|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 1.5.15 14:22:06
No tässä pitkä pätkä!
-----------------
2.
Sannan koti oli pienenpuoleinen matala omakotitalo melko keskustassa, lähellä kaikkea. Olin pistäytynyt siellä jonain iltana vessassa, ihan pikaisesti, mutten ollut silloin hädissäni juuri katsellut ympärilleni, nyt katsoin tarkemmin. Talo oli sievä ja uudehko, mutta piha oli aika hoitamaton, nurmi oli pitkää ja pensaat rehottivat. Jostain syystä se osui silmiini ensimmäiseksi, olihan kotona aina joka ruohonkorsi ojennuksessa. Sisällä vallitsi kaaos heti eteisestä alkaen. Joka nurkassa oli jotakin, ikään kuin tavaroita olisi tipahdellut lattialle laiskoista käsistä aina joulusta asti ja sitten niitä olisi vain potkittu syrjemmälle, ettei niihin kompastuisi. Sen saattoi päätellä pölykasoista niiden päällä.
- Missä sun porukat on? kysyin varuillani. Ajatus aamusta iltaan lipittelevistä vanhemmista oli jotenkin pelottava.
- Varmaan takapihalla, kun on tämmöinen sää, Sanna sanoi huolettomasti ja vei minut omaan huoneeseensa. Sielläkin oli kaaos, mutta erityyppinen kuin muualla talossa. Teinityttökaaos, vaatteita ja meikkejä siellä täällä ja joka paikassa, samanlainen kuin minullakin oli kotona aina lauantain eli siivouspäivän lähestyessä. Kotoista.
- Haluatko sä mennä ensin suihkuun? Sanna kysyi ja nyökkäsin. Olimme pyöräilleet maltillista vauhtia, mutta hikoilemista ei voinut välttää. Hän näytti minulle kylpyhuoneen, joka oli melkein vastapäätä hänen huonettaan ja antoi minulle pyyhkeenkin lainaksi, vaikka repussani oli toki rantapyyhe. Oli kuitenkin turha kastella sitä, jos aioin loikoilla sen päällä illemmalla.
Minun teki mieli kääntyä kynnykseltä takaisin. Kylppäri oli ummehtuneen hajuinen ja lattiakaivon ritilä näytti siililtä, minkinpoikaselta tai joltain muulta suherolta. Suihkuverho oli ehkä joskus ollut valkoinen, mutta nyt se oli alaosastaan kellertävänruskea, kuin sen helma olisi lillunut jossain lietelantakaivossa ja imenyt itseensä sieltä mausteita. Oli kuitenkin mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka olin ihan varma, että saisin sieltä jalkasilsan. Sanna olisi loukkaantunut.
Astuin pitkin askelin varpaillani sisään ja riisuin vaatteeni. Hetken ympärilleni silmäiltyäni ripustin ne seinälle naulaan, jossa roikkui ennestään peili ja tyhjä pumpulipussi. En aikonut laskea niitä lattialle, vaikka aioinkin pukeutua puhtaisiin. Suihkussa vietin ehkä neljä minuuttia, nopeammin en selvinnyt hiustenpesusta, sitten kipitin äkkiä vielä vettä valuen Sannan huoneeseen.
- Sun vuoro, sanoin ja tömäytin lopultakin kantapääni maahan. Sanna oli sillä välin tehnyt pikasiivouksen ja kerännyt kaiken lattialla lojuneen sänkynsä jalkopäähän.
- Haluatko sä drinksun? hän kysyi ja avasi kaappinsa oven.
- Mikä ettei, hymyilin.
- Viiniä?
Nyökkäsin ja tunsin taas kivan pienen jännityksen vatsassani. Sanna kävi hakemassa pari lasia ja kaatoi sitten kumpaankin isosta muovisesta cocispullosta.
- Kippis!
Kohotimme laseja ja maistoimme. Se oli kammottavan makuista, mutta lämmitti alas mennessään.
- Siinä on ainakin neljää eri laatua, Sanna naurahti ja meni sitten itse suihkuun. Minä maistoin uudestaan, pitäen nenästäni kiinni ja kuivasin sitten itseni kunnolla. Märkiin varpaisiin oli tarttunut villakoiria ja hiekan- tai leivänmurusia ja minua alkoi jo huvittaa. Mikä talo! Puin päälleni bikinit, laitoin dödöä ja hajuvettä ja aloin sitten hieroa hiuksiani kuivemmiksi. Sanna ei viipynyt suihkussa juuri sen kauemmin kuin minäkään ja sitten aloimme meikata ja jutella, suunnitella tulevaa iltaa.
- Aiotko sä antaa Jonin taas lääppiä itseäs? Sanna kysyi minulta.
- Yyh, en, julistin.
- Juhannuksena annoit.
- Mä en muista juhannuksesta paljon mitään, tunnustin. – Ainakaan lopusta. Tänään mä en kyllä juo niin paljon. Itse asiassa mä en ehkä enää ikinä juo niin paljon.
- Joo, älä, sua oli pirullista vahtia.
- Sikäli kun mä muistan et sä ehtinyt mitään vahtia omilta lääppimisiltäsi, muistutin. Sannakin oli ollut kovasti juhlatuulella, mutta ei hänellä silti ollut poikaystävää, eikä minullakaan. Sanna sanoi, ettei hänellä ollut aikaa semmoiseen kaikilta tallitöiltä ja minä myötäilin, mutta ei se nyt ihan niinkään ollut. Olisin minä mielelläni vaikka seurustellutkin, mutta jotenkin porukassa ei vaan ollut ketään kenen kanssa olisi oikein natsannut. Kukaan ei ollut ihastunut minuun enkä minä kehenkään, meillä oli muuten vaan kivaa keskenämme.
Sanna kaatoi lisää viinintapaista ja alkoi föönata hiuksiaan kuiviksi. Minä hieroin omiini muotovaahtoa ja yritin haroa niitä samannäköiseen malliin, kuin mitä kampaajalta oli viimeksi syntynyt. Tarpeeksi tököttiä auttoikin, ja Sanna auttoi föönin kanssa niin, että niiden väri alkoi taas muistuttaa toffeeta ja olin lopulta aika tyytyväinen.
- Mä en ehkä mene uimaan, sanoin, kun hän sammutti koneen ja kieputin alimmaisia hiuksia sormieni ympärille. Eiväthän ne kihartuneet, mutta aina saattoi toivoa. Samassa avoimen oven takaa kuului ääniä ja jäykistyin säikähdyksestä. Sannan vanhemmat, tai jompikumpi, ja pöydällä oli pullo täynnä viininlitkua.
- Jaa, täällähän on naikkosia kauneussalongissa, kuului avoimelta ovelta myhäilevä ääni. Sannan isä nojasi raskaasti ovenpieleen. Hän huojui hiukan ja hänellä oli yllään vain shortsit, jotka melkein jäivät piiloon niiden päälle vyöryvän vatsan alle. Vedin äkkiä pyyhkeen harteilleni. Oli ihan eri asia olla pelkissä bikineissä uimarannassa kuin täällä tuon katseltavana.
- Niin on, mene pois, Sanna sanoi häkeltymättä, eikä tehnyt elettäkään piilottaakseen juomiamme.
- Niin sitä pitää, sitä on nuori vaan kerran.
- Pois, sanoi Sanna ja meni sulkemaan oven miehen nenän edestä. Hän ei kommentoinut tämän olemusta tai ilmestymistä mitenkään.
- Mennäänkö jo, aloin hoputtaa. Minua pelotti, että mies palaisi. Olihan hän ollut ihan ystävällinen, mutta en osannut suhtautua humalaisiin aikuisiin ja ukon mairea hymy oli tuonut mieleeni näkemäni kuvan rupikonnan huulista.
- Mennään vaan!
Sanna kiskoi päällensä mustat shortsit ja valkoisen topin, jotka molemmat korostivat hänen ruskeaa ihoaan. Minäkin etsin vaatteeni ja sitten totesin kauhukseni, että bikinit loistivat valkoisista shortseistani läpi.
- Mä en voi lähteä näin, ähkin ja peilasin peffaani.
- Onko sulla vaihtoehtoja? Mun vaatteet ei varmaan mahdu sulle.
- Mun täytyy ottaa ne, millä mä pyöräilin tänne, päätin ja vaihdoin äkkiä. Eihän tässä nyt sentään oltu juhlimaan menossa, vähän nuhruiset khakinväriset kelpasivat mainiosti nekin. Sanna tunki pöydällä olleen viininlitkupullon minun reppuuni ja otti itse kaapista toisen, jossa oli vaaleanruskeaa nestettä, kuin pommacia.
- Kaljaa, hän esitteli ja minä tunsin pienen yökkäyksen kurkussani, kun ajattelin juovani sitä lämpimänä ja hiilihapottomana, ties mistä pullonpohjista lirutettuna.
- Kävellään ensin kiskalle ostamaan salmiakkia, Sanna sanoi ja niin teimme.
Rannalla oli vielä paljon ihmisiä, oikeita auringonottajia ja lapsiperheitä. Kiertelimme hihittäen heidän leirejään tarkistaessamme, olisiko ketään tuttuja vielä missään, mutta emme nähneet ketään, joten pysähdyimme syrjäisimmälle mahdolliselle paikalle, mistä voisimme silti nähdä koko rannan yli ja levitimme pyyhkeemme. Meni ehkä minuutti, kun kaksi tyttöä juoksi luoksemme. Ninnu ja Satu. Molemmat olivat vaaleahiuksisia ja kuudentoista. Ninnu oli minun mittaiseni, ja hyvin vaaleaihoinen, minulle tuli hänestä aina mieleen nousemaan jätetyt pullat. Satu taas oli hyvin pienikokoinen ja hoikka, melkein laiha. Hänen bikineissään oli topatut kupit ja saatoin vannoa, että kun hän juoksi kohden, saatoin nähdä, ettei kohollaan olevien kuppien sisällä ollut mitään muuta kuin tyhjää, ellei sitten jotain rusinan kokoista.
- Ootteko te sokeita ja kuuroja? Kävelette melkeen meidän yli ettekä kuule mitään! Ninnu kiljui ja halasi minua. Minä olin aluksi vierastanut sitä kaulailua kauheasti, mutta hän nyt vaan halusi aina halata kaikkia, ja olin alkanut jo tottua siihen. Halasin siis takaisin, ja halasin Satuakin, ja sitten he halasivat Sannaa.
- Tuutteko te tonne meidän luo? Vai tullaanko me tänne? Satu tohotti.
- Tulkaa te tänne, kivempi olla täällä sivummalla, Sanna ehdotti ja istui. Minä seurasin esimerkkiä ja sillä aikaa kun tytöt kävivät hakemansa tavaransa riisuimme ja kaivoimme esiin juomat ja aurinkorasvat ja salmiakit ja tupakat ja pelikortit. Aloimme pelata korttia, kun Ninnu ja Satu palasivat ja Sanna ja minä puhuimme hevosista ihan vaan heidän kiusakseen. Molemmat olivat ihastuksissaan ajatuksestakin päästä joskus ratsastamaan, vaikka eivät olleet kai koskaan koskettaneet hevosta ja katsoivat meitä ylöspäin, kun olimme sentään melkein kuin kesätöissä tallilla. Puhumattakaan siitä, että minulla oli oma hevonen – jo toinen. Pidin siitä asenteesta kovasti, kun molemmat olivat kumminkin minua vanhempia ja sievempiä.
- Eikö me joskus voitaisi tulla ratsastamaan sun hevosella, Ninnu kysyi rukoilevasti.
- Ei niin kauan kun me ollaan täällä, mutta tulkaa sitten syksyllä Nurmijärvelle, sanoin tärkeänä. – Mustaojalaiset ei huoli sinne vierasta väkeä pyörimään.
- Mutta onhan Sannakin! Satu vinkaisi.
- Sanna on eri juttu, se on melkeen ammattilainen, kikatin ja tönäisin Sannaa kevyesti. Hän nyökkäili ja ojensi minulle sen pullon, missä oli nyt kiehuvankuumaa, väljähtänyttä kaljaa. Maistoin ja melkein oksensin ja ojensin sen sitten eteenpäin Ninnulle.
Pojat tulivat vasta, kun lapsiperheet alkoivat tehdä lähtöä. Ensin ajoi rannalle Anttu sillä naurettavalla nelipyöräisellään. Hän näki meidät heti, väki oli sen verran vähentynyt, ja pärisytti luoksemme.
- Hellou leidiiiis!
- Naapurin skidi, sanoin minä alentuvasti hymyillen. Olin hiukkasen humalassa ja se, että olin Sannan ja Ninnun ja Sadun kanssa, sai minut katsomaan Anttua nenänvarttani pitkin. Hän oli se kiltti nyhverö, jota kaikki aina pikkusen kiusasivat, niin siis minäkin. Kaikki kyllä pitivät hänestä silti ja tarkkaan ottaen hän olikin ensimmäinen oikea ystäväni näistä ihmisistä. Olin ollut häneen aika ihastunut joskus yli vuosi sitten, ja muutenkin saatoin aina luottaa siihen, että Antun kyydissä pääsisin kotiin, ellen jaksaisi polkea.
- Tallimestari, Anttu irvisti takaisin, mitä sopivimmin, kun olimme juuri puhuneet hevosista, ja änkeytyi istumaan viereeni. Pörrötin hänen oljenväristä hiuspehkoaan.
Sitten tulivat Joni ja Niko ja toivat tullessaan kylmää olutta. He myivät sitä mielellään kahdella eurolla pullo, mutta kun ojensin Jonin nenän alle nyt lähes tyhjentynyttä pulloa, jossa vielä loiskui jotain oluentapaista hän antoi minulle pullon eurolla.
- Lapsi parka kun olet tommoista joutunut juomaan, hän säälitteli.
- Ainakin se oli märkää ja meni päähän, Sanna puolusteli.
- Ja siinä oli mukana ainakin siideriä ja hyvä jos ei vähän pissaakin! ilmoitti Ninnu.
- No hyvin se vaan sullekin upposi!
- Tsot tsot, toppuuttelin ja levitin käsiäni kun pitääkseni tytöt erossa toisistaan, mutta sitten minulle tuli kiire avata Jonin antama pullo. Miten ihanan kylmää ja raikasta se olikaan!
Sinä iltana ei tapahtunut mitään kovin kummoista. Istuimme ja juttelimme ja Joni halusi hieroa hartioihini ja selkääni aurinkorasvaa, vaikka enää ei tosiaankaan ollut pelkoa palamisesta. Ranta alkoi autioitua ihan ja Anttu lähti käymään grillillä hakeakseen meille kaikille ranskalaisia perunoita. Minua nukutti ja otin pienet torkut vain herätäkseni siihen, että minua paleli ihan järjettömästi. Onneksi minulla oli sentään pitkähihainenkin mukana; vedin sen ylleni ja katsoin ympärilleni arvioidakseni, keneltä pummata tupakka.
- Mitä kello on? kysyin.
- Vasta ykstoista, Niko vastasi. - Mitä sä sanot siitä?
- Niin mistä? kysyin ymmälläni. – Mä nukuin.
- Perjantaina on mun synttärit. Juhlitaan.
- Kivaa! sanoin, ennen kuin tajusin, että viikonloppuisin oli yleensä kilpailuja. Seuraavana lauantaina olin peräti ihan itse menossa kilpailemaan.
- Mä sanoin jo että meillä on kisat, Sanna sanoi moittivasti.
- Mä en meinannut muistaa. Ei me voida riekkua ja ryypätä täällä, jos me ollaan heräämässä kuudelta, sanoin puistellen pahoitellen päätäni.
- Voitte, voitte, alkoivat pojat messuta kaikki kuorossa. Sitten muistin, että hitto vie, Veskukin oli tulossa vasta sunnuntaina takaisin. Miten voisin jättää näin hyvän tilaisuuden käyttämättä hyväkseni?
- Katotaan nyt, ehkä sitä voisi yrittää, aloin lupailla epäröiden.
- Tuutte tai uitte, Niko ilmoitti ja tarrasi kiinni Sannan jaloista. Puoliksi kauhuissani nauraen katsoin, miten ystävääni alettiin raahata kohden vesirajaa, ja samassa keikahdin itsekin selälleni.
- Ei! Ei! Älä kastele mun paitaa! kiljuin Jonille, joka ei ollut kuulevinaan. Kiireesti yritin riisua pois valkoista neulettani samalla kun raahauduin pitkin hiekkaa, mutta ei se ollut niin helppoa. – Lopeta! Mä lupaan! ulvoin lopulta, kun olin jo uhkaavan lähellä vettä.
- No niin sitä pitää, Joni sanoi, pysähtyi ja auttoi minut pystyyn. Sanna ei ollut selvinnyt yhtä helpolla, hän räpiköi parhaillaan rantavedessä ja kirkui ja nauroi. Joni piti minusta kiinni ja ravisteli paitaani selkäpuolelta ja nauroi päin naamaani.
- Ilkimys, julistin ja jäin miettimään, mitä Sanna olikaan sanonut hänen lääppimisestään juhannuksena. Emme olleet nähneet sen jälkeen. Olikohan Joni muka kiinnostunut minusta? Hän oli vanhempi, täyttämässä jo seitsemäntoista ja ammattikoulussa. Kun olin pienempänä miettinyt tulevaa poikaystävääni, en ollut ikinä ajatellut ketään amislaista. Ei, miehen piti olla fiksu ja lukiossa! Tai aikomassa lukioon tietenkin, enhän itsekään ollut vielä lähelläkään sitä hetkeä. Mukava Joni oli kyllä, eikä mitenkään luotaantyöntävän näköinen, mutta en minä silti tiennyt. Hän ei ollut mitenkään kolahtanut ensi näkemältä – eikö niin pitänyt käydä? Siispä irrottauduin, hymyillen sentään anteeksipyytävästi.
- Mä alan ehkä olla lähdössä kotiin, sanoin.
- Nyt jo? Joni kysyi pettyneen oloisena.
- Nyt jo? ihmetteli Sanna, joka kahlasi parhaillaan rantaan vettä valuen. – Mä luulin, että sä tulisit meille?
En olisi missään nimessä uskaltanut mennä Sannalle yöksi, en, kun muistin hänen ällöttävän isänsä ja ällöttävän talonsa. Olisin pyörinyt koko yön valveilla varmana siitä, että kirput purisivat minua ja jos uskaltaisin nukahtaa, siirat ja punkit ryömisivät jonoina ruumiinaukkoihini ja hämähäkit hiuksiini
- Jos mä aion tänne perjantainakin niin mun on parempi pitää siihen asti matalaa profiilia, sanoin ihan totuudenmukaisesti. Jos nyt lähtisin, ehtisin kotiin melkein puoleksi yöksi ja olisin melkein selvinpäinkin. Jos Jessi oletti minun menevän Sannalle yöksi, hän ei viitsisi varta vasten odottaa minua tai nousta haistelemaan hengitystäni.
- Haluutko kyydin? Mäkin taidan lähteä, Anttu sanoi ja nousi ylös. Epäröin.
- Mun pyörä on Sannan luona.
- Mä voin tuoda sut huomenna hakemaan sen, Anttu lupasi. Niin me olimme tehneet usein ennenkin.
- Okei, ellei meiltä kukaan lähde kauppaan, että mä pääsen itse hakemaan sen, suostuin.
Se oli sitten sillä selvä. Pakkasin tavarani ja kiipesin Antun taakse istumaan ja aloitimme hämärässä yössä matkan kohti kotia. Miten odotin seuraavaa kesää! Haluaisin ja vaatisin synttärilahjaksi vain ja ainoastaan mopon. Sitten olisin vapaa menemään ihan minne itse halusin! Antulla oli yleensä varakypärä mukanaan, mutta tänään en huolinut sitä. Hiukseni olivat ihan liian hyvin litistettäviksi ja voisin nauttia niistä vielä huomennakin – luojan kiitos Joni ei ollut ehtinyt kiskoa minua veteen asti. Eikä matka kotiin ollut pitkä, vain viitisen kilometriä.
- Jos joku tulee vastaan, mä pysäytän ja me vaan jutellaan, siltä varalta että se onkin poliisiauto, sanoi Anttu vakavasti, kun huidoin pois hänen tarjoamansa potan.
- Sä olet urpo, meillä menee sitten tunteja ennen kuin päästään täältä pois, nauroin, sillä meidänhän piti ajaa koko taajaman keskustan läpi.
- Ei kun mä tarkotan sitten, kun päästään meidän tielle.
- Kuka uskoo, etten mä ole ollut sun kyydissä, jos mä istun sun takana? kysyin. Joskus Anttu ei ollut ihan viisas.
- Olethan sä voinut nousta siihen vaan kokeilemaan.
- Kokeilemaan mitä? Sun peppua? jatkoin kikattaen, sillä olin vähän riehakkaalla tuulella.
- Ei sitten, jos sä ihan ehdottomasti haluat saada sakot, poika sanoi jäykästi.
- Tee mitä tykkäät. Minä käännyin ympäri ja vilkutin kaikille, sitten kiipesin istumaan vatsa vasten Antun selkää. Ainakaan hän ei voisi kaatua tällä vehkeellä, ja miksi olisi kaatunutkaan, eihän hän ollut mitään juonut.
Pääsimme Mustaojalle ilman yhtään vastaantulijaa ja Anttu pysäytti tapansa mukaan ihan ison tien varteen, postilaatikoille. Maru kuulemma nosti helvetillisen metelin, jos hän ajoi oven eteen. Nousin pois ja venyttelin jalkojani, mutta Anttu ei jatkanutkaan tavalliseen tapaansa matkaa kotiin seuraavaan tienhaaraan.
- Kiitos kyydistä, sanoin kiusaantuneena. Yleensä vilkutus oli riittänyt.
- Soita huomenna jos sä tarviit kyydin sitä pyörää hakemaan, poika sanoi.
- Joo. Käännähdin puoliksi, mutta sitten jostain iski päähäni ihan uusi, outo ajatus ja kierähdin taas takaisin. – Anttu, odota, säkö toit mut juhannuksenakin kotiin?
Anttu pudisti päätään ja katsoi minua kuin olisin ollut ufo. – Enhän mä.
- Kuka sitten? kysyin. Itselläni ei ollut mitään muistikuvaa.
- No se Max, Anttu sanoi ja ajoi pois.
Mikä Max?
3.
Olin hiipinyt sisään ääneti ja Marukin oli vain urahdellut minulle pimeässä talossa, joten tuntui suunnattoman epäoikeudenmukaiselta, että aamulla päätäni särki kammottavasti heti, kun avasin silmäni saadakseni kännykän sammuksiin. Jos olin kerran senkin muistanut laittaa herättämään, en ollut voinut olla kovin kännissä. Päänsärky kuitenkin väitti toista, ja kauhea jano.
Kiukustuin itselleni ja pakottauduin nousemaan ylös. Typerä pää, kärsiköön nyt sitten hölmöydestään. Olin luistanut aamutallista jo eilen, toista kertaa peräkkäin en sitä tekisi. Epäilisivät vielä minun olevan krapulassa. Hain keittiöstä vesipullon ja lääkekaapista särkylääkettä ja lähdin ruokkimaan hevoset, ja vaikka lähtiessäni olin vannonut palaavani saman tien takaisin sänkyyn, pillerit alkoivat hiljalleen vaikuttaa. Kivistys kaikkosi ja kylmä vesi virkisti sisuskaluja. Jäin tapani mukaan tammalaitumelle silittelemään Bagheeraa siksi aikaa kun hevoset söivät; otin Kakadun ämpäristä pienen kourallisen kauraa ja yritin tarjota siitä sille, mutta ei se oikein vielä ymmärtänyt rehun päälle. Se otti jyväsiä suuhunsa, pyöritteli ja puputti niitä päätään nyökytellen, mutta sitten ne tursusivat suupielistä ulos ja tipahtivat maahan.
- Ei sun vielä tarviikkaan, sanoin sille ja sivelin sen korvia. Se oli niin suloinen, olisipa ihanaa, jos minullakin olisi oma varsa! Kiira söi omaa annostaan ja vilkaisin sitä miettien noin sadatta kertaa sinä kesänä, että entä jos sen astuttaisi. Tähän asti olin aina päätynyt siihen että ei, halusin ennemmin ratsastaa ja etenkin kilpailla ensi kesänkin. Juuri nyt olin kuitenkin hiukan skeptinen sen suhteen, tulisiko Kiirasta vielä ensi vuonnakaan menestyvää kilpahevosta. Estekisoissa se kiinnitti huomionsa kaikkeen muuhun paitsi esteisiin ja paras tuloksemme oli kolme pudotusta naurettavan pienissä luokissa ja ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat koulukisamme olivat olleet yhdellä sanalla sanottuna katastrofi.
Jätin varsan rauhaan ja menin nojailemaan Kiiran selkään, joka oli jo auringon lämmittämä. Upotin nenäni sen sileään karvaan ja haistelin sitä rakastuneena. Se oli ihana ja muistin, miten riemastunut olin ollut kun olin hiljalleen alkanut tajuta, että Jessi harkitsi sen myymistä minulle. Mitään muuta hevosta en olisi huolinutkaan Puhurin jälkeen. Kiira oli täydellinen.
- Haluatko sä saada varsan vai käydä kilpailuissa? kysyin siltä, mutta ei se ehtinyt edes korvaansa liikauttaa vastaukseksi kun ämpärissä oli vielä kauraa. Sitä paitsi tiesin vastauksen. Se halusi varsoja ja inhosi matkustaa kilpailuihin, missä sitä ujostutti ja pelotti. Mutta olisikohan tämä kumminkin semmoinen asia, mikä minun piti päättää itse?
Tänään en kumminkaan päättäisi mitään. Tiesin jo, että krapulapäivinä syntyi vain huonoja päätöksiä, ja viikonloppuna olisi joka tapauksessa taas yhdet kisat, joissa Kiira kenties olisi taas vähän parempi.
Omatuntoni pakotti minut aloittamaan ihmistenkin aamiaisen teon, laitoin kahvin tippumaan ja teen hautumaan ja menin sitten takaisin ulos kirjan ja limsapullon kanssa. Puuronkeittoon en sentään ruvennut, rajansa kaikella. Tänään en kyllä ratsastaisi ennen kun illalla, enkä kaikilla hevosilla. Sannakaan tuskin tulisi yhtä aikaisin kuin eilen, jos tulisi ollenkaan. Ei hän joka päivä käynyt, mutta eiköhän hän ilmoittelisi aikeistaan kunhan heräisi.
Nukahdin aurinkoon ja heräsin, kun Karoliina tuli tönimään minua pois aurinkotuolilta.
- Se on Kiien paikka.
Räpyttelin unisena, mutta päänsärky oli luojan kiitos kadonnut. Nousin kuitenkin, sillä ei Kiie voinut olla oikein missään muualla. Jos hän meni maahan makuulleen, hän ei meinannut päästä ilman nostokurkea ylös.
Se oli laiskottelupäivä, sillä oli vähintään yhtä kuuma kuin edellisenäkin päivänä, eikä Sannaakaan näkynyt. Vasta neljän aikaan hän ilmoitti juuri heränneensä ja kysyi, olinko tulossa rannalle illalla. Päätin kuitenkin pysytellä kiltisti kotona vaihteeksi, jos kerran seuraavana iltana olisi Nikon synttärit. Jessin pyöräkin varmasti säilyisi siellä huomiseen, jos saisin huomenna Antulta kyydin. Kuuden maissa Jessi ratsasti vähän Nikillä ja sitten minä aloin rakentaa kentälle muutamaa estettä. Olisi niihin kisoihin vähän harjoiteltava.
- Mekin harjotellaan, ilmoittivat Danni ja Alissa ja sitten sain odottaa vielä melkein tunnin, kun he loikkivat puomien yli Nastilla.
- Entäs minä? kysyi Karoliina näyttäen onnettomalta, ja minä lupasin hellämielisyyttäni, että hän saisi ratsastaa Kiiralla vähän aikaa, jos nostelisi sitten minulle puomeja myöhemmin.
Kotona Kiira hyppäsi aina hyvin ja varmasti. Kunpa se vain tajuaisi tehdä samoin muuallakin! Kun olimme ostaneet sen, olin jo ajatellut, että hankkisin jonkun valmentamaan meitä. Ehkä yrittäisin päästä mukaan vaikka aluevalmennukseenkin, jos saisin isin hommaamaan meille oman trailerin, millä mennä semmoisiin, mutta en tiennyt kehtaisinko, jos se käyttäytyi muualla niin omapäisesti. Sitten tuntui, kuin olisin yhtäkkiä saanut saavillisen kylmää vettä niskaani. Miten se käyttäytyisi syksyllä, kun veisin sen uuteen kotiin? Jos se vaikka alkaisi karkailla?
- Ja mikä sulle nyt tuli? kysyi Jessi, joka istui aidalla katsomassa meitä.
- Mä tulin ajatelleeksi, että Kiiralle on varmaan kauhea shokki muuttaa pois täältä. Mitä jos se ei totukaan olemaan Alin luona?
- Tottuu se, siellähän on niin rauhallista, Jessi sanoi vakuuttavasti saaden mieleni vähän kevenemään. Toivottavasti hän oli oikeassa.
Illalla katsoimme elokuvaa, ja oli ihanan viileää, kun koko talon ikkunat taisivat olla levällään. Tytöt nukkuivat jo ja Kiie ja Jessi ja minä röhnötimme rinnakkain sohvalla, jalat pöydällä. Se oli ihanan rentouttavaa. Tosin Jessi jutteli Veskun kanssa puhelimessa ja kuulosti tylyltä ja kiukkuiselta, emmekä me voineet muuta kuin kuunnella, kun hän ei kerran viitsinyt lähteä siitä mihinkään.
- Mitäs nyt? Kiie kysyi tasaisesti, kun Jessi paiskasi kännykkänsä lopulta nojatuoliin.
- No ei mitään kummempaa, mua vaan ottaa päähän, että sen oli muka niin välttämätöntä päästä sinne.
- Se halusi valmennukseen, huomautin ihmeissäni. Miten Jessillä muka saattoi olla jotain sitä vastaan?
- Niin hyvin kun niillä on menny tänä kesänä… äh, olkoon, Jessi huokaisi.
- Et kai sä kuvittele että sillä on jotain sutinaa Hannan kanssa? kysyin, edelleen kummissani.
- No eihän sillä ole, sanoi Kiiekin rauhoittavasti ja taputti Jessiä kädelle. Tämä jupisi jotain melkein kuulumattomasti ja käänsi sitten katseensa minuun.
- Mihin aikaan sä tulitkaan eilen?
- Puolenyön maissa, sanoin käsittääkseni täysin totuudenmukaisesti.
- Et sitten jäänytkään Sannalle.
- En, sanoin ja värähdin ajatellessani talon siivoa ja hänen isäänsä. Avasin jo suuni kertoakseni kaikista kauheuksista, eikä minun olisi tarvinnut edes väritellä asioita, mutta sitten tuli mieleeni, että ehkä joskus joutuisin kuitenkin yöpymään siellä. Tai ainakin väittämään niin. Oli parempi olla likaamatta sitä pesää. – Ei huvittanu, ja sitten Anttu oli just lähdössä kotiin, niin että mä sain kyydinkin. Ja sun pyöräsi on Sannan pihassa, kyllä se siellä pysyy tallessa!
- Koska sä ajattelit hakea sen? Jessi kysyi.
- Huomenna varmaan, kun mä oon menossa illalla synttäreille.
Oli hyvä, että sain sen sujautettua noin arkipäiväisesti keskusteluun, olinkin miettinyt, miten siitä ilmoittaisin.
- Sulla on kisat lauantaina, Jessi muistutti.
- No kyllähän mä nyt sen muistan.
Se riitti ilmeisesti vakuuttamaan hänelle, ettei minun seuraavan illan menoistani tai viipymisistäni tarvinnut huolehtia.
- Sun hiukset on kivasti, sanoi Kiie ja kurkisti minua mahansa ja Jessin yli.
- Ei kai ne enää, kun mä ratsastinkin jo, kihersin. – Kypärä paino ne littuun, ja sitten ne pitäis leikata ja värjätä, mutta ei mulla ole rahaa.
- Mä voin, Kiie lupasi yllätyksekseni.
- Osaisitko sä? kysyin yllättyneenä.
Sekä Jessi että Kiie alkoivat nauraa, kuin olisin sanonut jotain vitsikästä.
- Sun pitäis laittaa mutkin, Jessi lausahti. – Siitä on jo pari kuukautta kun sä leikkelit mua viimeksi.
- Okei, kampaajapäivä sitten huomenna, Kiie sanoi iloisesti. – Onko sulla väriaineita vai leikkelenkö mä vaan?
- Mä hamstrasin markkamarketin tarjouslaarista kaikenlaisia paketteja, Jessi tunnusti. – Me ehkä pärjätään niillä. Tai sitten ollaan ilman.
Sanna palasi ruotuun taas perjantaina ja hoitelimme ratsastukset heti aamusta.
- Mä alan tuntea itseni ihan ammattilaiseksi, hän naurahti laskeutuessaan alas Dissidentin satulasta, ratsastettuaan sitä ennen kirjavalla Kentuckylla.
- Nyt se loppuu, Paju ja Pete tulee viikonloppuna kotiin, muistutin. Minä olin ratsastanut Nikillä ja Kiiralla ja sitten olimme myös liikuttaneet vähän Rellaa ja Desiä, taluttaen. Desi ei minun mielestäni ontunut enää, mutta Jessi oli sanonut, että se saisi kyllä kaikin mokomin lomailla kunnes Vesku palaisi Hangosta. Niinpä olin huomannut alkavani vilkuilla Kakadua sillä silmällä. Olisikohan siitä ratsuksi? Jokohan Bagheeran voisi kohta jättää pieneksi hetkeksi yksin talliin?
Ei kuitenkaan tänään.
- Lähdetkö sä mun kanssa jo? Tuu meille taas ja meikataan yhdessä, Sanna pyysi, mutta pudistin tarmokkaasti päätäni.
- Kiie lupasi leikata mun hiukset ja laittaa ehkä väriäkin, mä tulen sitten illemmalla. Onko meillä mitään juotavaa?
Sanna mutristi suutaan, mutta virnisti sitten peikkomaisesti.
- Mä löysin eilen vaikka mitä. Viinaakin.
- Kaikki taas sekaisin limsapullossa? varmistin.
- Joo.
- No eihän me voida kuitenkaan paljon mitään juoda, mulla on lauantaina ne kisat, muistutin ja pidätin yökkäystä. Sannan edelliset juomat tuntuivat vieläkin maistuvan suussani. Sitten muistin.
- Kuule, juhannuksesta, aloitin vähän nolona.
- Sä olit kännissä, Sanna tirskahti.
- No sen oon kuullu jo. Mutta kuka on Max?
Olin toivonut saavani vastauksen, mutta Sannakin meni ymmälleen. Olihan tosiaan jo todettu, että hänelläkin oli ollut silloin vauhti päällä.
- Kuka Max?
- Sitähän mä kysyin, toistin kärsivällisesti. – Anttu sanoi, että joku Max oli tuonu mut kotiin, mutta mä en muista.
- Mä en muista ketään Maxia, mutta siellähän oli kauheasti porukkaa.
- Niin, huokaisin ja totesin, että minun pitäisi jutella uudestaan Antun kanssa. En pitänyt ajatuksesta, etten muistanut jotakuta sennimistä. Se kuulosti jotenkin romanttiselta. Aloin kuvitella valkoisen auton ja tummahiuksisen pojan, mutta en tiennyt, olivatko ne mielikuvitustani vai oikeita muistoja.
- Mä lähden sitten kotiin, ellet sä tule vielä, Sanna sanoi ja nyökkäsin.
- Nähdään illalla!
Kiie perusti kampaamonsa autotallin edustalle, missä kesätuuli sai viedä leikatut hiukset mennessään ja mistä oli lyhyt matka autotallin läpi saunaan pesemään ja huuhtelemaan väriaineita. Jessi oli hamstrannut hiusvärejä laidasta laitaan ja pohti ikuisuuden, käyttääkö itse vaalennusaineen vai saisinko minä sen.
- Ota sä, mä en halua blondi, hän päätti lopulta onnekseni. Minä halusin. Kiie oli leikannut hiuksiani hiukan lyhyemmiksi joka kohdasta, joten ne varmaankin alkoivat muistuttaa sitä, mitä ne olivat olleet, ja nyt hän alkoi levittää väriä.
- Eiköhän se oo siinä, hän sanoi lopulta ja istui huokaisten varjoon. – Perhanan ipana tanssii taas siellä, mun täytyy levätä vähän aikaa ennen sua, Jessi.
Jessiä ei tuntunut haittaavaan, sillä hän oli puhelimessa ja rakenteli lopuista hiusväripakkauksista tornia.
- Kolmevuotias? Ootko sä ihan viisas?
Katsoin häntä uteliaana. Kenen kanssa hän nyt puhui ja mistä? Lapsesta vai hevosesta vai jostain muusta?
- No hittoako mulla siihen on sitten sanomista. Sä olet selvästi päättänyt haluta sen.
Hän kuunteli taas, pitkään, ja alkoi sitten pikkuhiljaa vetää suupieliään hymyn tapaiseen. Jostain syystä tunsin helpotusta seuratessani sen tapahtumista. Hän puhui puhumistaan, kunnes Kiie ajoi minut suihkuun huuhtelemaan värin pois, oikea maratonpuhelu siis.
Saatuani värin pois lähdin intopiukeana föönaamaan ja meikkaamaan. Väri oli täydellinen, kuin tummaa timjamihunajaa. Sitten soitin Antulle varmistaakseni, että kai hän oli lähdössä myös ja saisin kyydin ja hän olikin lähdössä jo.
- Otathan sä mut kyytiin? pyysin.
- Jos sä olet valmis eikä mun tarvi odottaa tuntikausia.
- Kymmenen minuuttia! lupasin ja kiskoin nopeasti vaatteet päälle. Kävin pihalla ilmoittautumassa ja ehdin postilaatikoille juuri sopivasti. – Kuka on Max? kysyin samalla, kun kiipesin taas kerran Antun taakse, huitoen tälläkin kertaa kypärän pois tarpeettomana. Hän vastasi jotain, mutten kuullut mitä, kun tuuli alkoi ujeltaa korvissani.
Perjantaina rannalla oli ihmisiä myöhempään, ja enemmän nuoria. Löysimme Antun kanssa Jonin ja Nikon, joilla oli mukanaan isompikin poikaporukka, mutta en nähnyt vielä Sannaa, enkä edes Ninnua tai Satua. Harmi, minua vähän ujostutti.
- Mitä siitä Maxista? Anttu kysyi, kun annoin hänen istua viereeni toiselle pyyhkeenpuolikkaalleni. Huidoin hänet kuitenkin hiljaiseksi, sillä en halunnut hänen vastaavan koko poikajoukon kuullen. Kaikki olisivat ymmärtäneet, että olin juonut itseni muistamattomaksi.
Poikaporukka oli ollut rannalla varmaan jo tuntikausia. He jotenkin kuulostivat siltä, ja epäilin, että ainakin Niko itse oli kännissä kuin apina, vaikken nähnytkään mitään juotavaa missään. Hän makasi pyyhkeillä ja nauraa rätkytti, kitaten välillä limsaa. Tajusin sitten, ettei se tietenkään mitään limsaa ollut, ja varmistuksen sain, kun joku vieraista kavereista kiinnitti kaikkien huomion siihen, että joukossa oli yksi yksinäinen tyttökin, minä.
- Niko tarjoa nyt neidollekin, hän huusi ja kun Niko katse harittaen oli löytänyt minut, hän tekikin niin.
- Kiitos, sanoin ja piilotin yökötyksen nauruun. – Hyvää syntymäpäivää!
- Mitä mä saan synttärilahjaksi sulta? Niko kysyi vaativasti.
Minulla välähti ja etsin repun sivutaskusta levyn buranaa. Olin joskus syönyt siitä yhden, mutta heitin pojalle loput.
- Älä syö kaikkea kerralla, ja ota ehkä vasta aamulla, varoitin ja sain aikaan naurunremakan, kun joku kavereista luki, mistä pillereistä oli kyse.
- Mä jo luulin että sä oisit diileri, sanoi Joni pettyneellä äänellä.
- Kai toi oli vitsi? kysyin ja tuijotin häntä, se oli suunnilleen huonoin vitsi, minkä olin kuullut.
- No etkö sä asu lääkäreiden luona? Kai niillä nyt on vaikka mitä herkkuja kotona?
- No ei tosiaan ole, sanoin suuttuneena.
Sanna tuli Ninnun ja Sadun kanssa vasta ehkä paria tuntia myöhemmin, kun minä olin jo alkanut kyllästyä odottamaan. Taivaalle oli alkanut kerääntyä pilviä ja ranta oli sittenkin alkanut tyhjentyä. Minä seurasin sään harmaantumista oikeastaan tyytyväisenä. Juhlat eivät kestäisi pitkään, jos tulisi sade, ja silloin minulle ei tulisi kiusausta jäädä liian myöhään.
- Mikset tullu meille ensin? Me oltiin siellä, Sanna kysyi moittivasti ja lysähti melkein syliini.
- Enhän mä tienny että te olette siellä, puolustauduin ja annoin Ninnun halata minua, kuten aina.
- No et sä sitten ajatellu yhtään, tulit tänne vaan keräämään kaikki kundit, Sanna syytti ja vilkaisi Nikoa, joka makasi jalkojeni päällä. Hän nauroi kiusoittelevasti sanoessaan sen, mutta tunsin itseni silti vähän loukkaantuneeksi.
- Mitä mä näillä tekisin, pidä hyvänäsi vaan koko sakki, tuhahdin.
Sitten alkoi tulla oikeasti hämärää, ja viileä tuuli puhalsi kuohuja pitkin harmaaksi muuttunutta vettä. Tämä ei ollutkaan enää hauskaa. Kaikki pojat, jotka olivat iltapäivän kuumuudessa riisuutuneet, alkoivat vetää paitoja päälleen ja seurue alkoi osoittaa epätietoisen liikehdinnän merkkejä.
- Voi víttu, miks just tänään pitää ruveta satamaan? kirosi Joni. Hän yritti kiskoa Nikoa jaloilleen, mutta tämä seisoi melko horjuvasti. – Mihin me nyt mennään? Ei Niko voi mennä himaankaan.
- Mennään meille, mä asun lähimpänä, sanoi Sanna.
- Eikö sun porukat oo kotona? kysyin.
- Ne meinasi lähteä baariin, mutta voi ne olla kotonakin, jos ei ne oo päässy liikkeelle. Mutta siinä tapauksessa ne ei huomaa mitään.
En mennyt tällä kertaa Antun kyytiin vaan päästin Sadun sinne. Itse astelin hiljalleen muun porukan perässä. Jostain syystä minulla ei ollut tänään ollenkaan hauskaa, ehkä minulla oli kisastressi. Sannan pihalla tein äkkinäisen päätöksen, enkä seurannutkaan muita sisään. Kukaan ei huomannut jättäytymistäni vaan sain kaikessa rauhassa ottaa pyöräni ja lähteä polkemaan kotiin.
4.
Se oli ehkä viisain päätös, mitä olin eläessäni tehnyt. Pystyin heräämään aamulla tuntien vain mukavaa kisakiherrystä vatsassani ja menimme Jessin kanssa yhdessä tekemään aamutallin ja pakkaamaan Kiiran varusteet traikkuun. Kiie jäisi lasten kanssa kotiin, meillä ei pitäisi mennä kovin kauan, sillä olin ilmoittautunut vain yhteen luokkaan.
- Eikö Sanna tuukkaan? Jessi kysyi, kun olimme valmiita laittamaan Kiiran koppiin.
- Ei näköjään, sanoin pettyneenä. Olin yrittänyt soittaa hänelle jo puolen tusinaa kertaa ja lähetellyt tekstareitakin, mutta en saanut kiinni kuin vastaajan.
- No onpa hyvä, ettet ole yksin lähdössä.
- Joskus on hyötyä siitä, ettei oo vielä ajokortti-iässä, myönsin ja yritin olla kuin en olisi millänikään siitä, ettei Sannaa kuulunut, vaikka oikeasti minua sekä harmitti että hävetti hänen puolestaan. Luotettavuus oli se, mitä Jessi ja Vesku tuntuivat arvostavan enemmän kuin mitään muuta.
Jessi heittäytyi puheliaaksi ajomatkalla. Hänen ei tarvinnut kysyä minun illastani, olin antanut jo illalla pikaraportin ovensuusta, kun olin tullut aikaisin ja sateessa kastuneena kotiin, sitten olinkin mennyt suoraan nukkumaan kun en ollut halunnut mennä olohuoneeseen hönkäilemään synttärijuomien höyryjä.
- Meille tulee vieraita iltapäivällä, hän mainitsi kerrottuaan, että Alissa oli harjoitellut pohkeenväistöä edellisiltana.
- Ai keitä? kysyin hiukan välinpitämättömästi. Valtaosa heidän tuttavistaan oli ihan hauskoja, mutta ei siinä mielessä kiinnostavia, että uutinen olisi minua sykähdyttänyt.
- Ilja ja se sen naikkonen. Mä kyllä ihmettelen, että ne ilmotti etukäteen. Ilja on aina vaan ilmestynyt, sopi tai ei.
- Ehkä se Linda pisti sen soittamaan, jospa sillä on tapoja? ehdotin.
- No ehkä…
Sitten hän tiputti pommin, kun olimme päässeet perille ja ottamassa Kiiraa ulos.
- Vesku meinaa ostaa uuden hevosen.
- Mitä? inahdin, en saanut edes kunnon ääntä. Muistin sen Jessin edellisiltaisen puhelun, josta en ollut saanut selvää ja minkä olin sitten unohtanut kun oli ollut kiire kavereiden luo. – Kerro lisää!
- Hanna kauppaa sille jonkun niiden käsiin jääneen nuoren, Jessi tuhahti.
- Mä luulin, että ne myy kaikki varsansa!
- Ei ihan, itse ne kuorii parhaat päältä ja myy ne vasta, kun niillä on kisattu ja tehty tuloksia.
- Ai Hanna?
- Kukapa muu? Hanna tai sen ratsuttaja.
- Miksei se sitten tota kouluta? Onko sekin joku jalkavammanen?
- Sen mäkin haluaisin tietää, tai en oo ihan varma, haluaisinko, Jessi jupisi.
Vaikka yritin miten udella, ei hän oikein osannut kertoa hevosesta paljon sen enempää, paitsi että se oli tamma, mikä ei minua mitenkään yllättänyt, ja huomaamattani olimme siinä keskustellessamme laittaneet Kiiran kuntoon.
- Käypäs ilmottautumassa ja katsomassa rata, Jessi kehotti ja heräsin kuin unesta. Jestas, olin kisoissa enkä hevoskaupassa.
- Pärjäätkö sä sen kanssa yhdellä kädellä? kysyin Jessiltä.
- Näethän sä, että se on kuin lammas, hän naurahti ja piti kiinni vain yhdestä ohjasta etusormellaan. Ällistyttävintä oli, että hän oli oikeassa. Kiira seisoi paikoillaan.
- Joko se on tottunut? Näin yhtäkkiä?
- Tai sitten sä olit niin uppoutunu ajatukseen siitä uudesta hevosesta, ettet ehtinyt huolestuttaa sitä hösäämiselläsi.
- Mutta enhän mä hösää! Enhän?
- Mene nyt, että ehdit kävellä sen radan!
Vasta ilmoittautuessani kisakiherrys palasi, samalla tunsin itseni vähän orvoksi, kun jouduin yksin menemään radalle. Jos se Sanna olisi tullut, hän olisi voinut pidellä Kiiraa ja Jessi olisi voinut tulla neuvomaan minua. Nyt olin ihan omineni ihmettelemässä, miten monta laukka-askelta minun pitäisi saada sopimaan mihinkin väliin. Toisaalta, vaikkei minulla ollutkaan kummoinen matikkapää, Kiiran askeleita osasin laskea ja ennustaa hyvin. Tällä suoralla se väistäisi yleisöä ja tekisi ylimääräisen kiemuran sisäänpäin. Toiset kilpailijat katsoivat minua kummeksuen, kun tein merkillisen reitin esteeltä toiselle, mutta niin Kiirakin tekisi. Lisäksi se lyhentäisi askeltaan ja poikittaisi pää pystyssä, joten oikeastaan oli aivan turha minun yrittää laskea, montako askelta saisin siihen väliin. Hevonen sen päättäisi kumminkin.
Heitin suunnittelun sikseen ja keskityin opettelemaan oikean radan, palaten sitten vikkelästi traikulle. Jos Kiira keksisikin jotain niin saisiko Jessi pideltyä sitä yksikätisenä?
- Kaikki okei, hän sanoi kuitenkin ja kiipesin satulaan.
Kiira oli alkanut verryttelyissä olla fiksumpi. Se viihtyi, kun paikalla oli muitakin hevosia, ja pystyin ratsastamaan sillä ihan kunnolla, mikä oli riemastuttavaa. Joskohan se jo radallakin jaksaisi keskittyä?
- Se näyttää lopultakin fiksulta, Jessi huusi aidan takaa ja nyökyttelin hänelle pontevasti. Aloin pikkuisen toivoa, että jos tällä kertaa onnistuisimme.
Meidän vuoromme oli aika lailla alkupäässä ja uhkarohkeasti laukkautin Kiiran radalle, mitä en ollut uskaltanut ennen tehdä. Nyt se kuitenkin tuntui sen verran erilaiselta. Kun pysähdyin tervehtiäkseni tuomaria, se tajusi olevansa radalla yksin ja alkoi taas leikkiä kirahvia martingaalista huolimatta. Se aikoi alkaa peruuttaa päin kolmosestettä, joten usutin sen uudelleen laukkaamaan ja onneksi pilli soikin saman tien. Ratsastin kuitenkin yhden ympyrän, ennen kuin vedin keuhkot täyteen ilmaa ja päätin, että oli aika aloittaa. Meni miten meni.
Kiira huomasi esteen kun kiskaisin sitä toisesta ohjasta niin, että se herkesi tuijottamasta ihmisiä aidan takana. Kiristin muutenkin ohjia paljon siitä, miten niitä normaalisti pidin ja runttasin jalkani paremmin sen kylkiin. Minuun sen pitäisi keskittyä, ja siihen, mitä minä halusin sen katsovan. Yllättäen strategiani toimikin. Kiira väisti vain ihan hiukan siinä kohden, missä olin itsekin kävellyt kiemuraa, mutta kun pääsimme taas kauemmas yleisöstä, se palasi sinne mihin minä sen halusin, ohjan ja pohkeen väliin. Esteet eivät sille tuottaneet vaikeuksia, ne olivat pieniä, joten saimme uramme ensimmäisen puhtaan radan. Vahinko vain, että en ollut valmistautunut siihen. Meidän olisi pitänyt jatkaa suoraan neljän esteen uusintaradalle, mutta en kerta kaikkiaan tajunnut sitä, ennen kuin yleisö alkoi ulvoa minulle, että ”jatka!” ja menetimme siinä aika lailla aikaa. Kiirakin pääsi vähän löystymään, mutta kyllä se vaan sitten yli meni niistä lopuistakin. Ensimmäinen puhdas ratamme!
Mieleni teki kiljua onnesta ja melkein itkin, kun ratsastin pois kentältä. Piti pyyhkiä silmäkulmia, että näin eteeni ja etsin Jessiä. Mitähän hän sanoisi? Missähän hän oli? En voinut nähdä häntä missään, mutta sitten näin äidin. Jesses, mitä hän täällä teki? En minä ollut kertonut heille, että olin tulossa tänne tänään.
- Voitatteko te nyt? äiti kysyi.
- Voi, ei varmaankaan, kun mä unohdin jatkaa heti uusintaan. Mutta mitä sä täällä teet?
- Tulin katsomaan sua tietysti, hän sanoi ja kurotti kättään noin metrin päästä taputtaakseen Kiiraa. Se oli kuitenkin vielä tohkeissaan hyppäämisestään ja asteli puuskuttaen sivuttain niin, että äiti väisti. Hän ei ollut hevosihminen.
- Mun pitää mennä vähän jäähdyttelemään sitä, sanoin ja otin ohjat taas kunnolla käsiini. – Missä Jessi on? Niin ja mistä sä tiesit tänne tulla?
- Jessi sanoi menevänsä vessaan, ja me soitellaan, se kertoi eilen, äiti sanoi. Pysäytin Kiiran taas.
- Te soittelette? Miksi?
- Koska mä en saa susta ikinä irti muuta kuin että kaikki on kivaa ja hyvin, edellyttäen, että sä edes vastaat puhelimeen, äiti hymyili.
- Vastaanhan mä aina kun voin! Ja soitan takasin!
- Ja sanot että kaikki on okei. Kai mun täytyy kysyä toiseltakin osapuolelta?
- Te ette tiputtanu yhtään! sanoi toiselta puolelta Kiiraa isi, joka talutti pillimehua juovaa Joonasta.
- Tulitte sitten koko perhe, totesin happamasti.
- Oletpa sä ilahtunut! isi sanoi kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
- Mä alan tulla aikuiseksi! Mä yritän tehdä teihin pesäeroa! lausuin arvokkaasti ja lähdin ratsastamaan eteenpäin. Se oli osittain vitsi, he olivat itse ruvenneet keväällä vitsailemaan minun aikuistumisestani. Oletetusta, lähivuosina tapahtuvasta, ei tänä kesänä. Lause vain tuntui sopivan asiayhteyteen.
En nähnyt Jessistä edelleenkään vilaustakaan, enkä nähnytkään ennen kuin ehkä varttia myöhemmin talutin Kiiran trailerille. Siellä hän oli äidin ja isin ja Joonaksen kanssa. He juttelivat ja hän näytti ilahtuvan saapumisestani.
- Sä olet valitettavasti vasta kymmenentenä, tuli paljon puhtaita ratoja. Ei taida tulla palkintoja.
- Ei haittaa, sehän oli mun moka, etten mä muistanut jatkaa uusintaan, sanoin ja kieltäydyin antamasta Joonaksen ratsastaa. Ei täällä. Täällä tammani ei ollut turvahevonen.
- Sun pitää tulla käymään kotona, äiti sanoi.
- Miksi? kysyin jurosti.
- Sä et ole käynyt viikkokausiin.
- Ensi viikolla on Maija-tädin synttärit, isi huomautti. – Sieltä et voi olla poissa.
- Voin mä, sanoin anovasti.
- Kotiin sun on ainakin tultava käymään, äiti sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. – Tuutko sä nyt kyytiin?
- Miten mä muka voisin jättää Jessin matkustamaan kahdestaan Kiiran kanssa? Sitä paitsi Vesku ei oo kotona, se tulee vasta huomenna, mua tarvitaan siellä! älähdin.
- No haenko mä sut maanantaina vai tiistaina? äiti kysyi, edelleen sillä äänellä, etten voinut muuta kuin mutista, että tiistaina mieluummin sitten.
Nyt kun oli kerran hyvä tilaisuus ja olin jo joutunut antamaan yhdessä asiassa periksi, aloin jutella isin kanssa siitä trailerista.
- Me tarvittais tosiaan semmonen. Pakulla voisi sitä vetää.
- Mihin me sitä tarvittaisiin? hän kysyi hölmönä.
- Että mä pääsen kisoihin, tietenkin! Ihan kuin tästä ei olisi puhuttu ikinä!
- Niin niin, isi mutisi. – Mistäs mä tiedän edes mistä lähteä etsimään tommosta?
- Jessi neuvoo, lupasin.
- Tietysti, Jessi sanoi innottomasti.
Olin iloinen, kun pääsimme lähtemään. Oli ollut jotenkin epätodellista tavata perhettä. Ihan kuin olisin ollut jo vuosia poissa kotoa, kuin tuskin tuntisin heitä ollenkaan. Siitä päätellen, miten vähäpuheinen Jessi oli ollut, hänellä taisi olla vähän samanlainen olo, juorutkoon sitten vaikka miten äidin kanssa puhelimessa muutoin.
- Mitä sä sanot meidän radasta? kysyin vaativasti ja odotin sitten ansaitsemiani kehuja.
- Sä sait sen oikein hyvin sen avuille, Jessi sanoi miettiväisesti. – Lopultakin sulla oli jokin hevonen kunnolla käsissäsi.
- Lopultakin? kysyin loukkaantuen. – Jos mä olen tähän asti ratsastanut huonosti niin mikset sä ole sanonut mitään?
- Jaa, olen mä kai yrittänyt, Jessi tuumasi. – Mutta paremmin se menee perille noin, kantapään kautta.
Murjotin loppumatkan, tai aioin, mutten jaksanut ihan kotiin asti. Muistin taas puheet Veskun hevosesta ja aloitin siitä uuden tenttauksen.
- Koska se tulee? Mikä sen nimi on?
- En tiedä, en muista.
- Miksi sä olet vihanen siitä, että Vesku haluaa uuden hevosen?
- Koska, taas kerran, se oli jo päättänyt ostaa sen, ennen kuin se muka kysyi mun lupaa, hän sanoi ja läimäytti rattia.
- Niinkö se sanoi?
- Ei, mutta kyllähän mä kuulen sen äänestä mitä se milloinkin tarkottaa.
- Kuuletko muka? kysyin aidosti uteliaana. Minä en uskonut kuulevani kenenkään äänestä mitään salattuja tarkoituksia.
- Me ollaan oltu yhdessä siitä asti kun mä olin 17. Kai mä tunnen sen jo aika hyvin.
Seitsemäntoista. Ei kauhean kauan siihen, kun olisin itsekin sen ikäinen. Ajatus siitä, että tapaisin silloin jonkun, jonka kanssa olisin lopun elämääni, tuntui pelottavalta.
- Kai sä olit jonkun kanssa seurustellu sitä ennenkin? kysyin varovasti.
- Olin, Jessi naurahti. – Tarpeeksi monen, että tunnistin hyvän kun näin…
- Vaikka se osteleekin hevosia?
- No, ostinhan mäkin sekä Nikin että Kiiran, hän myönsi siihen. – Ehkä mä lepyn sittenkin.
- Lepy pois, musta on upeeta et teille tulee uusi hevonen!
- Joo, kyllähän me se kai oikeesti tarvitaankin.
Kiie oli pitänyt Marun kiinni koko aamun juoksulangassa koirankopin edessä ja se oli ikionnellinen, kun pysähdyimme sen kohdalla ja päästin sen irti.
- Mä pelkäsin, että se karkaa, hän selitti tullessaan raportoimaan.
- Fiksua, niin se ois voinut tehdäkin, Jessi sanoi.
- Tyttöjä mä en saanut pidettyä kiinni. Ne on ratsastanu ja mä olen ollut sydänkohtauksen partaalla, Kiie jatkoi.
- Ei haittaa, kaikki on ilmeisesti kunnossa silti. Karoliina on jo aika näppärä auttelemaan niitä.
- Sikäli kun mä mitään ymmärrän niin ainakin niillä oli kivaa.
Sanna soitti sitten iltapäivällä.
- Sä et tullut, sanoin syyttävästi.
- Sori, sori, sori, miljoona kertaa! Miten teillä meni?
- No ei mitenkään, sanoin ilkeästi.
- Ai tavallisesti?
- Ei ihan, saatiin me sentään puhdas rata. Joitko sä liikaa vastataksesi puhelimeen?
- Vähän, Sanna myönsi. – Mutta oli muutakin, mä taidan nyt seukata.
- Mitä? Kenen kanssa? kiljaisin.
- No Niko oli mun luona yötä, Sanna kihersi.
- Niko? Sehän oli ihan jalaton jo kun me lähdettiin rannalta? Ei kai se edes olis päässy kotiin?
- Yritätkö sä jotenkin latistaa mua? Pilata mun tunnelman?
Ei hän nyt vihaiselta kuulostanut, vähän varovaiselta vain, joten huokaisin ja kielsin.
- Onnea teille, mikäs sen hienompaa! toivotin.
- Kiitos! Mihin sä muuten katosit?
- Mua ei vaan enää jotenkin huvittanu, ja kun oli nää kisatkin. Lähdin kotiin vaan.
- Ei kai haittaa jos en mä tule tänään? Toi puppeli tossa alkaa ehkä kohta herätä, Sanna kysyi ja tajusin, että Niko oli edelleen siellä. Omaan sänkyyni en olisi häntä toivonut, mutta vähän ontto olo minulle tuli.
- Älä ihmeessä. Ethän sä ole täällä töissä, sanoin ja lisäsin, että minun piti mennä. Pelkäsin vähän, että Sanna alkaisi kertoa sänkyjuttuja ja minua ujostutti ajatus semmoisten kuuntelemisesta.
- Odota! Mulla oli asiaakin! Vai etkö halua kuulla Maxista? Sannan ääni kuulosti ovelalta. Kiireeni katosi.
- Haluan! Mitä siitä?
- Sekin tuli meille sitten illalla, se on Jonin serkku.
- On vai? Miten se teille tuli?
- No tuli tänne kaikenlaista muutakin porukkaa. Joni esitteli sen mulle.
- Millanen se oli?
Nolotti oikeasti kysyä moista, mutta Sanna oli jo niin paljon piikitellyt minua juhannuksesta, että hän tuskin enää viitsisi.
- Vanhempi, koska sillä on auto.
- Oo! huokaisin. Taisin sittenkin muistaa jotain. – Valkonen auto? Onko sillä tummat hiukset?
- On ja on.
- No millanen se muuten on?
- Ihan okei musta, Sanna sanoi miettien. – Ainakin se käyttäytyi ihan fiksusti kun se oli kerran autolla, ei se kauhean kauan viipynytkään.
- Onko se hyvännäköinen? Kysyikö se mua? jatkoin innostuen.
- Jos tykkää tommosista tummista. Ja ei, ei se kyllä kyselly, ainakaan multa. Mutta se on täällä kylillä viikonlopun, eli tuutko sä illalla tänne?
Hurja ujostus iski.
- E-en mä taida. Tänne tulee vieraita… ja mulla on kaikki tammat hoitamatta.
- Älä nyt mamoo, ei sulla niissä koko iltaa mene! Jos sä kerran haluat nähdä sen salaperäisen Maxin niin sun on pakko!
- Jos se on kerran Jonin serkku niin mä varmaan näen sen joskus. Mutta katotaan nyt, en mä ainakaan lupaa mitään. Jos säkin aiot vaan puppeloida Nikon kanssa.
Sanna hihitti.
- Katotaan nyt jos se pääsee tosta joskus ylös. Mutta soita jos tuut!
- Soitan, lupasin, joskin mieleeni tuli että kuinka hän ehtisi vastata, kun ei aamullakaan ollut ehtinyt.
|