|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 17.4.15 16:04:15
Te ootte hassuja :D
Kiitti Meow, tolle kohdalle tarvii selkeesti tehdä jotain.
--------------------
6.
Niki oli kahta hullumpi martingaalin kanssa ja luovutin taistelun sen kanssa perjantaina jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Minä en nähnyt sen suussa mitään, mutta kysyin silti Pajulta ja Peteltä, mahtaisiko heillä olla hackamorea.
- On toki, Paju sanoi.
- Saisinko mä kokeilla Nikille?
- Ole hyvä, ei sitä ole tarvittu sen jälkeen kun Kenillä oli haava ikenessä viime kesänä.
- Mä otan illalla uusintayrityksen sen kanssa, jos vaan suinkin ehdin, sanoin ja vilkuilin melkein kostonhimoisena hevostani.
Järkytin sen sitten satuloimalla ja suitsimalla sen uudelleen, kun olimme jo tuoneet talliin ne hevoset, jotka olivat siirtyneet sisäruokintaan. Vaito ja Vaari ja tammat ja varsat saivat vielä jäädä ulos vihreälle. Nastikin olisi kaikin mokomin saanut, mutta emme raaskineet jättää sitä yksin tarhaan. Tiedä, olisiko se edes pysynyt siellä. Se pihatto, jota olin hartaasti suunnitellut, ei ollut liikahtanut vielä senttiäkään aivoistani, ei edes sen vertaa, että sen aidanpaikkoja pitkin olisi kävelty.
- Mahdatko sä pärjätä sen kanssa nyt? Vesku kysyi epäilevästi. – Pitäiskö mun jäädä katsomaan.
- Ei kun vie sä tytöt iltapalalle ennen kuin ne tappaa toisensa, sanoin suu päättäväisenä viivana, sillä he alkoivat olla väsyneitä ja känkkäsiä. – Sähän voit aina tulla sitten keräämään palaset. Itse asiassa, sähän voit jopa katsella koko showta keittiön ikkunasta, jos ehdit.
Niki ihmetteli uutta varustustaan vielä enemmän kuin outoa ajankohtaa. Se ravisteli päätään muutaman kerran kokeeksi, mutta se ei ollut sitä inhottavaa rempomista. Se vain kummasteli, ja sitten se alkoi kulkea kerrassaan kauniisti. Näytti ihan selvältä, että sen suussa oli jotain vialla. Olisin oikein hyvin voinut jättää testini siihen, ja se olisi kai ollut ihan reiluakin, mutta tiesin, että Siiriä tultaisiin tuomaan näihin aikoihin, enkä ajatellut olla paikalla tarkistamassa, kenen kyydillä hän tulisi. En tahtonut nähdä kumpaakaan hänen vanhemmistaan. Ratsastelin siis oikein nautiskellen, ja sitten vielä hyvät loppukäynnitkin, ennen kuin päästin Nikin syömään. Minustakin oli vaihteeksi taivaallista puuhata tallissa iltamyöhällä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, ilman muita ihmisääniä, mutta ei siellä voinut määrättömiin viipyä, joten sammutin valot ja lähdin hetkellisesti pimeänsokeana kohti taloa.
Kävelin päin Juhan sinistä opelia, joka oli parkkeerattu salakavalasti heti nurkan taakse. Paniikkikohtaus meinasi kyykäyttää minut siihen paikkaan. Kuka sen oli siihen ajanut, sitä en tietenkään voinut tietää, mutta hetken murto-osassa olin tajunnut, etten voisi mennä sisään vielä. Hiivin huvimajaan ja kurkotin sen kattolaudan päältä tupakka-askini, jonka olin tallettanut sinne tyhjentäessäni kaupunkilaukkuni. Tuskin Siirin tuoja oli tullut iltaa istumaan, vaikka olikin mennyt piipahtamaan sisään. Polttaisin tupakan ja menisin sitten sisään. Varmuuden vuoksi laskeuduin majan seinää kiertävälle penkille makuulle, etten heti osuisi silmiin, jos talosta astuisi ulos.
Tein poltellessani ja pimeää kattoa tuijottaessani rentoutusharjoituksia, joita olin oppinut synnytysvalmennuksessa ja sitten vain odotin. Poltin toisenkin tupakan ja odotin lisää, miettien jo, pitäisikö minun kiertää autotallin kautta sisään ja mennä tappamaan aikaa suihkuun, mutta sitten ulko-ovi kävi ja huokaisin helpotuksesta. Kohta pääsisin kotiin.
Viidessä sekunnissa Marun kylmä kirsu painautui poskeeni ja se nuolaisi minua ihastuneena. Että säikähdin! Olin pudota penkiltä ja kirosin sitä ääneen, ennen kuin muistin olevani piilossa. No, nyt en enää ollut.
- Vesku sanoi että sä olet tallilla, sanoi Juha kurkatessaan huvimajaan.
- Mä olin tupakalla, sanoin arvokkaasti ja kampesin itseni istumaan.
- Moi, hän sanoi sitten.
- Moi ja heido. Nyt me päästäänkin menemään sisään. Tuu, Maru!
- Kiitos viimeisestä, hän sanoi, ihan kuin siitä olisi alkanut tulla jonkinlainen lentävä lause välillämme.
- Ei ole mitään viimestä, sanoin ja uskalsin nyt vasta vilkaista miestä. Lause tuntui vaativan uhkaavan katseen avukseen.
- Jos sä niin sanot, hän sanoi kiltisti. – Ootko sä ihan okei?
- Miksen olisi? kysyin vihaisesti. – Mä olen jo unohtanut koko jutun. Unohda säkin.
- Tee sä niin kuin tahdot, mä en aio unohtaa, hän naurahti ja näytti siltä, kuin olisi aikonut koskettaa minua, kun astuin majan portaalle.
- Uskallapas, uhkasin ja loikkasin ohi, käsi valmiina hiukan koholla.
- Tai tulee korville? Juha nauroi. – Meillä on selkeesti vähän eri asenne. Mutta pidä sä omasi, jos sun kerran täytyy, en mäkään luovu omastani.
Sitten hän onneksi meni autolleen hupajamatta sen enempää ja minä menin sisään.
Siiri katseli telkkaria ja Vesku silitti kisapaitaansa, jonka olin vasta iltapäivällä muistanut heittää pyykkiin, kun menin sisään.
- Johan sä viivyit, sanoi vain jälkimmäinen.
- Tallissa oli niin ihanan rauhallista viipyä, mutta niin on täälläkin nyt, totesin. Tein voileivän ja menin Siirin viereen sohvaan.
- Hyvä, että sä pääsit tulemaan, huomautin hänelle.
- Totta kai mä tulin kun tarvittiin, Siiri sanoi vaatimattomasti ja näytti kiemurtelevan hyveellisyydessä ja omanarvontunnossa.
- Kiltti ja kunnollinen lapsi, sanoin ja taputin häntä, mutta sitten piilotin naurahdukseni voileipään. Enhän voinut tehdä hänestä pilaa, kun hänet oli kerran viimeisenä toivona hälytetty paikalle, että Vesku pääsi kisoihin.
- Me hoidetaan hevoset ulos niin sun ei tarvii lähteä talliin ennen kuin tytöt herää, ilmoitti Vesku minulle noin aamukuudelta, noustessaan.
- Mm, mutisin minä, ja tajusin asian oikeastaan vasta, kun heräsin vähän myöhemmin syöttämään Jerryä. Keittiön ikkunasta näin, että siellä ne kaikki olivat omissa tarhoissaan ja Musti parhaillaan kävelemässä traikkuun. Se siitä sitten, minä saisin viettää ihan rauhallisen päivän lasten- ja hevostenvahtina saamatta edes nuuskia kilpailujännitystä ennen kuin huomenna.
Ulla oli ainoa, joka tuli tallille. Häneltä en ollut viitsinytkään kysyä heinienjakoapua, kun hän oli niin uusi tulokas, vanhat vuokralaiset olivat jo paremminkin ystäviä kuin asiakkaita. Siinä sitten olikin päivän tapahtuma. Tytöt eivät ratsastaneet tänään, periaatteessa, mutta he halusivat harjata Nastia kentällä ja sitten talutella toisiaan, mikä oli ilmeisesti heidän mielestään ihan yhtä hauskaa. Toinen kömpi satulattomaan selkään ja toinen ravasi ponia taluttaen. Jossain vaiheessa kiljuna ja kikatus oli yltynyt niin, että kuulin sen talliin, missä vielä lakaisin käytävää, boksit olin jo siivonnut ennen kuin annoin ponin lasten käsiin. Danni istui Nastin selässä takaperin ja Alissa kiskoi sitä perässään.
En lähtenyt puuttumaan siihen, kun poni näytti juoksevan innoissaan, korvat hörössä ja ipanoilla oli kypärät päissään. Tasapainoilkoot. Palasin sen sijaan vielä jakamaan iltaruoat valmiiksi, ja kun sitten palasin ulos, Alissa laukkasi ympäri kenttää. Se oli jo vähän liikaa, ilman satulaa ja vain riimunnarusta ja harjasta pidellen.
- Pysäytä! huusin aidan takaa. Alissa taisi vähän säikähtää äänensävyäni ja kiskaisi riimunnarusta, mikä nyt ei Nastia paljon hetkauttanut, mutta lakkasi myös kannustamasta sitä, joten poni siirtyi töksähtäen raviin, ja sitten ipana jo pompahtikin sieltä maahan. Ei tarkoituksella, hän vaan kohosi yhtäkkiä ilmaan, kun laukka muuttui raviksi ja laskeutui mahalleen maahan.
Odotin äskeistä ilakointiakin kovaäänisempää itkua, mutta vaikka Alissa aloitti semmoisen, hän lopetti puoleen henkäykseen. Ponin naru oli irronnut hänen otteestaan ja Nasti vaelsi vähän matkan päässä, kun hölkkäsin Alissan luo.
- Sattuiko sua? kysyin.
- Vähän, hän myönsi kyynelten valuessa pitkin poskia.
- Saa itkeä jos sattuu kerran, lupasin ja rutistin häntä.
- Ei saa pitää meteliä hevosten lähellä, pikkutyttö nyyhkäisi.
- Niin, ei… mutta huomasitko sä ollenkaan, miten te kiljuitte ennen kuin sä tipuit? Paljon pahempi ääni siitä tuli.
- En mä enää… ehdi. Mun täytyy mennä takasin selkään nyt. Aina pitää nousta takasin selkään, Pete sanoi niin.
- Ootko sä varma, ettei mihinkään satu? tarkistin ja pudistelin hänen vaatteistaan hiekkaa.
- Joo. Nyt ääni oli jo kärsimätön, mikä juorusi, että muksahdus oli jo ainakin melkein unohtunut.
- Ei saa laukata jos Nastilla ei ole suitsia päässä, määräsin nopeasti. – Se on uusi sääntö!
Siinä olivat sitten sen päivän tapahtumat. Lopun aikaa olin siivoavinani ja mietin, mitä Lahdessa mahtoi tapahtua. Hevoset eivät vaatineet huomiotani sen enempää kuin tavallista, mutta yritin lohduttautua sillä, että jos olisin lähtenyt koko päiväksi pois ja kärrännyt niille vain aamulla pikkupaalin purtavaa per nenä, joku olisi ehkä rikkonut aitansa tai haavoittanut itsensä tai jotain muuta. Vasta iltapäivällä tajusin, että minulla oli oiva tilaisuus ruveta leipomaan pikkuleipiä ja kakkuja Jerryn ristiäisiin.
Siiri ja Vesku palasivat kuuden aikoihin, mikä oli kai ihan hyvin kahden luokan kisapäivänä pitkän matkan päästä. Kisat olivat menneet ihan hyvin, etenkin iltapäivän luokka. Aamulla Musti oli kuulemma ollut liian tohinoissaan, eikä Vesku ollut omien sanojensa mukaan tajunnut verrytellä sen kanssa tarpeeksi.
- Jotenkin nurinkurista, huomautin. – Luulisi, että se sitten iltapäivään mennessä olisi väsynyt odottelemaan, ja muutenkin, vaikeampi luokka…
- Ei noiden aivoituksista ota selvää, Vesku naurahti tyytyväisenä. – Lopputulos oli hyvä. Ehkä se vaatii vähän väsytystä, että malttaa olla parhaimmillaan. En mä tiedä.
- Mä olen silti hiton tyytyväinen, että pääsen huomenna katsomaan, sanoin minä. – Tulkaa syömään.
Istutin koko porukan pöydän ääreen ja Siiri söi hotkien ja puhuen yhtaikaa niin, että pikkutytöt alkoivat jo moitiskella häntä.
- Niin, ei saa, mutta kun mä joudun kuitenkin lähtemään ihan minä hetkenä hyvänsä, hän puolustautui.
- Tullaanko sua hakemaan? kysyin vikkelästi.
- Joo, mä soitin äidille jo matkalta, se tulee.
Onneksi sain muutaman hetken aikaa varautua, ja kun Saara kohta töräytti auton torvea pihalla, Vesku kävi kutsumassa hänet sisään. Ruokaa hän ei halunnut, mutta otti tipan kahvia. Minä olisin melkein suonut Juhan tulevan, hänet minä olin sentään jo kohdannut ja uskoakseni saanut järjestäytymään, Saaran tapaaminen kaiversi omatuntoani. Onneksi Vesku ja Siiri huolehtivat keskustelusta ja onneksi Jerrykin alkoi kaivata ruokaa, joten saatoin keskittyä siihen.
- Ensi viikonloppunako sen ristiäiset on? Siirin äiti kysyi katsellen vauvaani.
- Perjantaina itse asiassa, sanoin.
- Se muistuttaa ihan isäänsä, Saara jatkoi.
- Sillä on mun värit mutta muuten, myönsin.
- Pääsettekö te ristiäisiin? Vesku kysyi. – Ne on vasta iltapäivällä. Kai Siirinkin koulu sitten on jo loppu, ja te nyt olette kumminkin perheystäviä.
Saara lupasi järjestää niin, että he pääsisivät ja kysyi sitten, saisiko pitää vauvaa, kun se oli syönyt.
- Odota kun mä röyhtäytän sen, sanoin muistaen Hannaa ja onnistuen kai piilottamaan epämukavan oloni siitä, että Vesku puhui perheystävistä.
- Ne on niin kivoja kun ne on näin pieniä ja kilttejä, hän sanoi sitten huokaisten, kun olin antanut Jerryn hänen syliinsä.
- Enkö mä muka enää ole? kysyi Siiri loukkaantuneella äänellä.
- Tän kokosesta ainakin tietää aina, missä se on, Saara hymähti. Sitten juttelimme hetken aikaa vauvoista ja minun oli pakko myöntää, että Jerry oli kiltti ja helppo, kun olin ensin opetellut Dannin kanssa enemmän kantapään kautta ja päätä seinään hakaten.
- Kiitos Siirin lainasta, sanoin, kun he sitten olivat lähdössä. Olin vähitellen tulossa siihen tulokseen, että minulla oli jokin pakonomainen tarve kiitellä Ketoja kaiken aikaa. Kiitos viimeisestä, kiitos juhlista, kiitos käynnistä. Saara vain nyökkäsi, mutta kun Siiri katosi hakemaan kassiaan, hän kysyi:
- Onko se ihan oikeasti avuksi täällä?
- On se. Vesku ei olisi päässyt tänään lähtemään kisoihin ollenkaan ilman Siiriä, sanoin. – Ja muutenkin. Mä toivoisin, että meidän tytöt olisi jo yhtä isoja.
- Merkillistä vieraskoreutta, Saara tuumasi. – Ehkä niistäkään ei ole sitten mitään iloa. Ehkä ne vaan paiskii ovia ja valittaa kotona…
- En mä tee niin, väitti Siiri, joka juuri palasi.
- Välillä musta tuntuu ettet sä muuta teekkään, Saara huokaisi, mutta ravisti tyttöä hellästi niskasta. Siirin ilme meni melkein kauhistuneeksi.
Minulla oli surkea olo koko illan Saaran lähdettyä. Hän ei selvästikään epäillyt mitään, tuskin hän olisi mitenkään pystynyt olemaan niin ystävällinen ja normaali, tuskin olisi halunnutkaan olla, mutta ei se minun oloani parantanut. Päinvastoin melkein. Jospa olisinkin saanut tulla haukutuksi ja halveksituksi ja omatuntoni puhtaaksi… Mutta ei, se oli mahdotonta. En ikinä voisi antaa Vesku tietää, mitä olin tehnyt. Hän ajaisi minut nevadaan, kuten painajaisunessani joskus.
Sunnuntaina jouduimme lähtemään kisoihin mukavasti vasta puolenpäivän aikoihin. Hevoset saivat sitä ennen päiväheinänsä ja silti meillä oli hyvää aikaa ajaa lyhyt matka Sipoon puolelle. Lapset ja minä odottelimme kärsivällisesti autossa sen aikaa, kun Vesku kävi hoitamassa ilmoittautumisen ja maksamisen; minä käytin sen ajan muistuttamalla tytöille, että heidän piti ehdottomasti pysyä auton sisällä vahtimassa Jerryä se hetki, kun minä auttaisin Veskua ottamaan Mustin autosta ja laittamaan sen kuntoon. Vasta sen jälkeen me muu perhe lähtisimme katselemaan kilpailuja.
- Joo joo, Danni ja Alissa lupasivat. Ojentauduin kuitenkin, ja avasin takaikkunan puoliksi auki, kun Vesku palasi. Tiesin, että viimeistään viiden minuutin kuluttua jommallakummalla olisi jotain tähdellistä asiaa, mihin minun pitäisi vähintään kommentoida.
- No niin, nyt mä menen, ilmoitin, kun näin Veskun lähestyvän. Otin avaimetkin taskuuni ja napsautin auton ovet lukkoon. En halunnut yhtään tytärtä Mustin jalkoihin, vaikka häntä olisikin vedetty hiuksista.
Vesku näytti vastoin tapojaan sulkeutuneelta ja jopa jännittyneeltä.
- Mä en vieläkään tiedä, olenko mä hullu vai uhkarohkea, hän mutisi.
- Lakkaa olemasta neuroottinen, sä teet täsmälleen oikein, sanoin tavoitellen kyllästynyttä äänensävyä. Voisin rauhoitella häntä, hyssytellä ja myötäillä vaikka aamuun ilman kummempaa tulosta, ellen onnistuisi jotenkin shokeeraamaan häntä.
- Ja sinähän sen tiedät, hän jupisi vastaan. Minä loukkaannuin. Se oli tarpeetonta, oli hän miten hermoraunio tahansa.
- Okei, sä olet idiootti, kun edes yrität vaativaa aata, koko hevonenhan on melkeen yhtä perseestä kuin ratsastaja, äyskäisin takaisin, mutta ei hän tuntunut kuulevan. Niinpä potkaisin häntä vakuudeksi nilkkaan.
- Älä, hän vain sanoi ja kiipesi koppiin laittamaan hevoselle suitsia.
Oikeasti olin sitä mieltä, että tämä oli hyvä tilaisuus kokeilla uutta, entistä vaikeampaa luokkaa ensimmäisen kerran. Täällä siinä ei ollut osallistujia kuin neljä ja oli oikeastaan ihme, että semmoista ollenkaan oli ruvettu järjestämään, tosin onni tämmöisille ensikertalaisille. Uskoin, että jopa Hanna olisi ollut samaa mieltä minun kanssani siitä, että ainakin tilaisuus oli juuri oikea, joskaan en tiennyt, mitä hän olisi sanonut ratsukon valmiudesta. Hän ei ollut vähään aikaan nähnyt heidän ratsastustaan.
Kurotuin koppiin ja nipistin Veskua reidestä.
- Etkö sä luota omaan arvostelukykyysi? Minkälainen lääkäri sä oikeen sitten olet? kysyin vihaisena. Lopultakin hän tuntui kuulevan ja vilkaisi minua.
- Äläs nyt rähise siellä.
- No kun haistattelet mulle. Ei se oo reilua.
- Avaatko sä takaluukun?
Tottelin, enkä enää yrittänyt puhua Veskulle. Tietysti hän oli inhottava vain, koska tilanne oli, mikä oli, mutta en minä halunnut antaa hänelle tilaisuutta suututtaa minua. Ja kuten tavallista, kun Musti oli sutaistu matkapölyistä puhtaaksi ja Vesku oli noussut satulaan, hän näytti henkäisevän ihan jotain eri ilmaa ja hymyili minulle.
- Sanoitko sä äsken jotain? hän kysyi.
- Mä sanoin että näytä niille, sanoin minä.
- Mä yritän. Anna suukko.
- En mä yletä, sä olet liian ylhäällä.
- Taipuu mulla selkä vielä, Vesku sanoi ja kumartui antamaan suukon minulle. Musti tosin totesi tilaisuuden hyväksi astahtaa sivulle päin, joten se jäi hyvin lyhyeksi sipaisuksi, mutta ajatushan oli tärkein.
Hän lähti ratsastamaan verryttelyalueelle ja minä avasin auton ovet. Jerryn vaunut olivat takakontissa ja koottuani ne hoputin tytöt ulos autosta myös.
- Mulla on hirveä pissahätä, valitti Danni.
- Onko se niin hirveä että pitää mennä auton taakse vai etsitäänkö vessa? kysyin tyynenä kuin madonna.
- Se tulee just nyt!
- Okei, mennään auton taakse.
Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin kai onnitellut itseäni siitä, miten ihanan kärsivällinen äiti-ihminen olinkaan. Alissa selvisi bajamajaan asti ja sitten molemmilla olikin jo jano. Kaivoin vaunujen jalkopäästä pillimehua ja lopulta pääsimme verryttelyalueen reunalle asti.
- Isi on tuolla, Danni huomasi.
- Musti on kaikista hienoin noista, totesi Alissa, ja siinä hän kyllä oli oikeassa. Meidän orimme oli paitsi kentän isoin hevonen, myös sopusuhtaisin ja lihaksikkain. Jossain meidän oli täytynyt siis onnistuakin, tai Veskun. Sen lihakset olivat oikeissa paikoissa, mutta sen liikkeessä oli vielä tällä hetkellä sanomisen varaa. Se ei ollut kunnolla lämminnyt, eikä se oikein tuntunut kuuntelevan Veskua vaan kiinnitti enimmäkseen huomionsa muihin hevosiin. Uskoin kuitenkin Veskun saavan sen järjestykseen ennen omaa vuoroansa. Koko luokka ei ollut vielä alkanut.
- Miksei isi hyppää esteitä? kysyi Danni.
- Siinä voisikin olla hyvä konsti saada Musti kuulolle, tirskahdin. – Kyllä isi joskus hyppää esteitä, mutta ei kilpailuissa.
- Mä haluan kanssa hypätä esteitä.
Niin pieniä hevoshulluja kuin olivatkin, ei tyttöjen keskittymiskyky riittänyt seuraamaan koko verryttelyä, joten jouduimme tekemään pienen lenkin ja asettumaan katsomoon vasta, kun luokka alkoi. Sielläkin he nyhjäsivät toisiaan huomaamattomasti, mutta ärsyttävästi parin ensimmäisen ratsukon ajan mutta onneksi osallistujia oli tosiaan vain neljä.
- Nyt tulee Musti, ilmoitin. Olin itse onneksi saanut seurattua ainakin toisella silmällä, miten muut suoriutuivat, joten olin saanut jonkinlaisen vertailukohdan. Musti ei aloittanut ainakaan niitä huonommin, ja se kulki hyvässä muodossa. Ajoittain se minusta meni ihan loistavasti, suorastaan tanssien ja leikitellen, mutta sitten oli muutamia kohtia, joissa se taas näytti suorastaan hajoavan käsiin. Mikä oli ilahduttavaa – luulen – oli se, että Vesku sai sen, ja itsensä, taas kasattua selkeän epäonnistumisenkin jälkeen.
Hän ei kyllä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä tullessaan radalta.
- Pahoja virheitä, hän sanoi puistellen päätään.
- Niin oli muillakin, juorusin.
- Tuskin niin pahoja.
- Yksi ei tehnyt yhtäkään laukanvaihtoa. Toinen kulki mäyräkoiran mallisena koko radan. Tässä voi käydä miten vaan.
- Voitatko sä? Danni kysyi.
- En mitenkään, Vesku naurahti. Nyt, kun itse suoritus oli ohi, oli vaikea kuvitella hänen ärhentelyään ennen sitä.
- Mennäänkö me sitten kotiin? jatkoi Danni. Ilmeisesti koulukisat riittivät hänen mielestään sille päivälle.
- Odota, loppukäynnit, muistathan sä, muistutin. – Mennään me autolle odottamaan jo.
Tuolla suorituksella ei tulisi palkintoja. Tosin minun mielestäni yksikään näkemäni ratsastus ei ollut palkitsemisen arvoinen, mutta enhän onneksi ollutkaan koulutuomari.
Veskun arvostelussa oli kahdessa kohdassa nolla ja merkintä ”ei esitetty” ja se oli ensimmäinen hylätty arvostelu, minkä minä olin nähnyt hänen koskaan saavan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt siitä kovin pahoin masentuvan, iloitsi vain muutamista kahdeksikoista ja monista seiskoista, joita niitäkin oli mukana.
- Nyt me tarvitaan vaan valmennusta, hän sanoi, ja vaikka se kirpaisikin, minun oli oltava samaa mieltä. He olivat treenanneet omin avuin koko kesän. Siltikin… Hannahan oli tietenkin ainoa sovelias heitä valmentamaan – aikoiko Vesku nyt tuhlata lopun isyyslomansa juoksemalla Hangossa? Miten hirveän hauskaa. Miten ihanan kallista.
7.
Riikasta tuli Jerry Mikaelin sylikummi, en ollut suostunut syrjäyttämään häntä siltä paikalta, eikä kai Veskukaan semmoista ollut missään vaiheessa tosissaan ajatellut. Kummisetää pojalle olikin ollut hankalampi löytää, niin hyvää ystävää ei vaan oikein tuntunut olevan, kun Lauri ja Miila kerran olivat jo Dannin kummeja. Ilja ei kuulunut kirkkoon, Villeä en minä suostunut harkitsemaan, eikä Vesku veljiään.
- Ei ole mitään lakia, että pitäisi olla mieskummi ja naiskummi, sanoin lopulta väsyneenä hedelmättömään keskusteluun. – Otetaan pelkkiä tätejä. Se saa sitten pyörittää niitä pikku sormiensa ympäri isompana. Otetaan Jinna toiseksi kummiksi, muuten se jää ilman kummilasta jos Jerry jää meidän kuopukseksi.
- Ei puhuta siitä nyt, sanoi Vesku nopeasti. Hän vaikutti erittäin tuskastuneelta siihen asiaintilaan, että minun ei enää välttämättä suositeltu hankkiutuvan uudelleen raskaaksi. Eipä silti, minusta meillä oli kasvatettavia jo ihan tarpeeksi jo nytkin, ja oli minulla muuta tekemistäkin kuin olla äitiyslomalla. Ainakin nyt lähivuosina.
Kolme kummitätiä kuulosti paremmalta kuin kaksi – kuten prinsessa Ruususessa, vai missähän sadussa se olikaan – ja lähinnä siksi suostuin siihen, että Hannaakin pyydettäisiin. Hänhän voisi muuten liihotella paikalle pahaksi neljänneksi kummiksi, joka noituisi Jerryn pistämään sormeensa 18-vuotiaana.
- Kolme haltiatarkummia, hymyilin tyytyväisenä, kun kaikki olivat saapuneet paikalle sinä nimenomaisena päivänä. Talo oli tupaten täynnä väkeä ja minua stressasi, että mihin kaikki mahtuisivat istumaan ja riittäisivätkö kakut ja kaikki muukin, niin, että se olikin suunnilleen ainoa hetki, jolloin hymyilin, ennen kuin toimitus oli ohi ja pappi ruokittu ja lähtenyt. Sitten saatoin potkaista kengät pois rentoutua hiukan. Täydellisen hyvä olo oli mahdottomuus niin kauan kun kaikki Veskun veljenlapset olivat läsnä, eikä muutenkaan mahtunut liikkumaan huoneesta toiseen törmäämättä johonkuhun.
- Ja mä luulin, että meillä oli iso talo, huokaisin Siirille.
- Aja noi lapset ullakolle, hän ehdotti.
- Sä olet nero! Ota sä osa, mä paimennan osan.
Danni ja Alissa ja Joonas ja Leksa ja Taija ja Tapani ja Loviisa ja Launo ja Nilla ja Eemil kiipesivät mielihyvin kerrosta ylemmäs ja tilanne rauhoittui huomattavasti, vaikka sieltä sitten alkoikin kuulua töminää ja naurua. Vain Jerry ja Titan ja Jaskan nuorimmainen jäivät alakertaan ja molemmat nukkuivat. Tuntui, että tarvitsin silti hengähdystauon ja kävin ilmoittamassa Veskulle, että kävisin ruokkimassa hevoset, jos hän huolehtisi vieraista vähän aikaa.
- Älä unohdu sinne, hän varoitti, lievä kaipuu muualle taisi paistaa silmistäni.
- Mä lupaan vaan ruokkia ne, ja sitten ehkä poltan yhden tupakan, vakuutin. Tai kaksi.
Kiskoin leninkini päälle kuistin nurkasta pitkän öljykangastakin ja vedin saappaat jalkaan. Näytin varmaan karjakolta, mutta en viitsinyt ruveta vaihtamaan koko vaatekertaa tallissa käynnin takia. Tuttujahan siellä vain olisi, jos ketään.
Vähän pettymyksekseni talli oli tyhjä. Olisin hyvin voinut tappaa vähän aikaa juttelemalla jonkun kanssa, mutta eipä se kai olisi ollut kovin sopivaa. Jaoin heinät, mutta tupakasta en aikonut luopua: istuin hetkeksi huvimajaan. Olin selvinnyt juhlista aika hyvin, mielestäni. En tosin ollut osunut vielä naamakkain Siirin vanhempien kanssa väentungoksessa, ja sitä olin pelännyt eniten. He olivat vaan jossain vaiheessa, melkein myöhässä, ilmestyneet, kun pappi oli jo ruvennut rykimään kurkkuaan selväksi. Mietiskelin hetken mahdollisia lähestymistapoja ja sopivia repliikkejä ja yritin puhallella savurenkuloita, mutta päätin sitten mennä ja ottaa härkää sarvista.
Ensimmäiseksi törmäsin kuitenkin Hannaan ja puolisoonsa, joka oli myös lähtenyt mukaan.
- Kiva kun säkin tulit, sanoin Kaitsulle ja tökkäsin häntä ystävällisesti kylkeen. Hannan mies oli mukava.
- Mitä Vesku oikein ajatteli mennessään yrittämään jotain vaativaa aata? kysyi Hanna minulta esipuheitta. Hän oli pukeutunut tilaisuuden kunniaksi siniseen leninkiin ja näytti kerrankin vähän tätimäiseltä, minkä olin ilokseni todennut heti, kun he saapuivat.
- Etkö sä voisi kysyä siltä, ehdotin. – Musta se oli ihan hyvä idea.
- Me keskusteltiin siitä jo.
- No mitä se sanoi?
- Se lupasi antaa Mustin mulle kuukaudeksi kisattavaksi.
- Mitä? kiljaisin ja katseeni haravoi villisti ihmisiä olohuoneessa , minkä ovella seisoimme.
- No, musta se on hyvä idea ja Vesku sanoi, että täällä on hommia nyt vaikka miten, meinaatte kuulemma pihatonkin rakentaa. Mä ratsastan sen kanssa muutaman vaativan aan ja…
Minä en ehtinyt vastata siihen nyt mitään, vaan säntäsin etsimään Veskua. Olohuoneessa hän ei ollut, eikä vierashuoneessa, missä Siiri yleensä asui, mutta mihin Leena nyt jäisi pariksi yöksi. Jerryn huoneessa hän sitten seistä törötti Saaran kanssa kirjahyllyn ääressä. Eevakin, Veskun vanhemman veljen vaimo, oli siellä ja kuului parhaillaan ihmettelevän, miten me saatoimme pitää kirjahyllyä samassa huoneessa vauvan kanssa.
- Nehän oikeen imee pölyä itseensä, pölyallergia on nykyään kauhean yleistä, Eeva sanoi paheksuen.
- Mä osaan kyllä pyyhkiä pölyt kirjahyllystä, sanoin epäkohteliaasti, mikä oli suoranainen vale, sillä en totisesti ollut tehnyt sitä kuin edellisenä jouluna. Eeva pyyhkäisi sormellaan ylimmän kirjarivin päältä, mutta ei siellä mitään ollut. Vesku oli imuroinut ne pari päivää sitten.
- Sitä paitsi nykytietämyksen mukaan on parempi altistaa lapsia asioille eikä pitää niitä liian steriilissä ympäristössä. Sillon ne vasta astmoja ja allergioita saakin, jatkoin, kun nyt olin päässyt yhteen lempiaiheeseeni.
Vesku yskäisi hiljaa ja laittoi kätensä ympärilleni ja kun Eeva vähän loukkaantuneena meni pois, hän alkoi nauraa ääneen.
- Onko toi ihan totta? kysyi Saara. Minuakin nauratti, kun vakuutin hänelle että kyllä se oli.
- No sitten teidän tytöt on varmaan terveitä kuin pukit, hän sanoi ja lisäsi kiireesti, ennen kuin ehdin edes tajuta, että sen olisi voinut ottaa henkilökohtaisena loukkauksena siivoustaitojani kohtaan, että kun he olivat vauvasta asti totutelleet kaikkeen pölyyn, mitä tallista löytyi.
- Joo, ne on ihan malliesimerkki, vakuutti Vesku.
- Saanko mä lainata nää? kysyi Saara sitten, näyttäen paria minun kirjaani, joita hän piteli. Lupasin. Kumpikin oli vanha joululahja, joita en ollut tullut lukeneeksi, kun en vielä ollut saanut keuhkoputkentulehdusta tai muuta pahempaa tautia.
Kun Saara lähti pakkaamaan kirjat laukkuunsa, muistin asiani.
- Meinaatko sä tosiaan lähettää Mustin Hannalle? tiukkasin.
- Joo. Se ehdotti ja mikäs sen parempi, se saa nyt ainakin ammattitaitosta ratsastusta, hän sanoi ja laittoi toisenkin kätensä vyötärölleni, kuin olisimme olleet tanssimassa.
- Koska sä ajattelit mulle mainita asiasta?
- Suunnilleen nyt. Mehän sovittiin siitä vasta kymmenen minuuttia sitten!
Mietin pienen hetken ja totesin, ettei minulla tosiaankaan ollut nyt syytä ruveta marmattamaan.
- Ehkä se onkin ihan hyvä, myönsin.
- Mä odotin sun alottavan hirmuisen rähinän, että miksei sulle ole kerrottu mitään, Vesku hymyili.
- Mä saatan olla pikkuisen utelias, mutta en mä sentään kohtuuton ole, toivottavasti, sanoin arvokkaasti.
- Et yleensä, Vesku myönsi.
- Yleensä? kiusoittelin ja kurotuin antamaan hänelle suukon. Oli ihan kuin olisimme hiipineet piiloon vierasjoukolta tänne vauvanhuoneeseen, olimme vielä sopivasti oven takanakin.
Jinna katkaisi pusuttelumme tulemalla Jerryn kanssa sisään. Hän ei ensin huomannut meitä vaan vei vauvan hoitopöydälle ja vasta kun hän kääntyi heittääkseen vaipan roskikseen hän huomasi meidät.
- Ai, te ootte piiloutunu tänne, hän hymähti.
- Joo, hetken hengähdystauko, virnuilin takaisin. – Mutta kai mun pitää mennä keittämään lisää kahvia, tai jotain…
- Teidän pitää mennä avaamaan ristiäislahjoja, Jinna sanoi ja minä irvistin. Se vasta olisikin noloa.
- Mä syöttäsin sen mieluummin, sanoin ja osoitin vauvaa.
- Mä syötin sen jo, sori. Riikka ei uskaltanut, joten mun piti uhrautua.
- Mennään, sanoi Vesku ja talutti minut takaisin vieraiden keskelle. Kiittelimme lahjoista ja hymyilimme ja jossain vaiheessa Jinna toi Jerrynkin takaisin ja antoi sen Veskun syliin kutiteltavaksi. Minä sain jatkaa kättelemistä ja halailua hänenkin puolestaan, mutta kestin sen urhoollisesti. Eivät toki kaikki halailleet, Juhankin sain pysäytettyä melkein metrin päähän pelkällä katseella. Melkein yhtä etäältä minulle hymyili tuskin huomattavasti Eeva.
Tilanne rauhoittui, kun Veskun veljet lähtivät ja samalla hiljeni jytinä yläkerrasta, kun valtaosa lapsista meni sen tien. Juha ja Saara yrittivät seurata esimerkkiä, mutta Siiri pisti kampoihin.
- Kello on jo vaikka miten paljon! Mä en ehdi enää kumminkaan ratsastaa valosalla! Mä voin ihan yhtä hyvin tulla kotiin huomenna!
- Mun pitää sitten lähteä hoitamaan sun hevosesi, sanoi Ali, jota olin juuri tullut rauhassa hyvästelemään eteiseen.
- No niin! sanoi Siiri riemuissaan, kuin olisi voittanut jotain. Juha näytti vähän tuikealta ja Saara vilkaisi minua epätietoisena.
- Saa Siiri jäädä meidän puolesta, mutta Leenakin jää, niin että pitää keksiä joku toinen nukkumapaikka, sanoin varovasti. En oikein tiennyt haluttiinko minun kieltävän tai myöntävän – tosin enpä ollut koskaan kieltänyt Siiriä jäämästä, ehken olisi osannutkaan.
- Mä voin mennä ullakolle, Se päätyhuone on ihana! sanoi Siiri nopeasti.
- Te ootte ihan mahdottomia molemmat, sanoi Juha ja hän kuulosti vihaiselta. Ihan säikähdin.
- Tietysti vaan, jos teille sopii, lisäsin pienellä äänellä.
- Jää nyt sitten… aloitti Saara, mutta Juha tarttui hänen käsivarteensa.
- Mitä jos Siiri kerrankin tekisi niin kuin me halutaan?
Käännyin mennäkseni pois. En halunnut olla todistamassa perheriitaa. Menin keittiöön ja aloin lastata kaikkia kymmeniä kahvikuppeja tiskikoneeseen ja kolistelin, ettei minun olisi tarvinnut kuunnella hiljaiseksi tarkoitettua riitelyä kuistin ovelta. Se oli kiusallista, mutta pian se hiljeni.
- No, te voititte, tuli Juha sitten ilmoittamaan. Hän oli päässyt taakseni niin äänettömästi, että tiputin pelästyksissäni kädessäni olleen lautasen. Onneksi se ei särkynyt.
- Vai niin te päätitte, sanoin.
- Joo. Minkäs teille mahtaa, jos te kerran liittoudutte. Hänen äänensä oli edelleen vihainen, mutta ei enää niin pahasti kuin aiemmin.
- Mun ei kai olisi pitänyt sotkeutua siihen, mutta… aloitin. Tilanne oli omituinen. Minä olin vihainen hänelle ja hän minulle, mutta eri syistä, ja hän siinä akuutimmin, niin että olin ihan puolustuskannalla. Mitä taivaan nimessä tapahtuisi, jos hän saisi joskus tietää, että olin ostanut Siirille raskaustestin?
- No älä nyt ala itkeä. Ei tää niin vakava asia ole.
Omituista kyllä, tunsin vain helpotusta, kun Juha näytti leppyvän. Olisin voinut koota itseni ja oman ylenkatseeni, mutten voinut muuta kuin virnistää vastaukseksi.
- Mä voin auttaa astioiden kanssa! ilmoitti Siiri, joka tanssi keittiöön ja Juha kääntyi menemään nyökäten ja heilauttaen kättään. Hyvä että menikin, vaikka tuskin hän nyt täällä olisi erehtynyt mitään ihmeellistä möläyttämään. Saara auttoi Joonakselle takkia päälle näköetäisyydellä ja muutenkin väkeä oli vielä kävelemässä ympäriinsä melkein tusinoittain.
Hanna ja Kaitsu olivat lähdössä seuraavaksi, Hanna ja Vesku sopivat eteisessä Mustin siirtämisestä Hankoon sunnuntaina, kun Hanna tulisi käymään Vantaalla kisoissa. Musti ja Veskukin olivat ilmoittautuneet sinne, mutta Hanna oli sitä mieltä, että hän voisi antaa hevoselle nyt pari päivää vapaata, jotta se olisi sitten innokkaampi tositreeniin. Minä pyyhkäisin tiskipöydän ja laitoin astianpesukoneen päälle ja menin eteiseen norkoilemaan myös.
- Haetteko te sen sitten täältä vai miten? kysyin asiallisesti.
- No vaikka, turha sitä kai on moneen kertaan lastata. Jessi, tule käymään ulkona, Hanna sanoi sitten ja torjui kättään kohottamalla Kaitsun yrityksen seurata häntä.
Hämmästyin, mutta enhän voinut muutakaan kuin seurata Hannaa. Tallitakin kiskaisin viime hetkessä niskaani. Tuskatupakka-askissani oli vielä aika monta jäljellä ja pahat aavistukset täyttivät mieleni. En voinut keksiä, mitä kahdenkeskistä asiaa Hannalla muka minulle oli, vaikka yritin voittaa miettimisaikaa käymällä taas huvimajassa. Hanna odotti kärsivällisenä heidän autonsa, matalan mustan urheilumallisen, vieressä, kun kopeloin askin käteeni. Nyt, kun hän oli vetänyt mekkonsa päälle pitkän mokkatakin hän ei enää ollut vähääkään tätimäisen näköinen ja itsetuntoni laski.
- Tässä, Hanna sanoi ja ojensi käteeni jotain pientä ja neliskanttista.
- Mikä tää on?
- Se on pankkikirja. Semmosia oli ennen vanhaan kaikilla, mutta mahdatko sä edes muistaa semmosta aikaa?
- En mä nyt niin kakara ole, sanoin loukkaantuneena. – Miksi sä annat mulle pankkikirjan?
- Ei se ole sulle, se on mun kummipojalle, ja mä annan sen sulle talteen, koska Vesku alkaisi vängätä siitä mun kanssa.
- Miksi sä luulet etten mä alkaisi? kysyin ja kääntelin pientä kirjasta. – Ja tehän toitte jo ristiäislahjan.
- Etköhän sä ole enemmän realisti. Jos mä haluan avata ensimmäiselle ja ainoalle kummilapselleni pankkitilin niin eihän se itse asiassa teille kuulu.
- Miksi sä sitten annat tän mulle? kysyin kohottaen katseeni. Hanna kohautti siroja olkapäitään.
- Kai mä ajattelin todistaa sulle, että oli kannattavaa valita mut kuitenkin kummiksi.
Suutuin sekunnissa niin, etten heti saanut sanaa suustani ja kohotin jo kättäni, joka halusi välttämättä läväyttää Hannaa päin naamaa.
- Ei sua rahan takia pyydetty, sähisin ja pistin käteni väkipakolla taskuun. Lyöminen ei ehkä kuitenkaan olisi kauhean fiksua. Olimmehan me joskus vähän tapelleetkin, kuin kaksi kissaa, mutta olinhan vähän fiksuuntunut niistä ajoista, ainakin toivottavasti. Tyrkytin kirjasta takaisin Hannalle. – Mä en halua ottaa tätä. Se on sun ja mun vauvani välinen asia, jos sä haluat sille jossain vaiheessa tunkea rahaa. Niinhän sä sanoit itsekin, ettei se kuulu muille.
- Miksi te sitten otitte mut kummiksi? kysyi Hanna ja näytti ihan oikeasti hämmästyneeltä.
- Koska mä luulin että me ollaan ystäviä! huusin.
- Ei mulla ole ystäviä. Hännystelijöitä ja käskyläisiä vaan, ja miehiä.
Hän ei näyttänyt eikä kuulostanut mitenkään murheelliselta tai säälittävältä sanoessaan sen, kunhan totesi, mutta minä kyllä säälin häntä äkkiä, yllättäen ja kovasti.
- Ja kenenkähän syy se sitten on? kysyin.
- Mä en tiedä, musta ei vaan noin yleensä ottaen pidetä.
- Niin, ei varmaan, koska sä olet ilkeä ja pröystäilevä ja vaikket olisikaan niin sulle ollaan kateellisia, koska sä olet ton näköinen ja rikas ja menestyvä!
- No niinpä.
- Mutta mä en ole sulle kateellinen! ilmoitin. – Mulla on päinvastoin semmosta, mistä sä olet kateellinen. Niin että mä kyllä kestän senkin että sulla on rahaa jaettavaksi asti. Mulla on varaa jopa joskus lievästi pitää susta.
Nappasin sittenkin pankkikirjan takaisin ja tipautin sen takkini taskuun. Hän näytti yllättyneeltä, ja ellei ajatus olisi Hannan kohdalla ollut mahdoton, olisin sanonut että hän näytti olevan hämillään.
- Mä todennäköisesti saisin sun miehesi, jos haluaisin, hän huomautti.
- En usko. Ja vaikka saisitkin niin se ei pysyisi sun luonasi ja ainakaan et saa mun lapsia.
Tuijotin häntä leuka pystyssä ja nyt vasta muistin sytyttää sen tupakan. Halusin puhaltaa savuja Hannan naamalle. Hän käänsi päänsä äkkiä pois.
- Mä en aina osaa oikein suhtautua suhun, hän sanoi sitten.
- Sä et ole kovin selkeä persoona itsekään, totesin.
- Ensin sä suutut kun mä tarjoan rahaa ja sitten sä otat sen kuitenkin.
- En mä rahan takia suostunut siihen, että sä tulisit kummiksi, toistin. – Hitto vie, pelkkiä hankaluuksiahan siitä tulee kun noi kasvaa isommaksi, jos tyttöjen kummit ostaa niille joululahjoiksi Tarjoustalosta barbinuket ja pikkuveli saa pleikkarin.
- Miksi sitten?
Mietin vain hetken. – Koska sä näytit ihan inhimilliseltä olennolta kun sä pidit Jerryä sylissä. Koska mä ajattelin, että siitä voisi olla iloa sulle, nyt kun kumminkin olet liian vanha saamaan enää omia.
- En mä niin vanha vielä ole! Hanna sanoi kuulostaen loukkaantuneelta, mutta jatkoi toki samaan hengenvetoon, ettei hän halunnutkaan, ja että minä olin näsäviisas.
- Siksi sä musta tykkäätkin, mä olen ainoa joka edes yrittää pistää sua välillä järjestykseen, ehdotin, vaikkei minulla itse asiassa ollut aavistustakaan siitä, pitikö Hanna minusta, tai ylipäätään yhdestäkään ihmisestä maailmassa.
- Sä olet ainakin virkistävä poikkeus, hän myönsi. – Tiedätkö sä muuten, mitä tupakointi tekee iholle?
- Tiedän. Mä olen lääkäri. Haluatko sä jämät? tarjosin ja epäröiden Hanna imaisi savukkeestani. Hän oli ilmeisesti varjellut ihoaan ja keuhkojaan aika pitkään, sillä hän sai hurjan yskänpuuskan. Taoin häntä selkään.
Joskus mietin, olinko ainoa maailmassa, joka näki, että Hannalla oli huumorintajua, tai mitä se lieneekään ollut, mikä tuntui saavan hänet hyvälle tuulelle aina, jos oikein piikittelin häntä. Totuus kuitenkin oli, että välillä pidin hänestä kovasti. Niin nytkin, kun hänen silmänsä valuivat vettä ja meikit värjäsivät hänen silmiensä alle muutaman tumman rannun. Hymyilin tyytyväisenä, kun hän yritti kuivata niitä ja onnistui vain hankaamaan ja levittämään.
- Sä olet aika virkistävä itsekin välillä, huomautin. – Ainakin näin pieninä annoksina ja kunhan sulle muistuttaa, ettet sä ole kaikkialla maailman napa. Ja ihan näin ystävänä, sun ehkä kannattaisi vilkasta peiliin, sillä Kaitsu tulee jo.
|