Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   29.5.12 12:27:41

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=853965&t=853965 edellinenhän löytyy linkistä:)
=========================================================

- Mitä? kysyin ja katsoin Jannea hitaasti. Tieto kulkeutui hitaasti aivoistani eteenpäin ja sitten minä todellakin ymmärsin, vaikkei Janne toistanutkaan sanomaansa.
- Hoidot on jo aloitettu, Janne sanoi rohkaisevasti ja kietoi kätensä olkapäideni ympäri. - Ja se jätkä on vahva kuin härkä, kyllä se yhden taudin voittaa. Nykyään ihmisiä ei edes kuole syöpään niin paljon kuin ennen.

Mutta jotkut kuolivat kuitenkin, ei tarvinnut katsoa tilastoja ymmärtääkseen sitä. Nousin ylös ja yritin selkeyttää ajatuksiani. Kiskoin vaatteet takaisin päälleni ja seisoin jälleen huultani purren jälleen huoneen lattialla.
- Haluatko sä käydä juttelemassa sen kanssa? Janne kysyi nöyrästi ja vilkaisin häntä. Miksi hän puhui, miksi ihmeessä hän ei voinut olla vain hiljaa? Räpyttelin pari kertaa silmiäni ja Janne nousi itsekin seisomaan ja halasi minua ensin varovaisesti ja sitten lujemmin.
- Eiköhän lähdetä, hän päätti puolestani, ja olin iloinen, etten nähnyt hänen ilmettään.
- Entä hevoset? mutisin innottomana. Rehellisesti sanottuna minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta ei kai niin voinut sentään sanoa.
- No jos odotetaan, että muut tulee tänne, Janne totesi ja nyökkäsin mitään sanomatta. Kohta minä pillahtaisin itkuun, se oli varmaa.

Kyyneleet polttelivat silmäluomien takana, mutta hysteeristä itkupuuskaa ei tullutkaan. Minä katselin kattoon omalla sängylläni ja yritin kuunnella talosta kuuluvia ääniä. Janne ei ollut seurannut minua huoneeseeni ja vaikka olisin halunnut maata häntä vasten ja odottaa hänen kanssaan, olin silti helpottunut. En halunnut itkeä Jannen nähden ja halusin ajatella yksin. Jos Osku olisi kertonut minulle aiemmin, tai Janne... miksei kukaan ollut kertonut ja kuinka moni oli tiennyt tästä?

Vedin henkeä ja onnistuin rauhoittumaan. Osku oli Osku, elämäniloinen ja vahva kuin mikä. Syöpä ei onnistuisi millään nujertamaan häntä, ei ikinä.

- Veera, ne tuli, Janne sanoi ovelta äkisti. Hän ei ollut edes koputtanut ja möngin sängyltäni mitään sanomatta. Heti kun näin Jannen, itku poltteli kurkussa ja silmät kostuivat, mikä hitto minua oikein vaivasi? Äskeinen rauhoittuminen oli ohitse, nyt meinasin taas purskahtaa hysteeriseen itkuun.
- Erika on ihan pökkelyksissä, Iina tiedotti eteisestä nähdessään meidät. - Se jalka on nyt paikattu ja kaikki on hyvin, tosin se joutuu olemaan sairaalassa melko pitkään. Kauheesti se kyseli Veeraa, mutta me sanottiin, että sä tulet katsomaan sitä joku toinen päivä, hän sanoi iloisesti ja onnistuin hymähtämään.
- Me käydään kattomassa Oskua, Janne keskeytti ja Iina vilkaisi minua nopeasti. Ei kuitenkaan niin nopeasti, etteikö huolestunut vilkaisu olisi jäänyt minulta huomaamatta.
- Viekää terveisiä, Iinan ääni oli madaltunut ja nyökkäsin.
- Kyllä me viedään.

Janne ei puhunut minulle juuri mitään, näytti ajaessaan vain väsyneeltä. Rummutin sormillani polveani ja katselin ikkunasta ulos. Peltoa, metsää ja vähän vielä peltoa lisää. Yleensä nämä maisemat saivat minut rentoutumaan, mutta nyt ne lähinnä ärsyttivät.
- Onko se kotona? minun oli pakko kysyä, sillä en kestänyt hiljaisuutta enää ja minun oli pakko puhua järkytyksen jälkeen. Janne ei ensin vastannut, mutta havahtui sitten omista ajatuksistaan.
- Todennäköisesti, mutta Asta taitaa olla sen kanssa.
- Kuka on Asta?
- Sen sisko.

Janne kääntyi pienen valkoisen talon pihaan ja tuijotti hetkisen sitä, kuin ei olisi ollut varma mihin oli ajanut. Minä tuijotin myös. Ajatukseni olivat aivan tyhjät, yritin epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa, mutta enköhän minä ollut sanonut tänään jo tarpeeksi. Janne nousi vitkutellen autosta ja minä seurasin hänen esimerkkiään vaitonaisena. Kuin mikäkin hautajaiskulkue kävelimme vilkaisemattakaan toisiamme ja Janne soitti ovikelloa.
- Mitä jos se ei halua nähdä meitä? parkaisin, kun ajatus iskostui päähäni. - Mitä jos se on vihanen?
- Ei se ole, äläkä pelkää. Osku on ihan hyvässä kunnossa, Janne tyynnytteli ja sitten ovi repäistiin jo auki.

Ovella seisoi vaaleatukkainen nuori nainen, joka oli hentorakenteinen ja kummasti toi mieleeni varpusen - ja joka näytti siltä, ettei olisi nukkunut moneen vuoteen tai vähintäänkin viikkoon. Hän mittaili katseellaan meidät ylhäältä alas ja porasi harmailla silmillään kiukkuisen katseensa Janneen.
- Mitä asiaa? hän kysyi hyytävästi ja käänsi päänsä Jannesta minuun. Hän näytti vihaiselta, melkein katkeralta ja astuin vaistomaisesti askelen taaksepäin.
- Tultiin katsomaan Oskua, Janne totesi ja tyttö pärskähti halveksuvasti.
- Mistä lähtien sua muka on Oskun terveydentila kiinnostanut niin paljon, että ihan paikanpäälle on pitänyt tulla omalla terveydellään ilkkumaan? hän tiedusteli ja sitten hän katsoi jälleen minua, ja se katse oli täynnä vihaa. - Tai omalla tytöllään? hän lisäsi myrkyllisesti.
- Asta..., Janne sanoi ja tyttö pudisti halveksuen päätään.
- Leikkaus on tän viikon lopulla ja hoidot syö sen voimia jokainen päivä. Miksi mä antaisin sun tulla sisään, sä et ole tervetullut, tyttö sanoi Jannelle raivoissaan ja sitten hän hiljeni. Yläkerrasta kuului ääniä ja Asta käänsi aavistuksen päätään.
- Tulkaa sitten, Asta sähähti äkkiä hetken ääniä kuunneltuaan. - Jostain kumman syystä se haluaa nähdä myös sut, hän sanoi ääni inhoa tihkuen Jannelle ja siirtyi oven edestä pois.

Asta ei tehnyt elettäkään opastaakseen meitä Oskun luokse, joten Janne lähti kiipeämään portaita omatoimisesti ylös. Hän selvästi tunsi Oskun huoneen, sillä repäisi yhden ovista auki ja antoi minun ensin työntyä huoneeseen sisään.
- Ai vieraita, Osku köhähti ja jokin viilsi inhottavasti sisältäni. Osku oli laiha, solisluut törröttivät inhottavan terävinä paidan sisältä ja poskissa oli lommot. Silti hän hymyili meille kummallekin, ja taputti sänkyään merkiksi siitä, että voisin istua. Tottelin ja istahdin niin varovaisesti kuin uskalsin.
- Sä olet kipeä, totesin ja se kuulosti enemmän syytökseltä kuin mikä sen tarkoitus oli ollut. Osku hengitti pari kertaa raskaasti ja nyökkäsi.
- Varmaan jotain flunssaa, hän sanoi. - Kyllä se ohi menee, niin mä ainakin luulisin.

Suuni loksahti auki valheelle ja pudistin päätäni.
- Kyllä mä tiedän, mikä sulla oikeasti on, sanoin ja Oskun hymy sammui ja harmaat silmät tummenivat. Hän katsoi ohitseni Janneen ja sulki suunsa.
- No jos hyviä puolia tästä etsii, Osku mutisi ja sulki silmänsä. - Niin sitten se, että kyllä huomaa keitä ihmisiä tämmönen oikeasti liikuttaa ja keitä ei.
- Pärjäätkö sä? Janne kysyi ja Osku avasi silmänsä. Hymyilikin hieman.
- Enköhän. Asta taisi käydä kuumana?
- Melkeen kävi kurkkuun kiinni ja löi, Janne mutisi ja Oskun hymy leveni.
- Senhän sä olisit ansainnutkin kun kerroit tästä, hän sanoi ja nojasi päätään taaksepäin.
- Me voidaan mennä, jos sua väsyttää noin paljon, sanoin ja Oskun pää nyökähti hitusen eteenpäin.
- Tulkaa vaikka toiste myöhemmin, Osku sanoi ihmeellisen rauhallisena ja se oli merkki nousta ylös. Katsoin hänen kasvojaan, hänellä oli silmät kiinni ja rintakehä kohoili vaivalloisesti peiton alla. Sydäntäni särki, kun käänsin selkäni sängyssä makaavalle pojalle ja seurasin Jannea ulos huoneesta.

Asta tuijotti meitä hyisillä, harmailla silmillään ja osoitti sormellaan ovea. Ele oli niin vihainen ja inhoava, että Janne katsoi Astaa hiukan surullisena.
- Mä en ole tehnyt mitään.
- Etpä tietenkään, Asta sähähti ja Janne käänsi selkänsä tytölle ja marssi ulos ovesta. Minä vilkaisin Astaa arasti ja hän tuijotti minua ilmeettömänä. Hiljaa kuin hiiri seurasin Jannea aurinkoon ja istuin autoon.
- Miksi Asta oli tollanen? kysyin kun Janne starttasi auton ja antoi sen rullata asfaltille.
- Koska se vihaa mua.

Vastaus tuli tyynesti ja se oli toteamus. Katsoin häntä pitkään ja Janne huokaisi.
- Meillä ei Oskun kanssa ole vähään aikaan ollut mitä parhaimmat välit, ja sitten se sairastui. Asta syyttää mua, Osku ei taida niinkään. Se on kyllä hyvä tyyppi, Janne sanoi ja meni niin hiljaiseksi, etten uskonut itkun olevan hänelläkään kaukana. Koska hän ajoi, en voinut halata häntä, mutta asetin käteni hänen olkapäälleen ja pidin sen siinä koko ajomatkan ajan.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   29.5.12 13:25:33

Tää oli kiva pätkä:) (piiloupitusx)

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   29.5.12 14:47:54

Voi hitsin hitsi kun sä teetkin tästä tarinasta jännittävän! Miten mä muka kestän huomiseen, kerropa se mulle !

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   29.5.12 15:12:35

ihanaaaa siru ihanaa! :3

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   29.5.12 15:35:47

ihana luku :3

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   29.5.12 15:54:12

mahtava pätkä! Osku... emmä keksi mitään sanottavaa, pää lyö ihan tyhjää :/

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   29.5.12 16:20:15

Oi ihanaa, mun päivä piristyi kun täällä oli uusi pätkä odottamassa jälleen! Enkä muuten oo tajunnu et Oskullakin saattais olla sisko, hups:D

mut jatkoa odottelen mäkin!

Lähettäjä: minävain 
Päivämäärä:   29.5.12 20:10:18

mahti settiä jälleen kerran! Tämä ainakin toivois lisää vielä piiitkään mut onneks on sulla jatko-osaa tulossa(:

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   29.5.12 21:42:12

vaa, tääoli hirveen surulinen pätkä:( Mut hyvä kuitenkin ja jatkoa odotellessa;)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   30.5.12 11:14:10

oi, täälhän oli kommentteja:D Kiva!
=========================================================

Outi ja Jarno molemmat huomasivat aamulla, ettei minua juuri huvittanut puhua. Varsinkin kun muistin tätiratsastajien tulevan vielä kesän viimeiselle leirille, olin meinannut hiiltyä. Hirveästi vastaan urputtamatta olin kärrännyt vähäiset kamppeeni Iinan huoneeseen. Minun huoneeseeni menisi joku naisista ja loput kolme saisivat myös omat huoneensa. Tietyistä syistä en juurikaan ollut innostunut, ja mieluummin olisin nukkunut Jannen vieressä, mutta en olisi edes uskaltanut ehdottaa sellaista hänen vanhempiensa kuullen. Tähänkin asti olin pysynyt kiltisti omassa huoneessani ilman minkäänlaisia yöhortoiluja, ja sama jatkuisi edelleen.

Minä aioin mennä moikkaamaan Oskua uudestaankin, mutta myös Erika odottaisi kaveria sairaalassa. Saatoin vain kuvitella, miten tylsää hänelläkin oli, ja koska Outilla sekä Jarnolla tulisi olemaan kädet täynnä töitä seuraavan seniorileirin kanssa, ei muita kyydittäjiä ollut kuin Janne, ehkä Hennikin jos hänelle soittaisi.

Astakin mietitytti. En edes ollut vaivannut päätäni Oskun mahdollisilla sisaruksilla, mutta nyt ainakin olin tavannut yhden. Janne ei ollut koko iltana halunnut puhua Astasta kun olin hänestä kysellyt, enkä oikein ihmetellyt sitä. Jos Asta tosiaan syytti Jannea veljensä sairastumisesta, mikä estäisi Jannea syyttämästä itse itseään myöhemmin? Minun olisi pakko pitää huoli siitä, etteivät sellaiset ajatukset kävisi lähelläkään Jannen mieltä. Johan siinä vahvinkin mahdollinen ihminen sekoaisi. Uskoin myös, ettei Janne heti seuraavana päivänä olisi valmis kohtaamaan ystäväänsä ja tämän vihaista siskoa, joten viimeinen mahdollisuuteni olisi Henni tai hengenvaarallinen polkupyörä.
- Mitä mietit? Janne kysyi ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Olin juuri saanut uupuneet jäseneni tallinteon jälkeen asetettua mukavasti sohvalle ja huokaisin syvään.
- Vähän kaikkea. Elämää nyt yleensä.
- Siinähän riittää mietittävää, Janne tuumasi ja huokaisin. Oikeassa oli.
- Ja yhtä hevosta, muistin Maestron ja Janne katsoi minua kummissaan.
- Hevosta? Kerros kaikki, hän komensi ja minähän kerroin.

Minä ihan tosissani olin miettinyt Maestron ostamista, mutta koska äidin reaktio oli mitä oli, en vain uskaltanut ehdottaa Outille mitään ponin hankinnan tapaistakaan. Vuodatin Jannelle kaiken ratsastuskoulun ponista ja sen luonteesta, ja että miten se muistutti niin paljon Rockyä. Janne kuunteli keskeyttämättä ja mietteliäänä, eikä sanonut heti mitään kun lopetin.
- Saisitko sä sille paikkaa Helsingistä? Janne kysyi ja mielialani musteni. Jotenkin olin ajatellut pitäväni ponia Westgårdeilla ja heti täytettyäni kahdeksantoista olisin voinut vaikka muuttaa Riihimäelle. Äiti vain ei olisi pitänyt suunnitelmistani, hän olisi räjähtänyt raivoissaan katosta lävitse.
- No on ne paikat aika kalliita, mutta onhan mulla toisaalta rahaa, mietin ääneen. Kesätyörahat menisivät luultavasti itse Maestron ostoon, mutta oli minulla äidin syytämää rahaa tilillä muutenkin. Varsinkin jos keksisin itselleni vielä työpaikan Helsingistä, saisin rahoitettua suunnitelmia paremmin. En helposti, mutta jotenkin kuitenkin.
- Hyvä, Janne sanoi hellästi ja suuteli minua nopeasti. - Kyllä sä jotain keksit. Ja jos et, niin tule kertomaan mulle, niin keksitään jotakin yhdessä, hän sanoi ja nousi vierestäni.

Minä kävelin talliin moikkaamaan Kosimaa. En juurikaan voinut pitää sille sen kummempaa seuraa, mutta nytkin tamma tunki päänsä olkapäälleni, kun astuin sen karsinaan. Rapsuttelin sitä hiljakseen sen harjan alta ja se sulki silmänsä. Seisoin siinä kauan, ja tamman pää tuntui painavalta. Kuuntelin ulkoa kuuluvaa hevosten juoksemisesta kieliviä tömähdyksiä ja sitten joku ajoi autolla pihaan. Luultavasti ensimmäinen leiriläinen tuli.

Kosima nosti päänsä hitaasti olkapäältäni ja katsoi ikkunasta tarkkaavaisena ulos. Minä en hennonut lähteä katsomaan tarkemmin sen luota, näkisinhän minä kaikki myöhemminkin. Silittelin Kosiman mustaa kaulaa ja ajattelin Oskua, Maestroa, kotia, Helsinkiä, ja huokaisin. Minä halusin ostaa sen ponin Ilari Koivulta, en ikinä antaisi tervettä ponia teurastettavaksi. Hautasin pääni Kosiman kaulaa vasten, mutta sitten tamma taisi päättää lääppimisen olevan liikaa, sillä se siirtyi kauemmas minusta ja hautasi päänsä juomakuppiinsa. Vähin äänin siirryin pois sen karsinasta.

Pihakeinussa istui kaksi tuntematonta naista, molemmat suunnilleen nelikymppisiä. He hymyilivät ystävällisesti minulle ja vastasin hymyyn hymyllä sekä nyökäytin päätäni heille. En mennyt juttelemaan, juuri nyt olin niin epäsosiaalinen kuin kukaan ihminen koskaan saattoi olla, enkä jaksanutkaan olla mitään muuta. Hoksasin Outin, joka tuli juuri ulos ja hän hymyili minulle lämpimästi.
- Huomenna minä voin viedä sinut Oskua katsomaan, jos haluat, hän sanoi ja minulle tuli aavistuksen parempi mieli. Luultavasti Janne oli kertonut minun tietävän Oskun sairaudesta, ja Outi oli päättänyt tehdä näin. En olisi halunnut nähdä Oskua niin sairaana, mutta halusin nähdä hänet silti ja pidin kokoajan toivetta yllä, että pian leikkauksen jälkeen hän olisi saanut syövän kukistettua ja kaikki olisi taas hyvin.
- Kiitos, sanoin ja tarkoitin sitä koko sydämeni pohjasta. Outi hymyili ja taputti minua poskelle. Ele oli huolehtivainen ja äidillinen ja melkein sai minut nyyhkimään. Mikä ihme tässä talossa oikein oli, että joka hetki sain pidätellä parkumista?
- Minä menen moikkaamaan heitä, Outi sanoi ja vilkutti naisille. - Pärjäätkö sinä?
- Joo, voinko mä auttaa jotenkin sisällä? kysyin ja Outi pudisti päätään.
- Ei, mutta jos Iinan seuraksi jaksat ratsastaa jonkun hevosen, niin se on ihan hyvä.
- Kyllä mä jaksan, lupasin ja Outi hymyili.
- Niin minä vähän arvelinkin. Lepää nyt.

Lähettäjä: hansa 
Päivämäärä:   30.5.12 13:49:02

pitkästä aikaa pääsin tänne taas lukemaan ja ihan mukavaz tekstiä sulta taas tullut! jännityksellä jään oottamaan sairaalakohtausta ja oskun tapaamista, että miten sujuu. ois mahtava jos veera sais maestron tonne kotitallille, sitten se voi muuttaa sinne ja seuraavalle tarinalle oiski jo hyvät pohjat sitten!

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   30.5.12 14:18:01

Ihan mahtavaa ois jos Janne heräis nyt tajuamaan et se vois ostaa sen Maestron Veeran kanssa puoliks ja sit Veera jäis Riihimäelle just asumaan tai jotakin! Tieksä siru mulla ois niin paljon ideoita tälle tarinalle ettet uskokaan:D:D:D

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   30.5.12 16:43:12

veeran on pakko saada maestron ♥

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   30.5.12 17:45:06

Oottelen jo jatkoa! ;)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   30.5.12 18:01:59

jatkoa odotellaan myös täällä!

Veera&Janne... awww:3

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   30.5.12 20:53:52

EEEEEEEEEEEi olin iha sillei AAAAAAAAAÄÄÄÄÄÄÄAÄAÄAÄAÄAÄ ku luin ton pätkä ku janne kertos veeral et oskul o syöpä! :(( nyt jatkooooo!!!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   31.5.12 14:29:06

Naisia oli yhteensä neljä ja melkoinen kälätys heistä lähti. Toisaalta he olivat ihanaa vaihtelua nuorten leiriläisten paimennukseen, joten olin oikein tyytyväinen.
- Sinä et siis ole tytär, yksi nainen totesi, sillä nimenomaan toteamus se oli, ei kysymys. Hän näytti melkein korpilta ja katseli minua tummilla silmillään tarkasti. Ei hän epäystävälliseltä tuntunut, mutta silti vilunväreet kulkivat selkärankaani pitkin.
- En, kun kesätöissä täällä, myönsin ja sain naisen nyökkäämään.
- Se on hyvä, että lapset tekevät jotakin, eivätkä vain makaa kotona ja odota, että kaikki tuodaan tarjottimella nokan eteen, hän julisti, ja päätin pysytellä ainakin hänestä mahdollisimman kaukana, etten vain olisi sanonut jotakin tyhmää.

Seuraavana päivänä nousin ylös ja löin herätyskelloa. Tiesin, ettei Iinaa huvittanut juuri herätä kuudelta, ja vaikkei hän ollut mitään sanonutkaan, veikkasin, ettei hän olisi halunnut minua huoneeseensa herätyskelloineen kolisemaan. Kumma kyllä hän ei hievahtanutkaan kun luikahdin ovesta, joillekin oli selvästi luotu hyvät unenlahjat.

Hevoset liikahtelivat unisina ja hörisivät hyvät huomenet minullekin. Miten ihmeessä minä pystyisin oikeasti lähtemään täältä, aloittamaan koulun ja yrittämään viimeisenä vuonna ehkä kaveeraamaankin jonkun kanssa? Olin surkea hankkimaan ystäviä, eikä kukaan Helsingissä luultavasti edes viitsisi kaiken itsesäälissä rypemisen jälkeen vilkaista minuun päinkään. Sen tietystikin näkisi sitten, mutta viimeisenä vuonna tutustuminen uusiin luokkakavereihin saattaisi olla melkeinpä mahdotonta.

Silmät ristissä heitin ruoat hevosille ja päätin mennä vielä nukkumaan. Olin uuvuksissa ja kunnon yöunet olivat jääneet uupumaan. Iina luultavasti itse herättäisi minut, mutta mistä sitä tiesi mihin aikaan hän suvaitsisi mönkiä ylös sängystä?

Ei kestänyt kauaakaan kun silmäni painuivat väkisin kiinni ja viimeisin ajatukseni, minkä muistin, oli että pitäisi varmaan käydä kaupassa ostamassa maitoa, sillä se oli loppu.

- Herää, Iina komensi ja tökkäisi minua kivuliaasti kylkeen. Avasin silmät ja huomasin Iinan katsovan minua oudoksuen.
- Ootsä kipee? hän kysyi ja nousin istumaan pää pökerryksissä. Minulla ei ollut aavistustakaan paljonko kello oli, mutta aurinko paistoi täydeltä terältään niin voimakkaasti, että se oli varmasti liikaa.
- En mä varmaan ole, mutisin ja Iina pyöritteli silmiään.
- No, äiti veis sut nyt Oskun luokse ja sit sä saat tulla ratsastamaan mun kanssa, ota Viki. Noi aikuiset ratsasti jo aamupäivästä.
- Paljonko kello on? älähdin ja Iinaa rupesi hymyilyttämään.
- Kello on kaksi.

Hyppäsin säikähtäneenä ylös ja rymistelin portaat alas. Outi katsoi pöydän äärestä minua melko pitkään, muttei sanonut mitään.
- Joko mennään? hän kysyi ja nyökkäsin.
- Mennään vaan.

Outi ei puhunut juuri mitään koko ajomatkan aikana. Hän näytti jopa huolestuneelta, mutten viitsinyt kysyä syytä. Vatsaani väänsi, minua pelotti tavata Asta yksin. Outi tuskin ehtisi jäämään pitelemään minua kädestä kiinni ja saattamaan Oskun huoneeseen, vaikka olisin pyytänytkin.
- Mä tulen tunnin päästä hakemaan, Osku tuskin jaksaa vierailijoita sen enempää, Outi sanoi ja pysäytti auton. Nyökkäsin kankeasti ja astuin ulos autosta.
- Mä tulen tunnin päästä tähän pihaan, lupasin ja läimäytin oven kiinni, sekä vedin syvään henkeä.

Asta riuhtaisi oven auki heti, kun ehdin koputtaa ja hänen hartiansa lysähtivät kun hän näki minut.
- Ai sinä, hän totesi ja katseli minua kuin olisin kantanut jotain erityisen inhottavaa tautia.
- Mä tulin katsomaan Oskua.
- Niin varmasti tulitkin. Millon sua Osku on koskaan oikeasti kiinnostanut? Asta kysyi ivallisesti. - Sitähän mäkin, hän lisäsi kun näki ilmeeni. Olin järkyttynyt ja vihainen, mutta koska Asta ei estänyt pääsyäni sisään, työnnyin hänen ohitseen ja menin rappuset yläkertaan.

Osku näytti yhtä kalpealta ja väsyneeltä, ja hänen hymynsä vain sai minut surulliseksi. Hän näytti iloiselta, mutta mitä hän oikein ajatteli tuon hymyn alta?
- Mikä on vointi? kysyin ja istuin sängylle. Osku hymähti.
- Sama kuin ennenkin. Varmaan parempi, tai en mä oikeen tiedä. Väsyttää vaan, me tultiin justiin lääkäriltä ja ylihuomenna on sitten leikkaus.

Leikkaus. Sana karmi minua sisintä myöten, mutta yritin hymyillä kannustavasti.
- Sittenhän susta tulee entistä ehompi, kun pääset sieltä pois, yritin tsempata, mutta huomasin ääneni värähtäneen. Osku hengähti syvään ja nyökkäsi.
- Sä voit sitten opettaa mut ratsastamaan. Mä en olekaan vähään aikaan ollutkaan hevosen selässä.
- Totta kai mä opetan, lupasin ja hetken mielijohteesta pyyhkäisin hänen tummia hiuksiaan sivuun. Säikähdin otsan kuumuutta, hän oli kuuma kuin liesi.
- Mitä? Osku kysyi ja terästi katsettaan minuun. Saatoin vain toivoa, etten näyttänyt aivan pakokauhuiselta.
- Sä olet kuuma, henkäisin ja sain Oskun hytkymään naurusta.
- Ai kiitos, hän sanoi ja hymyili hieman.
- Ei kun siis, hämmennyin hetkeksi, mutta ryhdistäydyin samantien. - Sun otsas on ihan tulikuuma!
- Kuuluu varmaan asiaan, Osku totesi.
- Varmaan?
- Veera hei, ei se varmaan ole vakavaa. Mulla on ihan hyvä olla tässä näin, Osku sanoi katsoen minua vilpittömänä suoraan silmiin ja vastahakoisesti uskoin häntä.

Osku sulki hetkeksi silmänsä, ja minä katsoin häntä levottomana. Miksi leikkaus olisi vasta parin päivän päästä? Janne oli sanonut, että hoidot aloitettiin heti, ja se rauhoitti minua. Kai lääkärit tiesivät mitä tekivät, ja tämä oli Oskulle parasta. Vilkaisin seinällä raksuttavaa kelloa ajatuksissani.
- Mitä sä mietit? kysyin ja käännyin katsomaan Oskua. Häntä rupesi hymyilyttämään.
- Että kiva kun sä olet siinä. Pitämässä seuraa. Niinkun kaverina.

En vastannut, en vain osannut. Kun katselin hänen kasvojaan, ajattelin vain, että elämä oli epäreilua. Sairastuminen oli epäreilua.
- Saako sua tulla katsomaan sairaalaan? kysyin suoraan ja silloin Oskun silmät rävähtivät auki.
- Parempi, ettet tule, hän sanoi melko kireästi ja säpsähdin hänen ääntään. Miksi hän ei halunnut minua sairaalaan? - Mä vaan, että... no, siellä kuulemma voi mennä aika huonoon kuntoon, en mä halua, että mut nähdään... semmoisena, Osku sanoi ja tuntui, kuin kylmää vettä olisi kaadettu niskaani. Minua rupesi ahdistamaan, huoli oli aivan liian kova.
- Okei, sanoin ja ojensin taas käteni sekä siirsin taas hänen hiuksiaan otsalta sivuun. - Okei, kuiskasin uudelleen hiljaa.

Tunti kului aivan liian nopeasti, mutta niin se vain meni. Sitä paitsi Osku nukahti pian, ja istuin vain hiljaa hänen sänkynsä reunalla. Astan luokse alas en aikonut mennä, miten saattaisin katsoa Oskun sisarta silmiin, kun hän tuntui vihaavan Jannea ja minuakin? Syytteleminen Oskun sairaudesta oli typerää, mutta ymmärsin Astan huolen ja pelon. Pelkäsin niin paljon itsekin, ettei se voinut olla tottakaan.
- Sua tultiin hakemaan, Astan käskevä ääni sanoi auki riuhtaistulta ovelta ja säpsähdin. Huomasin tytön katsovan veljeään ja sitten minua, ja hänen ilmeensä alkoi rakoilemaan.
- Kiitos, että mä sain tulla, sanoin ja nousin ylös. Asta kohautti olkapäitään.
- Miten vaan, kuului vastaus.

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   31.5.12 15:46:33

hyvä luku :) jatkoaa!

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   31.5.12 16:07:35

"- Okei, sanoin ja ojensin taas käteni sekä siirsin taas hänen hiuksiaan otsalta sivuun. - Okei, kuiskasin uudelleen hiljaa."

Ai että mua rupes tässä niin itkettää:3 Ihana pätkä taas kerran, mä en jaksa oikeasti odottaa huomista!

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   31.5.12 16:31:26

ihanaa tekstiä jälleen! Ja muakin rupes itkettämään tossa kohtaa minkä d_d laitto...

Lähettäjä: miriam 
Päivämäärä:   31.5.12 16:55:41

<3 jatkoa vaan!

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   31.5.12 18:22:09

mä oon alkanu tän sen sairauden myötä jotenki tykkäämään Oskusta enemmän! En tiedä johtuuko se siitä et säälinkö sitä jotenki alitajuisesti vai mitä, mutta tykkään siitä oikeesti paljon enemmän ku tarinan alussa:D

Lähettäjä: .ugfgvhjk 
Päivämäärä:   31.5.12 19:18:08

lisääÄ!! :3

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   1.6.12 11:11:46

jatkoooo :3

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   1.6.12 11:20:29

sitähän tulee, nimittäin änyytee nyt!
=========================================================

Cilla meni hienosti. Iina sai ratsastettua sitä kentällä mihin tahansa ilmansuuntaan halusi ja tamma tanssahteli hänen allaan kuin paraskin kouluratsu. Iina oli sanonut haluavansa treenata sitä syksyä varten, mutta hyppyihin ilma olisi yksinkertaisesti liian kuuma. Olin samaa mieltä. Viki tärräsi ja sättäsi kuin mikäkin ja viskeli kaulaansa. Pari laukkakierrosta kentän ympäri oli meinannut pudottaa minut uupumuksen takia jo satulasta, hiki virtasi pitkin niskaa ja irvistin. Tarvitsisin ehdottoman pitkän suihkun tämän jälkeen.
- Sehän menee hienosti, totesin kateellisena ja Iina hymyili.
- No on tässä ehtinyt treenata sillä aikaa kun sä olet liihottanut ties missä.

En vaivautunut vastaamaan. Janne ei ollut kuin kohottanut kulmiaan kysyvästi, kun Outi oli tuonut minut takaisin Westgårdien pihaan, eikä minua juuri ollut huvittanut puhua hänen kanssaan. Ikävöin häntä ja hänen kosketustaan joka ikinen hetki, mutta tuntui taas, kuin olisimme olleet valovuosien päässä toisistamme. Joinain hetkinä tuntui, ettemme seurustelleet ollenkaan, ja se johtui pelkästään kiireestä. Erikan loukkaannuttua minä sain tehdä töitä jälleen yksin, sillä töitä tekemäänhän minut tänne oli pyydetty, eikä siitä kuulunut valittaa. Valitettavasti olin joka ikinen ilta niin väsynyt, että raahauduin vain nukkumaan ja heräsin pökerryksissä aamuisin tekemään aamutallia. Janne ratsasti, ratsasti ja ratsasti lisää hevosia, välillä lähti autollaan - kavereitaan tapaamaan varmaan - ja tuli kotiin nukkumaan.
- O-ou, Iina katkaisi hiljaisuuden ja häntä rupesi naurattamaan. - Tanttakerho hakee hevosia.
- Alkaako niillä nyt tunti?
- Ei varmaan vielä, mutta kohta.

Neljä naista kipitti laitumille ja sikäli mikäli minä näin, mukaan lähti Bingo, Benkku, Rasse sekä Seri.
- Joku saa harjoitella spagaatteja Rassen selässä, sanoin ja Iina nyökkäsi.
- Se on onneks niin selväpäinen, ettei sen kummempia ongelmia tule kun että takapuoli huutaa halleluujaa tunnin jälkeen.

Nostin Vikillä jälleen laukan ja tamma vastasi apuihin kiltisti. Kuvittelin, minkälaista olisi koulia ratsastuskoulun Maestrosta itselleen oma poni ja oloni muuttui entistä haikeammaksi. Ensin pitäisi ylipuhua Outi, ja mistä sitä tiesi, kuinka kauan Maestro vielä olisi Ilarilla? Ainakin maanantaina se vielä oli ollut omalla paikallaan, mutta lähtölaskenta oli luultavasti jo alkanut.
- Iina hei, aloitin ja hidastin Vikin jälleen käyntiin. Jos olin kuvitellut saavani suloisen tuulenvireen kasvoilleni, olin väärässä. Ilma oli kuumaa ja paikoilleen jämähtänyttä, eivätkä koivunoksat kahisseet lohduttavasti tuulessa.
- No?
- Ostaisitko sä mun kanssa puoliksi hevosen?

Iina tipahti. Todellakin, kirjaimellisesti tipahti. Cilla pysähtyi kuin seinään ja katseli ympärilleen ällistyneenä, kuin ei olisi ollenkaan ymmärtänyt mihin sen omistaja oikein katosi. Reaktio ei ollut toivotunlainen, mutta oli se sentään alku.
- Että mitä? Iina ryömi jaloilleen ja sitten rupesi tyrskimään. - Mä en ole muuten tippunut pitkään aikaan, kiitos tästä!
- Se Maestro, aloitin ja vilkaisin Iinan ilmettä.
- Mitä siitä?
- Mä haluaisin ostaa sen.

Tuli täysin hiljaista, Iina ainoastaan loikkasi kevyesti Cillan selkään ja maiskautti sen pitkin ohjin liikkeelle.
- Oletko sä tosissasi?
- Olen! loukkaannuin jo hieman ja annoin Vikille itsekin vapaat ohjat. Tamma venytti nautinnollisesti kaulaansa ja hidasti askellustaan. - Mä haluan ostaa sen, mä olen miettinyt tätä tosi pitkään.
- Missä sä pitäisit sitä? Iina kysyi epäillen ja siihen en tiennyt vastausta. En todellakaan voisi sanoa tunkevani Maestroa Riihimäelle, mutta toisaalta, mihinkäs muuallekaan? Jos Iina ei innostuisi ideastani, ostaisin hevosen yksin tai Jannen kanssa puoliksi.
- Okei, Iina sanoi hitaasti. - Sun pitää pyytää äidiltä saisitko sä pitää sitä vaikka täällä siihen asti, kunnes löydät sille paikan Helsingistä. Kyllä se varmasti onnistuu.
- Eli sä et haluais olla hevosenomistaja numero kaksi? yritin kysyä vitsaillen, mutta Iina pudisti päätään.
- Ei se hevonen ole mun tyylinen, ei siitä tulis mitään.

Iina oli tavallaan oikeassa. Maestro oli romuluinen ja hankala siinä missä Iinan Cilla siro ja kiltti. Cilla oli Iinan unelmien hevonen, eikä hänellä olisi minkäänlaista toiselle. Tai puolikkaalle.
- Juttele äidin kanssa, Iina sanoi ja liukui alas Cillan selästä. Seurasin esimerkkiä ja vilkaisin tallin suuntaan. Outin johdolla naiset tulivat jo hevosten kanssa kentälle, joten jätimme heille portin auki.

Viki tunki turpaansa taskuihini kun otin siltä varusteita pois. Ei se ilkeä ollut, ehkä hiukan kuriton vain. Outi ei koskaan saanut ylläpitäjää kiinni, eikä siis selvinnyt, miksi Viki palautettiin takaisin Westgårdeille. Silitin ruunikkoa ja se katsoi minuun herasilmillään. Seuraavaksi se tuhahti ja vein sen tavarat oikeille paikoilleen. Minä aioin puhua Outin kanssa Maestrosta, maksoi joku sen kanssani puoliksi tai ei. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Ilari Koivu veisi sen teuraaksi.

Toisin kuin Iinaa, minua ei huvittanut mennä katsomaan aikuisten tuntia, joten harjauksen jälkeen vein Vikin vain ulos ja potkaisin kovettunutta kakkaraa jalallani. Olisipa minulla ollut ajokortti ja auto, niin olisin voinut käydäkin jossain! Jannen tämänhetkinen olinpaikka oli luultavasti kylillä sillä Regina oli pihalla ja hänen autonsa oli poissa. Päätin mennä sisälle lukemaan jotakin hyllystä löytyvää kirjaa ja tylsistymään kuoliaaksi, sillä en mitenkään olisi jaksanut ratsastaa, eikä minulle sopivaa hevosta olisi ollutkaan. Fredi, tikittävä aikapommi ja kokematon, nuori Velvet, jolla ei edes voinut ratsastaa, sekä jalkapuoli Kosima.

Yllätyin, kun Jarno touhusikin keittiössä. Hän kuori perunoita ja ruskisti jauhelihaa.
- Ai moikka! Viittitkö sä hoitaa ton jauhelihan, että mä saan nämä tehtyä?
- Totta kai. Mitä ruokaa sä teet?
- Kun nämä taisivat kyllästtyä grilliruokaan, mä ajattelin kokeilla uusia perunoita ja jauhelihaa. Kai se kelpaa?
- Mä en näe yhtäkään syytä, miksei kelpaisi, hymähdin.

Oli outoa tehdä ruokaa yhdessä Jarnon kanssa. Koska isä oli lähtenyt lätkimään minun ollessani viidentoista, oli minulla valitettavan hyvät muistot omasta isästäni. Yleensä hän oli kyllä ollut töissä ja lämmittänyt eineksiä ruoaksi, koska ei ollut jaksanut kokata, mutta toisaalta hän oli kuskannut minua kisoihin ja palellut aina ratsastustuntini aikana kentänlaidalla. Isä oli ollut aina avoimen kiinnostunut harrastuksestani ja hurrannut onnistumisten sekä lohduttanut epäonnistumisten jälkeen. Toisinaan tuntui, että minä ja isä olimme olleet paljon läheisempiä kuin minä ja äiti olimme koskaan olleet. Mutta se oli ollutta ja mennyttä, ja kun isä oli mitään sanomatta tai kertomatta lähtenyt, olin vannonut, ettei minulla enää ollut isää. Olin jopa kirkunut sen hänen vastaajaansa.
- Täälläpä tuoksuu hyvältä! Jannen ääni julisti ja Jarno vain hymyili.
- Ja sä väitit, etten mä osaa kokata, Jarno sanoi ja osoitti poikaansa kuorimaveitsellä.
- No sen väitteen mä voin kumota vasta, kun oon saanut maistaa, Janne virnuili ja kietoi kätensä ympärilleni ja painoi leukansa päälaelleni.

Tuntui nololta olla niin Jarnon edessä, mutta hän vain hymyili itsekseen, eikä sanonut mitään, mikä olisi saanut poskeni hehkumaan punaisina, ja siitä olin kiitollinen.
- Erikalta muuten terveisiä, se kuolee tylsyyteen, Janne sanoi ja kurkisti uuniin. - Mitä sä paistat täällä?
- Mustikkapiirakkaa, Jarno sanoi ja Jannea rupesi naurattamaan.
- Voiko Erika jo paremmin? kysyin ja tunsin omantunnon pistoksen, kun en ollut käynyt katsomassa häntä.
- Joo, samaan tapaan kuin ennenkin sen suusta putoilee sammakoita, Janne totesi. - Haluaisitko sä käydä katsomassa sitä?
- Heti huomenna, kun mä olen saanut tallin tehtyä? ehdotin.
- Sopii, Janne sanoi ja suukotti minua poskelle.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   1.6.12 13:12:36

jatkoa lisää ja heti!:s

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   1.6.12 13:39:55

<3 jatkoaa <3

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   1.6.12 17:54:59

jatkoa vaan taas pian, en malta ootella;)

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   1.6.12 18:22:56

hihihi Janne on niin sulonen<3 Ja vihdoin jälleen Erikaa, se on kyllä ollu tässä tarinassa melkonen piristysruiske ku se lakkas olemasta inhottava ja teennäinen, että oon ihan alkanu tykkäämään siitä! :D

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   1.6.12 23:25:38

miten tää oli noin tippunu?

Mut mahtavaa tekstiä ja jatkoo lisää! (: ota tää piilouppina

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.6.12 02:05:26

Mä olen tänään (eikun eilen) lukenut nää kolme viimestä viikkoa ja tää on just semmosta hienoa tarinaa, jonka sais mun mielestä julkasta! Alkuun mua toi Veeran angsti ahdisti, mutta hysä, kun et ruvennut mässäilemään sillä!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   2.6.12 13:04:52

kiitos sennnu! :) Joo, itteenikin melkeen inhotti lukea noita alkupään ensimmäisiä tekstejä, mutta päätin jättää sen angstaamisen sitten (onneksi!) suurimmaksi osaksi pois.
=========================================================

Sairaala oli kalsea ja pelottava ja siellä haisi pahalle. Pidin tiukasti Jannen käsivarresta kiinni ja Iina kulki itse rauhallisuutena toisella puolellani. Hänellä oli pari lehteä joiden välissä oli parane pian-kortti sekä suklaata. Minua puistatti nähdä valkotakkisia lääkäreitä joka puolella ja ovilla olin melkein pakittanut kauhuissani karkuun. Onneksi Janne oli lempeästi, mutta päättäväisesti työntänyt minut sisään, eikä pakenemisesta ollut enää tietoakaan.
- Me tultiin katsomaan Erika Heinoa, Janne sanoi yhdelle naiselle, ja samassa käytävän perukoilta kuului huutoa.
- Mä sanoin, että mulla ei ole nälkä! Erikan kiukkuinen ääni rääkyi ja yhdestä huoneesta läjähti jotain -joka näytti karjalanpiirakalta - suoraan käytävän vastakkaiseen seinään päästäen ällöttävän, läiskähtävän äänen.
- Tuonne, mistä kuuluu huutoa, nainen sanoi tylsistyneenä ja käänsi katseensa takaisin papereihinsa.

Iinaa nauratti, ja kieltämättä tilanne oli huvittava, kun kiukusta punainen hoitaja poimi karjalanpiirakan lattialta ja marssi selkä suorana pois.
- Uskaltaako tonne edes mennä? Janne epäili, mutta työnsi virnistäen oven auki.

Erika makasi sängyllään vasen jalka siistissä kipsissä ja vilkaisi ovelle kyllästyneenä.
- En todellakaan aio pyytää anteeksi... eiku moi!
- Mikä on vointi? Janne kysyi ja Erika irvisti kuin susi.
- Nää yrittää myrkyttää mut. Tää ruoka on kamalaa ja mulla on tylsää.
- Me tuotiin nämä, Iina sanoi ja ojensi suklaalevyn sekä lehdet, joita Erika selasi tylsistyneenä ja löysi kortinkin, joka sai hänet hymyilemään toisella suupielellään.
- Kiitos, hän sanoi ja lysähdin tuolille hänen sänkynsä viereen.
- Koska sä pääset pois? kysyin ja Erika kohautti turhautuneena olkiaan.
- En mä tiedä, varmaan ensi viikolla tai viikonloppuna. Jos mä en siis tuu hulluksi ennen sitä.

Iina heitti jalkansa oman tuolinsa käsinojan ylitse ja rupesi lukemaan toista lehdistä, joka sattui olemaan Villivarsa. Janne oli selvästi pottuillakseen ostanut lehden, mutta se ei Erikaa tuntunut liikuttavan millään lailla.
- Mä kuulin, Erika sanoi yhtäkkiä. - Siitä Oskusta. Tai jostain Koistisen Oskusta ne puhui, eikä täällä taida turhan montaa Osku Koota asua. Saanko mä sellitoverin? hän äkkiä ilahtui.
- Pikemminkin sairaustoverin, te ootte varmaan eri osastoilla, Janne sanoi synkästi ja Erika kohautti olkapäitään.
- Ei siinä mee kauaa kun mä menen ja hilpasen sinne näillä kintuilla moikkaamaan sitä.
- Pyörätuoliralli, Iina mutisi lehtensä takaa.
- Mitä? Erika kysyi.
- Ei mitään.
- Pystytkö sä muka kävelemään? kysyin turhan epäilevään sävyyn ja Erikan vihreät silmät välähtivät.
- Ai että pystynkö? hän kysyi halveksivasti tuhahtaen, aivan kuin olisin päästänyt jotain täysin sopimatonta suustani. - Kattokaapa tätä!

Erika pyöri hetken kuin selällään makaava, koivillaan huitova kilpikonna, mutta pääsi pian istumaan ja irvisteli hetken, ennenkuin nousi voitonriemuisesti pystyyn oikeaan jalkaansa tukeutuen. Sekin taisi olla liikaa, sillä hänen kasvonsa kalpenivat ja hän lysähti takaisin istumaan. Pahaksi onneksi kaksi hoitajaa astui ovesta sisään ja he olivat heti Erikan kimpussa kuin herhiläiset.
- Miten monta kertaa meidän pitää sanoa sulle, että sä et voi nousta pystyyn, kun on liian aikaista! toinen kimitti hermostuneena ja laski Erikan takaisin selälleen kuin tämä olisi särkynyt liian kovakouraisesta kohtelusta. Toinen katsoi meitä ja hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki Iinan ilmassa heiluvat jalat.
- Vierailuaika päättyy nyt, hän huokaisi ja siirryimme kaikki kolme vähin äänin ulos.

Jannen ajaessa ajattelin jälleen Maestroa. Aioin iskeä sisaruksista heikompaan, nyt, kun oli tilaisuus.
- Janne, ootko sä ajatellut toista hevosta? kysyin kiltisti kuin enkeli ja Iina vilkaisi minua pelkääjänpaikalta epäuskoisena. Oi kyllä, et kuullut väärin mitä minä juuri äsken sanoin, viestin hänelle katseellani ja Iina tuhahti itsekseen.
- Sä meinaat sitä Maestroa, Janne sanoi ja toiveikkuus kohosi minussa kohisten.
- Jep. Jos me ostettaisiin se puoliksi.

Janne ei meinannut ajaa ojaan, ei revennyt nauramaan tai itkemään, nyökytteli vain jonkun radiosta tulevan poppibiisin tahdissa, ennenkuin vastasi.
- Mehän voidaan mennä katsomaan sitä nyt, hän totesi ja Iinan suu loksahti auki.
- Ootko sä tosissas? Tai te, hän kysyi ällistyneenä.
- Etkö sä halua tulla mukaan? Janne kysyi viattomana, eikä vastannut kysymykseen muuten kuin viheltelemällä.
- Haluan tulla!
- Ole hiljaa sitten.

Janne pysäytti ja nousimme kaikki ulos autosta. Hyppelin melkein jännittyneenä ja Janne naureskeli itsekseen. Iinakin näytti paljon suopeammalta ja tarttui minua käsikynkästä tiukasti, kun astuimme talliin ja saimme jälleen kiukkuisia katseita, mihin suuntaan sitten halusimmekaan katsoa.
- Se on täällä, sanoin ja hinasin molemmat tutulle karsinalle. Poni luimisti heti ensitöikseen ja kalautteli hampaitaan yhteen, ja Janne katseli sitä ihmeissään.
- En mä sitä sun kertomas mukaan ihan tämmöseks sitä kuvitellut, hän sanoi hitusen vaikeana. Purin huulta ja katselin pää kallellaan ponia. Kukaan ei ollut viitsinyt varmaan harjata sitä pitkään aikaan ja se katseli meitä korvat äksysti luimussa, seisoen kuin tinasotilas ja minun kävi sitä niin sääliksi, että ihan itketti.
- Täällähän on tuttuja!

Ilari Koivu vilkuili meitä kulmiensa alta varsin hyväntahtoisesti ja Janne hymyili hieman hämillään.
- Ei ole totta, itse Westgårdin lapset! Ilari päivitteli. - Mihinkäs kaunis Jasmin on jäänyt?
- Helsinkiin, Janne sanoi kamalan vaikeana ja mulkoili pälyillen Topin isää. Ilari mutisi jotakin epäselvää ja katsoi sitten minua.
- Taidat olla kiinnostunut Maestrosta, hän sanoi ja iski silmää. - En yhtään ihmettele, se on hieno poni.
- Ei mulla ole vaan paikkaa sille, totesin ja kuulostin nyt varsin kiinnostuneelta ostajalta, ainakin Ilarin silmät rupesivat tuikkimaan.
- Eikö Outi ottaisi tuota talliinsa? hän kysyi ja vilkaisin Jannea sekä Iinaa nopeasti.
- Sitä täytyy kysyä äidiltä, Iina sanoi hitusen vaikeana. - Ja mä en tiedä... kun Veera muuttaa Helsinkiin takaisin elokuussa.
- Hmmm, Ilari totesi ja katsoi minua. - Minulla on kyllä yksi tuttu Helsingissä, joka saattaisi majoittaa yhden hevosen lisää itselleen, varsinkin jos minä sitä henkilökohtaisesti itse pyydän.

Sydämeni hypähti ilosta ja hymyilin Ilarille kohteliaasti. Jos mies tosiaan tekisi niinkuin ehdotti, voisin ostaakin Maestron. Outilta tallipaikan pyytäminen alle kuukaudeksi ei olisi ongelma.
- Jos mä juttelen Outin kanssa ja soitan sulle? ehdotin ja Ilari ojensi kätensä kätelläkseen.
- Sovittu! Soittelehan, nuori neiti, hän hymähti ja tunsin itseni niin iloiseksi, että olisin voinut heittää kärrynpyöriä pelkästään sen vuoksi, että hoitajatytöt olisivat saaneet lisää mulkoilemisen aihetta.

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   2.6.12 14:54:12

jeeeeeeeeeeee Veera varmasti saa Maestron itelleen, jesjesjes:D:D

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   2.6.12 14:58:57

Sennnun vinkistä mäkin tänne eksyin, ja oon työpäivän rattona lueskellut alusta tähän asti. Hyvää settiä :)

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   2.6.12 15:19:45

Samoin kuin des, Sennnun tarinasta bongasin linkin ja lukaisin tänään läpi. Toimivaa tekstiä :)

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   2.6.12 15:38:43

Mä olen muuten lukenut Sennnun tarinoita joskus vuonna keppi ja kivi, muistaakseni kommentoinutkin joskus, tosin sillon varmaan eri nimimerkillä, en yhtään muista. Huippulaatuista tekstiä myös ne, niinkuin tämäkin:)

Ja niin, mä arvasin, että Erikapätkä saa mut naurahtelemaan:D Ihan mahtavaa, kyllä se taitaakin viedä kevyesti kaikki muut hahmot ja on vain yksinkertaisesti paras! Sun on siru pakko kirjottaa joskus tarinaa Erikan näkökulmasta, eikö?

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   2.6.12 19:58:55

mahtava pätkä taas! Ja Erika sai mutkin täällä päässä ainakin hymähtelemään, on se kyllä oikeastaan ihan huippu näistä hahmoista:D

Lähettäjä: .ugfgvhjk 
Päivämäärä:   2.6.12 20:35:22

LISÄ*Ä!!?!?!?!

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   3.6.12 08:53:39

hyvä Erika! :DD

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   3.6.12 12:44:50

Kiitos whisky. sekä des! :)
=========================================================

Perjantaina satoi. Ja kun sanoin, että satoi, tarkoitin, että satoi oikein kunnolla, kaatamalla. Istuin tallissa Kosiman karsinassa ja kuuntelin sateen ropinaa ja tuulen ulinaa silmät kiinni. Osku oli viety tänään leikattavaksi, Janne oli eilen illalla muistuttanut siitä hiukan vaisuna ja olin samantien tarrautunut hänen syliinsä kuin pieni apina, melkein kauhusta jäykkänä. Janne oli silitellyt selkääni ja luvannut, että kaikki menisi hyvin ja minä olin uskonut häntä. Jannen rinnasta kuuluva sydämen rauhoittava ääni oli rentouttanut minut lopulta.

Nousin ylös ja venyttelin. Mahassani velloi epämiellyttävän levoton tunne, mutta uskoin lääkäreihin ja heidän ammattitaitoonsa, ja Osku tulisi vielä entistä ehompaan kuntoon.
- Täällähän sä oletkin, Outi kurkkasi karsinaan ja ojensi satulasaippuaa sekä pesusientä. Näytin kieltä ja sain naisen hymyilemään.
- Mikään ei ole mukavampaa kuin varusteiden pesu sadepäivänä, Outi väitti.
- Vannomatta paras, tuumin ja otin Outin tarjoamat välineet vastaan.

Istuimme molemmat satulahuoneen penkeillä ja kuurasimme suitsia uuteen uskoon nopeaa vauhtia. Meinasin yökätä kun raaputin älyttömästi likaa ja páskaa Reginan suitsista, luultavasti Jannea ei ainakaan hirvittävästi kiinnostanut varusteiden peseminen. Onneksi tämä olisi viimeinen, sitten varusteet kiiltäisivät kauniin puhtaina ja odottaisivat innokkaina siistissä järjestyksessä sotkua ja kuraa.
- Outi, aloitin ja keräsin rohkeutta kysyäkseni sen kysymyksen, joka oli rassannut minua Ilarin kanssa puhumisesta lähtien.
- Hmm? Outi mutisi hajamielisenä.
- Mä oon ajatellut ostaa hevosen ja mietin, että saisinko mä pitää sitä täällä siihen asti, kunnes lähen Helsinkiin ja hommaan sille sieltä tallipaikan?

Pidätin hengitystäni. Tänään vielä soittaisin Ilarille sekä äidille, jos tämä vain onnistuisi niinkuin toivoin sen onnistuvan.
- Minkä hevosen sinä ajattelit ostaa? Outi kysyi kiinnostuneena. Ainakaan hän ei tyrmännyt ehdotustani kokonaan, vaan halusi jopa kuulla lisää! Ahdistus karisi harteiltani ja ryhdistäydyin enemmän.
- Ilari Koivun Maestron.
- Ihanko totta? Outin ääni muuttui viileämmäksi.
- Mä olen miettinyt tätä itsekin pitkään, ja mä haluan ostaa sen. Ne on mun omia rahoja ja mä olen ajatellut kaiken valmiiksi, sanoin. - Äidillä ei ole varmasti mitään sitä vastaan, nehän on mun omalla työllä ansaittuja rahoja.
- Jos Leena antaa sinun käyttää rahasi siihen hevoseen, niin minä lupaan, että se saa asua täällä meillä siihen asti, kunnes sinä viet sen Helsinkiin.
- Oikeasti? hihkaisin ja mieleni teki kapsahtaa hänen kaulaansa. Olin helpottunut ja iloinen ja Outi nyökkäsi.
- Miksikäs ei? Kunhan vain Leena suostuu tuohon ideaan, niin minä en ainakaan näe siinä mitään ongelmaa.
- Sä olet kyllä huippu! julistin ja Outia alkoi naurattaa.

Sanomattakin oli selvää, että olin onnellinen. Äiti saattaisi huutaa päänsä punaiseksi, mutta toisaalta, mitä väliä? Elämä hevosen kanssa onnistuisi kyllä kotonakin, vaikkei tämä olisikaan takapihalla. Minä tiesin mitä olin tekemässä, eikä kukaan enää saisi millään mieltäni muuttumaan.
- Mikäs sua naurattaa? Iina kysyi kun tanssahtelin sisälle. Pysähdyin katsomaan häntä ja syöksyin halaamaan häntä kädet ojossa.
- Kaikki! hihkaisin ja Iina hyppäsi kevyesti pois tieltä.
- Sä olet ihan märkä, hän nyrpisti nenäänsä ja tajusin tippuvani vettä lattialle.
- Sori, hihkaisin ja juoksin yläkertaan kiskomaan märkiä vaatteita pois.

Törmäsin Janneen ja loikkasin halaamaan häntä. Hän näytti juuri heränneen ja haukotteli leveästi.
- Mä soitan Ilarille, hihkaisin ja hän katsoi minua pöllämystyneenä.
- Kuka on Ilari?
- Topin isä. Mä ostan siltä hevosen! hihkaisin ja Janne taisi herätä vihdoin eloon tähän päivään.
- Sehän on hieno uutinen, hän sanoi hiukan epävarmasti ja läimäytin häntä käsivarteen.
- Totta kai se on! Se ei joudu nyt teuraaksikaan, totesin painokkaasti ja livahdin, ennenkuin Janne ehtisi sanoa siihen juuta tai jaata enempää. Hänen kanssaan voisin keskustella tästä myöhemminkin.

Hetkeksi pysähdyin miettimään, mitä sanoisin äidille. Pyörittelin puhelinta kädessäni ja olin valmis pitämään sitä vähintään metrin päässä korvastani, jos äiti rupeaisi räyhäämään tai syyttelemään minua ajattelemattomuudesta. Toisaalta Maestroon ei menisi senttiäkään äidin rahoista, siitä aioin pitää huolen, joten ei hänellä pitäisi olla mitään huutamistakaan. Täyttäisin sentään kahdeksantoista syksyn lopulla, mutta silloin Maestro olisi jo makkaraa, ja sitä ajatusta en vain pystynyt hyväksymään. Tuntui edelleen, että Rockyn suhteen olin luovuttanut liian helposti, ja entä nyt?
- Leena, äiti vastasi heti parin pirahduksen jälkeen ja nielaisin.
- Mäaionostaahevosen.
- Mitä? Veera, toista uudestaan, mä en kyllä ymmärtänyt sanaakaan, äiti sanoi ymmällään ja huokaisin.
- Mä aion ostaa hevosen.
- Teet mitä?!

Sain käyttää kaiken kärsivällisyyteni ja paljon enemmänkin siitä, kun perustelin harkitusti ja hitaasti, miksi olin päättänyt niin. Äiti oli järkyttynyt, mutta sitten hän suuttui.
- Miten sinä... ei herran jumala, millä rahalla?
- Kesätyörahalla. Ja mä menen sitten töihin kotonakin.
- Sulla on viimeinen vuosi lukiota menossa ja ensi keväänä sä valmistut! Ja kirjotukset! Et sä saa mahdutettua hevosta millään kompromisseilla hevosta sun elämään! Et mitenkään vaan voi!
- Mä olen suunnitellut kaiken valmiiksi, ja kyllä mä vaan voin.
- Tee mitä teet, mutta sä pilaat vaan oman koulusi ton takia.
- Mä vannon, etten mä pilaa. Luota nyt vaan muhun, mä tiedän mitä mä teen.
- No osta sitten, äiti sanoi raivosta kireällä äänellä. - Kunhan mun ei tarvitse nähdä tai kuullakaan siitä, niin minulle on aivan sama mihin sinä rahasi käytät.
- Luota vaan muhun, totesin rauhallisesti ja huomasin tuskan hien valuvan otsaani pitkin. Toisaalta se oli käynyt kivuttomammin kuin olin luullut sen käyvän.

Ilari Koivu myhäili minulle puhelimessa siihen malliin, että saatoin hänen nähdä omin silmin hieromassa käsiään yhteen rahan kuva silmissään oman toimistonsa pöydän ääressä. Mielikuva inhotti, mutta olin kohtelias ja sovin, että Maestro olisi haettu sunnuntaihin mennessä Vanajan ratsastuskoululta ja kauppakirja allekirjoitettu sekä rahat lyöty tiskiin.
- Minä pidän sitä varattuna, Ilari lupasi. - Nähdään pian.

Puhelun loputtua olin iloinen ja tyytyväinen. Vihdoinkin kaikki rupesi menemään paljon paremmin, eikä huomisesta toistaiseksi ollut minkäänlaista pelkoa. Seuraava päivä sai minun puolestani tulla jos oli tullakseen.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   3.6.12 14:10:09

jatkoa! :)

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   3.6.12 14:55:59

jatkoaa! :)

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   3.6.12 16:33:15

JESJESJESJES<3 :_D tahtooo lisäää:3

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   3.6.12 19:24:37

Ihanaa! Mä arvasin et Veera ostaa Maestron:D

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   3.6.12 21:14:31

joku mutka tässä ny vielä ehtii tapahtua, kun se sanoi pitävänsä sitä vaan varattuna..

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   3.6.12 23:40:06

Kävin sen Diktaattori-leffan kattomassa, ei oikeen tommonen huumori uppoo mut oli se sitte tavallaan hauska :'D

Ihana kun sai koneen auki niin pääsi taas lukemaan, oon nii ilonen ku se ostaa ton ponin että jiii:3

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   4.6.12 00:20:16

mäkin kävin muutama päivä sitten diktaattorin katomassa, naurettua tuli, vaikkei yleensä tuollanen huumori naurata. Kannattaa käyä, on se ainakin erillainen!

Ja hei edelleen hirmuhyvä tarina ja tosi kiva kun veera ostaa/osti maestron, oonkin jo odotellut ;)

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   4.6.12 04:02:35

no voihan perse.. sennnun vinkistä minäkin tänne tulin ja nyt mun pitää alkaa odotella jatkoa tähänkin.

voihan hampaiden kiristys sentään :o)

mä niin rakastan kirjoja kun ne voi lukee kerralla loppuun.. mutta toisaalta nää sais jatkua 4-ever !!!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   4.6.12 13:55:45

Mäkin olen poikaystävän kanssa menossa katsomaan sen diktaattorin, jännityksellä sitten saa odottaa että millanen leffailta on tulossa! :D

ankka, kiva kuulla!:D Mäkin olen lukemassa täällä paria tarinaa ja kyllä saa nimenomaan vähintäänkin hampaita kiristellä jatkoa odotellessa ja jännittää että mitä seuraavaksi tapahtuu!
=========================================================

Leiriläisten nimet olivat Silja, Saimi, Ilma ja Anu. Jokainen heistä oli päälle neljänkymmenen, mutta Iina sanoi seniorileirillä käyneen myös vain hieman päälle kaksikymppisiäkin. Tänä vuonna tilanne oli nyt tämä.
- Onko teillä mitään hevosta myynnissä? oli Saimi kysynyt Outilta, se pelottavimman oloinen nainen ja olin kuunnellut kiinnostuneena vastausta.
- Ei ole, Outi sanoi hieman ärsyyntyneenä ja veikkasin, ettei Saimi ollut ainoa, joka oli kysymyksen Outille esittänyt.

Iina oli ruvennut ratsastamaan tosissaan. Hän heräsi aikaisin, luultavammin kahdeksan pintaan ja meni ratsastamaan Cillaa. Hän ei ratsastanut pelkästään sillä, vaan otti Bingon ja hyppäsi sillä korkeita esteitä ja väänsi kouluratsastusta maneesissa, sillä ulkona satoi vettä edelleen kuin kannusta kaataen. Iinasta oli selvästi tullut kunnianhimoinen ratsastaja ja olin jopa etsiskellyt hänen kanssaan tietokoneelta kilpailuja syksylle.

Syksy, niin. Elokuu ei olisi kuin parin päivän päässä heinäkuusta ja tulisi minun aikani lähteä takaisin Helsinkiin. Tietenkin se tuntui haikealta, enkä osannut kysyä Jannelta, että mitä sitten kun lähtisin.
- Tuutko sä? Jannen ääni havahdutti minut samassa sohvalta. Olimme kaikki katsomassa leiriläisiä ja Outia lukuunottamatta Serranon perheen uusintoja, jotka olivat Iinan lemppareita ja niistä oli muodostumassa kovaa kyytiä myös minun lempisarjani.
- Mihin?
- Hakemaan Maestroa? Jannen kysyi huvittuneena ja pomppasin ylös.
- Lähtisitkö sä ihan oikeasti viemään?
- Ei mulla ole parempaakaan tekemistä nyt. Lähdetkö?
- Totta kai mä lähden!

Työnsin laukkuuni Outin kanssa edellisenä iltana laaditun kauppakirjan ja täytetyn omistajanvaihdosilmoituksen ja syöksyin jo ulos, missä Janne odotti.
- Sä kiinnitit traikunkin?
- Miksi mä aistin ihmettelevän sävyn sun puheissa? Janne vitsaili ja kiersin auton toiselle puolelle ja nousin varpailleni suutelemaan häntä.
- En mä vaan yhtään ymmärrä, mutisin ja Janne virnisti.

Sade tykitti peltikattoa ja tuulilasia ja Janne vihelteli epävireisesti.
- Saa nähdä, meneekö se tonne traileriin vai ei, hän puheli.
- Kyllä se menee, sanoin luottavaisena.
- Katotaan, Janne sanoi huvittuneena ja samassa hänen puhelimensa alkoi soida. Hieman ärtyneenä hän vilkaisi soittajaa ja löi puhelimen korvalleen.
- Niin? hän murahti ja kuulin jonkun selittävän kovaa kyytiä hätäisenä jotain hänen korvaansa. Minulle tuli jotenkin ahdistunut olo siitä, mutta en saattanut muuta kuin istua pelkääjänpaikalla ja odottaa.
- Voi víttu! Janne kirosi samassa ja jarrutti. Nyt minä säikähdin todenteolla.
- Mitä? Mitä nyt? kysyin.
- Osku, Janne murisi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. - Se on mennyt paljon pahempaan kuntoon. Me mennään sinne nyt, Iina soitti äsken.

Janne ajoi huoltoaseman pihaan ja käänsi auton siellä. Minua oksetti, enkä osannut sanoa mitään.
- Hélvetin hélvetin hélvetin pérkele, Janne murisi raivoissaan, enkä uskaltanut pihahtaakaan, ettei hän räjähtäisi kokonaan. En edes tiennyt, mistä hän oli noin vihainen. Vai hädissään? Kunpa olisin osannut lukea hänen ajatuksiaan.
- Sä saat mennä tonne, Janne sanoi, kun pysäytti ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua sairaalan pihaan. Olisin halunnut sanoa, etten menisi minnekään ilman häntä, mutta hän näytti niin kummalliselta, että ymmärsin paremmaksi vain totella ja luikahdin autosta ulos. Päässäni humisi siihen malliin, etten uskonut pääseväni sairaalan aulaa pidemmälle, luultavasti pyörtyisin sinne tai viimeistään Oskun huoneen ovelle.

En ollut sentään niin heikko. En edes muistanut pakokauhua vastaanottovirkailijoihin tai muutenkaan, pyysin vain, että saisin nähdä Osku Koistisen ja pystyin olemaan luultavasti niin asiallisen oloinen, että he lähettivät minut eteenpäin. Itkevän ja tyrskivän, punasilmäisen tytön he luultavasti olisivat käännyttäneet takaisin, sellaista ei potilaiden tarvitsisi nähdä, varsinkin kun näillä oli selvästi asiat huonommin kuin vierailijoilla.

Oskun huone löytyi helposti, hän makasi siellä yksin, mutta huoneessa oli kolme muutakin sänkyä, joissa oli luultavasti myös nukuttu. Purin huultani ja astuin pari askelta eteenpäin, ja Osku luultavasti kuuli tuloni, sillä hän vaivalloisesti käänsi päätään tyynyllä ja hetkessä olin hänen sänkynsä luona.
- Sä tulit, Osku sanoi ja ääni oli syyttävä.
- En mä voinut olla tulematta, puolustauduin. - Jannekin on täällä, se käänsi auton ympäri heti, kun me saatiin tietää sun voinnista.

Osku hengähti syvään ja käänsi katseensa pois. Posket olivat lommoilla ja poskiluut paistoivat melkein kasvoista lävitse. Hän oli kuin elävä ja hengittävä luuranko, niin laiha hän oli. Hänen ranteensa olisi luultavasti paukahtanut katki, jos siitä olisi tarttunut kovemmin kiinni. Hän näytti niin puolustuskyvyttömältä ja väsyneeltä, että itketti. Arastelin katsoa häntä, mutta en kuitenkaan voinut olla katsomatta. Hän hengitti syvään ja vaivalloisesti, mutta niin kauan kun hän hengittäisi, olisin onnellinen.

- Onko kaikki hyvin? kysyin ja laskin kämmeneni Oskun poskelle. Se oli kuuma kuin hella. Hän yritti hymyillä, muttei jaksanut ja värähti kosketustani - luultavasti kylmästä, en edes tiennyt kuinka paljon kuumetta hänellä oli vai oliko sitä edes. Minun teki pahaa katsella häntä, mutten uskaltanut itkeä, sillä enhän minä kamppaillut hengestäni.
- On, Osku kähisi ja yritti selvästi vakuuttaa minut hyvästä olostaan, hän jopa sai puserrettua vaivalloisen hymyn huulilleen. Alahuuleni rupesi väpättämään, mutta omapa oli vikani, kun olin tullut tietämättä, että hän oli noinkin huonossa kunnossa.
- Et kai sä itke? Osku kysyi ja pudistin päätäni kiivaasti, mutta sitten ensimmäinen suolainen tippa tippui Oskun kämmenelle. - Älä, hän sanoi, ja se oli enemmän käsky kuin pyyntö. - Ei tässä ole mitään itkettävää.
- Mä en tykkää... mä en oo hyvä tämmösissä. Täähän on ihan kuin jostain huonosta elokuvasta, sanoin onnettomana ja Osku hymähti.
- Täähän oli sitten hyvä, tämä elokuva. Lopputekstien aika ei vaan ole vielä, vai mitä luulet?

Oskun oli pakko pistää silmät kiinni, hoidot ja lääkkeet veivät hänen voimiaan, mutta kai hän pystyisi syövän voittamaan, eikö? Minusta tuntui, että oksentaisin pian, mutta päätin pitää itseni lujana, sillä enhän minä ollut loppujen lopuksi se, joka joutui käymään kaiken tämän läpi.

Olin istunut kauhusta jäykkänä autossa rukoillen, että kasvain olisi saatu leikattua viimeistä juurta myöten pois. Sen paikka oli huolestuttavan lähellä sydäntä, mutta ei sellaista saanut ajatella. Osku itse oli kieltänyt.
- Olenkohan mä itse siinä leffassa ohjaajana? Osku tuntui miettivän asiaa tosissaan pitäen silmänsä edellen suljettuina ja epäilin unilääkkeiden vaikuttavan hänen puheisiinsa vahvasti.
- Luultavasti, mutisin ja pyyhkäisin tumman hiussuortuvan hänen kuumalta otsaltaan pois.
- Jonkun muun on sitten pakko olla käsikirjottaja, koska en mä olisi uskonut, että mä tapaisin sut... Se käsikirjoittaja oli tarpeeksi fiksu lisäämään sut mun elokuvaan.
- Shh, kuiskasin ja minua rupesi jälleen itkettämään. Otin varovaisesti vasemman, terveen käden omaan käteeni ja puristin sitä hieman.
- Mä olen ihan tosissani, mä en ois uskonut että sunkaltainen ihminen...
- Osku oikeesti, mua alkaa itkettää ja sä olet väsynyt, mutisin ja Oskun harmaat silmät katsoivat minuun pitkään. Sitten hän vilkaisi huoneensa ovelle ja takaisin minuun, sekä kysyi:
- Oletko sä lähdössä?

Kysymys sai minut säpsähtämään. Päivä jatkui sateisena, ja tuntui, että joku yksinäinen, harmaa pilvi olisi revennyt satamaan ja se olisi tulvinut kylmää kesäsadetta niskaani. Kesäloma oli aivan pian ohi, ja niin olisi tämänpäiväinen vierailuaikanikin, sen huomasin ovella seisovasta hoitajasta, joka naputti kengänkärjellään lattiaa odottavan oloisena.
- Sun hoitajat tulee tarkistamaan sut. Mun täytyy.
- Tuutko sä takaisin?
- Mä käyn vaihtamassa vaatetta ja tulen, lupasin ja Oskun kämmen värähti hiukan, aivan kuin hän olisi yrittänyt puristaa omaa kättäni tiukasti.
- Mä odotan täällä, hän yritti hymyillä, mutta se oli vain kalpea häivähdys entisen Oskun iloisesta hymystä.

Janne odotti aulassa, hänen silmänsä olivat tummat ja hän näytti riutuneelta.
- No? hän murahti ja avasin ensin suuni sekä yritin pitää itseni rauhallisena, mutten voinut mitään vaan pillahdin itkuun.
- Mä en kestä jos se kuolee, nyyhkin ja Janne haali minut kainaloonsa ja likisti itseään vasten tiiviisti sekä lähti taluttamaan minua ulos ripeää vauhtia.
- Osku on taistelijaluonne, vahva kuin härkä. Ei Osku kuole, Janne vakuutti tietämättään, että oli muistuttanut minua Oskun ja minun tapaamiskerrasta rannalla, jälleen horoskooppikeskustelusta. Suorastaan tärisin kun Janne työnsi minut autoon ja lähti ajamaan kohti kotia.

Iina ryntäsi halaamaan minua ja halasin häntä takaisin lohduttomana. Janne ei puhunut juuri mitään, harppoi vain tupaan meihin katsomattakaan.
- Sun pitää puhua sille vielä, Iina mutisi, ja tiesin hänen olevan oikeassa. Uskoin Jannen ymmärtävän, kun sanoin minun välittävän hänestä. Mutta jäikö se sitten siihen? Sitä olisi epäreilua sanoa nyt, mutta en tiennyt mitä muutakaan minä voisin sanoa, joka lohduttaisi häntä? Ajan kanssa keksisin sen varmasti, mutta nyt en pystynyt ajattelemaan mitään järkevästi.
- Lapsikulta, Outi huokaisi ja heitti villaisen viltin olkapäilleni. - Haluaisitko sä teetä?
- Kiitos, mutisin ja Jarno meni mitään sanomatta keittiöön. Huomasin Jannen kyhjöttävän kauempana tuolilla, mutta hän ei katsonut pistävästi minuun, vaan ulos mietteliäänä.
- Auringonpaistetta luvassa, ainakin aurinko pilkistää tuolta, hän tiedotti. - Tulee vähän valoa tännekin, mä en kohta muistakaan milloin mä olen nähnyt auringon viimesen kerran.
- Kiva, tokaisin sarkastisesti, mutta Janne ei edes kääntänyt katsettaan minuun vaan katseli tuulessa heiluvia puita. Kai sama näky oli tällä hetkellä ainoa, joka jotenkin piti minut tällä hetkellä järjissäni.

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   4.6.12 14:34:27

en mä tiedä mitä sanoa... äh:/ mahtava pätkä mut sanattomaks tää vaan jätti!

Lähettäjä: tito_man ek. 
Päivämäärä:   4.6.12 15:03:19

ei osku saa kuolla ;__;

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   4.6.12 15:32:05

ei se saa kuolla :/

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   4.6.12 15:59:08

joo ei kyllä saakaan kuolla, mutta perkuleenperkule sillähän on tunteita Veeraa kohtaan... jännäks taitaa mennä, ja täähän varmaan loppuu pian kun kesäloma loppuu? hnnggghh eiii:(

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   4.6.12 22:00:18

no mä olen realisti ja sanon että osku kuolee.

mitähän Veera mahto tarkottaa tolla että "välittää, mutta jääkö se siihen".

Mä en ihan ymmärrä sitäkään että Veera tapas oskun vaan muutaman kerran ja nyt on ihan rikki sen takia.

Joko Veeralla on isoja tunteita oskua kohtaan (outoa kun tavannut alle 10 kertaa) tai sitten sillä on neuroosi kuolemisesta ihan muuten vaan.

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   4.6.12 22:38:41

hmm.

Joko se on jonkinkaltaista empatiaa, mitä Veera Oskua kohtaan tuntee tai sitten todellakin on jotain isompia tunteita pelissä. Mä ainakin seurailen tässä mielenkiinnolla, että mitä tulee tapahtumaan ja toivon kyllä, ettei toi Osku ole kuolemassa, vaikka onhan syöpä sinänsä ikävä tauti...

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   4.6.12 22:51:24

mielenkiintoisia kommentteja!

HOXHOX! Tässä tulee nyt huomisen pätkä myös, sillä mulle tuli koko päivän kestävän meno, enkä siis huomenna kerkiä postaamaan:) Nauttikaas, me nähdään taas ylihuomenna!
=========================================================

Aurinko rupesi näyttelemään lohduttavia säteitään, se oli totta. Minä olin melko vaitonaisena siivonnut oman huoneeni, naiset nimittäin olivat lähteneet eilen. Olin silti halunnut nukkua Iinan huoneessa ja Iina olikin läsnäolollaan lohduttanut minua enemmän kuin millään sanoilla. Aamuun mennessä olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja lähettänyt ajatuksissani paljon voimia sairaalan suuntaan Oskulle, mutta en uskaltanut eilisen jälkeen vain mennä sinne.

Maestro pitäisi hakea tänään pois. Tunsin itseni väsyneeksi, kun harpoin portaat alas, mutta jaksoin silti hymyillä aamupalaa syöville Westgårdeille. Istuin Jannen viereen niinkuin ennenkin, mutta hän tuntui etäiseltä ja se ahdisti minua.
- Sinä saat minulta kyydin ratsastuskoululle, Jarno sanoi ja hymyilin hänelle vain kiitollisena.
- Mahtavaa.
- Käydään hakemassa Erika ensin pois sairaalalta, minä sovin hänen isänsä kanssa että hän tulee töidensä jälkeen hakemaan tyttärensä kotiin, kun Erika ei voi itse ajaa autoa.
- Se sopii, sanoin ja vastaanotin Iinalta valmiiksi voidellun ruisleivän ajatuksissani.

Janne oli selvästi isänsä kaltainen enemmän kuin äitinsä. Jarno oli asiallinen ja tyyni, hänen rauhallisuutensa suorastaan tunsi, kun hän ajoi traileri auton perässä pois pihasta. En juuri puhunut kummempia, rutistin vain laukkua jossa edelleen oli kauppakirja ja omistajanvaihdosilmotus. Jälkimmäinen pitäisi lähettää vielä Hippokselle ja sen jälkeen poni olisi minun. Ajatus oli helpottava ja lohduttava ja tunsin oloni pikkuhiljaa paremmaksi.

- Odotatko sä autossa? Jarno kysyi. - Tuolla saattaa mennä kyllä hetki.
- Kyllä mä voin odottaa, mutisin ja tuijotin sairaalaa. Osku oli siellä myös, hauraana ja uupuneena, ja minä en muka menisi katsomaan häntä? Páskat.
- Tai mä käyn vilkaisemassa Oskua, mutisin ja nousin pelkääjänpaikalta hitaasti.
- Sitä mä vähän arvelinkin. Nähdään aulassa viimeistään kahdeltatoista.
- Okei, sanoin ja vilkaisin nopeasti seinäkelloa. Kaksikymmentä yli yksitoista, aikaa kyllä oli.

Hoitajat selvästi tunnistivat minut eilisestä, ja sain jatkaa matkaa Oskun huoneelle. Avasin varovaisesti oven ja työnnyin sisään. Osku nukkui, ainakaan hän ei reagoinut kun istahdin sängyn vieressä olevalle tuolille. Ainoastaan peiton alta kohoileva rintakehä todisti hänen olevan elossa. En sentään ruvennut niiskuttamaan, vaikka ensin se meinasi käydä lähellä. Osku näytti niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä, että en melkein uskaltanut hengittää, sillä pelkäsin hänen heräävän siihen. Vilkuilin huoneessa ympärilleni. Se ei ollut vitivalkoinen ja ahdistava, vaan vihreä. Olin lukenut joskus jostain, että vihreä oli rauhoittava väri ja joskus pienempänä olimme vierailleet sairaalassa luokkaretkellä, sillä luokkalaiseni isä oli kirurgi. Lasiseinän takaa olimme nähneet yhden leikkaussalin ja muistin senkin seinien olevan vihreät. Kai väite sitten oli totta, mene ja tiedä.

Huoneessa ei ollut edes lehtiä ja huokaisin. Osku ei luultavasti ollut heräämässä vähään aikaan ja kello näytti vasta puolta. Niin julma en jostain syystä viitsinyt olla, että olisin mennyt aulaan odottamaan. Sitä paitsi aula oli valkoinen ja ahdistava, mieluummin istuin vihreiden seinien suojassa kuin siellä.
- Veera? Osku mutisi ja harmaat silmät rävähtivät auki. Melkein säikähdin, mutta keräsin rohkeuden rippeeni, vaikka pelkäsin olleenikin liian kovaääninen ja herättäneeni Oskun.
- Mä tässä joo, sanoin ja tartuin Oskua terveestä kädestä, kun hän sitä ojensi minua kohti kuin pieni, avuton lapsi.
- Mä mietinkin, Osku hengähti ja näytti keräävän voimia siihen mitä sitten aikoikin sanoa seuraavaksi. - Että sä varmaan tulisit.
- Sun tarvii nyt levätä, ymmärrätkö? kysyin ja Oskun väsyneessä katseessa häivähti hymy.
- Mä lepään ja mä paranen. Sä näytät hyvältä.
- Sä..., aloitin ja hymyilin. - Sustakin tulee vielä entistä ehompi.
- Ja sitäkin parempi, Osku haukotteli. - Onko sulla kiire jonnekin?
- Me mennään ostamaan mulle hevosta, tunnustin ja Oskun silmiin syttyi innostunut pilkahdus, mikä sai sydämeni hassusti hypähtämään ja melkein sulamaan.
- Oikeasti? Mä olen todella iloinen sun puolesta!
- Sitten kun sä pääset täältä pois, niin tulet kattomaan sitä, lupasin.
- Se olis mahtavaa, hän totesi asiallisesti ja puristi kättäni hieman.
- Mun pitää varmaan lähteä kohta, sanoin ja vilkaisin kelloa.
- Tuletko sä uudelleen?
- Heti, kun mä saan kyydin, lupasin.

Jouduin odottamaan aulassa vielä hetken, ennenkuin Erika linkkasi kepeillään Jarnon avustuksella aulaan. Hänkin oli laihtunut, mutta näytti terveeltä ja iloiselta.
- Mä kuulin, että me mennään ostamaan hevosta! hän kailotti ja minun oli pakko hymyillä.
- Joo, mutta miten sä voit?
- Paremmin kun saan oikeeta ruokaa, Erika tuhahti. - Mitä me odotetaan, nyt lähetään!

Erika oli ihana piristysruiske, hän ei jalastaan huolimatta antanut vauhtinsa hidastua vaan linkkasi ratsastuskoulunkin pihalla kuin hänellä yhden jalan sijasta olisikin ollut kaksi jalkaa. Melkein hihitin kun hän suorastaan murisi takaisin hoitajatytöille ja yhdelle hän jopa näytti hilpeästi kieltä, kun tämä esitti naureskellen kävelevänsä itse kepeillä.
- Hélvettiin kaikki hiuslakanhajuset lannanlappaajat, Erika mutisi kuuluvalla äänellä ja se sai tyttöjoukon hajaantumaan.
- Henni! hihkaisin ja melkein purskahdin nauruun, sillä tosiaan, Henni itse oli siivoamassa karsinaa ja katsoi meitä yllättyneenä.
- Mä kuulinkin, että sä olet ostamassa Maestron, Henni sanoi karsinasta ja tuli tervehtimään meitä lähempää. Hän katsoi Erikaa ylhäältä alas ja irvisti osaaottavaisen näköisenä.
- Mä kuulin tostakin, hän sanoi ja osoitti Erikan kipsiä, joka näytti aivan liian puhtaalta talliin.
- Juorut kulkee, Erika tuhahti happamasti. - Missä se koni on?
- Ilari varmaan tulee kohta, se hoitaa ne jutut teidän kanssa, Henni sanoi ja siirtyi takaisin karsinaan.

Minä en millään saanut päähäni minkäänlaista yhtälöä, miksi Henni olisi siirtynyt alkeiskurssin jälkeen karsinansiivoajaksi. Minun pitäisi olla Hennin kanssa kahdestaan ja kysyä sitä myöhemmin, nyt en viitsinyt Erikan tai Jarnon, saati sitten miljoonan hevosenhoitajatytön kuullen ruveta utelemaan Henniltä enempää.

Ilari tulikin ja näytti tyytyväiseltä. Hän kätteli meidät jokaisen ja osoitti toimistonsa suuntaan.
- Ei tähän varmaan koko päivää tarvitse uhrata, hän totesi ja istutti meidät tuoleille. Käydään kauppakirja läpi ja allekirjoitukset, niin poni on sinun. Ja sinähän oletkin sillä jo ratsastanutkin.
- Joo, en mä usko että se siitä kerrasta pahemmaksi on mennyt, sanoin ja Ilari nyökkäsi.

Mukaan tuli harjat, loimet, riimunnaru ja riimu, sekä kahdet suitset että satula. Uskoin niiden riittävän pitkälle, vaikka harjat täytyisi putsata luultavasti pariin kertaan. Kun talutin Maestron ulos aurinkoon, se pärisytteli sieraimiaan ja viskeli päätään ylös ja alas. Punaruunikko karva näytti pölyiseltä kesäilmassa, mutta harjaisin sen kiiltäväksi, kunhan pääsisimme Westgårdeille.
- Nyt mennään kotiin, kuiskasin sen suippoon, höristelevään korvaan ja se pärskähteli vastaukseksi niin, että räkä vain lensi.

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   4.6.12 23:01:58

tuli tässä mieleen, että toi kuolemaneuroosi saattais johtuu siitä hevosesta, Rockystä, johon on viitattu aina välillä, kun on tullut menettäminen tms puheeksi. Et siinä vois olla selitys Veeran huolehtivainen käytös Oskua kohtaan.

Hitto kun otan tän ihan tosissani, sun syytäs siru!

Lähettäjä: ´x 
Päivämäärä:   4.6.12 23:37:37

Mä niintykkään tästä tarinasta ja elän sitä ihan mukana :D

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   4.6.12 23:55:49

No jonkinasteinen tunnevamma :oD

ja en mä ilkeä halua olla, kunhan ihmettelen.
tyyppihän on periaatteessa ihan tuntematon Veeralle.

Ihanaahan se olisi jos kaikki ihmiset olis noin sympaattisia... mutta mutta..

ehkä mä olen kyyninen, mutta mun mielestä vaan maailmassa harvemmin noin käy..
Ei Veera noin kiinnostunut ollut ennenkuin sai tietää syövästä.
ja nyt se osti Maestron joka on aika siipirikko sekin.

Veera siis kerää sellaisia ympärilleen.

Hassua kun toisaalta se pelkää niin kovin menettävänsä jotain tärkeetä ja väkisin kerää sellaista elämäänsä mikä särkyy.

Ja tota tehdessään ei ilm. ymmärrä että voi menettää sen yhden asian mikä oikeesti vois kestää (Janne).

ja Jannehan on selkeesti edelleen mustis.

hei täähän on hauskaa, ihan kuin oikeita ihmisiä ruotis :o)

Anyway KIITOS uudesta pätkästä.
Eerika alkaa olla mun mieleen yhä enemmän.

mutta jotenkin tulee mieleen sennnun jessi/hanna kuvio.

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   5.6.12 00:05:42

siistiä kun joku on kiinnostunut analysoimaan mun tekstiä, ihan äärettömän ihanaa, oon innoissani kun joku oikeasti miettii tätä tarinaa:D

(pssst! jessi/hanna-kuviota mun ei ole muuten missään nimessä tarkoitus kopioida omaan tarinaani, joten no worries!)

hyvää yötä, tämä ainakin mönkii nukkumaan:)

Lähettäjä: tiipa 
Päivämäärä:   5.6.12 00:47:14

heeei täähän on kiva, uusi lukija tuli kuvioihin! Alotan nyt alusta lukemaan, mielenkiintoista settiä pari vikaa pätkää:D

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   5.6.12 01:42:58

ylihuomista (tai huomista) odotellessa siis!

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   5.6.12 09:06:30

jatkoaa :)

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   5.6.12 12:25:51

nöf, no kiva että pistit uuden pätkän vaikka tänään ei siis tulekaan...

Henni on ihana hahmo!

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   5.6.12 14:55:38

jatkoajatkoa vaan! :)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   6.6.12 12:52:17

Noniin.
=========================================================

Maestro luimisteli. Se ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta tunsin silti itseni pettyneeksi kun menin talliin. Olin käyttänyt sen harjaamiseen reippaasti yli tunnin ja ainakin se kiilteli kauniisti aamuauringossa. Outi oli illalla tarkistanut ponin sen äksyilystä huolimatta, eikä huomannut siinä mitään vikaa kuin kiukkuisen luonteen ja huonosti harjatun karvapeitteen. Nyt se oli enää vain kiukkuinen.

Maestro sai ulkoilla Fredjan lähdön jälkeisessä pihatossa ja siellä poni viihtyikin. Se vinkaisi ja potkaisi ilmaan kun muita hevosia vietiin viereiselle laitumelle ja pörhisteli itseään, vaikka muita hevosia ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan. Minä tunsin hullua ylpeyttä siitä ja olin hinkannut kuin hullu sen harjoja ja varusteita puhtaiksi edellisenä iltana. Lopputuloksena oli ollut lähes pikimustaa vettä ja Dollar oli kaatanut ämpärin pihalle viipottaessaan päälleni, mutta muuten olin oikein tyytyväinen.

Outi oli tekemässä selvästi isommanpuoleista lounasta, kun sain itseni alas. Olin käynyt ruokkimassa hevoset ja mönkinyt sen jälkeen omaan tuttuun huoneeseeni Dollar jalkopäässä nukkumaan. Selkää särki ja päivä oli ollut pitkä, että parin tunnin lisäunet yöuniin yhdistettyinä eivät olleet pahitteeksi.
- Mikäs sut sai näin kokkaamaan? kysyin ja Outi naurahti.
- Jassu tulee Taiston kanssa käymään ja minä ajattelin vain kokata jotain pientä, vaikka ei tämä luultavasti Taiston pastaa voita.
- Mistä sitä ikinä tietää? Tarvitsetko sä apua?
- En, mene sä vain nauttimaan tosta kesäpäivästä, ei tää ole vielä tuntiin valmista.

Tallissa ei ollut ollenkaan hevosia, sillä ne olin vienyt heti aamusta ulos. En mahtanut itselleni mitään vaan menin katsomaan Maestroa, joka katsoi tarkkaavaisena korvat hörössä minua, kun luikahdin aitojen välistä sen luokse.
- Mitä poika? kysyin ja ojensin kättäni. Maestro ravisti huvittavanoloista harjaansa ja tuli kuin tulikin katsomaan, mitä minulla oli sille tarjota. Se tökki tarkkaavaisena taskut turvallaan, mutta koska siellä ei ollut mitään mielenkiintoista, se pärskähti närkästyneenä.
- Sä olet kyllä suloinen, totesin ja nostin käteni rapsuttaakseni ponia harjan alta. Maestro ei liikahtanut senttiäkään, vaan antoi sormieni rapsutella sitä hetken. Pian sen turpa venyi venymistään ja sen silmiin nousi ilkikurinen pilke.

Luikahdin jälleen aitojen välistä ja menin keräämään Maestron kuivaneet harjat penkiltä tallin edestä, mihin olin ne jättänyt. Olin myös pessyt vanhan ämpärin, ja pudotin harjat sinne. Kun pääsisin Helsinkiin, olisi uusi yritys Stockmannin hevostarvikeosastolle ehkä tarpeellinen. Tai jonkun muun liikkeen, kunhan se sama ääliö ei olisi siellä töissä.

Huomasin Jannen tulevan tallille päin ja uskalsin hymyillä hänelle. Hän näytti hidastavan vauhtiaan, mutta hymyili takaisin kuitenkin, varmana ja rauhallisena.
- Mites Masi? hän kysyi ja tuhahdin.
- Mikä ihmeen Masi?
- No ei kai sitä Maestroksikaan voi sanoa, hirvee nimi.
- Pitäiskö mun loukkaantua tosta? tiedustelin ja Janne virnisti tutulla hymyllään, ja se hymy lämmitti enemmän kuin mikään muu.
- En mä usko, hän sanoi ja vilkaisi jonnekin metsän suuntaan pieni hajamielinen hymynkare huulillaan.
- Kai sä tiesit Hennistä ja Topista?
- Mitä niistä?
- Hennistä on tullut pesunkestävä hevosnainen ja se on roikkunut Topin kanssa milloin missäkin jo pitkään.
- Eikä se rontti ole kertonut mulle mitään! älähdin. Jannea rupesi naurattamaan ja hän laski kätensä olkapäälleni.
- Eiköhän se ole vielä melko epäselvää, onko ees tulossa toista kesäromanssia vai ei. Mä kyllä veikkaisin, että kyllä on.
- Uskomatonta! minun oli pakko älähtää ja nousin varpailleni antamaan Jannelle suukon. Häntä nauratti ja hän kietoi kätensä ympärilleni.
- Eiköhän mennä sisälle odottamaan, että meidän yksi kuhertelijapari tulee kotiin. Mulla on melkein ollut Taistoa ikävä.
- Eikö muka sitten Jassua?
- Ei sitä tarvitse sanoa ääneen, koska se on ihan ilmiselvää että totta kai on ollut.

Jassu ja Taisto ajoivat pihaan ennenkuin olimme ehtineet edes rappusille, joten pysähdyimme vastaanottamaan tulijat. Samassa talon ovi räpsähti auki ja Dollar syöksyi pihalle haukkumaan ja pyörimään jaloissa. Vaikka se oli pentu, oli se kasvanut jo nyt kokoa ja painoa ja se hyppäsi heti ensimmäisenä Taistoa vasten.
- No johan on nyt..., kuulin äreän mutinan ja juoksin nappaamaan Dollaria pannasta kiinni, ennenkuin se ehtisi hyökätä Taiston päälle uudelleen.
- Meillä on ollut niin ikävä! minun oli pakko sanoa ja Jassu tuli halaamaan ensimmäisenä.
- Meilläkin! Ja meillä on uutisia myös, hän sanoi ja iski minulle silmää. Hämmästyin niin, että meinasin päästää kiskovan ja Dollarin irti.
- Mitä uutisia?
- Me kerrotaan heti, kun ollaan päästy sisään ja rauhoituttu. Mä haluan, että kaikki kuulee kerralla.

Minä menin pistämään lautasia pöytään ja annoin Westgårdin perheen tervehtiä toisiaan rauhassa. Hellalla tuoksui jokin herkullinen pata ja se sai vatsani kirjaimellisesti kurisemaan nälästä. Tiedä sitten, mitä ruokaa Outi oli laittanut, mutta se tuoksui älyttömän hyvältä.
- Ai sä pistit astiat! Iinan pää kurkkasi ovenraosta. - Mahtihomma, päästään nopeammin syömään!
- Tuutko sä Iina mun kanssa ratsastamaan tänään? Mä haluaisin kokeilla Maestroa tossa kentällä.
- Toki mä tuun, mutta syödään nyt ensin, Iina sanoi kärsimättömänä.
- En mä aiemmin aikonutkaan mennä.

Tuntui hyvältä, kun pöydän ääressä oli taas paljon porukkaa. Taisto oli ilmeisesti hankkinut piilolinssit ja vaihtanut pukeutumistyyliään, sillä hän näytti aivan erilaiselta kuin aikaisemmin olimme nähneet.
- Mitä ruokaa tää on? Jassu kysyi, kun Outi otti padan pöytään.
- Ratatouillea. Mä en olekaan tehnyt tätä ennen.
- Tuoksu on ainakin mahtava, Taisto totesi, eikä siihen voinut sanoa mitään vastaankaan.

Ruoka oli uskomattoman hyvää, ja mieleni teki pyytää Outilta joitain ohjeita ruoan valmistukseen, jotta voisin tehdä sitä kotona. Toisaalta en koskaan ollut ollut mikään loistokokki, mutta ainahan saattoi opetella uusia asioita, eikö? Jos en muistaisi pyytää reseptiä Outilta, katsoisin sen kaikessa rauhassa kotona netistä. Samaa ruokaahan siitä tulisi kaiken järjen mukaan.
- Meillä on Jasminin kanssa muuten uutinen, Taisto sanoi ja laski haarukan ja veitsen huolellisesti käsistään lautaselle. - Ja me haluttaisiin kertoa nyt, kun kaikki istumme tässä pöydän ääressä pitkästä aikaa koolla.

Taisto näytti melkein herkistyvän, mutta ei sitten ruvennut tirauttelemaan itkua, ja hymyili meille jokaiselle kohteliaasti.
- Niin, tai oikeastaan meillä on kaksi ilmoitusta, joista olemme molemmat kovin onnellisia. Ensinnäkin, ensi kesänä tanssitaan meidän häitä, hän sanoi ja Outi sekä Jarno vilkaisivat toisiaan ja he näyttivät onnellisilta.
- Onneksi olkoon! Outi nauroi. - Tätä me ei osattu odottaa, mutta tietenkin... ihanaa! Minun pieni Jasmin... minä olen niin onnellinen teidän kummankin puolesta! Outi höpötti ja Jarno taputti vaimoaan ikäänkuin rauhoittaen harteille.
- Onneksi olkoon, meidän kaikkien puolesta, hän sanoi varman rauhallisesti ja minun oli pakko puristaa Jannea pöydän alla kädestä.
- Kiitos, Taisto sanoi selvästi helpottuneena, että oli saanut hyvän vastaanoton uutiselleen. - Sitten olisi vielä toinen juttu...
- Joo, Jasmin keskeytti nopeasti. - Nimittäin ennen kesää teistä tulee mummo ja vaari. Meille nimittäin tulee vauva.

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   6.6.12 13:32:54

Hehee, mä tiesin heti että ne saa vauvan kun sanoi että niillä on uutisia;D Ja ihanaa, että taisto on taas mukana ! Olen niin rakastunut siihen...:D

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   6.6.12 14:32:37

mäki tiesin heti et vauvahan sieltä tulee! :D Hihi jeei!

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   6.6.12 15:27:44

Mullekin tuli heti vauva mieleen uutisista! Mutta onhan Veeralla & Jannella myös uutisia (vai oliko jassu ja taisto mukana kun ne kerto seukkaamisestaan?) =)

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   6.6.12 16:08:16

aww vauva <3

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   6.6.12 18:20:25

Hahaha jes, sit syntyy vauva ja tanssitaan vielä häitäkin! :D Tää pätkä sai mut niiiin hyvälle tuulelle, vaikka olin ihan maassa kun sataa ja suunnitella huomiselta peruuntui... kiitos!

Lähettäjä: d_d 
Päivämäärä:   6.6.12 20:27:15

ei saa pudota! tyksin tästä pätkästä muuten hirveesti:D

Lähettäjä: hihihihihi 
Päivämäärä:   6.6.12 22:39:20

vähän enemmä tekstii jannesta ja veerasta pliis :)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   6.6.12 23:38:58

arvasin :D mutta juu, Taistoahan ehti jo tulla ikävä (;

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   7.6.12 13:09:19

Uutiset olivat herkistäneet koko talon. Outi oli niin onnellinen, että oli ruvennut itkemään ja halannut tytärtään tiukasti. Minä olin onnitellut ensin Taistoa ja mies oli vastannut kädenpuristukseen tiukasti ja silmät onnesta säihkyen.
- Onnea teille, Janne oli sanonut Taistolle ja ojentanut virnuillen kättään puristettavaksi. Taisto oli nyökännyt ja rutistanut Jannen kättä.
- Sinustakin tulee nyt sitten eno, hän sanoi haikeasti ja se sai Jannen hymyilemään leveästi.

Jassu oli katsonut minua tutkivasti pitkään ja haalinut minutkin halaukseen.
- Mä kuulin äidiltä, hän oli sanonut hiukan anteeksipyytävästi ja olin kohottanut kysyvästi kulmiani.
- Siis susta ja Jannesta, hän jatkoi ja sitten tajusin.
- Ai, sain vain yllättyneenä sanottua ja Jassu virnisti.
- Että onneksi olkoon.
- Kiitos, sanoin ja rutistin häntä uudestaan.

Sinä yönä ukkosti. Makasin jäykkänä suolapatsaana omassa sängyssäni ja vatsaani väänsi ahdistuksesta. Yhteen typerimmistä peloistani kuului myös ukkosenpelko ja käänsin kylkeä sekä hautasin pääni tyynyn alle. Ei auttanut. Herätyskellokin näytti kahtatoista yöllä, ja tiesin, etten millään saisi nukuttua, jollei ukkonen loppuisi. Ellei...

Kipitin varovaisesti käytävää pitkin ja rukoilin, ettei Westgårdeilla asunut minkäänlaista kummitusta, joka söi yöllä liikkuvia ihmisiä yöpalaksi. Olin katsonut elämässäni tarpeeksi monta kauhufilmiä saadakseni mielikuvitukseni poukkoilemaan ja sydämeni hakkaamaan pelosta tuhatta ja sataa. Juoksin suorastaan portaat ylös ja avasin Jannen huoneen oven. Samassa salama valaisi koko huoneen ja hyppäsin puoli metriä ilmaan säikähdyksestä. Kun sain itseni järjestykseen, kipitin Jannen sängyn viereen ja rupesin tönimään häntä hereille.
- Mua pelottaa, saanko mä tulla sun viereen nukkumaan? piipitin ja sain kun sainkin Jannen avaamaan hitusen silmiään.
- Miten niin pelottaa? hän mumisi unisena ja samassa jysähti taas.
- Oletko sä kuuro vai? Ukkonen jymisee! suorastaan sähisin ja Jannen silmät räpsähtivät auki.
- Pelkäätkö sä ukkosta? hän kysyi hyväntahtoisesti ja huokaisin. Janne naurahti hiljaa käheästi ja sieppasi minut sitten kainaloonsa. - Hyvää yötä, hän mutisi kasvot hiuksissani ja tunsin hänen hengityksensä niskassani.
- Hyvää yötä, mutisin jo silmät kiinni.

Aurinko paistoi inhottavasti päin näköä, minulla oli kuuma, Jannen käsi painoi inhottavasti vatsaani ja olin kuolla janoon. Kiemurtelin irti Jannen otteesta ja tajusin kellon olevan vaikka mitä. En kuitenkaan voinut olla silittämättä hellästi Jannen tukkaa kun lähdin, eikä hän onneksi herännyt siihen.

Kiskoin eteisestä takin sekä crocsit ja uskalsin kävellä kunnolla vasta, kun olin painanut oven hitaasti kiinni. Olin hiipinyt kuin pahinkin murtovaras aamusta ulos, onneksi Dollar oli mennyt Jassun ja Taiston huoneeseen, muuten se luultavasti olisi aloittanut varsinaisen rähäkän. Taisto oli hiljaa alistunut Dollarin tuloihin ja menoihin, ja urputtamatta laski koiran suosiolla sinne missä itsekin oli. Dollar käytti häpeilemättömästi hyväkseen Taiston kilttiä luonnetta, ja se jaksoi huvittaa toisinaan ainakin Jannea.

Maestro katsoi minua kuin sanoakseen: tosissasiko sinä toit minut tänne? se näytti närkästyneeltä, mutta kun menin rehuhuoneeseen ja muut hevoset hörähtivät odottavasti, myös Maestron korvat siirtyivät eteenpäin ja se päästi pienen hörinän.

En jaksanut mennä sisään enää takaisin, vaan liu'uin unisena seinää pitkin lattialle, kun hevoset oli ruokittu ja nojasin päätäni kiinniolevaan porkkanasäkkiin ja katselin hevosia. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että nukahdin istualteni luultavasti nukkuma-asennoista epämukavimpaan, enkä herännyt ennenkuin tunsin jonkun potkivan jalkaterääni ja äänen huhuilevan nimeäni.
- Etkö sä nukkunut ollenkaan viime yönä? kuulin Iinan kysyvän ja jouduin nousemaan ylös. Silmäni taisivat harittaa kuin hullulla, sillä Iina katsoi minua oudoksuen.
- Nukuin mä, mutten kauaa.
- No tuutko sä ratsastamaan? Mä haluan kokeilla Bingoa pitkästä aikaa.
- Voin mä tulla, haukottelin taas, ja ajattelin, että aamiainen luultavasti saisi venyä lounaaseen. En tiennyt paljonko kello oli, mutta auringosta päätellen se oli kohta jo liikaa.

Maestro piti harjaamisesta ja seisoikin nätisti kuin mikäkin ratsastuskoulun malliponi. Huomiosta se ei juuri välittänyt, vaan katseli eteenpäin korvat lurpsallaan, eikä vilkaissutkaan minua kun yritin sitä houkutella helliteltäväksi. Se säpsähti, kun puhelimeni rupesi soimaan ja harmissani astuin karsinasta ulos ja vastasin siihen hieman äksysti.
- No mitä nyt? kysyin vilkaisemattakaan, kuka oli soittaja. Minun puolestani hän saisi painua kuuseen.
- Miksi sä olet kuin pérseeseen ammuttu karu? Henni kysyi närkästyneenä. - Mä oisin kysynyt, että tuutko sä mun ja Topin kanssa kahville huomenna?
- Sun ja Topin? kysyin epäuskoisena ja Iinan pää pompahti heti kuuntelemaan tarkkaavaisena.
- No ota vaikka Janne mukaan! Hennin ääni rukoili. - Tajuutko sä, että mun oli pakko vetää sut mukaan, kun en mä uskaltanut pyytää sitä mun kanssa kahdestaan.
- Jos Janne saa tulla, mäkin tulen, totesin ja Iinan kulmakarvat kohosivat hiusrajaan asti. Virnistin hänelle ja hän kallisti uteliaana päätään.
- Joo joo, ota vaikka kokonainen mieshaaremi! Mä tulen hakemaan teitä huomenna viiden aikaan.
- Soita sitten, sanoin huvittuneena ja lopetin puhelun.
- Kerro heti, Iina vaati ja minua rupesi naurattamaan.
- Näyttää siltä, että meillä on Hennin ja Topin kanssa tuplatreffit.
- Hyi kamala, Iina sanoi teatraalisesti järkyttyneen näköisenä ja tyydyin näyttämään hänelle vain kieltä.

Maestro pomppi kuin mikäkin Duracel-pupu, eteen, taakse, oikealle, vasemmalle ja taas vähän eteenpäin. Hyvä, ettei sentään ylös. Tai alas, esimerkiksi. Kieli keskellä suuta annoin sen purkaa turhaa energiaa, ja yritin olla selässä hiljaa kuin hiiri. Yhä enemmän poni muistutti luonteeltaan selvästi Rockyä, ja olinhan minä pärjännyt senkin kanssa hyvin.
- Ei jumankauta, Iina totesi, kun lensin toisen kerran tantereeseen niin että tärähti. - Aiotko sä Veera tappaa itsesi?
- En, sanoin tyynesti ja metsästin Maestron jälleen kiinni. - Semmoinen ei koskaan ole käynyt mielessäkään.

Maestro korskahteli ja viskeli päätään, mutta antoi minun istua satulaan jälleen. Maiskautin sille ja hädintuskin puristin pohkeillani, niin se lähti reippaaseen käyntiin. Se ei nyt riekkunut, mitä pidin edistysaskeleena tälle päivälle. Mutta ei se myöskään rentoutunut, vaan tärisi rauhattomana allani ja selvästi se olisi halunnut laukata aidasta läpi ja vaikka kuinka kauas.

En kuitenkaan antanut sille mahdollisuutta edes laukata, vaan ravasin ja hidastin jälleen käyntiin. Heti, kun se meinasi lähteä kovempaan vauhtiin, käänsin sen voltille ja siinä se pyörikin niin, että minua melkein huimasi. Lopputunnista olin ollut onnellinen kuin pieni apina, mutta sitten olin tippunut naurettavan pienestä pukista ja Iina oli katsonut minua pitkään.
- Kolme tippumista, ei paha, hän kommentoi ja näytin jo toisen kerran sinä päivänä hänelle kieltä.

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   7.6.12 17:49:13

jatkoaaa!

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   7.6.12 20:23:47

jatkoa! <3

Lähettäjä: kitatin 
Päivämäärä:   8.6.12 09:26:17

Ihana pätkä! Edelleen siis luen, ja tykkään! Veera ja Janne on supersöpö pari, tshih! :)

Lähettäjä: BZ 
Päivämäärä:   8.6.12 20:49:15

Tänään ei oo tullu vielä pätkää :(

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   9.6.12 19:52:45

up! :)

Lähettäjä: Stella 
Päivämäärä:   9.6.12 20:46:26

Moi vaan kaikki!

sain sirulta tämmöset ohjeet, että pitää tulla sanomaan tänne, että tarina on pari päivää jäissä, koska sirun jalka leikattiin tänään. Mitään vakavaa se ei ole, mutta siru itse pyysi mua tulemaan tänne ja kertomaan uutiset:)

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   9.6.12 21:34:40

no voi hitsin pitsit...

paranemisia vaan sirulle!

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   10.6.12 09:49:37

Tsemppii sirulle ja pikaista paranemista:)

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   11.6.12 00:01:34

voi eei :( sirulle pikasia paranemisia! :)

Lähettäjä: iitu 
Päivämäärä:   12.6.12 16:05:15

oon lukenut jo pidempään tätä :) mutta nyt vasta kommentoimassa.. Aivan mahtava tarina!

Lähettäjä: BZ 
Päivämäärä:   15.6.12 16:37:35

UP!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   15.6.12 20:23:15

Stella ilmeisesti löysikin tänne, hyvä:) en tiedä kuinka moni muistaa, mutta kerroin aikasemmin mun jalan murtuneen. Nyt se sitten leikattiin taas, eli jouduin olemaan hetken poissa koneelta, kun en vaan jaksanut ja olin siellä sairaalassakin. Kiitos tsemppaajille!:=

Huomenna voin jatkaa tarinaa taas, tuskin maltan oottaa, että pääsen kirjottamaan jälleen!:D

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   16.6.12 09:19:48

Jee, tervetuloo takas siru!! Menikö kaikki suunnitellusti?:)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   16.6.12 14:20:31

55, kiitos! Ja kyllä meni, ei ainakaan minkäänlaisia ongelmia tullut vastaan:)
=========================================================

Hennin käsitys kahvilla käymisestä oli hieman erilainen kuin minun, mutta toisaalta, hän oli Henni, joten se selittikin kaiken. Kahvitteluhetki nimittäin paljastuikin ravintolaillalliseksi. Janne oli nyrpistellyt nenäänsä siistille valkoiselle t-paidalle ja puhtaille farkuille.
- Mitä vikaa on siistiytyä joskus? olin tuhahtanut, kun Janne mulkoili minua kulmiensa alta.
- Ja sitten Topi on yksi syy, miksei mua huvita tulla. Sillä on varmaan júmalauta puku päällä ja kravatti kaulassa! Janne oli älähtänyt ja pyöritin hänelle silmiäni.
- No tuskinpa nyt sentään. Mäkin pistän mekon, niin sua ei hirvitä noin paljon, nauroin.

Ehkä ei Jannea, mutta minua kyllä. En ollut mekkoihmisiä, en nyt, enkä tulevaisuudessa. Henni oli, ehkä Iinakin ja kenties Erika - jossain mielessä - mutta en minä. Onneksi oli kuuma ja lämmin päivä, niin saatoinkin hyvillä mielin pistää itselleni mekon päälle ja aurinkolasit silmille.

Henni ja Topi muodostivat tyrmäävän parin. Jos olimmekin Iinan kanssa aikaisemmin miettineet, minkälaisia noiden kahden lapsista tulisi, niin ehdottomasti ainakin kauniita. Täydellisiä. Tunsin itseni rumaksi ankanpoikaseksi Hennin rinnalla, mutta en sentään paennut tilanteesta pois laukaten kuin vauhkoontunut hevonen. Pisteet kotiin siis.
- Kiva kun tulitte! Henni hihkaisi ja kapsahti meidän molempien kaulaan innoissaan. - Toivottavasti teillä on nälkä, mulla ainakin on!
- Kiva nähdä, Topi sanoi ja nyökkäsi meille pidättyneesti. - Mites Maestro voi?
- Hyvin, sanoin ja huomasin Hennin tummien silmien välähtävän. Ele oli ilmiselvä: Uskallakin.
- Oletko sä ratsastanut sillä?
- Olen, sanoin ja vilkuilin ympärilleni ahdistuneena. Lopulta Janne koppasi minut kainaloonsa ja nyökäytti ravintolaan päin.
- Mennäänkö? hän kysyi happamesti.

Sali oli hieno, mutta mieluummin olisin jäänyt terassille. Henni ei halunnut, koska pelkäsi ampiaisia ja Topi väitti ruoan jäähtyvän. Mulkaisin häntä ensi kertaa kiukkuisesti, mutten sanonut mitään.
- Susta tuli sitten tallityttö, Janne totesi ruokalistansa ylitse Hennille ja veikkasin tämän kihisevän kiukusta. Hän ei saattanut kuitenkaan mäjäyttää Jannea omalla listallaan päähän tai muutakaan sellaista, tyytyi vain hymyilemään kauniisti.
- Se käy hyvästä työstä, ja mä olen saanut hauislihaksiakin, Henni sanoi huolimattomasti. - Hei, toi pasta näyttää tosi herkulliselta!
- Henni on ollut korvaamaton apu isälle, Topi sanoi ja Janne otti servetin ja pyyhkäisi sillä nopeasti kasvojaan, ettei toinen olisi nähnyt hänen hymyään.
- Veera, mitä sä aiot syödä? Henni kysyi ja ymmärsin itsekin avata listan.
- En mä tiedä, kaikki näyttää hyvältä, sanoin ja vilkaisin nopeasti Jannea varoittavasti.

Pöydän tunnelma oli aika jäinen, ja katselin hajamielisenä muita seurueita, jotka rupattelivat ja juttelivat, useimmat myös nauroivat. Meidän pöytämme oli pääasiassa hiljaa. Henni naputti sormillaan pöydän pintaa ja vilkuili seinäkelloa. En tuntenut Topia ollenkaan, enkä myöskään osannut puhua hänelle. Janne tunsi, mutta tiesin hänen pitävän kylmän viileää asennetta tahallaan.
- Vieläkö sinulla on se vanha tamma? Topi kysyi ja mieleni teki heittää häntä jollain. Mielellään sellaisella, joka sattuisi tarpeeksi, kunhan osuisi.
- Regina ei ole vanha, Janne sanoi hitaasti ja melkein tavuttaen. - Montako hevosta sä puolestasi olet ehtinyt kierrättää?

Topi ei vastannut ja Henni mulkoili häijysti Jannea. Hän katsoi minuun raivoissaan, ja kyllä, aiheesta. Minähän olin väkisin halunnut raahata Jannen paikalle, mutta mistä ihmeestä olisin voinut tietää tämän kylmän asenteen Hennin seuralaista kohtaan. No, helposti.

Onneksi ruoat tulivat - hiljaisuuden jälkeen - ja Topi ja Jannekin keskittyivät syömään. Henni näytti lähinnä onnettomalta, ja minun kävi häntä sääliksi.
- Hyvä ruoka, parempi mieli! hihkaisin ja Topi tuhahti.
- En nyt hyvyydestä menisi puhumaan yhtään mitään.
- Turpa kiinni, kokki kuulee, Janne mutisi.
- Kuka tässä muutenkaan on ollut huonolla mielellä, Henni melkein kivahti.

Olkoon. Yritys epäonnistui samantien. Katselin ympärilleni jälleen hajamielisenä ja tylsistyneenä, kunnes huomasin jotain, joka sai sydämeni jysähtämään. Asta astui ovesta sisään, ja hän huomasi minut sekä Jannen samantien, sillä hänen ilmeensä muuttui hetkessä inhoavaksi, aivan kuin koko ravintolasali olisi haissut joltain erityisen ällöttävältä. Se oli epäreilua, sillä minä en edes tuntenut Astaa, mutta hän käyttäytyi silti kuin olisin murhannut jonkun tai käyttänyt jotakuta häikäilemättömästi hyväkseni.
- Mun pitää käydä vessassa, sanoin, ja tiesin sen kuulostavan valeelta. Henni katsoi minuun tyrmistyneenä ja Janne virnisti.
- Mä menen pistämään auton käyntiin, pakene ikkunan kautta, hän kuiskasi kovaäänisesti niin, että vastapäätä istuneet myrtyneet Topi ja Henni varmasti kuulivat.
- Höpö höpö. Ja anteeksi, mä tulen kohta takaisin.

Asta seisoi edelleenkin ovella, mutta kun hän huomasi minun lähestyvän, hän kääntyi ja sain juosta loppumatkan, ennenkuin sain hänet kiinni.
- Asta! rääkäisin parkkipaikalla ja rukoilin, ettei kukaan ollut nähnyt dramaattista poistumistani ulko-ovesta. - Odota!
- Mitä? Asta kysyi halveksivasti, mutta vilkuili selvästi hermostuneesti ympärilleen. Hän halusi selvästi yhtä paljon yleisöä kuin minä, mikä siis suomen kielellä tarkoitti, että ei ollenkaan.
- Miten Osku voi? minun oli pakko kysyä ja Asta katsoi minua pitkään, ennenkuin vastasi.
- Hyvin, kai. Huonommin kuin oli terve, mutta paremmin kuin sairastui.
- Sehän on mahtavaa. Tota... onko sulla mitään vastaan, jos mä käyn katsomassa sitä sairaalalla?
- Ei, Asta sanoi.
- Hyvä. Kun musta tuntuu, ettet sä oikein pidä musta, ja mä en ymmärrä, että miksi. Tai siis, ethän sä tunne mua. Ja mä en...
- En, en todellakaan tunne, Asta sanoi ja hänen äänensä oli kylmän asiallinen. - Etkä sä tunne Oskua, joten mua vähän ihmetyttää, että miksi sua edes kiinnostaa mun veli. Kato kun sillä on elämässään paljon parempia ihmisiä kuin esimerkiksi tuollainen tyttö, joka pallottelee kahden pojan tunteilla. Joten, ennenkuin sä saat mun veljeä ihastumaan suhun enempää, pysy siitä vaan erossa.

Tuijotin tyrmistyneenä Astaa, ja hän tuhahti, kun en saanut sanaakaan suustani. Hän nousi omaan autoonsa ja minun oli pakko siirtyä pois tieltä, kun hän peruutti pois ruudusta ja ajoi pois.

Löntystin muiden seuraan takaisin pää humisten ja kaikki katsoivat minuun oudoksuen.
- Sähän olet ihan kalpea, Janne sanoi ja hipaisi minua käsivarresta. - Onko kaikki okei?
- Kaikki on mahtavasti, sanoin ja rutistin Jannen kättä nopeasti. - Syödäänkö me jälkkäriä?

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   17.6.12 00:27:48

ooooo siru is back! vitsi naurooin ihan sikana ku luin tota hivenen jäykkää tunnelmaa :D osaan oikee silmissäni nähdä sen :D

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   17.6.12 01:15:51

:'''DDDDD Janne...

Lähettäjä: ankka 
Päivämäärä:   17.6.12 04:33:45

astalle täydet pojot!!!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   17.6.12 12:09:55

Kura roiskui ja Maestro selkeästi inhosi sitä. Se nosti kyllä laukan, kun pyysin, mutta muuten se venkoili kuin ankerias. Melkein olin lyödä hanskat tiskiin, kun itketti, mutta luovuttaminen inhotti liikaa.

Asta oli oikeassa. Tietenkin. Olin ollut sokea ja ärsyttävän naiivi, jos en ollut tajunnut muka yhtään mitään aikaisemmin. Jannekin varmaan oli pystynyt lukemaan ajatukseni helposti ja käyttäytynyt kuin takapuoleen ammuttu karhu. Ja miten minua nolottikaan. Purin hammasta ja tunsin silti, miten poskiani kuumotti.

Tihutti, mutta minua ei huvittanut mennä maneesiin. Siellä olevat peilit olisivat vain julistaneet entistä enemmän punaposkisuuttani, ja sitähän minä en halunnut. Ajattelin jotakin surullista, mutta siihen en oikein pystynyt. Rockyn ajatteleminen olisi saanut päänsäryn aikaan ja sitä en tahtonut. Muutenkin oli ukkosta ilmassa, joka jo valmiiksi kivisti päätäni tarpeeksi.

Oliko se sitten uhmaa vai mitä, mutta nostin Maestrolla laukan ja ohjasin sen esteelle. Se oli jäänyt Jannelta, ja oli korkea - ainakin metri kymmenen, mutta Maestro totteli ja liisi okserin yli ja jätti varmasti näyttävästi ilmavaraa. Poni hypähteli vielä hypyn jälkeenkin, kuin ei olisi meinannut pysyä nahoissaan - ja läheltä piti, etten olisi minäkään.
- Hieno poni, mutisin ja taputin sitä lavalle. - Mahtava poika.

Hidastin ruunan käyntiin ja vaivuin omiin ajatuksiini. Elokuu oli koittanut suorastaan hiipien, mutta täällä se kuitenkin oli. Koulu alkaisi kymmenes päivä. Abivuosi tosiaan häämötti edellä, mutta se näytti lupaavalta, ei pelottavalta. Olin ollut ahkera ensimmäisen ja toisen vuoden, joten kursseja ei ollut paljoa. Kirjoituksista selviäminen oli asia erikseen, mutta kyllä minä niistäkin selviäisin. Pakkohan minun oli.

Huomasin Jannen seisovan vähän matkan päässä, ja selvästi hän oli seisonut siinä hetken, sillä oli märkä. Hänellä oli kädet taskuissa ja paita oli kastunut ja nuoli hänen vartaloaan.
- Kauanko sä olet seissyt siinä? kysyin ja liu'uin Maestron selästä. Janne liikahti ja tuli avaamaan portin.
- Hetken. Mä vaan mietin juttuja.
- Sä saat kertoa mulle heti, kun mä saan tän hoidettua, totesin, ja lähdin taluttamaan Maestroa tallia kohti.

Maestron silmissä välähti, kun riisuin siltä varusteita ja se yritti näykkiä ja pyöriä - ihan mitä vaan - ja sainkin sitä komentaa montakin kertaa, ennenkuin se suostui seisomaan korvat luprsallaan uhmakkaan näköisenä paikoillaan.
- Mä voin viedä noi, Janne sanoi ja ojensin hänelle varusteet kiitollisena.
- Ja sitten tuut tänne. Sä näytät ihan maasi myyneeltä, mä haluan tietää, mikä sun oikein on.

Janne tuli, yllätyksekseni karsinaan asti ja otti kädestäni kumisuan ja rupesi harjaamaan sillä Maestron vasenta kylkeä.
- Mä oon vaan miettinyt, että mitä sitten, kun sä lähdet, Janne sanoi ja katsoi minua vakavana.

Putum. Miksen ollut muistanut Jannen puhuvan suoraan ja kiertelemättä? Se oli tietenkin mahtava piirre ihmisessä, mutta se sai aina minut hämmentymään ja päässäni pyörimään. Kysymys oli aiheellinen, ja tosiaankin, mitä sitten? Riihimäeltä hilpaisisi Helsinkiin helposti junalla, ja miksei autollakin, joten emme me asuneet eri puolilla Suomea. Silti välimatka tuntui pitkältä, sillä olimmehan asuneet kaksi kuukautta saman katon alla.
- Kirjoitetaan kirjeitä? yritin vitsailla ja Jannen silmissä tummeni. - Hei, mörökölli, sanoin ja kiersin Maestron toiselle puolelle ja tökkäisin Jannea hellästi kylkeen. - Ei tapahdu mitään. Soitellaan, mä käyn käymässä heti kun Maestro on kotiutunut ja saan jonkun hoitamaan sitä. Sä tulet myös käymään, mennään Suomenlinnaan, Kauppatorille, ihan minne vaan.

Jannen huulia rupesi nykimään ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Jos olisin ollut kolmentoista, en koskaan olisi voinut kuvitellakaan, että saattaisin oikeasti rakastua Janne Westgårdiin. Ikinä. Mutta ihmiset muuttuivat, toiset vähän ja toiset paljon - niinkuin Janne ja siihen saattoi lisätä minutkin.
- Okei, Janne totesi lopulta ja vastasi vihdoin tiukkaan halaukseeni. - Sillä ehdolla, että käydään Linnanmäelläkin. Arvaa onko mua ärsyttänyt, kun televisiossa mainostetaan sitä uutta laitetta ja mä en ole vieläkään päässyt?
- Sä kuulostat pikkuipanalta, nurisin. - Tajuatko sä, miten multa menee polvet veteliksi pelkästään sen laitteen ajattelusta? Mikä sen nimi oli? Ukko?
- Just se, Janne virnisti.
- Tiedätkö sä, mistä mun polvet myös menee veteliksi? tiedustelin hymyillen ja Janne vastasi hymyyn.
- No?
- Tästä ainakin, mutisin ja nousin varpailleni antamaan hänelle suudelman.

Lähettäjä: Sani 
Päivämäärä:   17.6.12 13:01:37

ihana pätkä <3 jatkoaa!

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   17.6.12 13:51:13

awww Veera ja Janne:3

mut Astalle lähtee täältäkin tosta pointsit himaan, tykkään!

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   17.6.12 15:39:18

ihanaa, jatkoaa!<3

Lähettäjä: jebou 
Päivämäärä:   18.6.12 18:52:29

jatkoaa! (:

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   18.6.12 20:28:36

Upee pätkä ! :)

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   23.6.12 20:09:05

up

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   24.6.12 21:51:01

jatka!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   25.6.12 16:45:51

Maestro huusi;
- MÄ OON KÄNNISSÄ, MISSÄ SÄÄ OOT?
Ja sitten se pieraisi viisi sinistä jänistä ja kuoli.