|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 21.5.12 17:50:58
Ei tullu mitalia ei.
Flanu mihin päin olitte muuttamassa?
---------------
Vaihteen vuoksi oli kaunis ja aurinkoinen päivä; oli tullut lämmintä taas ja lumi, joka oli satanut jopa Hankoon, oli enää muisto vain. Ajelin Veskun autolla kauppaan, jossa ei ollut ketään muita asiakkaita siihen aikaan aamusta. Koska olin hevostilan asialla, ojensin kauppalistani ensimmäiselle myyjälle, joka uskalsi minua lähestyä. Hän oli nuori poika, joka tuntui vaikuttuvan siitä, miten paljon kaikkea olinkaan vailla.
- Mä käyn varastossa keräämässä nää kärryyn, hän ehdotti.
- Ihan kaikessa rauhassa. Mä aion tutkia koko teidän vaateosaston sillä aikaa, hymyilin hänelle ja eikö vaan hän punastunut. Oh, se oli hauskaa, joten hymyilin vielä loistavammin. Sain sentään itseni ruotuun ennen kuin iskin silmää ja siirryin ratsastustarvikeosastolle. Ensimmäiseksi huomasin alennuskorin väärällään riimuja. Tiesin, että Jessi tilasi niitä tukkupakkauksittain netistä, sillä niitä meni, kun hevoset tarhasivat enimmäkseen porukassa ja söivät niitä kirjaimellisesti toistensa päistä, ainakin varsat. Arvelin silti, että tämä oli hyvä löytö ja keräsin niitä puolisen tusinaa, ennen kuin siirryin hipelöimään ratsastushousuja ja –liivejä.
Meni hyvän aikaa, ennen kuin tajusin, etten sittenkään ollut liikkeessä yksin. Näin takkirekin takana vaaleansinisen pipon, jonka isot valkoiset kirjaimet julistivat SVEA ja onnittelin itseäni siitä, etten ollut lauleskellut itsekseni tai mitään. Teksti sai minut tietenkin ajattelemaan Ammoa ja sen ostanutta Sveaa, ja vaikka tiesin, että ajatus oli järjetön, minun piti kiertää katsomaan, oliko se hän.
Ja se oli. Hyvät hyssyrät sentään, ehkä minun pitäisi lototakin.
- Mä en tiennytkään, että sulla on oma vaatemerkki, sanoin, vaikka se olikin hyvin kömpelö lähestyminen. Svea räpäytti silmiään säikähtäneenä, sillä hän oli selvästikin täysin uppoutunut joko takkeihin tai sitten omiin ajatuksiinsa. Hän katsoi minua muutaman hetken, ennen kuin tunnisti.
- Sä olit siellä Hannan luona, kun mä kävin koeratsastamassa.
- Niin olinkin. Mitä hittoa sä täällä teet? Mä luulin, että sä asuit jossain siellä päin? kysyin.
- Ei, mä asun täälläpäin, tyttö naurahti, mutta se oli jotenkin ilottoman kuuloinen naurahdus.
- Mitä Ammolle kuuluu? kysyin innokkaasti, sillä sehän oikeastaan oli ollut lempihevoseni Hannalla.
- Mitäs sille kummempia. Mitä sä täällä teet?
- Mäkin asun täällä. Mä olen oikeasti Mustaojalla töissä, täällä Tuusulassa. Mä olin Hannalla vaan lainassa, kun se oli sairaslomalla.
- Ai, Svea sanoi ja yllättäen hänen ilmeensä kirkastui aika lailla. Hänellä oli kapeat kasvot ja kalpea, pisamainen iho, eikä pipon reunan alta näkynyt paljon mitään hiuksista, joten häntä olisi melkein voinut erehtyä luulemaan teinipojaksi.
- Jep, sanoin odottavasti. Mitä ilahtumisen aihetta siinä oli?
- No, oikeastaan meillä ei mene ollenkaan hyvin, Svea tunnusti.
- Miten niin?
- Se on ihan kuin eri hevonen kuin sillon Hangossa. Ei kai se ollut huumattu tai mitään?
- Ei tietenkään, huudahdin loukkaantuneena. – Hanna ei ikinä huumaisi hevosia, hulluko sä olet?
- Taidan olla, Svea myönsi muuttuen taas masentuneen näköiseksi. – Mutta se on niin erilainen.
- Se oli Hannan ehdottomasti herttaisin hevonen ja jos mulla olisi ollut rahaa kuin näkkileipää, mä olisin ostanut sen itse! ilmoitin. – Se on varmaan vaan järkyttynyt muutosta. Kun mun hevonen tuli kotiin, se oli ihan paukapää ensimmäisen viikon.
- Millanen sun hevonen on? Svea kysyi.
- Ei mulla ole sitä enää. Mutta sitten se tottui, tai me totuttiin toisiimme.
- No, me ei olla totuttu. Ei sua huvittaisi tulla katsomaan, mitä mä teen väärin?
Bäng. Sitä en todellakaan ollut odottanut. Mutta Svea katsoi minua toiveikkaasti ja vaikka en yleensä ajatellut sellaista ihmisistä, hän oli oikeastaan aika hellyttävän näköinen.
- Missä se asuu? kuulin kysyväni.
- Tässä ihan lähellä.
- Ja entä se sun valmentaja?
- No se kävisi valmentamassa mua, kunhan saisin sen siihen lähimaneesille. Mutta nyt on ongelma siinä, etten mä tahdo saada sitä edes sinne.
- Eikö se mene koppiin? kysyin yrittäen näyttää viisaalta ja ymmärtäväiseltä.
- No ei sitä, meillä on vaan viiden tai kymmenen minuutin kävely, ei isä lähde semmosia kuskaamaan.
- Mitä se sitten tekee? kysyin. Olin kuullut talleista, jotka vuokrasivat naapuritallin maneesia, vaikken ollut sellaisella itse käynytkään.
- Se riekkuu, Svea sanoi pienellä, pelästyneellä äänellä. – Mä olen yrittänyt taluttaakin sen sinne, mutta se riekkuu silti. Ja sitten se on ihan mahdoton, kun me päästään perille.
- Eikö teillä ole kenttää?
- On, mutta ei Auni halua pitää ulkovalmennuksia tähän aikaan vuodesta.
- Ai jaa, sanoin ja rypistin otsaani. Lähinnä näyttääkseni viisaalta, mutta myös, koska jos likalle kerran oli käyty ostamassa monen kymmenen tonnin hevonen, oli minusta vähän typerää antaa homman kariutua siihen, että valkku oli kylmänarka.
- Etkö sä voisi tulla katsomaan sitä? Svea kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Minä hämmästyin, en voi muuta väittää.
- Katsomaan? toistin.
- Sähän olet ratsastanut sillä. Sä tunnet sen. Ehkä mä vaan teen jotain ihan tyhmää niin, että se rupeaa hölmöksi.
Mietin nopeasti, ehkä noin kaksi sekuntia, mutta tilanne oli ihan liian herkullinen ohitettavaksi.
- Tietysti mä maksan, Svea sanoi. Ehkä hänestä oli kaksi sekuntia tuntunut kahdelta vuodelta. Tiesin tunteen. Mutta ei se saanut minua suostumaan, vaan se, miten hän katsoi minua ylöspäin. Kuvaannollisesti tietenkin; olimme suunnilleen samanpituisia.
- Totta kai mä voin tulla, lupasin, ja kun näin, millainen helpotus ja rauha Svean kasvoille laskeutui, tunsin tehneeni vuoden hyvän työn jo pelkällä lupauksella.
|