Kirjoita uusi viesti  |  Alueen etusivu  |    |  Etsi  Alas ⇓   
  Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   19.5.15 17:15:47

Edellinen.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: @ 
Päivämäärä:   19.5.15 19:01:26

Alotus olisi ollut kiva ^^

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   19.5.15 19:11:30

Mä olin ilkeä, odotin vaan, että joku sanoo ton :D
---------------
12.

Ne kilpailut, joihin olin saanut ujutettua tytöt mukaan, olivat keskiviikkona. Helppo 30 sentin ristikkoluokka. Sanna oli luvannut hoitaa Nastin valmiiksi siihen mennessä, kun meidän pitäisi lähteä, puoli viiden maissa, mikä mutta siltikin minun piti karata töistä vähän aikaisemmin. Emme voineet vain ajaa kotiin ja ottaa traikkua auton perään. Lasten piti vaihtaa vaatteet ja saada välipalaa ja kymmenen muuta asiaa, joista jokainen saattoi viedä yhtä hyvin tunnin kuin minuutin. Ilman Sannaa en olisi uskaltanut ruveta edes miettimään sinne lähtemistä. Myöhästyä ei tietenkään voinut, se olisi ollut Dannille ja Alissalle kestämätön paikka, ja se siinä stressasikin.

Kaikki meni kuitenkin suhteellisen hyvin. Sanna oli pakannut traileriin valmiiksi kaiken paitsi ponia, joka seisoi tallissa odottamassa, kun ajoimme päiväkodilta suoraan tallin eteen. Tai paremminkin pihaton, sillä siellä traikkumme seisoi. Nousin ja päästin lapset ulos ja aloin sitten säätää koukkua traikun alle sopivaan kohtaan ja sitten traikkua kiinni. Olisi ehkä ollut helpompi marssittaa Nasti vain takakonttiin, mutta en uskonut sen olevan laillinen tapa kuljettaa edes pikkuponia.

- Lastaanko mä ponin? Sanna kysyi avuliaana ja piteli Jerryä hupusta, ettei se karkaisi muille maille.
- Meillä menee ehkä vartin verran sisällä, että tytöt saa ratsastushousunsa jalkaan ja mä Jerrylle jotain suuhun. Mutta jos sä sitten niillä paikkeilla?
- Joo, mä odottelen vähän aikaa, Sanna lupasi ja ojensi Jerryn minulle syliin, kun ajoin yhdistelmän tallin eteen niin, että takaluukun sai avattua.

Tytöille olin antanut avaimeni ja ne roikkuivat iloisesti avoimessa ulko-ovessa, kun kannoin Jerryn sisään. Kaikki ovet olivat itse asiassa auki ja koira tietysti ties missä. Pakottauduin silti olemaan hermostumatta ja vein Jerryn suoraan keittiöön. Tiskipöydällä istuen hän sai syödä banaanin ja samalla pakkasin mukaan evääksi mehua ja keksejä sekä prinssinnakkeja, joita nyt sattui kaapissa olemaan. Danni ja Alissa tulivat ratsastushousuissaan vaatimaan itselleenkin jotain syötävää, mutta eivät he malttaneet kuitenkaan syödä, lähtemään piti päästä.
- Hetki, Jerry käy vielä vessassa, määräsin. – Koittakaa te hommata Maru sisään.

Sanna tarjoutui tulemaan mukaan ja ilahtuneena suostuin. Olin ajatellut, että hänellä olisi jo kiire läksyjen tai kavereiden pariin, mutta hän sanoi mieluummin tulevansa kisoihin.
- Musta on jotenkin käsittämätöntä, että noi natiaiset jo kilpailee, hän sanoi ja katsoi Dannia ja Alissaa kuin nämä olisivat harvinaisia eläimiä.
- Mehän ollaan kilpailtu jo kauan, sanoi Alissa välinpitämättömästi.
- Niin, mä tiedän, mutta silti, Sanna nauroi.

Tarkistin, että poni oli kunnolla kiinni kopissa ja sitten lähdimme ajamaan. Itse en ollut muistanut vaatteita vaihtaa, mutta onneksi en sentään ollut hameessa ja korkokengissä tänään. Rahaa olin sentään muistanut käydä nostamassa, jotta saisin lähtömaksut suoritettua. Vesku tulisi suoraan töistä kisapaikalle, joten kyllä me nyt jo hyvin pärjäisimme, kun Sannakin oli halunnut mukaan.
- Muistatteko te kilpailusäännöt? kuulustelin tytöiltä matkalla.
- Tuomaria tervehditään ja odotetaan vihellystä!
- Jos vihelletään uudestaan pitää lopettaa!
- Jos putoaa niin pitää lopettaa.
- Siitä mä en ole ihan varma nyt, kun nää on harjoituskilpailut, epäilin. – Meidän pitää kysyä.
- Ei tarvii, ei me tiputa kuitenkaan, sanoi Danni.

Paitsi että kyllä he tipahtivat, molemmat. Se oli yllättävää mutta ilahduttavan tasapuolista. He kellahtelivat alas satulasta huomattavasti harvemmin nykyään, vuosi sitten se oli ollut vielä jokapäiväistä. Nyt tänään täällä kumpikin istui kai jotenkin turhan ilmavasti. Mitään ei kuitenkaan sattunut, Nasti pysähtyi niille sijoilleen kuten aina, kun kyytiläinen katosi ja he vain nousivat takaisin.
- Ne on kauhean ison näköisiä, vai mitä? Vesku kysyi, hän oli ehtinyt paikalle juuri sopivasti luokan ollessa alkamassa.
- Ne on taas venyneet pituutta, myönsin. Minusta oli helpottavaa, että tytöt olivat pitkiä ja näyttivät ratsailla ikäistään isommilta. Minulla oli ollut vähän sirkusperheen äidin olo edelliskesänä, kun pikkiriikkiset viisivuotiaani olivat porhaltaneet radalla isompien ratsukoiden keskuudessa. Nyt he eivät enää olleet niin silmiinpistävän pikkuisia.
- Mutta niillä on kyllä ihan oikea ote tohon hommaan, Vesku jatkoi mietteliäästi.
- Me saataisiin hävetä ellei olisi.
Hän oli kuitenkin oikeassa. Molemmat ratsastivat jo melko siististi, eivätkä enää ajaneet ponia eteenpäin hurjasti potkimalla ja kiljumalla, vaikka ei Nasti ollut siitäkään kovin tuntunut häiriintyvän.
- Ehkä vuoden päästä pitää ruveta tosiaan miettimään toista ponia…

Lähtömaksujen vastineeksi molemmat tytöt saivat violetin ja vaaleanpunaisenkirjavan ruusukkeen ja he kuulostivat tipahtamisistaan huolimatta kohtuullisen tyytyväisiltä. Oli kai ollut pääasia päästä esiintymään.
- Me voidaan viedä nää huomenna eskariin ja näyttää kaikille, keksi Alissa ja silitteli kaunista rusettiaan.

Kevät alkoi edetä vauhdilla. Muutaman viikonlopun vapaat hetket menivät laiduntolppien junttaamisessa kunnolla paikoilleen pehmeään maahan: naapurin Anttu ei enää ollut käynyt muutamaan talveen kaatamassa niitä mutta talvi teki tehtävänsä. Hevoset eivät pääsisi sinne vielä vähään aikaan, ruohon piti saada ensin kasvaa kunnolla, mutta niillekin alkoi kesäkausi, kun ainaisesta loimituksesta päästiin ja tuoretta vihreää pääsi sentään jo narun päässä maistelemaan.

Desi ja Rella sen kun pyöristyivät, mutta niitä ei ihan vielä tarvinnut ruveta vahtimaan öisin. Pian kylläkin. Kaoman aika olisi vasta paljon myöhemmin kesällä. Uusia tammoja ei ollut löytynyt edes Hannan avulla, eikä onneksi Oonastakaan ollut kuulunut mitään. Olin alkanut ruveta epäileväiseksi sen suhteen, olisiko mikään virolainen tamma sittenkään fiksu ostos, oli se sitten Suomessa rekisteröintikelpoinen tai ei.

Veskun opiskeluporukan jokavuotiset sikailubileet huhtikuun lopussa olivat hiljalleen jääneet pois kuvioista, mutta nyt hänellä sattui olemaan kilpailuton viikonloppu silloin, kun hän täytti vuosia ja hän alkoi miettiä että josko yrittäisi vielä kerran koota porukan kasaan, vaikkeivat he enää tarvinneetkaan pääntyhjennystä luentojen päättymisen kunniaksi.
- Pyydä ihmeessä ne tänne, sanoin minä. – Te voitte ensin porukalla siivota kaikki tarhat ja sitten vetää langat laitumille ja sitten saatte saunoa ja juoda kaljaa.
- Ha, haa, Vesku sanoi.
- Ei kun mä olen tosissani. Olisi kiva nähdä niitä.
- Sä olet kisoissa sillon, etkö vaan?
- Olen, myönsin.
- No etkö sä halua meitä mukaan?
- Pärjätään me kai Pajunkin kanssa. Tai ehkä Miilakin haluaisi tulla mukaan, mietin. – Sehän voi sitten jäädä mun kanssa vahtimaan ettette Lauri ja sinä juo liikaa.
- Seuraavaksi sä keksit pyytää omatkin kurssikaverisi, Vesku sanoi vähän happamana.
- Sehän oliskin hieno idea! ilahduin. – Mä en ole nähnyt niitäkään ikuisuuteen!

Tietenkään sikailuviikonloppu ei enää ollut samalla tavoin nimensä veroinen kuin joskus aikaisemmin. Osallistujat olivat aikuisia eivätkä päänsä puhki lukeneita opiskelijoita. Lapset olivat kotona, örveltäminen ei varsinaisesti tainnut tullut kenenkään mieleenkään. Paitsi Jarin tietysti, mutta hänkin pidättäytyi saunaan asti.

Veskun kaverit olivat tulleet jo päivemmällä ja vaikkeivat he tarhoja olleetkaan siivonneet niin jonkinlaisia aitalankatalkoita näin kyllä pidetyn, kun Paju ja minä palasimme kisoista. Meillä oli mennyt aika hyvin ottaen huomioon, miten alkukaudessa oltiin, Dena oli voittanut metrikympin ja me molemmat olimme sijoittuneet metrissä. Miila oli meidän kyydissä; Lauri oli tuonut hänet aamupäivällä kisapaikalle ja jatkanut sitten itse meille. Omat koulukaverini olin kutsunut vasta illaksi kisojen takia, mutta ei heitä ollut tulossakaan kuin Elle ja Silja. Simo oli töissä, enkä minä muiden kanssa enää ollut pitänyt yhteyttä sitäkään vähää kuin näiden.

Ellen ja Siljan kanssa oli kuitenkin sekä hauskaa että terveellistä jutella. He molemmat ymmärsivät, miksi olin halunnut hautautua tänne pikku sivuterveyskeskukseen sen sijaan, että olisin jatkanut töitä Helsingissä, mutta molemmat olivat myös sitä mieltä, ettei minun pitäisi roikkua paikoillani ja katsella Kurrea pidempään.
- Se on käyttäytynyt paremmin sen jälkeen kun mä aloin muka kirjottaa muistiin kaikki sen typerät kommentit, huomautin.
- Mutta onko susta hauskaa mennä aamuisin töihin? kysyi Elle ja katsoi minua vaativasti, kauniit kulmakarvat rypyssä. Kohauttelin olkapäitäni. Joskus oli, toisinaan ei, mutta se kauhea ahdistus oli kyllä kadonnut nyt kun Kurre oli vähän paremmin aisoissa. Hän taisi ihan vähän pelätä minua kahvipannujutun jälkeen.
- Mennään saunaan, ehdotin. – Mun täytyy vähän mietiskellä. Uskallatteko te tulla lapsilauman kanssa vai meettekö mieluummin kahdestaan?

He menivät Annukan kanssa ja Miila tuli minun ja lasten, lähinnä siksi, että niin mahduimme paremmin. Yksin en mielelläni käynyt koko katraan kanssa, vaikka tytöt osasivatkin jo olla aika hyvin. Silti näin koko ajan kauhukuvia, joissa joku lapsista tipahtaisi kiukaaseen.

Veskun porukka oli saunonut jo kertaalleen ja istuskellut sen jälkeen pihalla harvinaisen kesäisessä säässä, meidän jälkeemme he menivät uudestaan ja sillä aikaa minä lahjoin ja houkuttelin lapset nukkumaan. Kellarista kantautui naurua ja lauseenpätkiä, jotka kyllä vähän häiritsivät tyttöjä, mutta kun kaivoin heille kätköistäni uuden kirjan he suostuivat jäämään sänkyyn senkin jälkeen, kun minä olin heille lukenut. Jerry oli helpompi tapaus. Me isommat tytöt keräydyimme olohuoneeseen ja avasin itsekin siiderin. Elle aikoi ajaa vielä kotiin, joten hän ei ottanut senkään vertaa, mutta eipä hän muutenkaan juonut juuri koskaan mitään.
- On tää toista kuin joskus mökillä hymähti Annukka, Veskun opiskelukaveri, joka oli siirtynyt meidän puolueeseemme saunan ajaksi.
- Olisko pitäny olla spritellä laimennettua valkkaria, oltais voitu juoda pikkurillit koukussa, nauroin minä, sillä ainakin sillä mökkireissulla millä minä olin ollut mukana – ja hankkinut suunnattoman kankkusen – oli paremminkin kiskottu lämmintä kossua pullonsuusta kilpaa. Minäkin. Oi niitä aikoja.

- Sano sille että sen on aika siirtyä eteenpäin uraputkessa, sanoi Elle Annukalle ja niin me palasimme ruotimaan minun työasioitani. Vähän noloa, mutta itsepähän nuo halusivat niistä puhua. Lopulta he anastivat tietokoneeni ja alkoivat joukolla parannella CV:täni. Se kuului olevan kauhean hauskaa puuhaa. Miila joka ei muuten oikein pysynyt mukana kaikissa jutuissa, oli suunnattoman hyvä keksimään vetäviä sanamuotoja. Sain heidät sentään estettyä lähettelemästä sitä minun nimissäni joka paikkaan.
- Lähetät sitten itse, kun me ollaan nähty tämmöinen vaiva kerran, Elle vaati.
- Lähetän lähetän, kunhan keksin sopivia paikkoja, lupasin. – Ja kunhan oon lukenut sen aamulla läpi.
- Miksei nyt? Kuulithan sä itse, ettei siellä ole sopimattomuuksia.
- Mä en halua lähetellä työhakemuksia lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Ainakaan tommosia vähän lennokkaampia. Mitä ne kaikki ajattelisi?

Elle oli enkeli ja vei humaltuneet Jarin, Mikaelin ja Sebbenkin mennessään kaupunkiin. Sen enempää vieraita ei Veskullekaan ollut päässyt. Lauri ja Miila jäivät yöksi, tosin Lauri ja Vesku istuivat keittiössä kittaamassa ”vielä yhdet kaljat” aika myöhään. Minua huvitti. En voinut väittää, että Vesku turhan usein ryyppäsi, oli kai reilua, että hän syntymäpäivänsä kunniaksi sai tehdä niin. Itsepähän kärsisi aamulla kankkusesta, vaikka minä ajattelinkin tehdä aamutallin.

Ymmärrettävää kyllä miehistä ei näkynyt vilausta vielä siinä vaiheessa kun palasin aamulla sisään. Miila sen sijaan istui keittiön pöydän ääressä lukemassa verkkohesaria.
- Mitäs maailmalla? kysyin ja pistin puuron tulille.
- Kummempia, Miila mutisi. – Kuule, mun tekis mieli ratsastamaan.
- Saat sä Nikillä mennä tänään, lupasin oitis.
- Hirveä hevos- ja kilpailuhinku iskee aina näin keväällä. Mistähän mä saisin kisahevosen, Miila mietti ja kääntyi tuijottamaan ikkunasta meidän hevosiamme. Ei hän niitä kyllä sillä silmällä varmasti katsonut, että niistä olisi liiennyt, tiesi hän itsekin paremmin. Veskun ja minun omat pojat, Nasti ja kolme kantavaa tammaa.

- Kuule, keksin.
- No?
- Liisaa Kimiltä Kisu. Käytät sen täällä siemennettävänä, hyppelet tän kauden pikkukisoja ja sitten tuot tänne talveksi mammalomalle.
- Jaa mitä? Miila kysyi hämmästyneenä.
- Oona sanoo, että Kisu tarvitsisi sijoituspaikan.
- Mutta sehän on myyty jo aikoja sitten?
- No ei kuulemma ole. Niin mäkin luulin, mutta se olikin vaan ylläpidossa. Vesku jo soitti ja kysyi Kimiltä, että eikö se antaisi sen meille siitostammaksi, mutta ei se sillä pehmittämisellä suostunut vielä. Sä voisit onnistua paremmin.

Miila ei sanonut mitään. Hän oli näin vanhemmiten tainnut vähän kadottaa sitä suin-päin-mihin-vaan –mielenlaatua, mikä oli aina ollut aika ominainen hänelle. Näin hänen kasvoistaan silti, ettei ajatukseni ollut hänestäkään ihan turha. Hän kuitenkin vaihtoi päättäväisesti puheenaihetta ja tönäisi läppärin minulle.
- Alapa nyt lähetellä sitä hienoa CV:tä.
- Äh… mihin mä sen lähettäisin?
- Joka paikkaan. Kai kaikki jossain vaiheessa tarvii lisäväkeä. Tee se nyt, ennen kuin kaikki valmistuvat on hakemassa paikkoja.
- Sen kanssa mä taidan olla pahasti myöhässä. Eiköhän ne ole alkaneet hakea töitä jo tammi-helmikuussa.
Miila oli kuitenkin periksiantamaton ja ihan hänen takiaan laitoin pari sähköpostia. Minua oli kovasti houkuttanut työterveysasema Järvenpäässä. Se tuntui siistiltä sisätyöltä, eikä ollut pahan matkan päässä. En vaan ollut rohkaistunut edes yrittämään sinne ennen kuin nyt. Sitten oli myös vanhainkoti. Siitä varmasti pitäisin… mummot ja papat olivat aina olleet lähellä sydäntäni.
- Noin, ootko nyt tyytyväinen? kysyin, mutta en voinut olla itsekin virnistämättä. Jotain konkreettista olin saanut aikaan asioideni parantamiseksi.

Kunhan lapset olivat heränneet ja syöneet lähdimme tallille. Oli edelleen ihanan keväistä ja annoin ipanoiden jättää talvi- ja kuravaatteet sisään. Oli kuin olisi päästänyt muuttolintuparven irralleen, sellainen riemu siitä syntyi. Miila ratsasti Nikillä tunnin verran, melko kevyesti eilisen kisapäivän päätteeksi, mutta hänen mielestään hevonen oli fiksuuntunut aika lailla edelliskerrasta.
- Mä olen nyt ehtinyt ratsastaa sillä paljon enemmän, selitin. – Kerrankin meidän kunto on kohdillaan. Ainakin toistaiseksi.
- Olisi kyllä kivaa päästä kisaamaan, Miila mutisi ja unohtui katsomaan kaukaisuuteen. Jotenkin aavistelin, että hän saattaisi lähentyä Kimiä heti seuraavan kerran tämän tallilla kohdatessaan.
- Tai kysy Oonalta josko se toisi sullekin jonkun kivan hevosen.
- Katsotaan nyt.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   19.5.15 20:10:25

"...mikä mutta siltikin minun piti karata töistä vähän aikaisemmin."
Ai ai ai.. :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.5.15 16:40:33

13.

Kuulin Oonasta yllättävänkin pian ja mitä merkillisimmällä tavalla. Hän nimittäin poikkesi käymään sinä samana iltana, kun Miila ja Lauri olivat jo lähteneet ja Vesku parantunut krapulasta.
- Mua vaan huvitti päästä vähän liikkeelle, hän kuittasi ihmettelyni. – Ne on alottaneet ponikerhon pidon näin sunnuntai-iltaisin, ja mä totesin, että mieluiten lukitsen tallini ja lähden vaikka hampurilaiselle siksi aikaa.
- Meillä ei oo hampurilaisia niin, että sulla on varmaan jotain ihan asiaakin, sanoin ja katsoin häntä tutkivasti.
- Onhan mulla, hän sanoi ja näytti hiukan huolestuneelta riisuessaan takkiaan ja kaulahuiviaan naulakkoon ja töniessään Marua kauemmas.

- Mä en tiedä, haluanko kuulla enempää, ilmoitti Vesku olohuoneesta.
- Mä haluan, sanoin päättäväisesti ja ehdotin, että hän voisi sitten mennä vaikka tallille keksimään itselleen jotain hommaa. Asentaisi vaikka varsomiskameran.
- En mä sitä vielä lähde asentamaan kun en tiedä mihin karsinaan tulee ensimmäinen varsa, hän murahti äheltäytyen sohvasta pystyyn. – Tulitko sä esittelemään jotain hevosta, mahdollisesti?

- Mulla on videoita, myönsi Oona ja kysyi kahvia. – Ja papereita, ja mä haluan, että säkin Vesku näet tän. Tää on kakspiippunen juttu, vähintäänkin. Magnus lähetti nää mulle.
- Ei Markus? kysyin, sillä Markus oli se, joka Oonalle hevosia hankki etelänaapurista, ei hänen poikansa. Tämä oli Oonan kanssa ihan muunlaisissa väleissä.
- Ei kun Magnus, Oona naurahti ja näytti, kuten aina, hitusen nuoremmalta lausuessaan miehen nimen.
- Mä laitan kahvin päälle, ala sä kertoa, komensin. – Miksi Magnus eikä Markus?
- Koska mä en kaikin ajoin ihan luota Markukseen, etenkään jos on tilaushevosesta kysymys.
- Onko Jessi tilannut… aloitti Vesku.
- En mä ehkä… sanoin itse samaan aikaan. Oona huiskautti kättään.
- Älkää nyt panikoiko, ei mulla ole palkattua armeijaa ympäri Viroa sulle hevosta etsimässä. Mainitsin vaan Magnusille ja sille oli sattunut tämmönen eteen. Paperit olisi ihan loistavat, jos mä mitään ymmärrän – se on Saksassa syntynyt tamma.
- No mikä nyt sitten mättää, kysyin ja istuin alas.
- Alotetaan toisesta päästä. Tällä sitä myydään.

Vesku sai tehdä vähän aikaa töitä, että sai vanhan videonauhurimme kiinni televisioon, mutta sitten hän tunki sinne Oonan pitelemän kasetin. Mitä sieltä näkyikään yllätti minut täysin. Filmi oli hallikisoista ja esteet olivat valtavia. Niitä ylitti ruunikko hevonen joku mies selässään.
- Ruunikko, puuskahdin ensimmäiseksi, pettyneenä.
- No katso nyt hevosta ennemmin, Vesku tuhahti ja Oona sanoi:
- Odota.

Yritin keskittyä katsomaan hevosen liikkeitä ja etenemistä. Se hyppäsi kammottavan kokoisia loikkia, minua pelotti ajatellakin, että olisin itse kyydissä tuommoisissa. Oli selvää, että Oona oli seonnut. Meillä ei ikinä olisi varaa hevoseen, joka meni tuommoisia esteitä noin helpon näköisesti. Sitten se kääntyi niin, että oikea kylki näkyi ja henkäisin. Se ei ollutkaan ruunikko – sen kyljessä oli selvä valkoinen läiskä. Kirjava hevonen!
- Miten voi olla ton värinen? kysyin.
- Onpahan vaan. Tää video on Saksasta, ennen kuin se myytiin sieltä Viroon.

Esteradan perässä oli toinenkin, ja sitten pätkä samasta hevosesta juoksutettavana. Kun se oli ilman satulaa näkyi, että siinä oli valkoista enemmänkin, se oli ihan kuin sille olisi unohtunut satulahuopa selkään. Minusta se liikkui kerrassaan sulokkaasti ja katsoin toiveikkaasti Veskua, josko hän sanoisi jotain. Sieltä ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Hän vain tuijotti ruutua. Kun video päättyi, käännyimme molemmat katsomaan Oonaa.
- Toi ei näytä ihan meidän hintaluokan hevoselta, Vesku sanoi.
- Tossa ei ole kaikki, ja oisko sitä kahvia jo? Oona vastasi.

Hain hänelle kupillisen ja sillä aikaa Vesku vaihtoi kasetin. Oona jatkoi kuuluttajana.
- Tän on Magnus kuvannut. Se siis ostettiin Viroon, jollekin melkein –nimekkäälle esteratsastajalle.
- Kävikö sen kanssa niin kuin sun Gawd Daymnin, että se vammautti jonkun pilotin ja pantiin myyntiin? kysyin.
- Ei, ei ihan niin. Se uusi omistaja ei vaan saanut sitä enää hyppäämään samalla lailla, ei vaikka mitä yritti. Sitä mä en tiedä, eikä kukaan, että satuttiko se ehkä itsensä kuljetuksessa, vai ratsastiko ne vaan niin eri tavalla vai mitä… mutta Magnus on käynyt kuvaamassa sitä nyt, tässä se on viime viikolla. Se on nyt vaan seissy joutilaana, kun ei siitä ollutkaan esteille, Oona sanoi ja me käännyimme taas katsomaan kuvaa.

Tamma oli sama, sen erotti silmiinpistävästä kuvioinnista. Se oli tarhassa ja sen harja roikkui pitkänä ja nyppimättömänä ja se puputti tyytyväisenä muutamia tuoreita ruohonkorsia. Se oli laiha, melkein yhtä laiha kuin Niki oli ollut tullessaan Oonalle. Sen pitkäsukkaisissa jaloissa ei ollut kenkiä eikä kavioita ollut vuoltu aikoihin. Magnus oli kuvannut nekin tuskallisen tarkasti.
- Kukaan ei oo pitäny siitä huolta, sanoin. Pitkät kaviot ja rivinä näkyvät kylkiluut sekä liian pitkä talvikarva saivat kurkkuni kuristumaan ja Vesku kääntyi katsomaan minua samalla hetkellä kun ääneni oli vähällä särkyä.
- Jessi, älä edes ajattele… Oonan perhana!
- Sori, Oona sanoi. – Mutta kun mä ajattelin, että se voisi ihan oikeasti olla teille hyvä.
- Ja haluatko sä esitellä sille saman tien kaikki virolaiset löytöeläinsivut? Kodittomia kapisia koiria me kaivataan kanssa ihan hirveästi.
- Älä räyhää, en mä ole sanonut mitään, sanoin Veskulle.
- Ne ei tossa kunnossa saa siitä paljon mitään, sanoi Oona asiallisesti. – Ihan sama vaikka ne myy sitä saksanaikuisilla kisavideoilla, se tulee takaisin ihan mistä asti tahansa, jos joku on niin hullu että ostaa sen näkemättä. Jos joku taas käy sitä katsomassa muuta kuin makkaraksi niin kääntyy portilta takaisin.
- Tuo mullekin kahvia ja niistä nenäsi, sanoi Vesku minulle ja karkasin mielelläni keittiöön, jotta sain niistää ja pyyhkiä silmäni. Hevonen ei nyt ollut näyttänyt olevan kuoleman kielissä, mutta sen katsominen teki silti pahaa. Oliko väärin haluta pelastaa kaikki maailman kaltoin kohdellut?

Tietenkään emme luvanneet haluta sitä hevosta.
- Jos se on noin huonon näköinen niin mahtaisiko sitä edes saada tiineeksi? Vesku epäili.
- Mun ratsuksikaan siitä ei taida olla, jos joku virolainen ammattilainen ei ole saanut sitä hyppäämään, jatkoin itse, ennen kuin Veskun tarvitsisi. – Eiköhän me saada kumminkin liisattua joku ehjä täältä Suomesta, ettei tarvitse ostaa raatoa ulkomailta.
- Ja ihan oikeassa ootte, vaikka tietysti tosta ei tarvii tossa kunnossa maksaa varmaan paljon mitään, myönsi Oona.
-Mitä Magnukselle kuuluu, ja entäs Andrukselle? kysyin päättäneenä täysin vaihtaa puheenaihetta.

Oona ymmärsi vihjeen ja kertoi Magnukselta terveisiä. Andrus, joka edelliskeväänä oli vähän aikaa asunut meillä ja auttanut tallihommissa, ennen kuin oli löytänyt oikean työpaikan, oli kuulemma edelleen Suomessa.
- Mä olin melkein unohtanut se olemassaolon kokonaan, tunnustin nolona.
- Se tapasi jonkun naikkosen ja muutti sen perässä Savoon, Oona kertoi.
- Hevosnaikkosen siis?
- Niin, semmosen jolla oli talli siellä. Tai on, siis. Ne kuuluu olevan siellä oikein onnellisia. Ja nyt mun pitää vissiin ruveta palailemaan iltatalliin.
- Etkö sä ehdi käydä kurkkaamassa meidän tallia ennen kuin lähdet? kysyin, ja kyllähän hän ehti. Desi ja Rella muistuttivat aina vaan enemmän kahta torkkuvaa virtahepoa ja niiden viereen jäimme viimeiseksi seisoskelemaan.
- Koska ne varsoo?
- Ihan koska tahansa. Molemmat siemennettiin kesäkuussa useempaan kertaan, ja nythän on jo melkein toukokuu.

Minä en ollut kysynyt edes tamman nimeä, eikä Oona ystävällisesti ollut sitä kertonut. Siitä huolimatta se tuli uniini seuraavina öinä. Olin muka katsomassa sitä Magnuksen kanssa ja se seisoi surullisena harmaassa, mutaisessa tarhassa, tuijottaen minua pitkän otsatukkansa alta anovasti. Toisessa unessa se riekkui siellä niin, että sen kynsimäisistä kavioista lohkeili teräviä siruja, jotka lentelivät ympäriinsä. Yksi niistä sinkosi suoraan silmääni ja heräsin siihen, että istuin sängyssä pidellen käsiäni mainitun silmän päällä.
- Mitä hittoa sä teet? Vesku mumisi.
- Mä näin painajaista, huokaisin ja laskeuduin takaisin makuulle.
- No mistä, hän kysyi ja hautasi naamansa kaulalleni.
- Sen tamman kaviot hajosi.
- M…ssin, hän sanoi ja ajattelin hänen puhuvan jo unissaan. Nukahdin itsekin uudelleen.

Seuraavan yön unessa se hevonen jo puhui minulle, telepaattisesti toki vain. Minäkään en sentään nähnyt unia lauseita muodostavista hevosista. Se tuli ankean tarhansa aidan taakse, puhalsi päälleni lämpimän henkäyksen ja väitti olevansa kuolemassa ikävystymiseen.
- Siinäkö sun kaikki huolesi? kysyin siltä – unessa – ja se tuijotti takaisin. Vähän ajan kuluttua sen silmistä alkoi valua isoja kyyneleitä.
- Mitä nyt? kysyi Vesku ja ravisteli minua.
- Mitä niin? kysyin.
- Sä ähkit ja voihkit. Jos sä näet seksiunia niin kerro mullekin.
- En nähnyt… samoja painajaisia vaan, vakuutin ja halasin häntä.
- Siitä hevosesta?
- Nyt se itki.
- Voi jessus, Vesku sanoi ja vetäytyi irti minusta. – Osta se sitten, jos se kerran kummittelee sulle!
- En mä halua sitä! epäsin nopeasti.
- Miksi se sitten kummittelee sulle?
- Ööh… se haluaa mut?

Emme puhuneet siitä sen enempää, mutta sitä seuraavana aamuna Vesku herätti minut lähtiessään vuorollaan talliin.
- Sä vääntelehdit taas puoli yötä. Pitäiskö sun pyytää Oonaa selvittämään millä hinnalla se lähtisi sieltä?
- Ei me haluttu sitä, mutisin. Olisin saanut nukkua vielä hyvän aikaa.
- Kysy nyt kuitenkin. Mäkin näin jo unta siitä.

Se herätti minut. Vesku kiskoi vaatteita päälleen ja näytti ihan tavalliselta.
- Olisi kauheeta riskipeliä ostaa se. Jos se kuoleekin matkalle siinä kunnossa, tai käsiin heti kun pääsee perille, lausahdin.
- Tai armeliaisuutta. Mä en usko, että se siellä ainakaan parempaan kuntoon tulee.
- Onko meillä varaa semmoseen armeliaisuuteen? Tehkööt siitä meetwurstia siellä ihan itse.
- Tuskin tekee, Ne myy sen jonnekin Etelä-Eurooppaan ja siitä tulee salamia. Voin mäkin soittaa Oonalle, ellet sä halua.
Vesku katsoi minua pettyneen näköisenä, ihan kuin ei olisi tajunnut minun provosoineen tahallani.
- Onko susta tullut noin kyyninen? hän kysyi.
- Ei, kiusasin vaan. Kyllä mä voin soittaa Oonalle.

Sitä en kuitenkaan tehnyt vaan lähetin viestin töistä aamukahvia juodessani. Oona olisi ihan tarpeeksi kiinni tallihommissa tähän aikaan, hän vain äyskisi korvaani, jos joutuisi moisten tyhjänpäiväisyyksien takia keskeyttämään työnsä. Sisäisesti hihittäen muotoilin viestiä: ”Vesku haluaa tietää mitä se maksaa”. Uskoin, että Oona osaisi arvostaa sen sisältämää ironiaa.

Hän soitti minulle ennen kuin ehdin seuraavaa kahvikulausta nielaista.
- Nytkö te haluattekin sen?
- Jaa, en tiedä.
- Mitä sä oikein sanoit Veskulle?
- Itse asiassa mä en ole sanonut yhtään mitään. Omassa pienessä mielessään se on hautonu asioita. Tiedätkö sä sen hintaa?
Oona tiesi, ja vaikka se oli ihan liikaa siitä elikosta joka oli ollut jälkimmäisellä videolla, oli se kisahevosesta vähän. Kisahevonen se ei nyt kuitenkaan ollut, liekö koskaan enää tulisi olemaankaan. Laskin vähän aikaa päässäni.
- Voisitko sä pyytää Magnusta tarjoamaan siitä puolet?
- Voinhan mä pyytää ihan mitä tahansa. Pannaanko pakettiin jos ne suostuu myymään?
- Kannattaakohan sitä näyttää eläinlääkärille siellä? kysyin epäröiden.
- Pakkohan se on, ei sitä muuten saa kuljetettua ulkomaille. Mutta mä ilmottelen, kun olen jutellut Magnuksen kanssa. Nyt pitää kai jatkaa hommia.
- Mun kai kanssa, huokaisin.

Työkaverini tuijottivat minua kun lopetin.
- Teitkö sä hevoskauppoja meidän kahvihuoneessa? kysyi Anne.
- Alustavasti, naurahdin.
- Tinkaa kuin mustalainen, tuhahti Kurre.
- Oliko toi nyt vaihteeksi rasistinen kommentti? kysyin uhkaavasti ja katselin ympärilleni etsiäkseni kynää ja paperia.
- Äh, lopeta jo. Toi ei ole enää hauskaa.
- Ei täällä mikään ole hauskaa, jos sä olet läsnä, ilmoitin ja lähdin hommiin.

Odotin Oonan soittoa sen päivän, mutta sitten unohdin sen. Unetkin lakkasivat, kai koska olin tehnyt jotain konkreettista tamman eteen. Desi alkoi näyttää siltä, että Vesku ruuvasi varsomiskameran sen karsinan seinään ja yksi ilta meni säätäessä tietokonetta niin, että sitä saattoi seurata. Toivoin kovasti, että se malttaisi pitää varsansa viikonloppuun asti. Miten muka voisimme mennä töihin ja jättää muutaman tunnin ikäisen varsan yksin kotiin? Mitä tahansa saattoi sattua. Vappu onneksi pidensi viikonloppua, saisimme olla jo perjantain kotona. Jospa Desi ei ennen sitä poksahtaisi. Sen oikeasta lasketusta ajasta ei voinut olla ihan varma, Jutta oli vieraillut viime touko-kesäkuussa harva se päivä meillä Desin ja Rellan luona. Jos se oli tullut tiineeksi vasta toisella kierroksella juhannuksen alla, oli varsa pahasti ennenaikainen, mutta sellaista ei oikeastaan halunnut ajatella.

Suljimme vapunaattona terveyskeskuksen jo neljältä, ennen kuin ensimmäistäkään vapunjuhlijaa ehti sisään näyttämään haljennutta päätään tai muuta haaveria. Olin hiukan leikitellyt ajatuksella mennä illaksi extraamaan pääterveyskeskukseen, joka päivysti, mutta vain hetken. Kyllä normaalit työajat saisivat riittää, en ollut niin rahanahne. Ja Desiäkin piti muistaa.

Me aioimme viettää vapun muutenkin hyvin hiljaisesti, juurihan meillä oli ollut vieraita. Päiväkodissa oli joka tapauksessa juhlittu varmaan sen verran että se riittäisi lapsillekin. Danni ja Alissa tulivat vastaan päässään itsetehdyt vappuhatut ja kasvoillaan naamarit, ja kun kävimme kaupassa, he halusivat ihan ehdottomasti ilmapallot. Odotin ikuisuuden heidän pähkäillessä ponien ja pokemonien ja muiden hahmojen välillä ja mutisin maksaessani ryöstöhintaa.
- Me ei ehditä tänään ratsastamaan, me leikitään näillä, sanoi Danni kotimatkalla, ja se piti paikkansa. Ilmapallo-olioille tehtiin sängyt tyttöjen huoneeseen ja siellä leikittiin kotia koko ilta.

Vesku tuli yllättävän myöhään niin että aloin jo epäillä jotain tapahtuneen. He olivat varmaan suunnilleen tyhjentäneet osaston pitkäksi viikonlopuksi, joten töissä tuskin oli mennyt yliaikaa. Hän tuli vasta kuuden aikaan ja tunki jääkaappiin pullon kuoharia.
- Alkossa oli ihan hirvee jono!
- Meinaatko sä että me juodaan toi?
- No ei se meitä tapa. Juhlitaan.
- Mitä? Vappuako? Mä luulin et me juhlittiin sekin jo viime viikonloppuna.
- Meille tulee vieraita huomenna, juhlitaan sitä.
- Jaa, ketkä? kysyin välinpitämättömästi. Epäilin Riikkaa, jos kerran Vesku oli kuullut asiasta ennen minua.
- Siiri soitti mulle tänään…

- Meidän Siiri? vinkaisin ja tuntui kuin joku olisi humauttanut minua lekalla päähän. – Oletko sä tosissasi?
- Olen, Vesku virnisti ja halasi minua. Hän varmasti tiesi, miten helpottunut olin. – Se on menossa Sannan kanssa bailaamaan tänään mutta meinasi huomenna tulla kurkkaamaan tammoja. Jos meille sopii.
- Kai sä sanoit että sopii? hätäännyin.
- No tietysti sanoin, hölmökö sä olet?
- Jee! kiljaisin ja rutistin häntä takaisin.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.5.15 16:48:34

Ja nyt se Siiri:
--------------------
1.

Äiti oli ollut kapakassa lauantaina ja maannut pahoinvoivana koko sunnuntain. Minä kävin nuuhkimassa hänen hönkäilyjään pimennetyssä makuuhuoneessa paljonpuhuvan inhoavasti muutamaan otteeseen ja sen jälkeen seuraavana päivänä piikittelin häntä aina sopivissa kohden, sillä minulla oli suunnitelma. Olin viettänyt suunnilleen koko talven kotona, mutta nyt oli kevät ja minussa pörisi ja Sanna oli vinkunut, anellut ja lopulta vaatinut minua luokseen vappuna. Aiemmin en ollut edes halunnut, mutta nyt kun kevätaurinko oli paistanut jo jonkin aikaa olin saanut lopulta Maxin sysättyä ikuisiksi ajoiksi pois mielestäni. Maxin ja oman häpeäni ja suruni. Nyt halusin vähän irrottelemaan.

En minä nyt missään kotiarestissa ollut talvea ollut. Itse asiassa olin ollut ihan kauheasti menossa. Koululla oli disko kerran kuussa, joulukuussa oli kaksi, ja muina viikonloppuina osa luokkakavereistani tapasi kokoontua kylällä. Joitain kotibileitäkin oli ollut. Minä en ollut aikaisemmin ollut missään tekemisissä tuon porukan kanssa, vaan parhaat kaverini olivat olleet pari muuta tyttöä, joilla myös oli omat hevoset, Rita ja Suvi. Sen jälkeen, kun kouluun oli levinnyt huhu Maxin ja minun jutusta, Suvilta todennäköisesti, oli minua kuitenkin alettu katsoa eri tavalla. Se oli ihan naurettavaa mutta hivelihän se silti. Kukaan noista luokan wannabe-kuningattarista ei ollut seurustellut täysi-ikäisen kundin kanssa. Minusta oli tullut heitä mielenkiintoisempi.

Koko se porukka oli kuitenkin naurettavan lapsellista edelliskesäisiin kavereihini verrattuna. Itse asiassa Rita ja Suvi olivat mukavampia, mutta heitä ei kiinnostanut notkua kylällä iltaisin, vaan he mieluummin rakentelivat kotona virtuaalitallejaan tai olivat yhdessä tallilla. Minä harvoin roikuin siellä heidän mukanaan, kun kerran Kiira ei siellä asunut.

- Mä ajattelin mennä Sannan luokse Tuusulaan vapuksi, ilmoitin siis tiistaina, kun äidin katse vielä vältteli omaani, mutta ei enää niin pahasti kuin maanantaina. Nyt oli oikea hetki toimia, ennen kuin hänen huono omatuntonsa hälvenisi kokonaan.
- Ei kuulosta hyvältä, hän ilmoitti.
- Mä en ole käynyt Sannalla puoleen vuoteen, sanoin arvokkaasti ja katsoin häntä halveksien.
- Sun käytöksesi…
- Miten voit puhua kenellekään käytöksestä? Äiti-ihminen ja makaa krapulassa oksentaen kokonaisen sunnuntaipäivän! räyhähdin. Äiti punastui, taas kerran.
- Koska sä tulisit kotiin?

- Jaa, mä saattasin jäädä Sannalle, tai ehkä Mustaojalle viikonlopuksi, sanoin puolihuolimattomasti ja äiti jäi tuijottamaan minua. Tietenkin hän oli selvillä siitä, miksi olin tullut aiemmin keväällä kotiin Jessin ja Veskun luota itkien ja murjottaen. Luulenpa jopa, että hän oli ollut siitä asiasta ihan mielissään.
- Sä olet siis päättänyt antaa anteeksi ja unohtaa, äiti sanoi huokaisten. Hän näytti pettyneeltä ja minä tunsin oloni pahanilkiseksi. – Mitä isi sanoo? hän jatkoi.
- Jaa, pitäiskö mun kysyä? kysyin viattomana. – Se varmaan kyllä ihastuu

Minä, isän tyttö, olin tietenkin jo jutellut hänen kanssaan koko asian selväksi. Hän oli valmis päästämään minut Sannalle jopa joka tapauksessa, mutta kun olin ruvennut pohtimaan Mustaojalle menemistä, hänen naamansa oli silinnyt hymyyn.
- Jessillä on varmasti ollut kauhea ikävä sua, hän oli sanonut ensimmäiseksi.
- Senkö tuntemuksia sä ensimmäiseksi mietit? olin minä huudahtanut ihmetellen.
- Mua on surettanut kovasti se, mitä sä sille sanoit. Sille tuli paha mieli.
Olin mennyt pois. En ollut odottanut tuollaista reaktiota enkä tiennyt mitä ajatella.

Joka tapauksessa sain tahtoni läpi ilman suurempia taisteluita. Vapunaattona kävin pikaisesti ratsastamassa Kiiran koulun jälkeen ja sitten kävin kotona vaihtamassa vaatteet ja hakemassa laukkuni jossa oli tarpeellista tavaraa muutaman yön poissaoloon.
- Nytkö sä aiot mennä? sanoi äiti surullisesti.
- Nyt! sanoin tyytyväisenä, mieli jo kihisten illan odotusta.
- Ja koska tuut?
- Sunnuntaina viimeistään. Antasitko sä vähän bensarahaa?
- Et kai sä aio itse ajaa sinne? äiti kysyi ja hänen naamansa kurtistui entisestään onnettomammaksi.
- Tietysti aion, miten mä raaskisin jättää mun ihanan mopon kotiin? kysyin ja hypähdin pikkuisen silkasta ilosta. Olin saanut mopon synttärilahjaksi ja rakastin sitä ehdoitta. Se oli kiiltävän helmiäispunainen ja sen saatuani pääsin menemään minne tahansa, en ollut enää riippuvainen isin ehtimisistä eikä minun tarvinnut hikoilla ja polkea fillarilla. Tuusulaan asti en olisi edes harkinnut lähteä pyöräilemään.
- Kyllä mäkin voin sut viedä… äiti aloitti.
- Ei sun tarvii! Mä tarviin mopoa siellä kuitenkin! Ja mä olen hyvä kuski!
- Soita heti kun oot turvallisesti perillä, joohan?

Se, että olisin ollut hyvä kuski, ei ihan tarkkaan ottaen ollut totta, olinhan ehtinyt harjoitella vasta muutaman viikon. Selvisin kuitenkin hengissä Tuusulaan asti ja pysähdyttyäni ja tarkistettuani puhelimitse, että Sanna oli kotona jatkoin matkaa hänen luokseen. Parkkeerasin mopon rappusten pieleen ja soitin epäröiden ovikelloa.
- Ei kai sun porukat ole kotona? kysyin varovasti, kun Sanna tuli avaamaan.
- Ei, ne on töissä vielä.
- Huh. Mä pelkään niitä.
- Hassu. Onhan ne idiootteja mutta ei ne ole vaarallisia. Näytä nyt sitä mopoa!

Sanna hipsi pihalle aamutossuissaan ja ihaili ihanaa menopeliäni minun hangatessa lokasuojasta pois olemattoman pientä kurapilkkua.
- Et kai sä aio tolla illalla lähteä? hän kysyi.
- Mihin me ollaan menossa?
- Nupulla on bileet.
- Ja kuka on Nuppu?
- Ninnun luokkakaveri ja Nikon tyttöystävä, Sanna selvitti nykykuvioita.
- Ja missä se asuu, onko sinne pitkä matka?
- Ihan tossa, Sanna huitaisi puolihuolimattomasti.
- Mieluummin mä jätän tän tänne, päätin ja annoin ohjaustangolle suukon. – Mopo-kulta!
- Hassu! Sanna kihersi.

Minä olin pukeutunut bilevaatteisiin jo kotona paitsi että vaihdoin paidan Sannan sotkuisessa huoneessa ja sitten petasin hänen sänkynsä. Tuntui tunkeilevalta mennä istumaan toisen paljaille lakanoille, ihan kuin siinä olisi ollut Sanna itse puolialasti.
- Hassu siisteysintoilija, hän hymähti, mutta en viitsinyt sanoa mitään mielikuvastani.
- Mä en halua sun petipunkkejasi, kuittasin.
- Saat niitä kumminkin, jos me nukutaan siinä. Haluatko sä drinksun?
- Mä jo luulin ettet sä ikinä kysy! Saitko sä hommattua mulle siideriä?
- Joo, mutta Joni tuo ne vasta sinne Nupun luokse. Mä voin tarjota nyt.

Sanna kävi hakemassa keittiöstä kaksi lasillista jotain tuoremehun näköistä, mutta arvasin, että niihin oli lisäksi verotettu jotain hänen vanhempiensa kaapista. Juoma oli niin vahvaa, että suu jäi auki ällistyksestä, kun maistoi. Emme ehtineet juoda niitä loppuun, kun Sannan vanhemmat tulivat kotiin ja jähmetyin kesken lauseen.
- Ei ne tänne ehdi vilkaista, Sanna sanoi huolettomasti ja väänsi CD-soitintaan hiukan kovemmalle. – Ne varmaan lähtee tohon paikalliseen saman tien. Täytyyhän niidenkin juhlia vappua!
Nauroin kohteliaasti hänen mukanaan, mutta oli minulla vähän ontto olo. En olisi viihtynyt Sannana. Tiesin, että meillä äiti tekisi illalla tippaleipiä Joonakselle ja tämän kavereille, jotka olivat tulossa kylään, ja keittäisi nakkeja ja täyttäisi näille ilmapalloja, ja sitten pojankoltiaiset hajoittaisivat niitä ja hengittäisivät heliumia ja piipittäisivät mikkihiirinä.
- Mä käyn katsomassa josko faija heittäisi mulle vähän rahaa, Sanna sanoi sitten ja lähti käymään keittiössä, palaten vain hetkeä myöhemmin tyytyväisenä pari kaksikymppistä kädessään.
- Sait, totesin.
- Joo. Pitää vaan osata ajottaa. Kun se saa ensimmäisen kaljan se antaisi vaikka paidan päältään.

Vanhemmat häipyivät tosiaan melko lailla vikkelästi ja huokaisin äänettömästi helpotuksesta Sanna alkoi hoputtaa minuakin.
- Mä olen ollut valmis lähtemään jo vaikka miten kauan, ilmoitin.
- No juo se pois. Onko sulla tupakkaa?
- On, vähän. Haetko sä mulle askin? kysyin epäröiden.
- Ei mulle myydä, mutta voit saada täältä, Sanna sanoi ja kaiveli lipastonlaatikkoaan. Näin, että alusvaatteiden takana piilossa oli useampikin rutistunut aski. Hän kai keräili niitä parempaan talteen vanhempiensa jäljiltä.

Me lähdimme kävelemään kohti bilepaikkaa hiukan hihitellen kahden drinksun jälkeen, kun Sanna oli saanut Ninnulta merkkisoiton, että tie oli vapaa ja Nupun talo tyhjänä. En oikein tiennyt, mitä odotin illalta, ellen sitten juuri tätä, pikkuisen huimaavaa humalan tunnetta ja iloa siitä, että olisin kavereiden seurassa. Sanna yritti kävellä suoraan ja kikatti horjuessaan ja minä tunsin ylitsevaluvaa kiintymystä häntä kohtaan, niin kuin lähes koko muutakin maailmaa.
- Max ei kai tule sinne? kysyin kuitenkin varovasti.
- Voi ei varmaan, Sanna sanoi iloisesti. – Ei sitä ole näkynyt ikiaikoihin. Se on kuulemma muuttanut jonkun naikkosen kanssa yhteen jonnekin.
- Hyvä, sanoin ja yritin näyttää tyytyväiseltä. Niinhän minä olinkin. kaikista maailman ihmisistä Maxille minulla ei riittänyt yhtään suopeutta, joskin tuntui silti vähän pahalta kuulla tuollainen uutinen.

Mutta minuahan se ei liikuttanut! Nostin nenäni pystyyn ja marssin Sannan perässä. Aioin pitää hauskaa.

Suurin osa juhlijoista oli vanhoja tuttujani edelliskesästä. Paju ja Anttukin olivat mukana. Nuppua en tuntenut ennestään, mutta en häntä juuri ehtinyt nähdäkään, sillä hän vietti enimmän osan iltaa omassa huoneessaan Nikon kanssa.
- Mitä iloa pitää bileet ja sitten lukittautua vaihtamaan sylkeä kundikaverinsa kanssa? Eikö ne sitä voisi tehdä koska tahansa muulloinkin? Paju ihmetteli.
– Jos niiden vanhemmat vahtii kuin haukat, arvelin ja avasin uuden siiderin, kolmanteni. Se oli aika mones, sillä jälkeenpäin ja järjellä ajatellen pelkästään ne Sannan tekemät aloitusjuomat olisivat voineet hyvin riittää koko illaksi.

Kaikkia en kyllä tuntenut, mutta ei ollut väliksikään. Mukana oli pieni joukko mustiin pukeutuneita nuoria, joihin en halunnut edes tutustua. He vaikuttivat jotenkin erilaisilta kuin muut, raaemmilta ja heidän kielenkäyttönsä oli provosoivaa ja karkeaa. Välttelin heitä ja ajauduin keittiöön pelaamaan korttia Jonin ja Antun ja Ninnun kanssa.
- Pelataanko edes räsypokkaa? ehdotti Joni jossain vaiheessa toiveikkaana. – Me luuserisinkut.
- Mä en ainakaan edes haluaisi nuoleskella kenenkään kanssa! Mä en tarvitse mitään miehiä! julistin minä ja join lisää siideriä. Se oli totta. Koko talossa ei ollut yhtäkään jätkää, jonka kanssa olisin halunnut edes tanssia. Kukaan ei näyttänyt miltään, kun vertasin heitä Maxiin, vaikka en minä olisi enää huolinut häntäkään. Sitä paskiaista.

Siitä huolimatta meillä oli siinä ihan kivaa. Sanna oli kadonnut jonnekin jo alkuillasta pitkän vaalean kaverin kanssa, hän ei käynyt edes jääkaapilla pitkään aikaan. Keittiön pöydän äärestä olikin helppo huomata kuka joi ja miten paljon, joskaan en minä sitä jaksanut seurata. Ninnu seurasi, hyvä ettei pitänyt kirjaa. Minulta alkoi unohtua jo sekin, mitä korttipeliä oikein olimme pelaamassa ja pojat nauroivat minulle häpeämättömästi, kun mokailin. Nauroin mukana, sillä eivät he kuulostaneet ilkeiltä vaan hyväntahtoisilta. Meillä oli vain hauskaa.

Sanna ilmestyi lopulta jostain punaposkisena ja kaivoi itselleen juotavaa muovikassistamme, joka oli jääkaapin alahyllyllä juuston vieressä.
- Meillä on enää kolme jäljellä, hän tuli ilmoittamaan minulle. - Sä saat ne, lupasin, sillä minulla alkoi olla vähän turhankin pöhnäinen olo. Samassa olohuoneen puolelta kuului kova jysähdys ja särkyvän lasin kilinää. Loikahdimme kaikki pystyyn, kuka enemmän, kuka vähemmän sulokkaasti, ja ryntäsimme sinne.

Joku, ilmeisesti yksi mustapukuisista pojista, oli kävellyt päin kaappia, jossa oli lasiovet. Ehkä ovi oli ollut auki, eikä hän ollut huomannut sitä, tai mistä minä tiesin, vaikka hän olisi huvikseen puskenut sitä. Nyt ovi oli kuitenkin säpäleinä, samoin osa kaapissa olleista lasiesineistä, ja tyyppi istui lattialla sirpalemeressä ja virnisteli idioottimaisesti. Punainen veri hänen kasvoissaan sopi ihanasti yhteen mustien hiusten ja vaatteiden kanssa.
- Nyt mennään, sanoi Sanna minulle, ja tarttui lujasti käsivarrestani. Hän raahasi minut takaisin keittiöön, kävi jääkaapilla hakemassa loput siiderit ja sitten olimmekin jo eteisessä.
- Karkuunko? kysyin hölmönä.
- Niin. - Mutta eihän me olla tehty mitään.
- Haluatko sä jäädä selvittämään sitä Nupulle?
- En kai, myönsin.
- Mennään syömään jotain, Sanna ehdotti, kun etsimme kenkiämme ja tuiskahdimme lopulta ulos ulko-ovesta, hämärtyvään iltaan. Minusta se oli loistoidea, sillä minulla oli yhtäkkiä karmiva nälkä.

Ehdimme tuskin portille, kun sen eteen pysähtyi taksi. Kävelimme sen ohi kuin emme olisi lainkaan nähneet sitä ja kiireesti lähimmän kulman taakse. Siellä Sanna alkoi hihittää lähes hysteerisesti.
– Ei oo totta! Tuleeko sen vanhemmat nyt? Mä en ole ikinä onnistunut missään ajoituksessa näin hyvin! Jäädäänkö katsomaan?
Se oli houkutteleva ajatus, mutta ei ehkä ihan viisas. Kurkimme kuitenkin hetken pensasaidan takaa, sen verran, että näimme taksista nousevan pariskunnan tosiaan menevän Nupulle sisään. Seuraavaa rähäkkää ja tai ulosmarssia emme viitsineet jäädä odottamaan vaan kävelimme kohden asemaa hakeaksemme grillikioskilta lihapiirakat. Siidereidemme kanssa menimme läheiseen leikkipuistoon syömään ne.

Minä aloin olla valmis nukkumaan, mutta valitettavasti Sannalla, joka oli tainnut viettää suurimman osan illasta jonkun adoniksen kainalossa juomatta juuri mitään, riitti vauhtia. Hän halusi lähteä etsimään sitä kundia, Mikoa.
- Mä en pysy enää hereillä, valitin. – Enkä pystyssä.
- No hitto, sä voit mennä meille nukkumaan, Sanna keksi.
- Yksin?
- Niin, niin. Mä tuun päästämään sut sisään, meet mun sänkyyn nukkumaan. Mä tönin sut sitten pois alta kun tuun ja mennään huomenna tallille.

Vaihtoehtoja ei oikein ollut. Horjuin niin, etten suoraan sanoen uskaltanut lähteä enää minnekään. Olisin sammunut johonkin puskaan. Tuntui kyllä kurjalta, että Sanna hylkäsi minut tuolla tavalla jonkun jätkän takia, mutta en suostunut anelemaan, ettei hänkään menisi. Sen verran ylpeyttä minulla sentään oli, etten vinisisi kuin pikkukakara. Laahustin Sannan perässä heille ja viittasin häntä viemään viimeisen siiderin mennessään, kun hän vain kiireesti avasi ulko-oven ja alkoi sitten jo kaivaa puhelintaan esiin. Likalla oli kiire, mutta niin oli minullakin. Onneksi löysin suoraan vessaan, vaikka talo oli pimeänä, ja oksensin kuuluvasti pois kaiken, mitä mahassani oli. Se siitä lihiksestä, se siidereistä. Hoipuin Sannan huoneeseen ja kaivauduin hänen sänkyynsä viitsimättä edes riisua.

Äänet herättivät minut ja ensin säikähdin, kun en tiennyt missä olin ja tuoksukin oli outo – lakanaan kasvojeni päällä oli tarttunut Sannan hajuvesi. Luulisi, että olinpaikan ymmärtäminen olisi helpottanut, mutta se sai sydämeni hakkaamaan kahta kovemmin, kun tajusin, etteivät äänet lähteneet Sannasta vaan hänen vanhemmistaan. Kolinasta päätellen he kaatuilivat kilvan tai pitivät päähänlyöntikilpailuja. Puristin tyynyn korvilleni, sillä sen kuunteleminen oli kamalaa. Se vaimensikin kaikki äänet, kun tarpeeksi tiukasti puristi ja saatoin hiljalleen alkaa taas rauhoittua. Kuuntelin, miten sydämeni laukkaaminen tasaantui hiljalleen raviksi ja vetäydyin mykkyrään vasten seinää toivoen vain, että Sanna pian tulisi. En haluaisi haahuilla täällä seuraavaa aamua yksinäni, kun hänen vanhempansa epäilemättä kärsisivät krapulasta.

Sitten meinasin kuolla. Pimeä, äänetön tyhjiö, johon olin hautautunut, rikkoutui, kun taivas putosi niskaani, tai siltä tuntui. Ponkaisin pystyyn ja kiljuin kiljumistani niin kovaa kuin pystyin, potkin hysteerisesti ja huidoin käsilläni. Olin hilannut itseni sängyn päätyyn ja tipahdin lattialle, ennen kuin aloin tajuta, mitä oli tapahtunut. Se oli Sannan isä, joka oli päälleni romahtanut. Siinä hän ähisi ja örisi puoliksi sängyllä vieläkin, yrittäen päästä pystyyn. Hän oli tainnut kompastua isoon kassiini, joka näkyi aamun vaimeassa valossa mustana hahmona keskellä lattiaa.

Olin niin kauhuissani, että pelkäsin kastelevani housuni minä hetkenä hyvänsä. Ei yksin säikähdys, joka oli monikymmenkertaisesti pahempi kuin yhtäkään kauhuelokuvaa katsoessa, vaan se, että aloin haparoiden kysellä, miksi Sannan isä oli yleensä tullut Sannan huoneeseen. Tarkistaakseen, että Sanna oli kotona? Jatkaakseen riitelyä ja lyömistä, jos se nyt oli sitä, mitä olin aiemmin kuullut? Vai jotain vielä pahempaa? Mitä hittoa hän tekisi kun pääsisi tuosta sen verran jalkeille, että tajuaisikin, etten ollut Sanna?

Ajatuksenaihiokin riitti, nousin ylös ja juoksin karkuun. Hidastin vain sen verran, että sain kiskottua kassini Sannan isän jalkojen alta. Se oli tiukassa ja kuulin rutinaa, mutta kyllä se lähti mukaan silti. Olohuoneessa oli valot ja sivusilmällä näin Sannan äidin nukkumassa sohvalla, mutta sitten olin jo ulkona. Kenkäni olivat jossain Sannan sängyn päädyssä, tai kukaties vessassa, olkalaukun, joka minulla oli illalla ollut mukana olin sentään laskenut isoon kassiini. Tosin en minä siinä kohden semmoisia ajatellut, huomasin kengättömyytenikin vasta, kun mopo oli jo käynnissä ja ajoin sillä portista ulos. Kassi oli edelleen olkapäälläni ja painoi minua vinoon, kypärä roikkui tangossa ja kolisi. Ja minä olin tietenkin kännissä, joskaan en enää ollenkaan niin kännissä kuin tullessani Sannalle. Oksentaminen ja pelästymisen aiheuttama adrenaliinipiikki olivat varmasti vaikuttaneet siihen asiaan.

Yhtäkaikki pysähdyin heti, kun pääsin taajaman reunalle. Olin pissaamaisillani housuihini, minun oli pakko. Mopo kaatui pehmeästi vasten pajukkoa, kun hyppäsin pois sen satulasta ja kiskoin housuni alas juuri ajoissa. Tärisin vieläkin, ja kun olin saanut rakkoni tyhjäksi kiskoin housut takaisin ylös ja romahdin istumaan. Kaikki tuntui absurdilta painajaiselta. Mitä minä tein pimeässä pusikossa vappuyönä ilman kenkiä ja puolikuoliaaksi säikähtäneenä? Aloin itkeä, mutta samalla pääni alkoi hiljalleen toimia. Tunnustelin kassiani kun varmistaakseni, että se oli mukana ja hiljalleen, kun ajatukseni selkenivät, etsin sieltä jalkaani ratsastuskenkäni, heitin vain märät sukat inhoten pusikkoon. Mikä onni, että olin sentään kengät ottanut mukaan. Fleecen etsin myös, ja sitten löysin tupakatkin. Tuskatupakat, kuten Jessi olisi sanonut. Minun tuli kova ikävä häntä ja minulle valkeni, että minun pitäisi ajaa Mustaojalle saman tien. Mitä muutakaan voisin tehdä? Sinne olisin tervetullut, jopa nyt.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   20.5.15 18:24:35

Voisitko ystävällisesti laittaa vielä yhden pätkän kun tämä jäi vähän jännittävään kohtaan :D joo en tykkää tost tyylist puhua
Kiva taas siirin ajatuksia saaha ja se helpottaa moneen kysymykseen! :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.5.15 18:41:20

No eiköhän tätä vielä riitä.
-----------------------
2.

Matka oli painajaismainen. Vaikkei ollutkaan ihan pimeää, tien molemmin puolin oli ison osan matkaa sankkaa metsää ja olin hyvinkin puolimatkassa, ennen kuin tajusin, etten ollut huomannut sytyttää ajovaloa. Olin kuvitellut uudelleen liikkeelle lähtiessäni olevani melkein selvä, mutta oli ilmeistä, etten ollut. Jos olisi ollut muuta liikennettä, olisin ollut vaaraksi sille. Nyt olin vaaraksi vain itselleni, ja minua itketti ja nauratti yhtaikaa, ja pelotti, että horjuva ajoni veisi minut metsään ja päin puuta. Kypärän olin sentään laittanut päähän ja kiinnittänyt kassin taakseni, mutta jotenkin järkeilin, että valojen sytyttäminen olisi hölmöä, että sitten minut huomattaisiin ja vietäisiin vankilaan rattijuoppoudesta.

Kuin ihmeen kaupalla selvisin sinne asti, että näin jo Jessin ja Veskun postilaatikon, ja sitten minua alkoi taas itkettää. Oli kuin olisin nähnyt taivaan portit. Kaarsin pihatielle ja tietysti siinä vaiheessa, kun olin ajamassa mopon portaiden viereen, vedin lipat. Onneksi vauhti oli ihan hiljainen ja alla nurmikkoa niin, että mopo-kulta tuskin naarmuttui, mutta kuulin, miten Maru korotti äänensä sisällä. Se herättäisi Jessin ja Veskun ja oikein huonolla onnella lapsetkin, joten nousin kiireesti ylös ja aloin riisua toisella kädellä kypärää ja irrottaa toisella kädellä kassia pakkarilta. Kypärä ei halunnut irrota päästäni, ihan kuin pääni olisi turvonnut, ja sitten näin oven aukeavan ja koiran loikkaavan ulos, suoraan pihamaalle yli kaikkien rappusten. Minulla ei enää ollut säikähtämisiä jäljellä, mutta ei ollut niin väliksikään. Maru tunnisti minut heti ja ryntäsi jalkoihin kiemurtelemaan niin, että liukastuin taas kostealla nurmella. Minusta tuntui, etten enää ikinä jaksaisi siitä nousta.

Sain lopultakin kypärän pois päästäni, juuri sopivasti kuullakseni, miten Vesku kirosi.
-Siirin perhana, hän sanoi ja kuulosti vihaiselta. Hän harppasi puolipukeissaan luokseni ja kiskoi minut melko kovakouraisesti kainalosta pystyyn. Minua nolotti. Kun olin soittanut hänelle ja kysynyt, voisinko mahdollisesti tulla pistäytymään vappuviikonloppuna, hän oli kuulostanut yksinomaan ilahtuneelta, ihan toiselta kuin nyt.
- Vesku, ei nyt, kuulin Jessin pehmeän äänen, ja hän tarttui minua toisesta käsivarrestani.
- No ei se voi iän kaiken kontata tänne kännissä kuin apina! Onko se ajanut tänne tossa kunnossa?
- Hei, ei nyt, Jessi toisti ja hänen äänessään oli aavistus enemmän särmää.
Minut talutettiin sisään ja näin taakse vilkaistessani, että Vesku nosti moponi pystyyn ja irrotti kassini. Ei minua sentään heitetty pihalle, tälläkään kertaa.

- Menisitkö sä pesemään naamasi, Jessi ehdotti ja avasi minulle pienen vessan oven. Astuin sinne kuin robotti ja säikähdin itsekin, kun näin naamani. Olin kuin pandakarhu, kaikki meikit pitkin poskia. Hankasin ne pois parhaani mukaan ja kun astuin taas ulos, Jessi odotti minua oven takana. Hän ei näyttänyt vihaiselta.
- Haluatko sä syödä jotain vai mennä suoraan nukkumaan?
- Nukkumaan, kiitos, mutisin, ja hän talutti minut vierashuoneeseen. Kapean sängyn lakanat näyttivät rapeanpuhtailta ja toivoin, että olisin voinut käydä suihkussakin, tunsin itseni liian likaiseksi menemään niiden väliin. Kiemurtelin kuitenkin ulos farkuistani ja menin sänkyyn. Jessi peitteli minut ja sipaisi hiuksiani siihen tapaan kuin äidillä oli ollut tapana, kun olin ollut pieni ja kipeänä.
- Hyvää yötä, hän sanoi ja meni pois.

Oli aivan valoisaa, kun avasin taas silmäni. Minua paleli ja oli vähän tympeä olo, mutta mikään kauhea kankkunen ei käynyt kimppuuni ainakaan heti paikalla. Oli suloista käpertyä pienemmäksi lämpimän peiton alla ja ajatella, ettei minulla ollut huolen häivää maailmassa. Meni nimittäin hetki, ennen kuin morkkis iski. Olin ajanut kännissä mopoa ja rymistellyt tänne aamuyöllä, vieläpä sen jälkeen kun edelliskerran olin poistunut ovia paiskellen ja haistatellen. Silloinen paha mielikin häivähti vielä mielessä, mutta aika haileana jo. Tietysti olin järkyttynyt kamalasti, kun olin tajunnut, mistä isi oli puhunut, että hän ja Jessi olivat… se oli yököttävää! Ajatuskin niin vanhoista ihmisistä harrastamassa seksiä – ja vielä oma isäni!
Yökötyksen jälkeen seuraava reaktioni oli ollut suuttua. Tuon takia siis isi ja äiti jatkuvasti olivat riidelleet niin, ettei kotona kestänyt olla. He eivät sentään karjuneet ja kolistelleet, kuten Sannan vanhemmat, mutta ivallinen rähinä ja piikittely oli toisella tavoin ihan yhtä pahaa, ellei pahempaakin, se kylmä ilmapiiri kotona. Jessin syytä, Jessin ja isin syytä! Olisin voinut tappaa molemmat, tai ainakin lyödä ja satuttaa.

Muutamassa viikossa oli kiukkuni kuitenkin hälvennyt. Isille minun oli pitänyt antaa anteeksi jo aika paljon nopeammin. Hän oli ollut niin onneton. Kai minä olisin Jessillekin leppynyt nopeammin, jos hän olisi ollut siinä koko ajan läsnä hyvittelemässä, mutta kun en nähnyt häntä, oli helpompi pysyä vihaisena. Olisi ollut vaikeaakin yhtäkkiä muuttaa mieltään, sellaisia asioita kun olin hänelle huutanut lähtiessäni. Tuuliviirinä hän olisi minua pitänyt kun ensin aioin vihata häntä lopun ikääni ja sitten yhtäkkiä en enää. Isi väitti, ettei Jessi niin ajattelisi, että hän olisi vain iloinen, jos antaisin anteeksi ja unohtaisin, mutta aikaa siihen oli mennyt siltikin. Ellei minun olisi niin tehnyt mieli lähteä Sannalle ja ellei tämän jännitys Desin ja Rellan varsoista olisi saanut minuakin kihelmöimään, olisin kai nytkin ollut kotona.

Olin kuitenkin mieluummin täällä, se oli selvää. Minun pitäisi päästä katsomaan hevosia. Jos Desille oli kerran laitettu jo kamera sen täytyi olla valmis varsomaan koska tahansa. Ehkä jo tänä viikonloppuna, jos olisin oikein onnekas!

Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Kassiani ei näkynyt missään, joten vedin takaisin päälleni farkut, jotka olivat kosteat ja rapisivat multaa ja mutaa, kun olin niillä yöllä pyllähdellyt. Minun täytyisi pestä ne, mutta tähän hätään niiden oli pakko kelvata. En sentään pikku stringeissäni viitsinyt kuljeskella täällä, vaikka melkein kotona tunsinkin olevani.

Talo oli tyhjä, mutta näin kassini eteisessä. Lähdin sen kanssa kellariin, missä kävisin suihkussa ja vaihtaisin puhtaisiin vaatteisiin. Muistini toimi kronologisesti, sillä Jessin ja minun riidasta se loikkasi suihkussa ollessani edellisyöhön ja hirveään säikähdykseeni. Aloin huolestua Sannasta. Hänkin oli varmaan huolissaan, kun minä olin kadonnut yön aikana. Ja mitä ihmettä Sannan isällä oli ollut mielessään? Jos hän pahoinpiteli Sannaa tai jotain muuta niin kai tämä olisi kertonut minulle? Ja jos sellaista tapahtui niin mitä ihmettä Sanna oli ajatellut jättäessään minut sinne yksin, sijaisuhriksiko? Ajatus oli melko inhottava.

Kun olin saanut päälleni ratsastushousut ja puhtaan T-paidan, aloin etsiä kännykkääni. Sanna oli varmaan yrittänyt soittaa, ja muistin nyt katuvaisena senkin, että minun oli kai pitänyt soittaa kotiin jo eilisiltana. Olinpa varsinainen reikäpää. Pikkulaukkuni oli vaatteiden seassa, avoinna ja tyhjänä ja hetken tunsin säikähdystä, kun ajattelin, että minut oli jossain välissä ryöstetty. Kaikki tavarani kuitenkin löytyivät muun roinan seasta kuin vähän pengoin, kännykkäkin. Se oli sammunut. Kas, ettei sitten mikään mennyt ihan putkeen tänä viikonloppuna. Minun pitäisi kiivetä ylös ja lainata laturia.

Jessi oli tullut sisään minun ollessani suihkussa, hän oli keittiössä.
- Sä myöhästyit aamiaiselta, hän sanoi hyväntuulisesti ja pilkkoi sipulia. – Seuraavaksi on lounas.
- Ei se mitään, urahdin, sillä nyt alkoi hävettää viimeöinen tulemisenikin. – Kuule, en mä olisi tullut siihen aikaan ellei olisi ollut hätä ja pakko.
- No minkähänlainen hätä ja pakko mahtoi olla kyseessä? Jessi kysyi petollisen silkoisesti. Hän oli kiltti, kauhean kiltti, mutta tiesin, että nyt minulla oli parasta olla hyvä syy. Onneksi minulla luullakseni oli tarpeeksi hyvä hänellekin.

- Mun piti olla Sannalla yötä, mutta mä lähdin sieltä karkuun kun Sannan isä romahti mun sänkyyn ja pelästytti mut kuoliaaksi, sanoin yksinkertaisesti. Jessin kulmakarvat lensivät jonnekin otsatukan alle piiloon.
- Mitä se sun sängyssä aikoi tehdä? hän kysyi.
- Ei mitään aavistusta, se oli niin kännissä, että se todennäköisesti vaan kompastui siihen, kerroin.
- Mitähän se teki ylipäänsä sun huoneessa?
- Mä olin Sannan huoneessa ja Sannan sängyssä, se ei varmaan edes tiennyt, että mun oli tarkoitus olla siellä yötä.
- Ja missäs Sanna?
- Se jäi kauemmaksi aikaa ulos, se löysi jonkun ihanan tyypin.

- Hrmmh, Jessi sanoi ja iski veitsellä sipulia niin, että toinen puolikas lensi tiskialtaaseen. Tiesin melkein, mitä hän ajatteli, sillä mietinhän itse samaa. Ei kai Sannan isä ollut sentään lastenraiskaaja? Hän oli ihan tarpeeksi ällöttävä sellaisenaankin, lihavana juoppona.
- Ei Sanna näytä surulliselta, sanoin. Minä ajattelin, että jos hän joutuisi kokemaan sellaista, hänen olisi pakko näyttää jotenkin erilaiselta kuin näytti.
- Se vaikuttaa ihan normaalilta nuorelta tytöltä, kauhean ujolta vaan, Jessikin myönsi.
- No Sanna ei nyt kyllä ole ujoa nähnytkään, nauroin ja muistin, että minun piti saada puhelimeeni virtaa. Olohuoneessa oli laturi, tiesin.
- Odota, Jessi sanoi, kun olin jatkamassa matkaa sinne.
- Mitä?
- Kiva kun tulit, vaikkakin Veskulla on varmaan sulle asiaa mopolla ajamisesta.
- Mustakin on kiva kun mä tulin, myönsin, ja vaikka tein niin hyvin harvoin, halasin häntä pikaisesti. Se toi väkisin hymyn naamalle, ja virnuilin vielä, kun sain puhelimen johtoon ja päälle ja se alkoi piipata saapuneita viestejä.

Suurin osa niistä oli Sannalta, mutta päätin rauhoittaa kotiväen ensin ja soitin urheana tyttönä äidille, joka myös oli laittanut viestin. Isi olisi ollut helpompi pala, mutta päätin ottaa härkää sarvista.
- Hei, minä täällä, mä olen hengissä, aloitin.
- Miksi sä nyt vasta soitat? Mä olen ollut ihan kipeänä huolesta!
- Anteeksi, tyttäresi on tyhjäpää, mä unohdin kokonaan, sanoin ja yritin kuulostaa pahoittelevalta. Ei se kauhean vaikeaa ollutkaan.
- Noin tyhjäpäistä ihmistä ei pitäisi liikenteeseen päästää, äiti sanoi uhkaavasti.
- Älä nyt, ihan oikeesti. Mä vaan unohdin! Semmoista sattuu!
- Kai sä olet kunnossa?
- Tietysti olen, ja mopokin on. Sano terveisiä, mä taidan lähteä nyt tallille, sanoin päästäkseni hänestä mahdollisimman nopeasti eroon.
- Oletko sä jo Mustaojalla? äiti kysyi.
- Olen mutta en tallissa asti, kuittasin, ihan totuudenmukaisesti, ja hän päästi minut.

Sanna oli helpompi lepyteltävä. Hän rauhoittui kuullessaan, että olin jo perillä. Hän oli, kuten olin arvannutkin, pelästynyt aika lailla tullessaan kotiin ja löytäessään sängystään minun sijasta isänsä.
- Kaikki on ihan okei, tuu tänne niin jutellaan, mä haluan kuulla kaiken siitä Mikosta, sanoin, jotten säikäyttäisi häntä. Halusin minä siitä pojastakin kuulla, mutta oikeasti halusin kysyä hänen isästään.
- Joo, mä käyn vaan suihkussa ja lähden ajamaan, Sanna lupasi.

Ennen kuin hän saapui kävin hakemassa Veskulta saarnan. Hän oli tosiaan vihainen.
- Sä olisit voinut soittaa, me oltais ihan varmasti tultu hakemaan, jompikumpi.
- Mä en ehtinyt ajatella siinä tilanteessa, puolustauduin.
- Koska sä olit humalassa!
- Ei vaan koska mä olin niin pelästynyt, väitin vastaan.
- Ton ikänen lapsi! Sun ei edes pitäisi juoda!
- Etkö muka itse ollut koskaan maistanu mitään viidentoista vanhana?
- Sä et ollut ihan viittätoista kun ensimmäisen kerran tulit tänne kaatokännissä keskellä yötä.
- Mutta oikeesti, mä olin niin säikähtänyt, etten mä olisi muistanut omaa nimeäni. Ja se ajaminen oli kamalan pelottavaa, sekin. En mä halua sitäkään tehdä enää, lupasin ja katsoa tapitin Veskua vakuuttavasti. Isi olisi jo sulanut edessäni, eikä Veskukaan enää näyttänyt niin kauhean murhanhimoiselta. Tiesin, että Jessi oli jo ehtinyt juoruta Sannan isästä, olin kuullut.
- Jos mä saan sut vielä kerran kiinni tankojuoppoudesta, mä soitan poliisit, hän sanoi, enkä epäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi ollut tosissaan.

Sanna viipyi ja viipyi huolimatta lupauksestaan. Minä ehdin tervehtiä kaikki hevoset ja harjata Kaoman ja olin isojen tammojen laitumella ihastelemassa niiden vatsoja, kun hän lopulta pyöräili pihaan.
- Oletko sä jo hoitanut ne? hän huusi ja kun pudistin päätäni, hän vastasi tuovansa harjat. Nojailin Desin mahaan ja odotin, kunnes sain terävän tönäisyn poskeeni. Joku oli potkaissut minua sieltä sisältäpäin ja hymyilin ihastuneena.

- Mihin sä oikein hävisit ja mihin aikaan? Sanna halusi tietää, kun tuli kahta harjapussia kantaen laitumelle.
- Joskus aamuyöllä mä lähdin, kun sun isäsi tuli ja romahti mun niskaani, kerroin.
- Teki mitä?
- Se vaan yhtäkkiä kaatui mun päälle sänkyyn. Mä en ole ikinä pelästynyt niin kamalasti, sanoin ja minua puistatti vieläkin.
- Miksi se niin teki? Sanna oli yhtä ällistystä.
- Mistä mä tiedän? Mä ajattelin kysyä sulta. Mä en enää ikinä uskalla tulla teille!
- Siis kävi sun päälle? Sanna näytti edelleen epäuskoiselta.
- No siinä se yhtäkkiä oli. Ehkä se kompastui mun kassiin, myönsin. – Sillä ei siis ole tapana käydä öisin hiipparoimassa sun huoneessa?
- Ei tietenkään! Mitä sä oikein kuvittelet?
- Mä en ehtinyt ajatella mitään, tai kai mä ajattelin että se on tullut tappamaan ja raiskaamaan mut.
- No ei takuulla, Sanna sanoi loukkaantuneena, vaikka en ymmärtänyt, miksi hän halusi puolustaa isäänsä, semmoista sikaa.

Olimme vähän aikaa ihan hiljaa. Tammat söivät kaikessa rauhassa, vaikka eivät olleet missään kiinni, mutta eivät ne paikoillaan pysyneet vaan niiden perässä sai koko ajan astua askeleen tai pari. Hevosmaiseen tapaan seuraava ruohotupas oli niiden mielestä aina paremman näköinen.
- Ne on niin hassuja, miksei ne ymmärrä pysyä paikoillaan ja syödä ensin yhdestä kohdasta kaikkea! sanoin lopulta jotain sanoakseni ja rikkoakseni painostavan hiljaisuuden.
- Koska niiden pitää pitää itsensä liikkeessä, ettei ne ole paikoilleen jäykistyneitä jos jostain vaikka ilmestyisikin yhtäkkiä puuma, selitti Sanna. Se kuulosti järkevältä, mutta Sanna tiesikin hevosista vaikka mitä. Pääasia kuitenkin oli, että hän puhui taas eikä näyttänyt suuttuneen minulle, vaikka olin puhunut sellaisia hänen isästään. Olin varmastikin ihan väärässä epäilyineni. Mies oli tullut vain katsomaan, oliko hänen tyttärensä turvallisesti kotona ja kompastuminen oli vain onneton sattuma. Minun pitäisi kertoa Jessillekin, ennen kuin hän rupeaisi tekemään jutusta poliisiasiaa, tai mikä vielä pahempaa, puhumaan siitä Sannan kanssa.
- No entäs se Miko, kerro siitä, pyysin, ja sovinto oli täydellinen.

Ratsastettavia ei sille päivälle siunaantunut. Jessi ja Vesku olivat jo ratsastaneet omansa ja Paju ja Ulla tulivat huolehtimaan omista hevosistaan. Siihen nähden, että tallissa oli niin paljon hevosia, oli siellä ratsastuskantilta tällä hetkellä aika vähän tarjottavaa. Mutta eipä tuo haitannut. Sain kotonakin ratsastaa ihan tarpeekseni, välillä kyllästymiseen asti. Aina ei ollut pelkkää herkkua omistaa hevonen, etenkään talvisaikaan ja kun se oli pikkutallilla, missä ei käynyt koskaan ketään seurana, ellen saanut Ritaa tai Suvia mukaan. Useinkaan heitä ei kiinnostanut, heidän poninsa olivat maneesitallilla. Meidän rapainen kenttä ja parhaassa tapauksessa räntäinen tuuli eivät heitä kovasti houkutelleet.
Mutta en tietystikään olisi luopunut Kiirasta mistään hinnasta. Se oli niin iso osa elämääni, melkein rakkainta, mitä minulla oli. Mitä minä muka olisin tehnyt, ellei se joka päivä olisi odottanut minua ainakin hoitamaan ja rapsuttamaan? Tylsyyteen olisin kuollut, se oli varma.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.5.15 16:37:56

3.

En lähtenyt illalla Sannan mukaan kylälle. Mitä minä olisin siellä tehnytkään, hän kuitenkin tapaisi Mikon ja olisin vain kolmantena pyöränä. Arvelin myös, etteivät Jessi ja Vesku edellisöisen jälkeen katsoisi sitä kovinkaan suopeasti ja sitä paitsi halusin pitkästä aikaa istua iltaa heidän kanssaan ja katsella toisella silmällä telkkaria ja toisella varsomiskameraa. Nökötin nojatuolissa ja join teetä ja tunsin oloni kotoisaksi.
- Täällä on aina jotenkin niin kivaa, lausahdin omaksi yllätykseksenikin ääneen.
- Jaa, mukava kuulla, sanoi Jessi ilahtuneen näköisenä.
Me emme olleet sanallakaan puuttuneet riitaamme tai siihen, mistä se oli johtunut ja unohdin hetkeksi sekä TV:n että läppärin näytön ja jäin katselemaan Jessiä. Oli hassua ajatella, että isi oli ihastunut häneen, mutta vielä hullumpaa oli ajatella sitä toisin päin. Jessi ja Vesku olivat aina tuntuneet olevan toistensa puoliskoja, jessijavesku ja veskujajessi. Miten siihen väliin muka joku kolmas oli päässyt? Oliko Jessi rakastunut isiin?

Siltä se ei kyllä näyttänyt. Hän makaili Veskun kainalossa sen näköisenä, ettei aikonut siirtyä siitä mihinkään ikäpäivänä, juuri kuten olin aina tottunut heidät näkemään. He jutustelivat työasioista. Minä en oikein pysynyt perässä, sillä he tosiaankin puhuivat vain hajanaisia lauseita, joista toinen jo sitten tuntui pääsevän hajulle ja jatkoi toisella puolikkaalla lauseella, kuin he olisivat lukeneet ajatuksia. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että Jessi oli hakenut uutta paikkaa, muttei ollut kovin toiveikas.
- Mikset sä saisi? olin kysymässä, kun Jessin puhelin keskeytti. Menin hakemaan lisää teetä ja käymään vessassa, mitäpä minä hänen puheluistaan.

Kun tulin takaisin, Jessi oli noussut istumaan sohvan selkänojalle ja tuijotti järkyttyneen näköisenä mattoa. Vesku näytti melkein yhtä lentoonlähtevältä.
- No, nähdään, Jessi sanoi ja heitti puhelimen sohvalle, katsoen Veskuun. – Se tulee huomenna, Magnus tuo sen, laiva tulee seitsemän aikoihin Hesaan.
- Säkö ostit sen? Vesku kysyi.
- Itse sanoit että tarjoa puolet! Mä sanoin sen Oonalle ja sitten en oo kuullu siitä enää mitään!
- No johan nyt on hitto! Miksi Magnus sen tuo? Eikö se voinut aiemmin varottaa?
- Mikä tulee? kysyin, kun en enää malttanut. Ei heistä ottanut selvää. Sain kysyä pari kertaa lisääkin, ennen kuin tulin huomioiduksi, kun he puhuivat toisilleen.

- Uusi hevonen, vastasi Jessi lopulta.
- Oih! vinkaisin.
- Älä nyt innostu, älkää kumpikaan, sanoi Vesku harvinaisen painokkaasti. – Jos Magnus joutuu tuomaan sen itse koska ei ammattikuski suostu sitä ottamaan kyytiin niin se voi olla raato tänne päästessään.
- Raato? kysyin ymmälläni. – Onko se joku eläinsuojelutapaus?
- Mahtaako Virossa eläinsuojelulakia ollakaan… ainakin täällä se on eläinsuojelutapaus heti, kun pääsee maihin. Toivottavasti meitä ei vangita eläinrääkkäyksestä, mutisi Vesku synkkänä.
- Mun täytyy kysyä, ehtiskö Jutta tänne huomenna, ja kengittäjältä että koska se ehtisi, mihin hintaan vaan, sanoi Jessi ja kumartui taas ottamaan puhelimensa.

Minulla oli olo kuin jouluaattona. Jessin näpytellessä viestejä Vesku kertoi lyhyesti hevosesta. Se kuulosti sadulta. Hieno kilpahevonen, joka oli hylätty ja päästetty huonoon kuntoon ja josta Jessi saisi nyt hienon kilpahevosen.
- Siitä ei välttämättä ole edes eläjäksi, saati sitten kilpailemaan, sanoi Vesku, mutta minä olin paljon optimistisempi.
- Tietysti on! Tulihan Puhuristakin hieno, vaikka se oli nälkäkuoleman partaalla! väitin luottavaisesti.
- Hei. Jos kaupallinen hevoskuski kieltäytyy ottamasta sitä autoonsa siksi aikaa mitä vie matka Virosta Suomeen niin mä en elättele kovin suuria.

- Me tiedettiin se riski, puuttui Jessi puheeseen.
- Mutta me ei tiedetty sen olevan niin huono, ettei sitä ammattimaiseen hevoskuljetukseen huolita. Varmaan menisi maine jos toisivat perille kuolleen hevosen.
- Ei nyt maalata piruja seinille. Mä en ole ihan varma, että ymmärsinkö Magnuksen välttämättä oikein. Se ei puhu ihan täydellistä suomea.
- Sen täytyy olla ihana, sanoin luottavaisesti. Olin yhtä innoissani kuin jos olisin ollut itse saamassa uuden hevosen. Kaappasimme Jessin kanssa toisiamme käsistä ja tanssimme vähän aikaa ympäri, mutta Maru alkoi innostua ja Vesku katsoi meitä kuin olisimme olleet hulluja.
- Menkää nukkumaan siitä, hän tokaisi lopulta.

Minä tottelin, vilkaistuani vielä viimeisen kerran varsomiskameran kuvaa, Jessi ei. Kiipesin ullakolle omaan tilaani, mihin Jessi ei ilmeisesti ollut uskaltanut päästää minua kiipeämään edellisyönä, mutta kuulin heidän keskusteluaan vaimeasti vielä hyvän aikaa alakerrasta. Minä nukahdin ja näin unta hevosesta, joka parhaillaan oli pienessä kopissa jossain Tallinnan ja Helsingin välillä. Se oli takkuinen ja nälkäisen näköinen, mutta sen silmät olivat suunnattoman suuret ja surulliset. Rakastin sitä ensi näkemältä.

Aamukahdeksalta olimme kaikki tallilla lapsia myöten. Vesku ja minä puuhailimme sitä sun tätä, mutta Jessi seisoi tallin ovella puhelin kädessään yrittämättä edes esittää. Sitä kapulaa hän ei ollut laskenut kädestään sitten ylösnousun, mutta vähän aikaa sitten hän oli jo huokaissut kerran helpotuksesta ja todennut, että Magnuksen oli jo ollut pakko päästä tullin läpi.
- Kaipa Magnus ymmärtää soittaa mulle, jos niille tulee jotain hankaluuksia? Jessi huolehti. Vesku ei sanonut mitään vaan meni siivoamaan bokseja. Minulle jäi mielikuva, ettei hän ollut ihan sataprosenttisen tyytyväinen uuden hevosen tulosta.

- Jos siellä on kauheasti autoja, yritin lohduttaa.
- Hevosautot kai päästetään yleensä ensimmäisenä?
Siitä en tiennyt, joten en sanonut mitään. Danni ja Alissa kyllästyivät odottamaan ja menivät leikkimään pihatonedustalle. Jerry lähti taapertamaan perässä. Minäkin tympäännyin seisomaan paikoillani ja hain Kaoman harjattavaksi. Jessi piteli sitä ajankulukseen kiinni, hän ei näkynyt voivan tehdä mitään sen haastavampaa ennen kuin uusi hevonen tulisi.

Se tapahtui lopulta puoli kymmeneltä. Pihaan ajoi virolaisrekisterissä oleva maasturi, perässään uuden mutta jo paljon käytetyn näköinen traileri.
- Miten sulla näin kauan kesti? kysyi Jessi vaativasti heti, kun kuski nousi autosta. Hän oli pitkä, tumma mies, ehkä lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä.
- Laivasta ei päässyt ulos, autokansi oli juuttunut, tämä vastasi.
- Olisit soittanut, mä olin jo ihan varma, että se on kuollut tai että tulli ei päästä teitä maahan ja sä olet joutunut vankilaan eläinrääkkääjänä!
- Ei se nyt niin huonon näköinen enää ole, mies sanoi lauhkeasti.

Huonon näköinen se oli silti verrattuna muihin hevosiin, jotka taas kerran uteliaina tuijottivat tapahtumia kukin omalta lohkoltaan. Hevonen, jonka mies otti ulos kopista, ei kyllä mitenkään ollut kuolemaisillaan käsiin, ellei sitten järkytyksestä. Se seisoi kaula pitkänä ja pää pystyssä kuin kirahvilla ja se pälyili epäluuloisena joka suuntaan. Magnus oli laittanut ketjun sen suuhun ja näytti siltä, että ilman sitä se olisi lähtenyt leijailemaan. Sen karva oli kiilloton ja jouhet pitkät, mutta ei se ollut luuranko, päinvastoin sillä oli melkein yhtä iso maha kuin Kaomalla. Se hengitti niin kiivaasti, että sen kyljet liikkuivat silminnähden kuin palkeet.

- EI kai sillä hitto vie ole puhkuri, älähti Jessi.
- Ei ole, Magnus vakuutti rauhoittavalla äänellä, joskin hän näytti enemmänkin puhuvan hevoselle.
- Sillä on hurja maha, ei kai se aio varsoa? kysyin minä, en saanut katsettani irti tamman vatsasta.
- Heinämaha toi vaan on, Jessi vakuutti ja astui askeleen lähemmäksi. Hevonen kiepahti ympäri melkein tönäisten Magnuksen nurin, kun se epäluuloisena kavahti häntä.
- Mihin tää laitetaan? Magnus kysyi sitten.
- Ei talliin, ennen kuin Jutta on nähnyt sen ja vakuuttaa, ettei siinä ole mitään tarttuvaa, sanoi Vesku, joka oli huomaamattani tullut tallista myös.

- Laitetaan se sitten tarhaan, myöntyi Jessi ja meni avaamaan sen tarhan portin, joka oli talvemmalla ollut Desin ja Rellan: nyt ne saivat jo olla laitumella päivät.
- Mä laitan sille vettä, ilmoitin alttiina auttamaan ja kipaisin hakemaan vesiletkun pään tallin seinustalta sekä juomasaavin, joka oli viety heinäkatokseen, kun tammat olivat siirtyneet vihreälle. Magnus oli sillä välin saanut ketjun pois tamman suusta ja Jessi portin kiinni ja se seisoi juron näköisenä parin metrin päässä siitä kohdasta, missä Magnus oli sen irrottanut, olin nähnyt sivusilmällä, miten se oli ottanut melkoisen loikan kauemmas heti, kun oli todennut olevansa irti. Se loikkasi uudelleen, kun ujutin saavin aidan ali ja aloin laskea sinne vettä, mutta uteliaisuus tai jano voitti sen epälykset ja se tuli juomaan jo ennen kuin saavi oli puolillaan.

- Raukka parka, sanoi Jessi tunteikkaasti.
- Ne oli vuolleet sen kaviot sillä aikaa kun me tehtiin kaupat ja mä ehdin järjestää kuljetuksen, Magnus kertoi. – Se varmaan ontuu sen takia, että asento muuttui niin äkkiä.
- Ei se pahasti onnu, tuskin sitä huomaa, Vesku arveli.
- Se on ihana, henkäisin minä. Näin jo tamman kiiltäväkarvaisena ja lihaksikkaana, harja nypittynä ja vaaleat kaviot hohtaen. Se oli melko iso, selvästi Nikiä suurempi, sillä sillä oli pitkät jalat. – Hakisinko mä sille heinää?
- Hae ihmeessä, kai se kotiutuu paremmin jos huomaa, että täällä saa ruokaakin, kehotti Vesku. Tamma nosti päänsä saavista kuin olisi ymmärtänyt, mistä puhuimme ja vesi valui sen suupielistä.
- Viitsitkö sä siivota traikunkin sitten, mä menen laittamaan kahvia, Jessi pyysi.
- No problem, virnistin. Siinä ei kauan menisi, sitten palaisin tekemään tuttavuutta hevosen kanssa. – Mikä sen nimi muuten on?
- Margaritka, vastasi Magnus.

Jessi otti Jerryn ja Magnuksen mukaansa, mutta Vesku jäi aidan taakse ja samoin tytöt.
- Mä olen vähän epäileväinen, lausahti Vesku.
- Onko se kiltti? Voidaanko me mennä taputtamaan sitä? kysyi Alissa.
- Ette missään nimessä. Se näyttää aika hermostuneelta uudesta paikasta, Vesku kielsi harvinaisen jyrkästi. Tamma oli lakannut juomasta ja kiersi nyt uutta tarhaansa. Se päätyi hölkkäämään edestakaisin sitä aidanvierusta, joka oli lähinnä muita hevosia ja laitumia, se katseli niitä tarkasti, pysähtyi välillä ja hirnui niille. Vastaukseksi se sai kohteliaan kuoron. Kun se ravasi, huomasi tosiaan pientä ontumista, tosin oli mahdoton sanoa, mitä jalkaa se oikein ontui. Ehkä se aristi niitä kaikkia.
- Mitä sä epäilet? kysyin Veskulta.
- Ettei tosta välttämättä tule mitään. Se on epäluotettavan näköinen.
- Anna sen nyt vähän kotiutua, olisit itsekin jos yhtäkkiä olisit joutunut matkustamaan laivan ruumassa, sanoin luottavaisesti ja menin hakemaan sitä heinää.

Vesku ja tytötkin olivat menneet sisään, kun palasin sylyksen kanssa ja päätin pujottautua aidan välistä tarhan puolelle tarjoilemaan sen. Hevonen kävi heinien kimppuun kuin olisi ollut kuolemassa nälkään. Seisoin vieressä ja katselin sitä, päättäen, että tämä oli ehkä parempi hetki ruveta tekemään tuttavuutta kuin mikään muu, sen keskittyessä syömään. Ojensin käteni ja kosketin sen harjaa, joka tuntui yllättävän ohuelta ja silkkiseltä, melkein kuin ihmisen hiuksilta, sitten silitin sen kaulaa ja siirsin käteni selän päälle, jossa syvänruskea karva yhtäkkiä vaihtui valkoiseksi läiskäksi. En ollut ikinä nähnyt sen väristä puoliveristä. Jessi kohauttaisi kilparadalla, jos joskus pääsisi sinne asti tämän kanssa.

Yritin rapsuttaa sitä korvistakin, mistä Kiira erityisesti nautti, mutta tamma taisi kuvitella minun havittelevan ateriaansa. Se nosti päänsä salamannopeasti, korvat liimaantuneena niskaan, ja uhkasi minua hampaillaan. En ollut ehtinyt varautua mihinkään tuontapaiseen, joten se onnistui kalauttamaan hampaansa kipeästi käsivarteeni. Kiljahdin ja jonkin primitiivireaktion vallassa huitaisin sitä niin, että se hyppäsi säikähtäen kauemmas, vaikken minä osunutkaan. Päätin jättää enemmät tutustumiset myöhemmäksi, kun sillä ei olisi ruokaa ja lähdin siivoamaan Magnuksen trailerin.

Eläinlääkäri tuli aamupäivällä, kun Magnus oli jo lähtenyt. Hänen pyynnöstään Jessi yritti ottaa tamman kiinni, mutta toisin kuin kaikki muut hevoset täällä se ei antanutkaan muitta mutkitta napsauttaa riimunnarua riimuunsa, joka sivumennen oli saastaisimpia koskaan näkemistäni, vaan käänsi aina takapuolensa ja ravasi vähän kauemmas. Jessin ällistynyt ilme oli huvittavan näköinen.
- Sillä ei taida olla oikein tapoja, hän totesi.
- Anna sille vähän vauhtia, kun sitä kerran huvittaa juosta, Vesku ehdotti ja meni sitten itse tarhaan. Aina, kun tamma kääntyi ja ravasi häntä karkuun, hän huitaisi narulla perään antaen vauhtia. Sitä kesti ikuisuuden, tamma kääntyi ja juoksi ja aina, kun se pysähtyi antamatta silti kiinni, sama näytelmä toistui. Se alkoi piankin hengittää kiivaammin ja sen väri tummui, kun se alkoi hiota. Viimeisellä kerralla se ei enää lähtenytkään karkuun vaan Vesku sai sen riimusta kiinni.
- Pitäisköhän sille puhua saksaa? hän naurahti ja silitti tamman päätä, mitä se kyllä ilmeestä päätellen piti hävyttömänä tunkeiluna.

- Ainakin se ontuu, Jutta totesi.
- Se on kuulemma vasta vuoltu, ja sillä oli tosi pitkät kaviot siinä videossa, mikä me nähtiin, Jessi kertoi.
- No se voi sitten selittää sen. Voisko sen viedä talliin tutkittavaksi?
- Jos siinä on vaikka täitä ja tammat saa ne? Vesku epäili.
- Viedään se vesiboksiin. Sen saa siihen kiinni ja sen voi vaikka pestä, Jessi ehdotti.

Tamma jäi jumittamaan tallin ovelle hetkeksi niin, että sen riimusta kuului jo pahaenteinen risahdus, kun se muutaman kerran loikkasi taaksepäin päätettyään jo melkein tulla sisään. Vesku paimensi tyttöjä kauemmas ja nosti Jerryn kainaloonsa, ja Jessi pyysi minua hakemaan satulahuoneen kaapista uuden riimun.
- Ota vaikka Nikin nahkariimu, ellei siellä ole uusia, jos tää pääsee irti niin mä en halua edes kuvitella mihin asti se painelee samalla alkuvauhdilla, hän sanoi ja seisautti tamman turvallisen matkan päähän ovesta, missä se ei vielä tempoillut. Tottelin, mutta ei minun tarvinnut Nikin riimua ottaa, kaapissa oli kaksikin vahvannäköistä uutta riimua, joista valitsin mustan, koska tamman jouhet olivat mustat. Se antoi meidän pukea sen vanhan riimun päälle ja nappasi nopeasti porkkananpalan, joita olin samalla kerännyt taskuni täyteen, sillä arvelin, että niistä voisi olla iloa.
Herkkujen ja sinnikkyyden avulla se sitten saatiinkin pesupaikalle ja laitettiin kiinni molemmin puolin.

- Aikamoinen pakkaus, Jutta sanoi, kun se seisoi siinä ja me katselimme sitä rivissä.
- Jos se on elänyt ihan pellossa koko talven niin miten se voi muistaa miten pitää käyttäytyä, Jessi puolusteli.
- Pian sille saa tavat muistua mieleen, jos se aikoo jäädä meille, Vesku huomautti. Jutta kaivoi laukustaan stetoskoopin ja astui askeleen lähemmäs, mutta sitten tamma taas riehaantui. Se tuijotti kiiltävää instrumenttia kuin käärmettä ja peruutti, yrittäen pystyyn, kun narut alkoivat ottaa vastaan. Toinen napsahti ensin poikki ja sitten toinen. Onneksi seisoimme kaikki edessä niin, ettei sen mieleen nyt ensimmäiseksi tullut sännätä pihalle, ja onneksi sillä nyt roikkui riimuissa kolmekin riimunnarua, joista napata kiinni. Jutta otti yhden ja minä yhden, ja Jessi naurahti melkein itkunsekaisesti.
- Vetopaniikkihevosta meillä ei vielä olekaan. Ehkä mä pidän siitä kiinni kun sä tutkit. Vai oiskohan parasta rauhottaa se ihan suosiolla?
- Kokeillaan nyt ensin ilman, sanoi Jutta jämäkästi, eikä tamma enää singonnut mihinkään, kun hän siirtyi sen kyljelle tappajastetoskooppinsa kanssa.
Hän ei löytänyt hevosesta mitään varsinaista vikaa. Sen jalat olivat vähän turvoksissa ja nesteiset, mutta se saattoi johtua yhtä hyvin pitkästä matkustamisesta, äskeisestä juoksemisesta kuin kavioiden vuolemisestakin.

- Hyvää ruokaa ja liikuntaa ja harjausta niin siitä voi tulla vaikka miten hyvä, hän sanoi. – Matokuuri varmaan kannattaa antaa. Onko teillä vai annanko mä?
- Anna pois jos sulla on mukana, Vesku sanoi ja kaikkeen aiempaan sähellykseen nähden se sujuikin helposti ja epädramaattisesti.
- Pestäänkö se? ehdotin Jessille, joka harkitsi hetken, mutta pudisti sitten päätään.
- Jos ei järkytetä sitä tänään enempää. Jos huomenna sitten kun se on vähän kotiutunu.
- No jos mä kuitenkin kylmään vähän sen jalkoja? sanoin haluten touhuta jotakin.
- Tee se, ellei se taas lennä seinille. Se tekee varmaan hyvää.


4.

Desi ei varsonut sinä viikonloppuna. Ihan kuin se olisi huomannut, miten meidän kaikki aika ja huomio oli Margaritkassa ja loukkaantuneena päättänyt pitää varsansa parempaan hetkeen, jolloin se saisi ansaitsemansa huomion. Vesku kävi sunnuntaina kisoissa, mutta hän oli onneksi sopinut kaverinsa Villen kanssa sinne lähdöstä ja minä saatoin jäädä tallille hieromaan tuttavuutta Margaritkan kanssa.
- Mä en uskaltanut laskea sun varaasi, hän sanoi, kun tarjouduin kyllä mukaan. – Ajattelin, että lähdet taas ovet paukkuen jossain vaiheessa viikonloppua. Sen sijaan sä tulitkin tällä kertaa ryminällä.
- Ai, sanoin vähän nolona. Oli pakko myöntää, että etukäteen omassakin mielessäni oli käynyt mahdollisuus, että riita jatkuisikin ja lähtisin taas. Olin jopa suunnitellut, millä sanoin piikitellä Jessiä, jos tuntuisi siltä, että olisin vielä vihainen hänelle, mutta sen jälkeen, kun minut oli vappuyönä niin kiltisti raahattu sisään ja pantu nukkumaan, en ollut kehdannut. Olin havainnut, etten halunnutkaan. En enää ollut hänelle vihainen.

Autoin kyllä Veskua pakkaamaan Mustin ja tavarat ja sitten usutin Jessiä lähtemään katsomaan kisoja. Minä jäisin vahtimaan hevosia.
- Me voitaisiin kyllä käydä vilkasemassa, Jessi tuumasi.
- Me voidaan Sannan kanssa pestä Margaritka sillä aikaa, esitin.
- Juu ette kyllä voi. Mä en halua, että sä otat sitä tarhasta.
- Niinkö? sanoin pettyneenä.
- Niin, Jessi sanoi niin tosissaan, etten uskaltanut ajatella olla tottelematta. Olisihan kyllä oikeasti aika hirveää, jos se pääsisikin karkuun ja lähtisi ties minne.

Minua ei kuitenkaan kielletty menemästä sen tarhaan, joten menin sinne istumaan kirjan kanssa, joskin enimmäkseen seurailin hevosen touhuja. Se ei enää ravannut aidanvierustaa yhtä ahdistuneena kuin edellispäivänä vaan oli paljon rauhallisempi. Minuun se ei kiinnittänyt mitään huomiota tuijotettuaan alkuun vähän aikaa. Olin ihastunut siihen, vaikka se olikin purrut minua niin, että käsivarteni oli sinisenmustana tänään ja kihelmöi. Jotenkin sen pidättyväisyys veti minua puoleensa. Se ei ollut mikään helppo nakki, joka oli kiitollinen ihmisen huomiosta. Sen luottamus täytyi ensin voittaa, ennen kuin se suostuisi lähempään tuttavuuteen, ja sormeni syyhysivät olla se, joka siinä ensimmäisenä onnistuisi.

Iltapäivä kului ja kyllästyin istumaan tarhassa. Kiersin rapsuttelemassa muut hevoset läpi ja totesin, ettei Sannakaan tainnut tänään olla tulossa, kun ei häntä vielä kuulunut. Ulla tuli ratsastamaan, Paju oli käynyt jo aamulla, ja aloin harkita kotiinlähtöä. Kiiralla oli ollut kaksi vapaapäivää, joten tänään sekin varmasti jo kaipaisi hellää hoivaa ja liikuntaa. En kuitenkaan halunnut lähteä ennen kuin Jessi tulisi takaisin, tai tarkemmin sanottuna en olisi kyllä välittänyt lähteä ollenkaan. Edessä olevat neljä kouluviikkoa alkoivat tuntua suunnattoman pitkiltä ja raskailta. Niiden jälkeen pestautuisin taas tänne kesäavuksi, se oli nyt selvää. Silloinkin, kun olin ollut Jessille raivoissani, oli ajatus kesästä muualla kuin Mustaojalla tuntunut tylsältä ja tyhjältä.

Menin pakkaamaan tavarani ja suunnittelin jo seuraavaa vierailua. Laittaisin Jessin soittamaan minulle heti, kun Desi varsoisi: nyt kun minulla oli oma kulkuväline, voisin hyvin iltapäivälläkin koulun jälkeen ajaa katsomaan sitä, jos se tapahtuisi jonain arkipäivänä. Miten ihmiset tulivatkaan toimeen ilman mopoja?
Jessi ja lapset palasivat muutaman tunnin kuluttua tyytyväisen oloisina. Vesku oli tehnyt hyvän radan ja jäänyt odottamaan palkintojenjakoa, joskin sijoitus oli vielä epävarma, kun luokka oli kesken.
- Pestäänkö me se hevonen nyt? kysyin vilkuillen kelloa.
- No pestään, suostui Jessi vilkaisten lapsia ja komentaen tyttöjä pitämään silmällä Jerryä sen aikaa.

Margaritka juoksutti itseään ehkä varttitunnin verran tällä kertaa, ennen kuin antoi kiinni, mutta tallin ovella se ei enää meuhkannut. Kai se oli todennut, että vaikka siellä olikin pimeämpää kuin ulkona, siellä ei ollut vaarallista. Pesemistäkään se ei arastellut, olihan se varmasti kilpahevosaikoinaan käynyt suihkussa kaiken aikaa. Sen ruskea väri syveni ja läiskä valkeni melkein hohtavaksi, ja pesuveden mukana lähti tukoittain kuollutta karvaa.
- Loimitetaanko se? kysyin innokkaana pääsemään taas penkomaan satulahuoneen kaappia.
- Se on varmaan parasta. Ei viitsisi vilustuttaa sitä. Siellä pitäisi olla punainen fleece, 155-senttinen, Jessi muisteli.
- Mäkin haluaisin niin paljon hevosia, että voisin ostaa varastoon tavaroita, haaveilin ja menin etsimään, vaikkei siinä paljon etsimistä ollut, se oli ainoa punainen loimi. Se sopi Margaritkalle täydellisesti. Se antoi pukea sen kenkkuilematta, ihan kuin sen päähän olisi alkanut palautua pätkiä entisestä elämästä. Pesun jälkeen loimitettiin ja sillä hyvä.

- Koska sä aiot ruveta ratsastamaan sillä? kysyin, kun tamma oli taas tarhassaan.
- En ainakaan ennen kuin se lakkaa ontumasta, jos se nyt lakkaa, Jessi arveli.
- Ethän ennen ens viikonloppua? Mä haluaisin niin nähdä, pyysin. Hän kääntyi katsomaan minua tutkivasti.
- Säkö ajattelit tulla ens viikonloppuna taas?
- Tietysti, sanoin kummastuneena. Kai se nyt oli selvää, että minulla oli kiinniotettavaa, kun en ollut pitkään aikaan vieraillut.
- Sulla ei ole kisoja tai mitään?
- Ei ensi viikonloppuna, sanoin, vaikka minun piti kyllä muistella hetki, että saatoin olla varma.
- Älä nyt unohda kaikkia velvollisuuksia vaikka me ollaankin taas sovussa, Jessi sanoi.
- Ei Kiiralle muutama vapaa tee pahaa.
- En mä yksin sitä tarkoittanut – kai sulla on jotain kotihommia, ja kouluhommia ainakin on.
- Niillä nyt ei ole niin väliä, mutisin, ne tuntuivat maailman vähäpätöisimmiltä asioilta uuden hevosen ja varsojen rinnalla.

Sitten en enää voinut olla kysymättä.
- Miten sä saatoit olla isin kanssa? Siis, kai se on totta? Enkä mä pahalla, mä en vaan ymmärrä.
Jessi meni omituisen näköiseksi ja puristi suunsa kiinni, kääntäen katseensakin jonnekin laitumien takareunalle.
- Tottahan se on, hän myönsi sitten kireästi. – Mutta en mä kyllä aio siitä puhua sun kanssa enempää.
Olisin mielelläni kinunut ja kärttänyt, mutta en sitten ollut lainkaan ihan varma, haluaisinko kuulla isäni seksielämästä.
- Oletko sä rakastunut siihen? kysyin kuitenkin.
- En missään tapauksessa, Jessi sanoi jo melkein ennen kuin ehdin lausua kysymyksen loppuun, ja kääntyi mennäkseen pois. Hän toi mieleen Ritan, kun olin kiusannut tätä ihastumisesta Roopeen, luokkakaveriimme.

Minulla oli parhaat vappujutut koulussa niin bilekuningatarten kuin Ritan ja Suvinkin mielestä. Jälkimmäiset halusivat tietää Margaritkasta kaiken ja alkoivat suunnitella Viroon lähtemistä, kun olimme syömässä. He voisivat kiertää maaseudulla kaikki tilat ja talot ja etsiä kaltoinkohdeltuja hevosia, joilla oli loistelias menneisyys ja mahdollisesti samanlainen tulevaisuuskin, kunhan saisivat vähän rakkautta ja hellyyttä.
- Kuulostaa hauskalta, minun oli myönnettävä. Huristelisimme mopoilla ympäriinsä ja tekisimme hevoskauppoja, joku aikuinen saisi sitten ajaa perässä hevosauton kanssa ja kerätä ostoksemme.

Ensinmainittujen kanssa minulla oli iltapäivä köksää. Janna, Roosa, Laura ja minä muodostimme ryhmän ja olimme heti syksyllä saaneet varattua keittiön, joka oli reunimmaisena, vähän kuin kulman takana opettajanpöydästä katsottuna. Siellä saattoi oikein hyvin touhuta ja jutella omiaan silloin kuin siltä tuntui, ja yleensä tuntuikin Tosin minä pidin köksästä, kunhan ei tarvinnut käsitellä raakaa lihaa tai kalaa. Toiset olivat ihan järjettömän avuttomia. Janna oli kerran kuorinut neljää perunaa yli puoli tuntia, eivätkä ne olleet ehtineet kypsyä, ennen kuin meidän olisi pitänyt syödä ne. Yleensä he välttelivät kaikkea, mitä piti tehdä veitsen kanssa, mutta se sopi minulle hyvin. Minun ei tarvinnut ikinä tiskata.

Tänään meillä oli soppapäivä eli entistä enemmän kuorittavaa ja pilkottavaa.
- Miten sun vappu meni? kysyi Roosa vaativasti ja melkein ravisteli minua.
- Mä en kerro mitään ennen kuin te alatte hommiin, uhkasin ja osoitin reseptiä taululla. Meidän piti hakea perunoita, porkkanoita sun muuta varastosta ja saada ne palasina kattilaan. Tehtävä oli aika toivoton. Roosa leikkasi kyntensä halki heti ensi yrityksellä ja käytti sen suremiseen sen ajan, minkä me muut leikkelimme aineksia.
- Kerro, Laura vaati ja kaiversi perunaa.
- Mä olin yksissä kotibileissä vaan, sanoin vaatimattomasti.
- Ketä siellä oli?

Luettelin ne, ketkä muistin ja tiesin nimeltä, ja sitten sain luetella heidän ikänsä, mikä aina hiljensi toiset. Sanna ja Anttu olivat nuorimpia ja hekin molemmat pari vuotta minua vanhempia.
- Oliko siellä ketään ihanaa? kysyi Janna kaihoisasti.
- Äh, kaikki miehet on páskiaisia, mä en ainakaan huoli semmoista, tuhahdin, sattumoisin juuri sellaisella hetkellä, että koko muu luokka oli hiljaa ja se kaikui seinästä seinään. Koko köksänryhmä kääntyi katsomaan minua, opettajaa myöten, ja hiljalleen sieltä ja tältä alkoi kuulua naurua.
- Täytyy sun kuitenkin itsesi ruokkia, sanoi opettajamme lempeästi. Hän piti minusta, kai koska pidin pahimmille lusmuille eli ryhmälleni vähän jöötä tunneilla.
- Mä pystyn kyllä ruokkimaan itseni, sanoin nenäkkäästi, sillä tiesin, ettei hän siitä pahastuisi.
- Kauralla ja porkkanoilla, heitti jostain nurkasta luokan idiootti, Tero, jota kukaan ei koskaan saanut hiljaiseksi. Kukaan ei piitannut hänestä, kuten tavallista.

Aloin sitten kysellä, mitä tumpelot kuorimaveitsikaverini olivat vappuna saaneet kokea ja kävi ilmi, että huomattavasti enemmän kuin minä. He olivat pussailleet ja tavanneet poikia, ehkä tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Laura oli jopa oksentanut juotuaan makeaa viiniä liikaa.
- Te ootte niin lapsia, tirskahdin, sillä yksikään heistä ei kapinoisi alentuvaisuuttani kohtaan, kun minä olin sentään joutunut melkein pedofilian uhriksi.
- Mä en ainakaan voisi kuvitella eläväni selibaatissa loppuikääni, sano Roosa tuijottaen edelleenkin kynttään. Epäilin hänen olevan neitsyt, mutta mikäpä minä olin sanamuodoista kiistelemään. Kai loppuikä saattoi yhtä hyvin tarkoittaa loppuikää sen ensimmäisen kerran jälkeen.

- Miiikset sä haluu miestä, kuti kuti, tuli naapuriryhmästä Roope kiusaamaan minua, kun opettaja käänsi taas selkänsä.
- Juu no tommosta penskaa mä en ainakaan halua, sanoin hänelle nauraen päin naamaa.
- Mä voin näyttää sulle, miten paljon mussa on miestä.
- Mene, komensin ja uhkasin häntä veitselläni. Joskus aikaisemmassa elämässäni olin ollut häneen vähän ihastunut, mutta se oli mennyt ohi jo joskus seiskalla. Silloin olisin ollut soikeana onnesta, jos Roope olisi tullut edes juttelemaan minulle, saati sitten juttelemaan tuollaisia.
- Mä en usko, että sussa on miestä yhtään mihinkään, uhosi Laura ja räpsytteli ripsiään. Roope tuskin vilkaisi häntä. Olin havainnut, että jos haluaisinkin joskus kiinnittää jonkun huomion, olisi välinpitämättömyys parempi taktiikka kuin tuo. En vaan tiennyt, että koska sellainen päivä tulisi, jos koskaan.
- Nähdäänkö illalla? Roope kysyi sitten, ei minulta erikseen vaan yhteisesti ja yleensä.
- Eikö me aina nähdä? kysyin minä, sillä niin se oli. Useimmiten tapasimme notkua illalla kioskin kulmilla mopoinemme ja pyörinemme.

Sinä iltana ei kuitenkaan, sillä alkoi sataa. Ei siellä viitsinyt sateessa seisoskella. Roosa soitti ja kysyi, enkö lähtisi heille katsomaan leffoja, mutta hän asui toisella puolella kirkonkylää, ei minua huvittanut sinnekään ajaa sateessa. Olin kastunut jo ihan riittävästi käydessäni ratsastamassa Kiiran.

Vaelsin sitten päämäärättä kotona, mutta isi ja äiti olivat päättäneet taas keskustella painokkaasti väleistään, eikä siellä ollut kovin viihtyisää. Heidän äänensä kuuluivat selvästi, vaikka laitoin telkkarinkin kovemmalle. Lopulta luovutin ja päätin mennä sanomaan pari painavaa sanaa.
- Huvittaisko teitä lopettaa toi páskanjauhaminen? kysyin hiljaisella, suloisella äänellä, mutta pamautin samalla nyrkillä työhuoneen ovenpieltä, missä he olivat. Molemmat käännähtivät katsomaan minua ja kummankin kasvoilla oli se sama iänikuinen pelästynyt ja anteeksipyytävä ilme kuin aina, kun sain heidät kiinni riitelemisestä.
- Mä luulin että sä olet ulkona, äiti sanoi.
- Tuolla sateessa? Ja telkkari huutaa ja pauhaa tuolla ihan itsekseen? Miksette te voi vaan erota?
- No ei tässä kai nyt sentään… aloitti isi vuorostaan, mutta en halunnut kuunnella enempää. Käännyin ja paukautin oven kiinni niin, että tärähti. Miten ne eivät tajunneet mitään?

Telkkari ei enää huvittanut vaan kiipesin kerrosta ylemmäs omaan huoneeseeni. Heittäydyin sängylle tuijottamaan kattoa viitsimättä ottaa edes kirjaa käteeni ja mietin tulevaa viikonloppua, joka tuntui olevan vielä kauhean kaukana. Danni ja Alissa olivat tulossa lauantai-aamuna kilpailuihin tänne meidän lähitallille. Ritakin aikoi osallistua ja oli yllyttänyt minuakin, mutta isi oli lähdössä viikonlopuksi reissuun enkä saisi kyytiä. Äiti ei suostunut traileria vetämään. Mietin sitä, lähtisinkö Mustaojalle jo perjantaina vai vasta sitten lauantaina kisojen jälkeen. Tällä hetkellä perjantai tuntui huomattavasti houkuttelevammalta. Siihen oli vain neljä yötä.

Isi tuli koputtamatta sisään ja katsoin häntä happamasti. En sanonut mitään, eikä hänkään, ennen kuin oli istunut vähän aikaa sänkyni laidalla.
- Ei me olla nyt eroamassa, hän sanoi lopulta.
– Teidän pitäisi olla.
- Te tarviitte perhettä vielä, Joonaskin on vasta kymmenen.
- Tämmöstä perhettä ei kukaan tarvitse. Ettekö te vois edes muuttaa eri päihin taloa? Sillon teidän ei tarvitsisi puhua toisillenne, ettekä te vois riidelläkään.
- Jonkinlainen idea kai toikin on, hän huokaisi.
- Tulisi jo viikonloppu, huokaisin ja käänsin hänelle selkäni. Sitten sain ajatuksen. – Hei, sähän voisit mennä Jessin kanssa naimisiin?

Isi oli hiirenhiljaa, liikahti vain jotenkin kiusaantuneesti.
- No enhän voi, älä ole hölmö, hän sanoi lopulta ja tunsin, miten patja kohosi, kun hän nousi siltä. Minä jäin miettimään, miten loistavaa se olisikaan. Äiti ja Joonas voisivat jäädä tänne ja isi ja minä muuttaisimme Mustaojalle. Veskua tietysti kävisi vähän sääliksi, mutta toisaalta hän voisi sitten ottaa vaikka Hannan. Hannan rahoilla ja avulla hän ainakin pystyisi valmentautumaan kunnolla, hänen ei tarvitsisi varmaan edes hukata aikaa työntekoon.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   21.5.15 17:20:16

Kai saadaan vielä yks pätkä? :) Tehtiin kuntokartotus meidän uuteen asuntoon ja se on kunnossa! Jei! Vihdoin päästään omaan kotiin <3

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.5.15 17:21:50

Ok, onnea!
--------------------
5.

- Tuu meille huomenna! pyysi Laura koulussa torstaina, sillä hän oli juuri kuullut vanhempiensa aikovan kaupunkiin, elokuviin ja syömään. Hän oli tietysti heti päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun talo oli tyhjänä.
- Hmmh, sanoin, sillä ajatukseni olivat ihan muualla. Rita ja Suvi olivat juuri kauhuissaan läksyttäneet minua, kun olin ilmoittanut lopettavani sunnuntai-aamun estetunnit syksyyn asti. Aioin viettää viikonloput sinne asti Mustaojalla ja Kiirakin tietysti saisi muuttaa mukanani kesäksi. Sitä minä en kuitenkaan enää muistellut vaan Jessin tekstiviestiä.
- Kuunteletko sä? Tuu meille! Pidetään tyttöjen ilta ja laittaudutaan ja sitten lähdetään ulos!
- En mä voi, sanoin nopeasti, kun hän ravisti minua. – Mun täytyy lähteä Tuusulaan.
- Äh, taas, aina… miks? Meetkö sä sinne johonkin bileisiin? hän kysyi pettyneenä.
- Ei kun mä meen hoitamaan varsaa, ilmoitin ja tapailin mielessäni Jessin viestiä, jonka osasin jo ulkoa. ”Keltainen tamma syntyi iltayöllä, molemmat voi hyvin!” Keltainen! Minkä värinen oli keltainen varsa? En voinut kuvitella. Mustin kaikki aikaisemmat olivat mustia tai lähes mustia, kuten Kiiran Adonis, joka oli ollut kahvinruskea.

- Aina sä noiden hevosten kanssa, Laura puuskahti ja olin iloinen, etteivät Janna ja Roosakin olleet siinä, sillä he olisivat ilomielin yhtyneet soimaamaan minua.
- Pyh! Mä aion joka tapauksessa johonkin hevosammattiin, ja ratsastuslukioon, mä vaan harjottelen valmiiksi, valistin häntä. – Mikä susta tulee? Meikkaaja? Vai malli ehkä?
Laura ei loukkaantunut, mutta hänen ilmeensä kirkastui hiukan.
- Sä tapasit kumminkin jonkun ihanan siellä vappuna. Tunnusta pois.
- Kuvittele sitten niin, sanoin tapaillen kyllästynyttä sävyä. Vähemmällä selittämisellä pääsisin, jos hän luulisi minun ajavan sinne jostain sellaisesta syystä, jonka hänkin ymmärsi.

Melkein lähdin ajamaan Mustaojalle jo torstai-iltana, mutta järki pisti vastaan. Meillä oli ollut pitkä päivä koulussa, Kiira pitäisi ratsastaa, jos aioin antaa sille taas vapaan viikonlopun ja varsa säilyisi siellä kyllä seuraavaan päivään. Perjantaisin koulua oli tässä jaksossa vain kahteentoista, joten silloin minulla olisi aikaa.
-Tuuthan sä huomenna katsomaan kisoja? varmisti Rita, kun viimeisen tunnin jälkeen silloin painuimme puolijuoksua ulos.
- Mä tulen hoitamaan ponia, mutta ei me varmaan viivytä muuta kuin eka luokka.
- Sitten sä et näe mun rataa.
- Ei voi mitään jos kyyti lähtee. Tuleehan niitä muita kisoja, lohdutin ja sitten olin jo menossa.

Kiira sai vähän hätäisen harjauksen ja liikutuksen, mutta perustelin itselleni, ettei kannattaisikaan ratsastaa mitenkään rankasti, jos sillä seuraavana päivänä olisi vapaa. Olin jo palauttamassa sitä laitumelle, kun Ali tuli töistä: hänenkin perjantainsa olivat lyhyitä.
- Lähdetkö sä taas viikonlopuksi pois, hän varmisti tullessaan tapansa mukaan ensin tallille tarkistamaan, että hevoset olivat kunnossa.
- Joo, mä olen just lähdössä, siellä on päivän vanha varsa, joko sä kuulit?
- Kuulin, joo. Miten se Jessin uusi tamma?
- En mä siitä tiedä mitään uutta, sanoin ja kiireeni sen kuin lisääntyi, kun muistin Margaritkan. Jokohan se oli kotiutunut? Aikoikohan Jessi ratsastaa sillä piankin?
- Sano terveisiä, että mä voin hyvinkin pistäytyä kurkkaamassa niitä nyt viikonloppuna.
- Sanon, lupasin ja sitten lähdin kotiin hakemaan moponi ja viikonloppulaukkuni.

Äitiä ei näkynyt missään, eikä Joonasta, mutta isikin oli pakkauspuuhissa.
- Antasitko sä vähän bensarahaa? kysyin vilkaistessani ohimennen makuuhuoneeseen.
- Joko sä tuhlasit kaiken mitä sait viime viikonloppuna?
- En ihan, mutta voit kai sä silti antaa? Mihin sä menet?
- Tampereelle.
- Mitä siellä?
- Käyn messuilla.
- Sitä rahaa? toistin, kun ei hän näyttänyt aikovan jatkaa siitä. Hän kaivoi lompakkoaan ja ojensi minulle kaksikymppisen ennen kuin palasi vaatekaapilleen.

- Miksi sä otat puvun ja valkosen paidan messuille? kysyin kiinnostuneena, kun katselin, mitä hän pakkasi.
- Kai mun nyt tarvitsee käydä syömässäkin?
- Ai jossain hienossa ravintolassa?
- Jos mä saankin päähäni mennä johonkin hienoon ravintolaan niin parasta ottaa valkonen paita mukaan, vai mitä?
- Hmm, sanoin ja kuvittelin. – Aiotko sä iskeä naisia?
- Mä olen naimisissaoleva mies, isä sanoi vastaamatta kysymykseeni.
- Niin, juu, ja äitihän sua varmaan estääkin, kun te ootte niin kovin rakastavaisia, sanoin purevasti. Siltikin ajatus oli ikävä. – Älä viitti, ethän?
- En tietenkään.

Se kuulosti naurettavalta. Tuollaisia lupauksia tuollaisella muka vakuuttavalla äänensävyllä annettiin ymmärtämättömille lapsille, kun tarkoitettiin ihan päinvastaista.
- Lupaa kunnolla. Mitä Jessikin sanoisi?
- Lupaan lupaan, kunhan sä lakkaat puhumasta Jessistä, se ei liity meidän elämään mitenkään.
- Liittyy se mun elämään, sanoin, mutta sitten muistin, että minulla oli kiire Mustaojalle.

Parikymmentä kilometriä ei ollut mopolla matka eikä mikään. Se taittui puolessa tunnissa, mutta polkupyörällä en ollut koskaan tuntenut houkutusta edes kokeilla sitä. Tuskin minua olisi päästettykään. Varmaan äiti oli rengaslihas piukeana nytkin havaittuaan minun jo lähteneen, mutta päätin vakavasti muistaa ilmoittautua hänelle tällä kertaa, kunhan pääsisin perille.

Mustaojalla ei tietenkään ollut ketään kotona. Marun tiesin olevan sisällä oven takana kuuntelemassa korvat ojossa moponi ääntä ja huusin sille ulkoa tervehdyksen, jotta se voisi rauhoittua. Se ei varmaankaan vielä osannut yhdistää minua ja mopon pörinää. Minulla ei ollut avainta, mutta tiesin halutessani pääseväni sisään autotallin kautta. Vielä en kuitenkaan malttanut vaan painelin suoraa päätä talon ympäri ja tallille.

Margaritka oli edelleen hiekkatarhassa, samoin Dena ja Nairobi ja Musti ja Niki, mutta muut olivat jo laidunlohkoilla. Desiä ei näkynyt missään ja huolestuin ihan, mutta sitten tajusin, etteivät Jessi ja Vesku varmaan olleet uskaltaneet jättää niin pientä varsaa vielä koko työpäivän ajaksi ulos. Oli jo niin kevät, että tallin ovea pidettiin tuuletussyistä auki, jouduin vain kumartumaan kettinkiportin alitse päästäkseni sisään.

Desin karsina oli käytävän keskivaiheilla ja sen iso hahmo erottui sieltä jo ovelle. Se torkkui, mutta kun minä lähestyn, se kohotti päätään ja katsoi minua epäillen.
- En mä aio syödä sun varsaasi, vakuutin puoliääneen ja kurkistin karsinaan. Ensin en meinannut nähdä koko varsaa. Se oli maastoutunut olkiin ja vasta sen kyljen tasainen hengitysliike sai silmäni osumaan siihen. Se oli oljenkeltainen ja valkoinen. Toivoin, että se heräisi ja nousisi ylös, ja mietin, voisinko avata oven ja mennä sisään vai pahastuisiko Desi siitä. Päätin olla kokeilematta, katselin sitä vain hyvän aikaa, mutta kyllästyin, kun ei varsa noussut. Sen sijaan menin avaamaan takaoven ja hain kottikärryt ja talikon. Voisin putsata boksit ja toivoa, että se havahtuisi ääniin.

Niin tapahtuikin. Ehdin vain Rellan karsinan puhdistaa, kun oljet alkoivat kahista ja palasin aitiopaikalleni katsomaan. Varsalla oli suunnattoman pitkät jalat ja paljon valkoista varsojen tapaan. Kellertävää karvaa oli oikeastaan vain selässä, kyljissä ja kaulassa. Pää oli myös sen verran värillinen, että erotin valkean päämerkin, jollainen kaikilla Mustaojan varsoilla oli tainnut olla. Sukista ei pystynyt vielä sanomaan mitään, kun jalat olivat vaaleat kainaloihin ja kintereisiin asti. Hyvin elossa se kuitenkin oli, vaikka olikin alkuun ollut huolestuttavan hiljaa. Se imi ja sitten se koikkelehti ympäriinsä oljilla kuin olisi verrytellyt päiväunilla jäykistyneitä jalkojaan. Ravinsekaista hypähtelyä ympäriinsä se päästeli ja minusta näytti kuin se olisi yrittänyt pukitellakin. Se oli syötävän suloinen enkä voinut liikahtaa oven takaa ennen kun se päätti ottaa taas lepotauon, kupsahti nurin nurkkaan ja oli saman tien taas unessa.

Kun Jessi ja lapset jonkin ajan kuluttua tulivat töistä ja tarhasta, olin ehtinyt siivota kaikki boksit ja harkitsin juuri, mihin ruveta seuraavaksi.
- Viedään Desi ja vauva ulos, Jessi sanoi ensimmäiseksi. – Ja Niki ja Musti kanssa vihreelle. Sitten laittamaan ruokaa.
- Vieläkö Margaritka ontuu?
- Ei ainakaan noin itsekseen liikkuessaan.
- Joko sä olet ratsastanut?
- En, mutta ehkä huomenna, jos ei se juoksutettaessakaan aristele. Danni, pitäkää te Alissan kanssa Jerry pois jaloista niin me viedään Siirin kanssa vähän hevosia, jooko?

Varsalle pantiin riimu päähän ja Jessi talutti sitä Desin perässä lyhyen matkan pienimmälle laidunlohkolle. Se olisi ravata hömpöttänyt äitinsä vieressä kai joka tapauksessa, mutta he olivat aina pistäneet varsoille riimut melkein saman tien. Ne eivät sitten isompinakaan osanneet niitä ihmetellä.
- Miten se voi olla ton värinen? Mä luulin, että musta väri periytyy aina varsoillekin? kysyin.
- Ei aina, näköjään, Jessi sanoi. – Se varmaan vaikuttaa, että Mustinkin emä oli rautias. Ei kai maailmassa muuten olisi enää jäljellä kuin mustia hevosia?
- Mutta toi on niin hullun värinen, melkein kuin sitruuna!
- Otatko sä Nikin, mä otan Mustin? Mun täytyy saada noille ipanoille jotain syötävää ennen kuin ne alkaa kiukutella, Jessi kiirehti.

Ilta oli jo pitkä ja valoisa. Kun kaikki muut olivat käyneet ja ratsastaneet, hätisti Jessi Veskun viemään lapset sisään.
- Me hoidetaan Siirin kanssa iltatalli.
- Nyt jo? Vesku sanoi epäilevästi. – Et kai sä aio ratsastaa kilipäällä tai mitään?
- Mä ajattelin juoksuttaa sitä, mutta ei, en aio selkään, Jessi tunnusti.
- Okei, Vesku sanoi ja alkoi paimentaa lapsilaumaa iltapalalle.

Margaritka ei enää halunnut juosta varttia karkuun. Päinvastoin se antoi Jessin kävellä suoraan luokseen, astui vain kriittisellä hetkellä yhdellä jalalla puolikkaan askeleen sivummalle, muttei sen enempää.
- Millä sä ton teit? kysyin kiinnostuneena.
- Porkkanalla tietysti, Jessi sanoi ja antoi tammalle makupalan.
- Mitä muuta sä olet tehny sen kanssa?
- Kunhan ollaan tutustuttu. Tai no, olen mä käynyt välillä vähän taluttelemassa sitä. Kertaakaan se ei ole enää kiskonut itseään irti sen ekan kerran jälkeen, mutta pari päivää se yritti pystyyn. Melkein potkaisi mua päähän kerran.
- Hui! Mitä sä teit?
- Otin seuraavalla kerralla raipan mukaan ja mätkäsin sitä mahaan.

Nyt se kuitenkin päätti taas kokeilla riimun kestävyyttä. Jessi laittoi sen käytävälle kiinni ja ihan äkkiarvaamatta ilman mitään näkyvää syytä äsken kaikessa rauhassa paikoillaan seissyt tamma astui askeleen taaksepäin ja sitten äkkiarvaamatta kiskaisi päänsä ylös. Seuraavaksi napsahti ja toinen seinässä olevista riimunnaruista napsahti poikki.
- No pérhana, Jessi sanoi ja yritti tarttua kiinni riimusta, mutta hän ei ylettänyt sinne. Toinenkin naru katkesi äkkiarvaamatta ja seuraavaksi hevonen nyykähti melkein istualleen käytävälle. Onneksi se oli itsekin kai sen verran ällistynyt, ettei se siitä ehtinyt lähteä mihinkään vaan Jessi ehti napata narunpätkästä kiinni.
- Mä joudun näköjään tilaamaan lisää riimunnaruja jostain, hän tuumasi.
- Mä voin pitää sitä, tarjouduin.
- No pidä hetki, täytyy sen nyt seistä tässä vielä hetki ennen kuin lopetetaan.

Jessi nosteli vielä kaikki kaviot, vaikkei niissä mitään putsaamista ollutkaan, kengättömissä kavioissa hiekkatarhan jäljiltä. Hän mittaili sille Nikin suojia ja Mustinkin, mutta päätyi kuitenkin Nikin omiin.
- Onko sillä jo suitset? kysyin.
- Mä sovitin sille yhdet eilen. Pannaan se boksiin niin laitan ne siellä päähän. Mä en jotenkin tahdo antaa sen seistä tässä vielä ilman mitään mistä ottaa kiinni.
- Mikä on sen boksi? kysyin ja Jessi osoitti sitä, mikä oli kauimmaisena tammoista, oven vieressä. Talutin hevosen sinne ja hän tuli melkein heti perässä suitsien ja liinan kanssa.
- Sille pitää keksiä joku lempinimi, Margaritka on ihan liian pitkä, sanoin.
- Vesku kutsuu sitä Kilipääksi.
- Se ei ole kovin kaunis nimi.
- Ei, miten olisi Miki? Niki ja Miki?
- Ne menee sekasin.
- Maggie?
- Niin, eikö kaikki Margareetat ole aina sen nimisiä? arvelin.
- Katotaan, kyllä se nimi sieltä ajan kanssa tulee. Ehkä se Kilipää on kuitenkin kaikista oikein, katotaan nyt miten tässä käy. Viitsitkö sä hakea vielä juoksutuspiiskan, mä unohdin sen.

Margaritka oli kyllä selvästi tottunut juoksutukseen. Se osasi siirtyä ympyrälle ihan luonnostaan ja alkoi ravata omia aikojaan pienestä maiskautuksesta. Hiljentämään se ei sitten suostunutkaan, Jessi sai kiskoa sen liinasta niin pienelle ympyrälle, ettei se oikein mahtunut enää ravaamaan, ennen kuin se suu avoinna vastustellen seisahtui.
- Ontuiko se sun mielestä ? hän kysyi.
- Mä en huomannut mitään, sanoin totuudenmukaisesti.
- Mun on kai pakko kokeilla toiseenkin suuntaan.
- Kokeile, yllytin.

Tamma oli samaa mieltä. Se oli pääsemässä vauhtiin ja vaihdettuaan suuntaan se ilman yllykkeitä vaihtoi liitävän ravin laukkaan, joka vain kiihtyi kiihtymistään. Pian se meni koko liinan mittaista ympyrää ihan sivuten kentän aitoja ja Jessi näytti pitävän kantapäillään vastaan, ettei se vielä suurentaisi uraa. Hän kuului päästelevän useita prr- ja ptruu-ääniä, mutta hevonen ei tainnut kuulla niitä. Jessi lakkasi yrittämästä, alkoi vain hiljalleen taas kelata liinaa pienemmälle. Hyvin hiljalleen Margaritka alkoi taas hidastaa, mutta se oli nyt hionnut ja pärskähtelevä ja sen hengitys kulki melkein läähätyksenä.
- Se ei onnu, mutta en mä tiedä haluaisinko mä sen selkään, totesin.
- En mäkään, sanoi Jessi, mutta nauroi päälle.
- Entäs irtojuoksutus?
- Mä mietin sitä, mutten mä uskalla vielä. Se menee vielä aidan yli ja katoaa, kotiutukoon meille ensin.

Jessi jäi taluttelemaan tammaa kentälle ja minä aloin tuoda hevosia talliin. Nastin ja Kaoman siirsin vain pihattoon, ne asuivat siellä yöt lähinnä, jottei Nasti ahmisi itseään halki tai saisi kaviokuumetta. Muut toin talliin paitsi että Mustin jätin Jessin kuljetettavaksi. Se oli hiukan kiihtynyt Margaritkan tulosta tallille. Desi ja varsa oli otettu sisään jo aiemmin, kun Desi oli saanut pari tuntia laiduntaa. Yhdessä sitten ruokimme koko revohkan ja jäimme viimeiseksi katsomaan varsaa.
- Joko sille on nimi? kysyin.
- Ei vielä.
- No mennään keksimään!
- Odota, mä käännän kameran, Jessi sanoi. Rella käveli naapurikarsinassa ympyrää, ja minäkin tiesin, ettei se ollut sille normaalia. Jessi meni sen karsinaan ja väänteli väliseinän päällä olevaa webbikameraa. – Etkö sä menisi sisään katsomaan, mitä sieltä näkyy?

Menin tietenkin. Vesku oli lukemassa tytöille, joten sain ihan kaikessa rauhassa avata läppärin ja sitten soittaa Jessille ja antaa ohjeita, vaikka melkein täydellisen näkyvyyden hän oli jo onnistunut Rellan karsinaan saamaan. Tammakin oli jo rauhoittunut syömään ja aloin epäillä, ettei se ollenkaan aikonut ruveta varsomaan. Olihan Desikin antanut odottaa sitruunankeltaistaan ainakin viikon.

- Se näytti edelleenkin ihan kilipäältä, Vesku sanoi, kun Jessikin oli tullut sisään ja istuimme kaikki olohuoneessa.
- Se oli vaan innoissaan, sanoi Jessi.
- Mä näin teidät, molemmat kanttasitte niin, että jos liina olisi katkennut, olisitte olleet nurin tai maata kiertävällä radalla.
- Se oli vaan innoissaan.
- Kannattaako sun huomenna vielä mennä sen selkään?
- Luuletko sä sen meidän ruoilla rauhoittuvan? Mä otan gramaanit ja kokeilen. Pakkohan mun joskus on, ja mä olen sentään aika mato pysymään selässä, Jessi sanoi rauhoittavasti.
- Mun puolesta se voisi syödä loput olkipaalista koko hevonen sen sijaan, mutisi Vesku.
- Ei, sillä on heinämahaa jo ennestään ihan tarpeeksi. Nyt se tarvitsee vaan liikuntaa, kun ei se enää ontunutkaan. Eihän, Siiri?

Jessi katsoi minua ja minun oli myönnettävä, etten ollut nähnyt enää mitään epäpuhtautta tamman liikkeissä.
- Anna silti olla, Vesku sanoi.
- No sinäkö sitä sitten kokeilisit, kun se on saanut vielä enemmän energiaa? Mä olen parempi pysymään minkä tahansa kiemurtelevan selässä. Mä olen pienempi ja näppärämpi, Jessi vakuutteli.
- Jos se heittää sut selästään se saa mennä kuoppaan saman tien, Vesku uhkasi

Jessi ja Vesku saivat aikaan melkeinpä riidan Margaritkasta. Tai kai se heidän mittapuussaan olikin riita. Minä olin täysin sydämin Jessin puolella. Miten Vesku ei ymmärtänyt, että tietenkin sillä piti yrittää ratsastaa? Siitä tulisi jotain ihan hirveän hienoa, kunhan he Jessin kanssa tottuisivat toisiinsa. Jessistäkin tulisi kuuluisa kilparatsastaja! Senkö takia Vesku laittoi niin vastaan? Halusiko hän olla perheen ainoa julkkis? Tuhisin tuohtumusta itsekseni, mutta en puuttunut asiaan.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: sitruunapiiras 
Päivämäärä:   21.5.15 20:29:56

ääh siiri on kyllä yks tän tarinan ärsyttävämmistä hahmoista

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: berry 
Päivämäärä:   21.5.15 22:33:18

Oliko Alissan jälkeen vielä Dannia vai kuka olikaan vuorossa? Vanhempien tarina? Oon nyt menny sekasin järjestyksessä:)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.5.15 22:41:51

Eiköhän Danni ollut ennen Alissaa ja sitten tulikin Henriikka :) Vanhempieni tarina oli kaiken alku.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: berry 
Päivämäärä:   22.5.15 03:10:50

Selvä! Löytyyykö Henriikka mistä? :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   22.5.15 09:43:45

Berry, AdLibriksesta :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: berry 
Päivämäärä:   22.5.15 11:01:44

MITÄ??? Onko näitä jo julkastu?? Uskomatonta, hienoa!! Onnea Sennulle :)
Pitääkin lähteä tilaamaan! Tuleeko kenties muitakin tarinoita julkaisuun?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   22.5.15 11:13:44

Kiitos :D Toinen Henriikka on kyllä pakko tehdä, tohon mahtui vain puolikas. Mutta kunhan nyt saan oman kappaleeni käteen eka, että näen, onko siinä (taitossa tms.) joku perustavanlaatuinen virhe...

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   22.5.15 11:22:30

(Ai niin, kun kerran mainostamaan rupesin niin muistakaa Henriikan fb-sivu)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.5.15 16:44:23

6.

Dannia ja Alissaa ei tarvinnut aamulla herätellä. Itse asiassa he tutkailivat kisavaatteitaan jo, kun nousin, vähän silmät ristissä kyllä, sillä olin intoutunut yömyöhään vielä tekstailemaan Antun kanssa. Oli käynnissä kiista siitä, kumpi saisi laittaa beiget ratsastushousut ja kumpi joutuisi tyytymään sinisiin. Minulla ei oikein siihen aikaan aamusta riittänyt huumori sen kuuntelemiseen, vaikka yleisesti ottaen tytöt olivatkin minusta mukavia, joten painuin suoraan tallille, missä Veskukin jo oli. Hän oli ehtinyt ruokkia hevoset ja oli jo viemässä niitä ulos, joten minä hain Nastin ja aloin puunata sitä kisakuntoon. Mieleeni ei tullut, että tytöt olisivat ehkä halunneet tehdä sen itse. Pienoinen draama syntyikin, kun he sitten tupsahtivat tallille.
- No senkun harjaatte toiseen kertaan, riittää siinä vielä karvaa kiskottavaksi, sanoin hiukan suuttuneena ja menin katsomaan jotain aamupalaa itselleni. Jessi ja Jerry tulivat vastaan tallin ovella.
- Meidän pitäisi olla menossa puolen tunnin päästä, Jessi sanoi.
- En mä niin kauan syö.

Tytöt olivat saaneet takaisin hyvän tuulensa, kun lähdimme ajamaan kohti kisoja, mutta minä en. Piilotin sen kyllä parhaani mukaan. Minua suoraan sanoen otti päähän, että nuo kaksi ipanaa olivat saaneet syntyä suunnilleen suoraan satulaan ja että heillä oli tuollainen söpö automaattiponi, jonka kanssa he saattoivat pokkailla rusetteja suunnilleen aina kun huvitti. Minkälaisen väsytystyön olinkaan itse saanut tehdä, ennen kuin olin saanut ollenkaan aloittaa ratsastuksen! Äiti oli ollut ihan varma, että lentäisin selästä jo ensimmäisellä kerralla ja saisin neliraajahalvauksen ja elämäni olisi ohitse.
- Eikö teidän jo kohta pitäisi saada toinen poni, vähän isompi? ehdotin miettien, kauanko yli kaksikymppinen Nasti jaksaisi kilpailla.
- Ensi vuonna, sanoi Danni totisena.

Niin tietysti. Varmasti Jessi ja Vesku löytäisivät toisenkin täydellisen kiltin rusettihain. Tytöt eivät saisi mitään käsitystä siitä, mitä todellisuus oli, kun kaikki ei toiminutkaan ajatuksella. Tavallaan toivoin, että he nyt epäonnistuisivat, että he saisivat maistaa vähän elämän realiteetteja. Kuin olisi lukenut ajatukseni, Alissa sanoi samalla hetkellä:
- Danni, eihän tiputa tällä kertaa? Se oli noloa.
- No ei. Mä roikun vaikka Nastin harjassa, etten romahda maahan.
- Ette kai te nyt joka kerta voi tippuakaan, sanoi Vesku etupenkiltä.
- Niin, tällä kertaa voitetaan.
- Asenne kohdallaan, Jessi tirskahti.
- Ja koskas Jerry alkaa kisata? kysyin happamana, mutta siihen en saanut vastausta.

Kisapaikalla oli jo tavanomainen aamupirteä tohina, vaikka trailereita ei ollut vielä kauheasti tullut. Vesku otti Jerryn rattaisiin ja lähti tyttöjen kanssa ilmoittautumaan ja katsomaan rataa ja lähtöjärjestystä ja Jessi ja minä otimme Nastin ulos ja satuloimme sen. Sillä oli edelleen paksu turkki, vaikka oli jo toukokuu ja Jessi mietti puoliääneen sen klippaamista yrittäessään saada satulavyötä kiinnitettyä niin, ettei kauheasti karvaa tukistuisi väliin.
- Minkälaisen ponin te meinaatte hommata niille seuraavaksi? kysyin.
- Jonkun kiltin.
- Eikö ne kaipaisi jo vähän haastetta? Nastihan tekee kaiken kuin robotti. Se varmaan menisi radatkin ilman ratsastajaa.
- Meinaatko sä, että ne pääsee liian helpolla? Jessi naurahti.
- No vähän jotain siihen suuntaan, myönsin ja tunsin yhtäkkiä häpeää kateellisuudestani.
- Kai sitä vaan haluaa hemmotella lapsiaan, jos mahdollista. Mutta joo, olet sä oikeassakin. Paras olisi joku kiltti, mutta semmoinen, jota olisi pakko ratsastaa oikein. Vaikka kai me taas päädytään hommaamaan joku käytöstäpoistettu raato, jonka saa halvalla tai ylläpitoon, hän sanoi sarkastisesti.

Kävelytimme Nastin lähemmäs kisakenttää ja totesimme, että Alissa lähtisi ensimmäisenä ja Danni seuraavassa ryhmässä. Vielä he olivat radalla, mutta pian Alissa sieltä hyppeli.
- Oliko hankala rata? kysyin ystävällisesti, mutta hän pudisti päätään.
- Kyllä me siitä selvitään. Mä menen nyt verryttelemään.
- Älä verryttele liikaa, ettei se ole ihan poikki kun on mun vuoro, sanoi Danni.

He ratsastivat ihan niin kuin olin aavistanutkin, molemmat. Kummankaan ei tarvinnut juuri muuta kuin ohjata, Nasti hoiti loput. Se eteni ja asetteli jalkansa taitavasti niin, ettei koskaan tullut huonosti esteelle, eikä totuuden nimessä kumpikaan tytöistä kyllä estänytkään sitä onnistumasta. Kovin nopea se ei kuitenkaan ollut töppöjalkoineen ja ensimmäiset sijat menivät isommille ja urheilullisemman näköisille poneille, mutta Alissa sai sitten valkoisen ruusukkeen ja Danni punaisen.

- Oisko toi poni myytävänä? tuli eräs poniäidin näköinen nainen kysymään minulta, kun jäin pitelemään Nastia palkintojenjaon jälkeen muiden mennessä ostamaan mehua.
- Ei varmaan ole, arvelin. – Se ei kyllä ole mun, mutta mä en luule, että se lähtee noilta enää ikinä mihinkään.
- Sääli, noi tytöt on kohta sille suuria ja se näyttää täydelliseltä lastenponilta.
- Niin se onkin. Mutta kyllä sille on opettelijoita vielä jonossa, jos sillä vaan vuosia riittää, sanoin ja osoitin Jerryä, jota Jessi oli työntämässä buffetin suunnasta.
- Jaa, sanoi nainen selvästi pahastuneena Jerryn olemassaolosta ja meni pois. Jäin miettimään, paljonko hän olisi suostunut maksamaan Nastista.

Kun palasimme kotiin Jessi pisti kypärän päähänsä ja satuloi Margaritkan.
- Ota turvaliivi, Vesku sanoi.
- Kas kun ei haarniska, Jessi tuhahti.
- Jos meillä olisi niin saisit laittaa senkin.
- Onko tää Nikin satula sun mielestä liian kapea? Jessi kysyi kommentoimatta turvavarusteasiaa sen paremmin. Vesku meni kokeilemaan, ravisti satulaa ja liu’utti kättään sen reunojen alla.
- Kokeile Mustin, on se musta vähäsen, hän päätti ja Jessi vaihtoi satulan.

Tytöt ja minä asetuimme riviin kentän aidan taakse katsomaan, miten Vesku auttoi Jessin selkään ja tunnusteli satulavyön kireyttä.
- Tätä ei saa tiukemmalle, reiät loppuu. Pitäisköhän vaihtaa vyötä?
Jessi kumartui kokeilemaan itsekin.
- Kyllä se saa kelvata, eikä meillä sitä paitsi ole lyhyempää kouluvyötä. Jos me nyt vielä viivytellään niin mulle menee sama pupu pöksyyn kuin sullekin niin, että väistä!

Vesku tuli pois kentältä ja otti kiinni Jerryn, joka oli menossa Margaritkan tarhaan ja Jessi alkoi ratsastaa. Tamma käveli jotenkin kiukkuisen näköisenä ja aika jäykkänä uraa pitkin ja huiski hännällään jo, vaikkei siltä mitään pyydettykään. Kun Jessi otti ohjat, se nosti vastustellen turpansa ja kiihdytti askeleitaan jonkinlaiseksi epätahtiseksi väistöksi. Saatoin kuulla aidan taakse asti, miten Jessi mutisi sille.
- Sun olisi pitäinyt ottaa ne gramaanit, se menee ihan selkä notkolla, Vesku arveli.
- Onkohan se kipeä? Se tuntuu kauhean jäykältä?
- Kohta se ainakin on, jos sä olet ensimmäinen sen selässä moneen kuukauteen.
- Totta, Jessi sanoi synkästi ja yritti houkutella Margaritkaa kääntymään ja taipumaan. Se totteli kyllä, jollain tasolla, mutta siistin paketin sijaan, millaiselta Nikikin useimmiten näytti, se muistutti paremminkin kissan runtelemaa lankakerää. Pää sojotti yhteen suuntaan ja häntä toiseen ja jalat milloin minnekin.
- Kokeilisinko mä ravia? Jessi kysyi epävarmasti.
- Jos mä olisin sinä niin tulisin alas ja kokeilisin sen selkää, sanoi Vesku, ennen kuin minä ehdin yllyttää. Pettymyksekseni Jessi mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
- Luulenpa että sä olet oikeassa.

Ja siinä se sitten oli, koko odotettu ensiratsastus. Ei laukkaa, ei esteitä, ei dramatiikkaa.
- Mikset sä ratsastanut enemmän? kysyin, kun seurasin Jessiä ja Margaritkaa talliin.
- Mä en halua kipeyttää sitä, ja se tuntuu kipeältä jo nyt. Mä kutsun hierojan katsomaan sitä, hän sanoi ja riisui satulan. Pitelin kiinni, kun hän hankasi inkiväärilinimenttiä tamman selkään. – Kokeile nyt itse, sillä ei ole mitään lihasta täällä, hän kehotti, ja se oli kyllä totta. Selkäranka vain ja laihaa filettä. Tamman häntä huiskaisi ja takakavio kohosi aavistuksen verran, kun tunnustelin.
- Mitä sä sitten aiot tehdä sillä?
- Alotetaan sillä hierojalla, katsotaan sitten. Lihaskasvatusta. Maastoilua ja kiipeilyä, Jessi luetteli, ja vaikka hänkin oli äsken näyttänyt vähän pettyneeltä, hän alkoi selvästi innostua.
- Miten sulla riittää aikaa?
- Täytyy riittää. Onneksi tulee kesä ja valoisaa ja voi ratsastaa iltamyöhälläkin vielä, hän naurahti.

Lähdin illalla käymään Sannan luona, joka oli ollut töissä eikä tallilla tänään. Hän vakuutti vanhempiensa olevan poissa, joten uskalsin mennä heille kotiin, mutta kun Sanna tapansa mukaan tarjosi meikkausdrinkkiä, kieltäydyin. Olinhan tullut mopolla, enkä aikonut toista kertaa ajaa sillä juoneena.
- Kai sä tulet edes käymään rannalla?
- Onko sulla treffit siellä? kysyin.
- Onpas hyvinkin.
- Äh, en mä sitten viitsi. Te kuitenkin vaan nuoleskelette, eikä siellä ole ketään muuta, ketä mua huvittaisi tavata. Mä voin heittää sut sinne ja sitten mä lähden takaisin vahtimaan Rellaa.
- Ei se kuitenkaan vielä varso, odotettiinhan Desiäkin vaikka miten monta yötä.

Makoilin sitten Sannan sängyllä ja kerroin tyttöjen kisoista ja Margaritkasta Sannan laittautuessa, ja tietysti Desin varsan uusimmat kuulumiset. Se oli ollut koko iltapäivän tänään ulkona, eikä nukkunut enää vähän väliä vaan koikkelehti ja ihmetteli uutta maailmaansa. Olin yrittänyt harjata sitä tänään, mutta se ei ollut pysynyt paikallaan kuin sen verran, että sain vähän pyyhkäistyä pörröistä selkää. Sitten Sanna katsoi olevansa valmis.
- Mennään sitten. Mä en kyllä ymmärrä, mitä sä oikein mamoilet. Kyllä sun pitäisi joku kundi löytää.
- Mä en halua, jurahdin. Kukaan ei kuitenkaan voisi olla mitään verrattuna Maxiin. Vähemmän ihanaa en huolisi, enkä ketään läheskään yhtä itsekästä ja piittaamatonta. Vieläkin välillä sattui ajatella, miten minut oli vain lempattu syrjään.
- No et sä voi ruveta vanhaksipiiaksi ton ikäsenä.
- Voin, melko helpostikin, katso vaikka, uhkasin.

Sanna näytti voitonriemuiselta ja tyytyväiseltä, kun en saanutkaan lähdettyä rannalta saman tien ajamaan takaisin Mustaojalle. Anttu oli siellä ja jäin suustani kiinni hänen kanssaan. Oli oikeastaan aika hassua, miten hyvin tulin toimeen hänen kanssaan ihan kaveripohjalta. Anttu kuitenkin tuntui pitävän minusta, vaikka olinkin häntä nuorempi ja hän kuunteli kiinnostuneena, kun kerroin valvovani läppäri sylissä ja vahtivani varsomiskameraa.
- Mä voin tulla sun seuraksi, hän ehdotti.
- Hullu, ei pojat ole kiinnostuneet hevosista.
- No en mä olekaan mitenkään absoluuttisen kiinnostunut hevosista, mutta varsomista ei varmaan kauhean usein pääse näkemään.
- Ei tiedä, pääseekö nytkään, voi olla ettei se synnykään tänä viikonloppuna, varoitin.
- Mutta voi siis syntyäkin? Sitä paitsi täällä alkaa olla kylmä.

Myönsin, että se oli mahdollista, joten hän päätti lähteä mukaani. Sanna vilkutti minulle virnuillen, mutta en piitannut siitä. Kyllä hänkin tiesi ihan hyvin, ettei minulla ollut mitään romanttisia tunteita Antonia kohtaan. Jos häntä huvitti kuvitella muuta niin omapa oli häpeänsä.
Jessillä ja Veskulla ei ollut mitään sitä vastaan, että jäimme olohuoneeseen katsomaan toisella silmällä yöelokuvaa ja toisella läppärin näyttöä.
- Tuo se mun yöpöydälle, kun menet nukkumaan, ja pitäkää volyymi hiljasella, ettei ipanat herää, sanoi Jessi vain minulle ja lupasin.

- Miltä se näyttää, kun ne alkaa varsoa? Anttu kysyi, kun Rella näytti vain nukkuvan seisaallaan.
- Ainakin sen pitää käydä makuulle, arvelin ja muistelin, mitä edelliskesinä olin kamerasta nähnyt. – Ja ensin se on aika levoton, kävelee vaan ympyrää.
- Noinko? kysyi Anttu hyvän aikaa myöhemmin ja ravisteli minua. Olin nukahtanut, mutta hän onneksi ei. Räpyttelin silmiäni ja totesin Rellan tosiaan ruvenneen liikkumaan. Se oli vähän mielenkiintoisempaa kuin seisovan hevosen katsominen, mutta ei paljon. Olisin mielelläni mennyt omaan sänkyyni, mutten kehdannut, kun Anttu tapitti tammaa. Hän tosin ei varmasti ollutkaan noussut aamulla kukonlaulun aikaan kisoihin.

Televisiosta tuli enää pelkkää chattia, kun Anttu ravisti minua uudestaan.
- Nyt se meni makaamaan, hän sanoi. Kun tajusin missä olin ja sain katseeni kohdistettua, Rella oli kuitenkin taas pystyssä. Nyt se oli kuitenkin jo eri näköinen. Se laskeutui ja nousi useamman kerran ja aavistelin, että muut hevoset tallissa varmaan mulkoilivat sitä pahastuneina, kun se ei nukkunut, eikä antanut niidenkään nukkua.
- Mä menen näyttämään Jessille, nyt se alkaa olla jo aika levottoman näköinen, sanoin lopulta, kun olimme vähän aikaa seuranneet sen liikehtimistä. Otin koneen syliini ja menin heidän makuuhuoneeseensa, laskien sen sitten Jessin mahan päälle.
- Joko se muka tulee? hän kysyi unisena.
- Se on aika levoton, sanoin. Veskukin heräsi ja alkoi pukea päälleen sanoen menevänsä talliin.
- Kai mekin saadaan tulla? kysyin anovasti.
- Ette missään tapauksessa, vähemmän se häiriintyy, jos mä menen yksin, Vesku sanoi, mutta kun vähän aikaa vänkäsin ja lupasin, että olisimme hiirenhiljaa ja liikkumatta, hän myöntyikin. Minua ei enää nukuttanut.

Ulkona alkoi olla valoisaa ja mustarastaat livertelivät. Yöilma oli kuitenkin koleaa ja tärisin yrittäessäni kävellä tarmokkaasti, jotta lämpenisin. Anttu harppoi kannoillani innostuneen näköisenä.
- Te voisitte myydä lippuja, takuulla olisi innokkaita tulijoita, hän ehdotti Veskulle.
- Ehdota tota sun vaimolle joskus, kun se on menossa synnyttämään, Vesku naurahti.
En tiedä, miten Vesku kuvitteli meidän olevan enemmän häiriöksi kuin sen, että hän sytytti talliin valot. Kaikki hevoset alkoivat liikahdella ja hörähdellä, ne jotka olivat maanneet, kömpivät pystyyn ja osa kopisteli toiveikkaana ovia ja seiniä.
- Ruokinko mä ne, tarjouduin.
- Anna ihmeessä niille vähän heinää, kun ne nyt on kumminkin kaikki hereillä.

Pysähdyimme kuitenkin ensin kaikki Rellan karsinan kohdalle.
- Se teki sen sitten jo, Vesku totesi avaten oven. Se oli totta. Sinä lyhyenä hetkenä, mikä meillä oli mennyt vetää kengät jalkaan ja siirtyä talosta talliin Rella oli saanut aikaiseksi pienen märän mytyn, joka makasi oljilla sen vieressä. Se ei liikkunut, paitsi kylkiä, jotka kohoilivat kiihkeästi, eikä Rellakaan. Varsa näytti tummalta, mutta selvästi sekään ei ollut musta. Mustaojalla oli ruskeiden varsojen vuosi.

Annoin muiden hevosten hätäillä kaikessa rauhassa ruokiaan sen aikaa kun katselin, miten Vesku pyyhki oljilla varsaa kuivemmaksi. Rella oli alkanut kömpiä pystyyn heti, kun Vesku oli mennyt karsinaan, mutta varsa lepäili vielä.
- Tammako sekin on? kysyin, sillä en nähnyt mitään sen jalkojen välissä.
- Tamma, joo, Vesku sanoi ja astui sitten ulos pyyhkien verensekaisen liman peittämiä käsiään. Anttu vilkaisi niitä kerran ja istui kiireesti käytävälle. Panin mieleeni, että minun pitäisi muistaa kuittailla hänelle siitä, mutta nyt en kuitenkaan malttanut. Oli tärkeämpää katsoa, miten varsa kohta alkaisi harkita ylösnousua. Vesku meni pesemään kätensä ja haki itse heinäkärryt hiljentääkseen muut.

Meni puolisen tuntia, mutta sitten tulokas oli päässyt pystyyn ja komensin Antun katsomaan, miten se horjahteli. Se kuitenkin imi häntä väpättäen, vaikka seisoikin aika huojuvasti.
- Painukaa vaan nukkumaan, mä jään vahtimaan, että jälkeiset tulee, Vesku sanoi. – Ja mitäs sanotte, jos me alettaisiin myydä pääsylippuja niin pitäiskö pyörtyneiltä periä lisämaksu vai antaa alennusta?
- En mä pyörtynyt, vastusteli Anttu.
- Olisit pyörtyny, ellet olisi tajunnut itse istua, kiusasin.
- Mä en kestä nähdä verta, mä en vaan voi sille mitään.
- Aww, miten söpöä! hihitin.

Oli tullut jo ihan aamu ja olin kokonaan hereillä. Missään ei näkynyt ketään, tietenkään, meidän lisäksemme, eikä kuulunut liikenteen ääntäkään. Ei huvittanut mennä sisään, vaikka tiesin, että se olisi ollut järkevää. Viivyttelynhalusta tanssahtelin kuitenkin huvimajalle ja tarkistin, mahtoiko Jessillä olla siellä piilossa tupakka-askia, ja olihan siellä. Hän ei pettänyt. Anttu kieltäytyi.
- Tää on niin kuin sikari syntymän johdosta, keksin.
- Mä taidan tästä kotiin, Anttu arveli.
- Parempi niin, mun patja on kauhean kapea, sanoin harkittuani pienen hetken. Miksi meidän sitä paitsi pitäisi muka nukkua vierekkäin kun Anttu asui naapuritalossa? Menköön vaan sinne.
- Joo. No. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä, toivotin iloisesti ja katselin, miten hän otti mönkkärinsä ja lähti.


7.

Koulussa alkoi olla kiireitä, rästiin jääneitä tehtäviä alettiin kysellä ja viimeiset kokeet kävivät kimppuun muodostelmana. Se oli uuvuttavaa, etenkin kun olin ilmoittautunut kisoihinkin ja Kiiraa piti ihan oikeasti vähän ratsastaa. Mietin jo hetken, että peruisin koko hyppelöt ja alkaisin kilpailla vasta kesäloman alettua, kun voisin matkustaa Mustaojalta käsin Jessin kanssa. Isi oli hyvä kuskina ja kisapaikoillakin Kiiran saattoi jo luottavaisin mielin antaa hänen pideltäväkseen, mutta hänestä ei muuten ollut varsinaisesti hyötyä. Minä sain selittää hänelle, minkä takia jokin este piti ottaa erityisesti huomioon eikä päinvastoin.

Kilpailujen takia saatoin seuraavana viikonloppuna lähteä Mustaojalle vasta lauantai-iltana, ja taas sain pyyhkeitä Roosalta ja kumppaneilta.
- Perjantaina sä väität meneväsi nukkumaan aikaisin ja lauantaina sä taas häivyt. Sulla on pakko olla joku jätkä siellä! Roosa intti. Ihan häntä miellyttääkseni kerroin, että edellisviikonloppuna Anttu oli lähtenyt vasta aamun sarastaessa.
- No niin! Mitä me sanottiin! he ulvoivat tyytyväisinä.
- Minkä näkönen se on? vaati Laura kuulla.
- Ihan tavallisen näkönen, kaks silmää ja nenä ja suu ja hiukset, sanoin kohauttaen harteitani. Olin kuvaillut Antun heille varmasti viisi kertaa aiemminkin, en jaksanut enää.
- Aiotko sä nyt sitten olla kaikki viikonloput siellä? Janna kysyi murjottaen.
- Aion, sanoin ihmeissäni hänen kysymyksestään.
- Koulunloppumisbileitä et ainakaan jätä väliin! Et saa!

Oli tietysti hauskaa, että he janosivat seuraani niin kovasti, joten hymyilin heille tasapuolisen lämpimästi ja arvelin, että siihen ehkä pystyisin venymään. Tuusulassakin varmasti juhlittaisiin koulujen päättymistä, mutta ei minua sinne mikään erityisesti juuri silloin vetäisi. Kyllä voisin yhden illan uhrata näillekin kavereille, ja se voisi olla itse asiassa aika hauskaakin. Heidän kanssaan oli usein aika hauskaa.
- Totta kai koulunloppumisbileet, mitä me tehdään ja mihin mennään? kysyin ja uppouduimme suunnittelemaan, joisimmeko jotain alkoholipitoista ja mitä ja mistä sen hankkisimme. Minä voisin tietysti pistää Sannan asialle, tai jonkun täysi-ikäisistä hänen kauttaan, olihan tässä vielä aikaa, mutta toisaalta Laurallakin oli kahdeksantoista ikäinen isoveli.

Kisalauantaina kävin ravistelemassa isin hereille lähtiessäni itse tallille. Olin pyytänyt Alin jättämään Kiiran sisään, jottei se possu ehtisi piehtaroida aamukasteessa ja kurassa ja tiesin, että minun olisi parasta mennä sinne ajoissa, tai se pitkästyisi yksin tallissa.
- Mä menen nyt, älä nukahda uudestaan, ettei me myöhästytä! komensin.
- En mä nukahda, isi vakuutti pinnistäen silmänsä auki ja ravistelin häntä vielä varmuuden vuoksi vähän.
- Nouse, että mä näen, vaadin.
- Okei, okei. Kai sä olet laittanu mulle kahvia tulemaan?
- Haista, kehotin, vaikkei kahvintuoksu tänne asti leijunutkaan.

Nostin oman kassini, jossa olivat ratsastussaappaat ja edellisiltana puhdistettu kypärä sun muu tarpeellinen, traileriin jottei se unohtuisi ja kipaisin sitten mäen yli naapuriin. Ali oli vielä tallissa, putsaamassa karsinoita ja Kiira söi vailla huolen häivää.
- Jaha, sä et olekaan painunu takasin nukkumaan, totesin.
- Liian hyvä sää nukkumiseen, Ali sanoi hyväntuulisesti.
- Toivottavasti isinkin mielestä, mutisin, sillä en ollut vieläkään ihan varma, että hän oli noussut ylös.
- Jännittääkö sua?
- Aina mua vähän jännittää, myönsin. – Olisi paljon kivempi, jos Jessi olisi mukana, mulla olisi turvallisempi olo.
- Haluatko sä, että mä tulen mukaan? Ali kysyi yllättäen minut täysin.

- Voi, tulisitko sä?
- Voisin mä tullakin, kaunis vapaapäivä, enkä mä ole ollut katsomassa kisoja vuosiin. Mun ohjeista ei varmaan ole paljon iloa, sillon kun mä kilpailin viimeksi niin ekasta kiellosta sai kolme virhettä ja toisesta kuusi…
- Mä tiedän kyllä miten pisteet lasketaan, mutta sulla on takuulla muita ohjeita, mitkä ei ole vanhentuneet! sanoin riemuissani ja hymyilin talikkoon nojailevalle naiselle. Niin, hänkin oli joskus ollut kilparatsastaja, paljon ennen minun syntymääni. Satulahuoneen valokuvat todistivat sen, ellei mikään muu.
- No, esteratsastuksesta mä tiedän muutaman jutun vieläkin.
- Niin tiedät, vakuutin ja hypähtelin hakemaan Kiiran harjat. Kilpailuintoni oli nousut kolmanteen potenssiin kun ajattelin, että Ali voisi tulla kiertämään radan kanssani, ihan kuin minullakin olisi valmentaja.

Isi ei pahasti kummastunut Alin kiivetessä kolmanneksi autoon.
- Hyvä että joku osaa puhua matkalla hevosistakin, jos toi ei jupottasi ja kiukuttelisi sitten niin, hän vain naurahti.
- Enhän mä jupota enkä kiukuttele! vastustelin järkyttyneenä. Päinvastoin, olin mielestäni erittäinkin asiallinen, vaikka minua olisi jännittänyt miten.
- Sä et vaan itse huomaa sitä.

Nyt en ainakaan jupottanut, mitä se nyt sitten mahtoikaan olla. Ali oli käynyt edellissunnuntaina Mustaojalla katsomassa varsoja minun jo lähdettyäni sieltä ja hän jaaritteli niistä koko matkan sekä pohti, pitäisikö hänenkin hommata yksi.
- Mäkin haluaisin, huokaisin.
- Ai toisen hevosen? kysyi isi ja vilkaisi minua nopeasti.
- Oman varsan! Sä et voi kuvitella, miten söpöjä ne on! Ali hei, astutetaan meidän tammat niin varsoissa ois seuraa toisilleen sitten?
- Mitä seuraa, sä olet kuitenkin seuraavankin kesän Mustaojalla.
- Ai niin, ja syksyllä mä olen jossain muualla ratsastuslukiossa, tajusin. – Enhän mä voi sinne ottaa varsaa mukaan, vai voinko?
- Sitähän mä en tosiaankaan tiedä, Ali tuumasi.

Kiirasta oli tullut taitava ja järkevä matkustaja talven mittaan, kun olimme käyneet melkein joka viikko maneesilla tunnilla ja sitten välillä muissakin kissanristiäisissä, kuten maastoestevalmennuksessa. Kilpailut olivat kuitenkin vähän eri asia. Se joutuisi yksinään radalle vieläpä maneesiin, missä ei olisi muita hevosia näkösällä, kuten estetunneilla. Pahimmillaan se jäykistyisi kauhusta, kuten sen ensimmäisissä kilpailuissa oli tapahtunut, eikä etenisi mihinkään. Kiinnitin tuimana kannukset saappaisiini, kun olin käynyt ilmoittautumassa. Toivottavasti Kiira huomaisi ne heti, kun tulisi ulos traikusta.
- Kävelytätkö sä sitä sen aikaa kun me käydään kävelemässä rata, vai otetaanko se ulos vasta sen jälkeen? Niinkin me ehditään, kysyin isiltä.
- Mä kävelytän sitä mielelläni, tämä sanoi, joten otimme hevosen ulos ja satuloimme sen. Ylpeän näköisenä hän sitten otti ohjat ja lähti tallustamaan edes takaisin tallipihaa, väistellen taitavasti muita hevosia ja autoja.

Ali tuli henkiseksi tuekseni katsomaan hurjia 80-senttisiä esteitä. Hän ei kyllä neuvonut mitenkään, mutta pisti minut selittämään joka esteellä, miten aioin sen ratsastaa. Ei minulla niistä kaikista syntynyt ensi näkemältä muuta ajatusta kuin kohti ja yli ja aloin miettiä, olisiko pitänyt.
- Se ei taida kyttäillä mitään, Ali arveli.
- Jos se on kyttäyspäällä se pelkää yleisöä, ei se esteistä piittaa.
- No, toivottavasti se ei ole sillä päällä.

Kyllä se vähän meinasi olla, mutta onneksi verryttelykin oli radalla, joten sain aikaa siellä keskittyä siihen väistämättömään taisteluun, että olinko minä ja kannukseni pelottavampi kuin yleisö. Sain sen luullakseni aika hyvin vakuutettua ja aika hyvillä mielin ratsastin ulos odottamaan vuoroani, kun verryttelyn kuulutettiin loppuvan. Alia ja isiä ei näkynyt, joten oletin heidän menneen katsomoon. Ali olisi voinut kyllä odottaa ja kommentoida vähän verkkaani, jos minulta kysyttiin, mutta eipä voinut mitään. Tiesin itsekin, että radan suurin uhka oli yleisönurkassa.

Ajattelin, että laukkaisin kaikessa rauhassa ympäri koko maneesin, kunhan olisin tervehtinyt, mutta aloitusvihellys tuli niin välittömästi, kun olin kättäni kohottanut, että häkellyin. Minulle tuli kauhea kiire ensimmäiselle esteelle ja nostin laukan suoraan sinne. Vasta radan jälkeen ehdin ruveta miettimään, että vihellyksen jälkeen oli kyllä aikaa valmistautua rauhassa, ei minun olisi tarvinnut hoppuilla.

Kiira ei kuitenkaan tehnyt täysstoppia, niin kuin se oli joskus tehnyt. Vähän se kuitenkin meni kylkimyyryä kohden katsomoa, ja sain käyttää vasenta kannusta. Lähestyminen katsomon edessä olevalle esteelle oli ihan onnettoman huono, enkä ihmetellyt kun se tipahti. Kiitin Kiiraa kumminkin ylityksestä ja se pörähti minulle tyytyväisenä niin, että minua alkoi naurattaa, samalla kun rakastin sitä kamalasti. Pelleilyä tai ei tuo äskeinen, urheasti se oli kuitenkin jatkanut matkaa, kun niin halusin, eikä ollut jäänyt paikoilleen pomppimaan pystyyn, kuten joskus oli käynyt.

Enempää virheitä ei tullut, mutta näilläkin saisimme ruveta kaikessa rauhassa pakkailemaan poislähtöä varten. Tilanne ennen minun verryttelyryhmääni oli ollut jo neljä puhdasta rataa, oli turha odottaa palkintoja neljällä virhepisteellä. Ihan tyytyväinen minä kuitenkin olin, kun en ollut tullut kokonaan nolatuksi.
- Harmi, että se tiputti, sanoi Ali, kun kohtasimme trailerilla.
- No niin, se oli siinä katsomon edessä ihan odotettavissa. Mutta nyt ei tarvii odottaa palkintojenjakoa vaan mä pääsen lähtemään nopeemmin, iloitsin.
- Taasko sä aiot mennä? isi kysyi naama rusinana.
- Varsat odottaa! Mä en jaksa odottaa, että näen, miten paljon Rellan varsa on kasvanu viikossa!

Se selvisi minulle muutamassa tunnissa. Mustaoja oli taas kerran autiona ja Niki ja traikku puuttuivat, joten arvasin Jessin olevan jossain päin Etelä-Suomea radalla parhaillaan, en kyllä muistanut mihin hän olisi sanonut lähtevänsä. Yllättävää kyllä, Mustikin puuttui ja silmäsin kiireesti läpi kaikki muut tarhat, ettei se vain ollut omin lupinensa mennyt kylään. Ei sitä kuitenkaan näkynyt missään. Oliko Jessikin lähtenyt koulukisoihin? Miksen voinut muistaa, mitä hän oli viikonloppuna sanonut? Sitten tajusin, että kotona olivat vain tammat. Nairobi ja Denakin olivat jossain, ja Pajun perheen traikku. Kylläpä täällä oli intouduttu matkustamaan!

Minä menin varsojen laitumenreunaan istumaan ja odotin, että ne tulisivat tutkimaan minua. Desin varsa oli edelleen keltainen, joskin nyt jo vähän enemmän hevosenmuotoinen kuin se lukkimainen otus, joka se oli vielä viimeksi ollut. Rellan varsa oli vähän tummempi, mutta ei paljon, ja se oli vielä lähinnä pelkkiä jalkoja. Molemmat lähestyivät arastellen, mutta uteliaina minua, mutta eivät päässeet perille asti, kun huolehtivaiset äidit tulivat hakemaan ne pois. Minua melkein suututti.
- Te tunnette mut, molemmat, huusin niille, mutta ne vain mulkoilivat joten päätin siirtyä seuraavalle lohkolle, missä nyt oli Kaoman ja Nastin lisäksi myös Margaritka. Kaoma ja Nasti söivät päät yhdessä ja kirjava tamma mulkoili niitä äärimmäisestä nurkasta haukaten vain välillä jotain tupasta. Jos koskaan olin nähnyt kolmatta pyörää, se oli sellainen.

Kun ketään ei kuulunut ja oletin Jessin kiellon Margaritkan käsittelemisen suhteen pitävän vielä paikkansa päätin mennä sisään ilahduttamaan Marua ja ottaa samalla torkut. Maru hyppäsi onnellisena sohvan jalkopäähän ja komensin sen alas, mutta puolihorteessa sitten tajusin sen palaavan. Olin vain jo liiaksi unten mailla töniäkseni sen alas. Mitä turhia, todennäköisesti se päivysti siinä kuitenkin ollessaan lukittuna tänne sisään. Jo irtokarvat sohvatyynyssä sen paljastivat.

Yleensä tuommoisilla päivänokosilla ei ehtinyt niin uneen asti, että olisi unia nähnyt, mutta nyt ehdin. Kisareissu oli tainnut viedä minusta mehut tarkemmin kuin mitä olin aavistanutkaan. Uneksin, että koulut olivat loppuneet ja olimme ajaneet Roosan ja Jannan ja Lauran kanssa uimarantaan. Oli koulujen päättymisen ilta, joten minnekäpä muuallekaan. Merkillistä kyllä myös Suvi ja Rita olivat mukana ja tulivat ihan loistavasti toimeen toisten ystävieni kanssa. Siitä tiesin, että kyseessä oli uni, sillä vaikka he eivät varsinaisesti riidelleetkään niin yhteistä asiaa oli kovin vähän.

Muitakin koulukavereita siinä tietenkin pyöri, poikiakin, mutta jostain syystä joukossamme istui myös joku ventovieras ratsastajapoika täydessä kisa-asussa takkia myöten. Kypärää hänellä ei sentään ollut vaan vaaleat, melkein valkoiset hiukset loistivat laskevan auringon valossa. En saanut silmiäni irti hänestä, kuka hän oikein oli? Hän taisi huomata tuijotukseni, sillä ennen pitkää huomasin hänen istuvan vieressäni ja seuraavaksi me suutelimme ja se oli ihanaa, vaikka en tajunnutkaan, miten yhtäkkiä olimme siinä vaiheessa. Enhän edes tiennyt hänen nimeään.

Taisin potkaista Marua, sillä se päästi äännähdyksen, joka herätti minut ja tupsahti alas sohvalta. Minä en halunnut nousta vaan makailin edelleen silmät ummessa, ihanissa tunnelmissa. Oliko tämä uni jokin enne? Tapaisinko minä jonkun ihanan ratsastajapojan? Vaiko yleensä vain jonkun pojan? Nyt tuntui siltä, etten välttämättä halunnutkaan elää ihan yksin loppuelämääni, tai loppukesää nyt lyhyemmällä tähtäyksellä. Ajatus koulunloppumisesta alkoi tuntua oikeasti hauskalta ja sitä paitsi mieleni teki soittaa Sannalle ja kysyä, mitä kylällä tapahtuisi tänään. Ensin kuitenkin tajusin Marun kiihkeästä kynsienrapinasta, että sen oli herättänyt jokin muukin kuin minun liikehtimiseni, jos nyt edes olin liikahtanut. Joku oli varmaan tullut kotiin.

Ikkunasta näin Pajun traikun ja mikä parhainta, Peten Jessin ja Pajun seurassa ottamassa hevosia ulos. Hänestä ei ollut näkynyt häntäkarvaakaan moneen kuukauteen! Joko intti oli ohi? Oli kai jo aika?
- Mennään katsomaan, Maru, kutsuin koiraa ja se oli ulko-ovella jo ennen kuin minä ehdin itse eteiseen. Se totisesti halusi katsomaan.

Kisat olivat menneet hyvin, sen näki kaikkien ilmeistä, joten en ruvennut niistä sen enempää tenttaamaan vaan kävin kiinni Peten käsivarteen.
- Joko sä olet päässyt pois? Otatko sä nyt Denan takaisin? Mitä Paju sitten tekee?
Nuori mies nauroi minulle.
- Joo, pääsin mä pois jo jokin aika sitten. Mutta mä olen nyt aikuinen, mä olen valmistunut ja muuttanut ja hankkinut työpaikan, ei mulla ole ollut aikaa miettiä ratsastusjuttuja.
- Pöh, ainahan sä olet ollut aikuinen. Vanha kuin taivas, sitä sä olet.
- Kiitos, Pete mutisi ja lykkäsi minun syliini Denan satulan.
- Oikeasti, aiotko sä jatkaa kilpailemista? utelin ja harpoin hänen perässään traikun ympäri.
- Kunhan nyt ensin kokeilen, että mahdanko mä edes pysyä satulassa enää. Jonain päivänä tässä.
- Osta Rellan varsa ja koulutat siitä itsellesi hevosen! keksin, mutta Pete enää hymähti ja päätin lakata ahdistelemasta häntä kysymyksilläni. Selvästikin hän piti minua rasittavana. Tenttaisin Pajulta yksityiskohdat, kunhan ehtisin.

Tänään sisaruksilla oli kuitenkin kiire ja he lähtivät heti, kun Dena oli tarhassa ja traikku paikallaan.
- Mitäs nyt? Missäs lapset on? kysyin Jessiltä, joka oli jäänyt katsomaan antaumuksella piehtaroivaa Nikiä.
- Miila tuli hoitamaan niitä ja vei ne sitten mummolaan syömään, hän kertoi.
- Onko teillä niin kuin lapsivapaa ilta?
- Kyllä se saattaa ne vielä tuoda takasin, ellei ne nyt saa päähänsä mitään. Me ollaan muuten saatu tallityöntekijä, väliaikaisesti.
- Mitä? Kerro!
- No kyllähän sä Andruksen muistat.
Myönsin muistavani ja Jessi jatkoi:
- Sillä meni välit poikki sen tyttöystävän eli työnantajan kanssa ja se päätti pakata paitansa ja lähteä. Se tulee meille, kunnes löytää uuden työpaikan.
- Sehän on loistavaa, sanoin aavistuksen verran vaisusti. Andrus oli ollut pätevä, mutta en ollut kauheasti pitänyt hänestä, kun hän oli ollut täällä aiemmin.
- Niin onkin, Jessi sanoi tyytyväisenä.

Ulla ja Vesku tulivat vasta pari tuntia myöhemmin, aika tyytyväisinä hekin, ja lapset eivät tulleet ollenkaan. Minua alkoi kihertää lähteä kylälle, mutta en saanut Sannaa vastaamaan puhelimeen, enkä viitsinyt omin nokkineni, ilman suunnitelmaa lähteä ajelemaan sinne. Anttukaan ei vastannut, ennen kuin useamman tunnin kuluttua, jolloin en enää viitsinyt harkita mihinkään lähtemistä. Olin uppoutunut keksimään varsoille nimiä ja laadin juuri pisteytettyä listaa esiteltäväksi Jessille ja Veskulle.
- Mä voin tulla keksimään sun kanssa, Anttu ehdotti, enkä oikeastaan keksinyt mitään syytä kieltääkään häntä.
- Tule sitten, sanoin, ja varttitunnin kuluttua hän hiipi sisään suosiollisella avustuksellani.

- Eikö sulla ole parempaa tekemistä tämmösenä kesäyönä? keksin sentään kysyä, kun olimme perillä ullakkohuoneessani.
- Eipä oikeestaan, on sun kanssa mukavampi jutella kuin perheen. Vaikka sitten hevosista.
- Mikset sä ole rannalla tai jossain?
- Mä olin eilen. Meinasi tulla sanomista, joten päätin tänään tulla ajoissa kotiin.
- Aha, hyväksyin selityksen.
- Millasia nimiä hevosilla sitten pitäisi olla, Anttu kysyi aikoen kai käydä käsiksi tehtävään. Näytin hänelle listani suunnan antamiseksi, ja hän alkoi lennättää mielikuvitustaan. Sieltä alkoi tulla vaikka mitä Corvetesta Culinesseen ja Cackaan. Oli hyvä, että lapset eivät olleet kotona, olisimme varmaan herättäneet heidät hysteerisillä naurunpurskahduksilla. Jos pidimme Jessiä ja Veskua hereillä, he eivät ainakaan tulleet valittamaan. Luulen kuitenkin, ettei kumpaakaan pieni kikatus häirinnyt kisoissa käynnin jälkeen, jos he olivat yhtä väsyneitä kuin olin itse ollut iltapäivällä.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: koukussa 
Päivämäärä:   22.5.15 19:34:16

mitä nuo henriikat on? olen aivan koukussa sinun tekstiin. Olen lukenu vanhempieni tarinan ja veskun nuoruusvuodet ja nää muut tilaisin heti kirjana, Henriikka melkein tilattu jo :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: koukussa 
Päivämäärä:   22.5.15 19:36:02

nuoruusvuodet ja jessijutut, muut tilaisin heti kirjana, henriikka tilattu melkein vaikka en sitä ole lukenut pätkääkään :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.5.15 20:13:27

Kiva kuulla, koukussa!
Henriikat tapahtuu reilut 15 vuotta eteenpäin tästä, missä tää tarina on nyt - Mustaojan lapset alkaa olla aikuisia. Mä päätin tehdä kirjan siitä ekaksi, koska sen sivut oli sopivasti just kadonneet bittitaivaaseen netistä ja koska se on ehkä paras näistä :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   22.5.15 23:04:17

Olin juuri tulossa ihmettelemään, että miksi juuri Henriikka ensin. Kun ne menee sitten vähän väärässä järjestyksessä.
Ja taas mä sain tän kiinni, olen lukenut liikaa viimeaikoina >:o Välillä olin ihan eri ketjussakin, kun yritin pantata, että olisi useampi pätkä kerrallaan luettavaksi.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.5.15 23:09:53

Saattoi olla muutama pätkä? :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: koukussa 
Päivämäärä:   23.5.15 09:36:24

Henriikka on tilattu :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   23.5.15 17:25:46

Jee, hienoa! <3
---------------------
8.

Jessi ratsasti aamupäivällä Margaritkalla. Hieroja oli kuulemma antanut luvan hiljaiseen liikutukseen, kunhan sen saisi kulkemaan pyöreäselkäisenä, joten se oli niputettu nyt apuohjin joita Jessi kyllä aika onnettoman näköisenä setvi.
- Mä vihaan sitä, että on enemmän kuin yksi naru käsissä. Mä sotkeennun niihin aina.
- Osaathan sä kutoakin ja välillä sulla on kolme tai neljä eriväristä kerää, Vesku huomautti.
- Sehän siinä onkin pahinta, mä alan kieputtaa näitä ohjia samalla lailla sormien väliin kuin villalankaa!
- No haluatko sä, että mä menen? Vesku tarjoutui sitten, mutta ei sekään näyttänyt olevan Jessille mieleen. Hän kyllä harkitsi toisenkin hetken ennen kuin pudisti päätään.
- Sori, mutta en mä malta. Ehkä joku toinen kerta, tai sitten jos mä oikeasti sotkeudun näihin ohjaksiin.

Tammakaan ei vaikuttanut kauhean tyytyväiseltä ylimääräisiin naruihin, tai sitten siihen, että se satuloitiin ja sen selkään kiivettiin. Hyvin ämmämäisen näköisenä se aukoi suutaan ja viskoi häntäänsä, mutta gramaanit pakottivat sen pitämään päänsä muualla kuin kohti taivasta. Jessi ei vieläkään tehnyt mitään mielenkiintoista, käveli, käänteli ja vähän ravaili vain, mutta sekin sai hevosen jo hikoamaan.
- Edes Niki ei ollut näin huonossa kunnossa tullessaan, hän puuskahti.
- Sä et ratsastanu Nikillä alusta asti, se ehti olla Oonalla pitkän aikaa lihomassa, Vesku huomautti.
- Mun pitäisi kai ruveta yrittämään tän kanssa maastoon kiipeilemään ja rytyämään puskissa, pitäisi vaan saada joku turvahevonen mukaan.
- Mä voin tulla Nikillä, lupasin.
- No en mä tänään enää. Tää riittää täksi päiväksi. Ja liekö Niki nyt meidän paras turvahevonen olisikaan.

Sain silti kevennellä Nikillä ennen lähtöäni kotiin, ja sitten leikin varsojen kanssa niin paljon kuin mitä niiden äidit antoivat. Olin aamiaisella esitellyt koko Antun ja minun aikaansaaman nimilistan Jessille ja Veskulle ja heillä oli ollut melkein yhtä hauskaa lukiessaan niitä kuin meillä kirjoittaessa.
- Calicka! Cujo! Cissa! Coira! Vesku ulvoi naurusta.
- No ne nyt onkin vitsejä, tuhahdin. – Oikeasti musta Desin varsan pitäisi olla Citronella, koska se on niin keltainen.
- Se kuulostaa hyttysmyrkyltä, sanoi Jessi, mutta ei näyttänyt ihan tyrmäävän sitä silti.
- Ja Rellan voisi olla Clementina, koska sekin on kellertävä.
- Sen nimisiä hevosia on varmaan vaikka miten monta. Se on aika yleinen nimi.
- No Cappelsin? C-vitamiini? yritin, nauraen.
- Mikä se yksi pieni oranssi hedelmä oli, mitä likööriä me kerran saatiin Miilalta? kysy Jessi Veskulta, joka mietti vähän aikaa, ennen kuin muisti.
- Kumkvatti. Sen voisi kirjoittaa C:llä, eikä varmaan tulisi muita vastaan.
- Citronella ja Cumkvatti, sanoin tyytyväisenä, vaikken ollut jälkimmäisestä koskaan kuullutkaan. – Toivottavasti Kaomakin tekee jonkun hedelmännäköisen varsan sitten.
- No toivottavasti, jos tälle linjalle nyt tänä vuonna lähdetään.
- Kauhean kivaa keksiä nimiä. Montako varsaa te aiotte saada ensi vuonna?
- Luoja tietää, mutta kai ainakin kaksi. Toivottavasti.

- Kolme, sanoi Miila ovelta. Miten hän oli päässyt sisään niin huomaamatta, se oli arvoitus.
- Niinkö? kysyi Vesku kiinnostuneena.
- No niin, Kimi suostui lopulta. Kyllä siihen meni aikaa – mitä se luulee mun sille tekevän? Etenkin kun se on samalla tallilla sen silmien alla.
- Miiiistäs nyt on kysymys? keskeytin. En ymmärtänyt sanaakaan.
- Mä liisaan hevosen, sanoi Miila ja ojensi Jerryn kainalostaan Veskun syliin. – Vanhan estetykin.
- Tamman?
- Niin. Mä pidän sitä kesän ja niin kauan kun sillä voi oikein ratsastaa ja sitten se saa tulla tänne hoitelemaan mahaansa.
- Miksei kukaan taas ole kertonut mulle mitään? parahdin ihan oikeasti loukkaantuneena ja minulle naurettiin.

Sitten koulu lopultakin loppui. Miten se aina onkin taianomainen päivä, Suvivirsi soi ja väkisinkin puristui kosteata silmään, vaikka sitä muutoin pulppuilikin malttamatonta kesälomanodotusta jo.

Janna ja minä olimme käyneet shoppailemassa viikolla kevätjuhlavaatteita, vaikka mitä iloa nyt muka oli ostaa jotain puolen tunnin juhlan ja todistustenjaon vuoksi? Se oli kuitenkin aina taikasana, jolla sai vanhempien kukkarot auki, joten en ollut häpeillyt käyttää sitä. Kävimme Helsingissä asti ja H&M:stä löytyi riepuja niin halvalla, että meille jäi hyvin rahaa maksaa Lauran isoveljelle siiderit, jotka hän meille illaksi hommaisi. Ja toki meidän hameemme ja puserommekin olivat ihan söpöjä, joskin olimme tainneet enemmänkin miettiä kevätjuhlapäivän iltaa niitä valitessamme.

Lyhyen kevätjuhlan jälkeen seurasi todistustenjako luokissa, eikä siinäkään mennyt kauan. Minun lappuseni näytti suunnilleen siltä kuin olin odottanutkin, hyvää keskitasoa, ja tungin sen laukkuuni muitta mutkitta. Vanhemmat siitä olisivat enemmän kiinnostuneita. Nyt odotin vain, että päästäisiin Väätäisen todistukseen asti ja ulos luokasta, mutta tietenkin luokanvalvoja halusi vielä pitää pienen puheen. Jääliö! Olisi pitänyt sen puheensa ensin ja vasta sitten alkanut jakaa todistuksia!

Roope ja kaverinsa panivat toimeen sen, mitä itsekin ajattelin ja marssivat ulos luokasta kesken kauniiden sanojen. Toivottivat sentään hyvää kesää luokanvalvojalle, joka katsoi vaienneena heidän peräänsä lyhyen hetken ja huokaisi sitten syvään.
- Menkää, menkää vaan loputkin! Nähdään syksyllä.
Minulle tuli hetkeksi paha mieli hänen puolestaan, mutta ei hän näyttänyt kovinkaan loukkaantuneelta sitten loppujen lopuksi, huvittuneelta paremminkin. Minä vilkutin ja juoksin ulos kuin jokin alakoululainen. Kesäloma!

Koulun portailla minua odotti kaksi porukkaa. Toisessa hevosystäväni ja toisessa toiset. Seisahduin hetkeksi miettimään, kumman luo menisin, mutta menin sitten halaamaan Ritaa ja Suvia ensin. Heitähän en näkisi tämän jälkeen kuin syksyllä, muut tapaisin vielä illalla. Lupasimme soitella ja nähdä ehkä kisoissa ja sitten minua huudettiin:
- Siiri! Tule jo!
Vilkaisin Roosaa, ja sitten kysyin hetken mielijohteesta, mitä Rita ja Suvi aikoivat illalla tehdä. Olivathan hekin olleet unessani meidän mukana.
- Me lähdetään maalle heti tänään, Rita sanoi ja Suvi näytti niin pelästyneeltä, kun taisi tajuta, mitä minulla oli mielessä, etten melkein sanonut mitään. Mutta sanoin kuitenkin.
- Etkö sä tuu meidän kanssa rannalle illalla?
- En mä taida, hän mutisi ja samalla aloin jo itsekin ajatella, ettei se ollutkaan hyvä ajatus.
- No, soitellaan kuitenkin, hymyilin, ja sitten Roosa kävi jo kiskomassa minut käsivarresta omaan porukkaansa.

- Teidän pitää tulla meille ensin laittautumaan, vaati Laura.
- Teille on pitkä matka! Janna valitti.
- Itse asut pitkällä. Mä en tosiaankaan aio raahata kaikkien juomia selkä vääränä kylälle!
- Mä voin pyytää, että joku tuo mut, me voidaan ottaa sut kyytiin matkalla, lupasin minä. Kyllä isi tai äiti suostuisi pieneen ajeluun.
- Tulkaa aikasin jo, ainakin neljältä, Laura jatkoi vaatimuksiaan.
- Mun täytyy käydä ensin ratsastamassa, sanoin, mutta kun vilkaisin kelloani, oli se vasta kaksitoista. Aikaa oli vaikka miten. Ehtisin pakata Kiiran tavaratkin aika lailla valmiiksi Mustaojalle lähtöä varten.

Olin tullut koulullekin äidin kyydissä, kun hänen piti joka tapauksessa tuoda Joonas, ja nyt, kun heidät muistin, näin molemmat jo parkkipaikalla. Ala-aste oli koulun toisessa päässä, ja Joonaksella oli ollut kevätjuhla suunnilleen samaan aikaan kuin minullakin.
- Mun kyyti taitaa lähteä, sanoin kaikille yhteisesti ja käännyin mennäkseni.
- Älä unohda! Neljältä! kiljui Laura perääni, niin kuin sitä nyt olisi voinut unohtaa.

Isi lupasi viedä minut ja Jannan Lauralle. Kysyin mieluummin häneltä, sillä en ollut vielä oikein keksinyt, mitä vastaisin, jos he kysyisivät, miksen mennyt rakkaalla mopollani. Isi ei kysyisi yhtä ehdottoman välttämättä kuin äiti, hän saattaisi jopa aavistaa, että illan kuvioon kuuluisi jotain juotavaa ja hiljaisesti hyväksyä sen.

Äiti oli kuitenkin auringontarkkana. Kun olin tullut tallilta, syönyt ja käynyt vaihtamassa vaatteet, aloin hoputtaa isiä.
- Miksi sä tarviit kyytiä? Sähän menet joka paikkaan mopolla muutenkin? hän tahtoi tietää, ja hänen ilmeensä oli siinä määrin epäluuloinen, että häkellyin ihan. Kohta ei Siiri lähtisikään mihinkään. Sitten sain onnellisen älynväläyksen.
- En kai mä nyt tässä hameessa ala mopolla ajelemaan? Ei se mikään vespa sentään ole, tuhahdin ja viittasin lyhyeen farkkuhameeseeni.
- Jaa… äiti sanoi epäröiden. – Milläs sä tulet kotiin sitten?
Sille en ollut uhrannut ajatustakaan – kävelisin, todennäköisesti, mutta olin nyt päässyt hyvään vauhtiin ja sanoin, että Jannan vanhemmat saisivat kuskata meidät takaisinpäin jos isi nyt kerran veisi meidät Lauralle. Sehän saattaisi jopa toteutuakin, joten sekään ei ollut suoranaisesti valhe.

Isi ei esittänyt minulle epämiellyttäviä kysymyksiä, mutta kun hän pysäytti Lauran talon eteen, hän sanoi Jannalle ja minulle harvinaisen painavasti:
- Olkaakin sitten kunnolla.
- Totta kai me ollaan, tirskahdin. – Ole itsekin, että pääset heti aamulla kuskaamaan Kiiraa ja mua.

Läiskäytin oven kiinni ja kikattaen juoksimme Jannan kanssa Lauran ovelle. Se oli semmoista kevätjännitystä, jonka vain piti päästä purkautumaan. Laura tuli avaamaan ensimmäisestä pimpautuksesta ja Roosa tunkeili hänen takanaan.
- Tulkaa pian sisään! he hoputtivat yhteen ääneen.
- Me ollaan tekemässä ruokaa.
Aioin pilkata heitä, kunnes haistoin, että ruoka oli tuoksusta päätellen pakastepizzaa.
- Mä söin just, sanoin pettyneenä. Valmispizzaa he eivät varmasti olleet saaneet pilattua.

Lauralla oli melko suuri talo, joka oli nyt tyhjillään. Hänen isänsä matkusteli paljon ja hänen äitinsä oli töissä terveyskeskuksessa, eikä kuulemma tulisi ennen kuin puoli yhdeksän aikoihin, kun me olisimme jo aikaa sitten kadonneet.
- Tosin Leo kyllä tulee kavereidensa kanssa kuulemma, mutta ne tulee vasta joskus kuuden aikoihin, Laura selitti.
- Mitä me tehdään siihen asti? kysyin.
- Laittaudutaan tietysti.

Ja niin teimme. Meikkasimme ja kampasimme Lauran huoneessa musiikkia kuunnellen. Laura oli käynyt veljensä huoneessa hakemassa meille siideriä, sillä tämä oli ostanut ne meille jo aiemmin, ja maistelimme maltillisesti niitä siinä samalla, ja järsimme pizzanpalasia. Sitten siirryimme takaovesta terassille istuskelemaan pulloinemme ja parahdimme kollektiivisesti kauhusta ja pettymyksestä. Taivas oli sinisenmusta ja ilma tuntui kostealta ja painostavalta. Eteläisellä taivaalla ukkosti.
- Mä en ala! kiljahti Roosa ja polki voimattomassa raivossa jalkaa. – Nyt ei saa tulla mitään myräkkää! Mä haluan juhlia koulun loppumista!
- Istu alas ja juhli, Laura sanoi tyynesti niin, että vilkaisin häntä ihan kunnioittavasti. Olin ollut itse sanomassa samoin.
- Täälläkö? Tässäkö? Teidän kanssa? Roosa puhisi.
- Mäkin haluan tavata kundeja! kuiskasi Janna.
- No Leo ja sen kaverit tulee pian! Laura nauroi. – Ja hei, sateenvarjot on keksitty. Totta kai me voidaan lähteä, ja voihan toi ohittaa meidät kokonaan.

Niin ei sentään tapahtunut. Jyrähtely yltyi ja tuli lähemmäs ja sitten alkoi sataa kuin saavista kaatamalla. Tunnelma lässähti väkisinkin kun istuimme terassin muovituoleilla siideripullot käsissä ja tuijotimme hienoine kampauksinemme räystäästä valuvaa vesiputousta.
- Ihan pérseestä, sataa ja on kylmä, ja just tänä iltana, Roosa valitti.
- Älä viitti, ei toi kauan kestä, puhahdin, mutta minullakin oli kylmä, joten marssin sisään ja kääriydyin sohvan selkänojalla olevaan torkkupeittoon. Avasin telkkarin ja aloin etsiä jotain katsottavaa.

Lauran veljen tuleminen keskeytti kaiken. Ryminällä paukahti olohuoneeseen äkkiä kolme isoa jätkää, jotka kaikki tuijottivat minua ja terassilta sisään pyrkiviä muita tyttöjä.
- Laura! Mähän sanoin että viet pissikset ulos ennen kuin me tullaan! yksi korstoista karjui.
- Mihin me muka voidaan mennä, kaatosateeseen? Älä kilju! Laura karjui takaisin.
- Kunhan häivytte täältä! Ja rahaa mulle!

Väkisinkin vähän sormet täristen aloimme kaivaa siiderirahoja itse kukin. Lauran veli nappasi ne ja me livahdimme takaisin Lauran huoneeseen.
- Ei auta, meidän on pakko joko piileksiä täällä tai lähteä ulos, Laura puuskahti.
- Piileskellään pikkusen aikaa ja sitten lähdetään, ehdotin, sillä näytti siltä, että sade oli menossa ohi. Niinpä avasimme uudemmat juomat ja aloimme hihitellen matkia Leon huutamista.
- Pissikset ulos! piipitti Janna ja pui nyrkkiään. Kikatimme pian ihan hervottomina ja tuskin kuulin, kun puhelimeni soi.
- Hei, hiljaa, yrtin komentaa muita, mutta rauhoituin, kun ei siinä lukenutkaan Äiti vaan Roope.
- Moi Roope, tyrskin vastaukseksi.
- Missä te olette?
- Lauralla, kun sataa.
- Tulkaa koululle! Täällä on katos, me ollaan täällä.

Ajatus koulun pihalla kykkimisestä ei kuulostanut hirveän hauskalta juuri tänä päivänä kaikista päivistä, mutta muut halusivat lähteä, joten parveilimme eteiseen ja aloimme etsiä sateenvarjoja. Onneksi niitä löytyi riittävästi ja melko pian, sillä Leo alkoi jo tulla vauhdittamaan lähtöämme, vaikka eivät he varmasti musiikin läpi paljon olohuoneeseen kuulleetkaan. Lauralta oli joitakin kilometrejä koululle, mutta sade alkoi hiljentyä ja lakkasi kokonaan ennen kuin pääsimme perille. Olin silti nilkkoja myöten märkä, sillä vuolaita sadevesivirtoja oli vaikea väistellä. En välittänyt siitä, menköön samaan konkurssiin, suljin sen sijaan sateenvarjonikin ja vastustin kynsin ja hampain kiusausta paukauttaa sillä leikillisesti jotakuta tytöistä takapuolelle. Oli jotenkin riehakas olo. Tiedä, vaikka koululla olisi se unessa näkemäni ratsastajapoikakin?

Niin ei tietenkään ollut. Siellä parveili paljon meidän- ja rinnakkaisluokkalaisia, joitakin ysejä ja muutama arka ja toiveikas seiskaluokkalainen.
- Täähän on ihan kuin tavallinen välitunti, totesin.
- Paitsi että välituntivalvojat ei antaisi juoda täällä.
Ja me joimme ja juttelimme ja yritimme kaikin voimin pitää hauskaa. Joku oli tuonut CD-soittimen ja jotkut yrittivät tanssia, mutta suurin osa vain nahisteli ja joi ja tupakoi, eikä mitään oikein tapahtunut, ennen kuin joku keksi yrittää virittää tulen koulun roskakatokseen.
- Nyt voisi olla aika mennä jonnekin muualle, ehdotin varovaisesti, mutta kukaan ei tuntunut kuuntelevan minua. Laura nojaili Roopeen selittäen tälle jotain ja yritin mennä keskeyttämään heidät, mutta Laura huitoi minut kiukkuisesti pois. Roosa ja Janna olivat vähän aikaisemmin lähteneet koulun taakse pissalle, enkä ollut nähnyt heidän palaavan. Näin, että roskakatoksesta alkoi tupruta savua ja päätin pitää huolta itsestäni. Joka tapauksessa jalkani olivat edelleen märät ja palelin niin, että tärisin. Aloin aavistella, että saisin flunssan kiitokseksi tästä idioottimaiseksi kääntyneestä illasta. Päätin lähteä kotiin.

Sade oli lakannut ja aurinko paistoi nyt matalalta. Oli tullut kuitenkin ihan hyvä sää, mutta minulla ei ollut enää juhlamieltä. Kurkku tuntui turvonneelta ja kipeältä ja korvatkin. En edes kuullut askelia perässäni, ennen kuin selkääni törmättiin kipeästi.
- Mitä…? kysyin pelästyneenä, mutta se olikin vain Roope, mikä helpotus.
- Mihin sä olet menossa?
- Mä menen kotiin.
- Miksi? Iltahan on vasta alussa!
- Hei, siellä sytytettiin tulipalo. Arvaa onko siellä kohta poliisi ja palokunta? Ja mä taidan olla kipeä.
- Oletko? Pojan silmät muuttuivat huolestuneemmiksi, vaikka ne äsken olivat olleet vain innokkaat ja kiusoittelevat.
- Mä kastelin jalkani, sillon mulle käy aina niin, mutisin.
- Mä tulen saattamaan sut.
- Älä oo hölmö, meille on matkaa vaikka miten. Mene pelastamaan Laura ja muut sieltä, ennen kuin ne joutuu putkaan tuhopoltosta.
- Kai niillä on silmät päässään ja vähän järkeä? Mä tuun sun kanssa.

Roope otti laukkuni, jossa vielä painoi muutama siideripullo ja minun tuli kevyempi laahustaa. Kyllä seurakin lämmitti. Kuumeisen olon mukana oli tullut surkeus, ja jos olisin yksin saanut kävellä kotiin, olisin varmaan alkanut itkeä nillittää, kun ystäväni olivat minut hylänneet. Roope jutteli typeriä, mutta jutteli kuitenkin.
- Kiva kun tulit saattamaan, sanoin kohteliaasti, kun olimme meidän pihalla. Luonnollisempaa olisi ollut vääntää jokin vitsi, mutta olin liian väsynyt.
- Nou problem, Roope virnisti. – Soita mulle huomenna että ootko sä hengissä?
- Mä lähden huomenna Tuusulaan loppukesäksi.
- Et kai sä nyt sinne kokonaan mene olemaan?
- No menen.
- Kai sä puhelimen otat mukaan? Roope kysyi ja yritti selvästi pussata minua. Astuin puoli askelta taaksepäin, mutta päätin sitten, ettei se ollutkaan tarpeellista. Pussatkoon sitten. Hänen huulensa maistuivat kaljalta ja purukumilta ja kun avasin silmäni, jotka olivat automaattisesti sulkeutuneet, hän yritti näyttää tunteikkaalta ja lemmekkäältä.
- Otan mä puhelimen, sanoin, - Mutta sulleko mun pitäis sillä soitella?
- Voisit kyllä.
- Katotaan, lupasin, mutten sen enempää. Halusin omaan sänkyyni, enkä jaksanut nyt pelata Roopen kanssa mitään pelejä. Miettisin niitä yön yli, tai parin, tai parin kuukauden.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   23.5.15 17:27:00

Ja nyt taas Jessi:
-------------------
1.

Siiri ei sitten tullutkaan heti kevätjuhlan jälkeen, vaikka olin kuvitellut Ketojen yhdistelmän lipuvan pihaan jo aamutallin aikaan.
- Sillä on kankkunen, epäili Vesku ja kohautin olkapäitäni. Niin saattoi tietysti olla, ja jos oli, niin hänen lähtemisensä saattoi viivästyä kurinpidollisistakin syistä. Sitä ei nyt kuitenkaan ehtinyt ihmetellä. Vesku oli innostunut nikkaroimaan nyt, kun Andrus oli tullut meille. He olivat yhdessä ullakolla rakentamassa sinne Andrukselle uutta huonetta ja minä odottelin Miilaa ja Kimiä tulevaksi Kisun kanssa samalla kun vahdin Jerryä ja Nastilla ratsastavia tyttäriäni.

Oli ihana aamu ja vaikkei ollutkaan kisaviikonloppu, oli koko päiväksi tarjolla paljon muuta pikkupuuhaa. Onneksi tunsin itseni harvinaisen tarmokkaaksi tänään. Se ei ollut vaikeata, kun aurinko paistoi ja lämmitti, talosta kuului vasaranpauketta ja hevoset laidunsivat smaragdinvihreällä laitumella kukin omassa joukossaan. Talon keltainen maalikin näytti tässä valossa iloiselta, vaikka lähempää katsottuna se hilseili jo aika pahasti.

Nasti näytti taas hionneen oikein kunnolla, kun Danni alkoi lopetella sen kanssa. Ponivanhuksella oli ikäisekseen rautainen kunto, mutta vuosia ei saanut enää vähemmäksi. Turkkia sen sijaan saisi. Päätin lisätä työlistaani klipperin hankkimisen ja ponin parturoinnin, ja sitten vähän vähemmän tärkeisiin tehtäviin ponimarkkinoiden tutkimisen. Kaksi pientä, innokasta ratsastajaa ja yksi pieni, vanha poni eivät enää olleet ihan täydellinen yhdistelmä.
- Minä, tuli Jerry vaatimaan. Poika pääsi usein ponin selkään loppukäynneiksi ja kiltit isosiskot suostuivat nytkin taluttamaan häntä ympäriinsä. Katselin heitä hetken mielissäni todetakseni, että Jerry alkoi saada yhtä rennon ja luonnollisen istunnan kuin tytötkin. Nähtäväksi jäisi, tulisiko kuopuksestakin hevoshullu. Poikien maailmassa paineet keksiä jotain muuta olisivat varmasti kovemmat, ainakin siinä vaiheessa, kun länkkäri-, inkkari- ja ratsupoliisileikit olisivat jääneet taakse. Toisaalta, oliko lapsiparalla vaihtoehtoja?

Havahduin pyörien ratinaan ja hiljaiseen moottorin ääneen ja hyppäsin ympäri. Miila ja Kimi!
- Pitäkää te huolta Jerrystä, huikkasin tytöille ja kiiruhdin vastaan. Kimi nousi yksin autostaan ulos, mutta Miila näkyi jo harppovan kulman takaa. Hän oli tietysti tullut omalla autollaan ja jättänyt sen yläpihalle. Hän aikoi jäädä vahtimaan, että Kisu kotiutuisi ja sitten aioimme suunnitella häitä.
- Melko pätevän näköistä, totesi Kimi hyväksyvästi katsellen ympärilleen. Hän oli ikiaikaisen vanha tallikaverimme, muttei niin hyvä ystävä, että olisi ennen käynyt meillä. Paloin halusta saada esitellä hänelle tilamme ja hevoset, hän kun oli sentään ammattilaisratsastaja. Olisi kiva kuulla hänen mielipiteensä kaikesta.
- Me yritetään parhaamme, sanoin vaatimattomasti.

Miila peruutti Kisun ulos trailerista. Vanha tamma oli jo vitivalkoinen ja katseli ympärilleen mitenkään hötkyilemättä. Se oli ollut vuosikausia täysipäiväinen kisaratsu ja matkustanut eläessään varmaan lähemmäs maapallon ympäri. Yksi traikkumatka taas uuteen paikkaan ei tehnyt siihen enää mitään vaikutusta.
- Mä kävelytän sitä vähän. Vai laitanko sen tarhaan? Miila sopotti innokkaana pois riisumansa kuljetussuojat kainalossaan.
- Laita vaan tarhaan, se voi mennä tohon, missä tammat on yleensä ollut, osoitin. – Miten se on tottunut vihreälle, voiko sen laittaa laitumelle illemmalla?
- On Oona ne jo totuttanut, se voi ihan huoletta olla vaikka ympäri vuorokauden, Kimi sanoi. Miila laittoi sen kuitenkin osoittamaani hiekkatarhaan, josta aamulla olin huolellisesti kerännyt kaikki satunnaiset kikkareet pois ja pessyt ja täyttänyt vesisaavin. Olin jo silloin halunnut tehdä Kimiin vaikutuksen.

- Me pidetään siitä hyvää huolta, vakuutin Kimille, joka katseli ympärilleen lievästi ahdistuneen näköisenä siltikin. Kisu oli hänelle kovin rakas, eikä hän suostunut luopumaan siitä edes nyt, kun ei voinut enää kilpailla sillä suurimpia luokkia. Ylläpidossa se oli ollut ennenkin, edelliskauden, mutta oli ihan Miilan ansiota, että hän oli saanut sen meille lainaan astutettavaksi. Se viipyisi meillä nyt viikon tai pari, tai kauanko menisikään, että se saataisiin siemennettyä, sitten se muuttaisi takaisin kaupunkitallille ja Miilan hoiviin niin pitkäksi aikaa kun sillä olisi mielekästä ratsastaa. Kilpaillakin hän saisi, kunhan pysyttelisi pikkuluokissa eikä yrittäisi ylittää kerrostaloja.
- Jos se ei tule kantavaksi? Kimi kysyi epäröiden.
- Jos se ei tule niin se ei tule, lausahdin kevyesti.
- Entäs jos se tulee, mitä hittoa te teette varsalla, joka on puoliksi koulu- ja puoliksi estehevonen?
- Myydään jollekin kenttäratsastajalle? esitin.
- Eikä Kisua ole koskaan kantakirjattu Suomeen.
- Ei Mustiakaan, mutta hyvin sen varsat on silti menneet kaupaksi, ihan isänsä näytöillä.

Taas tunsin pienen tahtoo saada –pistoksen. Sen jälkeen, kun olimme alkaneet kasvattaa varsoja, olin lukenut aiheesta lähes kaiken mitä olin saanut käsiini ja aloin hiljalleen olla sitä mieltä, että touhumme oli järjellisyyden ja järjettömyyden rajoilla. Koko toimintamme nojasi Mustiin, joka oli vain puoliksi fwb ja jolle ei saanut virallista astumislupaa edes rahalla. Oli totta, että sen menestyksen vuoksi olimme saaneet kaikki varsamme myytyä, mutta Suomen hevoskasvatuksen kannalta emme kyllä olleet ihan oikealla asialla.

Huitaisin kuitenkin ajatuksen pois mielestäni, sillä se ei märehtimisestä muuttunut. Totesin tyttöjen vieneen Nastin ja Jerryn talliin ja lähdin itse kierrättämään Kimiä laidunlohkoilla isojen hevosten luona. Mustin ja Nikin hän tiesi ja tunsi vanhastaan, eivätkä vuokralaisemme Dissident ja Nairobi olleet hänen näkökantiltaan mitenkään kiinnostavia, mutta tammojamme pysähdyimme katsomaan pitkäksi aikaa.
- Desi ja Rella, esittelin. – Eli Destarte ja Krusidull. Varsat on Citronella ja Cumkvat.
Kimi tunnisti Rellan, olihan sekin hyvänpuoleinen esteratsu.
- Se ei tainnut viime kaudella kilpailla ollenkaan, hän muisteli.
- Ei: sillä oli jännevamma ja siksi se meille lainattiinkin. Nyt mun pitäisi alkaa ratsastaa sitä kunnolla, kerroin ja jännitys kävi sormenpäissäni kutittamassa.

- Aiotko sä kisatakin sillä?
- Mä saan kisata sillä niin kauan kun se on meillä. No, käytännössä loppukauden. Tai tietenkin, jos mä olen valtavan huono niin voihan sen omistaja haluta tulla ratsastamaan sitä itsekin, lisäsin ikävän ajatuksen tullessa mieleeni.
- Siltä ei varmaan ihan hirveitä voi odottaa niin kauan kun sillä on varsa alla, Kimi sanoi lohduttavasti.
- No se on kyllä totta. Ei me päästä ihan heti kohtakaan edes kisoihin asti, kun ei varsaa kuitenkaan sinne voi ottaa mukaan.
- Entäpä toi toinen?
- Desin omistaja on liisannut sen meille, ja nyt me simppelisti vaihdetaan se varsaan, kerroin. – Desi voi ihan hyvin tehdä vielä ainakin pari-kolme varsaa ja sen omistaja saa itselleen uuden hevosen kasvamaan.

Miila oli mennyt rapsuttelemaan varsoja, mutta minä vein Kimin viimeiselle aitaukselle, joka sillä hetkellä oli minun mielestäni mielenkiintoisin. Nyt, kun Nasti oli töissä, Kaoma ja Maggie hakivat toisistaan seuraa ja rapsuttelivat laiskasti toistensa selkiä ja harjoja. Kun shettistamma palaisi, se pistäisi ne takaisin järjestykseen ja antaisi ehkä Kaomalle vähän kyytiä, kun tämä sillä tavalla oli mennyt veljeilemään pahnanpohjimmaisen kanssa.
- Rautias varsoo loppukesästä ja sitten Vesku alkaa kouluttaa sitä, esittelin.
- Entäs toi kirjava sekasikiö? kysyi Kimi.
- Se ei ole sekasikiö vaan puhdasrotuinen trakehner!
- Kirjava?
- Niin, vahvistin. – Se on kuule semmoinen estehevonen, että saattaa sunkin käydä kateeksi tulevina vuosina.

Se oli tietysti pröystäilyä ja toiveajattelua, mutta sainpahan Kimin huomion. Kerroin, miten tamman ura oli kokenut hetkellisen notkahduksen, kun se oli myyty Saksasta Viroon, missä se oli vaan yhtäkkiä lakannut hyppäämästä. Jos se aikaisemman omistajansa kanssa oli osallistunut 130 ja 140 sentin luokkiin ja menestynyt, ei se uuden kanssa ollut päässyt metrinkään rataa ilman tiputuksia.
- Mielenkiintosta. Mitäs te nyt sitten hyppäätte?

Tunnustin, etten ollut hypännyt tammalla vielä kertaakaan.
- Me ollaan vaan yritetty kasvattaa vähän kuntoa. Se on lähinnä seissyt tarhassa koko talven. Vasta me viime viikolla saatiin sille kengätkin jalkoihin.
- Aiotteko te sitten tällä kaudella jo kisoihin?
- Saa nähdä, sanoin epätietoisena. – Voihan olla, ettei se hyppää munkaan kanssa mitään. Tai voi olla, ettei se olekaan ihan kunnossa, vaikkei se enää onnu eikä mitään. Me nyt astutetaan sekin joka tapauksessa heti, kun se on saanut vähän lihaa luidensa päälle. Onhan maailmassa aikaa.
Näin Kimin irvistävän viimeiselle lauseelleni ja niin teki mieli minunkin tehdä. Olihan se totta, mutta siltä ei aina tuntunut. Olisi ollut paljon hauskempaa, jos kaikki hauska olisi tapahtunut heti. Jos Maggie tulisi kantavaksi niin se pääsisi näyttämään todellisia kykyjään aikaisintaan kahden vuoden päästä, mikäli niitä nyt oli tallella, ja mikäli minä ne onnistuisin saamaan esiin. Mieluummin olisin ilmoittanut sen vaikkapa juhannuskisoihin kokeilemaan metrikahtakymmentä.

Lapset tulivat siinä vaiheessa ponin kanssa. Jerry oli saanut kunnian taluttaa riimunvarresta, joskin Alissa kulki toisella puolella ja piti riimusta kiinni. Se olikin fiksua, sillä muuten Nasti olisi parkkeerannut ensimmäiselle ruohotuppaalle liikahtamatta siitä eteenpäin ollenkaan. Maggie ilmoitti havainneensa sen saapumisen liikauttamalla korviaan ja siirtymällä laitumen takanurkkaan, pois Kaoman lähettyviltä. Saattaisinpa laittaa sen Kisun kanssa kimppaan niin pitkäksi aikaa kun kimo olisi meillä. Kaksi tuli yleensä paremmin toimeen kuin kolme. Tai Kiiran, jos se Siiri jossain vaiheessa ilmestyisi hevosineen.

Iltapäivän istuimme Miilan kanssa pihalla hääasioita puiden, sillä sisällä oli liian meluisaa kun Vesku ja Andrus paiskoivat lautoja, vasaroivat ja porasivat ullakolla. Hänen paras ystävänsä, Raisa, oli jo kerännyt pari A-nelosta pitkän listan asioista, jotka pitäisi hoitaa ja minä kävin innolla sen kimppuun punakynän kanssa. Raisa ilmeisesti kuvitteli olevansa mustekala, jolla oli kahdeksan raajaa, tai sitten hänellä oli komppanian kokoinen apujoukko, jos hän kuvitteli meidän toteuttavan kaiken vajaan kahden kuukauden aikana.
- Sinä ja minä ja Raisa, Miila ilmoitti, kun kysyin, paljonko meillä oli henkilökuntaa. – Ja äippä tietysti.
- Ja me ollaan kaikki töissäkin häihin asti, eikö vaan? Mä ainakin olen.
- No niin, ehkä Raisa ei ole tarkoittanut ihan kaikkea toteutettavaksikaan, Miila myönsi.

Listan kiireellisin asia oli käsittääkseni tehdä vieraslista ja kutsukortit ja pistin Miilan kirjoittamaan ylös kutsuttavia sillä aikaa, kun itse surutta vedin yli mielestäni hölmöimmät ja tarpeettomimmat ideat.
- Onko teillä varaa pitopalveluun? kysyin epäröiden, sillä hyvinkin puolet listasta oli ruokalistaa. Uskoin, että olisi, sillä sekä Miilalla että Laurilla oli keskivertoa parempi palkka, mutta tietysti asiaa vähän mutkisti se, että Miila oli juuri ottanut hevosen ylläpitoon.
- Luulenpa, että saa luvan olla. Ei kai kukaan normaali ihminen osaa laittaa ruokaa sadalle hengelle?
- Aiotte kutsua sata henkeä?
- Niille paikkeille me Laurin kanssa päästiin, kun mietittiin yhtenä iltana. Sen verran sinne kartanoon mahtuu mukavasti.
- Huhuh, mutisin ja vedin listasta yli kullekin häävieraalle tarkoitetut, yksilöllisellä mietelauseella koristellut hääkonvehdit. Kukaan ei löytäisi sataa erilaista mietelausetta.

Lopulta päässäni pyöri vain ilmapalloja, kukkia ja silkkinauhoja ja kiipesin ullakolle kysymään Veskulta, malttaisivatko he pitää tunnin tai niillä main tauon, jotta Miila ja minä pääsisimme ratsastamaan.
- Jos on ihan pakko, nurahti Vesku ja ymmärsin kyllä miksi. He olivat saaneet kauhean paljon aikaan, eikä varmaan ollut hauskaa jättää hommaa kesken, kun huone oli melkein valmis.
- Laita vaikka jotain ruokaa sillä aikaa, ehdotin.
- Ruokaa? Mitä sä sitten olet tehnyt koko päivän?
- Lähinnä estänyt Miilan häitä paisumasta samankokoisiksi kuin Dianan ja Charlesin. Mutta pakastimessa on vaikka mitä, ota sieltä sulamaan, ellet jaksa kokata.

Lähdimme maastoon. Miila paketoi Kisun huolellisesti suojiin ja minä vilkaisin kaihoisasti Maggieta. Olimme Veskun kanssa pohdiskellessamme tulleet siihen tulokseen, ettei se välttämättä ollut tottunut maastoilemaan, ja olettamus oli tuntunut hyvinkin pitävän paikkansa, kun olin saanut Pajun ja Denan meille edellisviikonloppuna seuraksi. Tamma-parka oli käyttäytynyt kuin olisin pakottanut sen heikolle jäälle tai ihmissyöjäin asuttamaan viidakkoon. Meidän oli ollut pakko jättää lenkki hyvin lyhyeksi, sillä se oli pelännyt joka rasahdusta. Aika ajoin se oli jähmettynyt aloilleen ja sen tärinä ja sydämen syke oli tuntunut satulan lävitse. Minun olisi saatava se tottumaan villiin suomalaiseen luontoon, mutta Miilan ja Kisun ensiratsastus meillä ei ollut sopiva tilaisuus. En ollut ihan varma Kisunkaan maastovarmuudesta, etenkään uudessa paikassa.

Reissu meni kuitenkin hyvin ja kävimme metsäautotiellä asti laukkaamassa pienen pätkän, sitten palasimme hyttysiä hätistellen pajukon läpi takaisin tallille. Aiempina kesinä raivattu polunpätkä oli kevätkuukausina alkanut taas uhkaavasti kasvaa umpeen: uusi kohta työlistaan. Tätä vauhtia menisi kymmenen vuotta, ennen kuin meillä olisi omilla mailla edes puoli kilometriä ratsastuspolkua, saati sitten aavistus maastoradasta, josta haaveilin. Mutta olihan maailmassa aikaa.

- Me tarvitaan toinen ori, ilmoitin Veskulle illalla. Andrus oli tekemässä iltatallia ja me istuimme vallan herroiksi kuistilla ilta-auringossa.
- Niin niin, totta kai, hän sanoi tyynnyttelevästi ja hypisteli niskahiuksiani. Se kutitti ja tuntui mukavalta, mutta en antanut sen johdattaa ajatuksiani muualle.
- Mutta mulla on suunnitelma, ilmoitin.
- Niinkö? Kerro.
- Astutetaan Desi jollain vieraalla orilla, jollain hienolla, joka on kantakirjattu, ja pidetään varsa ja vot, meillä on toinen siitosori.
- Entä jos se on tamma?
- Myydään kalliilla ja yritetään uudelleen.

Vesku ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta suunnitelmastani, vaan juoksutti sormiaan pitkin kaula-aukkoani niin, että kylmät väreet menivät pitkin selkääni. Kiemurtelin kuitenkin siitä kauemmaksi, sillä Andrus saattaisi palata tallista minä hetkenä hyvänsä ja hänellekin oli katettu teekuppi pöytään. Poikaparka ei ilkeäisi istua seuraamme, jos lääppisimme siinä toisiamme.
- Ollaan nyt vähän aikaa tyytyväisiäkin, jooko? Meillä on kaks hienoa varsaa ja kolmas tulossa, meillä on oikea, palkattu tallityöntekijä kesän ajan ja meillä on ehjiä hevosia joilla ratsastaa, Vesku luetteli.
- Voi, kyllä mä olen tyytyväinen, sanoin ja katsoin häntä vakavasti. – Kaikkeen paitsi siihen, että mulla on huomenna työpäivä. Näin hyvin meillä ei ole vielä asiat olleetkaan, pitäiskö koputtaa puuta?
- Koputa, ei siitä varmaan haittaakaan ole.
- Mutta kai sitä silti pitää vähän suunnitella, että mihin pyrkisi seuraavaksi?

Niin me sitten suunnittelimme, maalailimme iltaruskoon sointuvia kuvia omasta oriasemasta ja miten ostaisimme takaisin laidunmaiksi ne hehtaarit, joita emme alun alkaen olleet raaskineet ostaa, kun olimme Mustaojan löytäneet. Meillä olisi muutama kantakirjaori ja Mustaojan hevoset tunnettaisiin ulkomailla asti.
- Mun pitää viikolla käydä Mustin kanssa taas oriasemalla, Vesku huomautti.
- Andrus varmaan lähtee mukaan, että meidän ei tarvitse pakata kaikkia lapsia mukaan, arvelin.
- Saa luvan lähteä, se saa siitä palkan.

Niin, olimme tehneet Andruksen kanssa oikean työsopimuksen kesä- ja heinäkuuksi. Tuntui epätodennäköiseltä, että hän löytäisi muuta työpaikkaa näin kesän kynnyksellä, kun kaikki tallit pursusivat lomalla olevia tallityttöjä. jotka hoitivat ikävimmätkin hommat pelkästä hevoshulluudesta ja ratsastuspalkalla. Syksyllä asiat olisivat taas toisin, joskaan en ollut varma, pystyisimmekö silloin enää luopumaan hänestä, kun ehtisimme tottua. Ehkä hän haluaisi jäädäkin? Ehkä minä löytäisin uuden työn, saisin palkankorotuksen ja meillä olisi häneen varaa ihan vakituisesti? Tosin nyt kesällähän meillä oli Siirikin…

- Mä olen unohtanut Siirin. Mitenkähän se ei ole tullut, muistin.
- Mähän sanoin, että sillä on takuulla krapula ja sitten se on kotiarestissa, Vesku murahti.
- Mutta se ei ole soittanutkaan. Mä soitan sille.
Kesti kauan aikaa, ennen kuin sain vastauksen, mutta se selvitti tilanteen välittömästi. Tytöstä tuskin lähti ääntä.
- Mä olen kamalan kipee. Mulla on kuumetta. Eikö äiti soittanut teille?
- Ei, sanoin huojentuneena siitä, ettei Siirillä sen pahempaa hätää ollut.
- Ilkeä, se lupasi. Mä tulen heti kun...
Hänen puheensa katkesi yskänpuuskaan ja kun se taukosi sen verran, että kuvittelin hänen pystyvän kuulemaan, mitä sanoin, toivotin nopeasti pikaista paranemista ja tervetuloa.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   24.5.15 18:16:29

Saisko päivän pätkän / pätkät? Kiitoooooos

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: @ 
Päivämäärä:   24.5.15 18:39:02

Täällä kaivataan myös pätkiä ^^

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   24.5.15 18:49:25

No tässä.
--------------------------
2.

Kurre oli töissä ollut niin asiallisesti sen jälkeen, kun olin ruvennut muka kirjaamaan hänen tekemisiään ja sanomisiaan muistiin, että en ollut ollut pahasti pettynyt, kun keväällä laittamiini työhakemuksiin ei ollut tullut mitään vastauksia. Järkeilin, että hän oli halunnutkin vain kokeilla, onnistuisiko nujertamaan minut ja kun en ollut ruvennut matelemaan vaan lyönyt häntä kahvipannulla, hän oli päättänyt jättää minut rauhaan. Kirstiä hän valitettavasti närkki edelleen, ja kollegani oli vähän väliä sairaana. Ne olivat ihan normaaleja sairauksia, eivät mitään burn-out –lomia, mutta en ollut koskaan nähnyt yhtä flunssa-altista ihmistä. Minusta syy oli ihan itsestään selvä. Stressaantuneen ihmisen kimppuun kävivät kaikki pöpötkin helpommin.

Sinä kesäkuun ensimmäisenä aamuna Kirsti ilmoitti kuitenkin olevansa kokonaisen kuukauden sairaslomalla. Se latisti tehokkaasti aamukahvitunnelman. Meillä oli kesäharjoittelija, hyvin hermostuneen näköinen nuori poika, mutta hänestä ei todennäköisesti olisi täyttä hyötyä vielä vähään aikaan, paremminkin päinvastoin. Kallista aikaa meiltä muilta menisi, kun hän kaipaisi neuvoja ja opastusta.
- Se sáatanan lehmä! Kurre kirosi ja korotti vielä ääntään päästääkseen pidemmän litanian pelkkiä kirosanoja.
- Aika hävytöntä, huomautin, kun ajattelin, että Kirsti tuskin olisi tarvinnut sairaslomaa, ellei Kurre olisi jatkuvasti kiusannut häntä masennuksen partaalle.
- Niin on! Mä en ainakaan jätä kesälomaani pitämättä sen takia, että yksi kehtaa jäädä kuukaudeksi sairaslomalle. Luuleeko se sen lisäksi vielä saavansa oikean kesälomankin.
- Sua mä tarkotin enkä Kirstiä, oikaisin vihaisena.
- Minua? Minä en ole koskaan sairas.
- Sä olet henkisesti sairas ja ellet sä jatkuvasti mollaisi muita ei nekään olisi sairaita!

Kesäharjoittelijamme katsoi silmät pyöreinä minusta Kurreen ja takaisin ja Jarmo jysäytti nyrkkinsä pöytään, harvinaisen vihaisen näköisenä hänkin.
- Olkaa nyt edes vähän vieraskoreita tekin! Minkälaisen käsityksen tästä paikasta saa, kun heti ensimmäisenä aamuna joutuu todistamaan tommosta tappelua?
- Totuudenmukaisen, mutisin.
- Naisia ei pitäisi päästää lääkikseen, ei niillä riitä kantti tähän työhön, Kurre julisti ja olin hyvin vähällä heittää häntä kahvikupilla. Samalla hän virnisti jotenkin hyväntahtoisesti uudelle pojalle ja tajusin, ettei tämä tulisi kokemaan minkäänlaista kiusaamista. Kurre olikin naisvihaaja ja oli hyväksynyt harjoittelijan hyvä veli –kerhoonsa heti kun oli kuullut, että nimi oli Kari eikä Kaarina. Oli helppo arvata, kuka tästedes olisi nokittavana. Lomanikin olisi vasta elokuussa, kun tytöt aloittaisivat koulun.

Minua alkoi ahdistaa ja vähän pelottaakin. Jaksaisin kyllä pistää Kurrelle kampoihin, mutta miten kauan? Mies ei tainnut tajuta tekevänsä itselleen hallaa yrittäessään savustaa kaikkia naiskollegoitaan pois – itsepä saisi sitten raataa useamman edestä sillä ei asiakkaita voinut oven taaksekaan jättää. Jarmo voisi palkata vaikka puoli tusinaa pätevää sijaista, mutta ennen kuin he oppisivat talon tavat, kaikki olisi enemmän kaaosta kuin tehokasta työskentelyä.

- Sun alushame näkyy, tokaisi Kurre, kun menin kahvihuoneeseen ruokatunnille, jota hän ja Kari jo näköjään olivat lopettelemassa. Pöydällä oli pari pizzalaatikkoa ja mehevä tuoksu leijui vielä ilmassa.
- Mulla ei ole alushametta, ilmoitin. Oli ollut niin kesäistä, että olin pukenut aamulla päälleni hameen ja nyt jo kaduin sitä.
- Ja taas puolipukeissa töissä? Toi on tyypillinen blondi, vaikkei blondi olekaan, Kurre selitti Karille luottamuksellisesti, mutta niin kovalla äänellä, että takuulla kuulin. – Hyvät sääret ja tissit, mutta tarviiko niitä nyt töissä esitellä?

Heitin eväslaatikkoni takaisin jääkaappiin ja paiskasin oven kiinni. Huusin Henriettalle naapurihuoneeseen, että menisin ulos lounaalle ja häivyin.

Pienessä taajamassa ei ollut ihan hirveästi ruokapaikkoja. Kahvilasta olisi saanut sämpylän, baarista hampurilaisen tai rekkamiehen annoksen perunamuusia ja pihvin, mutta minun nälkäni oli jäänyt kahvihuoneeseen, kun suuttumus oli hypännyt kyytiin. Jotain oli kuitenkin pakko syödä, joten ostin kaupan edessä olevasta hedelmäkojusta pari nektariinia ja omenaa. Voisin järsiä niitä iltapäivälläkin potilaiden välillä, kun alkaisin väistämättä katua syömättömyyttäni. Kioskilta ostin tupakka-askin, sillä jos koskaan olin kaivannut yhtä niin nyt. Bussipysäkillä oli penkki ja istuin sille polttelemaan.

Oli suunnattoman onnellinen sattuma, että vanhainkodin hoitajat olivat päättäneet juuri silloin lähteä ulkoilemaan parin potilaan kanssa. Yksi mummo pyörätuolissa ja kaksi käsikynkkää köpöttäen suunnisti kohti hedelmäkojua huivit päässä ja kunnan mekot päällään. Saatoin nähdä monen kymmenen metrin päähän keskuspesulan leiman leninkien niskassa. Sen pidempää hetkeä miettimättä nousin ylös ja kävelin lyhyen matkan vanhainkotiin kysymään töitä.
Eihän sillä tavalla nykyään edes toimittu. Nykyään kirjoitettiin tietokoneella CV, joka sitten lähetettiin sähköpostilla alueen henkilöstöpäällikölle, joka sitten laittoi sen eteenpäin jollekulle, ellei se ollut ihan mahdoton. Konkreettinen toiminta teki kuitenkin minulle hyvää ja minulla oli mukava juttuhetki ylihoitajan kanssa.

- Meillä ei ole ollut vakinaista lääkäriä pariin kuukauteen, hän uskoutui. – Joku sijainen aina lähetetään ja ne vaihtuvat vähintään kerran viikossa. Mutta kyllä sun pitää laittaa virallinen hakemus.
- Mä olen itse asiassa laittanut jo, tossa keväämmällä.
- No mikset sä sitten ole täällä töissä? Ihan pätevältä ihmiseltähän sä vaikutat! nainen sanoi järkyttyneenä ja alkoi epäillä, että hakemukseni oli hukattu jonnekin. Lupasin lähettää sen uudelleen ja totesin sitten, että minun oli parasta hakeutua takaisin virkapaikalleni, ellen halunnut tehdä ylitöitä, puhumattakaan sitten narinasta ja valituksesta, jos Kurre tajuaisi minun olleen poissa lähes tunnin.

- Onko Jarmolla potilas? kysyin ilmoittautumistiskin takaa ohi purjehtiessani. Happaman näköinen hoitaja, joka ei ollut vakiporukkaamme hänkään, nyökkäsi.
- Ei täällä paljon ole tänään aikaa vätystellä, hän huomautti ja mulkaisi hedelmäpussiani ja kesätuulen tuivertamia hiuksiani. Siitä en enää viitsinyt ottaa nokkiini, menin vain jatkamaan töitäni. Ehkä törmäisin Jarmoon kahvitunnilla. Olisi reilua kertoa hänelle mahdollisimman pian, että olin käynyt kilpailijalla kinuamassa töitä.

Ennen kuin kutsuin ensimmäistäkään potilasta sisään menin kuitenkin omaan sähköpostiini ja etsin aiemmin lähettämäni hakemuksen. Lähetin se naiselle, jonka kanssa olin äsken keskustellut, olettaen, että hän ei ainakaan hukkaisi sitä. Sen verran lupaaville urille keskustelumme oli ajautunut.

Jarmoa en ehtinyt sinä päivänä enää nähdä, sillä minun piti lähteä puolijuoksua hakemaan lapsia hoidosta. Samalla ravistuivat työasiat harteilta. Aioin illalla hypätä Nikillä ja minua kutkutti vähän ajatus kokeilla Maggien kanssakin jonkinnäköistä tehtävää, edes puomeja. Vesku oli seurannut melko epätoivoista alkuamme ja hänen neuvojensa ja gramaanien avulla onnistuin yleensä jonkin ajan kuluttua ratsastamaan hevosen niin avuille, että se alkoi luonnostaan liikkua oikein päin eikä taistellen kaikin voimin apuohjia vastaan. Olin toistaiseksi aina lopettanut siinä vaiheessa, mutta jossain vaiheessa minun kai pitäisi ruveta jatkamaan, jotta oikeat lihakset alkaisivat saada vähän töitä. Saatoin kuvitella, että ratsastajaan tottumattoman ravurin opettaminen ratsuksi olisi vähän samantyyppistä – jos Linda olisi vielä ollut meillä, hänellä varmaan olisi ollut hyviä neuvoja.

Ellen olisi nähnyt tamman hyppäävän Oonan tuomalla videolla, en varmasti olisi niin määrätietoisesti yrittänyt kuntouttaa sitä. Se oli vähän hermoherkkä ja hysteerinen tyyppi ja useammin kuin kerran se oli jo tallannut varpaani tai tönäissyt minua hätkähtäessään jotain aivan olematonta. Olin niellyt kiukkuni ja primitiivireaktioni ja muistuttanut itselleni, että sillä oli kisahevosen hermot, että se oli suuri diiva ja ihan eri kaliiperia kuin Niki, joka oli oma pieni taskulampaani. Niki ei olisi ikinä tönäissyt minua nurin paniikissa, sillä se tiesi oikein hyvin, etten päästäisi mitään vaarallista sen kimppuun. Maggiella ei ollut minkäänlaista luottamusta laumanjohtajankykyihini. Jos olisin ollut fiksu, olisin ensin neuvotellut ne kuntoon, mutta en voinut olla haaveilematta, että pääsisin sillä vielä tänä kesänä joihinkin kilpailuihin, joten yritin edetä yhtaikaa molemmilla raiteilla: tutustumisessa ja ratsastamisessa. Toivoin, ettei ahneuteni kostautuisi.

Ulla oli ratsastamassa, kun tulimme kotiin, sitten Vesku meni heti kotiin tultuaan, mutta sen jälkeen oli minun vuoroni. Niki oli tänään jotenkin epätodellisen tuntuinen. Se ei ryysinyt kertaakaan esteen jälkeen eikä esteellekään, ja kun se lopulta pudotti kolmannen kerran peräkkäin, aloin huolestua. Oliko se kipeä? Tässäkö sitä taas oltiin? Kahden viikon kuluttua oli Keravalla kenttäkisat, joihin olin ilmoittautunut ja saattaisin saada hysteerisen kohtauksen, ellemme pääsisi sinne.

Valitettavasti ketään ei ollut ollut katsomassa, joten en voinut kysyä kenenkään mielipidettä. Hoidin Nikin pois ja menin sisään.
- Et sattunut katsomaan ikkunasta kun me hypättiin? kysyin toiveikkaana Veskulta, joka istui Andruksen kanssa keittiössä juttelemassa.
- En suoranaisesti, pari kertaa vilkaisin, hän vastasi. – Miten niin?
- Musta se oli jotenkin omituinen. Se tiputteli eikä spurtannut kertaakaan.
- Jos siitä on lopultakin tulossa aikuinen, Vesku arveli, mutta vakavoitui, kun huomasi minun olevan oikeasti huolestunut. – Ontuiko se tai jotain?
- Ei sen liikkeessä mitään tuntunut. Se ei vaan käyttäytynyt normaalisti.
- No ei kai sitä voi kuin seurailla.
- Ei kai, huokaisin. – Mä menen sitten Maggiella.

Jostain syystä koko perhe Andruksella vahvistettuna päätti tulla katsomaan sitä esitystä, kaiketi koska kävin ensin kentällä purkamassa esteet ja rakentamassa niiden tilalle puomirivin. Maggie ei ollut alkuun huomaavinaan puomeja, vaikka tietenkin se oli huomannut ne. Siltä ei mikään jäänyt huomaamatta. Sillä oli kuitenkin tarpeeksi tekemistä osoittaessaan syvää inhoaan gramaaneja kohtaan, mutta heti, kun laskin ne löysälle, se kohotti päätään ja laski selkäänsä niin, että tunsin sen. Ellen pakottanut sitä pakettiin se ei halunnut käyttää selkälihaksiaan.
Joka kerran alkutaistelu kuitenkin kesti vähemmän aikaa. Ilmeisesti sen lihasmuistiin alkoi palailla tuntuma siitä, miten oikeasti piti liikkua, ja ensimmäistä kertaa se tänään pärskähti, kun kiitin sitä rapsuttamalla säästä.

- Kuulitteko te? kiljaisin Veskulle ja Andrukselle aidan taakse. Hei eivät vastanneet.
Aloin ylittää puomeja. En ollut laittanut kuin kolme, arviolta sopiville väleille Nikin askelten mukaan ja sitten olin pidentänyt vähän, sillä olihan Margaritka isompi. Se käveli niiden yli kiinnostuneen näköisenä ja Andrus tuli saman tien siirtämään niitä kauemmas toisistaan.
- Sillä on isommat askeleet kuin noi, ei se sovi väliin, hän selitti.
- Pidennä samalla vähän lisää, me tullaan ravissa, sanoin innostuneena. Ensimmäistä kertaa tunsin satulan alla vähän kipinää.

Maggie ei halunnut ravata. Kun käänsin sen kulmasta kohden puomeja se nosti omin lupinensa laukan ja sen sijaan, että se olisi edes harkinnut ylittää puomeja kuten oli ollut tarkoitukseni se yritti hypätä ne kaikki yhdellä kertaa. Kolinaa siitä tietysti seurasi, sekä yksi katkennut puomi ja nolo pilotti. Andrus järjesteli tyynenä katastrofin jäljet pois. Hän kokosi ehjiksi jääneet puomit kahden katkenneen puolikkaan varaan niin, että se oli melkeinpä viidentoista sentin korkuinen kavaletti minun yrittäessäni hyvitellä tammaa siitä, etten ollut osannut varautua vaan olin jäänyt pahasti jälkeen sen äskeisessä loikassa.

Toisella kerralla se ei enää yllättänyt minua, mutta varautumisestani huolimatta minulla ei ollut mitään sanomista, kun käänsin kohden puomia ja se alkoi imeä sille. Hyppy oli vähintään yhtä valtava, vaikka ”este” vaati tuskin jalannostoa käynnissä. En sentään enää jäänyt yhtä pahasti jälkeen enkä suuhun kiinni.
- Se ihan pikkuisen liioittelee, arveli Andrus.
- Se näyttää ihan hullulta, joka hyppää kuviteltua estettä, kommentoi Vesku. Minä en oikein tiennyt mitä sanoa. Hevonen vei minua kohden estettä ihan miten mieli, sen kiihdytys tuntui melkein vatsassa samaan tapaan kuin vuoristoradassa tuntui. Kokeilin vielä kolmannen kerran, mutta sitten päätin antaa olla. Miksi totuttaa sitä toistoilla siihen, että se sai viedä minua kuin märkää rättiä? Mielettömän hienolta se silti tuntui. Rapakunnossa tai ei, siinä oli ainakin hetkellisesti silti voimaa kuin pienessä kylässä.

- Mä saatan tarvita ammattiapua sen kanssa, sanoin.
- Irtohypytetään sitä jonain iltana, ehdotti Vesku. Hän tuntui suhtautuvan koko hevoseen jotenkin karsaasti, mutta nyt hänkin näytti innostuneelta.
- Mua pelottaa, että se keksii hypätä kentältä ulos ja karata, epäröin.
- Eiköhän se sitten karkaisi vaan laitumelle syömään. Sehän pelkää mennä metsään.
- No kokeillaan, päätin yltiöpäisesti ja kumarruin silittelemään tamman hiestynyttä kaulaa. Se ei, harvinaista kyllä, luimistanut korviaan tympääntyneesti, kuten yleensä, vaan lerpautti ne sivuille jotenkin tyytyväisen oloisena. Ihan kuin se olisi lopultakin todennut, että jopa täällä pääsi harrastamaan jotain hauskaa, minkä se osasi.

Katselin illalla uudelleen Oonan tuomaa videota Saksasta. Margaritka meni kuin luotijuna siinäkin ja räjähti hyppyyn jokaisen esteen alla. Mitä sillä oli suussa, sitä en osannut sanoa, vaikka olin sitä varten videon kaivanutkin uudelleen esiin. En tunnistanut kuolainta, mutta rautaa siinä oli ainakin suun ulkopuolella niin, että häikäisi, oli vipua ja rengasta ja ketjua. Ei ihme, ettei se reagoinut pidätysyrityksiini pehmeällä nivelkuolaimella.
- Miten mä ikinä kuvittelen pystyväni hyppäämään tommosella, tuskailin, mutta se oli miellyttävä tunne, oikeastaan, odottava.
- Mikset muka pystyisi? Vesku kysyi.
- Enhän mä pysy kyydissä tommosessa menossa.
- Sähän aina kehut olevasi perheen liimapérse.

Niinhän minä tein, joten huokaisin vain. Veskulta ei heruisi myötätuntoa, hän vain virnisteli minulle.
- Sä teet pilaa musta, syytin.
- Oikeasti mä pelkään, että sä satutat itsesi sen kanssa vielä, hän sanoi, ja virnistys katosi.
- En mä ole ennenkään…
- Sähän olet ollut vähän väliä paketissa. Jos se hevonen runnoo sut sairaslomalle niin se saa kyllä lähteä.
- Ei runno ja miten niin lähteä? Olin ollut aikeissa ruveta suukottelemaan häntä, mutta sen sijaan jäinkin katsomaan, terävästi. – Mun hevonen. Et sä voi tommosia päätöksiä yrittää sanella.
- Mä olen vaan huolissani susta, Vesku lepytteli ja annoin periksi. Hetken kuluttua. Ymmärsin, miltä huolestuminen tuntui, mutta siltikin moinen sanelupolitiikka sai minut taisteluvalmiuteen.
- Jos se vaan on musta kiinni niin me hypätään vielä kerrostaloja ja valtamerilaivoja sen kanssa, uhkasin.


3.

Miten olinkin unohtanut kokonaan kertoa Veskulle työnhaustani? Sain töihin puhelun, tai itse asiassa viestin vastaajaan, joka sai minut pitämään ylimääräisen tauon kello kymmeneltä ja juoksemaan kahvihuoneeseen kuuntelemaan sen. Se veti väkisinkin suun hymyyn, leveään semmoiseen. Voisin aloittaa heti, kun pääsisin.

Jarmokin purki potilasruuhkaa, joten en voinut rynnätä hänen huoneeseensa kertomaan uutista, ja vaikka mieli teki, en voinut käydä kertomassa Henriettallekaan. Pomon piti saada tietää ensin. En voinut muuta kuin palata hommiin ja odottaa tilaisuutta, joka tuli ruokatunnilla. Onneksi Kurre ja Kari eivät olleet paikalla, kun Jarmo saapui kahvihuoneeseen.
- Mulle on tarjottu toista työpaikkaa, sanoin kiireesti, ennen kuin tulisi jokin häiriö. Jarmo seisahtui niille jalansijoilleen ja tuijotti minua häkeltyneenä.
- Et kai sä ole tosissasi?
- Olen, valitettavasti.
- Ei, ethän sä voi nyt, kun Kirstikin…

Minulle tuli paha mieli hänen puolestaan, mutta ei niin paha, että se olisi itse asiaa muuttanut mihinkään suuntaan.
- Mä en enää jää tänne Kurren kiusattavaksi, sanoin anteeksipyytävästi. – Mä olen puhunut sulle siitä jo kuinka kauan? Liian kauan kumminkin, ja nyt se alotti taas, kun Kirsti jäi pois.
- Mutta mistä ihmeestä mä saan kesälomasijaiset?
- Peru Kurren loma, sanoin huolettomasti. Tietysti Kurre itse tuli silloin juuri sisään itsekin.
- Mun loma on kiveen hakattu ja alkaa juhannusaattona, hän julisti itsetietoisena.
- Se voi jäädä lyhyenpuoleiseksi, jos sä joudut tulemaan heinäkuun alusta takasin paikkaamaan mua, sanoin minä ja kerrankin hymyilin Kurrelle vapaaehtoisesti, oikein leveästi sitä paitsi.
- Älä unta nää, Kurre murahti.
- Saattaa siinä niin käydä, Jarmo huokaisi ja sitten hélvetti oli irti. Kaikki ne henkilökunnasta, jotka saattoivat irrottautua töistään, ryntäsivät kahvihuoneeseen, kun Kurre alkoi tajuta, että Jarmo ei yksinomaan vitsaillutkaan. Sellaisen metelin hän nosti, että ihmettelin, kun eivät potilaatkin tulleet.

Minä olin ihanasti ja lapsellisesti riemuissani. Lopultakin olin saanut tehtyä jotain, joka sai Kurren pois tolaltaan – ellei kahvipannujuttua muisteltu. En tiedä miksi, mutta tuntui hyvältä ajatukselta kiivetä tuolille tanssimaan.
- Siitäs sait, siitäs sait! lällätin Kurrelle, joka hiljeni yhtäkkiä, mutta vain hetkeksi. Hän kohotti vapisevan sormensa ja avasi taas suunsa.
- Jumalauta, kattokaa sitä, naikkonenhan on päästään vialla! Tekeekö muka aikuinen ihminen tommosta?

Nolostuin ja hyppäsin alas. Kurre oli ihan oikeassa. Mitä lienee olikaan lääkiksen kypsyyskoe valehdellut, että saatoin tanssia rumbaa tuolilla töissä ja muka olla silti pätevä lääkäri?
- Täällä on ihan lastentarhameininki muutenkin, mutisin puolustellen, mutta vaikka olinkin hetkeksi hiljentynyt ei hyvä mieleni kadonnut mihinkään. Hain evääni jääkaapista ja aloin syödä kaikessa rauhassa, vaikka Kurre edelleen purki tuntojaan Jarmolle. Hän käytti kieltä, joka olisi voinut viedä ruokahalun keneltä tahansa muulta, mutta ei minulta. Ei tänään. Lähellä se kyllä oli. Jarmo oli selvästikin järkyttynyt uutisestani, mikä söi ruokahaluani, ja salaattini loppua kohden Kurre alkoi osoitella minua hyvin vähän imartelevin saatelausein.
- Pikkulikalla ei ole mitään turnauskestävyyttä? Miten se muka potilaista selviää ellei pienestä leikinlaskusta kahvitauoilla? Kaikenlaista porukkaa kun täälläkin käy!

- Mä olen selvinnyt asiakkaista oikein hyvin! Sinä se olet, ketä täällä ei voi sietää! huomautin. – Ja sitäpaitsi, ei mua tän paikan potilaat enää kauan vaivaa.
Koska nyt jo muutenkin olin osoittautunut tyhmäksi, lapselliseksi piiloblondiksi, ja koska Kurre ojensi käsiään minua kohden, kai ravistellakseen minua tai jotain, ehkä jopa kuristaakseen, iskin salaattiastiani hänen päähänsa. Tällä kertaa siinä oli ollut kastikkeena sitruunaista majoneesia, joka oli muuttunut hyvin juoksevasti tomaatin ja kurkun nesteistä. Nyt se valui pitkin Kurren punoittavaa otsaa näyttäen pahasti spermalta. Karkasin ennen kuin hän tokeni yllätyshyökkäyksestä.

Nyt, kun kesäloma oli alkanut, tuntui tallilla olevan koko ajan kauhea ruuhka. Meni vähän aikaa, ennen kuin tajusin sen johtuvan siitä, että sekä Paju että Sanna olivat hankkineet kesätöitä ja ehtivät tallille vasta illalla, kun mekin olimme ehtineet kotiin. Sanna oli vähän nyrpällään siitä, että Andrus oli tullut meille.
- Mä olisin voinut tulla teille kesätöihin, hän oli uskaltanut huomauttaa.
- Paremmin sä ansaitset oikeissa töissä, lohdutin. Me maksoimme Andruksellekin ihan hävyttömän vähän, mutta toisaalta hän sai ruoan ja asunnon, ja kyllä hän muuten söikin.
- Niin kai, mun pitääkin saada aika lailla rahaa kokoon, jos mä pääsen sinne ratsastuslukioon, tyttö huokaisi.
- Koska sä saat tietää?
- Parin viikon päästä.
- Onko se semmoinen, missä pitäisi olla oma hevonen mukana? kysyin. Semmoisia ne tietääkseni enimmäkseen olivat.
- Pitäisi. Mun täytyy kai yrittää etsiä joku ylläpitohevonen tässä kesän aikana.

Sanna näytti vähän onnettomalta. Tiesin, ettei hänen kesätyörahoillaan hevosta hommattaisi, ja jos hänen vanhempansa jotenkin olisivat ajatelleet kannattaa hänen harrastustaan, hänellä olisi jo ollut sellainen.
- Olisipa meillä joku ylimääräinen, huokaisin ja toivoinkin sitä oikeastaan. Kyllä Sannalle olisi voinut uskoa hevosen lainaan huollettavaksi. Desi olisi ollut ihan harkinnan arvoinen, ellei Nella-varsaa olisi ollut, eihän sitä nyt mihinkään kouluun voinut päästää.

Pajullakin oli huoli: Pete. Vaikka tämä oli muodollisesti toistaiseksi irtisanoutunut hevoshommista ja Dissidentistä, oli jokin kummasti alkanut vetää velipoikaa tallille. Hän pyöri siellä useampana iltana viikossa ja yritti parhaansa mukaan tehdä Pajusta hermoraunion. Hyviä neuvoja suorastaan sateli, ja vinkkejä ja ehdotuksia.
- Ota se ja ratsasta itse! olin kuullut Pajun kiljuvan useammin kuin kerran, mutta sitä Pete ei ollenkaan halunnut. Hän halusi vain hevosenomistajan ominaisuudessa leikkiä valmentajaa. Siinä ominaisuudessa hän oli kovasti huolissaan myös siitä, että Paju oli lähdössä kanssani kenttäkisoihin.
- Miten se muka pärjää kouluosuudella ja maastossa? hän tuskitteli.
- Usko tai älä, mä olen vienyt sitä vähän eteenpäin sun ollessa poissa. Se pärjää loistavasti, Paju sanoi vihaisesti.

Minulle hän sanoi Peten ollessa kuulumattomissa, ettei hän aikonut kestää moista enää kovin kauan.
- Mitä sä sitten aiot? kysyin uteliaana.
- No se saa pitää hevosensa. Myyköön sen, ellei halua ratsastaa.
- Ja sinä?
- No kaikki Kenin myynnistä saadut rahat makaa pankissa. Hommaan oman. Mitenkäs muuten Siiri ei ole täällä? Onko se vielä kipeä?
- Ilmeisesti. En mä ole siitä mitään nyt kuullut. Joko se on tosi kipeä tai sitten sillä on jokin jarru siellä kotona.

Sillä viikolla Siiri kuitenkin tuli, torstaina. Olin juuri ehtinyt kotiin lasten kanssa, mutta Vesku ei ollut vielä tullut.
- Siirin mopo! huomasivat tytöt takapenkiltä heti, kun ajoin pihaan, ja he halusivat tallille sen sijaan, että olisimme menneet sisään laittamaan ruokaa. Minäkin menin Jerryn kanssa perässä, joskin jos olisin tiennyt että he olivat Juhan kanssa vasta hädin tuskin saaneet Kiiran ulos trailerista, olisin voinut odottaa vähän aikaa. En minä nyt ihan mielikseni Juhaa tavannut vieläkään. Pelkäsin aina sitä sävähdystä, joka joskus kävi läpi ruumiini, kun hänet näin. Ei aina, mutta joskus.

Tänään sitä ei onneksi tullut. Siiri vilkutti minulle, muttei sanonut mitään, ja kun pääsin lähemmäs, ymmärsin miksi. Hänestä ei lähtenyt kuiskausta kovempaa ääntä.
- Terve, sanoi Juha sen sijaan ja hymyili minulle ilahtuneen näköisenä. Olisin mielelläni irvistänyt, mutta sävyisästi vastasin tervehdykseen ja ravistin sitten Siiriä olkapäistä.
- Mikä sua oikein vaivasi? Lorvikatarri?
- Mä vilustuin, kun lauantaina satoi, tyttö kähisi. – Mulla oli kamala kuume monta päivää.
- Se ei enää suostunut pysymään kotona, mutta ei se kunnossa vielä ole. Katottehan, ettei se rieku itseään uudelleen kipeäksi? Juha pyysi.
- Eiköhän sillä ole itsellään jo tarpeeksi järkeä, tuumasin.
- Mihin mä laitan Kiiran?
- Pistä nyt johonkin tarhaan ensi hätään. Mä ajattelin, että se saa mennä lorttojen kanssa samalle laitumelle sitten, mutta kokeillaan sitä vaikka huomenna.
- Lorttojen? Siiri kysyi.
- Maggie ja Kisu. Ne on tajunneet, että täällä on ori.

Se oli totta, tammat keikistelivät minkä kerkesivät, emmekä uskaltaneet pitää Mustia laitumella elleivät ne olleet tallissa. Kai Kiira kohta liittyisi seuraan. Onneksi Vesku oli oriasemalla käydessään lainannut kylmäsäiliön ja tuonut vähän hevosensiemeniä. Jutta oli luvannut tulla illalla siementämään Kisun. Maggien olin ajatellut antaa vielä olla, jotta se saisi enemmän lihaa luittensa päälle, mutta ajattelin kuitenkin kysyä, mitä mieltä Jutta oli.
- Mun täytyy mennä laittamaan näille jotain syötävää, ilmoitin ja otin Jerryä kädestä. Tytöt saisivat kaikin mokomin auttaa kantamaan Kiiran tavaroita talliin mutta minua siellä ei enää tarvittu.

Siitä tuli tavanomaista kiireisempi ilta, mutta minua ei mikään kiire tällä viikolla stressannut. Ei enää sen jälkeen, kun olin tajunnut pääseväni pois Kurren vaikutuspiiristä. Siirikin toi piristystä taloon ja talliin. Ulla ja Paju ja Sanna kävivät, ensin mainitut ratsastivat hevosensa ja Sanna harjasi ja hoiti tammat ja juorusi Siirin kanssa määrättömiin heinävarastossa tallin takana. Minä toin Maggien ja Kisun talliin odottamaan Juttaa, jotta Vesku sai rauhassa ratsastaa Mustilla, jonka elämää naikkosparvi hiukan hankaloitti. Veskun kannalta siis, Musti itse olisi kai mieluummin seurustellut tammojen kanssa kuin vääntänyt korkeampaa koulua kentällä. Minä ratsastaisin Nikillä sitten myöhemmin, mutta Maggie saisi olla tänään.

Danni ja Alissa tahtoivat Nastin kanssa maastoon, ja Vesku ja minä mietimme pitkään, miten suhtautua sellaiseen mielihaluun, mutta päätimme sitten päästää heidät. Toinen käveli ja toinen ratsasti ja sitten he vaihtaisivat vuoroa. Marun he saivat ottaa mukaan vahtimaan, ja toivoin vain, ettei matkalla tulisi vastaan jäniksiä tai fasaaneja, tai siinä tapauksessa se lähtisi, oli se sitten hihnassa tai ei, ja vammauttaisi perässäroikkuvan lapsen suuremmalla todennäköisyydellä kuin Nasti ikinä.

Se oli mieleenpainuva hetki. Vesku ja minä tuijotimme pienen ponin valkeaa, pyöreää takamusta, kun se katosi seurueineen pusikon siimekseen ja minä ainakin tunsin itseni käsittämättömän vanhaksi.
- Miten mulla voi olla noin vanha tytär, että se tolla tavalla jo lentää pesästä, huokaisin.
- Eikö ole ihan hyvä alkaa harjoitella? Reilut kaksi kuukautta ja se menee kouluun, sanoi Vesku, mutta hänkin näytti vähän haikealta. Meidän ensimmäinen vauvamme.

Tuskin liikahdimme niitä jalansijoilta kahteenkymmeneen minuuttiin, sitten Maru juoksi onnellisen näköisenä metsästä kieli lepattaen toisella poskella.
- Mitä nyt? Tuliko se hakemaan meitä apuun? hätäännyin. Veskukin liikahti levottomasti, mutta pusikosta kuului tervetullutta kahinaa. Tytöt ja poni tulivat.
- Miten meni? Te ette viipyneet kauan! Vesku kysyi ja Danni, joka oli kävelyvuorossa, huitoi kiukkuisesti Marun hihnalla ympäriinsä.
- Ei siellä voinut olla. Siellä oli ihan kauheesti hyttysiä!
- Niitä on illalla, naurahdin onnellisena siitä, ettei heillä sen isompia vaikeuksia ollut ollut. – Olisi pitänyt muistaa laittaa teille hyttysmyrkkyä.
- Meetkö sä huomenna maastoon? Me tullaan mukaan!
- Mä varmaan menen huomenna maastoon, mutta miten te voisitte molemmat muka tulla?
- Me mennään pelaamaan kimbleä ja se joka voittaa, saa lähteä huomenna, Danni selitti. Alissa hyppäsi satulasta alas ja he olisivat kai juosseet ratkaisemaan ratsastusvuoroa niine hyvineen, ellei Vesku olisi komentanut heitä takaisin.
- Meinaatteko te jättää ponin tähän?
- Ai niin, Alissa sanoi hätäisesti. – Olipa tyhmää.

Jutta tuli kahdeksan maissa, kun Andrus oli jo tullut sisältä aloittelemaan iltatallia. Olimme sanoneet, että riitti, jos hän hoiti aamutallin ja pitäisi päivällä hevosia silmällä, mutta nyt, kun osa hevosista oli jo yötkin ulkona, varsinaista työtä oli niin vähän, että hän katsoi asiakseen tehdä iltahommatkin. Nyt ratsuja ei kyllä päässyt tuomaan sisään, sillä talli oli varattu eläinlääketieteellisille toimenpiteille, niinpä hän aloitti valmistelemalla ulos jäävien tammojen ruoat, mutta jäi sitten Siirin ja tyttöjen kanssa seuraamaan, mitä Jutta touhusi. Jerry oli minun kainalossani, ja Vesku avusti Juttaa. Varsinaisessa siementämisessä ei ollut kyllä paljon mitään näkemistä.

- Mä haluaisin nähdä ne siemenet, kuului Dannin kirkas ääni. – Onko ne niin kuin pieniä varsoja? Voidaanko me valita minkävärinen sinne laitetaan?
- Ei ne näytä varsoilta, tirskui Siiri. Ajatus miniatyyrihevosista koeputkessa oli kyllä aika herttainen.
- Mitä sä sanot Maggiesta? Kannattaako sitä vielä? kysyin sitten, kun Kisu oli hoidettu. Jutan mielestä siihen ei ollut mitään estettä, jos se kerran oli kiimassa.
- Se on, ihan kuin ne olisi Kisun kanssa teinityttöjä, jotka on supatelleet pari päivää pojista keskenään ja villinneet toisiaan, lausahdin.
- No siitä vaan sitten.
- Mutta jos sillä on vielä jotain puutostiloja tai…
- Se on nyt jo kuukauden ollut teidän sapuskoilla. Eiköhän se ala olla siinä suhteessa kunnossa.
- Selvä, päätin ja annoin Jerryn Veskulle. Maggie tunsi minut paremmin, minä avustaisin sen kanssa.

Jutan lähdettyä Vesku lähti viemään lapset nukkumaan ja komensin Siirin menemään sisään myös. Hän oli pyörinyt tallilla koko illan välillä yskien kuin keuhkotautinen ja muistin hämärästi ihan hiljan luvanneeni, että yrittäisimme pitää hänet terveenä. Andruksenkin ajoin nukkumaan, antaisin itse Nikille iltakaurat ratsastettuani.

Se ei ollut onneksi jatkanut esteiden tiputtelua. Mikä lie ei huvita –päivä sillä olikaan viikonloppuna ollut. Nyt en kuitenkaan aikonut hypätä vaan ratsastaa sen parhaani mukaan läpi. Lauantai-aamun koulukoe olisi tosin naurettavan helppo, mutta se saisi silti esittää parastaan, ja oli ihan positiivista, jos se oli hanskassa ja kuulolla esteradallakin. Huomenna sitten keventelisin pienellä maastolenkillä Nastin kanssa. Danni oli kuulemma voittanut kimblessä ensimmäisen maastovuoron.

Nikiä ei juuri huvittanut iltavuorossa ratsastus, ei ollut ikinä huvittanut. Siitä oli kuitenkin tullut yllättävän fiksu, ihan kuin se olisi osannut laskelmoida pääsevänsä nopeammin syömään, jos se käyttäytyisi hyvin. Tai saattoihan se tietysti olla vain onnellinen sattumakin. Se mukautui nyt kuitenkin pehmeästi kaikkeen, mitä keksin pyytää, enkä raaskinut ratsastaa kovin kauan. Pimeäkin alkoi tulla. Vein hevosen talliin ja lähdin itsekin sisään lämpimään, missä varmaan odottaisi haalennut teentilkka ja muruset iltapalavoileivistä. Enempää en uskaltanut odottaa.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: heeei 
Päivämäärä:   25.5.15 10:48:42

Äää apua sain luettua nyt mustaojan myöhemmät tarinat, mitäs seuraavaks tulee ja mistä ne löytyy? :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   25.5.15 15:19:06

Mäkin odottelen niitä jatkoja Veskun snaojen jälkeen :) :)
Tänään tuli viesti että Äidin tyttö on lähetetty postissa!!!

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   25.5.15 16:15:25

Tripi, munkin kappale on postissa :)
Heeei, sit ei oo enää netissä enempää, vaan tulee toi Tripinkin mainitsema Äidin tyttö. Ainakin AdLibriksesta ja Booky.fi:stä löytyy - en oo vieläkään löytänyt yhtään e-kirjaa!
----------------
4.

Siiri ja Kiira eivät päässeet viikonlopun kisoihin vaikka he olivatkin käyneet harjoittelemassa maastoesteitä. Kyse ei ollut siitä, ettei Siiri ollut vielä kunnossa, joskin yksin sekin olisi estänyt. Uudet säännöt vaativat, että ratsukon oli täytynyt pärjätä estekisoissa paremmin, kuin mitä he olivat edes ehtineet esittää. Siiri oli ensin ollut aika pettynyt, mutta oli sitten huokaillut fatalistisesti, kun olin huomauttanut, etteivät he välttämättä pääsisi maastoon asti kuitenkaan, jos Kiira oikein panisi parastaan rataesteillä. Tai pahintaan.
- Mun olisi kai pitänyt kisata enemmän nyt keväällä, mutta en mä ymmärtänyt tommosia sääntöjä olevan.
- Tulee niitä tilaisuuksia loppukesästäkin, lohdutin.

Hoitajaksi hän lähtisi kyllä mukaan. Pete kuskaisi Pajua ja minua, ja Veskukin tulisi lauantaina lasten kanssa pistäytymään ja katsomaan kouluratamme. Hän oli itse menossa sunnuntaina kisoihin Ullan ja Andruksen kanssa, joten maastoesteitä he eivät pääsisi katsomaan. Lapset siinä taas tuottivat pikkuisen ongelmaa, mutta Riikka lupautui tulemaan sunnuntaina kylään ja pitämään katrasta silmällä. Hänellä ei ollut kauheasti kokemusta lastenhoidosta, mutta aika isojahan nuo jo olivat. Varmaan he pärjäisivät sen hetken, minkä me olisimme yhtaikaa menossa, minä aamupäivällä ja Vesku iltapäivällä. Ellei Jerry alkaisi vierastaa häntä pahasti niin kaikki menisi varmasti hyvin.

Lauantai-aamuna saimme lähteä kukonlaulun aikaan. Ainoastaan Andrus oli ennen meitä jalkeilla, joten Niki ja Dena olivat ehtineet syödä aamukauransa, kun Siirin kanssa jo siirryimme tallille, eivätkä Paju ja Pete tulleet kuin hetken myöhemmin.
- Tää on hirveetä rääkkiä hevoselle, Pete marisi. – Täähän on kuin kolme kisaa yhtenä viikonloppuna.
- Niin? sanoin kieltäytyen ymmärtämästä, mikä siinä nyt oli niin ihmeellistä. Koulukoe nyt olisi kevyt, muutama minuutti radalla. Esterata menisi vielä nopeammin. Toki lauantaista tulisi pitkä päivä, kun koulukoe oli aamupäivällä ja esteet vasta iltapäivällä, mutta kumpikaan hevosistamme ei erityisesti stressannut kisapaikalla hengailua. Siinä tapauksessa ne olisivat voineetkin sunnuntaina olla vähän rasittuneita.
- Voithan sä aina pitää peukkuja, että meidät hylätään esteillä niin, ettei tarvitse sunnuntaina startata, Paju letkautti, mutta se ei ollut luultavaa. Sekä Niki että Dena selviäisivät esteradasta luultavasti hienosti, ne kun olivat tottuneet hyppäämään isompia. Ainoa jännitysmomentti olivat maastoesteet ja mitä siellä tapahtuisi.

- Onhan sulla kaikki paperit mukana? varmistin Pajulta, kun käärimme kuljetussuojia.
- Mitkä paperit? Ei kai siellä mitään rokotustodistuksia tarvita? Vaikka kyllä sekin täällä tallilla on.
- Todistus siitä, että Dena on hypännyt hyväksytysti esteitä tänä keväänä.
- Millä mä sen todistan?
- Paju! Ihan kuin me ei oltaisi puhuttu tästä! älähdin.
- No multa on kyllä mennyt ohi. Pete on varmaan häirinnyt mun keskittymistä, tämä mutisi ja alkoi näyttää hermostuneelta.

Onneksi ne pari tuloslistaa, jotka olin tulostanut itselleni ja joissa Niki mainittiin, olivat sellaisista kilpailuista, joissa Paju ja Denakin olivat olleet mukana. Selviäisimme yksillä papereilla, jos niitä nyt ylipäätään kysyttäisiin. Olisipa hyvä, jos unohdukset jäisivät siihen.
- Mä pakkasin juomaämpärit ja säkillisen heinää, ilmoitti Siiri, ja sitten olimme valmiit lastaamaan hevoset ja lähtemään. Pete alkoi ärsyttää jo minuakin matkalla, kun hän jupisi Denan soveltumattomuudesta kouluradalle.
- Mikä tahansa hevonen selvittää helpon ceen, tiuskaisin hänelle takapenkiltä, ennen kuin Paju ehti alkaa töniä häntä.
- Vaikka joutuisi ratsastamaan estesatulalla, Paju mutisi.

Se oli melko kolea aamu, vaikka olikin jo virallisesti kesä. Siiri oli pukenut päälleen minun toppatakkini, sillä hän oli optimistisesti muuttanut mukanaan vain kesävaatteita ja minua huolestutti hänen kuntonsa. Hän pihisi ja yski edelleen. Joka tapauksessa hän oli kovin innokkaana mukana ja saatoimme ilman huolen häivää lähteä Pajun kanssa ilmoittautumaan ja tutkimaan lähtöjärjestystä. Pete ja Siiri olivat pätevintä toivottavissa olevaa hevosenhoitohenkilökuntaa.
- Olisikohan täältä saanut vuokrata karsinan siksi ajaksi, kun pitää odottaa? Paju keksi, kun jonotimme ilmoittautumaan.
- Kysy, kehotin, ja niin hän tekikin.
- Olette vähän myöhässä, sanoi kanslistina toimiva nainen.
- No kun vasta tuli mieleen.
- Varsinaiset karsinat on menneet jo aikoja sitten, mutta maneesin ovella on yksi pieni niitä aasikarsinoita. Vasemmanpuoleinen. Oikeanpuoleisen myin justiin.
- Mä otan sen, ilmoitti Paju.
- Etkö halua käydä katsomassa sitä ensin?
- En, mä muistan sen kyllä edellisreissuilta.

Vielä ei kuitenkaan karsinaa tarvittu. Sen sijaan saimme nousta suoraan satuloihin ja lähteä verryttelemään. Osanottajalista oli ollut surullisen pitkä: arvelin, että nippa nappa ehtisimme nähdä kouluosuuden tulokset ennen kuin olisi aika lähteä tutustumaan esterataan. Onneksi olimme molemmat saaneet alkupään numerot. Hevoset ehtisivät saada hyvän lepotauon ennen rataesteitä.

- Hirveä hulina täällä, Paju huomautti, ja oli oikeassa. Ratsukoita ja käsihevosia vilisi, mutta me ratsastimme arvokkaasti rinnan kohti verryttelyaluetta. Ainakin näytimme hyviltä. Hevoset kiilsivät ja Siiri ja Paju olivat illalla palmikoineet molempien harjat sykeröille, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla olleet enimmäkseen koossa vielä aamullakin. Nikin harjan Siiri oli peräti koristellut kumilenkein, joissa oli jokaisessa pienet, mustat rusetit. Pajulla ja minulla oli molemmilla valkoiset housut ja kisatakitkin yllä, Pajulla ruunikonruskea ja minulla mustani. Olisi ihme, ellemme ainakin joitain kilpailijoita pelästyttäisi kuoliaiksi ammattimaisella ulkonäöllämme – tai sitten tekisimme perustavanlaatuisia mokia ja meidät naurettaisiin maanrakoon, kun olimme tulleet varusteilla koreilemaan ilman alkeellisintakaan ratsastustaitoa.

Paju lähti kolme ratsukkoa ennen minua ja parkkeerasin Nikin paikkaan, josta saatoin nähdä radalle, sillä en itse vielä päässyt sen päätyyn kävelemään. Pete ja Siiri hakeutuivat samaan paikkaan, ja perheenikin ilmestyi paikalle sopivasti, kun Paju ratsasti radalle. En ehtinyt vaihtaa heidän kanssaan sanaakaan, vilkutin vain Jerrylle ennen kuin siirsin katseeni takaisin radalle. Paju oli hermostunut. Hän saattoi olla kuin kotonaan esteradalla, mutta valkoisten aitojen sisällä hän istui jäykästi ja olen varma, että ellei hänellä olisi ollut hansikkaita käsissään, olisin nähnyt vitivalkoiset rystyset. Denakin alkoi ymmärrettävästi ihmetellä ja sen askel lyheni ja jännittyi.

- Se ratsasti väärin, Siiri henkäisi samalla hetkellä, kun ymmärsin itsekin ihmetellä, miksei Dena kääntynyt voltille, vaikka piti. Paju ei tuntunut heti edes kuulevan vihellystä, mutta muutaman ikuisuuden mittaisen sekunnin jälkeen hän ymmärsi pysähtyä ja katsoa odottavasti seisomaan noussutta tuomaria. Tämä kertoi, mitä Pajun olisi pitänyt tehdä ja huokaisten tyttö jatkoi ratsastustaan unohtuneesta kohdasta. Sitten minun pitikin jo ruveta siirtymään itse radalle.
- Mä mokasin, Paju voihki ratsastaessaan minua portilla vastaan.
- Pikkuriikkinen moka, kaksi pistettä, lohdutin.
- Mutta miten noloa!
- Unohda se saman tien. Esteradalla te kumminkin hakkaatte kaikki, huusin hänen peräänsä ja kun vilkaisin taakseni näin, miten hän oli lasittunein silmin ratsastamassa stewardien ohi, kun nämä halusivat tarkistaa Denan kuolaimet tai mitä nyt sitten tarkistivatkaan.

Seurasin tarkasti kahta Nikiä ja minua edeltävää ratsukkoa. Molemmat menivät vallan kelvollisesti, mutta minä en jotenkin osannut ottaa tätä ihan tosissani. Ohjelman vaativin osuus oli pätkä keskikäyntiä.
- Ota tosissasi, komensin itseäni sitten. Vaikka ohjelma olikin helppo, ei auttanut lyödä lekkeriksi. Ei Niki sitä itsekseen menisi, ja aina saatoin tehdä vaikutuksen täsmällisillä siirtymisillä ja, jos tuomarit soivat, niillä aavistuksenomaisilla avuilla, jotka Nikille ainakin kotona toimivat. Ryhdistäydyin ja pistin Nikin ravaamaan, ja kun pilli soi, siirryimme radalle niin luotisuoraan kohden tuomaripöytää kuin vain oli mahdollista.

Minä en hirveästi perustanut kouluratsastuksesta, en omalla kohdallani. Niki ei ollut siinä parhaimmillaan, ja kun perheessä oli Vesku ja tallissa Musti ja Desi, ei se parhaimmillaankaan ollut juuri minkään arvoinen. ”Nätti helppo aa” oli Vesku sen joskus arvioinut. Se ei ollut tosiaankaan mitään kun tarhakaveri veti kansainvälistä küria.

Nyt ei Musti kuitenkaan ollut mukana vaan oli Nikin asia näyttää ihan omat taitonsa. Yllättäen se tuntui nauttivan radalla olemisesta. Minun oli siis helppo nauttia myös. Minulla oli allani kaunis hevonen, jonka karva kiilsi mustana satiinina, ja joka totteli melkein ajatustani. Kauheasti teki mieleni pyytää liitävää lisättyä ravia kohdassa, jossa piti vain pidentää askelta, mutta Vesku oli varoittanut minua liioittelemasta. Ei sillä, että Niki olisi kirjaimellisesti liitänytkään kuten oikeat kouluhevoset.

Tässä seurassa se varmasti kyllä riittäisi silti. Ohjelma meni mielestäni oikein hyvin ja pysähdyin luottavaisin mielin radan ulkopuolella esittelemään Nikin kuolaimia, jalkoja, satulaa ja niin edelleen. Yksi siirtyminen oli ehkä tullut vähän myöhään, mutta ei pahasti. Sitten oli tauon aika. Dena sai mennä vuokrakarsinaansa – Paju tarjosi sitä puoleksi aikaa Nikille, mutta kun Pete siirsi trailerin väliseinän pois päätin, että se kelpaisi Nikille boksiksi oikein hyvin. Me rupesimme eväsretkelle traikun viereen ja Vesku analysoi ratojamme. Paju näytti edelleen onnettomalta.
- Mä olin kauhea, hän sanoi.
- Mähän sanoin, ettei Denasta ole kouluradalle, Pete ehätti puuttumaan.
- Älä höpötä, sanoimme Paju, minä ja Vesku yhteen ääneen.

Syötyämme hyvän määrän eväitä Vesku alkoi koota lapsia palatakseen kotiin.
- Me halutaan jäädä katsomaan vielä, tytöt hangoittelivat, mutta oli tosiaan viileää ja heidän huulensa sinersivät jo kylmästä.
- Ei kun te lähdette kotiin lämmittelemään, määräsin. – Me ei ratsasteta seuraavan kerran kuin parin tunnin päästä. Te ette mitenkään tarkene odottaa.
- Okei, mennään kotiin kouluratsastamaan, Alissa myöntyi. Danni näytti hetken siltä, kuin olisi halunnut jatkaa vastaanvänkäämistä, mutta aivasti sitten, eikä sanonut enempää.

- Mennään me katsomaan, miten muut ratsastaa, Paju ehdotti.
- Jos Pete jää Nikin kanssa, epäröin. Traikku ei kuitenkaan ollut yhtä turvallinen kuin karsina. Vaikka Niki olikin järkevä oli aina otettava huomioon, että se saattoi saada jonkin kilahduksen ja ruveta vaikka kiipeilemään etupuomien yli.
- Ihan varmaan jään, mua ei kiinnosta tommonen pylpertäminen ollenkaan, Pete tuhahti, mutta Siiri lähti mukaan.

Olimme pyllähtää nurin hämmästyksestä, kun pääsimme takaisin kouluradan reunalle. Linda ratsasti siellä Gottiksella. Tamma oli pullean näköinen, sen vatsaan lennähtivät tietystikin ensimmäisenä meidän kaikkien katseet. Muuten se ei esiintynyt kovinkaan edukseen. Se näytti olevan vielä paljon vähemmän kotonaan kouluradalla kuin Dena, tai siis Paju, eihän hänen hevosellaan ollut ollut mitään siellä oloa vastaan.
- Miten se on päässyt tänne ja minä en? Siiri kähisi, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
- Miten niin? ihmettelin.
- Onko sillä muka vaadittavia kisasuorituksia? Onko se muka kisannut koko kevään?
- Enhän mä voi tietää.
- Mutta mä tiedän! Mä luen kipan joka viikko! Mä seuraan sen elämää! Linda on takuulla väärentänyt jotkin tulokset!
- Ja miten se muutenkaan voi kisata kantavalla tammalla? kysyi Pajukin tyrmistyneenä.

Jäin mietteissäni seuraamaan ratsukon etenemistä. Jos Gottis oli varsomassa joskus syyskuussa, kuten epäilimme, oli ehkä minustakin vähän myöhäistä osallistua kenttäratsastuskilpailuihin, mutta heidän kvaaleistaan en uskaltanut arvella mitään. Ei kai Siiri voinut olla niin omistautunut Lindan vakoilemiselle, että olisi tiennyt ehdottoman tarkkaan, missä nämä olivat mahdollisesti käyneet kilpailemassa?
- Mä menen kertomaan, Siiri uhkasi.
- Mä tulen mukaan, Paju tarjoutui.
- Mitä? Meinaatte mennä protestoimaan?
- No nii-in!
- Hei haloo, tytöt, aloitin. – Mitä järkeä? Luuletteko te, että se jotenkin uhkaa meitä?
- Mutta jos se on vääryydellä päässyt mukaan, se ei vaan ole oikein! Siiri uhkasi. Häntä taisi kaivertaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan oma tuloksettomuutensa. Levitin kuitenkin vain avuttomana käsiäni.
- No jos te haluatte olla pikkusieluisia kantelupukkeja niin siitä vaan.
- Se ei voi olla tammalle ja varsalle hyväksi, sanoi Paju järkevästi ja niin he lähtivät kohden kisakansliaa.

Linda oli ollut ihan viimeisten lähtijöiden joukossa ja katsottuani vielä loput kaksi rataa siirryin maneesinkulmalle ruuhkaan katsomaan osallistujalistoja. Viimeisten pisteitä ei ollut vielä kirjoitettu niihin, mutta etsin omani ja totesin tyytyväisenä, että ne olivat oikein hyvät. Varsinaista tuloslistaa ei vielä ollut, joten en tiennyt, missä kohden olin sijoituksissa, mutta äkkiä silmäillen en huomannut kuin yhdet korkeammat pisteet. Melko hienoa! Olisin halunnut hakea arvosteluni kansliasta myös, mutta en toisaalta tahtonut mennä sinne niin kauan kun Siiri ja Paju siellä huseeraisivat. Saisivat ihan keskenään tehdä protestinsa.

Huono omatunto haukkasi minua kuitenkin. Olihan tavallaan minun syyni, että tytöt olivat siellä, tai ainakin olin osallinen asiaan. Kävelin sittenkin kansliaan, mutta Siiri ja Paju tulivat jo ovella vastaan myrtyneen näköisinä.
- No? kysyin.
- Ne sanoo, ettei niillä ole mahdollisuutta nyt tarkistaa sen tuloksia. Siiri tuhahti. – Ja että eläinlääkäri tarkistaa kaikki hevoset, jotka pääsee starttaamaan maastoon, ettei meidän tarvitse siitäkään huolehtia. Parhaassa tapauksessa se voidaan jälkikäteen diskata tulosluetteloista.
- No niin se asia sitten on, sanoin lopullisella äänensävyllä.
- Mutta se ei ole reilua, jos se oikeasti on keplotellut tänne väärennöksillä! Paju vingahti.
- Elämä ei ole aina reilua. Mahdoitko sä huomata pyytää kouluarvostelusi?
- Mahdoin, ja otin sunkin, Paju mutisi ja ojensi minulle omani.

Ehdimme tuskin lukea ne ajatuksella läpi, kun saimme ruveta taas satuloimaan hevosia. Olimme yhtälailla alkupäässä rataesteidenkin lähtölistalla, joten oli parempi antaa ne Petelle ja Siirille taluteltaviksi siksi aikaa, kun Paju ja minä kävisimme kävelemässä radan.
Esteet olivat houkuttelevan näköisiä ja kiltisti aseteltuja. Aloin vähän turhautua.
- Onko tää nyt ihan oikein? Mulla on ihan semmoinen olo, kuin mä olisin täällä varastamassa lapsilta tikkareita, sanoin Pajulle puoliääneen, kun totesimme, ettei radassa ollut mitään, mikä tulisi kummoisellakaan todennäköisyydellä tuottamaan hevosillemme hankaluuksia.
- Älä ole niin voitonvarma,. tipahdat vielä selästä tota menoa, etkä pääse maastoon ollenkaan, Paju naurahti ja heilautti pitkät lettinsä selkäpuolelle.
- Niin, sanoin katuvaisena. Hän oli oikeassa.
- Sitä paitsi nää on vaan pääsykokeita huomista varten.
Sekin oli totta, joten yritin olla olematta ylimielinen. Tämän pitikin sujua hyvin, sillä maastorata vasta olisi se todellinen koitos.

Sain karvaan muistutuksen siitä, ettei mikään hevonen koskaan ollut idioottivarma, ratsastajasta puhumattakaan, kun pääsimme verryttelemään. Erityisesti puhumatta ratsastajasta. Olin laukkaamassa Nikin kanssa kohden verryttelyestettä, kun sen taakse ihan arvaamatta ilmestyi hevonen, selässään haaveellisen näköinen tyttö. Jouduin tekemään anteeksiantamattoman ja kiskomaan Nikiä suusta kesken lähestymisen ja onneksi se itsekin näki, ettei tie ollut vapaa, vaan lähestulkoon istahti niille sijoilleen. Emme ehtineet pysähtyä vaan liu’uimme suoraan esteeseen ja sen läpi niin, että sen takana haahuillut hevonen säikähti ja loikkasi sivulle. Minä makasin Nikin kaulalla ja katsoin parhaaksi loikata siitä maahan, jotta se pääsisi helpommin taas kaikille neljälle jalalleen.

Ajattelen yleensä useamman kerran, ennen kuin alan haukkua vieraita ihmisiä, mutta nyt huusin kyllä idioottia ihan miettimättä. En edes ollut yksin, vaan verryttelynvalvoja säesti minua vielä värikkäämmin sanakääntein. Toinen ratsastaja oli sen näköinen, kuin olisi vasta herännyt ja punainen kuin tomaatti. Miten ihmeessä ihminen voi ratsastella noin ajatuksissaan verryttelykentällä, kun adrenaliinin pitäisi pursuta korvistakin? En voinut ymmärtää.
- Ootteko te kunnossa? hän kysyi tärisevällä äänellä ja lepyin. Olkoon millainen untelo tahansa, tuo toinen oli tainnut pelästyä vielä pahemmin kuin minä.
- Toivottavasti, sanoin rauhallisemmalla äänellä ja kumarruin kokeilemaan Nikin jalkoja, mutta olin laittanut niihin kaikkiin niin pitkät suojat, etten oikein päässyt tunnustelemaan.
- Menkääs nyt sivummalle, niin mä yritän koota tän esteen uudelleen, sanoi valvoja ja mulkaisi vielä eteeni ratsastanutta tyttöä.

Talutin Nikin aidan viereen, missä Siiri pomppi raivosta Peten vierellä. Vilkuilin taaksepäin kävellessäni, enkä ainakaan siitä hankalasta asennosta nähnyt minkäänlaista ontumista. Jos kisani loppuisivatkin tähän saattaisin sittenkin mennä ja kuristaa tuon toisen ratsastajan.

Riisuin suojat ja tunnustelin paremmin, mutta en onneksi havainnut mitään lämpöä missään jalassa. Siiri juoksuttikin Nikiä pienen pätkän edestakaisin, mutta se ravasi ihan puhtaasti ja huokaisin helpotuksesta. Olimme tainneet päästä säikähdyksellä. Verryttelyaikamme oli kyllä kutistunut aika lyhyeksi, sillä ratsukkoja kutsuttiin tasaiseen tahtiin jo radalle. Pajun nimi oli jo hässäkän aikana kuulutettu, ja ehdin hypätä verryttelyesteen vain kahdesti, ennen kuin kuulin omani. Ne eivät olleet edes olleet hyviä hyppyjä, vaan Niki oli selvästi häkeltynyt äskeisestä äkkipysähdyksestä ja vilkuili ympärilleen kuin peläten, että joku taas syöksyisi eteen.

Radalla se kuitenkin alkoi palautua omaksi itsekseen ja puuskahdin pitkään helpotuksesta, kun olimme ylittäneet ensimmäisen esteen tavanomaiseen lentävään tapaamme. Rata oli rakennettu siten, että tiet esteiden välillä olivat pitkiä, eikä juuri ollut mahdollista oikaista, ellei sitten halunnut tehdä ihan idioottimaisia teitä. Nikin nopeus pääsi arvoonsa ja annoin kuin annoinkin sen pikkuisen aina kiihdyttää esteen jälkeen, kunhan se jossain kohden matkalla seuraavalle esteelle hidasti sen verran, että tiesin sen olevan kuulolla. Pudotuksia ei tullut, eikä kieltoja, ja saimme jatkaa kakkosvaiheeseen, missä sentään oli vähän varaa sooloilla ja tehdä muutama näppärä käännös. Mitään riskejä en silti ottanut. Olisi hölmöä tuoda hevonen jollekin esteelle niin mahdottomaan paikkaan, että se sen takia joutuisi tiputtamaan tai kieltäytymään.

Selvisimme tuplanollin, ihan niin kuin Pajukin oli tehnyt. Melko hyvistä asemista siis pääsisimme seuraavana aamuna starttaamaan maastoon. Vielä piti odottaa hyvä tovi, että saimme lähteä kävelemään maastoradan ympäri, mutta se aika meni jäähdytellessä hevosia. Lastasimmekin ne jo, sillä Siiri, joka alkoi näyttää voipuneelta, lupasi jäädä traikulle vahtimaan niitä. Pete tahtoi ehdottomasti mukaan metsään.
- Mä leikin teidän valmentajaa, hän ilmoitti.
- Sitten käyttäydytkin niin kuin valmentaja, etkä nälkytä joka esteellä, Paju vaati. Pete lupasi, mutta rikkoi lupauksensa jo ennen kolmatta estettä.
- Dena rikkoo jalkansa! Sä et saa startata! hän voihki.
- Suu kiinni, se on hypännyt nää ennenkin! Paju sanoi tiukasti, mutta tarkkaan ottaen hän huijasi. Esteitä oli korotettu, emmekä olleet treeneissä kiertäneet erästä lenkkiä, missä olivat radan ehkä pahimmat esteet: vallihauta ja iso alashyppy. Paju katsoi niitä tarkkaan sanomatta mitään ja olin ihan varma, että hän näki jo Denan tekevän niille totaalisen stopin.
- Hyvin se menee, sanoin reippaasti, vaikken ollut varma Nikistäkään.

5.

Olin liian väsynyt ratsastaakseni Maggiella, joten päätin, että se saisi kaikessa rauhassa kasvatella varsansiemeniä, joita Jutta oli edellisiltana toistamiseen käynyt tuikkaamassa tammoihin. Vieraitakin tuli: Riikka.
- Sä et ole käynyt ikuisuuteen! Mitä kuuluu? riemuitsin.
- Ei kurjuutta kummempaa, hän mutisi ja näytti tosiaan siltä, ettei kaikki ollut ihan kunnossa.
- Krisuko? arvasin ja hän nyökkäsi.
- Se muutti pois, takaisin vanhempiensa luokse. Niin että mustakin oli kiva tulla tänne, kun kotona on ihan kamalan hiljaista ja tyhjää.
- No miten nyt niin? kysyin myötätuntoisesti, mutta en oikeastaan ollut yllättynyt. Kaikki heidän kiemuransa olivat tuntuneet vaivaavan Riikkaa liikaa. Kuulla yhtäkkiä, että poikaystävällä oli vauva toisen kanssa olisi ollut aikamoinen paukku kenelle tahansa, jopa vaikkei vauvan äidillä ollut mieheen mitään mielenkiintoa.

- Ei jaksa. Me vaan riideltiin koko ajan. Parempi ilman. Ja puhutaan jostain muusta.
Yritin keksiä äkkiä jonkin muun puheenaiheen, ja vein paremman puutteessa Riikan katsomaan varsoja. Ne olivat iltahämärissä pirteimmillään ja leikkivät laukaten ympäri laidunta. Niitä katsoessa ei voinut olla oikein murheellinen ja Riikkakin piristyi.
- Ja nyt mennään lämmittämään sauna, ilmoitin, kun hevoslapset väsyivät juoksemaan ja heittäytyivät nurmikolle makaamaan.

Istuimme kodikkaasti iltaa olohuoneessa. Riikka läksytti meitä siitä, ettemme olleet käyneet ikuisuuteen Hangossa ja Siiri ja Jerry olivat nukahtaneet nojatuoliin.
- Liikaa tekemistä, puolustautui Vesku, mutta näytti kyllä syylliseltä.
- Ja hevoset… lisäsin minä.
- No sitä tekosyytä ette voi enää käyttää, kun teillä kerran on tallipoika, Riikka muistutti.
- Mutta sen sijaan on kisoja melkeen joka viikonloppu. Ja jos ei ole niin on kyllä ihanaa olla vaan kotona, Vesku huokaisi.
- Menkää käymään. Muori alkaa tulla vanhaksi, Riikka määräsi ja lupasimme.

- Mä lähden nukkumaan, anteeksi vaan, mutta meidän pitää lähteä aamulla taas ihan hirveän aikaisin, ilmoitin kymmenen jälkeen ja ravistelin hereille Siiriä, joka oli ojentautunut tuoliin paremmin, kun Jerry oli viety hänen kainalostaan sänkyyn. Hän heräsi valtavaan yskänpuuskaan ja automaattisesti kokeilin hänen kaulaansa, kuten olisin tehnyt Dannille tai Alissallekin.
- Ei mulla ole kuumetta, hän mutisi.
- Mäpä luulen, että sulla on. Taidan jättää sut huomenna kotiin. Vetääkö ullakolla? Tarviitko toisen peiton? Ja ota buranaa.
- Älä höösää, kanaemo! Siiri sanoi kiukkuisesti ja kieltäytyi ehdottomasti jäämästä kotiin. Lääkkeen hän kuitenkin suostui ottamaan ja annoin hänelle kainaloon ylimääräisen täkin, kun hän alkoi kiivetä yläkertaan.

Aamulla satoi. Sitä tuli herätessäni niin rankasti, että jos kyseessä olisivat olleet vain ihan tavalliset kilpailut, olisin saattanut harkita kotiin jäämistä, mutta nyt se ei sentään käynyt mielessä kuin ihan pikaisena, houkuttelevana ajatuksena. Heitin nopeasti kassiin muutamia lämpimiä vaatteita; verkkarit, fleecepuseroita ja sukkia. Joku olisi varmasti niistä vielä onnellinen, viimeistään minä itse ratsastettuani metsässä.

Siiriä ei näkynyt vielä ja vaikka olisin mielelläni jättänyt hänet nukkumaan ja hiipinyt vain omineni tallille, en voinut tehdä semmoista temppua. Hän ei olisi ikinä antanut minulle anteeksi. Kiipesin siis ullakolle ja ravistelin hänet hereille.
- Kuule, siellä on ihan kauhea ilma. Etkö sä jäisi tänne parantelemaan itseäsi?
- Teidän ensimmäisistä maastoesteistä? Älä edes uneksi, hän sanoi ja ponkaisi pystyyn.
- Ota sitten edes sadetakki ja saappaat ja kunnolla muutakin vaatetta. Siellä sataa tosiaan ihan kamalasti.
- Ota itse.
- Niin otankin. Hei, mä keitän meille mehua mukaan termokseen.

Lotina alkoi hiukkasen laantua siihen mennessä, kun Pete parkkeerasi kisapaikalle, mutta vettä tuli edelleen ilman taukoja.
- Tää ei ole hyvä juttu, siellä on varmaan kauhean liukasta, Paju murehti.
- Onhan niillä hokit, lohdutin, vaikkakaan en jaksanut uskoa niiden kauheasti auttavan. Oli kuitenkin ollut juhlallista aamulla ruuvata ne hevosten kenkiin. Ne tarkoittivat, että nyt oltiin menossa tositoimiin!
Kävimme tutkimassa lähtöjärjestystä ja totesimme, että se oli kaiketi järjestetty edellispäivän tulosten perusteella. Paju pääsi lähtemään viidenneksi viimeisenä ja minun jälkeeni oli enää yksi ratsukko.

- Ajattele, että sä olet toisena! Paju iloitsi ja puristi käsivarttani.
- Eilispäivä oli helppo, sanoin vaatimattomasti. – Tänään sen sijaan voi tapahtua mitä vaan!
- No niinpä – ihan mitä vaan.
Lähtijöitä oli jonkin verran vähemmän kuin edellispäivänä, mutta kymmeniä silti. Kun meidän vuoromme oli niin häntäpäässä, ehdimme hyvin katsoa, miten ensimmäiset ratsukot lähetettiin radalle, ennen kuin aloimme edes verrytellä. Katsojia ei tänään ollut nimeksikään, vain pieni surullinen kourallinen ihmisiä seisoi sadetakeissaan ja puiden alla seuraamassa kisaa. Heistäkin varmasti suurin osa oli kuskeja ja hoitajia, jotka olivat paikalla viran puolesta. Lindan seurassa oli joku mieshenkilö, joka oli pukeutunut siten, että ei varmasti ollut hevosihmisiä.

- Sekin pääsi sitten läpi tänne asti, Paju paheksui.
- Miksei olisi päässyt? Gottis hyppää hyvin ja taisi se kouluradaltakin saada hyväksytyn.
- Mutta kukaan ei sitten ottanut meidän protestia todesta!
- Sillä ilmeisesti oli kuitenkin vaadittavat tulokset, tuumin. Minua ei Lindan kilpaileminen haitannut vaan hänen muut tekosensa, ja kai hevoset ennen rataa tarkastava eläinlääkäri kieltäisi heitä starttaamasta, jos Gottis hänen mielestään olisi liian kantavana.

Siitä, miten kukakin oli radalla onnistunut, ei voinut tietää mistään, paitsi että ne, joilla oli kuraiset vaatteet, olivat todennäköisesti tipahtaneet. Vain yksi hevonen tuli kuitenkin ilman ratsastajaa maaliin, ja sen pyydystäminen keskeytti muun toiminnan hetkeksi aikaa.
- Mua alkaa hermostuttaa, Paju sanoi, kun lähtevien joukko alkoi huveta kymmeneen ja sitten yksi kerrallaan vähemmäksi.
- Ajattele, että olet vaan lähdössä maastolenkille, niin mä aion tehdä, sanoin, vaikka kyllä minunkin pulssini alkoi vähän tihetä. Paju näytti kuitenkin lohduttuneelta ja siirtyi vuorollaan eläinlääkärin luo ja sitten lähtöpaikalle.

Nikistä ei ollut eläinlääkärillä mitään huomauttamista, ja seurasin vuorollani odottamaan lähtömerkkiä. Muistelin silloin harjoituksissa saamiani ohjeita ja vilkaisin kelloani, joka oli piilossa sadetakin hihan alla. Meidän pitäisi selvitä maaliin noin kuudessa minuutissa, tai ehkä mieluummin seitsemässä. Liika kiire olisi yhtä paha juttu kuin yliaika. Eikä saisi ampaista kevyeen kenttälaukkaan heti lähtömerkistä. Niki vain reväyttäisi lihaksensa, kun se nyt oli joutunut seisoskelemaan ja odottamaan.

Lähdimme siis rauhallisessa ravissa liikkeelle yli liukkaan nurmikentän, ja vasta, kun metsänreuna alkoi lähestyä, nostin laukan. Niki eteni korvat hörössä sateesta huolimatta ja kuvittelin sen olevan mielestään tosiaankin vain matkalla maastolenkille. Se rauhoitti minut, eikä metsän siimeksessä ollut ollenkaan niin mutaista ja märkää kuin olin pelännyt. Ponnistuspaikkoja oli kyllä jotenkin harattu, sen ehdin juuri nähdä, ennen kuin Niki jo ylitti ensimmäistä estettä. Ei näkynyt kavionjälkiä eikä liusumisjälkiä, vain tasaista, märkää maata.

Unohdin kokonaan ajan seuraamisen, sillä oli sateesta huolimatta hauskaa laukata metsässä ja yrittää muistaa hengittää esteiden välillä. Ilma tuoksui hyvälle syksyisestä harmaudesta huolimatta, ja vaikka ratsastushousuni olivatkin jo ihoon asti märät, suojasi kypärän lippa kasvojani ja silmiäni niin, että näin sentään eteenpäin, ja turvaliivin päälle vedetty sadetakki, vaikka ahdistikin, piti niskan kuivana. Niki tuntui nauttivan yhtä lailla kuin minäkin. Vastaan tuli muutamia esteitä, joita se katsoi epäilevästi ja hidasti hiukan vauhtia, mutta sen rohkeus palautui, kun minä usutin sitä vain jatkamaan. Vasta sille alashypylle, mitä Paju oli tuskaillut, se hidasti enemmän kuin olisin halunnut ja seisahtui melkein kokonaan.
- Anna mennä vaan, kehotin ja painoin pohkeet kiinni sen kylkiin ja niin se sitten menikin. Totuuden nimessä hyppy ei selästä tuntunut juuri miltään, ja Nikikin jatkoi sen jälkeen matkaa kuin pyssyn suusta. Tiesin, että se spurttasi pelkkää helpotustaan, siitä ilosta, että se oli uskaltanut sittenkin hypätä, joten annoin sen mennä. Minulla ei ollut aavistustakaan ajastamme, mutta en voinut kieltää Nikiltä tuota pikku iloa, kun se kerran oli uskaltanut kuitenkin.

Meidän radassamme ei ollut sen enempää dramatiikkaa. Niki vain hyppäsi ja minä vain menin mukana, eikä se kompastellut eikä mitään. Minäkään en pudonnut, ei ollut edes lähellä. Ehdin maaliin asti, ennen kuin päähäni pälkähti, että hyvän koulukokeen ja virheettömän rataesteradan jälkeen virheetön maastoesterata oli aika nappisuoritus.
- Miten sulla meni? huusi Paju, kun olin selvinnyt ruuhkan läpi ja olin juuri alkanut pälyillä ympärilleni etsiäkseni seurueeni. Paju ja Dena ja Pete ja Siiri seisoivat yhdessä sumpussa vähän sivummalla.
- Ihan täydellisesti, mä luulisin, vastasin. – Paitsi ajasta en tiedä, mutta kaikki esteet me ylitettiin!
- Niin mekin! Paju riemuitsi, ja hänen hymynsä näytti venyvän korvasta korvaan. – Tää on ihan mahtava laji! Mä haluan pian uudestaan!

Loppujenlopuksi me sijoituimme molemmat. Minä pysyin toisena ja Paju nousi neljänneksi, ja vaikka olimme läpimärkiä, olimme suunnattoman onnellisia. Siiri oli käynyt tutkimassa tuloslistaa tarkemminkin ja hän tuli riemuiten kertomaan, että Linda oli hylätty. Syytä hän ei tiennyt, mutta niin listassa luki.
- Mä soitan Riikalle ja pyydän sitä lämmittämään saunan, ilmoitin, kun aloimme lastata hevosia ja tutkia omaakin olomuotoamme. Siiri tärisi kylmästä, joten pistin hänet pukemaan vaihtovaatteitani päälle. Itselläni oli kai vielä sen verran adrenaliinia, ettei kylmää huomannut. Suomen kesä näyttäytyi tosiaan edustavimmillaan tänä viikonloppuna.

Pete ja Paju kieltäytyivät saunasta vaan halusivat mieluummin suoraan kotiin, joten lupasin viedä Denan ulos vähän myöhemmin. Olimme päättäneet jättää hevoset vähäksi aikaa sisään, syömään päiväruokansa ja kuivumaan. Meidän traikku oli poissa, tietenkin, sillä Ulla ja Vesku olivat lähteneet omiin kisoihinsa Andruksen kanssa.

Danni ja Alissa juoksivat vastaan, kun menimme sisään ja halusivat tietää, miten meillä oli mennyt.
- Katsokaa ja ihailkaa, sanoin ja esittelin sinistä ruusukettani. – Missä Riikka on? Miten te ootte pärjänny?
- Se on Jerryn kanssa päikkäreillä, Jerry on kiukutellut koko ajan sen jälkeen kun isi lähti, Danni juorusi.
- Se vierastaa, arvelin ja kävin kurkistamassa missä he luurasivat. Meidän sängyssä. – Nukkukoot, mennään me saunaan. Haluatteko te tulla?
Tytöt halusivat ja menimme löylyyn lämmittelemään kaikki neljä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin omat kylmänväreeni katosivat ja senkin jälkeen kuulin vielä hyvän aikaa, miten Siirin hampaat kalisivat. Hän ei tosiaankaan ollut kunnossa.

Vesku tuli vasta illalla ja hän virnisteli melkeinpä vähämielisesti. Väheksyen hän kuitenkin heitti eteisen lipastolle pari kirjekuorta ja kaksi sinivalkoista ruusuketta ja keskittyi voivottelemaan frakkinsa ja silinterinsä tilaa. Ne olivat yhtä läpimärät ja ryttyiset kuin minun kisavaatteeni.
- Meidän pitää varmaan viedä toi pesulaan, sanoin huolissani ja ravistelin frakkia. – Jos mä alan pestä ja silittää sitä, se on varmaan entinen.
Keskityn tutkimaan märkää, melkeinpä huopaantuneen näköistä kangasta ja sivusilmällä vain vilkaisin, miten Veskun ilme vähän latistui. Onneksi tytöt pelastivat tilanteen, nappasivat kumpikin itselleen yhden ruusukkeen ja avasivat sitten kirjekuoretkin.
- Rahaa! Isi, sä olet voittanut rahaa! vinkaisi Danni ja heitteli kaksikymppisiä ilmaan seisten itse alla rahasateessa. Minäkään en raaskinut enää olla huomioimatta niitä.
- Sä voitit jumaliste molemmat luokat? kiljaisin ja rutistin häntä.
- Niin jumaliste tein! hän ilmoitti ja puristi minua niin, että olin katketa.
- Mä kastun, pihisin, sillä hänen vaatteensa olivat myös märät.
- Hyvä, hän kuiskasi korvaani ja lähti vaihtamaan kuivaa ylleen. Meni hetki, ennen kuin tajusin lauseen monimielisyyden.
- Katokkin ettet unohda! huusin hänen peräänsä.

Meni aikansa, että saimme kaikki iltahommat hoideltua. Riikkaa piti melkeinpä kehottaa lähtemään kotiin, sillä hän tuntui viihtyvän meillä oikein hyvin. Miilan kanssa piti puhua puhelimessa pitkään ja kertoa kaikki, mitä Kisu oli tehnyt ja sopia, koska hän voisi saada tamman taas kotiin sekä tietysti kertoa kilpailuista kaikki mahdollinen. Siirille piti syöttää kuumelääkettä ja komentaa nukkumaan samoin kuin pienemmätkin lapset, mutta Andrus onneksi hoiti iltatallin niin, että me pääsimme vetäytymään kohtuullisen aikaisin makuuhuoneeseen. Vesku huvitti minua. Hän oli kulkenut koko illan ympäriinsä kuin maailman valtias, silmät loistaen.
- Voittaminen sopii sulle, kiusoittelin.
- Et itsekään pärjännyt paskemmin, hän huomautti.
- Kentän harrasteluokka on vähän eri asia kuin sun koululuokat.
- Mitä väliä? Rusetteja koko perheelle! Vähänkö meillä on hyvä talli!

Sen sanottuaan hän lakkasi puhumasta ratsastuskilpailuista ja kellisti minut sängylle vetäen pois niitä vaatteitani, joita en ollut vielä itse ehtinyt riisua. Minä kuitenkin jatkoin aiheesta, sillä olin niin huvittunut.
- Oletko sä huomannut, että sulle tulee aina hirveä seksinhimo, kun sä olet voittanut? Ihan kuin sä olisit huippuori, jonka on pakko päästä levittämään siementään.
- Älä nyt pilkkaa, mähän palvon sua! hän väitti vastaan ja suukotti napaani.
- Joo, tietysti palvot, päätä vai pimpsaa? kikatin.
- Jälkimmäistä nyt, mutta mä lupaan palvoa sun päätäkin sitten joskus myöhemmin.

Tartuin häntä korvista ja pörrötin hiuksia, hytkyen edelleen naurusta.
- Tiedätkö sä, herra huippuori, että mä rakastan sua? kysyin.
- Sä olet joskus maininnut jotain semmosta, hän sanoi ja pysähtyi katsomaan minua hellä ilme harmaissa silmissään. Valtavan hyvä olo läikähti lävitseni, eikä hänen sen enempää tarvinnut sanoa. Keväämmällä olisin kaivannut vakuutteluja itsekin, mutta jotenkin sen tanskanmatkan jälkeen olimme päässeet palaamaan siihen onnelliseen tilaan, missä tuntui, että saatoimme lukea toistemme ajatuksia eikä epäilyksille ollut sijaa. Tietysti hän rakasti minua.
- Hyvä, voit jatkaa, sanoin ylhäisesti.

Minä nukahdin tapani mukaan heti rakastelemisen jälkeen, mutta vain hetkeksi, sillä en ollut juurikaan virkistynyt, kun heräsin Veskun kääntyilyyn.
- Mikset sä nuku? mutisin ja halasin häntä. – Etkö sä ole kuullut, että miesten kuuluu nukahtaa heti kun ne on saanu.
- Mä mietin.
- Mitä niin?
- Asioita. Niin kuin että miksi sä nukahdat heti, etkä halua jutella tuntikausia sen jälkeen, hän sanoi ja tunsin, miten hän nauroi vuorostaan. Pieni hytkyntä tuntui kyljissä.

- Mitä sä oikeasti mietit?
- Et sä halua kuulla.
- Ai, sanoin ja olin hetkessä ihan hereillä. Olinko tuudittautunut ihan väärään turvallisuudentunteeseen? Haaveiliko Vesku kenties jostakusta muusta siinä vieressäni? – Nyt sun on pakko kertoa.
- Mä ajattelin vauvoja, hän sanoi. – Miten hellyttäviä ne on pieninä. Miten kivaa olisi, jos meillä olisi taas vauva.
- Ai sitä, sanoin ja rentouduin taas. Tämä asia oli puhuttu selväksi jo kymmeniä kertoja. Meillä oli tarpeeksi sitä lajia.
- Eikö ne muka ole ihania?
- On, kun ne nukkuu kiltisti eikä kilju, mutta oikeasti mä nyt kyllä odotan vaan aikaa, että Jerrykin menee kouluun, eikä tarvitse enää olla silmät selässä joka hetki.
- Mutta jos me lopulta hommattais se au pair mistä sä olet aina haavellut?
- Ei! sanoin kauhuissani. – Sehän ois hirveetä! Sitten lapset alkais kuvitella, että se on niiden äiti enkä minä!

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: heeei 
Päivämäärä:   25.5.15 18:32:24

No mikä on ns. seuraava joka netistä löytyy?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   25.5.15 20:14:33

Sit ei olekaan, paitsi toi Kuuseen kurkottaja, mutta ei se ole samoista ihmisistäkään. Tietty toi Äidin tyttö on joskus ollut täällä, mutta siitä on jo vuosia.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   25.5.15 23:36:37

Vuosia? Onko Henriikasta oikeasti jo vuosia? Mihin tämä aika katoaa??

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   26.5.15 17:00:10

No oikeesti, ainakin 4 vuotta ellei 5!
--------------
6.

Työkaverit olivat sopeutuneet siihen, että olin lähdössä pois, mutta vielä oli päiviä jäljellä vaikka miten monta. Kurre enimmäkseen piruili minulle ja pelotteli, miten rankkaa ja hirveää minulla tulisi olemaan uudessa paikassani. Olin hänen mielestään liian nuori ja kokematon ja typerä vastaamaan kokonaisesta vanhainkodista, tappaisin vain mummoja ja pappoja sitä tahtia, että joutuisin vielä vankilaan.
- Sulla on tosi vilkas mielikuvitus tommoseksi rajoittuneeksi käppänäksi, ilmoitin ja venyttelin nautinnollisesti. – Kai sä olet jo perunut lomamatkasi?

Kurre alkoi punoittaa ja muut alkoivat kiireesti etsiä muita puheenaiheita. Ei kai meidän tappelemisemme ainakaan pidemmän päälle ollut erityisen viihdyttävää.
- Kai meillä on kesäkauden avajaiset tänäkin vuonna? kysyi Tarja, nuorin sairaanhoitajista ja katsoa tapitti Jarmoa.
- Totta kai meillä on, tämä vastasi ja se oli tarpeeksi kiinnostava aihe syrjäyttääkseen Kurren ja minun nahinat. Minua ei vähääkään kiinnostanut minkäänlainen yhteinen toiminta työajan ulkopuolella näiden kanssa, tai ei ainakaan, jos Kurre olisi mukana, joten siemailin kaikessa rauhassa ajatuksissani aamukahviani ja katselin ikkunasta ulos pihalle. Kylmä saderintama oli kadonnut ja aurinko paistoi korostaen kaiken heleää vihreyttä.

- Juhannusviikonloppu ei käy, entäs edellinen, Jarmo sanoi mietiskelevästi. – Jessi? Kahden viikon päästä perjantaina?
- Ei kiitos, mä en lähde silloin mihinkään kissaristiäisiin, sillä lauantaina on kisapäivä, havahduin vastaamaan ja olin mielissäni siitä, että minulla oli ihan oikea syy eikä tarvinnut keksiä.
- Sen täytyy olla semmoinen päivä, että Jessikin pääsee, onhan ne samalla tavallaan sen läksiäiset, sanoi Henrietta, ja avuttomana kuuntelin, miten muut olivat samaa mieltä.
- Ensi perjantai sitten, Jarmo päätti.
- Mitä sitten on ohjemassa? Mennäänkö me jonnekin syömään vai? kysyin alistuneena.

Mutta ei. Kesäkauden avajaiset vietettiin kuulemma perinteisesti Jarmon mökillä Hämeenlinnassa. Minun täytyi nostaa hattuani sille, että hän sentään yritti nostattaa henkeä tässä käärmeiden pesässä järjestämällä tuommoista tälle eripuraiselle porukalle.
- Se on ihana paikka, ja päästään saunasta suoraan järveen, haaveili Outi.
- Mä taidan ajaa, huokaisi Tarja, joka oli raskaana.
- Mä voin ajaa, lupasin nopeasti, sillä olin jo ymmärtänyt, että tapana oli vuokrata pikkubussi, jolla koko porukka kulkisi kätevästi.
- Älä turhaan uhraudu, mä en kuitenkaan voi juoda saunakaljaakaan, Tarja sanoi.
- Mä saatan tulla omalla autolla, mutisin, kun en enää kehdannut kieltäytyä omista läksiäisistäni.
- Höpsis, kuittasi Henrietta. En viitsinyt vängätä enempää vastaan ainakaan sillä erää. Olihan siihen jo aikaa.

Miila ja Kimi tulivat illalla noutamaan Kisua. Se oli lakannut veikeilemästä Mustille, joten sen oli turha enää seistä meillä. Se voisi tulla uudemmalle häälomalle seuraavan kiiman aikoihin, ihan varmuuden vuoksi, tai sitten Miila voisi etsiä keinosiemennystaitoisen eläinlääkärin ja hoidattaa homman ihan kotitallilla. Miila oli arvellut, että he tulisivat vasta aika myöhään, joten minä olin ratsastamassa Maggiella, kun he paria tuntia ennen aavisteltua aikaa ajoivat pihaan. Maggie seisahtui nähdessään auton ja trailerin, eikä suostunut liikahtamaan mihinkään suuntaan, ennen kuin Kimi oli sammuttanut moottorin. Sittenkin se asteli jäykin jaloin ja autoa tuijottaen ja huokaisin syvään. Olin ollut jo melkein lopettelemassa, mutta nyt en voisi, kun se tuntui tämmöiseltä sahapukilta.

Kimi tuli kiinnostuneen näköisenä katsomaan epäsikiötäni, kuten hän oli Maggieta aiemmin kutsunut.
- Näytä nyt miten se liikkuu, hän kehotti.
- Se ei liiku nyt mitenkään, kun se kauhistui teitä, sanoin alistuneena. Yritin usuttaa hevosta raviin ajatellen, että pieni vauhti saisi sen rentoutumaan, mutta se ei totellut, ennen kuin läimäisin sitä raipalla lautasille. Silloin se pukkasi ja lähti hölköttelemään. Ehkä noin viiden kierroksen jälkeen se alkoi painaa taas päätään alas, kun olin tehnyt tuhat puolipidätettä ja asetusta, enkä antanut sen hetkeksikään unohtaa, että minä olin selässä.

- Se on vähän omituinen, puolustelin siirtyessäni taas käyntiin.
- Joko sä olet koittanut hypätä? Kimi tahtoi tietää.
- Puomeja, juu.
- Mutta et oikein hypätä?
- Se hyppäsi ne puomit, että sikäli olen. Vesku väitti sitä hulluksi kun se teki metrin loikkia kymmensenttisen yli, mutta ainakin sillä oli kivaa.
- Jaa, niinkö se teki? Kimi kysyi kiinnostuneena. Näin melkein, mitä hänen päässään liikkui. En silti aikonut tarjota Maggieta hänelle kokeiltavaksi, eikä minun tarvinnutkaan, Vesku tuli tallista ja teki sen puolestani.

- Mutta mä olen ratsastanut sillä jo, vastustelin. Olin äkkiä kauhean mustasukkainen tammastani, halusin itse kokea sen ensimmäiset esteet.
- Höpsis, sä olet ravaillut alle puoli tuntia. Pari hyppyä ammattilaisen alla ei tee sille mitään pahaa, Vesku sanoi.
- Sitä paitsi se ei ole pideltävissä näillä kuolaimilla, yritin.
- Voisin mä kokeilla, Kimi tuumasi ja hetken mietittyäni annoin periksi. Ehkä minunkin olisi hyvä nähdä sivusta, miten se liikkui. Kimi haki kypäränsä autostaan ja minä hyppäsin alas. Vesku oli jo raahaamassa puomeja ja tolppia keskelle kenttää. Margaritka seurasi hänen liikkeitään tarkasti ja tuskin huomasi Kimin satulaannousua, tai siltä vaikutti. Tiesi kuitenkin sen huijaavan.
- Irrota nää narut, Kimi komensi alkaessaan kerätä ohjia ja piteli inhoten gramaaneja kahden sormensa välissä.
- Oletko sä varma?
- Jos mä aion hypätä niin noi on vain tiellä.

Minä tottelin. Maggie oli alkanut liikkua helpommin oikein päin, mutta minä en ollut uskaltanut luopua apuohjista vielä. Minä olin jostain syystä varma siitä, että se silloin kyydittäisi minua minne mielisi, etenkin jos uskaltautuisin nostamaan laukan. En ollut saanut vielä hankittua sille sen kummempaa kuolaintakaan kuin nivelen. Nikin pelham oli liian kapea ja Mustin kankiviritykset tuntuivat vääriltä ja liiallisilta, vaikka olisivatkin olleet oikean kokoiset.

Kimi ratsasti vain kierroksen ravia ja kierroksen laukkaa, noin suunnilleen, tehden kuitenkin kummankin aikana lukuisia siirtymisiä. Maggie näytti räjähdysalttiilta, se pyöritteli sekä häntäänsä että silmiään ja vilkuili estettä, jota Vesku rakensi.
- Nosta sitä nyt vähän, jos tää kerran on maailmanluokan hyppääjä, Kimi kehotti.
- Mutta se ei ole hypännyt koko talvena! huusin.
- Silti, toi puoli metriä on loukkaus sitä kohtaan, jos se on mitä sä väität.

Vesku nosti puomia ja Kimi ratsasti vielä yhden kierroksen. Hänen ryhtinsä muuttui, ja niin muuttui hevosenkin, se tuntui jotenkin jännittyvän kokoon ja kasvavan samalla kertaa, ja kun sen turpa lopulta osoitti kohden vaatimatonta kahdeksankymmenen sentin pystyestettä se alkoi laukata, vaikka Kimi oli siirtänyt sen hetkeksi käyntiin. Este oli keskellä pituushalkaisijaa, ja sinne olisi valmiiksi hyvin etenevällä hevosella ollut käännöksestä ainakin kolme laukka-askelta. Maggie otti kaksi valtavaa askelta ja ylitti sitten esteen valtavalla ilmavaralla. Kimi ei yllättynyt, kuten minulle oli käynyt, vaan onnistui myötäämään täydellisesti ja vielä pysäyttämään tamman ennen kuin se ylitti samaan vauhtiin kentän aidan.
- Nosta sitä, hän sanoi Veskulle. Minä en saanut enää sanaa suustani. Janosin saada nähdä lisää.

Kimi hyppäsi esteen vielä kolme kertaa, ei sen enempää, mutta se riitti. Maggie oli hionnut ja puhisi, ja kerta kerralta se oli edennyt lennokkaammin ja korkeammalta, vaikka sen ei olisi tarvinnutkaan.
- Sehän on ihan oikeasti vaikka miten hieno! Miila sanoi minulle ja kuulosti ehkä hiukan järkyttyneeltä.
- Se on, sanoin, yrittäen olla kuulostamatta yhtä järkyttyneeltä. Epävarmuus oli taas iskenyt minuun. Miten minun taitoni mahtaisivat riittää ratsastamaan tuota hevosta? Sitten suutuin itselleni. Mitä minä nyt panikoin, kun minulla kerran oli tuollainen eläin. Opettelisin ratsastamaan sen arvoisesti, konstilla millä hyvänsä, eikä Nikikään alkuun ollut ollut helpoimpia. – Mä voin kävellä sen kanssa, sanoin Kimille.

Kimi jäi kävelemään vierellämme.
- Mitä sä tykkäsit siitä? Se osaa hypätä, eikö vaan? kysyin niin innokkaasti, että se taisi kuulostaa ihan lapsen mankunalta. ”Saanhan mä jätskiä, joohan?”
- No on sillä ainakin haluja, Kimi myönsi. – Mutta se on suunnattoman vahva, miten tommonen tilliäinen kuin sinä meinaa pärjätä sille?
- Mä tarvitsen ehkä vahvemman kuolaimen? arvelin.
- Ja suunnattomasti voimaa. Sun pitää olla itsekin huippu-urheilijan kunnossa.
- Mä ratsastan kahta hevosta ja teen talli- ja muita ruumiillisia töitä, kyllä mä olen aika hyvässä kunnossa.
- Hyvä, Kimi sanoi, mutta kuulin epäilyksen hänen äänestään, ja tiesin itsekin huijaavani. Andrus teki nykyään raskaammat työt ja Niki ja minä olimme jo niin vanha pari, etten minä sen ratsastamisesta rasittunut pätkääkään. Se tiesi ajatuksesta, mitä minä halusin.

– No okei, en mä taida olla, tunnustin, kun muistin, miten Veskulla oli tapana kohottaa kuntoaan lenkkeilemällä kisakauden aikana.
- Salille sitten vaan.
- Taidan joutua, huokaisin ja rapsutin Maggieta sään vierestä. Se henkäisi syvään ja venytti kaulaansa ja irrotin riemuissani molemmat kädet ohjista ja silittelin sitä. Minua niin säväytti aina, kun se unohti hetkeksi ulkokuorensa ja rentoutui ja sanoi jotain, näytti olevansa tyytyväinen. Se oli kuitenkin harvinaista, ei sitä joka päivä nähnyt. Päätin, että ensimmäinen tavoitteeni pysyisi ennallaan. Maggien pitäisi päästä olemaan tyytyväinen jokaisena päivänään meillä. Vähät kisamenestyksestä. Sen jälkeen, miltä sen vironvideot olivat näyttäneet, oli onnellinen ja terve hevonen ollut ensitavoitteeni, varsa toinen ja kisat vasta kolmas.

Kimi lähti auttamaan Miilaa Kisun varustamisessa kotimatkalle ja minä jäin kävelemään Maggien kanssa. Se eteni pitkin askelin kaikessa rauhassa ja minä makailin sen kaulalla silitellen sitä ja tunsin hentoa, orastavaa rakkautta. Mikähän minussa oli, että tällaiset huonosti pidetyt, pelastetut oliot vetosivat? Niki, Maggie, ja Alissakin. Tai ehkä ne vetosivat kaikkiin ihmisiin, enkä ollut mitenkään erityinen.
Niin tai näin, Maggie oli minulle erityinen.

Lähdin Nikin kanssa lenkille vielä sinä samana iltana sen sijaan, että olisin ratsastanut sillä. Otin sen käsihevoseksi ja pistin itse lenkkarit jalkaan ja kun Danni ja Alissa tajusivat, mitä olin tekemässä, he halusivat mukaan. Nostin Dannin Nikin selkään ja Alissa otti Nastin ja sitten kävelimme pajuryteikön läpi metsäautotielle ja aloin juosta. Ensin olin taluttanut Nikiä, mutta siellä Danni vaati saada ohjat ja he ravasivat vierelläni. Niki oli sen verran pieni ja sen satula lyhytsiipinen, että tyttö saattoi ihan oikeasti ratsastaa sillä.

- Saadaanko me laukata vähän? hän aneli. Minulla ei ollut sydäntä olla lupaamatta. En uskonut, että Niki kuitenkaan villiintyisi ja karkaisi kovin kauas minusta, ja niin he laukkasivat hyvän, pitkän suoran. Nasti pinkoi perässä minkä jaksoi ja minä hölkkäsin viimeisenä ja aloin pelottavasti tuntea, miten kyljessä pisti ja hengitys alkoi vinkua. Mistähän kunnosta olin Kimille kehuskellut? Rapakunnossa minä olin. Valuin hikeä, kun palasimme kotiin ja hyttyset olivat syödä minut elävältä, kun tuoksuin niin herkulliselta.
En sillä viikolla vielä uskaltautunut hyppäämään Maggiella. Odotin, että saisin netistä tilaamani kuolaimet sille ja kohotin omaa kuntoani. Siiri lakkasi lopultakin kuulostamalta vanhalta yskivältä autolta ja Kiiran kanssa uskalsin viedä Maggien taas metsään. Se vihasi pajupusikkoa, joten ratsastimme pellonlaitaa niin kauas, että pääsimme hyville hiekkateille, ja vaikka se sielläkin mulkoili epäillen reunustavia puskia, saatoimme siellä sentään ravata turpa Kiiran hännässä. Maggie kyllä säpsähti joka rasahdusta metsässä ja teki sivuloikkia varjojen kohdalla.
- Laukataanko? Siiri kysyi toiveikkaasti, mutta en suoraan sanoen uskaltanut vielä. Gramaaneista huolimatta olin melko varma, että jos Maggie pääsisi vauhdin hurmaan, saattaisimme olla Sipoossa, ennen kuin saisin sen hallintaani.
- Kunhan mä saan sille jarrut, sanoin.

Tytöt olivat taas vuorostaan innostuneet kouluratsastuksesta, kiitos Veskun kahden voittoruusukkeen, ja he olivat menossa viikonloppuna kisoihin. Veskukin oli, tietysti, ja Siiri oli luvannut lähteä Pajun kanssa katsomaan yhtä myytävänä olevaa hevosta. Siinä oli jo niin paljon ohjelmaa, että harkitsin vakavasti kiemurrella työpaikan mökki-illasta, mutta Vesku pisti hanttiin.
- Sä et ole ollut aikoihin missään, ja eikö siellä nyt ole mukaviakin työkavereita?
- On, valtaosa, sanoin murjottaen. – Mutta Kurre tulee sinne. Mä pelkään, että tönäisen sen grilliin, tai se mut.
- Mä en voi ymmärtää sua, Vesku sanoi ihmeissään.
- Sä et ole tavannut sitä. Se on niin häijy.
- Mutta sähän olet aina tullut toimeen ihmisten kanssa. Ajattele, että se on potilas.
- Kiitos, sanoin hiukan ilahtuneempana. Jos kuvittelisin koko ajan kirjoittavani parhaillaan Kurren pakkohoitomääräystä, saattaisin selvitä. Veskun olisi pitänyt ehdottaa tuota jo kuukausia sitten.

Valmistauduin siis kuitenkin lähtöön. Pakkasin uimapuvun ja pyyhkeen mukaan, ja vaikka oli kaunis päivä, pistin kassiin myös verkkarit ja pitkähihaisen paidan iltaviileän varalta, vaikka toivoinkin, ettei siellä kauhean myöhään menisi. Jarmo hoitaisi syömiset ja juomiset ja hän lähtikin töistä perjantaina jo kolmen aikoihin meidän muiden jäädessä hoitamaan vastaanoton loppuun asti. Nyt kesäkuussa olimme jo siirtyneet puolittaiseen kesäaikaan ja sulkisimme kello neljältä näin perjantaina. Heinäkuun tullen ovet sulkeutuisivat joka päivä aikaisemmin, mutta se ei enää minua kiinnostanut. Silloin olisin jo muualla.

Työkavereiden odottava innostus oli tarttunut väkisin minuunkin päivän mittaan. Muut naiset hörhöttivät kuin pikkujoulujen alla ja tajusin, että tämä olikin samanlainen tapaus heidän elämässään, noiden toisten äitien. Minusta se oli hassua ja aloin miettiä, olinko itse jotenkin kieroon kasvanut, kun olisin mieluummin mennyt kotiin lasten kanssa laittamaan ruokaa ja ratsastamaan. Olin ruokatunnilla käynyt postissakin ja hakenut Maggien uudet kuolaimet, olisin voinut kokeilla vaikka hyppäämistä. Nyt se saisi jäädä viikonloppuun.
Odotushuone tyhjeni yllättäen jo vähän ennen neljää ja kokoonnuimme kahvihuoneeseen odottamaan, että Outi saisi ovet virallisesti suljettua. Paria minuuttia vaille neljän hän tekikin sen.

- No niin, mennään sitten, hän tuli sanomaan. – Koko kylä on nyt parannettu, eikä meitä tarvita enää.
Yhtenä jonona marssimme sivuovesta ulos, Kurre ja Kari, Tarja, Henrietta ja minä sekä Outi ja Anna-Maija. Kurre oli ollut harvinaisen hiljaa ja kiltisti koko päivän ja elättelin hiljaa toivoa, että hän jatkaisi sitä koko illankin. Parkkipaikalla tosin tuli pientä sanaharkkaa, kun hän olisi halunnut ajaa Tarjan sijasta.
- Ei käy, minä olen sen omalla nimelläni vuokrannut ja minä sitä ajan, tämä sanoi jämäkästi.
- Akka ratissa, Kurre mutisi, mutta ei jankannut pidempään vaan varasi takapenkin itselleen ja Karille. Henrietta ja minä ja Outi istuimme keskelle autoa pienen pöydän ympärille ja Anna-Maija meni eteen Tarjan seuraksi. En oikeastaan hämmästynyt, kun kuulin takapenkiltä korkin narahduksen, mutta Henriettakin nosti kassistaan pullon likööriä ja lääkelaseja.
- Nyt ruvetaan naiset syntisiksi ja juodaan drinkit ihan kirkkaassa auringonpaisteessa! hän julisti. Minun ei annettu kieltäytyä, vaikka olin suunnitellut pysyväni suunnilleen selvin päin. Pelotti vähän, että millaiseksi Kurre muuttuisi juodessaan ja ajattelin, että minun olisi helpompi pysyä niskan päällä, jos hän olisi humalassa, mutta minä en.

Hän oli kuitenkin koko matkan ajan ihan kunnolla, kertoili tosin huonoja vitsejä, muttei haastanut riitaa minun tai kenenkään muunkaan kanssa. Vitseistä olisin voinut ottaa nokkiini, ne olivat aika härskejä ja sovinistisia, mutta tyynenä ajattelin, että jonkun muun kertomina ne eivät olisikaan suututtaneet minua, olisinpa saattanut nauraakin niille, joten en sanonut mitään. Minä en ainakaan aloittaisi taistelua tänään.

Tarja ajoi meidät melkein puolessa tunnissa perille Vanajaveden rantaan. Jarmon mökki oli keltainen talviasuttavan näköinen rakennus ja mies itse seisoi pihalla grillin ääressä yllään esiliina, jossa oli räikeänkeltainen Mallorcan kartta ja sen lisäksi pelkät farkkusortsit. Ylilääkärimme oli selkeästi vaihtanut vapaalle.
- Sydämellisesti tervetuloa! hän messusi, kun nousimme autosta. Hän näytti oikeasti ilahtuneelta nähdessään meidät ja ajattelin, että hän taisi tosiaan pitää meistä. Toivoin hänen takiaan, että ilta menisi hyvin.

Söimme ensin grillimakkaroita ja perunasalaattia. Jarmo oli hommannut muutaman korin olutta ja siideriä ja vähän limsaakin kai Tarjaa ajatellen. Minäkin aloitin spritella, mutta saunaan kyllä otin mukaan siiderin, kun Jarmo ilmoitti sen olevan lämmin ja naisten vuoron alkavan.
- Olisipa järvi kotonakin, haaveilin, kun istuimme Henriettan kanssa laiturilla viilentelemässä itseämme.
- Olispa sauna kotona, tämä tuhahti.
- No en mäkään oikeasti järveä haluaisi, koko ajan saisi pelätä, että ipanat hukkuu, myönsin.
- Pitäiskö mennä uimaan?

Katselin arvellen sinisenä päilyvää järveä. Se näytti houkuttelevalta, mutta epäilin veden olevan aika kylmää vielä.
- Mennään, päätin silti. Pääsisihän sitten saunaan lämmittelemään. Enempää miettimättä hypähdin veteen, enkä voinut pidättää kiljahdusta, sillä se oli tosiaankin jäätävää. Sieltä piti nousta äkkiä ylös ja juosta takaisin saunaan.
Viivyimme saunan ja järven välissä pitkän aikaa, jutellen terassilla ja parannellen maailmaa ja huomasin viihtyväni oikein hyvin. Olin iloinen, että olin sittenkin tullut.
- Teitä mun tulee ikävä, uskouduin lopulta. – Mä en ymmärrä, miten te kestätte Kurrea.
- Onhan se paskiainen, mutta ei se meille ole niin inhottava kuin naislääkäreille, selitti Outi.
- Niinpä, sen mielestä kai sairaanhoitaja on sopiva naisen virka, mutta lääkäri ei, selitti Henu harvinaisen terävänäköisesti. Niinhän se tosiaan taisi olla.


7.

Olimme viipyneet saunassa jo vaikka miten kauan, ja Jarmo tuli lopulta anteeksipyytäen huhuilemaan kulman taakse.
- Joko te kohta päästäisitte meidätkin käymään? Noi kollegat kaatuu kiukaaseen, jos ne saa jatkaa vielä pikkuisen aikaa juomista.
- Voi kamala, Outi hätääntyi.
- Me tullaan, Tarja huusi ja ponkaisi pystyyn. Muut seurasivat, minä hitaimmin.
- Mikä hoppu teillä on? kysyin kiusallani, minusta ajatus Kurresta kiukaassa oli ihana. Tuoksu muistuttaisi varmaan joulukinkkua.
- Pomo pyysi! Outi tohotti ja ryntäsi pukuhuoneeseen. Sinne tuli niin ahdasta, että jäin kaikessa rauhassa venyttelemään terassin puolelle ja odotin, että nopeimmat saisivat ensin vaihdettua vaatteensa. Kun Outi ja Anna-Maija tulivat täysissä pukeissa ulos, hiukset vielä kosteina, mutta ripsivärit kohdillaan, siirryin itse sisään. Tarja ja Henriettakin jo pakkailivat meikkipussejaan laukkuihinsa.

- Tuletko sä? Henu hoputti.
- Tulen, ihan pian, naurahdin ja aloin levitellä omia tavaroitani penkille. Riisuin mielelläni pois kylmät, märät bikinit ja vedin niiden sijaan pikkuhousut ja rintsikat ja sitten aloin harjata hiuksiani, jotka olivat vielä märät, kuivuneet vain pinnasta pienelle kiharalle. Harkitsin meikkaamista, mutta päätin antaa olla, sillä alkoi olla jo ilta ja kuka minua katselisi kuitenkaan? Ei tässä työporukassa ollut minkäänlaista vipinää kenenkään kesken.

Terassilta kuului valtaisa romahdus ja kun säikähtäneenä käännyin katsomaan, aloin toivoa, että olisin pukenut ensin ja alkanut harjata hiuksiani vasta sitten. Kurre kömpi pystyyn jotenkin epämuotoisen näköiseksi menneen rottinkituolin päältä, yllättävän näppärästi ollakseen niin humalassa kuin mitä selvästikin oli. Tiputin harjan kassiin ja pengoin kuumeisesti paitaa päälleni samalla, kun kivahdin oven suuntaan:
- Älä nyt vielä tänne änkeä, ei oo vielä teidän vuoro!
- Mun vuoro on just nyt! Kurre ilmoitti vakaasti ja jäi ovensuuhun huojumaan. Minulla oli erittäin epämukava olo, vaikka hän olikin monen metrin päässä. Alusvaatteisillaan nyt ei mitenkään mielellään esiintynyt kenenkään edessä ja ymmärrys siitä, että Kurre tukki ainoan ulospääsytien, painoi raskaana.

- Häivy siksi aikaa, että mä olen valmis, sanoin edelleen kiukkuisesti, en missään nimessä halunnut antaa hänelle vihjettä siitä, että hän olisi tehnyt oloni jotenkin vaivautuneeksi. Löysin lopultakin paitani.
- Älä turhaan pue, Kurre mongersi ja silloin minua alkoi pelottaa. Se oli periaatteessa yhdentekevää, että hän silmäili puolialastonta vartaloani, vaikka se tuntuikin loukkaavalta. Minulla ei ollut ollut yhtään enempää ylläni äsken laiturilla, kun olin bikinisilläni mennyt uimaan, ja sinne oli pihalta hyvä näköyhteys. Mutta entä jos hän keksisi, etten pääsisi täältä mihinkään ja että hän voisi yrittää tehdä minulle jotain? Hän ei ollut iso mies, mutta roteva ja vankka ja minua pidempi nyt joka tapauksessa. Entä jos hän oli tullut tänne yksin, ennen aikojaan, nimenomaan tehdäkseen minulle jotain?

Päätin, että en ainakaan näyttäisi pelästyneeltä, vaikka niskakarvani nousivatkin pystyyn säikähdyksestä. Sitä iloa Kurre ei ainakaan saisi.
- Mä en tarvitse sun lupaasi pukemiseen, ja painu nyt siitä jonnekin muualle odottamaan!
Vedin paidan pääni yli ja sitten tunsin kietoutuvani viinanlöyhkään ja Kurren tarttuvan kiinni käsistäni. Mitään en ehtinyt tai tajunnut tehdä, en edes kiljaista, kun hän väänsi ne selkäni taakse ja siinä olin, paita estämässä näkemistä ja kädet niin tiukassa otteessa, etten saisi niitä mitenkään vapautettua.

Hetken olin taas takaisin siinä hetkessä monta vuotta sitten, kun Jaakko ja Mika olivat päättäneet yrittää raiskata minut. Sama kauhu ja raivo velloi vatsassani niin, että pelkäsin oksentavani jos avaisin suuni. Kurre pyöräytti minut ympäri ja rysäytti minut vatsalleni penkin ja kassini päälle niin, että kolautin otsani seinään ja siinä sitten olin kuin paistamista varten sidottu broileri.
- Päästä mut irti! huusin ja rimpuilin, mutta Kurre oli pelottavan voimakas.
- Älä luule, sä olet kerjännyt selkäsaunaa jo kuukausia, hän hekotti ja vaihtoi jotenkin käsiensä otetta niin, että sai läimäytettyä minua takapuolelle, jota ei tosiaan peittänyt pieniä alushousuja kummempi vaate. Aloin kiljua, sekä kivusta että pelosta, sillä en voinut tehdä mitään ja Kurre taas voisi tehdä ihan mitä tahansa.

- Turpa kiinni, turhaan huudat, ei kukaan kuule, hän nauroi ja löi uudestaan ja pelkäsin hänen olevan oikeassa. Sauna oli pikkuisen etäämmällä mökistä, eikä pihaan tosiaan välttämättä kuulunut, vaikka siellä olisi metelöinyt miten, etenkin jos pihalla oli keskustelu käynnissä. Jatkoin silti, kun en muutakaan voinut. Paljailla jaloillani olisin voinut yrittää potkia mutta tuskin ne kauheasti olisivat tuntuneet, ja vaikka olisin saanut edes toisen käteni irti niin tuskin olisin sillä onnistunut lyömään takanani olevaa miestä, saati että sekään olisi kovasti tehnyt vahinkoa.
- Mä toimitan sut vankilaan tästä hyvästä! uhkasin ja sitten kiljuin taas. Enemmän kuin Kurren läimäyksiä pelkäsin, että hänelle juolahtaisi mieleen yrittää raiskata minut. Se olisi kammottavampaa kuin mikään, mitä osasin kuvitella.

Onneksi maha, jonka tunsin painuvan pakaroitani vasten oli vain pehmä ja löysä, ilman mitään kovia ulokkeita. Aloin hiljalleen hivuttaa toista rannettani irti Kurren otteesta, kun hän naureskeli ja selvästikin suunnitteli uutta läimäytystä.
- Mä unohdin mun… kuului ovelta. – Herrajumala! Mitä täällä tapahtuu?

Kurre ei heti tainnut tajuta mitään, mutta hetken kuluttua hän hätkähti, kun sanat menivät perille ja silloin sain viimeisteltyä riuhtaisuliikkeeni ja irrotettua peräti molemmat käteni. Ponkaisin pystyyn niin voimakkaasti kuin pystyin, ainoana tarkoituksenani tönäistä Kurre niin kauas pois minusta kuin mahdollista, siinähän hän kyykisteli ihan takanani, joten nykäisin vielä päätänikin taaksepäin toivoen, että se osuisi häntä esimerkiksi nenään.

Se taisi onnistua, mies huojui hetken aikaa paikoillaan niin, että minäkin ehdin nähdä pyörien tasapainoa etsivät kädet, ennen kun hän römähti istumaan ja sitten selälleen nin, että kuului ontto kumahdus. Kiskoin nopeasti paidan kokonaan päälleni sen sijaan, että olisin vain kurkistellut kaula-aukosta ja näin, että ovella seisoi Tarja. Hän näytti kalpealta ja kauhistuneelta, tuijotti Kurrea ja kääntyi sitten palatakseen ulos. Kuulin, miten hän oksensi. Okei, hän oli raskaana ja vähän huono pitämään mitään sisällään, mutta minusta se oli pelottavaa. Oliko Kurre ehkä halkaissut kallonsa kaatuessaan, levinneitä aivojako Tarja yökkäsi?

Konttasin Kurren luo ja kyllä hänen aivonsa olivat edelleen kallon sisäpuolella. Hän ei ollut edes mennyt tajuttomaksi, mikä sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Toisaalta murha oli aina ollut mukava ajatus Kurreen yhdistettynä, mutta olin silti iloinen, etten ollut tappaja. Ihan pihalla mies kuitenkin oli. Silmät tuijottivat lasittuneina sinne sun tänne ja hänen suustaan tuli omituista ölinää. Hänen taikinamainen naamansa oli kevyen hien peitossa, mutta en voinut mitenkään tietää johtuiko se innostuksesta, kun mies oli päässyt satuttamaan minua vai aivovammasta.

- Siis mitä täällä tapahtui? kysyi Tarja ja astui uudemman kerran sisään. Nyt hän kuulosti täysin rauhalliselta ja ammattimaiselta.
- Miltä se susta näytti? kysyin, kyykistellen edelleen Kurren pään tienoilla.
- Ei kai se yrittänyt raiskata sua?
- Ei sentään, kunhan ravisteli muuten.
- Ootko sä kunnossa?

Nousin seisomaan ja vedin käteni ensimmäiseksi takapuolelleni. Pakarat kirvelsivät kuin olisin saanut liikaa aurinkoa.
- Se piiskasi mua kuin pikkulasta, sanoin ihmeissäni, mutta Tarja ei katsonut pyllyäni vaan nosti otsatukkaani.
- Sulla on aika kuhmu.
- Niin, se tuli seinästä, kun lensin päin sitä. Kurre paiskasi.
- Mikä sika! Tarja sanoi ja katsoi inhoten Kurrea, joka ei edelleenkään tuntunut ymmärtävän, että oli jotenkin omituista maata saunan lattialla. Minä kiukustuin taas ja potkaisin häntä, mutta taisin itse kärsiä enemmän, kun paljaat varpaani osuivatkin lonkkaluuhun. Tarja kävi kastelemassa jääkylmään ämpäriin pyyhkeenkulman ja antoi sen minulle painettavaksi otsaani vasten. Sekin oli kipeä nyt, kun siihen koski.
- Nyt kun saisi tupakan! huokaisin sydämeni pohjasta.
- Mä haen Outilta, Tarja lupasi ja talutti minut terassille istumaan, ehjään tuoliin.

Istuin siinä ja katselin järvelle, jonka pinnalla laskevan auringon säteet leikittelivät. Koko tapahtuma oli jotenkin ihan absurdi. Olinko kuvitellut kaiken? Kurre nyt oli idiootti, mutta kuitenkin aikuinen ihminen eikä ihan täysi idiootti kuitenkaan, ei sellainen olisi päässyt lääkiksestä läpi. Kylmä pyyhe, viileä iltailma paljailla reisilläni ja pois haihtuva adrenaliini saivat minut tärisemään, enkä ensin edes tajunnut, että kaikki loput työkaverini seurasivat hätäisenä jonona Tarjaa, kun hän palasi. Outi ja Henu ja hän alkoivat paapoa minua, muut menivät sisään ihmettelemään Kurrea.
- Tässä, Outi sanoi ja ojensi minulle sytytetyn savukkeen, Henrietta halasi minua ja meni hakemaan sisältä tavarani, että sain enemmän vaatetta päälle. Heidän höösäämisensä teki hyvää ja lämmitti.

Äänistä päätellen Kurre saatiin sisällä pystyyn ja Jarmo ja Kari lähtivät taluttamaan häntä ohitsemme mökille päin.
- Ei se sitten kuollut, tuhahdin ja kieltäydyin Henun tarjoamasta siideristä. Minunhan piti vielä ajaa työpaikan parkkikselta kotiin.
- Oletko sä kunnossa? Jarmo heitti minulle kysymyksen ohimennessään. Vastaukseksi vatsani muljahti, mutta en sentään oksentanut.
- Loistavassa, sanoin katkerasti. Yritin kuulostaa reippaalta, mutta en pystynyt.
- Pysy siinä, kunnes mä tulen takaisin katsomaan sua, hän määräsi.
- Jos tarkenen, mutisin.

Se tapahtui ehkä puolen tunnin kuluttua. Naisväki oli vähän jo puristanut minusta ulos kaiken tapahtuneen ja olin vähän itkeä tirauttanutkin. Nyt kaikki alkoivat olla paremminkin kyllästyneitä siihen, että juhlat olivat menneet pilalle.
- Tule Jessi sisään, Jarmo pyysi ja ehdotti muille, että he voisivat lämmittää saunan uudelleen.
- Miten Kurre jaksaa? kysyin ja nousin seisomaan. Kun olin rauhoittunut, se oli alkanut vaivata minua koko ajan enemmän.
- Äh, ei sitä vaivaa kuin känni. Tai no, kolauttihan se päänsä eikä kuulemma muista mitään.
- Miten sopivaa, mutisin, ja annoin Jarmon laittaa kätensä olkapäideni ympärille.

Arvelin, että minulla saattaisi olla pikkuisen aivotärähdyksen häivää, ja samaan Jarmokin päätyi kuulusteltuaan oireitani.
- Mitä sä nyt aiot? hän kysyi huolestuneen näköisenä ja ojensi minulle kupillisen makeaa teetä, kuin englantilaisissa sarjoissa.
- Kai mä käyn poliisiasemalla huomenna, sanoin haluttomasti, olisin mieluummin unohtanut koko jutun tapahtumattomaksi.
- Jessi, et viitsisi.
- Mitä? kysyin tyrmistyneenä.
- Antaisit olla koko jutun – eihän sulle loppujenlopuksi käynyt kovinkaan hullusti.
- Ai ei? Korotin jo ääntäni, sillä olin juuri muistanut jotain. – Mä olen menossa maanantaina allekirjottamaan uuden työsopimuksen ja nyt mä joudun menemään sinne kauhea purppurainen sarvi otsassa! Mitä ne oikeen ajattelee musta? Ja muutenkin – ettei mulle käynyt mitään, se oli kyllä Tarjan ansiota kun se sattui paikalle! Etkä sä tiedä miten mua sattui henkisesti!

Jarmo puhui ja puhui aikansa. Hän oli hyvin rauhallinen, rauhoittava ja vakuuttava ja katsoi minua vakavana silmiin. Mikä selkkaus siitä syntyisikään. Se oli liian mehukas juttu, terveyskeskus joutuisi lehtien hampaisiin ja Kurre saattaisi joutua viralta ja kuka sitten potilaat hoitaisi?
- Sä ajattelet vaan itseäsi nyt, ymmärsin. – Mä olen pyytänyt koko talven sua tekemään Kurrelle jotain, ja tässä on tulos. Sun nilkkaasi tää kolahtaisi vielä pahemmin.
- Ei vaan… no niin. Jarmo näytti nolostuneelta. Minua ei kuitenkaan huvittanut tänään jatkaa pidemmälle tuota rataa. Väsytti ihan liikaa, ja halusin kotiin.
- Mä en lupaa mitään, sanoin.
- Mä kirjotan sulle sairaslomaa loppuajaksi, jos haluat, Jarmo lupasi kiireesti.
- En mä jaksa nyt miettiä! Mä haluan pois täältä. Soita mulle taksi.

Sitä ei kuitenkaan tarvittu. Naisväki oli tullut saunalta ja Tarja ilmoitti, että pikkubussi lähtisi nyt.
- Se sopii, se sopii, sanoi Jarmo hövelisti. Hän majoittaisi Kurren yön yli ja toisi omalla autollaan takaisin aamulla. Karikaan ei uskaltautunut kyytiimme. Kai hän pelkäsi mieslääkäreiden olevan jotenkin uhanalainen laji sinä iltana, lynkkaisimme tai kastroisimme hnet kuitenkin matkalla. Minulla oli helvetillinen päänsärky ja toiset epäilivät, oliko minun järkevää lähteä ajamaan kotiin terveyskeskuksen edestä, mutta olin itsepäinen. En nähnyt sahalaitoja, enkä ollut juonut kuin yhden siiderin, enkä halunnut jättää autoa sinne, kun seuraava päivä oli taas kauhean kiireinen. Kuka sen ehtisi ja missä välissä hakea?
- Laita viesti, kun olet päässyt turvallisesti kotiin, Henrietta vannotti ja lupasin.

Hoin sitä itselleni koko matkan kotiin, pysyäkseni hereillä ja muistaakseni sen. Oli jo myöhäisenpuoleista ja pimeää ja talo näytti pimeältä. Päätin käydä tarkistamassa, että kaikki hevoset olivat tarhoissaan, ennen kuin menisin sisään, voisin samalla lähettää Henulle sen viestin ja polttaa vielä yhden tupakan.

Kaikki näytti olevan kunnossa, hevoset vain nostelivat päitään ja ihmettelivät, mitä oikein aioin siihen aikaan yöstä. En mennyt lähelle niitä, laskin vain niiden hahmot, ja lähdin sitten sisään. Maru oli ovella odottamassa ja tunsin hetken katumusta, kun en ollut ottanut sitä mukaan, mutta se meni ohi. Halusin vain sänkyyn.
- Sä olet tupakoinut, mutisi Vesku, kun hän puoliksi heräsi tulooni.
- Joo, myönsin ja annoin hänen vetää minut itseään vasten. Hän oli ihanan lämmin ja muutenkin taivaallisen turvallinen ja tuttu. Painoin nenäni vasten hänen rintaansa ja nautin tutusta tuoksusta ja rauhallisesta hengityksestä, kun hän nukahti uudelleen.

Kello soi ihan liian pian. Ei minun kelloni vaan Veskun, joten kierähdin kaikessa rauhassa selälleni ajattelematta lainkaan, etä se saattaisi koskea minuakin, olihan tyttöjen kisapäivä. En minä omaani ollut muistanut pistää soimaan.
- Mitä sulle on tapahtunut?
Veskun kysymys tunkeutui tajuntaani ja aloin ymmärtää, missä olin. Kohotin käteni otsalleni, mutta Veskun sormet olivat jo siinä.
- Pikku tapaturma. Miltä se näyttää? mutisin.
- Sarvelta. Örvelsitkö sä kännipäissäsi? Et kai sä ajanut sitten kotiin?
- En mä mitään ole örveltänyt. Kurre se oli.
- Kurre satutti sua? Vesku kysyi epäuskoisena.
- Se nyt sattui vähän tönäisemään mua kännipäissään, mä osuin seinään.

Olin jo hereillä, mutta mieleeni oli tullut Jarmon aneleva saarna. En ollut vielä ehtinyt miettiä, mitä oikeasti tekisin, joten en kyllä kertoisi Veskullekaan kaikkea. Jos hän kuulisi, olisimme puolessa tunnissa poliisiasemalla sen sijaan, että olisimme aamiaispöydässä lasten kanssa. Niinpä päätin harhauttaa hänet aiheesta kiskomalla hänet päälleni.
- Ehditäänkö me pienet pikaiset ennen lähtöä?
- No ei kai meillä minuuttiaikataulu ole, mutta kuuntele. Vesku liikautti päätään hieman naapurihuoneen suuntaan. Sieltä kuului jo totista keskustelua. Varmaan tytöt kiistelivät taas siitä, kumman vuoro oli saada virallisemman väriset kisahousut.
- Okei, ei aloteta. Ne on just ovella, huokaisin ja suutelin vain häntä.

Yritin nousta istumaan, mutta silmissäni musteni äkkiarvaamatta ihan totaalisesti ja kellahdin takaisin makuulle.
- Ja sä et tule mukaan, älähti Vesku ja oli jo tutkimassa, osoittivatko pupillini eri suuntiin ja eri kokoisina.
- Älä viitti, nousin vaan liian nopeasti.
- Ainahan sä nouset nopeasti etkä meinaa pyörtyä. En mä ota sua kisapaikalla mukaan pyörtyilemään. Siiri ja likat saa riittää.

Minusta se oli oikeastaan hyvä ajatus. Päivä pystyssä ponia talutellen ei tuntunut juuri nyt hirveän hyvältä ajatukselta.
- Jätä ainakin Jerry kotiin sitten, ei teillä ole käsiä sitä siellä hoitaa.
- Onko sulla?
- No jäähän Andrus kai tänne, mutta en mä ole kuolemankielissä.
Vesku näytti hiukan epäilevältä, mutta kun nousin uudestaan ja kävin kuukahtamatta vessassa, hän suostui. Onnellisena ynähtäen vetäydyin vielä hetkeksi peiton alle. Jerry ei heräisi omia aikojaan ihan vielä.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäMeow_ 
Päivämäärä:   26.5.15 17:22:58

Hemmetin Kurre! Samantien poliisilaitokselle, äijä viralta ja antakoot Jarmon sit märehtiä mistä sijaisia..

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: berry 
Päivämäärä:   26.5.15 19:26:34

Miulla ei toiminu veskun nuoruus vuodet linkki :(
Ja oon nyt ihan sekasi nöide tarinoitte järjestyksessäki :D

Mie muistan ku luin näitä ensimmäisen kerran ja olin jo sillon aivan rakastunu ja toivoin et nää tulis joskus kirjoiks :) vaikka tallensin noi nettisivut ja kaikki. Mutta sitte ne alko jäätyä ja hävitä ja kyllä suretti ku ei päässy lukemaan Jessiä ja kumppaneita! Onneks taas löysin nää ketjut :)

Tosin lukuhimoissani skippasin päivän pätkien oottelut tonne siun kotisivuille taas :)

Hei, mikä on toi juttu et Henriikka fb:ssä?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   26.5.15 21:15:30

Henriikalla on fb-sivu :D Mä oon lähinnä päivitellyt sinne, että missä vaiheessa kirjaprojekti menee.
Oikeastaan sopii ihan kiitellä websin sikamaisuutta, ellei se ois alkanu jäädyttää mun sivuja, ei tääkään ehkä ois toteutunut.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   27.5.15 15:32:50

Koska jessijutut saadaan kirjaksi ? ^^

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   27.5.15 16:34:48

En tiedä :D
-----------------
8.

Vajaan tunnin kuluttua olin jo ihan valmis nousemaan. Tytöt olivat usuttaneet Jerryn sänkyyni, jotta he itse saisivat ”syödä rauhassa” ja pojunen mönki peittoni alla pirteänä kuin pieni hiiri. Ehdimme keittiöön, ennen kuin matkalaiset lähtivät talliin.
- Näytä sun kuhmua, Danni pyysi ja siirsin kuuliaisesti otsatukkaani sivuun.
- Sulla olisi pitänyt olla kypärä, hän totesi sitten vain ja alkoi hoputtaa Alissaa.
- Joo, kypärä mukaan joka saunailtaan, tirskui Siiri ja mulkaisin häntä.
- Mä olin selvin päin, tulin autolla kotiin, jos saan huomauttaa, muistutin.
- Harmi kun sä et tule, Alissa sanoi ja halasi minua nopeasti. Liikutuin sadan kilometrin tuntivauhdilla melkein kyyneliin. Tuommoinen hellyydenpuuska oli nykyään aika harvinainen.
- Pärjää hyvin, sanoin ja sipaisin hänen hiuksiaan.

Olisin ehkä pärjännyt kisamatkallakin, mutta toisaalta Jerryn perässä juokseminen oli tänään ihan täyttä työtä kotonakin. Lopulta houkuttelin hänet sisään sillä varjolla, että minun pitäisi laittaa ruokaa meille ja Andrukselle ja hän voisi katsella televisiota sen aikaa. Menin kuitenkin yli aidan matalasta päästä ja kaivoin pakastimesta jämiä, jotka laitoin uuniin lämpiämään, itse heittäydyin olohuoneen sohvalle siksi aikaa katsomaan muumeja Jerryn kanssa.

Andrus tuli sisään myös ja istahti toiseen nojatuoliin.
- Ruoka on kohta, sanoin laiskasti.
- Särkeekö sun päätä?
- Vähän, myönsin.
- Haluatko sä, että mä ratsastan sun hevoset? Andrus kysyi. Hän puhui täydellistä suomea jo, mutta jokin pehmeys sanoissa antoi ilmi, ettei se ollut hänen äidinkielensä. Unohduin hetkeksi kuuntelemaan sitä sen sijaan, että olisin ajatellut kysymystä.
- Mitä? kysyin, kun tajusin sen.
- Mä voin ratsastaa, jos sua heikottaa. Mä osaan, tiedäthän sä.
- Mä olin oikeastaan unohtanut, että sä osaat, tunnustin. Edellisvuonna olin antanut hänen joskus ratsastaa Nikillä. – Himoatko sä Maggien selkään?
- Pikkuisen, Andrus tunnusti naurahtaen.

Lupasin, kunhan hän odottaisi sen aikaa, että Jerry ja minä ottaisimme pienet päiväunet. En jättäisi sekuntiakaan näkemättä ainakaan siitä, mitä Maggie sanoisi uudesta ratsastajasta. Hyvässä lykyssä Vesku ja tytötkin ehtisivät takaisin kotiin yleisöksi.
- Mä voin käydä Nikin kanssa maastossa sillä aikaa, Andrus ehdotti ja lupasin, sillä hän näytti nyt siltä, että satulaan piti päästä pian.

Maggie oli huonolla tuulella. Huomasin sen, kun hain sen harjattavaksi Andruksen ollessa vielä ratsastamassa, kun Jerry ei suostunut millään ilveellä nukkumaan. Se irvisteli minulle, kun sidoin sen puomiin ja harkitsin jo mennä talliin harjaamaan, missä olisin saanut Jerryn turvaan johonkin boksiin. Ulkona oli kuitenkin liian hyvä sää sellaiseen. Sitten se pirulainen antoi jonkin naksahtaa korviensa välissä sillä aikaa kun olin hakemassa harjoja ja tulin tallin ovelle Jerryn käsi toisessa kädessä ja harjakassi toisessa juuri nähdäkseni, miten se korvat päättäväisesti luimussa ja silmät lasittuneesti eteenpäin tuijottaen kiskoi itseään irti.
- Odota siinä, älä liiku, sanoin kiireesti Jerrylle ja ryntäsin kiinni Maggien riimunnaruun. Ehdin avata vetosolmun kai juuri hetkeä ennen kuin naru olisi katkennut ja heti, kun paine Maggien niskassa helpottui, se rauhoittui.

Suhteellisesti rauhoittui. Kyllä se melkein istahti, kun paine yhtäkkiä poistui, kiskaisten minut etujalkoihinsa kuin syliin, ja sitten, kun se yritti pystyyn, olin minä siellä sirojen koipien seassa.
- Äiti! huusi Jerry samalla, kun yritin vältellä kavioita ja kauhukseni näin hänen lähestyvän päättäväisenä meitä.
- Odota! Pysähdy! Älä tule tänne! karjuin niin, että Maggie sinkaisi puoli metriä ilmaan ja melkein taas kiskaisi itsensä irti. Jerry sentään pysähtyi ja hänen alahuulensa alkoi väristä. Hän ei ollut tottunut sellaiseen huutamiseen.

Olin pulassa, etenkin kun samassa näin Veskun ajavan talon kulman takaa. Maggie ei ollut kohdannut yhdistelmää näin nokikkain vielä ja arvelin, ettei sen saapuminen juuri nyt mitenkään kohentaisi tilannetta. Jerrykin jatkoi matkaansa huolimatta siitä, mitä olin sanonut, kai minä olin se tuki ja turva, vaikka olinkin huutanut ennenkuulumattomasti.
- Odota siinä, sanoin lapselle uudelleen, kiltimmällä äänellä ja näytin Veskulle pysähtymismerkkiä. Kun en muutakaan keksinyt, ravautin Maggien sitten lähimpään tarhaan ja päästin sen sinne. Jerry ulvoi meidän ja tallinoven välissä, en minä siihen suuntaan sitä halunnut viedä.

Vesku oli rullannut perille tallin eteen, kun minä olin saanut portin kiinni ja hyppäsi ulos autosta nopeammin kuin tuulenpuuska. Hän ehti Jerryn luo ennemmin kuin minä.
- Mitä täällä oikein tapahtuu? hän kysyi vihaisena.
- Maggie sai paniikin, Jerry säikähti kun mä huusin sitä pysymään paikoillaan, selitin ja ojensin käteni ottaakseni pojan itse.
- Miten sä yksin yrität pärjätä molempien kanssa? Missä Andrus on, jos sun oli pakko päästä hoitamaan tota hevosta? Hän kuulosti aidosti vihaiselta, joten minäkin suutuin.
- Syytätkö sä mua laiminlyönnistä? Mitään ei sattunut!
- Musta näytti, että oli ihan lähellä sattua!
- Äh, syö pääs, sanoin ja tartuin Jerryyn puoliväkisin. Vähän aikaa revimme poikaa kumpikin omaan suuntaamme, ennen kuin tilanteen järjettömyys valkeni.

- Sori, ehti Vesku sanoa ensin. – Mä pelästyin.
- Se oli vaan hetkellinen kaaos, sanoin minä ja pyyhin Jerryn märkiä poskia.
- Missä Andrus on?
- Nikin kanssa maastossa. Ja mä lupasin, että se saa mennä Maggiellakin.
- Fiksua, Vesku sanoi.
- Miten teillä meni? muistin kysyä, kun auton ovet alkoivat paukkua. Siiri ja Danni ja Alissakin olivat tulleet ulos.
- Si och så, Vesku sanoi nopeasti.
- Ei ihan nappiin? arvasin.

Jerry halusi siskojensa luo ja Siiri ja Vesku menivät ottamaan Nastia ulos.
- Miten te pärjäsitte? kysyin Dannilta ja Alissalta.
- Mä olin kahdeksas ja Alissa kuudes, eikä me saatu rusetteja. Danni sanoi surullisena.
- Yksi täti sanoi, ettei shetlanninponeja pitäisi tuoda kouluratsastuskisoihin, juorusi Alissa, eikä hän näyttänyt paljonkaan iloisemmalta.
- No se täti oli kyllä ihan väärässä, sanoin jämäkästi ja halasin molempia. – Hoidetaan Nasti laitumelle, sitten me voidaan katsoa miten Andrus ratsastaa Maggiella.
- Koska me saadaan uusi poni? kysyi Danni. Siihen en vastannut. Ei siihen voinut vastata.

Andrus laittoi sitten itse Maggien kuntoon palattuaan ja ehkä olikin parempi niin. Hän sai itse lepytellä tammaa tai ainakin todeta millä mielellä se oli. Tosin Andrus oli hevosten suhteen aika kova. Hän ei suvainnut minkäänlaista venkoilua, mikä päti hyvin useimpien meidän hevostemme kanssa, etenkin Mustin. Maggiesta en ollut kuitenkaan varma, mutta koska olin aiemmin todennut, että Niki hyväksyi tuon jämäkän käsittelytavan omani lisäksi, joka oli lähinnä houkuttelua ja manipulointia, olin antanut luvan. Kyllä minäkin osasin olla luja, ei siitä ollut kyse. Hevosten kanssa oli pakko osata. Jotenkin vaan sitten mieluummin maanittelin niitä tekemään niin kuin halusin sen sijaan, että olisin yksinomaan käskyttänyt.

Edellisellä viikolla Andrus oli joutessaan rakentanut kentän aidan taakse penkkejä niin, että meillä oli nyt, missä istua, lopultakin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kökötimme siinä koko rivi katsomassa, miten Maggie luimahti Andruksen noustessa satulaan, ja miten se kärsimättömän näköisenä viskoi häntäänsä, kun Andrus usutti sen käyntiin. Vertailin edelleen omia tapojani siihen, mitä näin edessäni. Minä annoin yleensä hevosen kävellä kaikessa rauhassa alkuun niin, että se saattoi katsella ympärilleen ja todeta, oliko jokin poissa paikaltaan, naapuritarhan vesisaavi vaikkapa. Vasta sitten aloin muistuttaa, että minäkin olin mukana – jos kaikki meni hyvin, siis. Toki otin jämäkämmän otteen, jos toinen vain haahuili unissaan tai keksi, ettei voinutkaan tänään lähestyä kentän takakulmaa, jossa kasvoi metsiköstä karannutta pajua ja muuta roinakasvia. Andrus näkyi ottavan ohjat heti alkuun omiin käsiinsä – kirjaimellisesti – ja vaikka hän ratsastikin pitkän aikaa vain käyntiä, oli se työntekoa heti alusta lähtien. Maggie ei pitänyt siitä. Se osoitti närkästymistään moisesta kohtelusta kaikin hienovaraisin keinoin: luimistelemalla, heiluttelemalla päätään niin, että kuolaimet kolisivat ja hännällään viuhtomalla.

- Raukka, sanoi Siiri myötätuntoisesti ja puristi minua käsivarresta.
- Maggie?
- Niin. Kato miten se hikoilee!
- Oma moka. Andrus ei tee sille mitään pahaa. Se voisi totellakin, ja sillä olisi paljon helpompaa, sanoin ja oikeasti olinkin sitä mieltä, vaikka järki ja tunteet kyllä taistelivat minunkin päässäni. Hevosellani ei ollut hauskaa.

Ravia ja laukkaa Maggie meni siististi paketissa, mutta se näytti koko ajan hermostuneemmalta. Andrus ei ollut antanut sille minkäänlaista hengähdystaukoa ja tiesin, että se alkoi jo väsyä.
- Anna sen hengähtää välillä, huusin kentälle, mutta Andrus pudisti päätään.
- Mä lopetan ihan kohta.
Mutta vielä hän jatkoi laukkaa yhden kierroksen verran, lyhentäen sitä ja sitten pidentäen ja sitten Maggie sai siirtyä raviin. Andruksen tarkoitus oli kai ruveta rentouttamaan sitä, mutta Maggien pinna oli nyt palanut loppuun. Heti kun ohjat alkoivat antaa sille tilaa venyttää kaulaansa se puristui kuin nyrkkiin ja sinkaisi takapäänsä ilmaan korkeammalle, kuin olin koskaan yhdenkään hevosen nähnyt tekevän.

Ihme kyllä, ratsastaja pysyi selässä. Kun tamma sai takajalkansa takaisin maahan ja aikoi selvästikin toistaa pukkaisunsa, se sai rautaiset pohkeet kylkiinsä ja ampaisikin eteenpäin, ja toisenkin pitkän laukka-askeleen, ja kolmannen. Koko kierroksen se sai mennä, kunnes pelkäsin sen jo kompastuvan jalkoihinsa väsymystään, mutta sitten Andrus armahti sitä ja antoi sen hidastaa. Maggien korvista päättelin, että se oli toistamaisillaan temppunsa, mutta se ei tainnut yksinkertaisesti jaksaa. Sen kunto ei ollut päässyt vielä kohoamaan juuri mihinkään, vaikka minä olin ratsastanut sillä jo useamman viikon.

Kyllä Andruskin huohotti hillitysti. Hän sai Maggien ravaamaan sitten kerrassaan löysästi ja laskeutui sitten alas selästä taluttamaan sitä.
- Mä voin pestä sen, tarjouduin. Mitään en uskaltanut sanoa hänen ratsastuksestaan, ennen kuin olisin jutellut Veskun kanssa.
- Ei, mä hoidan sen loppuun asti, Andrus kielsi ja nosti kätensä sipaistakseen hevosta nopeasti korvan takaa. – Mä rääkkäsin sitä, mä hoidan sen.

Veskun mielestä Andrus oli esittänyt ihan pätevää ratsastusta, sellaista, mitä Maggie hänen mielestään kaipasikin.
- Sä olet sille liian kiltti, hän sanoi ja muistutti, että se oli alkujaan Saksasta, missä tunnetusti ratsastettiin sotilaallisesti ja autoritäärisesti.
- Mutta jos se kaipaa kiltteyttä?
- Se pärjäsi Saksassa, Virossa ei.
- Kuka sanoo, että sitä Virossakaan ratsastettiin kiltisti? Sama se, mä haluan, että sille ollaan kilttejä tästedespäin.
- Jämäkkyys ei ole pahasta. Lepsuus ei ole kiltteyttä. Ja ei, älä alota! Mä en kutsunut sua lepsuksi! Vesku sanoi nopeasti nostaen molemmat kätensä pystyyn.
- Mä en ole lepsu, sanoin silti, enkä käsittääkseni ollutkaan.
- Se varmaan kaipaa huomenna vähän palauttelua, Vesku vaihtoi puheenaihetta. – Juoksutusta vaikka…
- Mun voi olla kyllä pakko ratsastaa sillä huomenna, että miltä se tuntuu.
- Entä sun pääsi?
- Tulkoon mukana.

Päätäni särki vieläkin muttei enää kovin pahasti eikä koko ajan. Sen muistaminen sai minut kuitenkin huonolle tuulelle, kun muistin, että minun pitäisi kai päättää, mitä tekisin Kurren suhteen. Jarmokin sitten soitti illalla, ennen kuin olin ehtinyt miettiä asiaa loppuun.
- Kuinka sä voit? hän kysyi huolestuneella äänellä, mutta sen jälkeen, mitä hän oli edellisiltana jutellut, en luottanut häneen enää vähääkään. Jarmo tarkoitti varmastikin enemmän sitä, olinko päättänyt tehdä rikosilmoituksen ja mustata hänen yksikkönsä kuin sitä, oksettiko minua ja oliko minulla kallonmurtuma.
- Mä olen hengissä, sanoin kuivasti.
- Olethan sä levännyt kunnolla?
- Joo, mä jätin kisareissunkin väliin tänään.
- Oletko sä… Jarmo jäi kai miettimään miten asettelisi sanansa. Säästin häneltä vaivan.
- En ole. Mun täytyy miettiä.
- Mä kirjotan sulle sairaslomaa niin paljon kun tarvitset. Voisikin olla hyvä, jos lomailisit nää viimeset pari viikkoa. Ei kai sulle muuten kesälomaa tänä vuonna tulekaan, kun tuolla lailla lähdet kesken kesän vaihtamaan paikkaa.

Itse asiassa se ei ollut ongelma. Kyllä minä olin saanut sovittua, että voisin olla vapaalla silloin, kun tyttöjen koulu alkoi ja Miila menisi naimisiin. Olin kuitenkin suunnattoman pettynyt Jarmoon ja kaikki loppukin kunnioitus, mitä olin häntä kohtaan tuntenut, rapisi hilseenä pois.
- Miten te sitten pärjäätte? töksäytin.
- No nyt saa vielä sijaisia, ennen juhannusta.
- Mun täytyy vielä miettiä, sanoin lyhyesti. Kiehukoon mies epätietoisuudessa vielä yön yli, enkä minä sitä paitsi todellakaan ollut päättänyt, mitä tahdoin tehdä. – Mä voin soittaa sulle huomenna. Tai viimeistään maanantaina.
- Maanantain sä nyt kai oot kuitenkin kotona?

Vilkaisin peilikuvaani ja pomon innokas ääni sai melkein itkemään kiukusta. Minua ei haluttu sinne enää. Minäkö tässä olin syyllinen? Mitä Jarmo kuvitteli minun tekevän, paitsi töitäni? Räjäyttävän Kurren työtuolin tämän alta? Aloin haluta räjäyttää Jarmon työtuolin.
- Joo, en mä tule maanantaina missään tapauksessa, ilmoitin sitten, kun vilkaisin mustanpunertavaa kuhmua otsassani.
- Hyvä. Tai siis, koitahan levätä, ja soittele mulle.

En sanonut hyvästejä enkä mitään muutakaan.
- Joku sun työkaveri? Vesku kysyi.
- Jarmo itse kyseli vointia, sylkäisin suustani.
- Ystävällistä.
- Se haluaa, että mä olisin sairaslomalla kunnes Kurre jää lomalle, tai lopun aikaa, kunnes alotan uudessa paikassa.
- Se voisi olla ihan hyvä idea, sanoi Vesku yllätyksekseni. Hämmästyin niin, että kerroin koko jutun parilla myrskyävällä lauseella, ja sitten vasta äimistyinkin. Veskun mielestä Jarmon idea oli hyvä. Olin ollut ihan varma, että hän suuttuisi pahemmin kuin minä, että hän raahaisi minut suoraa päätä tekemään ilmoitusta pahoinpitelystä tai lähtisi heristelemään nyrkkejään Kurren luokse.
- Sä olet viihtyny siellä niin huonosti. Anna niiden pärjätä miten pystyvät, jos pärjäävät. Hyvä, että sä pääset pois.
- Ja Kurre pääsee kuin koira veräjästä?
- Ajattele, että se joutuu tekemään sunkin työsi. Sitä paitsi – saisiko tosta poliisijuttua? Sun sana vasten Kurren sanaa, sä oisit voinu kaatua ihan omin päinkin.

- Voi sáatanan pérkele! sanoin. Olin niin väsynyt tähän tällaiseen. Jaakkoa ja Mikaa ei koskaan saatu vastuuseen raiskausyrityksestäni, meillä käyneitä varkaita silloin, kun olimme asuneet Alin talossa, ei koskaan löydetty, edes Lindaa vastaan ei saatu juttua spermavarkaudesta ja tässä taas yksi juttu lisää. Jos piti tapahtua inhottavia asioita niin miksi ne eivät edes voineet tapahtua niin, että niistä olisi voinut saada hyvitystä, syylliset rangaistuksensa ja minä ne pois mielestäni kaivertamasta?
- En mä sua kiellä, Vesku sanoi katsoen kiukkuisia kasvojani. – Haluatko sä lähteä käymään? Mä tulen kyllä mukaan.
- En mä tiedä. Ei siitä kuitenkaan mitään iloa ole, sanoin luovuttaneena.
- Tulisko sulle parempi olo?
- Ehkä paremminkin huonompi, jos ne sanoo samaa kuin sinä, mutisin pienellä äänellä ja päätin nukkua vielä yhden yön yli.


9.

Sunnuntaina lähti Vesku kisoihin. Andrus lähti kyllä hoitajaksi, sillä Nikke oli tulossa pitämään estetuntia, eikä Siiri malttanut lähteä mukaan, ja sitten heillä oli Pajun kanssa luvassa se hevosenkatsomisreissu. Minäkin olin vähän toivonut pääseväni tunnille, mutta pääni mielestä se ei ehkä ollut vielä oikein hyvä ajatus. Se, että vähän keventelisin illalla Maggiella olisi riittävä saavutus täksi päiväksi. Saatoin siis ihan hyvin lähteä lasten kanssa ratsastuskilpailuihin. En ollut vähään aikaan nähnyt Veskua ja Mustia radalla ja minua kiinnosti nähdä, olivatko he ihan oikeasti parantuneet niin paljon, että voittivat suvereenisti kaksi luokkaa päivässä, vai oliko kyse siitä, että tuomarit alkoivat tuntea heidän nimensä. Niin kuin minä nyt olisin sitä pystynyt puolueettomasti arvioimaan.

- Voitte te jäädä kotiinkin, Vesku ehdotti. – Ei nää ole kummoset kisat, ei siellä ole kuin vaativa b.
- ”Kuin”, matkin.
- Mutta siinä A:ssa voi olla näkemistä, mikä me mennään verryttelyksi. Hanna tuo pari nuorta hevostaan kokeilemaan sitä.
- Jaaha, sanoin ja panin pukeutumissuunnitelmat uusiksi. Jerry saisi laittaa uudet farkkunsa. Itse ottaisin lippalakin, jonka voisin vetää otsalle.

Lähdimme, kuten tavallista, kahdella autolla. Vesku ja Andrus ja Ulla, joka tällä kaudella melko lailla kulki samoja kisoja Veskun kanssa, menivät maasturiin ja minä ja lapset lähdimme myöhemmin volkkarilla. Tähtäsin siihen, että näkisimme Veskun ensimmäisen radan, sitten voisimme vähän syödä eväitä ja odotella toista luokkaa, ja jos lapset jaksaisivat, katsoisimme vielä senkin.
- Koska ois estekisoja, marisi Danni ja heilutteli jalkojaan niin, että koko auto tutisi. Hänen kouluratsastusintonsa oli tainnut hiipua, kun ei edellispäivänä ollutkaan tullut mainetta, ylistystä ja kunniakierroksia.
- Siirillä ja mulla on ensi viikonloppuna, sanoin hajamielisesti.
- Mutta meille!
- Enpä osaa sanoa, pitää katsoa netistä…

Minä mietin Hannaa. En ollut tavannut häntä aikoihin ja mietin, kehtaisinko vielä piikitellä häntä siitä, että hän oli ryövännyt Veskun meiltä kokonaiseksi kuukaudeksi keväällä. Toisaalta koko reissu oli päättynyt niin suotuisasti meidän perhe-elämämme kannalta, ettei minun välttämättä tarvinnut. No, kyllä sanat löytäisivät tiensä suuhuni, jos se olisi tarpeen. Joskus olin ujostellut Hannaa, ja inhonnut, ellen suorastaan vihannutkin, nyt minusta oli piristävää tavata hänet. Oli mitä tahansa, Hanna ei ollut ainakaan tylsä.

Ajomatka Lohjalle oli pidempi kuin olin kuvitellut ja sitten ajoin harhaan, vaikka olin kyllä joskus käynyt siellä aiemminkin. En suostunut hermostumaan, vaikka epäilinkin, näkisimmekö enää helposta A:sta juuri mitään. Huvimatkallahan tässä oltiin.
- Miksi sä käännyit ympäri? kuului osuva kysymys takapenkiltä.
- Koska mä unohdin kääntyä oikeassa kohdassa, selitin alistuneena.
- Etkö sä tiedä mihin me ollaan menossa? tytöt kauhistuivat.
- Tiedän! Mä olin vaan ajatuksissani! Kyllä mä tiedän! vakuutin. Jostain syystä he kammosivat ajatusta eksymisestä yli kaiken. Nytkin he rauhoittuivat vasta, kun ajoin kisa-alueelle ja löysin parkkipaikan.

Olimme myöhässä. Radalla oli menossa jo palkintojenjako ja oli sentään hyvä, että ehdimme näkemään sen. Vesku ja Musti herrastelivat reunimmaisina ja saivat juuri sinivalkoisen ruusukkeen. Tytöt yltyivät taputtamaan ja hurraamaan, mutta se katkesi, kun he huomasivat Hannan edempänä rivissä.
- Hannakin on täällä! he riemuitsivat.
- Mähän sanoin, että Hanna on täällä, puuskahdin.
- Etkä sanonu!
- Sanoin mä ainakin Jerrylle, enkö sanonutkin? muistelin.
- Mennään etsimään niiden auto!
- Kai me nyt katsotaan kunniakierros ensin?

Vähän toivoin, että Vesku olisi innostunut ja vetänyt kunniakierroksen kiitolaukkatyyliin, kuten joskus, mutta tämä luokka taisi olla hänen mielestään vain läpihuutojuttu, tai sitten hän halusi kiusata Hannaa ratsastamalla hyvin hidasta koottua laukkaa ympäri kentän. Hannalla oli selkeästi vaikeuksia saada omaa hevostaan sellaiseen laukkaan: hän joutui lopulta ravaamaan ja minusta näytti, että hän oli kovasti harmissaan siitä. Hän näytti sanovan Veskulle jotain oikein painokkaasti, kun he ratsastivat kentältä pois.
- Nyt me voidaan mennä etsimään meidän traikku ja Hannan auto, sanoin hilpeästi.

Ne olivat, kuten tavallista, vierekkäin. Aina, jos vaan tilaa oli, ne näyttivät hakeutuvan rinnan kuin leiriksi ympärillä ratsastavia intiaaneja vastaan. Nairobi seisoi riimulla traikunlaitaan kiinnitettynä ja Ulla ja Andrus istuivat Hannan auton vieressä muovituoleilla juttelemassa Hannan henkilökunnan kanssa. Heitä en tuntenut, mutta enpä sitä ihmetellytkään. Sitä ihmettelin, ettei vaihtuvuus Hannan hommissa ollut vielä suurempi.

Työnsin Jerryn rattaat paikalle kiertotietä maasturin takaa vanhasta muistista, vaikkei ulkona ollutkaan muita hevosia kuin Nairobi, joka oli kotona niihin tottunut. Kuvittelinko vain, vai mulkaisiko Ulla minua jotenkin pahantuulisesti, kun saavuin lapsilaumoineni?
- Miten sulla meni? kysyin ystävällisesti.
- Eu kehumista, niin kuin näkyy, hän sanoi huiskaisten Nairobin suuntaan. – Ei sijotusta.
- Seuraavassa luokassa, lohdutin.
- Missä Hanna on? tytöt kyselivät.
- Se tulee kyllä, kunhan on loppukävellyt, sanoin, mutta Hanna tulikin itse asiassa saman tien, jalan, käsissään palkintonsa. Kai hänellä oli ollut enemmänkin henkilökuntaa, jolle jättää hevosensa jäähdyteltävksi.
- Laita mulle Grey, hän komensi toista heistä, poikapuolista, ja huomasi kai sitten vasta meidät. – Hei, hei! Tekin täällä! Mikä yllätys!
- Ei kai nyt sentään, sanoin kuivasti.
- Hei, hei! sanoivat tytöt silmät loistaen. He ihailivat Hannaa suunnattomasti, paljon enemmän kuin minun mielestäni oli tarpeellista.
- Oletteko te saanu limsaa? Otatteko te? Ja missä kummitädin pojunruppana on?

Hanna otti suvereenisti haltuunsa kaikki lapseni ja katosi heidän kanssaan livingiin. Se oli uutta, yleensä hän vain halusi suukotella vähän Jerryä ja ojensi sen sitten takaisin. Mieleeni tuli hakematta, että hän antoi takaisin Veskun kiusanteon kunniakierroksella. Menin silti perässä.
- Otatko sä tämän? kysyi Andrus, kun menin ohi, ja ojensi minulle kirjekuorta, joka ilmeisesti oli Veskun palkinto. Hanna oli sen ohimennessään hänelle antanut.
- Vaikka, sanoin ja nappasin sen. Ihan uteliaisuuttani vilkaisin, mitä siellä oli – rahaa, mutta lisäksi myös hevostarvikeliikkeen lahjakortti. Ei hullumpaa!

- Mitä kuuluu? kysyin kiivetessäni perässä livingiin. Lapset istuivat sängyllä rivissä ja Hanna kurkki jääkaappiin.
- Jaffaa vai kokista?
- Jaffaa, kiitos, sanoi Alissa hyvinkasvatetusti. Olin ylpeä hänestä.
- Jerry saa hikan limsasta, ilmoitti Danni.
- Mä voin antaa Jerrylle pillimehun, sanoin, mutta ei minua kuunneltu. Hannalla oli näköjään niitäkin jääkaapissaan. Otin sitten itse yhden kassistani.

- Istu, sanoi Hanna minulle ängeten itse Dannin ja Jerryn väliin sängylle ja vieden viimeisen istumapaikan. Minä olin huvittunut ennen kaikkea ja istuin lattialle.
- Haluaako joku voileivän? tarjosin.

Ketään ei kiinnostanut. Jerry maistoi mehuaan, mutta laski sen sitten viereensä ja kiipesi Hannan syliin. Nainen kiehtoi lapsia, kerta kaikkiaan, mutta muistinpa itsekin omasta lapsuudestani, miten olin pitänyt enemmän Ilsestä kuin omasta äidistäni, koska tämä oli mielestäni kauniimpi. Tai no, olihan siihen nyt ollut muitakin syitä, mutta ei kuningatarmainen ulkonäkö ollut haitannut, eivätkä syvänsiniset silmät.

Tyttöjen kanssa Hannalla ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä jutella kuin hetken ajan. Hän kysyi heidän ratsastamisestaan ja keskittyi sitten suukottelemaan Jerryä, joka sieti sitä kikattaen vähän aikaa, mutta kyllästyi sitten, kun ei Hanna antanut hänen näpelöidä korvakorujaan.
- Suloisia lapsia, Hanna sanoi monimielisesti.
- Joko te nyt tuutte ottamaan voileivät? kysyin minä ja sain katraani takaisin.
- Voitatko sä tänään? kysyi Alissa Hannalta, hän palasi sängynlaidalle tämän viereen istumaan ja tuijotti tätä jumaloiden.
- Riippuu siitä, mitä sun isäsi meinaa tehdä, Hanna sanoi.
- Mitä hevosia sulla on mukana? kysyin itse.
- Grey ja Minnan Travolta seuraavaan luokkaan. Tossa äskeisessä oli Jackal ja Jolki-Palki.
- Miksei Minna itse ratsasta omallaan? Ja Jackalko toi oli, millä sä olit kolmantena? tenttasin.
- Minna on kipeenä, joten mä lupasin ratsastaa sen. Ja Jackal oli ihan kenopää tänään, se seisoo jo autossa miettimässä tekosiaan, Hanna tuhahti. – Saanko mäkin yhden voileivän?

Pistin sovun nimissä Jerryn viemään kummitädilleen yhden, ja tämä söi sen muutamalla haukkauksella nousten sitten seisomaan.
- Pitää kai lähteä verryttelemään. Mitäs teille kuuluu?
- En mä tiedä mitä sä olet meidän kuulumisista kuullut, tunnustin. – Meillä on kaksi varsaa ja mulla on uusi tamma.
- Varsoista mä nyt olen tietysti kuullut, mutta siitä sun tammasta ei Vesku ole sanonut muuta kuin että se on sekopää. Onko se?
- Maggie on vähän kaltoin kohdeltu, sanoin varovasti. – Mutta se hyppää metrineljääkymmentä.
- Sun kanssa?
- En mä siitä tiedä, enkä aio ottaa selvääkään tällä kaudella. Me astutettiin se. Mistä tuli mieleen…?

Kohotin katseeni ylöspäin ja kysyin Hannalta:
- Mikä on teidän paras ori?
- Mihin tarkotukseen? tämä heitti vastakysymyksen.
- Meidän Desille. Jos se tekisi meille uuden kantaorin, selitin avomielisesti.
- Teidän Desi… eikö se ollut lainassa?
- Kunnes se teki tammavarsan, jonka sen omistaja ottaa, muistutin. Varmasti Hanna tiesi sopimuksestamme Desin omistajan kanssa.
- Wot ei varmaan kiinnosta?
- Ei. Joku erisukuinen.
- Doxy? Vai himoatko sä sitä papan saksanliisingiä?

Häpeäkseni en tiennyt siitä mitään, tai ainakaan muistanut, enkä kehdannut tunnustaa.
- Esimerkiksi, lausahdin ja mietin hädissäni, koska olin viimeksi lukenut Hevosurheilua. Joskus ennen Veskun tanskanmatkaa? Muutkin lehdet olivat jääneet selailuasteelle, kuten tavallista. Olinpa varsinainen kasvattaja.
- Se on hemmetin hieno. Eikä se varmaan ole täällä enää ensi vuonna, siitä vaan.
- Aiotko sä kisata sillä? kysyin uteliaisuuttani.
- Enpä usko, se ei ole kisakunnossa, enkä mä ehdi sitä treenatakaan. Silläkin on ihan tarpeeksi tekemistä kaikissa tammoissa. Mutta varatkaa siitä, Doxya voi käyttää myöhemminkin.
Hannan hevosenhoitajapoika ilmoitti vienosti ovelta, että Grey oli valmiina. Hanna huiskaisi hänet pois.
- Kävelytä sitä hetki, mun pitää vaihtaa takki.

Hän veti päälleen tavallisen kisatakin sijaan oman mainostakkinsa, joka epäilemättä kohta vaihtuisi frakkiin ja hypähti ulos. Minä jäin katsomaan, että ipanat eivät jättäneet voileivänpuolikkaita minnekään ja nostin Jerryn pillimehun lätäköstä sängyn päältä, ennen kuin kurkistin itse ulos.
- Isi tuli, ilmoitti Danni, joka myös katseli ulos.
- Kävelkää rauhallisesti, komensin heitä. – Hannan…
- Joo, joo! Hannan hevoset ei ole tottunu lapsiin! Me tiedetään!

Vesku hymyili meille hajamielisesti ja riisui itsekin parhaillaan kisatakkiaan.
- Voitit, totesin.
- Niin pääsi käymään.
- Voitatko seuraavankin?
- Riippuu siitä, mitä Hanna aikoo…
Näin, ettei hänestä ollut juuri keskustelemaan järkevästi juuri nyt, joten houkuttelin tytöt mukaan lupauksella, että kävisimme etsimässä buffetin, katsomassa josko sieltä saisi jäätelöä ja sitten etsisimme hyvät paikat katsomosta. Täällä olimme vain tiellä nyt. Toivoin, että laumani jaksaisi keskittyä sen verran, että ehtisimme seurata viimeisen luokan, ennen kuin olisi pakko lähteä kotiin, ja Jerry osoitti kiitettävää yhteistyöhalua nukahtamalla rattaisiinsa. Dannin ja Alissan saisi jo tiettyyn rajaan asti lahjottua tai kiristettyä jaksamaan, sillä osanottajia ei varmasti olisi kauhean monta ja niistä neljä kuitenkin tuttuja eli ehkä heidänkin mielestään mielenkiintoisia.

He jaksoivat, juuri ja juuri. Ulla esiintyi ensin ja ratsasti melko hyvin Ullaksi. Nairobilla vain ei ollut oikein hyvä päivä, se liikkui latteasti ja haluttomasti ja suorastaan kipitti takajalat muun kropan perässä käyntiosuudet. Hanna teki kaksi oikein kaunista rataa, jotka katsoin tarkkaan. Molemmat hänen hevosensa olivat näyttäviä ja isoliikkeisiä, kuten aina, ehkä Minnan omistama ruunikko oli vielä parempi kuin Hannan kimo. Sitä en tosin ajatellut sanoa hänelle. Ellei hän suututtaisi minua, tietenkin, ja kaipaisi pikku näpäytystä.

Vesku ja Musti tulivat radalle kuin maailmanvaltiaat ja se sai jonkin jysähtämään rintakehässäni. Muistin, millaisen vaikutuksen hän oli tavatessamme tehnyt minuun, kun olin tajunnut, että hän oli oikeasti hyvä ratsastaja. Ei ehkä silloin ihan huipulla, mutta omasta halustaan opiskelujen takia poissa radoilta. Nyt näytti siltä, ettei kummallakaan ollut mitään epäilystä siitä, etteivätkö he muka olisi olleet kisojen edustavin ratsukko. Se ainakin oli uutta heidän esiintymisessään. Musti ei tehnyt ihan rikkeetöntä suoritusta, mutta siinä oli semmoista uhoa, ettei sitä ehkä hölmömpi huomannut. Tosin en jaksanut oikein kuvitella tuomarien olevan hölmöjä tai niin helposti sokaistavissa. Kun luokka päättyi ja olin nähnyt kaikki kahdeksan osanottajaa, en voinut arvella muuta, kuin että joko Vesku voittaisi tai sitten Hanna Minnan hevosella. Tosin mukana oli ollut myös yksi pieni musta tamma, josta olin pitänyt kovasti, mutta en luullut sen kelpaavan ammattilaisten mielestä voittajaksi.

- Joko ne saa palkinnot? tytöt marisivat pitkästyneinä ja aavistelin, että aikamme oli loppumassa.
- Menee vähän aikaa, ennen kuin palkintojenjako alkaa, mentäiskö me katsomaan vielä myyntikojuja? houkuttelin.
- Jos mä saan strassiraipan, Alissa murjotti, mutta luojan kiitos sellaista ei löytynyt. He piristyivät kuitenkin päästessään vessaan ja saadessaan toiset jäätelöt ja saimme kuin saimmekin nähdä palkintojenjaon. Hanna voitti ja Vesku oli toinen, ja se minun suosikkitammani oli yllättäen kolmantena ennen Hannaa ja Greytä. Ehkäpä kouluratsastussilmäni oli sittenkin vielä kehittämiskelpoinen.

Hanna veti kunniakierroksen yhdellä kädellä ohjia pidellen ja vilkuttaen toisella kuin Englannin Elisabeth ja me taputimme muun yleisön kanssa, joka tosin alkoi jo valua katsomosta kukin suuntaansa.
- Käydään sanomassa isille heihei ja ruvetaan lähtemään, ehdotin, mutta nyt tytöt eivät enää halunneet. Hevosautoparkissa juhlittiin. Andrus ja Panu saivat ottaa hevoset haltuunsa ja Hanna avasi kuohuviinipullon ja tarjoili kaikille. Juhlatunnelma sai tytötkin valtaansa.

- Te näytitte hyviltä, sanoin Veskulle, joka oli hänkin uskaltautunut ottamaan sentin verran kuohuvaa.
- Ai, hän sanoi ilahtuneena.
- Joo, vahvistin ja ujutin käteni frakinliepeiden alle nipistääkseni häntä.
- Sä olet omituinen. Kuolaatko sä taas näitä vaatteita? hän ihmetteli ja vilkaisi kilpailuasuaan.
- Sinähän siellä oot sisällä, mutta… tirskahdin. Miesten ratsastusasut, etenkin kouluratsastusvermeet olivat kieltämättä olleet minunkin mielestäni olleet joskus naurettavia, mutta se oli ollut aikana ennen Veskua.

- Kehtaatte lääppiä täällä kaikkien nähden, Hanna tuli sanomaan hyväntuulisena. Hän näytti paljon rennommalta nyt, kun kisat olivat ohi.
- Niin kehdataan, sanoin ja taputin Veskua omistavasti.
- Oletko sä kuullut tanskalaisista mitään? Hanna kysyi Veskulta sivuuttaen minut.
- En aikoihin, oletko sä?
- Guru laittoi viestiä, että se on tulossa pienen joukkueen kanssa käymään kisoissa. Kysyi, sopisiko meille hevosia, mutta ei mun talliin joukkuetta mahdu, ei edes muutamaa. Entäs teille?
- Meillähän on kaikki omat ulkona ja talli tyhjillään, Vesku sanoi miettien. – Mihin ne tulee kilpailemaan ja koska? Ja ketä?

- Miksi ne tänne haluaa kilpailemaan? kysyin minä epäluuloisena. Täältähän käytiin ulkomailla, eivät ulkomaalaiset tulleet tänne, tai jos tulivat niin he majoittuivat kai Intercontinentaliin ja Ruskeasuolle tai Ypäjälle. Vai?
- No ne ei ole mikään maajoukkue, haluavat vaan hakea kokemusta. Ja tässä loppukuussa, juhannuksen jälkeen. Mä voin laittaa sulle sen meilin eteenpäin niin voit vastata, jos haluatte vähän täysihoitolaisia.
- Laita, Vesku sanoi.
- Ja mun pitää jonain iltana ajaa katsomaan ne teidän varsat. Jos Minna olisi mukana niin voisin lähteä teidän mukaan heti, mutta en mä noiden käsiin anna autoa ja hevosia, Hanna jatkoi vilkaisten ympärilleen.
- Tule ihmeessä! Vesku sanoi lämpimästi.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   28.5.15 16:43:37

10.

Kärvistellen ja epävarmana taivuin Kurren jutun suhteen helpoimpaan ratkaisuun. Omatuntoni marisi, että olin nössö ja luuseri ja aikaansaamaton, ja niinhän olinkin. En vaan jotenkin jaksanut ruveta räpistelemään kaikkia vastaan, kun oli kuitenkin epävarmaa, saisiko Kurre lopulta edes puhuttelua. Jarmokin säälitti minua, kun hän pelkäsi oman maineensa puolesta. Ehkä hän sitten kuitenkin olisi oppinut tästä tapauksesta jotain?

Otin myös vastaan Jarmon tarjouksen, että jäisin pois töistä saman tien. En sentään sairaslomalle, se olisi ollut huijausta. Siirsimme yksinkertaisesti vuosilomastani pari viikkoa alkamaan heti ja loput saisin rahana. Siihen en voinut olla kuin tyytyväinen! Kävin maanantaina allekirjoittamassa uuden työsopimukseni pääkallonpaikalla ja tapaamassa virallista esimiestäni kuhmu huolellisesti meikkivoiteella peitettynä ja sieltä lähdin hyräillen. Oli kaunis kesäpäivä, minulla oli aikaa, ja kun olisin käynyt tyhjentämässä työpöytäni valokuvista ja muista henkilökohtaisista tavaroistani, en toivottavasti enää ikinä pistäisi nenääni siihen koloon.

Kävin sentään ostamassa viemisiksi pullaa. Läksiäiseni oli tosiaan vietetty Jarmon mökillä tehokkaammin kuin kukaan oli tainnut aavistellakaan, mutta minun kuuluisi vielä tarjota jotain, ja kyllähän minun kaikkia naiskollegoita tulisi varmaan ikäväkin.
- Tervehdys! sanoin iloisesti ilmoittautumistiskin takana ryytyvälle Outille, kun marssin sisään ja heilutin hänelle herkullisentuoksuisia pullapussejani.
- Nytkö sä muka tosiaan lähdet? Jarmo puhui jotain semmoista? tämä kysyi heti.
- Nyt, tulin vaan putsaamaan pöytäni. Ja tuomaan teille pullaa.
- No niin just, ja me sitten kärsitään täällä vajaamiehityksellä.
- Mä luulen, että te voisitte kärsiä enemmän Kurren ja mun tappeluista. Sitä paitsi Jarmo lupasi sijaisen.
- Ei täällä ainakaan tänään mitään sijaista ole näkynyt.

Lääkärit eli miehet olivat siis kaikki tiiviissä työn touhussa, kun hain muutamat lasten valokuvat, kynsiviilan ja muuta pientä, mitä olin säilönyt laatikoissani. Sain kaikessa rauhassa juoda pullakahvit tyttöjen kesken. Sitten halasimme jäähyväisiksi ja lupasimme kauniilla säällä tavata lounastreffeillä puistossa – uusi työpaikkani ei kuitenkaan ollut kuin vajaan kilometrin päässä.

Harkitsin hakea lapset pois tarhasta samoilla bensoilla, mutta jätin sen kuitenkin tekemättä. Päätäni ei särkenyt enää, ellen tökkinyt kuhmua, ja halusin ratsastaa rauhassa. Maggie oli ollut edellisiltana taivaallisen ihana Andruksen höykytyksen jäljiltä ja sitten voisimme mennä Nikin ja Siirin kanssa maastoon. Ehkä tallilla olisi enemmänkin maastoseuraa – voisin kysyä Veskulta, josko hän uskaltaisi lainata Mustia Andrukselle. Sillekin tekisi maastoilu hyvää näin kisojen jälkeisenä päivänä.

Ensin kuitenkin Maggie, ihana uusi hevoseni. Ajoin kotiin ja vaihdoin vikkelästi kaupunkiasun ratsastushousuihin. Siiriä tai Andrusta ei näkynyt, joten he olivat varmaankin tallilla. Tai missä lienevätkään – ei heitä sielläkään näkynyt. Hain Maggien Kiiran seurasta laitumelta, harjasin sen ja satuloin ja ratsastin kentälle.

Sunnuntai-iltana se oli ollut niin ihana, yhteistyöhaluinen ja helppo. Oliko liikaa vaadittu, että se olisi jatkanut samaa rataa? Todennäköisesti, tai sitten se tajusi paljon ennen minua, että Andrus ja Siiri olivat metsässä. Minä en ensin kuullut sieltä mitään, mutta Maggie tuijotti ryteikköämme kauhistuneen näköisenä. Kolmannella kierroksella se ei suostunut enää menemään siihen kentän päätyyn kuin sivuttain. Kylmä hiki alkoi kohota niskaani. Olin tietämättäni asettanut meille lähes mahdottoman tehtävän.

Pysäytin hevosen keskelle kenttää ja aloin miettiä. Maggie vihasi metsää muutenkin, saati jos sieltä vielä kuului epämääräisiä ääniä. En kuitenkaan keksinyt sen parempaa tapaa päästä ongelman yli kuin lähteä viemään sitä sinne kohtaamaan kauheudet. Selästä en sentään uskaltautunut vaan hyppäsin alas ja lähdin taluttamaan sitä. Puhuin sille tasaisen tappavaan tahtiin, kuin olisin yrittänyt nukuttaa lasta, ja kun lähestyimme ryteikön reunaa, aloin huudella Siiriä ja Andrusta nimeltä. Maggie alkoi muistuttaa kamelia. Kun vilkaisin taakseni, näin sen turvan ja pyörivät silmät korkealla yläpuolellani ja vaikka se seurasi minua, se pysähteli välillä eikä halunnut edetä kuin kerta kerralta päättäväisemmin ottein.

Yllätyin siitä, miten paljon meillä olikin jo ratsastuspolkua. Andruksen oli täytynyt puuhata täällä päivisin jo monta viikkoa enkä minä ollut huomannut mitään – eikä Veskukaan, tietenkään, tai hän olisi sanonut minulle. Miksei Siirikään ollut kertonut, että heillä oli tämmöinen projekti meneillään?
- Hei! karjaisin lopulta, kun Maggie teki lopullisen tenän ja silloin hakkuu- ja sahausäänet taukosivat kokonaan.
- Hei! huusi Siiri takaisin ja tuli vastaan polun mutkan takaa. – Mitä te täällä teette?
- Maggie kuuli teidät kentälle ja tuli ongelma, meidän oli pakko lähteä katsomaan mitä täällä tapahtuu.
- Ja se uskalsi tulla tänne, Siiri ihasteli ja tuli silittämään Maggien kaulaa. Hevonen ei näyttänyt huomaavan häntä ollenkaan, eikä se kiinnittänyt huomiota Andrukseenkaan, joka myös tuli esiin. Nämä olivat tuttua ihmisporukkaa, joista ei tarvinnut välittää. Metsässä sen sijaan oli Jokin.
- Mä en tiedä, olisiko mun pitänyt tuoda sitä tänne, sanoin tuskastuneena. – Mutta en voinut vaan viedä sitä poiskaan, kun se alkoi kuunnella teidän kilkutusta. Nyt se vaan taitaa olla kahta enemmän kauhuissaan niin että mä taisin mokata. Tuleekohan se koskaan enää metsään?

- Tulee se, Andrus sanoi luottavaisesti ja napsautti sormiaan Maggien turvan edessä. – Me käydään katsomassa, mitä siellä on.
Hän otti minulta ohjat ja lähti taluttamaan hevosta eteenpäin ja suureksi hämmästyksekseni se seurasi. Niin seurasin minäkin. Andrus talutti Maggien muina miehinä polun päähän asti ja sitten takaisin, eikä se pysähtynyt kertaakaan. Se oli jopa laskenut päätään jo alemmas ja tunsin riittämättömyyden vihlaisun. Hevoseni luotti enemmän Andrukseen kuin minuun.

Toki oli hyvä, että se luotti johonkin ihmiseen, ja metsikkö oli tosiaan eri näköinen kuin tähän asti. Oli vaikea päättää kummasta puhua kotimatkalla, kun kävelimme rinnan kohden tallia ja Maggie asteli takanamme rauhallisena kuin lasten talutusratsu.
- Me raivattiin sitä juhannusmaastokisoja varten, Siiri uskoutui minulle.
- Onko meillä juhannusmaastokisat? ihmettelin.
- Jos meillä on rata niin eikö voisi olla?
- No voisi. Vaikka kisaajia ei taida paljon olla.

Kiipesin uudelleen Maggien selkään kentällä, mutta vaikka metsikkö oli nyt ihan hiljainen, se oli edelleen sen mielestä kammottava. Sain sen kentän metsäpäätyyn kyllä, mutta seuraava ongelma olikin saada se pysymään siellä. Aina, kun sen turpa kääntyi kohti turvallisempaa päätyä, sen askelten tahti kohosi toiveikkaasti ja se onnistui tekemään pari karkulaukkapyrähdystä. Lopulta päädyin ratsastamaan raviympyrää puskapäädyssä ja pistin sen tekemään siinä niin paljon töitä, ettei se enää vaan ehtinyt sinkoilla. Olin aavistavinani pienen alistumisen ja rentoutumisen tunteen hevosessa noin kahdeksan kierroksen jälkeen ja huokaisin helpotuksesta. Sipaisin sen kaulaa ja käänsin kohden Siiriä ja Andrusta, jotka nojailivat porttiin, sillä kaikki omat lihakseni tuntuivat jo olevan maitohapoilla. En olisi jaksanut enää metriäkään.

Maggie oli kuitenkin huijannut minua. Heti, kun lakkasin ratsastamasta, se otti taas johdon ja sutaisi itsensä laukkaan, joka pysähtyi vasta portin luona. Keikahdin ja melkein tipahdin, sillä en ollut osannut varautua, eikä minulla ollut paljon voimiakaan enää jäljellä.
- Voi víttu, sanoin itkuisesti.
- Haluatko sä että mä jatkan? Andrus kysyi epäröiden.
- Jos sä viitsit. Mä en jaksa enää yhtään, mutta ei sitä tähänkään voi jättää.

Niinpä hän sitten kiipesi vuorostaan satulaan ja alkoi ratsastaa eikä Maggie enää kertaakaan karannut. Minua suututti. Juuri sillä hetkellä en keksinyt tuskallisempaa katsottavaa kuin miten se toimi jonkun muun ollessa satulassa kuin minun.
- Ei se enää yrittänyt mitään, Andrus sanoi kuitenkin kiltisti pysähtyessään jo muutaman kierroksen jälkeen.
- Se tiesi ettet sä anna, murjotin.
- Tai sitten sä sait taottua sen päähän, ettei siellä ole mitään.
Se oli lohduttava ajatus ja tartuin siihen. Seuraavalla kerrallahan sen sitten näkisi, nyt oli liian kaunis päivä murehtia.

Kävimme iltapäivällä maastossa kolmestaan ja se oli mukava ja rentouttava lenkki. Siiri haaveili puolen matkaa hevosesta, jota Paju oli käynyt kokeilemassa, mutta mistä mukana ollut Nikke ei ollut pitänyt. Hänen mielestään se oli ollut liian pieni, mutta tytöt olivat ihastuneet siihen.
- Pajullehan se tulee eikä Nikelle, sanoin minä nokkavasti.
- Niin, mutta Nikke meinaa, että jos se olisi kymmenen senttiä isompi se voisi mennä kymmenen senttiä isompia luokkiakin ja mä pelkään, että Paju uskoo sitä.
- No, Pajuhan sen lopulta päättää.
- Oletko sä nyt pitkään sairaslomalla? Siiri vaihtoi puheenaihetta.
- Mä olen lomalla loppukuun, en sairaslomalla.
- Oletko? hän kysyi kuulostaen yllättyneeltä ja ihmeen ilahtuneelta. No, ehkä hänellä oli vähän tylsää päivät pitkät vain Andruksen ollessa seurana. En miettinyt sitä sen enempää.

Loma, tai vapaapäivä, tai ajatus tulevista vapaista päivistä teki minulle hyvää. Ehkä jopa oli sen arvoista jättää Kurren juttu sikseen, mietin illalla, kun olin ilahduttanut koko porukkaa seisomalla tunteja ja tunteja paistamassa lettuja ja nyt istuin saunan jäljiltä raukeana huvimajassa maistellen kylmää makeaa siideriä. Siiri oli kadonnut kylille naapurin Antun kanssa ja Andruskin oli lähtenyt ajelemaan vanhalla autonromullaan.
- Mihin sä luulet sen menneen? kysyin Veskulta, joka oli tullut seurakseni ja tapailin laiskasti hänen kättään. Oli kertakaikkisen ylellistä olla ihan kahdestaan, kun lapsetkin jo nukkuvat, tai ainakin Jerry. Tytöt kaiketi vielä lueskelivat tai juttelivat huoneessaan.
- Kahville, elokuviin? Vesku ehdotti.
- Kiva ettei se vaan näivety täällä vuorokauden ympäri. Pitää kai senkin joskus tavata ihmisiä.

- Mihin sä aiot käyttää kaikki vapaapäiväsi? hän kysyi, kun olimme hetken katselleet ilta-auringossa tanssivaa hyttysparvea. Minä naurahdin.
- Mulla on ohjelmaa jo vaikka miten. Mä menen Miilan ja Raisan kanssa katsomaan sitä hääpaikkaa ja sitten suunnittelukokoukseen, jos sä voit hakea lapset hoidosta huomenna. Kiie ja Jesse tulee kylään. Nikin kanssa pitää vähän hypellä, meillähän on kisat viikonloppuna… sitten Andrus on tehnyt jo niin ihmeitä meidän ratsastuspolun kanssa, että mun pitää varmaan myös tehdä osuuteni sen suhteen… ja siinä vaan, mitä mä olen ehtinyt tänä iltapäivänä sopia.
- Hannakin tulee käymään, Vesku lausahti.
- Ai niin!

Kohottauduin pystympään, sillä en ollut muistanut kysyä mitä Hanna oli tarkoittanut jutuistaan tanskalaisista, ja oliko Vesku saanut niistä lisätietoa.
- Joo, hän vastasi innostuen. – Sigge on tulossa!
- Sen mä jo ymmärsin. Millainen joukkue? Montako hevosta?
- Neljä hevosta, kolme ratsastajaa, yks hevonen varalla. Ne aikoo kiertää kisoissa kaksi viikonloppua. Me voitaisiin kai ottaa ne tänne?
- Voitaisiin kai, sanoin varovaisesti. – Ei kai Tanskassa ole mitään hyppykuppaa mikä tarttuisi varsoihin ja Kaomaan?
- Jos olisi niin ne jäisi rajalle, Vesku sanoi rauhoittavasti.
- Niin, niin tietysti. Entäs ihmiset? Tunnetko sä niitä?
- Ei mulla ratsastajien nimiä ole, jos sitä meinaat, mutta jotain nuoria, jotka on yrittämässä ensi vuonna koulumaajoukkueeseen. Eikä niiden majotuksesta mitään puhetta ole ollut, kai ne menee johonkin matkustajakotiin lähistölle. Mutta ajatteles, että ne treenaa täällä!
- Ja säkin saattaisit saada muutaman valkkutunnin siinä sivussa, ymmärsin.

Ajatus alkoi tuntua mukavalta. Kun ei meillä kuitenkaan ollut koskaan hetkeäkään omaa rauhaa, voisi sitten saman tien tapahtua jotain oikein kunnolla. Tanskalaisten ratsastajien käynti olisi ainakin jotain! Käytännöllisenä myös laskin, että jos neljä hevosta asuisi meillä puolitoista viikkoa saisimme monta sataa euroa puhdasta rahaa.
- Kivaa, puuskahdin.
- Ootko tosissasi?
- Miksen olisi? Eri juttu olisi, jos meillä olisi talo täynnä semmoisia aivottomia olutta litkiviä ääliöitä, joista sä kerroit, mutta jos ihmiset ei aio asua meillä niin mikä ettei!
- No sitten mä sanon, että ne voi tulla, hän sanoi helpottuneen näköisenä.

Seuraavana päivänäkin tuntui hassulta, kun saatoin touhuta aamulla lasten kanssa kaikessa rauhassa ennen päiväkotiin lähtöä.
- Me voitaisiin jäädä kotiin jos säkin jäät, Danni ehdotti.
- Ei, tänään te ette voi! Mä menen Miilan kanssa järjestelemään häitä. Jonain toisena päivänä sitten, mulla on kyllä vielä lomaa!

Ajoin sitten Hesaa kohden ikkunat auki ja laulaen autoradion mukana. Miilan valitsema juhlapaikka oli Sipoossa, mutta menisin ensin heille, sillä oli vielä aikaista lähteä sinne. Onneksi kaupunki oli aika lailla tyhjentynyt autoista näin virka-aikaan. Löysin kerrankin parkkipaikan ihan Miilan ja Laurin asunnon kohdalta ja kiipesin sisään toivoen saavani tuoretta kahvia. Kotona oli Andrus keittänyt sumpin jo kuuden jälkeen ja se oli ollut aika myrkkyä kun minä sitä olin maistanut.

Miila halasi minua kuin emme olisi nähneet ikuisuuteen ja teki minulle suunnattoman kupillisen lattea.
- Lauriko ei ole kotona? kysyin, kun olin kurkkinut joka puolelle heidän asuntoansa, joka sinä aamuna näytti siltä, että minuun iski yhtäkkiä kaipuu asua kaupungissa. Aurinko paistoi sisään ja ikkunoista aukesi ihana, urbaani näkymä ylitse kattojen. Miten upeata olisi asua näinkin, kaiken lähellä, tarvitsematta koskaan kolata lunta tai siivota karsinoita. Ehkä jopa olla lapseton uranainen, kaikki kaupungin houkutukset ihan kulman takana ja kaikki illat vapaana! – Jupit, mutisin kuulumattomasti.

- Ei, se väittää, että sen on saatava vielä paperihommia tehdyksi, vaikka oikeastaan sekin on jo lomalla… mutta kyllä mä tiedän, ettei se vaan halua lähteä meidän mukaan miettimään mihin ripustetaan minkävärisiä ilmapalloja, Miila nauroi.
- Kai senkin nyt täytyy tietää, missä te menette naimisiin? ihmettelin.
- Kyllä se sen verran tietää, ja on se siellä käynytkin. Mä epäilen kuitenkin, että se mieluummin viettää aamupäivänsä kahvilla Kauppatorilla kuin meidän kanssa mittailemassa paikkoja.
- Omituinen, totesin, vaikka se ei ollut huono idea minusta sekään. Miila oli samaa mieltä.

Juttelimme lattejen yli vähän aikaa Kisusta ja Maggiesta ja kohotimme toistemme kisakuumetta – varsakuume saisi odottaa myöhempään aikaan – ennen kuin Raisakin saapui. Hänkin asui nykyään keskustassa ja vietti käsittääkseni juuri sellaista elämää kuin mistä äsken olin hetken haaveillut. Villinä ja vapaana omillaan, milloin ei matkustellut ympäri Eurooppaa töitä tekemässä.
- Mä alan tuntea itseni ihan maalaiseksi teidän seurassa, sanoin kaihoisasti.
- Älä, sanoi Raisa silmät pyöreinä. – Mä ajattelin, että sä olet täydellisen tyytyväinen maalaiskartanon emäntänä!
- Kartanon, hah, hah! nauroin kolkosti. – Vanha hilseilevä talo, josta on viisi kilometriä lähimpään kauppaan!

- No ratsutilan rouvana sitten! Mä voin kuvitella sut saapastelemassa siellä kiiltonahkasaappaissa nurmikentillä lauma ihania palleroisia lapsia ympärilläsi!
Ajatus oli absurdi, joskin hauska, ja nauroin sille katketakseni.
- Paremminkin kumiteräsaappaat savivellissä! Mä voisin ihan mielelläni asua viikon tai pari vaikka täällä, nukkua myöhään ja kuluttaa päivät shoppaillen! Mutta en mä varmaan sen pidempään sitten haluaisikaan, sanoin totuudenmukaisesti.

- Me voitaisiin mennä, Miila sanoi vilkaisten kelloaan.
Lähdimme hänen autollaan kohti juhlapaikkaa, joka oli himppasen lähempänä Porvoota kuin Helsinkiä. Olin tietysti nähnyt nettisivut ja kuvia, mutta tilukset tekivät minuun silti vaikutuksen, kun pääsimme perille. Tämä oli oikea kartano, vaaleanpunainen ja valkopuitteinen ja vaikka se mainosti olevansa vilkas ja toimiva kurssikeskus, oli uudet rakennukset luentosaleineen ja yöpymismahdollisuuksineen piilotettu niin, etteivät ne hyppineet silmille idyllin keskelle.
- Jäättekö te yöksi tänne? Mä olen alustavasti varannut kaikki huoneet, Miila kysyi, mutta en uskonut sitä.
- Tuskin me täällä yötä myöten edes viivytään, ei ipanat jaksa, arvelin.
- Nehän voi aina mennä mummolaan siinä vaiheessa kun biletys alkaa, ehdotti Raisa.

Kartano oli hurmaava, niin kaunis, että unohduin kiertämään sitä itsekseni ja jätin Miilan ja Raisan suunnittelemaan koristeluja ja mietin itse vain, miten meidän talosta saisi enemmän tällaisen. Huonekalut pitäisi vaihtaa, ommella rönsyileviä verhoja ja hankkia itämaisia mattoja. Saman tien olisi kai hyvä luopua lapsista ja koirasta, ymmärsin jossain vaiheessa ja palasin alakerran isoon saliin, jossa tällä hetkellä oli kymmenkunta pitkää pöytää. Saatoin kuvitella niille valkoiset pöytäliinat ja kristallia ja hopeaa. Miila ja Raisa seisoivat epätietoisina keskellä salia.

- Ei me voida tänne tuoda mitään ilmapalloja, ne olisi kauhea tyylirikko, päätti Miila juuri ja olin samaa mieltä hänen kanssaan. Kun tämä talo oli rakennettu, ei ilmapalloista ollut varmaan kuultukaan.
- Kukkia vaan, ehdotin ja katsoin seinillä roikkuvia vanhoja, tummanpuhuvia maalauksia.
- Hääparin pöytä tähän ja sen yläpuolelle sellainen kaariportti, Raisa suunnitteli ja asteli massiivisen takan edessä.
- Ja sininen ei sovi tänne, totesi Miila edelleen lopullisesti ja oli siinäkin oikeassa. Huone oli paremminkin tummanpunainen. Maalausten sävyt, verhot ja huonekalut olivat kaikki sitä vivahdetta.
- Tummanpunaisia kukkia sitten, se on kumminkin tosirakkauden väri, lohdutin, sillä tiesin hänen suunnitelleen sinistä värimaailmaa.
- Mutta mä en voi pukeutuakaan siniseen.
- Aioitko sä hankkia sinisen hääpuvun?
- No en aio pukeutua valkoiseenkaan, en mä mikään neitsytmorsian ole, johan me ollaan asuttu vuosikausia yhdessä!

Puvutkin olivat mielenkiintoinen puheenaihe ja kun haikein mielin lähdimme ajamaan takaisin kaupunkiin, halusi Miila kauppoihin. Niinpä kävimme lounaalla ja sitten tuhrasimme koko iltapäivän laukkaamalla juhlapukumyymälästä toiseen. Minä olin pyörtyä katsoessani minkähintaisia kolttuja Miila hypisteli ja kokeilikin, mutta hän väitti, ettei ollut ostamassa yhtäkään vaan hakemassa ideoita. Hän teettäisi puvun.
- Tuleeko se muka halvemmaksi? epäilin.
- Tulee, Kate-täti on luvannut tehdä sen, hän virnisti. – Ja nyt kangaskauppaan. Kunhan otatte musta valokuvia tämä päällä, tää voisi olla jotain semmoista mitä mä haluan, vaikka onkin väärän värinen.

Raisa alkoi napsia kuvia digikameralla, joka oli räpsynyt jo kartanossa ahkerasti ja sitten jatkoimme matkaa. Jalkojani alkoi pikkuhiljaa särkeä, mutta en ilennyt valittaakaan. Itsepä olin juuri aamulla toivonut saavani shoppailla koko päivän, vaikka ei minulla mitään kangaskaupasta ostettavaa ollutkaan. Lopulta Miila pysähtyi Subwayn eteen ja kävi ostamassa läjän patonkeja tarjottavaksi, kun muutkin häiden järjestelyihin värvätyt ystävättäret kohta kukin töistä päästyään hilautuisi heille. Minä soitin Veskulle ja varmistin, että hän ehtisi ajoissa hakemaan lapset ja valmistauduin henkisesti jatkamaan tätä poikkeavaa päivää. Suoraan sanoen olisin mieluummin jo palannut kotiin. Olin kai sittenkin maalainen ja tällainen oli kauhean rasittavaa.


11.

Kaupunkipäivä loman aluksi sai minut arvostamaan kiireetöntä kotonaoloa seuraavana päivänä vielä enemmän. Mitä nyt vähän potkiskelin modernia sohvaamme ohi mennessäni ja muistelin Miilan hääkartanon rokokookalusteita. Tänään tytöt olivat ehdottomasti tahtoneet päiväkotiin, vaikka olin kysynyt, halusivatko he nyt jäädä kotiin, joten sinne meni sitten Jerrykin. Tutkimattomia olivat lasten mielet.

Esteratsastimme Siirin kanssa ja Andrus tankkasi traktorin ja lähti sen kanssa rouhimaan polkua, joka oli nyt jo kokonainen lenkki. Se lähti pihaton takaa ja palasi pihaan parikymmentä metriä siitä pohjoiseen, ihan tonttimme kulmassa.
- Sä olet tehnyt ihan uskomattoman työn, kiittelin häntä vuolaasti, kun kävimme kävelemässä lenkin ympäri. Ei se mitenkään kauhean pitkä ollut, mutta joitakin satoja metrejä kuitenkin.
- Se tarvitsee katetta, Andrus sanoi sivuuttaen kiitokseni. – Hiekkaa. Tai jotain.
- Niinkö? sanoin ja mielialani nytkähti puoli astetta. Ostohiekka maksoi. – Nythän se tuntuu just hyvältä.
- Mutta kun sataa se menee mudaksi.
Ymmärsin, että hän oli oikeassa, ja että meidän olisi tehtävä pikku sijoitus, jottei kaikki tehty työ menisi hukkaan. Parasta olisi hoitaa koko homma kerralla kunnolla, hommata sitä kangasta, jota kentän allakin oli ja päälle sepeliä ja hiekkaa. Sitten reittimme ei enää varmaan kasvaisi edes umpeen. Se olisi sen arvoista.
- Sä olet aarre, vakuutin Andrukselle, joka virnisti lopultakin leveästi, ottaen kehun vastaan.

Hevoset saivat sitten rouskutellakseen melkoiset määrät pajunoksia vihreän ruohon lisukkeeksi ja minä aloin suursiivota tallia tanskalaisten saapuminen mielessäni. Olisi se siivottu joka tapauksessa viimeistään sitten, kun Veskukin olisi lomalla, mutta nyt oli vielä parempi aika. Kaikki boksit tyhjennettiin turpeesta, seinät ja ikkunat pestiin painepesurilla ja sitten talli saisi rauhassa kuivua ja tuulettua päivän tai pari. Mustia emme pitäisi öitä ulkona enää, kun tallille tulisi uusia jännittäviä hevosia, mutta tällä hetkellä se oli yhtä tyytyväisenä kuin muutkin hevoset laiduntamassa ympäri vuorokauden. Kiiran saapumiskiima oli mennyt ohi eikä kukaan kutkutellut sen viettejä vaan se saattoi keskittyä syömiseen ja vahtia koko laumaansa yhdellä silmäyksellä aitojensa takaa.

Kuten olin arvannutkin, Siirin mielestä oli suunnilleen vuoden jännittävin juttu, että meille tulisi ulkomaalaisia kilpahevosia täysihoitoon, vaikka en tosiaankaan voinut ymmärtää, mitä iloa niistä hänelle olisi.
- No kun sitten tää on ihan kuin joku valmennuskeskus, hän yritti selittää. – Saanko mä maalata kentän aidan? Ja tarhat? Niiden pitäisi olla valkoset!
Moista yritteliäisyyttä en voinut kieltää vaan kävin seuraavana aamuna lapset vietyäni rautakaupassa hakemassa maalia ja siihen mennessä kun palasin, oli Siiri värvännyt naapurista Antun apuun. Nuoripari odotti minua valmiiksi rähjäisissä vaatteissa innokkaana käymään hommiin.

- Sua ei tarvita, Siiri sanoi yksioikoisesti. – Mene sä vaikka siivoamaan tai jotain.
- Kiitos, sitähän mä haluankin tehdä tämmösenä päivänä.
- No ne tanskalaiset…
- Ei ne meillä asu, ei meillä niille ole tilaa.
- Mutta kai ne nyt edes kahvilla käy. Ja eikö se Hannakin ole tulossa käymään.
Se oli totta, Hanna oli tosiaan ilmoittanut tulevansa pistäytymään, kuten oli luvannutkin. Huokaisten vetäydyin naamioimaan lapsiperheen kotia edes wannabe-kartanoksi.

Yllättäen homma imaisi minut siinä määrin, että kiipesin jopa ullakolle lakaisemaan. Se oli omituisen näköinen rakennelma nykyään. Siirin valtakunta käsitti eteläpäädyn ja sen kupeessa oli Andruksen pienempi mutta paremmin rakennettu huone, jossa oli oikea ovikin eikä vain verho. Tilaa oli silti vielä vaikka tanssiaisille, ja välillä Danni ja Alissa leikkivätkin täällä yleisurheilukisoja tai vastaavaa. He palasivat alas säännönmukaisesti harmaana pölystä korviaan ja hiuksiaan myöten ja nytkin pölyhiukkaset tanssivat iloisesti kattoikkunoista siilautuvassa auringonvalossa. Jos Siiri ja Andrus olisivat olleet astmaan taipuvaisia he eivät olisi voineet nukkua täällä.

Yskien ja luullakseni itsekin harmaana kulmakarvoja myöten kipitin sieltä alakertaan, kun Maru alkoi haukkua vimmatusti pihalla. Ei kai Hanna ollut tullut näin ajoissa? Oli vasta iltapäivä, eikä Vesku tulisi töistä moneen tuntiin vielä. Minunko häntä pitäisi viihdyttää?

Eteisessä törmäsin Juhaan, joka oli ilmeisesti vain kävellyt avoimesta ovesta sisään. Olin tyytyväinen siitä, että näytin murjaanilta.
- Päivää, mikä yllätys, sanoin tavoitellen hapanta äänensävyä.
- Päivää, emäntä! Mihin kaikki laitetaan?
- Mikä kaikki? Toitko sä Siirille vaatteita tai jotain? Ne voi jättää ihan vaan siihen, roudatkoon itse yläkertaan.
- Ei, ei, Siiri sanoi, että te tarvitsette kukkia. Niitä olisi tossa nyt autollinen.
- Häh? Leukani loksahti auki.
- Mä kysyin että häätkö vai ristiäiset on kyseessä, mutta kuulemma pitää saada tontti näyttämään samalta kuin ratsastuskilpailuissa, semmosissa hienommissa, Juha naureskeli.

Jos Siiri olisi ollut siinä, olisin voinut läpsäistä häntä tunnontuskitta. Aitojenmaalaaminen nyt vielä meni, mutta oli ihan turhaa ruveta maisemoimaan pihaamme, tulkoon vaikka sambialaisia ratsukoita.
- Se ipana on nyt ottanut vähän liikaa erivapauksia, ärähdin ja menin juomaan. Pöly tuntui karheana kurkussani.
- Niinkö? Juha kysyi ja meni huolestuneen näköiseksi. – Mitä se on tehnyt?
- No tota kukkajuttua mä vaan tarkotin, ei se muuten mitään. Ei me tarvita mitään kukkia. Meillä ei ole juhlia eikä mitään muutakaan tiedossa.
- En mä niitä rupea takasinkaan viemään niin, että tule vaan sanomaan mitä ja mihin, vai laitanko oman pääni mukaan?

Mies nauroi päin suuttunutta naamaani, enkä voinut olla virnistämättä pikkuisen takaisin. Hymyllä oli taipumus tarttua, jopa näin epäotollisissa olosuhteissa.
- Parempi, hän sanoi ja pyyhkäisi nenääni. – Missä turvekasassa sä olet möyrinyt?
Hymyni kuoli siihen. Ei salavihkaisia sipaisuja, kiitos.
- Kunhan siivosin ullakkoa. Mä käyn pesemässä naamani niin katsotaan sitten mitä sulla on mukana.

Kasvoni olivat tosiaan aika harmaat ja toivoin, ettei Juha kuvitellut Siirin huoneen olleen näin saastainen, kun katsoin itseäni peilistä ja hankasin korvatkin puhtaaksi. Olin kiukkuinen paitsi Siirille, myös itselleni. Äskeinen kevyt kosketus oli taas säväyttänyt minua selkäydintä myöten, ja vaikka en sille tietoisesti mitään voinutkaan, se harmitti ja hävetti. Minun olisi pakko taas ruveta esittämään Pohjan akkaa ja Lumikuningatarta.

Kun pääsin ulos, unohtui maski kumminkin. Portaiden pielessä seisoi kummankin puolen vartiossa ihana runkoruusu, kuin pieniä puita olivat ne ruukuissaan ja täynnä punaisia kukkia. Miila haluaisi semmoiset häihinsä sillä sekunnilla kun näkisi ne.
- Miten ihania, henkäisin. Mietin minkälaisia ratsastuskilpailuja Siiri oli mahtanut isälleen kuvailla. Oliko hänellä pakettiautossaan vastaavia kukka-asetelmia niin, että pihamme alkaisi muistuttaa Horse Shown loppukilpailua?
- Ne alkaa olla vähän ylikukkineita, mutta on siellä vielä nuppujakin, Juha pahoitteli. – Laitetaanko toiset huvimajan eteen vai tallin ovelle? Vaikka tallin ovelle mä oikeastaan ajattelin noita sypressejä.

Hänen autonsa oli täynnä isoja ruukkuja ja kasveja, joista hän nosteli vielä pari ruusupuuta esiin. En saanut sanaa suustani ja aloin kylmän hien kihotessa otsalle laskea, mitä kaikki tämä mahtaisi maksaa. Seurasin vain, kun hän ajoi pakettiauton sitten kulman ympäri tallipihalle.
- Lapiota olisiko? hän vihjaisi noustessaan siellä taas ratin takaa.
- Me ei voida ottaa noita kaikkia, yritin vielä.
- Mähän sanoin, etten mä niitä ala takaisinkaan viedä.
- Mulla ei ole rahaakaan kuin parikymppiä lompakossa…
- En mäkään ole sulle rahaa tarjoamassa Siirin asumisesta ja ruoista, Juha sanoi ja kuulosti äkkiä vihaiselta. – Ja jos sä saat mut uskomaan, että laiska teini-ikäinen muka tekee töitä elämisensä eteen niin jo on ihme.

Tuijotimme toisiamme vähän aikaa kuin punniten, oliko tässä aihetta kunnon taisteluun vai ei, mutta sitten alistuin ja lähdin etsimään pistolapiota.
- Siiri, tuus vähän tänne! karjuin löydettyäni sellaisen varastosta. Tyttö hyppeli iloisena pakettiautolle, valkoisia maalinroiskeita säärissään.
- Hienoa, isi tuli. Et sitten enempää raaskinu tuoda? hän sanoi moittivasti kurkistettuaan autoon.
- Enempää ei mahtunut, Juha puolustautui ja alkoi kaivaa kuoppaa tallin ovenpieleen. Minä ravistin Siiriä ihan häpeämättä.
- Minkä hiton kauppapuutarhan sivukonttorin sä aiot tehdä meidän pihasta? Tajuatko sä mitä noi kaikki maksaa? kovistelin.
- Älä nyt keuhkoa, ajattele miten hienon näköistä täällä sitten on kun ne tanskalaiset tulee! Siiri nauroi, eikä suostunut nähtävästi häpeämään ollenkaan.

Minä en oikeastaan voinut muuta kuin hakea toisen lapion ja ruveta auttamaan Juhaa. Kuuntelin ja yritin painaa mieleenikin, miten mitäkin yrttiä piti hoitaa ja mitä niille pitäisi tehdä syksyn tullen.
- Jos mä saan ne pysymään edes hengissä syksyyn, murehdin.
- Jos ne alkaa näyttää vaivasilta niin ota luottamuksella yhteyttä, mä tulen tehohoitamaan, Juha nauroi. Hän näytti ihan liian tyytyväiseltä itseensä, tai siihen, etten ollut saanut häntä estettyä jättämästä meille monen sadan euron edestä puutarhaa. Myöskään en nähnyt, miten olisin voinut kieltäytyä tarjoamasta juotavaa sen jälkeen, kun hän oli hikoillen istuttanut ne taimet, jotka eivät olleet ruukuissa.

- Tulkaa tekin juomaan jotain, huusin Siirille ja Antulle miettien sopivaa kostoa Siirille. Andrus rymisteli edelleen metsässä ilmeisesti innostuneena tekemään jotain sivuhaaraa rataamme, mutta sinne asti en jaksanut kävellä. Kai hän osaisi sieltä kömpiä ihan itse esiin, ennen kuin kuolisi janoon tai nälkään. Siirissä ja Antussa sai olla tarpeeksi esiliinaa. Onnekseni Juha keskittyi kahvi- ja mehupöydässä heittäytymään haulikkoisäksi ja tenttaamaan, mikä Anttu oli miehiään. Minä siemaisin nopeasti pari lasillista mehua ja vilkaisin kelloa todetakseni, että ehtisin tehdä nopean kakkutaikinan ja jättää sen paistumaan siksi aikaa kun hakisin lapset. Ei sopinut unohtaa, että se pirun Hannakin oli tulossa vielä.

- Jatkakaa rauhassa, mä menen hakemaan seuraavan sukupolven, sanoin saatuani tekeleen uuniin ja karkasin muiden vielä istuessa kaikessa rauhassa syömässä ja juomassa.
Kun palasimme, oli Juhan paku luojan kiitos kadonnut. Tosin kukkamäärä oli vielä vähän lisääntynyt siitä, mitä se oli ollut: terassin räystäässä roikkui pelargoniamppeleita ja keittiön pöydällä oli obligatorinen laatikollinen muotopuolia kurkkuja ja minikokoisiksi jääneitä tomaatteja, samanlaisia lasteja oli ilmestynyt meille useasti joka kesä niin kauan kun olimme Kedot tunteneet. Tunsin, miten kiitollisuudenvelka alkoi tuntua musertavalta. Voisinkohan laittaa Siirin kotiarestiin tai antaa hänelle yksinkertaisesti selkään?

Vesku näytti ihan yhtä ilahtuneelta tullessaan töistä.
- Mun ei tarvitse kysyä, kuka on käynyt kylässä, hän sanoi kuivasti heti noustessaan autosta. Satuin olemaan lasten kanssa yläpihalla, sillä tytöt olivat ihastuneet runkoruusuihin ja leikkivät ruusuprinsessoja, joilla kummallakin oli oma linnansa oman puunsa juuressa ja Jerry tahtoi tietysti leikkiä mukana.
- Älä edes kuvittele syyttäväsi mua, sanoin väsyneesti. – Siirin syytä kaikki.
- Hmmpf, sanoi Vesku, enkä voinut olla varma, mitä hän sillä tarkoitti. Yhtäkaikki jätin lapset hänen vahdittavakseen siksi aikaa, että pääsin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Jos olinkin esiintynyt Juhalle pölystä mustana ja siivousvaatteissa, minun ei tarvinnut tehdä samaa Hannan tullessa. Voisin pistää päälleni kesämekon ja laittaa ripsiväriä ja edes yrittää näyttää kartanonrouvalta tai jotain sinne päin.

- Onpa teillä täällä sievää, lausahti Hanna ihastuneen näköisenä heti noustuaan autostaan, kun tuskin olin ehtinyt suorittaa vaatteidenvaihto-operaation.
- Jessin ystävä on näköjään käynyt kylässä, kehtasi Vesku sanoa ja Hanna katsoi minua kiinnostuneena.
- Ai se komea puutarhuri?
- Äh, turpa kiinni molemmat, mä en edelleenkään sitä tänne tilannut! sanoin vihaisesti.

Hannalla oli tilannetajua ja tänään näköjään myös hyvää tahtoa sen verran, että hän ei jatkanut aiheesta vaan halusi lähteä katsomaan varsoja. Hän oli muutenkin hyvällä tuulella ja valutti siten öljyä pieneen keskinäiseen aallokkoomme. Hannalla oli semmoinen ominaisuus, hän pystyi ottamaan tilanteen kuin tilanteen haltuunsa ja hallitsemaan sitä. Tosin Veskun ilme oli myrtynyt entisestään, kun hän tallille siirtyessämme havaitsi, ettei tilan tuunaus ollut jäänyt komeisiin ruusupuihin, mutta hänkin leppyi hiljalleen, kun Hanna kehui niin asiallisen näköiseksi muuttunutta kentän aitaa ja varsoja. Siiri ja Anttu olivat näköjään saaneet maalauksesta tarpeekseen kentän jälkeen. Anttu oli kadonnut ja Siiri otti aurinkoa vielä viime hetket, ennen kuin se laskeutuisi liian viistoon. Arvasin, kuka saisi jatkaa maalaamalla tarhoja huomenissa. Niitä ei nyt enää voinut jättää sikseen, kun ne näyttivät pystyyn lahoavilta kentän aidan rinnalla.

- Entä sitten seuraavat varsat? Hanna tahtoi tietää, kun olimme tutkineet Kaomankin mahan. – Jessin kanssa jo puhuttiin, että te haluaisitte välillä vähän vierasta verta.
Vilkaisin nopeasti Veskua miettien, saisiko hän uuden kiukuttelunaiheen, mutta ei. Olinhan sentään hänenkin kanssaan jossain vaiheessa jutellut asiasta.
- Niin, Desille, hän myönsi. – Se voisi olla hyvä ajatus. Tehtäisiin yksi varsa ihan omaan käyttöön.
- Mitäs muita tammoja teillä sitten on?
- Minun tykki, sanoin tyytyväisenä ja vilkaisin Maggieta. – Mutta se on astutettu jo.
- Kaksi vaan?
- Nyt ei ole enempää. Tosin Kisu on, mutta se varsa ei jää meidän myytäväksi.
- Aika vähän, Hanna totesi mitenkään väheksymättä.
- Ei voi revetä kaikkeen, Vesku puolustautui. – Kaomaa on pakko ruveta kouluttamaan.
- Totta, sä tarvitset toisen kisahevosen. Sä et ikinä pääse maajoukkueeseen, ellei sulla ole olemassa varahevosta.
- En mä ole pyrkimässä maajoukkueeseen, ei kaikkeen voi revetä, Vesku sanoi näyttäen hiukan kauhistuneelta.
- Voisit vaihteeksi revetä vähän tavoitteellisemmin kilpailemaan, Hanna vihjaisi.

Minusta Vesku kilpaili niin tavoitteellisesti kuin työssäkäyvältä ihmiseltä vain saattoi odottaa, mutten puuttunut siihen. Pelkäsin Hannan alkavan puhua välivuodesta ja virkavapaasta ja jos hän saisi Veskun pään kääntymään, eläisimme taas kädestä suuhun. Minusta kun oli lopultakin alkanut tuntua melko mukavalta viimeisen vuoden aikana, kun olimme molemmat käyneet töissä. Olimme jo voineet hoitaa lainanlyhennykset ja normaalin elämisen ihan palkoilla ja käyttää varsojen myynnistä tulleet ja Mustin ansaitsemat astutusrahat tallin pyöritykseen ja pieniin ylellisyyksiin, joiden jatkoksi nyt tulisi esimerkiksi metsälenkin päällystäminen.
- Ei Kaomasta ole maajoukkuetasolle moneen vuoteen, jos koskaan, Vesku sanoi asiallisesti.
- Senpä takia sulla pitäisi olla koko ajan enemmän tammoja ja varsoja kasvamassa.
- Mutta sitten loppuu aika ja tekijät, sanoin minä tuskastuneena. – Eikä me osata kouluttaa varsoja!
- No, Mustista on tullut aika hyvä… ja ammattiratsuttajia on, hyviäkin, vaikka miten. Voittehan te aina palkata oman, Hanna sanoi.
- Sä et nyt taas ymmärrä ollenkaan, mihin meillä on varaa ja mihin ei!

Seurasi hetken hiljaisuus ja Hanna imeskeli mietiskelevän näköisenä sokeripalaa, mutta päätti kai sitten jättää hautumaan vain tämän yhden ehdotelman. Hänellä niitä olisi riittänyt, tiesin sen entuudestaan. Seuraavaksi hän olisi todennäköisesti ehdottanut, että Vesku olisi jättänyt työnsä ja ruvennut kiertäväksi valmentajaksi, joka laskuttaisi viisikymppiä per tunti per ratsukko.
- Ne tanskalaiset sitten tulee tänne, hän totesi sen sijaan ja se olikin jo turvallinen keskustelunaihe. Hän aikoi kutsua Siggen ainakin päiväksi omalle tallilleen katsomaan hänen hevosiaan ja niiden edistymistä ja halusi tietää, koska he tulisivat.
- Mä en tiedä vielä, Vesku tunnusti. – Jos ei Sigge tänään ole lähettänyt aikataulua. Mä voin katsoa.
- No katso ihmeessä, Hanna hoputti ja Vesku haki koneensa.

- On täällä uutta postia, hän totesi ja alkoi tavata sitä. – Niiden olisi tarkoitus ehtiä meille torstaina kun lauantaina on ensimmäiset kisat. Ja mitä, kysyvät voidaanko me varata jostain motellia ihmisillekin. Matkatoimistoksiko ne meitä luulee?
- Äkkiäkös te varaatte muutaman huoneen jostain hotellista, Hanna sanoi huiskaisten pois moisen epäoleellisen ongelman. – Kai täällä on hotelleja?
- Järvenpäässä ainakin on, sanoin minä mietiskellen. Kai minun pitäisi ottaa se asia hoitaakseni, kun minulla nyt oli aikaa. – Tämä Tuusulan kolkka ei ole varsinainen turistirysä niin, etten tiedä onko paljon lähempänä. Mutta eihän Hesastakaan tänne kauan aja, ellei lähempää löydy. Mä en ainakaan ala pitää mitään aamiaismajoitusta, etenkään kun olen sillon jo töissä.

- Mä voin pitää, vinkaisi Siiri silmät loistaen.
- No eihän meillä ole tilaa!
- Ne voi nukkua ullakolla! Tehdään sinne siskonpetejä!
- Ei missään tapauksessa, sanoin lujasti. Tytönruppana oli tehnyt jo ihan tarpeeksi tämän asian suhteen. Minun kotiani hän ei muuttaisi hotelliksi. – Kenen nimellä mä varaan? Pelkkä Sigge ei taida riittää?
- Tässä on koko nimilista, mä printtaan tän, sanoi Vesku avuliaasti ja teki niin. Siiri kipaisi hakemassa paperin printteriltä ja Hanna nappasi sen ensimmäiseksi haluten kuulemma katsoa, olisiko siellä hänen tuttujaan.
- Siellä on Sandra, se sama, joka oli meidän kanssa keväällä Siggen luona, sanoi Vesku tyytyväisenä hymyillen ja vilkaisin häntä epäillen. Sandra?
- Voi voi, sen on täytynyt saada aivopesu, jos se kuvittelee pääsevänsä joskus maajoukkueeseen, Hanna sanoi häijysti ja silmäili nimiä. – Muita mä en tunne – ellei toi viimeinen ole sitten se pikkulikka, joka myös oli meidän kanssa siellä? Se josta… jonka hevosesta sä et saanut silmiäsi irti.
- Tine! Vesku ilahtui vielä enemmän ja minua kouraisi. – Mä en olenkaan tajunnut että sen nimi voisi oikeasti olla Christine!
- Sä et pidä korviasi auki, olihan se kisoissa.

Minusta tanskalaisten saapuminen vieraaksemme ei enää ollutkaan niin kauhean hauskaa.

Vesku ei puhunut sinä iltana enempää Juhasta ja ruusupuista, enkä minä Tinestä. Emme me silti riidelleet tai mököttäneet tai naljailleet, vähän oli vain sellainen olo kuin olisi ollut hiekkaa silmäluomen alla. Aamulla sekin oli unohtunut. Lapset olivat kiitettävän nopeasti oppineet siihen, ettei tarvinnut nousta ennen seitsemää ja niin minäkin.
- Miten me selvitään taas aamutalleista kun Andrus löytää oikean työpaikan, mumisin, kun Veskun kello soi ja heräsin siihen puolittain. Kietouduin puoliksi hänen ympärilleen, jottei hän karkaisi liian pian – minulla oli huono omatunto kun sain jäädä vielä makailemaan.
- Selvitäänhän me, ihan niin kuin aina ennenkin.
- Älä mene vielä.
- Sori, pupu, pakko nousta, hän sanoi hellästi ja jätti sylini täyteen ikävää.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.5.15 19:31:10

12.

Kiie ja Jesse kävivät kylässä ja Kiie auttoi maalaushommissa. Nikkekin kävi pitämässä Siirille ja minulle estetunnin. Paju oli kesätöissä ja pääsi vain iltaisin, mikä harmitti häntä hiukan, mutta toisaalta hän oli nyt innostunut uuden hevosen etsimisestä, eikä enää ollut niin kiinnostunut Denalla ratsastamisesta. Minä etsin netistä lähiseudun majoitusliikkeitä, mutta lähin, missä oli tilaa tanskalaisille, oli se järvenpääläishotelli. Vesku sanoi heidän pitävän sitä kalliina.

- Minkä mä sille voin, että ne tulee tänne heti juhannuksen jälkeen? kiukuttelin. – Tai sille, että joku koululaisten jalkapalloleiri on täyttänyt kaikki halvat paikat.
- No otetaan ne tänne, Vesku ehdotti. – Eihän niitä loppujen lopuksi ole monta.
- Sun ja mun sänkyynkö? Ei kiitos!
- Käsketään ottaa makuupussit ja raahataan ullakolle patjoja. Sigge voi saada vierashuoneen, Vesku maalaili.
- Luuletko sä, että ne haluaa nukkua makuupusseissa kuin partioleirillä?
- En mä tiedä, mutta voihan sitä ehdottaa, jos vaihtoehto on asua Hesassa tai muualla monenkymmenen kilometrin päässä. nukkuisin mieluummin melko lähellä hevostani, jos olisin ulkomailla sen kanssa reissussa. Enkä totisesti haluaisi etsiä hevosautolle parkkipaikkaa Mannerheimintieltä.
- Ehdota sitten, sanoin mököttäen. – Tai sano, että ottavat teltatkin, voihan ne nukkua pihalla.

Pettymyksekseni tanskalaiset kiittivät kauniisti kotimajoitustarjouksesta ja siivosin freneettisesti ullakkoa tarkemmin päivän verran. Minua ei niinkään kaivertanut se, että meille oli tulossa Veskulle ennestään tuttuja naisihmisiä – en kuvitellut hänen kuherrelleen tanskanmatkallaan kenenkään kanssa, Hanna oli takuulla vain kiusallaan heittänyt sensuuntaisia kommentteja käydessään. Ajatus siitä, että pitäisi olla vieraanvarainen ja ehtoisa emäntä puolitoista viikkoa minua vaivasi.
- Mä kyllä emännöin, lupasi Siiri ja alkoi harjoitella puuronkeittoa ja munien paistamista höpisten itsekseen ruotsia samalla.

Päätin sitten kuitenkin järkevästi, että oli turha kuluttaa lomapäiviä etukäteen murehtimiseen. Viikonlopun kisat menivät hyvin sekä Siiriltä että minulta, mikä oli lohduttavaa, sillä Maggie oli vaikea. Ellen ollut sen kanssa joka hetki valppaana se kaappasi heti johdon ja kiikutti minua miten sitä huvitti. Sen ratsastaminen oli rasittavinta, mitä olin ikinä tehnyt, ja välillä olisin mielelläni antanut koko homman olla. Hyppäämään en ollut edes uskaltanut, kun se sileälläkään oli tuskin hallinnassani. Andruksen kanssa se käyttäytyi paremmin, mutta minusta näytti, että se silloinkin koko ajan vain odotti tilaisuutta päästä niskan päälle. Andrus vain herpaantui tuskin koskaan.

- Sun ei ole pakko ratsastaa sillä, Vesku sanoi muutaman kerran.
- Kyllä mun oikeastaan on, huokaisin. En ollut sanonut mitään, mutta olin kyllä juuri miettinyt Maggieta niin, että otsani tuntui vetäytyneen ryppyyn ja hieroin sitä.
- Mitä Nikke sanoo siitä?
- Enhän mä nyt sen kanssa ole uskaltanut Niken tunnille. Kiesus.
- Voit kai sä silti kysyä siltä neuvoa?
- Mä olen valmis kysymään neuvoa vaikka Hesarin Kirstiltä kohta, huokaisin.

Nikke ei vaan ollut tulossa juhannusviikolla, hän oli lähtenyt lomalle. Minua houkutti laittaa Maggiekin lomalle, mutta sisu ei antanut myöten. Päätin, että jos se kerran piruili minulle kentällä niin minä piruilisin sille ja veisin sen maastoon. Eiköhän alkaisi työnteko maistua, kun se pääsisi pelottavasta viidakosta taas turvallisten aitojen sisään. Idean perusteet olivat ehkä vähän häilyvät ja epämääräiset, mutta yllättäen se toimikin, tai sitten Maggiella naksahti vaan ihan jotain muuta korvien välissä. Turpa Kiiran tai Nikin turvallisessa takapuolessa välillä kahdestikin päivässä se alkoi olla vähemmän hädissään metsässä, joskin se sävähti tuntuvasti edelleen aina, kun jostain kuului rasahdus. Jos kotiin palattuamme uskaltauduin vielä kentälle, se ei yleensä enää temppuillut, etenkään jos kentällä oli toinenkin ratsukko.

- Me ollaan edetty tällä viikolla ainakin puoli senttiä, sanoin Siirille tyytyväisenä.
- Koska sä aiot hypätä sillä? Siiri kysyi.
- Mä en tiedä, tunnustin. – Sitten puolen metrin kuluttua ehkä.

Juhannusaatoksi meille oli taas ilmoittautunut vieraita. Emme me olleet aikoneet pitää minkäänlaisia juhannusjuhlia, mutta ilmeisesti kaupunki alkoi ahdistaa ystäviä ja sukulaisia, enkä nähnyt mitään syytä kieltää Ilseä ja iskää tulemasta Karoliinan kanssa, tai muitakaan ystäviämme. Kummempaa stressiä en ottanut valmisteluista, sillä olin kehottanut kutakin tuomaan sitten jotain grillattavaa ja juotavaa, mikäli sellaista halusi. Siiri piti kiinni siitä, että juhannusaattona hypättäisiin maastoesteitä metsälenkillämme ja nyhersi siellä iltaisin Sannan kanssa rakentaen niitä.
- Älä tee niin korkeita, ettei Nasti selviä niistä, sanoin vain, sillä totta kai Danni ja Alissakin tahtoisivat mukaan.
- En, ihan kilttejä ja pikkuisia vaan, tyttö virnisti.
- Ja jos sataa niin ei hypätä, lisäsin, sillä vaikka olin jo selvittänyt mistä saisimme suodatinkangasta ja tilannut hiekkaa, ei kuormaa ollut toimitettu eikä toimitettaisikaan ennen juhannusta.
- Ei sada.

Eikä satanutkaan. Juhannusaatto oli oikein kaunis ja lämmin. Vesku joutui vielä menemään töihin, mutta muilla oli vapaata, Sanna ja Pajukin tulivat tallille jo päivällä enkä minä vienyt lapsia päiväkotiin. Tytöt paapoivat varsoja ja tammoja, sillä ratsastusohjelma oli tarkoitus vetää läpi vasta iltapäivällä siltä varalta, että Karoliina ja Ilsekin haluaisivat osallistua ja minä väkersin suunnatonta mansikkatäytekakkua keittiössä, kun Maru tuli ilmoittamaan minulle, että joku oli ajanut pihaan. Se oli taas Juha.
- Alat juosta täällä alvariinsa, sanoin kuivasti, kun hän astui keittiöön vihanneslaatikoineen. Ne olivat kieltämättä tänään tervetulleita, olinkin ajatellut seuraavaksi ruveta salaatintekoon.
- Siiri käski käymään, hän puolustautui.
- Ai, miksi? Tuomaan kurkkua ja tomaattia?
- Niin. Ja kertomaan, että mä annoin sille luvan lähteä illalla kavereidensa kanssa.
- Helpottavaa, mutta eikö se olisi hoitunut puhelimessakin?

Olinkin miettinyt, että malttaisiko Siiri juhannusaattoa istua meidän kanssa. Hän ei tosin ollut mitään minulle sanonut, mutta olin sivumennen kuullut sen verran supinoita Sannan kanssa, että olin arvellutkin heidän suunnittelevan jotain ohjelmaa.
- Jaa, piti mun samalla kuulemma tuoda sille rahaa. Ja eihän tänne nyt kauan aja, Juha totesi. Hän ei näyttänyt pitävän erityisen kummallisena sitä, että Siiri yhtäkkiä alkoi keksiä hänelle täällä käymistä vaativia tehtäviä. Minä aloin.
- Sä et olisi tullut muuten, ethän? kysyin ja katsoin tutkivasti tyyppiä, joka nojasi jääkaappiimme kuin omaansa kädet taskuissaan. – Mä meinaan, että eihän sulla ole pienessä mielessäsi enää mitään typeriä ajatuksia.
- Aina musta on kiva nähdä sua, mutta ei, en mä ole ruvennut keksimään tekosyitä ajaakseni tänne katsomaan sua, Juha vakuutti ja kun vilkaisin häntä silmiin, uskoin. Tunsin jopa pientä nolostumista siitä, että olin edes kysynyt. Ihan kuin hän viitsisi minua turhaan vuosikausia piirittää.
- Okei, sanoin mahdollisimman välinpitämättömästi. – Tarkistin vaan.

Juha rypisti äkkiä pikkuriikkisen kulmakarvojaan.
- Missä Siiri on? Mä voisin käydä moikkaamassa.
- Ne näkyy koristelevan tammojen harjoja voikukilla tuolla, sanoin vilkaistuani ulos ikkunasta. – Hauskaa juhannusta teille.
- Miten herttainen lähtökehotus, Juha naurahti. – Mutta samoin. Mä pidän sille varoitussaarnan alkoholinkäytöstä, ettei sun tarvitse.

Annoin Jerrylle, joka istui keittiön pöydän alla, loput mansikat ja laitoin kakun jääkaappiin kaivaen seuraavaksi esiin ison salaattikulhoni. Näin ikkunasta, miten Juha käveli tallipihan halki laitumille päin, mutta en jäänyt katsomaan kauanko hän siellä viipyi, kuulin vain jossain vaiheessa, miten auto käynnistyi ja ajoi pois.

Vieraita alkoi sitten saapua jo ennen kuin Vesku ehti töistä, vaikka hänelläkin oli lyhyt päivä. Riikka tuli sekalaisen joukon kanssa: hänellä oli kyydissä niin Kiie ja Jesse kuin Krisu ja Iljakin. Viimeksi mainittu oli ollut omilla teillään taas puolen talvea, joten äidyin oikein halaamaan häntä.
- Mitä sä olet puuhannut, kun et ole mitään elonmerkkiä antanut itsestäsi, mä olen jo melkein unohtanut, että sä olet olemassa, sanoin moittivasti.
- Mä olen matkustellut, hän sanoi vakavasti ja kohotti silmälasejaan.
- Et opiskellut? Joko sä kohta olet valmis filosofian maisteri?
- Mä en tiedä, haluanko filosofian maisteriksi, hän sanoi hiukan valittavalla äänellä. – Mitä mä niillä papereilla teen?

Saman olin kuullut niin monesti ennenkin, etten jaksanut enää saarnata. Iljalla ei sitä paitsi tuntunut olevan tarvetta tulla miksikään isona. Jo hän oli pyrähdellyt erilaisesta innostuksesta kolmanteen ne vuosikaudet, jotka olimme tunteneet ja yhtä vähän hän näytti huolehtivan siitä millä, missä ja miten hän eläisi kuin taivaan lintu tai kedon kukkanen.
- Missä sä matkustelit? kysyinkin vain.
- Mä olin istuttamassa uusia sademetsiä Etelä-Amerikassa.

Sekin kuulosti juuri täsmälleen Iljalle sopivalta hommalta. Se saattoi jopa olla totta.
- Haluatko sä nähdä meidän uudet varsat? kysyin ja lähdimme ulos.
Ilmassa alkoi olla suuren urheilujuhlan tuntua, kun kaikki vieraat olivat saapuneet ja Siiri ja Sanna alkoivat jakaa hevosia kaikille, jotka halusivat ratsastaa. Ratsuja ei ollut kauhean monta, kun Desiä ja Rellaa ei oltu vielä alettu palautella työn makuun, mutta Niki ja Dena ja Kiira ja Musti sentään, ja tietenkin Nasti. Minä lupasin, että Sanna saisi ratsastaa Nikillä ja Vesku antoi Mustin Ilsen käyttöön, mikä tosin vaati pikkuisen suostuttelua.

- Kyllä se muutaman pikku risuesteen osaa ylittää, Vesku nauroi Ilselle, joka näytti lähinnä pelästyneeltä.
- Mutta jos sille käy jotain, hän aprikoi.
- Jos se nyrjäyttää nilkkansa tuommoisessa viattomassa huvissa niin se on sitten kohtalon sormi, mene vaan, Vesku sanoi.

Karoliina saisi lainata sekä Kiiraa että Denaa ja hän vilkuili minua sen näköisenä, että tulisi vielä kinuamaan ylimääräistä kierrosta Nikinkin kanssa, minkä toki aioin luvata. Pikkusiskoni oli vähintään yhtä hevoshullu kuin omat tyttäremme. Sitten Siiri alkoi yllyttää minua.
- Mikset säkin hyppäisi Maggiella? hän kysyi.
- Ja viettäisi sen jälkeen juhannusaattoa aluesairaalassa, ei kiitos, tuhahdin.
- Höpsis! Sehän on ollut niin fiksu koko viikon maastossa, Siiri sanoi aurinkoisesti, enkä tiedä, mikä naksahdus minun aivoissani sitten kävi, mutta lupasin.

Niin meitä ravaili sitten kokonaista kuusi ratsukkoa ympäri kenttää verryttelemässä eikä Maggie sinkoillut mihinkään suuntaan, vaikka pitikin silmänsä tiukasti Nastissa. Pieni valkoinen eläin oli omiaan herättämään epäilyksiä useimmissa isoissa hevosissa, ne eivät olleet ihan varmoja siitä, oliko se oikeasti hevonen vai ei. Sen nopeat askeleetkin olivat joidenkin mielestä pelottavat: kun se laukkasi tikittäen, se kuulosti menevän niin kovaa, että se joidenkin kohdalla laukaisi paniikkireaktion. Tokihan jossain oli tiikeri vaanimassa, jos piti laukata miljoona askelta minuutissa?

- Kuka sitten voittaa? Aikaako me otetaan? kysyi Sanna epätietoisen näköisenä.
- Ne voittaa jotka ei tipu matkalla, sanoi Vesku. – Ja se joka tippuu saa multa selkäänsä. Ei me tarvita mitään vammautumisia keskelle juhannusjuhlia.
Hän vilkaisi paljonpuhuvasti minua ja virnistin takaisin.
- Jos mä menen ensin niin saadaan se kiintiö hoidettua, ehdotin.
- No mene, niin mun ei tarvitse enää jännittää, hän sanoi.
- Ei kun mä ensin! kiljui Danni Nastin satulasta ja lähti ravaamaan pois kentältä, kohti metsikköä.
- Odota! kiljuin. – Jonkun pitää mennä sinne esteiden kohdalle. Maastoesteillä on aina valvoja.

Andrus, joka silminnähden nautti ihmispaljoudesta ja hälinästä lähti kävelemään metsään ja Ilja meni perässä. En tiennyt, montako estettä Siiri ja Sanna olivat sinne rakentaneet, en ollut itse käynyt reitillä, mutta matka oli niin lyhyt, että tuskin niitä kahta tai kolmea enempää olisi.
- Nyt sä voit lähteä, sanoi Vesku Dannille, kun olimme odottaneet joitakin minuutteja ja tyttö usutti poninsa laukkaan ja katosi metsään.

Hän tuntui viipyvän ikuisuuden, mutta ei siinä varmasti oikeasti mennyt kuin muutama minuutti, kun hän jo ilmestyi polun toisesta päästä kasvot leveässä hymyssä.
- Kauhean kivaa! Nasti hyppäsi kaikki! Mä haluan mennä uudestaan!
Alissa alkoi tuohtuneena vaatia vuoroaan ja Vesku rupesi erotuomariksi lähetettyään Karoliinan ja Kiiran ensin matkaan. Hekin palasivat pian ja tytön ilmeestä päätellen tuo muutaman sadan metrin laukkaaminen oli vähintään yhtä hauskaa kuin käydä Linnanmäellä.
- Nyt minä, ennen kuin mulla menee pupu pöksyyn, sanoin päättäväisesti ja keräsin käsiini ohjat ja gramaanit.

Pistin Maggien ravaamaan polulle ja se tuntui suunnattoman tahmealta. Mielessäni kävi jo, että pyytäisin jonkun vetoavuksi, sillä emme me olleet yksinämme käyneet poissa pihalta. Se kuitenkin liikkui eteenpäin sen verran, että päätin kokeilla. Sen musta silkkinen harja heilahteli hiljalleen askelten tahdissa ja kevensin vain aavistuksen verran, halusin pitää mahdollisimman paljon tarttumapintaa itseni ja satulan välissä, jos jossain pensaassa rapsahtaisi ja se tekisi sivuloikan.
Vain muutaman kymmenen metrin päässä seisoskeli Andrus polun laidassa ja Maggie oli vähällä pysähtyä nähdessään moisen hirviön. Ensimmäinen este oli ranteenpaksuinen puunrunko ehkä neljänkymmenen sentin korkeudella ja sen nähdessään hevoseni päästi pienen vinkaisevan äänen ja ponkaisi eteenpäin. Liisimme sen yli suunnilleen metrin korkeudelta, eikä minulla enää ollut mitään sanomista siihen, mitä vauhtia se eteni. Se oli vähän pelottavaa, mutta kyllä se oli mukavaakin. Edesvastuuton vauhdin hurma nousi päähäni ja annoin Maggien laukata.

Ilja säpsähdytti sitä hiukan vähän edempänä, mutta ei se tehnyt äkkinäisiä liikkeitä vaan jatkoi ylitse toisenkin esteen, joka oli suunnilleen samanlainen kuin ensimmäinen. Viimeinen yllätti minut. Sen kanssa Siiri ja Sanna olivat nähneet vaivaa, he olivat rakentaneet risulaukkaesteen, jossa selvästi oli tarkoitus hypätä ennemminkin läpi hentojen korkeiden varpujen kuin yli. Saatoin nähdä jo aukon, josta Nasti varmasti oli mennyt läpi. Maggie ei kuitenkaan aikonut tehdä sellaista. Se lähti kohoamaan hyppyyn askelta aiemmin kuin kuvittelinkaan ja hyppäsi kaiken yli korkealta kuin lintu. Se oli mahtavaa, ja mikä parasta, onnistuin itse olemaan mukana kiskaisematta sitä suusta tai tömähtämättä selkään laskeutumisen jälkeen, vaikka se olikin varmasti yksi isoimpia hyppyjä, missä ikinä olin ollut mukana.

Virnuilin varmasti yhtä idioottimaisesti kuin Danni ja Karoliina, kun jatkoimme matkaa takaisin muiden luo pihalle, mihin Maggie onneksi pysähtyi muiden hevosten luo.
- Vähänkö se oli kivaa! hengähdin. – Mä saatan joutua menemään uudestaan! Se viimeinen este oli ihan huippu, me mentiin kilometrin korkeudelta!

Rataa kierrettiin sitten monen monta kertaa ja lopulta tarjosin Maggien Andruksellekin ja hän kiitti kauniisti ja kiipesi selkään. Hän oli ensimmäinen ja viimeinen, joka tipahti. Maggie laukkasi yksinään pihalle ohjat lepattaen ja Andrus tuli perässä, kun olimme jo saaneet hevosen kiinni.
- Ei sattunut, se vaan pääsi yllättämään, hän sanoi. – Tekisipä mieli kokeilla, mitä se oikein hyppää.
- Uskallatko sä kokeilla? kysyin huimapäisesti ja olin valmis rakentamaan esteen. Maggie oli tänään käyttäytynyt niin fiksusti, että olin valmis riskeeraamaan Andruksen luut, jos hän itse olisi. Hän mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
- Kokeillaan.

Hän kävi kiertämässä lenkin vielä kerran sillä aikaa kun Vesku ja minä rakensimme esteen, jonka näin alkuun nostimme vyötäröni korkeudelle. Maggie liiti sen yli kuin lintu ja katsojat taputtivat kentän aidan takana. Nostimme, ja se ylitti taas, ja uudelleen. Kun arvioin puomin olevan metrineljänkymmenen paikkeilla, se tiputti sen, mutta edelleenkään se ei epäröinyt hypätä.
- Madalletaan, ja se saa tulla vielä yhden onnistuneen hypyn, määräsin ja niin teimme. Minun teki hirveästi mieleni kokeilla itsekin, mutta ehkä se oli tehnyt jo tarpeeksi tänään.

Illemmalla otin asiakseni jutella Krisun kanssa. Olinhan kuullut vain Riikan puolen siitä, mikä heidät oli ajanut eroamaan.
- En mä oikein ymmärrä, Krisu sanoi ja näytti vähän onnettomalta. – Mä luulin, että meillä meni ihan hyvin, vaikka tietysti Riikkaa tuntui rassaavan se, että Jesse on olemassa. Mutta enhän mä voi Jesseä mitenkään sivuuttaa, kun se kerran on olemassa, enhän?
- Tietenkään et voi, vakuutin. – Mutta mäkin luulin, että Riikka oli kyllä jo sopeutunut siihen, että sulla on poika. Kiieen sen oli hankalampi suhtautua.
- Mutta eihän Kiie mua huoli. Mä olen luopunut toivosta jo aikoja sitten.
- Oletko sä muistanut sanoa sen Riikallekin?
- Tietysti, Krisu sanoi ja haroi vaaleita hiuksiaan. – Muistaakseni.
- Jos sä et ole varma niin pitäiskö sun kertoa vielä kerran, sanoin lempeästi. – Siis jos susta tuntuu siltä.

Krisu näytti miettiväiseltä, mutta myöhemmin, kun olin jo melkein unohtanut meidän keskustelumme, näin hänen ja Riikan istuvan huvimajassa juttelemassa. Olinkohan onnistunut tekemään jotain hyvää vai repimään auki haavoja? Toivoin kovasti ensimmäistä.


13.

Torstai-aamuna puhelin soi kamalan aikaisin. Onneksi se oli Veskun puhelin niin, että minä vain käänsin kylkeä ja mietin, mikä hätätapaus hänellä muka oli töissä, kunnes hän alkoi puhua ruotsia.
- Tanskalaiset, arvasin, kun hän lopetti lyhyen puhelun.
- Joo, Sigge soitti, että ovat rantautumassa. Mä lupasin lähettää sille sun puhelinnumeron siltä varalta, että ne eksyy matkalla tänne.
- Niin mä kuulin, huokaisin. Minua jännitti ulkomaanelävien saapuminen ja toivoin, että Veskukin olisi jo ollut lomalla, hänen tuttujaanhan he olivat.
- Ei ne sua syö! Ne on mukavia – ne jotka mä tunnen – ihan oikeesti, Vesku lohdutti taas kerran.
- Mä uskon, sanoin huonotuulisena ja nousin ylös. En saisi enää nukuttua kun miettisin vain miten pian he olisivat täällä.

Minun puhelimeni soi yhdentoista aikaan niin, että hypähdin. Siiri ja minä olimme istuneet huvimajassa suoraan sanoen vain odottamassa osaamatta tehdä mitään muuta kuin poltella tupakkaa ja nyt minun päässäni humisi savu ja nikotiini.
- Haloo, sanoin varovasti ja kuten olin arvannutkin, siellä oli se Sigge. Hänen äänensä sai minut rentoutumaan, se oli voimakas ja hyväntuulinen ja hän puhui hitaasti. Kävi ilmi, että hän ei ollut ihan varma, missä oli.
- Mielenkiintoista, sanoin ahdistuneena, mutta armollisen pian selvisi, että he olivat sentään pysähtyneet huoltoasemalle. Hän tavasi oven päältä aseman nimeä ja sitten jo tiesinkin.
- Te ootte ihan lähellä. Venytelkää vähän, mä tulen vastaan, sanoin ja hypähdin pystyyn.
- Mihin sä menet? Siiri kysyi hätääntyneenä.
- Mä menen vastaan niitä. Se on helpompaa kuin yrittää selittää niille mistä ajaa – enhän mä edes muista mitä tienviitoissa sanotaan!
- Mistä sä tunnet ne?
- Mä tiedän millä huoltsikalla ne on, eikä siellä varmaan ole montaa ulkomaalaista hevosautoa, vai mitä luulet?

He olivat suurella liikenneasemalla valtatien varressa ja minä olin siellä noin varttitunnissa. Yllätyksekseni heillä ei ollutkaan mitään hevosautoa vaan kaksi jykevää traileria, jotka onneksi oli yhtä helppo bongata. Ajoin niiden vierelle ja tunsin taas, miten ujous tulvahti ylitseni. Pakotin sen pois. Enhän ollut mikään teinilapsi vaan aikuinen ihminen.
- Sigsten Dannevig, esittäytyi charmantti vanha mies, kun astuin ulos autosta käsi ojossa ja tekohymy kasvoilla. Hymyni muuttui oikeaksi sekunneissa. Mies näytti sammakolta, ihan niin kuin Vesku oli naureskellen kertonutkin, mutta hän ei näyttänyt vaaralliselta ollenkaan. Jouduin tapailemaan sanoja esittäytyäkseni, vaikka olin koko matkan tuota yhtä lausetta polottanut. Jotenkin se oli silti päässyt katoamaan päästäni. Neljä kappaletta nuoria naisia oli keräytynyt ympärillemme myös ja Sigge esitteli heidätkin. Yritin painaa etunimet mieleeni, sillä sukunimistä en saanut selvää ja se olikin sikäli helppoa, että tiesin valmiiksi yhden olevan Sandra ja toisen Tine. Kolmas oli Anna ja neljättä Sigge osoitti sanoen, että se oli hänen pojantyttärensä Emma. Mutisin kaikille yhteisesti tervetuloa ja ehdotin, että jatkaisimme matkaa perille asti. Hevoset varmaan alkaisivat kaivata ulos traikuista.

He järjestäytyivät karavaaniksi perääni ja huomaavaisesti odotin ennen tielle ajoa, että se oli täysin tyhjä, eikä kukaan pääsisi kiilaamaan väliimme. Olin suunnilleen lakannut olemasta hermostunut. Sandra etenkin oli hymyillyt ujon ystävällisesti, joskin koko porukka oli näyttänyt aika voipuneelta. Olivathan se sentään matkustaneet koko yön.

Parkkeerasin oman autoni talon eteen ja viittoilin muita jatkamaan eteenpäin tallipihalle, missä Siiri ja Andrus seisoivat asennossa tallin oven edessä. Hevosemme tuijottivat tavalliseen uteliaaseen tapaansa kukin omalta laitumeltaan, korvaparit kohti taivaita sojottaen. Jopa varsat pysähtyivät hetkeksi, kun kaksi isoa yhdistelmää rullasi pihaan ja Maru oli tietenkin ihan tohkeissaan. Hain riimunnarun ja pistin sen kiinni puomiin kiireimmäksi aikaa. Se saisi hoitaa omat tutustumisrituaalinsa myöhemmin.

Ensimmäinen, mitä tuli mieleeni, kun he alkoivat availla trailereita oli löyhkä. En olisi uskonut yhdellä yönylimatkalla saattoi syntyä semmoista määrää sontaa. Tytötkin näyttivät sitä vähän kauhistelevan ja Andrus lähti kerran vilkaistuaan hakemaan kottikärryjä. Sigge taisi ehdottaa pientä kävelytystä kentällä itse kullekin ja Siiri ja minä autoimme riisumaan kuljetussuojia röykkiöksi tallin ovenpieleen. Sitten saatoimme keskittyä katsomaan hevosia.

Niistä kaksi ei ollut ollenkaan perinteistä massavaa kouluhevostyyppiä, mitä olin jotenkin odottanut Hannan hevosia vuosikausia katseltuani. Sandran tamma, Danica, oli hyvinkin siro ja Tinen Korsika oli paitsi siro myös pieni. Nyt muistin, miksi Vesku oli hänestä puhunut. Hevonen muistutti tosiaan Nikiä aika lailla. Loput kaksi olivat melko identtisen näköisiä ruunikoita. En varmaan tulisi erottamaan niitä toisistaan ihan lähipäivinä.

Tyttöjen kävellessä rinkiä ympäri kentän aloimme auttaa Siggeä tavaroiden tuomisessa ulos. Heillä oli onneksi mukanaan isoja kisakaappeja, joita oli helppo liikutella, kunhan ne ensin oli saatu traikuista ulos ja osoitin niille tyhjän boksin. Satulahuoneeseemme ne eivät mahtuisi. Kun hevoset oli tuotu sisään, loimet riisuttu tai vaihdettu kuiviin ja kullekin heitetty vähän heinää eteen, ehdotin, että menisimme kahville. Traikut voisi parkkeerata ja kuljetussuojat siivota myöhemminkin. Minusta näytti, että koko porukka kaipasi hetken hengähdystä ja ehkä nokosiakin. Itse he taisivat olla samaa mieltä.

- Siiri, vie sä neitoset ullakolle ja näytä missä ne saa nukkua, ehdotin, kun he olivat keränneet omat tavaransa autoista. Heillä tosiaan näkyi olevan makuupussejakin mukana.
- Mutta mitä mä sanon? Siiri kysyi näyttäen kauhistuneelta. Kissa näytti vieneen hänen kielensä.
- Viittoile, ellet keksi, naurahdin ja päästin Marun irti. Se näytti puuskahtavan helpotuksesta ja alkoi kiertää vieraita matalana kuin saalistava susi, keräten heidän tuoksujaan. Kukaan ei onneksi näyttänyt pelkäävän sitä, saipa se muutaman rapsutuksenkin, jotka se hyväntahtoisesti hyväksyi ja kun olimme päässeet sisään asti, se oli jo todennut tilanteen ja meni juomaan. Se saattoi olla vahti, mutta meillä laukkasi kuitenkin niin paljon vierasta väkeä, että se oli hyvin sopeutunut siihen, että jonain päivänä perhe oli pari kertaa isompi kuin toisena.

- Sä saat makuuhuoneen, ilmoitin Siggelle ja näytin hänelle vierashuoneemme muiden kiivetessä Siirin perässä ullakolle kotiutumaan. Jätin hänet sinne ja menin itse laittamaan kahvia ja nostamaan pöytään voileipätarpeita. En aikonut muuttaa koko elämänrytmiä vieraiden takia: ruokaa laitettaisiin, kunhan olisin hakenut lapset hoidosta, sillä heillä olisi silloin nälkä. Mietin, riittäisikö normaalin annoksen kaksinkertaistaminen, vai pitäisikö varmuuden vuoksi kolminkertaistaa. Kaikenlaisiin ongelmiin sitä ihminen saattoikin törmätä.
Ruoka ja kahvi kelpasivat hyvin, mutta kovin lennokkaaksi keskustelu ei yltynyt. Minä vilkuilin kelloa ja ilmoitin lopulta lähteväni kauppaan ja lastenhakureissulle. Iltapäivä oli vierähtänyt melkein huomaamatta.
- Me kotiudutaan sillä aikaa, sanoi Sigge.
- Tehkää niin. Veskukin varmaan tulee tänään niin pian kuin vaan pääsee, arvelin.

Epäilen heidän tosiaan nukkuneen sen aikaa, kun olin poissa. Ainakin talo oli hiljainen, kun palasin lasten kanssa ja aloin raahata ruokaostoksia sisään. Sain kieltää Dannia ja Alissaa kiipeämästä ullakolle katsomaan vieraita ja Siiri vei heidät sen sijaan tallille ihmettelemään uusia hevosia. Sitten Vesku onneksi tuli ja auttoi minua pesemään perunoita.
- Ne pääsi kai hyvin perille? hän kysyi innostuneena.
- Pääsi ja hevoset on hengissä, vakuutin. – Ihmisetkin kai.
- Eikä kukaan purrut sua?
- Mä luulen, että ne oli liian väsyneitä ja nälkäisiä siihen.
- Mä sain puhuttua itselleni huomiseksi vapaapäivän niin ettei sun tarvitse niistä yksin huolehtia, hän sanoi helpotuksekseni.

Tyttöjen kiinnostus vieraita kohtaan laimeni hiukan, kun he eivät yrityksistä huolimatta syödessämme löytäneetkään yhteistä kieltä.
- Miksei ne puhu suomea? Onhan Andruskin ulkomaalainen, Danni vaati saada tietää.
- Andrus on ehtinyt opetella, selitin. – Nää ei varmaan ehdikään, kun ne on vaan vähän yli viikon.
- Äh, me mennään sitten ratsastamaan.

Siihen hommaan ei ollut kukaan muu sinä päivänä ehtinyt, ellei laskettu Ullaa ja Pajua, jotka olivat töidensä jälkeen käyneet tallilla. En ajatellut ehtiäkään, sillä suurtalousemäntänä toimiminen oli imenyt minusta mehut, mutta Siiri alkoi vinkua minua mukaan maastoon.
- Mä en kehtaa ratsastaa noiden nähden, hän selitti.
- Jaa. Ajattelitko maastoilla vaan koko ensi viikonkin?
- En mä tiedä – ehkä mä totun. Mutta tänään mä en tahdo.
- Okei, myönnyin ja kysyin Andrukselta, tahtoisiko hänkin tulla Maggien kanssa mukaan. Minä en halunnut tänään ratsastaa sillä, en tuntenut olevani tarpeeksi varppeillani.
- Menkää ihmeessä, Vesku kehotti ja lupasi jäädä lasten kanssa esittelemään paikkoja ja hevosia. Hän tuntui nauttivan isännän roolistaan.

Päivä oli melkeinpä pisimmillään, joten kun me palasimme, ehti Vesku vielä hyvin ratsastaa itsekin. Tanskalaisten hevoset oli siirretty karsinoista tarhoihin jaloittelemaan ja Sigge istui seurakuntansa kanssa kentän laidalla katsomassa Veskua ja Mustia. Olisin jäänyt mielelläni kuuntelemaan, mitä mies hänelle jutteli, mutta Jerryn oli pakko päästä jo yöunille ja kai minun pitäisi jotain iltapalaakin taikoa.

- Ne on ihan okei, päätin, kun puolenyön aikaan lopulta pääsimme nukkumaan. Olimme istuneet iltaa syöden salaattia ja juoden olutta ja joko Veskun mukana oleminen tai olut oli saanut ainakin minun mielestäni tunnelman laukeamaan ja vieraat kotiutumaan. Sandra etenkin oli herttainen. Anna oli vähän blondi ja Tine vetäytyi melkein äänettömäksi ja puhui vain, jos kysyttiin.
- Eikö olekin? Paitsi ehkä Emma, Vesku lisäsi.
- Miten se nyt noista muista poikkeaa? Sehän on kai kuitenkin mukana vaan hevosenhoitajana?
- Mä luulen, että se on ennemminkin mukana lomamatkalla. Mä en voi kuvitella sitä passaamassa muita, etenkään jos ne on vain Siggen b-luokan oppilaita ja tylsiä kouluratsastajia. Se luulee olevansa Malin Baryard, tai ehkä Paris Hilton.
- Jaa, sanoin ja yritin miettiä, mutta en minä ollut ainakaan huomannut mitään tähdenelkeitä. Tosin enpä ollut nähnyt hänen ilmettään, kun Siiri oli esitellyt siskonpedin ullakon lattialla.

Tanskalaiset myllersivät elämämme pahemmin kuin olin pelännytkään. Vesku kulutti koko perjantaipäivän heidän kanssaan. Hän ratsasti seurueen neljännen hevosen, Siggen vanhan huippuratsun Vermlandin. Kukaan tytöistä ei siihen pystynyt, sillä Sigge oli aamutuimaan pistänyt heidät hikoilemaan puolikuoliaiksi tunnilla ja Emma osallistui nukkumalla pitkään. Vermland oli otettu matkalle mukaan, paitsi tietysti vararatsuksi, jos jollekin muista sattuisi jokin haaveri, koska se rakasti matkustamista ja kisatohinaa.

Seuraavaksi Vesku vei porukan lounaalle, kuulemma näyttääkseen näille vähän ympäristöä ja säästääkseen minut ruoanlaitolta.
- Kiitos, sanoin happamasti, sillä tytöt olivat kieltäytyneet aamulla lähtemästä hoitoon, kun me molemmat, Vesku ja minä, kerran jäimme kotiin ja minun piti joka tapauksessa tehdä lapsille jotain.
- No tuutte mukaan tietenkin, Vesku sanoi.
- Ei tulla. Mä ruokin ne mieluummin kotona. Ota Siiri ja Andrus mukaan.
- No jos sä olet varma… täytyyhän niille vähän näyttää ympäristöä, jos ne ensi viikolla haluaa käydä jossain, kun säkin olet töissä.
- Mähän sanoin, että menkää vaan! Mä en vaan jaksa revetä samalla kertaa vahtimaan, että lapset käyttäytyy ihmisiksi ja kuuntelemaan teidän keskustelua, ennemmin mä hengähdän täällä sen hetken!
- Okei, Vesku sanoi.

Viikonlopun kisoihin hänen piti tietysti myös lähteä mukaan. No, lauantaina he olivat joka tapauksessa olleet Mustin kanssa menossa samaan paikkaan, mutta sunnuntain oli pitänyt olla vapaa. Vaan kun Sigge kysyi ohimennen, eikö hän haluaisi käydä Vermlandin kanssa ratsastamassa huvin vuoksi yhden luokan, hän ei miettinyt kahta sekuntia.
- Mä olisin kuitenkin mennyt niiden kanssa, eksyneethän ne olisi, ja tarvii ne tulkkia kisapaikallakin, hän puolustautui.
- Tarviiko? Eksyykö? Jos ne osasi ajaa Tanskasta Tuusulan perukoille niin ehkä ne olisi osanneet ajaa kisapaikallekin? sanoin yrittäen peittää myrkyllisyyttä äänessäni.
- No kai säkin tulet mukaan?
- En. Ei lapset jaksa kuitenkaan reissata koko päivää. Sitä paitsi on luvattu sadetta. Ja mun täytyy pestä työvaatteita.
- Nuppu, Vesku sanoi hellästi niin yllättäen, että jäin vain tuijottamaan häntä. – Yksikin syy olisi riittänyt.

Nolostuin ja tunsin leikkiväni marttyyria, niin kuin teinkin.
- Jos tyttöjä huvittaa niin ehkä me voidaan huomenna käydä katsomassa teitä, aloin perua, mutta ei heitä huvittanut. Heitä huvitti sen sijaan lähteä kylään mummolaan ja niin huvitti minuakin. Kotini oli vallattu, eikä enää tuntunut kodilta. Vieraat kyllä olivat kilttejä ja huomaavaisia ja olivat menneet aikaisin nukkumaan ensimmäistä iltaa lukuun ottamatta, mutta heitä oli vaan liikaa eivätkä he olleet niin tuttuja, etten olisi koko ajan miettinyt, tarvitsivatko he kenties jotain eivätkä kehdanneet sanoa. Tai häiritsivätkö lapset tai koira ehkä heitä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tunsin tulevani kotiin, kun menimme Ilsen ja iskän luo.

- Täältä me napset tullaan! ilmoitti Danni ovelta kovaan ääneen. He olivat jostain syystä ruvenneet kutsumaan itseään napsiksi lapsien sijaan, enkä ollut päässyt perille, mikä juju jutussa oli. Rakastavat isovanhemmat ja Karoliina-täti ryntäsivät vastaan ja onnellisena huokaisten minäkin antauduin paapottavaksi.
- Mua ei ole luotu majatalon emännäksi, ilmoitin.
- Onko ne kamalia? Ilse kysyi myötätuntoisesti.
- Ei itse asiassa, mutta mua rasittaa kun on talo täynnä vieraita, tunnustin. – Onneksi mä pääsen huomenna töihin.
- Jännittääkö?
- Vähän, pakko myöntää.

Ilse ja iskä päättivät huojentaa elämääni ja ottaa lapset hoiviinsa ainakin muutamaksi päiväksi, tai miten he nyt viihtyisivät siellä. Vaihtovaatteita ei ollut tietenkään tullut mukaan mutta Vesku saisi seuraavana päivänä töistä tullessaan tuoda jotain.
- Saa nähdä, lähteekö Jerry saman tien huomenna isin mukana kotiin, ennustin ja suukotin pienimmäistäni hyvästiksi.
- Ei lähde, tämä sanoi päättäväisesti ja kiemurteli pois sylistäni. Minun teki mieli kaapata poju kainaloon ja viedä mukanani, sillä ikävä iski jo, mutta en tehnyt sitä. Jerryllä olisi hauskaa täällä ja minä saisin keskittyä jännittämään huomista työpäivää.

Kisaväki ei ollut vielä palannut ja sain nauttia vähän aikaa ylellisestä yksinolosta kotona, Siiri ja Andrus kun olivat lähteneet mukaan. Arvoin vähän aikaa, kuluttaisinko sen sohvalla kattoon tuijottaen ja vain kuunnellen hiljaisuutta vai käyttäisinkö hyväkseni tilaisuuden ratsastaa ilman uteliaita silmiä. Jälkimmäinen voitti. Edellisenä iltana, kun olin myöhään uskaltautunut Maggien selkään, se oli ollut mukava ja yhteistyöhaluinen koko puolituntisen ja nyt sormeni syyhysivät jatkaa siitä.

Se oli suopealla tuulella tänäänkin ja minulle tuli niin hyvä mieli. Uusin kuolainhankintani tuntui olevan paremmin sen mieleen kuin yksikään aiemmista, eikä se kiikuttanut minua mihinkään ilman lupaa. Jonkin ajan kuluttua se alkoi kuitenkin vähän laahustaa ja kuvittelin sen pitävän pieniä harkittuja taukoja ennen kuin se vastasi apuihini.
- Alkaako sua kyllästyttää? kysyin siltä ja sain yltiöpäisen ajatuksen rakentaa este. Sillä oli viimeksi hypännyt Andrus juhannuksena, ja kun muistin, miten se oli liidellyt, hyppäsin alas satulasta ja aloin raahata tolppia ja puomeja pitkälle sivulle ohjat kyynärkoukussani. Maggie olisi tietysti saattanut paheksua sellaista toimintaa, mutta sitä en tullut ajatelleeksi, ja se seurasikin sitten kiltisti minua, kun rakensin yksinkertaisen pystyesteen. Jätin sen suunnilleen kahdeksankymmenen sentin korkuiseksi ja vähän sydän pamppaillen lyhensin jalustinhihnoja ja kiipesin takaisin satulaan. Olinhan sentään hetkellisesti lapseton, päälläni oli turvaliivi, kuten aina Maggien kanssa nykyään ja kisaporukka oli joka tapauksessa kohta puoleen kai tulossa keräämään palaset, jos olinkin tehnyt kamalan virhearvion.

Maggie hyppäsi esteen sulavasti ja korkealta ja tein sen jälkeen tyylipuhtaan laukkaympyrän, kuten aikoinaan ratsastuskoulun estetunneilla. Ei hankaluuksia. Halusin lisää. Hyppäsin satulasta ja kävin nostamassa estettä aika lailla, Maggie oli äskenkin jättänyt varmaan puoli metriä ilmaa väliin. Onneksi se satulasta käsin ei näyttänyt kovinkaan pelottavalta ja otimme uuden lähestymisen, uuden ylityksen ja uuden ympyrän. Hevonen hengitti vähän tiheämmin, mutta ei osoittanut mitään väsymisen merkkejä, vaikka ohjasin sen esteelle vielä pari kertaa. Minä nautin.
- Vähän vielä, ilmoitin tammalle ja säätelin estettä vielä vähän ylemmäs. Piti kai takoa kun rauta oli kuumaa, hevonen yhteistyöhaluinen ja käsissäni.

Nyt alkoi tuntua siltä, että Maggie alkoi tehdä töitä. Sen selän liike muuttui, kun se kohosi hyppyyn ja ellen olisi tietoisesti varautunut jyrkkään alastuloon, olisin varmaan horjahtanut ja suututtanut sen. Sen verran epävarma olin kuitenkin omasta kropastani, että päätin lopettaa tähän. Onnistumiseni ei ollut rutiinia niin paljon kuin onnea ja seuraavalla kerralla voisin yhtä hyvin romahtaa satulaan ja pilata kaiken. Sitä paitsi Maru, joka oli makaillut aidan alta lähti kohden yläpihaa ja arvasin, että joku oli tulossa.

Jäähdyttelin Maggieta sen aikaa, kun tallipihalla oli traikku- ja hevoshässäkkä ja lähdin vasta sitten viemään sitä talliin. Hässäkkä sielläkin oli, mutta enhän voinut loppuiltaa kävellä kenttää ympäri.
- Miten meni? kysyin ovelta, mutta kysymykseni tuntui hukkuvan hilpeään puheensorinaan. Toistin sen, kun pääsin Veskun kohdalle, vaikka jouduinkin sitten keskeyttämään hänen keskustelunsa Siggen kanssa.
- Hyvin! Paljon rusetteja! hän ilmoitti ja suikkasi nopean suukon poskelleni. – Olitko sä ratsastamassa? Mihin sä lapset laitoit?
- Myin ne mustalaisille, naurahdin. Tunsin itseni varmaan yhtä lailla voittajaksi kuin tämäkin porukka.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   29.5.15 20:51:46

Saisko vielä pätkät? Talokauppojen kunniaksi ^^

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.5.15 21:34:06

Vau! Kukaan ei oo koskaan ennen tehny täällä talokauppoja! :D (tai ainakaan kertonut mulle)
------------------
14.

Kaikki tanskalaisratsastajattaret olivat juhlatuulella. Johtuiko se sijoituksista vai siitä, että kisarupeama oli siltä erää ohi, sitä en tiennyt. Olin kuitenkin iloinen, että lapset olivat Hesassa. Siinä tietysti oli juhlan aihetta sinänsä, jos sattui inhoamaan lapsia, ajattelin kyynisesti, mutten jäänyt hautomaan sitä. Itsekin olin pulpahtelevalla tuulella Maggiella hyppäämisen jälkeen. Erityisen hykerryttäväksi minusta oman suoritukseni teki este, joka oli jäänyt kentälle huimiin korkeuksiin ja jota kukaan ei ollut vielä huomannut. Jos ja kun siitä tulisi puhe, sanoisin vaatimattomasti pikkuisen hypelleeni.

Ruoanlaittoa en ollut ehtinyt miettiä ennen kisaajien palaamista joten Vesku tilasi pizzaa ja minä tein niitä odotellessamme salaattia. Saunakin lämmitettiin ja Siiri, joka oli kadottanut ujoutensa, meni opastamaan ulkomaaneläviä sen käytössä. Hän kuului jo suunnittelevan, että lähtisi seuraavaksi kesäksi Siggen luokse kesätöihin.
- Kuka nyt sitten on voittanut mitä tänään? kysyin, kun Vesku lopulta pysähtyi keittiöön.
- Anna ja Maeve voitti luokkansa, mutta Sandra ja Tinekin sijoittuivat. Ja me Vermlandin kanssa, hän myhäili ja otti jääkaapista oluen.
- Hienoa, sanoin. – Mitäs nyt tapahtuu?
- Nyt ruvetaan katsomaan läpi videoita, niin kuin eilenkin, ja Sigge haukkuu koko porukan.
- Niin, sen mä arvaan, mutta mä tarkoitin huomista ja ylihuomista ja niin edelleen.
- Jaa, nuo treenailevat ja me mennään töihin. Tiistaina ne aikoo lähteä retkeilemään Hannan luokse.
- Ehkä ne viipyy siellä yöhön asti, sanoin toiveikkaana ja yritin halata Veskua, mutta samassa Sigge ja Andruskin vaelsivat keittiöön ja vetäydyin irti. Molemmille kelpasi myös kylmä olut ja he istuivat keittiön pöydän ääreen. Sigge ja Andrus näyttivät tulevan hyvin toimeen ja mieleeni välähti, että harkitsikohan Andruskin seuraavaksi lähteä vielä isompaan maailmaan. Vai pitäisikö meidän yrittää pitää hänestä kiinni, olisiko meillä varaa siihen?

Alkuilta meni TV:n ääressä. Sigge oli kuvannut kaikkien radat ja hän ruoti niitä sellaisella tarkkuudella, että minä ihan vaivauduin kaikkien videoilla esiintyvien puolesta. Sandra, Anna ja Tine nielivät kaiken kiltisti, samoin Vesku, jonka radasta Vermlandin kanssa kyllä näki, etteivät he olleet harjoitelleet yhdessä. Emma istui sivummalla mukavimmassa nojatuolissamme ja selasi muotilehtiä, jotka Miila oli joskus tuonut minulle ja jotka olivat unohtuneet pölyttymään kirjahyllyyn. Hän näytti pahantuuliselta ja pitkästyneeltä, muttei sanonut mitään. Vasta, kun videot oli analysoitu, hän nousi seisomaan ja venytteli sanoen jotain. Minä olin juuri kuunnellut Siggeä pitkät pätkät ja aloin jo tottua tanskaan ja ymmärtää niitä sanoja, jotka kuulostivat ruotsilta. Emma halusi jotain actionia. Ulos, tanssimaan, jotain.

- Olisit sanonut aikaisemmin niin mä en olisi juonut kahta olutta vaan olisin voinut viedä teidät, sanoi Vesku ja minä, joka olin tyytyväisenä löhönnyt hänen sylissään käännähdin niin, että olin vähällä pudota. Hänkö harkitsi ravintolaan lähtemistä, vaikka aamulla oli työpäivä?
- Ottakoon taksin, suhahdin.
- Otetaan taksi! ehdotti Emmakin samassa, ehkä hän oli ymmärtänyt mitä sanoin.
- Sopii, sanoi Vesku ja sai aikaan liikehdintää, kun Anna hypähti pystyyn ja alkoi hoputtaa Tineä ja Sandraakin vaihtamaan vaatteita.
- Kai säkin tulet? Vesku kysyi minulta, mutta minä olin vihainen.
- En todellakaan tule! Mulla on huomenna työpäivä! Mä menen tekemään iltatallin! julistin.
- Kyllä mä voin, Andrus tarjoutui.

Menimme molemmat, ja Siirikin tuli. Minä puhisin ja paiskoin ämpäreitä. Tunsin itseni hylätyksi, kun Vesku halusi lähteä tanskalaisten kanssa ulos, vaikka hän olikin selittänyt, etteiväthän ne raukat tienneet minne mennä, ja ymmärtäisikö taksikuskikaan heitä.
- Olisit vaan mennyt sinäkin, sanoin Andrukselle, kun raahasimme kauraämpäreitä laitumille.
- Ei huvittanut.
- Mua olisi huvittanut, Siiri sanoi kaihoisasti.
- Onneksi sä olet alaikäinen!
- Ja mikäs toi on? Andrus vaihtoi puheenaihetta ja jäi tuijottamaan kentälle. Jostain syystä ei juuri enää hivellyt ylpeyttäni, että joku oli huomannut Maggien ja minun esteen.
- Se jäi siihen Maggien ja mun jäljiltä, sanoin silti.
- Oletko sä hypännyt sillä ton? Siiri kiljaisi, jätti kantamansa ämpärit siihen paikkaan ja juoksi mittailemaan sitä.
- Menikö se hyvin? kysyi Andrus ja katsoiko hän minua jotenkin kunnioittaen. Minun oli jo pakko hymyillä.
- Joo, se hyppäsi ihan taivaallisesti, eikä riekkunut, eikä vienyt mua. Mä itse vaan tarvitsen treeniä, sanoin ja aloin sulaa.
- Se on ainakin metri kolmekymmentä! tuli Siiri ilmoittamaan silmät pyöreinä. – Voi se olla enemmänkin, mua tähän nappiin asti. Mun täytyy mitata sisällä! Voi hurja!

Ehdin nukkumaan, ennen kuin Vesku ja osa seuruetta palasi, mutta vain hädin tuskin.
- Emma ja Anna jäi vielä, hän selitti. – Niin että Maru varmaan herättää meidät yöllä, kun ne tulee kotiin. Mä annoin niille osoitteen paperilapulla.
- Toivottavasti teillä oli hauskaa, sanoin myrkyllisesti.
- Hauskempaa olisi ollut, jos sä olisit ollut mukana.
- Sanot vaan, tiuskaisin ja käänsin mielenosoituksellisesti kylkeä. Minun totisesti pitäisi jo saada unen päästä kiinni. Uuteen työpaikkaan olisi noloa mennä tummat pussit silmien alla. Vesku tuli peiton alle ja painautui selkääni vasten, mutten ollut huomaavinani, paitsi että painoin nenäni tyynyyn, kun kaljanlöyhkä lehahti nenääni. Hän antoi minun onneksi murjottaa eikä kuiskinut sulosanoja korviini saati yrittänyt päästä rakastelemaan. Olisin saanut mahtavan riidan aikaiseksi sellaisesta.

Heräsin aamulla turhan aikaisin, niihin aikoihin kun Veskukin nousi ylös, ja hänellä oli sentään melkein tunnin työmatka, kun minulla vain kymmenen minuutin.
- Onko sulla kankkunen? kysyin toiveikkaasti.
- No ei, enhän mä monta olutta juonut, hän sanoi, mutta näytti silti vähän väsyneeltä.
- Mä toivoin, että olisi ollut, sanoin leppymättömästi, joskaan en ollut enää yhtä kiukkuinen kuin illalla.
- Mä lupaan hankkia seuraavalla kerralla, jos se sua ilahduttaa.
- Mua ilahduttaa enemmän, ellet sä rieku kapakoissa vieraan akkalauman kanssa.
- Mitä? Et kai sä ole mustis? hän kysyi ja konttasi takaisin sänkyyn silmät vastustamattomassa hymyssä.
- No en sinänsä, paitsi ehkä sun ajasta. Kerrankin oltais saatu olla ihan kahdestaan kotona, jopa ilman lapsia, selitin, mutta hän kutitti minua niin, että minun oli lähes pakko kiljua naurusta. Oli ihana aamu, ikkunasta tulvehti raikasta, tuoksuvaa ilmaa ja ulkona paistoi aurinko.

- Muista hei käydä viemässä lapsille vaatetta, kun lähdet töistä, sanoin ja kiemurtelin karkuun. – Kassi on eteisessä. Mä pakkasin sen kun sä riekuit ravintolassa.
- Mä yritän, Vesku sanoi, muttei näyttänyt kuunnelleen ollenkaan. Annoin hänen suukotella minua, mutta lopulta järkiinnyin.
- Sä myöhästyt kohta töistä.
- Niin kai. Hitto. Hei, onnea uuteen paikkaan!
- Kiitos, sanoin ja vakavoiduin. Oli ihan turha väittää, ettei minua olisi jännittänyt. Jännitti ihan hemmetisti. Olinko jotenkin suuruudenhullu kun kuvittelin selviäväni yksin kokonaisesta vanhainkodista? Mitä minä edes tiesin geriatriasta, paitsi sen, mitä olin viime päivinä kerrannut luentomateriaaleistani?
- Hyvin se menee, Vesku kuiskasi, kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Lupaatko?
- Lupaan, hän sanoi ja katsoi hyvin läheltä ihanine harmaine silmineen. Vastoin kaikkea järkeä uskoin häntä.

Menin vanhainkotiin yhdeksäksi, kuten olimme sopineet ylihoitajan kanssa. Koska vakinaista lääkäriä ei ollut hän esittelisi minulle paikat ja selvittäisi, miten siellä oli tapana toimia. Tosin oma virallinen pomoni, se ylilääkäri, oli varoittanut minua tekemästä kaikkea kuten hän sanoi. Minulla oli oma toimenkuvani, eikä ollut tarkoitus, että tanssisin sikäläisen sairaanhoitohenkilökunnan pillin mukaan.
- Kai mä saan tehdä oman toimenkuvani? olin kysynyt, ja siihen olin kyllä saanut luvan.

Vanhainkodissa oli kolme eri osastoa ja kiersin sinä ensimmäisenä päivänä ne kaikki. Tapasin lähemmäs sata erilaisella vihannesasteella olevaa vanhusta, mutta silti mietin, että riittäisikö minulle täällä töitä. Suurin osa ei ollut sairaita, vain vanhoja. Suurimmalla osalla oli lääkitys kohdallaan eivätkä he voisi alvariinsa kaatuilla tai satuttaa itseään niin, että minulla olisi jatkuvasti paikattavaa. Terveyskeskuksen kiireen jälkeen se tuntui taivaalliselta.
- Mä saatan ruveta viihtymään täällä, ilmoitin ylihoitajalle, kun olimme juoneet iltapäiväkahvit viimeisen osaston henkilökunnan kanssa.
- Mä en ihmettelisi sitä. Meillä on täällä mukavaa, hän totesi ja hymyili pikkuisen. Vetäydyin loppupäivän pariksi tunniksi omaan huoneeseeni ja yritin perehtyä paperisotkuun, jonka lukuisat vaihtuvat sijaiset olivat jättäneet jälkeensä ja puoli viideltä lähdin kotiin. Jos joku sairastuisi, kun en ollut töissä, he voisivat soittaa minulle iltaan asti ja neuvoisin puhelimitse, mutta jos jotain todella akuuttia tapahtuisi, pitäisi vain kutsua ambulanssi. Puhelinpäivystys oli epäilyttänyt minua, mutta toisaalta se toi kivan palkanlisän. Ei olisi niin suuri vaiva pitää puhelinta aina mukana ja vastata siihen – lähes ainahan se oli taskussa kumminkin.

Yllättäen kotona ei ollut yhtään tanskalaista, eikä Siiriäkään. Tallilta löysin Ullan ja Andruksen ja jälkimmäinen kertoi vieraiden lähteneen Helsinkiin shoppailemaan. Ulla oli myrtyneen näköinen.
- Vesku antoi ymmärtää, että se guru saattaisi jopa pitää jonkun valkkutunnin ja mä en ole nähnyt koko elävää vielä, hän marisi.
- Ei siinä ole paljon näkemistä, lohdutin, - Pahan näköinen vanha käppänä.
- Mä en sen näöstä välitä, mutta mä haluaisin päästä välillä tunnille, Veskukaan ei ole pitänyt mitään aikoihin, Ulla jatkoi marinaansa ja kiskoi napakoin ottein hansikkaita käsiinsä. Minun teki mieleni sanoa, että myimme tallipaikkoja ja täysihoitoa, emme valmennusta, mutta en viitsinyt. Menin sen sijaan hakemaan Nikin laitumelta.

Vieraat palasivat illemmalla, kun Veskukin oli jo ehtinyt sekä ratsastaa Mustin että lepytellä Ullan. Minä mietin enemmänkin esteratsastusta. Paju oli jättänyt ilmoitustaululle lapun, että Nikke tulisi taas lauantai-aamuna ja minä olin melkein jo päättänyt ottaa Maggien tunnille Nikin sijaan. Meillä olisi joka tapauksessa sunnuntaina kisat ja Niki oli aika hyvä nykyään, se ei tarvitsisi tyhjennysharjoitusta edellisenä päivänä.

Kävi ilmi, että tanskalaiset halusivat taas ulos. Sigge halusi viedä meidät kaikki syömään, niin hän ilmoitti, kun aloin kaivella jääkaapista jonkinlaisia ateria-aineksia esiin.
- Onko mun sapuskoissa jotain vikaa? kysyin epäluuloisena, mutta hän vakuutti ettei. He eivät vain halunneet vaivata minua liikaa.

Oli mahdotonta kieltäytyä, joten vaihdoin pois ratsastushousut ja sitten valitsimme kaksi autoa, joilla lähdimme liikkeelle. Andrus vaati saada ottaa omansa, jotta hän pääsisi sillä mukavasti takaisin iltatallihommiin ja minä älähdin, ettemme me kai olleet menossa koko yöksi juhlimaan vaan viattomalle päivälliselle.
- Ei sitä koskaan tiedä, mies tuumasi.
- Mä en ainakaan, ilmoitin.

Tosin mieleni teki kyllä saman tien tilata terävä snapsi, kun parkkeerasimme valitun ravintolan läheisyyteen ja toisesta autosta nousi ääneen kikattava seurue. Heillä oli ilmiselvästi ollut ratkiriemukas matka, kun me taas olimme matkustaneet lähinnä hiljaisuudessa. En oikeasti ollut ollut mustasukkainen, kuten aamulla olin Veskulle sanonutkin, mutta kirpaisi silti katsoa, miten hän purjehti sisään ravintolaan Sandra toisessa käsipuolessaan ja Tine toisessa. Olisi edes taluttanut Emmaa ja Annaa, he olivat enemmän sentyyppisiä keikailijoita, etteivät olleet Veskun makuun. Sandra ja Tine sen sijaan olivat mukavia, hiljaisia ja asiallisia. Kurkkuani kuristi hiukan, kun seurasin heitä. Mitä Hanna oli silloin aikoinaan sanonutkaan Tinestä? Ettei Vesku ollut saanut silmiään irti hänestä? Tyttö oli melkein tuskastuttavuuteen asti ujo, enkä minä ollut päässyt hänestä oikein perille. En tosin ollut ikinä huomannut Veskun vilkuilleen pitkään pienikokoisia, mustatukkaisia naisihmisiä, mutta, mutta…

Uhmakkaasti annoin kaataa lasiini viiniä, jota Sigge oli tilannut ruoan kanssa. Ei olisi minun asiani, jos kukaan muu kuin Andrus ei olisi ajokunnossa, kun lähdön aika tulisi. Sitten läksytin itseni ja vakuutin, että Vesku oli vain kohtelias isäntä ja yritin osallistua keskusteluun parhaani mukaan, mutta kaikki sanomani jotenkin sivuutettiin. Joko minua ei ymmärretty tai sitten puhuin liian hiljaa tai typeriä. Kun kaikki olivat syöneet, aloin vilkuilla kelloa.
- Pitäisikö meidän jo lähteä? kysyi Andrus.
- No, me ollaan syöty. Mitäs tässä sen enempää, tokaisin, mutta kukaan muu ei osoittanut mitään poistumisen oireita.
- Mä taidan jäädä kuskiksi, sanoi Vesku ja vilkaisi kaikkien vieraiden edessä olevia laseja.
- Säkin joit viiniä! sanoin tuohtuneena.
- Vain puoli lasillista. Jää nyt ihmeessä säkin.
- Kiitos, en. Mua ei huvita, sanoin, enkä voinut olla kuulostamatta loukkaantuneelta, sitten hätistin Siirinkin mukaan, vaikka hän olisi selvästi jäänyt mielellään vielä.

Teimme kolmestaan iltatallihommat, kuten edellisenäkin iltana, sitten painuin sänkyyn, vaikka kello ei ollut vielä juuri mitään. Siiri kiukutteli, kun en ollut antanut hänen jäädä tanskalaisten kanssa ravintolaan enkä jaksanut kuunnella sitä. Ajattelin, että olisi vain terveellistä nukkua kellon ympäri, mutta eihän siitä mitään tullut. Yritin lukeakin onnistumatta. TV:n ääni olohuoneesta häiritsi, kun Andrus katseli CSI:tä, johon hän oli totaalisen koukkuuntunut, ja minä mietin vain, miten hauskaa Veskulla oli vieraidensa kanssa.

Kun kuulin oven kolahduksen ja sitten Siirin mopon yskähtävän käyntiin, pomppasin ylös sängystä. Ehdin ikkunaan juuri nähdäkseni, miten hän ajoi pois pihasta ja minulle tuli hätä. Mihin hittoon lapsi oli menossa yötä vasten? Olin jo menossa vaatimaan Andrukselta selitystä, kun tajusin pysähtyä pukeutumaan.
- Mihin Siiri meni, sanoiko se sulle? kysyin rynnäten olohuoneeseen vielä verkkareita jalkaan kiskoen, vaikka en voinutkaan olettaa, että Andrus sekaantuisi Siirin vahtimiseen tai kasvattamiseen. Hän vilkaisi minua hämmästyneen näköisenä.
- Sannasta se sanoi jotain.

Hengähdin helpotuksesta ja istuin nojatuoliin.
- Mä jo pelkäsin, että se aikoo yrittää takasin sinne ravintolaan, vaikka eihän sitä mitenkään tähän aikaan illasta päästetä yksin sisään. Vaikka en menisi vannomaan, ettei se sittenkin lähtenyt sinne, lisäsin synkästi. Siiri oli osoittanut osaavansa keksiä mitä hienoimpia satuja tarpeen tullen. Miten hän oli koko edellissyksynkin väittänyt olleensa meillä, vaikkei ollut juuri edes soitellut viikkokausiin.

- Sä et taida paljon välittää noista vieraista primadonnista, Andrus uskalsi arvella. Mietin, mitä vastata. Tottahan se oli, mutta en halunnut kuulostaa mustasukkaiselta pikkuvaimolta.
- Musta tuntuu, että ne katselee mua pitkin hienoja nokkiaan, sanoin lopulta. – Että mä en ole mitään muuta kuin kokki ja siivooja, kun en ole kuuluisa kouluratsastaja. Enkä mä tajunnut, että Veskun tarvitsee viettää kaikki aikansa niiden kanssa.

Andrus ei sanonut hetkeen mitään, mutta se ei ollut ihme, sillä televisiossa uhattiin juuri rikostutkijoita pyssyillä.
- No nythän sulla on aikaa tehdä mitä huvittaa, hän sanoi, kun lopputekstit alkoivat pyöriä ruudussa.
- Mitä mä muka haluaisin tehdä?
- Käydä vaikka elokuvissa, tai kylässä kavereilla, tai jotain, kun lapsetkin on muualla.
- Niinpä, sanoin haluttomana. Mikään ei tuntunut mitenkään houkuttelevalta, mutta kai minun pitäisi jotain tehdä mieluummin kuin vaeltaa vain happamana kotona. – Haluatko sä liikuttaa Maggien jos mä jonain iltana lähdenkin? Ja vaikka Nikinkin ellei Siiri tai Sanna ehdi tai halua?
- Totta kai, Andrus lupasi, kuten olin arvannutkin. Hän oli ihastunut tammaani ja sai minutkin taas hehkuttamaan miten hienoa sillä oli ollut hypätä. Aloimme miettiä, miten sitä kannattaisi ratsastaa nyt, kun sillä alkoi olla jo jaksamista, hahmotella vähän treenisuunnitelmaa.

Kun Maru nosti päätään ja höristi korviaan merkiksi siitä, että joku oli tulossa, muistin, että olin marttyyri ja sanoin nopeasti hyvää yötä.
- Mäkin taidan mennä, että ehdin nukahtaa ennen kuin naislauma kiipeää ylös, Andrus sanoi ja sammutti television. Häivyimme molemmat suuntiimme ja vähän ajan kuluttua eteisestä alkoi kuulua keskustelua ja naurua. Hautasin pääni tyynyn alle ja odotin, että Vesku tulisi lepyttelemään minua, mutta ehdin nukahtaa, ennen kuin se tapahtui.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   30.5.15 18:28:58

Saisko taas päivän pätkää?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   30.5.15 18:51:37

Tokkiisa (ihana päivä!)
--------------------
15.

Niin minä sitten aloin ottaa aikaa itselleni. Tiistaina oletin, ettei olisi tarvinnut, mutta eivät tanskalaiset viipyneet Hangossa kuin yhdeksään asti ja siinä vaiheessa päätin mennä nukkumaan.
- Sä olet kauhean uninen nykyään, Vesku sanoi epäilevästi. – Onko uudessa töissä rankkaa?
- Onhan se aina uudessa paikassa, sanoin ympäripyöreästi, ja kyllähän se totta olikin. Viihdyin kauhean hyvin, mutta kyllä talon tavoille opettelemisessa oli silti hommaa.

Keskiviikkona värväsin Miilan seurakseni. Meidän piti muutenkin jutella ja päivittää hääsuunnitelmat ja teimme sen sitten kierrellen samalla kauppoja ja kahviloita keskustassa.
- Neljä tai viisi päivää päivää enää, laskin sormillani. – Viikonlopun ne on onneksi kisoissa.
- Miten ne nyt niin mahdottomia on? Haluatko sä, että mä tulen teille pitämään jöötä? Miila tarjoutui.
- Ei ne oikeasti ole mahdottomia, tunnustin. – Mua vaan rassaa, kun ne on mun kotona ja vie Veskun kaiken huomion.
- Mikset sano sille?
- Mä en voi ruveta marisemaan, että leiki nyt välillä munkin kanssa. Se on niin innoissaan, kun ne on meillä. Mä taidan huomenna mennä käymään Jinnalla, ellei sillä ole iltavuoro, en ole nähnyt sitä pitkään aikaan.

Teinkin niin, ja kun sieltä palasin melko myöhään, oli Veskun päässä tainnut lopultakin syttyä pikkuinen idealamppu. Tai sitten ei.
- Miten sä nyt noin kauheasti reissaat? hän kysyi paheksuvasti.
- Mä käytän tilaisuutta hyväkseni, kun lapset kerran on hoidossa, sanoin kevyesti. Villeillä hevosilla uhkaaminenkaan ei olisi saanut minua paljastamaan, että olin kuin olinkin mustasukkainen hänen ajastaan tai että alemmuudentunto vaivasi minua omassa kodissani.
- Koska lapset tulee kotiin?
- Ne viihtyy siellä kuulemma erinomaisesti. Jos ne olisi vielä viikonlopun niin olisi aika hienoa, me päästäisiin kisoihin rauhassa, vai mitä?
- Täällä on vaan jotenkin niin tyhjää…
- Tyhjää? Omituinen sanavalinta mun mielestä, totesin ja painuin nukkumaan.

Perjantaina minun oli pakko vähän ratsastaa itse. Minun piti tehdä päätös siitä, ottaisinko Maggien Niken tunnille vai Nikin. Maggie pääsisi, jos se olisi edelleen yhtä yhteistyöhaluinen kuin alkuviikosta.
- Me tullaan rakentamaan esteitä sulle, lupasi Siiri omasta ja Sannan puolesta, joka myös oli töidensä jälkeen tullut tallille.
- Tulkaa, naurahdin. Arvasin, että he toivoivat näkevänsä jotain jännittävää ja toivoin vain, ettei se olisi liian jännittävää minulle. Kiristin varmuuden vuoksi vähän turvaliivin naruja, ne tuppasivat ajan kanssa löystymään.

Andrus oli ratsastanut Maggiella pari päivää, muttei ollut hypännyt ja hänen raporttinsa siitä olivat varovaisen hyviä. Minusta se ainakin tuntui mukavalta ja innokkaalta ja se seurasi toisella silmällään tarkasti tyttöjen esteenrakennuspuuhia. Taisin olla aika onnekas, kun molemmat hevoseni silmin nähden rakastivat esteitä. Tai ehkä minäkin olisin kouluratsastaja muuten?

Lämmittelin Maggien ja käänsin sen sitten esteelle. Tytöt olivat rakentaneet ne niin, että kummallakin pitkällä sivulla oli yksi ja saatoin ratsastaa niitä ympyrällä, jos hevonen vaan pysyisi käsissäni. Tänään se pysyi. Ratsastin jumppaympyrää molempiin suuntiin ja nautin siitä, miten pääsimme hevosen kanssa samaan rytmiin. Maggie määräsi kyllä ponnistuspaikat, mutta se osasi sen homman. Minä keskityin seuraamaan sen valtavia hyppyjä, joihin en ollut vielä tottunut.
- Saadaanko me nostaa niitä? Siiri kysyi toiveikkaana, kun siirryin välillä kävelemään.
- Sitten se ei ole enää jumppaa, huomautin.
- Sä jumppasit jo, nyt voit hypätä oikeasti.
- No nostakaa, lupasin. Minuakin kutkutti muisto siitä, miten viimeksi lensimme.

Tytöt nostivat puomeja huimiin korkeuksiin ja hyppäsin esteet pari kertaa. Sitten aloin olla tuntevinani pientä epäröintiä Maggiessa ja päätin lopettaa, ennen kuin sitä alkaisi väsyttää niin, että jokin menisi vikaan.
- Tää riittää, sanoin Siirille. – Täytyy lopettaa kun ollaan huipulla.
- Raukkis, Siiri sanoi.
- No en mä halua ratsastaa sitä piippuun tai sitä ei huvita huomenna tunnilla mikään.
- Otatko sä sen? kysyi Sanna innokkaasti.
- Otan, sanoin ja silitin Maggien harjaa. – Haluaisitko sä tulla Nikillä?
- Mä olen töissä, tyttö sanoi synkästi.
- Niinpä tietysti, muistin ja huokaisin. – Mutta kuule. Jos ja kun sulla on aikaa niin Rellaa voisi vähitellen ruveta liikuttamaan. Jos varsa pysyy langoissa, siis, mutta jos se tyytyisi Desin ja Nellan seuraan hetkeksi. Muuten täytyy kai laittaa ne talliin odottelemaan.

Sannan ilme ilahdutti minua ja hälvensi huonon omatuntoni siitä, etten ollut jo itse venynyt siihen touhuun. Käänsin Maggien ravaamaan kenttää ympäri väistelen esteitä ja mietin, mennäkö loppukäynneiksi metsälenkille. Ehken sentään kiusaisi kohtaloa, kun kaikki oli sujunut näin hyvin. Tytöt nojailivat esteeseen ja miettivät, kannattaisiko niitä purkaa ollenkaan, kun Nikke kuitenkin tulisi aamulla ja kun siirsin Maggien käyntiin huomasin, että Veskukin oli ilmestynyt pihalle.
- Mitä sä oikeen teet? hän kysyi ja näytti peräti vihaiselta. – Mä meinasin saada sydärin kun katsoin keittiön ikkunasta ja näin noi esteet.

Pysäytin enkä voinut pidätellä leveää virnistystä.
- Mä vaan vähän ratsastin, sanoin vaatimattomasti ja halasin Maggien kaulaa.
- Mistä lähtien sä olet hypännyt sillä ton kokosia?
- Hmm… sunnuntaista, sanoin miettiväisesti ja sitten minun oli pakko nauraa ääneen hyvää mieltäni. Siitäpähän sai. Jos hän vaan olisi viitsinyt kiinnittää huomionsa muuhun kuin tanskalaisiin hetkeksikään, hän olisi nähnyt esteemme jo silloin. Painoin pohkeillani Maggien taas liikkeelle ja annoin sille pitkät ohjat. Vähän kävelyä vielä.

Sitten tamma petti luottamukseni. Olin kentän pelottavassa päädyssä ja matkustin haaveissani, kuin olisin ollut Nikin selässä, kun jokin rasahti metsässä. Maggie kääntyi takajaloillaan ennen kuin olin ehtinyt edes tajuta kuulleeni mitään ja oli jo puolessa välissä kenttää, ennen kuin ehdin saada ohjista minkäänlaista otetta. Käännähdys oli horjuttanut tasapainoani, mutta en ollut sentään liukumassa alas, mikä sinänsä oli ihme. Suorastaan riuhtaisin naruista ja se pysähtyikin vähän ennen aitaa pää pystyssä ja sydän hakaten. Minun teki mieli kiroilla, ja itse asiassa kyllä päästinkin pari mehevää sanaa. Selässäni oli tuntunut inhottava napsahdus ja nyt sitä vihloi. Vesku katsoi Maggieta paheksuvasti.
- Se on aika arvaamaton.
- Niin, sanoin vain ja käänsin sen takaisin toiseen päähän, pitäen tällä kertaa sekä ohjat että jalustimet. Kiersin kierroksen, mutta totesin, että se ei ollut hyvä juttu. Ristiselkääni alkoi koskea koko ajan pahemmin.

- Autatko sä mut alas, mulla taisi revähtää jotain, sanoin Veskulle. Siiri tuli pitämään Maggien ohjista ja minä siirsin sentti kerrallaan jalkaani sen kaulan yli niin, että Vesku saattoi ottaa minut vastaan. Normaali alastulo oli mahdoton, en voinut liikauttaa jalkaani taaksepäin ollenkaan. Suorana seisominen tuntui melkein yhtä mahdottomalta.
- Me hoidetaan kyllä Maggie, lupasi Siiri silmät suurina, kun ähkäisin yrittäessäni ottaa pari askelta. Vesku tuki minua kainaloista ja kipu oli jotain ihan ennenkokematonta. Nenääni pitkin lähti valumaan otsalle kihonneita tuskanhien pisaroita.
- Pääsetkö sä kävelemään sisään? Vesku kysyi huolestuneena.
- Pakko kai mun on, mutisin ja siirsin koipea toisen eteen. Tai viereen, ehkä viisi senttiä kerrallaan. Muutaman metrin päässä alkoi kuitenkin helpottaa jo, kuin kauhea kramppi olisi alkanut hellittää, ja ehkä jotain sellaista tapahtuikin. Ovella pystyin jo kävelemään melkein kuten tavallisesti ja ravistin Veskun käden irti.

Kumartua en kuitenkaan voinut, ja kengät piti potkaista jaloista seisten.
- Onkohan meillä mitään särkylääkettä? kysyin Veskulta.
- Etkö sä lähtisi…
- En, keskeytin hänet. – Mä otan jonkun napin jos meillä on ja menen sänkyyn. Ei se voi olla kuin joku lihasjumi. Mähän en edes pudonnut.

Tanskattaret tulivat parveilemaan ympärilleni, tai Sandra ja Anna, jotka sattuivat olemaan olohuoneessa. He näyttivät oikeasti säikähtäneiltä ja yritin vähätellä niksahdustani parhaani mukaan. Oikeastaan se tuntuikin jo aika hyvältä niin kauan, kun en liikahtanut.
- Kyllä se tästä, vakuutin. – Mä olen varmaan aamulla ihan kunnossa.
- Älä huolehdi mistään, me tehdään iltapalaa ja tuodaan sullekin, Sandra lupasi ja niin he tosiaan tekivät. Makasin sängylläni ja söin voileipää, mutta teetä en voinut juoda, ennen kuin Vesku kävi kiskomassa minut istuma-asentoon. Itse en päässyt särkylääkkeestä huolimatta.

- Sä olet sitten onnettomuusaltis, hän sanoi eikä palannutkaan saman tien takaisin viihdyttämään vieraitamme vaan asettui omalle paikalleen makaamaan.
- Ehkä vähän, minun oli myönnettävä ja sydämeni hypähti, kun hän silitti vatsaani. En minä sentään ollut ihan unohdettu.
- Pitäisikö Maggie laittaa vaan seisomaan ja kasvattamaan varsaa?
- Koko talveksi ensi kesään asti? Älä nyt ole hölmö, sehän on ihan loistava hyppääjä.
- Vaarallinen se on.
- Mä nukuin satulassa, mun ei olisi pitänyt antaa sille tilaisuutta lähteä, ihan oma syy, puolustelin vihaisesti. En pitänyt siitä, että Vesku puhui tuohon tyyliin Maggiesta. Yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta vaatimaan, että Alissan pitäisi muuttaa meiltä pois.
- Mä en vaan tahdo, että sä henkesi kaupalla ratsastat sillä, Vesku sanoi ja painoi kasvonsa kylkeeni niin, että sulin täydellisesti.
- Niin, kyllä mä sen ymmärrän. Mä taidan kyllä vastedes pitää mielessä, ettei sen kanssa parane rentoutua, lupasin ja silitin hänen hiuksiaan. Olin liikuttavan onnellinen, kun hän oli siinä, olkoonkin, että se oli vaatinut helvetillisen selkäsäryn.

Estetunti jäi minun osaltani väliin, seurasin vain vähän aikaa Siirin ja Pajun ratsastusta istuen tukevalla keittiötuolilla ja olin onnellinen siitä, että lapset olivat vieläkin Helsingissä. Jerry vikkeline jalkoineen olisi ollut tänään ulottumattomissani.
- Pääsetkö sä edes kisoihin huomenna? Siiri kysyi huolissaan tunnin jälkeen.
- Mä en uskalla edes haaveilla, pitääkin soittaa sinne ja perua, sanoin ja vääntäydyin ähkien pystyyn.
- Auts! Miten me päästään sinne Kiiran kanssa?
- Tuutte meidän traikussa tietysti, Paju sanoi helpotuksekseni. Ajatus ajomatkasta ja päivästä kisoissa ei myöskään houkutellut.
- Sori, sanoin ja lähdin, tukeutuen tuoliin kuin rollaattoriin, kävelemään sisään. Minun oli aika päästä taas vaakatasoon.

Vesku oli Andruksen ja tanskalaisten kanssa kisoissa ja jos tilanne olisi ollut toinen, olisin ajanut katsomaan, miten heillä sujui. Nyt meni koko viikonloppuni enimmäkseen sängyssä. Sandra otti keittiön haltuunsa ja teki minulle sunnuntai-aamuna valmiiksi ruokaa.
- Ettei sun tarvitse seistä hellan ääressä, hän kävi sanomassa.
- Kiitos! Tosi ystävällistä! sanoin.
- No mitä muuta sä ajattelet, kun me ollaan roikuttu täällä sun vaivoina jo toista viikkoa, tyttö virnisti. En ehtinyt ruveta väittämään kohteliaasti vastaan, kun hän oli jo häipynyt. Painuivat taas kisoihin koko porukka. Siiri ja Paju olivat lähteneet jo aamuvarhaisella. Nyt olin lopultakin ihan omissa oloissani, vain Maru seuranani.

Luin loppuun kirjan, jonka olin aloittanut kai toukokuussa ja tein sitten pienen lenkin vessaan ja takaisin. Maru rapisteli toiveikkaana perässäni, se varmasti ihmetteli, miksemme olleet tallilla, kuten tavallista, mutta ei siellä ollut mitään mitä olisin voinut tehdä ja pelkäsin, etten pääsisi ylös, jos menisin makailemaan maahan tai aurinkotuoliin. Sänky oli turvallisempi, sillä siinä oli sentään tukeva pääty missä roikkua apinan raivolla vääntäytyessäni istumaan.

Soittelin ystäviä läpi, tietysti soitin Ilsellekin ja juttelin lasten kanssa. Kauhea ikävä iski, vaikka he eivät kuulemma olleet ikävöineet kotiin. Vain Jerry, selitettyään ensin, miten he olivat olleet Korkeasaaressa, alkoi sitten itkeä.
- Mä haluan omaan sänkyyn, hän nyyhki.
- Sitten sä tulet omaan sänkyyn, nyyhkin takaisin, mutta iskä tuli puhelimeen seuraavaksi.
- Anna niiden olla täällä vielä pari päivää jos sä olet kerran loukkaantunut. Koska sä alat hommata kilttejä, turvallisia hevosia?
- Älä nyt sinäkin ala, Vesku marisee jo tarpeeksi. Jos Jerryllä on kerran ikävä…
- Sen ikävä unohtui jo, ne meni leikkimään.
- Ai, sanoin vähän pettyneenä. Omani ei ollut kadonnut mihinkään.

Ajattelin soittaa Riikalle seuraavaksi, mutta ensin pitäisi vähän hengähtää, että kyyneleet katoaisivat äänestäni. Hassua, ihan kuin Jerry ja tytöt olisivat jossain tavoittamattomissa miljoonan kilometrin päässä, ihan kuin en olisi tiennyt, että heillä oli hauskaa. Saisin luvan kestää itsekin.

Huokaisin ja aloin etsiä Riikan numeroa, mutta kännykkä soikin kesken kaiken. Se oli Juha, kaikista maailman ihmisistä.
- Mitä? vastasin epäkohteliaasti.
- Moi, hän sanoi.
- Moi. Mitä asiaa hänellä saattoi minulle olla?
- Siiri pyysi mua taas käymään.
- No mitähän taivaallisen tähdellistä sillä nyt mahtaa olla? Haluaako se muuttaa koko vaatevarastonsa tänne? Se on sitä paitsi kisoissa.
- Mä tiedän, mies naurahti ilottomasti. – Siksi mä ajattelinkin soittaa ensin ja kysyä, että hyppäätkö sä seinille jos mä tulen käymään. Sä kuulemma sairastat kotona.
- Niin teen, eikä musta nyt ole emännöimään. Menee kymmenen minuuttia, ennen kuin mä pääsen sängynpohjalta edes oven avaamaan.
- Se ei kai ole lukossa, niin että mä voin vaan kävellä sisään?
- Maru ei varmasti tykkää, jos joku vaan kävelee sisään. Kukaan ei itse asiassa vaan kävele sisään, kun se murisee oven takana.
- Ehkei se sentään mua syö, ollaanhan me vanhoja tuttuja. Sopiiko sulle?
- Sama kai se, vaikka en mä ymmärrä, mikset tule sitten kun Siirikin on kotona, sanoin haluttomasti ja vasta kun puhelu oli loppunut tajusin, ettei ollut käynyt ilmi, miksi hän tänne halusi ängetä juuri nyt.

Siirryin sohvalle, sillä en todellakaan halunnut vastaanottaa vieraita makuuhuoneessa, en ainakaan Juhaa. Ajatus osoittautui huonoksi. Sohvamme oli niin pehmeä, että upposin siihen ja melkein sain paniikin, kun selässäni tuntui kuin puukonpisto, enkä päässyt hyvään hetkeen ylös. Lopulta kierähdin kontalleni lattialle ja siitä pääsin taas jaloilleni sohvapöydän avulla. Aloin miettiä, mahtaisinko päästä seuraavana aamuna töihin.

Heitin häveliäisyyden hemmettiin ja palasin turvalliseen, jämäkkään sänkyyni ja alta puolen tunnin Maru nosti päätään lattialla vieressäni. Kuulin itsekin auton äänen. Koira ihmetteli varmaankin, miksen reagoinut mitenkään, ja ravasi sitten oman toimenkuvansa mukaisesti eteiseen vastaan. Juha käveli lupauksensa mukaan sisään ja koira nosti hurjan rähäkän, mutta vaikeni sitten todetessaan tulijan tutuksi.
- Mä olen täällä, ilmoitin ja Juha ilmestyi ovelle. Hänellä oli kädessään paperikassi, jonka hän hetken mietittyään vei takaisin eteiseen.

- Miksi sä oikein tulit? kysyin unohtaen olla tavanomainen töykeä itseni, sillä hänkään ei ollut normaali hyväntuulinen itsensä. Kiskouduin vaivalloisesti istumaan sängynpäätyä vasten ja Juha istahti raskaasti jalkopäähän.
- Tuntui, että pitää päästä juttelemaan jonkun kanssa. Saara ilmotti, että se aikoo muuttaa pois.

Ensimmäinen reaktioni oli onnitella. Heillä oli mennyt niin huonosti niin kauan, että minun mielestäni tuo kuulosti kauan odotetulta voitolta. Juhan ilme vain puhui ihan toista.
- Mutta eikö se nyt ole hyvä ratkaisu? kysyin varovaisesti. – Olethan sä itsekin sanonut vaikka miten kauan, ettei teillä ole mitään yhteistä.
- Ihan eri asia puhua siitä kuin että se on totta, tämä huokaisi raskaasti.
- Mihin se meinaa muuttaa? Koska? Entäs lapset?
- Kylälle vaan, lähelle koulua, ettei lasten tarvitse sitä vaihtaa.
- Nekö muuttaa mukana?
- Ne ei vielä tiedä, sitä pitää kai kysyä niiltä. Mutta mä arvelen, että Joonas haluaa muuttaa ja Siiri ei.
- Eikö Siirikään tiedä?
- Ei vielä, ellei Saara sitten ole sen kanssa tänään jutellut.

Juha oli niin onnettoman näköinen, että minun piti lohduttaa häntä, enkä raaskinut edes leikilläni pilkata, vaikka mieleni kyllä teki. Iso mies, joka oli vuosikaudet juossut omilla teillään, oli nyt itkun partaalla, kun vaimo oikeasti kyllästyi katsomaan sitä. Tyhjää taloa hän pelkäsi, ja yksinäisyyttä. Olisi miettinyt sitä aikaisemmin!
- Kyllä sä pärjäät, sanoin rohkaisevasti, kun olin aikani maalaillut tilanteen hyviä puolia.
- Mutta lapset…
- Niiden ei enää tarvitse kuunnella kun te tappelette. Ne saa kaksi kotia yhden sijasta. Sun ei tarvitse enää piilotella blondinaikkosiasi! Lakkaa nyt vitisemästä!
- Mun blondi… mitä? Juha näytti hämmästyneeltä ja loukkaantuneelta, enkä voinut enää olla nauramatta.
- Anteeksi että mä nauran, mutta täähän on hyvä juttu, eikö olekin?
- En mä tiedä, hän sanoi ja painoi päänsä kumaraan ja sitten mieleeni välähti, että jospa siinä oli muutakin kuin yksinäisyyden pelkoa. Ehkäpä hän kuitenkin rakasti vaimoaan.

- Valloita se takasin, jos kerran tolta tuntuu, tokaisin.
- Eiköhän se ole jo liian myöhäistä.
- No et sä kokeilematta tiedä. Ajattele, että ehkä siihenkin on joku syy, ettei se ole aiemmin päättänyt lähteä.
- Luuletko sä? Hän alkoi kuulostaa toiveikkaalta.
- Mä en jaksa luulla mitään teidän väleistä. Ne on mulle liian kiemuraiset. Mutta jos sä et halua Saaran lähtevän niin tee asialle jotain – vie sille kukkia – tai ei, ei ehkä teidän tapauksessa. Äh, kyllä sä tiedät miten naiset hurmataan! sanoin innoissani ja paransin asentoani selkäni unohtaen niin, että siihen taas pisti ja jouduin ulvahtamaan kivusta. Maru hyppäsi silmänräpäyksessä Juhan eteen murisemaan, kuin tämä olisi satuttanut minua enkä minä itse varomattomalla liikkeelläni.

- Mikä sun selkääsi vaivaa? Juha kysyi, kun koira oli paneutunut takaisin lattialle, mutta vilkuili häntä edelleen epäluuloisesti.
- Mä luulin ensin, että se on revähtänyt, mutta nyt mä luulen, että joku nikama on vähän niksahtanut, selitin.
- Haluatko sä että mä katsosin sitä?
- En. Miksi haluaisin? Veskukaan ei ole sille mitään osannut tehdä ja se on kumminkin lääkäri eikä puutarhuri.
- Saaralla meni yhteen aikaan aina selkä jumiin. Mä opin naksauttamaan sen paikoilleen.
- Niinkö? sanoin hyvin epäilevästi.
- Ihan oikeasti.
- Jos sä halvaannutat mut? epäröin.
- Sitten toi teidän koiraeläin varmasti raatelee mut kuoliaaksi. Käänny mahallesi.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta hitaan ähellyksen jälkeen olin lähes poikittain sängyn päällä. Juha kiipesi viereeni ja nosti paitaani ja tunsin hänen lämpimät sormensa selkärangallani.
- Mistä se on kipeä?
- Vähän alempaa, tirskahdin.
- Mikä on noin hauskaa?
- No jessus, tää tilanne! Mitä jos joku näkisi meidät nyt? Sinä meidän sängyssä ja minä paita kainaloissa?

Juha ei kai nähnyt siinä mitään huvittavaa tai ei muuten vaivautunut kommentoimaan. Hän tunnusteli selkääni ja painoi kokeilevasti muutamasta kohden. Puristin huuleni tiukasti yhteen, tai Maru tosiaan puuttuisi asioihin, mutta lopulta en voinut pidättää pientä älähdystä. Juha irrotti sormensa ennen kuin Maru ehti kolmanneksi sängylle.
- Nyt se on joko paljon parempi tai paljon pahempi, jos mä onnistuin ja sun selkäruotosi on yhtään samanlainen kuin Saaran, hän ilmoitti ja irrotti kätensä. Minä makasin hetken liikkumatta, enkä tuntenut mitään, mutta eipä se ollut mitään uutta. Kipu oli aina tullut vasta, kun yritin liikkua, joten yritin sitä hyvin varovaisesti. Ei mitään, tai ei mitään kovin pahaa. Pääsin nousemaan istumaan ihan kohtuullisen sulavasti.
- Se taisi auttaa, Juha arveli.
- Uskomatonta, sanoin ja liikuttelin itseäni. – Hei, huolitko sä kahvia tai jotain? Nyt sä olet sen ansainnu.


16.

Juha viipyi meillä hyvän aikaa ja ensi kertaa pitkään aikaan se oli minusta hauskaa. Kaikki oli ihan toisin nyt, kun hän ajatteli vaimoaan eikä minua ja Saarasta tai heidän asioistaan me enimmäkseen juttelimmekin. Tosin emme koko aikaa. Minäkin päädyin tunnustamaan, miten rasittava kulunut viikko oli ollut ja se oli helpottavaa, vaikka olin samaa valittanut jo kaikille ystävilleni. Ehdimme juoda pannullisen kahvia huvimajassa, minne pääsin nyt lähes vaivattomasti kävelemään, ennen kuin Pete ajoi pihaan traikku perässään.
- Tyttäresi tuli, ilmoitin. – Mennään tallille katsomaan, tuliko ruusukkeita. Ja aiotko sä kertoa sille Saaran asunnonhausta?
- En kerro, äläkä säkään sano mitään, Juha sanoi nopeasti. – Jos mä saankin sen vielä muuttamaan mielensä.

Siiri oli tietysti huomannut Juhan auton pihassa, vaikkei ehkä meitä majassa huomannutkaan ja juoksi innoissaan meitä vastaan.
- Sä olet täällä! Oletko sä kauan ollut?
- On se jo jonkun tunnin pitänyt mulle seuraa, naurahdin ja ihmettelin, miksi se Siiriä niin riemastutti. – Miten te onnistuitte?
- Me oltiin kolmansia Kiiran kanssa ja Paju oli toinen ja neljäs. Joko sun selkäsi on parempi? tyttö kysyi ja rutisti minua.
- On! Sun isäsi niksautti sen paikoilleen.
- Loistavaa!
- Mene ottamaan hevosesi kopista, komensin ja väistin uutta rutistusta.
- Ne sun pyytämät tavarat on eteisessä, Juha huusi hänen peräänsä ja sanoi minulle rupeavansa lähtemään kohti kotia.
- Mä pidän sulle peukkuja, sanoin lämpimästi. Minusta ajatus toisistaan vieraantuneesta avioparista, jotka rakastuisivat uudestaan, oli ihanan romanttinen. Tietenkään en voinut tietää, miten katkera Saara oli, että oliko heillä mahdollisuuksiakaan, mutta toivoin totisesti parasta.

- Mä olen niin onnellinen! Siiri julisti, kun Pedersin sisarukset olivat lähteneet kotiin ja me pistelimme poskeemme Sandran minulle tekemää ateriaa.
- Kolmas sija on hieno juttu, vahvistin.
- No niin on… mutta en mä sitä! Musta on ihanaa kun te ootte isin kanssa taas hyvissä väleissä!
- Ai, sanoin varovaisesti. Olin yrittänyt olla erityisemmin mainostamatta sitä, että olimme olleet huonoissa väleissä, mutta ilmeisesti Siiri oli sen haistanut. Tietysti oli, ainahan lapset huomaavat kaiken.
- Koska se muka on viimeksi ollut täällä tuntikausia? Ja te näytittekin ihan erilaisilta kuin tavallisesti, Siiri loisti.
- Taidat olla oikeassa, myönsin.
- Älä huolehdi, en mä sano Veskulle mitään, Siiri jatkoi ja vasta silloin asiat loksahtivat päässäni kohdalleen.

- Ethän sä vaan kuvittele, että me ollaan sun isäsi kanssa rakastuneita tai jotain? kysyin vaativasti ja Siirin ilme muuttui.
- Ettekö te sitten ole?
- Ei, jestas sentään, ihan päinvastoin!
- Mutta…
Tyttö näytti kerrassaan onnettomalta ja hyvin nuorelta, hiukset leteillä kuten Pajullakin aina kisoissa oli.
- Sä et ole voinut tosissasi kuvitella, että meille tulisi jotain, vaikka sä miten olet yrittänyt järjestää meitä tapaamaan, ethän? kysyin, sillä ymmärsin nyt, miksi Juha oli niin usein viime viikkoina meillä käynyt. Siirihän sen aina oli järjestänyt.
- Mutta onhan teillä ennenkin ollut, mä tiedän!
- Se on ollutta ja mennyttä, vakuutin. – Kyllä me tänään puhuttiin ihan päinvastasia, enkä mä ihmettelisi, vaikka teillä kotona asiat korjaantuisi aika lailla.
- Äh, te olette inhottavia! Ei äiti ja isi ikinä sovi, mä toivoin, että te olisitte rakastuneet! Siiri sanoi ja häipyi pöydästä sellaisella kiireellä, että tuoli kaatui ja jäi kumolleen. Minä puistelin hetken päätäni ja kumarruin sitten nostamaan sen pystyyn kun kerran kykenin. Siiri parka!

Pizzataksi saapui ennen kouluratsastuskilpailuista tulijoita ja kun ojensin muovikorttini kuskille mietin, että missä vaiheessa he olivat ateriansa tilanneet. Tosin he saapuivat sitten ihan heti perässä. Sigge jätti nuoret hoitamaan hevoset ja tuli itse suoraan sisään.
- Miten meni? kysyin, kun ojensin hänelle jääkaapista oluen. Hän näytti tarvitsevan sitä.
- Mä olen liian vanha tällaisille reissuille.
- Miten Vesku meni Vermlandilla? kysyin sortumatta paapomaan.
- Jessi, sun miehelläsi on oikeasti taitoa lukea hevosia.

Suuni sulkeutui. Tarkoittiko Sigge, että Veskun pitäisi tehdä enemmän kisaamisensa eteen, kuten Hannakin oli ehdottanut? Mitä se tarkoittaisi meidän perheellemme? Sigge kuitenkin jatkoi.
- Teidän pitäisi pitää itse noita varsoja, tai teidän pitäisi ottaa ne takaisin koulutettavaksi. Ainakin joku.
- Vesku on kouluttanut itse Mustin uskalsin sanoa. – Tai kyllä Hannakin auttoi, mutta silti.
- No niin! Sigge karjaisi riemastuneena ja alkoi syödä.

Jos ei Siiri olisi sulkeutunut ullakolle murjottamaan, olisin käskenyt hänet tallille hoputtamaan ihmisiä syömään, ennen kuin pizzat jäähtyisivät, mutta nyt sain mennä itse.
- Teidän pizzat tuli, ilmoitin käveltyäni vielä varovaisenpuoleisesti sinne.
- Sun selkäsi taitaa olla parempi, huomasi Vesku.
- Miljoona kertaa parempi. Mulla kävi täällä kotikiropraktikko, sanoin, sillä pidin parhaana hoitaa sen jutun pois päiväjärjestyksestä.
- Älä? Kuka?
- Juha, sanoin ja hänen naamansa meni omituisen näköiseksi.
- Älä irvistele siinä, se on hieromassa rauhaa Saaran kanssa, naurahdin salaa tyytyväisenä siihen, että hän oli sentään viitsinyt reagoida.
- Mutta että sä annoit sen lääppiä sua?
- No annoin, kun se vakuutti osaavansa. Ja osasikin. Eikä se ollut lääppimistä.
- Ai ei? Vesku kääntyi ja lähti hakemaan kottikärryjä ja talikkoa ja minä jäin siihen kuin nalli kalliolle. Olisikohan pitänyt olla ihan hissuksiin vaan?

Myöhemmin kyllä olin tyytyväinen, että olin kertonut Juhan viattomasta käynnistä ihan itse. Siiri, tuo onneton ipana, nimittäin teki sen myös suvaittuaan palata alakertaan.
- Isi oli täällä kuulemma tuntikausia tänään, hän juorusi Veskulle ja vilkaisi minua pahantahtoisesti. Suutuin. Tuolla tavallako hän seuraavaksi yritti järjestellä meidän asioitamme? Hän taisi kuvitella, että jos saisi Veskun suuttumaan minulle ja välimme poikki, kääntyisin Juhan puoleen lohdutettavaksi.
- Siiri Keto, haluatko sä ottaa hevosesi ja palata loppukesäksi kotiin? kysyin vihaisesti.
- Ihan sama, tyttö mutisi ja katosi taas, tällä kertaa ulos ovia paiskoen.
- Mikäs sille tuli? Vesku kysyi ihmeissään.
- Mä kerron sulle myöhemmin, mutisin, sillä olimme keskellä juhlia ja ilonpitoa. Tanskalaiset huuhtoivat kisapölyjä kurkustaan ja Sigge halusi pitää meille puheen. Hän kiitti kauniisti vieraanvaraisuudestamme ja pahoitteli, että he olivat varmastikin olleet häiriöksi.
- Ette ollenkaan, sanoi Vesku kohteliaasti. Minä en sanonut mitään. Omatuntoni ei antanut myöten valehdella päin naamaa, ettei heistä ollut ollut muuta kuin iloa.

Vieraat lähtisivät lopultakin seuraavana päivänä. Kun palaisimme töistä, heitä ei enää olisi vaan he todennäköisesti jo jonottaisivat laivaan hevosineen. Sitäkin he nyt juhlivat ja näyttivät jopa hiukan haikeilta, kaikki paitsi Emma. Se nuori neiti nykäisi minua hihasta muiden katsellessa senpäiväisiä kisavideoita ja kysyi, myisinkö Maggien hänelle.
- No en myy, sanoin kysyin, miksi hän sen halusi.
- Mä näin silloin yhtenä iltana, miten sä hyppäsit sillä. Sillä on hyvä tekniikka.
- Ei se ole myytävänä. Sitä paitsi se varsoo meille ensi kesänä, niin ettei se ensi vuonna kilpaile mitään.

Emma meni pettyneen näköiseksi ja olin iloinen siitä, että Maggie tosiaan oli kantavana. Olin jo havainnut, että tuo tyttö oli tottunut saamaan mitä halusi ja olisin muuten varmaan saanut vakuutella paljon pidempään, ettei hevonen ollut kaupan.
- Kiitos kuitenkin, kiva kuulla että se on niin hieno, että kelpaisi sullekin, lisäsin vinosti hymyillen.

Puolenyön aikaan aloin vihjailla, että olisi hyvä aika vetäytyä nukkumaan, jos he aikoivat seuraavana päivänä päästä liikkeelle. He olivat tuhonneet koko olutvarastomme ja useamman pullollisen viiniä, joiden olemassaolosta en ollut tiennytkään ja Vesku ja Tine olivat jutelleet kahden kesken ihan liian kauan minun makuuni. Andrus oli mennyt jo aikaa sitten ja Siirinkin olin juuri kuullut tulevan sisään. Missä lienee ollut hälventämässä kiukkuaan, ehkä naapurissa Antun luona.
- Olet oikeassa, sanoi Sigge, joi viimeiset viinintipat lasistaan ja halasi minua karhumaisesti. – Hyvää jatkoa ja loppuelämää, me ei varmaan huomenna enää nähdä. Toivottelin samaa takaisin ja lähdin nukkumaan, toivoen esimerkkini saavan muutkin liikkeelle. Meni kuitenkin melkein puoli tuntia vielä, ennen kuin talo hiljeni ja Vesku tuli perässä.

- Maltoit sentään tulla mun viereen, sanoin myrkyllisesti, sillä olin mielestäni odottanut liian kauan.
- Mihin mä muka olisin muualle mennyt, hän sanoi samaan sävyyn takaisin.
- No ihan olisi voinut oudompi kuvitella, että sulla ja Tinellä on jotain meneillään, pamautin.
- Häh? Mehän vaan juteltiin.
- Paljon teillä riittikin juttua!
- Ainakaan me ei leikitty lääkäriä niin kuin eräät täällä kuulemma tänään, hän tuhahti ja käänsi minulle selkänsä.
- Mä olen ainakin tyytyväinen kun pääsen kävelemään nyt! tiuskaisin takaisin ja käänsin itse puolestani selkäni hänelle. Liike oli niin äkkinäinen, että ristiselkäni parahti siltikin vastalauseen, mutta en päästänyt valitusta suustani.

Nukahtamaan en pystynyt ja kuulin Veskun kiukkuisesta hengityksestä, ettei hänkään nukkunut. Ei ollut fiksua riidellä tähän aikaan vuorokaudesta. Taistelin siltikin hyvän aikaa itseni kanssa, ennen kuin sain käännyttyä ja avattua suuni.
- Oletko sä ihastunut siihen? kysyin.
- Kehen?
- Tineen, idiootti. Hannakin sanoi jotain semmosta.
Vesku oli hiljaa ja niskakarvani alkoivat nousta pystyyn. Miksi minä tuollaista olin mennyt kysymään? Mitä jos hän vastaisikin myöntävästi?

- En, hän sanoi kuitenkin ja minulta pääsi helpotuksen huokaisu. En ollut tajunnut pidätelleeni hengitystäni.
- Olitko sä mustis? hän kysyi uteliaana ja kääntyi minua päin.
- Olin, minun piti tunnustaa. – Hanna…
- Hanna osaa hyvin kylvää epäilyksensiemeniä. Vesku myönsi. – Se teki sen ihan tahallaan alunalkaen, mä huomasin kyllä. Tine on herttainen, mutta ei mulle sitä ikävä tule kun ne lähtee.
- Ja silti sä sen kun pistät lisää pökköä pesään ja kiusaat mua, sanoin loukkaantuneena.
- Itsepähän aloitit!
- Ai sä nyhjäsit siinä sen takia, että Juha kävi täällä tänään, ymmärsin ja ihmettelin omaa hidasälyisyyttäni. Asiahan oli päivänselvä, nyt kun sitä tuli ajatelleeksi.

Vesku ei myöntänyt, ei kieltänyt, muttei keskeyttänytkään minua, kun kerroin, mitä olimme Juhan kanssa päivällä jutelleet.
- Ymmärrätkö sä, ei se enää haikaile mun perääni. Nyt se on menettämässä vaimonsa eikä se muusta välitä. Se on ihan turvallista seuraa nykyään!
- Onko? Musta ei silti ole hauskaa ajatella, että se niksauttelee sua mihinkään suuntaan.
- Mieluummin se kuin vaikkapa Kurre, jos mä olisin joutunut huomenna menemään arvauskeskukseen, arvelin ja kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri. Vesku mutisi jotain sen suuntaista, ettei ollut ehkä ihan samaa mieltä, mutta vaiensin hänet suukolla. Lopultakin olimme kahden kesken, joskin meidän olisi tietysti pitänyt jo nukkua.

- Oliko tää riita? kysyin.
- Hmm, ehkä pieni riita.
- No eikö me voida sitten harrastaa vähän sovintoseksiä?
- Kestääkö sun selkäsi semmosta? Vesku kysyi ja silitti sormellaan poskeani. Rakastin häntä ihan mahdottomasti.
- Eilen en olisi uskaltanut kokeillakaan mutta nyt voisi – jos mua alkaa sattua niin voinhan mä vaan maata kuin lahna, tirskuin.
- En mä sitten tiedä, huvittaako mua enää, Vesku kiusasi. – Ai niin. Miksi sä suutuit Siirille?
- Koska se lapsi parka on ihan sekaisin. Se on saanut päähänsä, että se haluaa, että Juha ja minä oltaisiin yhdessä. Älä sä siitä välitä. Mä pelkään, että se voi keksiä jotain, millä se yrittää sotkea meidän välejä.
- Varmistatko sä selustaasi?
- Miten niin? En ymmärtänyt kysymystä.
- Että jos Siiri juoruaa mulle sun vehdanneen Juhan kanssa niin sä voit väittää sen keksineen koko jutun?
- Älä, sanoin loukkaantuneena. – Mä en halua vehdata kuin sun kanssasi.
- Jospa mä jaksaisin aina uskoa sen…

Kirosin mielessäni sen päivän, jolloin olin idioottimaisesti mennyt Juhan kanssa sänkyyn. Vesku oli saattanut antaa sen anteeksi, mutta ikinä hän ei näköjään sitä unohtaisi.

Olin hyvin hiljaista tyttöä aamulla öisen keskustelumme jälkeen, vaikka olimmekin rakastelleet eikä Vesku tuntunut miettivän juhajuttuja enää. Vanha synti painoi raskaana mieltäni.
- Haetko sä lapset töistä tullessasi? kysyin varmistettuani, että Siiri ja Andrus tekisivät jotain Nikin ja Maggien kanssa. En ollut ihan valmis vielä ratsaille, vaikka pystyinkin jo kävelemään aika hyvin.
- Viihtyisköhän ne siellä vielä yhden päivän? Jos me vietettäisiin iltaa ihan kahdestaan pitkästä aikaa, hän kuitenkin ehdotti.
- Oletko sä tosissasi? kysyin ilahtuneena. Minulla oli jo kova ikävä ipanoita, mutta ehkä kestäisin vielä yhden yön, jos se tarkoitti jonkinlaista pikakuherruskuukautta. Oli minulla ikävä Veskuakin.
- Olen. Mitä sä haluaisit tehdä? Mennä leffaan? Tai syömään?
- Mitä turhia kruusailemaan. Mennään vaan suoraan sänkyyn, sanoin uhkaavasti ja rutistin häntä takapuolesta, ennen kuin muistin, että Siiri ja Andruskin olivat aamukahvilla. Andrus nauroi ja Siiri näytti happamalta.
- Mä kai saan sitten mennä pois jaloista, Siiri jupisi. – Vaikka olisin mä mennyt muutenkin. Me mennään Antun kanssa uimarannalle illalla.
- Pidä säkin vapaailta, Vesku ehdotti Andrukselle, joka näytti miettivän hetken ja nyökkäsi sitten.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäMeow_ 
Päivämäärä:   30.5.15 23:36:56

"- No en myy, sanoin kysyin, miksi hän sen halusi. "

Ja jostain puuttui pilkku.. tässä:
"- Vesku on kouluttanut itse Mustin uskalsin sanoa."

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   30.5.15 23:39:44

Tackar, Meow!

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   31.5.15 17:46:37

17.

Koko päivän minulla oli sellainen olo, kuin olisin ollut teinityttö menossa ensitreffeille.
- Kivaa kun sä olet aina noin iloinen, sanoi minulle töissä yksi sen osaston sairaanhoitajista, jossa ovet olivat lukossa etteivät potilaat kadonneet omille teilleen hoitamaan lehmiä tai lapsia tai etsimään pommisuojaa.
- Miksen olisi? Mulla on kaikki maailman syyt olla, nauroin, kertomatta kuitenkaan niistä sen enempää.
- No meidän yököt olisi kanssa iloisia jos sä voisit määrätä Johanssonin mummolle jotain norsutroppia, että se nukkuisi yönsä.
- Katsotaan, sanoi lääkäri, murjaisin ja aloin lukea potilaan tietoja.

Talo ei ollut tyhjä vielä tullessani vaan kellarista kului suihkun ääntä. Keittiön pöydällä oli kirjekuori, jossa oli Veskun nimi päällä. Kurkistin sinne silti, sillä se oli auki. Tanskalaiset olivat jättäneet rahaa. Minä en tiennyt, mitä Vesku oli heiltä pyytänyt, mutta minä tiesin, mitä olisin itse hevosten täysihoidosta laskuttanut ja siellä oli varsin riittävä summa sen päälle ullakon ja makuuhuoneen käytöstä. Oli rauhoittavaa hypistellä setelinippua. Ehkä voisimme sittenkin vähän tuhlata ja käydä vaikka syömässä? Olin kurkkua myöten täynnä kokkaamista ja huomenna se alkaisi taas, kun lapset tulisivat lopultakin kotiin.

Suihkussa oli Siiri, joka ei vieläkään näyttänyt olevan sen paremmalla tuulella kuin edellispäivänä tai aamulla.
- Voisitko sä lakata murjottamasta, kysyin ystävällisesti, kun hän tuli hiukset kosteina juomaan mehua ja paiskasi jääkaapin oven kiinni niin, että magneetit ropisivat ja lasten piirustukset leijuivat lattialle.
- Mä en tiedä, hän sanoi.
- No, jos et voi niin voit tosiaan ruveta miettimään, viihtyisitkö sä paremmin kotona.
- Ai nyt sä hylkäät mutkin! hän kivahti silmät salamoiden.
- Mä en ole eläessäni hylännyt ketään, annoin takaisin itsekin tulistuen. – Jaa, paitsi yhden kúsipään poikaystävän. Mutta se kyllä ansaitsi sen, lisäsin sitten, kun muistin Jaakon.
- Ai? Kerro lisää? tyttö kysyi uteliaana selvästi unohtaen kiukuttelunsa.
- No se oli @!#$ alunalkaenkin, mutta sitten mä tapasin Veskun. Ei kai siitä sen enempää ole kerrottavaa.
- Mitä sille nykyään kuuluu?
- Se on kuollut. Putosi laivasta ja hukkui.

Siiri kärtti lisätietoja, mutta ajatus Jaakon viime hetkistä puistatti minua ja sanoin meneväni suihkuun itsekin.
- Kerro sitten, hän määräsi, mutta en aikonut tehdä sitä. Viivyin suihkussa niin kauan, että uskoin hänen kyllästyneen odottamaan, ennen kuin kiipesin takasin ylös, mutta ei, siellä hän istui edelleen.
- Miksi se putosi laivasta? Oliko se itsemurha?
- Kyllä mä uskon, että se oli vahinko. Se oli kännissä, tai aineissa, sanoin väsyneesti.
- Oletko sä seurustellu jonkun narkkarin kanssa?
- Ei se sillon ollu narkkari.
- Sä siis ajoit sen siihen. Mitä jos isikin alkaa nyt narkkariksi?
- Häivy! huusin ja osoitin kohti ullakon portaita. Siiri hihitti, mutta totteli.

Vesku ehti kotiin, kun olin saanut sellaiset vaatteet päälleni, joissa voisi lähteä jonnekin syömään, ja hänellä oli mukanaan kukkia. Se oli ennenkuulumatonta. Hän oli monessa suhteessa ihanteellinen mies, mutta kukkia hän ei tuonut kotiin.
- Mä ajattelin vetää tän nyt läpi tyylillä, hän sanoi, kun ihmettelin ruusuja. – Vaikka tietysti kukkien tuominen on vähän mielikuvituksetonta. Miten aviomiesraukka voisi kilpailla kukkien tuomisessa puutarhurin kanssa.
- Äh, älä alota!
- Anteeksi, en, Vesku naurahti ja antoi minulle suukon. – En vaan voinut vastustaa kiusausta kun tuli mieleen…

Kävimme syömässä, istuimme kahdestaan puolityhjässä ravintolassa – olihan hyvin aikaista – ja juttelimme kaikessa rauhassa. Töistä ja hevosista ja varsoista ja lapsista puhuimme, mutta viimeksi mainituista vain vähän, sillä taisimme kumpikin kaivata heitä jo liikaa. Kun aloin jutella Miilan hääsuunnitelmista Vesku nappasi minua pöydän yli kädestä.
- Ei viitsitä tohon tuhlata tätä iltaa, häistä sä voit puhua koska tahansa.
- Mulla on vielä jälkiruoka kesken, sanoin kuvitellen hänen tarkoittavan, että lähtisimme jo kotiin.
- Sen kun syöt sen kaikessa rauhassa. Meneekö sun mielestä meillä hyvin?
- Tänään menee, sanoin vilpittömästi. – Ainakin toistaiseksi. Riippuu, mitä sä oikein ajat takaa.
- En mä oikein tiedä itsekään, hän tunnusti. – Tätä meidän elämää. Lopultakin ollaan molemmat töissä ja saadaan aika hyvää palkkaa ja hevoset elättää melkein itsensä, tai vuokralaiset ja varsat siis.
- Joo, me aletaan olla aika hyvin tasapainossa, sanoin varovaisesti. – Mä en kyllä rupeaisi tähän hommaan enää uudestaan, kauhea asuntolaina ja hevoset omassa pihassa samalla kun on opiskelut ja vauvoja.
- Mutta me selvittiin siitä.

Mieleni teki sanoa, että minä olin selvinnyt siitä, sillä olin vakaasti sitä mieltä, että Veskun elämä oli ollut paljon helpompaa siihen aikaan. En kuitenkaan viitsinyt, sillä ei meillä ollut silloin ollut vaihtoehtoja. Hänellä oli ollut työpaikka, minulla ei, ja olimme tarvinneet joka roposen kipeästi. Se oli kuitenkin nyt menneisyyttä. Voisimme kertoa siitä Dannille ja Alissalle, kun nämä tulisivat sopivaan ikään ja epäilemättä marisisivat joutuessaan siivoamaan huoneensa tai jotain muuta vastaavaa. Vähän värittäen tietenkin: aina oli ollut lumimyrsky, ja olin hevosten kauroista saanut tehdä heille aamupuuroa, kun ei ollut ollut rahaa ihmisten ruokaan. Tirskahdin ajatukselle.
- Selvittiin, ja enimmäkseen täysijärkisinä, myönsin.
- Ja yhdessä edelleen.
- Mennään kotiin, ehdotin ja työnsin loput suklaakakustani sivummalle. Vatsani oli jo täynnä ja voitettujen vaikeuksien muisteleminen oli saanut minut kovin tunteelliseksi. – Mä haluan lääppiä sua, eikä täällä kehtaa.
- Vai lääppiä, Vesku naurahti, mutta hänen silmänsä välähtivät. Oli meillä sitten ollut miten rankkaa hyvänsä jossain vaiheessa, se kipinä oli luojan kiitos säilynyt.

Vesku joutui lomalle jo heinäkuussa, sillä hänen osastonsa sairaalassa suljettiin kokonaan. Hän kuitenkin teki sitten toisenlaisia hommia. Siggen käynti oli taas sytyttänyt kipinän, jonka kanssa hän oli keväällä palannut Tanskasta ja hän innostui pitämään tunteja. Ullalla oli muutama ystävä, jotka aika ajoin soittelivat ja kysyivät häntä valmentamaan ja hän alkoi vastailla myöntävästi. Sana kulki uskomattoman nopeasti ja jo toisella lomaviikolla hänellä oli kolme paikkaa, joissa käydä. Lisäksi hän puuhasi omien hevostemme kanssa niin, että sai puhki rakkaimmat ratsastushousunsa – tosin polvesta, mihin Nella kokeili hampaitaan. Kysymättä minulta hän alkoi ratsastaa Maggiellakin ja asia paljastui minulle vasta, kun eräänä iltana tulin töistä ja hänellä oli pinteli ranteen ympärillä.
- Älä vaan sano, että sä olet tippunut, ilkuin minä, sillä sellaista ei usein tapahtunut.
- Ei se tippuminen mitään, mutta kun yritin pitää ohjista kiinni, hän mutisi.
- Mikä Mustille tuli? Vai kenellä sä menit?
- Sun idioottihevosesi mut heitti selästä.
- Mun Maggie? Mitä sä siellä teit?
- Mä olen yrittänyt vähän säätää sitä. Etkö sä ole huomannut mitään?
- Olen, sanoin mietteissäni. Tamma oli ollut tottelevaisempi, joskin myös väsyneempi. – Sä olisit kyllä voinut mainita, että sä olet ruvennut ratsastamaan sitä. Sitä paitsi miksi sä yleensä semmosta teet? Itsehän oot sanonut, että se on vaarallinen.
- No siksi just. Jos siitä saisi vähemmän vaarallisen.
- Älä nyt vedä sitä perjantaina ihan piippuun, mä aion lopultakin päästä sen kanssa Niken tunnille, kun se tulee taas lauantaina.

Olin soittanut Nikelle etukäteen ja kysynyt, josko hän suostuisi pitämään Maggielle ja minulle yksityispuolituntisen varsinaisen valkun jälkeen, mihin ajattelin Pajun ja Siirin kanssa osallistua Nikillä. Vaikka Maggiella oli nyt ratsastettu paljon – enemmän kuin olin tiennytkään – ei sillä vieläkään tuntunut olevan kauheasti kuntoa saati keskittymiskykyä. Puoli tuntia olisi varmasti enemmän kuin riittävästi sille, saati sitten minulle, jos olisin jo ratsastanut Nikillä tunnin verran. Ei minulla ollut juuri ollut aikaa kohottaa omaa kuntoani, muka. Hyvät aikomukset olivat unohtuneet niin helposti.

Sinä lauantaina Maggie oli eläväisempi kuin aikoihin, ehkä siksi, että Vesku oli noudattanut kipeine ranteineen neuvoani ja jättänyt sen ratsastamatta, itse vain olin illalla sitä liikuttanut.
- Pahin ongelma on, että se vie ja minä vikisen, selvitin Nikelle.
- Osaako se?
- Mitä? Viedä?
- Niin.
- Hélvetin kovaa osaakin, nauroin ja kerroin selkävammastani.
- En mä sitä tarkoittanut vaan esteitä. Tai ei, näytä.

Maggie ja minä emme olleet koskaan hypänneet rataa. Se sai minut jännittyneeksi. Niki ja minä olimme leiskautelleet ylitse Niken rakentamasta viiden esteen radasta pelkillä kehuilla, mutta mitä Maggie tekisi, kun yrittäisimme muuta kuin yksittäistä? Ainakin se tanssahteli allani ihan erilaisena kuin vielä koskaan aikaisemmin.
- Mä en tiedä mitä tapahtuu, kun mä ohjaan sen esteelle, sanoin vähän huolissani ja toivoin, että Vesku veisi edes lapset pois kentän aidan takaa.
- Jos sä et halua niin ei sitten, Nikke sanoi ja sai minut tajuamaan, että olin naurettava. Voisin hypellä yksittäisiä 130-senttisiä jouluun asti ja riemuita itsekseni kapasiteetikkaasta tammastani, kunnes sen vatsa olisi liian iso, mutta nyt oli tilaisuuteni asiantuntevan silmän alla kokeilla kokonaista rataa. Yksin en sitä kuitenkaan uskaltaisi lähiaikoina, ja kisakausi oli jo pitkällä, ellei peräti loppupuolella.
- Sama järjestys kuin äsken? kysyin ja Nikke nyökkäsi. Esteet olivat Pajun ja Denan jäljiltä jääneet metrin, metrikymmenen korkeudelle, mikä ei Maggielle olisi mitään. Hengitin syvään ja nostin laukan.

Maggie meni ja minä vikisin. Tai en edes vikissyt. Käänsin sen vain aina kohden seuraavaa estettä ja se teki loput. Minä en edes yrittänyt vaikuttaa siihen, keskityin vain ohjaamaan ja pysyttelemään kyydissä.

- Se ei kunnioita sua pätkääkään, Nikke analysoi, kun olimme puoli tuntia sahanneet kaksoisestettä. Nikin kanssa esteiden väliin oli mahtunut vaivatta kaksi laukka-askelta, kerran jopa kolme. Maggie selvitti sen itsepäisesti yhdellä, tein mitä tahansa, paitsi lopulta, kun sain sen tulemaan ensimmäiselle esteelle hyvin pienessä ravissa.
- Ei niin, sanoin. Olin ihan valmis myöntämään sen.
- Se kyllä osaa, sä voit ihan hyvin mennä sen kanssa radalle ja antaa sen hoitaa koko homman kotiin. Mutta ei se erityisen turvallista kyllä ole, etenkään, jos aiotte isompiin luokkiin.

- Niin, sanoin epäröiden. Toisaalta oli houkuttelevaa ajatella, että minulla oli isoja esteitä itsekseen hyppivä automaattihevonen, jolle ei tarvinnut kuin näyttää suunta, mutta minkäänlaisesta urheilusta ei kyllä ollut silloin kysymys. Jos se päättäisi kesken radan, että sillä oli tylsää ja haluaisi loikata aidan yli ja laukata kaukaisuuksiin niin siinähän menisin mukana. – Mitä sille voi tehdä?
- Hiton hyvä kysymys, Nikke virnisti.
- Ei kun oikeesti.
- No, voi olla että se korjaantuu ajan kanssa, kunhan totutte toisiinne. Tai sitten voit kokeilla raa’alla voimalla, mutta jotenkin musta tuntuu, että siinä pelissä sä häviät.
- Mutta voinko mä tehdä mitään muuta kuin odottaa ja ratsastaa niin kuin tähänkin asti?

Nikke mietti vähän aikaa, mutta puisti sitten päätään. – Mä en nyt äkkiä keksi muuta kuin että yrität mennä sen kanssa vaikka jumppasarjoja. Koita rakentaa ne niin, että ellei se tule niin kuin sä haluat, se joutuu hankaluuksiin. Toisaalta, kun sillä on tommonen laukka-askel niin sehän venyy melkein mihin tahansa. Ja kokeile, miten sä saat sitä laukkaa kokoon sileällä.
- Okei. Tuutko sä taas ensi viikolla?
- Voinpa tullakin.

Maggie oli intoillut niin, että suihkutin sen tunnin jälkeen ja riisuin hienhajuisen satulahuovan pesuun. En pitänyt jäljistä, jotka huopaan satulasta oli jäänyt. Ne eivät olleet tasaiset: satula, jota Maggiella käytin, ei ollut sille hyvä. Ilmeisesti ei kauhean pahakaan, tai se olisi varmaan lennättänyt minut alas paljon useammin ja päättäväisemmin, mutta ennen pitkää se kipeytyisi, ellen löytäisi uutta.
- Mamman kaunis muru, sanoin sille ja rapsutin sitä otsasta ja korvien takaa, mutta se katseli ovesta ulos, kuin olisin ollut vain kärpänen jos sitäkään. Se ei paljon minusta perustanut edes silloin, kun en yrittänyt ratsastaa.

Näin heinäkuussa oli vähän vähemmän kilpailuja, ja meillä oli peräti muutama ihan vapaa viikonloppu. Pikkuisia esteluokkia ei ollut käytännöllisesti katsoen ollenkaan ja Danni ja Alissa olivat hirmustuneita asian johdosta.
- Te vaan saatte koko ajan kilpailla ja me ei ollenkaan! Se on ihan väärin! he messusivat.
- Mutta kun ei ole shettisluokkia, yritin selittää. – Ei me voida rääkätä vanhaa ponia laittamalla sitä hyppäämään liian isoja esteitä, ja vielä kahta kertaa.
- Sitten me tarvitaan isompi poni, sanoi Danni ja laittoi kätensä puuskaan sen näköisenä, että asia oli päätetty.
- Mä tiedän, että te tarviitte, mutta jos ehkä ensi vuonna… kun teillä alkaa koulukin kohta ja tulee kaikenlaista uutta hommaa, esitin.
- Mä ennemmin ratsastan kuin menen kouluun.

Kyllä minunkin teki mieli hommata heille isompi poni, ja salavihkaa aloin surffailla myyntisivustoilla. Olihan niille muutakin asiaa. Sanna ei ollut vielä löytänyt ylläpitohevosta kouluun, eikä Paju uutta estetykkiä, ja meillekin olisi sopinut uusi tamma varsomaan seuraavaksi kesäksi. Aina minulle meni kuitenkin pupu pöksyyn kun löysin jotain sopivansuuntaista ja luin hintapyynnön. En ollut tottunut sillä tavoin etsimään ja ostamaan hevosia. Kaikkihan nuo olivat meille valuneet enemmän tai vähemmän sattumalta ja kuka minkäkinlaisin rahoitusjärjestelyin tai ainakin pilkkahintaan. Sitä paitsi myynti-ilmoitukset olivat jotenkin arveluttavia. Epäilin, että ”lasten ratsu” oli pystyynkuollut, ”pikkuvikainen” kolmijalkainen ja ”luonteikas” kerta kaikkiaan pähkähullu.

- Miksi et etsi tytöille ponia Viron puolelta? ehdotti Andrus, hevoskauppiaan poika.
- Pitkä matka koeratsastamaan, epäsin.
- Mutta ne on paljon halvempia siellä, vaikka pistäisi muutaman kympin matkakulujakin hinnan päälle. Tai mä voin kysyä onko isällä nyt jotain, se lähettää tänne, pidätte tai myytte sitten pois, jos ei ole sopiva.
- Niin me ei voida tehdä, sanoin päättäväisesti. – Jos meille tulee joku poni, tytöt rakastuu siihen, vaikka se olisi ihan niiden ratsuksi kelpaamaton, eikä sitä saa myydä ikinä. Mutta mä voin soittaa Oonalle. Se kyllä sanoi, ettei se enää ota pikkuponeja myyntiin, mutta sun isäsi tuntien se on saattanut saada semmosia silti.

Tällä kertaa ei kuitenkaan.
- Mutta mulla voisi olla teille tamma, Oona sanoi, kun soitin hänelle. – Nätti tori-trakehner. Nuori, mutta kehityskelpoinen.

- Kiitos, mutta ei kiitos, sanoin, vaikka uteliaisuus leimahtikin mielessäni. – Me yritetään nyt saada kerättyä kantakirjakelposia tammoja, tai sitten ei mitään.
- Ai te rupeette nipoiksi, Oona sanoi.
- Niiden varsoista saa yksinkertasesti enemmän rahaa.
- Kelpaisiko teille muuten piensuomenhevonen?
- Eikö nekin ole aika isoja? epäilin. – Mä ajattelin että shettiksen jälkeen joku 130-senttinen olisi sopiva.
- Teidän tytöthän on aika pitkiä. Joudutte parin vuoden kuluttua taas hommaamaan uuden ponin, jos sä niin pienen ostat.
- Kuulostaa ihan siltä kuin sulla olisi piensuokki kaupan. Saako Virosta semmosiakin?
- Tää tuli mulle vaihdossa, kun lapsi halusi isomman. Ihan kiva pieni eläin, eikä kovinkaan iso, ehkä 145-senttinen. Maailman kiltein! Tulkaa katsomaan!

Maailman kiltein kuulosti minusta juuri sopivalta, mutta sanoin, että minun piti vähän totutella ajatukseen hommata ponin sijasta suomenhevonen.
- Minkälainen se on ratsastaa? Pärjäiskö noi sille? kysyin kuitenkin.
- Mä en ole itse asiassa vielä ehtinyt kokeilla sitä. Tule sä kokeilemaan! Sähän mun poneja aina ratsastit muutenkin, mulla on liian pitkät jalat.
Minua alkoi houkuttaa kovasti lähteä saman tien. Miksen oikeastaan voisikin? Kyllä Vesku ja tytöt pärjäisivät täällä ja Siirin voisin vaikka ottaa mukaan. Ihan huvin vuoksi tietysti vain, en ollut vielä saanut vakuutettua itseäni siitä, ettei joku kiva pikkuponi olisi kuitenkin se, mitä tarvitsimme.

- Mä lähden Oonalle kokeilemaan yhtä sen ponia! kiljuin kaikille tiedoksi, kun lopetin puhelun.
- Mäkin tulen, ilmoitti Siiri heti, kuten olin arvannutkin.
- Mitä ponia? kysyi Vesku epäluuloisena.
- Sillä on yksi piensuokki, jota se ei ole itse kokeillut, kun sillä on kuulemma liian pitkät jalat.
- Mekin tullaan, sanoi Alissa.
- No jessus, ei kai sinne tarvitse koko sirkuksen lähteä, puuskahdin.
- Mä taidan tulla kanssa katsomaan, ettet sä tee mitään hölmöä, Vesku sanoi.
- Mitä hölmöä mä voisin tehdä siellä käymällä? kysyin viattomana. – Eihän me nyt mitään piensuomenhevosta olla etsimässä.
- Mä taidan tulla silti mukaan. Tiedä vaikka tulisit sieltä kissan kanssa.
- Kissa olisikin kiva!
- Marulle välipalaksi, juu.


18.

Oonan pikkusuokki oli savenharmaa. Se oli isossa tarhassa, jonka takaosa oli mutaista metsää ja se oli selvästi käynyt siellä piehtaroimassa, ehkä useammankin kerran.
- Mä harjaan sen, innostui Siiri.
- Voi olla, että sen joutuu pesemään, pelkäsi Oona, mutta Siiri nosteli käsillään mutalaattoja sen selän päältä.
- Ei tarvii, tää on ihan kuivaa.

Aikaa siinä kuitenkin meni. Kävimme sillä aikaa Jerryn ja Veskun kanssa katsomassa Mansikkaa ja Kisua, jotka olivat edelleen laidunkavereita, kuten olivat olleet jo vuosikausia. Nythän se tietysti oli vielä entistäkin sopivampaa, kun Kisu oli Miilan hallussa. Tytöt juoksivat ensin perässä vaatien päästä ratsastamaan Mansikalla, mutta kielsin. Varmaan se oli jo päivittäisen liikuntansa saanut.
- Jos toi Oonan poni on kiltti niin ehkä se antaa teidänkin ratsastaa sillä, sanoin viattomasti.
- Jaa, sanoivat tytöt ja lähtivät takaisin sen ja Siirin luokse.
- Mikä sen nimi on? kääntyi Alissa takaisin kysymään.
- Mä en tiedä. En muistanut kysyä, sanoin omaksikin hämmästyksekseni. En ollut edes muistanut kysyä väriä enkä sukupuolta, mutta tummanruskea ruuna se näkyi olevan. Harja oli kuin issikalla, se oli kai joskus ollut leikattu pystäriksi ja nyt se oli kasvanut omituiseksi vaappuvaksi töyhdöksi, joka ei näyttänyt osaavan päättää kaartuako vasemmalle vai oikealle puolelle kaulaa. Siltä se näytti, kun palasimme tammojen laitumelta ja Siiri oli saanut olion melko puhtaaksi. Pölyinen se oli edelleen, muttei sentään kuorrutettu.

Oona toi sen satulan ja suitset ja minä hain kypäräni ja kiipesin selkään. Oli onneksi jo niin myöhä, ettei kentällä ollut tunteja.
- Mikä sen nimi on? muistin kysyä siinä vaiheessa.
- Taino, sanoi Oona.
- Kas kun ei Eino, mutisin. – Tai Tauno.

Pieni ruuna liikkui todella tahmeasti, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että se oli päässyt Oonalla laiskottelun makuun – ei töitä, vain vihreää ruohoa ja mudassa piehtarointia. Muutoin se oli aika kiva. Sillä oli mukavat tasaiset askeleet, kunhan sain siihen vähän vauhtia ja se osasi ainakin helpon aan asiat ihan kelvollisesti.
- Hyppääkö se? kysyin Oonalta, joka oli tullut perässä aidan taakse katsomaan.
- On sillä kuulemma kisattu, hän sanoi osoittamatta elettäkään tehdäkseen estettä. – Millanen se on?
- Laiskanpuoleinen, mutta ihan kiva. Mä en taida jaksaa enää, saako tytöt kokeilla?
- Jooo! molemmat kiljuivat.
- Onko teillä kypärät? kysyi Oona ankarasti, ratsastushousut heillä kyllä oli, kuten lähes aina.
- Ei, Danni sanoi ja hänen kasvonsa venähtivät.
- Haetaan koulun tallista lainakypärä, Oona lohdutti ja johdatti heidät sinne. Vain Vesku jäi aidan taakse, Siiri ja Jerrykin olivat vähän kauempana.

- Kerro nyt mullekin, Vesku sanoi.
- Kerro mitä? kysyin.
- Mitä tässä on takana. Ensin mä pelkäsin, että sä olet ostamassa ponia, mutta kun mä näin ton niin ajattelin, ettei sentään. Mutta?
- Tää on ehkä liian junttura niille, mutta kokeilkoot kaikin mokomin, ihan huvin vuoksi. Ne ei varmaan saa sitä edes ravaamaan.

Olin oikeassa. Danni kiipesi satulaan ensin ja ratsasti käyntiä vähän aikaa ennen kuin aloitti taistelun saadakseen Tainon raviin. Hän sai potkia kaikin voimin ilman mitään reaktiota.
- Saanko mä antaa sille raippaa? hän kysyi lopulta kasvot punaisina, turhautuneena taistelusta.
- Anna vaan jos se on noin mahdoton, Oona lupasi ja Danni läimäytti ruunaa lautasille niin, että pölypilvi pelmahti. Ainoa vaikutus oli kuitenkin kiukkuinen hännänheilautus.
- Anna minä! vaati Alissa. – Mä saan sen ravaamaan!
- Et saa, Danni jupisi, mutta päästi Alissan vuoroon. Tämä yritti yhtä tuloksettomasti aikansa, mutta päätti kai sitten kokeilla vanhaa konstia, jolla Nastia oli aikojen alussa ohjattu: hän nousi jalustimien varaan ja kiljaisi Tainolle ”ravia!” Siitä se säikähti niin, että otti muutaman hypähtävän askeleen ja Alissa hihkui riemuissaan.
- Ääniohjattava poni, mutisin minä.

Tytöt eivät puheistaan päätellen ollenkaan osanneet arvata, miksi olin halunnut lähteä huvin vuoksi ratsastamaan pienellä, laiskalla hevosella tänne asti ja he antoivat suoraa palautetta sekä Oonalle, että meille koko kotimatkan ajan. Taino oli maailman laiskin hevonen.
- Sitä pitää kai vähän ruveta laittelemaan, Oona myönsi.
- Mutta oli sillä kauniit silmät, yritti Siiri puolustella sitä.
- Kuvittele, että pitäisi mennä kisoihin sen kanssa, eikä se suostuisi kuin kävelemään, Danni sanoi tuohtuneena Alissalle ja molemmat päivittelivät niin, että pidättelin naurua. Taino ei sitten ollut meidän uusi hevosemme, oli sillä miten kauniit silmät tahansa.

Meille ei siis tullut piensuomenhevosta. Intoni selata myyntiponeja himmeni hiljalleen, kun törmäsin päivä päivän jälkeen samoihin ilmoituksiin, eikä uusia sopivia tullut. Aloin uskoa, että parempi tapa hommata hevonen oli se, millä kaikki aikaisemmatkin olivat löytyneet: sattuma tai puskaradio.
Kävimme yksissä kisoissa Pajun ja Siirin kanssa ja minä ratsastin Maggiella ja Rellallakin, vaikka Cumkvatti yritti parhaansa mukaan estää sellaiset toimet. Toimelias varsa oli pakko sulkea talliin siksi aikaa, ja jotta se ei ihan nääntyisi sinne ikäväänsä, pantiin Nella sille kaveriksi ja Siiri tai joku muu sopivasti paikalla oleva ratsasti sitten Desillä samaan aikaan. Tammojen keskittymiskyky oli alkuun nollatasoa, kun niiden lapset huusivat hädissään apua vankilastaan, mutta pienin askelin edeten kummatkin osapuolet alkoivat tottua uuteen järjestelyyn.

Kaoma kasvatteli vielä vatsaansa ja Paju löysi uuden hevosen. Pete oli siitä asiasta kovin nyreissään.
- Miksei muka mun hieno Denani kelvannut Pajulle? hän kysyi valittaen.
- Mitä sä mariset? Nythän sä saat sen taas omaan käyttöösi, ihmettelin minä.
- Miten mä muka enää osaisin ratsastaa sillä? Vuoden tauon jälkeen?
- Ei se unohdu, usko mua, olen mäkin ollut kuukausia ratsastamatta kun olen ollut äitiyslomalla, lohdutin, mutta kun Pete sitten rohkaisi mielensä ja kokeili, hän tuntui todistavan päinvastaista. Sileällä meni vielä jotenkin, mutta esteratsastuksen jalon taidon hän näytti unohtaneen kokonaan, vaikkei se koskaan ollut sujunutkaan häneltä yhtä luontaisesti kuin Pajulta. Tai ehkä hän oli vain kadottanut motivaationsa, ei uskonut itseensä ja haki tekosyytä lopettaa yrittämisenkin. En hämmästynyt, kun hän ilmoitti pistävänsä Denan myyntiin sinä päivänä, kun he olivat hakeneet Pajun uuden hevosen kotiin. Se oli hienon näköinen nuori hevonen, kuusivuotias ruuna, joka oli saanut Nikenkin täyden hyväksynnän. Conartist se oli nimeltään, vaalea ruunikko, ja se oli vielä vauvamaisen luottavainen ja utelias ja äärimmäisen ystävällinen.

- Meillä on vapaita bokseja talveksi, ilmoitin Veskulle vaativaan sävyyn, kun kuulin Peten suunnittelevan myynti-ilmoitusta. - Kuulostaa pahalta, hän ähkäisi.
- Niin mustakin. Hukkakäyttöä.
- Mä ajattelin ennemminkin siksi, että sun naamasta päätellen sä olet valmis ostamaan mitkä tahansa seuraavaksi vastaantulevat eläimet, että ne saadaan täyteen. Oletko sä ottanut huomioon, että jos tulee kauhea myrskytalvi, pitää pihattohevosillekin olla paikat?
- Niin kauheeta talvea ei tulekaan. Kasvihuoneilmiö. Ja onhan niillä jestas sentään lämmin pihatto, missä ne voi olla!
- Ajattele nyt vähän, miten paljon helpompaa olisi, jos niitä olisi vähemmän? Ja muista, että Kisu tulee jossain vaiheessa meille, kun ei Miila enää voi kilpailla sillä.
- Mä olen laskenut Kisun mukaan. Jos me aiotaan kysyä, haluaako Andrus jäädä meille talveksikin niin on hulluutta pitää tallia vajaana.

Minulla ei ollut kuitenkaan vastausta, kun Vesku kysyi, mitä sitten halusin tyhjiin bokseihin. Vuokralaisten ottaminen oli sattumankauppaa, enkä välttämättä halunnut enempää vieraita ihmisiä pyörimään pihaamme. En Lindan jälkeen. Sopivia tammoja ei ollut tarjolla, ei sopivaan hintaan ostettavaksi eikä liisattavaksi, sen tiesin paremmin kuin hyvin, kun osasin hevosmyyntipalstat osaksi ulkoa. Joka tapauksessa Rella olisi meillä vielä pitkälle syksyyn, kunnes Cumkvatti vieroitettaisiin ja Kiirakin vielä lähes kuukauden, ellei Siiri nyt rupeaisi vielä paljon enemmän kauhuteiniksi.

Tyttö oli kyllä näköjään niellyt enimmän harmistuksensa siitä, että en ollutkaan innokas rupeamaan hänen äitipuolekseen. Useita päiviä hän oli ollut tosi pisteliäs ja kadonnut iltaisin mopollaan kylälle ja minun oli tehnyt mieli kysyä häneltä, että tuohon tapaanko hän yritti minulle esitellä teini-ikäisen tytärpuolen hyviä puolia. Ajattelin onneksi uudemman kerran, ennen kuin sanoin mitään. Siirin ajatuksenjuoksua vähän tuntien hän olisi ottanut sen loukkauksena ja kuvitellut taas itse olevansa syypää, että jos häntä ei olisi ollut… Välillä melkein toivoin, että hän olisi suuttunut minulle niin, että olisi mieluummin muuttanut kotiin. Saisin kyllä oman osani teini-ikäisistä alle kymmenen vuoden kuluessa. Mutta ehkä minun oli hyvä harjoitella nyt, jotta osaisin paremmin Dannin ja Alissan kanssa.
Olisin ollut utelias kuulemaan, miten Juhan ja Saaran elämä sujui ja oliko Juha onnistumassa kaiken korjaamisessa, mutta en voinut soittaa hänelle. Mistä minä tiesin millaista heidän elämänsä oli? Minulta tullut puhelu Juhan kännykässä saattaisi romahduttaa kaiken, jos nyt kuvitteli, että Saara olisi tarpeeksi kiinnostunut tutkiakseen sitä. En tiennyt, enkä halunnut ottaa riskiä. Olin silti iloinen, kun Siiri murjottaen ilmoitti, että hänen kuulemma piti lähteä välillä käymään kotona.
- Äiti väittää, että mun on pakko tulla näyttäytymään. Haluaako se tutkia, etten mä ole saanut täitä täällä vai mitä? hän marisi.
- Niin, olisithan sä voinut skipata suihkussakäymisen kokonaan kesäloman alusta asti, nauroin, mutta patistin hänet matkaan silti ja tunsin pientä helpotusta, kun hän pakkasi ison kassillisen likapyykkiä ja lähti, tosin uhaten palata heti seuraavana päivänä. Uskoin kuitenkin, ettei Saara niin pikaiseen vierailuun tyytyisi.

- Toivottavasti se viipyy ainakin viikon, sanoi Vesku, kun mopon pärinä oli kadonnut. Katsoin häntä yllättyneenä.
- Mä luulin, että sä pidät Siiristä, ja onhan siitä iso apu tallilla.
- Mä pidänkin, mutta se on tänä kesänä vähän liian murrosikäinen mun makuun.
- Niin munkin, tunnustin ääneen ensimmäistä kertaa.
- Se loukkaantuu, jos sitä päin vilkasee väärällä hetkellä, oletko sä huomannut? Vesku kysyi ja naurahti avuttoman näköisenä. Minä tartuin häntä poskista kiinni.
- Älä sä vilkaise kohden mua nuorempia, sanoin uhkaavasti ja annoin hänelle suukon. – Äläkä vanhempiakaan. Semmonen ei sovi.
- No en mä tietenkään sillä lailla… hän aloitti, ennen kuin tajusi minun laskevan leikkiä. – Riiviö. Sä olet joskus ihan mahdoton.
- Välillä on vaan niin kiva olla mahdoton, tuumasin ja annoin hänen halata itseäni. Meillä oli mennyt ihan ihanasti tanskalaisten lähdettyä. Tuntui uskomattomalta, että vasta keväällä olin epäillyt, oliko koko suhteestamme mitään jäljellä. Nyt tiesin, että kaikki oli tallella, kaikki ja vielä enemmänkin. Ihmismieli oli merkillinen.

Minua ei edes häirinnyt se, että Vesku halusi tehdä tavanomaisen jokavuotisen pyhiinvaellusretkensä Hannan luokse Mustin kanssa, joskin olin kuvitellut, että se jäisi tänä vuonna väliin. Olihan hän sentään valmentautunut paljon tavallista enemmän, ensin keväällä Tanskassa ja nyt Siggen käydessä täällä lisää.
- Tule mukaan lasten kanssa, hän ehdotti. – Mehän luvattiin käydä äitiä katsomassa.
- Mulla ei ole vielä lomaa, muistutin.
- Mutta varmaan sä muutaman päivän voisit pitää samaan aikaan mun kanssa, hän houkutteli.
- En mä voi. Heinäkuussa on ihan onnetonta saada sijaisia, enkä mä halua, että mun mummot ja papat kupsahtelee, koska mä haluan anoppilaan, sanoin päättäväisesti. – Sitä paitsi mun lomapäivät on tärkeämpiä silloin, kun tytöt alottaa koulun. Mutta kyllä mä voin luopua Niken tunnista tai kisoista ja tulla viikonlopuksi, kun meillä kerran on Andrus täällä.
- No hyvä, mä otan selvää, koska Hannalla olisi tilaa Mustille.

Jäin miettimään Andrusta Veskun lähtiessä etsimään puhelintaan. Mitä pidemmälle kesä kului, sitä vähemmän saatoin kuvitella elämää ilman häntä. Koskaan aikaisemmin emme ilman suuria järjestelyoperaatioita olleet päässeet yhdessä minnekään päivää pidemmäksi ajaksi. Nyt en olisi epäröinyt lähteä vaikka pariksi viikoksi etelään. Hän oli painonsa arvoinen kultaa ja ehkä olisi aiheellista ruveta juttelemaan hänenkin kanssaan siitä mahdollisuudesta, että hän voisi jäädä meille pysyvästi. Tietysti palkka-asiat pitäisi miettiä uudestaan, sillä nyt kesällä, kun suurin osa hevosista oli yötä päivää laitumella, maksoimme hänelle lähinnä taskurahaa asunnon ja ruoan lisäksi. Se ei enää kävisi päinsä, kun palattaisiin talvirutiineihin: loimitukseen, tarhaukseen, karsinoidensiivoukseen. Se olisi jo orjapiiskuruutta. Sitä paitsi meillä olisi syksyllä ja talvella ratsastettavia enemmän kuin koskaan ja siinäkin hän pystyi auttamaan. En tosin tiennyt, miten mustasukkaiseksi Vesku aikoi ruveta Mustista Horse Shown alla ja Kaomasta, mutta Maggien ja Nikin selkään olin valmis päästämään Andruksen koska tahansa.

Päätimme lähteä Hankoon perjantai-iltana. Siirin kotonakäynti oli siinä vaiheessa venähtänyt jo kolmipäiväiseksi, eikä hän ollut ilmoitellut mitään paluustaan, joten katsoin, että minun oli soitettava hänelle tultuani töistä, kun ei häntä edelleenkään näkynyt.
- Oletko sä tulossa viikonloppuna takaisin? kysyin, kun hän vastasi.
- Varmaankin, hän sanoi ympäripyöreästi.
- Me ollaan nimittäin lähdössä Hankoon, ihan vaan tiedoksi, jatkoin.
- Mitä? Hannalle?
- Niin, ja Veskun äidille, mutta Musti menee Hannalle tietysti.
- Miksi te nyt lähdette? Siiri kimmastui. – Mä olisin halunnut tulla mukaan, kyllä sä sen tiesit!
- Enhän, puolustauduin, vaikka kun nyt tulin ajatelleeksi asiaa niin tietysti hän olisi halunnut.
- Piru vie, että alatte suunnitella tommosta heti kun mä olen poissa!

Avasin suuni selittääkseni, että yhtä kirkkaalta taivaalta minä olin saanut asiasta kuulla, ja että jos hän olisi palannut heti seuraavana päivänä, kuten oli uhannut, tai edes soitellut, hänkin olisi saanut kuulla asiasta. En sitten kuitenkaan sanonut mitään sensuuntaista. Miksi minun muka tarvitsi Siirille selitellä?
- Kuule nyt, kyllä me saadaan viedä lapset mummolaan ihan sulta kysymättä, näpäytin sen sijaan.
- No en mä teidän mummoloista välitä, Hannan tallille mä olisin halunnut!
Edelleen mietin ehdottaa, että voisimme kai odottaa sen aikaa, että hän ehtisi kyytiin, ei hän nyt kauhean kauan Nurmijärveltä huristelisi, mutta olin sen verran loukkaantunut, että päätin jättää senkin sanomatta.
- Hannan numero löytynee sen nettisivuilta, sen kun soitat ja sovit audienssin, sanoin sen sijaan ja silloin sain korvaani pelkkää tyyt-tyyttiä.

- Mä olin Siirille ilkeä, menin tunnustamaan Veskulle.
- Jaa, mitä sä sanoit?
Kuvasin lyhyesti keskustelun kulun ja sain kaipaamaani päänsilitystä. Se ei kuitenkaan lohduttanut kuin hetken. Aloin tuntea itseni kauhean kypsymättömäksi ihmiseksi kun viitsin tapella puberteetti-ikäisen kanssa.
- Pitäisikö mun soittaa uudestaan? murehdin.
- Ei, älä ala tanssia sen pillin mukaan, Vesku sanoi lujasti.
- En mä sitä tarkoittanut. Pitäiskö kertoa sen vanhemmille, ettei me olla kotona? Jos se keksii palata tänne ja hummata koko viikonlopun kylillä? Eihän me voida Andrusta laittaa sitä vahtimaan, vaikka kai Andrus sen verran katsoo, ettei täällä meillä pidetä mitään bileitä? Pitäiskö mun kuitenkin jäädä kotiin?

- Lopeta, hän sanoi. – Vaikka olet sä kyllä oikeassa, kyllä niille pitäisi ilmottaa. Mä voin soittaa Saaralle.
- Hyvä, sanoin helpottuneena. Toivoin, että Siiri pääsisi pian tuosta piikikkäästä vaiheesta eroon.

Se tapahtui nopeammin kuin osasin odottaakaan. Olimme tuskin päässeet liikkeelle, kun hän soitti minulle.
- Anteeksi, hän sanoi pienellä äänellä.
- Ei se mitään, sanoin auliisti.
- Mun ei olisi pitäny huutaa sulle, eikä lyödä luuria sun korvaan.
- Ei niin. Mutta olisin mäkin kai voinut olla ystävällisempi, myönsin.
- Saanko mä silti tulla vielä takasin? Mä lupaan käyttäytyä kunnolla enkä kiukuttele sulle! hän pyysi innokkaasti ja minua alkoi naurattaa. Välillä niin pahasuinen teini ja välillä miellyttämishaluinen lapsi.
- Saat tietysti, heti kun sun vanhemmillesi sopii. Mitä niille muuten kuuluu? lisäsin uteliaana.
- Uskomattoman hyvää, Siiri sanoi ihmettelevällä äänellä. – Ne ei ole riidelleet kertaakaan.
- Hienoa, sitä mä vähän uskalsin toivoakin, kun sä tunnuit viihtyvän siellä.
- No on täällä ollut ihan viihtyisää. Mutta huomenna mun on pakko tulla takaisin, koska mä haluan sunnuntaina Niken tunnille, enkä mä nyt sentään voi mennä sinne, jos Kiira on vaan seissyt laitumella koko viikon, vai mitä? Sopiihan sulle?
- Kunhan et lähde mihinkään riekkumaan huomisiltana, kun me ei olla vahtimassa.
- En tietystikään, jos mulla on kerran sunnuntai-aamuna tunti!

Sen jälkeen saatoin keskittyä nauttimaan matkasta ja vapaasta viikonlopusta. Olimme onneksi päässeet lähtemään sen verran ajoissa, että vaikka Hangontie olikin jo ruuhkainen, aurinko oli vielä korkealla. Paria tuntia myöhemmin se olisi paistanut silmiin koko matkan. Jerry oli nukahtanut ja tytöt suunnittelivat menevänsä uimaan heti, kun pääsisimme perille. Minä suljin silmäni ja suunnittelin syöväni hyvän, valmiin aterian ja sen jälkeen painuvani puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan – lakanoiden, jotka joku toinen oli pessyt ja mankeloinut ja pedannut. Suunnilleen samaa rataa ajattelin jatkaa koko viikonlopun.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   1.6.15 12:59:06

Voih, jotenkin Siiri tuntuu nyt ihan vieraalta ihmiseltä, kun olen keskittynyt niin kovasti Henriikkaan! Ja Sanna se vasta vieras onkin!

Koska tulee uusi Henriikka? :D Jätin itselleni illaksi vielä 150 sivua luettavaa, mutta se loppuu kyllä äkkiä... Toivottavasti tää etenis äkkiä siihen pisteeseen, että pääsisi lukemaan Dannia ja Alissaakin. Mä tykkään kauheasti Dannista, ainakin näin Henriikan vinkkelistä katsottuna. Ja kaksoset on hauskoja :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.6.15 17:07:19

Mun sormet kyllä syyhyää kovasti toisen Henriikan kimppuun, joten enköhän mä kohta viilaa sen kuntoon. Pari kertaa tuli jo luettua samalla kuin toi ekakin, mutta pitää sitä vielä vähän editoida.
-------------------------

19.

Hanna oli meitä vastassa tallilla ja sai lapset kimppunsa heti.
- Saadaanko me ratsastaa? kysyi Danni ensimmäiseksi vaientaen Hannan, joka oli kumartunut lepertelemään Jerrylle.
- Ei mulla ole teidän kokoisia hevosia, hän sanoi epätietoisen näköisenä.
- Ollaan me ratsastettu Nikillä ja Kiiralla ja Mansikallakin, sanoi Alissa, ja tottahan se olikin, jos sitä nyt varsinaiseksi ratsastukseksi saattoi sanoa.
- Ette te voi täällä ratsastaa, Hannalla on vaan niin hienoja kilpahevosia, että edes mä en saa ratsastaa niillä, sanoin painokkaasti, jotta he ymmärtäisivät lopettaa alkuunsa. Siihen he tuntuivat tyytyvänkin ja hätistin heidät sivummalle, kun Panu tuli auttamaan Veskua Mustin kanssa. Jerry oli Hannan sylissä.

- Kauanko sä viivyt? Hanna kysyi minulta.
- Sunnuntaihin, ellei kotona satu mitään katastrofia, arvelin. – Vaikka ei kai siellä, meillä on hyvä henkilökunta, lisäsin ylpeänä. Vuosikaudet olin kadehtinut Hannaa, jonka ei tarvinnut itse edes verrytellä hevosiaan – ei sillä, että olisin halunnut ihan niin hienohelmaksi – ja nyt saatoin puhua omasta henkilökunnastamme. Se kyllä sykähdytti.
- Lopultakin, tämä tuhahti, kuin olisimme olleet vain ymmärtämättömiä tähän asti, kun emme olleet tajunneet, että tarvitsimme hevosenhoitajan.

- Teidän pitää tulla huomenna syömään Kaitsun ja mun kanssa. Se on kerrankin maisemissa, Hanna sanoi sitten.
- Se nyt tietysti riippuu siitä, suostuuko Veskun äiti olemaan lapsenvahtina, sanoin epäröiden.
- Luuletko sä hetkeäkään, ettei se suostuisi?
- No en, myönsin. Illallinen Hannan ja miehensä kanssa ei tosin kuulostanut ihan siltä rennolta lepäilyltä, mitä olin tullut täältä hakemaan, mutta ehkä voisin sen verran joustaa suunnitelmistani. Kaitsu oli tehnyt minuun vaikutuksen niinä harvoina kertoina, kun olimme tavanneet. Saatoin kuvitella, että olla hänen seurassaan ravintolassa saisi tytön kuin tytön tuntemaan itsensä filmitähdeksi. – Kunhan ei tarvitse syödä hummeria tai mitään muuta semmosta, mitä tämmönen tavis ei osaa syödä, sanoin vielä ja vilkaisin Hannaa alta kulmieni. Tämä alkoi nauraa.
- Hummeria tietysti! Ja alkupaloiksi etanoita! Ja sitten ostereita.
- Ja sitten mä en tiedä mitä mä teen kaikilla merkillisillä veitsillä ja pihdeillä ja leikkureilla ja saan syödä vaan lisukkeita ja väittää, ettei mulla ole nälkä, sanoin ja yhdyin nauruun. Joskus sitten pidin Hannasta.

Vesku jätti vain Mustin Panun hoiviin ja sopi Hannan kanssa seuraavan päivän aikataulusta ja sitten pääsimme jatkamaan matkaa. Pitsihuvilassa odotti yllätys.
- Riikan auto, osoitin tuulilasin läpi, kun Vesku ajoi pihaan.
- Niin onkin! Ei äiti sanonut sen olevan täällä.
- Kivaa nähdä se! Mun piti jossain välissä soittaa sille, mutta en mä muistanut! sanoin, ja huono omatunto hölvähti ylitseni,
- Jos sille olisi jotain erityistä sattunut, me oltaisiin kuultu, Vesku tuumasi.

Hän oli kuitenkin ihan väärässä. Kotiuduimme katraamme kera ja Leena näytti nuortuvan vuosia joka halauksesta.
- Sä olet tainnut hemmotella ne piloille, arvelin, kun Jerrykin, joka ei sentään ollut nähnyt mummoaan kuukausiin, suostui syliin.
- Jessi-kulta, se on mun etuoikeus, Leena nauroi minulle. Olin samaa mieltä, joten vaihdoin puheenaiheen heti:
- Riikka on täällä? Tai siis missä? Ja mahtaisko sulle sopia, jos me huomenna mennään ulos syömään? Hanna kutsui meidät.
- Menkää vaikka heti, Leena tuhahti. – Kyllä mä pienet kullannuput hoidan.
- Se Riikka? kysyin uudelleen.
- Jossain täällä… telkkarin ääressä?

Riikka ei ollut yksin vaan hänellä oli Krisu vieressään. Ilahduin ihan käsittämättömästi.
- Te ootte täällä! vinkaisin.
- Ollaan, Riikka myönsi.
- Molemmat! Ootteko te taas yhdessä? kysyin ja halasin Riikkaa, ja kun hän vastasi myöntävästi, halasin myrskyisästi Krisuakin. Tämä oli viimeinen pisara lomafiilismaljaani. Se alkoi vuotaa yli.
- Upeeta, että houkuttelit mut mukaan, sanoin Veskulle. Tämä ei vastannut, vilkaisi vain epäilevästi Krisua. Hän ei tainnut olla ihan varma siitä, oliko tämä kelvollinen hänen sisarelleen, luullakseni lähinnä siitä syystä, että Krisulla ja minulla oli ollut jotain juttua joskus vuosia sitten, ennen häntä.

Kyllä Veskukin siitä illan mittaan suli, ja Leenan Krisu näytti myös sulattaneen ja kiertäneen pikkusormensa ympärille. Miksipä ei, olihan hän hyväntuulinen ja herttainen ja ystävällinen ja suloinen kuin keskenkasvuinen koiranpentu. Kuka sellaista saattoi vastustaa? Myöhään illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa ja Leena katseli televisiota, menimme me neljä istumaan rantasaunalle. Lämmitimme sen, saunoimme ja uimme ja istuimme terassin rottinkituoleissa katselemassa auringonlaskua loppumattoman meren yllä. Minusta näytti, kuin Riikka olisi salaa hamuillut Krisun käden omaansa tuolien käsinojien suojissa ja minua hymyilytti. Kuin ujot teinit, mutta mitäpä se minulle kuului. Pääasia, että molemmat näyttivät onnellisilta.

Oli hyvin hiljaista ja kaunista ja viihtyisää, kun nautimme maisemasta ja juttelimme. Ellei Riikka olisi joskus vähän ennen puolta yötä halunnut nukkumaan, olisin voinut istua siellä vaikka aamuun asti.
- Ajattele, ei aamutallia, mutisin Veskulle, kun menimme hänen vanhaan huoneeseensa nukkumaan; Krisu ja Riikka olivat vieneet vierashuoneen parisänkyineen.
- Ei me olla tehty montaa aamutallia koko kesänä, Vesku huomautti.
- Eipä kyllä. Ihanaa silti, kun saa nukkua vaikka miten kauan.

Jerry kuitenkin tuli herättämään meidät ennen kahdeksaa.
- Puuro on valmista, poika komensi ja kiipesi väliimme ahtaaseen sänkyyn. Hänen ruskettunut naamansa oli onnellisessa hymyssä ja hän muistutti yhtäkkiä kauheasti Veskua. Hän näyttikin isolta pojalta, ihan kuin vauvanpyöreys olisi huomaamattani kadonnut yhdessä yössä.
- Joko sä muka söit? Vesku kysyi ja nappasi pojan painiotteeseen.
- En. Mä tulin hakemaan teidät.
Kenelläkään meistä ei kuitenkaan ollut kovaa kiirettä keittiöön, ei Jerrylläkään, joka kiemurteli itsensä irti Veskun otteesta ja väliimme. Peukalo eksyi suuhun ja makailimme siinä vähän aikaa kaikki kolme tuijottaen kattoon. Sekin oli aika hyvä hetki.

Tytöt halusivat lähteä Veskun kanssa tallille, ja kun he olivat luvanneet ja vakuuttaneet osaavansa pysyä poissa jaloista, etenkin hevosten jaloista, he pääsivätkin. Minä lähdin Jerryn ja Krisun ja Riikan kanssa kaupungille. Leikkisimme turisteja ja kävisimme toimittamassa Leenan ruokakauppa-asiat. Olin ihastunut Hankoon ensi näkemältä, ja edelleenkin, kymmenien vierailujen ja yhden kokonaisen kesän jälkeen, se tuntui etenkin näin keskikesällä jotenkin lumotulta. Krisu näytti suunnilleen yhtä ihastuneelta ja Riikka nauroi meille.
- Te ootte kuin maalaistollot ekaa kertaa kaupungissa! Ei uskoisi että ootte Helsingistä! Ja sinäkin, sä olet sentään ollu Amerikassakin! hän tönäisi Krisua.
- Mä olen Tuusulasta nykyään, mutisin, mutta en pahastunut hänen kiusaamisestaan.
- Amerikassa ei ollut tämmöistä, vakuutti Krisu.

Kävimme satamassa jäätelöllä, enkä uskaltanut päästää Jerryä rattaista ollenkaan, sillä olin varma, että lapsi olisi meressä heti, kun silmääni räpäyttäisin.
- Mihin te menette syömään niiden hienojen ihmisten kanssa? Riikka halusi tietää.
- Mä en tiedä, mulle ei kerrottu.
- Onko sulla jotain mihin pukeutua? hän kysyi, minkä oletin hienovaraiseksi kutsuksi lähteä kiertämään muutama vaatekauppa. Itse hän oli valkoisissa shortseissa ja kirkuvanpinkissä topissa ja näytti hyvin paikalliselta. Säälin kuitenkin Krisua.

- On mulla, vakuutin. – Mä olen niin monta kertaa joutunut täällä äkkiarvaamatta ravintolaan, että pakkasin mekonkin. Se saa kelvata.

Illalla, kun aloimme valmistautua lähtemään kaupunkiin, minua alkoi kuitenkin kaduttaa. Kesämekkoni alkoi näyttää jotenkin nukkavierulta, vaikka se olikin ihan uusi, vasta alennusmyynnistä ostettu. Sen kirjava kuviollinen kangas näytti arkiselta ja mauttomalta, kun kuvittelin Hannan eleetöntä eleganssia. Näyttäisin totisesti maalaistylleröltä – voisin laittaa vielä hiukset leteille ja lainata Leenalta huivin päähäni!

Asia ei kuitenkaan ollut enää autettavissa, joten nielin epävarmuuteni. Oli joka tapauksessa ihan sama, mihin olisin pukeutunut, Hanna saisi joka tapauksessa minut näyttämään Juntti-Einarin vaimolta kaupunkireissulla. Sitä paitsi ainakin lasteni mieleen olin, Jerry tuli halaamaan reisiäni ja ilmoitti, että olin kaunis.
- Löysitpäs kerrankin just oikeat sanat, ilmoitin hänelle ja tulin taas oikein hyvälle tuulelle. Vesku hoputti minua jo liikkeelle.
- Otetaanko auto vai kävelläänkö? hän kysyi vilkuillen kelloa.
- Kävellään, tietysti, kun kerrankin ollaan jostain kävelymatkan päässä. Sitä paitsi olisi kurja jättää ilmaiset viinit juomatta, irvistin hänelle.
- Mutta sitten saadaan kyllä mennä puolijuoksua tai myöhästytään.
- Mihin te menette? kysyi Riikka ja kuultuaan vastauksen lupasi viedä meidät.

Se oli kaiketi Hangon hienoin paikka: ainakin niin hieno, etten minä ollut aiemmin käynyt siellä. Pistin pääni pystyyn, kun purjehdimme halki pöytien, joiden valkoiset pöytäliinat oli silitetty himmeänhohtaviksi ja jotka oli katettu hopein ja kristallein ja kankaisin servetein. Hanna ja Kaitsu istuivat ison ikkunan ääressä ilta-auringossa ja Kaitsu nousi seisomaan, kun lähestyimme. Hän antoi minulle poskisuukon ja tunsin entistä selvemmin olevani jossain, mihin ei kuulunut.
- Mä en tilannut vielä hummeria, sanoi Hanna katsoen minua viattomin silmin, mutta suupielet nykien. Hänellä oli valkoiset pitkät housut ja valkoinen paitapusero, joka näytti siltä, kuin olisi maksanut yksinään kolminumeroisen summan, mutta viittaus hummeriin sai minut naurahtamaan.
- Sitäkö me halutaan syödä? Kaitsu kysyi kohteliaasti.
- Mä en osaa syödä hummeria, tunnustin. – Sitä varten Hanna sitä haluaa.
- Kyllä mä näytän, Kaitsu lupasi. Hän oli sitten hurmaava. Vanha, taatusti hyvän matkaa yli neljänkymmenen, mutta hurmaava.

Sitä elävää ei onneksi kuitenkaan ollut listalla, vaan saimme tyytyä tavallisempaan ruokaan. Kai edelleen kiusallaan Hanna houkutteli minut tilaamaan etanoita alkupaloiksi, ja koska Kaitsu oli heti saanut minut tuntemaan oloni kotoisaksi, suostuin, vaikkakin ajatus olikin lievästi ällöttävä. Yllätyksekseni niitä ei tarvinnutkaan kaivaa esiin kovista kuorista vaan ne uiskentelivat valkosipulivoissa, eivätkä tuntuneet mitenkään limaisilta.

Pois se minusta, että olisin kauheasti miettinyt, miksi Hanna halusi tarjota meille illallisen. Ehkä hänkin vain jollain tavoin piti minusta, ja Veskusta hän kai ainakin piti. Annoin Kaitsun pitää itselleni seuraa ja kertoa purjehdusreissuiltaan matkakertomuksia, joita en väsynyt kuuntelemaan, joskin yritin samalla toisella korvalla seurata Hannan ja Veskun keskustelua hevosista. Ihan kuin he eivät niistä ehtisi puhua tarpeekseen tallilla tavatessaan! Halusin kuitenkin pysytellä sen verran juonessa mukana, ettei Hanna saisi Veskua houkuteltua mukaansa millekään ulkomaan kisakiertueelle, millaista hän kuului suunnittelevan seuraavaksi kesäksi.

Vesku onneksi tyrmäsi itsekin ajatuksen.
- Ei mulla ole aikaa semmoseen, ja olisi sitä paitsi ihan hullua lähteä tommoselle reissulle yhden ainoan hevosen kanssa.
- Äkkiäkös mä sulle kakkoshevosen lainaan, Hanna tuumasi.
- Kiitos vaan, mutta ei se ole sopivaa hommaa perheelliselle ja työssäkäyvälle ihmiselle, Vesku sanoi lopullisenoloisesti. – Ensi kesänä mä alan jo kilpailla Kaomalla ja eiköhän Mustillekin riitä ihan täällä Suomessa tarpeeksi voitettavaa.
- Tee tahtosi, sanoi Hanna, antaen minun mielestäni epätavallisen helposti periksi. Tuosta suunnitelmasta varmaan kuultaisiin vielä. Onneksi Vesku oli niin järkevä!

- Etkö sä ikinä kyllästy kuuntelemaan hevosjuttuja? kysyi Kaitsu minulta ja pudistin päätäni samalla, kun Hanna muka loukkaantuneena huitaisi häntä lautasliinalla.
- Joko sä nyt olet kyllästynyt muhun ja mun juttuihini? hän valitti.
- Miksi puhua aina työasioista?
- No, ne on mulle enemmän kuin työ. Jos en mä puhu hevosista niin ei jää muuta kuin vaatteet ja meikit – tuskin nekään sua kiinnostaa?
Katselin kiinnostuneena, syntyisikö tästä riita, mutta he näyttivät täysin sopuisilta. Söimme lisää, pääruoan ja jälkiruoan, ja kun emme enää jaksaneet, halusi Hanna, että lähtisimme Kaitsun ”poikamiesboksiin” drinkeille. Hänkin aikoi kuulemma jäädä sinne, kaupunkiin, yöksi.
- Mitä me sinne teitä häiritsemään, kursailin, vaikka minun teki kyllä mieli nähdä, millaisesta luukusta oli kyse.
- Sieltä on hieno näköala, Kaitsu houkutteli, joten niin sitten menimme.

Emme tilanneet taksia matkustaaksemme mihinkään satulinnaan vaan kävelimme pari kulmanväliä läheiseen kerrostaloon ja sen ylimpään kerrokseen. Huoneisto kylpi laskevan auringon valossa ja näytti tietenkin sisustuslehdestä repäistyltä. Asumattomalta, toisin sanoen. Missään ei ollut elämisen jälkiä, ei sanomalehtiä pöydällä, ei vaatteita tai keskenjäänyttä kirjaa. Vain mustaa ja valkoista, kiillotettua puuta ja kromia ja kaikessa tuoksui raha.
Istuimme parvekkeella kohteliaan puolituntisen, mutta sitten Vesku halusi lähteä ja suostuin. Aloin saada tarpeekseni ylellisyydestä yhdelle päivälle. Matalamielinen ja pikkumainen pääni alkoi kehrätä kaikenlaisia ajatuksia ja pelkäsin, että kohta rupeaisin piikittelemään Hannaa tai Kaitsua vain, koska olin kateellinen heidän omaisuuksistaan.

- Sä olet hirveän hiljainen, Vesku sanoi, kun olimme laahustaneet jo puolet kotimatkasta.
- Jaa olen? ihmettelin.
- Joo. Oletko sä huonolla tuulella jostain?
- Mä vaan tunnen itseni niin köyhäksi ja maalaiseksi, huokaisin.
- Mutta ethän sä ole.
- En kai niin, mutta nyt kyllä tuntuu siltä. En mä huomenna enää halua olla Hanna, sanoin ja huokaisin uudestaan.
- Et kai sä muutenkaan haluaisi olla Hanna? Vesku ihmetteli.
- Ja miksi hitossa en haluaisi? Sillä on kaikkea.
- Ai sä haluat vaihtaa mut ja lapset johonkin huvivenepurjehtijaan, joka on puolet vuodesta poissa sun silmistäsi, Vesku sanoi surkeana, mutta nyt en mennyt siihen lankaan. Hän halusi vain saada minut tunnustamaan, että olin onnellisempi omana itsenäni. Tietysti olinkin, juuri nyt ei vain tuntunut siltä ja halusin mieluummin ihan itse tulla siihen tulokseen kuin antaa hänen houkutella minut sanomaan niin.

Vesku taisi loukkaantua siitä, etten ruvennut myöntelemään, mutta kun pääsimme pitsihuvilaan, missä Leena oli tuoksusta päätellen leiponut tuoretta pullaa, aloin jo itsekin muuttaa mieltäni. Hannan keittiössä ei takuulla ikinä tuoksuisi tällaiselta, ja Kaitsun vielä vähemmän. Tämmöistä tuoksua ei saanut rahalla.

Sunnuntaina osa Veskun veljenlapsista tuli yökylään enkä yllättynyt, kun eivät tytöt suostuneetkaan lähtemään tallille, saati että olisivat lähteneet illalla kotiin minun kanssani. Yritin kyllä, mutta niin Vesku kuin Leenakin toppuuttelivat minua.
- Anna niiden jäädä tänne, saat säkin pari päivää lomaa niistä.
- Ne oli just viikon toisessa mummolassa – mä olen tuskin selvinny vierotusoireista! vastustelin.
- Mutta töissähän sä kumminkin olet suurimman osan päivää.

Niin ipanat sitten jäivät Veskun kanssa kaikki kolme ja minä matkustin yksinäni junalla takaisin. Juna oli melko täysi, muutama muukin halusi palata kesäkaupungista pääkaupunkiin, mutta sain pitää penkkini yksin ja lueskelin asemalta ostamaani lehteä ja torkuin. Oikeastaan oli kauhean kivaa matkustaa kerrankin junalla ja saada nuokkua rauhassa, sen sijaan että olisin ajanut autolla. Helsingin rautatieasemalta juostessani paikallisjunaan soitin Andrukselle ja kysyin, mahtaisiko hän joutaa hakemaan minut asemalta. Hän lupasi, ja olikin vastassa autonromiskollaan, kun lopulta olin perillä.
- Onko kaikki menny hyvin? kysyin, kun nostin kassini takapenkille.
- Kai mä olisin soittanu ellei olisi?
- No kai sä olisit, hymyilin. – Onko Siirikin käyttäytynyt?
- En mä ole paljon sitä nähnyt. Ne on seikkaillu jossain Sannan kanssa.
- Yötäkin? kysyin huolestuen.
- Ei, ei, mutta eilisen päivän ja tänään. Ne vaan otti mopon ja katosivat.
- Hmm, sanoin miettien, pitäisikö minun tietää, missä tytöt olivat olleet, mutta päätin jättää sen päätöksen myöhemmäksi.

Andrus sanoi liikuttaneensa kaikki hevoset Siirin ja Sannan kanssa, kun eivät he olleet tienneet mihin aikaan olin tulossa, ja minulle se sopi hyvin. Olin vielä viikonlopputunnelmissa ja olisi mukavaa vain oleilla loppuilta. Kävin kuitenkin moikkaamassa hevoset läpi ja sitten menin laittamaan lämpimiä voileipiä iltapalaksi. Andrus ja minä olimme juuri istuneet keittiön pöydän ääreen tekemään niistä lopun, kun Siiri tuli.
- Tuu syömään, sanoin neutraalilla äänellä, kun en oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt tentata häntä menemisistään vai olla vain ihan normaali. Panin merkille, että hän oli pukeutunut ratsastushousuihin. Ei hän varmaankaan ollut missään ollut rellestämässä.

Siiri istui tyytyväisen näköisenä pöytään.
– Mitäs olet puuhannut? kysyin sitten kuitenkin, sillä ratsastushousut ja mopolla saapuminen eivät oikein tuntuneet sopivan yhteen.
- Voi kuule, tyttö sanoi tyytyväisen näköisenä ja kaatoi itselleen lasillisen maitoa voileivän seuraksi. – Mä olen ollut ratsastustunnilla.
- Niinkö? sanoin yrittäen peittää hämmästykseni. Mikäs tämä juttu nyt oikein oli? Olin nähnyt Kiiran laitumella muiden tammojen kanssa. Miksi Siiri kävisi muualla?

- Mulle tuli huono omatunto, kun mä räyhäsin sulle perjantaina, Siiri tunnusti mutustaen. - Niin että mä aloin miettiä jotain hyvityskonstia.
- Ja menit sitten sen takia ratsastustunnille?
- Ei kun me alettiin Sannan kanssa taas miettiä Lindaa. Me käytiin eilen katsomassa Jänkkyä ja Gottista siellä ratsastuskoululla, muistathan, missä mekin käytin silloin kerran.
- Miksi ihmeessä?
- No se ei ole vieläkään saanut ansionsa mukaan, vai mitä? Ja sitten me haluttiin kyllä nähdä ne tammatkin, että onko ne jo miten isoja kun Kaoma on kerran ihan valtava. Ootko varma ettei se odota kaksosia?
- Ei odota, vakuutin. En ollut ihan varma siitä, miten Siirin huono omatunto ja Jänkky ja Gottis liittyivät yhteen, joten odotin jatkoa.
- Me mentiin vasta vähän illemmalla, ettei Linda vaan olisi siellä, sehän yleensä lähti aina alkuillasta jo töihin.
- No, oliko ne hevoset siellä? kysyi Andrus kiinnostuneena. Siirin naama kurtistui hiukan.
- Oli, ja tunneilla, hitto vie, molemmat.

Meidän arvion mukaan Lindan tammoilla olisi varsomisaika ehkä lokakuussa, mutta siitähän ei voinut olla varma kukaan muu kuin Linda itse.
- Kyllä kantavia tammoja voi liikuttaa kai aika pitkälle pidempään kuin mitä me tehdään, arvelin.
- Mutta ratsastuskoulussa? Jestas sentään, hyvä että niiden satulavyöt saatiin kiristettyä kiinni! Ne on valtavia, varsinkin Jänkky! sanoi Siiri tuohtuneena.
- Ja sitten te päätitte liittyä seuraan? Niilläkö te ratsastitte?
- Ei, tunnille me jouduttiin oikeastaan vähän vahingossa. Se täti tuli kysymään, että sitäkö me oltiin tultu kyselemään ja mä vähän hämäännyin ja sanoin, että niin. Se sitten piti meille yksityistunnin tänä iltana.
- Toivottavasti oli edes hyvä tunti, tuumasin.

Siiri otti toisen voileivän ja tuhahti.
- Vähän kuin olisi ollut jatkokurssilla. Se hevonen, millä mä menin, ei osannut paljon enempää kuin Puhurikaan, ja Sannalle se ei osannut oikein sanoa muuta kuin milloin vaihtaa ravista käyntiin tai nostaa laukka. Mutta kiva täti se oli. Se sanoi tunnin jälkeen, että jos me haluttaisiin mieluummin vuokrata hevoset maastoiluun kuin olla tunnilla niin saataisiin.
- Se näki, ettei sillä ole teille mitään opetettavaa? arvelin.
- Hih, voi olla! Me ehkä mennään sinne huomennakin, mutta vasta illalla, kun Linda on varmasti lähtenyt töihin.

Miten tämä liittyi siihen, että Linda ei ollut ”saanut ansionsa mukaan”, sitä en ymmärtänyt, eikä Siirilläkään ollut vastausta.
- Ei me olla keksitty vielä, mutta jospa me keksitään jotain, kun roikutaan siellä vähän aikaa, hän sanoi aurinkoisesti.
- Kunhan ette tee mitään tyhmää, varoitin.
- Olenko mä ikinä tehnyt mitään tyhmää? Ei, älä alota! Siiri nauroi, kun avasin suuni.

Vähän minua arvelutti, mutta jos tytöt halusivat vähän jännitystä elämäänsä vakoilemalla Lindan touhuja niin ei minun kai tarvinnut heitä estellä. Ehkä heistä oli kiva myös käydä välillä jossain, missä oli vähän enemmän elämää kuin meillä.

20.

Töissä oli hiukan hiljaisempaa kuin tavallisesti. Osa vanhuksistani oli kotilomilla ja toiset oli tainnut heinäkuun helle uuvuttaa, joskin toisille se sitten kävi pumpun päälle. Koska olin tavallaan oma pomoni, lähdin vähän aikaisemmin pois. Mitäpä minä sielläkään peukaloitani pyörittelin, kun saatoin yhtä hyvin tehdä jotain hyödyllistä kotona, kuten ratsastaa ja siivota ja aloittaa leipomisen Jerryn syntymäpäiviä varten.

Kotona jonkinlainen tylsyys kuitenkin valtasi minut. Tekemistä tuntui olevan niin paljon, etten oikein tiennyt mistä aloittaa. Mikään ei tuntunut kaikkea muuta tärkeämmältä.
- Lähdetkö sä mun kanssa maastoon? kysyin lopulta Siiriltä, kun olin käynyt tarkistamassa kaikki hevoset läpi, leikkinyt vähän aikaa varsojen kanssa ja päätynyt lopulta harjaamaan Nastia, jolla edelleenkin oli vähän talvikarvaa jäljellä.
- Sori, mä lähden hakemaan Sannaa ja sitten me mennään sinne Vantaalle, tämä pahoitteli.
- Meinaatteko taas tunnille? utelin.
- Me ajateltiin kysyä, oisko siellä jotain hommaa, mitä voitais tehdä. Sannalla ei ole rahaa käydä koko ajan tunneilla, tai se ei halua tuhlata. Sehän säästää syksyksi, sitä ratsastuslukiota varten.
- No kai sen vanhemmat nyt siinä auttaa? kysyin pöyristyneenä.
- Kyllä kai, mutta meneehän sitä ihmisellä paljon enemmän rahaa, kun ei asu kotona, Siiri sanoi viisaasti.

Tallilla ei ollut kuin Ulla, joka tunnetusti ei maastoillut, joten päätin pyytää Andrusta seurakseni.
- Saat ottaa Maggien, houkuttelin, mutta kai hän olisi tullut ilmankin. Päätin samalla ruveta tiedustelemaan hänen syyssuunnitelmiaan. Olisipa onnetonta, jos hän löytäisikin jonkin muun työpaikan juuri, kun mekin haluaisimme pitää hänet. Keskustelimme siis lähes koko matkan ajan, ja Maggie käyttäytyi paremmin kuin vielä kertaakaan, kun Andrus oli enemmänkin keskittynyt tähän improvisoituun työpaikkahaastatteluun kuin varjojen vahtimiseen sen seuraksi.
- Joko Kaoma kohta varsoo, mitä luulet? kysyin, kun aloimme lähestyä taas kotia.
- Tiedä siitä. Ei se ainakaan rieku enää niin kuin alkukesällä, nyt Nasti kiusaa paremminkin sitä leikkimään kuin päinvastoin, hän tuumasi.
- Se poni ei tunnu ikääntyvän ikinä, naurahdin ja ohjasin Nikin laidunlankojen välistä kohden tallia.
- Nyt se ainakin lepää, Andrus osoitti. Kaoma näytti torkkuvan auringonpaisteessa ja Nastista näkyi vain pullea valkoinen maha, kun se makasi pitkin pituuttaan ruohikossa.

Hoidimme Nikin ja Maggien pois ja sitten olikin päivän hevoshommat tehty, muusta olivat Andrus ja Siiri päivän mittaan huolehtineet. Siivoaminen tai leipominen ei juuri houkutellut vieläkään, mutta ryhdistäydyin ja menin tekemään pikkuleipiä. Paju saapui ja vahtiessani uunia katselin ikkunasta, miten hän ratsasti Conartistilla. Pete oli tullut mukana ja oli seurana kentällä Denan kanssa, mutta hän näytti kokonaan menettäneen otteensa koko hommaan. Kun Paju harjoitteli siistejä väistöjä, Pete lähinnä antoi Denan hölkätä puolipitkin ohjin. Mieleeni tuli, että ellei hän saisi hevostaan kaupaksi ennen syksyä niin hänhän voisi lainata sen Sannalle kouluun mukaan. Minun pitäisi ehdottaa heille.

Siiri viipyi ja viipyi niin, että ehdimme Andruksen kanssa katsoa uutisetkin.
- Jos menisi iltahommiin sitten, tämä lausahti ja venytteli nojatuolissaan.
- Mennään, myönnyin ja lähdimme tallin suuntaan jakamaan kauroja. Vasta, kun tulimme ämpäripinojen kanssa tallista tajusin, että Nasti oli edelleen pitkänään ja Kaoma vahti sitä kuin äiti nukkuvaa varsaansa.
- Onko toi poni liikahtanut sen jälkeen kun me tultiin maastosta? kysyin ja Andrus pudisti epätietoisena päätään. Jätin kaurat sikseen ja lähdin katsomaan. Kaoma käänsi ruskeaa päätään, kun kumarruin lankojen välistä laitumelle, mutta ei liikahtanut, eikä Nasti liikahtanut senkään vertaa. Ei ollenkaan. Se oli kuollut kuin kivi ja vain muutama kärpänen pörräsi sen puoliavoimeksi jääneessä silmässä.

Lysähdin polvilleni sen viereen ja ensimmäiseksi tuli mieleen, että luojan kiitos tytöt eivät olleet kotona. Itsekään en varmaan ikinä unohtaisi kärpäsiä. Kosketin varovasti ponin pientä, ruskeaa turpaa, tietämättä oikein, mitä tehdä.
- Se on kuollut, sanoin Andrukselle, joka oli seurannut minua.
- Olipa hyvä kuolema, keskelle laidunta auringonpaisteeseen, tämä sanoi, mutta minä en oikein tajunnut hänen sanojaan. Minua alkoi itkettää. Poni oli sentään ollut meillä jo kauan ja tytöille se oli ollut ihan korvaamaton. Mitä he mahtaisivat sanoa? Millä Jerry nyt opettelisi ratsastamaan?
- Mä vien Kaoman Kiiran ja Maggien kanssa niin mieti sä sillä välin, mihin me haudataan se, Andrus sanoi, kuin ei kyseessä olisi kengitystä kummempi juttu. Kun hän meni ruskean tamman kanssa pois, alkoivat kyyneleet valua. Istuin Nastin vieressä itkemässä vähän aikaa, ennen kuin osasin ruveta ajattelemaan mitään muuta.

Kun Andrus tuli takaisin, olin saanut itseni taas järjestykseen, joskin silmäni taisivat olla vähän punaiset.
- Mun pitää kai soittaa Jutalle, sanoin.
- Ei sitä enää voi eläinlääkäri auttaa.
- Mutta vakuutus… sitten muistin, ettei ponilla mitään vakuutusta ollut. Se oli ollut liian vanha vakuutettavaksi jo siinä vaiheessa, kun se oli siirtynyt meidän omistukseen. – Jos se osaisi sanoa, mikä sille tuli?
- Sydänkohtaus, tai vanhuus, Andrus arveli ja siihen suuntaan minunkin ajatukseni olivat menneet. Mitä väliä sillä oikeastaan olikaan? – Mutta haudata se pitää. Mä menen hakemaan traktorin niin tule sä näyttämään paikka.

Valitsimme takapihalta sellaisen kohdan, jossa maa alkoi kohota hiljalleen ylös kohti tietä ja johon olisi helppo traktorilla kaivaa poninmentävä kuoppa. Ja varmaan myöhemmin joutuisimme kaivamaan muitakin, olihan väistämätöntä, ettei Nasti jäisi viimeiseksi vainajaksemme, jos jatkaisimme hevosenpitoa tässä laajuudessa. Pikku traktori osoittautui käteväksi vehkeeksi noinkin surulliseen työhön ja Andruksen möyriessä maata minä soitin Veskulle ja kerroin, että muonavahvuudestamme oli poistunut yksi.
- Voi voi, mitähän tytöt sanoo, hän murehti.
- Ikävää, että sä joudut kertomaan niille, sanoin vaikken tiennyt ihan varmasti, oliko se minusta ikävää vai ei. – Mutta pakko sun kai on, ennen kuin tulette kotiin.
- Niin on. No, ehkä siitä selvitään. Eihän ne kauheasti ihmetelleet Katrinankaan kuolemista.
- Katrina ei ollut niiden oma pikku poni. Huomennahan te tulette?
- Niin – mä käyn heti aamusta ratsastamassa ja sitten päivällä lähdetään.
- Te olette täällä sitten jo, kun mä tulen töistä. Koita pärjätä niiden kanssa.
- Mä yritän.

Traktorin ääni oli peittänyt Siirin mopon pärinän ja hänelle oli seuraavaksi kerrottava, kun hän hyppelehti alapihalle.
- Mitä ihmettä te mylläätte täällä tähän aikaan illasta? Mä jo luulin, että te ootte lähteneet hurvittelemaan, kun ei ketään ollu sisällä.
- Hyst. Hautaa me kaivetaan.
Melkein sain harjoitella lohduttelemista heti Siirin kanssa, mutta hän sai koottua itsensä.
- Nasti-parka, ja Danni- ja Alissa-parka, hän sanoi sitten vain ja oli hyvä, että hän oli tullut juuri silloin kuin oli. Oli yllättävän vaikeaa saada Nastin ruho kieräytettyä traktorin kauhaan ja ylimääräinen käsipari oli tarpeen. Muut hevoset seurasivat yöllistä ähertämistämme lievästi kiinnostuneina, mutta niitä ei tuntunut kuollut poni mitenkään häiritsevän. Kai niiden vaistot olivat vielä niin villejä, että vanhimman poistuminen laumasta oli ihan luonnollinen tapahtuma. Minä puolestani olin taas kerran iloinen, etteivät lapset olleet näkemässä irvokkaasti kauhasta törröttäviä pieniä jalkoja.

- Odota! kiljahti Siiri, kun Andrus oli tipauttanut ponin kuoppaan ja aikoi alkaa täyttää hautaa. Hän juoksi talliin ja palasi sieltä vain hypätäkseen itsekin monttuun. Ihmettelin, mitä hän oikein aikoi, mutta tajusin, kun hän kiipesi sieltä ylös pitkä häntäjouhitupsu mukanaan ja sakset toisessa kädessään.
- Tyttöjen pitää saada muisto Nastista, hän selitti ja sitten hän loppuillan kulutti punoen siitä kaksi pitkulaista lettiä, yhden Dannille ja toisen Alissalle.

Minua suoraan sanoen pelotti mennä seuraavana päivänä töistä kotiin. Viivyttelin vähän ja kävin kaupassa. Ostin jäätelöä ja mansikoita toivoen, että saisin niillä kevennettyä tunnelman, jos lapset olisivat ihan kauhean surkeina. Danni ja Alissa istuivat portailla odottamassa minua, Maru maaten heidän vieressään ja nousin autosta hitaasti yrittäen varautua kaikkeen mahdolliseen.

Tytöt eivät kuitenkaan juosseet vastaani itkien, niin kuin olin vähän pelännyt, istuivat vain, ja kyykistyin kauppakasseineni heidän eteensä.
- Voi lapsikullat, sanoin ja halasin heitä.
- Älä sure, Nastilla on nyt hyvä olla, sanoi Danni ja silitti hiuksiani.
- Niin on, sanoin yllättyneenä. – Mutta mulla on ikävä sitä.
- Mullakin on, mutta nyt sille ei tule paha mieli, kun me ei enää mennäkään kilpailuihin sen kanssa vaan uusien ponien, selitti Alissa.
- Minkä uusien ponien? kysyin ällistyneenä.
- No niiden, mitä sä olet etsinyt netistä koko kesän. Hannakin sanoi, että kyllä ne varmaan jo kohta löytyy.
- Haluatteko te jätskiä ja mansikoita? kysyin, kun en muutakaan siihen keksinyt ja he halusivat.

- Mikä on tää juttu uusista poneista? tiukkasin Veskulta, kun olin istuttanut tytöt ja Jerryn keittiön pöydän ääreen syömään.
- No haku päällähän tässä on oltu, hän sanoi ja kohotti katseensa läppäristä, minkä kanssa hän löhösi sohvalla.
- Niin, mä olen vähän katellut, mutta mä luulin, että sä olit paremminkin sitä vastaan. Ja vielä monikossa?
- Lapsiakin on kaksi, jos nyt jätetään Jerry toistaiseksi pois laskuista.
- Mutta…
- Mä lupasin, sanoi Vesku lopullisenoloisesti. – Niiden suomenmestaruudet ja olympiajoukkueeseen pääseminen ei tuu ainakaan olemaan kiinni siitä, etteikö niille pienestä pitäen olisi annettu mahdollisuuksia.
- Ohoh! sanoin, ja ellei Vesku olisi nauranut viimeistä sanoessaan, olisin luullut hänen saaneen auringonpistoksen.

Kyllä tytöt olivat surullisiakin. He eivät tulleet tallille koko iltana ja nukkumaanmenon aikaan Alissaa alkoi itkettää ja se tarttui tietysti Danniinkin. Istuin ja silittelin heitä ja yritin olla liittymättä kuoroon, mutta en estellyt heitä. Itkeminen oli hyväksi joskus. Niistin nenäni vasta, kun hiivin pois heidän huoneestaan. Siiri, joka ei ollut tänään lähtenyt seikkailemaan vieraille talleille, oli ominut tietokoneeni ja ilmoitti löytäneensä koko joukon sopivia poneja.
- Et ole voinut, sanoin. – Mä en ole löytänyt vielä ensimmäistäkään ja olen sentään hakemalla hakenut.
- Olen! tyttö intti ja ojensi minulle sivun muistilehtiöstä, johon hän oli raapustellut. Otin sen ja aloin lukea. Muistin monet ilmoituksista ihan sen perusteella, mitä hän oli niistä kirjoittanut ylös.
- Kuusivuotias on liian nuori…issikkaa me ei ehkä haluta, eiköhän perinteinen ratsuponi ole noille sopivampi…
- Älä uskallakaan keksiä niistä kaikista jotain vikaa, Siiri sanoi uhkaavasti.
- Näytä mullekin, sanoi Vesku ja ojensi kätensä saadakseen lappusen ja tutki sitä vähän aikaa. – Mikä on tää pikkuponiruuna? Tai tää opetusmestari?
- Liian kalliita, sanoin minä nopeasti. Suurin osa poneista ei ollut päässyt minun seulani lävitse hinnan takia.
- Ei halvalla saa hyvää, sanoi Vesku.

Veskulla oli vielä lomaa, mutta vaikka emme olleet ihan samaa mieltä siitä, millaista ja etenkään minkä hintaista, ponia etsisimme, tai kuinka montaa, olimme yhtä mieltä siitä, että tytöt ansaitsivat vähän suruaikaa. He eivät siis sännänneet suoraa päätä loppuviikolla katselemaan ja kokeilemaan mitään kaviokkaita vaan lapset saivat mennä tarhaan, jotta Vesku pääsi hoitamaan valmennusvelvollisuutensa. Mielellään he sinne menivätkin. Danni ja Alissa olivat tainneet tajuta, että eskaripäivät olivat valumassa loppuun. Vain kolmisen viikkoa enää ja he aloittaisivat koulun.

Jerry-parka, joka sentään oli viikon sankari kolmivuotispäivineen, oli jäänyt vähän sivuun kaikesta. Hän ei puhunut vielä kovin hyvin, etenkään tuollaisista abstrakteista asioista kuin kuolemasta, mutta kyllä hänkin oli kysellyt, missä Nasti oli, ja olin yrittänyt selittää. Meille ei ollut oikein koskaan tullut tilaisuutta puhua kuolemisesta koko sinä aikana, kun hän oli ollut olemassa tai tarpeeksi iso ymmärtääkseen mistään mitään, mutta yritin selvittää asiaa yhtä asiallisesti ja jokapäiväisesti kuin aikoinaan tyttöjen kanssa. Siitä tuli vähäksi aikaa Jerryn iltasatu, vähän samaan tapaan kuin Danni oli halunnut pienenä kuulla aina vaan uudestaan ja uudestaan miten vauvat oikein saatiin alulle.

- Miksei niille voisi ruveta kertomaan iltasaduiksi jotain lukion fysiikkaa? kysyin Veskulta.
- Miksi pitäisi?
- No jos niiden mielestä ihmisen fysiologia on mielenkiintosempaa kuin sadut? Me voidaan saman tien ruveta kertomaan niille juttuja, joista voi olla hyötyä myöhemmin. Jos ei fysiikkaa niin maantietoa? Historiaa?
- Ainakin ne nukahtais nopeammin jos me puhutaan noin tylsiä, Vesku myönsi.

Jerryn juhlista oli tulossa taas kerran aikamoiset bakkanaalit. Olimme osanneet varautua siihen kisavapaalla sunnuntailla: jotenkin näin kesällä ei tarvittu kummiakaan kissanristiäisiä, että meille tulvahti talo täyteen vieraita. Kävihän noita talvellakin, mutta kesäisin kaksin verroin. Ellei kolmin. Ja mikäs siinä, kivaahan se vain oli, ja lähes samalla vaivalla paistoin kaksi tai kolme kakkupohjaa kuin yhden. Sitten pistin sapuskaa tarjolle ja kieltäydyin stressaamasta. Muutkin osasivat keittää kahvia ja kaataa lapsille mehua kuin minä ja olisin pian kiipeillyt seinille, jos olisin kaiken aikaa kulkenut ympäriinsä tutkimassa, oliko kaikilla syötävää ja juotavaa.

Se ei varmasti ollut marttakerhon suosittelema tapa emännöidä kutsuja, mutta antoi minulle täyden vapauden istua juttelemassa niiden kanssa, joiden halusin ja karata keittiöhommiin, jos tarve vaati, kuten kun Veskun veljen vaimo Titta alkoi kuulustella minua siitä, emmekö kuvitelleet vähän liikoja, kun pistimme kuusivuotiaat ratsastamaan kilpaa. Hänen äänestään kuulsi läpi ellei nyt suorastaan kateus niin ainakin muistot kohtauksista kotona – hänenkin tyttönsä olivat jossain vaiheessa aloittaneet ratsastamisen ja saatoin kuvitella, miten esiteini Taija osasi hevoshulluuksissaan vääntää peukaloruuveja. Olihan epäoikeudenmukaista, että paljon nuoremmilla serkuilla oli oma poni, jos itse joutui vain käymään tunneilla. Oli ollut oma poni, siis.

- Ei ne nyt ratsasta kilpaa, kun ei ole millä ratsastaa, huokaisin. – Mä taidan käydä katsomassa, pitääkö laittaa lisää kahvia.
- Sun siskosi laittoi just tulemaan, Titta sanoi ja tarttui käteeni pakottaen minut istumaan takaisin huvimajan penkille. Sitten hän alkoi ihmetellä, että kuinka pidimme niin vähän yhteyttä. Tällainen paratiisi kun meilläkin oli, eikö olisi kuvitellut olevan ihan luonnollista, että esimerkiksi Taija ja Loviisa olisi välillä kutsuttu käymään, hevoshulluja kun olivat hekin.
- Ei mulle ole tullut mieleenkään, sanoin hämmästyneenä, eikä ollutkaan. Veskun veljien perheiden kanssa ei tosiaan ollut paljon pidetty yhteyttä, muuta kuin Riston kanssa silloin, kun tilan asioissa oli selvittämistä, ja hän laskutti siitä.
- No tytöt sitä ihmettelee. Mielellään ne viettäisivät viikon, pari kesässä hevostilalla.
- Sun olisi pitänyt tosta jutella Veskun kanssa aikaisemmin, huokaisin. – Nyt sen loma on melkein lopussa ja mun loma alkaa vasta, kun koulut alkaa, eikä ne tietenkään voi tulla, jos me ollaan töissä eikä päivät pitkät kotona.

Salaa riemuitsin siitä, että ajankohta oli mikä oli. Taijassa ja Loviisassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta vierastin ajatusta, että meidän oletettiin pitävän kesäsiirtolaa tai ratsastusleiriä hevoshulluille sukulaislapsille kaiken muun ohessa. Olin kuitenkin liian hyvinkasvatettu sanoakseni sitä Titalle päin naamaa.
- Jessi? sanoi Siiri ja pisti kasvonsa läpi kukkien, jotka laatikoissa reunustivat huvimajan seinää.
- Kerro?
- Voisiko Desillä vähän ratsastaa? Kun mä ehdin jo aamulla liikuttaa Kiiran…

Arvasin, mistä oli kyse. Niin Karoliina, Taija kuin Loviisakin olivat suunnistaneet suoraan tallille ja Siiri oli mennyt paimentamaan heitä.
- Voihan sillä, mä tulen auttamaan sua, että saadaan varsat sisälle häiritsemästä, lupasin ja pääsin täten lopultakin Titasta eroon.
Danni ja Alissa eivät edelleenkään juuri viihtyneet tallilla, vaan leikkivät yläpihalla Jerryn sekä Titan ja Jaskan pienimpien kanssa, mutta kun Siiri ja minä molemmat purjehdimme ohi, heidän uteliaisuutensa heräsi.
- Mitä te meette tekemään?
- Otetaan varsat sisään, että tytöt saa vähän ratsastaa Desillä, sanoin ja silloin he päättivät tulla katsomaan.

Desi oli tietysti ihan liian iso kaikille pikkutytöille, mutta se oli rauhallinen ja tuskastui harvoin. Tosin se ei ollut helppo ratsastettava, eikä todennäköisesti kukaan saisi sitä edes ravaamaan Karoliinaa lukuun ottamatta, jolla oli pitkät jalat ja jo vähän kokemusta siitä. Istuin katsomaan, miten Taija ja Loviisa harjasivat tamman kuparinpunaista karvaa, innoissaan tästäkin vähästä. Danni ja Alissa istuivat vakavina viereeni.

- Saadaanko mekin ratsastaa Desillä? kyysi Danni hyvin pitkän miettimisen jälkeen.
- Teille se nyt kyllä on ihan liian iso, epäsin.
- Mutta millä me sitten voidaan ratsastaa? Me ei olla ratsastettu ikuisuuteen. Kohta me ei osata enää mitään.
- Te ette oo ratsastaneet reiluun viikkoon, korjasin. – Siinä ajassa ei kyllä vielä ehdi unohtaa mitään. Semmoista on sattunut monta kertaa ennenkin, kun teitä ei vaan ole huvittanut ratsastaa, syksyllä esimerkiksi kun on pimeetä.
- Kyllä mua nyt ainakin huvittaisi vaikka joka päivä, vakuutti Alissa nopeasti.
- Saadaanhan me ihan oikeasti uusi poni? kysyi Danni hiukan epäuskoa äänessään.
- Saatte, lupasin. – Heti kun me löydetään sopiva.

Itse asiassa olin juuri aamulla kuunnellut, miten Vesku oli soittanut eräästä ponista ja luvannut tulla katsomaan sitä heti huomenissa. Olimme vain päättäneet jättää tytöille kertomisen iltaan, tai koko synttärikutsut olisivat menneet yhdeksi ponikohkaamiseksi.
- Mennään keräämään kukkia Nastin haudalle, ehdotti Danni sitten, kun he kyllästyivät katsomaan harjaamista ja satuloimista ja niin he tekivät.

Kun Desille oli saatu varusteet päälle, alkoivat Taija ja Loviisa kehrätä kinaa siitä, kumpi saisi ratsastaa ensin – Karoliina lupasi odottaa viimeiseksi, sillä hänhän oli mennyt Desillä ennenkin ja sai muutenkin ratsastaa Mansikalla milloin mieli. Minä puutuin puheeseen ja määräsin, että Loviisa pienempänä saisi ratsastaa ensimmäisenä. Hän nyt ei varmasti onnistuisi ravaamaan Desillä, joten tamma saisi ainakin hyvät alkukäynnit.
Titta ja Jaska tulivat katsomaan lapsiensa ratsastelua ja Vesku heidän mukanaan.
- Että sä uskallat olla noin korkeella, Titta ihasteli tytärtään ja Loviisa hymyili leveästi, vaikka hän tosiasiallisesti vain matkusti ja antoi Desin kuljettaa häntä. Kiltisti tamma sen tekikin, se olisi hyvin voinut käydä ratsastuskoulun luottoratsusta. Taija näytti pihisevän aidan vieressä, mutta ei ruvennut sentään mankumaan omaa vuoroaan, sellaiseen hän oli jo kai liian vanha tai vieraskorea.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   1.6.15 19:54:30

Voi eei Nastiii!!! Se oli kyllä niin ihana :3 tulee ikävä :( vois vielä lisäpätkä olla jees...

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.6.15 20:34:14

No jos vähän.
-------------------
21.

Lasten ratsastelua oli sitten kerääntynyt katsomaan suurin osa vieraista ja Desi käyttäytyi kuin tahmea laama tai alkeiskurssin turvahevonen. Se vain eteni tasaisen rauhallisesti, yrittivät tytöt mitä tahansa. Sillä oli jumalainen pinna, kun se sieti rummuttavat jalat ja heiluvat istunnat, mutta kun yksikään ei uskaltanut tai osannut edes pitää kunnon tuntumaa, se ei kai mieltänyt olevansa varsinaisesti töissä.
- Ravaako tää enää ikinä? kysyi Karoliina huolestuneen näköisenä satulasta. – Jos tää on päättäny jäädä äitiyslomalle loppuelämäkseen?
- Totta kai se ravaa, sanoin.
- Näytä!
En suostunut. Mitä jos minäkään en saisi sitä liikkumaan tuon paremmin? Se olisi hiukan noloa.
- Se on saanu tarpeekseen nyt, ja Nella kaipaa jo äitiään, sanoin päättäväisesti.

Siiri auttoi tyttöjä riisumaan Desin satulan ja suitset ja Vesku ja minä menimme hakemaan varsat tallista. Ne eivät ikinä tässä vaiheessa tahtoneet malttaa kävellä kiltisti ja järkevästi: niillä oli ihan liian kiire takaisin ulos. Ne pyrkivät tanssimaan varpailla ja muuta pientä kivaa, joskin ne alkoivat hiljalleen ymmärtää, ettei niin ollut tarkoitus käyttäytyä. Selvisimme kuitenkin ehjin varpain.

Vieraita oli tullut ja mennyt – valtaosin tullut - koko iltapäivän. Osa, kuten Riikka ja Krisu, oli jo lähtenytkin ja Jinna ja Leksa olivat vasta saapuneet. Ilja oli tullut Riikan kyydissä ja oli näyttänyt ensi näkemältä aikovan jäädä asumaan, mutta sitten onneksi hänen rinkastaan olikin paljastunut Jerryn lahja, suuri puinen kuorma-auto, jonka hän oli kuulemma omin pikku kätösin tehnyt keittiön pöytänsä ääressä. Aavistelin, että hän söisi höylänlastuilla ja sahanpurulla maustettua ruokaa useamman kuukauden sillä varmaankaan hänen mieleensä ei juolahtanut mitään niin triviaalia kuin siivota työnsä jäljet, mutta auto oli kyllä hieno.

- Eikö Jerryn ihmeellinen kummitäti tulekaan? kysyi Ilse, kun sain hänet ja Miilan kiinni kahvinkeitosta.
- Hanna? Sillä on varmaan kisoja tänään, en tiedä ehtiikö se, arvasin, mutta kun vähän myöhemmin palasimme pihalle, havahtui Maru vahtipaikaltaan portailta ja alkoi vimmatun haukkumisen. Se oli jo alkanut käheytyä, kun sen oli pitänyt ilmoittaa kaikki saapuneet autot. Komensin sen hiljaiseksi ja näin Hannan mustan maasturin kääntyvän isolta tieltä pihaan. Hänellä oli traikku perässään ja mietin, tuliko hän suoraan kilpailuista. Jos hänellä oli hevonen kyydissä, hän ei varmasti viipyisi kuin hetken.

Yläpiha oli jo niin täynnä autoja, että viitoin häntä jatkamaan tallin luo, missä nyt joka tapauksessa oli enemmän tilaa yhdistelmälle ja Hanna vilkutti ja totteli. Nappasin Jerryn nurmikolta kainalooni ja seurasimme perässä. Danni ja Alissa, samoin kuin Siiri ja Sanna, joka myös oli ilmestynyt, parveilivat jo yhdistelmän ympärillä, kun Hanna nousi autosta. He kuuluivat esittävän noin sata erilaista kysymystä lähinnä siitä, mitä traikussa oli, mutta Hanna ei ehtinyt vastaamaan.
- Ja missä on tädin pojanpallero? Siellä!

Hän ojensi kätensä ja nappasi Jerryn syliinsä antaakseen moiskahtavan suukon likaiselle poskelle.
- Mä luulin, että sä olet kisoissa, ettet ehdi tänne ollenkaan, sanoin.
- Mä olinkin, mutta ehdin silti, Hanna sanoi. Kisa-asussa hän ei kyllä enää ollut vaan hänellä oli kuluneet farkut, jotka istuivat täydellisen mairittelevasti ja puhdas limenvihreä paitapusero. – Täällä on väkeä kuin kyläjuhlissa!
- Ainahan täällä on. Tule hakemaan kahvia ja kakkua, ehdit vielä ennen kuin ne loppuu, kehotin, sillä olinhan sentään emäntä.
- Kohta, tärkeimmät ensin. Mä olisin ehtinyt aikaisemmin, ellei kopittamisessa olisi mennyt ikuisuutta. Pirkuleen jääräpäinen elukka!
- Miten joku sun elukkasi kehtaa olla jääräpäinen? nauroin. Hannan hevoset matkustivat niin paljon, että lastaus oli niille kaikille rutiinia, ja venkoilut kitkettiin kai ylipäätäänkin pois heti nuppusina.

- Sielläpä ei olekaan mun elukkaa tällä kertaa vaan Jerryn, Hanna sanoi silmät viiruina pidätetystä riehakkuudesta, kun hän jäi odottamaan sanojensa vaikutusta.
- Jerryn mikä? kysyi varovasti Vesku, joka oli tietysti myös hankkiutunut paikalle.
- Jerryn poni. Täytyyhän pikku prinssillä ratsu olla.
- Hanna… Vesku aloitti, mutta Danni keskeytti hänet kiljumalla:
- Saako Jerry ponin? Eihän se osaa vielä edes ratsastaa! Sehän on ihan vauva!

Hanna kyykistyi tyttöjen viereen.
- Siksi se tarviikin teidän apua, hän sanoi luottamuksellisen matalalla äänellä. – Voisitteko te huolehtia siitä kunnes Jerry oppii? Hoitaa ja liikuttaa? Siinä on valitettavasti Jerrylle vähän kasvunvaraa vielä.
- Kilpailla? kysyi Alissa epäluuloisena.
- Sillä pitää ehdottomasti kilpailla, Hanna vakuutti. – Se rakastaa kilpailemista.

Minä tarrasin Veskua käsivarresta.
- Sano sille, ettei se voi tehdä noin, pyysin, sillä tunsin itse olevani aivan neuvoton. En halunnut tuollaisia almuja, en voisi suostua ottamaan vastaan noin arvokasta lahjaa Jerrylle.
- Hanna, et sä voi noin vaan tuoda tänne ponia! Ei lapsille voi ostaa eläimiä lahjoiksi! Eikä ainakaan niin arvokkaita eläimiä kuin ponit! Vesku sanoi vihaisesti ja Hanna nousi puolustautumaan, kahden kiitollisen pikkutytön roikkuessa hänen reisissään ja vyönlenkeissään.
- Mä ostin sen tilan nimiin, ja tilasta on prosentti mun, hän ilmoitti.
- Me voidaan kyllä ostaa ihan itse omat ponimme! äyskäisin.
- Ostakaa ihmeessä, vaikka tusina! Eihän yhdestä nyt riitäkään näin monelle lapsella, Hanna nauroi ja näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti. – Otetaanko se nyt ulos, tylsää sillä on tuolla kopissa. Se on matkustanut melkein kaksi tuntia.
- Otetaan, otetaan! Danni ja Alissa riemuitsivat. Jerry halusi pois Hannan sylistä ja minun syliini.
- Poni, hän henkäisi silmät suurina.

Siinä vaiheessa hommalle olisi ehkä vielä voinut laittaa stopin, sanoa Hannalle, että veisi elikon sinne mistä oli tuonutkin sen, tai omalle tallilleen. Tajusin kuitenkin vasta myöhemmin, että kun traileri avattiin ja kullanvärinen poni peruutti ulos, oli myöhäistä. Se oli suunnattoman kaunis, tietenkin, siro kuin satukirjan kuvassa ja me kaikki, niin perhe kuin kaikki vieraatkin, tuijotimme sitä suut auki loksahtaneina. Sillä oli siro, pieni, hiukan kovera pää ja pitkä valkoinen harja.
- Oi, sanoi Jerry rikkoen hiljaisuuden ja halusi pois sylistäni. En aikonut laskea, mistä sitä tiesi, miten täpinöissään poni olisi saavuttuaan yhtäkkiä uuteen paikkaan pitkän matkustamisen jälkeen, mutta Jerry alkoi vinkua ja vääntelehtiä niin, etten saanut pideltyä häntä enää. Nappasin häntä paidanniskasta ja seurasin perässä. Danni ja Alissa ehtivät samaan aikaan ponin luo, joka laski päänsä katseltuaan ensin tarkkaavaisesti ympärilleen. Se antoi lasten silitellä itseään liikahtamatta itse ollenkaan.

- Sä olet mahdoton, sanoin kiukkuisena Hannalle, joka piteli kiinni riimunnarusta ja hymyili.
- Eikö ole ihana pihankoriste? hän kysyi viattomana. Jerry silitti ponin harjaa, kunnes Hanna lykkäsi riimunnarun hänelle käteen. – Hyvää syntymäpäivää, kummipoika!
- Mun poni! hymyili Jerry ja yritti kietoa kätensä ponin kaulaan, muttei ihan ylettänyt. Minä nappasin varmuuden vuoksi riimusta kiinni. Poni oli ehkä reilut 130 senttiä korkea, sen selkä näytti houkuttelevan sileältä ja pyöreältä ja masu samaten. Se oli syötävän suloinen.
- Mikä sen nimi on? kysyi Danni.
- Vaudeville, vastasi Hanna.
- Vaude, Alissa henkäisi.
- Ville, tokaisin minä. – Tytöt, ottakaa siltä kuljetussuojat pois. Pannaan se tarhaan. Ja sinä…
Vilkaisin Hannaa, mutta en tiennyt, mitä hänelle sanoisin. Olin jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa.
- Mä autan, ehätti Siiri ja jätin ponin hänen ja Jerryn Ilsen vastuulle ja nappasin itse Veskun ja Hannan mukaani. Talutin heidät kuulomatkan ulkopuolelle vierasjoukosta, joka jäi parveilemaan ponin ympärille. Ville-ponin.

- Johan sä taas tempun keksit, räyhäsin Hannalle.
- Enkö vaan? tämä sanoi tyytyväisenä.
- Mitä sä oikein ajattelit? Olisit kai voinut kysyä meiltä ensin!
- Mutta yllätykset on niin kivoja.
- Ihan kuin me tarvittaisiin köyhäinapua! Ei tarvita! Vesku oli jo sopinut huomenna yhden ponin katsomisesta!
- Hyvä juttu, siitä saatte toisen, Hanna nauroi ja siinä vaiheessa Vesku tarttui minua olkapäästä.
- Jessi, rauhotu.
- Se olisi voinut varottaa, eikö sustakin? kysyin käännähtäessäni kuin tiikeri häntä kohden.
- Olisi, sen se olisi voinut tehdä. Mutta eihän se nyt varsinaisesti tuonu tänne atomipommia tai muuta vaarallista…

Jäin sanattomaksi ja marssin huvimajalle hakemaan tupakkaa. Vesku oli Hannan puolella. Tässä nyt olimme, juuri tätä olin pelännyt siitä lähtien kun olimme päättäneet pyytää Hannaa Jerryn kummiksi. Hän pistäisi lapsemme keskenään ihan eriarvoiseen asemaan.

Hanna ja Vesku seurasivat minua hitaammin.
- Tietysti menee aikaa, ennen kuin Jerry pystyy sillä menemään, mutta en mä halunnut enää shettistä ostaa, Hanna kuului selittävän. – Tytöt pitäkööt sen kurissa ja nuhteessa pari vuotta ja siinä vaiheessa, kun ne alkaa tarvita isompia poneja, Jerry on jo varmaankin tarpeeksi iso.
- Welshikö se on? Vesku kysyi.
- Niin. Se jäi pieneksi pilotilleen ja kasvattaja otti sen takaisin, jotta saa päättää mihin se menee seuraavaksi. Mä sain aika lailla ylistää teitä, että sain sen.
- Se on siis kisannut?
- On, vaikka miten paljon.

- Sä maksoit siitä varmaan värilisääkin, sanoin ilkeästi, kun he kiipesivät myös huvimajaan ja Vesku nappasi minua poskista kiinni.
- Lahjahevosen suuhun ei katsota, hän sanoi.
- Mä aion kyllä katsoa, heti kun ehdin, uhkasin.
- En mä nyt kuvitellut sun noin kovin loukkaantuvan, sanoi Hanna ja hänen hyväntuulisuutensa näytti lopultakin vähän laimenevan. – Ei se ollut mun tarkoitus.

Tuijotin häntä vähän aikaa, mutta tuo oli lähempänä anteeksipyyntöä kuin mitä koskaan muistin kuulleeni Hannan suusta. Hän alkoi näyttää peräti hiukan huolestuneelta.
- Hanna ei vaan tajuu, murjaisin.
- En niin. Selitä mulle!
Yritin parhaani mukaan ja aloin leppyä puhuessani, sillä Hannan ilme alkoi muuttua.
- En mä ymmärtänyt, että sä voisit ajatella noin. Pitäiskö mun sitten ostaa ponit teidän tytöillekin?
- Ei, sanoimme yhteen ääneen Veskun kanssa.
- Äläkä pliis paapo Jerryäkään noin ylenpalttisesti, pyysin. – Meille tulee hankaluuksia kun me yritetään sitten selittää Dannille ja Alissalle, miksei ne saa yhtäkkiä yhtä hienoja poneja kuin vauvaveli, joka ei edes vielä ratsasta. Toi Ville-poni on varmasti maksanut enemmän kuin mun hevoset yhteensä, vaikka laskisi Kiirankin mukaan.
- Mä haluan paapoa Jerryä, sanoi Hanna ja puristi huulensa tiukaksi viivaksi.

- Rauha, sanoi Vesku ja levitti kätensä. – Poni saa jäädä, mutta sä saat, Hanna, vastedes neuvotella meidän kanssa, jos sä suunnittelet jotain samanlaista.
- Jos se on fiksu poni, huomautin.

- Totta kai se on fiksu poni, sen edellinen ratsastaja oli kaksitoistavuotias ja ratsastanut sillä neljä vuotta ja sillä oli pikkusisaruksia, Hanna sanoi tuohtuneena. – Mä varmistin ensimmäiseksi, että se osaa olla tallomatta mun kummipoikaani.

Katsoin asian käsitellyksi. Ville oli tullut jäädäkseen – ainakin, jos tytöt pystyisivät ratsastamaan sitä ja sillä selvä. Muutakin tuli jäädäkseen: Taija ja Loviisa eivät suostuneet lähtemään kotiin. Hekin olivat rakastuneet Villeen ja varsoihinkin ensi silmäyksellä. Vesku taipui ja lupasi, että he voisivat jäädä muutamaksi päiväksi, siihen asti, kun hänen pitäisi taas mennä töihin ja Titta hymyili muikeana.

Oletin, että Danni ja Alissa olisivat olleet aivan haltioissaan uudesta perheenjäsenestä, joka tosiaan oli mitä kiltein ja kaunein eläin. Olin itsekin aivan myyty, kun illalla kävin siihen itse tutustumassa ja se tunki pienen päänsä kainalooni kuin kerjäten rapsutuksia. Kuitenkin molemmat tytöt näyttivät nukkumaanmenoaikaan todella surkeilta.
- Mikä hätänä? kysyin varovaisesti. Nytkö jo alkaisi kiukuttelu siitä, että miksi poni muka oli Jerryn eikä heidän?
- Kamalaa kun Nastin tilalla on uusi, Danni nyyhkäisi. – Ja kun se on niin kauhean ihana, mitä Nasti sanoisi jos tietäisi, että sen tilalle tuli noin kauhean kaunis poni, kun se itse oli niin pieni ja paksu?
- Nasti oli suunnattoman kaunis shettikseksi, vakuutin.
- Mutta Ville on paljon kauniimpi!
- Niin no, jos sattuu tykkäämään tommosesta ruikulatyypistä, lohdutin. He eivät kuitenkaan näyttäneet haluavan lohdutusta joten jätin heidät suremaan keskenään ja vähän myöhemmin, kun kuljin heidän huoneensa ohi hakeakseni Loviisalle vierashuoneeseen vesilasin, sieltä kuului jo tiukanoloista väittelyä siitä, kumpi saisi seuraavana päivänä ratsastaa ensin.

- Se on hieno poni, Vesku ilmoitti minulle, kun liityin seuraan olohuoneeseen.
- On, näkeehän sen jo päältä, myönsin.
- Sillä on hienoja kisatuloksia, mä tarkotin. Hänellä oli tietokone sylissään, eikä ollut vaikea arvata, mitä hän sieltä oli etsinyt.
- Mä en halua edes tietää, mitä Hanna on maksanut siitä, huokaisin.
- Okei, ei mun ole pakko kertoa.
- Tiedätkö sä?
- Tiedän, pitihän mun kysyä, että tiedän mistä summasta vakuuttaa se.
- Älä kerro, pyysin. – Peruitko sä sen huomisen poninkatsomisen?
- Mä en saanut sitä ihmistä kiinni, Vesku sanoi. – Sillä ei ole edes kännykkää, pelkkä lankapuhelin. Että kai meidän pitää mennä sinne.
- Niin teidän kai sitten pitää. Onnea vaan matkaan neljän pikkutytön kanssa.
- Mä tulen mukaan, älä edes kuvittele pääseväsi ilman mua, ilmoitti Siiri.
- Viiden, naurahdin, ja Siiri oli heittävinään minua tyynyllä.

Viikonloppuna oli juhlittu periaatteessa myös minun synttäreitäni, mutta eihän niistä ollut sellaista numeroa tehty. Oma perheeni oli muistanut, ja Jinna ja Kiie. Ja Vesku tietenkin jo aiemmin, oikeana juhlapäivänä. Minulle totuus valkeni vasta maanantaina töissä, kun istuin hiljaisessa huoneessani kiertojen jälkeen ja pyörittelin peukaloitani. Tunsin itseni yhtäkkiä vanhaksi ja säikähdin. Olin peruuttamattoman aikuinen, minulla oli ammatti ja isoja lapsia ja kaikki näytti yhtäkkiä pelottavan valmiiksi suunnitellulta ja suorastaan tylsältä. Koko elämä edessä ilman yllätyksiä, vain töihinlähtöä aamulla jo kotiinmenoa illalla kaikkina tulevina päivinä. Ja hevosia, hevosia, hevosia. Tietysti ne olivat ihania, mutta ne sitoivat ihan kauheasti. Niin kuin lapsetkin.

Pieni paniikki alkoi kuristaa kurkkuani ja hyppäsin seisomaan tuoliltani kuin ravistellakseni sen pois. Minun pitäisi tehdä jotain, eikä istua tässä ajattelemassa masentavia ajatuksia. Kävelin muutaman ympyrän ja sitten soitin Miilalle.
- Auta mua, muhun iski ikäkriisi, sanoin nopeasti, kun hän vastasi.
- Mulla on nyt vähän hoppu, hän sanoi. – Mistä sä semmosen sait?
- Mä en tiedä, se vaan iski yhtäkkiä.
- Minkälaista apua sulle saisi olla? Tuu illalla kahville!

Olin jo lupautumassa, mutta sitten huokaisin surullisesti.
- En mä taida voida. Meillä on talo täynnä pikkulikkoja ja se uusi poni ja kaikki… en mä ehkä voi jättää niitä kaikkia Veskun niskoille koko päiväksi ja vielä illaksikin.
- Mutta jonain iltana sun pitää tulla, meidän pitää tarkistaa viimeset hääsuunnitelmat. Huomenna?
- Voisin yrittää, lupasin.
- Ja koita nyt piristyä. Ei ikäkriisejä voi edes ottaa vakavasti ennen kuin on oikeasti vanha, joskus nelikymppisenä. Ajattele, miten ihanaa on, ettet ole enää yhtä tyhmä ja lapsellinen kuin kymmenen vuotta sitten!
- Kiitos, nauroin ja minulle tuli parempi olo. Päästin Miilan takaisin töihinsä, tai mikä häntä nyt pitikään kiireisenä, ja lähdin ruokatunnille oikein ulos. Oli vähän harmaata ja ahdistavaa ja uumoilin ukkosta, mikä hullua kyllä, piristi minua. Pieni raikas sademyrsky olisi tervetullut huuhtomaan niin luonnosta helteiset pölyt kuin minun pääni.

Iltapäivällä Siiri soitti minulle, paitsi että puhelimessa ei ollutkaan Siiri vaan Danni. Tytöillä ei ollut vielä omia kännyköitä, vaikka olimme miettineet, pitäisikö koululaisille jo hommata sellaiset.
- Mitä kuuluu, lapsi kulta? kysyin. – Joko te kävitte katsomassa sitä toista ponia?
- Jo, ja voi kuule, se oli ihana!
- Yhtä ihana kuin Ville? Ja Nasti?
- Ei… ei yhtä ihana kuin kumpikaan, Danni sanoi harkitsevasti. – Mutta ihana silti. Me ehkä ostetaan se.
- Ehkä? kysyin ja hymyilin. Kuulin taustaäänestä, että he olivat autossa ja saatoin nähdä mielessäni, miten Danni rypisti miettiväisenä otsaansa.
- Niin, isi sanoo, että jos se on terve. Sitten meillä on kaksi ponia ja me päästään Alissan kanssa yhdessä maastoon! Vähänkö upeeta?
- Siitä pitää keskustella ihan erikseen, sanoin jämäkästi.
- Mutta hei, tuutko sä pian kotiin? Isi sanoo, ettei me saada ratsastaa ennen kuin sä tulet, ja Jerry.
- Joo, koittakaa malttaa mielenne! Me halutaan Jerryn kanssa ehdottomasti nähdä kun te ratsastatte!

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   2.6.15 11:46:27

Tuli kyllä itku kun luin viimeisiä sivuja Henriikasta... Vähän kaikkien puolesta, ehkä kaikkein vähiten Henriikan. Kummasti sitä alkaa muistaa Dannin ja Alissankin pätkiä kaikista pikku viittauksista, ja nyt syyhyttää vielä pahemmin päästä lukemaan niitä! Mua vähän hämmensi, kun olit siitä alusta jättänyt sen yhden kohtauksen välistä, mutta toisaalta, se olikin aika ahdistava kohtaus. Oli siihen sentään viitattu myöhemmin, mutta ensilukijalle koko tapahtuma jää kyllä hämärän peittoon.

Onhan toi Hanna kyllä aika ihana edelleen, mutta kyllä nää taustat pitää tietää ennen kuin Henriikan lukijat oppivat tykkäämään siitä tädistä ;)

Pakko lukea näitäkin pätkiä vielä, vaikka pari viikkoa sitten ne luinkin. Jessistä tuli yhtäkkiä kovin etäinen, enkä enää muistanut miksi tykkään siitä. Ja luulen että mun pitää lukea ilsetkin uudestaan.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   2.6.15 12:32:42

Joo, se yks luku oli ihan turhaa paperin tuhlausta (ja oli _pakko_ yrittää lyhentää sitä).

Ja tarviiko Hannasta tykätä...? :D Ennen kuin se ansaitsee sen siis :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   2.6.15 14:26:29

No joo, eipä sillä Arttu-kohtauksella juuri ollut mekitystä tarinan etenemisen kannalta.. kai?

Ootko muuten huomannut, että kun laittaa googleen sun kirjan nimen, sieltä löytyy PALJON kokonaisia sivuja siitä kirjasta? Väliltä puuttuu ihan muutamia sivuja vaan :o

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.6.15 17:34:49

No ei ollu, ainakaan mun mielestä.
Ja joo, ainakin Amazonissa on tapana jaella noita "maistiaisia" ihmisille, kai sit sen myötä muuallakin. En oo kyllä selannut niitä, että paljonko niistä oikeesti voi lukea!
----------------------
22.

Tottelin Dannin vienoa toivetta ja lähdin töistä taas vähän aikaisemmin. Jerry ei olisi halunnut vielä lähteä tarhasta, mutta kun muistutin häntä Ville-ponista, muuttui hänen mielensä.
- Mä ratsastan, hän ilmoitti.
- Niin sä varmaan ratsastat, totesin.
- Hyvä, kun tulit, ennen kuin lapset hinkkaa sen ponin karvattomaksi, totesi Vesku, kun pääsimme kotiin.
- Voiko sinne mennä ratsastamaan? kysyin kurkkien taivaalle ikkunasta. Sää sen kuin harmaantui, mutta hyvästä aikomuksestä huolimatta sade ei ollut vielä tullut.
- Mennään vauhdilla niin ehditään ennen sadetta, hän sanoi, joten vaihdoin vikkelästi tallivaatteet niin Jerrylle kuin itselleni ja lähdimme tallille.

Taija ja Loviisa ja Danni ja Alissa hyörivät kaikki Villen ympärillä ja siinä Siirikin norkoili. Poni seisoi kentän aitaan sidottuna ja säihkyi kullanvärisenä jopa pilvisessä säässä. Sen pikku satula ja suitset odottivat aidanpienan päällä, ja kun me ilmestyimme, Alissa kiljaisi.
- Nyt me voidaan satuloida!
- Mä voin, Taija tarjoutui napaten satulan, eivätkä pienemmät varmaan sitä olisi jaksaneetkaan nostaa selkään. Hän ja Loviisa olivat jääneet vähän niukin varustein yllätyslomalleen, juhlamekkojen lisäksi heillä oli mukana vain ratsastusvarusteet ja tein henkisen korvamerkinnän, että minun pitäisi illalla pestä pyykkiä. Heidän paitansa olivat jo sen näköiset.
- Minä ensin, sanoi Alissa tomerasti, siihen he kai olivat päätyneet edellisillan neuvotteluissa.
- Entäs jos talutettaisiin Jerryä vähän ensin, ehdotin. Pari kierrosta riittäisi pojalle kyllä, eikä hän ehkä malttaisi odottaa.

Jerry oli jo kokenut satulassaistuja ja Villellä oli hyvä, pitkä harja, mistä pitää kiinni, mutta neljä kierrosta kentän ympäri oli tosiaan riittävästi, sitten Alissa vuorostaan kiipesi satulaan. Poni oli täsmälleen oikean kokoinen hänelle.
- Mitä mä teen? hän kysyi hiukan huolissaan. Vesku otti tilanteen hallintaansa ja meni kentälle neuvomaan. Hän korjasi Alissan istuntaa ja ohjien pituutta ja he tekivät pysähdyksiä ja käännöksiä. Ville totteli nähdäkseni vähän sinnepäin, puolihuolimattomasti, kuin ajatuksissaan, mutta totteli kuitenkin. Sen harja heilui askelten tahdissa kuin hopeinen putous ja Alissa kiljui riemusta saadessaan sen ravaamaan.
- Tää on ihan tasasta! Tää ei täristä ollenkaan niin kuin Nasti!

Mitään täydellisen hallittua kouluratsastusta se ei ollut, eikä ollut Danninkaan meno sen jälkeen. Ville kuitenkin totteli heitä, eikä kiikuttanut ympäri kenttää holtittomasti laukaten, kuten olin pahimmillaan pelännyt, joten olin tyytyväinen, vaikkei se kulkenutkaan peräänannossa ja näytti katselevan maisemia haaveissaan osan aikaa.
- Kokeile säkin, sanoi Vesku lopulta minulle ja serkkutyttöjen ilmeet valahtivat odottavista pettyneiksi. Kai hekin olivat kuvitelleet pääsevänsä ratsastamaan Villellä.
- Sillä on mennyt jo kolme lasta, riittääköhän sen kärsivällisyys, aprikoin.
- Kai nyt sentään. Mä haluaisin nähdä.
- Mä olisin halunnut hypätä, Danni sanoi.
- Toisen kerran sitten, sanoin ja menin hakemaan kypäräni. Poni oli pikkuinen, mutta olin minä pienemmilläkin joskus ratsastanut, Oonan myyntiponeilla. Joissain tapauksissa oli iloakin siitä, että pituuskasvu oli loppunut vähän kesken.

Sain pidentää jalustinhihnoja toistakymmentä reikää Dannin jäljiltä ja Ville tuntui huokaisevan alistuneesti, kun nousin selkään. Se tuntui järjettömän, huvittavan pikkuiselta, olisin ylettänyt tarttumaan sitä korvasta melkein kurkottamatta. Se ei toiminut painolla yhtä hyvin kuin Niki, mutta jos käytin pohkeitani määrätietoisesti, se vastasi kyllä kuuliaisesti. Se vaikutti varsin kiltiltä ponilta, joskin heti, jos herpaannuin, sekin herpaantui. Se oli melko tarkkaan sellainen, kuin olin tilannutkin miettiessäni joskus aiemmin tyttöjen seuraavaa ratsua: se toimi, jos toimi itse oikein, mutta ei antanut mitään ilmaiseksi, kuten Nasti, joka oli näyttänyt olleen ajatuksin ohjattavissa. Tämän kanssa joko oppisi ratsastamaan oikein tai kyllästyisi koko touhuun.

Kokeilin saman tien vaikeampiakin juttuja kuin mitä tytöt olivat osanneet pyytää. Pohkeenväistöt menivät nätisti niin käynnissä kuin ravissakin; Ville osasi etu- ja takaosakäännökset ja avo- ja sulkutaivutukset, ja lopuksi yritin vielä vastalaukkaa ja laukanvaihtoja, mutta niistä en ollut ihan varma. Jotenkin ne tuntuivat tapahtuvan riippumatta avuistani, ja jäin miettimään, oliko mahdollista, että Ville omaksi ilokseen meni väärää laukkaa tai vaihtoi sen suunnilleen silloin kun halusin.
- Se on just hyvä, totesin, kun vilkaisin taivaalle ja totesin, että jos ei nyt alkaisi sataa niin ei sitten ikinä. Taputin Villeä kaulalle ja se puhahti.
- Saanko mä mennä loppukäynnit? rukoili Taija ja kehotin häntä kysymään Dannilta ja Alissalta. Nämä miettivät hetken ja nyökkäsivät sitten armollisesti.
- Mä otan vähän hevosia sisään, sanoi Vesku, vilkuillen hänkin taivaalle ja minä lähdin Jerryn kanssa sisään laittamaan tarjolle jotain purtavaa ja levittämään ruokapöydän pisimmilleen, jotta edes auttavasti mahtuisimme koko konkkaronkka yhtaikaa syömään.

Vasta, kun sade jo alkoi ja tallille jääneet juoksivat sisään, sain tilaisuuden kysyä siitä toisesta ponista. siitä, jota he olivat tänään olleet katsomassa.
- Se oli aika näppärä, tytöt sai sen kulkemaan paljon nätimmin kuin Villen, Vesku sanoi.
- Helpompi siis, totesin. – Se oli joku risteytysponi, eikö ollutkin?
- No jaa, welsh part bred, lasketaanko sitä nykyään enää risteytysponiksi?
- Se oli ihana, ilmoittivat kaikki tytöt, kellä enemmän, kellä vähemmän suu täynnä. Mutta koska oletettavasti heidän mielestään kaikki ponit olivat ihania, en antanut sille paljonkaan painoarvoa.
- Tarvitaanko me se? kysyin Veskulta. Tällä hetkellä olin varsin tyytyväinen siihenkin, että meillä olisi vain Ville. Minua oli vähän säikäyttänyt tyttöjen ajatus kahdenkeskisistä maastoretkistä.
- Musta se olisi hyvä ostos, jos se vaan on ehjä. Joku toinen ostajaehdokas oli jo käyttänyt sen klinikalla, mutta päättänyt sittenkin olla ostamatta. Mun täytyy soittaa sille ja kysyä, miksi se teetti ostotarkastuksen ja sitten muuttikin mielensä.

- Jaa, sanoin ja käännyin lasten puoleen. – Minkälainen se sitten oli? He yrittivät joka tapauksessa parhaansa mukaan selvittää asiaa, joten oli kai parempi antaa heille virallinen puheenvuoro.
- Älkää puhuko kaikki yhtaikaa, eikä ruoka suussa, Vesku aneli.
Sain kuulla suklaanruskeasta ponista, jolla oli tupsukorvat ja niin pitkä häntä, että se viisti maata. Se oli ruuna ja sen nimi oli Raistlin ja sillä oli saanut hypätäkin. Sen karsinan ovessa oli ollut rivi ruusukkeita, mikä ilmeisesti todisti, että se oli oikea kisaponi.
- Kuulostaa hyvältä, myönsin.

- Mäkin haluaisin niin oman ponin, sanoi pikku-Loviisa kaihoisasti.
- Jos Danni ja Alissa kerran saa kumpikin oman ponin niin kai mekin nyt voitaisiin saada edes yksi yhteinen, sanoi Taija vihaisesti. Minun teki mieli ruveta selittämään, miten eri asia oli pitää ponia omassa pihassa kuin jossain vuokratallissa, ja miten heidän vanhempansa eivät tienneet ratsastamisesta tai hevosenhoidosta yhtään mitään, mutta en aloittanut. Eivätköhän Titta ja Jaska osanneet ihan itse selittää lapsilleen nuo faktat, ainakin toivoin niin. Toivoin myös kovasti, etteivät he suostuisi ostamaan ponia kuvitellen, että Taija ja Loviisa selviäisivät kahdestaan sen hoitamisesta.
- Te olette liian pieniä siihen, sanoi Siiri opettavaisesti ja sai aikaan melkoisen vastalauseiden myrskyn. Danni ja Alissa olivat nuorempia kuin heistä kumpikaan.

Sade jatkui jatkumistaan kerran alettuaan ja Siiri alkoi kulkea levottomana ikkunasta ikkunaan ja vilkuilla taivaalle.
- Mitä sä vaellat? kysyin lopulta itsekin vähän tuskastuneena säähän. Andrus oli kuulemma juoksuttanut Maggien aamupäivällä, mutta olisin mielelläni mennyt ratsastamaan Nikin, jos ei olisi tarvinnut ihan kaatosateeseen mennä.
- Me oltiin ajateltu Sannan kanssa ajaa sinne Vantaalle, mutta ei mua huvittaisi tohon säähän lähteä mopolla.

- Eikö täällä riitä tekemistä? kysyin uteliaisuuttani.
- Mutta kun meitä taidetaan vähän niin kuin odottaa sinne. Oli sen Annin kanssa puhetta, että me tultaisiin auttamaan, kun sillä alkaa uusi alkeiskurssi.
- Onnea vaan, naurahdin, kun ajattelin Siiriä ja Sannaa kaatosateessa taluttamassa aloittelijoita, mutta lupasin sitten: – Kyllä mä voin viedä teidät. Ei kai mopolla olekaan viksua ajaa noin märällä. Joudut vielä vesiliirtoon ja tapat teidät molemmat.
Siirin kasvot kirkastuivat ja hän alkoi hoputtaa minua.

Huomasin siis sittenkin jättäneeni Veskun yksinään lapsikatraan kanssa, kun lähdimme hakemaan Sannan ja sitten ajoin Vantaalle. Pieni ratsastuskoulu näytti autiolta piiskaavassa sateessa ja mietin jo, eikö olisi viisaampaa säästää aloittelijat tältä ratsastuksen nurjemmalta puolelta ja pitää heille vaikka teoriaa tällä säällä. Toisaalta, jos tätä päivää oli odotettu koko kesäloman ajan, oli kai sama, vaikka olisi tullut räntää ja rakeita.
- Mihin aikaan mä tulen hakemaan teidät? kysyin, kun tytöt nousivat autosta sadetakkeineen.
- Pari tuntia tässä kai menee, Sanna arveli.
- Etkö sä tule katsomaan Gottista ja Jänkkyä? Siiri kysyi, ja hetken mietittyäni suostuin. Lindan mopoa ei näkynyt missään, ja eivät kai tytötkään olisi tänne lupautuneet, jos hänellä olisi ollut tähän aikaan illasta tapana roikkua täällä.

Pieni talli oli tupaten täynnä ja tuntui saunalta tai sademetsältä kosteudessaan, kun menimme sisään. Käytävällä parveili muutama aikuinen ja iso liuta pieniä tyttöjä ja poikia, muutamalla kypärät päässä ja raipanpää suussa pureskeltavana. Yhdellä naisellakin oli kypärä ja kumisaappaat ja hän näytti yhtä jännittyneeltä kuin lapsetkin. Hevoset höyrysivät karsinoissaan, ne oli selvästi vasta ihan äsken pelastettu sateesta sisään. Siiri ja Sanna puikkelehtivat tottuneesti väkijoukon läpi katsomaan satulahuoneen oveen kiinnitettyä tuntilistaa.
- Nonna menee, mutta sillä on hoitaja… Sierama ja Jänkky. Mä voin laittaa Jänkyn, niin tule sä katsomaan sitä, Siiri sanoi minulle.

Näin hevosen, joka oli paisunut leveämmäksi kuin yksikään toinen hevonen, mitä olin ikinä nähnyt. Ei se kaikki voinut olla pelkkää varsamahaa, sillä se oli suurempi kuin Kaoma jo; kyllä se oli nauttinut laitumienkin antimista varmasti täysipäiväisesti.
- Se on iso, vai mitä, nauroi Siiri nähdessään ällistyneen ilmeeni.
- Sehän on ihan kammottava! Jaksaako se enää liikahtaakaan?
- Toivottavasti, tai sitten jollekulle tulee kohta hiki, Siiri irvisti. Hän harjasi sitä hiukan muodon vuoksi, putsasi kaviot ja kävi hakemassa satulan ja suitset ja silloin talliin astui nainen, jonka olin siellä aiemminkin tavannut, omistaja. Hän oli pukeutunut lierihattua myöten sadeasuun, ja näytti piristävän iloiselta toivottaessaan uudet kurssilaiset tervetulleeksi.

- Tuu auttamaan mua, Siiri ähisi, joten minulta jäi naisen puhe kuuntelematta. Jänkyn satulavyö ulottui lupaavan lähelle vastinhihnoja, mutta ei kuitenkaan ihan, ja hän yritti kiskoa sitä hampaat irvessä.
- Hullua, puhisin, kun kaksin käsin saimme toisen soljen viimeiseen reikään. – Ihan pähkähullua! toistin, kun toinen meni jo helpommin.
- Sillä on tallin pisin satulavyö, Siiri selitti.
- Pakko ollakin!

Vasta, kun hevoset talutettiin ulos ja uudet kurssilaiset marssivat perässä, tuli mieleeni, että pitäisikö minun tehdä asialle jotain. Me emme olleet koskaan ratsastaneet tammoilla niin kauan, että satulavöitä olisi tarvinnut hampaat irvessä kiskoa, mutta meillä nyt oli ollut tähdellisempiäkin ratsastettavia kaiken aikaa. Ei tuo nyt kuitenkaan ihan fiksulta touhulta näyttänyt.

Huomasin jääneeni tyhjään talliin, kun kaikki muut olivat lähteneet katsomaan tuntia tai auttamaan ja menin ajatuksissani katsomaan Gottista. Sehän oli lämppärinä ihan eri mallinen kuin jykevä Jänkky, mutta ehkä sen takia sen maha oli vieläkin silmiinpistävämpi. En voinut uskoa, ettei kukaan tallilla muka ollut huomannut niiden olevan kantavina. Vai eikö siellä vaan välitetty?

Aloin pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen, etten voisi lähteä puhumatta omistajan, Annin, kanssa. En etenkään, kun näin tuntilistasta, että Gottiskin oli ollut tunnilla aikaisemmin tänään. En kuitenkaan katsonut asialliseksi mennä keskeyttämään hänen tunninpitoaan, tuskin alkeiskurssilaisen kantaminen aiheuttaisi Jänkylle keskenmenoa. Lähdin kuitenkin ulos minäkin, saadakseni napattua häntä hihasta heti, kun hänellä olisi vapaa hetki.

Yllätyksekseni enää ei satanutkaan kaatamalla. Tihutti enää pikkuisen ja läntiseltä taivaalta kajasti voimakasta valoa, joka enteili kaunista myöhäisiltaa. Alkeiskurssilaiset istuivat onnellisen näköisinä joskin märkinä satuloissa ja pysäyttelivät ja käänsivät ratsujaan. Jänkky näytti voivan vallan hyvin, jos ei ottanut huomioon sitä, että se näytti tukehtuvan satulavyöhönsä. Seisahduin muun yleisön kanssa uran laidalle katsomaan, miten kukin kolmesta ratsastajasta lopuksi kokeili pienen pätkän ravia paitsi Jänkyllä ratsastava naisihminen. Edes Siiri ei saanut tammaa ravaamaan, vaikka hän säksätti kuin orava ja kiskoi sitä ja lopulta läpsäytti tammaa riimunnarulla lavalle.
- Ensi kerralla sitten, Anni lohdutti ja ratsastaja näytti helpottuneelta, käynti näköjään oli hänelle ihan riittävästi tänään.

- Kääntäkää kaartoon! Tytöt auttaa teitä viemään hevoset talliin, hän huusi sitten ja siinä vaiheessa, kun kaikki muut katsojat valmistautuivat seuraamaan hevosia ja ratsastajia, minä menin kentälle.
- Anteeksi, sanoin Annille, joka pysähtyi katsomaan minua odottavasti hymyillen. Hän muistutti jotain muumihahmoa pitkässä vihreässä sadetakissaan ja –hatussaan.
- Niin? Haluaisitko varata tunnin?
- En, sanoin anteeksipyytävästi miettien, miten asettelisin sanani, etten kuulostaisi riidanhaastajalta. – Toi tamma… eikö se ole vähän liian pitkälle kantavana ollakseen mukana tunneilla?
- Voi, ei se ole kantavana, se on vaan lihava, nainen sanoi iloisesti, tietäen ilmeisesti selkeästi, mistä hevosesta puhuin.
- Ei… aloitin.
- Ihan totta – sehän ei ole mun, lainaan vaan sitä tunneille, ja niin sen omistaja sanoo. Liikaa laidunruohoa!

Hän nauroi hereästi ja ymmärsin ja vaistosin, että hän oli ihan tosissaan. Kiltti, hyväuskoinen ihminen.
- Meidän eläinlääkäri teki niille molemmille tiineystarkastuksen, ennen kuin ne muutti meiltä tänne, sanoin sitten ottaen härkää sarvista.
- Teilläkö ne oli ennen? Mahtaa teillä olla kiirettä kaikkien kesäleirien kanssa!

Suuni loksahti auki. Kesäleirit?
- Ei meillä semmosia ole, eihän meillä mitään ratsastuskoulua ole.
- Kuka sä sitten olet?
- Anteeksi, sopersin taas ja tajusin, etten ollut edes esittäytynyt. – Jessi Kamke. Linda ja tammat oli meillä ennen kuin ne muutti tänne.
- Ei ei, nehän oli siinä isossa ratsastuskoulussa Itäsalmessa! Anni väitti. – Ne lähti sieltä kun maneesikausi loppui ja mulla on halvemmat tallivuokrat, etenkin kun saan käyttää hevosia tunneilla. Vaikka tunneilla ne kuulemma sielläkin kävi.
- Onhan ne saattaneet sielläkin ehtiä käydä, mutta meiltä ne keväällä lähti, väitin ja siinä vaiheessa Annin naama alkoi kurtistua.
- Mä en nyt oikein taida ymmärtää.

Tunsin itseni juorukelloksi, mutta huokaisin ja aloin kertoa lyhyesti, miksi Linda oli meiltä lähtenyt ja koska. Väistämättä siinä kävi ilmi sekin, miksi niin oli käynyt.
- Mä tiedän tietenkin, kuka sä olet, nyt, tai tiedän teidän paikan, Anni sanoi hitaasti ja näytti epätietoiselta. – Mutta ei Linda koskaan ole sanallakaan teistä puhunut.
- Ei kai ole uskaltanut, ei me oltaisi annettu sille kummoisiakaan suosituksia, arvelin.
- Mä en tietenkään voi enää pitää sen hevosia tunneilla, jos ne kerran on varsomaisillaan. Sehän olisi eläinrääkkäystä.
- Anteeksi, sanoin, ties kuinka monennetta kertaa.
- Mä en vaan tiedä, mitä nyt sitten tapahtuu. Linda on useammin kuin kerran sanonut, että mun täytyy pitää sen hevosia tunneilla niin paljon kuin mahdollista, että siltä loppuu raha muuten.
- Meillä se teki tallitöitä.
- Meillä ei. Mä teen tallityöt itse, Anni sanoi ja napsautti suunsa kiinni sen näköisenä kuin karsinoidenputsaaminen olisi hänen lempityötään. Aloin ymmärtää paremmin, miksi Gottis ja Jänkky juoksivat tunneilla.

- Anteeksi, että mä tulin sotkemaan asioita, sanoin vielä kerran, kun näin Siirin ja Sannan jo tulevan tallista.
- Älä pyytele anteeksi, hevosten parastahan tässä on ajateltava. Koska ne on varsomassa? Anni kysyi.
- Sitä ei varmaan tiedä kuin Linda itse.
- Voi, mikä sotku, Anni huokaisi, mutta pidättäydyin enemmistä anteeksipyynnöistä, vaikka semmoinen pyöri taas jo kielen päällä.
- Toivottavasti te saatte setvittyä asiat kuntoon, sanoin, ja toivoin sitä tosiaan, Annin takia.


23.

Kun palasimme kotiin, oli jo taas varsin kaunis sää. Oli kuitenkin sen verran myöhä, että päätin jättää ratsastuksen siltä illalta.
- Mä annoin Taijan ja Loviisan ratsastaa Kiiralla aamulla, kertoi Siiri matkalla ja kehuin häntä kiltteydestä. Ratsastamaanhan ipanat olivat meille hinkuneet. Sitten kysyin, oliko Sanna jutellut Peten kanssa Denan vuokraamisesta ja tyttö oli näyttänyt vääntelevän hihansuitaan takapenkillä.
- En… hän oli sanonut vaisusti.
- Mikset? siinähän sulla olisi täydellinen hevonen!
- En mä ole oikein nähnyt sitä…
- Soita sille, hyvä ihminen, ellette te muka koskaan oo yhtaikaa tallilla! Se on ihan valmis liisaamaan sen sulle!
- On vai? Sannan ilme oli yllättynyt ja ihmettelevä.
- Mä en ole nähnyt mitään ostajajonoa, ootteko te? Taitaa olla liikaa hintapyyntöä…

Se oli hiljentänyt nuoret naiset loppumatkan ajaksi, tai he olivat keskittyneet supisemaan keskenään. Jätin Sannan kotinsa eteen ja kohta olimme Siirinkin kanssa kotona Mustaojalla, missä Vesku oli keksinyt uuden, ihanan ohjelmanumeron sukulaistytöilleen, ja omillemmekin. Hän viritti varsomiskameraa.
- Joko, kysyin jännittyneenä. Olihan meillä syntynyt jo monta varsaa, mutta aina se nosti niskakarvoja hiukan pystympään. Entä jos jokin menisi vikaan?
- Kyllä se alkaa näyttää siltä, Vesku tuumasi. – Mä jätin Kiiran sen seuraksi sisään.
- Hyvä, ahmiipahan se sitten yhden yön vähemmän, Siiri sanoi.
- Me valvotaan koko yö ja vahditaan sitä, Taija sanoi innoissaan.
- Juu, ette valvo, Vesku ilmoitti.
- Minä, ehdotti Siiri toiveikkaana.

Me kuitenkin otimme koneen omaan huoneeseemme aikomuksena laittaa kännykät piippaamaan tunnin välein, jotta heräisimme vilkaisemaan tilanteen. Kaoma oli tosiaan melko levoton ja käveli ympyrää oljin pehmustetussa karsinassaan, mutta siitä huolimatta sitä oli vähän tylsää katsella. Kuva oli harmaa ja vähän rakeinen ja suorastaan unettava. Olin valumassa unten maille, kun se laskeutui makuulle ja Vesku nousi nojaamaan kylkeeni nähdäkseen paremmin lipaston päällä nököttävän koneen.
- Et sä normaalisti ole noin valppaana, mutisin, kun Kaoma nousi taas ylös.
- Se on niin nuori ja höpsö, ja ensikertalainen… se voi tarvita apua.
- Tuleekohan sieltä kolmas ruskea…?

Vähän ajan päästä havahduin taas, tällä kertaa siihen, että Vesku nousi ylös.
- Mitä nyt? kysyin.
- Mä menen talliin. Se on nyt maannut vaan jonkin aikaa, eikä kameraan näy siitä kuin selkä.
- Mäkin tuun.
- Älä turhaan. Mä vilkutan sulle, jos tarviin apua.
- En mä näe, mä nukahdan kuitenkin, epäilin ja nousin ylös ja kun sain vaatteet päälleni, minua ei nukuttanutkaan enää.

Marun jätimme sisälle, kun kävelimme talliin, jossa oli hämärä valaistus. Kiira torkkui täysin välinpitämättömänä ja Kaoma tosiaan makasi oljillaan. Sen hännän alta pisti jo esiin pari pieniä kavioita ja luojan kiitos, myös pieni turpa. Ainakin varsa oli ihan oikeassa asennossa. Katselimme vähän aikaa, mutta kun homma ei oikein näyttänyt etenevän, siirryimme karsinaan myös. Vesku tarttui toiseen kavioon ja minä toiseen ja kun Kaoma taas ponnisti, kiskoimme voimiemme takaa. Varsa tuli vähän paremmin esiin, ja seuraavalla työnnöllä saimme sen vedettyä kokonaan ulos. Se ei ollut ruskea, ei tällä kertaa, vaan pieni musta ori.

- Fiksu tyttö, sanoi Vesku Kaomalle, joka huokaisi raskaasti ja ponnistautui sitten pystyyn. Se ei näyttänyt olevan millänsäkään koko tapahtumasta, eikä se tuntunut huomaavan koko varsaa, ennen kuin tämä liikahti kuin harkitakseen ylösnousua itsekin, tietystikin ihan turhaan. Eivät ne sentään minuutissa vielä seisseet.
- Ihana, sanoin haltioissani ja hain pyyhkeen, johon pyyhin ensin käteni ja jolla aloin sitten kuivata varsan karvasta limaa ja kalvonrippeitä. Siinä vaiheessa Kaomankin uteliaisuus lopulta heräsi ja se tuli tutkimaan tuotostaan. Vetäydyin vähän kauemmas ja annoin niiden tutustua.
- Sehän meni hyvin, sanoi Vesku helpottuneena.
- Onneksi.

Nojauduin hänen rintaansa vasten ja pyyhin edelleen hajamielisesti käsiäni pyyhkeesen. Kolmen varsan kesä! Toivottavasti ensi kesänä kävisi yhtä hyvin. Kisu ja Maggie olivat ainakin toistaiseksi tiineinä ja Desikin oli siemennetty Bossen liising-orilla. Nyt alkaisi olla kiire, jos aioimme hommata vielä useampia tammoja, mutta ehkä se ajatus oli parempi unohtaa, jos Vesku aikoi ostaa sen suklaanruskean ponin. Ellei sitten jostain tipahtaisi jokin ylläpitoon tarjottava.

Vesku rutisti minua.
- Tää on kuule elämää, hän sanoi.
- Kun saa keskellä yötä värjötellä tallissa ja tahria itsensä vereen sun muuhun moskaan? naurahdin. Hän ei kai katsonut tarpeelliseksi vastata, kutitti vain minua pikkuisen kyljestä. Olin tietysti samaa mieltä. Me olimme kerta kaikkiaan etuoikeutettuja, kun meillä oli tilaisuus todistaa varsan syntymää ja ensimmäisiä minuutteja jo kuudetta kertaa.

Puolessa tunnissa varsa oli jo selvinnyt jaloilleen ja löytänyt imemään. Se näytti vielä pitkäjalkaisemmalta kuin varsat yleensä ja harvinaisen pirteältä. Syötyään se tikisti muutaman pienen pipanan ja romahti takaisin olkipedille uupuneena ensimmäisistä ponnisteluistaan.
- Kyllä se nyt pärjää, mennään nukkumaan, Vesku sanoi.
- Mua ei nukuta enää. Meinaatko sä tosiaan ostaa tytöille sen ponin vai etsittäiskö me joku kiva tamma meille varsomaan mieluummin?
- Myöhäistä nyt on rutista kun ne on käyneet kokeilemassa sitä. Hyvältä ostokselta se vaikutti, jos se vaan on terve. Mennään nyt. Mä en tiedä susta, mutta mulla ainakin on huomenna rankka päivä, neljässä lapsessa on kyllä pari liikaa.
- Jaa. Kenestä meidän kolmesta sä haluaisit luopua?
- Neljässä hevoshullussa pikkutytössä, Vesku korjasi nopeasti.

Taija ja Loviisa onneksi haettiin sitten kotiin. He olivat jo kadonneet, kun seuraavana päivänä tulin töistä ja Danni ja Alissa olivat toisaalta vähän myrtsinä joutuessaan taas tyytymään vain toistensa seuraan, mutta oli heillä ilon aihettakin.
- Ne halusi koko ajan vaan ratsastaa, ja paljon muusta ne ei puhuneet.
- No, saiko ne? kysyin.
- No sai, isi sanoi, että niiden pitää saada ratsastaa Villellä tänään, koska ei tiedä, koska ne edes tulee seuraavan kerran, Danni selitti ja oli selkeästi sitä mieltä, että suuri vääryys oli kohdannut häntä ja Alissaa.
- Ei se siitä varmaan pilalle mennyt, lohdutin ja menin vaihtamaan vaatteet ja etsimään Veskua. Hän oli puhelimessa olohuoneessa ja kun kiskoin ratsastushousuja työhousujen tilalle, ymmärsin, että hän oli saanut kiinni sen ostajaehdokkaan, joka oli teettänyt suklaanruskealle ostotarkastuksen.
- Kerro, sanoin, kun hän lopetti.
- Mitä sä haluat tietää?
- Löytyikö siinä tarkastuksessa jotain vikaa vai miksi se ei ostanut sitä?
- Ne oli löytäneet sopivamman, terve elukka se on. Niin se väitti.
- Uskaltaako sitä uskoa?
- No miksi se huijaisi vierasta ihmistä?

Juttelimme hetken päivän tapahtumista, varsa voi hyvin ja Jutta oli käynyt katsomassa sitä. Sitten painuin tallille. Ilta menikin iloisesti siellä, kiitos edellisen illan lusmuilun. Aloitin Rellasta, kun Andrus oli sopivasti paikalla ja auttoi viemään isot varsat talliin siksi aikaa. Sanna oli ratsastellut sillä jonkin verran, mutta minulla oli huono omatunto siitä, etten ollut itse ehtinyt sen selkään montakaan kertaa. Muka ehtinyt. Olinhan kuitenkin luvannut, että se palaisi takaisin omistajalleen kisakunnossa, kun varsa olisi vieroitettu.

Tammaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Jäykkäkin se oli kuin puulelu. Meni melkein puoli tuntia, ennen kuin se alkoi tuntua letkeältä ja hyvältä ja saatoin oikein kunnolla ruveta ratsastamaan. En hypännyt, ihan vain perusjuttuja tahkosin läpi, kunnes valuin hikeä. Ulla tuli sopivasti kentälle Nairobin kanssa, ja sain siitä hyvän tekosyyn lopettaa. Totesin, että aikaa oli mennyt kamalasti, ja vielä lisää meni, kun kylmäsin huolellisesti Rellan jalat ja roudasin sen ja varsat takaisin laitumelle. Missä oli henkilökuntani nyt, kun sitä olisi tarvittu? Andrus olisi voinut hoitaa Rellan pois ja Siiri vaikka laittaa minulle Maggien valmiiksi sen sijaan, että tuhrasin itse tunnin noihin hommiin. No, ehdinpähän itse välillä palautua ja Ulla ehti ratsastaa rauhassa. Hän nimittäin ei voinut sietää Maggieta. En ihmetellyt sitä. Ulla oli parhaimmillaankin arka ratsastaja ja Maggien satunnaiset lähdöt saivat hänet kalpenemaan ja vapisemaan, vaikka hänen oma Nairobinsa olikin rauhallinen ratsu, jolla ei ollut aikomustakaan liittyä rymyämiseen. Toisinaan minun oli vaikea pitää pokkaa hänen seurassaan, kun muistelin, miten Vesku oli kuulemma joskus pakottanut hänet maastoon. Millä sulosanoilla, sitä en vaan voinut käsittää.
- Tuutko sä mun kanssa kävelemään ton metsälenkin? kysyin piruuttani ja Ulla pudisti rajusti päätään.
- En, kiitos vaan, me kävellään tässä vaan muutama kierros.

Tarkemmin tunnustellen Maggie tuntui sellaiselta, ettei metsikkö kutsunut minuakaan. Se tuntui tänään poreilevan kuin toffeekattila. Tunsin pieniä värähdyksia altani heti, kun olin noussut satulaan, kuin se olisi saanut sähköiskuja. Pakotin itseni kuitenkin vakaaksi ja painavaksi ja vaikka en kerännyt ohjia vielä kokonaan käsiini, yritin puristaa jalkani tamman kylkien ympäri tavallista tiiviimmin viestittääkseni sille, että olin mukana ja kuvittelin sitä paitsi olevani pomokin.

Pari pientä koikkaloikkaa se otti heti kättelyssä, tai kun Nairobi oli poistunut kentältä ja se havaitsi jääneensä yksin. Yritin olla kuin en olisi huomannutkaan niitä ja jatkoin mitä olin tekemässä, mutta päätin, että se ei hitto soikoon säikyttäisi minua tällä kertaa. Sillä niin se kyllä välillä teki. Joskus vaan tunsin itseni niin voimattomaksi sen satulassa, että sisu meni kaulaan, tein jonkin tehtävän, josta tiesin, että selviäisimme kunnialla, ja lopetin. Onneksi nykyään alkoi olla enemmän niitä päiviä, jolloin asiat sujuivat, joskaan tämä ei nyt ollut yksi niistä.

Päädyin ratsastamaan ympyrällä, neutraalisti kentän keskellä: en metsäpäädyssä, mikä Maggieta erityisesti hirvitti, kun se oli tällä tuulella, enkä porttipäädyssä, mikä olisi ollut periksiantamista. Ravasin loputtomia kierroksia, taivuttaen sitä välillä ulospäin ja muuttaen tahtia, välillä tönien sen takapäätä ulospäin niin, että etenimme melkein väistäen. Ensin se jänkkäsi vastaan eikä ollut huomaavinaan hienovaraisia apujani niin, että suutuin. Yksi turhautunut ”@!#$” ja kantapäiden runttaus kylkiin sai sen kuitenkin paitsi niiaamaan säikähtyneenä, myös muuttamaan hiukan asennettaan. Olin kuullut tammoista, jotka sellaisen jälkeen eivät olisi suostuneet mihinkään yhteistyöhön, ja tavannutkin sellaisia, mutta Maggie oli pohjimmiltaan nöyrä. Kun sitä kovisteli se alistui eikä ottanut nokkiinsa. Paitsi tietenkin jos se oli hyppäämässä. Silloin se oli maailmanvaltias, joka tiesi kaiken parhaiten itse, eikä se edes huomannut mitään kurinpalautusyrityksiä.

Lopulta se liikkui tahdikasta ravia, joka tuntui hyvälle selkään ja päätin olla kiusaamatta kohtaloa enempää. Laukkaisin jonain toisena päivänä. Hyppäsin alas, riisuin satulan kentän aidalle odottamaan, samoin kypärän ja turvaliivin, jota ilman en Maggien selkään mennyt, ja lähdin taluttaen kiertämään metsälenkin. Se saisi rentouttaa meidät molemmat. Olin aika tyytyväisellä mielellä, itse asiassa hyvinkin tyytyväinen. Sessio olisi yhtä hyvin voinut päättyä siihen, että Maggie olisi saanut paiskattua minut selästään ties miten pahasti. Rapsutin sitä hellyyttä hyökyen otsatukan alta ja ensimmäistä kertaa Maggie näytti huomaavan hyväilyni. Se painoi otsansa olkapäätäni vasten ja hieroi sitä siihen antaumuksella niin, että olin menettää tasapainoni. Totuuden nimessä se teki sen todennäköisesti, koska se oli hikinen ja sitä kutitti, mutta olin naurettavan kiitollinen siitä, että kelpasin edes raapimapuuksi. Tönäisin sen siitäkin huolimatta pois. Hevosten ei kuulunut pitää ihmisiä raapimapuinaan.

Perhe oli valunut tallille myös, kun palasimme. Tytöt näkyivät hakevan Villeä tarhasta.
- Sä olet hengissä, Vesku sanoi minulle, mulkaisten Maggieta.
- Tietysti olen, miksen olisi. Onko Siiri ratsastanut jo? Lähtisköhän se mun kanssa maastoon?
- Se lähti taas alkeiskurssiavustajaksi, Vesku kertoi.
- Ai, sanoin pettyneenä. Olin ajatellut selvitä Nikin liikuttamisesta mukavalla lenkillä, mutta yksin ei olisi yhtä hauskaa. – Mitäs tytöt meinaa Villen kanssa?
- Paapomista ja koirakoulua. Kun sillä ratsastettiin jo aamulla.
- No kai mä käyn sitten yksinäni maastossa. Mä en viitsi tulla kentälle Nikin kanssa, jos ne leikkii siinä. Se on niin epäluulonen uusia hevosia kohtaan.

Kun palasin maastosta, olin puhki, vaikka Nikillä ratsastaminen olikin kevyttä ja kotoista, ja hyveellinen sädekehä tuntui leijuvan pääni päällä. Olin ollut reipas ja ratsastanut kuin ammattilainen ainakin, kaikki vastuullani olevat hevoset. Sellaista ei ollut tapahtunut ihan hetkeen. Hajamielisesti kalastin taskustani piipittävän ja värisevän puhelimen. Se oli Miila.
- Etkö sä tullutkaan? hän sanoi moittivasti.
- Voi jessus, mä unohdin sun hääsi kokonaan! huudahdin, olinhan melkein luvannut käydä tapaamassa häntä.
- Toivottavasti et unohda silloin kun on varsinainen juhlapäivä.
- En takuulla, vakuutin. – Mistä meidän piti jutella tänään?
- No ei sillä enää väliä, me juteltiin kaikki valmiiksi Raisan kanssa ja sä saat vaan olla hiljaa ja toteuttaa meidän ideat, koska et ollu pitämässä puoliasi.
- Voi, apua, sanoin. – Tässä on ollut nyt niin paljon kaikenlaista, mä olen ratsastanut koko illan ja viime yö synnytettiin varsaa ja… Se sai Miilan unohtamaan nalkutuksensa.

Kun Siiri palasi toiselta talliltaan, hän kertoi tyytyväisenä, ettei Jänkky enää ollut ollut tunnilla, eikä Gottiskaan.
- Ja Anni oli kiukkuinen, hän sanoi ällistyneenä. - Mä en ole koskaan nähnyt sitä vihaisena ennen. En edes silloin kun pikkuhoitajat laukkasi laitumella ilman lupaa ja pelkillä riimuilla.
- Se on koko yön miettinyt – jos sillä on vähän pitkät piuhat, naurahdin. Nainen oli tuntunutkin juuri sellaiselta tyypiltä, hitaasti hermostuvalta, mutta sitten maailmanloppuakin pelottavammalta, kun pääsisi täyteen uhoon.
- Niin, ja sitten se oli tietysti riidellyt Lindankin kanssa, Siiri kertoi.
- Niinkö? sanoin kiinnostuneena. Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa sen!

Siiri jatkoi:
- Yksi tyttö oli kuullut, se kertoi meille. Linda oli kuulemma ollut ihan hiilenä, että miten sillä muka riittää rahat tallivuokriin, ellei Anni anna sen tehdä tallitöitä eikä hevoset saa edes käydä tunneilla. Ja Anni sanoi, ettei ole sen ongelma, ja että Linda saisi hävetä ja että siitä pitäisi kertoa eläinsuojeluvalvojalle… ja ettei ratsastuskoulussa voi pitää varsoja kuitenkaan, ja ettei niille ole tilaa, kun siellä on aika pienet boksit.
- Kuulostaa vähän lähtöpasseilta, sanoin, enkä tiennyt olinko tyytyväinen vai en. Sikäli olin, etten toivonut Lindalle mitään erityisen hyvää, mutta mihin loukkoon hän sitten hevosensa saisi ja minkälaisiin oloihin? Muistin, millaisesta läävästä olin käynyt ne aikoinaan meille hakemassa, se ei todellakaan ollut ollut sopiva paikka millekään hevoselle, saati varsalle.

- Ostakaa te ne pois, saisitte lisää Mustin varsoja, Siiri ehdotti sitten. Vilkaisin häntä, tai mulkaisin paremminkin.
- Ja mitä me tehtäisiin lihavalla suokilla, täpisevällä lämppärillä ja kahdella sekarotuisella varsalla? Justhan me yritetään saada enemmän paperillisia puoliverisiä. Ja luulenpa, että viimeiseksi maailmassa Linda niitä meille tulisi tyrkyttämään. Mitä hittoa se muuten aikoo tehdä neljän hevosen kanssa, ellei sillä ole varaa edes kahta elättää?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.6.15 20:32:13

Vitsi Tirppa, mun tekis mieli leikata mainoslauseeksi toi sun päivällinen kommentti :D Saanko?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: koukussa 
Päivämäärä:   3.6.15 10:57:08

eilen tuli Äidin tyttö, kerkesin lukea jonkun sivun, MUTTA ketä on sarri ja sunna?? Aluksi luulin että Henriikka on Dannin tai Alissan lapsi, mutta ei sitten ollutkaan :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   3.6.15 14:12:37

koukussa: noin voi käydä jos hyppii tulevaisuuteen. :) Kyseisten henkilöiden henkilöllisyys tulee kyllä täälläkin aikanaan selville, joku toinen voi sen halutessaan sinulle jo kertoa. En edes ihan tarkkaan edes muista, miten kaikki tapahtui, vaikka hahmot kyllä muistan.
Olen muutaman kerran meinannut jotain kysyä, mutta sitten mietin, jos joku kuitenkin lukee tätä ensimmäistä kertaa, niin saatan paljastaa jotain liian aikaisin. Itse saatan sortua lukemaan kirjan lopun ensin, mutta se on tietoinen ratkaisu, tahaton juonen käänteiden selville saanti etukäteen voi harmittaa.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: koukussa 
Päivämäärä:   3.6.15 16:11:09

Juu, ensin meinasinkin että luen kirjan vasta kun olen nämä saanut päätökseen. ehkä en jatka pidemmälle vielä :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.6.15 16:52:48

Hauska ajatus toi Dannin tai Alissan lapsi, koukussa :D Jos mä sanon vaan sen verran, että tässä Sarri ja Sunna ei oo vielä syntyneetkään...
-----------------------
24.

Vesku palasi töihin, mutta järjesteli siellä tuloksista päätellen ensimmäisen päivän lähinnä tilan asioita. Hän palasi kotiin ja merkkasi kalenteriin kengittäjän ja satulakauppiaan käynnin ja ilmoitti sitten lähtevänsä Jutan kanssa katsomaan Raistlinia.
- Mutta sehän on tarkastettu jo?
- Ei mulla niitä papereita ole, ja ne on jo joka tapauksessa liian vanhat vakuutusyhtiölle.
- Aiotko sä ostaa sen?
- No traikun kanssa ajattelin lähteä.

Miellyttävä jännitys alkoi kihelmöidä vatsassani, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, miten Siiri ja pikkutytöt reagoivat, kun hän kiinnitti kopin maasturin koukkuun ja kysyi, liikuttaisiko Andrus Mustia jotenkin.
- Menetkö sä hakemaan Raistlinia? Alissa kimitti. – Menethän, eiks vaan? Miksi sä muuten ottaisit trailerin?
- Entäs jos mä vien sen vaan huoltoon? Vesku kiusoitteli.
Danniin ja Alissaan se tepsi ja heidän naamansa vähän valahtivat, mutta Siiri ei mennyt halpaan.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, tytöt saivat siis odottaa rauhassa yllätystään. Jos se nyt oli tulossa.

- Kenen vuoro ratsastaa Villellä? kysyin saadakseni heidän ajatuksensa muualle ja tytöt lähtivät hakemaan kullanväristä otusta tarhasta harjatakseen sen. Pidin heitä silmällä, mutta poni näytti olevan täysin heidän hallittavissaan. Se seurasi kiltisti kentän luokse tullakseen sidotuksi aitaan ja harjatuksi ja seisoi liikahtamatta, kun Jerry lähestyi sitä ruohotupsu kädessään. Varovasti, pehmein huulin se osasi hamuta korret suuhunsa.
- Minun poni, sanoi lapsi naurussa suin ja halasi sen ryntäitä, ja sitten hän halusi selkään, kun olin auttanut tyttöjä satuloimaan.

Tytöt ratsastelivat hyvän aikaa, taluttivat toisiaan ja kikattivat ja Ville oli täysillä mukana. Minä pidin silmällä, ettei Jerry mennyt jalkoihin ja mietin hajamielisesti omaa lähestyvää lomaani. Tänään en kai ehtisi ratsastaa ollenkaan, kiitos Veskun ex-tempore –reissun, hän ei mitenkään ehtisi sieltä ihan tunnissa tai kolmessakaan takaisin. Siiri aikoi taas lähteä huristelemaan mopollaan alkeiskurssiavustajaksi, joten hänenkään niskoilleen en voisi Jerryä sälyttää, mutta kunhan lomani alkaisi niin voi jessus, miten ahkeroisin! Kesän toiset kenttäkisat säällisen ajomatkan päässä olisivat parin viikon päästä ja Nikissä oli vähän laittamista vielä ennen niitä.

Kun Ville oli huolella liikutettu ja palautettu vapauteen, paimensin laumani sisään. He saisivat viihtyä videoiden ja iltapalan ääressä. Andrukselle olin antanut luvan liikuttaa Mustin lisäksi ketä vain halusi ja jaksoi. Arvasin hänen päätyvän Maggieen.

Veskua ei kuulunut vielä lasten nukkumaanmenoaikaankaan. Minä en sitä ihmetellyt, mutta Danni ja Alissa kylläkin.
- Jos se on kuitenkin mennyt hakemaan Raistlinin ja me nukutaan, kun se tulee, he murehtivat.
- Jos niin sattuisi käymään niin näette se sitten huomenna, lohdutin, enkä tajunnut, minkä myrskyn aiheutin varomattomilla sanoillani.
- Onko se mennyt hakemaan sen? Miksi sä sanoit noin? Danni kiljui.
- No kunhan sanoin vaan, hermostuin. – Painukaa sänkyyn, tai ette ikinä herää aamulla, on tarhapäivä!
- Ei me mennä tarhaan jos täällä on uusi poni!
- Menette vaikka täällä olisi elefantti. Me mennään molemmat töihin, kuka teitä vahtisi?
- Siiri! Alissa ehdotti.
- Ei käy. Maate. Nyt.

Sänkyyn he menivät, mutta hiljaisesta pälpätyksestä päätellen nukkuminen oli kaukana siitä huoneesta. Jerry onneksi oli sammunut kuin saunalyhty, kuten aina, kun sai päänsä tyynyyn.
- Menihän Vesku hakemaan sen ponin? kysyi Siiri, joka oli palannut, puoliääneen.
- Se lähti sinne Jutan kanssa, eli riippuu siitä, onko se Jutan mielestä terve.
- Kauhean kauan niillä menee.
- Niin meneekin. Siitä olin samaa mieltä, ja aikaa tappaakseni kävin laittamassa saunan lämpiämään, sillä Andrus ratsasti vieläkin tai sitten teki iltatallia, ja sitten halusin kuulla, tiesikö Siiri mitään uutta Lindasta.

Tyttö kuitenkin puisti päätään.
- Se on kyllä uutta, ettei se ole kuulemma tänään käynyt tallilla, mutta ei kukaan ole kuullut mitään mehukkaita riitoja. Tietenkään, jos se ei ole edes käynyt siellä.
- Ehkä se on ottanut toisen työpaikan, ehdotin, ja se tuntuikin loogiselta ratkaisulta. Linda rakasti käsittääkseni hevosiaan yli kaiken, ja saatoin kuvitella hänet tekemässä kolmeakin työtä, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, ettei hän ehtisi käydä kuin rapsuttamassa niitä.

Danni ja Alissakin olivat luojan kiitos hiljentyneet jo, kun Maru ilmoitti Veskun ajavan pihaan. Siiri ja minä suoriuduimme pihalle suunnattoman nopeasti. Traikku seisoi tallin edessä ja Vesku kurkisti parhaillaan sivuovesta sisään. Jotain siellä oli.
- Nukkuuko lapset? hän kysyi huomatessaan meidät.
- Nukkuu, nukkuu, toitko sä sen? Siiri hoputti.
- Joulupukki tuli! Vesku nauroi ja levitti kätensä kauhean hilpeän näköisenä.
- Sä viivyit kamalan kauan, sanoin syyttävästi.
- No, mulla ei ollut lentäviä poroja.

Hän halasi minua ja painoi suukon nenänpäähäni, joten katsoin häntä epäluuloisesti.
- Mikä sua vaivaa? Oliko noin hauskaa tuhlata monta tonnia?
- Suunnattoman hauskaa! Et arvaakaan!
- Otetaan se nyt ulos, ennen kuin se hermostuu, Siiri keskeytti ja kiersi takaluukulle. Kopista kuului kavion kopaisu ja sitten kiukkuinen vinkaisu ja se sai Veskun irrottamaan äkkinäisen halauksensa.
- Parempi tehdä niin, joo.

He avasivat Siirin kanssa luukun ja minä seisoin uteliaana katsomassa, millainen nyt olisi tyttöjen uusi ratsu. hämmästykseni oli suunnaton, kun sieltä paljastuikin kaksi takapuolta.
- Oletko sä tullut hulluksi? ostitko sä niille molemmille ponin? Meillähän on jo Ville, ei ne jaksa niin montaa mitenkään…
- Älä räpätä, joulupukki toi sullekin jotain, Vesku sanoi silmät tuikkien ja halasi minua taas, selkeästi kaivaten kiitoksia.
- Mutta jestas, mullakin on ihan tarpeeksi tekemistä…
- Se on tamma, hölmö, varsatamma, sähän halusit täytettä bokseihin.

- Aa, sanoin, kun tajusin, ja kymmenen ajatusta risteili yhtaikaa päässäni. Mistä ihmeestä Vesku oli tuon löytänyt, mikä se oli ja ennen kaikkea, oliko se ostettu vai otettu ylläpitoon? Hän oli kuitenkin jo kadonnut autoon ja komensi sieltä Siiriä avaamaan takapuomia, peruuttaen sitten ulos pienikokoisen ruunikkotamman, jonka riimunnarun hän hymyillen törkkäisi käteeni.
- Hyvää joulua!
- Mutta… hei! Onko tää meidän? Ostitko sä tän?
- Ostin, hän sanoi ja palasi traikkuun hakemaan Raistlinia.

Uusi hevonen pyöri ympärilläni iltahämärässä, ja kun yritin tyynnytellä sitä seisomaan paikoillaan, se puraisi minua, ihan tuosta noin vaan. Vaistomaisesti läppäisin sitä turvalle, niin kovasti se ei ollut osunut, että olisi tarvinnut älähtää, kunhan oli vain nipistänyt. Silloin se mulkaisi minua moittivasti, muttei lopettanut täpisemistään. Sillä oli tähti, joka oli selvästi näkyvissä lyhyen otsatukan alta.
- Ole nyt kunnolla, sanoin ja vein sen vähän kauemmaksi, jottei ulos tuleva poni peruuttanut sen päälle. Se oli isompi kuin mitä olin odottanut, mutta mukavan pyöreän näköinen.

- Pannaan ne talliin yöksi, Vesku sanoi ja talutti sen sisään. Minä seurasin ja matkalla tamma yritti taas jotenkin tuttavallisesti ja kuin ajankulukseen upottaa hampaansa rystysiini. Mikä aarre!

Kaoma ja varsa olivat sisällä ja Kiira edelleen niiden seurana, mutta vapaita karsinoita oli tulokkaille vaikka miten. Valitsimme pari vierekkäistä ja Siiri sinkaisi hakemaan niille heinää.
- Se puree, ilmoitin Veskulle. – Mistä sä nyt oikein tommosen löysit? Ostitko sä sen?
- Hanna siitä soitti päivällä, ei se ole ollut vielä missään julkisessa myynnissä, ja joo, ostin. Se on ihan meidän oma, Vesku sanoi, kun katselimme, miten tamma kiersi karsinaansa ja pysähtyi sitten juomaan.
- Oliko meillä rahaa siihen? Onko se jotenkin vaivainen?
- No, kyllä nyt on kaikki Mustin astutus- ja varsamaksut käytetty, ja mun lomarahat, Vesku myönsi. – Mutta toi tuntui niin sopivalta meille.
- Miksi se myytiin ja kuka sen möi? kysyin jo vähän tuskastuneena, kun en saanut vastauksia.
- Joku Hannan tuttava on keksinyt, että hevoskasvatus on hullunhommaa. Se oli tarjonnut tota Bosselle, mutta niillähän nyt on tammoja ihan tarpeeksi ilmankin. Ihan siitostammana se on vaan ollut, mutta tänä kesänä se ei varsonut, joten se oli ensimmäinen, josta ne saattoi yrittää eroon. Sen nimi on Halcyon.
- Et voinut sitten mulle sanoa mitään etukäteen, sanoin moittivasti ja Veskua alkoi taas naurattaa.
- Mä en voinut vastustaa kiusausta, mä halusin yllättää sut! Kaikille mun tytöille hevosia samalla kertaa!

En minäkään voinut vastustaa hänen hyväntuulisuuttaan vaan hymyilin vaisusti. Oli totta, että olin puhunut uusista tammoista ja tyhjistä bokseista, mutta nyt minusta tuntui, että oli hulluutta mennä ja ostaa semmoinen, kun kerran Raistlinkin oli pitänyt ostaa. Jos nyt sattuisi jokin yllättävä meno voisimme olla pulassa. Toisaalta, Vesku oli vielä varovaisempi raha-asioissa kuin minä, joka saatoin joskus hiukkasen vauhtisokeutua esimerkiksi shoppailureissulla. Jos hän oli käynyt ostamassa sekä tamman että ponin, meillä täytyi olla varaa siihen.

Siiri toi heinää, eikä tamma yrittänyt purra häntä, seisoi vain korvat kauniisti hörössä ja kävi kasan kimppuun jo ennen kuin Siiri sai sen käsistään. Kiira kolisteli kuuluvasti omassa boksissaan päästäkseen osalliseksi ylimääräisestä yöpalasta ja muutkin varsaa lukuun ottamatta katselivat toiveikkaina oviensa yli. Mieleeni tuli, että lapset olivat yksin sisällä, paitsi Andrusta, joka oli ollut saunassa Veskun tullessa ja Siirin ja minun lähtiessä ulos. He saattaisivat herätä ja säikähtää, mutta en voinut olla katselematta uusia hevosia vielä vähän aikaa. Tamma oli hyväkuntoisen näköinen siitostamman tapaan, sillä oli suurenpuoleinen ja vähän roikkuva maha, joka juorusi monista varsoista, eikä minkäänlaisia ratsunlihaksia, mutta muuten se oli kiiltävä ja hyvärakenteinen. Raistlin hörähti Siirille kuuluvasti, kun tämä avasi sen ovea heinien kanssa. Se oli hyvän näköinen poni. Sillä oli tuuhea harja ja hiukan valkoista sekakarvaa kapeana piirrontapaisena. Otsatukan alle sitten saattoi kätkeytyä mitä tahansa.
- Hienoja elukoita, sanoin lopulta ja Vesku näytti hengähtävän helpotuksesta.
- Ihania, säesti Siiri silmät loistaen.
- Mä menen sisään, ettei lapset oo siellä yksin, sanoin ja jätin heidät hoitamaan hommat loppuun; siivoamaan traikun ja niin edelleen.

Lasten huoneista ei kuulunut kuin tasaista hengitystä, kun kävin tarkistamassa. Ullakolta sen sijaan kuului hiljaista musiikkia, mutta kun palasin lisäämästä saunaan pari puuta, oli Andrus tullut alakertaan.
- Tuliko se poni jo? hän kysyi. Ei uteliaisuus ollut ainoastaan naisille varattu ominaisuus.
- Tuli, ja enemmänkin, Vesku on löytänyt jostain uuden tammankin.
- Kerro lisää, Andrus komensi ja minä tottelin, sitten avasin tietokoneen katsoakseni, löytäisinkö tamman netistä. Hakua vaikeutti vähän se, etten tiennyt nimen kirjoitusasua ja yritin ensin Halsionia, sillä minulla oli joskus ollut sennimistä hajuvettä.
- Tässä, näytin Andrukselle kuvaa, joka oli tamma- ja varsanäyttelystä edelliseltä vuodelta. Halcyon oli siinä ruunikon tammavarsan kanssa ja sen jälkeläislista, jonka myös löysin, kertoi sen varsoneen neljä kertaa.
- Mäpä menen kurkistamaan niitä, Andrus päätti ja lähti tallille jättäen minut yksin koneen ääreen. Ihmettelin, miksi en ollut innostuneempi. Olinhan saanut mitä tilasin, ensi kesänä meillä saattaisi hyvinkin syntyä neljä varsaa.

Danni ja Alissa eivät heränneet aamulla tavallista aikaisemmin, mutta olisi kai pitänyt herättää heidät. He eivät suostuneet lähtemään päiväkotiin näkemättä Raistlinia ensin ja sain melkeinpä väkivalloin kiskoa heidät autoon alapihalta, missä Raistlin ja Halcyon ulkoilivat kumpikin omissa hiekkatarhoissaan näin alkuun. Muuten olisin itse myöhästynyt töistä.
- Miksi me ei voida olla kotona! Danni voihki teatraalisesti.
- Te olette liian pieniä olemaan yksin kotona, siksi!
- Onhan Andrus ja Siiri täällä!
- Mutta ei ne ole lastenvahteja!
Aloin uhkailla ratsastuskiellolla, kun en muuten saanut heihin vauhtia ja sain molemmat itkemään ja itselleni hemmetin pahan mielen.

- Mä tulen hakemaan teidät niin pian kun vaan pääsen lähtemään töistä, mä yritän livahtaa oikein aikasin, lupasin, kun parkkeerasin auton päiväkodin eteen, mutta tytöt vaan tuhahtivat ja marssivat omaan ryhmäänsä, jättäen minut tappelemaan Jerryn turvavyön kanssa. Tunsin itseni maailman häijyimmäksi äidiksi.

Mieltäni vähän piristi se, että tuleva kesäsijaiseni ilmestyi käymään. Hän oli nuori poika, tuskin yhtään minua kokeneempi, mutta mukavan oloinen. Mummoni tulisivat rakastamaan häntä.
- Mä olen tässä puolet päivästä ja toisen puolen tossa terveyskeskuksessa, hän selitti osoittaen entistä työpaikkaani.
- Älä usko mitään, mitä ne siellä sanoo musta, sanoin puoliksi leikilläni, mutta pohjimmiltaan ihan tosissani.
- Miksi ei?
- Mä en lähtenyt sieltä ihan ystävällisissä merkeissä kun sain tämän paikan, kerroin, mutten välittänyt valottaa asiaa tarkemmin vaan lähdin kierrättämään häntä osastoilla. Olihan siellä loppujenlopuksi mukavaakin porukkaa. Itse asiassa tuskin muut minua kovin mustamaalaisivat kuin Kurre, tuumin.

Sijaiseni, Mika, pitäisi minulle seuraa nämä viimeiset päivät ennen lomaani ja olin tyytyväinen siitä, että ehtisin näyttää hänelle kunnolla kaikki hommat ja selvittää aikatauluni. Kävimme yhdessä syömässä lounassämpylät kahvilassa ja sitten hän siirtyi seuraavaan työpaikkaansa. Minä venytin ruokatuntiani käymällä kaupassa, jotta voisin helpommin lunastaa lupaukseni ja livahtaa aikaisemmin hakemaan lapset, mutta se kostautui ikävällä tavalla. Juuri, kun olin ripustamassa valkoista takkiani, soi puhelimeni ja sain lähteä juoksujalkaa katsomaan vanhaa miestä, joka ei tahtonut saada henkeä. Hänellä oli historiassaan sydänvaivoja, muitta ilman niitäkin olisin arvellut hänen saaneen sydänkohtauksen, ja kun meillä ei ollut välineitä niin akuuttiin hoitoon, en voinut muuta kuin käskeä soittamaan ambulanssin. Se tuli kohtuullisen nopeasti, mutta sitten minun piti vielä metsästää potilaan omaisten puhelinnumerot ja soittaa heille ja pääsin lopulta lähtemään vasta vähän yli viisi.

Lapseni eivät onneksi enää murjottaneet, roikkuivat vain tohkeissaan aidalla ja pärpättivät minulle jo kaukaa.
- Miksi sä tulet näin myöhään? Melkein kaikki muut on haettu jo!
- Anteeksi nyt kauheesti, mun piti jäädä pelastamaan ihmishenkiä, murjaisin heille ja kävin pikaisesti sisällä katsomassa, oliko Jerry tehnyt pyykkiä tänään. Sitten huomasin unohtaneeni ostoskassini töihin ja meidän piti kurvata vielä sitä kautta hakemassa ne.
- Me ei syödä nyt, me mennään katsomaan poneja, ilmoitti Alissa ja huokaisten annoin lopultakin heille periksi. Ihan tarpeeksi he olivat tänään saaneet tehdä niin kuin minä halusin.
- Mä tulen kanssa. Mennään vaan vaihtamaan vaatteet ensin.

Tallilla oli harvinainen ruuhka. Siiri ja Sanna ja Paju olivat ratsastamassa ja Pete seisoi kentänlaidalla katsellen arvioivasti Sannan menoa Denalla.
- Lainaatko sä sen sille kouluun? menin kysymään. Pete oli tuntunut myötämieliseltä, kun olin ensimmäistä kertaa puhunut hänen kanssaan asiasta, mutta nyt hän näytti haahuilevan kahden vaiheilla.
- Jos se olisi kuitenkin parempi myydä… jos jotain sattuukin.
- Mun ymmärtääkseni sä olet yrittänyt myydä sitä jo aika kauan, huomautin.
- No se kyllä…
- Anna vaan Sannan ottaa se vuodeksi. Saat sen todennäköisesti entistä parempana takaisin – ajattele nyt, se pääsee säännöllisiin valmennuksiin ja varmaan siellä on ammattitaitoista väkeä muutenkin pilvin pimein.
- Niin… Pete näytti edelleen epävarmalta, mutta sitten hän puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi. – Ehkä sä olet oikeassa. Pääsenpähän ainakin huolehtimasta siitä vähäksi aikaa. Jos mä yritän keväällä uudelleen kaupata sitä.

- Minun poni, vaati Jerry ja kiskoi minua T-paidan helmasta. Vilkaisin ympärilleni ja totesin tyttöjen olevan Raistlinin tarhassa pukemassa sille riimua.
- Pankaa kypärät päähän, komensin hetken mielijohteesta.
- Mutta me vasta hoidetaan, Alissa vastusteli.
- Silti. Uusi sääntö. Se on uusi poni, ei voi vielä tietää, mitä se tykkää kun kaksi tommosta natiaista hoitaa sitä. Hakekaa kypärät samalla kun haette kaapista sille uudet harjat.
Ajatus uusien harjojen valinnasta kai sai heidät jättämään enemmän vastustelun sikseen ja he livahtivat peräkanaa talliin. Joskus minusta tuntui, että he olivat enemmän kaksosia kuin oikeat kaksoset olisivat voineet olla.

Jerry ja minä haimme Villen laitumelta ja saimme harjata sen ihan kahdestaan tyttöjen kierrellessä ihastuneina uutta leluaan. Toivoin totisesti, ettemme olleet haksahtaneet hakoteille poniostoksissamme. Koulu alkaisi kohta, ja vaikkei ekaluokka varmastikaan tuottaisi kummallekaan tytöistä vaikeuksia hurjilla vaatimuksillaan, oli se kuitenkin niin iso muutos, että saattaisi aiheuttaa stressiä ja jännitystä. Tai jospa he keksisivät, ettei ratsastus enää ollutkaan kivaa, kun ei alla ollut Nastin kaltainen automaattiponi?
Sille asialle ei kuitenkaan voinut mitään, etenkään näin etukäteen. Ehkäpä se oli riski, joka ei toteutuisi moneen vuoteen jos ikinä.
- Hoidetaan me Jerry sitten poniratsastus, jos niin käy, sanoin kuopukselleni, joka kiillotti Villen pikkuruisia kavioita pehmeällä pääharjalla.

Jostain syystä olin kovin huolestunut vielä illallakin. Tyttöjen ponileikit olivat kyllä menneet hyvin, samoin Jerryn talutusratsastus Villellä. Vesku ja minä olimme ratsastaneet vuorossa ja sitten olin yrittänyt tehdä vähän tuttavuutta Halcyonin kanssa. Andrus oli sanonut sen käyttäytyneen ihan asiallisesti, mutta minua se yritti taas käyttää puruleluna. Kyllä se siitä tokeni tavoille, kun mottasin sitä, mutta yhteinen alkumme ei ollut kauhean lupaava. Toivottavasti se edes nyt saataisiin siemennettyä. Sydäntäni särki ajatus siitä, että Vesku, joka niin onnellisena ja ylpeänä oli tuonut yllätyksensä eilen kotiin, joutuisi toteamaan parin kuukauden kuluttua, että Raistlinilla ei haluttu ratsastaa ja ettei Halcyonia ollut saatu kantavaksi.

Istuin sängyllä kädet polvien ympärillä miettimässä näitä ja otsani taisi olla aikamoisilla uurteilla. Halusinko minä muka tämmöisiä huolia tässä iässä? Olisin voinut olla Miilan kaltainen citysinkku, nuori, menestyvä juppilääkäri Helsingin keskustassa sen sijaan, että olin napannut helpoimman työpaikan lähimpänä kotia, jotta lasten ja hevosten hoito olisi mahdollisimman helppoa. Ahdistus väänsi rintaani melkein fyysisenä kipuna, mutta kun Vesku tuli nappasin kirjan ja olin lukevinani sitä. En minä hänelle halunnut nyt avautua, eikä hän mitään kysynytkään, heittäytyi vain paikalleen ja näytti nukahtavan saman tien.

Miten paljon vanhempi hänkin oli kuin tavatessamme! Melkein huomaamattani kumarruin katsomaan, että kaikki hiukset olivat varmasti tallella eikä päälaella näkynyt ohentumaa, mutta ei hän nukkunutkaan vielä.
- Mulla ei luullakseni ole täitä, hän lausahti, silmät edelleen ummessa.
- Mä mitään täitä etsinytkään, naurahdin.
- Mitäs sitten?
- Katsoin vaan, että alatko sä kaljuuntua.
- En! Vesku sanoi ja räväytti silmänsä auki. – Meidän suku ei kaljuunnu!

- Onko sulla koskaan ollu ikäkriisiä? kysyin päättäen ottaa härkää sarvista.
- Onko sulla?
- Taitaa olla, mutisin. – Miltä susta tuntui kun sä olit mun iässä?
- Kolme-neljä vuotta sitten… mua hirvitti.
- Mikä? kysyin uteliaana. Minun nähdäkseni Veskua ei ollut koskaan hirvittänyt mikään, ellei sitten vihkitoimitus.
- Tän tilan laina, Jerry tulossa ja sinä äitiyslomalla, mä olin yli puolet ajasta ihan varma siitä että me ollaan hulluja kun edes yritetään.

Näin häivän menneestä ahdistuksesta hänen silmissään. Miksen ollut nähnyt sitä silloin? Omat huolenaiheeni tuntuivat nyt melko pieniltä, sillä silloinhan olimme tosiaan hypänneet tuntemattomaan. Minä vain olin niin vankasti luottanut Veskuun, että ei minua silloin ollut stressannut. Tietysti raskaushormoneillakin saattoi olla näppinsä pelissä. Silloin sitä tuppasi kääriytymään vähän enemmän oman napansa ympärille.

- No, siitä selvittiin, sanoin huokaisten tyytyväisenä ja siirsin kasvoni pois hänen päälaeltaan, hänen kainaloonsa. Siihen tilanteeseen nähden olimme nyt suorastaan menestyviä.
- Totisesti.
- Mikset sä sanonut mulle mitään?
- Oisko pitänyt?
- Musta ei nyt tuntuisi niin viheliäiseltä, jos olisi silloin murehdittu yhdessä. Hävettää miettiä, mistä mä huolehdin, tunnustin.
- Mistä sä sitten huolehdit?
- Mä olen tulossa vanhaksi, siitä, ja tyttöjen koulun alkamisesta… ja…
Vesku keskeytti minut nauramalla, mitä hän tosin pyysi heti anteeksi.
- Mä en tarkoittanut… hassua, että sä et ole musta ollenkaan vanha.
- No et kai, kun sä olet itse mua vanhempi. Joka tapauksessa mulla on parempi olo nyt.

En viitsinyt enkä kehdannut ruveta tarkemmin ruotimaan kriisejäni. Olihan Veskukin säästänyt minut omiltaan silloin joitakin kesiä sitten. Joka tapauksessa minulla oli jo paljon parempi olo. Tajusin yhtäkkiä, että enemmän, tai vähintään yhtä paljon kuin pelkkä rakastaminen merkitsi sekin, että meillä oli turvallista yhdessä. Saatoimme luottaa siihen, ettei toinen yhtäkkiä vaikka ratkeaisi ryyppäämään tai heittäytyisi elämäntapaintiaaniksi.
- Tylsiä keski-ikäisiä, mutisin Veskun ihoa vasten.
- Ole keskenäsi, hän tuhahti.


25.

Innokkaampia pikku ratsastajattaria kuin Danni ja Alissa ei ollut varmaan koskaan missään nähty. He juoksivat aamuisin ennen tarhaanlähtöä syöttämään poneille porkkananpalaset tai näkkileipää, joskus banaanin, ja nämä alkoivat tunnistaa heidät ja tulivat aidalle vastaan, vaikka vihreää ruohoa oli ympärillä vielä vaikka miten. He vaihtoivat demokraattisesti ponia päivittäin, mikä oli ollut Veskun idea, kun he eivät olleet pystyneet päättämään, kumpi piti kummasta enemmän.

Ponit olivat molemmat kilttejä käsitellä, mutta en voinut silti olla vahtimatta tyttöjä kuin haukka ensimmäisinä päivinä. He olivat kuitenkin vielä niin pieniä ja ponit uusia tuttavuuksia ja uudessa paikassa, eikä hevoseläimistä sitä paitsi ikinä voinut olla varma. Mitään ei kuitenkaan sattunut, kumpikaan lapsista ei saanut edes varpaitaan tallotuksi. joten hiljalleen aloin tuudittautua turvallisuudentunteeseen. Kun lomani alkoi, saatoin jo päästää heidät hoitohommiin ja vilkuilla vain itse keittiön ikkunasta.

Ratsastaminen oli haasteellisempaa. Me olimme pitäneet lapsiamme luonnonlahjakkuuksina ja loistavina ratsastajina. Eivät he tietysti hullumpia olleetkaan, sillä harjoituksen määrällä, mitä olivat ehtineet hankkia, mutta osoittautui, etteivät he Villen ja Rassen kanssa olleet mitenkään taitavia. Arvelin, että he olivat Nastin kanssa kehittäneet jonkin omalaatuisen salakielen, vähän niin kuin tuntuivat keskenäänkin tehneen. Se poni oli ymmärtänyt heitä hyvin, mutta uudet eivät osanneet sitä kieltä. Dannin ja Alissan oli pakko ruveta opettelemaan oikeaa ratsastusta.

Asiaa ei helpottanut se, että ponit olivat poneja. Ne olivat kilttejä, mutta ponimaiseen tapaan niillä oli omia vääränvänkyröitä ajatuksia ja kokeilunhalua, ja olisimme voineet kohta olla pulassa niiden kanssa, ellemme olisi olleet tarkkoina. Ville etenkin alkoi seesteisen alun jälkeen kokeilla ratsastajaansa aina tilaisuuden tullen ja eräänkin kerran se kieltäytyi kallionvarmasti ylittämästä yksinäistä puomia, jonka tytöt olivat raahanneet kentälle. Se väisti, ellei oikealle niin vasemmalle, tai pysähtyi vauhdista, ja Alissa roikkui milloin kaulalla, milloin jommallakummalla kyljellä, ihme kyllä tupsahtamatta kuitenkaan maahan.
- Tää ei oo enää hauskaa, tyttö tuhisi noin seitsemännen kerran jälkeen, kun päätin lähteä hätiin.
- Tule, mennään se käynnissä, ehdotin ja tartuin Villeä poskihihnasta. Poni vilkaisi minua, arvasi leikin loppuneen ja vaikka päästin otteeni irti, se käveli rinnallani puomin yli kuin ei olisi ikinä muuta harkinnutkaan tehdä.

- Ponit on tommosia, känkkäränkkiä, selitin, jotta heidän itseluottamuksensa ei katoaisi kokonaan. – Mutta mä luulen, että teidän on aika ruveta saamaan ammattimaista ohjausta.
- Mitä niin? Danni kysyi ja näytti tyytyväiseltä itseensä, kun Rasse ei ollut keksinyt ruveta pelkäämään puomia.
- Se tarkottaa, että isänne saa ruveta pitämään teille tunteja.
- Se tarkottaa sitäkin, että äitinne saa ruveta ratsastamaan kummallakin ponilla ainakin kerran viikossa, huusi Vesku kentän laidalta. Minun oli pakko myöntää, että niin varmaan oli parasta. Eivät kai tytöt niitä suoranaisesti onnistuisi pilaamaan, mutta ainakin heidän elämänsä helpottuisi, jos ratsuille aika ajoin muistutettaisiin, etteivät ne olleet muuttaneet uuteen, parempaan maailmaan, missä ponit määräsivät ja ihmiset yrittivät pysytellä mukana.

Koska olin lomalla, ei minua haitannut saada lisää ratsastettavia, vaikka entisiäkin oli. Päivän päätteeksi luettelin niitä ja pohdin, mitä tehdä milläkin hevosella, kunnes Vesku heitti minua tyynyllä.
- Sun peffasi on kohta parkkinahkaa ja joudut alottamaan selibaatin, hän uhkasi.
- No, minkä mä sille voin? kysyin viattomana. – Rellaahan mä olen luvannut treenata, eikä Sanna ehdi enää ratsastaa sillä, kun se totuttelee Denaan. Sitten mun täytyy kai laittaa Halcyonille satula selkään ja katsoa, mitä se on oikein syönyt paitsi mun sormiani. Ja Maggie pimahtaa, jos ei sitä liikuta, ja muutenkin, jos mä aion yrittää kisata sillä vielä tänä syksynä jotain niin itse mun on sinne kiivettävä… ja Nikiä on pakko vähän herätellä, kun meillä on sunnuntaina kisat! Ponit sitten vielä kirsikkana kakussa.
- Mullakin on sunnuntaina kisat, Vesku huomautti. – Mä luulin, että teillä ei.
- Ei sun kisasi ole kalenterissa, valpastuin. Siiri ja minä olimme keksineet lähikisat vasta pari päivää sitten, mutta takuulla olin tarkistanut keittiön seinäkalenterista, ettei siellä ollut Veskun merkintöjä.
- Omanne ei oo, tämä väitti, ja se piti paikkansa, sillä en minä niitä ollut sinne tullut laittaneeksi. Se oli tuntunut turhalta, kun Veskulla näytti olevan vapaa viikonloppu.
- Argh! parkaisin.

- Ehkä Pete suostuu kuskaamaan teidät, Vesku ehdotti.
- Pete kuskaa Denan ja Conan, sillä Sanna ja Paju lähtee kanssa. Me ei kai sitten päästä, ellei se halua ajaa kahta reissua, totesin surullisena.
- Höpsis, sanoi Siiri. – Isi saa tulla kuskaamaan meidät. Sen ei ole tarvinnut koko kesänä vetää traikkua, on sen jo aika. Mä ilmotan sille.
- Älä ilmottele mitään, ennen kuin mä olen saanut lapsenvahdin, keskeytin. Olinhan olettanut, että Vesku olisi kotona paimentamassa jälkikasvua, ja hän oli tietysti laskenut samoin.

Jinna lupautui pelastavaksi enkeliksi tällä kertaa ja Siiri hommasi meille kyydin yhdellä puhelinsoitolla, joka kuulosti paremminkin miljoonaperijättären tilaukselta kuin avunpyynnöltä.
- Tule seitsemäksi sunnuntai-aamuna tänne, traikun kanssa. Varaa koko päivä.
Minä vilkaisin nopeasti Veskua nähdäkseni hänen reaktionsa siihen, että Juha kuskaisi meitä, mutta taisin kuvitella liikoja.
- Miten sä kehtaat puhua vanhemmillesi tolla tavalla? Luuletko sä olevasi joku Paris Hilton? kiusasi Vesku Siiriä, mutta tämä ei ymmärtänyt vitsiä.

Joka tapauksessa minusta ajatus oli loistava, tai ainakin hyvä. Ensinnäkin pääsisimme kisoihin ja toiseksi Juhan yllätysvierailut olivat loppuneet yhtä vikkelästi kuin olivat alkaneetkin. Romantiikanhaluinen mieleni alkoi palaa halusta saada tietää, olivatko he ihanasti uudelleenrakastuneet Saaran kanssa. Kisoihin oli kuitenkin vielä muutama päivä, ja minun piti tehdä muutakin kuin ratsastaa. Yksi päivä meni Linnanmäellä ja onneksi olin älynnyt pyytää Karoliinan ja Jinnan ja Leksan mukaan. Olisin takuuvarmasti hukannut yhden tai useammankin lapsen, ellei minulla olisi ollut apusilmäpareja. Toisena päivänä minun piti käydä vakavasti shoppailemassa. Miilan häät lähestyivät uhkaavasti. Sille reissulle en kuitenkaan edes uneksinut ottavani ipanoita mukaan, se oli ihan tarpeeksi rasittavaa yksinkin, ja Miila oli joka tapauksessa teettämässä tytöillekin morsiusneidonpuvut tätipuolellaan. Jerryn vaatteilla ei ollut väliä, kunhan niitä olisi tarpeeksi.

Kisa-aamut olivat omanlaisiaan aina vaan, vaikka kokemusta olisi kertynyt miten. Aina sitä stressasi. Ellei sitä, lastautuisiko hevonen niin sitä, muistaisiko radan, ja vaikka nuo huolenaiheet alkoivat rutiinin karttuessa himmentyä, oli aina unohtamiset mietittävänä. Tavalliset ihmiset ehkä näkivät painajaisia siitä, että olivat lentoasemalla ilman passia. Me hevosihmiset pyörimme sängyssä kuvitellen unohtaneemme rokotustodistukset, suitset tai kypärän.

Sinä sunnuntaina nousin ennen herätyskellon piippausta, kun en enää pystynyt nukkumaan. Olin edellisiltana tajunnut, että koko porukan kisahousut olivat pesemättä, niin Veskun, Siirin kuin omanikin, ja olin heittänyt ne koneeseen vasta myöhään iltapäivällä. Minun oli ihan pakko mennä katsomaan, olivatko ne edes lähes kuivat vielä, vaikka edes Andrus ei ollut vielä noussut.

Onneksi tilanne oli aika hyvä, kun alhaalla oli ollut lämmintä saunan jäljiltä. Saatoin hyvillä mielin napata pöksyt ja palata keittämään kahvia. Veskun tarvitsi lähteä vasta päivällä, hän saisi siis hoitaa lasten aamupalan. Minä valmistelin aamukahvin, kiskoin kisavaatteet päälleni ja menin kolistelemaan ullakon rappusiin.
- Laiskamadot! Herätys!

Andruksen oli täytynyt olla jo hereillä, sillä hän tuli vastaan ennen kuin ääneni lakkasi kaikumasta. Hän oli vastustamattoman hyväntuulisen näköinen siihen jumalattomaan kellonaikaankin. Tumma tukka oli tosin pystyssä, mutta hän virnisteli.
- Älä pomo kilju. Mä olen jo menossa. Ei hevosetkaan vielä ole hereillä.
- Ei taida olla, virnistin takaisin. – Mutta Siiri saisi kyllä jo olla.

Olimme jättäneet kisahevoset yöksi sisään, jotta ne saisivat nukuttua kunnolla, joskin ulkona ne kyllä olisivat pysyneet puhtaampina kuin turvekarsinoissa, joihin väistämättä yön mittaan kertyisi kaikenlaisia eritteitä. Se tarkoitti myöskin sitä, että niiden oli annettava rauhassa puputtaa heinäannoksensa, joten en pitänyt kiirettä Siirin herättämisellä vaan join itse aamukahvin ja tein eväitä kaikessa rauhassa. Olihan kellokin vielä vaille kuuden. Kun olin tappanut aikaa vielä kampaamalla hiukseni toivoakseni ammattimaisen näköiselle letille ja laittamalla ripsiväriä, kiipesin kuitenkin uudelleen ullakolle.

- Ajattelitko sä lähteä kisoihin? kysyin pistäen pääni Siirin oviverhon toiselle puolelle. Tyttö ei ollut takuulla kuullut mitään edellisesti herättely-yrityksestäni. Nytkään hän ei sitä erityisemmin arvostanut, vaan heitti tyynynsä voimattomasti minua kohden. Se ei jaksanut lentää kuin metrin.
- Okei, jää sitten Jinnan kanssa lapsenlikaksi, sanoin iloisesti ja kuulin, miten hän kiroten alkoi kömpiä pystyyn, kun kävelin pois. Kyllä hän siitä heräisi pukiessaan. Minä lähdin talliin viitsimättä herättää Veskua vielä.

Tyytyväinen rouskutus vastaanotti minut ja tipautin raskaan kassini, jossa olivat eilen putsatut saappaat, kypärä ja takki sekä eväät, ilmoitustaulun eteen. Jos olisimme olleet lähdössä omalla traikulla, olisi se pakattu jo eilen, nyt sopi vain toivoa, että muistaisimme kaiken.
- Mä vein Mustin ja Nairobin ulos, ne kun ei kuitenkaan lähde vielä moneen tuntiin, Andrus ilmoitti ja tarjoutui harjaamaan Nikin.
- Harjaa ennemmin Kiira, sen kanssa tulee kiireempi, ehdotin ja aloin itse putsata omaa hevostani. Se oli onneksi melkein yhtä siistin näköinen kuin edellisiltana; sillä ei ollut useinkaan tapana nukkua makuulla.
- Entäs noi? Andrus kysyi nyökäten Pajun ja Peten hevosia kohden.
- No luulisi niidenkin kohta ilmestyvän. Paju ja Cona on menossa ekaan luokkaan niin kuin Siirikin.

Aamutallin tunnelma oli rauhoittava ja harjaamisen rutiininomainen liike samoin. Niki alkoi kiiltää kuin se olisi ollut mustaa satiinia pikkuisia kavioita myöten ja hellyydenpuuskassa annoin sille suukon turvalle. Se oli jäänyt ehkä vähän liian vähälle huomiolle nyt, kun oli tullut Maggie ja varsoja ja poneja, mutta se oli silti rakkaimpani. Me olimme olleet yhdessä jo niin kauan, että sen selkään istuminen oli kuin olisi kotiin tullut, ja se oli tasaantunutkin valtavasti muutaman vuoden takaisesta. Se ei enää kiikuttanut minua esteiden jälkeen miljoonaa, mikä oli mukavaa, kun Maggie kerran oli ottanut sen roolin.

Siirillä kesti huolestuttavan kauan selviytyä tallille, ja kun hän lopulta rysäytti oman varustekassinsa minun kassini päälle, hän näytti huojentuneelta, kun näki Andruksen ja harjatun Kiiran.
- Kiitos, kiltti Andrus! Mä en meinannu millään löytää mun kypärää! Joku oli piilottanut sen pyyhekasan alle saunaan, hän sanoi syyttävästi.
- Sä kai putsasit sitä siellä illalla, ehdotin.
- Ja eikö isi ole vielä täällä? Ei kai se aio nukkua pommiin? Hitto, että aina saa huolehtia!
Andrus siirtyi harjaamaan Conaa ja Siiri yritti soittaa Juhalle saamatta vastausta. Hänen äänensä alkoi kohota.
- Se on takuulla unohtanut!
- Ennemminkin se on just täällä, ei se kuitenkaan voi vastata ajaessaan, sanoin järkkymättömän rauhallisesti. Ihan kuin Siirin hermoileminen olisi aiheuttanut sen, ettei minun tarvinnut enää olla laisinkaan huolissani.

Sanna saapui ja samaan aikaan sitten Juhakin yhdistelmineen. Totesin asian ja menin hakemaan Nikin satulan ja suitset ja menin ne sylissä odottamaan, että Juha saisi satulakaapin oven avattua minulle.
- Huomenta, toivotin, kun ei hän sanonut mitään ja katsoin häntä tutkivasti. Yritin tulkita, oliko hän onnellisen ja rakastuneen näköinen vaiko vain unenpöpperöstä puhumaton.
- Huomenta, hän virnisti nopeasti.
- Kaikki okei?

Siiri kuitenkin tohotti oman satulansa kanssa siihen, ennen kuin Juha ehti vastata ja alkoi sättiä tätä myöhästymisestä. Minä vähän kimmastuin ja käskin häntä rauhoittumaan. Kello ei ollut kuin viittä yli seitsemän ja meillä oli aikaa ruhtinaallisesti, ellei auto hajoaisi.
- Jännittääkö sua, lapsi kulta? Juha kysyi ja yritti silittää Siirin hiuksia, mutta tämä katosi talliin sihisten kuin tyhjenevä ilmapallo.
- Kisahermot, totesin anteeksipyytävästi.
- Ja teini-ikä, mies tuhahti. Siiri ilmestyi taas tallista raahaten varustekassejamme ja tipautti ne jalkoihimme niin, että hiekka pöllähti. Minua nauratti. Jos koskaan olin nähnyt perseeseen ammuttua karhua niin nyt.

Hevoset onneksi lastautuivat kiltisti ja kun lyhyesti tarkistimme vielä, että kaikki tarpeellinen oli mukana, saapuivat Paju ja Petekin.
- Teille tulee kiire, sanoi Siiri ehkä vähän vahingoniloisena.
- Ee-eikä tule, sanoi Pete. Hänellä puolestaan ei koskaan ollut kiire. Me joka tapauksessa kiipesimme autoon ja lähdimme kohden kisapaikkaa. Siiri keskimmäisellä penkillä pakun ahtaassa ohjaamossa huokui jotain, mikä tukahdutti kaikki keskusteluyritykset ja minun alkoi tehdä mieli joko läpsäistä tai kutittaa häntä. Rajansa kaikella. En edes tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa ilmoittautumaan, kun pääsimme perille. Itse ehtisin kyllä myöhemminkin, emme olleet Nikin kanssa menossa ennen kuin seuraavaan luokkaan.
- Osta itsellesi kahvia niin piristyt, huikkasin vain hänen peräänsä.
- Tuo mullekin, Juha lisäsi ja kun Siiri mulkaisi meitä mennessään kuin myrskynmerkki en enää voinut olla purskahtamatta nauruun. Käänsin kuitenkin selkäni, ettei hän näkisi.

- Mikä sitä vaivaa? Juha ihmetteli.
- Sitä varmasti jännittää, ja sitten aikainen herätyskin varmaan. Ei kyllä pitäisi nauraa, samanlainen mäkin kai olen ollut, kikatin. Vilkaisin ympärilleni ja totesin, että kukaan ei kiinnittänyt meihin sanottavaa huomiota, joten kyykistyin ja aloin kaivaa taskujani. Pusakka oli näin aikaisin aamulla tuntunut tarpeelliselta, vaikka sen selässä lukikin LUND.
- Mitä sä teet? Juha kysyi.
- Salatupakoin.
- Miksi sala?
- Koska kilpailupaikalla kilpailuasussa tupakoiminen on kiellettyä, luennoin. – Huonoa esimerkkiä lapsille.
- Ihanko totta?
Vakuutin, että näin oli ja muistin sitten palata asiaan.
- Mitä teille kuuluu, sulle ja Saaralle? Oletteko te taas ihanasti onnellisia?

Juhan ilmettä oli vaikea nähdä, sillä hän seisoi auringon ja minun välissäni. Yritin tihruta ylöspäin silti, mutta mitä kauemmin hänen vastauksensa viipyi, sitä matalammalle mieleni vajosi. Iloinen ”kyllä” olisi ollut niin helppo sanoa. Hän yritti löytää joitain muita sanoja.
- Ai ei, sanoin pettyneenä.
- Kyllä me ollaan yritetty. Eikä tää nyt totuuden nimessä ihan @!#$ä ole ollutkaan.
- No mikä sitten maksaa?
- Mua ei taideta ottaa oikein vakavasti, Juha huokaisi. – Saara ei ole irtisanonut sitä asuntoa, vaikka se onkin lakannut pakkaamasta tavaroita. On kai sekin jotain.
- No on totisesti, sanoin kannustavasti. Saatoin hyvin kuvitella, miksei Saara suinpäin mennyt heittämään romukoppaan suunnittelemaansa uutta elämää, harkitsevainen ihminen. En olisi itsekään hänen kengissään yhtäkkiä ruvennut taas luottamaan huikentelevaiseen Juhaan, vaikka tämä olisi luvannut mitä. – Se haluaa pitää takaportin avoinna. Sä et ehkä ole maailman luotettavimpia ihmisiä.
- Minäkö? Juha sanoi loukkaantuneena.
- No sinä, hitto vie. Älä edes yritä esittää, että muka olisit.

Hän hiljeni hetkeksi katsellen kaukaisuuksiin ja naurahti sitten epävarmasti.
- Enpä taida olla ollut. Ehkä mun ei kannata ottaa itseeni mokomasta.
- Hyvä poika, sanoin lämpimästi, niin kuin olisin voinut sanoa Nikille ja tumppasin tupakkani renkaanjuureen.
- Kiitos, Juha sanoi ja sipaisi käsivarttani, kun nousin pystyyn.
- Mistä?
- Rohkaisusta.

Pelottavan hetken hän näytti siltä, kuin olisi saattanut äityä halaamaankin minua ja epäluuloissani astahdin taaksepäin ja törmäsin autoon. Sitten moitin itseäni. Mies parka yritti todistaa, että pantteri oli päässyt pilkuistaan ja tämän verran uskoin häneen? Onneksi Siiri palasi jo silloin, kaksi kahvikuppia käsissään. Hän ei enää ollut kiukkuinen.
- Siellä ei ollut vielä yhtään jonoa. Tuuthan sä Jessi mun kanssa kävelemään radan? Mä lähden vasta viidentenätoista, mutta jos ei Peteä kohta näy niin Pajulle tulee kiire, se on heti ponien jälkeen. Sä saat isi jäädä vahtimaan hevosia, vaikka ei ne kyllä mitään tee, kun niillä on heinää edessä.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   3.6.15 23:16:09

"Koko elämä edessä ilman yllätyksiä, vain töihinlähtöä aamulla jo kotiinmenoa illalla kaikkina tulevina päivinä."

Pitäisikö olla "ja" tuon "jo" paikalla?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.6.15 23:16:59

Tietty pitäisi :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   4.6.15 08:34:23

Lainaa vaan :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   4.6.15 09:58:57

No lainasin jo :D

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.6.15 18:04:20

26.

Pete ja Paju juoksivat meidät kiinni, kun olimme rataa katsomassa ja Pete jakeli kanssani tytöille hyviä neuvoja, joille Paju tosin nauroi kolkosti.
- Sinä, joka olet lakannut ratsastamasta, yrität neuvoa mua?
- Mä olen silti ratsastanut kauemmin kuin sinä!
- Mutta mä olen ollut parempi jo monta vuotta.
Hyssytin heidät hiljaisiksi. Olin porukan vanhin, ja kun nyt olin tullut muistaneeksi tupakoida piilossa, voisin saman tien pitää huolta siitä, että seurueeni käyttäytyi urheilijamaisesti. Siiri oli päässyt aamuäreydestään ja näytti esimerkkiä hymyillen suloisesti.

Seurasimme Peten kanssa ratsastajattaria vielä verryttelyn ajan, mutta sitten minä päätin palata trailerille. Piti kai Juha lähiomaisena päästää katsomaan tyttärensä ratsastusta.
- En mä siitä mitään ymmärrä, oisit sä voinut jäädä, Juha tokaisi, kun saavuin ja kerroin, että oli hänen vuoronsa siirtyä katsomoon.
- No käy ainakin ostamassa jotain syötävää itsellesi.
- Näh, mä pysyn mieluummin täällä juttelemassa sun kanssa.

Vilkaisin häntä epäluuloisena. Mies näytti vilpittömän ystävälliseltä ja katsoi minua ihanansinisillä silmillään. Ei siitä päässyt mihinkään etteivätkö ne olisi minua sykähdyttäneet.
- Mitä sä oikeen meinaat? tokaisin.
- Sun kanssa on niin hyvä jutella.
- Ja mitä Siiri sanoo, kun ei kukaan ole kiinnostunu sen ratsastuksesta? Ala vetää. Jos se tiputtaa, se saa virhepisteitä, jos se kieltäytyy…
- Joo joo, kyllä mä noi jo tiedän.
- Ja Pete voi antaa sille ratsastuksellisen arvion. Poikaparka on varmaan onnellinen, jos joku kuuntelee sitä, kun pikkusisko kerran ei.
- Mutta sä olet ainoa kenen kanssa mä voin oikeesti jutella.
- Jutellaan myöhemmin, jonkun pitää katsoa Siirin rata!

Juha meni sitten, ja minä istuin traikun sivuovelle pitämään seuraa Nikille. Se nuokkui kaikessa rauhassa, heinäverkko tyhjänä edessään ja takaluukku kiinni niin, että sisällä oli mukavan hämärää.
- Susta on tullut vanha, sanoin sille syyttävästi, vaikkei se pitänytkään paikkaansa. Nuori hevonenhan se vielä oli, eikä se koskaan ollut pitänyt tapanaan riekkua traikussa. Ensimmäistä kertaa näin sen kuitenkin torkkuvan.

En viitsinyt yksin ruveta ottamaan sitä ulos kopista, vaikka Sanna näkyi jo vähän etäämpänä taluttelevan Denaa. Hän olisi myös halunnut mennä helpoimpaan luokkaan, mutta Pete oli suorastaan kieltänyt. Dena ei ollut kuulemma hypännyt kahdeksankymmentäsenttisiä vuosiin, jos ikinä. Yhdeksänkymmentäkin oli sille kavaletteja, väitti Pete, mutta Sanna ei ollut suostunut näin ensimmäisellä kerralla kisaamaan sillä sen isompaa. Logistiikan takia minäkin olin päätynyt hyppäämään vain ysikymppisen. Niki oli mennyt isompaakin, ja olisi nytkin voinut mennä, mutta kun olin täällä pääasiassa valmistautumassa kenttäkisoihin, yksi siisti 90 sentin rata olisi ihan riittävä kenraaliharjoitus. Näin ei päivämmekään venyisi kohtuuttoman pitkäksi.

Pete ja Juha palasivat kahvikuppien kera ehkä kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
- Miten meni? kysyin uteliaana.
- Cona meinasi kieltäytyä koko hommasta, mutta Paju taisteli kuin mies ja rämpi radan läpi, kertoi Pete. – Aika hyvin ensimmäisiksi kisoiksi, kun se ensin oli selkeesti päättänyt olla menemättä koko radalle.
- Hienoa! Entäs Siiri?
- Yksi pudotus. Se hevonen ei vaan jotenkin viitsi nostaa jalkojansa.
- Kiira on vähän kömpelö, myönsin. Onneksi se ei enää kuitenkaan temppuillut muuten, pelännyt yleisöä tai muuta hölmöä. – Sijoittuuko ne?
- Tuskin.

Ensimmäinen luokka oli osallistujamäärältään suuri ja toinen vielä suurempi. Välissä oli odottelua ihan tarpeeksi ja olin entistä tyytyväisempi, ettemme joutuisi odottamaan metrin luokkaa. Sanna oli tavallistakin hiljaisempi kävellessämme rataa ja kun ratsastimme verryttelyyn, kysyin häneltä ystävällisesti:
- Jännittääkö sua kauheesti? Ihan turhaan nimittäin, Dena kyllä osaa.
- Niin se osaakin, mä tiedän, hän huokaisi. – Mutta silti. Jos mä unohdan radan tai tipun selästä ja Pete päättääkin olla antamatta sitä mulle mukaan?
- Kuka tahansa voi unohtaa radan tai tipahtaa, lohdutin.
- Hirvittää silti. Mistä mä nyt enää ehdin hommata toisen hevosen? Lukukausi alkaa jo reilun viikon päästä.
- Ei Pete nyt tässä vaiheessa enää muuta mieltään, vakuutin ja toivoin olevani oikeassa.

Olimme onnellisesti melkein peräkkäin lähtölistalla, joten saatoin verryttelyn jälkeen ratsastaa kentän laidalle odottamaan vuoroani ja katsomaan Sannaa. Olin viime sanoikseni muistuttanut häntä tervehtimään tuomaria, mutta hän melkein unohti sen silti ja aikoi kai suunnata suoraan ensimmäiselle esteelle. Näin, miten hän hätkähti satulassa kuullessaan pillin vihellyksen, pysäytti Denan rajusti ja tervehti. Toivoin, että hermoiluista ei koituisi enempää haittaa.

Dena oli hiukan huolestuneen näköinen, mikäli sillä nyt minkäänlaisia ilmeitä oli. Sanna näytti kovin pieneltä sen selässä ja minun teki mieleni huutaa häntä ryhdistäytymään. Ruskea ruuna oli varma hyppääjä, mutta ei sekään nyt ihan yksinään radasta selviytyisi. Ensimmäisen esteen jälkeen Sanna näytti kuitenkin heräävän horroksestaan ja alkoi ratsastaa. Minä päästin ilmat keuhkoistani ja katsoin, miten he tekivät helpon näköisen puhtaan radan. Tytön helpottunut hymy oli takuulla päivän levein.

Minun vuoroni tuli pian ja ravasin radalle. Niki oli tuntunut verkassa oikein hyvältä ja nyt se tepsutteli vähän ja vilkuili esteitä kuin esittääkseen minulle, että tuomareille vilkuttaminen oli hölmön hommaa ja turhaa viivyttelyä. Tein harkitun laukkaympyrän vielä lähtömerkin jälkeen ja sitten vasta siirryin radalle. Nikin korvat olivat tiukassa tanassa eteenpäin ja se vaikutti päättäneen pitää hauskaa. Este toisensa jälkeen ylittyi sen nopeatahtisella laukalla ja minä sen kun nautin. Niki vain parani vanhetessaan.

Saimme puhtaan radan myöskin ja epäilemättä paljon Denaa ja Sannaa nopeammalla ajalla. Niki oli niin vikkelä käänteissään ja muutenkin nopeampi. Mikä parasta, se oli totellut minua täydellisesti ja sen olin halunnut nähdäkin. Kenraaliharjoitus oli jo onnistunut, nyt vain odottelisimme, että tulisiko lisäksi ruusukekin.
- Hienoa, hienoa! onnitteli Pete minua, kun päästin seuraavan vuoroon.
- Niin, mulla on aika hieno hevonen, myönsin. Repliikki oli ällöttävä ja järjetön, vaikka olikin totta, ja minua alkoi nolottaa. Se oli kuin lasten televisiosarjasta. ”Älkää minua kiittäkö, Musta ori / Lassie / Rin-tin-tin sen teki”. Heilautin jalkani irti jalustimista ja katsoin Sannaa, joka piteli Denaa edelleen haltioitunut hymy naamallaan.
- Me ei varmaan sijoituta, tuli aika huono aika, mutta muuten meni hyvin, hän henkäisi.
- Mene nyt toinenkin luokka, Pete houkutteli, mutta Sanna pudisti päätään päättäväisesti.
- Ei. Mä haluan lopettaa huipulla.
- Mennään vähän kävelemään ja tullaan sitten takaisin katsomaan tilannetta, ehdotin ja Sanna kiipesi takaisin satulaan. Kentän kulmalta lähti pieni ratsastuspolku, ja sinne suuntasimme.

Minäkään en saanut ruusuketta, vaikka läheltä se piti. Virheettömiä suorituksia oli kauhean monta ja yllättävää kyllä siis meitä nopeampiakin. En antanut sen lannistaa, hyvää suoritustahan oli vain tullutkin hakemaan. Siiri vaikutti myös tyytyväiseltä neljästä virhepisteestään huolimatta ja hyvässä sovussa vitsaillen pakkasimme hevoset taas traileriin. Juha taisi olla kaikista pettynein, kun emme olleet päässeet palkinnoille.
- Ei aina voi voittaa, huomautti Siiri hänelle.
- Jos mä annankin teidän kävellä kotiin, mies mutisi.
- Höpsis, meillä oli kivaa, eikä me pudottu satulasta eikä mokattu muutenkaan. Loistopäivä! julistin ja kiipesin vikkelästi autoon, vaikken oikeasti pelännytkään hänen toteuttavan uhkaustaan.

Kello oli noin kaksi, kun ajoimme Peten perässä tallipihalle. Jinna näkyi pitävän lasten kanssa piknikkiä keskellä pihaa. Heillä oli siinä filtti ja mehupullo ja mukeja enkä tiedä mitä hän oli tehnyt kun oli saanut Dannin ja Alissan luopumaan ratsastushousuistaan. Tytöt olivat peräti uimapukusillaan ja heidän umpiruskeat käsivartensa ja kasvonsa ja valkoiset reitensä muodostivat aikamoisen kontrastin, kun he juoksivat vastaan.
- Voittiko kukaan?
- Ei yhtään rusettia tullut, sanoin iloisesti ja heidän ilmeensä vähän valahtivat. - Ei se haittaa, ei aina voi voittaa. Mitä te olette tehneet koko päivän?

Kuuntelin kuulumiset siinä nostaessani tavaroita ulos autosta ja traikusta. He olivat jo hoitaneet ponit ja ratsastaneet ja syöneet. Jinna oli siis ollut äärettömän tehokas ja tunsin suurta kiitollisuutta häntä kohtaan. Lähetin hänelle lentosuukkoja filtille, joskaan hän ei huomannut niitä lukiessaan Jerrylle.
- Paljonko sä haluat kyydistä? kysyin Juhalta, kun olimme saaneet hevoset laitumille.
- No en mitään, hölmö.
- Et kai sä nyt huviksesi sunnuntaipäivääsi uhraa?
- Jaa, miksen? On hullumpiakin tapoja. Ja miksi mä sulta ottaisin rahaa, olisihan mun pitänyt tulla Siiriä kuitenkin kuljettamaan.

Siinä oli pointtinsa, joten kutsuin hänet sitten vain syömään, vaikken tiennytkään, mitä Jinna oli kokannut. Uunista löytyi makaronilaatikkoa, joka oli vielä melko lämmintäkin.
- Siiri ei tullutkaan? tajusin, kun nostin vuoan pöytään. No, söisi kun siltä tuntuisi, oli kai jäänyt analysoimaan ratsastustaan Pajun ja Sannan kanssa. Vatsani murisi niin, etten aikonut odotella häntä.

Juha halusi jutella edelleen Saarasta ja minä kuuntelin ja annoin rohkaisevia, naisellisia neuvoja, joita kuvittelin hänen haluavan kuulla. Samalla kuitenkin omituinen ajatus alkoi hiipiä mieleeni. Minua alkoi riepoa kuunnella ja ottaa päähän katsoa, miten mies tuijotti haaveellisena tyhjään ilmaan. Olin tottunut siihen, että hän tuijotti haaveellisena minuun. Pois se minusta, että olisin pitänyt siitä – enää – tai aina – mutta sen puuttuminen ahdisti. Tunsin itseni vanhaksi ja rumaksi ja… hylätyksi. Nousin äkkiä niin, että tuolinjalat kirskahtivat lattialla ja nappasin tyhjät lautasemme pistääkseni ne astianpesukoneeseen.
- Mun täytyy mennä suihkuun, töksäytin ja Juha ymmärsi ei-niin-hienovaraisen vihjeeni heti.
- Ja mun kotiin. Jo mä olen viipynytkin. Kiitos kun juttelit mun kanssa! hän sanoi ja kehtasi halata minua toverillisesti.
- Än pee, mutisin.

En kuitenkaan mennyt suihkuun. Lysähdin sen sijaan takaisin pöydän ääreen istumaan, pää käsissäni ja mieli velloen pelästyneenä. Miten saatoin edes ajatella tuollaisia, ihan kuin olisin mustasukkainen Juhasta. Siltä se kuitenkin erehdyttävästi tuntui. Säälin itseäni kun olin tällainen syrjäänheitetty vanha kapistus. Ahkerin ihailijanikin oli minut hylännyt.

Havahduin synkistä mietteistäni jonkin ajan kuluttua, kun Maru tassutteli sisään kynnet rapisten.
- Sä unohdit tän autoon, sanoi Juha, joka seurasi sitä ja roikotti Lund-pusakkaani.
- Jestas, kiitos, sanoin sanojen solmiutuessa suussani. Taskuissa olivat lompakkoni, kännykkäni ja tupakkani. Olisi ollut kurja lähteä hakemaan niitä Nurmijärveltä. Nousin ja nappasin takin, Juha vilkaisi minua miettiväisen näköisenä, mutta lähti sitten uudemman kerran sanomatta mitään. Mahtoiko hän ihmetellä, miten minulla oli muka ollut kiire suihkuun ja sittenkin istua törötin keittiössä vielä kymmenen minuuttia myöhemmin? Kylmä suihku voisi tosiaankin tehdä minulle hyvää.

Onneksi Jinna oli meillä. Kiskoin peseydyttyäni päälle shortsit ja topin ja liityin hänen seuraansa piknikille. Tytöt ravasivat Leksan kanssa ympäri kenttää ja Jerry oli nukahtanut aurinkoon. Jinnakin näytti uniselta.
- No niin, hän sanoi. – Te ette kuulemma voittaneet mitään.
- Ei tällä kertaa. Kiitos kumminkin kun tulit.
- Mikäs täällä on vapaapäivää viettäessä, Jinna tuumasi ja katseli ympärilleen.
- Tunnetko sä ikinä itseäsi vanhaksi ja tarpeettomaksi? kysyin ja hänen katseensa pysähtyi minuun.
- Tässä iässä? En, mä ajattelin odottaa kunnes Leksa on hylännyt mut johonkin vanhainkotiin. Sitten mä voin olla vanha ja tarpeeton.
- Just, naurahdin. – Toivottavasti mut hylätään sitten samaan vanhainkotiin. Voidaan kiikkua vierekkäin ja muistella menneitä.
- Oikeesti, mehän ollaan mitä parhaimmassa iässä. Et kai sä tommosia mieti?
- Mulla on joku ikäkriisi, tunnustin. – Se iski synttäreiden jälkeen.

Jinna näytti huolestuneelta, kuten parhaan ystävän kuuluikin, mutta myös hiukkasen huvittuneelta.
- Ja miten se muka ilmenee?
- Ahdistaa! Mä mietin, että olenko mä vakiintunut ihan liian nuorena ja noita lapsiakin on ihan perhanan paljon liikaa, valitin ja silitin varpaallani hellästi Jerryn ruskettunutta säärtä.
- No sä kyllä vakiinnuitkin ihan penskana, Jinna myönsi. – Mutta en mä sinuna siitä huolehtisi. Te nyt joka tapauksessa kuulutte yhteen, se olisi varmaan ollut selvää, vaikka olisitte tavanneet hiekkalaatikolla.
- Mutta mulla ei ole mitään nuoruusseikkailuja mistä kertoa lapsenlapsille. Mä olen ollut ikuisuuden Veskun kanssa. Joskus tuntuu, että olisi kiva tietää vähän jotain muistakin miehistä.
- Et kai sä nyt taas vaan haudo mitään idioottimaisuuksia? Jinna kysyi nopeasti. – Taasko Juha vokottelee sua?
- Ei vokottele. Päinvastoin, se yrittää onnellisena vokotella omaa vaimoaan. Sekin mua ahdistaa, tunnustin. Jinna mietti hetken, mutta alkoi sitten nauraa.

- Loistavaa! Hienoa!
- Ei musta. Musta tuntuu, etten kelpaa enää kenellekään, kun en edes sille.
- Et sä halua pettää Veskua.
- En haluakaan. Mutta musta olisi jotenkin kiva ajatella, että mulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus, yritin selittää. – Ei vaan ole! Mun elämä pyörii tässä kodin ja tallin ja työpaikan välillä. Mä en ikinä edes näe muita ihmisiä kuin kotiväen ja työkaverit ja potilaat! Mun meikkini kuivuu piloille kun ei ole koskaan mitään syytä meikata!
- Viimeksi täällä taisi olla noin neljäkymmentä muuta ihmistä, Jinna huomautti.
- Mitä? Ai niin, Jerryn synttärit… no ei niitä lasketa. Ja niistä nyt on jo aikaa.
- Musta sä valitat nyt vähän turhasta, Jinna sanoi harkittuaan hetken. – Sullahan on kaikki paremmin kuin hyvin.
- Siksi mä sulle valitankin. Ei näin turhasta muille kehtaisi.
- Sä et tarvitse kuin yhden iltaloman. Miilan polttareiden jälkeen sä olet taas tyytyväinen pitkään, ennusti Jinna.


27.

Raisa ja minä olimme joutuneet jonkin verran vääntämään kättä aiheesta Miilan polttarit. Minusta ei olisi ollut huono ajatus heivata niitä kokonaan ei toteuteta –pinoon, siihen, mihin olin saanut jo hylättyä morsiamenryöstöleikit ja vastaavat itse hääjuhlista. Raisa oli tässä kuitenkin taipumaton, joten minä jouduin perääntymään sen verran, että pistin stopin pahimmille idioottimaisuuksille. Miila ei varmasti mielellään hiihtäisi Espan puistossa elokuussa tai antaisi pukea itseään virolaiseksi ilolinnuksi ja kaupata palveluksia. Viimeksi mainitusta en tosin ollut ihan varma. Hän olisi voinut olla ihan loistava siinä roolissa.

Joka tapauksessa olimme kompromissien kautta päätyneet toisenlaisiin menoihin. Raisa ei ollut suostunut luopumaan ajatuksesta, että kyseessä piti olla yllätys ja oli Miilan pomon kanssa sumplinut niin, että Miila kuvittelisi joutuvansa asiakaspalaveriin ja vieläpä erityisen pitkään ja inhottavaan sellaiseen. Olimme vieläpä onnistuneet varaamaan tarkoitusta varten neuvottelutilan, jota Miilan pomo sanoi heidän usein käyttävän, joten harhautus oli aika hyvä. Me emme tosin aikoneet viipyä siellä kuin korkeintaan tunnin, mutta Miila-parka olettaisi istuvansa siellä nelisen tuntia ja sen päälle vielä joutuvansa ruokkimaan asiakkaat kyseisen hotellin ravintolassa. Sillä tavoin hän ei tulisi järjestäneeksi esimerkiksi mitään valmennustuntia tai muuta menoa itselleen illaksi.

Meitä oli vain viisi sovittuun aikaan odottamassa Miilaa, sillä osa hänen ystävistään ei päässyt karkaamaan töistä vaan liittyisi seuraan vasta myöhemmässä vaiheessa iltaa. Raisa oli varannut meille pullollisen kuohuviiniä, joka odotti meitä jääpalojen seassa hopeanvärisessä astiassa. Hotelli laskutti siitä kuin se olisi ollut kalleinta samppanjaa, joten minä olin tuonut käsilaukussani persikkalikööriä, jonka kanssa tekisimme siitä bellinejä. Meidän lisäksi paikalle oli jo päässyt Jinna, joka oli päässyt lähtemään töistä jo puolilta päivin sekä Hanni, joka oli Veskun serkku ja Miilan ikiaikaisen vanha tuttu ja Tiia, vanha luokkakaverimme. Istuimme harvinaisen puhumattomina suljetun oven takana, kun määräaika lähestyi, sillä Raisa oli sanonut yllätyksen turmeltuvan, jos Miila kuulisi pälätystä ja kikatusta, kun olettaisi tapaavansa yrmeitä asiakkaita.

Hän oli myöhässä. Vasta viittä yli kuului ulkopuolelta kiivasta korkojen kopinaa ja hätäinen koputus. Ovi aukesi ennen kuin ehdin saada kamerani päälle ja Miila pölähti sisään.
- Anteeksi että mä olen myöhässä…
- Yllätys! kiljaisi Raisa. Miilan ilme meni niin ällistyneeksi, että luojan onneksi kamera jo suostui yhteistyöhön ja sain näpättyä hänestä kuvan. Hän vain seisoi siinä salkku kainalossa ja suu auki loksahtaneena.
- Voi hyvät hyssykät, hän sanoi sitten avuttomana. – Mä olin valmistautunut kesän tylsimpään iltapäivään, mutta taisin olla väärässä.
- Niin olit, ilmoitin ja aloin kaataa juomia.
- Mutta miten te voitte olla täällä kun täällä piti olla…?
- Me kolkattiin ja sidottiin ne, ne on siivouskomerossa piilossa, ilmoitin ja ojensin hänelle lasin. Ainakin alku oli sujunut täydellisesti.

Kun kuohari oli tuhottu ja Miila kuullut juurtajaksaen, miten hänen pomonsa oli ollut osallisena tämän jekun onnistumiseen lähdimme parin korttelin päähän. Edelleen olimme Raisan kanssa aikamme vääntäneet kättä siitä, viedäkö Miila kauneushoitolaan meikattavaksi, kampaajalle vai hierontaan ja minä olin ajanut viimeksi mainitun läpi.
- Se on joka tapauksessa täydellisesti meikattu ja kammattu asiakaspalaveria varten, olin perustellut. Sitä paitsi ajatus hierojasta houkutti itseäni suunnattomasti. Lihakseni olivat jumissa, kun olin yhtäkkiä ruvennut ratsastamaan niin paljon tavallista enemmän. Tuskin se kenellekään meistä pahaa tekisi.

Paikka oli yllättävänkin ylellinen emmekä ilmeisestikään olleet ensimmäinen polttariseurue siellä. Saimme käyttöömme pienen pukuhuoneen korituoleineen ja peileineen, josta kaksi kerrallaan pääsimme rusikoitavaksi. Me muut saimme sillä aikaa lakkauttaa kyntemme ja jutella. Aloin tuntea itseni rentoutuneeksi jo ennen kuin pääsin hierottavaksi. Oli niin ylellistä antaa jonkun muun viilata tallihommissa lyhyiksi repeilleet ja katkeilleet kynteni tasaisiksi ja itse vain istua ja puhallella niitä sitten kuiviksi, ennen kuin Jinnan kanssa pääsimme viimeisiksi hierojille.

- Tämmöstä voisi olla joka päivä, Jinna sanoi tyytyväisenä, kun pukeuduimme. Minulla oli punainen, Miilan hylkäämä mekko, joka solahti ihanan kevyenä päälleni ja saatoin vain nyökkäillä Jinnalle. Puku oli aavistuksen verran liian hieno näin iltapäivällä kaupungilla kulkemiseen, mutta parin tunnin kuluttua se ei enää pistäisi lainkaan silmään ja sen pari tuntia, ellemme kauemminkin, söisimme hyvin, jotta jaksaisimme sitten tanssia.

Ravintolaan tuli sitten jo lisää porukkaa. Miilan työkavereita, lisää vanhoja ystäviä, muutama, joita en ollut koskaan nähnytkään, mutta jotka Raisa näkyi tuntevan. Miila itse hehkui ja halaili ystäviään ja näytti nauttivan täysin siemauksin. Taisi olla sittenkin hyvä, että olimme järkänneet polttarit.
- Kai te olette hommanneet mulle stripparinkin? kuulin siskoni kysyvän vaativasti, mutta vastaus hukkui puheensorinaan ja taustahälyyn.

- Tuu mun kanssa vessaan, pyysi Jinna, kun olimme lopettelemassa jälkiruokaa. Tietysti menin. Olimme juoneet puoliksi pullon viiniä ja minusta tuntui, että silmämeikit olivat valuneet nauramisesta.
- Vieläkö sua ahdistaa, Jinna kysyi, kun seisoimme rinnatusten ison peilin edessä pesemässä käsiämme ja tutkimassa meikkejämme. Katsoin hänen peilikuvaansa, tai meidän molempien. Jinna oli poikkeuksellisesti pukeutunut mustaan, mutta hän oli tänä kesänä niin ruskettunut, että sekin väri tuntui vain korostavan hänen ihoaan ja vaaleita hiuksiaan. Hän ei ainakaan näyttänyt montakaan päivää yli kaksikymppiseltä, olkoon vaikka miten ison pojan äiti ja vain joitain viikkoja minua nuorempi. Siirsin katseeni arvioivasti omaan kuvaani, ennen kuin vastasin. Tämä tietty punainen oli minusta aina jotenkin yllättävästi sopinut minulle, ja kai sen takia näytin itsekin varsin hyvältä.

- En mä luojan kiitos ainakaan näytä vielä mummolta, arvelin.
- No niin. Heitä nyt se henkinen mummouskin narikkaan niin saat nähdä, että meille tulee kivaa. Mä en edes muista, koska mä olen ollu viimeksi tanssimassa! Jinna riemuitsi.
- Mitä Ville sanoi kun sä lähdit? kysyin varovasti.
- Ei sillä ole mitään sanomista, se itse reissaa niin paljon, vaikkei se nyt juuri tällä lailla ulkona käykään. Mun tietääkseni. Entäs Vesku?
- Ei tietystikään mitään, sehän on itse menossa Laurin polttareihin perjantaina, virnistin.
- Unohdetaan ne loppuillaksi ja leikitään, että ollaan teinejä taas.

Olisin voinut itse ehdottaa täsmälleen samaa asiaa. Luulenkin, että sen takia Jinna niin sanoi. Hän osasi välillä lukea ajatukseni.

Sisäistä kelloa ei ole helppo kääntää. Puoli kahdeksan maissa aloin tajuta olevani hereillä, vaikka minun piti vähän aikaa miettiä, miksi oli niin valoisaa, vaikka olin niin väsynyt. Paha maku suussani muistutti totuuden mieleen. Olin nukkunut vasta kolmisen tuntia. Tästä päivästä tulisi ikävä.
Vesku oli tietysti jo lähtenyt töihin, mutta talo oli niin hiljainen, että lapset taisivat vielä nukkua, eikä puhettakaan, että uskaltaisin rattiin ja viemään heitä tarhaan. Minäkin yritin nukahtaa uudelleen, sillä tiesin, että jokainen nukuttu minuutti parantaisi krapulaani, mutta korvissa tuntui edelleen soivan diskomusiikki ja suljetuilla silmillänikin kuvittelin näkeväni valoja. Olimme löytäneet pisimpään auki olevan yökerhon ja bailanneet siellä pilkkuun asti.

Välähdyksenomaisia kuvia illasta, tai yöstä, alkoi palailla mieleeni. Voi, että me olimmekin Jinnan kanssa riekkuneet! Muistikuva siitä, miten olimme tanssineet keskellä taputtavien jolppien piiriä sai minut kiskomaan tyynyn pääni ylle. Poskia kuumotti. Totisesti olimme käyttäytyneet kuin teinit. Sitten minulle tuli kuuma tyynyn alla ja huokaisin alistuen, että sehän oli ollut suunnitelmakin. Olisin voinut flirttailla vähemmän jokaisen vastaantulevan kanssa, mutta humalassa ei arvostelukyky ollut ihan parhaimmillaan. Joka tapauksessa olin varma siitä, etten ollut tehnyt mitään pikkuflirttiä pahempaa, enkä mitään, mitä olisi oikeasti tarvinnut hävetä. Ei mitään, mitä en olisi voinut kertoa Veskulle. Itsekseni minä kärvistelin, sillä julkiset, seksikkäät tanssiesitykset eivät olleet ihan ominta minua. Onneksi en sentään ollut ollut yksin, tai tanssinut pöydillä.

Vai olinko? Paniikki iski minuun täydellä teholla. Olinko jumaliste sittenkin tanssinut pöydällä? Minun oli pakko nousta ylös ja etsiä puhelimeni, joka onneksi osui silmiini, ennen kuin ehdin muuta kuin nousta istumaan. Se oli sievästi patjanreunalla, kuolleena kuin kivi, mutta heräsi sievästi eloon, kun pyysin. Minulle tuli usein mieleen sammuttaa puhelin jossain vaiheessa oikein railakasta iltaa, enkä ihan tiedä miksi. Luulinko äityväni soittelemaan asiattomia puheluita?

Soitin Jinnalle huolimatta siitä, että kello oli hävyttömän vähän. Tarvitsin vertaistukea. Hän vastasi vasta toisella kerralla, kun ensimmäinen puhelu oli menossa vastaajaan ja olin katkaissut sen kiireesti. En minä Jinnan vastaajan kanssa halunnut jutella vaan naisen itsensä.
- Jessi pérkele, kuului väsynyt ääni.
- Enhän mä tanssinut pöydällä eilen? kysyin.
- Mistä mä tiedän? Mä en muista omaa nimeäni just nyt.
- Jinna, sä olet rakas, kulta Jinna! ilmoitin ja aloin nauraa.
- Etkö sä itse muista?
- Mä en muista mitään semmosta, halusin vaan varmistaa, ettet säkään. Tai sitten me ollaan molemmat unohdettu.
- Mä en muista sun tanssineen pöydällä, enkä varmaan itsekään. Kai me oltais tapaturma-asemalla kipsattavina, jos me oltais semmosta yritetty.
- Hyvä pointti, myönsin.
- Mä haluaisin nukkua vielä.
- Ole hyvä. Mäkin voisin nyt, kun tää asia tuli selväksi. Sä olet ihana.

Jinna mumisi jotain vastaukseksi ja lopetin puhelun. Oloni oli paljon parempi nyt, mutta kun minulla nyt kerran oli puhelin kädessäni, soitin Miilallekin. Kai hänen pitäisi kohta ruveta lähtemään töihin. Tunsin kyllä huonon omatunnon ailahduksen, kun ajattelin, että olimme yllättäen keskellä viikkoa raahanneet hänet yökerhoon – mutta ehkäpä Raisa oli puhunut hänelle vapaapäivän samalla, kun oli pomon kanssa suunnitellut asiakastapaamishuijauksen?

Miila vastasi kuitenkin heti ja huomattavasti pirteämmin kuin Jinna.
- Sä olet elossa, sanoin hämmästyneenä.
- Miksen olisi?
- Koska mä olen vain hädin tuskin ja Jinna ei tänkään vertaa. Oliko sulla kivaa?
- Oli, kiitos! Mä tosin join kahden jälkeen pelkkää vettä.
- Menetkö sä töihin?
- Menen, kohtapuoleen, mutta tuskin kukaan kaipaa mua sinne vielä tuntiin tai pariin.
- Miten sä voit olla noin pirteä?
- Kofeiinia, suklaata ja meetwurstia.

Juttelimme vähän aikaa, mutta en jaksanut nyt syventyä hääjuttuihin ja keskustelut Miilan kanssa ajautuivat aina näinä päivinä niihin. Ehkä minäkin kävisin etsimässä vähän särkylääkettä ja jotain, mikä kohottaisi verensokeria – väsymykseen nyt ei auttaisi mikään, mutta ainakin jyskytystä päässäni voisi vähän vaimentaa. Kun nousin uudelleen istumaan, huomasin kuitenkin yöpöydälläni mehulasin ja muutaman pillerin. Vesku-kulta! Miettimättä sen enempää, mitä hän oli ajatellut minulle syöttää nielaisin ne ja join vielä viileän mehun ja heittäydyin takaisin makuulle.

Ehkä lapset olivat heränneet ääneeni tai sitten oli vain aika – ei mennyt montakaan minuuttia, kun Jerry tassutteli huoneeseen Maru perässään. Itsevaltiaan tavoin hän kiipesi sänkyyn ja levittäytyi hetkeksi Veskun paikalle, ennen kuin sitten käpertyi kainalooni.
- Nukutaan vielä, ehdotin.
- Ei nukuta. Mennään ratsastamaan.
Ähkäisin, ja sitten pelmahtivat tytötkin paikalle.
- Mitä me tehdään tänään? Voidaanko me mennä maastoon?
- Ei tietenkään voida, luuletteko te, että mä ottasin Jerryn Nikin selkään?
- Ei sun tarvitse tulla mukaan. Tai hei. Hypätään sitten esteitä!
- Nyt levätään vielä ainakin kymmenen minuuttia ja sitten mennään aamiaiselle, määräsin ja tunsin, miten raskaat luomeni olivat.
- Me mennään jo aamiaiselle, päätti Danni, ja Alissa ja Jerrykin seurasivat häntä. Minun oli pakko tehdä samoin. He voisivat keskenään saada keittiössä aikaan ihan mitä tahansa.

Ruoka auttoi, ja se, että oli pakko lähteä ulos aamunraikkaaseen ilmaan. Oli kaunista, mutta yö oli ollut kirpeähkö. Muistin, miten olin palellut taksijonossa ihastellessani auringonnousua. Andrus saapasteli laitumilla tarkastaen hevosia yksi kerrallaan – mikä aarre se mies olikaan!
- Huvittaisko sua ratsastella tänään? kysyin toiveikkaana, kun hän pujahti viimeisen laitumen porttilangan alitse. Kaoman musta varsa näytti yrittävän seurata häntä, mutta muutti viime hetkellä mielensä ja palasi äitinsä luo.
- Suako ei huvita? Andrus nauroi.
- Ehkä joku helppo ja kiva… sitten illalla. Maggieen mulla ei taida olla voimia tänään, ellen saa päiväunia ja se taas ei ole todennäköistä.
- Mä voin ratsastaa Maggiella, hän lupasi.

Tytöt kaksine äänineen ottivat uuvutusvoiton esteratsastuksen suhteen, kun Siirikin laahusti tallille sen näköisenä, kuin olisi hänkin ollut illalla juhlimassa ja lupasi rakentaa heille esteen. Jerry vaati saada ratsastaa myös, joten minä talutin häntä sillä aikaa ympäri kenttää ja sain terveen hien pintaani, kun hän halusi ravata, ravata ja ravata. Ilmeisesti ylös-alas-pomppiminen oli hauskempaa kuin pelkkä käynnissä istuminen.
- Sä taidat tykätä ratsastamisesta, naurahdin, kun pysähdyin pyyhkimään silmiini valuvia hikipisaroita.
- Mä haluan ratsastaa yksin, Jerry sanoi päättäväisesti. – Päästä irti!

En jaksanut riidellä hänenkin kanssaan, joten irrotin riimunnarun Villen kuolaimista ja astuin askeleen eteenpäin. Poni seurasi minua, kuin olisi edelleen ollut kytkettynä ja Jerry loisti. Sitä iloa ei kestänyt kuin hetken, kun Danni tuli vaatimaan itselleen ponia. Alissa oli jo Rassen selässä.
Tyttöjen ja ponien yhteistyö oli parantunut hiukan, mutta vain hiukan. Ponit olivat selkeästi pomoja ja jos ne olivat suopealla tuulella, kaikki sujui hyvin. Jos jommallakummalla oli ajatuksena panna ranttaliksi, lähti toinen mukaan miettimättä. Useimmiten se oli Ville, jonka turpa näytti rypistyvän velmusti ja sitten se päätti olla liikahtamatta tai menemättä tiettyyn osaan kenttää ollenkaan, Rasse oli järkevämpi. Onneksi niiden yhteistyökyvyttömyys esiintyi kuitenkin jäkityksenä eikä pukkilaukkana karkuun – se olisi ollut paljon vaarallisempaa.

Villellä oli tänään se ilme, joten varoitin Alissaa:
- Ole sä nyt oikeen tarkkana Rassen kanssa, Ville meinaa ruveta temppuilemaan. Kokeile, jos se ei ottaisikaan mallia.
Alissa puristi suunsa tiukasti kiinni ja näin, miten hän venytti jalkojansa kuin yrittääkseen saada ne ponin ympärille. Samalla hän näytti suoristautuvan ja Rasse heilautti häntäänsä hämmästyneenä.
- Eikä temppuile, jupisi Danni päättäväisen näköisenä ja pisti Villen ravaamaan ympäri kenttää niin, että hopeanvalkoinen harja heilahteli. Poni kaarsi kaulaansa ja näytti päättäneen osoittaa, että olin väärässä epäillessäni sitä mistään koiruuksista.
- Se on sitten kaunis, Siiri sanoi ihastuneena palatessaan estettä pystyttämästä. – Ne molemmat on. Ei kai toi este ole niille liian iso?
- Olisi ne voineet aloittaa puomillakin, mutta olkoon, sanoin vilkaistuani punavalkoista ristikkoa, joka oli noin kolmekymmentä senttiä.

- Tää on ollut ihan kiltisti, niin että voinko mä nyt hypätä? huusi Alissa kentän toisesta päästä.
- Anna tulla, huusin takaisin ja huokaisin. Ensimmäisen kerran oli pakko olla joskus.
Suklaanruskea poni ravasi kohden ristikkoa ja ylitti sen ihmettelemättä sen enempää. Muutama laukka-askel sen jälkeen ja Alissa taputti sitä kaulalle. Danni ei kysellyt erikseen lupaa vaan käänsi Villenkin kohden estettä. Myös he pääsivät yli, eikä Danni nähdäkseni edes kiskaissut ohjista, vaikka nytkähtikin vähän hypyssä.
- Uudestaan vaan! huusi Siiri ihastuneena ja he tottelivat. Aloin rentoutua. Tämähän sujui ihan hyvin. Jo kaksi onnistunutta ylitystä per lapsi eikä yhtään tipahtamista.

Ville aloitti vasta neljännellä lähestymisellä. Se pysähtyi lähes kymmenen metriä ennen estettä ja tuijotti sitä epäluuloisena ja umpimielisen näköisenä. Danni potki sitä, tuloksetta, huusi ja komensi, koitti peruuttaa ja taas ratsastaa eteenpäin, kääntää voltille ja tulla uudestaan, mutta aina poni pysähtyi, kun sen turpa oli kohden estettä.
- Voi piru sitä, Siiri hihitti. – Menenkö mä taluttamaan?
- Mä menen, kato sä että Jerry pysyy poissa kentältä, sanoin. Poni oli veikeä, ainakin omasta mielestään, mutta minua suututti Dannin onneton ilme.
Pysähdyin parin metrin päähän. Ville saattaisi lähteä liikkeelle kiltisti kuin lammas, jos menisin talutusetäisyydelle, mutta minä halusin, että Danni saisi viimeisen sanan ihan itse, mikäli vain mahdollista.

- Miksei se mene? hän kysyi.
- Koska se päätti taas ruveta leikkimään. Sillä ei ole mitään oikeaa syytä. Sä et vetänyt sitä suusta eikä este ole eri näköinen. Se on vaan jukuri, luettelin.
- Mutta mitä mä teen?
- Ota ohjat toiseen käteen ja raippa toiseen ja lyö sitä.

Näin, miten Danni nielaisi, mutta sääti ohjansa vasempaan nyrkkiin ja raipan oikeaan. Villen korvat liikkuivat valppaasti, kuin se olisi yrittänyt ottaa selvää siitä, mitä oikein suunnittelimme. Kun Danni läimäytti sitä, melko hellästi, se hypähti paikoillaan, muttei liikkunut.
- Pukkasko se? Danni kysyi ihastuneena.
- Pikkuriikkisen. Uudestaan.

Tahtojen taistelua kesti muutaman minuutin. Aina, kun Danni käytti raippaa, poni potkaisi takajaloillaan, mutta eteni samalla hiukkasen. Sitten se jossain vaiheessa kai vain katsoi menettäneensä pelin ja siirtyi muina poneina esteelle ja yli. Me hurrasimme kaikki, Danni äänekkäimmin, ja riemuissaan hän laukkasi koko kentän ympäri kiljuen kuin intiaani. Saatoin kuvitella, miltä hänestä tuntui, sillä olin itsekin poksahtamaisillani. Hän oli ensimmäistä kertaa saanut tuosta pikku vikurista yliotteen. Olin suunnilleen yhtä ylpeä kuin tyttöjen ensimmäisen kisaradan jälkeen.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.6.15 16:00:04

28.

Veskun pyöriessä polttarikrapuloissaan Siiri ja minä nousimme aikaisin. Oli Nikin ja minun kenttäkisapäivä, tällä kertaa lyhyt kilpailu, mikä tosin tarkoitti pitkää päivää, kun kaikki kolme osakoetta ratsastettaisiin yhden päivän kuluessa.
- Ensi vuonna mekin Kiiran kanssa! Siiri sanoi hartaasti.
- Sun pitää ruveta valmistautumaan ajoissa ja haalia niitä estekisoja alle, että saat kvaalit, muistutin.
- Sä oisit voinu varottaa mua keväällä, että semmosia tarvitaan.
- Me ei oltu puheväleissä keväällä, muistutin. Nyt siitä jo saattoi vitsaillakin.
- Mä en välittäisi muuttaa teiltä kotiin, sanoi Siiri, mutta hänen äänessään ei ollut sellaista kaipuuta kuin aiemmin kesällä. Paremminkin hän sanoi sen vain tavan vuoksi.
- Eikö sulla ala olla ikävä kavereitasi?
- No jaa, ehkä vähän, nyt kun Sannakaan ei kohta enää ole täällä. Mutta ei nyt kauheasti.
Hän kuulosti hyvin vähän vakuuttavalta, ja olin siitä iloinen. Tämä kesä oli mennyt Siirin kanssa paljon paremmin kuin edellinen. En ollut moneen viikkoon saanut häntä kiinni hiipimästä oluenhajuisena kotiin yömyöhällä, eikä hän kauheasti ollut kylällä käynytkään. Uutta Maxia ei ollut löytynyt. Naapurin Anttu meillä vain vieraili, mutta hänestä puhuminen ei saanut Siiriä punastelemaan tai mitään, eikä heitä koskaan saatu kiinni pussaamasta.

- Mitäs sanosit, jos Linda olisi täällä kilpailemassa, Siiri tyrskähti sitten, kun käänsin opasteiden mukaan kohti kisapaikkaa.
- Gottiksella? Ei kai mikään eläinlääkäri sitä enää päästäisi radalle, arvelin. – Kyllä siitä nyt jo niin hyvin näkee. Mitä niille kuuluu?
- Mä en ole käynyt siellä nyt, niin kuin ihan hyvin tiedät. Ne alkeiskurssilaiset ei tarvii enää taluttajia ja mä olen auttanut Sannaa pakkaamaan ja luetteloimaan Denan kamoja. Pitäiskö mun?
- No, ei pelkästään sen takia tarvitse, että mä olen utelias.
- Mäkin olen. Ehkä mä käyn, Siiri päätti.

Löysin paikan yhdistelmälleni ja unohdin Lindan. Todennäköisesti hän oli kuitenkin jo muuttanut hevosensa jonnekin muualle. Olihan hän meiltäkin lähtenyt lennossa heti, kun oli tullut erimielisyyksiä.
- Odota sä Nikin kanssa niin mä menen selvittämään muodollisuudet, sanoin Siirille ja lähdin etsimään kansliaa, lähtölistoja, aikatauluja ja muuta informaatiota.

Kisa-alue muistutti sirkusta. Oli toimistotelttaa ja kanttiinitelttaa, ja useampia myyntitelttoja pystytettiin ja järjesteltiin parhaillaan. Kouluaidat olivat valmiina ja toisella isolla kentällä näin esteradan. Kolmannella ratsasti jo muutama varhainen ratsukko ja tunsin epämiellyttävän lumpsahduksen kurkussani. Olimmeko myöhässä jos ensimmäiset jo verryttelivät? Olin illalla tarkistanut lähtölistat netistä, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun järjestys olisi kisapaikalla toinen kuin siellä. Etsiydyin siis ensimmäisenä tutkimaan lähtölistoja, jotta saatoin huokaista helpotuksesta. Minulla ei ollut liikaa aikaa, mutta ehtisin kyllä. Rataesteosuuteni alkaisi koulun jälkeen yhdeltätoista ja sen jälkeen pääsisinkin jo kävelemään maastoradan – edellyttäen, että saisimme esteiltä tuloksen.

Jonotin vähän aikaa maksamaan ilmoittautumis- ja lähtömaksun ja esittämään Nikin rokotuskortin ja kipitin sitten takaisin traikulle. Jos halusin kävellä sen kanssa normaalit parikymmentä minuuttia ennen verryttelyä kouluradalle, olisi korkea aika satuloida ja hypätä selkään. Siiri, jonka kanssa aloimme hioutua aika saumattomaksi parivaljakoksi, satuloi Nikin sillä aikaa kun minä kiskoin saappaat jalkaani ja sitten lähdimme kävelylle. Siiri lantusteli rinnalla ja kuulusteli minulta rataa, vaikka tarkemmin ajatellen hän olisi kyllä voinut mennä jonnekin istumaan siksi aikaa. Ennen päivän päättymistä hän olisi saanut olla niin paljon jaloillaan ja kävellä Nikin kanssa, että pelkäsin hänen huumorinsa loppuvan ennen kotimatkaa. Tai sitten ei. Hän rakasti kisahälyä ja sitä, että oli korvaamaton.

Niki tuntui alkuun vähän jäykältä, mutta vertyi hiljalleen lähes omaksi itsekseen. En tiedä, saattoiko se olla niin fiksu, että tiesi saadessaan koulusatulan selkään estesatulan sijasta, ettei mitään iloista loikintaa ollut luvassa. Vaan tänäänpä se saisikin kokea yllätyksen! Oikeastaan kaksikin, kun esteiden jälkeen pääsisimme toivottavasti vielä laukkaamaan maastoon.

Kouluosuudella ei sinänsä ollut väliä, enkä ollut siitä mitenkään huolestunut, paitsi että tietenkin se pisteytettäisiin mukaan kokonaistuloksiin. Nikillä ei ollut semmoista schwungia kuin Mustilla, mutta ei sellaista tämän tason luokassa edellytettykään ja jos itse keskittyisin tarkkaan ja siistiin ratsastukseen, pärjäisimme hienosti. Mitään vaikeaa ei edes kuulunut ohjelmaan. Seurasin verrytellessäni toisella silmällä edellisiä ratsukoita, jotka viereisellä kentällä suorittivat rataansa ja näin monenmoista. Valtaosa suorituksista oli hyviä, mutta näin myös hevosia, jotka säikkyivät aitoja ja toisia, jotka kulkivat pää pystyssä ja selkä alhaalla ilman aavistustakaan peräänannosta. Lisäksi oli myös kerta kaikkiaan huolimatonta ratsastusta: siirtymisiä kolmen-neljän metrin päässä siitä, missä piti, munanmuotoisia voltteja, oikaistuja kulmia ja niin edelleen. Minä itse olin nykyään suorastaan fanaattisen tarkka tuollaisista jutuista. Ne olivat ainoa, millä Nikin kanssa saattoi kouluradalla briljeerata ja niillä Veskukin aina pelasi, vaikka hän yleensä ratsasti hevosilla, joissa oli muutakin ihasteltavaa kuin tarkka ratsastus.

Laukkasin verryttelyn lopuksi pari reipasta pätkää toivoen saavani Nikiin vähän kipinää ja menin strategisesti rataesteradan lähelle odottamaan vuoroani. Ehkä se syttyisi nähdessään ihania maalattuja puomeja. Se huomasikin ne, mutta vaikutus oli melkeinpä päinvastainen. Kun ravasimme radalle, se tuijotteli pää kenossa esteitä. Näin sen silmänvalkuaisen selästä ja minua alkoi naurattaa. Ihana Niki. Parilla kunnollisella puolipidätteellä se kuitenkin palasi käsillä olevaan tehtävään ja esitimme ohjelman käsittääkseni aika hyvin.

Pidimme sitten aikaisen lounastauon odotellessamme seuraavaa vuoroa. Minä en tosin viitsinyt syödä paljon, kisahermot olivat vähän tiukalla vatsassani, mutta jotain sentään pakottauduin nielemään. En halunnut kuukahtaa matalan verensokerin takia maastoradalle, en kävellessäni sitä sen paremmin kuin ratsastaessanikaan. Niki joi ja mutusteli heinää – sen ruokahalua ei häirinnyt koskaan mikään, mutta tiesin, että se olisi illalla ihan naatti. Jo pelkkä ympäristön seuraaminen vieraassa paikassa imisi siitä mehut, vaikka yksi koulurata, yksi esterata ja muutaman kilometrin maastoesterata ei järjettömän paljon yhdeksi päiväksi ollutkaan, kunhan en verkkaisi täysillä joka osakokeeseeni.

Sitä miettien otin ennen rataestekilpailun alkua vain kaksi verryttelyhyppyä. Jos Niki oli tuntunut aamulla vähän tahmealta niin nyt se oli tiessään. Se loikki ilosta ja yritti mennä jänislaukkaa – se oli jopa vähällä tiputtaa minut ollessaan muka säikkyvinään lastenvaunuja, jotka olivat ilmestyneet sen huomaamatta verryttelyalueen portinpieleen. Niitä työntänyt nainen näytti kauhistuneelta ja minä komensin Nikiä. Sen oli ihan turha kuluttaa energiaansa moisiin hölmöilyihin, kun edessä oli vielä vaikka mitä.

Sitten meidät kuulutettiin radalle. Nikiä ei huvittanut muu kuin laukkaaminen, joten laukaten menimme sinne, tervehdin tuomareita ja ylitin lähtölinjan. Yritin pitää vauhdin maltillisena, edelleen ajatuksenani säästää hevosen voimia, mutta taisin sitten yrittää vähän liikaa. Pidätin suhteutetulla välillä kakkos- ja kolmosesteiden välissä turhan paljon, eikä Niki saanut siihen väliin niitä kuutta askelta, joita olin suunnitellut, vaan se joutui hyppäämään liian kaukaa ja kolautti puomin alas. Ai miten minua suututti! Loppuradalla en uskaltanutkaan enää juuri säädellä, mutta Nikikin alkoi pikkuisen hyytyä, eikä se mennyt ihan lekkeriksi. Neljällä virheellä sitten selvisimme.
- Ihan turha pudotus, tuomitsi Siiri.
- Niin olikin, puuskahdin. – Mä vaan ajattelin, ettei se saisi mennä liian kovaa tai se ei jaksa enää maastorataa. Enkä mä tiedä jaksaako se muutenkaan.
- No siihenhän on vielä aikaa. Ehtii se palautua.
- Jos mä ravailen sen kanssa pari kierrosta niin voisitko sä sitten kävelyttää? Mä voisin mennä tähän samaan hikeentymiseen kävelemään sen maaston?
Tietysti Siiri lupasi, joten jätin Nikin kohta hänelle ja menin vaihtamaan lenkkarit jalkaan. Epäkilpailijamaista tai ei, en kestäisi kävellä niin pitkään nahkasaappaat jalassa. Vasta, kun olin ähissyt ne pois tuli mieleeni, että entäs jos en saisikaan niitä enää takaisin? No, se olisi sen ajan murhe.

Oli ihanaa päästä auringon paahteesta metsän varjoon. Edeltäni kuulin keskustelua ja naurua, en ollut ensimmäinen. Olisi ollut mukavaa, jos minullakin olisi ollut seuraa ihmettelemässä esteitä, mutta meni se näinkin, kun oli pakko.

Esteet olivat samantyyppisiä kuin ne, joita olimme jo keväällä hypänneet harjoituksissa ja kisoissa. Houkuttelevan näköisiä tukkirykelmiä enimmäkseen, ja unohdetunnäköisiä aitoja. Muutama erikoisempi virityskin oli: hauta, jonka pohjalta kohosi aita, siksakin muotoon rakennettu aidanpätkä, jolle kai kannattaisi tulla vinosti ja banketti. Tutkailin esteitä parhaani mukaan ja toivoin, että minulla olisi enemmän kokemusta tai joku valmentaja apunani. Nyt jouduin vain luottamaan omaan harkintaani ja siihen, miten hyvin tunsin Nikin.

Kun pääsin radan loppuun, ohjelmassa oli taas odottamista. Niki seisoi traikun varjoisalla puolella ja minä menin autoon ja nostin jalkani selkänojalle. Jalkani tuntuivat siltä, että ylimääräiset nesteet oli parasta valuttaa pois. Rataesteosuus oli loppumaisillaan ja kohta joutuisin taas kiskomaan saappaat jalkaan ja esittämään Nikin eläinlääkärille.
- Mä voisin käydä katsomassa onko siellä mitään tuloksia, Siiri tarjoutui ja pyysin häntä tuomaan jotain juotavaa samalla. Olimme juoneet kaiken, mitä mukana oli. Hän palasi yllättävänkin äkkiä.
- Siellä oli lappu, että eläinlääkäri alottaa tarkastukset ja sä lähdet maastoon arviolta tunnin päästä. Pitäiskö mennä, jos sä aiot taas verkata puoli tuntia?
- Pitäis, ähkäisin ja nousin mukavasta asennostani. En aikonut verkata puolta tuntia, mutta halusin joka tapauksessa kävellä sen parikymmentä minuuttia, mikäli mahdollista. Olin ehkä hysteerinen – Nikin jännevammastahan oli jo useampia vuosia – mutta miksi riskeerata mitään?

Eläinlääkäri tarkasti Nikin rutiininomaisesti ja antoi puhtaat paperit, joten annoin turvaliivini Siirin haltuun ja teippasin terveyskorttini saappaaseeni. Toivoin sen pysyvän maalarinteipillä, sillä jeesusteippi edelliskerralla oli jättänyt tahrat, joita olin hinkannut pää punaisena tuntikausia. Olin miellyttävän jännittynyt. Tätä olin odottanut koko kesän ja nyt se alkaisi. Kuninkuuskokeen loppuosa.

Tuli vuoromme siirtyä lähtölinjalle ja Nikikin tuntui tietävän, mistä oli kyse. Annoin sen kuitenkin lähteä vain ravilla eteenpäin, kun sain lähtömerkin, ja vasta muutaman kymmenen metrin päässä nostin rauhallisen laukan. Nyt se ei saisi enää väsyttää itseään turhaan, edessä oli muutamia kilometrejä ja erinäisiä esteitä. Jos se ei jonkin kohdalla jaksaisikaan nostaa kavioitaan tarpeeksi, puomit eivät tipahtaisi vaan todennäköisemmin menisimme kuperkeikkaa molemmat.

Ensimmäiset esteet menivät kuitenkin hyvin ja isolla varalla. Kovin korkeitahan ne eivät olleet, joten se ei minua huolettanut, ainoastaan se, että Nikillä oli jo aika paljon takana tänään. Niin kuin tietysti minullakin, mutta kyllä minulla tässä oli se helpompi osa. Kuitenkin, kun matka eteni, aloin innostua enemmän. Vauhti tuntui korvissa ja korvien välissä. Tuntui, että nyt tai ei koskaan! Olimme ihan yhtä hevoseni kanssa, eikä se edes ihmetellyt outoja esteitä. Banketin edessä se hidasti, mutta ei kieltäytyäkseen vaan paremminkin kuin arvioidakseen, miten sen piti toimia, ja hyvä olikin, että se hidasti. Muuten ehkä emme olisi onnistuneet kääntymään siellä ylhäällä ja poistumaan 90 asteen kulmassa, kuten oli tarkoitus.

Niki alkoi puuskuttaa, mutta esteitäkään ei ollut enää muistaakseni kovin monta jäljellä. Annoin sen mennä ja aloin itsekin jo odottaa maalia. Reiteni alkoivat huutaa hoosiannaa, mutta naamani taisi olla aika typerässä virneessä. Ehkä seuraavalla kerralla ottaisin moottoripyöräkypärän. Minulla oli takuulla itikoita hampaiden väleissä.

Maali oli, kuten edellisissäkin kisoissa, aukealla. Kun ylitimme viimeisen esteen ja Niki näki edessä aukeavan kentän, se innostui, vaikka oli selvästikin jo väsynyt. En raaskinut kieltää sitä menemästä, vaikken kyllä ajanutkaan, sillä nyt minulle tuli mieleen, etten ollut kertaakaan vilkaissut kellooni. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, olimmeko yli vai ali ihanneajan. Turvaliivi hiosti minua ja Nikikin tuoksui niin lämpimältä ja kostealta että oli kuin olisimme olleet saunassa. Maalissa pidätin sitä ja tunsin, miten se puhkui, kun etsin katseellani Siiriä. Hän varmasti tietäisi, olimmeko olleet liian nopeita vai liian hitaita.

Kuulin sen sitten itse kuulutuksesta, samaan aikaan kun Siiri ilmestyi jostain Nikin ohjiin.
- Lähes kymmenen sekuntia alle ihanneajan, kovaääninen messusi ja tunsin pienen masennuksen ailahduksen. Olisin voinut olla sen verran fiksu, että olisin muistanut katsoa aikaa. Olisin myös voinut olla sen verran fiksu, etten olisi yrittänyt pidättää liikaa rataesteillä. Tämän kisat virheet olivat minun eivätkä hevosen.

Mutta mitäpä siitä! Meitä ei ollut hylätty ja meillä oli ollut hauskaa!
- Te kaahasitte ihan turhaan, sanoi Siiri moittivasti.
- Mä en muistanut katsoa kelloa kertaakaan, sanoin anteeksipyytävästi. – Se oli vaan niin kauhean kivaa!
- Mutta nyt te ette ehkä sijoitu.
- Mutta me ollaan hengissä, eikä meitä oo diskattu.

Emme tosiaankaan sijoittuneet. Kouluosuutemme oli koko joukon parhaasta päästä, mutta puomin tipahtaminen rataesteillä ja liian nopea maasto-osuus tipauttivat meidät jonnekin kymmenen huonommalle puolelle. Olisi tietysti ollut kiva ratsastaa palkintojenjakoon, mutta minun oli myönnettävä, että puolensa oli silläkin, että sain vaihtaa lenkkarit jalkaan ja lähteä takaisin kotia kohden. Siiri oli pettyneempi kuin minä.
- Mä toivoin, että sä olisit voittanut, hän sanoi.
- Ehkä ens kerralla.
- Etkä, sillon Kiira ja mäkin ollaan mukana, ja me voitetaan! hän nauroi.

Paju piti tytöille ratsastustuntia, kun pääsimme kotiin ja Jerry oli Andruksen kanssa. Vilkaisin nopeasti epätavallista asetelmaa, mutta halusin ensimmäiseksi saada Nikin suihkuun. Sen karva oli kyllä jo kuivunut, mutta kuivunutkin hiki varmasti houkuttaisi kaikki öttiäiset sen kimppuun. Se ansaitsi saada pesun ja sen jälkeen ötökkämyrkkyä ympäriinsä. Sen jälkeen voisin ottaa selvää siitä, missä Vesku oli. Ehkä Andrus ja Paju olivat heittäytyneet ystävällisiksi ja päästäneet hänet maastoon tuulettamaan päätään.

Musti oli kuitenkin laitumella, kun vein Nikin sinne seuraksi, ja Andrus ja Jerry olivat kadonneet.
- Missä Vesku on? huusin Pajulle, joka pisti tyttöjä parhaillaan ravaamaan puomien yli.
- Se on kai sisällä, Paju huikkasi takaisin ja käänsi huomionsa takaisin pikku ratsukoihin. Siiri oli ehtinyt raahata traikusta satulat ja muut kamat minun hoitaessani Nikiä, mutta päätin jättää sen siivoamisen ja paikoilleenviemisen toistaiseksi. Villestä ei koskaan tiennyt: se voisi saada jäkityskohtauksen ellei pahempaakin, jos alkaisin peruutella yhdistelmää kentän vieressä.

Andrus ja Jerry tulivat kuistilla vastaan. Jerryllä oli eri vaatteet kuin äsken.
- Me ei ihan ehditty vessaan, Andrus pahoitteli.
- Semmosta sattuu, sanoin ja kaappasin Jerryn syliin. Pikkupojan ruskeat hiukset olivat vaalenneet kesäauringossa melkeinpä blondeiksi ja muutenkin koko kakara oli ruskea kuin pieni pähkinä. – Miten ihmeessä sä sitä vahdit? Missä Vesku on?
- Se ei oo päässy vielä sängystä. Taisi olla melkoiset polttarit. Miten teidän kisat?
- Ei ihan nappiin, mutta päästiin sentään maastoonkin. Kivaa oli kyllä, selitin ja tunsin, miten kiukkua alkoi kerääntyä kurkkuuni. Miten hemmetin paljon Vesku oikein oli juonut, jos oli vieläkin sängyssä? Oli hävytöntä pistää Andrus huolehtimaan lapsista, hevosia hän meillä oli hoitamassa! Pahoittelin, mutta Andrus vain virnisti.
- Kerrankos semmosta sattuu. Ei mua haitannut. Tosin ruokapuoli on vähän heitteillä, ne halusi syödä vain muroja mansikkahillon kanssa eikä mitään muuta.
- Minäpä järjestän sen asian, sanoin uhkaavasti.
- Mansikkahilloa! sanoi Jerry toiveikkaasti ja hymyili valloittavasti minulle.
- Ei enää tänään. Jotain kunnon ruokaa, kunhan mä olen ensin käynyt juttelemassa isin kanssa.
- Me mennään pois häiritsemästä, Andrus naurahti ja nappasi Jerryn.

He häipyivät ja mietin hetken, mennäkö ensin suihkuun vai Veskua rökittämään. Päädyin jälkimmäiseen ja tömistelin makuuhuoneeseemme. Siellä oli verhot vielä edessä, mutta ikkuna oli sentään auki ja vanhan viinan löyhkä tuntui vain lievänä. Vesku näytti nukkuvan ja rysäytin itseni istumaan hänen viereensä niin, että koko sänky tuntui vellovan vähän aikaa.
- M-mitä, Vesku sanoi ja avasi pöllähtäneen näköisenä silmänsä.
- Mikäs on olo? kysyin.
- Nyt alkaa tuntua ihmismäiseltä, hän sanoi, mutta näytti kurjemmalta kuin mitä koskaan muistin nähneeni.
- Tiedätkö sä mitä kello on?
- Miten sä olet jo kotona? Ei kai se niin paljon voi olla?
- Onpa hyvinkin. On jo melkein ilta. Andrus on hoitanut ipanoita koko päivän, kun sä olet potenu, sanoin syyttävästi. Vesku näytti kauhean onnettomalta, hänen silmänalusensa olivat mustat kuin pandalla; kuin hänellä olisi ollut ruskeaa ripsiväriä, joka oli valunut.

- Mulla on ollu ihan hirveä hedari, Andrus sanoi ettei haittaa, jos se katsoo niiden perään vähän aikaa.
- Ja ton se sanoi todennäköisesti aamuyhdeksältä?
- Niin… ehkä.
- Häpeäisit, sanoin vihaisesti. Krapula ei ollut miellyttävä olotila, mutta oli inhottavaa lusmuilua jättää lastenhoito Andruksen niskoille. Mitä jos meillä ei olisi ollut Andrusta? Ajatuskin puistatti.
- Sä olit kisoissa, Vesku sanoi näyttäen siltä, että yritti haalia muistikuviaan kokoon. – Miten meni?
- Kohtuullisesti, tiuskaisin. – Mutta mä olen ihan pöyristynyt. Mitä sä eilen joit? Pari litraa viskiä tai jotain?
- En mä muistaakseni kovin paljon juonut, Vesku mutisi ja pisti silmänsä taas kiinni.
- Koitahan hankkiutua pystyyn siitä, ennen kuin mä suutun tosissani! Mä menen nyt suihkuun ja kun mä palaan sieltä mä oletan sun olevan jonossa, määräsin ja kieltäydyin suutelemasta tai halaamasta häntä, vaikka hän yritti tarttua käsivarrestani.

Kun palasin suihkusta, löysin Veskun lääkekaapilta. Hän oli vetänyt pöydälle eteensä nähdäkseni joka lajia särkylääkettä, mitä meillä oli ja pisteli niitä parhaillaan suuhunsa.
- Hei, eikö toi nyt ole vähän liioittelua? toppuuttelin.
- Ei, mä otin aiemmin jo satsin ja se auttoi.
- Hei haloo, et sä voi ottaa noita kaikkia yhtaikaa!
- Sä et voi uskoa tätä päänsärkyä. Vähempi ei auta!

Koska Vesku nyt kumminkin oli minua kokeneempi lääkäri, enkä kuvitellut hänellä olevan haluja myrkyttää itseään, annoin olla. En minä kuitenkaan muistanut mitään syytä, miksei buranaa ja aspiriinia ja panadolia olisi saanut syödä sekaisin. Hän huojui sitten kellariin suihkuun ja palasi sieltä pirteämmän näköisenä.
- Mä en tiedä mitä tapahtui, mä en ihan oikeesti juonut paljon, hän sanoi ja halasi minua, kun paistoin kirjolohisuikaleita.
- Ei kai kukaan laittanu sun lasiisi tyrmäystippoja, epäilin ja suostuin armollisesti lopettamaan vihanpidon.
- Jos laittoi niin liian myöhään, koska mä kumminkin selvisin kotiin, Vesku naurahti.


29.

Koulujenalkamisen aika. Meiltä kävi muuttoliike poispäin. Ensimmäisinä lähtivät Dena ja Sanna sunnuntaina. Pete tietenkin vei heidät kouluun, halusihan hän nähdä, mihin ruuna päätyisi, ja mietin, olisiko Sanna edes päässyt sinne muuten. Olivatkohan hänen vanhempansa tietoisia siitä, että tyttö oli lähdössä sisäoppilaitokseen? Siiri ja Kiira olisivat halunneet viivytellä viimeiseen asti, mutta Kedot eivät suostuneet hakemaan heitä vasta viimeisenä iltana hyvin myöhään vaan Juha ilmestyi jo maanantaina hakemaan heitä kotiin.
- Mä en ole ehtinyt käydä vakoilemassa Lindaa, Siiri protestoi.
- Tehdä mitä? kysyi Juha täydellisen ymmällään.
- Äh, unohda, Siiri tiuskaisi. – Jos sä veisit Kiiran nyt ja mä tulisin vaikka ylihuomenna?
- Ei käy, Juha ilmoitti vääjäämättä. – Mihin mä osaisin sen Alin luona laittaa?
- Víttu, mutisi Siiri ja lähti pakkaamaan tavaroitaan.

- Se ei sitten hetkeäkään ottanut tosissaan kaikkia mun viestejä, sanoi Juha ja näytti huolestuneelta.
- Sä lähetit sille viestejä?
- Mä lähetin, ja Saara lähetti, kun ei se vastannu puhelimeen.
- No oisitte soittanu mulle. Kyllä mä olisin laittanut sen olemaan valmiina, sanoin tuskastuneena.
- Luulisi sen vanhempiaankin tuon verran kuuntelevan?

Minua hävetti olla missään tekemisissä Juhan kanssa sen jälkeen, millaisia ajatuksia hän oli edelliskerralla jättänyt päähäni. Onneksi hän ei sentään tiennyt niistä! Peitin hämmennykseni touhuamiseen: pesin kahvipannun ja latasin sen uudelleen, purin tiskikoneesta puhtaat astiat pois ja asettelin sinne aamiaisastiat, jotka olivat jääneet tiskipöydälle. Samalla rupattelin joutavia typeryyksiä, päivän uutisista ja säästä ja siitä, miten tyttöjä vähän jännitti koulun alkaminen. Juha istui keittiön pöydän ääressä ja selaili hajamielisen näköisenä ilmaisjakelulehteä. Hänelläkään ei tainnut olla tällä kertaa mitään huolia, joita olisi halunnut jakaa kanssani, mistä olin kiitollinen.

Siirin pakkaaminen kesti pienen iäisyyden, mutta lopulta hän tömisteli ullakolta myrtyneen näköisenä ja lähti tallille. Kiiran tavaroissa menisi vähintään yhtä kauan, mutta en mennyt avuksi, vain Juha meni. Minun piti ruveta laittamaan ruokaa ja pyykkiäkin oli vaikka miten. Lopulta Siiri palasi takaisin sisään.
- Mä en kestä, koko kesä on ohi, hän valitti haikeana.
- Niillä on tapana loppua, sanoin ja halasin häntä. – Hyvää kouluvuotta!
- Mä soitan kunhan saan Lindasta jotain selville, hän lupasi, ja sitten hän oli kadonnut.

Minullekin jäi jotenkin haikea olo. Ei nyt vielä ollut syksy, kaukana siitä, mutta siltähän se tuntui nyt, kun koulu alkaisi määrätä meidänkin elämäämme. Veskukin piti vapaata sinä päivänä kun koulu alkoi, ja lähdimme koko perhe tärkeinä ja parhaimpiimme pukeutuneina aamulla kotoa. Ensin veimme Jerryn päiväkotiin ja hän olikin ainoa, jota ei pätkääkään kiinnostanut koko asia. Sinne hän jäi tavalliseen tapaansa välittämättä edes vilkuttaa.

Koulu oli päiväkodista vain kivenheiton päässä ja jatkoimme sinne. Koulutaksi purki parhaillaan kuormaansa portilla ja tytöt katsoivat sitä jännittyneinä. Sillä hekin kohta kulkisivat, mutta ei toki näin ensimmäisenä päivänä. Pihalla velloi jo suuri joukko natiaisia, vyötäröni korkuisista minua isompiin kuudesluokkalaisiin.
- Tuolla on Mari meidän eskarista, huomasi Danni ja pian he vertailivat uusia reppujaan ja kouluvaatteitaan. Olin saanut keskustella toisenkin kerran siitä, saattoiko kouluun mennä ratsastushousuissa, mutta olin lopulta voittanut. Dannilla oli ruohonvihreät farkut, mutta Alissa oli ollut helpommin suostuteltavissa kun hän oli ymmärtänyt, että vaaleanpunainen hame oli ihan hyvä kouluvaate. Prinsessa.

Tyttöjen opettaja tuli hakemaan oppilaansa pihalta ja me, epälukuinen joukko vanhempia, änkesimme mukaan seisoskelemaan luokkahuoneen perälle. Saimme kuulla pienen puheen lukuvuoden tavoitteista ja seurata nimenhuutoa, sitten meidät ajettiin pois. Ensimmäinen koulupäivä kestäisi kaksi tuntia.
- Mä en kestä, sanoin Veskulle, kun kävelimme ulos koulusta.
- Mitä niin?
- Mä olen liikuttunut. Meidän vauvat on jo noin isoja.
- Ne on, hän naurahti ja rutisti minua tuttavallisesti. – Mitäs me tehdään kaksi tuntia? Käydäänkö ruokaostoksilla?
- Kahdessa tunnissa me ehditään ostaa ruokaa tarpeeksi jouluun saakka, arvelin.
- Vertaillaan kerrankin tarjouksia eikä juosta kaupan läpi.

Niin teimme ja saimme lähes koko ajan kulumaan ennen kuin oli aika palata koululle. Piha oli nyt tyhjä ja vasta hetken kuluttua kello soi ja ovesta alkoi vyöryä lapsia laumoittain, Danni ja Alissa siellä mukana joukossa. Ei heillä ainakaan loistavista kasvoista päätellen ollut kauhean kurjaa ollut. He tuskin malttoivat erota uusista ystävistään ja tulla meidän luo.
- Meillä oli ruokatunti, ilmoitti Alissa. – Ja välitunti.
- Mitä muuta te teitte? utelin.
- Vaikka mitä. Piirrettiin. Me ehkä leikitään koulua tänään.
Se oli ollut odotettavissakin, joten haimme tarhasta Jerryn heille oppilaaksi.

Tilalla tuntui tyhjältä ilman Siiriä ja Sannaa. Enemmän tekemistäkin oli, sillä tytöt olivat auttaneet ratsastamalla Desiä, Halcyonia ja Rellaa. Havaitsin, että minulla oli käsissäni enemmän kuin tarvitsinkaan: minun oli pakko keskittyä nyt Rellaan, jotta onnistuisin lunastamaan lupaukseni tamman palauttamisesta kisakunnossa. Halcyonin pistin kokonaan lomalle. Se ei ollut kummoinen ratsu muutenkaan. Sillä oli tosin miellyttävät liikkeet, mutta se ei osannut oikeastaan mitään.

Ensimmäistä kertaa aloin ihan vakavissani ajatella vuokraajien hankkimista. Ehkä Halcyonillekin löytyisi joku, joka haluaisi vain köpötellä ja vaikka maastoilla. Lykkäsin kuitenkin ajatuksen toteutusta, sillä en oikeastaan halunnut enempää vieraita ihmisiä pyörimään nurkissamme, ja olinhan vielä lomalla. Vielä ei ollut huutavaa hätää ja aikapulaa. Joka tapauksessa tilanne helpottuisi talveksi, kun tammojen vatsat kasvaisivat, Maggienkin.

Lauantaina oli lopultakin Miilan odotettu hääjuhlapäivä. Raisa oli luojan kiitos luvannut huolehtia siitä, että juhlapaikalla oli kaikki kunnossa niin, että minä sain keskittyä siihen, että perheemme olisi siellä oikeaan aikaan ja sopivasti pukeutuneena. Varsinaiset vihkiäiset Miila ja Lauri olivat hoidelleet ihan keskenään edellispäivänä maistraatissa: niitä ei päässyt näkemään kuin Ilse ja iskä, jotka oli pyydetty todistajiksi.
- Mä en halua sataa ihmistä supisemaan ja nyyhkimään mun selän taakse, Miila oli sanonut päättäväisesti.
- Luuletko sä Ilsen selviävän itkemättä?
- En, mutta yhden mä vielä voin kestää. Ja pakko kai sen on se nähdä. Että uskoo. Mä olen varma, että se epäili mun vaan haluavan järjestää isot bileet, kun se kuuli, että itse vihkiminen on erikseen ja eri päivänä.

Lapsia ei ollut tulossa juuri muita kuin meidän ipanat ja Karoliina, sekä joitakin Laurin siskonlapsia. Miilan ystäväpiiri oli yhtä lapsetonta uraputkiporukkaa kuin hän itsekin. Jinnakaan ei ottanut Leksaa mukaan. Poika ei edes halunnut. Ilse ja iskä aikoivat ottaa meidän lapsemme mukaan, kun he lähtisivät juhlista joskus siinä vaiheessa, kun syöminen muuttuisi juomiseksi ja tanssimiseksi, vaikka olin sanonut, ettei se ollut tarpeen, ettei minun ollut välttämätöntä riekkua siellä yömyöhään juhlimassa.

- On sun, olethan sä sentään kaaso, Ilse sanoi ja huomautti, että Karoliina ja tytöt olivat jo suunnitelleet sunnuntai-aamuista tallireissua ja Mansikalla ratsastamista. En voisi riistää sitä heiltä.
Ratsastuskypärät ja –housut siis pakattiin mukaan ja koska oli kuuma päivä ja matkaa lähes tunnin verran, istutin lapset autoon shortseissa ja T-paidoissa. Juhlavaatteensa he saisivat päälle vasta paikan päällä. Vesku ja minä olimme varanneet sieltä yhden huoneen, siellä olisi hyvä pukeutua. Saavuimme kahden aikaan: muu hääväki oli kutsuttu kello kolmeksi, joten ehtisin vielä ainakin henkiseksi tueksi Raisalle, jos jokin osoittautuisikin olevan pahasti pielessä.

Huoneemme oli pieni ja kalsea, selvästi vain yöpymistä eikä viihtymistä varten. Sovimme sinne juuri ja juuri, kun lapset nousivat sängyn päälle puettaviksi. Jerry, joka yleensä oli aina kovin aurinkoinen, heittäytyi veltoksi kitiseväksi kasaksi, jonka jäseniin oli vaikea kiskoa juhlahousuja ja tunsin, miten pinnani alkoi kiristyä.
- Mä olisin mieluummin halunnut housut, aloitti Danni ja katsoi epäilevästi leninkiään, kullanruskeaa pitsiunelmaa, jollaista Alissa jo kiskoi kiireellä päälleen.
- Älä alota, sanoin vihaisesti.
- Te olette morsiusneitoja, sen takia teillä on mekot, selitti Vesku.
- Miten me voidaan olla morsiusneitoja jos ei ole edes kirkkoa? Danni vastusteli ja oli siinä kyllä tavallaan oikeassa.
- Me seistään Miilan ja Laurin kanssa jakamassa karamelleja, Alissa muistutti. Hän oli elementissään, kun sai hienostella ja hän pyöri ympyrää sängyn päällä niin, että hameenhelmat ja kiharat liehuivat.
- Jos mä pudotan mekolle jotain ruokaa niin mun on pakko laittaa ratsastushousut, sanoi Danni toiveikkaasti.
- Jos sen teet niin sen mekon pesulassapesettäminen otetaan sun viikkorahoistasi! uhkasin.
- Mutta en mä saa viikkorahaa!
- Sitten kun alkaisit muuten saada.

Vesku-kulta aavisti alkavan katastrofin ja ajoi minut ulos.
- Mene sä etsimään Raisa ja katsomaan, että kaikki on kunnossa. Me tullaan täältä kaikessa rauhassa.
- Muista kammata ne, puuskahdin vain, mutta en odottanut toista kehotusta. Saisin todennäköisesti hermoni takaisin, kunhan näkisin, että kaikki tosiaan oli kunnossa.

Löysin Raisan ja Hannin päärakennuksesta, missä he vaeltelivat vanhanaikaisessa pääsalissa eteerisen näköisinä kuin linnanneidot. Suuret lasiovet ulos olivat auki ja vieno tuuli puhalteli sisään. Seinänvierustalla oli pitkä pöytä, jolla seisoi jo lämpöalustoja ja pinoittain lautasia ja laseja ja morsiusparin pöytä oli salin keskellä takan edessä, juuri kuten olimme suunnitelleet.
- Mitäs tänne? huudahdin kiireesti, vaikkei naisten kiireetön astelu näyttänytkään ollenkaan siltä, että mikään olisi vinossa.
- Kuohuviini on vasta kylmenemässä, mutta muuten kaikki näyttäisi olevan okei, sanoi Raisa ja huoahdin tyytyväisenä. Kehuimme kotvan aikaa toistemme asuja ja kampauksia ja sitten muistin lähteä hakemaan autosta häälahjamme. Yllättäen pariskunnalla oli jo suunnilleen kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja myöskin enemmän rahaa käytettävissä kuin meillä, joten emme olleet edes yrittäneet hommata mitään kauhean suureellista, ainoastaan vähän lisäosia astiastoon, jota he olivat toivoneet. Varsalahjakortti olisi tietysti ollut meiltä aika osuva juttu, mutta jotenkin tuntui, ettei Lauri sitä ehkä kovin arvostaisi.

Miila ja Lauri saapuivat myös, arkisesti omalla autollaan, mutta hienosti pukeutuneina ja siinä vaiheessa olin vähällä ruveta kyynelehtimään. Miila oli niin kaunis ja onnellisen näköinen, ja Lauri komea, vaikka hän kiskoikin kaulustaan vähän tuskaisen näköisenä.
- Olisi pitänyt ottaa numeroa isompi paita, hän ähkäisi, kun halasin ja onnittelin.
- Sä voit ihan kohta riisua pellerusetin ja avata napin, lohdutin. Sitten käännyin katsomaan Miilaa, sillä en ollut nähnyt hänen pukuaan valmiina. Hän oli alun perin aikonut siitä tummanpunaista, mutta oli viime hetkessä sittenkin muuttanut mielensä, kun oli arvellut sitten muistuttavansa ehkä enemmän bordellinemäntää kuin morsianta. Asusta oli sitten tullut pronssinruskea, vähän tummempaa sävyä kuin tyttöjen puvut, ja se oli ihastuttava. Morsiameksi häntä ei ensi näkemältä olisi voinut aavistaa muuta kuin valkoisesta tyllistä hiuskoristeessa, mutta ehdottoman tyylikäs hän oli.
- Pikku rouva on oikein chic! ilmoitin ja rutistin häntä niin lujaa kuin jaksoin.

Rouva! Miila irvisti tuskaisen näköisenä. – Mä en ole ihan tottunut vielä ajatukseen, että olisin rouva. Se tuntuu vanhalta!
- Höpsis! Nyt sä olet täyttänyt velvollisuutesi ja hommannut itsellesi vihityn miehen elättäjäksi. Sun tarvitsee enää ruveta pusaamaan lapsia, kiusasin ja hetken jo pelkäsin suututtaneeni hänet. Hän kuitenkin vain irvisti uudemman kerran.
- Niin, johan mä olinkin pahasti vanhapiikaiässä. Missä tytöt on? Onko ne syöneet jo kaikki karamellit?
- Vesku jäi pukemaan niitä kun mulla meinasi mennä hermo, tunnustin ja kun vilkuilin ympärilleni näinkin perheeni tulevan. Tytöt lehahtelivat kuin pari kullanväristä perhosta ja Dannikin näytti kuitenkin nauttivan hameensa hulmahtelusta. Jerry oli syötävän suloisen näköinen pikkuruisessa harmaassa puvussaan, jonka oli saanut Hannalta, keneltäpä muultakaan.
- Nyt pitää ruveta järjestäytymään, komensi Raisa. – Vieraita alkaa tulla minä hetkenä hyvänsä.

Danni, Alissa ja Karoliina, joka myös juuri saapui, saivat kukin korillisen namusia ja kunnian seistä Miilan ja Laurin ympärillä tarjoamassa niitä vieraille, kun näitä alkoi tulvehtia tervehtimään ja onnittelemaan. Paikalliset tarjoilijat jakelivat kuohuviiniä korkeajalkaisista laseista. Vesku ja minä seisoimme vähän syrjemmällä Ilsen ja iskän kanssa yrittäen estää Jerryä tuhoamasta pukuaan ainakaan ennen ruokailua. Ilse oli juuri niin liikuttuneen näköinen kuin olin kuvitellutkin.
- Mä en oikeasti uskonut, että Miila ikinä sitoutuisi, hän huokaisi ja pyyhkäisi salavihkaa silmäkulmaansa.
- Nehän on olleet sitoutuneita jo vuosikaudet, ihmettelin.
- Mutta virallisesti! Sua mä en ihmetellyt ollenkaan, mutta Miila on vähän semmoinen hepsankeikka.
- Nyt se on lääkärinrouva, nauroin ja tulin ajatelleeksi, että niin olisi tosiaan minun oma äitini sanonut, ja ihan tosissaan. Hän olisi ihmetellyt ja ihastellut, miten hyvä onni olikaan sekä Miilaa että minua kohdannut, kun olimme onnistuneet pyydystämään oikeat lääkärit. Vähemmän väliä sillä, että minä olin itsekin sellainen ja Miila varsinaisessa uraputkessa. Hänen asenteensa olivat olleet siitä maailmasta, missä oli tärkeää päästä hyviin naimisiin.

Juhlissa seurasi ruokailu ja vapaata seurustelua. Tytöt olivat jaksaneet airuenurakkansa kiitettävästi ja Jerrykin oli vielä kohtuullisen puhdas, kunnes holautti mehua paidalleen. Se sai vähän myöhemmin seuraa lusikallisesta hääkakkua, kunhan Miila ja Lauri olivat sen juhlallisesti aloittaneet. Päätin, että on aika käydä siistiytymässä.
- Me mennään hakemaan Jerrylle seuraava puhdas paita, ilmoitin ja lähdimme puikkelehtimaan vieraita väistellen kohden majoitustilaamme. Onneksi olin osannut varautua siihen, että näin kävisi.

Kuuden maissa Jari romahti alas pääsisäänkäynnin portailta, kun hän oli aikeissa pitää hääparille uuden puheen – hän oli pitänyt jo yhden noin tuntia aiemmin – ja siinä vaiheessa Ilse ja iskä päättivät, että lastenjuhlaosuus oli ohi. Kävin siirtämässä meidän autosta Jerryn turvaistuimen ja lasten yöpymistarvikkeet heidän autoonsa ja autoin pakkaamaan lapset.
- Pitäkää hauskaa, Ilse toivotti. – Mutta ei ehkä niin hauskaa kuin se Laurin kurssikaveri.
- Jari on aina semmonen, mutta ei se muuten ole paha, naurahdin. – Me tullaan sitten aamulla hakemaan ipanat.
- Ei aamulla, me mennään aamulla ratsastamaan Mansikalla, Karoliina muistutti.
- No aamupäivällä, korjasin. – Me varmaan nukutaan myöhään kun te ette oo herättämässä meitä.

Vilkutin heidät matkaan ja tunsin kuitenkin omantunnonpistoksen. Tuntui nololta pistää lapset hoitoon ja ruveta itse juhlimaan. Toisaalta, olihan tämä nyt aika ainutkertainen tilaisuus. En uskonut enkä varsinkaan toivonut Miilan menevän naimisiin toista kertaa, Laurin kanssa hänellä oli hyvä. Lähdin etsimään Veskua ja lasillista viiniä.

Vierasjoukko väheni hiukan illan mittaan. Monet olivat tulleet autolla, eivätkä jaksaneet viihtyä niiden lailla, jotka surutta asioivat juomatiskillä, eivätkä kaikki halunneet yöpyä kuten me. Valtaosa kuitenkin oli ja pysyi. Sisältä salista oli pöydät raivattu pois ja siellä soi musiikki. Raisa sai yllytettyä Miilan ja Laurin tanssimaan häävalssinkin, tosin kappale ei ollut valssia vaan ihan tavallinen hidas. Pariskunta näytti ehdottoman onnelliselta, ja kun he lopettivat tanssinsa suudelmaan, alkoivat peränurkasta hiljalleen aplodit ja pian taputimme kaikki käsiämme. Miila näytti kerrankin vähän nololta.

- Ihanaa, sanoi Jinna ja pyyhkäisi silmiään. – Pitäisköhän munkin mennä naimisiin.
- Mene, mene! yllytin.
- Pitäsiköhän meidän mennä tanssimaan? kysyi Vesku puolestaan.
- Sä pyydät mua tanssimaan? Jestas, pakko mennä, nauroin, sillä sitä ei useinkaan tapahtunut. Eipä silti että olisi ollut tilaisuuttakaan. Lähes ainahan toinen meistä oli lapsenvahtina kun toinen oli jossain missä yleensä pääsi tanssimaan.

Siirryimme lattialle useiden muiden parien kanssa ja laitoin käteni Veskun kaulan ympäri. Aioin nauttia tästä harvinaisesta tilaisuudesta täysillä. Hän oli riisunut puvuntakkinsa jonnekin ja sileä paitakangas tuntui viileältä käsiini.
- Olipa hyvä, että me jäädään yöksi, sanoin.
- Niinkö?
- Joo. Vaikka en mä arvannut, että häät saa mut näin romanttiselle tuulelle. Sitä hauskempaa ajatella, että mekin voidaan leikkiä hääyötä täällä ihan kaikessa rauhassa.
- Olishan mun pitänyt tietää, ettei sulla taas ole mitään muuta mielessäsi, Vesku nauroi ja puristi minua ihanasti lähemmäs. Se hytkähdytti mukavasti.
- Jos sä alat taas pilkata mua niin ei sitten, sanoin kuitenkin uhkaavasti.
- Enhän mä ole… hän aloitti ja sitten hänen ilmeensä muuttui hetkeksi, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotain.
- Mitä nyt?
- Mitä? Ei mitään.

Hän ei suostunut sanomaan enempää, joten annoin olla. Ei kai se sitten mitään ollutkaan. Tanssimme pari kappaletta ja siirryimme sitten takaisin pihalle, missä oli viileämpää. Ihmisiä seisoi ryppäissä juttelemassa ja kadotimme toisemme melko pian, kun Vesku jäi vanhojen kurssikaveriensa seuraan ja minä jatkoin siitä jonkin ajan kuluttua eteenpäin. Vanhoja koulukavereita minäkin löysin.

Tila ja juomatarjoilu oli varattu kymmeneen asti ja yllättävän nopeasti aika vierähtikin sinne. Vieraiden joukossa alkoi heräillä suuri hämmennys, kun baaria alettiin purkaa, vaikka kutsussa oli asiasta mainittukin. Miila ja Lauri tekivät näyttävän poistumisen kohden morsiussviittiään, joskin epäilin, ettei se ollut paljonkaan kummempi kuin meidän pikku huone.

- Nyt soitetaan seitsemän tilataksia ja lähdetään baariin! ilmoitti Jari suureen ääneen ja osa porukasta suorastaan hurrasi. Jinna purjehti ohitseni, kun minä etsin Veskua ja halasi minua.
- Hienot juhlat, kiitos!
- Äh, Raisa ja Miila itse on hoitaneet melkein kaiken, sanoin vaivaantuneena. – Aiotko sä lähteä baariin?
- En, mä lähden kotiin. Ville odottaa jo parkkipaikalla.
- Hyvää yötä sitten! Ootko sä nähnyt Veskua?
- En nyt hetkeen, Jinna sanoi ja kiirehti eteenpäin. Minäkin kiirehdin omaan suuntaani ja aloin jo kaivella kännykkääni soittaakseni Veskulle, kun näin hänet istumassa yhdellä puutarhatuoleista. Oli omituista, että hän oli siinä ypöyksin ja niin sekin, että hän nojasi otsaansa käsiinsä, kuin olisi ollut hirveän päänsäryn kourissa. Oliko hän ehtinyt humpsahtaa pahan kerran humalaan?

- Löysinpäs sut! sanoin ja hän kohotti katseensa kuin olisi säikähtänyt äkillistä ilmestymistäni. – Mitä sä täällä yksin kökötät?
- Iski hirveä hedari, hän mutisi ja ravisti päätään.
- Hedari vai humala?
- No en mä ole juonut kovinkaan paljon.
- Se vähäkään ei taida enää sopia sulle, kun ajattelee millanen krapula sulla viimeksi oli, sanoin vähän vahingoniloisesti.
- Ei näköjään, hän myönsi ja kysyi, oliko minulla mitään särkylääkettä.
- Huoneessa pitäisi olla, kassin taskussa. Mutta kai me sinne ollaan menossakin. Jari yrittää värvätä porukkaa kaupunkiin jatkoille, mutta ei kai me sinne lähdetä?
- Ei hitossa, Vesku ähkäisi ja nousi seisomaan. – Vai haluaisitko sä?
- En, sanoin varmasti. Halusin vain omaan huoneeseemme suloiseen joutilaisuuteen, jota ei kukaan tulisi häiritsemään edes aamulla, etenkään aamulla. Parin viikon takaiset polttarit olivat riittäneet täyttämään bilekiintiöni taas pitkäksi aikaa.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäMeow_ 
Päivämäärä:   5.6.15 18:18:24

Eeh, en nyt yhtään muista mitä tässä on tapahtunu mutta vaikuttaa vähän pahaenteiseltä toi Veskun äkillinen hiljeneminen ja piiloutuminen O.o

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   6.6.15 11:26:08

Onko veskun loppusanat vika pätkä ? Ja mikä sen jälkeen kannattaa lukea niin että menee järjestyksessä ? :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.6.15 18:07:22

Veskun loppusanojen jälkeen tulee Mustaojan myöhemmät tarinat (niin kauan kun ne nyt toimii)
--------------------
30.

Baariinlähtöä suunnittelevan joukon ohi pääseminen ei ollut helppoa. Jari suorastaan takertui Veskun käsivarteen ja vaati meitä mukaan, mutta pysyimme lujina.
- Sulle jää kyllä seuraa ilman meitäkin, naurahdin ja katsoin ihmisjoukkoa. Eivät he seitsemää taksia ehkä tarvitsisi mutta vähintään neljä kuitenkin.
- Joku toinen kerta, sanoi Veskukin ja kääntyi jatkamaan matkaa.

Majoitustila, motelli, miksi sitä nyt kutsuisikaan, ei ollut enää autio ja hiljainen. Useita huoneita oli varattu, niistä kuului puhetta, ja olohuoneen tapaisessa tilassa joku katseli televisiota viimeinen drinkki kädessään. Me menimme kuitenkin suoraa päätä omaan huoneeseemme. Vesku kaivoi laukusta särkylääkettä ja kävi vessassa juomassa vettä sen päälle, sitten hän heittäytyi sängylle pitkäkseen.
- Sä taidat olla ihan oikeasti kipeä, sanoin säälien, kun hän nosti käsivarren silmiensä päälle. Minun pitäisi kai mennä etsimään oleskelutilan kirjahyllystä jotain luettavaa, jos hän aikoi ruveta nukkumaan. Tylsää. Veskun suupielet kuitenkin kääntyivät pieneen hymyyn.
- Ei kai tää kuolemaksi ole. Käy vaikka suihkussa niin katsotaan, miten mä voin viihdyttää sua sen jälkeen.
- Joudut tosta vielä tilille, lupasin, mutta suihku kuulosti ihanalta ja päätin tehdä niin kuin hän ehdotti.

Nautiskelin kuuman vesiryöpyn alla hyvän aikaa, kun kerrankin ei tarvinnut pelätä, että kuuma vesi loppuisi kesken. Pieni kylpyhuone oli höyryisä kuin turkkilainen sauna, kun lopetin, mutta onneksi siellä oli ikkuna, jota saattoi avata muutaman sentin. Pesin hampaanikin niin, että lavuaari vaahtosi ja tunsin itseni uudeksi ihmiseksi, joka ei ollutkaan juonut monta lasia viiniä. Pyyhkeeseen kääriytyneenä palasin katsomaan, joko lääke olisi tainnuttanut Veskun päänsäryn. Hän nukkui, huoneen hämäryyttä valaisi vain lukuvalo, ja tunsin suuttunutta pettymystä. Se siitä lupauksesta. Kiukkuisesti istahdin sängynreunalle kaivamaan laukusta vaatteita päälleni. En menisi kirjahyllylle asti pelkässä pyyhkeessä vaikka mikä olisi. Farkut ja T-paita löytyivät ja kiskoin ne päälle välittämättä alusvaatteista.

Tyyppi, joka oli istunut oleskelutilassa jo tullessamme, oli nuokahtanut hänkin. Hänen päänsä retkotti sohvan selkänojalla ja suu oli auki. Sieltä kuului kevyttä kuorsausta. Tunnistin hänet Laurin siskonmieheksi. Mietin hetken, pitäisikö minun herättää hänet tai edes sulkea televisio, mutta annoin olla. Kaipa hän siitä kohta heräisi, tai ehkä Laurin sisko tulisi etsimään puoliskoaan. Minä astuin tutkimaan kirjahyllyä ja totesin sen annin suorastaan onnettomaksi. Harlekiiniromaaneja, vanhoja elämänkertoja ja elämäntapaoppaita. Päädyin viemään pari numeroa Valittuja Paloja.

Palasin ja heittäydyin sängylle ajatellen, että Vesku ehkä heräisi siihen, mutta sitten tuli huono omatunto. Raukka oli kipeä, nukkukoon. Kaipa hän viimeistään aamulla heräisi, eikä meillä silloinkaan olisi kiire mihinkään. Syvennyin tarinaan naisesta, jonka karhu oli raadellut patikkaretkellä ja joka oli ommeltu suunnilleen palasista uudelleen kokoon, ja sen jälkeen testiin siitä, kuinka ekologisesti ajattelin.

Omat silmäni alkoivat painua kiinni, kun Vesku lopulta käännähti ja tunsin kohta käden vatsallani.
- Joko sä selvisit? kysyin myrkyllisesti.
- Jo, hän sanoi, välittämättä äänensävystäni, jota kaduin jo itsekin.
- Anteeksi. Auttoko se lääke?
- Siltä tuntuisi. Mitäs tehtäisiin?
- Mulla on nyt just hyvä juttu kesken, ilmoitin. – Mun täytyy saada tietää, miten tää loppuu.
- Okei, sanoi Vesku ja työnsi kätensä paitani alle ja alkoi sitten räplätä farkkujen nappia. – Lue sä vaan ihan rauhassa.

Yritin olla hymyilemättä ja sen näköinen, kuin olisin tosiaankin keskittynyt lehteeni, kun hänen kätensä vaelteli vartalollani. Kun hän painoi suukon napaani en kuitenkaan enää kestänyt vaan heitin lehden pois ja tarrasin häntä hiuksista.
- Toi kutittaa!
- Hienoa, Vesku sanoi lämpimästi ja minua alkoi naurattaa. Pujottelin pois farkuistani ja aloin sitten aukoa Veskun paidannappeja.

Ovelta kuului päättäväinen koputus, joka toistui heti perään jyskytyksenä. Säikähdin äkkinäistä ääntä niin, että hypähdin ja mieleeni tuli, että jospa talo oli tulessa. Hapuilin farkut takaisin ja pukeuduin uudelleen, mutta Vesku oli nopeammin ovella, vilkaisi vain, että olin ehtinyt pukeisiin, ennen kuin avasi sen. Siellä oli se samainen miekkonen, joka äsken oli röhnöttänyt sohvassa ja nyt hänellä oli drinkkilasin sijaan viinapullo kädessään.
- Tulkaa juhlimaan, hän kutsui ja horjui huomattavasti.
Vesku kieltäytyi kohteliaasti ja sulki oven. Äänistä päätellen yksinäinen miesparka eteni seuraavalle ovelle, ja sen jälkeen edelleen seuraavalle.
- Vai olisitko sä halunnut mennä? Vesku kysyi kiusoitellen.
- Olisin, ehdottomasti, se olisi ollut täydellinen lopetus tälle päivälle, sanoin ja avasin viimeisenkin hänen napeistaan. – Ehkä mä menen myöhemmin. Olisi ihanaa herätä ton kanssa oleskeluhuoneen sohvalta tai ehkä pöydän alta.
- No hyvä, ettei sulla ole sen kiireempi, Vesku sanoi ja työnsi minua edellään, kunnes kaaduin sängylle. Hän laskeutui perässä ja suuteli minua, emmekä olleet kuulevinamme, kun koputus vähän myöhemmin uusiutui.

Minulla oli aamulla herätessänikin vielä lämmin ja hyvä olo, sellainen, että teki mieli hymyillä ilman erityistä syytä. Lomaolo, ehkä jopa kuherruskuukausiolo. Rakastelimmehan me kotonakin, mutta täällä se oli ollut jotenkin erilaista. Kai se johtui siitä, ettei kerta kaikkiaan ollut mitään muuta tekemistä. Ihastuttava olotila.

Oli jo valoisaa, mutta sisäinen kelloni ei ollut kyllä ollenkaan kuherruskuukausitunnelmissa. Oikea aika oli vasta puoli kahdeksan. Tai sitten se oli hyvinkin; ehtisimme jatkaa siitä, mihin olimme yöllä jääneet. Vesku oli vain mytty lakanan ja tyynyn alla ja aloin kaivaa häntä esiin pikkuhiljaa kuin arkeologi.
- Älä, hän mutisi, kun yritin nostaa tyynyä.
- Mä kaipaan sun palveluksia.
- Mä kaipaan särkylääkettä, kuului tyynyn alta.
- No ei sulla voi olla kankkunen. Ei mullakaan ole.
- Mulla saattaa nyt kumminkin olla. Et viitsisi antaa paria tablettia?
- Paria? ihmettelin, mutta tottelin, ja kun Vesku lopulta tuli esiin tyynyn alta tunsin huolestuneisuuden piston. Hän oli kurjan näköinen, silmänaluset olivat mustat, kuin hän ei olisi nukkunut sekuntiakaan koko yönä, eikä edellisenäkään.
- Mikä sua vaivaa? kysyin pelästyneenä, kun hän nakkasi lääkkeet suuhunsa vaivautumatta veden perään.
- Ehkä musta on tullut allerginen alkoholille, hän huokaisi.
- No parempi niin kuin hevosille.

Hän painui takaisin peittojen alle ja minä etsin huokaisten eilisen lehteni. Tapahtumat tuntuivat jotenkin toistavan itseään, mutta olkoon sitten niin. Ikävämpää oli se, että minua huolestutti ja levottomuus oli kuin pieni ilkeä kutina jossain, mistä ei voinut raapia. Se meni kuitenkin ohi, kun hän puolen tunnin päästä tokeni pirteänä kuin peipponen. Sain haluamani palvelukset ja sitten möngimme lakanan alla ja kutittelimme toisiamme, kunnes aurinko alkoi paistaa toden teolla sisään ja huoneessa alkoi olla liian kuuma.
- Pitäisköhän käydä suihkussa ja lähteä, ehdotin, vatsalihakset hellinä nauramisesta.
- Lapset ei varmaan ole vielä haettavissa.
- Me voidaan käydä jossain aamiaisella ja mennä tallille odottelemaan, että ne on valmiita. Olisi kiva nähdä Oonaakin.

Niin teimme. Sen verran olimme saaneet aikaa tapettua, että Ilse ja lapset olivat jo tallilla. Tytöt olivat kentällä Mansikan kanssa ja mittailivat jalustinhihnoja sopiviksi Alissalle.
- Me ei lähdetä vielä! ilmoitti Danni vihaisesti, kun vilkutin heille.
- No ette näköjään, lepyttelin. – Me mennään juttelemaan Oonan kanssa siksi aikaa. Missä Jerry on?
- Tossa ne tulee, Karoliina osoitti. Ilse ja Jerry olivat asettumassa kentänvierustan penkille. Pikku poika parkani. Hän oli kyllä jo tuohon ikään saanut istua täysiä työpäiviä ratsastuskentän laidalla. Mahtaisiko hän jossain vaiheessa saada siitä totaalisen tarpeeksi?

Vesku jäi istuskelemaan heidän seurakseen, mutta minä lähdin etsimään Oonaa ja päädyin hänen avukseen siivoamaan ratsastuskoulun karsinoita. Oona oli menossa kisoihin seuraavana viikonloppuna ja oli tulta ja tappuraa kuvaillessaan tykkinsä kuntoa. Gawd Daymn kuulemma hyppäsi nykyään kaiken. Se hyppäsi varjojen ja pikkukivienkin yli silkasta hyppäämisen ilosta.
- Mitenkäs sun esteratsusi? hän kysyi.
- Maggie? Se on vaikea, huokaisin. – Andrus on ratsastanut nyt sillä aika paljon, ja mä olen mennyt enemmän Rellalla. Se kun lähtee parin kuukauden kuluttua kotiin ja mun pitäisi kai kisata sillä jotain sitä ennen.
- Aiotko sä kisata Maggiella sitten tänä syksynä?
- Mä en osaa päättää, tunnustin. – Huonona päivänä se paiskoo mua selästä, hyvänä se hyppää ihan loistavasti, mutta ei se silloinkaan ole mitenkään mulla hanskassa. Mä en ehkä halua esitellä semmoista julkisesti. Toisaalta taas, entä jos mä en ikinä saakaan sitä toimimaan kunnolla? Mä en sitten voi ikinä kisata sillä.
- Se olisi sääli, Oona tuumasi. – Voisithan sä kerran kokeilla. Tuu meidän kanssa ensi lauantaina.
- No en tosiaankaan, nauroin.

Oona jatkoi houkutteluaan vähän aikaa, mutta lopetti juuri ajoissa, kun sai viimeisenkin boksin putsattua. Olin jo alkanut miettiä että mitä jos sittenkin. Maggie saattaisi nolata minut täysin, mutta se saattaisi toisaalta siitä huolimatta voittaa tai sijoittua. Ja entäpä jos ottaisinkin Rellan? Jokohan Cumkvatti pärjäisi varaäitiensä ja kaverivarsojen kanssa sen aikaa? Ne olivat ainakin Desin ja Nellan kanssa nykyään yhtä suurta kommuunia. Olin huomannut, että varsat eivät paljon piitanneet, kumpaa tammaa kävivät imemässä, kunhan se ei ollut Kaoma. Se ei päästänyt niitä lähelle, eikä olisi päästänyt varsansakaan lähelle, jos olisi saanut päättää. Pitkäjalkainen oripoika oli kuitenkin siitä asiasta eri mieltä ja rytyytti mielellään isompien varsojen kanssa. Olimme päättäneet antaa sille nimeksi Charcoil, kun ei mustia, c-kirjaimella alkavia hedelmiä ollut juuri tullut mieleen. Juttu oli sinänsä vähän nolo: kun nimi oli hyväksytty ja rekisteröity huomasin, että Vesku oli kirjoittanut sen väärin. Hiili olisi oikeasti ollut charcoal. Toisaalta samannimisiä ei nyt ehkä tulisi kovin monta vastaan.

Tytöt ratsastivat vielä, kun olin lakaissut käytävän ja lähdin ulos itsekin. Oli jo Karoliinan vuoro ja Vesku oli näköjään houkuteltu tai tarjoutunut neuvomaan häntä. Istuin Ilsen viereen penkille katselemaan, Danni ja Alissa keikkuivat aidalla.
- Mansikkahan menee hienosti, totesin.
- Se on niin taivaallisen kiltti, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Sinne voisi pistää vaikka Jerryn selkään ja lähteä itse kahville.
- Älä pistä ajatuksia sen päähän, sanoin puoliääneen ja vilkaisin poikaa, joka piirsi hiekkaan ovaalinmallista formularataa pikkuautoilleen. Jerry oli kuitenkin jo kuullut ja vilkaisi epäillen ylös otsatukkansa alta. Hänen lyhyt kesätukkansa oli kasvanut kohisten pois ja nyt vasta tuli mieleen, että ehkä kuontalolle olisi pitänyt tehdä jotain ennen eilisiä juhlia.
- Äiti, poika sanoi ilahtuen kuin ei olisi aiemmin huomannut minua ollenkaan.
- Lapseni, naurahdin takaisin ja tunsin sydämeni puristuvan vähän kokoon hellyydestä, kun hän päätti käydä halaamassa minua vain palatakseen sitten takaisin leikkeihinsä. Mitähän hyvää olin tehnyt ansaitakseni tuollaisen lapsen? Pois se minusta, että olisin jotenkin arvottanut heitä enemmän tai vähemmän rakkaiksi. Alissa, pikku prinsessa ja Danni, joka oli muuttunut paholaisvauvasta keijukaismaiseksi poikatytöksi olivat ihan yhtä ihania, mutta Jerry oli kuitenkin Jerry.

- Mitä sä luulet, oisko liian aikaista lähteä Rellan kanssa kisoihin? kysyin varovaisesti Veskulta, kun ajatus ei ollut jättänyt minua rauhaan vielä seuravana päivänäkään.
- Miten niin liian aikaista? Sinä kai tiedät, missä kunnossa se on.
- Kunto sillä on palautunu ihan uskomattoman hyvin. Kyllä se selviää mistä tahansa kisaradasta. Mä mietin varsaa, selviääkö ne erossa toisistaan niin kauan? Onko se kauheeta eläinrääkkäystä erottaa ne jo moneksi tunniksi?
- Niin... Vesku meni miettiväisen näköiseksi. – Ota varsa mukaan.
- Hääh! Et oo tosissasi, nauroin. – Antaisin sen juosta mukana radalla? Vai seisottaisin kopissa riekkumassa? Ehei.
- No joo, eipä se taida käsihevosenakaan jaksaa siellä olla. Mutta voithan sä ruveta kokeilemaan vierotusta pikkuhiljaa. Jätä vaikka Rella ratsastuksen jälkeen hiekkatarhaan pariksi tunniksi ja katso mitä ne siitä sanoo.

Tein seuraavana päivänä, kuten hän oli ehdottanut ajatellen, että jospa ne muutamassa päivässä jo tottuisivat niin, että uskaltaisin ilmoittautua. Rella näytti kohtuullisen tyytyväiseltä saadessaan torkkua kaikessa rauhassa yksinään, mutta Cumkvatti, joka näki sen laitumelta ei voinut ymmärtää, miksei äiti ollut vieressä ja käytettävissä. Se ravaili huolestuneena edestakaisin – ja aika hienoa ravia se esittikin - mutta Andrus tuumasi, että kyllä se siitä tokenisi. Osasihan se jo kuitenkin käyttäytyä sen hetken, kun Rella oli vain kentällä. Sitten ehdimme tuskin selkää kääntää, kun varsa tuli langoista läpi hirnuen kuin henkensä hädässä.

Onneksi lapset olivat koulussa eivätkä jaloissa, sillä Nella ja Kake-varsa seurasivat johtajaa, ja niiden perässä tietysti Kaoma eikä Desikään halunnut jäädä yksin. Meillä oli hetken ajan hullunmylly tallipihalla ja nenä valkoisena yritin päättää, mitä karkulaisista syöksyisin ensimmäisenä tavoittelemaan.
- Huono idea, huono idea, mutisin itsekseni, kun päädyin Cumkvattiin, joka oli jäänyt Rellan tarhan taakse huutamaan äitiään. Nyt se oli keksinyt, että langat eivät olleet berliininmuuri vaan heikkoa materiaa. Toivottavasti ne eivät olleet viiltäneet sitä haavoille.

Ehdin nähdä pari nirhaumaa kaulassa kun tartuin pikkutammaa riimusta tarkoituksenani tunkea se portista sisään Rellan luo, mutta samassa Nella ja Kake painelivat ohitse pukkilaukkaa niin, että sain hypätä sivuun, enkä todellakaan saanut enää pidettyä riimusta kiinni. Cumkvatti paineli perään ja hurjistuneet tammatkin laukkasivat niiden perässä. Tyttöjen ponit katsoivat niitä erittäin kiinnostuneina omien lankojensa takaa ja minun teki mieli voihkia, kun arvasin, mitä niiden pikku päissä liikkui. Mukaan! Pyörin ympäri yrittäen etsiä Andrusta, mutta tätä ei näkynyt missään. Mitä jos hän makasi jossain tallottuna, jos varsat olivat jyränneet hänet?

Kaoma oli pysähtynyt pihaton aidan taakse pää ja häntä pystyssä ja se törisi kuin lohikäärme. Tilanne näytti rauhoittuneen ainakin hetkellisesti, kukaan ei enää laukannut mihinkään suuntaan. aloin hiljaksiin lähestyä Desiä, joka ei ollut yhtä räjähdysalttiin näköinen kuin nuorempi tamma. Jos Andrus ja minä saisimme tammat kiinni, varsat seuraisivat niitä kyllä.

Tallin ovelta kuului vihellys ja Desi vilkaisi sinne kiinnostuneena. Sain vaivatta napattua sen riimusta kiinni ja kohta Andrus jo ehtikin meidän luoksemme. Hänellä oli toisessa kädessään pari riimunnarua ja toisessa kauraämpäri.
- Mä jo luulin, että sä jäit jalkoihin, sanoin syyttävästi.
- Mä ajattelin jättää sen väliin ja oikaista suoraan ruoalla houkutteluun, hän sanoi ja antoi Desin painaa kerran turpansa ämpäriin.
- Pannaan ne pihattoon, ehdotin, kun napsautin riimunnarun kiinni ja lähdin seuraamaan häntä Kaoman luo. Se näytti vähän aikaa harkitsevan karatako johonkin suuntaan, mutta ehkä Desin rauhallinen olemus vakuutti sen siitä, että tilanne oli ohi. Andrus sai sen vaivatta kiinni ja kuten olin arvannutkin, varsat seurasivat emiään pihaton vankkojen aitojen sisään, jopa Cumkvatti. En aikaillut hakea Rellaakin samaan seurueeseen.
- En sitten mene Rellan kanssa vielä kisoihin, huokaisin, kun katsoin riemuisaa jälleennäkemistä. Cumkvatti yritti hypätä mustan äitinsä selkään kuin ori ainakin.
- Pistät huomenna sen kunnon aidan taakse kanssa, Andrus sanoi huolettomasti.
- Ja sitten se yrittää siitäkin läpi! Ei kiitos! Ai niin, mun piti tutkia leikkasko ne langat sitä pahastikin.

Pujahdimme tutkimaan varsan vaaleanruskeaa karvaa, mutta sillä meni vain muutama kalju rantu, iho ei ollut rikki. Hyvä niin.
- Sä olet varsinainen riiviö! sanoin sille ja ravistin sitä korvista. Se mulkoili minua ja rypisti turpaansa näyttäen kamelinpoikaselta, mutta kuvittelin sen pitävän siitä. Ainakin sitä oli rutuutettu, käsitelty, harjattu, tukistettu ja kaikkea muuta, mitä olimme vain keksineet niin paljon kun vain olimme ehtineet.
- Se on, sanoi Andruskin hellästi ja rapsutti sitä sään vierestä. – Me like, hän jatkoi kuulostaen yhtäkkiä mustalta ghettonuorelta.
- Kuka voisi olla tykkäämättä varsoista? nauroin ja kaappasin kainalooni Kaken mustan pään, kun se tuli hakemaan osaansa rapsutuksista.
- Ei kun mä tykkään teidän tavasta pitää niitä. Mä olen tottunut siihen, että varsat ja tammat on vaan laitumella eikä niihin kiinnitetä sen enempää huomiota ennen kuin pitää astuttaa tamma uudestaan. Musta on kiva puuhata niiden kanssa.

Hymyilin kohteliaisuudelle, mutta tunsin salaista riemua. Halusin Andruksen viihtyvän meillä, sillä hän oli tarpeellisempi kuin olin ikinä uskaltanut edes pelätä.


31.

Cumkvatti ei ollut sen rauhallisempi seuraavanakaan päivänä, enkä voinut oikein ymmärtää sen ajatuksenjuoksua. Se kuitenkin antoi minun ihan kaikessa rauhassa viedä Rellan harjattavaksi ja satuloitavaksi ja seurasi ratsastustakin vain silloin tällöin muistaessaan hirnahdellen. Vaan sitten, kun en palauttanutkaan äitiä samaan aitaukseen, tässä tapauksessa pihattoon, se pimahti. Joko sen maitojano ei vaan kestänyt tyydyttämättä enää minuuttiakaan tai se oli vaan niin fiksu, että ymmärsi työnteon ja vierotuksen eron.

Katselin vähän aikaa sen touhotusta aidan takana, mutta kun minusta alkoi näyttää, että se mittaili katseellaan aidan pitävyyttä ja korkeuttakin, hain Rellan kiireesti pois eristyksestä. Ei minun kisaamiseni ollut niin tärkeää, että riskeeraisin yhden kallisarvoisista varsoistamme. Se saisi rauhassa vanhentua kuukauden tai pari lisää, silloin se ehkä suhtautuisi jo vähemmällä dramatiikalla.
- Mähän en itse asiassa ole luvannut kisata Rellalla, mä olen vaan luvannut, että se on kisakunnossa, kun se palaa kotiin, selitin Andrukselle.
- Onhan sulla muita millä kisata.
- Niki on ollut lomalla. Ei siitä ole viikonlopun kisoihin.
- Mene Maggiella, Andrus virnisti ja vilkaisi minua tummilla silmillään. Puraisin huultani ja läimäytin häntä. Eikö se mahdollisuus muka ollut pyörinyt päässäni koko alkuviikkoa? En olisi halunnut kuulla sitä noin lausuttuina sanoina. Se alkoi tuntua nyt enemmän suunnitelmalta kuin ajatuksenpoikaselta.
- En mä lähde vielä sen kanssa nolattavaksi, sanoin varmasti.

Siitä huolimatta istuin torstai-iltana läppäri sylissä olohuoneessa huokailemassa. Vesku oli käynyt lukemassa Jerrylle iltasadun ja palasi sohvalle katsomaan telkkaria, mutta ei hän montaa hetkeä minua katsellut, ennen kuin kysyi, mikä oli hätänä. Katsoin häntä tuskastuneena.
- Mä olen hullu, tai ainakin hulluuden partaalla.
Se sai hänet nauramaan ääneen.
- Niin, joskus mustakin näyttää siltä.
- Et halua läppäriä päähäsi? sanoin uhkaavasti, kun olin ensin turhaan hakenut tyynyä altani.
- Vaivaako sua jokin erityinen hulluus nyt?

Huokaisin vielä kerran ja katsoin konettani.
- Mulla on tässä kilpailuilmoittautuminen. Puuttuu vaan, että painasin Lähetä-nappia.
- Jaa, mä luulin, että sä jo päätit olla viemättä Rellaa vielä radalle.
- Maggie, vinkaisin puoliääneen ja tuijotin Veskua saadakseni hänen reaktionsa varmasti talteen. Hän saattaisi sanoa yhtä ja ajatella toista, mutta hänen ilmeestään näkisin, mitä hän oikeasti ajatteli asiasta.

Meni hetki, ennen kuin Vesku ihan tajusi, sitten hänen kulmansa rypistyivät sillä tietyllä tavalla, jota harvoin enää näin. Se oli työrypistys tai sitten joku lapsista oli tehnyt jotain todella kamalaa.
- Jos sä katsot, että te ootte valmiita… oli kuitenkin, mitä hänen suustaan tuli ulos.
- Ei olla, mutta kun mä en tiedä tuleeko meistä ikinä valmiita. Mua jotenkin niin vaan haluttaisi… selitin ja ääneni pieneni mitä pidemmälle pääsin. Henkäisin ja nostin koneen pois sylistäni.
- No jos sun tekee mieli niin menet tietysti, Vesku sanoi päättäväisesti ja ellen olisi nähnyt hänen ilmettään, olisin voinut uskoa. Hänen mielestään olin kai kuitenkin uhkarohkea hullu, hän ei vain halunnut kieltää minua.
- Pelkäätkö sä, että mä lähden takuulla, jos sä sanoisit, ettei kannata? kysyin uteliaisuuttani.

- Tuu tänne, Vesku sanoi hetken mietittyään ja siirryin hänen kainaloonsa.
- Mä en vaan osaa päättää, uskouduin. – Sehän voi hypätä ihan ihanasti koko radan tai sitten mä lennän selästä jo verkassa.
- Ja mitä sun pääsi sanoo? Jäätkö sä harmittelemaan loppusyksyksi ellet mene? hän kysyi ja näpäytti minua nenänpäähän.
- Jään, sanoin.
- Ja me tullaan katsomaan lasten kanssa.
Se sai minut miettimään uudelta kantilta ja pohtiessani Vesku jatkoi:
- Jos se paiskaa sut selästä niin mä haluan ainakin olla antamassa ensiapua.
- Okei, sanoin päättäväisenä. Jos Vesku kerran suhtautui noin hyvin, menisin. Maggie saattoi lennättää minut lasten nähden selästä kotonakin, oli tehnytkin sen erinäisiä kertoja. Eivät he siitä traumatisoituisi. – Mä menen.

Andrus tahtoi välttämättä mukaan kisoihin enkä laittanut ollenkaan hanttiin. Hän tunsi Maggien paremmin kuin kukaan, paremmin kuin minäkään. Vesku ei ehtisi lapsilta hevosenhoitajaksi, ei Maggien kanssa, jonka käytöksestä kisapaikalla meillä ei ollut aavistustakaan. Siiriäkään en halunnut siihen hommaan värvätä. Maggie oli iso ja arvaamaton eikä välttämättä pysyisi hänen käsissään. Soitin hänelle kuitenkin, sillä enpä saisi taas ikinä tai viikkoihin anteeksi, ellen antaisi hänelle ainakin tilaisuutta tulla katsomaan, miten ohraisesti meille kävisi. Sitä paitsi en ollut kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun hänet ja Kiira oli haettu pois. Siirillä oli tapana elää hetkessä, mitä sitä kotona meitä muistelemaan. Olikohan hän mahtanut saada selville mitään Lindan hevosten tilanteesta?

- Ei sinne kuulunut mitään uutta, kun mä kävin. Jänkky ja Gottis seisoi laitumella paksuina kuin tynnyrit, eikä Lindaa ollut paljonkaan näkynyt. Tai niin tytöt sanoi. Mä voin käydä uudelleen ennen viikonloppua, jos sä haluat?
- Ei sun tarvitse mun uteliaisuuttani varten lähteä sinne ajelemaan. Mä en oikeastaan halua tietää koko Lindasta enää mitään, sanoin. Halusin, tietysti, mutta en halunnut olla palkkaavinani henkilökohtaista vakoojaa. Siirillä oli niin pitkä matkakin Vantaalle kotoa, että piti miettiä jo mopon bensakuluja.
- No mutta kisoihin mä kyllä tulen joka tapauksessa! Mä en ikinä jättäisi näkemättä sun ja Maggien ekoja kisoja!
- Arvaan, sanoin tavoitellen synkkää äänensävyä.

Samaa mieltä oli suuri osa muistakin tuttavistamme. Oman tallin väki oli tulossa katsomaan, myös Ulla, joka ei ikinä käynyt estekisoissa, Samoin Miila, Jinna ja jopa Ville. Oona siellä tietenkin olisi paikalla Gawd Daymnin kanssa. Pelkäsin Miilan kutsuneen Ilsen ja iskänkin todistamaan vuoden jännitysnäytelmää, mutta sitä hän ei sentään ollut tehnyt.
- Mä en halua että ne näkee, jos sulle käy jotenkin pahasti, mä haen niiltä vaan videokameran ja Karoliinan mukaan, hän sanoi.
- Kun mä kuuntelen teitä kaikkia tulee mieleen, että mun pitänee tehdä testamentti ennen h-hetkeä, naurahdin. Oikeasti olin aika innoissani. Maggie oli ollut kauhean hyvä nyt viime päivinä kotona. Tietysti paikanvaihdos ja matkustaminen saattaisi kilauttaa siitä kaikki järjenrippeet pihalle, jollei se jo ennen sitä esimerkiksi kieltäytyisi lastautumasta ollenkaan, jolloin ei sitten tietysti olisi mitään jännitettävää. Toisaalta ei se välttämättä siellä sekoaisi. Sehän oli ollut kisaratsu ja se tohina ja matkustaminen oli sille tuttua.

Meidän traikku ei kuitenkaan ollut Maggielle mikään merkki mukavasta pikku retkestä kirjavien puomien maailmaan. Se oli tyynesti antanut kääriä kuljetussuojat ja astellut ne jalassaan tallista ulos, mutta trailerin näkeminen sai sen seisahtumaan paikoilleen muutenkin hyväryhtinen kaula pystyssä kuin kirahvilla. Sitä tuntui riittävän metrin verran minun pääni yläpuolelle ja masentuneena olin lukevinani sen ajatuksia: Minäkö menisin tuonne? Missä on henkilökohtainen hevosrekkani?
- Miksi pysähdyit? Olisit vienyt sen suoraan sisään, sanoi Andrus vihaisesti.
- En mä pysähtynyt, se pysähtyi.
- Ja kuka tanssittaa ketä?

Nykäisin Maggien uudelleen liikkeelle, mutta Andrus otti narun kädestäni.
- Jos mä vien sen nyt ekan kerran, hän sanoi ja talutti tamman sisään. Siitä vaan. Se vain seurasi. Ja minä kun olin jo varautunut roikkumaan narussa ja tulemaan riepotelluksi pitkin tallipihaa. Maggie ei olisi mennyt koppiin minun kanssani ollenkaan, tajusin. Se oli takuulla lukenut minusta, miten olin ajatellut, että ”ei se mene” eikä olisi mennyt. Seuraavalla kerralla olisi helpompaa kun voisin muistella, miten se oli vain tallustellut Andruksen perässä enkä enää antaisi sille alitajuisia merkkejä.

Vesku läpsäytti Andrusta kiitollisesti olkapäälle ja he sulkivat takaluukun.
- Hyvä, että sä lähdet mukaan, hän sanoi.
- Mä en jättäisi tätä näkemättä mistään hinnasta, Andrus sanoi vakavana.
- Aletaan painua sitten, ehdotin. Lastaukseen oli varattu vähän enemmän aikaa kuin mitä siihen nyt oli kulunut, mutta en nähnyt järkeä seisottaa hevosta kopissa kotipihassa. Ennemminkin sen ajan voisi käyttää kisapaikkaan tutustumiseen.
- Turvaliivi? Vesku varmisti.
- On mukana.
- Me ajellaan perässä, tulkaas lapset!

Minua hiukan stressasi kääntyä kisapaikan parkkiin. Tilaisuus oli alkanut jo joitakin tunteja sitten ja alue olisi epäilemättä tupaten täysi ja saisin käännellä ja väännellä yhdistelmää ihmisten ja avonaisten traikunsiltojen ja hevosten seassa, jos nyt yleensä löytäisin vapaata paikkaa. Olin ilmoittautunut metrin luokkaan, vaikka pitkän harkinnan se oli vaatinut. Tuntui idioottimaisen, kohtaloa uhmaavan pöyhkeältä mennä ensikisoihin ja aloittaa metristä, mutta ainakin kotona Maggie hyppäsi paremmin isompia. Andrus oli sanonut jotain siihen suuntaan, että se luulisi minun vieneen sen leikkikouluun, jos esteet olisivat kovin pieniä ja että se panisi ranttaliksi ihan sen takia. Nyt minua kaiversi kovasti epätietoisuus siitä, olinko tehnyt oikean vai väärän ratkaisun.

- Tosta lähtee, osoitti Andrus, kun olin jäänyt otsa rypyssä miettimään luokkavalintaani keskelle traikkuja.
- Loistavaa, sanoin ja sain käännettyä oman yhdistelmäni oikein hyvälle paikalle. Maggie oli matkustanut fiksusti, traikku oli vain muutaman kerran kolissut ja heilunut kunnolla, kun se oli hakenut tasapainoa jossain tiukassa kaarroksessa.

Lähdin katsomaan rataa ja hoitamaan ilmoittautumiset ja kun palasin, oli Andruksen seurana jo loppuperheeni, tallinväki sekä Miila ja Karoliinakin.
- Aloitetaanko sirkus? kysyin. He seisoivat ringissä kuin odottaen jotain tapahtuvaksi, kuin kopista tulisi ulos villi tiikeri tai elefantti.
- Mä laitan sille suitset, sanoi Andrus. Pete auttoi minua avaamaan takaluukun ja sitten Maggie peruutti sieltä ulos sievästi ja suoraan ilman mitään dramatiikkaa. Päästyään tasaiselle hiekalle se nosti taas päänsä, katsoi ympärilleen ylhäisen näköisenä ja hirnui kovaan ääneen. Muutama vastaus kuului sieltä täältä.

- Se näyttää hienolta, sanoi Karoliina hämmästyneenä, kuin ei olisi ennen nähnyt koko hevosta. Hän oli kyllä oikeassa. Maggien valkoiset läikät satulansijan paikkeilla ja korkeat sukat hohtivat valkoisina ja muuten sen melkein mahonginsävyinen karva hehkui punaisuuttaan. Se oli myös saanut lihaksia oikeisiin paikkoihin.
- Toivottavasti se käyttäytyykin hienosti, sanoin ja otin satulan. Lähtisin verryttelykentälle saman tien, vaikka edellinen luokka oli vielä kesken. Oli sama ottaa heti selvää siitä, miten Maggie alkoi käyttäytyä. Jos se riekkuisi siellä mahdottomasti, se saisi mennä saman tien takaisin traikkuun ja kotiin.

Koko joukkio seurasi meitä laahuksena, kun lähdimme verkkaa kohden. He olivat selvästikin tulleet katsomaan meitä, vain meitä, eikä käynnissä oleva yhdeksänkymmenen sentin luokka kiinnostanut ketään. Andrus talutti Maggieta ja minä kuljin rinnalla. Tamma käveli kuitenkin kiltisti ja hötkyilemättä ja näytti rauhallisemmalta kuin kotona. Siitä huolimatta minua jännitti nousta satulaan. Olisin mielelläni ensin taluttanut sen muutaman kerran verryttelyalueen ympäri, mutta siitä tuli heti sanomista.
- Ei käsihevosia tänne, ilmoitti topakka täti, joka oli valvojana.
Niinpä minun oli vain kivuttava selkään ja odotettava räjähdystä.

- Älä stressaa, komensi Andrus auttaessaan minua kiristämään satulavyön. Maggie liikahti hermostuneesti ja tajusin, että olin jo taas mokaamassa kaiken. Kun odotin sen kohta sinkoavan minut kuuta kiertävälle radalle, se varmasti toteuttaisi toiveeni niin nopeasti kuin mahdollista.
- Totta, sanoin ja pakottauduin vetämään pitkän, syvän henkäyksen ilmaa keuhkoihini. Silitin Maggien mustaa harjaa ja lausuin mielessäni kerran toisensa jälkeen, että kaikki menisi hyvin. En tohtinut lähteä liikkeelle, ennen kuin minusta oli alkanut tuntua, että joogahengitykseni oli valunut alaspäin, hevoseen asti. Minun pitäisi kai lauleskella koko verryttelyn ajan, vaikka kanssakilpailijat nauraisivat miten, se rauhoittaisi meidät molemmat.

Maggie astui pitkin, vetävin askelin kentän laitaa, kun uskaltauduin lopulta liikkeelle, ja kun sain ohjat kunnolla käteeni ja tunsin sen suun liikkeet käsissäni, se pärskähti tyytyväisenä. Mikään muu ei olisi voinut hälventää huolestumistani tehokkaammin. Jos se kerran äänteli noin, se nautti. Taivuttelin sitä vähän käynnissä ja siirryin sitten raviin. Se ei nyt ollut suorastaan sulaa vahaa käsissäni, mutta se tuntui kyllä yllättävän hyvältä. Toiset hevoset tuntuivat nauttivan siitä, että niillä oli yleisö, ja kun Maggien ravi muuttui ponnekkaammaksi yleisön kohdalla tajusin sen olevan yksi niistä. Minulla oli hankaluuksia keventää tahdissa, kun se yhtäkkiä tuntui niin paljon voimakkaammalta. Uskalsin pyytää laukkaakin ja Maggie sen kuin paransi temppujaan, sen niska nousi korkeammalle ja se eteni ihanaa, koottua laukkaa. Saatoin kuvitella olevani Hugo Simon, joka puikkelehti esteiden lomassa HIHS-areenalla.

Olin unohtanut lauleskelun, mutta siltikään en kuullut kuulutuksia. Vesku pysäytti minut jonkin ajan kuluttua. Hän ei näyttänyt enää niin huolestuneelta, pikkuisen vain.
- Mitä? kysyin ja yritin tehdä paraatipysähdyksen tasajaloin. Se oli kuitenkin Maggien mielestä liikaa pyydetty, se siirteli jalkojaan useampaan otteeseen.
- Seuraavan luokan rataantutustuminen alkaa. Sun pitäisi kai mennä sinne?
- No niin pitäisi. Hain katseellani Andrusta ja totesin henkilökohtaisen yleisöni lisääntyneen vielä Siirillä, Juhalla, Jinnalla ja Villellä.
- Mä otan sen, sanoi Andrus polveni vierestä ja tarttui Maggien ohjiin.

Pete ja Paju tahtoivat tulla kanssani kävelemään radan ja Siirikin juoksi sinne peräämme.
- Odottakaa mua! Mitä sä olet tehnyt Maggielle? Se oli ihan kuin joku oikea kilpahevonen.
En vaivautunut vastaamaan vaan keskityin esteisiin. Radalla oli pari kinkkistä paikkaa: muuri, jollaista miellä ei ollut kotona ja mitä en siis koskaan ollut Maggien kanssa hypännyt sekä kaksoiseste. Mitä ihmettä Maggie tekisi sillä, sitä en uskaltanut edes arvailla. Nikillä olisin saanut tikistettyä väliin vaikka kaksi laukka-askelta, jos olisi ollut pakko, mutta Maggie saattaisi päättää hypätä sen vaikka innarina. Minun pitäisi vain tarrata harjasta ja yrittää pysyä mukana, koska en uskonut, että minulla olisi paljon muuta tekemistä siinä kohden kuin yrittää olla tippumatta.

Törmäsimme Oonaan, kun tulimme pois radalta. Hän näytti suunnattoman tyytyväiseltä.
- Sainhan sut houkuteltua tänne! Mä en malta odottaa, että näen sun ratasi!
- Mä voin vielä perua, jos verkkahypyt menee päin @!#$ä, huomautin.
- Miksi menisi? Mä näin Veskun ja muut tuolla ja ne sanoi, että se oli ollut verkassa hurjan hienosti.
- Mä en hypännyt vielä sen kanssa. Mutta nyt mun kai pitää aloittaa, huokaisin ja lähdin kohden ratsuani. Olin aika alkupäässä lähtölistaa.

Maggie antoi minun taas ratsautua ja kun laukkasin kohta ympäri verryttelykenttää tuntien sen suunnattomat voimat, minusta tuntui kuin joku olisi antanut minulle ralliauton kuplavolkkarin sijaan. Uskaltaisinko painaa kaasua? Pakko kai minun oli.
- Este! huusin ja käänsin sen turvan kohti verryttelyalueen keskellä seisovaa pystyä. Maggie tuntui sähköistyvän ja toivoin vain, että se ei jatkaisi matkaansa esteen jälkeen kovin pitkälle, verryttelyalue kun ei ollut aidattu.

Lensimme yhden Maggien mahtihypyistä yli esteen, pehmeästi ja pitkään, ja seuraavalla laukka-askeleella istuin alas saadakseni sen kaarrettua oikeaan ratsastussuuntaan. Armollisesti se totteli ja siirsin sen käyntiin. Sydämeni hakkasi niin, että korvissa suhisi, olin täynnä adrenaliinia. Kokeilisin okseria saman tien. Uusi laukka ja uusi lähestyminen, ja taas valtava hyppy. Tällä kertaa sain napata vähän tiukemmin kiinni, että vältyimme tölmäämästä muiden ratsastajien sekaan. Minusta tuntui, että he katsoivat minua paheksuvasti, vaikkei Maggie ollut tullut edes kovin lähelle. Ehkä he olivat kateellisia se hyppykyvyistä? Tai todennäköisemmin he paheksuivat sitä, miten holtitonta menomme oli. En kiusaisi heitä tässä enempää.
- Näytinkö mä ollenkaan siltä, että ratsastan? menin kysymään arvoisalta kannustusjoukoltani.
- Vähän, sanoi Vesku ja nosti Jerryn kainaloonsa Maggien jaloista. Hän ei kuitenkaan edelleenkään näyttänyt kovin huolestuneelta.
- Mä en hyppää tässä enempää.
- Kohta on sun vuoro joka tapauksessa, sanoi Siiri.

Lähdin ratsastamaan kohden radan sisäänkäyntiä, missä voisin odotella ja ehkä nähdä muutaman radan. Maggie alkoi vähän tanssahdella ja Andrus päätti lähteä mukaamme.
- Noloa, hihitin. – Ihan kuin mä tarttisin taluttajan.
- Se on varmaan tottunut siihen, että hoitaja kulkee mukana. Onhan se nyt kisannut vaikka mitä ja missä.
- Niin joo, ottamassa peittoa pois pepun päältä, sanoin muistaen, miten me olimme Siirin kanssa huoltaneet Mustia, kun Vesku oli ollut HIHSissä. Tällä säällä vaan ei tarvinnut ylimääräistä lämmikettä lihaksille.

Maggie ei lentänyt ilmaan, vaikka joutui seisomaan suunnilleen paikoillaan tai kävelemään vain pientä ympyrää kolmen ratsukon ajan, ennen kuin meidät kuulutettiin. Jännitykseni palasi hetkeksi ihan jäykistävänä ja minun teki yhtäkkiä mieli tehdä ristinmerkki. Onneksi ajatus oli niin huvittava, että annoin itseni naurahtaa ja palautin mieleeni sen show-laukan, mitä Maggie oli verryttelyssä esittänyt. Siirryin silti radalle ravissa ja pysähdyin tervehtiäkseni tuomareita ja vilkaistakseni vielä kerran esteiden järjestystä. Sitten en voinut enää viivytellä, vihellys oli jo tullut. Nostin laukan poispäin ykkösesteestä ja ratsastin puolikkaan ympyrän, ennen kuin Maggie oli oikeassa suunnassa. Sen askeleet muuttuivat määrätietoisemmiksi, kun se ymmärsi, että nyt oltiin menossa kohden estettä, ystävällistä punavalkoista pystyä, ja minä yritin olla häiritsemättä sitä.

Ylitimme sen, tietenkin, ja kuten minulle oli jo aikoja sitten opetettu, hain jo esteen päällä katseellani seuraavaa estettä. Maggie tuntui tietävän siitä, mihin suuntaan ja kummalle jalalle laskeutua ja minulla alkoi olla hauskaa. Se ei suorastaan vienyt minua, koska en yrittänyt mitenkään vaikuttaa siihen, ja se osasi kyllä hommansa oikein hyvin. Toinen, kolmas, neljäs este ylittyivät lennokkaasti ja yksi niistä oli se muuri, jota olin hiukan pelännyt. Maggie ei ollut edes vilkaissut sitä. Se vain laukkasi ja eteni ja hyppäsi.

Kaksoiseste lähestyi, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Olisi suunnattoman noloa vain tarrata harjasta kiinni tällä tasolla ja sitä paitsi, kun hölläsin tuntuman pois ohjalta Maggien korvat lennähtivät taakse ja sen liikkeessä tuntui pieni epäröivä keikaus vasemmalle. Ihan kuin se ei enää olisikaan ollut niin varma siitä, mitä pitäisi tehdä.
- Ota siihen askel väliin, sanoin puoliääneen ja painoin käteni sen harjaa vasten, ja olimmekin jo a-osan päällä. Hyppy tuntui kestävän ikuisuuden ja aloin valmistaa itseäni siihen, että hyppy toiselle osalle lähtisi saman tien. Ainoa ajatukseni oli yrittää tasapainotella selässä, tekisi hevonen mitä tahansa, mutta ehkä olisin myös voinut tehdä jotain pelkän odottamisen sijaan. Maggie epäröi laskeutuessaan ja sitten se otti hassun pienen askeleenpuolikkaan ja hyppäsi b-osan. Jos este olisi ollut korkeampi, se ei ehkä olisi selvinnyt siitä, mutta nämä korkeudet olivat sille pieniä suupaloja.

Olin yllättynyt siitä, miten se oli tuntunut odottavan minulta jotain ja otin kunnon tuntuman niin ohjilla kuin pohkeillakin. Nyt se ei sitten enää kelvannutkaan neitoselle. Se nosti päänsä pystympään välttääkseen kuolaimia ja loppuradan menimme kovaa ja korkealta. Viimeisen esteen jälkeen se puuskutti jo kuuluvasti ja minä katselin hurjasti ympärilleni miettien, mihin sen ohjasin seuraavaksi odottaessani lähtömerkkiä uusintaan – menisikö se kentän aidan yli vai valitsisiko se seuraavan esteen sieltä, mihin sattuisin vilkaisemaan? Jokin liikkeissäni kai kuitenkin viestitti sille, että leikki oli nyt ohitse ja sain sen ympyrälle.

Kakkosvaiheessa oli vain neljä estettä ja samalla, kun sain hiljalleen Maggien laukan hitaammaksi ja turvan alas vilkuilin tietä ensimmäiselle niistä. Vihellys tuli ja kun suoristin hevosen taas kohden estettä se oli jo taas paremmin kuulolla. Tosin se tunne katosi hyvin pian. Minä näytin tien ja Maggie hyppäsi, ja kun toistamiseen ylitimme maalilinjan, nojasin taakse ja kiskoin ohjista, sillä nyt minusta oli tuntunut siltä, etten ollut edes kärpänen satulassa.

Pienen pelottavan hetken kuvittelin Maggien nousevan pystyyn, kun vedin sitä ohjista, mutta ehdin myödätä nopeasti ja se pysyi neljällä jalalla jopa hidastaen. Kehuin sitä minkä hengästymiseltäni saatoin ja uskaltauduin jopa irrottamaan toisen käteni ohjista jotta saatoin toisella rapsuttaa sitä kaulasta. Siitä sen nyt viimeistään pitäisi ymmärtää, että se oli osuutensa tehnyt. Sen askeleet olivat kuitenkin hyvin pitkät ja kiireiset ja halusin mitä pikimmin päästä alas satulasta. Sillä oli vielä energiaa enemmän kuin minulla. Se saattaisi vielä haluta palata radalle hyppäämään sen uudestaan, ja varoin vilkaisemastakaan esteitä enää.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: moi 
Päivämäärä:   6.6.15 22:13:35

Lauantai iltaan vielä toista pätkää? Jätit niin jännittävään kohtaan! ;) Olikohan tuo Veskun päänsärky vaan jotain ohi menevää...

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.6.15 22:19:31

No tässä taitaakin ratketa kaikenlaista...
-----------------
32.

Me voitimme, selittelyittä ja monta sekuntia paremmalla ajalla kuin kakkoseksi tulleella. Maggie vei minua kunniakierroksilla niin, että ensimmäisen jälkeen koko toisen, jo sinänsä ylimääräisen, kierroksen yritin nolona pidättää ja hidastaa sitä ja se oli ilmeisesti samaa vauhtia jatkamassa kolmannelle. Kiskoin ja lopulta sahasin sen rumasti melkein istualleen ja tunsin, miten hiki valui kypäräni alta. Jessus miten kamalaa! Koko yleisö tuntui tuijottavan meitä, osoittelevan, nauravan ja supattavan. En ehkä enää ikinä haluaisi voittaa Maggien kanssa mitään.

Katsoin parhaaksi liukua alas selästä heti, kun Andrus oli saanut ohjista otteen portin ulkopuolella. Maggie olisi nyt paremmin pideltävissä miten tahansa muuten kuin ratsain. Jalkani tuntuivat vapisevan, mutta onneksi Vesku oli siinä ja nappasi minusta kiinni. Koko ihmisjoukkio oli ympärilläni, koko henkilökohtainen yleisöni.
- Onnea! kuului sieltä täältä ja mieleeni tuli, että sitä he olisivat voineet toivottaa jo ennen palkintojenjakoa. Onnea rauhalliselle kunniakierrokselle.
- Sehän on loistava! sanoi Oona tohkeissaan. – Koska sä kisaat seuraavan kerran?
- Kun mä pystyn hallitsemaan sen, puuskahdin. – Eli ehkä en ikinä.
- Se oli aika hurjana, sanoi Vesku ohuella äänellä ja tajusin hänen nähneen, miten voimaton olin ollut.
- Jee, Maggie, jee, Maggie, messusivat Danni ja Alissa ja tanssivat. Heille riitti sinivalkoinen ruusuke oikein hyvin, vähät tyylistä.
- Jee, äiti! sanoi Jerry aurinkoisesti ja tuli halaamaan reisiäni.

Andrus lupasi kävelyttää Maggien ja minä ja seurueeni lähdimme kohden traikkua. Matkalla pysähdyin ostamaan buffetista pullollisen juotavaa ja tyhjensin sen kertakulautuksella puolilleen heti, kunhan olin saanut riisuttua saappaat ja turvaliivin. Kisapaitani oli liivin alta läpimärkä ja todennäköisesti myös läpinäkyvä, joten kiskaisin äkkiä pusakan päälleni ja liityin sitten keskustelunporinaan. Miila ja Jinna ja Siiri olivat kaikki yksiselitteisen ylpeitä ja innoissaan ja niin Oonakin, mutta hänen Gawd Daymninsäpä olikin samanlainen höyrypää, ellei pahempikin.
- Harmi, etten mä voi jäädä katsomaan sua, pahoittelin hänelle. – Mä en mitenkään voi jättää Maggieta koppiin seisomaan niin pitkäksi aikaa.
- Mä ymmärrän, Oona sanoi ja totesi, että hänen olikin kai aika lähteä katsomaan, oliko tamma jo hajoittanut hänen trailerinsa.

Kuulin Juhan juttelevan Siirille, hän halusi heidän jo lähtevän.
- Odota nyt, mulla on asiaa Jessille! Siiri sanoi ja tuli kiskomaan minua käsivarresta sivummalle. – Maggie on ihan huippu!
- Mm, sanoin. Tuskin Siiri tuota oli halunnut minulla muiden kuulematta sanoa. – Linda? arvasin.
- Joo. Se on vienyt Gottiksen ja Jänkyn pois Annin tallilta.
- Minne?
- Sitä ei kukaan tiedä. Mutta mä otan sen selville, vakuutti tyttö ja katsoa tapitti minua. Hänen silmänsä välkkyivät intoa.
- Miten sä aiot tehdä sen, Neiti Etsivä? naurahdin.
- Miten mä olen sen ennemmin löytänyt? Netistä saa tietää kaiken, kun vaan jaksaa etsiä. Hevostyttöjen tietotoimisto ei petä.
- Niin, sanoin ja synkistyin hetkeksi harkitessani, aikoisinko lukea sieltä raportteja omasta ratsastuksestani. Ei, en aikoisi. Ehkei niitä olisikaan, enhän sentään ollut julkkis, eikä Maggie sentään ollut heittänyt minua selästä.
- Siiri! kuului Juhan tuskastunut ääni ja tyttö pyöritti silmiään.
- Pakko mennä. Ihan kuin mä en olisi voinut tulla mopolla.
- On tänne aika matka mopoilla, arvelin ja tönäisin hänet menemään. Arvatenkin heillä kotona oli rauha maassa. Juhan kiire ja se, ettei hän ollut pyrkinyt vaihtamaan kanssani edes puolikasta sanaa, juorusi siitä. No, hyvä niin, ajattelin ja huokaisin.

Vesku hoputti myös lapsia kokoon.
- Haluatko sä saunaan kun tulette? hän kysyi ja nyökkäsin pontevasti. Mikään ei olisi ihanampaa. Jinna ja Ville lähtivät samaa matkaa kohden henkilöautoparkkia ja lopulta vain Pete ja Paju odottivat seuranani kun Andrus ja rauhallisesti laahustava Maggie lopulta saapuivat. Tammasta ei olisi voinut kuvitella, että se puolta tuntia aiemmin oli ollut tulta ja tappuraa. Nyt se oli vain väsynyt hevonen, jonka satulansija oli yhtä märkä kuin oma selkäni, kun riisuin satulan. Rapsutin sitä hellästi silmän yläpuolelta.
- Sä olit kyllä aika hieno, sanoin sille. Minua ei hävettänyt enää niin kovasti, sinivalkoisen ruusukkeen näkeminen Maggien otsahihnassa oli huomattavasti auttanut siihen asiaan.

Annoin Andruksen taluttaa Maggien traileriin, mutta päätin, että seuraavalla kerralla kyllä lastaisin sen itse. Sehän näköjään meni sinne kuin lammas. Tarkistin vielä ovet, luukut ja lukot ja sitten lähdimme rauhallisesti kotia kohden.
- Se meni paremmin kuin hyvin, aloitti Andrus analyysinsa, kun rullasin ikkunaa vähän raolleen.
- Se meni paljon paremmin kuin mitä mä odotin, mutta kokonaisuutena ihan kamalasti, oikaisin, ja sitten kiistelimme ystävällisessä hengessä asiasta puolen matkaa. Toisen puolen mietin, miten jatkaa tästä. Ajatus uusista kuolainkokeiluista tuntui jotenkin vastenmieliseltä, Maggiella oli jo melkoinen mötikkä suussaan. Ehkä meidän pitäisi vain harjoitella enemmän yhdessä. Nyt, kun minulla vielä oli lomaa, voisin paneutua siihen. Siihenkin.

Oli jo sen verran myöhä, kisat olivat olleet iltapäiväkisat, että saunan jälkeen lapset pantiin nukkumaan ja istuimme ilta-auringossa terassilla, Andrus, Vesku ja minä. Tunsin ansainneeni saunakaljan ja miehilläkin oli pullolliset. Hiljalleen minusta alkoi tuntua, etten ollut sittenkään ehkä peruuttamattomasti mokannut tänään.
- Ehkei se vieraan silmään ollut niin holtitonta kuin meidän, jotka on nähneet sen kotona, oli Veskukin vastahakoisesti myöntänyt. Sitten lakkasimme ruotimasta tätä päivää ja aloimme pohtia seuraavaa, jolloin Vesku ja Musti olivat taas vuorossa.
- Se hyvä puoli on mennä vaikeimmat luokat, että ne on aina viimeisinä, Vesku lohkaisi ja keräsi tyhjät pullomme. – Haluaako joku toisen?
- Minä, mutta kestätkö sä? kiusasin.
- Mähän just sanoin, ettei aamulla tarvitse nousta sianpieremän aikaan, hän naurahti.
- Niin, sitä varten mä olen täällä, muistutti Andruskin hyväntuulisesti.

Meillä ei ollut ilmavaivaisia sikoja, mutta heräsin silti tavanomaiseen tapaan hyvin aikaisin. Kuulin askeleita ikkunan alta ja ymmärsin, että varmaan kevyt ovenkolahdus oli minut havahduttanut, kun Andrus oli lähtenyt tallille. Olin ihan pirteä, joskin silmissä oli ehkä aavistuksen verran hiekanmuruja, kiitos saunakaljojen. Voisin olla reipas ja ratsastaa nyt heti aamusta, jolloin lapset ja minä voisimme iltapäivällä lähteä katsomaan Veskun kisoja.

Hevosetkin kuitenkin ansaitsivat aamiaisrauhansa, joten käänsin vielä kylkeä loikoillakseni hetken. Rella ja Maggie. Viimeksi mainitulle vain vähän kevyttä palauttelua. Ellei Veskun kisoja olisi ollut, olisin voinut jättää sen Andruksen huoleksi, ja kaipa hän olisi ehtinyt siltikin, mutta minusta tuntui, että olin antanut Maggien liiaksikin hänen harteilleen. Vesku nukkui selkä minuun päin ja hajamielisesti painoin suukon keskelle hänen selkäänsä, lapaluiden väliin. Sainkin yllätyksekseni vastaukseksi unisen murahduksen.
- En mä meinannut herättää, sanoin anteeksipyytävästi.
- Et sä herättänyt.
- Mutta nyt jos sä kerran olet hereillä niin… sanoin pirteästi ja nousin kyynärpääni varaan. Pois se minusta, että olisin ollut aina vonkaamassa, mutta kiireettömät aamut olivat kyllä ihan parhaita. Vesku ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kääntyäkseen, kuten olin toivonut, ja pettynyttä teeskennellen rojahdin takaisin tyynylleni. – Ei sitten.
- Anteeksi. En mä taida nyt pystyä.

En minä mitään selitystä ollut odottanut, ei kai sitä nyt ketään aina huvittanut. Se, että olin sellaisen kuitenkin saanut, sai minut kuitenkin nousemaan istumaan.
- Taasko? kysyin ja kiskoin lakanaa pois. Ääneni taisi olla aika terävä ja huomasin, että ihokarvat käsivarressani olivat nousseet pystyyn. Olihan ilma viileämpää näin, kun en enää ollut peiton alla, mutta eivät ne kylmästä törröttäneet.
- Onko sulla taas päänsärkyä? kysyin syyttävästi ja melkein naurahdin perään, kun se kuulosti niin huonolta vitsiltä. Jotain myöntävää kuului vuodevaatteiden sisältä.
- Mutta sä joit vaan kaksi kaljaa!
- Mm-m.
- Haenko mä sulle särkylääkettä?
- Jos sä viitsit.

Minä viitsin. Andrus ei varmaan palaisi tallista näin muutaman minuutin kuluttua, mutta pukeuduin silti toppiin ja alushousuihin, ennen kuin tallustelin lääkekaapille aurinkoiseen keittiöön, missä tuoksui ihanasti kahvi. En voinut olla kaatamatta itselleni tilkkasta ja maistelin sitä varovaisesti samalla, kun laskin lasiin kylmää vettä ja avasin lääkekaapin. Minun täytyisi tutkia oppikirjani sillä jos oli olemassa sairaus, jossa ihminen yhtäkkiä alkoi saada migreenejä suunnilleen alkoholin näkemisestäkin, olin kai ollut poissa tunnilta kun sitä käsiteltiin.

Selailin lääkepakkauksia miettien, mitä oikein veisin, kun en ollut tullut kysyneeksi. Vahva burana ehkä? Olin saanut niitä katkenneeseen käteeni edelliskesänä sadan kappaleen satsin, ja vaikka olin epäillyt, ettei niistä edes puolia ikinä tulisi syötyä, olin hakenut sen apteekista. Ainoa vaan, että nyt purkki oli melkein tyhjä. Tuskin kymmentä pilleriä lojui sen pohjalla. Sata päänsärkyä sitten edelliskesän olisi ollut paljon, mutta olin varma siitä, että vain joitain viikkoja sitten lääkkeisiin oli tuskin koskettu.

- Sinäkö oot syönyt kaikki buranat? kysyin Veskulta kun palasin makuuhuoneeseen purkkia syyttävästi heilutellen. Olihan tietysti mahdollista, että Andrus oli ottanut sieltä osan omaan talteensa, joskaan en voinut ymmärtää miksi, tai Siiri…
- En mä ole kaikkia syönyt, Vesku väitti, mutta kun hänen päänsä tuli esiin ja hän näki lääkepurkin, hänen silmänsä levisivät.
- Täältä on kadonnut varmaan kahdeksankymmentä parissa viikossa, arvelin. – Olisko Siiri voinut ottaa niitä?
- Kyllä mä olen niitä napsinut, mutta en kai noin paljon, Vesku sanoi heikosti ja nappasi purkin minulta.
- Miksi sä niitä olet napsinu? vaadin kuulla ja katsoin, miten hän huitaisi taas pari-kolme kappaletta suuhunsa.

Istuin pöyristyneenä sängynlaidalla kuuntelemassa, miten hän takellellen tunnusti sen päänsäryn jatkuneen melkein taukoamattomana sen jälkeen, kun oli kerran alkanut, silloin kun olin ollut Nikin kanssa kenttäkisoissa.
- Mulla kävi kyllä mielessä, että pitää ostaa lisää, ettet sä huomaa, hän sanoi avomielisesti, enkä minä saanut edes suututtua moisesta salailusta.
- Miksi mä en olisi saanut huomata? kysyin ällistyneenä.
- Ettet turhaan huolestuisi.
- Turhaan? Vítun hölmö, eikö sulle ole tullut missään vaiheessa mieleen, ettei toi ehkä ole ihan normaalia? Mitä sä olet tehnyt asialle, paitsi syönyt salaa lääkkeitä?

Kävi ilmi, ettei mitään.
- Mä ajattelin kyllä konsultoida pomoa jossain vaiheessa, kunhan se tulee lomalta, hän sanoi.
- Ja koska se tulee?
- Se tuli torstaina.
- Ja mitä se sanoi? patistin hiukan helpottuneena, sillä Veskun pomo oli minun silmissäni suunnattoman taitava lääkäri, joka takuulla tiesi kaikesta kaiken.
- No, sillä on ollut niin kiire nyt alkuun, että…
- Sä et ole puhunut sen kanssa ollenkaan.
- Niin no.

Minun teki mieli sanoa niin monta asiaa, etten saanut suustani ulos mitään. Idiootti. Pupujussi puskassa piilossa. Strutsi, joka hautasi päänsä hiekkaan, jottei näkisi mitään pelottavaa. Jos minun vastaanotolleni olisi tullut joku valittamaan viikkoja kestänyttä päänsärkyä, en totisesti olisi käskenyt potilasta syömään särkylääkkeitä kynttilänpäivään saakka. Olisin lähettänyt hänet röntgeniin ja magneettikuviin siltä seisomalta. Vesku tiesi sen vielä minuakin paremmin, olihan hän ollut jo vuosia neurologisella.

- Mä voisin kuristaa sut, sanoin lopulta heikosti ja Vesku kehtasi nauraa. Hän ojensi kätensä ja yritti vetää minua viereensä, eivätkä hänen silmänsä enää näyttäneet yhtä tuskasta lasittuneilta kuin aikaisemmin.
- Et kai sentään? Tuu tänne. Mitä sulla oikein oli mielessä aikaisemmin?
- Ei mitään, jos herralla kerran on päänsärkyä! tiuskaisin.
- Mitä sä oikeen kiukuttelet?
- Mitä sä luulet? kysyin, mutta annoin hänen vetää itseni sängylle. Käpristyin vasten hänen lämmintä kylkeään, mutta minulla oli kylmä silti. – Miten sä voit olla noin tyhmä?

Siihen ei kai voinut oikein vastata mitään, ainakin hän oli hiljaa, silitteli vain selkääni. Saatoin tietysti tavallaan ymmärtääkin. Jos sitä epäili, että jotain oli vialla, saattoi kai jotenkin ajautua vain odottamaan, että ongelma poistuisi sen sijaan, että olisi tehnyt asialle jotain. Syödä särkylääkkeitä ja uskotella itselleen, että kaikki oli kunnossa. Vähätellä. Kuinka moni suomalainen mies oli vain purrut hammasta ja lykännyt lääkäriin menoa sillä aikaa kun syöpä levisi kunnes ei ollut enää pysäytettävissä?

- Mitä sä luulet, että se on? kysyin säikähtäneenä, kun ajatus syövästä tuli mieleeni.
- Tuskin se mitään on, Vesku sanoi rauhoittavasti.
- Lopeta jo! sanoin ja löin häntä nyrkillä. Tunsin, miten pelon kyyneleet alkoivat nousta silmiini. Minä en ollut erikoistumassa neurologiaan, mutta yksikään mahdollisista diagnooseista, mitä minun mieleeni tuli, ei ollut ”tuskin mitään”. Toinen toistaan kamalampia ne olivat, vaikka aivosyöpä nyt oli epätodennäköisemmästä päästä.
- Hysst, Vesku sanoi ja kietoi toisenkin kätensä ympärilleni niin, että olin siellä kuin turvallisessa häkissä. Paitsi että missään ei olisi turvaa siltä, mitä pelkäsin.

Napit auttoivat Veskun liikkeelle ja hän lähti kisoihin ihan kuten oli suunnitellutkin. Itse asiassa heti, kun ne olivat alkaneet vaikuttaa, hän oli muuttunut tavalliseksi itsekseen, ehkä jopa korostetun reippaaksi ja iloiseksi tänään. Siihen verrattuna minun mieleni oli kahta mustempi. Olisin halunnut vatvoa ja jutella hänen kanssaan, vaatia lupauksia ja vakuutteluja, että hän heti huomenna varmasti puhuisi esimiehensä kanssa. Hitto, mieluiten olisin pistänyt hänet autoon ja lähtenyt ajamaan hänet keskussairaalaan heti paikalla, mutta tiesin, ettemme saisi sieltä sunnuntaina haluamaani palvelua niin kauan kun Veskulla oli pää paikoillaan ja hän käveli omilla jaloillaan.
Lapset kuitenkin heräilivät enkä voinut heidän kuullensa jatkaa aiheesta.
- Lupaa, vaadin vain, kun Vesku keikautti Jerryn olkapäälleen viedäkseen tämän aamiaiselle.
- Joo joo.
- Heti aamulla huomenna.
- Mähän lupasin jo! Haluatko sä ratsastaa nyt? Mä voin vahtia lapsia ennen kuin tarvii ruveta pakkaamaan Mustin kamoja.

Ratsastaminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta menin silti. Maggie meinasi tehdä minusta hakkelusta, kun ajatuksissani ja hajamielisenä kiipesin sen selkään. Se pääsi yllättämään minut useammin kuin kahdesti ja lopulta minun oli oman turvallisuuteni takia lakattava märehtimästä Veskua ja ruvettava ratsastamaan auringontarkasti. Miksi tehdä lapsista samalla kertaa täysorpoja?

Säikähdin ajatustani niin, että hyppäsin alas selästä. Tästä ei tulisi mitään. Tekisin enemmän kuin hallaa Maggien ja minun horjuvalle suhteelle, jos nyt antaisin sen pompottaa itseäni, eikä minusta selkeästikään ollut nyt vastusta sille. Olkoon Rellakin. Huomenna on uusi päivä. Sitä paitsi Danni ja Alissa näkyivät saapuvan vasenta laukkaa mäkeä talonkulmalta.
- Isi sano, että me ehditään ratsastaa ennen kuin lähdetään katsomaan kisoja! Danni rallatti.
- Kai te sitten ehditte, arvelin. – Mä olenkin jo lopettamassa.

Onneksi poneilla oli hyvä päivä, sillä tuijotin niiden ja tyttöjen menoa aika tyhjin silmin puristaen Jerryä sylissäni. Vesku oli tullut hakemaan Mustin harjattavaksi ja Andrus lastasi jo traileria. Ajatukseni vaeltelivat ennemminkin tallissa kuin kentällä.
- Saadaanko me mennä maastoon? Me ei keksitä enää mitään tekemistä, tuli Danni kysymään. Hän oli tänään Rassen selässä.
- Mm, sanoin ja nousin avatakseni heille portin. Vasta sitten välähti ja ymmärsin, mitä olin tekemässä. Molemmat tytöt tuijottivat minua jännittyneinä, kuin varoen herättämästä minua syvästä unesta.

- Meidän omalle polulle vaan, ette poikkea siitä mihinkään! sanoin tiukasti ja katsoin toisesta toiseen. – Ja Rasse menee edellä. Eikä laukkaa, loppukäynnit vaan.
- Juu, lupasivat enkelilapset ja ratsastivat nopeasti portista, ennen kuin ehtisin perua. Jäin katsomaan heidän peräänsä, mutta minulla oli nyt tärkeämpääkin tekemistä. Kyllä he pärjäisivät, he ratsastaisivat niin varovaisesti kuin vain osaisivat, haaveillen saavansa piakkoin luvan päästä pidemmällekin. Minä menin talliin, missä Vesku viimeisteli Mustin palmikoita. Hevosen muotovaahto oli kalliimpaa sorttia kuin mitä raaskin omiin hiuksiini ostaa.
- Sä et aja, anna Andruksen ajaa teidät, sanoin haastavasti ja tuijotin Veskua silmiin. Hän katsoi hetken aikaa takaisin, mutta nyökkäsi sitten alistuen.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.6.15 17:58:19

33.

Olin aamulla maannut hereillä jo vähän aikaa, kun Veskun herätyskello soi, ja kun hän nousi, nousin minäkin. Kuljin hänen perässään ja Maru minun perässäni, vessaan ja keittiöön ja takaisin makuuhuoneeseen pukemaan. Naputin, vaikka olin päättänyt, etten tekisi niin, ja vaikka hän oli palannut edellisiltana kisoista täysissä voimissa ja tyytyväisyydestä loistaen kahden sinivalkoisen ruusukkeen kanssa.
- Anna mä tuun viemään sut töihin, rukoilin. Olin jostain syystä saanut päähäni, että hän romahtaisi yhtäkkiä moottoritiellä auton rattiin ja ajaisi tieltä.
- No et tule, hän sanoi ja alkoi lopultakin kuulostaa vihaiselta. – Lapset pitää laittaa kouluun ja tarhaan ja mun pitää sitä paitsi just lähteä.
- Mä haen äkkiä Jerryn, tytöt osaa kyllä…
- Jessi, hän sanoi ja ravisti minua hiukkasen. – Lopeta. Ei tytöt saa itseään koulukuntoon, ja sitä paitsi ne säikähtää kuoliaaksi jos ne herää täältä yksin.
- Andrus on…

Vesku mulkaisi minua, joten nielaisin ja koitin toista lähestymistapaa.
- Mutta sun on luvattava, että sä…
- Mä olen luvannut! hän melkein mylväisi ja marssi keittiöön niin, että paljaat kantapäät vinkuivat lakatulla lautalattialla. En uskaltanut seurata enää ihan kannoilla vaan päästin Marun väliimme. Vesku otti kahvia ja avasi lääkekaapin. Purkkiin jäi äänestä päätellen vain yksi yksinäinen tabletti. Minun pitäisi käydä apteekissa. Nojasin työtasoon ja kiersin käteni ympärilleni, yrittäen pidätellä itkua ja vilunväristyksiä, mutta kun Vesku kääntyi ympäri, hän ei enää näyttänyt vihaiselta.
- Mä soitan sun pomollesi tasan yhdeksältä ja kysyn, ootko sä jutellut sen kanssa, sanoin silti uhmaavasti.
- Odota puoli kymmeneen. Meillä on kierto kasista ysiin. Eikä sun tarvii soittaa sille, mä soitan sulle, hän sanoi ystävällisesti, kulautti kahvinloput suuhunsa ja sipaisi nenääni. Sitten hän katosi pukemaan sukat ja kengät ja huikkasi eteisestä heiheit. Minä en saanut vastattua sillä siinä vaiheessa silmäni vuotivat ja valtoimenaan. Ääneni ei olisi kantanut.

Painuin takaisin makuuhuoneeseen hetkeksi, sillä Andrus palaisi aamutallista minä hetkenä hyvänsä, enkä halunnut näyttäytyä hänelle punasilmäisenä ja –nenäisenä. Istuin sängynpäätyä vasten ja pyyhin silmiäni lakanankulmaan, mutta hiljalleen minusta alkoi tuntua levollisemmalta. Veskun pomo oli professori ja guru. Hän selvittäisi kaiken parhain päin nyt, kun Vesku ei enää uskaltaisi olla konsultoimatta häntä.

Tytöt eivät suostuneet tulemaan Jerryn ja minun kanssa kylälle. He tahtoivat jäädä seistä jäkittämään postilaatikollemme, sillä he menisivät koulutaksilla. Pois se minusta, että olisin kieltänyt, parempi vain, että tottuivat, sillä kun palaisin töihin, en voisi mennä sinne heidän lukujärjestyksensä mukaan. Säälittävän pieniltä he siinä vain näyttivät, kun ajoin ohi ja vilkutin, mutta naamat olivat niin iloisissa ja ylpeissä isontytön virneissä, että meinasin taas liikuttua. Jerrykin vilkutti heille turvapenkiltään innokkaasti.
- Mäkin menen kohta kouluun, hän uskoutui minulle.
- Muutaman vuoden päästä, myönsin. – Joko sä kohta alat opetella lukemaan?
- Joo, Danni opettaa mua, hän sanoi ylpeänä. – Ja kirjottamaan.

Jerryn r-kirjain oli vielä aika sorahtava, mutta selkeä silti ja taas silmiäni alkoi kirveltää ilman sen kummempaa syytä. Kuivasin niitä kiukkuisesti ja sätin itseäni. Ehkä kuukautiset lähenivät, kun olin näin ailahteleva.

Palasin kotiin jätettyäni Jerryn ja käytyäni saman tien kaupassa, asiallisena ja tarmokkaana. Ratsastaisin tänään ponit, tai ainakin toisen, sillä Maggie saisi vapaan ja Nikillä oli edelleen lomaa. Andrus oli luvannut liikuttaa Mustia ja ajattelin ehdottaa, että voisimme mennä maastoon. Voisin ottaa Rellan, jos laittaisimme varsat talliin siksi aikaa. Tyhjälle tilalle en niitä uskaltaisi jättää aitojen taakse, edes lauta-aitojen.

Viivyttelin kuitenkin jonkin aikaa laittamalla ostokset kaappeihin ja siivoamalla keittiön. Andruksella oli usein tapana painua aamutallin jälkeen ottamaan vielä pienet tirsat ja hän oli parhaillaan kokkaamassa itselleen varsinaista aamiaista, kun oli ensimmäiset tunnit porskuttanut kahvin voimin.
- Mitäs tänään, pomo? hän kysyi huuhtoessaan paistinpannua ja Marun kuolatessa vieressä. Selostin suunnitelmani, mutta vilkuilin samalla seinäkelloa. En lähtisi mihinkään, ennen kuin kuulisin Veskusta ja kello oli jo puoli kymmenen.
- Mun täytyy pestä vielä vähän pyykkiä ensin, keksin ja Andrus sanoi sitten menevänsä touhuamaan varsojen kanssa, kunnes olisin valmis.

Painuin kellariin ja latasin koneen täyteen. Se pyörisi parisen tuntia, mitä en ainakaan aikonut seistä vieressä vahtimassa, mutta se Vesku. Saisi soittaa jo! Tuijotin kännykkää ja harkitsin jo soittaa itse, mutta maltoin vielä mieleni ja menin tupakalle kännykkä toisessa kädessä. Se piippasi armollisesti lopultakin, kun pääsin huvimajaan asti ja luin pettyneenä pelkän viestin. ”Mä menen nyt kuviin, joudun sulkemaan tän”. Näpyttelin noin kymmenessä sekunnissa vastausviestiksi SOITA MULLE HETI SEN JÄLKEEN! Sitten minulla ei ollutkaan enää muuta vaihtoehtoa kuin ruveta hommiin.

Rella vaikutti tyytyväiseltä päästessään maastoon, samoin Musti. Ratsastin Andruksen perässä ja olin kiitollinen hänen rupattelustaan, mihin pystyin vastaamaan ihan yhtä kevyesti. Metsässä oli ihanaa ja vasta, kun palatessamme bongasin hirvikärpäsen paidaltani minua alkoi ahdistaa. Se oli kuitenkin ihan normaalia, asiaankuuluvaa hirvikärpäsahdistusta ja Andrus nauroi minulle niin, että oli melkein kaksin kerroin.
- Tutki se hevonen äläkä käkätä, tiuskaisin ja selasin itse Rellan harjan ja häntäjouhet löytämättä yhtään inhottavaa eliötä.

Ehdin Ville-ponin selkään ja ratsastaa hyvän aikaa, ennen kuin tytöt juoksivat tallille.
- Mitä te täällä teette? kysyin tyrmistyneenä. Heidän oli määrä olla iltapäivähoidossa Jerryn päiväkodissa, kunnes hakisin koko konkkaronkan kotiin.
- Me tultiin koulutaksilla tietenkin, sanoi Alissa ylpeänä.
- Mutta ei teidän kuulu tulla koulutaksilla kotiin vaan tulla mun kyydissä! Mitä ne sanoo nyt iltapäiväryhmässä kun teitä ei näy?
- Ei mitään, me käskettiin Ellan ja Marin sanoa ettei me tulla, kun ne meni sinne.
- Tästä puhutaan vielä, lupasin ja jatkoin ratsastamista. Andrus saisi liikaa niskoilleen, jos nuo kaksi aikoivat ruveta tulemaan kotiin joka päivä alkuiltapäivästä koulun jälkeen. Tosin hän ei varmaan välittäisi, tai ei ainakaan tunnustaisi, mutta se ei vaan ollut oikein. Ei hän ollut lasten- vaan hevosenhoitaja.
- Me harjataan sitten Raistlin ja leikitään sen kanssa.

Vain vähän sen jälkeen, kun olin saanut Villen takaisin laitumelle ja vilkuilin taas epätoivoisena puhelintani, tuli Veskukin kotiin. Olin mennyt sisään laittamaan ruokaa, oli kai sama pistää se uuniin ja lähteä hakemaan Jerrykin kotiin, kun tytöt kerran olivat jättäneet iltapäiväkerhon välipalan väliin. En tiedä, olinko helpottunut vai suuttunut, kun Vesku olikin yhtäkkiä keittiön ovella sen sijaan, että olisi soittanut, kuten olin vaatinut.
- Mitä mitä? Kerro kaikki! huudahdin ja paiskasin uuninluukun kiinni. Ryntäsin rutistamaan häntä kuin emme olisi nähneet kuukauteen ja yritin lukea hänen kasvojaan. Ne katsoivat minua alaspäin ruskettuneina, tuttuina, rakkaina, eikä mitenkään huolestuneen näköisinä.
- Ei mulla vielä ole mitään kerrottavaa, hän naurahti.
- Mitä sun pomo sanoi? Mitä sulle tehtiin? Miksi sä olet jo kotona? latelin ja peruutin hänet olohuoneen sohvalle ja kiipesin itse päälle.
- Rauhotu! Ei niitä kukaan vielä tänään ole ehtinyt tulkita, mitään kuvia!
- Miksei? huusin. Jotain kiireellisempääkö? Mikään ei voinut olla kiireellisempää kuin minun mieheni ja sen hélvetin professorinkin olisi kuvitellut ymmärtävän sen. Olihan kyse myös hänen työntekijästään.
- Hyst. Se vaan sanoi että mene kuviin ja sitten kotiin ja katsotaan huomenna, Vesku sanoi ja hymyili minulle.
- Meetkö sä huomenna töihin?
- Tietysti menen, miksi en menisi? Se vaan epäili, etten mä ehdi kaikista kuvista virka-aikaan takaisin ja jako mun hommat muille.

Hän halasi minua, ja annoin valheellisen mutta ihanan levollisuuden valua koko kroppaani. Jos Veskun guru olisi ollut todella huolissaan, Vesku makaisi nyt omalla työpaikallaan pyjamassa, eikä olisi tässä halailtavani. Painoin pääni hänen solisluutaan vasten ja huokaisin. Tiesin, että se oli huijaamista, mutta oli ihanaa antaa itsensä olla helpottunut, vaikka sitten vain pienen hetkenkin.
- Mä rakastan sua, enkä mä halua menettää sua, mutisin vasten Veskun paitaa.
- Mitä?
- Että me ollaan jo ratsastettu kaikki hevoset Andruksen kanssa. Ja mun pitäis kai mennä hakemaan Jerry. Ruoka on valmista tasalta.

Se, mikä oli ollut jossain vaiheessa silkkaa paniikkia, lientyi kevyeksi huolenjomotukseksi illan ja yön aikana ja häipyi välillä mielestä kokonaan.
- Tulisinko mä sun mukaan töihin? kysyin aamulla Veskulta, kun hän vääntäytyi taas kellon soidessa pystyyn.
- Miksi ihmeessä? hän kysyi äimistyneenä.
- Kuuntelemaan, mitä guru sanoo sun kuvista?
- No älä nyt ole hölmö, et tietenkään tule.
- En kai sitten, myönsin ja painoin pääni takaisin tyynyyn. Ei kai niissä mitään kummallista olisi. Aloin huomaamattani itsekin valua siihen maailmaan, mitä olin niin kritisoinut, missä vähäteltiin ja kiellettiin.

Siitä huolimatta sydämeni pomppasi kurkkuun, kun Vesku soitti minulle jo heti kahdeksan jälkeen. Hän oli tuskin aamukahvia ehtinyt töissä juoda.
- Voisitko sä sittenkin ajaa tänne? hän kysyi.
- Miksi? inahdin, rykäisin ja toistin saman tavallisella äänellä.
- Ei mitään hätää, mutta ajattelin, että sua voisi kiinnostaa. Tai Vonkkis ajatteli.
- Mä lähden tulemaan, sanoin ja yritin kuumeisesti miettiä, miksi Veskun pomo oli sellaista ehdottanut. Oliko se hyvä merkki vai äärettömän huono?
- Ei mitään kiirettä, meillä menee kierrolla tunnin verran.

Pahin aamuruuhka oli ohi, joten selvisin reilussa puolessa tunnissa Meilahteen asti, parkkeerasin pysäköintihalliin kuten asiakas ainakin ja vaelsin Veskun osastolle. Henkilökunta taisi enimmäkseen olla vielä kierrolla, joten menin oma-aloitteisesti ottamaan kahvia ja odottamaan, vaikkei minun tehnytkään mieli mitään. Tarvitsin jotain tekemistä käsilleni. Tuskin ehdin kuitenkaan maistaa, kun kierto oli jo loppu ja kahvihuoneeseen tulvahti väkeä, osa minullekin tuttuja edelliskesältä, kun olin ollut täällä itse töissä.
- Mitä sä täällä? ihmetteli Ansku.
- Etkö sä ole kuullut? Tänään on ”Tutustu miehesi työpaikkaan” –päivä, irvistin takaisin. Mistään hinnasta en kertoisi oikeaa syytä.
- Aiotko sä tulla meille takaisin töihin? mustatukkainen nainen kysyi ihastuneena, vaikkakaan en ymmärtänyt, miksi hän siitä niin iloitsisi.
- Kaikkihan on aina mahdollista, sanoin kevyesti ja nousin, sillä harmaatukkainen, karismaattinen ylilääkäri viittoili minua seuraamaan.
- Jee, Ansku hengähti.

Vesku odotti jo proffan työhuoneessa, kyynärpäät polviin nojaten, ja näytti lopultakin vähän levottomalta.
- Ansku taisi luulla mun tulevan työhaastatteluun, naurahdin levottomasti kätellessäni pomoa. Hänellä oli hieno, ulkomaankielinen nimi, joka kuitenkin vääntyi kaikkien suussa Vonkkikseksi, ellei puhuttu yksinkertaisesti pomosta tai gurusta tai herra isoherrasta. Mieleeni tuli, että hän oli liian paljon muiden yläpuolella, jotta kukaan olisi uskaltanut käyttää ihan oikeaa nimeä. Vähän kuin isä jumala.

Mies hymähti ja kiersi istumaan työpöytänsä taakse, tietokoneen ääreen.
- Voisithan sä tullakin. Mä muistaakseni sanoin, että tervetuloa takaisin, kun sä lähdit. Mulla on nyt joka tapauksessa tässä yksi sairaslomasijaisuus.
Lysähdin istumaan toiselle tuolille, mutta onneksi hän ei pitkittänyt jännitystä.
- Katsokaas tätä, hän sanoi ja käänsi näyttöään niin, että mekin näimme. Veskun muotokuva ei ollut kovin näköinen, mutta hän siinä kai oli, ja vaikken ollutkaan ihan hiljan katsellut pääkuvia, silmäni osuivat heti pieneen, mutta selvään poikkeamaan.
- Verenvuoto? sanoin.
- Ei, se on liian tarkkarajainen, sanoi Vesku ja hänen kiinnostuksensa näytti syrjäyttävän levottomuuden. – Se on kasvain.
- Niin on, Vonkkis myönsi ja vaikka tilanne oli aika absurdi, hän ei unohtanut olevansa opetussairaalassa. – Mitäs ehdottaisit?

Vesku tuijotti kuvaa miettien, ihan kuin kyse ei olisikaan hänestä itsestään.
- Se näyttäisi olevan aika hyvässä paikassa ainakin tästä kulmasta. Ei näy mitään ikäviä lonkeroitakaan. Se pitäisi varmaan poistaa.
- Poistaa? vingahdin. – Niin kuin sahata sun kallosi auki ja mennä törkkimään aivoja veitsellä?
- On nykyään muitakin tapoja, mutta tässä tapauksessa voisi vanha ja simppeli konsti olla paras, Vonkkis sanoi, nojautui taaksepäin tuolissaan ja piti minulle pienen luennon. Laserit ja sädehoidot ja koepalat vilisivät korvissani pysähtymättä tekemään pesää.
- Ja sitä ei voi esimerkiksi… liuottaa jollain pois? kysyin.
- Liian hidasta ja epävarmaa. Jos se kasvaa nopeasti niin alkaa tulla ikävämpiäkin oireita kuin päänsärky.

Yritin muistella, mitä toimintoja aivoissa uskottiin tuolla nimenomaisella alueella olevan, mutta jostain syystä sain mieleeni vain Veskun isän, joka oli kadottanut puhekykynsä ja toisen puolen liikuntakyvyn.
- Tuommoinenko Karillakin oli? kysyin Veskulta. – Onko teidän sukuvika kivat pienet aivokasvaimet?
- Ei sillä ollut kasvainta ainakaan sen lääkärin mukaan, Vesku oikaisi. – Tosin mä en koskaan luottanut siihen, että se tyyppi tiesi mistään paljon mitään. Mitenkäs me nyt edetään tästä? Millasella kiireellä varataan leikkuri?

Hän oli nyt täysin tyyni, kuin olisi tosiaan puhunut jostain potilaasta eikä itsestään. Vonkkis harppasi pystyyn ja poistui huoneesta hetkeksi vain palatakseen ohuen kansion kanssa. Sitä hän alkoi selailla meidän odottaessamme. Minä huomasin puristavani edelleen kädessäni muovimukia, jossa oli kahvia ja maistoin sitä varovasti. Se ei ollut edes jäähtynyt vielä nimeksikään. Olimme olleet täällä vain pienenpienen hetken, vaikka se oli tuntunut ikuisuudelta.
- Mä voin buukata sut torstaiksi, siinä on tyhjää koko iltapäivä. Kun ei välttämättä tiedä, kauanko menee, pomo sanoi.
- Se on ylihuomenna, vinkaisin. Oliko tässä niin kiire? Veskukin näytti vähän järkyttyneeltä.
- Hieno homma, hän sanoi kuitenkin reippaasti, tuo tyyppi, joka vasta kaksi päivää sitten oli vältellyt koko asian hoitamista. Nostin omankin leukani pystyyn. Vonkkis saisi nähdä, että suhtauduimme järkevästi ja urheasti molemmat. Hän katsoikin meitä hyväksyvästi.

- No niin! Mun pitänee ruveta etsimään sijaista. Ja sinä saat peruuttaa ratsastuskilpailusi ainakin lähimmältä parilta kuukaudelta. Käy juttelemassa jonkun anestesialääkärin kanssa nyt ennen kuin lähdet kotiin ja torstai-aamuna sitten tänne, ravinnotta puolestayöstä alkaen. Laitan sut naapuriosastolle, ettei tarvitse ihan työkavereiden vuodepestävänä olla.

34.

Tartuin Veskua kädestä, kun astuimme ulos Vonkkiksen huoneesta. Halusin halata häntä, ja jutella hänen kanssaan, joten kiskoin häntä määrätietoisesti poispäin kahvihuoneesta, kohti rappukäytävää, josta pääsi ulos. Juuri nyt en saisi sanottua mitään järkevää Anskulle tai kenellekään muullekaan, joka vielä ihmettelisi läsnäoloani täällä.
- Mihin me ollaan menossa? Mun on pakko hoitaa pari hommaa… Vesku yritti.
- Ulos, hetkeksi ainakin.

Sivuoven vieressä oli penkki ja tuhkakuppi, mutta ei onneksi ketään tupakkatauolla. Minullakaan ei ollut tupakoita mukana, mutta istutin Veskun penkille silti.
- No? hän sanoi kysyvästi, enkä minä tiennyt, mitä sanoa.
- Torstaina jo, henkäisin sitten. – Se on kauhean äkkiä.
- No eikös se ole parempi niin?
- On, on tietysti, mutta eihän tässä ehdi tottua koko ajatukseen.
- Oikeastaan olisi ollut vielä mukavampaa mennä vaikka heti kuin odottaa par päivää, Vesku sanoi ja katseli parkkipaikalle.
- Sano, ettei se ole kauhean vaarallista, rukoilin.
- Kyllä sä täällä ehdit sen aikaa olla, että tiedät itsekin. Ei mikään leikkaus ole riskitön. Jo nukutus…

Olin halunnut kuulla vain vakuutteluja, mutta yhtäkkiä minua alkoi hävettää. Minä tässä vinguin lohdutusta vaikka Vesku oli se, joka joutuisi leikeltäväksi. Minunhan tässä pitäisi olla tukena hänelle eikä päinvastoin. Ryhdistäydyin.
- Komplikaatiot leikkauksen aikana on harvinaisia ja täällä on Suomen parhaat kirurgit, jatkoin litaniaa, jonka olin edelliskesänä oppinut.
- Niin, Vesku sanoi ja hymyili helpottuneena.
- Ja olihan toisaalta hyvä, että susta löytyi joku vika, jonka voi parantaa, jatkoin yrittäen hakea tilanteesta jotain positiivista. - Mä tulen sun kanssasi käymään sen nukutuslääkärin luona ja sitten lähdetään kotiin.
- Ei sun tarvitse tulla. Enkä mä voi lähteä vielä, mun täytyy hoitaa paperihommat valmiiksi.
- Sä et todellakaan jää nyt tekemään töitä! sanoin kauhistuneena.
- Jään mä hetkeksi. Äkkiä ne on hoidettu. Lähde sä vaan kotiin.

Vesku oli järkähtämätön kuin tiilimuuri, joten urheana pikku vaimona lähdin kohti autoani. Mitäpä iloa muutenkaan olisi ollut lähteä yhdessä kotiin, kun olimme kahdella autolla? Hän vakuutti tulevansa ihan tunnin, parin päästä perässä. Minäkin ehdin tointua shokista aika hyvin ajaessani kotiin. Koko ajan lohdullisemmalta alkoi tuntua se, että jokin syy Veskun päänsäryille oli tosiaan löytynyt, ja että siitä päästäisiin eroon ihan lähipäivinä. Huomenna voisimme tehdä jotain kivaa koko perhe yhdessä. Ainakaan en pilaisi viimeistä päiväämme kitisemällä ja valittamalla.

Viimeistä päivää? Sepä kuulosti pahaenteiseltä. Viimeistä päivää ennen leikkausta ja uutta elämää minä tietenkin tarkoitin, ajattelin ja naurahdin itsekseni ilottomasti. Sitten aloin miettiä, mitä sanoisimme lapsille ja missä vaiheessa.

Olin ihan uskomattoman reipas seuraavat kaksi vuorokautta. Soitin Veskun äidille ja omalleni, tai siis Ilselle ja vähättelin ja vakuuttelin, kunnes olin itsekin lähes varma, että kyseessä oli vain hiukan luomenpoistoa hankalampi juttu. Kerroin lapsille, että isi joutuisi viettämään jonkin aikaa sairaalassa ja vähän ihmettelin, kun ei siitä seurannut minkäänlaista reaktiota. Vasta, kun satuin myöhemmin kuulemaan jonkin lauseenpätkän ymmärsin, ettei sairaalalla ollut heille mitään pelottavaa merkitystä, siellähän Vesku muutenkin oli kaiket päivät. He kuvittelivat Veskun joutuvan olemaan töissä. Danni ei varmasti muistanut mitään niistä ajoista, kun Vesku oli tehnyt päivystyksiä ja ollut välillä päiväkausia työpaikalla, mutta juttuja tytöt olivat kyllä kuulleet. Ne olivat yksi niistä viehättävistä vauvatarinoista, jotka päättyivät siihen, että Danni kysyi ihastuneena:
- Ja sitten sä meinasit heittää mut seinään?
Andrus otti uutisen vastaan vain lyhyesti nyökäten, tallilaisille en saanut sanottuakaan. Mitäpä he sillä tiedolla tekisivät, kertoisin jos he ihmettelisivät Veskun poissaoloa. Jos nyt edes huomaisivat. Jinnalle ja Kiielle laitoin vain lyhytsanaisen, informatiivisen tekstarin. En pystyisi puhumaan kummankaan kanssa nyt kun yritin pysyä vahvana, he pistäisivät minut kuitenkin itkemään myötätunnonilmauksillaan. Miilalle olin pyytänyt Ilseä kertomaan, Lauri varmaan tahtoisi tietää, olihan hän Veskun paras ystävä.

Autoin Veskua pakkaamaan ne vähät tavarat, mitä hän sairaalassa ollessaan saattaisi tarvita ja kyyditsin hänet sinne torstai-aamuna. Siinä kohden oli vaikeinta pitää pokkaa, enkä vastustellut, kun hän ehdotti, etten tulisi osastolle vaan eroaisimme jo ulkona. Suostuin heti. En haluaisi törmätä yhteenkään mahdolliseen tuttuun henkilökunnan joukossa, en haluaisi nähdä hänen vaihtavan sairaalavaatteisiin, enkä itse asiassa halunnut astua koko rakennukseen. Niinpä halasin häntä vain lujasti ovella.
- Nähdään huomenna, sanoin iloisesti. Ilo pintaan vaikka syvän märkänis.
- Älä nyt säikähdä, jos ei nähdäkään, hän sanoi vakavasti, säikäyttäen minut itse melkein jalattomaksi. – Joskus tommosten leikkausten jälkeen ei anneta herätä heti, hän lisäsi kiireesti.
- Niin, tajusin. – No, mä näen kyllä sut, vaikka sä et näkisikään mua, sillä mä aion olla täällä ylihuomenna sillä sekunnilla kun vierailuaika alkaa.
- Älä ota lapsia mukaan vielä sillon, ne voi pelästyä jos mä en olekaan hereillä, hän sanoi, hymyili minulle ja meni sitten. Seisoin hetken katsomassa, miten hän katosi lasiovien taakse, mutta se oli vaan liian surkeaa ja käännyin menemään.

Edelleen urheana palasin kotiin, siivosin, juoksutin Rellan ja Mustin ja hain lapset aikaisin, hymyillen ja hyväntuulisena. Pidin Dannille ja Alissalle ratsastustunnin ja mietin, mihin aikaan uskaltaisin soittaa osastolle ja kysyä, miten kaikki oli mennyt. Kokeilin ensimmäisen kerran neljältä ruokaa laittaessani, mutta silloin Vesku ei ollut vielä palannut, eikä puhelimeen vastannut hoitaja tiennyt sanoa, oliko hän vielä salissa vai oliko hän päässyt edes heräämöön. Hänen leikkauksensa oli kuulemma kuitenkin alkanut kuviteltua myöhemmin, vasta iltapäivällä, joten ei hän todennäköisesti vielä vähään aikaan tulisikaan.
- Kivat sulle, tuhahdin luurille, kun laitoin sen takaisin taskuuni. Lisää odottamista minä tässä kaipasinkin.

Olin iloinen, kun kello tuli niin paljon, että saatoin komentaa lapset nukkumaan, sillä normaalin naamion ylläpitäminen alkoi tuntua liian työläältä. Andruskin olisi minun puolestani saanut painua nukkumaan, mutta hänen seurassaan minun ei sentään tarvinnut esittää, että kaikki oli hyvin. Kännykkää pyöritellen istuin sohvassa Andruksen katsellessa urheiluruutua ja tarkistin, kauanko oli edellisestä soitostani. Jo tunti viisitoista minuuttia. En olisi halunnut olla maanvaiva, arvelin, että kanslian puhelimen vieressä oli jo lapulla numeroni, nimeni ja teksti tyyliin ”sen ja sen vaimo, soittaa tunneittain”, mutta en voinut muutakaan. Eiväthän ne nyt voineet koko yötä leikata!

- Hei, Jessi Kamke täällä… aloitin alistuneella äänellä itseni esittelyn, kun puheluun vastattiin, mutta minut keskeytettiin hyvin pirteästi.
- Hei vaan! Leikkurista just soitettiin, kaikki on mennyt hyvin!
- Voi jessus, sanoin hyvin pienellä äänellä ja tuntui kuin olisin ollut ilmapallo, josta ilmat olivat karkaamassa. Nainen jatkoi puhumistaan, kertoi, että kasvain oli saatu kokonaan pois ja että Vesku pääsisi osastolle varmasti aikaisintaan aamuyöllä ja että voisin soittaa aamulla tuoreempia kuulumisia.
- Kiitos, sanoin lopuksi ja huomasin, että Andrus katsoi minua tarkkaan ja odottavasti. Enhän ollut harvoilla repliikeilläni mitään paljastanut.

- Mitä? hän kysyi, kun pyörittelin vain puhelintani. – Ei kai huonoja uutisia?
- Ei, kun ihan hyviä, huokaisin. – Kaikki hyvin. Tai siis, leikkaus on mennyt ihan hyvin, se ei ole herännyt vielä.
- Toivottavasti se ei ole levinnyt, Andrus sanoi.
- Mikä? kysyin ällistyneenä.
- No se syöpä.
- Ei sillä mitään syöpää ollut, sanoin ja tuijotin häntä.
- Mutta olihan se kasvain.
- Ei ne kaikki ole pahanlaatusia, sanoin hermostuen. En ollut ehtinyt kolmea minuuttia nauttia hyvien uutisten tuomasta helpotuksesta, kun tuo pahanilmanlintu alkoi kasata lisää huolia.
- Ja se ei ollut vai?
- Ei sitä voi tietää vielä, tiuskaisin. – Se pitää tutkia erikseen, ei sitä varmaan kuule ennen ensi viikkoa.
- Koita nyt jaksaa odottaa, Andrus sanoi myötätuntoisen näköisenä ja silloin repesin. Taisin päästää suorastaan susimaisen ulvaisun ennen kuin ehdin lyödä käden suuni eteen ja sitten itkin. Itkin kaikkien näiden päivien edestä, jotka olin esiintynyt reippaana ja kaikista eniten tämän päivän takia, ensin rassaava odottaminen, sitten lamaannuttava helpotus, jonka Andrus oli ajattelemattomilla sanoillaan palauttanut kuristavaksi peloksi.

Andrus harppasi viereeni sohvalle ja veti minut kainaloonsa. Röhjötin siinä ja itkin täysin kadottaneena tajun ajankulusta, kunnes en enää jaksanut enempää. Hengittäminen tuntui vaikealta ja päässä jyskytti, mutta henkisesti oli kyllä parempi olo.
- Anteeksi, sanoin Andrukselle, kun jouduin ottamaan tukea hänen läpimärästä paidastaan päästäkseni taas istumaan.
- Ei mitään, hän sanoi ja pyyhkäisi poskiani.
- Se ei voi olla syöpä, sanoin itsepintaisesti ja pyyhin itse poskiani molemmin kämmenin. – Tässä on jo tarpeeksi ilmankin.
- Ei se varmaan ole, hän myönteli ja töni kauemmas Marua, joka istui vieressä tuiman näkösenä mutta vähän epätietoisena sitä, tarvitsinko apua. Andruskin oli nykyään sen perhettä.
- Mun täytyy soittaa Veskun äidille, huokaisin ja tajusin, että monet muutkin odottivat uutisia. Saisin varautua puhumaan ainakin tunnin. Se vaatisi jo kurkunkostuketta ja kävin hakemassa jääkaapista oluen. Tarjosin Andruksellekin, mutta hän pudisti päätään sanoen menevänsä tallille tekemään iltakierroksen ja sen jälkeen nukkumaan.

Heräsin aamuyöllä siihen, että Maru vaelsi levottomana sänkyni ympäri ja vikisi. Olin vastoin tapojani ottanut sen makuuhuoneeseen, sillä ajattelin, että koirasta olisi minulle seuraa. Sänkyyn se ei sentään päässyt, mutta tottelevaisesti se oli maannut nukahtaessani lattialla niin, että saatoin pitää kättäni sen niskalla. Nyt se kosti sen rapistelemalla ja vinkumalla.
- Mikä sua vaivaa? suhahdin kiukkuisena ja se ulahti vastaukseksi.

Jostain mieleeni tuli perimätieto, että koirat ulvoivat kuollutta isäntäänsä ja tunsin kylmänväreitä selässäni. Hätistin ne kuitenkin äkkiä huspoistiehensä. Nousin ylös ja Maru ravasi toiveikkaana ovelle. Minä kiskoin helpottuneena ensimmäiset käsiinosuvat vaatteet päälleni. Sillä oli vain vatsa sekaisin, ei sen kummempaa. Odottelin haukotellen terassilla, kun se kävi rytistämässä lähipuskissa ja palasi sitten lammasmaisesti virnistäen. Vai virnistivätkö lampaat?

Painuin takaisin sänkyyn ja painoin pääni vaihteen vuoksi Veskun tyynyyn, joka tuoksui häneltä. Minulla oli niin kauhea ikävä! Yritin nauttia siitä tiedosta, että ainakaan hän ei ollut kuollut leikkauspöydälle, mutta niin alhainen ja lahjomaton vaan oli ihmismieli, ettei se antanut minun ajatella sitä, mitä olisin halunnut. Minuun iski hetkeksi melkein pakottava halu soittaa taas kerran osastolle ja kysyä, oliko Vesku jo tullut heräämöstä ja oliko hän herännyt vai pidettiinkö häntä edelleen koomassa, mutta tukahdutin sen. Kaikki tuo oli toisarvoista tietoa, joka voisi odottaa aamuun. Jos jokin olisi pahasti pielessä, minulle kyllä soitettaisiin.

Mitä, jos Andruksen enteelliset jutut pitäisivätkin paikkansa? Käännyin selälleni ja tuijotin hämärään kattoon. Mitä jos Vesku kuolisi sittenkin? Ajatuskin sai yksinäisen kyyneleen valumaan pitkin poskeani, ja annoin sen valua. Nyt ei ollut ketään katsomassa.

Mitä minä tekisin ilman Veskua? En voisi edes kuolla ikävään, kun lapset olivat olemassa. Minusta tulisi nuori, liian nuori, yksinhuoltaja. Minun pitäisi tietysti myydä tila ja hevoset, se selvisi minulle muutamassa hetkessä. Mitenkään en pystyisi pelkällä omalla palkallani selviytymään tilan lainanlyhennyksistä, Andruksen palkasta, heinä-, kaura, ja turvelaskuista sekä kengityksistä, vakuutuksista ja eläinlääkärilaskuista. Jos taas päästäisin Andruksen menemään, en selviäisi hevosten hoitamisesta ja työnteosta ja lapsista ja joutuisin luopumaan vuokralaisien tuomista vähistä pennosista. Tuskin minulla olisi edes varaa pitää tyttöjen poneja täysylläpidossa jollain kaupunkitallilla. Ehkä Hanna ostaisi Mustin? Nikistä taas saattaisi saada jonkinlaisen hinnan, mutta sydämeni kyllä särkyisi jos joutuisin siitä luopumaan. Ja jos joutuisimme muuttamaan jonnekin kaupunkiin, miten kävisi Marun? Se oli aina asunut maalla ja oli kulkenut hihnassa vain huvin ja harjoituksen vuoksi silloin tällöin. Se oli vahtikoira, se tulisi hulluksi kerrostalossa.

Melko lailla siinä oli ajateltavaa. Ehdin käydä läpi jo hautajaisetkin ja miettiä, paljonko tilasta mahtaisi saada, kun pankki ottaisi omansa, saisiko sillä ja hevosten hinnalla minkäänlaista asuntoa, mihin mahtuisimme lasten kanssa? Todennäköisesti ei. Mitä Hanna sanoisi, kun joutuisin myymään Villen? Jospa hän haluaisi ottaa sen omaan talliinsa, jotta Jerry saisi käydä ratsastamassa sillä mummolassa käydessään, ja ehkä tytöt myös?

Siinä tilanteessa minusta ei ollut outoa tarttua puhelimeeni ja soittaa Hannalle. Kello oli tosin vasta vähän yli kolme, mutta miksi hänen pitäisi saada nukkua, kun minä olin näin tuskissani?
- Mitä sä haluat tähän aikaan yöstä? kuului kiukkuinen vastaus ja hullua kyllä, ilahduin siitä, että Hanna mitä ilmeisemmin tiesi, kuka soitti. Hänen puhelimessaan täytyi olla tallessa satoja tärkeiden ja kuuluisien ihmisten puhelinnumeroja, ja niiden lisäksi minun.
- Ottaisitko sä Villen sun tallille asumaan, että Jerry voisi kesäisin käydä sillä ratsastamassa siellä? kysyin, aloittaen viimeisestä ajatuksestani.
- Jessi? Oletko sä kännissä?
- En, yhden oluen otin illalla. Entä olisitko sä kiinnostunut ostamaan Mustin?
- En missään nimessä, sitä sekarotusta tilastohevosta, Hanna äyskähti. Hän kuulosti oikeasti vihaiselta.
- Ai, sanoin empien.
- Mikä sua oikeasti vaivaa? Miksi sä soitat keskellä yötä ja alat puhua tommosia järjettömyyksiä?

Silloin tajusin, että eihän hän tiennyt. Olin soittanut Leenalle, Ilselle, Miilalle ja Laurille, Jinnalle, Kiielle ja Riikalle. En Hannalle. Nousin istumaan sängylläni saadakseni ääneeni vähän arvokkuutta.
- Anteeksi… mä alotin väärästä päästä. Kun Vesku on sairaalassa ja mun päässäni alkoi vaan pyöriä, että mitä mä teen jos se kuolee…
Sana ”kuolla” on paha. Sen ääneen lausuminen sorrutti taas ääneni, vaikka olin kuvitellut itkeneeni tarpeeksi jo sille yölle.
- Mitä helvettíä? Hanna kirahti toisessa päässä ja kahinasta päätellen olin saanut hänetkin nostamaan päänsä tyynystä. Nielin nyyhkytykset parhaani mukaan ja selvitin, missä oltiin. Päänsärky, kuvat, kasvain, leikkaus. Hiljalleen sain virkaminäni esiin. En minä itkenyt kuolleiden omaisiakaan kohdatessani, oikeastaan tämä oli helppoa, jos ajattelin, että Hanna oli se omainen ja minä töissä.

- Onko Vesku muka kuollut? kysyi Hanna epäuskoisena.
- Ei, leikkaus meni kuulemma hyvin, en tiedä onko se herännyt vielä.
- No onko se kuolemassa siihen?
- En mä tiedä, sanoin tuskastuneena. – Jos se faking tuumori oli syöpää niin mistä tietää, mihin asti se on jo levinnyt? Ja vaikka leikkaus onnistui sinänsä niin mä en ole kuullut sen vielä heränneen. Joskus aivoihin tulee turvotusta…
- Älä ala lääketieteilemään mulle! Kaikki on siis kunnossa ja silti sä olet hautaamassa sitä ja jakamassa perintöä?
- Mä en tiedä, onko kaikki kunnossa, ei kukaan tiedä vielä moneen päivään, sanoin ja nyyhkäisin. – Jos se olikin pahanlaatuinen se tuumori…
- Sä olet ihan pihalla, nainen.
- Mutta Ville on sun Jerrylle ostama, ja sä omistat osan tilasta, munhan on pakko neuvotella sun kanssa, jos mä joudun myymään kaiken! Itkin taas.
- Miten niin joutuisit myymään? Hanna kuulosti koko ajan vain kiukkuisemmalta, taustahälystä päätellen hän heitteli tavaroita seiniin.
- Eihän mulla yksin ole varaa pitää tätä eikä hevosia.
- Oletko sä nyt ihan varma, että sä olet täysissä järjissäsi?

Mietin vähän aikaa.
- Luulen mä olevani, sanoin sitten varovaisesti. – Maru vaan herätti mut äsken ja luulin, että se ulvoi. Koirathan tietää, ne ulvoo, jos niiden isäntä kuolee, tiedäthän sä? Mutta ei se ulvonutkaan, sillä oli vaan maha sekasin ja se halusi ulos.
- Maru?
- Meidän koira.
- Oletko sä yksin siellä?
- En tietenkään, lapset nukkuu, ja Andruskin nukkuu.

Hannan ääni alkoi äkkiä kuulua lähempää, selvemmin.
- Mä en ymmärrä, miksi sä edes mietit tommosia.
- En mäkään, tunnustin.
- Miksi sun muka pitäisi luopua tilasta vaikka Vesku kuolisi?
Silkasta tyrmistyksestä vaikenin. Hanna kuulosti siltä kuin olisi liikeneuvottelussa.
- Koska mulla ei ole varaa pitää sitä yksin, ei ilman apua, eikä mulla ole varaa apuun, jos ainoat tulot on mun palkka.
- Ota vuokralaisia!
- Missä välissä mä ne hoitaisin? Mun on pakko käydä töissä eikä lapset vielä hoidu keskenään – ei edes tytöt. Ja meillä on jo nytkin liikaa omia hevosia ratsastettavaksi.

- No, sanoi Hanna hitaasti ja kuulin, miten taustalla alkoi soida jokin vanha hitti. Mitenkään en voinut saada päähäni sen nimeä tai esittäjää, mutta tiesin kuulleeni sen kotona pienenä usein, se oli jokin Ilsen ja iskän lemppareita.
- Voithan sä aina hommata siihen jonkun toisen maksajan, sanoi Hanna kepeällä äänellä.
- Mutta kun suurin osa on kumminkin jo pankin! En mä osaa keinotella kiinnityksillä ja semmosilla, sanoin tuskastuneena. Hanna tuntui hyräilevän kuurona kappaleen mukana, kesti niin kauan, ennen kuin hän jatkoi.

- Enhän mä nyt sitä tarkottanut. Mitenkäs se Andrus?
- Ei sillä ole mitään muuta rahaa kuin mitä me sille maksetaan. Ei siitä oikeen ole osakkaaksi.
- Hölmö! Sä käyt tietysti töissä ja se hoitaa lapset ja hevoset.
- Ja miksi ihmeessä se suostuisi semmoseen? kysyin ymmälläni.
- Otat sen partneriksi siihen. Pieni osuus voitosta ja ehkä satunnainen vierailu rouvan petiin.
- Hanna! kiljaisin.
- Minä mitään sanonu. Entä se sun puutarhurisi? Joko se on eronnu vaimostaan? Ehkä te voisitte lyödä hynttyyt yhteen? Edes noin etäsuhteenomaisesti?

Hannan puheet saivat minut, ellei ihan takajaloilleen niin joka tapauksessa tanakasti puolustuskannalle. Hän väitti olevansa varma siitä, että Juha erittäinkin mielellään realisoisi omaisuutensa ja tulisi avukseni tässä ahdingossa.
- Vesku ei ole kuollut! Ja vaikka olisikin niin Juhan mä huolisin viimeiseksi maailmassa! kiljuin.
- Voi, se varmaan pettyy kuullessaan ton, Hanna kihersi. – Johan teillä kuulemma joskus oli jotain juttua, ja enemmänkin kuin kuulemma.
Suuttuneena latelin liudan loukkaavia, pahoja sanoja ja Hanna peruutteli ja luovi ja nauroi ja riiteli kanssani.

- Mä en sulle soittanut sen takia, että sä saat loukata mua ja vihjailla kaikkea! huusin lopulta puhelimeen ääni itkusta väristen ja kirosin päälle. Miten olinkin jäänyt kuuntelemaan kaikkea tuota páskaa. Miten Hanna edes ilkesi? Olin luullut hänenkin olevan edes jollain lailla kiintynyt Veskuun ja siinä hän täysin välinpitämättömänä puntaroi, olisiko minun parempi ottaa seuraavaksi sänkyyni Andrus vai Juha. Eihän Vesku ollut edes kuollut vielä! Maru päästi pienen haukahduksen, ja kun vilkaisin ulos, totesin, että kohta olisi jo täysi päivä, elokuussakin aurinko nousi vielä ajoissa.
- Mä riitelin sun kanssasi vaan ihan matkaseuraksi, sanoi Hanna huvittuneella äänellä. – Mä käännyin just teidän pihaan. Otatko siitä koirasta kiinni, että mä uskallan tulla sisään, ei kai teillä edelleenkään ole ovet lukossa?

Kuulin jo itsekin auton äänen ja loikkasin sängystä nappaamaan kiinni Marun kaulapannasta. Meni tuskin minuuttiakaan, autonoven paukaus ja oven kolaus, ja Hanna oli makuuhuoneessamme. Huvittuneisuudesta ei ollut enää edes aavistusta hänen äänessään, kun hän kaappasi alastoman olemukseni, jota en tajunnut edes hävetä, syleilyynsä.
- Jessi-pirulainen! Mikset sä soittanut mulle aikaisemmin? hän kysyi kyyneleisellä äänellä.

Minua ei vaivannut heittäytyä sänkyyn toisen naisen viereen, ei edes halaamaan. Kiie oli pitänyt siitä huolen, että tiesin ystävyyden ja seksuaalisuuden rajan. Minä puolestani pidin huolen siitä, että sain itse Veskulta tuoksuvan tyynyn ja sitten rutistin Hannaa ja annoin hänen vuorostaan itkeä.
- Miksette te kertonu? hän toisteli useammin kuin kerran. Olin yllättynyt. Tiesin tietysti, että hän piti Veskusta, mutta että noin paljon?
- Vesku ei halunnut kertoa etukäteen kuin lähimmille, puolustelin.
- Ja mä en siis ole sisäpiiriä? kysyi Hanna, kuulostaen loukkaantuneelta.
- Sä et ole Veskun äiti?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   7.6.15 23:04:29

Oon tahkonnut näitä nyt yli viikon ja näköjään vihdoin päässyt ajan tasalle :) Tälleen putkeen lukeneena huomasin, että Jessin arvauskeskuskollega Kirsi muuttui yhtäkkiä Kirstiksi, samoin kun Sigge oli ensin Sixten ja sitten Sigsten.

Onnea Henriikoista! :) Täytyypi tilailla kunhan pääsen takaisin Suomeen ja kunnon koneelle!!

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.6.15 23:17:47

Kiitti jackets, täytyy korjailla noi :)
Misä nää sit oikeen olet???

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   7.6.15 23:29:00

Sennnu, maman luona Bostonissa, tänään tosin kotiin ja harmittaa että tempauduin tähän mukaan niin ettei jäänyt edes konelukemista!! Tää on btw ehkä yks mun lempparikohtia :) Tai siis juu kauheeta, mut Hanna <3

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.6.15 23:47:48

Oi Boston! (mahtoiko tää lahjamatka sun viimeisimmässä tarinassa mitenkään liittyä tähän asiaan? :D)
Jos sulla on iVehje niin haet iHenriikan matkalle :) Siellä se on jo sähköisenä, muita formaatteja vielä odotellaan :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   8.6.15 00:27:02

Hah, ei itseasiassa kyllä liittynyt, tää on vähän niinkuin taajamassa enemmän, vähän ku Kauniaisissa lomailis :P No höh, mulla on lumia.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.6.15 00:30:03

Dämn, lumia-yhteensopivan pitäis olla julki ihan any minute, mutta ei näköjään vielä :/

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.6.15 00:31:35

Käy muuten tykkäämässä Henriikan fb-sivusta, mä päivitän sinne aina heti kun huomaan, mitä on missä saatavana.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   8.6.15 11:05:19

Toi on kyllä yksi munkin kaikkien aikojen lempparikohdista! En tiedä onko mikään muu jäänyt niin vahvana mieleen. Ehkä noissa tulevissa loppusanoissa se lampunvaihto :) Ja kohta pääsee lukemaan niitä kaikista vieraimpia tekstejä! Ei niitä ole tainnut ikinä olla missään sivuilla, paitsi kerran täällä?

Henriikkaa saa cdonista, ja yllättävän paljon löytyy ulkolaisilta sivustoilta. mm. hollanti
ja saksa.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.6.15 17:20:05

Joskus musta tuntuu, etten mä kyllä ole voinut keksiä Hannaa, se on ihan itse kehittänyt itsensä :D

-----------------------
35.

- Huomenta, rakas, kuulin vierestäni, kun aloin raottaa silmiäni ja hätkähdin. Hanna tuijotti minua lähietäisyydeltä sen näköisenä, että purskahtaisi nauruun ihan juuri.
- Hui hemmetti! sanoin pelästyneenä ja vetäydyin kauemmaksi. Ensin en ymmärtänyt ollenkaan, mitä hän siinä teki, mutta sitten muistini alkoi taas pelata.
- Sä olet mun sängyssä, sanoin happamasti.
- Niin, eikö ole ihanaa?
- Mä en voi uskoa, että sä lähdit ajamaan tänne keskellä yötä.
- Sä et kuulostanu olevan ihan kunnossa ja sitä paitsi mä tulen sun kanssa käymään sairaalassa, Hanna sanoi, venytteli ja alkoi vääntäytyä istumaan.
- Jaa tulet?
- Tulen, heti kun sä vaan olet lähdössä. En mä nyt tänne ihan vaan sun takiasi ajanut.

Haukottelin ja kokosin muistikuvanpalasia. Minun oli pakko myöntää, että olin tainnut olla vähän sekaisin yöllä, kun olin soittanut Hannalle. Nyt silloinen paniikki tuntui naurettavalta, mutta niinhän yölliset pelot yleensä aamulla tuntuivat.
- Mun pitää soittaa sairaalaan, sanoin ja aloin etsiä puhelintani.
- Mä laitoin sen lataukseen, Hanna sanoi ja osoitti lipaston päälle. Nousin ja nappasin sen sekä muutaman vaatekappaleen ja rojahdin takaisin sänkyyn. Mitähän Vesku sanoisi, kun kuulisi, että olin nukkunut Hannan vieressä, meidän sängyssämme, ilman rihmankiertämää? Hitto, hän osaisi arvostaa sitä, arvelin, ja suupieleni alkoivat nykiä.
- Nytkö sä soitat? Kello on tuskin seitsemää?
- Sairaaloissa ollaan töissä 24/7, huomautin ja etsin numeron. Yöhoitaja olisi todennäköisesti vain onnellinen, kun saisi vastata puhelimeen sen sijaan, että taistelisi unta vastaan vuoronsa viimeisillä minuuteilla.

Vaikka en enää ollut paniikissa ja varma siitä, että Vesku oli kuolemaisillaan, jännitti minua silti, kun esittelin itseni ja asiani. Ihana ihminen toisessa päässä hälvensi sen vakuuttamalla, että kaikki oli niin hyvin kuin odottaa saattoi. Vesku oli päässyt osastolle, oli ollut hereilläkin ja halunnut lähettää minulle terveisiä.
- Ihan totta? sanoin ihastuneena. – Koska teillä alkaa vierailuaika?
- Mä suosittelisin tulemaan nyt ennen puoltapäivää tai sitten alkuillasta, noi kipupiikit hujauttaa aika hyvin tajun pois niin, ettei kyllä paljon juttelemaan pääse pariin tuntiin semmoisen jälkeen, nainen sanoi ystävällisesti.
- Sitten mä tulen heti, kun saan ipanat kouluun, sanoin entistä ihastuneempana.

Hanna katsoi minua uteliaana, kun aloin kiskoa vaatteita päälleni.
- Hyviä uutisia?
- Loistavia. Sinne saa mennä katsomaankin nyt heti aamupäivällä, eli mun ei tarvitse edes miettiä, että mihin laittasin lapset siksi aikaa.
- Etkö sä niitä ota mukaan?
- En nyt ainakaan heti. Mun täytyy ensin nähdä, missä kunnossa Vesku on. Jos se on kauhean kipeen näkönen ne vaan pelästyy. Ne taitaa luulla, että se on töissä eikä potilaana, naurahdin.
- Ai ne ei tiedä?
- No, sanotaan, että niille on kerrottu, mutta jos ne on sattuneet ymmärtämään vähän väärin niin mä en ole kauheasti oikaissut.
- Okei. Mitä täällä pitää tehdä, että saa kahvia?
- Todennäkösesti kävellä keittiöön ja kaataa mukiin. Andrus laittaa aina kahvia ennen kuin se menee tallille ja siellä se jo tähän aikaan on.

Seurasin Hannaa keittiöön ja aloin vihellellen keittää puuroa. Nyt en voinut käsittää, että olin ollut niin pessimistinen ja varma siitä, että Veskun kasvain muka osoittautuisi pahanlaatuiseksi. Ja vaikka osoittautuisikin niin entäs sitten? Sehän oli nyt jossain patologian laitoksen jääkaapissa eikä hänen päässään.

Lapset olivat innoissaan löytäessään Hannan aamiaispöydästä, mutta eivät ihmetelleet asiaa sen kummemmin. Heidän maailmassaan saattoi vielä tapahtua ihmeellisempiäkin asioita. Andruskin vain nyökkäsi huomenet ja sanoikin ihmetelleensä, kenen auto pihaan oli yöllä ilmestynyt.
- Se ei sentään ole mun vaan ainoastaan koeajossa, Hanna kuittasi. – Enkä mä taida semmosella mitään tehdäkään, vaikka vikkelään sillä tänne pääsi. Alle tunti meni.
- Alle tunti? Rakettiako sä koeajat? kysyin kulmakarvat koholla ja menin etuovelle katsomaan. Portaiden vieressä seisoi mitä sievin pieni avourheiluauto, kaksipaikkainen. Saatoin kuvitella, miten Hanna oli sillä yöllä huristanut sataaviittäkymppiä tyhjää moottoritietä ja minun piti nielaista. Ehkä hän oli halunnut vain koeajaa vähän lisää, mutta joka tapauksessa hän oli ollut kiltti tullessaan.
- Olteko sä täällä vielä, kun me tullaan koulusta? Sun pitäisi nähdä, miten me ratsastetaan! kysyi Danni rukoilevasti Hannalta, kun palasin sisään.
- Enköhän mä ole, Hanna sanoi ja huomasin itsekin olevani tyytyväinen hänen vastauksestaan. Ollessaan mukava Hanna oli todella mukava.

Hanna halusi lähteä Helsinkiin omalla autollaan, mutta eihän siihen mitenkään saanut Jerryn turvaistuinta, joten ajoimme kahdella autolla päiväkodille ja siellä hyppäsin hänen kyytiinsä.
- Viedäänkö me sille jotain? Viinirypäleitä tai suklaata? hän kysyi.
- Se ei varmaan saa syödä semmosia vielä. Taitaa olla pääasia, että viedään itsemme.
- No ei se kyllä sovi tyhjin käsin mennä. Kukkia ainakin.
Hän pysäytti paikallisen puutarhaliikkeen eteen ja käski minun odottaa, eikä mennytkään kuin muutama minuutti, ennen kuin hän palasi suunnilleen kuution kokoisen kukkakimpun kanssa. Minä sain sen syliini, sillä autossa ei ollut sille muuta paikkaa.
- Et yhtään isompaa raaskinut? naljailin.
- Ei siellä ollut.
- Luojan kiitos Vesku on varmaan vielä aika tokkurassa. Jos se normaalisti näkisi mun kantavan tämmöstä sisään, se olisi ihan varma, että mä olen henkilökohtaisesti käynyt Kedon kasvihuoneella keräämässä nää, naurahdin.
- Ei sun tarvitsekaan sitä kantaa, mä kannan.
- Älä hurjastele tai yhtään terälehteä ei ole jäljellä kun päästään Hesaan.

Kyllä niitä hiukan lähti, sillä ei Hanna malttanut olla painamatta kaasua moottoritiellä, mutta valtaosin puska oli kyllä vielä sievän näköinen, kun pääsimme perille. Vilkaisin, miten pörrössä Hannan hiukset olivat ja yritin siloitella omiani kävellessämme osastolle. Kysyin kansliasta, missä huoneessa Vesku oli ja siinä vaiheessa Hanna nappasi kukat minulta.
- Mene sä ensin, mä etsin näille maljakon, hän sanoi. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, olin vain hiukan yllättynyt siitä, että hän oli noinkin hienotunteinen.

Huoneessa oli kolme sänkyä, joista yksi oli tyhjä, sekä yksi tyhjä sängynpaikka. Astuin peremmälle kurkkien epäröiden verhojen taakse ja päättelin, että vasemmanpuoleisen sängyn mytty oli Vesku, sillä sillä oli side päänsä ympärillä ja toisella ei. Minua vähän ujostutti lähestyä häntä. Se oli tietysti ihan hullua, mutta emmepä olleet kohdanneet tällaisissa olosuhteissa aiemmin. Hän näytti nukkuvan ja istuin varovaisesti sängyn laidalle. Herättäisin hänet kohta, mutta tahdoin ensin katsoa. Verenpainemittari, tippaletku tai happiviikset eivät minua säikäyttäneet, ne olivat normaalia rutiinia, mutta vähän kyllä kirpaisi se, miten jotenkin riutuneelta Vesku näytti, ja kalpealta rusketuksensa alla. Otin kiinni hänen kädestään, siitä, jonka keskisormessa ei ollut verenpainemittaria, ja nostin sen huulilleni. Hän avasi silmänsä.

- Mä ajattelinkin, että se olit sinä, ei muut oo pyrkiny mun sänkyyn, hän sanoi.
- Merkillistä porukkaa. Ehkä ne odottaa, että susta irrotetaan noi letkut, sanoin hellästi. Hänen silmänalusensa olivat tummat, mutta muuten hän näytti nyt heränneenä paremmalta kuin äsken. Kysyin, miltä hänestä tuntui.
- Mä olen ihan pöllyssä. Mitäs kotiin?
- Ei siellä nyt vuorokaudessa oo mitään ehtiny tapahtua. Mulla vaan on ikävä sua.
Painoin pääni hänen vatsansa päälle ja tunsin, miten aloin rentoutua. Vesku silitti niskaani ja minulla oli hyvä olo, mutta silloin Hanna paukkasi sisään.

- Mä en jaksanut notkua tuolla käytävässä enää, että anteeksi, hän sanoi ja asetti vaasin ikkunalaudalle.
- Mitä sä täällä teet? Vesku kysyi.
- Ystävällistä, tosi ystävällistä! Tulin katsomaan sua, tietenkin. Kylläpä sä näytät surkealta.
- En tiennyt meikata, kun tulitte niin yllättäen, Vesku mutisi.
- Miten niin yllättäen? Olethan sä ollut täällä jo monta tuntia, nauroin minä.

Vaikka väittikin olevansa lääketokkurassa, Vesku puhui ihan järkeviä, mutta kauan emme viipyneet. Hän alkoi näyttää siltä, ettei jaksanut enää pitää silmiään auki tai jutella.
- Mä tuon varmaan lapsetkin huomenna, sanoin, kun nousin lähteäkseni.
- Jaa, enkö mä ole sen näköinen, että ne saa painajaisia?
- Saakoot. Ikävä niilläkin on. Ja mä epäilen, että Leena ainakin tulee illalla.
- Okei, Vesku sanoi ja sulki silmänsä. Katsoin sen lähtömerkiksi, kumarruin vain antamaan suukon hänen poskelleen, ennen kuin tartuin Hannaa käsivarresta ja vein ulos huoneesta.

- Ai kamala, hän sanoi oven ulkopuolella.
- Mitä?
- Miten sairaalta se näytti.
- Näyttäisit todennäköisesti itsekin, jos sun kallosi olisi sahattu auki, sanoin kuivasti. – Se näytti paljon pirteämmältä kuin mitä mä uskalsin odottaa.
- Pirteämmältä? Mitä sä sitten oikein odotit? Ruumista?

Hanna viipyi meillä sen iltapäivän, kuten oli tytöille luvannutkin ja olin hänelle siitä kiitollinen. Hän piristi minua nasevilla jutuillaan, jotka eivät tänään olleet erityisen ilkeitä, ja piti lapsille ratsastustunteja. Jerrynkin hän pisti Villen satulaan ja kiertämään liinassa hänen ympärillään.
- Oletko sä ajatellut ponitallin perustamista? Ipanat jumaloi sua, nauroin.
- Mä en todellakaan jumaloi niitä! Vaikka täytyy myöntää, että nää teidän on aika hyviä tyyppejä, hän tuhahti takaisin.

Halasin häntä, kun hän lähti.
- Kiitos kun tulit! sanoin vilpittömästi.
- Sä et kertonut Veskulle, että me vietettiin yö, tai no, pari tuntia teidän sängyssä, hän sanoi syyttävästi.
- Mä ajattelin, ettei se jaksa vielä huvittaa sitä. Mä kerron kyllä, kunhan se on vähän paremmassa kunnossa, lupasin.

- Montako yötä isi oikeen on vielä? kysyi Danni Hannan häivyttyä.
- Varmaan ainakin ensi viikonloppuun, sanoin ottaen härkää sarvista.
- Miksi niin kauan? Eikö se saa tulla välillä edes kotiin?
- Ei saa, ei ne kipeenä sitä päästä.
- Onko se kipeä?
Olin aavistanut ihan oikein, ei naperoille ollut juolahtanut mieleen, että sairaala voi olla muutakin kuin työpaikka.
- On, sanoin lempeästi ja valmistauduin levittämään syliäni tarpeeksi koko katraalle ja juttelemaan asiasta. Danni kuitenkin astahti askeleen taaksepäin ja katsoi minua kulmat rypyssä.
- Mikset sä sanonut, että se on kipeä?
- Mehän kerrottiin, että se joutuu vähäksi aikaa sairaalaan. Yleensä ihmiset on kipeitä, jos ne joutuu sinne, selitin, mutta samalla minua alkoi hävettää. Olin ihan tahallani pimittänyt lapsilta tietoa ja vain, koska en itse ollut aikaisemmin käydä tätä keskustelua ja korjata heidän käsityksiään oikeiksi.

Danni näytti julmistuneelta, mutta Alissa ei tainnut olla minulle vihainen vaan tuli viereeni istumaan.
- Mikä sillä on? hän kysyi ja vastasin totuudenmukaisesti ja asiallisesti:
- Sen aivoihin oli kasvanut kasvain, joka piti leikata pois, koska se laittoi sen pään särkemään kamalasti.
- Miten aivoja voi leikata? Päähän on kauhean kova, kiinnostui Danni ja tuli polvelleni. Jerry tuli seuran vuoksi toiselle, kai koska muutkin olivat siinä.
- Ensin pitää sahata päähän reikä.
Molemmat katsoivat minua kuin saadakseen minut kiinni huijauksesta.
- Onko sillä nyt reikä päässä? kysyi Danni.
- No ei, kyllä se laitettiin kiinni sitten uudelleen.
- Millä?
- Jaa, en oo ihan varma. Ehkä ruuveilla?

Kolme paria epäuskoisia, vihreitä silmiä tapitti minua ja pidättäydyin hymyilemästä. Vakuutin, että sellaista tehtiin ihan oikeasti.
- Musta tulee isona lääkäri, sanoi Jerry sen näköisenä, että ruuvien poraaminen ihmisten päihin oli asettanut ammattimme ihan uuteen valoon.
- Niin varmaan tuleekin, hymähdin.
- Ne saa pistääkin ihmisiä, hän jatkoi innokkaana.
- Mutta et saa ruuvata kehenkään mitään, etkä pistää, ennen kuin sä olet iso ja oikea lääkäri, kielsin nopeasti, sillä mieleeni oli juolahtanut, että päiväkodista soitettaisiin mahdollisesti pian Jerryn pahoinpitelevän muita lapsia.
- Näkyykö ne ruuvit? kysyi Alissa otsa rypyssä.
- Ei, kun ne on tietysti ihon alla. Ensin pitää leikata ihoon aukko, tai ihan ensin pitää tietysti ajaa tukka pois edestä, selvitin.
- Onko se kalju??

Lasten kanssa jutteleminen oli ihanaa. Hytkyin naurusta ja vastasin heidän kysymyksiinsä uudestaan ja uudestaan. Tästä tulisi varmaan taas yksi tarina, jota heille pitäisi kertoa kerta toisensa jälkeen. Jerry häipyi kohta omaan huoneeseensa ja tuli sieltä esiin vasta paljon myöhemmin. En voi ymmärtää, mistä hän oli löytänyt ruuveja, mutta Dannin barbie oli kyllä kotoisin tyttöjen huoneesta, ja nyt sillä raukalla törötti metallia päässä kuin Frankensteinin hirviöllä. Oli onni, että Jerry oli sattunut ottamaan Dannin nuken eikä Alissan. Alissa ei olisi leppynyt ikinä ja katsoi nytkin runnottua lelua sen näköisenä kuin olisi halunnut oksentaa.

Leena soitti illalla ja kysyi, halusinko, että hän tulisi meille.
- Mä voin mennä Riikallekin, mutta ajattelin, että jos sä kaipaat seuraa tai lastenhoitoapua.
- Tule ihmeessä, jos viitsit ajaa tänne asti, sanoin innokkaasti.
- No viitsin.
Hän saapui vajaata tuntia myöhemmin ja halasimme lujasti ovella.
- Kävitkö sä sairaalassa? kysyin ensimmäiseksi. Olin itsekin alkanut miettiä toista vierailua, mutta ehkä Vesku ei olisi jaksanut lapsia vielä, enkä oikein olisi voinut minnekään pistää niitä siksi aikaa.
- Kävin, Leena sanoi ja näytti siltä, kuin häntä olisi puistattanut. – Se on niin väärin, nuori ihminen… ja mun lapseni, ei tuommoista pitäisi tapahtua kuin vanhoille.
- Elämä on, sanoin typerästi, kun en mitään varsinaisesti lohduttavaakaan keksinyt ja pelkäsin, että hän alkaisi itkeä.
- Tiesitkö sä että isi on kalju ja sillä on ruuvi päässä? kysyi Danni jännittyneenä, miettien oliko hän ensimmäinen, joka sai paljastaa uutisen mummille.
- Tiesin, sillä mä tulen just katsomasta sitä ja se käski suukotella teitä kaikkia, Leena ilmoitti ja nauroi itkemisen sijaan.

Seuraavana päivänä, lauantaina, ajoimme katsomaan Veskua koko konkkaronkka. Leenan puheiden mukaan hän oli jo illalla ollut pirtsakampi kuin aamulla, kun olimme Hannan kanssa käyneet, ja kun lapset nyt tiesivät tilanteen, he odottivat lähtöä aamiaisesta asti.
- Olkaa sitten kilttejä ja rauhallisia, älkääkä kiipeilkö sen päällä, varoitin, kun menimme osastolle.
- Ei, ei! he lupasivat ja änkesivät sänkyyn Veskun viereen ja päälle heti ensimmäiseksi.
- Sä et näytä enää niin pahalta, sanoin minä ja annoin hänelle suukon. Happiviikset olivat poissa, samoin verenpainemittari ja tipan tilalle oli jäänyt pelkkä kanyyli kämmenselkään.
- Mä haluan oikeeta ruokaa, hän sanoi valittavalla äänellä.
- Mitä sä sitten syöt ellet ruokaa? kysyi Alissa.
- En mä saa kuin velliä ja pirtelöä.
- Hölmö, nehän on hyvää!

Parikymmentä minuuttia Vesku jaksoi meitä, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat näyttää taas siltä, että meidän oli aika päästää hänet torkuille. Ensin halusin kuitenkin tietää jotain.
- Kauanko sä joudut olemaan täällä? Ja joko patologin vastaukset on tullu?
- Ainakin viikon ja ei vielä, kaipa ne ensi viikolla tulee.
- Asia selvä. Nähdään taas huomenna. Hymyilin hänelle ja ahmin silmilläni talteen muistikuvan hänestä. Väsynyt hahmo lakanan alla ja side päässään oli ehkä säälittävintä, mitä olin ikinä nähnyt, mutta silti rakkainta.


36.

Andruksen kanssa juteltuani päätin pistää lähes kaikki hevoset lomalle poneja lukuun ottamatta, sillä eivät tytöt olleet kyllästyneet ratsastukseen. Rellaa tosin treenaisin, ja Andrus halusi jatkaa touhujaan Maggien kanssa, mutta Mustin kausi oli auttamattomasti lopussa, eikä minulla varmaan olisi aikaa Nikille, Desille tai Halcyonille nyt, kun lomanikin oli loppumassa. Iltaisin aioin käydä katsomassa Veskua niin kauan kun hän joutuisi olemaan sairaalassa, eikä minua suoraan sanoen tässä kohden kiinnostanut ratsastus páskan vertaa. Halusin vain Veskun kotiin.

- Miten sä kestit sen, kun Kari sairasti? kysyin Leenalta illalla. Hän oli jäänyt meille toistaiseksi.
- Mä taidankin mennä nukkumaan, sanoi Andrus ja haukotteli leveästi, mutta Leena toppuutteli.
- Älä meidän takia, sä tunnut olevan osa perhettä muutenkin.
Minä en ollut ihan samaa mieltä, mutta Leena tuntui pitävän Andruksesta, eikä minuakaan nyt suorastaan haitannut se, että hän istuisi kuuntelemassa jutteluamme. Olihan hänkin huolissaan Veskusta ja oli kysellyt, miten ajaa Meilahteen, koska halusi käydä vierailulla sairaalassa. Minusta se oli liikuttavaa.
- No jos mä laitan vielä vähän teetä, mies ehdotti ja poistui keittiöön.

Toistin Leenalle kysymykseni, jonka luulin hänen unohtaneen.
- Eihän se nyt mukavaa ollut, hän sanoi sovinnaisesti ja vilkaisi minua. – Mutta kyllä tää on monta kertaa pahempaa.
- Onko? kysyin yllättyneenä.
- Tietysti. Kari oli jo vanha mies, ylipainoinen ja vuosikaudet liikaa töitä tehnyt ja stressannut. Välillä teki mieli sanoa, että itsepä oli tilannut. Onneksi ei tullut sanottua, vaikka olinkin vihainen.
- Olitko sä vihainen sille?
Minä en voinut kuvitella mahdolliseksi, että enää ikinä olisin vihainen Veskulle, kunhan hän vain tulisi kotiin.
- Olin, monestikin. Mutta tämä on kyllä kymmeniä kertoja pahempaa kuin se. Ei kenenkään äidin pitäisi nähdä lapsensa sairastuvan.

Leena räpytteli silmiään ja minä nostin polveni leuan alle miettiäkseni. Hän oli varmaan tietysti oikeassa, sillä ajatuskin siitä, että joku lapsista sairastuisi hengenvaarallisesti, puistatti. Ne ajatukset olivat kuitenkin vain ajatuksia. Mielikuvitukseni ei pystynyt maalailemaan sellaista nykyhetken rinnalle.
- Mä en voi kuvitella, sanoin Leenalle rehellisesti. – Enkä haluakaan.
- Sano nyt ihan rehellisesti, että onko pahin nyt ohi? hän kysyi varovaisesti.
- On varmaan. Leikkaus onnistui ja Vesku heräsi ja puhuu ja tietää kuka on ja keitä me ollaan, luettelin.
- Enää ei voi tulla mitään?
- No, sitähän ei ole vielä selvitetty, että mikä se poistettu palanen oli, sanoin vastahakoisesti. Olisin mielelläni säästänyt Leenan miettimästä samoja kuin mitä minä olin surrut, mutta pakko minun oli olla rehellinen.
- Miten niin mikä se oli?
- Jos se olikin vaikka syöpäkasvain. Mutta ei siitä kannata huolehtia, sehän saatiin kuulemma kokonaan pois, sanoin kiireesti. Hän ei vastannut hetkeen, mutta nousi sitten reippaasti pystyyn.
- Nyt lakataan miettimästä kaikkia kamaluuksia. Jos Andrus olisi saanut sen teen valmiiksi.

Siiri soitti, kun minä aioin nousta ja seurata perässä keittiöön. Tuntui kuin hän olisi ollut tuttavuus toiselta planeetalta, en ollut ymmärrettävästi Siirille ajatustakaan suonut aikoihin.
- Hei, sanoin silti ystävällisesti.
- Hei! Arvaa mitä!
- Sä olet jäljittänyt Lindan, arvasin. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
- Niin olen! Tai hevoset siis! Ne on täällä Nurmijärvellä laitumella.
- Sepä hauskaa, sanoin ja kuuntelin, miten Siiri kertoi käynnistään siellä ja miten hän kuvaili tammojen vatsoja.
- Mutta luuletko sä, että se aikoo pitää ne siellä talveen asti tai kunnes ne varsoo? Kai nyt varsat tarttisi tallin?

Minua ei oikeasti huvittanut vähääkään pohtia Lindan tammojen kohtaloa, mutta kuuntelin ja hymähtelin. Siirihän ei ollut mitenkään syypää siihen, ettei minua kiinnostanut. Lopulta hän vaikutti vuodattaneen kaiken.
- Mä menenkin tästä iltateelle, sanoin.
- Okei. Koska sulla on seuraavat kisat? Vieläkö sä kisaat Maggiella?
- En tänä syksynä, sanoin varmasti.
- Mikset?
- Mä en aio kisata enää tänä syksynä ollenkaan, eikä kukaan meidän perheestä. Meillä on nyt vähän muuta mietittävää, sanoin, kun lopultakin menetin kärsivällisyyteni. Vaikka syytönhän Siiri-parka siihenkin oli, tavallisesti olisin jutellut hänen kanssaan Lindan tammoista ummet lammet.
- Mitä niin? tyttö kysyi uteliaana, mutta kyllä hänkin hiljeni, kun kerroin syyn.
- Mä en tiedä, mitä mun pitäisi sanoa, hän vinkaisi kohtalaisen hiljaisuuden jälkeen.
- Jaa, ei sitä ole helppoa mitään keksiäkään tämmösessä tilanteessa, lepyttelin.
- Sano terveisiä, ja pikaista paranemista, hän keksi sentään.
- Sanotaan.

Sunnuntaina Vesku oli kehittänyt itselleen kuumeen ja tippa oli pistetty takaisin hänen käteensä. Kokosin lapset jo noin viiden minuutin kuluttua, kun hän ei näyttänyt pysyvän hereillä.
- Sinnittele nyt, jumalauta, sanoin kumartuessani antamaan läksiäissuukon.
- Eiköhän toi antibiootti sinnittele mun puolesta, hän sanoi vilkaisten tippapussiin, joka roikkui sängyn päällä.

Leena ei voinut viipyä meillä koko viikkoa, hänen täytyi välillä lähteä Hankoon hoitamaan asioita. Hän lupasi kuitenkin palata parin päivän päästä, ellei meille niin Riikan luo.
- Meille, pyysin, sillä hänestä oli ollut kummasti lohtua ja seuraa. Olimme täysin samalla aaltopituudella eikä meidän tarvinnut näytellä toisillemme kauniita ja rohkeita.
- Mun kyllä täytyy olla Riikallakin hetki, se loukkaantuu muuten, Leena sanoi, mutta lupasi tulla meille taas loppuviikoksi tai viimeistään, kun Vesku pääsisi kotiin.

Veskun kuume oli onneksi saatu nopeasti katoamaan, muuten kai ei Leena olisi suostunut lähtemäänkään. Siellä hän virui sairaalassa nukkuen suurimman osan vuorokaudesta ja ikävystyen niin hetkinä kun oli valveilla ja minä totuttelin takaisin työrytmiin. Aina iltaisin pakkasin lapset autoon ja ajoin ruuhkaa vastaan Helsinkiin, tosin tytöt alkoivat kyllästyä siihen matkustamiseen.
- Ihan saman näköinen se on siellä joka ilta. Me voidaan jäädä harjaamaan ponit valmiiksi sillä aikaa ja sitten ratsastetaan kun sä tuut takaisin, he suunnittelivat.
- Mitä jos se haluaa nähdä teidät? kysyin.
- No ihan saman näkösiä mekin ollaan joka ilta.
- Kyllä mä pidän niitä silmällä, ettehän te kauan viivy kuitenkaan, lupasi Andrus, joten annoin periksi.
- Mä tulen katsomaan isiä, ilmoitti Jerry.

- No kiva, ettet sä ole sentään mua hylännyt, sanoi Vesku, kun poika kömpi hänen kainaloonsa. Hän oli pettynyt tyttöjen kotiinjäämisestä, ehdin huomata sen, ennen kuin hän pisti asian vitsiksi.
- Ketä täällä on tänään käynyt ja vieläkö sua huippaa kun nouset ylös? kysyin minä. Vesku sai lähteä liikkeelle jo, mutta vain, jos joku oli vierellä valmiina nappaamaan kiinni.
- En mä muista.
- Mitä? sanoin säikähtäneenä.
- Kaikki päivät on niin samanlaisia. Kävikö Lauri tänään vai eilen? Joko tai.
- Tänään kai sitten, kun et sä eilen sanonu mitään, mutisin.
- Älä näytä noin pelästyneeltä, ei mun muistissa ole mitään vikaa! Mä muistan ihan hyvin sunkin nimesi, Ursula, Vesku sanoi ja alkoi nauraa, kun tajusin hänen huijanneen minua.

- Hyvä, että sulla on hauskaa, sanoin ylhäisesti. – Mäkin muistan sitten säikäytellä sua kun mä saan oman aivokasvaimen. Joko siitä muuten tuli tulokset?
- Jaa, mahtokohan ne sanoa siitä jotain kierrolla? Vesku oli muistelevinaan ja virnuili näköjään hyvin tyytyväisenä pilaansa.
- Mä voin mennä kysymään kansliastakin.
- No tuli. Ei mitään hätää, hän sanoi.
- Luojan kiitos! huokaisin. Käperryin hänen toiseen kainaloonsa.

Ei minua ollut unohdettu omiin oloihini, vaikka Leena olikin lähtenyt. Ystävät soittelivat iltaisin niin, että linjalta kuului vähän väliä koputusta ja autolliset kävivät piristämässä minua sekä ilmoittamatta että ennalta varoittaen. Hannakin palasi yhtenä iltana takaisin.
- Mä näin Veskun äidin kaupassa ja päätin tulla pitämään sulle seuraa, kun kuulin, että olet täällä ihan yksin, hän ilmoitti.
- Kaunis ajatus, huokaisin, sillä olin juuri saanut Ilsen ja iskän ja Karoliinan saatettua autolleen ja olin ajatellut nostaa jalat sohvan käsinojalle ja nauttia hiljaisuudesta.
- Niin, mä olen niin ajattelevainen. Onko lapset jo nukkumassa?
- Ei ihan mutta melkeen.
- Hyvä, mä viivyttelinkin vähän, etten joutuisi taas niitä valmentamaan. Pistä ne nukkumaan ja otetaan vähän viiniä ja jutellaan.
- Kuulostaa kivalta, mutta arvaa haluaako ne nukkumaan nyt kun kaikista ihanin kummitustäti tuli kylään? Ne haluaa seurustella sun kanssasi.

Hanna näytti hetken siltä kuin olisi puraissut sitruunaa, mutta ei hän voinut pysyä kylmänä kun ne, joita hän viimeksi oli sanonut hyviksi tyypeiksi, tunnistivat hänen äänensä ja tulivat halaamaan häntä ja haluamaan syliin ja kertomaan uusimpia kuulumisia, kuten sen, että Vesku oli kalju ruuvipää.
- Mä olen noiden takia kärsinyt aamupahoinvointia ja itkenyt kun tissit rohtuu ja valvonut ja vaihtanut kakkavaippoja ja sä saat ton kaiken ihan ilmaseksi! voihkin.
- Tästä mä voisin vähän maksaakin, Hanna leperteli ja nosti Jerryn syliinsä.
- Äh, menkää pois mun silmistäni, komensin ja päätin itse mennä tupakalle. – Puol tuntia seurustelua ja sitten iltapesulle! huusin ovelta.

Hihitin itsekseni istuessani huvimajan rappusille. Hannalle olisi terveellistä olla vähän aikaa lasten kiusattavana. Voisin oikeastaan laittaa hänet lukemaan Jerrylle iltasadunkin. Minua ei haitannut tänään vähääkään se, että ipanat olivat ihastuksissaan hänet nähdessään. Juuri nyt olin itsekin. Ilse oli säälitellyt meitä ja iskä taputtanut minua poskelle lähtiessään ja saattaisin saada hysteerisen kohtauksen jos Jinna tai joku soittaisi ja kysyisi, miten pärjäsin. Kaikki olivat niin samperin kilttejä ja huomaavaisia, että aloin tuntea itseni vajaavaltaiseksi tampioksi. Sitten omatuntoni naputti, eikä se yhtään kohentanut mielialaa.

- Taasko sulla on vieraita? kysyi Andrus tullessaan tallilta ja huomatessaan taas yhden oudon auton portaiden edessä.
- Joo, Hanna tuli, naurahdin.
- Taas? Vahinko, etten mä ehdi jäädä juttelemaan teidän kanssa.
- Oletko säkin ihastunut Hannaan? kysyin ja katsoin häntä uteliaana.
- En tietystikään, mutta sen hevosjutut on kuin elokuvista, hän toppuutteli nopeasti.
- Se on maailman kamalin pomo, sä et halua sinne töihin, usko mua! Ja onko sulla treffit? Missä välissä sä olet ehtinyt tavata jonkun? utelin. Andrus vain vihelteli ja harppoi rappuset kaksi kerrallaan, vastaamatta mitään.

- Lapset menettelee pieninä annoksina, mutta en mä kyllä ikinä omia toivo, tulisin hulluksi! Hanna sanoi, kun Jerry oli nukahtanut ja tytöt lakanneet juoksemasta vessassa ja juomassa.
- Etkö sä nyt ole liian vanha jo joka tapauksessa? kysyin ja katson, miten hän rojautti viinilaatikon sohvapöydälle ja haki keittiöstä kaksi juomalasia. Hänellä oli vaaleat farkut ja valkoinen T-paita, hopeanvaaleat hiukset roikkuivat vapaina harteilla. Hän näytti valehtelematta minua nuoremmalta, jos ei katsonut ihan läheltä, vaikka tiesin hänen olevan lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä.
- Miten vanhaksi sä mua oikeen luulet? hän kysyi ja täytti molemmat lasit niin, että suhisi.
- Sähän olet vanha kuin taivas – näkeehän sen jo siitä, miten sun ihos alkaa näyttää hapankorpulta. Mä olen aina pitänyt sua vähän pedofiilina, kun ymmärsin, että sä olet joskus ollut Veskun kanssa, sanoin aurinkoisesti ja odotin reaktiota.
- Kokeilisit joskus itsekin jotain kuusi-seitsemäntoistavuotiasta.
- Hyi hitto! Sitä paitsi mulla on niin hyvä mies, ettei mulla ole mitään tarvetta katsella muita.

Hanna istui viereeni ja puntaroin mitä hän sanoisi seuraavaksi ja miten vastaisin siihen, kun Maru nosti päänsä etutassujensa varasta ja kääntyi tuijottamaan eteisen suuntaan. Sen ylähuulet liikahtivat pehmeästi ja tiesin, että se oli päästänyt pienen buf-äänen.
- Joku tulee taas lohduttamaan melkein-leskeä, sanoin alistuneena ja yritin miettiä, kuka se voisi olla. Miila oli käynyt eilen, Kiiellä ei ollut korttia ja Jinna olisi osuttanut vierailunsa ennen lasten nukkumaanmenoaikaa.

- Sori, sanoin Hannalle jättäen piruilevan äänensävyn sikseen. – Tämmöstä tää on ollu koko viikon. Tää on ollu kuin joku hollitupa, kun kaikki kuvittelee mun kaipaavan paijausta ja tukea ja kotonatehtyä ruokaa.
- Et kai sä mua tarkota?
- En, musta oli ihanaa, kun joku tuli vaihteeksi silittämään vastakarvaan, virnistin ja nousin mennäkseni ovelle.

Ovella oli Juha, joka ilmeisesti juuri mietti, soittaako ovikelloa vai koputtaako.
- Niin? sanoin harmistuneena ja toivoin hänet hevon kuuseen. Se, että juuri hän siellä rapisteli, oli vähän liikaa ottaen huomioon, mitä olin juuri sanonut Hannalle. Mies ei sanonut mitään, astui vain sisään ja halasi minua pitkään ja hartaasti. Kestin sen tyynesti, mutta irrottauduin sitten.
- Miten Vesku voi? hän kysyi.
- Hyvin, nyt, se pääsee kotiin varmaan alkuviikosta, ellei nyt viikonloppuna, kerroin.
- Saanko mä tulla sisään? Et kai sä ollut vielä menossa nukkumaan?
- Mulla kyllä on jo seuraa, huokaisin, mutta siirryin sivummalle. Kuulin joka tapauksessa jo Hannan askeleet takaani, en ehtisi mitenkään tuupata Juhaa takaisin ulos niin nopeasti, ettei hän näkisi.
- Mä arvelinkin, että tää on se melkein-lesken lohduttaja, Hanna kehräsi ja nojautui ovenpieleen viinilasi kädessään.
- Äh, olkaa hiljempaa tässä eteisessä, lapset herää, sanoin ja hätistin molemmat olohuoneeseen.

Juha istui nojatuoliin sen näköisenä, ettei ollut oikein kotonaan ja minä istuin takaisin sohvannurkkaani ja kurotin käteeni Hannan kaataman viinilasin, josta en vielä ollut ehtinyt maistaa. Mies pyöritteli peukaloitaan vaivautuneena, mutta Hanna, joka ei kai koskaan ollut vaivaantunut, otti tilanteen hallintaansa.
- Olipa kilttiä tulla katsomaan, että Jessillä on kaikki hyvin, hän hymyili ja tarjosi Juhallekin viiniä, mistä tämä tietysti kieltäytyi. Hän näytti siltä kuin olisi jo kaivannut takaisin autoonsa.
- Ottasitko sä kahvia? kysyin ystävällisesti, mutta hän kieltäytyi siitäkin.
- Me säikähdettiin aika lailla, kun Siiri kertoi meille Veskusta, hän sanoi.
- Nyt alkaa kaikki näyttää oikeesti hyvältä, huokaisin. – Mutta en mä ole kyllä ikinä pelännyt niin kuin viime viikonloppuna.
- Niin, onneksi mä olin täällä pitämässä susta huolta, sanoi Hanna, kietoi kätensä ympärilleni ja antoi suukon poskelleni. Sen jälkeen Juhasta ei saanut ulos enää kuin yksitavuisia lauseita ja toivoin hänen itsensä takia, että hän keksisi pian tekosyyn lähteä. Jotenkin hän sai selvitettyä, että oli kotimatkalla joiltain messuilta ja että Saara varmaan jo odotti.

- Sano terveisiä, ja kiitos kun kävit, sanoin, ja yritin katseellani viestittää, että ainakin osaksi tarkoitin mitä sanoin. Minun pitäisi varmaan soittaa hänelle seuraavana päivänä ja selitellä vähän, mutta nyt en voinut kuin vilkuttaa, kun hän asteli ulos. Kun ovi kolahti, hysteerinen hihitys ei enää pysynyt sisällä, se purskahti ulos kuin oksennus. Kaaduin kyljelleni sohvalle ja yritin olla kikattamatta niin kovaa, että lapset heräisivät ja Hanna ulvoi vieressäni tukahduttaen naurunsa sohvatyynyyn. Se oli ehdottomasti paras hetki tässä kuussa sen jälkeen kun olin käynyt lääkekaapilla ja huomannut kaikki särkylääkkeet kadonneeksi.

Kun ensi kerran tapasin Hannan, ja siihen voi laittaa kaupanpäällisiksi vielä seuraavat viitisen vuotta, en olisi ikinä uskonut, että nauroin sisuksiani ulos hänen seurassaan. En olisi vaihtanut häntä kehenkään ystävistäni juuri nyt.
- Mä olen ihan kauhean pahoillani, että satuin olemaan häiritsemässä tällä lailla, hän ilakoi. - Olisit saanu munaa!
- Äh, suu kiinni! En olis huolinu!
- Sä olet ihan liian tiukkapiponen! Ei kun tiukkapillunen, hän keksi ja painoi kasvonsa taas tyynyyn ja päästeli omituisia ääniä. Niin tein kyllä itsekin, kun muistin Juhan tyrmistyneen naaman.
- Ei se tullut tänne mua vonkaamaan vaan hyvän hyvyyttään käymään, väitin, kun sain taas puheen kulkemaan.
- Niin joo ja lehmät lentää täysikuulla.
- No ihan oikeesti! Se on lakannut juoksemasta ympäriinsä ja elää ihanaa perhe-elämää taas, väitin ja toivoin olevani oikeassa.

Hanna vänkäsi vielä vähän aikaa vastaan, mutta sitten pääsi naurukaasu ainakin väliaikaisesti loppumaan meiltä kummaltakin.
- Mun vatsaan koskee, henkäisin ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan.
- Oletko sä raskaana?
- En, jestas sentään. Vatsalihaksia.
- Hmm, ei mun vatsalihaksissa tunnu mitään.
- Sä epäilemättä harrastat nauruterapiaa aina aamusin, mutta mua ei ole paljon naurattanut viime aikoina, sanoin, ja olisin saman tien halunnut vetää sanat takaisin. Se kuulosti säälittävältä huomionhakemiselta. Hanna ei kuitenkaan antanut yhtään armoa.
- Törppö, mä vaan ratsastan oikein ja sä et.

Siihen en voinut sanoa mitään, muuta kuin myöntää, että ratsastelut olivat kyllä minimissään muutenkin.
- Mua harmittaa Mustin puolesta, sillä oli kyllä elämänsä paras kausi tähän asti, Hanna sanoi yllättävän asiallisesti.
- Musti on onnellinen kun saa olla laitumella.
- No en mä tarkottanut noin kirjaimellisesti, hevonenhan on aina onnellinen kun saa ruokaa. Sille vaan jää aukko kisasuorituksiin nyt, ja se on sääli. Veikkaan, että se olisi päässyt HIHSiinkin.
- Niin, huokaisin. En ollut vielä edes ruvennut mielessäni käsittelemään sitä, miten pettynyt Veskun täytyi olla siitä nimenomaisesta asiasta. Kunhan hän pääsisi kotiin ja alkaisi parantua, se kyllä alkaisi vaivata. Sitten keksin. – Etkö sä ottaisi sitä?
- Mustia? Ei se mun kanssa pääse HIHSiin, eihän meillä ole yhdessä mitään tuloksia.
- Ei kun sulle ratsastettavaksi.

Innostuin ja nousin kunnolla istumaan voipuneesta räkätysasennostani. Musti minua oli hevosistamme eniten vaivannut koko ajan. Muut olivat minun, ja minun kunnianhimoni olivat pienet. Pieniä tikkuja loikkivat estehevoseni olivat palautettavissa ratakuntoon kotikonstein heti, kun innostusta ja aikaa taas olisi. Mustia ei kukaan muu meillä Mustaojalla pystynyt ratsastamaan kunnolla kuin Vesku, enkä voinut uskoa että hän saisi lupaa ratsastaa ainakaan lähimpään pariin kuukauteen.
- Miksei, Hanna sanoi miettiväisesti.
- Tietenkään sä et laskuta siitä, muistutin. – Tai laitat firman piikkiin. Vesku joutuu olemaan sairaslomalla takuulla niin kauan, että se joutuu osapalkalle, ja meidän kuukausibudjetissa ei oo kauheesti löysää.
- Osapalkka? Mitä se on? Hanna kysyi ymmällään.
- Sä et kai ole ikinä ollut oikeissa töissä, arvasin.
- No en, Hanna myönsi.
- Sä et halua tietääkään.

Seurasi hetken hiljaisuus, mutta Hanna rikkoi sen jonkin ajan kuluttua kertoakseen, että hänellä ei ollut naispuoleisia ystäviä. Hänellä oli laskujeni mukaan menossa jo kolmas viinilasillinen.
- Onko sulla miespuoleisia sitten muka? kysyin kärkkäästi.
- On, Kaitsu ja Vesku. Jos Veskulle sopii, siis.
- Mä oletan, että se on ihan sinut sen asian kanssa. Siltä musta on tuntunut nää kymmenenjotakin vuotta.
- Voi olla. Mutta entäs sinä?
- Ainakaan mä en ole sun miespuolinen ystäväsi. Sitä mä olen varma.
- Äh, unohda. Tää keskustelu alkaa mennä nyyhkyromantiikan puolelle. Kerro, mitä ne sanoi Veskun päästä, onko ne nyt saaneet sen ihan kuntoon? Hanna sanoi ja kumartui valuttamaan itselleen vielä lisää viiniä.
- Mä en ole jutellut lääkäreiden kanssa, mutta Vesku sanoo niin.
- Hyvä, Hanna sanoi painokkaasti ja täytti minunkin lasini.
- Eikö sulla ole kisoja huomenna?
- Minna menee mun puolesta. Musta oli tärkeempää tulla ryyppäämään sun kanssa, Hanna sanoi ja kohotti lasiaan.

Me valvoimme aamuyön puolelle ja kiitin Hannan ajoitusta, kun hän oli ymmärtänyt tulla perjantaina. Hän joi aika lailla, mutta minä en voinut unohtaa, että lapsikatras olisi aamulla hereillä viimeistään kahdeksalta kuitenkin ja otin varovaisemmin. Minun pitäisi kai yrittää pitää heidät poissa Hannan kimpusta, sillä hänellä olisi takuulla krapula. Henkinenkin, uskoin, jos hän muistaisi, mitä kaikkea oli minulle vuodattanut. Minä olin kuunnellut kuuntelemistani, ahneesti. Kaikki, mitä hän vuodatti, auttoi minua tuntemaan häntä paremmin.
- Mä olen pälättänyt itsestäni nyt niin, ettei mitään ole jäljellä, hän sanoi lopulta, painoi päänsä sohvan selkänojaa vasten ja sulki silmänsä.
- Niin ootkin, senkin itsekeskeinen narttu. Mä menen laittamaan vierashuoneen sänkyyn lakanat, että pääset nukkumaan.
- Ei kun mä tulen sun viereen niin kuin viimeksikin, Hanna mutisi.
- Kunhan et hönkäile mua päin etkä käpälöi.
- En.
- Ja lapset tulee sinne seitsemän-kahdeksan maissa.

Se sai hänet avaamaan silmänsä uudelleen ja vilkaisemaan minua epäröiden, mutta sitten hän nyökkäsi.
- Jos te kestätte sen joka lauantai niin kai mäkin kerran.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   9.6.15 10:51:00

Nää on kyllä niitä pätkiä jolloin mä menetin sydämeni Hannalle ihan täysin, siitä tuli yhtäkkiä ihminen <3

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   9.6.15 18:44:16

Jokos ahneet lukijat saisivat päivän annoksensa?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   9.6.15 19:29:53

Saa, mä vasta ehdin kotiin! Nyt tulee pätkä Jessiä ja sitten siirrytään Veskuun.
-------------------------------
38.

Vesku pääsi kotiin seuraavalla viikolla. Hänellä oli vielä kiireempi pois sairaalasta kuin minulla hakemaan häntä – siellä hän istui odottamassa sänkynsä laidalla täysissä pukeissa, kaljuna, side vaihdettuna vain haavalappuun. Sen näköinen hän oli, että korvista nousi jo savu, vaikka olin ottanut iltapäivän vapaaksi ja kaasutellut sinne kuin Räikkönen.
- Toivottavasti mä en enää ikinä joudu makaamaan tuolla toimettomana päiväkausia! hän sanoi hartaasti, kun kävelimme hitaasti ulos. Pystyssä oleminen huimasi häntä ajoittain edelleen, enkä uskaltanut mennä askelta kauemmaksi.
- Toivottavasti et! sanoin hartaasti ja kun pääsimme hissiin, panin hänet tukevasti nurkkaan ja suutelin häntä poskelle.

Oli kai sitten mukavampaa maata kotona toimettomana. Paljon muuta Vesku ei jaksanut alkuun tehdä. Puolen tunnin ylhäälläolo vaati tunnin levon ja särkylääkkeen eikä hän jaksanut edes tallille ensimmäisen päivän iltana, katsoi vain keittiön ikkunasta kaihoisasti hevosia. Minä yritin pitää lapset hiljaisina ja olla itse pörräämättä hänen ympärillään tarpeettomasti, ettei hän hermostuisi minuun, mutta eihän siitä mitään tullut. Sormeni eivät vaan pysyneet kurissa. Minun piti aina ohimennessäni sipaista, hipaista ja koskettaa, varmistua siitä, että hän tosiaan oli siinä ihan oikeasti. Lopulta luovutin. Istuin lattialle nojaamaan sohvaan, missä hän makaili tyynykasan päällä.
- Saanko mä tulla tähän?
- Mikset sä sais tulla siihen? Vesku kysyi ja laittoi kätensä kaulani ympäri.
- No jos sä haluat levätä rauhassa.
- Ei susta tommosenaan ole kauheasti häiriötä.
Niinpä istuin siinä tekemättä mitään, nautiskelin vain läheisyydestä ja kosketuksesta. Niiden suhteen minulle oli ehtinyt tulla paha vajaus, jonka täyttäminen tuntui nyt ensisijaisen tärkeältä tehtävältä.

Onneksi sama taisi vaivata Veskuakin, ainakin hän huokaisi tyytyväisenä kun kello oli niin paljon, että saattoi siirtyä sohvalta sänkyyn ja kietouduin siellä hänen ympärilleen. Käsi rinnan ja olkapään yli, jalka reisien päälle.
- Kokoihokosketus, huomautin.
- Kenguruhoitoa, hän naurahti.
- Sano, jos mä painan sua.
- Saat kuule ihan rauhassa painaa nyt puolentoista viikon edestä. Itse asiassa sä voisit tulla ihan kunnolla siihen päälle painamaan.
- Tarkoititko sä tota kirjaimellisesti vai kirjaimellisesti? kysyin kiinnostuneena.
- Joo, hän naurahti.
- En mä kyllä suostu harrastamaan seksiä sun kanssasi, kauhistuin.
- Älä oo noin tyly, sä olet ihan yhtä tylsä kuin kaikki yöhoitajat.
- No en takuulla! Miten sun haavasi käy jos verenpaine nousee ja pulssi kiihtyy, se aukeaa vielä ja saat aivoverenvuodon! perustelin ja olin ihan tosissani.
- En mä olisi päässyt vielä kotiin, jos mä niin huonoissa kantimissa olisin.

Väitin vastaan miehuullisesti, mutta annoin itseni lopulta hävitä. Olin minäkin sitä kaivannut.
- Sä pysyt paikallasi ja liikkumatta, ettet rasitu, sanoin vain uhkaavasti ja kiipesin hänen päälleen kevyempänä kuin silkkihansikas. Eikä hän kuollut siihen.
- Sä olet ihana, hän vain kuiskasi. Minä en saanut heti vastattua, olin pidättänyt hengitystäni ja nyt jouduin huohottamaan vähän aikaa.
- Et kai sä oikeesti ehdotellu yöhoitajille mitään? kysyin, kun sain ääneni taas kulkemaan.
- En tietysti.
- Hyvä, sanoin ja lysähdin takaisin hänen rintansa päälle. Sitten kuulin sanovani jotain ihan suunnittelematonta: - Musta meidän pitäisi ehkä puhua yhdestä asiasta.
- Mistä niin? Vesku kysyi ja kuulosti uniselta.
- Että mä haluaisin vielä yhden vauvan.

- Ethän sä ole vielä ikinä halunnut yhtään vauvaa, Vesku sanoi mietittyään hetken, jona ehdin jo luulla hänen nukahtaneen. Se oli totta. Ärräpäitä olin ennemminkin lasketellut kun olin huomannut olevani raskaana.
- Mä tiedän. Nyt mä kuitenkin taidan haluta.
- Mistä sä olet tommosta saanut päähäsi?
- Mä haluan kai susta enemmänkin palasia kuin Danni ja Jerry, sanoin totuudenmukaisesti. Se kuulosti idioottimaiselta, mutta siltä minusta vaan oli ruvennut tuntumaan. Vesku ei ehkä kuolisi tähän paikkaan, mutta saattaisi tapahtua jotain muuta, ja joskus hän kuolisi kumminkin.
- No ei tossa ole mitään järkeä. Unohda koko juttu. Sun vatsanahkasi ei kestä enempää arpia, sitä paitsi.
- Jospa seuraava olisi yhteistyökykyinen ja syntyisi niin kuin pitää.

Olin vähän pettynyt, kun ei hän innostunut isommin. Hänhän se meistä rakasti vauvoja, tai tietysti minäkin niitä sitten rakastin, kun ne olivat syntyneet ja olin tottunut niihin, mutta Vesku oli se, joka oli aina halunnut lapsia.
- Toi menee varmaan ohi, kunhan sä alat kyllästyä siihen, että mä roikun täällä sairaslomalla seuraavat kuukaudet, hän lohdutti. – Pian sä et halua nähdä musta yhtään ylimääräsiä palasia missään.
Se oli mahdollista, mutta totta puhuen en ollut kovinkaan varma.
- Nuku nyt, jutellaan myöhemmin lisää, sanoin.

Vesku oli enkelimäinen potilas pari päivää, mutta ei sen kauempaa. Häntä alkoi eniten varmaan ottaa päähän se, ettei kotonakaan pystynyt vielä tekemään juuri mitään, ja sitäkään vähää, mihin hän kuvitteli itse pystyvänsä, ei Leena antanut tehdä. Tämä päättikin lähteä takaisin kotiinsa aika pian.
- Mä olen ollut täällä tarpeeksi kauan, vieraat ja kala alkaa haista jo kolmantena päivänä.
- Ikävää, sanoin minä ja vilkaisin huolestuneena olohuoneen suuntaan, missä Vesku lojui sohvalla. Kummankin murjottavista naamoista päätellen he olivat taas ottaneet yhteen jostain asiasta.
- Vesku kyllä pärjää jo, noin kiukkuinen ei voi olla kovin kipeä, Leena sanoi melko purevasti.
- Puhukaa nyt niin kuin mä olisin kaksivuotias ja kuuro, kuului sieltä vihaisesti.

Minulla olisi ollut turvallisempi olo, jos Leena olisi vielä viipynyt ja pitänyt Veskulle seuraa päivisin, kun olin töissä, mutta ehkä oli parempi päästää hänet pois niin kauan kun he olivat puheväleissä. Sitä paitsi kai Veskulla oli tarpeeksi järkeä olla yrittämättä mitään ihan hölmöä, kuten ratsastusta? Tosin en ollut ihan varma, hän näytti välillä niin turhautuneelta omaan kyvyttömyyteensä, että voisi uhmapäissään tempaista jotain. Onneksi sentään Andrus oli paikalla yleensä koko päivän. Vaikkei hän vahtisikaan Veskua haukan lailla tiesin ainakin, ettei tämä joutuisi virumaan iltaan ilman apua asti, jos sattuisi aamulla horjahtamaan ja kolauttamaan päänsä tai muuta sentapaista.

Erityisesti Vesku pahoitti mielensä, kun mainitsin kysyneeni Hannalta Mustille ylläpitoa.
- Miten sä nyt tommosta menet tekemään, se on mun hevonen, hän jupisi.
- Tietysti on, sanoin yllättyneenä. Olin luullut, että hän ilahtuisi. – Mahtuuhan se täällä olemaan, jos sä haluat pitää sen silmänilona. Mä vaan ajattelin, että olisi kivempaa, jos se olisi treenissä eikä täällä lihomassa.
- Kai nyt sinäkin sitä ehtisit ratsastaa, ainakin välillä.
- Kai mä ehtisinkin, mutta sitten se kyllä olisi lähempänä helppo bee –tasoista kuin GP:tä siinä vaiheessa kun sä pääset taas selkään. Hannalla se sen sijaan on ammattimaisessa valmennuksessa…
- Menköön sitten, Vesku sanoi marttyyrimaisesti ja huaohdin. Minun olisi kai pitänyt jotenkin juonitella hänet kuvittelemaan, että oli itse keksinyt ajatuksen.

Olin hyvin pitkäpinnainen, rohkaiseva ja kannustava. Välillä kyllä kävin ulkona tai ullakolla hakkaamassa seiniä, mutta Veskun marinat siedin tyynesti, olivat ne mielestäni miten kohtuuttomia tahansa. Hyssyttelin lapsia, yritin keksiä heille hiljaisia leikkejä ja Veskulle virikkeitä ja mielekästä tekemistä kuin olisin ollut yli-innokas nuoriso-ohjaaja. Väitin, että halusin ehdottomasti ratsastaa vasta illalla, kun Jerry oli nukkumassa, ettei Vesku oli tuskaantunut siitäkin, ettei kelvannut edes lastenvahdiksi. Jos poika olisi saanut päähänsä juosta autotielle tai hevosen jalkoihin, ei Vesku olisi vielä kyennyt juoksemaan perässä.

Vasta kun oli mennyt pari viikkoa ja Alissa kysyi eräänä iltana aavistuksen verran vapisevalla äänellä ”Miksi se on koko ajan niin vihanen?” näin valon.
- Siksi, sanoin ja istutin hänet polvelleni, vaikka hän olikin jo iso tyttö. – että sitä harmittaa kun se ei pääse ratsastamaan eikä saa ajaa autoa eikä jaksa olla pystyssä kauan ennen kuin pitää mennä taas päikkäreille.
- Mutta miksi se on siitä mulle suuttunut?
Katsoin hänen ihmetteleviä silmiään ja tajusin, että tässä oltiin menossa ihan hakoteille.
- Se onkin ihan väärin. Mäpä sanon sille siitä.

Nautin suoraan sanoen ihan hirveästi sen puhuttelun odottamisesta. Olin valmistautunut huolellisesti ja kun illalla tuli rauhallista ja Vesku siirtyi sohvalta makuuhuoneeseen katsomaan sinne Miilalta saatua matkatelkkaria, istuin omalle puolelleni sänkyä ja ristin käteni polvieni ympäri.
- Etkö sä meinaa riisua ja tulla mun viereen? Vesku kysyi.
- En mä ihan vielä. Meidän pitää jutella.
- Et kai sä enää haudo sitä vauvajuttua?
Oli pakko myöntää, että se ajatus ei ollut juurikaan vaivannut minua enää hiljattain.
- Se asia näköjään ratkesi ihan niin kuin sä arvelitkin. Ei meille mahdu enempää vauvoja.
- Mähän sanoin, Vesku sanoi, mutta jokin hänessä toi mieleen luimistelevan hevosen ja arvasin hänen aavistelevan mistä aioin puhua. Ei hän tyhmä ollut.

- Kai se on aika lailla mun oma vika, sovittelin, vaikka en ollut ehtinyt sanoa yhtään poikkipuolista sanaa, mitä edes pahoitella ja kimmastuin. Juuri tätä olin tehnyt koko ajan. – Susta on tullut ihan kuin uhmaikänen kakara ja mä olen vaan paijannut. Hölmö minä.
- Mä tiedän, Vesku ähkäisi ja pisti kädet kasvojensa eteen.
- Mutta nyt se ei voi jatkua enää, sä saat luvan ryhdistäytyä. Tytöt alkaa pitää sua kiukkuisena hirviönä, etkä sä sitä halua.
- En haluakaan.
- Voi vitsi, oletpa sä tylsä, kun myöntelet vaan, puuskahdin.
- No mutta tottahan se on. Kyllä mä sen olen huomannut itsekin, ja kun tulee valitettua jostain niin sitten mua alkaa hävettää ja sitten tulee sanottua entistä herkemmin. Anteeksi.
Vesku puhui edelleen käsiensä takaa niin, etten nähnyt kasvoja. Arpi kallon sivussa vain loisti punaisena minun suuntaani, kasvamaan ruvennut sänki ei peittäisi sitä vielä vähään aikaan.

- Hitto, oisit edes muodon vuoksi väittäny vastaan, musta olisi ollut kiva riidellä vähän! sanoin ja vaihdoin paikkaa niin, että saatoin nähdä hänen kasvonsa.
- Tästä asiasta mä en riitele, hän sanoi ja otti kätensä pois.
- Riiteletkö sä jostain muusta? Mä olin vähän virittäytynyt väittelemään, kysyin toiveikkaana.
- Mutta sä et oikeesti ymmärrä, miten @!#$ tylsää voi olla, kun olla möllöttää vaan kaiket päivät.
- Mä olen keksinyt sulle aika lailla hommia, muistutin, mikä oli totta. Olin esittänyt niitä vihjaillen, ehdotellen ja sivulauseissa, mutta nyt oli ehkä aika kerrata ne. – Voisit päivittää meidän kotisivut, ottaa varsoista myyntivideoita, suunnitella niistä myynti-ilmotuksia ja tehdä meidän faking kirjanpitoa!

- Mä saan päänsärkyä kirjanpidosta, Vesku valitti.
- Niin sä saat kaikesta muustakin, mutta vähän kerrallaan.
- Siis olen aina saanut, terveenäkin.
- Itsepä halusit liikeyrityksen, tuumasin ja hymyilin. – Ja kaipa se hiljalleen alkaa helpottaa. Olethan sä ainakin muuten kuntoutunut aika vauhdilla.
- Olenko?
- Juu, olet, sanoin ja kumarruin antamaan hänelle suukon. – Kun sä pääsit kotiin sä otit kahden tunnin torkut joka toinen tunti. Ethän sä nyt enää ota kuin yhdet tai kahdet päivässä. Notkut kuulemma tallillakin jo pari tuntia kerrallaan. Jos sä haluat ruveta tekemään jotain leipäsi eteen sä voisit ruveta kohta taas pitämään tunteja, keksin.

Se sai eloa hänen silmiinsä, mutta vain hetkeksi.
- Mä en saa ajaa autoa vielä.
- Käske niiden valmennettavien roudata kopukkansa tänne. Tai sitten Andrus voisi kuljetella sua, keksin lisää.
- Niin voisikin, hän innostui. - Mä voisin alottaa kyllä ensin kotona. Vaikka tytöistä. Jospa mä saan päänsärkyä huutamisestakin.
- Joo, voi olla parempi testata se asia ensin, ennen kuin alat ilmotella maksaville asiakkaille, myönsin.

Katselin häntä mielikseni nyt, kun hän lopultakin näytti pohtivan jotain muuta kuin omaa surkeuttaan. Minun olisi pitänyt ottaa härkää sarvista jo aiemmin eikä vain hoivailla häntä kuin neljättä lasta.
- Sä alat näyttääkin paremmalta, ilmoitin ja silitin hänen poskiaan. – Sä et ole enää kuin pandakarhu tai muu kummitus.
- Jaa, tykkäätkö sä mun kaljusta? Pitäskö mun ruveta pitämään tämmöstä?
- Ton arven takia sä et kyllä ikinä voi, arvelin ja sipaisin sitäkin. – Sä näytät vankilakundilta ja säikytät potilaasi.
- Sä et ole puhunut mulle kuin ihmiselle moneen päivään. Sulla on ollut virkailme ja hoitsuääni, Vesku sanoi ja otti käsistäni kiinni. Se oli varmastikin totta, mutta ei hänkään ollut puhunut minulle kuin aviomies, paitsi välillä öisin, ja aina en ollut ollut edes kuulevinani.
- Mä heivaan ne hemmettiin nyt, lupasin. - Meidän ois pitäny jutella jo viikko sitten, eikä päästää tätä tähän asti.
- Siinä sä olet harvinaisen oikeassa.

Toipilaani tarttui yllättävän voimakkaasti minua olkapäistä ja keikautti selälleen. Vinkaisin pienesti ihastuksesta, eikä mieleenikään tullut kysyä mitä hänen päänsä sanoi joutuessaan yhtäkkiä taas pystyasentoon.
- Meneekö tohon samaan piikkiin se, ettet sä ole halunnut rakastella mun kanssa? Vesku kysyi uhkaavasti.
- Kuinka niin en halunnu?
- Luuletko sä etten mä huomaa mitään? Kyllä mä kuulen sun hengityksestä, nukutko sä vai et, ja näen naamasta, jos sä annat armosta.

Jäykistyin hetkeksi, sillä olin kyllä kuvitellut onnistuneeni huijauksissani.
- Mä… aloitin, mutta Vesku keskeytti minut.
- Niin, että mä ymmärsin kyllä sun unohtaneet ne vauvahaaveet, Halusin vaan kysyä, että missä me siinä suhteessa mennään.
- Me mennään siinä suhteessa siinä, että musta olisi ihanaa rakastella nyt, henkäisin. En aikonut tässä kohden kertoa, että olin jossain mielenhäiriössä heittänyt pillerini roskiin seuraavana päivänä siitä, kun Vesku oli päässyt sairaalasta kotiin. Olin katunut sitä kylläkin muutaman otteeseen sen jälkeen, mutta nyt tiesin tehneeni oikean valinnan. Kyllä minä sen lisäpalasen hänestä halusin.

Vesku:

1.

Vasta pitkällä lokakuussa uskalsin ruveta haaveilemaan taas ratsastamisesta. Siihen asti jo seisominen, käveleminen ja etenkin jokin niin hurja kuin portaiden nouseminen oli tuntunut aiheuttavan huimausta ja korkeanpaikankammoa. Olin käynyt viikkoja suihkussa niin, että olin kiertänyt sieltä takaisin sisään joko ulkokautta, autotallin läpi, tai sitten kellarin jyrkkien portaiden kaiteeseen molemmin käsin tarrautuen ja silmät ummessa – saunomiseen minulla ei ollut vielä lupaa sen enempää kuin autolla ajamiseenkaan. Eräänä synkän sateisena päivänä kuitenkin totesin keittiön lampun palaneen ja enempää ajattelematta kiipesin pari keittiöjakkaran porrasta sitä vaihtamaan. Melkein tipahdin portailta, kun yhtäkkiä tajusin olevani maan pinnan yläpuolella, mutta pääni ei sanonut mitään.
- Andrus! karjuin ja mies tömisti ullakkosopestaan alas kuin lauma elefantteja. Luuli epäilemättä minun kaatuneen ja viruvan henkitoreissani lattialla.
- Etkö sä pääse alas? hän kysyi hengästyneenä päästessään keittiön ovelle.
- Päinvastoin, mä menen ylöspäin, uhosin ja kiipesin vielä yhden portaan. Irrotin käteni kaapinovesta, josta olin ottanut tukea ja levitin ne kuin olisin leikkinyt lentokonetta, sitten pyörähdin ympäri. – Mua ei huimaa enää!
- No tule nyt silti hitossa alas sieltä!

Hän näytti aidosti pelästyneeltä, mietti varmaankin mitä Jessi sanoisi, jos tipahtaisin jakkaralta ja hän olisi vielä ollut todistamassa. Harkitsin hetken ja astelin sitten ne kaksi porrasta alas lähes yhtä sirosti kuin vuorikauris, mutta ei sentään ihan.
- Mun pääni on parantunut, selvensin.
- Mä näen sen, mutta pitääkö silti ruveta tolla lailla urheilemaan, Andrus marmatti.
- Sä huolehdit kuin vanha ämmä.
- Ämmäile keskenäsi, hän tuhahti mutta näytti mielestäni myös melko ilahtuneelta.
- Tässähän pääsee kohta ratsaille, kehaisin.
- Mitä sä luulet Jessin siihen sanovan?
- Tässä kohden Jessi saa sanoa mitä sanoo jälkeenpäin. Me hoidetaan tää ihan vaivihkaa meidän kesken, ilmoitin. Se olisi ainoa tapa päästä eteenpäin, Jessin käsienvääntelyä ei kestäisi katsoa kukaan.
- Ei kai sentään nyt? Andrus kysyi ja vilkaisi ikkunaan, jota parhaillaan rummutti sellainen sade, että hän sai korottaa ääntään.
- Ei, en mä sentään ole masokisti, myönnyin. – Sitä paitsi tytöt tulee kohta. Mä lueskelen vähän ennen sitä.

Päivittäisistä lepohetkistä en ollut uskaltanut vielä luopua, en etenkään sen jälkeen, kun tytöt olivat kyllästyneet iltapäiväkerhoon ja ruvenneet tulemaan suoraan koulusta kotiin. He vaativat läsnäoloa ja huomiota ja apua läksyissä, ja tässä sateessa he kyllä viihtyisivät sisällä koko iltapäivän. Niinpä asetuin mukavasti sohvalle, levitin kirjan rinnalleni ja yritin nukahtaa. Lukeminen ei alkuun ollut sujunut ollenkaan, kirjaimet olivat vain tanssineet silmissäni. Television katselu oli ollut melkein yhtä kamalaa, mutta pahin kaikista oli ollut tietokoneen näyttö. Nykyään yritin jo saada hoidettua tilan sähköpostit ja vähän muita hommia, mutta en edelleenkään voinut olla koneella kuin ehkä tunnin kerrallaan.

Puhelin soi, ennen kuin ehdin valua unten maille. Katsoin parhaaksi vastata, suurin osa soittajista hermostuisi pahasti, ellei saisi minua kiinni yrittäessään. Turvaverkko? Ehkä, joskin se tuntui usein myös ahtaalta katiskalta ympärilläni.
- Haloo?
- Hei, Aivovamma!
Se oli Hanna ja valpastuin heti. Hän soitteli kyllä muutenkin, mutta aina ensimmäiseksi jysähti sydänalaan pelko, että Mustille oli sattunut jotakin. Tosin, ehkä hän siinä tapauksessa ei olisi haukkunut minua noin.

- Hei, Blondi. Joko sä pakkaat?
- Pikkuhiljaa, me tullaan jo torstaina Areenalle kuitenkin. Tuli vaan mieleen, että oletteko te tulossa katsomaan?

- Ei, me jätetään koko Horse Show väliin tänä vuonna, sanoin. Tuhannetta kertaa tunsin syvää pettymystä. Minun olisi pitänyt olla siellä kilpailemassa, enkä jaksanut lähteä edes katsomaan.
- Ai, päätitte boikotoida?
- Ei niitä lipunhintoja maksa hullukaan, sanoin kevyesti. Kuvitelkoon Hanna, että se oli painavin syy.
- Hölmö, oisitte te multa liput saanu. Mutta ehkä sun on parempi olla vielä lähtemättä niin monen tunnin retkelle?
- Sekin voi olla, myönsin ihan yhtä kevyesti ja välinpitämättömästi.
- Sitten mun pitänee tulla poikkeamaan teillä, Hanna sanoi päättäväisesti.
- Ainahan sä olet tervetullut. Mitäs Musti? vaihdoin puheenaihetta.

Hanna ei ehkä tahallaan kääntänyt veistä haavassa, mutta hän äityi kehumaan hevostani kovasti.
- Hiton hienoa, jos se on paremmassa kunnossa kuin ikinä ja mä en pääse kisaamaan sillä, sanoin katkerana.
- No, ensi vuonna sitten. Miltäs muuten näyttää? Koska sä ajattelit päästä ratsaille?
- Huomenna.
- Älä? Hanna kiekaisi. – No jo oli aikakin!
- Pidä peukkuja, etten mä romahda saman tien toiselta puolelta alas, naurahdin.
- Et tietenkään romahda, hyvin se menee!

Toivoin samaa, joskin pieni jännitys kutitti minua. Se oli kuitenkin miellyttävää ja odottavaa jännitystä. Minun tarvitsisi vain päättää, minkä hevosen valitsisin ratsukseni. Ehkä Jessin Halcyonin, se oli pienempi kuin Desi ja rauhallisempi kuin Niki, jos nyt halusin ihan varman päälle toimia.
- Tule vaan käymään koska haluat, sanoin, sillä jos aioin ehtiä nukahtaa ennen lasten tuloa, oli aika lopettaa.
- Mä voisin tulla torstai-iltana klinikan jälkeen. Sillon ei ole vielä mitään kisadiskojakaan.

Jessi pääsi yllättämään. Minä makoilin edelleen sohvalla ja tytöt raapustivat aakkosia työkirjoihinsa sohvapöydällä, kun ovi kävi. Katsoin epäuskoisena kelloa, joka näytti vasta puolta neljää.
- Sä olet aikasessa!
- Ne soitti tarhasta, että Jerry on känkkä. Sillä taitaa olla vähän kuumetta, Jessi sanoi kävellessään poika kainalossaan olohuoneeseen.
- Mä en ole alottanutkaan vielä ruokaa! Oisit soittanut.
- Ehtiihän sen, hän sanoi ja laski Jerryn kainalooni. Poika tuntui tosiaan vähän lämpöiseltä, mutta ennen kuin kiinnitin huomioni häneen, katsoin Jessiä. Hän teki sen taas, kuten joka päivä, tai joka kerran, kun olimme olleet tunninkin erossa. Hän pyyhkäisi minua katseellaan läpitunkevasti kuin röntgenkone, päästä varpaisiin ja takaisin päähän, kuin olisi tehnyt salamannopean lääkärintarkastuksen. Mietin, huomasiko hän itse lainkaan tekevänsä niin.

Ilmeisesti olin tänäänkin siedettävän näköinen, sillä hänen ilmeensä muuttui tavallisemmaksi ja hän kumartui antamaan minulle pikaisen suukon.
- Stop, sanoin, kun hän aikoi jatkaa siitä keittiöön.
- Mitä niin?
- Toi tuntuu ihan siltä kuin sun velvollisuus olisi kotiintullessa pussata mua. Jos vaivautuu ton verran niin saman tien voi kai pussata kunnolla? kiusasin ja otin häntä vapaalla kädelläni niskan takaa. Näytin, mitä tarkoitin suutelemalla häntä kiusoittelevan kevyesti suulle.
- Mm, ei paha, hän sanoi ja laskeutui polvilleen sohvan viereen. Pidin hänen silmiensä ilmeestä. Joskus tuntui siltä, että olin vain ylimääräinen riippakivi täällä kotona ja hänen niskassaan, mutta tuo katse kieli kyllä muuta.
- Näinkö sä meinaat? hän kysyi ja lipaisi seuraavan suudelman aikana kevyesti kielellään.
- Jotain tommosta, myönsin ja palautin vastaavanlaisen.
- Äiti, sä litistät mut, Jerry vikisi ja Jessi irrottautui. Hän nauroi hiljaa hyväntuulisesti vielä keittiössä, kuulin sen.

Jouduin siis siirtämään ensiratsastustani, sillä Jerry jäi kotiin sairastamaan. Tosin oli lähes yhtä sateistakin edelleen, niin että en kauheasti harmitellut. Andrus puursi tallilla niskaansa myöten sadevarusteissa ja ratsasti ja minä pidin seuraa pikkupojalle, joka oli onneksi ihan valmis ottamaan kanssani päivätorkut. Seuraavana päivänä hänessä oli enemmän vahdittavaa, joten katsoin, että hän voisi oikein hyvin torstaina palata lain takaamaan hoitopaikkaansa. Sääkin parani.
- Mennään, ehdotin Andrukselle, kun koulutaksi oli napannut tytöt pihatien päästä.
- Nytkö sä aiot? tämä kysyi, kuin harkiten vastaansanomista.
- Nyt. Mä olen elämäni kunnossa. Tai siis, ainakin jos elämä alkaa elokuusta.
- Mikä hevonen?
- Halcyon, sanoin. Siihen olin tosiaankin päätynyt.
- Okei, odota sä täällä niin mä käyn laittamassa sen kuntoon.

Myönnyin siihen, sillä jos ensin harjaisin ja satuloisin hevosen, olisin todennäköisesti jo aika puhki. Kunto katosi kummasti, kun ei tehnyt mitään. Kurotin sen sijaan kaapin ylähyllyltä rakkaimmat ratsastushousuni ja vaihdoin ne jalkaan. Saappaitani sain hakea vähän aikaa ja löysin ne lopulta peilikirkkaaksi kiillotettuina eteisen kaapista. Mitähän Jessi oli ajatellut siivotessaan ne sinne? Oliko hän mahtanut miettiä, tarvitsisinko niitä enää tänä vuonna, vaiko koskaan? Itselläni ainakin oli välillä ollut kalvavia epäilyksiä sen asian suhteen, eivätkä ne olleet olleet mitenkään miellyttäviä. Olihan tässä puoli elämää rakennettu ratsastamisen ja hevosenpidon varaan.

Irrotin kannukset ja kiskoin saappaat jalkaani, irvistäen, kun ne vain solahtivat ja tuntuivat löysiltä. Miten väärin, että päävamma söi lihakset pohkeista! Minun pitäisi ruveta tekemään asialle jotain. Kypäränikin oli samassa kaapissa, puhtaaksi höyrytettynä ja harjattuna ja se kainalossa lähdin tallille. Andrus satuloi jo Halcyonia käytävällä, ja se luimisti minulle äkeästi, kun astuin sisään.
- Se on aina yhtä aurinkoinen, hymähdin ja tartuin sitä turvasta. Tamman ostaminen oli ollut hetken mielijohde, mutta olin ollut aika ylpeä siitä teosta. Se oli ensimmäinen siitostammamme, joka ei ollut jotenkin vaivainen tai ikäloppu, ja sillä oli hyvä suku. Se oli myöskin tullut tiineeksi kertaheitolla, mikä minua oli ostaessa eniten arveluttanut, kun se edelliskesänä ei ollut onnistunut.
- Valmista, sanoi Andrus ja irrotti riimun tamman kaulalta.

Talutin Halcyonin ulos ja kiristin satulavyön. Sitten, minimoidakseni turhan rasituksen, talutin sen kentällä pienten muovisten portaiden luo, joita tytöt käyttivät päästäkseen poniensa selkään, jos heillä ei ollut satuloita. Ja muutkin, tietenkin. Pidensin vielä jalustinhihnat ja olin valmis.
- Mä voin pitää sitä, sanoi Andrus, joka ei ollut väistynyt viereltämme. Tamma ei pitänyt porrasjakkarasta vaan yritti väistää sitä, ja Andrus sai komentaa sitä kunnolla seisomaan paikoillaan. Siltikin se onnistui väistämään juuri liian kauas heti, kun minä olin päässyt kiipeämään portaille.
- Narttu, puhahdin ja Andrus käänsi sen uudelleen niin, että yletyin tarttumaan satulaan ja laittamaan jalkani jalustimeen.

Hups, olin selässä. Se tuntui samalla kertaa sekä tutulta että oudolta, ja vaikka keittiöjakkaralla seisominen oli sujunut hyvin, tunsin nyt olevani paljon korkeammalla. Paljon huteramminkin. Maahan vilkaiseminen alkoi melkein pyörryttää, joten suljin silmäni pieneksi hetkeksi ja hengitin syvään.
- Oletko sä kunnossa? Andrus kysyi, pitäen edelleen ohjista.
- Olen, sanoin. Mistään hinnasta en olisi päästänyt suustani mitään muuta.
- Mä talutan.
Ensimmäinen askel sai minut horjahtamaan ja tarrasin etukaareen, mutta onneksi lihasmuisti pelasi. Kymmenen metrin jälkeen minua ei horjuttanut enää, vaan pystyin mukautumaan liikkeeseen sitä lainkaan ajattelematta. Kierroksen jälkeen saatoin pyytää Andrusta laskemaan irti ja ottaa itse ohjat.
- Oletko sä varma?
- Hiton kanaemo! Olen.

Minulla ei ollut aikaa tuhlattavana pitkään alkukäyntiin löysin ohjin, sillä aavistelin, etten jaksaisi kauan. Halusin kokeilla niin paljon kaikkea. Ratsastin kuitenkin alkuun käyntiä, hain ohjastuntumaa ja yritin saada hevosen aktiiviseksi, ja se kaikki tuli jostain kuin luonnostaan. Halcyon oli tosin jäykkä ja jäkittävä, mutta se olikin sitä kuulemma aina. Sen käsitys ratsunhommista oli valitettavan vajavainen, sillä sille ei ollut opetettu juuri sen enempää kuin että se osasi siirtyä askellajista toiseen ja pysähtyä. Minä sain sen kuitenkin vähän taipumaan ja myötäämään, joskin siinä vaiheessa pohjelihaksissa jo kihelmöi ja pulssi hakkasi varmaankin satasta.

Kunnianhimo kaiversi sen verran, etten aikonut lopettaa ravaamatta edes yhtä kierrosta. Painoin varovasti pohkeillani ja maiskautin ja Halcyon siirtyi aika epätasapainoiseen raviin. Sen askeleet tuntuivat työntävän selkärankaa suoraan aivoihini, joten aloin keventää, ja kun kierroksen jälkeen pysäytin Andruksen kohdalle, taisin huohottaa.
- Äijä on rapakunnossa, ilmoitin ja päästin jalustimet jaloistani.
- Kymmenen minuuttia, toinen vastasi lakonisesti ja tarttui ohjiin. Minä liu’uin alas selästä, nojasin hetken hevoseen, sillä jalkani eivät tuntuneet kannattavan kunnolla ja istuin sitten jakkaralle, jolta olin kiivennyt selkään.
- Hélvetin sáatanan onnetonta, kirosin. Kymmenen minuuttia ja olin kuin maratonin juossut. Se pisti vihaksi. Jos olisin pystynyt olisin potkinut raivoissani jotakin, kentän hiekkaa, ellen muuta, mutta en vaan jaksanut.
- Mä vien sen pois ja tuun auttamaan sut sisään. Andrus sanoi ja jaksoin sentään kiroilla vähän lisää.

Suhteellisuudentajuni palasi kuitenkin samalla kun vähät voimani. Hengitykseni tasaantui ja syke rauhoittui ja aloin tuntea sittenkin hiljaista riemua. Olkoon vain onnettoman vähän, mutta olin siltikin ratsastanut. Tästä se lähtisi, tarvitsin vain lisää voimaa ja kuntoa. Nousin kokeillen seisomaan ja totesin, etten ollut ihan raato. Andruksen ei tarvitsisi työntää minua kottikärryillä ylämäkeä ovelle.
- Odota, hän huusi tallin ovelta tuodessaan Halcyonia ulos. Huitaisin sinne päin ärtyneesti, mutta jäin silti nojailemaan kentän aitaan siksi aikaa kun hän vei tamman takaisin tarhaan.
- Huomenna kakskymmentä minuuttia ja ylihuomenna hypätään esteitä, naurahdin, kun lähdimme rinnan kohti taloa.
- Sitten onkin jo viikonloppu, saat keskustella siitä Jessin kanssa, Andrus tuumasi.

Aikomukseni ei suinkaan ollut salailla Jessiltä sitä, että olin kiivennyt hevosen selkään, mutta levättyäni vähän muistin, että Hanna oli luvannut tulla illalla käymään. Suursiivoamaan en ruvennut, mutta siistin sentään eteisestä pois hiekkaiset saappaani. Noukin myös keittiöstä ja olohuoneesta ylimääräiset lehdet ja muun roinan, mitä joka paikkaan tuntui aina kertyvän, vaikkei kukaan sinänsä tahallaan sotkenutkaan.

Jessikin oli muistanut Hannan tulon ja toi tullessaan leivoksia ja rasvaa tihkuvia pasteijoita.
- Mä niin nautin, kun mä saan tunkea siihen riukuun jotain oikein lihottavaa, hän sanoi hilpeästi.
- Ei se tunnu lihovan, vaikka se elää pizzalla ja munkeilla, huomautin ja istuin keittiöjakkaralle katsomaan, miten hän purki ostoksia.
- Mä tiedän, mutta ainahan sitä voi yrittää, Jessi sanoi ja taittoi yhden pasteijan kahtia, tarjoten minulle toista puolikasta. Itse hän tunki oman puolikkaansa suuhun suorastaan himokkaasti.
- Taisit haluta lihottaa vaan itseäsi, nauroin ja kaappasin hänet lähemmäksi. Hän alkoi punoittaa, kun ei saanut vastatuksi suu täynnä, ja sitten häntä alkoi näköjään naurattaa ja pelkäsin jo hetken, että hän tukehtuisi, ennen kuin hän sai suunsa tyhjäksi.
- Väitätkö sä, että mä olen liian paksu? hän kysyi kulmakarvat vaativasti koholla.
- Missä kohden mä muka sanoin niin ja olin tunnustelevinani arvioiden hänen kylkiään ja takapuoltaan. Silloin hän tuntui sulavan minua vasten, valahti löysäksi kuin rento kissa ja oli vain löysänä ja painavana minua vasten. Rakastin, kun hän teki niin. Se oli jonkinlainen äärimmäinen luottamuksenosoitus.

- Tiedätkö sä, pikku rouva, kuiskasin vähän paksulla äänellä.
- No mitä?
- Mä taidan rakastaa sua.
- Vai semmosta sä kuvittelet, hän kuiskasi pienellä äänellä takaisin.
Pitelin häntä vähän aikaa, mutta sitten hän ryhdistäytyi ja sanoi, että maidot lämpenivät kassissa. Minä kuitenkin halusin jatkaa aiheesta.
- Onko meillä ikinä mennyt näin hyvin?
Jessi naurahti ja kohautti olkapäitään.
- No jos sun mielestä on parasta maailmassa melkein kuolla aivokasvaimeen niin sitten ehkä ei.
- Mä tarkotan meidän välejä, en nyt muuta.
- Mikä saa sut puhumaan tunteista kirkkaassa päivän valossa ja ääneen? hän kysyi ja katsoi minua epäilevästi.
- Mä olen kai jotenkin valaistunut tänään, sanoin jättäen huomiotta ironian hänen äänessään. Se oli sitä paitsi ironinen lausekin. En minä ollut sitä tyyppiä, joka ei ikinä puhu eikä pussaa, en ollut ikinä ollut, joskaan en jaksanut tuntikausia kerrallaan tai joka viikko analysoida, rakastinko enemmän vai vähemmän kuin eilen ja jos niin miksi.
- Mäkin olen valaistunut, sanoi Jessi ja sulki jääkaapin oven nostettuaan maitopurkit sinne. Hän palasi seisomaan polvieni väliin ja pisti kätensä poskilleni. – Mä valaistuin kummasti, kun mä pelkäsin, että sä kuolisit. Sä olet tärkeintä mitä mulla on.

Sitten hän jatkoi ostoskassin tyhjentämistä enkä minä osannut sanoa enempää. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut lapsia, mutta oli se silti mukava kuulla.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   10.6.15 16:54:51

2.

Hanna tuli yllättävän aikaisin, jo ennen seitsemää.
- Miten sä et jäänyt katsomaan klinikkaa loppuun? ihmettelin. Tiesin toki hänen osallistuneen itse ensimmäiseen ryhmään, jossa olivat nuorimmat ja raaimmat hevoset, mutta hänenä olisin kyllä jäänyt seuraamaan seuraavatkin sessiot ja yrittänyt imeä joka sanan, jonka kuuluisa valmentaja päästäisi suustaan.
- Koska mä en voi sietää sitä narttua, Hanna sanoi melkein sylkäisten.
- Sä suvaitset nimitellä maailman ehkä parasta kouluratsastajaa? kysyi Jessi huvittuneena.
- Se on narttu ja se ratsastaa omituisesti enkä mä halua oppia siltä yhtään mitään. En olisi mennyt mukaan ollenkaan, ellei sitten olisi ihmetelty, että eikö mua huolittu, Hanna sanoi avomielisesti. – Sitä varten mä en suostunut menemään millään valmiimmalla hevosellakaan.
- Mikä sulla sitten oli? Jessi kysyi.
- Yksi nelivuotias, teidän Kaoman puoliveli itse asiassa. Ajattelin, että sen on hyvä päästä vähän näkemään maailmaa.
- Ja miten meni?
- No, me pantiin vähän hösseliksi. Meinattiin mennä pukkilaukkaa sen naikkosen yli, Hanna sanoi hymyillen enkelimäisesti, kuin olisi suunnitellut sen. Mistäpä sitä tiesi, ehkä olikin.

Meidän lapset olivat ihmeen ihastuneita Hannaan, joka taas puolestaan ei ollut ikinä edes kohteliaisuuttaan väittänyt pitävänsä lapsista, paitsi ehkä Jerrystä vauvana. Niinpä yritin olla tuntosarvet mahdollisimman pystyssä, kun Danni ja Alissa ja Jerry kuulivat hänen tulleen ja tulvehtivat paikalle. Hanna ei ollut herttainen hermostuessaan ja äkkiäkös muutama lapsi hänen hermoilleen kävisi, joten aioin olla valmiina komentamaan heidät pois vieraan kimpusta, jos tämän korvista alkaisi nousta savua.

- Tädin pallero, hän sanoi kuitenkin Jerrylle ja nosti tämän syliinsä rutisteltavaksi. Jerry kyllä yritti parastaan: nauroi ja moiskautti Hannan poskelle märän suukon.
- Tulitko sä taas valmentamaan meitä? kysyi Danni asiallisesti ja istui sievästi sohvapöydälle Hannaa vastapäätä. Alissa änkesi hänen viereensä.
- En mä tänään ajatellut, siellähän on jo pimeetäkin, Hanna sanoi ja vilkaisi ulos.
- No koska sä tulet taas?
- Riippuu siitä, ootteko te harjotelleet niin kuin mä käskin.

Tytöt nyökyttelivät molemmat tasatahdissa ja minä olin ihan pihalla.
- Mistä lähtien teillä on ollut uusi valmentaja, kysyin tytöiltä.
- Hanna opetti meitä sillon, kun sä olit sairaalassa, Alissa selitti.
- Jaa opetti, kysyin ymmälläni. Hanna ei suostunut valmentamaan edes junioreita, hän sanoi, ettei hänellä ollut pinnaa yrittää kommunikoida ihmisten kanssa, joille ei voinut puhua kuin aikuiselle.
- Mä voin tulla lauantaina, kunhan olen aamupäivällä ratsastanut kisoissa, hän sanoi täydelliseksi yllätyksekseni.
- Hienoa, sanoi Danni asiallisesti sen sijaan, että olisi ruvennut tanssimaan ja hihkumaan ja nousi arvokkaasti pöydältä. – Sä olet mun ilo… idoli.
- Mun kanssa, ilmoitti Alissa ja seurasi Dannia, joka oli jo palaamassa heidän omaan huoneeseensa. He pysähtyivät vielä kynnyksellä ja ilmoittivat, että valitettavasti heillä oli leikkiminen kesken, joten he eivät voineet jäädä seuraamme pidemmäksi aikaa.

Hanna ei todennäköisesti huomannut mitään omituista tyttöjen käytöksessä, mutta Jessi kyhjötti sohvannurkassa ja hihitti äänettömästi. Minä rikoin lopulta hiljaisuuden.
- Haluaako joku kertoa mulle, mistä on kysymys? Mistä lähtien Danni ja Alissa on osanneet käyttäytyä ja mistä lähtien Hanna on opettanut alaikäisiä?
- Tytöt haluaa käyttäytyä hienosti, niin kuin Hanna, selitti Jessi. – Onneksi ne ei oo nähneet sitä ravintolassa.
- Miten niin? Hanna katsoi loukkaantuneena Jessiä.

- Mä muistelen sun kerran yrittäneen repiä multa hiukset päästä, kun mä en antanut sun työntää kieltäsi Veskun korvaan, Jessi muistutti. – Ja melkein mursit mun varpaanikin.
- Aa, Hanna sanoi silmät välähtäen vaarallisesti. – Oliko se se kerta kun sä kaadoit tuopin mun paidan sisään?

- Hei, miksei kukaan ole viitsinyt mulle kertoa, että Hanna on opettanut tyttöjä? toistin, sillä pelkäsin heidän kohta olevan taas toistensa hiuksissa, ellen puuttuisi keskusteluun. He mulkaisivat toisiaan, Hanna näytti kieltä ja Jessi vastasi minulle asiallisesti:
- Opetti se tosiaan pari kertaa, sillon kun sä olit sairaalassa. Ei kai tullut mainittua? Se ei ehkä ollut päällimmäisenä mielessä, kun sä sitten pääsit kotiin.
- Ja kaikki osapuolet on edelleen hengissä? ihmettelin.
- Ei se niin kammottavaa ollut, Hanna vakuutti ja kysyi sitten, miten minä kuntouduin.
- Hyvin, sanoin, mutta ujoudenpuuskassa en saanut sanottua mitään siitä, että olin tänään ratsastanut. – Mulla ei vaan ole mitään lihaksia eikä hapenottokykyä jäljellä. Mun pitää ruveta tekemään jotain.
- Lenkille? Hanna ehdotti, mutta puistin päätäni.
- Mä ajattelin pyöräilyä. Juokseminen tärisyttää.
- Oletko sä varma… aloitti Jessi sillä epäilevällä äänellä, mitä olin kuullut jo ihan tarpeeksi sinä syksynä. Nyt en kuitenkaan antanut hänen jatkaa pidemmälle.
- Pakko mun on joskus alottaa. En mä ajatellut ensimmäiseksi pyöräillä Porvooseen ja takasin.
- Voisitko sä alottaa vaikka menemällä pihaa ympäri? Jessi pyysi.
- Voin, ja todennäkösesti alotankin, lupasin. Siihen hän näytti tyytyvän ja sanoi menevänsä keittämään meille kahvia.

Siirryimme keittiöön ja juttelimme niistä Hannan hevosista, jotka sillä hetkellä seisoivat Areenan parkkihallissa, ja mitkä olivat niiden mahdollisuudet pärjätä tulevana viikonloppuna. Jessi piikitteli Hannaa tavalliseen tapaansa ja minun teki mieli käskeä häntäkin menemään omaan huoneeseensa; oli rasittavaa, että hän jaksoi aina vaan. Onneksi Hanna ei tuntunut piittaavan vähääkään.
- Koska sä haluat Mustin kotiin? Hanna kysyi lopulta.
- Kun mä pystyn ratsastamaan sitä, sanoin totuudenmukaisesti.
- Ei sillä kiire ole, on mulla sille tilaa, Hanna sanoi nopeasti. – Se voi olla meillä vaikka kisakauden alkuun jos sä haluat. Mä pidän siitä.
- Ennen joulua? uskalsin toivoa.
- Niinkö pian? Jessi katsoi minua kauhistuneena. Minua alkoi ärsyttää. Ihan kuin hän ei olisi halunnutkaan minun paranevan entiselleni.

- Mä lähden nyt, mulla on aikanen herätys ja täältä on vielä ajomatkaa hotelliin, Hanna sanoi lopulta. Jerry oli aikaa sitten kadonnut hänen sylistään ja kun katsoin ympärilleni etsien lasta näin pojan nukkuvan pöydän alla.
- Täällä on muutama muukin, jolla olisi aikanen herätys, mutisin ja kalastin lapsen syliini.
- Mä tulen lauantai-iltapäivällä sitten, jos te olette kotona? Sanokaa tytöille, että mä pidän varustetarkistuksen.
- Mä taidan kyllä vielä toistaseksi olla vastuussa niiden varusteista, huomautti Jessi.
- Käske niiden sitten pitää huolta siitä, että sä olet hinkannut kaiken puhtaaksi.

Jerry makasi olallani vähintään yhtä rentona kissana kuin mihin Jessi parhaimmillaan pystyi ja tunsin itseni kuolemanväsyneeksi. Pohje- ja vatsalihaksia oli jo alkanut kolottaa ja aavistelin, että seuraavana aamuna minun olisi vaikea päästä sängystä. Olisi pitänyt venytellä ratsastuksen jälkeen. Tosin en olisi tänään jaksanut, mutta ehkä huomenna. Hanna kiersi pöydän ympäri ja rutisti minua.
- Painu nukkumaan siitä, sä näytät puolikuolleelta.
- Menenkin, lupasin ja Jessi otti Jerryn.
- Mene sinä nyt siitä, että mä saan perheeni nukkumaan, hän sanoi Hannalle epäkohteliaasti.
- Menossa jo. Nähdään lauantaina!

Heräsin aamuyön puolella, kuten minulla oli tapana. Unirytmi oli mennyt jotenkin sekaisin, ja nykyään nukuin pari-kolme tuntia kerrallaan ja heräsin sitten, nukahtaakseni kohta uudelleen. Ehkä se siitä normalisoituisi, kun pääsisin päivätorkuista eroon, mutta nyt tiesin, ettei ollut muuta tehtävissä kuin lukea vähän aikaa ja odottaa, että nukkumatti palaisi. Onneksi Jessi nukkui kuin tukki, eikä valo häirinnyt häntä. Joskus hän saattoi ilmeisen heräämättä vetää peiton päänsä yli tai kääntyä poispäin lukulampustani, mutta yleensä hän vain jatkoi häiriintymättä nukkumista.

Tällä kertaa hän kuitenkin heräsi vähän enemmän, sen verran, että siirtyi ihan kylkeeni kiinni ja minun piti irrottaa toinen käteni kirjasta ja laittaa se hänen ympärilleen.
- Täällä on kylmä, hän mumisi. Se oli kyllä totta, ikkunasta sängyn yläpuolella veti. Kohta olisi taas aika kiskoa sänky kauemmas siitä. Vanhassa talossa oli monia kohtia, jotka vähän falskasivat, makuuhuoneemme ikkunanpuitteet olivat vain yksi niistä. Kohensin vähän asentoani ja tunsin vihlaisun reisilihaksissani. Hitto, miten olisin aamulla kipeä! Tuo oli kuitenkin hyvää ja tervettä kipua, merkki siitä, että oli lopultakin tehnyt jotain. Huominen ratsastus parantaisi sitä huomattavasti.

Olin kuitenkin päästänyt pienen ähkäisyn ja eikö Jessi ollut tikkana pystyssä.
- Koskeeko sua? hän kysyi ja tuijotti minua vaativasti silmiin. Huokaisin ärtyneesti. Aloin olla niin kurkkuani myöten täynnä tuota. Muistutin itselleni, että olisin varmasti yhtä hysteerinen, jos osamme vaihtuisivat ja nuijin ärtymyksen hiljaiseksi.
- Lihaksia vaan, mä oon yrittäny kuntoilla tänään, vastasin kiltisti. Se hälvensi huolen hänen silmistään ja hän asettui takaisin kainalooni. Nyt hän oli kuitenkin kunnolla hereillä.
- Tulinko mä koskaan kertoneeksi, että Hanna oli täällä yötä pari kertaa, kun sä olit sairaalassa? hän kysyi keskustelusävyyn.
En voinut muistaa. Oliko sillä väliäkään.
- Et kai, tai ehkä, miten niin?
- Se halusi välttämättä nukkua tässä meidän sängyssä.
- Miksi ihmeessä? kysyin laiskasti.
- Joko sillä oli ikävä sua tai sitten se halusi lohduttaa mua. Ei sen tarkotusperistä ota selvää.
Siitä olin samaa mieltä ja mietin, mihin keskustelu oikein oli johtamassa, vai rupatteliko Jessi lämpimikseen.
- Mitäs sitten? Jouduitko sä nukkumaan vierashuoneessa?
- Ei, tässä me sitten nukuttiin.
- Te, molemmat?

Se sai minut oikeasti kuuntelemaan. Jessihän inhosi Hannaa.
- Me molemmat, hän vahvisti. – Hanna oli mun ihan paras tuki ja turva.
- Mä luulin, että se on sun mielestä narttu.
- Sitäkin se on, ihan ehdottomasti. Siitä mulle tulikin mieleen, että tää juttu pitää muistaa kertoa sulle, ennen kuin se vääntää siitä itse sulle jonkun merkillisen tarinan. Tai siitä, miten se ajoi Juhan pois – sitä ei ole sen jälkeen näkynytkään kun Hanna pussasi mua sen nähden, Jessi nauroi.

Laitoin kirjani pois.
- Alota nyt ihan alusta ja kerro niin, että mä ymmärrän, pyysin. – Mitä Juha tähän kuuluu? Tietysti sekin pyöri täällä, kun mä olin poissa, arvasin ja aloin tuntea epämiellyttävää suuttumusta.
- Ei, ei se pyörinyt, Jessi vakuutti. – Kävi se kerran surunvalittelukäynnillä, mutta Hanna oli sillon täällä ja antoi sen ymmärtää ihan omiaan. Ja kyllä se katosikin liukkaasti.
- Antoi ymmärtää mitä?
- No suunnilleen, että meillä oli jotain juttua keskenämme, Jessi nauroi. – Juha-paran naama! Olisit nähnyt sen!
- Sulla ja Hannalla jotain? Siis niin kuin miten? Ettehän te ole kumpikaan mitenkään tyttöihinmeneviä, tai siis, kai mä tietäisin jos olisitte?
- Ei ollakaan, mutta mistäs Juha sen olisi voinut arvata? Jessi kiipesi puoliksi päälleni kuin katsoakseen itse, joko aloin ymmärtää. Taisin alkaa.

- Te nukuitte tässä, molemmat, sanoin hitaasti, enkä voinut olla kuvittelematta sitä näkyä. Vaimoni ja entinen tyttöystäväni minun sängyssäni. Jessi, elämäni nainen, ja Hanna, joka nyt vain oli varsin seksikäs pakkaus. – Miksei tommosta tapahdu sillon kun mäkin olen kotona? Tää on ihan väärin.
- Älä edes haaveile, semmosta ei tule koskaan tapahtumaan, jos säkin olet tässä, Jessi sanoi lujasti.
- Itsepä pistit sen kuvan mun päähäni, puolustauduin. – Mä en vaan ymmärrä, miten te selvisitte kynsimättä toisiltanne silmiä päästä.
- Mä pidän Hannasta välillä kovasti, Jessi sanoi ja palasi viereeni aikoen ilmeisesti ruveta uudelleen nukkumaan. Ajattelinkin antaa hänen, mutta hän oli saanut likaisen mielikuvitukseni liikkeelle.

- Ihan varmastiko te vaan nukuitte? kuiskasin vähän ajan kuluttua.
- No voi hitto, nytkö sä katselet päässäsi jotain lesbopornoelokuvaa? hän kuulosti huvittuneelta. – Joo, me vaan nukuttiin. Tai no, kyllä me halattiin ja itkettiinkin. Hannakin itki sua kuin vesiputous. Mutta mä en välitä enää muistella sitä, se oli surkeeta.
- Sä unohdat sen jos me rakastellaan, ehdotin, mutta hän nauroi, hyväntahtoisesti tosin.
- Sori, nyt ei tipu.
- Miksei? Onko sulla kuukautiset?
- Ei, mutta jos sä mietit Hannaa samassa sängyssä. Mä en semmoseen ala. Pervoa.
- Ikinä en ole muita ajatellut sun kanssasi, vakuutin ja suutelin häntä jonnekin solisluun tienoille.
- Hmm, mä en tiedä, saatko sä mua vakuutetuksi tosta. Mutta kai sä voit yrittää, hän sanoi jalomielisesti ja kääntyi selälleen. Ja minä yritin.

Oliko ihme, että lauantaina katsoin Hannaa hyvin miettiväisesti? Eniten olin kuitenkin päätynyt ihmettelemään sitä, miten arvostavasti Jessi oli puhunut hänestä. Hehän olivat olleet kuin kissa ja koira iänkaiken mutta nyt, kun osasin oikein katsoa, olin havaitsevinani, että tavallisen piikittelyn ja naljailun lisäksi Jessi myös hymyili Hannalle ihan uskottavasti, ja että he eteisessä kumartuivat supattamaan keskenään päät yhdessä vähän samaan tapaan kuin Danni ja Alissa.

Mainitut nuoret henkilöt olivat kunnioituksesta tavallistakin jäykempinä tänään, olimmehan katselleet aamupäivällä telkkarista Hannan ratsastusta ja oli kai jotenkin järjenvastaista, että hän oli ensin siellä ja nyt täällä, meidän sohvallamme.
- Varustetarkastus! Hanna määräsi, kun olimme ruotineet hänen ratansa ja juoneet kahvia. Danni ja Alissa vilahtivat tiehensä saman tien. He olivat harjanneet poneja jo ainakin tunnin verran ennen Hannan tuloa ja jättäneet ne sitten sisään pysymään puhtaina.
- Mä toivosin, että mä saisin niihin joskus tommosta vipinää, Jessi huokaisi.
- Ei se voi olla sen vaikeampaa kuin varsojen opettaminen, Hanna sanoi välinpitämättömästi. – Sulla ei vaan vissiin ole auktoriteettia.

Jessi näytti punehtuvan tasaisesti, kuin hänen kurkkunsa olisi äkkiä turvonnut umpeen ja hän tukehtuisi. Minä harkitsin jo vääntäytyä pystyyn paikaltani ehtiäkseni väliin, jos hän päättäisi käydä Hannan kimppuun.
- Mitäpä sä siitä asiasta voisit tietääkään, senkin vanha, maho lehmä, hän äyskäisi ja kaappasi Jerryn itselleen, pois Hannan sylistä. Pienen hetken näytti siltä, että tämäkin harkitsi väkivaltaisuuksia, mutta nousikin vain seisomaan hapan ilme kasvoillaan.
- Saako ne ne itse satuloitua? hän kysyi minulta, kuin ei Jessi olisi sanonut mitään.
- Ne nousee pallin päälle, mutta on ne satulat aika painavia myönsin ja nousin sittenkin. Oli kai parasta mennä tallille ja katsoa, että kaikki sujui.

Jerry ja Jessi tulivat perässä, siinä vaiheessa Danni ja Alissa jo seisoivat asennossa tallipihalla pitäen Villeä ja Raistlinia ohjista. Hanna saapasteli heidän ympärillään kuin vääpeli ainakin, kurkisteli satulansiipien ja satulahuopien alle ja silmäili tyttöjen kypäriä ja saappaita.
- No? vinkaisi Danni lopulta ja alkoi vääntelehtiä kiusaantuneesti. Hanna katsoi häntä ankarasti, kunnes hän kiemurteli jo ihan tosissaan, mutta lopulta hän hymyili.
- Joo, kyllä te kelpaatte.
- Phuuh, sanoi Alissa tosissaan. – Saadaanko me nyt ratsastaa?
- Odottakaa vähän, Hanna sanoi ja alkoi kaivella takintaskujaan. – Laittakaa ensin nää.

Hän ojensi kummallekin parin minimaalisen pieniä kannuksia.
- Oletko sä ihan viisas? kysyin minä. He eivät tarvinneet kannuksia, ei kummankaan ponin kanssa, ja oliko muutenkaan mitään järkeä antaa semmoisia ekaluokkalaisille, vaikka he olisivat ratsastaneetkin jo monta vuotta? Yhtä hyvin heille olisi voinut antaa tupakkaa tai ehkäisypillereitä.
- Näissä on vaaleanpunasia timantteja, Alissa inahti ja päästi irti Villen ohjista tutkiakseen omiaan tarkemmin.
- Näättekö te ne pallukat niissä? Hanna kysyi asiallisesti ja molemmat nyökyttelivät. – Ne ottaa ponien kylkiin ja ne voi tehdä aika kipeetäkin, jos teidän jalat heiluu. Niin että nyt kun te laitatte ne jalkaan niin teidän pitää pitää pohkeet liikkumatta kun ratsastatte, puristatte vaan. Ette missään nimessä potki ettekä hytky.
- Joo, tytöt lupasivat tuijottaen Hannaa suurin silmin.

Eivät he itse osanneet laittaa niitä paikoilleen vaan minä autoin ja Jessi jatkoi Hannan sättimistä, kai päästyään niin hyvään alkuun sisällä.
- Älä viitti rutkuttaa, Hanna sanoi lopulta. – Saat nähdä, että ne ratsastaa ihanasti niiden kanssa! Ne ei halua satuttaa ponejaan.
Hanna oli aivan oikeassa, vaikka en voinut ymmärtää, mistä hän oli saanut idean moiseen. Tytöt istuivat lähes liikahtamatta satuloissaan ja ponit toimivat kuin unelma. En tiedä vaikuttiko niihinkin Hannan eittämätön auktoriteetti vai kannustiko niitä ratsastajien harvinaisen rauhalliset ja harkitut liikkeet.

Jessi ja Jerry ja minä istuimme kentän aidalla katselemassa ja Jessi huokaisi tuskastuneena, kun he alkoivat lopetella.
- Mä en kestä tota eukkoa, hän sanoi minulle puoliääneen. Naiset! Niistä ei sitten ottanut selvää!
- Mä luulin, että sä olet Hannan ylin ystävä nykyään? kysyin kuitenkin.
- Saan kai mä silti sitä inhota? Kato nyt, vaikka sä pitäisit niille tuntia ne ei tottele noin kyselemättä.
- Mulla ei ole auktoriteettia, uskalsin arvella.

- Okei, nyt pidätte kannuksia ainakin kuukauden. Tai no, hypätessä ei tarvii, mutta aina kun ratsastatte koulua. Ja nyt menkää loppukäynneille maastoon! komensi Hanna ja tuli avaamaan portin.
- Ei ne mene kahdestaan maastoon! vastustin minä.
- Miksei mene? Onhan teillä se turvallinen lenkki tossa, Hanna ihmetteli.
- On ne sitä saaneet kiertää kahdestaan, Jessikin sanoi ja minä tunsin itseni hössöttäväksi kanaemoksi.
- Älä huolehdi, isi, me mennään vaan käyntiä ja Ville tulee viimeisenä, Danni sanoi ylhäältä Rassen satulasta ja katsoi minua äidillisesti. Minun teki mieli kirota mutta annoin olla, kun Jerry oli kuuntelemassa.

- Mistä sä keksit pistää niille kannukset jalkaan? kysyin Hannalta siirtääkseni huomion pois ylihuolehtivaisuudestani. – Oletko sä lukenut jotain lapsipsykologiaa?
- En, Hanna puisti päätään. – Mä keksin sen joskus aikoja sitten kun yksi mun valmennettava ei osannu istua hiljaa ei niin millään. Laitoin sille kolmen sentin piikit jalkoihin ja eikö sen jalat olleet paikoillaan kuin liimatut siitä lähtien.
- Fiksua, Jessi sanoi ihmetellen.
- Kokemus opettaa, räkänokka, Hanna sanoi, mutta Jessi ei enää räjähtänyt vaan hymyili.
- Sä olit ihan oikeassa, ei mulla ole tommosta auktoriteettia, eikä tule ikinä olemaankaan. Sun kohdalla se varmaan johtuu siitä, että sä laskutat niin kauheesti, ettei kellään oo varaa käyttää aikaa vastaan väittämiseen.
- On niitäkin, usko pois, Hanna sanoi synkästi. – Tosin en mä viitti niihin monta kertaa aikaani uhrata. Mun aikani on kalliimpaa kuin se, mitä mä laskutan, ja hermot ne vasta arvokkaat onkin.

Hän kääntyi katsomaan minua.
- Joko sä olet ratsastanut? hän kysyi suoraan.
- En tänään, sanoin totuudenmukaisesti. Enhän nyt voinut päin naamaa valehdellakaan, vaikken ollut aikonut onnettomia yrityksiäni hänelle erityisesti mainostaa.
- Oletko sä muuten muka? huudahti Jessi.
- No, sanotaan, että mä olen käynyt selässä. Kaksi kertaa ihan tarkalleen.
- Mikset sä ole kertonut?
- Ettet sä saisi hyperventilaatiokohtausta, nuppuseni, sanoin ja rutistin häntä. – Mä ajattelin kertoa sitten vasta kun siitä alkaa tulla jotain.
- Miten sujuu? kysyi Hanna kiinnostuneena ja kerroin sen vähän, mitä oli kerrottavaa:
- Parikymmentä minuuttia hölköttelyä ja mä olen ihan kuollu. Ja sekin edellyttää, että mun ei oo tarvinnu itse laittaa hevosta. Mutta kyllä se tästä.
- Loistouutinen, Hanna sanoi ja näytti tosiaan tarkoittavan sitä. Hänen jäänsinisten silmiensä välke lämmitti minua paremmin kuin nuotiokaan olisi voinut.
- Niin, kai, sanoi Jessikin. – Mutta olisit sä voinut kertoa mulle. Ja Andruksen kanssa mulla taitaa olla vähän puhuttavaa.
- Et saa höykyttää sitä, mä kielsin sitä kertomasta.


3.

Jessi ei nostanut kummempaa meteliä salaratsastuksestani Hannan lähdettyäkään, päinvastoin hän vaikutti hiljaiseen, miettiväiseen tapaan alkavan hiljalleen pitää minua taas täysivaltaisena perheenjäsenenä eikä yhtenä ylimääräisenä holhottavana. Minusta se oli erittäin tervetullut asiaintila, etenkin, kun aloin itsekin tuntea itseni sellaiseksi.

Marraskuun puolivälissä minulla oli taas yksi jälkitarkastus. Andrus kuskasi minut räntäsateessa Helsinkiin, sillä Jessi oli tietenkin töissä, enkä minä viitsinyt uhmata ajokieltoani, vaikka tunsinkin olevani jo ihan tarpeeksi hyvässä kunnossa.
- Mene sä kahville siksi aikaa, ehdotin Andrukselle sairaalan aulassa ja lyttäsin hänelle kympin kouraan. – Ei mulla varmaan mene kovin kauan.
- Mm, tämä sanoi ja kun katsoin, miehen katse oli nauliutunut infoon, jonka lasiluukun takana ei tänään istunut yksikään tutuista vanhoista havukoista vaan silmiinpistävän kaunis nuori, vaalea tyttö.
- Tai tee mitä tykkäät, mä palaan tähän sitten, naurahdin ja otin hissin kolmanteen kerrokseen.

En tiedä, oliko Vonkkis aiemmin hoitanut moniakin työntekijöistään, mutta väkisinkin mietin, voisiko hän pitää minua oikein täysipäisenä alaisena sairastumiseni jälkeen. Toivoin niin, sillä olin viihtynyt ja viihdyin täällä oikein hyvin. Ilmeisesti minustakin pidettiin, sillä kun astuin päiväosaston ovesta sisään, etäisestikin tutut henkilökunnan edustajat laitosapulaisia myöten tulivat juttelemaan. Tai sitten olin vain kummajainen, jota haluttiin tarkastella lähempää.
- Koska sä tulet takaisin töihin? kysyi Juri, jonka kanssa olimme olleet kollegoita melkein alusta asti.
- Sitä mä tulin kuulemaan, sanoin ja vilkaisin sen vastaanottohuoneen ovea, jossa luki ”Ylilääkäri”.
- Kai sä itse tiedät?
- No en mä vielä pysy kahdeksaa tuntia tolpillani, myönsin. - Mutta kyllä tää tästä.
- Sulla on söpö tukka, tuli Ansku ilmoittamaan kansliasta ja silitti sitä niin, että irvistin. Olin pistänyt Jessin ajamaan sen klipperillä pois leikkauksen jälkeen, kun toinen puoli oli joka tapauksessa ajeltu, ja nyt se oli ilmeisesti jotenkin houkuttelevassa vaiheessa. Danni ja Alissakin paijasivat sitä mieluummin kun Marua.

Onneksi pomo pisti päänsä ulos ovestaan silloin ja kuvittelin hänenkin ilmeestään päätellen ilahtuvan minut nähdessään. Vaikka tuskin se mikään yllätys oli, että istuin siellä, kun minulla kerran oli aika hänen vastaanotolleen.
- Tule sisään, hän kutsui ja tottelin. Tämä ei ollut ensimmäinen käyntini täällä leikkauksen jälkeen, mutta ensimmäinen sen jälkeen, kun huimaukseni oli kadonnut. Sen jälkeen olin pystynyt ihan eri lailla tekemään asioita ja mietin, näkikö hän eron minussa.

Näki.
- Oletko sä ruvennut harrastamaan liikuntaa? hän kysyi ensimmäiseksi käteltyämme.
- Huomaako sen? kysyin.
- Sä et kävele enää niin kuin toipilas tai vanha mies. Mitä sä teet? Käyt salilla?
- Meillä on toistakymmentä hevosta kotona, muistutin. – Ei niiden lisäksi paljon salia tarvitse.
- No niin tietysti. Vieläkö sulla on päänsärkyjä, väsymystä, huimausta?

Saatoin täysin rehellisesti vastata kieltävästi kaikkiin kysymyksiin paitsi siihen, että en vielä pärjännyt kahdeksan tunnin yöunilla.
- Koska se katoaa, koska mä pääsen töihin? kysyin vaativasti.
- Aika pian, pomoni sanoi lohduttavasti.
- Mikä on aika pian?
- Katotaan kuukauden kuluttua uudestaan. Otetaan sillon uudet kuvat ja tehdään sen jälkeen päätöksiä.
– Kai mä nyt edes autoa saan taas ruveta ajamaan, huokaisin. Olin vähän pettynyt, vaikka oikeastaan minun ei olisi pitänyt olla. Enhän voinut palata töihin vain nukkuakseni siellä alkuiltapäivästä pari tuntia.

Siihen sain luvan ja minulle tuli samanlainen olo kuin aikoinaan ajokortin saadessani – kuin joku olisi katkaissut orivarsalta riimunnarun ja päästänyt irti suureen maailmaan. En viitsinyt odottaa hissiä vaan harpoin portaat takaisin alas vain löytääkseni Andruksen suunnilleen siitä, mistä olin kuvitellutkin, juttelemasta sen infon tytön kanssa.
- Sääli yrittää irrottaa sua, mutta nyt voisi lähteä takaisin päin, ilmoitin. – Mä ajan!
- Jaha, ja haetaanko me Musti kotiin saman tien? Andrus kysyi kulmat koholla. Annoin itseni hetken leikitellä ajatuksella, mutta pudistin sitten päätäni.
- Jospa odotetaan sen kanssa, kunnes Rella on lähtenyt kotiin.

Tunsin itseni Suomen kuninkaaksi, kun ensi kertaa yli kahteen kuukauteen istuin passattiin kuskin paikalle ja starttasin sen.
- Täällä on sitten liukasta, Andrus varoitti.
- En mä ensi kertaa aja talvella, naurahdin ja samalla hetkellä pääsi auton perä liukumaan, kun ajoin liian kovaa liikenneympyrään, joka sairaalan pihassa oli. – Hups.
- En mä muuten välittäisi, mutta mulla on treffit illalla, Andrus huomautti.
- Sä olet nopea liikkeissäsi, mutta nätti tyttöhän se oli, sanoin ja nauroin silkasta ilosta. Andruksen puolesta ja omasta puolestani.

Kotiin päästyämme ratsastin Rellan ja Andrus liikutti Maggien ja Nikin. Hän oli ottanut tavakseen hoitaa ne useimpina arkipäivinä, sillä Jessin tullessa töistä oli jo pimeää. Desilläkin saattoi ratsastaa, mutta se vaikutti ihan yhtä tyytyväiseltä saadessaan vain tarhailla, ja sama päti Halcyoniin, jonka olin halpamaisesti hylännyt heti, kun olin saanut vanhan varmuuteni takaisin ja uskalsin ratsastaa muillakin. Maggien selkään en olisi vielä mielelläni kiivennyt, sen verran sentään arvostin pääparkaani, enkä suoraan sanoen pitänyt koko hevosesta muutenkaan ollenkaan. Se oli omituinen ja arvaamaton hermokimppu, ja olisin ollut tyytyväisempi, ellei Jessi olisi koskaan ostanut sitä. Toivoin, että varsominen rauhoittaisi sitä, joskaan se ei ollut kovin luultavaa.

Sitten oli Kaoma, nuori tammani. Jos olisin ollut kunnossa, olisin jo aloittanut sen koulutuksen varsan jälkeen uudestaan. Nyt en ollut pystynyt, ja vaikka Andrus oli tarjoutunut, olin kieltäytynyt avusta. Halusin mieluummin ihan itse hoitaa koko homman, ja sitä paitsi Kake oli ollut myöhäinen varsa, eikä ollut vielä mitenkään kiire ottaa Kaomaa töihin. Kunhan tuntisin olevani täydessä terässä, aloittaisimme taas.

Yritin todistaa itselleni, että olin jo oikeastaan ihan kunnossa – Vonkkiksen rohkaisevan tapaamisen jälkeen se tuntui olevan mahdollisuuksien rajoissa – ja aloin ratsastettuani vääntää varsoista uusia myynti-ilmoituksia. Olin suunnitellut niitä jo muutaman kuukauden, mutta ei ollut tuntunut järkevältä laittaa niitä nettiin, kun ei niitä kuitenkaan ollut vielä vieroitettu. Nyt Desi, Rella ja Kaomakin viettivät jo yöt sisällä varsojen asuessa pihatossa, ja jonain kauniina, tai todennäköisemmin rännänharmaana, päivänä lähitulevaisuudessa emme enää veisikään Rellaa sinne aamulla. Cumkvatti saisi hepulin, mutta Rellan omistaja oli jo kovasti ottamassa tammaa takaisin itselleen, joten jotain oli pakko tehdä. Desi huolehtisi kyllä Rellankin varsasta, kunnes taas Kake olisi tarpeeksi vanha ja voisimme vierottaa senkin kokonaan ja jättää varsat kolmestaan.

Tarkistin siis ilmoitukset ja hintapyynnöt ja laitoin ne muutamallekin nettisivustolle, sitten vilkaisin kelloa. Yksi. Yleensä heräilin tähän aikaan tekemään kohta koulusta kotiin palaavien tyttöjen kanssa läksyjä, mutta nyt minun oli vaan pakko heittäytyä sohvalle ja laittaa silmät kiinni. Olihan aamu itse asiassa ollut aika rankka, kun se oli sentään sisältänyt matkan Hesaan ja ratsastuksen. Olin kai ansainnut lyhyet nokoset. Olinhan silti todistettavasti paranemassa.

Yleensä ne harmaat ja pimeät marras-joulukuun viikot menivät tuskaisesti ja kärvistellen ohi. Jessi jaksoi tuskastella sitä, että tyttöjen syntymäpäivät olivat siinä pahimpaan aikaan: Alissan marraskuun lopussa Ja Dannin juuri joulun alla. Nyt ei pelkkä kärvistelykään auttanut, kun tytöt olivat aloittaneet koulun. Lastenkutsut oli pakko järjestää, ja molemmille omat.

Häpeillen tunnustan, että luistin karkuun. Jessi oli värvännyt avukseen pikkusiskoni Riikan sekä Kiien ja kun luokkakavereiden vanhemmat alkoivat tiputella pikku kullannuppujaan meille, kiipesin ullakolle Andruksen luo.
- Pystytkö sä piilottamaan mut? kysyin tosissani.
- Totta kai, Andrus sanoi ja avasi ovensa levälleen, kutsuen minut sisään.

En ollut pistänyt nokkaani hänen omaan niin kutsuttuun huoneeseensa sen jälkeen, kun olimme sen rakentaneet, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. En kuitenkaan tätä. Andruksen iso oma tila oli sittemmin maalattu vaaleaksi ja huonekalut, jotka siellä komeilivat, eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Huone näytti itse asiassa suunnattoman kotoisalta.
- Saisinko mä mitenkään olla täällä hetken? kysyi nöyrästi ja Andrus osoitti huvittuneena sänkyään.
- Ota nokoset. Mä menen ratsastamaan.

Otin varsin hyvät nokoset, mutta heräsin, kun ihan läheltä alkoi kuulua töminää, kuin norsulauma olisi vallannut talon. Tietenkin, Jessikin oli kuluttanut hermonsa loppuun ja ajanut lapset ullakolle juoksemaan sokerihumalansa pois. Nousin ylös ja yritin hiipiä alakertaan pikkutyttölauman huomaamatta, mutta Alissa tuli esittelemään minulle ilmeisesti parasta saamaansa lahjaa, roikkuvia leikkikorvakoruja ja tiaraa.
- Sä olet kyllä yks prinsessa, nauroin, sillä sitä hän tosiaan oli. Kaikki kiiltävä ja kimalteleva sai hänen silmänsä loistamaan.

Jessi, Riikka ja Kiie istuivat keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia ja sinne minäkin menin. Lattialla oli kokonainen rivistö kakkulautasia, joita Maru puhdisti huolellisesti ehtimättä suoda minulle silmäystäkään.
- Siinä näytetään oikeen mallia, että miten hygienia hoidetaan lääkärisperheessä, naurahdin.
- Äh, koneeseenhan ne sitten menee, Jessi sanoi. – Kymmenen minuuttia ja niitä pitäisi tulla hakemaan. Ja kolmen viikon kuluttua uudestaan.
- Miksei samalla kertaa voinut juhlia Danniakin? huokaisin.
- Ne ei suostuneet. Kyllä sä sen tiedät. Mutta ajattele, jos sillon ois jo lunta, voisi pitää juhlat pihalla. Jos olisi hevonen, millä ajaa, voisi ajeluttaa niitä vaan ja juottaa kuumaa mehua päälle, Jessi maalaili.
- Lunta ennen joulua? Älä nyt unta näe.

- Istu, sanoi Riikka ja kiskoi minua käsivarresta viereensä tyhjälle tuolille. Hän ei päästänyt irti sittenkään kun olin istunut, vaan painoi päänsä hellästi olkapäälleni.
- Ja mitä sä olet vailla? kysyin epäluuloisena.
- En mitään, mä vaan muistin, että sä olet mun lempiveljeni.
- Selkeesti jotain isompaa, mutisin. – Meillä ei ole juurikaan rahaa. Riikka nauroi.
- Mä tarkotin sitä, se oli ihan pyyteetöntä! Juttelin vaan aamulla Riston kanssa ja tuli mieleen, että voiko veljistään ottaa avioeron tai jotain.
- Okei, sitten mä ymmärrän. Ja ymmärsinkin. Vanhin veljemme oli vähintäänkin ikävä persoona.

- Ota tää niin mä annan sulle kahvia, sanoi Jessi ja ojensi minulle Kiien Jesse-pojan, jota hän oli pidellyt. Käteni vastaanottivat tottuneesti pienen lapsen, joka hiljeni ujosti ja jäi tuijottamaan minua silmät suurina. Se oli jo kai siinä puolentoista vuoden vanha, Jerry oli vain kaksi vuotta vanhempi, mutta tuntui siltä, etten ollut ikuisuuteen pitänyt niin pientä lasta.
- Jessi meinasi syksyllä saada vauvakuumeen, paljastin Riikalle ja Kiielle. – Mutta sitten se tuli järkiinsä. Kai se oli vaan joku primitiivireaktio.
- Se oli kai ihan ymmärrettävää niissä olosuhteissa, sanoi Kiie ymmärtäväisesti. – Tosin musta teillä on sitä lajia jo ihan tarpeeksi.
- Niin mustakin, vakuutin ja kuuntelin päämme päältä jytinää ja töminää. Lamppu pöydän yllä tärisi hiukan.

- Hmmph, sanoi Jessi ja pamautti eteeni kahvimukin niin, että se läikkyi yli. – Kiva kuulla, että mua pidetään järjettömänä.
- Me tykätään susta silti, sanoi Kiie myötätuntoisesti ja taputti häntä kädelle, tyrskähtäen sitten nauruun.
- No, itse asiassa mä lakkasin syömästä pillereitä sillon, kun sä pääsit sairaalasta, Jessi sanoi ja vilkaisi minua tavalla, joka pisti niskahiukseni nousemaan pystyyn.
- Sä teit mitä?
- Viikoksi vaan, sitten mä palasin järkiini, hän sanoi nopeasti. – Sillon se vaan tuntu hyvältä ajatukselta, tai siis niin kuin ainoalta mahdolliselta.

Me taisimme kaikki tuijottaa häntä, Jesseä lukuun ottamatta ja hän istui paikoilleen muistuttaen karkkivarkaudesta kiinnijäänyttä pikkutyttöä.
- Sä olet raskaana? sanoin. Se ei ollut edes kysymys, oikeastaan. Hän nyökkäsi pikkuisen, puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja omituista kyllä, tunsin lähinnä suuttumusta siitä, että hän oli päättänyt tehdä tuollaisen paljastuksen nyt, Riikan ja Kiien ollessa läsnä. Ihan kuin minulla ei olisi ollut oikeutta kuulla siitä ensimmäisenä.
- Oh, onnea! Kai… sanoi Kiie ensimmäisenä ja nousi halaamaan Jessiä. Riikka seurasi esimerkkiä, ja silloin soi ovikello ja minä lähdin Jesse sylissäni avaamaan, sillä naiset eivät tuntuneet kuulleen mitään. Ensimmäisiä synttärivieraita tultiin hakemaan.

Siitä syntyi pitkäkestoinen hässäkkä, joka sisälsi pikkutyttöjen pyydystämistä, alakertaan houkuttelemista ja päällysvaatteiden ja kenkien etsimistä. Minä yksin vetäydyin Jessen kanssa olohuoneeseen, istuin nojatuoliin ja katsoin, miten vaaleakiharaisen pojan pieni pää alkoi nuokkua ja se nukahti käsivarttani vasten.

Minä en voinut sille mitään. Olin vihainen Jessille siitä, että hän oli omin päin ruvennut tekemään tuonkokoisia päätöksiä ja loukkaantunut siitä, ettei hän ollut kertonut minulle aiemmin. Lisäksi oli otettava huomioon se, että hänelle oli tehty jo kaksi keisarinleikkausta ja yleensä siinä vaiheessa kehotettiin luopumaan leikistä. Niin meillekin oli sanottu Jerryn jälkeen ja siitä asiasta olin kaikkein vihaisin.

Kaikesta tuosta huolimatta minulla oli riemastunut ja onnellinen olo, joka muistutti vähän sitä tunnetta, kun penskana astui Linnanmäen porteista sisään ja kaikki kiva ja jännittävä odotti. Olin kai aika hömelö, mutta rakastin vauvoja, etenkin omiamme. Ehdoitta.
- Hei, me lähdetään nyt, sanoi Kiie ja tuli ottamaan Jessen sylistäni.
- Okei, sanoin havahtuessani ajatuksistani. Kiie katsoi minua tutkivasti, kuin yrittäen selvittää, mitä ajattelin. Virnistin hänelle vaisusti ja tahallisen ilmeettömästi. Minä juttelisin ensin Jessin kanssa, ennen kuin paljastaisin kenellekään muulle mitään.
- Onnea isukillekin! toivotti Riikka ja halasi minua. Hänen mieleensä ei tainnut edes juolahtaa, että olisin muuta kuin ratkeamaisillani riemusta. – Te haluutte varmaan itse kertoa kaikille vai saanko mä soittaa äidille?
- Älä, äännähdin ja pettymys vilahti hänen kasvoillaan.
- Selvä, hän sanoi kuitenkin ja meni auttamaan Kiieä Jessen pukemisessa.

Talo tuntui kerta kaikkiaan autiolta, kun kaikki vieraat olivat lähteneet, omien lastemme äänetkin vain hyttysen ininältä, kun tytöt kiskoivat Jerryn huoneeseensa, ymmärtääkseni pukeakseen hänet prinsessavarusteisiin. Minä en liikahtanutkaan tuolistani, pääasiassa ihan pahanilkisyyttäni. Halusin nähdä Jessin ilmeen, kun hän tulisi luokseni. Sainkin koko rahan edestä, kun hän vastahakoisesti laahusti olohuoneeseen, eikä onneksi mennyt ensin siivoamaan keittiötä, kuten hän myös olisi voinut tehdä.
- Anteeksi, hän mutisi. – Mutta ei vielä ole liian myöhästä tehdä aborttia.
- Anteeksi? älähdin. Se oli idioottimaisinta mitä ikinä olin kuullut.
- Se on vasta siinä kymmenen viikkoa, Jessi sanoi ja seisahtui keskelle huonetta epätietoisen näköisenä.

Silloin pomppasin pystyyn. Harppasin pari pitkää askelta ja nostin hänet syliini, pannen vain ohimennen merkille, miten hän pelästyneenä astui puolikkaan askeleen taaksepäin, kuin olisi pelännyt minun lyövän tai jotain. Miksi minä muka sellaista olisin tehnyt?
- Etkö sä nyt haluakaan sitä? kovistelin. – Ensin haluat niin, että lopetat ehkäisyn kertomatta mulle ja sitten et haluakaan?
- No niin häilyväinen mä en kyllä aio olla, Jessi sanoi suutahtaen kai vähän itsekin. – Paitsi jos sä haluat niin. Kai sunkin pitää oikeuden ja kohtuuden nimessä saada vähän sananvaltaa.
- Kiitos nyt tostakin vähästä, sanoin, mutten pystynyt enää jatkamaan vihaisen esittämistä vaan istuin sohvalle, kasasin hänet tiukemmin syliin ja suutelin häntä, uudestaan ja uudestaan.

- Öhh, mä oletan, ettet sä olekaan ihan kauhean järkyttynyt, Jessi tirskahti noin kymmenen pusun jälkeen.
- Mä olen suunnattoman järkyttynyt.
- Oletko?
- Joo. Ja suunnattoman onnellinen.
- Oletko?
- Jep. Ja aika lailla víttuuntunut kanssa.
- Sori, hän sanoi. – Se tuntui hyvältä idealta viikon, mutta sen jälkeen mua on kyllä kaduttanut vähän.
- Sitten oisit kyllä voinut kertoa mulle ihan kahden keskenkin.
- Joo, hän myönsi. – Sori siitäkin.

Sitten minulla ei ollut enempää ykkösprioriteetin marmatettavaa, halasin vain häntä taas uudelleen.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   11.6.15 17:22:58

4.

Vaikka Jessi väittikin katuneensa uskallan väittää, että hän huijasi. Hän ei ollut kovin hyvillä mielin odottanut sen paremmin Dannia kuin Jerryäkään, mutta nyt hän näytti ihan eri tavalla tyytyväiseltä. Seesteiseltä ja onnelliselta. Ja jos minä en miettinyt sitä, että edellisten jälkeen tämä oli väistämättä jonkinasteinen riskiraskaus, olin ihan sekaisin onnesta. Olisin mielelläni laittanut hänet heti paikalla lomalle, jotta olisin saanut vain palvoa hänen vasta aavistuksen pyöristynyttä mahaansa päivät pitkät.
- Mä en muistanut, että tää on tämmöstä, hän valitti. – Mä olen sulle pelkkä hemmetin pesä hemmetin kesään asti.
- Mun oma pesämuna, myönsin ja suukotin hänen napaansa.
- Hei, mä olen täällä, täällä ylhäällä!
- Puhu kovempaa, mä en kuule, sanoin ja painoin korvani hänen vatsaansa vasten. Hän läppäisi minua avokämmenellä takaraivoon.
- Lopeta, tai mä en ota sua ultraan mukaan!

- Koska se on? kysyin ja kiipesin kiireesti oikealle paikalleni pää tyynylle, tai oikeastaan kyynärpää niin, että saatoin katsoa häntä ja silitellä hänen poskeaan ja kaulaansa.
- Pyhien jälkeen vasta.
- Eikö se ole aika myöhään sillon?
- No, ei niillä ollut aikaisempiakaan aikoja. Ehkä koko henkilökunta pitää joulusiivouslomaa.

Jessikin piti joulusiivouslomaa, vaikka siivous jäi kyllä vähän vähemmälle, niin paljon muuta puuhaa osui joulunalusviikolle. Siinä oli Dannin synttärijuhlien lisäksi päiväkodin joulujuhla, koulun joulujuhla sekä muutama hevosasiakin, kun myimme Kake-varsan ja haimme Miilan ylläpitotamman, Kisun. Ohjelmassa oli tietysti myös obligatorinen jouluvierailu äidin luo Hankoon. Olimme pohtineet ollako kertomatta vauvasta vielä, mutta, kuten Jessi sanoi, olisi kai ollut vähän häijyä olla kertomatta tulevalle isoäidille, kun Riikkakin jo tiesi. Sitä paitsi emme voineet olla viittaamatta siihen vähintään noin joka neljännessä lauseessa kuitenkaan. Oli melkoinen ihme, etteivät tytöt vielä olleet ruvenneet kyselemään mitään. Ehkä puhuimme niin paljon turhaa enimmän osan aikaa, etteivät he edes kuunnelleet, mitä jaarittelimme.

Äidillä ei, ihme kyllä, ollut ketään muita lapsenlapsia kylässä, mistä lapset olivat pettyneitä ja Jessi ja minä salaa helpottuneita. Sitten siellä olisivat olleet veljenikin vaimoineen ja oli enemmän kuin todennäköistä, että pienet veljentyttäreni Taija ja Loviisa olisivat keksineet haluta meidän mukaamme hevosparatiisiimme.
- Jaskan tytöt haluaisi taas teille käymään, ilmoitti äiti, kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Jaha, sanoin vain diplomaattisesti.
- Mä sanoin, ettet sä ehkä vielä ole toipunut niin, että jaksaisit niin montaa pikkutyttöä. Kun eikös Jessikin ole töissä?
- Olen, tämä myönsi. – Paitsi tiistai-iltapäivänä. Sillon meillä on lääkäri ja ultra.

Meni hetki, ennen kuin se meni äidille perille, mutta sitä papatusta, mikä silloin alkoi. Hän hiljensi tytötkin, jotka katsahtivat häntä kummissaan.
- Mikä mummille tuli? kysyi Danni minulta.
- Se taitaa olla iloinen, arvelin.
- Miksi?
- Koska me saadaan vauva.
Danni katsoi minua hetken epäuskoisena, sitten Jessin vatsaa ja taas minua.
- Ei samperi. Eikö meitä ipanoita jo ole tarpeeksi? hän kysyi ja rypisti pieniä, suloisia kulmakarvojaan ärtyneen näköisenä.
- Ei totisesti, ei teitä voi mitenkään olla tarpeeksi, vakuutin. – Sä olet niin onnistunut pakkaus, että tommosia pitää saada lisää.
- Ai? hän sanoi miettien näköjään tarkasti, miten ottaa moinen kohteliaisuus. Lopulta hän nyökkäsi armollisesti. – Okei. Toivottavasti se ei sitten oo ihan kauhea. Ja meidän huoneeseen se ei sitten tule.

Jouluaatto tuli ja sen kohokohta taisi olla aattoaamun maasto. Tai ehkei lasten mielestä, lahjat saattoivat voittaa heidän arvoasteikollaan, mutta minun kyllä. Miila ja Lauri sekä Jessin perhe tuli käymään ja jätimme Jerryn Laurin ja isoisän hoiviin siksi aikaa, että me muut pääsimme oikein joukolla ratsastamaan. Pajukin oli järjestänyt itsensä paikalle, joten meitä oli ihan kunnioitettava jono. Ilse ja Karoliina lainasivat Desiä ja Halcyonia ja minä olin saanut luvan ottaa jouluksi poismatkustaneen Ullan Nairobin, kun Musti oli edelleenkin Hannan luona. Vain Kaoma jäi varsojen kanssa tallille. Danni ja Alissa pärjäsivät mainiosti siinä missä muutkin, eikä edes Maggie temppuillut pahemmin.

Sen jälkeen aloitimme joulunvieton juomalla glögiä ja syömällä puuroa, vastaanottaen tietysti onnitteluja tulevan perheenlisäyksen johdosta.
- Sä olet sitten taas vuoden poissa töistä, ilmoitti Miila sisarelleen, mutta Jessi vain nauroi.
- Se on ihan eri juttu nyt, kun mulla on jo vakinainen paikka. Ja oli miten oli, eiköhän se ole sen arvoista.
- Sinä se ehdit, sanoi Lauri minulle, enkä osannut tulkita, oliko hän ehkä hiukan kateellinen. En kyllä voinut kuvitella Miilaa odottamassa vauvaa, mutta ehkä sekin aika koittaisi.

Minun on pakko myöntää, että lähinnä vain odotin pyhien päättymistä, jotta pääsisimme ultraan. Hain Jessin töistä iltapäivällä ja ajoin ehkä turhankin vauhdikkaasti Hyvinkäälle.
- Me ollaan aikasessa, Jessi sanoi, kun löysin parkkipaikan.
- Jospa nekin olisi?
Eivät ne olleet. Koskapa semmoista olisikaan tapahtunut. Vasta puoli tuntia yli määräajan odotettuamme saimme kutsun sisään. Lääkäri oli keski-ikäinen, happaman näköinen nainen, jolla ei selvästikään ollut paras päivänsä tänään. Ehkä hänellä oli kotona perhe, jonka kanssa hän olisi mieluummin viettänyt välipäiviä kuin täällä töissä? Toisaalta oli vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi viettää aikaansa hänen kanssaan.
- Miten te ootte vielä menneet raskautumaan? Eikö teille viimeksi sanottu? hän aloitti herttaisesti.
- Voi elämän kevät, hermostuin minä.
- Kolmas jo? Oletteko te lestadiolaisia?
- Jessi, me lähdetään nyt, sanoin tuohtuneena. – Pakko täällä on olla joku muukin lääkäri, jonka vastaanotolle varaat ajan.
- Hyst, Jessi sanoi ja istui kaikessa rauhassa paikoillaan, näyttipä hiukan huvittuneeltakin. – Eiköhän me nyt tän kerran selvitä. Mä haluan nähdä sen ultran.

Se sai minutkin nielemään kiukkuni ja selvästi lääkärikin vähän nolostui.
- Mutta kai teille kerrottiin riskeistä kahden keisarinleikkauksen jälkeen?
- Juu, mutta omahan on mahani, sanoi Jessi. – Ja raskaudet on sinänsä menneet hyvin, en mä ole mikään riskitapaus, vaikka noi kaksi onkin pitänyt leikata. Ei mulla voi olla niin huonoa säkää, että taas pitäisi. Mitenkäs se ultra?
- Sä voit riisuutua tossa sermin takana, lääkäri sanoi alistuneesti.

Se oli taas yksi niitä ikuisiksi ajoiksi mieleenpainuvia hetkiä. Tietenkään tässä vaiheessa se ei olisi vielä paljon minkään näköinen, mutta tämä olisi joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun näkisimme siitä vilahduksen. Istuin jännittyneenä Jessin vieressä ja tuijotin rakeista ruutua.
- Sä puristat melko lailla, Jessi huomautti, kun pitelin kaksi käsin hänen kättään. Hän itse näytti täysin rauhalliselta, kuin tämä olisi jokapäiväistä.
- Sori, sanoin nopeasti ja hellitin. Hän vilkaisi minua hymyillen ja käänsi katseensa takaisin ruutuun.

Lääkäri ei sanonut mitään hyvään aikaan, eikä hänen tarvinnutkaan. Kuva oli yllättävän selvä, kunhan silmät tottuivat siihen.
- No, nyt sulla on riskiraskaus, hapan nainen sanoi. – Onko teillä ennestään kaksosia suvussa?
Jessi ei vaikuttanut yllättyneeltä, vaikka minä olin tipahtaa penkiltä.
- Mä jotenkin arvasin, musta tuntui erilaiselta, hän sanoi. – Miten näppärää, kaks yhden hinnalla. Sitten ne saakin jo riittää. Pannaan putket solmuun.
- Onko ne kunnossa? sain lopulta kysyttyä, auottuani ensin suutani turhaan muutaman kerran.

Lopultakin lääkäri hymyili. Ei kai hänkään voinut olla ihan immuuni tulevien isähenkilöiden ihmetykselle, kun oli kerran tämän alan valinnut.
- Mä en näe mitään huolestuttavaa, ellei sitä lasketa, että niitä on kaksi. Onneksi olkoon!
- Kiitos, sanoin, jo suorastaan leppyneenä hänelle. Sitten kyllä purin taas hammasta, kun hän alkoi luennoida meille, mutta koska hän oli kuitenkin printannut kuvan, jossa molemmat pikkiriikkiset vauvat näkyivät, keskityin tuijottamaan sitä sen sijaan, että olisin läksyttänyt häntä alentuvasta äänensävystä.

- Mä en ikinä kyllä nähnyt itseäni suurperheen äitinä, mutta tässä sitä ollaan, sanoi Jessi hyväntuulisesti, kun hän ajoi takaisin. Hän oli takavarikoinut maasturin avaimet minulta väittäen, että näytin liian pöllähtäneeltä pystyäkseni ajamaan.
- Miten sä voit olla noin rauhallinen? kysyin.
- Mähän sanoin, että mä olen epäillyt jo jonkin aikaa. Tuntui jotenkin… painavammalta.
- Etkä sanonut mitään!
- No, en mä halunnut huolestuttaa sua.
- Miten niin huolestuttaa?
- Jos mä olisin sanonut, että musta tuntuu erilaiselta kuin aikaisemmin niin sä olisit ruvennut pelkäämään, että siinä on jotain vialla.
- Etkö sä sitten pelännyt?
- En oikeastaan. Kai mä vaan tiesin.
- Ihme noita, sanoin, kun hän pysäytti auton työpaikkansa eteen.
- Naisen vaisto, hän vastasi ja tirskahti. – Haetko sä Jerryn nyt vai haenko mä sen, kun lähden? Mä menen vielä tunniksi tai pariksi töihin.
- Mä haen, lupasin.

Emme tietenkään selvinneet joululomasta ilman Siirin vierailua, vaikka hän olikin pysytellyt melko kuulumattomissa koko syksyn. Todennäköisesti hänen vanhempansa eivät olleet päästäneet häntä meille häiritsemään minun toipumistani, tai sitten Juha oli säikähtänyt Jessin mahdollisia seksuaalisia taipumuksia syksyllisen vierailunsa jälkeen. En oikein ollut osannut arvostaa tapausta, ennen kuin olin kuullut Hannan version asiasta. Hän oli osannut kuvailla miehen pakokauhuisen ilmeen niin elävästi, että olin ulvonut naurusta.

Jessillä oli kai kuitenkin ollut Siiriä ikävä ja hän oli kutsunut tämän pariksi päiväksi kylään. Tai olisiko mennyt toisin päin, kun Sannakin tuli joululomalle koulustaan, tosin ilman Denaa. Siinä hän kuitenkin ovella seisoi päivää Ultran Jälkeen.
- Mun piti tulla vasta iltapäivällä, hän sanoi anteeksipyytävästi. – Mutta äiti oli menossa tästä ohi ja arveli, ettei haittaa, vaikka tuun jo nyt.
- Ei haittaakaan, sanoin ystävällisesti, vaikka olin tipauttaa silmät päästäni. Olin luullut Siirin jo kasvaneen sen, mitä kasvoi, mutta ellen olisi tunnistanut ääntä, olisin joutunut katsomaan kahdesti, että kuka siinä oikein oli.

- Et sä olekaan kasvanut pituutta, sain sitten sanottua. Sain katsoa häntä samat tutut kymmenen senttiä alaspäin. – Mutta mitä sulle muuten on tapahtunut?
Naiset olivat merkillisiä. Siiri otti ihmettelyni selvästi suurena kohteliaisuutena, vaikken ollut sellaista ajatellutkaan. Hän punastui kevyesti ja ravisti räntää hupustaan.
- Mä olen leikkauttanut hiukseni.
- Niin olet, sen mä huomaan. Mutta sä näytät muutenkin erilaiselta.
- Ai? Miten niin? Siiri kysyi uteliaana ja näytti enemmän itseltään.
- Sä näytit yhtäkkiä ihan aikuiselta, selitin, ja vaikutelma vain voimistui, kun hän riisui MH:n takkinsa. Ihan kuin perhosentoukasta olisi kehkeytynyt perhonen. Tuo ei ollut enää se pullea pikkutyttö, joka meillä oli viimeiset viisi vuotta tai sinnepäin hyyrännyt vaan nuori nainen.
- Jaa, mukavaa! tyttö hymyili ja sitten Danni ja Alissa jo kuulivat hänen tulleen ja ryntäsivät paikalle.
- Tuutko sä meidän kanssa ratsastamaan?
- Uskaltakaas estää mua, mä vaan käyn viemässä kassini ylös, Siiri lupasi.

Siiri painui tallille tyttöjen kanssa ja illemmalla, kun Jessikin oli tullut töistä, he alkoivat puida aihetta Lindan hevoset. En tiedä, millä konstein Siiri häntä piti silmällä, mutta hän kuului tietävän tarkkaan, missä kaikkialla tammat olivat syksyn mittaan olleet, missä varsoneet ja missä ne nyt olivat.
- Kaksi pientä mustaa oria. Niistä näkee päälle, että ne on Mustin, hän selitti.
- Mä en vieläkään ymmärrä, mitä se aikoo niillä tehdä, Jessi ihmetteli.
- Myydä, kai? Tai jos se aikoo niistä siitosoreja itselleen, jos se meinaa perustaa toisen Mustaojan.
- Kukaan täysjärkinen ei huoli niitä, sanoin vihaisena. Lindan temppu kiukutti edelleen.
- Huoliihan muutkin Mustin varsoja.
- Mutta eihän se voi väittää niitä Mustin varsoiksi?
- Voi, Siiri vakuutti. – Kato Hippoksen tietokannasta.

Teinkin niin ja hän oli oikeassa. Siellä oli Mustilla tietämieni varsojen lisäksi kaksi ihan uutta: Musta Poika ja Must Go, molemmat syntyneet lokakuussa. Jumaliste, joku vieras, joka selaisi näitä tietoja, pitäisi meitä oikopäätä idiootteina, kun olimme antaneet orimme astua suokin ja lämppärin siihen aikaan vuodesta. Mainehan tässä menisi sen vosun takia.
- Mä poistatan ne sieltä, ähkäisin.
- Mikset sä ennemmin karhua siltä nyt niitä astutusrahoja? kysyi Siiri. – Nythän se on itse todistanut, että se käytti Mustia ilman lupaa.
- Paljon tässä astutusrahat paina, mutisin, mutta sen verran olin kiukuissani vielä seuraavana päivänäkin, että soitin Ratsastajainliiton lakimiehelle, ja kun tämä oli joululomalla, Risto-veljelleni. Kun olin selittämällä selittänyt, mikä koko kuviossa oikein oli väärin ja miksi, hän kuului piristyvän huomattavasti.

- Tostahan voisi jo yrittää tehdä jutun. Minkäslaiset vaatimukset laitetaan vaivoista ja henkisestä kärsimyksestä?
- Ihan sama mitä siltä vaatii, ei sieltä mitään saa kuitenkaan, neljää hevosta elättävällä tarjoilijalla ei varmasti ole varaa edes näkkileipään, puuskahdin.
- No täytyy sitä jotain vaatimuksiakin olla, ei oikeuslaitosta mennä vaivaamaan vaan, jos halutaan, että jollekulle sanotaan soo soo. Kymppitonni? Kaksi?
- Voit laittaa siihen vaikka sata tonnia, lopputulos on sama, naurahdin, sillä näin mielessäni Lindan, joka säikähtäisi ripulille asti saadessaan käteensä haastekirjeen, jossa vaadittiin sataatuhatta vahingonkorvauksia. Tai kymmentäkään.
- Katsotaan, lupasi Risto. Kuulosti siltä, että hän oli ilahtunut saadessaan jotain erilaista tekemistä yrityskauppojen hoitelemisen rinnalle. – Mutta älä odota ihmeitä ens viikolla, nää jutut on hitaita.
- Mä tiedän. Ja kiitos.


5.

Meni uuden vuoden puolelle, ennen kuin Vonkkis huoli minut töihin ja koko elämä taas normalisoitui. Mustinkin olimme hakeneet kotiin uutenavuotena ja jumaliste, että se oli hienossa kunnossa. Jokin osa minusta ihan oikeasti katui sitä, etten ollut jättänyt sitä Hannalle pidemmäksi aikaa. Jos olisin hakenut sen kuukautta tai paria myöhemmin ja karauttanut suoraan kisoihin, olisimme olleet voittamattomia. Nyt se kärsi väkisinkin siitä, että minulla oli vielä vähän asioita hakusessa.

Ei kuitenkaan pahasti. En minä ollut unohtanut, miten ratsastettiin. Olisin vaan kaivannut itsekin vähän valmennusta pitkän tauon jälkeen. Sen sijaan olin viimeiset viikot, oikeastaan kuukaudet, ahkerasti valmentanut itse. Olin innostunut siitä hommasta oikein tosissani Suskun myötä, joka oli tullut oppilaakseni syyskuussa. Tyttö oli vielä nuori, seitsemäntoista, mutta uskomattoman ahkera ja kova tekemään töitä. Hänen vanhempansakin olivat harvinaisen maanläheisiä ja järkeviä: vaikka heillä mitä ilmeisemmin ei ollut rahasta pulaa, he eivät olleet menneet hassaamaan kymmeniätuhansia valmiiseen kisahevoseen vaan tytölle oli ostettu tavallistakin tavallisempi suomenhevonen, ruuna, joka osasi helpon been asiat, mutta ei sitten mainittavasti enempää. Olin miettinyt muutamankin kerran, kannattaisiko minun heihin hukata ruutia, mutta he olivat änkeytyneet samalle tunnille yhden aiemman valmennettavani kanssa ja siitä se lähti. Hevonen esitti muutaman kerran pieniä pätkiä sellaista liikettä, että ehdin jo mielessäni nähdä sen suomenmestaruusradalla – jos vaan ratsastaja olisi tarpeeksi motivoitunut. Kävi ilmi, että ratsastajan motivaatio jätti hevosen potentiaalinkin kakkoseksi. Kun palasin töihin, heivasin suurimman osan oppilaistani ja lähes kaikki sellaiset, joiden luona minun piti käydä. En kuitenkaan Suskua.

Elämä eteni ihanan rauhallisesti ja ilman suurempaa dramatiikkaa, juuri, kuten halusinkin. Se alkutalvi oli ehkä parasta aikaa ikinä. Olimme terveitä ja onnellisia. Varsat saatiin kaupaksi ja uusia oli tulossa. Neljä pullistuvaa vatsaa tallissa ja yksi kotona.
- Tää on varsinainen siittola, sanoi Jessi hilpeästi, kun ruokapöydässä vertailin ajatuksissani kaikki mahat peräkkäin: Desin ja Maggien, Halcyonin, Kisun ja hänen.
- Tänä kesänä me vaan pidetään niistä osa, naurahdin.
- Onko meidän pakko pitää vauvat? kysyi Alissa mököttäen. Danni oli tainnut sittenkin tottua ajatukseen pikkusisaruksista, mutta yllättäen Alissa oli edelleen vastahankainen ja Jerryä ei kiinnostanut pätkääkään.
- On, kulta, ihmisen lapsia ei saa myydä, sanoi Jessi.
- Miten te sitten mut saitte?
- Ihan ilmaiseksi.
Siihen Alissa ei sanonut mitään, kiitti vaan ruoasta ja häipyi.

Sitten ennen hiihtolomaa tuli tyttöjen opettajalta kutsu tulla juttelemaan. Minä säikähdin ensin, että he olivat tehneet jotain kamalaa, mutta Jessi ei ollenkaan.
- Vanhempainillassa syksyllä sanottiin, että kaikkien vanhempien kanssa pidetään keväällä keskusteluhetki. Se on sitä nykyaikaista koulunkäyntiä. Koulun ja kodin välistä yhteistyötä.
Ehkä niin, muitta silti minusta oli vähän ilkeää mennä tapaamaan opettajaa. Minun aikanani opettaja halusi keskustella vanhempien kanssa vain, jos oppilas oli joutumassa tarkkailuluokalle tai jäämässä luokalleen tai jotain vielä pahempaa.

Meillä oli Jerry mukana, mutta tytöt olivat jääneet Andruksen kanssa kotiin. Pojan istutimme eturivin pulpettiin piirtämään ja toivoimme hiljaisuutta ainakin joksikin aikaa.
- Ja koskas tää tulee kouluun? opettaja kysyi ja pörrötti Jerryn hiuksia. – Ja onko se samanlainen neropatti kuin siskonsa?
- Musta tulee lääkäri, Jerry huomautti, mutta keskittyi sitten uudestaan piirustukseensa.

Opettaja halusi kuulla tilastamme. Hän kertoi – tietenkin – itsekin ratsastaneensa nuorena tyttönä ja sanoi, että niin periaatteessa maalla kuin olimmekin, ei yhdenkään muun oppilaan vanhemmilla ollut tallia takapihalla.
- Eikä yhdelläkään muulla oppilaalla ole omia poneja, hän lisäsi.
- Ei kai ne pröystäile niillä täällä, kysyi Jessi huolestuneena.
- En mä sanoisi, että ne pröystäilee, ei ne ole tainneet ymmärtääkään, että niissä olisi jotain erityisen hienoa. Mutta on toisissa lapsissa tietysti semmoisia, jotka on vähän kateellisia.
- No, toi ei ehkä ole riittävä syy meidän hankkiutua poneista eroon, tokaisin.
- En mä sitä tarkoittanutkaan, herranjestas, opettaja sanoi kauhistuneena. – Hyvä vaan, että oppivat jo pieninä, miten erilaisia koteja ja perheitä on.

Sitten hän alkoi puhua tyttöjen koulumenestyksestä ja rentouduin. Danni oli osannut lukea jo vuosikaudet, ja niin Alissakin – ainahan he olivat pyrkineet, tai ajautuneet, olemaan samanlaisia. Lähinnä kehuja me kuulimmekin. Fiksuja tyttöjä, kunhan muistaisivat aina säännöt ja jaksaisivat pysyä hiljaa silloin kun piti. Mutta.
- Musta tuntuu, että Alissaa vaivaa jokin, hän sanoi sitten. – Oletteko te huomanneet?
Jessi vilkaisi minua ja minä Jessiä, mutta hänkin pudisti päätään.
- Miten niin? hän kysyi.
- Jotenkin siitä on tullut hiljaisempi ja tuntuu, että se on välillä tunneilla ihan omissa maailmoissaan, eikä edes kuule jos mä kysyn jotain.
- Alissa kyllä tykkää kaikista vähiten näistä uusista vauvoista, sanoi Jessi hitaasti. – Jospa se on vaan sitä.
- Se on tietysti mahdollista, opettaja nyökkäsi. – Mitenkäs tytöt suhtautui kun pikkuveli tuli?
- Ei niitä kauheasti kiinnostanut, niin kuin ei totakaan nyt, Jessi hymähti ja vilkaisi Jerryä.

Siitä jäi kuitenkin vähän epämiellyttävä olo ja minä ainakin aloin seurailla Alissan touhuja tarkemmin. Enimmäkseen hän kohelsi Dannin kanssa parivaljakkona, kuten aina ennenkin, mutta välillä hän tosiaankin vetäytyi hyvin surullisen näköisenä omiin oloihinsa. Mitä hänen pienessä päässään mahtoi liikkua? ”Ei mitään”, hän sanoi, jos kysyi, eikä hänestä kukaan sen selvempää saanut irti. Noloa myöntää, että kun tilanne ei ollut tuon kiusallisempi, se unohtui, kun keskustelusta opettajan kanssa alkoi olla aikaa. He alkoivat joka tapauksessa innostua enemmän ratsastamisesta tajutessaan, että oli kevät ja kohta alkaisi olla ratsastuskilpailuja joka viikonloppu. Heitä piti valmentaa. Heidän yhteistyönsä ponien kanssa oli edelleenkin vähän häilyväistä, mutta oli selvää, että heidän oli päästävä kilpailemaan.

- Miten te aiotte ratkaista, kumpi kilpailee kummalla ponilla? kysyin uteliaisuuttani, sillä he ratsastivat edelleen säntillisen vuorotellen.
- Mä kilpailen Rassella koulua ja Villellä esteitä, ilmoitti Danni. – Ja Alissa päinvastoin.
- Niinkö? kysyin ja kulmakarvani taisivat hypätä aika korkealle. Ponien taipumukset huomioon ottaen tuo ei kuulostanut ihan tasapuoliselta.
- Niin, nyökytti kuitenkin Alissakin, joten en puuttunut siihen sillä erää enempää.

Jessi oli lakannut jo ratsastamasta. Nikille hän oli hommannut vuokraajan, parikymppisen tytön, joka kävi kahdesti viikossa. En ollut uskonut hänen pystyvän tekemään sitä, antamaan sillä tavoin Nikiä toisen käyttöön, mutta erehdyin.
- Sen on ihan turha seistä kesään asti joutilaana, ansaitkoon vähän kaurarahoja sillä aikaa, hän sanoi.
- Olisi kai Andrus voinut sillä ratsastaa.
- Andrus saakin ratsastaa sillä, ei Katin kaksi kertaa viikossa mihinkään riitä. Ja katsoo nyt, kauanko se jaksaa, kun kuuntelee juttuja vuokraajista se voi käydä kolme kertaa ja sitten tulee sadepäivä ja se on siinä, sanoi Jessi hyvin epäilevästi. Mutta ei tyttö vielä ainakaan kolmessa kerrassa kyllästynyt, ei kuudessakaan.

Kutsuimme yhtenä iltana Pajun ja Ullan kahville tarkoituksena saada suunniteltua vähän yhteiskuljetuksia kisoihin. Meillä oli yhteensä kuusi kisaavaa hevosta ja kaksi traikkua – olisi vain järkevää yrittää haarukoida yhteiset kisat ja mahdollisesti säästää kuljetuskuluissa. Pajun Cona nyt oli jo Kaomaa vanhempi ja kokeneempi, mutta ainakin koulukisoihin ja alkukauden estekisoihin niiden saattoi kuvitella osallistuvan aika samaa tahtia. Paju oli äimistynyt, kun katselin Kaomalle estekisoja.
- Mä luulin, että se on sun uusi koulutykkisi, hän sanoi.
- Käythän säkin koulukisoissa Conan kanssa.
- Mutta se on eri asia – se on nuori – enkä mä kävisi koulukisoissa, ellet sä olisi puhunut mua ympäri, Paju nauroi.
- No Kaomakin on nuori, mistä sitä tietää, vaikka se olisi paljon parempi esteillä kuin koulussa. Joka tapauksessa mä haluan, että se näkee paljon ja kaikenlaista, ja kantakirjauksessa sen pitää kumminkin hypätä, sanoin päättäväisesti.

Ullan ja Nairobin kanssa Musti ja minä kävisimme sitten toisen ääripään kisoissa ja sitten olivat tytöt, joiden edunvalvojana Jessi ilmoitti istuvansa pöydässä. Hän oli joutohetkinään töissä etsinyt kaikki alkukevään harjoituskisat ja eri ratsastuskoulujen sisäiset pikkukilpailut ja hänellä oli niistä valmis lista.
- Siiriä ja Kiiraakaan ei saa sitten unohtaa, jos ne tulee kesäksi, hän muistutti.
- Ja Dena ja Sanna! muisti Paju.
- Siirillä on oma traikku kotona, huomautin.

Saimme aika hyvin sovitettua suuren määrän kilpailuja aina kesäkuulle asti, mitä pidemmälle niitä ei vielä oikein löytynyt. Ehkä yllättäen Danni ja Alissa pääsivät ensimmäisinä kokeilemaan siipiään harjoituskoulukisoissa lähitallilla ja Paju ja minä päätimme myös lähteä mukaan. Kaomasta ei voinut vielä ennustaa, suostuisiko se menemään kouluaitojen sisään ollenkaan, joten pikkukisat, joissa ei välttämättä edes olisi oikeita aitoja eikä varmasti paljon yleisöä, olisi hyvä paikka kokeilla.

Tytöt olivat venähtäneet taas pituutta talven mittaan niin, että Jessi kävi heidän kanssaan ostoksilla, molemmat tarvitsivat uudet valkoiset housut timanttikoristeltujen kannuksiensa seuraksi.
- Ne haaveilee nahkasaappaista, hän ilmoitti, kun he palasivat. – Ja ratsastustakeista.
- Et kai sä ostanut?
- En tosiaankaan, vaikka takkeja on kai pakko ruveta harkitsemaan.
- Noin pienten ei tarvitse hienostella vielä kisatakeilla, väitin, mutta Jessi nauroi minulle.
- Täytyy niiden olla asianmukasesti pukeutuneita, jos ne pääsee harjoituskisoja pidemmälle, hän sanoi vakavoituen.
- No sitten korkeintaan yksi, eihän ne oo kumminkaan yhtaikaa radalla, yritin vielä.
- Mutta jos ne on yhtaikaa palkintojenjaossa? Et kai sä itsekään aio villapaidassa lauantaina ratsastaa?

Itse asiassa aioin, enkä aikonut ottaa edes kisahousuja. Olisi maailman nolointa mennä radalle täydessä tällingissä, jos Kaoma päättäisi heti tervehdyksen jälkeen kiikuttaa minut sieltä pois. Vaikka olisi siitä tietysti yleisölle huvia. Ensin en ollut selvinnyt HIHSiin ja sitten en selvinnyt enää helposta ceestä pikku paikalliskisoissa. Huvia tuottaisi jo varmaan karavaanimme; tuskin koskaan harjoituskisojen helpoimpaan luokkaan oli tultu kahdella täydellä traikulla ja autolla. Puuttui vain Mustaoja-tarrat traikun kyljestä ja Lund-takit.

Kun meitä oli niin monta, Jessi oli pyytänyt Siirinkin avuksi. Emme tienneet ponien kisapaikkakäytöksestä vielä mitään ja Kaoma, joka oli hölmö kuin perhonen, saattaisi keksiä ihan mitä vaan.
- Tiedätkö sä mitä, isi, Danni sanoi minulle miettiväisesti, kun olimme parkkeeranneet yhdistelmät ja nousseet autoista.
- No?
- Me kilpaillaan toisiamme vastaan. Luuletko sä, että Rasse voittaa Kaoman?
- Se on enemmän kuin todennäköistä.
- Meinaako se, että mä olen parempi kuin sinä? Vaikka sä olet ollut telkkarissakin.

En oikein tiennyt, mitä vastata hänelle, sitä paitsi minua nauratti.
- No, katotaan nyt ensin, kumpi meistä saa rusetin, vai saako kumpikaan, sanoin sitten. Tavallaan minua harmitti, etten ollut lähtenyt vain turistiksi, jotta olisin kunnolla voinut keskittyä tyttöjen neuvomiseen, mutta tilaisuus oli vaan ollut liian houkutteleva Kaomaa ajatellen.

Meidät neljä oli pistetty starttaamaan peräkkäin luokan lopuksi; joku oli selvästikin vain lykännyt puhelinilmoittautumisemme tallin seinältä kerätyn listan perään käyttämättä sen enempää mielikuvitusta. Toisaalta se sopi ihan hyvin. Ainakin meillä oli aikaa verkata ja sitten olisi tuttuja hevosia seurana radan päädyssä, kun odottelisimme vuoroa. Kaoma oli yllättävän lungi verkka-alueella, joten ehdin toisella silmällä seurata Pajua ja tyttöjä. Pajun Cona ei varmaankaan tuottaisi ongelmia, se oli kisannut jo edelliskesänä sen verran, että sillä oli ihan rutiinia, eikä se ollut mikään hörhö muutenkaan. Rasse näytti myös oikein hyvältä, siinä oli kouluponille sopivaa arvokasta massakkuutta ja se kulki oikein hyvässä muodossakin. Ville sen sijaan… kullanvärinen poni jäkitti yhdessä nurkassa ilmeisen päättäneenä lopettaa leikkimisen. Ratsastin heidän luokseen.

- Se ei halua liikkua, huokaisi Alissa surullisena ja Ville vilkaisi minua myös. Sen katse oli epäluuloisempi, kuin se olisi punninnut, olinko tullut pistämään sen järjestykseen. Ojensin Alissalle raippani.
- Ota tää ja pamauta sitä kerran, sanoin.
- Mutta nää on koulukisat! Ei täällä saa käyttää raippaa!
- Verryttelyssä saa, radalla ei, selitin. Sain vakuuttaa häntä hetken, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui hiukan toiveikkaammaksi ja hän otti pitkän raippani. Se ylettyi Villen häntään ellei ylikin, mutta ei Alissan tarvinnut sitä edes käyttää. Poni arvasi lähteä liikkeelle heti, kun tyttö otti raipan käteensä. Seisotin Kaomaa siinä samassa paikassa, kunnes Alissa oli kiertänyt koko kierroksen ja palannut.
- Nyt se tottelee, hän sanoi helpottuneena.
- Kokeile vielä ilman raippaa, ehdotin. Hän ojensikin sen takaisin minulle ja vaikka vähän pelkäsin, että Villen innostus loppuisi siihen, ei niin käynyt. Se oli saanut senaamuisen temppuhetkensä ja nyt se ravasi innokkaasti korvat hörössä eteenpäin ja Alissakin alkoi hymyillä.

Sitten tuli aika ratsastaa kilpaa. Paju sai meistä ensimmäisenä mennä radalle, ja jos hän vaan olisi viitsinyt muistaa ratsastaa tarkasti, se olisi ollut oikein hyvä suoritus. Hänestä kuitenkin näkyi päälle, että temppuilu ilman esteitä oli hänen mielestään ajanhukkaa ja hän esiintyi huolimattomasti ja vähän sinne päin. Kaiken lisäksi hän unohti radan ja tuli erittäin nolona pois radalta.
- Mä en ymmärrä, miksi sä viitsit maksa lähtömaksua, kun et itse edes yritä, sanoin hänelle, kai aika ilkeästi, kun siirryin vuorostani Kaoman kanssa odotusalueelle. Danni oli menossa seuraavana ja häntä oli kyllä ilo katsoa. Ei se täydellinen suoritus ollut, mutta ei siinä Pajun jälkeen ollut mitään häpeämistä – ja pikkuriikkinen Danni isonpuoleisen ponin selässä oli kyllä hellyttävä näky.

- Sun vuoro, ja jää sitten tähän odottamaan mua, jooko? sanoin Alissalle. – Kaoma voi saada hepulin, jos se jää ihan yksin.
- Joo joo, Alissa mutisi ja kokosi tarmokkaasti Villen ohjat tuntumalle. Siiri oli halunnut letittää ponin harjan, mutta sitten oli tullut kiire ja hän oli ehtinyt vain jakaa sen monelle saparolle, joten se hulmusi nyt suunnilleen vapaana, kun se ravasi radalle. Pelkäsin aika lailla, että se alkaisi taas temppuilla, mutta ei se alkanut, mitä nyt näytti mulkoilevan tuomaria aina ohi mennessään. Alissa osasi radan yhtä hyvin unissaan kuin Dannikin eikä kumpikaan heistä olisi uskaltanut ikinä päästää siirtymisiä valumaan puoleenväliin seuraavaa kirjainta. Minun oli pakko olla ylpeä kummastakin ja olinkin, niin, että melkein unohdin, että seuraavaksi olisi minun vuoroni.

Kaoma jäykistyi sahapukiksi ymmärtäessään, että sekin joutuisi puomien rajaamalle radalle. Olisin tietysti voinut saada sitä rentoutettua ravailemalla vähän enemmän radan päädyssä odottaessani, mutta olin uppoutunut katsomaan tyttöjä, eli ihan oma mokani. Yritin rentouttaa sitä mutisemalla sille niin, ettei tuomari huomaisi, mutta se ei juuri parantanut asiaa. Vasta raviosuuden lopulla se alkoi ymmärtää, ettei tämä ollutkaan kuolemaksi ja pärskähti. Arvaamattomaan, tammamaiseen tapaansa se sitten oikein innostui, ja laukannostoista nousi siistin tai yleensä minkäänlaisen harjoituslaukan sijaan pukkilaukkaa. Minua alkoi naurattaa niin, että sain purra hampaani yhteen pysyäkseni vakavana. ”Vasenta pukkilaukkaa koko rata leikkaa” – sitä ei totisesti ollut missään virallisessa ohjelmassa.

Pysyimme kuitenkin radalla, mutta vapaita ohjia en uskaltanut tammalle antaa lopputervehdyksen jälkeenkään. Rokottakoon tuomari siitäkin, jos halusi, se ei paljon enää painanut tässä konkurssissa. Mieluummin vielä muutama pinna pois kuin että minut kiidätettäisiin häpeällisesti radalta.
- Danni ja Alissa taisi hakata meidät molemmat, tuumasi Paju, kun ratsastin takaisin verryttelykentälle, missä uskalsin jo hellittää ohjista.
- Niin taisi, myönsin. – Ja ihan syystä.

Danni sai ruusukkeen, Alissa ei ihan. Minä ja Kaoma jäimme vihoviimeisiksi, mutta en ollut tamman tuntien uskaltanut juuri parempaa odottaakaan. Ennemmin olisin lyönyt vetoa radalta poistumisen puolesta. En tosiaankaan tiennyt, mitä siitä hevosesta tulisi, jos mitään. Siinä oli melkoisesti hienoa liikettä halutessaan, sen näki laitumella, mutta en ollut onnistunut saamaan siitä ratsastaessa esiin vielä häivääkään. Se ei tokikaan ollut ihme, sillä oli vielä ihan tarpeeksi tekemistä pelkästään ratsastajan kantamisessa. Mutta sen päästäkään en tiennyt. En osannut läheskään aina tulkita sen aivoituksia. Jos se olisi ollut ihminen, olisin diagnosoinut sille ADHD:n.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   11.6.15 21:10:46

On niin mukavaa kun illalla rankan päivän jälkeen pääsee lukemaan nää pätkät! :)

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   11.6.15 23:24:48

"- Etkö sä nyt ole liian vanha jo joka tapauksessa? kysyin ja katson, miten hän rojautti viinilaatikon sohvapöydälle ja haki keittiöstä kaksi juomalasia."

"...katson, miten..." puuttuu yksi i-kirjain.

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: tirppa 
Päivämäärä:   12.6.15 11:17:43

Hassua, miten mä oon joka kerta sivuuttanut ton lauseen, että Siiri olis ollut pieni ja pullea.. Mun mielikuvissa se on aina ollut pieni ja laiha rimpula :o

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   12.6.15 11:27:45

Minulla on ollut sama mielikuva Siiristä kuin Tirpalla.
Pari erikoista lausetta olen joistain pätkistä bongannut, toisen jo kopioinkin, mutta kun pääsin loppuun, en asiaa enää muistanut ja niin jäi ne kirjaamatta. Lukemista en tuo takia viitsi keskeyttää joten...

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   12.6.15 18:24:48

Saisko pätkää, nyt olisi hyvä hetki lukea?

  Re: Jessijutut, uusinta, 9

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.6.15 18:43:50

Kiito