|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 3.6.12 15:24:53
Onnea :)
------------
14. Kultalusikka suussa
Jerry lähti illalla omaan kotiinsa, vaikka hän sanoi ihan hyvin voivansa lähteä aamulla luennolle Mustaojaltakin, ja minä jäin, vaikka hän myös pyysi minua Hesaan.
- Mä tarvitsen vähän etäisyyttä susta nyt, sanoin, vaikkei osa minusta tarvinnut sellaista ollenkaan. – Sitä paitsi ellet sä mene pois, sä et voi tulla takasin.
- Peppi Pitkätossusta, Jerry huomautti.
- Ai on?
- On. Olenko mä koskaan kertonut, että mä halusin pienenä olla Peppi Pitkätossu?
- Et, nauroin. Ajatus Pepiksi haluavasta pikkupojasta oli suloinen, mutta meidän oli nyt aika erota. Minun oli saatava nähdä, tulisiko minulle ikävä Jerryä.
Hän otti joka tapauksessa jäähyväisistä irti kaiken minkä sai ja tunsin kaipaavani huulirasvaa, kun palasin sisälle pussailtuamme portailla. Hätkähdin syyllisenä, kun kohtasin Jessin eteisessä, vaikka niin keittiön kuin olohuoneenkin ikkunat olivat toiseen suuntaan. Jos hän oli nähnyt meidät, hän oli varta vasten tullut katsomaan joko heidän makuuhuoneensa tai työhuoneen ikkunasta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sipaisi vain ohimennen olkapäätäni, kuten hänellä oli tapana. Täällä Mustaojalla ei ihmisen näkeminen tuntunut riittävän. Heitä piti varmuuden vuoksi myös koskettaa siltä varalta, että he ehkä olivatkin kangastuksia.
- Mä menen huomenillalla katsomaan sitä Ammoa, töksäytin, sillä minusta tuntui tarpeelliselta sanoa jotain ja hevosesta oli puhuttu ruokaillessamme. Vesku ja Jessi olivat innostuneet keksimään sen seitsemäntoista konstia niiden lisäksi, jotka olin jo kuullut.
- Joo, niin sä taisit mainita, Jessi totesi ja minä totesin olevani hölmö.
- Hyvää yötä, toivotin, ennen kuin mokaisin perusteellisemmin.
Tuntui jo ikävältä mennä nukkumaan ilman Jerryä, mutta toisaalta oli miellyttävää, kun oli tilaa ja viileitä lakanoita ympärillä riittämiin. Naurettavuuden uhallakin etsin tavaroistani paperia ja kun en löytänyt mitään pikkuista muistivihkoa, tein tietokoneelleni plussat ja miinukset –listan aiheesta seurusteleminen Jerryn kanssa. Se näytti niin kornilta, että löin koneen kannen kiinni ja rupesin nukkumaan. Ja nukuin, tosiaankin. Edellisyö oli jäänyt lyhyeksi ja se painoi silmäluomillani.
Maanantai-aamuna en ensin muistanut koko hullua viikonloppua ja se oli niin kevyt olotila, että kun Jerry ehdotuksineen sitten tuli mieleeni, päätin jatkaa samalla linjalla ja olla miettimättä häntä. Ratsastaisin kuin pieni eläin, kuten työpäivääni kuului, ja jos tekisin sen huolella, olisin valmis pienille päikkäreille ennen Svean luokse lähtöä. Hän oli soittanut sunnuntaina illansuussa ja kertonut, että senpäiväinen maneesimatka oli mennyt kuin vettä vaan, mutta että hän olisi kovin kiitollinen ja ilahtunut, jos voisin tulla mukaan ensimmäiselle pimeän aikaan tapahtuvalle kävelylle. Koska olin kuvitellut luvanneeni sen jo, sovimme vain tapaavamme seitsemän maissa.
Mietin Sveaa ajaessani tallille. Tyttö oli juuri sen tyyppinen, että hänellä oli varmaankin ollut kurjaa koulussa. Herkkä tyyppi, joka herätti jopa minussa kiusaamishalun. Mutta koulukiusaaja en ollut koskaan ollut, korkeintaan hiljainen hyväksyjä tai takanapäin puhuja. Joskus. Ei sillä, että niissäkään rooleissa olisi mitään kehumista ollut. Enkä tietenkään aikonut kiusata Sveaa tai edes puhua hänestä pahaa, ellei sellaiseksi sitten laskettu sitä, että olin juorunnut hänen ongelmistaan uuden hevosen kanssa useille ihmisille. Mutta se oli tapahtunut neuvoja saadakseni ja tarkoitus pyhitti keinot. Jos nyt saisin Mintun myytyä Svealle, voisin poistua kumarrellen takavasemmalle ja muistaa hänen käväisseen elämässäni vain, kun lukisin hänen voittaneen jotain.
Tällä kertaa Svea ei odotellut parkkipaikalla, vaan löysin hänet tallista, Ammon boksista. Hän harjasi kimoa niin tarmokkaasti, että hänen poskensa loistivat punaisina ja hän oli riisunut piponsa ja päällystakkinsa. Minun piti katsoa kahdesti, ennen kuin tunnistin hänet.
- Oletko sä saanut lottovoiton, vai saanut muuten vaan? kysyin, ennen kuin ehdin ajatella. Syy oli minun viikonlopussani, sillä Svea ei näyttänyt silmiini siltä, että harkitsisikaan neitsyytensä menettämistä.
- Moi, sä tulit, Svea sanoi huomatessaan minut, enkä nähnyt häivääkään koulukiusatusta ikineitsyestä. – En mä mitään ole saanut, tai olen, hemmetin hienon hevosen!
- Kerro, kehotin, sillä hänen olemuksensa oli kuin eri ihmisen kuin lauantaina tavatessamme. Edes eilisiltana minulle soittanut tyttö ei ollut kuulostanut tuolta.
- Mä tulin eilen illalla takaisin tallille, Svea sanoi ja päästi Ammon irti riimunnarusta, jolla se oli kiinni ovenpielessä.
- Ja?
- Ja mä sain päähäni lähteä metsäkävelylle. Ja me käytiin maneesilla ja tultiin takaisin, ihan ilman mitään välikohtauksia. Mä syötin sille heppanamuja ja se vaan käveli perässä. Molempiin suuntiin.
- Sä et sitten tarvitsekaan mua, totesin, enkä tiennyt, olinko pettynyt vai en.
- Haluaisitko sä tulla silti mun mukaan maneesille? Se on vieläkin vaarallinen paikka, ja ois kiva, jos sä haluaisit tulla kerran sinne mun kanssa. Mä ottaisin mieluummin sut kuin Aunin nyt alkuun. Ja muutenkin. Sähän olet ratsastanut sillä.
Me siis lähdimme maneesille. Svea oli omien sanojensa mukaan edellisiltana taluttanut Ammoa, mutta nyt hän heittäytyi hurjaksi ja lähti ratsastaen. Hänellä ei ollut otsalamppuaan ja minä sain kävellä tuijottaen pimeyteen silmin, jotka varmastikin olisivat näyttäneet täysin mustilta, jos joku olisi ollut katsomassa, niin pimeää siellä oli. Kulkeminen helpottui, kun tajusin ottaa jalustimesta kiinni. Ammo tiesi tasan tarkkaan, mihin oli menossa ja se meni sinne, ehkä Svean matalien kehotusten ja toistuvien apujen rohkaisemana, tai sitten heppanamit, joita tungin sen suuhun, auttoivat myös. Joka tapauksessa kymmenessä minuutissa me olimme maneesitallin valaistulla pihalla.
- Siellä ei pitäisi olla tunteja nyt, mä tarkistin, Svea sanoi. – Voisitko sä viheltää ja avata meille oven?
Sairaaloiden, lääkäreiden, puhelinsoittojen ja erinäisten muiden asioiden lisäksi minä kammosin myös viheltelemistä oviaukkojen takana. Niinpä kurkistin ensin sisään ihmisovesta, joka oli aavistuksen verran raollaan ja heitti pihaan raidan keltaista valoa.
- Ei siellä ole ketään, sanoin huojentuneena ja avasin isomman oven. Ammo hätkähti sitä hiukan, muttei karannut kotitallille vaan astui varovasti sisään, epäilemättä Svean rohkaisevien sanojen ansiosta. Minulle tuli tunne, että olin korkeintaan lainannut tulta jollekin, joka halusi sytyttää pienen raketin. Svea oli ihan itse ruvennut tilanteen herraksi saatuaan minulta vain hiukan rohkaisua. Minun pitäisi ottaa hänestä mallia eikä päinvastoin. Itsetuntoni sai pikkuisen buustia siitä, ettei Ammo ollut kotonaan maneesissa vieläkään, ja että saatoin neuvoa Sveaa, mutta hyvin vähän minua siellä enää tarvittiin. Hän tosiaankin oli taitava ratsastaja, senhän olin nähnyt jopa silloinkin, kun hän oli muuten ollut epävarma.
- Sä et tarvitse mua enää, totesin.
- Niin, en ehkä, Svea sanoi riemuissaan. – Mutta koskaan ei tiedä, minä päivänä mä taas tarvitsen!
- Tuskin.
- No hei, sä olet sentään suomenmestari!
|