verran eri lailla, että vaikka olimme töissä vierekkäisissä taloissa, jouduimme tulemaan kahdella autolla. Bussillakin tietysti pääsisi, mutta se tuli hitaasti ja oli kalliinpuoleinen.

Tapasimme Jessin kanssa suunnittelulounaalla.
- Mä pääsen neljältä, jos mä ajan sitten Oonan kautta ja otan sen kyytiin, hän sanoi.
- Mutta haetko sä sitten tytötkin jossain välissä? Muuten ne joutuu olemaan tarhassa melkeen yhdeksään.
- Mä voin hakea, kunhan saan sen hevosen ensin kotiin. Ei siinä voi viittä tuntia mennä.

Vaihdoimme autojen avaimia ja kävimme siirtämässä turvaistuimia ja sitten palasimme töihin tahoillemme. Kun kymmentä vailla kahdeksan riisuin takkini kaappiin, soitin kotiin kuullakseni, miten kaikki oli mennyt. Ilta oli ollut niin kiireinen, etten ollut ehtinyt soitella aiemmin, vaikka mieleni oli tehnyt.
- Kaikki on ihan okei, tosin mä just vasta tulin hakemasta lapsia. Meni vähän näissä kuljetuksissa.
- Missä kuljetuksissa? Et kai sä kahta hevosta meille tuonut?
- No en, kun mä vein myöskin Wiccan Alin luo. Se on luvannut auttaa Siiriä sen kanssa ja Oona on ihan riemuissaan. Sillä ei olis riittäneet karsinatkaan muuten. Ja sitten Wicca tietysti askarteli itsensä taas irti matkalla ja seisoi väärinpäin autossa kun mä pääsin perille… se on ihan mahdoton.
- Me ei sitten varmaan paljon nähdä Siiriä enää, arvelin.
- Ei… mutta ainakin lapsella on mielekästä tekemistä, Jessi sanoi.

Kotimatka ei kestänyt kauan, joskin kauemmin kuin Nurmijärvelle. Pääsin edelleenkin suurimman osan matkaa moottoritietä, mutta sille pääseminen Meikusta oli hankalampaa. Tosin tähän aikaan illasta mikään ei ollut kovin hankalaa. Maru juoksi vastaan talon kulman takaa ja arvasin, että koko perhe oli tallilla. Sinne siis suuntasin minäkin.

Jessi ja tytöt istuivat tarhan aidan takana katsomassa uutta hevosta, joka söi kaikessa rauhassa kuivaa heinää. Musti ja Niki olivat viereisessä tarhassa, eivätkä kiinnittäneet siihen juuri mitään huomiota ja Katrina ja varsa laitumelta eivät sitäkään vähää. Alissa näki minut ja lähti juoksemaan kohti.
- Meillä on uusi hevonen! tyttö kuiskasi, kun pääsi luokseni. Pienellä naamalla oli jännityksen ja ilon sekainen ilme. Kumarruin ja otin nuoren neidin syliin, minun oli ihan pakko saada rutistaa moisen viestin tuojaa.
- Mistä se tuli? kysyin teeskennellen vakavaa.
- Wiccan luota.
- Mikä sen nimi on?
- Kiira.

Siinäpä kai tärkeimmät, tosiaankin.
- Eikö se ole kaunis? kysyi Jessi malttaen tuskin siirtää silmiään tammasta. Ei se minusta nyt kauneuden perikuva ollut, mutta ihan mukavan näköinen kyllä. Se oli vantterampi kuin Niki, vaikka olisi jättänyt huomiotta sen, että sillä oli ihan hävytön heinämaha, mutta se oli mukavan sopusuhtainen ja tosiaan vähän oudon värinen. Pää, jalat ja jouhet olivat melkein ruskeat, mutta sen karva vaaleni kohden kylkiä, jotka olivat kuin nougatjäätelöä tai jotain muuta hyvin vaaleanruskeaa. Ei se valkoinen ollut, kaukana siitä. Ei siis Oonaankaan voinut oikein luottaa.
- Se on vähän tuhdissa kunnossa, uskalsin sanoa.
- Se on ollut laitumella kai huhtikuusta asti, ja jos sillä on samanlainen ruokahalu kuin Nikillä niin ei ihme, Jessi naurahti.
- Käyttäytyikö se sitten kiltisti matkalla jos Wicca riehui?
- Ihan kuin se ei olisi eläessään muuta tehnyt kuin matkustanut.

- Ajattelitko sä jättää sen yöksi ulos?
- En mä oikeen tiedä. Se on toisaalta tottunu olemaan ulkona, mutta entäs jos ei se pysy aidoissa? Sitten taas toisaalta siellä niillä oli tosi heppoiset aidat, langat eikä sähköä, mutta ne olikin kaikki yhdessä.
- Pannaan sille riimuun puhelinnumero niin se palautetaan jos se katoaa, sanoin leikilläni, sillä eihän nyt kuitenkaan ollut leikin asia, jos se päättäisi lähteä Etelä-Suomen turneelle.
- Ja sitten sen ei kyllä tarttisi syödä vuorokausia ympäriinsä…
- Mutta jos se auttaa sitä kotiutumaan?

Päätimme sitten jättää sen kuitenkin Mustin ja Nikin lohkolle. Kaipa sähkö säikyttäisi sen yrittämästä aidan läpi, jos se saisi päähänsä kokeilla, oliko ruoho vihreämpää toisella puolella. Ajan kanssa se tietysti saisi liittyä Katrinan ja Helenan seuraan, mutta ei nyt ensimmäiseksi yöksi. Vaikka viikonloppuna, kun voisimme pitää niitä silmällä ja ne olisivat jo tottuneet näkemään toisensa samassa pihapiirissä. Tallissakin olisi hyvä tutustua lähemmin, jos toisimme ne vierekkäisiin karsinoihin.

- Onko äiti ja lapsi saaneet iltaruokansa? kysyin vilkaisten kelloani.
- Ei, me ollaan vaan istuttu tässä ja ihmetelty tota.
- No haetaanko ne sisään?
- Odottakaa te tässä kun me haetaan Katrina ja Helena syömään, sanoi Jessi lapsille. Molemmat nyökkäilivät, mutta oli enemmän kuin todennäköistä, että ne kohta olisivat tallissa myös. Niiden muistiin ei ollut vielä kasvanut enempää pituutta kuin vartaloihinkaan.

Jessi kertoi Wiccasta samalla kun toimitimme ilta-askareita. Poni oli kuulemma oppinut kävelemään päin ja yli ja ryntäämään minkä tahansa ruohotupsun perään, jos sitä sattui huvittamaan. Se ei tuntunut niinkään vaaralliselta kuin huvittavalta, kun muisti, minkä kokoinen se oli, mutta sitten kun ajatteli, että sen pitäisi kokonsa puolesta olla nimenomaan lasten poni, ei naurattanutkaan enää. Ratsastettaessa se oli ilmeisesti käyttäytynyt kohtalaisen hyvin, tai ainakaan mistään tippumisista tai villiintymisistä palauttajat eivät olleet raportoineet, yleisestä huonosta käytöksestä vain muuten.
- Ehkä ne ei vaan kehdanneet tunnustaa pilanneensa ponin ihan täydellisesti noin lyhyessä ajassa, arvailin.
- No maalaa nyt vielä enemmän piruja seinille. Hyvin se kyllä nyt lastatessa käyttäytyi, Oona oli kai takonut vähän järkeä sen päähän. Mutta annas olla kun Siiri otti sen Alin luona ulos, se vaan vilkasi kerran, että toi ei oo se kovaääninen nainen ja kiskoi Siirin prässään suoraan ensimmäiselle heinätuppaalle.

- Entäs sitten? kysyin kiinnostuneena.
- No, Ali meinasi haluta ottaa sen käsittelyyn, mutta Siiri pisti sen kyllä ihan itse järjestykseen. Mistä lie semmosta oppinutkin, peruutteli sitä siinä ja pyöritti, ihan kuin joku hevoskuiskaaja.
- Reipas tyttö, sanoin minä. Noinhan mekin joskus tarvittaessa muistutimme Mustille, että kuka oli pomo. Siiri oli kai pitänyt silmänsä auki, tai opiskellut omin päin. Eiköhän netistäkin löytänyt nykyään vaikka mitä.
- On musta silti hyvä, että Ali on siellä, sanoi Jessi aprikoiden. – Että Siirillä on sitten joku jolta kysyä apua.


11.

Perjantaina, kun palasimme töistä, oli kaikki edelleen järjestyksessä. Kiira oli siinä tarhassa, mihin se oli aamulla siirretty ja Niki ja Musti toisessa, sillä emme olleet uskaltaneet jättää Mustia vain lankojen taakse kun pihalla oli uusi tyttö.
- Mä aion koittaa ratsastaa sillä, Jessi sanoi hieroen käsiään yhteen, kuin odottaen herkkuateriaa.
- Tuliko sen mukana mitään varusteita? kysyin käytännöllisesti, mutta hän puisti päätään. Niinpä pengoimme satulahuoneen kaapista vanhoja suitsia ja kuolaimia ja haimme Kiiran sisään. Danni ja Alissa pysyttelivät tottelevaisesti vähän kauempana, kunnes Jessi otti esiin Nikin harjat. Silloin ne tahtoivat hoitaa myös.

- Se ei tunne teitä vielä, yritti Jessi selittää. Kiira seisoi käytävällä molemmin puolin riimusta kiinnitettynä ja näytti katselevan lapsia kuin yrittäen päätellä, mitä ne oikein olivat. Danni otti pari askelta sitä kohden ja se astui yhden taaksepäin.
- Se pelkää teitä, naurahdin. Otin Dannin syliin ja lähestyin hevosta. Epäileväisen näköisenä se antoi Dannin koskettaa kaulaansa, kun minä silitin sitä ensin. Sitten se taisi todeta, ettei kääpiöihminen ollutkaan ilves tai muu peto.
- Annetaan äidin harjata se tänään, päätin. – Antaa sen ensin tottua teihin, se ei oo tainnut nähdä lapsia ennen. Samalla mieleeni tuli inhottava epäilys, että hevosia oli ehkä sittenkin jo liikaa. Talven ja pimeän tullessa menisi yhdeltä ihmiseltä jo puoli iltaa pelkästään niiden harjaamiseen kunnolla. Entä sitten ratsastaminen ja muu?

Soveliaat suitset saimme rakennettua Mustin vanhoista, mutta kaikki satulamme olivat Kiiralle liian kapeita.
- Mä voin mennä ilman, Jessi sanoi huolettomasti. Minusta se ei ollut hyvä ajatus.
- Kokeile mieluummin vaikka juoksuttamista tai jotain.
- Oonan luona oli kyllä helppoa, sillä oli aina vaikka minkälaisia satuloita lainata. Mutta hei, Alillakin voisi olla, Jessi keksi. – Ehkäpä mä ajankin sinne, vilkasen samalla, miten Siiri pärjää Wiccan kanssa.
Minä katsoin kelloa. Ei se vielä paljon ollut. Voisimme käydä Nurmijärvellä ja palata takaisin hyvinkin vielä valoisan aikaan niin, että ehtisin ratsastaa Mustilla.
- Mä haluan nähdä sen kanssa, mennään, päätin.

Ei meidän tullut mieleen tarkistaa, että oliko Ali kotona tai Siiri siellä, mutta onneksi molemmat olivat. Siiri oli kentällä Wiccan kanssa ja leikki sen kanssa koirakoulua. Poni kulki hänen perässään eikä tehnyt elettäkään kiskoakseen häntä mihinkään suuntaan. Päinvastoin, se pysähtyi kuuliaisesti kun Siiri pysähtyi ja lähti taas seuraamaan häntä, kun hän lähti liikkeelle. Sitten Siiri huomasi meidät ja pysähtyi vilkuttamaan. Wicca näki heti tilaisuutensa tulleen ja poistui vaivihkaa napsimaan ruohoa aidan alta. Riimunnaru vain liukui Siirin sormien välistä, eikä hän ehtinyt saada siitä kunnon otetta, ennen kuin se oli mennyt.

- Pirskatin poni, hän sanoi harmistuneena ja kipaisi Wiccan perään. Antoiko se ottaa itsensä kiinni? Ei totisesti, se ravasi aina pienen matkan kauemmas tytön lähestyessä. Lopulta Ali, joka oli seissyt aidan takana katsomassa harjoituksia, ojensi kätensä ja tarttui ponia riimusta, kun se tuli hänen lähelleen. Wicca ei ollut ollenkaan osannut aavistaa aidanpienojen välistä tulevaa ansaa ja pysähtyi pettyneen näköisenä.
- Et sä enää voi rankasta sitä, sehän antoi jo kiinni, Ali sanoi Siirille, joka huokaisi.
- Mä tiedän, mutta mieli tekisi.
- Itsepähän lakkasit kiinnittämästä siihen huomiota.
Danni ja Alissa halusivat silittelemään Wiccaa ja ratsastaakin ne tietysti halusivat.
- Teidän kypärä on kotona, sanoi Jessi harmissaan. – Ensi kerralla me otetaan se mukaan.

Siiri talutti Wiccaa vielä vähän aikaa, mutta päästi sen sitten irralleen taputuksen kera.
- Millanen se teidän uus on? Kertokaa heti kaikki!
- Kiltti nätti tamma, hymyili Jessi. – Jostain syystä vaan Vesku ei halua että mä menen sen selkään ilman satulaa. Että ei täällä olisi yhtään ylimääräistä leveää? Hän siirsi katseensa Siiristä Aliin.
- Mulla on se kammottava, minkä sain joskus Tiinan mukana, mietti Ali. – Mutta ei se voi niin iso olla se sun hevosesi kuin Tiina oli?
- Se on Mustia leveämpi, en mä muuta tiedä.
- No ottakaa se ja kokeilkaa. Ei mulla sille käyttöä ole.

Istuimme ja juttelimme vähän aikaa ja sitten Siiri otti taas Wiccan kiinni viedäkseen sen laitumelle toisten hevosten kanssa. Menimme katsomaan niitä. Alin Hekate eli Kati oli tullut takaisin kotiin ja sen kaverina oli toffeenvärinen suomenhevonen.
- Mennään takaisin, minun oli sitten pakko sanoa. – Mä haluan ehtiä vielä ratsastaa, ja kaikki muutkin hommat on vielä tekemättä. Neljä hevosta harjaamatta ja ruokkimatta…
- Eikö teillä ala olla vähän liikaa hommaa? Ali kysyi, ihan niin kuin olin itsekin aiemmin ajatellut.
- Mä voisin tulla auttamaan, ellei mulla olisi Wiccaa, sanoi Siiri. En tiennyt näyttikö hän kaihoisalta vai iloiselta, tiesiköhän itsekään.

Viikonloppuna oli joka tapauksessa enemmän aikaa tehdä kaikkea. Otin aamutallivuoron kun satuin heräämään ensimmäisenä ja lantustin vielä kalpeassa auringonvalossa pihalle koira jaloissani. Valoisuus ja kirpeä aamuilma saivat pääni tuntumaan kevyeltä ja onnelliselta, kun seisahduin talon eteen. Minun, minun, minun. Seisoin keskellä unelmaani, eikä mistään päin maailmaa kukaan tukeutunut sitä häiritsemään. Marun lisäksi en nähnyt muita eläviä olentoja, ennen kuin kävelin muutaman askeleen ja saatoin nähdä hevoset. Laitumenlaidalla pyörteili vielä vähän aamu-usvaa, mutta montaakaan hetkeä sitä ei enää näkisi, aurinko haihduttaisi sen pois. Katrina ja varsa astahtelivat hitaasti vihreyden keskellä, toisella laitumella katseli Kiira kohden minua ja Marua.

Aamutalli oli näin kesällä tietysti ihan eri asia kuin talvella. Hain Katrinan ja varsan talliin syömään, sitten Mustin myös. Vähän mietittyäni hain sitten Kiirankin ja pistin sen Katrinan viereiseen karsinaan. Kauraa en sille antaisi, mutta ne voisivat vähän tutustua siinä. Sillä välin hain vielä Nikin, letkutin sen kipeää jalkaa ja jaoin iltaruoat valmiiksi ämpäreihin. Siinä se oikeastaan olikin. Talvella tekemistä olisi koko lailla enemmän. Ruokkimista ja loimittamista ja ulosvientiä. Lannanlappamista tietysti unohtamatta. Ajattelin, että ehkä talvella pitäisi ottaa tavaksi sama kuin Hannan tallilla Hangossa: harjata hevoset aamulla niiden syödessä. Veisihän se vähän aikaa mutta olisi sitten pois illoista.

Palautin hevoset ulos ja lähdin takaisin sisään odottaen kuulevani aamiaisastioiden kalinaa, mutta en kuullutkaan mitään. Jessi istui yksinään keittiössä lukemassa jotain paikallislehteä, päällään nähdäkseni vain T-paita, hiukset pörrössä. Kahvin tuoksu leijui ilmassa.
- Älä päästä Marua tyttöjen huoneeseen, se on kumminkin ihan märkä ja sitten sängyt on rapaset, hän sanoi.
- Mä kuivaan sen jalat, lupasin, mutta menin ensin ja nostin hänet kainaloista seisomaan. – Huomenta, sanoin ja rutistin häntä.
- Mikä sua vaivaa? hän kysyi, mutta näytti iloisesti yllättyneeltä.
- Ihana aamu. Mitä tehdään tänään? Hitto, sulla olikin housut jalassa, sanoin kun liu’utin kättäni pitkin hänen takapuoltaan.
- Tietysti mulla on, en kai mä kuljeskele täällä puolialasti, hän tirskahti.
- Mikset kuljeskelisi, saa kai kotonaan tehdä mitä haluaa?

Suutelin häntä ja hän puristi minua niskasta.
- Mennään sänkyyn odottelemaan, että tytöt herää, ehdotin.
- Mm-mm, mulle sopii, Jessi myöntyi ja jätimme pettyneen Marun tuijottamaan tyhjää ruokakuppiaan, kun palasimme makuuhuoneeseen. Sänky oli vielä petaamatta ja nostin Jessin hellävaraisesti sinne, ennen kuin loikkasin itse perään.
- Unelmien täyttymys, sanoin ja halasin häntä taas.
- Ai minäkö? hän kysyi tyytyväisenä.
- Tää paikka. Ja joo, tietysti sinäkin, lisäsin kiireesti.

- Ai että sä osaat imarrella, Jessi hymyili ja silitti poskeani. Hän katsoi ihan läheltä suoraan silmiini ja tuijotin takaisin. Minulla oli ollut taka-ajatuksiakin, kun olin houkutellut hänet sänkyyn. Olin ajatellut, että ehtisimme ehkä hyvällä onnella rakastella ennen kuin lapset heräisivät, mutta ei se enää tuntunutkaan tärkeältä. Oli vain hyvä kerrankin makailla kaikessa rauhassa, halailla ja silitellä. Sitä paitsi Maru rapisteli levottomana tyttöjen huoneen oven takana juostessaan meidän huoneemme ja keittiön väliä, ja pian naapurihuoneesta kuuluikin jo liikettä. Kevyt tömäys ja toinenkin ja puhetta. Minuuttia myöhemmin Danni ja Alissakin olivat sängyssämme.

- Miksi sitä ollaan noin hyvällä tuulella? kysyin teeskennellen ankaraa, kun Alissa kiipesi kylkeni päälle istumaan ja kikatti.
- On aamu, tyttö sanoi ja katsoi minua kuin hölmöä.
- Tää on hyvä aamu, sanoi Jessi ja kaappasi Dannin halaukseensa. – Mutta nyt mennään aamiaiselle, että mä pääsen ratsastamaan Kiiralla.

Jessi oli vain juoksuttanut Kiiraa edellisiltana Alin satula selässä ja oli sen täydellinen koulutus sitten mitä tahansa, sen homman se sentään osasi. Satulakin oli istunut ihan kelvollisesti, mutta se olikin omituinen rungoton kapistus, joka kävi kai kaikille hevosille jolla ei ollut valtavaa säkää. Nyt hän satuloi ja suitsi hevosen ja puki kypärän päähänsä.
- Etkö sä ota turvaliiviä? kysyin.
- Se on niin hankala. En mä ota ellei ole pakko. Punttaatko mut selkään? Toi satula näyttää siltä, että se pyörähtää ympäri jos yrittää niin kuin kuuluisi.

Punttasin ja tarkistin satulavyön. Kiira näytti vähän levottomalta, mutta ei siltä, että se räjähtäisi ja varmuudeksi talutin sitä vähän matkaa.
- Mene vaan, Jessi sanoi itsepäisen näköisenä ja päästin irti. Kiira käveli pitkin kentän reunoja ja alkoi hiljalleen näyttää rennommalta. Se pysähteli välillä omia aikojaan, siltä minusta näytti, mutta jatkoi sitten matkaansa kun Jessi maiskautti ja liikautti hiukan pohkeitaan. Sen käynti oli samanlaista nopeaa ja lyhyttä kuin Nikinkin, mutta se piteni kyllä ajan kanssa. Se näkyi ymmärtävän pidätteet ja pohkeet vallan hyvin, ja se väistikin.
- Se ei ole ollenkaan semmonen hermokimppu kuin Niki oli, arvioin. Ruuna oli ollut samanikäinen, kun Oona oli tuonut sen, ja se oli saanut lähestulkoon paniikin, ellei ollut ihan tajunnut, mitä siltä odotettiin.

- Jos nää on muka kouluttanut sama ihminen samassa paikassa niin joko Nikille on sattunut jotain sen jälkeen tai sitten tää on miljoona kertaa täysipäisempi hevonen, sanoi Jessi ravattuaan pari pätkää. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen edes etäisesti sanovan mitään negatiiviseksi luokiteltavaa Nikistä.
- Olisipa kivaa jos sulla olisi täysipäinenkin hevonen.
- Onhan Niki nykyään täysipäinen. Kokeilenko mä laukkaamista?
- Mitä multa kysyt, aiot kokeilla kumminkin.
- No niinpä… Jessi ratsasti lyhyen sivun ja teki näkyvän pidätteen kulmassa, sitten Kiira kuin vahingossa tipahti löysään laukkaan. Parin haparoivan askeleen jälkeen se lisäsi vähän vauhtia niin, että se alkoi näyttää ratsulta eikä keinuhevoselta. Itse asiassa se näytti aika hyvältä, ja se osasi nostaa laukan toiseenkin suuntaan.

- Nyt riittää, Jessi sanoi ja taputti tammaa kaulalle. – Sehän on aika hyvä.
- Se on paljon parempi kuin mitä mä oikeasti odotin, myönsin, ja sitä paitsi se näytti tasaiselta ja järkevältä, mikä miellytti minua erityisesti. Ei ollut aina mitenkään miellyttävää katsoa, miten Niki kiikutti Jessiä vähän miten sitä huvitti. – Raaskitko sä astuttaa sitä?
- Totta kai raaskin. Mä ehdin ratsastaa sillä ihan täysillä pitkälle talveen ja vaikka kevääseen, ja sitten pitääkin ruveta taas treenaamaan Nikin kanssa. Hae hei tyttöjen kypärä, mä taluttelen niitä vähän.

Kiira taivutteli korviaan vähän epäluuloisena, kun Danni ja Alissa vuorotellen nostettiin satulaan, mutta kun kumpikaan ei ruvennut raatelemaan sitä, se suostui kantamaan niitä sen enempää ihmettelemättä. Se vaikutti tosiaan aika hyvältä ostokselta.

Lopun päivää raivasin ulkovarastoa niin tyhjäksi, että sinne mahtuisi traktori, jonka oli tarkoitus saapua seuraavalla viikolla. Luoja sitä romumäärää. Iljahan oli sitä jo päiväkausia penkonut, mutta ei roina ollut mihinkään vähentynyt siitä, että hän oli siirrellyt sitä paikasta toiseen. Raahasin kaiken kaatopaikkatavaran suoraan pakuun ja keräsin poltettavaksi kelpaavat toiseen läjään. Ne kun pilkkoisi niillä lämmittäisi saunaa koko talven ajan, ja kunhan tulisi kylmempi voisi kai kokeilla leivinuuniakin. Nyt talossa oli ihan riittävän lämmin ilmankin.
- Eikö noista vois rakentaa jotain? kysyi Jessi ja tuli potkimaan läjää laudanpätkiä. Katsoin niitä epäileväisenä.
- Ei kai tommosista nysistä. Kaikki pitkät jo meni tallin korjaamiseen, ja pidemmänpuoleisetkin Ilja taisi laittaa Marun koppiin. Ei noista saa kuin korkeintaan jotain… en mä edes tiedä mitä.
- Missähän se Ilja muuten luuraa. Mä taidan soittaa sille.
- Kyllä se taas jostain ilmestyy kun sitä huvittaa. Olihan se kadoksissa koko keväänkin. Mä menen etsimään kaatopaikan, en jaksa raahata nyt enempää.

Tunsin kuntoilleeni, kun olin ensin lastannut pakun täyteen romua ja sitten tyhjentänyt sen kaatopaikalle. Vaikken nyt ihan vaan löysäillytkään muutoin, ei ratsastaminen tai karsinoiden siivoaminen tehnyt mitään erityistä niille lihaksille, joita tarvittiin nostelemiseen ja heittelemiseen. Kaipasin hiukan Iljaa, minäkin, kun ajoin takaisin kotiin. Autotallikin kai pitäisi ennen syksyä tyhjentää, ehkä sitä voisi käyttää ihan alkuperäiseen tarkoitukseensa talven tullen? Ei kuitenkaan tänään.

Pari västäräkkiä jäi lentelemään matalalla auton edessä, kun käännyin pihaan ja niiden katsominen sai minut unohtamaan kolottavat lihakseni ja paitaan kuivuneen hien. Ne liihottivat kuin suuret mustavalkoiset perhoset nousten ja laskien melkein maassa, tajuamatta väistää. Ihan kuten jänisten kerrottiin juoksevan pimeällä auton edessä valokeilassa. Tai ehkäpä ne eivät halunneet väistää vaan näyttivät minulle tietä?

Mersua ei näkynyt, joten Jessi oli varmaan lähtenyt käymään kaupassa. Tosin laitumella näkyi liikettä ja jäin epäluuloisena katsomaan sinne. Joku siellä käveli laidunlohkojen välissä, tai jotkut. Läimäytin auton oven kiinni ja lähdin harppomaan sinne päin. Oli siellä kuka tahansa hän oli väärässä paikassa.

Lähempää erotin muutaman pikkutytön, kolme kappaletta kaikkiaan.
- Mitäs te luulette tekevänne? kysyin, kun he huomasivat minut ja kääntyivät pelästyneinä vilkuilemaan toisiaan. Yksi niistä saattoi olla toinen niistä Ulla Anttilan allergisista tyttäristä, jos nyt oikein muistin, mutta muut kaksi olivat isompia.
- Me… me tultiin vaan katsomaan, sanoi yksi tytöistä.
- Etkö sä ole käynyt täällä ennenkin? kysyin pienimmältä, joka nyökkäsi varovasti.
- Niille ei saa syöttää mitään, sanoin huomatessani yhden tytön ranteesta roikkuvan muovipussin, jossa vielä oli muutama leivänpala. Niki ojenteli turpaansa sitä kohden innokkaan näköisenä, en minä muuten ehkä olisikaan kiinnittänyt siihen huomiota.

- Okei, ei me enää, sanoi isoin tyttö nopeasti. – Mutta kai niitä katsoa saa?
- No saa katsoa, huokaisin, enhän sentään halunnut olla häijy ja kohtuuton. – Mutta missään tapauksessa niitä ei saa ruokkia, eikä aitausten sisään saa mennä. Niistä ei voi tietää. Jos ne pelästyy jotain niin ne voi vahingossa vaikka potkaista, eikä se ole leikin asia.
- Ei me mennä aitauksiin, tytöt lupasivat kuorossa ja totesin leipäpussin kadonneen näkyvistä, kai pullottavaan taskuun. – Pureeko ne?
- Voi ne purrakin, ainakin tamma ja varsa, sanoin sekunnin mietittyäni. Katrina tosiaan saattoikin, huonona päivänä, ja Helena nyt maisteli kaikkea.
- Mitkä niiden nimet on?

Esittelin hevoset hiukan leppyneenä, kun tytöt kuitenkin vaikuttivat ihan kilteiltä lapsilta ja kysyin sitten heidän nimiään.
- Mä olen Inkku ja tää on Pia ja toi Aada, isoin tytöistä esitteli ja osoitti sitten Anttilan taloa, joka näkyi selvästi täältä pellolta. – Aada asuu tossa.
- Mä tiedän. Etkö sä ole allerginen hevosille, niin sun äitisi sanoi?
- En mä ole, mun veli on, tyttö selvitti. – Mutta saadaanko me siis käydä katsomassa näitä?
- Katsoa saa, koskea ja syöttää ei, sanoin painokkaasti ja katsoin jokaista vuorotellen, kunnes kuulin myöntävän vastauksen tai näin nyökkäyksen. Sitten näin Jessin ajavan pihaan ja jätin heidät. Tosin he näkyivät lähtevän vilistämään jonossa kohden Aadan kotia saman tien kun käänsin selkäni.

- Mitäs noi oli? Jessi kysyi katsoen tyttöjen perään.
- Lapsia syöttelemässä leivänkannikoita.
- Kai sä saarnasit niille?
- Juu, myönsin. – Sanoin että katsomassa saa käydä.
- Mua vähän inhottaa ajatella, että mitä täällä voi tapahtua päivisin kun me ollaan molemmat poissa, Jessi sanoi katsellen tyttöjen perään.
- Pakko vaan uskoa, ettei mitään tapahdu. Se nyt oli tiedossa oleva riski, että hevoset on päivät yksinään, niinhän ne oli Alillakin.
- No, onneksi me ollaan harvoin molemmat samat yhdeksän tuntia poissa, hän huokaisi. – Eläköön iltavuorot ja silleen. Ja vielä epäsäännöllisemmin ollaan syksyllä, kun mä voin lukea kotona ja lintsata luennoilta.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   24.3.15 05:48:29

Henriikka 18 linkkiä? :)

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   24.3.15 12:49:49

Nettisivuilla meni hankalaks luku, kun yritin etukäteen lukea, ä ja ö kun oli korvattu ?, mutta aaaivan ihana tarina ja paranee koko ajan! Kiitos sennnu! Pitäis kyllä välillä kokeisiinki lukea, mutta jessijutut vie...Kyllä ei ollu eka eikä vika kerta kun yhtäkkiä vaån tulen kehumaan:)

Lähettäjä: Tyttönen 
Päivämäärä:   24.3.15 15:45:28

Saisko linkkiä ensimmäisee osaan eli Jessijutut 1? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.15 16:55:55

?? tätäköhän haet?
Tyttönen tässä
Ja öö painuu lukemaan :D siis kokeisiin!
-----------------------
12.

Kiiran tuleminen ei aiheuttanut Mustissa mitään vastaavaa kuohuntaa kuin Katrinan. Kiira taisi olla täysipäinen sinäkin mielessä, eikä saanut hormonihäiriöitä heti orin nähdessään. Tosin, sehän kai oli tottunut niihin, olihan sillä ollut isä ja veljiä kotona ja Jessi väitti niiden olleen yhtenä laumana. Jessi esitteli sen ylpeänä Jutalle, kun tämä tuli tekemään tiineystarkastusta Katrinalle ja vilkaisemaan samalla ohimennen Nikin jalkaa. Niki nyt oli tosin virallisesti klinikan kirjoissa ja kävisi siellä saamassa laserhoitoa vielä uudemmankin kerran.
- Teettekö te tälläkin varsoja, Jutta kysyi katseltuaan Kiiraa ja todettuaan sen ainakin päällisin puolin terveen näköiseksi hevoseksi.
- Joo, tarkoitus olisi, Jessi sanoi hymyillen. – Saadaan sitten Katrinalle ja sille ensikesäiselle kaverit. Jutta oli nimittäin juuri näyttänyt meille ultran näytöltä saippuakuplan näköisen rakkulan, jonka hän väitti olevan tuleva hevonen.
- Ihan hyvä suunnitelma, Jutta myönsi. – Siinä kaksi menee kuin yksikin, ainakin melkein. Mutta sen te taidatte jo tietääkin, hän lisäsi vilkaisten Dannia ja Alissaa, jotka leikkivät kotia tyhjässä karsinassa.
- Meiltä puuttuu vielä toinen koira, ja toinen ori, ja toinen ruuna, alkoi Jessi laskea.
- Ei enää yhtään enempää elätettäviä, sanoin minä tiukasti. – Tai sitten semmosia jotka tuottaakin jotain eikä vaan kuluta.

Minua oli alkanut ihan hiukkasen pelottaa se, miten tämä lähtisi syksyn tullen sujumaan. Kesän mittaan oli kulunut aika lailla enemmän rahaa kuin olin osannut laskea. Traktori nyt oli ollut välttämättömyys eikä eläinlääkärikuluja, joita oli tullut paljon enemmän kuin olin uskaltanut pelätäkään, ollut voinut etukäteen tietää. Ihan kuitenkin oman unohtamiseni piikkiin pistin sen, etten ollut tajunnut, miten paljon meiltä menisi rahaa ihan vaan polttoaineisiin kun olimme jatkuvasti liikkeellä. Pitkät työmatkat ja Mustin kisareissut tekivät useita satoja kilometrejä viikossa kummankin auton mittariin, eikä kumpikaan niistä käynyt suorastaan pyhällä hengellä. Kun meillä kävi kengittäjä hänellä meni puoli päivää ja lasku oli monta sataa euroa, vaikka Niki, Katrina ja varsa olivatkin nyt kaikki kengittä ja vain vuolemisen tarpeessa. Onneksi lainaa tarvitsi tänä ensimmäisenä vuonna, Jessin vielä opiskellessa, lyhentää vain melkein nimellisellä summalla.

Musti yritti kyllä tehdä töitä kaikkien muidenkin edestä. Ilmestyi kaksi muutakin tammanomistajaa, jotka halusivat astuttaa sillä tammansa, ja se oli jo monta enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan. Enhän ollut sitä ilennyt ruveta mainostamaan, puskaradio oli vain laulanut. Tai sitten Hanna. Tosin summat eivät olleet nyt vielä kovinkaan juhlallisia, mutta jos kaikki kolme tulisivat kantaviksi, olisi ensi kesänä tulossa varsamaksuja enemmänkin. Tienasi se myös vähän bensarahoja, kun loppukesän kilpailut olivat jo sen verran isoja, että sijoittuneet saivat rahapalkintoja ja me pärjäsimme aika mukavasti. Itse asiassa oikeinkin mukavasti. Pääsimme kerran oikein kuvan kanssa Hevosurheiluunkin. tosin se kuva oli vain ehkä kaksi kertaa kolme senttiä ja olisi voinut esittää ketä tahansa mustaa hevosta.

Naapurin pikkutytöt kävivät aina silloin tällöin katselemassa hevosia, mutta emme ainakaan saaneet heitä kiinni kielletyistä asioista. Välillä he uskaltautuivat ihan pihaankin asti, vaikka me olimme siellä. Ratsastustuntien kyselijöitä kävi myös aina välillä, ja kun kesä alkoi lähetä loppuaan, alkoi tulla vielä yhdenlaisia vierailijoita, tallipaikkaa vailla olevia. Yllättävän monet olivat näköjään kesän alussa vuokranneet jostain halvan laidunpaikan ja huomasivat nyt syksyn lähestyessä, että heidän vanha paikkansa oli jo annettu jollekulle muulle. Kun Kiira oli ollut meillä kolme viikkoa, laskimme käännyttäneemme jo kolme sellaista pois.

- Jos meillä olisi kolme vuokralaista niin niistä nettoaisi hyvinkin tonnin kuussa, sanoin vähän kaipaavasti.
- Sä et halunnut enempää elätettäviä, Jessi huomautti.
- Ne ei olisi elätettäviä, ne elättäisi meitä.
- Pitäiskö mun pyytää Jutta taas käymään? Jessi kysyi.
- Mikä nyt on vialla? kysyin huokaisten.
- Kiira. Tai kun se ei näytä tulevan kiimaan. Kohta alkaa olla kiire jos meinaa astuttaa sen tänä kesänä.
- En mä tiedä mitä Jutta sille pystyy tekemään, mutta pyydä kaikin mokomin, jos susta tuntuu siltä. Huokaisin uudelleen. Rahasta ei vaan voinut pidellä kiinni, näköjään.

Niin Jutta tuli taas kerran käymään, enkä enää viitsinyt edes laskea kuinka monetta kertaa sinä kesänä. Toisaalta olisin minä hänet kutsunut kuitenkin lähiaikoina tarkistamaan, että Katrina oli edelleen tiineenä, joten siinä se meni samoilla kilometrikorvauksilla.
- Se vaan on ehkä sitä sorttia, ettei siitä meinaa huomata, Jutta sanoi Kiirasta.
- Hitollakos semmosta sitten astuttaa?
- Seuraa tarkemmin, kyllä ajan kanssa oppii huomaamana pienemmätkin merkit, Jutta sanoi ja piti pienen luennon. – Mutta vastahan se tuli teille, onko mahdollista, että se olikin jo valmiiksi tiineenä?
- No hyi, sanoi Jessi. – Siellä mistä se tuli, ainoat orit oli sen isä ja sen pari varsaveljeä.
- Ei se olisi ensimmäinen kerta hevosmaailmassa kun semmoista sattuu. Voin mä ultrata senkin, Jutta tarjoutui.
- Tuleeko siitä sitten joku sekasikiö jos se onkin jo, Jessi kysyi levottomana, mutta Jutta lohdutteli häntä mutisten, ja julisti lopulta, ettei siellä mitään ollut.

- No se on ainakin lohduttavaa, sanoin, olin jo miettinyt, että millä hitolla myisimme omituisen varsan, jonka isä olisi ehkä sen oma isoisä. Jessi alkoi seurata Kiiraa kellontarkasti aamuin, illoin, ja lopulta hän päätti päässeensä jäljille. Tietystikin sunnuntai-iltana, kaikista maailman ajanhetkistä.
- En mä tiedä koska mä onnistun Mustin taas viemään asemalle, sanoin epäröiden. – Huomenna mä en ainakaan ehdi, en mä voi vaan lähteä ajamaan sinne aamulla hevosen kanssa ja olettaa, että niille sopii. Ja mun pitää ehtiä iltavuoroon.
- No eikö siellä ole vielä tallella sitä pakastettua. Mä käyn hakemassa töiden jälkeen, tai hae sä aamulla, ja sitten Jutta voi tulla illalla käymään ja siementää sen, Jessi sanoi huolettomasti.
- Pakasteet oli ostotammoja varten, huomautin.
- Tuskin niitä enää näin loppukesästä enää tulee?

Oikeassahan hän oli, ja turha niitä oli säilytellä vaan Kiira sai sitten loput. Jessi näytti tyytyväiseltä kuin kermaa saanut kissa.
- Sä et näyttänyt ollenkaan noin tyytyväiseltä kun olit itse tiineenä, kiusasin häntä.
- En todellakaan, hän vahvisti. – Se oli kamalaa.
- Toivottavasti sä muutat mielesi lähivuosina.
- En menisi lyömään vetoa sen puolesta, Jessi sanoi, mutta hänen suupielensä kääntyivät sentään aavistuksen verran ylöspäin, antaen ymmärtää, että asiasta sentään voisi jossain vaiheessa ruveta neuvottelemaan. Hyvä niin. Tiesin, ettei hän ollut erityisemmin nauttinut Dannin odottamisesta, saati sen vauva-ajoista, mutta toivoin, että sentään saisimme lisääkin lapsia. Olisi ollut sääli jättää sellainen kuin Jessi monistamatta mahdollisimman moneksi kappaleeksi, mutta sitä en uskaltanut hänelle sanoa. Hän olisi väittänyt, että minulle oli mennyt hevoskasvatus liiaksi päähän ja kukaties vaikka loukkaantunut ihan oikeastikin.

Minulla oli alkamassa toinen osa lomastani, eikä Jessilläkään ollut töitä enää kuin pari viikkoa. Kesä oli mennyt hirveää vauhtia. Olimme asuneet täällä kaksi kuukautta. Hevosia oli kolme enemmän kuin tullessamme, tai viisi, jos laskettiin alkiotkin. Meillä oli punainen traktori ja tarpeeksi heinää ainakin lokakuuhun ja tarpeeksi turvetta varmaan seuraavaan kesään. Talomme oli lähes sisustettu, tai ainakin joka huoneessa oli jonkinlainen huonekalu. Olimme ehtineet silti käydä kisoissa ja menestyäkin. Danni ja Alissa olivat kasvaneet varmaan viisi senttiä kumpikin kesän aikana ja Maru alkoi olla aikuinen koira, ainakin ulkonäöltään.
- Juhlitaan, ehdotin.
- Mitä me juhlittaisiin? Jessi kysyi. – Sun lomaa?
- Joo, ja vaikka sun synttäreitä, ne jäi virallisesti juhlimatta.
- Okei, miten?
- Kutsutaan vieraita?
- Mä tiedän ainakin yhden, jonka mä haluan kutsua, sanoi Jessi.

Niinpä Siiri lupasi tulla meille viikonlopuksi ennen koulunsa alkua. Hänen käyntinsä olivat loppuneet melkein kuin seinään sen jälkeen kun Wicca oli tullut hänen huolekseen, hän oli tainnut viettää täysiä työpäiviä Alin luona ponin kanssa. Nyt hän kuitenkin ilmoitti ottavansa lomaa.
- Wicca käyttäytyy jo ihan hienosti ja Ali lupasi hoitaa sitä viikonlopun. Mä olen opettanut Joonasta ratsastamaankin sillä, hän mainitsi vaatimattoman näköisenä.
- Mitä sille nyt tapahtuu, kun sä alotat koulun? Jessi kysyi.
- Mä en ole ihan varma. Oona kävi katsomassa sitä ja sanoi, että laittaa sen taas myyntiin, mutta mä luulen, että se saa jäädä Alille niin kauaksi aikaa. Ainakin mä toivon niin, Siiri sanoi. – Saisinko mä ratsastaa Kiiralla? Mä en ole ratsastanut kun kaksi kertaa sen jälkeen kun Niki satutti jalkansa.
- Ihan varmaan saat, Jessi lupasi. – Kiira on maailman kiltein. Sen kanssa saat mun puolesta vaikka hypätäkin vähän myöhemmin, kunhan se vähän saa itse tasapainoa. Se ei yritä kiikuttaa ketään minnekään.

Juha oli tullut tuomaan Siirin ja Jessi kutsui hänet katsomaan paikkoja, kun ei hänkään ollut täällä käynyt kuin tupareissamme ja sitten kai kerran pyörähtänyt pihalla hakemassa Siiriä. Sitten odottelimme illemmalla tuleviksi Miilaa ja Jinnaa ja Leksaa ja Karoliinaa. Onneksi Laurikin oli tulossa. Olivat Jessin kaverit ihan kivoja, mutta välillä kaipasin miesnäkökulmaa asioihin, ja Lauri nyt oikeastaan oli paras kaverini.

Jessi ja Juha olivat menneet sisään, joten minä menin talliin. En halunnut kulkea heidän perässään kuin olisin ollut jokin vartija. Siiri ja pikkutytöt sentään seurasivat minua, Siiri heitti vain viikonloppukassinsa kuistille, kaivettuaan sieltä ensin ratsastuskypärän.
- Muistaakohan Helena mut? hän mietti.
- En mä tiedä, välillä musta tuntuu, että sillä on kanan aivot. Mutta pianhan se tutustuu taas, naurahdin.
- Voinko mä ottaa Kiiran heti? Vai odotetaanko Jessiä?
- Varmaan voit, jos maltat olla tervehtimättä koko porukkaa.

Eihän Siiri malttanut. Hän meni ensin rapsuttelemaan Nikiä ja Mustia ja koska Danni ja Alissa vaativat, menimme me laitumelle myös. Minusta oli alkanut näyttää, että Musti osasi myös huomioida nuo pari polvenkorkuista, mutta kun menimme tammalaitumelle, otin tytöt syliin. Helenalla ei ollut mitään käsitystä omista ulottuvuuksistaan ja sen liikkuvaiset kaviot saattoivat minä hetkenä hyvänsä olla lasten pään korkeudella. Siiri ehti tervehtiä tammatkin varsin perusteellisesti, ennen kuin Jessi ja Juha liittyivät naureskellen seuraan. En viitsinyt kysyä, miten yksityiskohtaisesti he olivat koko talon katsastaneet.
- Tuo se vaan talliin harjattavaksi, Jessi sanoi Siirille, joka suori sorminensa Kiiran pitkää, ruskeaa otsatukkaa.

Juha ei viihtynyt tallissa yhtä hyvin kuin tyttärensä, katsahti vain paikkoja ja alkoi sitten tehdä lähtöä.
- Etkö sä jää juhlimaan? Jessi kysyi.
- Mitä?
- Ihan mitä vaan. Kesää… ja Veskun lomaa…
- Ja ehkä vähän Jessin synttäreitäkin, lisäsin, kun ei hän itse saanut sitä sanottua.
- Mä luulin, että ne meni jo, Juha sanoi viattomasti.
- Ne menikin, mutta ei me ehditty sillon niitä juhlia.
Mistähän hän tiesi niiden menneen?

- Mä en kyllä ehdi kuluttaa täällä päivääni, mies pahoitteli. – Pitää käydä vielä vaikka miten monessa paikassa.
- Voithan sä tulla sitten takasin, Jessi ehdotti. Juha näytti miettivän tarkkaan, mutta puisti päätään.
- Ei onnistu, ei tänään.
- Varaa vähän aikaa sitten kun tulet hakemaan Siirin sunnuntaina. Saunotaan ja istutaan iltaa, sanoin minä päättäväisesti. En rupeaisi vainoharhaiseksi.
- Se kuulostaa paremmalta. Tiedä vaikka Saarakin haluaisi tulla, Juha sanoi ja pörrötti sitten Siirin hiuksia käskien tämän käyttäytyä kunnolla.
- Ainahan mä, tyttö hymähti.
- Ainahan sä, täällä, hänen isänsä naurahti ja lähti.

Sikäli kun huomasin, Jessiä ei näkynyt mitenkään haittaavan hänen poistumisensa. Hän esitteli Siirille Kiiran rungottoman satulan ihmeellisyyksiä ja naureskeli sen erivärisiä, paloista koottuja suitsia.
- Onneksi siitä ei ole vielä kisoihin. Ehkä me jotenkin ansaitaan vuodessa sen verran rahaa, että saadaan hommattua sille ihan oikea satula.
- Kai te lottoatte? Siiri kysyi. Sitten hän otti Kiiran ohjat ja lähti taluttamaan sitä kentälle. Se ei jaksanut Dannia ja Alissaa enää kiinnostaa. Huikkasin Jessille, että ottaisin ne mukaan ja lähtisin käymään kaupassa.

Palasimme samoihin aikoihin kun Miilakin jo ajoi pihaan.
- Onko teillä uusi auto? kysyin, kun parkkeerasimme vierekkäin talon eteen.
- Tää on mun työsuhdeauto, sanoi Miila ja silitti hellästi punaista kattoa.
- Ohhoh, puuskahdin. Miila näytti olevan uraputkessa. Ettemme vaan olleet tehneet väärää uravalintaa, me muut?
- Joo, mä teen niin paljon asiakaskäyntejä, hän selitti ja auttoi Karoliinan ulos takaovesta. Lauri nosti Leksan toiselta puolelta ja sitten Jinna kömpi ulos viimeisenä.

Lapset suuntasivat kohden huvimajaa, kaikki neljä, ja muut auttoivat minua kantamaan ruokakassit keittiöön.
- Mihis ruvetaan? Miila kysyi hyväntuulisena. – Mitä me syödään? Ruvetaanko kokkaamaan?
- Jääkaapissa on ruoka valmiina, mä laitan sen vaan uuniin, sanoin. Kaadoin aamuvarhaisella kokoamamme valtavan kinkkukiusauksen päälle pari purkillista kermaa ja tungin sen uuniin.
- Oliko se edes kevytkermaa, kysyi Miila epäileväisesti.
- Sitten paistetaan lettuja niin että unohda se kevyt, naurahdin ja nostelin kasseista lisää kermaa ja jäätelöä.
- Onko teillä marjoja, kysyi Jinna käytännöllisesti ja opastin hänet ja Miilan tarhojen takana kasvavaan villivadelmapusikkoon.
- Otetaan me miehet oluet, ehdotti Lauri ja minä suostuin. Avasimme tölkit ja lampsimme tallinedustalle aurinkoon istumaan.

- Juopottelet keskellä päivää, sanoi Jessi paheksuvasti. Hän ja Siiri tulivat juuri laitumelta taluttaen Katrinaa ja Helenaa. Seuraavat tammat hoitovuorossa, näköjään.
- Joo, sanoin aurinkoisesti. – Haluako sä ratsastaa Mustilla tänään?
- Voin mä, hän lupasi sen enempää saarnaamatta.
- Tää vaikuttaa oikeen hyvältä tää sun maalaiselämäsi, Lauri nauroi. – Isäntä kiskoo kaljaa ja ottaa aurinkoa ja naiset tekee tallityötkin.
- Joo, ihan tätähän se on vaan ollu koko kesän, myönsin äänensävyllä, jonka piti todistaa päinvastaista. – Mun tarvii kuin ohjeita jaella niin jo tapahtuu.

Lauri ymmärsi onneksi ironiani ja osoittelin hänelle, mitä kaikkea olin laitellut työlistalle sitten kun aikaa olisi. Autotallissa oli edelleen tyhjentämistä ja pari viimeistä tarhaa kaipasi vielä paikkausta. Ne eivät tosin olleet välttämättömiä meille ainakaan tässä vaiheessa. Enemmän olin askarrellut sen ajatuksen kanssa, että kun tulisi kylmempi ja hevoset joutuisivat olemaan ulkona pitkät päivät meidän ollessa töissä ja Jessin tietysti koulussa, olivat nykyiset tarhat ihan suojattomia.
- Jos noihin kulmiin edes saisi jonkinlaisen katoksen ja sitten vähän seiniä, niin saisi sataa ja tuulla vaikka miten ja ne pärjäisi silti, selitin. – Oikeastaan semmoset pitäisi olla ihan eläinsuojelumääräystenkin takia.
- No ruvetaan hommiin, Lauri sanoi ja kulautti tölkkinsä tyhjäksi.
- Mä ajattelin tänään vaan löhötä auringossa ja levätä, sanoin epäröiden, mutta Lauri oli innostunut. Hänen sormiaan oli kuulemma syyhynnyt päästä tekemään jotain siitä lähtien kun he olivat saaneet asuntonsa remontin valmiiksi, ja siitä oli jo aikaa.
- No hitto, voidaan me ainakin katsoa, oisko meillä aineksia, päätin ja itseänikin alkoi vähän kutkuttaa päästä vasaroimaan.

Romuvarastosta eli ulkorakennuksesta löytyi vielä vaikka mitä ja autotallista lisää. Söimme välillä ja sitten Jessi ratsasti Mustin, Siirin hoidellessa sillä aikaa Nikin kipeää jalkaa ja siivotessa bokseista ne muutamat kikkareet, mitä sinne oli ehtinyt tulla.
- Meidän ehkä kannattaisi adoptoida toi lapsi, ehdotin Jessille kun seurasin, miten Siiri lykki kottikärryjä tallin taakse siirtolavalle.
- Kukas nyt kerää huollettavia, Jessi naureskeli. Sitten hän kiskoi autotallista pitkän jatkojohdon pihalle ja alkoi rakentaa lettujenpaistokeskusta talon päätyyn. Autotallista oli Ilja löytänyt monen muun aarteen joukossa sähköllä toimivan keittolevyn, ja siitä Jessi olikin saanut idean paistaa lettuja pihalla.

Miila oli heittäytynyt ottamaan aurinkoa, mutta taisi kyllästyä siihen, kun Karoliina tahtoi kiipeillä hänen päällään ja sai pikkutytöt ja Leksankin innostumaan semmoisesta leikistä. Hän tuli sitten katsomaan, miten suunnittelimme katosta yhteen tarhoista, siihen, mitä olimme ajatelleet tammojen käyttöön kun laidunkausi loppuisi. Hänellä oli yllättävän hyvä taju siitä, miten rakenteiden pitäisi mennä, vaikka hän näyttikin uimapukukuvastosta leikatulta mallinukelta. Muistin, miten niskakarvani olivat nousseet pystyyn ja mahassani oli jysähtänyt, kun olin nähnyt hänet ensimmäistä kertaa vuosikausia sitten. Se oli kestänyt noin viisi minuuttia, siihen asti kun olin nähnyt Jessin. Se taas oli ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Moisille muistoille oli pakko naurahtaa.

Saimme iltapäivän aikana rakennettua yhden suojaisan nurkkauksen melkein valmiiksi, ja siitä tuli aika hyvä. Kovin homma oli kaivaa tukipuu maahan, sitten saimmekin jo melkein ammattimiehen ottein rakennettua kehikon katosta varten ja katettua sen vanerinpalasilla.
- Noi ei kestä sadetta eikä lunta kyllä kovin kauan, Lauri ennusti. – Ne taipuu märkinä ja tipahtaa alas.
- Ehkä mä löydän sinne jotain kattohuopaa tai jotain vielä päälle ennen kuin alkaa syyssateet, arvelin ja katsoin ylpeänä kättemme jälkeä.


13.

Illalla levittäydyimme pihaan nautiskelemaan ilta-auringosta. Miila oli päättänyt, että he voisivat yhtä hyvin jäädä yöksi, ja Jinna ja Jessi aprikoivat, voisiko kaikki lapset pistää nukkumaan Dannin ja Alissan huoneeseen ja nukkuisiko yksikään niistä siinä tapauksessa minuuttiakaan ennen kuin joskus aamuyöllä.
- Nukkuu ne, ennustin. – Ne on juosseet kuin päättömät harakat keskenään koko iltapäivän, niiden ei tarvii kuin nähdä tyyny ja ne nukahtaa, joka-ainoa.
- Joo, sauna ja vähän lisää syötävää niin ne on kyllä valmista kamaa, arveli Jinnakin.
- Toi oli vissiin vihjaus, että täällä on ihmisiä, jotka haluaa saunaan, naurahdin. En olisi viitsinyt nousta nurmikolta.

Silloin pihalle kääntyi kärryt, hevosen vetäminä. Maru ällistyi niin, että istui vain ja heilutti häntäänsä, autoa se olisi jo juossut haukkumaan. Hevoset olivat selvästikin sen mielestä ystävällismielisiä olentoja.
- Mitä hittoa? kysyi Jessi ällistyneenä kaikilta läsnäolijoilta eikä kai keltään erityisesti.
- Joku teidän tuttu? oletti Miila.
- Ei meillä ole täällä vielä hevostuttuja.

Mahdoimme olla ihmettelevän näköisiä koko sakki, kun istuimme ja tuijotimme vain hevosta ja kärryjä. Kukaan lapsistakaan ei sanonut mitään, ennen kuin Dannilla välähti.
- Mennään ajelulle!
- Haa, toi on se hevonen, joka oli juhannusjuhlissa, Jessi keksi ja ponnahti pystyyn. – Mitähän ne täällä?

Hän asteli hevosen luo Maru kannoillaan, taputti sitä kaulalle ja jäi juttusille kärryillä istuvan tytön kanssa. He puhuivat pitkään, mutta olivat sen verran kaukana, ettei huvimajan laitamille ollut toivoakaan saada puheesta selvää. Ehkä kymmenen minuutin kuluttua hän lähti palaamaan takaisin, miettiväisen näköisenä, ja valjakko kääntyi jatkamaan matkaansa.
- Mitä sillä oli asiaa? kysyin laiskasti ja maistoin oluestani. Se oli jo kolmas, mutta maistui edelleen hyvältä. Pari ensimmäistä olivat varmaankin jo haihtuneet, kun olimme sentään raataneet ruumiillisessa työssä Laurin kanssa. Mietin, oliko täällä kenties jonkinlainen hevosystävien seura, johon meitä oli käyty kutsumassa, tai suunniteltiinko kenties turvallisia maastoreittejä. Semmoisia hankkeita olin lukenut olevan käynnissä siellä täällä pääkaupunkiseudun ympäristössä.

- Sitä samaa, Jessi sanoi ja istui takaisin filtinreunalle. – Tallipaikkaa.
- Etkö sä sanonut, että niillä on hevonen kotona omassa pihassa?
- Niinhän toi tyttö kertoi sillon juhannuksena. Ilmeisesti kuitenkin niiden naapurit on vähän kyllästyny siihen. Pieni tontti ja lanta haisee naapuriin, ja vanhemmat pelkää, että saa mitkä lie terveystarkastajat kimppuunsa.
- Harmillista, sanoin kevyesti. Niin kuin olikin, tietysti. – Onneksi täällä on noita talleja muissakin pihoissa, niinhän sä sanoit.
- Tota… mä sanoin kyllä, että me voitaisiin harkita ottaa se tänne.
- Mitä?

Käännyin katsomaan Jessiä ihmetellen. Hänhän oli itse koko ajan ollut kaikista eniten vastaan vuokralaisia, emmekä olleet kertaakaan tosissamme edes keskustelleet aiheesta.
- Se vaikutti oikeen kivalta likalta, Jessi sanoi punastuen lievästi. – Ja sä olet vaikuttanu vähän huolestuneelta kun rahaa vaan menee ja menee. Tarhoja meillä on, ja kai siinä putsaisi viisi boksia missä neljäkin…
- Jessi, Jessi! Minua nauratti. Häntä nolotti selvästi pyörtää puheensa.
- No parisataa kuussa tekisi kuule varmaan aika hyvää, vai mitä?
- Tekisi, ihan oikeesti tekisi, myönsin. Siitä ei ollut epäilystä.
- Niin halvalla ette kyllä saa ottaa mitään vuokralaista, sanoi Miila päättäväisesti. – Teillä on viimesen päälle asiallinen talli ja juokseva vesi sinne ja kenttä ja kaikki. Pyydätte ainakin kolmesataa kuussa.

- Jos me otetaan yksi niin eihän se tarkota, että pitäisi ottaa kaikki seuraavatkin? Jessi pohti.
- Ei. Ei me voida kuitenkaan hoitaa kuin rajallinen määrä hevosia, sanoin minä.
- Toi tyttö vaikutti mukavalta, hän sanoi sitten taas.
- Nukutaan yön yli ja ilmotetaan sille huomenna, ehdotin. Minä en halunnut tehdä semmoisia päätöksiä muutamassa minuutissa, enkä parin kaljan jälkeen.
- Sopii. Laitatko sä sen saunan? Jessi kutitti minua varpaalla kyljestä ja nousin ähkäisten ylös.
- Mennään me laittamaan lapsille siskonpeti, ja mitä ne syö iltapalaksi, sanoi Jinna pungertaen hänkin pystyyn.

Jessi ja Jinna kävivät saunottamassa lapset ja pistämässä ne nukkumaan ja kun he palasivat, olimme me muut, Miila ja Lauri ja Siiri ja minä, hakeneet jo pitkähihaista päälle. Lauri ja minä olimme äityneet kertomaan mitä ällöttävimpiä työjuttuja ja Miila kuunteli teeskennellen oksentavansa vähän väliä, Siiri silmät suurina ja kysellen lisää.
- Ei enää, sä näet painajaisia vielä, päätin.
- Miksi näkisin? Ihan luonnollisia juttujahan noi on, tyttö kysyi.
- Vai luonnollisia, Miila tuhahti.
- Mutta jos mäkin haluan lääkäriksi? Siiri sanoi.
- Sitten säkin olet ihan hullu.

Siiri kieltäytyi menemästä saunaan, sitä hän sai kuulemma tehdä tarpeeksi kotonakin, joten hän tuli mukaani antamaan Mustille ja Katrinalle iltaruoat. Musti oli jo Laurin ja minun paukutellessa uutta katosta katsellut epäileväisen näköisenä laitumelta touhujamme, ja nyt se ei tahtonut tulla laitoksen ohi. Epäili kai sitä hevosia syöväksi loukuksi. Siinä meni sitten hetki neuvotellessa, ennen kuin pääsimme talliin, ja tietysti Katrina oli katsonut mallia ja alkoi epäröidä ohi tullessaan, sekin.
- Kyllä te kammotuksen rakensitte, totesi Siiri.
- Kyllä ne sitä kiittää, kuule, kun tulee räntää vaakasuoraan.
- Ellei se romahda niiden päälle sitten.
- Eipäs ruveta näsäviisaaksi, nuori neiti.

Lauri ja Miila olivat saunoneet meidän ollessamme tallissa ja minä sain tyytyä jälkilämpöön. Yhden halon lykkäsin vielä pesään ja sitten nojasin rentoutuneena seinään, silmät kiinni. En ollut vielä montakaan kertaa saanut saunoa kaikessa rauhassa, ilman että piti pitää molemmat silmät tytöissä. Ne saattoivat koska tahansa liukastua tai kompastua kiukaaseen, vaikkeivat ne kauan löylyssä viihtyneetkään, ja sitten ne tarvitsivat apua pesemisessä ja kuivaamisessa ja pukemisessa, ja rappusissa yläkertaan. Itse asiassa yksin saunassa oleminen oli juhlallista ja ihanaa.

Kun maltoin lähteä sieltä pois, olivat muut keksineet ruveta muistelemaan Huvikumpu-aikoja. Se oli kai aika luonnollista, tässähän me nyt olimme koko porukka, joka sinne oli nuorina, viattomina ja innokkaina muuttanut.
- Te ootte pysyny samoilla linjoilla, me muut on palattu kaupunkikerrostaloihin, Jinna huomautti vilkaisten selkänsä taakse, ilta-auringossa kylpevää taloamme.
- Mä en oo ikinä päässy siitä ajatuksesta, että lasten kuuluu saada juosta kesällä paljain jaloin nurmikolla, Jessi myönsi. – Ei sillä että mulla mitään lasta tässä vaiheessa vielä olisi pitänyt olla.
- Pitikös sulla sitten olla hevostila? kysyin ja rutistin hänet kainalooni.
- Ei, pitäny, ei tässä vaiheessa, Jessi nauroi. – Hei, mä taidan saada syyttää kaikesta sua, sun takia mun elämäni ei oo menny ollenkaan niin kuin mä suunnittelin.
- Syytä pois, lupasin.

- Siis ajatella, miten kivaa teillä on täytyny olla, kun ootte saaneet asua sillä lailla yhdessä, Siiri sanoi kateellisena. – Mä haluan kanssa! Mä en vaan oikein tiedä, kenen kanssa mä sitten haluaisin asua…
- Ei mekään tiedetty sun ikäsinä, Jinna sanoi. - Miila ja Jessi tappeli kuin kissa ja koira…
- Eikä tapeltu, sisarukset väittivät yhteen ääneen. – Mutta ei me kyllä tosiaankaan haluttu asua loppuelämäämme yhdessä, päinvastoin. Kun olis saanu edes oman huoneen, Miila lisäsi.

- Sua ei siellä kyllä niin kauheasti näkynyt, sä heilastelit vaan Villen luona, sanoi Lauri Jinnalle, jonka kasvoille levisi nopea hymy, mutta se muuttui pian huokaukseksi.
- Oi niitä aikoja, hän sanoi.
- Meneekö teillä huonosti? kysyi Miila suoraan, vähän turhankin suoraan minun mielestäni, mutta ei Jinna näyttänyt loukkaantuvan. Hän vain kohautti olkapäitään.
- Ei meillä mene oikein mitenkään. Kunhan nyt ollaan ja asutaan saman katon alla.
Jessi katsoi häntä huolestuneen näköisenä ja kai siitä rohkaistuneena Jinna jatkoi:
- Jos ei olisi niin hemmetin kallista asua Helsingissä yksin niin muuttaisin pois. Että noin, siinäs kuulitte.
Hiljenimme koko porukka.

- Mä tiedän, Jessi aloitti äkkiä innostuneena ja tiesin jo, mitä sieltä oli tulossa, ihan kuin olisin nähnyt tämän elokuvan joskus ennenkin. – Sä voit tietysti muuttaa tänne! Meillähän on tilaa vaikka miten!
Pistin silmäni sekunniksi kiinni enkä tiennyt hymyilläkö vai voihkaista. Kun avasin ne taas, Jinna pudisti hitaasti päätään.
- No en voi. Täältä mulla ei ole ihan varsinaisesti pyöräilymatka töihin. Ja tää on ehkä vähän liian maalla mulle kuitenkin. Plus että jos ja kun mä joskus jonnekin muutan niin kyllä meidän pitää asua Villen lähellä, että Leksan on helppo tavata molempia.
- No mutta jos susta tuntuu… joskus… Jessi vähän haparoi sanojaan, ei kai ollut olettanut, että Jinna niin suoralta kädeltä kieltäytyisi. Jinna halasi häntä nopeasti.
- Totta kai, jos joskus tuntuu siltä niin sulle mä ensimmäiseksi soitan.

Silloin muistin taas Siirin, joka istui käsi poskella ja kuunteli.
- Eiköhän setvitä loput suhdesotkut joskus toiste aikuisten kesken, ehdotin ja Siiri katsoi minua vihaisesti.
- Vesku, sä olet kyllä mahdoton. Salkkarissa näkee paljon pahempaakin, kuolemaa ja homoseksuaalisuutta ja kaikkea. Ja olen mä pahempaa kuullut kotonakin, kun äiti ja isi riitelee.

Heräsin yömyöhään lipitellystä oluesta huolimatta melko tavalliseen aikaan ja lähdin laskemaan hevoset. Voisin palata sitten kaikessa rauhassa sänkyyn ja olettaa aika turvallisin mielin, että lapsetkin nukkuisivat muutaman tunnin, mutta nyt kun kerran olin hereillä minun vaan piti lähteä ulos.

Kaikki viisi olivat siellä missä niiden kuuluikin olla ja tyydyin siihen. Siiri voisi ruokkia ne herättyään. Kun ne koko ajan olivat vihreällä ei ollut niin nokonuukaa, vaikka niiden väkirehuannokset tulisivatkin vähän myöhemmin, joskaan Mustin ja Nikin alueella ei enää kauheasti ollut syömistä. Tammojen langat olimme vähän aikaa sitten siirtäneet niin, että niillä oli enemmän ja parempaa ruohoa. Mutta ne olivatkin eri asia.

- Mennään takasin, Maru, kutsuin koiraa, jolla oli ollut omia koirien aamuasioita toimitettavanaan. Teki mieli kahvia, ja vaikka sänky houkutteli, päätin ensin keittää vähän. Sitä odotellessani muistin edellisiltaisen tytön suomenhevosineen ja päätin vilkaista vähän rahavarojamme. Se ei ollut kovin mieltäylentävää. Emme nyt eläneet mitenkään ihan kädestä suuhun, mutta arvaamattomia menoja oli tullut niin paljon, ettei sellaisia enää kovin monia saisi tulla. Auton rikkoutuminen, jokin uusi eläinlääkäriä vaativa haaveri… jos voisimme saada ylimääräisen kolmesataa kuussa laitettavaksi syrjään odottamattomia menoja varten, hengittäisin huomattavasti vapaammin – summasta olin samaa mieltä ennemminkin Miilan kuin Jessin kanssa. Sitten, kun traktori olisi maksettu, helpottaisikin taas jo vähän, tosin siinä vaiheessa pitäisi varmaan jo tilata uusi heinäkuorma ja se maksaisi pitkän pennin.

Itse asiassa päädyin siihen, että meidän olisi ei vain viisasta vaan melkein pakollista ottaa joku vuokralainen.

Jessi sitten oli ruvennut taas miettimään nukkuessaan, ja kun hän heräsi kunnolla, alkoi sama vanha epäröinti taas alusta. Ei puhettakaan hitaista aamuhalailuista, saati enemmästä, mutta itsepähän olin ottanut koko jutun puheeksi heti kun hän avasi silmänsä.
- Sä sanoit itse, että se vaikutti mukavalta.
- Mä olen jutellut sen kanssa kaksi kertaa. Entä jos mä olen väärässä? Tai jos se sen sisko ei olekaan mukava?
- Mä sanon, että kokeillaan. Ellei näitä niin sitten jotakuta muuta, sanoin, ja taisin kuulostaa sen verran vakavalta, että Jessikin sitten vain lopulta nyökkäsi.
- Mä soitan sille sitten. Kunhan ehdin, Karoliina halusi ratsastaa tänään, ja ne kai haluaa päästä kohta lähtemäänkin.

Minä kaivelin mapeista ja tietokoneen uumenista erilaisia tallipaikan vuokrasopimuspohjia sillä aikaa, kun Jessi ja yövieraat olivat tallilla. Keittiön ikkunasta vilkaistessani näin, miten kärsivällinen Kiira käveli ympyrää pitkin kenttää ensin Karoliina selässään, sitten Danni ja Alissa ja lopulta Leksakin nostettiin sinne. Kun lopulta olin saanut muokattua mieleiseni paperin ja pistin sen tulostumaan oli nuoren tamman selässä jo Jinna. Hevosella oli mammutin kärsivällisyys ja ihmettelin, oliko siinä Jessille tarpeeksi pippuria Nikin jälkeen. Se ei näyttänyt häiriintyvän mistään. Toisaalta en pitänyt todennäköisenä, että hän haluaisi siitä luopuakaan, jos nyt joku haluaisi sen ostaa. No, aika näyttäisi, mihin sen kanssa päädyttäisiin.

Kun kaikki olivat kiertäneet kehää Kiiran kanssa, alkoivat hesalaiset tosiaan kerätä kamppeitaan. Karoliina halusi halata minua läksiäisiksi – lempikälyni – ja Leksa lupasi sanoa isälle terveisiä. Ihana rauha ja hiljaisuus valtasi tontin, kun Miila ajoi pois pihasta. Suhteellinen, jäiväthän Danni ja Alissa, mutta kaksi oli paljon vähemmän kuin neljä.
- Mä soitan nyt sille Lotalle, sanoi Jessi reippaasti.
- Mä tein ehdotuksen vuokrasopimukseksi, katso ensin, puuttuuko siitä sun mielestä jotain, sanoin ja lykkäsin paperin Jessin käteen. Hän vilkaisi sen nopeasti läpi ja katsoi minua kohottaen kulmakarvojaan.
- Pyysitkö sä Riston tekemään tän?
- Ei kun ihan itse väänsin.
- Tässähän on kielletty suunnilleen kaikki, mikä ei ole erikseen sallittu.
- Just niin. Nehän on kuitenkin meidän kotipihassa.

Olin itse asiassa oikein tyytyväinen aikaansaannokseeni. Se sopimus, jonka olimme Oonan kanssa tehneet, oli ollut hyvä pohja, mutta netistä olin löytänyt monia hyviä lisäyksiä. Nyt vasta tuli mieleeni, että olisin ehkä voinut konsultoida Hannaakin, olihan hänellä ollut yksityishevosia tallissaan. Hän jos kuka oli varmaan osannut ottaa kaiken huomioon.
- Se on luonnos, sanoin kiireesti. Soittaisin vielä Hannalle.
- Jos ne ei suostu tähän?
- Menkööt sitten muualle. Tai neuvotellaan. Riippuu mihin ne tarttuu. Tai niiden vanhemmat tietysti, jos ne siskokset on alaikäisiä.
- Nipo, Jessi sanoi, mutta hymyili sen sanoessaan.
- Ihan miten vaan, mutta nyt mä menen ratsastamaan, sanoin.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   24.3.15 17:21:33

No 15lukuun asti luin ja sitte piti jättää, oi jospa itekki vois lukee niiku jessi, et syventys ja unohtais ajan kulun! Pitää kait ootella niitä aikoja että saa itte valita mitä lukee....sillä välin lukion pakolliset kurssit työllistää tarpeeks. Tuli näin muute mieleen, että mä aattelen et työ ootte minua muutaman vuoden ainaki vanhempia (sennnu, flanu jne) nii oottekste jo työelämässä vai vielä opiskelijoita? Jos saan kysyä:D
Nyt pitää sitten taas ootella ylihuomiseen ennenku tulee pätkä jota en ois lukenu, tyhmä minä ku etukätee rohmuan!! :D

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   24.3.15 18:38:43

Ah, tää on kyllä aivan loistava tekosyy pitää taukoa pääsykoepänttäämisestä!
Oon vaan kerran lukenu Jessijutut alusta loppuun, aina sen jälkeen oon alottanu Mansikkakesän juhannuksesta ja lopettanu Nurmijärvelle muuttoon. Alkuaikojen Jaakko on niiiiiiin pliisu tyyppi, ettei mun kärsivällisyys riitä ja loukkaannuin verisesti Veskun puolesta silloin aikoinaan, kun luin Jessin ja Juhan tekemisistä :D
Nyt sitten otinkin asiakseni lukea Nurmijärvestä eteenpäin ja oon nähtävästi tässä vuosien varrella siedättyny ajatukseen Jessistä naapurin sedän kanssa, enkä enää saa raivaria... :D

Lähettäjä: Tripsu 
Päivämäärä:   24.3.15 19:22:37

Tää oli kyllä ihan parasta että tuli lissää tekstiä! Mä päivystän töissä vielä kahdeksaan asti, ja sen jälkeen hihat heilumaan ja varmaan menee tunti-pari vielä ylimääräistäkin täällä. En pistäisi pahakseni jos tulisi lisää vielä tänään :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.15 19:30:48

No työn iloa Tripsu!
Figge hauskaa ettet enää loiki :D
öö, on tässä jo hetki mennyt opiskeluajoista :)
---------------------
14.

Musti ei enää viitsinyt pälyillä kauhistuneena tammojen uutta tuulikatosta, vaikka kävimme oikein koputtelemassakin sitä, ja se oli muutenkin oikein yhteistyöhaluinen. Ratsastin vain reilun puoli tuntia ja kun kaikki sujui hyvin, lopetin siihen. Turha vääntää sen enempää. Ei kannattanut ruveta korjaamaan ellei mikään ollut rikki.
- Kuule… sanoi Siiri epäröiden aidan takaa, missä hän oli seissyt katselemassa.
- No?
- Tai ei mitään.

Melkein arvasin, mitä hän oli ollut kysymässä, mutta en aikonut päästää häntä Mustin selkään, en vaikka se olisi tehnyt hänestä ensimmäiseksi kouluviikoksi luokan, koulun ja tallin suosituimman tytön. Ori ei ollut Kiira, eikä se ollut Niki vaan nuori höntti. Se saattaisi hyvinkin vaistota epävarman ratsastajan ja keksiä, että katos oli kuitenkin mörkö. Tai jotain muuta, sapelihammasvästäräkki hyökkäisi, tai Maru olisikin salaa ihmissusi. En siis sanonut mitään, kävelin vain itse kaikessa rauhassa kierroksen, avasin sitten portin - temppu, jonka Jessi oli pilan päiten opetellut Nikin selästä tekemään heti muutettuamme, ja jonka olin päättänyt Mustin oppivan myös – ja sitten kiersin laitumetkin.

Siiri sitten sen sijaan haki Nikin harjattavaksi ja letkutettavaksi ja käveli sen kanssa lenkin talon ympäri. Minä hoidin Mustin takaisin laitumelle ja kokeilin, saisinko Hannan kiinni. Tosin oli sunnuntai, ja hän voisi hyvinkin olla kisoissa. Niin kuin olikin, mutta hän vastasi silti, olin osunut soittamaan sopivasti ratojen välillä.
- Yhtiökumppani, hän tervehti ja saatoin melkein kuulla äänessä pienen hymyn.
- Me ajateltiin laajentaa toimintaa, onko sulla vinkkejä mitä laittaa tallipaikan vuokrasopimukseen?
- Vuokra, maksupäivä, pankkitili…
- Mulla on kaikki tavallinen ja vähän erikoisempikin, mutta onko sulla mitään erityisen kieroa, minkä olisit itse keksinyt?

Hanna naurahti.
- Sanktiot ja korot jos vuokra myöhästyy? Ja sitten liiketoiminnan harjottaminen teidän tontilla. Semmosiako sä ajattelet?
- Joo, ton tapasia, tosin nää on lapsia, joilla on ajolle opetettu suokki. Tuskin ne haluaa ruveta ajattamaan sillä ketään meidän pihaa ympäri, tai pitämään ratsastustunteja.
- Laita sinne vaan, onpahan sitten valmiina jos joku seuraava vuokralainen haluaisikin. Ja oot kai maininnut, mitä vuokraan kuuluu? Älä vaan lupaa mitään muuta kuin heinä ja kaura, tai ne alkaa syöttää kalleimpia erikoisrehuja mitä löytää. Ja kun te ette kuitenkaan oo aina paikalla niin rajaa selvästi pois ympärivuorokautinen valvonta.

Hän jatkoi niin pitkään, että ehdin kävellä sisään ja kirjoittaa suurimman osan suoraan tietokoneelle. Sitten aioin kysyä, missä hän oli, mitä kisasi ja kenellä, mutta hänelle tuli kiire seuraavan luokan verryttelyyn.
- Soitellaan paremmalla ajalla, hei, mäkään en ole kuullut miten teillä on mennyt Mustin kanssa. Tai katsonhan mä kipasta, mutta ei se ole sama.
- Joo, soitellaan, sanoin, mutta taisin puhua jo tyhjälle ilmalle.

- Ne tulee käymään illemmalla, ne tytöt, tuli Jessi sanomaan. – Lotta kuulosti edelleen kivalta.
- Mä teen uuden sopimuksen, mutisin ja muotoilin Hannan ehtoja sopiviin paikkoihin. – Onko ne muka täysi-ikäisiä?
- On, Lotta on yhdeksäntoista ja sen sisko kahdeksantoista.
- Kai se hevonen on ruuna? tuli mieleeni kysäistä ja se, että olin unohtanut tarkistaa niin oleellisen asian sai sormeni pysähtymään näppäimillä.
- On, Jessi nauroi. – Sen mä nyt huomasin jo sillon juhannuksena. Sen nimi on Vaito. Missä tytöt on?
- Jossain pihalla, sanoin. – Siiri on kai Nikin kanssa tallissa. Ehkä siellä.

Tytöt, siis suomenhevostytöt, eivät odottaneet edes iltaan vaan pyöräilivät pihaan jo reilun tunnin päästä. Maru varoitti heidän tulostaan kovalla äänellä, ja he seisoivat jokseenkin kivettyneinä paikoillaan, kun ehdimme paikalle.
- Maru, ne on ok, sanoi Jessi, ja rapsutti hyväksyvästi koiran päätä.
- Eikö sen pitäisi olla kiinni? toinen tytöistä kysyi. Hänellä oli maantienväriset hiukset letillä selässä, ja sikäli kun osasin sanoa, hän oli se, joka oli käynyt täällä eilen ja ajanut hevosta juhannusjuhlissa. Toisella sisaruksella oli vaaleammat, raidoitetut hiukset ja hän oli muutenkin näpsäkämmän näköinen.

- Ei sen tarvitse kotipihalla, Jessi sanoi ja kutsui tytöt huvimajaan istumaan. Ehkä se pitäisi kunnostaa kuitenkin, sille oli tuntunut tulevan aika lailla käyttöä.
- Lotta Oksala, esittäytyi toinen tytöistä ja toinen sanoi olevansa Sofia. Minusta kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikäiset olivat etukäteen tuntuneet aivan lapsilta, naurettavan nuorilta, mutta nämä tytöt antoivat itsestään ihan asiallisen ja aikuisen ensivaikutelman. Manasin ennakkoluulojani, enhän minä niin kauhean paljon vanhempi ollut itsekään. Tai siis en edes kymmentä vuotta.
- Tässä on meidän ehdotus vuokrasopimukseksi, sanoin ja länttäsin viimeisimmän printin heidän eteensä. He painoivat päänsä yhteen ja silmäilivät sitä, kunnes Jessi, joka vääntelehti vähän epämukavan näköisesti paikallaan, hypähti pystyyn.

- Tai ehkä te haluatte nähdä tallin ensin? Viekää se mukaan kotiin, lukekaa rauhassa, antakaa vanhempienne lukea…
- No ei tasan anneta, Sofia tuhahti, mutta nousi myös ylös. – Mutta joo, kiitos, me halutaan kyllä nähdä talli. Hän taitteli sopimuksen neljään osaan, työnsi sen shortsiensa takataskuun ja sitten lähdimme talon taakse tallille.

Sitä oli ihan ilo esitellä. Se oli siisti nyt, kun siellä ei ollut asukkaita, ja kun astui sisään, se näytti suunnattoman suurelta.
- Onko teillä näin monta hevosta? Lotta huokaisi.
- Ei tosiaankaan, eikä tulekaan. Me käydään töissä ja koulussa, ei meillä ole aikaa hoitaa näin isoa tallia, jos se on täynnä, Jessi selitti. – Meillä on vaan neljä, ja yksi varsa syksyyn asti.
- Mikä olisi Vaiton paikka? Sofia kysyi.
- Ehkä tää, ehdotin. – Nikin vieressä, sekin on ruuna.

Tytöt katsoivat tyhjää karsinaa ja nyökkäilivät. Tammoille ei oikeastaan ollut ehtinyt vielä vakiintua karsinoita. Oli yksi, jossa Katrina yleensä kävi syömässä, Nikiä vastapäätä. Kiira ei ollut käynyt tallissa kuin hoideltavana vasta, se oli viettänyt koko meilläoloaikansa ulkona. Sitten esittelimme tarhat ja kentän.
- Vaiton ei kyllä tarvitsisi enää laiduntaa, se on lihava kuin syöttösika, Lotta tuumi. Sofia ei sanonut siihen mitään, mutta minä helpotuin melko lailla. Laitumenteko ei käynyt ihan kädenkäänteessä, ja olisin joutunut ostamaan lisää tolppia ja sähkölankaa.
- Ei noiden meidän poikienkaan tarvitse siellä koko päivää olla, varsinaisia syöttösikoja nekin on. Ne voi olla siellä vuorotellen, Jessi ehdotti. – Ne voi tulla vaikka illaksi tarhaan ja teidän pääsee vihreälle.

- Kyllä me otetaan tää paikka, sanoi Lotta päättäväisesti.
- Ettehän te vielä edes lukenu sitä sopimusta, ähkäisin. – Katsokaa nyt se ensin.
- Se on varmaan ihan okei, ainakin hinta oli semmonen että vanhemmat suostuu sen maksamaan. Kun meillä ois vähän kiire.
- Miten kiire? Jessi kysyi.
- No kauhea kiire. Se naapurin eukko lupasi soittaa huomenna poliisille ja eläinsuojeluvalvojalle ja terveystarkastajalle, ellei hevonen häviä sen karviaispuskien takaa. Ja vanhemmat maksaa sen mielellään pois nurkista, että meidän tän syksyn kirjotukset menisi vähän paremmin kuin mulla keväällä, Lotta virnisti.
- Voidaanko me tuoda se tänään? Sofia kysyi.

Katsoin Jessiä ja Jessi katsoi minua. Huomasin Siirin hypähtelevän takavasemmalla, innoissaan kaiketi.
- Mikäs siinä, Jessi sanoi hitaasti. – Tulosta Vesku toinenkin kappale siitä sopimuksesta niin saadaan nimet alle sitten.
- Selvä, niin kai me sitten tehdään, sanoin ja lähdin menemään sisälle. Olisin suonut saavani kuitenkin vähän harkitsemisaikaa, mutta samapa kai tuo. Olihan päätös kumminkin jo periaatteessa tehty.

Lotta ja Sofia odottelivat pihalla kunnes palasin papereiden ja kynän kanssa, sitten he raapustivat nimensä ja me samaten, ja he hyppäsivät takaisin pyörilleen.
- Nähdään pian! Lotta huikkasi ja sitten he häipyivät.
- Sepä meni vikkelästi, Jessi tuumasi.
- Kauhean jännää! Toivottavasti ne tulee, ennen kuin mua tullaan hakemaan! Siiri pihisi.
- Niillä oli hätä, totesin minä. – Minkähän kokosella pihalla niillä on se ollut jos naapurin marjapuskat siitä pahenee?
- Mä ehkä soitan isille, ettei vaan tule vielä, Siiri mietti, mutta minä muistin kutsuneeni Juhan saunomaan.
- Anna tulla vaan, ette te kai saman tien lähde, vaikka se tulisikin. Tiedä vaikka tulisi koko loppuperheen kanssa.
- Äh, sanoi Siiri.

Juha tuli kuitenkin yksin ja toi tullessaan käyriä kurkkuja ja vähän muuta ylijäämätavaraa, kuten hänen tapansa oli.
- Ei me kai vielä voida ruveta saunomaan, jos ne tytöt tuleekin hevosensa kanssa, Jessi mietti.
- Ei mitään kiirettä mun puolesta, jos kahvia saa, Juha totesi ja Jessi livahti keittämään. Vaito kääntyikin sitten pihaan jo ennen kuin ehdin edes ruveta harkitsemaan saunan lämmitystä.
- Meidän uus vuokralainen, esittelin.
- Muuttaako ne kaikki vai vaan hevonen? Juha kysyi ja se olikin kohtuullisen asiallinen kysymys. Kärryillä oli tavaraa vaikka miten, parista heinäpaalista lähtien.
- Mihin me voidaan laittaa kaikki tavarat? Lotta kysyi seisauttaen hevosen kohdallemme portaiden eteen.
- Me tullaan näyttämään, sanoin ja vilkaisin tavaraläjää. Ei sitä loppujenlopuksi ihan kamalasti ollut, pari laatikkoa, muutama nyssykkä ja satula. Miten kätevää, kun hevonen saattoi itse kiskoa omat tavaransa.

Laatikot ja satula mahtuivat satulahuoneeseen ja heinät katoksen alle tallin päätyyn, missä omatkin paalimme olivat. Kärryt saivat jäädä ulkorakennuksen seinustalle, missä ne eivät ehkä ihan heti hyökkäisi sellaisiin tottumattomien ratsujemme kimppuun. Hevonen itse sai mennä tarhaan, mihin se näytti kotiutuvan saman tien. Ihmeissään se vain tuijotteli laidunlohkojen suuntaan, mistä kaikki meidän hevosemme tuijottivat sitä. Musti huuteli, tietenkin, tehden kai jonkinlaista maahanmuuttohaastattelua. Mikä mies oli tullut hänen reviirilleen?
- Mä tuon sen tarhaan ennen kuin se keksii tulla lankojen läpi tutustumaan, siinä se ainakin pysyy, päätin ja pyysin Siiriä tulemaan ja ottamaan Nikin. Tulkoon seuraksi sekin.

Vaito hirnui kerran Mustille takaisin, mutta sitten siskokset löivät sille heinäkasan eteen, eikä se sitten enää ollut kiinnostunut muusta. Se oli niin tyypillinen suomenhevonen kuin vain saattoi olla. Vaaleanruskea, liinaharjainen, läsipäinen. Jalat vaalenivat alaspäin, kunnes karvat muuttuivat valkoisiksi hapsuiksi. Se oli melko lailla massava, muutenkin kuin että se tosiaan oli vähän pulskassa kunnossa. Kiltiltä ja rauhalliselta se kuitenkin näytti. Tuskin siitä olisi kovastikaan vaivaa.

Lotta ja Sofia katselivat hevostaan hetken ja päättivät sitten sen kotiutuneen, he lähtisivät kävelemään kotiin itsekin. Minä lämmitin saunan ja kun naisväki oli käynyt siellä, menimme Juhan kanssa kiskomaan kunnon löylyt. Yleensä me löysimme ihmeen hyvin jutunjuurta, vaikkei meillä paljon yhteistä ollutkaan. Päivänpolitiikasta, uutisista, urheilusta, kirjoista, elokuvista. Ja vaikka minä en vihannesten tai kukkien viljelystä oikein mitään keksinytkään niin Juha oli aina valmis puhumaan hevosista. Nyt hän halusi puhua Wiccasta, tai Siiristä oikeastaan.
- Ali sanoi, että Siiri pärjäsi ihan hyvin sen ponin kanssa.
- Mä ihmettelen silti, että Oona antoi sen Siirin vastuulle.
- Ei se antanutkaan. Kyllä se oli Alilla noin virallisesti.
- No niin, sanoin tyytyväisenä. Sitä minä olin vähän uumoillutkin, ei olisi ollut Oonan tapaista ruveta tekemään sopimuksia alaikäisten kanssa.

- Mutta sano nyt sinä asiantuntijana, että miten ton Siirin kanssa kannattaisi tehdä? Kun se on sitä mieltä, ettei tunti viikossa ratsastuskoulussa oo yhtään mitään. Se haluaisi vaan koko ajan ratsastaa ja olla tallilla. Juha tuijotti kulmakarvat epätietoisesti rypyssä kiukaanluukun reunoilta näkyvää loimotusta.
- Kaksi tuntia viikossa voisi olla parempi kuin yksi, ehdotin. – Siis tietysti ellei se tuu teille liian kalliiksi.
- Ei se rahasta ole kiinni. Mutta talvella sitä kuskaamista, kun ei sitä sillon voi pyörällä päästää.
- Entäs joku kimppakyytisysteemi, kävihän siellä Siirin kavereitakin?
- Hmm. Sitä voisi miettiä. Se mikä tässä rassaa niin on neiti itse, itse asiassa.
- Murrosikä? sanoin varovasti. Siitähän Saara oli puhunut jo aiemmin kesällä.
- Niin kai, kai sen on pakko joskus tulla.
- Mitä se Siiri sitten haluaisi?

Juha naurahti, muttei kovin iloisesti.
- Mitä murrosiässä haluaa? Kuun taivaalta, eikä sekään riitä. Niin mä ainakin halusin.
- No mutta noin konkreettisesti.
- Ratsastavat vanhemmat, joilla on mieluiten oma ratsastuskoulu.
Huokaisin ja heitin löylyä. Ei tämä oikein edennyt mihinkään. Yritin pistää itseni Siirin housuihin ja totesin, että tytöllä oli oikeastaan asiat vallan hyvin. Hänen vanhempansa ainakin olivat kiinnostuneita sitä, mitä hän halusi tehdä ja olivat touhussa mukana parhaansa mukaan.
- Ei kaikkea voi saada mitä haluaa.
- Ei voikaan, Juha myönsi ja heitti vuorostaan kauhallisen kiukaalle. – Mutta karua sitä on omalle lapselleen opettaa.
- Kukas muu sen sitten opettaa ellei vanhemmat? Äh, nyt alkaa mennä liian syvälliseksi. Mennään jäähylle.

Kävelimme autotallin läpi pihalle, missä Maru juoksi riemastuneena luoksemme. Muita ei näkynyt missään.
- Henkilökuntaa! mylväisin. Mitään ei tapahtunut pariin minuuttiin, sitten Siiri maleksi ohitsemme tallin suuntaan suomatta meille vilkaisuakaan.
- Sinä nuori nainen siellä, tuo meille kylmää juotavaa, huusin ja tyttö hypähti.
- Mitä te haluatte? hän kysyi kuitenkin kiltisti.
- Olutta, ehdotin.
- No eikä, isin pitää ajaa kotiin.
- Tuo mulle jotain muuta, ehdotti Juha.

Siiri lähti palaamaan takaisin, mutta kääntyi, kun Jessi tuli vastaan. Hänellä oli sylin täydeltä tölkkejä.
- Hittojako täällä kiljutaan, onneksi lapset ehti just nukahtaa, hän marmatti ja tiputti ne nurmikolle jalkoihimme. Valitsin oluen ja Juha nappasi Siiriä vilkaisten tölkin cokista. Tyttö jatkoi matkaansa sinne, minne oli ollut menossakin, hyvästelemään hevosia.

- Se haluaisi oman ponin, Juha jatkoi saunassa käymäämme keskustelua.
- Totta kai se haluaisi, mutta en mä tiedä onko se vielä hyvä idea, sanoin. Jessi mulkaisi minua.
- Miksei Siiri voisi saada omaa ponia? Se on hyvä, fiksu lapsi.
- Mihin se sen laittaisi, että siinä olisi joku apuna? Se on hyvä ja taitava lapsi, mutta ei se nyt luonnonlahjakkuus kumminkaan ole, eikä sillä ole tarpeeksi kokemusta.
- Alille, Jessi tokaisi. – Pitäishän sen olla niin lähellä, että sinne pääsee helposti.
- Ja haluaisiko Ali sitten olla koko ajan apuna? Sitä mä en välttämättä usko, napautin. – Sillä on oma elämä ja leipätyökin. Ja entäs kun tulee ratsastusongelmia? Osaako Ali opettaa? Niitä kun tulee varmasti. Tai sitten pitäisi kerran, pari viikossa käydä jossain valmennuksessa, ja sitten pitäisi olla traikku ja vetoauto. Tai sitten pitäisi saada joku valmentamaan sinne paikan päälle, eikä se tule paljonkaan halvemmaksi, itsehän tiedät, mitä maksoit Millalle viime talvena.

Jessi hiljeni ja Juha alkoi näyttää kauhistuneelta. Kai tuo kaikki kuulosti vähän liian… liialta, ainakin hän sanoi:
- Mitä te sitten tekisitte jos se olisi teidän lapsi? Mä saan kuunnella silmät, korvat täyteen juttuja Dannista ja Alissasta, jotka saa ratsastaa metrinmittaisina vaikka joka päivä, ja on aloittaneet vuoden vanhoina. Mä en enää tiedä, mitä mä sanoisin sille. Musta tuntuu, kuin mä olisin joku hirviö, kun en ymmärtänyt yksitoista vuotta sitten, että lapsi pitää viedä talutusratsastukseen!
- Danni oli itse asiassa neljä kuukautta, ja Vesku meinasi saada hepulin, Jessi tirskahti ja vilkaisi minua. Minä otin kuitenkin ihan tosissani Juhan huolen ja mietin.

- Jos se oikeasti haluaa edistyä niin ei kerta viikossa riitä mihinkään. Se toinen viikkotunti olisi ihan hyvä, jos te saatte kuljetuksen järjestymään. Mutta en mä hommaisi sen vastuulle omaa hevosta vielä. Kai sen pitää läksyjäkin jossain välissä tehdä? Ehkä te voisitte ensi kesänä vuokrata jonkun pariksi kuukaudeksi?
- Ja Siirihän voi käydä meillä viikonloppuisin, Jessi keksi. – Se olisi vähän niin kuin viikonloppuleiri sitten.
- Ja täällä se saisi ratsastaa, Juha sanoi hitaasti.
- No Kiiran selkään sen voi ainakin ihan huoletta laittaa. Ja eiköhän Nikilläkin kohta voi taas alkaa ratsastaa, jos sen jalka on parantunut niin hyvin kuin miltä näyttää.
- Mutta haluatteko te ylimääräsen lapsen tänne aina viikonloppuisin, kun teillä on vapaata? Juha kysyi ja katsoi minua.

Kohautin olkapäitäni.
- On siitä kyllä apuakin, en mä sitä kiellä. Mutta miten olisi kuitenkin joka toinen viikonloppu vaikka? Ei me sentään haluta ryövätä teiltä lasta.
- Eikö? Jessi nauroi. – Mä tykkään Siiristä, ja mulla oli itselläni niin kammottavia kokemuksia ratsastuskouluhevosen hoitajana ton ikäisenä, että jos mä niiltä jonkun lapsen voin säästää niin mun puolesta se voi vaikka muuttaa meille.
- Ehkä Siirin äiti ei ole ihan samaa mieltä, mutisin.

Lähettäjä: Satu 
Päivämäärä:   24.3.15 20:51:17

Onko nää kaikki loput Veskun näkökulmasta vai vaihtuuko Jessi takaisin jossain vaiheessa? ^^ Ensin oli aika hankalaa lukea näin mutta onneks kaikkeen tottuu :)

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   24.3.15 21:19:47

Voe hemmetin hemmetti sille, joka mainitsi et nää tarinat on tästä eteenpäin netissäkin... Nyt mä oon nenä kiinni tabletissa koko ajan, ihan kun tentteihin ei muka tarvis lukea.. :D

Tosin nyt mä oon siinä paikassa, että en melkein pysty enää lukea eteenpäin, ilman että raivostun.. Voi Jessi... En vaan ymmärrä. Se teki mieli potkia Villeä sen takia mitä se teki Jinnalle, ja nyt se tekee itse samoin. Anteeks Sennnu, mutta oon sulle melkein vihanen, että kirjotit tollasen juonikuvion! :D

No yritän hyppiä niiden yli ja lukea vaan heppa-juttuja. Kauhee heppaikävä kyllä tulee näitä lukiessa, mutta toisaalta se vähän helpottaakin vierotusoireita. Taidan uppouyua kuitenkin loppuillaksi Mustaojalle, kun oli suorastaan p'aska synttäripäivä. Kiva matkustaa junassa 3h kesätyöhaastatteluun, ja paikanpäällä kuulla, että mahdollinen työnantaja onkin saikulla, eikä mua haastatella............

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   24.3.15 22:14:47

Hui vähän järkyttää, kun kaikki täällä tuntuu olevan niiiiin nuoria, mulla on osaa vanhempia lapsia ja olen koukussa tähän. Tosin luen muutenkin ikäisilleni epänormaaleita kirjoja, joten kai tämä sopii hyvin fantasian yms vastapainoksi.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   24.3.15 22:44:41

Opiskelijoita... Olenkohan mä varsinaisesti opiskellut koskaan? Jaa niin, kävinhän mä vuoden ammattikoulua. Ja se tapahtui 80-luvun puolivälissä, niin öö on hyvä ja laskee :D No ei tarvii, kerron, että olen lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä :D

Eikö ole jännä juttu, kuinka monenikäistä porukkaa nämä tarinat koukuttaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.15 22:59:59

Hitto, täällähän on ihan keskustelua :D
Satu, kyllä Vesku kohta katoaa, joskin palailee vielä (en muista montako kertaa).
miimi, pidä varasi, mun kaikki muut sivut on yhtäkkiä varoittamatta jäädytetty ja kadonneet, en jaksa uskoa, että toikaan kauan kukkuisi. Onnea kuitenkin ja aika härski kesätyöpaikka, jos eivät viitsi ilmottaa tommosesta >:(
Mä, kiva kuulla! Ihan vaan muutaman tyypin (kuten L-R) tiedän, jotka on ihan aikuisten oikeesti aikuisia ja silti seurailee näitä höpötelmiä :)

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   25.3.15 07:42:56

Miimi ole hyvä vaan:D mulla on kyllä sama ongelma...miks ees lähin penkomaan sitä netistä?!?
Nojoha, en mä iha osannu aatella että näin eri ikäset tätä lukee, varmaan jääny tuolta yleiseltä puolelta päälle ettei täällä käy muitaku tällasia junioreita.
Sennnu kiitti muute eilisistä pätkistä ei tarviikaa oottaa nii pitkää että saa iha uutta tekstiä:D

Lähettäjä: Tripsu 
Päivämäärä:   25.3.15 11:00:12

Mä niin tykkään Siiristä! Tai enpä tiedä.. Siitä on vain niin hauskaa lukea, kun se elää joka heppatytön unelmaa ainakin puoliksi. Ei kovin moni tuon ikäinen saa noinkaan vapaasti touhuilla eri hevosten kanssa. Mäkin haluaisin kotipihaan tai naapuriin hevosia joiden kanssa saisi touhuilla :s Ehkä Flanu muuttaa poneineen lähemmäs kakkoskotia... ;)

Enpä mä sitten eilen enää ehtinyt lukea kuin pari kappaletta, mutta onneksi oli sitten vielä aamuksi lukemista! Nukuin tyylikkäästi pommiin iltavuorosta :) Eipähän tule niin pitkä päivä, jos tänäänkin pääsisi jo puoli yhdeksältä lähtemään kotiinpäin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   25.3.15 14:41:33

Tripsu, tullaa me lähemmäs! Tai luulisin, PAIPPISIIN!!!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.3.15 17:21:35

15.

Kun nyt olin lomalla kerran olin kutsunut äidin kylään. Hän ei ollut vielä käynyt meillä ja oli alkanut esittää puhelimessa vihjauksia, jotka eivät enää olleet ihan vaan vihjauksia. Tai Jessihän hänet kutsui, kun sattui vastaamaan minun puhelimeeni eräänä iltana, mutta olisin minäkin sen tehnyt.

Hän saapui maanantaina, takapenkillään pienen pieni polkupyörä.
- Risto lähetti tän teidän tytöille. Ne oli siivonneet kellaria, hän esitteli.
Minä en vilkaissutkaan pyörää vaan katsoin häntä. Missä välissä hän oli muuttunut noin vanhan näköiseksi? Hän huomasi tuijotuksensa ja sipaisi vähän hämillään hiuksiaan.
- Mä lakkasin värjäämästä niitä.
- Ai sitä se vaan oli, sanoin helpottuneena. – Näytit niin… erilaiselta. Melkein olin sanonut vanhalta ja vaivaiselta, onneksi sain sanoista kiinni.
- Missä tytöt on?
- Päiväkodissa.
- No kai me haetaan ne sieltä pois? Mummu haluaa nähdä lapset.
- Etkö sä halua nähdä hevosia ensin? kysyin kiusoitellen.
- Niin, joo, tietysti, hän sanoi tapaillen innostusta ja minua nauratti.
- Mä nyt kuitenkin tarkistan, että ne on kaikki tallella, ennen kuin lähdetään kylille, sanoin. – Tuu mukaan.

Nostin ohimennessäni hänen matkakassinsa kuistille ja sitten jatkoimme matkaa talon taakse. Jo kaukaa näin, että tammalaitumella oli ihmisiä. Lapsia.
- Mitä noi luulee tuolla tekevänsä? äsähdin ja kiirehdin askeleitani. Lapset eivät huomanneet minua, ennen kuin olin jo tarpeeksi lähellä huutaakseni heille, ja sitten kolmikko jähmettyi paikoilleen. Samat tytöt minun nähdäkseni, jotka aiemminkin olivat käyneet meillä. Yksi teki liikahduksen kuin lähteäkseen karkuun, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt.
- Enkö mä sanonut teille viimeksi? kysyin ja tytöt tuijottelivat vaivautuneina varpaitaan vastaamatta mitään.
- Tulkaa nyt ihmeessä pois sieltä, jatkoin, kun he näyttivät muuttuneet suolapatsaiksi. – Sinne ei ole asiaa, onko selvä? Teille voi sattua jotain, ne voi potkaista tai puraista vahingossa. Onko selvä?

Tytöt nyökyttelivät ja sitten heihin yhtäkkiä tuli liikettä. He kiemurtelivat jonossa alitse sähkölankojen kuin käärmeet ja pötkivät sitten kohti Aadan kotia. Katsoin heidän peräänsä miettien, pitäisikö minun tehdä jotain enemmänkin, käydä puhumassa vaikka naapurille? Olivatko ipanat kuvitelleet, että olimme töissä ja poissa, kun oli kerran arkipäivä? Olivatko he haahuilleet täällä hevosten luona ennenkin, kun emme olleet olleet kotona? Ja missä oli vahtikoiramme? Niin, minähän olin itse sulkenut sen sisään kun olin nähnyt äidin ajavan pihaan. Olisiko Maru osannut käydä paimentamassa lapset pois laitumelta, jos olisi ollut pihalla?

- Olitpas sä tuimana, äiti huomautti.
- Ei niillä ole mitään asiaa sinne. Varsakin on niin hömelö, että se voi kääntyä ja lähteä spurttaamaan jonnekin ja potkasta lähtiessään, ja sitten niillä on mustelmia tai luita poikki. Mä luulin, että ne uskoi, tästä on puhuttu ennenkin.
- No sun pitänee jutella vanhempien kanssa sitten.
- Niin kai mun pitää, ellei nyt mennyt perille…
Hevoset olivat kuitenkin kaikki siellä missä pitikin. Äiti ihasteli valkoturpaista varsaa ja Kiiraa, joka näytti kaakaolta ja kermavaahdolta, mutta sitten hän halusi nähdä ihmislapsia, joten lähdimme kaupan kautta päiväkotiin.

- Tänne on melkoinen matka, hän totesi.
- Ei nyt itse asiassa kovin kummoinen, alle kymmenen kilometriä. Mutta kun piti saada paikka, missä voi olla illallakin, jos meillä sattuu olemaan iltavuoro molemmilla, selitin, ja neuvoin häntä kääntymään päiväkodin parkkipaikalle. Turvaistuimet olivat tietenkin Jessin mukana kaupungissa, mutta tytöt saisivat luvan pysyä tavallisissa turvavöissä kuin isot ihmiset tämän matkan ajan.

Danni ja Alissa, ja koko muu lapsilauma tietenkin, olivat sopivasti pihalla leikkimässä, joten ei tarvinnut muuta kuin poimia heidät mukaan ja kun he kotona näkivät kuistin portaisiin nojaavan pienen pyörän ei riemulla ollut rajaa. Sain kaivaa pyöräilykypärät esiin tallista saman tien ja sitten alkoivat kaatumisharjoittelut.
- Voi elämän kevät, toi onkin vaarallista puuhaa, äiti huokaisi. Marun mielestä myös. Se seurasi kuin varjo sitä tytöistä, joka oli polkemisvuorossa. Danni juuttui alati paikoilleen kököttämään vähän vinossa apupyörien varassa, mutta Alissa jaksoi polkea paremmin. Välillä hän pääsi eteenpäin kymmenenkin metriä, ennen kuin apupyörä holahti johonkin kuoppaan nurmikossa ja taas mentiin nurin. Minä istuin huvimajan portailla valmiina desinfiointiaineen ja laastaripaketin kanssa.
- Mä en halua enää, tyhmä pyörä, sanoi Danni lopulta katsoen sitä vihaisesti, kun laitoin hänen kyynärpäähänsä laastarin.
- Jatka huomenna, se menee jo paremmin sitten, lohdutin.

Äiti aikoi viipyä useamman päivän, mikä sopi erinomaisesti. Ypäjällä oli isot kisat loppuviikosta ja niiden ensimmäisenä päivänä, torstaina, ratsastettiin Mustin ja minun kauden pääkilpailu. Kisat jatkuivat siitä kuusivuotiaille ja sitten alueluokilla ja lopulta, sunnuntaina avoimet pääluokat. Meitä kuitenkin kiinnosti vain torstai, tai minua, Jessihän oli vielä töissä eikä päässyt mukaan. Ville oli lupautunut mukaan, sillä ymmärrettävästi häntä kiinnosti. Tähtäsihän hän itse samaiseen kisaan ensi kesänä Dullesin kanssa.

Jouduimme lähtemään kirjaimellisesti aamun sarastaessa, joten ylösnousu oli vielä pimeän aikaan ja Ville oli tullut meille yöksi. Koululuokat kun olisivat heti aamusta ja iltapäivällä sitten hypeltäisiin esteitä. No, pääsisimmepä ajoissa kotiin.
- Mustaojan majatalo, mutisin, kun keitimme aamukahvia ja Ville ojenteli sohvalla nukkumisesta jäykistyneitä jäseniään. Äiti oli saanut vierashuoneemme, sen, jossa Siiri yleensä nukkui, missä oli laveri.
- Kyltti portinpieleen vaan, Ville tuumasi.

Olin puunannut Mustin illalla ja jättänyt sen Nikin kanssa sisään. Tosin se olisi ehkä pysynyt kuitenkin puhtaampana nurmikkoisella laitumella kuin turpeessa nukkuen. Ruokimme ne ja niiden syödessä vein tammoillekin omat ämpärinsä. Ne olivat ensin vähän ymmällään aikaisesta palvelusta, mutta suostuivat syömään silti. Ville kärräsi Vaitolle tarhaan heinäkasan ja kaurat. Jessin ei tarvitsisi kuin laskea, että kaikki olisivat tallessa ennen töihinlähtöään.

- Jo melkein seitsemän, kai me ehditään? Ville aprikoi, kun pääsimme starttaamaan pihasta.
- Jos ei mitään haaveria satu, ja mä osaan ajaa oikeaan paikkaan perillä, hymähdin. Olin käynyt Ypäjällä hävettävän harvoja kertoja. Alue oli kyllin iso eksyäkin, mutta ehkä siellä olisi asianmukaiset opasteet.

Löysimme kuitenkin oikeaan paikkaan ja tarpeeksi ajoissakin. Jännitys, joka matkalla oli vähän kipristellyt, katosi kun löysin kilpailukanslian ja sain paperiasiat hoidettua ja näin lähtölistan. Ratsukoita oli melko paljon, mutta useimmista en ollut kuullut mitään, olivat tietysti jostain kauempaa. Toki tuttujakin oli. Hanna muun muassa oli listalla vähän ennen minua Backstabber –nimisellä hevosella, ja myöhemmin toisella, jonka nimi oli Baltimore. Heillä oli näköjään B-vuosi ehtinyt viisivuotiaiksi. Etsin huvikseni loputkin B-alkuiset ja löysin Hannan ratsuttajan Minnan myös, hevosella Bastet.
- Hanna ja Minnakin on täällä, ilmoitin Villelle kun palasin hevosautoalueelle. Katselin ympärilleni etsien Lundien isoa autoa, mutta joko he eivät olleet vielä tulleet tai sitten he olivat saapuneet jo illalla ja yöpyivät täällä.
- Ne ajoivat just ohi, tonne kulman taakse, Ville viittoili.

Olisi ollut kiva käydä vähän juttelemassa, mutta uumoilin, että Ville olisi halunnut mukaan myös, eikä ollut hyvä idea jättää Mustia yksinään autoon. Se liikehti siellä jo vähän sen oloisena, että kun kerran oltiin pysähdytty niin sen oli aika päästä ulos myös. Kiipesin siis vaihtamaan sille suitset päähän.
- Nyt voisit sitten esittää parastasi, ehdotin sille. Hevonen ei näyttänyt kuuntelevan minua ollenkaan, sen koko huomio oli keskittynyt kuuntelemaan ulkoa tulevia ääniä, saapuvia autoja, kavioiden kopsahduksia ja hirnahduksia. Kiskaisin sitä hellävaraisesti korvasta ja se katsoi minua hämmästyneenä. Mitä, sinäkö siinä?

- Avaa vaan ovet, huusin sitten Villelle ja vähän ajan kuluttua hän tottelikin. Peruutin Mustin ulos varautuneena minuutin tai parin tiukkaan taistoon, jottei se pääsisi unohtamaan, että minä olin mukana. Onneksi muita hevosia ei vielä ollut ehditty purkaa, joten se sai hirnua pelkille kopeille.
- Mikäs musta ori täällä riekkuu? kysyi Hannan hyväntuulinen ääni.
- Moi, sanoin ja katselin häntä epäluuloisena. Hannan tapana ei ollut olla hyvällä tuulella kisa-aamuina. Nyt hän kuitenkin näytti olevan, hän hymyilikin. – Sun ilmeestä päätellen odotat aika hyviä ratoja.
- Ei kai tänne asti huonoilla hevosilla tulla, hän kuittasi ja katseli arvioivasti Mustia. – Sun hevosesi on vähän pulska.
- Vähän, myönsin. – Mutta eikö se niin ollut että kouluhevosella pitää olla massaa.
- Niin kauan kun se ei tutise, Hanna sanoi ja tökkäsi Mustia tutkivasti kylkeen. Ei se tutissut, onneksi, tai ei ainakaan paljon.

Ville oli ottanut hoitajan roolinsa tosissaan, hän oli kaivanut esiin pehmeän harjan ja astui esiin autosta, tervehtien ehkä aavistuksen häkeltyneenä Hannaa.
- Sulla ei olekaan Rouva Prinsessa hoitajana, Hanna hämmästyi.
- Jessillä on työpäivä. Ville tuli katsomaan, mihin on ensi vuonna päänsä pistämässä sen tammansa kanssa, selitin, kun Ville ei vastoin tapojaan näyttänyt saavan sanaa suustaan. Pahat aavistukset alkoivat vallata mieleni. Miksi kaveri oli noin tönkkönä? Ei hän nyt voinut olla yllättynyt Hannan näkemisestä, kun kerran oli nähnyt tämän auton jo kauan aikaa sitten. Oliko kissa vienyt hänen kielensä, koska hän ei ollut ainakaan minun tietääkseni nähnyt Hannaa sen jälkeen, kun heillä oli ollut jonkinlainen romanssi? Vai… päinvastaisestako syystä?
- Päivää, Ville, Hanna nauraa hyrskähti ja vasta se sai Villen vastaamaan.

- Ei, kai mun pitää painua sinne kansliaan, Hanna muisti sitten ja oikoi ohutta kansiota kainalossaan. – Mulla on kai varaa toivottaa sulle onnea, hän sanoi minulle.
- Luuletko sä, ettei Musti pärjää sun hevosillesi? Odotas vaan niin näet, uhkasin. Onnestahan kaikki oli kiinni niin hänen kuin minunkin kohdallani. Yksikään viisivuotias ei vaan ollut niin varma, että olisi voinut olla toisin. Jos oli vanhempikaan hevonen, jos tarkemmin ajatteli. Koska tahansa saattoikin olla huono päivä, vaikka kotona menisi miten loistavasti.
- Häviäjä tarjoaa kahvit, Hanna huikkasi mennessään.
- Tuijotit kuin lehmä uutta porttia, tokaisin Villelle, joka kyykisteli käärimässä Mustille pinteleitä.
- Äh, enpäs.

En kuitenkaan antanut Villen omituisen käytöksen vaivata mieltäni pidempään. Halusin verryttelemään ja radalle. Mustikin rauhoittui, kun nousin selkään, vaikka sen piti edelleenkin huudella toisille hevosille. Onneksi sää oli hyvä ja saisimme ratsastaa ulkona. Outo maneesi toi aina omat jännitystekijänsä mukaan.

Musti tuntui aika hyvältä, kuten oli tuntunut koko viikon. Edellispäivänä olimme käyneet etsimässä uusia maastoreittejä; en ollut halunnut vääntää ja kääntää viimeiseen asti, ja se oli kai ollut hyvä ratkaisu. Kun sain sen käsittämään, että nyt oltiin tositoimissa, se alistui tottelemaan minua ja alkoi tuntua liikkeissään notkealta kuin pantteri. Ohjelma oli ehkä vaikein, mitä olimme kisoissa esittäneet, vaikka se luokiteltiinkin edelleen helppo A –tasoiseksi, mutta ellei Musti nyt saisi kummempaa ramppikuumetta selviäisimme siitä kyllä helpostikin. Arvelin, että suurimmalle osalle ratsukoita tulisi ongelmia kohdissa, joissa piti antaa ohjien valua pitkiksi. Siinä vaiheessa oli kontrolli helppo menettää – jos siis ratsastaja uskalsi ylipäätään antaa niitä ohjia pois. Jessillä kuitenkin oli usein tapana ratsastaa löysin, ellei ihan pitkin ohjin, ja jotenkin olin häneltä ominut sen tavan. Musti ei kuvittelisi olevansa tilanteen herra, vaikka en roikkuisikaan sen suussa.

Ellei nyt sitten joku ihana tyttöhevonen juuri silloin kävelisi radan poikki.

Kun luokka kuulutettiin alkavaksi parin minuutin kuluttua katsoin ratsastaneeni tarpeeksi. Jos yrittäisin liikaa, Musti saattaisi kyllästyä koko touhuun ja halusin, että sillä olisi vähän esiintymishaluja vielä sittenkin, kun olisi vuoromme, kuudensina.
- Et viittisi mun takkia hakea? kysyin Villeltä, joka seisoi verryttelyalueen laidalla katse liimaantuneena ratsukoihin.
- Joo, tietysti, hän sanoi hätkähtäen ja kääntyi menemään autolle päin. Minä jäin vuorostani katsomaan muita ja arvioimaan vastusta. Hanna ratsasti hoikkana valkoisissaan isolla rautiaalla eläimellä, joka ajoittain nosti turpansa ylös pyöritellen silmiään ja yritti päästä omille teilleen. Tuollaista Musti ei ollut tehnyt radalla yli vuoteen, ainakaan kouluradalla.

Hanna lähti neljäntenä ja seurasin hänen ratsastustaan niin tarkasti kun saatoin samalla kun annoin Mustin kävellä edes takaisin. Alku meni melko lailla hienosti ja etenkin siirtymiset askellajin sisällä olivat näyttäviä. Minusta Hanna olisi voinut valuttaa niitä ohjia enemmänkin, mutta hän ei tainnut oikein luottaa hevoseensa. Heidän keskilaukkansa oli myös vähän vaisu, ja epäilin, ettei hän uskaltanut antaa hevosen mennä, ettei se yrittäisi lähteä käsistä, kuten verryttelyalueella. Tuota parempaan Mustilla ja minulla oli kyllä mahdollisuus, niin uskoin.

Luottavaisin mielin ravasin radalle kun hermostuneenpuoleinen kimo oli esiintynyt välissämme. Olin järjellisesti ajatellen melkein vakuuttunut, etteivät hevoset oikeasti tienneet, koska niitä katsellaan ja koska niiden piti käyttäytyä erityisen hienosti, mutta Mustin kanssa minulle tuli aina silloin tällöin mieleen, että se esiintyi ihan omasta tahdostaan. Se tuntui juoksevan joustavammin täällä aitojen sisäpuolella ja minä yritin hillitä sitä, jotta kohta tuleva keskiravi näyttäisi joltain tämän rinnalla, tässä kohden kun oli tarkoitus mennä vain tavallista harjoitusravia. Onneksi se oli perinyt isänsä hienot liikkeet, ilman niitä emme ikinä pääsisi sille tasolle kuin halusin.

Ennen sitä keskiravia tuli kuitenkin koottu ravi, ja vaikka Musti olisi saattanut yhtä hyvin innoissaan painaa kädelle ja pyyhältää eteenpäin samaa vauhtia, se suostuikin yllätyksekseni menemään suppuun ja ravaamaan juuri sellaisessa tahdissa kuin halusin. Se tuntui tanssivan paikoillaan, ja silloin lopultakin täysi tyyneys valui minuun. Se oli päättänyt olla loistava tänään, joten meillä ei ollut mitään hätää. Kun tuli kohta, missä piti antaa ohjien valua pitkiksi heitin ne suunnilleen teatraalisesti pois ja Musti jatkoi menoaan katsellen vain kiinnostuneena ympärilleen.

- Laukanvaihto meni vähän pitkäksi, kommentoi Ville, kun lopulta ratsastin radalta pois. Sen tiesin, Mustia ei ollut huvittanut siirtyä vasemmasta laukasta käyntiin siinä kohden kuin piti, jotta saisin sitten nostettua oikean laukan, mutta se olikin ainoa selkeä virhe, jonka itse olin huomannut. Samoin harjoitusravi laukan jälkeen oli ollut vähän turhan innokasta, kun se oli päässyt vauhdin makuun, mutta en jaksanut uskoa sen olevan kovin merkittävä virhe. Tämähän oli sentään nuorten hevosten luokka.
- Oliko se parempi kuin Hannan rata? varmistin ja Ville nyökkäsi.
- Oli se, vaikka sillä hevosella on kyllä parempi ravi kuin Mustilla.
Melkein loukkaannuin, mutta en viitsinyt kuitenkaan.

Jäin kävelemään lähistölle niin, että pystyin näkemään Hannan toisen ja Minnan radan. Minnan ratsu oli pieni vikkeläliikkeinen tamma, jonka saatoin helpomminkin kuvitella esteille, mutta melko hyvin se suoriutui tehtävistä, jotenkin se oli vaan vähän harmaavarpusen oloinen. Hannan Baltimore taas oli upea, mutta sen laukkaosuus ei rullannut ollenkaan. Ehkä Hannalla oli liikaa ratsastettavia jo? Hän ei mitenkään pystynyt ainakaan itse ratsastamaan kaikkia yhtä täysipainoisesti kuin minä Mustia, vaikka olikin taitavampi.

Luokka jatkui vielä muutamalla ratsastajalla Hannankin jälkeen, joten ratsastin heidän autonsa suuntaan ajatuksena saada vaihtaa muutama sana, ennen kuin saisimme tulokset. Sain sitten verekseltään hänet kiinni auton kulman takaa, henkilökunnan näkymättömistä, pussailemassa Villen kanssa.
- Krhm, sanoin ja ratsastin Mustin niin lähelle, että se puhalsi Villen niskaan.
- Äh, sanoi Hanna harmistuneena ja vilkaisi minua Villen olkapään yli. – Tulitko sä kahville?
- Hyppää alas, mä laitan sille pintelit, hypähti Ville. Hän näytti suunnilleen siltä kuin olisin saanut hänet kiinni kuristamasta oravaa tai kissanpentua.

Huokaisin ja laskeuduin satulasta. En aikonut sanoa mitään näkemästäni. Eihän se minulle kuulunut, enkä ollut hiipinyt vakoilemaan vaan ratsastanut ihan reilua käyntiä. Oma mokansa jos eivät nähneet eivätkä kuulleet mitään. Ville kaiveli pusakkansa taskuista pölyn hiukan harmaannuttamia pintelirullia ja kyykistyi Mustin jalkojen juureen. Hanna oli hävinnyt jonnekin, mutta palasi tuossa tuokiossa kädessään kertakäyttömukillinen kahvia.
- Olitte te hyviä, hän sanoi ja ojensi sen minulle. Hän katsoi minua uhmaavasti, mutta pieni hymynkare silmäkulmissaan. Enpä ollut kuvitellutkaan hänen potevan omantunnontuskia siitä, että vehtasi vieraan, varatun miehen kanssa. Hanna tuskin poti omantunnontuskia mistään.


16.

Voitimme kisan, melko kirkkaasti vieläpä. Hannan henkilökunnasta joku oli ollut harvalukuisen yleisön joukossa videokameran kanssa ja kuvannut meidätkin ja kun olimme lastanneet Mustin, Hanna tarjoutui katsomaan radan kanssani. En totisesti kieltäytynyt, joten kumarruimme päät yhdessä tuijottamaan pienenpientä ruutua.
- Ei silti, että tässä olisi paljon kommentoitavaa. Se oli ihan hemmetin hienoa, Hanna sanoi. Ai, miten se lämmitti! Olihan hänellä tietysti osuutensa asiaan, hän jos joku oli valmentajamme, mutta viime kuukaudet olin kyllä ihan oman pääni mukaan ratsastanut hevostani.
- Sano se uudelleen, naurahdin. – Saat sanoa vaikka miten monta kertaa.
- Toi koottu ravi varsinkin, Hanna sanoi katse ruudussa.
- Se tuntui ihan hemmetin makeelta, muistelin.
- Ja siinä on mun oriin geenit! Hitto, mä voin nostaa Wotin astutusmaksuja, Hanna kihersi ja kietoi kätensä niskaani. Tunsin, miten hän tuoksui miedosti hajuvedelle – tai saippualle – eikä vähääkään hielle, vaikka oli ratsastanut jo kahdella hevosella.

Joskus aikaisemmin tuoksu, kosketus ja se, miten melkein posket yhdessä siinä kökötimme olisi voinut sykähdyttääkin minua. Nyt minua sykähdytti ainoastaan se, mitä näin ruudulta, sinivalkoinen ruusuke kauluksessani ja Hannan kehut. Aloinkohan tulla vanhaksi? Edes nopea suukko poskelleni ei tuntunut miltään, tai juuri miltään, siinä riemussa.
- Mulla on ehkäpä Suomen paras viisivuotias, lausuin tyytyväisenä.
- Tänä vuonna, sanoi Ville hyvin läheltä. Hän oli huomaamattani kumartunut samaan sumppuun.
- Tietysti tänä vuonna. Ensi vuonna se on jo kuuden, nauroin.
- Mun vuoro ensi vuonna, Ville tuumi, mutta epäilin sitä. Hänen hevosellaan oli enemmän sukua, millä pröystäillä, mutta tunsin Villeä sen verran, että omin avuin hän ei saisi Dullesista ensi kesäksi Suomen huippua.

- Mitä jos lähdettäis ajamaan kotiin? ehdotin. Hanna läväytti videokameran näytön kiinni ja kääntyi halaamaan minua.
- Muista mainita, kuka valmentaa teitä, ja kuka on sen isä, kun sua haastatellaan, ja sua tullaan haastattelemaan, hän sanoi ja antoi uuden suukon, suulle tällä kertaa, ja vähän pidemmän. Tartuin häntä olkapäistä.
- Onko sun miehesi hylännyt sut? kysyin ja ravistin häntä vähän, hymyillen. En minä nyt sentään voinut olla hymyilemättä. Ei kukaan mies olisi voinut siinä tilanteessa.
- No ei me olla vähään aikaan nähty, se on jossain Karibialla, Hanna nauroi. – Ehkä se vähän vaikuttaa, anteeksi vaan.

Halasin häntä sitten takaisin ja äyskäisin Villelle, että lähtö tapahtuisi nyt. Minun ja Hannan halaukset olivat eri asia kuin hänen ja Hannan, joten kun kiersin kuskinpaikalle, käynnistin moottorin saman tien kun se oli hehkuttanut hetken ja löin vaihteen paikoilleen. Näin kyllä peruutuspeilistä, miten Hanna ja Ville vielä halailivat, mutta kun aloin valuttaa autoa niin, että peili oli vähällä osua Villeä päähän, he irrottautuivat ja Ville hyppäsi kyytiin.

En aikonut sanoa mitään, mutta kun Ville makaili zombina tuijottaen tuulilasin yläreunaa vielä hyvän matkaa Forssan jälkeen, tökkäisin häntä kylkeen.
- Koska sä olet nähnyt Hannan viimeksi?
- En mä ole nähnyt sitä vuosikausiin kuin vilaukselta, Ville sanoi pitkän ajan kuluttua.
- Sä olet idiootti, tiedäthän sä sen? kysyin.
- Todennäköisesti, Ville myönsi. Sitten hän ei edelleenkään puhua pukahtanut mitään, ei ennen kuin Karkkilan paikkeilla.
- Sun olisi ehkä pitänyt kääntyä tosta.
- Myöhästä, totesin. Sitten totesin, että Ville oli ollut oikeassa. Hidastin, kurvasin huoltoasemalle ja pysäytin.
- Hae pari kahvia, jooko?

Ville teki niin kuin pyysin ja tankkasin auton siinä odotellessani. Olisi nafta kai riittänyt juuri ja juuri kotiin, mutta täällä se oli halvempaa, eikä ajatus jäädä tielle ehkä Suomen paras viisivuotias ratsu kyydissä tuntunut houkuttelevalta. Kun Ville palasi parin kahvimukillisen kanssa hän vaikutti edelleen jotenkin poissaolevalta, eikä sanonut mitään liikkeelle lähtemisestä, kun kiipesimme autoon hörppimään niitä.
- Se on naimisissa, sanoin ystävällisesti lopulta, kun olin melkein juonut oman kupilliseni. Ville hätkähti, taas kerran.
- Mitä? Kuka?
- Hanna.
- Äh. Kaveri huitaisi kädellään niin, että kahvi roiskui muovikannesta huolimatta hänen syliinsä. Tunsin kyllä tietynlaista myötätuntoa. Kyllä minä tiesin Hannan vetovoiman vanhastaan, enkä minä vieläkään ihan immuuni sille ollut.

- Hienon radan te teitte, Ville sanoi sitten, kuin päättäneenä vaihtaa puheenaihetta. Minua ei ollut ollenkaan vaikeaa houkutella sille tielle, ja lopun matkaa ylistin omia valmennusmenetelmiäni. Maastoilua ja esteitä, vapautta ja ja vaihtelua nuorelle hevoselle. Toivoin, että tämän näytön jälkeen Villekin ehkä voisi ottaa jotain sanomaani vakavasti.
- Pistä Jinna maastoilemaan Dullan kanssa, ellet sä itse halua ehdotin. – Se tarvitsee kuitenkin pääntuuletusta, jos sä vaan koulutat sitä aina kun ratsastat…
- Ei Jinna halua mennä metsään nelivuotiaalla, Ville sanoi. – Ei se oikeasti ole kiinnostunut, eikä se uskalla koskea Dullaa pitkällä tikullakaan, ettei se hajoa.
- Mutta osaahan Jinna ratsastaa, vastustelin.
- Se osaa ratsastella. Se sanoo, ettei se suostu niin nuoren hevosen selkään, eikä niin kalliin.

Ville hiljeni ja minun ajatukseni vaelsivat omia reittejään seuraavat viitisenkymmentä kilometriä, eivätkä kovinkaan paljon enää Mustin ja minun suorituksessa. Ville oli minulle ihan hyvä ystävä, sitä en voinut kieltää. Samanhenkinen, samoista asioista kiinnostunut, ja se nyt sinänsä oli harvinaista, sillä montako kouluratsastusta harrastavaa miestä Suomessa oli? Ei nyt ihan satamäärin. En kuitenkaan tiennyt ollenkaan mihin sijoittaa Villeä, jos aloin miettiä Jessiä ja Jinnaa, joka oli vaimolleni selkeästi vähintään yhtä läheinen kuin Miila, sisarensa. Jessi kiipeilisi seinille, jos kertoisin hänelle, mitä olin nähnyt.

- Mitä sä nyt oikeen aiot? kysyin lopulta, kun käännyin kotipihaan, pakkohan minun oli.
- Miten niin? Ville hätkähti hereille ajatuksistaan.
- Aiotko taas alkaa riiustella Hannaa?
- Höh, hölmö, en tietenkään. Et kai sä meinaa juoruta tytöille? Hän näytti huolestuneelta.
- Mieluummin en, jos se nyt oli vaan joku hetken mielenhäiriö.
- Pussailittepa nimittäin tekin.
- Unohdetaan koko Hanna, päätin nopeasti. Jessi ehkä ymmärtäisi onnittelusuukon, mutta turha oli heittää ylimääräistä pippuria soppaan.

Pihalla ei ollut ketään, mutta kun paku rullasi tallin eteen näin Sofian ratsastamassa Vaitolla kentällä. Jessi oli vielä töissä, olimme aikaisessa, ja äiti oli kai tyttöjen kanssa sisällä. Hän oli ehdottomasti kieltänyt viemästä niitä hoitoon sillä aikaa kun hän oli kylässä, ja Danni ja Alissa näyttivät nauttivan, kun joku omisti niille kaiken aikansa. Ne olisivat varmaan ihan mahdottomia sen jälkeen kun rakastava mummi lähtisi takaisin kotiin. Pikaisesti tyhjensimme auton, olimme Villen kanssa tehneet sen jo niin useasti, että kaikki sujui kuin tanssi, törmäilemättä. Musti sai painua ulos Nikin seuraksi ja sitten siivosin autosta kikkareet.

- Kammottavaa, Ville mutisi pidellen kottikärryjä ja katsellen kentälle. Vilkaisin sinne itsekin.
- Se on lemmikkihevonen, ei mikään kilparatsu, naurahdin. Ruuna hölkötteli vaalea harja heilahdellen, pitämättä turhaa kiirettä ja Sofia istui sen selässä näyttäen lähinnä katselevan maisemia. Sitten Sofia läpsäytti sitä raipalla lautasille niin, että läimäys kaikui yli pihan, ja hevonen siirtyi vastahakoisesti laukkaan yhden pitkän sivun ajaksi.
- Mihin ne pyrkii? Ville ihmetteli.
- En mä usko, että ne pyrkii mihinkään. Kunhan pitävät hauskaa.

Sofia seisautti hevosen ja humpsahti alas sen selästä, lähtien taluttamaan sitä talliin päin.
- Missäs te olitte? hän kysyi iloisesti.
- Kilpailuissa.
- No näköjään, sulla on ruusuke, hän totesi. Sipaisin sitä tyytyväisenä. Se pääsisi satulahuoneen seinälle muiden seuraksi.
- Joo, voitettiin.
- No onnittelut sitten vaan. Sofia jatkoi matkaansa ja vilkutti ohimennessään silmää Villelle. Tyttö oli kuin räiskähtelevä popcorn-kattila, sen olin jo näissä muutamassa päivässä huomannut. Aina nauramassa ja laskemassa leikkiä, vaikkei hän minulle ollutkaan jaellut tuommoisia silmäniskuja.
- Mun täytyy lähteä kotiinpäin, Ville sanoi ilmeisesti ollenkaan huomaamatta tyttöä.

Illalla soitti Hevosurheilun pikkujuttutoimittaja ja kysyi, voisiko hän tulla käymään, ottamaan Mustista muutaman kuvan ja tekemään pikku haastattelun. Lupasin, ja hän sanoi ajavansa meille heti seuraavana aamuna.
- Kukas se oli? halusi Jessi tietää. Oli alkanut ripotella vettä, joten jouduimme istumaan iltaa pihan sijaan kuistilla. Äiti oli paistanut lettuja ja Danni ja Alissa pistelivät niitä leuat valuen hilloa.
- Toimittaja, sanoin tavoitellen jokapäiväistä äänensävyä, kuin sellaiset soittelisivat minulle alvariinsa. Jessi ja äiti hiljenivät.
- No johan on, äiti sanoi sitten.
- Mun pitää muistaa kiitellä Hannaa ja Wotia, naureskelin.
- Sun pitää pitää huoli että oot fiksuissa vaatteissa, jos se ottaa kuvia, Jessi sanoi. Sitten hänen puhelimensa soi, ja tajusin, että siellä oli joko Miila tai Jinna. Sen perään se soi uudelleenkin, ilmeisesti Siiri sopi viikonloppuvierailustaan.

- Jinna ja Leksa tulee kylään huomenna, Jessi ilmoitti, ilmeisesti jo unohtaneena haastatteluni. – Jinnalla on vapaata ja Ville lähtee jonnekin jutuntekoon, niin että mä pyysin ne yöksikin.
- Mustaojan majatalo, mutisin. Pitäisiköhän ihan oikeasti tehdä sellainen kyltti?
- Tarviitteko te mun huoneen? Joko mä lähtisin? äiti huolestui.
- Ei tarvita, viivy vaan, Jessi sanoi. Minä aloin miettiä, mihin Ville nyt yhtäkkiä oli lähdössä. Ei hän päivällä ollut vielä maininnut mitään, vaikka eihän se nyt tietenkään mitään tarkoittanut. Jotenkin vaan en saanut päästäni ajatusta, että hänen matkansa suuntautuisi Hankoon päin.

Huomasin jännittäväni toimittajan tapaamista. Äitikin jännitti, hän suti tukkaani aina ohimennessään ja nyki paitaani, jonka Jessi oli aamulla valinnut minulle.
- Äh, nyt riittää, sanoin harmistuneena, kun hän vaihtoi Dannille jo kolmannen puhtaan paidan päälle. – Ei se nyt sentään mikään kuninkaallinen ole, että tarttis tässä ojennuksessa odottaa, mä meen siivoomaan tallin.

Ja tuskin olin ehtinyt ottaa luudan esiin, kun pihasta kuului omituista pörinää. Menin uteliaana ovelle katsomaan, olivatko Vaiton tytöt kenties hommanneet mopon, mutta talon kulmalle parkkeerasi skootteria keski-ikäinen naisihminen. Äiti ja tytöt olivat jääneet pihaan ja äiti näkyi viittoilevan tallin suuntaan. Kai tuo oli sitten se toimittaja.

Niin olikin. Hän kätteli napakasti ja esitteli itsensä, vaikka nimen toki tiesin monista lukemistani pikku hevosuutisista.
- Teillä on kiva pikku tila, hän sanoi kohteliaasti ja katseli joka suuntaan, tuntuen rekisteröivän kaiken. Onneksi ei missään lojunut suurempia romuläjiä ja näin loppukesästä piha oli mukavan vihreäkin.
- Mitä sä halusit kysyä? pläjäytin.
- No kerro nyt ensin tästä paikasta? Onko tää joku teidän perintötila?
- No ei, tää on kyllä pankin vielä monta vuotta, nauroin ja lakkasin hermoilemasta. Sitten esittelin hänelle paikat ja hevoset ja hän räppäsi Mustista muutaman kuvan laitumella. Hän kyseli mistä Musti oli kotoisin ja kerroin koko sen tarinan, ja miten Hanna oli auttanut sen valmennuksessa vuosien varrella.
- Ja nyt ollaan tässä, lopetin.
- Ja sä käytät sitä siitokseen? nainen vielä varmisti.
- Niin, ens kesänä meillä pitäis olla kaksi sen varsaa, ja jossain päin Suomea vielä kolme lisää.
- Hienoa. Eiköhän tää ollut tässä. Mä voin laittaa sulle jutun luettavaksi jos haluat, jos annat sähköpostiosoitteesi.

Annoin, ja sitten hän napsi vielä vähän kuvia. Äiti ei enää onnistunut pitämään Dannia ja Alissaa helmoissaan, vaan ne tahtoivat tulla kuuntelemaan mitä oikein puhuin vieraan ihmisen kanssa niin kauan. Nekin pääsivät sitten kuvaan.
- Tuskin sä tota haluat laittaa lehteen, epäilin.
- Saa nyt nähdä, meneekö sinne kuvan kuvaa, mutta mä tykkään valokuvata, nainen naurahti. – Voin lähettää nekin sulle.
- Tee se.

Iltapäivällä meillä alkoi olla taas majatalomeininki. Jessi oli töistä tullessaan ottanut kyytiin Jinnan ja Leksan ja Juha tuli Siirin kanssa ihan heidän perässään, kuin he olisivat sopineet samasta kellonlyömästä. Ehkä olivatkin.
- Vesku, saanko mä lainata Mustia? Me mentäis Jinnan kanssa maastoon? Jessi kysyi päästyään tuskin autosta ulos.
- Lainaa pois, lupasin. Minä en ollut toimittajaa odotellessani vielä jaksanut harkita, mitä tekisin sen kanssa näin kilpailujen jälkeisenä päivänä, maastolenkki oli yhtä hyvä ellei parempikin vaihtoehto kuin pyöriä kentällä.
- Pitäkää te talo pystyssä, me mennään saman tien, hän sanoi tyytyväisenä ja he Jinnan kanssa lähtivät kohti tallia. Siihen minä sitten jäin keskelle lapsilaumaa ja kassikasoja. Sekä Jinna että Juha olivat näköjään tuoneet tullessaan ruokaa. Ei meidän tarvinnut sentään viikonloppuvieraiden takia mennä vararikkoon. Siiri näytti vähän mörkiltä tajutessaan, että hän ei taitaisikaan päästä tänään ratsastamaan Kiiralla. No, sitä ei voinut auttaa.

Äiti hätisti lapset sisään, sillä pihalla oli vähän märkää nopean sadekuuron jäljiltä.
- Sun pitää varmaan nukkua lattialla tänä viikonloppuna, sanoin Siirille pahoitellen.
- Ei se mitään, hän sanoi kohauttaen harteitaan. – Mitähän mä voisin tehdä?
- Leiki Nikin kanssa koirakoulua, ehdotin. – Ehkä myöhemmin voisi ottaa Katrinan ja varsankin vähän kentälle, kunhan tää hässäkkä vähän rauhoittuu ja noi tulee maastosta.
- Loistavaa, Siiri sanoi ja näytti jo tyytyväisemmältä. Hän vei kassinsa kirjastohuoneeseen, jossa Ilja oli tavannut nukkua ja Juha ja minä raahasimme kaikki ruoat keittiöön. Äiti auttoi kassien purkamisessa ja näin, miten hänen päässään raksutti, kun hän suunnitteli ruokalistaa. Kahvinkeittimessä oli vielä puoli pannullista kahvia ja kaadoin siitä Juhalle ja itselleni ja menimme huvimajaan istumaan niiden kanssa.

- Siiri sanoi, että te voititte jotkut isot kisat, Juha mainitsi vilkuillen tallin suuntaan, missä Jessi ja Jinna jo olivat nousemassa hevosten selkään. Heilläpä oli kiire.
- Niin… mitähän salaisuuksia noilla nyt on? mietin ääneen, tuskin kuullen, mitä hän oli sanonut.
- Miten niin?
- No noin kauhea kiire metsään juttelemaan.
- Tyttöjen juttuja?
- Ihan varmasti.

- Se poni lähti sitten, Juha kertoi.
- Wicca? Oona sai sen myytyä?
- Joo, se meni johonkin ratsastuskouluun.
- No se on hyvä, semmosessa luulisi ainakin olevan asiantuntevaa henkilökuntaa. Mitäs Siiri tykkäsi?
- Yllättävän fiksusti se suhtautui, Juha sanoi helpottuneena. – Lupasihan se alunperin olla itkemättä kun se lähtisi, mutta en mä uskonut että se pystyisi siihen. Tai itkihän se varmaan omia aikojaan, mutta ei saanut raivareita meille.
- Hyvä lapsi, sanoin. Olisin hyvin voinut kuvitella, että Siiri syyttäisi koko maailmaa ja erityisesti vanhempiaan siitä, että Wicca kuitenkin lähtisi pois. Se olisi jotenkin sopinut murrosikäisen tai esimurrosikäisen käytökseksi.

Mainittu hyvä lapsi näkyi tulevan ulos ratsastushousuissa ja kävelevän kohden tallia. Samalla pihaan pyöräili Sofiakin ja ilahduin kun näin heidän pysähtyvän juttelemaan tallin edustalle. Siinäpä oli Siirille melkein ikäistään seuraa vähäksi aikaa. Juhakin katseli heitä ja hörppi kahvinsa loppuun.
- Pitää kai mennä, mä lupasin käydä kaupassa.
- Toit kaikki teidän ruoat meille, epäilin.
- No en sentään. Vähän vaan korvaukseksi Siirin syömisistä. Mutta nähdään taas sunnuntaina sitten.

Hän häipyi ja minä päätin maleksia tallille katsomaan, mihin Siiri aikoi ruveta. Hän hypähteli vastaan samana iloisena pikkutyttönä kuin edelliskesänäkin, poissa oli murrosikä.
- Sofia sanoi, että mä voin ratsastaa Vaitolla, hän riemuitsi.
- Sepä ystävällistä, sanoin ja vilkaisin vanhempaa tyttöä, joka oli jo hakenut ruunan sisään harjattavaksi.
- Kyllä tästä riittää, Sofia vain naurahti. – Ei sitä aina vaan jaksa.

Menin kentän laidalle katsomaan, miten Siiri kiipesi massiivisen suokin selkään ja minun teki mieli nauraa ääneen, kun hänen ilmeensä muuttui ihmetteleväksi. Hän oli tainnut olettaa sen lähtevän liikkeelle yhtä pienestä vihjauksesta kuin Niki, tai Kiirakin, mutta Vaito ei tuntunut huomaavan mitään, ennen kuin Sofia ojensi Siirille raipan.
- Se on vähän laiska, hän sanoi aurinkoisesti.

Siiri alkoi pian punoittaa kuin tomaatti ja saatuaan hevosen lopulta ravaamaan laiskasti vähän matkaa hän pysähtyi, kun minun oli pakko nauraa ääneen. Tyttö katsoi minua vihaisesti.
- Et kuule saisi itsekään tätä paremmin eteen, et takuulla.
- Ehkä en, myönsin. – Sä olet vaan niin tuohtuneen näköinen siellä.
- Mä olenkin tuohtunut, Siiri sanoi ja kaivoi taas kantapäänsä ruunan pulleisiin kylkiin maiskuttaen kuin äkäinen orava. Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen paidanselkämyksensä oli jo märkänä hiestä, kuin elokuvissa.
- Mä en kyllä jaksa enää, hän puuskutti.
- Liikkuihan se sentään, Sofia lohdutti ja Siirin katse siirtyi minuun, minua nauratti edelleen.
- Tule itse näyttämään, hän sanoi minulle.
- Joo, mene, Sofiakin innostui.

Katsoin epäillen Vaitoa. Olisipa likoilla hauskaa, ellen minäkään saisi sitä ravaamaan tuon paremmin. Toisaalta, miksi en heille sitä iloa sitten soisi.
- Kestääkö se kannuksia? kysyin.
- Se tuskin edes huomaa niitä, Sofia vakuutti.
- Okei, mä haen ne ja kypärän, lupauduin sitten ja viidessä minuutissa olin jo vuorostani satulassa.

Kai minulle oli viimeisten viidentoista vuoden kuluessa kertynyt vähän enemmän pohjelihaksia kuin Siirille, mutta ei minun tarvinnut harkitakaan kannuksia saadakseni Vaiton raviin. Se ei kyllä ollut tyytyväinen tilanteeseen, se tuntui siltä kuin yrittäisi luiskahtaa altani karkuun kuin saippuapala, ja kun sitten ohjilla estin sitä se heilutti päätään ja yritti pukittaa.
- Voi, kato! Siiri kiljaisi ihastuneena. Vaito riemastui uudesta keksinnöstään niin, että se alkoi pompottaa takapäätään uudelleenkin, ja uudelleen. Minun ei auttanut kuin ajaa sitä enemmän eteen, ettei se ehtisi pomppia, vaikka pukit olivatkin hellyttävän pieniä niihin verrattuna, mihin Musti halutessaan pystyi. Siirryimme siis kohtuullisen reippaaseen laukkaan ja sitten hevosella oli kai jo niin paljon tekemistä jalkojensa pitämisessä järjestyksessä, ettei se ehtinyt enää pukkailla.
Saatoin sen jälkeen ruveta ratsastamaan kunnolla, mutta en raaskinut jatkaa kauan. Vaito ei selvästikään ollut tottunut kuin ravailemaan pitkänä ja se alkoi hiota kaulaltaan.
- Kai se innostuu kun kohta päästään sänkkäreille, arvelin.
- Pääseekö täällä? Sofia ilahtui. – Kyllä se siellä menee!
- Pääsee, me sovittiin siitä jo ennen kuin muutettiin, naurahdin. Naapuri oli luvannut jättää osan peltoaan kyntämättä ja kylvämättä jotta me saisimme laukata siellä. Toivoin vain, että Niki kuntoutuisi siksi juoksukuntoon. Se rakastaisi sitä hommaa takuulla eniten kaikista hevosistamme.

Siiri oli vähän ymmällään, mutta kun maalailin hänelle silmänkantamattomiin avautuvaa peltoa, jossa saisi päästellä niin kovaa kuin hevosesta lähti, hänen silmänsä alkoivat loistaa.
- Voi jessus, se kuulostaa hienolta! Koska sinne pääsee?
- Kunhan siellä puidaan ensin. Sitä mä en tiedä koska se tapahtuu. Mä en ole maanviljelijä.
- Kai mäkin pääsen?
- Mikset pääsisi jos meillä vaan on ehjiä hevosia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.3.15 11:44:26

17.

Jessi ja Jinna viipyivät ratsastamassa pitkälle toista tuntia ja mietin, mistä he olivat löytäneet niin paljon polkuja. Hyvää se oli selvästikin tehnyt molemmille, he näyttivät tyytyväisiltä ja niin hevosetkin.
- Missä asti te kävitte? kysyin.
- Todennäkösesti Sipoossa ellei Porvoossa asti, Jinna naurahti.
- Ei me oltu kovin kaukana, mentiin peltojenlaitaa tonne metsään ja siellä me pyörittiin, Jessi sanoi huiskauttaen itään päin.
- Paransitte maailmaa? oletin.
- Joo, järjesteltiin oikein kunnolla.
- Vesku ratsasti Vaitolla, tai siis me molemmat ratsastettiin, juorusi Siiri tarttuen Kiiraa ohjista jotta Jinna sai laskeuduttua alas. - Jessi, saanko mä hoitaa Nikin?
- Hoida pois. Me kuollaan ehkä nälkään nyt.
- Mennään ensin syömään kaikki, sanoin minä.

Illalla alkoi taas sataa ja mietin pienen hetken ottaako tamma ja varsa sisään yöksi, mutta siirsimmekin ne sitten vain Siirin kanssa tarhaan, missä ne pääsisivät katoksen alle, jos haluaisivat. Kiirakin sai tulla mukaan, jottei sen tarvitsisi jäädä yksin laitumelle.
- Eikö ne tarvitse loimia? Siiri kysyi.
- Kyllä ne saa vielä luvan pärjätä ilman, lämminhän täällä on, vaikka sataakin.
- Okei, tyttö sanoi ja alkoi täyttää juomasaaveja.

Alkoi hämärtää ja Danni ja Alissa ja Leksakin olivat jo sängyissään. Jinna kävi lukemassa iltasadun ja äiti vetäytyi olohuoneeseen katsomaan perjantai-illan dekkarisarjoja. Me muut istuimme kuistilla pelaamassa Siirin vaatimuksesta pari erää korttia. Sitten hänkin alkoi haukotella.
- Mee vaan nukkumaan, aiot kuitenkin aamulla nousta ruokkimaan hevosia, Jessi sanoi ystävällisesti. Siiri näytti hetken pohdiskelevalta, mutta nyökkäsi sitten ja toivotti hyvää yötä.

Minulla oli hiljainen aavistus, että olin itsekin liikaa kuistilla kynttilöiden lepattaessa ikkunoilla, kun niiden raoista vähän veti, mutta en aikonut mennä minnekään. Minua ei nukuttanut vielä ja eivätköhän Jessi ja Jinna olleet ehtineet tärkeimmät salaisuutensa jo jutella ratsastaessaan.
- Mun tekee mieli kaakaota, kun on näin kolean tuntuista, Jessi sanoi. – Entäs te?
- Sä tarkotat varmaankin rommikaakaota, epäilin.
- No tietysti tarkotin. Tai minttukaakaota, miten vaan.
- Joo, kiitos, sanoi Jinna ja Jessi katosi keittiöön.

- Mihin se Ville meni? kysyin Jinnalta viattomasti. – Kun ei se puhunut mistään juttukeikasta vielä eilen. Jinna kohautti olkapäitään ja tuhahti.
- Se sanoi menevänsä Ypäjälle katsomaan kuusivuotiaita ja jatkavansa siitä sitten jonnekin eteenpäin, Poriinko se nyt oli.
- Jaa, sanoin, enpä enempääkään osannut. Hanna oli varmastikin ollut Ypäjällä tänäänkin, seuraavan ikäluokkansa kanssa.
- Jotain sillä oli mielessä. Mä näin sen ilmeestä. Niinpä mä päätin tulla sitten tänne.
- Mitä jotain? kysyin epäillen.
- Mä en tiedä, mitä, enkä mä oikeastaan välitäkään. Tavallaan mä toivoisin, että se löytäisi jotain… muuta.

- Niin mäkin, ilmoitti Jessi, joka palasi jo pienen tarjottimen kanssa. – Te hitto soikoon vaan tuhlaatte elämäänne molemmat. Muuttaisitte erilleen ja olisitte reilusti sinkkuja.
Jinna näytti sekunnin siltä, kuin olisi puraissut pippuria, mutta sitten hän otti yhden kaakaomukin ja maistoi siitä. Silti hän mulkaisi Jessiä aika murhaavasti, ja tämä näytti hetken häkeltyneeltä.
- No älä viitsi, kuka sulle saa totuuksia lausua jos en minä?
- Niin. Kai sitä pitää ihan oikeasti ruveta miettimään, Jinna myöntyi sitten. Kuuntelin vähän kauhistuneena. Noinko helposti sitä laitettiin naisten kesken mies vaihtoon? Toisaalta, kun minulla oli jäytävä epäilys siitä, missä mies itse saattoi tällä hetkellä olla, se oli helpottavaakin. Ville ei pystyisi niin loukkaamaan Jinnaa palatessaan Hannan budoaarista kotiinsa, jos Jinna oli kerran tuota mieltä.

- Mä vien sut huomenna kampaajalle ja tehdään sulle uusi pää, sisäpuolikin on sitten helpompi panna uuteen uskoon, Jessi sanoi iloisesti ja skoolasi Jinnan kanssa mukillaan. Jos siinä oli jokin logiikka niin en ehkä ihan tajunnut sitä, mutta Jinnalle se näytti olevan päivänselvää, sillä hän nauroi iloisesti.
- Hitto, toi kuulosti hyvältä!

Joimme toisetkin mukilliset, mutta sitten kaakaon makeus alkoi tökkiä ja vaihdoimme sen
cokikseen, kunnes olimme ennen pitkää vähän hiprakassa.
- Ja te vaan porskutatte, Jinna sanoi hiukan sammaltaen ja halusi halata meitä molempia. – Te olette uskomattomia.
- Mihin sitä hyvää vaihtaisi, sanoin ja katsoin rakastuneesti Jessiä. Hän näytti ihanammalta kuin koskaan, etenkin nyt, kun olin juuri pohtinut kaiken, kuten esimerkiksi Jinnan ja Villen yhteiselon, katoavaisuutta.
- Kestää kaiken, myötä- ja vastamäet ja kukkakauppias Kedonkin, Jinna jatkoi runoiluaan ja hihitti.
- Sä alat olla kai valmis nukkumaan, Jessi sanoi ankarasti ja Jinna löi kauhistuneena käden suunsa eteen. Hän vilkaisi minua silmät suurina.
- Kestää kukkakauppias Kedonkin, vahvistin ja puristin häntä olkapäästä. Hän näytti niin pelästyneeltä, etten viitsinyt näyttää miten epämukavalta minusta tuntui. Tiesikö koko hiton muu maailma, että entinen naapurimme oli ollut ihastunut Jessiin?
- Joo, ehkä mä menen, Jinna mutisi ja nousi ylös.

Jessi ja Jinna hyppäsivät aamulla autoon ja lähtivät etsimään kampaajaa ja mitä ilmeisemmin vähän shoppailemaan. Siiri ja minä hoidimme tallin ja pyöritimme Katrinaa ja varsaa kentällä. Helena jaksoi kävellä vähän aikaa mukana minne sitä veikin, mutta ei se kauhean kauan jaksanut ennen kuin alkoi vängätä vastaan ja yrittää irti riimusta ja taluttajasta. Se yritti kahdelle jalallekin ja pamautti pienen terävän kavionsa kerran Siirin varpaille.
- Vielä pätkä nätisti, sitten se voi vähän irrotella, sanoin kun Siiri pysähtyi irvistelemään.
- Joo, en meinannukkaan päästää irti, hän ähkäisi.

Musti saisi vapaapäivän ja Jessi saisi palattuaan päättää, mitä tahtoi touhuta Nikin ja Kiiran kanssa. Nikistä ei enää huomannut, että se oli sairaslomalla, tosin ei ollut huomannut enää pitkään aikaan. Sen onnettomuudesta oli jo melkein kaksi kuukautta. Seuraavalla viikolla olisi sen viimeinen laserhoitoaika, samalla sitten tarkistettaisiin, miten jalka oli parantunut. Hyvällä onnella sillä voisi ruveta jo ratsastamaan sitten.
- Mä lähden nyt ajamaan kotiin, äiti ilmoitti kokattuaan meille lounasta. – Kala ja vieraat alkaa haista kolmessa päivässä ja mä olen ollut jo kuusi.
- Kiva kun viitsit tulla, sanoin.
- Te ette taida enää ikinä päästä käymään Hangossa, hän huokaisi.
- Ehkä me joskus saadaan joku lomittaja tänne.
- No toivoa sopii. Koska olet nähnyt veljiäsikään viimeksi?
- Mä tulen melko hyvin toimeen niitä näkemättä, ja kyllä mä olen puhunut Riston kanssa puhelimessa tänä kesänä monen vuoden edestä.
- Entäs Riikan?
- No sitä en ole nähnyt moneen viikkoon, myönsin. – Jää vielä huomiseen niin soitetaan se tänne.

Äidistä se oli hyvä ajatus, eikä hän kaivannut sen enempää taivuttelua. Riikan mukana tuli yllättäen Ilja.
- Mä olen palannut, Ilja julisti onnellisen näköisenä.
- Aiotko sä taas jäädä tänne viikkokausiksi? kysyi Siiri niin, että minun ei tarvinnut.
- Saa nähdä. Autotalli on kai vielä siivoamatta.
- Eikö sullakin ala luennot taas parin viikon päästä, niin kuin Jessilläkin? kysyin varovasti.
- Mitäs luennoista, tentit ne vaan merkitsee. Ilja kiskaisi housujaan ylemmäksi ja lähti kohden autotallia, kuin olisi vasta edellispäivänä poistunut sieltä. Danni ja Alissa juoksivat hänen perässään, ja Maru tietenkin, ja Leksa, joka oli ominut äidin tuoman polkupyörän, polki jonon jatkona.

- Meille alkaa tulla pulaa patjoista, kerroin Jessille, kun hän ja Jinna palasivat loistavalla tuulella, hiukset laitettuina ja muutamia ostoskasseja käsissään.
- Olet haalinut lisää väkeä, hän totesi nähdessään Riikankin auton.
- Ehkä ne kaikki ei jää tänne asumaan.
- Ehkä me lähdetään Leksan kanssa kotiin, pohti Jinna.
- No ettekä lähde, eihän sulla vielä huomenna ole töitä, Jessi tokaisi.

Riikka ei sitten kuitenkaan jäänyt yöksi vaan lähti illansuussa palaamaan sanoen, että hänellä oli treffit. Hot date.
- Mssähän mun makuupussi on? mietiskeli Ilja.
- Eteisen kaapissa, Jessi ilmoitti. – Mutta en tiedä mihin sun antaisi sen levittää. Joka huoneessa on joku.
- Mä voin mennä keittiöön niin kuin vanhoina, hyvinä aikoina, Ilja ilmoitti. – Tai mähän voisin tietysti nukkua tallissakin. Se olisikin mielenkiintoista. Olisin kuin viaton Jeesus-lapsi.
Siiri purskahti nauruun ja sanoi, että jos Ilja saisi nukkua tallissa niin hän tahtoisi myös.
- Ei, kukaan ei nuku tallissa, kielsin.

Illalla Jinna alkoi käydä levottomaksi ja vilkulla puhelintaan.
- Koska se Ville oli tulossa takaisin? kysyin.
- Ei se sanonut, Jinna mutisi ja tunki puhelimen nopeasti takaisin taskuunsa. Minulle se oli viimeinen pisara. Jessi nauraisi ja kutsuisi minua liian uteliaaksi, ja niin saattoi ollakin, mutta tilanne oli nyt vähän liian kiemurainen minun mieleeni. Tunsin jonkinlaista vastuutakin todistettuani mitä todistin Ypäjällä. Sanoin meneväni tarkistamaan, että hevosilla oli vettä, vaikka Siiri meillä ollessaan kyllä huolehti siitä, että kaikki saavit olivat alati piripinnassa. Halusin kuitenkin yrittää soittaa Villelle ihan rauhassa.

- Sä olit kuulemma Ypäjällä eilen, aloitin, kun hän vastasi, mitä olin pikkuisen epäillyt.
- Olinhan mä.
- Miten Hannalla meni kuusivuotiaiden kanssa?
- Se voitti yhdellä ja tuli kolmanneksi toisella, ei ois paljon paremmin voinut mennä.
- Ja mahdoitko sä hypätä sen kyytiin sieltä?

Ville hiljeni ja kuulin huokauksen.
- Ei, kyllä mä sitten lähdin tekemään yhden haastattelun Poriin.
- Ja oot nyt missä?
- Hel’vettiäkö se sulle kuuluu?
- No ei kuulu, ei. Ajattelin vaan.
- Okei, mä olen Hangossa. Vaivaako se sua jotenkin?
- Miksi se mua vaivaisi? Ei vaivaa.

Mutta kyllä se vaivasi. Saatoin kuvitella heidät Hannan makuuhuoneessa, ja ajatus sai ihoni kihelmöimään ikävästi.
- Ei sullekaan varmaan sitten kuulu, mutta Jinna on meillä ja mä luulen, että teillä on tiedossa jonkinlainen elämää vakavampi keskustelu kun sä tulet takaisin.
Ville oli taas hiljaa vähän aikaa.
- Okei, no, kiva kun varotit. Kiitos.

Aioin sanoa, etten minä hänen ilokseen ollut soittanut, mutta en viitsinyt, kun en oikein parempaakaan syytä osannut sanoa. Kuulin vaimeaa puhetta toisesta päästä ja sitten hiljaista suhinaa, Ville oli kai peittänyt puhelimen. Sitten sieltä kuului tuttuakin tutumpi ääni, Hannan.
- Menee nyt pois häiritsemästä meitä, Hanna kehräsi.
- No menen, tokaisin ja lopetin puhelun. Minua suututti ihan vietävästi. Ei vain heidän kaksinaamaisuutensa, kummankin, vaan se, että näin silmissäni heidät loikoilemassa Hannan sängyssä. En minä sinne halunnut, en oikeasti, mutta ei sinne kyllä Villekään kuulunut.

- Oliko niillä vettä? Annetaanko iltaruoat?
Siirin ääni keskeytti kuvitelmani Hannan pitkistä kapeista valkeista raajoista levällään satiinilakanoilla ja olisin voinut halata häntä, niin kiitollinen olin.
- Totta kai niillä oli vettä, oishan mun pitänyt muistaa, että sä olet täällä, hymyilin. – Otetaan vaikka tammat ja Niki sisään syömään, niin Musti ja Vaito voi syödä tarhassa. Vai mitä?
- Okei, mä otan Helenan, Siiri sanoi hypähdellen jo kohden hevosia, ja sitten taluttelimme niitä hyvän tovin edes takaisin.
- Miksei me viedä ruokia ulos ja anneta niiden syödä siellä? Siiri kysyi.
- Koska Katrina on ruvennut syömään Kiirankin ruoat ja Musti Nikin.
- Sidotaan ne kiinni aitaan siksi aikaa kun ne syö, Siiri sanoi viattomana.
- No niin, mikset tota sanonut viikkokausia sitten, puuskahdin. Helenaa nyt ei ehkä viitsinyt vielä sitoa kiinni tarhan aitaan, mutta aikuiset hevoset voisi kyllä.
- Mikä mä olen teitä neuvomaan, Siiri tuumasi, mutta näytti tyytyväiseltä.

Meni kauan aikaa, ennen kuin koko porukka sinä iltana pääsi nukkumaan. Äitikin jäi tänään pelaamaan korttia kuistille ja samoin Siiri, ja kun emme viitsineet enää pelata, Ilja alkoi esitellä ideoita, joita oli kehitellyt varallemme sillä aikaa kun oli ollut poissa. Hän oli ihastunut katokseen, jonka olimme Laurin kanssa rakentaneet tammatarhaan ja kaivanut esiin loput pitkät palkit, joista voisi aloittaa kuulemma seuraavan.
- Ja sitten valot, hän sanoi.
- Mitkä valot? Jinna kysyi.
- Kentän valot, Ilja sanoi itsestäänselvästi. – Siellähän on jo pimeetä kuin esterin ahterissa, ja kohta on pimeetä iltapäivälläkin. Mitä te meinasitte sitten tehdä.
- Se on ollut vielä ajattelematta, myönsin. Vastahan olimme vuosi sitten ihmetelleet samaa asiaa Alin luona.

- Hommataan pari semmosta työmaavaloa, mitä Alillakin oli, sanoi Jessi. – Ja jatkojohtoa.
- Mä rakennan niille telineet huomenna, Ilja lupasi. – Telineet ja katokset.
- Ja mun tarvii sitten vaan hommata ne valot, totesin.
- Tule hakemaan meiltä, äiti sanoi. – Ristolla on semmosia keväisin satamassa, että se näkee laitella sitä venettään, mutta se tuo ne aina kauden alettua meille säilöön.
- Loistavaa, että jäit vielä yhdeksi yöksi, sanoin tyytyväisenä. Se sattuma oli säästänyt taas kerran pitkän pennin. Voisinpa ihan piruuttani soittaa Villelle huomenissa, jos hän viipyisi lemmenpesässään niin kauan, että äiti ehtisi kotiin. Hän voisi olla sitten kuriirina. Kuvitelkoon vaikka, että vastineeksi vaitiolostani.

Yhden kieppeillä aloin hätistellä kaikkia nukkumaan. Siiri ja äiti olivat menneet jo ja Ilja ja Jinna kieltäytyivät edelleen menemästä, mutta me menimme Jessin kanssa.
- Mä en ikinä jaksa nousta aamulla ruokkimaan lapsia ja hevosia, Jessi voihkaisi kaatuessaan sänkyyn.
- No onpa onni, että meillä on täällä Siiri ja äiti, sanoin ja kiskoin peiton meidän molempien päälle. Meillä ei ollut satiinilakanoita, ei tällä hetkellä, mutta ajatus niistä oli kummitellut mielessäni koko illan. Hanna ei muita huolinut kuninkaallisen kroppansa alle.
- Mikä sua vaivaa? Jessi kysyi, mutta antoi minun silti kietoutua ympärilleen.
- Ei mikään, miten niin?
- Mua nukuttaa…
- Sano vielä, että sulla on päänsärkyä, sanoin uhkaavasti.

Hän katsoi minua hetken epäluuloisena, mutta suli sitten hymyilemään.
- Mulla on päänsärkyä, hän sanoi tottelevaisesti.
- Mä parannan sen, lupasin.
- Ei kun oikeesti. Sulla on jotain mielessä.
- Mä mietin vaan Jinnaa ja Villeä, sanoin totuudenmukaisesti. – Mietin niitä ja sitä, että miten kamalaa olisi jos meillä menisi yhtä huonosti.
- No siinä olet kyllä ihan oikeassa, Jessi sanoi ja antoi suukon poskelleni. – Niiden olisi pitänyt erota jo vuosikausia sitten.
- Ne halusi pitää yllä hyvää kotia Leksalle.
- Onko se nyt sitten hyvä koti, ellei ne rakasta toisiaan enää?
- Onhan se voinut olla, eihän ne oo riidelleetkään.
- Jinna on liian nuori hukatakseen elämänsä kulissiäitinä. Sen pitää löytää itselleen joku oikea, Jessi sanoi, enkä olisi voinut olla enemmän samaa mieltä.
- Eihän me leikitä kulisseissa? varmistin.
- No en minä ainakaan, ja jos susta tuntuu siltä niin olisi kiva jos kertoisit, Jessi tuhahti. – Halusitko sä puhua vai jotain muuta?
- Molempia, naurahdin.


18.

Sunnuntaina Jessi pisti Siirin ja Kiiran ratsastamaan puomeja, ja sitten Niki sai toimia talutusratsuna Leksalle ja Dannille ja Alissalle.
- Katso, miten mun poikani istuu, sanoi Jinna ylpeänä, ja minun oli pakko myöntää, että hyvinhän se.
- Onkohan se synnynnäistä, tulee isäänsä? ehdotin ennen kuin ehdin ajatella. – Äh, en mä tarkoittanut.
- No ei Leksa isästään ikinä mihinkään pääse, eikä pidä päästäkään, Jinna tokaisi.
- Meinaatko sä päästä? Minun oli pakko kysyä.

- Meinaan, Jinna sanoi. – Se häipyi perjantai-aamuna, enkä mä ole kuullut siitä mitään sen jälkeen.
- Hyvä, sanoin, ja halasin häntä toisella kädelläni, toverillisesti.
- Tiedätkö sä missä se on? Jinna kysyi ja vaistosin hänen katseensa poskellani, jota tuntui alkavan kuumottaa.
- Miksi mä sen tietäisin?
- Niin, miksipä, ettehän te mitään sydänystäviä ole, Jinna huokaisi.
- Mutta satun mä tietämään kuitenkin, pääsi sitten suustani. Jotenkin tuntui, että minun piti antaa Jinnalle se tieto, että hän ehkä tarvitsisi sitä.

Jessin vaalea ystävätär katsoi minua tiukasti, silmät vetäytyen kapeiksi raoiksi.
- Tule tänne, ja sitten saat kertoa mulle, hän sanoi ja tarttui lujasti kädestäni. Hän talutti minut talon ympäri huvimajalle, jonka katon alta hän kaivoi esiin tupakka-askin.
- Jaha, tää on Jessin uusi tupakkapiilo, totesin. Tietysti tiesin, että hänellä oli semmoinen, mutta olin kuvitellut sen olevan kuistilla.
- Tuskatupakoita, Jinna totesi ja sytytti yhden. Hän ei edes tarjonnut minulle, vaikka enpä olisi ottanutkaan. Istuttuaan kapeaan oviaukkoon ja kutsuttuaan minut vierustaansa taputtamalla istumaan myös hän jatkoi:
- Hannan luonako?

Nyökkäsin, ja katsoin Jinnaa, joka ei oikeastaan näyttänyt yllättyvän.
- Mä luulin sen nartun olevan naimisissa.
- Ilmeisesti sen mies on jossain matkoilla. Mehän tavattiin niissä kisoissa torstaina, sanoin anteeksipyytävästi.
Jinna irvisti, mutta puristi sitten kättäni.
- No tuskin sinä niitä paritit. Mutta kiitos kumminkin kun kerroit. Tiedänpähän missä seison.
- Ei se voi olla kuin jotain hetken huumaa, yritin selittää.
- Ei sillä ole väliä, ei oikeasti ole. Ei meillä ole ollut minkäänlaista huumaa sen jälkeen kun Ville kävi siellä asumassa Rassan kanssa silloin pari talvea sitten. Nyt vaan on ehkä aika laittaa palikat järjestykseen. Olisi ollut muutenkin, tässä on nyt vaan sitten hyvä syy.

- Sä olet liian nuori elämään tommosessa, totesin Jessin sanoin.
- Niin, just, ja yksinhuoltajaäidithän on todella kovaa kamaa tuolla miesmarkkinoilla, Jinna sanoi ironisesti.
- Et sä ole yksinhuoltajaäiti.
- En, mutta arvaa lähteekö mun poikani asumaan sen nartun ökytallille.
- Ei Villekään lähde, itsehän vasta muistutit, että Hanna on naimisissa, muistutin ja Jinna alkoi nauraa ihan oikeasti, rehellisesti ja iloisesti.
- Voi, miten oikeassa sä oletkaan! Se hyppäsi ojasta, ei allikkoon vaan suohon.
Annoin hänen nauraa, ja minua alkoi itseänikin naurattaa. Se oli oikein hyvää naurua, ei itkunsekaista eikä pakotettua, vaan jos jotain sanaa etsin niin helpottunutta. Minun teki mieli halata häntä ja niin teinkin.

Kun Jinna rauhoittui, hän nousi ottamaan katonrajasta uuden tupakan ja katsoi minua sitten suurin, sinisin silmin.
- Mäkin voin sitten kertoa salaisuuden, hän sanoi. – Kun sä kerran kerroit mulle paljastuksia.
- No? kysyin, vaikka en voinut kuvitella, mitä hänellä oli mielessään.
- Sun ei todellakaan tarvitse olla huolissasi kukkakauppias Kedosta.
- En mä tiennyt, että mun tarvitsi olla, sanoin ja suuni tuntui kuivuvan. En tiedä miltä näytin, mutta Jinna näytti säikähtävän, hän nielaisi pariin otteeseen ennen kuin jatkoi.
- Niin, sehän oli kauhean ihastunut Jessiin. Mutta mä luulin, että sä tiesit sen, kun sanoit...
- Niin mä tiesinkin. Miksi mä olisin siitä ollut huolestunut?
- Öh, Jinna sanoi ja olin näkevinäni, miten hänen päässään risteili ajatuksia kuin elosalamoita.

- Oliko Jessikin muka jossain vaiheessa…? kysyin ja ääneni kuulosti omissa korvissani karhealta. Tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin Jinna vastasi.
- Mä luulen, että se oli ihastunut siihen ajatukseen, että joku oli ihastunut siihen, hän sanoi, muotoillen lauseensa hitaasti ja harkiten. – Mutta mitään ei ikinä tapahtunut, ja se pääsi siitä yli, sen mä tiedän. Sulla ei ole huolen häivää.
- Okei, sanoin, en tiedä miten pitkän ajan kuluttua. Ajatus siitä, että Jessi oli uhrannut ajatuksiakaan kenellekään muulle, tuntui puristavan keuhkoni kasaan. Edes todetakseen, että ei kiitos.

Iltaan mennessä väki oli vähennyt Iljaa lukuun ottamatta olemattomiin. Ville oli muina miehinä tullut hakemaan Jinnan ja Leksan, olinpa saanut hänet ajamaan pienen lenkin takaisin päinkin käymään äidin luona, kun olin muistanut ruveta järjestämään Riston valojen toimitusta meille. Tuntui hiljaiselta. Ihmekö tuo, kun talo oli taas ollut täynnä väkeä koko viikonlopun. Jessi riemuitsi ääneen, kun tytöt oli lopulta saatu nukkumaan, ja istuimme olohuoneessa kolmisin.

- Musta on niin ihanaa kun on seuraa, mutta kyllä tää on melkein vielä parempaa, hän sanoi ja käpertyi kylkeeni sohvalle.
- Ootko ihan varma? kysyin. Jinnan aamulliset puheet olivat pyörineet päässäni koko päivän ja saivat oloni vieläkin tuntumaan ontolta, mutta kun Saara olikin vaihteeksi Juhan sijaan käynyt hakemassa Siirin en ollut voinut mitenkään vahvistaa niitä vahtimalla katseita tai yrittämällä keksiä lauseista piilomerkityksiä. En tietysti hälventääkään.
- No olen, halaa mua, hän naurahti ja mönki vielä vähän lähemmäksi.
- Hyi, te ootte ällöjä, vinkaisi Ilja lattialta.
- Mene pois kattelemasta sitten, ärähdin ja halasin Jessiä kaksin käsin.
- Vitsi! Vitsi! Missä sun huumorintajusi on? Ilja kellahti selälleen kuin antautuva koira.

- Silmät kiinni, eikä tirkistellä, Jessi komensi häntä ja alkoi pussailla minua. Onttous alkoi hiljalleen täyttyä, kun hän kiehnäsi sylissäni.
- Lopeta jo, sanoin lopulta, kun havaitsin, ettei Ilja suinkaan katsonut häveliäästi telkkaria vaan meitä. – Se tirkistelee edelleen.
- Sitten se saa kohta maksaa pääsymaksua, Jessi uhkasi, mutta humpsahti takaisin viereeni. – Tajuutteko te, että mulla on enää kaksi työpäivää?
- Sittenkö sun koulu jo alkaa? Mulla alkaa vasta ensi viikolla, Ilja ihmetteli.
- Niin mullakin, mulla on peräti pari päivää lomaa. Mutta yksi niistä menee Nikin kanssa klinikalla. Ja sitten ois miljoona hommaa tehtävänä kun on kerrankin vapaata. Jessi hiljeni kai miettimään niitä.

Iljallakin oli miljoona asiaa mielessään, sen totesin seuraavana päivänä. Hän oli ajamassa nurmikkoa traktorillamme jo ennen kuin minä ehdin talliin. Jessi oli ottanut tytöt kyytiinsä viedäkseen ne hoitoon töihin mennessään. Olimme päätelleet, että hauskempaa niillä olisi siellä kuin kotona, missä oli yhtäkkiä mummin ja Leksan ja Siirin sijaan huvittamassa vain tylsä minä ja Ilja. Vaito katseli hänen pörräystään tyynenä tarhastaan, mutta muut hevoset näyttivät vähän huolestuneilta.
- Pitäiskö kenttä aurata tai jotain muuta? Ilja huusi innokkaana. Pudistin päätäni. Ehkä jättäisimme sen homman lumentuloon asti.

- Luuletko sä, että Jessi opettaisi mua ratsastamaan? hän kysyi sitten auttaessaan minua kantamaan ruokaämpäreitä laitumille.
- Kysy siltä. Tai kysy niiltä Vaiton tytöiltä, siinä on ainakin pomminvarma hevonen ehdotin, ja samassa silmääni pisti pieni tyttöihminen Nikin ja Mustin aidan takana. Hänellä oli reppu selässään ja hän seisoi kiltisti aidan takana tällä kertaa, joten vilkutin vain hänelle. Naapurin Aada oli kai lähtenyt kouluun kiertotietä. Hän säpsähti nähdessään Iljan ja minut, mutta rohkaistui sitten vilkuttamaan takaisin ennen kuin kääntyi menemään pois.

- Onko toi teidän siirikakkonen? Ilja kysyi.
- Enpä usko, vaikuttaa aika ujolta siihen hommaan.
- Jaa. Mutta me ruvetaan nyt hommiin!
- Ruvetaanko?
- Joo, aletaan rakentaa kentälle niitä lampputelineitä. Ja sen jälkeen rakennetaan seuraavaan tarhaan se katos.
- Vai niin me tehdään, mutisin, mutta niin me tosiaan teimme. Pari tuntia myöhemmin pidin tauon ratsastaakseni Mustilla ja sillä aikaa Ilja jatkoi nakuttelua omin päin. Olin ensin aikonut käskeä hänet tekemään jotain vähemmän äänekästä tai ainakin kauempana kentästä, mutta sitten ajattelin, että ei kai hevosta tarvinnut pumpulissa pitää. Jos se päättäisi saada potkuhepulin vasaranpaukkeesta harkitsisin uudestaan mutta ellei niin mikäs sen mukavampaa.

Eikä se saanut. Ilja taisi kuulua sen mielestä arkeen siinä missä Marukin, keksi hän sitten mitä outoa tahansa. Ori teki ihan mitä halusin ja lopetin taas kerran hyvin nopeasti. Syvissä mietteissä lähdin sitten kävelemään ympäri laitumien lopuksi. En uskaltanut ihan luottaa omaan tuntumaani, kun se tuntui minusta niin hyvältä, että mieleni teki kauheasti kokeilla sillä yksi vaativa rata. Mutta hitostako minä saisin jonkun puolueettomasti sitä katsomaan? Jessin mielestä se oli täydellinen joka tapauksessa, ja Hanna tuskin viitsisi ajaa tänne asti vain katsomaan sitä, saati että minä viitsisin kuskata sitä Hankoon asti näytille. Ja olisiko Hannakaan tyystin puolueeton, kun hänellä oli omia samanikäisiä? Sitten muistin Wotin ja miten hän hinkusi sille jälkeläisnäyttöjä ja ajattelin, että todennäköisesti hän olisi kuitenkin luotettavin.

- Pidä ruokatunti, ehdotin Iljalle, kun ratsastin takaisin pihaan.
- Eli tee sulle ruokaa, hän virnisti.
- Jääkaappi on täynnä kaiken maailman jämiä, äitihän oli täällä viikon. Ei sun tarvitse kuin lämmittää mitä haluat.
Ilja lähti sisään päin Maru jaloissaan ja minä jätin Mustin karsinaansa siksi aikaa kun soitin Hannalle. Jostain syystä en ollut halunnut, että hän tupsahtaisi kesken puhelun kuuntelemaan. Jos nyt saisin Hannan kiinni.

Hän vastasi kuitenkin heti, naureskellen.
- Soititko sä saarnataksesi mulle? hän kysyi.
- En, sanoin totuudenmukaisesti. En ollut koko aamuna muistanut Villeä, enkä tiedä olisiko minulla pitänyt olla siitä huono omatunto. Tuskinpa vain, eihän se minulle kuulunut. – Miksi mä sulle saarnaisin, ei sun seksielämäsi mulle kuulu.
- Ei niin. Mitäs sitten?
- Oletko sä koskaan kokeillut viisivuotiaalla vaativaa?
- Olen, kerran, ja siitä ei ole paljon kerrottavaa jälkipolville. Semmonenko sua nyt polttelisi?
- Musta Musti on hyvä, tarpeeksi hyvä. Mä en vaan tiedä, kuvittelenko mä omiani sen viime viikkoisen jälkeen.
- Videoi rata ja lähetä mulle, mä katson, hän ehdotti. – Vai haluaisitko sä että mä tulen käymään?
- No jos sä ehtisit niin voisit samalla antaa vähän vinkkejä, sanoin riemastuneena siitä, että hän oli itse ehdottanut.
- Mä voisin ehtiäkin, en nyt mutta ehkä keskiviikkona tai torstaina.

Se kuulosti paremmalta kuin olin uskaltanut odottaakaan.
- Hienoa, saat nähdä että varsakin on vielä hengissä sitten, sanoin tyytyväisenä. – Mutta keskiviikkona me ollaan Nikin kanssa klinikalla, että jos torstaina?
- Okei. Mä yritän lähteä torstaina heti aamusta, ellei nyt mitään estettä tule.

Keskiviikko oli hässäkkäpäivä. Jostain ihmeen syystä nukuimme liikaa ja sitten tuli hemmetillinen kiire saada lapset puettua ja hoitoon ja Niki autoon, että ehtisimme klinikalle ajoissa.
- Jättäkää lapset tänne mun kanssa, Ilja ehdotti.
- Kyl ne nyt saa mennä tarhaan, ne on jo herätetty ja puettu ja suututettu ja itketetty ja melkein autossa, tokaisi Jessi ja juoksutti Nikin pakuun.
- Hoida sä Marua, sanoin minä ja nostin lastaussillan ylös. En olisi suurin surminkaan jättänyt Dannia ja Alissaa Iljan hoiviin. Hän tuli loistavasti toimeen niiden kanssa, kyllä, mutta minusta tuntui enemmän kuin todennäköiseltä, että jossain vaiheessa päivää hän unohtaisi olevansa lapsenvahti ja tytöt pääsisivät seikkailemaan tielle, eksymään pajupusikkoon tai vaikka putoamaan ojaan.

- Nyt kun saisi hermosavut, huokaisi Jessi, kun lapset oli jätetty päiväkotiin ja olimme taas liikkeellä. Hän valui penkillä ja näytti siltä kuin olisi jo juossut maratonin, tai ainakin cooperin testin.
- Täällä ei oo mitään tuskatupakoita, sanoin ja kurkkasin aurinkolipan taakse. Paitsi että oli siellä.
- En mä autossa ala polttaa. Mutta voi hitto, että mä inhoan tämmöstä kiirettä! Ja myöhästymistä!
- Ei me myöhästytä, sanoin vilkaisten kojelaudan kelloa. – Sä ehdit polttaa perillä, jos haluat.

Ehdimme kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa pihalle ja Jessi vilkuili hetken aikaa aurinkolippaa, ennen kuin huokaisi ja nappasi askin.
- Nää alkaa olla niin vanhoja, että rapisee pölyksi kohta, hän sanoi puolustellen.
- Kunhan ei pilveksi, naurahdin. – Haluatko sä että mä käyn ilmottautumassa?
- Käy vaan, jos me vaikka jollain ihmeen kaupalla päästäiskin heti sisään. Jessi nojautui puskuriin ja sytytti tupakan. Minä en oikein tiennyt, mitä hän sai irti polttamisesta, mutta se tuntui olevan jonkinlainen reaktio stressiin tai pahaan mieleen. Rituaali. Pitäköön hän sen minun puolestani, kun kerran tuntui sitä kaipaavan.

Niki kutsuttiin sisään heti, kun olimme saaneet sen ulos autosta. Minua ei oikeastaan sen enempää olisi tarvittukaan, mutta tietystihän olin lähtenyt mukaan, kun kerran olin lomalla. Nojailin sitten sisällä seinään Jessin pidellessä hevosta ja jutellessa lääkärin kanssa.
- Se näyttäisi olevan jo ihan kunnossa, kuulin hänen sanovan toiveikkaana.
- Kohta sen näkee, lausahti eläinlääkäri ja he siirtyivät pois pitkältä käytävältä. Aioin mennä mukana, mutta Jessi huiskaisi kädellään siihen malliin, ettei minua tarvittu, joten istuin sohvalle katselemaan muita hoidettavaksi tulleita hevosia. Iso puoliverinen juoksi edes takaisin käytävää ontuen selvästi toista etustaan ja ehkä puolitoistametrinen kimo näytti olevan hyvin lähellä paniikkikohtausta.

En tiennyt kauanko Nikin hoidossa ja ultraamisessa menisi, mutta mieleeni juolahti, että pihapiirissä pitäisi olla hevostarvikeliike ja päätin mennä pikaisesti vilkaisemaan löytyisikö sieltä ehkä Kiiralle sopivia suitsia. Silmiini koski katsella niitä palasista koottuja, jotka kyllä olivat sopivat, mutta eivät ihan esiintymiskelpoiset.

Löysin paitsi suitset, paljon muutakin tarpeellista ja kävin piilottamassa täyden muovikassin autoon, ennen kuin palasin klinikalle. Niki oli edelleen toimenpidehuoneessa, mutta yllätyksekseni käytävällä seisoi nyt poni, joka ei voinut olla kukaan muu kuin pikku Wicca. Minun piti käydä varmistamassa sitä pitelevältä naiselta, oliko se sama poni, joka oli meillä asunut.
- On tää Wicca, nainen vahvisti ja kun nostin pikku tamman otsatukkaa, olin jo itsekin varma, kun näin tähden.
- Mikä sillä on hätänä? utelin.
- Repi itsensä kun karkasi tarhasta, nainen sanoi ja käänsi ponia niin, että näin sidotut jalat ja naarmut kyljissä.
- Se on aina ollut aika riiviö, totesin, ja sitten minun piti jo kertoa, mistä minä sen tiesin. Nainen osoittautui sen ratsastuskoulun omistajaksi, mihin Oona oli ponin myynyt. - Kai noi olisi voinut kotonakin hoitaa? kysyin sivellen naarmuja kyljessä.
- Noi, juu, mutta mä pelkään että takajalkaan tuli muutakin kuin naarmu. Se ontuu aika pahasti.

Siinä vaiheessa Jessi ja Niki palasivat ja Jessin naamasta näki, että uutiset olivat hyviä.
- Mä käyn vaan maksamassa jos sä pidät Nikiä… ei mutta onko toi meidän pikku poni? Hän huomasi Wiccan välittömästi ja minusta näytti, että niin Nikikin. Wicca ainakin tunsi sen, se otti varovaisen askeleen ja sitten hevoset koskettivat toisiaan turvillaan, hengittivät hetken, ja siten Wicca vinkaisi ilkikurisesti.
- Pikku nuppu! Jessi riemuitsi ja antoi Nikin narun minulle saadakseen rapsutettua Wiccaa kunnolla.
- Mä vien tän autoon, sanoin kuuroille korville ja vein Nikin ulos. Menisi kuitenkin varttitunnin verran, ennen kuin vakuutusyhtiö ilmoittaisi paljonko se suostuisi maksamaan koko laskusta ja oli turha pitää Nikiä seisomassa ruuhkaisella käytävällä. Se olisi itsekin onnellisempi heinäverkkonsa ääressä. Tosin Wicca sitten hirnui kimeästi peräämme kun menimme ulos, ehkä se olisi kaivannut seuraa odottaessaan.

Jessi tuli perässä paljon nopeammin kuin olin olettanut, mutta se johtuikin sitten siitä, että Wiccan haavoja oli tultu katsomaan.
- Mitä jos sillä on jänne poikki tai jotain, eihän ne sitten voi pitää sitä ratsastuskoulussa, hän murehti.
- No eihän se meillekään voi tulla.
- No niin, ei, mutta… ajatteles jos ruvettaisiin kasvattamaan ponejakin! Jessi vilkaisi minua riemastuneen näköisenä, hänen silmänsä oikein loistivat vihreyttään.
- Ei tänä vuonna, kulta rakas, ja jos ruvettaisiinkin niin ei rammalla risteytyksellä, sanoin ja nappasin häntä leuasta ennen kuin hän ehti sanoa enempää. – Mitä Nikistä sanottiin?

Hänen ilmeensä levisi, mikäli mahdollista, vielä autuaammaksi.
- Se näyttää parantuneelta. Nyt vaan hiljalleen treenaamaan. Me voidaan vielä tänä vuonna päästä radoille.

Lähettäjä: Tripsu 
Päivämäärä:   26.3.15 12:40:56

Hih, olipa iloinen yllätys että näin keskellä päivää tuli lisäpätkiä! Ihanaa, eipä tässä kassatätinä juuri muuta tekemistä ole tähän aikaan päivästä kuin lueskella ;) Mä en kyllä yhtään muista että mitä Wiccalle tapahtui tän jälkeen, olin kokonaan unohtanut tämänkin käänteen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.3.15 14:00:27

Joo nääs kun mä olen lomalla :) Huomenna en sitten oo koneen äärellä joten lauantaihin!

Lähettäjä: Tripsu 
Päivämäärä:   26.3.15 17:03:43

Voi ei!! Eihän se käy! Kyllä me vielä iltapalaa tänään tarvitaan, että kestetään huominen ;)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   26.3.15 20:28:50

Mun mielestä olisi ollut niin kiva, että Jessille ja Juhalle olisi tullut jotain juttua, tai, että Vesku olisi kuullut, että miten lähellä kaikki oli ollut ja suuttunut hetkeksi.
Kaikki draama vaan <3 Hahah :D

Lähettäjä: :)o 
Päivämäärä:   26.3.15 21:43:36

Omillaan 3 linkkiä? :P Harmittavaa kun kaikissa ei ole linkkejä :(

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   26.3.15 22:58:34

Mustaojan myöhemmät sit meni ja katos... ehdin lukea Aikuisen naisen ja sit tyssäs.. Nyt mä sit odottelen, et sä saat tän äkkiä etenemään siihen pisteeseen, et pääsen lukemaan siitä, mihin jäin nyt tänään :D Täytynee lukea tästä etiäpäin siis täältä uudestaan, heti perään toinen kierros Jessiä :)

Henuihin en suostu hyppäämään, luen aikajärjestyksessä näitä <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.15 11:00:52

Omillaan 3. Tosi harmi, ettei täällä voi editoida vanhoja tekstejä. Jos ne vaan menee täyteen niin ei millään enää saa niitä linkkejä sinne jälkikäteen.
--------------------------
19.

Kaikki aurinkoisuus oli kadonnut siihen mennessä, kun pääsimme kotiin. Olin tullut vasta maininneeksi, että Hanna oli tulossa seuraavana aamuna käymään.
- Mä en halua nähdä sitä, Jessi tokaisi ja risti kätensä kilveksi eteensä.
- Se on hei meidän yhtiökumppani.
- Ei se mitään, mä en silti halua nähdä sitä nyt. Ville oli sen luona lemmenlomalla viikonloppuna. Miten se kehtaa?
- Ville vai?
- Molemmat! Mä lähden Jinnan luo yöksi ja huomiseksi, jos se narttu tulee tänne.
- Ai niinkö? kysyin ja tunsin miten pikkuriikkinen solmu mustaa suuttumusta alkoi kääriytyä jossain sisälläni.
- No niin. Niin just.

Ajattelin ensin, että hän vain uhkaili, mutta kun Maru oli tervehtinyt sekä meidät että Nikin perinpohjaisesti ja hevonen taas Mustin seurassa ulkona, Jessi paineli sisälle harppoen metrin askelin. Siivosin auton ja ajoin sen paikoilleen, ja kun pääsin sisään löysin vaimoni siisteissä kaupunkivaatteissa juomassa kahva Iljan kanssa. Keittiön kynnyksellä oli täyden näköinen kassi.
- Meinaatko sä oikeesti häippästä? kysyin vihaisena ja epäuskoisena.
- Meinaan! hän kivahti, mutta sitten hänen ilmeensä kyllä lientyi ja hän nousi keittiön pöydän äärestä. – Älä nyt riehu.

- Älä nyt lepy, sä olet niin ihana vihaisena, Ilja rukoili ja mulkaisin häntä.
- Sanakin vielä niin säkin saat häippästä!
Taisin melkein karjaista. Jessi alkoi kuitenkin nauraa ja halasi minua.
- No älä nyt. Mä en kerennyt aamulla sanoa, että meinasin muutenkin mennä käymään Jinnan luona. Kaikki se hässäkkä kun nukuttiin liikaa. Hän katsoa tapitti minua ylöspäin.
- Meinasit lähteä suurkaupunkiin hurvittelemaan, vai meinasitko ottaa lapset mukaan? kysyin vähän jäykästi, mutta hänen rutistuksensa kyllä alkoi sulattaa minua.
- Meinasin mennä pitämään sille seuraa. Ja voin mä ottaa lapset mukaan, ellei sua huvita hoitaa niitä, hän sanoi, mutta hän katsoi minua edelleen suoraan syvälle silmiin.
- Mitä siellä sitten on oikein meneillään? kysyin vastahakoisesti.
- Mitäs luulisit? Mun rakkain ystäväni tarvitsee olkapäätä. Ville alkaa etsiä uutta kämppää itselleen, Jessi selitti ja rutisti vähän lujempaa.

En minä voinut vastustaa häntä. Painoin suukon otsalle, otsatukan rajaan.
- Kai sun pitää mennä.
- Niin mun pitääkin, hän sanoi katsoen minua vakavana. – Mä luulen, että Jinna vie Leksan äidilleen, että me saadaan rauhassa jutella.
- No mutta joko Ville muka muutti pois? Vai aiotteko te hiillostaa kahden kesken mies parkaa siellä? kysyin.
- Se jää nähtäväksi, en mä tiedä vielä. Pitäisköhän mun ottaa grillihaarukka mukaan? Jessi naurahti epäluonteenomaisen häijysti ja irrottautui sitten. – Mihin aikaan se bättrefolknaikkonen tulee tänne?
- Varmaan aamupäivällä, sanoin.
- Soita mulle kun se lähtee, että tiedän koska tulla takaisin.

Jessi otti kassinsa ja minä menin hänen perässään ulos. Tarvitsisin turvaistuimet mersusta, jos kerran jäisin yksinhuoltajaisäksi.
- Mitä mä teen sun hevosillasi? kysyin nöyrästi.
- Ei sun tarvitse tehdä niillä mitään, ellet halua, Jessi naurahti ja meinasi hypätä autoon mutta kääntyi vielä takaisin.
- Mä rakastan sua, sä olet maailman paras, hän sanoi painaen kätensä poskilleni. En voinut tehdä mitään turvaistuin kummassakin kainalossani, mutta puhumaan sentään pystyin.
- Sano Jinnalle terveisiä, sano että hyvä kun se teki ratkaisun, sanoin.

Ilja oli huomaamattamme tullut ulos myös ja seisahtui viereeni. Minua alkoi melko lailla huvittaa. Miltähän mahdoimme näyttää siinä pihalla, rinnatusten tuijottamassa Jessin auton perään. Kuin kaksi surkeaa peräkammarin poikaa.
- Emäntä lähti Ameriikkaan, mutisi Ilja. Hänen ajatuksensa menivät selvästi vähän samoja latuja.

Lukumme kaksinkertaistui illalla. Ville ajoi Leksan kanssa meille ja kysyi saisivatko he jäädä yöksi.
- Kuinkas muuten, huokaisin. Mieleeni tuli, että olisiko kenties jonkin muun lehden kuin Hevosurheilun toimittaja kiinnostunut tästä? Kolme ukonkörilästä vahtimassa lapsia ja hoitamassa hevosia? En kumminkaan viitsinyt miettiä sitä ääneen. Se oli juuri sellainen ajatus, että Ilja saattaisi tarttua siitä kiinni ja kaivaa jostain esiin jonkun toimittajan.

Ville ei sanonut vielä tietävänsä mihin lähtisi.
- Ei kai Helsingistä ole mahdoton saada asuntoa.
- Et meinaa Hannalle muuttaa? Ilja kysyi.
- Kukas sitten poikaa vahtisi kun Jinnalla on iltavuoro, Ville tokaisi ja minusta oli helpottavaa kuulla, että Leksa oli sentään ykkössijalla hänen mielessään.

Illalla Danni alkoi itkeä tuhertaa, vaikka oli koko illan peuhannut Leksan kanssa iloisena kuin peipponen.
- Mä haluun äidin! hän tuhersi lopulta. Jessi ei ollut ollut ikuisuuksiin yötä poissa kotoa, ajatus oli kai omituinen, ellei suorastaan pelottava.
- Enkö mä muka kelpaa? kysyin ja kutitin varovasti kainalon alta. Danni jäykisti käsivartensa ja tirskahti. Halasimme varovasti.
- Miksei äiti tuu?
- Se meni hoitamaan Jinnaa, selitin. Dannin suussa olivat nimitykset välillä sekaisin. Alissa kutsui meitä suvereenisti etunimiltä, ja niin useimmiten Dannikin, mutta nyt taisi olla vakavampi paikka, kun hän puhui äidistä.

- Onko Jinna kipeä? Danni kysyi kulmakarvat miettiväisesti rypyssä.
- Mä luulen, että se on vähän surullinen, sanoin.
- Ai jaa. Danni mietti vähän aikaa, ja huokaisi sitten, kääntyen kyljelleen. Se oli kai ollut tarpeeksi hyvä syy, tai sitten hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi Leksaan, joka myös tuli nukkumaan patjalle Alissan sängyn viereen.
- Saatko sä nyt nukuttua? kysyin. – Alissa nukkuu melkeen jo.
- Saan mä, Danni sanoi ja katsoi unisena, miten Ville veti peittoa poikansa päälle. Silittelin vähän aikaa punertavia kiharoita kun en malttanut lähteä poiskaan. Rakas lapseni. Parasta mitä maailmassa oli.

Rohnotimme vähän aikaa sohvalla, Ilja, Ville ja minä, Maru jaloissamme, sitten kävin tarkistamassa hevoset ja menin nukkumaan jättäen muut katsomaan elokuvaa. En ollut seurallisella päällä, ja kuulin ennen nukahtamistani, että muutkin alkoivat vetäytyä kuka mihinkin koloon. Ilja oli hövelisti tarjonnut Villelle laverihuoneen, ettei vieraan tarvitsisi nukkua nurkissa, tosin epäilin, että hän itse vietti nykyään yönsä sohvalla Marun kanssa TV:tä katsellen.

Luin pari tuntia ennen kuin nukahdin, vain herätäkseni helvetilliseen rähinään. Maru piti kuistin oven takana sellaista meteliä, että olisi voinut kuvitella kommandojoukon piirittävän meitä. Olin jo puoliksi eteisessä, ennen kuin sain silmäni auki, ainoana ajatuksena, että se herättäisi lapset.
- Hiljaa, Maru, komensin ja se vilkaisi minua sekunnin puolikkaan verran, siirtäen sitten taas katseensa oveen, sitten se nousi takajaloilleen pienen pihalle antavan ikkunan alareunaa vasten. Se urahti varoittavasti, mutta ei enää haukkunut keuhkojensa täydeltä ja menin katsomaan mitä se oikein oli näkevinään.

- Mikä hulabaloo täällä on? Ilja tuli kysymään, yhtä uneliaan näköisenä kuin mitä tunsin itsekin olevani. Villekin raotti oveaan, mutta luojan kiitos lastenhuoneesta ei kuulunut mitään, vaikken voinut ymmärtää, miten ne muka voisivat vielä nukkua.
- En mä vaan tiedä, sanoin, vaikka näin oikein hyvin, että pihaan oli ajanut auto. Ei Jessi, ja mersun ääntä Maru ei olisikaan haukkunut. Se näytti maasturilta ja niskahiukseni tuntuivat nousemaan pystyyn kun mieleeni tuli heti se viimetalvinen ryöstö. Rapsutin Marua ja kehuin sitä, se oli toiminut juuri niin kuin sen oli ollut tarkoituskin.
- Tota, sanoi Ville vaimeasti ja läpsytteli paljain jaloin ulko-oven luo myös. – Mä en ajatellut…

Minun ei tarvinnut kysyä enempää, ja niskaanikin lakkasi kihelmöimästä. Auto oli pysähtynyt portaiden viereen, kuin olisi ihan laillisella asialla vaikka kello oli melkein neljä, ja kuulin oven läimähtävän. Oli pilkkopimeää nyt, kun auton ajovalot olivat sammuneet, mutta olin jo arvannut. Avasin kuistin oven ja haparoin sinne valot, jottei Hanna kompastuisi tai löisi sievää nenäänsä mihinkään. Maru alkoi taas äännellä, mutta enää se ei haukkunut, murisi vain uhkaavasti.
- Mä en tajunnut, että toi koira nostaisi tommosen metelin, Ville sanoi nolona.
- Se on vahtikoira, niin sen pitääkin, jos joku yrittää hiipiä meille keskellä yötä salaa, sanoin kuivasti ja avasin ulko-oven, pitäen toista kättäni rauhoittavasti koiran niskalla.

Hanna näytti yllättyneeltä ja ehkä hiukan nololta hänkin, kun avasin oven. Hän sipaisi vaaleat hiuksensa pois poskelta, ne roikkuivat kerrankin vapaina, sitten hän hymyili ja tuijotti minua uhmaavasti silmiin.
- Mä luulin että sä tulisit vasta aamupäivällä, totesin.
- Meillä on treffit aamupäivällä, totta, hän lausahti. – Saanko mä silti tulla sisään?
Nostin käteni ilmaan ja annoin Marun tullata hänen tuoksunsa, alkaen varpaista ja päätyen melkein vyötärölle. Siitä oli tullut iso koira. Hanna seisoi kärsivällisesti kynnyksellä, kunnes Maru heilautti häntäänsä; se muisti hänet.
- Mä oletan, että Kaitsu on edelleen Bermudalla tai Havaijilla, sanoin hampaideni välistä. Olin raivoissani. Miten he kehtasivat tehdä minun talostani salaisen lemmenpesän? Selkäni takana vieläpä.
- On, Hanna hymyili ja astui sisään. Ville nojaili sisemmän oven pieleen bokserissaan ja näytti edelleen erittäin nololta.
- Sori, hän sanoi minulle. En viitsinyt vastata, kun en keksinyt mitään, mikä ei olisi ollut vihaista tai loukkaavaa. Ilja oli livahtanut pois näkyvistä nähdessään, kuka tuli sisään ja palasi nyt pukeutuneena vähän säällisemmin.

- Sä et kai tullut mua tapaamaan yllättäen, hän sanoi Hannalle toiveikkaana.
- Ei, en tullut, Hanna pahoitteli ja meni taputtamaan Villeä poskelle. – Mä en onnistunut hiipimään ihan hiljaa, muru.
- Mä unohdin vahtikoiran, Ville sanoi anteeksipyytävästi ja kietoi kätensä Hannan vyötärölle.
- Menkää pois, minä sanoin inhoten. – Ja naikaa jumalauta hiljaa, ettette herätä lapsia. Sitten sammutin valot ja painuin takaisin omaan sänkyyni.

Herättyäni en enää ollut niin kiukkuinen. Kai se oli palanut loppuun, kun olin kihisten pyöriskellyt ties miten kauan sängyssä ja koko talo oli tuntunut natisevan ja kuiskailevan ympärillä. Pari tuntia unta aamuvarhaisella oli sitten tehnyt hyvää. Vielä paremmalta tuntui, kun ovi aukeni varovaisesti ja Danni kipitti sänkyyni.
- Isi! hän kiljaisi, kun näki minun olevan hereillä. Ehkä olinkin herännyt siihen, että naapurihuoneesta kuului ääniä.

Alissa ja Leksa tulivat tietenkin perässä ja alkoivat hyppiä Jessin puolella sänkyä, mutta Danni antoi minulle ensin aamusuukkoja. Ne olivat olleet perinne jo siitä lähtien kun se oli ollut pahainen vauvanrääpäle. Suloinen, suloinen tyttäreni.
- Joko äiti tulee? Danni kysyi vähän huolestuneena.
- Ei ihan vielä. Ehkä sitten kun ollaan syöty päiväruoka, sanoin ja siihen Danni tyytyi. Komensin toisia lopettamaan loikkimisen ja hätistin Marun alas sängystä, se oli tietenkin seurannut lapsia.
- Mä haluan ratsastamaan, Alissa keksi.
- Ethän sä voi mennä ratsastamaan yöpaidassa! sanoin teeskennellen kauhistunutta ja kaikki kolme alkoivat nauraa kuin ajatus yöpuvussa ratsastamisesta olisi ollut hauskinta mitä oli ikinä ehdotettu.
- Mä haluan syömään, sanoi Leksa lopulta ja tytöt päättivät seurata häntä.

Minä en uskonut, että muita olisi vielä hereillä, mutta varmuuden vuoksi kiskoin jalkaani lähimmät housut, ratsastushousut, ennen kuin lähdin itsekin keittiöön miettien, mitä lapsille syöttäisi. Tuskin ne puuroa jaksaisivat odottaa, jos nälkä oli nyt. Keittiössä oli kuitenkin jo täysi meno päällä. Paahtoleipä ja kahvi tuoksui ja Ilja paistoi munia. Leksa oli kiivennyt isänsä syliin ja tuijotti yrmeän näköisenä Hannaa, joka oli kuin kotonaan, tukka sekaisin ja pukeutuneena T-paitaan ja farkkuihin. Danni ja Alissa olivat kiivenneet omille paikoilleen ja vaativat yhteen ääneen Iljalta ruokaa.
- Huomenta, mutisin. En edelleenkään ollut ihan sujut sen asian kanssa, että Ville oli yrittänyt salakuljettaa Hannan minun kotiini yön pimeydessä.

- Älä murjota enää, Vesku kiltti, Hanna sanoi suloisesti. Hän kiepsahti ylös tuoliltaan – Jessin paikalta – ja aikoi selvästi tulla halaamaan ja lepyttelemään minua.
- Anna olla, sanoin, ja tarrasin häntä käsivarsista. Hetken hän näytti loukkaantuneelta, mutta nopea vilkaisuni tyttöihin sai hänet ymmärtämään.
- Mä en enää ikinä tee niin, hän lupasi.
- Miten? Käy vieraissa?
- Ota tää loppu kahvi, mä laitan lisää, hän sanoi, kaatoi mukillisen ja tönäisi minut vapaan tuolin suuntaan.

- Mä voin mennä tekemään aamutallin, Ville lupasi. Hän kärsi selvästi huonosta omatunnosta.
- Ei oo mitään aamutallia, sanoin ja kahvi maistui ihanalta. Voitelin pari paahtoleipää ja jaoin ne lapsille pahimpaan hätään.
- No mutta kai ne ruokaa saa.
- Älä turhaan likaa käsiäsi. Mä käynkin heittämässä niille vähän heinää nyt, sanoin. – Ruokkikaa te seuraava sukupolvi.

Oli viileä, harmaahko aamu ja heräsin täysin matkalla tallille. Jos viilenisi tähän tahtiin saisimme kohta ruveta ottamaan hevoset yöksi sisään ja maistaa, miltä todella tuntui olla hevosalan yrittäjä. Epäreilua, toisina vuosina laidunkautta saattoi hyvin jatkaa lokakuulle ja nyt oli vielä elokuu.
Niki hirnui minulle kutsuvasti, kuin hoputtaen. Sen maha oli pohjaton. Sen takia laitumella olivatkin enää tammat. Kaikki kolme olivat tallella siellä, ne maleksivat maistellen kasteisia ruohonkorsia, eikä niitä juuri liikuttanut heinäkärryjen kitinä. Vein silti niillekin pari kasaa kuivaa heinää. Laidunruohossa ei tähän aikaan vuodesta enää ollut paljon syömistä. Mustin otin sisään syömään ja annoin sille saman tien kauransa, jotta se ehtisi sulatella ne, ennen kuin alkaisin näyttää Hannalle, miksi se mielestäni oli valmis vaativaan beehen.

Aamiainen oli poissa ollessani yltynyt täysiksi pidoiksi. llja oli kai todennut munien loppuvan kesken ja tehnyt viimeisistä lettutaikinan. Niitä hän ainakin nyt paistoi, ja aika taitavasti. Alissan naama oli kaulaa myöten hillossa ja Maru, joka oli ollut mukanani pihalla, säntäsi putsaamaan häntä taitavalla kielellään, ennen kuin ehdin estää.
- Pois siitä, sanoin uhkaavasti ja koira totteli, hiipien omalle kupilleen. Joku oli täyttänyt senkin, Ilja varmaankin. Hän oli kyllä aika hyvä kotiapulainen, se oli pakko myöntää.

Meni toista tuntia ennen kuin olimme syöneet ja sitten saaneet ipanat pestyä ja puettua, ja siihen mennessä en jaksanut enää vihoitella Hannalle ja Villelle. Hanna oli vetänyt hurmaavimman nahkansa päälleen ja Ville huolehti korkeimman omakätisesti kaikkien lasten naaman- ja hampaiden pesusta.
- Mennäänkö nyt katsomaan sitä sun hevostasi, Hanna ehdotti lopulta.
- Mun puolesta, sanoin.


20.

Piruuttani pistin Villen hakemaan Kiiran laitumelta ja taluttamaan lapsia sen leveässä selässä sillä aikaa kun hoitelin itse Mustin. Ville totteli lammasmaisesti ja lopetti vasta, kun olin kävellyt Mustin kanssa hyvät alkukäynnit laitumillamme. Hänen tahrattoman valkeat lenkkarinsa olivatkin sitten sen näköiset, että hän oli kävellyt kostealla kentällä ja minua nauratti, kun hän katseli niitä murheellisena.

- Tuntuuko se hyvältä? Hanna kysyi, kun ratsastin lopulta kentälle. Hän oli lakannut olemasta lemmenlomalle karannut naisihminen, hänen äänensä oli valmentajan ääni.
- Tuntuu, hyvältä ja normaalilta, sanoin.
- Hyvä, etpähän sitten voi sanoa, että sillä oli huono päivä jos se ei tee mitään vaativan juttuja, hän sanoi uhkaavasti. Sitäpä en ollut ajatellut, mutta ei sillä toisaalta ollut merkitystä. Ei minulla ollut tapana selitellä, ja nyt se tuntui hyvältä.
- Mä nyt lämmittelen vähän, ehkä mä muutan mieleni.

Mutta en muuttanut. Mustilla oli jokin merkillinen miellyttämisenhalun kausi. Se liikkui kuin unelma, ja kohta siirryin ratsastamaan rataa, joka olisi ohjelmassa kilpailuissa, joita olin katsellut. Unohdin sen parissa kohtaa itse, mutta Hanna oli päässyt juonesta kiinni ja neuvoi. Hän kai osasi kaikki maailman kouluradat unissaankin. Kun lopetin, ratsastin hänen luokseen hiukan hengästyneenä, Musti sen sijaan ei ollut millänsäkään.
- Sen takurit on ihan perseestä, ne hajoo käsiin, Hanna sanoi ensimmäiseksi.
- Ai, sanoin ja mielialani alkoi laskea. Minusta ne olivat sentään menneet kelvollisesti, joskin oikealle kääntyminen oli tällä kertaa mennyt rehelliseksi napakäännökseksi. – Mitäs niille pitäisi tehdä?
- Jos sä haluat mennä kokeilemaan ton radan lähiviikkoina niin älä tee mitään, älä vaan rupea hinkkaamaan niitä väsyksiin asti.

Yllätyin vähän, se oli kieltämättä ollut ensimmäinen ajatukseni. Takaosakäännöstä toisen perään, siksakkina yli kentän ja takaisin, päivittäin.
- Okei, sanoin hitaasti.
- Joo, unohda ne. Sen kokoamiset ja lisäykset on ihan ihmeen hyviä, se tulee isäänsä. Saatte niillä kompensoitua huonot takaosakäännökset. Ja sitten mä voin melkeen lyödä vetoa, että laukanvaihtoja et saa osumaan oikeaan kohtaan kuin onnella. Mutta joo, kyllä sä mun mielestä voit mennä kokeilemaan, mä ihmettelisin ellette saisi hyväksyttyä tulosta.

Teki mieli kiljaista mutta tyydyin taputtamaan Mustia kaksin käsin, kummallekin puolen kaulaa.
- Ja ellette saa niin se on joka tapauksessa liian nuori vaativiin, sanoi Ville, joka oli mitä pikimmiten palannut tallista katsomaan ratsastustamme. Hän kuulosti vähän happamelta ja yritti kiertää kätensä Hannan ympärille, mutta Leksa tarrasi hänen käsivarteensa ja samalla Hanna siirtyi kuin sattumalta puoli askelta kauemmaksi.
- No en mä kyllä iällä ala selitellä, jos kerran ehdoin tahdoin tuuppaan sen semmoiseen luokkaan, tuhahdin. – Jos ei saada hyväksyttyä niin sillä on vaan hölmö omistaja.
Hanna alkoi nauraa sille ja kysyi kuin hetken mielijohteesta, saisiko hän kokeilla.
- Tämän kerran, lupasin ja hyppäsin satulasta ennen kuin hän ehtisi muuttaa mielensä. – Satulahuoneessa on Jessin kypärä, tai useampikin.

Ville kipaisi hakemaan yhden ja sitten Hanna nousi Mustin satulaan farkkuineen ja tennareineen. Arvasin, mitä hänellä oli mielessä ja arvasin oikein. Hän ratsasti vähän aikaa kahdeksikkoa tehden laukanvaihdon täsmälleen keskellä joka ainoan kerran ja sitten muutaman ellei nyt ihan täydellisen niin ainakin kelvollisen takaosakäännöksen.
- Sun vaan piti päästä näyttämään, että vika oli satulan päällä, totesin, mutta se ei paljon himmentänyt hymyäni. Paljon pahempi juttu olisi ollut, jos hevonen ei vaan olisi pystynyt tai suostunut.
- Ihan vaan tarkistin, Hanna hymähti. – Taluttele hei Ville sä tää loppuun, mä haluan että Vesku näyttää mulle meidän tamman ja varsan, ja sitten mulle alkaakin jo tulla kiire.

Ville ei vastustellut edelleenkään vaan otti Mustin ohjat. Tarjosin hänelle kypärääni, jotta hän voisi kävellä selästä käsin, mutta hän kieltäytyi.
- Mä voin taluttaakin, hän sanoi ja vilkaisi kenkiään enää vain ohimennen.
- Sä olet ihan hemmetin häijy, sanoin Hannalle melkein ihmetellen, kun lähdimme kävelemään tammalaidunta kohti. Nainen sen kuin virnisti.
- Mä en voi sille mitään. Jos joku haluaa heittäytyä tossun alle niin mun on vaan pakko tallata, hän selitti ja levitti paljonpuhuvasti käsiään.
- Piikkikorolla, mä huomaan, mutisin.

Niin Katrina kuin Helenakin saivat hyväksyvän nyökkäyksen.
- Tamma on kyllä vähän laiha, mutta sen on aina ollut vähän hankala saada lihat takaisin varsomisen jälkeen. Niin mä muistelen papan sanoneen. Vanhako toi varsa nyt olikaan?
- Kolme kuukautta, laskin.
- No just. Sehän saa olla täällä melkein jouluun, Hanna lausahti ja yritti kurkata varsan suuhun.
- Onko sillä muuten oikea nimi jo? muistin kysyä.
- On tietysti. Kunhan mä vaan muistaisin sen. Hän rypisti miettiväisesti otsaansa. – Se oli Grevinna. Lundsätra Grevinna, tietysti. Aiotteko te ottaa kasvattajanimeksi sen mustan ojan?

Nyökkäsin ja tunsin hiukan ahdistavan, mutta lämpimän puristuksen kurkussani. Olimme jo viettäneet muutaman ihanan iltayön miettien Jessin kanssa varsojen nimiä.
- Ensi kesänä meillä on Mustaojan Alviina ja Mustaojan Alpertti, ja viidentoista vuoden päästä täällä menee Mustaojan Meteoriitti ja Mustaojan Malviina ja… selitin.
- Älä nyt tapa mua nauruun! Hanna kikatti. – Ettehän te nyt mitään suokkeja kasvata!
- Ei niin, sanoin ja nauroin itsekin. – Mutta meillä on kuukausikaupalla aikaa miettiä vielä. Tää on niin upeeta!
- Taidat tosiaan viihtyä, Hanna sanoi ja nosti Helenan – tai Grevinnan – jalkaa. Se nosti sen, tietenkin. Sitähän olimme harjoitelleet jo viikkokausia.
- Viihdyn. Tää on unelmien täyttymys, myönsin ja katselin ympärilleni. Vielä vihreitä laitumia, vankkoja tarhoja, hevosia tallia ja taloa. Hannan katse seurasi perässä.
- Sepä mukavaa. Mutta nyt mä lähden kotiin.
- Mä tulen ottamaan Mustin ja lapset, että te rakastavaiset saatte hyvästellä, sanoin. Villeä ja hevosta ei näkynyt, joten oletin koko porukan olevan jo tallissa.
- Noup. Mä häivyn ihan omineni nyt.

Hanna harppoi tosiaan määrätietoisesti tallin ohi, kohden autoaan ja kaivoi samalla avaimia taskustaan.
- Ethän sä voi! sanoin ja harpoin hänen perässään.
- Miten niin en? Hän kiepahti jo sisään maasturiinsa, enkä osannut tulkita hänen ilmettään.
- Sä ajat tänne aamuyöllä sataviiskymmentä kilometriä ja sitten karkaat edes moi sanomatta? kysyin antamatta hänen sulkea ovea.
- Mua naitatti, Hanna sanoi ja katsoi minua silmät suurina ja viattomina. – Se siitä, mä olen sentään rouvasihminen. En kai mä nyt ala tässä mitään rattopoikia pyörittää? Mitä Kaitsukin siihen sanoisi?
- No kerro se nyt hitto vie… mutta ennen kuin ehdin loppuun, hän kiskaisi oven kiinni niin, että juuri ja juuri sain sormeni pelastettua. Ovet naksahtivat lukkoon, auto käynnistyi ja hän ajoi iloisesti vilkuttaen pois.

Istahdin kuistin portaille enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, noin kuvaannollisesti. Todellisuudessa naurahdin kyllä. Hanna oli kyllä ihan omaa luokkaansa. Melkein yhtä omituinen kuin Ilja, ellei omituisempikin. Kyllä Jessillä olisi hauskaa kunhan kuulisi! Muistin, että hän oli pyytänyt soittamaan, kun Hanna olisi häipynyt ja lähdin sisään etsimään puhelintani. Kaipa Ville pärjäisi tallissa lasten ja hevosten kanssa. Minua ei ainakaan yhtään houkutellut mennä kertomaan Hannan karanneen.

Jessi nauroi todellakin, kun hän iltapäivällä sitten palasi, silmänaluset vähän tummina ja valvoneen näköisenä. Kunhan Danni oli malttanut lakata halailemasta ja suukottelemasta häntä, ja sen jälkeen Alissa, koska yleensä jos toinen tytöistä teki jotain halusi toinen tehdä samoin, oli minun vuoroni. Ensin Jessin ilme meni hapankaalimaiseksi, kun kerroin, miten Hanna oli vain ajanut meille aamuyöllä, mutta kun kerroin, miten hän oli aamulla karannut, hän alkoi hymyillä. Kun pääsin siihen, miten Ville oli siltä seisomalta pistänyt Leksan autoon ja lähtenyt ajamaan kotiin, hän heittäytyi sohvalle kikattamaan.

- Voi luoja sitä eukkoa! Se on kyllä ihan loistava!
- Sä et pitänyt siitä yhtään eilen, muistutin, ja istuin hänen viereensä, tunkien häpeilemättä käteni hänen vaatteidensa alle.
- Mä en pitänyt koko tilanteesta, mutta Villeä mä eniten halusin potkia, hän selitti ja kiemurteli kun kutitin. – Rakas Hanna-kulta antoi sille nenälle paremmin kuin mitä me Jinnan kanssa osattiin edes haaveilla!
- Nyt se on rakas Hanna-kulta? kysyin uskomatta korviani.
- Ehdottomasti, ellet sä sitten seuraavaksi kerro, että teillä oli täällä jotkut ryhmäseksiorgiat, Jessi julisti. Sitten Danni palasi näyttämään naarmua, jonka oli juuri saanut portaissa, mutta jatkoimme juttua, kun Jessi oli puhaltanut siihen ja parantanut sen.

- Mitä te sitten Jinnan kanssa suunnittelitte? kysyin. Ei minua oikeastaan kauheasti kiinnostanut heidän juonittelunsa, mutta ellen antaisi hänen puhua papattaa, hän kampeaisi itsensä siitä sohvalta tallille tai laittamaan ruokaa tai jotain muuta. Pidin hänet mieluummin siinä vieressäni vähän aikaa. Minullakin oli ollut ikävä.
- Jinna ei halunnut kehitellä mitään pahoja juonia, Jessi sanoi pettyneenä. – Se on ihan liian kiltti Villelle.
- Miksei se olisi jos ne kerran on molemmat sitä mieltä että on aika lähteä omille teilleen, kaikessa ystävyydessä? kysyin tavoitellen järkevää sävyä.

- Tietysti koska se juoksi heti Hannan helmoihin, eikö se nyt ole itsestään selvää?
- Mä en nyt ehkä pysy ihan perässä, mutta varmaan Ville nyt toivoo, ettei olisi liikahtanutkaan kotoa, arvelin. – Olitteko te kapakassa juhlimassa?
- Ei me mitään juhlittu, mutta mentiin me ulos sitten, kun oltiin juotu kaikki Jinnan viinit, Jessi tunnusti. – Mutta ei sieltä nyt heti löytynyt Jinnalle miestä.
- Teidän pitää ehkä jatkaa harjoituksia.
- No hitto, enhän mä ehdi nyt juosta Jinnan kanssa ulkona kun mun pitää ruveta käymään koulua, että valmistun ensi vuonna. Ja sitten mulla on kaksi hevosta, hän muisti ja alkoi vastusteluistani huolimatta pungertaa ylös sohvasta. Sain huijattua vähän lisäaikaa kertomalla, että Hanna oli antanut luvan lähteä kisoihin.
- Hienoa! Joko sä ilmottauduit?
- Mä teen sen heti kohta, mumisin ja kumarruin suutelemaan häntä.

Seuraavana päivänä ilmestyi se Hevosurheilu, johon toimittaja oli käynyt tekemässä juttua. Ilja aikoi aamulla lähteä hakemaan sitä traktorilla, mutta kielsin, se tulisi postilaatikkoonkin puoleen päivään mennessä. Siinäpä Ilja kai sitten vahtikin etupihalla kunnes postiauto pysähtyi ja juoksi sitten tallille lehteä heilutellen.
- Täällä se on, täällä se on!
Hymähdin teeskennellen kyynistä. En ikimaailmassa kehtaisi näyttää kummallekaan, Jessille tai Iljalle, että olisin mitenkään kiinnostunut omasta nimestäni lehdessä, intoilkoot he.
- Ei siellä välttämättä ole mitään juttua, lausahdin. – Se toimittaja ei vielä tiennyt, miten paljon niille kisoille saadaan palstatilaa.

- Hanna, inahti Ilja, kun he olivat selanneet keskiaukeaman ratsastusosion esiin.
- Hmm… ”mielenkiintoinen uusi yrittäjä kouluratsastuksessa ja hevoskasvatuksessa” luki Jessi. – Se on niputtanut teidät yhteen, Hannan ja sut. Hanna mainostaa, että Lundin hevosia kasvatetaan nykyään mantereellakin.
- Mutta on Mustistakin kuva, sanoi Ilja.
- Ei ne ole Lundin hevosia, ne on meidän hevosia, kimmastuin ja kiskaisin lehden itselleni. Lepyin vähän kun luin. Asia oli muotoiltu vähän paremmin kuin mitä Jessi oli sanonut, Hannaa oli kuvattu kuusivuotiaiden luokan palkintojenjaossa, ja tekstissä hän oli maininnut Mustin Wotin ensimmäisenä jälkeläisenä. Koko juttu oli otsikoitu ”Lundsätra-hevoset valtaamassa Suomen kouluareenat?”

- No ei se niin paha juttu ollut, sanoin oikeastaan aika tyytyväisenä.
- Mä en ole ihan varma, että pidänkö siitä miten me ollaan muka Hannan haarakonttori, Jessi sanoi epäröiden.
- Huarakonttori, tirskahti Ilja, mutta ei se minua häirinnyt.
- Ei mitään väliä, meidän kasvatustoiminta on nyt lehdessä, ja Musti. Parempaa mainosta ei voisi olla, etenkin sen pikku asiavirheen takia.
- Nyt kun se täti, se toimittajatäti, on kerran iskenyt silmänsä suhun, niin tekeeköhän se susta uuden jutun seuraavien kisojen jälkeen?
- Tuskin siellä toimittajia on, naurahdin ja palautin lehden Iljalle.

Kisat olivat sunnuntaina ja Lahdessa asti. Tai eihän se nyt mikään mahdoton matka ollut, mutta sen verran pitkä kuitenkin, että mietimme pitkään millä porukalla lähteä. Oli Siirin pariton viikonloppu, joten hän ei ollut meillä.
- Me lähdetään kaikki, päätti Jessi lopulta. - Ilja saa olla tyttöjen kanssa sen hetken kun mä groomaan sua.

Se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, ellemme sitten halunneet lykätä tyttöjä päiväkotiin, mikä olisi ollut hankalaa kun siellä tiedettiin, ettei meillä ollut viikonlopputöitä. Minä ajoin hevosauton ja Jessi ja muut tulivat mersulla perässä. Maru oli saanut jäädä kotiin. Vaikka viimeisin vieras olikin ollut vain Hanna en ollut unohtanut epämiellyttävää pelästymistäni.

- Jännittääkö sua? Jessi kysyi kun pääsimme perille. Mietin pienen hetken ja puistin päätäni.
- Ei edes sen vertaa kuin siellä Ypäjällä. Ei vähääkään. Kai se johtuu siitä, ettei voi odottaa mitään.
- Olet sä omituinen, Jessi naurahti ja pisti tytöt rattaisiin. – Ilja työntelee teitä vähän aikaa, me laitetaan Musti kuntoon.
- Me huudetaan sitten aidan takaa, ilmoitti Alissa ja asettautui hyvin istumaan.
- Kannustakaa vaan, mutta ei muita kuin isiä. Muiden hevoset voi pelätä, Jessi neuvoi ja nappasi suitset auton sivuovesta.

Musti esitti tavanomaisen ori-saapuu-paikalle –tanssinsa päästyään autosta ulos, mutta minusta tuntui, että kerta kerralta se alkoi suhtautua lungimmin uusiin paikkoihin ja vieraisiin hevosiin.
- Se halkasee mun korvat, Jessi irvisteli.
- Sen on pakko ilmottautua kaikille tammoille, ja muille orille varsinkin.
- Haluatko sä pintelit?
- En, sanoin päättäväisesti. Se oli tyyten kerettiläistä, mutta en viitsinyt pistää Jessiä kyykistelemään ja käärimään niitä ensin verkkaan ja sitten pois, enkä myöskään ollut erityisen kiinnostunut itse tekemään sitä. Ja entäs jos ne jotenkin unohtuisivat jalkaan radalle? Se oli suunnilleen painajaismaisinta mitä voisi tapahtua.
- Laitetaan ne palkintojenjakoon sitten, hän ehdotti.
- Me ei mennä tänään palkintojenjakoon, hymähdin.
- Teitä on hei kahdeksan koko luokassa.
- Sitä vähemmän sijottuu.

Nämä eivät olleet mitkään isot tai erityisen merkittävät kisat, Hanna esimerkiksi ei ollut viitsinyt lähteä ajamaan tänne ollenkaan. Osittain siksi olin nämä valinnutkin, enkä seuraavan viikonlopun isoja kisoja Helsingissä, joissa ratkottiin aluejoukkuemestaruuksia sun muuta. Muut kilpailijat olivat toki vähintään nimeltä tuttuja. Ei vaativien luokkien ratsastajia Etelä-Suomessa ollut niin kauhean monta. Yhtään varsinaisesti tuttua ei kuitenkaan ollut mukana, kukaan ei tullut murjomaan vitsejä tyyliin mitä luulin tekeväni.

Pääsin lähtemään toisena, mikä oli hienoa, sillä yksi tamma verryttelyssä häiritsi Mustia niin, että viisi minuuttia sen tultua kentälle ratsastin sieltä ulos. Ennemmin menisin radalle verryttelemättömällä hevosella kuin semmoisella, jonka koko appelsiininkokoiset aivot olisivat keskittyneet johonkin tammahevoseen. Onneksi saatoin ratsastaa ratsastuspolkua tallin taakse ja takaisin kenttien luo odottaessani ensimmäisen ratsukon suoritusta. Pistin Mustin menemään pohkeenväistöä polun laidasta laitaan ja minusta alkoi tuntua siltä, että se ehkä alkoi unohtaa sen tyttöhevosen.

Hevosparkani ei sitten ollut ihan vetreimmillään kun ratsastimme radalle, mutta onneksi se oli nuoruuttaan notkea. Jo laukassa sisään tervehdykseen aloin tuntea, miten sen liike parani. Yritin olla ajattelematta takaosakäännöksiä ja saada vain esitettyä sen liiteleviä askeleita. Ensimmäisessä laukanvaihdossa mokasin, pidätin sitä liikaa niin, että se tipahti askeleeksi raville, kun pelkäsin sen menevän pitkäksi kuten kotona yleensä tapahtui. No, se ei olisi kuolemaksi, olin varautunut erilaisiin mokiin eri paikoissa enkä antanut sen sekoittaa omaa pakkaani. Voisimme silti saada vielä hyväksytyt pisteet. Posotimme siis eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mitään semmoista mitä ei olisi ohjelmassa ollut. Meille taputettiinkin jonkin verran, kun poistuimme radalta ja siinä vaiheessa vasta tajusin, että Danni ja Alissa hurrasivat rattaistaan, ihan niin kuin olivat luvanneetkin.

- Mitäs nyt? Jessi kysyi rientäessään vastaan meitä. Kohautin olkapäitäni.
- Ei mitään aavistusta. Mä käyn hei kävelemässä pienen lenkin, vahdi sä tuloslistoja, jooko?
- Mä voin hakea sun arvostelunkin, hän lupasi. Minä käänsin Mustin takaisin maastoon lähtevälle polulle ja annoin sille pitkät ohjat. Minusta se oli ollut hyvä, niin hyvä kuin vain saattoi olettaa niin lyhyellä ja kevyellä lämmittelyllä. Mikään ei ollut mennyt totaalisesti metsään.

Kun palasin, Jessi ja Ilja ja tytöt rattaissa odottelivat minua. Jessi piteli käsissään valkoista paperia ja heilutteli sitä niin, että ohitse kävelevä raudikko hätkähti ja nosti turpansa hetkeksi taivaisiin.
- Anteeksi, Jessi sanoi säpsähtäen ja kääntyi sitten takaisin minun puoleeni. – Teillä on 52 prosenttia! Ja siellä on kasejakin, raveista!
- Miten sijoitus? kysyin.
- Tällä hetkellä kai neljäs, mutta kolmen tulokset puuttu vielä.
- Ei paha, lausahdin ja taputin Mustia. Tietysti olin toivonut ihmettä, sitä että sijoittuisimme, mutta olihan se ollut ihan epärealistista. Tuo hyväksytty tulos oli jo paljon.
- Meidän fiksu lapsi, leperteli Jessi Mustikalle ja suukotteli sen turpaa.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   28.3.15 17:32:47

Voisiko tälle päivälle saada vielä lisää, vaikka siksi, kun keli on noin harmaa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.15 18:02:23

No miksei, vaikka eilisen edestä :)
-------------------
21.

Tuli syksy. Jessi alkoi vetäytyä kirjastohuoneeseen lukemaan iltaisin ja minä selasin päättämättömänä loppusyksyn kisoja. En oikein tiennyt lopettaako jo Mustin kisakausi vai tahkotako vielä niitä helppoja luokkia. Ypäjän viisivuotisluokan voiton jälkeen se tuntui vähän merkityksettömältä, ja sitten en oikein osannut päättää olisiko reilua sitä kohtaan koputella niitä vaativan portteja enempää ennen kevättä. Ajattelin jutella siitä jossain vaiheessa Hannan kanssa, kisathan olivat joka tapauksessa vähenemässä nyt kauden loppuessa.

Ihan heti en kuitenkaan viitsinyt ruveta Hannalle soittelemaan. Tilanne tuntui jotenkin herkältä. Minä en ollut puhunut Jinnan kanssa, mutta Jessi piti minut hyvin ajan tasalla. Ville oli pahastunut ihan ennenkuulumattomasti Hannan katoamistempusta meiltä ja kuulemma vaipunut jonkinlaiseen katuvaiseen synkkyyteen. Into, jolla hän oli alkuun etsinyt uutta, omaa asuntoa, oli kuulemma hiipunut ja hän vastaili välttelevästi kun Jinna tenttasi, ja luimisteli kuulemma muutenkin kuin koira, häntä jalkojen välissä. Minun kanssani hän ei ilmeisesti halunnut puhua, sillä olin pari kertaa yrittänyt soittaa saamatta vastausta.

Hevosten kanssa kotona asiat sujuivat aika lailla rutiinilla. Syksy oli tosin ennennäkemättömän kylmä, tuli jo syyskuussa yöpakkasia ja jouduimme ottamaan hevoset laitumilta tarhoihin, sillä ruoho oli aamuisin huurteessa. Illalla ne saattoivat päästä muutamaksi tunniksi vihreälle, mutta yöksi ne tulivat talliin ja aamulla, kun aikaisin lähdimme, tarhoihin. Minua harmitti, sillä se tarkoitti, että heinää kuluikin paljon enemmän kuin mitä olin laskenut. Onneksi Vaito sentään oli maksava asiakas, ja ainakin ensimmäisen kuun vuokra oli tupsahtanut tilille ajallaan ja täysimääräisenä.

Lotta ja Sofia kävivät vähän harvemmin nyt, kun koulu oli alkanut. Muutaman kerran viikossa arki-iltaisin ja sitten viikonloppuisin. Vaito ei näyttänyt siitä mitenkään kärsivän, sen nuokkui tarhassaan päivät ja oli ilmeisen tyytyväinen elämäänsä. Ilja oli päättänyt palata helsinginasuntoonsa niihin aikoihin, kun Jessi oli käynyt koulua ahkerasti jo pari viikkoa. En osaa sanoa, mahtoiko hän kyllästyä seuraamme vai päättikö hän taas ajaa hulluuden partaalle muutaman luennoitsijan yliopistolla tekemällä teräviä kysymyksiä ja kyseenalaistamalla kaiken, mitä nämä puhuivat, vaiko sitten jotain ihan muuta. Joka tapauksessa olin iloinen siitä, että hän ei roikkunut nurkissa. Avulias, kyllä hän sitä oli, hyödyllinen myös, mutta ei erityisen luotettava. Hänen päänsä oli kuin pärekori, ja jos olisin haaveillut asuvani Sanderssonin Iljan kanssa lopun elämääni en varmaan olisi lähtenyt Hangosta mihinkään.

Niki kuntoutui hyvin, joskin opiskelukiireiltään Jessi ratsasti sillä melkein yhtä kevyesti kuin Kiiralla. Kaksi viikkoa koulussa ja hän oli jo päättänyt jättää kisaamisen tältä talvelta.
- Niki voi odottaa hyvin yhden talven. Nyt on tärkeintä, että mä saan suoritettua kaiken mahdollisen ja vähän ylimääräistä, että mä saan paperini ensi keväänä, Jessi sanoi näyttäen päättäväisemmältä kuin muistaakseni koskaan ennen. Hän oli tietysti ihan oikeassa, tarvitsisimme pian kaksi palkkaa tilan lyhennyksiä varten, mutta silti hän yllätti minut paneutumisellaan. Minä istuin monet illat lasten seurana ja niiden mentyä nukkumaan yksin. Olin jo valittamaisillani, mutta kun ensimmäinen tenttikausi tuli ja Jessi sai lopultakin kaikki ryhmäläisensä kiinni – hänhän oli jäänyt joissain kohdin aika lailla jälkeen äitiyslomalla, kun Danni ei ollutkaan ollut enkelimäinen nukkuva ja syövä lapsi – en sanonut mitään. Olin vain hemmetin ylpeä. Minä en välttämättä olisi pystynyt samaan.

Siiri kävi meillä säännöllisesti kuin kello joka toinen viikonloppu. Hän oli kauhistunut kovasti kuultuaan, että olimme tavanneet Wiccan klinikalla ja oli sitten ilmeisesti lähtenyt ihan omin päin ottamaan selvää sitä, missä se oli ja miten se voi. Kun hän seuraavan kerran tuli meille kävi ilmi, että hän oli sen väliviikonlopun, jota Juha ja Saara eivät antaneet viettää meidän luona, ollutkin Hyvinkäällä hoitelemassa Wiccaa.
- Se oli ikionnellinen kun se näki mut, hän sanoi tyytyväisenä tullessaan sitten meille. – Ja meiltä pääsee bussilla sinne, kunhan ensin pääsee kirkonkylään. Mä aion käydä siellä perjantaisinkin kun meillä on lyhyt päivä, ellen mä tule tänne, tietenkin.
- Mikä sillä on? kysyin kiinnostuneena.
- Joku jännevamma, katkennut jänne tai jotain.

Minusta se kuulosti pahemmalta kuin paha, mutta en ihan uskaltanut luottaa Siirin eläinlääketieteelliseen ymmärrykseen. Kuka olisi halunnut pitää ilkikurisen, karkailevan ponin, jos sillä oli yhdestä jalasta jänne katkipoikki? Johan semmoisen hengissä pitäminen olisi eläinrääkkäystä. Varmaankin kyse oli jostain vähän vähäisemmästä.

Joka tapauksessa Siirillä siis riitti hevostouhuja. Ratsastustunneillakin hän oli saanut ruveta käymään useammin, kunhan hänen koulunsa ei siitä kärsisi. Se kuulemma tarkistettaisiin joulutodistuksesta. Jotenkin hän muistutti minua Jessistä. Tuntui, ettei kumpikaan suonut itselleen hetkenkään laiskottelua. Ja minä tunsin itseni suorastaan toimettomaksi, kun minulla oli vain kahdeksan tuntia töitä päivässä ja sen jälkeen puuhailin lasten ja hevosten kanssa.

Lokakuun alussa, samoihin aikoihin kun Vaiton tytöt kävivät tallilla vain harjaamassa hevosen ja palasivat sitten kotiinsa lukemaan ja Jessinkin tenttikausi oli kuumimmillaan oli sattunut melko ikävä välikohtaus. Minä olin joutunut viikonloppuna poikkeuksellisesti päivystämään ja sen takia sain sitten viikolla pitää vapaapäiviä. Olin kaikessa rauhassa tehnyt aamutallin Jessin kiirehtiessä tenttiin, vienyt sitten Dannin ja Alissan päiväkotiin ja käynyt tekemässä ruokaostoksia ja hoitelemassa kaiken maailman asioita, joihin muuten oli harvoin aikaa. Kun palasin kotiin iltapäivällä löysin sisältä levottoman Marun, joka singahti ulos heti kun pääsi. Levottomana seurasin sitä ja löysin naapurin Aadan Mustin ja Nikin tarhasta. Ei siinä vielä mitään mutta ne hänen kaksi isompaa kaveriaan, jotka joskus olivat olleet pikkutytön mukana olivat pukeneet Nikille ja Mustille riimut ja herrastelivat mustien poikiemme selissä.

Suutuin niin, että harvoin on sellaista tapahtunut. Ennen kuin ehdin muotoilla mitään järkevää lausetta mitä karjua ulos oli Maru sännännyt irvistelemään Aadalle, joka kiipesi kauhuissaan tarhan aidalle. Isommat tytöt hyppäsivät hevosten selistä alas ja ryntäsivät aidan ali tiehensä nopeammin kuin vapautetut minkit. Mustin tyttö oli päästänyt ohjina pitämänsä narunpätkän roikkumaan niin, että Musti osutti kavionsa sen päälle eikä saanut enää nostettua päätään, kun se oli sidottu riimun sivurenkaaseen kiinni. Sehän sai pienimutotisen paniikin, nousi puoliksi takajaloilleen, ja välttyi luojan kiitos saamasta etujalkaansa narusilmukkaan. Niki tietysti riehaantui myös, kun pomo oli hädissään ja minulla meni hyvän aikaa, ennen kuin sain molemmilta riisuttua improvisoidut ratsastusvälineet pois. Koko sen ajan Maru istui aidan alla ja tuijotti muristen Aadaa, joka itki niin, että kuvittelin sen kuuluvan naapuriin asti.

- Mitä te oikeen kuvittelitte tekevänne? menin kysymään häneltä. Lapsi parka ei saanut sanaa suustaan, mutta olin edelleen niin vihainen, ettei mieleenikään tullut päästää häntä pälkähästä. Hän oli ainoa johtolankani. Sidoin Marun riimunnarulla aitaan kiinni ja nostin Aadan sieltä alas.
- Nyt mennään teille selvittämään tää juttu, sanoin. Nappasin häntä käsivarresta, sillä epäilin, että hän olisi muuten yhtä liukasliikkeinen kuin toisetkin tytöt.
- Ei meillä ole ketään kotona, hän nyyhkytti, kun olimme raapiutuneet puoliksi verille vattupuskassa tonttiemme välillä.
- Jos me käydään kuitenkin katsomassa, lausuin, ja olihan siellä. Itse Ulla Anttila tuli avaamaan oven, kun pääsimme sinne asti.
- Aada kulta, oletko sä satuttanut itsesi? nainen kirahti. Tyttö puisti päätään, livahti äitinsä ohi sisään ja katosi näkyvistä.
- Mitään ei tapahtunut tällä kertaa, mutta meidän hevosilla ei tulla salaa ratsastamaan, jyrisin.
- M-mitä? Ulla Anttila änkytti. – Eihän Aada koskaan teidän tontille tule.
- Tulee ja on siellä vähän väliä. Saa siellä käydä, mutta hevosia ei häiritä. Nyt mä löysin kaksi lasta niiden selästä ratsastamasta, ja niiden omituiset naruviritykset melkein rampautti mun sadan tonnin kouluratsun!

En ollenkaan häpeillyt liioitella. Musti oli minulle hyvinkin sadan tonnin arvoinen.
- Ei meidän Aada ainakaan...
- Mä haluan niiden sen kavereiden vanhempien nimet ja puhelinnumerot. Seisoin kynnyksellä kuin juurtuneena katsellen miten nainen selvästikin mietti kuumeisesti. Lopulta hän haki kännykkänsä ja alkoi näpytellä sitä.
- Kerro puhelinnumerosi niin mä lähetän nää sulle, hän sanoi. – Pian äidin nimi on Outi Tilli ja Inkan äidin nimeä mä en tiedä, se on mulla täällä vaan Inkan äiti.

Luettelin puhelinnumeroni ja kuulin hetken päästä kännykän piippaavan taskussa.
- Ne lapset voi satuttaa itsensä sen lisäksi että hevoset voi loukkaantua, selitin vähän jo leppyneenä.
- Meidän Aada ei ainakaan enää tule sinne, nainen vakuutti ja annoin hänen vetää oven kiinni edestäni. Vilaukselta näin vielä, miten se toinen, pikkuisempi tyttö nyhjäsi peremmällä ovenpielessä kuuntelemassa. Mahtoi olla jännittävää, kun naapurin setä tuli oikein ovelle rähjäämään.

Soitin molempiin saamiini numeroihin heti, jo kävellessäni takaisin kotipihaan, missä Maru odotti tuohduksissaan kiinnisitomisesta. Olin hyvin kohtelias, asiallinen ja jyrkkä, mutta uhkailin aivovammoilla ja luunmurtumilla jos jotain sattuisi lapsille ja korvausvaatimuksilla, jos jotain sattuisi hevosille. Molemmat äidit vaikuttivat järkeviltä ihmisiltä, onneksi. Epäilivät ensin, että puhuin jostain muusta lapsesta, mutta pyytelivät sitten anteeksi ja lupasivat pitää huolen siitä, ettei moinen toistuisi.

- Mitä sä mesoat täällä? Se oli Lotan hyväntuulinen ääni. Käännähdin nopeasti samalla kun laitoin puhelinta pois.
- Valitan ja uhkailen, naurahdin ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Lotta ei näyttänyt kovinkaan huolestuneelta.
- Mitä pahaa ne ois voinu tehdä? Jos ne olisi päässeet jonnekin tielle niin sitten mä ymmärtäisin, mutta… tyttö viittasi paljonpuhuvasti numerolukkoon, joka oli portissa salvan vieressä. Hän oli naureskellut niitä ennenkin ja kutsunut meitä vainoharhaisiksi, mutta tänään olin oikein iloinen siitä, että olimme sellaisia.
- Vaitonkin porttiin saa lukon, huomautin. Olin ruuvaillut sinkilöitä kaikkiin tarhoihin kesällä.
- No ei tarvii, Lotta nauroi. – Jos joku pikkutyttö haluaa lähteä sillä ratsastamaan niin sen mä haluaisin totisesti nähdä. Se ei saisi sitä ensimmäistä ruohotupasta pidemmälle.

Se oli ehkä vähän liioittelua, mutta ainakin Vaito oli rauhallinen ja liikennevarma, eikä ollut minun asiani patistaa sen omistajia toimenpiteisiin, jotka heistä olivat liioittelua.
- Mun kirjotukset loppui, Lotta ilmoitti iloisesti haettuaan hevosensa tarhasta harjattavaksi.
- Vau, onnea! Mitäs nyt meinaat?
- Pari kurssia pitää vielä suorittaa, mutta enimmäkseen mä aion löhötä jouluun asti. Voisitko sä rakentaa tänne puomin? Semmosen mihin voisi sitoa hevosen kiinni harjattavaksi?
- Ehkä, joskus, jos keksin mistä semmonen kannattaisi rakentaa, myönsin. – Mutta miten ois rengas seinään? Se voisi hoitua nopeamminkin.
- Joo, sekin olisi hyvä. Saanko mä hei käydä vessassa?

Lupasin tietysti ja Lotta lähti lampsimaan kohti kotiamme, Maru innokkaana mukanaan. Jessi oli joskus napissut siitä, että sisarukset saattoivat kävellä sisään koska tahansa, toki kohteliaasti ja lupaa kysyen, vessaan tai juomaan. Minusta se ei ollut juurikaan häiriöksi, he eivät tehneet sitä jatkuvasti ja mitä heidän sitten olisi pitänyt tehdä, kun tallissa ei ollut vessaa. Jos meillä olisi enemmänkin vieraita vuokralaisina, asialle pitäisi kai tehdä jotain, mutta ei kahdesta tyttölapsesta nyt ollut kauheasti haittaa.

Lotta alkoi sitten käydä useammin, kun oli kerran saanut koulunsa melkein suoritettua, pikkutyttöjä sen sijaan ei näkynyt enää ollenkaan. Tuli parin viikon kylmä kausi, jolloin kenttä jäätyi kovaksi koppuraksi, mutta ei vielä lunta. Jessi ratsasti Nikillä laitumella, sillä se ei oikein suostunut liikkumaan kentällä. Jos vaan jostain tupsahtaisi muutamia ylimääräisiä tonneja ensi vuonna, kentälle pitäisi tehdä jotain. Tilata ainakin lisää hiekkaa tai jotain. Ehkä Musti ansaitsisi ne meille?

- Lotta on hommannut poikaystävän, totesi Jessi eräänä iltana kurkkiessaan keittiön ikkunasta kentän suuntaan.
- Ne molemmat on, sanoin. Molemmilla tytöt kävivät harvoin enää yksinään tallilla. Sofian toi yleensä nuori isohousuinen kaveri ikivanhalla kuplavolkkarilla, sitten hän notkui mukana, kun Sofia nopeasti sutaisten harjasi hevosen ja ravaili sen kanssa pari kierrosta tallilla. Lotan mies osoittautui pitkämielisemmäksi, tai sitten rakastuneemmaksi. Hän talutti epävarmasti Vaitoa, jonka tilannetaju pelasi loistavasti, se vei pojan aina välittömästi lähimmän kasvin luo ja ryhtyi välipalalle. Lotta yritti kouluttaa poikaystäväänsä, mutta tämä ei uskaltanut määräillä hevosta.
- Se haluaa, kuulin hänen kerran selittävän. – Enhän mä voi vetää sitä, sitä sattuu.

Yhtä kiltti hän oli, kun Lotta pisti hänet Vaiton selkään. Minun oli pakko pysähtyä aidan taakse katsomaan, mitä tapahtuisi. Ei yhtään mitään. Poika, Heikki, istui satulassa ja yritti varovaisin, hellin liikkein houkutella Vaitoa liikahtamaan. Ruuna lepuutti takajalkaansa ja roikutti alahuultaan silmät puoliummessa. Se ei häiriintynyt ratsastajastaan sen enempää kuin kesällä kärpäsistä.
- Potkase sitä, se ei mene rikki! Lotta yritti epätoivoisena, mutta kumartui sitten nauramaan.
- Mä en halua satuttaa sitä.
- Jos et sä nyt potkase sitä niin, että se astuu edesyhden askeleen niin mä haen piiskan ja läväytän teistä jompaakumpaa persuksille, Lotta uhkasi. Itse hän tarttui Vaitoa ohjasta, kiskoi kaikin voimin ja maiskutti.

Vaito ei kyllä oikeastaan ollut laiska, se oli vain äärimmäisen mukavuudenhaluinen ja fiksu. Se ei ikinä tehnyt mitään ylimääräistä, joskin pari kertaa se oli aiemmin syksyllä kyllä innostunut kun jompikumpi sisaruksista oli ollut mukanamme sänkkäreillä laukkaamassa. Kerran Siirikin oli saanut lainata sitä sinne, ja se oli suorastaan vienyt häntä, painellut korvat luimussa kuin olisi ollut menossa suoraa päätä Siperiaan saakka. Kun tuli lunta se sai uuden ammatin. Tytöillä oli sille hiihtoratsastusvaljaat ja se kiskoi heitä uupumatta ympäri laitumien. Välillä Jessi tai minä istuimme pulkkaan Dannin tai Alissan kanssa ja roikuimme sitten valjaissa. Lumi pöllysi naamaan ja välillä Vaiton kavioista lensi vaarallisesti lumikokkareita, mutta lapsilla oli jumalaisen hauskaa.
- Uskaltaiskohan Nikin kanssa kokeilla, Jessi mietti.
- Kokeile Kiiralla, se on miljoona kertaa täysipäisempi kuin veljensä, ehdotin.

Tässä asiassa se ei kuitenkaan ollut. Jessi laittoi sille kentällä Vaiton valjaat ja kiipesi selkään, minä pidin naruista kiinni pari metriä sen takana, mutta sillä sekunnilla kun se tunsi hihnojen koskettavan lautasiaan se suunnilleen sekosi. Se loikki eteenpäin turpa pystyssä ja muistutti hetkellisesti hyvin paljon Nikiä esteradalla. Narut irtosivat käsistäni ja pelkäsin, että ne kietoutuisivat sen jalkoihin, mutta sitten Jessi sai sen rauhoittumaan.
- Juu ei me ehkä tehdä tästä vetohevosta, hän sanoi vähän kalpeana, kun tamma seisoi pää kentän nurkassa ja puhisi niin, että kyljet kohoilivat. Sydämenlyönnit näkyivät nahan läpi ja jos se olisi ollut raskaana oleva ihmisnainen olisin komentanut sen pitkäkseen. Nyt keräilin varovaisesti valjaat pois sen päältä.
- Ei tehdä, vahvistin.

Joulun lähestyessä aloimme laittaa Katrinan ja pikku kreivittären yöksi erilleen, vierekkäisiin bokseihin. Se sujui yllättävän helposti, varsasta oli tullut jo iso tyttö ja vaikka se sitten aamuisin kiirehtikin vielä imemään, kun ne pääsivät samaan tarhaan, se oli jo kiinnostuneempi oikeasta hevosenruoasta. Bosse aikoi hakea sen ennen joulua kotiin ja Siiristä se oli suunnattoman surullista.
- Ajattele miten kauhean kurja joulu niille sitten tulee molemmille, hän sanoi.
- Katrina näyttää siltä, että se on ihan valmis eroamaan varsasta, Jessi naurahti. – Se kiusaa sitä koko ajan.
- Ja Helenalle vasta kivaa tuleekin, se pääsee pihattoon leikkimään muiden samanikästen kanssa, lupasin.
- Voi kun pääsisi sitten joskus katsomaan sitä, Siiri sanoi apeana. – Miksen mä voi olla vielä niin vanha, että voisin mennä kesätöihin? Mä menisin sinne Ahvenanmaalle siittolaan hoitamaan varsoja.
- Menet sitten kun pääset, Jessi lohdutti, mutta enemmän lohtua Siiri taisi saada siitä tiedosta, että siellä puhuttiin pääsääntöisesti ruotsia. Se lievensi hänen lähtemisintoaan huomattavasti.

Vietimme joulun kotona, tietenkin. Tilanne oli ihan sama kuin edellistalvena, emme mitenkään voineet pyytää ketään lomittamaan joulunpyhinä. Edellisenä sunnuntaina kävimme Hangossa viettämässä etukäteisjoulua. Lotta ja Sofia lupasivat käydä tallilla päivällä tarkistamassa, että kaikki hevoset olivat tallella. Jessi ei ollut ottanut töitä näin viimeiseksi joululomaksi vaan vietti sen oikeastaan tuota yhtä vapaapäivää lukuun ottamatta lukien ja kirjoittaen eri kurssien lopputöitä. Hän näytti vähän zombilta kun aamutallin jälkeen lähdimme ajamaan.
- Joulunpyhinä pidät lomaa, sanoin ankarasti.
- Joo joo, tietysti, hän sanoi, mutta kuulosti niin poissaolevalta, etten uskonut hänen kuunnelleen ollenkaan. Kun pääsimme perille äiti vilkaisi häntä kerran ja komensi minun vanhaan huoneeseeni ottamaan torkut sillä aikaa kun hän laittaisi kahvit.
- En mä tänne tullut nukkumaan, Jessi vastusteli.
- Mene sitten sohvalle ja katso tyttöjen kanssa piirrettyjä, äiti sanoi. Sen hän kelpuutti ja nukahti sinne kahdessa minuutissa kesken Aku Ankan lahjapakkaamon.

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   28.3.15 18:50:59

Mulla ainakin toimii Mustaojan myöhemmät -sivusto! Josta tulikin mieleeni, että nyt luen Smalltown Girliä jossa Alissa pääsi ylioppilaaksi ja aloitti sairaanhoitajakoulun, eli kaikella todennäköisyydellä on 18, kohta 19v (Kun synttärit loppuvuodesta) ja yhdessä kohtaa sanotaan, että kaksoset on 14v. Joku ei nyt täsmää, koska sillon kun Sunna ja Sarri syntyi, niin Alissa ja Danni oli jo koulussa. Siitä on tietysti aikaa kun oot noi kirjoittanut, mutta osaatko sanoo, että onko sulla tullut joku virhe vai oonko mä ymmärtänyt ihan väärin jotain? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.15 19:02:14

Mun muistiinpanojen mukaan (hei, mussa on siis rahtunen järjestelmällisyyttä!!) niillä ois kuuden vuoden ikäero, mutta täytyypä tarkistaa, kun sinne asti pääsen! Ei ois eka virhe...

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.3.15 20:31:41

no sit mun kone flippaa, kun ei toimi mustaojan myöhemmät :( herjaa vaan, että verkkosivua ei löydy.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.3.15 20:32:04

Ei kun siis "Verkkosivu ei ole käytettävissä"

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.15 21:02:17

Mullakaan ei näy.

Lähettäjä: sunnuntaisussu 
Päivämäärä:   29.3.15 18:43:04

Täällä odotellaan sunnuntaipätkää

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.3.15 19:08:41

Mä taidan käydä vielä talviajassa.
Tässä on taas Jessi.
---------------------
1.

Danni Alexandran syntymäpäivät jouluaatonaattona olivat oikeastaan aika hyvä sattuma, mietin. Ensin ajoitus oli tuntunut suunnilleen maailman huonoimmalta ja ironisimmalta. Lapsiparan juhla jäisi ikuisiksi ajoiksi joulunvieton varjoon. Kuitenkin nyt, kun me olimme tällaisia tilallisia, saatoimme Dannin synttäreiden varjolla kutsua kaikki ystävät ja sukulaiset meille, eikä meidän tarvinnut miettiä, kuinka monessa paikassa ehtisimme pikimmiten pistäytyä jouluvierailulla ennen kuin pitäisi rynnätä kotiin ottamaan hevoset sisään ja antamaan iltaheinät. Sitä paitsi synttärijuhlat saivat tytöt ainakin yhdeksi iltapäiväksi lopettamaan joulupukkihysterisoinnin. Sekin oli hyvä juttu.

- Ensi vuonna pitää ehkä jo ruveta pyytämään niiden tarhakavereitakin, Vesku arveli, kun kuorrutin kakkua.
- Voi luoja, mutisin. Ajatus puolesta tusinasta tai kymmenestä neli-viisivuotiaasta meillä oli hiukan kauhistuttava. Oli noita ipanoita jo omasta takaakin ihan riittävästi, kun Jinna toisi Leksan ja Ilse ja iskä Karoliinan, joka nyt tosin oli jo iso tyttö. Siirikin tulisi pikkuveljineen Alin kyydissä, kun heidän vanhempansa olivat jossain myymässä viimeisiä joulukukkia. Saisimme epäilemättä loput lastista, kun he illalla kiertäisivät tätä kautta hakemassa lapset.

- Kesäsynttärit olisi helpommat järjestää, kun voisi vaan antaa lasten riehua pihalla. Ajotetaan seuraava vauva kesäksi, jooko? Ei tarvitsisi siivotakaan niin tarkkaan,Vesku ehdotti.
- Onpa ystävällistä, että sä tolla tavalla ajattelet mun vaivojani, tuhahdin. – Ajattelitko sä ollenkaan sitä, että jos mä olisin maha pystyssä kesällä niin koko kisakausi menisi harakoille ja sitten jos on kauhean kuuma niin se olisi varmaan ihan tappavaa raahata mahaa ja jalat turpoaisi kuumassa vielä enemmän ja…
- No mikä sitten olisi hyvä aika? Kerro pois.
- Malin kai ajoitti aika hyvin, alkukevääseen, sitten se pääsi silti suunnilleen kisakauden alusta mukaan, aprikoin.
- Mutta edelleenkään se ei voi laittaa synttärivieraita pihalle juoksemaan paljain jaloin.

Minua nauratti.
- Meillä on aikaa miettiä tota vielä. Suunnitellaankin oikein huolella ja pitkään. Työnsin karamellein koristellun kakun jääkaappiin ja katsoin kelloa. – Ehtisinköhän mä ratsastamaan Nikillä ennen kuin ne alkaa tulla?
- Annetaan vieraiden tulla ja mennään sitten. Ne voi vahtia lapsia sillä aikaa, Vesku ehdotti.
- Ei kai se ole liian härskiä?
- Tuskin niitä haittaa. Eiköhän ne ole jopa varautuneet siihen.

Niin me sitten teimmekin, kun Ilse ja iskä sekä Ali olivat saapuneet lasteineen otimme Siirin mukaan ja menimme ratsastamaan. Lunta ei ollut, valitettavasti, muuten olisimme voineet kuitata hevosten liikunnan laukkailemalla laitumilla, mutta oli kyllä aika ylellistä päästä maastoonkin yhdessä. Sen jälkeen oli enemmän kuin mukavaa palata lämpimään taloon, missä Miila oli ruvennut emännöimään ja istutti juuri lapsia keittiön pöydän ympärille.
- Onko teillä kynttilöitä? hän kysyi punoittaen.
Kaivoin keittiön kaapista vajaan pakkauksen, joka oli ostettu Alissan kolmivuotissynttäreille vähän aikaisemmin. Danni oli odottanut niiden puhaltamista melkein kuin joulupukkia.
- Nyt sä saat ruveta vetämään showta, Miila huokaisi minulle ja karkasi keittiöstä.
- Kiitos avusta, huikkasin naureskellen hänen peräänsä. Siskokulta ei ollut niin tottunut lapsilaumaan kuin minä.

Kun kynttilät oli puhallettu, lapset syöneet ja sotanneet ja sitten häipyneet tyttöjen huoneeseen otin itsellenikin kupin kahvia ja heittäydyin olohuoneen lattialle tyynyn päälle istumaan. Nyt minulla alkoi olla tyyni juhlafiilis, sillä aikuiset osasivat passata itseään. Vaihdoimme kuulumisia ja sitten vaihdoimme pusseittain joululahjoja, jotka piilotin tytöiltä ullakon portaisiin. Sitten tulivat jo Siirin vanhemmatkin, mukanaan laatikollinen jouluasetelmia. Olin Riikan ja Jinnan kanssa sattumoisin portailla tupakalla, kun he ajoivat pihaan.
- Hyvää joulua! toivotin iloisesti ja he vastasivat yhtä lailla iloisesti.
- Ei teidän olisi tarvinnut, jatkoin sitten kun kurkistin laatikkoon, jota Juha kantoi.
- Kuten aina ennenkin, nää on ylijäämiä, naurahti Saara. – Ei niitä tän päivän jälkeen osta enää kukaan, tai ehkä huomenna vielä ostaisi, mutta ei mekään nyt jouluaattoa vietetä myymässä kukkia.
- Mä tulen just antamaan teille kahvia, menkää sisään vaan, huidoin.

- Se ei enää kuolannut, sanoi Jinna kun ovi oli läimähtänyt kiinni pariskunnan perässä. Tönäisin häntä kevyesti.
- Ei se ole ikinä kuolannutkaan, että ole hiljaa. Vilkaisin tahtomattanikin Juhan tummaan päähän, joka juuri meni sisäovesta.
- On se. Eikö ookkin? Jinna vilkaisi nauraen Riikkaan, joka katsoi häntä ymmällään.
- Mikä? Toiko? Ketä?
- Äh, unohda, Jinna sanoi nopeasti. Hän suhtautui hyvin epäluuloisesti Juhaan eikä yleensä viitsinyt edes puhua koko miehestä. Tänään hän oli kuitenkin muutenkin tavallista puheliaampi ja hänen silmänsä loistivat. Siksi olinkin raahannut hänet ulos, että voisin tentata syytä siihen.

- Mitä sä sitten kuolaat? tokaisin hänelle. – Oletko sä tavannut jonkun miehen tai jotain?
- No en ole, Jinna sanoi vakuuttavasti. – Musta on vaan kiva kun on joulu.
- Oletko sä käynyt ulkona? jatkoin tenttaamistani. Minä olin käynyt syksyn mittaan pari kertaa Jinnan kanssa ravintolassa, joskin sen sovittaminen hevosten ja lasten hoitoon ja opiskeluun oli aina vaatinut vähän suunnittelua. Olinkin pistänyt Miilan ja Riikan hoitamaan Jinnan ulkoilutusta noin pääasiassa, he kun asuivat lähempänä ja olivat muutenkin vähän väliä menossa.
- En nyt hiljattain. Mä vaan nautin joulusta ja siitä, että mulla on vapaata, Jinna sanoi viattomasti. Huokaisin, ei hän näköjään mitään kertoisi. Jotain tuon ilmeen takana kuitenkin oli.

- Mitä te teette huomenna? Meettekö sun vanhemmille? kysyin sitten. Ajatus joulusta kahdestaan Leksan kanssa ei tuntunut minusta mitenkään riemukkaalta vaan paremminkin surulliselta, heidän ensimmäinen joulunsa sen jälkeen kun Ville oli muuttanut pois.
- Ei kun vietetään ihan perinteinen joulu kotona, Jinna sanoi tyytyväisenä.
- Ei kai Ville tule? Pahat aavistukset valtasivat minut.
- Tietysti se tulee, mikä joulu se Leksalle olisi, ellei molemmat vanhemmat olisi mukana?
Katsoin Jinnaa epäileväisenä. Ei kai hän ollut noin ilahtunut Villen takia, sen kaksinaamaisen hölmön? Ystäväni ei ollut huomaavinaan tuijotustani, hytisi vain hieman savunsinisessä neulepaidassaan ja yritti puhallella savurenkaita. Riikka kysyi sen, mitä minä en saanut suustani.
- Ette kai te harkitse palata taas yhteen?

Jinna naurahti ja katsoi meitä vuorotellen. Vähään aikaan hän ei sanonut mitään, antoi vain meidän odottaa.
- Ei, hän sanoi lopulta. – Ei me enää palata yhteen. Mutta on silti kivaa leikkiä oikeeta perhettä edes kerran vuodessa.
- Mun pitää löytää sulle joku mies, huokaisin, varmaan noin tuhannetta kertaa sen jälkeen kun Ville oli muuttanut pois Jinnan ja Leksan luota, pieneen yksiöön parin talon päähän.
- Miksi pitää? Kyllä kai ihminen voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä ilmankin? Jinna sammutti tärisevin sormin tupakkansa ja kääntyi menemään sisään, Riikka ja minä seurasimme häntä. Vaikka syksyllä satanut lumi oli sulanut parissa viikossa oli kyllä ihan talvisen kylmä. Lasikuistilla Jinna pysähtyi ja päästi Riikan edellään sisään, kääntyen minuun päin.
- Niin, joko sä sait Kiieltä postia? Se tulee takaisin.

Kun vieraat olivat viimeistä myöten lähteneet ja Vesku mennyt hoitamaan iltatallin, livahdin tietokoneelleni. Tein sen mieluummin nyt kun hän oli ulkona, hän väitti kieltäneensä minulta pääsyn kirjastohuoneeseen ja tietokoneelle joulun ajaksi, vaikka tokihan sain sähköpostissa käydä, vai mitä?

Siellä oli viestejä muiltakin kuin Kiieltä, hyvän joulun toivotuksia kavereilta ja tuttavilta ja kirjakerhoista ja hevostarvikemyymälöistä sun muista instansseista. En jaksanut niitä nyt napsautella auki, vaikka kai minun pitäisi ennen huomista vastata niihin samalla mitalla, avasin vain Kiien viestin. ”Tuli koti-ikävä, totesin, etten kestä toista puolta vuotta tätä pimeyttä. Tuun takaisin ennen kuin saavat pukea mullekin potilasvaatteet, tai saan vielä viettää lopun elämääni täällä Jäämeren rannalla, suljetulla osastolla…” Niin hän kirjoitti. Paljon muuta siinä ei ollut, miten se hömelö eukko kuvitteli minun voivan elää ilman vastauksia kaikkeen – koska hän aikoi tulla, mihin mennä asumaan ja töihin, miten kauan hän oli tätä suunnitellut kertomatta minulle mitään? Kirjoitin nopeasti pitkän rimssun kysymyksiä, korjasin enimmät näppihäiriöt ja lähetin viestin ennen kuin Vesku palaisi sisään.

Ehdin sitten vilkaista vähän muitakin posteja. Yhden lähettäjä oli aivan outo ja kun avasin sen, se oli äidiltä. Hän toivotti hyvää joulua Alissalle ja minulle. Tuijotin sitä vähän aikaa, kursori sykkien poista-napin päällä, mutta huokaisten annoin sen kuitenkin olla. Minusta tuntui, että jokin joulumielen tapainen saattaisi vallata minut tässä lähitunteina. Tiedä vaikka haluaisin vastatakin siihen? Sitten näin vielä ilahduttavamman viestin. Krisu, vanha tuttu vuosikausien takaa oli lähettänyt joulutervehdyksen myös. Näinköhän hänkin oli tulossa takaisin Suomeen? Vilkaisin tekstin nopeasti läpi ja totesin, ettei hän siitä mitään sanonut, toivotteli vaan hyvää elämää ja muuta kivaa. Vastasin nopeasti melkein samalla kysymyslitanialla kuin Kiien viestiin.

Saisinkohan mitenkään Jinnaa yhytettyä Krisun kanssa, jos tämä joskus palaisi takaisin? Siinäpä vasta idea! Sitä mietin, kun kuulin oven käyvän ja kynsien rapinaa kun Vesku ja Maru tulivat sisään. Pistin koneen kiinni ja menin eteiseen heitä vastaan.
- Mä kävin vaan lukemassa sähköpostit, sanoin ennen kuin Vesku ehti syyttää minua lopputyön tekemisestä. – Kiie tulee takasin Suomeen!
- Kiva! sanoi Vesku ja harppasi keittiöön, missä Danni ja Alissa olivat päättäneet ottaa synttärikakkua iltapalaksi. Näky oli melko karmaiseva, mutta onneksi Maru siivosi lattialta pahimmat.

Jouluaattona emme ratsastaneet. Oli liian paljon tekemistä kaikissa ruoissa ja tyttöjen viihdyttämisessä, molemmat olivat tohkeissaan ja roikkuivat kirjaimellisesti lahkeissa kysellen ”mitä mä tekisin” viiden minuutin välein. Tallilla sai silti kulutettua hyvän tovin aikaa kun harjailimme huolella kaikki hevoset ja syötimme niille piparkakkuja ja koristelimme paikkoja havunoksilla. Vuokralaisemme Vaitokin sai näköjään vapaapäivän. Sofia ja Lotta vain käväisivät nopeasti taputtamassa sitä tarhassa ja ripustamassa sen karsinaan jouluomenoita.
- Vaikka en mä tiedä mitä järkeä tässä on, se on ahminut ne minuutissa, Sofia huokaisi.
- Sillä on sitten minuutti jouluiloa, sanoin minä. Danni tuijotti punaisia omenoita ja halusi sellaisen heti myös, itselleen.
- Meillä on sisällä omenoita, odota kun mä harjaan Nikin valmiiksi, sanoin, mutta Sofia antoi tytölle yhden omasta pussistaan ja Alissa perässään ne sitten menivät tyhjään karsinaan. Olimme kantaneet sinne ullakolta vanhan sohvanraadon niin, että meillä oli vähän niin kuin oleskeluhuone tallissa.

Iltapäivällä menimme saunaan ja sen jälkeen söimme jouluaterian. Tytöt hypähtelivät tuoleillaan ja kurkkivat ikkunasta ulos vähän väliä, jos vaikka joulupukki tulisi reellä laitumien yli. Mutta ei joulupukkia vaan kuulunut. Lopulta Vesku meni päästämään Marun pihalle ja palasi kuistilta hämmästyneen näköisenä.
- Täällä on paketteja, hän sanoi. Kiireinen joulupukin perhana ehtinyt käydä ja jättänyt lahjasäkin kuistille.
- Mikä harmi, sanoin teeskennellen pettymystä. – Me ei varmaan kuultu kellariin sen tuloa. Pitikin mennä saunaan just silloin.

Danni ja Alissa näyttivät paremminkin helpottuneilta kuin pettyneiltä, kun ei tarvinnutkaan enää odottaa ja jännittää joulupukin tapaamista. Se oli vähän pelottanut kumpaakin, koko ajatus vieraasta punatakkisesta miehestä, joka tuli esittämään vaativia kysymyksiä kiltteydestä. Lahjoja oli läjittäin ja ne väsähtivät kauan ennen kuin kaikki oli avattu. Ensin oli ollut ihanaa katsoa, miten jokaisesta paketista riemuittiin, mutta loppua kohden alkoi minulla ainakin pinna kiristyä. Lahjoja oli liikaa. Lapsia ei jaksanut enää kiinnostaa mikään, he tuskin repäisivät paperit auki ja siirtyivät seuraavaan, ja sitten alkoi marina ja kiukuttelu, kun koko päivän, ja monen edeltävän päivän, jännitys laukesi.
- Nyt nukkumaan, totesin harvinaisen jämäkästi kun Alissa alkoi itkeä sitä, että oli saanut punaiset rukkaset, vaikka olisi halunnut siniset, kuten Dannilla.
- Ne ei oo saanu iltapalaa, huomautti Vesku.
- Ei haittaa. Jos ne herää nälkäänsä niin syökööt sitten yöllä. Jouluhan on sitä varten.

Vaikka tunsinkin itseni julmaksi äidiksi, oli ajatus hyvä. Tytöt saivat uudet yöpaidat päälleen ja oman huoneen rauhassa, poissa tavarakaaoksen keskeltä loppui itku ja kitinäkin.
- Mä haluan mun uudet rukkaset unileluksi, Danni sanoi puoliunissaan.
- Mä haen ne. Haluatko säkin? kysyin Alissalta, joka nyökkäsi. Kipaisin hakemassa ne olohuoneesta, missä Vesku keräsi lahjapaperinriekaleita yhteen läjään ja virnistin hänelle. Oletin, että olin hänenkin mielestään ollut julma ja lyhytpinnainen, olisi ilo kertoa, että lapsille ratkaisuni oli sopinut oikein hyvin.

- Ne sammui kuin saunalyhdyt, ilmoitin, kun palasin olohuoneeseen.
- Pelataanko pokeria iltatallista? Vesku ehdotti.
- Mä luovutan ennemmin ja käyn saman tien, nauroin. – Sä tarkotat kumminkin räsypokkaa ja siihen tuhrautuu koko ilta… hevoset kuolee nälkään ja kylmään ja sitten pitää sitä paitsi pukea uudelleen ennen kuin lähtee sinne talliin… istu ja odota. Tee mulle vaikka kinkkuvoileipä odottaessasi.

Vedin eteisessä pilkkihaalarin päälle ja kuistilla tallikengät. Ajatus jouluillasta tallissa tuntui jotenkin juhlalliselta, joskaan siellä ei kauan tuhrautuisi. Astelin hitaasti umpipimeässä kohden tallia, jonka oven päällä paloi valo ihan, jotta sinne löytäisi. Ymmärsin Kiieä varsin hyvin, jos Pohjois-Norjassa, missä hän nyt oli viettänyt reilut puolitoista vuotta, oli tällaista kokonaisia kuukausia, öin päivin. Täällä oli sentään päivisin valoisaa, kunhan lunta tulisi ja aurinko paistaisi jopa kovinkin valoisaa – ja nyt mentiin jo kevättä kohden.

Jaoin heinät valmiiksi kaikkiin viiteen käytössä olevaan karsinaan ja menin sitten päästämään hevosia sisään. Niki ja Musti olivat karanneet minulta kerran syksyllä, kun sää oli ollut oikein kurja enkä ollut niiden mielestä ollut kyllin nopea. Ne olivat juosseet suorinta tietä omiin kotikoloihinsa talliin ja siitä lähtien olin vain avannut niille portin. Ne eivät ikinä erehtyneet, eivätkä jääneet aikailemaan, joskin minun pitäisi kyllä alkaa taas taluttaa niitä vanhanaikaisesti kun tulisi kevät ja vihreä ruoho alkaisi tuoksua houkuttelevammalta kuin tallin lämpö. Tammat eivät olleet yhtä fiksuja, tai nälkäisiä. Ne minun piti taluttaa, ja Vaitoa en viitsinyt periaatteessa laskea kulkemaan vapaana. Sehän oli meidän vastuullamme.

Niiden rouskuttaessa heiniään riisuin loimet ja sitten jaoin kaurat ja tammojen lisärehut. Tallissa oli lämmintä ja rauhallista, hevoset mutustivat tyytyväisinä eivätkä suoneet minulle silmäystäkään kun lopulta lähdin ja sammutin valot. Niiden elämässä oli kaikki kunnossa, enkä voinut pahemmin valittaa omaanikaan. Koko syksyn olin stressannut, että miten selviäisimme tästä järjellä ajatellen uhkarohkeasta yrityksestä, mutta ensimmäisen puolivuotisen jälkeen olimme edelleen jaloillamme ja täysijärkisiä. Nyt ei sitten enää kestäisikään kauan kun asiat helpottuisivat. Voisin ehkä jo toukokuun alussa aloittaa työt valmiina lääkärinä ja sen jälkeen rahahuolet puolittuisivat. Miten minä odotinkaan sitä! Olin laittanut itselleni jonkinlaisen merkkipaalun tähän jouluun ja vuodenvaihteeseen, että jos tänne asti selviäisimme, selviäisimme lopustakin. Se oli ajanut minut lukemaan hulluna koko syksyn, tavoitteellisen ratsastuksenkin kustannuksella. Sillehän olisi kyllä aikaa sitten myöhemmin.

Palasin sisään tyytyväisenä hymyillen ja hyräillen Jouluyö, juhlayötä. Maru oli tietenkin ollut mukanani ja nyt kuulin olohuoneesta älähdyksen, kun se oli juossut suoraa päätä sinne. Ehdin ovelle juuri ajoissa näkemään, miten Vesku oli pongahtanut ylös sohvalta ja piteli lautasta, jonka päällä oli mitä ilmeisimmin tilaamani kinkkuvoileipä. Maru tiesi paremmin kuin olla rohmuamatta pöydältä, mutta se ei oikein ollut vielä tajunnut, että olohuoneen matala pöytäkin oli pöytä. Joulukuusenkin hahmottamisen kanssa sillä oli ollut hankaluuksia. Ei se ollut yrittänyt kaataa sitä, eikä luojan kiitos pissiä sen juurelle, mutta se oli istunut pitkät ajat sen juurella tuijottaen hievahtamatta oksien väliin. Ehkä se odotti näkevänsä siellä oravan tai jotain.

- Kiitos, sanoin, otin lautasen ja istuin Veskun viereen. Olin yhtäkkiä kammottavan väsynyt. Rakastin joulua, mutta jouluaattoisin oli aina niin paljon tekemistä.
- Mennäänkö nukkumaan? ehdotin, puoliksi leikilläni.
- Ei vielä, Vesku sanoi ja rutisti minut voileipineen kaikkineen kainaloonsa. – Se räsypokka. Mä en suostu menemään sänkyyn ennen kuin me ollaan pelattu.
- Äh. No, ehkä mä piristyn kun saan ruokaa. Ja hei, mun täytyy käydä vastaamassa kaikkiin joulusähköposteihin. Jos mä vastaan niihin vasta joulun jälkeen, se on yhtä tylsää kuin myydä joulukukkia välipäivinä. Katseeni pyyhkäisi isoa joulutähteä, jonka Juha ja Saara olivat eilen tuoneet, ja joka nyt komeili sohvapöydällä.
- Munkin varmaan pitäisi, Vesku arveli ja nousi hakemaan meidän kummankin läppärit. Siinä me sitten istuimme jouluiltaa rinnatusten, kumpikin kone sylissä,

Kiie oli vastannut, hän kirjoitti tulevansa uudeksi vuodeksi ja menevänsä ensalkuun Jinnan luo. Melkein kiljaisin ääneen, ja sitten kiljaisinkin.
- Kiie menee Jinnan luo asumaan, selitin Veskulle.
- Miten kätevää, hän mumisi.
Krisu ei ollut vastannut, mutta vilkaisin hänen aiemman viestinsä uudelleen, kun olin vastannut kaikille koulukavereille. Ei siinä ollut mitään yleistä allekirjoitusta, ja osoite oli hotmail. Ei vinkkiäkään siitä, missä päin maailmaa hän oli.
- Krisu toivottaa hyvää joulua, kerroin Veskulle, saadakseni selville, kuunteliko hän minua ollenkaan.
- Kiva, kuului vastaus. Minua nauratti. Mutta siihen mennessä, kun olin hellämielisesti vastannut äidillekin ja kerroin siitä, hän oli kuulolla.
- Reipas tyttö, hän sanoi.


2.

Pyhien jälkeen lapset katsoivat hyväksi saada vesirokon, ensin toinen ja sitten toinen. Mikäs siinä, oli tietysti oikein ajattelevaista niiltä, että hankkivat sen nyt, kun minä olin joka tapauksessa kotona. Hevosten liikutus vähän kärsi, kun en uskaltanut niitä sentään yli tunniksi jättää keskenään sisään sairastamaan, mutta koulutehtäviä pystyin tekemään aika hyvin, kiitos television. Tietenkin tytöt katsoivat vain opettavaisia ohjelmia… tai oikeastaan en kyllä jaksanut välittää. Viikon loppupuolella ne katsoivat jo melkein mitä tahansa, mitä levyiltä ja nauhoilta löytyi. Viikon loppupuolella aloin myös itse hiljaa ja vähitellen kiivetä seinille. Ensin oli mennyt hyvin, olin vanhalla rutiinilla päässyt uppoutumaan omiin hommiini huolimatta vieressä pauhaavasta tohtori Sykeröstä ja jatkuvista keskeytyksistä kun tyttöjä kutitti ja oli jano ja nälkä, mutta ennen pitkää se alkoi rassata. Aloin tunnistaa itsessäni mökkihöperyyden oireita ja riemuitsin kun tuli lauantai ja Veskun vapaapäivä.

- Mä voin mennä aamutalliin! ilmoitin iloisesti aamukuudelta.
- Hullu, mutisi Vesku ja veti tyynyn päänsä päälle.
Minä en tuntenut itseäni ollenkaan hulluksi. Vedin päälleni collegehousut ja topin, joissa olin suunnilleen asunut kuluneen viikon – no, toppia olin kyllä vaihtanut – ja sitten seuraavaksi pilkkihaalarin. Maru pyöri innoissaan jaloissani kuistilla ja sitten astuin onnellisena ulos kirpeään, pilkkopimeään aamuun. Vieläkään ei ollut lunta, mutta minä kuvittelin tuntevani lumen tuoksun. Sitä oli kyllä luvattu lähipäiviksi.

Hevoset kolistelivat pystyyn ja räpyttelivät silmiään, kun sytytin valot. Olin päässyt yllättämään ne, mutta Vaito kyllä oli sekunneissa hereillä ja kolautti kaviollaan karsinansa ovea. Sen mieleen olisi ollut herätys, jossa valot sytytettiin heinäsylys kainalossa ja se pääsisi heti aamiaiselle. Onneksi Niki ei ollut ottanut siitä oppia, vaikka ahmatti olikin. Kolautin Vaiton ovea nyrkilläni ohimennessäni ja jatkoin tallin toiseen päähän repimään kullekin vähän heinää avatusta paalista. Pääosin ne kyllä söivät heinänsä ulkona tarhoissa paaleista, mutta meistä oli hyvä antaa vähän korsirehua kaurojen alle.

Minusta viisi hevosta oli edelleen vähän, olisin voinut hoidella enemmänkin, mutta en toki halunnut haalia niitä lisää vain jotta saisin lappaa enemmän kikkareita, eikä useampia olisi ehtinyt liikuttaa. Kulutin sen sijaan vähän laatuaikaa tähän rauhaan ja hiljaisuuteen. Hevosia ei syyhyttänyt eikä niiden rupia tarvinnut rasvailla ja oli paljon helpompaa antaa niille kauraa eteen kuin keittää siitä puuroa. Viivyttelin ja harjasin Katrinan ennen kuin loimitin sen ja muut. Kaikkia en sentään viitsinyt harjata näin aamutuimaan. Muille tulisi kuitenkin ohjelmaa myöhemmin päivällä, mutta Katrina oli oloneuvoksetar, jolla ei ollut muuta virkaa kuin näyttää kauniilta ja syödä ja kasvattaa varsaansa. Nykyään se ei enää luimistellut minulle, mutta ensimmäiset kuukaudet se oli ollut hyvin ylemmyydentuntoinen ja hapan. Oikeastaan vasta, kun varsa oli haettu pois, se oli alkanut osoittaa huomaavansa, että minäkin olin muutakin kuin ruokaa jakava robotti.

- Kaunis, sanoin sille, ja silitin sen silkinsileää, kapeaa, mustaa turpaa. Se liikautti hiukan korvaansa ja katseli muualle, mutta se oli totta. Se oli oikea rotuhevonen, ja niin pahalta kuin se kuulostikin oli sen jalkavamma minusta oikeastaan hyvä juttu. Muuten sitä ei olisi laitettu siitokseen, tai sitä alettaisiin harkita ehkä nyt vasta.

Loimitin Kiiran seuraavaksi, huokaisten. En minä katunut sen ostamista, sekin oli nätti ja kiva hevonen, ystävällinen ja mukautuva ja täysipäinen. Jotain siitä vaan puuttui, se minun oli pakko nyt jo tunnustaa. Minä olin kuvitellut, että välillemme tulisi tietenkin heti samanlainen maaginen sidos kuin mitä Nikin ja minun, mutta niinpä ei ollut käynyt. Oli kai liikaa olettaa, että voisin löytää toisenkin elämäni hevosen, kun minulla kerran jo yksi oli. Edes sen siskosta, joskin välillä epäilin, olivatko Niki ja Kiira tosiaan sisaruksia. Ne olivat niin erinäköisiä. Musta ja kimo, toinen siro ja säpäkkä, toinen juureva turrukka.

Kiira pukkasi minua pehmeästi turvallaan ja minulle tuli huono omatunto. Ei ollut sen syy, että sillä riitti rajattomasti ystävällisyyttä kaikille ihmisille. Totta kai Niki oli vedonnut minuun, kun se oli tullessaan ollut sellainen kuin oli, syrjäänvetäytyvä hylkiö. Sehän oli ollut kuin hevoskirjoista, musta hevonen, joka luotti vain minuun. Minä en vieläkään tiennyt, mitä sille oli tapahtunut matkalla Villandeilta Suomeen, mutta oli epäoikeudenmukaista syyttää Kiiraa siitä, että sillä oli ollut helpompi elämä.
- Säkin olet kaunis, supatin sille ja sitten vein kaikki hevoset ulos.

Viivyttelin ulkona vielä hiukan. Marua ei näkynyt missään ja huutelin sitä vähän aikaa, sitten päätin ottaa asiasta ilon irti ja istuin huvimajan portaille tupakalle. Maru tuli saman tien, suu leveässä virneessä ja kieli roikkuen.
- Missä sä olit? Sä et saa kadota tolla lailla, sanoin sille ankarasti ja rapsutin sitä korvan juuresta. Jos muistin oikein, oli sen hurja emo Virossa ollut pienempi. Mikä lie sen isä sitten ollutkaan?

Mökkihöperyyteni ei parantunut yhdestä aamutallista, mutta ratsastaminen kaikessa rauhassa päivänvalossa iltapäivällä auttoi jo paljon ja kaiken kruunasi, kun Kiie soitti illalla.
- Mä ajattelin ilmottaa, että olen Helsinki-Vantaalla, hän sanoi viitsimättä edes esittäytyä. Eipä sillä niin väliä ollutkaan, puhelimeni tiesi kyllä kuka soitti.
- Kiie! sanoin ihastuksissani. – Justko sä tulit? Jinnalleko sä menet?
- Joo, odottelen tässä laukkuja, Jinnan pitäisi olla vastassa mua.
- Koska nähdään?
- Koska sä voit? Jos ei nyt tänään kuitenkaan.
- No ei kai. Kai sä olet ihan poikki matkustamisesta?
- Aika lailla, Kiie myönsi. – Ei tää lento mitään, mutta että mä pääsin lentokentälle asti tunturin yli, siinä menikin puoli vuorokautta.
- Huomenna?
- Hei, mun laukut… mä näen… mä soitan huomenna uudelleen, tänään mä aion ehkä vaan nukkua… jos Jinna nyt antaa…

Kiien ääni muuttui ähinäksi ja sitten hän suhautti vain pikaisen moin ja katkaisi puhelun. Kai hän kiskoi parhaillaan hampaat irvessä jotain mammuttimaista laukkua hihnalta.
- Kiie soitti, lausahdin tyytyväisenä.
- Pyydä se tänne uudeksivuodeksi, Vesku ehdotti.
- Mahtaako se haluta hautautua maalle semmoseksi juhlapäiväksi? Se on just palannut keskeltä ei mitään.
- Mistä sitä tietää? Ehkä sun seurasi houkuttelee?
- Piruiletko sä? kysyin uhkaavasti ja sitten katseeni osui Danniin, joka selasi matolla joululahjakirjaansa. – Me saadaankin ihanat uudenvuodenjuhlat aikaiseksi kahden rokonarpisen natiaisen kanssa.
- Meidän natiaiset on ihania vaikka ne olisi miten arpisia, Vesku sanoi.

En sitten kuullut Kiiestä kumminkaan mitään ennen kuin maanantaina, uudenvuodenaattona. Minäkään en ollut viitsinyt soitella, kun hän oli kerran luvannut. Tiedä vaikka hän olisi päättänyt nukkua vuorokauden tai pari matkaväsymystään, ajattelin, mutta totuus oli raadollisempi.
- Mä kuolen kankkuseen, meiltä karkas vähän mopo käsistä eilen…
- Olitte Jinnan kanssa pämppäämässä?
- No niin oltiin, ja ei sitten ikinä enää…
- No just niin, sanoin pettyneenä, ja sen lisäksi minua riipaisi yllättäen mustasukkaisuus. Kaksi parasta kaveriani siellä bailasivat kaupungin yössä suomatta ajatustakaan minulle. Olisinhan minäkin ehkä voinut lähteä mukaan, jos olisi vaan ehdotettu.
- Just niin mitä?
- Mä vaan ajattelin että jos te olisitte halunnu tulla tänne tänään, mutta ei kai tommosessa kankkusessa pääse liikkeelle, ainakaan pidemmälle kuin lähikapakkaan loiventavalle, sanoin aavistuksen verran loukkaantuneena.

- Älä murjota! Kiie nauroi. – Totta kai me voitais tulla sinne, mieluummin kuin mitään muuta! Leksakin on isällään.
- Täällä ei kyllä ole kuppiloita eikä värivaloja – ellei satu tulemaan revontulia tänne pohjoselle Uudellemaalle – täällä on vaan pimeyttä ja kaksi vesirokkoarpista lasta ja niiden väsyneet vanhemmat. Yritin edelleen kuulostaa loukkaantuneelta, mutta en minä enää ollut.
- Tiedätkö sä, mähän taisin kirjottaa sullekin, että mä meinasin tulla hulluksi siellä Jäämeren rannalla kylmässä, hiljasessa ja pimeässä.
- Niin kirjoitit, myönsin.
- No, eilen mä meinasin saada paniikkikohtauksen. Täällä on ihan liikaa hälinää ja meteliä ja ihmisiä! Mun täytyy alkaa totutteleminen paljon hitaammin…
- Tule toki meille maaseudun rauhaan, kutsuin.
- Niin oli aikomus. Millä bussilla teille pääsee?

Bussilla? Tukahdutin tirskahduksen.
- Ystävä rakas, teidän pitää ottaa juna. Tuutte Haarajoelle ja mä tulen hakemaan teidät.
- Jaa, en mä tajunnu että te asutte niin kaukana!
- Paikallisjunalla. Se on miljoona kertaa nopeampi kuin mikään bussi. Soitatte vaan kun lähdette kaupungista.
- Mihin aikaan me saadaan tulla?
- Hei, tai voinhan mä pyytää, että Vesku hakee teidät töistä tullessaan, keksin. – Jos te selviätte lähtemään neljään mennessä, se tuskin on paljon pidempään tänään.

Niin me sitten sovimme ja minä kutsuin Dannin ja Alissan luokseni.
- Alatteko te jo olla terveitä? kysyin.
- Kutittaa, Danni valitti.
- Mutta onko kipeä olo?
Alissa puisti päätään.
- Hyvä, sitten mennään käymään kaupassa. Menkää pukemaan haalarit päälle. Tai menkää vessaan ensin.

Vesku oli hoidellut kaupassakäynnit melkein koko viime viikon niin, että minäkin melkein kuvittelin saavani paniikkihäiriön kun päädyin markettiin lasten kanssa uudenvuodenaattona. Niin paljon ihmisiä, vaikka oli sentään maanantai ja kaiken järjen mukaan osan ihmisistä pitäisi olla töissäkin. Alkoon en ajatellutkaan uskaltautua, etenkään kahden ihmisten ilmoille pääsemisestä villiintyneen lapsen kanssa. Minulla ei olisi ehkä ollut varaa lunastaa meitä ulos sieltä. Olin kumminkin ostanut olutta ja siideriä ruokien lisäksi, ja emmehän me alkaisi kännätä kun rupiset lapset olivat kotona.

Meni lähemmäksi kuutta ennen kuin Vesku ja tytöt tulivat ja sitten kävi ilmi, että hekin olivat pysähtyneet käymään kaupassa.
- Uskomatonta tuhlausta, sanoin harmissani, kun näin heidän kantamuksensa, mutta se meni ohi, kun Kiie hyppäsi halaamaan minua.
- Terrrve kaverrri!
Halasin häntä lujasti. Yli puolitoista, melkein kaksi vuotta oli siitä, kun olimme istuneet hänen läksiäisiään, eikä sähköposti ja puhelin vaan voinut aina korvata kunnon halausta.

- Anna mä katson sua, sanoin ja irrottauduin. – Sulla on tummat hiukset, ja oisitko vähän lihonut?
- No hitto olen, mä en keksinyt enää muuta harrastusta kuin syöminen ja juominen, kun tää toinen ikitalvi siellä alkoi, Kiie nauroi loukkaantumatta.
- Mitä sä teit kaikille sun tavaroille? kysyin seuraavaksi. Kiiehän oli lähettänyt kokonaisen muuttokuorman edellään Norjaan. Ei niitä ainakaan lentomatkatavaroina tuotu takaisin.
- Annoin suurimman osan pois, Kiie sanoi ja kyykistyi sitten katsomaan Dannia ja Alissaa. Tytöt seisoivat rintarinnan tuijottamassa häntä, eiväthän he mitenkään voineet muistaa aikaa, jolloin Kiie oli joskus ollut lastenvahtina. Tai Danni, ei Alissa ollut silloin vielä ollut meillä.

- Mä en erota kumpi on kumpi, Kiie tunnusti.
- Dannilla on vähän vihreämmät silmät ja Alissalla vähän vaaleammat hiukset, Jinna opasti.
- No sitten mä tiedän. Kiie nappasi yhden mutrusuina tuijottavista tytöistä kumpaankin kainaloonsa ja Maru, joka oli jo pikaisesti tullannut hänen uuden tuoksunsa villiintyi täysin. Se epäilemättä kuvitteli vieraan aikovan ryöstää lapset. Alissa alkoi kikattaa ja Vesku nappasi koiraa kaulapannasta.
- Apua, sanoi Kiie säikähtäneenä ja laski lapset alas. – Peto.
Meni vähän aikaa, että Maru uskoi Kiien ystävällismieliseksi, se tuijotti häntä epäluuloisena koko ajan, kun kiersimme talon ja tallinkin.
- Otetaan ne jo sisään, sanoi Vesku kun sinne pääsimme. – Kohta voi alkaa rakettien lähettely, parempi että ne on sisällä silloin.

Keittiössä Kiie sitten lahjoi Marun jauhelihanokareella ja se lakkasi tuijottamasta ja seuraamasta häntä. Meillä oli ruoka-aineita vaikka muille jakaa nyt ja katsoin niitä vähän epätoivoisena.
- Näistä saisi vaikka ruokalistallisen ruokia… perustetaanko ravintola? Ei kun! Mä keksin!
Käännähdin päin Jinnaa ja Kiieä. – Leikitään kokkisotaa. Sä saat tomaatit ja jauhelihan, sä saat kinkkusuikaleet ja nakit ja mä…
- Mä en osaa kokata, tyrmäsi Kiie. – Mä osaan hädin tuskin keittää perunoita ja paistaa kalapuikkoja. Mikrossa.
- Sä saat sitten vihannekset, pilko ne. Vesku saa kermaviilin ja dippikastikepussin, organisoin.

- Mä osaan kokata ainakin yhtä hyvin kuin tekin, Vesku vastusteli, ja oli itse asiassa ihan oikeassa, ainakin jos minuun verrattiin, ja ilmeisesti Kiieenkin.
- Ole hyvä, jos kerran haluat ruveta hommiin näin työpäivän jälkeen, tarjosin. – Sä voit myöskin ottaa oluen ja heittäytyä sohvalle katsomaan… öö, Pikku Kakkosta.
- Mä juon mieluummin olueni täällä, Vesku ilmoitti ja sitten ryhdyimme hommiin. Käärimme nakkeja voitaikinaan ja paistoimme ja Jinna paistoi tulista jauhelihasoosia käärittäväksi tortilloihin. Vihanneksia dippaisimme, tosin kun Danni keksi, että Kiie pilkkoi porkkanaa, suikaleet alkoivat huveta vilkkaaseen tahtiin olohuoneen puolelle. Sellerit eivät kelvanneet.

Kiie kertoili juttuja ulkomaankomennuksestaan. Töissä hän oli kyllä viihtynyt, mutta eläminen siellä oli ollut hankalaa. Kesäisin ei nukuttanut koskaan ja talvisin ei olisi mieli muuta tehnyt kuin nukkua, niin hän kiteytti.
- Entäs ihmiset? kysyin. Oli tietysti mielenkiintoista kuulla kolmikuukautisesta päivästä ja yhtä pitkästä yöstä, mutta ihmiset olivat loppujenlopuksi kiinnostavampia.
- Ihan ok, Kiie sanoi kohauttaen harteitaan. – Mulla oli kauhean kiva työporukka ja kiva pikku kämppä.
- Seurustelitko sä? möläytin. Sekö Kiieä oli alkanut ahdistaa, yksinäinen elämä?
- Vähän aikaa, hän sanoi ja liikautti olkiaan uudelleen. – Mutta en mä siksi sieltä lähtenyt, se loppui jo kesällä kun Tine lähti etelään töihin.

- Etelään niin kuin Espanjaan? kysyi Vesku.
- Ei kun etelään niin kuin Bergeniin, Kiie tirskahti ja vilkaisi sitten äkkiä etsivästi ympärilleen. – Kuulkaas, mä voisin ottaa jotain juotavaa. Tää kokkaaminen alkaa janottaa. Kaikki kokit juo punaviiniä samalla kun ne leikkelee toisella kädellä vihanneksia.
- Täällä, Jinna sanoi ja kaivoi yhtä heidän tuomaansa kassia, joka oli unohtunut keittiön nurkkaan. Se kilahteli, kun hän nosti sieltä tumman pullon.

Kuudelta alkoi tosiaan kuulua vaimeita, etäisiä paukahduksia sieltä täältä, ei kuitenkaan kovin läheltä. Ehdimme syödä kaikessa rauhassa, hyvin ja hitaasti, ja jutella.
- Tää oli hieno idea, kiitos kutsusta, Kiie hymyili lopulta. Nyt kun hän oli jo käytännöllisesti katsoen tuttu, Alissa oli halunnut istumaan hänen syliinsä. Danni ei ollut ihan niin tuttavallinen.
- Miten teidän joulu meni? kysyin Jinnalta.
- Ihan niin kuin aina ennenkin, hän sanoi katsomatta minuun. Se tuntui oudolta, kunnes tajusin.
- Söitte, jaoitte lahjat, panitte Leksan nukkumaan ja sitten Ville jäi yöksi? älähdin. Jinna ei sanonut mitään ja minä yritin napata lausettani hännästä kiinni, vaikka myöhäistähän se tietysti oli. – Sori. Omapa on sänkysi.
- Ei me palata yhteen, Jinna sanoi. – Mutta on kyllä kiva, ettei me riidelläkään.
Minä en tiennyt mitä sanoa, etten kuulostaisi tätimäiseltä ja annoin katseeni vaeltaa ikkunaan. Sittenpä keksinkin, ponkaisin pystyyn innoissani, unohtaneena koko Villen.
- Katsokaa! Nyt sataa lunta!

Se oli oikeastaan vielä räntää, mutta alkoi siinä ihan katsellessamme muuttua valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi valokeilassa, joka ikkunasta valui ulos pimeyteen. Menimme koko porukka ulos ihmettelemään sitä ja Maru juoksi hulluna hiutaleiden perässä yrittäen haukkailla niitä suuhunsa. Danni ja Alissa ottivat siitä mallia, ja niin otin kohta minäkin, joskin lopetin kun Jinna alkoi nauraa minulle. Yllättäen vähän matkan päästä, lähimmän naapurin suunnasta, kohosi lumisateen keskelle raketti. Danni jäi mykkänä osoittamaan sitä ja lumihiutaleet unohtuivat. Lapset eivät olleet ennen nähneet ilotulitusta, eivätkä olisi nähneet nytkään, ellei naapurissa olisi aloitettu näin aikaisin. Keskiyöhön ne eivät takuulla jaksaisi valvoa vielä tänäkään uutenavuotena.

Me isommat jaksoimme. Avasimme puoliltaöin pullon kuohuviiniä ja kilistelimme juhlallisesti, toivotellen toisillemme mitä ihaninta, merkityksellisintä, yllättävintä, palkitsevinta ja niin edelleen alkavaa vuotta.
- Ja teille tervettä perheenlisäystä, lausui Kiie kilistäen ensin Veskun lasia, sitten minun.
- Mitäh? älähdin.
- Jestas, niitä varsoja mä tarkotin! Kiie korjasi salamannopeasti. – Tietysti!
- Ja lukuintoa sulle, koululainen, toivotti Jinna minulle. Se tuntui hyvältä ja tuli tosiaan tarpeeseen.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   29.3.15 20:00:31

Henriikat luettu ja nyt on taas tyhjä olo kun ne loppu :/ Loppuko ne siis kokonaan siihen kun ne lähti " häämatkalle"?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.3.15 20:41:28

Ainakin toistaseks kokonaan :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.3.15 16:51:35

3.

Lumi oli tullut jäädäkseen, ainakin toistaiseksi. Uudenvuodenpäivä kuulosti hiljaiselta – toki meillä oli lähes aina hiljaista, iso tie portin takana ei ollut kovinkaan iso tai vilkas – mutta lumi teki hiljaisuudesta silti erilaisen. Se jotenkin ihan imi ääntä. Hevosetkin tuntuivat äkkiseltään ihmettelevän sitä ja minun piti käydä lakaisemassa tammojen paaleista lumihuput pois päältä, sillä ne eivät äkkiä muka uskaltaneet lähestyä sitä muuten. Poikia ei häirinnyt, ketään kolmesta. Vaito heittäytyi selälleen nauttimaan lumesta ja mietin, olisiko sille pitänyt jostain löytää loimi. En tiennyt, omistiko se semmoista, enkä ollut viitsinyt ruveta penkomaan Lotan ja Sofian varustearkkua. Toisaalta sillä oli upea talvikarva eikä pahasti tuullut, se varmaan pärjäisi ihan hyvin. Oli se pärjännyt syksymmälläkin, kun lunta oli pari viikkoa ollut.

Hiljaista oli aamuyhteentoista asti, sitten Vesku käynnisti traktorin, pienen lelunsa ja alkoi aurata auki kulkureittejä. Lunta oli kaikkiaan tullut ehkä kymmenen senttiä, joten siinä kahlaaminen ei ollut mitenkään ylivoimaista, mutta helpottihan se sitten kulkemista. Etenkin autojen. Minä siirtelin niitä kuuliaisesti pois tieltä, kun Vesku aurasi parkkipaikkaa talon eteen. Hän oli huvittavan näköinen istuessaan pipo melkein silmillä ja erittäin keskittyneen näköisenä. Hyvä, ettei kieli liikkunut suupielestä toiseen, kun hän viimeisteli ”parkkipaikan” kulmia.

Kun hän lopulta sammutti traktorin ei pörinä loppunutkaan. Se vain kuului ihan eri suunnasta, talon takaa. Veskun korvat varmaan soivat vielä, sillä hän ei näyttänyt sitä kuulevan, mutta minä juoksin talon kulmalle katsomaan. Hevoset liikehtivät rauhattomasti omissa aitauksissaan ja kaukana laitumien takana pörräsi moottorikelkka tai jokin vastaava. Ei kauhean kaukana, eivät meidän laitumemme sentään monen kilometrin mittaisia olleet, mutta talon kulmalta katsoen olisin voinut vannoa, että liian lähellä. Sitten se katosi näkyvistä kauemmaksi, pellot kumpuilivat sen verran, ettei sitä voinut enää nähdä.

Puhisten palasin sisään, missä Jinna ja Kiie ja Danni ja Alissa söivät brunssia, ja Maru tietenkin. Sitä ei ollut saanut ulos enää sen jälkeen, kun Jinna oli ruvennut tekemään lämpimiä voileipiä ja uunista leijui vielä edellisiltaisten tortillojen tuoksu.
- Haluuko joku ratsastamaan? kysyin.
- Hyi, ulos kylmään lumeen, sanoi Kiie heti.
- Mutta valosaan kylmään lumeen.
- Jos sä haluat seuraa niin voin mä, Jinna lupautui. – Tietysti jos lainaat kamoja. Mä tulin juhlimaan uutta vuotta ja ne kamppeet ei ehkä ole ihan kelvolliset.
- Mä voin pysytellä lapsikultien kanssa täällä sisällä lämpösessä, Kiie lupasi ja suukotti Alissaa poskelle. Tyttö oli taas kiivennyt hänen syliinsä. Mietin joskus, tunsiko Alissa itsensä ulkopuoliseksi tai huonommaksi kuin Danni. Useimmiten päädyin siihen, ettei, ainakaan vielä, mutta miten voisin olla varma? Ainakin sillä olisi loistava syy ruveta murrosikäisenä kauhuteiniksi, olihan se joutunut vanhempiensa hylkäämäksi pikkuruisena.

Lähdimme syötyämme kaikki kolme vähän kahlaamaan ratsain lumessa, Vesku ja Jinna ja minä. Jinna oli melko lailla ihastunut Kiiraan.
- Tää on niin kiltti ja turvallinen, vaikka on niin nuori, hän ihasteli taas kerran.
- Se on tänään viisi, tajusin. – Tänään on kaikkien hevosten syntymäpäivä.
- Musta se on typerää, Jinna tuhahti.

Suunnatessamme Musti kärjessä kohti valkoista lakeutta aurinko alkoi paistaa ja muutamassa minuutissa silmiäni alkoi kirveltää.
- Mä tulen lumisokeaksi, ähkäisin ja pyyhin niistä valuvaa vettä hihoihini.
- Älä valita vaan nauti, Vesku komensi. Niinpä aloin siristellä ja hetken kuluttua alkoi tuntua paremmalta. Ratsastimme jonossa sille pelto-osuudelle, jolla olimme syksyllä laukkailleet. Sen tiesimme tasaiseksi, vaikka kaikki, ihan kaikki, näyttikin nyt tasaiselta. Tiesin kuitenkin, että muiden kumilakeuksien alla oli kumpareista, kynnettyä maata. Itse asiassa ihan lähellä oli rivi mustia multaläikkiä, kuin jokin olisi kyntänyt hankea. Tarkemmin kun katsoin näin jäljet, vanan kuin ladun. Se helvetinkone, jonka olin aamummalla nähnyt, oli mennyt siitä.

- Mikä tosta on mennyt? kysyin Veskulle ja osoitin jälkeä.
- Moottorikelkka? hän ehdotti.
- Niin, saatto olla. Mä näin sen aamulla.
- Tai mönkijä. Mä näen sen nyt, sanoi Vesku ja tuijotti kaukaisuuteen. Hiljainen mutta voimistuva pörinä alkoi surista minunkin korvissani. Pieni musta piste kasvoi suuremmaksi, katosi välillä jonkin metsäsaarekkeen taakse ja palasi näköpiiriin.

- Me voidaan ehkä siirtyä kauemmas, jos se palaa tätä samaa polkua, ehdotin. Jos hevoset olivat näyttäneet levottomilta kun se oli ohittanut tarhat satojen metrien päästä en halunnut kuvitella, mitä ne tekisivät sen tullessa suoraan kohti.
- Mennään, Vesku sanoi ja siirsi Mustin ripeään raviin kohtisuoraan kauemmas kelkan urasta. Hoputin Jinnan seuraamaan heitä ja jäin itse viimeiseksi, ja pian olimme jo kaukana, laukkapellon laitamilla. Siinä pysähdyimme ja kääntyessäni katsomaan taaksepäin näin kelkan jo ohittavan sen kohdan, missä kuvittelin meidän äsken seisseen. Paitsi ettei se ollutkaan kelkka, siinä oli pyörät.

Laukkasimme rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä pellon pariin kertaan päästä päähän, kunhan ensin olimme kävelleet reitin, varmistaen, ettei sinne ollut yön aikana ilmestynyt mitään kaivantoja. Jinnakin innostui, vaikka oli ensin näyttänyt hyvin empivältä. Hänellä ei ollut mitään luottamusta itseensä ratsailla ollessaan. Hänen ehdotuksestaan otimme pari rundia lisää.
- Nyt riittää, mulla alkaa paikat kipeytyä, hän sanoi sitten.

Olin jo vauhdin huumassa unohtanut moottorihirviön ja sitä paitsi olimmekin melkein omilla maillamme jo taas, kun se yhtäkkiä lähestyi meitä kuin olisi vaaninut kyyristellen jossain. Nappasin Nikin ohjista tukevan otteen ja vaikka se tanssikin, se tanssi paikoillaan. Musti oli myös Veskulla aika hyvin hanskassa, vaikka se nousikin takajaloilleen, ei kauhean korkealle, mutta kuitenkin. Jinnasta ja järkevästä Kiirasta en ollut niinkään huolissani, mutta eikös vaan Kiira ollutkin se, joka pelästyi tosissaan. Se otti paikoiltaan valtavan loikan ja oli muutamassa sekunnissa jo monen metrin päässä. Valitettavasti se oli paniikissa valinnut sen suunnan, mihin mönkijä oli menossa, kuin jänis joka jää auton eteen juoksemaan. Näytti siltä, kuin kuski olisi yrittänyt jahdata ratsukkoa, enkä voinut ymmärtää kuka voisi olla niin idiootti – tai ilkeä.

Musti pomppi edelleen pystyyn, mutta aina vaan matalammalle.
- Mä menen niiden perään, sanoin nopeasti ja käänsin Nikin ravaamaan Kiiran perään. Lujempaa en uskaltanut, kun en tiennyt mitä oli lumen alla, enkä tiennyt sitäkään, pysyisikö Niki hallinnassani jos antaisin sen yrittää laukata Kiira kiinni. Kaukaa näin, miten Kiira laukkasi omien laitumiemme ohi ja sitten kohden naapurin tonttia. Kaikki tuntui tapahtuvan siinä heidän ja meidän rajalla: Kiira päätti äkkiä väistää vastaan tulevaa paju- ja vadelmapusikkoa, vaikka se ensin oli näyttänyt aikovan suoraan sen läpi. Jinna ei ollut varautunut käännökseen vaan tipahti pusikon juureen. Ohjat hänellä näköjään oli käsissään, mutta vain hetken, sillä kun vehje jatkoi matkaansa suoraan heitä päin, Kiira riistäytyi kauhuissaan irti.

- Onko se ihan hullu? Yrittää tahallaan ajaa päälle? kuulin Veskun huutavan tuohtuneena takaani. Hän ja Musti olivat lähteneet ravaamaan peräämme. Siltä se tosiaan näytti. Mönkijä meni suoraan päin lumessa möyrivää Jinnaa, mutta teki sitten yhtä jyrkän käännöksen kuin Kiirakin ja kurvasi ohi. Sitten se yhtäkkiä kurvasi taas ja sujahti pusikkoon.

Jinna kiroili kuin merimies kun pääsin hänen luokseen. Lempeät siniset silmät leimusivat paremminkin mustina ja hän puhisi kuin olisi juuri juossut maratonin.
- Mä… menen tappamaan… väännän niskat…
Sen verran sain selvää, ennen kuin hän harppasi lumeen jääneisiin uriin ja alkoi harppoa eteenpäin niitä seuraten. Hän oli lumen peitossa lainaamani kypärän nupista nilkkoihin ja varmaan alemmaskin, loppu vaan hukkui hankeen. Ennen kuin hän astui pensaiden väliin, missä näin lähempää katsottuna olikin hyvä väylä vaikka auton mennä, saati jonkin pienemmän, hän pysähtyi kääntäen katseensa siihen suuntaan, mihin Kiira oli kadonnut.
- Mä menen sen perään, lupasin, ja jatkoimme molemmat matkaamme. Vesku seisautti Mustin vähäksi aikaa epätietoisen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt mihin lähteä, mutta meidän peräämme hän tuli.

Kiiraa ei tarvinnut onneksi etsiä kaukaa. Se oli kaiketi hiljalleen hidastanut, kun moottorin ääni oli lakannut kuulumasta sen kintereiltä, ja jossain vaiheessa sitten päättänyt palata katsomaan kavereitaan. Se käveli rauhallisesti halki pellon, satula vähän vinossa ja ohjat roikkuen toisella puolen kaulaa niin, että se potkaisi niitä joka askeleella. Ohjasin Nikin sen eteen niin, että se pysähtyi ja tartuin ohjalenkkiin. Kiira näytti ilahtuneelta, ellei helpottuneelta, kun se oli tultu pelastamaan lumierämaasta, sen kaula oli hiestä kiharalla ja höyrysi, sen silmäripset ja turpakarvat olivat muuttuneet pikkupakkasessa valkoisiksi.
- Raukka parka, mumisin, sipaisin sitä niskasta ja käänsin Nikin. Kiira seurasi kiltisti.

Vesku pysäytti Mustin taas Anttilan tontin rajalle.
- Ehkäpä mä odotan Jinnaa tässä, hän sanoi.
- Mun on parasta viedä Kiira sisään ennen kuin se jäätyy, sanoin. Olisin itsekin mielelläni jäänyt odottamaan, etenkin kun olin kuulevinani painokasta sananvaihtoa pihalta, mutta Kiiraa ei auttanut seisottaa siinä.

Yritin kuvitella mitä ihmettä Jinna mahtoi sanoa Anttiloille. Hän oli maailman kiltein ja ystävällisin, mutta en ollut nähnyt hänen silmiensä milloinkaan salamoivan tuolla tavoin kuin äsken. Toisaalta en ollut ennen myöskään nähnyt, että hänen ylitseen olisi yritetty ajaa. Hyppäsin Nikin satulasta tallin ovella, nostin jalustimet satulan päälle ristiin ja sujautin ohjat niiden alle.
- Menehän siitä, kehotin, ja se käveli tottelevaisesti omaan boksiinsa. Se sai odottaa siellä sen aikaa, että sain Kiiralta varusteet pois ja löysin sille Mustin coolerin päälle. Tammasta ei näkynyt paljon muuta kuin pää ja jalat sen alta.

Olin saanut Nikinkin riisuttua ja olin tunnustelemassa Kiiran jalkoja, kun Jinna ja Vesku ja Musti tulivat.
- Mitä siellä tapahtui? kysyin oitis. Tuskin maltoin odottaa raporttia. Jinna oli edelleen luminen, mutta nyt hän jo nauroi. Jätin Kiiran sikseen – sen jaloissa ei tuntunut mitään patteja eikä ruhjeita – ja aloin harjata häntä puhtaaksi lumesta. Hän kuitenkin jatkoi vain kihertämistä vielä hyvän aikaa, saamatta lausuttua selvää sanaa. Lopulta hän henkäisi syvään ja pyyhkäisi vuotavia silmiään.
- Hy-hysteriakohtaus taisi yllättää, hän sanoi anteeksipyytävästi.
- Siltä näyttäisi, vähän aikaisemmin sua ei naurattanut juurikaan.
- Voi että mä suutuin!

Katsoin kiinnostuneena, miten nauru katosi ystäväni kasvoilta ja hän alkoi taas näyttää kiukkuiselta.
- Ne oli ostaneet mönkkärin joululahjaksi sille ipanalle, hän tuhahti.
- Aadalleko?
- Ei kun se oli poika, ehkä joku neljän-viidentoista. Juippi oikeen, naureskeli vaan kun mä menin syyttämään sitä murhayrityksestä.
- Kuristitko sen?
- No en käyny käsiksi, se oli mua isompi. Mutta räyhäsin mä niin, että vanhemmatkin tuli pihalle katsomaan, että kuka hullu siellä mesoaa.
- Mitäs sitten?
- Sitten mä vedin henkeä ja pidin luennon siitä, miten hevosten lähistöllä on liikuttava tommosten helvetinkoneiden kanssa. Ettei tarvitsisi liikkua hevosten lähellä ollenkaan. Poitsu senkun naureskeli, mutta sen vanhemmat kyllä otti vakavasti, kun mä sanoin sen jahdanneen mua ja Kiiraa sillä.

- Lupasiko ne, että se parantaa tapansa?
- Lupasi, vanhemmat siis, ja siinä vaiheessa poju alkoi mämmättää, että ei se ollut ollut yleisellä tiellä eikä teidän mailla. Arvaa mitä mä sanoin, Jinna tirskahti.
- No?
- Että sepä sitä lohduttaakin kun joku hevonen on potkassu mäsäksi sen rakkaan rakkineen, tai mikä vielä parempaa, sen typerän pään, ja isä lupasi ottaa siltä avaimet pois.
- Loppu kuulostaa hyvältä, huokaisin helpottuneena.

Kukaan ei kuitenkaan ollut ottanut mönkijän avaimia pois naapurin pikku huligaanilta. Seuraavana aamuna hän meni pöristen taas pitkin hankea laitumien takana, mutta ei onneksi tullut sen lähemmäksi. Satuin näkemään hänet hakiessani keittiöstä lisää kahvia, mutta en oikein voinut lähteä juoksemaan hänen peräänsäkään. Ei hän edes ollut meidän tontillamme vaan pois myymillämme pelloilla. Hevoset katsoivat, mutta näyttivät muuten rauhallisemmilta kuin edellispäivänä ja päätin ottaa asian rauhallisesti ja positiivisella mielellä. Oli kai oikeastaan hyvä, jos ne siedättyisivät tuommoiseenkin vehkeeseen. En kyllä uskaltaisi lähteä pellolle laukkaamaan tänään, jos tuo pörräisi siellä, mutta ensi viikolla alkaisi taas lapsilla koulu, sitten minulla olisi aikaa päästellä siellä, ellei lumi sulaisi ennen sitä. Sitä paitsi, ehkäpä naapurin poika oli ottanut opikseen Jinnan saarnasta, ehkä hän pysähtyisi ja sammuttaisi moottorin hevosen nähdessään.

Sen tarkistaminen jäi myöhemmäksi. Minä palasin lukemaan, sillä olin päättänyt yrittää suorittaa yhden sellaisenkin tentin, jonka kurssilla en itse asiassa ollut vielä edes ollut. Se kuitenkin perustui pelkkään aineistoon eikä kurssilla ollut labraharjoituksia tai läsnäolopakkoa, joten voisin yrittää. Havahduin vasta, kun Vesku soitti kysyäkseen, olinko mahdollisesti hakenut jo tytöt hoidosta vai toisiko hän ne tullessaan. Kello oli neljä ja olin edellisen kerran nostanut pääni kirjasta kun olin hakenut keittiöstä sen kahvikupillisen aamupäivällä.
- En, mä en ollenkaan huomannut, että kello on näin paljon… mutisin ja pyörittelin jumiutuneita olkapäitäni.
- Okei, mä haen ne tullessani, hän sanoi vain. Minä nousin ja venyttelin. Olin ajatellut ratsastaa Nikillä päivällä, mutta nyt alkoi jo hämärtää. Hitto, saakoon vapaan. Minun pitäisi kuitenkin tehdä jotain Kiiran kanssa, kun se oli kerran eilen laukannut itsensä henkihieveriin.

Kävin katsomassa ruokatilanteen ja totesin, että saisin aikaan ihan kelvollisen aterian koko perheelle laittamalla jämiä mikroon. Voisin siis vikkelään hakea Kiiran ja ratsastella hetken, ennen kuin Vesku ja tytöt tulisivat. Maru, joka oli kai maannut jaloissani koko päivän, riehaantui kerta kaikkiaan tajutessaan, että olin lähdössä ulos. Se liukasteli eteisessä tanssiessaan ympärilläni ja kun avasin ovet ulos asti se loikkasi kaikki portaat kerralla, kuistilta suoraan pihalle. Voi, miten hyvä olikaan, että olimme saaneet hommattua tämän tilan! En voinut kuvitella Marua kerrostalossa kaupungissa.

Olin laiska ja hain mukaani tallista Kiiran suitset. Vaihdoin ne sille päähän tarhassa ja kiipesin sitten loimen päälle selkään. Palautteluratsastus sujuisi vallan hyvin näinkin. Vesku oli jättänyt kentän auraamatta, joten teimme sinne kauniita kuvioita, uran ja pyöreitä voltteja niin, että jälkemme alkoivat näyttää pitsiltä. Kun en raaskinut sotkea enempää käänsin Kiiran pois kentältä ja kiersin sen kanssa talon pariin kertaan, kunnes Vesku ajoikin jo pihaan.

Hän vilkaisi minua jotenkin oudosti, kun sanoin ruvenneeni lukemaan jo ylimääräisenkin tenttiin.
- Eikö sulle tavalliset riitä?
- Mä haluan saada ne pois tieltä. Mä haluan saada kaiken pois tieltä, naurahdin.
- Sä et tota menoa saa loppukeväänä enää tehtyä mitään. Palat loppuun. Jos sulla kerran nyt on aikaa jo ruveta lukemaan semmostakin, mitä ei ole pakko, niin lopeta hemmetissä.
- En mä enempää oikeen voikaan. Nyt mä kertailen vaan.
- Koska Siiri tulee taas meille?
- En mä tiedä, sanoin ja minulle tuli vähän huono omatunto. Olikohan Siirillä ollut kauhean tylsä joululoma? Hän olisi kauheasti halunnut tulla meille viime viikonlopuksi ja uudeksi vuodeksi, mutta vesirokon takia en ollut suostunut. Nyt se este oli kuitenkin jo poissa.

- Pitäiskö se pyytää loppuviikoksi? kysyin Veskulta.
- Päätä itse, sähän täällä olet kotona. Musta olisi kyllä terveellisempää, että sä leikkisit Siirin kanssa ja pitäisit vähän lukemistaukoa. Sä ehdit kerrata sitten lähempänä tenttejäkin.
- Okei, myönnyin, vaikka en pitänytkään hänen tavastaan kertoa, mikä minulle oli hyväksi.

Soitin kuitenkin Siirille, joka kuulosti riemastuneelta, kun kerroin, että vesirokko oli voitettu.
- Voi, mä tulen heti! Mä en kyllä tiedä, ehtiikö isi tuomaan… mutta mä kysyn heti kun löydän sen!
- Voin mäkin sut aamulla hakea, ellei sille sovi, lupasin, ja niin siinä kävi, että vein ensin aamulla Dannin ja Alissan hoitoon ja ajoin sitten Nurmijärvelle. Heitin matkalla kuvaannollisesti ikkunasta mietteet tenteistä, samalla kuin tupakantumpin. Vesku oli ottanut mersun ja silmiini oli ihan sattumalta osunut aurinkolipan takana lymyilevä tupakka-aski, josta löytyi yksi vanha, rutistunut tupakka. Melkein olisin voinut heittää sen pois sytyttämättäkin, niin vähän siinä oli makua, mutta vedin kuitenkin muutaman henkosen.

Siiri oli yksin kotona, ja tunsin lievää pettymystä. Olisi ollut kiva nähdä hänen vanhempansakin, mutta ehkä sitten sunnuntaina, tai koska tyttö jollain konstilla toimitettaisiinkaan toiseen suuntaan
- Mitä kuuluu? kysyin rutiininomaisesti ja vasta sitten katsoin tarkemmin. Siiri oli käynyt kampaajalla. Pitkät vaaleat hiukset, jotka yleensä olivat jonkinlaisilla leteillä alkuosan päivää ja loppupuolella enimmäkseen hapsottivat eri suuntiin, olivat nyt lyhyemmät ja sileät ja toffeen ja kullan raidoittamat.
- Joululahja, lahjakortti kampaajalle, Siiri sanoi kärsimättömästi ja sipaisi hiuksiaan. – Mennään jo! Mulla on ikävä Kiiraa.

Saman tien katosi se outo tunne, että tyttö olisi yhtäkkiä vanhentunut pari vuotta sen jälkeen, kun viimeksi olimme nähneet Dannin synttäreillä. Hän saattoi yhtäkkiä näyttää teiniltä lapsen sijaan, mutta lapsi siellä oli vielä sisällä.


4.

Matkalla tenttasin Siiriltä kaikki kuulumiset, Alin tallin hevosista ja ratsastuskoululta ja tietysti Wiccasta.
- En mä ole sitä nyt käynyt katsomassa. Eikä mulla ole ollut tuntejakaan. Kaikki ratsastuskoulut taitaa olla kiinni joulun ja uudenvuoden välissä…
- Vieläkö Wicca ontuu?
- Aika lailla. Mahtaako se enää parantua ollenkaan?
- Jos se on on ontunut – laskin nopeasti kauanko siitä oli kun olimme nähneet sen klinikalla – viis kuukautta eikä ole yhtään parantunut niin mä ihmettelen, että sitä vielä pidetään hengissä, sanoin suoraan. Siiri näytti murheelliselta, muttei yllättyneeltä.

- Niin mäkin olen vähän ajatellut. Ei se kumminkaan näytä kipeeltä, se riekkuu tarhassa minkä ehtii, vaikka ontuukin. Voiko olla niin, ettei sitä satu, vaikka se ontuu?
- Mä en tosiaan tiedä, tunnustin. Mieleni teki sanoa, että kai se olisi mahdollista, mutta se oli toiveajattelua. Tosin, olisiko se kauheasti juossut ja riekkunut, jos se olisi ollut kipeä? – Mutta tuskin sitä voi ikinä ottaa tunneille, jos se ontuu kaiken aikaa. Johan siinä menisi ratsastuskoululta maine.
- Niin, Siiri huokaisi. – Voi kun te voisitte ottaa sen.
- Ei me voida, huokaisin puolestani vastaukseksi.

Siiri oli aika mukavaa seuraa. Vaivatonta. Hänelle saattoi jättää oikeastaan kaikki tallihommat, jopa Mustinkin ulosviemisen nykyään, ja hän toimitti niitä hiljakseen, omassa rauhassaan suurimman osan päivää. Olisin voinut oikein hyvin uppoutua lukemiseen loppuviikosta, mutta innostuin sitten siivoamaan varustehuonetta ja puhdistamaan tavaroita.
- Pesukone täällä olisi oikeinkin kiva juttu, ajattelin ääneen.
- Miksi ihmeessä? Siiri kysyi.
- Saisi pestä satulahuopia, ja pinteleitä, ja loimiakin…
- Mutta onhan teillä kai pesukone?
- Joo mutta kun mä pesen siinä yhden loimen niin meidän kaikki vaatteet on mustissa karvoissa. Se ei oo aina niin kivaa.
- Ostatte sitten semmosen, Siiri totesi itsestään selvästi ja minä huokaisin. Silläpä se tietysti selviäisi. Täytyi laittaa sana kiertämään sukulaisiin ja tuttaviin, että jos joku aikoi hankkia uuden, me voisimme ottaa vanhan. Tallipesukone ei ehkä pääsisi kovin korkealle hankintalistassa juuri nyt.

Lotta ja Heikki tulivat sitten tallille ja minä jätin Siirin heidän seuraansa. Heikki oli yrittänyt opetella ratsastamista Vaitolla, mutta ei siitä ollut mitään tullut. Nyt he aikoivat lähteä lenkille Lotan papan luokse, joka asui myös täällä kylällä. Heikki ratsastaisi ja Lotta taluttaisi ja takaisin he tulisivat siellä tallessa olleella reellä, nyt kun oli kerran lunta.
- Voisinko mä mennä mukaan? Siiri kysyi.
- Kävellen, joo.
Hän näytti pettyneeltä, mutta en tosiaankaan aikonut antaa hänelle yhtäkään hevosta sille reissulle. Ellei mönkijäjuttua olisi tapahtunut olisin voinut erehtyä lupaamaan Kiiran, mutta mitäs jos tiellä sitten tulisi samanlainen vastaan?

Siiri lähti kuitenkin. He laittoivat Heikin Vaiton selkään ja nuori mies näytti viihtyvän siellä erinomaisesti, kun Lotta talutti hevosta. He palasivat pari tuntia myöhemmin rekikyydillä. Vaito oli kyllä oikea monikäyttöhevonen.
- Haluaisinkohan mä suomenhevosen, hän harkitsi vakavana illalla. – Mä olen kyllä vähän ajatellut ponia, mutta voiko poneilla vetää kärryjä ja rekeä?
- Jos ne on opetettu siihen. Ja jos löydät tarpeeksi kevyen reen, ne taitaa olla yleensä aika painavia, arvelin.
- Okei, ehkä mä alankin katsella suokkeja sitten. Niillähän voi tehdä kaikkea. Saanko mä mennä nettiin?

Kun Juha haki Siirin kotiin sunnuntai-iltana, sain palata viihdyttämään itse itseäni. Tenttejä ja kirjallisten töiden palautustilaisuuksia oli ripoteltu pitkin tammikuuta niin, että pari-kolme kertaa viikossa sain käydä Helsingissä esittämässä ahkerointini tuloksia. Monet muutkin kurssikavereistani olivat pyhittäneet tämän viimeisen joululoman lukemiselle, mutta Simo oli töissä ja kertoi hiuksia nostattavia juttuja Marian päivystyspolista. Ihmettelin, miten hän oli päässyt sinne, takuulla Helsingin kiireisimpään paikkaan, kun oli kuitenkin vielä opiskelija, ja juttuja kuunnellessani päätin, että se olisi viimeinen paikka mihin itse ikinä halusin. Epäinhimillinen kiire ja pitkät vuorot eivät olleet sitä, mitä ajattelin haluta tehdä. Minä tahdoin, että minulla olisi rippunen energiaa jäljellä vielä kotiin palatessanikin. Simo vaikutti kuitenkin viihtyvän loistavasti.

- Ikinä ei tarvitse miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, aina siellä on seuraava jonossa.
- Oletko sä ehtinyt lukea ollenkaan? kysyin epäillen.
- Enpä juuri, mutta mä luen sitten kun lopetan työt.
- Valmistutkohan sä ollenkaan tänä keväänä?
- No jos en niin valmistun sitten syksyllä. Ne lupasi ottaa mut kesäksikin sinne, hän sanoi ylpeänä ja minä vilkaisin häntä tuntien lievää kunnioitusta. Täytyi olla erikoislaatuinen ihminen viihtyäkseen tuollaisessa myllytyksessä.

Tenttini menivät hyvin, siltä ainakin tuntui, ja se iso lopputyö, josta Elle oli tehnyt puolet ja minä puolet, me olimme olleet vakiintunut työpari jo monta vuotta, sai yksiselitteisesti arvosanakseen ”erittäin hyvän”. Oli vaikea olla räjähtämättä tyytyväisyydestä sen jälkeen, kun olimme sen kuulleet.
- Ellen mä olisi menossa töihin niin saisitte tarjota tuopit, tommonen ylvästely on sakotettavaa, Simo marisi sinä päivänä.
- Mun kukkaroni iloitsee ton kuullessaan, ilmoitin. Sen sijaan, että olisin vienyt Simon kaljalle ajoin kotimatkalla käymään Jinnan luona. Olin käynyt siellä usein nyt, kun ramppasin kaupungissa, joko mennessä tai tullessa, miten vain tenttien aikataulut sopivat Veskun ja hevosten aikatauluihin. Miilan ja Laurin luona en ollut käynyt, kun heidän lähistölleen ei vaan saanut autoa parkkiin, mutta Ilsen ja iskän luonakin olin pistäytynyt pari kertaa, kun olin liikkeellä niin myöhään iltapäivällä, että se porukka oli ehtinyt kotiin töistä.

Nyt oli kuitenkin aikaista ja olin varmistanut, että Jinnalla oli vapaapäivä. Hevoset varmaan pärjäisivät vaikka viipyisinkin pari tuntia kauemmin. Kiie tuli avaamaan ja halasi minua myrskyisästi, vaikkei ollut viikkoakaan siitä, kun olin viimeksi käynyt.
- Mä sain töitä, hän ilmoitti.
- Totta kai sä sait töitä, hölmö, tuhahdin. – Minkä paikan sä valitsit kaikista niistä mihin sua aneltiin?
- Tuu sisään niin mä kerron, hän sanoi ja kiskoi minut sisään.

Yllättäen Kiie aikoi mennä samaan pitkäaikaissairaalaan kuin missä Jinnakin oli. Hörpin mitään sanomatta kahviani, kun hän messusi hyvistä kulkuyhteyksistä ja ikälisistä. Ei Jinnalla sitten ollut mitään tekemistä asian kanssa?

Olin ollut vähän järkyttynyt tajutessani, että Kiie nukkui Villen sängyssä, tai siis että Kiie ja Jinna nukkuivat samassa sängyssä. Jinna oli potkaissut minua sääreen nähdessään ilmeeni.
- Älä ole hölmö, siinä on tilaa vaikka kolmelle, ja olohuone pysyy asuttavan näköisenä.
Se oli totta, samoin se, että Kiie nyt vaan tykkäsi tytöistä. Samoin se, että he olivat viihtyneet suunnattoman hyvin yhdessä heti ensi näkemältä, mikä oli tapahtunut vuosikausia sitten, paljon ennen Villeä. Mikä tilanne oli nyt, sitä en vaan tiennyt, enkä tiennyt saisinko kysyttyäkään. Olisiko minun asiani kysyä, kuuluisiko se minulle mitenkään, ja mikä tärkeintä, miten reagoisin, jos kysyisin ja he vastaisivat. Sitä kun en tiennyt, en uskaltanut kysyäkään.

Ei minulla minun tietääkseni ollut mitään ennakkoluuloja, mutta jotenkin ajatus siitä, että kahdella parhaalla ystävälläni oli ehkä meneillään jotain, mihin minä en mitenkään kuulunut, tuntui vähän haljulta. Jos he nyt olisivat päättäneet ruveta rakastavaisiksi, tai siis seurustelemaan, niin kai he nyt minulle uskaltaisivat kertoa?
- Mitäs sitten, jos jompikumpi teistä löytää kaupungilta jonkun ihanan tyypin ja haluaa… sittenkö teitä on kolme siinä sängyssä? ihmettelin miettiväisenä.
- Jaa-a, sitä pitää varmaan miettiä sitten jos niin käy, Jinna nauroi.
- Ootteko te käyneet ulkona sitten? Ja käyttekö te sitten homo- vai heterokapakoissa jos käytte? utelin.
- Vuorotellen, tirskahti Kiie. – Jessi-kulta, me ollaan vaan kavereita.

Hän katsoi minua huvittuneena, kai tajunneena täysin, miten ajatukseni kulkivat.
- Saisitte te olla ihan mitä haluatte, sanoin nopeasti. – Mutta kai te nyt mulle kertoisitte jos te rupeaisitte… olemaan yhdessä tai jotain.
- Tietysti, sanoi Jinna.
- Mikä on se jotain? kysyi Kiie otsaansa rypistäen ja kurottui antamaan Jinnalle suukon poskelle. Hetkeksi silmäni laajenivat, mutta he alkoivat molemmat nauraa niin, että olivat pudota tuoleiltaan. Vitsailivat, pirulaiset.
- En mä ehkä haluaisikaan tietää, mitä te teette sängyssä, jos jotain teette, sanoin arvokkaasti.
- Jos mä päätän hylätä kaikki maailman miehet mä lupaan kertoa sulle, Jinna lupasi.
- Leksankin?
- No sitä mä en hylkää ikinä, idiootti.
- Äh, tehkää mitä tykkäätte, sama se mulle, tuhahdin. – Kunhan vaan kerrotte jos mun tarvii ostaa kihlajaislahja tai jotain.

Ennen kuin luentoni alkoivat oli ollut hyvä tilata paikallinen eläinlääkäri käymään meillä. Niki ja Musti ja Kiira tarvitsivat rokotuksen ja pojat Vaitoa myöten raspauksen. Lotta oli saanut lukion valmiiksi ja oli nyt töissä odotellessaan kesän pääsykokeita ja Sofia oli tietysti koulussa, joten olin luvannut tuoda senkin Jutan käsittelyyn, kun nyt kerran kuitenkin olin kotona. Tiesin Jutan varanneen meille aamupäivän, joten olin hieman ihmeissäni, kun ei häntä kuulunut vielä kymmeneltäkään. Haahuilin tallissa harjaten putipuhtaiksi Nikiä ja Mustia, jotka olin aamulla jättänyt sisään, kun olin olettanut Jutan tulevan viimeistään kahdeksalta. Että ne kiilsivät.

Lopulta kuulin auton äänen. Maru oli sen kuullut jo aikaa sitten ja päästänyt pari matalaa haukahdusta, joten en yllättynyt. Jutta ajoi tapansa mukaan tallin oven eteen ja näytti hapsottavalta ja huohottavalta, kun menin ovelle vastaan.
- Sori että mä olen myöhässä! hän sanoi heti minut nähdessään, ottaessaan ison laukkunsa takapenkiltä.
- EI se mitään, sanoin, vaikka olinkin vasta manannut, ettei hän ollut voinut edes soittaa. Jutta oli kuitenkin sen näköinen, että oli joko herännyt korkeintaan kymmenen minuuttia sitten tai valvonut koko yön. – Kiireitä?
- Arvaa vaan! Tai älä arvaa, et usko kumminkaan.

Tullessaan sisään ja minun ottaessani Mustia käytävälle hän kertoi lisää.
- Mä sain virka-apupyynnön aamulla, poliisille oli ilmotettu eläinrääkkäystapauksesta tuolla syrjäkylällä.
- Hyi, ei kai hevosia? kysyin ja tunsin, miten niskakarvani nousivat pystyyn.
- Joo. Siellä on yks viinaanmenevä isäntämies, jonka mä kuvittelin myyneen kopukkansa jo pari vuotta sitten, kun ei se enää koskaan kutsunut mua käymään. Sen verran syrjässä, ettei siitä ikinä ohitsekaan tule ajettua.
- Sillä sitten oli kuitenkin vielä semmonen?
- Oli, ja se oli päättänyt lähteä sillä hakemaan yöllä pimeetä pulloa. Kaakki parka oli valjastettu melko lailla sinne päin, sillä oli perässä vanhat rattaat, joista toinen pyörä oli irronnut kesken matkan. Sitten se oli liukastunut ja mennyt rattaineen, ukkoineen kaikkineen ojaan ja ohimennyt sanomalehdenjakaja soitti poliisit apuun. Ukko löytyi parin metrin päästä hangesta sammuneena niin, että se lehdenjakaja kyllä pelasti sen hengen.

- Hyi, sanoin ja nielaisin suuhuni äkkiä nousseen karvaan maun. Tuo kuulosti lännenelokuvalta eikä rauhalliselta maalaiskylältä lähellä pääkaupunkia. – Miten niille kävi?
- Se hevonen ei päässyt enää ylös, oli väsähtänyt liikaa ja liian huonossa kunnossa, enkä mä tiedä mitä sille oli sattunut siinä kaatuessa. Nahka ainakin oli auki valjaiden alta ja se alimmainen aisa katkennut ja mennyt kyljestä sisään. Mun piti lopettaa se sinne ojaan. Ukko on kai sairaalassa.
- No on sullakin ollut aamu, puuskahdin.
- Kuule, se vaan paranee tästä. Jutta oli puhuessaan tutkinut Mustin päällisin puolin ja iski nyt sille kaulaan rokotteen. – Tää oli kai parasta rauhottaa raspaukseen?
- Voit sä kokeilla ilmankin.
- Tänään mulla ei ole energiaa, anteeksi vaan, Jutta sanoi ja kaivoi taas laukkuaan. – Pannaan tää mun piikkiin.

Hän laittoi rauhoitteen ja odotellessamme, että Musti alkaisi nuokkua, jatkoi tarinaansa.
- Mulle tuli aika ilkeä olo siinä kun ambulanssi oli vienyt sen ukon ja odoteltiin vaan kalustoa, joka tulisi siivoamaan sen hevosenraadon. Kun sillon, kun mua oli vielä kutsuttu sen luokse, sillä oli ollut hevosia enemmänkin. Kyllä mä tän muistin, Plitan, mutta vähän aikaa mun piti katsoa että oliko se sama eläin, kun se oli niin laiha.
- Älä nyt sano, että sillä oli kotona niitä enemmänkin.
- Oli sillä, kun me sitten niiden poliisien kanssa mentiin katsomaan. Kaksi muuta vielä. Laihoja ja siivoamattomia, mutta ei mitenkään kuoleman kielissä.
- Mitä niille sitten tapahtuu? kysyin tuohduksissani. – Kai se ukko joutuu vankilaan tai jotain?
- En mä siitä tiedä, mutta ei sekään siitä ojaan menosta ollut ihan kunnialla selvinnyt, ambulanssimiehet epäili, että sillä on saattanut lonkka murtua.
- No entä ne hevoset?

Jutta tökkäisi Mustia turpaan, totesi sen olevan puoliunessa ja alkoi sitten asetella suunavaajaa sen riimun päälle.
- Porvoossa on hevosten löytökoti, mutta se on tällä hetkellä ihan täynnä. Mulle tuli mieleen, että ettekö te ottaisi niitä tänne? Teillähän on tilaa.
- Meille? toistin. Tavallaanhan tuo oli looginen seuraamus siitä kaikesta, mitä Jutta oli kertonut, mutta yllätyin silti.
- Ei välttämättä pitkäksi aikaa. Kyllä sieltä Porvoostakin lähtee niitä hevosia eteenpäin. Mutta kun pitäisi ne nyt jonnekin saada siitä läävästä, missä ne nyt on, mieluummin vielä tänään, vaikka mä kyllä ruokin ja juotin ne. Poliisit lähti selvittämään että millä ne saadaan sieltä pois, mutta mä lupasin selvittää minne. Jos sä et huoli niitä niin mun pitää kohta pitää soittelutauko.

Eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoja.
- Entä jos niillä on jotain tarttuvia tauteja? kysyin kuitenkin epäröiden.
- Ei ne yskineet eikä mitään, ne oli vaan likaisia ja nälkäsiä. Ja te saatte tietysti niistä korvauksen.
- Sijaistalli, mutisin. Meillä oli pienenä ollessani ollut sijaislapsia, jalostinko minä nyt ajatusta ottamalla sijaishevosia? – Jos ne jättää tähän päähän tallia niin ehkä se onnistuisi…
- Tarviiko sun jutella Veskun kanssa? Jutta kysyi vilkaisten minua äkkiä.
- Tarvitsisi tietysti periaatteessa, mutta jos ne on kiire saada sieltä pois niin taitaa olla parempi, että me keskustellaan jälkikäteen.
- Hyvä. Mä soitan heti, tää on valmis, Jutta sanoi irrottaen suunavaajan Mustin päästä. – Siellä ei ollut oikeastaan mitään. Koska se on viimeksi raspattu?
- Melkein vuosi sitten, sanoin.
- Harvinaista.

Minä päästin edelleen uneliaan Mustin takaisin boksiinsa ja Jutta käveli sillä aikaa ulos soittamaan. Hän palasi ehkä viiden minuutin kuluttua.
- Ne ei oo saaneet vielä kiinni ketään, joka voisi hoitaa kuljetuksen heti. Teillähän on auto, eikö?
- On, huokaisin.
- Saisit tietysti laskuttaa matkakulut…
- Mennään, sanoin vain. – Kai niillä riimut on että ne saa kyytiin?
- En menisi vannomaan, jos sulla on ylimääräisiä niin ota mukaan. Mä soitan vielä eläinsuojeluvalvojalle ja kerron, missä mennään.
- Mä laitan karsinat valmiiksi.

Kärrättyäni turvetta ja heinää kauimmaisiin karsinoihin muista hevosista katsoen hain varustehuoneesta pari vaihtoriimua ja toivoin vain, että juoppoukon hevoset olisivat suunnilleen Mustin ja Nikin kokoisia. Enhän tiennyt niistä mitään, en rotua, nimeä enkä sukupuolta. Eipä se haitannut. Olin saanut sellaisen adrenaliinipaukun ajatellessani, että olisin pelastamassa eläinrääkkäyksen uhreja, että oli ihan sama vaikka ne olisivat aaseja. Vein Marun sisälle ja hain pakun avaimet. Periaatteessa se oli aina se auto, joka oli kotona ihan siltä varalta, että hevosille sattuisi jotain ja niitä tarvitsisi kuljettaa. Kuten nyt.
- Tuletko sä mun kyytiin vai omalla? kysyin Jutalta.
- Mä ajan omallani edeltä, sen kuin seuraat vaan. Ja ota se kilometrilukema muistiin. Niin hän sanoi ja käänsi oman autonsa tallipihalla.

Lähettäjä: sunnuntaisussu 
Päivämäärä:   30.3.15 20:06:11

mietinkin tässä eräänä päivänä, että tapahtuiko noilla joku mönkkäriepisodi.. ja sieltähän se tupsahti

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   30.3.15 21:44:26

Jäipäs jännään kohtaan ;)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.3.15 16:33:44

Jatkoa pääosassa henriikka 17?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.3.15 17:01:42

Henriikka 17
----------------------
5.

Matkaa ei ollut kuin viitisen kilometriä, mutta käännyimme pian meiltä lähdettyämme sellaiselle sivutielle, jota en ollut ennen edes huomannut. Se päättyi vanhan, rapistuneen talon pihaan. Ulkorakennuksen edessä seisoi traktori, joka näytti aloittaneen perusteellisen ruostumisen ja 80-luvulla, mutta mikään ei viitannut siihen, että paikassa olisi hevosia.
- Mä en näe mitään aitauksia, en heinäpaaleja, en lantalaa, sanoin ymmälläni Jutalle, kun olin hän oli pysäyttänyt autonsa traktorin taakse ja käveli luokseni.
- Aitaus on ollut tuolla takana, heinää on vähän tallissa, ja ainakin ennen lantala oli tallin takana, hän sanoi. – Sinuna mä kääntäisin auton jo ympäri, niiden ei tarvitse sitten heikoilla jaloillaan tasapainotella kun veivaat sitä.
- Hyvä idea, totesin ja sahasin pakun ympäri niin, että sen nokka oli jo metsään vievällä pihatiellä. Sammutin moottorin, avasin takaovet ja –luukun ja otin sivuovesta mukaan ottamani riimut ja narut.

Löyhkä ulkorakennuksessa, minne Jutta oli avonaisesta ovesta päätellen kadonnut, oli tyrmäävä. Jo ovella alkoi silmiä kirveltää ja mieli teki astahtaa askel taaksepäin eikä peremmälle. Tartuin nenästäni kiinni ja astuin sisään. Siellä oli pimeää, paitsi sitä valoa, mikä pienistä ikkunoista siivilöityi. Valjaita roikkumassa seinällä, sitten neljä karsinaa, joista kahdessa erotin tumman hahmon. Jutta oli ensimmäisessä karsinassa ja jutteli hevoselle kun pikkulapselle.
- Nyt se sullekin valkenee, kuulin hänen sanovan.
- Tässä sille riimu, sanoin ja ojensin Jutalle Nikin vanhan tarhariimun.
- Kiitos. Varo sitä harmaata, se on muistaakseni vähän häijy.

Toisen karsinan hevonen ei kuitenkaan yrittänyt tehdä mitään. Se oli liian keskittynyt heinänrippeisiin, mitkä epäilemättä olivat Jutan aamulla sille antamia. Kun se hetkeksi nosti kysyvän näköisenä turpansa sujautin sille riimun päähän ja sitten se jatkoi syömistään.
- Ei kai tässä sitten muuta kuin mennään, huokaisin.

Kumpikin hevonen pysähtyi ennen kynnystä, kun niitä olisi pelottanut mennä ulos kirkkaaseen valoon. Siitä huolimatta kumpikin lopulta suostui seuraamaan, ja sellaista intoa nousta hämärään kuljetusautoon olin harvoin nähnyt. Tuskin ne tajusivat pääsevänsä paikkaan parempaan, mutta todennäköisesti ahdas ja hämärä oli niille tutumpaa ja houkuttelevampaa kuin pihan avaruus.
- Sehän sujui näppärästi, sanoin tyytyväisenä ja suljin auton ovet. – Mitä ne oikeen on? Suokki ja lämppäri?
- Niin. Se kolmaskin oli lämppäri, tän harmaan emä. Ikivanha jo.
- Mä en ole koskaan nähnyt harmaata lämminveristä. Ruunikoita vaan.
- Nää olikin dinosauruksia ajalta, kun orloveja vielä tuotiin Suomeen.
- Orloveja, naurahdin. Olin kuullut niistä, Ilse oli kertonut, mutta minun mielessäni ne olivat tosiaankin verrattavissa dinosauruksiin.

Hevoset potkiskelivat hiukan matkalla, mutta oliko se protestointia vai tasapainottelua, sitä oli mahdoton sanoa. Perillä kotona oli enemmän vaikeuksia saada niitä autosta ulos kuin mitä oli ollut lastaamisessa. Tönimme ja kiskoimme ja houkuttelimme ja lopulta suokki suostui peruuttamaan ulos. Sen jälkeen harmaa oli helpompi saada, kun sen sai houkuteltua kääntymään heinätupon perässä. Etuperin se suostui kävelemään siltaa alas.
- Kerro nyt niistä jotain, sanoin Jutalle.
- Ensinnäkin ne ei ole varmaan koskaan nähneet juoma-automaatteja, Jutta sanoi ja painoi suokin karsinassa sille vettä kuppiin. Se kyllä tajusi heti, mikä oli homman nimi ja joi tyytyväisenä pitkiä kulauksia. Harmaa ei suostunut nostamaan päätään heinistä vaikka kuuli veden suhinan vierestään.

- Mitähän mä muistaisin? Jutta aloitti empien. – Siitä on ainakin kolme vuotta kun mä olen käynyt siellä viimeksi.
- Eikö sulle sitten tullut aikaisemmin mieleen käydä katsomassa niitä?
- No ei. Jos mä nyt mitään ajattelin niin ajattelin, että se Lindström on alkanut käyttää jotain muuta eläinlääkäriä, jos nyt on johonkin tarvinnut, tai tosiaan myynyt ne pois. Vanhahan se jo oli, oli sillä tekemistä kolmen hevosen kanssa.
- Ei kai se ollut raaskinut.
- Ei näköjään.

Hevoset olivat niin laihoja, että melkein päivä paistoi läpi, takkuisia ja saastaisia. Niiden jalat olivat kuivuneen ulosteen peitossa, takajalat aina hännänjuuresta asti enkä aikonut mennä nostelemaan niitä nähdäkseni oliko niillä kenkiä, en ainakaan ilman kumihanskoja. Kaviot olivat pitkät ja jouhet umpisolmussa.
- Mitkä niiden nimet on?
- Puhuri ja Vassili.
- Kai ne saa pestä? Siis eihän ne enää ole mitään… todistuskappaleita?
- Eiköhän ne saa, Jutta arveli. – Poliisit otti niistä kyllä valokuvat siellä, luulisi niiden riittävän todistuskappaleiksi. Voithan sä ottaa vielä, ennen ja jälkeen pesun. Tiedätkö sä hyvää kengittäjää?
- Tiedän tietysti. Eri asia vaan on, miten se ehtisi tulla niitä laittamaan.
- No mäpä yritän etsiä jonkun. Oletko sä kotona nyt vielä tän viikon?
- Perjantai-aamuna mä käyn vielä tentissä, mutta muuten olen, joo.

Siinä vaiheessa Jutta vilkaisi kelloaan ja ähkäisi.
- Mun olisi pitänyt olla seuraavassa paikassa tunti sitten. Kaikki menee nyt ihan sekasin näiden takia. Hei, voinko mä tulla illalla jatkamaan noita teidän hevosten raspauksia? Katsoisin sitten vaikka näitäkin vähän tarkemmin, jos sä olet saanut niistä ton paskakuorrutuksen pois. Enpä voinut taaskaan muuta kuin myöntyä, ja hän ajoi pois. Jäin katselemaan miten nuo kaksi haiskahtavaa elikkoa söivät kuin viimeistä päivää ja nostin Vassilille varmuuden vuoksi ämpärillisen vettä karsinaan. Musti oli metelöinyt toisessa päässä tallia jo hetkenkin aikaa, sen rauhoitus oli hävinnyt aika päiviä sitten ja nyt se halusi tietää kuka oli tullut sen talliin.
- Sä tutustut niihin myöhemmin, lupasin ja vein sen takaisin ulos. Nikin satuloin ja päätin ratsastaa sillä siinä miettiessäni, missä järjestyksessä rupeaisin kuuraamaan uusia hevosia ja olisiko järkeä ruveta tekemään sitä yksin.

Väänneltyäni vajaan tunnin verran kiemuroita kentällä päätin lopettaa. Ajatukseni olivat tallissa ja Niki huomasi sen, se keksi omituisia temppuja ja lintsasi tehtävistä, joita puolella ajatuksella yritin saada sen tekemään. Sitä paitsi iltapäivä oli jo pitkällä, Vesku lähtisi kohta töistä ja minun pitäisi yrittää saada hänet kiinni kysyäkseni, että hakisiko hän tytöt tullessaan. Kai uusista hevosistakin pitäisi lausua varoituksen sana. Sitä paitsi en ollut syönyt mitään sitten aamun ja vatsassani tuntui ontolta.

Loimitin Nikin, joka ei ollut hionnut vähääkään edes niskahihnan tai satulan alta, ja vein sen ulos ja palasin talliin soittamaan. Puhuri oli heittäytynyt makuulle puhtaalle turpeelle ja hamuili siinä asennossa viimeisiä heinänkorsia suuhunsa.
- Voitko sä hakea tytöt? kysyin kun Vesku vastasi.
- Voin, tarviiko käydä kaupassa?
- Jos viitsit, mä en ole ehtinyt, kun…
- Nyt en ehdi, jutellaan lisää kun me tullaan.
Hän lopetti siihen ja vastentahtoinen virnistys levisi kasvoilleni. No niin, olin ainakin yrittänyt varoittaa. En voinut mitään sille, että nämä kaksi tulisivat nyt yllätyksenä. Minun pitäisi vaan yrittää tehdä yllätyksestä vähän miellyttävämpi. Ne suoraan sanoen haisivat.

Muistin kuitenkin, mitä Jutta oli sanonut valokuvaamisesta ja päätin käydä syömässä jotain ja etsimässä kameran. Ja jestas, Marukin oli vielä lukittuna sisään. Nopean välipalan jälkeen palasin talliin ja kun en raaskinut hoputtaa suokkia ylös mukavasta asennostaan talutin harmaan pesupaikalle. Nyt sillä oli jo malttia mulkoilla minua pahansuovasti, kun napsautin riimunnarut kiinni molemmille puolille sen päätä ja se teki pienen eleen näykkäistäkseen. En viitsinyt olla huomaavinani, aloin vain näpsiä kuvia siitä, sen kyljistä ja jaloista ja etenkin tahraisesta takapuolesta ja narunohueksi hinkatusta hännästä. Maru istui tallin käytävällä tuijottaen outoa hevosta vakaasti, kun aloin laskea lämmintä vettä sen päälle. Onneksi se ei siitä juuri hermostunut, vaikka aluksi yrittikin väistää suihkua.

Pahimmat kuorrutukset lähtivät pelkän vesisuihkun voimalla, mutta sitten sain pitää tauon ja siivota lattiakaivon päällyksen, ennen kuin se menisi tukkoon. Siinä vaiheessa tuli Lotta talliin.
- Mitä, ootte hommanneet uuden hevosen? hän sanoi hämmästyneenä.
- Ei kun me ollaan väliaikaisesti hevosten turvakoti, oikaisin ja kerroin koko jutun.
- Miten jännää, Lotta puuskahti ja minun täytyi myöntää, että niin se olikin.
- Mä voin auttaa, ei Vaitoa haittaa vaikka se saisi vapaapäivän, Lotta tarjoutui ja alkoi hangata Vassilin toista kylkeä minun pestessäni toista. Sikäli kun näin, hevosen karva näytti kyllä terveeltä, ainakaan siinä ei ollut mitään hankautumia tai muuta. Liekö sille minkäänlaisia varusteita laitettukaan kuukausiin.

- Mä tiedän sen ukon, meillä oli tapana käydä joskus pieninä hoitamassa näitä, Lotta kertoi. – Ennen kuin me saatiin Vaito, siis.
- Mitä se teki näillä?
- No tosta suokista se meinasi saada ravurin, mutta ei se kyllä koskaan tainnut päästä koelähtöä pidemmälle. Ihan liian hidas. Ja aikaisemmin se oli yrittänyt ravuriksi sitä tän emää. Se taisi vaan olla vieläkin huonompi juoksemaan, vaikka se oli joskus oikein valmennustallillakin.
- Mistä tää sitten sai alkunsa? kysyin.
- No sieltä valmennuksesta. Joku oli päässyt astumaan sen, eikä kukaan taida tietää että mikä ori se oli. Tää ei sitten osannut ravata kärryjen edessä ollenkaan.
- Miten vanhoja nää sitten on? Koska te kävitte siellä?

Lotta mietti ja laskeskeli vähän aikaa.
- Tää Vassili oli sillon kai jo melkeen kymmenen, ja siitä on viitisen vuotta aikaa. Plita olisi nyt ainakin kakskymmentä ja Puhuri jotain niiden väliltä.
- Kumma että se mies sitten halusi pitää ne siltikin, ei kolmen hevosen pitäminen oo ihan ilmasta, ellei niillä mitään tee.
- Kuka nyt kavereitaan myisi, Lotta sanoi.
- Niinpä, huokaisin. – Sääli vaan, jos ei raaski myydä kun ei kerran pysty huolehtimaan kunnolla.

Lopulta huuhdoimme hevosen kunnolla ja sitten kurkkasin kavioihin. Pitkät ne olivat, mutta eivät lohkeilleet, ja kengättömät paitsi toista etukaviota, jossa kuin tottumuksesta roikkui kenkä omituisesti vinossa. Vipusin sitä vähän kaviokoukulla ja se tipahti kolahtaen lattialle.
- Ei nää nyt ihan järjettömän kauan oo voineet olla hoitamatta, kun on vielä kenkäkin jäljellä, sanoin toiveikkaana.
Lotta jäi viilaamaan valuvia vesiä pois kyljiltä, jotka nyt näyttivät savenharmailta ja minä menin etsimään elukalle loimen. Se alkoi näyttää jo melko hyvältä, kun kylkiluut ja vuoristona törröttävä selkäranka saatiin piiloon. Jouhet vaan olivat vielä rastoina, mutta niiden selvittely saisi jäädä toisen päivään. Ainakaan se ei löyhkännyt enää kuin miedosti hevosshampoolle ja vielä miedommin hevoselle.

Pidimme pienen tauon ennen Puhurin ottamista työn alle, sillä lämminvesivaraaja hinkui kuin kuolemankielissä Vassilin huuhtelemisen jäljiltä. Istuimme tyhjän boksin sohvalle nakertelemaan porkkanoita ja pohtimaan, mitä niille kannattaisi syöttää.
- Kivennäistä ne tarvii varmasti, ja kaiken maailman vitamiineja, arvelin.
- Kauraa!
- Se kai on vähiten tärkeetä, pääasia että ne saa heinää… ja onneksi meidän heinä on noin hyvää. Mä taidan tehdä niille pellavapuuroa ja upottaa sinne kaikki. Ja porkkanoita.
- Mäpä teen Vaitollekin, Lotta innostui ja siirryimme seuraavaan boksiin, missä säilytimme ruokia ja ämpäreitä. Mössöjen sekoittelu oli hauskaa ja lurauttelin Vassilin ja Puhurin ämpäreihin joka vitamiinia mitä meillä vaan oli. Jutta voisi, jos ehtisi palata illalla, ehdottaa sitten parempaa.

Puhuri suhtautui pesemiseen vielä alistuvammin kuin Vassili. Otettuani siitäkin sarjan ennen-kuvia otin sakset käsiini ja leikkasin päättäväisesti pois sen vähän, mitä sen harjasta oli jäljellä. Melkein koko kaulan pituudelta se oli hangannut sen niin, että jäljellä oli vain muutamia pystyyn yrittäviä haituvia, kuin talventöröjä pellonlaidassa. Kun olimme päässeet saippuointivaiheeseen Maru sinkaisi ulos tallista ja arvasin Veskun tulleen.
- Saa nähdä, saako se sydänkohtauksen, naurahdin ja kävin vetämässä raolleen jääneen oven kiinni.
Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennen kuin he tulivat talliin asti ja siinä vaiheessa Puhuri oli huuhdeltu ja asettelin sille fleeceloimea päälle.

- Mikä toi on? Vesku kysyi seisahtuen ovelle.
- Ei se ole meidän, sanoin vikkelästi.
- No toivottavasti ei.
- Se on pelastettu hevonen, selitti Lotta.
- Sä et ehtinyt jutella kun soitin niin en ehtinyt kertoa, pahoittelin.
- Kerros nyt sitten, Vesku kehotti ja niin tein.
- Ei ne välttämättä edes ole meillä kuin päivän, pari, lopetin. – Jutta tulee illalla vielä uudestaan käymään, se voi tietää jo, koska sinne Porvooseen tulee tilaa.

Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, kun hän ajoi seitsemän maissa takaisin. Olimme jo ottaneet kaikki hevoset sisään ja Lotta oli lähtenyt kotiin. Danni ja Alissa istuivat sohvalla lukemassa kirjoja ja minä olin juuri todennut Vassilin sen verran kuivaksi, että riisuin siltä pois kostuneen fleeceloimen. Sen alta paljastui ihan eri värinen hevonen. Se oli suorastaan hopeinen ja katsoin sitä ihastuneena.
- Kammottavan kaunis, henkäisin ja siitä kiitokseksi ruuna luimaisi ja nappasi hampaillaan käsivarrestani. Onneksi se sai kiinni vain hihasta.
- Kaikkea muuta kuin kaunis, Vesku tuhahti katsellen esiinpistäviä kylkiluita ja törröttäviä lonkkia.
- No väriä mä vaan tarkoitinkin.
- Aika lailla eri näköinen, totesi Juttakin ja otti hevosen käytävälle katsoakseen sitä tarkemmin. Kaikki vanhat asukkaat tuijottivat sitä toisesta päästä tallia päät ulkona karsinoistaan. Ne olivat tavattoman kiinnostuneita.

- Tästä nyt ainakin saa vielä eläjän, kunhan se vaan saa vähän ruokaa, hän totesi. – Ja raspauksen ja pääsee kengittäjän käsittelyyn. Mä muuten löysin yhden, joka lupasi tulla vuolemaan nää huomenna. Mä tulen mukaan ja voin hoitaa hampaat sitten samalla.
- Lotta antoi ymmärtää, ettei se osaa mitään, kuka tommosen haluaa? epäilin.
- Mistä sitä tietää, voi joku halutakin.
- Ruuna vielä.

Jutta tuikkasi Vassilille matolääkkeen suuhun ja sitten Puhurikin pääsi eläinlääkärin tarkastukseen.
- Ei tätäkään nyt tarvitse ihan suoralta kädeltä kuopata, vaikka vanha jo onkin. Mutta jos sitten ruvettaisiin oikeasti hommiin. Mitäs mun vielä piti tehdä? Pari raspausta?
- Ja pari rokotusta, lisäsin. – Mutta voithan sä jatkaa niitäkin huomenna, jos sulla on aikaa. Oot tainnut olla liikkeellä jo yli puoli vuorokautta.
- Olen totisesti, Jutta vahvisti. – Onneksi tämmösiä päiviä ei ole usein.
- Mene kotiin, syö ja nuku, sanoi Vesku. – Raspaat vielä niiltä posket auki.
Jutta naurahti, mutta ei pistänyt sen enempää hanttiin. Vilkaisin sohvalle, missä Danni näytti olevan jo puoliunessa ja päätin, että meidän olisi aika tehdä samoin.
- Jaetaan niille jo yöheinät ja painutaan mekin nukkumaan, ehdotin. – Mä alan olla aika poikki kanssa.

Kun talli oli pimennetty ja lapset saatu nukkumaan painuin suihkuun. Tuntui, että se ammoniakin haju, joka Lindströmin hevosista oli huokunut oli tarttunut vaatteisiini ja hiuksiini. Nenäänikin kai, kun ei edes suihku ja mansikantuoksuinen saippua kokonaan kadottanut sitä. Piristyneenä kiipesin ylös kellarista ja menin Veskun viereen sohvalle.
- Mun oli pakko suostua ottamaan ne tänne, selitin, vaikkei hän ollut sanonut siitä asiasta mitään.
- Niin kai sun oli. Ehkä munkin olisi, hän myönsi.
- Ehkä me voitaisiin ruveta pitämäänkin hevosten vastaanottokotia, maalailin hiukan pidemmälle, mutta siinä kohden Vesku alkoi toppuutella.
- Rajansa hei silläkin, mitä me ehditään ja jaksetaan.
- No ei noita tarvitse kuin ruokkia ja ulkoiluttaa. Eihän niillä varmaan voi oikein mitään muuta tehdäkään. Tuskin ne on ikinä pitäneet ihmistä selässään. Ja niistä saa rahaa.
- Tuskin nyt niin paljon, että niistä kannattaisi bisnestä ruveta tekemään?
- Mä en itse asiassa tiedä yhtään. Mutta jos ne maksaisi saman verran kuin mitä me otetaan Vaitosta niin viikossa tulisi jo sataviiskymppiä, laskin.
- Älä nyt haali niitä kuitenkaan enempää.
- En, mutta onpa mulla hyvä olo nyt kun ne on puhtaina ja maha täynnä meillä, eikä siellä pimeässä haisevassa läävässä, tirskahdin. – Mä tunnen itseni oikeen hyveelliseksi.

Vesku oli hetken hiljaa, mutta sitten uutiset loppuivat ja hän kääntyi ja nappasi kiinni kyljistäni.
- Mä haluaisin ennemmin, että sä tuntisit itsesi nyt vähän paheelliseksi, hän ilmoitti ja annoin hänen vetää itseni syliinsä.
- Jestas, nauroin. – Oletko sä perverssillä päällä?
- Riippuu siitä missä raja menee, hän ilmoitti ja alkoi vetää kylpytakkiani alemmas olkapäiltä. Annoin hänen suukotella olkapäätäni ja kaulaani, sitten vetäydyin pois.
- Makuuhuoneeseen ja valot pois, sanoin.
- No sepä kuulostaakin perverssiltä.

Minun ajatukseni olivat vielä kuitenkin hevosissa, vaikka Veskun kädet seikkailivat jo kylpytakin alla selälläni.
- Entä jos me kuitenkin… ei niitä huostaan otettavia hevosia voi sentään täältäpäin niin kauheasti löytyä, ja Porvoo on kuitenkin aika kaukana…
- Jos sä alat keräillä tommosia käveleviä hevosenraatoja mä haluan alkaa keräillä lapsia, Vesku sanoi uhkaavasti ja siveli pakaraani niin, että kutitti.
- Okei, okei, sä voitat sitten… tän erän.


6.

Siiri oli tulla lankoja pitkin kun soitin hänelle kysyäkseni, aikoiko hän tulla meille viikonloppuna ja kertoakseni sivulauseessa uusista hevosista. Niin kuin sivulause olisi riittänyt mihinkään! Hän vaati minua tulemaan perjantaina suoraan tentistä hakemaan häntä, tai hän lähtisi tulemaan suoraan koulun pihasta peukalokyydillä.
- Tulen, tulen, lupasin ja niin sitten lähdin koululta vanhaa tuttua reittä kohti Nurmijärveä kodin sijaan. Oli vielä vähän aikaista, mutta voisin pysähtyä Siirin koulun kohdalla ja antaa hänelle kyydin kotiin vaihtamaan vaatteita.

Olin siinä kohden sopivasti ja onneksi olin liikkeellä pakulla, joka oli niin silmiinpistävä, ettei minun tarvinnut ruveta soittelemaan, vaan heti kun kellot soivat ja lapsia alkoi purkautua ovesta huomasin Siirin, joka tuli jo juosten kohti.
- Sä olet jo täällä, upeeta! Jos mä olisin arvannut että sä tulet koululle niin oisin ottanut aamulla kaikki tavarat mukaan!
- Mä en ollut varma, että ehdinkö näin pian, sanoin. – Eikä tää nyt iso kierros ole käydä teillä hakemassa ne. Tiedä vaikka mä saisin kupin kahvia.
- Höh, ei mulla mene kuin kaks minuuttia, mutta jos sä jäät kahville niin…
- Ne hevoset ei karkaa sieltä mihinkään, sanoin ankarasti ja tulin sitten ajatelleeksi, että olin muotoillut asian vähän hassusti. Mistä minä tiesin olivatko ne karanneet?

Siirin äiti olikin kotona ja sain kutsun kahville, kun Siiri kiljaisi moisen komennon jo heti ovelta:
- Antakaa äkkiä Jessille kahvia että me päästään lähtemään!
- Hmm, sanoin pidätellen naurua, kun kävelin keittiöön tytön tömistellessä portaita yläkertaan.
- Odota vähän niin saat tuoretta, sanoi Saara heilauttaen kädessään kahvipannua, jonka pohjalla lainehti pieni tilkka.
- Ei Siiri taida oikeen arvostaa semmosta ajanhukkaa nyt, anna se vaan, jos se liikenee, sanoin.
- Okei, ei tää nyt sentään ole kuin tunnin vanhaa. Mitä kuuluu? Ota takki pois. Ootko ollut työhaastattelussa?

Hämmästyin hiukan Saaran puheliaisuutta ja riisuin pitkän villakangastakkini.
- En mä ollut kuin tentissä, sanoin ja sitten vilkaisin vaatteitani ja tajusin. Ex-naapuriparat olivat tuskin koskaan nähneet minua muuta kuin tallivaatteissa. Suorat housut, siisti neule, kauluspaita ja pitkä takki varmaan saivat minut näyttämään jokseenkin oudolta. – On mulla muitakin vaatteita kuin ratsastushousut, naurahdin.
- Näköjään. Mitä kuuluu?
- Pari uutta hevosta väliaikaisesti hoidossa, mutta niistä Siiri on varmaan kertonut jo ihan kaiken, ja ensi viikolla alkaa koulu.
- Ja sitten valmistut?
- Jos luoja suo, sanoin juhlallisesti ja maistoin vähän painuneen makuista kahvia. Sen enempää emme ehtineet puhua, kun Siiri jo tuli alas kuin tuli hännän alla.
- Mennään!
Pyörittelin silmiäni ja tyhjensin mukini.
- Soitellaan sitten sunnuntaista, sanoin Saaralle ja kiskoin takin takaisin.
- Älkää antako lapsen pomputtaa itseänne, Saara toivoi.
- Ei anneta.

Olin vähällä lähettää terveisiä Juhalle, mutta en lähettänytkään. Turha pahoittaa Saaran mieltä moisella, tiedä mitä hän siitä ajattelisi. Välillä tunsin itseni häijyksi kohtalokkaaksi naiseksi, vaikka en ollutkaan. Saara ei vaan tainnut olla ihan varma siitä asiasta, ja jos asiaa ei olisi ollut niin vaikea ellei mahdoton ottaa puheeksi, olisin voinut selittää sen hänelle. Ehkä joskus… heilautin kättäni hyvästiksi ja seurasin Siiriä, joka oli ehtinyt jo autoon asti.

- Kerro nyt niistä hevosista, hän yllytti ennen kuin sain edes moottorin käyntiin.
- Mähän kerroin jo eilen puhelimessa.
- Muutaman sanan! Et paljon mitään! Millasia ne on?
- Kaksi ruunaa, toinen suomenhevonen ja toinen orlov-risteytys.
- Orlov? Venäläinen, eikö? Siiri taisi tietää hevosroduista paljon enemmän kuin minä.
- Joo, niitä tuotiin Suomeen ravihevosiksi joskus 70-luvulla, mutta ei ne pärjänneet kun alkoi tulla amerikkalaisia ravureita, ne oli paljon nopeampia.
- Minkävärisiä, minkä ikäsiä, minkä nimisiä? Sä et ole kertonut mitään oleellista!
- Puhuri on punarautias ja Vassili on kimo, semmonen vähän Wiccan värinen.
- Oo! Siiri sanoi ja hiljeni.
- Ja Puhuri on ehkä jotain seitsemäntoista paikkeilla ja Vassili varmaan neljän-viidentoista. Ne ei taida osata mitään paitsi vetää kärryjä, jos sitäkään.

- Ootteko te koittanu ratsastaa?
- No ei tosiaan. Vastahan ne on ollu muutaman päivän meillä, ja ne on niin laihojakin, että tuntuu ihmeeltä, että ne jaksaa kantaa loimensa. Ja Vassili on sitten häijy, se yrittää purra.
- Yrittäköön, sanoi Siiri topakasti ja nipisti suunsa kiinni sen näköisenä, että sopisi tosiaan yrittää.
Vassili oli heti toisena päivänä osoittanut, ettei se ollut kadottanut mihinkään haluaan maistella ihmisiä, mistä Jutta oli alun alkaen varoittanut, vaikka se alkuun oli kai hämmästyksestä käyttäytynyt hyvin. Minä olin saman tien kadottanut kaikki säälintunteeni ja säikäyttänyt hevosen sekä päästämään irti, että hypähtämään melkein metrin kauemmas. Sen jälkeen se ei ollut purrut minua, uhkaillut vaan. Hurjan näköinen se olikin: sillä oli tapana painaa korvansa luimuun, avata suunsa ammolleen ja lähestyä sitten käsivartta tai muuta sopivaa kohdetta hitaasti kuin vaaniva käärme. Minua oli ruvennut naurattamaan sen maneeri, se oli jotenkin niin kummallinen hevoselle, mutta yhtäkaikki huitaisin sen aina kauemmaksi kun se paljasti hampaansa.

- Mitä niille tapahtuu sitten kun ne lähtee teiltä?
- Ne menee löytöhevoskotiin ja kai joku joskus sieltäkin pelastaa hevosia, tai sitten ne on siellä lopun ikäänsä.
- Mä voisin ehkä pelastaa niistä jommankumman…
- Älä rupea edes ajattelemaan semmoista, sanoin nopeasti.
- Miksen?
- Mitä sä tekisit vanhalla, kouluttamattomalla hevosella? Mieti vaan jotain semmoista, millä voisit mennä tunneille ja vaikka kisaamaankin.
- Hmm, Siiri sanoi ja näytti jääräpäiseltä.

Menin ensimmäiseksi sisään vaihtamaan vaatteet ja vapauttamaan Marun, mutta Siiriä ei kiinnostanut muu kun painua suorinta tietä tallille. Minä raahasin hänen viikonloppukassinsa kuistille ja menin perässä saatuani ratsastushousut jalkaan ja tallifleecen niskaan. Olin kuvitellut Siirin roikkuvan Puhurin ja Vassilin tarhan aidalla Maru seurassaan, mutta ei. Marun haukku kuului paljon kauempaa ja kun annoin etsivän katseeni vaeltaa, näin sen laitumilla. Sen ja Siirin ja mönkijän ja naapurin pojan ja luojan kiitos myös naapurin miehen. Näky oli nimittäin melko kammottava.

Juippi, kuten Jinna oli tainnut häntä nimittää, oli jäljistä päätellen katsonut sopivaksi ajaa rallia laitumien ympäri, sillä lumesta orpoina esiin pistäviä tolppia ja sähkölankoja ympyröi moninkertainen ristikko renkaanjälkiä. Jo se sai karvani nousemaan pystyyn ja sappeni kiehumaan, mutta pahempaa oli, että tällä hetkellä mönkijä oli ehkä sadan metrin päässä laitumista, tai missä ne olivat olleet. Nyt langat ja tolpat olivat pitkänä viuhkana sen takana, kuin hääpuvun laahus.

Maru haukkui ja Siiri piti sitä kaulapannasta. Kun olin päässyt lähemmäksi kuulin, että Siiri haukkui myös, ja semmoisin sanoin, joita en ollut kuvitellut senikäisen lapsen osaavankaan. Myöskin Anttila haukkui, ja poika, joka istui uuden lelunsa kyydissä näytti siltä ettei itku ollut kaukana.
- Tämäpä loistavaa, sanoin kun pääsin tarpeeksi lähelle ja Siiri ja Anttila lopettivat rähisemisensä. Maru ei lopettanut ennen kuin komensin sitä, sitten Siiri uskalsi päästää siitä irti.

- Tuota… Anttila aloitti ja katsoin häntä epäluuloisena. En ollut tavannut häntä ennen, nähnyt vaan kauempaa autonikkunasta, joko hän autossa ja minä postilaatikolla tai jotain vastaavaa. Hän oli ehkä neljissäkymmenissä, pulleahko mies karvahattu päässään. – Tää on vähän noloa.
- Kai sen niinkin voi sanoa, sanoin purevasti. Annoin silmieni seurata lankoja, jotka matoivat esiin mönkkärin alta ja katkenneita tolppia, joista ensimmäiset makasivat pienessä lumivallissa vain muutaman metrin päässä, sitten niitä jatkui tasaisin väliajoin. Pojanperkele oli repinyt paikoiltaan suurimman osan toista laidunta. – Ajattelitte tulla meille aitatalkoisiin keväällä, näköjään.
- Tietysti, tietysti, mies sanoi kuulostaen hengästyneeltä, kun olisi luvannut mitä tahansa päästäkseen tilanteesta eroon.

- Mitä te pidätte tommosia turhaan keskellä talvea, sanoi poika yllättäen uhmaavasti ja nosti päänsä.
- Kuule, sulle ei kuulu oikeastaan ollenkaan, vaikka me pidettäis joulukuusenraatoja ja lumiveistoksia tällä pellolla, sanoin ja tunsin miten raivo alkoi taas kuplia. – Sulle on muistaakseni jo aikasemmin huomautettu siitä, ettei sun tarvitse tulla pelottelemaan hevosia ton helvetinkoneen kanssa.
- Ei ne sitä enää pelkää, poika jupisi vastaan, mutta silloin hänen isänsä läimäisi häntä takaraivoon. Se ei tietenkään voinut juuri koskea, kun pojalla oli kypärä päässä, mutta ainakin se sulki hänen suunsa.
- Nyt Anton hiljaa. Nouse ja irrota se aita siitä moposta.
- Kerätkää langat takaisin tonne, missä niiden kuuluu ollakin, sanoin ylhäisesti ja viittasin kohden jäljellejääneitä tolppia.
- Niin, hevoset voi muuten kompastua niihin, sanoi Siiri, erittäin arvokkaasti hänkin.
- Kerätään, kerätään, Anttila ähkäisi ja minusta tuntui, että olimme nujertaneet heitä tarpeeksi. Viittasin kutsuvasti Siirille ja lähdimme palaamaan omia jälkiämme, Marun hypellessä iloisena ympärillämme.

Siiri oli niin kiukkuinen, että puhisi.
- Idiootti, ei osaa edes ohjata. Mä olin menossa sanomaan sille, ettei sen sovi ajella meidän laitumien ympäri, mutta Maru oli nopeampi ja kun se väisti sitä se meni suoraan aidankulmasta läpi. Olispa se ajanut kovempaa niin se pää olisi leikkautunut irti!
- No hyi kammotus, sehän vasta ois ollut riemukasta, kun siellä olisi pyörinyt irtopää!
- Olisi… Siiri alkoi hihittää ja hetken pelkäsin, ettei hän saisi sitä loppumaan vaan naapurit kuulisivat sen.
- Ehditkö sä edes hevosia katsoa? kysyin nopeasti, ja se sai hänen ajatuksensa muualle. Puhuri ja Vassili seisoivat edessämme niskaan asti loimitettuina.

Ei hän ollut ehtinyt, mutta nyt hän katsoi.
- Miten sulosia ne on! hän henkäisi, mutta toisaalta hänen mielestään kaikki, millä oli neljä kaviota ja häntä, oli suloista.
- Me voidaan viedä ne sisään. Mä en ole uskaltanut pitää niitä vielä koko päivää ulkona niin kuin muita, ne ei ole tottuneet siihen. Mä epäilen, ettei ne ole olleet tarhassa kesän jälkeen paljonkaan.
- Kumman mä otan?

Mietin hetken. Puhuri oli melkoinen jyrä ja kun ensimmäisellä kerralla olin joutunut kieputtamaan riimunnarun sen turvan ympäri saadakseni sen muistamaan, että minä olin mukana, olin suosiolla ruvennut käyttämään narua sen kanssa. Vassili ei kiskonut eikä yrittänyt tulla päälle, mutta se teki puremisharjoituksiaan talutettaessakin.
- Toinen yrittää juosta sun yli ja toinen purra, valitse itse. Vai olisko parempi jos mä tuon molemmat?
- Ei, sanoi Siiri ja valitsi Puhurin, koska se oli kuulemma suloisempi.
- Laita naru leuan alta, äläkä epäröi kiskasta siitä, neuvoin ja ojensin hänelle toisen riimunnarun. Sitten avasin numerolukon ja menimme hakemaan hevoset. Molemmat olivat liikahtaneet toiveikkaina jo vähän porttia kohden. Vaikutti siltä, että ulkoilu oli niiden mielestä yliarvostettua, ainakin näin talvella ja lumessa.

Boksit olivat tietenkin vielä siivoamatta, kun minullakin oli ollut kiire päästä aamulla liikkeelle, joten aloitin niistä Siirin riisuessa loimia ja väistellessä Vassilin hampaita. Kuulin kerran inahduksen ja kolahduksen, se oli tainnut saada osuman. Yksi nolla hevoselle. Aina kärrätessäni kottikärryjä ulos tyhjennettäväksi vilkaisin pellolle, mutta Anttilat eivät näköjään tahtoneet saada sähkölankoja irti mönkijästä. Toivoin pahanilkisesti, että ne olivat kiertyneet jonnekin moottorin sisuksiin niin, että koko peli ei enää ikinä suostuisi käynnistymään.

Kun olin saanut boksit kuntoon harjasin itse nopeasti sen purevan pedon ja jätin Siirin puuhailemaan kiltin Puhurin kanssa.
- Mä menen hakemaan jo tytöt tarhasta. Kai sä pärjäät?
- Totta kai mä pärjään, Siiri tuhahti.

Siiri keskittyi sinä viikonloppuna luurankohevosten hoiteluun, sillä Jutan aikataulut olivat edelleen niin sekaisin niiden asioiden selvittelyn takia, että hän oli ehtinyt rokottaa ja raspata Nikin ja Kiiran vasta torstaina, ja nyt niillä oli rokotuslomaa. Viikonloppu ratsastamatta, paitsi pieniä käyntilenkkejä, mutta siltikään Siiri ei valittanut. Hän kulutti niin paljon aikaa Puhurin kanssa, että kuvittelin jo hänen harjanneen sen karva kerrallaan hammasharjalla. Vassili kyllästyi nopeammin moiseen paapomiseen, se antoi kyllä harjata itseään, mutta kun toimitus alkoi kestää toista tuntia, se kyllästyi seisomaan käytävällä ja alkoi taas esitellä hampaitaan.

- Voisinko mä tehdä jotain niiden kanssa? Siiri kysyi.
- Niin kuin mitä? kysyin vähän epäröiden.
- Koirakoulua. Talutusharjotuksia. Puhuri tarttis vähän semmosta.
- No siinä olet ihan oikeassa, myönsin, joten Siiri pilkkoi taskunsa täyteen porkkanoita ja sulkeutui hevosen kanssa kentälle. Porkkanat olivat mainio tapa lahjoa aina nälkäinen hevonen tekemään mitä tahansa ja se osoittautui nopeaoppiseksi. Parin erillisen harjoituskerran jälkeen näin, miten sen silmät olivat liimautuneet Siirin käteen ja heti, kun se lähestyi taskua, Puhuri pysähtyi makupalan toivossa.
- Toi on ihan uskomatonta, nauroi Vesku, kun Siiri päästi kokeeksi riimunnarun irti ja hevonen seurasi häntä silti kuin koira ainakin.
- Tarpeeksi ahne hevonen tekee mitä tahansa, sanoin minä. Nikikin oli oikein hyvä kaikissa tuontapaisissa tempuissa.

Vassilikin oli alati nälkäinen, mutta sen luonne ei taipunut tekemään temppuja makupalojen tai taputusten toivossa. Se suhtautui jotenkin ylhäisesti meihin ihmisiin, vähän samaan tapaan kuin Katrina. Jos sen halusi tekevän jotain se teki kyllä, kunhan tajusi mistä oli kysymys, mutta se väisti taputuksia tai sieti ne sen näköisenä, että sen teki mieli sylkäistä. Porkkananpalat se söi, mutta piti aina pienen miettimistauon ensin, kuin osoittaakseen, että sen piti ensin puntaroida suostuako syömään kädestä. Minusta se oli kauhean mielenkiintoinen persoona.

Jutta poikkesi katsomaan hevosia viikonloppunakin.
- Oletko sä kuullut mitään sieltä löytöhevoskodista? Vesku kysyi, kun hän piipahti lauantaina.
- En sen jälkeen kun viikolla sanottiin, että siellä on täyttä. Sieltä ei varmaan haeta asukkeja uusiin koteihin ihan viikottain, niin kuin jostain kissataloista, Jutta sanoi.
- Ja sitten noiden pitää päästä sinne yhdessä, sanoin minä päättäväisesti. Puhurilla ja Vassililla oli ollut ihan tarpeeksi surkea syksy ja talvi ilman, että ne vielä erotettaisiinkin toisistaan. Vesku ei ollut samaa mieltä.
- Höpö höpö, ei ne kuitenkaan saa loppuelämäänsä olla yhdessä.

Olimme aloittamassa aiheesta oikein hedelmällistä pikku kinaa, kun Jutta keskeytti meidät:
- Mutta siitä Lindströmistä kuulin.
- Joutuuko se vankilaan ohjasjuoppoudesta ja eläinrääkkäyksestä? ilahtui Siiri. Hän oli ruvennut inhoamaan vanhaa Lindström-raukkaa parissa päivässä niin, että hän varmaan pelottelisi lapsiaankin ukolla.
- Se ei taida joutua enää mihinkään. Mä kuulin, että se on seonnut ihan muistamattomaksi siellä sairaalassa. Ei muista, että lonkkansa on murtunut vaan yrittää jatkuvasti liikkeelle siitä huolimatta, rintamalle pitäisi lähteä, tai hevosia ruokkimaan…
- Onpa hauskaa, että se nyt muistaa hevosten ruokinnat kun ei muistanut niitä kotona ollessaan, Vesku murahti.

Minua säälitti höpsähtänyt vanhus, oli hän sitten ollut millainen tahansa ennen sairaalaan joutumistaan. Olin todistanut töissä niin monien mummojen hädän kotiin pieniä lapsiaan hoitamaan, kun kuusikymmentä viimeisintä vuotta oli pyyhkiytynyt muistista pois, että saatoin kuvitella Lindströminkin huolen. Sitten ajatukseni laukkasivat kilometrin eteenpäin.
- Kai hevoset nyt pysyy huostaanotettuina silti? Mä tarkoitan, että jos setä on höpsähtänyt ja joku sukulainen löytyy hoitamaan sen asioita niin eihän se saa ottaa niitä itselleen tai myydä tai mitään?
- Ei harmaata aavistustakaan, mistä sä tommosia keksitkin kysyä? Jutta ihmetteli. – Mutta sikäli kun mä tiedän, sillä ei ole lapsia, ikinä ollutkaan, enkä mä nyt tiedä montaakaan ihmistä, jotka huolisi riesakseen pari arvotonta hevosta.

- Ne ei ole arvottomia, väitti Siiri vastaan. – Kuule, sano sä Jutta, voisiko niillä koittaa ratsastaa? Vai onko sekin eläinrääkkäystä kun ne on niin laihoja?
- Mä en laittaisi niille mitään varusteita kyllä ennen kuin ne saa vähän lihaa luidensa päälle.
- Mutta jos mä nyt – ihan esimerkiksi vaan – kiipeäisin selkään ja katsoisin, pysynkö mä siellä ja vaikka kävelisin ympäri kenttää, Siiri tivasi viattoman näköisenä.
- En mä näe mitään syytä mikset sä voisi niin tehdä, Jutta myönsi.
- Siiri hei, puutuin puheeseen. – Jos niillä ei ole ikinä ollut ratsastajaa selässään ja sä lennät päin aitaa ja murrat luusi niin mitä me sanotaan sun vanhemmille?
- Tekevälle sattuu, Siiri ehdotti ja tirskahti. – Mutta eikö nyt ois hyvä kokeilla, kun ne on vielä vähän niin kuin heikkoja toipilaita?
- Ei mitään tunnin ravi- ja laukkapätkiä, sanoi Jutta kiireesti nähdessään, mihin keskustelu oli johtamassa.
- Viisi minuuttia käyntiä korkeintaan, sanoin minä.
- Tai kymmenen? Siiri ehdotti.
- Eikä tänään, sä olet tänään jo kävelyttänyt niitä ihan tarpeeksi. Ne saa päänsäryn kun yhtäkkiä tulee ihan liikaa virikkeitä, määräsin, enkä joustanut siitä.

Mönkijää ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Anton ja isänsä olivat lopultakin saaneet sen irrotettua sähkölangoista monen tunnin uurastuksen jälkeen. Ehkäpä se oli kerrassaan hajonnut jäätyään semmoiseen kiipeliin? Minä kävin kelaamassa talteen sotkuiset aitalankaläjät, sillä vaikka Anttilat olivatkin kiltisti kerineet ne ehjäksi jääneiden tolppien juurelle, oli mieleeni tullut, että jos tulisi lumimyrsky, tuuli voisi levittää ne taas pitkin peltoa ja lumi peittää. Siellä sitten olisi varsinaisia hevosansoja, jos vaikka joku sattuisi oikaisemaan siitä kohden pellolle.

Vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen hevosaskare, Siiri tuli mukaan silti ja vahti selustaani silmä kovana, ettei kukaan naapuritalosta pääsisi yllättämään minua. Ihmettelin moista uhrautuvaisuutta, tarpeetonta jopa mielestäni, mutta olihan se hyvä, ettei minun tarvinnut pelätä mönkijän ajavan äkkiarvaamatta päälleni. Vasta, kun Siiri illalla tahtoi lähteä Marun kanssa kävelylle ja näin hänen kääntyvän portista vasemmalle, Anttilan suuntaan, minulla alkoi raksuttaa.
- Vesku, oisko Siiri voinut ihastua siihen naapurin pärinäpoikaan?
- Mistä mä tiedän? Mutta eikös se just haukkunut sen idioottimaisuutta ruokapöydässä?
- Juu, koko aterian ajan.
- Eli ei kai sitten?
- Ei kun ihan selvästi.
- No nyt mä en kyllä ymmärrä, Vesku sanoi ihmetellen.
- Se halusi puhua siitä kakskymmentä minuuttia yhteen menoon. Sen selvempää merkkiä ei olekaan.
- Mutta se haukkui sitä!
- No ei kai se ylistääkään voinut, kun se kerran hajotti meidän laitsan.
- Naiset… ihan käsittämättömiä jo esiteini-iässä…

Sunnuntain tullen jouduin punttaamaan Siirin Puhurin loimitettuun selkään. Hän oli koonnut sille suitset Kiiran vanhoista, jotka oikeastaan oli koottu kaksista tai kolmista vanhoista. Minä pidin varmuuden vuoksi riimunnarun kuolaimissa kiinni, vaikka Siiri tiuski ja puhisi. Minulla oli kuitenkin oma vakaa käsitykseni hevosista, joilla oli ajettu kilpaa, enkä aikonut päästää häntä ilman valvontaani menemään. Puhuri oli jo osoittanut vääjäämättömän halunsa mennä sinne minne itse tahtoi, enkä aikonut jättää Siiriä oman onnensa varaan sen selkään, jos sille tulisikin yhtäkkiä mieleen hiittirata tai maalisuora.

- Tää ei ymmärrä mitään, sanoi Siiri pettyneenä yritettyään käyttää pohkeita, istuntaa ja ohjia.
- Sä olet varmaan ensimmäinen ihminen siellä niin että ei ihme, lohdutin. – Kokeile ääntä, sen se varmaan tajuaa.
Kyllä, maiskautukset ja ptruut yhdistettynä ohjista kiskomiseen saivat Puhurin liikauttamaan korviaan ja toimimaan suunnilleen kuten Siiri halusikin.
- Jos mä alan opettaa sille pohkeet samaan aikaan kuin maiskutan niin eiköhän se pian tajua, Siiri mietti.
- Ennen pitkää varmaan tajuaa, joo. En kuitenkaan raaskinut muistuttaa, ettei ollut takeita siitä, että se enää olisi meillä kun Siiri tulisi seuraavan kerran parin viikon kuluttua.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   1.4.15 09:55:56

Mä olin jo ehtinyt unohtaa nämä kaksi hevosparkaa! Aloinkin miettiä tuossa että Siirin elämän hevonen taisi olla suokki, mutta en muistanut yhtään että mistä se oli tullut. Vassili on ihan hurjan hauska tapaus :D

Vitsit, löysin pari päivää sitten yhden lauseen, mistä mun mielestä puuttui joku olennainen sana, mutta en mä sitä tietenkään löytänyt enää :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.4.15 19:25:43

Vassilin ilmeet on aika lailla matkittu Rouvalohikäärmehevoselta =D (silloin aikoinaan, ei se toki enää!)
----------------------
7.

Aloitin viimeisen – toivottavasti – lukukauteni päättäväisenä. Viimeiset rypistykset vielä, toukokuussa vielä tenttejä ja sitten minulla pitäisi olla lisensiaatintodistus kädessäni. Pakollista harjoittelua joutuisin vielä tekemään joitakin kuukausia sen jälkeenkin, mutta se olisi jo palkallista, ja sitten voisin ruveta katselemaan oikeaa työpaikkaa jostain täältä lähempää kotia. Ymmärsin tavallaan sen, että Vesku halusi käydä töissä keskussairaalassa Helsingissä asti, missä kaikki oli isoa ja hienoa ja uudenaikaista. Minulle oli kuitenkin ollut alusta asti selvää, etten halunnut kuluttaa paria tuntia vuorokaudesta ruuhkassa ajamiseen. Oli täällä ympäryskunnissakin terveyskeskuksia ja sairaaloita, ja niissä jopa työpaikkojakin.

Vaikka olinkin kymmenkunta kertaa käynyt kaupungissa ja koululla tammikuun aikana tuntui silti juhlavalta vaihtaa taas kotivaatteet kaupunkiasuun ja valmistautua tapaamaan ihmisiä. Ensimmäinen päivä oli iltapainotteinen, joten olin ehtinyt ratsastaa Nikin ja juoksuttaa Mustin aamulla ennen lähtöäni, ja kun Vesku nyt kuitenkin olisi monta tuntia ennen minua kotona ja hakemassa lapset, olin sopinut illalla käyväni Miilan kanssa kahvilla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan noin nokikkain. Puhelimessa toki puhuimme vähän väliä.

Parantelimme maailmaa puoli tuntia kahvilassa ja vajaan tunnin shoppaillen, mutta sitten halusin kotiin. Kaupungin hälinä alkoi väsyttää ja kuvittelin etäisesti tajuavani, millainen shokki Kiielle olikaan ollut palata tänne.
- Mä olen alkanut miettiä, että hommaisinko oman hevosen, Miila sanoi ohimennen kun odotimme ratikkaa, että pääsisin laitakaupungille, mihin olin aamupäivällä joutunut jättämään pakun.
- Mitä? Minun käsittääkseni Miila oli ratsastellut aika vähän viime aikoina ylipäätään.
- Jonkun jolla voisi kisata, hän selitti.
- No entäs Mansikka?
- Sä et ole ehkä huomannut, mutta se alkaa olla jo vanha.
- Mitä se on? Seitsemäntoista? Eihän se nyt vielä ole ikä eikä mikään.
- Niin, mutta sillä alkaa jalat krempata. Ei siitä enää oikein ole hyppäämään.

Olin pudota istualleni. Tietysti aika kului, mutta että Mansikasta olisi yhtäkkiä tullut muka vanha ja raihnas, se oli ihan pelottavaa. Vastahan Ilse oli ostanut sen, ja se oli ollut nuori, parhaassa iässään!
- Onko sulla muka aikaa hevoseen? kysyin sitten epäillen.
- Miksei olisi, onhan sullakin, ja moneen, eikä mulla ole edes lapsia aikaa viemässä.
- Jaksaisitko sä sitä joka päivä?
- Johan sä nyt kyseenalaistat mua, Miila nauroi.
- Vuokraa vaikka ensin, tai ota ylläpitoon, tai jotain… et sä taida tietää, millaista on raahautua tallille töiden jälkeen joka ainoa päivä.
- Isosisko neuvoo ja varjelee, Miila irvisti ja yritti taputtaa minua poskelle, mutta väistin, ja sitten ratikkanikin tuli juuri.

Molemmat ajatukset pyörivät kotimatkan päässäni ikävänä sekamelskana. Ei ollut hauskaa ajatella, että Mansikasta oli tullut vanha mummo, eikä Miilan päähänpistokaan ilahduttanut. En edes ymmärtänyt, mistä hän oli sellaista keksinyt. Hän kyllä tykkäsi ratsastaa, ja epäilemättä hänen palkallaan olisi varaa ostaa ja elättää hevonen, mutta en uskonut hänen tajuavan, millaista olisi olla ihan yksin vastuussa kokonaisesta hevosesta, etenkään mistään kisaratsusta, jota pitäisi treenata. Mansikkahan oli aina jaettu useampaan viipaleeseen. Minä ja Miila olimme molemmat auttaneet Ilseä sen kanssa ja minun hankittuani Nikin ja muutettuani pois Helsingistä oli Jinna siirtynyt tilalle kolmanneksi. Miila vaan oli niin hemmetin itsepäinen. Saattoi olla mahdoton tehtävä iskeä hänelle järkeä päähän, jos hän nyt oli tuollaisen ajatuksen saanut. Minun pitäisi kai puhua Ilsen kanssa, josko hän saisi tyttäreensä taottua järkeä.

Kello oli melkein kahdeksan kun pääsin kotiin asti ja löysin Veskun valmistelemasta iltapalaa Dannille ja Alissalle.
- Missäs kuosissa talli on? kysyin.
- Ihan aamuisessa, en mä ole sinne ehtinyt, Vesku mutisi.
- Mä menen sitten hommiin, huokaisin. Olin putsannut aamulla pari karsinaa, mutta viisi oli vielä jäljellä ja luurangot varmaan halusivat jo äkkiä sisään. Vaihdoin villakangastakin pilkkihaalariin ja kaupunkisaappaat tallikenkiin ja lähdin saman tien takaisin ulos.

Hain Puhurin ja Vassilin ensin talliin ja otin sitten loput karsinat. Sen jälkeen muutkin hevoset jo kertoivat melko vaativasti odottavansa noutajaa, kun näkivät minut ovella. En uskaltanut enää nykyään laskea Nikiä ja Mustia menemään omin nokkinensa, sillä Musti yritti pysähtyä Vassilin karsinan kohdalle haastamaan riitaa, joten sain tehdä useamman reissun. Siitä huolimatta hermo lepäsi kun talutin, riisuin loimia ja jaoin heiniä. Tämä oli hauskaa. Tyytyväistä rouskutusta, kavioiden hiljaista kopsahtelua ja lämmin ja valoisa talli, kun ulkona oli pimeää ja kylmää.

Huoleni jo melkein unohtaneena palasin sisään, missä Danni ja Alissa istuivat yöpaidoissaan sohvan reunalla odottamassa minua.
- Kuulemma sun vuoro pistää ne nukkumaan, sanoi Vesku anteeksipyytävästi.
- Kas kummaa. No hopi hopi sitten, neitoset! Paimensin tytöt omaan huoneeseensa ja valitsin sopivan lyhyen kirjan luettavaksi.
- Mikset sä voi olla aina kotona meidän kanssa? Danni kysyi harkiten pistää peukalon suuhunsa.
- Koska me ei olla miljonäärejä, totesin. – Ja sittenhän te ette pääsisi koskaan tarhaan leikkimään toisten lasten kanssa.
- Mä haluan leikkiä Arvin kanssa, ilmoitti Alissa.
- Arvi on tyhmä, sanoi Danni möksähtäen.
- Haluutteko te että mä luen vai jutteletteko te mieluummin keskenänne? kysyin uhkaavasti.
- Lue, Alissa pyysi.

Vesku näki lävitseni kun tytöt olivat nukahtaneet ja istuin sohvannurkkaan teemukillisen kanssa, peitto harteillani.
- Ootko sä tulossa kipeäksi?
- Ei kun vaivaa maailman murheet.
- Kerro?
- No ei ne nyt kovin kummosia murheita ole, sanoin mietittyäni hetken ja naurahdin. – Miila ja Mansikka vaan. Oletko sä tajunnut että Mansikka on jo vanha?
- Pakkohan sen on olla, Mustikin on jo aikuinen hevonen.
- Mutta Miila sanoo, ettei se kestä enää hyppäämistä. Että se haluaa hommata itselleen kilpahevosen.
- Miila? Kaikkea sitä kuulee.
- No just niin. Mä yritin ehdottaa, että se vuokraisi vaikka jonkun tai jotain… mutta muako se kuuntelisi.

- Tarjoa sille Nikiä, Vesku sanoi kuin se olisi ollut looginen ratkaisu.
- Häh? Älä nyt naurata.
- Kevään ajaksi. Sulla ei olisi huono omatunto kun et yrittäisi revetä treenaamaan sitä täysillä.
- Miila ei oikein pidä Nikistä, muistelin.
- Koskas se on viimeksi kokeillutkaan sitä? Ei se enää ole herkkä kilipää neljävee.
- En mä tiedä raaskinko mä, sanoin ymmälläni, enkä myöskään tiennyt haluaisiko Miila Nikiä. No, ehkä Miilan hevosjuttu oli vain jokin ohimenevä päähänpälkähdys. Ehkä hän keksisikin sen sijaan vaikka ruveta sisustamaan tai pelaamaan golfia.

Siiri halusi poikkeuksellisesti mutta välttämättä päästä meille seuraavanakin viikonloppuna. Hän oli hautonut pienessä päässään Puhuria ja Vassilia ja puhunut vanhempansa ympäri päästämään hänet. Meitä nyt ei tarvinnut niin kauheasti houkutellakaan. Minusta oli ihan ok, että hän oli meillä hoitamassa hevosia ja piti tosiaan paikkansa, että kun emme tienneet koska hevoset lähtisivät olisi vähintäänkin epävarmaa näkisikö hän niitä muuten enää. Sitä paitsi Vesku aikoi lähteä viemään Mustin Hankoon. Oli aika sen päästä seuraavalle luokalle ja aina auttamaan valmis Hanna oli toki juuri ainoa oikea ihminen sen asian hoitelemaan.

- Tuletko sä yöksi kotiin vai jäätkö sinne? kysyin kun Vesku oli perjantai-iltana pakannut hevosen pakuun.
- Haittaisko sua jos mä jäisin?
- Kunhan jäät äidillesi etkä Hannalle, sanoin happamasti. Vesku alkoi nauraa ja rutisti pääni kainaloonsa. Hän kuulosti ihan rehellisesti huvittuneelta. Minä huidoin häntä irrottamaan.
- Mäpä voin aina sitten pyytää itselleni seuraa tänne, jos mä havaitsen, ettet sä olekaan Leenan luona kun mä teen keskiyön tarkistussoiton, uhkasin.
- Uskallapas! Vesku sanoi, siirsi kätensä ympärilleni ja rutisti.

Me halailimme kyllä päivittäin, useimmiten ohimennen tavan vuoksi, välillä vähän tarkoitushakuisemmin. Sitten välillä tuli kuin tyhjästä hetkiä, niin kuin tämä, jolloin ihan tavallinen halaus muuttui yhtäkkiä tornadoksi, joka alkoi takaraivosta ja porautui läpi koko ruumiin. Kylmät väreet menivät pitkin selkääni ja vatsani tuntui vetäytyvän solmuun, minun piti tarrautua Veskuun, kun veri tuntui karkaavan päästäni.
- En mä ole katoamassa edes vuorokaudeksi, hän mumisi ja painoi huulensa hiusrajaani.
- Nyt just mä toivon, ettet katoaisi ollenkaan, sanoin ja painoin nenäni hänen kaulaansa, vetämään tuttua, rakasta tuoksua keuhkot täyteen.
- Kohta mä taidankin pistää hevosen takasin talliin ja yrittää uudelleen huomenna, hän kuiskasi. Miten mukavaa, tornado ei tainnutkaan olla vain minun kimpussani.

Irrottauduin kuitenkin, tosin vastahakoisesti, enkä kauas.
- Mene vaan. Lapset ei kumminkaan anna meille rauhaa ja Siiri tulee kohta sekin.
- Joskus me vielä lähdetään kahdestaan jonnekin, Vesku lupasi ja suuteli minua kevyesti. Hän jäi katsomaan syvälle silmiini pitkäksi aikaa sen jälkeen, vaikka minä naurahdin.
- Lupailet vaan.
- Enkä lupaile. Tänä keväänä. Jonain viikonloppuna kun ei ole kisoja ja joku voi ottaa lapset ja tulee hoitamaan tallin ja koiran.
- Mä muistan ton, lupasin ja kurottauduin antamaan hänelle vielä yhden ahnaan suudelman.
- Kunhan muistat huomenna mihin me jäätiin nyt.
- Kunhan sä muistat olla jäämättä sinne tallille, jatkoin aiemmin aloittamaani vänkäystä, nyt kyllä ihan leikillä, vaikka en ollut kovin tosissani ollut alunperinkään.
- Miten sä kuvittelet että mulla riittäisi mitään mielenkiintoa semmoseen? Nyt Veskukin päästi lopulta irti, mutta nipisti minua takapuolesta ennen kuin kiipesi autoon. Tarkistin, etteivät lapset ja koira sattuneet olemaan auton edessä ja vilkutin hänelle aika typerästi hymyillen, kun hän lähti ajamaan pois.

Vuosikausia yhdessä ja naimisissakin jo vaikka miten kauan. Oli pakko myöntää, että välillä arki oli vain sitä itseään, arkea. Tylsää ja tasapaksua saman puurtamista aamusta iltaan, velvollisuudentuntoisia hyvänyönsuukkoja ja tavaksi tullutta seksiä. Mutta sitten tuli tämmöisiä hyökyaaltoja, jotka muistuttivat odottamatta siitä, miksi olin alun perin rakastunut Veskuun. Seisoin siinä ja hihitin itsekseni kun teinityttö, vaikka pakun valot olivat jo kadonneet tielle.

Sain liikettä itseen vasta, kun seuraavat valot kääntyivät pihaan joitakin minuutteja myöhemmin. Maru kiisi kuin musta nuoli hämärässä etupihalle haukkumaan sitä ja kaksi pientä haalaripukuista hahmoa seurasi sitä.
- Siiri! tytöt kiljuivat yhteen ääneen. Kävelin heidän perässään ja totesin, että tällä kertaa Juha oli tuomassa tyttöä, vaikka Saara oli hoitanut enimmät kuljetukset viime aikoina. Ilman äskeistä kohtausta mieheni kanssa olisin voinut ilahtua Juhan näkemisestä vähän liikaakin. En aikonut enää ikinä koskea häntä sormenpäällänikään, mutta en voinut olla pitämättä tavasta millä hän vilkuili minua, kun luuli, ettei kukaan huomannut. Se oli melkoinen itsetuntobuusteri.

- Terve! sanoin iloisesti ja kaappasin Siirin kainalooni saman tien, kun hän nousi autosta.
- Älä sotke mun tukkaa! tyttö inahti.
- Mä en ollut lähelläkään sun hiuksiasi, sanoin ja päästin irti ihan hämmästystäni. Siiri oli kasvanut viime kuukausina ohitseni, hän oli ainakin viisi senttiä pidempi minua nyt, ja epäilin, ettei hän aikonut ihan kohta lopettaa. Hän näytti äkkiä kovin aikuiselta. Jouluna saatu uusi kampaus teki tietysti paljon, mutta enemmän vaikutti se, että tyttö ei ollutkaan pukeutunut ratsastushousuihin ja isoon toppatakkiin ja pipoon vaan tiukkoihin farkkuihin ja lyhyeen pusakkaan.
- Anton Anttila, henkäisin ehtimättä ajatella mitään. Siiri jäykistyi ja sikäli kuin hämärässä näin, punastuikin. Hän nappasi mitään sanomatta kassinsa ja marssi sisään.

- Taisin olla törppö, sanoin pahoillani.
- Miten niin? Juha kysyi ihmeissään. Hän ei ollut kuullut hiljaista kuiskaustani auton toiselle puolelle.
- No kun tolleen menin turruuttamaan toisen kampausta, sanoin. Anton Anttila ei hänelle kuulunut, ennen kuin Siiri itse asiasta kertoisi. – Tuutko sä sisään? Me ei olla juteltu aikoihin.
- Mikä ettei, mies sanoi hymyillen yllättyneenä.

Danni, Alissa ja Maru olivat jo seuranneet Siiriä ja kuistilla lojui pieniä talvisaappaita rukkasten ja Siirin tallikenkien kanssa suloisessa sekasotkussa. Haalarit ja hatut olivat vähän peremmällä. Potkaisin omat kenkäni samaan läjään ja riisuin pilkkihaalarini.
- Kuka täällä ottaa mallia kenestä? Juha kysyi kuulostaen huvittuneelta. Nolostuin hetkeksi.
- Vaatteiden ripottelu taitaa olla mun perujani, tunnustin. – Toivottavasti se ei oo tarttunut Siiriinkin.
- Mä en ole tainnu käydä sen huoneessa viittä kertaa sen jälkeen kun se muutti ullakolle, Juha naurahti.

Olin saanut kahvinkeittimen päälle ja vahdin hellan ääressä maitokattilaa, sillä epäilin, että ainakin pikkutytöille maistuisi kaakao, kun Siiri, nyt järkevämmissä tallivaatteissa, ja pienet tulivat keittiöön.
- Isi, tuu katsomaan sitä, hän vaati. Minä valpastuin.
- Katsomaan mitä?
- Puhuria tietysti.
- En tuu mihinkään ennen kuin saan kupin kahvia, Juha sanoi.
- Haluatko sä kahvia vai kaakaota? kysyin Siiriltä.
- Mä meen mieluummin jo talliin, jos sulle sopii.

Totta kai minulle sopi. Siiri katosi ja kun kuulin oven kolahduksen katsoin kysyvästi Juhaa.
- Sitä?
- Hevosta. Itsepähän paremmin tiedät.
- Puhuri on ikivanha ravuri, joka ei ymmärrä ratsastuksesta eikä paljon muustakaan mitään. Ehdottomasti ihan tarpeeton hevonen, sanoin ehkä vähän liiankin jyrkästi.
- Miksi se sitten on vielä hengissä?
- Koska se ei ollut kuolemaisillaan kun se otettiin talteen. Ei kesäkissojakaan tapeta sen takia että ne on tarpeettomia, ne pääsee löytöeläinkotiin kissanpäiville, kunnes joku haluaa ne lemmikiksi.
- No, nyt näyttää pahasti siltä, että Siiri haluaa ton lemmikiksi.

En tiennyt mitä sanoa. Maito alkoi höyrytä ja sekoitin siihen kaakaojauhetta. Danni ja Alissa olivat aavistaneet välipalan ja istuneet jo paikoilleen pöytään. Leikkasin surutta vanhan pullapitkon jämän viipaleiksi ja heitin hetkeksi mikroon. Vesku toisi kuitenkin huomenna jotain hyvää Leenalta. Tulin ajatelleeksi, että jos hän saapuisi ilman leivonnaislastia siinä olisi selvä merkki siitä, ettei hän ollutkaan ollut äidillään. Sitä en toki epäillyt, ajatus jäähyväisistämme sai vieläkin hymyilemään.

- Mitä se on siitä jutellut? kysyin, kun olin kaatanut kahvinkin. Juha sekoitteli kahviaan, vaikkei hän sinne ikinä mitään laittanutkaan sekaan.
- Se haluaa pelastaa sen.
- Se on pelastettu jo.
- Mutta ei lopullisesti. Eihän se teillä ole jäädäkseen?
- Ei tosiaankaan, heti kun jossain virallisessa paikassa on tilaa ne lähtee eteenpäin, molemmat pelastetut.
- Siiri sanoo, että se on sen elämän hevonen.

Irvistin. Määritelmä oli suoraan minulta varastettu, mutta se kyllä selvensi tilanteen minulle aika kristallinkirkkaaksi.
- Onkohan se ymmärtänyt, ettei siitä välttämättä ikinä tule ratsua, eikä se ainakaan ehdi oppia tarpeeksi, että Siiri voisi sen kanssa ikinä mennä esimerkiksi ratsastuskilpailuihin ennen kuin se on liian vanha?
- Siiri sanoo, että se voi mennä kilpailuihin ratsastuskoulun hevosilla niin kuin muutkin, jos haluaa, sitten kun osaa tarpeeksi.
- Mitä mieltä te sitten olette? kysyin ja nostin katseeni Juhan läpitunkevan tummansinisiin silmiin.

- On meillä varaa maksaa Alille vuokraa yhden hevosen ylläpidon verran, jos se vaan sen huolii talliinsa. Jos se nyt kerran on sen elämän hevonen. Onko sulla semmosta? Onko ihmisillä?
- On, myönsin. – Niki oli samanlainen luurangonlaiha loimiteline, kun mä näin sen ensimmäistä kertaa. Kukaan ei ole kertonut, missä se oli ollut ennen kuin se tuotiin Suomeen – mutta ei selvästikään missään paljon paremmassa paikassa kuin mitä noi meidän huostaan otetut hevoset. Ja se päätti valita mut, en mä sitä. En vaan voinut vastustaa, kun kaikista tallin ihmisistä se alkoi hirnua mulle ja osoittaa, että mä olin sen elämän ihminen.

Liikutuin puhuessani niin, että minun piti pyyhkäistä vaivihkaa vasenta silmääni.
- No niin, tosi rakkautta, Juha hymähti.
- Siinä oli se ero, että Niki oli vasta neljän vanha ja koko tulevaisuus edessä. Toi Siirin suuri rakkaus on jo vanhanpuoleinen.
- Miten vanha?
- Se on kuusitoista, sanoin, sillä nyt tiesin sen varmasti. Jutta oli jatkanut hevosten ja Lindströmin jutun seurantaa ja saanut ukon asunnossa käyneiltä sosiaalityöntekijöiltä kopiot hevosten papereista. Vassililla ei kyllä mitään papereita ollut, mutta sen emän, Plitevnan, hevospassi siinä oli ollut. Puhurin paperit todistivat, että se oli hyvää ravisukua kyllä, suikkulainen, mutta ilokos siitä oli kellekään nyt kun se oli jo liian vanha juoksemaan ja sitä paitsi ruuna.

Danni ja Alissa olivat juoneet kaakaonsa loppuun ja halusivat nyt lähteä Siirin luo talliin.
- Odottaisitte hetken niin mekin tultaisiin Juhan kanssa, suostuttelin, ja kun annoin mukaan kupillisen viinirypäleitä he suostuivat menemään telkkarin eteen odottamaan meitä.
- Mitä mieltä sä olet? kysyi Juha suoraan. Se ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun hän kysyi neuvoa. Tuskin olisi viimeinenkään.
- Jos Siiri haluaa kilparatsastajaksi niin toi on vihoviimeinen hevonen mitä se tarvitsee, mutta musta on alkanut tuntua, että se haluaa ennemminkin opetella hevosten sielunelämää, sanoin hitaasti.

- Mutta jos se hevonen ei osaa mitään, mitä pitäisi niin osaako Siiri muka sitä opettaa?
- No siinä asiassa Ali osaa kyllä auttaa, tajusin ilahtuneena. Muistin, miten hän oli vuosia sitten ottanut hoiviinsa Tiina-tamman, joka oli ollut lähes mahdoton käsitellä ja vielä osaamattomampi kuin Puhuri. Se ei ollut ollut edes ajolle opetettu, mutta jos muistin oikein, Ali oli myynyt sen eteenpäin jonnekin ratsastuskouluun, kun ei se ollut millään tullut tiineeksi.
- Ehkä mun pitää nähdä se, Juha huokaisi sitten. – Että tiedän, mihin olen rahani laittamassa. Mitähän se maksaa?
- Mulla ei ole aavistustakaan, naurahdin. – Enkä mä edes tiedä keneltä kysyä, mutta mä voin ottaa selvää.
- Kiitos neuvoista, Juha sanoi vakavasti ja nousi tuoliltaan. – Taas kerran. Mennäänkö katsomaan sitä?


8.

Siiri oli ottanut sisään molemmat luurankohevoset ja laittanut Puhurin käytävälle kiinni harjatakseen sen. Ruuna ei ollut enää ollenkaan niin pahan näköinen kuin tullessaan, hyvä heinä oli saanut sen kyljet jo pullistumaan niin, että kylkiluut eivät paistaneet raitoina, joskin se oli vähän omituisen näköinen, kun olin kyninyt sen harjan kokonaan pois. Toisaalta nyt näkyi sen otsan melkeinpä tähden muotoinen tähti hyvin. Vassili roikotti päätään karsinan oven varassa huonotuulisen näköisenä ja ehdin juuri tarttua Juhaa rapsuttamaan uskaltautuvasta kädestä, ennen kuin se ehti napata kiinni.
- Se puree, sanoin tyynesti ja huitaisin kimon kauemmas. – Siirin muru ei pure, rapsuttele sitä mieluummin niin mä haen muut hevoset sisään.

Jätin Juhan tutustumaan tyttärensä suureen rakkauteen ja kävin hakemassa ensin Katrinan ja sitten Kiiran. Niki protestoi jo suureen ääneen, joten otin sen seuraavaksi ja viimeiseksi Vaiton, jota ei häirinnyt jäädä viimeiseksi ulos. Se ei epäillyt muiden katoavan lopullisesti jos ne pääsivät ennen sitä talliin, vaikka siellä sillä sitten aina olikin hätä, etteivät muut saisi kaikkea ruokaa. Siihen mennessä havaitsin, että Siiri oli laittanut isänsä syöttämään Puhurille porkkanaviipaleita ja ruuna tunki päätään miehen taskuihin. Juhan ilme oli erittäin omituinen. Kummastunut, mutta hiukan haltioitunut. Hän silitti hevosen päätä varovasti, kun se olisi voinut särkyä. En näin äkkiä ajatellen ollut varma, olinko koskaan aiemmin nähnyt hänen koskevan hevosta.

- Mun täytyy nyt kai ruveta hommiin, sanoi Siiri isälleen, kun huomasi minun palaavan
heinäkärryjen kanssa. Hän päästi Puhurin omaan karsinaansa ja alkoi jakaa heiniä avukseni.
- Sä koskit hevosta, kiusoittelin Juhaa.
- Niin tein, eikä se yrittänyt syödä mua, toinen hymähti.
- Useimmat ei yritäkään, kerroin ja huitaisin Vassilin vähän kauemmaksi. – Mutta toiset...

Huomaamattani pikkutytöt olivat livahtaneet rehuhuonekarsinaan ja tekivät siellä sekoitusta Kiiran ämpäriin.
- Toi ei olisi ollut tarpeellista, ähkäisin, kun näin Alissan kaatavan sekaan desilitran verran kivennäistä. Danni sekoitti niin, että pöllysi, siellä oli ilmeisesti aika hyvin pellavaakin.
- Me laitetaan Kiiralle ruokaa, viimeksi mainittu sanoi ehtimättä suoda minulle katsettakaan.
- Mä huomaan, mutta mistä te tiedätte mitä ruokaa se tarvitsee? Ja mistä te tiesitte, että toi on Kiiran ämpäri?
- No tietysti, koo, ii, ii, Danni osoitti kirjaimia ämpärin kyljessä.

- Voi luoja. Unohdin olla harmissani. Väittikö ipana, kolmivuotiaani, osaavansa lukea? – Mitä tossa lukee? Osoitin toista ämpäriä ja vastahakoisesti Danni keskeytti sekoittamisensa.
- Äm, uu, äs, tee, ii.
- Mitä se sitten tarkottaa?
Danni pohti hetken, mutta vastasi "Musti" ja jatkoi sekoittamistaan. Minä vilkaisin ympärilleni tarkistaakseni olivatko Juha ja Siiri kuulolla, olivatko he nähneet, että minulla oli ihmelapsi? Siiri oli kauempana käytävällä heinien kera, mutta Juha nojaili ovenpieleen takanani.
- Näitkö sä? Mulla on ehkä maailman viisain tytär!
- Ihan selvästi, hän myönsi. – Nyt sun ei tarvitse enää lukea iltasatuja.

Se ajatus ei äkkiä enää ollutkaan kiva. En minä siitä hommasta näin yhtäkkiä halunnut luopua, vaikka monesti olinkin vain toivonut lasten nukahtavan mieluiten ensimmäisellä sivulla, tai ainakin toisella.
- Taidan mä lukea kumminkin, sanoin nopeasti ja menin tutkimaan saisinko selville, mitä nuoret neidit aikoivat Kiiralle syöttää. Päädyin siihen, että ämpärissä oli vasta pellavaa ja kivennäistä. Vitamiinipurkkeja ne eivät onneksi saaneet auki pienillä sormillaan.
- Laitetaan sinne vettä vielä ja sitten saatkin sekottaa varovaisesti, ettei kaikki ole haalareilla, sanoin Dannille ja aloin itse koota Katrinan annosta. Alissa halusi tulla sekoittamaan sitä enkä uskaltanut enää selkääni kääntää, kun arvelin, että minä hetkenä tahansa alkaisi pellavapuurosota, jos sen tekisin.

- Mä taidan lähteä tästä, Juha sanoi sitten kuulostaen siltä, ettei se juuri kiinnostanut.
- Sua varmaan jo odotetaankin, arvelin minä.
- Tuskin, Joonas siellä katsoo telkkaria ja Saara lukee. Hän onnistui jotenkin kuulostamaan maailman yksinäisimmältä ja hylätyimmältä ihmiseltä.
- No saat sä täälläkin istua iltaa, jos niin on, sanoin vastoin parempaa tietoani. Ei minun olisi kyllä pitänyt. Tiesin Saaran odottavan kuitenkin, vaikkei Juha sitä ollut ymmärtävinään. Mutta eipä hän ollut häiriöksi asti täällä viime aikoina pyörinyt.

Niinpä, kun hevoset oli ruokittu ja tallista sammutettu valot, Siiri vaihtoi takaisin parempiin vaatteisiinsa, joissa oli saapunut ja ilmoitti viattoman näköisenä vievänsä Marun iltalenkille.
- Onhan sulla heijastimia? kysyin ja pakotin hänet ottamaan keltaisen varoliivin päälleen, vaikka se kieltämättä vähän pilasikin vaikutelmaa. Itse aloin keittää ipanoille iltapuuroa. Juha houkutteli Dannin syliinsä ja he alkoivat tavailla pöydälle jääneestä paikallislehdestä otsikoita. Suurin osa sanoista oli liian pitkiä ja vaikeita – rajariita, moottoripyöräonnettomuus, tiekunta – mutta lyhyitä ja tavallisia Danni luki, ihan oikeasti.


Vesku palasi seuraavana päivänä alkuiltapäivästä ja Siiri ja minä pääsimme ratsastamaan. Mönkkäriääliötä ei ollut näkynyt moneen päivään, tai paremminkin uusia jälkiä ei ollut ilmestynyt pellolle, joten uskalsin olettaa, että rakkine oli tosiaan hajonnut edellisviikonloppuna. Mekin saatoimme siis lähteä laukkapellollemme. Siiri meni Kiiralla, tietenkin. Hän oli aamupäivällä touhunnut Puhurin kanssa kentällä, kävellyt ja pysähtynyt ja kävellyt ja kääntynyt ja pysähtynyt. Pelkäsin vähän, että hän innoissaan uuvuttaisi koko elikon, mutta viisitoista minuuttia oli yllättäen Siirillekin tarpeeksi.
- Siellä ei voi istua kauemmin, se on ihan kuin aidalla istuisi, hän valitti hieroen takapuoltaan.
- Oletko sä nyt ihan tosissasi haluamassa tota hevosta? kysyin vakavasti.
- Sillä on niin kauniit silmät, sanoi Siiri.

Mitäpä minä siihen sitten sen enempää. Niin oli Nikilläkin.

Ratsastusretkemme sujui mukavasti ja rauhallisesti. Kiiralla alkoi olla jo aika lailla mahaa, eikä sitä enää huvittanut painella kuin aavikon tuuli, joten Nikikin sai tyytyä rauhalliseen menoon, vaikka sillä olisi selkeästi ollut menohaluja. Se suunnilleen steppasi itsensä hikeen turhaannuksissaan, kun en antanut sen päästellä.
- Ei aina voi saada mitä haluaa, tuumasin sille. Kunhan Musti palaisi ja saisimme täysikuntoista seuraa yrittäisimme uudestaan, tai jos Lotta tai Sofia osuisi jonain päivänä sopivasti seuraksi pellolle.

Siiri lainasi illalla tietokonettani "omaan" huoneeseensa, sanoi surffailevansa hevosten kuntoutusta ja koulutusta joskin messengerin tunnistettava kilinä kantautui hiljaisesti sieltä muuallekin taloon. Minä aioin katsoa Uutisvuodon, mutta Vesku häiritsi. Hän hieroi saunapuhtaita jalkapohjiani, mikä alkuun kutitti, sitten hän siirtyi sääriini ja pysähtyi suukottelemaan polviani.
- Mikä sua vaivaa? puuskahdin lopulta.
- Mä lämmittelen sua.
- Lämmittele ihmeessä hitaammin, tätä on vielä viistoista minuuttia jäljellä, enkä mä pysty ollenkaan keskittymään!
- Miksi sun tarttiskaan noihin ukkoihin keskittyä kun mä olen kerran tässä?
- Peter Nyman on kyllä... lauseeni keskeytyi nauruun, kun Veskun hengitys kutitti reidelläni. – Okei. Mennään sänkyyn.
- Ei meidän ole pakko mennä sänkyyn, mä haluan vaan, että sä katsot mua etkä telkkaria.
- No ei me voida tässä alkaa pelehtiä, mitä jos Siiri menee vaikka juomaan ja se näkee.

Siirryimme siis makuuhuoneeseen, ja vaikka edellisiltainen tornado olikin jo ehtinyt melkein unohtua, oli siitä jotain kumminkin jäänyt. Tänään emme tosiaan rakastelleet tavan vuoksi, vaikka olikin lauantai-ilta ja olimme äsken käyneet saunassa.
- Hyvä, sanoin tyytyväisenä, kun hengitykseni alkoi tasaantua.
- Minäkö? Vesku kysyi ja pyöritti sormeaan napani ympärillä.
- Sinä? Miten niin sinä? Kenelle sä luulet mun puhuvan?
- No sitä mä kysyinkin. Oletko sä lihonut?
- Äh, toi on asioita, joita ei kysytä tämmösessä tilanteessa, sanoin puoliksi harmissani ja nousin vilkaisemaan pömpöttikö mahani muka. – Pilasit mun tunnelman. Enkä mä ole voinut ehtiä lihoa vielä, enhän mä ole istunut koulussa vielä kuin viikon päivät.
- Se oli positiivisesti kysytty, Vesku väitti ja painoi suukon mahalleni. – Pyöreät masut on niin söpöjä.
- Sä sanot noin vaan, koska sä haluat lisääntyä ja täyttää maan, toiveajattelua, väitin.
- Voi olla.

Tuo kuitenkin muistui mieleeni seuraavalla viikolla, kun sain kiskoa housunnappia kiinni lujempaa kuin tavallisesti. Nimenomaiset farkut olivat aina olleet tiukemmasta päästä, mutta eivät ne nyt sentään olleet mahanahkaan pureutuneet. Tietenkään en saanut enää yhtä paljon liikuntaa kuin lomalla, kun olin lukemisen ohessa sentään pääsääntöisesti hoitanut tallityöt ja ratsastanutkin enemmän, mutta en olisi uskonut kilojen kertyvän näin pian. No, siirtyisin salaattilounaisiin ja yrittäisin ehtiä tekemään enemmän tallihommia, kaipa tilanne olisi palautettavissa.

Päättäväisenä sitten sytytin illalla kentälle valot, kun Vesku oli valitettavasti ehtinyt siivota karsinat, ja rääkkäsin Nikiä oikein hikeen asti. Minä olin siis lopuksi hikinen, ei niinkään hevonen. Olin ajatellut liikuttaa vähän Kiiraakin, mutta Vesku ehti tulla ottamaan muut hevoset sisään sillä aikaa, enkä raaskinut enää raahata sitä ulos, kun se näytti jo valmistautuvan iltaruokailuun.
- Mäkin voin ratsastaa Nikillä kyllä nyt kun Musti on poissa, jos sulla on tämmösiä pitkiä päiviä, Vesku lupasi.
- Mmm, sanoin epämääräisesti. Jostain syystä en kehdannut sanoa, että kaipasin liikuntaa laihdutuksellisista syistä. – Mähän voinkin sitten kokeilla noita luurankohevosia jonain iltana.
En minä kyllä ollut aikonut ruveta ratsuttamaan niistä kumpaakaan, mutta mieleeni tuli, että voisi olla hyvä minunkin kokeilla Puhuria ennen kuin Siiri tulisi seuraavan kerran. Voisin ehkä keksiä hänelle hyviä neuvoja jos olisin itsekin kokeillut, miten hevonen toimi.

Kiipesin siis sen selkään seuraavana päivänä ja tunsin heti häntäluussani, että montaa minuuttia tämä sessio ei kestäisi. Toppaloimen läpikin selkäranka painoi pahasti. Hevonen ei vaikuttanut ihmettelevän minua ja sain sen liikkeelle ja pysähtymään. Taipumaan en. Se pystyi kääntämään kaulaansa, kun ohjalla houkutteli, ja sitten se käänsi kyllä muunkin kroppansa perässä mutta suorana kuin halko tai pitkä tankkeri, joka oli joutunut tuuliajolle. Ajattelin kokeilla vähän raviakin, mutta kaikesta maiskuttelusta huolimatta Puhuri ei ollut samaa mieltä, eikä minulla ollut raippaa mukana. Olisikohan se sitä huomannutkaan loimen läpi.

Lopetin, kun näin auton valot. Jutta saapui, häntä ei ollut pariin päivään näkynytkään. Hyppäsin mielelläni alas ja talutin Puhurin pois kentältä.
- Tekö rupesitte tekemään siitä ratsua? Jutta kysyi, ja näyttikö hän hiukan hämmästyneeltä.
- En minä aio ruveta mihinkään, mutta Siiri on siihen niin ihastunut... sanopas, miten sen pitää toimia, jos se haluaa adoptoida tän?
- En mä tiedä… todennäkösesti maksaa teidän ylläpitokulut ja mun laskut tai jotain. Ja tietysti pitää olla fiksu ja vastuullinen. Tosin mä en tiedä pitääkö sitä eläinrääkkäysjuttua ensin käsitellä oikeudessa tai jotain, ennen kuin niitä saa ruveta myymään. Mä voin antaa sen eläinsuojeluneuvojan numeron niin saat kysyä itse.
- Okei. Hyvä.
- Onko ne muuten okei?
- On, sanoin tyytyväisenä. – Ne lihoo ja alkaa kiiltää. Kyllä niistä vielä hevosia tulee.

Niin sitten oli, ettei Puhurin ja Vassilin omistusoikeutta saisi siirtää, ennen kuin eläinrääkkäysjuttu olisi käsitelty, ja siihen menisi vielä aikaa. Tosin sen käsittely tulisi olemaan jonkinlainen leima lappuun ja kiitos –juttu, sillä Lindström oli edelleen täysin höpsähtänyt. Hän ei tulisi enää ikinä pääsemään pois sairaalasta.
- Ettehän anna sitä pois, vaikka sinne viralliseen paikkaan tulisikin tilaa? Siiri rukoili.
- Ei, ellei ole pakko, en mä tiedä onko ne pakko siirtää jonnekin viralliseen hoitolaan, jos semmoseen tulee tilaa, lupasin.

Semmoisesta ei kuitenkaan kuulunut mitään. Ei myöskään Miilan hevosenhankinta-aikeista, ennen kuin yhtenä päivänä koulun jälkeen menin Ilsen kanssa katsomaan Mansikkaa. Olin tajunnut, etten ollut edes nähnyt sitä sitten kesän, ja minulle oli tullut kova hinku päästä rapsuttelemaan sitä. Meidän ensimmäinen hevonen, josta kaikki oli alkanut.
- Sillä on kuulemma jalat huonossa kunnossa, sanoin Ilselle varovaisesti.
- Ei ne muuten mutta ne on alkanu kerätä nestettä, hän sanoi.
- Niveltulehdusta? ehdotin. – Anna sille inkivääriä.
- Niinkö? Ilse sanoi kiinnostuneena.

- Onko Miila puhunut sulle hevosen hankkimisesta? kysyin sitten. Ilse nyökkäsi, ja Oona, joka oli tullut juuri talliin, nyökkäsi myös.
- Se on kysellyt multa, koska mä olen hommaamassa seuraavaa hevoslastia, hän juorusi.
- Meinaatko myydä sille hevosen? kysyin, uteliaisuuttani.
- Miksen myisi, myinhän mä sullekin.
- Vesku esitti, että se voisi kokeilla treenaamista ja kilpailemista Nikin kanssa, kerroin.
- Miksi? Oletko sä raskaana? kysyi Ilse heti ja tipautti katseensa vyötärönseutuuni.
- No en ole, kun vaan että mä ehdin lukea tarpeeksi, puuskahdin. – Mutta ei se taida kiinnostaa Miilaa. Se halunnee mieluummin jonkun semmosen kuin Gawd Daymn.
- Sano sille, että sä kaipaat tosi kipeästi apua, että valmistut varmasti, kyllä se sitten suostuu, Ilse ehdotti.
- Kun en mä tiedä haluanko mä antaa sille mun kultamurua, nauroin. – En ainakaan tänne kotoa pois missään nimessä, ja näinköhän se jaksaisi meillä käydä ratsastamassa monta kertaa viikossa. Eikä edes maneesia ole.

Kieltäydyin Ilsen tarjouksesta ratsastaa Mansikalla, sitä kun totisesti sain tehdä kotona tarpeeksi, ja tyydyin syöttämään sille porkkanoita. Juttelin Oonan kanssa ja katselin hänen uusimpia hevosiaan, itse kerroin miten meille oli tullut huostaan otettuja.
- Sehän voisi olla hyvä tapa ansaita muutama ylimääräinen euro, Oona tuumi.
- No kuule, tuskin hevosia otetaan talteen kauhean monia vuodessa. Mitä Viroon kuuluu?
- Miten mä voisin tietää mitä koko Viron valtioon kuuluu? Oona tuhahti.
- Mä tarkotin tietysti että mitä Magnusille kuuluu. Vai pitäiskö mun sanoa Magnukselle? Oletko sä käynyt siellä?
- En mä ole ehtinyt ja kai sille ihan hyvää. Oona puhui tavanomaiseen lyhyeen, töksähtelevään tapaansa, mutta hän ei saanut kokonaan pidäteltyä hymyä, mistä päättelin, että asiat olivat ihan hyvin.
- Kutsu se kylään, kai säkin tarvitset vähän maallisia iloja välillä, ehdotin ja tökkäsin häntä sormella käsivarteen.
- Se on itse asiassa tulossa parin viikon päästä. Käymään vaan, Oona lisäsi nopeasti, ennen kuin ehdin sanoa enempää.
- Pidä huoli, että ehditte sitten käydä meilläkin, sanoin vain.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   1.4.15 21:59:38

"Maru tiesi paremmin kuin olla rohmuamatta pöydältä..." Pitäisikö tuossa olla: "...paremmin kuin hyvin..."?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.4.15 22:18:04

Joo, tai "paremmin kuin rohmuta"...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.4.15 16:07:45

9.

Siihen mennessä kun Magnuksen piti tulla Suomeen olin kuitenkin unohtanut koko miehen. Olin pahasti huolissani, peloissani ja v’ittuuntunut. Minua oli ruvennut oksettamaan aamuisin, eikä semmoista ollut tapahtunut melkein neljään vuoteen. Pidättelin aamulla, kunnes olin päässyt aamutalliin ja kävin päästämässä lantalaan, tai sitten odotin, kunnes Vesku oli lähtenyt ruokkimaan hevoset ja juoksin vessaan. Pääni kävi ylikierroksilla, en h’elvetti sentään suostunut olemaan raskaana, en nyt!

Olin uskollisesti syönyt pillereitä ja yhtä säännöllisesti kuin aina kärsinyt kuukautisista. Sen olisi pitänyt hälventää huoleni, mutta ei. Olin kai jokin luonnonoikku, sillä ihan sama oli tapahtunut Dannin kanssa. Tosin silloin olin, kun olin oikein tarkkaan asioita miettinyt, muistanut ainakin yhden kerran, kun olin juonut niin paljon, että olin saattanut juuri sen yhden kriittisen pillerin saattanut oksentaa krapuloissani pois. Nyt en kyllä ollut kännännyt aikoihin, enkä muistanut unohtaneenikaan nappien napsimista.

Vähän vanhempi ja järkevämpi olin kuin silloin - tunsin suorastaan kivuliasta sääliä kun ajattelin sitä hyvin nuorta itseäni, joka oli vastentahtoisesti päättänyt pitää vauvan siitä huolimatta, ettei se sopinut mihinkään suunnitelmiin – mutta en kai kovin paljon. Hyvin nuoreksi ja avuttomaksi tunsin itseni nytkin. Ensimmäisten lohduttomien aavistelujen ja päätelmien jälkeen yritin haudata koko ajatuksen ja uskotella itselleni, että meillä oli jotain lievästi pahentunutta jääkaapissa, mutta en pystynyt jatkamaan sitä kovin montaa päivää.

Kävin koulumatkalla ostamassa raskaustestin ja kävin tekemässä sen ennen ensimmäisen luennon alkua. Siitä luennosta en sitten muistanutkaan mitään, vaikka istuinkin salissa ja jälkeen päin havaitsin tehneeni muistiinpanojakin. Toisaalta testitkin olivat näyttäneet perunoita Dannia odottaessani. Minun kroppani ei tainnut toimia kuten normaalien naisten, tai sitten minulla oli ihan uskomattoman huono onni.

Olisin osannut tehdä virallisen raskaustestin itsekin, mutta tiesin, että jos ja kun se näyttäisi positiivista, joutuisin kuitenkin menemään oikealle lääkärille. Kansaneläkelaitos, neuvola sun muut instanssit vaativat sitä. Niinpä menin oikeaoppisesti täytetyn näytepurkin kanssa perjantai-aamuna ylioppilaiden terveydenhuoltoon ja kun kukaan lääkäreistä ei juuri ollut vapaana kirjoitin itselleni labralähetteen. Vastaanoton tyttö yritti vitistä vastaan, mutta suljin hänen suunsa muutamalla täsmälauseella ja pyysin varaamaan itselleni ajan oikealle, valmistuneelle lääkärille maanantaiksi, kunhan labravastaus olisi tullut.

Matkalla takaisin seuraavalle luennolle poikkesin lähimmässä kanttiinissa ostamassa askin tupakkaa ja istuin parkkipaikan aidalla polttamassa kolme peräkkäin. Se hoiti päätäni, joskin pisti kehon yskimään. Minua itketti, mutta päätin pitää sen sisälläni, kunnes kuulisin varmasti. Vaikka en minä mitään varmistusta enää tarvinnut, olin jo ihan varma muutenkin.

Juuri sillä hetkellä rakas, kultainen Oona soitti. Parempaa hetkeä hän ei olisi voinut valita, vaikka olisi kysynyt minulta etukäteen.
- Magnus tuli eilisiltana. Vieläkö kutsu on voimassa?
- Mikä kutsu? kysyin ennen kuin olin ollenkaan kartalla.
- Oletko sä kipeä?
- En! Ja on! Koska te tuutte?

Piristyin ihan suhteettomasti, mutta ihan vaan ajatus siitä, että joutuisin ajattelemaan muuta kuin itseäni ja omia sisuksiani oli helpottava.
- Käviskö illalla, tänään siis?
- Voi, käy! Me ollaan kotona viimeistään kuuden maissa. Tai itse asiassa mä olen aikasemminkin. Olen jo lähdössä koululta.
- No johon sulla oli lyhyt koulupäivä. Kello ei ole vielä kymmentäkään.
- Tämmöstä on yliopistossa, sanoin kevyesti. – Ei läsnäolopakkoa. Jäätte kai te yöksi? Mä menen ostamaan venäläisiä suolakurkkuja ja sienisalaattia, että Magnus tuntee olonsa kotoisaksi!

Oonan soitto sai minut kaivautumaan esiin siitä itsesäälin hiidenkirnusta, missä olin marinoinut itseäni. Päätin sittenkin käydä yhdellä luennolla ja lähteä kotiin sitten lounaan jälkeen. Sain Veskun kerrankin kiinni ja lähdimme yhdessä syömään.
- Oona ja Magnus tulee kylään, kerroin voimatta peittää innostustani.
- Tänään?
- Joo. Voitko sä hakea tytöt tullessasi niin mä ehdin käydä kaupassa ja ratsastaa hevoset tässä iltapäivällä?
- Voin. Eikö Siirikin tule tänään?
- Ei kun ne menee jonnekin 90-vuotispäiville Kainuuseen, tai jotain sen tapaista.
Vesku huokaisi kevyesti ja nappasi kiinni leuastani.
- Mä alan vissiin suunnitella sitä lomaa kahden kesken. Meillä ei ole ollut talo tyhjänä yhtään viikonloppua sen jälkeen kun Lindströmin hevoset tuli meille.

Mieleni musteni hetkeksi. Hitonko romanttista kuherruslomaa tässä tarvittaisiin jos minulla oli jo pulla uunissa? Toisaalta, koskas semmoinen sitten tulisi enemmän tarpeeseen? Hymyilin ennen kuin Vesku ehti alkaa ihmetellä.
- Tee se, sanoin ja otin kiinni hänen kädestään. – Vai lähdettäiskö me vaikka ihan saman tien tänään? Kai Oona nyt voisi meidän pikkutallin hoitaa, ja kai lapsetkin siinä sivussa menisi.
- Mä en arvannut varata meille sviittiä mistään ensi yöksi, Vesku virnisti. – Muuten hyvä idea. Mutta mä kehittelen.
- Menenkö mä Mustillakin vai haluatko sä mennä itse?
- Mene vaan jos kerran ehdit.

Aloitin ratsastamisen Mustista, josta oli tullut Hannan luona niin hieno että tuskin olin ensimmäiseen viikkoon uskaltanut koskea siihen, ettei se hajoaisi. Minusta näytti ettei Veskukaan ollut tehnyt sillä sen jälkeen muuta kuin kevennellyt ja minä jatkoin samaan tapaan. Tosin intouduin lopuksi kokeilemaan vastalaukkaa ja laukanvaihtoja ja niin kauan kun en heilunut satulassa se totteli toiveitani kuuliaisesti. Tietenkin minä heiluin ja ylimielisesti se sitten oli menettävinään tasapainonsa ja kadotti laukkansa ja minä luovutin. Pilatkoon Vesku sen ihan itse, minä en halunnut siitä syytä niskoilleni – vaikka eihän hän tietenkään sitä pilaisi.

Niki sopi minulle paljon paremmin eikä rankaissut minua, kun yritin kunnianhimoisena senkin kanssa vastalaukkoja. Eivät ne paljon paremmin sujuneet, mutta ainakaan minusta ei tuntunut, että se piti minua pilkkanaan. Huomaamattani ilma oli alkanut sinertää ja olin ihan unohtanut, että illaksi oli muutakin ohjelmaa ja niinpä Oona ja Magnus pääsivät yllättämään minut. Muistin heidät vasta kun Maru lähti päättäväisesti jolkottamaan kentän vierestä etupihalle.

Ratsastin Nikin ulos kentältä, sillä todennäköisesti he eivät uskaltaisi tulla ulos autosta kun Maru oli kerran ehtinyt vastaan. Minä en ainakaan olisi uskaltanut.
- Maru, tule pois, huusin talon kulmalta. Oonan auto se oli, mutta eivät sen ovet siltikään auenneet ennen kuin olin laskeutunut satulasta ja ottanut Marua kaulapannasta. Eivätkä vieläkään. Menin ja avasin lähimmän oven itse ja löysin sieltä pussailevan pariskunnan.
- Voi, anteeksi! sanoin mutta minun oli vaikea olla nauramatta. Vanhat ihmiset kuhertelivat kuin teinit. Hehän olivat reilusti päälle kolmenkymmenen molemmat.

Pahastumatta he kuitenkin nousivat pois, kumpikin ja uskalsin irrottaa Marusta. Magnus halusi sanoa minulle kädestä päivää ja sen nähdessään Maru urahti varoittavasti, muuten se oli käytöksestäni todennut, että nämä olivat ookoo.
- Villandin koira, Villandin hevonen, esittelin ylpeänä Magnukselle. – Sano päivää entisille naapureillekin.
Mies totteli ja silitti Nikin päätä, Maruun hän sanoi tutustuvansa myöhemmin.
- Se voi olla viisasta. Tulkaa katsomaan tallia!

Se sopi molemmille ilmeisen hyvin ja minun nyt piti saada Niki pois käsistäni joka tapauksessa. Oli melko kylmä päivä ja olin jo jättänyt Mustin sisään, ja niin saisi jäädä Nikikin.
- Tulkaapas auttamaan, haetaan loputkin, turhaan ne siellä pakkasessa kärvistelee, ehdotin. Kerrankin minulla oli seuraa, joiden käsiin saattoi antaa minkä hevosen tahansa. Homma kyllä sujui aika verkkaisesti, kun minun piti esitellä kaikki loput, Katrina ja Vassili ja Puhuri ja Vaito. Kiira kun oli ainoa, jonka Oonakaan oli nähnyt. Hän oli huononpuoleinen vierailija työnarkomaniassaan. Magnus oli kovin kiinnostunut huostaanotetuista hevosista ja kyseli niin paljon eläinsuojeluasioita, että minulta loppui tietämys. Maru katosi seurastamme kesken kaiken, enkä ihmetellyt, kun se ei palannut. Vesku oli varmaan tullut ja koiran tassut kaivanneet sisään lämmittelemään, kun se oli viihtynyt kanssani tallilla koko iltapäivän.

Meilläkin oli aika lailla ulokkeet jäässä kun lähdimme sisään. Olin antanut hevosille pikkuisen heinää kullekin ja sekoittanut iltaruoat valmiiksi, niiden ruokkiminen kävisi nopeasti myöhemmin illalla. Nyt oli aika ruokkia meidät.
- Mä en viitsinyt raahata tyttöjä talliin, ne paleli jo valmiiksi, selitti Vesku kun pääsimme sisään.
- Ei ihme, melkeen viistoista astetta pakkasta, totesin käytyäni katsomassa lämpömittaria. – Me tarvitaan jotain lämmittävää.
- Kahvia, kiitos, sanoi Oona. Sitä oli valmiina ja kaadoin hänelle ja Magnukselle. Itselleni keitin kuumaa mehua. Se tuntui jotenkin lämmittävän enemmän, eikä minun tehnyt mieli kahvia. Sen tuoksukin teki pahaa ja upotin nenäni mehumukiini ja ajatukseni jutusteluun Oonan ja Magnuksen kanssa. En todellakaan halunnut ruveta miettimään aamullisia huoliani. Päätin, ettei vauva olisi totta ennen kuin kuulisin sen jonkun valmistuneen lääkärin suusta.

Danni ja Alissa olivat käyneet keittiössä toteamassa, että jotain tapahtui ja palasivat lastenohjelmien jälkeen ihmettelemään Magnusta. Oonan he tunsivat, mutta jännästi suomea murtava mies oli kiinnostava.
- Miksi sä puhut noin? halusi Alissa tietää ja vähän myöhemmin molemmat tytöt olivat Magnuksen sylissä haastattelemassa häntä. Minä aloin paistaa pakaste-eineksiä, joita olin ostanut, pieniä karjalanpiirakoita ja pasteijoita ja sipulirenkaita ja Vesku kävi laittamassa saunan päälle.

Niissä oli ohjelmaa tarpeeksi kunnes oli aika lasten mennä nukkumaan. Minä hoidin sen. Danni luki Alissalle joskus muulloin, mutta iltasatu oli eri juttu. Siihen tarvittiin vielä minua tai Veskua, joka oli nyt ottanut tallivuoron. Hän selvisi siltä paljon nopeammin ja keittiössä sorisi iloinen puhe, kun hiivin sinne lastenhuoneesta.
- Kai te jäätte yöksi? kysyin ja hetken mietittyään Oona ja Magnus nyökkäsivät.
- Teillä on siistimpää kuin mun luona, Oona totesi, ja se totisesti piti paikkansa, ellei hän ollut palkannut jotain siivoojakomppaniaa Magnuksen tulon kunniaksi.
- Hyvä, mä menen laittamaan teille vierashuoneen kuntoon, hymyilin ja marssin kohti Siirin tavallisesti asuttamaa huonetta. Levitin laverin ja sijasin sen puhtain lakanoin palatakseni sitten keittiöön.

Magnus avasi parhaillaan kirkasta pulloa, jonka oli ilmeisesti tuonut tuliaisena. Muistin heti kaikki kerrat heidän iltapalapöydässään ja kaivoin naureskellen kaapista kolme snapsilasia.
- Oletko sä yhtä vikkelä täyttämään laseja kuin isäsi?
- Etkö sä ota? Magnus kysyi kaadettuaan lasit täyteen.
- Mä nyt lopettelen tän ensin, sanoin ja näytin alkoholitonta siideriä, jonka olin ostanut itselleni saunajuomaksi. – Sitä paitsi mulle tulee vieläkin paha maku suuhun kun muistelen miten paljon vodkaa mä join sillon teillä käydessäni. Ja kolmanneksi me ei yleensä juoda molemmat yhtaikaa. Mistä sitä tietää vaikka jompikumpi tytöistä saisi yöllä umpisuolentulehduksen ja pitäisi ajaa lääkäriin.

- Oletko sä varma vai heitetäänkö kolikkoa? Vesku kysyi. Huitaisin välinpitämättömästi hänen suuntaansa. En halunnut nyt tehdä numeroa juomattomuudestani.
- Sun vuoro, sanoin ja maistoin tölkistäni. Se oli kyllä jo lämmintä ja väljähtänyttä, mutta sai kelvata. En nyt viitsinyt sitä poiskaan kaataa, ainakaan toisten nähden. Yllytin sitten Magnuksen kertomaan, mitä hänen isänsä oli viime aikoina myynyt. Vieläkö se iso tila oli autiona, jota Markus oli puoliväkisin raahannut minut katsomaan? Oliko Oona joutunut ostamaan kaupantekiäisinä kelvottomia hevosia?

- Ja mikset sä muuta Suomeen, kysyin lopulta, kun huomasin pariskunnan vaivihkaa pitelevän toisiaan kädestä pöydän alla.
- Mitä minä täällä tekisin? Magnus kysyi naurahtaen. – Missä mä asuisin?
- Oonan luona, auttaisit sitä tallitöissä, ehdotin mutta ääneni vaimeni. Oonan kolo oli hyvä hänelle, kun hän kävi siellä nukkumassa eikä paljon muuta, mutta en osannut ollenkaan kuvitella sinne kahta ihmistä, en edes rakastavaisia.
- Ei mun kämppään mahdu kahta, eikä musta ole asumaan kenenkään kanssa, sanoi Oona suoraan. – Siinä loppuu kuulkaas rakkaus hyvin äkkiä jos joutuu mun kanssa tekemisiin kuuden aikaan työaamuna.

Magnus nauroi ja mumisi jotain ja rutisti Oonaa hellästi olkapäästä. Hän ei kuitenkaan sanonut vastaan, huomasin.
- Kauanko te oikeen ootte seurustelleet, kysyin uteliaana ja nojasin leukani käteeni. Minua viehätti suunnattomasti Oonan romanssi, se oli kutkuttanut minua siitä lähtien, kun olin sen Virossa käydessäni vainunnut. Oona kun oli aina tuntunut olevan naimisissa vain tallinsa kanssa – ja niinhän asia kyllä taisi olla vieläkin.
- Ikuisuus, Oona naurahti.
- Sä tulit ensimmäisen kerran käymään meillä seitsemän ja puoli vuotta sitten, sanoi Magnus miettimättä.
- Eikö ne ole herttasia? kysyin nauraen Veskulta. – Pikku kyyhkyläiset.

Valvoimme aamuyön puolelle, siinä vaiheessa koko Magnuksen pullo oli tuhottu ja muiden jutut alkoivat hiukan mongertaa.
- Mä voin ottaa aamutallin, haukottelin. Oli siinäkin palkinto, kun tarkemmin ajatteli. Jos ei juonut, joutui heräämään ensimmäisenä. Hemmetin hemmetti. Uneliaisuuteni katosi, vaikka leikinkin nukkuvani, kun Vesku tuli sänkyyn joitakin minuutteja minun jälkeeni. Hän nukahti hengityksen rytmistä päätellen heti, kun sai peiton päälleen, tai heti, kun oli sen jälkeen ehtinyt painautua selkääni vasten. Hänen kätensä tuntui lämpimältä lantiollani, mutta tänään se ei lohduttanut. Nyt kun olin omien ajatuksieni seurassa en voinut lakata miettimästä ja murehtimasta. Saatoin vielä toivoa, että labraan jättämäni testi osoittautuisi negatiiviseksi, mutta oikeasti en voinut uskoa sitä. Jotenkin minä vaan tiesin.
- Luulet tietäväsi, sanoin itselleni ankarasti puoliääneen.

Kännykkäni hälytti kuudelta, mikä oli liian aikaisin, joten painoin torkkunappulaa ja suljin silmäni uudestaan. Torkkuminen oli ylellisyyttä, mihin en ikinä sortunut arkiaamuisin, joten nyt nautin siitä täysillä ja vajosin takaisin horrokseen. Tein sen vielä toisenkin kerran, mutta sitten havahduin pehmeästä unipumpulista, kun Veskun käsi siveli vatsaani.
- Kerro mulle, hän kuiskasi unisesti.
- Mm? kysyin. Kehtasikin herättää minut kahden torkun välillä!
- Miksi sä joit sitä alkoholitonta siideriä eilen?

En halunnut avata silmiäni, herätä, enkä ymmärtää kysymystä. En halunnut vastata. Mumisin vain edelleen ja käänsin kylkeä niin, että selkäni oli Veskua vasten ja käteni lepäsi sopivasti puolimatkassa yöpöydälle, missä kohta taas heräävä kännykkäni makasi.
- Jessi, kuulin korvani juuresta, taivuttelevana eikä juurikaan krapulaisena.
- Mitä? huokaisin.
- Sä et juonut eilen mitään.
- Mun kiintiö vodkaa on vielä täynnä viime vuodesta, sanoin.
- Niinkö? Hänen äänensä muuttui selvästi pettyneeksi.
- No niin, ja Magnus oli huono juomanlaskija isäänsä verrattuna, sanoin, mikä olikin ihan totta.
- Mä kun jo ehdin toivoa…
- Ehdit toivoa mitä? Käännyin kimmastuneena selälleni. – Että mä olisin raskaana?
- Niin…
- Ja mitäs meidän elämästä sitten tulisi? Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että mun pitää päästä jo töihin. Meidän pitää ruveta lyhentämään tän paikan lainoja kohta ihan oikeesti.
- Arvaa valitsenko mä mieluummin vauvan vai lainanlyhennykset?
- Mä valitsen lainanlyhennykset. Sitä paitsi mähän syön pillereitä, jos et sattunut muistamaan.

Puhuin vihaisella äänellä ja tiuskaisin vielä, että hän löyhkäsi vanhalle viinalle, ennen kuin nousin väistellen hänen kiinni ottamaan pyrkiviä käsiään ja kiskoin päälleni lähimmät vaatteet. Ehdin tallille asti ennen kuin minulle tuli huono omatunto. Ei minun olisi tarvinnut puhua Veskulle niin ilkeästi. Siellä hän nyt varmaan makasi ja mietti, että mistä olin suuttunut, kiltti mieheni, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, paitsi tuottanut turhan kyvykkäitä siittiöitä. Minua alkoi itkettää ja samassa kun tajusin, että ylitsevuotava tunteellisuus saattoi johtua hormoneista, minua alkoi myös oksettaa.

- Voi stana kele… jupisin ensin puoliääneen ja sitten vain mielessäni. Juoksin päätyovesta ulos ja nurkan taakse lantalavalle tyhjentämään vatsastani onnettoman pienen lirauksen jotain sulanutta ja pahanmakuista. Tuijotin sitä paheksuvasti ja potkin sen päälle kikkareita, mutta vointini parani kyllä. Palasin talliin ja aloin loimittaa hevosia, vaikka ne kaikki söivätkin vielä ja sitten Maru, joka oli tietysti tullut mukaani, nosti päätään ja päästi pienen äännähdyksen. Samassa se näytti nololta ja juoksi häntäänsä heiluttaen ovelle, Veskua vastaan.

- Mähän sanoin, että mä hoidan aamutallin, sanoin jurosti, sillä se, että hän seurasi minua sinne, oli epätavallista. Sitä paitsi minun oli ollut tarkoitus napata rehuhuoneesta nokare inkivääriä raikastaakseni hengitykseni, ennen kuin palaisin sisään hyvittelemään häntä. Olisi pitänyt tehdä se heti, miksi ihmeessä en ollut halunnut saman tien poistaa oksennuksen hapanta makua suustani? Olinko jo tottunut siihen?

Vesku otti pois käsistäni Mustin loimen, jota Vassili oli käyttänyt ja talutti minut sohvakarsinaan. Hän ei näyttänyt vihaiselta, eikä väsyneeltä eikä krapulaiseltakaan. Hänen harmaat silmänsä loistivat ja hänen suupielensä nykivät ylöspäin, kun hän istutti minut syliinsä sohvalle.
- Kerro, hän sanoi.
- @!#$ että sä olet liian fiksu, että se olisi sulle terveellistä, tuhahdin.
- Oletko sä?
- Mä syön pillereitä, sanoin jäykästi ja käänsin pääni muualle. Se, että hän haisi vodkalle ei estänyt häntä haistamasta minun hengitystäni.
- Sä söit viimeksikin. Oletko sä raskaana? Saadaanko me vauva?
- En mä tiedä, puuskahdin sitten. Ei tainnut olla järkeä jatkaa sen mahdollisuuden epäämistä, kun hän oli päässyt päätelmissään jo noin pitkälle. Enkä olisi raaskinutkaan enää jatkaa ilkeilyä.
- No anna epikriisi, rouva-kulta, hän nauroi ja likisti minua niin, että pelkäsin kylkiluideni puolesta.
- Apteekkitesti sanoo positiivista, virallisesti mä en tiedä, sanoin vastahakoisesti ja säikähdin, kun toinen päästi ilmoille hyvin epäluonteenomaisen inkkarikiljaisun.


10.

Rakas hölmö mieheni näytti menevän aivan sekaisin. Hän taisi itkeä, tai ainakin hänen poskensa tuntuivat märiltä, kun hän suuteli minua niin, että jalat olisivat vapisseet allani, ellen olisi istunut valmiiksi. Hän riemuitsi ja mutisi hellittelynimiä ja rakkaudentunnustuksia ja kohta havaitsin makaavani sohvalla puoliksi ulkona pilkkipuvustani, pariasteisessa tallissa.
- Stop! sanoin ja kiemurtelin kauemmas. – Ei me nyt ruveta harrastamaan seksiä täällä.
- Eikö? Miksei?
- Täällä on ehkä viis astetta lämmintä, siksi! Ja hevoset kaipaa ulos!

Hiukan pahastuneena hän katsoi, miten kiskoin haalarin takaisin paljaiden käsivarsieni peitoksi ja vedin vetoketjun kiinni leukaan asti. Hänen ilmeensä sai minut hyvälle tuulelle, vaikken ollut kuvitellut minkään pystyvän siihen. Vasta nyt tuli mieleen, että olisi ollut aika inhottavaa, jos Vesku olisi suhtautunut asiaan, tai asian mahdollisuuteen, samoin kuin minä.
- Viedään ne sitten pihalle, hän sanoi ja loikkasi pystyyn. Hän oli ehtinyt jo viedä tammat kaksi kerrallaan, ennen kuin minä olin loimittanut Vassilin ja Puhurin, ja kun viimeinenkin oli tarhassa hän kaappasi minut taas halaukseensa.
- Nyt mennään takaisin sänkyyn, hän ilmoitti.
- Sänkyyn? Mä luulen, että meillä alkaa nyt selibaatti, sanoin paniikin taas leimahtaessa.
- Ihan miten vaan mutta sänkyyn me mennään, mä haluan pitää sua hyvänä.

Niin me menimme ja Vesku kiskoi peiton päällemme ja kietoutui sitä paitsi itsekin ympärilleni. Hän antoi pieniä suukkoja poskelleni ja silitti hiuksiani ja jutteli kuin kissanpennulle.
- Sä olet ihan hölmö, sanoin lopulta.
- Mä olen rakastunut, kai se on vähän sama asia. Koska sä ajattelit kertoa mulle?
- En mä tiedä, ehkä ei olisi ollut mitään kertomistakaan, kunhan mä pääsen lääkäriin, sanoin ja suljin silmäni. Jos olin tuota asiaa ajatellut niin vastaus oli joskus myöhemmin. Paljon myöhemmin. Olisin ensin hautonut asian ihan valmiiksi keskenäni ennen kuin olisin puhunut hänelle mitään. Totutellut ajatukseen.
- Ethän sä harkinnut aborttia?

Pudistin päätäni vilkaisten häntä, hänen vakavina katsoviin silmiinsä. En minä sitä ollut miettinyt. En minä ollut siihen pystynyt Dannin kanssa, enkä pystyisi nytkään. Oli tavallaan helpottavaa kun ei tarvinnut sen miettimisestä ahdistua. Ahdistavia juttuja oli muutenkin niin paljon.
- Millä hitolla me muka pärjätään jos mä en pääsekään töihin kohta? puuskahdin.
- Kyllä me jollakin.
- Mä en halua luopua tästä paikasta.
- Eikä me luovuta. Älä stressaa siitä. Keksitään jotain.

Stressasin tietysti siltikin ja tunsin, miten yksinäinen kyynel valui korvaani. Vesku pyyhkäisi sen pois ja rutisti minua taas kerran, varmaan sadannen kerran sinä aamuna. Hän ei tuntunut saavan siitä hommasta tarpeekseen. Se oli oikeastaan aika hellyttävää ja tunsin äkkinäisen lämmönläikähdyksen. Pakottauduin vetämään pienen hymyn kasvoilleni.
- Tiedätkö sä, ihan tarkalleen ottaen ei meidän tarvii ihan vielä alottaa sitä selibaattia.
- Eipä tarviikkaan. Ei vielä moneen kuukauteen.

Emme kuitenkaan rakastelleet. Lapset ehtivät herätä, ennen kuin ehdimme pidemmälle, ja tyttöjen kömpiminen sänkyymme sai minut muistamaan, mikä odotti. Yösyötöt ja vaipanvaihdot ja valvominen ja koko se @!#$.
- Sen jälkeen selibaatti, takuulla, ähkäisin. – Tai uusi ehkäisykonsti, tai mieluummin pari kolme. Tai ehkä sterilointikin voisi olla hyvä idea.
- Hyss, Vesku sanoi. – Ei sterilointeja. Eikä selibaatteja. Vauvoja. Elämä hymyilee! Koska sulla on se lääkäri? Mä tulen mukaan!

Yksin sain sinne kuitenkin mennä, ei Vesku päässyt töiltään, vaikka katselinkin odotushuoneessa kaipaavasti ovea joka kerran sen kolahtaessa. Viivyin lääkärin luona tuskin kymmentä minuuttia: se oli selvä peli.
- Positiivinen, onko tää ensimmäinen? Viimeiset kuukautiset? Et tiedä? Varaa aika neuvolalääkärille niin selvittävät siellä. Kyllähän sä sitten jo tiedät kuvion, jos sulla kerran on jo lapsi.
- Kiitos näkemiin, vastasin yhtä niukkaan sävyyn kuin hänkin ja kävelin ulos. Olikohan hän loukkaantunut, kun olin itse määrännyt itsestäni labran vai olikohan hän vain tympääntynyt työhönsä?

Vesku törmäsi sisään samalla ovenavauksella kuin minä yritin ulos, hengästyneenä kuin olisi juossut läpi koko sairaala-alueen, niin kuin varmaan olikin.
- Sori, mä en millään päässy ajoissa…
- Ei se mitään, sanoin vaisusti ja työnsin hänet takaisin ulos. Odotushuone oli puolillaan opiskelijoita, enkä halunnut ruveta kertomaan uutisia siellä.
- Joko sä kävit vai oletko sä menossa karkuun? Vesku uteli ja tarttui hartioistani kiinni.
- Kävin, ja joo, se on positiivinen, sanoin, kun kuulin raskaan oven naksahtavan takanani. Minun oli pakko tirskahtaa, kun hän nappasi minusta sylipainiotteen ja pyöräytti ympäri. Tunsin itseni räsynukeksi.

- Rakas kulta ihana… Vesku selitti tohkeissaan ja kadotti sitten kaikki sanat. Hän oli uskomattoman huvittava, aloin nauraa ääneen. Se kevensi omaakin oloani melkoisesti.
- Sä voit päästää mut alas, sanoin lempeästi.
- Mä en raaski.
- Ehditkö sä syömään nyt? Mulla olisi tauko ennen seuraavaa sessiota, ehdotin.
- Mä en taida voida syödä… mutta tietysti, joo, mennään! Sä tarvitset ruokaa!

Tunsin itseni jotenkin viisaaksi kun istuin täysin pöllähtänyttä mistä vastapäätä ja katsoin miten hän sorkki ruokaansa, ojentautuen vähän väliä taputtamaan minua kädelle. Hän puhui kuin humalainen, katkonaisia, toisiinsa liittymättömiä lauseita, ja virnistelikin vähän sellaisen tapaan.
- Sä olet hassu, sanoin.
- Ethän sä ole kauhean pettynyt? hän kysyi vakavoituen hiukan. – Mä tiedän, ettet sä olisi halunnut sitä just nyt.

Heilautin miettiväisesti haarukkaani ja pureskelin suuni tyhjäksi. Olin mietiskellyt asioita aika lailla viikonlopun aikana, Vesku oli väittänyt minun tuijottaneen sisäänpäin koko sunnuntain.
- Mä alan tottua ajatukseen, tunnustin. – Musta alkaa tuntua aika… kiinnostavalta.
- Etkö sä olekaan shokissa ja vihainen? Vesku kysyi ja lakkasi hämmentämästä perunamuusiaan.
- En, ilmoitin tyytyväisenä. Tyytyväisenä siihen, että olin tyytyväinen. Vauva oli okei, etenkin jos se vaikka olisi helpompi kuin Danni oli ollut pienenä, ja kunhan selviäisin sekoamatta siitä muumimammavaiheesta, jolloin ei tahtonut saada kengännauhoja solmittua eikä varpaankynsiä leikattua. Minua oli kauhistuttanut vain sen ajoitus, valmistumiseni ja raha-asiat, mutta nekin olin onnistunut järkeilemään mielestäni aika hyvään järjestykseen.
- Voi luoja, sä olet ihana, Vesku sanoi, mutta samassa hänen hakulaitteensa alkoi piipata. Hän vilkaisi sitä, nousi ja antoi minulle kunnon kielisuudelman siinä keskellä työpaikkaruokalaa. – Mun pitää mennä, hän sanoi ja kantoi pois lähes koskemattoman ruokansa.

Minä jäin syömään annokseni loppuun mietiskellen suunnitelmiani. Ehtisin tietenkin käydä hyvin tämän lukukauden loppuun ja varmaankin valmistuisin. Olinkin ollut rahan ohella eniten huolestunut siitä, miten onnistuisin pääsemään takaisin työelämän makuun, jos heti kohta valmistuttuani jäisin äitiyslomalle. Siihen oli jokin hyvä haltija kuiskannut minulle vastauksen, joka oli niin ilmeinen, että nauratti. Ne muutamat kuukaudet, mitkä minun olisi pakko harjoitella täällä, ne, mitkä olivat raivostuttaneet minua, koska se oli orjatyötä nälkäpalkalla. Voisin jättää ne suoritettavaksi sitten, kun vauva olisi pungerrettu ulos ja tarpeeksi vanha jätettäväksi jonkun toisen hoiviin. Kukaan tuskin voisi väittää minua ihan keltanokaksi, kun lähtisin hakemaan oikeaa työpaikkaa ollessani keskussairaalassa amanuenssina.

Sitten jäivätkin vain rahahuolet. Vain. Tilan laina täyttäisi parin kuukauden kuluttua yhden vuoden ja pankki alkaisi haluta meiltä isomman summan rahaa joka kuukausi. Saisipa nähdä, mitä Vesku sanoisi siitä ideasta, minkä olin saanut edellisyönä. Minusta se oli hyvä, houkutteleva ja hauskakin, eikä vaihtoehtoja sitä paitsi ollut kauhean paljon.

Minulla meni melko myöhään koululla sinä iltana, mutta lähdin todella hyvillä mielin. Meillä oli ollut yhden kurssin loppuistunto. Siitä kurssista ei ollut kirjallista tenttiä vaan tämä viimeinen ilta toimi tavallaan sellaisena. Olimme arvioineet pikkuryhmässä toistemme harjoitustyöt, vähän väitöstilaisuuden tapaan, ja muutkin kuin minä olivat helpottuneen näköisiä. Osa tytöistä aikoi mennä huuhtelemaan puhumisesta kuivuneet kurkkunsa lähimpään pubiin, mutta minä en epäröinyt kieltäytyä kunniasta.
- Tänään ei jouda. Nähdään huomenna!

Oli jo pimeää, kun pääsin kotiin, olihan kellokin jo melkein seitsemän. Vesku tuskin oli saanut tehtyä muuta kuin hakea tytöt hoidosta, joten hän varmaan tahtoisi nyt ratsastamaan; minä olin suunnitellut Nikille vapaapäivän, kun olin tiennyt, että tänään menisi myöhään. Emme vieläkään oikein uskaltaneet jättää tyttöjä kahden kesken Marun vahdittavaksi ratsastuksen ajaksi, mutta pian ne olisivat jo niin isoja että se onnistuisi. Uusi vauva tietenkin nukkuisi enkelimäisesti päiväunia silloin, kun äiti haluaisi harrastaa, ajattelin irvistäen. Nukkuisi tai sitten harjoittaisi keuhkojaan rääkymällä sen aikaa. Voi hitto, mihin olinkaan ryhtymässä?

Maru tuli kuistin ovelle vastaan heiluttaen innoissaan häntäänsä, ja sisällä tuoksui ruoka.
- Mitä te ootte syöny? Taivaallinen haju! huusin peremmälle, kun mahani alkoi murista.
- Ei me olla syöty vielä, me odotettiin sua, sanoi Vesku tullen keittiöstä halaamaan minua. Hänellä oli edelleen kasvoillaan se aamullinen idioottimainen ilme.
- Koska sä aiot palata normaaliksi? kysyin kiusoitellen.
- Yhdeksän kuukauden päästä? Hän auttoi takin pois päältäni – ennenkuulumatonta sekin – ja ripusti sen naulakkoon.

Seisahduin keittiön ovelle ja suuni loksahti auki. Pöytä oli katettu valmiiksi, ja sillä oli paitsi pöytäliina ja astiat, myös kynttilöitä ja valtaisa ruusukimppu. Tummanpunaisia ruusuja, ainakin kaksikymmentä.
- Sä olet hullu! Mennä nyt törsäämään ruusuihin tähän aikaan vuodesta! sain sanottua.
- Saatan olla, mutta tänään oli pakko, Vesku sanoi.
- Niiden hinnalla ois takuulla saanut kivennäistä hevosille vuodeksi eteenpäin!
- Suu kiinni, niillä on kivennäistä vuodeksi eteenpäin. Tää päivä on yks mun elämäni parhaita!

Ajattelin, että jossain vaiheessa varmasti kyllästyisin hänen hääräämiseensä, mutta tuskinpa hän aikoi sitä jatkaa niin kauan. Istuin siis omalle paikalleni ja huusin tytöt pöytään, Vesku tarjoili ruokaa.
- Isi teki soosia, Danni ilmoitti ja sekoitti omaa annostansa, muusia ja jauhelihakastiketta sekaisin vaaleanruskeaksi puuroksi.
- Ja meillä on jälkiruokaakin! Alissa juorusi. Katseeni vaelsi pitkin pöytää, Veskun oli täytynyt huiskia kun heinämies saadakseen kaiken tämän tehtyä. Täydellinen ateria, huipuksi näköjään hedelmäsalaattia ja jäätelöä.
- Et oo varmaan ehtinyt käydäkään tallissa, epäilin.
- En, mutta keittiön ikkunasta laskin, että kaikki on tallella, hän sanoi ja ojensi minulle pöydän yli pienen rasian. Tunsin, miten kasvojani alkoi kuumottaa, kun tartuin siihen.

- Ethän sä voi, sanoin heikosti.
- Tää on edelleenkin täydellinen päivä, Vesku hymyili. – Avaa se.

- Avaa se! vaativat tytötkin, ja kun tottelin, siellä oli koru, painava pronssinvärinen riipus, jonka keskellä kimalteli keltainen kivi.
- Se ei ollut kallis, Vesku sanoi kiireesti. – Se oli vaan sen näkönen, että se sopii sulle.
- Miksi Jessi saa lahjoja ja kukkia? halusi Alissa tietää.
- Koska se on maailman paras, Vesku sanoi.
- Koska se on fertiili, sanoin puoliääneen, mutta ripustin silti korun kaulaani.

Kun olimme syöneet tarjouduin korjaamaan pöydän, että Vesku pääsisi ratsastamaan.
- En mä jouda tänään, mutta mä käyn tekemässä iltatallin, hän sanoi.
- Mitä sulla on muka niin tähdellistä tekemistä, ettet ehdi ratsastaa?
- Mä aion silitellä sua.
- Hei… Vilkaisin häntä varoittavasti. Tämä alkoi mennä ehkä aavistuksen liian pitkälle.
- Meillä on aika paljon juteltavaa, eikö vaan? Saitko sä muuten jo ajan neuvolaan?
- Sain, perjantaiksi jo.
- Hienoa. Mene sohvalle odottamaan mua. Nosta jalat ylös ja lepää.
- Lopeta! Mä vien tytöt iltapesulle. Mä saan varmaan maata jalat pystyssä ennen pitkää ihan tarpeeksi. Ellen ole jo kerran liikaa maannutkin …

Minun oli ihan pakko sanoa se ja Veskun kasvoilla vilahtava ilme sai minut puristamaan huuleni yhteen, etten olisi nauranut. Oli vaan jotenkin pakko saada karistettua hänen päälleni pukema äitimadonnan viitta. Se ei oikein istunut minulle.

Kun kaikki huollettavat olivat nukkumassa löhöilimme sohvalla juomassa sitruunateetä.
- Koska sä luulet sen tulevan? Vesku kysyi ja vilkuili mahaani.
- En mä oikeen osaa arvella. Mun kroppa kun ei kerro, ei taaskaan mitään pois jääneitä menkkoja.
- Ultraako ne neuvolassa?
- Niin mä luulisin. Mutta jos se olisi nyt joku kymmenviikkoinen niin ehkä syyskuussa? Kuukausi sinne tai tänne…
- Sittenhän sä voisit melkeen ehtiä hoitaa suurimman osan harjottelusta kesällä.
- Mä ajattelin jättää sen myöhemmäksi, sanoin ja kerroin suunnitelmastani palata amanuenssiksi vasta äitiysloman jälkeen.
- Mitä sä sitten ajattelit kesän tehdä?
- Rahaa.
- Jossain kesätöissä?
- Ei kun täällä kotona.

Vesku ei selvästikään ymmärtänyt. Vaihdoin parempaan asentoon ja katsoin häntä.
- Mä ajattelin keskittyä hevoshommiin.
- Hevoshommat ja raha ei oikein tunnu sopivan yhteen, Vesku sanoi varovaisesti. – Tai ei rahan tulo, rahanmeno kylläkin.
- Me otetaan vuokralaisia. Meillä on kuus tyhjää karsinaa kunhan noista huostaanotetuista päästään eroon, ja ellei päästä niin rahaa nekin tuo. Ja laidunpaikkojakin voisi myydä.
- Sä pyörittäisit täällä täysihoitotallia raskaana ollessasi?
- Just niin, hymyilin. Hän oli tajunnut.

- Miten sä muka jaksaisit?
- Älä paapo mua. Miksen jaksaisi. Kesällä hevoset on kumminkin yötä päivää ulkona enimmäkseen. Ja sittenpä olisin vahtimassa tammojakin, kun ne alkaa varsoa.
- No se nyt on pienin meidän murheista.
- Tietysti meidän pitäisi saada talli suunnilleen täyteen, että se kannattaisi, mutta jos nyt alkaa ilmotella, että paikkoja on, niin kesään mennessä se selviää. Ellei tänne haluakaan tulla ketään niin sitten mun on parempi ottaa joku kesäsijaisuus ja hakea sieltä se raha, luettelin. Kaikki oli ihan selvänä päässäni. Vesku ei sanonut mitään pitkään aikaan.

- Mitäs jos sä et voikaan yhtä hyvin tällä kertaa? Jos sä joudut vaikka makailemaan koko loppukesän, hän kysyi sitten.
- Älä maalaile piruja seinille. Meillä ei taida olla kauheasti vaihtoehtoja ja b-suunnitelmia. Jos vaan yritettäis porskuttaa.

Rupesin kerrassaan kaunopuheiseksi. Maalailin kuvan tallistamme, jossa joka tarhassa ja karsinassa kiiltelisi hyvinhoidettuja ratsuhevosia, joiden omistajat maksaisivat tukuittain rahaa siitä ilosta, että saivat lemmikilleen tallipaikan. Minä vain herrastelisin tiluksilla, jakaisin niille heiniä ja siivoaisin karsinat. Sehän olisi sitä paitsi vallan sopivaa kesäistä puuhaa raskautetulle naiselle. Saisin juuri sopivasti liikuntaa, tallimme oli kuitenkin niin pieni, että sen hoitamista ei voinut mitenkään laskea edes kokopäivätyöksi. Joka tapauksessa aamulla ja illalla oli tehtävä tallihommat. Jos ruokittavia ja tarhattavia hevosia olisikin muutama enemmän kuin mitä meillä nyt oli, se ei tuntuisi missään.

Vesku kuunteli kiltisti, se on sanottava hänen ansiokseen. Vasta kun olin sanonut kaiken ja huomasin aloittaneeni uudemman kerran alusta, hän aloitti.
- Meillä ei ole yhtätoista tarhaa. Eikä laidunmaata riitä niin monelle koko kesäksi.
- Okei, ei myydä sitten laidunpaikkoja, myönnyin. – Niitä voi vuorotella vihreällä, eikä me tarvita yhtätoista tarhaa, pannaan aina pari-kolme samaan aitaukseen. Täytyyhän niillä seuraakin olla.
- Entäs sitten jos yksitoista ratsukkoa haluaa yhtaikaa kentälle?
- Sun matikkasi horjuu, nauroin. – Meillä on vaan kaksi omaa hevosta, joilla ratsastetaan, tammathan vaan hoitelee varsojaan. Ja vaikka nyt hypoteettisesti olisikin yksitoista yhtaikaa niin eihän se olisi yhtään sen kummempaa kuin missään Hesan ratsastuskoulussa.
- Ja sitten sä et halunnut vieraita ihmisiä pyörimään nurkissa, hän muistutti.
- Onhan meillä Lotta ja Sofiakin, eikä ne nyt ole pahasti häirinneet. Mutta totta, myönsin sitten rehellisyyden nimissä. – Jostain on pakko tinkiä. Kai sitten yksityisyydestä, pikkuisen.
- Entäs sitten kun vauva on tullut?
- No siinähän tän ajatuksen perimmäinen kauneus onkin! huudahdin. – Mä olen täydessä työkunnossa, en vaan voi mennä töihin ennen kuin se on siinä iässä, että sen voi viedä hoitoon. Mitä mä siis voin tehdä muuta kuin tehdä töitä kotona? Lääkärin vastaanottoa mä en ajatellut tänne perustaa, mutta täysihoitotallia mä voisin oikein hyvin pyörittää. Ei tässä nyt niin kauheasti vaihtoehtoisiakaan suunnitelmia ole tullut mieleen.
- Mun täytyy vähän harkita tätä, Vesku huokaisi.
- Mieti vaan, mähän olen miettinyt jo pari päivää niin, että olen sua aika lailla edellä, lupasin.

Sitten laskin teemukini pöydälle ja menin penkomaan eteisen kaappia. Minuun oli juuri iskenyt tarve, himo ja pakko saada ruveta kutomaan jotakin, vaikka pienet sukat.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   2.4.15 18:32:06

"kun olin juonut niin paljon, että olin saattanut juuri sen yhden kriittisen pillerin saattanut oksentaa krapuloissani pois. " saattanut sana ylimääräsen kerran oletan.
Otin etuoikeuden pääsiäisen kunniaks ja lukasin vähä pidemmälle ku täällä on. Hienoa tekstiä ja ihania lapsia!:D

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   2.4.15 22:16:43

"Tiesin kuitenkin, että muiden kumilakeuksien alla oli kumpareista, kynnettyä maata."
:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.4.15 22:21:52

Kiitti öö ja L-R. Ei hittolainen, kumilakeudet - etkä sinäkään oo tota koskaan huomannut!

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   2.4.15 23:02:07

Vassilista minulle on aina tullut mieleen Erkki Sapotaasi ja veljensä Nestor, josta valitettavasti ei ole kuvia.
Tässä Erkki: http://www.sukuposti.net/hevoset/erkki-sapotaasi/178701
Hauskaa, kuin vahvasti kimo periytyy, vaikka näilläkin orlov on jo aika kaukana.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.4.15 15:53:27

Aika lailla oikealta näyttää!
----------------------------
11.

Oli vielä yksi kysymys, mihin en ollut pähkäillyt vastausta, enkä aikonutkaan, ennen kuin olisin käynyt neuvolassa. Se oli tietenkin Niki. Odotettavissa olisi välttämättä joidenkin kuukausien jakso, jolloin en vain pääsisi könyämään satulaan ja mitäs hevoseni sitten tekisi sen aikaa? Laiduntaisi ja lihoisi, vai mahtaisiko Veskua kiinnostaa ratsastaa ja kilpailla silläkin? Epäilin sitä, vaikka varmaan hän suostuisi jos pyytäisin. Ensin kuitenkin aioin jutella Miilan kanssa, minun vain piti saada selville aikaraamit, ennen kuin alkaisin juttusille hänen kanssaan.

Onneksi olin saanut ajan neuvolalääkärille niinkin vikkelästi. Ilmeisesti täällä maalla ei ollut niin ruuhkaista kuin Helsingissä. Olin vähän pahoillani, kun ei Vesku päässyt mukaan sinnekään, mutta olinhan minä toisaalta jo iso tyttö. Tulkoon hän sitten, kun pääsisin aikanani siihen ultraan, missä laskettiin raajoja ja ulokkeita ja olisi jotain katsottavaakin, nyt oli tarkoitus vain arvella oliko toukka neljä vai kahdeksan senttiä pitkä.

Huomasin olevani oikeastaan ihan innoissani, ero Dannin odotusaikaan oli ihan järkyttävä. Olin ollut vuoroin kauhuissani ja kiukkuinen kaikki ne kuukaudet, oli oikeastaan ihme, että siitä lapsesta oli tullut niinkin täysipäinen, kun äiti oli ollut koko ajan adrenaliinipöllyssä. Tai ehkä se siksi oli kiduttanut minua kiljumalla ensimmäiset kuukaudet? Tällä kertaa minun oli paljon helpompi alistua välttämättömyyteen, vaikkei ajankohta ollut paljonkaan parempi. Suunnitelmani rahan ansaitsemiseksi oli kuitenkin helpottanut paljon. Mikään ei vain saisi mennä vikaan, minun pitäisi pysyä terveenä, en saisi saada verenpainetta enkä katkoa raajojani… se nyt ei ollut paljon pyydetty, eihän?

Neuvolan lääkäri oli ihan mukava ja asiallinen ja siellä viimeistään, hänen kanssaan jutellessani ymmärsin haluavani tämän vauvan. Oikein tosissani haluavani, kovasti. Hän arvioi, että se syntyisi elokuun lopulla, mikä yllätti minut. En ollut kuvitellut sen mitenkään voivan jo olla niin iso.
- Mä en sitten oikeastaan olisi ehtinytkään töihin, laskin. Ainakaan harjoittelua en olisi ehtinyt suorittaa kokonaan. – Tai ehkä pariksi kuukaudeksi. Mutta ei niin lyhyitä sijaisuuksiakaan taida saada.
Lääkäri ei sanonut siihen mitään, mitäpä tuo olisi osannutkaan. Minä lähdin ajamaan kouluun ja totesin tulleeni perille kesken luennon. Mennäkö sinne kesken kaiken kuuntelemaan viimeiset puoli tuntia vai istuako taukotilassa juttelemassa Miilan kanssa? Se ei kaivannut paljon miettimistä.

- Onko sulla aikaa jutella? kysyin varovasti. Hän vastasi joskus töissä puhelimeen vain
sanoakseen, ettei ehtinyt puhua, enkä minä ymmärtänyt miksi vastata sitten ollenkaan, olisi pitänyt
puhelimen kiinni ellei ehtinyt muuta sanoa.
- Joo, puolisen tuntia, hän sanoi hyväntuulisesti.
- Hyvä, sen verran mullakin on. Mitenkäs, ootko sä vielä hankkimassa itsellesi sitä hevosta? Epäilin, ettei, Miilan tuntien hän olisi hommannut sen jo, ellei kipinä olisi sammahtanut. Hänen piti saada aina kaikki heti.
- Ne hyvät on niin kamalan kalliita, hän voihkaisi. – Mä en halua vanhaa opetusmestaria, mutta en mä nyt uskalla mitään ihan nuortakaan, ja kaikki siltä väliltä maksaa kymmeniä tuhansia. Siis kymmeniä!
- Niin, sanoin viisaasti, vaikken todellakaan ollut perehtynyt estehevosten hintoihin viime aikoina.
- Miten niin? Oisko sulla joku sopiva tiedossa?
- Ei oikeastaan, tai no, tavallaan.
- Puhu, Miila määräsi.

- Mä tarvitsisin vähän apua tässä piakkoin, selitin vetäistyäni henkeä. – Ajattelin, että jos sä haluaisit kisata Nikillä tän kauden.
- Mikset sä itse kisaa?
- Koska mä en pääse kohta enää satulaan, sanoin ja jäin odottamaan, kauanko häneltä menisi, ennen kuin hän tajuaisi. Hiljaisuutta kesti pari sekuntia, sitten viisi.
- Mitä sä tarkotat? Aiotko sä lähteä vaihto-oppilaaksi tai jotain?
- Hölmö, nauroin. – Maha alkaa ottaa kohta vastaan.

Hän oli taas hiljaa hetken aikaa, sitten kuulin kiljaisun. – Oletko sä taas raskaana?
- No enhän mä nyt ihan alituiseen ole, edelliskerrasta on jo yli kolme vuotta.
- Mutta eikö sun pitänyt valmistua nyt?
- Kyllä mä ehdin sen tehdä. Se on tulossa vasta joskus elokuussa. Mutta kesällä mä en paljon enää taida ratsastaa. Että ratsastaisitko sä? Sillä nyt voi kuitenkin mennä metriä, metrikymppiäkin varmaan.
- Mutta entäs teidän kauhea asuntolaina? Miila jätti kysymykseni huomiotta ja osui koko sotkun napakymppiin.
- Me perustetaan täysihoitotalli. Ylläpitohevoset saa lyhentää meidän lainaa.

- Ahaa, Miila sanoi. – Ja sinäkö sitä hoidat?
- Minä. Entäs se Niki. Mä voisin kaivata vähän apua sen kanssa, lisäsin, se oli ollut ässä hihassani. Miila tuskin kieltäytyisi auttamasta minua, jos pyytäisin.
- Meinasitko sä että se olisi siellä teillä ja mä kävisin siellä? Miila kysyi asiallisesti.
- Öh, mieluummin, sanoin. Sitä en ollut oikeastaan ajatellut, mutta enpä kai raaskisi erota hevosestani kokonaan.
- Teille on aika matka, eikä teillä ole maneesia.
- Ei kesällä mitään maneesia tarvita.
- Mun täytyy miettiä tota, ja tietysti mun pitäisi kokeilla sitä. Mähän en ole ratsastanut sillä aikoihin.
- Tule ihan koska haluat, tuu jonain viikonloppuna niin pääset ratsastamaan valoisassa, sanoin iloisesti.
- Joo, mäpä yritän. Ja kuule.
- Niin?
- Onnea! Sä et vaikuta ollenkaan niin vittuuntuneelta kuin Dannin kanssa.
- Mä en olekaan, sanoin ja suupieleni vetäytyivät väkisin ylöspäin.

Pari viikkoa se ensihuuma melkein kesti, sitten totuimme ajatukseen. Vesku ei tehnyt minulle enää kynttiläpäivällisiä, tai ihan toden sanoakseni hän ei tehnytkään niitä kuin kaksi, silloin ensimmäisenä iltana, ja silloin kuin kuulimme sen arvioidun syntymäpäivän. Minä väkersin puolitoista pientä sukkaa, mutta sitten jo unohdin kutimeni television taakse piiloon, suojaan Marun hampailta ja tyttöjen sormilta. Mitä tässä nyt oikeastaan vielä häsläämään, aikaahan oli vielä puoli vuotta. Palasimme ihan normaaliin elämään, missä ei hössötetty vauvahössötyksiä eikä elämä pyörinyt minun mahani ympärillä.

Muille kuin Miilalle ja vanhemmille emme vielä olleet kertoneet, siihen ei tuntunut olevan mitään syytä. Voisimme myönnellä sitten, kun joku osaisi kysellä, kai se kohtapuoleen alkaisi näkyäkin. Sellaisille, jotka kyselivät tulevaisuudensuunnitelmiani valmistumisen jälkeen vastasin, etten vielä ollut varma, mikä olisi ensimmäinen työpaikkani. Sehän olikin ihan totta.

Miila ei viitsinyt tulla kokeilemaan Nikiä heti ensimmäisenä viikonloppuna, sillä silloin tuli räntää vaakasuorassa. Mekin Veskun kanssa päätimme silloin pistää hevoset lomalle. Ei ollut mitään järkeä yrittää ratsastaa sellaisessa säässä. Siiriä ei sää haitannut. Hänen vierailunsa olivat vaivihkaa muuttuneet jokaviikkoisiksi ja silloinkin hän sitkeästi pyöri kentällä ympyrää Puhurin selässä. Sisään tultuaan hän oli pahantuulinen ja märkä.
- Ei se opi enempää, hän mökötti.
- Ei se ehkä ikinä opikaan, sanoin tarkoituksena lohduttaa, mutta taisin vain pahentaa asiaa, sillä Siiri sulkeutui sitten ”omaan” huoneeseensa loppuillaksi, eikä edes lähtenyt Marun kanssa kävelylle.
- Parempi olisikin, jos Siiri tajuaa nyt, ettei se ole sille sopiva hevonen, ennen kuin ne ostaa sen, Vesku sanoi puoliääneen, vaikka tuskin se Siirin korviin asti kantautui. Minun oli pakko olla samaa mieltä. Minä en tiennyt, mitä hän oikein näki siinä vanhassa suokissa, mutta kai se vanha viisaus, että kauneus on katsojan silmissä, piti paikkansa.

Lindströmin asioita ei ollut vieläkään selvitetty, eikä kukaan osoittanut mitään halua hakea hevosia meiltä pois, jos Siiriä ei laskettu. Onneksi niistä sai ihan todella sen rahan, mitä Jutta oli lupaillut. Jossain vaiheessa olin jo alkanut miettiä, että entä jos saisimme odottaa sitä ukon kuolinpesästä tai jotain, sepä olisi ollut soma soppa. Eihän niistä ollut mitään vaivaa, päinvastoin ne olivat varmasti helpoimpia vuokralaisia mitä koskaan saisimme. Ne halusivat vain ruokaa ja ulos ja sisään, eikä niiden omistaja vaatinut pukemaan niitä sävy-sävyyn loimiin ja riimuihin. Siitä olin kuitenkin tyytyväinen, että Siiri sai enemmän aikaa. Ehkä hän kuitenkin tajuaisi, että hänelle sopivampia hevosia oli olemassa.

Sinä lauantaina, kun Miila sitten tuli, oli täydellinen kevättalven sää. Harvoin niin kaunista näkikään. Räntää oli tullut pitkin viikkoa ja vielä edellisenä yönäkin, joten joka ainoa puu, pensas ja hangesta töröttävä varpu oli valkean kuuran peitossa. Oli kuin olisi herännyt sokerihuurrettuun karamellimaailmaan. Hiivin tyttöjen huoneeseen herättämään heidät, kun aurinko alkoi nousta aamutallista palatessani.
- Herätkää, me ollaan muutettu satumaahan, kuiskasin, ja molempien silmät rävähtivät selälleen. Tulin miettineeksi, saisiko uusikin vauva nuo samat vihreät silmät.

Tytöt halusivat ulos heti, ihan heti, enkä raaskinut kieltää. Jotta päivä alkaisi vieläkin sadunomaisemmin, annoin heidän pukea haalarit sun muut pyjamiensa päälle ja juosta suoraan ulos tutkimaan kuuraista pihaa. He tarkenisivat siellä kyllä sen aikaa, mitä minulla menisi aamupuuron tekemiseen.

Sellaisena aamuna ei voinut olla huonolla tuulella, eikä edes Siiri ollutkaan. Miilakin ajoi meille jo yhdeksän jälkeen, mikä oli hänelle anivarhaista.
- Kaupungissa oli niin ihana ilma, etten mä voinut pysytellä sisällä, mutta ei siellä ollut mitään verrattuna tähän, hän sanoi ihastuneena.
- Saanko mä mennä Puhurin kanssa pellolle tänään? Siiri kysyi.
- Et yksin, sanoimme Veskun kanssa yhteen ääneen. Tyttö irvisti, mutta iloisesti.
- Te kanaemoset, hän sanoi.
- Emopa hyvinkin, Miila sanoi ja taputti mahaani. Siiri jatkoi syömistään lusikallisen verran, mutta sitten hän tajusi.
- Saatteko te vauvan? hän kysyi epäuskoisena.
- Missä on vauva? heräsi Danni heti. Minä vilkaisin tuskastuneena Veskuun. Taisi olla aika paljastaa lapsille.

- Täällä on vauva, Vesku ilmoitti ja taputti vuorostaan vatsaani.
- Eihän tonne mahdu, Alissa tokaisi.
- Se ei ookkaan valmis vielä, se kypsyy siellä koko kesän, supatti Miila, jonka sylissä Alissa istui. Siiri alkoi nauraa.
- Koska se on sitten kypsynyt? hän kysyi.
- Ehkä elokuun lopussa, sanoin.
- Kypsyykö Katrinan ja Kiirankin mahassa vauvoja? halusi Danni tietää.
- Varsoja niillä kypsyy, hevosilla. Hevoset synnyttää varsoja ja ihmiset vauvoja, Siiri selitti.
- No mä tiedän, varsahan Helenakin oli, Danni tokaisi hyvin pikkuvanhasti.

Vesku poistui kesken mielenkiintoisen lisääntymiskeskustelun sanoen menevänsä auraamaan kentän. Viikolla oli tullut lunta niin paljon, että sitä oli jo aurattavaksi asti, vaikka pienemmät hanget olimme jättäneet sinne ihan vaan tallattavaksi, ja olimmekin saaneet ihanan pehmeän kentän. Mitä sille tapahtuisi kun lumet alkaisivat sulaa, sitä en tahtonut vielä ajatella.
- Mitä sä teet Nikillä jos sä saat vauvan? Tai siis, et kai sä voi ratsastaa kauhean mahan kanssa? kysyi Siiri kaihtelematta.
- Sitä varten Miila on täällä, kokeilemassa että jos se voisi auttaa, selitin.
- Mutta voisinhan mäkin.
- Mä luulin, että sä aiot ostattaa isälläsi Puhurin ja viedä sen Alin talliin, sanoin hämmästyneenä. Siirikin näytti hiukan hämmentyneeltä.
- Niin, niinhän mä meinasin. Mäpä taidan mennä harjaamaan sen.

Kaikki ratsastivat tänään, olin luvannut tytöillekin talutusta Kiiran selässä. Ensin Miila Nikillä sillä aikaa kun Siiri suki Puhuria ja Vesku aurasi kulkuväyliä. Sitten Siiri ehti jo tuoda suokin kentälle Miilan rassatessa Nikin kanssa laukannostoja. Näin, miten hevonen kuumeni, kun se sai edetä vain pienen pätkän kerrallaan ja mietin hurjana, alkaako neuvoa Miilaa vai antaa hänen opetella itse tajuamaan, mitä hevoseni halusi hänelle kertoa.
- Se kimmastuu kohta, sanoin sitten kuitenkin.
- Mitä? Miila kysyi ja hiljensi käyntiin, ratsastaen voltin kohdallani.
- Se kuumenee. Se luulee, että sä virität sitä kilsan kiitolaukkaa varten.
- Ai, Miila sanoi ja vilkaisi Nikiä, joka oli venyttänyt kaulansa puolentoista metrin mittaiseksi saatuaan ohjaa.
- Niin, se on sen täykkäriveri, sanoin.
- Mitä mä sitten tekisin sillä?
- Mä voin tehdä teille esteen, jos te ravaatte kaikessa rauhassa tasaisesti vähän aikaa.
- Mä luulen, että mun ei tarvitse hypätä tänään. Mä yritän ensin saada selville miten tää toimii, Miila sanoi ja keräsi ohjat käsiinsä. Hän alkoi ravata laajoja kierroksia ympäri kentän, väistellen vain Puhuria, jota Siiri talutteli. Hän taivutteli Nikiä vuoroin kumpaankin suuntaan ja ehkä kymmenen minuutin kuluttua minun oli pakko myöntää, että hevonen näytti täysin tyytyväiseltä ja liikkui oikein kauniisti.

- Lopeta jo, huusi Vesku, joka oli käynyt parkkeeraamassa traktorinsa katoksen alle seuraavalta lumipyryltä suojaan ja tullut vierelleni.
- Ai minäkö? kysyivät sekä Siiri että Miila.
- Miila. Niki menee nyt paremmin kuin mitä mä olen nähnyt kuukausiin. Älä anna sen väsyä ja heittää lekkeriksi koko hommaa.
- No mutta, aloitin loukkaantuneena. Kuukausiin? Väittikö Vesku, että Miila oli niin paljon parempi ratsastaja kuin minä?
- Mutta se meni hyvin, Vesku sanoi.
- Mutta paremmin kun kuukausiin? Olenko mä niin surkea?
- Et sä ole ratsastanut sillä kunnolla, oot vaan kevennellyt, Vesku sanoi ja kiskaisi minua hiuksista. Minusta hän oli väärässä ja loukkaannuin hiukan.
- Mistä sä tiedät, mitä mä olen sillä tehnyt, ethän sä ole aina näkemässä, sanoin ja astuin askeleen sivummalle. Hän kuitenkin piti kiinni takistani.
- Älä nyt hermostu. Sehän oli toipilaana ja sitten tuli huonot kelit. Ja enhän mä ole nähnyt kaikkea. Haluatko sä mennä Mustilla?
- En, sanoin möksähtäen. – Mä autan Siiriä.

Autoin sitten Siirin jo vähän lihoneen, punaisen suomenhevosen selkään ja katsoin hänen loputonta yritystään saada sitä taipumaan. Kaula kaartui kyllä, se taipui heti lapojen etupuolelta, mutta hevosen selkäranka tuntui olevan betonirautaa. Saisiko siitä ikinä banaaninmuotoista, sitä en tiennyt.
- Ehkä sä voisit yrittää taivuttaa sitä irtonaisena, jonkin makupalan kanssa, ehdotin. – Näkisi, että pystyykö se siihen ylipäätään? Se on voinut jäykistyä niin, ettei se vaan enää pysty.
- Mua harmittaa, Siiri sanoi surkeana.
- Mikä?
- No kun mä en osaa. Sillon ekalla kerralla se oppi niin nopeasti mitä mä halusin, eteenpäin ja seis, mutta sen jälkeen se ei oo oppinut enää mitään.

- Vanhojen hevosten kouluttaminen on äärettömän vaikeeta, sanoin varovaisesti. – Ei siihen aina pysty ammattilaisetkaan. Mä en uskaltaisi ottaa kumpaakaan noista omakseni, en Puhuria enkä Vassilia.
- Mutta täällähän ne sulla on?
- Mutta enhän mä niistä mitään ratsuja yritäkään tehdä, enkä mitään muutakaan. Ne on vaan tallessa mulla.

Siiri ei sanonut enempää, käänsi vain Puhurin takaisin uralle ja istui itse lysyssä sen selässä. Hän oli toivottomuuden perikuva, ja vaikka miten muistelin, en saanut kuviteltua itseäni tai Miilaa noin masentuneina tuossa iässä. Eihän esiteininä ollut helppoa, ja teininä vielä vähemmän, mutta ei meillä tuommoisia huolia sentään ollut ollut. Miila ja minä olimme vain käyneet ratsastuskoulun tunneilla, emme yrittäneet asioita, joista kaikki aikuisetkaan eivät selviäisi. Siiri oli ollut niin valoisa ja fiksu lapsi, kun olimme tavanneet, mutta olikohan hän nyt haukkaamassa liian isoa palaa? Minun avullani, uskalsin sanoa. Olin ehkä unohtanut, että hän oli sittenkin vain lapsi, koska hänellä tosiaan oli luontaisesti sellaisia hevosenkäsittelykykyjä, joiden oppimiseen minulta oli mennyt vuosia.

Miila ja Niki olivat hävinneet, eivätkä Vesku ja Musti olleet vielä tulleet tallista.
- Siiri, huusin äkkiä, kun ideanpoikanen heräsi päässäni, ja kun hän seuraavan kerran tuli kohdalleni hän pysäytti hevosen nojautumalla melkein sen lautasille ja sanomalla äänekkäästi ”truu”.
- Niin mitä?
- Auttaisitko sä mua oikeasti Nikin kanssa? kysyin.
- Mutta sullahan on Miila.
- Mä en vielä tiedä, haluaako se ollenkaan ruveta ratsastamaan Nikillä, ja vaikka se haluaisikin, se ei ehdi tänne seitsemää kertaa viikossa. Pakko sen olisi muinakin päivinä saada liikuntaa ja mä en todennäköisesti enää kesäkuussa voi ratsastaa.

Katsoin Siiriä anovasti, ja itse asiassa olin ihan tosissani.
- Mutta jos me saadaan ostettua Puhuri meille kotiin…
- Niin, sitten sä et tietenkään jouda käymään täällä, huokaisin.
- Munhan pitäisi melkein asua täällä koko kesä.
- Sun vanhemmilla voi tietysti olla siihen vähän sanomista…
- Mä olisin ihan niin kuin ratsastusleirillä koko kesäloman! Siirin silmät alkoivat loistaa ja hän vilkaisi niin nopeasti Anttilan tontin suuntaan, että epäilin hetken silmiäni.
- Tietysti sun vanhemmilta pitäisi kysyä ensin. Ehkä ne ei halua erota susta kokonaan kuukausiksi.
- Mutta mähän olisin tavallaan kesätöissä. Hoitaisin tallia sun kanssa ja saisin ratsastaa palkaksi. Ei kai niillä voi olla mitään sitä vastaan, että mä olen kesätöissä?
- Voi olla, jos se tarkottaa, että sä muutat pois kotoa.
- Kyllä mä ne pistän järjestykseen.

Hän lähti paljon tyytyväisemmän näköisenä taas kiertämään kenttää ja minulle tuli huono omatunto. Ehkä minun olisi pitänyt ensin puhua Juhan kanssa, ja etenkin Saaran. Mitähän Saara sanoisi tämmöisestä suunnitelmasta? Mahtaisinkohan koskaan oppia ajattelemaan ennen kuin puhuin?


12.

Siiri ja Puhuri kentällä vaihtuivat Veskuun ja Mustiin, mutta minä istuskelin edelleen aidanpienalla. Tytöt leikkivät tyhjässä tarhassa ja pidin toisen silmäni niissä, vaikkakaan ne eivät enää todennäköisesti saisi päähänsä juosta kentälle hevosen jalkoihin sen paremmin kuin Marukaan. Mietin, pitäisikö minun soittaa Saaralle ja varoittaa häntä, että olin mahdollisesti saattanut vahingossa innostaa hänen tyttärensä haluamaan meille koko kesäksi, mutta minun oli ihan mahdottoman vaikeaa keksiä, mitä sanoisin hänelle. Ehkäpä Saara tulisi vuorostaan hakemaan Siiriä huomenna, olisi helpompaa tunnustaa yllytys kasvokkain.

- Tuonko mä Nikin ulos? huusi Miila tallin ovelta.
- Tuo, vastasin ja nousin ylös. Oli ihana ilma, mutta paikallaan istumiseen oli vähän vilakkaa. – Danni ja Alissa, joko te haluutte?
He halusivat, joten menin ottamaan Kiiran tarhasta. Nostin pikkuiset sen selkään peräkkäin. Danni istui etummaisena ja piti kiinni tamman loimen reunasta, Alissa puolestaan piti häntä vyötäisiltä.
- Pysyttekö te siellä? kysyin, kun pyysin Kiiraa liikahtamaan. Loimi oli liukas.
- Joo, Alissa vastasi, ja sitten talutin hevosta ympäri pihaa, kunnes tytöt saivat tarpeekseen.

- Se on vähän iso niille, Miila sanoi.
- Mutta rauhallinen kuin lehmä.
- Jos sä nyt aiot ruveta kotirouvaksi niin joko sä aiot hommata niille sen ponin?
- Jos mä saan jostain semmosen ilmaiseksi niin voin harkita, naurahdin. – Mä en voi ostaa mitään. Mitä sä ajattelet Nikistä?
- Mä en oikeen tiedä vielä, Miila sanoi. – Tai siis totta kai mä voin tulla ja liikuttaa sitä, ei siitä ole kyse. Mutta en tiedä, haluanko mä kilpailla sillä.
- Miten sä voisitkaan. Ethän sä päässyt vielä edes hyppäämään, nyökkäsin.
- Jos mä tulen uudelleen ens viikonloppuna?
- Tule ihmeessä. Eihän vielä ole kisakausikaan, ei sitä asiaa ole kiire päättää.
- Siiri sanoi, että sä olit tarjonnut sille kesätöitä?
- No en nyt ihan suorastaan, tai tavallaan… harmittaa vaan, että mä menin puhumaan sille mitään ennen kuin juttelin sen vanhempien kanssa.
- Eiköhän ne oleta joka tapauksessa sen asuvan täällä koko kesäloman.
- Ei, jos ne on ostanu sille kotiin hevosen.

Siiriä tulikin hakemaan Juha eikä Saara, kuten olin tavallaan toivonut. Toisaalta Juhan kanssa olisi kyllä helpompi jutella. Hän oli myöhässä. Siiri ja Vesku olivat jo tallissa ja minä yritin houkutella tyttöjä vaihtamaan pyjamiinsa, kun näin pihalta autonvalot. Kipitin ovelle.
- Tuu sisään, kutsuin. – Siiri on vielä tallissa ja mulla on asiaa.
- Okei, hän sanoi ja astui sisään. Pari alastonta ipanaa juoksi edes takaisin eteiskäytävää ja kiljui.
- Nyt ne yöpuvut! ärjyin, ja tytöt seisahtuivat ja livahtivat takaisin omaan huoneeseensa.
- No? Juha sanoi kysyvästi.

- Mä saatoin tehdä pikkiriikkisen mokan, tunnustin ja katsoin häntä anovasti. – Mun olisi pitänyt jutella ensin sun ja Saaran kanssa.
- Mistä niin?
- No kun mä menin ehdottamaan Siirille, että se voisi ehkä kesällä tulla auttamaan mua tallihommissa ja ratsastuksessa. Vähän niin kuin kesätöihin. Ja nyt se on tietysti intopinkeenä muuttamassa tänne heti kevätjuhlien jälkeen.
- Niinkö, Juha sanoi. En osannut tulkita hänen äänensävyään, eikä ilmekään sanonut mitään.
- Kyllä mä sanoin sille sitten, että se on teidän asia päättää ja antaa lupa.
- Entäs se hevonen? Eihän tyttö voi asua täällä, jos sen hevonen on Alilla.
- Musta alkaa tuntua, että Siiri saattaa muuttaa mielensä sen suhteen, sanoin. – Varma mä en tietysti ole, mutta ei se olekaan niin helppoa kuin mitä se taisi ensin luulla.
- Niinkö, Juha sanoi taas. – Mutta mä en ymmärrä, mihin sä Siiriä tarvitsisit koko kesäksi? Talonvahdiksi? Eihän täällä nytkään ketään ole päivisin, paitsi koira ja hevoset.

Tajusin, että Juhahan ei tiennyt koko asetelman muuttuneen ja irvistin.
- Me ruvetaan pitämään täysihoitotallia, otetaan lisää vuokralaishevosia, ja mä alan pyörittää sitä selitin.
- Miksi ihmeessä? Eikö siinä ole kauhea homma ja vastuu? Etkö sä nyt mieluummin ala oikeisiin töihin, kun kerran valmistut?
- En… en heti siis. Minusta tuntui nololta sanoa sitä ääneen, mutta ei tässä nyt muutakaan voinut. – Äitiysloman jälkeen vasta.
- Sä saat vauvan, Juha totesi.
- Niin saan, myönsin. – Mä menen oikeisiin töihin sitten vasta joskus ensi vuonna.

Juha katsoi minua tarkkaan ja mietin kuumeisesti, mitä hän mahtoi ajatella. Sitten tulin järkiini. Minähän ihan kyyristelin tässä, ihan kuin olisin ollut miehelleni kertomassa, että olin pettänyt häntä, vaikka ei tässä nyt ollut kysymys mistään sen tapaisestakaan. Eihän Juha ollut mitään, ei edes eksä. Olinpa idiootti! Nostin leukani pystyyn ja samassa mieskin hymyili. Hän halasi minua.
- Onnea! Te ootte varmaan riemuissanne!
- No tääkin olisi voinut odottaa pari vuotta, mutta joo, kyllä me ollaan, naurahdin. – Vesku etenkin, mutta kumma kyllä minäkin.

- Koska se sitten aikoo syntyä?
- Tällä tietoa elokuussa. Pariin kolmeen viimeiseen kuukauteen mä en varmasti pääse satulaan ollenkaan, niin että Siiristä olisi kyllä apua.
- Mä juttelen Saaran kanssa. Voi olla, ettei se tykkää ajatuksesta ollenkaan, Juha lupasi.
- Mä voin kuvitella sen.
- Ja tää pistää kyllä miettimään uudelleen koko ajatuksen sen hevosen ostamisestakin. Saara kun ajatteli sitä lähinnä sen takia, että lapsi viihtyisi enemmän kotona.
- Niin tietysti. Mä ymmärrän.

Ymmärsinkin. Jos Danni haluaisi Siirin ikäisenä viettää kaiken aikansa jossain muualla kuin kotona, saatoin kuvitella itse kiipeileväni seinillä. Tiikeriemo heräili sisälläni ajatuksestakin.
- Te päätätte, tietenkin, toistin. – En mä halua sitä ryövätä, mä vaan yhtäkkiä keksin, että siinähän mulle olisi hyvä apulainen.

Ovi kävi ja Vesku ja Siiri palasivat tallista, koira tietenkin etunenässä.
- Isi! Arvaa mitä! Siiri kiljaisi jo kuistilta. Hän tanssi sisään.
- No mitä? Juha kysyi paljastamatta ilmeelläänkään, että todennäköisesti tiesi jo.
- Mä tulen kesätöihin tänne!
- Sulla on kai vähän pitkä työmatka?
- Mä asun täällä tietenkin, hölmö.
- Lähdetään kotiin juttelemaan siitä, Juha ehdotti.
- Mä haen mun tavarat. Tyttö vilahti peremmälle ja Juha läimäisi sisään tulevaa Veskua hartioihin.
- Onnittelut, hän sanoi.
- Jaa, kuulit uutiset. Vesku virnisti vähän pöllähtäneesti.
- Vaimosi kertoi. Hieno homma.

Se kuulosti jotenkin kornilta, joten menin katsomaan, olivatko lapset edistyneet yöpukuasiassa ollenkaan ja löysin molemmat jo nukkumasta. Pikku enkelit.

Seuraavalla viikolla kunnan eläinsuojeluihminen soitti meille ja kertoi, että voisi haetuttaa meiltä yhden hevosen löytöhevostalliin.
- Se on sitten Vassili, päätin siltä istumalta. Mieltäni olisi helpottanut, jos se ja Puhuri olisivat saaneet pysytellä yhdessä, olivathan ne tunteneet toisensa aina, mutta toisaalta oli kai hyvä, että Puhuri voisi vielä jäädä. Siiri taisi tarvita lisää aikaa sen kanssa osatakseen päättää, mitä tehdä, elleivät sitten hänen vanhempansa olleet jo päättäneet hänen puolestaan. Sitä en tiennyt, enkä aikonut soitella kenellekään heistä ja kysellä, kun en tiennyt millaisia taisteluita siellä ehkä käytiin.

Minä käytin muutaman illan Puhurin kanssa. En ollut vaivautunut oikein tutustumaan siihen, paitsi sitä yhtä kertaa, kun olin käynyt sen selässä, Siiri kun oli ominut sen heti ja minulla oli ollut muutakin puuhaa. Nyt tahdoin tietää, mistä se oikein oli tehty. Laitoin sille satulan selkään ja juoksutin sitä, mikä sujuikin ihan kohtuullisesti, kunhan se oli ensin pohtinut hyvän aikaa, kuin muistellen, oliko joskus ennenkin joutunut pyörimään ympyrää narun päässä. Se jopa ravasi, eikä satula tuntunut vaivaavan sitä.

Seuraavana iltana kiipesin itse selkään. Nikin satula oli Puhurille suunnilleen sopiva, mutta olin laittanut väliin ylimääräisenkin satulahuovan. Jotenkin sen laihuus tuntui ilkeältä, pehmike rauhoitti minun mieltäni.

Ratsastin houkutellen sitä pienillä eleillä väistämään ja kaartumaan ja taipumaan. Välillä ajoin sen raipalla avittaen raviin, jonka sain helpoimmin pois ohjaamalla sen kentän nurkkaan. Ohjista vetäminen vain innosti sitä ja painoavut, joista se tuntui jo käynnissä ymmärtävän jotain, unohtuivat vauhdissa. Sitten pyysin seuraavana iltana Veskua kokeilemaan sitä.
- En mä ole koskaan yrittänyt kouluttaa ex-ravurista ratsua.
- En mäkään, enkä aiokaan. Mä haluaisin vaan kuulla, mitä sä ajattelet siitä.

- Mä en tuhlaisi tohon hevoseen päivääkään, Vesku sanoi ratsastettuaan parikymmentä minuuttia.
- Musta se näytti kyllä jo paremmalta, vastasin välittämättä tuomiosta.
- Ajanhukkaa.
- Se ei enää mennyt koko ajan lapa edellä, ehkä sillä on toivoa. Ja onhan sillä jo sentään satulakin selässä.
- Luuletko sä tosiaan, että olisi fiksua antaa niiden ostaa tää Siirille? Ne kuuntelee meitä, kyllähän sä sen tiedät.
- Mutta jos se on sen elämän hevonen.
- Tuhlausta, Vesku puhahti. – Jos ne aikoo ostaa sille hevosen niin miksei ne ostaisi jotain valmista, fiksua ratsua.
- Mä kun vähän jo niin kuin ehdin olla sitä mieltä, että tää voisi olla Siirille ihan hyvä lemmikki, tunnustin.
- Okei, elä sä sitten sen tiedon kanssa.
- Voi miten sä olet kannustava. Mutta ehkä Siirikin on jo tajunnut, että se haluaa kuitenkin jotain helpompaa.

Sinä viikonloppuna Siiri ei tullut ennen kuin lauantaina.
- Meillä oli synttärivieraita, hän selitti, kun Vesku oli illalla kauppareissulla poikennut hakemaan hänet.
- Unohdettiinko me sun synttärit? kysyin pahoillani.
- Ei kun ne oli Joonaksen synttärit, mun on vasta ensi kuussa. Mutta kaikki sukulaiset tuli ja äiti halusi, että mä olen näytillä.
- Mahdoitteko te jutella siitä kesästä? kysyin varovaisesti.
- Joo, mutta äiti haluaa miettiä vielä lisää. Mä menen katsomaan hevosia.
- Ai niin, Vassili on lähtenyt sinne uuteen paikkaan.
- Mitä? Siiri käännähti ympäri. – Apua, joko siellä oli tilaa?
- Oli siellä yhdelle. Puhuri jäi vielä meille.

Olin jutellut hevosesta Alin kanssa, hän oli itse asiassa soittanut siitä minulle. Kedot olivat kuulemma kysyneet häneltä, oliko ollenkaan järkevää ostaa lapselle mitään osaamatonta vanhaa hevosta.
- Mä sanoin ei, mutta sä olit kuulemma sanonut kyllä, hän sanoi syyttävästi.
- Sillon mä kuvittelin, että Siiri halusi sen vaan hoidettavakseen ja hellittäväkseen, puolustauduin. – Kyllä mä sanoin niille, ettei siitä mitään kilparatsua saa. Vieläkö Siiri muka haluaa sen?
- Kai se haluaa, kuinka ne muuten olisi kyselleetkään?
- No kun mä ajattelin sen jo muuttaneen mielensä, kun ei sillä ratsastaminen sujunutkaan niin helposti.
- Näinköhän se muuttaa mielensä, jos se on päättänyt pelastaa sen hevosen?
- Pelastaa mistä ja miltä? Ei siitä kukaan ole makkaraa tekemässä tai mitään, päinvastoin. Se saa elää herroiksi loput vuotensa nyt, kun se on jo kerran pelastettu. Sitä ei takuulla luovuteta enää ikinä huonoon kotiin.

Minä tunsin itseni syylliseksi. Ei olisi pitänyt ikinä sanoa mitään, puuttua koko asiaan.
- Voihan siitä tulla ihan hyvä puskaratsu, Ali lohdutti minua. – Tulihan Tiinastakin, ja kai sä muistat millanen se oli.
- Tää ei ole ollenkaan niin paha, sanoin piristyen. – Sä teit ihmeitä sen kanssa.
- Mutta aikaa se vei.
- Sun pitääkin kertoa siitä Siirille. Mitä kaikkea sä teit. Se lapsi imee tietoa kuin sieni – ainakin jos se liittyy jotenkin hevosiin.

Olin kuvitellut, että kunhan viikonloppu tulisi, saisin vastauksia ja voisin jatkaa suunnitelmiani. Miila lupaisi aloittaa Nikin treenaamisen ja Siiri olisi kertonut saaneensa luvan tulla meille tallitytöksi. Kaikki oli kuitenkin yhtä auki kuin aina ennenkin, kukaan ei lupaillut minulle mitään. Huokailin itsekseni vähän aikaa, mutta sitten otin itseäni niskasta kiinni. Enhän minä ollut suunnitelmaani alun perinkään rakentanut sen varaan, että pakottaisin muita ihmisiä siihen osalliseksi. Pärjäisin kyllä ilmankin, jos olisi pakko, ja nyt oli tarpeellisempaa keskittyä lukemiseen kuin suunnittelemaan elämää valmistumisen jälkeen.

Alkoi hiljalleen tulla kevät, tuli päiviä, jolloin räystäät tippuivat ja lumisten peltojen pinta laski laskemistaan. Ennen pitkää se polku, jonka olimme tehneet pellolle, jotta pääsimme laukkapellolle, alkoi paistaa mustana, samoin eniten käytetyt reitit tallin ja tarhojen välissä ja tarhat itsekin. Öisin sitten tuli pakkasta ja aamuvarhaisella kaikki oli röpelöiseksi jäätynyttä sohjoa, joka tallautui rikki hevosten kenkien ja hokkien alla. Vesku kiinnitti traktorinsa perään piikkilanan, enkä enää tosiaankaan voinut kiusata häntä hienon lelun ostamisesta, kun hän sai sillä möyhennettyä kentän ratsastuskuntoon, vaikka se oli ollut epätasaista jäätikköä, jonne en olisi Nikin kanssa uskaltautunut ollenkaan.

Lotta oli luvannut, että saisimme laittaa Puhurin Vaiton kanssa samaan tarhaan sen jälkeen, kun Vassili oli lähtenyt, ja suokkipojat viihtyivät hienosti yhdessä parin ensimmäsen päivän totuttelun jälkeen. Ne nuokkuivat suurimman osan päivää vieretysten, saatoin kuvitella, miten ne juttelivat harvakseen filosofisista kysymyksistä ja harkitsivat pitkään aina ennen vastausta. Välillä ne puuskahtivat raskaasti ja kävelivät rinta rinnan upottamaan turpansa pyöröpaaliin. Kumma kyllä, nekin olivat tottuneet vapaaseen heinään, eivätkä syöneet mittaansa enempää, vaikka Lotta oli ensin epäillyt Vaiton syövän itsensä halki.

Sitten lopultakin, maaliskuussa, Lindströmin asiat pantiin jossain virallisessa instanssissa järjestykseen, sillä ukko meni ja kuoli terveyskeskukseen. Kuolinpesän järjestäminen oli näemmä paljon nopeampaa ja näppärämmin hoidettavissa, kuin dementoituneen vanhuksen omaisuuden hoidon ja Juha soitti minulle eräänä iltana ilmoittaakseen, että he aikoivat ostaa Puhurin nyt itselleen.
- Vai niin te aiotte, sanoin.
- Joo, kiitos Alin, hän sanoi.
- Miten niin Alin?
- Ne eläinsuojeluihmiset halusi tietää millaiseen paikkaan se joutuisi ja Ali teki niihin vaikutuksen.
- Kävikö ne teillä oikeen katsomassa?
- Kävi ne. Kai me muuten kuulostettiin niin epäilyttäviltä, kun enhän mä osannut teeskennelläkään, että ymmärtäisin hevosista mitään, mies nauroi.
- No ei kai muuta kuin onnea valitsemallanne tiellä, huokaisin. – Siiri on varmaan ihan riemuissaan!
- Se ei tiedä vielä, sillähän on nyt synttärit. Se on yllätys, että älä sitten sano mitään.
- Aa, sanoin. Päässäni pyöri.

En kuitenkaan voinut ruveta tässä vaiheessa tarkistelemaan, että olivatko he nyt ihan varmoja, että Siiri edelleen halusi juuri Puhurin, tai saarnaamaan siitä, miten eläimiä ei pitäisi ostaa lahjaksi. En vaan voinut, minun oli pakko luottaa siihen, että asiat menisivät hyvin.
- Haluaisitteko te tuoda sen tänne Alille? Juha kysyi.
- Tietysti me voidaan tuoda, lupasin. – Koska?
- Synttärit on lauantaina. Tulkaa sitten kahville samalla.
- Niinpä, Siirihän sanoikin viimeksi, ettei se pääse meille taaskaan perjantai-iltana. Nyt se ei taida sitten ehtiä enää minään iltana, huokaisin.
- Niin, sillä on varmaan aika lailla puuhaa kotona tästä lähtien.

Lähettäjä: pö 
Päivämäärä:   3.4.15 20:21:07

oisko mahdollista laittaa pari lisä pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.4.15 20:43:19

No miksei!
---------------------
13.

Siirin syntymäpäivät ahdistivat minua melkein unettomuuteen asti. Mitä hän sanoisi? Kuvittelin kerran toisensa jälkeen kohtausta, missä onnesta hehkuvat Juha ja Saara ojentaisivat hänelle lahjansa, hevosen ostotodistuksen, tai ehkä Saaran kultatussilla tekstaaman kortin, missä olisi hevosen kuva. Siiri tuijottaisi sitä hetken ja riemunkiljunnan sijaan nostaisikin katseensa alahuuli väpättäen.
- Mutta kun en mä enää sitä halunnut, kun ei se varmaan ikinä opi ees laukkaamaan, hän sanoi aina kuvitelmassani, ja kaikkien syyttävät katseet kääntyivät minuun.
- Sä sanoit, että tää olisi hyvä idea, sanoisi Juha minulle vihaisesti ja Saara ei vaivautuisi edes sanomaan mitään, tuijottaisi vain minua halveksuvasti.

Ähkäisin huomaamattani ja Vesku, joka luki vieressä, nosti hajamielisesti kätensä reidelleni.
- Mitä sä ähiset? hän kysyi poissaolevana.
- En mitään, sanoin ja tartun itsekin kirjaan.
- Kaikki ok?
- On on, sanoin nopeasti. – Ei se potki vielä.
Minä en mistään hinnasta kertoisi Veskulle mietteistäni. Hän varmaan ymmärtäisi ja osaisi lohduttaakin, mutta hän ei ollut sentään niin enkelimäinen, ettei tölväisisi mitään toisten asioiden järjestelemisestä. Sitä en halunnut nyt kuulla.

Vesku ehdotti, että me ostaisimme Siirille synttärilahjaksi jotain tarpeellista Puhurille, ja se nyt olikin oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto. Sillähän ei ollut mitään, vaan olimme lainanneet sille omia varusteitamme.
- Loimi vai suitset? kysyin, yrittäen haarukoida tarpeellisinta vaihtoehtoa, joka ei kuitenkaan veisi meitä vararikkoon.
- Sadeloimi olisi varmaan tärkein, Vesku arveli. – Voidaanhan me laittaa sille mukaan noi palasuitset, joita se nyt on käyttänyt.
- Ja meillä on vielä se Alin satula, mitä me lainattiin kun Kiira tuli, muistin. – Pitäisköhän se palauttaa sinne samalla? Siiri voisi varmaan sitten lainata sitä.
- Onko meidän loimivarastossa yhtään sopivaa vai pitääkö mennä kauppaan? Vesku kysyi. Minä innostuin aina aika ajoin tilailemaan nettikaupoista yhtä sun toista, kun satuin löytämään hyviä tarjouksia. Loimiakin olin vasta syksyllä tilannut useamman kappaleen, joskin olin niistä jo yhden myynyt Lotalle ja Sofialle.

- Ne on ohuita, muistelin.
- No nyt tulee kevät. Kyllä suokin pitää jo ruveta pärjäämään ilman toppaloimea, Vesku sanoi. Hän oli ollut vähän myrtsinä koko talven, kun olin ottanut Puhurin käyttöön Mustin hienon, paksun Mastan. Olisin ottanut omistani, mutta Nikin loimet eivät olleet menneet edestä kiinni.
- Okei, sanoin ja menin perimmäiselle kaapille satulahuoneessa. Siellä oli tosiaan vielä pari loimipakettia avaamattomana. – Täällä on vihreä ja ruskea. Samaa kokoa. Fleecevuorellisia sadeloimia. Miksi mä olen muka ikinä tilannut ruskean loimen?
- Jos se on ollut halpa, Vesku ehdotti. – Tai Kiiralle?
- Mä en voi muistaa, mulla on varmaan ollu joku mielenhäiriö. Ruskeat loimet on tylsintä mitä mä tiedän.
- No annetaan se Siirille.
- Ei sille voi antaa noin rumaa loimea, ja vihreä sopii Puhurille kuitenkin paremmin, huokaisin.

Vesku jäi penkomaan kaappia, vaikka minä sulloin ruskean loimipaketin inhoten sen pohjalle ja otin vain vihreän esiin.
- Täällähän on läjä riimujakin, missä välissä sä nää olet ostanut?
- En mä muista, tunnustin.
- Mustin tarhariimun saisi vaihtaa ehjempään, hän mutisi ja valikoi iloisenvärisestä läjästä mustan.
- Mikset sä ota sille kerrankin punasta tai jotain hienoa?
- Pidä sä vaan omallasi noi tyttöjen värit, hän naurahti. – Mustille mustaa.
- Kato, mähän ostin jo varsariimujakin, ilahduin, kun huomasin pikkuruiset pastellinväriset riimut, punaisen ja sinisen.
- Annetaanko tääkin Siirille? Vesku ehdotti erottaen vihreän ja sinisen raidallisen riimun muista. – Miksi meillä muuten on näin kauheesti kamaa? Ihan kuin meillä olisi hevostarvikeliike.
- Siksi kun meillä on hevosia, monikossa, naurahdin. – Älä marmata. Nyt kun äkkiä olisi tarvinnut loimen niin missään kaupassa ei takuulla ole alennusmyyntiä. Etsi nyt vielä riimunnarukin. Niitä on muistaakseni tossa muovikassissa ylähyllyllä.

Tyhjensimme lopulta koko kaapin satulahuoneen lattialle ja pengoimme tavaroita kuin lapset joululahjoja. Hyvä ne olikin inventoida, siellä oli kaikennäköistä, mikä oli ihan unohtunutkin jo. Suojia ja kuolaimiakin, ja ylimääräisiä ohjia ja muutama loimivyö, sekä korvahuppu, jonka olin joskus ostanut Nikille. Yksissä kisoissa se oli kai sillä ollut päässä, sitten se oli unohtunut.
- Seuraavan kerran kun surffailet jotain alennusmyyntejä niin katso uusia kuivatusloimia, Vesku toivoi. – Ja sitten ois ihan sikamakee semmonen kisasadeloimi, jonka voisi vetää satulan ja kaiken päälle.
- Selvä, lupasin.

Lauantaina sitten pakkasimme Puhurin autoon varusteineen. Alin Kiiralle aikoinaan lainaama satula oli vielä meillä ja kokeiltuani sitä Puhurille päätin, että parempi olisi sekin palauttaa. Siiri voisi lainata sitä siellä alkuun, Kiira ei sitä juurikaan enää tarvinnut. Eipä tarvitsisi Juhan ja Saaran heti alkuun ostaa itseään kipeiksi hevosenvarusteita. Puhuri katseli autoon paljon epäluuloisemmin kuin edelliskerralla, kun olin sen hakenut Lindströmin kammottavasta läävästä, mutta meni se sinne silti.

Minua jännitti edelleen koko kutsut ja mitä siellä tapahtuisi, mutta yritin unohtaa jännitysmöyrinnän vatsassani ja suhtautua fatalistisesti. Ehkä kaikki menisi sittenkin hyvin, mistäpä minä tiesin, mitä Siiri oli vanhemmilleen jutellut Puhurin ostamisesta. Ehkä se hyvinkin olisi kaikkien aikojen paras synttärilahja, niin kuin varmasti oli vanhempien tarkoitus.

Vesku otti Dannin ja Alissan mersun kyytiin ja minä ajoin pakun hevosineen Nurmijärvelle. Ali tuli ulos kuullessaan saapumisemme ja minä peruutin pakun alamäkeen tallin kulmalle.
- No niin, sieltäkö se nyt sitten tulee, hän sanoi.
- Täältähän se. Mihin se laitetaan?
- Menköön talliin, mä en viitsi ruveta kokeilemaan, miten se sopeutuu tonne muiden kanssa nyt, jos me ollaan kerran menossa kahvikutsuille. Katotaan sitä sitten huomenna.
- Selvä, sanoin ja menin ottamaan hevosen irti. – Avaatko sä puomin?

Puhuri peruutti ulos venkoilematta ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Tarhassa seisoi Alin tamma Kati ja toinen hevonen, ja ne tuijottivat takaisin.
- Eihän se nyt enää miltään luurangolta näytä, Ali totesi ja kierteli talviharmaassa säässä punaisena hehkuvaa hevosta.
- Se on lihonut aika hyvin, myönsin. – Mutta selkäranka on vielä ihan kammottava. Mihin boksiin mä laitan sen?
- Viimenen oikealla, Ali neuvoi, ja talutin Puhurin talliin. Se totesi, että boksin nurkassa oli heinää, eikä sitten enää ihmetellyt mitään, tuskin sain siltä riimun pois, ennen kuin se alkoi syödä.
- Jos sillä olisi otsatukkaa niin siihen voisi sitoa rusetin, sitten se olisi niin kuin lahjapaketissa, tirskahdin.
- Tai mahan ympäri, Ali ehdotti. – Se oliskin hyvä.
- Ei sulla varmaan ole metrikaupalla silkkinauhaa? epäilin.
- Ei. Antaa olla vaan luomuna, mennään me nyt sinne synttäreille.
- Kävelläänkö vai mennäänkö autolla?
- Autolla, tai me liukastellaan koko matka niiden pihaan. Polku on kuulemma kauheessa kunnossa.

Kedoilla oli talo täynnä väkeä ja tuloamme tuskin kukaan huomasi, paitsi Siiri, joka tuli avaamaan oven. Hän oli pukeutunut oikein teinimäisesti, minihameeseen ja leggingseihin ja hänellä oli meikkiäkin.
- Luojan kiitos te sentään tulitte, mä en kestä kaikkia näitä tätejä, hän huokaisi, kun riisuimme Dannia ja Alissaa eteisessä.
- Eikö sun kavereita tullut ollenkaan? kysyin.
- Ne kävi jo eilisiltana, ja ne synttärit olikin ihan okei. Mä en vaan ymmärrä, miksi pitää kaikki sukulaiset aina pyytää, Siiri nurisi. – Ensi vuonna mä en enää suostu.
Hän vilkuili hiukan odottavasti kassejamme, mutta en tehnyt elettäkään etsiäkseni vielä paketoitua loimea. Sehän pilaisi koko yllätyksen. Ali sen sijaan ojensi hänelle pienen paketin, josta paljastui hevosenhoito-opas.

- Kiitos, Siiri sanoi ja vei sen salin piirongin päälle. Siellä oleva sukulaislauma pelotti minuakin. Kiersin ympäri ja kättelin Siirin tätejä ja setiä, Juhan ja Saaran siskoja ja veljiä ja viimeiseksi Saaran äitiäkin, joka vasta oli pelottavan näköinen rouva. Onneksi tytöt olivat mukana, saatoin mennä niiden perässä viereiseen kirjastohuoneeseen, missä Joonas leikki parin muun pienen lapsen kanssa.
- Saako tytöt tulla mukaan? kysyin ja Joonas nyökkäsi arvokkaasti. Danni ja Alissa olivat kyllä jo ottaneet paikkansa, niitä ei ujostuttanut. Minä sain palata salin puolelle odottamaan, että Siiri saisi lahjansa.

Vasta kun kaikki kerääntyivät keittiöön ja kiusaantuneen näköinen tyttö oli laitettu puhaltamaan kynttilät sammuksiin kakun päältä salamavalojen räpsyessä, oli aika. Saara ojensi hänelle kirjekuoren ja toivotti onnea.
- Mä jo ajattelin, ettette te hommannukkaan mulle mitään, Siiri virnisti ja avasi sen. Minä puristin käteni nyrkkiin ja tunsin, miten verenpaine alkoi nousta. Tässä se nyt oli, se hetki, jota olin pelännyt. Vesku oli valitettavasti toisella puolen vierasjoukkoa Dannin ja Alissan kanssa, joten en voinut edes hänen käsivarttaan pahoinpidellä.
- Pian nyt, hoputin Siiriä, että tämä olisi pian ohi, mutta samassa hän jo huudahti niin, että sanani hukkuivat siihen.

Tyttö tuijotti vanhempiaan silmät suurina, mutta ei hän onneksi näyttänyt olevan ollenkaan pettynyt. Uskalsin hengittää taas.
- Te ostitte sen! hän sanoi epäuskoisena. – Se on nyt mun? Voi ei, mä taidan alkaa itkeä.
- Älä nyt sentään, Saara hymyili ja halasi Siiriä, joka tosiaan näytti siltä, että kohta kyyneleet valuisivat. Minunkin teki vähän mieli itkeä, kun hän oli niin onnellisen näköinen. Suurin osa sukulaisista halusi tutkia korttia ja lahja herätti melkoisia mielipide-eroja. Toisten mielestä se oli niin ihana, toisten mielestä järjetöntä tuhlausta ja hemmottelua. En viitsinyt jäädä kuuntelemaan vaan nappasin itselleni kahvikupillisen ja lautasen täyteen herkkuja. Nyt minulla oli nälkä taas, vaikka aamulla ajatus synttäritarjoiluista oli oksettanut.
- Mäkin haluun, Alissa tuli sanomaan ja suu täynnä lähetin hänet lapsille katettuun pikkupöytään, missä Vesku tarjoili Dannille juuri. Aloin viihtyä ja uskaltauduin juttelemaan jopa Saaran äidin kanssa, joka tuli viereeni sohvalle. Niin tuli onneksi Siirikin, hän lysähti jalkojeni juureen.

- Jessi, saanhan mä tulla teidän mukaan, saanhan! Mun on pakko päästä katsomaan sitä heti!
- No et saa, nauroin. – Me tuotiin se jo tänne. Niin ja muuten, meidän, tai siis sun lahja on siinä isossa keltasessa muovikassissa eteisessä. Siiri ei kuitenkaan tuntunut sitä enää kuulevan.
- Toitte sen tänne?
- Joo, se odottaa sua Alin tallissa. Mutta ei, sä kestät kyllä vähän aikaa vielä ennen kuin juokset sinne, sanoin jyrkästi, kun Siiri näytti aikovan saman tien juosta mäen yli naapuriin.
- Mä en taida kestää, hän sanoi vääntelehtien ja mulkoili ympärilleen tylsiä sukulaisia, jotka rupattelivat joka istuimella.
- Ethän sä nyt kesken juhlien lähde minnekään, sanoi hänen mummonsa vierestäni sellaisella äänensävyllä, että Siiri kävikin vain sitten hakemassa loimipaketin ja istui sitten se sylissä näyttäen murjottavalta.

Minulla oli vähän samanlainen olo, mutta minulla oli myös nälkä ja lähdin hakemaan keittiöstä toisen kupillisen kahvia.
- Onnistunut lahja, onnittelin Saaraa, joka täytti kahvinkeitintä ties monettako kertaa. Hän hymyili minulle nopeasti.
- Kiitos kun kuskasitte sen. Siiri varmaan olisi lähtenyt vaikka liftaamalla teille muuten tänä iltana, hän huokaisi.
- Joo, siltä se vaikutti, myönsin.
- Ja onnea teillekin, te kuulemma saatte perheenlisäystä.
- Kiitos, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä kun yritin operoida termoskannun kanssa. Minusta oli alkanut tuntua mukavalta, kun ihmiset onnittelivat. Silloin ensimmäisellä kerralla minun oli tehnyt mieli lyödä kaikkia, jotka kehtasivat olla niin tunkeilevia ja typeriä.

- Tää on hullua, puuskahdin äkillisessä uskoutumisenpuuskassa. – Ekalla kerralla mä vaan murjotin koko ajan enkä halunnut koko vauvaa, nyt musta tuntuu ihan toisenlaiselta, vaikka ei tänkään, hitto soikoon, olisi tarvinnut just nyt ilmestyä.
- Entäs Vesku? Saara kysyi.
- No sen mielestä olisi okei, vaikka mä en ikinä pääsisi äitiyslomien välillä töihin, mä en ole ikinä tavannut ketään, joka olisi yhtä innokas saamaan lapsia, naurahdin. – Mutta tän jälkeen mä alotan kyllä selibaatin, se on ihan varma. En mä huvikseni ole opiskellut vuosikausia. Ja mä haluan oman palkkapussin! Se saa itse synnyttää seuraavan, jos vielä hinkuaa lisää…
- Hih, sanoi Saara, ja sitten me aloimme hihittää molemmat. Se oli oikein terapeuttista hihitystä. Ilmeisesti Saara oli antanut anteeksi sen, että olin melkein ominut hänen tyttärensä.

Noin tuntia myöhemmin Siiri ei enää kestänyt ja ensimmäiset vieraistakin alkoivat jo lähteä, muun muassa Ali ja me. Tyttö marssi hetken poissaolon jälkeen olohuoneeseen ratsastushousuissaan ja kiitti kaikkia kovalla äänellä käynnistä, hänen piti nyt välttämättä poistua.
- Pääsisit meidän kyydissä jos mahtuisit autoon, mutta se on vähän täysi, pahoittelin.
- Ei haittaa, mä olen nopeammin perillä juosten, Siiri sanoi ja käännähti kannoillaan loimi kainalossaan.
- Voi elämän kevät tota lasta, Saaran sisko päivitteli. – Nyt te ette näe siitä enää vilaustakaan.
- Mutta tulee se ainakin öiksi kotiin, Juha huokaisi.
- Ja me jäätiin ilman talliapulaista, huokaisin minä, puoliksi leikilläni.
- Miten niin? Mä tulen tietysti Puhurin kanssa teille kesäksi, Siiri huikkasi eteisestä ja sitten ovi kävi.

- No tosta asiasta ei vielä ollakaan keskusteltu, Saara mutisi.
- Kyllä me pärjätään ilman sitäkin, sanoi Vesku jämäkästi.
- Niin pärjätään, lupasin minä nopeasti. En halunnut nyt ruveta juttelemaan siitä asiasta. – Jos mä saan tallin täyteen kesäksi niin en mä edes tiedä, mihin sen hevosen laittaisi.
- Mietitään sitä myöhemmin, Juha päätti ja niin mekin lähdimme. Vesku jätti minut ja Alin kyydistä Alin pihaan ja lähti jo ajamaan kohti kotia. Minulla oli paku levällään tallin edessä, joskin päätin jättää sen siivoamisen kunnes pääsisimme kotiin, nostin vain sieltä talliin satulan ja suitset.
- Pitäkää hauskaa, toivotin talliin, mutta Siiri ei tainnut edes kuulla.

Oma tallimme kotona näytti jotenkin tyhjältä. Vähän aikaa sitten siellä oli ollut seitsemän hevosta, nyt enää vaivaiset viisi. Ehkäpä Lotalla ja Sofialla olisi jotain kavereita, jotka kaipaisivat tallipaikkaa? Voisinkin aloittaa sanan levittämisen heidän kauttaan. Mikä estäisi aloittamasta vuokralaisten etsintää jo nyt, vaikka olinkin vielä koulussa? Alkaisipahan sitten tulla vuokratulojakin saman tien.


14.

Lumi lähti kentältämme vähän aikaisemmin kuin ympäristöstä, kiitos ahkeran lanauksen kelirikkoaikaan, ja aurinko pehmitti sen nopeasti melkein loistavaan kuntoon. Silloin Miila tuli harjoittelemaan hyppäämistä. Olin minä silloin tällöin talven mittaan hypellyt, mutta aina ei vaan ollut sellainen keli, että sitä olisi voinut tehdä, mutta nyt olin Miilaa ajatellen viikolla loikkinut vähän tikkuja, jotta Niki ei ihan intoutuisi nähdessään niitä ensi kerran pitkän tauon jälkeen.

Kiikutti se Miilaa silti aivan huoletta, vaikka olin rakentanut esteet nätisti limittäin ja lomittain niin, että missään ei auennut kivaa suoraa päästellä alastulon jälkeen, se kun oli Nikistä vastustamattoman hauskaa.
- Se on hullu, Miila puhisi pian punaisena. Heidän taistelunsa ei ollut mitenkään kaunista katsottavaa.
- Tota… sanoin epäröiden.
- Aikalisä, Miila sanoi ja antoi Nikille pitkät ohjat. Hevonen rentoutui välittömästi. Jotain Miila oli ainakin ymmärtänyt siitä. Yritin muotoilla hänelle jonkin kohteliaan neuvon, mutta hän nosti kätensä pystyyn, kuin olisi pysäyttänyt vastaantulevaa autoa. – Mä haluan miettiä itse.

Minua vähän pelotti katsoa, kun hän otti taas ohjat käsiinsä mutta se alkoikin jo sujua paremmin. Tosin hän tyytyi ylittämään yhtä ainoaa pienistä esteistä ravissa ja ympyrällä. Ihan niin olin minäkin aikojen alussa opetellut pitämään Nikin käsissäni, joten siihen minulla ei ollut mitään huomauttamista.
- En mä tiedä tuleeko tästä mitään, Miila sanoi lopulta.
- Mä ajattelin, että teillä voisi natsata, sähän oot aina tykännyt vauhdista ja vaaratilanteista, sanoin, joskaan en nyt ehdottomasti halunnut heistä kumpaakaan mihinkään vaaratilanteeseen. Se vain rimmasi hyvin vauhdin kanssa.
- Mä alan ehkä näin vanhemmiten vähän viisastua, ei musta enää ole niin kivaa, että mua viedään kuin rukkasta, Miila hymähti.
- No, eihän kukaan oo sanonut, että sun olisi pakko hypätä sillä.
- Mutta ei ratsastamisesta oo mitään iloa jos ei pääse hyppäämään, hän väitti vastaan.

Olin ihan pikkiriikkisen samaa mieltä.
- Mä taidankin katsoa oisko mitään sopivia kisoja lähiviikkoina, sanoin miettiväisesti. – Tuutko mukaan hoitamaan, jos mä löydän jotain lähistöltä?
- Sinä kisoihin? Etkä mene, sähän olet raskaana!
- Älä alota. Mun kisahousut mahtuu vielä jalkaan.
- Todista!
- Varmaan mahtuu, kun nääkin mahtuu, sanoin vilkaisten ruskeita, jotka minulla parhaillaan oli jalassa. – Mutta tuu katsomaan, jos huvittaa. Sä voit samalla surffata mulle lähitallien sivuja, jos löytyisi kilpailukutsuja.

Vesku lähti ulos kun me tulimme sisään.
- Likat meni sänkyyn lukemaan äsken, pitäsköhän ne herättää, ettei ne kuku koko yötä? hän sanoi ohimennen.
- Ei nää mitään nuku, ne lukee toisilleen, Miila sanoi kurkistettuaan lastenhuoneeseen. Eivätkä enää sitten lukeneetkaan. Miila oli lasten lempitäti, ellei Karoliinaa laskettu, ja he olivat mitä ilmeisemmin vain tappaneet sängyssä aikaa odottaessaan, että Miila tulisi sisään.
- Koska sä otat Karoliinan mukaan? kysyi Danni.
- En tiedä mutta hyvä idea, mä kysyn koska mä saan lainata sitä, Miila lupasi.

Kävin penkomassa kaapista kisahousuni ja kiskoin ne päälle. Pinkeät, kyllä, mutta onneksi niissä oli reilusti joustava vyötärö. Nyt kun äkkiä löytäisin kisat, voisin mennä ilman paalinaruviritelmiä.
- Kato nyt, sanoin ja menin pyörähtelemään olohuoneeseen.
- Tiukat, Miila tuomitsi.
- No totta hitossa ne on tiukat. Kai se nyt jo jossain näkyy. Mutta takuulla mä näillä nyt parin minuutin radasta selviän. Nyt täytyy vaan etsiä kilpailut. Hain tietokoneen ja istuin surffailemaan, avaten vaivihkaa hakasen ja vetoketjun kun Miila ei huomannut.

- Miksi sulla on ratsastuskilpailuhousut? Danni kysyi.
- Koska mä haluan mennä ratsastuskilpailuihin niin kauan kun mun maha mahtuu näihin, sanoin poissaolevasti ja yritin muistella lähimpien ratsastuskoulujen nimiä. Joku seurakisojen 80 tai 90 senttiä olisi ihan hyvä ensimmäiseksi yritykseksi.
- Mutta ethän sä kasva enää, tyttäreni sanoi pikkuvanhasti. Olimme keskustelleet siitä asiasta aika hiljattain, kun hän ei olisi halunnut kaupassa sovittaa oikeankokoisia saappaita, vaikka edelliset puristivat.
- Ei Jessi kasvakaan mutta se vauva kasvaa, Miila selitti.
- Ai niin, se mikä ei ole kypsä vielä.
- Me ollaan kypsiä jo, tajusi Alissa ja alkoi nauraa, kun Miila ja minäkin aloimme.
- Te ootte uskomattoman kypsiä nuoria naisia, Miila vakuutti. Surffailuni jäi vähäksi aikaa siihen, kun en saanut nauramista loppumaan. Hyvä, etten tipauttanut koko konetta sylistäni.

Löysin lopulta yhdet kisat Tuusulasta, kahden viikon kuluttua, mutta onneksi Tuomarinkylään saattoi aina luottaa.
- Sopisko sun tulla ens lauantaina avuksi? kysyin Miilalta.
- Toki mä tuun. Sano vaan millon ja minne? Vai tänne?
- Ei kun Hesaan illalla, kyllä mä tän pään hoitelen. Naputtelin saman tien ilmoittautumisen menemään. – Vesku saa olla lastenhoitajana.
- Mitäs se siihen sanoo?
- Ei kai sillä siihen mitään sanomista ole, kun koko ajan vaan meinaa niitä lisää, mutisin.
- Mihin luokkaan sä aiot?
- Ajattelin alottaa reteesti yhdeksästäkympistä.

Vesku näytti kauhistuneelta, kun tuli ratsastamasta ja kuuli, mitä aioin.
- Mä toivoin, että sä olisit jo vähän aikuistunut, hän kehtasi sanoa. Minä loukkaannuin, aloin miettiä sopivia ilkeyksiä heittää takaisin, ja suljin sitten suuni sanomatta ensimmäistäkään.
- Mun täytyy saada uudet kisahousut, sanoin vain. – Mä en voi näillä mennä enää kuin korkeintaan parit-kolmet kisat. Myytäisköhän missään äitiysmalleja?
- Jessi, sanoi Vesku anovasti, mutta minä tuijotin häntä pahanilkisesti. Miila oli ottanut koneeni ja yritti näyttää siltä kuin ei kuulisikaan. Vesku luovutti ensin, huokaisi ja avasi telkkarin.
- Okei, en mä sano mitään. Innostut vaan lisää, yritän mä mitä tahansa.
- En mä oikeasti ajatellu hommata äitiysratsastushousuja, mutta nyt kun tuli mieleen niin voishan sitä tarkistaa tarjonnan, sanoin hyväntuulisesti nyt, kun olin saanut luovutusvoiton.

- Lopettakaa, Miila komensi. – Vesku, älä kanaemoile, ja Jessi, nyt sä vasta teini oletkin.
- Joo, myönsin iloisesti. – Mä en tykkää, jos mun arvostelukykyä aletaan arvostella. Se tuppaa katoamaan sillon kokonaan.
- No anteeksi, että mä reagoin, Vesku puuskahti. Minä en viitsinyt sanoa mitään, katselin vain häntä hymyillen. Hän oli hölmö ja minä olin hölmö, mutta miten mukavaa olisikaan sopia siitä myöhemmin illalla kaikessa rauhassa.

En minä nyt ihan Veskua kiusatakseni halunnut kisoihin. Kun olin katsellut Miilan hyppäämistä minuun oli vain iskenyt hurja himo päästä radoille nyt kun vielä voisin, se oli ihan kuin jano, se tunne. Lisäksi ajattelin, että ehkä Miilakin saisi jonkinlaisen kipinän, jos näkisi meidät kisoissa. Hän kun oli se rämäpää. Laskin, ettei hän haluaisi luovuttaa Nikin kanssa yrittämistä, jos minä, nynny isosisko, näyttäisin mallia. Tietenkään minä en väkisin halunnut tuupata häntä kisoihin, mutta olihan hän itsekin sanonut, ettei koulupylpertäminen kotikentällä oikein ollut mistään kotoisin. Velvollisuudentuntoisesti hän kyllä kävisi ratsastamassa, kun kerran oli luvannut, mutta olisi kiva, jos hänelläkin olisi kivaa.

Vesku auttoi minua sitten lauantaina lastaamaan Nikin ja lähdin ajamaan kohti Helsinkiä. Hän ajaisi perässä vähän myöhemmin tyttöjen kanssa. Kisapaikalla minua oli vastassa paitsi Miila, myös Jinna ja Leksa. Jinna halasi minua myrskyisästi.
- No jestas, sanoin. – Ihan kuin me ei oltaisi nähty kuukausiin.
- No eihän me ollakaan moneen viikkoon, ääliö. Mä en ole saanut edes onnitella sua!
- Onnittelit sä, puhelimessa.
- Sitä ei lasketa, henkilökohtaiset vaan! Ja toinen Kiieltä, Jinna muisti ja halasi toistamiseen.
- Mene kävelemään rata, edellinen luokka loppuu ihan justiin, Miila keskeytti meidät, kun olin kysymässä Jinnalta vieläkö Kiie nukkui hänen sängyssään. No, ehtisimme varmaan jutella myöhemminkin, minun oli mentävä.

Maneesissa tuoksui kostea hiekka ja puru ja jätökset ja minulle tuli hetkeksi huono olo, kun astuin sisään. Sillä lailla! Olisipa kiva ratsastaa kilpaa, jos yrittäisi samalla pidättää oksennusta! Tunne meni onneksi ohi melko pian, kun vähän aikaa totuttelin ovenpielessä. Muut kilpailijat harppoivat jo pitkin rataa ja liityin kiireesti seuraan.

Täällä oli yleensä ystävällisiä ratoja ilman vaikeita teknisiä kikkailuja. Niin nytkin. Yksi hyppy suoraan kohti yleisöä saattaisi tehdä joillekin tiukkaa, mutta en uskonut Nikin pelkäävän ihmismassaa. Tosin nyt pitkän kilpailutauon jälkeen mistään ei voinut olla ihan varma. Muistutin mieleeni, että minun pitäisi osoittaa Miilalle, että hevonen oli hallittavissa myös radalla. Sehän oli koko tänne tuloni perimmäinen tarkoitus.

Ystävälliset hevosenhoitajani olivat satuloimassa ratsuani hämärtyvällä parkkipaikalla, kun meidät ajettiin radalta pois ja lähdin lämmittelemään sitä kakkosmaneesiin. Veskua ja kotiväkeä ei vielä näkynyt, mutta eivätköhän he ilmestyisi ajoissa. Tämä olisi nopeanpuoleinen keikka, näin alkukaudesta eivät kauhean monet vielä olleet pääseet hyppäämiseen makuun, eikä osallistujia ollut tässä luokassa sataa, niin kuin joskus kesällä olisi.

Miila ei onneksi tullut katsomaan verryttelyäni. Niki oli vähän innostuneempi päästessään kerrankin sisätiloihin hyppäämään ja me herätimme lievää pahennusta muissa ratsukoissa. Ne oppivat kuitenkin pian jättämään tilaa esteen taakse, kun näkivät meidän lähestyvän sitä, ja yritin hymyillä anteeksipyytävästi joka suuntaan. Puolen tusinan hypyn jälkeen Nikikin alkoi hiukan tasoittua ja minä aloin tuntea oloni tutuksi ja kotoisaksi sen satulassa. Päätin antaa olla. Saisi sille jäädä vähän kipinää radallekin, oli turha hyppyyttää sitä puhki jo täällä. Näin Miilan sopivasti pujahtavan sisään ja ratsastin hänen luokseen.
- Sua ennen on kaksi, hän ilmoitti. – Miten se menee?
- Alkaa tuntua aika hyvältä, sanoin. Ohjasin Nikin ulos ja lähdimme jonottamaan kisamaneesin oven taakse. – Onko Vesku tullu?
- Joo, se lähettikin mut kysymään, että pitääkö sen peittää lasten silmät vai uskaltaako niiden antaa katsoa.
- Että teillä ei ole mitään luottamusta mun hienoon ratsuuni, tuhahdin. – Pari ekaa verkkahyppyä oli vähän hurjia, mutta nyt se on kuin kissanpoikanen.
- Näkis vaan, Miila mutisi ja meni itse sisään katsomon ovesta.

Ehkei ihan kissanpoikanen – ehkä pantterinpentu? Niki innostui taas nähdessään sellaisen määrän esteitä, ihania ja värikkäitä ja monista puomeista rakennettuja ja alkupuolen rataa se vei minua niin, etten voinut oikein muuta kuin pitää vaan huolen, että se eteni aina seuraavaksi oikealle esteelle. Sitten alkoi kai jaloissa vähän painaa ja sen vauhti tasaantui hyväksi estelaukaksi. Se ei ymmärtääkseni ollut pudottanut yhtään estettä perusradalla, joten jatkoin enempiä miettimättä uusintaan. Siellä sitten pari viimeistä estettä ylittyi niin rauhallisesti, että sain jopa vähän ajaa sitä eteen ja viimeisestä se kolautti puominkin alas. Ei ollenkaan hullumpaa noin kokonaisuudessaan. Kunhan saisin siihen taottua vähän lisää tottelevaisuutta, ja kuntoa kohennettua, olisimme taas täydessä iskussa.

Tai no, Niki olisi. Minun iskukykyni oli menossa vain alaspäin lähitulevaisuudessa.
- Eikös ollut hieno ja fiksu? kysyin silti tyytyväisenä Miilalta, kun kohtasimme maneesin ulkopuolella. Jinna raahasi sylissään Nikin loimea ja levitti sen sen selkään, kun hyppäsin alas.
- Ei paha, Miila myönsi. – Kai se on pakko uskoa, että sillä pystyy hyppäämäänkin, jos vaan osaa.
- Totuttelette vähän toisiinne niin kyllä se siitä. Oliko paljon puhtaita ratoja?
- Oli niitä jonkin verran.
- Tää on aina tylsintä, tämmönen onnistuminen, että joutuu sitten loppuun asti odottamaan, että pääseekö ruseteille vai ei. Melkeen se olisi saanut ennemmin tiputtaa jotain jo perusradalla, marisin ja kiipesin takaisin loimen päälle. – Me mennään kai sitten vähän kävelemään. Hevonen puhisee kuin höyryjuna.

Oli pimentynyt, mutta tunsin paikan jo aika hyvin kaikkien käymiemme kisojen jälkeen, ja ratsastuspolut, jotka kiersivät ja halkoivat ympäröiviä peltoja, olivat valaistuja. Siellä oli muitakin ratsastajia, joko paikallisia yksityisratsukoita, joita epäilemättä otti päähän kun sisätiloihin ei päässyt, vaikka oli kylmää ja pimeää, ja muita kilpailijoitakin jonkin verran. Niki asteli tyytyväisen oloisena pitkin askelin, kaulaansa venyttäen. Minä kuvittelin sen olevan tyytyväinen itseensä, ja miksei se olisi ollutkin.

Takaamme kuului ratisevia askeleita ja kun vilkaisin sinne, vielä pidemmin askelin etenevä ratsukko otti meitä kiinni. Kohdallamme ratsastaja pidätti hevostaan.
- Olitko sä kisaamassa?
Nyökkäsin myöntävästi ja totesin, että hänenkin hevosensa selässä oli loimi.
- Olitko itse? Vai oletko menossa?
- Menossa vasta, mä starttaan toiseksi viimeisenä. Oliko paha rata?
- Ei ollenkaan, sanoin miettiväisesti. – Ei siinä ollut oikein mitään kummallista.
- Miten sulla meni? vieras tyyppi kysyi, kuin olisimme olleet vanhojakin tuttuja. Hän oli ehkä minun ikäiseni, plus miinus viisi vuotta, silmälasipäinen nuori mies.
- Uusinnan viimenen tipahti. Taisi kunto loppua kesken.
- Harmi, toinen sanoi ystävällisesti.

Oli harvinaista joutua tällä tavoin juttusille kisakumppaneiden kanssa, tai ainakin minulle oli sattunut sellaista ani harvoin. Tuntui, että kilpailuissa kaikki olivat niin keskittyneitä vain omaan itseensä ja hevosiinsa, ettei aikaa jäänyt muiden kanssa juttelemiseen – ja hehän olivat joka tapauksessa kilpailijoita. Tämän kaverin kanssa kuitenkin juttu sujui, kunnes hän erosi mennäkseen hyppäämään pari verryttelyestettä. Hän oli ehtinyt kymmenen minuutin lenkin aikana vuodattaa hevosensa elämänkerran ja melkein omankin sukuhistoriansa. Puhelias tyyppi. Minä kävelin Nikin kanssa lenkin vielä toistamiseen, ennen kuin palasin maneesin nurkille. Miila oli tullut ulos tupakalle.
- Onko siellä lisää puhtaita ratoja? kysyin.
- On niitä taas muutama tullut, mutta en mä ole varma montako. Haluatko sä mennä itse katsomaan? Mä voin ottaa hevosen.
- Voisin mä käydäkin, ja katsoa vaikka pari rataa, sanoin ja jätin Nikin Miilalle.

- Hei äiti! huusi Danni minulle buffetin luota, missä hän joi pillimehua ja vilkutti kovasti.
- Hei lapseni, menin sanomaan ja nappasin hänet syliin. Ei Danni tavallisesti äitiä huudellut, mitä lie pienessä päässä nyt liikkunut.
- Mä haluan kanssa ratsastaa, hän uskoutui.
- Ei kai tänään, on ihan ilta ennen kuin me ehditään kotiin, epäilin.
- Ei nyt, mutta kilpailuissa.
- Jaha! Nyt taisin tajuta. Lapsi oli tullut siihen ikään, mitä olin odottanut jo vuosia. Vilkaisin Veskua, joka oli käynyt hakemassa minulle kaakaota. – Kuulitko sä?
- Mitä niin?
- Danni haluaa kilpailemaan.
- Niin haluaa, ja Alissa haluaa kanssa. Ja ne haluaa valkoset housut myös, hän naurahti.
- Meidän pitää varmaan ruveta katsomaan sitä ponia, mietin ääneen, mutta muistin sitten, että olin tullut katsomaan tuloslistaa, ennen kuin Vesku ehti alkaa vastustella.
- Siellä on neljä tuplanollaa ja yksi 0-8, hän sanoi, kun siirryin lähemmäs listoja.
- Sittenhän me voidaan sijottua.
- Aika lailla varmasti sijotuttekin, hän sanoi, kun radalta juuri kuului kolme pillinvihellystä. Luokka oli jo melkein lopussa. Vilkaisin nopeasti sen toiseksi viimeisen ratsukon nimen ja samalla heidät kuulutettiin jo radallekin: Peter Peders. Oli siinä ollut vanhemmilla mielikuvitusta.

Poika ratsasti kyllä ihan siistin radan ja näin valoisassa hänen hevosensa oli iso ja kiiltävä. Jotenkin se ei kyllä miellyttänyt silmääni, se oli jotenkin kolhon ja jäykän oloinen. Pidin sattumoisin enemmän pienistä ja elastisista, kuten oma pantterinpentuni.
- Toi puhui mulle, osoittaen Veskulle ratsastajaa, jonka hevonen niinikään tiputti uusinnassa yhden esteen. Ei tokikaan siksi, että se olisi ollut väsyneen näköinen, sen askeleet eivät vain oikein sopineet ja takajalat kolahtivat.
- Niin, mitä sitten? Vesku kysyi.
- No en mä yleensä ole puhunut toisten kilpailijoiden kanssa. Tai ne ei ole puhuneet mun kanssa. Yllätyin vaan.
- No nyt pääsette puhumaan lisää, pääsette rusettienjakoon vieretysten, Vesku sanoi, kun ratsukko päätyi samaan tulokseen kuin Niki ja minä. Ja niinhän me pääsimme. Onnittelimme toisiamme kädestä pitäen ja nauraen, semmoistakaan ei ollut ennen minulle sattunut. Onneksi olin vielä niin nuori, että en ollut kokenut kaikkea, tuumin.

Sillä sekunnilla kun pääsin autoon avasin ratsastushousuni ja tutkin ohjaamon kalpeassa valossa mahaani, jossa komeili leveä punainen raita. Kyllä minun pitäisi ruveta tekemään jotain temppuja neulan, langan ja kuminauhojen kanssa seuraavaa viikonloppua varten. Tai ehkä hakaneuloja? Tosin niiden poksuminen radalla voisi kyllä osoittautua aika tuskalliseksi.
- Sun pitää lopettaa toi urheilu, sanoi Jinna auton vierestä syyttävästi ja hätkähdin. Olin kuvitellut hänen jo lähteneen.
- Kyllä mä lopetankin, ihan kohta. Ens viikonloppuna mennään vielä yhdet kisat, katsotaan sitten, lupasin. – Hei, haluatteko te kyydin kotiin?
- Haluatko sä kiertää ylimääräistä lenkkiä hevonen kyydissä? Jinna epäili.
- No ei se ole pahastikaan ylimääräistä. Teillähän menee ikuisuus jos lähdette bussilla, ja Leksalle taitaa olla vähän liian pitkä matka kävellä kotiin.
- No kiitos mieluusti sitten, sä voit jättää meidät vaikka siihen junaradan alle, siitä Leksakin jo jaksaa kävellä ihan hyvin.

Lähettäjä: A 
Päivämäärä:   4.4.15 16:10:09

Hei piti vaan ilmotella et ne mustaojan myöhemmät ainaki toimii mulla puhelimella ku joku sano ettei ne näy enää! :) koneella en kokeillu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.4.15 16:34:08

Höh, mä ryntäsin katsomaan, mutta ei mulla toimi.
---------------------------
15.

Siiri soitteli viikottain nyt, kun ei enää käynyt meillä kylässä, yleensä perjantaisin, ja kertoi Puhurin kuulumisia. Hevonen oli oppinut oitis tarhailemaan tammojen kanssa ja edistyi kuulemma hyvin ratsastuksen opettelemisessa. Ali ratsasti sillä suunnilleen kerran viikossa ja neuvoi Siiriä.
- Kuulostaa tosi hienolta, sanoin tyytyväisenä, itse asiassa se kuulosti paremmalta kuin mitä olin osannut toivoakaan. – Ei kai se laukkaa vielä?
- Ali sai sen laukkaamaan liinassa, Siiri kertoi. – Mitä teille kuuluu?
- Me mennään kisoihin, tai me oltiinkin jo yksissä.
- Ai niin! Miten meni?
- Me oltiin viidensiä, kerroin tyytyväisenä ja kiskoin sitten hetken mielijohteesta tietokoneeni syliini. Katsoisin, oliko sunnuntaille jo lähtölistoja.
- Oliko se puhdas rata?

Kerroin naputellessani, miten rata oli mennyt, este esteeltä ja löysinkin oikealle sivulle. Lähtölistat.
- Joko teillä on uusia vuokralaisia?
- Ei vielä, mutta en mä ole puhunukkaan kuin Lotalle ja Sofialle vielä. Enkä mä ajatellut käydäkään mitään mainoksia laittamassa kauppojen ilmotustauluille vaan antaa vaan sanan kiertää.
- Miksi ihmeessä? Laita jonnekin nettisivulle!
- Mä kuvittelen, että me saadaan vaan kivaa porukkaa, jos saadaan vaan tutuntuttuja, sanoin. – Äh, no, ehkä sä tajuat.
- Tajuan tietysti. Ei kai se idiootti oo mönkiny taas laitumilla?

- Ei sitä ole meillä näkynyt… ajattelin ohimennen, että minun pitäisi kertoa Siirille nähneeni Anton Anttilan huoltoaseman baarin edessä mönkkäreineen, mutta samassa bongasin oman nimeni. – Loistavaa, ysikympissä vikana ja metrissä kai heti ponien jälkeen. Tulee taas lyhyt reissu. Ja kato, Petterikin.
- Kuka?
- Yks tyyppi, jonka mä tapasin kisoissa viimeksi, näköjään tavataan taas.
- Petteri?
- Peter Peders – Dissident, luin listasta.
- Mitä siitä?
- No ei yhtään mitään. Ja niin, kyllä se mönkijä näköjään toimii taas. Mä näin sen.

- Ai missä? Siiri kuulosti samaan aikaan innokkaalta ja välinpitämättömältä ja minua nauratti, kun en oikein voinut ymmärtää, miten hän pystyi siihen. Kerroin kuitenkin.
- Kenen kanssa se oli?
- Joidenkin samanikästen, en mä niin kattonu. En mä olis huomannu sitäkään ellen ois tunnistanut mönkijää. Jotain poikia siinä vaan oli, lisäsin kiireesti. Siiri vaihtoi yhtä kiireesti puheenaihetta, ainakin tavallaan.
- Jätä sitten muuten Puhurille yksi tallipaikka kesäksi, äiti alkaa melkeen suostua, Siiri sanoi. – Ja tulisinko mä sunnuntaina sun kanssa kisoihin?
- Miila tulee, ja Vesku ja tytöt, mutta jos sä ehdit ja saat kyydin niin siitä vaan.
- No en mä nyt kellon ympäri tallilla kuitenkaan ole.

Jäin tirskahtelemaan itsekseni puhelun jälkeen. Luuliko Siiri että hänen salaisuutensa oli salaisuus, vai uskoiko hän vain sen olevan turvassa minun takanani? Olihan se, tietysti, vaikka olin minä tainnut Veskulle jotain sanoa. Tuskin muistin aikaa kun olin itse ollut kolmentoista ja pihkaantunut.

Sunnuntaina lähdin luottavaisin mielin matkaan. Niki olisi varmaan parempi tänä viikonloppuna, vaikka minä olin hypännyt sillä viikolla vain kerran ja Miila eilen toisen kerran. Se ei enää ollut ollut niin hönö Miilankaan kanssa, joten se saattaisi radalla minun kanssani olla jopa oikeinkin hyvä.

Juha oli tuonut Siirin meille aamulla, mikä oli hyvä juttu, sillä Dannilla oli kuumetta ja perheeni joutui jäämään kotiin. Miila ajaisi suoraan kisapaikalle, sikäli kun löytäisi perille, mutta Siiri auttoi minua pakkaamaan tavarat ja lastaamaan Nikin, kuten usein ennenkin.
- Kauanko sä aiot vielä ratsastaa? hän kysyi, kun lähdimme liikkeelle.
- Niin kauan kun se ei satu, eikä maha ota satulaan, mutta kisaaminen taitaa saada jäädä tähän, mietiskelin. – Mulla on jo housut kiinni kuminauhalla, sitten kun ne ei mahdu jalkaan niin on ihan turha enää harkitakaan. Ja sitä paitsi saappaatkin alkaa kiristää.
- Oletko sä kauhean pettynyt kun et pääsekään vielä töihin?
- Olin mä, myönsin. – Siihen asti kun mä keksin ton täysihoitotallijutun. Nyt mä olen melkein enemmän innoissani siitä.

Päämäärämme ei ollut kaukana, se oli ratsastuskoulu Keravalla ja sen pihamaa oli kuin sirkus, tai automarketin parkkipaikka kesäperjantaina. Pakulle ei kerta kaikkiaan ollut tilaa, joten jouduin ajamaan sen ratsukoita väistellen maneesin toiseen päähän. Oli huonotkin puolensa siinä, ettei tarvinnut nousta aamukuudelta ensimmäisiin luokkiin. Toisaalta siellä sitten oli rauhallista.
- Mä käyn katsomassa missä mennään, sanoin Siirille, joka nyökkäsi.

Törmäilin ihmisiin etsiessäni kansliaa, mihin voisin maksaa lähtömaksut ja tarkistaa, mihin aikaan luokan oletettiin alkavan. Ruuhkaa ei ollut vain pihalla vaan myös maneesin päädyn kahvilatilassa, mihin kisakanslia oli järjestetty. Meinasin hermostua pikkutyttöryppäisiin, jotka vaelsivat nelikkoina tai kuusikkoina vastaani kuin eivät olisi nähneet kuin toisensa. Tietystikin he olivat niin uppoutuneita omiin tärkeisiin keskusteluihinsa, että ihmekös tuo. ”Näitkö sä miten ihanasti Robin meni?” ”Se Tiganan ratsastaja oli ihan hullu, sehän hakkasi sitä!” En voinut mitään sille, että kun näin suunnilleen seitsemännen kävelevän suoraan päin minua katsoen ihan toiseen suuntaan, kyynärpääni ojentui niin, että hänen olkapäänsä osui siihen, toivoakseni kipeästi.
- Anteeksi, tyttö luullakseni mutisi, ja niin minäkin, oli noloa, että olin laittanut hänet sijaiskärsijäksi kaikkien muidenkin puolesta. Sitten kävelin itse pahki Miilaan.
- Olethan sä täällä jo! Mä en nähnyt missään teidän autoa.

- Se on tossa päädyssä, osoitin seinän taakse ja asetuin jonoon. Tyttö, joka otti vastaan rahani sanoi, että luokkani alkuun oli vain muutama minuutti, edellisen luokan palkintojenjako oli jo menossa. Hän katsoi minua huolestuneena kysyen, ehtisinkö.
- Ehdin hienosti, mä lähden viimesenä, hymyilin hänelle, ärsyyntymiseni oli kadonnut.
- Verryttely on viiden ryhmissä, paitsi siinä viimeisessä teitä on vaan neljä, tyttö kertoi lukien paperiansa.
- Kiitos.
- Menisinkö mä autolle? Onko Vesku siellä? Miila kysyi.
- Ei siellä ole kuin Siiri, Danni tuli kipeeksi niin, että Vesku joutu jäämään kotiin.
- No sitten mä menen, Miila päätti ja minä jatkoin matkaa maneesin puolelle katsomaan, joko pääsisin kävelemään rataa.

Olin jo unohtanut Peter Pedersin, kunnes näin hänet hyvin nuoren tytön kanssa tutkimassa seinään kiinnitettyä ratapiirrosta. Odotin kärsivällisesti, että he siirtyisivät, ennen kuin änkesin itse lähemmäs. En viitsinyt sanoa mitään, jos tilanne vaikka olisi mennyt kiusalliseksi, mutta Peter itse nappasi minua ilahtuneena olkapäästä.
- Moi, mä huomasinkin, että sä olit tulossa tännekin.
- Niin tulin, myönsin ja keskityin nopeasti rataan. Hyvin kiltti, hyvin perinteinen; ympäri kentän, diagonaalit ja sitten vielä ympäri maalilinjalle. Sitten jo seuraava innokas työnsi minua sivummalle.
- Tuu kävelemään meidän kanssa, Peter pyysi. Hän näytti innokkaalta ja kohensi pikaisella eleellä silmälasejaan, hänen vaalea tukkansa hapsotti. Sekin näytti jotenkin omituisesti innostuneelta.

- Nyt suu kiinni, sä häsellät taas, tyttö sanoi ja tökkäsi häntä kyynärpäällä.
-. Mä en voi sille mitään, mä puhun aina kun mua jännittää, poika puolustautui. – Tässä on mun sisko, Paju. Tää on Jessi, eikö? Me tavattiin viime kisoissa. Mä olen Pete.
Hän tosiaan puhui koko ajan, kun kiersimme rataa. Tosin hän naamioi sen sisarensa neuvomiseksi, joskaan Paju ei näyttänyt juuri kuuntelevan. En minäkään viitsinyt kuunnella, mietin ihan omia kuvioitani, ja mitä Niki mahtaisi tykätä yksinäisestä pystyesteestä toisella pitkällä sivulla.
- Nyt mun pitää jo juosta, mä olen ekassa verkkaryhmässä, tyttö tokaisi kun oli harpponut viimeisen estevälin ja niin hän katosi. Arvioin hänet ehkä viiden-kuudentoista vanhaksi – tosin ratsastajatytöistä oli minusta aina vaikea sanoa, ehkä siksi, että ratsastusvaatteet olivat aika universaali asu. Ainakin kisavaatteet. Vedin ajatuksissani omaa mustaa paitaani paremmin housujen peitoksi, vaikka olin kyllä tarkistanut, ettei sieltä pitäisi vilkkua puoliksi avonaista vetoketjua.

- Mä menen kanssa katsomaan omaa hevostani, sanoin mietteissäni.
- Nähdäänkö taas palkintojenjaossa? Pete kysyi.
- Yritetään, naurahdin.
- Kai munkin pitää mennä laittamaan omani kuntoon. Onneksi ei tarvinnut tällä kertaa matkustaa.
- Onko sun hevonen tällä tallilla? kysyin yllättyneenä. Olin jostain syystä kuvitellut, ettei tällä olisi yksityisiä.
- On, ja Pajun poni. Tuu katsomaan jos ehdit.
- En mä nyt taida joutaa, täytyy mennä lämmittelemään Nikiä. Ehkä sitten metrin jälkeen?
- Okei, Pete hymyili ja lähdimme omiin suuntiimme.

Niki kiilteli kiiltävänmustana ja hörähti minulle, kun ilmestyin nurkan takaa.
- No ukkokulta, sanoin sille ilahtuneena. Aina se vaan jaksoi rakastaa minua.
- Me unohdettiin kylmägeelit, sanoi Siiri, joka oli kiinnittämässä jännesuojia sen etujalkoihin.
- Dämn. Täytyy kysyä, päästäänkö talliin suihkuttelemaan ennen lähtöä.
- Joko satuloidaan? kysyi Miila.
- Vaikka, mä voin sitten kävellä vaikka jonkun pienen lenkin, kun odottelen meidän verkkaa.

Ei meitä ollut sitten viimeisessä ryhmässä neljää vaan vain kolme, eli tilaa oli hyvin. Tällä kertaa päätin hypätä vain muutaman hypyn, kun Nikillä oli kuitenkin kaksi rataa edessä, enkä ollut kovinkaan varma, oliko sen kunto kauheasti ehtinyt viikossa kohota. Menköön sitten ysikymppinen vaikka vähän reuhtoen kunhan sillä olisi vielä intoa jäljellä metrissäkin. Pete oli samassa ryhmässä ja hänen ruunikkonsa oli tänään vähän vähemmän koneellisen oloinen, se näkyi ainakin tekevän innokkaita lähestymisiä, vähän Nikin tapaan. He saivat jäädä radalle, kun me muut kaksi jouduimme poistumaan, ja muutamaa minuuttia myöhemmin he tulivat ulos myrskyisien aplodien saattelemana.
- Puhdas rata? arvelin, ja Pete nyökkäili tyytyväisenä.
- Tee perässä.

Lupasin, ja rikoin lupaukseni saman tien. Niki meni semmoista laakalentoa alkuradan, että se kolisteli meille kaksitoista virhepistettä, mutta loppua kohden se alkoi mukautua siihen, että minäkin olin kyydissä. Viimeiset esteet menivät niin kuin minä halusin ja aloin odottaa suuria seuraavasta luokasta.
- Miten kävi? Pete kysyi, kun ratsastin ulos.
- No ei me nyt tulla palkintojenjakoon, mutta odota metriin. Tää oli vaan tämmönen maksullinen verryttely, naurahdin. – Voititkohan sä?
- En mä ainakaan Pajua voittanut. Sen poni on niin paljon vikkelämpi kuin tämä, hän sanoi silittäen ruunansa kaulaa.
- Tämäkin on nopea kuin taivaan tuuli, niin että odota vaan, uhkasin.

Vein Nikin Miilalle siksi aikaa kun kävin muodon vuoksi katsomassa seuraavankin radan. Sinne oli rakennettu muuri yhden pystyesteen tilalle, muuten se oli ennallaan. Paju herrasteli sinivalkoinen rusetti takinkauluksessaan, Petellä oli valkoinen.
- Johan sitä nyt ollaan, kiusasin. – Eikö noiden pitäisi olla hevosten suitsissa?
- Me ajateltiin masentaa kanssakilpailijoita näillä, Paju nauroi.
- Mä en ainakaan masentunut.

Pasteerasin Nikin kanssa maneesin oven takana kun poniryhmä verrytteli, ja sitten näin Pajun ponin, kun hän tuli ulos ratsastettuaan ensimmäisenä. Se oli suunnattoman suloinen ruskeankirjava eläin, melko suuri, mutta silti sironpuoleinen. Muistin sen ruskeankirjavan otuksen, jonka Oona oli edelliskeväänä tuonut Virosta. Tämä oli paljon samannäköinen, mutta rakenteeltaan kauniimpi.
- Onko toi muka ponikokoinen? kysyin.
- Mulla on mittaustodistus, haluatko nähdä? Aina sitä epäillään.
- Ei sun sitä tarvitse näyttää, mutta aika rajoilla se taitaa olla?
- Poni mikä poni. Mutta hieno poni.
- Puhdas rata taas?
- Juu, Paju hymyili.

Yleisö tuntui menettävän mielenkiintonsa, kun ratsastin seuraavan kerran sisään. Äskeisen kolisteluradan jälkeen meitä ei varmaan pidetty mitenkään potentiaalisina enää. Minua se ei haitannut, Niki tuntui fiksulta ja todettuani, että nyt jarrut toimivat annoin sen lähteä radalle. Liisimme ja kiisimme, hyvää vauhtia mutta hallitusti. Oikein hyvin. Vasta lopussa se alkoi tuntua hiukan väsähtävän, mutta ei hätää, olimme jo viimeisellä esteellä ja vauhtia oli riittänyt koko radalle. Minusta se oli nappisuoritus jos mikä. Näin, miten Siiri pomppi penkillä katsomossa ja lähti sitten juoksemaan alas portaita.
- Nyt vaan odotellaan palkintoja, sanoin tyytyväisenä, kun kohtasin hänet ja Miilan maneesin ulkopuolella.
- Nyt se meni hyvin. Kyllä mä tommosella hevosella voisin itsekin kisata, Miila ilmoitti.
- Tässähän se on ja tämmönen se on ollut koko ajan.
- No voi olla, että meidän yhteistyössä ois vielä vähän hitsaamista.
- Neiti on hyvä ja alkaa vaan hitsaamaan.

- Miten sulla meni? tuli Paju kysymään, edelleen poninsa selässä.
- Puhtaasti. Haa, nyt kun vielä tietäisi onko mun aika parempi kuin sun. Kuulitteko te mun aikaa? kysyin hoitajiltani, mutta molemmat pudistivat päätään, eikä Pajukaan tiennyt omaansa. Hän ehdotti, että kävelisimme pienen lenkin odottaessamme luokan loppua ja nyökkäsin. Miila ja Siiri sanoivat menevänsä katsomaan loput radat.
- Luuletko sä että teidän vesiboksia sais lainata tän jälkeen? kysyin tytöltä, kun olin seurannut häntä pois maneesin kulmilta tarhoja kiertävälle tielle, jota aiemminkin olin kävellyt. Hän arveli sen käyvän hyvinkin ja kohta olin kertomassa Nikin edelliskesäisestä jännevammasta.
- Missä sä pidät sitä? Siis millä tallilla? tyttö kysyi.
- Meillä on kotona talli.
- Oo, hän sanoi. – Se mahtaa olla ihanaa!
Se minun oli toki pakko myöntää. Kaikille se ei ehkä olisi sopinut, meille sopi.
- Ei meillä olisi varaa pitää kaikkia hevosia muuten, selitin.
- Onko teillä montakin sitten? Paju älähti.
- Onhan noita muutama…

Huomasin tulevani oikein hyvin toimeen nuoren tytön kanssa. Hän yllytti minut kertomaan tammoista ja Mustista ja tuskin huomasin omalta pälpätykseltäni, että olimme palanneet maneesin luo. Paju purskahti äänekkääseen nauruun yhtäkkiä, kesken lauseen.
- Noin sitä pitää! Mä voitin tän kisan!
- Voititko? Mistä sä tiedät? havahduin.
- En mä koko kisaa tarkoita, meidän keskinäisen. Hän osoitti maneesin ovelle. Pete, hyvin hiekkainen Pete, talutti hiukan ontuen Dissidentiä ulos sieltä. – Velipoika sai näköjään hylsyn, mä saan kaksi rusettia, voitin sen.
- Ahaa, tajusin. – Saa nähdä voitinko mä sut vai en.
- Harvoin meitä on hevoset voittaneet, Paju sanoi hiukan kopeasti, mutta hänpä ei tuntenut Nikiä. Me voitimme.

Lähdimme kunniakierroksen jälkeen kohden tallia koko porukka. Paju osoitti vesiboksin ja pysäytin Nikin sinne. Miila piteli Nikistä kiinni ja minä letkutin jalkoja Siirin vaeltaessa Nikin suojat sylissään ympäri tallin ja kurkkiessa joka karsinaan.
- Missä sä aiot hypätä seuraavaksi? tuli Pete kysymään. Hän oli saanut oman hevosensa jo hoidettua pois, mutta omaa olemustaan hän ei ollut ehtinyt siivota, hän oli edelleen hiekassa.
- Mä en ehkä enää kisaa tällä kaudella. Katsotaan mihin Miila uskaltaa, vai uskaltaako, sanoin nyökäten sisartani kohti.
- Miksen uskaltaisi, Miila tuhahti.
- Mikset aio kisata?
- Koska mä aion jäädä äitiyslomalle.

Oli vähän noloa sanoa sitä ääneen ventovieraalle, nuorelle pojalle vielä, mutta näköjään en sitten ollut vielä silminnähden paksu. Se ilahdutti minua.
- Mä vaan hoitelen kotona hevosia ja muut saa hoitaa ratsastamisen, selitin.
- Onko teillä isokin talli? Pete kysyi kiinnostuneena.
- Ykstoista paikkaa, mutta niistä on nyt vaan viisi käytössä.
- Miksi ihmeessä pidätte tyhjiä paikkoja?
- Me päätettiin vasta ruveta ottamaan vuokralaisia.
- Niinkö? poika sanoi mietteliäästi. – Onko teillä kenttä?
- On tietysti, ei me nyt suoraan metsästä tänne tultu, naurahdin.
- Ei kai maneesia?
- Ei. Miten niin? Etsittekö te tallipaikkaa? riemastuin. Nuo sisarukset voisin ottaa vaikka heti, he vaikuttivat mukavilta.
- Mietinpähän vaan, hän sanoi, enkä kehdannut ruveta tiukkaamaan sitten enempää. Arvelin Nikin saaneen tarpeeksi kylmetystä ja kurotuin sulkemaan hanan.
- Eiköhän lähdetä kotiin, sanoin Miilalle. – Missä se Siiri on?


16.

Toivoin kovasti, että Pedersin sisaruksista kuuluisi jotain. Minun puhelinnumeroani ei olisi ollut vaikea saada numerotiedustelusta tai löytää esimerkiksi Kipasta, kun he kerran tiesivät minun ja hevoseni nimen. Mutta ei mitään kuulunut, ja sitten unohdin heidät, kun kouluviikot sen kuin vähenivät. Minun piti vahtia Miilan ja Nikin edistymistä esteillä ja Vesku alkoi käydä vuorostaan kisoissa ja tarvitsi välillä minut mukaan, vaikka hän usein saikin Villen groomiksi. Musti oli aluksi vähän riehakas, olihan jo viikkokausia siitä, kun se oli nähnyt muita hevosia kuin tämän kotilaumansa, ja kisapaikkojen vilinä sai sen pois tolaltaan. Ensimmäisissä kisoissa se ei tahtonut käsissä pysyä päästyään autosta ulos, mutta onneksi se oli paremmin hallittavissa ratsain ja Vesku ehti ratsastaa sillä melkein tunnin ennen omaa vuoroaan. Radalla se sitten oli aika nuutunut, mutta teki ainakin mitä oli tarkoitus eikä vain huudellut muille hevosille.

- Seuraavalla kerralla menee jo paremmin, kunhan se taas muistaa miten kisapaikoilla pitikään käyttäytyä, sanoi Vesku luottavaisena.
- Ei tääkään nyt ihan huono ole, lohdutin lukien arvostelua.
- Mutta se oli vaan helppo bee, olisi ollut aika noloa siitä saada hylky.

Sitten Sofia tuli sanomaan, että hänen luokkakaverinsa oli saamassa ylioppilaslahjaksi hevosen ja tarvitsi tallipaikan.
- Mä sanoin sille, että meidän tallilla on tilaa, hän kertoi.
- Minkälainen hevonen ja minkälainen ihminen? kysyin.
- Tyyppi on ihan kiva, se on ratsastanut kymmenvuotiaasta asti, mutta hevosesta ei mitään tietoa. Ne taitaa etsiä sitä vielä.
- Jaaha, no, pyydä se käymään niin katsotaan, kehoitin.
- Joo, mä ajattelin ottaa sen mukaan perjantaina koulun jälkeen, jos sä olet kotona, Sofia sanoi.
- Mä olen kyllä iltapäivällä jo kotona, lupasin.

Sofia tulikin sitten aikaisin myös, vieraalla autolla, jota ajoi toinen nuori tyttö. He parkkeerasivat talon eteen ja minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että jos meillä olisi puoli tusinaa asiakashevosta saattaisimme tarvita myös puoli tusinaa parkkipaikkaa. Hyvästi nurmikko.
- Mä olen Kara, vieras tyttö esittäytyi reippaasti ja ojensi kätensä. Hän näytti ihan mukavalta, jos nyt ensi näkemältä mitään saattoi sanoa. Suorastaan laiha hän oli ja hänellä oli pitkät eloveenahiukset ja silmiinpistävän ruskeat silmät.
- Aiot hommata hevosen? sanoin, kun en muutakaan keksinyt.
- Lopultakin, hän naurahti. – Ensin mä yritin mankua semmosta rippilahjaksi, mutta vanhukset vetkutti tähän asti.
- Millasta sä haet?
- Jotain millä vois harrastella ja ehkä käydä pikkukisoissa. Kaveria.
- Tule katsomaan tallia.

Minusta hän kuulostikin olevan ihan ok, kun haastattelin häntä hienovaraisesti esitellessäni paikkoja.
- Mä olen ratsastanut pikkulikasta lähtien, mutta ois kiva päästä semmoselle tallille, missä olisi tuttuja, hän kertoi ja vilkaisi Sofiaa. – Kun ei mulla koskaan ole ollut omaa hevosta niin olisi sitten joku jolta uskaltaa kysellä.
- Multa saa kysellä ihan mitä vaan kanssa, sanoin nopeasti. Kyllä minä muistin, miten sormi suussa me olimme olleet koko porukka Mansikan kanssa, kun se oli ostettu. Ei edes Ilse ollut tainnut tulla ajatelleeksi, että sitä pitäisi rokottaa ja raspata ja kengittääkin, mutta meillä oli onneksi sitten ollut Oona apuna. Ajatus, että voisin olla jollekulle samanlainen tukipylväs kuin mitä Oona oli ollut minulle, oli suunnattoman elähdyttävä.

- Maneesia meillä ei tietysti ole, mutta kenttä on aika hyvä, kerroin, kun jatkoimme matkaa ulos. – Hiekkatarhoja on, ja sitten kesällä me aidataan tonne laitumia. Ja esteitä on. Ja, mitäs vielä? Toisia hevosia. Maastoon pääsee, mutta jos haluaa oikein kunnon lenkille pitää ratsastaa autoteitä pitkin jonkin matkaa. Niin pitkällä mä en ole käynyt itse kuin kerran tai pari, etten mä niitä oikein tunne.
- Mä tunnen, sanoi Sofia, jolla oli täydellisen liikennevarma hevonen.
- Mä toisin sen mielelläni tänne, päätti Kara, joka oli käynyt kentällä ottamassa muutamia juoksuaskelia. – Kunhan se ensin löytyy.
- Mulla on tuttu, jolla on myyntihevosia, sanoin keksien, että tästähän voisi ripsahtaa Oonallekin jotakin. – Mä voin antaa sulle sen puhelinnumeron, jos sä haluat kysästä oisko sillä mitään sulle sopivaa just nyt.
- Voisin mä soittaakin, Kara sanoi näyttäen innostuneelta, joten lähetin hänen kännykkäänsä Oonan numeron.

Olin melko tyytyväinen lähtiessäni sisään. Ensimmäinen uusi asiakkaamme vaikutti mukavalta, ihan niin kuin pitikin. Sitten muistin vuokrasopimuksen, jota Vesku oli hionut hiomistaan silloin, kun olimme päättäneet ottaa Vaiton. Minun pitäisi viedä se Karalle nähtäväksi heti, sillä se oli niin pikkutarkka paperi, että saattaisi pelästyttää hänet pois. Toisaalta, ei Lotalla ja Sofialla ollut ollut mitään vaikeuksia niellä sitä, tai allekirjoittaa ja noudattaakaan.

Kai Karan myötä sana alkoi sitten kulkeutua, hän varmaan puhui ratsastuskoulussaan, tai sitten hänellä oli muuten laaja hevostuttavapiiri. Tiedä missä nettipalstoilla hän kävi. Aloin saada puheluita tallipaikoista, ja katsojiakin kävi. Osa oli odottanut jotain paljon hienompaa ja minun oli vaikea olla kohtelias ihmisille, jotka arvostelivat kuulteni täydellistä tilaamme. Osa oli jo alkujaan niin epämiellyttäviä tai suorastaan omituisia, että ihokarvani nousivat pystyyn enkä totisesti halunnut heitä pihaamme pyörimään. Olin onnellinen tiukasta vuokrasopimuksestamme, se karkoitti monet näistä, tosin monet ihan mukavan tuntuisistakin. Jotkut olisivat halunneet pyörittää pienimuotoista ratsastuskoulua, jotkut kapinoivat sitä vastaan, että olimme laittaneet sopimukseen, että talli meni kiinni illalla kello yhdeksän. Joku ei voinut tulla paikkaan, missä ei ollut suihkua, sosiaalitiloja eikä vessaa. Mikroaaltouuni ja kahvinkeitin olivat myös eräällä vaatimuslistalla. Kaiken huippu oli mustalaismies – pois rasismi minusta, vaikka sellaiseksi hän minua sitten kutsuikin, kun onnistuin kakistamaan kurkustani jämäkän ”ein” – joka olisi halunnut vuokrata yhden karsinan bisneksiään varten. En kysynyt bisnesten laatua sen tarkemmin, mutta joka tapauksessa se olisi tarkoittanut hevosten virtaa talliimme ja pois sieltä, sen verran sain selville, ja sitä ei tietenkään voinut harkitakaan, kun odotimme varsoja. Ihan liikaa pöpöjä.

Se oli jännittävää, mutta myös rasittavaa. Vähän vapun jälkeen korjasimme Veskun kanssa talven jäljiltä syrjäisintä tarhaa, jota emme tähän asti olleet ollenkaan tarvinneet, ja kävimme läpi ehdokkaitamme.
- Kara saa tulla, se on ihan selvä juttu, luettelin. – Jos se ikinä löytää sitä hevosta.
- Ja se äiti ja tytär, joilla on se ratsastuskoulusta eläkkeelle laitettu. Pitääkö meidän varata Puhurille paikka?
- Mä luulen, että pitää. Mä juttelin Saaran kanssa tänään, eikä se kuulostanut siltä, että aikoisi syyttää mua kidnappauksesta.
- Okei, entäs se toinen äiti, jolla oli ne kaksi ponia ja pikkutyttö?
- Musta ne vaikutti aika harmittomilta, tuumasin. - Sitten alkaakin olla jo aika täyttä.
- Mitä jos me alotettaisiinkin noilla, eikä otettais enempää, ennen kuin aletaan nähdä, miten se alkaa sujua, Vesku ehdotti.

Minusta se oli oikeastaan hyvä idea. Nyt oli helppo vielä ahnehtia, kun yksikään tulokkaista ei ollut muuttanut, mutta ehkä oli hyvä kiirehtiä hiljaa. Tekemistäkin oli vielä vaikka miten. Meillä oli kuusi tarhaa, mutta laitumet pitäisi kohta langoittaa uudelleen. Ruoho siellä oli tosin vielä niin hentoa, että hevosia ei sinne auttaisi päästää vielä vähään aikaan, mutta toisaalta oli vielä kevään jäljiltä niin kosteaa, että tolpat pitäisi ainakin pian saada maahan, nyt ne menisivät helposti.
- Kuule, sanoin nojaten aitaan ja tuijottaen metsikköön, joka alkoi kentän ja viimeisen tarhan takaa.
- No?
- Tonne voisi raivata polun. Itse asiassa tonne voisi rakentaa tarhankin, innostuin.
- Tonne metsään? Ryteikköön?
- Joo. Metsätarha. Sinne voisi laittaa vaikka tammat ja varsat syksymmällä.
- Kauhea homma!
- Vuokrataan moottorisaha, tai metsuri moottorisahan kanssa.
- Hmm, Vesku sanoi. – Katotaan nyt, mitä tässä saadaan kesällä aikaan. Voi olla, että noi meidän vuokralaiset vaikka hajottaa niin paljon aitoja ja seiniä, ettei ehdi muuta kuin korjata niitä.
- Miten niillä nyt niin huonotapaisia hevosia voisi kaikilla olla? nauroin. – Sitä paitsi mulla ei kuule ole ensi viikon tenttien jälkeen muuta kuin aikaa, ja mä osaan käyttää vasaraa.

Periaatteellisesta päätöksestämme huolimatta myin heti seuraavana päivänä sittenkin tallin täyteen. Pete Peders soitti lopultakin.
- Mahdatko muistaa mua? hän kysyi epäröiden.
- Muistan mä, hakkasin teidät molemmat, sut ja siskosi, viimesissä kisoissani, muistutin.
- Niin. Joo. Niin taisit tehdä. Kuule, sähän kerroit, että teillä on tallipaikkoja…
- Haluutko tulla katsomaan?

Hän halusi ja annoin ajo-ohjeet sekä printtasin valmiiksi sopimuksen, ja alle tunnissa ajoi taas yksi uusi, vieras auto pihaan, vanha ruosteinen lantikka. Maru-parka oli saanut kokea kovia viime viikkoina, jatkuva vieraiden ihmisten virta, joista se ei edes päässyt tullaamaan kuin sen osan, jota pidimme potentiaalisina. Nyt en ollut laittanut sitä juoksulankaan ollenkaan, olinhan ihan valmis ottamaan sisarukset tänne, jos he vain haluaisivat.

- Miksi te haluatte pois maneesitallilta? kysyin, kun olin neuvonut Petelle, miten antaa Marun lähestyä.
- Aa, se on ratsastuskoulu, bee, siellä ei ole kenttää, cee, ratsastuskoulun tunnit on maneesissa aina, kun sinne tahtoisi ihminen mennä, Pete luetteli. Hän seisoi levollisesti paikallaan antaen Marun tutustua, mutta koira oli kyllä jo äänensävystäni tajunnut, että tämä oli ystävä eikä vihollinen.
- Teillä on koira, totesin.
- Mutsi kasvattaa niitä, hän myönsi. – Dobbereita.
- Ilmankos sä osaat antaa Marun katsella. Haluatko sä nähdä ensin tallin vai vuokrasopimuksen?
- Vuokrasopimuksen, mä päätän sitten, haluanko mä tätä pidemmälle, hän nauroi.
- Fiksu poika, sanoin hyväksyvästi ja lykkäsin paperit hänen käteensä. – Vanhako sä muuten olet? Siis, jos saa kysyä?
- Kakskytkaks, Pete mutisi ja silmäili läpi sopimustamme. – Onko joku lakimies tehnyt tän?
- On joku semmonen saattanut lukea sen läpi, myönsin, vaikken muistanutkaan varmasti. Todennäköisesti oli, eiköhän Vesku ollut käyttänyt sitä Ristolla jossain vaiheessa.

- Se on ihan ok, Pete sanoi sitten ja katseli etsivästi ympärilleen. – Haluatko sä suosituksia? Me ollaan Pajun kanssa sisäsiistejä, vaikkei meidän hevoset olekaan. Ja fiksuja ja kivoja tyyppejä.
- Tuu nyt ensin katsomaan, mitä meillä on tarjota, kutsuin ja lähdin kävelemään talon taakse, kohti tallia. Se alkoi jo olla ihan idyllisen näköinen maisema tähän aikaan vuodesta, kun alkoi olla vihreää. Auringonpaisteessa talli oli kaunis kuin karamelli ja niin olivat hevosetkin tarhoissaan. Vaito näytti toffeelta, Kiira nougatilta ja Katrina, Musti ja Niki olivat tietysti salmiakkipastilleja. Pete pysähtyi viereeni katsomaan.
- Täähän näyttää kivalta, hän sanoi.
- Niin mustakin, sanoin. – Tonne pellolle tulee meidän laitumet. Ne täytyy vaan rakentaa uudestaan kun naapurin huligaani ajoi niiden päältä talvella. Ja nyt täytyy tietysti miettiä uudelleen, että montako lohkoa me tarvitaan kun hevosia on paljon enemmän kuin viime kesänä.

Menimme talliin, jonka olin juuri saanut siivottua, kun Pete oli soittanut. Siellä oli siis siistiä, tyhjää ja puhdasta, eikä Petellä siihen ollut mitään huomauttamista. Sitten menimme ulos ja esittelin hevosemme.
- Tästähän mä olen kuullut, Pete sanoi tuijottaen Mustia.
- Olet voinut kuullakin, myönsin. – Se on meidän tukipilari ja kulmakivi. Ajatus olisi, että se joskus elättäisi meidät. Tai ainakin vähän avittaisi siinä hommassa. Noi tammat on sen rouvia.
Osoitin seuraavaan tarhaan, missä Katrina ja Kiira torkkuivat. Katrina alkoi olla jo todella iso, mutta senhän oli tarkoituskin varsoa jo tässä kuussa.
- Entäs suokki sitten?
- Se on meidän toistaiseksi ainoa vuokralainen, mutta jos te tuutte niin talli onkin täynnä.
- Onhan teillä esteitä?
- On tietysti. Miten sä luulet mun treenanneen Nikiä kisoihin?
- Entäs kenttä?
- Käy koejuoksemassa, kehotin ja viittasin kentälle. Hän kävikin, ja tuli yskien pois. Ei ollut satanut vähään aikaan ja hiekka pöllysi.
- Asia vilpitön, me otetaan tää, hän ilmoitti.

- Entäs Paju? kysyin suostumatta vielä tarttumaan hänen ojennettuun käteensä. – Eikö sillä ole mitään sanomista?
- Ei, se on alaikäinen, Pete nauroi. – Ei kun oikeesti, se luottaa muhun hevosasioissa, jostain syystä. Se sanoi että jos paikka on hyvä niin mennään sinne. Sekin on kyllästynyt risteilemään maneesissa yömyöhällä tuntien jälkeen, kun ennenkään ei koskaan ehdi. Vaikka tietysti nyt kesällä ehtisi, mutta toisaalta sitten on kesäkursseja ja ties mitä, ties mihin aikaan päivästä.
- Tervetuloa sitten, sanoin mielissäni. – Koska te haluatte tulla?
- Käviskö viikonloppuna? Ja saako meidän traikku seistä täällä?

Siitä muuttoliike alkoi. Ensin tulivat Dissident ja Pajun poni, Kentucky. Samana viikonloppuna myös Kara toi Sen Oikean.
- Se on ihana, upea ja hieno, hän oli hehkuttanut poiketessaan meillä varoittamassa. – Minkä boksin mä saan sille?
- Vaiton viereen? ehdotin. – Mikä se on? Suokki? Puokki? Tamma? Ruuna?
- Latvialainen ruuna, viisitoistavuotias. Sen omistaja meinaa lähteä kiertämään maailmaa joten sen täytyy päästä siitä eroon. Ja musta, Kara lisäsi.
- Oisit sä saanut muunkinvärisen hevosen ostaa, ei väristä sanota mitään vuokrasopimuksessa, nauroin. Olisihan toisaalta ollut aika hauskaa, jos olisimme keränneet pelkkiä mustia hevosia tilan täyteen.

Mustille oli rankka paikka tulla sunnuntaina kisoista, kun se löysi äkkiarvaamatta reviiriltään kokonaista kolme uutta hevosta. Karan Lokys oli laitettu Vaiton kanssa samaan tarhaan, mihin se oli kotiutunut välittömästi, Pedersien hevoset olivat keskenään seuraavassa tarhassa. Villekään ei vastoin tapojaan livahtanut karkuun kuin häntä koipien välissä, vaikka olin tallilla, vaan tuli katsomaan niitä, kun he olivat Veskun kanssa saaneet orin omaan tarhaansa Nikin tuttuun seuraan.
- Miten teillä meni? kysyin,
- Toiseksi tultiin, Vesku mutisi ja silmäili uusia hevosia, ja uusia omistajia. Karan hän oli tavannut, mutta Pete ja Paju olivat uusia tuttavuuksia.
- Estehevosia, totesi Ville.
- Ei estehevosissa ole mitään vikaa, minä väitin vastaan. Mieleni teki aina vaan mieli potkaista Villeä hänet nähdessäni, mutta en minä nyt kehdannut pahasti ilkeillä vieraiden kuullen, enkä myöskään nousta ylös tarhan tolpan juurelta, missä istuskelin. Vesku esittäytyi isännän elkein, mikä hiukan huvitti minua. Tässähän oli kaikkein mukavin porukka uusista asiakkaistamme, ne, joista saatoin kuvitella ehkä tulevan ihan oikeita ystäviä ajan mittaan.

- Montako te ootte vielä luvannu ottaa? Ville kysyi.
- Yks hevonen ja kaksi ponia tulee touko-kesäkuun vaihteessa. Ja kai Siirin… voi jessus. Suunnittelin puhuessani tarhausjärjestystä ja laskin paikkoja. Jotenkin olimme onnistuneet laskemaan väärin. Hevosia oli tulossa liikaa. – Vesku, mihin me Puhuri pannaan?
- Miten niin? hän kysyi. – Onhan se laskettu mukaan koko ajan.
- Miten mä sitten saan tulokseksi liian paljon? Olenko mä laskenut että Puhuri, yks, kaks…
- No mutta sehän tulee kumminkin vaan kesäksi. Kesällä hevoset on ulkona. Vesku ei kuulostanut ollenkaan huolestuneelta.
- Entä jos tulee kauheita ukkosmyrskyjä?
- Seisköön tarhassa katoksen alla. Tai vaikka vesiboksissa, jos nyt oikein tiukka paikka tulee.
- No joo, eipä tainnut viime kesänäkään semmosta säätä olla, että olisi hevoset sen takia tarvinnut pelastaa sisään, muistin tyytyväisenä. Nyt voisi tilanne tietysti muuttua, sillä en ehkä raaskisi varsoja pitää kaatosateessa kastumassa, mutta se jäisi nähtäväksi. Tästä se nyt alkaisi.

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   4.4.15 19:51:24

Oi kun ihanaa, tää on mulle melkein kuin uutta tekstiä! Muistan ihan tooosi vähän tästä vaiheesta, vaan suurimmat juonenkäänteet tuntuu edes hitusen tutuilta :D

Kokeilen parhaillaan uutta (valmiiksi tuhoontuomittua) opiskelutekniikkaa nimeltä "juo viiniä duralex-lasista ja yritä sisäistää biologian tekstejä"... Tosissani toivon, että nää on mun elämäni viimeset pääsykokeet!

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   4.4.15 21:25:11

"Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 2.4.15 22:21:52

Kiitti öö ja L-R. Ei hittolainen, kumilakeudet - etkä sinäkään oo tota koskaan huomannut!"

Sanopa muuta! "Mistä näitä virheitä oikein tulee?" :D

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   4.4.15 22:06:09

"- Lopeta! Mä vien tytöt iltapesulle. Mä saan varmaan maata jalat pystyssä ennen pitkää ihan tarpeeksi. Ellen ole jo kerran liikaa maannutkin …"

*PYRSK* ja sama reaktio ihan joka kerta kun olen tätä lukenut :'D

Nuo Erkki ja Nestor olivat aikoinaan usein samoissa raveissa, etenkin Joensuussa, siihen aikaan kun vielä työkseni ravihommissa olin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.4.15 18:28:52

17.

Siinä toukokuussa minulla oli yhtäkkiä ihanasti aikaa. Rästitentteihin en joutunut lukemaan, olin saanut kaiken suoritettua. Koulussa piti käydä enää vain muutaman kerran ja käytännöllisesti katsoen lähes kaikki kurssikaverini olivatkin jo hankkiutuneet töihin jonnekin. Se oli tuntunut pikkuisen haikealta tajuta, mutta olo helpotti kotona. Nousin aamuisin aikaisin ja ehdin käydä ruokkimassa hevoset ennen kuin Veskun tarvitsi edes herätä, sitten palasin sisään nostamaan tytöt pystyyn. Vesku yleensä vei heidät työmatkalla tarhaan, sillä se tuntui taloudellisemmalta kuin minun käydä myöhemmin päivällä ajamassa parinkymmenen kilometrin lenkkiä. Hain lapset joka tapauksessa yleensä iltapäivällä pois. Olimme miettineet, että kannattaisiko koko hoitopaikkaa enää edes pitää, kun jäin kotiin, mutta toukokuu nyt oli jo hyvässä vauhdissa ja laskutettaisiin joka tapauksessa, joten ainakin pari viikkoa niitä vielä kuskattaisiin. Pääsisinhän minäkin rauhassa kehittelemään tallinhoitorutiineja.

Kolme lisähevosta ei kyllä todellakaan tuntunut tallinhoidollisesti juuri missään. Lokys eli Nalle, Dissident ja Ken olivat kaikki hyväkäytöksisiä ja fiksuja eläimiä ja niiden ulos vieminen ja boksien siivoaminen vei noin puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Se tuntui ihan rikollisen helpolta rahantulolta ja minulla oli suorastaan huono omatunto. Hiljensin sitä langoittamalla ahkerasti laitumia. Olimme päättäneet tehdä neljä erikokoista lohkoa näin alkuun ja katsoa sitten, miten ne riittäisivät, kun hevoset päästettäisiin sinne. Tolpat olimme jo Veskun ja traktorinkauhan avulla saaneet pystyyn, minä vain kiersin sähkölankarullat kottikärryissä ja napsuttelin sitä kiinni. Tuli siinä puuhastellessa mieleeni, että pitäisikö käydä naapurista hakemassa apua. Olihan sitä vuolaasti luvattu silloin talvella, kun Anton oli ajanut tolpat nurin.

Muuten sitten kulutin päivän ratsastamalla jossain vaiheessa Nikillä ja joskus saatoin käydä Kiirallakin pikku lenkillä. Totuttelin omia hevosiamme vihreään ruohoon syöttelemällä niitä narun päässä. Kentäntakainen ryteikkö oli alkanut kutkuttaa mielikuvitustani ja samoilin sitä välillä vain todetakseni, että siellä oli niin paljon pikku paju- tai muuta puskaa, ettei siellä oikein päässyt eteenpäin, ainakaan hevosen kanssa ei ilman, että suojat ja jalustimet ja ratsastajan varpaat olivat vaarassa jäädä matkasta. Pari päivää etsin sopivaa työkalua, mutta sitten löysin ulkorakennuksesta jonkin sahateräisen vesurin näköisen ja lähdin sen kanssa tekemään sinne tilaa, vain todetakseni, että se oli liian rankkaa hommaa tehtäväksi käsipelillä. Puolen päivän aherrus ei ollut tehnyt montaakaan metriä polkua.

Tähän aikaan vuodesta Karan koulu oli suunnilleen samassa tilassa kuin minunkin ja hän saattoi tulla tallille ihan mihin aikaan päivästä vaan. Aina välillä hänellä oli Sofia mukana, mutta useimmiten hän tuli yksin, Sofiahan ei käynyt kuin maksimissaan kolmesti viikossa. Kara oli hyvin järjestelmällinen, melkeinpä pikkutarkka tyyppi. Telineellä hevosen karsinan ulkopuolella lepäsi siististi taiteltuna kevyt sadeloimi, joka sointui riimun väriin. Nimikyltti ja ruokintaohje olivat siististi laminoidut ja millilleen suorassa. Hän oli tehnyt lukujärjestyksen hevoselleen: vuoropäivin kouluratsastusta, hyppäämistä, juoksutusta ja palauttavaa kävelyä. Joka päivä lisäksi syöttelyä viisi minuuttia kauemmin kuin edellisenä. Hän oli ihastuttavan innoissaan. Hänellä oli myös aivan järjetön määrä tavaraa, ja joka päivä hän toi lisää.

Se, kun Kara toi tallille valtavan varustearkun selvitti minulle seuraavan työmaani. Varustehuoneemme, oli täynnä jo muutenkin, siellä kun oli vain muutama korkea kaappi ja satulatelineitä tusinan verran. Ne olivat jo nyt täynnä, sillä Peten ja Pajun hevosilla oli kaksi satulaa kummallakin, samoin Mustilla, ja loput kannattelivat loimia ja satulahuopia. Oman kaappimme olin jo tyhjentänytkin ja vienyt talviloimet vintille, jotta asiakkaat saisivat tilaa, edes hyllyn kukin. Se oli onnettoman vähän, kyllä minä sen tiesin, mutta nyt vasta tajusin tilanteen vakavuuden, kun Kara esitteli arkkuaan.
- Tää mahtuu kai varustehuoneeseen? hän kysyi kiskoessaan sitä takapenkiltään.
- Mun täytyy kohta siirtää sinne rehut, kun ne viimeset vuokralaiset tulee, sanoin. – Mutta laita vaan sinne vähäksi aikaa, mä kehitän jostain lisää tilaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi, sentään. Joko ulkorakennuksen varasto tai sitten autotalli. Päädyin autotalliin, sillä sen olivat Vesku ja Ilja jo enimmäkseen edelliskesänä tyhjentäneet, eikä se ollut niin kostea kuin kylmä ja hatara varastorakennus. Ei olisi hauskaa löytää arkullista homeisia loimia. Seuraavat päivät siis inventoin autotallia, paku perä auki ovien ulkopuolella. Sieltä löytyi vieläkin paljon romua, jotka raahasin autoon ja jotka sitten kauppa- ja lastenhakureissulla kävisin tyhjentämässä jätteenkäsittelylaitokselle. Vanhoja korkkimattokääröjä, tyhjiä maalipurkkeja, kokonaisen tusinan melkein sileitä autonrenkaita, laatikoittain tyhjiä pulloja, renkaaton polkupyörä - sellaista roskaa. Kyllä siinä adrenaliini suhisi, kun niitä raahasin. Miten kiire meillä muka viime kesänä oli ollut, ettemme olleet tätä tilaa saaneet loppuun asti siivottua? Vuoden olimme asuneet kaatopaikan haarakonttorin päällä!

Oli sitten kuitenkin todella palkitsevaa päästä sutimaan luudalla puhtaaksi lähes tyhjä tila ja komentaa Vesku ja Pete kantamaan tallin sohvakarsinasta sohva sinne. Kara siirsi sinne arkkunsa ja Pete ja Pajukin toivat omansa, joka oli heillä kuulemma ollut kotona autotallissa. Minä innostuin asiasta oikein ja lähdin Jinnan kanssa kierrätyskeskus- ja kirpputorikierrokselle, kun hänellä oli arkivapaa. Löysimme vallan hienon kaapiston, sellaisen peltisen, joita uimahallien pukuhuoneissa oli, ja muutaman hyllykön. Satulatelineitä kävin ostamassa oikein myymälästä, sillä vähemmän käytetyt satulat saisivat myös luvan asua autotallissa, olivat ne sitten kenen tahansa.
- Nyt meillä on hitto vieköön sosiaalitilatkin, sanoin lopen uupuneena, mutta tyytyväisenä, kun heittäydyin sohvalle saatuamme kaiken autosta paikoilleen. Jopa satulatelineet olivat jo seinällä ja roikotin poraa kädessäni, joka oli niin väsynyt, että melkein tärisi.

- Niin, eikö tästä pääse teidän saunaan? Jinna varmisti ja kurkkasi sisäovesta.
- En mä saunaa ajatellut jakaa vuokralaisille, mutta on siellä sentään vessa, sen käyttöä ei kai enää ilkeä kieltää. Mä laitan vaan lapun siihen oveen että ”Kengät pois!” Haluatko sä auttaa mua siirtämään rehut varustehuoneeseen tallissa vai onko sulla jo kiire kotiin?
- Onko sun hyvä raataa noin kauheesti? Jinna kysyi huolestuneen näköisenä.
- Ei sitä tunnu häiritsevän, sanoin taputtaen mahaani. – Mitä paremmassa kunnossa mä olen niin sitä parempi, kyllähän sä sen tiedät.
- No sitten. Ei mulla ole kiire, Leksa on Villellä tänään, kun se ei pääse sinne viikonloppuna. Ville lähtee reissuun.
- Jatketaan sitten hommia, mä pyysin Veskuakin hakemaan tytöt tullessaan, kun ajattelin, että meidän ostosreissulla voi mennä koko päivä.

Valitettavasti vuokralaisemme eivät olleet yhtä ihastuneita ihanaan autotalli-varasto-sosiaalitilaan kuin minä. Tai siis, eivät he sitä mitenkään halveksuneetkaan, todellakaan, ottivat vaan sen itsestäänselvyytenä. Vessaanpääsystä he sentään olivat aidosti onnellisia. Kyllä minä hiukan loukkaannuin, mutta nielin sen. Olivathan he ainakin mukavia.

Kevätjuhlaviikonloppuna oli sitten seuraava suuri mullistuspäivä. Onneksi minun omat päättäjäiseni eivät osuneet siihen, sillä tallilla riitti hässäkkää. Vesku oli menossa kisoihin Mustin kanssa, mutta onneksi Ville lähti sinne hänen mukaansa. He hakisivat tullessaan Puhurin kyytiin Alin luota ja saatoimme vain toivoa, ettei ori nitistäisi sitä kuljetusautossa. Siiri tulisi todennäköisesti itsekin samalla kyydillä. Miila oli tulossa ratsastamaan Nikillä ja aioin saada hänet jäämään iltapäiväksikin katsomaan, etteivät Danni ja Alissa pyörisi kovin vaarallisesti jaloissa, kun viimeiset vuokralaiset toisivat hevosensa.

Kaiken huipuksi onnellinen ja naurava Kara tupsahti tallille pienen sukulaisjoukon kanssa, ruusukimppu kainalossaan, sillä hänestä piti ottaa valokuvia Lokyksen, ylioppilaslahjansa, kanssa. Miila ja minä ja tytöt vetäydyimme kohteliaasti sisään syömään siksi aikaa, kun joukkio etsi kauneinta ja vehreintä kuvauspaikkaa, mutta sekin tauko loppui lyhyeen, kun Maru ilmoitti taas jonkun vieraan tulleen pihaan.
- Lopetelkaa te rauhassa, mä menen katsomaan, sanoin ja nappasin voileipäni mukaan. En päästänyt Marua ulos mennessäni vaan annoin sille puoliksi syömäni aterian lopun. Oli turha päästää sitä pyörimään jaloissa tällä hetkellä sen paremmin kuin tyttöjäkään.

Tallipihalla seisoi farmarivolvo traikku perässään ja autosta nousivat juuri Asta, ehkä nelikymppinen, vähän huolestuneen oloinen nainen, ja hänen tyttärensä Emma, joka oli suunnilleen Siirin ikäinen. He olivat aloittaneet yhdessä ratsastuksen, kun Emma oli täyttänyt kymmenen vuotta ja nyt, aikansa harrastettuaan, päättäneet ostaa itselleen eläkkeelle tuntihevosen, jolle kilometrit ratsastuskoulussa olivat tulleet täyteen.

- Me tultiin nyt, Asta sanoi hymyillen minulle hermostuneesti. Hän oli hoikka naisihminen, jolla oli lyhyet punaiset hiukset.
- Tervetuloa, sanoin minä, nieltyäni nopeasti suuni tyhjäksi.
- Hurja reissu, mä en ole ikinä ennen vetänyt tommosta koppia, nainen naurahti ja vilkaisi sitä kuin yllättyneenä siitä, että se oli edelleen mukana.
- Se ei loppujenlopuksi ole ollenkaan vaikeeta, ainakaan eteenpäin, sanoin rauhoittavasti. – Mä laitoin sille jo aamulla karsinan valmiiksi. Vai haluatteko te laittaa sen tarhaan mieluummin?

Heillä ei ollut selvästi aavistustakaan, vaikka hevonen oli ollut heillä käsittääkseni jo jonkin aikaa. Se oli kuitenkin asunut edelleen siellä ratsastuskoululla ja ilmeisesti sitä oli siellä hoidettu seuraten sikäläisiä päivärutiineja, vaikkei ollutkaan enää tunneilla mukana.
- Mitä sä luulisit? Asta kysyi.
- Ehkä mä laittaisin sen ensin talliin, ehdotin. En nähnyt vaihtoehdoilla juurikaan eroa, mutta jompikumpihan piti valita. Autoin Astaa avaamaan trailerin takaluukun ja neuvoin sitten Emmaa menemään ja irroittamaan hevosen etupuomista. Se oli pienenpuoleinen punaruunikko.
- Mikä sen nimi olikaan? kysyin.
- Nirvana, äiti ja tytär vastasivat yhteen ääneen.
- No niinpäs olikin, tuumin rauhoittavasti. Hevonen ei kaivannut rauhoittelua, se vaikutti täysin tyyneltä, mutta minusta vaikutti, että Asta kaipasi.

Nirvana peruutti ulos autosta kun olin saanut puomin auki ja Emma oli vähän tönäissyt sitä ryntäistä. Se oli jotenkin vähän ylikasvaneen russin näköinen, sillä oli pitkä musta harja ja vaalea jauhoturpa. Tai mäyräkoiran, sillä sillä oli myös pitkä selkä. Se tirkisteli virkeästi pitkän otsatukkansa alta joka suuntaan ja hoksasi sitten seisovansa ruohotuppaan vieressä. Turpa hakeutui sinne välittömästi.
- Onko se jo tottunut syömään tuoretta ruohoa? kysyin.
- Niillä oli hiekkatarhat siellä, Asta vastasi.
- No sitten sitä kannattaa ruveta vähän aikaa kerrallaan syöttelemään. Jos sen laittaa suoraan päiväksi laitumelle niin se kyllä syö itsensä sairaaksi.
En ollut varma, tiesivätkö Asta ja Emma sitä, joten kerroin, pitäkööt minua sitten vaikka miten ylihuolehtivaisena.
- On me kyllä kerätty sille ruohoa, ja on sitä syöteltykin, eilenkin oltiin ainakin tunti, Emma kertoi.
- Selvä, ei sitten mitään hätää.

- Vie se nyt tallin, meidän täytyy mennä palauttamaan toi koppi, ettei siitä mene ylihintaa, Asta hoputti tytärtään. Näytin heille ovenviereisen karsinan, jonka olin tälle hevoselle ajatellut, jotta vielä tänään tulevat ponit pääsisivät vierekkäin, ne kun olivat jo ennestään kavereita. Sitten he kiireesti ja tottumattomin ottein siivosivat traikusta kikkareet pois ja neuvoin, mihin käydä tyhjentämässä kottikärryt.
- Apua, nyt mun pitäisi saada se ympäri, Asta puuskahti sitten.
- Eikö teillä ole muuta siellä? Satulaa, suitsia?
- Ne on tuolla takakontissa. Mä ajan takaisin tänne, kunhan saadaan toi vuokrakoppi ensin palautettua.

Asta oli onneton kuski, ainakin jos jotain oli peräkoukussa kiinni. Hän yritti ensin ajaa ympäri pihalla, mutta onnistui aikansa moottoria huudatettuaan osuttamaan volvon nokan täsmälleen vasten pihan ainoaa estettä, lipputankoa. Traikku oli siinä vaiheessa jo noin kolmenkymmenen asteen kulmassa auton takana, ja kun hän yritti peruuttaa siitä, se meni vaan enemmän linkkuun. Saatoin kuvitella, miten hän valui kylmää hikeä, niin ainakin minä olisin tehnyt. Menin koputtamaan etuikkunaan.
- Mä voin koittaa kääntää sen, jos sä haluat, sanoin. En ollut itsekään mitenkään kokenut perävaununkuljettaja, mutta Asta-paralla ei selvästikään ollut mitään käsitystä miten yhdistelmä käyttäytyi ja mihin suuntaan pitäisi milloinkin kääntää rattia.

- Voi, voisitko sä? Enkeli! nainen huoahti ja nousi autosta pois. Minä livahdin hänen tilalleen, annoin auton liukua aavistuksen taaksepäin käännettyäni ensin rattia voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Sitten se jo mahtuikin lipputangon ohi ja sain yhdistelmän oikaistua. Sen jälkeen ei enää ollut vaikeaa peruuttaa tallin suuntaisesti ja kääntää traikkua tallin kulman ympäri. Vielä yksi ohjausliike ja kymmenen metriä ja koko juna oli nokka suoraan kohti yläpihaa. Tunsin itseni James Bondiksi, kun vetäisin käsijarrun kiinni ja nousin autosta. Asta kiitteli vuolaasti.
- No en mäkään näitä mielikseni kääntele, sitä varten meillä onkin pakettiauto hevosia varten, hymyilin. Emma livahti toiselle etupenkille ja kuulin, ennen kuin ovet sulkeutuivat, miten hän lausui ponnekkaasti äidilleen:
- Sä olet niiiin nolo!

Ennen kuin he ehtivät palata traikunpalautusreissultaan, tuli pihaan seuraava, tällä kertaa iso pickup perässään ammattimaisen näköinen hieno traileri. Sieltä nousi nörteimmän näköinen mies, jonka koskaan olin nähnyt, eikä hän vaikuttanut edes huomaavan minua. Perässä ajoi söpö pikku kaupunkimaasturi, jossa matkustivat viimeiset asiakkaani, Terhi-äiti ja kymmenen vanha Miiamari. Molemmat olivat pieniä, hentoja ja keijukaismaisia, enkä ihmetellyt, että he omistivat poneja. Minä en ollut pitkä, mutta Terhi oli minua ainakin viisi senttiä lyhyempi. Ihmettelin, miten hän yletti maasturin polkimille, vaikka se pieni olikin.

Olin myös enemmän kuin utelias näkemään heidän poninsa, sellaiset pienet eläimet kun olivat lähellä sydäntäni.
- Mihinkäs me laitetaan ne? Terhi kysyi, kun mies avasi traikkua.
- Tarhaan tai talliin, miten haluatte. Talliin tuli äsken yksi uusi, se voisi tarvita seuraa, arvelin.
- No menkööt sinne sitten ensin, nainen päätti. Hän hätisteli Miiamarin kauemmas ja pujottautui itse traileriin. Ensimmäinen poneista oli kullanvärinen kaunokainen, ehkä 140 senttiä korkea. Sillä oli valkea pystyharja, jonka keskellä meni tummempi raita, mikä sai minut uumoilemaan, että siinä oli vuonohevosta, vaikka se muuten olikin sirompaa tekoa. Häntä oli hauskasti mustan ja valkoisen raidallinen.
- Onpa se kaunis, sanoin mielissäni, kun sain tuollaisen namupalan kotipihaani katseltavaksi.
- Onhan se, mutta odotas kun näet ton toisen.

Toinen poni oli pienempi ja kuinka ollakaan, musta. Tai melkein musta, sen hännänympärys ja häntä olivat valkoiset.
- Toi on aivan uskomaton, haukahdin pidellessäni kullanväristä, jonka Terhi oli antanut käsiini.
- Se on shettiksen ja welshin risteytys, väri tulee shettispuolelta ja muoto welshiltä, Terhi selitti.
- No ihan selvästi niin.
- Mä otan sen, sanoi Miiamari tomerasti ja tarttui ponin riimunnaruun. Heidän kuskinsa oli jo omatoimisesti napannut Astan tallinkulmalle jättämät kottikärryt ja alkoi siivota koppiaan. Terhi oli hakenut omasta autostaan käsilaukkunsa ja penkoi sitä.
- Viedään ne sisään, sanoin lapselle ja talutin kullanvärisen ponin sisään. Nirvana nosti valppaan näköisenä päänsä oven yli ja hörähti tulijoille. Ehkä se raukka oli jo pelännyt olevansa ainoa hevonen maailmassa.

Terhi vaikutti kokeneelta hevosihmiseltä, mistä olin kiitollinen nyt, kun meillä oli jo Kara ja Asta. Tai poni-ihmiseltä, ihan miten vaan. Ainakin hän oli asiallinen ja keskittyi olennaiseen, kuten antamaan minulle ruokintaohjeet ja kertomaan, että pienempää ponia, Bambia, ei missään nimessä saanut päästää lähellekään laidunta, sillä se sai helposti kaviokuumeen. Isompi, Apricot eli Aprikoosi, ei ollut sille altis, mutta koska ne olivat tottuneet toisiinsa kuin paita ja peppu, he huolehtisivat itse siitä, että Aprikoosi saisi annoksensa vihreästä ihanuudesta sillä aikaa kun Bambilla olisi muuta tekemistä.
- Loistavaa, sanoin yllättyneenä sellaisesta itseohjautuvuudesta. – Te taidatte jo pärjätä ihan hyvin täällä. Tiedätte mihin viedä tavarat? Metsänpuoleinen tarha olisi niille varmaan ihan hyvä, ja tallin päädyssä on heinää, jos haluatte sitä antaa. Mä menen tästä nyt sisään katsomaan mitä siellä tapahtuu.

Siellä ei tapahtunut mitään. Miila ja tytöt olivat syöneet ja ilmeisesti menneet sen jälkeen Veskun ja minun sänkyyn lukemaan ja nukkuivat nyt siellä kaikki kolme. Hymähdin ja ajattelin viettää pienen hetken laatuaikaa täyttämällä itse vatsani, toki Marun auliissa seurassa, ennen kuin herättäisin heidät. Katselin syödessäni ikkunasta pihalle ja tunsin, miten täysi vatsa alkoi hiljalleen houkutella minuakin hetkeksi sohvalle vaakatasoon.

Heräsin siitä herra ties miten pitkän ajan kuluttua. Talossa oli hipihiljaista ja jotenkin vaistosin olevani yksin – uskoin nukkuneeni vähän kauemmin kuin pari minuuttia eivätkä tytöt taatusti nukkuneet enää päiväunia. Jos he olisivat olleet hereillä ja sisällä olisin kuullut sen. Venyttelin nautinnollisesti ja kaivoin taskustani kännykän esiin, vain todetakseni, että olin nukkunut yli tunnin. Olipa ollut ihana tunti - yksi parhaista sillä viikolla, joskin lähes kaikki tunnit olivat olleet hyviä. Siristin silmiäni ja tuijotin paneloitua kattoa, jonka raot olivat vähän eri levyiset. Vähän kun käytti mielikuvitusta, saattoi kuvitella katselevansa auringon kultaamaa mäntymetsää. Ei pahaa elämää ollenkaan. Mäntymetsä olohuoneessa ja tusina hevosia pihallamme.


18.

Katrina ja Kiira viettivät päivät laitumella ja yöt sisällä syystä että Katrina alkoi olla viimeisillään emmekä halunneet jättää Kiiraa ulos ilman sitä. Itse asiassa Katrinan olisi ihan tarkkaan ottaen pitänyt varsoa jo toukokuun puolella, mutta Bosse oli sanonut, että se oli joskus pidätellyt kaksikin viikkoa ylimääräistä. Ehkä sitä nyt häiritsi se, että tallissa oli enemmän hälinää kuin mihin se oli tottunut – sitä saattoi vain arvella.

Yhtäkaikki aloimme jättää kaikki muut hevoset ulos yöksikin. Vaito ja Puhuri ja Nirvana ja Nalle saivat asua isointa laidunlohkoa, mutta ponit sekä Nikin ja Mustin pidimme yöt tarhoissa, ja samoin Peten ja Pajun hevoset. Vesku ei halunnut Mustin syövän vuorokautta ympäriinsä, ja Niki tarvittiin toki sen seuralaiseksi ja lakeijaksi, ja samoin ajattelivat Pedersin sisarukset. Vain tammat pääsivät siis illalla itikoiden herätessä sisään viileään rauhalliseen talliin. Minua jännitti suunnattomasti ajatus sitä, että Katrina varsoisi hetkenä minä hyvänsä ja kumartelin sen takajalkojen välissä tutkimassa nisiä niin, että se jo tottui siihen yritettyään ensin uhkailla minua pois takajalkoja nostelemalla ja hännällään piiskaamalla.

Siiri, joka oli siis muuttanut meille hevosineen, oli vähintään yhtä innoissaan. Hän olisi halunnut muuttaa taliin asumaan heti tultuaan, mutta kielsimme sen ehdottomasti niin kauan kun Katrina ei osoittanut mitään varsomisen oireita. Vesku oli koko kevään puhunut hommaavansa talliin kameran, jonka voisi sitten yhdistää tietokoneeseen sisälle taloon, ja sitten hän palkkapäivän tullen oli hommannutkin semmoisen, mutta jostain syystä emme saaneet kuvaa välittymään tallista taloon, vaikka yritimme mitä.

Muut tallilaiset odottivat varsaa melkein yhtä innoissaan kuin mekin, ja Pete oli lopulta se, joka sai kameran toimimaan. Hän ei itse asiassa tehnyt juuri mitään muuta kuin naputteli Veskun tietokonetta muutaman minuutin ja kas, siinä se oli, täydellinen näkymä talosta talliin. Meidän ei tarvinnut kuin säätää näytönsäästäjä pois päältä ja sopia vuorot, milloin kukakin vahtisi kuvaa.
- Tää on kyllä niin tylsää, olisi ollut paljon hauskempaa nukkua tallissa, Siiri protestoi.
- Sä kaipaat ihan edellisen sukupolven juttuja, nuori nainen, nauroin. - Sun vanhemmat tai mun vanhemmat olisi voineet valvoa tallissa, me ei. Me vaan katsotaan varsomista netin kautta.
- No mä ainakin otan koneen täksi yöksi sitten, Siiri ilmoitti.
- Sillä ei vielä ole vahatippoja. Ei se varmasti varso ennen kuin ne ilmestyy. Niin ainakin kaikki kirjat sanoo, opastin, ja kielsin Siiriä valvomasta koko yötä tietokonetta tuijottaen.

- Mitä jos jotain menee vinoon, tiukkasin itse Veskulta kömpiessäni hänen viereensä nukkumaan.
- Sitten soitetaan eläinlääkäri, hän sanoi kaapaten kiinni vyötäröltäni, tai siitä, missä ennen oli ollut vyötäröni.
- Eikä tammojen synnytystä voi mitenkään käynnistää jos ne menee yliaikaisiksi?
- Ei, hän sanoi. – Aina sieltä on varsat ulos tulleet, eikä se nyt vielä ole paljonkaan yli. Entäs sinä?
- Mä en ole vielä lähellekään yliaikainen, hihitin, kun hän käänsi hellää väkivaltaa käyttäen päätäni niin, että saattoi suukotella korvaani.
- Mutta muuten kunnossa?
- Tottakai.
- Kai sä sanoisit ja lakkaisit reuhtomasta jos tuntuisi mitenkään oudolta?

- Tietysti lakkaisin, sanoin ja käännyin halaamaan häntä. Ellei pientä jäytävää huolta Katrinan varsasta otettu huomioon, olin kaiken aikaa ehkä onnellisempi kuin koskaan. Uskoin Veskunkin sen huomanneen, mutta kerroin sen varmuuden vuoksi uudelleen. Ja toisenkin kerran.
- Meidän alkaa olla aika päättää, halutaanko me tietää kumpi se on, muistutin. – Jos sä nyt aiot ehtiä mukaan neuvolaan.
- Mä aion käydä ihan itse kokeilemassa mitä sieltä löytyy, Vesku uhkasi ja veti minut tiukasti itseään vasten niin, että tunsin, miten kovana hän oli.
- Sä et ilmeisesti pidä pahana naida valaanmuotoisia naisia.
- Sä et ole valaanmuotoinen. Eikä sillä ole väliä vaikka oisitkin, mä olen ihan hulluna suhun.

- Mä tiedän, sanoin pehmeästi. En enää kuvitellut, että Vesku rakasti minua vain ja ainoastaan, koska kasvatin sisälläni hänen lastaan, kuten joskus oli käynyt mielessäni, kun olin odottanut Dannia. Ei tyttökään ollut vienyt minun paikkaani, eikä Alissan yhtäkkinen liittyminen perheeseemme. Päinvastoin, näytti siltä että mitä enemmän Veskulla oli huollettavia ja rakastettavia, sitä enemmän hänellä oli rakkautta mitä jakaa. Ja ilmiselvästi hän halusi minua edelleen, nytkin. Se sopi minulle erinomaisesti, minun halujani ei raskaana oleminen ollut kadottanut mihinkään, melkeinpä päinvastoin. Suutelin häntä nälkäisesti ja käänsin sitten hänelle selkäni, sillä mahani alkoi olla jo sen verran iso, että se oli mukavin asento rakastella.

Perjantaina, kesäkuun kuudentena ne ilmestyivät, tipat Katrinan nisien päihin. Huomasin ne jo aamulla, mutta vein sen silti ulos, ajattelin, että se varmasti sinnittelisi kuitenkin yöhön asti. Käsittääkseni tammat yleensä kuitenkin varsoivat enimmäkseen kaikessa rauhassa yöllä. Oli sellainen aamu, jolloin en ollut ollenkaan enkelimäisen onnellinen. Minua risoi siivota Katrinan olkikarsinaa, sillä minusta se oli paljon vaikeampaa kuin turpeen siivoaminen ja sitten olin nukkunut huonosti. Aioin heittäytyä pihaan istumaan ja ottamaan aurinkoa, kunhan aamuhommat olisi hoidettu. Katsoin ansainneeni sen.

Siiri oli lähtenyt viemään ulkohevosille väkirehut tyttöjen kanssa. Se sujui muuten näppärästi, kukin sai vain nimetyn ämpärinsä nenänsä alle, mutta Karan Nalle piti ottaa narun päähän tai eroon muista hevosista, sillä se katsoi omistavansa kaikkien muidenkin ämpärit. Danni ja Alissa syöttivät Bambia, totesin, kun lykkäsin kottikärryt lantalaan ja tyhjensin ne. Tytöt olivat heti bonganneet pienimmän eläimen ja ottaneet sen erityissuosioonsa, ja onneksi poni oli kilttiä laatua niin, että uskalsin antaa niiden pyöriä sen ympärillä. Terhikin oli antanut luvan, sanonut ettei poni siitä pilaantuisi jos saisi vähän ylimääräistä silittelyä. Tytöt mankuivat tietysti ratsastamaankin, mutta sitä en aikonut Terhiltä edes kysyä. Heidän oli aika oppia, ettei mitä vaan voinut tehdä, ja etteivät kaikki maailman kavioeläimet olleet meidän, tai edes meidän käytössämme.

Mielialani parantui ja möyriminen vatsassanikin asettui, kun asettelin aurinkotuolin keskelle pihaa ja laskeuduin sille makaamaan kirjan ja mehupullon kanssa. Nostin T-paidan pois mahani päältä ja silmäilin ympärilleni. Loistavaa, koko valtakuntani oli siinä näkyvillä. Siiri näkyi taluttavan Puhuria pois laitumelta ja tytöt olivat jättäneet Bambin rauhaan ja ajelivat pikku polkupyörällään nurmikolla. Pitäisi kai jossain vaiheessa hommata toinenkin sellainen, mutta toistaiseksi yksi näkyi riittävän. Eivätpä ainakaan saisi päähänsä lähteä kahdestaan pyöräretkelle isoa tietä pitkin, kun toisen pitäisi juosta perässä. Heidän huudahduksistaan päättelin, että pyörä oli poni.

Kaikki näytti olevan järjestyksessä, joten annoin itselleni luvan sulkea silmät hetkeksi. Vauva oli potkinut iltayön ja sitten olin heräillyt muutaman kerran tarkistamaan Katrinan kuvaa koneelta. Se oli ollut aika levoton, vaeltanut vain ympyrää karsinassaan, mutta kun se ei ollut ruvennut makailemaan ja nousemaan, en ollut vielä lähtenyt talliin katsomaan. Ehkä ensi yönä pitäisi jo tehdä niinkin. Nuokuin ja ajatukseni harhailivat ja aurinko lämmitti ja kärpäset surisivat. Tunsin, miten rentouduin ja rauhoituin, ja kun taas avasin silmäni totesin Siirin jo olevan kentällä Puhurin kanssa. Olin torkahtanut.

Puhuri oli edistynyt Alin luona huimasti. Olin ajatellut, että minun pitäisi jossain vaiheessa saada täti oikein kunnolla haastateltavakseni ja puristaa hänestä ulos, mitä he olivat siellä hevoselle tehneet. Kouluratsulta se ei tokikaan vielä näyttänyt, se kulki pää pystyssä ja takajalat perässä laahaten, mutta se vaihtoi askellajia silloin kun Siiri halusi ja se laukkasikin. Ei mitenkään hyvää laukkaa, mutta tunnistettavaa kuitenkin. Siiri vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä sen kanssa, vaikka se rytyytti häntä niin, että välillä teki pahaa katsoa. Minun sisäelimeni olisivat ainakin menneet sen selässä ihan uuteen järjestykseen. En olisi varmaan suostunut menemään kuin kevyttä ravia.

Iltapäivällä tallille alkoi tulla muutakin väkeä ja lopetin auringonpalvomisen. Oli jotenkin arveluttavaa maata napa pystyssä keskellä pihaa. Vilkaisin laitumelle ja totesin Katrinan vaeltavan siellä rauhattoman näköisenä, samoin kuin se oli yölläkin tallissa kiertänyt karsinaansa. Ajattelin, että sillä oli ehkä kuuma, porottihan aurinko melko lämpimästi tänään, ja päätin hakea tammat sisään kuumimmaksi ajaksi. Ne voisivat sitten mennä takaisin vihreälle, kunhan vähän viilenisi illalla, ellei se nyt alkaisi synnyttää.

- Joko ne alkaa poksahdella? Pete kysyi, kun vein ne talliin.
- Katrina alkaa näyttää vähän siltä.
- Jännää! Meinaatteko te jäädä talliin vahtimaan niitä?
- Eiköhän me katsella vaan kamerasta kunnes jotain alkaa oikeasti tapahtua, arvelin.
- Harmi! Se ois ollut varmaan kivaa, mä oisin voinut tulla vapaaehtoiseksi.
Siiri kärtti lupaa talliyöpymiseen vähän samoilla sanoilla, mutta en luvannut hänellekään.
- Turha häiritä sitä roikkumalla täällä. Se voi pidätellä sitten ihan kiusallaan. Istutaan ennemmin iltaa sisällä ja tuijotetaan sitä koneelta – ja mietitään nimiä.

Se kelpasi Siirille ja kun hevoset oli hoidettu ja tytöt pantu nukkumaan istuimme kolmisin olohuoneessa. Telkkarista tuli elokuva ja tietokoneelta elävää kuvaa tallista. Hämärsi ja sytytin pöydälle kynttilän, vaikka se olikin vaarallisesti Marun hännän korkeudella, kun se välillä sitä viuhtoen vaihtoi paikkaa.
- Eikö teillä ole mitään nimeä valmiina? Siiri kysyi varattuaan syliinsä lehtiön ja kynän.
- Kymmenittäin, nauroin. – Me ei vaan olla löydetty vielä sitä oikeeta.
- Musti ja Katrina… Siiri maisteli.
- Sen pitää alkaa A:lla, Vesku sanoi. – Meidän ensimmäinen vuosikerta.
- Annabella? Asteri? Armenia?
- Se voi olla orikin. Mutta laita vaan kaikki ylös, tuleehan sitten Kiirankin varsa.
- Afrodite, Arabia, Atria… kuului pieni kikatus.

Siiri raapusteli lehtiöönsä ja heitteli ilmaan nimiä. Agaatti, Ametisti, Algebra. Ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, välillä jokin jäi hetkeksi mieleen pyörimään, kunnes seuraava hyvä syrjäytti sen. Aloin taas nuokahdella ja havahduin siihen, että Vesku ravisti minua.
- Mene sänkyyn. Nouset kumminkin taas aamuyöstä kuikkimaan tota kuvaa.
- Aamuyö, lausui Siiri ja kumartui kirjoittamaan.
Minä haukottelin ja tottelin. Nukkuminen tuntui parhaimmalta ajatukselta ikinä ja sammahdin sänkyyn heti, huomaamatta edes Veskun tulemista viereeni. Heräsin joitain tunteja myöhemmin koputukseen ovenpielestä ja Siirin kiihkeisiin kuskauksiin.
- Hei, herätkää… mä luulen että se alkaa, hän sanoi, kun mutisin unisen vastauksen.
- Mikä?
- No varsominen, jestas sentään, Siiri ilmoitti unohtaen kuiskata, ehkä tahallaan. – Mä menen ainakin talliin nyt.

Vesku ja minäkin saimme sitten jalat allemme.
- Älä päästä Marua, ehdin sanoa Siirin perään, mitä hän ei voinut kuulla, sillä ovi jo kävi. Maru kuitenkin ravasi pettyneen oloisena takaisin huoneeseemme, joten hänen ajatuksensa olivat menneet samaa rataa. Koiraa ei tosiaankaan tarvittu tallissa nyt. Hapuilin sängyn jalkopäästä verkkarit ja lattialta topin, jotka vedin ylleni. Vesku oli nopeampi pukemaan, ehkä, koska hänen vaatteensa olivat paremmassa järjestyksessä, ja hän harppoi olohuoneeseen koneen ääreen, ennen kuin minä ehdin mihinkään.
- Sitä ei näy, se on varmaan makuulla, hän sanoi.
- No mennään katsomaan, sanoin minä malttamattomana.
- Mitäs jos tytöt herää?
- Jätetään niille Maru tänne, ja voihan sitä kohta palata tarkistamaan ne, sanoin kärsimättömänä.

Siiri oli ollut yllättävän fiksu ja käynyt laittamassa valot vain varustehuoneeseen, joten talli oli kokonaisuudessaan vielä armeliaan hämärä. Tyttö itse seisoi Katrinan karsinanoveen nojaten ja tuijotti sinne.
- Se on tulossa, hän sanoi haltioituneena. Mieleeni tuli, että olikohan nyt sitten hevosenkaan synnytys tuonikäiselle sopivaa nähtävää, mutta tuskin häntä millään konstilla olisi saanut lähtemään sieltä nyt. Pysähdyin itsekin karsinan ovelle katsomaan.

Katrina makasi karsinan reunassa ja hämärässäkin saatoin nähdä, että varsominen oli tosiaan kesken. Saatoin nähdä pari pientä jalkaa, ja saman tien se jännittyi ja varsaa putkahti näkyviin enemmänkin – pää.
- Se on just oikeassa asennossa, huokaisi Vesku, mutta sitten tilanne taas seisahtui siihen. Minusta tuntui hirvittävältä katsoa, miten varsa oli puoliksi ulkona ja puoliksi sisällä, Katrina-parka oli varmasti revetä.
- Mä menen kiskomaan sitä jaloista, sanoin. – En mä voi antaa sen jäädä tolla tavalla, mua koskee ajatuskin!
- Odota, Vesku sanoi ja pujahti ensin itse karsinaan. Hän ehti tuskin itse sisään, kun tamma näytti taas jännittyvän ja hän nappasi saman tien kiinni hennoista sääristä. Se oli kuin taikatemppu, eikä hänen ehkä olisi tarvinnut puuttuakaan asiaan. Varsa putkahti ulos kuin korkki shamppanjapullosta ja Vesku kellahti oljille saaden sen puoliksi syliinsä. Katrina päästi oudon, huoahtavan äänen, ja nousi hetken mietittyään ylös. Se tiesi tarkalleen, mitä sen kuului tehdä, ja Vesku könysi pois varsan alta ja tuli pois.

- Kumpi se oli? Ehditkö sä nähdä? Siiri supatti kiihkeästi.
- Ei tullut mieleen muu kuin tulla pois häiritsemästä niitä, Vesku kuiskasi takaisin. – Eiköhän se kohta nouse ylös niin nähdään.
Aika taisi menettää merkityksensä siinä katsellessamme varsaa. Se alkoi yrittää jaloilleen uskomattoman äkkiä ja kompuroi kuin humalainen, se ei mitenkään tuntunut voivan saada jalkojaan järjestykseen. Hämärässä ja märkänä se näytti mustalta, ja vaikka miten tiirailin, en voinut nähdä mitään ulokkeita sen jalkojen välissä, ennen kuin se lopulta onnistui pysymään pystyssä vähän aikaa. Sitten saatoin olla aika varma siitä, ettei siellä ollut mitään.
- Tamma eikö vaan? kuiskasin.
- Ehkä… Vesku sanoi, muttei kuulostanut ollenkaan varmalta. Hän meni ja sytytti valot.

Kiira räpytteli närkästyneen näköisenä silmiään viereisessä boksissa. Katrina töykki varsaansa turvallaan ja se kellahti taas kerran nurin. Kyllä se tamma oli.
- Miksi se kaataa sen? Siiri ihmetteli.
- Mä luulen, että se yrittää töniä sitä syömään, arvelin.
Vähän lisää odottelua ja sitten varsa meni imemään. Kaikki oli sujunut ihan uskomattoman nopeasti ja helposti.
- Se ei taidakaan olla musta, Vesku sanoi hiljaa. Varsa oli alkanut kuivahtaa, ja se osa sen karvasta, mikä ei ollut vaaleaa, kuten jalat ja vatsanalus, näyttikin tallin kellertävässä valossa ruskeanharmaalta. – Vaikka ei kai tosta nyt vielä pysty sanomaan.

Minun leukani repesivät taas haukotukseen, ennen kuin ehdin estää ja tajusin olevani suunnattoman väsynyt. Sitä paitsi muistin, että lapset olivat yksin kotona. Mitä jos ne olivat heränneet ja säikähtäneet?
- Mene nukkumaan, Vesku sanoi, ennen kuin ehdin itse sanoa mitään.
- Tuutko sä?
- Mä katon sitä vielä hetken. Ja sitten mä voisin laittaa Jutalle viestin, että jos se ehtisi aamulla pistäytyä.
- Mäkin jään katsomaan sitä, Siiri ilmoitti.
- Mä kyllä voisin mennä. Älkää nyt koko yötä täällä roikkuko, sanoin, vaikka loppu lauseestani hukkui taas haukotukseen.

Tytöt nukkuivat ja Maru oli loukkaantunut, kun se oli jätetty yksin sisään. Päästin sen lohdutukseksi meidän makuuhuoneeseen, missä se asettui tyytyväisesti urahtaen vaatekasani päälle lattialle, kun minä kietouduin peittoihin. Päässäni pyörivät Siirin aiemmin illalla luettelemat nimet, mutta mikään niistä ei tuntunut enää ihan oikealta. Pitäisi ensin nähdä varsa kunnolla päivänvalossa, millainen ilme sillä oli, millainen luonne. Ehkä se sitten ilmoittaisi itse meille oikean nimensä.

Näin omituisia unia ja kun heräsin, en tiennyt missä olin. Ulkona paistoi aurinko niin, että silmiä särki enkä voinut tajuta että miksi olin tässä enkä tallilla. Talo oli tyhjä ja hiljainen, ikkunat olivat selällään ja ovet auki pihalle asti. Sisään tuuli, mutta ihanan leppeästi, autius kuitenkin tuntui aavemaiselta. Missä kaikki olivat? Miksi olin yksin täällä ja mitä kello oli? Jestas, melkein kymmenen! Vai oliko keittiön kello väärässä? Hevoset kaipaisivat jo kipeästi aamuruokiaan ja tammat…

Yhtäkkiä todellisuus palasi. Katsoin keittiön ikkunasta ulos ja näin kaiken paikoillaan, juuri sellaisena kuin pitikin. Danni ja Alissa pyöräilivät aina vaan ja Maru otti osaa leikkiin juoksemalla ympyröitä. Hevoset olivat ulkona, vain Katrina puuttui ja tallin oven edessä oli Jutan auto. Se sai minut jättämään aamiaisen sikseen sillä hetkellä, muistin varsan ja halusin mitä pikimmiten nähdä sen uudelleen ja kuulla, mitä Jutta siitä sanoisi.