|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 13.5.12 18:36:39
Olkoon, kai tähän tarvii jotain lohduttavaa (ja olihan toi aika lyhyt).
Ja onnea sitrikselle kisamenestyksestä!
------------
Jerry ajoi Turun satamaan ja siellä laivaan. Nähdessäni autokannen onnittelin itseäni oikein kädestä pitäen siitä, etten ollut ehtinyt kehuskella hänelle pikku-e:lläni. Ei olisi ollut ollenkaan mahdotonta, että hän olisi pistänyt minut ajamaan, ja olin jo luvannut itselleni, että jos joku joskus esittäisi, että minä ajaisin mihinkään laivaan, juoksisin ja lujaa. Autot piti asetella niin tiukkaan, että minulle tuli ahtaan paikan kammo niitä katsellessani ja halusin vain äkkiä pois.
- Mitä me tehdään täällä? kysyin, kun olimme päässeet ihmisten ilmoille yläkansille.
- Tapetaan aikaa, Jerry sanoi.
- Kai sä otit hytin? Hanna tarkisti. – Mä en missään nimessä halua istua baarissa yhteen asti.
- Otin, Jerry vakuutti. – Haluatko sä sinne heti?
- Mä voisin kestää lasillisen viiniä.
Kävimme baarissa, josta Hanna oli puhunut niin alentuvaan sävyyn, ottamassa yhdet juomat. Hän joi punaviiniä ja irvisteli niin tehdessään, se oli kuulemma paitsi pahaa, myös liian kylmää. Minä päädyin olemaan solidaarinen Jerrylle ja nautin pelkkää kivennäisvettä kuten hänkin. Mutta sitten Hanna ilmoitti haluavansa pitkäkseen.
- Nukutaanko me kaikki samassa hytissä? kysyin epäillen. En tiennyt, halusinko nukkua Hannan kanssa samassa huoneessa ja mikä vielä tärkeämpää, tuskin hänkään minun kanssani.
- Ei me nukuta, ei ainakaan pitkään. Me ollaan perillä yhdeltä yöllä, Jerry sanoi. – Haluatko sä jäädä tänne?
Katselin ympärilleni kaljantuoksuisessa juottolassa, jossa parinkin lähipöydän keskustelu alkoi käydä jo tympeän äänekkääksi ja pudistin päätäni.
- Mulle kelpaisi hyvin pikku päikkärit, sanoin ja haukottelin varmuuden vuoksi. – Jos sä olet varannut tarpeeksi ison hytin. Ja jos Hannalle sopii.
Hannalle sopi. Meillä oli neljän hengen hytti, jonka toiselle alasängylle hän heittäytyi huokaisten syvään.
- Vieläkö sun haavaa kolottaa? Jerry kysyi myötätuntoisesti.
- Ei, se paremminkin kutiaa enää, Hanna sanoi. – Mä olen vaan päässyt niin rapakuntoon tässä sairasloman aikana. Ja myöhäistäkin alkaa olla.
Minä käänsin alas sen seinää vasten nostetun sängyn, joka ei ollut Hannan päällä ja kiipesin sinne. Minullekin alkoi olla myöhäistä.
Onnistuin nukahtamaan, vaikka Hanna ja Jerry juttelivatkin, mutta vähän ennen yhtä sekä jonkun kännykän herätys että käytävältä kaikuvat kuulutukset saivat minut istumaan.
- Eiköhän aleta valua autolle, kuulin Hannan sanovan. En tiedä, olivatko he nukkuneet, mutta minä olin päässyt sen verran syvälle, että nyt minua paleli ja olin mieluummin ääneti, sillä suustani tahtoi tulla pelkkiä ärähdyksiä. Zombina kuljin heidän perässään kammottavalle autokannelle ja olin ikionnellinen voidessani taas käpertyä takapenkille ja pitää matkatavaroita tyynynäni. Autokansi oli näin vastaheränneelle vieläkin kammottavampi kokemus kuin aiemmin ja pakokaasun haju, kun kymmenet tai jopa sadat moottorit käynnistyivät, sai pääni särkemään. Ylös kiertävät rampit, joita pitkin autot joutuivat peruuttelemaan, näyttivät vanhoilta painokuvilta kiirastulesta.
Me onneksi pääsimme traikun kanssa helpommalla ja onnellisen pian olimme jo tukevalla maalla. Jerryn ei tarvinnut kysellä reittiä vaan hän ajoi satamasta kaupungin halki pimeälle tielle. Matkasta ei ollut niin mitään kerrottavaa. Mitään ei nähnyt, eivätkä Hanna ja Jerrykään enää jaksaneet jutella. He olivat olleet äänessä jo neljännesvuorokauden, joten en ihmetellyt, jos jutunaiheet olivat vähissä.
Matka kesti noin kolme torkahtamista ja havahtumista, mutta sitten olimme perillä. Pihavalojen kajossa näin matalan talon, vaikka Jerry olikin jo sammuttanut auton valot.
- Kukaan ei taida olla odottamassa, Hanna sanoi happamasti, enkä ihmetellyt. Tuskin täällä asui ketään, jonka ei tarvitsisi nousta hevostilan aikataulujen mukaan. Ovi oli kuitenkin auki ja sisällä oli valot. Niitä seuraten löysimme suureen keittiöön, jonka pöydällä oli termoskannu, mukeja ja vadillinen kelmulla peitettyjä voileipiä. Ne saivat kaiken huomioni, vaikka Hanna vain tuhahtikin niille.
- Mä menen nukkumaan. Jerry, näytä Henriikalle joku paikka, mihin se voi mennä.
- Se on väsynyt, Jerry sanoi anteeksipyytävästi Hannan mentyä. Minusta oli hiukan hellyttävää, että hän viitsi pehmitellä Hannan kulmia. Kai minä ne jo tunsin.
- Hyvällä tuulellahan se oli, sanoin ja avasin termoskannua sen verran, että saatoin haistaa sitä. Ei kahvia, kuten olin toivonut, vaan teetä. Sekin tuoksui herkulliselta tähän aikaan vuorokaudesta, joten kaadoin itselleni mukillisen ja ahdoin suuhuni päällimmäisen voileivän. Yöllä kaikki tuntui maistuvan paremmalta kuin päivisin. En malttanut edes istua vaan mutustelin seisten ja katselin ympärilleni. Keittiö oli jotenkin rustiikkisen näköinen, vaikkei talo ollutkaan mikään ranskalainen linna. Mietin, kuka siellä teki ruokaa, mutten tuhlannut aikaa puhumiseen vaan pureskelin toisenkin voileivän.
Jerry söi myös, mutta lopetti kahteen leipään.
- Missä mä nukun? kysyin ja jätin mukini puolillaan tiskipöydälle.
- Mennään katsomaan, hän sanoi. Sammutimme valot keittiöstä ja kassiani raahaten seurasin Jerryä peremmälle. Talo tuntui jatkuvan vaikka miten pitkälle.
- Tässä on mun huone, Jerry sanoi yhden oven kohdalla.
- Sulla on oma huone täällä? totesin.
- No ei oikeasti ole, mutta tässä mä aina nukun, hän sanoi ja nosti oman kassinsa sisään. – Saat säkin tulla tänne, jos sua pelottaa…
Keskeytin hänet jämäkällä tönäisyllä lapaluiden väliin, vaikka hän nauravasta äänestään päätellen kiusoitteli.
- Etsi mulle oma huone, määräsin ja Jerry löysi sellaisen heti seuraavan oven takaa.
- Vakihenkilökunta asuu tuolla peremmällä, hän osoitti. – Kylppäri on tossa vastapäätä. Kannanko mä sun kassin?
- Kanna vaan, huokaisin ja katselin ympärilleni. Miten moneen uuteen, vieraaseen sänkyyn olinkaan tänä vuonna päätynyt? Useampiin kuin olisin luullut, se oli varmaa. Tämä näytti olevan mukavammasta päästä ja sitä peitti pulleaksi topattu ruusukuvioinen päiväpeite. – Mä voin ottaa sen kassin nyt. Hyvää yötä.
Mutta Jerry ei mennyt mihinkään, vaan seistä törötti ovensuussa. Hän oli niin liikkumaton, että katsahdin vaistomaisesti ympärilleni nähdäkseni, oliko aika pysähtynyt. Vahinko vaan, ettei huoneessa ollut mitään, josta olisin voinut päätellä, oliko niin käynyt vai ei.
- Kuule, hän sanoi.
- Niin?
- Meidän pitää puhua.
|