Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.6.15 22:16:59

Jatkoa tälle.

----------------------------------
1. Loma

Ensimmäisenä loma-aamuna heräsin sateen ropinaan. Sadetta oli ollut odotettavissa sääennusteidenkin mukaan, joten se ei yllättänyt, mutta se latisti kyllä fiiliksen oikein hyvin. Toinen puoli sängystä oli jo tyhjä: Veskun loma olisi vasta omani jälkeen, heinäkuussa, ja hän oli jo lähtenyt töihin Tytöt olivat vielä sen verran pikkuisia, että meistä oli parasta, että joku oli enimmäkseen kotona heidän lomaillessaan. Heidän mielikuvituksensa kaipasi, oikeastaan vaati, vähän kaitsemista. Harkitsin vetää peiton pään yli ja nukkua vähän lisää, mutta niin latistava sää ei kuitenkaan ollut. Mieluummin nousin ja nautin hetken omasta rauhasta ja hiljaisuudesta ja isosta mukillisesta kahvia ilman, että tarvitsi vielä puhua kenellekään.

Keittiö oli siivouksen tarpeessa, totesin, kun lampsin sinne. Kahvin tuoksu kuitenkin paransi mielialaa. Vesku oli tapansa mukaan laittanut pannullisen valumaan ennen lähtöään, vaikka hän itse joikin aamukahvinsa vasta töissä. Pieni huomaavainen ele, jollaisia hän harrasti niin, että tällaisena aamuna sitä saattoi toisaalta ihan saada raivarin mokomasta. Miten sitä joku jaksoikin olla tehokas ja huomaavainen heti aamusta, kun itse oli näin nuuduksissa?

Kyllä se siitä sitten hiljalleen parani. Istuin ikkunan viereen niin, että saatoin nähdä hevoset, joita sade ei näyttänyt häiritsevän. Olimme saaneet ne vihreälle jo aikaisin tänä vuonna ja meillä oli myös aikainen varsavuosi. Jo kaksi tammoista oli varsonut ja ne olivat pihatossa, jossa pääsi sateensuojaan, ja josta luojan kiitos olimme jo saaneet kaikki viimekesäiset varsat myytyä. Tosin tammat eivät piitanneet sateesta, vaan nyhjäsivät alueen ruohoisella laidalla, mikä tarkoitti sitä, että varsatkin olivat sateen armoilla. Ne olivat vielä niin pieniä, etteivät menneet kauaksi äideistään. Onneksi ei sentään ollut kylmä. Muutkin olivat asianmukaisilla paikoillaan ja tallella, kukin tarpeidensa mukaan: ponit laihemmalla, jo kertaalleen kalutulla lohkolla, oriit oikeiden aitojen takana sähkölankojen sijaan, Niki uskollisesti Mustin kaverina, kuten aina.

Jostain kuului tömähdys ja vaimeaa puhetta. Havahduin siihen, että kohta kaivattaisiin ruokaa. Periaatteessa pikkulikatkaan eivät enää olleet pieniä vaan osasivat ruokkia itsensä paahtoleivällä ja jogurtilla tai muroilla, mutta olin tullut luvanneeksi, että lomani kunniaksi paistaisin aamiaiseksi munalettuja. Siitä ei auttanut livetä, joten kaivoin lettupannun esiin ja aloin vatkata munia kulhossa. Arkinen touhuaminen sai ankean mieleni katoamaan kokonaan ja lisäsin muniin vähän maitoa ja jauhoja niin, että se alkoi oikeastaan muistuttaa lettutaikinaa. Avasin radionkin ja löysin itseni hetken päästä tanssahtelemasta hellan edessä. Siinä vaiheessa, kun kaksoset tulivat keittiöön, olin jo ehtinyt paistaa pari pannullista.
- Ai te olette pukeneetkin jo. Olettepa reippaita, kiitin, kun he ilmestyivät.
- Joo, me mennään rakentamaan meidän kesämökki valmiiksi, Sunna sanoi. Hänellä oli kainalossaan nuhruinen kangaskirahvi, jonka Karoliina oli tehnyt koulussa pienenä.
- Siellä on vähän huono sää ulkoleikkeihin, sanoin vilkaisten ikkunaa, jota sade edelleen pyyhki.
- Me pannaan sadetakit.
- Ja kumisaappaat ja sadehousut ja sadelakit, ilmoitin. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kiltit pienet pimut.

Toisia ei sitten tarvinnut pelätä tapaavansa ihan lähitunteina, ainakaan tyttöjä. Jostain syystä murrosikä oli tehnyt Dannista ja Alissasta äärettömän aamu-unisia. Heidän hereille saamisensa oli yhtä @!#$ä muulloin kuin kisa-aamuina, mutta Jerry ehkä laahustaisi kohta esiin, todennäköisesti lähes yhtä aurinkoisena kuin kaksoset ja varmasti nälkäisenä kuin karhu keväällä. Siitäkään ei kyllä ollut takeita, sillä hänen huoneestaan oli kuulunut läppärin naputusta yömyöhälle.

Toistaiseksi olimme siis kolmisin. Sarri ja Sunna istuivat pöydän ääreen ja iskin heille hillopurkin eteen ja lettuja lautasille. Tytöt olivat juuri selvittäneet toisen luokan. Edellispäivänä oli ollut kevätjuhla ja muistuma Suvivirrestä liikutti minua edelleen. Heidän opettajansa oli sanonut minulle, että olisi halunnut antaa kummallekin hymytyttöpatsaan, mutta koska niitä oli vain yksi per luokka, hän oli joutunut antamaan sen jollekulle kolmannelle, kun ei ollut osannut valita. Minusta se ei ollut ihan reilua, mutta oli sentään hauska kuulla, että he olivat oikeastaan olleet jaettuja ykkösiä.

Isot tytöt olivat lähempänä jaettuja jumboja, mikä vaivasi minua kovasti. Kumpikaan ei ollut mitenkään tyhmä, mutta jostain syystä tässä herkässä iässä heidän luokallaan oli muotia olla huono koulussa. Vesku ja minä emme olleet tajunneet sitä ihan pian, ja siinä vaiheessa, kun aloimme huolestua, oli yksi kokonainen ja puolet viimeisestä jaksosta jo menetetty. Olimme yhdessä ja erikseen saarnaten ehkä saaneet nuoret neidit ymmärtämään, mitä he olivat tekemässä ihan ikiomalle elämälleen, mutta tätä todistusta ei enää voinut pelastaa.

- Nyt me mennään ulos, sanoi Sunna kirkkaalla äänellä ja asetti kirahvinsa ikkunalaudalle odottamaan paluutaan. Minä paistoin taikinan loppuun ja heittäydyin sohvalle tuumaamaan vielä tuokioksi. Jospa sade vähän hellittäisi, niin illemmalla pääsisi ehkä hiukan hyppyyttämään Irkkua, kolmivuotiastani. Tiesin, että Vesku toivoi minun myyvän sen, meillä oli liikaa hevosia, mutta sitä en aikonut tehdä. En ollut hyvä myymään hevosia, paitsi varsoja tietenkin, jotka oli kasvatettu vain ja ainoastaan sitä tarkoitusta varten, ja Niki alkoi olla iäkäs. Olin päättänyt pitää Irkun alusta alkaen. Se oli ensimmäinen varsa, joka meille oli syntynyt sen jälkeen, kun Vesku oli pakottanut minut myymään Maggien, mikä kirveli minua edelleenkin. Okei, hän oli ollut oikeassa, mutta se vain teki koko jutusta melkein pahemman. Se hevonen oli ollut minulle liian vaikea ja se oli sittemmin pärjännyt järjettömän hienosti uuden omistajansa kanssa ja sitä paitsi olimme saaneet siitä enemmän kuin yhdestäkään varsasta ikinä, mutta silti se harmitti. Irkusta en luopuisi. Jos siitä tulisi äitinsä kaltainen estetykki, liian hieno minulle, antaisin sen jonkun ammattilaisen kisattavaksi ja ihastelisin itse vain katsomosta. Minä en enää osannut kuvitella itse nousevani GP-luokkiin tässä vaiheessa. Minun olisi pitänyt olla kymmenen vuotta nuorempi.

Mutta eipä ollut kiveen kirjoitettu, että Irkusta GP-hevosta tulisi. Hyvin se loikki itsekseen, mutta kolmevuotiaalla oli vielä pitkä matka minkäänlaisille kilparadoille. Mitä tahansa saattoi tapahtua millä tahansa hetkellä. Onneksi se oli tamma. Tammoilla saattoi aina tehdä varsoja, vaikka arvasin, ettei Vesku katsoisi hyvällä sen astuttamistakaan. Hänestä oli tullut oikea rotuintoilija, ja minä kutsuin häntä arjalaiseksi joskus, kun oikein kimmastuin, ja tein natsitervehdyksiä, jos lapset eivät olleet näkemässä.
- No mutta ei tommosia virolaisia kannata kasvattaa, hän selitti kärsivällisesti.
- Mustikin on puoliksi virolainen, enkä mä ole huomannut sun sitä ruunanneen. Ja mä kasvatankin suoritushevosia! vastasin yleensä leuka pystyssä.

Suoritushevosista tuli mielihalu lähteä tallille tarkistamaan, miten Daisy jaksoi. Se oli Maggien ainoa varsa ja sen vuoro oli varsoa seuraavaksi. Se oli yhdeksän, enkä oikeastaan olisi halunnut astuttaa sitä juuri nyt – olimme kisanneet melko hyvällä menestyksellä kenttää edelliskesänä – mutta olimme saaneet tarjouksen, josta oli mahdoton kieltäytyä ja nyt se kantoi tilausvarsaa saksalaisesta trakehner-oriista, kirjavasta kuten se itsekin. Siitäkin Vesku jaksoi välillä tehdä pilaa: että minä värijalostin, mutta en ollut huomannut hänen epäröineen ehdottaa tulevalle varsalle hintaa, joka ei hävennyt yhtään hänen kouluvarsojensa hintalappujen vierellä.

Noora oli kärräämässä täysiä kottikärryjä lantalaan, kun pääsin pihalle. Vaikka kaikki hevoset olivatkin vihreällä, eivät kaikki olleet siellä vuorokauden ympäri. Eivät oriit, tyttöjen ponit, eikä Kaoma, jolta Vesku odotti eniten tällä kaudella. Eikä minun Nikini, joka olisi syönyt itsensä virtahevoksi viikossa.
- Huomenta, huikkasin Nooralle. Hän oli ollut meillä jo pari vuotta, tullut oppisopimuskoulutukseen ja jäänyt sen jälkeen kuin olisi unohtanut lähteä pois. Hän oli taivaanlahja, näpsäkkä ja osaava ihminen, jota ilman emme olisi enää tulleet toimeen. Hän asui lähistöllä ja kävi normaalioloissa hoitamassa aamutallityöt arkisin, kun sekä Vesku että minä olimme töissä, mutta hyvin harvoin hän kieltäytyi tulemasta, jos tarvitsimme viikonloppuisin apukäsiä kisoissa.
- Huomenta vaan, tyttö sanoi ja katosi kulman taakse vain palatakseen hetken kuluttua. – Mä laitoin Nikille loimen, kun satoi niin kovasti.
- Hyvä niin. Mitenkäs Daisy?
- Nälkäinen. En mä sitä muuten sen tarkemmin tutkinut.
- No mä menen tutkimaan.

Daisyn kanssa samalla laitumella oli Irkun ja Kaoman lisäksi Halcyon, joten pidin silmäni auki mennessäni sinne. Halle ei ollut ihmisystävällisimpiä hevosia ja joskus olin saanut sen kiinni, kun se oli hiipinyt selkäni taakse sen näköisenä, että puraisisi minä hetkenä hyvänsä. Daisy oli ihan toista maata, mutta niin suurin osa kasvateistamme oli. Tosin Vesku sanoi, että kunnon kisahevosen piti olla vähän kovapäinen ja itsetietoinen, mutta vaikka joissakin varsoistamme vähän sentyyppisiä piirteitä ehkä löytyikin, pysyivät ne kaikki käsissä ja kunnioittivat ihmistä. Daisy suorastaan ilahtui saapumisestani ja hieroi otsaansa käsivarteeni niin, että jouduin ottamaan sivuaskeleita. Se ei ollut kauhean miellyttävää, kun sadepisarat valuivat sen otsatukasta, mutta ilmeisesti öttiäiset olivat juhlineet ennen sateen alkua ja nyt sitä kutitti.

Tamma oli selkeämmin kirjava kuin Maggie, jolla oli ollut valkoista vain selässä. Tämän kirjavuutta ei voinut piilottaa satulahuovan alle, eipä sillä, että olisin halunnutkaan. Silittelin sen vatsaa ja kurkin takajalkojen väliin ja hännän alle, mutta en nähnyt mitään merkkejä siitä, että varsa olisi ihan pian tulossa. Ehkäpä se ei halunnut syntyä sateeseen. Taisi olla tamma tulossa, jos se oli niin fiksu.

Kävin katsomassa vielä jo syntyneitä varsoja ja niiden emiä, ja sitten suunnistin kohden tyttöjen kesämökkiä. Se oli pieni aukea keskellä tiheän näköistä pajupusikkoa, eikä sinne olisi ollut kovin helppo löytää, ellen olisi viikonloppuna sitonut pajunoksiin oranssia pressunpalasta katoksi. He touhusivat siellä onnellisen näköisinä, vaikka olivat nenänpäitään myöten harmaita mudasta.
- Te ette tuu sisään sitten noissa kamppeissa ennen kuin teidät on suihkutettu. Pyytäkää Nooraa, jos ei mua näy, sanoin ja kieltäydyin käymästä peremmälle.
- Me osataan itsekin, sanoi Sarri asiallisesti ja käänsi minulle selkänsä.

Tallilla olisi voinut tehdä kaikenlaista pientä vaikka koko päivän, vaikka Noora hoitikin välttämättömyydet, kuten boksien putsauksen ja iltaruokien laiton valmiiksi ämpäreihin ennen lähtöään. Jerry tuli kuitenkin vastaan pihalla, ennen kuin ehdin päättää, mihin rupeaisin.
- Mun kengät on jääny pieniksi, hän ilmoitti ja irvisteli tuskaisen näköisenä.
- Miten se on mahdollista? Et sä eilen vielä mitään sanonu.
- En muistanu. Puristi ne jo eilen.
- Ei kenenkään jalka voi kasvaa noin kahdessa yössä, sanoin puoliksi epätoivoisena, vaikka itsekseni ajattelenkin, että ehkä se Jerryn kohdalla oli mahdollista. Poika ei ollut koskaan ollut luokkansa lyhimpiä, mutta tänä keväänä hänelle oli tapahtunut jotain kummallista, hän oli kasvanut parilla hyppäyksellä ainakin viisitoista senttiä. Yksitoistavuotiaiden poikien ei kuulunut tehdä niin, ei vielä siinä iässä, mutta ei hänessä mitään vikaakaan näyttänyt olevan, vaikka hän parhaillaan katsoi minua vähän alaspäin. Minua pelotti huomata se.

- Lainaa isän ja pistä villasukat, sanoin heikosti. – Joko tytöt heräsi? Haluatko sä lähteä mun kanssa maastoon?
- Isä sano, että mä alan olla liian iso Villelle, Jerry sanoi, ja vaikka hän kai yritti pitää pokkaa, hänen äänensä värähti vähän.
- Et sä vielä ole liian painava, vakuutin silmäillen hänen honteloa olemustaan, mutta poika pudisti päätään.
- Mä sanoin jo Dannille, että se voi ratsastaa sillä tästedes. Mä en halua, että se kärsii.

Minusta kaikki hätiköivät nyt vähän liikaa. Okei, Jerry oli kasvanut Dannin ohi, ja okei, jos hän pyrähtäisi vielä kerran, alkaisivat he olla ehkä vähän koominen näky, mutta ei pojan nyt tarvinnut sillä siunaaman hetkellä rakasta poniaan pois luovuttaa, kun Vesku meni sanomaan jotain noin ajattelematonta. Ville oli ollut Jerryn suurimman osan hänen elämäänsä. Ajattelematon kummitäti oli tuonut sen hänen kolmivuotissyntymäpäivälahjakseen, ja vaikkei Jerry sillä tietysti ollut heti alkuun voinut ratsastaa, oli heillä takanaan kiitettävästi yhteisiä kilometrejä. Nyt en kuitenkaan ruvennut julkistamaan ajatuksiani. Halusin ensin kysyä Veskulta, mitä hittoa hän oikein oli ajatellut, jos mitään.
- Ota Niki niin mä otan Mustin, ehdotin ja Jerryn silmät välkähtivät.
- Oletko sä tosissasi?
- Miksen olisi. Hoitakoot tytöt sitten ponit, jos sä olet kerran niin luvannut.

Hyvin sopivasti sade alkoi laantua. Minä kävin uudemman kerran vierailulla kaksosten leikkimajassa, sanomassa, että me lähtisimme Jerryn kanssa lenkille, mutta että tytöt olisivat sisällä, jos he tarvitsisivat jotain. Jerry kävi sillä aikaa vaihtamassa omien jodhpuriensa tilalle Veskun ja sitten me vain lähdimme.

Maastoretket lasten kanssa olivat ehkä parasta, mitä oli, ainakin siinä vaiheessa, kun he alkoivat tulla teini-ikään. Silloin sitä pääsi paljon lähemmäksi heitä kuin ikinä muutoin, silloin tuli juteltua kaikki asiat, joita ei muulloin oikein voinut ottaa puheeksi. Tänään Jerry oli harvinaisen puhelias, ja ymmärsin pian sen johtuvan siitä, että olin tarjonnut hänelle Nikin ratsastettavaksi. Ruunani saattoi olla jo iäkäs, eikä enää niin vireä kuin mitä parhaina päivinään, mutta se oli aina vaan silmäteräni, enkä minä mielelläni antanut sitä muille.
- Mä en voi enää sitten mennä poniluokkiin, hän totesi fatalistisesti.
- Älä höpötä, tietysti voit. Ville on pikkuponi, niitä on isompiakin, ja sulla on ponivuosia jäljellä vielä sata.
- Ei kun viisi. Mutta mistä mä tähän hätään isomman ponin saisin?
- Onhan Rasse.
- Se on tyttöjen.
- Puhutaan tästä yhdessä illalla, laitoin pisteen sille puheenaiheelle. Minusta ei ollut oikeudenmukaista, että minä sain ratkoa lasten ratsuhuolia yksinäni, jos kaikki oli saanut alkunsa siitä, että Vesku oli väittänyt Villen jääneen pieneksi.

Vesku ehti kotiin viiden aikoihin ja siihen mennessä olin saanut sapuskan alulle. Sääkin oli parantunut niin, että kaikki lapset olivat pihalla. Sarri ja Sunna edelleen majassaan, Danni ja Alissa kentällä hyppelemässä poneilla ja Jerry nostamassa heille puomeja ja vahtimassa, ettei Danni vain kohdellut kaltoin hänen kultaponiaan.
- Hei, Vesku sanoi, ja tuli antamaan minulle suukon, kuten aina.
- Mitä sä oikein olet sanonut Jerrylle? aloitin saman tien.
- Miten niin?
- Se on pyytänyt, että Danni alkaa ratsastaa Villellä, koska sä olet sanonut sille, että se on jo liian iso sille.
- Se on, se ei voi enää käyttää pohkeitaan oikein.
- No millä sä ajattelit, että se alkaa ratsastaa?
- Onhan Rasse.

Huomasin, ettei Vesku maininnut Nikiä. Se oli hyvä juttu, sillä olin hiljalleen tullut siihen tulokseen, että ehkä voisin luovuttaa Nikin Jerryn ratsastettavaksi. Maastoretkemme oli mennyt hyvin ja Niki oli aika pienikokoinen hevoseksi. En vaan halunnut, että Vesku esittäisi minun ehdotukseni omanaan.
- Jos se kasvaa tota vauhtia, se on viimeistään ensi keväänä liian pitkä sillekin. Poika-raukka, se menettää ponivuotensa, ennen kuin ehtii kunnolla edes alottaa niitä, huokaisin.
- Mä ajattelin sitäkin, että se voi ruveta ratsastamaan Mustilla, Vesku sanoi yllättäen minut täysin.
- Mustilla? Ethän sä ole antanut edes tyttöjen ratsastaa sillä, kirahdin.
- Niin, en kyllä, Vesku sanoi miettiväisesti ja katsahti ikkunasta ulos, missä mainitut henkilöt porhalsivat ympäri kenttää kiharat liehuen. Danni ei näyttänyt mitenkään silmiinpistävän pitkältä Villen satulassa, mutta hänellä olikin estejalustimet ja hän oli muutenkin samanlainen tappijalka kuin minä. – Eihän sillä kyllä enää ruveta hyppäämään, vanhalla hevosella. Ei sillä siihen ole tekniikkaa, kun ei sillä ikinä ole hypelty kuin huvin vuoksi.
- Mutta ratsastaahan ne kouluakin!

Mutta Veskun ajatukset menivät jo jossain muualla, hän käännähti ja sanoi:
- Hanna pyysi Jerryä muutamaksi viikoksi Hankoon, nyt vielä ennen juhannusta, ennen kuin se lähtee Tanskaan.
- Muutamaksi viikoksi? Onko se mennyt sekaisin?
- Siis ei sen luokse sinänsä, mutta niin, että Jerry voisi käydä ratsastamassa ja tunneilla.
- Hanna ei valmenna lapsia, ei ole ikinä valmentanut!
- Se aikoo näköjään tehdä Jerryn kohdalla poikkeuksen. Ja äiti ilahtuu ikihyväksi, jos Jerry tulee.
- Koska? Entäs tytöt? Mitä ne sanoo?
- Nehän on joka tapauksessa menossa rippileirille.

Joskus toiste, toisenlaisella tuulella, olisin ehkä vain iloinnut Jerryn puolesta, mutta tänään ei ollut sellainen päivä. Kimmastuin moisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Olkoonkin, että Hanna oli Jerryn kummitäti eikä Dannin tai Alissan, ei ollut oikein, että vain yksi heistä pääsisi tämän valmennukseen. Ei yhtään sen enemmän oikein kuin se, että hän oli aikanaan ostanut Villen nimenomaan Jerrylle, vaikka tytöthän sillä olivat ensimmäiset vuodet ratsastaneet. Kaikkein loukkaantunein taisin olla siitä seikasta, että Hanna oli jutellut asiasta Veskun kanssa eikä minun.
- Ja nyt sä aiot tuupata sen Mustin selkään, ettei sille tule korkean paikan kammo siellä Hannan kivitalojen satulassa, sanoin katkerasti.
- No siksikin, ja kyllähän sä tiedät, miten erilaisia Hannan hevoset on. Et sä itsekään…
Vesku nielaisi loput lauseesta, mutta minä osasin jatkaa itsekin.
- Niin, en minäkään niillä osaa ratsastaa. Toivottavasti Musti ei nyt mennyt piloille, kun mä kävin sillä maastossa tänään, sähähdin ja paukautin kattilankannen paikoilleen.
- Älä leiki marttyyria.
Mutta minua huvitti leikkiä marttyyria. En enää halunnut jutella koko perheen kesken hevosasioista, kuten olin suunnitellut. Minun pitäisi saada ensin itse miettiä, mitä mieltä oikein olin.
- Mene sanomaan niille, että alkavat lopetella. Ruoka on kohta valmista, käskin.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   13.6.15 01:32:29

Ah, olihan täällä tää! Mä jo säikähdin, huh :D Kieltämättä ihan kivaa päästä lukemaan vähän pidemmän ajan päästä näitä juttuja.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   13.6.15 10:54:13

Voi että, näitä mä olen odottanut!! Eikös tää ole vasta toinen kerta kun nämä ovat missään luettavissa? Enpä muistanutkaan miten synkissä tunnelmissa tämä alkoi.

Nyt mä muistan miksi tykkäsin Jessistä! Sen kertomiin pystyy samaistumaan ja elämään ne asiat kuin ne sattuisivat itselle. Ehkä sekin vaikuttaa, että Jessin kasvamista on saanut seurata niin pitkään. Henriikasta taas ei ole saanut oikein minkäänlaista otetta. Kyllä ehkä pari kertaa mökötin Henriikan kanssa samoista asioista, mutta suurimman osan ajasta se on kyllä hölmö ja hemmoteltu :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.6.15 11:28:26

No joo, nää oli kieltämättä aika synkeitä (just luin ne itsekin ehkä ekaa kertaa uudelleen), ja mustelen kans, etteivät ois täälläkään olleet kuin kerran. Ehkä.

Mä olen itse jo ihan tottunut Henriikkaan :D Onhan se _ihan mahoton_ välillä, mutta jotenkin kumminkin...
-----------------------
2. Äidinhommia

Danni ja Alissa menivät vähän sitruunan nielleiden näköisiksi, kun heille parin päivän päästä kävi ilmi, miksi Jerry lähtisi Hankoon. Sinänsä mummola ei ollut enää ihan ykköslomakohteita, eivätkä pikkuveljen tekemiset eivät heitä juuri hetkauttaneet. Neljäntoista vanhoilla nuorilla neideillä ei ollut juuri muuta iloa veljestä kuin juoksuttaa tätä asioilla ja välillä hyväntahtoisesti kiusoitella, kotileikeistäkin alkoi olla jo vuosia ja vuosia. Ymmärsin kuitenkin hyvin, että heidän oli vaikea olla olematta hiukan katkeria siitä, että Jerryllä oli hyvä haltiatarkummi ja heillä ei. Olisin varmaan itsekin ollut.
- Ei voi puhua tasa-arvosta tässä maailmassa, tälläkään vuosituhannella, Danni puuskahti.
- No ei tää siitä johdu, että Jerry on poika, vakuutin, joskaan en voinut olla ihan varma. Oikeastaan se oli varsin hyvä tekosyy. Epäoikeudenmukaisuus olisi vain korostunut, jos Hannan kummilapsi lapsikatraastamme olisi ollut tyttö, kuten muutkin.

- Mitä siitä, ei me kuitenkaan oltais voitu mennä, kun on se ripari, sanoi Alissa hiukan väkinäisesti.
- Hemmetin ripari, mä en halua sinne.
- Unohda, komensin, ennen kuin Danni ehti pidemmälle. Hän oli keksinyt, että oli hyvin helppoa järkyttää ihmisiä kyseenalaistamalla kaikki perinteiset arvot ja rippikoulu oli yksi niistä. Minä en ollut erityisen uskonnollinen, mutta kun tytöt nyt kuuluivat kirkkoon, he saisivat myös käydä rippikoulun. Saisivatpahan sitten ainakin kirkkohäät joskus, jos sellaiset haluaisivat. – Konfirmaation jälkeen saat erota jos siltä tuntuu, mutta tän homman sä hoidat.
- No sitten on kyllä parasta tulla kunnolla massia rippilahjaksi, Danni möläytti ja katsoa tapitti minua haastavasti.
- Älä mua katso, mä taitan sulle etupihan juhannusruususta oksan ja siinä mun lahjani, tirskahdin. Kaksikin saattoi ihan hyvin pelata tätä peliä. – Hei, katsokaa pikkulikkojen perään. Mun täytyy lähteä Jerryn kanssa ostoksille.
- Just niin, raatakaa te lapsenvahteina niin me mennään ostamaan Jerrylle uusia ratsastusvarusteita, kun se pääsee niin hienolle tallille valmennukseen, jupisi Danni.
- Se ei voi lähteä sinne Veskun kengissä, joihin pitää laittaa kolme villasukkaa, että ne pysyy jalassa, eikä omissaan, missä varpaat on kaksinkerroin. Eikä sen housutkaan oo ihan justiinsa, huomautin.
- Pidetään niille ratsastustuntia, vaihtoi Alissa puheenaihetta ja se sopi minulle loistavasti. Meillä oli ylläpidossa kaksi erinomaisen itsepäistä shettistä, joiden temput saivat minun kärsivällisyyteni aika ajoin koetukselle, mutta joita lapset rakastivat antaumuksella joka ikinen. Dannin ja Alissan lempihuvia oli laittaa niitä järjestykseen, kun ne olivat tarpeeksi monta kertaa keikauttaneet kaksoset selästään.

Jerryn kanssa oli vaivatonta käydä ostoksilla. Ajoin siihen liikkeeseen, jonka kanssa meillä oli ystävyys-, yhteistyö- ja sponsorointisopimus ja pistin hänet sovituskoppiin. Housut ja kengät, sen kummemmasta ei ollut puhettakaan, kun kasvuvauhti oli tuollainen. Kypärä ei sentään puristanut, kuulemma. Kassalla laskettiin meille tukkuhinta ja kysyttiin, missä Vesku aikoi kisata seuraavaksi ja tarvitsimmeko uusia kisaloimia.
- Mä luulen, että ne on ihan kelvollisia, muistelin, mutta lupasin soittaa perään, jos huomaisin toisin.
- Muuta? Meillä on uusia satulahuopia.
- Niitä meillä on tän vuostuhannen loppuun asti, naurahdin.

- Mitäs sitten tehdään? kysyi Jerry heilautettuaan muovikassinsa auton takakonttiin.
- Mitäs tässä muuta, tuumasin.
- Etkö sä halua shoppailla mitään itsellesi?
- Haluatko sä tosiaan mun kanssa ostoksille? kysyin huvittuneena ja pitkä poikani nyökkäsi harkitsevaisesti.
- No jos tarvii.
- Kiva, mutta ei tarvii. Mä shoppailen sitten matkalta, sanoin. Niin, minä olin tosiaan lähdössä matkalle, lomalle. Jinna ja minä lähtisimme ihan kahdestaan viikoksi Espanjaan. Oli jo yli kymmenen vuotta siitä, kun olin käynyt missään, ellei laskettu yhden yön laivaristeilyjä, joita oli kertynyt vuosien mittaan peräti kai kolme. Vesku oli päässyt vähän enemmän maailmalle, tosin työmatkoille ja kisa- ja valmennusreissuille, mutta ulkomaille kuitenkin. Me menisimme vain ottamaan aurinkoa ja tanssimaan flamencoa, enkä suostunut katumaan sitä, että otin samalla lomaa perheestä ja hevosista. Veskulla olisi kuitenkin lokoisat olot sillä välin, kun kaikki lapset nyt olisivat hajasijoitettuina ympäriinsä juhannuksen alla, kaksosetkin menisivät minun vanhempieni kanssa mökille, jonka he olivat vuokranneet pariksi viikoksi.

Sen verran Jerryn ehdotus oli kuitenkin lämmittänyt mieltäni, että menimme sitten jäätelölle.
- Koska me mennään koko perhe yhdessä jonnekin lomalle? Jerry kysyi lusikoidessaan tehokkaasti annostaan.
- Lapsi-kulta, sitten kun me saadaan isonpuoleinen lottovoitto, sanoin tasaisesti. – Meitä on sentään seitsemän ja joku pitäisi palkata hoitamaan hevosetkin sitten.
- Niin… hän sanoi mietteliäästi. – Olisi vaan kiva joskus päästä ulkomaille.
Tunsin omantunnon pistoksen. Vesku ja minä olimme tietenkin tehneet tietoisen päätöksen, kun olimme valinneet kotitallin ja hevoset elämäntavaksemme, mutta emmepä olleet silloin ajatelleet, että samalla tuomitsisimme lapsemme samaan. Kun heidän luokkakaverinsa kertoilivat kesäloman jälkeen lomamatkoistaan, oli heillä heittää peliin korkeintaan pari viikkoa Hangossa mummolassa.
- Mihin sä sitten haluaisit? kysyin huolissani.
- No ihan mihin vaan, mihin sais lentää, Jerry sanoi silmät välähtäen ja hetken jo suunnittelin, että jospa ottaisinkin hänet mukaan, mutta eihän se tietenkään kävisi päinsä. Hänhän olisi Hangossa ratsastamassa ja sitä paitsi olisiko se nyt ollut huutava vääryys tyttöjä kohtaan jos mikä?
- Ehkä meidän pitäisi tosiaan yrittää, sanoin tuumivasti.
- Ehkä tänä kesänä syntyy joku niin hieno varsa, että kun sen myy, saa tarpeeksi rahaa, Jerry ehdotti.
- Ehkä.

Sillä ensimmäisellä lomaviikolla kulutin enemmän aikaa lasten vaatehuoltoon kuin mihinkään muuhun. Danni ja Alissakin alkoivat keksiä kaikenlaista välttämätöntä rippileirille, enkä voinut lähettää heitä kahdestaan ostoksille setelinipun kanssa. Sen jälkeen, kun Danni oli saanut farkkurahat ja pistänyt ne housujen sijaan meikkeihin, kun ei ollut löytänyt kivoja, olin luvannut, että seuraavan kerran hän saisi kokeilla vastaavaa viisitoistavuotiaana. Julmaa ehkä, mutta ne farkut oli pitänyt kuitenkin käydä ostamassa, olivatpahan vain tulleet kaksi kertaa kalliimmiksi kuin olisi ollut tarpeen. Heidän kanssaan meni päivä kaupungissa, ja se oli raskas päivä, koska Sarri ja Sunnakin vaativat päästä mukaan. Sitten piti pyykätä ja silittää ja vasta, kun olin tehnyt sitä puolitoista päivää, tuli mieleeni, että oikeastaan se ei ollut yhtään liian vaikeaa hommaa nuorille neideille itselleenkään. Tekivät he sitä silloinkin, kun minulla ei ollut lomaa ja he tarvitsivat jotain tiettyä ylleen kouluun.

Lopulta tuli taas viikonloppu ja lähdimme perjantai-iltana viemään Jerryä. Danni ja Alissa lupasivat hoitaa iltatallin, sitä Noora ei tullut iltaisin, joskin he vähän napisivat. He olivat kuulemma luvanneet mennä Elsille, joka oli heidän paras ystävänsä, suunnittelemaan rippileiriä.
- Hoitakaa hevoset ensin ja menkää sitten. Tai pyytäkää Elsi tänne, ehdotin.
- Joo, innostui Alissa. – Vois pyytää muutkin, Heljän ja Emman. Teillä menee siellä kumminkin monta tuntia!
Danni näytti sen verran nyrpeältä, että katsoin hyväksi uhata jättää kaksosetkin heidän hoidettavakseen, ja se taisi laittaa mittasuhteet paikoilleen hänen päässään.
- Okei. Onko meillä mitään syötävää?
- Katsokaa pakastimesta, tuskin te haluatte tarjota eilistä kalasoppaa tytöille, sanoin, sitten minun piti mennä katsomaan, miksi Jerry kiljui minua huoneestaan kuin hengenhädässä.

Kyse ei ollut kummemmasta kuin siitä, ettei hän saanut kypäräänsä sopimaan täyteen pakattuun kassiin.
- Ota muovikassi, neuvoin ja painuin pihalle. Minusta tuntui, etten ollut ollut näin väsynyt perjantai-iltana ikiaikoihin. En ehkä sitten edellisen lomani. Se pyöreä huvimaja, jonka olimme päättäneet purkaa heti ensimmäisenä keväänä, kun muutimme tänne Dannin ja Alissan ollessa ihan pieniä, seisoi edelleen keskellä pihaa, vain vähän pönkitettynä ja jo pariin kertaan uudelleen maalattuna, ja sen räystäslaudan kolossa oli edelleen tupakkapiiloni. Siellä oli aski, ihan kuten olin muistellutkin, joskin arvelin, että sen sisältö oli melko kuivahtanut. Saisi siitä varmaan kuitenkin hermosavut irti. Heittäydyin pitkäkseni majaa reunustavalle penkille, ajatellen, ettei lasten tarvitsisi nähdä minun tupakoivan, vaikka haistaisivathan he, kun kohta ahtautuisimme autoon.

Savu meni päähäni ja makailin vähän aikaa ylimääräistä, mutta sitten kuulin, miten Vesku hätisti kaksosia autoon ja minunkin piti nousta. Huomasin olevani paremmalla tuulella.
- Ajatko sä vai mä? kysyin reippaasti.
- Aja vaan, jos sä haluat, Vesku sanoi kiltisti ja kumartui vähän lähemmäs nuuhkaisten tietävästi.
- Älä ala, sä et tiedä miten hyvin sulla on asiat, kun saat olla töissä, tuhahdin.
- Nyt mä en ole töissä kahteen päivään, hän sanoi ja taputti minua takapuolelle.
- Lopeta, senkin vanha irstas ukko, komensin ja otin autonavaimet häneltä.

Vierailu oli melko nopea, ja vaikka Leena yritti houkutella meitä jäämään yöksi, hän uskoi kertasanomalla, ettei taloa ja kaikkia hevosia voinut jättää Dannin ja Alissan vastuulle koko yöksi, etenkin kun Daisy ei ollut vieläkään varsonut eikä Noora tulisi aamulla.
- Onneksi Jerry sentään jää, ja koskas pikkuneidit tulee? hän kysyi ja veti Jerryn tuttavallisesti kainaloonsa.
- Milloin vaan, paitsi nyt, lupasin meidän kaikkien puolesta. Seuraavaksi veisimme isot tytöt riparille ja sitten pikkutytöt Ilselle ja iskälle ja sitten – täysin hiljainen ja huoleton sunnuntai-ilta, hurraa!
- Jerry voi mennä tallille pyörälläkin, Vesku muistutti, mutta sellaista Leena ei suostunut kuuntelemaan.
- Se on ihan liian pitkä matka Jerryn pyöräillä, kyllä mä jaksan sitä kuljettaa, hän sanoi napakasti.

Sarri ja Sunna nukahtivat takapenkille melkein heti, kun olimme lähteneet ajamaan kohden kotia.
- Vieläköhän meillä on talo täynnä tyttölapsia? sanoin jotain sanoakseni, kun hiljaisuus oli käynyt mielestäni liian painostavaksi.
- Ai mitä? Vesku havahtui. Hän oli ollut jossain hyvin kaukana.
- Mietitkö sä hevosia vai Jerryä vai Hannaa? kysyin purevasti. Olisin mieluummin tuonut Jerryn vasta seuraavana aamuna, jolloin olisimme hyvällä onnella voineet käydä tallillakin ja tavata itse gurun, mutta tytöt piti viedä huomenna. Aika ei kerta kaikkiaan antaisi myöten kaikkien kuskaamiseen.
- Yhtä työjuttua mä mietin, Vesku sanoi. – Mitä sä sanoitkaan?
- Ei se ollu mitään tärkeetä, huokaisin. Ollaan sitten hiljaa.

Kun käännyin kotipihaan, Vesku havahtui.
- Täällä taitaa olla vielä juhlat meneillään, hän totesi tuijottaen riviä polkupyöriä rappusten vieressä. – Hoidatko sä ne kotimatkalle niin mä käyn katsomassa hevoset?
Niin hän sanoi ja häipyi niine hyvineen jättäen minut herättelemään kahta nukkuvaa pikkutyttöä. Huokaisin osaani alistuen ja aloin ravistella Sunnaa ja Sarria. Sain heidät jonkinlaisella puoliautomaattiohjauksella sänkyihinsä jaksamatta välittää hammaspesuista ja kiipesin sitten ullakolle. Se oli muuttaessamme ollut yksi suuri, avoin, pölyinen tila, mutta vuosien varrella sinne oli muodostunut sokkeloinen rykelmä erinäköisiä makuuhuoneita. Ikkunoita siellä ylhäällä oli vähän niukasti, joten ei sinne hotellia olisi voinut perustaa, mutta hyvin ne kelpasivat satunnaisiksi vierashuoneiksi ja ne olivat oikeastaan aika hauskoja, kun olin sisustellut ne kaikki mahdollisimman erinäköisiksi, aina sen mukaan, mitä päähäni oli milloinkin pälkähtänyt. Danni ja Alissa olivat ottaneet ikkunallisen päätyhuoneen yhteiseksi olohuoneekseen ja nukkuivat sen vieressä toinen pienessä siniseksi maalatussa huoneessa ja toinen siinä, johon olin löytänyt kirpputorilta kristallilampetit ja josta oli sitten tullut röyhelöinen prinsessahuone.

Koputin päätyhuoneen ovenpieleen ja kurkistin sisään. Kuusi tyttöä löhöili paksulla nukkamatolla ja vanhalla sohvalla, joka oli mukava mutta repaleinen ja siksi peitetty isolla päiväpeitteellä.
- Pitäisköhän teidän ruveta harkitsemaan yöunia, ettette myöhästy huomenna lähdöstä, ehdotin.
- Ei kukaan mene nukkumaan vielä, eihän kello ole kymmentäkään, Danni älähti.
- Mutta se on yli kymmenen, ennen kuin Elsi ja muut on pyöräilly kotiin. Tuokaa astiat koneeseen, ettei ne jää tänne kasvamaan kirkaa koko teidän leirin ajaksi, sanoin ja menin. Oli turha jäädä katsomaan, miten minua toteltaisiin vai toteltaisiinko. Kyllä ne sieltä nyt katoaisivat, kunhan olisivat saaneet juteltua juttunsa loppuun.

Vesku oli ehtinyt sisään, kun palasin alas ja istui läppärin ääressä keittiössä.
- Kaikki kunnossa siellä? kysyin.
- Mä viritin kameraa, Daisy alkaa näyttää siltä.
- Älä, sanoin ja jännitys tulvahti aina vaan ylitseni. Ihan sama, vaikka olimme synnyttäneet lähes neljäkymmentä varsaa jo. Aina se oli samanlainen ihme. – Olihan tytöt ottaneet sen sisään?
- Oli, oli, siellä se oli tallissa Hallen kanssa. Ei hitto, hän ähkäisi ja kiirehdin kurkkimaan hänen olkapäänsä yli. Hän oli ilmeisestikin juuri saanut kameraohjelman toimimaan, sillä kuva pätki vielä hiukan, mutta siitä oli täysin selkeästi nähtävissä, että varsa oli tosiaan tulossa. Puolet siitä näkyi jo ja se oli kirjava. Puristin huomaamattani kynnet Veskun olkapäähän, mutta ei hänkään tuntunut huomaavan.
- Mennäänkö?
- Ei hoppuilla, se näkyy sujuvan ihan hyvin.

Se oli totta. Seuraavaksi varsa oli jo oljilla ja Daisy ponkaisi pystyyn.
- Nyt mä menen, sanoin huolissani. Se oli kuitenkin ensikertalainen, mitä jos se tekisi jotain varsalle, mistä se välttämättä tiesi, mikä sen kotiin ilmestynyt möykky oli? Sellaistakin oli tapahtunut. Vesku kuului seuraavan perässä ja hölkkäsimme alapihalle, varsomistalliimme, jonka rakentamisen olimme uskaltaneet aloittaa Maggiesta saatujen rahojen turvin. Sitä oli rakennettu hartiapankki- ja talkoovoimin pitkään ja hartaasti, mutta nyt se oli jo havaittu hyväksi ja toimivaksi. Siellä oli vain kuusi tavallista suurempaa karsinaa, hyvät valot ja vähän varastotilaa, mutta olin halunnut sinne myös pikkuriikkisen keittokomeron ja vessan. Nythän meillä ei ollut vieraita hevosia asumassa, mutta muistin hyvin ajan, kun olin pitänyt vuokratallia ja miten oli ottanut päähän, kun väki ramppasi meillä sisällä juomassa ja vessassa kuraisine saappaineen. Koskaanhan ei voinut tietää, vaikka ne ajat palaisivat, ja kävi tallilla nytkin vierasta väkeä. Noora keitti siellä aamukahvinsa ja tammojen vuokraajat kävivät hoitelemassa niitä ja varsoja nytkin, vaikka ne olivat varsalomalla. Varsankatsojaa, eläinlääkäriä ja kengittäjää pistäytyi harva se viikko.
- Älä mene sisään, Vesku varoitti takaani, vaikkei minulla ollut aikomustakaan, ellei siellä tarvittaisi apua. Daisy näkyi kuitenkin myötäsyntyisesti tajuavan tapahtuneen ja varsa nosteli jo päätään vastaukseksi sen tutkivan turvan kosketukselle. Aika pysähtyi ja alkoi edetä uudelleen vasta, kun pihalta kuului juoksuaskelia.

- Miksette te sanonu? Jos ei kamera ois ollu päällä ja kone pöydällä, me ei oltais tiedetty mitään, kuiskasi Alissa syyttävästi.
- Teillä oli vieraita, muistutin, vaikkeivät tytöt tosiaankaan olleet edes käyneet mielessäni siinä vaiheessa, kun olin porhaltanut ulos.
- Kumpi se on?
- Orivarsa, sanoi Vesku. Se oli jo pystyssä ja se oli juonut ja kakannut, eikä meillä ollut oikeastaan mitään syytä enää roikkua karsinan äärellä, paitsi se, että se oli niin ihmeellinen.
- Leopold, ehdotti Danni. Vaikka varsa ei jäisi meille, oli ostaja halunnut, että me nimeäisimme sen, että se saisi Mustaojan-etuliitteen nimeensä.
- Leopold kuulostaa ihan hyvältä, myönsin ja pistin käteni hänen hartioidensa ympäri. Tästä tuli sittenkin hyvä päivä, vaikka yhdessä vaiheessa hermosavut olivat tuntuneet välttämättömiltä.

 
3. Väliaikaisesti lapseton

Oli selvää, ettei kukaan tytöistä olisi aamulla ollut erityisen kiinnostunut lähtemään yhtään mihinkään. Heti aamusta olikin sellainen hulina, että tuskin ehdimmekään mihinkään. Olin yöllä tekstannut varsan tulevalle omistajalle ja hän oli pihassa jo kahdeksalta, samoin eläinlääkärille, joka hänkin tuli aamukahville. Jutta oli hoitanut hevosiamme alusta asti, ja vaikka hän jo jokin aika sitten oli vaihtanut kiertävästä hevoslääkäristä pieneläinklinikalle siistimpään sisätyöhön, oli hän luvannut, että vanhan ystävyyden nojalla hän hoitaisi Mustaojan hevoset edelleen siitä huolimatta.
- Ne voi ihan loistavasti, hän sanoi tutkittuaan päällisin puolin Daisyn ja varsan. – Teillä on sitten hyvä säkä varsojen kanssa. Ette oo tainnu menettää yhtään sen Desin viimeisen jälkeen.
- Älä manaa, kielsin. Desin viimeinen ei ollut miellyttävä muisto, siinä oli mennyt tammakin saman tien, ja se oli ollut sen vuoden ainoa varsa. Muuten oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa. Muutaman kerran oli joku tamma luonut varsansa kesken talven, ja muutaman kerran oli joku niistä elellyt vuoden tyhjänpanttina ja jonkun vuokralaisen ratsastettavana, kun joko ei ollut tiinehtynyt tai sitten astutus olisi mennyt liian myöhäiseksi. Kaiken kaikkiaan meillä kuitenkin oli ollut hyvä säkä.

Jutta halusi saman tien vilkaista isompia varsoja, joten menimme pihattoon. Macadamia oli sukunsa puolesta ehkä hienoin hevosemme. Vesku oli ostanut sen aikoinaan varsahuutokaupasta ja laitteli sitä hitaaseen tahtiin aina syksyisin ja talvisin, kun sillä ei ollut varsa alla eikä se ollut vielä liian tiineenä kunnon ratsastukseen. Siitostammalla kisaaminen oli vähän semmoista rääpimistä, ikinä ei päässyt tärkeimpiin koitoksiin, mutta kyllä sillä muutama ihan kelvollinen tulos jo oli nimissään, joskaan ei mistään vaativammista luokista. Vesku suunnitteli, että jos se joskus jäisi tyhjäksi, hän kisaisi sillä koko kauden, vaikkakaan en tiennyt, mistä hän olisi siihen ajan repinyt ilman virkavapaata. Musti, Kaoma ja Django veivät minun nähdäkseni hänen aikansa ihan tarpeeksi tarkkaan.

Nyt Mia oli kuitenkin lomalla pikku varsansa kanssa, samoin Gawd Daymn. Se ei ollut meidän hevosemme alkuunkaan vaan vanhan ystävän. Kun sen voittoputki esteradoilla oli alkanut osoittaa hyytymisen merkkejä, ei Oona ollut epäröinyt lähettää sitä meille tekemään varsoja viimeiset vuotensa. Hyvin se oli niitä tehnytkin. Oona oli itse pitänyt ensimmäisen, mutta toinen oli minun Irkkuni, Irie, ja nyt syntynyt oli jo viides. Tosin nyt tamma alkoi jo olla niin iäkäs, että melkein ihmettelin, kun se vielä oli tiinehtynyt. Veskun mielestä meidän tamma-aineksemme oli vähintäänkin kyseenalaista, mutta minä en nähnyt mitään pahaa siinä, että Daisy ja Godis pääsivät periyttämään omia hyviä ominaisuuksiaan, Daisy vielä äitinsäkin. Suurin osa oriemme siemenistä meni kuitenkin siirtona vieraille tammoille.

Sattumalta tulin vilkaisseeksi kelloa ja säikähdin.
- Mun on pakko mennä laittamaan Danni ja Alissa nyt järjestykseen. Niiden pitää olla tunnin päästä kirkolla, tai mä saan ajaa koko matkan Pornaisiin bussin perässä, sanoin ja Jutta nyökkäsi.
- Mene ihmeessä.
Löysin tytöt juuri sieltä, mihin he olivat jääneetkin, Daisyn karsinan luota.
- Mars vaihtamaan vaatteet vai lähdettekö te tallikamppeissa riparille?
- Eikö me voitais mennä vähän myöhemmin. Me ei ehditty ratsastaakaan tänään, Danni yritti.
- Olisitte ehtineet, jos ette olis jököttäneet siinä koko aamupäivää. Enkä mä ehdi viedä teitä myöhemmin, mun täytyy sitten viedä Sarri ja Sunna Hesaan.
- Äh, mennään, mä en ainakaan halua jäädä bussista, Alissa sanoi ja puolen tunnin kuluttua molemmat olivat kasseineen autossa.
- Muistitko sä pelikortit? kysyi Danni Alissalta tahallisen kovaan ääneen niin, että minua alkoi naurattaa. Pelikortit olivat suureksi huvikseni olleet kiellettyjen asioiden listalla, ihan niin kuin jo silloin, kun minä olin ollut rippikoulussa. Tietenkin minäkin olin sellaiset pakannut mukaan, vai oliko se ollut Miila? Jompikumpi kuitenkin, ja heti ensimmäisenä iltana hiljaisuuden jälkeen olimme nousseet pelaamaan, vaikkemme erityisesti edes välittäneet korttipeleistä.
- Onko teillä radio ja viinaa ja tupakkaa kanssa varmasti? tarkistin muistellen, mitä muuta lista oli sisältänyt.
- Tietysti on, Alissa sanoi vakavana ja asetteli kännykkänsä kuuloketta korvaan.
- Älkää jääkö kiinni, tai joudutte pesemään ulkovessoja hammasharjalla tai jotain.

Vasta, kun olin jättänyt tytöt kyydistä nuorisojoukkoon, joka kirkon pihalla parveili ison tilausbussin ympärillä, mieleeni tuli, että entä jos Alissa ei ollutkaan vitsaillut. Pelikortit, radiot ja MP3:set olivat minusta jokapäiväisiä tarve-esineitä, joiden kieltäminen oli naurettavaa, mutta enkö juuri eilen ollut ihmetellyt, kun huvimaja-askissani olisi minusta pitänyt olla enemmän jäljellä? No, alkoholia he eivät varmastikaan olleet mistään saaneet. Meillä ei ollut edes baarikaappia, keittiön kaapissa vain joskus konjakkia ja satunnaisesti joku viinipullo. He eivät takuulla olleet tarpeeksi hölmöjä raahatakseen saunakaljojamme mukaan leirille.

En kuitenkaan ehtinyt tarkistaa tilannetta siinä kohden, sillä Ilse soitti jo, kun olin vasta matkalla takaisin kotiin ja kyseli pikkutyttöjen perään. He olivat kuulemma lähtövalmiina ja odottivat vain lapsukaisia takapenkille.
- Sori nyt, mutta menee tässä ainakin tunti vielä, ennen kuin mä ehdin niiden kanssa teille. Ihan vähintään. Meille tuli varsa viime yönä, enkä mä usko, että Vesku on ymmärtänyt kammeta ne irti ihailemasta sitä…
- Varsa? Ilse sanoi ihastuneena. – Hei, mehän voidaan tulla hakemaan ne. Jatketaan siitä sitten mökille.
- No se kuulostaa hyvältä, sanoin tyytyväisenä. Hevoshullusta mummosta oli monesti iloa enemmän kuin ei-hevoshullusta, sen olin päässyt toteamaan jo monesti.

Autius löi melkein silmille, kun kaksoset vilkuttivat takaikkunasta ja auto kääntyi pois pihasta. Viisi lasta oli niin paljon, että kuvittelin koko ajan kuulevani jonkun huutavan minua tai että joku heistä vilahti silmänurkassani. Mitenkähän pian tottuisin tähän?
- Mä menen siivoomaan boksit, Vesku sanoi. – Mitä me syödään tänään?
- Ei kuule, mä voin mennä tallihommiin, keksi sä vaihteeksi, mitä me syödään, keskeytin hänet. – Mä olen tehnyt ruokaa koko viikon, enkä mä aio jaksaa sitä enää.
- Selvä, hän sanoi, mutta kun lähdin kiertämään alapihalle näin hänen nousevan portaiden sijaan autoon. Luvassa oli siis todennäköisesti noutopizzaa, mutta olkoon.

Daisy päästi minut siivoamaan karsinan, vaikka olikin vähän varovaisen näköinen. Varsa oli jo sen verran reippaan oloinen ja innokas tekemään tuttavuutta, että mietin viedä ne hetkeksi ulos vielä tänä iltana. Yksi varsomistallin neronleimauksia oli pieni aitaus, joka aukesi suoraan toisesta ovesta niin, että ensimmäiset ulkoiluhetket olivat vain muutaman metrin päässä.

Toisessa tallissa oli käytössä vain neljä karsinaa: orien, Nikin ja Kaoman. Koko hommaan ei mennyt aikaa paljon mitään ja mielessäni kävi, että Noora ansaitsi palkkansa näin kesäaikaan aika helpolla. Mutta kyllä minä sen hänelle soin, talvisin oli sitten ihan tarpeeksi tekemistä loimittamisessa ja tarhaamisessa, kun aikuisia hevosia oli kuitenkin täysi tusina. Sitä paitsi hän jäisi kohta kesälomalle ja palaisi vasta heinäkuun lopulla.

Muut tallityöt tehtyäni pakkasin trailerin. Veskulla olisi seuraavana päivänä kisat. Vain nopea reissu melko lähelle, selviäisimme siitä muutamassa tunnissa. Sattuneesta syystä en ollut tänään ehtinyt tarkistaa lähtölistoja, mutta viimeksi katsoessani ilmoittautuneita oli ollut vain kymmenkunta, enkä uskonut niitä tulleen juurikaan enempää. Olisi luksusta päästä kisapaikalle ihan kahden kesken, melkein odotin sitä, vaikka kisapaikoilla luuhaamisesta oli mennyt jännitys jo aika päiviä sitten, ainakin kun Veskun kisoista oli kysymys. Hän meni ja ratsasti tasaisesti kuin kone ja samaan tapaan liikkuivat hänen hevosensakin. Hän sai sen näyttämään petollisen helpolta ja joskus olin kysynyt, että oliko siitä mitään iloa enää, kun hän oli saavuttanut melkein kaiken mahdollisen. Hän ei ollut ymmärtänyt kysymystä.
- Mä en ole ratsastanut yhtä ainoaa täydellistä rataa eläessäni, hän oli väittänyt.
- Miten täydellinen pitäisi olla?
- Tarpeeksi täydellinen.
- Lopetatko sä sitten, jos saat joskus sata prosenttia?
- Sitten mä vaihdan hevosta. Hölmö. Ei kukaan ikinä, ikinä tule saamaan sataa prosenttia.

Lasten kilpailut olivat hauskempia, tai omanikin, vaikken edellisyönä sattuneesta kirjavasta syystä tällä kaudella ollut kilpaillut kertaakaan, sillä minusta Niki ansaitsi kahdenkymmenen vuoden arvokkaassa iässä jo eläkepäivänsä. Niissä tapahtui aina jotain odottamatonta, eikä lopputulos ollut koskaan selvä. Danni, Alissa ja Jerry onnistuivat yleensä melko vähin mustelmin jakamaan kaksi ponia kisoissa niin, että kaikki pääsivät suunnilleen yhtä usein yrittämään. Joskus oli kyllä tullut sanaharkkaa, jos poni oli ensimmäiseltä radalta vihelletty ulos – silloin kyseessä oli yleensä Ville – ja toisen piti saada se ruotuun seuraavaa luokkaa varten. Kaksosetkin olivat jo jonkin kerran kokeilleet. He eivät tienneet muunlaisesta lapsuudesta ja taas tunsin vähän syyllisyyttä. Mitäs jos he olisivatkin kaikki halunneet mieluummin asua kaupungissa ja ratsastaa korkeintaan leikkipuiston puuhevosilla? Tukahdutin moiset ajatukset. Maaseudulla kasvoi terveitä, reippaita lapsia, eikä ketään omistamme ollut koskaan pakotettu ratsastamaan. Se oli vaan tapahtunut jotenkin itsestäänselvyytenä. Vaippahousuista ratsastushousuihin.

- Turhaan pakkasit satulan, mä ajattelin ratsastaa Kaoman vielä, kuulin takaani ja säpsähdin.
- No yhtä lyhyt matka sun on kai se traikusta hakea kuin satulahuoneesta, sanoin harmistuneena.
- Mutta nyt siinä on jo kisahuopa.
- Anteeksi nyt kauheasti, mä vaihdan sen takasin.
- Tuu syömään ensin, hän sanoi sovittelevasti.
- Pakastepizzaa?
- Ei kun mä hain savusiikaa ja skumppaa. Ja vielä lämpösen patongin ja vähän mansikoita.
- Ohoh, onko meillä jotkut juhlat?
- On. Koska viimeksi meillä on ollut lapsivapaa viikonloppu? Vesku katsoi minua merkitsevästi suoraan silmiin ja tarttui kiinni leuastani, mutta jostain syystä se sai minut ärtymään eikä ilahtumaan.
- Aiotko sä juoda ensin skumppaa ja sitten mennä ratsastamaan? Eikö se ole ohjasjuoppoutta? kysyin ja lähdin menemään sisälle.
- Ostin mä piimääkin. Voidaan säästää skumppa ja mansikat illaksi.

Väliaikaisesta lapsettomuudesta huolimatta en tuntenut itseäni ollenkaan villiksi, vapaaksi tai nuoreksi. Päinvastoin tunsin turhautunutta keski-ikäisyyttä, kun pyörin sängyssä Veskun jo nukahdettua. Olin arvannut, että tilanne vaati hänen mielestään rakastelemista ja minua melkein harmitti, että se oli loppujen lopuksi ollut ihan hyvää. Kaksosten ollessa pieniä meiltä oli kadonnut koko rakastelurutiini. Ensin minä olin ollut aika kipeä synnytyksestä, sillä haavani oli tulehtunut, ja sitten vauvat olivat hirveän lyhytunisia. Parin-kolmen tunnin välein jompikumpi oli herännyt huutamaan, kumma kyllä yleensä vuorotellen ja herättäen ei sisartaan vaan Jerryn, joka nukkui naapurihuoneessa. Dannikin oli ollut vauvana rasittava, mutta elämä hänen kanssaan oli ollut tasaisen ruusunpunaista verrattuna kahteen vauvaan ja pikkupoikaan, joka vähintään kerran, joskus kolmesti yössä hiipi meidän sänkyymme. Se oli kestänyt näin jälkeenpäin ajatellen vain suhteellisen lyhyen aikaa, vain pari kuukautta, mutta sen muisto värisytti edelleen ja minä henkilökohtaisesti tunsin vanhentuneeni sinä aikana kymmenen vuotta. En ollut oikein päässyt siitä tunteesta eroon.

Talossa oli liian hiljaista nukkua. Yritin sanoa itselleni, että meillä oli joka yö hiljaista, mutta se ei auttanut. Tämä oli erilaista hiljaisuutta, tyhjää hiljaisuutta. Kuollutta hiljaisuutta, ahdistavaa hiljaisuutta. Vesku, joka oli nukahtanut selälleen, kääntyi ja otti minusta kiinni, mutta sekään ei auttanut, vaikka joskus se oli minusta ollut parannuskeino maailman kaikkeen pahaan. Nyt sekin ahdisti. Työnsin hänen kätensä varovasti pois ja yritin suggeroida itseni uneen, sillä hevoset odottivat aamuruokiaan seitsemän maissa ja muutenkin aamupäiväksi oli ihan tarpeeksi tekemistä ennen kisoihin lähtöä.

Sitten tuli ajatus, joka rehellisesti ilahdutti minua. Vain kolmen päivän päästä koittaisi minun lomani. Pääsisin irti kaikesta tästä, olisi vain Jinna ja minä eikä ketään, josta pitää huolta. Nukahdin, kun ajattelin meitä kävelemässä avojaloin loppumattoman pitkällä hiekkarannalla ja nauramassa kuin pikkutytöt.

Veskun kisat olivat läpihuutojuttu. Ellei olisi satanut, he olisivat hyvin todennäköisesti voittaneet, mutta Kaoma inhosi lätäköitä ja sipsutteli niiden yli kuin ballerina, joten yksi Veskun oppilaista, jonka suomenhevonen ei pärskeistä piitannut, onnistui ohittamaan heidät muutamalla hassulla pisteellä. Vesku loisti kuin olisi itse voittanut ja halasi Tuirea kuin rakkainta lastaan. Okei, olihan se saavutus, pakko myöntää. Harvasta suokista irtosi sellaista liikettä, että pystyi tällä tasolla lyömään puoliverisiä.
- Onnea, toivotin minäkin Tuirelle, johon olin väkisinkin tutustunut näiden vuosien varrella, jotka hän oli ollut mieheni suojatti, tai yksi heistä.
- Kiitos, voi vitsi, että me mentiin ja voitettiin itse guru, tyttö nauroi sen näköisenä, ettei oikein tajunnut vielä itsekään.
- Onni on hevonen, jonka ei tarvitse rikkoa tahtia joka lätäkön kohdalla, totesin, kiepautin Kaoman ohjat kyynärtaipeeseeni ja kurkistin palkintokirjekuoreen, jonka olin ottanut Veskun kädestä. Hyvä, tuli sieltä bensarahat takaisin ja vähän tippiäkin.
- Se menee vaikka valtaojaan, jos mä pyydän, Tuire sanoi ja silitti kiintyneesti ruunansa paksua kaulaa.
- Ja tää menee nyt traikkuun, päätin ja heilautin kättäni hyvästiksi. Minua ei haluttanut viipyä sateessa yhtään pidempään kuin oli välttämätöntä, eikä Kaomakaan siitä nauttinut. Halusin päästä pian kotiin, penkomaan esiin matkalaukun ja kesävaatteita. Nikillä pitäisi myös vähän ratsastaa. Se jäykistyi äkkiä, ellei päässyt tekemään jotain joka päivä ja olin tyytyväinen, kun Noora oli luvannut liikuttaa sen lomani aikana säännöllisesti.

Meille tupsahti kuitenkin yllätysvieras, ennen kuin ehdin päättää, ratsastaako sateessa ja pyhittää ilta vaate- ja pakkausshowlle vai päinvastoin. Tai oliko tuo nyt mikään yllätyskään, olin Veskun verrytellessä ennen rataansa peukaloidenpyörittelyn sijasta lähetellyt maailmalle tekstiviestejä uudesta varsasta ja melkein odottanutkin Siiriä. Hän paukkasi pihaan pikku autollaan, jota hän taisi tätä nykyä pitää lemmikkinään, ainakin se oli aina moitteettoman puhdas ja kiiltävä, ja harppoi kuistille huhuilemaan.
- Täällä me ollaan, vastasin peremmältä.
- No miten te voitte täällä olla, jos teillä on uusi varsa, miksi te ette oo tuijottamassa sitä? nuori nainen ihmetteli.
- Me just kurkattiin sitä, ennen kuin tultiin sisään. Se on vielä hengissä.
- Mutta mä haluan mennä tuijottamaan sitä!
- Mene, mene, naurahdin heittäen sarkasmin sikseen. Siirissä oli vieläkin aika lailla hevoshullua pikkutyttöä, vaikka hän ratsastuslukion jälkeen olikin päättänyt hankkia porvarillisemman ammatin ja lukenut parturi-kampaajaksi ja oli menossa naimisiin myöhemmin kesällä. Niilläkään palkoilla ei hevosia elätetty, mutta hän oli aina tervetullut meille ratsastamaan ja niinpä, ennen kuin hän ehti kadota, kysyin, huvittaisiko häntä maastolenkki.
- Miksi sä luulet, että mulla on ratsastushousut jalassa? hän huikkasi takaisin ja sitten ovi kolahti.
- Saadaanko me lainata Mustia? kysyin Veskulta muodon vuoksi. Tietysti voisin ottaa Rassenkin, se ei ollut minulle liian pieni, eikä hätätapauksessa Siirillekään.
- Siitä vaan. Mäkin voisin oikeastaan tulla mukaan. Nyt ei jotenkin jaksaisi enää säätää. Mä menen ottamaan ne sisään, jos ne vaikka ehtisi vähän kuivahtaa.
- Mä menen juttelemaan Siirin kanssa.

Daisy ja pikku Leo torkkuivat varsin tyytyväisen näköisinä oljilla pehmustetussa karsinassaan, varsa pitkin pituuttaan ja Daisy pitkä oljenkorsi roikkuen suupielestä, kuin olisi nukahtanut kesken suupalan.
- Se on jumalainen, Siiri suhisi, muttei kyllin hiljaa, varsa liikautti korviaan, nosti päätään ja ponkaisi sitten pystyyn. Se oli kovin eläväinen tapaus ja karsinassa sillä oli hyvää tilaa harjoitella liikkumista, mikä oli onnellinen asia, kun en raaskinut sitä ulos sateeseenkaan viedä. Se oli aiemmin laukannut pukkilaukkaa äitinsä ympäri niin, että olin ollut tukehtua nauruun. Nyt se meni ensimmäiseksi syömään.
- Mikä sen nimeksi tulee?
- Leopolitano, vastasin, sillä siksi Dannin ehdottama Leopold oli lopulta jalostunut.
- Leopolitano ja Lol ja Lust, Siiri maisteli.
- Me ei olla ihan varmoja siitä Lustista vielä, sanoin kiireesti. Lol oli valitettavasti kiveen kirjoitettu. Oona oli itse nimennyt varsansa, vaikka seurasikin meidän aakkosjärjestystämme, enkä tiedä mitä ghettoneekerikytkyjä hänellä oli, kun hän sai päähänsä moisia ajatuksia. Ehkä hän ajatteli, että emän nimi velvoitti – Godiksen edellisvuotisen varsan nimeksi oli tullut Kewl ja Iriekin oli jokin rastafarien pössyttelytermi, vaikka sinänsä olikin nimenä kaunis. Pelkäsin, että jos se vielä jaksaisi varsoa, olisi kolmen vuoden kuluttua vuorossa Omg, ja se nyt olisi hullumpi hevosennimi kuin mikään.
- Eihän se voi olla muuta kuin Lust, jos isä on Must, Siiri väitti vastaan, mutta sitten Vesku tuli kysymään, että aioimmeko ratsastamaan vai olimmeko puhuneet lämpimiksemme.

Siiri jäi syömään, kun palasimme.
- Täällä on jotenkin autiota, hän sanoi vilkuillen ympärilleen kuin olisi odottanut kummituksen ilmestyvän jostain nurkasta.
- Lapset ei oo ikinä tainnu olla kaikki yhtaikaa poissa, sanoin mietteliäästi.
- Ja etkö säkin kohta lähde sinne matkalle.
- Lähden, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä vähän.
- Miten Vesku pärjää täällä ihan ypöyksin? Siiri kysyi, kuin mainittu henkilö ei olisi istunutkaan vieressäni.
- Mä aion viettää hurjaa poikamieselämää ja kerätä viikon tiskit pöydälle ja elää makkaralla ja kaljalla, tämä virnisti.
- Onko sulla kisoja? Haluatko sä hevosenhoitoapua? Mä voin kyllä käydä, Siiri tarjoutui.
- Ei mulla kisoja ole, mutta käy ihmeessä, jos sua huvittaa. En mä aio jaksaa joka ilta kaikkia ratsastaa töiden päälle. Vaikka onhan Noora.

- Vaivaako sua, että mä lähden ilman sua lomalle? kysyin Veskulta, kun Siiri lopulta oli lähtenyt. Minulla oli vähän epämukava olo sen asian suhteen. Tietenkään siinä ei ollut mitään, enhän minä ollut menossa tekemään mitään pahaa, vain vähän rentoutumaan, mutta omatuntoni ei ollut samaa mieltä ja se suututti.
- Sä olet sen tarpeessa, Vesku vastasi lyhyesti.
- No niin olenkin, mutta en mä sitä kysynyt.
- Kuule, me ollaan oltu naimisissa viistoista vuotta. Eiköhän siltä pohjalta kestä viikon eron.
En ollut kysynyt sitäkään, mutta koska hän ei näköjään halunnut vastata, annoin olla. Toisaalta olisi ollut hauskaa, jos menoni olisi jotenkin kismittänyt häntä. Silloin olisin päässyt luettelemaan kaikki hänen matkansa ja muistuttamaan, miten en yhdestäkään ollut sanonut poikkipuolista sanaa, oli sitten kyseessä seminaarimatka Eurooppaan tai jopa Jenkkeihin, tai kisamatka tai reissu Hannan kanssa valmennukseen jollekin ulkomaangurulle. Mutta ei hän sellaista ainakaan näyttänyt, tuo jalomielisyyden perikuva.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.6.15 22:55:49

Ihanaa että tää jatkuu vielä <3

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   14.6.15 12:47:53

Mua kiinnostaisi kovasti että mitä Pajulle ja Sannalle kuuluu. Niitä ei mun muistaakseni näissä mainita ollenkaan. Ja hitsi että mä tykkään Siiristä nyt kun se on jo iso 😊

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   14.6.15 14:10:17

Eikös Kiiekin ole kadonnut kokonaan kuvioista, vai muistanko ihan väärin? Elle, Simo, Jari, Annukka ja muut noiden opiskelukaveritkin taisivat jäädä aika lailla unholaan, mikä nyt lienee toki melko ymmärrettävää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.6.15 14:48:34

Niinhän ne katoilee, paitsi Kiie.
Enpä oo ikinä tullut miettineeksi, että mitä Pajulle ja Sannalle tapahtui. Paju oli musta kiva.
-------------------------
4. E viva España

Lähtöpäivä koitti viimein. Otin taksin kentälle, sillä Vesku oli töissä, eikä voinut viedä minua, enkä tosiaankaan ollut ajatellut maksaa viikon parkkimaksua Ilmailulaitokselle tai Vantaan kaupungille ta kenelle se nyt menisikään. Sitä paitsi mitä jos toinen automme olisi mennyt rikki sillä aikaa ja olisi pitänyt äkkiä saada joku hevosista klinikalle? Eikä Vesku siinä tapauksessa olisi mitenkään järjellisesti päässyt julkisilla töihinkään.
- Mä lähden nyt, koittakaa pärjätä! kävin huikkaamassa Nooralle, joka ratsasti työpäivänsä päätteeksi tänään Djangolla.
- Pidä hauskaa! tyttö huusi takaisin ja tunsin outoa iloa siitä, että kotona oli sentään joku, joka hyvästellä.

Tunsin edelleenkin tekeväni jotain luvatonta, kunnes pääsin lentoasemalle ja löysin Jinnan. Hän istui matkalaukkunsa päällä liukuovien vieressä ja poltti tupakkaa.
- Onko toi nyt sopivaa aikuiselle naiselle? marmatin pysähtyessäni hänen eteensä.
- Ehdottomasti on, Jinna sanoi ja nousi halaamaan minua. – Jätetään hei parikymmentä vuotta tänne säilytyslokeroon ja otetaan ne mukaan sitten palatessa, jos muistetaan.
- Parikymmentä? Ihan liikaa, mä en halua teiniksi takasin. Mutta jätä sä kymmenen ja mä jätän kymmenen, ehdotin ja poimin hänen askistaan itsellenikin tupakan. Kymmenen vuotta sitten olisin tehnyt juuri niin. Tarkalleen ajateltuna, niinhän tein nytkin. Ajatus sai vielä hilpeämmälle tuulelle.

Matka oli ollut Jinnan idea. Hänellä oli ollut aika rankka kevät ja kun hän oli pääsiäisenä ollut meillä pari päivää, hän oli onnistunut puhumaan minut seuraksi. Se ei ollut paljon puhumista vaatinutkaan. Noin viidessä minuutissa olimme surffailleet matkatoimistojen sivuille tarkistamaan, mitä oli vielä tarjolla. Ainoa ehto oli ollut, että matkan piti osua kesäkuulle, kun olimme molemmat lomalla, ja sitten se saisi olla tietysti mahdollisimman halpa. Olimme päätyneet Benidormiin, mistä minä en tiennyt mitään ja Jinna sen verran, että Serranon perhekin kävi siellä lomalla. Se ja kuva hiekkarannasta riitti hyvin suositukseksi. Jälkimmäinenkin olisi riittänyt.
- Mennäänkö hankkiutumaan eroon laukuista? Jinna ehdotti ja pudisteli pois housuilleen karisseet tuhkat.
- Ja sitten otetaan drinksut, suunnittelin.
- Vanha happo!
- No se kuuluu asiaan, kun on lentokentällä, puolustauduin.

Tapoimme sitten aikaa viinibaarissa jutellen niitä näitä, mutta vältellen vakavampia aiheita. Olin kysynyt Leksasta, joka oli keväällä aiheuttanut äidilleen harmaita hiuksia, mutta Jinna sanoi, ettei hän halunnut täällä alkaa puhua siitä asiasta.
- Mä en kuitenkaan voi olla avautumatta, kun ollaan juotu ensimmäinen pullo punkkua illalla ruoan kanssa niin, että säästetään suosiolla siksi. Sitä paitsi sitten ei ehkä kaikki ympärillä olijat ymmärrä, hän sanoi ja vilkuili vainoharhaisesti naapuripöytien asiakkaita.
- Selvä, kuittasin. Meillä olisi seitsemän päivää aikaa parantaa omat ja toistemme maailmat taas täydellisiksi, sitä ei tosiaankaan tarvinnut aloittaa vielä tässä.

Oli jo ilta, kun laskeuduimme lämpimään pimeyteen. Matkatoimiston opas pisti meidät muitta mutkitta taksiin eikä isoon bussiin muiden ryhmämatkalaisten kanssa.
- Teidän hotellin lähelle ei pääse bussilla. Tässä on teidän tervetulokuoret ja huoneen avaimet, Luis tässä vie teidät perille. Tulkaa huomenna tervetuliaistilaisuuteen!
- Mikä säkä, henkäisin ja annoin tumman miehen säätää matkalaukkuni takakonttiin, itse levittäydyin takapenkille. Tämä oli luksusta, päästä suoraan ovelle taksilla sen sijaan, että olisi kiertänyt parhaassa tapauksessa tunninkin hotellilta toiselle väsyneiden lapsien ja lentokonehiprakkaisten isien kanssa. Minua väsytti ja minulla oli tunkkainen olo lentokoneessa istumisesta ja siellä juomastani viinistä.
- Mitä jos se ryöstää ja raiskaa meidät? Jinna sanoi puoliääneen ahtautuessaan viereeni.
- Sitten valitetaan matkatoimistoon.

Mutta Luis ei tehnyt mitään sellaista, ajeli vain vaitonaisena yhä kapeammiksi käyviä katuja pitkin, ja mietin, montako kilometriä olisimme joutuneet raahaamaan laukkuja, jos olisimme joutuneet bussin kyytiin. Lopulta hän pysähtyi, sillä seinät alkoivat lähetä molemmilta puolilta niin, että kohta autonovia ei enää olisi saanut auki ja nousimme pois, kun hänkin nousi. Saimme matkalaukkumme ja mies osoitti eteenpäin.
- Täällä ei ilmeisesti kuulu taksinkuljettajien kantaa matkatavaroita, päätteli Jinna, kun Luis peruutti autonsa pois ja ajoi tiehensä.
- Ehkä jos sille olisi antanut tippiä? Mutta ei tästä voi olla enää pitkä matka.

Hotelli olikin heti kulman takana, mutta se oli niin tavallisen kerrostalon näköinen, että ellei sen seinään olisi maalattu sen nimeä suurin kirjaimin, emme ehkä olisi huomanneet sitä ollenkaan. Jinna kaivoi käsilaukustaan oppaan antaman kirjekuoren ja sovitti sieltä poimimaansa avainta alaoven lukkoon. Ahtauduimme hissiin ja aloimme arpoa, mihin kerrokseen mahtaisimme haluta. Huoneen numero oli yksitoista, tarkoittikohan se ehkä ensimmäistä? Oikea osoite löytyi kuitenkin ylhäältä, neljännestä kerroksesta. Se oli pieni huoneisto, ihan kuin olisimme tosiaan tavallisessa kerrostalossa. Siellä oli keittiö, makuuhuone, olohuone, kylpyhuone ja kaksi parveketta ja kuuma.
- Haluatko sä nukkua mun kanssa makuuhuoneessa vai arvotaanko me toiselle sohva? kysyi Jinna iloisesti avatessaan sekä olohuoneessa että keittiössä parvekkeen ovet niin, että navakanpuoleinen merituuli vihelsi sisään.
- Totta kai me nukutaan makuuhuoneessa. Vedetään vaikka sängyt vähän erilleen, jos sä haluat hajurakoa.
- Nyt mä haluan ruokaa.
- Me syötiin just lentokoneessa.
- Mutta jos ei me pian mennä, menee ravintolat kiinni.

Arvelin, että kai täällä etelässä oli tavallista syödä päivällistä vaikka aamuyöhön asti, mutta ei minulla ollut mitään ulos lähtemistä vastaan, kunhan vain pääsisin ensin eroon hikisistä vaatteistani.
- Mun on pakko ensin vähän freesautua.
- Niin munkin. Mutta ei ruveta suihkuun, sitten menee ikuisuus, jos pitää kuivata hiukset ja kaikkea.
- Joo joo, hienostellaan huomenna!

Puolessa tunnissa olimme vähän keveämmissä vetimissä ja taas ulkona. Tullessamme olin jo pannut merkille, että olimme ihan kaupungissa. Vanhassa sellaisessa. Talot olivat iäkkään näköisiä ja kohosivat korkeiksi tehden kaduista vielä kapeamman ja kuilumaisemman näköisiä, ja kivijalassa oli kauppoja vieri vieressä. Tavallisia kauppoja, joissa myytiin pesuaineita ja kodinkoneita ja muuta, mitä tavalliset ihmiset tarvitsivat tavallisessa jokapäiväisessä elämässään, eikä mitään turistipuoteja. Näin kyllä myös kahviloita ja pubeja ja jäätelöbaareja, mutta en varsinaisia ravintoloita.
- Mihin päin lähdetään? kysyin Jinnalta.
- Tonne päin, sieltä kuuluu meren ääni, hän sanoi empimättä ja osoitti mäkeä alas.

Siellä aukesi erilainen näky. Katu muuttui leveäksi rantabulevardiksi ja jylisevä pimeys sen toisella puolella juorusi siitä, että meri oli lähellä. Täällä kulki enemmän ihmisiä, ja oikeita ravintoloitakin alkoi osua silmiin.
- Otetaan eka, mua alkaa väsyttää, Jinna sanoi ja niin teimme. Hänen haukottelunsa tarttui ja ateriasta tuli kovin hiljainen. Se ei kuitenkaan haitannut ollenkaan. Painuisimme nukkumaan ja heräisimme aamulla pirteinä uuteen päivään.

Seitsemän päivää tuntui yhtäkkiä kauhean vähältä, kun aamulla heräsin. Verhojen raoista siilautui jo voimakasta auringonvaloa ja Jinna tuhisi vielä viereisessä sängyssä. Vain seitsemän päivää, vaivaiset seitsemän päivää! Miten siitä saisi mahdollisimman paljon irti, kun seuraavaan lomaan menisi hyvin todennäköisesti taas kymmenkunta vuotta? Minun teki mieli ravistaa Jinna heti hereille ja huutaa, että meidän piti oitis lähteä rantaan, ettei aurinko menisi hukkaan, mutta järjen ääni ehti väliin. Voisin mennä suihkuun sen sijaan.

Sillä aikaa Jinnakin heräsi ja tuijotti surullisena tyhjään jääkaappiin, kun tulin pyyhe ympärilläni kylppäristä. Tiesin, ettei siellä ollut kuin puolikas pullo vettä. Olisi kai sitä ainakin saanut jostain illallakin, mutta silloin se ei ollut tuntunut kovin tärkeältä.
- Juodaan se puoliksi ja mennään jonnekin ulos aamiaiselle, ehdotin.
- Ei taida olla paljon vaihtoehtoja? Mäkin käyn suihkussa, mutta mä olen nopea.

Ajatus aamiaisesta ravintolassa oli minusta outo, mutta olin nähnyt aamiaismainoksia illalla ja me poikkesimme ensimmäiseen tilaamaan isot englantilaiset aamiaiset.
- Jessus, tän jälkeen ei tarvitse lounasta, Jinna päivitteli, kun saimme tarjottimet eteemme.
- Sitä parempi. Kun ollaan syöty, käydään ostamassa vähän hätävaraa jääkaappiin ja sitten mennään rannalle, suunnittelin, ja juuri niin teimmekin. Olimme olevinamme fiksuja ja vuokrasimme aurinkovarjopaikan, mutta ahneus iski, ja kun olimme mönjänneet toistemme selät, aloimme hivuttaa tuoleja pois varjon alta, kunnes vain päämme olivat suojassa.

- Tää on naurettavaa. Me tiedetään molemmat, miten aurinko vanhentaa ja aiheuttaa ihosyöpää ja silti me tieten tahtoen paahdutaan tässä, huokaisi Jinna.
- Se on jotenkin sisäänrakennettu meidän sukupolveen, pohdin laiskasti. Ihan niin kuin sekin, että minulla oli taas vähän huono omatunto siitä, että minä olin täällä, kun perheeni räytyi Suomessa. Tai no räytyi ja räytyi. Joka ainoa varmasti nautti elämästään edes muistamatta minua, jopa Vesku saadessaan keskittyä ilman mitään häiriötä niihin asioihin, joita rakasti: työhönsä ja hevosiin. Kyllä hänkin varmasti arvosti viikkoa sinkkuna ja lapsettomana. Sitten muistin, etten ollut laittanut hänelle vielä minkäänlaista viestiä siitä, että olimme turvallisesti perillä. Mutta eipä se ollut niin nokonuukaa. Jos koneemme olisi pudonnut Alpeille, olisimme jo olleet aamun pääuutinen, ja kun emme olleet, hän varmasti arvasi, että kaikki oli kunnossa.
- Haluatko sä mennä siihen tervetulotilaisuuteen? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta.

Päätimme mennä katsomaan, missä porukassa oikein olimme matkalla. Sitä paitsi päättelimme käytännöllisesti, että luvattu välipala ja lasillinen viiniä osuisi isoista aamiaisistamme huolimatta ihan hyvään ajankohtaan siinä alkuiltapäivästä. Viimeinen niitti oli, kun Jinna alkoi huolestuneena sivellä nilkkojaan sanoen niiden tuntuvan aroilta.
- Sitten mennään. Ei oo kivaa, jos sä poltat itsesi heti ensimmäisenä päivänä. Onko sulla mitään niiden peitoksi?
- No onneksi otin kumisaappaat, Jinna tuhahti. – Ei ne nyt karrella ole vielä. Mä laitan vähän aloe veraa.

Keräilimme hiljalleen tavaramme ja lähdimme tallustelemaan pois rannalta. Hiekka oli polttavan kuumaa ja tunkeutui sandaaleihin niin, että teki mieli tanssahdella ja kiirehdimme rantakahvilan seinän varjoon niin pian kuin mahdollista. Se oli itse asiassa asuntovaunu, mutta viileän läntin sekin tarjosi vierelleen ja nuori poika, joka seisoi siinä seinään nojaillen, essu edessään ja tupakkaa poltellen, nauroi meille selvästi. Hän sanoi jotain, mitä en tosiaan ymmärtänyt, ja sen huomatessaan sanoi jotain muuta. Jinna vastasi hänelle ja sai vastaukseksi entistä leveämmän, valkohampaisen hymyn.
- Tosta haetaan huomenna juotavaa, hän sanoi tarttuen minua käsikynkästä ja kiskoen eteenpäin. Onneksi olin saanut kenkäni jo tyhjennettyä.
- Jinna, se oli korkeintaan kakskymmentä!
- Tarpeeksi vanha tarjoilemaan, siis. Mitä sä oikeen vihjailet?

Tietenkään en voinut väittää vihjailevani mitään, mutta en minä kyllä ihan sataprosenttisen varma Jinnan tarkoitusperistä ollut. En kuitenkaan jatkanut siitä aiheesta vaan totesin, ettemme taitaisi ehtiä käymään hotellissa ennen tervetulotilaisuutta. Ainakaan emme ehtisi kuin korkeintaan heittää pyyhe- ja aurinkovoidekassit sisään.
- Mennään suoraan sinne. Kai sitä saa rantakamoissa mennä haukkaamaan välipalaa. Katsotaan samalla, kuinka moni näyttää just kömpineen krapuloissaan sängystä.
Minua nauratti. Olimme ehkä vähän ennakkoluuloisia, Jinna ja minä, mutta olimme tulleet siihen tulokseen, että todennäköisesti olimme ainoat kunnolliset ihmiset eilen tulleessa lentokoneessa. Loput olivat ehdottomasti tulleet polttamaan nahkansa ja juomaan liikaa, tietenkin pois lukien lapsiperheet. He eivät toivottavasti joisi liikaa, mutta palamiselta ja huonosti kasvatettujen lasten raivokohtauksilta sitä ei huomaisi.

Valitettavasti se kourallinen suomalaisia, jotka paikalle olivat tulleet, näytti oikein kunnollisilta. Siinä oli yksi perhe, jonka alle kymmenvuotiaat tytöt istuivat heilutellen jalkojaan ja juoden pillillä appelsiinimehua suurista, pyöreistä laseista, pari vanhempaa pariskuntaa yhdessä ja kolmas sivummalla, kaksi nuorta tyttöä – he sentään näyttivät hiukan krapulaisilta, jos oikein tarkkaan katsoi – ja loput näyttivätkin paikallisilta tai ainakin niin ruskeilta, että olivat olleet täällä kauemmin kuin edellisillasta, ja olivat siis vain tavallisia asiakkaita.

Saimme lasilliset kuohuviiniä ja pienen lautasellisen oliiveja, aurinkokuivattua tomaattia ja tuoretta leipää ja siitä vastineeksi istuimme ja kuuntelimme hyvinkin puoli tuntia oppaan puhetta. Se, mitä hän kertoi itse kaupungista, oli lievästi mielenkiintoista, mutta sitten, kun hän alkoi mainostaa erilaisia retkiä, aloin tökkiä oliivinkiviä lautasella ja toivoa, että olisimme kehdanneet jo livahtaa pois.
- Te näytätte siltä, ettette halua mennä possujuhlaan, kumartui viereisessä pöydässä istuva mies sanomaan, säikäyttäen meidät. Hän oli näyttänyt liian ruskealta suomalaiseksi, ei niin ruskealta kuin se poika rannalla, mutta tasaisen pronssinruskealta. Hänellä oli tummanruskeat silmät, samanväriset hiukset ja naurunryppyjä. Ei paha, ei ollenkaan.
- Ei halutakaan, sanoi Jinna häkeltymättä. – Me osataan sikailla ihan ilman ohjausta, jos halutaan.
- Mitä me ei tietenkään haluta, kiirehdin lisäämään.

Tyyppi siirtyi lupaa kysymättä meidän pöytäämme istumaan ja jätimme oppaan puheet kokonaan omaan arvoonsa. Jinna esitteli minut ja itsensä ja mies sanoi olevansa Reima. Ristin käteni paljonpuhuvasti niin, että vihkisormukseni kimalteli ainakin omiin silmiini, ja Jinna vilkaisi minua huvittuneen näköisenä.
- Oletko sä yksin täällä? hän kysyi Reimalta.
- Yksin? Kaukana siitä. Meitä on neljäntoista hengen porukka, mutta mä olin ainoa, joka viitsi raahautua tänne, mies naurahti. Hän oli ehkä meidän ikäisemme, mutta saattoi olla yhtä hyvin viisi vuotta vanhempi tai nuorempikin. Miehistä oli joskus kovin vaikea sanoa. Tämä oli sen verran spontaanin puhelias ja vaikutti kaikin puolin fiksulta, että hänellä oli takuulla siinä neljässätoista hengessä myös vaimo. Tuollaiset eivät juosseet vapaina. Niinpä, jottei hän saisi mitään vääriä käsityksiä meistä, ujutin keskusteluun sopivan sivulauseen Suomeen jääneistä lapsistamme.
- Onko teillä montakin lasta? Reima kysyi pelästymättä.
- Jinnalla on yksi ja mulla on liikaa, sanoin, sillä viisi kuulosti yhtäkkiä liian paljolta ääneen lausuttavaksi.

- No, oli kiva tavata, Reima sanoi lopulta ja nousi. Muutkin suomalaiset näyttivät hajaantuvan jo. Loppuosa tervetuliaispuheista oli mennyt täysin ohitse.
- Joo, lähdetään siestalle mekin, Jinna sanoi ja alkoi hamuilla kassiaan tuolin selkänojalta. – Mihin sä olet menossa?
- Mä käyn katsomassa ton vanhan näköalatornin tuolta niemenkärjestä, Reima sanoi ja viittasi johonkin suuntaan. – Ehkä me tavataan vielä, kun tässä samoilla kulmilla varmaan pyöritään.
- Ehkä, sanoin kohteliaasti.

- Aika symppis, sanoi Jinna, kun lähdimme mekin kohden hotellia.
- Sen on pakko olla varattu, varoitin. – Tai sitten se on psykopaatti tai homo.
- Ihan niin. Joo. Kai mä saan sanoa, että joku on symppis ilman, että tarkotan mitään sen enempää kuin että se on symppis?
- Tietysti, puuskahdin. – Mutta ensin se rantapoika, ja nyt…
- Mä olen hei täysin villi ja vapaa tekemään mitä haluan, Jinna muistutti hiukan purevasti.
- Tietysti olet, lepyttelin. Toivoin silti, ettei Jinna heittäytyisi mihinkään tuliseen lomaromanssiin. Minun lomani huononisi monta sataa prosenttia, jos hän haluaisikin yhtäkkiä viettää aikansa jonkun tumman, komean adoniksen kanssa minun sijastani.

- En mä tullu tänne mitään miestä etsimään, Jinna sanoi, kun olimme päättäneet vaihtaa päiväunet pullolliseen viiniä parvekkeella.
- Olethan sä vapaa menemään, toppuuttelin.
- Jos mä olisin lähtenyt munanmetsästysreissulle niin miksi mä olisin sut pyytäny mukaan?
Se sai minut kertaheitolla paremmalle tuulelle ja kilautin lasiani Jinnan lasin reunaan.
- Mitä Villelle kuuluu? kysyin.
- En mä tiedä muuta kuin että se on parhaillaan Leksan kanssa Ahvenanmaalla. Sillä on joku juttumatka sinne. Sä olet varmaan nähnyt sen viimeksi.
- Se on mahdollista, sanoin, sillä ei ollut kauan siitä, kun Ville oli tullut Veskun avuksi kuljetuskalustoineen, kun kyseessä oli ollut isommat kinkerit ja oli tarvittu kaksi traikkua. He olivat yrittäneet ja yrittäneet aikansa Jinnan kanssa, kerran tai pari kiellonkin päälle, mutta olivat lopulta lakanneet raastamasta toisiaan ja Leksaa. Minusta Ville oli melko herrasmiesmäisesti jättänyt Jinnalle siihen asti saavutetun omistusoikeuden asuntoon, jonka he olivat yhdessä hankkineet ja hommannut itselleen uuden. Se olikin viehättävä pikku koti, eikä Jinna olisi kovin helpolla ominensa päässyt vastaavaan käsiksi. Se nosti Villen arvoa minun silmissäni aika lailla, vaikkei tyyppi muuten ollut koskaan ollutkaan mieleeni.
Leksaa en kuitenkaan ottanut puheeksi. Poika oli nyt viidentoista ja keväällä hän oli ruvennut jäämään öiksi omille teilleen ja näyttämään krapulaiselta. Jinnalle hän ei halunnut kertoa, missä oli, ja oli lopulta suunnilleen peukaloruuveilla uhattuna mutissut jotain tyttöystävästä. Sellaista ei kuitenkaan koskaan esitelty Jinnalle, eivätkä yöjuoksut vähentyneet kuin hetkeksi. En tiedä, mitä kaikkea Jinna-paran päässä oli liikkunut ja liikkui varmaan vieläkin, mutta kuvittelin voivani arvata. Olihan minullakin lapsia, joskaan he eivät olleet vielä toistaiseksi keksineet moisia temppuja ja olivat olleet tyrmistyneitä kuullessaan niistä.

Oli kuitenkin Jinnan asia päättää, koska ruotisimme Leksan asiat vai ruotisimmeko. Jos hän oli parhaillaan isänsä kanssa, olivat asiat varmaan ainakin tällä hetkellä kunnossa. Teimme selvän viinistä, kävimme vuorotellen suihkussa ja sitten laittauduimme ihaniksi päivällistä varten. Lähdimme tänään vastakkaiseen suuntaan, ei merelle vaan keskustaa kohden. Helmat heiluen ja korot kopisten ja ainakin pari vuotta nuorempina kuin edellispäivänä marssimme pitkin valaistuja katuja ja kurkistelimme eri näköisiin ruokapaikkoihin sisään, kunnes annoimme houkutella itsemme istumaan viiniköynnöksen katveeseen ja syömään grillattua kanaa.

 
5. Mustalaiskaravaani

Seuraavana aamuna emme enää lähteneet ulos aamiaiselle, kun olimme kerran päässeet kauppaan ja pystyimme tekemään sen itsekin. Sitten lähdimme rannalle. Löysimme vähän matkan päästä sen näköalatornin, josta Reima oli puhunut ja sen kupeesta paljon pienemmän hiekkarannan kuin se, jolla olimme ensimmäisen päivän viettäneet. Siellä ei tosin ollut rantabaaria, ei edes pyörillä kulkevaa, mutta meillä oli mukana pienessä kylmälaukussa vettä ja olutta, ja kun tuli nälkä, lähdimme yksinkertaisesti pois. Paluumatkalla sitten harkitsimme pysähtyä siinä ”Jinnan kioskilla”, mutta istuimme kuitenkin bulevardin toiselle puolen ja juomaan kannullisen sangriaa jonkinmoisen hiukopalan kanssa. Sitten menimme hotellihuoneeseemme torkuille, viinilasilliselle ja suihkuun, satunnaisessa järjestyksessä, kunnes kuuden aikoihin aloimme laittautua päivälliselle. Tai ehkä illallinen oli oikeampi sana? Suomessa se ainakin olisi ollut illallinen.

Tällä kertaa valitsimme toisen ravintolan ja söimme kalaa ja sitten kello oli yhdeksän.
- Mitähän täällä vois sitten tehdä? Jinna mietti taitellen kuittia yhä pienemmäksi suorakulmioksi. Edellisillan olimme kierrelleet syötyämme kaupoissa, joita oli paljon, ja jotka olivat auki ainakin sinne puoleenyöhön, mutta se ei ollut fiksua hommaa, kun oli juonut pullollisen viiniä illallisella. Sitä kuvitteli sopivansa ihan omituisiin vaatteisiin. Onneksi olin ostanut vain yhden hullun puseron useamman sijasta. Se oli aamulla osoittautunut niin anteliaaksi, etten ikinä voisi pitää sitä Suomessa. Minun pitäisi antaa se Miilalle, tai ehkä Siirille.
- Ei shoppailla, sanoin siksi. – Mennään ennemmin huomenna heti aamusta shoppailemaan.
- Selvä. Mutta mitä sitten?
- Mun tekisi mieli yöuinnille, paljastin.
- Mä ajattelin ennemminkin jotain tanssimisen tapaista, aloitti Jinna, mutta huokaisi sitten. – Ehkä me ollaan liian vanhoja diskoihin ja yökerhoihin. Mutta niin me ollaan yöuinneillekin.
- Älä höpötä, eikä olla! Mennään ensin tanssimaan ja sitten uimaan!

Emme kuitenkaan löytäneet tanssipaikkaa, joka olisi ollut auki. Oli ihan liian aikaista. Ennen pitkää löysimme itsemme hotellin nurkilta ja meren pauhina kuului kutsuvalta.
- Näyttää uimasäältä, houkuttelin Jinnaa.
- Okei. Haetaan uikkarit sitten. Ethän sä kai naku-uintia ajatellu? Me ollaan keskellä kaupunkia ja rannassa voi olla vaikka miten paljon porukkaa, vaikka onkin yö.
- Mulle riittää itse asiassa kahlaaminenkin, peräännyin vähän. – Olisi pelottavaa uida pimeälle merelle, mitä jos sitten unohtaisi, missä päin on ranta?
- Nää katuvalot saattais auttaa suunnistamaan, Jinna sanoi kuivasti ja viittasi juhlavalaistuun rantabulevardiin. Siellä ilta oli ruuhkaisimmillaan.

Menimme kuitenkin rantaan ja riisuimme kengät. Hiekka oli nyt viileää, melkein kylmää, mutta vesi tuntui yllättävän lämpimältä, kun sinne asti pääsimme. Huokaisin tyytyväisenä.
- Tästä mä olen haaveillu aina, kahlata öisellä hiekkarannalla.
- Ettekö te muka koskaan oo tehny semmosta Veskun kanssa? Reissasittehan te etelässä ennen lapsia.
- Ei yökahlailuja, sanoin. – Niistä reissuista on niin paljon aikaa, etten mä enää edes muista varmasti, mutta mä muistasin kyllä, jos me oltais yökahlailtu.

- Meneekö teillä hyvin? Jinna kysyi ehkä kymmenen metriä myöhemmin. Ohitimme juuri nuoren parin, joka oli ominut yhden aurinkotuolikasan ja istui sen päällä suutelemassa.
- Tietysti, vastasin, se tuli ihan automaattisesti, ennen kuin ehdin edes miettiä, miksi Jinna kysyi. Veskulla ja minulla oli aina mennyt hyvin. Me olimme olleet unelmapari ensimmäisestä päivästä lähtien ja olimme edelleen. Meillä oli ihanat lapset, hyvät työpaikat ja menestyvä pikku siittola omalla pikku tilallamme. Farmariauto ja kultainen noutaja puuttui, mutta toisaalta meillä oli kaksi maasturia ja koiran hauta takapihalla. Marun jälkeen ei ollut tehnyt mieli uutta.
- Mä vaan ajattelin, kun en oo huomannu teidän soitelleen tai mitään.
- Me ollaan oltu yhdessä melkein seitsemäntoista vuotta, on pelkästään helpottavaa, kun ei muutamana päivänä tarvitse puhua eikä nähdä, puolustauduin, mutta minulle tuli jotenkin ontto olo. Sehän oli ihan totta, herrajumala sentään. Minä olin pelkästään iloinen, kun olin poissa perheeni luota. Se oli kylmä totuus. Olin väsynyt heihin, kyllästynyt jatkuviin velvollisuuksiin kotona, hevosiin, kaikkeen. Sen tajuaminen säikäytti minut puolikuoliaaksi.

- Mihin sä jäit? Jinna huuteli edempää, minä en ollut edes huomannut pysähtyneeni.
- Kuule, tää oli tyhmä idea. Mitä jos me astutaan merisiiliin tai rikkinäiseen pulloon täällä pimeässä, puuskahdin. – Mennään sittenkin etsimään sulle yökerho. Ehkä ne alkaa jo avata.
- No ei kyllä enää tänään. Mun hameenhelmat on ihan märät. Mutta lopetetaan vaan kahlaaminen mun puolesta.

Kun ohitimme sangriabaarin, meitä huudettiin nimeltä.
- Reima, sanoi Jinna iloisesti. Kukapa muukaan olisi tiennyt nimemme? Mies istui parin muun kanssa reunapöydässä ja pomppasi pystyyn.
- Tulkaa seuraksi, me tilattiin just uusi kannullinen, hän kutsui.
- Ilman muuta, Jinna hymyili kysymättä minulta, mutta minustakin ajatus oli hyvä. Olin järkyttynyt äskeisestä keksinnöstäni, enkä halunnut mennä huoneeseen tai parvekkeelle puimaan sitä, en Jinnan kanssa enkä omassa päässäni. Seura oli juuri sitä, mitä kaipasin viemään ajatukset muualle.
- Tässä on Reko, mun veli, ja Rami, meidän serkku, ja kohta seuraan liittyy vielä meidän rakas kummitäti. Tai siis ainoastaan mun kummitäti, näiden muiden pelkkä täti, Reima selvitti.
- Onko teillä täällä joku sukukokous? nauroin, kun minulle aseteltiin tuoli takapuolen alle.
- No tavallaan, samaisen rakkaan tädin syntymäpäiviä me ollaan juhlimassa.
- Remppa yrittää omia sen itselleen niin, että hyvä, kun mekin saatiin seuraa, sanoi toinen miehistä ja pyysi saman tien lisää laseja tarjoilijalta, joka kiikutti pöytään valtavaa sangriakannullista. Ja sitten tuli tätikin, pieni ja pyöreä naisihminen, joka näytti samalla kertaa hupsulta ja rakastettavalta ja hiukan humalaiseltakin. Tai ehkä pikkuisen enemmänkin kuin hiukan.
- Reetta, Reima esitteli hänet meille ja meidät hänelle ja hän löi ihastuneen näköisenä kätensä yhteen.

He olivat ihastuttava seurakunta. Ehkä oli sukuvika, että he kaikki onnistuivat sanomaan jotain hauskaa joka lauseessaan, tai ehkä se olikin korvissani. Joka tapauksessa nauroin pian niin, että vatsaani alkoi koskea. Se tarttui, kun hekin nauroivat kaikki koko ajan. He olivat tosiaan koonneet sukunsa ja lähimmät ystävänsä ja tulleet juhlistamaan Reetan kuusikymmenvuotispäiviä.
- Vanhukset meni jo nukkumaan, niin että onneksi mukaan tuli muutamia omanikäisiäkin, Reetta sanoi ja taputti Reiman käsivartta, vaikka heillä oli pakko olla ainakin kaksikymmentä vuotta ikäeroa, ellei enemmänkin.
- Ketkä vanhukset? Jinna kysyi.
- No, mun mies, mun sisko, sen mies. Niin, ja lapsetkin, ja lapsiperheet, Reetta luetteli laskien sormillaan. – Mutta huomenna ne on taas täydessä iskussa. Jos te kaipaatte seuraa niin tulkaa meidän kanssa pikkurannalle, me ollaan siellä heti aamupuuron jälkeen.
- Aamupuuron? rohkenin ihmetellä.
- Meillä on paketti elovenaa mukana, Reetta paljasti ja sillä siunaaman hetkellä mieleni alkoi ihan hirveästi tehdä mieli puuroa. Olin jo tarjoutumassa aamiaisvieraaksikin, mutta nainen alkoi hapuilla ympärilleen ja etsiä käsilaukkuaan, muhkeaa valkoista kapistusta. – Nyt on tämänkin vanhuksen kyllä aika mennä. Pojat haluaa pistää tän puljun kiinni.

Se oli totta, toisista, tyhjentyneistä pöydistä kerättiin jo pöytäliinoja ja niitä nosteltiin seinän vierelle. Meidänkin sangriakannumme oli jo tyhjä paitsi hedelmämössöä pohjalla.
- Käydäänkö vielä Harrikka-baarissa? kuului Reko kysyvän, ja Reima ja Rami ilmoittivat sen olevan loistoidea.
- Mikä se on? kysyin.
- Siellä on Harley Davidson baaritiskillä. Mutta ei siellä käy naisia, Reko sanoi torjuvasti.
- Rasisti… siis fasisti, ilmoitin hänelle.
- Jessi tarkoittaa että sovinisti, Jinna suomensi, mutta kun nousin ylös, totesin, etten tosiaankaan aikonut enää lähteä hoipertelemaan kaupungille. Sannikkaani tuntuivat hiertävän pahan kerran.
- Ei me tultaiskaan. Me saatetaan teidän rakas kummitätinne kotiin niin, että sen kun menette.
- Ei kun me saatetaan teidät kaikki. Ollaanhan me sentään herrasmiehiä. Me ehditään baariin sen jälkeen, Reima lupasi.

Reetan hotelli oli suoraan sangriabaarin yläpuolella, joten hän ei tarvinnut paljon saattamista, emmekä mekään, joiden tarvitsi vain kiertää kulman ympäri.
- Hyvää yötä ja pitäkää hauskaa, Jinna toivotti, kun jätimme mieskolmikon jatkamaan matkaansa kaupungin yöhön. Minäkin huiskautin kättäni ja kumarruin sitten ottamaan kengät vielä hiekkaisista jaloistani.
- Huomenna on varvastossupäivä, ähkäisin.

- Unikeko, Jinna ravisteli minua aamulla. Kahvi tuoksui.
- Mä olen lomalla, mutisin ja tunsin oloni vähän puuroiseksi. Sangria ei tainnut sopia minulle.
- No haluatko sä vielä nukkua? Mä voin mennä rantaan omin päinkin.
- Ei, kyllä mä tulen. Kuka sun selkäsi muuten rasvaisi?
- Mä voin pyytää Reettaa tai jotakuta sen kolmestatoista sukulaisesta, Jinna sanoi hilpeästi ja sai minut nousemaan istumaan.
- Et kai sä ottanut tosissasi sitä kutsua? Sehän oli vaan semmosta… huulenheittoa. Se täti oli ottanut muutaman lasillisen liikaa.
- Höpsis. Ja julkinen rantahan se on, saa kai siellä sattumalta tavata kenet vaan?
- Kuka niistä? kysyin happamasti.
- Mistä?
- Kumipojista. Kumitädin kumipojista.
- Älä nipota. Sustakin ne oli hauskoja. Tuletko sä?
- Tulen, mähän sanoin jo, ähkäisin.

Pikku rannalla ei ollut vielä paljonkaan ihmisiä, joten oli helppo nähdä, ettei Reettakaan seurueineen ollut siellä.
- No niin, mihin kohden sä haluat? kysyin tyytyväisenä. Minusta olisi tosiaan ollut kiusallista lyöttäytyä vieraiden seuraan sellaisen kutsun perusteella, joka oli esitetty valomerkin jälkeen.
- Tää käy hyvin, Jinna sanoi ja istui niille sijoilleen, keskelle rantaa. Onneksi häntä ei näyttänyt kummemmin ottavan päähän, että olimme sittenkin kahden, vaan hän tarjoutui levittämään minulle aurinkovoidetta ensin.
- Käydään ensin uimassa, ehdotin, sillä oli jo kuuma.
- Yhtaikaako? Jos joku vie meidän juomat, Jinna huolehti.
- No kai se tarpeeseensa vie, kunhan ei huoneen avainta vie, naurahdin ja sidoin kyseisen esineen bikinieni naruihin, varmuuden vuoksi umpisolmulla.

Vedessä polskiminen oli virkistävää ja tunsin itseni viisitoistavuotiaaksi, kun sukelsin tarttumaan Jinnaa nilkoista, ihan niin kuin joskus ennen. Hän kiljui, kuten silloin ennenkin, muttei kostanut – minä en ollut paljon parempi uimaan, mutta hän ei osannut sukeltaa muuta kuin nenästä pitäen ja niin, että hiukset kelluivat pinnalla.
- Mä en jää tänne sun kiusattavaksi, hän puhisi, kun nousin pintaan.
- Selvä, ruvetaan aikuisiksi taas ja mennään rasvaamaan ryppyiset ruhomme, suostuin.

Pyyhkeemme eivät olleet enää yksinäinen saareke puolityhjällä rannalla, vaan niiden viereen oli tullut uusia, tosin ei ihan lähelle, ja tuoleja ja aurinkovarjojakin, vaikkei tällä rannalla niitä vuokrattu. Itse asiassa näytti vähän siltä kuin mustalaiskaravaani olisi leiriytynyt viereemme.
- Voi miten hauskaa, siinä on Reetta! Jinna huudahti ja niin siinä tosiaankin oli. Hän ja suuri osa hänen sukuaan, pulleita tätejä mustissa uimapuvuissaan ja vanhoja setiä harmaantuneine rintakarvoineen. Lähellä oli myös muutamia lapsia äiteineen, kai hekin kuuluivat karavaaniin, mutta siitä ei voinut olla ihan varma. Joka tapauksessa kumipojat loistivat poissaolollaan, mikä sai mieleni levollisemmaksi.
- Ehkä se ei muista meitä, suhahdin Jinnalle, mutta kyllä Reetta muisti. Se oli menoa sitten. Me saimme laahata pyyhkeemme lähemmäksi ja tulimme esitellyiksi Raijalle, hänen siskolleen, molempien herrapuoliskoille ja muillekin, siinä oli ystäviä ja kälyjä ja niin edelleen. Mikä merkillisintä, he olivat kaikki yhtä mukavia ja hauskoja kuin Reettakin ja minunkin vastarintani katosi täysin. Miksi minä leikkisin hankalaa, kun tapasin mukavia, ystävällisiä ihmisiä? Etenkin, kun he eivät tämän enempää aikoneet tuppautua. Reetta nimittäin sanoi pahoitellen, että olisi ollut mukavaa, jos olisimme tulleet heidän kanssaan illalla syömään, mutta ettei hän uskaltanut pyytää. Oli ihan tarpeeksi haastavaa yrittää järjestää pöytä neljälletoista hengelle, kuusitoista olisi jo varmasti ollut katastrofi.
- No eihän me nyt teidän päivällisille tuppauduta, sanoin hyvilläni.
- Tulkaa huomenna minun ja Arvin kanssa, silloin me päätettiin mennä perhekunnittain jokainen omaan suuntaansa, Reetta ehdotti.
- Se olisi mukavaa, hymyili Jinna.

Iltapäivällä vanhempi väki sai tarpeekseen auringonotosta, vaikka nuori väki lapsineen jäikin vielä polskimaan. Minunkin olkapääni kimoilivat, joten ehdotin Jinnalle, että mekin laittautuisimme siestalle.
- Meillä on tapana pysähtyä sangrialle, ennen kuin mennään torkuille, jääkää ihmeessä seuraan, Reetta pyysi.
- Hirveä nestehukka, pakko jäädä, päätti Jinna.

Istuimme täsmälleen samaan pöytään kuin edellisiltanakin, tosin aviomiehet jatkoivat matkaansa pysähtymättä. Heidän sijaansa tulla tupsahti piankin Rami.
- Missä sä olet ollut koko päivän, krapulassa? kysyi Jinna uteliaana, kun hänkin pyysi itselleen lasin saadakseen osuutensa kannusta.
- Älä mainitse sitä sanaa, mä saan kuulla sitä tarpeekseni, kunhan mä löydän perheeni, mies sanoi.
- Ne on pikkurannassa uimassa, Reetta sanoi avuliaana. – Ja ymmärtäähän ne. Kerrankos sitä ollaan lomalla.
- Mä en enää mene Harrikka-baariin, Rami sanoi päättäväisesti. – Ja mä luulen, ettei Remppa ja Rekokaan mene. Ne näytti kuolleilta, kun mä kävin äsken kolistelemassa niiden oven takana.
- Mitäs niiden perheet siihen sanoo? kysyin piruuttani. Tiesin jo hyvin paljon Reetan karavaanista, mutta en ollut tiennyt, että joku perheistä kuului Ramille.
- Niillä mitään riippakiviä ole, Rami tuhahti, enkä äkkiä pitänytkään hänestä. Olinko minäkin Veskun mielestä riippakivi, tai lapset?
- Ei niistä pojista tule ikinä mitään. Toinen on sitoutumiskyvytön ja toinen sitoutumiskammoinen, juorusi Reetta, enkä äkkiä pitänyt hänestäkään. Kaikkea ei vaan halunnut tietää.
- Kumpi on kumpi? kysyi Jinna kuitenkin kiinnostuneena ja sitten he juttelivat Rempan – sitoutumiskyvyttömän – lukuisista tyttöystävistä aikansa, kunnes päätin poistua. Jinna tuli kiltisti perässä.
- Mä taidan oikeasti ottaa tänään torkut, ilmoitin ja haukottelin. Auringonottokin saattoi uuvuttaa.
- Mä koitan soittaa Leksalle, tuun sitten, Jinna sanoi ja livahti parvekkeelle. Minä ehdin nukahtaa, ennen kuin hän ehti viereiseen sänkyyn.

Lähettäjä: koukussa 
Päivämäärä:   14.6.15 16:54:45

Mä jo pelkäsin että nää oikeesti loppu :) onneks vielä jatkuu.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   15.6.15 08:25:10

Jotain epäilyttävää tässä reissussa oli... Tästä ei kyllä yhtään tule rentouttavan loman fiilistä, kun Jessin mieli tuntuu niin kovin synkältä jatkuvasti. En mä kyllä koskaan ole ollut mikään lomapätkä -fani.. Tää on ehkä kuitenkin mielenkiintoisin kaikista niistä mitä tässä matkan varrella on ollut. (jos ei Unikkoa lasketa, se kiinnostaa kovastikin) Jotenkin ahdistavia pätkiä nää on kaikki tähän mennessä olleet. Ootko kirjottanut näitä jotenkin synkissä tunnelmissa näitä, kyllästyneenä Mustaojan onneen?

Kaipaisin lisää, ettei tarvitse jäädä märehtimään näiden tunnesolmuja.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.6.15 16:36:03

Nää oli varmaan jotain kokeilevampaa vaihetta, kun piti tutkia, miten raadolliseksi sitä voikaan heittäytyä - ja sitten kirjoittelin omia vanhoja traumojani pois. Tavallaan tän tarinan Jessin takia tykkään itse Henriikasta enemmän.
----------------------
6. Tyrkyllä

Sillä kertaa tulikin nukuttua pidempi siesta. Kello oli jo seitsemän, kun heräsin, ja huone oli muuten tyhjä. Olisi Jinna voinut minut herättää, jos kerran halusi jo liikkeelle, ajattelin harmissani, ja tekstasin hänelle matkalla suihkuun. Vastaus tuli saman tien, hän sanoi ottavansa ilta-aurinkoa sangriabaarissa ja että kun hankkiutuisin sinne, voisimme lähteä syömään.

Alkoi tuntua melkeinpä tylsältä laiskotella tällä tavoin, totesin suihkussa. Oliko se nyt laitaa, että päivän suurin tapahtuma oli pohtia, missä söisi päivällisen? Muistutin kuitenkin itselleni, että kotona joutuisin sen sijaan pohtimaan, mitä laittaisin itse päivälliseksi, joten päätin kestää tämän koettelemuksen. En jaksanut ruveta kuivaamaan hiuksiani vaan nostin ne kosteina nutturalle pois niskasta kuumottamasta, meikkasin kevyesti ja arvoin hetken vaatteita, kun en tiennyt, miten hienoksi Jinna oli pukeutunut. Kello oli kuitenkin nyt jo niin paljon, että ehkä tänään sitten tulisi odotettua yökerhojenkin aukeamista, joten valitsin sitä ajatellen sopivan mekon ja mukavat kengät.

Pelkäsin vähän, että Jinnalla olisi Reetan seurue tai ainakin kumipojat ympärillään, mutta hän istuskeli ihan yksinään, tosin pöydässä oli useita laseja, enkä uskonut hänen juoneen yksinään sen kokoista kannullista kuin mikä siinä oli myös. Toivottavasti.
- Sulla on ollu seuraa? kysyin, kun istuin häntä vastapäätä.
- Joo, Reima ja Reko, mutta ne lähti jo syömään. Mä sanoin, että mun pitää jäädä odottamaan sua.
- Olisitko sä halunnut lähteä niiden kanssa? Oisit sä voinut soittaa mulle, sanoin, vaikka olinkin iloinen, ettei hän ollut tehnyt niin.
- En mä, nehän meni porukalla.

Niin, niinhän Reetta oli päivemmällä jutellut. Jinna meni käymään vessassa ja lupasi tuoda tullessaan minullekin jotain juotavaa ja minä muistin hänen jääneen soittamaan Leksalle, kun minä olin mennyt päikkäreille. Ehkä minunkin pitäisi vähän muistaa lapsiani? Danni ja Alissa olivat epäilleet, ettei kännyköitä saisi riparilla pitää päällä ikinä, ja todennäköisesti heillä olikin jotain ohjelmaa aamusta iltaan, joten laitoin heille tekstiviestit. Lukisivat kuin ehtisivät. Jerryllekin ehdin näpytellä mitä kuuluu –viestin, mutta sitten Jinna palasi.
- Saitko sä Leksan kiinni? kysyin nyt muistaessani.
- Sain, Jinna sanoi vaisusti ja näin, ettei puhelu ollut ollut menestys.
- No? sanoin myötätuntoisesti yrittämättäkään keksiä itse, mitä poika oli nyt mahtanut saada päähänsä.
- No ei mitään dramaattista, se vaan kiipeilee seinille ja haluaa mennä omaan kotiinsa.
- Onko sillä tylsää siellä Ahvenanmaalla?
- Ne tuli jo sieltä pois. Mä sanoin, että sen on pysyttävä Villen luona, ja ettei se missään nimessä saa mennä yksikseen lusmuilemaan kotiin. Mä haluan, että joku pitää sitä vähän silmällä. Että menköön sitten äidin luo, ellei halua olla Villellä. Siitä tuli aikamoinen tappelu. Mutta kun en mä tiedä, millaset bileet siellä sitten olisi.

Jinna näytti huolestuneemmalta kuin oli miellyttävää ja yritin etsiä jotain lohduttavaa sanottavaa, mutta en keksinyt. Mielessäni pyöri vain kauhukuvia nuorten juhlista, jotka olivat menneet överiksi, joissa oli hajotettu paikat ja tarvittu poliisia. Niin varmasti Jinnankin.
- Kyllä Ville varmaan pitää sen järjestyksessä, toivoin.
- Joo, mutta ei se voi vahtia sitä joka hetki. Sillä on kuitenkin töitäkin, ja hevonen, enkä mä jaksa uskoa, että se saa Leksan tallille mukaansa. Kunpa se saisi jonkun juttukeikan viikonlopuksi, että mä tietäisin niiden olevan jossain kaukana yhdessä… hitto, minkälainen äiti mä oikein olen? Mä olen vaan huolissani siitä, että lapsi menee ja tuhoaa mun kodin!

Kokosin nopeasti faktat mielessäni.
- Ja siitä, että Leksalle sattuu jotain siinä sivussa, oletin. – Ja nyt sä lakkaat olemasta huolissasi siitä asiasta. Et sä kuitenkaan voi täältä käsin mitään tehdä. Kyllä Ville huolehtii siitä, eikö se aina ole huolehtinut?
- Ei kai se sille voi käsirautojakaan laittaa, Jinna mutisi, mutta pudisti sitten päätään kuin tipauttaakseen huolet sieltä. – Oikeessa olet. Turha mun on meidän lomaa sabotoida niitä miettimällä. Mitä sä haluat syödä tänään?
- Mulla olis hurja mieliteko saada pizzaa tai lihapullia, tunnustin. – Ihan hullua, tulla tänne asti ja sitten himoita semmosta, mitä syö kotona kerran viikossa.
- Kai täältä pizzaa ainakin löytyy. Lähdetään etsimään.

Yritimme jutella oikein kepeitä ja mukavia pizzapaikkaa etsiessämme ja sen löydettyämmekin, mutta tunnelma jäi vähän vaisuksi. Minullakin oli jotenkin untelo olo. En huolehtinut siitä, että lapset tekisivät jotain pahaa parhaillaan, tai Veskukaan, mutta minua vaivasi se, miten vähän minulla oli ikävä heitä. Mikä minua oikein vaivasi? Saattoiko tämän pistää vain sen piikkiin, että edellisestä lomasta oli yksinkertaisesti liian kauan?
Mutta miksi, Jinnan sanoin, antaisin sen sabotoida lomaamme? Voisin kärvistellä arjessa taas ensi viikolla mielin määrin. Nyt oli aika pitää hauskaa.
- Tanssimaan, sanoin, kun olimme syöneet.
- Jokohan jostain löytyisi semmonen paikka? Oletko sä varma, ettei me olla liian vanhoja? Ettei meitä naureta ulos?
- Sä et näytä päivääkään yli kaksvitoselta, vakuutin nauraen. – Ja mähän olen sua vaan pari kuukautta vanhempi!
- Mihin päin me lähdetään etsimään?
- Kysytään tarjoilijalta, keksin ja se neronleimaus tuotti tuloksen. Poika neuvoi meidät paikkaan, jonka hän vakuutti olevan lähin, suurin, kaunein ja parhain ja lisäksi varmasti jo auki. Rannalla oli kuulemma useampiakin, joskaan ei meidän päässämme rantaa.
- Ei me ehkä jakseta lähteä kävelemään kilometrikaupalla, eiköhän lähin kelpaa, Jinna päätti.
- Kelpaa, sanoin minäkin. Minulla oli suorastaan epätoivoinen halu päästä tanssimaan ja pitämään hauskaa, päästä eroon ajatuksistani.

Minun oli vaikea muistaa, koska olisin viimeksi ollut tanssimassa. Pari viimeistä vuotta työpaikan pikkujoulutkin olivat olleet vain ruokailu, jonka jälkeen olin lähtenyt autolla kotiin. Tuntui suunnattoman vaikealta yhtäkkiä saada musiikin rytmistä kiinni Cafe de Benidormissa, ujostuttikin.
- Tuolla on joku esitys, mennään ensin vilkasemaan sitä, ehdotin, ja Jinnalla lienee ollut vähän samantapaisia tuntemuksia, sillä hän suostui ja istuimme ujosti suojaisaan loosiin katselemaan sambatanssijoita, jotka keekoilivat näyttämöllä strutsinsulkineen. Heidän esimerkkinsä ja ehkä drinkitkin, jotka olimme tilanneet, auttoivat. Kun esitys päättyi, olin ihan valmis esiintymään itsekin. Siirryimme tanssilattialle.
- Jos me kadotetaan toisemme niin tavataan tuolla aulassa, Jinna huusi korvaani ja nyökkäsin. Täällä olisi ihan turha yrittää soittaa löytääkseen toisen. Musiikki oli aivan liian kovalla. Tanssimiseen se oli sopivan kovalla, se meni korvista sisään ja tuntui selkärangassa ja sai jalat liikkumaan.

Jossain vaiheessa joko Jinnan vaaleus tai hänen kertakaikkinen viehättävyytensä sai pari paikallisen näköistä nuorta miestä pörräämään hänen ympärillään. Minä katselin heitä tuimasti, mutta päättelin, etteivät he ehkä ryöstäisi ystävääni Afrikan puolella myytäväksi, vaikka uskaltautuisinkin etsimään tässä välissä naistenhuoneen. Jinna vilkutti minulle suopeasti, kun yritin kiljua ilmoittautumiseni hänen korvaansa, joten jätin hänet siihen ja lähdin harhailemaan.
En minä ollut itsekään variksenpelättimen näköinen, totesin ilahtuen, kun olin löytänyt vessan ja seisoin ison peilin edessä pesemässä käsiäni. Aurinko oli tarttunut kuluneina parina päivänä niin, että keltaista mekkoani vasten ihoni näytti melkein yhtä tummalta kuin Reiman. Hiukseni olivat hajonneet nutturalta juuri sopivan huolettomasti, eikä silmämeikki ollut valunut. Kaipasin vain vähän lisää huulipunaa, siinä kaikki. Lisäsin sitä huolellisesti ja lähdin takaisin etsimään paikkaa, johon olin jättänyt Jinnan.

Hänellä näytti edelleen olevan hauskaa kavaljeeriensa kanssa, joten kävin ostamassa lasin vettä ja jäin sivummalle katselemaan. He tanssivat kolmen kesken, mutta vaikka miehet olivat minusta lähtiessäni olleet ihan vaarattoman näköisiä, en enää ollut varma. He tuntuivat suhtautuvan Jinnaan jotenkin liian omistavasti ja tunkivat minusta liian lähelle. Jinna läpsäytti muutaman kerran käden pois takapuolensa päältä. Mietin, mitä he tekisivät, jos menisin kiskomaan ystäväni pois, mutta en ehtinyt, kun korvaani yllättäen puhuttiin selvää suomea.
- Tekin olette täällä.

Käännähdin ja näin Reiman, mikä ei ollut mikään yllätys, ei sen jälkeen kun olin kuullut äidinkieltäni. Muutoin en ehkä olisi kuvitellut näkeväni kumipoikia yökerhossa.
- Haluaisitko sä käydä pelastamassa Jinnan tuolta? kysyin ennen kuin ehdin harkita, tosin se kuulosti järkevältä hetken harkinnan jälkeenkin.
- Kaipaako se pelastusta?
- Musta näyttää, että se kaipaa.
- Selvä sitten, Reima sanoi ja lähti suorittamaan tehtävää. Ilokseni Jinnan ilme oli helpottunut, kun Reima veti hänet etäämmälle espanjalaisista. Olisinhan voinut myös tulkita väärin hänen suhtautumisensa alkuasukkaiden tunkeilevaisuuteen. Kaksikko jäi vuorostaan tanssimaan espanjalaisten poistuessa julmistuneen näköisinä, mutta minua ei enää huolettanut. Suomalaisista köriläistä olisi takuulla helpompi päästä eroon kuin latinorakastajista, sikäli kun Jinna nyt halusikaan.
Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni, oliko Remppa yksin vai saisinko kenties seuraa sen sijaan, että katselisin ystäväni seinäkukkasena ja näinkin Ramin ja Rekon baaritiskillä. He tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa ja mietin, mitä Ramin vaimo piti siitä, että mies jätti hänet lapsenvahdiksi jo toisena iltana peräkkäin. Mutta mitäpä se minulle kuului.
- Onko tää parempi kuin Harrikka-baari? kysyin päästyäni luovimaan heidän lähelleen.
- Tää menee aikasemmin kiinni, väitti Reko vakavalla naamalla, vaikka olin takuulla tullessani lukenut paikan olevan avoinna aamuseitsemään. Sinne asti en minä ainakaan ajatellut jaksaa. Mutta ehkäpä se baari ei sulkeutunut ikinä, sellaisiakin kai oli.

Jinna ja Remppa tuntuivat juurtuneen tanssilattialle ja kai ihan kohteliaisuuttaan Rami pyysi minutkin pyörähtämään siellä, mutta sitten läheltä vapautui pöytä ja valtasimme sen. Jonkin akustisen taikatempun takia baaritiskin lähistöllä oli hiljaisempaa kuin alle kymmenen metrin päässä tanssilattialla, ja saattoi puhuakin kiljumatta kurkkuaan araksi.
- Mun alkaa varmaan olla aika lähteä, huokaisi Rami lopulta vilkaisten kelloonsa.
- Miksi sä nyt lähtisit? Hanne ja lapset nukkuu takuulla jo, Reko vastusti.
- Mä lupasin lähteä niiden kanssa aamulla vesipuistoon. Siitä tulee yhtä @!#$ä, ellen mä oo saanu nukkua ensin.
- Vesipuisto kuulostaa kivalta! ilmoitin ja yritin taas kerran löytää Jinnan tanssilattialta. Kauanko he oikein jaksoivat hypellä siellä? Minäkin halusin vesipuistoon!
- Jos sä menetkin niiden kanssa, Rami ehdotti, mutta nousi kuitenkin päättäväisesti lähteäkseen. – Hyvää yötä.
Jäin kahden kesken Rekon kanssa.
- Tanssitaanko mekin? ehdotin, mutta hän kieltäytyi.
- Mä en osaa.
- Okei, no huvita mua sitten muuten, sanoin ylhäisesti. Hänhän oli osoittautunut aika velhoksi suoltamaan juttua tähänkin asti.

Minulla ei ollut mitään aikomusta ruveta vehtaamaan Rekon kanssa, sen paremmin kuin kenenkään muunkaan. Se olisi ollut väärin, naurettavaa ja kliseistä. Se ei kuitenkaan estänyt meitä lähtemästä yhdessä pois yökerhosta joskus aamun sarastaessa, varmuuden vuoksi käsikynkkää. Olin pitänyt varani, enkä ollut missään nimessä juonut liikaa vaan pysytellyt viimeiset tunnit ihan vesilinjalla, mutta se tuntui mukavan tuttavalliselta. Olihan meillä ihan kohtuullisen hauska ilta takana, ainakin Jinnalla. Kun pääsimme hotellimme kohdalle, hän jopa suuteli Remppaa poskelle ennen kuin päästimme itsemme sisään. En seurannut esimerkkiä.
- Nähdään kai joskus jossain taas, sanoin ja annoin oven kolahtaa perässämme kiinni.
- Luoja, miten mä olen väsynyt, Jinna huokaisi hississä.
- Ei ihme, kello on kuusi.
- Mä olen niin väsynyt, etten mä jaksa mennä edes nukkumaan. Keitetään kahvia. Kohta nousee aurinko, voidaan mennä sitten rantaan nukkumaan.

Se kuulosti tarpeeksi hölmöltä ja villiltä ja vapaalta minunkin mielestäni, joten niin me teimme. Aurinko yletti hädin tuskin rantahietikolle näköalatornin takaa, kun olimme jo siellä levällämme.
- Sä viihdyit hyvin Reiman kanssa, vihjaisin Jinnalle tunnustellessani, nukuttiko minua oikeastaan vieläkään. Hän tuhahti.
- Mun teki mieli tanssia. Ei siinä sen enempää.
- No on se ainakin kivan näköinen, sanoin puolueettomasti.
- Mä olen saanut tarpeekseni kivan näköisistä, sitoutumiskyvyttömistä miehistä.
- Se kuulostaa tosiaan ihan Villeltä, myönsin. – Musta voisi olla piristävää olla vaihteeksi sitoutumatta yhtään mihinkään.
- Et sä tarkota tota, Jinna puuskahti, mutta kyllä minä tavallaan tarkoitin. Olin ollut tositarkoituksella yhdessä Veskun kanssa aika tarkkaan puolet elämästäni. Minusta tuntui, ettei teinihösellyskiintiöni ollut koskaan tullut täyteen. Ei edes puolilleen, jos oikein rupesi ajattelemaan.
- En tietenkään, huokaisin ja päätin yrittää torkahtaa, ennen kuin Reetan karavaani saapuisi. Vaikka voisihan olla, että he kaikki menisivät vesipuistoon, eivätkä tulisi tänne ollenkaan.

Näin unta Rekosta ja heräsin sekavana siihen, että puhelin soi korvani juuressa kylmälaukussa, jossa tällä kertaa oli sen lisäksi vain limsaa ja vettä.
- H-haloo, vastasin unenpöpperöisesti, kun lopulta sain sen kaivettua käsiini ja säikähdin samalla, kun huomasin, että olimme saaneet seuraa. Jinna istui vähän matkan päässä pelaamassa korttia Reetan ja Arvin ja Reiman ja Rekon kanssa. Se oli Vesku ja pelästyin sitäkin. Miksi hän minulle soitti keskellä kirkasta aamupäivää? Siksikö, että tiesi minun parhaillaan näkevän unta jostakusta toisesta?
- Mikä hätänä? äyskäisin.
- Herätinkö mä? hän kysyi.
- Herätit, vaikka ihan hyvä että herätit, mun olikin jo aika kääntää puolta, sanoin lepytellen. – Onko kaikki kunnossa?
- Mahdatko sä muistaa, maksoitko sähkölaskun viime kuussa? Siitä tuli muistutus.
Sähkölasku tuntui maailman kaukaisimmalta asialta, minun piti oikein miettiä, mikä se oli. Siihen meni hyvä tovi.
- Mä laitoin sen suoravelotukseen, muistin lopulta. – Kyllä sen sieltä olisi pitänyt mennä, mun tililtä.
- Okei, sitten ne on mählineet jotain.
- Haluatko sä, että mä soitan jonnekin?
- No ei sun kannata sitä sieltä ruveta selvittämään. Ei kai ne ehdi sähköjä katkaista ennen kuin sä tulet.

Miksi hän sitten oli vaivautunut soittamaan minulle ollenkaan? Olin ärsyyntynyt, ja aioin juuri sanoa sen, kun puhelin piippasi. Sen vanha akku ei ollut edellisyönä saanut normaalia lataustaan, eikä aikonut tehdä ylitöitä. Ehdin juuri sanoa, että akkuni oli loppumassa, kun puhelin jo kuoli ja paiskasin sen takaisin kylmälaukkuun.
- Huomenta, Jinna sanoi minulle, kun nousin mennäkseni uimaan. Minulla oli kuuma.
- Ala meidän kanssa, pyysi pari tyttölasta, joiden olin eilen ehtinyt rekisteröidä kuuluvan Reetan seurueeseen, ja jotka nyt istuivat vesirajassa uimapatjan kanssa. He olivat ehkä vähän nuorempia kuin Danni ja Alissa, mutta heissä ei ollut vielä häivääkään happamasta murrosiästä.
- Teidän kanssa mitä? kysyin.
- Semmosta, että yks on uimapatjalla ja toiset yrittää tiputtaa sen.

Tytöt katsoa tapittivat minua niin anovina, etten raaskinut kieltäytyä ja niin kahlasimme vähän syvemmälle telmimään. Se oli järjettömän hauskaa. Takerruin vuorollani patjaan kuin apina, enkä päästänyt irti, ennen kuin ilma loppui keuhkoistani, vaikka he onnistuivat kieräyttämään minut sen alle. Minun pitäisi lähteä omien lasteni kanssa uimaan heti, kun pääsisin kotiin, vaikka Danni ja Alissa eivät ehkä enää suostuisi leikkimään kanssani. Lopulta leikkimme keskeytyi, kun Rekokin kahlasi luoksemme.
- Toi näyttää kivalta, hän totesi.
- Sä et pääse mukaan, ilmoitti Anni, se tytöistä, joka parhaillaan istui keskellä ilmapatjaa.
- Reetta käski teidät lämmittelemään välillä.
- Ei täällä ole kylmä, he väittivät kuorossa, mutta minäkin näin nyt, kun ymmärsin katsoa, että heidän huulensa sinersivät.
- Parempi mennä, määräsin äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Se toimi kaikkialla paitsi kotona, ja joskus sielläkin. Minun olisi kai ollut viisainta mennä mukana, mutta olin edelleen vähän riehakkaalla päällä ja tempaisin uimapatjan itselleni Rekon otteesta. Kierähdin sen päälle ja meloin vähän kauemmas. Siinä olisi hyvä ottaa vähän aurinkoa.
- Älä luule, mies älähti ja keikautti minut saman tien alas.
- Aika porsas, puuskahdin, kun pääsin taas pintaan ja sain patjankulmasta kiinni.
- No älä omi koko patjaa. Mahtuu tähän kaksikin.

Könysin hänen viereensä ja sitten kelluimme aaltojen mukana puhumatta mitään. Se oli tietysti ihan viatonta, olimmehan siinä satojen silmäparien alla, mutta minusta se oli pelottavan mukavaa. Huomasin miettiväni, minkälaista olisi mennä sänkyyn Rekon kanssa ja minun teki hirveästi mieleni ehdottaa, että ottaisimme selvää. Okei, naimisissa olevat naiset eivät tehneet sellaista, mutta oli niin kauan siitä, kun moinen ajatus oli vähänkään kiinnostanut minua, että jäin ihmettelemään sitä. Mutta tietenkään Jinna ei sallisi mitään tapahtuvan. Hänen mielestään olin niin täydellisessä avioliitossa, että sen suojelemiseksi hän pitäisi minua kädestä koko loppuloman, jos aavistaisikaan ajatusteni suunnan.
- Mullakin alkaa olla kylmä, mä taidan mennä rantaan, sanoin huokaisten.

 
7. Ah, kultaista kotia

Kävimme illalla syömässä Reetan ja Arvin ja kumipoikien kanssa ja seuraavana päivänä vierailimme jälkimmäisten kanssa vesipuistossa ja sen jälkeen drinksulla heidän hotellihuoneessaan. Minä havaitsin olevani ihastunut. Tosin tajusin, etten niinkään Rekoon kuin itse tunteeseen. Oli kuin olisi pitkästä aikaa herännyt kunnolla eloon, kun sydän pomppi ylimääräisiä hypähdyksiä satunnaisen katseen tähden. Mies itse ei tuntunut huomaavan mitään, ja hyvä niin. Hän ei ollut sitäkään vähää flirttailija kuin veljensä, ja Reimakin oli varsin asiallinen henkilö.
- Mitä ne oikeen luuhaa meidän kanssa, kun ei ne tunnu haluavan mitään, ihmettelin Jinnalle.
- Siis ei yritä vängätä sänkyyn, sitäkö sä tarkoitat, hän suomensi.
- No, sitä. Kai täällä olisi länsirannikko väärällään anteliaampiakin naisia kuin sinä, joka esität siveyden sipulia ja minä viisine lapsineni ja kotona odottavine ukkoineni.
- No mehän nyt tietysti ollaan muuten niin hyvää seuraa. Sitä paitsi Reettahan sanoi niiden olevan sitoutumisvammaisia, molempien.
- Sitä voisi ihan hyvin harrastaa vähän hurjaa seksiä ilman sitoumuksia, mutisin puoliääneen. En tosiaan ollut tarkoittanut sitä Jinnan kuultavaksi, mutta hänen korvansa olivatkin tarkemmat kuin olin luullut.

- Jessi, mitä sä tarkotat? hän kysyi kauhistuneena ja minä huokaisin.
- Mä vaan haluaisin tehdä jotain hurjaa ja vastuutonta.
- Et sä halua mitään lomapanoa!
- Enkö? Mitäs jos mä haluankin jotain ihan muuta, kokonaista elämänmuutosta? ehdotin päättäen sitten nostaa koko kissapoikueen pöydälle.
- No et sä sitten ainakaan Rekoa haluaisi.
- Miksen? En minä tiennyt, mitä minä halusin, kunhan jotain vain haikailin, mutta minua kiinnosti kuulla Jinnan vastaus.
- Jessi kuule, pois se minusta että mä sua arvostelisin, mutta sä olet vähän snobi.
- Miten niin? kysyin hiukan loukkaantuen. Mitä snobbailtavaa minulla muka oli?
- Älyllinen snobi. Mitä sä muka tekisit jonkun paperitehtaan yövahtimestarin kanssa muuta kuin kyllästyisit siihen parissa päivässä? Mistä te juttelisitte?
- Ei me Veskunkaan kanssa varsinaisesti avaruusfysiikasta jutella, varsankakoista ja turvetilauksista vaan, väitin vastaan lähinnä vastustamisen ilosta. En ollut ajatellut noin pitkälle, mutta tiesin, että Reko tosiaan oli paperitehtaan yövahtimestari ja arvelin Jinnan saattavan olla oikeassa.

- Me ei tavata niitä enää, hän sanoi päättäväisesti ja raahasi minut seuraavana aamuna pari kilometriä väärään suuntaan, ennen kuin suostui pysähtymään ja leiriytymään auringonottoa varten. Yhtä lahjakkaasti hän piti huolen siitäkin, ettemme pysähtyneet sangriabaariin palatessamme, vaan nautimme siestadrinkkimme ihan ennen käymättömässä pikku pubissa. Olin kiitollinen hänelle. Jotain olisi saattanut sattua ennen pitkää, olisin ehkä lipsauttanut jotain. Oli parempi pitää koko sinänsä nolo, mutta suloinen juttu ohimenevänä unena.

Viikkomme alkoi olla ohitse ja pyhitimme viimeisen aamupäivän tuliaisostoksille. Olin ehtinyt ostella muutamia tuliaisia jo aiemminkin, kun jokin esine tai vaatekappale oli näyttänyt äärimmäisen sopivalta jollekulle, mutta minulla oli niin paljon muistettavia, että asiaan piti ihan oikeasti paneutua. Lopulta kuittasin puuttuvat T-paidoilla ja suklaalla – niitä ei ollut koskaan liikaa – ja pakkasimme laukkumme. Bussin noutopiste oli merkittynä oppaan saapuessamme jakamassa kartassa ja olimme päättäneet raahata tavaramme sinne, kun ei ollut tullut tarkistettua, saisimmeko taksikyydin myös takaisin kentälle matkatoimiston piikkiin. Emme olleet nähneet oppaista vilaustakaan koko viikolla, mutta emmepä olleet heitä kaivanneetkaan.

Oli jotenkin lässähtänyt olo, kun istuimme noutopisteen kohdalla olevan baarin terassilla ja joimme viimeisiä sangrialasillisia. Loma oli ollut virkistävä, joskin minulla oli vähän paha maku suussa Reko-sekoilujeni takia. Luojan kiitos, hän ei tiennyt niistä mitään. Tunsin myös saaneeni ihan tarpeeksi auringonotosta ja laiskottelusta ja halusin jo pois, mutta ei minulla koti-ikäväkään ollut. Halusin jonnekin, mutten tiennyt minne.
- Sä olet hirveän hiljainen, Jinna huomautti, kun olin vaiennut kuoliaaksi muutaman keskustelunavauksen. – Oletko sä vihainen mulle?

Se sai minuun eloa.
- Voi ystävä kallis, en tosiaankaan! huudahdin. Ei ollut hänen vikansa, että mielessäni myllersi, oli hänen ansiotaan, ettei siellä myllertänyt pahemmin.
- Olitko sä tosiaan rakastunut? Jinna kysyi katsoen minua tutkivasti.
- Rekoon? En ollut. Mikä lie hetkellinen mielenhäiriö. Kuule, mä olen miettinyt, ilmoitin, sillä halusin vaihtaa puheenaihetta, ja sitä paitsi olin tosiaankin miettinyt.
- Mitä?
- Lähetä Leksa meille kesätöihin. Noora lähtee juhannukselta kesälomalle, ja se voisi tulla sen tilalle.
- Mahtaako sitä kiinnostaa tallityöt, Jinna epäili, mutta näytti onneksi unohtaneen Rekon.
- Rahaa, muistutin. – Ja rakkaan kummitädin seura. Olin ihan vähällä sanoa kumitäti, kuten Reetan seurue, mutta sain onneksi itseni kiinni.
- Mä sanon sille, vaikka mä vähän epäilen, haluaako se tulla teille asti. Olisi kyllä ihanaa, jos se suostuisi.
- Ehkä kaikki sen kaveritkin häipyy kaupungista kesäksi, ehdotin ja se ajatus näytti ilahduttavan Jinnaa.
- Ehkä, pidetään peukkuja sille!

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle epäinhimilliseen aikaan aamukolmelta ja olin iloinen, ettei minulla ollut siellä autoa odottamassa. Olisin ajanut kolarin jo parkkitalossa ihan silkkaa väsymystäni.
- Soitellaan huomenna, sanoi Jinna ja halasimme taksijonossa, ennen kuin päästin hänet ensimmäiseen taksiin ja otin itse seuraavan. Oli vähän samanlainen olo kuin rippileiriltä tullessa. Kun sitä oli tottunut olemaan kavereiden kanssa ympäri vuorokauden, oli kammottavaa palata kotiin, jopa minusta, vaikka minulla oli ollut Miila. Minun pitäisi muistaa se, kun Danni ja Alissa palaisivat juhannusaattona. Kun kiltti minäkin olin kiukutellut Ilselle pienimmästäkin syystä ja ilman syytä, hiukan temperamentikkaammat nuoret neitimme todennäköisesti tekisivät koko talosta maanpäällisen @!#$ vähäksi aikaa. Vesku-parka, joka olisi juuri selvinnyt minun kiukutteluistani! Minun oli pakko naurahtaa ja iloita palanneesta huumorintajustani, ja se teki kotiin tulosta siedettävän.

Aurinko nousi jo, kun taksi ajoi pihaamme. Minä maksoin ja nousin pois. Oli jumalaisen viileää Espanjan jälkeen, ja miten hyvältä alkukesä tuoksuikaan täällä! Olin äkkiä suunnattoman iloinen siitä, että olin juuri tässä juuri nyt, enkä esimerkiksi Hollannissa, johon olin toivonut hätälaskua pari tuntia sitten. Hiivin mahdollisimman hiljaa portaat, mutta ulko-ovesta ei ollut mahdollista kulkea ihan hiljaa, sen lukko lonksui aina, ja niinpä Vesku tuli minua vastaan eteisessä.
- Mä yritin olla herättämättä sua, puuskahdin. Hän näytti hellyttävältä tukka pystyssä ja silmiään räpytellen ja vanhasta tottumuksesta astuin erottavan askeleen ja halasin häntä.
- Mä heräsin taksin ääneen. Mulla oli ikävä sua, hän sanoi ja puhalsi lämmintä ilmaa hiuksiini ja sekin tuntui hyvältä, vaikka juuri viimeksi, lähtöaamunani, se oli tuntunut tunkeutumiselta liian lähelle. Olin luullut palaavani vielä vieraantuneempana kuin mitä olin lähtenyt, ja kaikki olikin heittänyt kuperkeikkaa.
- Haluatko sä aamiaista… tai kahvia, tai jotain?
- Mä haluaisin suihkun… onko meillä lapsia?
- Jerry on jo kotona.
- Ehken mä sitten, se herää.
- Höpsis, ei sitä mikään herätä.

Niinpä hipsin kellariin ja pikasuihkun jälkeen takaisin ylös. Vesku istui keittiössä hörppimässä kahvia sen sijaan, että olisi palannut sänkyyn.
- Mitä sä siinä kukut, etkö sä mene aamulla töihin?
- Mä ajattelin, että sä haluat heti kertoa kaikki matkakuulumiset.
- Ei mulla ole mitään matkakuulumisia. Me otettiin aurinkoa ja syötiin, siinä kaikki. Mä haluan nukkumaan, sanoin ja haukottelin.
- No sitten mennään.

Oli kai itsestään selvää, että hän halusi rakastella. Mutta huomasin, että niin minäkin halusin, joten se oli ihan okei. Tietenkään en voinut paljastaa, että tunne oli kihissyt minussa jo useita päiviä, vaikka olisiko sekään ollut niin vaarallista, kun olin kuitenkin tuonut sen kokonaisuudessaan tuliaisiksi. Sen, enkä mitään inhottavaa tautia, esimerkiksi. Nukahdin ihanan raukeana ja totuttuun tapaan hän oli poissa, kun aamulla heräsin. Tai päivällä, sillä kello oli jo kymmenen. En olisi herännyt silloinkaan, mutta Jerry tuli rapistelemaan ovensuuhun.
- Sun puhelin soi jossain, hän sanoi.
- Ihan sama, siitä loppuu akku heti, jos siihen vastaa, sanoin laiskasti, mutta sitten muistin, missä hän oli ollut. – Jerry Jäppinen! Tuu tänne ja kerro kaikki!

Jerry ei onneksi ollut vielä liian iso äidin kainaloon, ainakaan henkisesti, vaikka jalat kutittelivatkin jo päätylautaa toisin kuin minun.
- Musta tuntuu, että mä opin vasta siellä ratsastamaan, hän sanoi vakavasti.
- Hannalla on semmonen vaikutus, myönsin, joskin hiukan pitkin hampain. – Kellä sä sait mennä?
Poika luetteli puolen tusinaa hevosennimeä, joiden joukossa oli myös Hannan sen kauden huippuratsut.
- En mä niillä osannut oikein mitään, Jerry tunnusti. – Kammottavan vaikeita tapauksia. Mutta Hanna lupasi puhua isälle, että se voisi liisata mulle ens kaudeksi jonkun sen hevosista.

Ensimmäiseksi tuli mieleeni sanoa ei. Se ei olisi reilua tyttöjä kohtaan. Mutta ihan sama, ei sekään ollut, jos Vesku antaisi Jerryn kisata Mustilla, ja se oli kai tänä kesänä ainoa ratkaisu. No, Nikillä olisi voinut mennä koulukisoihin, vaikken enää halunnutkaan sen hyppäävän. Mutta mitäs järkeä siinä olisi ollut, jos käytössä oli oikein osaavakin kouluratsu?
- Entäs tänne? Joko Halle alkaa näyttää varsovalta.
- Ei oikein. Mutta mä taidan tästä mennä. Mulla on kauheasti tekemistä.
- Mitä sä touhuat?
- Mä olen vähän laitellu poneja, ne on ihan villiintyneet, kun ei niillä ole kukaan ratsastanut, Jerry sanoi vaatimattomasti.
- Vai laitellu! Minua nauratti, mutta piilotin sen.
- Joo, Hannakin sanoi, ettei Villelle varmaan tee pahaa, vaikka mä sillä ratsastaisin, mutta että ehkä meidän kisat on kisattu.
Ja koska Hanna oli sanonut niin, se oli perimmäinen totuus. Näinhän se oli.

Minäkin menin perässä heti puettuani ja unohdin autuaasti sen puhelun, joka oli saanut Jerryn herättämään minut. Minun piti haastatella Nooraa ja ratsastaa Niki ja käydä läpi joka ainoa hevosista ja vasta monta tuntia myöhemmin, kun palasin sisään, muistin ja iskin puhelimen laturiin. Löysin onneksi vain yhden vastaamattoman puhelun ja se oli Jinnalta.
- Hei ja anteeksi! Mä en muistanut soittaa takasin, kun menin tallille ja semmosta, ryöpsäytin hänen korvaansa.
- Ei se mitään. Sä kuulostat pirteältä.
- Ei ollut paskempaa tulla kotiin, myönsin.
- Kuule, se mitä sä sanoit Leksasta…
- Niin! muistin
- Mä olen äimänkäkenä, mutta se tuntui ehkä pikkuisen innostuvan ideasta. Ainakin sen seurapiiri tuntuu katoavan kaupungista juhannukseksi, niin että…
- Niin että te tulette juhannukseksi tänne, täydensin.
- No siinähän se saisi kokeilla, että maistuuko. Ei kai teillä kisoja ole juhannuksena?
- Ei, Danni ja Alissa haaveili Estejussiin, mutta eihän siitä mitään tule, kun ne tulee vasta perjantaina pois riparilta. Mutta ihan loistavaa, jos te tulette! Tulisinko mä hakemaan?
- Riittää, jos sä voit tulla hakemaan junalta. Sulla on varmasti tarpeeksi tekemistä ilmankin. Aina sulla on juhannuksena.

Se oli totta. Minä en itse asiassa ollut ollenkaan hajulla siitä, keitä meille tänä vuonna olisi tulossa, mutta koska en sitä tähän hätään voinut saada selvillekään – se ei ollut niin tärkeä asia, että sen takia olisin häirinnyt Veskua töissä – keskityin tyhjentämään matkalaukkuni ja huomasin, ettei Jerry ollut sanallakaan kysynyt tuliaisista. Järjestin pussukat riviin eteisen lipastolle odottamaan ottajiaan ja keskityin pyykkäämiseen lopuksi päivää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.6.15 20:04:39

8. Juhannus

- Tästä tulee ihan tynkäjuhannus, sanoi Jerry ja kuulosti pettyneeltä.
- Niin – ihan hullua, että sä olet ainoa lapsi kotona, myötäilin. Olin vähän epäillyt, että minut kutsuttaisiin hakemaan Sarri ja Sunna pois mökiltä jo ennen juhannusta, mutta ilmeisesti he osasivat käyttäytyä, sillä Ilse ja iskä eivät vihjailleet mitään sen suuntaista.
- Karoliinan voisitte hakea, sillä on kestomenkat, Ilse suhautti puhelimeen niin hiljaa, että arvasin tytön olevan jossain lähellä.
- No jestas, laittakaa se junaan, ellei se halua olla teidän kanssa juhannusta siellä, nauroin. Meillä oli jo Leksa vieraslistassa, yksi Karoliina ei mitenkään voinut sitä muuttaa sen hullummaksi.
- Niinkö? Ilse sanoi kiinnostuneena. – Niin kuin jos mä hoidan teidän penskat niin sä hoidat mun?
- Anna Karoliinalle, sä olet kuitenkin liian vanha ymmärtämään teinejä, komensin, ja kun vaihdoin muutaman sanan pikku sisarpuoleni kanssa totesin, että hänen järvenrantamökkikiintiönsä oli siltä kesältä tosiaan täynnä.

- Tuleeko Miila? hän kysyi ainoastaan.
- Ei, ne on pitkän viikonlopun Jenkeissä. Laurilla oli siellä joku konferenssi. Kongressi. Whatever.
- Koska sä menet semmosiin? Karo kysyi kiinnostuneena. – Ja keitä teille tulee?
- Ei valitettavasti ketään mielenkiintoista, pahoittelin.
- Ei se mitään, on teillä kuitenkin enemmän elämää kuin täällä. Tai vähemmän, itse asiassa. Anteeksi vaan, mutta noi kaksoset on kyllä rangaistus jostain ylempää.
- Älä mollaa mun lapsiani, sanoin uhkaavasti ja Karo tirskui toisessa päässä ja lupasi ehtiä ensimmäiseen junaan, mihin iskä vain hänet suostuisi heittämään.
- Ja mistä sä tulitkaan? varmistin, täytyihän minun suurin piirtein tietää, hakisinko hänet Helsingin rautatieasemalta vai jostain lähempää. En voinut kuollaksenikaan muistaa, minkä järven rannalla heidän vuokramökkinsä tänä kesänä oli.
- Lahdesta vaan, mä tulen ihan siihen teidän lähiasemalle!

Se oli torstai-iltapäivällä ja aloin raapustella ostoslistaa laskien, että meillä olisi ruokittavana vain kolme henkeä omaa väkeä sekä Jinna, Leksa ja Karo. Okei, kaikki piti silti viisinkertaistaa, kun seuraava päivä oli pyhä ja Danni ja Alissa palaisivat silloin ja kaksosetkin viimeistään sunnuntaina. Sitten Jerry kysyi, etteikö hänen paras ystävänsä Lisko saisi tulla myös, enkä voinut olla lupaamatta. Minä en lakannut pelkäämästä, että Jerryn kotiolot ja intohimoinen hevosharrastus jossain vaiheessa veisivät häneltä ystävät, joten en ikinä kieltäytynyt päästämästä poikia meille. Sitä paitsi ei Jerrylle ehkä Leksasta tai Karosta olisi ollut seuraa. Kaukana menneisyydessä olivat ne ajat, kun nämä olivat leikkineet kotia pitäen Jerryä vauvana.

Lopuksi kolminkertaistin vielä kaiken, lista tuntui niin lyhyeltä. Juhannukset olivat meillä jotenkin aina paisuneet jättiläisjuhliksi, etenkin sen jälkeen, kun olimme muuttaneet tänne Mustaojalle. Vesku sanoi joskus herkällä päällä ollessaan, että se johtui siitä, että kaikki ystävämme halusivat juhlia päivää, jolloin olimme tavanneet. Alkuun ajatus oli tuntunut viehättävältä, mutta kun hän toisti sitä noin kymmenettä vuotta, minun alkoi tehdä mieli kiljua. Se ei tarkoittanut sitä, etten olisi pitänyt juhannuksesta ja siitä, että ystävät halusivat kerääntyä meille, vaan yksinkertaisesti kyllästymisestä. Asioiden toistelu liittyi minun mielessäni alzheimeriin, ja Veskun aivokasvaimen jälkeen olin vahtinut hänen sanomisiaan ja tekemisiään tarkemmin kuin oli ollut ihan terveellistä.

Tapoin sen ajatuksen ja hyökkäsin imurin kanssa villakoirien kimppuun. Vesku ei ollut elänyt suorastaan sikaillen, se ei kuulunut hänen luonteeseensa, mutta ei hän ollut näköjään ihan hiljattain imuroinut, ja yläkerran vierashuoneetkin piti saattaa asuttavaan kuntoon.

Olin matkalla ruokakauppaan, kun Karoliina soitti ja sanoi nousseensa juuri junaan, joten jouduin muuttamaan suunnitelmia ja ajamaan ensin asemalle. Lahdesta ei tullut meille rautateitse kauankaan, ei missään nimessä niin kauan kuin minulta menisi kaupassa juhannuksenalusruuhkassa. Matkaakin oli meiltä sen verran, etten joutunut montakaan hetkeä odottelemaan, ennen kuin juna jo rullasi asemalle ja tyttö hyppäsi ulos.
- Sä olet kasvanut, totesin. Se oli keskinäinen vitsimme. Karo oli joskus kolmen-neljäntoista vanhana saanut raivarin kuullessaan tuon nimenomaisen lauseen, joka nyt kieltämättä olikin aika typerä. Kai sitä nyt siinä iässä kasvoi. Siitä lähtien olin yrittänyt muistaa sanoa sen tavatessamme.
- Ja mä pidän huolen, että toi kaiverretaan sun hautakiveesi, hän irvisti takaisin.
- Älä viitsi, ei hautakiviin ole enää sataan vuoteen kaiverrettu muuta kuin nimi ja syntymä- ja kuolinpäivä.
- Sitten mä liimaan siihen post-it –lapun.
- Sun tukkasi on ainakin kasvanut, mutisin, kun seurasin häntä autolle. Kullanruskeat suortuvat roikkuivat haalistuneiden farkkujen takamuksen päällä kuin putous. Mietin, miten hän oli malttanut olla koskaan leikkaamatta niitä, ja nyt, kun ne olivat noin mahtavissa mitoissa, raaskisiko hän ikinä? Olin iloinen, ettei minulla ollut samaa ongelmaa. Se varmaan aiheutti unettomia öitä.

- Keitä muita tulee? Karo kysyi, kun annoin hänelle kaupassa ostoslistan käteen.
- Jinna ja Leksa vaan.
- Miksi ihmeessä sä sitten aiot ostaa tämmösen määrän ruokaa?
- Koska on pitkä viikonloppu, ja koska kaikki tytöt tulee kotiin. Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun joku paukkaa kylään ilmottamatta. Tosin ne sitten yleensä ymmärtää tuoda omat makkarat.
- Voisit ruveta pitämään hotellia.
- Mä harkitsen sitä, jos joskus jään työttömäksi. Bed and breakfast. Lisämaksusta saa osallistua tallitöihin. Elämysloma.

Vesku tuli aikaisemmin kuin olin kuvitellutkaan ja yllätyksekseni hän oli käynyt hakemassa Jinnan ja Leksan mukaansa. Ennen kuin ilahduin, pelästyin. He olivat olleet samassa autossa yli puoli tuntia. Mitä jos Jinna oli lörpötellyt sivu suunsa, kaiken matkastamme, kumipojista alkaen? Mutta eihän hän tietenkään olisi ruvennut Leksan kuullen ruotimaan tapaamiamme miehiä tai yhteisiä retkiä ja illanviettoja, eikä muutenkaan. Jinnaa luotettavampaa ihmistä ei ollutkaan, eikä oikeamielisempää, ja eihän edes ollut mitään kerrottavaa. Minun omatuntoni vaan oli vähän säikkynä.
- Pitkästä aikaa, murjaisin Jinnalle ja mietin, näytinkö yhtä ruskealta. Huomattavasti häntä vetelämmin vääntäytyi takapenkiltä kummipoikani. Hän oli pukeutunut pelkästään mustaan ja kun vähän kurkistin, saatoin nähdä pitkähköjen hiusten alta korvakorun välkähdyksen.
- Tädin pieni, sanoin ja nipistin häntä hellästi poskesta, vaikka se olikin jo korkealla. Yleensä hän vastasi jotain samaan tapaan, mutta nyt sain vain vihaisen mulkaisun, mikä sai minut kysymään: - Ja mikä on vienyt sun huumorintajusi?
Poika vain huokaisi vastaukseksi, mutta veti suunsa valjuun hymyyn, ja se oli minusta hyvä merkki, niin kuin sekin, että hän oli yleensä suostunut tulemaan. Todennäköisesti tämä synkistely olikin tarkoitettu Jinnalle ja katoaisi, kun tämä ei ollut läsnä. Niin ainakin toivoin.

Pidin siitä, että meillä oli vieraita ja hälinää, olin aina pitänyt ja erityisesti olin odottanut vieraita silloin ennen matkaani, kun Vesku ja minä olimme haahuilleet kotona kahden. Oli ollut niin kammottavan hiljaista, että nekin asiat, joista keskustelimme, olivat kuulostaneet väkinäiseltä tyhjyyden täyttämiseltä ja olin nähnyt kauhukuvia ajasta, jolloin lapset olisivat muuttaneet pois kotoa. Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että ehkä siihen oppisi takaisin. Olimmehan viihtyneet ihan hyvin yhdessä aikoina ennen lapsiakin, joten kai se oli ainakin mahdollista?
- Tarviiko kaupasta vielä jotain? Vesku kysyi keskeyttäen ajatukseni.
- Ei, me käytiin jo Karoliinan kanssa, sanoin ja katsoin häntä pitkään. Oliko tuon tyypin sisuksissa vielä se poika, johon olin ikuisuus sitten rakastunut hurjasti? Hän näytti kyllä kadehdittavasti samalta, ei ollut lihonut eikä kaljuuntunut tai harmaantunut, paitsi arven päältä toiselta korvalliselta, mikä sai hänet näyttämään vähän ikääntyneeltä punkkarilta, jolla oli omalaatuinen käsitys hiusten värjäämisestä.
- Mutta muistitteko te kaiken? Ja mitä sä tuijotat? Onko mulla jotain naamassa?
- Huomiseen mennessä selviää, unohtuiko jotain ja aamulla ehtii vielä kauppaan, virnistin hänen ilmeelleen pääteltyäni, että oli hänessä aika paljon sitä poikaa vielä. Oliko minussa sitä tyttöä, se olikin toinen juttu. – Äläkä sä välitä mun tuijotuksista. Mulla on joku keski-iän kriisi.
- Niin mä olen ollut huomaavinani. Sano vaan niin mä ravistan sen ulos susta.
Vakuudeksi hän nappasi minua vyötäröltä ja keikautti jalkani kohti taivasta niin, että kirkaisin yllätyksestä. Se ravisti ainakin keski-ikäisyyden sillä kertaa ja hihitin itsekseni mennessäni perässä katsomaan, mitkä huoneet Jinna ja Leksa valitsisivat.

Sinä iltana Karoliina innostui koristelemaan kuistimme koivunoksilla juhannuksen kunniaksi ja teki tammoille kukkaseppeleitä, jotka varsat tai tarhakaverit kyllä söivät ja Jerry kierrätti Leksaa tallissa. Pojilla oli sen verran ikäeroa, että missä muualla tahansa Leksa ehkä olisi mieluummin pysytellyt omassa seurassaan, mutta mitä tuli hevosmiestaitoihin, oli Jerryllä etumatkaa. Tietysti Leksakin tiesi asioista yhtä ja toista ja oli hän oppinut ratsastamaankin ihan kohtuullisesti ennen kuin oli tullut siihen ikään, että moinen harrastus oli pitänyt hylätä. Hän näytti kuitenkin aina nauttivan meille tullessaan, kun pääsi rapsuttelemaan varsoja ja tammoja ja yritin pitää huolen siitä, että hänelle tarjoutui joka kerran tilaisuus päästä ratsastamaankin.
- Ottakaa ponit tai Niki ja Musti ja menkää lenkille, ehdotin.
- Ei mulla ole enää mitään kamoja olemassakaan, vastusteli Leksa.
- Eiköhän Veskulta löydy sulle jotakin ja kypäriä meillä on joka ainoaa kokoa. Karohan voi tulla kanssa. Oikeastaan mäkin voisin tulla.
- Ja jos sä esität kohta, että mutsikin voisi tulla niin mulle riittää, puhahti Leksa.
Epäilin Jinnan halukkuutta ratsaille, mutta otin opikseni.
- Menkää oikeastaan te lapset vaan, peruin ja hetken kursailtuaan Leksa suostui lähtemään Veskun kanssa sisään kokeilemaan tämän ratsastushousuja.
- Mä voin lähteä näissä, ilmoitti Karoliina ja silitti verryttelyhousujaan. – Saanko mä ottaa Djangon?
- Varmaan, arvelin. Karo oli kovin ihastunut nuorempaan oriimme, Kaoman varsaan ja hän oli pyytänyt rippilahjaksi lahjakortin, jolla saisi teettää joskus siitä itselleen varsan. Se oli ollut hyvin helppo lahja antaa, eihän hänellä ollut tammaakaan, joka hommaan myös tarvittiin. Vielä.

Olin ihan varma siitä, että Dannin ja Alissan riparitiedotteessa oli sanottu heidän palaavan juhannusaattona kello yksi, mutta jo puoli yhdeltä Danni soitti kiukkuisena kuin ampiainen. Ei tietenkään ollut ihmeellistä, jos arvioitu aikataulu heitti puolella tunnilla, mutta esikoistyttäreni tuntui ottavan henkilökohtaisena loukkauksena, ettei kukaan ollut ollut levittämässä hänelle punaista mattoa kirkon pihaan.
- Älä jaksa räyhätä, ei mulla mene kuin reilut kymmenen minuuttia sinne! sanoin säpäkästi, vaikka minulla menisi väkisinkin vähän enemmän. Oli laskenut ehtiväni juoksuttaa Irkun ennen lähtöä, ja nyt minun pitäisi vielä kävelyttää se ja hoidella takaisin laitumelle, tai delegoida jotakin jollekulle.
- Älä vaivaudu, Merin äiti lupasi tuoda meidät, Danni tiuskaisi.
- No ihan kiva kun ilmotit, etten mä turhaan lähde, sanoin säyseästi, vaikka sisimmässäni kiehuin. Laskisin hitaasti ja huolellisesti kahteentuhanteenviiteensataan sillä aikaa, kun Merin äiti ajaisi meille, enkä sitten ehkä pilaisi juhannusaattoa riitelemällä Dannin kanssa. Hän olisi todennäköisesti jo itsekin leppynyt siihen mennessä: vaikka hän sähähteli, hän leppyi yhtä nopeasti.

Tytöt olivatkin sitten pihassa jo, kun ehdin tallilta ja vilkuttivat äänekkäästi kiitellen pois kääntyvän auton perään.
- Te olisitte voinu soittaa, että tulette etuajassa, sanoin ja kaappasin yhden kumpaankin kainalooni, kävi miten kävi.
- Ei tullut mieleen, piipitti Alissa ja irrottautui. – Onko Halle jo varsonut?
- Kai mä olisin laittanut tekstarin jos olisi?
- Toitko sä tuliaisia Espanjasta? Danni meni tapansa mukaan suoraan asiaan.
- Pari toppia ja suklaata vaan. Eteisen lipaston päällä.
- Ketä täällä on?

Luettelin vieraamme, tytöt nyökkäsivät ja lähtivät raahaamaan isoja kassejaan sisään.
- Älkää jättäkö niitä mihinkään lojumaan niin, että kukaan kompastuu niihin! huusin perään ja sitten minun piti juosta itsekin sisään. Olin unohtanut kysyä, oliko heillä ollut hauskaa.
- Näh, sanoi Danni, mutta Alissa oli vähän avoimempi.
- Siis mähän en nyt siitä uskontohöpötyksestä piitannut ollenkaan, mutta muuten siellä oli kyllä tosi kivaa! hän sanoi kurkkien pusseihin. – Onko tää sininen mun?
- Sininen on Sarrin. Sun on valkoinen, ellette sitten mieluummin vaihda keskenänne. Dannin on musta.
Pälpätin ehkä vähän, mutta minusta oli kiva, kun he olivat taas kotona, teinikaktuksia tai eivät, ja halasin kumpaakin toistamiseen, ennen kuin he ehtivät karata mihinkään.
- Jessi, älä, Danni sanoi tuskastuneena.
- Menkää totuttelemaan kotonaoloon. Mä alan tehdä sapuskaa, sanoin iloisesti.

Pian näin kuitenkin sivusilmällä molemmat pihatossa, jonne Daisy ja Leokin oli jo siirretty. Vesku ja Jerry olivat kentällä, Vesku Kaoman ja Jerry Mustin satulassa. Vesku oli jo aamuvarhaisella houkutellut Leksan ratsastamaan Nikillä ja pitänyt tälle vähän tuntia. Paljon ohjeita teinihonkkeli ei suostunut ottamaan vastaan: hänen motivaationsa ei ollut kovin korkealla ja naamasta päätellen oli ihan fifty-sixty, ratsastaisiko hän vai ei. Jotain Vesku sai kuitenkin läpi perustellen silkalla turvallisuudella.
- Mä tuun auttamaan, Jinna ilmoitti ovelta, kun aloin nostella vihanneksia jääkaapista pöydälle.
- Siitä vaan. Haluatko sä pujotella vartaita vai tehdä salaattia?
- Vartaita, kiitos. Niitä ei koskaan tule tehtyä kerrostalossa, Jinna sanoi ja aloimme touhuta. Juttelimme herkkusienten fyysisestä olemuksesta, kun ovi kävi. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se kävi koko ajan muutenkin, mutta sitten sieltä kuului Siirin huhuilu. Hän ja hänen sulhasensa marssivat keittiöön.

- Jaha, ensimmäiset yllätysvieraat, sanoin iloisesti.
- Ei kai meistä ole haittaa? Siiri kysyi huolestuneena ja Toni nojasi työtasoon aika epätietoisen näköisenä myös.
- Ei tietenkään, hassu. Mä olisin pyytänyt teidät, ellen ois kuvitellu, että te ootte jossain paljon paremmissa bileissä, vakuutin. – Ottakaa jääkaapista juotavaa, jos maistuu. Itse asiassa mäkin voisin ottaa siiderin, niin sujuisi tää pilkkominen paremmin. Jinna?
Hänkin nyökkäsi, joten kävin hakemassa kaapista pullon kullekin ja kilautimme niitä niin että muovi kolahti vaimeasti.
- Hauskaa juhannusta! toivotin. Siiri ja Toni istuivat pöydän ääreen katselemaan touhujamme. Toni oli ehkä maailman kiltein nuori mies. He olivat tavanneet Siirin kanssa jo nelisen vuotta sitten ja vakaasti ja vääjäämättä ajautuneet kohti tätä pistettä, tai oikeastaan sitä, joka joidenkin viikkojen kuluttua koittaisi: avioliittoa. Juuri nyt minusta tuntui, että ehkä Siiri kiirehti liikaa vakiintumista, mutta hän oli kyllä toisaalta ehtinyt sekoilla teinivuosinaan ihan riittämiin. Toisin kuin minä, mietin vähän katkerana.
- Jessi, Siiri sanoi, mutta ei jatkanutkaan. Hänellä oli selvästi jotain sydämellään.
- No anna tulla, kehotin, kun ei mitään kuulunut hetkeen.

Vaati vähän tönimistä, että hän sai suunsa auki, mutta sitten se lopulta tuli.
- Saataisko me järjestää meidän häät täällä? Siis se vastaanotto.
Hämmästyin kieltämättä hiukan. Siirin kotitalo oli, ellei nyt merkittävästi isompi, niin ainakin merkittävästi komeampi kuin meidän.
- Paljon paremmat tilathan teillä on, salia salin perään ja perintöhuonekaluja ja se lasiterassi, muistelin ja vilkaisin vaivihkaa olohuoneeseen oviaukosta. Siellä oli vieläkin muutama toistakymmentä vuotta sitten tehty kirpputorihankinta, muistoja ajalta jolloin olimme olleet nuoria ja vyö kovasti kireällä. Tähän päivään mennessäkään ei ollut tullut vielä niin joutilasta rahaa, että olisi tullut pistettyä sitä sisustamiseen. Kyllä se valui aina alapihan puolelle.
- Mutta täällä on parempi tunnelma, Siiri tuhahti ja silloin ymmärsin. Hänen vanhempansa olivat eronneet jokin aika sitten, kun Siirin pikkuvelikin oli muuttanut pois kotoa. Heidän oli kuitenkin ollut jo pitkään ollut niin vaikea tulla toimeen keskenään, että tiesin ainakin Siirin toivoneen, että he lakkaisivat roikkumasta yhdessä ”lasten takia” jo paljon aiemmin.
- Selitä nyt vähän tarkemmin, pyysin kuitenkin. Kyllähän molemmat vanhemmat kuitenkin häihin tulisivat, vaikka ne pidettäisiin missä, se nyt kai oli selvää.
- Äiti haluaa suunnitella ja järjestää, mutta ei siitä tule mitään. Se tuli mukaan käymään isän luona, muka muistiaan virkistämään, mutta mä melkein luulen, että sillä oli vaan tylsää ja että se halusi tulla riitelemään ajankulukseen. Mihin se muka tarvitsee muistin virkistystä jos se on asunut siellä kakskymmentä vuotta? Siiri kysyi ja jatkoi juoruamistaan: - Se sai kohtauksen, kun isä ei ollu vaihtanu verhoja saliin. Siellä kun pitää olla kesällä ne kullanväriset verhot, ruskeat on talvea varten. Ja muutama muu samanlainen juttu, ja lopun sä voit arvata.

Minä arvasin hyvinkin. Olimme aikoinaan asuneet vähän aikaa Siirin naapurissa ja ystävystyneet hänen vanhempiensa kanssa, ja vaikka olimme sittemmin muuttaneet pois, oli tuttavuus kuitenkin jatkunut. Se oli pääosin Siirin ansiota, hevosemme kun olivat vetäneet häntä vastustamattomasti puoleensa ja jossain vaiheessa hän oli käytännöllisesti katsoen asunut meillä noin neljäsosan vuodesta. Hän oli pitänyt meitä vähän niin kuin adoptiovanhempinaan, vaikka faktisesti olimmekin liian nuoria sellaisiksi.

Tavallaan siksi tytön pyyntö tuntuikin erityisen lämmittävältä ja huomasin olevani imarreltu.
- Totta kai mun puolesta, jos tää kerran kelpaa teille, lupasin ja halasin Siiriä. – Mitäs Toni sanoo?
- Musta se on hyvä ajatus, nuori mies virkahti ja pidättäydyin nauramasta ääneen. Hän olisi todennäköisesti sanonut samoin, vaikka Siiri olisi halunnut pitää häät kuumailmapallossa.
- Sä olet huippu! Nyt ne ei voi kumpikaan märistä yhtään mistään toisilleen, kun kumpikin on vaan vieraana! Siiri riemuitsi. – Onneksi me ei ehditty lähettää kutsukortteja vielä, kun ne pitää kirjottaa uudestaan!

Vilkaisin automaattisesti keittiön kalenteria, johon hääpäivä oli merkitty, tarkistaakseni, ettei siihen ollut ilmestynyt päällekkäisiä ratsastuskilpailuja. Tietenkään Vesku ei jättäisi Siirin häitä väliin kuin korkeintaan suomenmestaruuskisojen takia, mutta hän oli joskus vähän hajamielinen.
- Ettekö te ole lähettäneet kutsuja vielä? Jinna kauhistui.
- Ei me ajateltu, että niillä mikään kiire ois. Kaikki joilla on väliä, tietää kuitenkin päivämäärän, ja ne, jotka on pakko kutsua kohteliaisuudesta, tulee sitten, jos pääsee, Siiri sanoi huolettomasti.
- Mä en ole lomalla silloin, niin että älä laske sen varaan, että mä ehdin siivota ja leipoa edellisviikon, muistutin.
- Sä et todellakaan pistä tikkua ristiin, en mä sellasta ajatellutkaan! Sä tulet ihan kaikessa rauhassa perjantaina töistä meidän siivoamaan ja koristelemaan kotiin ja puet lauantai-aamuna pyhäkoltun päälle ja tulet kirkkoon! Olet kuin olisit vieraana! Ainoa vaan, että jos jääkaapissa olisi vähän tilaa samppanjalle.
- Entäs hääkakku ja kaikki muu? kysyi Jinna järkevästi.
- Yhtä näppärästi pitopalvelu siirtyy tänne kuin ois siirtyny isän luo. Ja ihan sama ihmisten kanssa, ei tänne ole kirkolta juurikaan pidempi matka. Kaikki tulee sujumaan niin, ettette te huomaakaan!
- Eikö pitopalvelu tule kamalan kalliiksi?
- En mä osaa leipoa, eikä äiti, joten pappa betalar, sanoi Siiri iloisesti.

Ihan innostuin Siirin juhlista, ja se tarttui. Koko juhannusaattoilta meni suunnitellessa. Karoliina halusi tietää yksityiskohtia myöten, millainen puku Siirillä olisi ja Danni ja Alissa alkoivat luonnostella kutsukortteja tietokoneella ja surffailla hääsivuilla. Minä katselin uusin silmin ympärilleni ja totesin, että eriparisten sohviemme ja nojatuoliemme oli aika lähteä. Kaikki olivat mukavia kuin rakastetun syli, mutta edes irtopäällisillä ei saanut piiloon sitä tosiseikkaa, etteivät ne olleet samaa kalustoa. Omissa häissäni en ollut välittänyt muusta kuin siitä, että päätyisimme virallisesti vihityiksi, mutta nyt huomasin innostuvani kukka-asetelmista ja muista koristeista.
- Isällä on niistä visio ja siellä ne itse asiassa jo alkaa kasvihuoneessa pilkistää, paljasti Siiri, enkä yllättynyt.
- Onko sillä visiolla jo väri? kysyin. Olisi noloa, jos menisin hommaamaan, sanotaan nyt vaikka terrakotan värisen sohvakaluston ja Juha olisikin päättänyt kasvattaa tyttärensä häihin kalpean vaaleanpunaisia tai viininpunaisia ruusuja. Ne riitelisivät kuin hän ja vaimonsa.
- Samppanjanvärisiä ruusuja, ja niihin jotain muuta lisukkeeksi. Se muu riippuu vähän siitä, miten kaikki kasvaa, Siiri sanoi.
- Samppanjanväri riittää mulle, sanoin tyytyväisenä. Siihen sopisi lähes kaikki.  
9. Teinejä

Vesku kävi herättämässä Jerryn ja Leksan juhannuspäivän aamuna aamutalliin ja palasi sitten sänkyyn. Minä olin tuskin herännyt hänen nousemiseensa ja olisin jatkanut nukkumista ohi hänen paluunsakin, ellei hän olisi tarttunut minusta kiinni ja huokaissut tyytyväisenä hiuksiini.
- Mä nukun, mumisin, teeskennellen vielä nukkuvampaa kuin mitä olinkaan.
- Nuku vaan, Vesku sanoi ja siveli minua hitaasti. Minua ärsytti ja vetäydyin kauemmas.
- En kai mä sitten nukukaan, sanoin äkeästi ja heitin peiton pois päältäni. Osasin odottaa raskasta huokausta, mutten sitä, että Vesku nostaisi kerta kaikkiaan kissan pöydälle.
- Mikset sä enää ikinä halua? hän kysyi.
- Miten niin ikinä? Vastahan me naitiin tällä viikolla, sanoin vihaisesti. ”Ikinä” oli ilkeää liioittelua.
- Ja kerrankin kun naapurihuonekin on tyhjä, hän puuskahti ja vilkaisi sitä seinää, jonka takaa kaksoset aamuisin heräsivät.
- No víttu okei!

Heittäydyin takaisin sängylle, teatraalisesti kaikki jäsenet joka suuntaan sojottaen ja tuijotin kattoon. Naikoon sitten, jos kerran oli niin puutteessa. Mutta nyt oli Veskun vuoro heittäytyä teatraaliseksi. Hän ponkaisi vuorostaan istumaan ja mutisi jotain, minkä mielikuvituksen turvin saatoin muuttaa pariksi ihan järkeväksi sanaksi. ”Pidä värkkis”. Selkeämmin hän sitten sanoi:
- Sulla on varmaan jotain vikaa hormonitasapainossa.
Vedin henkeä väärään kurkkuun.
- Väitätkö sä, että mulla on hormonihäiriöitä? Kas kun ei vaihdevuodet!
Vesku ei siitä kuitenkaan napannut kiinni vaan puki päälleen ja meni. Minä makasin vielä vähän aikaa tunnustellen, olinko nyt pahoillani riidanpoikasesta vai hyvilläni voitosta. Päätin kallistua jälkimmäiseen ja nousin itsekin. Puin päälleni ja vedin nopeasti peitteet suoriksi, sitten menin madonnamaisesti hymyillen keittiöön.
- Kiitos kun laitoit kahvia, sanoin Veskulle, joka istui pöydän ääressä ja painoin suukon hänen hiuksiinsa. Nyt minulla oli varaa olla hellä ja ystävällinen. Vesku päästi pienen tuhahduksen, mutta ei sanonut enää mitään jatkaakseen riitaa ja se unohtui. Sillä kertaa.

Leksa ja Jerry tulivat pian aamutallista ja todettuaan, ettei Jinna ollut vielä noussut, Leksa suvaitsi hymyillä ja jutella kuin se entinen poika, jonka muistin. Sinä päivänä meillä oli niin paljon innokasta väkeä, ettei minun tarvinnut nousta ratsaille ollenkaan. Hauskinta oli katsella, miten Danni ja Alissa päättivät palauttaa shettisten mieliin, että ne olivat ratsuponeja ja että pilotit palaisivat huomenna. Pittypat ja Ipanema olivat ihan toista mieltä ja tytöt huokailivat raskaasti ja pyörittelivät silmiään ja alistuivat suuresti valittaen ratsastamaan niillä. Ponit olivat pieniä, mutta eivät niin pieniä, että olisivat pahasti kärsineet pienikokoisten tyttöjen kurinpalautuksesta ja itse asiassa näytti pitkään siltä, että ne voittaisivat taistelun. Alissa lensi selästä kahdesti, kun Ipana teki äkkikäännöksiä ja –pysähdyksiä pää alhaalla.
- Jos Nasti olisi ollut tämmönen kakkiainen niin mä en olisi ikinä jatkanut ratsastusta, hän sanoi tuohtuneena juostuaan ponin kiinni toisen kerran. Jotenkin minä en uskonut sitä. Hän näytti nauttivan suunnattomasti.

Iltapäivällä Siiri ja Toni lähtivät kohden omaa kotiaan. He olivat asuneet jo pari vuotta yhdessä, vuokrakaksiossa Klaukkalassa, mutta säästivät omaa asuntoa varten. Karoliina oli viettänyt suurimman osan päivää Siirin kanssa ja heidän mentyään hän ilmoitti minulle, että aikoi jäädä meille vähäksi aikaa.
- Ole hyvä, sanoin suopeasti. Alkoi äkkiä näyttää siltä, että meillä olisi tallihenkilökuntaa enemmän kuin tarpeeksi seuraavalla viikolla, ehkä jopa viikoilla.
- Mä tulen sun kanssa huonekalukauppaan ja sitten ostetaan ilmapalloja ja silkkinauhaa ja serviettejä ja pöytäliinoja… mitä jos sataa?
- Sateen sattuessa sisällä. Ja eiköhän pitopalvelu tuo servietit ja pöytäliinat… suljin suuni, sillä en tiennyt. En tiennyt sitäkään, suostuisiko pitopalvelu operoimaan keittiössäni, joka ei ollut ihan viimeisen päälle ja minkälaiset tarjoilut Siiri oli pappa betalar –meiningillään tilannut. Mihin ne saisi meillä tarjollekaan? Olinko tehnyt viisaasti, kun olin luvannut taloni hänen käyttöönsä?

Jinnakin lähti juhannuspäivän iltana, vastusteluistani huolimatta.
- Kulta pieni, mä menen nauttimaan tyhjästä kodista ja hiljaisuudesta ja pesemään työmatkavaatteita maanantaiksi, hän sanoi, enkä saanut hänen päätään käännettyä. Toisaalta ymmärsin tyhjän ja hiljaisen kodin houkutuksen oikein hyvin. Toisaalta en. Jerry, Leksa ja Karo häipyivät pyörillä uimaan ja Danni ja Alissa ilmoittivat yhtäkkiä lähtevänsä kaupunkiin, oikein pääkaupunkiin.
- Millä ja miksi? vaadin saada tietää.
- Riparijuttuja, sanoi Danni puolihuolimattomasti.
- Helsingissä?
- Me mennään yhdessä Lintsille, me leiriläiset ja isoset. Me oltais menty jo eilen, mutta melkein kaikilla oli jotain muuta juhannusohjelmaa niin, että me päätettiin mennä vasta tänään, selitti Alissa.

- Menkää sitten, huokaisin. He olivat vielä pikkuruisia lähtemään Hesaan lauantai-iltana, minun mielestäni. Dannin silmistä vaan näki, että hän toivoi hartaasti minun yrittävän kieltää ja sitten jäävän tappiolle. Jos halusin säilyttää jotain arvokkuutta, minun piti päästää heidät. Olivathan isoset sentään mukana, kaipa he pitäisivät pienemmistään huolta.
- Me tarvitaan kyyti.
- No en lähde ajamaan Hesaan, enkä tule myöskään hakemaan teitä illalla!
- Hölmö! Junalle!
- Onhan teillä pyörät.
- Jos en mä ihan erehdy, niin sä lainasit ne just Leksalle ja Karolle, Danni huomautti ja oli taas niin oikeassa, että sapetti.

Vesku vei heidät sitten lopulta asemalle ja vakuutti palattuaan, että siellä oli ollut kokonainen lauma lapsia, jotka olivat hyökänneet halailemaan tyttöjämme ja se hälvensi vähän huoliani. Ainakaan he eivät olleet menossa yksin ties minne, vaan porukassa ties minne.
- Ne on niin pieniä vielä, murehdin, ja sitten aloin murehtia sitä, että olimme kahden kotona, kun Jerry ja muut viipyivät vielä uimareissullaan, ja ettei enää ollut edes mitään tekemistä, kun ryhmä rämä oli hoitanut ja liikuttanut kaikki hevosetkin aamupäivällä. Niitä murheita en kuitenkaan alkanut jakaa Veskun kanssa vaan teeskentelin suunnattoman tarmokasta ja keskityin tyhjentämään makuuhuoneita, joista juhannusvieraat olivat jo lähteneet ja pesemään lakanoita. Tyttöjen kassitkin olivat edelleen purkamatta, joskin puoliksi piilossa yläkerran portaiden juurella ja pengotun näköisinä. Kai sieltä oli meikkipussit pitänyt kaivaa esiin. Raahasin kummatkin kellariin ja aloin lajitella niistä likaisia vaatteita eri pyykkikoreihin, kunnes sormeni osuivat johonkin kovaan. Pulloon. Pieneen, mutta tyhjään.

Katselin ja kääntelin sitä vähän aikaa. Kossua. Tällaisia Miilalla, Jinnalla ja minulla oli ollut tapana kuljetella käsilaukuissamme, ei nyt ihan Dannin ja Alissan ikäisinä, mutta ei kovin paljon vanhempina. Miksi ihmeessä Danni oli jättänyt sen kassiinsa? Ehkei sitä leirillä ollut ollut fiksua jättää roskikseen, mutta oli kai hänellä ollut tilaisuuksia sen jälkeenkin? Tyttäreni ei ollut tyhmä huolimatta huomattavasta notkahduksesta arvosanoissaan tänä keväänä. Tässä oli jotain muuta takana.

Koska Vesku ei ollut koskaan ollut teinityttö, en kiikuttanut löytöäni suoraa päätä hänen nähtäväkseen. Minun piti ensin itse yrittää järkeillä, miten tähän pitäisi suhtautua. Lakkasin lajittelemasta vaatteita ja jätin kassit pesukoneen päälle saadakseni vähän lisäaikaa. Danni saisi ensin huolestua, sitten todeta, etten ilmeisestikään ollut penkonut tarpeeksi syvältä, ja sitten iskisin, kun tietäisin, mitä sanoa. Minulla oli äkkiä ihan hirveä ikävä Sarria ja Sunnaa. He olivat ainakin vielä vilpittömiä ja suloisia, pikkutyttöni. Minun teki mieli myös juosta yläkertaan, etsiä Vesku ja antautua hänen lohdutettavakseen, kun en tiennyt, osasinko ja halusinko olla teini-ikäisten äiti. Tietysti mainitsematta mitään pullosta, kyllä hän ymmärtäisi muutenkin, vaikken mainitsisi erityistä syytä. Muistin kuitenkin aamulla tapahtuneen ja huokaisten päätin, että nyt ei ollut oikea hetki mennä anelemaan rohkaisua, vaikka tiesin, että olisin saanutkin. Veskulla oli jumalainen taito pistää asiat sopiviin mittasuhteisiin, jos minä olin panikoitunut ja paisutellut niitä mielessäni.

Danni ja Alissa palasivat illalla puolenyön aikaan, tai silloin tuli soitto, että heidät saisi hakea kylältä. Minä olin jo ehtinyt vähän aikaa pureskella kynnennysiäni, sillä olin tarkistanut, että Linnanmäki meni kiinni kymmeneltä, ja että ensimmäisellä junalla sen jälkeen heidän olisi pitänyt olla kotikulmilla jo ennen yhtätoista. En onnistunut tekemään sitä ihan huomaamatta.
- Soita niille, Vesku ehdotti ja ravisti minua niskasta. – Tai mä voin soittaa.
- Ei, vinkaisin. Mitä jos kumpikaan ei vastaisi? Ja jos vastaisikin, saisin niskaani ylenkatsetta ja halveksuntaa, kun olin sellainen kanaemo.
- Tytöillekö? Eihän kello ole vielä paljon mitään, ihmetteli Karoliina.
- Jessus, nehän meni vaan Linnanmäelle, sanoi Leksakin huvittuneena, kuin se olisi naapurin niityllä. Mutta he olivatkin helsinkiläislapsia, ja he olivat vanhempia. Minun pienet maalaistyttöni olivat eri asia. Jo junalla matkustaminen tähän aikaan vuorokaudesta oli heille uutta. Mitä jos he nukahtaisivat ja ajaisivat vahingossa Lahteen asti?

Mutta kuten sanottu, he löysivät kotiin hyvissä voimin ja vain vähän odotettua myöhemmin ja sitä paitsi hyvällä tuulella. Kai se oli sitten sen arvoista.
- Meidän pitää varmaan ruveta miettimään kotiintuloaikoja ja semmosia, sanoin Veskulle, kun menimme nukkumaan. Ullakolta kuului vielä vaimeaa musiikkia.
- Mä luulin, että sä olet kotiintuloaikoja vastaan. Sähän olet aina kehunut, ettei sulla ja Miilalla ollut ikinä sellasia vaan että te osasitte ihan itse olla fiksuja ja järkeviä.
Se oli totta, mutta miten se tähän asiaan liittyi?
- Mutta Danni ja Alissa on ihan eri asia.
- Miten niin? Väitätkö sä, että meidän lapset on tyhmempiä kun mitä te olitte?
- Sä et nyt ymmärrä, huokaisin.

Sunnuntai oli huomattavasti epävakaisempi päivä ja yritimme kaikki livahtaa ratsastamaan ukkoskuurojen välissä, tietenkin onnistumatta sataprosenttisesti. Leksa oli kotiutunut Veskun vanhoihin ratsastushousuihin ja hänen välinpitämättömän teinin roolinsa rakoili selvästi, kun taas tarjosin hänelle Nikin liikutusta. Ehkä toisten teinien kasvattaminen olikin helpompaa kuin omien? En ollut vielä ratkaissut, millä lailla ottaisin Dannin kanssa puheeksi viinapulloasian, vaan se askarrutti mieltäni niin, että ilahduin suhteettomasti iskän ajaessa pihaan.

- Lapsikullat! huudahdin ja ryntäsin halaamaan Sarria ja Sunnaa, jotka hyppäsivät takapenkiltä. He rutistivat takaisin ja nyökyttelivät, kun kysyin, oliko heillä edes ollut koti-ikävä.
- Välillä, mutta sitten me mentiin yleensä uimaan, Sarri sanoi.
- No just niin. Arvatkaa, pääsinkö mä uimaan, kun tuli teitä ikävä?
- Etkö sä päässyt edes Espanjassa?
- No siellä kyllä, myönsin. Matkasta tuntui olevan jo vuosi, enkä välittänyt muistaa, etten minä siellä ollut ehtinyt ketään ikävöidä. Tytöt tuoksuivat savusaunalta ja järvivedeltä ja olin onnellinen, kun he olivat kotona.
- Onko Karoliina valmis? kysyi Ilse ja katseli ympärilleen.
- Öö… se ei aikonut vielä lähteä. Älkääkä tekään nyt kiirehtikö, tulkaa ainakin kahville. Täytyyhän mun kuulla, miten teidän loma meni.
- Hyvin se meni, mitenkäs muuten. Miten niin Karo ei aio lähteä?
- Se aikoo auttaa mua juhlien järjestämisessä.
- Niin, yhdeksältäkö se nyt oli se tyttöjen konfirmaatio? Sunnuntaina?

Olin vajota maan alle. Minkälainen äiti oikein olin? Olin intopiukeana järjestämässä Siirin häitä ja unohtanut kokonaan omien lapsieni rippijuhlan. Onneksi kukaan ei tiennyt!
- Meillä on enemmänkin juhlia tiedossa, tulkaahan vaan kuuntelemaan, sanoin reippaasti ja hätistin heidät sisään.

Jos lomani oli alkanut shoppaillen, se myös päättyi shoppaillen. Danni ja Alissa olivat riemuissaan kuullessaan, että aioin hommata uudet sohvat olohuoneeseen.
- Lopultakin, kyllä kannatti sittenkin käydä se rippi-faking-koulu, Danni sanoi enkä aikonut paljastaa, että ajatus oli tullut Siirin häiden myötä. Rippijuhliin tulisi vain ihmisiä, jotka olivat käyneet meillä noin sata kertaa. He olivat tottuneet sohviimme. He ehkä jopa surisivat niiden poismenoa.
- Mä haluaisin sen ruskean ullakolle meidän huoneeseen, sanoi Alissa hyvin sopivasti.
- Ottakaa vaikka molemmat, ottakaa kaikki! lupasin. Eipähän tarvitsisi erota niistä.

Löysimme kivan sohvan, se oli aika korkeaselkäinen ja näytti jotenkin siltä, että se sopisi maalaistalomme henkeen.
- Saako noita kolme tällä viikolla? kysyin myyjältä, ja vaikka olin valmistautunut kuulemaan, ettei toimituksia olisi luvassa ennen elokuuta, sainkin yllättäen lupauksen.
- Loistavaa, sanoin hämmästyneenä.
- Kolme, henkäisi Karoliina kunnioittavasti.
- Me ollaan suurperhe, muistutin.

Katsoin viisaammaksi, että menisimme samalla lähtemisellä vaatekauppoihin. Tytöt olisivat tietysti albat päällä kirkossa, mutta sen jälkeen ilonpito vasta alkaisikin, ja kevätjuhlissa he olivat olleet farkuissa. En aikonut antaa heidän päästä ripille farkuissa.
- Tuleeko mun isä? kysyi Alissa tullessaan näyttämään valkoista mekkoa, joka sai hänet näyttämään äitinsä kaapilla käyneeltä lapselta.
- Ei tota, tuomitsi Karoliina.
- Mä en ole ajatellut sun isääsi, sanoin hämmästyneenä. – Haluatko sä, että se tulisi?
Alissa meni pois vastaamatta ja sanoi mielipiteensä vasta palatessaan seuraavassa koltussa, punaisessa tällä kertaa.
- En mä sitten ehkä kuitenkaan. Mitä jos sillä on vaikka joku ryyppyputki päällä ja se tulee pilaamaan kaiken?
- Sun päätöksesi, ihan kokonaan. Mieti rauhassa ja kerro. Voithan sä kysyä Miilalta, tietääkö se, missä kunnossa se on nykyään, ehdotin.

Danni ei ollut käynyt esittäytymässä kertaakaan, mutta nyt hän tuli omasta kopistaan yksi musta vaatekasa kummassakin kainalossaan. Muunvärisiä vaatteita hän ei ollut vilkaissutkaan, hänen musta kautensa oli selvästi pääsemässä kunnolla vauhtiin tai sitten hän toivoi ärsyttävänsä minua, tai sekä että.
- Mitä sä valitsit? kysyin, mutta hän ei suostunut näyttämään, ennen kuin huomautin, että näkisin ne kassalla joka tapauksessa. Levittelin pitkää pitsihametta ja toppia, joka sai minutkin kapinalliselle tuulelle. – Söpöä, sanoin ja Danni näytti hetken pettyneeltä. Mikähän hänet sai oikein hakemalla hakemaan kinastelun aihetta koko ajan? Kartoittiko hän rajoja? Olisiko minun pitänyt järjestää enemmän vastusta? Mutta en minä ainakaan tässä kohden ollut eri mieltä hänen kanssaan. Väri oli vähän epätavanomainen tilaisuuteen, tai oli ollut ainakin minun aikoinani, mutta ei se ollut hylkäävä virhe.
- Mä ajattelin värjätä hiukset mustiksi, hän sanoi sitten.
- Sinuna mä en tekisi sitä.
- Sä et ole mä! tuli uhmakkaasti.
- Se ei sovi sun ihonväriisi, sä näyttäsit todennäköisesti kuolemansairaalta. Kysy ennemmin, josko Siiri voisi laittaa sulle mustia raitoja, ehdotin ja kaappasin hänet kainalooni. Piikikäs tai ei, hän oli kuitenkin tyttäreni ja minulle rakas.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.6.15 20:29:51

10. Ehtoisa emäntä

Rippijuhlia edeltävänä iltana meillä oli harvinainen kaaos. Jonkinlaista kaaosta oli useinkin havaittavissa, sille ei kai voinut mitään, kun oli viisi lasta, mutta yleensä minä en suostunut panikoitumaan juhlatilaisuuksista ja nyt se oli lähellä. Olin väkertänyt koko päivän kakkuja, niin, että pelkäsin niiden lopulta olevan maustettuja tuskanhielläni ja nyt totesin, että liivatteen kanssa oli mennyt jotain mönkään. Täyte valui kuin kiisseli pois kakkujen välistä, kun yritin alkaa kuorruttaa niitä ja tuijotin sitä epätoivoisena kuulematta pienempiä katastrofeja ympärilläni. Sarri oli lentänyt Ipanan selästä ja hajottanut paitsi ratsastushousunsa, myös polvensa niin lahjakkaasti, että olimme jo harkinneet tikkejä, ja hän oli koko illan koikkelehtinut ympäri taloa voihkien ja tukeutuen liian pitkään kyynärsauvaan. Vesku yritti saada varsomiskameraa toimimaan, sillä tietenkin Halle oli alkanut näyttää varsovalta juuri tänä iltana kaikista illoista ja Irkkukin oli joutunut sisään odottamaan sen seuraksi.

- Sen kun lapioit ylimääräisen pois, kai sinne jotain jää väkisinkin, sanoi Siiri, joka oli tullut tarjoamaan hovikampaajan palvelujaan ja oli juuri kiivennyt ylös kellarin saunaosastolta perässään Danni ja Alissa, joilla oli folionyyttejä hiuksissaan niin, että he näyttivät avaruusolioilta.
- Mulla ei taida olla vaihtoehtoja, sanoin fatalistisesti. Tarjolla olisi sitten kai pannukakkua, mutta toivottavasti ne edes maistuisivat hyviltä.
- Et kai sä vielä koristele niitä? Kermavaahto on kamalan makuista seuraavana päivänä, Danni älähti.
- En mä laita kermavaahtoa vielä, sanoin lyhyesti. Juuri nyt en jaksanut.
- Mä laitan sen aamulla sillä aikaa kun te olette kirkossa, rauhoitteli Siiri. Hän oli luvannut olla keittiöhengettärenä ja vastata siitä, että kahvia riittäisi.
- Osaatko sä? Danni kysyi kulmat kurtussa. Minuakin vähän epäilytti, mutta siitä en jaksanut enää nyt ottaa paineita vaan aloin asetella mansikanpuolikkaita kakun päälle.
- Osaan. Danni, sun pitää nyt lähteä huuhtomaan, Siiri sanoi lyhyesti.

Tilanne rauhoittui noin tunniksi, ja sain tekeleeni, jotka onneksi näyttivät mansikoineen jo paljon paremmilta, jääkaappiin. Olin melkein iloinen siitä, että lomani oli loppumassa ja pääsisin töihin lepäämään. Tosin kotonakin olisi varmaan leppoisampaa huomisen jälkeen kuin kuluneella viikolla. En voinut oikein uskoa, että Dannilla ja Alissalla oli riittänyt riparitapaamisia ja konfirmaatioharjoituksia lähes joka päivälle, ja yllättäen aina, kun yritin saada heidät avukseni siivoamaan. Ratsastaa he ehtivät, mutta sitten kun piti tarttua rättiin, heille tuli äkkiä menoa. Tunsin itseni vedätetyksi, mutta varmasti ainakin jotkut niistä olivat ihan aitojakin. Miten minä olisin osannut sanoa, mitkä ehkä eivät olleet?

- Toimii se nyt, tuli Vesku ilmoittamaan, kun siivosin hyytelösokerin roiskeita työtasolta.
- Hyvä. Kyllä se voisi silti sinnitellä vielä yhden yön.
- Menetkö sä mieluummin silmät ristissä töihin vai kirkkoon?
- Taidan mennä molempiin, tuli se varsa nyt tai ei, huokaisin ja Vesku halasi minua. Nojauduin vanhasta tottumuksesta häneen ja hetken aikaa siinä tuntui kotoisalta. Sitten Alissa pölähti keittiöön. Hän oli pukeutunut punaiseen mekkoonsa ja hänen hiuksensa olivat selvästi Siirin käsien jäljiltä.
- Oletpa sä sievä, sanoin ja niin hän olikin. Siiri oli taikonut hänelle vaaleita raitoja ja suora otsatukka sai hänet näyttämään viekkaalta keijukaiselta.
- Oottakaas, kun näette Dannin, hän tyrskähti. – Se jäi meikkaamaan.
- Kunhan Siiri ei laittanut sille liikaa mustaa, toivoin.
- Mustaa? sanoi Vesku hajamielisesti. – Ei kai Danni ole värjännyt hiuksiaan mustiksi?
- Toivottavasti ei.

Minulla oli puolellani se etu, että olin nähnyt Dannin vaatteet sentään kaupassa, Vesku-paralle ilmestys tuli järkyttävänä yllätyksenä. Tytöllä oli mustaa niin hiuksissaan, silmissään kuin minun nähdäkseni huulissaankin, ja pitkä musta hame ja korsettimainen toppi toivat mieleen jotain ihan muuta kuin Herran Ehtoolliselle valmistautuvan nuoren neidon.
- Et kai sä aio pukeutua noin? Vesku jyrähti ja tartuin häntä tyynnyttelevästi käsivarresta.
- Eikö oo makee? kysyi pirunpenikka ja pyörähti ympäri.
- Sillähän on se kaapu päällä kirkossa, muistutin Veskulle.
- Mutta ei jumaliste…

Minä lähdin karkuun ja kuulin ihmeekseni makuuhuoneeseen asti, kuinka Danni moittiessaan Veskua kalkkikseksi ilmoitti myös, että minä olin paljon ymmärtäväisempi. Kiitos se on salakuunneltukin kiitos. Olisipa vaan minullakin ollut jotain kapinavaatteita jäljellä! Oli se sitten sopivaa viiden lapsen äidille tai ei, nyt olisin mieluusti vetänyt päälleni jotain samantapaista kuin Dannilla ja haistatellut ihmisille.

Siinä tohinassa Halle pääsi pyöräyttämään varsansa kenenkään huomaamatta. Leksa sen huomasi siirtäessään hetkeksi katseensa televisiosta läppäriin, kun elokuvassa tuli mainoskatko ja loppu elokuva jäikin sitten pojilta näkemättä. Minä kävin vain pikaisesti tallissa katsomassa ruunikkoa tammavarsaa ja painuin nukkumaan. Halle oli aina ollut hyvä emä, vaikka sen käytöksessä muuten olikin usein sanomista ja varsa oli reippaan oloinen heti alkuun. Turha sen takia oli yöuniaan menettää, päätin, vaikka kaikki muut näyttivätkin olevan toista mieltä.
- Älä anna niiden roikkua täällä koko yötä. Myöhästytään siitä konfirmaatiosta vielä koko sakki, sanoin Veskulle ja lähdin tallista. Olin iloinen siitä, että varsa oli tamma, sillä varastossani oli vielä yksi kaunis L-nimi, jonka ehdottomasti halusin käyttää: Lacrymosa.

Emme myöhästyneet. Leksakaan ei myöhästynyt aamutallista, ja Siirin tytöt olivat herättäneet laittamaan kampauksiaan kai jo ennen sitä, sillä hän tarjoutui kampaamaan minutkin, kun nousin aamukahville.
- Sä olet valinnut varsin hyvän ammatin, kiitin, kun hän alkoi vetää kampaa kiharoideni läpi. – Mitäs me ollaan velkaa? Kaks värjäystä, kolme kampausta?
- Ja me! muistutti Sunna.
- Hölmö. Ette mitään. Mitä sä laitat päällesi? Siis mihin tyyliin mä nää laittasin?
- Laita vaan ihan mummotyyliin, mä tunnen itseni niin vanhaksi, huokaisin.
- Hölmö, sanoi Siiri uudelleen ja alkoi tupeerata otsatukkaani.

Vesku oli saanut itsensä nopeammin kuntoon ja lähti etukäteen juhlakalujen kanssa kirkolle, minä, Jerry ja kaksoset menimme toisella autolla perässä. Siiri jäi vatkaamaan kermaa ja Leksa lontusteli ympäriinsä todellisen maalaisjuntin näköisenä, hän oli löytänyt autotallista työhaalarit, jotka oli ottanut talliasukseen silloin kun ei ratsastanut. Ne olivat noin neljä numeroa liian isot ja pysyivät ylhäällä vain henkseleidensä ansiosta.
- Mä ymmärrän, että tossa iässä on kiva shokeerata, mutta oo kiltti ja pistä jotain muuta päälle, ennen kuin me tullaan takasin, pyysin. – Alissan Katri-täti ei ymmärtäis tota asua ollenkaan, ei edes renkipojan päällä. Ei se kyllä ymmärrä Danninkaan asua, mutta se on sentään jollain lailla juhlava.
- Mä laitan, Leksa lupasi, ja niin hän laittoikin. Hänellä oli mustat farkut ja musta hihaton T-paita, kun palasimme.

Itse juhlat sitten onneksi sujuivat yhtä leppoisasti kuin aina. Kiitos Siirin tarjoilu pelasi ja nuoret neidit antoivat suopeasti onnitella ja lahjoa itseään, eikä Katri-tätikään pyörtynyt Dannin nähdessään, vaikka puristikin suunsa tiukaksi viivaksi. Sarri oli luojan kiitos jo unohtanut kyynärsauvan, vaikka polvessa komeilikin isonpuoleinen taitelma ja he Sunnan kanssa tekivät opastettuja tutustumiskierroksia pihattoon varsoja katsomaan. Talliin olin kieltänyt heitä viemästä yhtäkään ihmistä. Halle saisi páskahalvauksen, jos kaikki kymmenet vieraat kävisivät sen varsaa kuikuilemassa.

- Ihanaa kakkua, kiitteli Siirin äiti, Saara, kuistilta, kun purjehdin hänen ohitseen. Päätin, ettei minulla ollutkaan kiire. Saara oli soittanut minulle kai heti kuultuaan, että häät oli siirretty ja selvittyään järkytyksestä. Tosin en tiedä, oliko hän järkyttynytkään kovin kovasti vaiko ollut vain iloinen siitä, ettei Siiri halunnut juhlia isänsä talossa. Minusta oli tuntunut, että minun oli pakko kutsua hänet tyttöjen juhlaan, vaikkemme olleetkaan enää juuri pitäneet yhteyttä sen jälkeen, kun Siiriä ei tarvinnut kuskata meille, eli useampaan vuoteen.
- Kiitos, sanoin. Se katosi sitä vauhtia, että olin tainnut turhaan huolehtia illalla. – Mitä sä arvelet, paljonkohan sitä porukkaa tulee häihin? Mahtuuko tänne kaikki? Tuleeko katastrofi jos sataa?
- No tietystikään tänne ei mahdu pöytiä niin, että kaikki mahtuisi istumaan ja syömään. Mutta ei olisi mahtunut Juhallekaan.

Saara näytti tyytyväiseltä, mutta ohitin sen. Toivoin, että jos me Veskun kanssa joskus eroaisimme, voisimme pysytellä paremmissa väleissä kuin Saara ja Juha. Tosin heidän väleissään nyt ei ollut ollut kehumista ennen eroakaan. Siitä olin joka tapauksessa iloinen, ettei Saara enää nykyään mulkoillut minua vihaisena ja epäluuloisena, kun luuli, etten minä huomannut. Hän oli tehnyt niin vuosikausia, ja vaikka itse olin parhaani mukaan yrittänyt haudata syyn jonnekin muistiarkistojen pohjalle, tuli se nyt mieleeni, kun näin hänet. Elämäni suurin moka, ei siksi, että se enää olisi varjostanut elämääni mitenkään vaan siksi, että muuten olin selvinnyt aika vähillä typeryyksillä. Vain Juhan kanssa sänkyyn eksymistä olin oikein todella katunut ja toivonut tekemättömäksi. Onneksi kaikki muutkin, Veskua myöten, tuntuivat unohtaneen sen jo.

Juttelimme vähän tulevista järjestelyistä, mutta totesin, etten saattanut jumittua siihen kovin pitkäksi aikaa. Minua huudeltiin sieltä sun täältä.
- Palataan asiaan, kun tää vierasjoukko vähän vähenee, lupasin ja nousin seisomaan.
- Mä en voi olla pitkään, Saara pahoitteli. – Mutta soitellaan joku ilta!
- Tehdään niin, lupasin ja suunnistin seuraavaksi huvimajaan, jonka olivat vallanneet Veskun äiti ja kaksi veljeä vaimoineen. Veljien lapsia oli yhteensä seitsemän kappaletta, mutta vain kaksi nuorinta oli mukana, Launo ja Tauno, ja he näkyivät heittelevän frisbeetä nurmikolla Jerryn ja Jessen kanssa. Vaihdoin muutaman kohteliaan kuulumisen heidän kanssaan ja katsoin sitten etsivästi ympärilleni yrittäen keksiä, missä minua tarvittaisiin seuraavaksi. Miila huitoi hurjasti portailta, joten suuntasin sinne.

- Mene pelastamaan Katri-täti, se saa kohta sydänkohtauksen, kun Kiie ja Mikaela kiusaa sitä, hän sanoi.
- Pelasta sinä Katri, vie se vaikka katsomaan mun yrttimaata, niin mä haukun ne, sanoin päättäväisesti. Kiie, Jessen äiti, oli Jinnan ja minun ikiaikaisen vanha ystävä, ihana ihminen, mutta joissain asioissa vähän kovapäinen. Etenkin muiden kovapäisyys sai hänet ihan muuliksi. Saisin olla kiitollinen, elleivät he olleet esittäneet kielisuudelmia Katri-paran edessä. En tiennyt, oliko Mikaela nyt Kiien elämän suuri rakkaus, mutta ainakin he näyttivät viihtyvän upeasti yhdessä.
- Vanhat akat, te käyttäydytte huonommin kuin yksikään mun teineistäni, toruin Kiieä ja Mikaelaa, kun Miila oli vienyt Katri-tädin jonnekin pois.
- Ei me kyllä mitään tehty, sanoi Mikaela pahoillaan. Ennen kuin olin tavannut hänet ensimmäisen kerran, olin vähän kuvitellut kohtaavani ronskin, ruutupaitaisen naisihmisen – vaikka olimmekin olleet ystäviä kauan, ei Kiie ollut aiemmin esitellyt minulle tyttöystäviään – mutta hän olikin sirorakenteinen nainen, jonka vaaleat hiukset ulottuivat olkapäille asti ja joka pukeutui hyvin istuviin jakku- ja housupukuihin.
- Miila sanoi toista.

- Oikeesti, Jessi, me puhuttiin vaan siitä, miten asenteet on muuttunu neljässäkymmenessä vuodessa, Kiie virnisti. – Me ei oikeasti päästy vielä Dannin korsetista tärkeämpiin asioihin. Mä nostan sulle hattua.
- Jaa nostat? Mä en kylläkään valinnut Dannin korsettia, sanoin vilkaisten, näkyisikö sitä pahanilmanlintua missään, mutta tunsin rehellistä mielihyvää Kiien kiitoksista.
- Mutta sä annoit sen pistää sen päälle. Oliko teillä iso tappelu sen ja kukkamekon välillä?
- Ei ollenkaan. Mä en edes yrittänyt.

Juhlilta en ollut ehtinyt ruveta stressaamaan töihin paluuta, enkä kai olisi stressannut sitä vaikka olisin ehtinytkin. Sen verran se kuitenkin pyöri mielessä, että nukuin huonosti ja aloin heräillä aamuyöllä katsomaan, oliko herätys mahdollisesti jo mennyt ohitse minun kuulemattani. Ei se ollut, mutta meni aina vähän aikaa, ennen kuin sain nukahdettua uudestaan. En yhtään kadehtinut Veskua, joka saisi nyt jäädä vahtimaan tätä sirkusta sijastani ja toivoin, ettei kovin moni mummoistani ja papoistani ollut kupsahtanut lomani aikana. Minulla oli heitä satakunta, kokonainen vanhainkodillinen, ja kaikki ihan vaan minun. Minusta se oli ihana asiaintila, mutta välillä mieleeni tuli, että mahtaisinkohan enää kelvata minnekään muualle. Tietysti se oli arvokasta työtä ja saatoin halutessani tituleerata itseäni ylilääkäriksi tai johtavaksi lääkäriksi, jos halusin, vaikken todellisuudessa johtanutkaan kuin itseäni ja satunnaisia harjoittelijoita. Olin kuitenkin tehnyt sitä jo pian kymmenen vuotta ja aika ajoin mietin, pitäisiköhän minun kokeilla jotain muutakin, ennen kuin olisin liian vanha oppimaan uutta.

- Mitä sä pyörit? Vesku kysyi äkeästi juuri, kun olin miettimässä, mitä sitten haluaisin kokeilla, jos haluaisin muutosta.
- Työjuttuja.
- Jätä ne aamuun. Et sä vielä saa palkkaa.
- No en sillä lailla. Vaan että mikä musta tulis isona.
- Sähän olet ollut ihan tyytyväinen tuolla, hän sanoi ja veti peiton päänsä yli. Niin olinkin, mutta nyt minusta tuntui, että kaipasin muutosta.
- Jos mun kunnianhimo on herännyt, ehdotin.
- Mä en tiennyt, että sulla onkaan semmosta.

Se oli minusta vähän ilkeästi sanottu. Okei, olinhan minä aika vähään tyytynyt jos vertasi siihen, että Vesku oli kaiken aikaa valmistumisensa jälkeen pysynyt töissä yliopistosairaalassa ja oli ehtinyt erikoistuakin, kun minä olin toivonut työpaikoiltani lähinnä lyhyttä työmatkaa ja pienten lasten äidille ystävällisiä työaikoja. Mutta nyt he eivät enää olleet kovinkaan pieniä. Voisin ihan hyvin ottaa ja lähteä erikoistumaan vaikka TYKSiin, jos se vain lapsista riippui.
- Eikö nyt vois olla mun aika ruveta ajattelemaan vähän muutakin kuin lapsia ja hevosia, kivahdin ja käänsin hänelle selkäni. Vesku vaan oli tainnut jo nukahtaa uudelleen, ainakaan hän ei vastannut.

Nousin ylös ihan turhan aikaisin, mutta laitoin sitten kahvia ja puuron hautumaan ja tunsin kerääväni tulisia kekäleitä Veskun pään päälle. Ei hän ollut ainoa, joka osasi olla kiltti ja huomaavainen tässä talossa. Olin ylhäällä jopa ennen Leksaa.
- Sä olet ollut kauhean virkeä ja reipas, kiitin häntä, kun hän kurkisti keittiöön haalareissaan.
- Ai, sanoko mutsi, että mä nukun puoleen päivään enkä pistä tikkua ristiin minkään eteen? hän kysyi haastavasti ja katsoi minua merkillisillä turkooseilla silmillään, jotka olivat samanlaiset kuin hänen isällään, ja jotka saisivat takuulla aikanaan tytöt lääpälleen. Hitto, varmasti saivat jo. Hän täyttäisi ihan kohta kuusitoista, enkä jaksanut uskoa, että Karoliina oli viihtynyt meillä niin hyvin vain, koska halusi ehdottomasti auttaa minua siivoamaan, vaikka olikin itse vuotta vanhempi.
- Se sanoi ettei usko sun haluavan raataa tallissa, ei, ettet sä pystyisi tai osaisi, oikaisin.
- Jaa. No, se on yllättävän kivaa.
- Niin se onkin, sanoin tajuten, etten ollut itse ainakaan viikkoon käynyt itse aamutallissa, lapsityövoimaa vain olin käyttänyt. – Mulla olisi aikaa auttaa sua hetki, mutta mulla on jo työvaatteet…
- Ei tarvii, Leksa sanoi ja meni.

Minäkin menin, kunhan olin meikannut. Olin ottanut tavakseni pyöräillä töihin aina sään salliessa, mikä tarkoitti noin yhdeksää tai kymmentä kuukautta vuodessa. Minulla ei ollut paljon matkaa, eikä minun tarvinnut enää kuljettaa päiväkotilapsia eikä mitään muitakaan lapsia, vaan koulutaksi hoiti sen. Ainoa, mitä säännöllisesti kuskasin, oli maitoa pyörälaukussani, sillä sitä ei mitenkään voinut ostaa kerralla viikon tarpeiksi. Jotenkin minusta oli jossain vaiheessa alkanut tuntua, etteivät tallihommat ja ratsastelu riittäneet liikunnaksi. Onneksi pyöräily oli juolahtanut mieleeni. Olin alkanut löysistyä kaksosten jälkeen enkä ollut ensin edes huomannut sitä itse, mutta lapset olivat lahjomattomia totuudentorvia. Olivat olleet silloin ja olivat edelleen.

Työhuoneeni oli tyhjillään, ihan niin kuin pitikin. Minulla oli ollut sijainen nämä neljä viikkoa, mutta hän oli parhaillaan jo jossain muualla sijaistamassa, enkä tiennyt hänen tekemisistään tuon taivaallista. Tietokoneelta varmaan kuitenkin löytyisi jotain, kunhan saisin sen auki. Parhaiten kuitenkin kuulisin kaiken, kun menisin kiertämään kaikki osastoni joka-aamuiseen tapaan.

Siinä hommassa meni koko aamupäivä ja vähän iltapäivääkin. Osastonhoitajat tahtoivat olla perusteellisia ja raportoida koko kuukauden tapahtumat, ja sitä paitsi heistä kaikista oli ehtinyt tulla ystäviäni, joten he halusivat minun raportoivan lomastani. Iltapäivät juoksin yleensä osastolta toiselle, jos vanhukset olivat sairastavaisella päällä, tai sitten vietin ne huoneessani välillä jopa tylsistyneenä. Välillä tapasin omaisia ja joskus vain karkasin kotiin. Olin kuitenkin puhelimen päässä iltaan asti, eikä kukaan velvoittanut minua istumaan toimistossani.

Tänä iltapäivänä istuin siellä pitkään. Kirjauksia ei ollut tehtävänä kovin paljon, mutta surffailin netissä etsien jotain, etsien kiinnostuksen kipinää. Haluaisinko patologiksi? Neurologiksi? Kirurgiksi en ainakaan. Minä en tiennyt, eikä se siinä selvinnytkään, mutta pääni oli täynnä vaihtoehtoja, kun lopulta muistin lähteä kotiin.
 
11. La Hanna

Hevosasiat olivat mitä erinomaisimmassa järjestyksessä Veskun ollessa lomalla. Tammat siemennettiin. Varsoja käsiteltiin ja harjailtiin. Kaikki ratsastettavat ratsastettiin. Minulle ei jäänyt mitään paitsi tavalliset kotihommat. Niitä Vesku ei ehtinyt, sillä hän oli haalinut heinäkuuksi vakituisten valmennettaviensa lisäksi ylimääräisiäkin, eikä hän malttanut lapsiakaan olla ohjaamatta, välillä oikein asiakseen, mutta aina ohi mennessään joka tapauksessa. Leksa ratsasti Nikin joka jumalan päivä, enkä minä raaskinut häntä siitä moittia, sillä totta puhuen se oli ainoa hevonen, joka oli hänelle sopiva. Hän oli liian pitkä poneille ja Veskun ratsut olisivat höynäyttäneet häntä mennen tullen, jopa vanha ja viisas Musti. Etenkin se. Kaoma ja Django eivät ehkä rehellisesti olisi ymmärtäneet hänen haparoivia apujaan, Musti olisi venkoillut vain, koska ymmärsi pystyvänsä.

Jerry ratsasti Mustilla ja hän ratsasti järkyttävän hyvin. Hän ei ollut liioitellut sanoessaan, että oli nähnyt valon Hannan luona. Oli kuin hän olisi hypännyt parissa viikossa parin vuoden yli. Se repi minua miljoonaan eri suuntaan. Ensinnä olin pyörtymisen partaalle ylpeä hänestä, mutta toisaalta tunsin väkevästi, että ei ollut reilua, miten Vesku keskittyi häneen muita enemmän.
- Mä alan olla niin väsynyt kouluratsastukseen, että mä oksennan kohta, sanoi Danni, kun minä pysähdyin torstai-iltana katsomaan, miten Jerry ratsasti mukana valmennusryhmässä, joka oli tullut Veskun luo äkseerattavaksi.
- Mä uskon, huokaisin. Minä olin väsynyt siihen, etten päässyt ratsastamaan ollenkaan, mutta se nyt ei ollut niin tärkeää. – Ootteko te hypänny ollenkaan?
- Ei kun esteet pitäis kuulemma kerätä heti pois. Ei me olla jaksettu.
- Entäs kaksoset?
- No niille nyt riittää se puol tuntia posotusta kentän ympäri. Sitten ne on tipahdelleet tarpeeksi.
- Niin. No, hypätään viikonloppuna. Mä autan esteiden kanssa.

Danni kohautti olkapäitään kuin ei olisi oikeastaan välittänyt ja huolestuin säikähdykseen asti. Nytkö se tuli, teinitympääntyminen?
- Ja sitten tammoja voisi pikkuhiljaa ruveta ratsastamaan, jatkoin, ja hänen ilmeensä muuttui hiukan. Lopullisesti se laukesi, kun jatkoin ääneen ajatteluani. – Ja Irkku pitää penkittää.
- Sen mä haluan nähdä, hän sanoi hartaasti.
- Katotaan viikonloppuna sitäkin, lupasin ja suunnittelin sanakäänteitä, joilla illalla ilmaisisin Veskulle, että hän toimi yksinkertaisesti väärin.

- Jerry on edistynyt ihan silmissä, Vesku sanoi minulle innoissaan, kun painuimme sänkyyn.
- Niin, mä näin, sanoin kuivasti. – Ei kai sulla ole koko lauantaita valmennuksia?
- Ei mulla ole yhtään, miten niin?
- Koska mä lupasin laittaa tytöille esteitä. Ne ei ole kuulemma hypänneet koko viikolla.
- Kai te voitte hoitaa sen heti aamusta? Hanna lupasi tulla päivemmällä katsomaan, mihin luokkaan Jerryn ja Mustin voisi sen mielestä tuupata.
Nousin istumaan ja jäin tuijottamaan häntä, sanomatta mitään, korostaen sitä, että hän oli sanonut jotain äärettömän typerää.
- Mitä? hän kysyi lopulta.
- Etkö sä näe, mitä sä teet?
- Mä… mitä sä nyt oikeen tarkotat?

Kuulin Veskun äänestä, että hänellä oli jo haju asiastani, mutta ei se estänyt minua sanomasta sanottavaani.
- Okei, Jerry sai kultalusikan suuhunsa, kun Hanna änkeytyi sen kummitädiksi. Mutta tarviiko hitto vie sun tunkea sinne vielä haarukkakin? Miksi Jerrystä ollaan nyt rakentamassa tän perheen toista tähtiratsastajaa? Eikö ensin olisi Dannin vuoro, ja Alissan? Miksi niiden pitää körötellä noilla vanhoilla poneilla ja Jerry saa alleen GP-hevosen?
- Jessi hei, sä tiedät, miten Jerry on kasvanu…
- Mä tiedän, että tää kaikki lähti siitä, mutta kato, missä se menee nyt! Jerryä valmentaa pari tommosta kuin sinä ja Hanna ja kaikki perheen tytöt jää sen varjoon! Se on sovinismia!
- Okei, okei, hän sanoi mietittyään vähän aikaa. – Mä en osannut ajatella sitä tolla tavalla.
- Ala harjotella.

Kääriydyin voitonriemuisena peittooni, mutta mieleeni tuli vielä jotain.
- Hei, jos sulle tulee vieras lauantaina niin sä voisit kai hoitaa jonkun näkösen viikkosiivouksen tässä ennen sitä.

Ajatus Hannan tapaamisesta sai minut hykertelemään ja hymyilemään itsekseni aina, kun se tuli mieleeni. Onneksi olin töissä yleensä yksin silloin, kun minulla oli aikaa pysähtyä ajattelemaan, mutta perjantain lounaalla jäin kiinni.
- Mitä sä virnistelet täällä yksinäsi?
Se oli Veijo. Hän oli tullut pari kesää sitten lomasijaisekseni, ja meillä oli natsannut heti, vaikkemme silloin olleet tavanneet kuin parina päivänä, kun hän oli tutustumassa hommiini. Useimmat sijaiseni tulivat vain puolipäiväisiksi välttääkseen hiljaiset iltapäivystykset, joista tosin yleensä selvisi puhelimella, ainakin minä selvisin, ja tekivät sitten toisen puolikkaan päivää naapurirakennuksen terveyskeskuksessa, missä sai oikeasti kokemusta ja halutessaan täysihintaisia ylityötunteja. Hän oli jäänyt naapuriin kokonaan sen jälkeen, kun olin palannut lomalta, ja aika ajoin me törmäilimme ja kävimme yhdessä lounaalla. Minäkin olisin hyvin voinut tehdä puolta päivää terveyskeskuksessa, mutta olin ollut siellä ennen vanhainkotiin siirtymistäni ja minulla oli sieltä sellaiset muistot, etten olisi mennyt sinne edes kipeää koiraa näyttämään. Ja sitten kaksoset olivat vielä ihan vähän aikaa sitten olleet vielä pieniä ja minä priorisoin perheen pitkien, rahakkaiden työpäivien edelle.

Veijo ja minä olimme kuitenkin ystäviä, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei sen enempää. Hän oli minua joitakin vuosia nuorempi, hänellä oli tummat hiukset ja tiesin, että terveyskeskuksessa oli jonotuslista niistä, jotka halusivat hänet omalääkärikseen. Tuossa nimenomaisessa terveyskeskuksessa koko omalääkärijärjestelmä tosin toimi vain paperilla – siellä oli ihan liikaa poissaoloja ja sijaisia.
- Minä mitään virnistele, virnistin. – Odottelen huomista.
- Villi viikonloppu tiedossa? Veijo istui alas tarjottimineen. Lounaspaikat lähellä olivat niin vähissä, että ilman autoa piti tyytyä joko huoltoaseman kuppilaan, kahvilaan, hampurilaispaikkaan tai omiin eväisiin. Tänään olimme molemmat osuneet kahvilaan, josta sai kyllä keittoja ja salaattejakin.
- Kiva vieras, oikaisin ja sitten juttelimme niin, että tuskin muistimme välillä syödä. Sovimme tapaavamme samoissa merkeissä heti, kun Veijo palaisi lomalta, jolle oli juuri lähdössä.

Se tapaaminen paransi työviikon lopun niin, että kun palasin vanhainkotiin ja totesin kaiken rauhalliseksi, päätin lähteä. En siivoamaan, senhän olin jättänyt Veskun huoleksi, mutta käydäkseni matkalla kaupassa hoitelemassa viikonlopun ostokset. Olin ihan sitä varten lähtenyt tänään autolla, sillä ei ollut luultavaa, että sinne tänä lauantaina ehtisi. Vaikken siivoaisikaan, loihtisin jotain ääreisherkullista syötävää. Jotain, joka saisi Hannan tyytymättömän näköiseksi, ehkä valittelemaan, ettei itse koskaan ehtinyt laittaa ruokaa, tai vielä mieluummin muistelemaan viimeisintä ravintola-ateriaansa miehensä kanssa. Jotain, mikä lihottaisi häntä välittömästi.

Hanna oli loistotyyppi. En ollut koskaan tavannut ketään toista hänen kaltaistaan. Hän oli enemmän läsnä jopa poissa ollessaan kuin kukaan muu tuntemani. Hän ja Vesku olivat olleet yhdessä joskus esihistoriallisina aikoina ennen kuin me olimme tavanneet, ja koska molemmille kouluratsastus nyt oli henki ja elämä, pulpahteli Hangossa päämajaansa pitävä Hanna elämäämme vähän väliä. Ensimmäiset vuodet olin sätkinyt mustasukkaisuudesta kuin elävältä halstrattava makrilli, mistä Hanna oli saanut suunnattomasti iloa ja hupia. Hiljalleen hän vain kuitenkin oli kietonut minutkin pikkurillinsä ympärille, vaikka hän olikin täydellisen itsekeskeinen, muiden tunteista piittaamaton, ainoastaan omaa napaansa tuijottava sosiopaatti. Hän rakasti kiusata minua sillä seikalla, että oli muka opettanut Veskulle kaiken, mitä tämä osasi sängyssä, ja antoi ymmärtää, ettei hänen olisi mahdotonta koukistaa sormeaan niin, että mieheni lentäisi sinne takaisin.

Jotenkin kaikesta tuosta huolimatta minun oli pakko pikkuhiljaa alkaa pitää hänestä. Täydellisen itsekeskeisenäkin hän oli rehellisempi kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Hän oli kuitenkin alkanut vanhemmiten säröillä. Hän oli ihastunut vauva-Jerryyn niin, että oli syntynyt tämä parhaillaankin päänvaivaa tuottava kummiussuhde, mutta varsinaisesti kaikki palaset olivat järjestyneet uudestaan silloin, kun Vesku oli sairastunut. Hanna se oli pitänyt minut pystyssä silloin. Perheeni ja omien ystävieni arka, hellä myötätunto oli vain saanut minut itkemään, Hanna oli potkinut minua perseelle, kunnes olin kiukuissani ryhdistäytynyt raapimaan häneltä silmät päästä.

Hän oli sietämätön tyyppi ja rakastin häntä enkä ikinä sanonut hänelle kaunista sanaa, jos vain saatoin sen välttää. Veskua vaivasi se, että olin Hannalle niin epäkohtelias, etenkin, kun hän oli osakkaana tilassamme, oli ollut alusta asti. Alkuperäinen yhden prosentin osuus oli vuosien varrella noussut seitsemään prosenttiin, sillä aika ajoin me olimme joutuneet tilanteeseen, että jostain oli pakko saada rahaa, eikä pankki kaikin ajoin ollut myötämielinen. Hanna oli, vaikka yritinkin aina kynsin hampain vastustaa hänen sijoituksiaan väittäen, että hän yritti soluttautua vaatimattomaan pikku siittolaamme ja eräänä aamuna huomaisimme, että hänellä oli viisikymmentäyksi prosenttia ja hän häätäisi meidät Mustaojalta.
- Hanna ei tekisi semmoista, sanoi Vesku, mutta hänen äänensä oli aina hyvin epävarma.

Lauantai-aamuna rakensin tytöille esteradan, ihan niin kuin olin luvannutkin. Minä en ollut mikään asiantuntija mihinkään ratsastukseen liittyvässä, toisin kuin Vesku, mutta pidin hyppäämisestä ja on mahdollisuuksien rajoissa, että osasin siinä neuvoa lapsia paremmin. Ainakin niin tytöt kuin ponit nauttivat.
- Hyppyytetäänkö me pikkutyttöjäkin? kysyin, kun ponit alkoivat näyttää väsyneiltä, ja kuikin ympärilleni nähdäkseni, missä Sarri ja Sunna olivat.
- Ne meni majaansa, ilmoitti Vesku ja tuli auttamaan minua esteiden pois raivaamisessa, vaikka minua poltteli itseänikin päästä vähän loikkimaan. En kuitenkaan ollut raaskinut sanoa Leksalle, että hoitelisin itse Nikin tänään. Sitä paitsi minun piti mennä kokkaamaan.

Hanna tuli yllättäen miehensä kanssa eikä yksin. Hänen elämäntapansa tuntien olin ollut hämmästynyt, kun hän oli mennä paukauttanut naimisiin, mutta eipä avioliitto ollut niitä mitenkään kai muuttanut.
- Se oli varmaan jonkinlainen liikesopimus, oli Vesku arvellut, kun Hanna ei ollut edes yrittänyt peitellä miesystäviensä alati etenevää kavalkadia Kaitsusta huolimatta. Siltä se kyllä näyttikin. Heillä ei ollut edes yhteistä asuntoa ja Kaitsu vietti aikansa suureksi osaksi ulkomailla. En tiennyt, oliko hänellä jotain matkustamista vaativia bisneksiä, vai huvitteliko hän vain purjehtimalla maapalloa vuoroin myötäpäivään ja sitten vaihteen vuoksi vastapäivään. Joka tapauksessa hän oli erinomaisen karismaattinen mieshenkilö ja minulla oli aavistus, että jos Hanna ketään, ehkä lukuun ottamatta vanhempiaan, hiukkaakaan rakasti, oli se Kaitsu. Olin muutaman kerran saanut kiinni sellaisen ilmeen hänen kasvoiltaan.

- Miten ihmeessä meille suodaan tämmönen kunnia? kysyin ja kävelin Hannan ohi antamaan Kaitsulle suukon poskelle.
- Mulla oli hyvää aikaa, enkä mä ole käynyt täällä vuosiin, mies vastasi ja palautti suukon kummallekin poskelleni.
- Tule sisään, sä voit pitää mulle seuraa, kun mä teen ruokaa. Tuskin sä haluat seistä pölyisen kentän laidalla katselemassa ratsastusta? Sen näkee keittiön ikkunastakin, sanoin ja tartuin häntä käsivarresta.
- Päivää, Jessi! sanoi Hanna kovalla äänellä, kun ohitimme hänet ja kaksoset, jotka myös olivat rynnänneet tervehtimään ja roikkuivat nyt hänen kummassakin kädessään. Jerry oli tallissa harjaamassa Mustia ja Danni ja Alissa, jotka pieninä olivat palvoneet kaunista kummitätiä samoin kuin kaksoset nyt, olivat jossain teillä tietymättömillä. Heidän suhtautumisensa Hannaan oli hiukan viilennyt Jerryn kasvaessa ja kun he olivat ruvenneet huomaamaan, että Hanna tosiaan katsoi olevansa Jerryn kummitäti eikä heidän kaikkien yhteinen.
- Ai niin, säkin tulit, sanoin ja pysähdyin vastahakoista teeskennellen. – Hei Hanna.
Minun oli vaikea pysyä ihan vakavana, kun Hanna irvisti minulle huvittuneena ja varsinkin, kun Vesku mulkoili minua. Kunhan pääsisimme kahden kesken, hän naputtaisi minulle siitä, että olin epäkohtelias osakkaallemme. Ihastuttava leikki.

Vein Kaitsun keittiöön Veskun viedessä Hannan tallille. Tarjosin hänelle juotavaa ja sitten pistin hänet kertomaan viimeisimmistä seikkailuistaan, kunnes olin saanut lihapadan uuniin ja salaatin tehtyä. Siinä vaiheessa minuakin alkoi kiinnostaa, mitä Hanna sanoisi Jerrystä. Kurkin Kaitsun olkapään yli ikkunasta pihalle, kunnes hän ehdotti, että siirtyisimme sinne kokonaan.
- Mennään vaan, sanoin helpottuneena.

Harvinaista kyllä, pääsimme Hannan kanssa ihan kahdenkin juttusille, kun Vesku kiskoi Kaitsun katsomaan uuden varsomistallimme ihmeellisyyksiä. Hanna oli sen jo nähnyt montakin kertaa, joten hän katseli ennemmin varsoja.
- Millä sä ratsastat nyt? hän kysyi, kun nojailimme pihaton aitoihin.
- En mä ole pariin viikkoon ratsastanut millään. Leksa ratsastaa Nikillä ja Irkku on vielä liian pieni ja Daisya mä en vielä vähään aikaan raaski ottaa varsalomalta.
- Entäs Veskun hevoset?
- Se on lomalla, se ehtii ihan hyvin liikuttaa molemmat, Djangon ja Kaoman.
- Jaa. No. Kai siitäkin hommasta on välillä kiva pitää lomaa, Hanna sanoi epäillen.
- Oletko sä viettänyt yhtäkään hevosetonta päivää viimeseen kuuteenkymmeneen vuoteen? kysyin. Hanna ei tietenkään ollut vielä kuuttakymmentä, mutta tein mielelläni numeron siitä, että hän oli minua vanhempi.
- Mikäs sua risoo? hän kysyi ja katseli minua nenäänsä pitkin. – Meneekö teillä huonosti sängyssä?

Nielaisin tyhjää. Olin yrittänyt murjaista viattoman vitsin, olkoonkin, että huonon, ja Hanna oli vastannut iskulla vyön alle. Niin hän tosin aina teki, annoin minä aihetta tai en.
- Mistä sä niin päättelet? heitin takaisin.
- Sä näytät siltä. Te näytätte molemmat siltä.
Hän ei voinut nähdä päällepäin. Eihän?
- Onko Vesku valittanu sulle? kysyin epäluuloisena välittämättä siitä, että kysymykseni paljasti kaiken.
- Mä luulen, että se ei kertoisi mulle, vaikka sä kiduttaisit sitä tekemällä öisin ristipistoja sen selkänahkaan, Hanna sanoi ja katsoi minua tutkivasti. – Mikä mättää?
- Ei kai mikään, tai en mä tiedä. Mua ei vaan kiinnosta, tunnustin ja kohautin vihaisesti harteitani.
- Nomutta. Sä tarvitset vaihtelua. Hommaa joku kiva pikku kesäpoju, kyllä se siitä sitten.

Minä tarvitsin vaihtelua ja tiedostin sen itsekin tuskallisen tarkasti. En kuitenkaan tuontapaista vaihtelua.
- Me ei harrasteta syrjähyppyjä. Se ei kuulu meidän arvomaailmaan, tokaisin, vaikka arvasin, että sanavalintani joutuisi Hannan pilkan kohteeksi.
- Kuuluuko teidän arvomaailmaan sitten kärvistellä puutteessa? Vaikka voin mä toki aina Veskulle tarjota helpotusta.

Joskus olisin saattanut mottaista Hannaa vastaukseksi tuohon, eikä ajatus nyt suorastaan epämieluisalta tuntunut nytkään. Käytännölliseltä kyllä.
- No mieluummin sinä kuin joku muu, sanoin. Hannaan Vesku ei enää rakastuisi, siitä olin varma, ja vaikka meillä ei juuri nyt mennytkään kovin kaksisesti, en todellakaan halunnut hänen rakastuvan johonkuhun toiseen.
- Oho, oho! Nyt kuulostaa jo oikeasti kriisiltä, Hanna sanoi silmät laajentuen. Mutta silloin Vesku ja Kaitsu liittyivät seuraamme, ja juttu katkesi kuin kanan lento.

He jäivät syömään ja sen jälkeen saunomaankin, mitä ei usein tapahtunut.
- Ole sitten kunnolla, Vesku supatti minulle, kun valmistauduimme menemään saunaan, Hanna ja kaksoset ja minä. Kaksosten mielestä se oli ainoa oikea järjestys.
- Ainahan minä, sanoin hurskaasti. – Toivottavasti sä olet muistanut siivota saunan kun teit viikkosiivousta.
- Ihan totta. Ajattele, miten kivaa olisi, jos te voisitte olla Hannan kanssa ystäviä.
- Luuletko sä, että Hanna osaa olla kenenkään ystävä? kysyin. Jostain syystä en halunnut hänen tietävän, että me itse asiassa olimme ystäviä, joskin jollain aika merkillisellä tavalla.
- Niin, enpä kyllä, hän huokaisi.

- Oliko noi pakko ottaa mukaan? Hanna kysyi puoliääneen, kun muksut riipivät vaatteet päältään ja vilistivät lauteille meidän riisuessamme verkkaisempaan tahtiin.
- Ei ne viihdy siellä kuin viisi minuuttia, lupasin ja vilkuilin vinoon Hannan riisumista. Hän oli aina vaan laiha kuin elämänlanka, seikka, mistä olin aina ollut kateellinen. Nyt pääsin kuitenkin ilokseni toteamaan, ettei hän enää ollut mikään tyttönen. Grammaakaan läskiä hänessä ei ollut, mutta eivät nuo pelkät lihakset ja jänteetkään olleet erityisen pukevia.
- Itse olet, Hanna tiuskaisi, kun huomasi minun katselevan itseään ja nolostuin.
- Mitä niin?
- Läski ja rupsahtanut.
- Jestas. Mä olen just hyvä, nainen parhaassa iässä, ja sä et ole läskiä nähnytkään kuin pekonipizzassa, puuskahdin. Hanna nipisti vatsanahkaansa sormiensa väliin ja huokaisi, mutta jätti ulkonäkökeskustelun siihen ja meni suihkuun.

Tytöt jaksoivat viipyä lörpöttelemässä Hannan kanssa kymmenen minuuttia, mutta painuivat sitten pois. Minä kävin tarkistamassa, että he saivat hiuksensa kunnolla huuhdeltua ja palasin sitten löylyyn, kun he lähtivät kylpytakeissaan ylös.
- Mitä sä olet ajatellut tehdä? Hanna kysyi, kuin keskusteluamme ei olisikaan keskeytetty muutamaa tuntia aiemmin.
- Sinnitellä, kai.
- Vaikka sä näytät koko ajan siltä kuin sulla olisi tikkuja pérseessä?
- Kai se ohi menee. Ehkä mä keksin työpuolella jotain uutta. Kai kaikille joskus tulee huonompia vaiheita.
- Mä olen aina ajatellu, että silloin pannaan kaveri vaihtoon.
- Entäs Kaitsu? Te olette ollu yhdessä jo aika kauan, onko se muka ollut koko ajan pelkkää iloa ja riemua?
- Me ollaan enemmän erossa kuin yhdessä, Hanna huomautti.
- Se onkin hyvä tapa pysytellä hyvissä väleissä, naurahdin kuivasti. Siitä ei kuitenkaan ollut minulle apua. Vesku ja minä olimme rakentaneet elämämme sellaiseksi, että olimme molemmat sidottuja tähän tilaan, lapsiin, hevoslaumaan pihalla. Yhdelle ihmiselle niissä oli liikaa kannettavaa, totesin miljoonatta kertaa ja paukautin turhaannuksissani pääni seinään. Ihan sama miten minä yritin ajatella, aina päädyin siihen, että olin vankilassa.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   18.6.15 17:39:49

Saisko pätkää jo kun kohta pitää lähteä juhlimaan ;D Hyvät Juhannukset kaikille! ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.6.15 17:49:14

Joo, hyvää juhannusta!
-------------------
12. Lasten kisailua

Hanna ja Vesku aikoivat tosiaan pistää Jerryn kisaamaan Mustilla, helppo A seuraavana viikonloppuna. Minulla olisi ollut siihen paljonkin sanomista, mutta en sanonut mitään. Jerry ei ollut koskaan kisannut A:ta, hän oli mennyt vasta parhaimmillaan melko vakuuttavaa B:tä Villen kanssa. Okei, A:han oli ollut suunnitelmissa tällä kaudella, mutta he eivät olleet ehtineet vielä yhtään sellaista startata. Lisäksi minusta Mustia ei olisi pitänyt päästää tuollaiseen luokkaan. Se oli jumaliste suomenmestari, kisannut HIHSit ja pohjoismaiden mestaruudetkin. Mitä mahdollisuuksia kenelläkään muulla olisi?
- Sä tiedät, ettei se noin mene, Vesku sanoi minulle vihaisesti, kun minun oli kuitenkin pakko avata sanainen arkkuni. Hänelle vain, yön hiljaisuudessa, kun kukaan lapsista ei takuulla ollut kuulemassa. – Jerryä tässä kokeillaan eikä Mustia. Muistaako se radan, saako se sen pidettyä hanskassa. Se ei ole mikään pullaponi niin kuin Ville.
- Miksei se muistaisi rataa? Se ei ole ikinä unohtanut rataa.

Danni ja Alissakin olivat lähdössä koulukisoihin. Danni ei ollut ensin halunnut, hän olisi halunnut lähteä estekisoihin Sipooseen, mutta Alissa puhui hänet ympäri.
- Me ollaan harjoteltu niin paljon koulua nyt, kun Vesku on ollu lomalla, että olis hulluutta olla menemättä kisoihin, hän muistutti.
- Ja hävitään Jerrylle, Danni murisi.
- Ei me Jerrylle hävitä vaan Mustille, Alissa sanoi ja sillä kai sai Danninkin mukaan.

Vesku pakkasi kyytiinsä Mustin ja Rassen ja Ville tuli kuskaamaan kaimaponinsa ja Djangon. Leksaa ei tuntunut haittaavan niin paljon Villen tapaaminen kuin se, että Jinna oli tullut tyttöjen rippijuhliin. Yritin suhtautua siihen tyynesti, olihan selvä että sen vanhemman kanssa, jonka luona enimmän aikaa asui, tuli eniten konflikteja ja kitkaa, mutta en minä voinut olla vähän loukkaantumatta Jinnan puolesta. Kisoissa Leksa kuitenkin hitsautui meidän porukkaamme, tyttöjen ja minun, kun Ville ja Vesku keskittyivät Jerryyn ennen luokan alkua. Sarri ja Sunna olivat vähän epätietoisia siitä, missä he haluaisivat olla, mutta jäivät pitelemään Rassea ja Villeä Dannin ja Alissan satuloidessa niitä. Sunna kurotti ja nyki minua paidanhelmasta ja arvasin hyvin, mitä sieltä oli tulossa.
- Koska me päästään kilpailemaan?

Danni kuuli sen ja sanoi vähän ylimielisesti:
- Sitten, kun te saatte ne ponit tekemään joskus jotain, niin kuin te haluatte! Minun teki mieli vähän ravistaa häntä. Okei, hän oli ollut melkein puolet nuorempi Sunnaa kilpaillessaan itse ensimmäisen kerran, mutta silloin asiat olivatkin olleet ihan toisin. Hänellä ja Alissalla oli ollut käytössään poni, joka oli ollut kullan arvoinen, kiltti ja opettavainen. Heillä oli myös puolellaan se etu, että he olivat ensimmäisiä eivätkä pahnanpohjimmaisia. Suoraan sanoen minua ei enää kauheasti jaksanut innostaa etsiä shettisten raviluokkia tai puomiluokkia Sarrille ja Sunnalle, eikä heitä Pipin tai Ipanan kanssa ehkä edes sellaisiin olisi voinut päästää. Niistä poneista ei ollut kisakentille eikä kotonakaan muuhun kuin ottamaan piloteiltaan luulot pois.

- Haluaisitteko te kilpailla? kysyin myötätuntoisesti, ja molemmat nyökkäsivät. Hitto. Asialle pitäisi tehdä jotain. Ei ollut yhtään sen enemmän oikein antaa kaksosten hölkyttää kotona itsepäisten lainaponien selässä, niin että he eivät oppineet muuta kuin rennosti putoamisen jalon taidon, kuin antaa pesueen ainoalle poikalapselle tallin paras hevonen ratsastettavaksi.
- Sitten te pääsette, lupasin yltiöpäisesti.
- Koska?
- Mä yritän parhaani, että vielä tänä kesänä, lupasin käsi sydämellä, sillä tiesin, että ensi kesä oli heidän mielestään käsittämättömän kaukana. Tosin minulla ei vielä ollut ajatustakaan siitä, miten. Vesku saisi auttaa ideoimaan. Se todennäköisesti tarkoittaisi Pipin ja Ipanan palauttamista Ullalle. Häneen olin tutustunut viitisen vuotta sitten yhdellä nettipalstalla, ja kun huumorintajumme oli tuntunut sopivan hyvin yhteen, olimme sitten tutustuneet oikeastikin. Hänellä oli pieni ratsastuskoulu Hyvinkäällä, ja pari vuotta sitten, kun Sarri ja Sunnakin olivat tosissaan alkaneet haluta ratsastaa, hän oli tarjoutunut lainaamaan meille ponit. Tosin hän ei ollut muistanut kertoa, miten mahdottoman itsepäisiä Pippi ja Ipana olivat. Nasti oli ollut ihan toisenlainen. Se ei ollut kertaakaan tahallaan tipauttanut ratsastajaansa ja sille olivat alle kouluikäiset Danni ja Alissa saaneet tehdä mitä vaan. Mutta jos luopuisimme niistä niin mitä sitten niiden tilalle?

- Meidän pitäisi kai lähteä verryttelemään, Jerry menee jo! Alissa sanoi katkaisten ajatukseni. Hänen vuoronsa oli tänään ratsastaa Villellä, ja hän keikautti itsensä kevyesti kullanvärisen ponin selkään. Hän oli viitisen senttiä Dannia pidempi ja totesin, että ponissa ei ollut enää paljon kasvunvaraa hänellekään. Siinä olisi tietysti poni Sarrille ja Sunnalle. Heille se olisi sopivan kokoinen vielä pitkään, ja se ainakin oli hyvin koulutettu, vaikka olikin vähän jäärä ja ilkikurinen. Mutta mistä sitten Dannille ja Alissalle toinen ratsu? Vai olisiko meillä yksi poni isoille tytöille ja yksi pienille?

Äh, Vesku voisi ratkaista sen. Minä pistäisin hänen omatuntonsa ja oikeudenmukaisuutensa sellaiselle hiillokselle, että hän muistaisi, että taloudessa oli neljä tytärtä Jerryn lisäksi. Neljä ihanaa tytärtä.

Koska Vesku ja Ville näkyivät roikkuvan verryttelyalueen reunalla, minä menin Sarrin ja Sunnan kanssa varsinaiseen kisakatsomoon. Ei siellä kaivattaisi enempää neuvojia. Leksakin jäi seuraamaan verryttelyä, joten me saimme ihan tyttöjen kesken katsella ratsukoita. Heillä oli yllättävän hyvät hoksottimet. Olin jotenkin jumittunut pitämään heitä pienenpieninä, kun eivät he vielä kisanneet tai mitään, mutta kyllä he näkivät asioita. Kuunnellessani heidän huomioitaan tunsin entistä vahvemmin, että kisoihin heidän piti päästä. Kisoihin tai ainakin vakavasti ratsastamaan.

Alissa tuli meikäläisistä ensimmäisenä ja kuten tavallista, Villen saapuminen areenalle sai yleisön huokaamaan. Se olikin kuin satuponi. Emme ikinä raaskineet letittää sen harjaa edes koulukisoihin kuin ihan pikkuisen ylhäältä ja nytkin se lainehti kuin hopeanvalkoinen putous, kun se ravasi radalle. Sillä oli uskomattoman hienot liikkeet pikkuponiksi, mutta tuskinpa Hanna sitä muuten olisi ostanutkaan edes lahjaksi. Sillä oli myös oma, hyvin ailahtelevainen tahto, mutta ratsastettuaan sillä suurimman osan elämäänsä niin Danni kuin Alissakin osasivat aavistaa, milloin se aikoi jukuroida.

He ratsastivat melko kauniin radan, missä kaikki asiat olivat kohdallaan, ja Danni tuli heti seuraavana. Mietin, mitähän kisajärjestäjä oli ajatellut nähdessään Mustin nimen. Hän oli joka tapauksessa lykännyt sen ja Jerryn luokan viimeisiksi, ikään kuin pitääkseen jännitystä yllä. Siihen nähden Jerry oli kyllä lähtenyt verryttelemään suhteettoman aikaisin, mutta kaipa Vesku tiesi, mitä teki.

Danni ja Rasse tekivät myös hyvää työtä. Raistlin oli Villeä isompi poni, melkein ponimittojen rajoilla ja kauniin suklaanruskea. Se oli tasaisempi ja varmempi ratsu kaikin puolin kuin Ville, sillä se harvoin keksi omaa kivaa. Kotona se saattoi innostua mukaan johonkin Villen hullutukseen, mutta kisoissa se toimi lähes automaattisesti.
- Mä luulen, että Danni voittaa, sanoi Sunna mietteliäästi. Minä en olisi siinä kohden lähtenyt lyömään vetoa kumpaankaan suuntaan, ja Jerry ja Musti olivat vielä tulossa.

Jerryä ennen ratsasti onneksi pienikokoinen naisihminen isolla puoliverisellä, eikä hontelo poikani heidän jälkeensä näyttänyt Mustin selässä ihan hämähäkiltä, mutta kyllä heistä selvästi tuli mieleen, että siinä oli lapsi lainannut isänsä hevosen. Niin kuin olikin, tietysti. Molemmat näyttivät vähän epävarmoilta. Musti, joka oli lähes ensimmäistä kertaa elämässään radalla ilman Veskua, liikutteli korviaan kysyvästi ja Jerry puri alahuultaan. Mietin, mitä poika-paran päässä liikkui. Kuvitteliko hän, että hänen oli pakko ratsastaa kuin enkeli ja voittaa kaikki muut mennen tullen? Toivottavasti Vesku ei ollut ajanut häntä kuvittelemaan sellaista. Minäkin tajusin kunnolla vasta nyt heitä katsoessani, miten pahassa paikassa Jerry oikeasti oli.

Ori näytti epäröivän, lähteäkö ollenkaan liikkeelle tervehdyksen jälkeen, mutta lähti kuitenkin, ja se pieni onnistuminen sai selvästi Jerryn taas hengittämään, näin sen katsomoon asti. Minäkin uskalsin taas hengittää. Musti meni vähän kuin varpaillaan ja varoen, esittämättä sille ominaisia leiskuvia liikkeitä. Se olisi voinut olla mikä tahansa harrasteheppa.
- Jerry unohti voltin, ilmoitti Sarri. Kukaan muu sitä ei tainnut huomatakaan, tuomari ei viheltänyt ja he jatkoivat rataa. Keskiravikin oli vähän vaatimatonta, mutta pompotti silti ratsastajaa muutaman sentin irti satulasta joka askeleella ja laukkaosuuden alussa pojalta tipahtivat jalustimet jaloista ja minun teki mieli sulkea silmäni.
- Danni oli paras, päättivät kaksoset sylini yli ja nyökyttelivät toisilleen, kun Jerry ratsasti pois radalta.
- Mennään kysymään, mitä ne itse arvelee, ehdotin.

Dannia ja Alissaa ei näkynyt missään ja Vesku sanoi heidän menneen kävelemään läheiselle metsäpolulle, mutta Jerry istui edelleen Mustin satulassa.
- Miltä se näytti? hän kysyi huolestuneena.
- Välikö sillä, miltä se tuntui? kysyin.
- Mua jännitti.
- No sen huomasi. Mä meinasin saada sydärin, kun sulta tippu jalustimet.
- Ei ne tippunu, mä tiputin ne. Mä ajattelin, etten mä pysty istumaan laukassa ollenkaan, jos mulla on ne jalassa.
- Ai jaaha. Muuta en keksinyt siihen sanoa.
- Mene vähän kävelemään sen kanssa, Vesku ehdotti ja Jerry kääntyi verryttelyalueelle. Tytötkin näkyivät jo tulevan, Leksa oli näköjään ollut heidän mukanaan kävelyllä.

Puusilmäisyys kunniaan. Istuva tuomari oli kai sokaistunut onnesta saadessaan Mustin silmiensä alle ja hän oli roiskaissut sille pisteitä selvästi enemmän maineen kuin esityksen perusteella. Jerryn paperissa ei myöskään ollut mitään miinusta radan unohtamisesta, ja hän sai vähän yli kuudenkymmenen prosentin tuloksen ja voitti kirkkaasti. Dannikin kutsuttiin palkintojenjakoon kakkoseksi ja jos Alissa oli pahoillaan, hän ei näyttänyt sitä. Ei häntä ehkä hirveästi harmittanut kuitenkaan. Hän tiesi ihan hyvin, että seuraavalla kerralla voisivat asiat olla päinvastoin.
Vesku lähti vuorostaan verryttelemään ja kaksoset lähtivät Villen kanssa katsomaan sitä, kun me muut aloimme hoitaa poneja ja Mustia kuljetuskuntoon. Jerry oli hiljainen kuin pieni hiiri, kunnes saimme Mustin traikkuun ja puuskahti sitten:
- En mä luullut, että voittaisin.
- No kai sä nyt Mustilla, Danni napautti takaisin.
- Mutta mä en ratsastanu erityisen hyvin. Mua jännitti ihan liikaa.

Mietin hetken, osallistuako tuohon vai ei, mutta lopulta minun oli pakko.
- Kouluratsastuksessa ei ole aina kyse pelkästä hyvin ratsastamisesta, muistutin. Minun lapsiani se ei näyttänyt yllättävän, mutta Leksa katsoi minua kummastuneena, niin kouluratsastajan poika kuin itsekin oli.
- Miten niin ei ole?
- No sehän on arvostelulaji. Ja tuomaritkin on vaan ihmisiä. Jerry sai tänään paremmat pisteet kuin mitä se ansaitsikaan, ehkä siksi, ettei se tuomari uskaltanut antaa Mustille huonoja.
- Siinäs kuulit! Danni sanoi voitonriemuisena.
- Joku toinen tuomari olisi voinut tuomaroida teidät ihan eri järjestykseen, selvensin.
- Miten sä olisit tuominnu? Alissa kysyi.
- Luojan kiitos, mä en ole tuomari, eikä mun tarvitse vastata tohon, sanoin ja pyöräytin silmiäni. – Sitä paitsi äitien ei kuulu pistää lapsiaan järjestykseen ikinä, missään tilanteessa. Paremmuusjärjestykseen siis, muuten te saatte kyllä luvan pysyä järjestyksessä.
- Jos sä olisit Sofie Sofien valinnassa, niin kenet meistä sä pitäisit ja kenet lähettäisit kaasukammioon? kysyi Danni kiinnostuneena.
- Brr, sanoin ja värähdin. – Ennen mä menisin itse.
- Mutta jos sun olisi pakko valita?
- Ei ole.
Onneksi hän tyytyi siihen ja alkoi kysellä Alissalta kumman kaa –juttuja.

Veskukin pokkasi sinivalkoisen ja lähdimme kotiin. Ville lupasi jäädä syömään, joten räävin vikkelästi kokoon pyttipannun yhdeksälle hengelle miettien, missä välissä minusta oli tullut suurtalouskokki. Ainakin loppupäivän olisin ratsuttaja.
- Käy sä kaupassa, mä menen vähän touhuamaan Irkun kanssa, sanoin Veskulle, kun olin hotkaissut oman annokseni.
- Tarviiko käydä?
- Tarvii. Tavalliset kymmenen litraa maitoa ja muu tarpeellinen.
- Jessus, sanoi Ville, mutta en jäänyt kuuntelemaan hänen taivastelujaan sen pidemmäksi aikaa, kiitin vain omasta puolestani häntä taas kerran kuskausavusta ja lähdin tallille.

Irie oli kaunis hevonen, ja vaikka minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että siitä olisi tullut musta, ei Gawd Daymnilla ilmeisestikään ollut mustaa perimässään. Kaikista sen varsoista oli tullut erisävyisiä rautiaita ja Irkku oli melkein yhtä vaalea kuin se itse, lähes sitruunankeltainen. Toistaiseksi se oli vaikuttanut varsin järkevältä hevoselta lapsuuden tohotuksia lukuun ottamatta, mutta minua kieltämättä vähän jännitti nähdä, mitä siitä kuoriutuisi, kun se saisi ratsastajan selkäänsä. Godis itse oli vähintäänkin persoonallinen ratsastettava ja toivoin melkein, että se olisi jättänyt kilpahevosen hermonsa periyttämättä tähän tammaan, silläkin uhalla, ettei siitä sitten tulisikaan metriviidenkymmenen hyppääjää.

Sidoin tamman tarhan aitaan ja harjasin sen huolellisesti, ja ennen kuin olin sen saanut hoidettua, olivat Danni ja Alissakin ehtineet pihalle.
- Mitä sä aiot tehdä sen kanssa?
- Mä mietin, että joko sinne yrittäisi selkään, tunnustin. Yksinäni en olisi tohtinut, mutta nyt, kun tytöt olivat ilmestyneet avuksi, sitä voisi kokeilla.
- No jes! Mä voin hakea satulan ja suitset! innostui Alissa. – Minkä satulan mä otan?
- Ota Nikin, sanoin, sillä niin pitkälle olin jo päässyt, että olin sovitellut Irkun selkään eri penkkejä ja todennut Nikin oman sopivimmaksi. Oli sille ihan pilan päiten nostettu satula ensimmäisen kerran selkään jo kai yksivuotiaana, joten se ei esineenä ollut sille outo, mutta Nikin oli näyttänyt istuvimmalta ajatellen, että sen päällekin tulisi vielä monta kymmentä kiloa ratsastajan painoa.
Irkku taisi aavistaa, että jotain erityistä oli tapahtumassa, sillä se alkoi liikahdella sijoillaan, kun nostin satulan sen selkään. Kai minun olemuksestani näki, että odotettavissa oli jotain jännää. Niinpä päätin peruuttaa vähän ja samalla, kun hain tallista kypärän ja taskun täydeltä hevosnameja, otin liinankin. Se oli tietenkin jo tottunut juoksutukseen ja ehkä saisin itsekin ruumiinkieleni kuriin, kun aloittaisimme jollain tutulla.
- Etkö sä ratsastakaan? kysyi Alissa pettyneenä, kun palasin.
- Kyllä varmaan. Kohta.
- Mäkin voisin, esitti Danni. – Kai se nyt on sama, kuka sinne ekaksi menee.

Mietin hetken ja totesin ajatuksen hyväksi. Olisi ehkä helpompaa, jos minä olisin suupielessä, mihin kuuluin, kuin selässä. Kun Irkku oli kiertänyt ympyrää kymmenisen minuuttia, pysäytin sen, mutten irrottanut liinaa.
- No niin, nuori neiti, tule lunastamaan lupauksesi, kehotin. Alissan pidellessä liinasta ja ohjista annoin Dannille kypäräni ja punttasin hänet mahdollisimman sulavasti selkään.
- Mitä mä teen täällä? hän kysyi virnistäen kuin olisi ollut ensimmäisellä poniratsastuksellaan.
- Et yhtään mitään. Istut niin kuin et olisikaan. Me talutetaan. Ja jos jotain tapahtuu ja sä tipahdat niin älä luojan tähden satuta itseäsi tai sun isäsi kuristaa mut.

Siitä ei tullut mitään showta. Jos Irkku ihmetteli painoa selässään, se ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän sitä, vaikka kävelytimme sitä pari kierrosta kentän ympäri, Alissa toisella puolella ja minä toisella Dannin istuessa satulassa kieli keskellä suuta.
- No niin, tää riittää, sanoin sitten.
- Näin pian?
- Joo. Ei kyllästytetä sitä. Jatketaan huomenna.
- Mä voin mennä huomenna selkään, sanoi Alissa, kun Danni liukui alas, mihin Irkku reagoi luimistamalla korviaan. Minä tungin sille taas yhden namin suuhun ja kehuin sitä fiksuksi hevoseksi.
- Miksei meillä ole enemmän varsoja? Tai siis, miksi ne aina myydään eikä pidetä itse ja kouluteta? Danni kysyi.
- Meillä ei ole aikaa semmoseen.
- Mutta jos ois pidetty vaikka jotkut Irkkua vähän vanhemmat niin siinä olis meille sitten kisaratsut, kun me ei olla enää poni-ikäisiä.
- Niin, niin olisi, huokaisin. Hyvähän sitä oli olla näin kaukaa viisas. Ei tuollaista ollut osannut ajatella viisi-kuusi vuotta sitten.

- Meidän pitää jutella, sanoin Veskulle illalla. Vuoteestamme oli tullut ennen kaikkea kriisipalaverien neuvotteluhuone, ja mieltäni vähän vihlaisi hänen huokauksensa. En ollut tainnut ottaa siellä puheeksi montakaan hauskaa asiaa viime aikoina. Istuin kuitenkin tukevasti risti-istuntaan tyyny sylissäni ja odotin, että hän ilmoittaisi olemaan valmis kuuntelemaan.
- No niin, mitä nyt?
- Tytöt.
- Onko ne näreissään, kun hävisivät Jerrylle?
- Ei, mä selitin niille, että tuomari oli pöljäke.
- Mitä?
- No en sanonut niin, peruin ja minua nauratti Veskun ilme. – Ei kun Sarri ja Sunna nyt ensimmäisinä. Ne haluaa päästä kilpailemaan.
- Mikä estää?
- Pippiä ja Ipanaa on ihan turha viedä kisoihin. Ne tarvitsee jotkut toiset ponit, joilla opetella jotain muutakin kuin selässä pysymistä.
- Miksei ne kelpaa? Vähän järjestystä vaan niiden pähkinäaivoihin.
- Ole hyvä sitten vaan ja järjestä, sinähän tässä oot valmentajaguru, ja sopivasti lomallakin sitä paitsi.

Melkein näin Veskun silmissä vilistävän filminauhan, jossa hän juoksisi kiinni irtipäässeitä poneja päivät pitkät ja säästin hänet puheidensa perumiselta.
- Mä ajattelin, että ne voisi ehkä ruveta ratsastamaan Villellä. Miksei Rassellakin.
- Ookei, mitäs Danni ja Alissa sanoo siihen, että sä viet niiltä ratsut?
- Se on esityslistalla kohta kaksi. Ei kaksoset niiltä poneja veisi kokonaan. Ei ne jaksa ratsastaa niitä täyspäiväsesti, eikä osaakaan. Ville on hunningolla viikossa, ellei kukaan palauta sitä ruotuun välillä.
- Siis tytöt ratsastaa poneilla ja Jerry Mustilla ja kaikki on tyytyväisiä, ehdotti Vesku ja näytti helpottuneelta.
- Ei ole. Danni ja Alissa tarvii hevoset. Viimeistään ens kesänä se on meillä vastassa, kun on niiden viimeinen ponivuosi.
- Piru vie, Vesku sanoi ja näin, ettei hän ollut ajatellut tai ymmärtänyt tilannetta. – Mutta eihän se tarkota, että on pakko siirtyä hevosiin. Ei vaan saa enää mennä poniluokkia. Ei Jerrykään voi Mustilla mennä poniluokkiin. Ja onhan Niki.

Olin arvannut, että hän ottaisi sen puheeksi ja olin valmistellut vastauksen, joka ei kuulostaisi siltä, että halusin vain ratsastaa sillä itse. Eihän se sitä paitsi edes pitänyt paikkaansa, enkö muka ollut ihan mukisematta antanut rakasta ruunaani Leksan käyttöön?
- Kohta kolme, ilmoitin lempeästi. – Ville on yhdeksäntoista. Rasse on kahdeksantoista. Okei, ei ikäloppuja vielä, mutta ei ne enää nuorenekaan. Niki on vielä vanhempi eikä sen jalat kestä hyppäämistä, eikä se nyt koskaan ole ollut mikään tähti kouluradoilla, että tuskin sillä kannattaa koulukisoihinkaan lähteä. Mustikin on jo seitsemäntoista – kauanko sä ajattelit antaa sen juosta radoilla, vaikka se menisikin helppoja luokkia Jerryn kanssa?
- Sä yrität sanoa, että meillä on talli täynnä vanhoja, hyödyttömiä ruunia, joista tietysti yhdestäkään ei voi hankkiutua eroon, ennen kuin ne kuolee vanhuuteen. Ihan kiva siittola, Vesku sanoi harmistuneena.
- No eihän niitä myydäkään voi! Ei sillä tavalla kohdella vanhoja ystäviä! Sitä paitsi ponit on pitkäikäisiä.
- Sekin vielä, Vesku tuhahti.
- No, en mä odota, että sulla on loistoideoita heti tarjota, mutta kerro, jos saat, tai jos keksit rokotuksen syöpään tai jotain muuta vastaavaa. Joka tapauksessa mun mielestä kaksosten pitäisi saada kokeilla, minkälaista on ratsastaa koulutetulla ponilla.
- Mitä sä ajattelit Pipille ja Ipanalle tehdä? Pidetäänkö me nekin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes ne kuolee vanhuuteen?
- Nehän ei ole meidän, muistutin. – Mä soitan Ullalle ja kerron, että meidän perheessä alkaa shettiskokoiset käymään vähiin. Se riemastuu varmaan kovasti, kun saa ne takasin tuntiponeiksi. Ja nyt mulla ei ole enempää.
- Tässä olikin ihan riittävästi.

Vesku painoi päänsä tyynyyn otsa rypyssä ja näytti yhtäkkiä kovin hellyttävältä. Miten helpottavaa olikaan, kun saattoi keventää tällä lailla sydäntään ja olettaa, että hän keksisi ratkaisun. Delegoida huolensa. Hetken mielijohteesta rynttäsin tyynyni siihen hänen omansa viereen ja käperryin pitkästä aikaa ihan kiinni häneen.
- Mikäs sulle tuli?
- Kevyt olo. Huoleton.
- Niin kai, ja mä valvon ja pohdin hevosjuttuja aamuun asti.
- Ihan miten vaan, naurahdin ja etsin hyvän asennon.

 
13. Häähumua

Unohdin, että asetelmassa oli paljon enemmän liikkuvia osia. Vaikka Vesku ei aamulla herättänytkään minua esittämällä minulle täydellistä suunnitelmaa siitä, kuka ratsastaa milläkin ja koska, minä esitin aamiaisella, että Sarri ja Sunna ratsastaisivat tänään Villellä ja minä opettaisin heitä.
- Me meinattiin lähteä maastoon, älähti Danni kuullessaan sen.
- No ei se paljon rasitu pikkulikoillakaan, se on ihan hyvää palauttelua, sanoin typerästi, ymmärtämättä, ettei se ollut ollenkaan, mitä Danni oli tarkoittanut.
- Mutta millä mä sitten menen maastoon?
- Ota Niki, ehdotin, kun hän näytti niin harmistuneelta.
- Leksa ottaa Nikin! Ja Alissa ottaa Rassen! Minkä mä otan!

Aloin hahmottaa kuvion. Viehättävä kummipoikani mustalla ratsulla, neito kullanvärisellä. Mehän olimme laskeneet leikkiä jo ennen Dannin syntymää, että teimme Leksalle morsianta. En tiennyt missä kohden kuvaa Alissa sitten oli, eikä hän itse paljastanut mitään vaan oli täysin keskittynyt muroihinsa, kasvot melkein kiinni lautasessa – ehkä peittääkseen hymynkareen? Apua, aamiaispöydässäni oli Kauniit ja rohkeat!
- Ensin Jerry vie multa ponin, ja just kun mä saan sen takasin niin eikä se oteta taas ja anneta noille natiaisille! Pitäkää kuulkaa elukkanne!
Dannin ääni alkoi kohota niin, että pelkäsin hänen seuraavaksi paiskaavan minua mehulasilla, mutta ennen kuin ehdin ruveta rauhoittelemaan häntä, Jerry ehti puuttua puheeseen.
- Ota Musti, hän sanoi, ja se hiljensi Dannin. Hän pisti päänsä kallelleen ja ajatteli sekunnin.
- Okei.

Ajattelin, että tilanne oli siinä ja pidin Sarrille ja Sunnalle loistavan ratsastustunnin, vaikka itse sanonkin. Tietenkään he eivät olleet ensimmäistä kertaa Villen selässä, sillä ponilla he olivat opetelleet tasapainoa ja keventämistä ennen kuin olin päätellyt heidän tarvitsevan omat ratsut ja lainannut shettikset. Aikaa siitä kyllä oli aika lailla ja nyt he olivat sekä isompia että reippaampia. Ville yritti vähän vakiotemppujaan, äkkiväistöjä ja pään laskemisia, etenkin jälkimmäisenä ratsastaneen Sunnan kanssa - se ei mielestään ehkä ollut ansainnut kantaa kahta eri ratsastajaa samana päivänä – mutta tytöt nauroivat sen tempuille halveksivasti.
- Te menitte hirveän hyvin, molemmat, sanoin lopuksi ja valutin heidän ylleen vielä lisää ylenpalttisia kiitoksia, kun he hoitivat ponin takaisin tarhaansa kerrassaan ammattimaisin ottein. Mutta kun tulin sivulauseessa maininneeksi, että Pippi ja Ipana varmaankin lähtisivät takaisin omaan kotiinsa, he järkyttyivät.
- Ne on meidän lemmikkejä! parahti Sarri.
- Te olette kohta niille liian isoja… ja jos te kerran haluatte kilpailla… ei me voida pitää niitä ihan turhan päiten syömässä, yritin selittää, mutta sain osakseni vain hurjistuneita katseita. He nakkelivat niskojaan, käänsivät minulle selkänsä ja juoksivat Pipin ja Ipanan luo.

Minä istuin voimattomassa suuttumuksessa niille sijoilleni keskelle tallipihaa. Olisiko minun pitänyt aavistaa tämä? Hetki sitten olin ollut riemuissani siitä, miten taitavasti kumpikin ratsasti riiviöponia ja nyt tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, joka riisti lapsilta heidän läheisimmät ystävänsä. Ellei peräti lähettänyt niitä kaasukammioon. Tunsin itseni hyvin tyhjäksi. Kirveli, kun oli ollut tekevinään jotain oikein hyvää ja se osoittautuikin oikein pahaksi. Olin ollut tyhmä, kun en ollut ajatellut sitä, ettei kaksosten kilpailuinto mitenkään voinut ylittää heidän kiintymystään noihin pahankurisiin karvakasoihin.

- Mikä sulla on? Oletko sä satuttanut itsesi? kuulin Veskun äänen selkäni takaa ja sitten hän oli polvillaan vieressäni silmät huolesta melkein mustina. Jerry oli hänen mukanaan ja katsoi minua kysyvästi, hänkin, joten virnistin ilottomasti.
- Mussa ei ole mitään vikaa paitsi että mä olen huono äiti, sanoin.
- Etkä ole, vakuutti Vesku, ja kun näin Jerryn vuorostaan huolestuvan, kömmin pystyyn. – Sarri ja Sunna ei tykänneet ajatuksesta viedä Pippi ja Ipana takaisin Ullalle.
- Eikö ne haluakaan kilpailla? Vesku kysyi.
- Ne haluaa kaiken. Mitä te meinaatte? kysyin muistaessani, että Jerry oli ollut kultainen ja lainannut ratsunsa Dannille. Minun oli pakko nipistää häntä poskesta ja hetkeksi minulle tuli hyvä mieli, kun hän hymyili minulle. Hän ei ollut yhtä komea kuin Leksa – miten yhdentoista vanha olisi voinut komea ollakaan – mutta hänestä tulisi samalla tavalla hauskannäköinen kuin mitä Vesku oli ollut tavatessamme. Viisaan ja viehättävän näköinen, ja karismaattinen. Vaalean ruusunpunaiset korvat, jotka pistivät vielä aavistuksen verran esiin, eivät pilanneet hänen ulkonäköään minun mielestäni ollenkaan, päinvastoin.
- Mä saan palautella Djangon, Jerry sanoi ja hänen äänensä pursusi intoa.
- Ja seuraavaksi sä ratsastat Kaomaa, totesin.

Joskus parempina aikoina Vesku olisi halannut minua ja kysynyt, olinko varmasti kunnossa, mutta olin tainnut torjua hänet muutaman kerran liikaa. Nyt sain kärsiä siitä, kun olisin tarvinnut tukevaa olkapäätä. Lähdin sisään, ja kun en sielläkään pystynyt keksimään sen parempaa tekemistä kuin vaihtaa tallihousut sortseihin, istuin keittiön pöydälle ja tuijotin ulos. Sarri ja Sunna hoitelivat shettiksiään ja Jerry talutti Veskun ykkösoria, kakkoskouluratsua kentälle. Katsoin, miten hän nousi satulaan vailla häivääkään siitä jännityksestä, mitä olin todistanut edellispäivänä kisakentällä Mustin satulassa. Täällä kotona hän ei vierastanut nuorta Djangoakaan ja sikäli, kun tulkitsin oikein sanoja ja eleitä pihalla kuulematta niitä, Vesku neuvoi häntä ratsastamaan sitä oikein. Ja ori tanssi, se tanssi, kun Jerry pyysi. Minun vítun yhdentoista vanha poikani pisti sen tanssimaan, kun hänen vítun pikkusisarensa eivät halunneet vaihtaa shettiksistä welshiin.

Olisin mielelläni lähtenyt jonnekin, edes autoajelulle tuulettamaan päätäni, mutta vilkaisin kelloa ja totesin, etten ehtisi. Siiri ja Saara olivat tulossa juttelemaan hääjärjestelyistä. Juuri nyt minun teki mieli toivottaa heidät hemmettiin ja harmittelin, että olin koskaan lupautunut koko hommaan, mutta minkäs teit. Oli jo liian myöhäistä perua, kutsut oli lähetetty ja pitopalvelustakin oli kuulemma joku käynyt viikolla kurkkaamassa keittiöömme. Toivoin Veskun tai jonkun siivonneen sen jo ennen sitä eikä vasta sen jälkeen.

Pääntuuletukseksi pistin stereot päälle ja heittäydyin sohvalle. Naputin kaukosäätimestä lisää volyymia, kunnes rytmi tuntui täräyksinä selkärangassa, enkä kuullut enää omia ajatuksiani. Yleensä harrastin sitä vain autossa, jos olin yksin, tietenkin, mutta satunnaistilanteissa piti joskus luukuttaa kotonakin niin, että bassoäänet alkoivat särkyä. Eipähän tarvinnut pyyhkiä pölyjä kaiuttimista. En vaan saanut nauttia siitä kovin kauan, kun Vesku tuli ravistamaan minua jalasta. Minun piti painaa mutea, että kuulin, mitä hän karjui.
- Ootko sä kuollut vai kuuro? Toi kuuluu Järvenpäähän asti!
- En kumpaakaan, mä olen víttuuntunut, ilmoitin, suljin silmäni uudelleen ja palautin äänen. Kun hetken päästä kurkistin, ei häntä enää näkynyt.

Musiikki auttoi, kuten aina, ja kun Danni ja Alissa ja Leksa tulivat sisään kiljumaan minulle, olin jo ihan valmis sulkemaan koko kapistuksen.
- Sä olet outo. Eikö sen pitäisi mennä niin päin, että äiti huutaa teini-ikäisiä hiljentämään eikä päinvastoin, tuhisi Danni ja mulkoili minua kulmat rypyssä.
- Ehkä mä en sitten ole ihan kalkkis, sanoin iloisena.
- No ei se, että sä käyttäydyt omituisesti, sua yhtään nuorenna.
- Älä yritä masentaa mua taas, tai mä joudun laittamaan sen uudelleen päälle.
- Onko mitään ruokaa?
- Etsikää itse. Siiri ja Saara tulee kohta, en mä ehdi.

Selvisin järjestäytymisneuvotteluista hermostumatta kertaakaan ja sen jälkeen Siiri ilmoitti jäävänsä meille ja alkavansa siivota.
- Et kai sä noin vaan voi sanoa jääväsi asumaan, Saara päivitteli.
- Meille saa jäädä kaikki, jotka haluaa siivota, vakuutin. – Mitäs Toni siihen sanoo?
- Ihan sama. Sillä oli eilen polttarit ja se tuli kotiin tossa pari tuntia sitten. Tuskin se edes herää ennen huomisaamua.
- Pistä sitten noi laiskat teinitkin töihin. Saat äkseerata niitä ihan vapaasti.

Niin Siiri oli pistänytkin, totesin, kun tulin maanantaina töistä, missä oli ollut ihanan leppoisa päivä. Kun poljin pihaan, minun oli pakko pysähtyä postilaatikolle ja kaivaa kännykamera esiin. Jinna ei ikinä uskoisi ilman todistetta, että Leksa hoippui tikkailla rätti ja lasta käsissään ja pesi ikkunoita. Minua miellytti myös kovasti nähdä Dannin tai Alissan hahmo sisäpuolella samassa touhussa.
- Sä saat koska tahansa mennä täällä uudelleenkin naimisiin, jos teillä ei natsaakaan, lupasin Siirille, joka bandanna otsallaan istui portailla tupakalla.
- Kiitos, mutta mä ajattelin lähteä siitä, että yks kerta riittäisi. Niin kuin teillä, hän sanoi.
- Millä sä sait ne hommiin?
- Rahalla.
- Missähän kaksoset on?
- Vesku meinasi pitää niille ratsastustunnin.

Minun piti mennä katsomaan. Ponien lähtemisestä ei illalla ollut puhuttu enempää, sillä ajattelin antaa tyttöjen rauhassa hautoa ajatusta. Kyllä he sitten ottaisivat sen puheeksi, kun aika olisi kypsä. Joko sen tai sitten kilpailuihin pääsemisensä, mikä oli sama asia. Ullallekaan en vielä ollut raaskinut soittaa, se tuntui jotenkin tekevän asiasta lopullisen – tiedä, vaikka hän olisi sitten halunnut ne saman tien ja halusin antaa tytöille aikaa hyvästellä.

Yllätyksekseni Sarri ja Sunna ratsastivat Villellä ja Rassella. Sunna oli vähän pikkuisen näköinen Rassen satulassa, mutta paljon pahempaakin olin joskus ratsastuskouluissa nähnyt. Hänen jalkansa sentään ylettyivät satulansiiven yli, puoliväliin kylkeä.
- Hei, äiti tuli! hän huomasi ja vilkutti minulle iloisesti. Jostain syystä tunsin silmieni kirvelevän. Miten olinkaan hautonut koko päivän heidän suuttumistaan minulle, se kun oli jatkunut vielä illallakin alta kulmain heitetyin katsein. Nyt se oli ohi, selvästi.
- Onko teillä kivaa? huusin.
- On!

Vaikka Siiri oli miten vakuuttanut, ettei minun tarvitsisi panna tikkua ristiin häiden takia, niin eihän se niin mennyt. Ei hän tiennyt, mitkä verhot näyttivät juhlavimmilta ikkunoissa, ihan vaan yhden asian mainitakseni. Hän kuitenkin tosiaan suursiivosi talon, loppuviikolla Tonin avustuksella, ja he täyttivät jääkaapin kuohuviinillä ja booliaineksilla, sillä niitä ei pitopalvelu toisi, kuten kaiken muun ateriointiin liittyvän. Sitten meidän tarvitsi juhlapäivänä vain pukeutua hienoiksi. Danni ja Alissa kieltäytyivät tulemasta kirkkoon, luulen että lähinnä, koska Leksakaan ei aikonut tulla. Hän sanoi, ettei häntä ollut kutsuttu ja tytöt sanoivat, että olivat saaneet tarpeeksi kirkosta koko loppuvuodeksi rippikoulussa. Vesku vähän ärisi heille, mutta minusta oli ihan sama jättää heidät kotiin. Olisihan sitten ainakin joku päästämässä pitopalveluihmiset sisään, eikä meidän tarvitsisi lähteä kahdella autolla.

Sarri ja Sunna olivat sieviä kuin perhoset mekoissaan, eikä Jerry ollut vielä kasvanut ulos puvusta, jonka hän oli saanut sisartensa konfirmaatiota varten. Veskukin näytti varsin fiksulta tummassa puvussaan ja minä olin mennyt ja ostanut leningin, jota yksinkertaisesti rakastin. Se oli sellaista vaaleanpunaisen sävyä, joka sai jo haalistuneen rusketukseni näyttämään vasta hankitulta ja imarteli minua muutenkin aika lailla.
- Sä olet kaunis, sanoi Sunna.
- Made my day, naurahdin hänelle.
- Mitä se tarkottaa?
- Että kiitos!

Onneksi Sarri ja Sunnakin olivat jo niin isoja, että ymmärsivät käyttäytyä kirkossa. Tosin eivät he malttaneet olla vääntelehtimättä ja heiluttelematta jalkojaan, kun istuimme neljännelle penkkiriville ilmeisestikin Siirin serkkujen, setien ja tätien taakse. Minun olisi oikeastaan tehnyt mieli änkeytyä heti toiselle riville, missä lähimmät sukulaiset tavan mukaan istuivat – emmekö me muka olleet olleet tytölle enemmän kuin vanhemmat ja perhe ainakin ajoittain? Se penkki oli kuitenkin niin omituisesti kansoitettu, ettei sinne viitsinyt tuppautua. Seinän vieressä istui Saara ja hänellä oli mukanaan mieshenkilö, jota en ollut koskaan nähnyt. Tietysti olin Siiriltä kuullut, että hänen äidillään oli joku uusi, mutta en ollut ymmärtänyt sen olevan niin vakavaa, että mies pääsisi häihinkin. Juha istui penkin toisessa päässä yksinään kuin korostaakseen heidän etäisyyttään ja Joonas, Siirin pikkuveli, siinä välissä kuin yrittäen olla ottamatta kummankaan puolta.

Katsellessani Juha nousi ja lähti ulos kirkosta ja oloni helpottui. Ehkä hän olikin kököttänyt siinä penkin päädyssä vain koska hänellä oli rooli seremoniassa. Hyssytin kaksosia olemaan hytkymättä ja sitten, kun urut päästivät ensimmäisen sävelensä, minulle kävi vanhanaikaisesti. Tunsin, miten nenäni humpsahti kuumaksi ja epäilemättä punaiseksi, sitten silmissä alkoi tuntua vetiseltä ja hartiani vavahtivat. Olin tietysti varautunut vedenkestävällä ripsivärillä ja paperinenäliinoilla, mutta jestas sentään, eikö tätä nyt mitenkään järjellä voinut säädellä? Tunsin, miten Vesku laittoi kätensä ympärilleni. Tunsin myös, miten hän hytkyi, enkä luullut hänen pidättelevän nyyhkytyksiä. Ei, hän nauroi minulle.
- Lopeta, kuiskasin penkoessani nenäliinaa laukustani ja kai hän yritti vakavoitua.

Onnistuin pitämään kyyneleet suurin piirtein kurissa, kun Toni vastaanotti säteilevän morsiamen vastaan tämän isältä ja sitten keskityinkin tuijottamaan alttaritaulua ja miettimään mummojeni lääkemääräyksiä, kunnes kaikki oli ohitse ja nuoripari lähti kohden ovea.
- Olisitko sä halunnut kirkkohäät? kysyi Vesku, kun nousimme kokoontuaksemme pihalle pikkuisten riisipussien kanssa, joita oli jaettu kirkon ovella. Mitä hän oikein mietti kaivellessaan antiikinaikuisia asioita?
- En missään nimessä, vastasin. Johan olisin itkenyt silmät päästäni ja kaikki olisivat ihmetelleet, miksi oikein menimme naimisiin, jos se oli minusta niin kamalaa.
- Miksi sä itkit? Sarri tahtoi tietää.
- Kun se oli niin kaunista. Menkääs nyt, saatte heitellä Siirin päälle riisiä, jos me ehditään ulos ennen niitä.

Se sai heihin vauhtia ja ryhmityimme kirkon oven toiselle puolelle ihmisjoukon jatkoksi. Yritin edelleen ajatella jotain arkista ja arvioin vieraiden määrää. Kymmeniä. Luojan kiitos oli kaunis päivä, nämä kaikki eivät olisi mahtuneet meille sisään törmäilemättä pahasti toisiinsa. Jerry antoi Sunnalle oman riisipussinsa ja katseli ympärilleen sen näköisenä, että oli ihan liian vanha moiseen hullutukseen. Minä en ollut. Paiskoin omat jyväni päin nauravaa Siiriä, joka suojasi päätään käsillään kuin rankkasateelta. Sitten lähdimme kohden parkkipaikkaa. Muut järjestäytyisivät vielä hyvän aikaa ja ajaisivat kulkueena meille, mutta minusta oli hyvä päästä sinne vähän ennen muita ja tarkistaa, ettei talo esimerkiksi ollut palanut poissa ollessamme. Mitenkäs sitten suu pantaisiin?

Talo oli pystyssä, teinit juhla-asuissa ainakin omasta mielestään ja pitopalvelun kaksi tomeraa nuorta naista estivät pääsyni keittiöön sanoen, että se olisi nyt heidän tukikohtansa, kiitos ja tervetuloa uudelleen illalla. Minusta se kuulosti hienolta. Niinpä kuljin vain huoneesta toiseen tarkistamassa, että kaikki oli kuten pitikin ja suorimassa suuria kukkalaitteita, jotka Juha oli toimittanut edellispäivänä. Niitä oli pihalla asti, portaiden kummallakin puolen ja huvimajankin pöydällä.

- Nyt ne tulee, ne tulee! kiljui Sarri ja hyppi tasajalkaa, kun pihaan kääntyi vaaleanpunaisilla nauhoilla koristeltu musta audi, jonka tiesin kuuluvan sulhaspojan isälle. Vesku ilmestyi jostain puvuntakkinsa hukanneena ja pisti kätensä vyötärölleni.
- Tiedätkö sä, että meilläkin on kohta hääpäivä, hän kysyi ja katsoi minua tunteikkaasti silmiin. Nyökkäsin, vaikka emme me olleet koskaan hääpäivää erityisesti huomioineet. Juhannus oli ollut se merkkipäivä, tapaamisemme kunniaksi. Olisi ollut luonnollista suudella sen huomion kunniaksi, mutta juuri, kun olin nojautumassa lähemmäksi niin tehdäkseni, tyyttäsi audi takanani ja hypähdin.
- Parkkeeraa vaan sinne kulman taakse mäkeen, Vesku ohjeisti olkani yli. Auto kuitenkin seisoi sen aikaa, että Siiri ja Toni pääsivät ulos ja käännyin halaamaan heitä.
- Onnea nuorelle rouvalle! Ja aviomiehelle varsinkin!
- Nyt juhlitaan! sanoi Siiri onnellisen näköisenä.

Oli omituista olla ikään kuin vieraana omassa kodissaan. Omituista, mutta miellyttävää. En voinut muuta kuin kulkea ympäriinsä kuohuviini- tai boolilasi kädessä ja jutella ihmisten kanssa. Suuri osa oli tietysti tuntemattomia, mutta esimerkiksi Juhan sisaruksiin olin tutustunut joskus naapureina asuessamme, kun meidätkin oli kutsuttu heille joihinkin juhliin. Joitakin Siirin ystäviä tunsin myös ja kun olin lähes huomaamattani juonut pari lasia boolia, ei minulla ollut enää mitään hankaluuksia tutustua kehenkään. Tonin vanhemmat esimerkiksi olivat oikein viehättäviä ihmisiä, ja kun hänen äitinsä, Tuula, tunnusti joskus kouluikäisenä ratsastaneensa ja haaveilevansa uudelleen aloittamisesta, vein hänet alapihalle katsomaan hevosia.

- Mä en muistanutkaan, että ne on noin isoja, hän tunnusti ja näytti ottavan puoli askelta taaksepäin, kun Musti tuli katsomaan meitä työntäen päänsä aidan yli. Annoin sen nuuhkaista lasiani ja se pärskähti kuuluvasti.
- Siihen tottuu, vakuutin ja huomasin Leksan maleksivan tallille. Olimme velvoittaneet hänet omatoimisesti huolehtimaan tallista tänään, ja alkoi olla ruoka-aika.
- Eikö ne häiriinny tästä ihmismäärästä? Tuula kysyi.
- Mä toivon, ettei kaikki huomaa hortoilla tänne juottamaan niille boolia, mutta on ne ihmisiin tottunu. Täällä on joskus melkoinen hulina, kun on vuokraajia ja varsankatsojia ja valmennukseen tulijoita. Puhumattakaan niistä, jotka käy kisoissa, kerroin ja huomasin Sarrin ja Sunnan taluttavan kohti ponien aitausta sitä pikkutyttöä, joka oli jakanut riisiä. Hän oli ymmärtääkseni Tonin veljentytär, mutta siinä seurueen lapset sitten olivatkin. – Älkää keksikö mitään hölmöä, niin kuin ruveta ratsastamaan juhlamekoissa, huusin heille ihan varmuuden vuoksi ja toivoin, etten pistänyt ajatuksia heidän päähänsä.

Vastaanoton oli suunniteltu kestävän vain muutaman tunnin, iltapäivän vihkiäisistä noin seitsemään, ja se oli ilmoitettu kutsuissakin. Osa vieraista piti sen mielessään ja alkoi tehdä lähtöä niihin aikoihin, ja hyvä joukko huomasi myös vinkin, kun pitopalvelun tytöt alkoivat kerätä tyhjiä tarjoiluvatejaan ja astioitaan pois. Morsiuspari oli jo tehnyt näyttävän lähdön Siirin heitettyä kukkakimppunsa suoraan äidilleen. He olivat menossa hääyöksi hotelliin Vantaalle ja sinne ymmärsin kaikkien heidän kavereidensakin olevan lähdössä jatkoille. Leikittelin hetken ajatuksella liftata mukaan, mutta kai minä olisin tuntenut itseni mummoksi siellä. Alissa kävi ilmoittamassa, että he lähtisivät uimaan Leksan kanssa ja nyökkäsin vain katsellen ympärilleni. Pihalla oli enää muutama vieras auto ja alkoi tuntua suorastaan autiolta.

Lähdin sisään katsomaan, keitä siellä vielä oli ja Vesku tuli tyttöjen kanssa vastaan portailla.
- Mä menen käyttämään tytöt hampurilaisella. Ne kuulemma kuolee nälkään, kun ei ne voinu syödä voileipäkakkua, hän sanoi ja Jerry seurasi perässä nälkäisen näköisenä, vaikka hän olikin voinut, olin nähnyt.
- Millä? hämmästyin.
- Autolla tietysti.
- Ai. Sä voit ajaa, sanoin hölmönä. Minusta ei olisi ollut auton rattiin, vaikken kokenutkaan olevani humalassa. Olin kuitenkin santsannut boolia useamman kerran, joten en olisi uskaltanut.
- En mä ottanut kuin sen onnittelumaljan. Tuodaanko me sulle jotain?
- Ei tarvitse, mulla ei ollut mitään estoja voileipäkakun suhteen, naurahdin.

Löysin olohuoneesta Siirin perheen ja minun teki mieli kääntyä ovelta takaisin. He olivat, luojan kiitos, vältelleet toisiaan koko illan niin, etten ollut nähnyt heitä pariakymmentä metriä lähempänä toisiaan kuin silloin, kun joku oli halunnut kuvan hääparista ja appivanhemmista. Joonas oli lähtenyt Vantaalle muiden nuorten kanssa, mutta Kari, Saaran miesystävä, osasi olla ihan yhtä kiusaantuneen näköinen kuin se poika.
- Mä otin susta eron just siksi, ettei mun tarvitsisi enää kuunnella tota jäkätystä, ilmoitti Juha parhaillaan. Hän nojasi ikkunalautaan melkein tyhjän boolimaljan vieressä ja näytti joko huolettomalta tai humalaiselta takinnapit avoinna, solmio löysällä ja paidankauluskin auki. Hän oli ainoa tuntemani mies, jota valkoinen kauluspaita ja kravatti eivät saaneet vaivaantuneen tai suorastaan tukehtuvan näköiseksi.
- Kehtaatkin ruveta ryyppäämään tyttäresi häissä, Saara kivahti.
- Ne on ohi jo. Katso vaikka, ei täällä roiku enää muita kuin me, Juha sanoi ja täytti kuin uhallaan lasinsa uudelleen.
- Ja millä sä aiot päästä täältä pois? Vai ajattelitko ängetä yöksi? Saaran ääni oli hyvin kirpeä ja minä olin kuulevinani siinä selvää vihjailua, vaikkei hän ollut nähdäkseni minua huomannutkaan. Ettei vanhoista hairahduksista ikinä päässyt eroon.

- On meillä huoneita, sanoin ja Saara kääntyi pelästyneenä. Hän ei tosiaan ollut tajunnut minun kuulevan.
- Hei, Jessi… kuule, kiitos kaikesta! hän sopersi.
- En mä ole tehnyt mitään kiiteltävää, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Minua oli aina inhottanut kuunnella heidän riitelemistään. Se ei ollut reilua kinaa vaan tuntui, että kummankin tarkoitus oli keksiä mahdollisimman myrkyllisiä ja haavoittavia loukkauksia. En olisi halunnut ottaa puolia, mutta Saara oli niin paljon kekseliäämpi, että aina huomasin valuneeni puolustamaan Juhaa.
- Eiköhän me tästä mennä, sanoi Kari päättäväisesti ja nousi sohvalta.

He menivät ja tunnelma keveni merkittävästi. Minäkin menin verottamaan boolimaljaa ja kallistelin sitä arvioivasti.
- Mä otan taksin, ilmoitti Juha sovinnollisesti.
- Ei sun tarvitse. Meillä on oikeesti vierashuoneita.
- Broidin piti ajaa mun auto meille, mutta se aktiivisesti unohti sen, kun sulhaspojat alkoi tarjoilla nurkan takana.
- Mähän sanoin, ettei se haittaa, sanoin ja istuin sohvalle. – Mitäs sun elämään kuuluu nykyään?
En ollut jutellut miehen kanssa varmaan pariin vuoteen, häävalmisteluissakin hän oli häärinyt taustalla ja käynyt kukkareissullaan minun ollessani töissä.
- Rauhallista. Tylsää. Mutta ihanan rauhallista.
- Etkö sä eksy siihen isoon taloon yksinäsi?
- Miten mä nyt kotiini eksyisin? Mutta entäs sinä?
- Rauhallista. Tylsää. Mitään muuta ei tapahdu kuin että muksut kasvaa ja vuodenajat vaihtuu, puuskahdin, vaikken ollut aikonut sanoa mitään sellaista. Se vain jotenkin tuli ulos ja kuulosti omissa korvissani niin säälittävältä, että ponkaisin pystyyn ja kävin hakemassa boolimaljan sohvapöydälle, jotta sain räpytellä taas kerran kostuneet silmäni kuiviksi. – Ihanat häät. Toivottavasti Siiristä tulee oikein onnellinen, sanoin asiallisesti istuessani takaisin.

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   19.6.15 02:59:32

Olipa mukavan pitkät pätkät :)

Mua meinaa myös suututtaa toi, että Vesku ei huomaa ollenkaan suosivansa Jerryä. Eikä se voi olla niin hölmö että se luulee Jessin edelleen vihaavan Hannaa! Johan se yhdessä pätkässä ihmetteli niiden kihertelyä..? En ymmärrä miksei likat saa vuorollansa ratsastaa Mustia. Vaihteleehan ne ponejakin keskenään, eikä keskity ratsastamaan tavoitteellisesti vain yhdellä ratsulla. Mua valvottaa toi noiden hevostilanne 😄 Vesku on hölmö. Mutta niin on Jessikin. Kyllä se välillä väläyttelee entistä iloista itseään, mutta pääosin se on vain ärsyttävä. Mutta enpä osaisi kuvitella itseäni neljän-viiden vuoden päästä viiden lapsen äidiksi 😄 tulisi kiire, ei mulla ole kuin tuo yksi karvainen kakara ❤️

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   19.6.15 18:31:06

Oisko pitkää pätkää juhnnuksen vieton kunniaks? :))

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.6.15 19:51:40

Älä nyt ihmeessä Tirppana valvo noiden hevosjuttujen takia :D
Edelleen hauskaa juhannusta!
-------------------
14. Pahan vaimon morkkis

Oikeastaan en uskonut ollenkaan siihen, että katseeseen voisi herätä, vaikka olin varmasti joskus sitä fraasia käyttänyt. Häiden jälkeisenä aamuna heräsin ehkä patjan liikkeisiin, mutta jos joskus kertoisin siitä jollekin, todennäköisesti väittäisin heränneeni pistävään tuijotukseen. Tai ehkä siihen, miten paksu paheksunta ympäröi minut niin, että oli vaikea hengittää. Tai sitten siihen, miten minun teki yhtäkkiä mieli seksiä niin, että melkein koski, mistä päättelin, että minulla oli krapula.

Vesku oli istunut omalle puolelleen sänkyä ja katseli minua nyt tuiman näköisenä. Hänellä oli jo vaatteet päällään ja niistä leijui nenääni kevyt hevosen ja ulkoilman tuoksu, mikä antoi ymmärtää, että hän oli jo käynyt tallilla.
- Onko sulla kankkunen? hän kysyi silkinsileällä äänellä, jota olisi voinut erehtyä luulemaan ystävälliseksi, ellei olisi tuntenut häntä jo kahdeksaatoista vuotta. Hän oli suunnattoman kiukkuinen.
- On, sanoin siksi ja vedin lakanan pääni yli. Minulla olikin, ja katsoin joka tapauksessa parhaaksi olla samaa mieltä. Siellä piilossa yritin selvittää, miksi minulla oli huono omatunto. En minä ollut houkutellut Juhaa jäämään, hän ei vain ollut ollut ajokunnossa, ja vaikka olinkin viettänyt illan ensin boolia ja sitten jäljelle jääneitä booliaineksia juoden ja jutellen hänen kanssaan, ei siinä sen enempää ollut. Minä en takuulla ollut käyttäytynyt milliäkään huonosti. En, vaikka olisin oikeastaan vähän halunnutkin sen jälkeen, kun Vesku oli mennyt nukkumaan.

- Mitään ei tapahtunut, ilmoitin.
- No hyvä isä, ei tietenkään – et kai sä nyt olisi kehdannut – tytöt vaan oven takana, ja minäkin! Vesku kuulosti pöyristyneeltä.
- Miksi sä sitten näytät siltä, että haluaisit määrätä mulle seitsemänkymmentä Ave Mariaa ja raippoja?
- Oliko sun pakko juoda niin paljon?
- Mä olen nähnyt sut pahemmassakin kunnossa, sanoin jurosti. – Mä en ole ikinä ollut absolutisti, etkä sinäkään, vai onko susta tullut?
- Se on ihan eri asia mitä me ollaan tehty ennen lapsia, tai tehdään, kun ne ei ole näkemässä. Luuletko sä antaneesi hyvää mallia niille?
- Ne ei huomannu? ehdotin.
- Voi, kyllä ne huomasi, joka ainoa. Tuletko sä aamukahville ennen kuin ne herää vai haluatko sä saman tien opettaa, miten humalasta tulee krapula ja miltä se näyttää?

Painuin takasin piiloon vastaamatta. Niin huono olo minulla ei ollut, etten olisi voinut nousta, mutta punastuin nolostuksesta ja suuttumuksesta ja halusin selvitä siitä ensin. Vesku oli tavalliseen tapaansa asettanut sinänsä viattomat sanansa niin, ettei niihin voinut väittää vastaan, vaan hän sai morkkiksen oikein roihahtamaan. Vihasin sitä, miten hän sai minut tuntemaan olevani tyhmä lapsi. Vihasin häntä, kun hän oli niin taitava siinä. Onneksi hän meni pois ja sulki oven perässään.

Pidin kuitenkin huolen siitä, etten viipynyt sängyssä kovin kauan. Näin viikonloppuisinkaan lapset eivät nukkuneet kovin myöhään, ainakaan Sarri ja Sunna, ja he olivat tottuneet siihen, että me olimme jo nousseet. Jos he olivat illalla todistaneet jotain tavallisuudesta poikkeavaa, niin aamulla viimeistään oli hyvä aika palata normaalirutiineihin. Lasten nähden ryyppääminen ei todellakaan kuulunut meidän elämäämme, vaikka hyvin uskalsimme ottaa saunakaljat tai viinilasilliset joskus. Minä olin kuitenkin edellisiltana kiskonut kaksin käsin, muistin sen nyt hyvin. Jano ei ollut tuntunut sammuvan millään.

Kävin suihkussa, kuivasin hiukseni ja piilotin tummat, pussittavat silmänaluset valokynällä. Sipaisin pikkuisen ripsiväriäkin. Minulla ei todellakaan ollut tapana tehdä sellaista sunnuntai-aamuisin, mutta en halunnut näyttää rähjäiseltä lasteni silmien edessä, sillä seurauksella, että kun Sarri ja Sunna tulivat aamiaiselle, Sarri kysyi:
- Miksi sä olet meikannut? Vieläkö meillä on vieraita?
Veskunkin katse lennähti terävänä kasvoihini ja minun teki mieli kyyristyä. Olin unohtanut Juhan. Kuvitteliko Vesku nyt, että olin laittautunut häntä varten? Ainakin toivoin, ettei hän olisi hiipinyt ja karannut yösydännä, sillä hän ei mitenkään voisi olla vielä ajokunnossa. En minäkään ollut.
- Mä en tiedä, vastasin Sarrille.
- Miten niin et tiedä?
- Siirin isä jäi yöksi, mutta en mä tiedä, onko se herännyt aikaisin ja lähtenyt jo.
- Mä voin mennä katsomaan ja sanoa, että tulee aamiaiselle, lupasi Sunna ja niin vikkelä hän oli, että oli jo mennyt, ennen kuin ehdin avata suuni kieltääkseni. Aikuiset meillä yleensä nukkuivat vierashuoneessa, joka oli vastapäätä Jerryn huonetta ja sinne olin toivoakseni Juhankin pistänyt. En muistanut ihan varmasti, mutta tuskin olisin ollut niin hassu, että olisin pistänyt häntä mönkimään ullakolle häiritsemään Leksaa ja Alissaa ja Dannia.

- On se siellä, Sunna ilmoitti palatessaan murolautasensa ääreen.
- Tuleeko se aamiaiselle? kysyi Vesku.
- Tulee.
Enempää siinä ei keskusteltu, mutta olin havaitsevinani hienoista kiirehtimisen sävyä siinä, miten Vesku voiteli kaksosille lisää paahtoleipää ja alkoi puhua kuin itsekseen, että ehkä pitäisi vähitellen katsoa, miten he selviäisivät pikkuisista esteistä Villen ja Rassen kanssa. Siitä oli tietysti seurauksena se, että puoliksi syödyt leivät lensivät pöydälle ja ipanat huoneeseensa etsimään ratsastushousuja.
- Mikä kiire teillä on, yritin huutaa heidän peräänsä, sillä aamiaisen jättäminen puolitiehen ei kuulunut sallittuihin asioihin. He palasivat vain napatakseen leipänsä ja lupasivat syödä ne matkalla tallille.

- Mikä kiire teillä on, kysyin syyttävästi Veskulta, kun ovi kolahti heidän peräänsä.
- Tässä on pitkä päivä täynnä tekemistä edessä. Kaikki hevoset pitää liikuttaa, etkä sä näytä siltä, että sun kannattaisi ratsastaa ainakaan ennen iltapäivää.
- No onhan Jerry, ja vintti väärällään ratsastajia.
- Yläkerran väestä ei taida näkyä häntääkään hetkeen, sen verran myöhään nekin tuli.
- Mutta nehän meni vaan uimaan!
Minulla ei ollut mitään mielikuvaa siitä, mihin aikaan Danni ja Alissa ja Leksa olivat tulleet, mutta ei se minusta ollut mitenkään kovin myöhäistä ollut. Muistin sen. Mutta piru periköön minut, jos sellaista laukoisin ja antaisin Veskulle taas yhden aiheen ivata minua.
- Ilmeisesti ne tuli mutkan kautta kotiin. Mutta jää sä nyt emännöimään, mä menen hyppyyttämään Sarria ja Sunnaa.

Niin hän sanoi ja vielä kerran omituisesti vilkaistuaan jätti minut tuijottamaan kahvimukiini. Muistin, mikä oli ollut ensimmäisiä ajatuksiani sinä aamuna – että minun teki mieli rakastella ja miten Vesku mahtaisikaan ilahtua – ja minun teki mieli nauraa katkerasti. Asiat eivät menneet ihan putkeen tänään.
- Huomenta, Juha sanoi karheasti ovelta ja olin iloinen, kun tytöt olivat ehtineet ulos. Hänestä olisi voinut ottaa kuvan ja laittaa sen tietosanakirjaan kohtaan krapula. Hänen hiuksensa seisoivat pystyssä, silmät verestivät ja leuka näytti tummalta. Valkoinen paita oli edelleen päällä, yllättävää kyllä edelleen melko rapean ja valkoisen näköisenä, mutta napit olivat auki ja kravatti roikkui paljasta rintaa vasten.
- Sulla on onnea, kun et oo kuristunu tohon yöllä, sanoin tuijottaen sitä ja sitten käänsin katseeni pois. Vesku oli jättänyt minut tähän tukalaan tilanteeseen ihan tahallaan. Minun ei ollenkaan tarvinnut tehdä sitä tukalammaksi tuijottamalla puolipukeisen miehen alastonta rintaa. Etenkään tällaisena aamuna ja etenkään, kun hän oli mielestäni joskus ollut todella viehättävä.

- Mm, Juha sanoi vilkaisten alaspäin. Hän alkoi napittaa paitaansa ja tunkea sitä housujensa sisään ja näytti varsin haluttavalta. Hän ei ollut juurikaan vanhentunut viime vuosina, mutta olin työssä ehtinyt nähdä, että tietyntyyppisten miesten kohdalla aika tuntui pysähtyvän jossain kolmenkymmenenviiden paikkeilla, etenkin, elleivät he olleet lihomaan taipuvaisia. Sitten he jossain kohden noin kuusikymppisinä harmaantuivat ja rypistyivät suunnilleen yhdessä yössä.
- Istu. Haluatko sä mehuakin vai pelkkää kahvia? kysyin karskisti ja nousin leikkimään emäntää.
- Voisko olla mahdollista saada lainata pyyhettä?
- Juo ensin jotain, että saat verensokeriasi vähän nostettua. Tulee parempi olo.

Istuimme siinä nokikkain särpimässä kahvia ja puhumatta mitään, ja kunhan aloin selvitä hämmennyksestä ja suuttumuksesta Veskua kohtaan, joka oli jättänyt minut páskamaiseen ja kiusalliseen tilanteeseen, aloin huomata sen vähemmän kiusalliseksi. Itse asiassa minua alkoi huvittaa Juhan riutunut naama. Minua alkoi naurattaa. Ehkä olin vielä vähän laskuhumalassa, tai sitten se johtui vain siitä, että minulle oli tullut hyvä olo. Kun Juha lakkasi tuijottamasta nolona kahviinsa ja katuvana sisäänpäin, hän vilkaisi minua ja hänen katseensa teki minulle hyvää. Se antoi ymmärtää, että olin vielä ihana ja haluttava. Kyllähän Veskukin halusi naida minua, mutta koska hänen silmänsä olivat viimeksi lähetelleet tuollaisia salamoita minun suuntaani?
- Mitä sä haluaisit syödä? kysyin ja törmäsin pöytään noustessani. – Mä voin paistaa sulle munia, tai paahtaa leipää. Vai haluaisitko sä muroja? Tänään ei oo puuroaamu.
- Mitä sä hösellät? Juha kysyi täydellisen hölmistyneen näköisenä.
- Miten niin?
- Mä haluan vaan suihkun ja sitten kotiin.
- Et sä voi vielä ajaa, sanoin asiallisesti ja avasin jääkaapin. Se oli erittäinkin tyhjä normaalitilanteeseen verrattuna, sinne kun oli pitänyt tehdä tilaa kuohujuomille. Munakoteloa ei ollut ollenkaan, ja kun katsoin roskiskaappiin, näin Veskun rutistaneen sen sinne. – Sori, et saa munaa.
- Miksi sä luulet, että mä semmoista haluaisin, Juha puuskahti ja sai minut kikattamaan ihan holtittomasti. En olisi halunnut, tuollaiselle ei saanut nauraa kuin joku kieroutunut teinipissis. Olin vähällä tukehtua, kun yritin olla nauramatta vaikka nauratti.
- Oletko sä kunnossa?
- Mä taidan olla vielä päissäni, tunnustin ja pistin pääni tyhjälle hyllylle jääkaapissa. – Saisko olla screwdriver? Täällä näkyy edelleen olevan booliaineksia.
- Ei kiitos, Juha sanoi jämäkästi, joten tein meille kaksi vodka-appelsiinimehudrinkkiä.

Juha-parka ilmeisesti kuvitteli minun tarjoilevan tuoremehua, kun palasin jääkaapilta, sillä kun hän siemaisi lasistaan, hän oli vähällä pyrskäyttää kaiken ulos.
- Jessi, oletko sä hullu? Mun pitäisi päästä ajokuntoon eikä ottaa loiventavia!
- Miksi? Kuka sua kotona odottaa? Pysy täällä ja pidä mulle seuraa, ehdotin.
- Kuulostaako toi nyt sun mielestä fiksulta? Vesku nostaa mut kraivelista tielle jos mä jään tänne homehtumaan.
- On tää munkin koti. Ja mä oon saanu jo niin paljon mollausta ja marinaa tälle aamulle, että mä voin tehdä jotain sen eteenkin, möksähdin.

Se kuulosti omissa korvissani vähän joltain, mitä Danni olisi saattanut sanoa, ja äänenikin melkein itkuisen marisevalta, joten suljin suuni, mutta lasistani en luopunut. Miksi heittää hyvää drinksua pois, vaikka kello olikin vasta vaille yhdeksän? Juha ojensi oman lasinsa minulle myös ja alkoi taas puhua suihkusta, joten neuvoin hänet alakertaan ja kerroin, mistä hän löytäisi pyyhkeen. Jäin katselemaan pihalle, missä kaksoset ruokkosivat poneja ja Vesku raahasi heille parhaillaan satuloita ja suitsia tallista. Minun olisi kai pitänyt hävetä, mutta tunsin itseni vain vähän sekavaksi ja loukkaantuneeksi. Ryhdistäydyin kuitenkin sen verran, että nousin pistämään kaksosten ja Veskun aamiaisastiat koneeseen ja pyyhkimään pöydän murusista puhtaaksi. Päässäni pyöri, sitä en voinut kieltää, ja tajusin, ettemme voisi jäädä siihen istumaan, Juha ja minä. Jerry heräisi kohta, vaikkei yläkerta heräisikään, eikä tämä ollut lasten katsottavaa. Siinä Vesku oli surullisen oikeassa. En pystyisi sanomaan huomenta sössöttämättä juomani lasillisen jälkeen. Niinpä ehdotin Juhalle, kun hän palasi hiukset märkinä ja vähän freesimmän näköisenä, että menisimme pihaan istumaan. Hän taisi ymmärtää taka-ajatukseni, sillä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan.

- Musta ei kyllä ole ajamaan vielä, hän puuskahti, kun levitin auki pari kansituolia, jotka nojailivat huvimajan seinään.
- Ei susta ole, myönsin. Hän pelasi vähän aikaa puhelimensa kanssa ja yritti soittaa, muttei ilmeisestikään saanut vastausta.
- Pirun juoppo, hän mutisi.
- Kiitos vaan, tuhahdin.
- No en mä nyt sua tarkoittanut. Olisin tilannu kuskin, mutta joko se on hukannut puhelimensa tai nukkuu vielä.
- Koita kohta uudelleen, ehdotin. Yritin muistella, mistä kaikesta olimme edellisiltana jutelleet, kun juttua oli riittänyt. Ainakin Juhan kasvihuoneiden uusista automaattisista tuuletusluukuista.
- Veskulla oli sitten sanomista siitä, että mä jäin yöksi, Juha sanoi havahduttaen minut.
- Ei se susta puhunut. Minä vaan olen huono ihminen.
- Etkä ole.
- Taidan mä olla, huokaisin.
- Et ole ikinä ollut, eikä susta ikinä tulekaan. Juha kuulosti melkein vihaiselta ja hymyilin hänelle vaisun kiitollisena.
- Sulla on vaan jotkut vaaleanpunaiset linssit, kun mua katsot, sanoin, mutta se tuntui hyvältä.

Nukahdin siihen, ja kun heräsin jäykkänä ja kuumissani ja suu perinteiseltä kissanjätökseltä maistuen, totesin Juhan kadonneen. Hänen autonsakin oli poissa, joten kai aikaa oli sitten kulunut riittämiin, että hän oli uskaltanut rattiin, tai sitten hän oli saanut veljensä hakemaan. Toivoin, ettei Vesku ollut ainakaan erityisen räväkästi avittanut hänen lähtöään. Myös meidän toinen automme puuttui, ja kun menin sisään juomaan, totesin talon täysin tyhjäksi. Edes ullakolla ei ollut ketään, mutta olipa kellokin jo kaksi eikä meillä unisinkaan teini yleensä yli yhdentoista sängyssä venynyt.

Olin hyvin hiljaista tyttöä sen päivän, etenkin sen jälkeen, kun perheeni palasi. He olivat käyneet pizzalla ja Sarri ja Sunna toivat minulle tyytyväisyyttä uhkuen pahvilaatikossa omat jämänsä.
- Me ei jaksettu syödä, mutta isi sanoi, että sä varmaan tykkäisit näistä, Sunna sanoi silmät loistaen. Kylmät pizzaviipaleet eivät tuoksuneet ihan niin herkullisilta kuin olivat varmaan ravintolassa tuoksuneet, mutta tytöt olivat niin innoissaan tuliaisistaan, etten voinut kuin rutistaa heitä.
- Vähänkö te ootte kilttejä, kun muistitte mua!
- No täytyyhän sunkin saada ruokaa, sanoi Sarri käytännöllisesti ja sitten he painuivat leikkeihinsä.

Vesku ei puhunut minulle mitään koko iltana, enkä minä hänelle. Hän ei murjottanut, ei tuhahdellut, eikä käskenyt lapsia kertomaan minulle sitä tai tätä sen sijaan, että olisi itse sanonut. Hänellä ei kai vain ollut minulle mitään asiaa. Minullakaan ei ollut hänelle. En osannut pukea sanoiksi sitä, että vaikka olin ollut hölmö, niin en pitänyt siitä, että hän oli moittinut minua kuin en olisi itse ymmärtänyt mitään. Olin sentään aikuinen, suhteellisen älykäs ihminen. Oikein odotin, että tulisi ilta ja voisin mennä nukkumaan ja aamulla pääsisin töihin, missä minua ainakin arvostettiin.

 
15. Kolkyt ja risat

Heinäkuu ja samalla Veskun loma alkoivat lähestyä loppuaan. Niin Noorankin loma, hän palaisi torstaina taas hoitamaan aamutallit ja niinpä Jinna soitti minulle kysyäkseen Leksan kotiinpaluusta. Vaikka olisi hän varmasti soittanut joka tapauksessa. Joka viikko hän oli soittanut ja ollut aina yhtä ihmeissään siitä, että Leksa oli viettänyt taas yhden rauhallisen viikonlopun maalla.
- Se ei oo ollu yötä poissa eikä juonut viinaa? hän varmisti.
- Ei ole, tai jos on ollut niin hyvin salaisesti ja aina se on silti ehtinyt aamutalliin, vakuutin.
- Mä en jaksa uskoa, että se nousee joka aamu tekemään jotain tommosta!
- Arkisin vaan, ei me nyt sentään orjapiiskureita olla. Ja se on kyllä ollut tosi fiksu ja taitava. Mun puolesta se voisi muuttaa meille kokonaan, sanoin. Olisihan mukavaa tehdä ystävälle hyvä mieli ja sitä paitsi se oli totta.
- Oletko sä katsonut tarkkaan, ettei se olekin joku muu?
- Kyllä se on sun poikasi. Kuule, onko sulla vapaata keskiviikko-iltana? Mentäisiin syömään.
- Sun synttärit, Jinna muisti. – Mulla itse asiassa on, mutta miten sä tollasta suunnittelet? Etkö sä juhli Veskun kanssa?
- Se on lähdössä Hankoon, näyttämään lapsia sukulaisille. Mä juhlin ihan yksin, ellet sä auta.
Yritin kuulostaa surkealta, mutta Jinna lupasi jo.

Ajattelin ehdottaa Leksalle, että hän tosiaan voisi jatkaa lomaansa meillä, vaikka Noora palasikin töihin, mutta oli kuin joku olisi napsauttanut sormiaan pojan kasvojen edessä ja hän olisi herännyt tajuamaan olleensa monta viikkoa maalla.
- Mä lähdenkin sitten kotiin, kun Noora tulee, hän sanoi.
- Mikäs kiire sulla on. Ole rauhassa vaikka koulun alkuun asti, sanoin, mutta Leksa vain pudisti päätään.
- Mähän tulin vaan tekemään vähän massii. On siellä kaveritkin jo tullu mökeiltään ja muualta.
Danni ja Alissa katsoivat häntä melkeinpä kauhistuneina. He näyttivät unohtaneen, että poika oli vain lainassa.
- Älä mee! Mitä sulla muka siellä on hauskempaa kuin täällä? Danni rukoili.
- Kuule, ihan vaikka kymmenen juttua tulee mieleen nyt ensihätään ja sata jos vähän mietin!

Siitä seurasi sellaista, että Danni ja Alissa eivät halunneet lähteä tervehtimään Leenaa ja hangonserkkuja. He halusivat viettää jokaisen hetken ennen Leksan lähtöä tämän kanssa.
- Anna niiden jäädä, sanoin Veskulle, sillä tunsin myötätuntoa tyttöparkoja kohtaan. He eivät olleet uskoutuneet minulle niin, etten tiennyt, kumpi heistä järisyttävämmin oli ihastunut Leksaan vai jakoivatko he sen tunteen samoin kuin paljon muita asioita, mutta uskoin voivani kuvitella, miltä tuntui tietää, että hetket kävivät vähiin ennen eroa. Siinä ei pullantuoksuinenkaan mummola paljon varmasti painanut.
- Äiti pettyy, Vesku huomautti.
- No likathan voi mennä itsekseen käymään siellä vaikka ens viikolla, jos niille ei nyt sovi, ehdotin sulkeakseni hänen suunsa.
- Kahdestaan? Sä sait kohtauksen pari viikkoa sitten, kun ne oli menossa paikallisjunalla Helsinkiin.
- Ne selvisi siitä hengissä, ja minäkin, muistutin. En tosissani ollut ajatellut sen pidemmälle kuin estää eipäs-juupas –kinan ja siinä onnistuinkin, sillä Vesku antoi periksi ja päätti lähteä vain Jerryn ja kaksosten kanssa.

- Mä menen keskiviikkona ulos syömään Jinnan kanssa, ilmoitin varmuuden vuoksi, vaikken ollutkaan tilivelvollinen enkä alaikäinen.
- Ai niin, sun synttärit! Vesku muisti ja näytti vähän järkyttyneeltä unohduksestaan. Huokaisin helpotuksesta, sillä olisi hän voinut murjaista myös jotain vähemmän kilttiä viikonlopun jälkeen. – Hei, juhlitaan me sitten, kun me tullaan takasin! hän sanoi anteeksipyytävästi.
- Niin tehdään, lupasin iloisena laihasta ja arkisesta, mutta eittämättömästä sovusta ja aloin sitten vakuutella Jerrylle ja kaksosille, etten ollenkaan pahastuisi, vaikka he eivät olisi paikalla onnittelemassa minua oikeana päivänä.

Minä nousin keskiviikkona töihin tavalliseen tapaan ja minua ällistytti nähdä Leksan sijaan Danni ja Alissa tallipihalla kuskaamassa oreja ulos. Ehkä he yrittivät esittää pojalle, miten hauskaa meillä oli, ellei tarvitsisi nousta aamutalliin, sillä tätä ei näkynyt missään. Tai jos he halusivat muuten palvella luomakunnan kruunua. Höppänät tytöt. Mitenkähän saisin heidät ymmärtämään, ettei saappaiden nuolemisella saanut osakseen kuin ylenkatsetta? Ehkä heidän pitäisi vaan saada oppia kantapään kautta.

Kävin tallilla, ennen kuin lähdin töihin.
- Missä Leksa on, kun te ootte täällä? kysyin.
- Me luvattiin, että se saa vapaapäivän. Meidän synttärilahja sille, kun ei se aio olla täällä enää syntymäpäivänään, selitti Alissa.
- No sitten mä ymmärrän, huokaisin. – Voisinko mä saada saman synttärilahjan? Muistattehan te, että mä olen menossa illalla ulos. Hoitaisitte iltatallin.

Danni katsoi minua hiukan alta kulmiensa, mutta Alissa lupasi iloisesti.
- Oletko sä sitten myöhään? Danni kysyi.
- En erityisen, mullahan on huomenna työpäivä, mutta kiva, jos ei tarvitse rynnätä kotiin iltatallin takia.
- Kenen kanssa sä menet?
- Jinnan, edelleen.
- Mihin?
- Järvenpäähän, ja mikä ihmeen kuulustelu tää oikein on? naurahdin.
- Ei mikään. Me kai sitten saadaan liikuttaa kaikki hevosetkin.
- Niin paljon kun jaksatte, lupasin. He olivat ehkä mielestäni vähän nuoria viettämään iltojaan kaupungilla, mutta tallilla he olivat päteviä, eivätkä olleet enää vuosiin keksineet mitään hölmöyksiä. – Soittakaa mulle, jos tulee jotain.

Se työpäivä oli ainutlaatuinen. Vain muutaman kerran aikaisemmin olin saanut puhelun päivystyskännykkään jo ennen kuin ehdin edes työpaikalle. Mummoni ja pappani olivat yleensä hyvin käyttäytyviä ja sairastivat joko virka-aikaan, tai sitten yöllä, jolloin ainoa konsti oli toimittaa heidät akuuttisairaalaan. Nyt kaksi heistä oli päättänyt ruveta tappelemaan, ja minä sain leikkiä plastiikkakirurgia. Siihen minulla sentään oli välineet, paljon muuta kirurgista en pystynytkään tekemään. Minun oli pakko käydä huoneessani nauramassa, ennen kuin ryntäsin myöhässä aamukierrolle. Ilmeisesti kyseessä oli kolmiodraama, joka oli vähän riistäytynyt käsistä. Iltapäivällä sitten tuli muuta, tavallisempaa. Kun päätin, että sydänvaivojaan valitellut pappa näytti paremmalta ja ettei häntä kannattaisi lähteä viemään sairaalaan, oli kello jo viisi, enkä ollut tehnyt ensimmäistäkään päivän paperihommista, en edes avannut postiani. Tänään en kuitenkaan aikonut jäädä ylitöihin.
- Älkää antako kenenkään katkasta niskaansa, mä olen menossa synttärilounaalle, toivoin, kun kävin osastolla vielä viimeisen kerran katsomassa potilastani.
- Myöhäinen lounas.
- Sen piti olla päivällinen, mutta lounas jäi väliin tänään, myönsin. Onneksi iltavuoron sairaanhoitaja oli fiksu ihminen ja tiesin, että hän sen kuullessaan ei hälyttäisi minua takaisin, ellei olisi aivan ehdottoman pakko. Nyt minun piti vain hoitaa itseni kohtaamispaikkaan. Jinna oli luvannut ehtiä junaan, joka olisi perillä kuudelta, ja minä saisin kai ottaa taksin, etten myöhästyisi. Olin tosin aikonut hienostella sellaisella vasta paluumatkalla, mutta ei se nyt järjettömiä maksaisi.

Vaihdoin nopeasti mukaan ottamani puhtaan puseron ja häivyin. Näpyttelin pihalla taksin numeroa kännykkääni, kun näin Veijon terveyskeskuksen parkkipaikalla ja sain onnellisen ajatuksen. Huusin häntä ja huidoin kuin hullu ja onneksi hän vilkaisi suuntaani, ennen kuin ehti istua autoonsa.
- Mitä sä haluat vai oletko sä vaan ylettömän iloinen nähdessäsi mut?
- Sähän asut Jäkessä? varmistin.
- Siellä päin, hän myönsi.
- No niin, saat seuraa kotimatkalle.
Hän ei sanonut mitään, mutta kiersi auton ympäri ja avasi minulle toisen etuoven.
- Kiitos, sanoin ja istuin.

Juttelimme matkalla niitä näitä, mutta se ei autolla kestänyt pariakymmentä minuuttia.
- Mihin täällä sä haluat? Veijo kysyi, kun lähestyimme keskustaa.
- Asemalle, Jinnan juna tulee kohta. Olit tosi kiltti!
- Mikäs tässä, tännehän mä olin tulossa. Mihin te olette menossa syömään?
- Johonkin lähelle. Kuule, mä pyytäsin sut mukaan, mutta nyt ei käy. Meidän pitää jutella tyttöjen juttuja ja sitten parantaa koko maailma.
- No siinä on varmaan hommaa yhdeksi illaksi.
- Mutta lounas huomenna?
- Okei. Ja jos te satutte saamaan maailman järjestykseen jo alkuillasta niin voithan sä pirauttaa.
- Selvä, sanoin tyytyväisenä ja nousin kyydistä. Mieleeni ei ollut koskaan tullut lähteä Veijon kanssa ulos työlounaita lukuun ottamatta, mutta ajatus sinänsä ei tuntunut huonolta. Ei kuitenkaan tänään.

Jinnan juna tuli ajallaan ja halasimme kuin emme olisi nähnyt ikuisuuksiin.
- Tajuatko sä, että me ollaan oltu ystäviä suunnilleen kolmekymmentä vuotta ja tässä sitä vaan porskutetaan, sanoin liikuttuneena.
- Sä olet mun pisin ihmissuhteeni, sanoi Jinna juhlallisesti.
- Samoin!
Siitä oli hyvä jatkaa etsimään hyvää ruokapaikkaa. Kun me joskus kävimme täällä lasten kanssa, kävimme hampurilaisella tai pizzalla. Nyt tuli mieleeni, että heillekin voisi yhtä hyvin syöttää oikeaa ruokaa. Mekin löysimme ravintolan, jossa sai pihviä ja kalaa.
- Ole hyvä, sanoi Jinna, kun olimme saaneet tilattua ja ojensi minulle paketin ja kirjekuoren. Nolostuin vähän, tai oikeastaan enemmänkin.
- En mä tarvitse mitään, sanoin jurosti. En tosiaankaan tiennyt mitään, mitä olisin ollut vailla. Mitään materiaa, siis.
- Et varmaan niin, mutta ansaitset kyllä. Tajuatko sä, mitä sä olet tehny mulle tänä kesänä?
- Käyny sun kanssa Espanjassa, arvasin.
- Joo, ja huolehtinu mun kauhuteinistä juhannuksesta asti. Mä olen nukkunut viikkokausia rauhallisesti, kun mä olen tiennyt, että se on turvassa sun luona.

Menin aika lailla hämilleni, mutta Jinna jatkoi välittämättä siitä, että tarjoilija tuli kaatamaan meille viiniä.
- Ei noihin menny kahta euroa yhteensä niin että älä näytä tommoselta. Ajatus on tärkein.
- Niin onkin, sanoin ja hyvä mieleni palautui. Avasin paketin ja löysin itse poltetun CD-levyn, ja kun aloin tutkia käsin kirjoitettua levynkantta, tunnistin joka ikisen kappaleen.
- Tää on täydellinen autolevy, sanoin, enkä voinut pidättää hymyä, joka tahtoi vain levetä. Melkein kaikki kappaleet olivat sellaisia, että ajatuskin niistä sai selkärankaani vipinää.
- Mä tiedän, sanoi Jinna itsetyytyväisesti. – Mutta avaa se kuori! Tai älä vielä, otetaan ensin sulle!

Hän kohotti lasiaan ja kilautin omaani sen reunaa vasten, ennen kuin avasin kirjekuoren. Siellä ei ollutkaan korttia, jossa olisi jokin muka-hupaisa teksti vaan muutama valokuva. Selasin ne ja totesin, ettei niitä ollut otettu sen paremmin Jinnan kuin minunkaan kamerallani. Me olimme niissä kaikissa. Me olimme niissä Espanjassa, ja osassa oli mukana Reko, osassa Reima, osassa molemmat.
- Sä olet tavannut Remppaa, tajusin ja katsoin ylös. Jinna hymyili, ensin vain huulillaan, mutta sitten niin, että hänen pienet helmihampaansa näkyivät. Hän ei ollut koskaan onnistunut kasvattamaan niitä aikuisen ihmisen mittoihin vaan aina, kun hän hymyili kunnolla, tuli mieleen pikkutyttö.
- En ole.
- No mistä nää kuvat sitten on?
- Mä tapasin itse asiassa Rekon tossa viime viikolla, mutta noi kuvat mä sain sähköpostissa.
- Tapasit Rekon?
- Ihan sattumalta, Jinna kiirehti selittämään. – Tai no en ihan. Kun Remppa lähetti mulle noi kuvat, se sanoi, että Reko oli tulossa Hesaan. Me käytiin kahvilla sitten. No big deal.
- Ei sun tarvitse mulle selittää, sanoin ja selasin kuvia, enkä voinut olla hymyilemättä. Me näytimme iloisilta ja rentoutuneilta.

Sitten saimme ruokamme ja syömisen lomassa vaihdoimme kuulumiset. Minä kerroin, miten tytöt olivat tehneet aamutallin Leksan puolesta ja Jinna halusi tietenkin kuulla kaiken Siirin häistä. Kuvailin puvut ja juhlat ja hetken emmittyäni myös miten olin humpsahtanut humaltumaan Juhan kanssa. Jinna olisi todennäköisesti samaa mieltä kuin Vesku, eikä hän sitä paitsi ollut ikinä pitänyt Juhasta, mutta ei se nyt mikään salaisuuskaan ollut. Leksa saattaisi juoruta joka tapauksessa.
- Yrittääkö se taas vokotella sua? Jinna kysyi ankarasti. Hän oli tosiaan ystävistä uskollisin. Se
nolo, unohdettu juttu, joka meillä joskus oli ollut, oli hänen mielestään yksinomaan Juhan syy.
- Kukaan ei vokotellu ketään, siinä ei ollut mitään semmosta. Vesku vaan veti pultit, koska mä join lasten nähden. Ja saat säkin vetää, vetäisin itsekin, jos siitä ois jotain hyötyä. Vesku vaan oli niin saamarin… etsin vähän aikaa sanaa, kunnes se löytyi. – Holhoava!

Jinna katsoi minua vakavana, eikä sanonut mitään vähään aikaan.
- Sä tunnut nykyään jatkuvasti olevan jotenkin tuskastunu Veskuun. Mikä teillä oikein on vialla?
- En mä tiedä, huokaisin. Jotain oli, ei sitä ollut mieltä kieltää.
- Riitelettekö te? Onko se ilkeä sulle?
- Ei, ei… tai ei me ainakaan paljon riidellä, eikä pahasti. Eikä Vesku ole ilkeä, päinvastoin. Mä toivoisin, että se olisi – mä olen kurkkuani myöten täynnä sitä…
En taaskaan tiennyt, miten jatkaa, ja vaikka ajatukseni oli ollut mainita jotain, mitä Vesku teki, lause oli ihan kokonainen noinkin. Pelottavan kokonainen. – Mä taidan käydä vessassa, töksäytin.
- Pidä kiirettä, jos vaan voit, munkin pitää päästä, Jinna sanoi.

Yritin pitää kiirettä ja kehitellä samalla jotain selityksiä, mutta ei niitä mistään siinnyt. Jinnan vessareissu oli tuloksellisempi.
- Sä tarviit vaihtelua, hän sanoi palatessaan takaisin.
- No älä, tuhahdin.
- No ei se mikään ihme ole. Te ootte ollu yhdessä ikuisuuden. Sä olit vielä koulussa, kun te aloitte seurustella, ettekä oo tainnu olla sen jälkeen päivääkään erossa. Sähän et herranjestas ehtinyt edes leikkiä kaikkia teinivuosiasi.
- Ollaan me oltu, Veskulla on ollu työmatkoja, ja valmennusleirejä, ja semmosta. Ja me ollaan aina haluttu olla yhdessä!
- Ja nyt teillä on tullut mitta täyteen. Mä en ihmettele yhtään.

Aihe oli liian tuskastuttava jauhettavaksi.
- Haluatko sä tilata jälkiruokaa? kysyin reippaasti.
- En mä jaksa syödä enempää. En ainakaan heti.
- No et kai sä vielä halua kotiin?
- Oishan se sääli näin pian karata. Sun synttärit ja kaikki! Tanssimaan ei taida päästä mihinkään näin aikaisin?
- Me voidaan mennä hotellille katsomaan, ehdotin. – Jos siellä on joku esiintyjä niin siellä voi ollakin jo musiikkia. Ja jos sä kyllästyt tuijottamaan mun naamaa, niin mä voin hommata sulle seuraksi viehättävän nuoren lääkärin.
- Mi-inkä lääkärin? Jinna kysyi ja hänen kulmakarvansa lennähtivät hiusten alle piiloon.
- Veijo Valta, terveyskeskuslääkäri. Kyllä mä olen sulle siitä kertonut, se oli joskus mun sijaisena.
- Ai se. Niin olet. Mutta ehkä me viihdytään vielä pari tuntia keskenämme, sitten mun pitää lähteä.
- Samoin. Työpäivä.

Lähettäjä: Miia 
Päivämäärä:   19.6.15 22:29:41

Ihania! Olisiko saanut vielä pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.6.15 22:41:41

No mikä ettei :)
---------
16. Rakas tyttäreni

Kello oli noin puoli yksitoista, kun saavuin kotiin. Talo näytti pimeältä, mutta en huolestunut siitä. Tyttöjen olohuoneen ikkuna oli toiseen suuntaan, samoin keittiön ikkuna. Päätin mennä ensimmäiseksi tarkistamaan tallin ja hymyilin tyytyväisenä, kun kaikki hevoset olivat siellä, missä pitikin, ja näyttivät tyytyväisiltä. Talo vaan näytti täysin pimeältä tallipihallekin, ja huolestuin hiukan.

Sisällä huolestuin enemmän. Siellä ei tosiaankaan ollut ketään, ja kaadoin laukkuni sisällön eteisen lipastolle, kun ei puhelin osunut sieltä käsiini. Sitten soitin Dannille. Kesti kauan aikaa, ennen kuin hän vastasi hiukan hengästyneenä.
- Nii?
- Missä te olette?
- Me käytiin uimassa. Ollaan jo tulossa kotiin. Mitä sä teet jo kotona, me luultiin ettet sä tuu ennen kuin joskus myöhään.
- Miten niin? Mulla on huomenna työpäivä!
- Okei, okei. Mee vaan nukkumaan, me tullaan ihan kohta.
- Missä asti te olette? En mä saa unta, ennen kuin te olette kotona.
Danni selitti ja helpottuneena arvioin, ettei heillä menisi kuin ehkä varttitunti. Ehdin siinä ajassa hoitaa itseni sänkyyn asti, ja tuijotin siellä kattoa hetken aikaa, kunnes kuulin pihalta iloisia ääniä. He olivat kotona. Sain siis nukahtaa.

Kolmikko oli keittiössä, kun heräsin hiukan tavallista myöhemmin. Olin suonut itselleni varttitunnin lisäunet. Syy ei ollut niinkään edellisillassa kuin siinä, että olin jättänyt pyöräni töihin ja nyt minun oli pakko mennä sinne autolla, mikä olisi paljon nopeampaa.
- Huomenta! sanoin mennessäni kahvintuoksuiseen huoneeseen. Leksa istui pöydän päässä ja ahtoi suuhunsa voileipää, jossa nähdäkseni oli kolme paahtoleivänsiivua ja niiden välissä kaikenlaista. Hän nyökkäsi minulle, ja niin tekivät tytötkin, kunhan suostuivat huomaamaan minut. Danni oikein pyörähti ympäri tuolillaan.
- Hei, kun sä sait eilen vapaaillan! hän hihkaisi.
- Niin? sanoin ja sipaisin hänen poskeaan.
- No nyt ois sun vuorosi, eikö vaan? Meri haluaa järjestää bileet, kun Leksa on viimestä iltaa, sen vanhemmille sopii.
- Ilman muuta, lupasin. – Huomennako sä aiot jo lähteä?
- Olisin mä lähtenyt jo tänään, mutta hävisin pullonpyörityksessä, Leksa murahti.
- Hyvä, pyörittäkää tänään lisää, ehdotin nauraen ja vilkaisin vanhasta tottumuksesta pihalle. Noora oli selvästi palannut, sillä sisällä yöpyneet olivat jo tarhoissa ja laidunlohkoillaan. Nainen oli kullan arvoinen. – Kävittekö te jo moikkaamassa Nooraa?
- Tietysti, sanoi Alissa ykskantaan ja arvasin, että hän se oli jo käynyt tallilla. Tytössä oli jo pienenä tuntunut olevan vahvaa pyrkimystä pätemiseen ja selviytymiseen. Hän oli varmasti katsonut velvollisuudekseen käydä kertomassa ruokintamuutoksista ja varsojen kehitysasteista.
- Sä olet oikea aarre, sanoin kiitollisena, sillä minun asianihan se olisi ollut, eikä tuon neljäntoista vanhan pikkulikan.
- Sä et tulisi toimeen ilman meitä, hän totesi asiallisesti.
- No siinä oot oikeassa. Nyt mä taas muistan, minkä takia kannatti hankkia paljon lapsia, naurahdin.
- Niin että me ei olla sitten kotona kun sä tuut! huusi Danni perääni.

Se päivä oli paljon edellistä leppoisampi. Kukaan ei ollut kuolemassa käsiini eikä tapellut ja kävin Veijon kanssa lounaalla.
- Ette sitten soittanu mulle illalla, hän huomautti.
- Joo ei. Me ei saatu maailmaa ihan valmiiksi. Haluatko sä nähdä mun lomakuvia?
- Tietysti, hän sanoi esittäen innokasta melko hyvin ja ojensin näytille Jinnalta saamani kuvat.
- Lomaromanssi? hän kysyi.
- Ei, sanoin tajuten vasta, että siltä saattoi ehkä oudomman silmiin näyttää. Olipa onnellista, että Veijo oli suostunut koekaniiniksi. En näyttäisikään kuvia Veskulle. Hän vain turhaan pahoittaisi mielensä nähdessään, minkälaisia aurinkorasvanlevittäjiä meillä oli ollut.

Talo oli tyhjä tullessani kotiin, mutta nyt se ei huolestuttanut minua. Vaihdoin vaatteet ja menin tallille vakaasti päättäneenä hevostella kerrankin oikein kunnolla. Selailin vihkoja ja totesin lasten sentään ehtineen ratsastaa hiukan, ja Noorakin oli liikuttanut Djangon. Tunsin ohimennen iloa siitä, että Leksa lähtisi, mutta ainoastaan sen takia, että saisin Nikini takaisin. Nyt päätin ratsastaa Kaoman ja sitten voisin ehkä hiukan kokeilla poneja. Mieleni olisi tehnyt jo ottaa joku tammoistakin töihin, Mia esimerkiksi olisi joutanut jo hyvin, mutta en aikonut ruveta siihen, kun olin yksin. Varsoista ei koskaan tiennyt, mitä ne keksivät, kun äiti yhtäkkiä vietiin.

Tuon kaiken jälkeen en äkkiseltään jaksanut enempää, vaikka olisin tietysti voinut vaikka juoksuttaa Irkkua. Menin pihattoon ja kävin läpi kaikki varsat, yksi kerrallaan. Ne parveilivat ympärilläni kuin koiranpenikat ja olivat suunnattoman suloisia. Lisäksi ne olivat hurjan kauniita ja hyvärakenteisiakin kaikki, ajattelin puolueellisesti. Godiksen Lol tosin oli syntynyt vähän koukkupolvisena, mutta minusta sen raajat olivat suoristuneet jo parissa päivässä ja nyt ne ainakin olivat täydelliset.

Havahduin siihen, että alkoi hämärtää. En ollut tajunnut ajankulua ollenkaan. Hoidin hevoset ja aloin aprikoida, mihin aikaan Danni ja Alissa ja Leksa oikein tulisivat. Vasta nyt aloin pohtia sitäkin, minkälaiset bileet oikein olivat kyseessä. Olin tunkenut sen Dannin kassista löytämäni tyhjän pullon jonnekin muistitaskuun ja aktiivisesti unohtanut sen sinne, mutta nyt minun piti mennä tarkistamaan, oliko kaapissa tallella kaikki, mitä siellä piti olla. Siinä suhteessa saatoin huojentua, mutta kun kaivoin itselleni iltapalaa jääkaapista, totesin, että sen sisältöä oli verotettu. Juha ja minä emme olleet juoneet kaikkia ylimääräisiä booliaineksia, mutta nyt niitä ei enää ollut.

Minä olin aikoinani juonut useammankin kännin Ilsen ja iskän baarikaapista ja Miila vasta olikin kunnostautunut siinä hommassa. Takuulla he olivat sen huomanneet, mutta jotenkin hiljaisesti se oli vain hyväksytty. Olin myöskin aina ajatellut, että kasvattaisin lapseni mahdollisimman paljon samaan tapaan kuin mitä meidät oli kasvatettu, sillä mielestäni meistä oli tullut melko hyviä. Nyt en kuitenkaan voinut olla huolestumatta. Neljäntoista vanhana en sentään vielä ollut pihistellyt väkeviä.

Danni ei vastannut puhelimeensa, ei myöskään Alissa, eikä Leksa. Sain kuitenkin elonmerkin, kun soitin samoja numeroita läpi kolmatta kierrosta, yhtä toisensa perään. Dannin kohdalla tyyttäys katkesi kuin seinään: hän oli painanut punaista. Hän siis ainakin oli hengissä. Tai ainakin hänen puhelimensa oli jonkun elävän olennon käsissä. Hetkeä myöhemmin sain kuitenkin helpottavan tekstiviestin Alissalta. Siinä sanottiin, että he jäisivät Merille yöksi. Mietin hetken aikaa, mutta kun pistin toiseen vaakakuppiin sen mahdollisuuden, että he pyöräilisivät pimeässä kotiin useamman kilometrin, tämä ei ollut huono vaihtoehto. Tietysti minun pitäisi kertoa Jinnalle, että todennäköisesti olin epäonnistunut tehtävässäni loppumetreillä, mutta ainakin Leksa oli nyt hyvässä seurassa. Tyttöjen ystävät eivät olleet mitään nuorisorikollisia vaan kilttejä pieniä tyttöjä.

Lähetin vastaustekstarina ehdotuksen, että voisin ajaa hakemaan heidät, mutta kuten arvasinkin, Alissa vastasi nopeasti, ettei tarvinnut. He eivät halunneet vielä lähteä, juhlat olivat parhaimmillaan, minun pitäisi mennä nukkumaan. Yritinkin, mutta ei siitä tullut mitään. Vaikka kuinka olin itselleni vuosia sitten luvannut, etten kanaemoilisi äitinä, oli tämä tilanne kestämätön. He olivat vain neljäntoista ja tiesin, että heillä oli alkoholia. Kuinka paljon muut lapset sitten olivat saaneet muilutettua vanhempiensa kaapeista tai muuten hankittua, oli vain arvattavissa. Siellä saattaisi tapahtua parhaillaan mitä vaan. ”Merin vanhemmille sopii”. Sehän ei välttämättä tarkoittanutkaan, että he pysyttelisivät omissa oloissaan ja tarjoaisivat tilat. He saattoivat yhtä hyvin olla kokonaan poissa.

Pukeuduin uudelleen ja hyppäsin auton rattiin. Tiesin hyvin, missä Meri asui, tytöt olivat olleet ystäviä ala-asteelta asti. Matala omakotitalo oli selvästi elossa pimentyvässä kesäyössä. Sieltä kuului musiikkia ja ääniä. Pimeässä erotin jopa hehkuvia savukkeenpäitä.

Niin mahdoton en ollut, että olisin vain kävellyt sisään. Soitin sen sijaan Alissalle, joka oli osoittautunut kolmikostani heikoimmaksi lenkiksi ja jatkoin soittamista, kunnes hän vastasi kuulostaen ärsyyntyneeltä, mutta ei luojan kiitos humalaiselta.
- Mä tulin hakemaan teidät, ilmoitin.
- Et kai? hän sanoi pelästyneenä.
- Joo. Mä olen tässä portin edessä, alkakaahan tulla. Tai mä tulen hakemaan teidät sieltä sisältä.
Jos siellä olisi vain tyttöjen lähiseurakunta, Meri ja Elsi ja Heljä ja Emma, minun ilmestymiseni ei olisi idioottimaisuuden huippu, mutta jos mukana olisi muitakin, etenkin poikia, nolaisin tytöt pahemmin kuin kukaan koskaan.

Alissa vaikeni hetkeksi, peitti ehkä mikrofonin, sillä jotain vaimeaa kuulin silti.
- Me tullaan. Älä tule tänne, hän sanoi sitten äreästi, joten istuin tyynenä odottamassa, että talosta ilmestyi kolme hahmoa. Hankaluuksiin olin valmistautunut ja niitä sainkin heti, kun Danni viimeisenä änkeytyi takapenkille.
- Víttu sä oot nolo!
- Onko siellä kaikki kunnossa? Eihän kukaan oo saamassa alkoholimyrkytystä tai mitään? kysyin ja käännyin katsomaan heitä arvioivasti. Jos he olivat jotain juoneet, niin eivät kovin paljon. Ilman pullojen katoamista en olisi epäillyt mitään.
- No ei tietenkään. Susta kai olisi ihana päästä sinne pätemään ja pelastamaan jonkun henki, Danni sanoi myrkyllisesti ja hän jatkoi naputustaan varsin kekseliäästi ja kirvelevästi, kunnes käänsin stereot niin kovalle, että en kuullut sitä.

Leksa oli aamulla ylhäällä ja halusi minulta kyydin asemalle.
- Nytkö jo? Vesku tulee päivemmällä, voihan sekin sut viedä.
- Mieluummin nyt, kiitos, Leksa sanoi, eikä minulla ollut oikeastaan mitään syytä olla tekemättä niin kuin hän pyysi. Saisinpahan tilaisuuden vielä jutustella hänen kanssaan. Leksa ei minusta vaikuttanut ollenkaan niin vaikealta ja toivottomalta tapaukselta kuin mitä Jinna kuvaili, mutta minähän en ollutkaan hänen äitinsä, se, jota vastaan piti kapinoida. Hän jopa suostui lausumaan muutaman sanan edellisillasta.
- Semmoset lasten mehukekkerit ne vaan oli, hän sanoi halveksivasti.
- Ihan kuin sä olisit tottunut rajumpiin kekkereihin?
Se oli kuitenkin liikaa, hän napsautti suunsa kiinni ja avasi sen vasta, kun olimme asemalla.
- Mun palkka, hän sanoi.
- Tekstaa mulle sun tilinumero niin laitan töissä, lupasin.
- Eikö sulla olisi yhtään käteistä? hän kysyi jurosti.
Mieleeni tuli, ettei hänellä ehkä ollut edes junalippuun, joten tyhjensin lompakkoni.
- Kai sä näillä pääset Helsinkiin. Ja kuule, hyvää syntymäpäivää!
- Kiitos, hän sanoi väläyttäen minulle hymyn ja otti kassinsa takapenkiltä. Minä lähdin jatkamaan matkaa töihin ja soitin matkalla Jinnalle ilmoittaakseni, että tyttöni olivat edellisiltana houkutelleet Leksan mehukekkereihin, mutta että hän oli nyt matkalla takaisin kotiin.

Olin olettanut, että Vesku ja Jerry ja kaksoset olisivat jo kotona palatessani, mutta he ajoivat pihaan vasta samaan aikaan kuin minäkin.
- Mitä mutkia te ootte ajellu? kysyin ja huomasin ilahtuvani kauheasti heidän näkemisestään, Veskunkin.
- Me ei vaan päästy lähtemään aiemmin, hän sanoi ja hänen kulmakarvansa kohosivat hieman, kun halasin häntä ja kurotin antamaan suukon. Se oli melko huvittava näky, mutta tuntui mukavalta, kun hän laittoi kätensä ympärilleni, joten annoin toisenkin. Ihmettelin itsekin, mitä muutaman päivän ero oli onnistunut tekemään päälleni. Taputin häntä hellästi takapuolelle.
- Taisi olla kivaa ilman meitä? hän sanoi puoliääneen ja ymmärsin, että vaikkei asiasta ollutkaan puhuttu, hän oli tapansa mukaan nähnyt ja ymmärtänyt kaiken.
- Tiedä siitä… ainakin on kivaa, kun te tulitte takaisin, sanoin syyllisesti. – Likat ja Leksa ryöväsi eilen jääkaapin ja järjesti läksiäisbileet niin, että mä luulen, että mua vihataan nyt kovasti tuolla sisällä, kun mun piti pistää nokkani siihen.
- Jääkaapin?
- Pullonpohjat, tarkensin ja Vesku vilkaisi nopeasti ovelle kuin olisi odottanut näkevänsä krapulaisia ja katuvaisia nuoria siellä odottamassa, mutta silloin Sunna kiskoi minua paidanhelmasta.
- Nytkö me vietetään sun synttäreitä? hän kysyi.
- Muuten vois, mutta mä en ole ehtiny tehdä kakkua, muru.
- Mummi lähetti leivoksia, juhlitaan niillä! Ja me käytiin matkalla ostamassa sulle lahja!

Niin me skippasimme toistaiseksi ratsastamisen ja lämpimän ruoan sijaan keitimme kahvit ja katoimme juhlapöydän.
- Onko Danni ja Alissa kotona, laitanko mä niillekin? kysyi Jerry, joka asetteli lautasia pöytään.
- Mä en tiedä, justhan mäkin tulin. Käy katsomassa, ehdotin. Sarri ja Sunna taittelivat lautasliinoja ja minulla oli hyvä mieli. Perheeni oli koossa taas ja Vesku kiskaisi minut halaukseensa.
- Oliko ne juoneet ne pullonpohjat? hän kuiskasi korvaani.
- Tuskin ne niitä hajuvetenä käytti, suhisin takaisin ja pyöritin silmiäni pikkutyttöjen suuntaan. Tietysti meidän pitäisi jutella asiasta ja päättää, miten suhtautuisimme, mutta en välittänyt erityisemmin siitä, että Sarri ja Sunna olisivat kuuntelemassa sitä keskustelua.
- Okei. Puhutaan myöhemmin. Oliko sulla yhtään ikävä meitä?
Sitä minulla ei ollut ehtinyt olla, mutta eihän sellaista voinut tunnustaa.
- Musta on kiva kun te ootte taas kotona, sanoin totuudenmukaisesti ja suutelin häntä taas. – Nyt sä oot saanu enemmän suukkoja kuin koko alkukesänä yhteensä niin että uskotko?
- Pakko kai se on.

Jerry ja Alissa rymistivät alakertaan ja istuimme kaikki pöytään.
- Murjottaako Danni? kysyin ja katsoin hänen tyhjää paikkaansa.
- Kyllä se kai tulee, Jerry arveli. Alissa ei näyttänyt mitenkään murhanhimoiselta vaan ojensi kätensä kohden Leenan tekemiä pasteijoita. Sarri ja Sunna nyhtivät Veskua hihoista ja kuiskivat niin äänekkäästi, ettei se jäänyt keneltäkään kuulematta, että minun lahjani pitäisi antaa. Neuvoteltuaan hetken sen olinpaikasta tytöt kipaisivat eteiseen ja palasivat sieltä kinastellen siitä, kumpi saisi ojentaa paketin. Yritin näyttää innostuneelta. Siellä olisi jokin koru, Vesku oli aina ja iankaikkisesti ostanut minulle koruja. Tällä kertaa se oli oikein sievä koru, pronssinvärinen ranneketju, ja ihastelin sitä asianmukaisesti.

Danni tuli vasta, kun Sarri ja Sunna olivat syöneet mahansa täyteen ja painuneet tallille. Jerrykin alkoi jo näyttää aika täydeltä ja Alissa oli jo pitkän aikaa istunut pöydässä näköjään vain kyselläkseen häneltä hevosista, joilla hän oli Hannan luona käynyt ratsastamassa.
- Isi, sun pitää ajaa meidät Merin luo, Danni ilmoitti jo ovelta.
- Mä kuulin, että te ootte ollu siellä jo, Vesku tuumasi.
- No mutta meidän pyörät on siellä, hitto soikoon! Ja Jerrynkin pyörä, kun Leksa ajoi sillä sinne! Me ollaan täällä ihan vankeina! Danni sanoi syyttävästi ja mulkoili minua.
- Istu nyt ensin niin jutellaan vähän, ehdotin, mutta hän nosti pienen nokkansa pystyyn ja käänsi suorastaan minulle selkänsä.
- Viethän sä meidät hakemaan ne, etkö viekin?
- Istu nyt ensin ja syö jotain, sanoi Veskukin ja vastahakoisesti Danni kiersi pöydän toiselle puolelle. Minä vilkaisin Veskua ja vaikka emme olleet ehtineetkään pitää taktiikkapalaveria, oli minun pakko pitää pieni valistuspuhe alkoholin vaikutuksesta etenkin lasten elimistöön. He olivat kuulleet sen monesti ennenkin, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa vähän niin kuin aiheesta ja Danni näytti ottavan sen henkilökohtaisena loukkauksena.

- Sinä se oletkin paras sanomaan, hän sanoi ja katsoi minua uhmakkaasti. – Vasta juopottelit itse, ensin viikonloppuna ja sitten keskiviikkona.
- Mä en ole alaikäinen, sanoin heikosti, sillä hän oli osunut aika näppärästi.
- Mutta säkin olet juonut alaikäisenä!
- Ei kai teidän tarvitse olla yhtä hölmöjä? kysyin miettien, mistä hän sen tiesi vai arvasiko vain. Ei tuo nyt mikään salaisuus kyllä ollut, joskus me Miilan kanssa äidyimme muistelemaan hurjia nuoruusvuosiamme, jotka todellisuudessa olivat olleet hurjia vain Miilan kohdalla. Danni oli kuitenkin vihainen minulle, hänen silmänsä suorastaan salamoivat, kun hän antoi tulla.
- Sä olet aina olevinas niin pirun täydellinen, ettäs kehtasit ajaa sinne, vaikka meidän piti jäädä yöksi! Mitähän sä oikeen luulit näkeväsi?
- Mä en sentään tullut sisään. Mä olisin voinut yhtä hyvin vaan marssia hakemaan teidät sieltä, jos mä olisin ollut noin utelias, muistutin.
- Ja sitten mä en olisi enää ikinä kehdannut tavata ketään mun kavereista!
- Mitä siellä semmosta oli, mitä ei olisi saanut nähdä? kysyi Vesku ja Danni käänsi vihaisen katseensa häneen.
- Ei mitään, tietystikään! Mutta oletko sä nähnyt, millasia matkavalokuvia äidillä on? Niillä on tainnu olla Jinnan kanssa tosi kivaa siellä Espanjassa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.6.15 18:57:09

17. Muutosta ilmassa

- Mulla ei ollut lomaromanssia, ilmoitin Veskulle, kun menimme sänkyyn. Olin mielestäni ottanut tilanteen haltuun varsin aikuismaisesti ja esitellyt valokuvat kaikille. Niissähän ei sinänsä ollut mitään pahaa, ellei se ollut väärin, että meillä oli selvästi hauskaa. Olin kyllä varsin kirpeään sävyyn ilmoittanut Dannille, ettei toisten laukkujen penkomista katsottu mitenkään sopivaksi tavaksi, mutta hän kielsi tehneensä niin. Kuvat olivat kuulemma lojuneet eteisen lipastolla kaikkien katseltavina, ja kun vähän mietin, niin olin tosiaan saattanut jättää ne siihen silloin yhtenä iltana, kun olin etsinyt puhelintani.
- Mikset sä sitten näyttänyt niitä kuvia ennemmin? Vesku kysyi. Hän ei ollut sanonut mitään nähdessään ne, eikä paljon mitään sen jälkeenkään.
- Koska mä sain ne Jinnalta vasta keskiviikkona! Mun matkakuvat on läppärillä, jos et sä ole niitä sieltä katsonut niin syytön mä siihen olen.
- Muutama hassu palmu ja kallio sun kuvissasi vaan oli. Niissä, mitä koneella oli.
- Ne on kaikki siellä, huokaisin. Olin järjettömän vihainen Dannille. Miksi hän oli halunnut kylvää moista eripuraa meidän välillemme? Ja miksi juuri tänään, kun asiat olivat tuntuneet vaihteeksi olevan hyvin? Miksi hän halusi Veskua satuttaa, kun oli minulle vihainen, vai eikö hän ajatellut niin pitkälle? Olimmeko hänen mielestään yksi ja sama rintama, jota vastaan piti kapinoida?

- Sä olet ollut niin etäinen sen jälkeen, Vesku sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Mutta en sen takia, että mulla ois ollu joku toinen!
- Ja sitten se viime viikonloppukin…
- Ei siinäkään mitään ollut, en mä tekisi sulle semmosta, sanoin melkein rukoillen. Oli tilanne mikä tahansa, en halunnut Veskun ajattelevan, että olisin niin häijy ja tunteeton.
- Teit ennenkin, hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä.
- Älä, mua raatelee tommonen! pyysin.
- Sä raatelet mua.

Viikonloppu meni vähäsanaisesti ja kohteliaasti. Dannikaan ei puhunut minulle kuin välttämättömän lauantaina, mutta sunnuntai-aamuna hän oli jo paremmalla tuulella. Sillä saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa, että he olivat jonkinmoisen keskustelun jälkeen välttyneet kotiarestilta ja olivat viettäneet lauantai-illan Elsin luona. Vesku oli ollut arestin kannalla, mutta minusta siitä ei koituisi mitään hyvää. Minusta tyttöjen piti oppia rajansa muilla tavoin kuin joutumalla liekaan. Sekin saattoi vaikuttaa asiaan, että ajattelin ääneen, että Irkun selkään voisi taas kiivetä.
- Mä voin, mun vuoro, Danni ilmoittautui.
- Oikeesti olis mun vuoro, huomautin, sillä ensimmäisellä koulutusjaksolla olimme ehtineet kokeilla ratsastajaa kahdesti, ensin Dannia ja seuraavana päivänä oli ollut Alissan vuoro.
- Mä olen kevyempi ja sä haluat tehdä mut iloseksi ja antaa mun ratsastaa, Danni maanitteli ja hitto vieköön, oikeassahan hän oli. Sen jälkeen jatkoimme hauskanpitoa sulkemalla varsat pihattoon ja ottamalla tammat töihin. Pyysimme Jerryn neljänneksi porukkaan, jotta saisimme kaiken hoidettua mahdollisimman joustavasti ja nopeasti ja köröttelimme puolisen tuntia keskittymiskyvyttömillä eläimillä, jotka eivät olleet kiinnostuneita muusta kuin pihatosta kuuluvista hirnahduksista.

Iltapäivällä alkoi sataa ja vetäydyin sisätiloihin siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kuten hyvälle vaimolle olikin sopivaa. Ei olisi huvittanut sitten hitustakaan. Kapinallisesti jätin imuroinnin, laitoin vain ruoan uuniin ja menin siivoamaan eteisen lipastoa. Jonkun kai piti sekin joskus tehdä. Lapset selviäisivät viikkosiivouksesta vaikka huomenna. Oli heidänkin aika ruveta tekemään jotain.

Hävitettyäni parittomat, rikkinäiset ja pieniksi vanuneet villasukat ja lapaset jatkoin lisäämällä joukkoon reput, jotka vaaleanpunaisine poneineen olivat liian lapsellisia jopa kaksosille ja löysin yhdestä laatikosta vanhoja käsilaukkujani. Päätin ottaa yhden niistä käyttöön, ja kun siirsin sinne tavaroitani, löysin nipun avaamattomia kirjeitä. Olin napannut ne keskiviikkona töistä mukaan, ajatuksena, että voisin avata ne bussissa matkalla Jinnaa tapaamaan, mutta sinne ne olivat unohtuneet. Avasin ne nyt, vaikka ei työpostissani yleensä ollut mainoksia kummempaa.

Tällä kertaa oli. Yksi kirje oli kaupungilta ja kun olin silmäillyt sen, menin olohuoneeseen istumaan ja luin sen uudemman kerran, tarkasti. Työnantajani ja palkanmaksajani tahtoi informoida minua seikasta, että hekin olivat huomanneet, millainen lintukoto minulla oli työpaikkana. He aikoivat puolittaa virkani. Kaksikymmentä tuntia viikossa riittäisi tästedes mummoilleni ja papoilleni ja minä olisin tervetullut käyttämään äkkiä lisääntyneen vapaa-aikani esimerkiksi naapuritalon terveyskeskuksessa tai akuuttisairaalan ensiavussa.

- Ei ole todennäköistä, sanoin puoliääneen itselleni. Naapuritaloon en palaisi, enkä halunnut muuallekaan ensiapuun. Olin harjoitteluaikana kokeillut sitä sen verran kuin oli välttämätöntä, ja vaikka siinä joskus olikin glamouria ja onnistumisen elämyksiä, useimmiten oli vain järjetön kiire ja koko ajan tunne, että olisi pitänyt ehtiä tehdä enemmän. Ensimmäinen shokki alkoi äkkiä muuttua pulppuilevaksi toiveikkuudeksi. Minä olin halunnut muutosta. Minulle annettiin muutos. Tarjottiin suorastaan kultalautasella, ja niin, että minun ei tarvinnut edes tuskailla, teinkö oikein. Minun oli pakko etsiä uusi työpaikka. Kaksikymmentä tuntia viikossa ei riittänyt. Tarvitsimme enemmän kuin puoli palkkaani, tai elämä menisi liian tiukaksi. Tilasta oli vielä lainaa maksettavana.

Kuulin oven käyvän. Vesku ja Jerry olivat jääneet vielä sateeseen ratsastamaan Kaoman ja Mustin, heidän sieltä täytyi tulla.
- Vesku! Hei, tuu tänne! huusin ja kuulin itsekin, miten ääneni kihisi. En ihmetellyt, kun hän tuli ja kiireesti. Lykkäsin kirjeen hänelle ja odotin, että hän luki sen.
- Mitä sä aiot tehdä? hän kysyi sitten.
- Etsin jotain muuta. Ensimmäiseksi mä kartotan erikoistumispaikat.
- Mihin sä ajattelit erikoistua?
- Mulla on muutamia ajatuksia, sanoin. Toki minulla olikin, tyyliin tätä ehkä, tuota ei ainakaan, mutta en todella ollut ajatellut asiaa. Vesku olisi kuitenkin taas katsonut minua kuin hölmöä koulutyttöä. Hän itse oli tiennyt jo ainakin viisitoista vuotta sitten ihan tarkkaan, miten halusi uraputkensa etenevän ja oli sitten yksinkertaisesti mennyt ja toteuttanut suunnitelmansa.

Innostukseni tarttui ja yllättäen löysin meidät sohvalta selailemasta avoimia paikkoja. Kone oli puoliksi kummankin sylissä ja jouduimme nojautumaan hyvin lähelle toisiamme, jos halusimme lukea samaa sivua yhtaikaa.
- Meillä aukeaa yksi erikoistumisvirka lokakuussa, mutta siihen taitaa olla jo tulija, Vesku sanoi epäröiden. Painoin huuleni hänen poskelleen, joka oli huomattavan pistelevä. Hän oli motkotuksestani huolimatta heittäytynyt kauhean laiskaksi parranajon suhteen viikonloppuisin, ellei ollut kisoja.
- Kuule kulta, älä ota henkilökohtaisesti, mutta mä en missään nimessä aio tulla teille töihin.
- Niin, se ei ehkä olisi hyvä idea, hänkin myönsi, mutta näin, että spontaani suukkoni oli pehmittänyt häntä. Hän katsoi minua hiven hymyä katseessaan, joka oli ollut vain kylmä siitä asti, kun hän oli selannut läpi ne valokuvat. Se ei ollut hyvä hetki sanoa, etten tarkoittanut vain hänen osastoaan vaan koko Haartmaninkadun yksikköä. Sen sijaan käytin hyväkseni tilaisuuden yrittää korjata asioita. Nostin koneen pöydälle ja pyörähdin itse tilalle. En ollut tehnyt niin kuukausiin, mutta Vesku ei ollutkaan ollut minulle loukkaantunut ja vihainen, ja sitä paitsi olin nainen. Meillä oli se jumalainen oikeus muuttaa mieltämme.
- Koska me syödään ja syödäänkö me tota, joka haisee uunissa? huusi Jerry keittiöstä ja keskeytti kaiken. Mutta siihenhän oli ollut pakko tottua alkaen siitä, kun Danni oli pienenä, ryppyisenä ja raivostuttavana päässyt sairaalasta kotiin. Se ei enää tuntunut miltään.

Aloitin maanantai-aamun kirjoittamalla ystävällisen irtisanoutumiskirjeen, missä ilmoitin olevani käytettävissä enää sen aikaa, kun saisin palkan koko työviikoltani. Minä en elätellyt harhatoiveita siitä, että löytäisin itselleni erikoistumisviran tällä viikolla, vaikken nirsoilisikaan. Jo opiskeluluvan saamiseen menisi vähintään kuukausi, vaikka täytin senkin hakemuksen heti. Saisin ehkä jopa ottaa jonkin väliaikaisen paikan joksikin aikaa. Se ei haitannut minua. Olin joka tapauksessa liikkeellä ja voisin hyvin kestää puoli vuotta vaikka ensiavussakin, joskaan en sinne menisi kuin viimeisessä hädässä. Löysien vuosieni jälkeen saisin sellaisessa paikassa aikaan vain ruuhkaa, ellen pahempaa.

Vesku tuntui olevan melkein yhtä innoissaan kuin minäkin.
- Musta on upeeta, että sä haluat edetä, hän sanoi. – Etenkin kun ajattelee, miten paljon vuosia sä olet antanut perheelle.
Hänen kiitoksensa tuntui hyvältä, mutta tavallaan kuittasi sen ja esti minua ottamasta asiaa itse esiin itse, katkerampaan sävyyn. Tottakin se oli. Minä olisin voinut lähteä erikoistumaan jo toistakymmentä vuotta sitten, ellen olisi pitänyt tärkeämpänä helppoa työpaikkaa lähellä kotia ja viikonloppuvapaita.

Nämä pari viikkoa ennen koulujen alkua painottuivat taas perheeseen. Olin töissä vain välttämättömän ja lähdin kiertojen jälkeen katsomaan, mitä kaksoset olivat mahtaneet saada päähänsä. Epäilemättä Danni ja Alissa ja Jerry pitivät heitä aisoissa – jos olivat hereillä – ja olihan Noora. Hänen toimenkuvaansa ei kuulunut lasten vahtiminen, mutta luotin siihen, ettei hänen läsnä ollessaan tapahtuisi mitään suurempaa katastrofia. Olin sopinut järjestelystä jo silloin, kun lomat oli pitänyt lyödä lukkoon, vaikkei siinä mitään sopimista ollutkaan. Olisin voinut tehdä samoin koska tahansa, kunhan päivystyspuhelin vain oli taskussani.
- Pääsette totuttelemaan siihen, että täällä ei ole ketään iltapäivisin, sanoin kierroillani. Osastojen väet eivät olleet ottaneet kovin hyvin vastaan uutisia lähdöstäni ja uudesta puolipäiväisestä lääkäristä. Minunkin teki pahaa ajatus siitä, että joutuisin lähtemään sieltä, mutta se hävisi innostukselleni jostain uudesta.

Lapsiin näytti iskeneen jonkinlainen paniikki, kun he tajusivat, miten lähellä loppua kesäloma oli, ainakin isoihin tyttöihin.
- Me ei olla tehty mitään! Tää on ollu ihan kaikista páskin loma ikinä! sanoi Danni tuohtuneena.
- Te olitte riparilla, muistutin. – Te ootte saanu ratsastaa.
- Jos ripari on sun mielestä jonkinlainen tapahtuma niin sä oot tyhmempi kuin mitä mä luulinkaan. Me ei olla päästy mihinkään!
- Te ette halunnu lähteä Hankoon viime viikolla.
- No ei ole kuule Hankokaan mikään tapahtuma – paitsi tietysti, jos pääsisi valmennukseen, niin kuin jotkut, hän sanoi ja mulkaisi Jerryn suuntaan.
- Me ollaan oltu mökillä, mutta me ei olla oltu Lintsillä, tajusi Sarri silmät pyöristyen.
- Okei, huokaisin. Se oli hoidettava pois päiväjärjestyksestä, siitä ei voinut laistaa. Jerry ja Lisko lähtisivät myös mukaan, mutta Danni ja Alissa ylenkatsoivat seuraamme, kunnes huomautin, että he voisivat kulkea omia polkujaan siellä, vaikka tulisivatkin saman auton kyydissä.
- Selvä, olkaa valmiina huomenna sitten, kun mä tulen töistä, summasin.

Oli hyvä, että olin varoittanut, sillä Danni ja Alissa näyttivät siltä, että heidän laittautumiseensa oli mennyt koko aamu. He olivat yllättävän ison näköisiä meikeissään ja kampauksissaan. Asut olisivat kelvanneet diskoon.
- Te ootte söpöjä, ilmoitin ja sain heidät silmin nähden hämilleen.
- Mä luulin, että sä sanosit, että meillä on liikaa meikkiä, Alissa sanoi.
- Höh. Kyllä te opitte meikkaamaan järkevästi, kun vähän vanhenette, sanoin ja otin nöyrästi vastaan raivostuneet katseet.

Matkalla Helsinkiin kaksoset ottivat puheeksi ponit.
- Koska Pippi ja Ipana lähtee pois? Sarri kysyi.
- Mä en ole vielä sopinut mitään, sanoin yllättyneenä. – Nytkö ne teidän mielestä saa mennä?
- Sähän sanoit, ettei me voida pitää niitä lemmikkeinä.
- Niin, ja miten te ehtisittekään kaikilla poneilla ratsastaa.
- Niin, Sarri sanoi ja katsoin saaneeni luvan soittaa Ullalle.
- Jos meidän pitää jakaa Ville ja Rasse noiden kanssa niin jaatko sä sitten Nikin ja Daisyn meidän kanssa? kysyi Danni.
- Jaan, lupasin. Olin ehtinyt sitä jo miettiä ja todennut, että se oli ainoa järkevä vaihtoehto. - Mä en välttämättä ehdi enää ratsastaa joka päivä, jos mä joudun töihin jonnekin, missä on päivystyksiä ja tunnin työmatka.
- Miksi sun pitää vaihtaa työpaikkaa? Sunna kysyi.
- Koska munkin on jo aika vähän edetä urallani.
- Mihin sun tarvii edetä, kun sulla on aviomies?
Se oli taas Danni viereiseltä penkiltä ja mulkaisin häntä.
- Ja mistä sä olet oppinut tommosia asenteita? Ei meillä olisi tusinaa hevosia jos me ei molemmat käytäisi töissä.

Jäin miettimään Nikiä. Se oli nyt hyvässä kunnossa, kun sillä oli ratsastettu säännöllisesti, vaikkei Leksa sillä mitään ihmeellistä ollut tehnytkään. Vanhan hevosen kannalta se oli kuitenkin ollut hyvä ratkaisu. Sitä oli liikutettu säännöllisesti ja vaatimatta siltä liikoja mitä tuli temppuihin ja asentoihin, joihin sen lihakset eivät enää taipuneet yhtä helposti kuin nuorempana. Nyt kun tulisi syksy ja ilmat viilenisivät, olisi entistä tärkeämpää, että se liikkuisi tasaisesti. Mahtaisivatko tytöt malttaa mennä sen ehdoilla?
- Ja onhan tammat, lisäsin.

Löysin parkkipaikan vain noin kilometrin päässä takaportilta ja järjestin lapsikatraan ympärilleni.
- Me tavataan tässä kello kymmentä yli yhdeksän tasan, sanoin ja katsoin jokaista vuorollaan silmiin varmistuakseni, että sanomani meni perille. Tai neljää vanhempaa, en minä kaksosia aikonut päästää kahdestaan huvipuiston vilinään. – Painakaa mieleenne, miten tänne tullaan ja soittakaa, jos tulee jotain tai jos meinaatte myöhästyä.
- Tai jos rahat loppuu, ehdotti Jerry.
- Parempi pitää huoli siitä, ettei ne lopu. Tää on järjettömän kallis reissu ilmankin, huokaisin. Olin luvannut Dannille ja Alissalle ja Jerrylle kullekin parikymppiä jäätelö- ja hattararahaa rannekkeiden lisäksi.
- Anna meille rahat niin me mennään jo, Alissa ehdotti.
- Mutta ei mulla ole niin paljon käteistä, kortilla mä meinasin teille rannekkeet ostaa.
- Ei elämä, eihän me voida tulla teidän kanssa jonottamaan lippukiskalle!

Mieleni teki kivahtaa, että olkoot sitten jonottamatta, jos ennemmin pärjäsivät niillä parilla setelillä, jotka minulla oli lompakossani, mutta en viitsinyt. Itsehän olin melkein houkutellut heidät mukaan.
- Pitäkää metrin hajurako niin mä ostan teille rannekkeet ja sitten sujautan ne teille nurkan takana niin, ettei kukaan huomaa, ehdotin.
- Anna ennemmin rahat, me mennään toiselle kiskalle ostamaan.
Arvasin, etteivät he ehkä hommaisi koko rannekkeita, mutta mitäpä se minulle kuului. Koska minun oli pakko kuitenkin mennä automaatille, tein niin kuin he halusivat ja katsoin, miten he katosivat. Seuraavaksi katosivat Jerry ja Lisko saatuaan rannekkeensa ja minä jäin Sarrin ja Sunnan kanssa.
- Ja nyt aletaan pitää hauskaa, sanoi Sarri päättäväisesti ja alkoi kiskoa meitä kohti viikinkivenettä. Oli hyvä, että kelpasin edes heille seuraksi.

 
18. Uusille urille

Kaikkein iloisin uusista suunnitelmistani oli varmaankin Miila. Kun syyskuun alussa sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minut oli hyväksytty erikoistumisohjelmaan ja että minun pitäisi tulla oikein pääkaupunkiin tapaamaan ohjaajaani, hän vaati saada lounastaa kanssani samalla reissulla.
- No jos sä saat soviteltua mut sun aikatauluusi niin totta kai, lupasin. Itse aioin pitää ihan virallisen lomapäivän silloin, joten minulla kyllä oli aikaa.
- Mä siirrän jotakin, Miila lupasi. Minulla oli sellainen mielikuva hänen töistään, ettei hän juuri muuta ehtinyt kuin liitää palaverista toiseen, mutta jonkin palaverin yli hän nyt sitten hyppäsi minun takiani. Hän oli uraputkessa ja näköjään rakasti sitä. Hänen viimeisin nimikkeensä oli myyntijohtaja, mikä minusta oli hauskaa. Hän, joka oli koulunsa kahlannut läpi jokaista rimaa tärisyttäen, piti nyt hallussaan ehkä luokan komeinta titteliä.
- Lopultakin! hän sanoi, kun istuimme odottamassa ruokiamme.
- Lopultakin mitä?
- Sä alat panostaa vähän itseesi. Sä olet ollu ihan liian kauan Veskun varjossa, synnytelly sille vaan lapsia ja kiertäny sen kisahoitajana ja jättänyt oman urasi huomiotta lasten takia. Ihan niin kuin sä et olisi ollenkaan oman elämäsi päähenkilö.

Minusta tuntui, että minun oli pakko pistää vastaan, vaikka jokainen ajatus oli joskus käynyt minunkin mielessäni. Olihan minulla kuitenkin ollut painavat syyt kaikkiin.
- Kun Veskun oli vähän mahdotonta synnyttää. Ja on se vuorostaan mun kisahoitajana, mutta enhän mä missään vaiheessa ole ollut läheskään sillä tasolla kuin mitä se on, totta kai siihen pitää panostaa enemmän. Ja sillä oli jo aikoja sitten selvät sävelet siitä, mihin se haluaa erikoistua, mä en olisi vieläkään päättänyt, ellei olisi ollut pakko.
- Joo joo, Miila huitaisi. – Parempi myöhään, kai, ja toivottavasti se on nyt vuorostaan sun tukenasi. Mitä toi nyt oikeastaan tarkottaa, erikoistuminen? Siis mä ymmärrän, että susta tulee erikoislääkäri, mutta pitääkö sun mennä siis takasin yliopistolle? Kouluun?
- Töihin, pääasiassa. Viiden vuoden pesti eri paikoissa opettelemassa lisää.
- Viis vuotta? Apua! Mä ajattelin, että sä käyt jonkun vuoden kurssin ja se on siinä.
- Ei, on tää pidempi putki.
- Mulla ei kyllä olisi kärsivällisyyttä.
- No sehän nyt on oikeestaan ihan samaa, tavallista työtä. Pääsee vaan näkemään enemmän, sanoin ja kohautin harteitani.
- Mihin sä nyt sitten menet?
- Porvooseen todennäköisesti, sanoin ja tunsin jännityksen värähdyksen. Mitään ei sen suhteen ollut vielä lyöty lukkoon, mutta menisin käymään siellä seuraavaksi.
- Niin kauas? Et saman tien ajatellu jonnekin Ouluun?
- Mä luulen, että meiltä pääsee nopeammin sinne kuin Meikkuun, arvelin.

Se piti melkein paikkansa. Kun iltapäivällä ajoin takaisin kotiin mittasin seitsemänkymmentä kilometriä. Se oli enemmän kuin mitä Veskun työmatka oli, mutta koska teillä ei ollut vielä mitään ruuhkaa, olin kotona melkein puolessa tunnissa. Epäilin, että voisin nipistää matkasta aika lailla, jos oikaisisin pikkuteitä pitkin, mutta sitten en tietenkään voisi ajaa sataakolmeakymppiä.

Tupsahdin kotiin keskelle kotoista pikku kinaa. Ilmeisestikin koulussa oli ollut jotain syötäväksi kelpaamatonta, sillä myöhemmällä kyydillä tulleet Danni ja Alissa syyttivät Jerryä ja kaksosia ahmateiksi ja kaikki välipalaksi varaamani karjalanpiirakat olivat tosiaan kadonneet.
- Se oli Jerry, ei noi kaks pikkusta voi mitenkään syödä semmosta määrää niitä, syytti Alissa.
- Meillä oli nälkä, puolustautui Sunna.
- Mitä ruokaa sä laitat ja kauanko siinä menee? tiedusteli Danni suloisesti ja huokaisin.
- Siihen juttuun tulee nyt muutos.
- Ruokaan?
- Siihen, että kuka sitä laittaa ja mihin aikaan. Jos mulla on uudessa työssä iltavuoro, niin mä olen kotona vasta yhdentoista aikaan.
- Etkö sä ole täällä illalla? Sarri kysyi järkyttyneenä.
- En ehkä joka ilta, sanoin ja melkein säikähdin hänen reaktiotaan. Olin ajatellut heitä jo isoiksi tytöiksi, kolmasluokkalaisiksi, jotka olivat olleet tarpeeksi reippaita luopumaan pikkuponeistaankin, kun tilanne vaati. Sarrin äänensävy ei oikein vakuuttanut siitä.
- Mutta nyt sä olet ja mä kuolen nälkään. Voisitsä keksiä jotain? Danni vihjaisi.
- Tulkaas jelppimään. Mä opetan teille, miten tehdään spagettia.

Olin vähän varautunut saamaan ivanaurua vasten kasvojani, mutta koko joukkio innostuikin asiasta. Dannilla ja Alissalla oli jo ollut kotitaloutta koulussa, ja he väittivät osaavansa spagetin ja jauhelihakastikkeen teon. Pidin heitä kuitenkin hienovaraisesti silmällä samalla, kun neuvoin nuorempia raastamaan porkkanaa ja leikkaamaan tomaattia ja kurkkua. Terävät veitset olivat vähän pelottavan näköisiä Sarrin ja Sunnan käsissä, mutta lohduttauduin sillä, että pahempaa jälkeä tylsillä olisi tullut. Eivätkä he nyt ensimmäistä kertaa olleet asialla, heidän suuri huvinsa oli jo parin vuoden ajan ollut pilkkoa puukolla porkkanoita tallissa.

- No niin, tehän pärjäätte loistavasti ilman muakin, totesin, kun kaikki oli valmista ja kelloa vilkaisemalla saatoin todeta, että Veskukin tulisi todennäköisesti minä hetkenä tahansa. Täydellinen perheidylli.
- Muistatteko te Sound Of Musicin? kysyin äkkiä ja kaikki viisi tuijottivat minua kummissaan. Tiesin heidän muistavan, he tuijottivat sitä vieläkin sadepäivinä, vähän samaan tapaan kuin minä katsoin Ihmeellistä elämää koskaan väsymättä siihen.
- Mitä siitä? kysyi Jerry.
- Menkää jonoon, niin saatte marssia eteiseen Veskua vastaan. Katotaan, pyörtyykö se.
- Ei ikinä! En ainakaan laula! Danni kauhistui, mutta kun muut innostuivat, hänkin tempautui mukaan. Kun ovi kävi, hypähtelin Veskua vastaan. Annoin hänelle suukon, otin ostoskassin hänen kädestään ja autoin takin päältä.
- Mitä hittoa? hän kysyi, mutta kysyvä hymy muuttui täysin äimistyneeksi, kun vihelsin ja lapset marssivat jonossa esiin. He olivat ikäjärjestyksessä, kuten elokuvassakin, mikä asetti pitkän Jerryn sopivasti keskimmäiseksi ja naurua pidätellen he kajauttivat yhteen ääneen:
- Tervetuloa kotiin, isä! Sen pidemmälle pokka ei pitänyt, Sunna alkoi kikattaa, ja se tarttui kaikkiin muihinkin, minuun ehkä kaikista riehakkaimmin.

- Te ootte ihan hulluja, ähkäisi Vesku. Minun piti ottaa tukea hänen käsivarrestaan, että pysyin naurultani pystyssä.
- Ne ei suostuneet laulamaan, enkä mä saanut kammattua niille lettejä, pyrskin.
- Mutta paljonko sä maksoit niille? Vai oletko sä syöttänyt niille jotain? Mitä sä olet itse ottanut?
- Yhden uuden työpaikan vaan, sanoin kepeästi. – Ja sen kunniaksi sun lapsesi on tehneet tänään ruoan.

Minulla oli vielä kolmisen viikkoa töitä vanhassa paikassa ja aloin tehdä pesäeroa. Kävin aamuisin, mutta käytin oikeuttani olla iltapäivät ja illat päivystyskännykän päässä. Siihenhän heidän pitäisi kuitenkin tottua, paitsi että minun jälkeeni ei olisi enää päivystyskännykkääkään. Toisaalta totutin lapset ihan päinvastaiseen kuin mitä ehkä olisi pitänyt, kun olinkin kotona iltapäivisin. Kun lopulta aloitin uuden työni, he olivat vähän hukassa. Ajattelin kuitenkin optimistisesti, ettei siinä olisi paljonkaan totuttelemista. Veskun työpäivät loppuivat joka tapauksessa säännöllisesti samaan aikaan kuin ennenkin, enkä minä useimmiten ollut ollut kuin tuntia häntä aikaisemmin kotona.

Jonkin ajan kuluttua asiat alkoivatkin sujua. Vaikka normaalit päiväni pitenivätkin hiukan, ja ilta- ja viikonloppuvuoroni olivat kaksosista kamalia, oli minulla sitten vastapainoksi arkivapaitakin. Minulla ei ollut ollut sellaisia vuosikausiin ja nyt muistin, miksi olin niistä aikoinani pitänyt kovasti. Syy ei ollut lisissä, jotka kertyivät iltaisin ja viikonloppuisin. Se oli siinä tunteessa, joka tuli, kun oli yksin kotona ja koko muu maailma oli töissä ja koulussa ja velvollisuuksiensa parissa. Vain minulla oli vapaata, eikä se tarkoittanut lintsausta vaan oli sataprosenttisesti ansaittua. Sellaisina päivinä tuntui minun muistikuvissani aina paistavan aurinko. Niinä päivinä yritin korvata Sarrille ja Sunnalle sen, että olin poissa enemmän kuin aikaisemmin. Saatoin hakea heidät koulusta niin, ettei heidän tarvinnut odottaa koulutaksia ja viedä kotiin paistamaan lettuja välipalaksi. Yhtenä iltapäivänä kävimme katsomassa Pippiä ja Ipanaa, mutta yksi kerta riitti. He olivat hoidelleet surutyönsä niiden suhteen ja katsomassa käyminen oli vain viimeinen niitti siihen tarinaan. He olivat halailleet poneja ja kuunnelleet ihastuksissaan Ullan juttuja siitä, miten mahdottomia ne olivat tunneilla. He olivat jopa antaneet Ullalle hyviä neuvoja siitä, miten poneilla pitäisi ratsastaa, mutta he eivät halunneet sinne uudestaan.

Minä olin tyytyväisempi kuin aikoihin, puoleen vuoteen ainakaan, ehkä jopa vuoteen tai useampaankaan. Olin unohtanut, miten nautin uuden oppimisesta. Olin aikoinani lukenut hullun lailla todistaakseni Veskulle, etten ollut häntä tyhmempi, mutta nyt se ei ollut enää tarpeen. Tunsimme toisemme jo niin läpikotaisin, ettei minun tarvinnut sitä todistella. Vaikka syksyn pimetessä se seitsemänkymmentä kilometriä suuntaansa alkoi vähän tympiä, olin silti sitä mieltä, että olin onnistunut tekemään oikean valinnan. Ajattelin, että kun kaiken summasi, oli perhekin voittanut, koska minä olin paljon innostuneempi, jaksavampi ja paremmalla tuulella. Pakkohan sen oli heijastua toisiinkin, olin kai minä sen verran tärkeä perheenjäsen?

Onneksi oli jo syksy ja kisakausi oli käytännöllisesti katsoen ohitse, tai vuorotyöni olisi hankaloittanut elämäämme paljon enemmän. Vain Horse Show oli jäljellä, mutta lapsille ja poneille sopivia kinkereitä ei enää oikein ollut. Sarri ja Sunna eivät olleet päässeet vielä kilpailemaan, mutta elämän kolhuista eli pikkuponien lähdöstä karaistuneina he näyttivät suhtautuvan asiaan melko tyynesti. Danni ja Alissa olivat omineet ratsuikseen Daisyn ja Mian. Daisya ei ollut yritettykään astuttaa tänä kesänä ja Mia kai katsoi ansainneensa vapaavuoden, sillä sekään ei tiinehtynyt, mistä tytöt riemuitsivat kovasti.
- Mitä iloa on treenata jollain hevosella, jos koko kisakausi menee kuitenkin varsomiseen? he kysyivät ja olivat tietysti ihan oikeassa. Nikille heillä ei sitten riittänytkään aikaa, joten minä ratsastelin vanhuksellani ihan vaan itse. Kävin paljon maastossa, ja totesin surullisena, että siitä alkoi tulla paitsi jäykkä, myös vähän kompura. Olin toivonut sen elävän kolmikymppiseksi, mutta nyt alkoi näyttää siltä, että se ei porskuttaisi niin kauan. Vesku kai olisi onnellinen, kun olisi yksi lisääntymiskyvytön turhake vähemmän ruokittavana, ajattelin apeana ja kappas vaan, miten se ajatus jäikin päähäni niin, että ennen pitkää aloin kuvitella hänen tosiaan sanoneen niin.

Vielä Nikistä oli kuitenkin hyötyä. Se oli vanhemmiten osoittautunut hienoksi päiväkodin sedäksi. Nuorena se oli antanut kyytiä kaikille muille hevosille Mustia lukuun ottamatta. Niistä ajoista se oli pehmennyt aika lailla, mutta olimme keksineet, että se oli juuri sopivan kipakka varsojen seurahevoseksi siinä vaiheessa, kun niitä alettiin vierottaa. Se opetti niille herran pelkoa ja vanhempien kunnioitusta. Loimia siinä hommassa kyllä meni, Niki oli liian viluinen ollakseen ilman muuta kuin kauneimman kesän aikaan, mutta minulla oli karhunlankaa ja parsinneula satulahuoneessa ja Noorakin kursi niitä joskus avukseni kokoon.

Syksy oli minusta aina ollut vähän semmoista jälkisammutuksen aikaa ratsastuksen suhteen. Sitä laittoi kuluneen kauden kuvaannollisesti pakettiin ja valmistautui lepojaksoon. Eihän niitä peitelty talveksi havunoksilla, hevosia, mutta kun Vesku oli käynyt HIHSinsä, ei kisoihin yleensä menty ennen seuraavaa kevättä. Ratsasteltiin kotona, palauteltiin mieleen vanhoja ja opeteltiin uutta. Jos kelit osoittautuivat mahdottomiksi, saatettiin käydä maneesilla, mutta viime vuosina ei talvi ollut juuri asettanut esteitä ulkona treenaamiselle. Eläköön kasvihuoneilmiö. Tänä syksynä minulle sopi paremmin kuin hyvin, että Danni ratsasti Daisylla. Minä en tiennyt, ehtisinkö töiltäni ensi kesänä paljonkaan kilpailemaan, eikä se ihme kyllä edes vaivannut minua. Minulle riittivät Niki ja Irkun ajoittaiset ratsastusperiodit, Daisyn palauttamiseen kisakuntoon varsan jäljiltä minulla ei suoraan sanoen ollut nyt edes kiinnostusta. Minun ajatukseni olivat enimmäkseen töissä.

Se oli oikeastaan ihan hullua. En minä ollut koskaan mikään työhullu ollut. Siellä vaan oli niin hemmetin kivaa. Olin vuosikausia ollut talon ainoa lääkäri, vailla ensimmäistäkään kollegaa. Olihan minulla hyviä työkavereita ollut, ystäviäkin, henkilökunnan joukossa, mutta en minä heidän kanssaan ollut ollut ihan tasa-arvoinen. Saatoimme puhua potilaista, mutta he näkivät kaiken eri vinkkelistä kuin minä. Nyt minulla oli tiimi. Saatoin kysyä neuvoa ja apua, minun suorastaan edellytettiin tekevän niin. Lisäksi minulla oli oikeasti sairaita potilaita, sellaisia, joiden näin paranevan. Tietysti vuodeosastoilla oli samanlaisia ikuisuusasiakkaita kuin mitä mummoni ja pappanikin olivat olleet, mutta hoidin ensi kertaa vuosiin myös akuuttitapauksia. Minä osasin, vaikka olinkin se, joka oli tullut kouluttautumaan. En ollut tajunnut, miten paljon iloitsin onnistumisen elämyksistä.

Lisäksi kollegani olivat mitä ihanimpia ihmisiä ja meillä oli hyvä yhteishenki. Minä tunsin itseni tervetulleeksi ensimmäisestä hetkestä alkaen, siitä, kun olin sovittuun aikaan koputtanut ohjaajani ovenpieleen ja pelastanut hänen päivänsä lainaamalla hänelle ehjät sukkahousut. Sellaista olisi voinut ennemminkin tapahtua ravintolan naistenhuoneen vessassa, mutta sattuipa nyt vaan tapahtumaan lääkärin työhuoneessakin. Nuorenpuoleisen, ehkä minun ikäiseni lääkärin, jonka olin jo tavannut käydessäni täällä ensimmäistä kertaa.
- Koira ei arvosta mun töihin lähtöjäni. Ei se tietysti tahallaan revi, mutta tänään näköjään pääsi anomaan vähän turhan läheltä, hän oli selittänyt.
- Mikä koira sulla on? olin kysynyt kohteliaasti. Tie ihmisen sydämeen kävi helpoimmin lemmikin kautta, ellei sitten lapsen.
- Chihuahua. Tervetuloa. Ja kiitos. Mä ostan sulle huomiseksi uudet.
- Ei mitään kiirettä, mulle jäi vielä muutamat.
Se oli totta, laukussani oli säästöpakkaus.
- Luuletko sä tulleesi niin pitkälle itään, että sukkahousut on käypää valuuttaa? oli Anki kysynyt naurahtaen.
- Anteeksi? Minä en ymmärtänyt.
- Äh, sä olet liian nuori. Niin onneksi minäkin. Mutta mun isä tapasi käydä rajan takana niin, että sillä oli mennessä muovikassillinen sukkahousuja ja takasin tullessa pari kassillista vodkaa.
- Sydänlääkkeeksi, olin tuumannut. Anki oli nauranut, samoin minä ja olin aavistanut, että saattaisimme tulla hyvin toimeen. Oikeinkin hyvin.

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   20.6.15 20:14:10

No nyt alkaa kaikki näyttää vähän valoisammalta

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   21.6.15 20:37:04

Saisko tuplapätkät tänään? Jos se vähän helpottais tätä krapulaa xD

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   21.6.15 20:40:34

Ja mun puolesta kanssa tuplapätkää ku autossa istuskelen ja tylsyys iski jo!! Jännää lukee tätä myöhempää, mut katotaa sopeudunko...:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.6.15 20:52:14

No jos kolme?
Nyt kertoo Danni, katotaanpa, miten te siihen sopeudutte :D
----------------------
1. Ratsutilan lapset

Meillä oli aina ruvettu suhertamaan joulujuttuja jo marraskuussa. Pienenä sitä oli meinannut tulla ihan hulluksi, kun ensin piti odottaa joulukuun alkua, että sai pikkujoululahjan ja pikkujoulukuusen ja joulukalenterin, ja sitten, kun oltiin siinä pisteessä, varsinainen odottaminen vasta alkoikin. Luukkuja oli niin mahdottomasti ja yksi päivässä oli liian hidas tahti. Siltikään en ollut avannut kaikkia luukkuja kerrallaan kuin kerran. Se ei ollut auttanut ajan kulumiseen ja sen jälkeen joulun odotus oli ollut vielä vaikeampaa. Alissa sai joka aamu avata luukun omasta kalenteristaan, ja vaikka minä olin painanut omat luukkuni tiukasti kiinni tajuttuani, etteivät ne olleet toimineet aikakoneena, ei niiden avaaminen toiseen kertaan enää ollut mitään. Ne eivät olleet enää tuoreita, ne olivat uusintoja. Seuraavana vuonna ymmärsin paremmin, enkä aukonut määrääni enempää ja myöhemmin mietin, olisinko saanut uuden kalenterin, jos se olisi ollut suklaakalenteri ja olisin kaikki kaksikymmentäkolme seuraavaa aamua joutunut katsomaan, miten Alissa sai namin. Meille ei kuitenkaan koskaan ostettu suklaakalentereita. Äidillä oli aina ollut vain kuvakalentereita, joten mekään emme tarvinneet sellaisia. Sitä paitsi hän sanoi, että kalentereiden suklaa oli pahaa, mutta mistä hän sen sitten tiesi?

Tänä vuonna joulun tekeminen näytti vähän nihkeältä. Aamuisin, kun Alissa ja minä kiirehdimme alas ehtiäksemme juoda edes lasin mehua ennen koulutaksin tuloa, ei vastassa ollut jouluverhoja, kynttelikköjä eikä ikkunakoristeita, joilla oli ollut tapana öisin ilmestyä kuin tyhjästä. Tietysti ne olivat aika turhaa hömpötystä, mutta olisi ne nyt Jerryn ja kaksosten iloksi voinut ottaa esiin.

- Mikä on? kysyin äidiltä yhtenä aamuna, kun hän aamutakissaan pureskeli hajamielisenä paahtoleipää ja tuijotteli ikkunasta ulos lähetettyään kaksoset ja Jerryn jo kouluun. Alissakin oli jo mennyt, mutta minulla ei ollut valinnaista musiikkia kuten hänellä ja sain nukkua myöhempään.
- Mikäs tässä? hän havahtui.
- Joulu tulee, huomautin ja istuin häntä vastapäätä.
- No ei luojan kiitos vielä vähään aikaan.
- Etkö sä ole muka yleensä tähän aikaan jo ruvennut kaivamaan koristeita esiin ja leipomaan piparkakkuja?

Äiti katsoi minua hetken sen näköisenä kuin ei olisi tajunnut, mistä puhuin ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kalenteria.
- Jaa, olenpa tainnut, tosiaan. Mä en ole nyt ehtinyt ollenkaan ajatella semmosia.
- Oletko sä mahtanut muistaa Alissan synttärit? Entäs kaksosten joulukalenterit? kysyin silkinsiloisesti. – Sarrille ja Sunnalle tulee ainakin paha mieli, jos ei kohta ala näkyä joulukoristeita.
- Tottakai mä olen muistanut Alissan synttärit, hän sanoi vilkastuen. – Kai te pidätte taas yhteiset juhlat? Mutta joulujuttuja mä en tosiaankaan ole vielä ajatellu. Pitäiskö jo?
- No ehkä nyt on vielä vähän aikaista, myönsin. – Mä vaan ajattelin varmistaa, että sä muistat.
- Kuule, sä olet ihan oikeessa. Huvittaisko sua laittaa illalla jotain? Ihan jotain pientä, muutama pikku juttu? Mä näytän, missä kaikki koristeet on.

Hän nousi pystyyn niin ripeästi, että tuoli huojahti ja innostus tarttui minuunkin. Seurasin perässä, kun hän harppoi kellariin ja siellä varastolle.
- Ne on täällä, hän sanoi ja nosti ylähyllyltä pahvilaatikon, jossa luki ”joulukoristeita”. Kumarruimme penkomaan sitä ja minun teki mieli kerätä heti sylini täyteen ja viedä kaikki ylös.
- Mä olen aina valinnut vaan muutaman joka ilta. Musta oli ihana katsoa, kuka teistä huomasi ensimmäisenä, mitä uutta mä olin edellisiltana laittanut, äiti naurahti. Minäkin muistin sen. Se oli ollut vähän niin kuin aarteenetsintää.
- Laitetaan jotain nyt heti! sanoin.
- No mikä ettei, laitetaan! Ja sitten sä voit laittaa illalla jotain, kun tytöt on menny nukkumaan.
- Niin voinkin, sanoin, ja suupieleni levisivät, kun ajattelin, että minä olisinkin nyt joulun hengetär.

Valitsimme muutaman tontun eteisen lipaston päälle ja yhden roikkumaan keittiön lampusta ja minä suunnittelin jo, mitä illalla kellarista toisin, mutta äidin ajan ja paikan taju palasi ja pilasi kaiken.
- Eikö sun kyytisi tule just? Syö äkkiä jotain aamupalaa!
Ähkäisin, mutta tiesin, että se oli siinä. Joulun hengettären nolo romahdus koulun hengettäreksi.

Alissa ja Elsi olivat luokan edessä kyselemässä toisiltaan englannin sanoja, mutta ketään muuta kiinnostavaa ei näkynyt.
- Me esiinnytään joulujuhlassa, Alissa ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut mikään ihme. Kai joululaulujen laulajat nyt valittiin niistä, jotka osasivat laulaa. Alissa ei kylläkään osannut, ikävä kyllä, joten toivoin, että hän saisi soittaa ksylofonia tai jotain muuta sellaista, ettei nolaisi itseään.
- Kiva, sanoin ja samassa minua tönäistiin niin, että olin vähällä romahtaa naulakolla istuvien tyttöjen päälle.
- Mitä poniprinsessa? kysyi naurava ääni, joka sai lämpimän olon vatsaani. Reppuni oli valahtanut olkapäältä melkein Elsin kasvoille, joten minun tarvitsi vain pyörähtää ja se mäjähti kuin moukari Ossin keskivartaloon. Virnistin, kun hän ähkäisi, ellei kivusta niin yllätyksestä.

- Älä ala paremmillesi! tuhahdin. Ossi ja muutamat muut olivat kiusanneet minua ratsastuksesta vuosikausia – vain minua, kumma kyllä, eivät Alissaa – eikä sille näyttänyt loppua tulevan. Aikoinaan olin suuttunut monesti oikeasti, paukuttanut heitä kirjoilla päähän ja pistellyt kynillä, kunnes opettajat olivat puhutelleet minut. Nyt se oli kuitenkin enää vain leikkiä. Riparilla Ossi oli tunnustanut, että hän oikeastaan nälvi vain, koska ihaili minua ja pelkäsi itse hevosia. Meidän oli kaikkien pitänyt paljastaa jotain itsestämme ja hän olisi voinut sanoa mitä tahansa muutakin, vaikka että hänellä oli kalsarit nurinpäin jalassa, mutta ei. Hän sanoi kunnioittavansa sitä, että uskalsin ratsastaa. – Mä käsken mun ponin purra sua, lisäsin, mutta sitten opettaja tuli ja meidän piti mennä luokkaan.

Muuta mielenkiintoista sinä päivänä ei tapahtunutkaan. Lisää koepäiviä vain ilmestyi kalenteriin ja alkoi sataa räntää. Olisi tehnyt mieli jäädä sisään venyttelemään ja katsomaan telkkaria, mutta sehän ei käynyt. Sarri ja Sunna olivat jo kentällä, posottivat satulattomilla poneilla edes takaisin vailla ilmeisesti minkäänlaista suunnitelmaa. Rassella ei tainnut olla edes suitsia, vain kaksi riimunnarua, joita Sarri puristi lapasissaan. Lapset! Hymähdin alentuvasti, mutta en voinut mitään sille, että se näytti houkuttelevalta. Näin kurjassa säässä olikin ehkä viisasta tehdä jotain hauskaa eikä yrittää ratsastaa tavoitteelliseksi. Sitä menisi huomattavan nopeasti herne nenään, jos ei sujuisikaan.
- Oletteko te menossa ratsastamaan? kysyi Jerry Mustin boksista, kun talutin Daisyn sisään ja pyyhin sen selän päältä märkää, valkoista kerrosta.
- Mitäs luulisit? tuhahdin.
- Kentälle siis?
- Joo.

Jerry huokaisi kuuluvasti ja tunsin omantunnon pistoksen, joka tosin meni heti ohi. Hän oli kesästä asti saanut ratsastaa Mustilla ja jossain vaiheessa hiljaisesti ajautunut siihen, että sai ratsastaa sitä omin päinkin, kun alkuun isä oli vahtinut heidän joka askeltaan. Oli kuitenkin yksi sääntö, jota ei ollut rikkominen. Jerry ei saanut tulla kentälle pyörimään orin kanssa, jos siellä oli tammoja. Siksi hän usein ryntäsi tallille suoraan koulusta, mutta tänään hän ei ollut ehtinyt, kun olimme tulleet samalla kyydillä. Hän kuitenkin haki satulan ja suitset huolimatta sanoistani.
- Mitä sä meinaat? kysyin.
- No menen ratsastamaan. Kai sulla nyt vähän aikaa menee harjaamisessa.
- Ei tässä mene kuin sekunti, mä meen ilman satulaa, sanoin ja vein märän loimen satulahuoneeseen kuivumaan.
- Mä lähden sitten maastoon, kun sä tulet.

Alissa oli kadonnut tammatalliin Macadamian kanssa, mutta ei tullutkaan sieltä yksin ulos. Klaudiakin oli tullut tallille. Hän oli Hallen vuokraaja ja kiskoi perässään luimistelevaa ruunikkotammaa. Minusta hän oli vähän ärsyttävä, hänellä oli suuret silmälasit ja hän näytti aina hirveän huolestuneelta, mutta Alissan kanssa he tulivat oikein hyvin toimeen, vaikka ikäeroa olikin nelisen vuotta.
- Me ajateltiin mennä maastoon, Alissa sanoi.
- Höh, sanoin pettyneenä. Minä en kyllä viitsisi palata hakemaan satulaa, enkä toisaalta kyllä ilman sitä ja liukkaat toppahousut jalassa lähtisi Daisyn kanssa metsään. En pelännyt putoamista sinänsä, mutta en pääsisi sitten takaisin eikä poluilla olisi tilaa pysähtyä ja pyytää punttausapua. – Menkää sitten, menkää kaikki. Mä en tule.

Jerry kärjessä he ratsastivat metsään ja minä kiipesin muovijakkaralta Daisyn selkään. Se tepasteli, vaikka ärisin sille, potkaisi jakkaraa ja loikkasi kolahduksen kuullessaan metrin niin, että olin jo keikahtaa saman tien alas.
- Räkäpää! kiljaisin ja tarrasin harjasta. Daisy ei ollut sinänsä mikään hörhöilijä, mutta kyllä se joskus äityi loikkimaan.
Sarri ja Sunna viipyivät vielä hetken seuranani, mutta he alkoivat olla jo aika läpimärkiä.
- Mä tärisen, sanoi Sunna.
- Mä en tunne mun sormia, sanoi Sarri.
- No menkää hitossa pois, ennen kuin saatte kuolemantaudin!
Oli ehkä maailman ankeinta kiertää kenttää yksin, kun alkoi hämärtää ja joka askel litsahti ja kylmät tipat valuivat kauluksesta sisään ja imeytyivät läpi takin olkapäistä. Päätin hyvin pian, ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua, ettei Daisykaan siitä pitänyt ja lopetin. Jätin tamman talliin ponien seuraksi kuivattelemaan itseään ja lampsin sisään.

Jostain syystä kaksoset olivat päättäneet ruveta laittamaan ruokaa. Pakko sanoa, että onneksi en ollut jaksanut ratsastaa kauemmin. Heidän perunankuorimisensa näytti hengenvaaralliselta.
- Äiti oli jättänyt lapun, että keittäkää perunoita ja laittakaa pata uuniin, he puolustautuivat.
- On tää kyllä yhtä hélvettiä, ettei ikinä enää pääse valmiiseen ruokapöytään, murisin ja pelastin heidän rannevaltimonsa. Seuraavaksi terä oli omassa peukalossani. Se kirveli ihan järjettömästi ja perunan pintaa valuva veri näytti siltä, että minun teki mieli oksentaa. Teki mieli jättää koko homma sikseen ja heittää pottu ikkunan läpi pihalle, mutta ehdin muistaa Sarrin ja Sunnan, ennen kuin tein mitään. He pelästyisivät.
- Paljonko me pannaan uuniin lämmintä? Sarri kysyi Sunnan kurottaessa pataa jääkaapista.
- En mä tiedä, ihan sama, tiuskaisin peukalo suussa.
- Saitko sä haavan? kysyi Sarri tarkkanäköisesti.
- Ihan pienen vaan, väitin, vaikkei se ollut pieni. Se repsotti kuin puoliksi saranoiltaan oleva kaapinovi, mutta onneksi isä tuli silloin kotiin.
- Dannilla on haava! kiljui Sunna ja hän harppoi takki vielä päällä keittiöön.
- No toi ei onneksi oo kuolemaksi, hän sanoi helpottuneena.
- Jos mä kuolen verenhukkaan, sanoin synkästi, mutta hän taittoi minulle palan talouspaperia pieneksi tyynyksi.
- Paina sitä tällä vähän aikaa niin eiköhän se tyrehdy. Mä hoidan noi perunat.

Perunoita kuorivat isähenkilö oli jotenkin surullinen näky. Olin nähnyt hänen tekevän sitä ainakin sata kertaa, mutta tänään hänkin näytti kömpelöltä ja siltä, ettei kuulunut keittiöön. Äidin siinä olisi pitänyt olla. Isää ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän, ettei hän ollut ehtinyt edes vaatteitaan vaihtaa, vaan hän jutusteli kaksosten kanssa näiden koulupäivästä ja kuunteli selostusta siitä, miten kumpikaan ei ollut pudonnut, vaikka olivat ratsastaneet ilman satuloita. Vaikka ihmekö tuo, molemmat olivat oppineet sellaisiksi apinoiksi, ettei paremmasta väliä.

- Miksi äiti halusi vaihtaa töitä? töksäytin, kun isä sai kattilan levylle ja alkoi kuivata käsiään.
- Kai kaikki haluaa välillä vaihtelua, isä tuumasi.
- Mutta miksi se haluaa sellasta vaihtelua, ettei se ole ikinä kotona?
- Onhan. Vastahan sillä oli eilen vapaa.
- No mutta se on silloin tällöin, miten sattuu. Siinä ei oo mitään järjestystä. Mä haluaisin järjestystä, marisin.
- Asioilla on tapana pyrkiä kohti epäjärjestystä. Sitä sanotaan entropiaksi, isä sanoi sen näköisenä, että hän piilotteli hymyä. Okei, olin mokannut ja pedannut hänelle tilaisuuden tarjota minulle järjestyksen tekemistä huoneeseeni. Hän ei kuitenkaan ollut tarttunut siihen. Minä sen sijaan painoin entropia-sanan visusti mieleeni. Käyttäisin sitä seuraavalla kerralla, kun joku motkottaisi siivoamisesta.
- Huutakaa, kun pääsee syömään, sanoin ja karkasin yläkertaan. Vaara ei ollut vielä sataprosenttisesti vältetty vaan sen kannatti antaa unohtua.

- Missä Jerry ja Alissa on? isä kysyi, kun minut lopulta kutsuttiin alas.
- Ne lähti maastoon Klaudian kanssa, sanoin ja tajusin, että siitä oli kauheasti aikaa. Ulkona oli jo pimeää ja heidän lähdöstään oli pakko olla jo yli kaksi tuntia. Isä rypisti otsaansa.
- Kai niillä on heijastimet ja lamput? hän kysyi. Minä rypistin otsaani ja yritin miettiä.
- Ei kai ne nyt niin hölmöjä ole, että lähtis ilman, sanoin, kun totesin, etten voinut muistaa varmasti. Isä ei sanonut mitään ja kaksoset lörpöttelivät omiaan, mutta minun ruokahaluni oli äkkiä mennyttä. Tökin perunanpalasia lautasellani, mutta sitten pistelin ne nopeasti ja päättäväisesti suuhuni ja nielin pois. Isä olisi huolestunut, jos olisin jättänyt ne syömättä, enkä halunnut huolestuttaa häntä vaan päästä äkkiä soittamaan Alissalle. Ilman puhelimia he eivät ainakaan olleet lähteneet, siitä olin ihan varma. Kukaan meistä ei tekisi sellaista unissaankaan.

Palasin ullakolle ja menin toiseen päätyyn. Siellä, Alissan ja minun olohuoneessa oli ikkuna, josta näki tallipihalle ja toivoin näkeväni metsästä otsalamppujen välkehdintää. Kaikki oli kuitenkin täysin mustaa pihavalojen kaarien ulkopuolella ja puhelin tuuttasi korvaani kiusallisen hitaasti. Mitä jos heille oli sattunut jotain? Mutta mitä kaikille kolmelle voisi tapahtua? Ja kolmelle hevoselle? Ehkä heidät oli ammuttu hirvilaumana, vaikka siihen olisi varmaan tarvittu konekivääri. Tai he olivat eksyneet suolle ja uponneet sinne jonossa. Tosin en tiennyt, että missään näillä seuduin olisi soita, mutta sitä pahempi sellainen kai olikin, jos sinne ratsasti pahaa aavistamatta. Tai auto oli voinut ajaa heidän päälleen, jos he olivat olleet tarpeeksi hulluja mennäkseen tielle, ja kaikki kolme makasivat nyt ojassa…

- Mitä? Alissa vastasi.
- Missä hemmetissä te ootte?
- Me ollaan just tulossa.
- Kuka idiootti haluaa tehdä kolmen tunnin maastolenkin tässä säässä ja pimeessä?
- Jerry, mutta ei täällä enää sada. Me ollaan ihan just siellä.
Niin hän sanoi ja pisti puhelimen pois. Näin isän harppovan pihalla ja sen sijaan, että hän olisi mennyt ottamaan Djangoa tai Kaomaa tarhasta, hän jäikin seisomaan keskelle pihaa, tuijottaen metsänrajaan yhtä kiinteästi kuin minäkin. Minun teki mieli avata ikkuna ja huutaa hänelle, että he olivat tulossa, mutta samassa olin näkevinäni metsässä jotain, aran välkähdyksen. Se oli hyvin vaimea, mutta se toistui pian ja huokaisin helpotuksesta. Siinä he tosiaan olivat. Olisin voinut sähistä helpotuksesta. Saisivat kyllä kuulla kunniansa, molemmat.

Meni ikuisuus, ennen kuin kuulin Alissan kiipeävän ylös. Siihen mennessä olin muuttanut taktiikkaa. Istuin sohvannurkassa läppäri sylissä, enkä ollut huomaavinani häntä ollenkaan. Sainkin istua hyvän aikaa, sillä hän vain vaihtoi vaatteet ja palasi sitten takaisin alakertaan, kai syömään. Sillä aikaa ehdin unohtaa, että minun piti hautoa kaunaa, sillä Leksa tuli meseen ja sydämeni humpsahti. Häntä näkyi harvoin ja hän viipyi yleensä vain vähän aikaa ja lähes aina hän väitti olevansa varattu, joten yleensä en uskaltanutkaan sanoa mitään. Nyt mieleeni tuli asianpoikanen, jonka takia uskaltauduin avaamaan keskustelun hänen kanssaan. Mutta eihän hän vastannut, vaikka tuijotin ruutua miten ja pidätin henkeä. Lopulta kirjoitin asianikin, ehkä hän vastaisi sitten. ”Tuuthan sä meidän synttäreille?”

Mitään ei edelleenkään tapahtunut vähään aikaan, mutta kun olin jo heittämässä toivoni, hän suvaitsi vastata: ”Mehua ja täytekakkua?” Vastasin vikkelästi, että kyseessä oli sentään viisitoista- eikä viisivuotispäivät ja että aioimme pitää bileet, ja että kun hän oli melkein kuin serkkumme, hänen kuului tulla. Ja hän vastaili ja juttelimme itse asiassa aika kauan, kunnes hän sanoi, että piti mennä. Minäkin pistin itseni offline-tilaan, vaikka olin huomannut, että olin saanut viestejä muiltakin Leksan kanssa kirjoitellessani. Ne eivät voineet olla puoliksikaan niin kiinnostavia, enkä aikonut keskittyä niihin nyt. Halusin sen sijaan maistella uudestaan ja uudestaan jokaisen hänen kirjoittamansa sanan ja lauseen. Niissä ei ollut mitään erityistä, mutta ne oli kirjoitettu minulle.

Melkein hermostuin, kun Alissa tuli ja käänsi kanavaa, vaikken ollut vilkaissutkaan televisiota ainakaan puoleen tuntiin.
- Mä kutsuin Leksan meidän synttäreille, ilmoitin ja Alissan vihertävä katse lennähti minuun.
- Tuleeko se?
- Ei se tienny vielä, mutta kai se tulee. Koska me pidetään ne?
- Itsenäisyyspäivänä, Alissa ehdotti. Silloin meillä tosiaan oli yleensä synttärijuhlat järjestetty.
- Mutta se ei oo hyvä, jos aikoo pitää kunnon bileet. Silloin pitäis aamulla mennä kouluun, eikä me saada mitenkään järjestettyä, että kaikki muut on yötä poissa.
- Meinaatko sä semmosia bileitä? Alissa kysyi ja hänen silmänsä levisivät vähän.
- Joko semmoset tai ei ollenkaan, sanoin päättäväisesti. – Ei mehua ja täytekakkua. Sanotaan vaikka, ettei me haluta mitään muuta synttärilahjaksi kuin saada pitää bileet.
- Mutta mä haluan!
- Sähän voit pyytää sen kaiken joululahjaksi, sanoin käytännöllisesti. – Mennään hei kattomaan Jessin työvuorolistaa.

 
2. 15+15

Synttärikutsuille löytyi täydellinen päivä: joulukuun viides, itsenäisyyspäivän aatto. Äidillä oli iltavuoro ja isä suostui kuin suostuikin lopulta lähtemään käymään Hangossa Jerryn ja kaksosten kanssa. Hän oli paljon epäileväisempi sen suhteen, että oliko viisasta antaa meidän emännöidä juhliamme ihan kahdestaan kuin äiti. Minä otan suuren kunnian siitä, että hän lopulta taipui. Esitin loukkaantunutta ja marttyyria ja huokaisin, että koko luokka varmasti pettyisi pahan kerran.
- Koko teidän luokanko te olette kutsuneet? isä kysyi.
- No nii-in, ne kaikki suunnittelee jo, mitä ne laittaa päälle. Mutta en mä kyllä ala, jos Sarri ja Sunna ja sinä pörräätte täällä, ja Jerry nauraa, jos me tanssitaan hitaita. Olkoon sitten koko juhlat, ja toivottavasti se painaa sun sydämellä ikuisesti!
- Mutta iltatalli.
- Voidaan me kai siksi hetkeksi karata vierailta, että käydään hoitamassa se. Eihän siinä mene kuin kymmenen minuuttia, jos me voidaan ottaa hevoset sisään jo ennen kuin vieraat tulee. Ja Leksa voi auttaa.
- Tuleeko Leksakin teidän synttäreille? äiti kysyi nopeasti.
- Tätä menoa ei näköjään tule, kun näyttää koko synttärit vähän heikoilta.

Jostain syystä, jota en ymmärrä, se taisi olla ratkaiseva oljenkorsi. Minulla ei kyllä edelleenkään ollut Leksalta mitään lupausta siitä, että hän tulisi, mutta enhän voinut sellaista tivatakaan, ennen kuin tiesin, että koko bileet toteutuisivat.
- Eiköhän me anneta niiden hoitaa omat juhlansa, äiti sanoi isälle. – Mähän tulen joka tapauksessa yhdentoista maissa.
- Mä olen muuten miettiny, että miten sä jaksat ajaa tänne aina iltavuoron jälkeen ja sitten nousta kuudelta ja lähteä ajamaan uudestaan töihin. Eikö sun kannattaisi nukkua siellä? esitti Alissa ovelasti.
- Missä mä siellä nukkuisin? Jonkun potilaan vieressä?
- No Tehiksessäkin on lääkäreille pimeä huone, missä ne nukkuu kun ei oo potilaita. Tai mene jollekin sun työkaverille.
- Juuei, mä olen kyllä tulossa nukkumaan ihan omaan sänkyyni, niin että yhdeltätoista on juhlien parempi olla aika lailla ohitse.

Siihen oli pakko tyytyä, mutta oli sekin aika hyvä. Mehän voisimme sitten vetäytyä yläkertaan, meidän olohuoneeseemme ja jatkaa siellä hiljaisemmin. Leksan pitäisi tietysti jäädä yöksi, sillä ei hän millään ilveellä pääsisi meiltä pois keskellä yötä. Se oli mukava ajatus.

Uskaltauduin soittamaan Leksalle, kun päivämäärä kerran oli selvillä. Sitä en ollut tehnyt koko syksynä, vaikken nuorempana ollut ujostellut häntä ollenkaan. Kesän jälkeen asiat olivat kuitenkin ihan toisin, sen jälkeen, kun olin rakastunut häneen. Joskus alle kymmenvuotiaina, kun olimme saaneet ekat kännykkämme, olimme soitelleet niin paljon, että äiti ja Jinna olivat ottaneet ne pois vähäksi aikaa. Minä olin soittanut Leksalle, Leksa oli soittanut Alissalle. Mikä hulluinta, Alissa oli soittanut minulle, vaikka olimme samassa huoneessa. Sitten Alissa oli soittanut Leksalle, Leksa minulle ja minä Alissalle ja niin edelleen. Eihän sitä silloin ollut ymmärtänyt paremmin. Nyt en kuitenkaan ollut soittanut kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt takaisin kotiin. Pari hauskaa tekstaria olin hänelle lähettänyt, mutta ajatuskin puhumisesta oli tuntunut kuristavan kurkkuni mehupillin kokoiseksi.

En minä tietystikään ollut räytynyt Leksaa muistellen koko syksyä. Totta puhuen olin melkein unohtanut hänet, paitsi silloin, kun hänen nimimerkkinsä hyppäsi silmille tietokoneelta hänen tullessaan meseen ja kunnes olin tullut ajatelleeksi, että hänkin voisi tulla synttäreillemme. Tietysti hän oli komein tietämäni poika, mutta mitä iloa siitä nyt tarkalleen ottaen oli, jos hän oli neljän- tai viidenkymmenen kilometrin päässä?

Nyt oli kuitenkin asiaa, ja nieleskelin tyhjää, kun etsin hänen numeronsa. Onneksi kukaan ei nähnyt, sillä olin mennyt varmuuden vuoksi talliin soittamaan. En halunnut Alissankaan kuulevan. Hän vastasi ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua.
- Hei, sanoin, ja kuulostin piru vie hengästyneeltä, kuin olisin juuri juossut. – Viides päivä.
- Joo, mä tiedän.
- Tiedät?
- Joo, Alissa soitti mulle just.
- Häh? Tiesin, että se kuulosti idioottimaiselta, mutta mitä Alissan päässä oikein liikkui? Minähän koko Leksan olin keksinyt pyytää! Mutta se ei nyt ollut tärkeintä, ehtisin höyhentää Alissan myöhemmin. – Tuuthan sä?
Leksa huokaisi raskaasti.
- Kuule, oikeesti, mitä mä tekisin ysiluokkalaisten luokkabileissä?
- Ei ne oo luokkabileet, ne on meidän synttärit! vingahdin. – Sun ei tarvii tuoda lahjoja eikä mitään, tulisit vaan itse!
- Millä sä ajattelit mun pääsevän sinne?

Ajattelin hurjasti. Olin miettinyt vain sitä, että juhlien jälkeen hän ei ainakaan voisi lähteä mihinkään, ei äiti suostuisi ajamaan häntä asemalle päästyään viimein kotiin, eikä varmaan muutenkaan päästäisi häntä matkustamaan siihen aikaan. Mutta olihan sama ongelma tosiaan toiseenkin suuntaan. Asemalta ei jaksanut kävellä meille, ei ainakaan joulukuun loskassa, ja kesälläkin se oli liikaa, ellei nyt ehdoin tahdoin halunnut kuntoilla hulluna.
- Taksi? ehdotin. – Jos sun isä tois sut? Tai Vesku voi ottaa sut kyytiin, kun se lähtee töistä ja tulee hakemaan Jerryn ja kaksoset.
- Eikö ne ole kotona? Leksa kysyi, ja virkistyikö hänen äänensä hiukan?
- Ei, ne menee Hankoon.
- Ai. No kuule, voisinhan mä kai tulla. Ei mulla täälläkään sen parempia bileitä ole tiedossa.

Minun teki mieli kiljua, mutten halunnut kuulostaa pissikseltä.
- Hyvä poika, sanoin sen sijaan.
- Siis mitä sä sanoit?
- Kiltti poika, reipas poika! Voitko sä hankkia jotain terästettä meidän booliin?
- Ai sen takia sulla oli niin hirveä hinku saada mut sinne? Leksa sanoi, ja hänen äänensä muuttui kylmäksi ja epäluuloiseksi.
- Hölmö, en tietystikään, sanoin nopeasti.
- Vaan?
- Koska mä haluan!
- Okei. Kai.

Jokin esti minua aloittamasta kokonaisvaltaista vakuuttelua. Leksa olisi ihmetellyt sitä, ja minä olisin vaikuttanut typerältä kanalta. Saatoin olla ihastunut häneen, mutta oli minullakin arvokkuuteni. En rupeaisi mihinkään, ellei hän tekisi minkäänlaista aloitetta.
- Pyydänkö mä Veskua nappaamaan sut kyytiin silloin? Tai vaikka jo edellisenä iltana? Ai, mutta kai sullakin koulua on.
- Alissa kysyi jo.
- Ai, sanoin ja tunsin itseni vähän narutetuksi. Leksa nauraa kihersi hiljaa, mutta sanoi sitten, että hänen piti mennä.

Minunkin piti, mutta ensin piti roudata hevoset sisään, sillä varjolla olin sanonut tallille meneväni. Hemmetin uteliaat vanhemmat, jotka eivät voineet ymmärtää, että joskus ihminen vain saattoi haluta pistäytyä pihalla. Osa olikin jo tallissa, ne, joilla me olimme ratsastaneet iltapäivällä ja illalla, mutta kävin hakemassa Irkun ja Hallen ja Kaoman, jonka Noora oli ratsastanut päivällä, ja viimeiseksi pelastin Nikin varsojen luota, jotta se saisi nukkua yönsä rauhassa lämpimässä karsinassaan. Yöheiniä en malttanut vielä jakaa, oli vähän aikaistakin niille, ja sitä paitsi minun piti mennä kuristamaan Alissa.
- Kaikki on inessä, en antanu ruokia! kiljuin potkiessani tallikengät jaloistani kuistin ovella ja rynnistin suoraa päätä rappusiin. Alissa makasi sohvalla ruotsinkirja rintansa päällä ja tuijotti telkkarista Frendejä. Hyppäsin istumaan hänen mahansa päälle.
- Älä, hän sai puhahdettua, ennen kuin kaikki ilmat katosivat ja hän alkoi huitoa. Kasvot muuttuivat hiljalleen punaisiksi kuin punajuuri ja hän kääntyi kyljelleen niin, että sekä minä että ruotsinkirja valuimme lattialle.

- Mitä sä oikeen yrität? Tappaa mut? hän kysyi vihaisena saatuaan taas henkensä kulkemaan. Hänen poskensa punoittivat edelleen ja silmät salamoivat ja katseeni nauliutui siihen suoraan, kauniiseen nenään, joka minulta puuttui, vaikka muuten olimmekin hyvin paljon samannäköisiä. Minun teki mieli rusentaa se.
- Sä soitit Leksalle! murisin.
- Tietysti soitin, miksen olisi soittanut? Jessi halusi tietää, millä se ajatteli tulla tänne! Alissa parkaisi.
- Mäkin soitin, ja kuulostin tietysti ihan idiootilta, kun en tienny, että sä olit jo soittanu! huusin ja Alissa katsoi minua hetken.
- Sä olet ihastunut siihen, hän sanoi.
- Paskat olen!

Tässä kohden pitää kertoa, että Alissa oli paljon sievempi kuin minä. Pieninä olimme olleet kuin kaksi marjaa. Edes Sarri ja Sunna eivät muistuttaneet yhtä paljon toisiaan kuin me olimme muistuttaneet, vaikka olivatkin oikeita kaksosia. Koulukuvissa alkoi eroja jo kuitenkin huomata. Alissa oli pidempi ja hänen hiuksensa olivat vähän vaaleammat, ihanan kullanpunaiset, kun minun olivat lähempänä kuranruskeaa. Hänen kasvonsa eivät olleet yhtä pyöreät kuin minun naamani. Hän oli jotenkin… tyylikkäämpi. Olin tähän asti ottanut sen faktana, jonka kanssa piti elää ja jolla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta nyt minua korvensi kummasti.
- Mitä me tarjotaan? tuhahdin. Oli aika vaihtaa puheenaihetta. Olimme liian isoja ollaksemme pihkassa samaan poikaan, ja epäilin nyt, että Alissakin oli.

Alkuperäinen ajatus oli, ettei meidän tarvitsisi tarjota oikeastaan mitään muuta kuin boolia, mutta sehän ei tietenkään ollut sellainen ruokalista, jonka olisi voinut äidille esittää.
- Sipsit ja limu riittää, ei ainakaan mitään lapsellista kakkua! sanoi Alissa.
- Sipsejä ja limua kolmellekymmenelle lapselle? Ostoruokaa? sanoi äiti järkyttyneen näköisenä.
- No haloo, ei me olla konkurssissa, vaikka tarjottaiskin kerrankin ostoruokaa! sanoin vihaisesti. Ihmeellistä nipotusta!
- Jos te ette kerran halua täytekakkua niin mä voin tehdä vaikka pikkupizzoja tai nakkikääröjä tai jotain semmosta, äiti ehdotti, ja kun tarkemmin ajatteli, niin se ei oikeastaan ollutkaan yhtään hullumpi idea. Pojat ainakin olivat aina nälkäisiä, ja kai tytötkin odottivat saavansa jotain purtavaa. Ei kuitenkaan missään nimessä synttärikakkua. Nämä olisivat nyt isojen ihmisten juhlat. Ei serpentiiniä, ei ilmapalloja, ei kermakakkua.

Alkoholipuolessa oli vähän järjestelemistä. Meillä oli kyllä jonkin verran piilossa: äiti oli tuonut kesällä Espanjasta jotain paikallista viinaa, josta he olivat isän kanssa vain maistaneet. Sen jälkeen oli ollut helppo kaataa sieltä toiseen pulloon ja laittaa vettä tilalle. Ja sitten Siirin hääjuhlat. Jessus, että niihin oli tuotu viinaa! Kukaan ei takuulla voinut olla varma siitä, paljonko sitä oli ollut alunalkaen ja paljonko sitä oli käytetty. Olin laittanut talteen ensin yhden pullon kirkasta viinaa, ja sitten toisenkin. Se, että olimme sitten näpistäneet jäljelle jääneet jääkaapista Merin bileitä varten, oli ollut aika typerää, mutta jotenkin kaikki oli vaan ajautunut siihen. Leksa oli ollut lähdössä takaisin Helsinkiin ja ollut itse asiassa aika raivostuttava, kun Alissa ja minä olimme saaneet hänet jäämään vielä vähäksi aikaa Merin bileiden takia. Hän oli pilkannut meitä, kutsunut pikku maalaistytöiksi ja kysynyt, leikittäisiinkö Merillä aasinhännän kiinnitystä ja kuurupiiloa. Siihen ei ollut ollut mitään muuta vastausta kuin kerätä jääkaapista kaikki vajaat pullot kassiin ennen lähtöä, vaikka oli ollut itsestään selvää, että siitä jäisi kiinni. Ja sitten Leksa ei ollut edes maistanut niistä. Hän oli sanonut, ettei niistä tipoista tulisi kuin vihaiseksi. Me olimme tyttöjen kanssa maistelleet, mutta niitäkin oli vielä pikkuisen.

Varmuuden vuoksi olimme laittaneet vielä Elsin isoveljen asialle. Hän oli jo kahdenkymmenenyhden, eikä pistänyt pahakseen ansaita vitosen hakupalkkiota per pullo.
- Näitä on kamalasti, Alissa sanoi katsellessaan riviä, jonka pullot muodostivat sohvan eteen.
- Paljonkohan booliin pitää laittaa? pohdin minä.
- Katotaan netistä joku ohje, sanoi Alissa ja minä ilahduin.
- Kerrankin sulla välähti!
Sitten meille tuli kiire tunkea kaikki putelit sohvan alle, sillä joku kuului tömistävän portaita ylös. Jerry luultavasti, sillä kaksoset olisivat tulleet yhdessä kevyemmin askelin ja jutelleet keskenään, ja äiti ja isä olivat tallilla.

- Mitä sä täällä teet? kysyin epäkohteliaasti, kun Jerry heittäytyi toiselle sohvalle.
- Tulin kattomaan telkkaa. Likat haluaa kattoa jotain idioottimaista leffaa.
- Ja mistä lähtien sä luulet, että meidän olohuone on sunkin olohuone?
- Siitä lähtien kun mä olen iso poika.
Jerry käänteli kanavia, kunnes löysi Simpsonit, mutta tuo nyt oli minusta vähän nokkavaa pikkuveljeltä.
- Ehkä meillä on kahdenkeskisiä juttuja, Alissa ehdotti.
- Mä tiedän teidän juttunne kyllä. Ja mä jään teidän bileisiin kanssa.
- Et muuten jää! me sanoimme yhteen ääneen ja tunsin taas hurjan lämmintä yhteenkuuluvaisuutta Alissan kanssa. Nostimme molemmat oikean peukalomme ja painoimme ne yhteen, kuten kuului tehdä, jos sattui sanomaan saman asian samaan aikaan.
- Mä tiedän, että te aiotte juoda, ja jos te ette sano noille, että mäkin saan jäädä, niin mä vien kaikki teidän viinapullot. Ne on siellä sohvan alla, Jerry sanoi keskustelusävyyn ja Alissa ja minä katsoimme toisiamme tyrmistyneinä.
- Sä kiristät meitä? kysyin.
- Niin mä taidan tehdä.

Jerry sai minut kihisemään raivosta niin, etten saanut edes unta. Mikä nappulaa oikein riivasi? Yksitoistavuotiaiden kyllä kuului kulkea ihan nätisti vanhempien mukana eikä roikkua kiusaamassa isosiskojaan. Tilanne oli kuitenkin ohi. Alissa oli antanut periksi melkein heti, mutta minä suunnittelin vielä tuskallisia vastaiskuja.

Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, että Jerry jäisi. Hän oli fiksu ikäisekseen ja rakastin häntä hellästi silloin, kun hän ei ollut mahdoton tai saanut suhteettomia etuuksia. Hän ei varmasti juoruaisi mistään, mitä tapahtuisi äidille ja isälle. Hänellähän oli kaikki juoruttava jo nyt hyppysissään, jos hän kerran oli tutkinut viinavarastomme, ja jos hän kerran halusi osalliseksi, hän likaisi samalla omat pahnansa kertomalla. Ei, minua otti päähän joutua kiristyksen uhriksi, ja kun hän oli yrittänyt vielä jatkaa esittämällä, että Liskonkin pitäisi saada tulla, olin lyönyt häntä kirjalla.
- Sitten saa olla koko homma! Perutaan bileet!
Niin, että Jerry peruutti vähän ja lupasi tyytyä omaan seuraansa, ja Leksan, tietysti.
 
3. Juhlat

Meillä oli onneksi viidentenä päivänä lyhyt päivä koulussa. Kahdeltatoista alkoi itsenäisyyspäivän juhla ja sen jälkeen alkoi vapaus. Ehdimme melkein kotiin, ennen kuin äiti lähti töihin – hän ajoi koulutaksia vastaan ja vilkutti meille. Hän oli selvästi kuluttanut koko aamun leipoen, sillä koko talo tuoksui ihanalle.
- Nam nam! sanoi Sarri silmät loistaen ja tuijotti herkkuja. Hän oli molemmin käsin kaappaamassa nakkikääröjä, mutta läppäsin häntä sormille.
- Ne on meidän synttäreille! Kyllä mummi syöttää teidät illalla!
- Älä nyt oo niuho, Danni, Alissa sanoi. – Anna niiden maistaa, kyllä niitä on tarpeeksi.
Hellyin, kun katsoin Sarria ja Sunnaa, jotka tapittivat minua pyytävästi.
- Ottakaa sitten, muttei montaa. Mä menen nyt suihkuun, että ehdin meikata rauhassa.
- Aiotko sä meikata viis tuntia?
- Ehkä meikkaankin. Ratsastamaan mä en ainakaan ehdi.

Muut eivät aikoneet olla niin kiireisiä, Alissakaan, vaan he painuivat tallille minun hipsiessäni saunaan. Daisy ei kärsisi vapaapäivästä sen paremmin kuin isänkään hevoset, ei hänkään tänään ehtisi satulaan. Epäilin, ettei äitikään ollut ehtinyt. Ei se niin vakavaa ollut, olisihan huomenna uusi päivä. Pesin hiukseni, mutten raaskinut seistä suihkussa ylettömän kauan, tai Alissalle ei riittäisi lämmintä vettä ja Jerryllekin olisi säästettävä. Onneksi hän oli jo pääsemässä siitä haisukaudesta, joka kaikkiin esiteini-ikäisiin poikiin nenäni perusteella jossain vaiheessa iski. Koulussa oli ollut joskus oikein tukalaa istua, etenkin jumppatunnin jälkeen. Ei tietenkään nyt enää, mutta muutama vuosi sitten.

Ikinä en ollut meikannut huolellisemmin. Seurasin kaikkia koskaan lehdistä lukemiani neuvoja, alustin, pohjustin, puuteroin ja rajasin, kunnes ei enää ollut mitään lisättävää. Väänsin ja käänsin hiuksiani, ja toivoin, että ne olisivat olleet paljon pidemmät, esimerkiksi takapuoleen asti, mutta sitten niitä ei kai olisi saanut ikinä leikata.

Olin paitaa vaille valmis, kun Alissa tuli tallivaatteet kainalossaan ja hiukset märkinä ja menin sitten katsomaan hänen laittautumistaan ja käymään läpi, mitä vielä pitäisi tehdä. Ei juuri mitään, totesimme. Kunhan vaan isä tulisi ja toisi Leksan ja pakkaisi kaksoset autoon ja ajaisi pois, voisimme tehdä boolin, ja sitten vain odottaisimme.
- Tytöt soitti, että ne tulee jo kohta, Alissa sanoi harjatessaan ripsiväriä ripsiinsä. – Ne saa Merin äidiltä kyydin, mutta sen täytyy tuoda ne viimeistään viideksi, kun sillä on joku meno. Mä sanoin ettei haittaa.
Nyökkäsin, ei se haitannutkaan. Minun puolestani Elsi ja muut olisivat voineet tulla jo vaikka suoraan koulusta, olisi ollut kiva laittautua yhdessä. Minua alkoi hiljalleen vähän jännittää. Koulussa ei ollut koko viikolla ollut juuri muuta puheenaihetta kuin meidän bileemme. Osa luokan tytöistä oli mennyt järkyttyneen näköisiksi kuullessaan alkoholitarjoilusta, mutta minkäs teit, jos jotkut olivat nössöjä. Saisivat juoda pelkkää limsaa sitten ja sillä hyvä. Kaikki eivät ehkä tulisi, mutta uskoin, ettei monikaan uskaltaisi jäädä pois. Ihan senkin takia, että he olisivat sitten ihan ulkopuolisia jälkeenpäin, kun kaikki muut puhuisivat vain juhlista seuraavan viikon. Hitto, ehkä niistä puhuttaisiin koko loppulukukausi!

Sitten alkoi tapahtua. Merin äiti toi Merin ja Elsin ja Heljän ja Emman ja melkein samalla ovenavauksella tuli isä töistä.
- Lopultakin, ota pian noi lapset ja mene, että me päästään juhlimaan, kehotin tullessani kaksosten huoneesta. Minulle oli juuri tullut mieleen pistää heidät pakkaamaan yöpaitansa ja hammasharjansa, ettei heillä turhaan siihen tuhrautuisi aikaa isän tultua.
- Ihan kuin sulla olisi kiire päästä eroon meistä, hän naurahti ja katsoi minua päästä varpaisiin. – Sä näytät vähän nokivarikselta.
Olisin voinut loukkaantua, ellei hän olisi hymyillyt sitä sanoessaan.
- Musta on kohtalokasta! Musta on kaikkien värien äiti!
- No eipähän tahrat näy. Mä syön jotain ja kai me sitten voidaan mennä.
- Ei sun tarvitse syödä. Mummilla on kuitenkin jo padat porisemassa, kun se odottaa teitä, sen kun menette vaan! Hei!
Katselin etsivästi ympärilleni. Leksa, missä hän oli?
- Unohditko sä hakea Leksan kyytiin? kysyin kauhistuneena.
- Oho, isä sanoi rypistäen otsaansa ja olisin voinut lyödä häntä.
- Unohditko tosiaan? Et voinu unohtaa!
- No en unohtanu. Kai se meni saman tien ylös viemään kassinsa.

Se oli mahdollisuuksien rajoissa, enhän ollut ollut näkemässä keitä tuli, kun ovi oli käynyt. Minun piti kuitenkin juosta katsomaan. Leksa oli meillä kesällä ollessaan ominut ullakon isoimman huoneen, ja olin henkilökohtaisesti laittanut hänelle sinne puhtaat lakanat edellisiltana. Siellä hän olikin ja sydämeni hypähti pikkuisen, kun näin hänet taas pitkästä aikaa.
- Vesku kiusasi unohtaneensa sut, huokaisin.
- Ois voinu unohtaakin, mä en oikeen tiedä, mitä mä täällä teen, poika murahti vastaukseksi eikä näyttänyt mitenkään ilahtuneelta minun näkemisestäni. En minä nyt ollut kuvitellut hänen ryntäävän syleilemään minua, mutta edes hymy olisi ollut ihan kiva saada.
- Sulle tulee kivaa, lupasin ja ahmin häntä salavihkaa silmilläni. Hän oli aika pitkä ja hoikka ja hänellä oli mustat hiukset, mustat farkut ja musta pitkähihainen T-paita, joka sai hänet silti näyttämään lihaksikkaalta, mutta parasta olivat hänen silmänsä. Ne olivat näin sähkövalossa vain vaaleansiniset, mutta tiesin, että auringonpaisteessa niihin tuli melkein uima-altaan värinen turkoosi sävy. – Tule alas, pyysin.
- Mä taidan hengähtää ensin hetken, Leksa sanoi ja heittäytyi sängylle.
- Hengähtää? Mikä vanhus sä olet?
- Mun tarvii kerätä voimia, että jaksan, hän virnisti. Jaksoi mitä? Jätin sen kuitenkin selvittämättä ja lähdin varmistamaan, että isä ja kaksoset tosiaan menisivät.

Olimme ilmoittaneet, että juhlat alkaisivat seitsemältä, jotta talo varmasti olisi tyhjä ylimääräisistä perheenjäsenistä, mutta isä oli nyt totellut minua niin ripeästi, että meille jäi vähän liikaakin aikaa tehdä loput valmistelut. Booli sekoitettiin isoon kulhoon ja Alissa huomasi, ettei meillä ollut jäitä.
- Se on nyt myöhästä, sanoin harmissani. Limsat olivat kyllä kylmiä, mutta kuinka kauan?
- Maistetaanko me? Meri kysyi, kun Alissa oli mitannut sekaan viinaa.
- Täytyyhän meidän maistaa, että tiedetään, onko se hyvää, päätin.
- Ja meneekö se päähän, Emma tirskui.

Se oli niin pahaa, että se todennäköisesti meni päähän jo ennen kuin sen ehti nielaista. Maistoimme kaikki vuorotellen samasta kertakäyttömukista, toistemme ilmeille kikattaen ja jonon viimeisenä oli Jerry, joka otti mukin Elsiltä ja tyhjensi sen.
- Kaameeta! hän raakkui ja näytti siltä, ettei saanut henkeä.
- Kuka lupasi sun maistaa? Alissa kysyi ankarasti. – Sä olet vielä lapsi.
- En mä huoliskaan, Jerry tuhahti. Leksa, joka oli suostunut lopettamaan lepohetkensä ja auttanut minua kantamaan pullot alakertaan, katseli meitä keittiön kaappiin nojaillen, kädet puuskassa ja vähän ylimielisen näköisenä.
- Ennen kuin te lapset rupeette ryyppäämään niin ajattelitteko te tehdä hevosille jotain?

- Apua! Alissa vingahti ja minunkin teki mieli. Olimme unohtaneet koko elikot. Katsoin pahoillani vaatteitani, pitsisen hameeni helmat olisivat mennyttä ensimmäisen loimen riisuttuani. Ravassa ja repeilleet. Alissalla oli hyvin vaaleat farkut kuin kontrastiksi minun mustalle asulleni, eikä hän näyttänyt yhtään sen innostuneemmalta. Onneksi sain neronleimauksen.
- Jerryhän voi mennä iltatalliin, sanoin.
- Nope, sanoi ärsyttävä veljeni.
- Mikset menisi? Sua ei ole muutenkaan tänne kutsuttu, itse änkesit niin, että voit hyvin olla vähän hyödyllinenkin!
- Äh, mennään, Jerry. Ne on takuulla hiljaisempaa seuraa kuin tää papukaijaparvi, Leksa sanoi epäkohteliaasti. Auoin suutani hetken aikaa ja taisin vaihdella painoa jalalta toiselle, kun tajusin, että olisinhan voinut vetää äidin pilkkihaalarin päälle ja mennä mukaan, jos Leksakin kerran meni, mutta toisaalta se olisi ollut noloa sen jälkeen, mitä olin sanonut. Pojat eivät aikailleet, joten minun ei tarvinnut keikkua kahden vaiheilla kauan.
- Tulkaa maistamaan, paraniko tää, sanoi Alissa, joka oli juuri kaatanut booliin vielä yhden limsapullollisen ja muistin, mikä oikein oli illan tarkoitus.

Ovikello alkoi soida, kun olimme saaneet boolin hyvään malliin, siis hyvän makuiseksi. Ensimmäisinä saapuivat luokan kiltit tytöt, Janika ja Erika ja paksu Pippa, he, jotka eivät takuulla olleet ikinä maistaneet edes siideriä. Me emme tavallisesti olleet juuri missään tekemisissä keskenämme, mutta nyt Alissa ja minä toivotimme heidät tervetulleiksi suorastaan ylitsevuotavaisen iloisina.
- Tulkaa sisään! Haluatteko te limsaa vai boolia? Alissa kysyi ja halasi jokaista. Niin pitkälle minä en sentään aikonut mennä, mutta nyökkäilin heille kaikille ja usutin peremmälle.
- Me ostettiin teille yhteiset lahjat, sanoi Janika. – Tai ei siis yhteistä teille, mutta meiltä yhteisesti teille kahdelle, meiltä kolmelta. Siis kummallekin oma lahja…
Minä keskeytin hänen selittelynsä ja pyörähdin ympäri katsomaan Elsiä ja muita.
- Lahjoja! Apua, mä en ollenkaan ajatellu, että me ehkä saadaan lahjoja!
- Synttäreille on tapana tuoda lahjoja, nauroi Meri. – Meilläkin on, mutta te näette ne vasta myöhemmin!

Seuraavaksi saapui ryhmä luokan poikia siitä nörtimmästä päästä ja kiitettyäni heitä kauniisti lahjapaketeista kiitin myös onneani siitä, että Leksa ja Jerry viipyivät vielä tallissa. Leksa oli tietysti tavannut meidän porukan tytöt jo kesällä Merin bileissä, mutta kyllä hän saisi mielenkiintoisen kuvan meidän muista ystävistä, jos sattuisi juuri nyt tulemaan takaisin sisään. Janika ja muut olivat istuneet rinnakkain yhdelle sohvalle, kullakin limsalasi kädessä ja Visa ja muut istuivat heitä vastapäätä katsellen kattoon ja verhotankoihin ja näyttäen siltä, että olisivat mieluummin jossain muualla. Onneksi Erika ei voinut koskaan olla kauan hiljaa. Hän oli luokan hiljaisia vain nimellisesti, sillä hän ei tuntunut pystyvän ajattelemaan ääneti, eikä hän osannut lukeakaan muuta kuin sopottamalla vähintään puoliääneen joka sanan. Kokeissa sen aina huomasi, ellei muualla, kun hän selitti itselleen koekysymyksiä.

- Teillä on ihana talo, ja kauheen iso! Tää on kuin joku herraskartano! hän sanoi hartaasti.
- Menkää katselemaan ympärillenne, ei teidän siinä tarvii istua! sanoin riehakkaasti.
- Yläkerta on ihana, sanoi Emma hartaasti, ja niinhän se tavallaan olikin. Jos sattui pitämään pienistä, pimeistä huoneista, ja vähän puolitekoisen tunnusta. Minä kyllä pidin. Kaikista hauskinta oli se, miten joka kolo oli erinäköinen kuin edellinen. Harpoin sitten itsekin tyttöjen perään ja kuuntelin, miten he ihmettelivät erilaisia huoneita. Äiti oli kehitellyt mitä hulluimpia ideoita ullakon vierashuoneisiin. Yksi oli sisustettu kullanvärisillä samettiverhoilla joka seinältään. Hän epäili niiden tulleen kirpputorille jostain hotellista. Minun huoneeni oli enimmäkseen sininen ja olin siihen aika kyllästynyt, mutta Alissan huone kirvoitti eniten huokailuja. Siellä oli kristallilampetteja ja hörhelöitä. Se oli minusta melkein oksettava, mutta kai Alissa viihtyi siellä.

Seuraavaksi tulivat luokan pissikset, Kaisamaija ja Moa ja Sira. Minä kuulin ovikellon äänen ylös asti ja menin avaamaan.
- Tervetuloa, sanoin kohteliaasti. Henkilökohtaisesti olisin ollut ihan valmis jättämään tämän porukan kutsumatta, mutta en minä heitä nyt erityisemmin pelännytkään tai mitään. He olivat niin kammottavan typeriä, että Alissa ja minä olimme jo aikaa sitten päätyneet raakkaamaan vakavasti otettavien ystäviemme joukosta pois ne pojat, jotka heitä vilkaisivatkaan.
- Ihanaa päästä teille! Kaisamaija kirahti ja halasi minua. Hän vilkuili innoissaan joka suuntaan olkapääni yli ja arvasin, etten hänen suustaan kuulisi mitään kommenttia herraskartanosta. Onneksi pääsin hänestä eroon, kun auki jääneestä ovesta alkoi kuulua mopojen pärinää ja sitten poikien ääniä. Ossi ja loput luokasta olivat tulleet.
- Tulkaa ottamaan boolia! kuului Jerry huutavan keittiöstä hyväntuulisesti. Ilmeisesti hän piti juomanlaskijan roolia sopivana itselleen, eikä kumma kyllä näyttänyt ollenkaan ujostelevan meidän luokkaa.
- Ja tulkaa te avaamaan lahjat! huusi Elsi. – Sitten tanssitaan!
Nappasin täyden mukillisen boolia ja tottelin häntä. Tunnelma oli vähän jäätävä, ihan kuin kaikki olisivat olleet vieraita toisilleen, vaikka olivat istuneet kaksi ja puoli vuotta samassa luokkahuoneessa. Leksakin oli ylhäisesti erillään. Toivoin, että hän lakkaisi näyttämästä niin halveksuvalta. Tyttöjä se ei varmasti haittaisi, hän oli silti komea, mutta pojille saattaisi tulle mieleen sanoa jotain.

Lahjoja ei ollut ihan kauheasti, sillä monet olivat lyöneet rahansa yhteen ja ostaneet jotain yhteisesti. Niiden avaaminen kyllä oli hauskaa. Siellä oli mitä ihmeellisimpiä juttuja, kertakäyttöpartakoneista siideripulloon, jonka avasin saman tien. Se kuohui ylitse, oli kai hölskynyt paketissaan, ja valui hameelleni, sohvalle ja matollekin.
- @!#$, manasin.
- Se oli viimenen lahja, sanoi Alissa löytäessään hänkin samanlaisen, mutta varoi avaamasta pulloa. Hän sipsutti stereoiden luokse ja laittoi musiikkia kovemmalle. Maan hiljaiset vetäytyivät nopeasti kauemmas, seinän vierille ja minä aioin mennä hakemaan Leksaa tanssimaan, mutta Jerry esti.
- Danni, boolimalja on tyhjä. Laitanko mä sinne jotain vai alanko mä tarjoilla limsaa?
- Mä tuun tekemään lisää, sanoin vähän harmistuneena, mutta velvollisuudentuntoisesti.

Siinä ei olisi mennyt viittä minuuttia, mutta sain laahuksena perääni Pipan ja Erikan, jotka katselivat epäluuloisen näköisinä, miten sekoitin juomaa.
- Maistakaa ihmeessä, kehotin, vaikken uskonutkaan heidän ottavan. Minun piti tietysti maistaa, että siitä tuli hyvää, vaikka minulla oli siiderikin juomatta.
- Danni, sä tulet humalaan, sanoi Jerry ja katsoi minua kiinnostuneena.
- Ehkä tulen, ehkä en, nauroin ja sitten totesin, että keittiöön oli muuttanut myös suurin osa pojista. Se ei yllättänyt minua. Pojat noin yleisesti ottaen eivät minun nähdäkseni välittäneet tanssimisesta. he kuitenkin alkoivat tehdä selvää äidin leipomuksista siihen tahtiin, että minun piti laittaa niitäkin enemmän esille. Ossi ei syönyt vaan joi olutta. Tyhjennettyään pullon hän pamautti sen tiskipöydälle, röyhtäisi ja tarttui minua hameesta.
- Dannipanni.
- Voisitko sä laittaa ton kaljapullon takasin sinne, mistä sä otitkin sen? ehdotin suloisesti. – Porukat ihmettelee muuten, että kuka täällä on juonu kaljaa, eikä mun sängyn alla ole tilaa kaikille tyhjille pulloille.
- Tanssitaan, hän ehdotti. Se oli niin yllättävää, etten voinut kieltäytyä, ja valuimme eteisen puolelle, missä oli väljempää, mutta minne musiikki kuului oikein hyvin. Tuumasin, ettei Leksan tekisi pahaa nähdä, että minulla oli vientiä. Se sujui muuten hyvin, mutta kompastuin jonkun kenkiin ja romahdin naulakon alle.
- Sä taidat tosiaan olla humalassa, nauroi Ossi ja pelasti reppunsa altani. Hänellä oli siellä lisää kaljaa, sen kuuli kilinästä.

He olivat kyllä oikeassa, Ossi ja Jerry, molemmat. Minä olin humalassa. Pääni pyöri ja ajantaju oli jotenkin vääristynyt. Kello oli ihan yhtäkkiä melkein yhdeksän, vaikka oli vain hetki siitä, kun vieraat olivat tulleet ja olimme avanneet lahjoja ja ruvenneet tanssimaan. Tosin minä en sitten tanssinutkaan. Ossi oli kieltäytynyt auttamasta minua ylös, joten istuin itsepäisesti edelleen naulakon alla kenkäläjässä ja annoin hänen tarjoilla itselleni olutta, vaikken pitänytkään sen mausta. Mutta sitten tajusin, että koko bileet olivat menossa ohitse ilman minua. Voisin istuskella Ossin kanssa naulakon alla koulussakin, joten aloin kömpiä pystyyn.
- Mihin sä menet? hän kysyi.
- No en kai mä nyt tässä sun ilonasi voi koko iltaa istua. Ja mun pitää päästä vessaan.

Kaikki vessamme olivat olleet ahkerassa käytössä koko illan ja jouduin nytkin odottamaan vähän aikaa. Moa sieltä tuli lopulta ulos ja koko huusi tuoksui niin, että silmäripset olivat tippua. Hänellä täytyi olla parfyymipullo laukussaan.
- Ihanat juhlat, hän kihersi.
- Kiva, sanoin ja vedin oven kiinni perässäni, minulle oli äkkiä tullut kiire.

Taisin nukahtaa sinne, ainakin hetkeksi, sillä kun menin ulos, näytti eteisen kello jo melkein kymmentä. Tuijotin sitä epäuskoisena, en halunnut uskoa, että se oli niin paljon. Äiti pääsisi kymmeneltä töistä.
- Missä sä olet ollut? kysyi Alissa, joka tupsahti keittiöstä.
- En missään, vessassa vaan.
- Kuule, meillä on ongelma.
- Joo, aika loppuu!
- Ei kun oikea ongelma.
- Meidän pitää siivotakin, huokaisin ja katsoin ympärilleni. Eteinen oli sentään ihan ok. Takit olivat vähentyneet aika lailla. Osan oli täytynyt jo lähteä.
- Älä nyt höpötä vaan tuu tänne.

Alissan ongelma oli Pippa. Hän istui sohvalla jotenkin velton näköisenä ja nikotteli, Janika ja Erika kummallakin puolellaan ravistelemassa.
- Onko Pippa kipee? kysyin ja väistin tanssijoita vääntäen samalla musiikkia vähän hiljaisemmalle.
- Ei, mutta se on juonu ainakin viis mukillista boolia, Alissa sanoi.
- Miten me saadaan se kotiin? kysyi Janika huolestuneena.
- Miten te meinasitte mennä kotiin? kysyi Alissa.
- Pipan äiti tulee hakemaan, sitä mä tarkotan, että sehän huomaa heti, että Pippa on juonu, kun se menee etupenkille. Te ootte kyllä mahdottomia!
Janika kuulosti suuttuneelta, mutta suututti vain Alissankin.
- Kukaan ei oo pakottanu sitä juomaan! Ihan omaa syytään se on tossa kunnossa.

Vessassa käynti tuntui selvittäneen päätäni. Pippaa ei saisi päästää tuon näköisenä äitinsä silmien eteen. Hän narahtaisi nalkkiin ja seuraavaksi hänen äitinsä soittaisi Jessille ja kysyisi, miten oli mahdollista, että tytär tuli 15-vuotissynttäreiltä humalassa. Siinä sitten narisisimme mekin.
- Sen pitää jäädä yöksi meille, sanoin.
- No ihmetteleekö sen äiti, jos me vaan mennään sen kyytiin ja se jää tänne, Erika kysyi.
- Mistä mä tiedän? Jääkää mun puolesta vaikka kaikki, mutta nyt on pakko ruveta vähän siivoomaan. Pullot pitää ainakin kerätä piiloon ja… katselin ympärilleni nähdäkseni, keitä vielä oli jäljellä. Ossi ja Nooa olivat keittiössä tyhjentämässä tarjoiluvateja viimeisistä nakkikääröistä ja Meri ja Elsi ja Heljä ja Emma tanssivat Jerryn kanssa. Pissiksetkin olivat vielä jäljellä. Moa ja Sira tanssivat myös, ketkuttivat oikein vartaloitaan loppujen poikien seistessä ringissä heidän ympärillään, mutta Kaisamaija näytti ahdistaneen Leksan sohvannurkkaan ja nojautui puhuessaan tätä kohden niin kuin olisi yrittänyt tarjoilla kaula-aukkoaan lähempiä tutkimuksia varten. Ojensin käteni ja sammutin stereot.
- Juhlat loppu nyt! ilmoitin kovaan ääneen, kun tanssijat pysähtyivät. – Meidän mutsi lähtee parhaillaan duunista kotiin ja on täällä varmaan puolen tunnin kuluttua.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   22.6.15 16:22:49

OUNOU noi Henriikat on vieläkin täällä luettavissa! Mustaojan miniää kauemmas en katsonut... Eikö niitä saisi poistettua täältä millään? Mulla on kovin huono itsekuri, ja saattaa olla että luen loput Henriikat jo ennen kuin saat toisen kirjan ulos :o

Vaikka nyt onkin Unikko ja tämä, mitä odottelen päivittäin, niin ei niistä koko päiväksi riitä lukemista!

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   22.6.15 16:30:11

Mä aloitin jo! Ja vielä puoltoista tuntia työaikaa, hei pelastakaa mut!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.6.15 17:55:23

No ei niitä hitto vie taida saada, ellei härötä (mutta ei niitä ainakaan haulla löydy, vai mitä?)
------------------------
4. Liskojen yö

Puoli yhdeltätoista kaikki näytti väsyneisiin, tokkuraisiin silmiini kelvolliselta. Ei hyvältä, mutta kelvolliselta. Sen parempaa ei äitikään varmasti odottaisi. Kaisamaija porukoineen oli vähän kimittänyt, ja marmattanut. Arvasin, että heiltä kuulisi pientä piikkiä siitä, miten vieraat ajettiin ulos, kun oli kaikista hauskinta, vaikka kyllä kaikille oli sanottu etukäteen, että kymmenen aikoihin muuttuisivat mopot kurpitsoiksi. Tässä iässä nyt vaan oli elettävä sen faktan kanssa, että vanhemmat oli pakko ottaa huomioon. Pipankin äiti. Olimme saaneet Pipan sen verran jalkeille, että hän oli tullut kuistin ovesta sanomaan, että halusi jäädä meille yöksi. Se kuulosti melkein luonnolliselta ja Janika ja Erika olivat hoitaneet hämäyksen loppuun touhuamalla pissikset ja itsensä Pipan äidin kyytiin. Pojat olivat lähteneet mopoillaan, kun Pipan äiti oli ajanut pihaan, ja helpottuneena olin todennut, että Ossi oli kiivennyt Nooan kyytiin. Hän oli ollut heistä pahiten kännissä.

- Ihme, jos ei se noista eukoista haista mitään, sanoi Leksa, joka oli tullut rappusille myös katsoessaan Pipan äidin auton perään. Minä tuhahdin.
- Ne löyhkää niin parfyymille, että se peittäisi viikon ryypiskelyn, sanoin myrkyllisesti.
- Sä et. Mä suosittelisin hammaspesua ja purkkaa ennen kuin Jessi tulee, Leksa sanoi. Se tuli äkkiarvaamatta ja osui vyön alle ja katsoin häntä vähän aikaa pohtien suuttuisinko vai alkaisinko itkeä. En uskonut Kaisamaijan haisseen yhtään sen paremmalta kuin minäkään, mutta hänellä oli isommat tissit, siitä ei päässyt mihinkään.
- Et sä itsekään oo ihan freesi, jupisin osaamatta päättää, ja kun hän kaivoi taskustaan tupakka-askin, nappasin sen häneltä. Kaivoin sieltä yhden ja sytytin sen lupaa kysymättä, mutta ei hän näyttänyt pahastuvan.
- Huvimajassa on tuhkakuppi, sanoin ja vedin poskareita. – Haisuli.
- Ite oot.

Kävelimme huvimajan luo ja haroin lasipurkin penkin alta. Äiti ehkä luuli polttelevansa siellä salaa, mutta Alissa ja minä ainakin olimme tienneen hänen salaisuutensa jo vuosia. Äkkiä minulle tuli hyvä olo siitä huolimatta, että Leksa oli väittänyt minun haisevan. Nyt bileet vasta alkaisivat, ne todelliset bileet. Istuisimme iltaa yläkerrassa, meidän olohuoneessamme. Voisimme valvoa koko yön, jos siltä tuntuisi.
- Mennään hammaspesulle, sanoin ja heitin tupakan pois. Se maistui kamalalta joka tapauksessa. Leksa poltteli vielä hetken omaansa, mutta heitti sitten senkin purkkiin.

Tarkistin vielä uudemman kerran, että kaikki oli suunnilleen okei. Kyllä, kaikki käytetyt astiat olivat koneessa, tyhjät pullot kerätty muovikassiin ja viety ullakolle. Kukaan ei ollut oksentanut mihinkään, vaikka Pippa olikin hetken näyttänyt siltä, että se oli lähellä. Ei siellä siistiä ollut, mutta sepä vasta olisi epäilyttävää ollutkin. Mikään ei kuitenkaan paljastanut, että siellä oli tarjottu viinaa, ja se oli pääasia. Paitsi minä. Pysähdyin, kun näin kuvani peilistä. Minun silmäni paljastivat kyllä asioita, ne seisoivat oudon näköisinä päässä ja meikit olivat vähän levinneet. Katsoin epäluuloisena Leksaa, mutta hän näytti ihan normaalilta itseltään.
- Säkö et taaskaan juonu mitään?
- Sun on parasta olla näyttäytymättä Jessille, hän tuumasi vastaamatta.
- Se alkaa epäillä.
- Mä voin sanoa sille, että te menitte jo nukkumaan.
- Sitten se ainakin epäilee.
- No mä sanon että te leikitte yläkerrassa sen yhden kännisen kanssa.

Minä en jaksanut puntaroida kaikkia vaihtoehtoja nyt. Jerry tuli kylpyhuoneesta ja hänenkin silmänsä näyttivät seisovan päässä, mutta hän näyttikin siltä aina, kun oli väsynyt.
- Mä menen nukkumaan, hän sanoi, kun änkesin hänen tilalleen. Pesin hampaat isolla tohinalla, mutta jotenkin en kehdannut ruveta putsaamaan meikkejä, kun Leksa seisoi ovella katsomassa. Voisin hoitaa ne yläkerrassakin meikinpoistoaineella ja pumpulilla.
- Ala mennä, mä kuulen auton äänen, hän sanoi. Minäkin kuulin sen, kun väänsin vesihanan kiinni. Juoksin yläkertaan.

- Danni, tuu tänne! sanoi Alissa sekä tuskastuneena että helpottuneena nähdessään minut. Olin lyönyt varpaani ylimpään rappuseen ja olin hyvin vähällä huutaa ääneen, sillä kivusta päätellen siitä takuulla irtoaisi kynsi.
- Mitä? ähkin.
- Pippa-perhana, Alissa suhisi. – Se ei haluu mennä nukkumaan!
Menin sen vierashuoneen ovelle, josta Alissa oli tullut ja katsoin sisään. Pippa makasi kyllä sängyllä, mutta näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Minun teki mieli lyödä häntä. Varpaaseeni sattui ja hän näytti typerältä, posket tuhrautuneina ripsiväriin ja hän näytti maatessaan vielä lihavammalta kuin pystyasennossa.
- Oo hiljaa, meidän äiti tuli just, määräsin.
- Millä mä pääsen kotiin? Pippa kysyi surkeana.
- Se vie sut varmaan huomenna.
- Mä en halua olla täällä yksin! Nurkat narisee!
- Voi apua, puuskahdin.

Katselimme häntä, eikä hän näyttänyt uskaltavan enää sanoa mitään, saati nousta sängyltä.
- Meidän nurkissa ei narise kuin tuuli, sanoin vihaisesti. Luuliko tuo paksukainen, että meillä oli hiiriä? Alissa oli kuitenkin jo pehmennyt.
- No tuu meidän kanssa katsomaan telkkaria. Ei mekään vielä mennä nukkumaan.
Se oli siinä mielessä hyvä järjestely, että olimme tuskin päässeet olohuoneeseemme, kun Leksa ja äiti tulivat ylös. Leksa jauhoi suureellisesti purkkaa ja äiti näytti epäluuloiselta, mutta kun me kökötimme kiltisti sohvalla, Alissa ja minä toisella ja Pippa toisella, hänen ilmeensä muuttui. Jos hän oli yllättynyt siitä, että yövieraana oli Pippa, eikä kukaan läheisemmistä ystävistämme, ei hän sitä siinä Pipan kuullen ihmetellyt.
- Teillä oli kuulemma kivaa, hän sanoi lämpimästi kuulostaen hyvän äidin perikuvalta ja me hymistelimme vastaukseksi. Se riitti, hän kääntyi ja sanoi vielä olkapäänsä yli, että emme saisi valvoa koko yötä ja että meidän pitäisi muistaa putsata meikit.

Telkkarista tuli Simpsonit, mutta vaikka odotin sen loppuun, mikään ei ruvennut menemään niin kuin olin suunnitellut. Minun kuvitelmissani emme olleet tuijottaneet mitään typerää piirrettyä sarjaa, ehkä olisimme kuunnelleet vain musiikkia. Leksa ja minä olisimme istuneet samalla sohvalla, minä olisin nojannut häneen ja hän olisi pitänyt käsiään ympärilläni. Alissa olisi tietenkin jo mennyt nukkumaan. Ehkä olisimme vielä tyhjentäneet viimeiset pullonpohjat niistä Siirin häälikööreistä, joita ei ollut kaadettu booliin. Nyt Leksa oli istunut hetkeksi katsomaan ohjelmaa, Pipan viereen kaikista maailman paikoista, mutta ilmoittanut sen jälkeen menevänsä nukkumaan. Alissa ja Pippa jatkoivat telkkarin tuijottamista tuskin huomaten hänen menemistään.
- Mä menen kanssa, sanoin. Kun jännitys Leksan läsnäolosta ja odotukseni olivat romahtaneet, tunsin itseni pöpperöiseksi ja kuolemanväsyneeksi. Valvokoon Alissa tai nukkukoon vaikka sohvalla, ellei Pippa uskaltanut olla yksin. Teki mieleni huutaa ja kiljua, saada raivari. Jätin meikit putsaamatta, juhlavaatteeni keskelle lattiaan ja painuin sänkyyn manailemaan sitä faktaa, ettei minussa ollut tarpeeksi ytyä hiipiä Leksan huoneeseen. Haaveilin tekeväni niin mutta nukahdin, ennen kuin lakanat lakkasivat tuntumasta viileiltä ihoani vasten.

Heräsin pian. Minulla oli hiki ja aika huono olo ja ensimmäinen ajatukseni oli, että olin tulossa kipeäksi, mutta tuhahdin halveksivasti, kun muistin tilanteeni. Danni Aleksandra, ei sinua vatsatauti vaivaa, eikä flunssa. Tuo on niin sanotusti itse aiheutettua. Laskuhumalaa ja krapulaa. Ajatus oli oudolla tavalla miellyttävä. Itse aiheutettu. Minä olin ihan itse päättänyt, kuinka halusin juhlia synttäreitäni ja jos oloni ei nyt ollutkaan maailman parhain, oli se ihan minun oma yksityisasiani. Syy ja seuraus. Oma lupa. Valta. Se oli oikein hyvä tunne. Tämä ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun olin maistanut alkoholia, mutta ensimmäinen, kun olin ottanut sen verran, ettei tunne ollut haihtunut puolessa tunnissa tai tunnissa. Tunsin itseni hyvin aikuiseksi.

Jostain kuului ääniä, rasahduksia ja narinaa, ja muistin Pipan. Minä olin tottunut vanhan puutalon ääniin, mutta ymmärsin nyt, että joku saattoi niitä arkaillakin. Pipasta juonnuin miettimään juhliemme kulkua. Kai ne olivat sujuneet ihan hyvin, jos ajatteli vieraiden kannalta. Minun kannaltani kaikki kiva oli loppunut siihen hetkeen, kun olin nähnyt Kaisamaijan tyrkyttämässä itseään Leksalle. Vaikkei tämä nyt ollut näyttänyt järjettömän kiinnostuneelta, ei hän ollut myöskään kadonnut paikalta. Voi nolous, saatoin kuvitella sanasta sanaan, mitä tapahtuisi, kun näkisin Kaisamaijan seuraavan kerran! ”Mikä ihana tyyppi se olikaan se Leksa, oliko se teidän serkku tai jotain? Ihanat silmät! Antasitko sä mulle sen mesen ja numeron, meillä jäi juttu kesken, kun joku meni pistämään musiikin pois ja kiekumaan, että party’s over!” Saattaisin joutua lyömään häntä siinä kohden.

Vielä inhottavampi ajatus tuli mieleeni sitten. Entä jos Kaisamaija vaan vinkuisi ja ihastelisi, muttei kyselisi puhelinnumeron tai muunkaan perään? Se tarkoittaisi vain yhtä asiaa – että hänellä olisi ne jo.

Pyörin ja pyörin ja lakanani menivät ruttuun ja minulla oli kuuma. Lopulta sytytin valon ja nousin ylös. Minulla oli kaamea jano, eikä siitä selviäisi kuin menemällä keittiöön. Mieleeni tuli, että jos Pipalle tulisi yöllä vessahätä, mahtaisiko hän edes löytää alakertaan vessaan. No, ei ollut minun ongelmani. Ullakon käytävän vaimea valo näytti melkein pimeältä oman lukulamppuni jälkeen, mutta olisin osannut portaisiin vaikka pimeässäkin ja hipsin ne alas. Sielläkin oli pimeää, muttei yhtä pilkkopimeää. Jostain syystä ikkunoista tuli jonkinlaista kajoa joulukuun pimeimpinäkin öinä, vaikka lähimmät katuvalot olivat parin kilometrin päässä ja ne lamput, jotka paloivat tallien ovien päällä, olivat hyvin himmeät, vain näyttämässä, missä kohden ne olivat.

Eteisen kello näytti vain yhtä. En ollut siis nukkunut montakaan hetkeä ja silti minusta tuntui, etten enää ikinä voisi saada unta. Kävin juomassa lasillisen vettä, mutta sitten piristyin. Tunsin kylmän viiman ja näin, että kuistin ovi oli raollaan. Olisiko Leksa hiipinyt tupakalle? Saattoi se tietysti äitikin olla, mutta päätin ottaa riskin ja mennä katsomaan. Olisi ihan mielenkiintoista narauttaa äitikin huvimajasta. Vedin päälleni äidin pitkän takin, sillä yöteepaitani ei ylettänyt kuin hädin tuskin puolireiteen, ja jalkaan talliloaferit. Ulkona oli kosteankylmää, mutta se tuntui vain hyvältä kuuman sänkyni jälkeen ja hetken räpyteltyäni erotin huvimajan ääriviivat. Joku siellä oli, tupakansavu tuntui nenään.

Se oli Leksa ja istuin hänen viereensä.
- Anna mullekin, pyysin.
- Miks antasin? Loppuu, hän murahti.
- Ei sitten, jos oot noin pihi.
Nousin ja tunnustelin äidin tupakkapiiloa. Olihan siellä aski. Aina siellä oli ollut.
- Sun ei pitäisi polttaa, Leksa sanoi, mutta tarjosi sentään tulta.
- Miksen mä polttaisi jos säkin poltat. Et sä ole kuin vuoden vanhempi.

Minä en pitänyt tupakan mausta, en kai ollut ehtinyt tottua, kun en ollut monta kertaa kokeillutkaan. Riparilla olin maistanut ensimmäiseni, koska siellä se oli ollut nimenomaan kiellettyä. Oliko parempaa tapaa saada teini-ikäisiä kokeilemaan jotain? Sitä varten Nooa oli tuonut sinne pullon viinaakin piilotettuna makuupussinsa sisään siltä varalta, että tavarat tutkittaisiin heti alkajaisiksi. Olimme yhtenä yönä kokoontuneet heidän huoneeseensa juomaan sen, mutta kun siellä oli ollut Nooan ja Ossin lisäksi ne neljä poikaa, jotka siellä myös nukkuivat ja me kuusi tyttöä, ei siitä ollut riittänyt kuin kulaus tai pari per nokka. Mutta oli se ollut jännittävää. Sitten Nooa oli vaan tehnyt sikamaisen tempun ja piilottanut tyhjän pullon minun kassiini. Olin löytänyt sen sieltä kai viikkoa myöhemmin, kun olin tarvinnut jotain vaatetta, jonka muistin olleen riparilla mukana. Onneksi äiti ei ollut tyhjentänyt pyykkejä sieltä ja löytänyt sitä, hän olisi varmaan saanut kohtauksen.

Joka tapauksessa tupakoiminen antoi taas sen kutkuttavan vallan tunteen. Minä ihan itse päätin, halusinko tervata keuhkojani vai en, ja kun nyt kerran halusin, tein niin.
- Joitko sä mitään illalla? kysyin uteliaana. Minusta oli hirveän jännittävää, että Leksa oli kuulemma joutunut huonoon seuraan. Sitä varten hän oli tullut meille kesällä kokonaiseksi kuukaudeksi. Sitä syytä ei kyllä ollut kerrottu Alissalle ja minulle, mutta meillä oli ihan toimivat korvat ja jo keväällä olin kuullut isän ja äidin juttelevan Leksasta ja miten tämä oli öitä poissa ja lintsasi koulusta ja haisi viinalle.
- Noita teidän limulitkuja? En, Leksa sanoi hiukan halveksivaan sävyyn.
- Mä luulin, että… keskeytin, kun en tiennytkään, miten jatkaa. ”Luulin, että sä juot kaiken mitä näet”. ”Luulin, että sä olet alkoholisti”. Hölmöä, hölmöä! Ei kukaan nyt sentään ihaillut alkoholisteja.
- Kuule, en kai mä nyt teillä ala ryyppäämään. Mähän olin paremminkin lapsenvahtina. Tai järjestysmiehenä.

Loukkaannuin taas kerran. Miten Leksa kehtasi?
- Mikä sä olet meitä vahtimaan, et sä ole kuin vuoden vanhempi! sanoin taas.
- No mutta te ootte tommosia kilttejä pieniä tyttöjä, Leksa sanoi, eikä piru vie kuulostanut edes siltä, että olisi kiusoitellut. Ei, hän oli selvästi sitä mieltä, että Alissa ja minä olimme pikkusiskoja, joita piti suojella.
- Sä et ole meidän isoveli! tiuskaisin.
- No olenhan mä melkein.
Se oli kyllä tavallaan totta. Leksan kanssa me olimme leikkineet niin kauan kuin saatoin muistaa, ja jossain vaiheessa olin huijannut koulukavereitakin väittämällä, että hän oikeasti oli meidän veljemme, joka vain asui äitinsä luona eikä meillä. Olin ollut niin kateellinen siitä, että Elsin isoveli oli pistänyt järjestykseen isommat pojat, jotka olivat kiusanneet meitä koulussa. Alissa oli kuitenkin mennyt ja paljastanut minun valehtelevan.

Tätä nykyä minä en vain tuntenut mitään veljellistä häntä kohtaan. Olipa hirvittävää, jos hän piti minua edelleen pikkusiskonaan.
- Muistatko sä, että meidän pitää mennä naimisiin jossain vaiheessa? kysyin. Se ei ainakaan ollut sisarellista.
- Älä höpäjä, Leksa sanoi epäkohteliaasti, mutta se oli ihan totta. Ihan pienestä pitäen äiti ja Jinna olivat naureskellen kertoneet, että minä olin Leksalle tilattu morsian. Joskus olimme leikkineet häitäkin, vaikka Alissa oli sitten kyllä myös halunnut olla morsian ja Leksa-parka oli joutunut menemään kaksi kertaa naimisiin peräjälkeen. Hänestä se ei ollut ollut mitenkään hauska leikki, eikä kotileikkikään, vaikka meillä oli sentään Jerry, joka saattoi leikkiä vauvaa.
- En mä höpäjäkään. Sun äiti ja mun äiti on suunnitellu sitä jo ainakin viistoista vuotta.
- Mä en oo ajatellu mennä naimisiin ikinä.
- Etkö? kysyin hiljaa. Olin kumartunut hämärässä niin lähelle kuin kehtasin. Jos Leksa vain kääntäisi päätään ja katsoisi minua, olisimme ihan suuteluetäisyydellä.

Ja hän käänsi. Voi, miten toivoin, että olisi ollut vähän valoisampaa! Olisin halunnut nähdä hänen silmänsä.
- Mitä sä nyt oikeen yrität? hän kysyi, ja niin lähellä hän oli nyt, että tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. En pysähtynyt miettimään, vaan yritin osua hänen huulilleen. Kai se nyt sentään hävittäisi kaikki veljelliset ja sisarelliset ajatukset hänen päästään? Leksan huulet tuntuivat pehmeiltä ja nostin toisen käteni hänen poskelleen toivoen, ettei minulla olisi ollut sitä hiton tupakkaa.
- Hölmö Danni, Leksa sanoi ja tiputti tupakkansa lasipurkkiin. Minä heitin omani perässä ja saatoin siten ottaa hänestä molemmin käsin kiinni. Hänkin suuteli minua, ja se tuntui huimaavan ihanalta. Minua melkein pyörrytti.

- Ei lopeteta, sanoin, kun Leksa lopulta päästi irti minusta.
- No ei kyllä jatketakaan. Sä olet ihan hassu ja mä olen ihan jäässä. Sunkin on pakko olla.
- En mä ole, tässä on ihan lämmin.
- Mennään sisään, hän määräsi nousten seisomaan ja tarttui käteeni vetäen minut mukaansa.
- Saanko mä tulla sun sänkyyn nukkumaan? kysyin, kun haparoimme kohden ulko-ovea.
- Et takuulla!
- Mutta mä haluan.
- Danni, ei.

Leksa sanoi sen niin painavasti, että näin äkkiä koko tilanteen kuin ulkopuolisin silmin. Minähän käyttäydyin kuin mikäkin tyrkky. Jos olisin vielä tirskunut ja huudahdellut, olisin voinut saman tien kirjoittaa hakemuksen päästäkseni Kaisamaijan jengiin. Niinpä yritin kerätä arvokkuuteni rippeet ja vedin ääneti ulko-oven kiinni perässämme.
- Ilmoita sitten, kun sulle sopii, sanoin ylhäisesti ja ripustin takin naulakkoon. Minun teki mieli yrittää vielä yhtä pusua, mutta pelkäsin Leksan kieltäytyvän, enkä halunnut sellaista muistoa itselleni. En voinut muuta kuin kävellä arvokkaasti yläkertaan ja omaan sänkyyni. Olihan minulla nyt joka tapauksessa jotain, mitä mietiskellä ja muistella, ellen saisi unta.

 
5. Juhlan jälkeen

Heräsin vasta, kun Alissa tuli ravistelemaan minua.
- Nouse, meidän pitää siivota.
Se ei sinänsä ollut uutinen, mutta en olisi välittänyt herätä sitä kuulemaan.
- Myöhemmin, mutisin ja yritin kääntää kylkeä, mutta Alissa oli taipumaton.
- Jessi käski hoitaa sen heti, ennen kuin Vesku ja ipanat tulee.
- No voi elämän kevät. Johan me siivottiin illalla.
- Pitää imuroida ja pyyhkiä lattiat ja pöydät ja semmosta. Mä laitoin jo astianpesukoneen päälle.
- Vau. Älä vaan luule, että mä hoidan sitten loput! Ota Pippa apuun.
- Jessi lähti jo viemään sitä kotiin ja Leksaa asemalle.

Se sai minut pystyyn sekunnissa. En ollut tullut ajatelleeksikaan muuta kuin että Leksa jäisi tietysti vielä koko päiväksi, että ratsastaisimme yhdessä ja kaiken näköistä muuta.
- Mikä kiire sille tuli?
- No hyvä, että meni, mokoma itkupilli, ja Leksa halus sitten lähteä samalla kertaa, ettei Jessin tarvii ajaa monta reissua, Alissa sanoi ymmärtäen täydellisen väärin, kenestä puhuin.
- Sanoko se mitään mulle?
- Että kiitos yösijasta, ja että oli hauskaa, vaikka ei sillä kyllä ollut. Mä en oo ikinä nähny ketään niin nolona, kun Jessi yritti jutella sille aamiaispöydässä. Se ei tainnut sanoa yhtään kokonaista lausetta.
- En mä puhu Pipasta, pönttö! Leksa!
- Ai Leksa, Alissa toisti. – Ei se mitään sanonu. Oisko sen pitäny?
- Ois, tuhahdin, mutta nousin ylös.
- Oletko sä tosissas ihastunu Leksaan? Sehän on perhettä!
- Ei se ole mun perhettä, ja vielä vähemmän se on sun perhettä, sanoin ilkeästi. En yleensä ikinä, ikinä viitannut siihen, ettei Alissa ollut oikeasti sisareni vaan tätini. Joskus ala-astevuosina olin järkeillyt niin, että hän asui luonamme armosta ja isä oli pistänyt minut niin järjestykseen, että olin itkenyt. Enhän minä ollut pahaa tarkoittanut, olin vaan ajatellut, että kun asiat olivat niin kuin olivat, olisi oikein, jos Alissa tekisikin jotain asumisensa eteen. Esimerkiksi auttaisi minua näyttämällä läksyt, jos hän oli ne jo tehnyt tai antamalla minun ratsastaa millä ponilla milloinkin halusin. Oli ollut inhottavaa ajatella, että isä oli ehkä kuvitellut minun tehneen niin ilkeyttäni. Ei, minusta se oli ollut vain oikeudenmukaista.
- Se on ihan täsmälleen yhtä paljon sukua sulle kuin mulle, sanoi Alissa tulistuen ja lähti alakertaan odottamatta minua.

Omatunto naputti sen verran, että kun hipsin itsekin alas, tarjouduin pyyhkimään lattiat, jos Alissa imuroisi. Tiesin, että hän inhosi likavesien kanssa läträämistä.
- Okei, hän sanoi ja hymyili ja tiesin, että anteeksipyyntöni oli hyväksytty. Sain pettymykseni Leksan katoamisesta ja pienoisen huonon olon, joka ehkä oli krapulaa, kadotettua vimmaiseen hinkkaamiseen.
- Miten ahkeria lapsia, sanoi äiti tyytyväisenä tullessaan kotiin. Jerry oli näköjään ollut mukana.
- Lapsityövoimaa, valitin.
- Sä et ole vieläkään putsannu meikkejäsi, herrajumala miltä sä näytät!
- Ihan sama, mutisin, vaikka sillä hetkellä olin ihan tyytyväinen, ettei Leksa ollutkaan ollut näkemässä minua. Olin unohtanut koko meikit ja niitä oli ollut niin paljon, että taisin ihan oikeasti näyttää kamalalta. Pirun Alissa, kun ei ollut mitään sanonut.

Meidän itsenäisyyspäivärutiineihimme kuuluivat joulutortut ja linnanjuhlat televisiosta ja viime vuosina olimme käyneet koko perheen voimin jonkinlaisella maastolenkilläkin. Hyvin leppoisalla ja lyhyellä tosin, sillä vanhukset epäilivät Pipin ja Ipanan heittävän kaksoset maahan ja karkaavan omille teilleen, jos saisivat tilaisuuden laukata. Tänään saimme tehdä retken nelisin, sillä kun aikamme olimme odottaneet isää ja kaksosia kotiin, kävi ilmi, että he aikoivat käydä ennen kotiin tuloa vielä Hannan tallilla ja tulisivat vasta illalla.
- Me ei odoteta niitä vaan mennään nyt, kun on valosaa, sanoi äiti päättäväisesti.

Olisin voinut pitää toisenkin vapaapäivän ratsastuksesta, mutta harjasin ja satuloin Daisyn velvollisuudentuntoisesti. Olin ollut puhkeamiseen asti pollea, kun äiti oli luvannut, että minä saisin ratsastaa sillä tämän talven. Se oli hieno hevonen ja äiti oli kilpaillut sillä, ennen kuin se oli astutettu. Nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, minulla oli kuitenkin ikävä poneja. Daisy oli niihin verrattuna iso kuin panssarivaunu, ja yhtä huumorintajuinen, ja tunsin kirvelevää itsesääliä ajatellessani, että minun olisi pitänyt saada ratsastaa vielä seuraavakin vuosi poneilla sen sijaan, että ne oli jo periytetty Sarrin ja Sunnan käyttöön. Meidän kaikkien olisi vielä pitänyt saada, mutta annettiinko meille mahdollisuus, mitä? Jerry ei enää olisi voinut, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli kasvanut varmasti kaksikymmentä senttiä sitten kesän, ja hän oli ollut pitkä Villelle, joka oli kirjoissa ja kansissa hänen oma poninsa, jo silloin. Mutta en voinut ymmärtää, miksei Sarrille ja Sunnalle olisi voinut hommata vähän fiksumpia pikkuponeja kuin Pippi ja Ipana, jos he kerran hinkuivat kilpailemaan. Tai mieluummin tietysti Alissalle ja minulle, emmekö me olisi ansainneet tilaisuutta esittää loistokasta viimeistä ponivuotta? Mutta ei meille ostettu kaiken voittavia kisaponeja, eikä edes liisattu. Meillä keskityttiin isän ratsuihin ja siinä sivussa äiti piti huolen siitä, että hänelläkin oli. Tosin nyt, saatuaan uuden työpaikan, hän ei näyttänyt enää olevan kovinkaan kiinnostunut muusta. Nikillä hän kävi köpöttelemässä tunnollisesti, mutta se hevonen hänellä olikin ollut jo ennen kenenkään meidän syntymää, enkä oikeastaan olisi ihmetellyt, jos hän jonain päivänä olisi ilmoittanut olevansa siihen kiintyneempi kuin meihin, lapsiinsa.

- Eikö me sunkin mielestä olla vähän syrjittyjä? kysyin Alissalta, kun osuimme yhtaikaa satulahuoneeseen.
- Miten niin?
- No meillä pitäis olla kisaponit!
- Meillä on kisahevoset, hän huomautti. Hänen nimikkonsa oli Mia, joka oikeastaan oli siitostamma, mutta ei ollut tällä kertaa tullut kantavaksi. Se oli viettänyt ison osan elämäänsä varsoen, mutta varsojen välissä isä oli kouluttanut sitä ja kilpaillut sillä ja nyt hän piti huolen siitä, että Alissa ratsasti sitä huolellisesti ja oikein. Tietenkin hän opetti minuakin siinä samalla, mutta oli selvää, että hän keskittyi siihen, että Mialla voisi seuraavana kesänä kisata täysillä ja saada hienoja tuloksia, jotta sen varsoista voisi sitten pyytää enemmän rahaa. Äidin kenttähevosella, jota hän ei aikonut enää varsottaa, ei ollut ilmeisesti niin väliä.
- Mutta me voitaisiin voittaa ponicup ens kesänä!
- Nyt me voidaan voittaa junnucup, Alissa sanoi ja kieltäytyi tapansa mukaan ymmärtämästä, miksi minä koin itseni kaltoin kohdelluksi. Hän oli välillä niin raivostuttavan ymmärtäväinen ja tyytyväinen elämäänsä.

Retki oli kuitenkin aika kiva, kunhan olimme ensin rämpineet puoli tuntia pikkupolkuja, että Niki sai nivelensä lämpimiksi. Sitten siitäkin alkoi löytyä vauhtia ja saatoimme laukata kilpaa yhdellä metsätien pätkällä. Niki lähti jättäen mahtavan hajuraon meihin muihin, mutta se ei jaksanut enää koko matkaa. Jerry ja minä ohitimme sen vähän ennen kuin meidän piti kääntyä tieltä pois, ja sitten minä ohitin vielä Jerryn.
- Kenellä on paras laukkahevonen, mitä? pröystäilin.
- Sillä on äitinsä laukka, äiti sanoi ja katsoi Daisya hellästi. – Mutta jos nyt hiljaksiin kotiin päin. Nikille alkaa riittää.

Joskus toiste olisin ehkä yllyttänyt Alissan jatkamaan lenkkiä omin päin, mutta nyt minullekin riitti. Halusin päästä juttelemaan Elsin kanssa siitä, oliko edellisiltana tapahtunut jotain sillä aikaa, kun Ossi oli juottanut minulle olutta eteisessä. Ehkä Leksakin olisi koneella niin, että voisin vaatia hänet tilille siitä, että hän oli karannut sanomatta hyvästiä, vaikka olimme suudelleet yöllä. Jos uskaltaisin. Oli hemmetinmoista kasvaa niin aikuiseksi, että osasi pohtia, mitä toiset ajattelisivat, jos tekisin niin tai näin.

Leksa ei kuitenkaan ollut mesessä, mutta Elsi ja Emma olivat ja kävimme edellisillan läpi minuutti minuutilta. Kävi ilmi, ettei ollut tapahtunut mitään maata järisyttävää. Tanssittu oli, mutta minä olin ainoa, josta oli tullut edes supinaa, kun olin viettänyt puoli iltaa Ossin kanssa eteisessä.
- No se nyt on vaan Ossi, huitaisin puheenaiheen pois. Kukaan ei maininnut mitään Kaisamaijasta ja Leksasta ja aloin ajatella, että olin ehkä kuvitellut omiani.

En ollut kuvitellut, en ollenkaan. Perjantai-aamuna koulussa Kaisamaija hyökkäsi Alissan ja minun kimppuun jo pihalla, vaikka hän yleensä talvisaikaan hipsutteli suoraan sisään ja pysyi siellä koulupäivän loppuun asti, etteivät hänen hiuksensa suoristuisi tai kihartuisi ja meikkinsä leviäisi. Nytkin hänen mokkasaappaansa olivat selvästi suuressa vaarassa.
- Hei Alissa! Hei Danni!
- Hei, Alissa sanoi ystävällisesti. Tiesin ihan tarkkaan, että hän ei pitänyt Kaisamaijasta sen enempää kuin minäkään, hän vaan oli muuten kiltimpi. Luulen, että tuijotin Kaisamaijaa vähän kuin salaatista ryöminyttä matoa, mutta hän ei joko huomannut tai välittänyt, sirkutti vain omaa asiaansa. Hän halusi tietää Leksasta kaiken.

- Se asuu Hesassa, Alissa sanoi. – Ja käy kymppiluokkaa.
- Mikä sen sukunimi on? Onko se teidän serkku?
- Se on meidän tuleva aviomies. Meidän vanhemmat on sopinu jo ennen mun syntymää, että me mennään naimisiin, minä sanoin ja kiskaisin Alissaa oven suuntaan.
- Teidän? Molempien? Mutta eihän semmosta voi tehdä, Kaisamaija sanoi ihmeissään.
- Mormonit voi.
- Onko se mormoni? Kaisamaija uteli kipittäen perässämme.
- On! kiljaisin ennen kuin Alissa ehti sanoa mitään. Yritin karistaa kiusankappaleen perästämme, mutta ei se onnistunut, kun olimme kaikki samaan luokkaan menossa. Naulakoilla oli pakko pysähtyä ja taas Kaisamaija pyöri nenäni edessä. Hän oli vielä lyhyempi kuin minä ja on pakko myöntää, että hän oli nätti. Tosin paremmalta hän olisi näyttänyt, jos hänen hiuksiaan ei olisi vaalennettu haalistuneen olkituppaan näköiseksi ja jos meikkiä olisi ollut vähän vähemmän. Hänellä oli kuitenkin silmiinpistävän hyvä vartalo, muodokas ja pyöreä olematta hiukkaakaan lihava, joten vältin katsomasta, miten hyvin tiukat farkut ja antelias paita sitä korostivat.
- Me ollaan mormoneja ja muutetaan heti naimisiinmenon jälkeen jenkkeihin opiskelemaan mormoniaa, sanoin. Kaisamaija jäi paikoilleen aprikoimaan sitä hetkeksi, mutta juoksi sitten perässämme luokkaan.
- Miksi te sitten ootte tavallisilla uskontotunneilla?

Onneksi opettaja tuli saman tien perässämme niin, että saatoin olla kuin en olisi kuullutkaan ja rupesin ensitöikseni pulpetin suojassa kirjoittamaan Alissalle tekstaria varoittaakseni häntä missään nimessä antamasta Kaisamaijalle mitään Leksan yhteystietoja.
- Danni Kamke, jos ei se puhelin katoa laukkuun niin kuin NYT, se katoaa mun laatikkoon, sanoi opettaja, vaikka oli tuskin ehtinyt istua paikoilleen ja oli teknisesti vielä välitunti. Tiesin hänen kuitenkin todennäköisesti toteuttavan uhkauksensa, joten saatoin vain huokaista raskaasti ja totella. Ehtisihän tuon välitunnillakin.

Kun kello soi, olin kiireellä poistumassa, mutta en onnistunut edes kumartumaan ottaakseni laukkuni lattialta. Oli kuin minut olisi sidottu tuoliin. Kurkustani. Tungin sormeni kaulaliinan alle löysentääkseni sitä niin, että paniikki kuristumisesta katosi ja pystyin kääntymään hiukan.
- Moi, sanoi Ossi. Hän istui kaulaliinan kummankin liepeen päällä takanani olevalla pulpetilla ja näytti tyytyväiseltä saatuaan minut kiipeliin.
- Älä kurista mua, tampio! kähisin.
- Tommoset pitkät kaulaliinat on vaarallisia. Ajattele jos se jäis vaikka junan oven väliin ja sitä raahautuisi mukana, kun se lähtis liikkeelle.
- Mä en kulje junalla kouluun, sanoin ja sain kaksin käsin kiskomalla toisen pään hänen takapuolensa alta. Se venyi surulliseksi luiruksi, joka muistutti minua Scarryn piirroksesta, jossa herra Karjula meni tokiolaiseen metroon pullean makkaran kanssa ja tuli ulos käärme kainalossa.
- Lähe ruokiksella hampurilaiselle.
- Ai sun kanssa?
- Ei kun mä ajattelin, että jos sä menisit muualle syömään niin mun ruokahalu parantuisi. Totta kai mun kanssa, idiootti. Ruokalassa on kumipalloja ja maksayrjöä.
- Mulla ei ole rahaa, totesin ja totesin samalla, että jäisin sitten nälkäiseksi tänään. Koulun jauhemaksakastike ei ollut syötävää.
- Mä voin lainata.
- Mutsi on kieltäny lainaamasta pojilta, sanoin ja vilkaisin häntä vinoon. Ossilla oli yleensä aina rahaa, pienellä suostuttelulla hän kohta suostuisi tarjoamaan minulle.
- No mä tarjoon, kun en mä tuonu sulle synttärilahjaakaan, hän sanoikin, vaikka samaa syytä käyttäen hän oli minulle kaljaa silloin meillä tarjonnut.
- No sitten, lupasin ja aloin pakata tavaroitani, sillä kaikki muut olivat jo menneet ja kohta välituntivalvoja tulisi ajamaan meidätkin.

- Mennään fyssanluokan eteiseen, Ossi ehdotti ja ennen kuin ehdin ajatella, olimme jo menossa. Fysiikanluokka oli käytävän perimmäisenä ja siinä oli tosiaan eteinen, jossa oli vetokaappeja vaarallisia kokeita varten. Vetokaapit olivat lasia ja eteisen ja käytävän välinen seinä oli osaksi ikkunaa, joten yleensä kukaan välituntivalvoja ei viitsinyt oikein avata ovea ja katsoa sisään. Oli maailman helpointa mennä istumaan seinää vasten ja olla näkymättömissä koko välitunnin.
- Saitko sä mopon? Ossi kysyi, kun olimme livahtaneet eteiseen ja istuneet selkä seinää vasten.
- Ei mun synttärit oikeesti ollu vielä, ne on jouluaaton aattona. Mutta en.
- No mistä sä vielä tiedät, ellei ne oikeasti ollukaan vielä?
- Koska Alissakaan ei saanut. Mutta me ehkä saadaan ne joululahjaksi, sanoin piristyen ajatuksesta.
- Pidä huoli, ettei ne mee ostamaan mitään Tarjoustalon tarjousromua, Ossi sanoi luottamuksellisesti ja mieleeni tuli, että Tarjoustalossa ei tainnut tähän vuodenaikaan juurikaan mopoja myytävänä. Joulukoristeita vain.
- Millanen sen sitten pitäisi olla? kysyin. Minua kiinnosti, ihan oikeasti, mutta Ossi oli tuskin päässyt alkuun kuin välitunti loppui.

- Mä kun ajattelin, että se sais olla söpö ja punanen ja semmonen, mitä voi ajaa hame päällä, veistelin kömpiessäni pystyyn.
- Ei juma, Ossi vaikeroi. – Naiset! Mä kerron lisää ruokiksella.
Silloin muistin, että minun oli pitänyt puhua Alissan kanssa.
- Vitsit sun kanssa! Mun piti tehdä jotain ihan muuta tällä välkällä! puuskahdin ja mottasin häntä kostonhimoisesti.
- No teet sitten seuraavalla, hän sanoi huolettomasti.

En ehtinyt enää jutella Alissan kanssa, opettajamme olivat harmittavan täsmällisiä tänään. Tällä tunnilla uskalsin kuitenkin tekstailla, mutta vaikka tuijotin Alissaa merkitsevästi koko tunnin, ei hänen mieleensä näköjään tullut katsoa puhelintaan. Ja sitten olikin jo ruokatunti. Huokaisin ja annoin olla, kun Ossi tuli virnuillen kiskomaan kaulaliinastani.
- Mä en tuu ruokalaan, huusin Alissalle, joka oli selvästi jäänyt minua odottamaan.
- Aijjaa, hän sanoi, tai jotain vastaavaa ja lähti toiseen suuntaan. Koulun alakerrasta leijui käytäville maksayrjön haju ja olin iloinen siitä, että Ossi oli luvannut tarjota minulle hampurilaisen. Tosin sain sen särpimeksi kuunnella mopojuttuja enemmän kuin olin kuvitellut mahdolliseksi, mutta sittenpähän ainakin tiesin, miten ohjeistaa isää asian suhteen. Alissan sain kuitenkin käsiini vasta iltapäivävälitunnilla.

- Ethän sä antanut Kaisamaijalle Leksan puhelinnumeroa? kysyin vaativasti.
- Miten niin? hän kysyi ja katsoi minua omituisesti.
- Ethän?
- No en. Ei muakaan yhtään innosta ajatus, että ne alkais jotain, sehän alkaisi sitten roikkua meillä aina kun Leksa tulee käymään.
- Hui, sanoin minä. Sitä en ollut ajatellutkaan, mutta ajatus oli puistattava. Vielä ikävämpää olisi, jos Leksa ei enää tulisikaan meille kylään vaan Kaisamaijalle. Häntä oli suojeltava siltä bimbolta hinnalla millä hyvänsä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.6.15 17:44:49

6. Kaupungilla

Leksan silmät unohtuivat onneksi Kaisamaijalta pian, enkä minäkään suoraan sanoen niitä jaksanut koko ajan miettiä. Hän ei kuulunut normaaliin päiväjärjestykseen. Sen sijaan minua alkoi nyppiä se, että joulun laittaminen näytti kuuluvan tänä vuonna minun päiväjärjestykseeni. Äiti silitti yhtenä iltana läjän jouluverhoja, mutta kertaakaan hän ei käynyt etsimässä kellarista uusia koristeita seuraavaksi päiväksi. Se teki vatsaani jotenkin puristavan ja korventavan olon. Vanhempien ei kuulunut muuttua.

Isä ei onneksi muuttunut mihinkään, mutta kyllä äidin uudet kuviot vaivasivat häntäkin. Minä näin sen, vaikken usko, että tiesi minun huomaavan. Hänen kulmakarvansa tuntuivat valahtavan muutaman millin alemmas aina, kun äiti kertoi intoa pursuten, mitä joku työkaveri oli tänäänkin tehnyt tai sanonut. Saiko töissä muka olla hauskaa? Edelliseen paikkaansa hän oli mennyt aamulla ja tullut illalla pois, eikä sieltä ollut koskaan ollut mitään kerrottavaa. Minusta se oli ollut hyvä järjestys. Oli jotenkin väärin, että hän näytti olevan noin innoissaan jostain, mihin me emme ollenkaan kuuluneet.

- Mä olen ilmottautunut pilatekseen, hän sanoi yhtenä iltana, taas silmät loistaen. – En mä tietysti joka kerta välttämättä pääse, jos on iltavuoro, mutta sitä on kahtena iltana viikossa, sillon voi änkeytyä toiseen ryhmään.
- Pontius Pilatius? kysyi Sarri.
- Ei kun pilates on semmosta jumppaa. Jos mä lopultakin pääsisin lähempään tuttavuuteen syvien vatsalihaksieni kanssa, äiti nauroi.
- Missä semmosta järjestetään? isä kysyi ja näin, että hänen kulmakarvansa olivat valahtaneet niin alas, ettei ollut epäilystäkään siitä, mitä mieltä hän oli.
- Porvoossa, maanantaisin, tai torstaisin on se toinen ryhmä.
- Sulla menee ne illat sitten vähän myöhäsiksi, isä tuumasi. Hänen äänensä ei ollut mitenkään merkitsevä, mutta oli siinä sen verran vihjettä, että äiti ymmärsi. Oli melkein säälittävää nähdä, miten nopeasti hänen iloinen ilmeensä katosi.

- Miten sä kehtaat? Enkö mä muka ansaitse yhtään omaa aikaa? Mulla ei oo ikinä ollut mitään harrastusta, ei ikinä!
- Eikö ratsastus oo harrastus? kysyi Jerry viattomasti.
- Kyllä se tässä taloudessa on työ ja elämäntapa, äiti tuiskahti ja alkoi kerätä lautasiamme pois kysymättä, halusiko kukaan lisää niin, että kolina kuului ja kastikkeenrippeet roiskuivat. Nousin kadotakseni vähin äänin yläkertaan. En kuitenkaan voinut olla sotkematta lusikkaani soppaan vaan käännyin ovella.
- Jaa että sulle on syvät vatsalihakset tärkeämpiä kuin sun omat lapset, sanoin niin häijysti kuin osasin. Äiti kääntyi katsomaan minua sen näköisenä kuin ei olisi ollenkaan odottanut hyökkäystä selkänsä takaa.
- Danni…
En jäänyt kuuntelemaan, vaan menin.

Pilateksesta ei sitten puhuttu enempää, eivätkä äidin kotiintuloajat ainakaan sillä tai seuraavalla viikolla muuttuneet mihinkään. Ajattelin tyytyväisenä, että olin saanut hänet tulemaan takaisin järkiinsä. Joululomakin alkoi lopulta ja isä suostui yhtenä aamuna ottamaan Alissan ja minut mukaan aamulla, kun hän lähti töihin. Pitihän meidän päästä jouluostoksille.
- Teille tulee pitkä päivä, jaksatteko te muka tosiaan kiertää kaupoissa siihen asti, kun mä pääsen lähtemään? isä kysyi kääntyessään suurelle sairaala-alueelle, missä hän oli töissä. Hän kieltäytyi viemästä meitä lähemmäs keskustaa sanoen, että häneltä kestäisi käynti siellä yhtä kauan kuin mitä koko matka kotoa oli kestänyt, mutta ei se haitannut. Oli joka tapauksessa niin aikaista, että vaikka me kävelisimme sinne, kaikki kaupat eivät vielä olisi auki.
- Me voidaan mennä mummille odottamaan, jos me ei jakseta enää, Alissa sanoi ja siitä sain idean, vaikken pitänytkään kahdeksaa tuntia kaupoissa mitenkään mahdottomana ajatuksena.
- Tai Jinnan ja Leksan luo, hymyilin.
- No, ilmottakaa itsestänne sitten, tai tulkaa tähän takaisin, isä sanoi.

Yritin yllyttää Alissaa yhtä tehokkaaseen ostosvimmaan kuin mikä minut oli vallannut heti, kun olin keksinyt, että voisimme mennä moikkaamaan Leksaa. Olin ihan valmis ostamaan kaikki perheen lahjat heti ensimmäisestä Forumin kaupasta, mihin astuimme sisään. Hän ei kuitenkaan mennyt lankaan.
- Lopeta toi sähläys, hän sanoi ja nykäisi minua hiuksista. – Mä aion shoppailla kunnolla, kun me nyt kerrankin ollaan täällä.
Oikeastaan hän oli oikeassa, mutta noin kolmen tunnin kuluttua aloin oikeasti olla aika puhki. Minulla oli kuuma, vaikka kannoin jo takkia kainalossani ja kengät tuntuivat hankaavan ja kassit painoivat.
- Mä en jaksa, valitin ja Alissa suostui pysähtymään pirtelölle.
- Mun täytyy etsiä vielä jotain kaksosille ja Merille ja Hangon mummille, Alissa luetteli kurkkien pusseihinsa.
- Mä en tarvitse enää mitään, mulla on kaikki! Sä voit käydä vaikka tossa Tiimarissa ja…
- Suu kiinni, Tiimarista ei kannata ostaa kuin joulukortteja, Alissa sanoi kuulostaen yllättävästi äidiltä. Hän kuitenkin heltyi ja lupasi kiertää yksinään lähimmät kaupat minun särpiessäni pirtelöä ja vahtiessa ostoksia.

- Mistä sä muuten edes tiedät, että Leksa on kotona? hän heitti noustessaan. Kas, siinäpä olikin kysymys, josta olin juuri ajatellut ottaa selvän. Yritin soittaa heti, kun Alissa oli kuulomatkan ulkopuolella. Valitettavasti en saanut vastausta, vaikka yritin kolme kertaa peräperään ja sitten minun oli lopetettava. Enhän halunnut vaikuttaa epätoivoiselta. Siirryin suunnitelmaan b ja soitin Jinnalle.
- Täällä on sun rakas Dannisi, esittäydyin, kun hän vastasi.
- Mä tiedän, mun puhelin juorusi, hän sanoi lämpimästi.
- Mä yritin soittaa Leksalle, kun me ollaan Alissan kanssa ostoksilla ja Vesku lähtee vasta neljän jälkeen ja mulla on jo jalat ihan puuroa ja kaikki lahjat hommattuna.
- Tulkaa vaan tänne, jos sä sitä meinaat. Mä teen joulusiivousta, mutta tää alkaa olla jo aika valmista.
- Onko Leksa kotona?
- Se meni käymään Villen luona, mutta ei se yleensä siellä kauan viivy.
- Hienoa, sanoin tyytyväisenä. – Alissalla on vielä jotain ostettavaa, mutta kyllä me voitais kohta tulla. Mitenkäs teille pääsikään?

Jinna neuvoi, millä raitiovaunulla meidän piti tulla ja millä pysäkillä jäädä pois, autollahan me siellä aina olimme käyneet, joten tarvitsimme vähän ohjetta. Sitten tajusin, ettei minulla ollut joululahjoja heille kummallekaan. Ne olisi kyllä vielä pakko hankkia. Tunnin kuluttua olimme kuitenkin valmiita lähtemään. Alissa oli saanut hyvän idean ja ostanut lahjapaperia ja –narua: voisimme paketoida ostoksemme Jinnan luona niin, että kaksoset eivät näkisi kaikkea, kun palaisimme kotiin. He olisivat ostoskassiemme kimpussa nopeammin kuin ehtisimme kissaa sanoa.

Leksa ja Jinna asuivat Kalliossa, mikä sai minut aina katselemaan ympärilleni ja kuvittelemaan, että olin ulkomailla. Olisin muutenkin tavallaan halunnut asua Helsingissä. Tietysti rakastin kotia, hevosia ja sitä, että ne asuivat takapihallamme, mutta siellä ei tapahtunut mitään. Aloin olla siinä iässä, että kaipasin vähän äksöniä, tuumasin. Ehkä voisin tulla Helsinkiin lukioon?

Jäimme pois oikealla pysäkillä ja siitä olikin helppo osata perille. Jinna tuli avaamaan oven ja päästi meidät pesuaineen tuoksuiseen, puhtaana kiiltävään asuntoon.
- Onko teillä nälkä? hän kysyi.
- Onko Leksa kotona jo? minä kysyin.
- Ei oo vielä näkyny.
Niinpä me menimme keittiöön ja aloimme kääriä paketteja. Minä olin halunnut ostaa Leksalle bänditeepaidan, mustan tietenkin, mutta se oli ollut niin kallis, että minun oli ollut pakko antaa Alissan osallistua myös. Jinnalle olimme sitten viimeisillä lanteilla ostaneet joulukukan, jonka hän asetti olohuoneen pöydälle.

Pidin Jinnasta, me molemmat pidimme. Hän oli yhtä äidillinen kuin äiti parhaimmillaan ja samalla kertaa kuitenkin kaikkea muuta, melkein kuin isosisko. Hän osasi puhua tyttöjen juttuja kuulostamatta alentuvalta. Tosin äitikin osasi, mutta Jinnalle oli helpompi vastailla. Ei sitä äidille voinut ihan kaikkea kertoa. Niinpä oli vain mukavaa, kun hän istui kolmanneksi pöydän päähän juttelemaan ja kommentoimaan ostoksiamme. Tuskin kuulin puhelintani, kun nauroimme pikkuisille hörhelöisille alustopeille, jotka Alissa oli ostanut Sarrille ja Sunnalle. Pikkulikat olisivat haltioissaan ja äiti kieltäisi heitä käyttämästä niitä, hänen mielestään pikkutyttöjen piti olla pikkutyttöjä.

- Haloo, sanoin puhelimeen ehtimättä katsoa, kuka se oli. Ehkä Leksa, joka halusi tietää, miksi olin soittanut hänelle kolmesti?
- Hei, minä täällä, missäs te olette? Se oli isän ääni ja hän kuului kävelevän puhuessaan.
- Jinnan luona. Joko sä olet päässyt töistä?
- Hyvä. Mun pitää ajaa kotiin. Jerry soitti, että Sunnalle on sattunut onnettomuus.
- Mitä? sanoin ja taisin valahtaa kalpeaksi. Apua, miksi meidän olikaan pitänyt lähteä ja jättää pikkuiset kotiin keskenään? Oliko Ville pukittanut hänet jäiseen maahan? Oliko hän kuolemaisillaan?
- Ei mitään hengenvaarallista. Lipaston laatikko oli pudonnut sen varpaille. Mä menen katsomaan, tarviiko se röntgeniä. Voisitko sä soittaa Jessin hakemaan teidät kotimatkalla?
Huokaisin helpotuksesta. Olin jo nähnyt Sunnan verissään maassa makaamassa. Toisaalta, olisi Jerry varmasti silloin ymmärtänyt soittaa hätänumeroon eikä isälle, ainakin, ellei hän olisi kovin hätääntynyt.
- Soita heti, kun sä olet nähnyt sen, komensin ja sain onnellisen ajatuksen. – Ja mehän voidaan varmaan jäädä tännekin yöksi, niin Jessin ei tarvii kiertää yömyöhällä.
- Tietysti te voitte, sanoi Jinna, ikään kuin olisi tiennyt, mistä olimme puhuneet ja huomasin yhtäkkiä, että tästä oli tulossa vieläkin parempi päivä kuin mitä olin kuvitellut.

Kun olimme paketoineet jo kaikki lahjat, autoimme Jinnaa kiillottamaan hopealusikoita – kotona olisin tehnyt sitä vain tuohtunein äänitehostein, mutta täällä en kehdannut jupista – ja sitten isä soitti. He olivat käyneet varmuuden vuoksi Hyvinkäällä kuvissa, mutta kaikki Sunnan pikku varpaat olivat ehjät, vaikkakin kipeät.
- Jäättekö te nyt muka tosiaan sinne?
- Jäädään, Jinna on riemuissaan meidän seurasta, ilmoitin. – Me kiillotetaan hopeita.
- Mutta te ette pääse kotiin sitten ennen kuin huomenna iltapäivällä.
- Niin.
- Daisy ja Mia, isä huomautti ja minä harmistuin.
- No apua, eikö me saatais paria vapaapäivää pitää? Ratsastakoon Jerry ne, ellei niillekin voi antaa joululomaa!
- Niin, hän sanoi vain saaden omatuntoni puristamaan minua vatsasta. Se oli inhottavaa. Tietysti halusin ratsastaa, halusin edistyä ja kilpailla mutta piru vie, vuoden jokaisena päivänä? – Mä voin käydä juoksuttamassa ne, ehditte te huomenna ratsastaa, hän lupasi.

Leksaa ei vaan kuulunut kotiin ennen kuin kahdeksan maissa. Kun avain lopulta rapisi lukossa, olin hypähtää paikoiltani ja juosta vastaan, mutten onneksi ehtinyt, kun kuulin puhetta. Leksalla oli joku mukana.
- Moi! Jinna sanoi ja kurottui katsomaan eteiseen. Minä kuikuilin samaan suuntaan, mutta Alissa vain vilkaisi televisiosta. Leksa ei vastannut, mutta näin hänet nyt, hän oli menossa omaan huoneeseensa edellään toinen poika, jolla oli hyvin lyhyet hiukset vastapainoksi Leksan pitkille kiharoille. Leksa kuitenkin pysähtyi huomatessaan meidät.
- Tytöt on täällä, Jinna kertoi.
- Miks? Leksa kysyi ainoastaan. En ollut tuntea hänen ääntään, hän ei ollut koskaan puhunut minulle tuollaiseen sävyyn.
- Ne jää yöksi. Sunna…
Mutta Leksa oli jo mennyt. Suuni taisi loksahtaa auki. Tiesin, etteivät heidän välinsä olleet olleet ihan lämpimimmillään koko vuonna, mutta tällaista en ollut ollenkaan osannut odottaa. Olin jaloillani saman tien kun Leksan huoneen ovi kolahti poikien perässä.

- Millasta vítun käytöstä toi oikeen on? kysyin repäistyäni sen auki ja jäin kynnykselle seisomaan kädet lanteilla. Leksa oli kaivamassa kirjoituspöydän laatikosta jotain ja toinen tyyppi röhnötti hänen sängyllään. Kumpikaan ei ollut riisunut sen paremmin takkejaan kuin kenkiäänkään, aivan kuin he olisivat olleet vain käymässä ja kääntymässä.
- No mutta, onko sustakin tullut joku nipottaja? Leksa kysyi. Hän ei enää kuulostanut yhtä ärsyttävältä kuin äsken puhuessaan Jinnalle, mutta minä olin liian kiukkuinen huomatakseni. Tökkäsin häntä etusormellani keskelle rintaa.
- Sano mulle hei, kiva nähdä! Tai sano, että ikävää, kun sun siskos on loukkaantunut! määräsin ja huomasin, että sormella tökkiminen oli hyvä tapa korostaa sanojaan.
- Kuka on loukkaantunut? Leksa kysyi ja kuulosti omalta itseltään ja kiitettävän huolestuneelta myös.
- Sunna!
- Mitä sille tapahtui?

Rauhoituin. Leksa oli taas tavoitettavissa ja halusi selvästi kuulla vastauksen. Nyt tuntui vaan vähän nololta mennä kertomaan varpaille tipahtaneesta lipastonlaatikosta.
- Ei mitään vakavaa, sanoin siksi jurosti. Tilanne tuntui vesittyneen, enkä enää tiennyt mitä sanoa. – Me ei vaan päästä kotiin, kun Vesku joutu lähtemään sinne kesken päivän.
- No, me ollaan menossa joka tapauksessa, Leksa sanoi ja tunki jotain taskuihinsa. Tyyppi sängyltäkin nousi ylös. – En kyllä suosittele mun sänkyä. Siellä kasvaa hiiren kokosia luteita.
- Mihin sä olet menossa? kysyin sivuuttaen luteet. Jinna ei sellaisia sietäisi samassa rapussakaan.
- Mennään vähän juhlimaan loman alkua.
- Hei, mähän voin tulla mukaan!
- Ei tuu tapahtumaan, sanoi Leksa ja se toinen tyyppi siirtyi kärsimättömän näköisenä ovelle.
- Tuu jo, meille tulee kiire kauppaan, hän sanoi.

Ei siihen enää ollut mitään sanomista, vaikka Jinna kyllä yritti, kun pojat purjehtivat vielä saapumistaan äänettömämmin ulos.
- Et viivy koko yötä! Jinna huusi heidän peräänsä, mutta ovi vain sulkeutui ja hän näytti äkkiä hyvin väsyneeltä.
- Leksa ei ollut ollenkaan tollanen meillä, Alissa sanoi.
- Kiva kuulla.
- Oikeesti, se oli kiva ja reilu.
Jinna näytti nyt myös surulliselta.
- Mitä mä olisin voinut tehdä, ettei se olisi häipynyt? Sanokaa te, te ootte paremmin samalla aaltopituudella.

Mutta emme me olleet. Minä en ainakaan tiennyt, mikä Leksan olisi saanut pysymään kotona, jos hän jo sisään astuessaan oli nostanut kaikki piikit tuolla tavoin pystyyn. Minun kävi Jinnaa niin sääliksi, että menin istumaan hänen viereensä ja otin häntä kädestä kiinni. Alissakin katsoi häntä myötätuntoisesti.
- Kuule, ainakin sulla on tänä iltana kaks ihanaa, kilttiä lasta, hän yritti murjaista. Jinna hymyili hänelle valjusti.
- Niin on. Pitäiskö meidän levittää tää sohva, joko teitä väsyttää?

Ei tosiaankaan väsyttänyt, eihän kello ollut vielä juuri mitään, mutta Jinna tuntui kaipaavan tekemistä. Olin hetken leikitellyt ajatuksella, että antaisin sohvan Alissalle ja menisin itse Leksan sänkyyn, mutta olin vielä näreissäni hänelle. Ludejutusta se ei johtunut, mutta Jinna säälitti minua niin, etten halunnut hieroa hänen naamaansa sitä seikkaa, että tiesin, ettei Leksa tosiaankaan aikonut tulla tänä yönä kotiin.
- Levitetään vaan, sanoin ja tekohaukottelin leveästi.
7. Hevosten syntymäpäivä

Joulu meni sentään niin kuin kuului. Isä piti vähän lomaa, ja kävimme Hangossa päiväretkellä vaihtamassa lahjakasseja, äiti oli töissä paitsi pyhinä. Mopoja ei kuusen alle ilmestynyt, mutta lupaus niistä tuli punaisissa kirjekuorissa.
- Mä en ymmärrä miksi odottaa johonkin maaliskuuhun niiden ostamisen kanssa, sanoin kyllä.
- Koska me ei haluta, että te harjottelette niillä ajamista liukkaassa talvisäässä, sanoi äiti.
- Jaa missä talvisäässä? kysyi Alissa kuivasti. Lunta ei ollut kämmenenkokoista länttiä missään.
- Kyllä ne hanget vielä tulee.
- Niin niin.

Mutta ne tulivat, ja yllättävän pian vielä. Uudenvuodenaattona alkoi pyryttää. Äiti oli ollut töissä ja tuli melkein tuntia tavanomaista myöhemmin.
- Mä jo luulin, että sä oot päättäny jäädä viettämään uutta vuotta työkavereidesi kanssa, sanoin vähän pisteliäästi.
- No en, mutta kun moottoritielläkin piti ajaa kuuttakymppiä, kun ei nähnyt mitään. Ihan kauhea ajosää, hän puuskahti ja tyrmistyneenä katsoin, miten hän laski itselleen lasillisen punaviiniä laatikosta, joka oli avattu jouluaterialle. Alissa ja minäkin olimme saaneet tilkan.
- Et sä voi ruveta juomaan nyt! Meidän pitää päästä Merin luo! kielsin.
- Tohon säähän? Et oo tosissas!
- No todellakin olen, et kai sä ajatellut, että me ollaan täällä? Kylällä sentään tapahtuu jotain.
- Voi jessus!
- Jos meillä olisi ne mopot jo niin me ei tarvittaisi mitään kyytiä, huomautin.
- Ja kyllä tarttisitte, ei toi oo mikään mopokeli. Hyvä kun nelivedolla pääsee eteenpäin. Mutta okei, mihin aikaan te olette menossa?
- Kunhan meikataan, sanoin.

Niin äiti sitten ajoi meidät Merin luo ja kääntyessään näiden tielle hiljensi mateluvauhtiin.
- Mihin aikaan mä tulen hakemaan? hän kysyi. Minua alkoi säälittää. Hän olisi halunnut lasillisen viiniä epäilemättä rankan työpäivän ja hankalan kotimatkan jälkeen, ja se oli häneltä evätty. Nyt hän oli valmis luopumaan siitä kokonaan ja vaihtamaan sen yölliseen ajoreissuun meitä hakemaan.
- Me voidaan varmaan jäädä Merille yöksi niin sun ei tarvitse toista kertaa lähteä ajamaan, sanoin ystävällisesti.
- Jaha, aiotteko te juhlia niin, ettette kehtaa enää näyttäytyä? hän kysyi silmät epäluuloisesti siristyen ja loukkaannuin. Minähän olin tarkoittanut vain hyvää hänelle, vaikka meillä tietysti kyllä olikin vähän lämmikettä varattuna, jotta tarkenisimme keskiyöllä ulos vastaanottamaan uutta vuotta.
- Miten sä jaksat olla noin epäluulonen ja inhottava?
- No et sä varmaan halua huviksesi ajella tänne aamuyöllä uudestaan, Alissakin sanoi järkevästi. – Ja etkö muka oo aina voinu luottaa meihin?
- Olen, anteeksi vaan, äiti huokaisi. Raukka parka ei tiennyt, mitä kaikkea ei tiennyt – vaikka emmehän me ikinä olleet mitään oikeasti kamalaa tehneetkään vaan käyttäytyneet aina ihan fiksusti. – No, jos Merin vanhemmille sopii.

Alissa lupasi soittaa hänelle heti, kun se asia olisi selvä ja hyppäsimme kyydistä. Illasta ei ollut suunniteltu mitenkään erityisen riehakasta. Merin vanhemmat olivat kotona, eikä meidän lisäksemme ollut tulossa kuin Elsi, sillä Emma ja Heljä olivat lomamatkalla, toinen Lontoossa ja toinen Kanarialla, onnelliset. Aioimme paistaa makkaroita ja omenoita takassa ja katsoa elokuvia ja sitten vähän ennen puolta yötä lähteä ulos. Hyvin kilttiä, todellakin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut, ei etenkään tässä säässä.

Merin vanhemmilla oli omat juhlansa yläkerrassa ja sieltä kantautui kellarin takkahuoneeseen sellainen nauru ja puheensorina, että minun teki mieli käydä ottamassa äidille videokuvaa.
- Mä vihaan noita niiden peli-iltoja, Meri puuskahti jossain vaiheessa käytyään hakemassa meille lisää vaniljakastiketta. – Ne on jo kaatanu ainakin yhden lasillisen viiniä trivial pursuit –laudan päälle, niin että se löyhkää taas kuin spurgu keväällä, kun sen seuraavan kerran ottaa esiin.
- Otetaanko mekin jo? kysyi Elsi. Hän oli tavalliseen tapaan juomakuriirimme, tai hänen veljensä paremminkin. Päätimme kuitenkin odottaa vähän. Lunta tuprutti edelleen niin, ettei ollut mitään mieltä miettiä ulos menemistä kuin joskus puoli kahdentoista aikaan. Oli tietysti mahdollista, että olisimme ainoat hullut lumimyrskyssä silloinkin, mutta sen näkisi vasta sitten.
- On siellä kaikki ne, jotka on ostanu kassillisen raketteja, pakkohan niiden on saada ne ammuttua, arveli Elsi.

Siinä vaiheessa, kun aloimme tehdä drinkkejä Elsin tuomasta pullosta, yläkerran meno kuului jo kerta kaikkiaan riistäytyneen käsistä. Musiikkia oli väännetty koko ajan pikku hiljaa kovemmalle, kuului hurja räsähdys kuin jotain olisi kaatunut tai tipahtanut ja sen päälle kaakattavaa naurua.
- Siat, mutisi Meri ja tyhjensi lasinsa kertaheitolla.
- Saa kai nekin nyt uutta vuotta juhlia. On meilläkin välillä vieraita tupa täynnä, Alissa lohdutti, mutta vaikka se oli totta – nytkin siellä oli Riikka-täti perheineen, ellei keli ollut pelästyttänyt heitä tulemasta – ei meillä kyllä ikinä kuulostanut tuollaiselta.
- Ne ei varmaan huomaa tolta rypemiseltä, vaikka mä hakisin meille evääksi yhden pullon kuoharia, Meri keksi piristyen hiukan, ja niin hän teki saman tien. Sitten aloimme kiskoa ulkotamineita yllemme.

- Te jäädytte noin, Alissa huomautti Merille ja Elsille, joilla oli vain lyhyet pusakkansa ja ohuet talvisaappaat. Me asuimme vain vajaat viisi kilometriä enemmän maalla kuin he, mutta varmastikin kiitos hevosten meillä oli ihan erilainen taju siitä, mitä oli säänmukainen pukeutuminen. Alissa oli aikonut ottaa toppahousutkin, mutta sitä en ollut antanut hänen tehdä, meillä kun ei ollut muita toppiksia kuin ratsastushousuja. Eivät ne sentään kelvanneet edes maalaiskylän uudenvuodenjuhlintaan. Mutta paksut, hupulliset untuvatakit meillä oli, ja karvavuoriset tallikengät, ja Alissalla vielä pitkät villasukkansa, jotka hän kiskoi nyt ylös reisiin asti.
- Sitä varten meillä on tämä, muistutti Elsi riehakkaasti ja taputti laukkuaan, johon viinapullomme oli tungettu.

Oletimme, että se vähä, mitä kylälläkään tapahtuisi, tapahtuisi koulun lähellä, joten sinne me rämmimme. Lunta oli tullut oikeasti paljon. Kenkien varsista meni sisään, paikoitellen sitä oli puolisääreen tai ylikin. Tuli hikikin. Onneksi enää ei satanut niin kauheasti. Koulun edessä puistomaisella alueella oli tosiaan ihmisiä ja siellä ammuttiin raketteja. Sään huomioon ottaen siellä oli oikeastaan yllättävänkin paljon ihmisiä, jopa lapsiperheitä. Me asetuimme yhden puun alle katselemaan heitä ja raketteja, joita ammuttiin taivaalle. Meri ähelsi kuohuviinipulloa auki sormet punaisina, tipauttikin sen kerran, mutta onneksi lunta oli niin paljon, eikä se ollut vielä auki siinä vaiheessa. Sitten se kuohui yli, kun hän lopulta sai korkin auki.
- Hyvää uutta vuotta! hän sanoi kiireesti ja vei pulppuavan pullon huulilleen.

Minun ei tehnyt enää mieli juoda, mutta otin silti kulauksen vuorollani. Päässäni tuntuivat raskaina ne muutamat lasilliset, jotka Merillä olin ottanut ja olin äkkiä kummallisen surumielinen. Mitä järkeä oli seistä umpihangessa talviyönä ja haistella ruutia? Edes parhaiden ystävien seurassa? Kaipasin omaan sänkyyni niin kovasti, että kurkkua kuristi.

Yhtäkkiä olinkin makuullani, lumessa rähmälläni. Upposin sinne ja lunta meni silmiini ja kasteli kasvoni. Jokin raskas ja lämmin romahti päälleni ja meni hetki, ennen kuin tunnistin naurun, joka kuului vaimeasti huppuni läpi.
- Nyt sä kuolet, Korhonen, sanoin, kun sain kasvoni esiin lumesta. Meni kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin pääsin pois Ossin alta. Sitten en tuntenutkaan armoa. Kiipesin hänen päälleen istumaan ja mätin kaksin käsin lunta hänen kasvoilleen ja takin sisään.
- Hullu, Ossi pyrski ja lopetin tyytyväisenä, kun hän muistutti lumiukkoa.
- Kuka alotti, mitä?
- Nouse pois mun päältä, mä tukehdun.
- Ite oot läski, ilmoitin ja istuin entistä painavammin. Lumi alkoi kuitenkin sulaa polvieni alla ja kaulaliinani reunalla ja arvelin viisaammaksi nousta putsaamaan vaatteeni, ennen kuin olisin ihoa myöten märkä.

Ossin mukana oli Nooa ja hän seisoi toiveikkaana tyttöjen kanssa ryyppyringissä ja tarttuikin pulloon, kun se tuli hänen kohdalleen. Sitten hän kieltäytyi antamasta sitä eteenpäin Alissalle, nosti vain sen niin ylös, ettei tämä ylettänyt ottamaan sitä. Koska minä nyt olin jo valmiiksi väkivaltaisella tuulella, menin pojan taakse ja potkaisin häntä polvitaipeeseen. Hän romahti polvilleen ja Alissa sai Elsin avustamana pullon itselleen.
- Sä oot yks sáatanan Pikku-Myy! Nooa sanoi minulle irvistäen.
- Mitäs itte ootte, tommosia penikoita! Katselin kumpaakin pitkin nenänvarttani. He olivat niin lapsellisia!
- Hei, nyt kello tulee kakstoista, huusi Meri ja sen kuulikin. Raketteja alkoi paukkua koko ajan tiheämpään tahtiin ja käänsin kasvoni kohden taivasta, jotta näkisinkin ne. Ne olivat oikeastaan aika hauskoja lumisateessa. Huppuani nykäistiin ja tajusin Ossin huitovan minusta lumia. Annoin hänen tehdä niin, hänen takiaanhan olinkin luminen. Sitten tunsin, miten käteeni tartuttiin. Ossi halusi vaihtaa vuotta pitäen minua kädestä!

Ensi reaktioni oli kiskaista lapaseni pois ja nostaa meteli niin, että hän nolostuisi, mutta jostain syystä en tehnytkään niin. Jos tytöt huomaisivat, he nostaisivat ison mekkalan. Meidän kissa ja koira –leikkimme huvitti heitä muutenkin, ja jos he nyt huomaisivat, että siinä oli oireita muuttua rakkaudesta se hevonenkin potkii –leikiksi, he pilkkaisivat Ossia, kunnes tämä ei enää uskaltaisi tulla kouluun. Se ei olisi hauskaa, sillä hassulla tavalla minäkin pidin siitä leikistä. Astuin siis vain vähän lähemmäksi häntä niin, ettei otetta huomannut niin helposti ja kun räpyttelin lumihiutaleita silmistäni raketteja tuijottaessani kuulin, miten hän kuiskasi korvaani:
- Hyvää uutta vuotta, Dannipanni!

Äiti haki meidät sitten kuitenkin pois. Hän soitti ja tarjoutui, kun olimme kävelemässä takaisin Merille. Se tapahtui hyvin pian keskiyön jälkeen, sillä Elsi ja Meri palelivat niin, että hampaat kalisivat. Meidän ei tarvinnut kauan miettiä, mitä tehdä, kun Merin vanhempien vieraat jatkoivat juhlimista entistä riehakkaammin. He olivat pihalla, ainakin osa heistä, ja joivat kuoharia pullon suusta ihan niin kuin me äsken ja lauloivat ja kaatuilivat.
- Mä jään sun kanssa, Elsi sanoi Merille, joka katseli menoa paheksuvasti, ja olin tyytyväinen. Itse en tosiaankaan halunnut jäädä sinne, mutta oli mukavaa, ettei Merin tarvinnut jäädä yksin. Vaikka ei siellä tietenkään mitään kamalaa tapahtuisi. Merin vanhemmat olivat kunnon ihmisiä, vaikka juuri nyt isännöivätkin bakkanaalia.

Niinpä heräsin omassa sängyssäni epämääräiseen aikaan ja ihmetellen, vieläkö satoi lunta. Toivoin, että huoneessani olisi ollut ikkuna. Oliko se muka liikaa pyydetty, häh? Se ei kuitenkaan ollut tuntunut tärkeältä silloin, kun Alissa ja minä olimme halunneet muuttaa tänne ullakolle. Meistä oli ollut reilua ottaa ikkunallinen päätyhuone yhteiseksi olotilaksi ja viereiset huoneet nukkumista varten, ja toista päätyä ei silloin vielä ollut rakennettukaan.
- Mihin me nukkuessa ikkunoita tarvitaan? olin perustellut silloin. Nyt en ollut enää ihan samaa mieltä. Piti katsoa kännykästä kelloa, ja kun näin, että se oli vasta seitsemän, harmistuin. Mikä hitto minut tähän aikaan sai heräämään, tuskin kuuden tunnin yöunien jälkeen? Käänsin kiukkuisesti kylkeä miettien, mitä tekisin. Jos nousisin jo ylös, oli olemassa vaara, että isä tai äiti olisi juuri lähdössä aamutalliin ja minut kutsuttaisiin mukaan. Se nyt ei olisi katastrofi, ei ollenkaan. Ehkä parasta maailmassa oli mennä aamulla talliin heinäkärryjen kanssa ja saada vastaansa kaikki ne toiveikkaat katseet ja ilahtuneet hörähdykset. Periaatteesta en kuitenkaan halunnut osallistua siihen tänä aamuna. Olin jotenkin vähän huonolla tuulella. Edellisilta ei ollut ollut ollenkaan niin hauska, kuin mitä olin toivonut.

Sytytin lukulampun ja jäin katselemaan seinää pohtien, millaisen uudenvuodenaaton sitten olisin halunnut. Päädyin hurjaan. Elsi ja Meri olivat mukavia, mutta me voimme paistaa omenoita minä tahansa iltana. Olisin halunnut juhlia enkä jutella, tanssia enkä kuunnella töminää yläkerrasta, tavata mielenkiintoisia, ihania, komeita poikia… vaikka muisto Ossin kädestä pitelemisestä kieltämättä lämmitti vielä nytkin. Se kuitenkin vain lämmitti, samaan tapaan kuin ajatus hellästä koiranpennun nuolaisusta ja minusta tuntui, että olisin kaivannut vähän jotain kuumempaa. Vaikka korventavaa, hitto soikoon. Olin jo iso! Olin valmis vähän maistamaan elämää! Saatoin kuvitella, että jos jotenkin olisin onnistunut hoitamaan asiani niin, että olisin päässyt Helsinkiin uudeksi vuodeksi, jotain jännittävää olisi tapahtunut minullekin, ainakin jos olisin päässyt Leksan mukaan. En hetkeäkään epäillyt hänen tulleen kotiin jo yhden aikaan, hän oli varmaan vieläkin jossain juhlimassa. Sysäsin sen ajatuksen kuitenkin pois. Olin vieläkin vähän vihainen Leksalle siitä, miten hän oli käyttäytynyt silloin joulun alla, enkä mitenkään ollut keksinyt sopivaa tekosyytä, jolla olisin päässyt uudenvuodenaatoksi kaupunkiin. Sitä paitsi epäilin, että olisiko Leksa suostunut ottamaan minut mukaansa, vaikka olisin varta vasten siitä syystä tullut.

Äh, koko jätkä oli raivostuttava. Jo kymmenen kertaa olin päättänyt pysyä hänelle kiukkuisena ja nostaa vain nokkaani, kun hän seuraavan kerran tulisi meille, ja yhtä monta kertaa olin päättänyt sopivassa välissä hankkiutua Jinnan luo kylään ja puristaa hänestä teinikusipään elkeet pihalle, ainakin niiltä osin, kun hän harkitsi niitä minulle esitellä.

Kymmenen aikaan Alissakin oli herännyt ja kolisteli aamiaisastioitaan koneeseen, kun äiti, joka oli kulkenut levottomana ympäri asuntoa ratsastushousuissaan, pysähtyi taas kerran katsomaan ikkunasta ulos.
- Ei, pakko mennä, hän mutisi.
- Pakko mitä? kysyin.
- Pakko lähteä pelloille vähän laukkaamaan. Jos tää lumi alkaa sulaa niin näin paljon ei ehkä enää tule.
- Joo! innostuin. Miten ihmeessä en ollut itse tullut ajatelleeksi, olin vain harmitellut lumen paljoutta. Viidessä minuutissa innostus levisi muihinkin, etenkin kaksosiin, jotka eivät olleet ennen saaneet olla mukana lumilaukassa. Pippi ja Ipana eivät olisi jaksaneet tuollaisessa hangessa, ja jos ne vastoin odotuksia olisivatkin jaksaneet, olisivat tytöt hukkuneet lumeen ja löytyneet vasta keväällä, jos ja kun heidät olisi heitetty selästä.
- Jaa, että mä aurasin kentän ihan turhaan, mutisi isä.
- Niin teit! äiti ilmoitti iloisesti ja meni kiskomaan kenkiä jalkaansa.
- Ei kai tässä sitten muu auta.

Tunsin harvinaista yhteenkuuluvaisuutta perheeni kanssa, kun lähdimme koko porukka tallille. Kyllähän me vähän Trappin perhettä taisimme muistuttaa, vaikka luojan kiitos meitä lapsia ei ollut yhtä paljon.
- Ai sä otat sitten kuitenkin sen, isä sanoi äidille, kun tämä toi Nikin sisään talliin satuloitavaksi. Äiti oli miettinyt ääneen vähän aikaa sen ja Djangon välillä, huolehti tietysti vanhuksensa kintuista, jotka hänen mielestään taisivat olla koko tilan kallisarvoisimmat ja hauraimmat kapineet.
- Mun on pakko – se rakastaa – ja kuka tietää, näkeekö se enää ens talvea! Tää voi olla sen 21-vuotislahja, äiti sanoi ja antoi suukon hevosensa turvalle.
- Ai niin, näillä on kaikilla synttärit, Alissa nauroi. – No sepä sopiva synttärilahja joka ainoalle!

Kesälaitumien takana aukesi aukeaa peltoa silminkantamattomiin. Se oli aikanaan kuulunut Mustaojaan eli meille, mutta vanhukset olivat myyneet sen, koska eivät osanneet kasvattaa heinää, eivätkä mitään muutakaan. Se olikin hyvä juttu, sillä muutoin me olisimme takuulla saaneet raataa siellä orjatyössä kesäisin. Muutamana kesänä olimme olleetkin Alissan kanssa ja se oli ollut periaatteessa hauskaa, kun tiesi, että sieltä sai kipittää kotiin heti, kun kyllästyi.

Nyt ratsastimme jonossa pellon laitaa. Olisin halunnut porhaltaa laukkaan heti pihasta, mutta Niki-perhana vaati puolen tunnin verryttelynsä jopa lumihangessa. Äiti oli vähän ylisuojeleva sen kanssa.
- Eikö me voitaisi mennä jo? huusin lopulta. Daisy oli katsellut oudon näköistä maisemaa ensin varuillaan, mutta olin pikkuhiljaa herätellyt sen menohaluja kutittelemalla sitä kantapäilläni ja leikkimällä kuolaimella ja nyt se suorastaan tanssi jo.
- Ei, kaikki yhdessä, hallitusti, isä määräsi. – Tuolta ojan luota voidaan kääntyä ja lähteä. Jerry saa mennä ensin, ettei Musti saa mitään päähänsä, eikä mitään kiitolaukkaa. Rauhallista ja hallittua. Mä tulen viimeisenä ja katson, ettei kaksoset tipahda selästä.
- Miksi ihmeessä me tipahdettaisiin? Sarri vastusteli.
- Joo joo, sanoi Jerry ja kuulin hänen äänestään, ettei hänellä ollut aikomustakaan totella. Melkein jo kuulin, miten viattomasti hän esittäisi, ettei ollut saanut Mustia pideltyä. En minä oikeastaan uskonut isänkään sitä olettavan. He saisivat itse mennä hallittua ja rauhallista vauhtia, kun Jerry ja Alissa ja minä ottaisimme lumikelistä kaiken irti.

Se oli ihanaa. Daisy painoi korvansa niskaa vasten ja antoi mennä. En minä kuitenkaan päästänyt sitä Mustin ohi. Eihän sillä kiimaa ollut siihen aikaan vuodesta, eikä Musti todennäköisesti ajatellut muuta kuin vauhdin huumaa, mutta jotenkin se vaan oli iskostunut päähän. Laukkasimme Alissan kanssa rinnakkain, ja lumi Mustin kavioista pöllysi silmiimme. Se oli raskasta ja hevoset alkoivat huohottaa, mutta jatkoimme silti. Jerry aikoi selvästi laukata pienen metsäsaarekkeen ympäri, mutta Mustinkin vauhti alkoi hiipua. Ilmestyimme sen takaa jo hyvinkin rauhallista laukkaa ja etsin katseellani vanhuksia ja kaksosia. Lumipilvi juorusi heidän sijaintinsa ensimmäisenä, he eivät olleet lähteneet tekemään ylimääräistä kiemuraa vaan olivat jatkaneet suoraan kohti kotia. Niki meni ensimmäisenä, sitten kaksoset ja isä Kaomalla piti perää ihan niin kuin oli luvannutkin. Sitten yhtäkkiä Niki katosi näkyvistä.
- Niki tais kaatua, huomasi Jerrykin ja hidasti Mustia entisestään.

Se ei noussut ylös. Kaoma hidasti vauhtiaan, mutta ponit jatkoivat suoraa päätä tallille ja Nikiä ei vaan erottanut hangesta. Ei kai se ollut tehnyt kuperkeikkaa ja musertanut äitiäkin saman tien?
- Mennään katsomaan, sanoi Alissa ja lähti ravaamaan kohti heitä. Jo matkalla näin äidin hahmon kömpivän pystyyn, mikä sai minut huokaisemaan helpotuksesta, mutta Niki ei noussut. Ei kai se ollut katkonut jalkojaan tai mitään? Ehkä se oli vain liian hengästynyt noustakseen, olihan hankilaukka varmaan ollut sille vielä rankempaa kuin nuoremmille.

Totuus oli kuitenkin nähtävissä heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Olin nähnyt kuolleita hevosia ennenkin, ja Nikin avoin silmä ja liikkumaton kylki paljastivat, ettei siinä enää ollut elon kipinää.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   23.6.15 19:21:46

Voi Niki :(( Tää on niin surullinen kohta.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   23.6.15 20:59:32

Vaikka mä oon lukenu tän ties kuinka monta kertaa, ni silti tuli ihan kauheen haikee olo. Niki<3

Oivoi, vaikka vasta pari tuntia sit tulin tallilta kotiin, ni tuli kauhee ikävä ponskia...

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   23.6.15 21:03:43

Eikä! Saisko jatkoa kun jäi tälläseen kohtaan!?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.6.15 21:33:00

No vaikka. (Kyllä mä paruin taas kerran itsekin, kun luin näitä. Saati sitten silloin, kun kirjotin tota kohtaa).
------------------
8. Vähän kuin paossa

- Se sekosi, sanoin Alissalle ilkeästi. Sen sanominen ääneen oli kauhean vaikeata, mutta onnistuin pitämään ääneni tasaisena.
- No ei seonnu! Alissa tiuskaisi ja puristi tyynyä sylissään.
- Itte sekosit, säesti Jerry yhtä tuohtuneena.
- No kyllähän! Vai käyttäytykö se muka teidän mielestä normaalisti?
- Käyttäytyisitkö itse, jos sulta kuolisi hevonen?
- Multa on kuollut hevonen, Nasti, sanoin uhmakkaasti ja tuijotin vastapäisellä sohvalla istuvia Jerryä ja Alissaa.
- No ei sitä lasketa, sä olit sillon pikkuipana, eikä se ollu ollu sulla kahtakymmentä vuotta. Etkä sä ratsastanut sillä sillon.
- Ei Nikikään ollut äidillä kahtakymmentä vuotta, väitin vastaan. Minä en halunnut olla yhtä mieltä heidän tai kenenkään kanssa juuri nyt.
- Mä en jaksa sua, sanoi Jerry ja lähti alakertaan.
- Enkä mä, sanoi Alissa.

Jäin yksin, mikä oli inhottavaa, mutta en uskaltanut seurata heitä. Tietenkään äiti ei ollut seonnut. Kai. Koskaan hän ei kyllä ollut itkenyt sillä lailla. Hän oli parkunut pahemmin kuin Sunna poltettuaan pienenä kätensä uunissa, ja sitten hän oli saanut raivarin, kun isä oli kieltäytynyt kaivamasta hautaa eläinlääkärin käytyä.
- Ei meillä ole kaivinkonetta! Millä sä luulet mun saavan tehtyä hevosen kokoisen kuopan routaseen maahan?
- Mä kaivan sen vaikka käsin! Nikiä ei viedä mihinkään ongelmajätelaitokseen poltettavaksi!
Siinä vaiheessa isä oli pistänyt hänet ottamaan jonkun pillerin ja luvannut yrittää, kunhan hän vain yrittäisi vähän rauhoittua sen sijaan, että pelästytti meiltä lapsilta hiukset päästä. Niin hän suoraan sanoen oli tekemässäkin. Minun vatsaani koski ja Sarri ja Sunna olivat ihan hukassa. Heidän silmänsä olivat suuret kuin lautaset ja kummankin alahuuli väpätti. Onneksi isä otti heidät haltuunsa niin, että minä saatoin karata yläkertaan.

Uskaltauduin pois vasta illalla, kun Jerry tuli hakemaan minua syömään.
- En mä halua tulla, sanoin.
- Tuu vaan. Jerry ei sanonut enempää, mutta hänen äänensä oli niin pyytävä, että nousin sohvalta, missä olin maannut sykkyrässä.
- Nukkuuko Jessi? uskalsin kysyä.
- Ei enää, se tuli pois, kun Vesku sai sen kuopan kaivettua.
Olin kuunnellut traktorin jyristelyä pihalta jo vaikka kuinka kauan ja kun se oli äskettäin tauonnut, oli minun ollut pakko käydä ikkunassa katsomassa, mitä tapahtui. Toivoin, etten olisi käynyt, sillä olin nähnyt, miten Niki matkusti kohti viimeistä määränpäätään jalat sojottaen traktorin kauhasta. Toivoin, ettei äiti ollut sitä nähnyt ja ihmettelin, millä isä oli saanut hevosen pellolta kauhaan.

Paitsi äidin turvonneita silmiä kaikki näytti ruokapöydässä tavalliselta, mutta puristava ote vatsassani ei siltikään kadonnut kokonaan, enkä saanut syötyä paljon mitään. Kaikki olivat tavallista hiljaisempia, onneksi. Tavanomainen jutustelu olisi kuulostanut tekopyhältä teeskentelyltä.
- No niin, mennään hyvästelemään se, sanoi äiti lopulta. – Kuka haluaa mukaan?
Kaikki halusivat paitsi minä. Minua hirvitti ajatella, että äiti romahtaisi taas, en todellakaan halunnut nähdä sellaista enää ikinä. Sitten en voinut kuitenkaan olla menemättä ikkunaan, mistä näin kaikkien seisovan pressulla peitetyn läjän ääressä kuin oikeissa hautajaisissa. Lopuksi he näyttivät sytyttävän kynttilän, joka jäi sinne heikosti läpättämään, kun isä parkkeerasi traktorin ja he lähtivät tulemaan sisään.

Se oli tuskastuttava, hiljainen ilta. Istuimme kaikki rivissä tuijottamassa telkkaria. Äidillä oli Sarri ja Sunna kummassakin kainalossaan ja hän yritti näyttää siltä, kuin olisi tosiaan katsonut jotain yhdentekevää ohjelmaa. Isä ja Jerry ja Alissa kävivät tekemässä iltatallin. Minä en olisi halunnut jäädä olohuoneeseen, mutta en saanut lähdettyä talliinkaan. Lopulta kaksoset eivät kai jaksaneet enää hautajaistunnelmaa vaan lähtivät omaan huoneeseensa leikkimään jotain. Minusta äiti näytti kauhean pieneltä ja surulliselta jäädessään yksin siihen istumaan ja hetken mietin, mitä hän sanoisi, jos menisin halaamaan häntä, mutta en kuitenkaan mennyt. Pelkäsin, että alkaisin itkeä, ja että hän alkaisi itkeä, ja siinä sitä taas oltaisiin.

Joululomaa oli vielä viikko jäljellä, enkä saanut unta miettiessäni, miten siitä selviäisi. Äidillä oli vielä vapaapäiväkin lauantaina uudenvuoden jatkeeksi niin, ettei hän edes häipyisi töihin täältä kummittelemasta. En kestäisi katsoa sitä enää yhtään päivää. Kun alhaalta alkoi lauantai-aamuna kuulua liikettä, laittauduin sinne. Isä nojasi työtasoon ja katseli kahvin tippumista.
- Jaa, huomenta. Tuutko sä mun kanssa aamutalliin? hän kysyi.
- Voin mä tullakin, lupasin ja menin halaamaan häntä. Kummallista, että se oli niin paljon helpompaa kuin ajatuskin äidin halaamisesta. – Kuule, mä haluaisin mennä Hesaan.
- Ja mitä sä siellä? hän kysyi ja silitti hiuksiani.
- Mä en jaksa katsoa, miten Jessi kulkee ympäriinsä kuin zombi. Mä meen vaikka mummille kylään. Voitko sä viedä mut asemalle?
- Vien tietysti. Entäs Alissa?
- En mä siitä tiedä, se nukkuu vielä.

Join vastoin tapojani minäkin vähän kahvia isän seuraksi ja sitten lähdimme talliin. Muiden syödessä rapsuttelimme varsoja pihatossa. Nekin tosin söivät, mutta eivät häiriintyneet lähentelyistämme.
- Niillä ei oo enää hoitosetää, huokaisin.
- Täytyykin laittaa Lakusta uusi myynti-ilmoitus, isä muisti. Leo oli myyty jo ennen siittämistään ja Lolinkin oli Oona myynyt jo syksyllä. Ne molemmat haettaisiin uusiin koteihinsa vasta keväämmällä, ja siihen mennessä pitäisi Lacrymosakin mielellään saada jonnekin.
- Eikö me voitaisi pitää se? Koulutettais siitä meille uusi kisahevonen, ehdotin.
- Ja mitä sä haluaisit kisata? hän kysyi, vaikka olin odottanut nopeaa tyrmäystä. Mietin hetken.
- Esteitä, sanoin sitten. – Tai ehkä kenttää.
- No sittenhän on hyvä, että sulla on Daisy. Ja Lakusta tulee kouluhevonen.
- Mistä sen tietää, sehän on vasta varsa!
- Suvusta. Hei, Daisy on parasta, mitä sulle saattoi nyt tapahtua, jos sä semmosta haluat. Se osaa jo vähän, ja kunhan te saatte vähän valmennusta esteillä ja maastoesteillä, te voitte tehdä kesällä jo vaikka mitä.
- Oikeeta valmennusta? kysyin epäuskoisena.
- Ihan oikeeta, isä vakuutti ja katsoi minua huvittuneena. Meillä ”valmennus” oli lähes aina tarkoittanut isää, tai parhaassa tapauksessa Hannaa.
- Mutta jospa äiti haluaa sen nyt takaisin, kun…
- Kun ei oo Nikiä? En usko.

Kävelimme toverillisesti käsikynkkää takaisin talliin loimittamaan ja tarhaamaan hevoset ja sitten tyhjensin Nikin karsinan putipuhtaaksi ja lakaisinkin sen. Minulla oli parempi olo sen tehtyäni ja kun olin käärinyt sen loimet ja riimun pois roikkumasta näkyvillä.
- Vietkö sä nyt mut? kysyin.
- Voin mä viedä, kunhan selvität, haluaako joku muukin mukaan. Mä en ala joka junalle ajaa, isä lupasi unohtaen kokonaan kysyä, olinko puhunut asiasta mummin kanssa, mikä sopi paremmin kuin hyvin, sillä en tietenkään ollut soittanut hänelle siihen aikaan lauantai-aamuna.

- Tietenkään mä en lähde mihinkään, sanoi Alissa kiukkuisesti, kun kävin herättämässä hänet. Oletin tosin, että hän ärisi enimmäkseen, koska keskeytin hänen unensa, vaikka hän puhuikin toista. – Jessi tarvitsee meitä ja sä aiot lähteä karkuun?
- Mihin se meitä tarvii?
Yritin kuulostaa kiukkuiselta peittääkseni sen, että hänen kysymyksensä oli osunut kipeästi, mutta Alissa veti peiton päänsä yli, eikä minun luojan kiitos tarvinnut kuunnella vastausta. Menin pakkaamaan vähän vaatteita, meikit ja hammasharjan ja palasin alas vaatimaan kyytiä.
- Soita, kun oot päässyt perille, isä sanoi asemalla.
- Soitan, lupasin.
- Tuleeko joku hakemaan sut asemalta?
- Joo. Kai. Saa nähdä… mun pitää mennä, juna tulee! sanoin kiireesti välttääkseni selvittämästä, etten ollut edelleenkään soittanut mummille. – Anna äkkiä vähän rahaa!

Isä kiirehti kiltisti lompakkonsa esiin ja sitten juoksin laiturille. Juna oli onneksi tosiaan tulossa, ja kiipesin sisään reppuineni hurja, villi tunne päässäni. Olin vapaa! Istuin vapaalle penkille ja katselin lumista maisemaa junan kiihdyttäessä jo vauhtiaan. Oli jo plusasteita ja lumi alkaisi huveta kovaa kyytiä, mutta se ei haitannut minua. Mieleeni oli tullut, että olin onnistunut järjestämään itseni seikkailuun. En soittaisi mummille ollenkaan. En menisi sinne. Kun saapuisin Helsinkiin, tekisin juuri, mitä minua huvittaisi. Todennäköisesti soittaisin Leksalle jossain vaiheessa, mutta ensin leikkisin turistia ja menisin kahville Asematunneliin ja katsoisin, mitä tipahtaisi eteeni. Kulutin matkan parantelemalla meikkiäni ja harmittelin, etten ollut tullut tehneeksi hiuksilleni muuta kuin selvittänyt ne. Toisaalta, jos olisin pöyhinyt ja tupeerannut ja laittanut geeliä ja lakkaa, olisi jopa isä huomannut ihmetellä, miksi sellainen oli tarpeen mummin luo mennessä.

Helsingissä litisi märkä loska jopa sisällä asemahallissa, missä olin vähällä liukastua ensi töikseni. Selvisin kuitenkin kunnialla ja jatkoin matkaani sen näköisenä kuin olisin tiennyt, minne olin menossa. Päädyin vähän hengästyneenä kerroksen tai pari alempana sijaitsevan hampurilaisravintolan ovelle. Olin ohittanut yhden tavallisenkin kahvilan, mutta siellä oli sen verran räävittömän näköistä väkeä, että en ollut rohjennut mennä sisään. Saatoin olla seikkailemassa, mutta en ajatellut seikkailla pipopäisten, partaisten ukkojen seurassa, jotka joivat keskiolutta ja näyttivät siltä, että haisivat.

Mäkkärissä oletin olevan enemmän ikäistäni porukkaa, mutta se olikin yllättävän tyhjä. Ostin kahvin ja istuin ikkunan ääreen sitä juomaan. Toivoin, ettei jo toinen kupillinen sinä aamuna pistäisi mahaani sekaisin, mutta jotenkin kahvi oli tuntunut aikuisemmalta kuin vaikka pirtelö. Join sen hyvin hitaasti, tippa kerrallaan, mutta se loppui silti ja samalla tahtoi loppua rohkeuteni ja seikkailunhaluni. Olin tainnut olla vähän lapsellinen kuvitellessani, että sen kun saapuisin Hesaan ja kohtaisin heti jonkun mielenkiintoisen, komean pojan, joka halusi tietää, kuka olin, mitä tein täällä ja lähtisinkö hänen kanssaan… niin, minne? Jonnekin jännään paikkaan, kai. Yhtäkään sellaista en ollut nähnyt. Pari ehkä kahdeksasluokkalaista poikaa oli tullut minun jälkeeni hampurilaiselle, mutta toisella oli punainen toppatakki ja toinen oli minua lyhyempi ja laiha, joten ei heistä minulle mitään iloa olisi. Leksa taitaisi olla ainoa toivoni.

Muistin luvanneeni soittaa isällekin, mutta hain ensin toisen kahvin. Sen jäähtyessä ilmoittauduin ja isä kuulosti siltä, että nieli kaiken. Kerroin vielä, miten olin ihan itse matkustanut metrolla ja bussilla perille asti, mikä oli tietysti ihan tuulesta temmattua, mutta antoi hyvän säväyksen juttuun. Hän käski minun pitää hauskaa ja käyttäytyä. Minä lupasin ja sitten tunsin itseni entistä hölmömmäksi. En keksinyt enää muuta kuin soittaa Leksalle, mutta en tekisi sitä vielä. Hän ei varmasti olisi vielä hereillä, oli sitten missä oli.

Join toisen kahvini ja lähdin sitten vaeltamaan ympäri Asematunnelia. Siellä pyöri kyllä paljon ihmisiä, paljon nuoriakin, mutta suurin osa näytti olevan joululomalaisia alennusmyynneissä ja loput sitten mamuja. Jokin sai minut välttelemään niitä porukoita. En halunnut ajatella olevani rasisti, mutta… ymmärtäisivätkö he edes minua? Lopulta karkasin ulos maan päälle ja helpottuneena huomasin Forumin kulman. Menisin sinne katselemaan alennusmyyntejä ja kun väsyisin siihen, soittaisin Leksalle.

Se tapahtui kello yksi ja ilokseni hän vastasikin. Lyhyesti tosin:
- Mitä?
- Missä sä olet? kysyin yhtä lyhyesti.
- Himassa. Kuin niin?
- Mä olen karannut kotoa ja tarvitsen sun apua.
En tiedä, mistä moinen pälkähti päähäni, mutta se oli ilmeisen hyvä keksintö, sillä Leksa valpastui heti.
- Mitä sä hourit? Missä sä olet?
- Forumissa. Voinko mä tulla sinne. Mun on pakko päästä vessaan.
- No käy siellä, hyvä ihminen! Mutta voit sä tulla, mutsi on duunissa.
- Mä olen jo matkalla, lupasin ja sitten kärvistelin parikymmentä minuuttia ratikassa toivoen, että olisin sittenkin etsinyt Forumin vessan, kuten Leksa oli ehdottanut. Tosin nyt olin ainakin uskottava, kun ryntäsin sisään ehtimättä edes tervehtiä ja farkunnappi valmiiksi auki. Kun tulin ulos vessasta, Leksa seisoi odottamassa oven takana.

- Mitä sä oikeesti teet täällä? hän kysyi.
- Mähän sanoin, että mä karkasin kotoa, sanoin ja yritin näyttää surkealta.
- Miks vítussa sä semmosta oot menny tekemään?
- Mun oli pakko, ei siellä voinu olla enää, runoilin. – Mutsi kilahti ihan totaalisesti.
- Ai niin, Niki! Leksa sanoi. – Eikä kilahtanu, sehän on maailman fiksuin naisihminen.
Olisihan minun pitänyt arvata, että hekin olivat jo kuulleet. Leksa näytti itse asiassa aika murheelliselta lausuessaan Nikin nimen.
- Kilahti se, vakuutin ja annoin tulla vähän värittäen kaikki edellispäivän tapahtumat. Jätin kertomatta, että illalla äiti oli ollut jo melkein kunnossa ja annoin Leksan jäädä käsitykseen, että hän haahuili hiukset hajallaan pitkin tilaa ja väänteli itkien käsiään. – Niin, että mä en kestäny olla siellä enää. Sun täytyy auttaa mua.
- No kyllä sä voit varmasti tänne jäädä, poika lupasi auliisti.
- Ei! Jinna kertoo Veskulle heti ensimmäiseksi ja sitten mun pitää mennä takasin! Vie mut jonnekin!

Valitettavasti Leksa ei kaapannut minua käsivarsilleen eikä luvannut viedä minua minne tahansa.
- Niin kuin mihin? Luuletko sä, että mulla on lomaosake jossain? hän kysyi.
- No missä sä olet kun et ole kotona? kysyin. Leksahan oli kuulemma jatkuvasti poissa kotoa. Tuskin hän kadulla nukkui silloin.
- En semmosissa paikoissa, mihin sä sopisit.
- Just nyt mä sovin mihin tahansa, sanoin surkeana ja aloin itsekin uskoa juttuihini niin, että minua alkoi ihan itkettää.
- Älä nyt, Leksa sanoi hädissään ja kai koska ei muuta keksinyt halasi minua. Se sai minut ihan oikeasti itkemään. Itkin Nikiä ja itkin sitä, että äiti oli niin surullinen ja sitä, että olin jättänyt hänet sinne suremaan ilman minua. Kuolemat saattoi vielä kestää. Nasti oli kuollut, koiramme Maru oli kuollut. Meiltä oli kuollut yksi tammakin varsoineen, Destarte, ja isomummi. Kyllä minä kuolemasta jotain tiesin, ja tiesin senkin, että pahinta oli katsoa kaikkien muiden suremista. En oikeastaan olisi halunnut pistää Leksaa siihen asemaan, mutta juuri nyt en vaan voinut sille mitään. Leksa vaikutti hyvin vaivaantuneelta ja taputti minua kömpelösti selkään. Ilokseni huomasin, että hänellä oli päällään se Alissan ja minun ostama paita ja yritin lopettaa itkemisen. Olihan se musta, mutta oli kai turha tahrata sitä kyyneliin ja ripsiväriin.

- Onko sulla nälkä? Leksa kysyi kuin tunnustellen, mitä uskaltaisi sanoa. Pudistin päätäni ja pyyhin silmiäni.
- Mihin me voidaan mennä? kysyin.
- Me? En mä ole karannut.
- No minä sitten, puuskahdin. Jos Leksa halusi tehdä tästä hankalaa niin tehköön sitten. Hänellä saattoi olla Etelä-Suomen kauneimmat silmät, mutta ei minun silti tarvinnut käyttäytyä kuin läheisriippuvainen kana.
- Sun mummille, Leksa ehdotti ja lähti menemään keittiöön. Seurasin häntä ja huomasin, että minulla oli sittenkin nälkä, kun hän alkoi paahtaa itselleen leipää.
- Ei käy, nekin juoruaa saman tien, että mä olen siellä.
- Mikä salaisuus se on, että sä olet siellä, tai täällä? Haluatko sä huviksesi huolestuttaa sun perheen?
- Paraskin puhuja! Itse huolestutat Jinnaa koko ajan!
- Ai, Leksa sanoi välinpitämättömästi.

Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen, toiseen niistä vaihtoehdoista, joita minäkin olin pitänyt parhaana. Leksa lupasi ottaa minut mukaan, kun hän lähtisi kavereidensa kanssa. Olisin myös voinut tyytyä nököttämään hänen huoneessaan leikkimässä kotia hänen kanssaan, mutta Leksa sanoi aikovansa häipyä joka tapauksessa ennen kuin Jinna tulisi töistä.
- Mihin me mennään? kysyin, kun lähdimme. Olin lainannut Jinnan hiustököttejä ja saanut pääni sellaiseen kuntoon, että kehtasin esittäytyä Leksan kavereille ja tirisin miellyttävää jännitystä.
- Treenikämpälle, Leksa sanoi lyhyesti ja jännitykseni kohosi potenssiin kaksi. Olinhan arvannut, että hänellä olisi jokin sellainen tiedossa! Näin jo itseni asumassa betonibunkkerissa. Voisin olla poikien pikku kodinhengetär.
- Onko teillä bändi? piipitin. Sain melkein juosta pysyäkseni hänen perässään.
- No jonkinlainen. Mutta en mä siinä soita. Enimmäkseen me vaan hengaillaan siellä.
- Ketä siinä soittaa?
- No sitten näet, jos sinne joku ilmestyy.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.6.15 19:14:08

9. Kämppä

Matkustimme vähän matkaa ratikalla, ja kun Leksa oli nähnyt, miten kaivelin vähän hätääntyneenä taskujani, hän oli kiskonut minut sisään keskiovesta niin, etten voinut ostaa kuljettajalta lippua.
- Ollaan tässä oven vieressä niin voidaan hypätä pois, jos tulee tarkastajat, hän oli neuvonut ja se mukava jännitys oli palannut. Olin seikkailussa ja matkustin pummilla raitiovaunulla! Sitten olimme jääneet pois todellisessa betoniviidakossa, joka ei vähääkään muistuttanut mitään seutua, missä koskaan olin käynyt ja hän johdatti minut maanalaiseen parkkihalliin. Jos olisin ollut jonkun muun kanssa, olisin pelännyt, mutta luotin Leksaan täydellisesti. Hän ei minulle mitään pahaa tekisi, itse asiassa en olisi pistänyt ollenkaan pahakseni, vaikka hän olisi esimerkiksi jotain lähentelyn tapaista yrittänytkin.

Pysäköintialueen periltä löytyi ovi, johon oli kirjoitettu Pommisuoja ja sinne Leksa vei minut. Se ovi ei ollut lukossa vaan aukesi raskasta kahvaa painamalla, mutta sen takaa löytyi huone, joka oli lukossa. Avain roikkui Leksalla pitkässä ketjussa, joka alkoi vyönlenkistä ja päätyi taskuun, ja hän päästi meidät sisään. Auoin vähän aikaa suutani, ennen kuin keksin, mitä sanoa.
- Vau, sanoin heikosti. Olin tuskin koskaan nähnyt yhtä rumaa huonetta. Se oli vain valkoinen kuutio, jonka yhdessä nurkassa seisoi rumpusetti. Yhdellä seinällä oli oveton oviaukko pienempään huoneeseen, mutta huonekaluja ei ollut paitsi muutamia ylösalaisin käännettyjä kaljakoreja ja valkoisia muovituoleja. Mutta kun selvisin järkytyksestäni, huomasin, että siellä oli myös jääkaappi ja sen päällä CD-soitin. – Mitä jos tulee vessahätä? kysyin, ei sillä, että minulla olisi ollut, tulipahan vaan mieleen.
- Käytävällä on vessoja. Pakkohan pommisuojissa on olla, Leksa sanoi, napsautti soittimen päälle ja istahti kaljakorille. Minä tein seuraa istuutumalla viereiselle tuolille.
- Mitäs nyt? kysyin.
- Miten niin? Leksa kysyi, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt ihmetystäni siitä, että hän aikoi ilmeisesti viettää lähitulevaisuuden istuen muovikuutiolla ja kuunnellen musiikkia.
- Mitä sä yleensä teet täällä?
- En mitään. Juttelen kavereiden kanssa. Kuuntelen, jos ne soittaa. Tapan aikaa.
- Sä voisit tuoda tänne lukemista, ehdotin.
- En vois.

Minulle pelkkä musiikki ei riittänyt alkuunkaan. Nousin melkein saman tien ja aloin tutkia sitä vähää, mitä oli tutkittavaa. Viereinen huone oli jonkinlainen keittiö, vaikkei siellä ollut muuta keittiöön kuuluvaa kuin tiskiallas. Jääkaapin vieressä oli muovikasseja ja tyhjiä tölkkejä iso läjä, enkä yllättynyt, kun siellä sisällä ei ollut muuta kuin muutama tölkki kaljaa. Selasin levyt, jotka olivat soittimen vieressä ja siirryin sitten sivelemään rumpuja.
- Ketä siinä bändissä sitten on, ellet sä kuulu siihen?
- Kavereita vaan.
- Ne on varmaan aika hyviä, kun on näin hienot rummutkin, ja oikea treenikämppä, arvelin.
- No jaa, itse asiassa ne on aika surkeita. Mutta Rimin isä on isännöitsijänä tässä talossa ja sen takia me saatiin tää kämppä. Tai ne sai.
- Soittaako ne muutakin kuin rumpuja? kysyin katsellen ympärilleni. Yhtään muuta soitinta ei näkynyt.
- Ei ne niitä tänne jätä.

Leksa oli edelleen ihmeen lyhytsanainen, mutta alkoi hiljalleen sulaa, kun jatkoin lörpöttelyäni ja kyselemistäni niin, että minuakin alkoi jo oma ääneni tympäistä. Sitten raolleen jääneen oven takaa kuului askelia ja sisään astui poika, jolla oli kaksi kertaa enemmän mustaa tukkaa kuin Leksalla ja hyvin samantapaiset vaatteet.
- Irti! hän karjaisi minulle ensi töikseen ja kiskaisin pois käteni, joka oli naputellut rummun reunaa.
- No sori! sanoin loukkaantuneena. En ollut tottunut siihen, että minulle huudettiin. – Sunko nää on?
- Mikä toi on? poika kysyi Leksalta vastaamatta minulle.
- Yks tuttu. Sen nimi on Danni.
- Aha, poika sanoi, eikä sitten sanonutkaan enempää, kävi vain vaihtamassa levyn soittimeen ja istui muovituolille. Mikä näitä tyyppejä täällä oikein vaivasi? Minä en olisi osannut käyttäytyä noin epäkohteliaasti, vaikka olisin yrittänyt.
- Ja kuka sä olet? kysyin ja menin seisomaan hänen eteensä, tutkien häntä päästä varpaisiin. Olin tyytyväinen, että olin itsekin tänä aamuna sattunut pukeutumaan mustiin farkkuihin ja mustaan huppariin.
- Tää on Eetu, Leksa esitteli, ennen kuin toinen ehti.
- Eddie, hän murahti.

Vähän ajan kuluttua tuli kolmaskin poika, luullakseni se sama, jonka olin nähnyt joulun alla käyvän Leksalla. Hänellä oli kassillinen olutta, mutta ei mitään soitinta, ellei sitten taskussa ollut huuliharppua. Hän ei ollut ihan yhtä tyly kuin Eetu, vaan sanoi minulle muutaman ylimääräisenkin sanan esittäytyessään Rimiksi. Hän lastasi kaljat kaappiin ottaen sieltä itselleen kylmän ja heitti Leksalle ja Eetullekin.
- Saanko mäkin? kysyin, kun minua ei mitenkään huomioitu.
- Kaks euroo, Rimi sanoi. – Sulla ei ole luottoa.
Aloin kaivaa taskuani ja löysin ensimmäiseksi kympin setelin isän aamulla antamista.
- Mä otan viis, sanoin uhmakkaasti. Poika vilkaisi minua ehkä vähän huvittuneen näköisenä ja nappasi rahani.
- Help yourself.

Jos tämä oli seikkailu niin toivoin totisesti, että niitä oli olemassa parempiakin. Seuraavalla kerralla etsisin jännittävämmän. Pojat alkoivat jutella keskenään kuin minua ei olisikaan, eikä minulla ollut mitään muuta tekemistä kuin istua selkä seinää vasten, kuunnella ja juoda olutta, jota minun ei oikeastaan edes tehnyt mieli. Minulla oli ehdottomasti tylsempää kuin ikinä. Jopa tylsempää kuin rippikoulun tunneilla. Join siis toisenkin oluen, ja sitten sain eloa itseeni, kun Rimi nousi ja sanoi menevänsä tupakalle.
- Mäkin tulen. Tarjoo mullekin. Montako euroa se maksaa? kysyin ja hän alkoi nauraa kuin olisin murjaissut hyvänkin vitsin. Menin silti perässä, hyvilläni, kun pääsin ylös kylmältä betonilattialta ja muutenkin liikkeelle.

Rimi meni parkkihallin puolelle ja minä perässä. Siellä oli pommisuojan jälkeen suorastaan raitista ja tuulista, se ei ollut ihan umpinainen vaan ajoväylä oli auki ja siellä oli ikkuna-aukkojakin, jotka oli peitetty verkolla.
- Sisällä ei saa polttaa, Rimi selitti, vaikken ollut kysynytkään. – Jos tulee äkkiä ydinsota, niin astmaset mummot kuolee sinne.
- Niin tietysti, myönsin ja kysyin sitten piruuttani, eikö hän tosiaankaan halunnut rahaa savukkeesta, jonka ongin hänen askistaan.
- Vittuiletko sä?
- En.
Hän taisi uskoa, sillä seuraavaksi hän selvitti, että heillä oli kaljakirjanpito erikseen jääkaapissa. Kaikki vetivät viivoja vihkoon juodessaan oluen ja perjantaisin kerättiin rahat ja ostettiin lisää.
- Nyt ei oo perjantai, huomautin.
- Nyt on loma.

Minä katselin Rimiä huomaamatta, että pääni kallistui ihmetellen. En osannut ihan varmaksi sanoa, oliko hän se, jonka olin joulun alla nähnyt vai ei, mutta hänenkin hiuksensa olivat korkeintaan puolen sentin mittaiset, kuten sillä pojalla, ja hänelläkin oli yllään pitkä nahkatakki.
- Ja mitä sä mussa ihmettelet? hän kysyi, kun olin toljottanut jonkin aikaa.
- Että sä puhut mulle, sanoin ensimmäisen mieleeni tulleen asian. – Noi pirun pörröpäät tuolla sisällä kohteli mua kuin seinää, vaikka mä olen tuntenu Leksankin siitä asti kun me molemmat vielä käytettiin vaippoja.

Se sai pojan taas nauramaan ja sekin ihmetytti minua. Leksa ja Eetu yrittivät nähdäkseni olla toinen toistaan synkempiä ja kohtalokkaampia ja olin jo päätellyt, ettei nauraminen tai hymyileminen ollut Helsingissä hyväksyttävää.
- Miksen puhuisi?
- Koska mä jo kuvittelin, että mun täytyy läpäistä joku pääsykoe, ennen kuin mut huomataan ollenkaan.
Siihen hän ei enää vastannut, vaan heitti tupakantumppinsa pois ja tallasi sen. Tein samoin, ja kun palasimme pommisuojaan, kysyin, missä se vessa oli. Rimi osoitti yhtä ovea, jonka takana kävin helpotuksella ja palasin sitten nojaamaan seinään ja juomaan kolmatta oluttani. Tylsyys jatkui. Miksi ihmeessä Leksa halusi viettää iltansa tällä tavalla, kun hän olisi voinut olla mukavasti kotona ja katsoa telkkaria tai surffailla netissä? Syödäkin, ajattelin kaihoisasti, kun tajusin, etten itse ollut saanut kunnon ruokaa koko päivänä. Vähän aamupalaa ja sitten pari paahtoleipää Leksan kanssa. Ei minulla kyllä nälkä ollut. Vatsani oli täynnä kaljaa.

Siinä vaiheessa, kun aloin harkita haistattaa Leksalle ja hänen typerille kavereilleen pitkät ja lähteä pois, kuului taas ääniä. Sisään kämppään käveli yllätyksekseni tyttö, ehkä minun ikäiseni. Hän oli jotenkin vähän rähjäisen näköinen, mutta kaunis, suunnattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät ja pitkät mustat hiukset.
- Nanja! Leksa sanoi ja sai eloa itseensä. Turtana katsoin, miten hän ponkaisi ylös kaljakoriltaan ja meni tytön luo. Tämä ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota vaan tuijotti minua. Ilmeisesti en ollutkaan haalistunut ja uponnut seinään.
- Skool, sanoin hänelle ja kohotin kaljatölkkiäni.
- Kuka toi on? tyttö kysyi hurjistuneen näköisenä. Jos olin kuullut hänen nimensä oikein ja se tosiaan oli Nanja, se ei minusta sopinut. Se toi mieleen pienen, pehmeän vauvan, eikä tuollaista riivinrautaa.
- Nanja, tässä on Danni, Danni, tässä on Nanja, Leksa esitteli ja yritti laittaa kätensä tytön harteille, mutta tämä väisti.
- Danni? Mikä nimi se semmonen on? Mitä se täällä tekee? Kuka se on?

Tytön puhe tuli kuin konekivääristä ja hän katseli minua murhaavasti, mutta olisin inhonnut häntä muutenkin. Kömmin pystyyn, sillä tunsin olevani pahasti alakynnessä istuessani lattialla. Mikä ihmeen nimi Nanja sitten muka oli? Äkkiä mieleeni tuli, että hänellä saattoi olla puukko jossain.
- Danni, Nanja on mun tyttöystävä. Nanja, Danni tarvii yöpaikan ja mä ajattelin, että jos se vois tulla teille, Leksa sanoi.
- Siis mitä? Nanja kysyi.
- Miksi sä luulet, että mä menisin ton luo? Mä voin jäädä tänne! puuskahdin minä.
- Mitä sä Aleksi nyt oikeen ajattelet?

Leksan katse oli epätietoinen ja siirtyi välillämme edestakaisin.
- Sä et ole sanonu, että sulla on tyttöystävä, syytin, enkä voinut mitään sille, että se kuulosti epätoivoiselta parkaisulta. Nanja ei päässyt eroon siitä kysymyksestä, joka koski minun henkilöllisyyttäni, vaan toisteli sitä kerran toisensa jälkeen.
- Se on mun vanha tuttu, Leksa sanoi lopulta, olisi kai sanonut aiemminkin, jos olisi saanut suunvuoron.
- Ai mikä? Nanja kiljaisi ja lähti kohden ovea tönäistyään Leksan kauemmas. – Mua ei kiinnosta!

He häipyivät molemmat ja minä jäin tuijottamaan perään. En tiennyt, mitä ajatella. Minun ihastukseni Leksaan tuli ja meni, enkä ollut tänään pitänyt sitä erityisen vakavana, ennemminkin jalkapohjiani oli kutitellut päästä kokemaan jotain jännittävää ja tapaamaan uusia ihmisiä. Nyt se iski minua täysillä mahaan niin, että ilmat karkasivat, enkä tiennyt, oliko Eetun hörähtely, Rimin ihmettelevä katse vai Leksan poistuminen Nanjan perässä pahinta. Käytävältä kuului kovaäänistä puhetta, enimmäkseen Nanjan, ja sitten raskaan metallioven kalahdus.
- Voi jumálauta, että jätkä on törppö! Eetu sanoi ihmetellen. Niin olikin, mutta ihmettelin sitä, että hänkin sen ymmärsi. Hän tuijotti raolleen jäänyttä ovea, mutta Rimi katsoi minua.
- Oletko sä tosiaan vailla yöpaikkaa? hän kysyi.
- Minäkö? kysyin kuin herätettynä.
- No ei kun toi sun kaveri tuolla nurkassa. Tietysti sinä.
- Mä voin jäädä tänne, sanoin jurosti ja kävin hakemassa vielä yhden kaljan jääkaapista. Luulen, että se oli jo kuudes, mutta Rimi ei sanonut mitään, joten ehkä se olikin vasta viides. Romahdin takaisin entiselle paikalleni, vaikka lattia tuntui entistä kovemmalta. Jotenkin tunsin, että käytävä oven ulkopuolella oli tyhjä ja jäisi sellaiseksi. Leksa ei tulisi takaisin.

Odotin ja toivoin sitä kuitenkin, mutta häntä ei kuulunut. Minua alkoi nukuttaa ja Rimin ja Eetun jutustelu alkoi kuulostaa puuromaiselta. En tiennyt, mitä kello oli, mutta ei kai ollut ihme, jos kaljat alkoivat vaikuttaa. Möyhin reppuni tyynyksi ja heittäydyin pitkäkseni. Lattia tuntui entistä kovemmalta lonkkaluun alla.
- Aiotko sä tosiaan jäädä tänne? Rimi kysyi, ja kun avasin silmäni, näin hänet kumartuneena puoleeni.
- Joo, mutisin.
- No odota sitten.
Hän häipyi siihen keittiöntapaiseen huoneeseen ja palasi pian kainalossaan rullalle kääritty retkipatja, sellainen ohut muovinen.
- Ota tää allesi.

Patja oli ihan kärkipäässä niiden asioiden listalla, joita juuri silloin eniten toivoin, joten liikutuin kovasti.
- Sä olet kiltti, mutisin ja tajusin, että minun piti päästä vielä vessaan. Meni hetki, ennen kuin pääsin ylös ja toinenkin, ennen kuin saavutin tasapainoni. En ollut tottunut kiskomaan sixpäkkiä päivälliseksi. – Tarjootko sä mulle vielä yhden tupakankin?
- Jos sä pysyt pystyssä, Rimi lupasi katsellen minua arvioiden ja ryhdistäydyin. Hän oli ihanan kiltti. Tupakkakin oli siellä lähellä kärkeä listassani.

Parkkihallissa huomasin olevani oikeasti aika humalassa. Olin saanut jonkinlaisen tasapainon takaisin, mutta minun teki mieli lörpötellä.
- Kuka toi Nanja on? vaadin saada tietää.
- Se on meidän luokalla.
- Soittaako sekin bändissä? Ja jos se on Leksan tyttöystävä niin miksei Leksa ole koskaan puhunut siitä?
- Mistä mä Leksan tekemiset tiedän? Rimi kysyi. – Mutta kai se on, jos se niin sanoo.
- Vai onko se solisti? jatkoin kuvitellen, että olin uuden Nightwishin treenikämpillä.
- Joskus. Se laulaa kuin enkeli.
- Hmph, tuhahdin. Tietystikin lauloi, näytti enkeliltä ja kuulosti enkeliltä, mutta olin ihan varma siitä, että nahan alla oli itse piru. – Onko sen nimi oikeesti Nanja?
- On kai, Rimi sanoi kyllästyneesti.
- Mihin ne meni?
- Ja mistä mä sen voisin tietää? Hei, jos sä meinaat jäädä tänne yöksi niin muista pitää kämpän ovi lukossa. Siitä ohitse pääsee kulkemaan noihin taloihin, jos on avaimet.
Hän osoitti peukalollaan ylöspäin.
- Ai ettei kukaan tee mulle pahaa, sanoin ilahtuneena moisesta ajattelevaisuudesta.
- Ei kun ettei kukaan vie rumpuja.

Vaikka tupakalla käyminen oli piristänyt minua, väsähdin uudestaan, kun olimme palanneet kämppään. Siellä oli aika huono ilma, eikä edes musiikki häirinnyt nukahtamistani. Asettelin pääni repun päälle ja suljin silmäni ja sitten en tiennyt enää mistään mitään. Minua ei huolettanut ollenkaan, että olin yksin jossain bunkkerissa parin Leksan jengiläisen kanssa. He eivät vaikuttaneet ollenkaan niin vaarallisilta kuin mitä olin etukäteen kuvitellut, Eetukaan, eivätkä he varmasti tekisi minulle mitään.

Kun heräsin, oli hiljaista ja olin yksin. Valot pojat sentään olivat jättäneet päälle. Asuin toki ikkunattomassa huoneessa kotonakin, mutta siellä tiesin, missä suunnassa oli lukulamppuni kosketin, täällä olisi voinut iskeä jonkinmoinen paniikki. Se iski nytkin ihan kiitettävästi. Tai ei oikeastaan paniikki, vaan morkkis. Olinko muka ollut fiksu karatessani tällä lailla jonnekin treenikämpälle juomaan kaljaa? Mitä minä siitä olin hyötynyt? En kerrassaan mitään hyvää, vain päänsäryn ja pahan maun suussa ja pahan mielen Leksan takia ja nolostumista, kun muistelin, miten alentuvasti Eetu ja Rimikin olivat minua kohdelleet, Nanjasta puhumattakaan. Ihan typerää! Ja sitten vielä se, mitä Alissa oli sanonut aamulla, eilisaamuna. Ehkä äiti olisi tosiaan tarvinnut minua, ja minä olin juossut karkuun. Kauhean huono omatunto. Ja kauhean kova pissahätä.

Nousin kiirehtiäkseni taas kerran käytävällä sijaitsevaan eriöön ja inhosin sitäkin. Se oli aika saastainen, eikä siellä ollut paperia. Taskuissanikaan ei enää ollut mäkkärin lautasliinoja, vaikka niitä aina sinne keräsinkin, vain kännykkä ja isän antamat rahat. Äkkiä mieleeni tuli, että entäs, jos kämpän ovi olikin loksahtanut lukkoon. Siinähän olisin, ilman päällystakkia, ilman tavaroitani. Se oli kuitenkin raollaan täsmälleen siinä asennossa, mihin olin sen jättänyt, ja haluttomasti palasin sisään. Seikkailu ei ollut enää hauska. Halusin seuraa ja minulla oli nälkä. Käännyin sinne mihin yleensä aina, kun jokin mätti: etsin Alissan numeron.

Puhelin oli mykkä, kuollut. Se päästi omituisia ääniä ja kun katsoin sitä kummeksuen, se ilmoitti, ettei löytänyt verkkoa. Niinpä tietysti, olin pommisuojassa. Miksi puhelinaallot olisivat päässeet sinne, kun ei ydinsäteilynkään pitänyt päästä. Kello sentään toimi ja näin, että oli jo aamu. Luojan kiitos, nyt uskaltaisin lähteä pois! Jos olisi ollut vielä aamuyö, en olisi rohjennut ihmisten ilmoille. Tiedä minkälaista porukkaa täällä pimeimpinä tunteina liikkui. Niin paljon seikkailua en halunnut, että olisin siitä ottanut selvää. Kokosin tavarani, vedin takin päälleni, sammutin valot ja lähdin pois.

Parkkihallissa oli kelmeät valot, mutta muuten hiljaista. Kävelin ulos sen näköisenä kuin minulla olisi ollut sinne jotain asiaakin ja kun olin päässyt puomin ohi kadulle, alkoi taskussani loppumaton värinä ja piipitys. Puhelin oli tullut hulluksi siellä. Pysähdyin ja kaivoin sen esiin, katsoen pelästyneenä miten se ilmoitti kuudesta tulleesta viestistä, ja niitä tuli lisää koko ajan. Oliko se tosiaan seonnut? Mutta ei, tajusin totuuden, kun avasin ensimmäisen viestin. Kotiväki oli saanut selville, etten ollutkaan mummilla ja he kaikki olivat yrittäneet tavoittaa minua. Suurin osa viesteistä oli ”soita vastaajaan”, mutta oli siellä oikeitakin tekstareita. ”Missä sä olet?” ”Soita heti!”

Teki mieli palata takaisin bunkkerin suojiin. Saisin vuosikymmenen huudot, jos nyt palaisin kotiin, ja todennäköisesti pahempaakin kuin huudot. Toisaalta, mitä se voisi olla? Mietin hetken ja totesin, että kotiaresti olisi kai pahinta. Ehkä en saisi kuukausirahaa. Itse asiassa, ehkä olin ollut poissa jo niin kauan, että saisinkin lettuja aamiaiseksi!
- Danni, missä ihmeessä sä olet? Soita heti! sanoi äiti ensimmäisessä kuuntelemassani viestissä ja hänen äänensä oli niin kireä, että tuskin tunnistin sitä. Loppujen sisältö oli ihan samanlainen, vain ihmisten äänet vaihtuivat ja he alkoivat kuulostaa koko ajan hätääntyneemmiltä. Minun tuli ihan paha olo heidän takiaan, kaikkien. Kaivoin esiin isän numeron, hänellä ainakin olisi vapaata, sillä ymmärtääkseni oli sunnuntai.

- Missä sä olet? hän kysyi ennen kuin sanoi mitään muuta, ja hän oli vastannut niin nopeasti, että oli varmasti pitänyt puhelinta kädessään. Minä olin kävellyt viestejä selatessani ja kuunnellessani hitaasti eteenpäin, siihen suuntaan, mistä eilen olimme muistaakseni Leksan kanssa tulleet, ja nyt katselin ympärilleni. Näin kauempana tutun näköisen rakennuksen.
- Pasilan asemalla, sanoin.
- Oletko sä kunnossa?
- Olen, vakuutin.
- Pysy siellä, älä liikahda mihinkään, mä tulen hakemaan sut.
- Mutta mä voin tulla junalla.
- Ja katoat taas ja soitat huomenna Tampereelta? Ei, siellä on hampurilaispaikka, mene sinne ja odota mua siinä, mä olen siellä puolessa tunnissa! isä määräsi ja sekä hänen äänensä, että ajatus hampurilaisesta saivat minut sanomaan kiltisti, että tekisin niin.

10. Tuhlaajatyttären paluu

Pistin loppurahani hampurilaiseen, ranskalaisiin ja pirtelöön ja totesin, että ne olivat ehdottomasti parempi sijoitus kuin junalippu, ja sitä paitsi olisin saanut odottaa junaa melkein puoli tuntia. Isä oli perillä nopeammin. Hän harppoi sisään kuin seitsemän peninkulman saappailla ja yritti pään kääntelystä päätellen nähdä joka suuntaan yhtaikaa. No, minua ei ollut vaikea havaita, olin tullut ulos asemahallin puolelle syömään ja katselemaan vähälukuisia ihmisiä ja lähtevien ja saapuvien junien listan vaihtumista.

- Missä sä olet ollut? isä kysyi ensimmäiseksi ja tarttui minua olkapäistä. Ensin ajattelin, että hän aikoi ravistaa minua, mutta sitten hän kaappasikin minut isoon karhunhalaukseen.
- Mä olin Leksan kanssa, sanoin tyynesti.
- Sun piti mennä mummin luo!
- Mä muutin mieleni.
- Me ollaan oltu ihan sekopäisiä huolesta, mä olin lähdössä poliisiasemalle tekemään susta katoamisilmoitusta just, kun sä soitit!
Huoahdin. Oli sentään hyvä, ettei hän ollut sitä ehtinyt tehdä. Olisi ollut nolouden huippu tulla poimituksi poliisiautoon.
- Tuu, lähdetään, hän sanoi, muttei päästänyt minusta irti, vaan sain kävellä ulos hänen kainalossaan. Niin kuin minä nyt enää olisin mihinkään karannut. Olinhan sentään soittanut hänelle.

Isä ei kysellyt juuri mitään kotimatkalla, ajoi vain sellaista vauhtia, että maasturin moottori tuntui ärjyvän. Vasta kääntyessään pihaamme, hän kysyi:
- Miksi sä katosit?
- Mä halusin seikkailla, sanoin hetken mietittyäni.
- Ei sun mieleen tullut soittaa meille, että sä oletkin Leksan kanssa etkä mummilla? Ja miksei sun puhelin ollut päällä koko yönä?
- En tullu ajatelleeksi, sanoin nöyrästi, mutta puhelinkysymykseen en vastannut. En menisi lörpöttelemään Leksan piilopaikasta, jossa eivät puhelimet toimineet. Se kantautuisi vanhusten kautta Jinnalle vielä ennen puolta päivää. Enkä olisi ehtinytkään, sillä äiti oli jo kiskomassa auton ovea auki ja hänkin halusi halata minua, hän puristi niin, että ilmat karkasivat keuhkoistani.
- Senkin pirunpenikka, hän sanoi melkein itkuisella äänellä. – Mun ois pitänyt katsoa sun murrosikäsi ensin, ennen kuin alettiin hommata enemmän lapsia. Jos kaikki loputkin tekee samanlaisia temppuja, mun hiukseni on valkoiset viiden vuoden päästä.
- Eikö sun pitäisi olla töissä? kysyin naama painettuna hänen olkapäätään vasten.
- Töissä? Miten mä voisin olla töissä jos sä olet hukassa? hän kysyi ja ravisteli minua lujasti, mutta hellästi.

Vastaanotto ei siis olisi voinut olla parempi. Sarri ja Sunna olivat seuraavina kimpussani ja taluttivat minut sisään kummastakin kädestäni kiskoen ja he tekivät minulle kaakaota. Se alkoi olla melkein noloa, olinhan aiheuttanut heille varmasti aika lailla huolta ja pahaa mieltä. Tosin en epäillyt sitä, ettenkö saisi kuulla kunniaani, kunhan he toipuisivat siitä riemusta, etten ollutkaan kuollut, raiskattu tai mukiloitu.
- Missä Alissa ja Jerry on? kysyin, kun totesin, etteivät he olleet iloitsemassa paluustani.
- Ratsastamassa, sanoi Sunna ja vilkaisi ulos ikkunasta.
- Sä haiset kummalliselle, sanoi Sarri ja nuuhki huppariani.
- En kai?
- Joo, aika pahalle.
- Mä menen suihkuun, päätin. Sekin oli ollut aika korkealla listallani edellisiltana.

Kuuma suihku, täysi vatsa ja suloinen tunne siitä, että olin haluttu ja rakastettu saivat minut ennenkuulumattoman hyvälle tuulelle. Kiipesin hyräillen yläkertaan, missä puin päälleni lämpimän oloasun ja harjasin hiukseni puolittain kuiviksi. Ne eivät kaivanneet föönausta näin kotona, enkä ollut menossa tallia pidemmälle. Jaksaisinko sinnekään, sen päättäisin, kunhan olisin vähän aikaa levännyt omassa, pehmeässä sängyssäni. Paikkojani kolotti lattialla nukkumisesta ja tunsin tarvitsevani vähän toipumista. Nukuttikin, itse asiassa, vaikka olin koko yön ollutkin unten mailla. Portaista alkoi kuitenkin kuulua askeleiden töminää, ja lykkäsin nokosia, kun kuulin Alissan ja Jerryn äänet. He varmasti paloivat halusta kuulla, mitä minulle oli tapahtunut.

Molemmat marssivat koputtamatta sisään ja istuivat, toinen sänkyni jalkopäähän ja toinen tuolilleni.
- Sä olet tyhmä, sanoi Jerry silmät salamoiden. Yllätyin.
- Mitä sä meinaat? Etkö sä olekaan iloinen kun mä tulin takasin?
- Idiootti, itsekeskeinen, itsekäs idiootti, sanoi Alissa.
- Tajuatko sä, miten huolissaan Jessi ja Vesku oli? Jerry jatkoi.
- Ihan kuin niillä ei olis ollut tarpeeksi murhetta jo Nikistä!

He jatkoivat vuorotellen, kuin olisivat harjoitelleet puheensa etukäteen valmiiksi, enkä saanut sanaakaan väliin. Lopulta vain keskeytin heidät.
- Kenen puolella te hei oikeen ootte? Ja mikä sinäkin olet mua neuvomaan, ärähdin Jerrylle, jonka moitteet minua erityisesti kismittivät. Penska. Pikkuveli. Miten se kehtasi?
- Jessillä oli jo valmiiksi ihan tarpeeksi paha mieli ja mä en ymmärrä sua, sanoi Alissa. – Se ajeli tuntikausia viime yönä etsimässä sua!
- No eipähän ehtiny miettiä Nikiä, sanoin kevyesti. Mitä minä muutakaan saatoin sanoa? En ollut mielestäni mitenkään velvollinen tunnustamaan sisaruksilleni, että olin käyttäytynyt typerästi. Äidille tai isälle ehkä, oikealla hetkellä, mutta en Jerrylle ja Alissalle.
- Sä olet säälittävä, sanoi Jerry ja meni pois, ja Alissa meni hänen perässään, vilkaisten minua murhaavasti. Olin iloinen siitä, että he häipyivät, sillä aloin olla itkun partaalla heidän sanojensa takia. Alissa se oli eilisaamunakin ajatellut Jessiä, kun minä olin miettinyt vain omaa pahaa oloani. Olin kauhean huono tytär.

Onneksi Alissa hiipi takaisin, ennen kuin ehdin vaipua kovin syvälle masennuksen ja itsesyytösten mereen.
- Missä sä olit? hän kysyi, oikea kysymys lopultakin. Hän heittäytyi jalkopäähäni pitkäkseen ja kaivoin varpaani hänen kylkeensä.
- Mitä se sua kiinnostaa, mähän olen ällöttävä, itsekäs ihminen, tuhahdin.
- No jos et sä halua kertoa niin ihan sama mulle, hän sanoi siirtymättä senttiäkään. Mutta minä halusin kertoa ja hän oli ainoa, kenelle saatoin vuodattaa kaiken tapahtuneen, ellen sitten soittaisi Elsille tai Merille. Niinpä nousin istumaan ja kerroin hänelle, miten olin keksinyt olla menemättä mummille ja mennyt sen sijaan Leksalle ja viettänyt tämän kavereiden kanssa koko illan ja yön. En suorastaan valehdellut missään kohden, joskaan en kovin tarkasti kuvaillut, miten alentuvasti Eetu varsinkin oli minuun suhtautunut, enkä kertonut sitäkään, että Leksa oli juossut Nanjan perään ja kadonnut, vaikka tytöstä kerroinkin.

- Leksalla tyttöystävä, Alissa sanoi mietteliäänä. – No jo on aikakin.
- Onhan sillä voinut olla vaikka miten monta. Ei se tostakaan mitään puhunut, ennen kuin se paukkasi paikalle, sanoin urheasti.
- Oliko ne rakastuneen näköisiä?
- Leksa oli, se Nanja näytti olevan vaan raivoissaan. Mutta jestas, että se tyttö oli kaunis, huokaisin.
- Miltä se sitten näytti?
- No vähän Penelope Cruzilta.
- Vau, sanoi Alissa.

Minun mieleeni tuli, että mahtoikohan Leksa nyt puolestaan olla minusta huolissaan, vai muistikohan hän olemassaoloani ollenkaan. Olikohan hän edes herännyt siellä missä nyt sattui olemaan? En aikonut ilmoittautua. Saamarin jätkä, joka jätti minut yksin betonibunkkeriin ventovieraiden tyyppien kanssa juostakseen jonkun naikkosen perään. Lopettaisin hänen peräänsä haikailun ihan heti. Olin lopettanut jo. Ainakaan en antaisi hänen enää huomata mitään sen tapaistakaan. Suututti ihan muistella, miten äimistynyt olin ollut Nanjan tullessa. Kaikki olivat takuulla arvanneet, mitä ajattelin. Tästä lähtien Leksa saisi juosta minun perässäni, jos haluaisi minulta jotakin.

En tietenkään voinut olla toivomatta, että hän haluaisi.

Luulin jo selvinneeni kuin koira veräjästä, mutta illalla isä ja äiti tulivat molemmat ylös, missä makasin katsomassa telkkaria läppäri mahallani. Leksa ei ollut mesessä, mutta odotin ja toivoin, että hän tulisi ja yrittäisi puhua minulle. En ehkä olisi huomaavinani häntä. En ollut ensin huomaavinani vanhuksiakaan, mutta isä kävi painamassa telkkarista virrat pois.
- Ääh, kesken kaiken! protestoin.
- Se oli uusinta, mäkin olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa, hän sanoi ja sitten he istuivat toiselle sohvalle rinnakkain.
- No mikä nyt sitten on niin tärkeetä? kysyin tuskastuneena, vaikka arvasin kyllä. Saarna.
- Mitä sä olet ajatellu, että meidän pitäisi tehdä sulle? äiti kysyi.
- Miten niin tehdä? Nostakaa mun viikkorahaa, ehdotin.
- Älä rupea hävyttömäksi, isä ärähti ja näin, että hän oli jo täysin päässyt yli siitä ilahtumisesta, mikä oli saanut hänet halaamaan minua aamulla. – Mä haluaisin pistää sut kotiarestiin, kunnes sä täytät kahdeksantoista.
- Mikä susta olisi sopiva tapa takoa sun kalloosi, ettei ole reilua huolestuttaa toisia tolla tavalla?

Äiti katsoi minua vakavan näköisenä ja minun teki mieli jatkaa vitsailua, mutta arvasin, ettei sitä enää arvostettaisi.
- Sä olet aina kertonut, miten tekin saitte pieninä mennä miten halusitte, puolustauduin.
- Niin saatiinkin, mutta me ei koskaan sanottu menevämme yhteen paikkaan ja sitten kadottu toiseen. Me oltiin luottamuksen arvoisia.
Annoin periksi. Olinhan jo itsekin ollut pahoillani tempustani.
- En mä tiedä. Mitä te haluatte tehdä mulle? huokaisin.
- No kun me ei osata päättää.
- Haluatko sä ottaa Daisyn takaisin? kysyin nöyrästi. Äidin kasvot vetäytyivät äkkiä kokoon, kuin olisin lyönyt häntä. En tiennyt, oliko hän käynyt tallilla ollenkaan sen jälkeen, kun olin tyhjentänyt Nikin boksin, minä en ainakaan ollut havainnut hänen tänään käyneen siellä, mutta olinkin ollut suurimman osan päivää ylhäällä omissa oloissani.
- En, hän sanoi. – Mä taidan nyt pitää vähän taukoa ratsastamisessa.

Hänen surullinen ilmeensä sai minutkin taas entistä surullisemmaksi ja jouduin nostamaan piikkini pystyyn, etteivät he olisi huomanneet sitä.
- Siinä sitä taas ollaan! Ton takia mä lähdin! huudahdin.
- Mitä? isä kysyi ja näytti kummastuneelta.
- Koska ei oo kiva katsoa, kun yksi vollaa hevosen perään! Se oli hei kuitenkin vaan vanha kaakki!
En olisi halunnut sanoa niin, mutta en tiennyt mitä muutakaan sanoa. Kun äidin ilme meni entistä ruttuisemmaksi, minun teki mieli mennä ja halata häntä ja itkeä Nikiä, mutta silloin mese piippasi ja katseeni lennähti koneeseen. Se oli Leksa!
- Pistä pois se kone, isä jyrähti niin, että säpsähdin. Hän nousi ja nappasi sen itselleen. – Ellei sulla ole mitään aikomusta keskustella rakentavasti niin alotetaan siitä, että saat tän vehkeen takasin sitten, kun koulu alkaa. Me mietitään keskenämme, mitä muuta.
- Hei, ei oo reilua! protestoin.
- Hyvä, isä tuhahti ja lähti menemään portaiden suuntaan. Olin oudon helpottunut, kun asia oli nyt käsitelty. Äiti jäi vielä, siirtyi vain minun sohvalleni ja halasi minua.
- Pääasia, että sä olet kunnossa, hän sanoi, ja lopultakin sain halattua takaisin.
- Mä olen niin pahoillani Nikistä, onnistuin sanomaan, ja sen mukana tuli itku. Hyvä ihme, että sitä tulikin. En ehkä ikinä ollut parkunut sillä tavalla, tunsin hiljalleen valuvani ensin kaksosten ikäiseksi ja sitten vieläkin nuoremmaksi, vauvaksi asti. Äiti ei sanonut mitään, silitti vain hiuksiani ja antoi minun itkeä.

Kun äiti oli mennyt, harkitsin vähän aikaa hiipiä Alissan koneelle. Hän ei olisi pahastunut, mutta jätin sen tekemättä. Leksa ei kuitenkaan enää olisi koneella, hän ei tavannut roikkua siellä, ja oli hän nyt ainakin huomannut, etten ollut pompoteltavissa. Soittakoon, jos oli asiaa. Vaikka tuskin hänellä mitään erityistä olikaan. Takuulla hän jo tiesi, että olin palannut kotiin. Uutiset meiltä Jinnalle ja päinvastoin tuntuivat liikkuvan valon nopeudella ja pelottavan tarkasti. Olen varma, että hän tiesi päivälleen, koska minulla oli alkanut kuukautiset ja toivoin vain, ettei hän ihan kaikkea juorunnut Leksalle. Sitä en kyllä uskonutkaan, Jinna oli järki-ihminen.

Muuta rangaistusta minulle ei sitten tipahtanut, enkä tosiaankaan kysellyt perään. Loppuloma meni sohjoisissa merkeissä ja alkoi viimeinen lukukausi yläasteella. Kun sateessa juoksimme taksilta sisään, olin vain tyytyväinen, ettei joulupukki ollut vielä tuonut niitä mopoja. Koulu tuntui suorastaan lämpimältä ja kotoisalta.
- Varo, sanoi Alissa ja tarttui minua käsivarresta, mutta en ehtinyt reagoida, kun päälleni painettiin jotain hyhmäistä ja märkää. Onneksi en ollut ehtinyt vielä omaa yhtä märkää takkiani riisua, mutta hupun olin jo heittänyt pois päästä ja nyt tunsin, miten hiukseni ja päänahkani kastuivat. Saattoi vain kuvitella, mitä ripsiväreilleni tapahtui.

Tietysti tiesin, kuka se oli, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin Ossi. Ojensin sokkona käteni saadakseni jostain kiinni ja nipistin häntä kyljistä niin lujaa kuin pystyin. Takki katosi hyvin äkkiä, tuskaisen älähdyksen saattelemana.
- Sä kuolet, Ossi! ilmoitin, mutta hänen tapaamisensa teki koulun vielä kotoisammaksi. Olin melkein unohtanut koko tyypin ja uudenvuodenaaton, mutta en ihan.
- Onko sulla jotkut hemmetin tekokynnet? Ossi ähki ja nosti paitaansa nähdäkseen vahingot. Ilokseni erotin punertavat jäljet, vaikka hänen paitansa oli paksua college-kangasta.
- Hevostytöt ei harrasta tekokynsiä, sanoin tyytyväisenä, vaikka olin kyllä takuulla joskus nähnyt Hannalla sellaiset. Kellään ei voinut olla luonnostaan sellaisia kynsiä.
- Sä et ole mikään hevostyttö vaan kissatyttö, Ossi puhahti ja nappasi kiinni ranteestani. Hän lähti kiskomaan minua kohden luokkaa, vaikka olin juuri aikonut suunnata kohti tyttöjen vessaa tarkistaakseni vahingot.
- Päästä irti! Älä vedä! huusin, mutta Ossi vain jatkoi matkaansa.
- Mulla on sulle asiaa, hän heitti olkapäänsä yli ja veti minut luokkahuoneeseen asti. Siellä ei vielä ollut ketään, sillä kuka sinne nyt ennen aikojaan olisi halunnut.

Kaivoin kassiani löytääkseni peilin, vaikka kieltämättä Ossin asiakin kutkutti uteliaisuuttani.
- No, sanoin samalla kun sormeni osuivat pieneen, pyöreään esineeseen. En ehtinyt vetää sitä esiin, kun Ossi pisti kätensä ympärilleni.
- Mä halusin vaan sanoa, että mä tykkään susta, hän sanoi hyvin nopeasti, kuin olisi halunnut saada homman hoidettua niin kauan, kun rohkeutta riitti. Seisoin siinä käsivarret puristuneena vartaloani vasten ja Ossin naama oli hyvin lähellä omaani. Hänen ilmeensä oli hiukkasen tuskainen, oikeastaan hän suorastaan irvisti.
- Mä tiedän, sanoin kiltisti, sillä hän oli aika hellyttävä. Me olimme joskus loppukesästä listanneet Alissan kanssa kaikki tuntemamme pojat. Ykköskategoriaan eivät olleet päässeet kuin Leksa ja Otto, joka oli nykyään jo lukion puolella, mutta oli edellisvuonna vipattanut pöksyjämme. Ossi oli kuitenkin kakkoskategoriassa ja minä olin taipuvainen pistämään hänet sen kärkijoukkoon. Hän ei ollut järisyttävän komea, kuten Leksa, mutta mukavan näköinen ja minun oli pakko myöntää, että pidin hänen hevosenleikistään.
- Ai tiedät, hän sanoi ihan kuin olisin pistänyt hänelle jauhot suuhun. Mitä hän sitten oli kuvitellut minun sanovan? Pyörtyvän ihastuksesta?
- No kai mulla on silmät.
- No mutta… mitä sä sanot?

Minun ei onneksi tarvinnut sanoa mitään, sillä silloin alkoivat luokkakaverit virrata sisään ja he sanoivat kaiken tarpeellisen. Se vislaus- ja kannustushuutojen kuoro ja sormilla osoittelu ja nauru sai minut punastumaan ja istumaan lähimpään pulpettiin. Ossihan tässä oli itsensä asettanut pilkalle alttiiksi, niin ajattelin. Minut oli vaan kiskottu tilanteeseen. Hän romahti takanani olevan pulpetin ääreen ja käännyin sivuttain, nojaten seinään.
- Miten niin sanoa? kysyin kiusoitellen. – Mitäs tohon voi sanoa? Aha!
Ossi katsoi minua tuskastuneena.
- No siis… lähtisitkö sä vaikka leffaan? Mun kanssa siis!
- Ilman Nooaa?
- Tietysti ilman, sinä ja minä vaan!
- Jäkeen vai Hesaan? jatkoin tenttaamistani.
- Ööh. Kumpaan sä haluat?
- Mun Hesan-retket taitaa olla vähän kortilla lähiaikoina, muistin. – Mutta kyllä mä varmaan Jäkeen pääsen, jos sanon, että meen sun kanssa.
- Ai sä tulet? Ossi kysyi ja näytti siltä, ettei todellakaan ollut sitä lopputulosta odottanut.
- Miksen tulisi? tirskahdin. Ajatus siitä, että seurustelisin Ossin kanssa, kiehtoi minua. Kukaan meidän luokalta ei vielä seurustellut, vaikka rinnakkaisluokilla olikin pareja. Olisi kivaa olla ensimmäinen. Ja vaikka en ollut punasteluihastunut Ossiin, pidin hänestä oikeastaan kovasti.
- Danni, käännä se nenännykerösi tännepäin, käski opettaja. Tottelin huokaisten teatraalisen syvään, mutta en saanut koko tunnilla pyyhittyä pientä, hölmöä hymynkaretta suupielestäni.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   24.6.15 20:46:56

Äh, nää Dannin pätkät aiheuttaa sellasta myötähäpeää että hädintuskin kehtaan lukea.. :D

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   25.6.15 08:23:37

Oliko tuolla aiemmin mainittu Lust nyt sitten se sama, mistä tulikin Lacrymosa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.6.15 10:21:39

Voi olla, tai Lol, josta tulikin Luff :D Mun aikajanakirjanpidossa (mulla on semmonen!) ei ole L-vuotta kirjattuna ollenkaan, ja kyllä se onkin kostautunut :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.6.15 17:07:39

Ja tähän loppuu Dannin vuoro :)
---------------
11. Poikaystävä

Ossi oli äärimmäisen huvittava koko loppupäivän. Hän tuntui harhailevan jossain riiviöpikkupojan ja herrasmiehen välissä, eikä tiennyt, mitä tekisi. Tunsin itseni aikuiseksi häneen verrattuna. Leffaillaksi oli tietysti sovittu perjantai, eivätkä vanhuksetkaan siihen mitään sanoneet, vaikka vähän olin pelännyt. Äiti vain hymyili omituisesti ja toivotti hauskaa iltaa.
- En mä ole menossa naimisiin Ossin kanssa, ilmoitin varmuuden vuoksi.
- Et tietenkään ole. Pidäkin huoli, ettet ole. Sun pitää tapailla poikia ja käydä treffeillä ainakin viisi seuraavaa vuotta. Jos sä aiot ruveta vakiintumaan lähiaikoina, niin saat kotiarestia, hän sanoi yllättävän tulisesti.
- No en tosiaan aio, ilmoitin.

Vaikka Ossi oli luvannut kahdenkeskiset treffit, kävi toisin. Alissa ja Nooa tulivat mukaan, enkä minä viitsinyt marmattaa siitä kuin ihan pikkuisen muodon vuoksi. Meillä olisi kuitenkin hauskempaa isommalla porukalla, sillä tykkäämistunnustuksensa jälkeen Ossi oli ollut tylsä kuin sukkaan kaadettu piimä. Hän lammasteli. Ensin se oli ollut huvittavaa, mutta olin päättänyt, että ellei hän perjantaina muuttaisi olotilaansa, ravistelisin häntä, tai ehkä potkaisisin. Minä pidin hänestä, koska hän oli hölmö ja koska en koskaan tiennyt, mitä hän seuraavaksi keksisi pääni menoksi. Onneksi oli tullut lunta taas, ja kun odotimme bussia, joka veisi meidät Järvenpäähän, pistin ison kourallisen hänen niskaansa.
- Perhanan pimu! poika ärjäisi ja riisui äkkiä takkinsa saadakseen ravistettua lumet pois paidan sisältä, sitten hän heitti minut hankeen ja alkoi peittää lumella. Kiljuin ja nauroin ja yritin tapella vastaan, mutta olin vain tyytyväinen, kun ei hän ollutkaan tylsistynyt kokonaan.
- Lopettakaa! Teitä ei kohta huolita bussiin, jos te olette ihan lumisia, Alissa komensi ja kiskoi minut pystyyn. Ossi kiskoi minua vähän aikaa takaisin kinokseen, mutta antoi sitten periksi järjen äänelle, kun Nooa sanoi bussin tulevan.

Me olimme molemmat lumisia kiivetessämme bussiin, mutta luojan kiitos se herrasmies-Ossi oli kadonnut ja hän yritti istua päälleni ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Olimme liian aikaisessa elokuvaa ajatellen, mutta mitäs siitä. Kyllä me maalaiset saisimme aikamme kulumaan ihan vaan katuja kävelemällä.
- Mennään ostamaan liput ensin, ehdotti Nooa ja elokuvateatterin aulassa kävi ilmi, että pojat olivat kuvitelleet tulevansa katsomaan jotain idioottimaista räiskintäelokuvaa.
- Me mennään katsomaan Harry Potteria, ilmoitimme Alissa ja minä.
- Menkää te katsomaan mitä huvittaa, lisäsin pahanilkisesti. Olisi mielenkiintoista nähdä, mikä oli Ossin käsitys treffeistä. Samassa salissa vierekkäin vai vierekkäisissä saleissa samassa rakennuksessa?

Hän päätyi Harry Potteriin ja niin sitten Nooakin. Ossi yritti ostaa minulle lipun, mutta kielsin häntä.
- Mä en ole maksettu nainen! sanoin ylpeästi. Oli eri asia ottaa vastaan karkkia tai hampurilaisia, jos ei ollut vireillä mitään.
- Hullu, tuumasi Alissa ja Ossikin katsoi vähän omituisesti, mutta olin tosissani. Halusin olla itsenäinen ja omavarainen. Nooa ei edes tarjoutunut maksamaan Alissan lippua, mutta kai hän pelkäsi saavansa nenilleen myös. Toisaalta eivät he minun ymmärtääkseni olleetkaan sinänsä treffeillä, kunhan olivat muuten vaan lähteneet leffaan. Alissa ainakin oli armoton Harry Potter –fani.

Pidin minäkin niistä, niin kirjoista kuin elokuvistakin. Olisi ollut sikamakeeta olla oikeasti velhokoulun oppilas. Lentää luudalla ja semmoista. Olisin ollut huispausjoukkueessa, se oli varmaa. Ihan täysillä en kuitenkaan voinut keskittyä elokuvaan, sillä olin ihan liian tietoinen Ossista vieressäni. Mitä hän tekisi nyt, kun olimme turvallisessa pimeydessä, missä kukaan ei katselisi meitä? Paitsi tietysti ehkä välillä Alissa vieressäni, joskin epäilin hänen ehtimistään.

Meni varmaankin noin kaksikymmentä minuuttia ja Ossi vain ahmi popcornia ämpärin kokoisesta pahviastiasta. Lopulta tönäisin häntä.
- Sori, haluatko säkin? hän havahtui ja työnsi saavin minun syliini. Joku hyssytti taaemmalta riviltä, mutta nyt Ossi oli muistanut minutkin. Hän alkoi pistellä poppareita minun suuhuni, yhden kerrallaan, mutta niin tiuhaan tahtiin, että kohta minun oli pakko ottaa kiinni hänen kädestään ja puraista sormesta.
- Au!
- Mä en ehdi pureskella! kuiskasin kuuluvasti. – Enkä mä halua niitä!
- Haluatko sä karkkia?

Ossi oli tosiaan ostanut molempia ja seuraavaksi suuhuni tungettiin aakkoskarkki. Aloin harkita hänen kuristamistaan, mutta mitä lie sitten tapahtunut hänen aivoissaan. Ehkä kaksi aivosolua kohtasi ja sai aikaan alkuräjähdyksen.
- Mä en tykkää aakkoskarkeista, sanoin ja tipautin sen popcorn-saaviin. – Mä haluan vanhan auton.
- Mä taisin just syödä viimesen, mä otin vaan kolme, Ossi sanoi pahoitellen korvaani, mutta sitten hän lakkasi olemasta idiootti ja painoi ihanalta suolasalmiakilta maistuvat huulensa vasten omiani. Hän oli tosiaan juuri syönyt vanhan auton ja tartuin häntä niskan takaa kiinni, jottei hän katoaisi, ennen kuin saisin selville, olivatko jämät vielä olemassa. Mutta vaikka kuinka yritin tunnustella kielelläni hänen suutaan, en tavannut kuin laimeita makujälkiä.

Kas kummaa, että poju otti sen muutenkin kuin namin etsimisenä! Minun teki tavallaan mieli nauraa kihertää, kun hän lakkasi pitelemästä syömäastioitaan ja tarrasi minua ensin käsivarresta ja sitten kaulasta niin, että melkein sattui ja minun piti nipistää häntä.
- Sä olet kauhean väkivaltanen, Ossi kuiskasi.
- No kun sä satutat mua!
Pienellä harjoituksella kuitenkin saimme juonesta kiinni. Minä en ollut juurikaan harjoitellut suutelemista, mutta ei se ollut kovin vaikeaa. Ossikin kehittyi huimaa vauhtia.

Osa elokuvasta meni sitten vähän ohi, mutta ei se haitannut. Kun lopputekstit alkoivat pyöriä, tönäisi Alissa minua.
- Alkakaa mennä, tää loppu nyt. Kannattiko ostaa lippu jos aikoo vaan nuoleskella pari tuntia?
- Katoin mä välillä toisella silmällä, tirskahdin. Olin oikein hyvällä tuulella, vaikkei Ossin pussaaminen ollutkaan saanut mahaani samalla lailla kiemuralle kuin Leksan. Se oli tavallaan vähän surullista, mutta ehkä se tulisi ajan kanssa.
- Ja yäk mitä lätinää te piditte!
- Eikä pidetty!
- Piditte! todisti Nooakin.
Ossi ei vängännyt Nooaa ja Alissaa vastaan vaan hapuili minun käteni omaansa. Hän oli hellyttävä.
- Mennään kahville jonnekin, hän ehdotti, ja koska rahani olivat nyt lopussa, annoin hänen tarjota minulle limsan. En ollut syönyt montakaan popcornia tai karamellia, mutta sen verran, että oli tullut kaamea jano. Vai saattoiko se tulla suutelemisesta?

Kahvilan jälkeen ei tuntunut mielekkäältä enää mittailla Järvenpään katuja, sillä oli alkanut sataa räntää. Lähdimme kohti kotia. Ossi ei tällä kertaa yrittänyt istua päälleni, vaan oli epätavallisen hiljainen, ei sanonut kerrassaan mitään.
- Mikä sua vaivaa? kysyin vähän ajan kuluttua. Oliko hän ehkä päättänyt, ettei minun kanssani ollutkaan kiva pussata?
- Mä mietin, hän kuiskasi.
- Mitä sä mietit? kysyin yhtä hiljaa, se jotenkin tarttui.
- Että ollaanko me nyt yhdessä?
- Koko ajan. Eihän meillä ole väliä kuin puol senttiä, murjaisin ja katsoin polviamme, jotka melkein hipoivat toisiaan.
- Hölmö. Niin kuin tyttöystävä ja poikaystävä –yhdessä.

Jostain syystä minun piti oikein miettiä, että mitä hän mahtoi tarkoittaa. Me olimme muutenkin aika paljon yhdessä koulussa. Mikä muuttuisi, jos me äkkiä alkaisimme seurustella? No ehkä se, että sitä saattoi pitää toista kädestä tai halatakin.
- Vois kai sitä kokeilla, mun puolesta, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Mistä minä tiesin, kyllästyisinkö viikossa pussailemaan häntä?
- Hyvä, Ossi sanoi piristyen ja nappasi taas käteni itselleen. – Mitä me tehdään huomenna?
Apua, tarkoittiko se, että minun piti ohjelmoida hänelle aikaa viikonlopustakin?
- Mä ratsastan, sanoin. – Tuu katsomaan.
- Ai teille?
- No en mä ajatellu ratsastaa teillekään. Sä voit vaikka kokeilla kanssa, keksin.
- En mä tiedä haluanko mä.
- No mutta sä voit kumminkin tulla meille. Katotaan sitten.
- Selvä.

Ossi tuli, kun olimme rupeamassa lounaalle. Äiti oli töissä ja isä oli lahjonut Alissan ja minut tekemään makaronilaatikkoa, että hän saisi tehtyä lumityöt, ja vaikka itse sanonkin, talossa tuoksui aika hyvältä. Isä oli ollut lähimpänä ovea, kun Ossi oli soittanut kelloa, ja päästänyt hänet sisään, vaikka minäkin olin rynnännyt siihen.
- Tota, päivää, oli Ossi-parka sanonut isän katsoessa häntä tuimasti.
- Lakkaa toljottamasta! Se on vaan Ossi!
- Kukas muukaan se olisi?
- Tuu sisään, ei se syö sua, se on vaan pahan näkönen.
Olin kiskonut Ossin peremmälle ja kaksoset olivat ilmestyneet eteiseen tuijottamaan häntä päät kallellaan kuin eivät olisi ennen ihmistä nähneet. Ihan hävetti omistaa sellaisia pikkusiskoja. Sitten tilanne oli kuitenkin lauennut, kun Ossikin oli komennettu syömään. Kukaan ei jaksanut meillä olla virallinen ruokapöydässä. Se ei vaan onnistunut, kun oli viisi lasta. Ei haitannut vaikka yksi tai kaksi olisi ollut kipeänä tai riidoissa tai mököttänyt, loput puhuivat ihan tarpeeksi toistensa päälle silti. Ossi, joka oli luonnostaan aina äänessä, näytti kotiutuvan parissa minuutissa. Luulen, että isä oli iloinen kaksosten uteliaisuudesta. He tenttasivat Ossin olemisen ja aikomukset paljon tarkemmin kuin mitä hän itse olisi kehdannut.

- Me mennään nyt tallille, ilmoitin lopulta. Valitettavasti sama ajatus näytti olevan kaikilla muillakin. Kaksoset halusivat näyttää Ossille poninsa ja Jerry ja Alissa kuuluivat suunnittelevan taas kerran peltolaukkailua. Olisin mielelläni mennyt sinne minäkin, mutta enhän voinut jättää Ossia yksin tallille pyörimään.
- Ossi ehtii nähdä ne kyllä kentälläkin, ilmoitin Sarrille ja Sunnalle ja kiskoin häntä kohden Daisyn tarhaa. Se oli omia kasvattejamme, ja olin nähnyt sen syntyvän. Äidin kasvatteja, ihan tarkalleen ottaen. Sen emä oli ollut äidin esteratsu, jonka olimme sittemmin myyneet, sillä isän mukaan se oli ammattilaisen ratsastettava, eikä meillä ollut ammattilaisesteratsastajia. Daisysta oli tullut vähän helpompi, mutta silti se oli oikea hyppääjä, vakavasti otettava kilpahevonen. Olin ylpeä siitä, että se oli nyt minun ratsuni ja maltoin tuskin odottaa, että kisakausi alkaisi.
- Tässä on Daisy, esittelin Ossille.
- Onko se sun? hän kysyi ja katsoi sitä epäluuloisena.
- No, miten sen nyt ottaa… kaikki nää on tilan nimissä, mutta mä ratsastan sillä.
- Tuutko sä pellolle? kysyi Alissa, joka oli käynyt hakemassa Mian ja toi sitä nyt portille.
- En mä, Ossille tulee tylsää täällä muuten.

Ossilla taisi olla aika tylsää siltikin. Hän seurasi kyllä Alissaa ja minua tammatalliin ja katseli, miten harjasimme hevoset ja ihaili asianmukaisesti Daisyn kaunista väriä. Onneksi tyttöjen ponit olivat isossa tallissa Mustin ja Djangon kanssa niin, etteivät he olleet siinä pölisemässä.
- Onko se inkkarihevonen? Ossi kysyi.
- Ei kun se on kilpahevonen, sanoin ja usutin häntä silittämään sitä. Yllätyksekseni hän tottelikin, ja Daisy antoi suopeasti hänen taputtaa turpaansa. Olin aina ihmetellyt sitä, miten hevoset tuntuivat tajuavan, milloin vastassa oli ummikko.
- Mä meen jo, sanoi Alissa, joka oli hutaissut Mian kuntoon ennätysvauhtia.
- Otatteko te kaksoset mukaan? pyysin.
- Äh, ne ei saa pideltyä poneja ja Vesku saa kohtauksen, jos ne taas paukkaa laukalla tallipihaan.
- No hei pliis! Käskekää niiden pysäyttää Mustin peffaan tai jotain!
- No katotaan, sanoi Alissa, muttei kovin lupaavalla äänellä. Pikkutyttöjäkään ei kuitenkaan näkynyt missään, kun lopulta olin saanut Daisyn satuloitua ja talutin sen ulos kentälle, jonka isä oli aamulla aurannut.

Ratsastin parikymmentä minuuttia tuskaisen tietoisena siitä, että aidan takana värjöttelevän Ossin mielestä sen täytyi olla maailman tylsintä katsottavaa, mutta sitten sain ajatuksen. Pysäytin Daisyn hänen kohdalleen.
- Hei, sähän olet suksimiehiä!
- Mä olen pyllymies, hän mutisi.
- Ossi!
- No kun sulla on tommonen toppatakki, ei sen alta näy mitään hän puolustautui ja hetken harkitsin läväyttää häntä raipalla.
- Älä nyt vitsaile, kun mä sain hyvän idean! Kokeillaan hiihtoratsastusta!
- Mä en taida haluta kokeilla ratsastusta, Ossi sanoi varovaisesti.
- Ei ei ei, se menee niin, että mä ratsastan ja vedän sua perässä.
- Tehdäänkö semmosta tosiaan? Millä sä vedät mua? Hännästäkö mun pitäis pitää kiinni?
- Ei ei, se on ennemminkin niin kuin vesihiihtoa.

Kiinnostuksen pilkahdus syttyi pojan silmiin. Hän tosiaan oli suksimiehiä. Vaikkei koulussa enää järjestettykään hiihtokilpailuja, oli hän voittanut ne aina ala-asteella. Hän oli tainnut tokaluokkalaisesta asti olla koulun absoluuttisesti paras, ja vaikkei hän siitä puhunutkaan, tiesin, että hän oli ainakin edellistalveen asti kilpaillut hiihtoseurassa. Tänä talvena hän oli enimmäkseen puhunut laskettelemisesta.
- Pidä hevosta, mä käyn hakemassa valjaat ja sukset! sanoin Ossille ja hyppäsin saman tien satulasta.
- Pidä? Miten? hän kysyi ja astui askeleen taaksepäin.
- Tästä vaan kiinni, sanoin kärsimättömästi ja puristin hänen sormensa ohjan ympäri. – Se seisoo siinä kuin patsas, takuulla!

Minulla meni vähän aikaa, ennen kuin löysin valjaat ja minisukset. Kaksoset olivat hiihtoratsastaneet Rassella vähän aikaisemmin, ja kamat olivat kaura-arkun takana. Daisylla ei ollut ennen kokeiltu sitä hommaa, mutta oli sitä ajettu takaa, joten en uskonut sen suurestikaan ihmettelevän. Totesin tyytyväisenä, että se ja Ossi seisoivat tasan siinä paikassa, mihin olivat jääneetkin.
- Mähän sanoin, huomautin ojentaessani sukset Ossille. Itse aloin selvitellä valjaita.
- Ja tämmösilläkö ois tarkotus pysyä pystyssä? Ossi kysyi epäillen.
- No paremmin sä varmaan pysyt niillä kuin kaksoset. Ne on koko ajan nurin.

Asetuimme hyviin asemiin turpa kohden laitumia ja peltoa, ennen kuin ojensin vetonarut Ossille, joka vaivoin oli saanut sukset kenkiinsä kiinni, ja nousin selkään.
- Nyt sen kun vaan pidät kiinni, neuvoin. Daisy lähti tottelevaisesti kävelemään, mutta muutaman askeleen jälkeen sen korvat taittuivat epäluuloisesti ja se hypähti, kun rintaremmi alkoi painua kiinni, luulisin. Silittelin sitä rauhoittavasti ja kehuin, ja se jatkoi pari askelta, kunnes Ossikin pääsi liikkeelle. Silloin suksista alkoi kuulua hyvin epäilyttävä suhina ja Daisy jännittyi.
- Se kuuluu asiaan, se on vaan Ossi, selvitin sille, enkä antanut sen loikata eteenpäin, vaikka se selvästi harkitsi.
- Mitä jos tapahtuu jotain? Ossi kysyi.
- Niin kuin mitä?
- No vaikka naru katkeaa, tai jos te pysähdytte yhtäkkiä.
- Ei tapahdu, vakuutin ja totesin, että Daisy katseli silmäkulmastaan poikaa. Nyt se näytti tajunneen yhdistää suksien äänen Ossiin, eikä enää ollut niin täpinöissään.

Siitä tuli hauskaa. Ensin annoin Daisyn kävellä, kunnes pääsimme laitumien taakse, missä ei taatusti ollut mitään esteitä, siellä pyysin sitä raviin. Paksummassa lumessa suksien äänikin vaikeni, ja se alkoi mutenkin tottua siihen, että sen takana viiletti joku tyyppi. Ossi päästeli välillä wuhuu-ääniä, eikä hevonen piitannut niistäkään.
- Mennäänkö lujempaa? huusin hidastaessani niin, että pääsisimme vaihteeksi vähän takaisin päinkin.
- Anna palaa vaan! Ossi huusi takaisin ja niin nostin laukan. Ossi pysyi perässä kuin ei olisi ikinä mitään muuta tehnytkään, ja vasta, kun muut saapuivat lakeuksilta, tajusin, että olimme suhanneet edes takaisin jo aika kauan.
- Hei, me kanssa! huusi Sunna.
- Höpsis, teidän ponit on jo ihan kuurassa, toppuuttelin.
- No niin on Daisykin!

Se oli totta, mutta Ossi oli kaikista lumisin. Narut olivat pitkät, mutta lumi oli pöllyävää ja hän näytti vanhentuneen äkkiä, kun kulmakarvat olivat valkoiset.
- Se oli kivaa! hän sanoi sydämensä pohjasta. – Mennään vielä.
Minä olin kuitenkin havahtunut huomaamaan, että ratsuni oli tosiaan aika hikinen.
- Ei voi ajaa tätä piippuun, pahoittelin. – Säkin näytät siltä, että sä kaipaisit kuivatusloimen päällesi.
- Mikä se on?
- Kohta näet.

Ossi ravisteli vaatteensa lumesta sillä aikaa, kun me hoidimme hevoset ja jätimme ne vähäksi aikaa sisään kuivattelemaan itseään. Alissa näytti innostuneen meidän keksinnöstämme ja puhua pälätti hiihtoratsastuskisoista, joita olimme edellistalvena käyneet katsomassa.
- Kilpaillaanko tässä? Ossi kysyi.
- Kilpaillaan kyllä, eikä se ookkaan tommosta edes takasin junnaamista, vaan niillä on esteitä ja kaikkea, Alissa selitti.
- Miten mä muka hyppään suksilla esteitä? Ossi ihmetteli.
- Hiihtäjille on omat esteet. Hei, meillä on video sieltä, mennään katsomaan! muistin.

Isä meni vähän omituisen näköiseksi, kun sisään mennessämme ilmoitin, että olimme pistäneet Daisyn vetämään hiihtäjää.
- Oliko se ihan viisasta?
- Se meni hyvin! Missä on hei se video, mikä me kuvattiin niissä kilpailuissa viime vuonna?
- Varmaan siellä, missä kaikki muutkin videot.
Joten kasauduimme sohvalle ja Ossi ihastui ikihyväksi nähdessään sen.
- Danni, mennään mekin, hän sanoi.
- No hitto mennään! sanoin innostuneena. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi hiihtoratsastuskisoihin osallistumista, mutta miksei? Minulla oli hevonen ja hiihtäjä ja pellolle mahtui rakentamaan hyppyreitä, jotta voisimme harjoitella – kunhan vaan lumi ei sulaisi heti pois. Se ei näyttänyt todennäköiseltä, niin paljon sitä nyt oli tullut sitten vuodenvaihteen. – Sähän oletkin parempi poikkis kuin mitä mä luulinkaan!
- Mäkin haluun perässähiihtäjän, sanoi Alissa mököttäen.
- Ota Jerry. Ota Nooa, ehdotin.
- Nooa ei pysy suksilla pystyssä metriäkään, tiesi Ossi ja Jerry kieltäytyi ehdottomasti. Ratsastamaan hän voisi tulla, mutta ei hiihtämään.
- Kai sulla on joku hiihtävä kaveri, tuo se mulle, Alissa pyysi Ossilta, joka meni tärkeän näköiseksi.
- Mä voin vähän miettiä, hän lupasi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.6.15 17:09:17

Palataan Jessiin:
----------------------
1. Pohjustus

Minä tapasin Dannin poikaystävän vasta, kun he olivat virallisesti seurustelleet viikon. Olin jo ajatellut, että häntä haluttiin piilotella minulta, kun hän oli käynyt meillä vain minun ollessani töissä ja se oli kirpaissut aika tavalla. Veskulle hänet oli kuitenkin jo esitelty aikapäiviä sitten. Minun teki mieli valittaa siitä, mutta se olisi ollut naurettavaa. Jos Danni oli isin tyttö enemmän kuin äidin niin enkö ollut itsekin ollut? Sitä paitsi se saattoi myös olla pelkkää sattumaa.

Vaikken ollut nähnyt Ossia, olin kuullut hänestä sitäkin enemmän ja nähnyt hänen kättensä jälkiä. Ensin luulin, että ipanat olivat ruvenneet rakentamaan lumilinnakylää tai veistospuistoa pellolle, mutta minua valistettiin pian siitä, että sinne oli nousemassa hiihtoratsastusrata. Ossi oli kuulemma suunnitellut hyppyrit. Samaan hengenvetoon minulle kerrottiin, että Danni ja Daisy aikoivat mennä hiihtoratsastuskilpailuihin.
- Ai aiotte? kysyin ja hilasin kulmakarvani niin korkealle, että kuvittelin niiden muistuttavan huutomerkkejä. Daisy oli kuitenkin viimekädessä minun hevoseni, kai olisi kohteliasta edes muodon vuoksi kysyä minun mielipidettäni.
- Joo, Vesku sanoi, että se sopii, Danni sanoi huolettomasti.
- Näenkö mä tän Ossin joskus? kysyin turhautuneena. Mikä Vesku oli lupaamaan Daisya mihinkään hemmetin hiihtokarkeloihin? Näin mielessäni haavoittuneita vuohisia ja rampoja hevosia, kun hiihtäjät olivat teilanneet niitä suksilla.
- Ihan kohtapuoleen, Danni lupasi ja pysähtyi eteisen peilin eteen sukimaan hiuksiaan. – Älä sitten ala lässyttää mitään tai muuten nolostuta mua. Ei Veskukaan ruvennu.

Kun poika tuli, kihisin ylhäistä loukkaantumista, jota kukaan ei valitettavasti ollut huomannut.
- Mä olen Dannin äiti, esittäydyin. Se ei kai ollut mitenkään noloa?
- Mä olen Ossi, sanoi ilmestys ja riisui pipon päästään. Hänen olemuksensa sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Olin pelännyt, että Danni olisi pokannut jonkun aikavan, ylimielisen oloisen tyypin. Se ei olisi ollut mikään ihme, jos muisti hänen ihastumisensa Leksaan, joskaan lumityöt ja hevosen perässä roikkuminen eivät ehkä olisi sellaiselle tyypille sopineet. Tämä poju ei kuitenkaan katsellut minua nenänvarttaan pitkin ja näytti täsmälleen ikäiseltään. Hänellä oli vaaleahkot hiukset, jotka toivat mieleen jonkun vanhan kuvituksen Seitsemään veljekseen ja tavallistakin tavallisemmat vaatteet. Lapset huutelivat hänelle tervehdyksiä eri huoneista ja näin, että hänet oli jo otettu perheeseen. Se sujuikin meillä näppärästi, ipanat olivat saaneet tottua siihen, että meillä asui milloin minkäkin näköisiä ihmisiä, ystäviä ja sukulaisia, tuttavia ja tallipoikia.
- Sano Jessi vaan, sanoin. Niin kaikki muutkin sanoivat.
- Niin sanonkin, ”Dannin äiti” kuulostais vähän hölmöltä, vai mitä? Ossi virnisti.
- Ossi jää yöksi, niin me päästään heti aamulla radalle, sanoi Danni.
- Sopiiko sun vanhemmille? kysyin.
- Joo, ne antais mun vaikka muuttaa tänne, Ossi ilmoitti.
- No ei kai siinä sitten. Pedatkaa joku sänky ylhäältä.
Danni avasi suunsa ja näin hänen ilmeestään, että hän aikoi heittää jotain näsäviisasta, todennäköisesti samassa sängyssä nukkumisesta, mutta muutti sitten mielensä ja nyökkäsi vain.

Oli perjantai-ilta ja lapset olivat sanoneet ratsastaneensa jo. Minä lähdin Veskun perässä tallille katsomaan Irkkua. Olin iloinen siitä, että se oli tamma ja asui tammatallissa. En vieläkään ollut oikein sopeutunut Nikin tyhjään karsinaan isossa tallissa. Sen näkeminen oli tehnyt asiasta lopullisesti totta, kun lopulta olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta mennä katsomaan sitä. Olin tuijottanut sitä pitkän aikaa, kyynelten valuessa hiljaa niin, että ne lopulta virtasivat kauluksestani sisään, mutta sen jälkeen saatoin olla iloinen siitä, että se oli saanut niin hyvän kuoleman. Ei kärsimystä eikä myrkkypiikkiä eikä naulaa otsaan vaan silmänräpäyksellisen nopea loppu kesken vauhdin. En olisi osannut toivoa parempaa. Ja sitten Dannin karkumatka oli melkeinpä häivyttänyt koko asian mielestäni. Se viikonloppu oli ollut kokonaisuudessaan niin kammottava, että vuosi ei voisi mitenkään siitä kuin parantua, ja nyt se näyttikin aika hyvältä, ainakin mitä Danniin tuli. Joskus tyttö oli näyttänyt siltä, kuin olisi ollut käymään päässyt simapullo. Ulkoisesti siloinen ja tasainen, mutta jos korkkia uskalsi vähän raottaa, tuli ulos pelottavaa pihinää sellaisella paineella, että tuli kiire kiertää se takaisin kiinni. Tietysti olisi pitänyt päästellä vaan, vähän kerrallaan, ja toivoa, että se joskus loppuisi, mutta en minä silloin vielä ollut keksinyt, että tyttäreni oli simapullo. Itse en ollut koskaan ollut sellainen ja Alissa näkyi tulevan minuun. Tietysti hänelläkin oli teinipuuskansa, mutta minä ymmärsin, mitä niiden takana oli, koska olin itse ajatellut samoin. Dannin päähän en osannut samalla tavalla mennä. Ossi kuitenkin näytti vaikuttavan häneen positiivisesti.

- Aiotko sä ratsastaa? kysyi Vesku, joka satuloi Kaomaa, kun vein Irkun sisään.
- En mä nyt, pimeessä. Ehkä huomenna, sanoin. En ollut vielä ratsastanut Nikin kuoleman jälkeen, eikä minua haluttanutkaan. Onneksi Irkku oli vielä niin nuori, ettei sitä tarvinnut.
- Haluatko sä ottaa Djangon? Vesku kysyi, mutta puistin päätäni.
- Kiitos, mieluummin en. Mutta mä voin ruveta tekemään iltatallia, kunhan oon rapsutellu Irkkua ensin.

Rapsuttelinkin huolella. Pidin pikku tammastani, vaikkei se oikeastaan ollut pieni muuta kuin iältään. Siltikin olin surumielinen. Niki oli ollut elämäni hevonen, enkä uskonut, että koskaan enää voisi tulla toista samanlaista. Irkku oli kiltti kuin kissanpoikanen ja nautti, kun sitä hoiti ja sen kanssa puuhasi, mutta se nautti yhtä lailla kaikkien paapomisesta. Se ei ollut sillä lailla minun kuin Niki, joka oli selvästi aina arvottanut minut kaikkien muiden ihmisten yläpuolelle. Tajusin, että nyt minulla ei ollut enää ketään, jolle olisin ollut maailman keskipiste. Edes Veskulle en ollut, tiesin sen. En enää lasten jälkeen. Tietysti se oli vain oikein, ja rakastinhan minäkin kaikkia lapsia, mutta tunsin itseni niin turhaksi. Onneksi oli sentään työ, siellä olin tarpeellinen ja arvokas ja arvostettu!

Pulppuileva, epätietoinen jännitys, jonka kourissa olin kärvistellyt koko iltapäivän, palasi, enkä voinut olla virnuilematta itsekseni. Olin saanut varmuuden seuraavasta erikoistumispaikastani, ja vaikka minusta oli suunnattoman tylsää lähteä Porvoosta, missä viihdyin niin hyvin, kutkuttivat uudet haasteet. Minulla oli paljon juteltavaa Veskun kanssa, ja sen muistaessani suin Irkun tehokkaasti loppuun ja aloin hakea muita hevosia sisään. Vain varsat saisivat jäädä ulos, tosin ne yleensä jäivät sisään pihattoon torkuskelemaan, kunhan olivat saaneet sinne iltaruoan.

Kaikki oli valmista, kun Vesku lopetti Kaoman kanssa.
- Ratsastatko sä Djangonkin vai alanko mä antaa ruokia? kysyin.
- Mä taidan juoksuttaa sen, mä voin sitten antaa ruoat, kun lopetan, hän sanoi.
- Okei, mä menen tekemään jotain iltapalaa. Toivomuksia?
- Saanko mä toivoa? Vesku kysyi teeskennellen hämmästynyttä.
- Et, mä kysyin vaan lämpimikseni.
- Pannukakkua?
- Sori, meillä ei taida olla maitoa tarpeeksi kahdeksan hengen pannariin, pahoittelin.
- No niin, siinä sen nyt näki.
- Niinpä, nauroin ja lähdin sisään. Onneksi meillä oli maitojauhetta.

Niin Vesku sai pannukakkunsa ja vietimme varsin viihtyisän illan. Teinit olivat vetäytyneet ullakon olohuoneeseen touhuamaan mitä touhusivat ja Sarri ja Sunnakin oli huolittu mukaan, mikä epäilemättä oli tehnyt heistä ikionnellisia pieniä tyttöjä. Minä touhuilin kaikkea, mitä en ollut viikolla ehtinyt ja jaksanut, kuten silitin läjän pyykkiä Veskun touhutessa jotain koneella, mutta kun hän lopetti, kävin sen kimppuun kuin haukka.
- Mä ajattelin liisata Hannalta pari tammaa kesäksi, Vesku ilmoitti.
- Mihin me laitetaan ne? kysyin automaattisesti.
- Eiköhän niille löydy tilaa.
- Okei, sanoin rupeamatta itse laskemaan bokseja. Kaipa Vesku oli sen tehnyt. Minulla oli muuta mielessäni.

Vähän ennen yhtätoista kävin katsomassa, mihin Danni oli ajatellut laittaa Ossin nukkumaan ja löysin moitteettomasti sijatun sängyn ruskeasta huoneesta.
- Älkää valvoko aamuun asti, kehotin. Kaksoset olivat jo valuneet alas nukkumaan, vaikkei meillä viikonloppuisin erityisiä nukkumaanmenoaikoja ollutkaan, ja Jerry näytti nukahtavan istualleen sohvaan, joten tartuin häntä käsivarresta. – Lähdepäs siitä omaan sänkyysi.
- Mä voisin oikeastaan muuttaa tänne ylös kanssa, hän mutisi, mutta isot tytöt olivat niin keskittyneitä elokuvaan, jota katsoivat, etteivät huomanneet edes protestoida. Toivottivat he sentään hyvää yötä, kun tönäisin sohvaa.

Vesku oli jo sängyssä ja luki Hevosurheilua. Minun teki mieli kiskaista se pois häneltä ja alkaa puhua, mutta en tehnyt niin. Hän saattaisi pahastua, ja halusin myötämielisen kuuntelijan. Menin sen sijaan peiton alle ja pistin käteni hänen ympärilleen.
- Mikä sulla on? hän kysyi pisteliäästi.
- Kai mä saan halata omaa miestäni?
- Saat? Kai sä saat. Mä vaan ihmettelen, että mistä sun päähäsi on juolahtanut tehdä semmosta.
Hän kyllä napisi ihan aiheesta. Minä olin viime aikoina enimmäkseen sietänyt hänen halauksiaan, jos niitä oli ollut tarjollakaan, mutta en tosiaan ollut niitä itse jaellut.
- Uusi vuosi, uudet kujeet, sanoin kevyesti ja silittelin hänen vatsaansa. – Tunnenko mä tässä jotain pehmeetä?
- No et jumaliste tunne! hän sanoi ja taitteli lehden pois. Voi, että olin joskus rakastanut hänen tapaansa käydä kimppuuni, kuin ei olisi voinut kestää hetkeäkään rakastelematta minua. Mihin hittoon se oli hävinnyt? Nyt hän toimi vähän epävarmasti ja kysyvästi, mutta tunsin, miten odottamaton halu hiipi mieleeni.
- Vanha mies ja pelehtii tolla lailla, nauroin.
- Vanha? Vanha muka? Älä mulle ala, hän uhitteli, painoi huulensa nälkäisesti suulleni ja hetken ajan olimme taas nuorempia kuin olimmekaan. Tai minä ainakin olin.

- Voi hitto, miksei me tehdä tätä useammin, puuskahdin, kun Vesku oli lopulta lysähtänyt päälleni ja tunsin hänen hengityksensä kiihkeänä kaulallani. Samassa tajusin, miten idioottimainen kysymys se olikaan, itsehän olin se, joka aina toppuutteli eikä ollut ymmärtävinään vihjeitä. Vesku oli kuitenkin liiaksi herrasmies puuttuakseen siihen tällä hetkellä.
- Mä rakastan sua, hän ilmoitti.
- Hienoa, mutisin samalla, kun tunsin alkavani ajelehtia unien ihmemaahan.
- Nuku hyvin, Vesku sanoi hellästi ja asetteli peiton hyvin ympärilleni. silloin muistin, että minulla oli ollut asiaa hänelle. Nousin istumaan herätäkseni.
- Mä sain seuraavan erikoistumispestin!
- Ai, joko puoli vuotta meni? hän kysyi.
- No ei ihan vielä mutta kohta, ei kai sitä nyt ihan viimestä edelliseen päivään voi jättää.
- Missä se on? Toivottavasti ei seuraavaksi Kotkassa tai Loviisassa.
- Öh, ei. Tammisaaressa, lausuin ja henkäisin syvään.
- Jessus, sehän on vielä kauempana! Eikö niillä muka tosiaan ole erikoistumispaikkoja lähempänä? Vesku kysyi kimmastuneena.
- Loput on lähempänä, mä nyt vaan satuin osumaan noihin etäisimpiin ensin, selitin.
- Mun ei tarvinnu Meikkua kauempana käydä!
- Sulla on eri erikoistumisala, muistutin.
- Mitä sinne on matkaa? Sehän on melkein Hangossa! Miten sä aiot jaksaa sitä suhaamista?

Nielaisin, sillä nyt tultiin siihen arkaluontoiseen kohtaan.
- Mä luulen, että mun pitää vuokrata sieltä joku luukku. En mä voikaan kuvitella, että ajaisin iltavuoron jälkeen toistasataa kilometriä ja sitten palaisin seitsemäksi tai kahdeksaksi takaisin, sanoin. Vesku hiljeni täysin. Ainakaan minuuttiin, ehkä kahteen, hän ei sanonut mitään ja katselin jännittyneenä hänen ilmeensä muuttumista.
- Sä aiot jättää meidät ja muuttaa pois, hän totesi lopulta.
- No en! vastustin. – Tietysti mä pääsisin useimmiten kotiin! Mutta ei siitä pidemmän päälle varmaan tulisi mitään, että ehtisi käydä pari tuntia nukkumassa kotona… ja bensakuluissa säästäisi sen, minkä ehkä vuokraan joutuisi laittamaan. Ei siellä voi olla kovin kallista.

Minusta tuntui, että selitin liikaa. Olin arvannut, ettei Vesku ihan purematta nielisi aikeitani, mutta en sentään ollu luullut hänen alkavan puhua jättämisestä. Ymmärsin vasta sen kuullessani, että siltä se tosiaan saattoi vähän vaikuttaa, mutta ihan rehellisesti en ollut itse ajatellut niin pitkälle. Osoittaakseni hyvää tahtoani käperryin Veskun kainaloon. Minulla oli edelleen hyvä olo, ja olin käyttänyt hänen läheisyyttään ihan liian vähän viime aikoina.
- Olisi mun pitänyt arvata, että sä yrität saada jotain, kun oikeen suostut rakastelemaan, hän tuhahti.
- Mitä mä sulta muka yritän saada? tuimistuin.
- Esimerkiksi hyväksyntää sille, että sä aiot ruveta olemaan entistä vähemmän läsnä täällä.
- Alatko sä nyt esittää, että mä en saa vuorostani opiskella ja erikoistua, vaikka mä en sanonut pahaa sanaa, kun oli sun vuorosi? Eihän se ole sen kummempaa kuin että mä oisin joskus päivystysvuorossa, ja niitä sä olet jestas sentään tehnyt ihan tarpeeksi!
- Mä en halunnut muuttaa pois kotoa.
- Miksi sä luulet, että mä haluan? kysyin, mutta tunsin pienen omantunnon pistoksen. Kyllä minä ihan pikkuisen halusin. En tietenkään kokonaan, mutta ajatus ihan omasta, rauhallisesta pikku kodista edes yhdeksi tai kahdeksi yöksi viikossa oli ihana. En ollut koskaan asunut yksin. Ehkä minun oli aika kokeilla sitä nyt.

Vesku hiljeni taas, mutta ei kääntänyt minulle selkäänsä eikä työntänyt minua pois. Melkein näin, miten hän mietti, ja tietenkin hän lopulta myöntäisi, että ideani oli paras mahdollinen.
- Onko sun pakko mennä just sinne? hän kysyi.
- On, jossain vaiheessa, ja sama se kai on että nytkö vai myöhemmin. Sitä paitsi sinne mä pääsen nyt.
Taas pitkä tauko, ennen kuin Vesku sanoi mitään.
- Se voi tehdä meille hyvää, hän sanoi sitten surullisesti. – Mä en tiedä, mikä on menny vikaan, mutta tää ei ole sellaista kuin mä kuvittelin meidän elämän olevan.
- Miten niin, millasta sä kuvittelit sitten?
- Että me oltais onnellisia.

Se sulki minun suuni. Olisin halunnut väittää vastaan, mutta ei ollut mitään, mitä sanoa.
- En mä ole onneton, sanoin pienellä äänellä.
- Mutta et onnellinenkaan, Vesku sanoi kiltisti ja silitti poskeani. – Enkä minäkään. Ehkä tässä tarvitaan jotain tämmöstä radikaalia.
Että hän oli aina niin sáatanan ymmärtäväinen! Minun teki mieli huutaa vastaan ja käskeä häntä riitelemään kunnolla, mutta vain hiukan. Enimmäkseen tunsin suurta helpotusta ja kiintymystä. Halasin häntä paremmin ja ajattelin, että ainakin sillä hetkellä olin kyllä onnellinen. Ymmärsin olla sanomatta sitä ääneen, Vesku olisi vain kuvitellut syyksi sitä, että aioin muuttaa pois, vaikka vain osaksikin.
- Mitä sä luulet lasten sanovan?
- Ne ei ehkä edes huomaa. Nukkumassahan ne kumminkin jo olisi, jos mä olen kymmeneen töissä. Kuule.
- No?
- Rakastellaanko uudelleen?
Vesku kääntyi ja katsoi minua omituisesti.
- Kuule, entä jos mua ei huvitakaan.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   26.6.15 21:04:18

Täällä odotellaan ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.6.15 21:45:44

Sry, tulin just vasta Tallinnasta!
Treffattiin ekan kerran IRL ton L-R:n kanssa :)
--------------
2. Valmistelu

Vajaat pari viikkoa myöhemmin ajoin vapaapäivänäni Tammisaareen. Se oli vähän kuin työhaastattelu, vaikkei kuitenkaan ollut, eikä minua kummemmin jännittänyt muu kuin se, pitäisinkö tapaamistani ihmisistä. Minulla ei ollut erityisen miellyttäviä muistoja Tammisaaren sairaalasta: Veskun isä oli joutunut sinne sairastellessaan ennen kuolemaansa, mutta nyt olin tietenkin ihan eri asemassa. Itse kaupunki oli kuitenkin kaunis, sen tiesin. Siellä tulisi olemaan ihanaa kesällä.

Olimme päättäneet Veskun kanssa olla puhumatta lapsille vielä mitään uudesta paikastani ja luojan kiitos hän oli jo seuraavana aamuna näyttänyt ottavan asian ihan niin asiallisesti, kuin olin arvannutkin. Sellainen hän oli, varma ja luotettava. Joskus olisin voinut sanoa myös ennalta-arvattava ja tylsä, mutta olin nyt niin hyvillä mielin ja suopea hänen suhtautumisensa takia, etten ajatellut sellaista. Olin jopa antanut anteeksi sen hänen väittämänsä, ettemme me olleet onnellisia, vaikka se kirvelsi yhä edelleen. Totuuden nimessä se ei olisi kirvellyt, ellei siinä olisi ollut hitunen totuutta. Tai rahtunen, nokare, palanen. Aika paljon, hemmetti vieköön. Uskoin kuitenkin siihen, että jos ja kun saisin vähän muutakin sisältöä elämääni, olisin parempi äiti ja vaimo. Okei, olinhan saanut toteuttaa kunnianhimoani jo melkein puoli vuotta, mutta talvi ja pimeys oli aina ahdistanut minua. Nyt, kun tulisi kevät, minusta tulisi onnellinen.

Vesku oli ehdottanut, että jos kerran en aikonut jaksaa ajaa kotiin joka päivä, menisin sitten hänen äidilleen. Ajatus oli looginen ja aika hyväkin, mutta vähän mietittyäni olin päättänyt, etten tekisi niin.
- Sinnekin on sentään useampi kymmentä kilometriä, eikä musta tunnu kivalta mennä koputtelemaan Leenan oven taakse yömyöhällä, sanoin. Suurin syy oli kuitenkin, että en halunnut. Veskun äiti oli ihana ja hän olisi varmasti ollut vilpittömän iloinen, jos olisin ruvennut vierailemaan hänen luonaan viikoittain, mutta en halunnut toisten nurkkiin. En edes hänen. Olin sen sijaan katsellut Tammisaaren vuokra-asuntotarjontaa ja todennut, että varmaankin löytäisin sieltä asunnon, jopa melko helposti. Minullehan riittäisi pienikin huone, ja ellen sellaista onnistuisi saamaan, oli tarjolla lomamökkejä pilvin pimein. Sellainen ei kyllä ollut ykkössuosikkini. En minä halunnut tehdä lumitöitä enkä asua talvella ypöyksin autiossa lomakylässä, enkä toisaalta kesälläkään. Saatoin vain kuvitella, minkälainen hulina niissä oli, jos kaikkien naapurimökkien asukkaat olivat kesälomalla.

Mies, jota olin tullut tapaamaan, oli tutun näköinen, ja koska siihen saattoi oikeastaan olla vain yksi syy, sain pian kaivettua hänet muistilokeroistani. Hän oli hoitanut Veskun isää, ja minun olisi pitänyt muistaa se saman tien, kun olin kuullut hänen nimensä. Vesku oli kironnut sitä saamarin Silakkaa useasti niihin aikoihin. Silloin hän oli ollut nuori jolppi, nyt arvioin hänet ehkä neljäkymmentäviisivuotiaaksi. Ja nyt, kun en ollut omainen vaan tuleva alainen, hän vaikutti ihan siedettävältä huolimatta lyhyestä, töksähtelevästä puhetyylistään, jota Vesku oli silloin niin inhonnut.

- Yksi juttu, sanoin lopuksi.
- Niin?
- Mulla tulee olemaan vähän yli sata kilometriä työmatkaa. Sattuisiko sairaalalla olemaan työsuhdeasuntoja?
- Mutta sullahan oli perhe, mies sanoi hämmästyneenä.
- Oli ja on ja pysyy. En mä tänne ole muuttamassa, mutta en mä aio ajaa kotiin, jos vuorot osuu hankalasti. Tai nukkumaan, lisäsin, sillä yllätyksekseni olin kuullut, että tulisin tekemään myös yövuoroja. En ollut tullut ajatelleeksi, että tämä oli alueen päivystävä sairaala, jossa piti olla miehitys aina.
- On meillä muutama työsuhdeasunto, mutta niiden anominen on yhtä pitkää kuin leveetäkin. Mä luulen, ettei sulla ole kummosia mahdollisuuksia tossa tilanteessa saada sellaista, kun niillä yritetään houkutella tänne hoitajia, Silakka sanoi.
- Okei, huokaisin. – Mä menen käymään kiinteistövälittäjällä. Oli netissä ainakin muutama vapaa vuokrakämppä täällä.
- Tee se, Silakka sanoi ja ojensi kätensä hyvästelläkseen minut.

Muistelin kiinteistövälitystoimistoa etsiessäni kaikkia asuntoja, joissa olin asunut. Ne olivat jostain syystä enimmäkseen olleet toinen toistaan suurempia, ellei laskettu mukaan Veskun pikku opiskelijayksiötä. Siellä en tosin virallisesti ollut asunut, käytännössä vain. Nyt tarvitsin vain jotain ihan pientä ja ihan omaa.
- Mulla olisi ihana talviasuttava rantamökki, vuoden sopimuksella, sanoi välittäjä, joka oli ollut valmis kuuntelemaan asiani, kun olin löytänyt perille.
- Mulle kelpaisi kerrostaloyksiökin, sanoin.
- Jaha. No löytyy joku semmoinenkin, hän sanoi kuin kummastellen, miten joku halusi asettua Tammisaareen, mutta mieluummin johonkin kerrostaloasuntoon kuin luonnon keskelle meren ääreen.
- Voinko mä nähdä sen?
- Tota… joo, tietysti. Heti, kun kollega tulee näytöstään, että mä pääsen tästä.

Odottelin vähän aikaa katsellen ilmoituksia myytävistä, toinen toistaan sievemmistä omakotitaloista, ja sitten lähdimme katsomaan yksiötäni. Se oli täydellinen minulle. Vähän kunnostamaton ja nukkavieru, mutta varmaankin siksi vielä halvempi kuin mitä olin uskaltanut kuvitella. Siinä oli vain yksi perustavanlaatuinen vika: se oli tarjolla nyt, ja minä tarvitsin sen vasta maaliskuussa.
- Mä en tietenkään voi luvata, että omistaja haluaisi pitää sen sulle varattuna siihen asti, jos tulee joku toinen tarjokas, välittäjä sanoi.
- Niin, mä ymmärrän, sanoin vähän apeana ja mietin hurjasti, kannattiko minun maksaa ylimääräistä vuokraa vain saadakseni sen varmasti hallintaani sitten, kun halusin ja tarvitsin. – Onko näitä yleensä miten paljon tarjolla?
- Eipä juuri, nainen huokaisi, enkä pystynyt sanomaan, puhuiko hän totta vai vedättikö hän asiakasta palkkion toivossa.
- Mun täytyy miettiä, mä soittelen, päätin ja hän antoi minulle korttinsa.

Pikku asunto päässäni pyörien lähdin jatkamaan yhä lännemmäksi. Olin luvannut käydä Leenan luona lounaalla, kun nyt olin käytännöllisesti katsoen naapurissa ja samalla hakisin lastin serkkujen hylkäämiä vaatteita lapsille. Veskun Risto-veljen lapset olivat jo lakanneet kasvamasta aikapäiviä sitten, mutta Taija kyllästyi nopeasti, mikä oli kovasti Dannin ja Alissan mieleen, ja Jaskalla taas oli ipanoita niin paljon, että oli itse asiassa ihme, että sieltä mitään liikenikään muuta kuin pesurätiksi asti kuluneena. Tosin heistäkin vanhimmat olivat jo aikuisia.

- Vai aiot sä tulla tännepäin töihin, Leena totesi, kun olin päässyt perille ja syömisen alkuun.
- Joo. Ei kellään sun tutulla olisi joutilasta asuntoa Tammisaaressa, kysyin.
- Muutatko sä tänne? hän kysyi hämmästyneenä. Vesku ei siis ollut juorunnut, Leena ei olisi osannut esittää noin yllättynyttä.
- En tietenkään. Siis en kokonaan. Mutta mä taidan kuitenkin tarvita jonkun kolon sieltä, sanoin ja selitin hänelle. – Mä en jaksa kuvitella, että pysyisin ratissa hereillä yli sataa kilometriä, jos oon ollu yön töissä, lopetin. Jostain syystä tunsin taas olevani epärehellinen, selittäväni liikaa.
- Vai niin, Leena sanoi.
- Olenko mä susta hirveä? kysyin onnettomana. – Huono äiti?
- Miten niin? Et, hän sanoi, mutta näytti hetken miettivän, ennen kuin sai sen ulos. – Mä vaan mietin, että tuleeko teille täysi kaaos kotona, jos sä olet osan viikkoa poissa.
- Voi ei kai, nauroin. – Vesku on ihan yhtä hyvä perheenäiti kuin minäkin, jos se vaan haluaa. Ja olen mä nytkin iltoja ja viikonloppuja töissä, ei siinä sinänsä ole mitään uutta. Mutta mä olen ajatellut.
- No? Leena kysyi uteliaana, sillä olin luottamuksellisesti madaltanut hiukan ääntäni, vaikka olimme kahdestaan koko isossa talossa.
- Mä en ole vielä puhunut Veskullekaan koko ideasta, se on sen niin monta kertaa tyrmännyt, mutta nyt niitä syitä ei enää ole. Meillä on ihan hyvin tilaa ja se olisi tarpeellinenkin.
- Kotiapulainen?
- Niin, au pair. Ja lapset oppisi kieliä.

Minä olin tosiaan miettinyt sellaista monesti ja pitkään, ensimmäisen kerran jo, kun Danni oli ollut vasta pahainen vauva. Nyt se oli pompsahtanut taas esiin, kun olin pohtinut etäistä työpaikkaani, ja miten en ikinä olisi ennen kuutta tai puoli seitsemää kotona. Lapsiparat saisivat itse etsiä itselleen välipalaa ja Vesku-parka saisi ruveta kokkaamaan heti töistä tultuaan aina, ellei minulla sitten ollut vapaapäivä. Toisaalta miksi se hänelle sen hankalampaa olisi kuin minullekaan, muistutin itseäni pienen feministimadon nostaessa päätään. Joka tapauksessa, jos löytäisimme jonkun mukavan tytön, joka osaisi laittaa ruokaa eikä pelkäisi hevosia, olisi omatuntoni paljon keveämpi.
- Mitä kieliä? Leena kysyi.
- Jaa, no varmaan englantia, sanoin vähän epävarmasti. Eivätkö kaikki puhuneet englantia? Sillä kielellä uskoin ainakin isojen tyttöjen pystyvän jo ihan hyvin kommunikoimaan, ja Jerrynkin. Kaksosetkin olivat jo aloittaneet sen opiskelun.
- Musta se kuulostaa hyvältä, päätti Leena ja sai minut huokaisemaan helpotuksesta.
- Ja mä kun taas olen tässä tasapainoillut sen ajatuksen kanssa, että olenko mä kuitenkin laiska ja huono.
- Jos mä olisin käynyt töissä lasten ollessa pieniä niin meillä olisi ehdottomasti ollut kotiapulainen. Et sä kuitenkaan kotiäitinä viihtyisi, vai mitä?
- En, hyvä että mä selvisin hengissä äitiyslomista, myönsin.

Sitten juttelimme muista asioista, kunnes muistin toistaa vastaamatta jääneen kysymykseni.
- Niin et sä tiedä mitään vapaata koloa Tammisaaressa? Mä kävin katsomassa yhtä, ja se oli kyllä halpa ja just mulle sopiva, mutta se ei ehkä ole vapaana enää, kun mun työt alkaa.
- Ristolla ja Eevalla on asunto Tammisaaressa, Leena sanoi yllätyksekseni.
- On vai? Mutta ei varmaankaan vapaana?
- En usko, etkä sä sitä varmaan kuitenkaan haluaisi. Se on nimenomaan sijoitusasunto.
- Eli ne kiskoo siitä kauheeta vuokraa, arvasin. Tiesin oikein hyvin, miten Risto ja vaimonsa arvostivat rahaa. Leenakin tiesi ja sanoi:
- No jos se oli kiva, mitä sä kävit katsomassa niin ota se. Ei kuukauden ylimääräinen vuokra voi teitä konkurssiin ajaa. Etkö säkin saa paljon parempaa palkkaa nykyään?

Omat ajatukseni olivat menneet vähän samoja raiteita. Oli kuitenkin vaikeaa ajatella satasten laittamista ihan suoranaiseen turhuuteen, kun oli niin kauan saanut taiteilla tiukan budjetin kanssa. Olisi parille sadalle nytkin ollut ihan riittämiin rahanreikiä, mutta mikään katastrofi ei kohtaisi taloamme ja tilaamme, vaikka tekisin juuri niin kuin Leena oli ehdottanut. Oli luojan lykky, etteivät toiveammattimme olleet olleet esimerkiksi bussikuski ja lastentarhanhoitaja, tai vaikka ratsastuksenopettaja. Vesku kiskoi parhaillaankin kolminkertaista palkkaa verrattuna kai kehen tahansa kyseisten ammattiryhmien edustajista, ja kunhan minä neljän ja puolen vuoden kuluttua olisin erikoislääkäri, saattaisin saada hänet melkein kiinni. Siinä vaiheessa saattaisimme ruveta panostamaan hevoskasvatukseen ihan eri suuruusluokassa kuin nyt.
- Sä olet huippu, kiitos rohkaisusta! sanoin halaten Leenaa. Hän oli minulle läheisempi kuin oma äitini oli ikinä ollut, joskaan ei päässyt lähelle isäni vaimoa, Ilseä, joka minulle oli äitinä ollut.
- No kiva, jos siitä on mitään apua! Musta on hienoa, että sä teet omaa uraa! hän sanoi lämpimästi ja näytti siltä, että todella tarkoitti sitä.
- Ja nyt mä lähden toteuttamaan itseäni ja tekemään ruokaa puolelle tusinalle ja Veskulle, sanoin reippaasti.
- Puolelle tusinalle?
- Dannin poikaystävä, muistutin.
- Ai niin, voi että aika menee äkkiä! Äläkä unohda näitä vaatteita!

Lähdin ajelemaan kohden Tuusulaa ja vähän ennen Tammisaarta pysähdyin bussipysäkille. Kaivion taskustani kiinteistövälittäjän kortin ja soitin hänelle.
- Mä voisin ottaa sen yksiön helmikuun alusta, ellei omistajille sovi, että mä otan sen maaliskuun alusta, sanoin. Hän ilahtui kovasti ja lupasi selvittää asian hetimiten. Pyysin, ettei hän soittaisi takaisin lähimpään pariin tuntiin, sillä sen verran minulla menisi aikaa, kun ajaisin lähemmäs kotia ja kävisin kaupassa.
Hyvän äidin rooli odotti, mutta nyt hyppäsin siihen auliisti. Tulisin kaipaamaan sitä silloin, kun nukkuisin pienessä nuhruisessa kämpässäni, minne en varmaan viitsisi viedä kuin sängyn ja tuolin. Toisaalta, se olisi minun kokonaisen vuoden. Enkö yhtä hyvin voisi tehdä siitä mukavan kodin, vaikka olisinkin siellä vain päivän viikossa tai jotain siihen suuntaan? Entä jos minulle tulisi vieraita? Lapset ainakin haluaisivat tulla käymään, se oli varmaa. Mittailin mielessäni lattiapinta-alaa. Mahtuisiko siihen viisi patjaa, ja mistä minä ne saisin?

Sarri ja Sunna olivat ehtineet jo koulusta kotiin ja olivat juuri lähdössä tallille. He olivat tänä talvena alkaneet luistaa siitä säännöstä, että saivat ratsastaa vain, jos joku muukin oli kotona, ja hiljaisesti se oli hyväksytty. He pärjäsivät oikein hyvin ponien kanssa, ja jos jotain oli sattuakseen, ei auttaisi mitään, vaikka kuka olisi näkemässä. Sitä paitsi Jerrylläkin oli jo niin pitkiä päiviä, että käytännöllisesti katsoen kaksoset olivat ainoat, jotka ehtivät talvisaikaan ratsastaa ennen iltahämärää.

Minä heittäydyin talousihmeeksi, laitoin lihapadan muhimaan uuniin, imuroin ja laitettuani vielä pesukoneen päälle istuin surffaamaan seuraavaa projektiani, au pairia. Sitten päätin kuitenkin jättää sen myöhemmäksi ja lähteä itsekin tallille. Ehtisi sitä pimeälläkin nörttäillä. Vaihdoin ratsastushousuihin ja eteisessä kävelin päin vanhempia lapsiani.
- Mummi lähetti vaatteita, muistin sanoa heille ja viittasin tuomisiini.
- Oletko sä käyny Hangossa? Jerry ihmetteli vilkaisemattakaan kasseihin. Hän ei piitannut vähääkään siitä, mihin pukeutui, ja miksi hänen olisi tarvinnutkaan, pikkupojan.
- Joo, mä kävin katsomassa mun uutta työpaikkaa ja mummilla, sanoin.
- Mitä uutta työpaikkaa? Meinaatko sä mennä Hankoon töihin?
- En mä ihan niin kauas.

Lisäkysymyksiä ei kuulunut tyttöjen hyökätessä vaatteiden kimppuun, joten jatkoin matkaani ulos. Klaudia näkyi tulleen ratsastamaan Hallella, hän pyöri kentällä kaksosten kanssa, joten hylkäsin ajatuksen Irkun selkään menemisestä. Kolme muuta ratsua kentällä olisi sille turhan jännää, ja kun nämä lopettaisivat, olisivat seuraavat kolme epäilemättä jonossa. Tai kaksi ja yksi, miten he nyt Mustin kanssa sattuisivat jakamaan vuoroja. Harjasin sen sijaan Irkun ja tein rehuinventaariota, vaikka kyllä Noora olisi jättänyt lapun, jos jokin olisi ollut loppumassa. Kävin läpi satulahuovat ja keräsin pesuun joutavat ja sitten ajattelin mennä pulaamaan varsojen kanssa, mutta puhelimeni soi, kun olin pihaton aidalla.
- Oona, sanoin ilahtuneena, kun puhelimeni juorusi soittajan nimen.
- Moi. Mitähän mun varsalleni kuuluu?
- Mä katson sitä just, ja se on tarpeeksi lihava ja pörröinen mennäkseen suokkivarsasta, kerroin hymyillen.
- Ette kai te syötä sitä liikaa? hän kysyi epäluuloisesti.
- Ollaanko me ikinä syötetty mitään sun varsaa liikaa?

Lähdin menemään takaisin sisään. Oona saattoi olla lyhytsanainen, mutta silti puhelut hänen kanssaan kestivät yleensä ainakin puoli tuntia. Kännykkäni akku ei kestäisi sitä talvisessa ulkoilmassa.
- Entäs Godis, Oona jatkoi tenttaamistaan ja minä annoin täydellisen raportin siitä ja ylimalkaisemman kaikista muista hevosistamme.
- Koska sä tuut käymään? kysyin.
- Jaa, en mä ole ajatellut. Pitäiskö mun?
- Pitäisi kai.
- Jaa. No kai mä voisin piipahtaa katsomassa, onko se niin lihava kuin mitä sä väität, jos sä olet kerran kotona.
- Kivaa! Lähdetkö sä heti? Mulla on ruokaa tulossa!
- Noi elikot pitää ruokkia ensin, mutta mä voin tehdä sen nyt ja lähteä sitten.

Oona oli töissä hulppealla yksityistallilla Vantaalla. Siellä oli vain vähän toistakymmentä täysihoitohevosta, mutta niitä kuulemma pidettiinkin sitten kuin orkideankukkasia. Oona oli kertonut sivun pituisista loimitusohjeista, joissa oli määrätty sinistä loimea plussakeleille, sinivihreää, jos oli korkeintaan viisi astetta pakkasta, viidestä kymmenelle asteelle oli taas omansa ja niin edelleen. Olin ajatellut, että hän oli vanhemmiten pehmennyt, jos tosiaan suostui katselemaan tuollaista ja vielä toimimaan, kuten oli pyydetty, mutta hän tuntui viihtyvän. Ehkä vähemmät aikuisasiakkaat olivat sittenkin parempi vaihtoehto kuin viisisataa viikoittaista ratsastuskouluoppilasta. Ja tuskin kukaan uskalsi hyppiä hänen nenälleen, vaikka hevosella olisikin vääränvärinen loimi. Oonalla oli aina ollut auktoriteettia.

Hänellä oli myös omia hevosia siellä. Hän ratsutti ja koulutti edelleen, vaikka olikin jättänyt kilpailemisen, kun Godis oli jäänyt eläkkeelle. Hän oli sanonut, ettei hänelle enää ehtisi löytyä yhtä hyvää hevosta ja että hän aikoi lopettaa huipulla. Sen sijaan hevoskaupasta hän ei ollut luopunut. Hänen virolainen miesystävänsä etsi ja toimitti hänelle hevosia, lähinnä nuoria, jotka Oona sitten tehokkaan sisäänratsastuksen jälkeen myi eteenpäin. Se oli suorastaan sukupolvelta toiselle siirtynyt liikesuhde, ainoa ero oli, että Magnus ei huijannut Oonaa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Ei Markuskaan ollut ihan silkkoa säkissä myynyt, mutta pikkujuttuja. Hän oli useammin kuin kerran muunnellut säkäkorkeutta, ikää, koulutusastetta, sellaisia helposti väritettäviä juttuja, jotka eivät olleet tarpeeksi vakavia kaupan purkuun.

Olisi ihanaa jutella Oonan kanssa pitkästä aikaa. Sen kunniaksi keitin sekä perunoita että riisiä ja tein jälkiruokaakin.

 
3. Tiedotus

Mieleeni tuli taas matkustajakoti siinä vaiheessa, kun kaikki parveilivat sisään yhtaikaa. Lapset tallilta, Sarri ja Sunna lumisina ja kylmästä tärisevinä, kun olivat ratsastettuaan unohtuneet rakentamaan lumiukkoa, mihin hommaan ratsastushousuja ei oikein ollut suunniteltu, ei edes talviratsastushousuja. Isommat eivät olleet lumisia, mutta kiistelivät kovaan ääneen jostain. Ja samaan kuhinaan ehtivät sitten Vesku ja Oonakin.
- Mikä sirkus! sanoi Oona kantavalla äänellään ja näytti julmistuneelta. Joka ainoa ipana sulki suunsa saman tien ja käänsi katseensa häneen. Vesku, joka näytti nauttivan mainitusta sirkuksesta, otti tilanteen haltuunsa ja auttoi pikkutytöiltä kengät ja märät ratsastushousut pois, kun näiden kylmät näpit eivät tahtoneet toimia. Minä tönin Oonan keittiöön ja aloin kattaa pöytää.
- Mitä sun rauhaasi kuuluu? kysyin.
- Ainakin se on rauhallisempaa kuin teidän rauha.
- Ei meillä aina oo tällasta, eikä tää mustakaan ole rauhallista, nauroin.

Ruokailu sentään sujui suhteellisen siististi. Oona kyseli lapsilta näiden ratsastusasioista ja kuunteli vakavana vastaukset, tehden viisaita huomautuksia tai antaen jonkin hyvän neuvon, jos tilanne sellaista vaati. Se sujui hyvin, kun hän alotti kaksosista ja siirtyi sitten ikäjärjestyksessä eteenpäin, mutta Danni ei ilmeisestikään jaksanut kuunnella Jerryn pitkää selostusta siitä, mitä hän parhaillaan Mustin kanssa treenasi.
- Mä menen Daisyn kanssa hiihtoratsastuskisoihin, hän ilmoitti. Minun teki mieli potkaista häntä. Ensinnäkin hänellä oli suu täynnä leipää ja toiseksi Jerryllä oli lause kesken.
- Sulta ei kysytty mitään, sanoa napsautin. Se kuulosti ilkeämmältä kuin olin tarkoittanutkaan, olin halunnut vain antaa Jerryn puhua loppuun. Nyt Danni katsoi minua silmät suurina kuin olisin lyönyt häntä, Jerry siirsi katseensa lautaseensa ja aistin epämukavan jännityksen sekä Oonasta vieressäni että Veskusta toiselta puolen pöytää.

- Jerryllä oli lause kesken! sanoin nopeasti, mutta en liian nopeasti, vaan vain kuten toruva äiti olisi saattanut sanoa. Ja sehän minä olinkin, hitto soikoon, enkä rikollinen.
- Siinä tulikin tärkeimmät, Jerry sanoi aurinkoisesti. Hän oli samanlainen öljyllä kyllästetty hanhi kuin isänsä. Heitä oli niin vaikea loukata, että joskus vaati korkkiruuvia päästä sen pehmeän kuoren läpi. Vaikka en tietenkään ollut koskaan halunnut loukata Jerryä, ja Veskuakin vain ani harvoin.
- Mihin sä aiot hiihtoratsastamaan ja kenen kanssa? Oona kysyi Dannilta.
- No sinne… missä ne nyt on? Ei niitä ole kuin yhdet kunnon kilpailut vuodessa, Danni sanoi nieltyään suunsa tyhjäksi. Hän ei edes vilkaissut minua ja Oona kysyi, aikoiko Alissakin.
- Mulla ei ole hiihtäjää, Alissa huokaisi. – Enkä mä edes tiedä, että sietääkö Mia valjaita. Mä en ole saanut ketään roikkumaan perässä edes sen vertaa.
- Mä tulisin, jos mä pysyisin suksilla pystyssä edes metriä, sanoin ja sipaisin hänen hiuksiaan samalla, kun nousin keräämään käytetyt lautaset pois ja nostamaan jälkiruoan pöytään. Ei ollut reilua, että Danni oli löytänyt poikaystävän, joka oli paitsi taitava suksilla, halukas roikkumaan hevosen perässä. Olin nähnyt, miten he menivät pitkin peltoa ja lakannut huolehtimasta Daisyn vuohisista. Hevonen oli kerran kompuroinut polvilleen ja perässä tuleva Ossi oli reagoinut siihen ajoissa ja liukunut ohitse eikä päälle.

Keskustelu pörräsi vähän aikaa hiihtoratsastuksen ympärillä, mutta hiipui aikanaan, melko piankin. Alissa katsoi minua kysyvästi.
- Mitä sä nyt oikein sitten aiot tehdä, jos sä kävit katsomassa uutta työpaikkaa ja Hangossakin kävit?
- Mun seuraava erikoistumiskoulutuspaikka on Tammisaaressa, sanoin ja tunsin hölmöä kiitollisuutta siitä, että joku oli kiinnostunut minustakin. Edes Vesku ei ollut vielä ottanut sitä puheeksi, vaikka tiesi, missä olin käynyt, mutta eipä tässä toisaalta ollut kukaan saanut lasten hevosjutuilta suunvuoroa.
- Miltä se vaikutti? hän kysyi nyt.
- Ihan kivalta, sanoin. – Muistatko sä sen Silakan? Mä tapasin sen. Se on mun ohjaaja. Ja mä löysin asunnonkin.
- Muutatko sä sinne?

Siinä se tuli taas, monesta suusta yhtaikaa. Oona kysyi ihmettelevästi ja lapset eriasteisesti järkyttyneinä. Vesku ei sanonut yhtään mitään. Minä vedin henkeä ja selvitin taas kerran, miksi tarvitsin asunnon työpaikan läheltä.
- En mä ole siellä varmaan kuin ehkä kerran tai pari viikossa, tai en yhtään, riippuu vuoroista, lopetin.
- Hmph, sanoi Danni ja mulkaisi minua kostonhimoisesti. Osasin yllättävän hyvin lukea hänen katsettaan. ”Vaikka jäisit sinne”, se sanoi. Minun teki mieleni nousta ja rutistaa hänen pörröinen, sievä päänsä kainalooni ja kutittaa häntä, kunnes hän kikattaisi ja pyytäisi armoa ja olisi taas se ihana pikkutyttö, joka hän oli ollut vielä vähän aikaa sitten. Ellen olisi pelännyt saavani nenilleni Oonan nähden, olisin tehnytkin niin.
- Teetkö sä yhtä kauheesti työtä lopun ikääsi? Alissa kysyi.
- En, ja kunhan mä olen selvittänyt ton Tammisaaren harjottelun, mä tulen jonnekin lähemmäksi, eikä mulla ole enää yli tunnin työmatkoja, lupasin.

Keskustelu taukosi siihen. Kaksoset kiittivät ja nousivat pöydästä ja sitten isommatkin ja me jäimme kolmestaan, Oona, Vesku ja minä. Vesku ei edelleenkään ollut sanonut mitään aiheesta Tammisaari ja pelkäsin, että Oona alkaisi kohta ihmetellä hänen hiljaisuuttaan.
- Mä ajattelin, että me voitais hommata au pair, sanoin. Siihen hänen olisi pakko reagoida.
- Taasko? hän sanoi.
- Ei meillä oo koskaan ollut.
- Mutta sä otat sen esiin vähän väliä.
- Leenan mielestä se oli hyvä ajatus, ja se sanoi, että jos se olisi käynyt töissä teidän ollessa pieniä, teilläkin olisi ollut, sanoin vetäen esiin valttikorttini. Vesku katsoi minua kuin olisin väittänyt hänen äitinsä olleen nuorena nuorallatanssija.

Oona katkaisi hiljaisuuden, ennen kuin se ehti muodostua liian painostavaksi.
- Hei, mistä te semmosen aiotte saada?
- Netistä, sanoin epämääräisesti. Tiesin, että siellä oli foorumeita ja välitystoimistoja.
- Mutta mistä maasta?
- En mä ole sitä vielä ajatellut. Pääasia, että se puhuu englantia, kai. Ja osaa laittaa lapsille ruokaa iltapäivällä ja olla niiden seurana ja hoitaa hevosia, mikäli mahdollista. Mutta ei me nyt vielä olla päätetty mitään, sanoin katsoen Veskua. Hänen täytyisi saada miettiä asiaa.
- Mutta kun mä tietäisin teille just hyvän, Oona sanoi ja teki pienen eleen kuin taputtaakseen käsiään yhteen. Se paljasti, että hän oli suunnattoman innoissaan.
- Niinkö, kerro lisää! Vesku sanoi. Katsoin häntä pitkään – oliko hän muka jo miettinyt, vai oliko tuo piruilua? Oona ei huolehtinut sellaisesta.
- Merlin!
- Kiva nimi, huomautin. Lapset ihastuisivat. – Mutta kuka se on?
- Magnuksen veljentyttö. Se on kahdeksantoista, eikä tiedä, mitä tekisi. Töitä ei ole.

Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen saman tien. Magnus oli fiksu ihminen ja niin oli se hänen veljistäänkin, joka oli ollut meillä joskus talliapuna, itse asiassa vähän au pair – tyyppisesti melkein ruokapalkalla hänkin. Mikä olisi loogisempaa kuin että taas saisimme apua samalta perheeltä?
- Kuulostaa hienolta! sanoin ihastuksissani.
- Oletko sä tavannut sen? kysyi Vesku hiukan epäluuloisemmin.
- Olen, se oli siellä käymässä viimeksi, kun mä kävin. Ihan söpö tyttö. Ja osaa hoitaa hevosia, Oona lisäsi.
- Entäs ratsastaa? kysyin.
- No kyllä se ainakin kävi ratsastelemassa, en mä nähnyt osasiko se. Se olisi ihan loistava juttu sille tytölle, se joutuu kohta huoraamaan elättääkseen itsensä!
- Kahdeksantoista? Eikö sen vanhemmat muka elätä sitä? Vesku kysyi.
- Se ei ole oikein väleissä niiden kanssa. Ne ei voi ymmärtää, ettei se päässyt yliopistoon. Ja työtilanne siellä on tosiaan aika huono, Oona selvitti.

Mietin. Minun täytyisi tietysti saada ensin puhua kaikessa rauhassa Veskun kanssa. Hän oli kieltämättä joutunut hiukan epäreiluun asemaan tässä, mutta mistäpä minä olisin tiennyt, että Oonalla oli auppariehdokas takataskussaan.
- Voithan sä kysyä siltä, olisiko se kiinnostunut, ja antaa meidän sähköpostiosoitteen, jos se on, Vesku sanoi yllätyksekseni.
- Oletko sä ihan tosissasi? Sä et ole ehtinyt ollenkaan miettiä koko asiaa! huudahdin.
- Mitä mä sitä miettimään, sä olet näköjään miettinyt kaiken valmiiksi. Haluatko sä Oona nähdä hevoset?
- Tietysti mä haluan nähdä hevoset! Sitä varten mä tulinkin, Oona sanoi ja alkoi nousta pöydästä.

Kävimme tallilla ja pihatossa ja Vesku otti Kaoman sisään ratsastaakseen sillä. Sitten Oonan piti lähteä ja lähdin samaa matkaa sisään. Olisin tietysti voinut käydä kysymässä, että mitä Vesku oli tarkoittanut käskiessään hänen heti kysellä sen virolaistytön perään, mutta päätin jättää sen illemmalle. Saisi hänkin kunnolla pohtia asiaa. Kaksoset löhösivät katsomassa televisiota ja olivat kuulemma jo tehneet läksynsä. Minä pistin astianpesukoneen päälle ja änkesin istumaan heidän väliinsä. Oli niin kiva, kun oli vielä muutama pieni lapsi.
- Ethän sä muuta pois? Sunna kysyi oikeasta kainalostani pienellä äänellä. Olinkin ihmetellyt, että miten he eivät olleet sen enempää halunneet ruokapöydässä jutella asiasta.
- Miten mä voisin muuttaa pois teidän luota, höpsö lapsi, sanoin ja annoin suukon hänen hiuksiinsa.
- Saadaanko me tulla kylään? kysyi Sarri.
- Totta kai te saatte. Mä kutsun teidät joskus vaikka mehu- ja vohvelikesteille. Tai pysähdytään siellä joskus, kun mennään Hankoon.
- Danni lähti Ossille, Sarri juorusi, ilmeisesti he olivat nyt vakuuttuneet siitä, että mitään maailmaa mullistavaa ei ollut tapahtumassa.
- Ai lähti, sanoin ja rypistin melkein huomaamattani otsaani. – Millä se sinne pääsi?
- Ossi tuli hakemaan sen mopolla.

Tietenkään me emme pitäneet lapsia vankeina kotona. Harvoin he kuitenkin lähtivät mihinkään enää illalla syötyään ja ratsastettuaan, ainakaan, jos seuraavana päivänä oli koulua. Meiltä oli niin pitkä matka joka paikkaan, etenkin talvisin. Kesällä he kyllä pyöräilivät kylillä joskus yömyöhään.
- Miksei se sanonut mitään? kysyin. Jos Ossi oli tullut hakemaan hänet, hänen oli joko täytynyt soittaa pojalle hätäpuhelu tulla pelastamaan hänet kotihelvetiltä, tai sitten he olivat sopineet kaikesta jo aikaisemmin, mikä pisti ihmettelemään, miksei hän ollut maininnut siitä aiemmin.

Juuri nyt en kuitenkaan jaksanut ruveta tekemään mitään sen asian suhteen. Minulla oli liian mukavaa pikkulikkojeni kanssa. Voisihan Veskukin oikeastaan hoitaa tämän jutun. Häntä Danni ei mulkoillut murhaavasti.

- Sun tyttäresi on joron jäljillä, ilmoitin, kun hän tuli tallilta.
- Mä tein jo iltatallin… missä joron jäljillä? Danniko?
- Niin, Ossi haki sen kuulemma kylään.
- Aha.
- Mä vaan mietin, että pitäiskö se hakea takasin? Huomenna on kuitenkin koulua.
- Okei, Vesku sanoi ja kuulin, miten hän soitti Dannille saman tien. Keskustelua en kuullut, keittiöstä ei kantautunut kuin matalaa muminaa, mutta sitten hänkin tuli toljottamaan telkkaria kourallinen satsumia mukanaan.
- Haetko sä sen? Haenko mä? kysyin.
- Ossin äiti kuulemma tuo sen.

Niin tapahtuikin, tosin vasta kymmenen jälkeen.
- No nyt se tulee, mä meen nukkumaan, Vesku sanoi helpottuneena, kun pihalta kuului auton ääntä.
- Mee vaan, mä vaihdan pari sanaa sen kanssa, sanoin ja menin kuistille vastaan. Auto oli jo ajamassa pois ja Danni avaamassa ovea. Hän näytti olevan kovasti omissa mietteissään ja säikähti, kun huomasi minut.
- Mitä sä siinä? hän kysyi.
- Istu, kehotin. Kuisti oli viileä, ellei suorastaan kylmä. Olin aina epäillyt, että se oli rakennettu jälkeenpäin ulko-oven ympärille, eikä sillä oikein ollut talvella käyttöä kuin saastaisimpien saappaiden säilytyspaikkana. Isot ikkunat eivät pitäneet lämpöä vielä, kun päivät olivat näin talvella lyhyitä.
- Miksi? Danni töksäytti, mutta istui. Kai hän oletti saavansa saarnan karkaamisestaan. En minä kuitenkaan sitä varten ollut tullut.

- Onko sulla jotain hampaankolossa mua vastaan? kysyin. Danni tuijotti pöytää kuin ei olisi kuullutkaan, mikä oli harvinaista. Hän ei yleensä jäänyt sanattomaksi.
- Pilkkaatko säkin mun hampaita? hän kysyi.
- Häh? Olin enemmän kuin ymmälläni, rehellisesti.
- Mä haluan tästä raosta eroon! hän sanoi tuskaisen näköisenä ja nosti ylähuultaan. Siellä oli rako, oli aina ollut, mutta kunhan maitohampaat olivat vaihtuneet pysyviin, se oli kaventunut niin olemattomaksi, ettemme me Veskun kanssa olleet halunneet pistää häntä kokemaan hammasrautojen kamaluutta. Olisikohan pitänyt?
- Danni-kulta, sehän on ihana, sanoin toivoen kuulostavani vilpittömältä enkä ainoastaan siltä kuin olisin pidätellyt naurua. Olin aivan tosissani.
- Ai? hän sanoi epäillen, ehkä vähän toiveikkaanakin.
- Se on suloinen, se on piste iin päälle, ilman sitä sä olisit vaan tavallisen sievä tyttö, vakuutin ja halasin häntä. Melkein pelästyin sitä itsekin, nyt hän saisi tilaisuuden taas kiehahtaa ja kiskoa itsensä irti. Niin ei kuitenkaan käynyt.
- Ihanko totta, hän huokaisi ja antoi minun halata. Hitto, että se oli hyvä hetki.

Ei sitä voinut kuitenkaan loputtomiin venyttää. Liikahdimme yhtaikaa ja se oli ohitse.
- Hyvää yötä, sanoin ja pörrötin hänen hiuksiaan.
- Joo.
Se oli ihan riittävästi Dannin suusta. Menin melkein pirskahtelevan onnellisena itsekin nukkumaan ja ehdin sänkyyn asti, ennen kuin huomasin makuuhuoneen ilmapiirin ehkä hiukkasen viileäksi.
- Danni puhu mulle, purskautin toivoen onnistuvani jakamaan Veskulle vähän hyvästä mielestäni, hän ei näyttänyt erityisen onnelliselta. Se taisi toimiakin, sillä hän pisti pois kirjansa ja vilkaisi minua ellei nyt suorastaan hymyillen niin ainakin suopeasti.
- Kiva juttu.
- Niin mustakin! Kuule.
- Onko sulla lisää loistavia ideoita?

En antanut hänen äänensävynsä masentaa, vaan nousin kyynärpääni varaan.
- Miksi sä käskit Oonan ottaa selvää siitä Merlinistä? Ethän sä ehtinyt edes harkita koko juttua?
- Koska sä olet näköjään päättäny järjestellä meidän elämän ihan uusiksi. Mitä mä siihen pullikoimaan.
Hän kuulosti jurottavalta eikä ollenkaan itseltään. Hän näyttikin marttyyrilta, mutta vain hetken. Vesku ei ollut marttyyrityyppiä.
- Älä nyt höpäjä, naurahdin ja sipaisin hänen poskeaan.
- No en höpäjäkään. Ei se mikään huono ajatus musta ollut, ja jos se on Magnuksen veljentytär, niin sehän on käytännöllisesti katsoen perhetuttu. Plus ei ole pitkä matka palauttaa sitä, jos ei asiat suju.
Silkkaa hyväntuulisuuttani kietouduin hänen ympärilleen ja totesin, että tämä päivä oli loppua kohden vain parantunut.
- Mä olen onnellinen, mutisin puoliääneen Veskun kaulaan. Siitäs sai, kun oli kehdannut väittää päinvastaista.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   26.6.15 22:28:30

Monesko Tallinnan reissu oli tälle vuodelle? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.6.15 22:41:55

Öö, nyt ei tainnut olla kuin kolmas. Olen pahasti jäljessä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.6.15 18:27:09

4. Uusia tuttavuuksia

Danni ja Ossi eivät voineet harjoitella hiihtoratsastusta kovin pitkään, sillä tuli taas lämmintä ja heidän hyppyrinsä sulivat siinä missä muukin lumi pelloilta. Jos minä mitään osasin sanoa sen perusteella, mitä näin, heidän ihastuksensa alkoi myös vähän hiipua, ja minä näin sentään yhtä ja toista. En minä aina ollut töissä. Danni alkoi taas olla piikikäs ja pari kertaa kuulin, miten hän riiteli Ossin kanssa kuin kiukkuinen kissa. Tai sitten päällimmäinen pintakiilto oli vain kulunut pois ja tyttärenikin uskalsi olla oma tuittupäinen itsensä. Toisaalta ei hänellä ollut mitään uskaltamista. Ossi ja hän olivat olleet samalla luokalla melkein yhdeksän vuotta ja poika-parka oli tyttöjen jutuista päätellen ollut Dannin lempiraapimapuu jo pitkään. Hän myöskin kävi meillä monta kertaa viikossa edelleen. Danni vieraili harvemmin hänen luonaan, mutta sellaistakin tapahtui ja yhtenä sunnuntaina hän palasi sieltä vähän huonotuulisen näköisenä.

- Kaikki okei? kysyin, kun näin hänen ilmeensä.
- Njoo, kai.
- Ruoka on uunissa.
- Ei kun mä söin Ossilla. Oikeen hemmetin sukupäivällinen. Mummo ja kaikki.
- Oo, minulta pääsi.
- No älä viitti. Ei se ollu kivaa.
- Mutta kuulostaa hienolta.
- No kuulostaako susta se hienolta, että Ossin äiti kysyi, koska ne kutsutaan meille?
- En mä tiedä, myönsin. – Mä en ole ollenkaan ehtinyt ajatella semmosia asioita.
- Niin, mitäpä sä muuta ehtisit miettiä kuin töitäs.
- Älä itte viitti. Jos sä haluat, että ne tulee kylään niin siitä vaan. Mulla on ens sunnuntai vapaa.
Minun teki mieli jatkaa, etten tosin ollut ajatellut ruveta perhetuttaviksi kaikkien lasteni poika- ja tyttöystävien perheiden kanssa, mutta en viitsinyt tarjoilla sitä Dannille juuri nyt.
- Okei, mä sanon. Monelta me syödään?
- Kolmelta?

Ehdin melkein unohtaa koko jutun seuraavaan viikonloppuun mennessä, mutta se palasi mieleeni, kun näin lauantai-iltana, että Vesku oli ostanut kauppareissullaan jumalattoman ison sisäfileen ja hän sanoi Dannin tilanneen sen.
- Selvä. Paistia ja pottuja, huokaisin.

Danni pörräsi ympärilläni sunnuntai-aamupäivän osoitellen, mitä kaikkea halusi laitettavaksi ja tehtäväksi.
- Mä voin silittää pöytäliinan, jos sä haluat, mutta verhoja en rupee vaihtamaan, enkä vahaamaan lattioita tähän hätään. Ei kai ne nyt niin hienoja ole, ettei meidän viikkosiivous niille riitä?
- Ei, Danni myönsi ja sitten pistin hänet pilkkomaan hedelmiä hedelmäsalaattiin, jotta hän lakkaisi saamasta lisää ideoita. Seuraavaksi hän vaati, että kaikkien piti vaihtaa ratsastushousut pois ennen kello kolmea, ja se oli minustakin kohtuullinen pyyntö, joten patistin kaksoset ja Jerrynkin tottelemaan. Kyllä me keskenämme usein söimme ratsastushousuissa ja vietimme niissä muutenkin kaksi kolmasosaa ajasta vapaapäivinämme, mutta ei se ollut kaikkien mielestä sopivaa, ei edes kaikkien ratsastavien tuttavieni. Heissä oli sellaisiakin, joilla oli kellarissa oma komero, johon mentiin autotallin kautta riisumaan tallivaatteet ennen kuin mentiin oikeasti sisään.

Tasan kello kolmelta keittiöajastin soi ilmoittaakseen, että perunat olivat valmiit ja samalla hetkellä kuului pihasta auton ääntä. Minua melkein hermostutti. Danni meni avaamaan oven tuiman päättäväinen ilme kasvoillaan ja päästi Ossin vanhempineen sisään. Muistin naisen ammoisista vanhempainilloista heti, kun näin hänet, ja huokaisin sisäänpäin. Jos olisin tajunnut, että kyseessä olivat nuo ihmiset, he olisivat saaneet odottaa päivälliskutsua aika paljon pidempään,
- Tervetuloa, sanoi Vesku ja auttoi Ossin äidiltä takin pois. Kättelimme ja esittäydyimme. Mirja ja Osku, Jessi ja Vesku.

Mirja Korhonen oli pistänyt silmääni koululla, ei yksinomaan puheliaisuutensa vuoksi, vaan koska hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista seulaa ajatustensa ja niiden julkituomisen välillä. Puheliaissa ihmisissä ei sinänsä minusta ollut mitään vikaa. Heistä oli ainakin hyötyä, jos juhlissa esimerkiksi sattui olemaan vähän tönkkö tunnelma. Muistin, miten meidän oli ollut tarkoitus kerätä rahaa lasten luokkaretkeen ja Mirjan puheenvuoro oli ajelehtinut myyjäisten kannattamisesta ilman välimerkkejä siihen, miten Ossi oli kasvanut uusista farkuistaan ulos ennen kuin oli ehtinyt käyttää niitä kertaakaan. En vieläkään ymmärtänyt asiayhteyttä, mutta muistikuva sai minut hymyilemään. Pitäisi ottaa tämä ateria huumorin kannalta.
- Tulkaa syömään, kehotin.
- Ihanaa päästä käymään teillä! Onpa teillä iso talo! Mutta kai sen pitää ollakin, kun on noin paljon lapsia, Mirja ihasteli ja purjehti keittiöön. Hän oli varsin hyvännäköinen nainen, tai ehkä komea olisi ollut parempi sana, paitsi että hänen ikenensä näkyivät suorastaan häiritsevästi, kun hän hymyili. Ja hänhän hymyili. – Onko teillä omat paikat? Istuuko nuoripari tuossa keskellä? Vähän niin kuin hääpöydässä? Eihän me ilman niitä oltaisi täällä!
- Nuoripari voi istua siinä, myönsin ja huomasin vasta silloin, että Danni oli käynyt meikkaamassa itsensä pahemmanlaatuiseksi varikseksi ja hänen vaatteensakin olivat täydellisemmin mustat kuin mitä olin nähnyt pitkään aikaan.

Ossin isä, Osku, oli vaimoaan vähäpuheisempi, mutta Vesku sai hänestä irti, että hän oli kirvesmies ja yrittäjä ja että hän oli vähintään ylpeä Ossin hiihtoharrastuksesta kuin me lasten ratsastuksesta. Olisin mielelläni kuunnellut heitä enemmänkin, mutta Mirja tuntui vaativan kommenttia vähän väliä, ja minun oli pakko kuunnella häntä ainakin sen verran, että tiesin myönnelläkö vai kiellellä.
- Ossi saa tulla teille ihan koska vaan, hän vakuutti yhdessä vaiheessa.
- Sepä hauskaa, hymisin.
- Niin, tehän olette sentään hienoja ihmisiä!

En voinut kysyä, että miten niin muka olimme. Nousin sen sijaan tarjoilemaan lisää perunoita ja sillä aikaa Sarri kysyi ihmetellen:
- Ollaanko vai? Mä luulin, että hienot ihmiset on rikkaita ja niillä on palvelijoita.
- No mutta olettehan te, nöpönassu, Mirja nauroi ja kurottui nipistämään Sarria poskesta. Katseeni osui Danniin, joka oli piiloutunut hiuksiensa taakse ja mielessäni kävi, että oliko hän järjestänyt tämän jutun ihan kiusallaan. Tai ehkä en ymmärtänytkään häntä kovin hyvin ja hän pitikin Ossin vanhemmista. Ossi itse näytti vähän kiusaantuneelta.

Koska olimme niin hienoja, ilmoitin aterian jälkeen, että kahvi juotaisiin olohuoneessa ja lapset katosivat sen tien kuka minnekin, paitsi Alissa. Hän alkoi auttaa minua pöydän raivaamisessa ja Vesku leikki isäntää saatellen Korhoset olohuoneen puolelle.
- Voit säkin mennä, sanoin Alissalle. – Ei mulla ole mikään kiire tonne.
Hän vilkaisi minua ja pyöritteli silmiään.
- Eikä mulla ole kiire yläkertaan, kun Danni ja Ossi nuoleskelee siellä. Tai riitelee.
- No komenna ne Dannin huoneeseen.
- Mikä sua vaivaa, kerrankin kun saat apua, Alissa puuskahti ja niin sitten raivasimme pöydän yhdessä putipuhtaaksi kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun kahvi valui. Sitten hän auttoi minua latomaan kahvikuppeja tarjottimelle – minä olisin ottanut vanhasta tottumuksesta mukeja, mutta Alissa valitsi hienommat ja etsi vielä serviettejäkin – ja lähti vasta sitten ylös.

Siitä tuli pitkä ilta. Korhoset eivät osoittaneet mitään kotiinlähdön merkkejä, vaikka juotin heille puolitoista pannullista kahvia, ja kaikki kuviteltavissa olevat keskustelunaiheet oli nähdäkseni jo käsitelty. Kummasti vaan Mirja keksi aina jonkin lisää, ja moneen väliin hän jaksoi päivitellä sitä, miten iloinen hän oli siitä, että Ossi oli löytänyt niin hienon tytön kuin Danni.
- Meidän Danni? huokaisin, kun kuulin yläkerrasta kovaäänisen pätkän ärräpäitä. Rakas esikoiseni ei ollut tänään halunnut esiintyä hienona, vai oliko kenties musta huulipuna Mirjan mielestä vain osoitus taiteellisesta temperamentista? Vesku oli äärimmäisen fiksu ja kohtelias ja hän se lopulta sai vierailun päättymään. Hän vain nousi sohvalta ja sanoi:
- Oli mukavaa, että kävitte, mutta nyt meidän pitää mennä talliin hoitamaan hevoset.
- Ai niin, teidän hevoset! Mirja huudahti, ja hetken pelkäsin, että hän ilmoittaisi aina rakastaneensa hevosia ja haluaisi tulla mukaan.
- Tulkaa toistekin, sanoin kiireesti. – Mä menen hakemaan Ossin. Eihän se voi yöksi jäädä, kun aamulla pitää mennä kouluun.

Niin perhe saatiin viekkaudella matkaan, ja kun ovi sulkeutui heidän takanaan, minun teki mieli itkeä tai nauraa tai ehkä molempia. Minulla oli suorastaan hiukan hysteerinen olo, kun olin ollut niin kauhean asiallinen koko illan.
- Mä räjähdän, puuskahdin ja nojasin otsani Veskun olkapäähän.
- Miksi?
- Kammottava akka! selitin, ja samassa huomasin Dannin portaissa. Hän oli kai huomaamattani saattanut Ossin alakertaan. Ja tietenkin hän oli kuullut, aina hän kuuli kaiken, mitä ei olisi tarvinnut. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja palasi yläkertaan.
- Koitetaan olla pyytämättä niitä toiste, Vesku ehdotti ja antoi vasta nyt äänensä kavaltaa, ettei hänkään ollut uusia sydänystäviä löytänyt. En tosin ollut niin luullutkaan, emme olleet voineet niin paljon toisistamme etääntyä.
- Koitetaan, lupasin ja halasin häntä toverillisuudenpuuskassa. Hän halasi takaisin, mutta vähän hajamielisesti.
- Mä menen katsomaan, onko Merlin vastannu, ennen kuin lähden talliin, hän sanoi.
- Mäkin tulen!

Niin, me olimme nyt kirjoitelleet virolaistytön kanssa jo useampia sähköposteja. Hän kuulosti mukavalta, joskin ensimmäisen postin jälkeen meidän oli pitänyt vaihtaa kieli englanniksi. Hän kai yritti kirjoittaa suomea, mutta kaikkea ei voinut ymmärtää edes babelfishilla. Luulen, että kuunneltuna se olisi ollut helpompaa, ainakin olisi voinut aina kysyä ”mitä” ja päätellä jotain eleistä. Mutta tulipahan todistettua sekin, että hän pystyi kommunikoimaan englanninkielellä. Nyt olimme edenneet siihen asti, että olimme kutsuneet hänet käymään ja hän ilmoitti tulevansa seuraavana lauantaina. Se olisi ensimmäinen hiihtolomapäivä ja Veskulla olisi paitsi vapaapäivä, myös ensimmäinen päivä lyhyestä lomasta. Minäkin olisin lomalla, mutta vain keskiviikkoon asti, en ollut ansainnut enempää. Joka tapauksessa siinä oli jotain, mitä odottaa.
- Sä varmaan haet sen? kysyin.
- Tietysti.

Merlin oli lähettänyt meille kuvansa, mutta se ei tehnyt oikeutta sille tytölle, joka meiltä lauantai-iltana löytyi. Se oli vain kalpea aavistus todellisuudesta. Hän oli suunnattoman eläväinen, koko ajan pienessä liikkeessä ja äänessä.
- Päivää, sanoin minä. Merlin ja Vesku ja kaksoset ja Jerry olivat keittiössä ja Merlin seisoi hellan ääressä. Hän laittoi ruokaa. – Onko sut laitettu töihin?
- Päivää, sanoi tyttö ja laski lastan hetkeksi kädestään kätelläkseen minua, sitten hän jatkoi paistamista. Hän oli hiukan pullea ja hänen poskensa punoittivat, kai hellan kuumuudesta, tai koska kaikki tuijottivat häntä.
- Merlin halusi esitellä ruoanlaittotaitojaan, Vesku sanoi. Hän nojaili ikkunalautaan käsivarret ristissä ja vain katseli ja hänellä oli pieni, tyytyväinen hymy huulillaan.
- No sepä hauskaa, sanoin. En tosin ollut ihan varma asiasta, tuoksui vähän palaneelta ja pannu ritisi ja räiski niin kovasti, että minun teki mieli vetää Sarri ja Sunna kauemmas katsomaan, ennen kuin heillä olisi rasvaroiskeita silmissään.
- Merlin ratsastikin, Jerry kertoi. En ollut ikinä nähnyt hänen olevan noin kiinnostunut ruoanlaitosta, mutta ei kai hän Merlinistäkään voinut olla kiinnostunut? Sellaiseen hän oli liian nuori.
- Jaha, kenellä?
- Hallella. Kyllä se osaa.

Myöntelin, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Tavallisesti olisin ryhtynyt itse ruoanlaittopuuhiin, ja kun en voinut sitä tehdä, en keksinyt muutakaan. En halunnut häiritä juttelemalla Merliniä, joka näytti tarvitsevan kaiken keskittymiskykynsä, enkä voinut mennä vaihtamaan vaatteita ja mennä tallille, kun näytti siltä, että söisimme melko pian. Kävelin pari kertaa keittiön päästä päähän ja jäin sitten selaamaan postinippua. Siinä oli paksu kirje minulle, paksu ja painava, ja unohdin hetkeksi koko Merlinin.
- Voi, mun vuokrasopimus! Ja avain! huudahdin avattuani sen. En edes huomannut, ettei kukaan yhtynyt ilooni. Vesku alkoi kattaa pöytää ja Jerry tarjoutui etsimään Merlinille isoimman kattilamme. Minut vaiettiin kuoliaaksi. Se teki kipeää, mutta kokosin itseni ja henkäisin. En ollut voinut olla ymmärtämättä, ettei Vesku ollut yhtä iloinen.

Talletin avaimen huolellisesti taskuuni ja luin sopimuksen. Olin tosin lukenut sen jo aiemminkin, ja allekirjoittanut, ja postittanut, tässä sain vain takaisin minun kappaleeni, jossa oli nyt myös vuokranantajien allekirjoitus. Nyt minulla oli koloni, ja minulla oli hetki lomaa, voisin viedä lapset retkelle sinne. Samallahan voisimme käydä Hangossa asti katsomassa Leenaa, ja vaikka Hannaakin. Minäpä soittaisin hänelle ja kysyisin, josko hän suostuisi pitämään isommille lapsille valmennustunnin. Uusi asuntoni ei ehkä yksinään riittäisi Dannille ja Alissalle houkuttimeksi. Totesin ruoanlaitossa menevän vielä hetken: nyt Veskukin oli hellan ääressä neuvomassa Merliniä, ilmeisesti siitä, montako pakettia spagettia meillä yleensä meni per ateria, joten siirryin olohuoneeseen ja etsin Hannan numeron.

- Mitä rouva tahtoo? hän kysyi kiertelemättä.
- Ai, rouvalla on kiire?
- Pikkusen, hieroja on täällä, mutta ehdin mä hetken puhua, ennen kuin se antaa raporttinsa.
- Onko sulla kummitätimäinen olo?
- On toki, Hanna sanoi kohteliaasti, mutta sekunnin viive ennen sitä juorusi, että hän oli harkinnutkin asiaa.
- Onko sulla niin kummitätimäinen olo, että lapset sais tulla ratsastamaan korkeaa koulua jonain päivänä alkuviikosta?
- Lapset? Hanna kysyi varuillaan.
- Ei pikkutytöt tietenkään, mutta noi isommat?

Juttelimme vähän aikaa ja ilokseni Hanna löysikin vapaan hetken aikataulustaan.
- Mulla on täällä valmennuskurssi, mutta ne on kaikki omilla hevosillaan. Voin mä teidän ipanat pistää liikuttamaan mun omia siihen jonon jatkoksi. Tiistaina puolenpäivän aikoihin?
- Tiistai on loistava päivä, sanoin lämpimästi, ja toivoin äänestäni kuuluvan, että olin tosissani.
- Toivottavasti on. Mutta nyt mun pitää lopettaa.
- Jutellaan sitten enemmän, lupasin ja lähdin vaeltamaan eteisen isolle komerolle. Minun pitäisi ruveta kasaamaan tavaroita, jotka haluaisin viedä Tammisaareen. Tai ei ollut suunnatonta kiirettä vielä yli kuukauteen, mutta jos me ajaisimme sinne ensi viikolla, olisi vain järkevää viedä samalla jotakin. Verhot olisivat ihan ykkösenä. En haluaisi asua kerrostalossa ilman verhoja. Lampun tarvitsisin myös, tajusin, ja loin harkitsevan katseen eteisen lamppuun, mutta sitten Jerry harppoi ohitseni ullakon portaisiin ja karjui: ”Syömään!” Oletin sen koskevan minuakin, joten iskin verhot takaisin kaappiin ja menin keittiöön.

 
5. Metsäpolku 1

Keittiössä tuoksui vähän palaneelta ja Vesku pilkkoi kurkkua ja tomaattia, kai, jotta pöydässä olisi jotain vihanneksentynkääkin. Ruoka oli kuitenkin yllättävän hyvää, vaikka me kaikki tökimme annoksiamme ensin hiukan varovasti. Merlin katsoi meitä otsa rypyssä, mutta puhkesi hymyilemään, kun Jerry kehui sitä.
- Mä en oikeasti ole kauhean hyvä kokki, hän tunnusti helpottuneena.
Minä yritin pitää yllä pientä rupattelua, mutta puolet keskittymisestäni meni siihen, että seurasin perheeni suhtautumista tyttöön. Kaksoset tapittivat häntä haltioissaan, he olivat valmista kamaa, Jerrystä puhumattakaan. Danni ja Alissa sen sijaan olivat heittäytyneet aidoiksi teineiksi. Molemmat keskittyivät syömiseensä kuin eivät olisi huomanneet koko Merliniä, ja lopettivatkin ensimmäisinä.
- Veiskö joku meidät Merille, Danni kysyi.
- Merille? Voin mä viedä, lupasin. Olin ollut mokaamaisillani ja melkein kysynyt, miksei Ossille, mutta onneksi olin muistanut, että poika oli lähtenyt tänään jollekin hiihtoleirille Vierumäelle. Danni oli ollut edellisillan siellä hyvästelemässä häntä ja palannut huonotuulisena, mistä olin päätellyt, että he olivat ottaneet taas yhteen. Olisin saanut ylenkatsetta, halveksuntaa ja alentuvia sanoja, jos olisin osoittanut unohtaneeni sen.

- Mitä te tykkäätte Merlinistä? kysyin, kun olimme päässeet liikkeelle.
- Mä en ymmärrä sen funktiota! älähti Danni, kuin olisi vain odottanut jonkun kysyvän.
- No se on se, että teillä on seuraa iltapäivisin, ja ettei meidän tarvii ruveta oikopäätä laittamaan ruokaa, kun tullaan töistä.
- Ihmeen laiskoiksi ootte ruvennu. En mä ole huomannu sen haittaavan viimesen viidentoista vuoden aikana.
- Tilanteet muuttuu. Mulla ei ole enää kymmenen minuutin työmatkaa.
- Niin niin, Danni sanoi kyllästyneesti.
- Musta olisi ollut kohteliasta antaa meillekin vähän sananvaltaa, Alissa huomautti.
- No mutta teillähän on! Just sen takiahan se tulikin käymään!
- Jaa, musta näytti, että se tuli jäädäkseen. Ainakin sillä oli mukana niin iso matkalaukku, että sinne ois mahtunu vaikka poni.
- Ai, sanoin. Se ei tosiaankaan ollut ollut tarkoitus. Tosin minusta näytti nyt siltä, että Merlin tulisi jäämään, mutta puhe oli ollut nimenomaan käymisestä. – No mitä te tykkäätte siitä?
- En mä tiedä, Alissa sanoi.
- Ihan sama, Danni sanoi.

Koska he olivat niin ihastuttavan kannustavia, jätin heidät sillä erää enempää haastattelematta Merin portille. Käskin heitä soittaa, jos he haluaisivat kotiin ennen kymmentä, ja palasin kotiin, missä aloin itse tutustua mahdolliseen uuteen perheenjäseneemme. Merlin oli lakannut ujostelemasta minua ja totesin, että hän oli asettunut taloksi ullakon isoon päätyhuoneeseen ja että hänellä oli tosiaankin mukana suunnaton matkalaukku.
- Mä ajattelin, että sama se on ottaa tavaraa mukaan samalla, kun kerran tulee tänne, hän sanoi suuret silmät viattomana. – Voihan ne sitten viedä takasin, jos te ette huoli mua.
Hänen puheensa muistutti suomea enemmän kuin hänen kirjoituksensa, ja sain siitä aika hyvin selvää. Ja koska olin itse juuri suunnitellut reissua Tammisaaren ohitse vähän samalla vie mennessäs, tuo tullessas –periaatteella, en osannut moittiakaan.
- Koska sä meinasit lähteä? kysyin silti.
- No sitten kun te haluatte eroon musta, tyttö sanoi yksinkertaisesti. Asia selvä. Hän oli tullut jäädäkseen.

Emme me kyllä häntä halunneet saman tien takaisinkaan heittää.
- Kiva likka, sanoi Vesku kotitoimistossamme, sängyssä.
- Se on, myönsin. Vähän rasittava, sekin minun piti myöntää. En ollut tottunut siihen, että joku oli koko ajan äänessä. – Pidetään se.
- Se näyttää aikovan pitää meidät.
Se asia oli siis päätetty, ja sitten muistin soittaneeni Hannalle.
- Kuule, mennäänkö käymään Hangossa tiistaina?
- Jaa. Mennään vaan, Vesku sanoi vilkaisten minua hieman ihmeissään. Useimmiten se oli hän, joka organisoi matkat siihen suuntaan, olihan se hänen kotikaupunkinsa.
- Hannalla on valmennuskurssi ja se lupasi pitää Dannille ja Alissalle ja Jerrylle tunnin.
- Ohoh! Mistä se semmosta on saanu päähänsä?
- Multa. Ja sitten voidaan matkalla käydä katsomassa mun uutta kämppää, sanoin ja vilkaisin hellästi avainta, jonka olin asettanut lipaston päälle.
- Ai. Se.
Vesku sammutti valonsa ja kääriytyi peittoonsa. Hän ei selkeästikään halunnut keskustella asunnostani.

Merlin ei halunnut mukaan Hankoon. Hän sanoi toimittavansa sillä aikaa suursiivouksen esitelläkseen, miten se häneltä sujui, ja mikäs siinä. Hän olisi sitä paitsi ollut se oljenkorsi, joka olisi katkaissut kamelin selän ja pakottanut meidät ottamaan kaksi autoa yhden sijaan.

Paitsi, että otimme sitten kuitenkin kaksi. Olin kantamassa muuttolaatikkoani takakonttiin, kun Vesku tuli tallilta ja nappasi minua yllättävän kovasti käsivarresta.
- Meinaatko sä ruveta muuttamaan? hän kysyi.
- En, mutta ajattelin ohi mennessäni viedä vähän tavaraa, sanoin hämmästyneenä. – Mä otan mehua ja keksejäkin, ja kahvia termoskannussa. Voidaan leikkiä piknikkiä siellä.
- Leiki ihan vaan keskenäs. Mä en tule sinne.

Äimistyin sanattomaksi. Oliko tuo nyt aikuismaista? Vesku näytti jääräpäisemmältä kuin Jerry ikinä.
- Et tule, toistin.
- Sä halusit oman kolon, mulla ei ole sinne mitään asiaa.
- Älä, parahdin. Toisaalta hän oli kyllä oikeassa, mutta tuo epäluonteenomainen itsepäisyys pelotti minua. Hänen ilmeensä lientyikin, ja hän sanoi:
- Mä voin ajaa isojen kanssa suoraan Hannalle. Vie sä kaksoset piknikille. Ei meillä oikeastaan oo aikaakaan pysähdellä.
Se oli totta, ja sipaisin häntä poskesta. Hän oli hälventänyt säikähdykseni yhtä nopeasti kuin oli nostattanut sen.
- Enkä mä ole muuttamassa sinne, muistutin.
- Et-pä, hän sanoi kuulostaen taas murjottavalta Jerryltä ja lähti menemään sisään.

Sarri ja Sunna tulivat siis kyytiini ja onnistuivat saamaan minut taas hyvälle tuulelle hölpöttäessään innoissaan. Olinhan minäkin innoissani, olinhan? Olin, ihan oikeasti, Veskun käytös vain oli saanut minut hetkeksi epäilemään järkeäni ja motiivejani. Tytöt halusivat tietää kaiken. Minkä väriset seinät siellä oli. Minkä värinen lattia. Minkä väriset ovet.
- Mä en tosiaankaan muista, nauroin ja tarkistin, että avain oli taskussani. – Mä en ole käynyt siellä kuin kerran. Mutta vessa oli oranssi.
- Ooh, sanoi Sunna.

Reilun tunnin kuluttua olimme perillä Tammisaaressa. Sitten pitikin vain löytää oikea osoite. Ajelin vähän aikaa en ympyrää vaan edes takaisin, ennen kuin aloin hahmottaa suuntia ja kadunnimiä suhteessa kartanaihioon, joka oli aivoissani.
- Etkö sä osaa sinne? Sunna kysyi huolissaan.
- Kyllä mä varmaan osaan, ja jos en meinaa osata, niin mä kysyn joltain, sanoin. Keneltä? Kaduilla ei ollut haitaksi asti ihmisiä liikkeellä. Suuntavaistoni ei kuitenkaan usein ollut pettänyt minua, eikä se pettänyt nytkään, sitä paitsi muistin rivin vaaleanpunertavia taloja heti, kun näin ne. – Tässä se on.

Tytöt katsoivat vakavan kunnioittavasti kerrostaloa, kun pysäköin kadunvarteen.
- Se on vaaleanpunainen.
- Niinpä on, myönsin ja nostin tavaratilasta parittoman pinnatuolin, jonka myös olin ottanut mukaan. Mieleeni oli tullut, etten mitenkään saisi verhoja ripustettua muuten. Toivottavasti ylettäisin sen avulla.
- Mä kannan tuolin, sanoi Sarri ja tarttui siihen.
- Okei, ja Sunna saa avata oven niin mä tuon tän laatikon. Tää on painava.

Minunkin vatsaani kipristeli hiukan, kun menimme rappukäytävään ja aloimme kiivetä portaita. Tyttöjen kirkkaat äänet kaikuivat paljaista seinistä ja yritin hyssyttää heitä hiljaisiksi, vaikka ehkä tulevat naapurini olivatkin töissä. Sitten Sarri sotkeutui ensimmäisellä kerrostasanteella tuolinjalkoihin ja kompastui.
- Sattuiko sua? kysyin huolissani, mutta hän ei ehtinyt vastata, kun kohdalla oleva ovi avautui. Sieltä katsoi hyvin äkeän näköinen vanhempi nainen, suuri kuin vuori.
- Voi ei, ei kai tänne muuta lapsia? hän voihkaisi.
Ymmärsin hänen hätäännyksensä, mutta en sitä, miten hän toi sen julki. Kaksoset katsoivat häntä ihmeissään ja loukkaantuneina.
- Ei, sanoin ylevästi. – Ei tarvitse ollenkaan huolestua. Minä tänne vaan muutan.

Nainen katsoi minua päästä jalkoihin ja takaisin ja kiskaisi sitten ovensa kiinni niin, että pamahti. Loistavaa. Naapureille oli annettu ihastuttava ensivaikutelma.
- Seuraavaan kerrokseen, opastin tyttöjä, ja nyt Sarri selvisi sinne kompuroimatta. Sunna käänsi tärkeänä avainta lukossa ja sitten olimme sisällä. Kun olin käynyt siellä ensimmäisen kerran, siellä oli tuoksunut miedosti pesuaineelta, nyt tuoksui enää vähän ummehtuneelta. Laskin laatikon tuolille ja menin avaamaan ikkunan.
- Tarviiko ottaa kengät pois? Sarri kuiskasi.
- Hyvä idea, sanoin, vaikken ollut itsekään tehnyt niin. Asunto oli selvästi siivouksen jäljiltä, lattiakin kiilteli himmeästi.
- Täällä on vähän… tyhjää, sanoi Sunna katsellen ympärilleen.
- No niin on, kun ei täällä ole mitään.
- Missä sä nukut?
- Mä ostan tänne jonkun sängyn tai jotain, sanoin huolettomasti, sillä hän kuulosti vähän järkyttyneeltä tästä autiudesta. – Tohon seinän viereen. Ja maton, en mä varmaan paljon muuta tarvitse.
- Ruokapöytä?
- Saa nähdä, ehkä.
- Mä haluan nähdä sen oranssin vessan!

Sillä aikaa kun tytöt ihmettelivät sitä ja sen kylpyammetta, kannoin laatikkoni keittiöön ja tyhjensin sen. Siellä oli hyvin vähän tavaraa, verhot, vähän parittomia astioita, joista olin halunnut päästä eroon jo kauan, mutta en ollut raaskinut heittää roskikseenkaan, vanha radio ja muuta ylimääräisen näköistä, mitä oli sattunut silmiini kotona. Jääkaapin ovi oli raollaan ja nuuskaisin sitä epäluuloisesti. Se oli kuitenkin ilmiselvästi pesty käytön jäljiltä, joten napsautin sen päälle ja totesin, että sähköt toimivat jo, vaikka olin vasta edellispäivänä soittanut sähköyhtiöön.
- Tää on aika pieni, tuli Sarri ilmoittamaan.
- No mä en tarvitse paljon tilaa, kun mä käyn täällä vaan nukkumassa.
- Etkö sä koskaan halua katsoa telkkaria?
- En. Jos mulla on niin paljon aikaa, että ehdin katsoa telkkaria, mä tulen kotiin, sanoin päättäväisesti ja aloin puuhata verhojen kanssa. Ne olivat laskoksilla kaapissa lojumisen jäljiltä, ja olisin mielelläni silittänyt ne, mutta en ajatellut hommata tänne silitysvehkeitä. Hoitaisin silityksetkin kotona enkä tuijottaisi verhoja. Sillä aikaa tytöt huomasivat parvekkeen ja menivät ihmettelemään sitä.
- Eikö meillekin vois rakentaa tämmösen? Sarri kysyi.
- Ei taida voida, sanoin hajamielisesti ja yritin ylettää verhotankoon. Toivoin, että minulla olisi ollut edes puhelinluettelo, viisi senttiä lisää olisi tehnyt ihmeitä.

Onnistuin kuitenkin saamaan rätit roikkumaan ja sitten minulla oli kuuma, vaikka ikkuna oli edelleen auki.
- Nyt juodaan mehua ja syödään vähän keksejä ja sitten lähdetään katsomaan, miten tytöt ja Jerry ratsastaa, sanoin. Istuimme keittiön lattialle, kuin nuotion ympärille.
- Eikö sulle tule yksinäistä täällä? Sarri kysyi katsellen paljaita seiniä.
- Ei mulle varmaan ehdi, mähän vaan enimmäkseen nukun täällä, arvelin.
- No entä jos sä et saa unta?
- Enköhän mä saa, jos olen ollu yön töissä, tai iltavuoron.
- Mehän voidaan tulla sulle seuraksi.
- Mutta mitä te tekisitte täällä sillä aikaa, kun mä olen töissä?
- Me voidaan olla au paireja niin kuin Merlin ja laittaa sulle ruokaa ja siivota, Sunnalle välähti ja sitten he alkoivat jutella Merlinistä. Tyttö oli edellisiltana uurastanut hellan ääressä oikein urakalla ja paistanut lettuja ja täytyy sanoa, että sen homman hän osasi. Lopulta tulin vilkaisseeksi kännykkääni ja piknik piti keskeyttää.
- Meidän pitää nyt jatkaa matkaa. Muuten me ei ehditä ajoissa.
- Jos me piirretään sulle kuvia seinille niin täällä ei ole niin paljasta, Sunna tuumi, ja minusta se oli hyvä idea.

Siitä, kun olin viimeksi käynyt Hannan luona, oli niin kauan, etten edes muistanut tarkasti. Reitti ei kuitenkaan ollut unohtunut, niin monta sataa kertaa olin sitä vuosien varrella ajanut. Tallipiha oli tavallista asutumman näköinen, kun siellä oli useita traikkuja ja vieraita hevosia, joita parhaillaan lastattiin tai purettiin. Enimmäkseen lastattiin, arvioin. Meidän automme oli siellä myös muiden maastureiden seassa, ja rullasin äärimmäisen varovasti sen viereen, etten häiritsisi hienoja hevosia ja niiden hienoja omistajia tai ratsastajia.
- Olkaa sitten hyvin hiljaisia ja pieniä, varoitin kaksosia. Auton kello näytti varttia vailla kahtatoista. Lasteni täytyi olla jo maneesissa, tai ainakin heidän ratsunsa olisivat siellä.
- Mun pitää päästä vessaan! Sunna ilmoitti ja huokaisten ohjasin heidät ensin tallin yläkertaan, missä mukavuuslaitos sijaitsi. Siellä ei onneksi ollut ketään. Oli niin kauan siitä, kun olin ollut jokapäiväinen vieras, että todennäköisesti henkilökunta olisi yrittänyt heittää minut ulos lapsineni. Olin iloinen, kun tytöt olivat hoitaneet asiansa ja pääsimme ulos kenenkään huomaamatta.

Maneesissa oli tosiaan täysi meno päällä. Danni ja Jerry olivat kahden suuren ruunikon selässä – Hannan hevoset olivat harvoin alle 170-senttisiä – ja Danni näytti siellä suunnilleen samalta kuin kaksoset Rassen satulassa. Alissan ratsu oli kimo, joka oli, mikäli mahdollista, vielä suurempi. Vesku seisoi keskellä maneesia ja yritti antaa heille ohjeita itse maestron loistaessa poissaolollaan. Danni näytti suunnattoman tuskastuneelta.
- Mä en kestä tän ravia! hän pihisi ja kevensi tarmokkaasti epätahdissa.
- Laukkaa sitten, Vesku neuvoi.
- Kun sais sen nousemaan!

Siinä Vesku osasi auttaa, ja kun Danni onnistui rauhoittamaan jäsenensä, kuten hän halusi, hevonen pärskähti ja siirtyi keinuvaan laukkaan.
- Tervehdys! kuului vierestäni ja hätkähtäen totesin, että Hanna oli tullut hiipien kuitenkin vähin äänin viereemme katsomoon.
- Terve, sanoin ja katsoin, miten hän istui kaikessa rauhassa katsomaan lapsia.
- Etkö sä aio mennä äkseeraamaan niitä? kysyin.
- Mä katon ensin, kannattaako mun edes alottaa, nainen mutisi suupielestään. Kaksoset nojailivat aitaan nähdäkseen sisaruksensa paremmin, mutta olin kiitollinen siitä, että hän oli puhunut niin hiljaa. Jos pikkulikat olisivat kuulleet arvoituksellisen huomautuksen, se olisi takuulla päätynyt isompien korviin, enkä minä ainakaan käsittänyt sitä mitenkään ystävälliseksi.

- Tytöt ei ole tottuneet ton luokan hevosiin, ne on niille liian isojakin! sanoin tulisesti. Jerry, vaikka olikin aina vaan hontelo kuin pajunvarsi, oli huomattavasti paremmin kotonaan oman ratsunsa satulassa.
- Älä alota, anna niille mahdollisuus. Mä en tiedä mitään ponityttöjä pahempaa, paitsi ponityttöjen äidit, Hanna tokaisi ja sulki suuni. Otin häneltä vastaan mitä tahansa, ja saatoin vastavuoroisesti sanoa hänelle mitä tahansa, mutta lapseni ja äitiyteni oli kohta, josta en ymmärtänyt vitsejä. Onneksi Sarri huomasi Hannan ja pelasti tilanteen kääntymällä ympäri.
- Mitkä noiden hevosten nimet on? hän halusi tietää.
- Toi, millä Jerry ratsastaa, on Quesera, toi kimo on Olifant, ja toi toinen ruunikko on Psyko, Hanna selitti auliisti. – Osaatteko te hevosten värit?
- Totta kai, Sarri tuhahti.
- Älä sano, että se on nimensä veronen, ähkäisin. Psyko ei näyttänyt olevan Dannilla mitenkään hallinnassa ja hän hölskyi sen selässä holtittomasti kuin alkeiskurssilainen. Alissa tyytyi menemään käyntiä ja näytti huomattavasti paremmalta.
- Sen koko nimi on Psykobitch, Hanna sanoi arvoituksellisesti ja nousi seisomaan. Ratsastajat taisivat huomata hänet vasta silloin, lauseet jäivät kesken ja hiljaisuus laskeutui maneesiin.

Hanna ei ollut ikinä väittänyt pitävänsä lapsista tai mitenkään edes sietävänsä niitä, Jerry pois lukien. Minua hiukan pelotti, mitä tulisi tapahtumaan. Olinkohan ollut ihan hullu, kun olin pistänyt viattomat Danni- ja Alissa-parat alttiiksi hänen purevalle kielelleen? He olivat tietysti olleet elämänsä aikana sadoilla ja sadoilla ratsastustunneilla, mutta Vesku oli pitänyt niistä suurimman osan, ja hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton. Aloin jo aavistella, että ensimmäiseen Hannan piikkiin Danni purskahtaisi vastauksen, joka lennättäisi hänet suorinta tietä maneesista ulos.

Olin kuitenkin unohtanut Hannan auktoriteetin. Ei edes tuittupäisin teini voinut väittää häntä vastaan, eikä Danni näyttänyt haluavankaan, kun Hanna kulki muutaman kierroksen vuorollaan hänen rinnallaan, jutellen niin hiljaa, ettei se kuulunut katsomoon ja korjaten hänen istuntaansa.
- Mutta tää on niin erilainen, kuulin Dannin sanovan ihmeissään.
- Tottakai se on. Se on viritetty kisaratsu. Etkö sä koskaan ratsasta Kaomalla tai Djangolla?
- En mä niillä ratsasta-ratsasta. Joskus voi vähän hölkytellä, kuulin Dannin sanovan, sitten he etääntyivät taas kohdaltamme niin, että loppu hävisi.

Lähes koko tunti meni käynnissä. Vain kahdesti Hanna pisti ratsukot nostamaan laukan, mutta ravia hän ei pyytänyt askeltakaan. Siitä huolimatta kaikki kolme ratsastajaa olivat punaisia ja hikisiä, kun Hanna sanoi, että vääntäminen riitti.
- Kiitos tunnista, sanoi Alissa ja hämmästyin. Muistin, että joskus omina ratsastuskouluaikoinani oli tullut sanottua niin, mutta mistä hän oli sen saanut päähänsä, sitä en voinut käsittää.
- Ole hyvä, Hanna sanoi ja hymyili madonnamaisesti.
- Mä menen hetkeksi juttelemaan Hannan kanssa, katsotko sä, että noi saa hevoset pois käsistään? Täällä ei ole kauheasti henkilökuntaa nyt, pyysi Vesku, joka oli nojaillut maneesin ja katsomon väliaitaan koko tunnin ajan tulematta istumaan kaksosten ja minun seuraksi.
- Miten niin ei ole henkilökuntaa vaikka on valmennuskurssi? kysyin.
- Koska niiden pitää saada pitää ruokatuntinsa siinä välissä, kun ei ole valmennuskurssia, Vesku selitti kuin lapselle ja lähti Hannan perässä maneesista.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   27.6.15 19:55:57

No niin treffattiinkin, ja voi että se oli kivaa!! Pidetään huoli, että treffataan jatkossakin :) Mä olen ollut kotona jo muutaman tunnin. Selvennettäköön asiaa tietämättömille, että mulla on Helsingistä viellä 5 tunnin ajomatka kotiin :)

Lähettäjä: Veera 
Päivämäärä:   28.6.15 19:06:42

Saisko tuplapätkät ekan kesäloman kunniaksi? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.6.15 19:09:05

No tässä vähän pidempi, hauskaa lomaa!
----------------------
6. Hentoinen yhteys

Loppukäynteihin meni kymmenen minuuttia ja siinäkin oli vähän liikaa. Hevoset eivät näyttäneet mitenkään rasittuneilta.
- Viedään ne jo takaisin talliin, sanoin ja johdatin joukkioni sinne. Sitten minun ei enää tarvinnutkaan huolehtia heistä. Yksi Hannan tallipojista oli tullut lounastauoltaan ja otti ohjat käsiinsä. Jätin kaksosetkin alas ja kiipesin itse yläkertaan. Kopistelin kuuluvasti portaiden viimeisiä askeleita ja yskin kuin olisin saanut kärpäsen kurkkuuni.
- Oletko sä vilustunut? Vesku kysyi, kun astuin oleskelutilaan.
- En. Ajattelin vaan antaa teille aikaa irrota toisistanne, jos te sattumalta olitte kähmimässä toisianne.
- Jessi, älä jaksa, Vesku sanoi kyllästyneenä.
- Hölmö, se oli vitsi, valistin ja istuin hänen viereensä sohvalle. Mieheni ei näyttänyt huvittuneelta.

- Sapny ja Vallon, Hanna sanoi kuin olisin keskeyttänyt liikeneuvottelun, niin kuin itse asiassa kai olinkin. Muistin nyt, että Vesku oli puhunut jotain tammojen liisaamisesta Hannalta.
- Millasia ne on? kysyin laskeskellen hurjasti vuosia ja kirjaimia. Jos ne olivat Lundin omia kasvatteja, iän saattoi päätellä nimen alkukirjaimesta. Tai olisi saattanut, jos olisi muistanut, mikä vuosi heillä nyt oli menossa.
- Sapny on kvaalattu ja breedattu eikä siitä ole mihinkään, joten se saa ruveta varsomaan, Hanna sanoi.
- Miten niin ei ole mihinkään? kysyin uteliaana. Olin aina ihmetellyt hänen ja Veskun kykyä nähdä hevosissa asioita, joihin minun silmäni ei vain riittänyt.
- Se on kiva vahva helppo A, mutta ei siitä tule paljon kummempaa. Siinä ei vaan ole sitä jotain, Hanna sanoi.
- Eli se on mitä, kuuden? kysyin miettien ikäluokkakisoja.
- Joo, kuuden nyt. Mä esitän sen vielä tänä keväänä, mutta sitten voitte saada sen.
- Se toinen on sitten ihan penska, laskin sormillani.
- Niin on. Sillä on ollut yks jalka vähän vaivainen syntymästään asti, mutta nyt se alkaa näyttää siltä, että se kuntoutuu kuitenkin. Se on kumminkin sen verran jäljessä, että me varsotetaan se ensin ja se saa yhden vuoden anteeksi sillä, Hanna selitti.
- Tervetuloa vaan kaikki rataraakit ja kampurajalat, päivittelin ja vilkaisin kohti kattoa. Vesku tönäisi minua.
- Niin, kaikki pikkuvikaiset pannaan siitokseen nuorina, pätevät vasta vanhuuden päivinään, Hanna virnisti minulle. – Sunko lapset ne tuolla alhaalla metelöi?

Minun piti purra poskiani, etten olisi ratkennut nauramaan. Tämä oli taas Hannaa parhaimmillaan, eikä loukannut äitiydentunteitani pienimmässäkään määrin. Veskun takia yritin kuitenkin näyttää hurjistuneelta ja katselin villisti ympärilleni etsien jotain, millä heittää Hannaa. Mitään tarpeeksi pehmeää ei näkynyt, joten jouduin vastaamaan verbaalisesti.
- Hyvähän sun on ivata muiden lisääntymisiä, vanha maho akka, sua ei takuulla kukaan tule katsomaan vanhainkotiin, kun oot liian höppänä päästäksesi itse vessaan, sanoin ja ääneni kuulosti niin kireältä, että Vesku tarttui varoittavasti käsivarteeni. Hänhän ei voinut tietää, että se johtui pidätetystä naurusta eikä murhanhimosta.
- Ja te saatte hoitaa Vallonin ratsutuksen, Hanna sanoi, kuin ei olisi kuullutkaan sanojani. Se sai minut piristymään.
- Sekö on ihan raakile?
- Sillä ei ole ollut edes satulaa selässä.

Olin hiljaisesti mielissäni. Pidin kovasti nuorista hevosista. Olin itse kouluttanut Daisyn ja Irkku oli mielestäni varsin hyvässä jamassa. Tietysti Veskullakin oli ollut näppinsä pelissä kummankin kanssa, mutta jännittävä esikoulu oli minun heiniäni. Olin pienempi ja kevyempi ja mielestäni parempi yksinkertaisesti leikkimään apinaa, jos tilanne vaati. Veskun vuoro tuli sitten, kun piti oikeasti opetella jotain.
- Sapny on tuolla tarhassa, me voidaan käydä katsomassa sitä, Hanna sanoi ja nousi seisomaan. Me seurasimme esimerkkiä ja laskeuduimme alas talliin, missä kaikki osoittautui olevan edelleen hallinnassa.

- Jestas, että niitä onkin monta, Hanna sanoi puoliääneen katsellen viisikkoamme, joka seisoskeli satulahuoneen ovella. Niinhän niitä oli.
- Olet kade, sanoin ja menin nappaamaan kaksoset kainaloihini. – Hei, mennään katsomaan meidän uutta lainahevosta.
- Mitä? valpastui Danni.
- Joku tammanretku, ulkona tarhassa, vastasin ja Vesku tönäisi minua taas.

Sapny osoittautui kimoksi sinisessä loimessa.
- Ihan väärän värinen. Musti saa halvauksen, kun näkee ton, tuhahdin. Tamma oli näkyviltä osiltaan jo lähes valkoinen ja oli totta, että Musti oli aina ollut hieman herkkä valkoisten hevosten suhteen.
- Älä, sehän on ihana! Alissa sanoi, kun seurankipeän näköinen hevonen tuli aidan luo rapsuteltavaksi. – Kisataanko me sillä?
- Kisatkaa pois, jos huvittaa, Hanna sanoi suopeasti. - Se onkin ihan loistava lasten ratsu.

Kävimme Leenan luona lounaalla, josta tuli pitkä ja piristävä ateria. Lapsilla oli niin kauheasti asioita hänelle, ja vaikka minä pidin diplomaattisesti suuni kiinni, kun Leena kysyi, miten asuntoasiani olivat järjestyneet, kaksoset juorusivat kaiken näkemänsä hyvin tarkkaan äkäistä, lihavaa naapuria myöten. Vesku murahti vain kysyttäessä ja sanoi, ettei hän ollut siellä käynyt.
- Sun pitää ainakin tulla tuomaan äidille sänky, ettei sen tarvii nukkua lattialla, sanoi Sarri.
- En mä nyt vielä ole moneen viikkoon menossa sinne nukkumaan, sanoin nopeasti pelastaakseni Veskun keksimästä mitään meriselitystä. Tuskin hän vielä oli aamun jälkeen ehtinyt muuttaa mieltään siitä, ettei koskaan tulisi käymään pikku kolossani.
- Musta on niin kiva, kun sä tulet niin lähelle, Leena sanoi ja taputti kättäni. – Mä haluan ainakin tulla kylään joskus, kun sä jäät sinne yöksi.
- Sitten mun pitää hommata kahvinkeitin, hymyilin ja taputin takaisin. Leena oli herttainen.

Merlin oli poissa ollessamme tainnut tosiaan huiskia. Jo kuisti tuoksui pesuaineelle, ja kun ehti peremmälle, näki hänen vaihtaneen kaikki matot. Se oli tietysti kovin ajattelevaista, mutta minä olin tavannut tehdä sen vasta kesän kynnyksellä, kun ne saattoi pestä painepesurilla pihassa ja kuivattaa ulkona. Mutta samapa se, nyt voisi siinä kohden sitten pestä kaksi satsia saman tien. Pian totesin, että parhaimmillaan Merlin oli kuitenkin kaksosten kanssa, mikä oli juuri ollutkin perimmäinen syyni miettiä jotakuta meille asumaan. Samoin Jerry ja Vesku tulivat hänen kanssaan erinomaisesti toimeen, enkä katsonut sitä yksinomaan tyytyväisenä. Suomin itseäni, kun olin niin häilyväinen, että suunnitelmani onnistumisesta sain pahan mielen, mutta ei sille vaan mitään voinut. En toisaalta olisi ollut tyytyväinen siihenkään, että perheeni ei olisi pitänyt hänestä. Oli tuskastuttavaa olla tilanteessa, missä mikään vaihtoehto ei ollut oikein hyvä. Se söi naista, ja vaikka miten yritin pitää tunteen piilossa, se tupsahteli esiin typeränä kiukkuamisena välillä. Minusta olisi ollut äärimmäisen mukavaa voida olla kuin Danni, joka hiihtoloman loppupuolella paiski estoitta tavaroita seiniin. Yläkerrasta kuului eräänäkin iltana sellainen räsähdys, että sekä Vesku että minä juoksimme sinne varmoina siitä, että joku omin käsin rakennetuista väliseinistä oli romahtanut.

Se oli kuitenkin vain kirjahylly, johon tytöt olivat keränneet DVD-levyjä. Hylly oli sälöillä ja levyt pitkin lattiaa ja Danni näytti etsivän seuraavaa kohdetta. Hänen silmänsä leimusivat ja kädet olivat tiukasti nyrkissä.
- Mitä maailmassa? kysyin ällistyneenä.
- Ossi! Danni pihisi hampaidensa lomasta.
- Ossi ei aio tulla sieltä leiriltä ennen kuin sunnuntaina, valisti Alissa, joka loikoili kaikessa rauhassa toisella sohvalla.
- Niin? sanoin ymmärtämättömänä.
- Harjotukset! Meidän piti mennä kisaharjotuksiin sunnuntaina! Danni päästi ulos. Niinpä niin. Olinhan minä sen tiennyt, mutta kun itse olin sunnuntaina töissä, ei se ollut rekisteröitynyt mieleeni kovin tärkeänä.

Danni suostui yllätyksekseni ottamaan vastaan lohdutteluja ja antoi meidän päivitellä hänen kanssaan.
- Jospa se lähtee sunnuntai-aamuna ja ehtii, Vesku ehdotti.
- Ei kun niillä on joku vítun palautetilaisuus iltapäivällä. Siitä ei kuulemma voi olla pois, Danni matki katkerana.
- Voittehan te silti mennä kisoihin, ei kai ne harjotukset ole pakolliset, huokaisin.
- Ei ole ei, mutta mitä järkeä lähteä yrittämään, jos kaikkien muiden hevoset on nähny jo esteet ja hyppyrit? Me ollaan ihan alakynnessä.
- Jospa joku meistä voisi tulla Ossin tilalle!
- No ei voi, kukaan teistä ei pysy pystyssä pienintäkään hyppyriä, takuulla!
- Niin, ei pysykään, mä sanoinkin vaan, että jospa.
- Voihan lumet sulaa ennen kilpailuja niin, ettei niitä pidetä ollenkaan, keksi Alissa ja kumma kyllä, se näytti lohduttavan Dannia kaikista eniten. Satuin kuulemaan, miten hän puhui sunnuntai-iltana Ossin kanssa puhelimessa ja ihmettelin, jos poika selvisi paleltumitta, niin kylmä oli tyttäreni ääni.

Sitten todellakin kävi niin, että tuli lämpöaalto ja lumet katosivat taas kerran silmissä. Hiihtoratsastuskilpailut oli pakko peruuttaa. Ajattelin, että se saisi Dannin antamaan Ossille anteeksi, mutta poikaa ei näkynyt meillä ja Dannin mulkaisut rohkaisivat vaikenemaan asian kuoliaaksi. No, ehkä lopputulos oli hyvä kaikkia osapuolia ajatellen.

Minun työviikkoni Porvoossa alkoivat käydä vähiin. Maaliskuun loppupuolella minun oli tarkoitus aloittaa Tammisaaressa ja kaikessa hiljaisuudessa olin pistäytynyt siellä pari kertaa viemässä vähän tavaraa. En raaskinut viedä yhtäkään sängyistämme, sillä oli useinkin sattunut, että ne kaikki tarvittiin, kun tuli enemmän yövieraita, mutta yhden patjan olin vienyt, ja liinavaatteita, ja ostanut sinne lampun ja pesuaineita ja siivousvälineitä. Sarri ja Sunna olivat pitäneet lupauksensa ja piirtäneet minulle kuvia seinille laitettaviksi. He taisivat tosiaan pelätä, että minulle tulisi siellä yksinäistä ja ikävää: kuvissa oli kaikki perheenjäsenet Merliniä ja joka ainoaa hevosta myöten. Ne olivat liikuttavia ja selasin niitä nenä punaisena. Ihan kuin olisin tosiaan ollut lähdössä pois.
- Koska mä saan nähdä sen sun asunnon? Danni kysyi, kun pakkasin kuvat isoon kirjekuoreen.
- Koska vaan haluat, sanoin hämmästyneenä. Olin jotenkin niputtanut isot tytöt ja Jerryn samaan paheksuvaan kastiin Veskun kanssa, enkä ollut pyytänytkään heitä mukaan.
- No mennään heti. Mulla ei ole mitään tekemistä.

Hän oli tosiaan pitkästyneen näköinen. Alissa oli orkesteriharjoituksissa ja Jerry ja kaksoset olivat Veskun kanssa lähteneet kyyditsemään häntä ja käymään kirjastossa sillä aikaa.
- On jo pimeetä, huomautin.
- Nyt on talvi. Ikinä ei ole kuin pimeetä.
- No hitto, mennään, päätin hurjapäisesti. Vesku ei ehkä pitäisi siitä, ja hänelle jäisi iltatalli Merlinin kanssa, mutta Dannin ehdotus kahdenkeskisestä illasta oli niin harvinainen, ettei sitä voinut torjua.
- Okei, onko sulla mitään muutettavaa, kun kerran mennään sinne? hän kysyi asiallisesti.
- Kai mä voisin vähän vaihtovaatteita viedä, ja pyyhkeen, en mä nyt näin äkkiä keksi muuta, sanoin katsellen ympärilleni kuin etsien ideoita. – Keittiötikkaat voisi lainata, en mä saa muuten mun lamppua kattoon.
- Tynkä, sanoi Danni hyväntuulisesti ja meni hakemaan ne. Samalla näin hänen kirjoittavan jääkaapin oven kirjainmagneeteista jotain. ”I Ekenäs”, siinä luki, kun sitten ohi mennessäni vilkaisin. Kirjaimissa oli liian vähän A-kirjaimia käytännöllisesti katsoen mihinkään pidempään tiedonantoon, ”Tammisaaressa” ei kai olisi onnistunut.
- Olisi sen voinut vaan sanoa Merlinillekin, huomautin.
- En mä jaksa kävellä talliin, Danni sanoi. Sinne Merlin oli lähtenyt vähän aikaisemmin. Hän ei ollut kovin taitava ratsastaja, mutta hän näytti rakastavan hevosia. Hän saattoi käyttää tuntikausia niiden harjaamiseen ja rapsutteluun.

Oli outoa lähteä ajamaan kohti Tammisaarta pimeässä. Matka tuntui pidemmältä ja olisin voinut vannoa, että olin ajanut jo tunnin, kun vasta pääsimme ykköstielle. Danni taisi olla samaa mieltä. sillä hän sanoi:
- Täähän on kauhean kaukana.
- Ei me olla vielä läheskään perillä.
- Sekin vielä. En mä enää ihmettele, että sä et halua ajaa tätä joka päivä.
Sen kuuleminen lämmitti minua. Tajuaisipa Veskukin vaan saman.
- Ettekö te enää ole yhdessä Ossin kanssa? lipsahti suustani, vaikka olin monta kertaa päättänyt olla ottamatta sitä puheeksi. Danni saisi vain syyn räjähtää, ettei asia minulle kuulunut. Mutta ei hän suuttunut.
- Mä en välitä olla kakkonen jonkun hemmetin hiihtämisen jälkeen, hän vastasi.
- Se on varmaan Ossille aika tärkeetä.
- Niin onkin, mutta niin pitäisi munkin olla, vai mitä?
- Niin pitäisikin, myönsin.
- Vaikka kai se olisi tullut, mutta sen isä ei suostunu hakemaan sitä kesken pois, Danni lisäsi sitten. – Kai mun pitäisi olla tärkeämpi kuin sen isän typerät mielipiteet, vai mitä?

Se olikin jo vaarallisempi kysymys.
- Alaikästen on vähän pakko jossain määrin ottaa vanhemmat huomioon, sanoin varovaisesti. Jotenkin saatoin nähdä Dannin kylvämässä toraa ja epäsopua isän ja pojan välille. Se luontuisi häneltä varmasti helpommin kuin muutaman epäsäännöllisen verbin oppiminen, hän ei ehkä edes huomaisi tekevänsä mitään.
- Hemmetin lait, hän huokaisi. Ajoimme kyltin ohi, jossa luki Tammisaari. Olimme perillä, emmekä vielä olleet riidelleet.

Vaikka oli talvi ja pimeää, ajoin pienen kierroksen näyttääkseni Dannille kauneimman osan pikku kaupunkia, pienet puuhuvilat, jotka olivat kuin ruotsalaisesta lastenohjelmasta. Danni katsoi niitä suu kirjaimellisesti auki ja huudahdellen ihastuksesta.
- Ei tää niin kauhean paljon poikkea siitä alueesta, missä mummi asuu, huomautin, vaikka olinkin imarreltu.
- Voi, poikkeaahan! Nää on ihan kuin Peppi Pitkätossusta! Danni väitti vastaan. – Asutko sä tämmösessä?
- En, se on ihan tavallinen kerrostalo, huokaisin. – Ja nyt mä ajan sinne, että päästään joskus kotiinkin.

En ollut tullut ajatelleeksi, että illalla asunnossanikin olisi pimeää, ja ettei uusi lamppu paljon valaisisi tiskipöydällä, oli minulla keittiötikkaat tai ei.
- Hitto, sanoin harmissani. Vessassa ja keittiössä oli kiinteät loisteputket, mutta en uskonut, että saisin niiden kajossa lamppua kiinni.
- Eikö autossa ole taskulamppua? kysyi Danni ja tuijotti seurakseni katosta törröttäviä johdonpätkiä.
- On! muistin ilahtuneena ja läppäsin häntä hellästi olkapäähän. – Vähänkö sä oot fiksu! Mä haen sen.

Se oli silti haastavaa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin ja laskeuduin tikkailta hieroen puutuneita hartioitani.
- Kivan näköstä, Danni sanoi värittömästi.
- No ei oikeastaan, sanoin. Kuulin hänen valehtelevan. – Mutta ei sillä ole väliäkään, tää on vaan nukkumapaikka.
- Kyllä sun pitäisi saada tänne jotain huonekaluja. Sohva. Ja telkkari, ihan ehdottomasti.
- Mä aion nyt toistaiseksi sisustaa vaan näillä tyttöjen kuvilla, sanoin ja otin ne senkertaisesta muuttolaatikosta, missä ne olivat sinitarrapaketin kanssa. Pistin ne riveihin seinälle, joka oli patjaani vastapäätä, siinä, mihin televisio olisi automaattisesti tullut, jos olisin aikonut hankkia sellaisen. Ne näyttivät siinä suunnattoman surullisilta. Ehkä siirtäisin ne jonnekin, missä ne eivät olisi niin silmien alla. En kuitenkaan nyt, oli jo aika lähteä paluumatkalle.

- Kuule, Danni sanoi, kun olimme ajaneet vähän aikaa takaisin päin.
- Kerro.
- Mitä te sanoisitte, jos mä en menisikään lukioon?
- Mitä sä sitten tekisit? heitin vastakysymyksen.
- Ei aavistustakaan, tulipahan vaan mieleen.
- Ellet sä ole äkkiä löytänyt palavaa kutsumusta johonkin ammattikoulualaan niin saat kyllä luvan mennä lukioon.
- Miksi?
- No ei se aika mene hukkaan, jos sä vähän yleissivistät itseäsi siinä samalla, kun mietit, mikä susta tulee isona.
- Ai, Danni sanoi ja hiljeni muutamaksi kymmeneksi kilometriksi. – No mutta ei mua kyllä meidän lukio kiinnosta.
- Ai, sanoin minä vuorostani. – Mitä muita on mopomatkan päässä?
- Mä ajattelin Hesaa, Danni paukautti.

En meinannut ajaa ojaan, vaikka kieltämättä hämmästyinkin hiukan.
- Ja missä sä siellä asuisit? Entäs hevoset?
- No onhan mummi siellä, ja Jinna, noin esimerkiksi. Ja onhan opiskelija-asuntoja. Ja mähän voin ottaa Daisyn mukaan.
- Top tykkänään, se nyt ainakin on ihan varma, ettei yksikään meidän hevosista lähde millekään hesalaiselle tallille. Ne maksaa kolme tai neljä kertaa sen, mitä toi mun kämppä kuukaudessa, eikä niissä pääse ulos kuin korkeintaan puoleksi päiväksi, jos pääsee ollenkaan!
- No okei, ehkä mä voin jättää Daisyn kotiin ja keskittyä opiskeluun, Danni sanoi enkelimäisesti.
- Ehkä sä kuitenkin voisit hakea sellaseen lukioon, mitä voit käydä kotoa käsin! sanoin päättäväisesti, ja konditionaalista huolimatta se oli käsky. Danni huokaisi syvään ja katsoin sen menneen perille.
 
7. Sairasvuoteella

Tietysti meidän olisi pitänyt katsoa, mitä Danni ja Alissa täyttivät yhteishakulomakkeisiinsa, mutta he sanoivat yhteen ääneen lähettäneensä ne jo, kun kysyin.
- Ne piti tehdä tänään ennen kello neljää, Alissa sanoi moittivasti ja taas kerran tunsin itseni huonoksi äidiksi.
- No kai on pääasia, että te täytitte ne, huokaisin. – Mihin te haitte?
- Meidän lukioon tietysti, mihinkäs sitten? Alissa ihmetteli.
- Ei Helsinkiin? kysyin tavoitellen Dannin katsetta. Sainkin sen lopulta kiinni ja parin räpäytyksen jälkeen hän pudisti päätään.
- Kolmanneksi vaihtoehdoksi vasta, hän sanoi ja katsoi minua silmiin.
- Okei, kyllä sä pääset ekaan tai tokaan, sanoin helpottuneena ja unohdin asian. Minulla oli töissä käsissäni flunssa-aalto, joka ei jättänyt rauhaan henkilökuntaakaan, ja vaikka miten yritin kieltäytyä ylitöistä, se ei ollut aina mahdollista. Kaipasin kovin tukikohtaa Porvooseenkin enkä vain Tammisaareen ja olin iloisempi kuin koskaan Merlinin olemassaolosta.

Sitten tauti iski minuunkin, kuinka olisin voinut siltä välttyä? Soitin töihin ja Anki vain hymähti stoalaisesti.
- Sinäkin Brutukseni. No, onneksi ensimmäiset palailee jo. Soita ens viikolla, että miltä tuntuu.
- Ens viikolla? Siihen on neljä päivää!
- Ei kukaan ole vielä sen vähemmällä selvinnyt.
- Jos tää onkin ohi huomenna niin mä tuun töihin.
- Ei se ole, ellet sä sitten ole krapulassa flunssan sijaan.
- Enpä usko olevani, huokaisin. Joka tapauksessa puhelu antoi minulle luvan palata vaakatasoon ja sulkea silmät, enkä sillä hetkellä halunnut mitään muuta sen kovemmin. Merlin näytti vähän säikähtäneeltä kanaemolta. Hän oli suunnitellut pikaista matkaa lahden yli käymään kotona, hakemassa vähän lisää tavaroitaan, mutta nyt hän lykkäsi toteutuksen tuonnemmaksi.
- Enhän mä voi lähteä mihinkään, kun mun pitää hoitaa sua.
- En mä kaipaa hoitoa, mutisin ja käperryin sohvalle silmät harittaen kohti aamusarjoja. Mihin minä olisin hoitoa kaivannut? Minun tarvitsi vain saada nukkua ja käydä välillä juomassa. Luojalle kiitos Noorasta! En olisi mitenkään selvinnyt aamutallista. Jo vessaan nouseminen huippasi.

Kovassa kuumeessa makaaminen oli jotenkin psykedeelistä. Sitä häilyi unen ja valveen rajamailla ja näki todentuntuisia unia ihan kuin olisi popsinut vääränmerkkisiä sieniä. En ollut ollut tällä tavoin kipeä vuosikausiin, en edes muistanut edelliskertaa. Uskoin, että tauti oli nytkin iskenyt minuun vain, koska olin ajanut itseni aika piippuun tehdessäni muiden sairaslomia omien vuorojeni päälle. Hah, siitäpä saivat! Vaikka olisi tietysti ollut hauskaa olla se taudista kaatumatta selvinnyt työn sankarikin.
- Mä tein sulle velliä, tuli Merlin sanomaan ja räpäytin silmäni auki.
- Ei mun tee mieli.
- Se tekee sulle hyvää. Mun vanaeman ohje. Nouse istumaan, tyttö komensi ja istui sohvapöydälle. Hän ojensi jo höyryävää lusikkaa kohti suutani.
- No jestas, osaan mä syödä itse, voihkaisin ja otin kulhon häneltä. Lusikka kuitenkin odotti edelleen ja avasin tottelevaisesti suuni.
- Noin, Merlin sanoi tyytyväisenä.
- Mitä tää on? kysyin. En ollut ikinä maistanut mitään vastaavaa.
- Sipulivelliä.

Mieleeni tupsahti muistuma lapsuusajoilta. Kun Miilan ja minun nuket olivat olleet tuhmia, niille oli syötetty sipulimaitoa, joka oli ollut kammottavinta, mitä olimme saattaneet keksiä, ja ellei tämä ollut juuri sitä niin ei sitten mitään. Ajatus sai minut kakomaan ja Merlinin ilme muuttui entistä huolestuneemmaksi.
- Se on terveellistä!
Niin se varmasti oli. Lämpimässä maidossa lilluvat sipulisuikaleet vain tuntuivat äklöttäviltä suussa. Onneksi maku ei ollut ollenkaan paha, pidin sipulista huomattavasti enemmän nyt kuin pienenä.
- Kiitos, sanoin ja otin lusikan häneltä. – Mä syön itse.

Jossain vaiheessa kaksoset pölähtivät koulusta ja Merlin vei heidät melkein suorinta tietä tallille. He kuuluivat puhuvan metsäretkestä ja toivoin, että he jäisivät kiertämään omaa rataamme eivätkä lähtisi eksymään kauemmaksi. Jerry ja Danni ja Alissa tulivat vähän myöhemmin, juuri, kun olin taas torkahtanut.
- Miten sä jaksat? Jerry tuli kysymään kuiskaten.
- Ihanasti, mutisin.
- Okei, me mennään ratsastamaan.
Jatkoin nukkumista ja näin unta, että olin juhannusmorsian. Minulla oli pitkät kiharat ja metrejä pitkä huntu ja keinuin korkeaan puunoksaan sidotussa keinussa, joka oli koristeltu valkoisin kukkasin. Mistä maailmassa sellainen mielikuva olikaan tullut päähäni harmaassa maaliskuussa! Se oli kuitenkin suloinen uni. Olin kaunis ja onnellinen ja levitin iloa kaikille ihmisille, jotka alhaalla katsoivat keinumistani.

Kesken kaiken minut herätettiin taas. Viileä käsi painui kaulalleni, tai ehkä se oli lämmin ja tuntui vain viileältä kuumaa ihoani vasten.
- Miten sä jaksat? Vesku kysyi, kun räpäytin silmiäni. Voi, miten mukava olikaan nähdä hänet juuri, kun olin juhannusmorsiamena!
- Hei muru, sanoin ilahtuneena ja ojensin käteni halatakseni häntä. Pitihän morsiamella olla sulhanen.
- Hourailetko sä? hän kysyi ja halaamisen sijaan meni entistä huolestuneemman näköiseksi.
- En tietenkään, sanoin alkaessani taas valua paremmin todellisuuteen. Omatuntokin heräsi näykkimään minua. Miten huonoon jamaan minä oikein olin asiat päästänyt, kun mieheni luuli minun hourailevan vain, koska halusin halata häntä? – Mä vaan ilahduin, kun näin sut.
- Sä taidat olla tosiaan kipeä, Vesku arveli.
- Mä näin ihanaa unta. Tuu tähän, mä haluan tulla sun syliin.

Muutamalla liikkeellä nousin istumaan, vedin Veskun sohvalle ja könysin hänen syliinsä. Se tuntui hirvittävän mukavalta, joten huokaisin ja painoin pääni hänen kaulaansa vasten.
- Mä rakastan sua, sanoin.
- Jessi, kuule! Vesku sanoi melkein hätääntyneenä.
- Joo, mä tiedän, mä en ole sanonut sitä ikuisuuteen. Nyt vaan teki mieli.
- Mä luulin, että sä olet lakannut.
- En, sanoin miettiväisesti. – Mun ei ole vaan tehnyt mieli sanoa sitä.

Miksemme olleet voineet käydä tätä keskustelua syksyllä tai vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Vesku silitti hiuksiani ja kylkeäni ja hengitti hiuksiini ja tunsin olevani täysin turvassa pahalta maailmalta. Sitten hän halusi suudella minua.
- Älä, säkin saat tän, yritin vastustella.
- Antaa tulla vaan. Sitä paitsi on se jo tarttunut jos on tarttuakseen. Jessus, miten kuuma sä olet.
Minulla olikin kuuma, otsani tuntui yhtäkkiä hikoavan ja kuumenin muutenkin. Se oli omituinen tunne, mutta ei sen hassumpi kuin se, miten olin herännyt täynnä rakkautta. Hemmetin hyvä tunne itse asiassa.
- Sairastu vaan. Ajattele, miten me jouduttais viettämään monta päivää sängyssä, ehdotin.
- Jessi!
- Niin… ja sitten Merlin tulisi ja syöttäisi meille sipulivelliä, muistin, kun ulko-ovelta kuului ääniä. Kauan he olivatkin viipyneet tallilla. Ehkä oli hyvä, että he tulivat nyt eivätkä kymmenen minuutin kuluttua. En tiennyt, mitä he silloin olisivat löytäneet.

Seuraavana aamuna minulla oli vähemmän kuumetta ja johtuen vuorokauden makaamisesta ja torkkumisesta olin herännyt jo ainakin neljä kertaa, ennen kuin Veskun herätys soi.
- Onko sulla jo flunssa? kysyin, kun hän läimäytti kännykän hiljaiseksi.
- Ei, hän sanoi ja kääntyi ottamaan minusta kiinni. Tunsin tuon otteen ja vetäydyin vaistomaisesti hiukan kerälle kuin siili. Sain kuitenkin itseni kiinni ennen kuin hän huomasi, toivoin ainakin niin. Olin päässyt pois vaaleanpunaisesta pilvestäni illalla, ennen kuin oli nukkumaanmenoaika, mutta oli tuntunut ihan pakolliselta rakastella sen sohvakohtauksen jälkeen ja olihan se ollut mukavaa. Aina se yleensä oli, kunhan pääsi vain sen tuskastuttavan alun ohitse, ja aikoinaan olin pitänyt alustakin. Ja keskikohdasta ja lopusta ja joka kohdasta. Nykyään alut olivat vastenmielisiä.
- Sä myöhästyt töistä, sanoin lempeästi.
- Hitot mä siitä. Hyvä syy.
- Ai akka antoi kerrankin, tyrskähdin.
- Voinhan mä aina sanoa, että ajoin peuraan.
- Rämemajavaan paremminkin, nauroin ääneen ja sitten ei enää ottanut niin päähän. Itse asiassa se oli taas yllättävän mukavaa. Tai ei edes yllättävän, ehdottoman.

- Onko sulla nyt flunssa? kysyin, kun Vesku nousi ja alkoi etsiä vaatteitaan.
- Ei vieläkään. Katotaan huomenna.
Sain vielä nopean suukon ja hempeän katseen ja sitten kuulin, miten hän meni herättämään kaksosia. Jerry oli muuttanut yläkertaan hiihtoloman päätteeksi, joten hän sai kiivetä sinnekin. Minä käytin tilaisuuden hyväkseni ja nukahdin uudestaan.

En edelleenkään jaksanut tehdä mitään, mikä vaati liikkumista tai edes jalkeilla oloa. Kävin ikkunan ääressä katsomassa vähän aikaa, miten Noora ja Merlin ratsastivat Kaomalla ja Godiksella ja sitten sohva kutsui taas ja kovaa. Vähän ajan kuluttua jaksoin sentään hakea läppärin ja tehdä pikkuisen hommiakin. Lisäsin Vallonin kotisivuillemme, sillä Hanna oli luvannut tuoda sen mantereelle seuraavalla kerralla, kun kävisi Ahvenanmaalla. Itse hevosta en ollut nähnyt, eikä siitä ollut kuviakaan, mutta Hippoksen mukaan se oli musta. Mustien hevosten kiintiömme olikin harvinaisen pieni, ajattelin ja tunsin ikävän ailahduksen muistaessani Nikin.

Kirjanpitoon en jaksanut ruveta, ajatuskin sai minut heti tuntemaan itseni sairaammaksi, mutta sain onnellisen ajatuksen ja kiinnitin kännykkäni laturiin. Oli oiva tilaisuus soittaa kaikille laiminlyödyille ystäville ja juoruta tunteja ja tunteja. Aloitin laittamalla Miilalle tekstarin, että hän soittaisi, kun olisi sopiva hetki. En minä uskaltanut hänelle virka-aikaan soittaa. Hän oli aina jossain palaverissa. Jinna ei vastannut, joten hänkin oli ehkä töissä, mutta sain Kiien kiinni ja rupattelimme antoisan puolituntisen. Sitten Jinna soitti takaisin, hän ei ollutkaan töissä, mutta ei ollut imuroinnilta kuullut soittoani.
- Ilkeän ahkeraa, tuhahdin. – Mä en aio tehdä tänään mitään hampaiden pesua raskaampaa.
- Oletko sä kipeä?
- Olen. Paranemaan päin jo kyllä, tää alkaa olla jo ihan mukavaa. Melkein. Mitä teille kuuluu? Onko Leksa ollut kunnolla?
- Mä en edelleenkään tiedä, missä se huitelee kaiket illat ja välillä yötkin, mutta ei se mitään uutta kamalaa ole keksinyt. Entäs sun kauhukakarasi?
- Danni? Ei sekään ole keksinyt mitään uutta kamalaa. Meillä tehtiin jopa oikeen kahdenkeskinen retki tossa joku aika sitten, mun Tammisaaren koloon.
- Se on sittenkin salaa äidin tyttö, Jinna sanoi lämpimästi.
- Ai niinkö luulet? Minä en siihen jaksanut uskoa, mutta muisto siitä retkestä lämmitti yhä.
- Ja hei! Leksa haki lukioon! Jinna muisti.

Juttelimme vähän aikaa siitä, mitä lapsistamme mahtaisi tulla isoina, mutta huomattavasti todellisuudentajuisemmin kuin silloin, kun he olivat olleet pikkuisia ja Leksan ja Dannin oli pitänyt mennä naimisiin. Jossain vaiheessa hiljattain Danni oli kai pitänyt ajatuksesta myös, vaikka tietystihän se ollut vain vitsi. Nyt en enää tiennyt, pitikö kukaan siitä ajatuksesta, paitsi Jinna, tietenkin. Luulen, että hän rakasti minun lapsiani melkein yhtä paljon kuin minä itse.
- Mä en kuule sua enää, hän sanoi lopulta, eikä se ollutkaan ihme. Ääneni tuntui kadonneen jonnekin.
- Meidän täytyy kai lopettaa, kähisin ja toivoin, ettei Miila soittaisi ainakaan ihan heti.
- Ota rommitoti, Jinna ehdotti ja naurahdin käheästi. Ei meillä ollut rommia.

Nousin hakeakseni jotain lämmintä juotavaa, ja kun olin ottamassa mehupulloa, näin virolaisen viinapullon, jonka Merlin oli tuonut tullessaan. Ei se rommia ollut, mutta ehkä se auttaisi? Kaadoin siitä tujauksen mehun sekaan ja palasin sohvalle. Yritin puhua ääneen, mutta ainakaan heti ei ääneni soinut huilunkirkkaana. Luovuin enemmistä puheluista sillä erää ja aloin katsoa talletettuja ohjelmia. Siihen ei ikinä tuntunut olevan aikaa, ja sitten niitä piti urakalla poistaa katsomattomina, kun ei digiboksiin enää mahtunut.

Katsoin osan CSI:tä, joka jollain kummalla tavalla oli aina kiehtonut mieltäni ja luin Miilalta tulleen tekstarin, jossa hän sanoi olevansa Ranskassa ja ehtivänsä soitella vasta illalla. Sillä lailla. Minkähänlaista olisi olla töissä, jotka veivät milloin minnekin päin maailmaa? En uskonut, että olisin pitänyt siitä. Tietenkään en ollut koskaan miettinytkään sellaista.

Hain toisen lasillisen mehua ja totesin, että Merlin oli pihatossa harjaamassa varsoja. Se saattoi joskus äityä aikamoiseksi sirkukseksi ja hetken olin huolissani, mutta olin toisaalta nähnyt hänet siellä. Hän sai Leonkin asettumaan äänellään ja kohotetulla kädellä, vaikka nuori ori oli välillä vähän uhitteleva. Se pitäisi saada myytyä äkkiä, ennen kuin se ymmärtäisi, mikä ero oli sen ja sen seurana olevien tammavarsojen välillä. Voisinkin oikeastaan runoilla siitä uuden myynti-ilmoituksen.

Vauhdittaakseni runosuontani lorautin uuteenkin mukilliseen vähän Merlinin tuliaispullosta. Viina on viisasten lääke, vai miten se meni, eikä kukaan odottanut minun tekevän tänään mitään. En minä juoppo ollut. Paitsi satunnaista saunasiideriä en ollut juonut viinilasillista enempää joulukuun jälkeen. Nyt pääni oli ihanan kevyt, olisi ollut ehkä ilman terästystäkin, mutta ainakin sain kirjoitettua hersyvän hauskan myynti-ilmoituksen ja lähetin sen juuri maailmalle, kun Merlin tuli sisään.
- Mitä sulle kuuluu? hän huikkasi ovelta.
- Parempaa, huusin ja ääneni oli vieläkin vähän varismainen, muttei mielestäni niin pahasti kuin aiemmin.
- Laitanko sulle sipulivelliä?
- Älä! sanoin nopeasti. – Mitä jos sä laittaisit vaikka uunipuuroa tytöille välipalaksi? Haluatko sä käydä hakemassa ne koulusta?
- Uunipuuroa?
- Mä näytän, sanoin ja vääntäydyin pystyyn. Horjahdin noustessani ja minua alkoi naurattaa.

- Saanko mä tosiaan ajaa koululle? Merlin kysyi innoissaan. Hänellä oli uuden uutukainen virolainen ajokortti, ja Vesku oli ruvennut puhumaan, että hänen käyttöönsä voisi ostaa jonkun kesäauton.
- Jos sä lupaat, ettet aja kolaria, lupasin juhlallisesti ja näytin, miten uunipuuro tehtiin. Sitten sainkin taas pyyhkiä hikeä otsaltani.
- Mene lepäämään. Mä tuon sulle kuumaa mehua, Merlin määräsi, ja iskikö hän minulle silmää?

Oli hän iskenyt, päättelin, kun olin palannut sohvalle ja hän kiikutti eteeni höyryävän mukin. Se haisi jopa minun nenääni viinalle.
- Mä olen juonut jo tämmöstä, sanoin.
- Ja se auttaa, eikö vaan? Mä ajan nyt koululle. Mä voin käydä kaupassakin!
- Ei me tarvita kuin maitoa, sanoin heikosti.
- Mä voin tarvita vaikka mitä iltaruokaan.
- Mulla ei taida olla kauhean paljon rahaa.

Löysin kuitenkin lompakostani neljäkymppiä ja tyttö lähti innoissaan kuin olisi ollut matkalla valloittamaan vieraita valtioita. Minä rojahdin takaisin sohvalle ja päässäni pyöri. En ollut ajatellut ottaa päiväkännejä, mutta niin oli näköjään käynyt. Ääneni alkoi tuntua taas paremmalta ja mieleeni tuli Siiri. Hänellekin voisi soittaa. Tai no, totuuden nimessä mieleeni tuli Juha, joka oli edelliskerran ollut seuranani, kun olin päiväkännännyt. Kumma kyllä, muisto ei nyt tuntunut ollenkaan nololta, vaikka koko talvena en ollut kestänyt ajatellakaan sitä, ainoastaan hauskalta. En minä Siirille voisi soittaa, hän oli kuitenkin töissä ja jos hän ehtisi vastata, hän olisi todennäköisesti ansaitulla tauolla asiakkaiden välissä. Juha sen sijaan oli oma pomonsa ja olisi todennäköistä, että hän ehtisi hyvinkin jutella kanssani, ehkä hän jopa ilahtuisi soitostani.

Minulla ei ollut Juhan puhelinnumeroa. Olin ajatellut, etten tarvitsisi sitä enää ikinä Siirin häiden jälkeen mihinkään ja poistanut sen puhelimestani. Se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma, kun läppäri oli pöydällä. Nurmijärvellä ei ollut kuin yksi ainoa sen niminen henkilö.
- Hei, Jessi täällä! sanoin iloisesti, kun hän vastasi. Olihan hänkin saattanut poistaa numeroni ihan samoin kuin minä hänen.
- No mistäs nyt tuulee?
Tervehdys ei ehkä ollut kovin imarteleva, mutta miehen ilahtunut ääni oli.
- Kunhan ajattelin kysyä, että mitä kuuluu. Mä soittelen puhelinluetteloa läpi ajankulukseni.
- Koska sulla on ollut liikaa aikaa?
- Mä poden flunssaa, en mä jaksa mitään tän raskaampaa, nauroin. – Mitä sulle kuuluu?

Siitä sukeutui vielä hauskempi puhelu kuin aiemmista. Jinnan ja Kiien kanssa sentään juttelin vähän väliä, Juhasta en ollut kuullut hiuskarvan huiskettakaan sitten edelliskesän ja juuri nyt tunsin lämmintä kiintymystä häntä kohtaan.
- Meidän pitäisi jutella useammin, sanoin vakaasti, joskin jokin vaimea ääni kuiskutti päässäni, ettei ihan niin tuttavalliseksi olisi tarvinnut heittäytyä. Puhuja oli paremminkin virolainen vodka kuin minä itse.
- Sä saat soittaa mulle kännipuheluja ihan koska haluat, Juha lupasi. – Sä olet aina paljon mukavampi vähän kännissä.
Se pisti minut taas järjestykseen. Nyt lopettaisin, ennen kuin nolaisin itseni pahemmin. Lopettaisin ja menisin nukkumaan pääni selväksi.
- Mene ihmeessä, Juha nauroi kuultuaan soperteluni ja selittelyni.
- Hyvää kevättä, sanoin arvokkaasti ja suljin puhelimen.

Kumma kyllä, herättyäni tunsin itseni terveemmäksi. Tosin suuni maistui pahalta, mutta kuumeinen olo oli kokonaan poissa. Arvelin heränneeni auton ääneen ja pongahdin äkkiä ylös sängystä. Minä onnetonhan olin antanut Merlinin ottaa maasturini! Oliko hän selvinnyt sillä koululle, ja mikä tärkeintä, takaisin? Ikkunasta näin onneksi, että pihalla oli kaksi autoa, ihan niin kuin iltaisin pitikin. Veskukin oli tullut kotiin, hänen autonsa ääneen olin herännyt. Hän vilkaisi ikkunaan ja hymyili nähdessään minut. Hitto, taisin näyttää kaipaavalta kuin merimiehen muija kuikuillessani siinä. No, ehkä hänelle tuli siitä hyvä mieli.
Niin taisi käydä, sillä alle minuutissa Vesku oli minun luonani, hyvä että oli malttanut takin riisua.
- Vieläkö sä olet kipeä? hän kysyi ja rutisti minut hellään syleilyyn. Yritin hengittää vain sisään päin vastatessani.
- Parempi.
- Onko lapset tallilla?
- Mä en tiedä, heräsin just, tunnustin.
- No on ne varmaan, kun on näin hiljasta. Painutaan sänkyyn hetkeksi, jooko?
- Ei kuule, mun on pakko päästä nyt suihkuun! sanoin ja irrottauduin antamatta hänen edes suudella minua. En voinut ottaa sitä riskiä, että hän olisi haistanut hengityksestäni päiväkännieni hajun. Olisin saanut taas haukut. Jätin hänet siihen kuin nallin kalliolle.

 
8. Uusia vaiheita

Olin viihtynyt Porvoon harjoittelupaikassani ehkä paremmin kuin ikinä missään työpaikassa, ja kun loppu läheni, minun teki kirjaimellisesti mieli itkeä. Ilmeisesti minustakin oli pidetty, sillä viimeisenä päivänäni sain läksiäislahjaksi lahjakortin kauneushoitolaan – ”noi silmäpussit ei tule katoamaan ilman ammattiapua” – ja paljon halauksia. Kyllä minä vähän jouduin salaa pyyhkimään silmäkulmiani, kun vakuuttelin, etten katoaisi kokonaan. Uskoinkin, että ainakin Ankin kanssa tulisinkin pitämään yhteyttä.
- Ja missä on läksiäiset? kysyi kuopuskollegani, hädin tuskin lisurin paperit saanut Leevi.
- Menkää te vaikka Haikkoon, mun läksiäiset on valitettavasti kotona, huokaisin. Olisi ollut kivaa mennä heidän kanssaan ulos vielä viimeisen – ja samalla lähes ainoan - kerran, mutta se oli kerta kaikkiaan liian hankalaa. Minulta olisi mennyt ikä, terveys tai omaisuus kotiin pääsemisessä illalla, jos olisin uskaltautunut ravintolaan.
- Harmi, mä olisin voinut tarjota tuopillisen tai pari, poika tuumi. – Jäävettä.
- Kiitos mutta ei kiitos, sitä mulla on kotonakin. Kalja olisi maistunut.
- Ai meitä ei kestä selvin päin, Leevi sanoi näytellen loukkaantunutta. Ei asia nyt ihan niin ollut, mutta minulla oli myös hoidettavia asioita kotona. Oli tultu siihen ajanhetkeen, jolloin Dannin ja Alissan joululahjat oli aika lunastaa, eli iltaohjelmassa oli mopokauppaan lähtö. Tytöt todennäköisesti jo manasivat viipymistämme.

Se ei varmastikaan ollut yhtä ikimuistoinen päivä Veskulle ja minulle kuin Dannille ja Alissalle. He olivat laskeneet öitä, ja he tiesivät täsmälleen, mitä halusivat. Siinä asiassa oli varmaan Ossikin auttanut silloin, kun oli vielä ollut kuvioissa. He olivat jopa ottaneet selvää, mistä voisimme käydä hakemassa oikeanlaiset ja –väriset mopot ja varmistaneet, että ne odottaisivat meitä kaupassa. Meidän tarvitsi vain mennä ja allekirjoittaa osamaksusopimus.
- Älkää vaan ajako nurin, rukoilin, kun he sovittivat päihinsä upouusia kypäriä, Danni mustaa ja Alissa valkoista.
- Ei tietenkään, sanoi Danni ja virnisti.
- Ajetaan niiden perässä, sanoin Veskulle.
- Neljääkymppiä koko matka kotiin?
- Niin!
- Tietysti me ajetaan, hän totesi.
- Te ootte ihan mahdottomia, Alissa tuhahti, mutta minusta näytti, että hänen sormensa tärisivät vähän, kun hän käynnisti moponsa. Miksi ihmeessä emme olleet luvanneet hoitaa tätä hommaa lauantaina, kun he olisivat päässeet ajamaan kotiin valoisassa?

Tytöt kuitenkin ajoivat siististi ja varovaisesti kuin olisivat ikänsä ajaneet mopoilla ja lakkasin panikoimasta jo ennen kuin olimme kotona.
- Ajattele, me ostettiin niille itsenäisyys, sanoin Veskulle haikeana.
- Niin, nyt ne ei tarvii meitä enää mihinkään, hän sanoi ja äänensävystä kuulin, että hän tajusi tarkalleen, miltä minusta tuntui.
- Mulla ei koskaan ollu mopoa, muistelin. – Hitto, mun ensimmäinen oma autokin on se, joka seisoo pihassa ja joka ostettiin viis vuotta sitten.
- Häh, onhan meillä ollut autoja vaikka miten kauan.
- Mutta ne on ollu sun, tai meidän yhteisiä, ei mun!
- Mitä eroa siinä muka on?

Hän ei sittenkään tajunnut. Oma oli aina oma. Oma tupa, oma lupa. Siksi hän ei tietenkään voinut tajuta sitäkään, että olin kihisevän onnellinen omasta pikku luukustani Tammisaaressa. Se taisi olla se ero, joka meitä nyt hiersi: Vesku ei näyttänyt kaipaavan ollenkaan omaa aikaa, vaan oli onnellisin, kun minä ja lapset pyörimme ympärillä, mitä lähempänä, sitä parempi. Minulla ei ollut ollut mitään ikiomaa sen jälkeen, kun olin muuttanut pois lapsuudenkodistani Ilsen ja iskän luota. Niin, paitsi Niki.

Minäkin tahdoin itsenäisyyttä.

Se oli jonkinlainen selvänäköisyyden hetki ja sen seurauksena lähdin uuteen työpaikkaani kuin seikkailuun. Soitellen sotaan.
- Mä en tiedä yhtään, kauanko mulla menee näin ekana päivänä, varoitin Veskua aamulla, kun olin jo menossa hänen noustessaan aamukahville. Minullahan oli paljon pidempi matka.
- No et kai sä ekana päivänä voi joutua päivystämään.
- No ei luulisi, mutta ei kai siitä voi varma olla.
- Onnea matkaan, hän sanoi ja ilme, joka oli ensin ollut sulkeutunut ja melkein vihainen, pehmeni. Se pehmensi minutkin. Hän oli kyllä maailman kiltein.
- Eihän toi nyt tuo huonoa onnea? Olisit sanonut ennemmin ”break a leg” tai jotain.
- Semmosta mä en aio sanoa, hän sanoi päättäväisesti ja annoin hänen suudella itseäni poskelle.

Oli vielä pimeää, mutta ei aivan. Nousevan auringon saapuminen värjäsi jo taivaanrantaa ja muistutin itseäni siitä, että yöllä oli ollut pakkasta ja että minun piti varoa mustaa jäätä. Samalla niskakarvani nousivat pystyyn. Olivatko Danni ja Alissa koskaan kuulleetkaan mustasta jäästä? He aikoisivat tietenkin mopoilla kouluun. Olin jo kaivamassa kännykkää esiin, mutta sitten tulin kai järkiini. Mitä se auttaisi? Voisin vain ristiä sormeni ja toivoa, ettei mitään sattuisi, ei tänä aamuna eikä minään muunakaan, ja vähän sitä samaahan se oli ollut jo yli viisitoista vuotta.

Keskityin siis vain pääsemään perille ja kun siinä onnistuin, oli aurinko jo noussut. Kuukautta aikaisemmin olisi ollut huikaisevan kaunis talvipäivä, nyt moneen kertaan sulanut ja uudelleen jäätynyt loska teki maisemasta huomattavasti vähemmän viehättävän. Valo elähdytti silti ja intoa täynnä sipsuttelin henkilökunnan parkkipaikalta sisään sairaalaan. Oli pakko kulkea varovasti, sillä aurinko ei ollut vielä sulattanut jäätä asfaltilta.
- Valmiina palvelukseen, ilmoitin Silakan ovelta ja sain hänet pompahtamaan tuolissaan.
- Ai niin. Sinä.
- Et ole oikeasti unohtanut, että mä tulen tänään, sanoin epäillen.
- En tietenkään. Tai siis just nyt ajattelin ihan muita juttuja.
Hän näytti vähän häkeltyneeltä, mutta kokosi itsensä ja lähti näyttämään minulle tärkeimpiä paikkoja, kuten pukuhuoneen. Sitten hän ei tainnut oikein tietää, mitä minulla tekisi, vaan sysäsi minut aamupalaverin, jolla olin yrittänyt kuunnella ja olla viisaan näköinen, vaikken tietenkään tiennyt mistään mitään, jälkeen toisen lääkärin mukaan kierrolle. Okei, ehkä se sitten oli hyödyllistä.

Loppupäivä oli samaa haahuilua ja häsellystä. Yhtä ainoata potilasta en hoitanut, vaikka tapasin heitä kymmenittäin, kun iltapäivälläkin kuljin mukana kierrolla. Silakka otti minut kiinni, kun kolmen jälkeen kävin juomassa kupin kahvia miettien, saisinko jossain vaiheessa ruveta tekemään oikein töitäkin.
- Joko sä olet täysinoppinut? hän kysyi tavoitellen kai jonkinlaista vitsikkyyttä.
- No olen, ainakin siihen nähden, mitä mä olen tänään päässyt tekemään, tuhahdin.
- Tuu mun huoneeseen, käydään läpi työvuorolistat ja vähän muuta.
- Selvä, sanoin ilahtuneena siitä, että ehkä minua sittenkin vähän perehdytettäisiin.
Niin hän tosiaankin teki ja liki kahta tuntia myöhemmin astuin ulos pää pyörällä. Ehkä Silakka oli ajatellut antaa minulle pehmeän laskun ja aikaa totutella paikan seiniin, ennen kuin puhuisi minut pyörryksiin. Hänellä oli ollut paljon asiaa ja olin tainnut unohtaa jo noin puolet.

Ajoin kotiin mietteissäni ja totesin, että tytötkin olivat selvinneet hengissä ensimmäisestä mopokoulumatkastaan. He olivat haltioissaan.
- Me lähdetään illalla ajelemaan, kunhan ollaan ratsastettu, Alissa ilmoitti. Olin melkein osannut odottaa sitä.
- Olkaa varovaisia, sanoin vain. – Älkääkä ajako tankkeja tyhjiksi. Bensa on kallista.
- No hitto, paljonko itse tuhlaat bensaan yhden päivän aikana? Danni tulistui.
- En muuta kuin mitä työmatkaan menee.
- Ei sun edes tarttis ajaa kotiin sieltä, sullahan on asunto!
- Mä en aio yöpyä siellä kuin välttämättömissä tilanteissa, sanoin päättäväisesti. – Toi kuulostaa pahasti siltä, ettet sä kaipaa mua ollenkaan.
- No mutta miksi kaipaisin? Meillähän on Merlin, Danni tuhahti ja minusta tuntui kuin hän olisi mäjäyttänyt minua nyrkillä sydänalaan. Niinkö vähän minä tosiaan merkitsin? Mutta sitten hän virnisti ja sanoi: - Älä nyt kaikkea ota noin tosissasi.

Silakan ensimmäisen iltapäivän luento oli selkiyttänyt ainakin paikkani. Tammisaaressa olisin suuren osan ajasta päivystyksessä ja olin iloinen siitä, että se nimenomainen erikoistumisjakso oli osunut juuri sinne eikä esimerkiksi jollekin Hesan juoppopoleista. Teho-osastoa oli kiva katsoa, mutta minulla ei ollut mitään hinkua esiintyä siinä itse ja kuvittelin läntistä toimipistettä huomattavasti rauhallisemmaksi kuin esimerkiksi Marian polia. Lisäksi tekisin vuoroja myös osastolla, jolla olin pörrännyt ensimmäisen päiväni ja se olikin lähempänä mummojen ja pappojen hoitamista. Terveyskeskus- ja päivystyspoliosiot vaan sattuivat kuulumaan erikoistumisohjelmaan. Oikeastaan minun olisi pitänyt Porvoon terveyskeskuksessa olla kauemminkin kuin mitä olin ollut, mutta koska olin aiemmin ollut terveyskeskuksessa ihan vakituisena, olin saanut siitä kohden vähän anteeksi.

Kunhan olisin näyttänyt kynteni ja oppinut päivystyksen rutiinit, saisin ruveta myös tekemään takapäivystyksiä eli odottaa vain puhelimen päässä, josko minua tarvittaisiin. Silakka oli kiittänyt ajoitustani: olisin kelvollinen siihen hommaan jo kesällä, kun opiskelijat tulisivat ja minä olin kiitollinen asunnostani. Jos hätä tulisi, päivystäjän pitäisi ehtiä paikalle puolessa tunnissa. Niiden vuorojen hoitaminen kotoa käsin olisi ollut täysin mahdotonta ja olisin saanut hyyrätä sairaalassa yrittäen torkkua toimenpidehuoneissa tai tyhjissä potilassängyissä. Saatoin arvata, ettei siitä tulisi mitään. Kynnys käydä ravistamassa paikalla oleva takapäivystäjä hereille oli takuulla pienempi kuin soittaa hänelle aamukolmelta.

Olin yrittänyt psyykata itseni varautumaan siihen, etten voisi löytää täältä yhtä mukavia työkavereita kuin Porvoosta, mutta itse asiassa löysin yhdenlaisen henkiystävän jo heti ensimmäisellä viikolla. Hevoset, tuo maaginen eläinlaji, jonka harrastajat tuntuivat kaikkialla olevan yhtä perhettä, sen tekivät. Noora nimittäin soitti minulle yhtenä aamuna ilmoittaakseen, että Lacrymosa näytti ontuvan ja oli kauhean pahoillaan.
- Anteeksi kauheasti, että mä vaivaan sua uudessa työpaikassa, mutta Veskukaan ei vastannut, hän selitti ja tuntui olevan enemmän huolissaan siitä asiasta kuin varsan ontumasta.
- Ei se mitään, mä en ollut just pelastamassa kenenkään henkeä.
- Soittaisinko mä eläinlääkärin?
- Näyttääkö se niin pahalta?
- No se on siinä ja siinä.
- Soita sitten, kehotin. – Ja ota se vaikka talliin, ota Lol kaveriksi, ettei se saa hepulia siellä yksin. Oikeastaan, ota Leokin sitten, ettei se saa hepulia pihatossa yksin. Jos ei Jutta ehdi ennen kuin sä oot lähdössä kotiin niin kysy, josko se joutaisi sitten illalla. Mä en tiedä, pärjääkö ne Merlinin kanssa. Viiden jälkeen Veskun pitäisi olla jo kotona. Ja laita mulle jotain viestiä jossain vaiheessa.
- Selvä, Noora sanoi ja kun pistin puhelimen taskuuni, huomasin yhden uusista työkavereistani, Suvin, katsovan minua omituisesti.

- Puhuitko sä hevosista? hän kysyi.
- Puhuin, myönsin.
- Sä harrastat niitä?
- Me kasvatetaan niitä.
- Sun pitää kertoa lisää! Mennään syömään yhdessä! Suvi innostui, kun samassa ovelta kuului paarien räminä, joka juorusi siitä, että juuri nyt emme ehtisi paneutua asiaan sen tarkemmin.

Sinä päivänä emme kyllä ehtineet yhdessä syömään. Kukaan ei ehtinyt. Bussilastillinen Fiskarsiin matkalla olleita eläkeläisiä oli luistellut ojaan ja kaikki kärrättiin meille. Suurimmalla osalla oli onneksi vain mustelmia, mutta pari oli saanut säikähdyksestä hengenahdistusta ja sydämentykytystä, ja oli siellä muutama suturoitava haavakin. Pääsin lähtemään kotiin vasta joskus kuuden jälkeen ja minusta tuntui, kuin joku olisi juuri heittänyt minut laiturilta mereen. Olin kuitenkin selvinnyt hukkumatta!

Seuraava päivä oli vastapainoksi hyvin hiljainen ja Suvi ja minä ehdimme hyvin ruokatauolle, jopa pidemmänpuoleiselle sellaiselle.
- Onko sulla hevosia? kysyin heti, kun olimme istuutuneet tarjottiminemme.
- On, kaksi. Mitä te kasvatatte? Suomenhevosia?
- Ei kun ihan fwb-ratsuja.
- Mullakin on toinen fwb. Toinen on mun vanha suokki, joka on ollut mulla jo viistoista vuotta. Miten sä olet sitten töissä jos… tai siis, miten sä yhdistät hevoskasvatuksen ja työnteon? Musta tuntuu, että jo kahden hoitaminen ja ratsastaminen vie kaiken työltä jäävän ajan, Suvi uteli ja katsoi minua vakavana. Hän oli minua nuorempi, muttei kamalan paljon, ehkä viitisen vuotta. Hänellä oli vilpittömät ruskeat silmät ja pitkät hiukset letillä niskassa. Jo sen letin olisi pitänyt pistää minut epäilemään hevosihmistä, vaikka olihan niitä totuuden nimessä muillakin, ja se oli varsin sopiva kampaus päivystykseen, jos sattui omistamaan pitkät hiukset.
- Mitä sä teet niillä? Kilpailetko sä? utelin.
- Joo, esteitä.
- Oi, esteitä mäkin olen kilpaillut, ja vähän kenttää, ihastuin ja tunsin yhtäkkiä vahvasti, että oli jo maaliskuu. Ensi kuussa olisi jo kisoja. Minun pitäisi ottaa Irkun kanssa pieni tehokurssi ja viedä se näytille.
- Onko teillä sitten oma talli?
- On, pihassa. Tuolla Tuusulassa, huitaisin.
- Tuusulassa asti?

Suvi tunnisti tilamme nimen heti, kun tulin lausuneeksi sen julki ja hänen silmänsä pyöristyivät entisestään. Emmehän me nyt mitään hevosmaailman julkkiksia ollut, mutta niin olin epäillyt käyvänkin. Yleensä esteratsastajatkin tunnistivat Veskun ainakin nimeltä.
- Missä sun hevoset asuu? kysyin, kun hän näytti unohtuneen ihmettelemään.
- Mun veljen luona. Se on ravivalmentaja. Sun pitää hei tulla katsomaan niitä! Se on tässä ihan lähellä!

Lupasin mennä, kunhan vain tulisi sellainen päivä, ettei minulla olisi kauhea kiire kotiin töiden jälkeen, kuten tänään. Pitkäksi venähtänyt työpäiväni oli edellisiltana aiheuttanut närää ja mulkoiluja, vaikka olinkin ollut kotona jo puoli kahdeksalta.
- Miten sä jaksat ajaa niin kauheaa työmatkaa joka päivä? Suvi kysyi.
- Mä en aio aina jaksaakaan, sitä varten mulla on täällä pikkuinen kämppä ja sen nurkassa patja, hymyilin. – Mutta mulla on kotona niin paljon lapsia ja hevosia, etten mä aio olla täällä yötä kuin pakottavassa tarpeessa. Iltavuoron ja aamuvuoron välissä. Yövuoron jälkeen.
- Tai jos vietät illan mun kanssa tallilla, ehdotti Suvi. Hymyni leveni väkisinkin. Hän vaikutti mukavalta, mutten yleensä ystävystynyt ihan ensi näkemältä. Niin voisi kuitenkin käydä, eikä ystäviä ollut koskaan liikaa.
- Se olisi kivaa.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   29.6.15 13:51:02

No nyt meni melkein koko päivä tämän lukemiseen, nyt pääsee vasta jatkamaan ehkä maailman mukavinta urakkaa ;)

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   29.6.15 15:16:28

Ai niin, tuolla oli taas se Lol!

Ja mun piti sanoa, että on se jännä miten alkuperäinenkin "Hesalainen" alkaa puhua hesasta ;) Itsekin jo kolme kuukautta kehä kolmosen ulkopuolella ja silloin tällöin lipsahtaa se "HESA" huulilta :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.6.15 15:46:51

Mä oon aika sujuvasti aina puhunut hesasta, vaikka oon täällä asunu koko ikäni :D

Mun pitää varmaan päättää, että sen Lolin seuraava omistaja on vaihtanu sen nimen :D

Ja nyt voit mennä jatkamaan sitä mukavaa urakkaa ^_^
-----------------------------
9. Yksin kotona

Työmatkat olivat rankkoja ja etenkin iltapäivät päivystyksessä olivat rankkoja ja saattoivat joskus venyä. En voinut olla olematta vähän puhki ja lyhytpinnainen joskus kotona, vaikka syynä olikin vain väsymys.
- Mä luulin, että sä jäät sinne, jos oot iltavuorossa? ihmetteli Danni, kun toisen kerran hoipuin kotiin vasta kahdeksan aikaan, sieltä nelisentoista tuntia aikaisemmin lähteneenä. Tälläkin kertaa oli ollut kyseessä auto-onnettomuus.
- En mä ole ollut vielä iltavuorossa, sanoin. Yksi uhreista oli ollut suunnilleen Dannin ja Alissan ikäinen poika ja olin itse vähän hurjastellut kotimatkalla päästessäni näkemään, että he olivat elossa ja hyvinvoivia.
- Ai? Musta tää näyttää iltavuorolta.
- Ei näytä. Enhän mä voinut jättää niitä sinne hoitamattakaan.
- Mun äiti pelastaa maailman! Danni hihkaisi teennäisesti ja pyöritteli silmiään. Ellen olisi ollut niin väsynyt, olisin nauranut hänelle. Ipana osasi myötäsyntyisesti ja täydellisesti ärsyttämisen jalon taidon. Äkkiä pujahti mieleeni, että hän olisi voinut olla Hannan tytär. Hanna oli ainoa ihminen hänen lisäkseen, joka sai minut samalla tavalla haluamaan huutaa ja paiskoa tavaroita. Tai oli saanut, olin Hannan suhteen päässyt jo niin pitkälle, että harvoin hän minua todella otti päähän. Toivoin tosiaankin, että joskus oppisin suhtautumaan Danniin samoin. Tyttö yritti ihan silkkaa pirullisuuttaan ärsyttää. Aloin uskoa, että ainoa keino päästä siitä eroon oli olla ärsyyntymättä.
- Äidin kulta, sanoin yrittäen jotain sen suuntaista, mutta ääneni ei ollut läheskään vilpittömän huvittunut. Ei, kyllä siinä oli murhanhimoa ihan riittävästi kastikkeeksi.

Ensimmäinen oikea iltavuoroni tuli vasta toisella viikolla. Iltaisin polilla oli vähemmän väkeä ja Silakka oli kai halunnut antaa minulle tilaisuuden päästä ensin kunnolla vauhtiin, ennen kuin joutuisin vastaamaan puolesta päivystyksestä. Siinä vaiheessa minun ei ainakaan tarvinnut enää kysellä, mistä tavarat löytyisivät.

Illassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Potilaita tuli maltillisesti ja meillä oli oikeastaan ihan luppoaikaa. Minuuttiakaan ei myöskään tarvinnut olla yliaikaa, päinvastoin. Yövuorolaiset olivat etuajassa ja hätistivät meidät nukkumaan.

Istuessani autooni ajaakseni ensimmäistä kertaa kotikolooni tajusin, ettei minulla ollut siellä mitään syötävää tai juotavaa, paitsi sitä mehupulloa, jonka olin jättänyt käydessäni kaksosten kanssa piknikillä ja kahvipakettia. Aikoinaan ensimmäistä yöpymistäni suunnitellessani olin tietenkin ajatellut käyväni jo töihin tullessani ruokakaupassa, jotta saisin aamiaistarpeet, mutta jostain syystä en ollut sitä muistanut. Tai tunnustettakoon, että ihan tietystä syystä se oli unohtunut. Olin jutellut Veskun kanssa puhelimessa ennen lähtöäni, tarkoitukseni oli ollut raportoida Lakun jalasta, mutta kun olin sitten viattomasti muistuttanut, että jäisin yöksi Tammisaareen, olimme saaneet aikaan pienen, kylmän, yltiösivistyneen riidan. Minusta Vesku oli ollut häijy ilmaistessaan olettamuksensa, että se taisi olla minusta pelkästään hauskaa. Minusta sillä ei ollut merkitystä, miltä se minusta tuntui, kun jäätävä kerran oli.

Sitä miettiessä en sitten ollut suonut ajatustakaan ruokatarpeille vaan olin ajanut suoraan töihin kiukusta puhisten. Nyt teki mieli ruveta puhisemaan uudelleen, mutta mitäpä iloa siitä olisi ollut. Lähdin sen sijaan etsimään jotain avoinna olevaa huoltoasemaa ja toivoin, ettei minun tarvitsisi ajaa kovin montaa kymmentä kilometriä sellaista etsiessäni.

Lopulta pääsin asuntooni, roikottaen kädessäni pientä pussillista riistohintaisia eväitä. Ei siinä monen euron edestä ollut tavaraa, mutta jos olisin muistanut käydä oikeassa kaupassa, olisin säästänyt kuitenkin huomattavasti. Suivaantuneena olin sitten ostanut tupakka-askinkin, mikä sai minut lopulta tajuamaan tilanteen huvittavuuden. Äkästelinhän kuin murrosikäinen.

Kämpässä oli aika ankeaa. Avasin radion ja söin iltapalaa, sitten petasin patjani ja istuin sen päälle. Olin kuvitellut, että tämä hetki olisi jotenkin riemukas ja juhlallinen. Hitto vie. Korventavan yksinäinen se oli. Olisin antanut paljon, jos olisin saanut olla kotona juuri nyt, kuunnella talon vanhojen seinien natinaa ja Veskun rauhallista hengitystä. Sarrin ja Sunnan koti-ikäväpiirustukset eivät helpottaneet oloani ollenkaan, päinvastoin. Sitten tajusin, että minulta puuttui jotain vielä tärkeämpää kuin ruoka. Minulla ei ollut mitään lukemista. Aloin epäillä, että näistä lähtökohdista ei uni tulisi silmään koko yönä.

Yritin kuitenkin, mutta noin viidentoista minuutin kyljenkääntelyn ja radion napsuttelun jälkeen, kun en tiennyt, halusinko sen olevan päällä vai hiljaa, hamuilin puhelimen käteeni. Soittaisin Veskulle. Okei, hän oli ollut tympeä päivällä, mutta saatoinhan minä antaa sen anteeksi. Hän varmaan ilahtuisi kuullessaan, miten kamalaa minulla oli ja miten kaipasin hänen viereensä. Tosin hän saattaisi jo nukkua, mutta eikö asia muka ollut heräämisen arvoinen?

Ei hän nukkunut. ”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua”, kuulin ja katsoin kännykkää epäuskoisena. Kenen hiton kanssa Vesku puhui keskellä yötä? Ei meillä ollut sellaisia tuttavia, joiden kanssa oli tapana puhua iltakymmenen jälkeen. Ei kai kenellekään ollut sattunut mitään?
Päättelin, että ei, kun sama toistui ensin viiden ja sitten kymmenenkin minuutin kuluttua. Mieheni puhui maratonpuhelua jonkun kanssa, joten hätäkeskukseen se ei ainakaan ollut, eikä Jutalle. Hanna ehkä? Ketään muuta en voinut kuvitellakaan, joten etsin kiukkuisena Hannan numeron. Jos sekin olisi varattu, olisi asia selvä.

- Haloo? Hannan ääni oli vähän äkeä, kuin olisin herättänyt hänet.
- Juorusitko sä just mun mieheni kanssa? kysyin täsmälleen yhtä äkeästi.
- En, olin menossa nukkumaan.
- Ai, sanoin ja tunsin oloni vähän tyhjäksi. Kuka muu se muka saattaisi olla?
- Missä sä olet, kun sille soittelet? Tai missä se on? Hanna kysyi uteliaana.
- Mä olen töissä, tai siis Tammisaaressa kahden työvuoron välissä, huokaisin.
- Tammisaaressa? Hittoako sä siellä teet? Mikset sä tullut tänne yöksi? Oltais juoruttu koko yö ja juotu punaviiniä!

Hannan vilkastuminen olisi naurattanut, ellei tilanne olisi ollut se, mikä oli. Ilmeisesti Vesku ei ollut pitänyt luukkuani mainitsemisen arvoisena asiana hänenkään kanssaan jutellessaan, eikä minulla itsellänikään ollut ollut tilaisuutta siitä kertoa.
- Mulla on täällä vuokra-asunto. Ja mun pitää olla aamulla taas töissä, joten mä en aio ajaa sun luokse juomaan punaviiniä, ilmoitin.
- Mikä asunto? Ihan itselläsi yksinkö? Miksei mulle ole kerrottu?
- En tiedä, myönsin.
- No mä voin ottaa punkkua mukaan ja tulla kylään, Hanna ilmoitti.
- Älä viitsi, mun pitää siltikin mennä aamulla töihin.
- No se on vasta aamulla!
- Hanna-kulta, punkun juonti sun kanssa ei mitenkään korreloi aamuvuoron kanssa. Eikä mulla ole kuin yksi patja.
- Oletpa sä nössö, hän sanoi kuulostaen pettyneeltä. – No okei, mullekin tulee asiakkaita jo yhdeksältä. Mutta asutko sä nyt sitten siellä?

Selitin taas kerran tilanteen ja Hanna ilmoitti, että joskus saisin luvan jäädä yöksi ihan ilman aamullisia velvoitteita ja sitten hän tulisi kylään.
- En mä raaski täällä yöpyä turhan päiten, sanoin huokaisten. Se Veskun puhelu oli edelleen selvittämättä ja minulla oli ikävä lapsia. Toisaalta ajatus illasta Hannan kanssa kutkutteli hiukan. Ellen joutuisi vastaisuudessa kauhean usein jäämään yöksi, voisin ehkä kerran jäädä ihan ylimääräistä. Niin, ehkä parikin kertaa, jos aioin Suvin kanssa tallille katsomaan hänen hevosiaan.
- Mutta mitä varten sä soititkaan? Miksi sä luulit, että mä juttelin Veskun kanssa?
- Koska mulla oli hemmetin yksinäistä ja mä yritin soittaa sille ja se on vaan koko ajan varattu, tunnustin.
- No jos sillä on joku hoito?
- Hanna, sä oot sitten tosi ihana ja kannustava.
- Ellen mä muista ihan väärin niin sä et ollut koko miehestä kauhean kiinnostunut viimeksi, kun juteltiin asiasta. Ettet vaan olis toivonutkin, että sillä olisi joku hoito.

Hän oli ihan oikeassa, ainakin ensimmäisen asian suhteen, ja mikä merkillisintä, nyt olin ihan hemmetin kiinnostunut. Minua suorastaan korvensi, kun en tiennyt, miksei Vesku muka ehtinyt vastata minulle.
- Mun täytyis kai ruveta nukkumaan, töksäytin ja sainkin puhelun lopetettua, vaikka Hannalla oli vielä muutama ehdotus jäljellä. Sitten katselin puhelintani vähän aikaa ja pyörittelin sitä kuin pulloa pullonpyörityksessä. Ei, en uskaltaisi soittaa enää. Jos Vesku olisi edelleen varattu, saisin hepulin ja seuraavaksi olisin matkalla kohti kotia. Kysyisin huomenna ihan kaikessa rauhassa, kuin ohimennen.

Se ei mennyt ihan niin. Perheeni oli syömässä, kun pääsin kotiin ja minä sekoitin koko pakan. Kaksoset kiljaisivat ja juoksivat minua vastaan jättäen ruokansa sikseen ja minun piti rutistaa heitä.
- Mulla oli ikävä teitä, kuiskasin.
- Mullakin sua, sanoi Sunna vakavana.
- Tulkaa nyt takasin syömään! Vesku huusi ja minäkin hätistelin heidät pöydän ääreen. Seurasin perässä, kunhan olin saanut takkini naulaan ja totesin, että minulle ei ollut paikkaa. He olivat siirtäneet keittiön pöytää niin, että toinen pääty oli kiinni seinässä.
- No niin, nouskaa ylös! Meidän pitää nostaa pöytää! Merlin sanoi iloisesti huomatessaan katseeni suunnan, ja kai ilmeenikin.
- Älä. Kaikkien astiat kaatuu. Mä menen käymään suihkussa ensin ja syön sitten, sanoin värittömästi. En koskaan käynyt suihkussa heti töiden jälkeen, vaan vasta tallihommien jälkeen, mutta nyt se oli ainoa tapa säilyttää arvokkuuteni.
- Höpsis, ota lautanen ja istu alas. Me ei odotettu sua näin aikasin, Vesku sanoi ja siirsi omaa tuoliaan lähemmäs Sarria niin, että kulmaan olisi mahtunut.
- Ei kun oikeesti. Mä en voinu käydä illalla suihkussa, kun oli niin myöhä ja aamulla mä nukuin liikaa niin, etten ehtinyt, runoilin.

Kun palasin kellarista, keittiö oli tyhjä paitsi Merliniä, joka sulki juuri astianpesukoneen.
- No niin, nyt sulla on täysi rauha! Mä menen harjaamaan varsat, hän hymyili.
- Missä kaikki muut on?
- Tallilla. Vesku aikoo pitää kaksosille kouluratsastusta.
- Ihan totta?

Kysymykseni oli tietysti hölmö. Miksi Merlin olisi huijannut? Vesku vaan ei ollut pitkään aikaan pitänyt kaksosille tuntia, ainakaan näin illalla. Tai ainakaan minulle ei ollut kerrottu.
- Se voi olla jo vähän kylmää, tyttö huomautti avuliaasti, kun kaavin ruoanjämiä vuoanreunoista. En tiennyt, mitä se oli, mutta ainakin se oli syötävää päätellen siitä, miten hyvin se oli tehnyt kauppansa. Merlinkin katosi ja minä istuin pöydän ääreen lautasineni. Lopetettuani en edelleenkään tiennyt, mitä olin syönyt.

Minun olisi pitänyt mennä tallille katsomaan tyttöjen ratsastusta, aioin tehdä niin ja halusinkin, mutta jalkani kuljettivat minut olohuoneeseen, missä lysähdin toteamaan, että oli uutisten aika. Ehkä levähtäisin paikoillani niiden ajan. Maailmalla olisi voinut tapahtua mitä tahansa eilen tai tänään, enkä minä tiennyt. Paitsi että kaipa asiakkaat olisivat maininneet, jos joku olisi ampunut ydinkärkiohjuksen Washingtoniin tai jotain muuta. Mitään niin jännittävää ei kuitenkaan näkynyt. Tylsiä poliitikonnaamoja vain sain katsella ja sitten nukahdin. Edellisyö oli tosiaan jäänyt lyhyeksi ja olin ollut jaloillani koko päivän sen jälkeen.

Heräsin vasta, kun lapsia alkoi palata sisään. Kello oli niin paljon, että arvasin Veskun ja Merlinin jääneen tekemään iltatallihommia ja tunsin omantunnonpistoksen. En ollut käynyt tallilla kahteen vuorokauteen, vaikkei matkaa ollut kuin viisikymmentä metriä, olin kyllä huono tallinpitäjä. Olikohan kukaan edes harjannut Irkkua?
- Mitä te haluatte iltapalaksi? kysyin kaksosilta, isommat olivat kiivenneet suoraan yläkertaan.
- No vaikka lettuja, Sarri toivoi, ja koska olin ollut poissa, ryhdyin hommiin. Kahdeksan hengen letuissa menisi ikuisuus, mutta miten olisin voinut sanoa ei?
- Sä oot huippu, tyttö sanoi ja kävi rutistamassa minua.
- Menkää iltapesulle sillä aikaa, kehotin.

Lopulta kaikki rauhoittui. Kaksoset olivat nukkumassa ja Merlin oli kartoittanut, mitä kanavaa katsottaisiin alakerrassa ja mitä yläkerrassa ja päätynyt ullakko-olohuoneeseen. Vesku ja minä saimme pitää olohuoneemme ihan kahdestaan.
- Mä yritin soittaa sulle eilen, sanoin. Oli ihan käsittämätöntä, ettei siihen ollut ollut tilaisuutta aiemmin. Nyt olin pyöritellyt lausetta suussani niin kauan, että se kuulosti jo ihan tönköltä.
- Ai, miksi? Vesku murahti. Hän löhösi toisella sohvalla ja tiesin, että hänen oli täytynyt huomata minun yrittäneen soittaa. Olisi ollut loogista, että hän nyt olisi selittänyt, miksei ollut soittanut takaisin. Se oli itse asiassa aika omituista. Hänen oli täytynyt ihmetellä, miksi olin yrittänyt soittaa siihen jumalattomaan aikaan. Miten ihmeessä hän ei ollut soittanut, olisihan minulle voinut vaikka sattua jotakin?
- Mä vaan ajattelin kysyä Lakun jalasta, huokaisin. En saanut sanottua, että koska olin ollut yksinäinen ja minulla oli ollut ikävä.
- No se on jo ihan okei.
- Kenen kanssa sä puhuit?

Vesku vilkaisi minua ja ryppy hänen kulmakarvojensa välissä näytti muuttaneen sinne pysyvästi.
- Miten niin?
- No sä puhuit jonkun muun kanssa sillon, kun mä yritin. Ja puhuit kauan, koska mä yritin monta kertaa, selitin kärsivällisesti.
- Yhden vanhan koulukaverin.
- Ai, kenen?
- Et sä ole sitä koskaan tavannu, lukiosta.
- Ai, sanoin alistuen. Minun oli ihan turha jatkaa utelua, kun minulle kerran oli päätetty vastata vain töksähtelevän lyhyin lausein, enkä minä tosiaankaan Veskun lukiokavereista tuntenut kuin Iljan, muut olivat vain suttuisia naamoja vanhoissa luokkakuvissa tai joskus ohimennen jossain Hangon ravintolassa tavattuja.

Onneksi Vesku leppyi eikä pitänyt moista mykkäkoulua enää myöhemmin, kun jouduin yöpymään Tammisaaressa. Seuraavalla viikolla jouduin tekemään yhden yövuoron ja vaikka se ei ollut sellaista pakkovalvomista kuin hoitaja-aikoinani, olin iloinen, kun minun ei tarvinnut lähteä pöpperöisenä ajamaan kotiin. Kämppäni tuntui edelleen tyhjältä, mutta ei yhtä epätoivoiselta ja nukahdin heti. Alkuiltapäivästä heräsin täysin levänneenä ja huristelin kotiin ja ehdin Irkun selkään, ennen kuin kukaan, edes kaksoset ehtivät kotiin.

Nuori tammani oli yllättävän fiksu siihen nähden, millainen primadonna sen emä oli. Se oli oppinut perusasiat melko helposti, eikä se koskaan tuntunut unohtaneen mitään oppimaansa. Minun olisi pakko ruveta katsomaan sille kisoja. Siitä ei saanut fwb:tä niillä vanhemmilla, mutta mikään ei estäisi minua viemästä sitä ikäluokkakisoihin kantakirjavarsojen vastukseksi.

Innostin sitten lapsetkin katselemaan kisakutsuja. Olin printannut kaikki sopivat, enkä malttanut olla ottamatta niitä ruokapöytäänkin, missä ne sitten kiersivät kädestä käteen, eikä syömisestä tahtonut tulla mitään.
- Me tarvittais hevoskuorma-auto, nauroin katsellessani, miten kaksosten silmät loistivat innostuksesta. Hekin pääsisivät lopultakin kilpailemaan, enkä osannut kuvitella, miten juhlalliselta heistä tuntui.
- Ei meillä ole varaa sellaseen, Vesku töksäytti. – Ja kuka sitä ajaisi?
- Sulla on kuorma-autokortti ja miten sä luulet meidän muuten saavan kaikkien hevoset kisapaikalle? Jos kaikki lapset menee, niitä on jo viisi, ja Irkku, ja jos sinäkin, niin ehkä jopa kahdeksan…
- Näytä mulle kisat, missä on luokkia tyttöjen poneille ja sun ensikertalaiselle varsalle ja Kaomalle ja Djangolle, Vesku heitti takaisin.
- Mikä sua vaivaa? tuhahdin.
- Ei mikään, sanoin vaan, ettei meillä ole varaa mihinkään kuorkkiin.
- Älä marise. Ja ihan hyvin voi tulla tilanne, että kaksoset menee hyppäämään kuutta- tai seitsemääkymmentä senttiä, ja minä ja Irkkukin, ja Danni ja Alissa sitten isompaa ja Jerry…
- Musti ei mene estekisoihin, Vesku huomautti.
- No silti meillä voi olla viis hevosta menossa samaan paikkaan, hermostuin. Mikä häntä oikein riepoi? Ei hän yleensä ollut noin yhteistyökyvytön.
- Täytyy vaan ajaa useamman kerran sitten, ellei kisoja voi vuorotella. Tai vuokrata toinen traikku.

Olisin mainiosti voinut jatkaa vänkäämistä, mutta lapset alkoivat katsella meitä omituisesti, joten suljin hyveellisesti suuni. Kun ruokapöytä oli raivattu, istuimme uudelleen sen ympärille ja ruksimme kisoja ja luokkia ja päiviä.
- Mua jännittää, Sunna inahti sormet suussa, kun olimme kollektiivisesti päättäneet, että heidän olisi parasta aloittaa viidenkymmenen sentin luokasta huhtikuun loppupuolella.
- Me oltiin paljon teitä pienempiä Alissan kanssa, kun me alotettiin kilpaileminen, eikä meitä koskaan jännittänyt, huomautti Danni, mutta katsoi osaaottavasti pikkusiskoaan. Niinhän he olivat tosiaan olleet. Oli ihme, että he olivat pystyneet pitämään säännöt mielessään niin pikkuisina.
- Te olitte varmaan liian nuoria, että olisitte ymmärtäneet jännittää, Sunna sanoi ja minun teki mieli tirskahtaa. Sunna oli ehdottomasti kiltein ja mukautuvaisin kaikista lapsistamme ja se, miten hän antoi Dannille takaisin, paljasti, että hän tosiaan oli vähän poissa tolaltaan.
- Mäkin voisin tulla Irkun kanssa samaan, jos se oppii hyppäämään siihen mennessä ja jos mulla on vapaata ja jos keksin jonkun kyydin, sanoin päättäväisesti.
- Entäs me? Alissa kysyi. – Kai mekin päästään?
- Täytyy katsoa teidän luokka niin, että ehtii tuoda pikkuponit kotiin ja hakea Daisyn ja Mian.
- Älä nyt pakkaa kaikkia viikonloppuja täyteen, ennen kuin mä olen saanut katsottua oman kisakalenterini, Vesku huomautti. – Etenkin jos mä olen se, joka saa ajaa sukkulabussia kodin ja kisapaikan väliä, kun sä olet töissä.

Ihan kuin hän olisi ollut täysin ulkopuolinen eikä vähääkään kiinnostunut lasten kilpailemisesta, kuin joku tavallinen mies! Asia ei tietysti ollut niin, joten en sanonut mitään siitä.
- Mä en taida voida kauheasti vaikuttaa mun työvuoroihin, huomautin kuitenkin. – Semmosta se on tässä vaiheessa. Jos muistat omilta ajoiltasi. Vaikka onhan siitä tietysti jo vuosikausia, kun sä olet ollut tässä tilanteessa.

Vesku osasi lukea rivien välistä loistavasti ollakseen mies, oli aina osannut.
- En mä pakottanut sua homehtumaan siinä vanhainkodissa kaikkia niitä vuosia erikoistumisen sijaan.
Hänen riviensä väleissä suorastaan säkenöi se, mitä ei voinut tässä seurassa ääneen lausua: ettei hän myöskään ollut se, joka oli pakottanut minut äitiyslomalle kesken opintojen niin, että meillä oli pieniä lapsia siinä vaiheessa, kun minun olisi ollut loogista ruveta erikoistumaan. Kukaan ei ollut tehnyt sitä, se oli vain sattumaa. Sitäkään hän ei sanonut, että itse asiassahan kaksosten tuleminen oli ollut ihan minun oma yksityinen päätökseni, vaikka tietysti hän oli ollut siitä äärettömän riemuissaan. Kanaisä.
- Ja kuka olisi hoitanut kaikki taaperot, jos mäkin olisin hypännyt samanlaiseen uraputkeen kuin sinä, huokaisin väsyneesti. Olin muistanut kaksosten syntymäpäivän, tai oikeastaan seuraavan aamun. Miten järkyttävän onnellisia me olimmekaan olleet silloin. Mihin se oli kadonnut? Ja mitä minulle oli tapahtunut? Vaikka kuinka kauan olin työskennellyt uutterasti saadakseni Veskun pysymään käsivarrenmitan päässä ja nyt, kun alkoi vaikuttaa siltä, että hän alkoi oppia, en pitänyt siitä.

Taisi olla aika peruuttaa vähän. Kai minä vielä saisin hänet lepyteltyä? Kunhan vain lapset painuisivat nukkumaan ja saisimme vähän omaa rauhaa. Asiat oli aina helpompi ratkoa sängyssä, ja minuun oli iskenyt kova läheisyyden kaipuu kaksosten syntymää muistellessani. Halusin muistella sitä mieheni kainalossa, ehkä rakastellakin.

Mutta ennen kuin ehdimme sänkyyn asti, minulle soitettiin töistä. Se ihminen, jonka oli pitänyt tulla yövuoroon, oli kompastunut lenkittäessään koiraansa ja istui nyt potilaspuolella ja voisinko mitenkään? En voinut kieltäytyä.
- Eikö niillä ole muita duunareita kuin sinä? Vesku kysyi kuunneltuaan, miten lupasin lähteä heti.
- Kai ne on muissa vuoroissa. Mulla piti olla vapaa.
- Työn sankari, hän tuhahti.
- Ehkä mä kerään heppakuorkkirahoja, tuhahdin takaisin, mutta sitten halasin häntä. – Harmi. Mulla oli vähän muita suunnitelmia täksi illaksi.
- Niinkö? Mitähän? Vesku kysyi hämmästyneenä.
- Mä kerron niistä tarkemmin sitten, kun on tilaisuus toteuttaa ne, naurahdin ja hetken ajan olimme kuin ennen vanhaan.

 
10. Ravitallilla

Suvi tuli vastaan minua pihalla, kun silmät raskaina kävelin kohden autoani. Toisen yön valvominen valmistautumattomana ei ollut ollut herkkua, vaikka olikin ollut melko rauhallista ja olin hyvin pystynyt torkkumaan.
- Mä luulin, että sä olit vapaalla, hän huudahti.
- Mun pitikin olla. Joku sairastui.
- Ja sut kutsuttiin hätiin? Älä anna pompotella itteäsi!
- No en mä osannut muutakaan kuin tulla.
- Ja nyt sä menet nukkumaan?
- Se olisi tarkoitus, myönsin.
- Hei, kun sä heräät niin tule mun kanssa tallille?

Ajatus ei innostanut yhtään. Ei sillä hetkellä.
- Mä en jaksa ajatella niin pitkälle kuin iltapäivään. Mutta en mä tiedä. Mun pitäis mennä kotiin. Eikä mulla ole kamojakaan mukana. Mä en edes muista, koska mä olisin ratsastanut muualla kuin kotona, omilla hevosilla.
- Okei, Suvi myöntyi sitten vastahakoisesti. – Mutta kuule, mä katson tänään meidän työvuorolistat läpi. Pakko sieltä on löytyä joku päivä, jolloin sä saisit sovitettua.
- Katso ihmeessä, lupasin ja aloin etsiä autonavaimiani. Niiden löytämisen vaikeuskin juorusi siitä, miten väsynyt olin. Luojalle kiitos kämpästä! – Hauskaa työpäivää.
- Kauniita unia, toinen vastasi.

Kun palasin töihin, Suvi oli löytänyt omien sanojensa mukaan täydellisen päivän. Hänellä oli lyhyt vuoro – sellaisiakin oli joskus, kun oli tehnyt tarpeeksi pitkiä tai ylityövuoroja – ja niin näkyi olevan minullakin.
- Mä sanoin Silakalle, että sä tarvitset lyhennyksen sen ylimääräsen yövuoron takia, Suvi sanoi tyytyväisenä.
- Ai jaa. Miten se voi päästää kaks tyyppiä samana päivänä aikaisemmin?
- No jää tänne silti porukkaa, älä siitä huolehdi. Muista vaan ottaa ratsastuskamat mukaan ja peukuta, ettei tuu mitään grande katastrofia siksi iltapäiväksi.

Minua jännitti melkein kuin olisin ollut menossa ratsastustunnille uuteen ratsastuskouluun sinä päivänä. Olin jopa harkinnut pakata kisasaappaani, jotta näyttäisin ammattimaisemmalta, mutta olin tullut järkiini ajoissa. Kotivermeet saisivat riittää, ne olivat ainakin mukavat, ja kukapa niitä edes katselisi, ravitallilla? Suvi vain, enkä uskonut hänen välittävän, vaikka saappaani olivatkin kuluneet sisäsyrjiltä valkoisiksi, kun en ollut vaivautunut lankkaamaan niitä ikuisuuksiin.
- Voiko siellä jossain vaihtaa vaatteet? kysyin, kun teimme lähtöä.
- Voi tietysti, siellä on saunakin.
- Älä hitossa? Hevosille?
- Sekä että, Suvi sanoi sekunnin mietittyään. – Broidi teki vanhasta pihasaunasta hevossaunan. Mutta mä en tiedä, onko se vielä saanut sitä niin valmiiksi, että sitä ois kokeiltu.
- Mielenkiintoista! lausahdin ja huomasin miettiväni, saisiko jonkun meidän hevosista muilutettua sisään autotallin kautta ja saunaan. Mutta tietenkään se ei kävisi päinsä. Matkalla oli liikaa mutkia ja sauna oli liian pieni lauteineen ja miten minä muutenkaan mitään noin hölmöä pohdin?
- Tuletko sä mun kyytiin vai omalla?
- Omalla, päätin.

Suvi oli joskus maininnut, että talli oli lähellä ja niin se olikin. Ajoimme vain ehkä viisitoista minuuttia sairaalalta ja sitten olimme perillä. Uteliaana katsoin ympärilleni, uudet tallit olivat aina kiinnostavia. Tästä paikasta tuli mieleeni Vermo. Avara piha ja matalat rakennukset sen kai tekivät. Tallista asteli parhaillaan ulos hevonen kärryt perässään ja näin, miten Suvi, joka oli jo ehtinyt autostaan ulos, heilautti kättään siihen suuntaan. Kiirehdin itsekin pihalle ja otin takapenkiltä ratsastusvarustekassini. Edelleen tunsin itseni ratsastuskoulun uudeksi oppilaaksi.
- Missä mä voin vaihtaa vaatteet? kysyin, sillä piha oli aika kurainen, enkä halunnut tuhota työvaatteitani hakemalla ne päällä hevosia tarhasta tai muuta sen tapaista.
- Katotaan millanen ruuhka tallissa on, vaikka ei siellä varmaan ole. Auto on poissa niin, että osa on varmaan hiitillä ja toi Mattikin oli lähdössä eikä tulossa.

Talliin johti avara tyhjä alue, joka meillä olisi muotoutunut oitis heinä- ja turvevarastoksi – itse asiassa meillä olikin juuri sellainen, pienempi vaan, eikä sen läpi kuljettu kuin lantalaan. Täällä se kuitenkin näkyi palvelevan valjastuskatoksena sen lisäksi, että seinustoilla oli myös muutama heinäpaali. Jatkoimme isoista ovista talliin, joka oli jo tutuksi tulleita elementtikarsinoita. Meillä oli samoja tammatallissamme. Niitä oli yhteensä parisenkymmentä, mutta vain muutamassa oli asukas. Kuljin lukien nimikylttejä, joista näki, että tämä oli vakavasti otettava treenitalli. Ei pikku hoitajatyttöjen kimalleliimalla ja sydämenkuvilla koristeltuja kylttejä, ei edes yksinkertaisia, laminoituja, kuten meillä. Nämä olivat valkoisia muoviläpysköjä, joissa oli valmiiksi painettuna paikat suvulle ja ennätykselle ja niihin oli kirjoiteltu spriitussilla. Käsialasta tuskin sai selvää.

- Sä voit vaihtaa vaatteet täällä, sanoi Suvi tallin toisesta päästä, minne hän oli jo ehtinyt. Kiirehdin perään ja löysin huoneen, joka muistutti komennusmieskämppää keittiöineen ja sohvineen. Se oli suunnilleen samoin kalustettu kuin Hannan tallin lepohuone, mutta ei siltikään muistuttanut sitä ollenkaan. Tiskipöydällä lojui kahvimukeja ja muitakin astioita ja yhdellä seinällä oli rivi kaappeja, joista Suvi alkoi kaivaa yhtä. Hänkin veti esiin ratsastushousut ja saappaat ja alkoi riisuutua. – Yleensä mä vaihdan tuolla saunassa, mutta ei täällä tosiaan taida olla ketään tänään, hän kertoi.
- Siis onko täällä tosiaan sauna? kysyin ja katsoin sisään huoneen ainoasta ovesta sen lisäksi, mistä olimme tulleet. Oli siellä, kaakeloitu pesuhuone, vessa ja lasiovi itse saunaan.
- Se on kuulemma ihana, kun on ollu hiitillä räntäsateessa tuntikausia. Mä en kyllä itse sitä käytä, mä saunon kotona.
Eriön puhtaustaso näytti siltä, ettei minuakaan olisi saanut sinne millään ilveellä, tosin se johtui siitä, että rapaisilla saappailla oli selvästi usein vierailtu wc-pöntöllä. Ei siellä muuten torakoita vilistänyt.

Minun teki mieli kysellä parissa tallissa olevasta hevosesta, mutta aika kului, ja minun piti ajatella kotiin menoakin vielä tänään. Niinpä vain seurasin Suvia ulos. Hän vei minut neliömäisen hiekkatarhan luo, joka näytti ihanan tasaiselta. Siellä oli kaksi hevosta, musta puoliverinen ruuna ja punaruskea suomenhevonen, ruuna sekin. Kauempana oli lisää tarhoja, joissa oli muutamia suomenhevosia, varsojakin.
- Tässä on mun kullanmurut, Poju ja Hehku, Suvi esitteli ylpeänä ja minä saatoin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että ne olivat tosiaan kauniita. Hehkun oli pakko olla se suokki, sillä se suorastaan hehkui auringonvalossa. En tiennyt kovinkaan paljon suomenhevosista, mutta se oli isokokoinen ja ryhdikäs ja näytti hyväkuntoiselta. Poju oli sironpuoleinen ja vähän toista pienempi.
- Kummanko mä otan?
- Ota sä Hehku, se on tasaisempi, Suvi sanoi rypistäen hienoisesti kulmakarvojaan. – Uskallatko sä lähteä lenkille, vai haluatko ratsastaa täällä?
- Täällä? Missä?
- Tää tarha on mun kenttä. Okei, ei se ihan täysimittainen ole, mutta opitaanpahan tiukkoja käännöksiä, ja Hanski on kyllä suunnattoman kiltti, kun viitsii pitää tätä kunnossa ihan vaan mua varten.
- Eikö täällä ole muita ratsuja?
- Ei. Kyllä noilla juoksijoillakin ratsastetaan, mutta maastossa. Ne ei tahdo mahtua kääntymään näin pienessä tilassa, Suvi naurahti.
- Eikö? Mutta kääntyyhän ne radallakin… mikä se nyt on? Volttilähdöissä?
- No kääntyy, kunhan yritin murjasta vitsintynkää. Mutta mitä sä sanot?
- Kyllä mä uskallan lähteä maastoon. Tietysti, ellei sun hevosesi sitten kiikuta mua suoraa päätä Heinolaan.
- Ei se semmosta tee.

Alle puolessa tunnissa olimme harjattujen hevosten satuloissa matkalla pois pihalta. Olin loistavalla tuulella. Siitä oli aikaa, kun olin saanut maastoiluseuraa muista kuin lapsista, ja kun olin saanut kammettua itseni Hehkun selkään ja lyhennettyä jalustinhihnat sopiviksi, olin täysin kotonani. Hevonen oli minulle suuri, mutta ei se ollut Mustia ja Djangoa suurempi, joten se ei sinänsä ollut mikään kulttuurishokki. Se ajamaan lähtenyt mies tuli hevosineen meitä vastaan jo alkumatkasta ja sen jälkeen osasin rentoutua. Kuka tahansa meidän hevosistamme olisi todennäköisesti saanut sydänkohtauksen nähdessään ravurin ja kilpakärryt, mutta Suvin hevosten oli tietenkin ollut pakko tottua niihin, kun asuivat täällä.

Ratsastimme hyvävauhtisen lenkin, joka kesti tunnin verran, eikä kumpikaan hevosista ollut siitä moksiskaan.
- Meidän kilparatsut ei jaksais tällasta hikoamatta ja puuskuttamatta, ei ainakaan tähän aikaan vuodesta, tunnustin.
- Ravitreenarin kunto-ohjelmaa voi oikein hyvin soveltaa ratsuillekin, Suvi hymyili. – Mutta nyt lähdetään takaisin päin. Jos ne ois jo ehtiny takasin hiitiltä, niin saisit nähdä hevoset.

Hevosauto oli palannut ja tallissa oli hillittyä hyörinää. Loimitettuja hevosia loimitettiin uudestaan, heiniä jaettiin ja ämpäreitä kannettiin. Yritin olla mahdollisimman vähän häiriöksi, kun vein Hehkun sen karsinaan, joka oli tallin perällä ja riisuin siltä varusteet. Suvi neuvoi minua pyyhkimään sen satulanpaikan – oli se sentään jostain hionnut – ja heittämään sen selkää fleecehuovan loimitelineeltä ja tein niin. Siihen mennessä tallikäytävä oli hiljentynyt melkein autioksi ja saatoin kiinnittää huomioni hevosiin.
- Onko nää siis sun veljen? kysyin. Niitä oli enemmän kuin meillä ja se tuntui liian paljolta yhdelle miehelle.
- Voi ei, pari vaan on sen, ja sitten noita varsoja tuolla pihalla. Suurin osa on treenissä täällä.
- A-haa! tajusin. Tiesin hävettävän vähän raviurheilusta, mutta sen perustavanlaatuisen eron ratsastukseen verrattuna tiesin siinä olevan, etteivät ravihevosten omistajat välttämättä koskaan edes nähneet eläintään kuin katsomosta. Ratsuja treenattiin yhdessä omistajan kanssa, jotta ne oppisivat toimimaan yhdessä parhaalla mahdollisella tavalla, tai ainakin omistajaa varten, kuten kun Hanna aina välillä otti syväkoulutukseen meidän hevosiamme. Nämä vaan sysättiin jonnekin, missä ne hoidettiin, valmennettiin ja kilpailutettiin ja omistaja maksoi laskut ja kuittasi mahdolliset voittorahat. En minä sitä pahana pitänyt. Ainakin ne olivat asiantuntevissa käsissä, toisin kuin jotkut ratsuhevoset, joita kyllä rakastettiin ehdoitta, mutta muu toteutus saattoi vähän ontua. – Ne on vähän kuin kilpa-autoja.
- Niin kai, Suvi hymähti. – Mä katon josko Hanski ehtis. Se tuntee ne paljon paremmin kuin minä.

Hän haki kahvihuoneesta, missä olimme vaatteet vaihtaneet, miehen, jossa oli selkeästi samaa näköä. Heidän tummanruskeat nappisilmänsä olivat aivan identtiset ja samoin ruskeat pisamat nenän tienovilla. En olisi tullut Suvin veljeä niin tarkkaan katsoneeksi, se tuntui epäkohteliaalta, mutta hän oli kauttaaltaan pilkullinen, joskaan ne eivät olleet pisamia kaikki.
- Rapa roiskuu, livahti suustani, ennen kuin ehdin ajatella.
- Ravatessa roiskuu, hän vastasi salamannopeasti.
- Hanski, Jessi on mun työkaveri, se josta mä oon puhunut, Suvi esitteli. – Se autto mua tänään.
- Ilmasta virkistysratsastusta, Hanski hymähti hiukan alentuvasti. – Sun pitäisi ottaa rahaa noiden herranterttujen liikuttamisesta. Niin ne muutkin hevostädit kuuluu tekevän.
- No jos ottasinkin niin Jessiltä en olis ottanu, sillä on ihan riittävästi ratsastettavia kotonakin, Suvi ilmoitti. – Voisitko sä lakata olemasta epäkohtelias ja pitää tallikierroksen?
- Tietysti, mies sanoi ja kuulin ylpeyden häivähdyksen hänen äänessään.

Kuljimme tallikäytävän päästä päähän ja takaisin ja lopulta korvissani vilisi kilometriaikoja ja voittosummia.
- Ja tää on kaikista hienoin, Hanski sanoi lopulta pysähtyen viimeisen karsinan äärelle. Siellä seisoi maitokahvin värinen upearunkoinen hevonen, jolla oli pitkä, harmahtavanvaalea harja. Minä en tosiaankaan ollut mikään suomenhevosasiantuntija, mutta se oli kaunis. Se taisi myös itse tietää arvonsa, sillä se vilkaisi meitä liikauttamatta mitään muuta kuin silmäänsä ja jatkoi ylevää tuijotustaan ikkunasta ulos.
- On se, henkäisin. – Musta on niin makeeta, kun ne saa pitää harjansa, eikä niitä tarvii nyppiä kuin alokkaita.
Hanski pärskähti ja tajusin kuulostavani höppänän hevostädin perikuvalta. Olin vaan unohtunut tuijottamaan noita ihania jouhia ja sanonut, mitä mieleeni tuli. Teki mieli ilmoittaa, että olin kyllä oikeasti ihan täysipäinen hevoskasvattaja itsekin, vaikka satuinkin olemaan naispuolinen ja puhumaan välillä läpiä päähäni. Mutta mitäpä sillä oli väliä. En varmaan tulisi tänne toista kertaa ja Suvi voisi puhdistaa maineeni. Luotin siihen, että hän tekisi sen.

Hanskilla oli henkilökuntaa enemmän kuin Hannalla ja suurin osa siitä oli maleksinut ohitsemme esittelyn aikana, huikaten hyvästejä. Viimeisen, pitkäkiharaisen tytön, Hanski kuitenkin pysäytti ja sanoi meille, että hänen oli aika jatkaa hommia ja että kahvia oli varmaan vielä. Tajusin, että minulla oli terve jano ratsastuksen jäljiltä ja tajusin myös, että minulla oli edelleen kypärä hikisessä päässäni. Nappasin sen pois Suvin tarttuessa minua käsipuolesta.
- Päästetään se ja mennään kahville.

Palasimme kahvihuoneeseen, missä oli tosiaan vielä tilkka kahvia. Tasan jakaen saimme kumpikin vähän yli puoli kupillista.
- Mitä sä tykkäsit Hehkusta? Suvi kysyi napatessaan keksipaketin ja istuessaan sohvaan.
- Vähän kova suusta mutta kauhean kiva, sanoin diplomaattisesti. Niki oli hidastanut, jos olin hengittänyt ulos tarpeeksi painavasti ja Irkusta oli tulossa yhtä herkkä, tai ainakin se näytti lupaavalta. Tätä olin saanut kiskoa ja kantaa niin, että kädet tuntuivat vähän hyytelömäisiltä.
- Niin, se ei oo koskaan oikeen päässyt eroon kilpailuvietistään, Suvi huokaisi.
- Onko sekin juossut raveissa?
- No sen voittosumma on kaksisataa euroa. Mä kielsin Hanskia kirjottamasta sitä sen kylttiin. Silti se aina välillä kirjottaa ja mä pyyhin sen pois ja… no niin, sä ymmärrät.
- Taidanpa ymmärtää, naurahdin. Sitten mieleeni tuli kummastuttava ajatus. – Oletteko te tosiaan sisaruksia?
- Tietysti ollaan, Suvi huudahti.
- Niin, mä vaan jotenkin aloin ihmetellä… jos sisaruksista toinen on lääkäri ja toinen on ravivalmentaja…

Taisin sotkeutua selityksissäni ja mieleeni välähti, miten Jinna oli sanonut minua älylliseksi snobiksi. Tässä sitä taas oltiin. Suvi kuitenkin ymmärsi.
- Jaa sitä. No ei siinä ole mitään ihmeellistä. Meidän vanhemmat erosi, kun me oltiin vielä pieniä. Hanski jäi äidille ja minä isälle. Äiti oli aina semmoinen puunhalaaja ja hippityttö, me jopa asuttiin kommuunissa yhdellä maatilalla siihen aikaan. Sen takia isä varmaan lopulta lähtikin, se ei kestänyt sitä ollenkaan. Se meni vikkelästi naimisiin ja me päädyttiin asumaan ihan erilaisissa oloissa. Mun äitipuoli oli valtiotieteiden tohtori, ja isäkin akateemisesti koulutettu, eikä mulle koskaan esitetty mitään muuta vaihtoehtoa kuin yliopisto. Alan mä sain sentään valita, Suvi selvitti.
- Mutta molemmat sentään harrastatte hevosia, huomautin yrittäessäni kuvitella säntillistä miestä viivasuorine jakauksineen lähtemässä töihin monenkirjavasta kommuunista.
- Niin, äidillä ja muilla oli hevosia siellä maatilalla ja mä olin siellä tietenkin kaikki kesät. Ne oli tietysti ihan kamalia kaakkeja, mutta ei se haitannu. Niiden selkään saatto kiivetä ja yhdellä saattoi ajaakin. Sillä käytiin kaupassa, Suvi muisteli ja hänen suupielensä vetäytyivät pieneen hymyyn.
- Toi kuulostaa ihanalta, sanoin kaihoisasti. Oikeastaan minäkin olisin voinut hyvin asua hippikommuunissa ja käydä hevosella kaupassa. Ehkä. Tai sitten olisin kyllästynyt siihen kahdessa viikossa. – Mitä teidän vanhemmille nyt kuuluu?
- Molemmat on jo kuolleet, Suvi sanoi huolettomasti. – Isän perinnöllä Hanski osti tän paikan. Ja mä ostin Pojun ja asunnon. Äidin perintönä mä sain itse virkatun päiväpeitteen, jonka joku sen ystävä oli tehnyt.
- Teitä ei sitten ollut enempää jakamassa? huokaisin muistaen, millainen taistelu oli tullut Veskun isän kuollessa.
- Eihän meitä. Me vaan.

Hörppäsin kahvini pois ja nousin ylös.
- Kiitos, kun pyysit mut mukaan, oli kiva käydä! Mutta nyt mua taidetaan jo alkaa kaivata kotona.
- Tietysti, Suvi sanoi. – Oli tosi kivaa, kun kävit. Tulethan sä uudestaankin?
- Katsotaan, sanoin sekaantuen ajatuksissani. En voinut suoraan kieltäytyäkään, ja olihan minullakin ollut hauskaa. Tällaisten vapaahetkien järjestäminen vaan ei ollut helppoa. – Olisi kyllä kiva tulla!

Taputin mennessäni vielä Hehkua ja vilkaisin sen nimikylttiä. Voittosumma-kohdassa luki nyt 2€. Hah, miten hauskaa. Punahehku näytti olevan sen oikea nimi ja minä, jolla oli aina silmät auki hevosten nimille, käännyin lukemaan myös Pojun nimikyltin. Sen voittosummassa ei lukenut mitään ja sen oikea nimi näkyi olevan Black Boy. Brr, jos koskaan alentuisimme moiseen rimanalitukseen varsan nimeämisessä, olisimme valmiita siirtymään hamsterinkasvatukseen. Luin kuitenkin sen vanhempienkin nimet ja jäin hiukan kummastelemaan sitä, että ne olivat aivan outoja. Okei, enhän tietenkään osannut kantakirjaa ulkoa, mutta olisin voinut vannoa, etten ollut noita nimiä kuullut koskaan.

Vaan mitäpä minä siitä. Omat hevoseni odottivat, perheestäni puhumattakaan.
- Nähdään taas töissä! sanoin Suville iloisesti ja menin.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   30.6.15 08:31:20

Minusta sillä ei ollut merkitystä, miltä se minusta tuntui, kun jäätävä kerran oli.

tästä lauseesta puuttuu jotain :O

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   30.6.15 12:11:20

Joo mulla on kanssa kautta aikain särähtänyt korvaan toi hesalainen stadilaisen suusta, nyt kun joku sen mainitsi :P

Ja muistin myös, minkä takia luin mieluummin Vanhempieni tarinaa ja Henriikkaa ym, kun nää Mustaojan myöhemmät oli kaikki vähän raadollisia ja ahdistavia. Mä en tykkää kanssa tästä aikuisesta Jessistä kauheesti. Ja sikäli huvittavaa, että se ihmettelee miten Danni on tommoinen teini, kun itse käyttäytyy ihan samalla tavalla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.6.15 14:52:39

Tripi, paremminkin siitä vois napsasta ton sillän pois.
Ja joo, nää on ahdistavia.
------------------------
11. Vuode

Sain ajaa ravitallille uudestaan heti seuraavana päivänä matkalla töihin. Olin unohtanut edellispäiväiset työvaatteeni sinne, kun olin ratsastuskamoissani lähtenyt kohden kotia, ja vaikka Suvi ne varmasti olisi poiminut talteen, en pitänyt ajatuksesta, että paitapuseroni ja housuni lojuivat siellä Hanskin raviäijien hypisteltävinä. Koukkasin siis sitä kautta, vaikka ajattelinkin vähän synkästi, että olin myöhässä ja että niistä oli aamun kuluessa ehditty jo puristaa kaikki huumori. Sitä tärkeämmältä tuntui pelastaa ne.

Hevosauto oli tällä kertaa paikalla, joten ilmeisesti siellä olisi paljon ihmisiäkin. Terästäydyin autosta noustessani siihen, mitä oli tulossa. Minusta tuntui kuin olisin ollut minihameessa menossa rakennustyömaalle, ja vaikka soimasin ennakkoluulojani, en voinut niille mitään. Kuvittelin, että tallipoikien kesken lensi hurtti huumori ja monimieliset sutkaukset, vaikka siellä se yksi tyttö olikin ollut joukossa, eikä minulla nyt ollut Suvia suojelemassa niiltä. Mutta eipä se nyt kuolemaksi olisi, pieni sanailu.

Yksi hevonen oli valjastettavana heti ovella ja kiersin sen herättämättä mitään huomiota. Tallin käytävälle ehdittyäni totesin kuitenkin olevani kolmen silmäparin tuijotuksen kohteena. En minä miehiä ollut eilen niin tarkasti ehtinyt katsoa, että olisin tiennyt, olivatko he nähneet minut edellisiltana, tai minä heidät. Ainakin he tuijottivat kuin norsua posliinikaupassa, ihan kuten olin pelännytkin. En mitenkään voinut mitään kaulalta ylöspäin hiipivälle punastukselle ja tunsin tilanteen vaativan selitystä.
- Mä unohdin tänne eilen jotain, sanoin tomerasti, kiukustuneena hämmennyksestäni, ja marssin eteenpäin heidän ohitseen. Kuulin takaani matalaa mutinaa ja naurunhörähdyksen. Hemmetin hyvä, etten ollut muistanut ottaa mukaan urheilurintsikoita niin, että pitsihörhelönikin olisivat jääneet samaan läjään.

Suvin veli oli kahvihuoneessa, kun paukautin oven auki.
- Terve, puuskahdin ja annoin katseeni vaeltaa ympäri huonetta.
- Terve, hän vastasi vähän hämmästyneen näköisenä, kun jo näin vaatekasani nuhruisen sohvan nurkassa siististi taiteltuna.
- Mä unohdin nämä, sanoin ja puristin ne kiireesti rintaani vasten. – En mä ala täällä vaivaksi asti juosta.
- Ai ne oli sun. Meinasin Suvin kuristaa. Onneksi Monika uskoi, kun mä väitin niitä Suvin omiksi.
- Meinasko mun rytkyistä tulla kolmiodraama? kysyin ja näin uuden puolen asiassa.
- No se nyt tekee draaman vaikka heinänkorresta, älä siitä välitä, Hanski sanoi, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kenestä hän puhui. Jostain tyttöystävästä kai kuitenkin.
- Okei, ja anteeksi, kiitos ja hei, sanoin ja käännyin lähteäkseni.
- Hei, odota.
- Niin?
- Suvi sanoi, että sä kaipaat sänkyä, Hanski sanoi. Hän näytti vilpittömän avuliaalta, mutta minä tuhahdin tuohtuneena siitä, että Suvi oli näemmä kaikki asiani mennyt juoruamaan.
- No en mitenkään tulenpalavasti, torjuin.
- Aijaa. Mulla vaan on tuolla yksi menossa polttopuiksi, ajattelin, että jos sille vielä olisi käyttöä niin saisit viedä pois.

Epäilin hiukan, että haluaisinko mitään huonekalua, joka oli hylätty tallikämpästä, mutta olin liian kohtelias sanoakseni mitään sen suuntaista.
- Ystävällistä, mutisin ja käännyin taas mennäkseni, mutta hän tuli perässäni.
- Tuu katsomaan, tossa se on saunalla. Meinasin jo tehdä siitä ovenkin, mutta se oli väärän kokonen.
Hän ohjasi minut autoni ohi ja kulman ympäri ja totesin mitä ilmeisemmin katsovani sitä vanhaa pihasaunaa, josta Suvi sanoi tulevan hevossaunan. Sen seinää vasten tosiaan nojasi sievä pieni laverisänky, jos nyt laveri voi koskaan olla muuta kuin tarkoituksenmukainen.
- Siinä, laitetaanko autoon? Hanski kysyi.
- Ei se taida mahtua. arvelin. Suurin syy siihen, että nukuin edelleen pelkällä patjalla, oli se, ettei maasturini kaikkia takapenkkejä saanut nurin enkä halunnut kuljettaa siellä mitään, mikä voisi äkkijarrutuksessa liikahtaa ja iskeä minut tajuttomaksi.
- Kai se nyt mahtuu kun pannaan mahtumaan.

Mutta ei hänkään voinut sitä pienemmäksi taitella ja sitten aloin vilkuilla kelloani ja sanoin, että myöhästyisin kohta töistä.
- Laita vaan polttopuiksi, kai mä pärjään patjalla niin kuin tähänkin asti.
- Sääli hyvää, vanhaa puusepäntyötä, Hanski sanoi murheellisesti. – Mutta voinhan mä pistää sen pakun perään ja tuoda.
- Siitä on ihan liikaa vaivaa, toppuuttelin ja paiskasin takakontin kiinni hänen kiskottuaan huonekalun sieltä taas ulos.
- Höpsis, sano vaan osoite.

Hanski näytti innokkaalta, ellei peräti ilahtuneelta voidessaan olla avuksi, joten huokaisin ja kuulin antavani osoitteeni.
- Mä olen ainakin kymmeneen töissä. Ei sitä voi enää sen jälkeen tuoda, kaikki rapun mummot tulee pauhaamaan kolistelusta, keksin.
- Ei sitä tarvitse kolistella. Anna vielä puhelinnumerosi, vai onko teillä ovisummerit? Jaa mutta en mä tiedä sun sukunimeä.
- Jos mä en tietäisi paremmin niin voisin luulla, että sä oot tyrkyllä, naurahdin lueteltuani numeroni.
- Tyrkyllä? Minne?
- Äh, unohda, sanoin nopeasti. Se oli ollut typerää. Olin hetkeksi unohtanut, etten ollutkaan enää nuori ja ehkä vähän viehättäväkin, vaan jo vanha tai ainakin keski-ikäinen rouva. Ravivalmentajilla oli kuulemani mukaan tyrkyllä tuoreempaakin lihaa ihan niin paljon kuin viitsi poimia. Hanski oli edellisiltana selvästi antanut ymmärtää, että piti minua vain hassahtaneena ratsutätinä, eikä asiaa muuttanut miksikään se, että hän halusi tunkea minulle vanhan petinsä mieluummin kuin pilkkoa sen.

Suvi oli aamuvuorossa ja oli jo siirtynyt osastolta polille, missä hän venytteli kahvihuoneessa ja hypähti pystyyn minut nähdessään.
- Hei!
- No hei, hei, kiitos eilisestä, naurahdin.
- Jaa, kiitos vaan itsellesi! Ylellistä kun pääsi kotiin jo niin aikasin. Kuule, kiitokseksi mä olen pelastanut sun tulevat yösi!
- Nyt mä en taida ymmärtää.
- Hanski oli romuttamassa yhtä vanhaa sänkyä ja mä pistin sen lupaamaan, että sä voit saada sen sen sijaan.
- Aa. Se, tajusin. Selitin hänelle muutamalla lauseella, miten olin käynyt jo kuulemassa saman asian.
- Miksi sä siellä kävit? Suvi kysyi ja hänen silmänsä vetäytyivät hetken ajaksi epäileviksi viiruiksi.
- Koska mä unohdin vaatteeni sinne!

Selitys kelpasi, ja koska odotushuoneessa ei ollut näkynyt kummoistakaan ruuhkaa, kaadoin itselleni mukillisen kahvia.
- Kuka on Monika? kysyin, sillä jostain syystä se kysymys oli jäänyt kiertelemään mielessäni.
- Yksi Hanskin tallityttö, Suvi sanoi nyrpistäen nenäänsä, mistä päättelin, ettei hän erityisemmin pitänyt tyypistä.
- Onko sillä montakin?
- Onhan niitä välillä riesaksi asti mutta Monika on ainoa, jolle se maksaa palkkaa. Niitä muita aina tulee ja menee aallottain, ne tulee vinkumaan, että sais harjata hevosia ja joskus jotkut saakin ja jotkut voi jopa päästää tekemään jotain kunnollista, mutta sitten ne kyllästyy, kun ei pääse ajamaan ja ratsastamaan ja lähtee kokeilemaan seuraavaa tallia ja sitten siellä ei onnistu sen paremmin ja kohta ne on palanneet takasin, Suvi selitti. – Usko mua, mä tunnen naamalta kaikki lähiseudun hevoshullut tytöt.
- Mä en kuvitellut, että ravitallilla katsellaan pikkutyttöjä.
- Voi, ei katsotakaan, ei siis semmosia tosi pieniä. Kyllä alle viistoistavuotiaat käännytetään jo tieltä kotiin. Nehän ei ole mitään lemmikkihevosia. Mutta ne isommat on sinnikkäämpiä, ne kun haluaa oikeesti jo työkokemusta, että pääsisivät hevoskouluihin tai muuta.
- Meillä ei onneks oo semmosia näkynyt, sanoin tosissani. Aina aika ajoin joku nuori neitonen, tai yleensä kaksikko, saattoi marssia tallille ja tarjota apuaan, mutta heidät käännytettiin järjestään pois. Sana kiersi ja harva enää yrittikään Yksityisalue-kyltin ohitse. Mutta aina tuli uusi, toiveikas sukupolvi.
- No tuolla on nytkin pari-kolme. Ne käy vaan viikonloppusin, sillä tallissa ei tapahdu paljon mitään enää iltapäivällä ja illalla, mutta sillon jätkät pistääkin ne surutta siivoomaan karsinat ja hoitamaan muun paskahomman, Suvi selvitti.
- Orjatyövoimaa, mutisin. Ja orjat olivat ikionnellisia. Niin olin itsekin aikoinani ollut.

Ilta oli melkeinpä leppoisa ja lähdin hyvillä mielin pois, kun yövastaava tuli. Olin jo huomannut, että yövuoroa oli helppo aikaistaa viidellätoista minuutilla tai jopa puolella tunnilla ja ansaita iltavuorolaisen sammumaton kiitollisuus. Puolen tunnin lisäys pitkään yövuoroon ei merkinnyt juuri mitään, etenkään alkupäässä, kun taas illassa ollessa se tuntui yhtä pitkältä kuin koko siihenastinen vuoro.
- Huomiseen, toivotin vakaasti päättäneenä palauttaa palveluksen seuraavan yövuoroni taas koittaessa.

Olin tarkistanut talon järjestyssäännöt ja helpotuksekseni hiljaisuus oli määrätty alkavaksi vasta kello 23. Se tarkoitti sitä, että ehdin suihkuun iltavuoron jälkeen ilman, että saisin valituksia ja sinne painuin suorinta tietä nyt. Sairaalan hajulla oli tapana tarttua nenään ja hiuksiin. Siellä ollessani vasta muistin Hanskin ja sängyn. Hitto vie, etten ollut osannut siitä kiemurrella mihinkään! Olisinhan voinut sopia hänen kanssaan vaikka seuraavasta iltapäivästä töiden jälkeen. Nyt en kuitenkaan enää voinut asialle mitään ja kiskoin aika harmissani vielä ylleni vaatteet suihkun jälkeen. Tai no, verkkarit ja collegepaidan, joissa nukuinkin, sillä parvekkeen oven alta puhalsi viileä viima pitkin lattiaa.

Kymmentä yli kymmenen Hanski soitti.
- Mä tulen alas, ilmoitin, nappasin avaimeni ja menin. Näin pakettiauton talon edessä, ja sen vieressä patsastelevan miehen.
- Monesko kerros? hän kysyi, avasi autonsa takaluukun ja nosti tulevan sänkyni sieltä kainaloonsa.
- Toinen. Anna mä otan toisesta päästä.
Saimme kuin ihmeen kaupalla sängyn sisään rappuun ilman kolinoita, vaikka kuuntelinkin niitä tuskanhiki otsalla karpaloiden. Myöskin kantaminen toiseen kerrokseen sujui lähes ääneti, ellei laskenut askeleita ja huohotusta. Vanha laveri oli kokopuuta eikä mitään lastulevyä ja painoi aika lailla. Lopulta olimme kuitenkin perillä huoneessani ja olimme kolahtaneet vain ihan minimaalisesti silloin kun peti oli pitänyt laskea lattialle, että sain oven auki.
- Kiitos, sanoin huohottaen.
- Mihin sä haluat tän? Hanski kysyi.
- Olkoon siinä. Mä mietin myöhemmin.
- Nostetaanko patja päälle?
- Ei hitossa, mä pesen sen ensin, sanoin ennen kuin tajusin, miltä se kuulosti. – Kuule, kiitos paljon. Haluatko sä kupin kahvia? Tai mehua? jatkoin, jotta hän unohtaisi.
- Voisin mä kahvia ottaa.

Istutin hänet keittiöön tuolille, latasin kahvinkeittimen ja hain sitten rätin ja pesuainetta ja pyyhin laverin sillä aikaa, kun kahvi tippui.
- Miksi sä tällä lailla asut? Hanski kysyi, kun menin kaatamaan harmaanmustan veden pois.
- En mä asu täällä. Mä vaan yövyn täällä.
- No mutta kai sitä vähän ylellisyyksiäkin saisi olla. Televisio vaikka?
- Mä en ehdi katsoa telkkaria. Nyt kun alan nukkua niin jaksan just nousta aamulla töihin, sanoin ja löin hänelle kahvimukin eteen. – Mulla ei valitettavasti ole mitään sen seuraksi.
Minulla oli, yksi sämpylä, jonka olin kotona täyttänyt iltapalakseni, mutta siitä ei ollut jaettavaksi. Söisin sen, kunhan Hanski olisi häipynyt. Toivoin, että hän ymmärtäisi tehdä sen kahvitilkkansa juotuaan, mutta siinä hän vain törötti.
- Etkö sä ota seuraksi? hän kysyi.
- Nope, mä en saa nukuttua muuten, huijasin. No, täällä se saattoi kyllä pitää paikkansakin. Kotona kyllä nukuin kuin tukki riippumatta siitä mitä olin syönyt tai juonut.

- Olisit sanonut. Ei sun sitten olisi tarvinnut keittää.
- Mä juon siitä sitten aamulla, sanoin ja haukottelin näyttävästi mutta Hanski näytti päättäneen olla seuramies.
- Suvi sanoo, että sä kasvatat hevosia.
- Niin me tehdään, myönsin ja istuin. Kuulustelkoon nyt hetken, josko ymmärtäisi sitten lähteä ja päästää minut nukkumaan.
- Miten ratsujen kasvatus kannattaa? Tai no, sano paremminkin että mikä järki on pitää ratsuja? Nehän vaan vie rahaa.
- Eiköhän suurin osa ravureistakin vaan vie rahaa, uskalsin arvella.
- Toto vie, toto tuo, mutta maanviljelys se on onnenkauppaa. Aina on niitä, jotka uskoo, että omasta tulee vielä voittaja ja jotka pitää sitä treenissä hyvässä lykyssä vuosikausiakin ennen kuin uskovat, ettei siitä tule mitään.
- Sä et elätä kuin voittajia? kysyin kirpeästi muistaen, että hänellä oli omiakin hevosia eikä vain asiakkaiden.
- En.
- Varsat ei varmaan tuota mitään?
- On niillä vissi kilohinta. Ja odotusarvo, jos ne on tarpeeksi hyvää sukua.
- No on se sama odotusarvo ratsuvarsoillakin.

Mitenkähän minä tähän olin päätynyt, vänkäämään ratsujen ja ravureiden paremmuudesta sydänyön lähestyessä?
- Mun täytyy nyt ruveta nukkumaan, sanoin päättäväisesti, ja lopultakin viesti taisi mennä perille. Hanski nousi ja lampsi eteiseen. En ehtinyt enempää viljellä kiitoksia vaivannäöstä, sillä puhelimeni soi ja sydämeni hyppäsi kurkkuun. Se oli Vesku – mitä ihmettä kotona oli tapahtunut? Vastasin sydämeni laukatessa paniikkipyrähdystä.
- Olitko sä jo nukkumassa? hän kysyi, eikä ääni paljastanut mitään.
- Just menossa. Mikä hätänä?
- Ei mikään, ellen mä herättänyt. Kuule, kun sä nyt kerran olet siellä niin ajaisitko sä huomenna Hankoon?
- Voin mä ajaa, lupasin. – Käynkö mä kiertämässä terveyskeskuksen ja tulen sitten kotiin vai tarttisko mun toimittaa siellä jotain muutakin?
- Hanna soitti olevansa yölaivalla lähdössä Maarianhaminasta. Hakisit sen tamman kotiin.

Vallon! Olin melkein jo unohtanut sen.
- Tietysti mä voin hakea, mutta mihin mä sen pistän? Ei mulla ole traikkua mukana.
- Hanna lupasi lainata omaansa. Sillä ei ole sille karsinaa niin että pitäisi se huomenna saada pois sieltä.
- Asia on harvinaisen selvä, lupasin ja vatsaani kiversi hiukkasen. Uudet hevoset olivat aina jännittäviä. Kävin katsomassa, että Hanski oli tosiaan mennyt, vaikken ollutkaan rekisteröinyt oven kolahdusta ja hän oli. Sammutin valot eteisestä ja kylppäristä ja heittäydyin patjalleni. – Onko sulla ikävä mua? kysyin uteliaana.
- Mitä väliä sillä on?
Vastaus oli aika masentava. Itse asiassa auoin vähän aikaa suutani tietämättä, mitä sieltä päästäisi ulos.
- Olenko mä sun mielestäsi ansainnut ton? kysyin sitten kipakasti. Sitten riitelimme muutaman lauseen verran, mutta siinä ei ollut oikein ytyä. Siinäkään.
12. Räyhähenkilady

Olin Hannan tallilla puoli viiden maissa ja marssin suorinta tietä ensimmäiselle tarhalle, missä seisoi musta tamma päällään kevyt loimi. Arvelin sen olevan Vallon, mutta en tietenkään voinut olla varma, kun en ollut nähnyt siitä edes kuvia.
- Oletko sä mun? kysyin, mutta se vain vilkaisi minua, joten jatkoin matkaa talliin ja kysyin Hannaa ensimmäiseltä vastaan tulevalta ihmiseltä, nuorelta pojalta, jolla oli naama niin täynnä lävistyksiä, ettei hän takuulla päässyt lentokoneeseen ottamatta niitä ensin pois.
- Ei se ole nyt täällä. Eikä meillä anneta ratsastustunteja, hän sanoi tympääntyneellä äänellä.

Tunsin kulmakarvojeni liitävän jonnekin korkeuksiin. Hanna saattoi olla tyly, mutta en uskonut hänen pitävän siitä, että tuollainen nuori jolppi yritti käännyttää ihmisiä pois, olkoonkin vain yksityistalli. Olisinhan voinut olla toimittaja, tai rikas ja joutilas dressage queen, joka oli ajatellut tulla shoppaamaan itselleen valmiin kisatykin.
- Kysyinkö mä jotain sellasista? kivahdin ja palasin autolleni hakemaan puhelimen, jolla soitin Hannalle saman tien.
- Hei, joko sä olet päässyt töistä? hän kysyi.
- Mä olen jo tallilla, ja olisin tallissa, ellei sun tallipoikasi olisi käännyttänyt mua ovelta, sanoin happamasti.
- Mitä ihmettä?
- Luuli kai, että mä tulin kyselemään talutusratsastusta.
- Tumma vai vaalea?
- En mä tiedä, tunnustin. En minä niin tarkkaan ollut katsonut. - Jotain siltä väliltä.
- Mä olen just syömässä, tule tänne mun luo niin säkin saat!
- Pizzaa?
- Tule ja ylläty.

Jätin autoni maneesin seinustalle välittämättä tallin ovella seisovan pojan mulkoilusta ja lähdin kävelemään kohti Hannan taloa, joka oli ihan lähellä. Olin käynyt siellä vain muutaman kerran, mutta tunsin sentään tien. Ovi ei ollut lukossa, kun kokeilin sitä, joten marssin vain sisään. Löysin Hannan keittiöstä, missä hän selasi jotain muotilehteä ja mutusti mitäpä muutakaan kuin pizzaa.
- Missä kohden mun pitää yllättyä? kysyin.
- No vaikka siinä, että mulla on salaattiakin, hän sanoi ja osoitti muovirasiaa laatikon vieressä.
- Italiansalaattia. Ei lasketa salaatiksi. Pelkkää majoneesia ja hiilareita.
- Ota lautanen ja lakkaa saarnaamasta.

Levitin yhden pizzasektorin päälle lusikallisen salaattia ja söin sen ja häpeäkseni minun on sanottava, että papatin edelleen samalla Hannalle hänen epäkohteliaasta tallipojastaan.
- No ei sinne mitään tantteja tarvitakaan pyörimään, hän lausahti.
- Entä jos mä olisin ollut tulossa ostamaan mun kolmostytöille idioottivarmoja SM-hevosia? Satatonnia kappale. Käteisellä.
- Hmm. Hanna meni miettiväisen näköiseksi. – Hyvää henkilökuntaa on niin hankala löytää.

Hän ei ruvennut ojentamaan poikaa palattuamme tallille, mutten epäillyt, etteikö niin saattaisi tapahtua, kun olisin päässyt matkaan tammoineni. Poikaparan naama meni jo valmiiksi vähän vihreäksi, kun Hanna komensi häntä laittamaan traikun minun autoni perään ja hevosen lähtökuntoon.
- Mun autoa ei peruuttele aisaan muut kuin minä, ilmoitin kuitenkin ja menin itse hoitamaan sen puolen. Sitten nojailimme Hannan kanssa seinään ja katselimme, miten poika kääri kuljetussuojia mustan tamman jalkoihin.
- Koska sä kutsut mut kylään? Hanna kysyi.
- Et sä halua kylään mun koppiini, enkä mä ole siellä kuin ani harvoin iltayhdentoista ja aamuseitsemän välillä.
- Haluanpas. Me pidetään tyttöjen viini-istunto ja sä saat auttaa mua suunnittelemaan pääsiäisen valmennuksia, jos haluat, että omat kakarasi pääsee mukaan.

- Ai sä meinaat pitää semmosia, sanoin ja ihmettelin, miksi edes hämmästyin. Tai ehkä hämmästyin hänen viittaustaan lapsiin.
- Eikö Vesku oo sanonu mitään? Ulkomaangurun valmennusta. Mä luulin sen olevan tulossa Kaoman kanssa. Mä menen itsekin ja myyn katsomolippuja ja kuumaa mehua.
- Ei mulle oo muistettu kertoa, mutisin. – Mutta ei Jerry ainakaan pärjää minkään ulkomaangurun valmennuksessa. Ei se osaa vielä niin hyvin englantia, kun ei sen ole tarvinnut edes Merlinin kanssa harjotella. Eikä tytötkään taida.
- Mä voin valkuttaa niitä ihan suomeksi, jos ne hoitaa buffetin. Tää mun henkilökunta ei osaa keittää edes kahvia muuta kuin pohjaan. Saati, että niiltä kukaan uskaltaisi ostaa mitään.

Oli hyvin Hannan tapaista ottaa asia puheeksi nyt, kun henkilökunnan edustaja valmistautui taluttamaan Vallonia ulos. Olisimme voineet jutella asiasta syödessämmekin, nyt minun piti reagoida paljon vähemmällä harkinnalla.
- Mä en mielelläni olisi poissa kotoa ylimääräistä, emmin.
- Ei se ole ylimääräistä, jos sä firman nimiin viihdytät osakasta.
- Mutta en mä voi sanoa Veskulle, että mä en tule kotiin, koska viihdytän sua!
- Mikset muka?
- Koska se luulee, että mä inhoan sua. Se kuvittelisi, että mä olen keksinyt harvinaisen huonon tekosyyn ylimääräselle yöjuoksulle.
- No sano sitten vaikka, että sä pidät bileet työkavereillesi. Sopisko perjantai?
Huokaisin ja mietin työvuorojani.
- Okei, tuu sitten perjantaina.
Siitä tulisi varmaan hauskaakin, ja olisihan hölmöyden huippu kieltää itseltään hitunen hauskuutta. Vesku saisi luvan uskoa totuuden, vaikka pyörittelin jo mielessäni tarinaa siitä, että menisin Hesaan ja ulos Jinnan tai Kiien kanssa. He tapasivat kuitenkin niin usein, että sellaisesta jäisin kiinni ja siinä sitä sitten olisin, kahta pahemmassa sopassa.

Vallon ei tahtonut mennä traileriin. Ymmärsin sitä. Se oli hyvinkin saattanut olla sellaisessa ensimmäistä kertaa edellisyönä ja pitkä laivamatka ei varmasti ollut ollut herkkua. Tuskin sitä oli mantereen klinikoillakaan juuri käytetty, jalkavammainen tai ei. Minulla oli käsitys, että ellei kyseessä ollut joku Lundien hienoimmista siitoshevosista, ne saivat joko parantua ahvenanmaalaisten eläinlääkärien hoivissa tai siirtyä taivaslaitumille. Seurasin vähän aikaa, miten Hannan tallipoika pyöritti hevosta ja yritti kerran toisensa jälkeen, mutta sitten Hanna kyllästyi katsomaan sitä. Hän peitti tamman silmät ja talutti sen sisään ilman enempiä keskusteluja. Mietin, olisiko hänen auktoriteettinsa riittänyt ilman limenvihreää Pikeurin fleecetakkia pään peittona ja arvelin, että olisi voinut riittääkin.
- Toi sävy saa sut näyttämään juustolta, huomautin Hannalle, kun hän veti takkia takaisin päälleen.
- Sitä varten mä käytänkin tätä vaan sillon, kun ei kukaan semmonen ole näkemässä, jolla ois jotain väliä, hän virnisti takaisin. – Lähde nyt, ennen kuin se hajottaa itsensä tai kopin.

Matka oli nykivä ja pomppuisa ja välillä takaa kuului sellaisia tömähdyksiä, että minun teki mieli pysäyttää ja mennä katsomaan, ettei takasilta vain ollut auennut ja tipahtanut tielle. Luotin kuitenkin peileihin, sillä minulla oli ajatus, että Vallon oli parasta vain yksinkertaisesti saada perille niin pian kuin mahdollista. Pahimmat kolaukset tulivat, kun hidastin ja käännyin kotipihaan ja ajoin talon ympäri pienen alamäen tallipihalle. Luojan kiitos Vesku oli ratsastamassa ja Jerry katselemassa.
- Hei, tuu apuun, ennen kuin jotain hajoaa! huusin saman tien, kun sain auton oven auki. Jerry käännähti ja lähti tulemaan puolijuoksua, mutta huidoin hänet takasin. – Et sinä, ota sä Kaoma!
Poika saattoi pahastua, mutta en totisesti aikonut hänen kanssaan yrittää tammaa ulos, kyllä siihen tarvittiin vähän rotevampia otteita. Vesku ei tainnut ihan ymmärtää kiirettäni, mutta Vallon potkaisi taas kuuluvasti ja komensin uudestaan, kärsivällisyys loppumaisillaan. – No hitto, vauhtia nyt!

Jerry jäi taluttamaan Kaomaa ympäri kenttää ja Vesku tuli avukseni. Potkuista tärisevästä traikusta tuli mieleeni se Harry Potter –elokuva, jossa oli ollut räyhähenki kaapissa. Meille oli tullut ihan oma räyhähenki.
- Onko se ollut tommonen koko matkan? Vesku kysyi, kun otin takaoven ovitaskusta liinan, joka aina oli siellä ja vedin hanskat käsiini – kaupunkihanskani, mutta ei minulla nyt muitakaan ollut saatavilla.
- Ei ihan noin paha, nyt se vasta innostui, kun pysähdyttiin. Mutta kyllä se koko matkan kolisteli. Avaatko sä takaluukun niin mun ei tarvii sotkea vaatteitani?

Avasin itse sivuoven ja kiipesin traileriin. Vallonin mekastus loppui heti, kun avasin oven. Se hengitti aika kiivaasti ja toivoin, ettei se ollut saanut itseään haavoille, jolloin kipushokki olisi voinut saada sen puuskuttamaan. Sitä ei kuitenkaan voinut tarkistaa, ennen kuin saisimme sen ulos, tai paremminkin sisään valaistuun talliin. Napsautin liinan kiinni riimuun sillä aikaa, kun Vesku sai luukun auki ja valmistautui avaamaan takapuomia.
- Suojat on huonosti, hän huomautti.
- Olkoon, älä nyt ala niitä korjaamaan, sanoin ja Vallon otti puolikkaan askeleen. Toisen takasen kuljetussuoja tosiaan roikkui puoliksi pois päältä ja se potkaisi äkäisesti kuin päästäkseen siitä eroon, ilmaa onneksi tällä kertaa, eikä seinää tai Veskua, joka oli myös vaaravyöhykkeessä.
- Mä avaan nyt, hän sanoi ja laski takapuomin.

Vallon peruutti ulos olosuhteisiin nähden rauhallisesti, mutta päästyään jo pois sillalta se astui toisella takajalalla sen repsottavan suojan päälle ja näytti pienen hetken ajan siltä, että pyllähtäisi istualleen. Sitten kuului onneksi repeävä ääni ja se sai jäsenensä taas hallintaan. Todennäköisesti sillä oli nyt siemenet traikkukammon lisäksi myös suojakammoon. Loistavaa. Siinä vaiheessa tytötkin olivat jo ehtineet tallille, kaikki viisi, kun Merlinin laski mukaan ja he seisoivat rivissä seuraamassa tapahtumia.
- Mä voin ottaa suojat pois, Alissa lupasi, mutta annoin liinan mieluummin Veskun käteen ja aloin itse kiskoa tarroja auki. Hevonen liikahteli niin, että pari kertaa sain hypähtää kiroillen pois tieltä, mutta sain ne kuitenkin haavereitta.
- Se näyttää ehjältä, sanoin helpottuneelta. Koppikin näytti vain vähän kuhmuiselta, mutta se oli saattanut olla sitä jo ennestään. – Taluta sitä vähän niin mä katon, ettei se onnu. Ja kai sitä pitää vähän talutella muutenkin, se on ihan hengästyksissään.
- No mä ainakin talutan, Alissa ilmoitti ja koska tamma näytti suuresti rauhoittuneen päästyään ulos ja saatuaan painavat vierasesineet pois jaloistaan, en enää jaksanut laittaa hanttiin. Danni meni mukaan, kun Alissa talutti hevosen tyhjään tarhaan ja he jäivät kiertämään sitä samoin kuin Jerry kenttää Kaoman kanssa.
- Nyt mä menen käymään vessassa ja vaihtamaan vaatteet! ilmoitin vilkaisten pahoillani housujani. Näillä kevään rapakeleillä ei olisi pitänyt astua millekään tallipihalle ilman asianmukaista varustusta, joka ei ollut työhousut tai kaupunkisaapikkaat.

Ilta menikin sitten tallilla. Vallon sai karsinan isosta tallista, missä poniruunat jo pitivät sille seuraa ja minne vähitellen tuotiin muutkin asukkaat. Se näytti varsin tyytyväiseltä päästyään puhtaalle turpeelle karsinaan, jonka nurkkaan tarjoiltiin heinäkasa. Se söi siitä hyvinkasvatetusti ahmimatta, nappasi suullisen ja nosti sitten päänsä katsellakseen ympärilleen. Se oli kuin majataloon tullut aatelisneito, joka tutki ympäristöään miettien, että kaikkea sitä näkikin.
- Se on paljon Katrinan näköinen, Vesku sanoi pää arvioivasti kallellaan.
- Se ei ole yhtä hapan, väitin vastaan, mutta jotain samanlaista ylemmyydentunnetta siinä tosiaan oli. Minä pidin siitä ja olin iloinen. Oli paljon hauskempaa omistaa hevosia, joista saattoi pitää. Halcyoniin esimerkiksi en ollut ikinä kiintynyt, vaikka se oli ollut meillä jo ikuisuuden. Sekin oli vähän hapan ja häijy, mutta ei se voinut olla syy. Olin pitänyt Katrinastakin ja se oli mielestäni ollut vain luonteikas.
- Voisi huomenna iskeä sille satulan selkään, suunnittelin.
- Anna nyt sen vähän kotiutua ensin, Vesku ehdotti.
- Se saa kotiutua työntekoon. Huomenna on just hyvä tilaisuus, kun mulla on vapaata. Kuule, miten mä en ollut kuullut mitään semmosesta, että Hannalla on valmennuskurssi pääsiäisenä?
- Jaa, miten mä voisin tietää? mutisi Vesku vältellen. – Ethän sä ole koskaan kotona.

Laskin kymmeneen ja kuuden kohdalla hän veti minut kainaloonsa ja ravisti katuvasti.
- Anteeksi. Se ei ollut reilua.
- No ei totisesti ollutkaan.
Muistin, että minulla oli vielä edessä perjantai-illan ja -yön selvittely, joten en jatkanut mököttämistä vaan aloin selvittää, mitä Hanna oli ehdottanut lasten varalle. Se sai tallin hiljenemään kummasti ja sitten Mian karsinasta kuului Alissan ääni:
- Päästäänkö me valmennukseen? hän kysyi epäuskoisesti.
- No ei kai se nyt niin iso ihme ole. Hanna lupasi, että pääsette, jos hoidatte buffetin silloin, kun siellä on maksavia katsojia, naurahdin.
- Ollaanko me siellä siis koko pääsiäinen? Saadaanko me taas lainata sen hevosia? kysyi Danni vuorostaan.
- No niin mä oletin. Mä kysyn tarkemmin, kun tapaan Hannan perjantaina.
- Miksi sä tapaat Hannan? kysyi Vesku terävästi.
- Koska se haluaa nähdä mun kämpän Tammisaaressa, sanoin ja katsoin häntä silmiin. Ehkä tavoittelin liiankin vilpitöntä ilmettä, hänen silmänsä ainakin kapenivat epäluuloisesti. – Mä en oikeasti halua aina repiä siltä silmiä päästä. Me ollaan oikeastaan ihan kavereita joskus, jatkoin.
- Hassua, että Hannaa muka kiinnostaa nähdä joku komennusmiesluukku.
- Niin minustakin, mutta niin se sanoo. Se lupasi tuoda tonkan viiniä ja sitten me jutellaan tyttöjen juttuja.
- Ja tota ei usko edes Jerry, hän sanoi vihaisesti ja irrotti kätensä ympäriltäni.
- Uskonpas, miksen uskoisi? sanoi Jerry Mustin karsinasta, mutta Vesku oli jo mennyt ja heinävarastosta alkoi kuulua kottikärryjen kolinaa.

- Mikä sille tuli? kysyi Danni ja katsoi minua syyttävästi.
- Se kiukuttelee.
- Mutta miksi?
- No yleensähän se on meillä se, joka hoitaa seurustelun Hannan kanssa, huokaisin. Pakkohan lasten oli se tietää.
- Onko teillä joku kolmiodraama?
Dannin kysymys yllätti minut ja hänen vihainen ilmeensä melkein säikäytti. Saatoin kuitenkin täysin rehellisesti nauraa vastatessani:
- Ei, ei meillä ole.
- Mutta… Danni aloitti, muttei sitten jatkanutkaan. En tiedä siksikö, että Vesku palasi talliin heinäkuorman kanssa ja hevoset alkoivat liikehtiä, vaiko jostain muusta syystä.
- Mä menen ruokkimaan toisen tallin, sanoin ja lähdin pihan poikki tammatalliin. Mietin mennessäni, että meidän täytyisi ehkä tehdä jotain järjestelyjä. Musti oli ikänsä asunut ison tallin perimmäisessä karsinassa, mutta nyt meillä oli tilanne, että samassa tallissa oli neljä tammaa, jotka eivät olleet kantavina ja joiden hormonit ihan pian keksisivät, että oli kevät. Olisi ehkä turvallisempaa siirtää oriit tammatalliin, missä Godis ja Halle kaikessa rauhassa odottivat varsojaan eivätkä olisi niistä mitenkään kiinnostuneita.

Vesku kuitenkin työnsi hevosten hormonitoiminnan päästäni, vaikka miten yritin keskittyä siihen. Miten hänestä olikin tullut niin omituinen? Akkamainen, suorastaan! Ei hän tuollaisia teatraalisia paikalta poistumisia ollut koskaan harrastanut. Minun pitäisi yrittää selvittää se juttu, kunhan pääsisimme kotitoimistoomme.

Oli ehkä ollut virhe tehdä sängystä kaikkien asioiden pohtimispaikka. Ajoittain tunsin pientä vastenmielisyyttä mennä sinne. En tosin tänään, kun olin syyttävänä osapuolena. Mutta toisaalta, missäpä me muuten olisimme saaneet jutella rauhassa kaikilta lapsilta? Ja aikojen alussa oli ollut ihanaa, kun olimme saaneet asiat käsiteltyä ja saatoimme sulassa sovussa siirtyä rakasteluosioon. Vesku taisi aavistaa, että valmistauduin riitelemään, sillä hän kääriytyi peittoonsa ja alkoi näyttää nukkuvalta heti, toivottamatta edes hyvää yötä.
- Sä käyttäydyt lapsellisesti, ilmoitin hänelle. En saanut vastausta joten annoin tulla loputkin: - Mä en olisi ikinä pitänyt sua tyyppinä, joka haluaa pitää akkansa kotona hoitamassa lapsia ilman mitään omaa elämää. Sun olisi ehkä pitänyt naida joku siivooja tai kaupan kassa, joka olisi ilomielin jäänyt kotiäidiksi.
- Mitä sä nyt oikein yrität selittää? Vesku kysyi vihaisesti ja tuli esiin peiton alta.
- Kai mä syytän sua nurkkapatriootiksi tai sovinistiksi, arvelin.
- Mua? Hulluko sä olet? Millä perusteella?
- Tolla perusteella just! huudahdin ja osoitin häntä sormellani. – Sä väität koko ajan olevasi mun puolella ja tukena, että mä pystyn hoitamaan tän erikoistumisen mutta mitä sä teet? Ihan päinvastaista! Ja heittelet piikkejä siitä, miten mä en ole koskaan kotona ja kiukuttelet siitä, että mun piti hommata se vara-asunto!

Vesku katsoi minua sanomatta mitään ja yritin tulkita hänen silmistään, olinko saanut asiani perille vai olinko vain ärsyttänyt häntä.
- Musta on inhottavaa, että sä haluat olla muualla kuin kotona, hän sanoi lopulta.
- Mitä mun haluamiset tähän kuuluu? Mä luulin, että sä ymmärsit, että se kämppä siellä on välttämättömyys, ja luulisi, että sä oisit tyytyväinen, jos mä viihdyn töissä!
- Mä en voi olla miettimättä, että etkö sä rakasta mua enää, kun haluat nukkua yösi muualla, hän sanoi surullisesti. Niin surullisesti, että hellyin kokonaan. Melkein alkoi silmiä kirvellä.
- Sä olet hölmö, sanoin hellästi ja hänen ilmeensä nosti ihan oikeasti tipan tai pari silmiini. Eihän ollut hänen vikansa, jos ajoittain tunsin olevani täällä kuin häkissä ja olin iloinen karkureissuistani töihin ja palasta ihan oikeaa omaa elämää. En silti halunnut hänen olevan surullinen.
- Ei ollut mun idea kutsua Hannaa kylään, se itse vaati saada tulla, sanoin sovinnollisesti.
- Mistä lähtien te ootte ollu sellasissa väleissä, että Hanna haluaa viettää perjantai-iltansa sun kanssa?
- Siitä asti, kun sä sairastuit, ennen kaksosia, huokaisin. Kai se oli pakko tunnustaa.
- No ettehän ole!
- Voi kyllä, sä et vaan ole huomannut. Soita Hannalle ja kysy, ehdotin, kun näin, ettei hän uskonut minua.
- No johan se nauraisi itsensä tärviölle, jos mä alkaisin semmosia kysellä! Vesku sanoi kiukkuisesti ja kääntyi taas nukkumaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   30.6.15 23:42:59

Oivoi, mä haluaisin jo saada lukea Jessin ja Hannan valkkusuunnittelusta :D.

Osasyy siihen on ehkä siinä, että mun poninpentele oli eilen ihan tyhmä, säikähti jotain ottaen varmaan metrisen sivuloikan ja mä sit tipahdin (joo, olin ilman satulaa). Nyt on "hienot" asfaltti-ihottumat oikeessa olkapäässä, lapaluussa ja jalassa. Lisäks alaselässä vähän + alaselässä aavistuksen lämmin ja turvoksissa oleva kohta. Nii, ja sit vielä meni niska, selkä ja hartiat jumiin (plus KAULASSA on molemmin puolin lihakset jumissa). Juu, ei vois paremmin alkaa tää ponin saaminen takas tohon lähitallille, kun heti pitää ittensä teloa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.15 16:06:40

13. Pyjamabileet

En todellakaan tiennyt, mitä Veskun päässä liikkui, kun lähdin perjantain-aamuna töihin.
- Koittakaa pärjätä, sanoin sovinnollisesti ja annoin hänelle velvollisuudentuntoisen suukon.
- Mihin aikaan sä tulet?
- Huomenna, heti kun uskallan ajaa.
Vesku näytti järkyttyneeltä.
- Siis sä aiot ryypätä ja jäädä yöksi? Mä en tajunnut.
- Luuletko sä, että mä olisin tehnyt koko jutusta semmosen numeron, jos Hanna olisi halunnut tulla juomaan kupin kahvia ja mä olisin tullut tuntia tavallista myöhemmin? hermostuin. Oikeasti, eivät kai miehet voineet olla noin tampioita?
- Sinä ja Hanna? hän näytti edelleen siltä, ettei voinut käsittää sitä.
- Hitto, me soitetaan ja ilmottaudutaan sulle heti, kun se tulee niin siinäs kuulet! kivahdin. Oli maailman inhottavinta koko ajan tuntea, että kaikkea sanomaani epäiltiin. En ollut tehnyt mitään ansaitakseni sellaista. Okei, oli ollut se Juhan juttu muinoin, mutta en minä silloinkaan ollut suoranaisesti valehdellut Veskulle. Olin vain pitänyt asian omana tietonani monta helvetillistä kuukautta. – Älä viitsi kiukutella, anelin. – Et sä ole tommonen sillonkaan, jos mä menen Hesaan ja likkojen kanssa ulos.
- Silloinhan sä tulet aina taksilla kotiin.

Huokaisin syvään, pyöritin silmiäni ja lähdin, ennen kuin ehtisimme ilmiriitaan. Vasta päivemmällä mieleeni tuli, että joskus nuorempana koko päiväni olisi mennyt pilalle moisesta aamusta, ja että viimeistään ruokatunnilla olisin soittanut Veskulle ja yrittänyt sopia tai päinvastoin. Oli oikeastaan helpotus olla jo vähän vanhempi ja kolhuja kokeneempi. Kaikki pikkuasiat eivät enää tuntuneet niin järisyttäviltä. Sitä toistelin itselleni, kunnes uskoin ja siinä meni kyllä jonkin aikaa, sillä jokin osa minusta olisi vielä halunnut olla niin rakastunut.

Työpäivän päättyessä olin jo kuitenkin varsin hyvällä tuulella. Minua huvitti kuvitella Hannan ilmettä, kun hän näkisi kämppäni. Olen varma, ettei hän kuvitellut minun majailevan huoneessa, jonka ainoa huonekalu oli tallikäytöstä hylätty laverisänky, olkoonkin miten vanha ja hyvää työtä tahansa. Ylimääräinen patja minulla sentään oli, olin tuonut yhden tavallista leveämmän kotoa siltä varalta, että kaksoset joskus haluaisivat yökylään. Se oli nyt seinän ja laverin välissä lakanalla peitettynä ja leikki sohvan selkänojaa. Siinä oli kaikki ja sillä hyvä ja se saisi Hannalle kelvata. Mutta kaupassa minun piti käydä. Ostaisin vähän juustoa ja keksejä ja hedelmiä, sillä vaikka pizzataksit takuulla löytäisivät Metsäpolullekin, en uskonut Hannan pitävän vaihtelua pahana.
Harkitsin vielä Veskulle soittamista, kun olin päässyt kotiini ja laittanut ostokset jääkaappiin. En kuitenkaan uskonut hänen olevan nyt sen paremmalla tuulella kuin aamullakaan, todennäköisesti hän kuvittelisi, että halusin oikein hieroa hänen naamaansa sitä tosiasiaa, etten ollut tulossa kotiin.

Sen sijaan sattui niin onnellisesti, että Miila soitti minulle. Emme olleet puhuneet pitkään aikaan, useampaan viikkoon, mikä oli käynyt harmittavan tavalliseksi. Yhteydenpitomme oli enimmäkseen vitsikkäiden sähköpostien lähettämistä toisillemme, ja koska molemmat olimme aika nipoja sen suhteen, mikä oikeasti oli hauskaa, ei niitäkään liikkunut kovin paljon.
- Mikä suo minulle tämän merkittävän ilon ja kunnian? tiedustelin.
- Se, että mulla on tylsää. Et kai sä ole autossa tai missään pahasti?
- En, sä et olisi voinut soittaa sopivammalla hetkellä. Miksi sulla on tylsää? Miten sulla ehtii olla tylsää?

Kävi ilmi, että Miila oli varannut itselleen koti-illan. Hän oli oikein merkannut sen kalenteriinsa ja kieltäytynyt järjestelmällisesti kaikista menoista.
- Mä ajattelin hemmotella itseäni, kun Laurikin on laivalla. Käydä vaahtokylvyssä ja lakata kynnet ja sheivata ja nyppiä kulmakarvat…
- Mitä noista sä muka ikinä teet itse? keskeytin. – Paitsi kylpemisen, tietysti.
- Kyllä mä aika usein teen kaikkia, ja se on sitä paitsi ihan sivuseikka. Mutta nyt meillä on hitto vieköön kuuma vesi poikki. Mä en tosiaankaan aio mennä jääkylmään kylpyyn, enkä aio ruveta keittämään vettä hellallakaan.
- Kynsiä voi lakata ilman kuumaa vettä ihan hyvin, lohdutin.
- No en mä nyt saa siihen tuhraantumaan kuin kymmenen minuuttia. Pitääkö mun ottaa yksinäni kalsarikännit ja katella saippuasarjoja vai keksitkö sä mulle jotain fiksumpaa?
- Yksinäiset kalsarikännit kuulostaa ihanilta, huokaisin kaihoisasti.
- Hullu. Seinät kaatuu päälle. Sä et varmaan mitenkään pääse mulle seuraksi, mutta kai sä ehdit edes vähän jutella? Mä teen firmalle tuhannen euron puhelinlaskun sitten tänään.
- Kuule kultapieni, en mä voi lähteä sinne, mulle on tulossa vieras. Mutta tule sä tänne!
- Kiitos mutta… mä en taida olla ihan sopivassa mielentilassa teille, Miila sanoi. – Kalsarikännit yksin kuulostaa ahdistavalta, mutta jos olis joku välimuoto sen ja teidän perheen välillä… kun teitä on niin paljon.

Minä en voinut olla nauramatta ääneen.
- Mä en ole Tuusulassa, mä olen Tammisaaressa ja odotan Hannaa kylään. Hannaa ja viinipulloa, tai pariakin.
- Oho! Oho! sanoi Miila ja hänen äänensä oli piristynyt silmänräpäyksessä.
- Niin että aja tänne vaan. Kai sä pystyt ajamaan?
- Pystyn tietysti! Mutta mitä Hanna sun luona tekee? Häiritsenkö mä?
- Se kutsui itse itsensä, enkä mä ymmärrä, miten sä voisit häiritä. Jos sitä häiritsee niin menköön pois. Tuletko sä?
¬- Voi, tulen! Anna osoite!

Jos minulla oli ollut hiukan kihisevä olo jo valmiiksi, se kohosi nyt potenssiin kaksi tai neljä. Hannakin soitti ja tarkisti osoitteen ja sanoi tyytyväisenä muistaneensa oikein. Olin hänen navigaattorissaan ja hän oli taloni pihalla.
- Saat sä tulla sisällekin, sanoin.
- No en aikonut tännekään jäädä. Mikä rappu?

Hannan ilme oli melkein niin paljonpuhuva kuin olin epäillytkin. Tyhjä eteinen, jonka ainoat esineet olivat matto ja muutama vaatepuu, ei vielä aiheuttanut kummempaa reaktiota, mutta keittiö, johon olin saanut mahtumaan minimaalisen pienen pöydän ja olohuone, jossa tosiaan oli sänky, saivat hänen kulmakarvansa nousemaan.
- Ihanan askeettista, hän sanoi niin vastahakoisesti, että minun oli pakko nauraa.
- No ei tää ole koti! Tää riittää mulle ihan hyvin!
- Entäs kun sulle tulee vieraita?
- Mä en kutsu tänne vieraita ja jos joku tunkee, saa tyytyä siihen, mitä on. On mulla sentään kolme tuolia, osoitin ja nostin parvekkeelta kolmannen keittiön pöydän ääreen. – Ai niin, Miila tulee kanssa.
- Sun sisko? Hanna varmisti, vaikka tietenkin hän tiesi sen. Eivät he olleet voineet olla jollain tasolla tutustumatta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin paljon meillä oli ollut kesäjuhlia, joissa molemmat olivat olleet.
- Nimenomaan, vahvistin.
- No, toivottavasti sulla on sitten kolme lasia.
- On mulla.

Miila tuli myös niin vikkelästi, ettei hän varmaan ollut puhelumme päättymisen jälkeen ehtinyt kuin napata autonavaimet ja lähteä. Hanna ja minä olimme kuitenkin ehtineet siihen mennessä jo vaikka mitä: hän oli esitellyt keitä kaikkia kuuluisuuksia oli tulossa hänen pääsiäisvalmennukseensa ja sen lisäksi olimme juoneet jo kaksi lasillista viiniä ja tyhjentäneet ensimmäisen lautasellisen juustoista ja tykötarpeista. Viipaloin juuri uutta omenaa, kun Miila soitti ovikelloa ja sitten sain esitellä kaikki autiot neliöni uudelleen.
- No ei tää nyt kovin kotoisalta näytä, hän tuomitsi suorasanaisemmin kuin Hanna.
- Ei tää olekaan koti, toistin taas.
- Jaha, ja täällä on ruokasali, Miila totesi sitten ja istui vastapäätä Hannaa, joka nyökkäsi hänelle tervehdykseksi.
- Miten ne lapset? Tuleeko ne hoitamaan buffan? hän kysyi minulta kuin mitään keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan.
- Tulee ne. On niidenkin jo aika ruveta tekemään jotain elämisensä eteen. Tai ainakin valmennuksensa.
- Mitä, joutuuko tädin kultapupuset töihin? kysyi Miila järkyttyneenä.
- No on jo aikakin, Danni ja Alissa menee lukioon tänä vuonna. Ei parin päivän työnteko niitä tapa.
- No mutta onhan ne tehneet tallitöitä siitä asti kun ovat osanneet kävellä.

Se oli totta, niin he olivat, enemmän tai vähemmän. Onneksi he olivat halunneetkin, sillä en minä ainakaan olisi raaskinut pakottaa heitä, jos ei heitä olisi kiinnostanut. Nykyään tietysti oli jo helpompaa, kun oli Noora, joka hoiti raskaimmat työt, eivätkä he kovin pieninä karsinoiden putsauksesta ja sellaisesta olisi selvinneetkään. Iltatallin tai viikonlopun aamutarhaukset ja ruokinnat saattoi jo kuitenkin ihan huoletta jättää isompien vastuulle, ja he hoitivat ne pilkulleen kuten pitikin.
- Lasten on hyvä oppia tekemään työtä, sanoi Hanna hyveellisesti. Miila pyrskähti ja nolostuin kovasti, kun hän kysyi:
- Mistä lähtien sä olet tiennyt jotain oikeasta töistä?
Olihan niin, että se, mitä Miila Hannasta tiesi, oli pääosin minun kertomaani. Hän ei vain oikein tainnut tajuta, että Hanna taisi paiskia aika lailla töitä, tallinpito vaati pitkiä päiviä, vaikkei hän siellä välttämättä lanta luonutkaan.

- Voi, kyllä mä olen muutaman tavarajunallisen lapioinut sitä itseään, minäkin, Hanna sanoi kuitenkin ystävällisesti. – Luuletko sä, että mä olen kuusvuotiaasta vaan saapastellu valkoisissa housuissa ja lakeerisaappaissa tallipihalla ja komennellut?
Nolostuin omastakin puolestani, sillä se oli täsmälleen minun mielikuvani kuusivuotiaasta Hannasta.
- Et kai sä siinä iässä vielä joutunut tallitöihin? kysyin.
- No en ihan kuusivuotiaana, paitsi oman ponin boksin mä tietysti jouduin siivoamaan.
- Anna lisää viiniä, pyysin, sillä minusta tuntui, että tämä keskustelunaihe ei johtaisi mihinkään miellyttävään. Käänsin puheeni johonkin vaarattomampaan, Miilan töihin, ja siitä sitten lipsuimme minun töihini ja toistemme elämiin ylipäätään ja viiniä meni. Voi hyvä ihme, että sitä meni. Sitten Miila alkoi vaatia kahvia, sanoen, että oli tullut nimenomaan juodakseen kanssani konjakkia ja kahvia kuten pieninä, paitsi ettemme silloin olleet juoneet kahvia.
- Apua, mä en kohta pääse kotiin koko huomispäivänä! tirskahdin, mutta nousin silti kahvinkeittopuuhiin. Oliko tämä nyt laitaa, kolme keski-ikäistä rouvashenkilöä kököttämässä kalseassa keittiössäni, holtittomasti kännäämässä?

- Onko täällä hyviä ravintoloita? keksi Hanna yhtäkkiä ryhdistäytyen ja laittoi ikkunalaudalle nostamaani radiota vähän kovemmalle.
- Ei aavistustakaan, tunnustin.
- No otetaan taksi ja käsketään sen viedä meidät paikkakunnan parhaaseen!
Minusta näytti, että Miilan silmät välähtivät innokkaina, mutta mitään sen tapaista en todellakaan aikonut tehdä.
- Me ei mennä yhtään mihinkään, sanoin varmasti. Ensinnäkin kuka tahansa edes toista iltaa töissä oleva poke ei olisi laskenut minua ohitseen. Toisekseen en tahtonut, että joku tulevan viikon potilaistani katsoisi minua vinoon, kun olisin liehunut jossain paikallisessa yömyöhällä, olkoonkin että huomenna oli vapaapäiväni.
- Älä ala mamoilla, Jessi! Kai täällä jotain elämää on? Tai ajetaan sitten saman tien Hankoon Tai Helsinkiin, hitto vie!
- Mä en lähde mihinkään. Oon juonu jo ihan liikaa, sanoin niin päättäväisesti, että Hanna huokaisi ja antoi periksi.

Istuimme siinä sitten juttelemassa, kunnes viini loppui ja konjakkikin melkein. Havaitsimme olevamme maailman parhaita ystäviä.
- Te olette ihan huippuja. Tehdään tää pian uudestaan! Miila sopersi ja yritti halata meitä sillä seurauksella, että kaatoi kahvimukinsa.
- Mä laitan sängyn, ilmoitin. En minä ehkä niin järjettömän humalassa ollutkaan, kun sellaista tulin ajatelleeksi. Jalat vaan veivät vähän minne sattuivat. Kiskoin varapatjan sängyn takaa ja onnistuin peittämään sen siististi lakanalla. – Nyt nukkumaan, naiset, ennen kuin jotain hajoo tai naapurit hermostuu!
- Mistä naapurit vois hermostua? Mehän ollaan ihan hiljaa!

Niinhän me olimme, paitsi naurunpuuskia. Tukahdutettuinakin ne kaikuivat seinistä.
- Oikeesti, mä en halua saada valituksia, huolestuin.
- Jos mä olisin niin vanha, etten pystyisi kuin kouluköpyttelyyn niin mä lopettaisin koko ratsastuksen, ilmoitti Miila vielä Hannalle ja nousi mennäkseen vessaan. Kolmen naisen iltapesun saisivat naapurit vielä kestää, mutta sitten pakottaisin heidät hiljenemään.
- Okei, okei, mä menen nukkumaan, Hanna ilmoitti ja siirtyi olohuoneen puolelle. – Kuka nukkuu missäkin?
- Sä saat sängyn, koska sä olet vanhin ja me otetaan Miilan kanssa siskonpeti, koska me ollaan siskoksia, sanoin ja vitsikkyyteni nauratti minua kovasti.
- Selvä, Hanna sanoi ja heittäytyi sängylleni. Minä menin parvekkeelle polttaakseni yhden tupakan. Ne olivat onneksi tulleet mieleeni vasta ihan äskettäin, muuten olisin ehtinyt jo polttaa ne kaikki. Nyt, kun imeskelin kai kolmattani, aloin tuntea orastavaa päänsärkyä. Olin oppinut, vaikka harvakseltaan kävinkin ulkona, että tupakansavu aiheutti takuuvarmasti sen jysärin, joka krapulalta ehkä epähuomiossa jäi aikaan saamatta. Nyt se maistui kuitenkin niin hyvältä, etten välittänyt. Odotin vähän, että Miila, toinen tuuritupakoija, olisi tullut seurakseni, mutta hän oli tainnut unohtaa minun ja parvekkeen olemassaolon ja olikin kaatunut suoraa päätä patjalle.

Yritin hiipiä sisään äänettömästi ja koota kaikki asiallisuuden rippeet. Hanna nukkui jo. Kiskoin peiton hänen altaan ja peittelin hänet. Siskonpetille olin unohtanut tyynyt ja peiton kaapista ottaakin, joten tein sen ja Miila käpertyi hengähtäen toiselle reunalle. Sammutin valot ja asetuin itse toiselle. Taisin nukahtaa alle minuutissa.

 
14. Kun kissa kehtasi karata

Heräsin aamulla suhteellisen hyvinvoivana, mutta palellen, sillä olin lattialla. Miila oli vienyt paitsi peiton, myös koko patjan. Tuijotin hetken kattoa etsien olematonta päänsärkyä ja sitten muistin, että olimme unohtaneet jotain. Tai minä olin. Olin tosiaankin aikonut soittaa illalla Veskulle ja pistää Hannan kertomaan, missä oli ja mitä näki. No, tekisin sen nyt, tai siis sitten, kun Hanna olisi herännyt.

Hipsin kuumaan suihkuun – ajatella, ettei kerrostaloissa koskaan loppunut kuuma vesi! – ja sitten keittiöön laittamaan kahvia. Olin ollut illalla sen verran fiksu, että olin ostanut myös aamiaistarpeita ja väänsin uunin lämpiämään. En ollut vielä kokeillut sitä, joten saatoin vain toivoa, että se toimisi tai saisimme syödä tuoreiden sämpylöiden sijaan taikinaa. Minuun iski himo saada katsella aamupiirrettyjä ja juoda kaakaota, mutta minkäs teit. Ei ollut kaakaota, ei televisiota. Eikä pörröistä aamutakkia, joka olisi kuulunut kuvaan myös.

Sain kuitenkin onnellisen idean, kun muistin, että olihan minulla läppäri mukana. Yleensä en sitä raahannut työmatkoilla, mutta tällä kertaa minulla oli ollut epämääräinen ajatus, että saattaisimme Hannan kanssa päätyä katsomaan hänen nettisivujaan, tai meidän, ja olin ottanut sen kassiini. Nyt siitä olisi iloa, jos saisin jotenkin sen TV:n päälle. En kyllä toivonut suuria, mutta otin sen silti esiin. Langaton verkko täällä oli ja se toimi, sen verran olin ehtinyt todeta, kun yhden kerran aiemmin olin kone mukana yöpynyt.

Näpyttelin konetta samalla, kun sämpylät paistuivat ja mikä lie onni ohjannut sormiani, kun sainkin lasten aamuohjelmat näkymään. Suoranaisena guruna marssin ja asetin koneen olohuoneen lattialle lasten piirustusten alle ja aloin hellävaroin töniä Miilaa hereille, jotta saisin osani patjasta takaisin. Se ei ollut kovinkaan hankalaa. Hänen nenänsä liikahteli kuin jollain jyrsijällä ja hän avasi silmänsä.
- Täällä tuoksuu taivaalliselle, hän mutisi.
- Keittiössä on kahvia ja sämpylöitä, sanoin ja asetuin seinää vasten istumaan.
- Haluaisitko sä tuoda mun laukun? kuului heikosti Hannan suunnasta.
- En kiitos, sanoin, mutta Miila lupasi. Hän toi Hannalle myös lasillisen tuoremehua ja se sai tämänkin nousemaan istumaan. Tunnistin lääkefolion rapinan ja katsoin Hannan suuntaan epäluuloisesti.
- Onko sulla jokin lääkitys?
Ei kai se mikään ihme olisi ollut, verenpainetta vaikka sillä temperamentilla.
- Buranaa ja b-vitamiinia. Voi luoja, miksette te ole miehiä?
- Mä en halua edes tietää, miksi sä toivot tommosta, Miila lausahti epäluuloisena.
- Siksi, että ne vaatis saada kantaa mulle aamiaista sänkyyn!
- Mä en voi nyt, alkaa Tohtori Sykerö, sanoin ja hörppäsin kahvia.

Toiset tohottivat aikansa, vessaa ja suihkua ja ruokaa, mutta siinä vaiheessa, kun Sykerö vaihtui Muumeihin, istuimme kaikki kolme varapatjalla, seinään nojaten ja kuumat kahvimukit käsissämme. Miila oli tuonut sämpylöitäkin, monta, talouspaperiin käärittyinä ja voideltuina ja juustolla päällystettyinä. Levitimme peiton päällemme ja tuijotimme läppärin pienenpientä telkkariruutua.
- Teettekö te näin useinkin? kysyi Hanna lopulta uteliaana, kun loppulaulu alkoi. Me aloimme molemmat nauraa.
- Voi ei, ei varmaan kertaakaan sen jälkeen, kun täytettiin kolmetoista tai jotain, Miila vakuutti.
- Mutta miksi ette? Täähän on ihanaa!
- Me ei asuta enää samassa talossa, muistutin.
- Entäs sitten? Tää on niin kivaa, että mä taidan ruveta tulemaan teille viikonloppuaamusin tästälähin!
- Meille? kysyin. – Ei meillä kukaan ehdi viikonloppusin tämmöstä tehdä. Hevoset pitää hoitaa. Ja nyt soitetaan Veskulle.
- Miksi?

Nousin ja menin etsimään puhelimeni.
- Koska se on äärimäisen vittuuntunut siitä, että mulla on täällä tämmönen pieni kotipesä, missä mä vietän kissanpäiviä ja koska se ei suostunut uskomaan, että mä olen täällä nyt, koska sä, Hanna, hinkusit kylään.
- Se luulee, että sulla on ollu täällä orgiat, Hanna tajusi. – Oi, anna tänne se puhelin niin mä sepitän sille semmosia orgiajuttuja, että se tipahtaa satulasta, jos on jo päässyt sinne!
- Ei! sanoin kiireesti. Hanna saattaisi oikein hyvin kehittää jotain tuollaista, mutta sitä en tahtonut, en tosiaankaan.

Vesku vastasi niin nopeasti, ettei hän voinut olla satulassa; puhelimen kaivamiseen jostain taskusta olisi kulunut enemmän aikaa.
- Huomenta, visersin. – Me unohdettiin illalla soittaa sulle ja ilmottautua.
- Yllättävää, hän murahti. – Mitä ois pitänyt ilmottaa?
- No tietysti, että me ei olla joron jäljillä. Mä annan Hannalle niin se saa todistaa, sanoin ja ojensin puhelimen eteenpäin elehtien, että hänen oli parasta puhua totta tai nipistäisin. Hanna virnisteli minulle.
- No hei, mitä sinne kuuluu? Ootteko te selvinny hyvin yhden yön ilman äitiä? Meillä on ollu äärettömän tylsää, kun Jessi ei suostunut edes lähtemään ulos. Me ei olla nähty mitään miehennäköistäkään, jos ei lasketa noita sun ja Jerryn kuvia seinillä. Miten sä muuten annat akkasi nukkua näin kalseassa kämpässä? Ai et ole käynyt?

Läppäri näytti parhaillaan aamuvoimistelua, joten konttasin laittamaan sen kiinni. Olin aina inhonnut noita ohjelmia, joissa sorjat tyttöset venyttelivät ja steppasivat ja huohottivat ohjeita.
- Älä! Mä haluan jumpata! sanoi Miila ennen kuin ehdin.
- Apua, sä olet hullu!
- Jessi, Vesku haluaa puhua sun kanssa, Hanna sanoi, joten jätin Miilan tuijottamaan voimistelijoita ja kömmin takaisin patjalle.
- No niin, uskotko nyt? Vai haluatko kysyä Miilalta, sekin on täällä, sanoin.
- Mä olinkin kuulevinani sen äänen. Entäs Danni?
- Mitä siitä? kysyin ja kesti sekunnin tai pari, ennen kuin niskakarvani nousivat pystyyn.
- Se lähti illalla Miilan luokse. Sanoi, että jos sä vietät tyttöjen iltaa niin sekin voi tehdä niin kummitätinsä kanssa.
- Ja sä päästit sen?
- Miksen olisi päästänyt?
- Puhumatta Miilan kanssa? Sen viimekertasen jälkeen?

En tiedä, kuulostinko minä vihaisemmalta vai Vesku puolustelevaisemmalta.
- Ei mulle tullut mieleenkään, että se keksisi tehdä saman tempun uudestaan, hän sanoi.
- Se on ollut kuukausikaupalla kiltisti kuin pissi sukassa. Mä olen jo odottanut, että koska se taas poksahtaa! ärisin ja ajatukseni laukkasivat kauheaa vauhtia. En ollut ollenkaan niin kauhuissani kuin ensimmäisellä kerralla tajutessani, etten tiennyt, missä tyttäreni oli, mutta aika lailla kuitenkin. Todennäköisesti hän olisi samassa paikassa tälläkin kertaa. – Entä Alissa?
- Se on kiltisti kotona.
- Eikä se soittanut mitään hälytyskelloja sun päässäsi? Kai se nyt olisi halunnut mennä mukaan Miilalle! Soita Dannille nyt heti, mä soitan Jinnalle. Eiköhän se ole Leksan kanssa.

Leppoisa aamu oli tuskin muisto enää, kun painuin parvekkeelle soittamaan Jinnalle. Hän oli töissä ja sanoi, ettei ollut nähnyt hiustupsuakaan Dannista.
- Mutta ei Leksakaan ollut yötä kotona, se oli Nanjan luona, hän sanoi. – Se on ruvennut yöpymään siellä, vaikka mä en ymmärrä miksei ne mieluummin yövy meillä, kun siellä on kuulemma neljä pienempää sisarusta. Mutta ehkä ne ei ole sielläkään.
- Etkö sä voi kysyä sen tytön vanhemmilta?
- Mä en tunne niitä. Mä en edes tiedä, onko niillä sama sukunimi kuin Nanjalla niin, että en mä ole saanut niitä numeropalvelustakaan kaivettua.

Minun teki mieli kiroilla Jinnalle. Hän kuulosti ihan liian välinpitämättömältä, kun itse olin viulunkielenä huolissani. Okei, hän oli katsellut teininsä katoilemista ja palailemista jo vuoden verran, viime keväänä hänkin oli ollut enemmän minunlaiseni hermokimppu.
- Mä soitan Leksalle ja heti takaisin sulle, hän sanoi myötätuntoisesti. – Siis kunhan se vastaa. Mutta eiköhän se vastaa, siitä on taas väännetty kättä.
- Tee se, huokaisin. Minun teki mieli kuristaa Danni. Tätä vartenko olin kärsinyt raskausvaivat ja –kivut ja koliikit? Että hän saisi viisitoista vuotta myöhemmin hajottaa niin pääni kuin sydämeni?
Ajattelin soittaa Ilsellekin, mutta tupakat olivat loppuneet ja minulle oli tullut kylmä, joten menin sisään. En tiedä Hannasta, mutta Miila oli selvästi päässyt kärryille tapahtumien kulusta vain minun repliikkieni perusteella ja hän tuli minua kynnyksellä vastaan ja halasi.

- Älä panikoi, se on vanhuksien luona.
- Mitä? sanoin, kun helpotus valahti polviini niin, että ne meinasivat pettää.
- Mä soitin Ilselle. Se oli ilmestynyt sinne illalla.
- Miten ne ei ollu tajunnu soittaa mulle tai Veskulle? kirahdin ja suuttumukseni kääntyi Itä-Helsinkiin.
- Miksi ne olisi soittaneet? Likka sanoi olleensa elokuvissa ja ettei jaksa ajaa kotiin kun alkoi sataa.
- Sillä hiton mopollako Vesku on päästänyt sen perjantai-iltana Hesaan?
Taas löysin uuden typeryksen, jota teki mieli kurmuttaa. Miila vain kohautti hartioitaan.
- Miksi ne olisi epäilleet sen sanoja? Ei ne koskaan epäilly meitäkään, hän sanoi.
- No me ei koskaan valehdeltukaan niille!
- Tai ainakin ani harvoin, Miila myönsi.

Hanna oli seurannut draamaa hörppien lisää kahvia ja syöden viimeisen sämpylän.
- Onko sulla auktoriteettiongelmia? hän kysyi. Sanomattakin on selvää, että seuraavaksi minun teki mieli motata häntä. Tuo ei ollut hyväksyttävän naljailun rajoissa. En vastannut mitään vaan aloin taas tavoitella Veskua.
- Danni on Ilsen ja iskän luona, sanoin valmisteluitta.
- Joo, mä just puhuin sen kanssa ja olin soittamassa sulle.
- Mitä se sanoi?
- Yritti väittää, että sinne se oli sanonut menevänsäkin. Ja että mitä väliä sillä on, millä sukulaisella se kyläilee.
- Mä tapan sen.
- Sä et tee mitään sen tapastakaan, Vesku sanoi ja hänen äänensä muuttui jyrkäksi.
- No aiotko sä antaa sen pompottaa meitä miten vaan?
- En, mutta ei väkivalta ole mikään ratkaisu.
Se oli ehkä pahinta sinä aamuna. Ihan kuin Vesku olisi tosiaan kuvitellut, että saattaisin tehdä Dannille jotain. Okei, jos hän nyt olisi ollut edessäni, kiusaus ravistaa häntä olisi ollut suuri, mutta muuten olin halunnut vain purkaa itseäni suuriin sanoihin.
- Okei. Nähdään pian, sanoin vaisusti. Muutakaan en keksinyt.

- Laittakaa se sisäoppilaitokseen, ehdotti Hanna. Ilmeisesti hänkin oli varsin hyvin päässyt kärryille tapahtuneesta.
- Ei nykyään ole sisäoppilaitoksia, sanoin väsyneesti.
- Onhan, kaikki hevoslukiot esimerkiksi.
- Hakuaika lukiohin meni jo, eikä niitä sitä paitsi ole tarkoitettu kurittomille teineille. Tommosia poistumistemppuja ei katseltaisi semmoisessa kuukauttakaan.
- On niitä takuulla jotain nuorisovankiloita, Hanna sanoi huolettomasti. – Mä en voi kuvitella, että mulla olisi noin kuriton lapsi. Mä pistäsin sen paiskimaan hommia niin, ettei se jaksaisi ajatellakaan mitään kurittomuuksia.
- Ole hyvä ja ota sinä se sitten, leimahdin, vaikka olin jo päättänyt olla ottamatta enää mistään itseeni.
- Minä? Hanna sanoi kauhistuneena.
- Niin, sinä. Sulla on auktoriteettia, pistä sinä se järjestykseen. Ei kai se voi olla hevosten koulutusta vaikeampaa!
- Luoja varjelkoon mua joutumasta mihinkään tekemisiin minkään lapsen kanssa! Paitsi ehkä Jerryn, hän lisäsi harkitsevaisesti.
- Danni on jo ihan tarpeeksi iso kesätöihin Hannalle, puuttui Miila puheeseen ja sai aikaan hiljaisuuden.

- Se ei olis reilua, sanoin mietittyäni hetken. – Sehän on unelmatyöpaikka. Siis jos ajattelee siltä kannalta, mitä se oppisi eikä miettisi sitä, millanen pomo Hanna on. Alissankin pitäisi päästä sitten.
- No sinne vaan molemmat sitten, Miila esitti ja Hanna näytti kaksin verroin kauhistuneelta.
- Ja entäs hevoset? jatkoin. – Mia ja Daisy? Ja kuka sieltä kuskaisi niitä kisoihin, varsinkaan estekisoihin?
- Joo, unohda koko juttu, Hanna sanoi heikosti.
- Tota mä en olisi uskonut susta, sanoin äkkiä riemastuen.
- Mitä?
- Että ensin uhoat ja sitten alat peruuttaa, kun pitäisi seistä sanojensa takana!

Ehkä minun olisi pitänyt jättää se sanomatta, sillä nyt Hanna kimmastui.
- Enkä peruuta! Tulkoon sitten ja katotaan, eikö se ole kiltti ja nöyrä elokuussa! Mutta ei sitten mitään juoksemisia mummon helmoihin paapottavaksi. Tallikämppä saa kelvata sille, tai niille. Onpahan lyhyempi matka aamutalliin ja mä saan hyvän syyn potkasta Jusan pihalle sieltä. Vaikka en mä nyt erityistä syytä tarvitsekaan.
- No mutta eihän siitä oikeasti tule mitään, aloin toppuutella.
- Älä nyt ala itse perua! Miksei tulisi?
- Niiden kilpaileminen! Harjoittelu! Hevoset! Ettehän te käy ikinä estekisoissa!
- Miksi se sujuisi sen huonommin Hangosta käsin? Kuka niitä kotona valmentaa?
- Me, sanoin.
- Ja mikä vika minussa on, teihin verrattuna?
- Esteet…
- Mä todennäköisesti pystyn ohjaamaan pikkulikkoja hyppäämään pikkuesteitä siinä missä sinäkin. Muistaakseni mä olen opettanut suakin. Ja mulla on traikku – jos se vaan joskus palautetaan mulle – ja ajokortillista henkilökuntaa. Harvoin me koko arsenaalilla koulukisoihin mennään.

Tuijotimme toisiamme kuin kaksi puhisevaa härkää. Minä yritin keksiä vastaväitteitä ja epäilemättä niin Hannakin, keksiäkseen niihin vastaukset valmiiksi.
- No mutta loistavaa, sanoi Miila tyytyväisenä. – Riiviölapset joutuu tiukkistädin luokse oppimaan elämän tosiasioita.
- Jos ne ei halua… aloitin, mutta hän keskeytti lauseeni nauramalla.
- Älä ole höpsö, totta kai ne haluaa. Itsehän sä sanoit, että se on unelmatyöpaikka.
- Ton ikästen natiaisten tahto on äidin taskussa, heitti Hanna. – Ja jos se antaa sen mun taskuuni kesäksi niin se on sitten siellä, eikä pääse edes iltalomalle.
Niin, siitähän tässä kai loppujenlopuksi olikin kysymys.
- Tätä ei lyödä lukkoon ennen perheneuvottelua. Mä palaan asiaan, kunhan me ollaan saatu Danni taas kotiin ja päätetty sille sopiva rangaistus tästä tempauksesta, ilmoitin.
- No mutta tässähän se rangaistus just päätettiin!
- Mä ajattelin rangaistusta, jonka se ymmärtää rangaistukseksi itsekin. Mä epäilen tosiaankin, että tätä se ei tajua sellaiseksi ennen kuin suunnilleen kesäkuun toisena päivänä.

Lähettäjä: Berry 
Päivämäärä:   1.7.15 18:09:00

Löytyykö Veskun nuoruusvuodet vielä jostain netin syövereistä? Linkki mik tuolta vahempieni tarinoista löytyy, on kelvoton, ei toimi :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.15 18:12:42

Löytyy näköjään uusinta tuolta vuoden takaa: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=880064&t=880064

Lähettäjä: Carolina 
Päivämäärä:   1.7.15 20:13:11

Voiskos saada vielä pätkät kun jäi niin kutkuttavaan kohtaan? ;P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.15 20:48:50

No jos vähän :) Nyt on Alissan vuoro:
----------------------
1. Lapsityövoimaa ja huvia

Minun teki mieli kiipeillä seinille, niin innoissani olin pääsiäisestä. Neljä päivää ihan oikeaa valmennusta, maan parasta suorastaan. Toivoin melkein vatsani kipeäksi, että olisi ollut joku, jolle pröystäillä asialla, mutta ei ollut oikeastaan ketään. Kaverit eivät olisi ymmärtäneet asian upeutta ilman pitkällisiä vertailuja vaikkapa siihen, että saisi ajotunteja Heikki Kovalaiselta, jos sittenkään. Noora sentään oli, mutta hän ei ollut enää siinä iässä, että olisi huokaillut kateudesta. Ja Klaudia, mutta hän vain puuskahti, ettei ikinä uskaltaisi mukaan sellaiseen, hän ei takuulla osaisi edes laukkaa nostaa. jos se pitäisi tehdä jonkun Hannan nähden.
- Ihan suoraan sanoen ei se meinannut mullakaan nousta, sanoin rehellisesti muistellen edellistä kertaa, kun olin saanut ratsastaa Hannan luona. Edellistä, ensimmäistä ja ainoaa. Sitäkään ei ollut päässyt hehkuttamaan kenellekään. Voi, miten joskus toivoin, että olisin saanut käydä ihan tavallisella ratsastuskoululla, missä kävisi paljon muitakin tyttöjä, ehkä poikiakin, ja olisi ollut kauheasti hevoshenkisiä ystäviä.

Danni oli yhtä innoissaan, tiesin sen, vaikka hän esittikin maailman murjomaa menetettyään moponsa avaimet. Minusta se oli ihan oikein ja hän olisi sietänyt pahemmankin rangaistuksen, mutta Dannin mielestä pari viikkoa ilman mopoa taisi olla pahin mahdollinen asia maailmassa. Häntä hävetti suunnattomasti joutua koulutaksin kyytiin, joten minä sitten kyysäsin häntä, kun hän muuten kieltäytyi lähtemästä kouluun ollenkaan. Ja myönnettäköön, että olisi minustakin ollut noloa palata taksikyytiin sellaisesta syystä. Jerry ja kaksoset ja Merlin oli kaikki lahjottu olemaan kyyditysasiasta hipihiljaa, ja kaikki sujui hienosti aina pääsiäiseen asti, jolloin hän juhlallisin menoin sai avaimensa takaisin.

- Seuraavan kerran kun sä ajattelit karata niin ole hyvä ja kerro, mihin sä aiot karata, ettei meidän tarvitse saada sydänkohtausta ja harmaita hiuksia, Jessi sanoi ojentaessaan ne hänelle.
- Mitä karkaamista se sitten olisi? Danni kysyi.
- Semmosta karkaamista mistä ei tarvitse keksiä idioottimaisia rangaistuksia.
- Mutta mulle tulee joskus hirveä hinku olla vapaa, Danni selitti.
- Voit kai sä olla vapaa, vaikka mä tietäisinkin, missä sä olet vapaana?
- Hmm, sanoi Danni sen näköisenä, ettei ajatus ollut tullut hänen mieleensäkään. Minusta hän oli mahdottoman itsekeskeinen. Minulle ei olisi tullut mieleenkään aiheuttaa sellaista huolta ja päänvaivaa. Minäkin olin ollut huolestunut hänestä, vaikka olinkin tiennyt, mihin hän oli ollut menossa: Leksan ja tämän kavereiden luo siihen johonkin typerään bändikämppään. Palattuaan hän oli ollut aika nolo ja olin lopulta saanut kiskottua hänestä esiin, ettei hän ollut löytänyt sinne, eikä Leksakaan ollut vastannut, kun hän oli yrittänyt soittaa.
- Mutta siellä se varmaan oli, ois se muuten vastannut. Siellä ei vaan kuulu kännykät, hän oli selittänyt melkein pyytävästi.
- Mitä se Nanja olis sanonu, jos sä olisit paukannu sinne? kysyin minä.
- Ihan sama. Me ollaan sentään lapsuudenystäviä Leksan kanssa. Se on tuntenut mut viistoista kertaa niin kauan kuin koko Nanjan. Kakskymmentä kertaa. Kolmekymmentä!
- Musta olis noloa roikkua semmosen jätkän perässä, joka seurustelee, eikä ole pätkääkään kiinnostunut, huomautin.
- En mä sen perässä sen takia roiku! Danni tulistui. – Se nyt vaan on ainoa jännittävä ihminen meidän tuttavapiirissä!

Jännittävä. Danni halusi aina jotain jännittävää. Pääsiäisvalmennus ei ollut hänen mielestään oikealla tavalla jännittävää, mutta ilmeisen mielenkiintoista kuitenkin. Tosin hänestä ei ollut oikein, että jouduimme tekemään töitä sen eteen, mikä ei hämmästyttänyt minua ollenkaan.
- Ihan kuin meillä ei olis varaa muutamaan kymppiin ratsastustunnista. Orjatyötä.
- Älä jaksa, puuskahdin, sillä ei siitä ollut kyse. Niitä varsinaisia ratsukoita katselemaan vaan oli tulossa ihan oikeaa yleisöä ja Hanna tarvitsi sinne jonkun, joka kauppaisi niille kahvia. Me teimme oikeastaan palveluksen hänelle. Ja parikymppiä oli lievää vähättelyä. Koko kurssin hinta oli ennemminkin luokkaa pari sataa, jos osallistui omalla hevosella, kuten Vesku, ja se sitten kertaa kolme. Me saisimme lainata Hannan hevosia, joskin sitten saisimme valmennuksesta oman, suomenkielisen version häneltä, mutta ennemmin niin kuin mennä jonkun ulkomaankieliä puhuvan gurun opetettavaksi. Emme olisi ymmärtäneet sanaakaan. Minua ainakin oli viimeksi jännittänyt vieraalla kilpahevosella ratsastaminen niin, että suomenkin ymmärtäminen oli tehnyt tiukkaa.

Meidän piti nousta kukonlaulun aikaan pitkänäperjantaina, sillä Noora oli pääsiäisvapailla ja Jessi oli lähtenyt jo töihin eikä Vesku ollut jostain syystä täysin vakuuttunut Merlinin kyvyistä selvitä aamutallista ilman vahtimista. Ei sillä tosin olisi voittanut varmaan kuin puolisen tuntia, vaikkei hän olisikaan halunnut sivusilmällä vahtia Merlinin hommia. Meidän piti olla Hangossa kuitenkin yhdeksän maissa.
- Sä olisit voinut mennä johonkin muuhun ryhmään kuin ensimmäiseen, haukotteli Danni, joka pintelöi Kaoman häntää niin huithapelimaisen näköisesti, että jos ei koko sidos löytyisi lantakasasta, kun olisimme perillä, söisin vaikka kannusremmini.
- En mä olekaan ensimmäisessä. Teidät sinne on kiire saada, Vesku sanoi ja melkein pelästyin. Olin pitänyt koko buffettihommaa jonakin, minkä hoitaisi vasemmalla kädellä samalla, kun katselisi hienoja ratsukoita, mutta jos se olikin noin vakavaa, mahtaisimmeko pärjätä?
- Se on valmis, sanoi Danni laiskasti ja läimäytti Kaomaa takapuolelle.
- Onko teidän kamat autossa?
- On on, sanoin minä. Olin itse vienyt ne sinne.

Kaksoset eivät tulleet mukaan ja näin, miten kaksi pientä naamaa painautui ikkunaan, kun ajoimme ohi. He eivät olleet nousseet, kun me muut olimme, mutten epäillyt, etteivätkö he olisi olleet hereillä. Siinä metelissä ei olisi kukaan voinut nukkua. He eivät kuitenkaan olleet tulleet esiin, sillä he murjottivat joutuessaan jäämään kotiin Merlinin kanssa. Toki he tulisivat seuraavina päivinä, kun Jessillä olisi vapaata, hänkin tulisi, mutta olin iloinen, ettei meidän ensimmäisen päivän hässäkässä tarvinnut vielä vahtia heitäkin. Tai paremminkin viihdyttää. Eivät he mitään hölmöä menisi talliympäristössä tekemään, mutta eivät he jaksaisi katsoa tuntikausia kouluratsastusta vieraalla kielellä. Hetken minulla oli paha mieli heidän takiaan, mutta sitten unohdin sen. Jerry alkoi miettiä, millä hevosella Hanna antaisi hänen ratsastaa, ja se oli niin kiehtova puheenaihe, että Danni ja minä emme voineet olla osallistumatta. Hannan hevoset olivat kaikki äärettömän hienon näköisiä, ja jos ihminen oli ratsastanut niistä yhdellä, ei oikein osannut päättää, halusiko kokeilla samaa uudestaan vai jotain toista.

Matka kesti vähän yli tunnin, emmekä tosiaankaan olleet ensimmäisiä tallipihalla. Maneesinseinustalla oli jo kymmenkunta autoa, joskaan kaikilla ei ollut traileria perässään. Vesku ajoi joukon jatkoksi ja sammutti moottorin.
- Menkää te etsimään Hanna jostain, me otetaan Jerryn kanssa Kaoma ulos, hän sanoi.
- Mistä? kysyin. Minua vähän epäröitti lähteä minnekään, pelkäsin joka paikassa olevan kauheasti taitavia aikuisratsastajia, joiden varpaille takuulla astuisin, tai kävelisin niitä päin tai säikyttäisin hevoset tai jotain.
- Kurkatkaa ensin maneesiin ja jos ei siellä ole niin talliin ja yläkertaan, Vesku ehdotti ja niin me teimme. Maneesissa oli vain yksi hevonen, jolle käärittiin parhaillaan pinteleitä, eikä yksikään ihmisistä sen ympärillä ollut Hanna, joten käännyimme pois. Hän löytyi sitten pihalta meidän auton luota.
- Siinähän te olette. Tulkaa mun kanssa, hän sanoi meille.

Lyhyin lausein Hanna kertoi, mitä piti tehdä. Myyntipöytämme oli maneesin oven vieressä ja meidän piti myydä katsojille liput katsomoon, paitsi niille, jotka olivat jonkun hevosenhoitajia, ja samalla meidän oli tarkoitus keittää tallinylisillä kahvia ja täyttää sämpylöitä, kantaa niitä ja leipomosta niin ikään haettuja munkkeja maneesiin ja myydä niitä.
- Mistä me tiedetään, kuka on jonkun hevosenhoitaja? kysyi Danni.
- Ne yleensä oikoo satulahuopia viimeseen asti.
- Ja miten me voidaan olla yhtaikaa siellä myymässä lippuja ja keittämässä kahvia?
- Sitä varten teitä on kaksi, Hanna sanoi ja katsoi Dannia niin jäätävästi, että hän sulki suunsa. – Kassalipas on kahvinkeittimien vieressä. Siellä on vaihtorahaa ja tässä on sen avain.
- Paljonko kaikki maksaa? uskalsin minä kysyä.
- Hinnasto on niitattu pöydän reunaan ja limsakorit on pöydän alla. Hop hop! Yleisöä alkaa kohta valua, hän sanoi ja lähti takaisin Veskun ja Kaoman luo. Danni ja minä jäimme katsomaan toisiamme.
- Haluatko sä voidella sämpylöitä vai myydä lippuja ensin? kysyin toivoen, että hän valitsisi liput, niin kuin onneksi tekikin. Minulla ei ollut mitään hinkua joutua silmäkkäin koko Suomen kouluratsastuskerman kanssa tähän aikaan aamusta.
- Mä tulen hakemaan kassan ja rupean hommiin, Danni sanoi ja matkalla nappasimme mukaan Jerrynkin. Hänkin saisi totisesti tehdä jotain valmennuksensa eteen, niin Hannan kultapoika kuin olikin.

En olisi ikinä uskonut, että simppeli buffetin pitäminen oli niin työlästä. Joskus jossain koulun myyjäisissä Jessi oli ollut siinä hommassa meidän pyöriessä ympäri muita myyntipöytiä, ostamassa arpoja ja pyörittämässä onnenpyörää, eikä hän ollut vaikuttanut ollenkaan rasittuneelta. Tosin hänen ei ollut tarvinnut olla siinä yksin ja kahvinkeitin oli porissut siinä selän takana koulukeittiön puolella, eikä hänen ollut tarvinnut tehdä tarjottavia siinä samalla. Minä poltin sormeni kahvinkeittimessä ja leikkasin juustohöylällä rystyseeni halkoessani loppumattomia sämpylöitä. Jerry juoksi edes takaisin ja vaati koko ajan jotain lisää ensimmäisen tunnin ajan, enimmäkseen kahvia ja teevettä. Sitten alkoi pikkuisen rauhoittua, kun valmennus alkoi ja yleisö ilmeisesti istui paikoilleen kahvimukeineen.

- Vie lisää kahvia ja mukeja, mä menen auttamaan Veskua laittamaan Kaoman, Jerry sanoi raportoituaan ovelta tilanteesta ja katosi, ennen kuin ehdin pakottaa hänet ottamaan mitään mukaansa.
- Ei se mitään apua tarvitse! huusin hänen peräänsä, mutta olin helpottunut. Danni saisi tulla välillä tänne keittiöhelvettiin, minä voisin myydä ihan mitä tahansa kenelle tahansa, kunhan minun ei tarvitsisi enää tehdä yhtään sämpylää.

Danni näytti olevan samaa mieltä omasta hommastaan, mutta ei pitänyt mitään kiirettä kahvinkeittoonkaan. Ei ollut tarpeenkaan, mutta kun seuraava tauko läheni, arvasin jo lähettää hänet hommiin. Ja sama jatkui iltapäivään asti, kolme puolentoista tunnin sessiota ja hyvänlainen tauko välissä ja kun viimeinen ryhmä alkoi lähestyä loppuaan, istuin hiekalla maneesin seinää vasten nojaten. Minusta tuntui, etteivät jalkani kantaneet enää. Pitäisikö nyt vielä ratsastaa?

Vähän ajan kuluttua alkoi kuitenkin tuntua paremmalta. Kun yleisö alkoi häipyä ja Danni oli vääntäytynyt pystyyn myymään viimeisille kahvit, minusta melkein tuntui, että saatoin itsekin nousta. Vesku ja Jerry tulivat katsomosta ja nappasivat muitta mutkitta itselleen sämpylät, ja siihen tuli Hannakin itse gurun kanssa, joka oli ehkä viisikymppinen, tummahiuksinen nainen. He puhuivat tanskaa keskenään, vaikka nainen oli kyllä opettanut englanniksi, ja he tekivät selvää parista sämpylästä lisää. Nousin kiireesti ja otin itsekin yhden, ennen kuin ne loppuisivat.
- Riittikö tarvikkeet? Paljonko kassassa on rahaa? Hanna kysyi yllättäen puhuttuaan siihen asti valmentajalle.
- Pullat loppu kesken ja kahvi on lopussa, sanoi Danni, joka oli viimeksi käynyt keittiössä. – Enkä mä ole ainakaan laskenut rahoja.
- Okei. Tehkää ostoslista huomiseksi. Me käydään Stellan kanssa lounaalla. Siivotkaa te jäljet ja olkaa valmiina ja verkanneina täällä kolmelta. Ok?

Siihen ei oikeastaan voinut sanoa kuin kyllä, ehkä kyllä kiitos, mutta Jerryllä onneksi välähti.
- Mitkä hevoset me otetaan? hän kysyi ja Hanna keskeytti taas lauseensa.
- Sera, Pet ja Psyko, hän sanoi osoitellen meitä vuorotellen. – Valitkaa itse tänään, kuka ottaa minkä.

Meillä ei ollut tarpeeksi aikaa käydä mummin luona lounaalla, joten menimme syömään loput sämpylät ja kinkut ja juustot. Vesku auttoi pesemällä kahvipannut ja termoskannut ja näytti ymmärtävän täydellisesti väsymystämme.
- Huomenna on jo helpompaa, hän lohdutti.
- Voi apua! mutisin tajutessani, että tämä jatkuisi vielä kolme päivää. Mutta hetken kuluttua aloin jo
odottaa ja jännittää ratsastusta. Ilmoitin haluavani ratsastaa Psykobitchilla, jolla Danni oli viimeksi saanut ratsastaa. Minua viehätti sen kammottava nimi.

Puoli kolmelta talutimme hevoset maneesiin. Psyko oli kaikkea muuta kuin psyko, herttainen rapsutuksia kaipaava tyttöhevonen se oli. Ainakin toistaiseksi. Se hankasi turpaansa lapaluuhuni taluttaessani ja minun oli pakko kutittaa sitä takaisin, kun pysähdyin mittaamaan jalustimia. Olin vakaasti päättänyt selvitä sen kanssa ainakin yhtä hyvin kuin Danni viimeksi. Mietin myöskin, mahtaisiko Hanna tällä kertaa pistää meidät ravaamaan. Toivoin melkein, ettei pistäisi. Edelliskertaisen ratsuni ravi oli ollut käsittämättömän pompottavaa ja epäilin, että niin oli kaikkien kouluhevosten. Se oli kai jonkinlainen pääsyvaatimus alalle.

Aikomukseni oli silti kokeilla alkukäyntien jälkeen, mutta joko me olimme arvioineet ajan väärin tai Hanna tuli maneesiin etuajassa. Hän aloitti vanhaan tapaan korjaamalla istuntamme kuntoon ja tulin miettineeksi, että miten ihmeessä se oli ehtinyt kieroutua. Olin ihan varma, että olin joka kerran sitten tammikuun ratsastaessani järjestänyt jäseneni täsmälleen, kuten Hanna oli silloin neuvonut.
- Teidän vanhemmat aina kehuu, minkälaisia apinoita te olette pysymään hevosen selässä. Ottakaa jalat pois jalustimista, hän sanoi pahaenteisesti.

Jumala, mikä rytyytys siitä alkoi. Vaikka olihan se apinajuttu kyllä tottakin. Me olimme ratsastaneet kaikella mahdollisella metrinmittaisesta asti emmekä tosiaankaan enää aikoihin olleet tipahdelleet tasapainon menettämisen takia, vaan vain jos jotain odottamatonta ollut sattunut. Tämäntyyppisillä hevosilla Danni ja minä emme kuitenkaan olleet tottuneet ratsastamaan. Ravi ilman jalustimia oli, jollei jokapäiväinen niin ainakin jokaviikkoinen huvimme, sillä vähintään niin usein yleensä menimme ilman satulaa. Psykon ravi sai kuitenkin vatsani kramppaamaan. Aina suunnilleen yhden sivun jälkeen Hanna komensi meidät käyntiin ja korjasi istunnan taas kohdilleen. Ja sama uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Kun olin saanut rytkytettyä kokonaisen kierroksen samassa asennossa, hän alkoi vaatia ravin hidastamista ja lisäämistä. Jerry oli päässyt siihen vaiheeseen jo monen monta kierrosta sitten, ja Dannikin joitakin hetkiä aikaisemmin. Minua ei harmittanut olla jumbona, päinvastoin olisin voinut hyvin jatkaa käyntipätkiä, jolloin ainakin pystyi hetkeksi rentoutumaan. Ravissa minä en voinut sitä tehdä, se oli sula mahdottomuus.

Oli kuitenkin äärimmäisen palkitsevaa huomata, miten Psykon liikkeet alkoivat muuttua sulavammiksi takapuoleni alla. Tunne oli yksinkertaisesti mahtava, ja kun näin peilistä vilauksen kuvastani, minun teki mieli huokaista onnesta. Meillä ei tietenkään ollut peiliä kotona, mutta epäilin, ettei Mia koskaan ollut näyttänyt yhtä hienolta.
- Onko teillä vielä tuntoa pikku pyrstöissänne? Hanna kysyi lopulta.
- Ihan liikaakin! irvisti Danni.
- Okei, tallin lääkekaapissa on rakkolaastaria. Ottakaa jalustimet jalkaan niin saatte laukata vähän.

Vesku ei ikinä, ikinä pitänyt sellaisia tunteja. Hän olisi saanut opettaa kolme tuntia putkeen saadakseen meidät niin rättipuhkipoikkiväsyneiksi. Onneksi Hannalla oli henkilökuntansa, kuten Jessi hänen tallipoikiaan aina nimitti niin, että sanassa oli kuulevinaan ison alkukirjaimen. Hevoset saattoi jättää heidän hoidettavakseen. Tai sen yhden, joka oli paikalla, pipopäisen yrmeän näköisen tyypin, joka oli ollut aamupäivällä liian tympeä kantaakseen yhtäkään termoskannua keittiöön Dannille täytettäväksi, kun olin pyytänyt.
- Osaako ne mennä kangilla, Hanna kysyi Veskulta kuin me emme ollenkaan olisi olleet läsnä.
- Ei, sanoin minä, ennen kuin Vesku ehti vastata. Me olimme joka ikinen ratsastaneet kankisuitsituksella jonkin verran ja Jerry Mustin kanssa aika paljonkin, mutta oli turvallisempaa antaa Hannan opettaa se alusta alkaen. En epäillyt Veskun opetuksia, mutten ollut varma omasta muistamisestani, Hannan haukankatseen alla varsinkaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   1.7.15 23:10:50

Sennnu pentele minkä teit! Nyt mun tekee mieli tuoreita sämpylöitä... täytyy varmaa ruveta leipomishommiin, jos mulla vaan on jauhoja tarpeeks (mitä suuresti epäilen).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.15 23:16:58

Mustekalarenkaita, pinaattifetapiirakoita ja retsinaa :) Miten niin lomamoodissa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.7.15 20:07:15

2. Naks

Jerry ja Danni ja minä menimme Leena-mummille yöksi. Vesku lähti kotiin palatakseen taas aamulla Djangon kanssa. Hannan tallissa ei ollut vapaita bokseja, joten hän oli päättänyt valmentautua Kaomalla ja Djangolla vuoropäivin, kun joka tapauksessa joutui palauttamaan hevosen yöksi kotiin. Kävi hän kuitenkin syömässä, mutta kiirehti sitten tallille hakemaan Kaomaa.
- No niin, mitä teidän rauhaan kuuluu? Leena kysyi, kun istuimme ruoan jälkeen olohuoneeseen. Minä en ollut koskaan oppinut tietämään, mitä tuollaisiin kysymyksiin oikein pitäisi vastata. Kertoa kronologisesti kaikki tapahtumat alkaen viime tapaamisesta? Vai valita tärkein ja mainita se? Vai odottaa lisäkysymyksiä? En siis sanonut mitään, aloin vain selailla pöydällä lojuvia lehtiä.
- Mun perse on takuulla ruvella, Danni ilmoitti.
- Mä ajattelin lähinnä, että joko te olette saaneet tietoja lukiosta?
- Ei, ne tulee vasta kesäkuussa.

Leena ei onneksi ollut tyyppiä, joka olisi halunnut keskittyä pelkästään kuulustelemaan meitä, tai paijaamaankaan, mikä olisi ollut lapsellista. Saatuaan kaivettua vastaukset akuuteimpiin kysymyksiinsä hän alkoi touhuilla omia pitkäperjantain juttujaan, mikä tarkoitti leipomista. Jerry meni keittiöön auttamaan, todennäköisesti koska sai sitten maistella kaikkea, mutta varmaan myös, koska hän oli oikeasti aika kultainen ja avulias pikkupoika. Danni ja minä löhöilimme sohvassa ja voivottelimme vaivojamme. Jalkoja särki aamupäivän seisomisesta ja kaikkia muita paikkoja ratsastamisesta. Se oli mukavaa aikansa, mutta ei sitä kovin kauan jaksanut.
- Mennään sinne huomenna aikasemmin niin ehditään tehdä kaikki faking sämpylät ennen kuin ihmisiä alkaa tulla, ehdotin. Danni vain kohautti olkapäitään.
- Yks täti nipisti mua poskesta, kun se kävi ostamassa pullaa, hän sanoi. – Se sanoi nähneensä mut kouluratsastuskilpailujen katsomossa jo vauvana ja sanoi, että jos ei näillä geeneillä tule kouluratsastajaa niin ei sitten millään.
- Yyh, sanoin minä. Ajatus iholle pyrkivästä, lässyttävästä tädistä ei ollut ollenkaan miellyttävä.
- Niin. Musta tulee kenttäratsastaja. Mennäänkö me käymään serkuilla?

Pudistin päätäni. En aikonut jaksaa sinä iltana enää yhtään mihinkään, ja sitä paitsi mitä serkuista? Ne olivat kaikki väärän ikäisiä. Me olimme väliinputoajia siinä joukossa. Loviisa, joka oli meitä lähinnä vanhin, oli jo aikuinen ja seuraavaksi nuoremmat, Launo ja Tauno, taas olivat enemmänkin Jerryn ikäluokkaa.
- Ne tulee kuitenkin tänne jonain päivänä. Onhan pääsiäinen, sanoin.

Vesku oli ollut oikeassa. Toinen päivä oli helpompi. Mummi vei meidät tallille jo aamulla ja Jerrykin pantiin levittämään margariinia sämpylöille, joita oli taas ilmestynyt iso korillinen tallin kyökkiin. Mummi oli tarjoutunut apuun myös ja kysynyt, leipoisiko hän vaikka kakun tai pari myytäväksi, mutta olimme kieltäytyneet kohteliaasti mutta päättäväisesti. Mitä Hanna sanoisi? Mummi sopi talliympäristöön kuin kermavaahto pyttipannuun. Emme edes maininneet hänen tarjouksestaan Hannalle.

Sinä päivänä Jessi ja kaksoset tulivat Veskun mukana ja istuivat uskollisesti katsomossa koko pitkän päivän aina siihen asti, että mekin olimme ratsastaneet. Olin odottanut sitä koko vuorokauden. Minuun oli jäänyt kytemään jokin pieni ajatus edellispäivän tunnilta. Minusta tuntui, että olin juuri saavuttamaisillani jotain, että jonkin elämää tärkeämmän tajuaminen oli ihan pinnan alla, ja jos osaisin sukeltaa oikealla hetkellä, löytäisin sen. Ja pidin Psykosta. Minusta tuntui, että se yritti ymmärtää minua, tosiaankin yritti.

Kaksoset tahtoivat jäädä mummille myös ja se ilta oli muutenkin vilkkaampi kuin edellinen, sillä tuli ruokavieraita. Jerry painui syötyään jälkeen Taunon ja Launon kanssa kaupungille, Jessi ja Vesku lähtivät hakemaan kotimatkalle Djangon, joka oli jätetty Hannan luo tarhaan, mutta Jaska ja Titta jäivät vielä. Siinä päivällisen kuluessa oli jo tärkeimmät kuulumiset vaihdettu, heidän poissaolevien lapsiensa asiat ja meidän kouluarvosanamme – mitä nekin muka aina aikuisia kiinnostivat? Minua ei ainakaan hiukkaakaan isona liikuttaisi, oliko joku etäinen sukulainen päässyt läpi matikan kurssista vai ei. Kaksosia se ei ollut kiinnostanut sitäkään vähää, vaan he olivat painuneet ullakolle leikkimään heti jälkiruoan jälkeen.

- Mihin te aiotte lukion jälkeen? kysyi Jaska Dannilta kuin me olisimme automaattisesti olleet yksi yksikkö, jolla oli vain yksi, yhteinen suunnitelma.
- Mä en ehkä mene lukioon, Danni sanoi kallistaen hymyillen päätään. Hän teki sen ihan piruuttaan ja saikin Jaskan tyrmistyneen näköiseksi.
- Mitäs sitten? mies kakisteli.
- Mä ajattelin, että meen vaan duuniin. Raksalla tai asfalttihommissa kuulemma tienaa hyvin ja saa hyvän rusketuksen, Danni runoili ja Titta naurahti helpottuneena.
- Danni laskee leikkiä, hän keksi. – Oletko sä ollut yhteydessä sun sukulaisiin? hän kysyi seuraavaksi minulta.

Minulle tuli aina epämukava olo, kun tuota kysyttiin. Meillä ei tehty numeroa siitä, ettei Vesku ollut isäni tai Jessi äitini. Aina, kun joku otti asian puheeksi, rupesi tuntumaan siltä, että olin jonkinlainen loinen tai käenpoikanen, joka oli juonitellut tiensä perheeseen.
- Mä saan joulukortteja, sanoin jurosti.
- Tai itse asiassa mä olen ajatellut ruveta pyörittämään meidän tallia syksyllä, niin ei tarvita enää ulkopuolista apua vaan voidaan antaa Nooralle potkut, keskeytti Danni. Hän tiesi ihan tarkkaan, miltä minusta tuntui.
- Ei Vesku ja Jessi voi antaa sun semmosta tehdä! Titta sanoi kauhistuneena ja minun sukujuureni unohtuivat, kun hän alkoi puhua lapsityövoimasta ja koulutuksen tärkeydestä.

Me häivyimme siitä sitten myös, sillä Dannikin halusi kaupungille, kun kerran Jerrykin oli päässyt. Se oli suunnattoman tylsää kahdestaan. Keskusta oli hiljainen pääsiäislomasta huolimatta, emmekä me tietenkään ulkopaikkakuntalaisina tienneet, missä paikallinen nuoriso tapasi hengailla. Tosin mitä iloa siitä olisi ollutkaan, emmehän me olisi voineet kuitenkaan mennä tuppautumaan johonkin nuorisojengiin noin vain. Tai ehkä Danni olisi voinut, minusta ajatus oli mahdoton.
- Olisko pitänyt mennä poikien mukana? Danni pohti, kun seisoskelimme hampurilaisravintolan edessä. Syöminen oli sula mahdottomuus päivällisen jälkeen, eikä meillä sattumoisin ollut mukana rahaa edes yhteen pirtelöön, jolloin olisi voinut mennä sinne istuskelemaan.
- Ei tosiaan. Ne on kumminkin jossain pelaamassa futista tai jotain, sanoin.
- Totta, Danni huokaisi. – Hélvetin tylsää. Mun elämä on yhtä erämaata.

Minusta ei tuntunut sillä hetkellä ollenkaan siltä. Okei, käveleminen kahdestaan autiossa kaupungissa lauantai-iltana oli toki säälittävää, mutta Psyko ja ratsastaminen piti mielialaani korkealla nytkin, vaikkemme olleet tallilla.
- Mä luulen, että mä alan tajuta jotain ratsastuksesta, henkäisin. – Niin, että unohda erämaajutut!
- Sä olet ratsastanu toistakymmentä vuotta! Me tajutaan ratsastamisesta enemmän kuin yhdeksänkymmentä prosenttia suomalaisista! Danni sanoi ja tönäisi minua kevyesti.
- No mutta siltä musta tuntuu! Vähänkö makeeta, että me päästiin tänne! Ja vielä kaks päivää jäljellä!
Innostukseni tarttui onneksi Danniinkin ja aloimme käydä läpi päivän harjoituksia ja miten ne olivat menneet. En välittänyt siitä, että Danni puhui niin Hannasta, minusta kuin senpäiväisestä ratsustaankin sarkastiseen ja vähättelevään sävyyn. Se nyt vaan oli hänen tapansa puhua ja osasin lukea rivien välistä oikein hyvin.

- Mä en ainakaan ikinä ala kouluratsastajaksi, se on maailman tylsintä, hän julisti.
- Sun on pakko, jos sä aiot kenttäratsastajaksi.
- No kenttäkisoissa on niin helppoja koululuokkia. Sen verran selvittää vaikka vatsataudissa.
- Kaikki olettaa, että meistä tulee kuuluisia kouluratsastajia, huomautin. Olin itsekin kuullut sen tapaisia huomautuksia tänään kahvia ostavilta katsojilta, joskaan kukaan ei ollut pyrkinyt nipistelemään minua poskesta.
- Jerry saa mun puolesta hoitaa sen puolen. Se raukka on jo menossa sinne kovaa vauhtia. Sitä vertaillaan Veskuun seuraavat kolmekymmentä vuotta.

Mieleeni tuli, että siksikö Danni niin ponnekkaasti oli inhoavinaan koulupylperrystä? Kieltämättä Veskun menestys lajissa olisi meidän kaikkien niskassa painolastina aina, ja Danni saisi takuulla kohtauksen, jos kuulisi jonkun sanovan ääneen, ettei hän ollut perinyt isänsä taitoja tai jotain vastaavaa. Tai sitten hän vaan halusi siinäkin suhteessa jotain jännittävämpää.
- Mä voin hyvinkin haluta ruveta keskittymään kouluun, sanoin tyytyväisenä.

Hanna ei onneksi ollut varoittanut etukäteen siitä, että sunnuntaina meitä opettikin se guru. Olisin ripuloinut itselleni nestehukan jännityksestä. Nyt, kun totuus paljastui vasta, kun olimme jo satuloissa, oli myöhäistä ruveta potemaan. Vesku ja Hanna pyörivät maneesissa myös, tulkkaamassa, ja sikäli kun ymmärsin, he heittivät väliin omia neuvojaan myös.
Siihen valmennustuntiin petyin. Olkoon millainen ulkomaanihme tahansa, nainen ei jotenkin säväyttänyt. Hän oli hyvin diplomaattinen ja puhkesi kehuihin niin olemattomista onnistumisista, että minua nolotti, mutta hänen neuvoistaan en oikein saanut mitään ahaa-elämystä. Ehkä se johtui siitä, että hän yritti puhua niin selkeää englantia, ettei tulkkausta olisi tarvinnut. Hanna, joka saattoi yhdessä lauseessa haukkua sääriäni kastemadoiksi ja vatsaani perunasäkiksi ja toisessa käskeä leikkimään mangustia, jotta saisin leukani pystyyn, sai mielikuvansa paljon paremmin minulle läpi. Kiitimme kuitenkin kohteliaasti rouva gurua opetuksesta, mutta kun hän oli lähtenyt maneesista, minun oli pakko sanoa Hannalle:
- Musta sä opetat paremmin.
- Ai niinkö? nainen sanoi ja katsoi minua niin tutkivasti, että melkein punastuin.
- Niin, sanoin.
- Hmm.

Enempää hän ei sanonut ja seuraavana päivänä, viimeiselle tunnillemme sain eri hevosen, Roisen. Se ei ollut Hannan hevosia vaan ainoastaan asui siellä ja sen omistaja oli jossain matkoilla pääsiäisen. Minun teki mieli protestoida, sillä olisin mielelläni ratsastanut viimeisenkin kerran Psykolla ja tämä oli ihan erilainen. Se oli hermostunut ja äkkinäinen ja sinkoili pienimmästäkin virikkeestä ympäriinsä vähän samaan tapaan kuin mitä Psyko oli tehnyt talvella Dannin kanssa. Minulle se ei ollut tehnyt sitä kertaakaan, mutta tämän rykäisyt yllättivät minut kerran toisensa jälkeen. Minusta alkoi tuntua epämiellyttävältä. En ollut koskaan pelännyt ratsastamista, mutta tämä saattoi olla jotain sukua sille. En voinut ymmärtää, miksi mikään, mitä yritin, ei mennyt perille, aiheutti vain uuden pakoreaktion.

- Se on vasta neljävuotias, sanoi Hanna, joka oli tullut kävelemään rinnalleni ja silitteli samalla hevosen kaulaa. – Sillä ei ole ollut selässään viittä eri ihmistä elämänsä aikana, joten sun täytyy olla siellä niin kuin et oliskaan.
Se sanamuoto paremminkin kuin hänen sanansa palauttivat minut kartalle. Niin Jessikin oli sanonut edelliskesänä, kun olimme saaneet olla Irkun selässä painolastina ensimmäisillä kerroilla, kun selässä oli ollut ihminen.
- Olisit heti sanonut, puuskahdin. – Mä en tiennyt, että se oli vauva.
- Sori, kai mun olisi pitänyt.

En minä meidän nuoria hevosiamme ollut koskaan saanut ratsastamalla ratsastaa, mutta olin minä niillä hölkötellyt kentällä Jessin vahtiessa. Minua lakkasi pelottamasta, kun tajusin, että hevonen todennäköisesti pelkäsi minua monin kerroin enemmän. Olemattoman kevyeksi en voinut muuttua, mutta keskityin istumaan mahdollisimman tasaisesti ja tekemään muutenkin kaikkea mahdollisimman vähän. Tietenkään emme voineet tehdä samoja tehtäviä kuin Danni ja Jerry osaavilla ratsuillaan, mutta kävelimme ja ravasimme omaan tahtiimme uralla ja he väistelivät meitä, sillä Roise alkoi säpsyä, jos he tulivat liian lähelle. Jos he tulivat läheltä ja ohittivat, se valmistautui selvästi siihen, että kyseessä oli paniikkipako ja että sen oli liityttävä joukkoon.
Sanaakaan Hannan opetuksesta en ehtinyt kuulemaan, saati seurata, miten Danni ja Jerry ratsastivat, mutta ei tämäkään tunti minusta ollut ollut hukkaan heitetty. En ollut ihan saanut kiinni siitä jostakin, mitä olin koko pääsiäisen hakenut, mutta olin onnistunut saamaan jonkinlaisen yhteyden tähän hevoseen alkuhankaluuksista huolimatta. Se oli oikeastaan vielä palkitsevampaa kuin saada hienosti koulutettu ratsu tottelemaan.

- Sä olit oikein hyvä, sanoi Hanna minulle lyhyesti pidettyään ensin Jerrylle ja sitten Dannille tavanomaisen luennon tunnin päätteeksi.
- Olinko? henkäisin onnellisena.
- Olit, hän sanoi ja siinä oli koko minun luentoni.

Vesku oli istunut katsomossa koko session ajan ja Jessikin oli ilmestynyt sinne lopputunnista työvaatteissaan. Käännyin heidän puoleensa, sillä janosin vähän monisanaisempaa arviointia.
- Mitä te sanotte?
Sieltä sain, mitä halusin. Ei liikaa kiitosta, mikä olisi saanut minut tuntemaan itseni kehuja kerjääväksi kakaraksi, mutta muutamia hyvin muotoiltuja lauseita, jotka jäivät lämmittämään mieltä.
- Kävelytä se nyt loppuun, että päästään lähtemään, hoputti Vesku.
- Mä taidan lähteä etsimään kaksoset. Onko ne tallissa? kysyi Jessi.
- Ne jäi sinne ylös katsomaan telkkaria, ne on saanu yliannostuksen kouluratsastusta, Vesku sanoi.

Kun aloimme tehdä lähtöä, kävi ilmi, että kaksoset halusivat poiketa Jessin kanssa Tammisaaressa.
- Me tullaan sun luokse juomaan mehua, he selittivät.
- Mä tulen sitten kanssa! ilmoitin. En ollut nähnyt Jessin asuntoa aikoihin, vaikka kaksoset ja Danni olivat. Okei, Jerrykään ei ollut, mutta nyt hänellä oli kiire kotiin kokeilemaan kaikkea oppimaansa Mustin kanssa.
- Ette kai te nyt oo ihan tosissanne, Jessi sanoi ja vilkaisi Veskua kuin olisi pelännyt tämän räjähtävän.
- Ollaan, Sarri sanoi ja minäkin nyökkäsin.
- Tuletko sä, Danni? kysyin.
- Älä unta näe! Mä haluan äkkiä kotiin, missä mä hyppään mustan ratsuni selkään ja karautan kylille!
- Ei Daisy ole musta, Sarri sanoi.
- Mä tarkoitinkin mun rakasta mopoa!

Danni ja Jerry menivät Veskun ja Djangon kanssa ja minä Jessin ja kaksosten ja olin sitten odottanut mitä tahansa Jessin asunnosta, petyin. Se oli karu.
- Sä et voi viihtyä täällä, sanoin katsellen inhoten ympärilleni. Ei mitään nättiä tai henkilökohtaista missään. Okei, kaksosten tekemiä piirustuksia, mutta en minä niitäkään sisustuselementteinä jaksanut kovin kauniina pitää. - Eikö sulla ole täällä edes yhtään kasvia? kysyin. – Eikä kirjahyllyä? Miten sä pärjäät ilman kirjahyllyä?
- En mä tule tänne lukemaan, Jessi sanoi ja kaatoi Sarrille ja Sunnalle lasilliset mehua. – No niin, joko mennään?
Minusta tuntui, ettei hän viihtynyt siellä yhtään sen paremmin kuin minäkään.
 
3. Katri-tädin lahja

Minä ratsastin ruskealla ratsullani, kunhan pääsimme kotiin, vaikka Danni näköjään olikin päättänyt antaa Daisyn lomailla vielä yhden päivän. Mia tuntui turvalliselta ja kotoiselta Roisen jälkeen, mutta jos olisin mennyt sen satulaan suoraan Psykon jälkeen, olisin varmasti tuntenut suurta pettymystä ja ahdistusta.

Kirjoitettuani Mian vihkoon tiivistelmän kaikista Hannan ohjeista niin kauan kuin ne olivat tuoreena muistissani, menin sisään. Oli ihanaa olla taas kotona, niin hyvin kuin mummi meitä aina pitikin. En edes viitsinyt vetäytyä yläkertaan vaan jäin olohuoneeseen nauttimaan perheen tunnusta. Kaksoset olivat kaivaneet esiin korttikokoelmansa ja vertailivat tänä vuonna tulleita pääsiäiskortteja vanhoihin. Vaikka eipä niitä paljon ollut, kaksi olin nähnyt eteisen lipastolla ennen Hankoon lähtöä. En ollut viitsinyt edes katsoa niitä, sillä tiesin, mitä niissä oli. Toisen oli Katri-täti osoittanut Jessille perheineen ja toisen minulle henkilökohtaisesti. Minua inhotti, kun hän teki niin, olisin mieluummin kuulunut siihen Jessin korttiin.

Jessi tuli teemuki kädessään istumaan sohvan toiseen päätyyn ja kuin lukien ajatukseni sanoi:
- Meidän pitäisi käydä Katri-tädin luona.
- Niin varmaan pitäisi, sanoin haluttomasti. Täti ei ollut minulle mitenkään erityisen läheinen tai rakas, mutta Jessi piti kiinni siitä, että sukulaisiin oli pidettävä yhteyttä. Ainakin toisiin. Ikinä hän ei ollut usuttanut minua isäni luokse, eikä minua olisi kiinnostanutkaan. Miila toimitti joskus terveisiä häneltä ja joskus pienempänä olin saanut syntymäpäivälahjoja, mutta pääsiäis- tai joulukorttia häneltä oli turha odottaa. Joku, muistaakseni Ilse, oli joskus sanonut, ettei hän takuulla ollut eläessään kirjoittanut yhtään joulukorttia. Joskus minua häiritsi se, etten tiennyt hänestä oikein mitään, mutta en halunnut ruveta ottamaan selvääkään. Miksi olisin ollut kiinnostunut hänestä kun ei hänkään ollut minusta?
- Mä soitankin sille saman tien ja sovin, Jessi innostui ja oli kymmentä minuuttia myöhemmin sopinut seuraavasta illasta.
- Me ei tulla mukaan, ilmoitti Sarri. He onnistuivat aina olemaan Katri-tädin luona vähän liian vilkkaita, vähän liian äänekkäitä ja jolleivät he rikkoneet mitään, he ainakin sanoivat jotain sopimatonta.

Katri-täti asui Helsingissä kolmen huoneen huoneistossa, jossa oli hänelle ihan liikaa tilaa, mutta josta hän ei suostunut muuttamaan pienempään ja sinne me seuraavana iltana ajoimme kahdestaan Jessin kanssa. Danni ja Jerry eivät olleet yhtään sen innokkaampia tulemaan mukaan kuin kaksosetkaan, eikä Veskukaan.
- Etkö sä vieläkään ole ajatellut vaihtaa tätä johonkin, jossa olisi vähemmän siivottavaa? Jessi kysyi, kun olimme päässeet sisään ja ojentaneet tuliaiskahvipaketin.
- Minä olen asunut tässä yli viisikymmentä vuotta ja aion asua kuolemaani asti, Katri-täti sanoi.
- Sä voisit ottaa alivuokralaisia, tuumasin, mutta täti meni säikähtäneen ja torjuvan näköiseksi. Tietysti. Jos hän oli niin tapojensa orja, ettei voinut muuttaa, niin miten hän olisi voinut sietää jonkun muun jatkuvaa läsnäoloa.
- Tulkaa kahville, hän sanoi.

Ne vierailut olivat tylsiä mutta onneksi varsin harmittomia. Katri-täti hoiti enimmäkseen puhumisen, kunhan oli kysellyt tuoreimmat kuulumiset ja minulla onneksi oli niihin valmiiksi harjoitellut vastaukset hangonviikonlopun jäljiltä. Tällä kertaa hän kävi läpi sydämensä ja suonikohjunsa tavanomaista vikkelämmin eikä halunnut Jessiltä yhtäkään lääkemääräystä. Sen sijaan hän käänsi terävän katseensa minuun.
- Mä en ole enää ihan nuori, hän julisti. Myönsin, tietenkin. Ei hän nyt ikäloppu ollut, mutta vanhin tuntemani ihminen kuitenkin, Leena-mummiakin vanhempi.
- Sä elät todennäköisesti vielä kolmekymmentä vuotta, Jessi sanoi.
- Voi olla. Mutta mä olen kuitenkin ruvennut vähän järjestämään asioitani.

Hetken ajan ajattelin, että nyt se tulee. Että Katri-täti on päättänyt antaa meille, sisarensa lapsille, sata tonnia ennakkoperintöä per pää, mutta tajusin seuraavassa hetkessä, ettei hänellä sellaisia rahoja ollut, ellei hän sitten salaa ollut voittanut lotossa.
- Mä annan teille Kaisan vanhat valokuvat ja kirjeet, hän ilmoitti ja murskasi hentoiset haaveeni. Mutta itse asiassa sekin kuulosti kiinnostavalta.
- Pojat ei halua niitä? Jessi kysyi. Hän puhui velipuolistamme, joita oli kaksi kappaletta ja jotka olivat vähän päälle kaksikymppisiä nyt.
- Tuskinpa niitä kiinnostaa, kun eivät ole sen vertaa näyttäytyneet, että olisin saanut kysyttyä, Katri tuhahti.
- Missä ne on? kysyin.
- Eteisessä, mä pakkasin ne vanhaan matkalaukkuun. Mutta älkää nyt niitä alkako penkoa, jutellaan mukavia.
- Meidän pitää kohta lähteäkin, Jessi mainitsi helpotuksekseni, mutta meni siinä silti vielä lähemmäs tunti Katri-tädin muisteloita kuunnellessa, ennen kuin onnistuimme irtautumaan.
- Sä et näytä ollenkaan yhtä paljon äidiltäsi kuin Jessi pienenä, täti sanoi minulle saattaessaan meitä eteiseen ja halatessaan minua hyvästiksi. En osannut kommentoida.

Kukaan ei ollut kauhean kiinnostunut matkalaukusta, vaan itse asiassa muu perhe oli tallilla tai muuten näkymättömissä, kun tulimme kotiin.
- Mä käyn äkkiä juoksuttamassa Irkun, Jessi sanoi.
- Soita mulle, jos Jerry ei ole ratsastanut Miaa, niin kuin se lupasi, sanoin haluttomasti.
- Jos se lupasi niin kyllä se on, Jessi sanoi ja meni, ja niinhän se yleensä olikin. Jerry oli luotettava, vaikka olikin nuori. Minä vein matkalaukun kuistin viereiseen tilaan, josta oli ennen ullakon asuttamista suunniteltu meidän lasten huvikeskukseksi televisioineen ja pleikkareineen, mutta missä nykyään asui vanhan sohvan lisäksi vain silityslauta. Siellä saisin olla rauhassa toisin kuin keittiössä tai olohuoneessa. Olisin tietysti voinut kiivetä omaan huoneeseenikin, mutta elättelin toivoa, että Jessi etsiytyisi seuraani tultuaan sisään. Minä en kuitenkaan tuntisi ihmisiä kuvissa ja kaipaisin apua.

Äitini oli kuitenkin ollut järjestelmällisempi kuin mitä olin odottanut. Kaikkien valokuvien viereen oli kirjoitettu, keitä niissä oli ja koska. Päällimmäinen albumi oli täynnä lapsuuskuvia, joita oli aika vähän ensimmäisiltä suunnilleen viideltätoista vuodelta. Valokuvaamokuvia äidistä, Katri-tädistä ja heidän aikaa sitten kuolleesta veljestään, jota Jessikään ei muistanut koskaan tavanneensa. Kaitsu-enolla oli ollut porkkananpunainen tukka ja hörökorvat. Riiviöpikkupojan perikuva. Sitten luokkakuvien ja joidenkin matkakuvien jälkeen näytti siltä, että äiti oli saanut oman kameran ja sitten kuvia oli alkanut tulla huomattavasti enemmän. Ne olivat aika tylsiä sitten, kun vaatteet ja kampaukset lakkasivat naurattamasta minua, aina siihen asti, kunnes tuttuja nimiä alkoi tulla vastaan. Artsi, hyvä ihme sentään, Jessin isä. Ja Ilse, ja minunkin isäni, Stumppi. Tunnistin myös muutamia perhetuttuja, Alin ja Nitan, ja mykistyin nähdessäni, miten hirveän nuoria he kaikki olivat joskus olleet. Ilse oli ollut häikäisevän kaunis. Ei hän kai mitenkään vastenmielinen ollut vieläkään, mutta kun hän oli niin vanha kuin oli, en koskaan ollut ajatellut asiaa siltä kantilta. Nyt en voinut olla pohtimatta, että miltä tuntui olla ensin nuori ja kaunis ja sitten vanheta ryppyiseksi asti.

Kuvat loppuivat pian häiden jälkeen. Viimeisessä oli Jessin vauva- ja pikkutyttökuvia ja se oli surullisen silvottu. Kai valokuvat oli pantu erossa jakoon siinä missä kaikki muukin. Sitten eteisestä alkoi kuulua mekkalaa, kun kaikki kuuluivat tulevan yhtaikaa sisään. Hyvä ihme sentään, että sitä pitikin kuulua isoon ja meluisaan perheeseen! Pakkasin kuitenkin kirjeet ja valokuvat takaisin matkalaukkuun. Nyt Jessi ei ehtisi seurakseni. Kaksoset omisivat hänet iltapalan ajaksi ja sen jälkeenkin ja minä saisin odottaa, kunnes ipanat olisivat menneet nukkumaan.

Dannia ei näkynyt iltapalapöydässä, mutta hän tuli ennen kuin ehdin kysyä, missä hän oli, syyhkäisi sisään pyörremyrskymäiseen tapaansa. Vaatteistaan päätellen hän ei tullut tallilta, sillä hänellä oli farkut ja Jessin mohairvillatakki, jossa oli helmiäisnapit.
- Alissa, tuu heti ylös, hän sanoi.
- Danni, istu ja syö, sanoi Jessi.
- En mä, mä söin Merillä. Alissa.
- Odota hetki, sanoin ja tungin voileipää suuhuni. Tee oli liian kuumaa juotavaksi nopeasti, joten kaadoin suurimman osan siitä pois. Dannin ääni kuulosti siltä, että hänellä oli jotain suunnattoman tärkeää kerrottavaa. Nappasin mennessäni kuvamatkalaukun mukaan. Ehkä Dannia kiinnostaisi nähdä ne, ja ainakin minä voisin selailla kirjeitä illalla sängyssäni.
- Mitä sulla siinä on? Danni kysyi vilkaisten aarrettani sivusilmällä, kun raahasin sen olohuoneeseemme, mutta en ehtinyt vastata, kun hän jo aloitti.
- Meidän pitää päästä Hesaan ens viikonloppuna, hän julisti.
- Ja miksi?
- Koska, ja sä et tuu uskomaan tätä. Mutta Meri on menossa Hesaan, hotelliin. Ja se meinaa ottaa Ossin mukaan!

Ajatus oli omituinen.
- Meri? Ja Ossi? kysyin. Danni oli ollut Ossia kohtaan kaksi kertaa niin piikikäs heidän eronsa jälkeen kuin ennen koko seurustelua, minusta hän oli välillä suorastaan törkeä. Ossi säälitti minua suunnattomasti, eikä vähiten siksi, että minäkin pidin hänestä kovasti. Minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, jos hän olisi suonut minulle osan siitä koiramaisesta kiintymyksestä ja vaikka rakkaudenpotkuistakin, jotka Dannille oli suotu, elleivät he olisi sattuneet seurustelemaan niitä paria kuukautta. Sillä ei ollut väliä, että se oli jo ohi. En vain jotenkin voinut ajatella, että koskisin Dannin entiseen. Sellaista en ollut miettinytkään, että ehkei Danni siitä pitäisi, mutta nyt sekin juolahti mieleeni.
- Mitä sä siitä välität? Ettehän te ole enää yhdessä, tiukkasin. Sitten ymmärsin, että Dannin kertomassa oli jotain vielä hullumpaa. – Miten ihmeessä Meri on menossa Helsinkiin hotelliin? Sehän on vasta kuustoista!

Danni pyöritteli silmiään ja huokaisi syvään.
- No nimenomaan! Mutta sen vanhemmat oli ollu menossa, joku lätkämatsi ja sitten romanttinen illallinen ja blaa-blaa-blaa ja hotelliin, mutta nyt sen isä joutukin sairaalaan.
- Miksi ihmeessä?
- Ei mitään vakavaa, Danni sanoi huitaisten kädellään. – Verenpainetta tai mahahaava tai jotain. Mutta ei ne nyt sitten lähde viihteelle vaan Meri. Se on niin väärin, että sen vanhemmat antaa sen tehdä tommosta!
- Tietääkö ne, että se ottaa Ossin mukaan? Miksi hitossa se muuten ottaa Ossin?
- Jaa-a, sanopas se! Danni sanoi ja mulkoili minua otsatukkansa alta.
- Miksei sua tai mua? Miksei Elsiä?
- Räyh. Käännä nyt oikein puukkoa haavassa. Se meinaa iskeä sen tietysti.
- Kai jotain semmosta on jo tapahtunut, jos ne on kerran menossa yhdessä?
- No haloo. Lätkämatsi. Ossi alkoi kuolata jo ennen kuin koko juttu oli puolessa välissä. Se melkein tuppautui mukaan. Tosin se kyllä näytti sitten vähän säikähtäneeltä, kun Meri lupasi ja Nooa alkoi puhua parisängyistä, Danni sanoi pahanilkisen näköisenä. – Mutta meidän pitää siis mennä kanssa.
- Lätkämatsiin? kysyin ymmärtämättä.
- En mä siitä välitä, pääasia että ollaan Hesassa silloin kuin nekin, ettei ne joudu keskenään kuhertelemaan siellä!

Aloin ymmärtää, että Danni oli tosissaan.
- Meinaatko sä ängetä siihen samaan parisänkyyn kanssa?
- En tietenkään, mä haluan vaan viettää iltaa niiden kanssa niin, että kun ne lopulta menee nukkumaan, Ossi ei halua mitään muuta kuin nukkua ja uneksia musta.
- Mutta te ette ole enää yhdessä!
- Mutta saa kai se silti haluta, että me oltaisiin?
- Danni, haluatko sä tosiaan olla noin narttumainen?
- Haluan, hän sanoi ja nosti leukansa pystyyn.
- Jaa. No kai sun pitää sitten mennä, sanoin hiukan happamesti.
- Ei kun siinä mä tarvitsen sun apua. Sun täytyy ehdottaa, että me mennään Karoliinan luo ja että mun täytyy tulla mukaan. Luuletko sä, että mua ihan heti päästetään mihinkään, mihin mä haluan?
- Oisko kannattanut miettiä sitä ennen kuin karkasit taas?
- Älä nyt säkin ala moralisoida, eikö me muka olla maailman parhaat ystävät?

Ehkä me olimme. Ainakin minä pehmenin, kun Danni tuijotti minua silmäripsiään räpsytellen.
- Mä voin sanoa, että mä haluan Ilsen kertovan mulle näistä kuvista, keksin ja tönäisin matkalaukkua varpaallani.
- Mistä kuvista?
- Mä sain Katri-tädiltä äidin vanhoja valokuvia. Tai me saatiin, Jessi ja minä.
- Oletko sä niissä?
- En, musta ei taida olla yhtään vauvakuvaa paitsi täällä, huokaisin. – Ne loppuu siihen, kun Jessi on vauva.
- Näytä! Danni innostui ja niin avasin laukun ja me aloimme selata albumeita, tällä kertaa lopusta alkuun päin.

Tein tietenkin ihan niin kuin Danni halusi. Jessi ei ehtinyt katsoa kuvia kanssani, sitten hän menikin iltavuoroon palatakseen vasta seuraavana päivänä ja minä raahailin ruskeaa pahvimatkalaukkua ympäri taloa säälittävän näköisenä.
- Mä haluan lähteä Ilsen ja Artsin luo viikonlopuksi, ilmoitin Veskulle.
- Miksi?
- Koska mä haluan tietää, mitä näissä kuvissa tapahtuu ja ketä niissä on ja ne tietää.
- Jaa, Vesku sanoi ja siirsi katseensa matkalaukkuuni. Tunsin itseni Maija Poppaseksi. – Mä ymmärrän. Sopiiko jos sä hyppäät kyytiin lauantaina, kun ne tulee katsomaan kaksosten kisoja?
- Sopii, loistavasti, hengähdin. – Ja Danni kanssa.
- Ai?
- No mitä se tekisi kotona ilman mua?

Olin varmasti hyvin vilpittömän näköinen ja epäluulo katosi Veskun silmistä niin nopeasti, että minulle tuli todella huono omatunto.
- Ihan kuin meillä olisi kahdet kaksoset, hän naurahti ja sipaisi hiuksiani. – Huvittaisko sua näyttää mulle niitä kuvia?
- Ilman muuta! innostuin, sillä minua suorastaan korvensi, kun en ollut saanut käytyä niitä läpi Jessin kanssa. Ehkä Veskukin tiesi jotain, mitä minä en tiennyt, vaikka eihän hänkään ollut ollut kuin pahainen poikanen toisella puolen Uuttamaata, kun viimeiset kuvat oli otettu. Selasimme pari viimeistä albumia, mutta ei hänellä ollut paljonkaan kommentoitavaa.
- Muistatko sä sun äitiä ollenkaan? hän kysyi ja minun oli pakko myöntää, etten. Minulla oli jotain mielikuvia, mutta kun yritin tarttua niistä kiinni, ne katosivat, enkä voinut olla varma, etteivät ne olleet peräisin vain Jessin kertomuksista.
- Ei ole ollenkaan niin salaperäistä olla orpolapsi kuin kirjoissa, huokaisin.
- Et sä ole orpolapsi. Sulla on isä, ja meidät.
- No niin, en mä sitä tarkottanutkaan, vaan että jospa mun äiti olisi ollut vaikka itämainen tanssija tai vakooja tai jotain…
- Ei se ollut kuin ihan tavallinen perheenemäntä, Vesku pyrskähti ja sitten hänen puhelimensa soi ja vilkaistuaan sitä hän lähti keittiöön puhumaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.7.15 19:07:56

Mäpäs lähden huomenna lomalle, joten oon viikon sikäläisen wifin / nettitikun armoilla, näin varoituksen sanana!
----------------------------------------

4. Kisahuumaa ja juonia

Sarrin ja Sunnan kisat olivat olleet talon puheenaihe jo pari viikkoa. Tytöt olivat hypänneet ja hypänneet ja hypänneet ponit melkein puhki – onneksi meitä vanhempia oli ollut vahtimassa, etteivät he tehneet niin – ja oli odotettavissa, että he pärjäisivät vallan mainiosti, elleivät itse mokaisi. Rasse ja Ville olisivat selvittäneet mokoman pikkuluokan vaikka kolmejalkaisina.

Me isommat emme aikoneet kisata, kun harjoittelu oli pääsiäisvalmennuksen takia jäänyt niin vähälle ja Jessin suunnitelma lähteä Irkun kanssa samoihin kisoihin kaatui kuljetukseen. Hanna oli halunnut traikkunsa takaisin ja olisi tullut liian hankalaksi lähteä ajamaan kahta kertaa edestakaisin kisapaikalle ennen aamuyhdeksää. Sitä paitsi Vesku sanoi, ettei Irkun hyppäämisellä vielä paljon kisaradoille kannattanut pyrkiä.
- Niin, kai me ehditään myöhemminkin, Jessi huokaisi otsa kurtussa. – Mutta kyllä me oikeesti tarvittaisiin toinen traikku.

Nyt päivä oli sitten yksinomaan kaksosten ja ehkä niin olikin parasta. He olivat kalpeita ja jännittyneitä ja kävivät vuoronperään oksentamassa tallin nurkan takana juuri, kun piti lähteä.
- Mun housuille melkein roiskui, ja saappaille, sanoi Sunna vaisusti tullessaan esiin.
- Käy vesiboksissa pyyhkäsemässä ne puhtaaksi, neuvoi Merlin.
- Noita hermoja ne ei ole perineet ainakaan multa, sanoi Danni ja pyöritteli silmiään.
- Eihän ne oo voinu sulta mitään periä, ei ne ole sun lapsia, sanoi Jerry järkevästi.
- No jestas, että alkaa kakarat hyppiä nenälle, puuskahti Danni ja kiipesi Jessin autoon. Vesku vetäisi ponit ja kyydittäisi pilotit koska, niin Jessi järkeili, jos vaikka jompikumpi auto hajoaisi, niin olisivat sitten kaikki samassa paikassa. Vesku kielsi häntä maalailemasta piruja seinille.
- Ei meiltä ennenkään ole autot kisareissuilla hajonneet.
- Onpas, sillon kerran, kun sä oli Mustin ja pakun kanssa kisoissa, Jessi sanoi.
- Äh, siitähän on puol sukupolvea aikaa!
- Mutta silti.

Merlin tuli meidän kanssamme Jessin autoon ja sen huomatessaan Jerrykin tuli. Ellei hän olisi ollut niin pikkuinen, olisin sanonut, että hän oli korviaan myöten rakastunut Merliniin. Ja saattoihan hän silti olla, ei kai se ikää katsonut. Hän vietti suuret osat illoista Merlinin huoneessa muka opettamassa tälle suomea tai saamassa apua läksyihin ja sieltä kuului välillä sellaisia naurunremakoita että olipa loistavaa, jos jonkun mielestä läksyt olivat niin hauskoja. Unohduin oikein katsomaan, miten he kiistelivät ikkunapaikasta. Ellei olisi tiennyt, he olisivat menneet täydestä tyttöystävänä ja poikaystävänä. Ainakin he olivat seurustelevamman näköisiä kuin Danni ja Ossi yleensä olivat olleet.
- Onhan mun matkalaukku mukana? pelästyin. En ollut ollut pelkkä tekosyy viedä valokuvia Ilsen selitettäväksi. Halusin tosiaankin kuulla.
- Ketä kiinnostaa vanhat homeiset valokuvat? Danni puuskahti, mutta tietenkin hän olisi ollut sairas, ellei olisi sanonut jotain sellaista. – Sä itse laitoit ne takakonttiin. Mä näin.

Kisat olivat tuusulalaisella ratsastuskoululla, mutta sattumoisin toisella puolen kuntaa, joten matka kesti hyvän aikaa. Me emme kovinkaan usein olleet käyneet siellä kilpailemassa, sillä siellä osallistujat olivat enimmäkseen koulun omia hevosia ja luokat pieniä. Sarrille ja Sunnalle se oli kuitenkin hyvä paikka aloittaa.
- Täällä on ankeeta, sanoi Jerry värähtäen, kun olimme parkkeeranneet tien laitaan ja nousimme harmaaseen tihkusateeseen odottamaan, että Vesku toisi trailerin ja kisaajat. Hän tulikin melkein heti perässämme, ja vaikka Sarri ja Sunna olivat edelleen vähän vihertävänkalpeita, oli heillä päättäväisyyden pilke silmissään. Tiedä mitä loitsuja Vesku oli heille matkalla lukenut. Hän osasi.

Huolimatta siitä, että ratsukot olivat ekakertalaisia, minkäänlaista sähellystä ei syntynyt. Me emme ikinä säheltäneet, emme nytkään vaikka meitä oli kaksi autolastillista ihmisiä. Olimme tehneet yhdessä niin satoja, ellei tuhansia kisareissuja, että homma vaan toimi. Merlin oli tietysti vähän tiellä, mutta Jerry otti sitten hänet mukaan, kun he lähtivät kaksosten kanssa ilmoittautumaan ja maksamaan ja siinä vaiheessa, kun he palasivat, olivat ponit valmiina odottamassa ja Vesku oli käynyt kummassakin maneesissa ja tiesi, kummassa oli verryttely ja kummassa kisat. Danni ja minä kävelytimme poneja niin kauan, kun Jessi ja tytöt kävivät opettelemassa radan. Sitten menimme toiseen maneesiin, missä oli rata ja penkkejä ja varasimme hyvät paikat takarivistä, mistä näki parhaiten.
- Jos ne mokaa tän niin mä kyllä motkotan, sanoi Danni ja katseli suloisia, värikkäitä esteitä, jotka oli sijoitettu mukavan väljästi hiekalle.
- Yritä nyt ymmärtää niitä.
- Niiden ois pitäny päästä kilpailemaan jo viis vuotta sitten niin ois jääny tommoset turhat jännittämiset välistä kokonaan. Toivottavasti tää nyt menee nopeasti.
- Eihän tässä vielä ole aloitettukaan.

Ilse ja Karoliina ilmestyivät maneesin ovelle ja kiipesivät ylös viereemme. Tietenkään he eivät olleet voineet jättää kaksosten ensimmäisiä kilpailuja näkemättä. Ehdimme vaihtaa pari sanaa, mutta sitten yleisöä alkoi valua sisään ja joku kokeili mikrofonia niin kovalla, että hypähdimme kaikki ilmaan. Jerry ja Merlinkin tulivat, mutta Vesku ja Jessi eivät näköjään päässeet oviaukkoa pidemmälle. Sarri ratsasti ensin eikä ollut enää ollenkaan vihreä. Rasse ravasi kaula kaarella ja Sarri nosti huomaamattomin avuin laukan saatuaan lähtöluvan. He vain ylittivät kaiken suunnattoman helpon näköisesti.
- Onneksi se ei tahrannut meidän nimeä, puuskahti Danni. – Ja toivottavasti Ville ei sikaile.

Me olimme ratsastaneet molemmilla poneilla vuorotellen, mutta Sarri ja Sunna olivat jakaneet ne toisin. Sarri oli ominut Rassen ja Sunna Villen, joka näytti tavanomaisen ilkikuriselta saapuessaan vuorostaan maneesiin. Se näytti siltä, että oli valmis pistämään kaiken lekkeriksi, menemään joka esteen ohi ja hajottamaan ne, joita ei onnistuisi väistämään. Onneksi Sunna tunsi sen talven jäljiltä jo niin hyvin. Hän sai sen parilla tiukalla laukkavoltilla hanskaansa ja taisi siinä samalla selättää oman jännityksensä, ellei se ollut jo kadonnutkin. Ainakin he selvisivät radasta ihan yhtä tyylikkäästi kuin Sarri ja Rasse. Lisäksi Ville oli aina ollut nopeampi kuin isompi Rasse, joten kävi niin, että Sunna voitti ja Sarri tuli kolmanneksi.

Minä olin niin ylpeä heistä, että melkein silmäni kostuivat ja kunniakierroksen jälkeen taisimme sittenkin vähän säheltää pihalla. Halailimme niin kaksosia kuin ponejakin.
- Ei se ollutkaan sitten kovin kamalaa, Sunna sanoi helpottuneen näköisenä. – Nyt mä haluan pian uudestaan.
- Seuraavaksi on meidän vuoro, sanoi Danni kiireesti ja yhtä kovalla kiireellä hän alkoi hätistää Ilseä ja Karoliinaa lähtemään. Jessin piti tulla avaamaan auto, jotta saimme kassimme sieltä ja samalla hän mulkoili Dannia epäluuloisesti.
- Älä anna noiden vetää sua nenästä, hän ohjeisti Ilseä. Hän ei ollut pyörtänyt Veskun lupaa päästää meidät yöksi Helsinkiin, mutta hän ei selvästikään ollut pitänyt siitä. He eivät koskaan puuttuneet toistensa päätöksiin, siksi minun olikin pitänyt sopia juttu Veskun kanssa Jessin ollessa poissa.
- Mä olen kokenut teinityttöjen kasvattaja, vakuutti Ilse.
- Mutta sä olet tottunut rehellisiin ja reiluihin teinityttöihin, Jessi sanoi synkästi, muttei sentään sanonut meidän kuullen, ettemme muka olleet sellaisia.

Omatunto nalkutti minulle hiukan, kun istuimme Ilsen autoon, mutta ei kamalan paljon. Ellen olisi pikkuisen manipuloinut Veskua, emme olisi päässeet lähtemään ja minäkin halusin vähän hauskuutta ja jännitystä. Ei ollut reilua, että vain Danni sai seikkailla.

Iltapäivä meni valokuva-albumieni kanssa. Ilse sanoi ensin, ettei hän tiennyt eikä muistanut ja että minun pitäisi kysyä Artsilta, mutta itse asiassa hän muisti sitten kuitenkin enemmän hääkuvien ihmisistä.
- Tietenkään sä et ehtinyt katsella ympärillesi, sähän olit sulhanen ja sulla oli silmiä vain morsiamelle, Ilse heitti Artsille ja hänen äänessään kuului pieni sivusävy, jollaista en ollut koskaan ennen siinä kuullut. Kuin mustasukkaisuutta.
- Jos mä ihan totta puhun niin mä olin vähällä karata alttarilta ja ryöstää sut mukaani, Artsi sanoi ja naurahti niin, että jos näin oikein, Ilse punastui.
- Et sä voi sanoa tollasta lasten kuullen! hän huudahti.
- No se rikos on jo vanhentunut.
- Jos te oisitte karannu sillon, ei olisi Miilaa eikä Jessiä, eikä mua eikä mun sisaruksia, sanoi Danni, joka keikkui sohvan selkänojan yllä ja kurkki kuvia olkapäidemme yli. – Olisi vaan Karoliina ja ehkä Alissa.

Oli miten oli, minulle tuli vähän ontto olo Artsin sanoista. Aloin sääliä tuota kuvien lähes tuntematonta naista, joka hymyili kermakakkupuvussaan ja punaisissa kiharoissaan tietämättä, ettei ollutkaan joutumassa onnelliseen avioliittoon elämänsä loppuun asti.
- Millanen mun isä oli? kysyin töksähtäen saadakseni puheenaiheen vaihtumaan.
- Olethan sä sen tavannut, Danni ehätti muistuttamaan.
- Ei kun mä tarkotan, että millanen se oli nuorena.
Kukaan ei vastannut kiusallisen pitkään aikaan, mutta lopulta Artsi sanoi:
- Se oli ihan omaa luokkaansa.
Minun ei tehnyt mieli kysyä, millä tavalla, vaikkei vastaus tyydyttänytkään minua. Olisi ollut kiusallista, jos se olisi aiheuttanut vielä pidemmän miettimistauon.

Karoliina lähti illalla ulos. Hänhän oli vasta täyttänyt kahdeksantoista ja me katselimme kateellisina, miten hän laittautui ravintolatamineisiin. Meikkasimme samalla itse kuin seuran vuoksi.
- Harmi, ettei me voida tulla sun mukaan, sanoin ja olin ihan tosissani. Olisi ollut paljon helpompaa häipyä Karon kanssa kuin toteuttaa Dannin karkusuunnitelma. Vaikka kyllä sekin onnistuisi, en minä sitä epäillyt. Siinä oli vaan enemmän liikkuvia osia.
- Kolmen vuoden päästä sitten, Karoliina sanoi huolettomasti ja kiinnitti korvakorujaan. – Hyvä, kun tulitte pitämään vanhuksille seuraa. Mä aina kuvittelen, että ne istuu täällä surullisina ja tuijottaa seinää, kun mä olen ulkona. Vaikka eihän ne tietenkään tee semmoista. Kai.

Me emme olleet näkemässä, tekivätkö he niin vai eivät. Danni oli saavinaan kahdeksan aikoihin puhelun, johon hän vastasi suurella tohinalla ja tuli sitten ravistamaan minua.
- Meri on täällä! Meidän pitää mennä tapaamaan sitä!
- Ai, sanoin heikosti, sillä äkkiä hän tuntui vetävän roolinsa vähän överiksi. Mutta hän selosti jo Ilselle kovaa vauhtia Merin isästä ja hotellihuoneesta ja sanoi, että meidän oli ihan pakko päästä näkemään, millainen oli helsinkiläinen hotellihuone.
- Me ei olla koskaan päästy näkemään hotellihuonetta sisältäpäin, hän huomautti näyttäen osattomalta katulapselta.
- Mikä hotelli? Ilse kysyi.
- Joku siinä ihan jäähallin lähellä. Niitä isoja, tiedäthän sä.
- Osaatteko te sinne?
- Me tavataan metroasemalla, Danni sanoi vakuuttavasti.
- Ottakaa taksi takasin, sanoi Ilse vilkaisten kelloaan. – Mä en pidä ajatuksesta, että te tuutte lauantai-iltana metrolla kovin myöhään. Siellä voi olla levotonta.

Jessi ei olisi päästänyt meitä ikimaailmassa, mutta tämä riitti Ilselle ja Artsille. Me vedimme takit niskaamme ja lähdimme ulos.
- Me ollaan hyviä, Danni sanoi voitonriemuisesti, kun harpoimme kohti metroasemaa tummenevassa illassa.
- Mitä me nyt tehdään? kysyin, sillä olimme hioneet suunnitelmaa ainoastaan siihen asti, että pääsisimme kaikessa rauhassa ulos.
- Mennään jäähallille odottamaan, että ne tulee ulos sieltä.
- Löydetäänkö me sinne?
- Mä olen tehnyt tutkimustyötä ja mulla on kartta. Kyllä me löydetään. Siinä se on puolivälissä Veskun töihin.

Olin melkein yllättynyt siitä, että Danni oli edelleen etsimässä käsiinsä Meriä ja Ossia. Olin vähän epäillyt, että tässä vaiheessa hän olisi muistanut Leksan ja että hänen mielensä olisi kallistunut siihen suuntaan. Minulle oli samantekevää, mihin olimme menossa nyt, kun olimme liikkeellä. Tunsin itseni suurkaupunkilaiseksi matkustaessani metrossa ja noustessani sieltä ihmisten ilmoille Rautatientorilla. Mistä sitä tiesi vaikka seuraavassa hetkessä törmäisin johonkin unelmien poikamieheen, johonkuhun sellaiseen, jonka minä kerrankin näkisin ensin eikä Danni.

Löysimme kuin löysimmekin perille ajettuamme ensin raitiovaunulla pysäkin verran liian kauas. Danni hoputti minua puolijuoksuun, mistä kieltäydyin ehdottomasti.
- Juokse sinä Ossin perässä jos haluat, mä en sitä tee! sanoin jyrkästi ja pysähdyin punaisiin valoihin, kun hän oli loikkimassa tien yli.
- Mutta jos ne ehtii karkuun!
- Mitä väliä? Kai niille voi sitten soittaa.
Mutta eivät he ehtineet karkuun. Jäähallin laaja piha oli melkein tyhjä ja valaistun rakennuksen uumenista kuului karjuntaa ja vihellyksiä. Matsi ei selvästikään ollut vielä ohi.
- Entäpä jos ne ei tulleetkaan matsiin? kysyin.
- No sitten Ossikaan ei ole mukana ja kaikki on kunnossa, Danni virnisti.

En edelleenkään ihan ymmärtänyt, miksi Danni oli halunnut tänne. Kiusatakseen Meriä, kiusatakseen Ossia, vaatiakseen tämän takaisin vaiko ihan vain pirullisuuttaan. Minusta hän olisi kuitenkin voinut hioa suunnitelmaa sen verran paremmin, että olisi ottanut selvää, kauanko lätkämatsit kestivät. Me odotimme ja odotimme. Alkoi tulla kylmäkin ja vieressä skeittaavien jolppien skeittilautojen kolina alkoi ottaa korviin ja hermoille.
- Anna mulle tupakka, tiuskaisin lopulta Dannille.
- Ei mulla ole, mennään pyytämään noilta, Danni sanoi kuuluvasti ja katsoi poispäin skeittipojista. Siellä seisoi muutama kaveri ilman lautoja. Tiesin, että hänellä oli enkä olisi kotikulmilla lähtenyt pummailemaan ventovierailta tupakkaa, mutta nyt olimme kaupungissa. Täällä saattoi tehdä mitä tahansa ilman, että kukaan saisi tietää.

- Anteeksi, haluaisitko sä tarjota mulle yhden tupakan? kysyin kohteliaasti polttelevalta pojalta, jolla oli yllään pitkä takki ja joka seisoi selin minuun. ”Heitä rööki” –naukuna, jota joskus olimme huvin vuoksi Elsin ja Merin kanssa harjoitelleet, ei vaan sopinut suuhuni. Hän käännähti ympäri, ja katsoi minua hämmästyneenä. Hänellä oli pitkä otsatukka ja häikäisevän siniset silmät.
- Mulla ei ole, pummasin itsekin tolta Paunoselta, hän sanoi ja osoitti vieressään seisovaa tyyppiä. – Mutta se tarjoaa sulle.
- En mä… osoitettu poika aloitti, mutta keskustelukumppanini tarttui häntä niskasta ja hän kaivoi kiltisti taskujaan.

Tupakan pummaaminen oli kai yksi käytetyimmistä tavoista päästä juttusille uusien ihmisten kanssa, mutta en ollut koskaan tehnyt sellaista. Se oli kuitenkin yllättävän toimiva temppu. Pojat alkoivat jutella meille ja me juttelimme takaisin. He olivat Tomi ja Petu ja he olivat pysähtyneet hallin eteen kuullakseen joltain ulostulijalta, miten matsi oli loppunut. Lähempää katsottuna he olivat selvästi ainakin pari vuotta meitä vanhempia ja olisin häipynyt heitä häiritsemästä, elleivät he olisi estelleet.
- Mitä te aiotte tänään tehdä? kysyi Tomi, se, joka oli pistänyt Petun tarjoamaan meille niin tupakat kuin tulta.
- Meidän pari kaveria on tuolla, me odotetaan niitä, sanoi Danni. – Me mennään sitten niiden kanssa vähän bilettämään.

Minä en olisi ollut siitä niin varma. Koko jutussa minua oli alusta asti vaivannut se, että Meri ei ehkä ollenkaan ilahtuisi meidät nähdessään, jos hän kerran oli onnistunut saamaan Ossin näin pitkälle. Danni vaikutti kuitenkin varmalta asiastaan ja samassa isoista ovista alkoi valua ulos ensimmäisiä ihmisiä.
- Entäs joskus toiste? Tomi kysyi minulta, kun Danni ja Petu kääntyivät katsomaan sakenevaa ihmisjoukkoa ja minun oli pakko ihmetellä, että oliko se näin helppoa.
- Mä en käy täällä kovinkaan usein, sanoin pahoitellen.
- Mutta kai sulla puhelin on? Tai tietokone? Mese? poika kysyi innokkaasti. Minun ei tarvinnut miettiä kuin hetki, ennen kuin annoin hänelle meseosoitteeni. Pidin hänen ulkonäöstään ja hän käyttäytyi hyvin. Voisi olla kivaa tutustua häneen paremmin ja mese jos mikä nyt oli turvallinen.
- Näinkö? hän kysyi ja näytti, mitä oli raapustanut jonkin kuitin reunaan. Tarkistin sen ja nyökkäsin. En pyytäisi hänen osoitettaan. Jättäisin pallon hänelle.
- Auta nyt, Alissa! Niitä tulee ihan kauheasti! voihkaisi Danni ja nykäisi minua käsivarresta. Hän oli oikeassa. Aukio oli yhtäkkiä mustanaan ihmisiä, jotka levisivät viuhkoina ja jonoina ja pieninä ryhminä joka suuntaan.
- Apua, ei me ikinä löydetä niitä tosta massasta! voihkaisin.
- No tännepäin niiden on pakko tulla, hotelli on täälläpäin!
- Ellei ne aio ensin romanttiselle iltakävelylle, mutisin puoliääneen.
- Miltä ne näyttää? kysyi Petu avuliaasti, mutta en äkkiseltään keksinyt muuta kuin että Ossilla olisi pipo päässä. Hän ei luopuisi siitä ennen toukokuuta, jos sittenkään. Meri saattoi olla pukeutunut ihan miten tahansa, mahdollisesti jopa pipoon Ossin seuraksi, joten hänen kuvailemisensa oli mahdotonta.

Ikuisuudelta tuntuneen vahtimisen jälkeen Danni kiljaisi.
- Tuolla ne on, lopultakin! Tule!
Ehdin käännähtää ja vilkuttaa Tomille, mutta sitten minua jo vedettiin ja ihmisiä tuli väliimme niin, että kun katsoin uudestaan, en enää nähnyt poikia. Sen sijaan näin Merin ja Ossin, kun taas käänsin pääni.
- Hei, sanoi Danni ja hymyili leveästi, kun seisahduimme heidän eteensä. – Kuka voitti?

 
5. Itkisitkö onnesta?

Merin suu oli loksahtanut raolleen ja hän tuijotti meitä ensin ymmällään, sitten murhanhimo kiipesi hänen silmäkulmiinsa. Se viipyi siellä kuitenkin vain ohikiitävän hetken ja Ossi näytti rehellisesti ilahtuneelta nähdessään meidät.
- Mitä te täällä teette? Meri kiljaisi ja hyökkäsi Dannin kaulaan. Hän saattoi olla kiukuissaan meidän läsnäolostamme, mutta me olimme kuitenkin parhaita ystäviä eikä parhaita ystäviä murhattu katseilla eikä muutenkaan. Lisäksi Danni oli porukkamme kiistämätön pomo, eikä Meri takuulla halunnut suututtaa häntä. Ei ainakaan, elleivät he jossain vaiheessa tosiaan alkaisi kiistellä Ossista, enkä uskonut, että vielä oli se aika.
- Kuinka te siinä olette? Ossi kysyi minulta astuen puoli askelta kauemmas hyppivistä tytöistä.
- Me ollaan meidän mummin luona. Muistettiin sitten, että te olette täällä, kerroin.
- Me halutaan nähdä teidän hotellihuone! huudahti Danni.
- Me ollaan nyt menossa syömään, Meri sanoi.
- Hienoa, mehän voidaan tulla mukaan, Danni sanoi sydämellisesti ja rintaani pikkuisen kirvelsi, kun näin, miten ilahtuneen katseen Ossi loi häneen.
- Tulkaa ihmeessä, poika sanoi ja kaappasi Dannin käden toiseen kainaloonsa, minun toiseen. Meri sai tyytyä ottamaan Dannia käsikynkästä.

Me menimme vain tylsästi hampurilaisravintolaan.
- Miksei hotellin ravintolaan? kysyi Danni, kun olimme tehneet ostoksemme ja istuneet vapaaseen pöytään, jonka saaminen oli ollut onnenkauppaa, sillä paikka oli täynnä lätkäyleisöä.
- Koska äiti sanoi, ettei ne huoli meitä sinne edes sisään tähän aikaan lauantai-iltana, sanoi Meri. Hän oli nähdäkseni lakannut olemasta kauhean pahoillaan meidän tapaamisestamme. Ehkä hänkin oli ollut huolestunut Ossin kanssa kahden kesken olemisesta. Mainittu henkilö ainakin pisteli hyvällä halulla tuplahampurilaista kitaansa, pipo edelleen kulmakarvoihin asti vedettynä. Tartuin siitä kiinni ja kiskaisin pois.
- Sulla on kuule Tussulan komeimmat mimmit seurana, miten sä kehtaat syödä pipo päässä, nauroin. Se ei ollut sellaisia asioita, joita normaalisti olisin sanonut. Ei, minä yleensä esiinnyin asiallisempana kuin tahdoinkaan, jotta tasapainottaisin Dannia. Nyt lämmin kevätilta kaupungissa ja Tomin tapaaminen, vaikkei se mihinkään ikinä johtaisikaan, oli saanut minut vapaalle. Tänään minä en halunnut olla Dannin vastapaino vaan ihan oma itseni, ja minä itse olin hyvällä tuulella.

Meri oli täysin leppynyt saatuaan mahansa täyteen.
- Olipa kiva, että te satuitte vastaan. Nyt mennään bilettämään, hän sanoi.
- Minne? kysyin ja mietin rahavarojani. Ilse oli antanut minulle kolmekymppiä taksia varten, mutta sen lisäksi ei enää ollut kuin kymppi.
- Meidän huoneeseen. Minibaarin avain oli ovessa!
- Eikö se aina ole? Danni kysyi.
- En mä tiedä, Meri tunnusti. – Mä luulin, ettei se olisi, kun me ollaan alaikäisiä. Mutta meidän huoneessa on, ja se on täynnä viinaa.

Se riitti. Siis emmehän me mitään juoppoja olleet, mutta se lisäsi hotellihuoneen houkuttavuutta entisestäänkin. Lähdimme sinne ja minun on tunnustettava, että kun astuimme isoon aulaan, jonka lattia kiilsi kuin jäähallin jää ja jonka kaukaisessa nurkassa oli tehokkaan näköisiä virkapukuisia hotelli-ihmisiä, tunsin olevani väärässä paikassa. Ihan kohta joku tulisi ja lähettäisi meidät kaikki ulos.

Mutta olihan se toisaalta onnistunut siinä leffassakin, missä se pikkupoika oli yksin New Yorkissa. Miksei täällä? Meri käveli pää pystyssä kohti hissejä, joten seurasimme häntä, Ossi ja Danni eivät tainneet huomatakaan jännittää. Minä olin kuitenkin iloinen, kun liukuovet sulkeutuivat takanamme.
- Sun vanhemmat on kyllä ihan omaa luokkaansa, Danni naurahti ja suki hiuksiaan hissin takaseinän peilin edessä.
- No, ne oli ehtiny maksaa tän jo, joten parempihan jonkun on tää käyttää, Meri naurahti.

Huone ei vetänyt vertoja elokuvien sviiteille. Kaksi sänkyä, jotka olivat säädyllisen puolen metrin päässä toisistaan, veivät melkein kaiken tilan. Niitä vastapäätä oli peilipöytä ja sen päällä televisio ja ikkunan vieressä kaksi nojatuolia ja pieni lasikantinen pöytä, jonka päällä oli tuhkakuppi. Merin isä oli armoton tupakkamies, hän ei olisi mitenkään suostunut yöpymään paikassa, missä hän ei saisi tupakoida. Danni käytti heti tilaisuuden hyväkseen, istui pöydän ääreen ja sytytti savukkeen. Minä riisuin takkini naulakkoon ja istuin toisen sängyn päätyyn.
- Katsokaa nyt, Meri sanoi ja avasi television alapuolella olevan kaapin oven. Siellä oli tosiaan jääkaappi, ja täysi sellainen. – Kuka haluaa kaljan?

Me kaikki halusimme, mutta ei niitä sitten ollutkaan kuin kaksi ja Meri ja minä otimme mieluummin siiderit. Ossi heittäytyi toiselle sängylle ja alkoi pelata kaukosäätimen kanssa.
- Etsi joku pornokanava, hihitti Danni.
- No en! Ossi sanoi punastuen ja jätti lopulta musiikkikanavan päälle.

Ei siinä kaapissa ollut riittävästi juomaa meidän kaikkien humaltua. Joimme viskikolaa ja kossuvissyä ja jaffakonjakkia, mutta pienet pullot loppuivat väistämättä. Ehtivät ne silti päähän asti.
- Nyt me lähdetään yökerhoon, ilmoitti Meri, Minä ilmoitin, että hän oli hullu. Me olimme kolme vuotta liian nuoria päästäksemme edes räkäisimpään tienvarsikuppilaan, saati sitten jonkin hienostohotellin yökerhoon. Meri nauroi, että totta kai me pääsisimme sinne, olimmehan hotellin asiakkaita.
- No haloo, sanoi Ossi ja venytti farkkujaan, joissa oli mitä venyttää. Kukaan ei ehkä tosiaan erehtyisi luulemaan häntä täysi-ikäiseksi niissä teltoissa ja pipo päässä. Merikin katsoi niitä miettiväisesti.
- Eikö sulla ole muita mukana?
- Miks mä olisin muuta ottanut? Et sä puhunut kuin lätkämatsista. Tai on mulla puhtaat sukat, luuletko sä, että ne auttaa?
- Voi jessus, Meri sanoi ja mutristi suutaan.
- Menkää te vaan kokeilemaan, mä odotan täällä sen viis minuuttia, Ossi sanoi ja veti pipon syvemmälle silmilleen. – Ette tekään sinne pääse.
- Päästäänpä, tuhahti Danni. Hän oli taas sillä tuulella, ettei sietänyt yhtä poikkipuolista sanaa.

Meilläkin oli toki farkut, mutta sentään vähän tavallista siistimmät kaupunkireissun kunniaksi, ja ihan fiksut puserot. Meri kaivoi kassiaan ja paiskoi vaatteita sinne tänne, kunnes löysi minihameen, jonka kävi vessassa vaihtamassa päälleen. Hän oli selvästi jollain ajatustasolla varautunut tähän. Valitettavasti hänen nilkkurinsa saivat hänet näyttämään pilapiirrokselta, sen verran klohmot ne olivat ja sen verran hoikat hänen jalkansa.
- Lisää meikkiä, hän komensi meitä. – Ja laittakaa hiuksenne.

Oli vaikea sanoa, näytimmekö hiukkaakaan vanhemmilta lisättyämme ripsiväriä ja hiukset tupeerattuina, mutta emme kai nuoremmiltakaan. Ainakin olimme iloisia, kun lähdimme vaeltamaan pitkin hotellin käytäviä ja etsimään yökerhoa. Olin vielä kysynyt, eikö Ossi lähtisi mukaan, mutta hän oli kieltäytynyt ehdottomasti ja totta puhuen hänen olemuksensa kyllä olisi torpedoinut meidän yrityksemme jo ovella.
- Meidän on parasta hajaantua, sanoi Meri, kun olimme päässeet aulaan, joka tulvehti ihmisiä. Määränpäämme oviaukko oli huoneen toisella laidalla, ja koska olimme tulleet hotellista emmekä kadulta, olimme selvinneet kulkematta narikan ja lipunmyynnin ohi, jotka olivat ulko-oven luona. Olikohan Meri tiennyt sen? Ehkä Ossikin olisi sentään selvinnyt.
- Joo, niin varmaan on, Danni myönsi. – Tavataan sitten sisällä.

Minä en pitänyt ajatuksesta ollenkaan. Mitä jos muita ei löytyisikään? Mitä jos minä selviytyisin sisään ja Meri ja Danni huomattaisiin ja käännytettäisiin pois? Mitä minä siellä yksin tekisin? Mutta Danni meni jo, käveli vain täysin huomiota herättämättä sisään, ja sitten Meri. Minä en tosiaankaan aikonut jäädä sinne kulman taakse yksinäni odottamaan sopivaa hetkeä, vaan painuin hänen peräänsä tuskin minuuttia myöhemmin, odottaen koko ajan, että ovenpielessä olisi joku vahtimassa sisään menijöitä ja nauraisi minut ulos. Kukaan ei kuitenkaan tarttunut minua niskasta ja aloin etsiä Dannia. Kaikki ihmiset näyttivät vanhoilta, todella vanhoilta, joten olisi luullut tytön pistävän silmiin sieltä, mutta ei. Minua houkutti pysytellä mahdollisimman kaukana henkilökunnasta eli baaritiskistä, joten kiertelin seiniä ja tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuin vain kuvitella saattaa. Muilla naisihmisillä oli kiiltäviä ja juhlavia vaatteita, vanhoilla kurpillakin, ja kaikki miehet tuntuivat olevan Veskuakin vanhempia. Olin luullut, että yökerhot olivat nuoria ja iloisia ihmisiä varten ja täällä näytti paremminkin koulun vanhempainillalta.

Lopulta löysin Dannin ja Merin. He istuivat yhdessä pöydässä, jonka toisessa päässä istui myös kaksi miestä ja yksi nainen ja kiepsahdin helpottuneena vapaalle pallille heidän viereensä.
- Mä jo luulin, etten mä löytäisi teitä ikinä, puuskahdin. Teki mieli myös kysyä, että mitäs nyt sitten, istuisimmeko tässä katselemassa ihmisiä loppuillan. Oli ihan selvä juttu, ettemme me mitään juotavaa voisi yrittää ostaa. Narahtaisimme sillä siunaamalla.
- Katellaan vähän, sanoi Meri ja niin me katselimme.
- Mennään tanssimaan, ehdotti Danni, mutta emme me voineet. Täällä tanssittiin pareittain, mies-nais-pareissa ja me kolme olisimme herättäneet turhaa huomiota. Yökerhossa oleminen ei siis ollut erityisen jännittävää.

Sitten pöytäseurueemme päätti lähteä. He olivat riidelleet jo jonkin aikaa ja lopulta nainen ponkaisi pystyyn ja häipyi. Miehet katsoivat toisiaan tuskastuneina ja seurasivat hetken päästä. Toinen pysähtyi tyhjentämään lasiaan, mutta totesi kai tehtävän ylivoimaiseksi ja jätti loput. Noin, nyt istuimme kolmen kesken pöydässä, jossa oli kolme puoliksi juotua juomaa. Vedimme ne eteemme vikkelästi ja ilta alkoi näyttää lupaavammalta.

Saimme juoda lasit tyhjiksi ihan kaikessa rauhassa, mutta sitten vapaille paikoille alkoi olla tunkua.
- Istuuko tässä joku? kysyi keski-ikäinen mies, joka roikotti puvuntakkiaan olkapäällä ja osoitti tuolia vieressäni. Pudistin päätäni ja seuraavassa hetkessä loput penkit oli taas viety.
- Mitäs nuoret neidit tekee tämmösessä läävässä lauantai-iltana? kysyi tyyppi, joka oli istunut Dannin viereen.
- Juodaan, tämä heläytti ja mulkaisi miestä kulmiensa alta.
- Näyttää vähän heikolta toi teidän juomapuoli. Saisiko olla?
Dannin ilme muuttui hänen nyökätessään. – Mikä ettei.

Meri ja Danni purskahtivat hillittömään hihitykseen miesten lähdettyä baaritiskille, mutta minä en oikein pitänyt tilanteesta.
- Ei me voida niiltä ottaa juomia, sanoin.
- Totta kai voidaan! Meri huudahti.
- No eikä voida, ne on ikivanhoja ja ällöttäviä.
- Miten me muuten muka saataisiin mitään juotavaa?
Siihen en osannut vastata ja Danni äityi säestämään Meriä, joten jäin alakynteen. Miehet palasivat viisi tuopillista olutta tarjottimella ja yritin arvioida, kuohuivatko kenties jotkut niistä enemmän kuin toiset merkiksi tyrmäystipoista.

Juomia ei ollut myrkytetty, mutta ei se makua parantanut. Minusta olut oli aina ollut aika ällöttävää, ja ellemme olisi ensin tyhjentäneet Merin minibaaria, en olisi saanut sitä alas ollenkaan. Nytkin teki vähän tiukkaa. Minusta miehetkin olivat aika ällöttäviä. He olivat silminnähden humalassa ja lässyttivät meille. Miten nuoria ja sieviä ja nuoria me olimmekaan. Se tyyppi, joka istui minun vieressäni, tarttui minua leuan alta, kun yritin tuijottaa keskittyneesti tuoppiini ja olla kuin en kuulisikaan heidän juttujaan.
- Miksi sä olet noin mörkkinä? Mennään tanssimaan, se piristää sua.
Minua ei huvittanut ollenkaan, mutta en oikein voinut kieltäytyäkään. Olinhan juuri juonut hänen tarjoamansa kaljan. Annoin hänen siis kiskoa minut lattialle, missä musiikki oli jokin aika sitten muuttunut hitaammaksi.

Tyyppi ujutti sormensa hiuksiini, mikä ei itse asiassa tuntunut ollenkaan pahalta, vain aika tunkeilevalta, mutta liu’utti sitten niitä alemmas, puristi minua niin, että hetken ajan oli vaikea hengittää, ja lopulta ne päätyivät takapuolelleni.
- Mikä pikku herkkupeppu, hän sopersi löyhähtäen päin naamaani ja siinä vaiheessa työnsin häntä kauemmaksi. Tämä oli aika lailla liikaa yhdestä oluesta.
- Älä lääpi mua, sanoin hyisesti.
- Ei sitten, hän myöntyi ja puristi minua pakarasta.
- Oikeesti, kivahdin ja tönäisin. Lähdin palaamaan pöytään, vaikka näinkin sen toisen tyypin Dannin kanssa lähellä.
- Älä nyt leikistä suutu! mies kailotti perääni, ja kun pääsin takaisin paikalleni, missä Meri istui tuoppien ympäröimänä, hän otti tätä kädestä. – Tule sä, kun sun kaveris on tommonen siveyden sipuli.
- Varo, suhautin Merille, mutten tiedä, kuuliko hän, lähti vain.

Olin huolissani heistä, Dannista ja Meristä ja yritin nähdä tanssilattialle, saivatko he osakseen samanlaista kohtelua kuin minä. En voinut olla varma siitä, uskaltaisivatko he pistää hanttiin, kuten minä olin tehnyt, tai, mikä vielä pahempaa, huvittaisiko heitä edes. Vaikka kai sentään, ne tyypit olivat oikeasti vanhoja. Varmaan ainakin neljänkymmenen. Onneksi musiikki vaihtui hyvin pian nopeammaksi ja he tulivat pois sieltä. Se minua tanssittanut ääliö veti Merin polvelleen istumaan ja tämä vain kikatti. Minua ällötti.

Pelastus tuli odottamattomalta taholta. Mustaan ja valkoiseen pukeutunut plokkari lähestyi pöytäämme ja keräsi pois tyhjät lasit, suoden sivumennen meille arvioivan katseen. Hän oli tuskin ehtinyt viedä olan yli huojuvan kuormansa pois, kun baarista alkoi määrätietoisin askelin lähestyä topakan näköinen nuori nainen. Hän pysähtyi pöytämme viereen.
- Te kolme. Alkakaahan painua täältä.
- Mitä? Danni kysyi ja keikautti päänsä pystyyn siihen malliin, ettei aikonut antaa ihan heti periksi.
- Paperit tai ulos, nainen sanoi järkähtämättä ja nyt Meri ja miehetkin huomasivat hänet.
- Me asutaan täällä. Meidän paperit on huoneessa! ilmoitti Meri.
- Mars hakemaan ne sitten. Mutta jos teistä yksikään on edes kahdeksantoista, saati sitten 24, talo tarjoaa. Nyt ulos, tällä minuutilla.

Oli pakko vain totella. Äijätkin tuohtuivat hiukan ja nousivat seisomaan.
- Sä olet vaan kateellinen nuorille, kauniille tytöille, senkin kotka, sanoi toinen ja toinen, se, joka oli kourinut minua, laittoi kätensä Merin ja minun hartioille.
- Ei välitetä siitä. Mennään meidän huoneeseen. Pidetään siellä jatkot.
Toivoin kuulleeni väärin, mutta kun pääsimme ulos yökerhon aulaan, missä kuului paremmin, hän toisti ehdotuksensa ja se meni juuri niin kuin olin kuullut ensimmäisellä kerralla.
- Onko siellä viinaa? kysyi Meri suorasukaisesti.
- Voi on, koko minibaari täynnä.

- Me ei mennä, sanoin ja tartuin Dannia ja Meriä käsivarresta. Päässäni soivat hälytyskellot niin lujaa, että tuskin kuulin omaa ääntäni.
- Älä ole Nössö-Lissu, Danni puuskahti.
- Oikeesti. Me ei mennä.
- Totta kai te tulette! puuttui puheeseen toinen mies. Paniikki alkoi vallata minut, kun hän tarttui Dannin vyötäröltä kiinni. Mitä minä voisin tehdä, jos he vain alkaisivat raahata meitä jonnekin? Puristin toisten tyttöjen käsivarsia niin, että Meri älähti, ja sitten ravistinkin.
- Ette te halua tommosten vanhojen ukkojen raiskattavaks! huusin ja taisin herättää muidenkin kuin ystävieni huomion. Ainakin miehet vilkaisivat ympärilleen ja päästivät irti.
- Vítun pikkupillut, tiuskaisi toinen ja tönäisi Merin kauemmas. Miten hirveän rumakin hän oli, miten en ollut sitä ennemmin huomannut? Minua oksetti ajatella, että hän oli kourinut minua.
- Painukaa hélvettiin, sanoin ja kiskoin tytöt mukaani. He eivät enää juurikaan vastustelleet, vaan sain heidät talutettua sen nurkan taakse, mistä muistelin meidän tulleenkin.

En muistanut Merin huoneen numeroa, eikä hänkään suostunut ensin sitä sanomaan, sitten kävi ilmi, ettei hänkään muistanut. Muistin kuitenkin, missä kerroksessa se oli ja Merin tiputettua laukkunsa hissiin, löytyi sieltä avain ja siinä oli numero. Danni vikisi vielä jotain jatkoista, mutta ravistin häntä niin, että hän vaikeni.
- Me lähdetään kotiin, ilmoitin hänelle.
- Hullu! Eikä lähdetä!
- Ilsen ja Artsin luo. Ne kiipeilee seinille siellä, takuulla.

Ossi oli nukahtanut televisio auki ja vaatteet yllään ja pistin Merin makaamaan toisen sängyn päälle. Kello televisioruudun nurkassa näytti kahta, vaikken voinut ymmärtää, missä vaiheessa se oli ehtinyt niin pitkälle. Me olimme jättäneet takkimme ja laukkumme huoneeseen, ja kun etsin laukusta kännykkäni, näin ihan sitä, mitä olin pelännytkin, monta vastaamatonta puhelua ja vilkkuvan kirjekuoren. En viitsinyt lukea viestejä: se, että puheluita oli tullut niin Ilseltä ja Artsilta kuin Jessiltä ja Veskulta tarkoitti vain yhtä asiaa. Olimme liemessä.

Lähettäjä: /\ 
Päivämäärä:   3.7.15 22:00:56

No kai sun sit tänään pitää vielä laittaa pätkät kun ei tiedetä millon saadaan lisää? ;) Hyvää reissua! Yritä silti aina saada meille pätkät ettei jäisi illan kohokohta väliin! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.7.15 22:16:03

Kyllä mä ehdin huomenna vielä laittaa täältä kotoa, ellen sitten nuku pahasti pommiin (ei ole luultavaa :D )
-----------------------
6. Rangaistusleirille

Ilse tarjoili meille sinä yönä meetvurstiviipaleita, samarinia ja kuumaa kaakaota, Jessi ja Vesku seuraavana päivänä sotaoikeutta tai ainakin jotain siihen verrattavaa. En voinut muistaa, että olisin koskaan nähnyt Jessiä niin vihaisena, ja mikä minusta oli väärin, hän tuntui kohdistavan suuren osan raivostaan minuun, vaikka olin sentään ollut se fiksumpi.
- Mihinkään ei voi enää luottaa kun ei sinuunkaan! hän pauhasi. Mutta koska en voinut kertoa, miten hilkulla oli ollut, että olin saanut Dannin ja Merin pelastettua niiltä limanuljaskamiehiltä, en voinut oikein muuta kuin tuijottaa lattiaa.
- Mitä sä nyt keuhkoat? Me oltiin vaan vähän hauskaa pitämässä, Danni sanoi mököttäen.
- Te huolestutitte vanhukset, kun ette viitsineet hauskaa pitäessänne vastata puhelimiin!
- No mitä välii?
- Sillä on enemmän väliä kuin millään, mitä sä olet tähän asti keksinyt tehdä! Jessi huusi ja näytti siltä, että halusi kuristaa Dannin. – Ne on vanhoja! Ne olisi voineet saada sydänkohtauksen huolesta!

Minun tietääkseni sen paremmin Ilsellä kuin Artsillakaan ei ollut minkäänlaisia sydänvaivoja ja minusta Jessi ylireagoi, mutta juuri nyt hänelle ei kannattanut sanoa vastaan. Edes Vesku ei yrittänyt, antoi vain hänen pauhata, kunnes hän pysähtyi kädet lanteilla tämän eteen.
- Ja mikset sä sano niille mitään? hän tiukkasi.
- Sulta ei oikein tahdo saada suunvuoroa, Vesku tuumasi.
- Ja nyt ne saa mun puolestani mennä, otetaan vastaan se vítun sisäoppilaitospaikka.
- Eikö me oltu jo päätetty ottaa se? Vesku kysyi ja vaikenin hämmästyksestä. Mistä ne nyt oikein puhuivat? Ja oliko Jessi tosiaan sanonut ”víttu”?
- Ette te voi meitä mihinkään sisäoppilaitokseen laittaa, me ollaan haettu lukioon jo kuukausia sitten, Danni sanoi pelästyneenä.
- Me voidaan, kuule, me voidaan, Jessi sanoi uhkaavasti, mutta pyyhkäisi sitten nyrkeillään silmäkulmiaan ja marssi ulos. Tiesin, mihin hän meni: tupakalle.
- Eihän? Danni kääntyi kysymään Veskulta. Hän näytti viattomalta ja suurisilmäiseltä ja minun teki mieli matkia ja vetää samanlainen ilme kasvoilleni, mutta ei minusta ollut sillä tavalla näyttelemään.
- Selitä mulle, sanoin ja uskalsin istua Veskun viereen sohvalle. Hän veti minut kainaloonsa ja ymmärsin, että vaikka hänkin oli ollut alkuun vihainen, ei hän ollut läheskään yhtä vihainen kuin Jessi, ehkä koska emme olleet karanneet Leena-mummin luota ja olleet hilkulla aiheuttaa tälle sydänkohtausta.

Vesku selitti. Hanna oli kuulemma luvannut ottaa meidät kesäksi ja pitää kurissa ja Herran nuhteessa.
- Hanna? Hankoon? kysyi Danni, kun minä vielä sulattelin kuulemaani.
- Joo. Saatte mennä tallitöihin Hannalle.
- Mutta miten te tuutte ilman meitä toimeen? Danni kysyi. Se kysymys oli häivähtänyt minunkin mielessäni, mutta unohtunut saman tien, kun olin alkanut tajuta. Nousin polvilleni ja ravistin Veskua olkapäästä.
- Ottaako Hanna meidät töihin? kysyin. Olinko ymmärtänyt oikein?
- Niin se ehdotti. Sanoi, että rehellinen työnteko pitää hemmotellut kakarat kaidalla tiellä, Vesku sanoi ja virnisti onneksi niin sanoessaan. Luulen, että Danni olisi muuten voinut ravistaa häntä kurkusta.

Danni alkoi luetella syitä, miksi ajatus oli täysin idioottimainen, mutta minä istuin takaisin aloilleni ja tunsin saaneeni palkinnon. Voisiko mikään olla hienompaa kuin saada olla Hannalla kesätöissä? Vaikka vain tarhaisi hevosia ja putsaisi bokseja, imisi siellä takuulla oppia ihan pelkästä talli-ilmasta.
- Entäs Mia? kysyin ja se olikin ainoa kysymys, mikä mieleeni tuli, muutoin olin valmis pakkaamaan ja lähtemään heti.
- Te otatte Daisyn ja Mian mukaan. Kuka niitä täällä ehtisi ratsastaa? Vesku sanoi aavistuksen katkerasti. Siinä vaiheessa Sarri ja Sunna paukkasivat huoneeseen hyvin huolestuneina. He halusivat tietää, mihin me olimme menossa ja koska ja miksi, eli he olivat selvästi kuunnelleet koko esityksen aitiopaikalta lähimmän kulman takaa.
- Danni ja Alissa on jo tarpeeksi vanhoja mennäkseen töihin, Vesku sanoi ja antoi heidän kiivetä syliinsä.
- Mutta nehän käy vielä koulua! Sunna ihmetteli ja katsoi meitä vuoronperään.
- Kesätöihin vaan. Syksyllä ne tulee takaisin ja menee taas kouluun, Vesku selvitti.
- Multa ei ole kysytty mitään, Danni sanoi ja risti käsivartensa.
- Suu kiinni, sanoin nopeasti ja aloin kiskoa häntä yläkertaan. Koko juttuhan oli ihan loistava. Dannikin ymmärtäisi sen ihan pian, ja ellei hän nyt pahasti länkyttäisi, emme ehkä saisi sen pahempaa rangaistusta, kuten tietokoneiden menetystä. Minunhan piti vahtia, lisäisikö Tomi minut joskus meseensä.

Seuraamukset jäivät tosiaan siihen, ellei sitä laskenut mukaan, että Jessi tiuski meille loppuillan, ja vaikka se oli poikkeuksellista ja ikävää, se ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä hän oli jo ennallaan ja koko kesätyöjuttu muutenkin vähän himmennyt. Meri oli sattunut lipsauttamaan koulussa Kaisamaijalle, että hän oli viettänyt viikonlopun Ossin kanssa Helsingissä, hotellissa, eikä mikään uutinen maailmassa olisi pystynyt meidän koulussa sitä ylittämään.
- Oltiin siellä mekin, sanoin Helmille, mutta hän ei edes kuullut päivittelemisiltään, joten annoin olla. Ossi-parka oli jo muutenkin ihan tarpeeksi nolona ja jos Meri oli kuvitellut saavansa aikaan jotain positiivista, oli hän pahasti metsässä. Danni näytti kokonaan unohtaneen, että hän oli lähtenyt Helsinkiin vain muistuttaakseen Ossille olevansa tämän elämän nainen ja kulki kommentoimatta ja nenä pystyssä. Merikään ei pyrkinyt kiehnäämään Ossissa, paremminkin tällä oli tyhjä rinki ympärillään, kuin kukaan ei oikein olisi tiennyt, mikä hän oli miehiään. Nooa, hänen uskollinen, mutta vähän hölmö kaverinsa oli poissa, eivätkä muut pojat näyttäneet tietävän, pitäisikö häntä kiusoitella vai ylistää.

Niin, että minä menin ruokatunnin jälkeen hakemaan hänet mukaani. Siihen mennessä pojat olivat kollektiivisesti päättäneet, että Ossi oli äijä ja ruokalassa oli kaikunut vähän tavallista äänekkäämmin tavallista roisimpia juttuja.
- Tuu mun kanssa kiskalle, sanoin.
- Ei me ehditä, hän sanoi haluttomasti.
- Ehditään ihan hyvin, sanoin, mutta kun olimme päässeet ulos, jatkoin, ettei meidän ollut sinne pakko lähteä. Ei minulla ollut rahaakaan mukana kuin viisikymmentä senttiä, joka oli unohtunut taskuun.
- No ei mennä, Ossi sanoi ja istahti matalalle aidalle, joka erotti nurmikon asfalttipihasta. – Oliksulla jotain?
Minun piti vähän miettiä. Siis olihan minulla, mutta miten minä sen sanoiksi saisin?
- Mä vaan ajattelin sanoa, että mun mielestä Meri oli tosi nolo, kun se kertoi kaikille, huokaisin.
- Joo, Ossi sanoi lyhyesti.
- Ootteko te nyt yhdessä?
- Näyttääkö siltä? Näytänkö mä siltä, että mä haluaisin olla sen kanssa?
- Et kai, arvelin. – Mutta mä ajattelin, että siksi se halusi sut mukaan.
- Voi olla, Ossi sanoi ja kohautti olkapäitään. Hän ei selvästikään ollut puheliaalla päällä.
- No eikö se sitten yrittänyt mitään aamulla? Tai yöllä? utelin. Meri oli vain sulkenut suunsa ja hymyillyt arvoituksellisesti.
- Ei se mitään, sillä taisi olla kaamea kankkunen, Ossi sanoi piristyen. – Ja jessus, mikä haloo tuli siitä minibaarista!
- Miten niin?
- No ei meillä ollut rahaa sitä maksaa.

Minä olin luullut, että kun Meri oli sanonut, että kaikki oli jo maksettu, se tarkoitti myös minibaaria, ja niin hän kai oli kuvitellut itsekin. Ei hän varmaan pelkän huvituksen vuoksi ollut järjestänyt itseään niin noloon tilanteeseen.
- Mitä sitten tapahtui? kysyin uteliaana.
- No niiden oli pakko antaa siitä lasku mukaan, ja ne oli ihan kauhuissaan, kun ne tajusi, että siellä oli ollut avain eikä yhtään täysi-ikästä asukasta, Ossi nauroi. – Ja Meri itki koko kotimatkan, että mitä se sille laskulle tekee. Se on aika iso.

Saatoin tosiaan kuvitella, etteivät Merin vanhemmat siitä kauheasti ilahtuisi. Ihme, ettei hän ollut minulle mitään siitä sanonut, olisihan sitä voinut ajatella, että kun me neljä kerran olimme yhdessä kaapin tyhjentäneet, me neljä olisimme vastuussa laskustakin. Mutta ehkä se oli liian nolo juttu paljastettavaksi, kun hän oli niin kehunut, että kaikki oli maksettu ja suorastaan tyrkyttänyt.
- Mitä sun vanhemmat sanoi? kysyin.
- Mistä? Ei mitään, Ossi sanoi hämmästyneenä ja mistäpä tosiaan. Ei kai hän ollut salaa livahtanut viikonlopuksi kaupunkiin ja tuskin oli ollut krapulassakaan kotiin tullessaan.
- Me saatiin sapiskaa, uskouduin. Minulla oli ollut niin kiire saada Danni ja itseni taksiin ja Ilsen ja Artsin luo silloin yöllä, ettemme olleet viittä minuuttia viipyneet Merin huoneessa. Ossi ei ollut ehtinyt herätä, kun olimme jo taas häipyneet.
- Ai saitte?
- Joo, me joudutaan rangaistukseksi työsiirtolaan, sanoin tavoitellen surkeaa äänensävyä, mutta kun muistin, mitä työsiirtola tarkoitti, minun oli pakko hymyillä.
- Mitä? Mihin?
- Me mennään Hankoon tallitöihin kesäksi.
- Koko kesäksi? Ossi kysyi kauhistuneena.
- Joo, sanoin ja ymmärsin pudottaneeni melkoisen pommin. Hän taisi edelleen olla aika lailla Dannin pauloissa. Ei hän muuten olisi tuon näköiseksi mennyt.
- No, siihen on vielä kuukausi, sanoin yrittäen lohduttaa, mutta en nähnyt onnistumista. Ossi olisi varmaan ollut onnellisempi, ellen olisi ollenkaan ruvennut hänen kanssaan juttusille, niin hyvä kuin tarkoitukseni olikin ollut.

Se viimeinen kuukausi meni kokeisiin lukien ja kisoissa juosten. Viikonloput olivat yhtä hulinaa. Jatkuvasti me olimme menossa. Koulukisoihin, Vesku kahdella hevosella tai sitten Mustin ja Jerryn kanssa. Kaksoset poneineen keräilivät ruusukkeita niin helpoilta koulu- kuin esteradoilta. Danni oli halkeamiseen asti ylpeä heistä ja Jessi toisteli useammin kuin kerran, että heidän olisi pitänyt päästä radoille aikaisemmin. Danni ja minä keskityimme lähinnä estekisoihin, joskin kerran sain hänet ylipuhuttua koulukisoihinkin. Vanha traikkumme tuntui ihan nitisevän liitoksissaan, kun sai kaiken aikaa olla tien päällä. Ainoa pariton, joka ei päässyt kilpailemaan, oli Jessi, mutta ei hän sitä kauheasti valitellut ainakaan niin, että minä olisin kuullut. Tosin Irkku olisi varmasti ollut jo ihan valmis käymään kisoissa. Se alkoi näyttää ihan ratsuhevoselta ja se hyppäsikin jo melko varmasti. Sen lisäksi Jessi ratsasti Vallonilla, mitä minä seurasin silmä kovana. Päähäni oli jotenkin juurtunut ajatuksenpoikanen, jossa minä opetin nuoria hevosia.

Vallonin kanssa se näytti ainakin yllättävän helpolta. Jessi oli touhuillut sen kanssa alusta alkaen hyvin tiiviisti, ja kun hän eräänä päivänä nosti sille satulan selkään, ei se ollut moksiskaan. Se oli kai ehtinyt tottua siihen, että tuo naistyyppi, joka pyöri sen ympärillä joka päivä, teki aina jotain odottamatonta, muttei suorastaan vaarallista. Pari päivää siitä hän kiipesi selkään, eikä sekään aiheuttanut mustassa tammassa mitään rodeoreaktiota. Siinä vaiheessa Dannia ja Jerryä ei enää kovin kiinnostanut katsella heitä, mutta minä jatkoin kentän laidalta opiskeluani.

Meille tuli toinenkin tamma Hannalta, kaunis kimo nimeltä Sapny. Se oli jo koulutettu ja mekin saimme tyypata sen, mutta kuulin Veskun juttelevan Merlinin kanssa siihen malliin, että Jerry voisi alkaa kisata sillä. Onneksi Danni ei kuullut, hän olisi räjähtänyt. Minustakin tuntui vähän ontolta, mutta minkäs sille voi, ettemme me olisi täällä kesän kisaviikonloppuina.

Varsat olivat lähteneet jo aikapäiviä sitten ja varsapihattoa asuivat ainoat isomahat, Godis ja Halle. Katselin niitä lähtöpäivää edeltävänä iltana ja tajusin, etten näkisi niiden varsojen syntyvän ja silloin tajusin, että olin lähdössä pois kotoa kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Ajatus täräytti täysillä palleaan ja hetken mietin paniikissa, miten selviäisin. Minulle tulisi kauhea koti-ikävä – minulla oli jo.
- Mitä sä vääntelet naamaasi? kysyi Danni ja tuli istumaan viereeni pihaton aidalle.
- En mitään, sanoin nopeasti. Hänelle en alkaisi koti-ikävääni itkeä, minähän tässä olin ollut koko suunnitelmasta pelkästään innoissani. Ja kaipa siitä ylitse pääsisi, eihän tässä enää mitään pikkulapsia oltu. Danni oli itsekin ruvennut olemaan sitä mieltä, että ajatus oli loistava ja Hanna jumalasta seuraava, kunhan oli vähän aikaa miettinyt. Olin tiennyt, että niin kävisi, niin levoton sielu hän oli, että otti takuulla avosylin vastaan kaiken vaihtelun, ja viimeinen niitti oli, että saisimme kuulemma asua tallinylisillä eikä mummilla.
- Me ollaan ihan omillamme! Danni oli riemuinnut. – Kukaan ei vahdi meitä!
- Hanna on luvannu vahtia meitä, muistutin.
- Ei se ehdi – ja sitä paitsi, ei se voi mitenkään olla yhtä epäluuloinen kuin Jessi. Kukaan ei voi. Mennään pakkaamaan traikku valmiiksi.

Pakatessanikin häälyin koti-ikävän ja innostuksen välimailla. Pari kertaa jouduin pyyhkäisemään silmiänikin, kun kaksoset kiistelivät jostain Villen boksissa ja tiesin, etten näkisi heitäkään viikkokausiin. Lupasin kuitenkin itselleni, että tämä vetistely saisi jäädä tähän iltaan. Huomenna lähtisin reippain mielin.

Ensin piti kuitenkin käydä kevätjuhlassa ja todistustenjaossa. Kaksosetkin olivat jo niin isoja, että olivat alkaneet vääntelehtiä kiusaantuneesti, kun Jessi ja Vesku olivat ilmoittaneet tulevansa heidän kevätjuhliinsa, mutta nämä lähtivät silti. Me olisimme päässeet heidän kyydissään, mutta valitsimme mieluummin mopot.
- Jessus, sanoi Danni riuhtaistessaan kypärän pois päästään koulun pihalla. Hän oli kiemurrellut koko loppumatkan ja viittoillut minulle jotain käsittämätöntä niin, että minua oikeasti vähän kiinnosti, mitä hän oli keksinyt.
- Mitä?
- Miten me saadaan nää ajopelit Hankoon? Meidän pitää ajaa sinne itse tänään!

Miten kumpikaan meistä ei ollut tullut sitä aikaisemmin ajatelleeksi? Pamautin itseäni kämmenellä otsaan. Ei todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Traikku olisi täynnä hevosia, ja vaikka maasturiin olisi saattanut yksi mopo penkkien väliin mahtuakin, kaksi ei sopisi missään nimessä. Eikä niitä sinne huolittaisikaan, haisemaan ja penkkejä öljyämään. Siitä olin ihan varma.
- Mikäs siinä sitten, ajetaan, sanoin ja ajatus oikeastaan miellytti minua. Se oli sopiva alku seikkailulle. Jessi voisi tuoda hevoset ja tavaramme illalla alkuperäisen suunnitelman mukaan, matkallaan yövuoroon.
- Jess, sanoi Danni ja näytti tyytyväiseltä. Epäilemättä reilut sata kilometriä mopolla halki Uudenmaan sopi hänellekin oikein hyvin. Hän taisi kuitenkin osoittaa sanansa koulurakennukselle, jota lähestyimme, sillä hän jatkoi: - Viimenen päivä tässä läävässä! Onko upeeta, mitä?
- Kai se on, myönsin, vaikka oli se vähän haikeaakin. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista kouluikävää.

Kaverit halailivat meitä paljon tavallista innokkaammin, kun juhlallisuudet olivat ohitse ja luokanvalvoja oli sanonut viimeiset sanansa. Me tapaisimme kyllä taas syksyllä samoissa merkeissä, siitä olin lähes varma, lukuun ottamatta ehkä Ossia, joka oli hakenut urheilulukioon. Heljä oli hakenut kuvataidepainotteiseen, mutta ei edes hän itse kuvitellut pääsevänsä sinne.
- Onko teidän pakko lähteä jo tänään? Te ette pääse juhlimaan kesäloman alkua meidän kanssa, kysyi Meri murjottaen.
- Pakko, sanoin kevyesti. Jessi ja Vesku halusivat vähän turhankin innokkaasti saada meidät matkaan juuri tänään. Varmaankin juuri tuosta syystä mutta virallisesti, koska tänään Jessin oli helppo kuljettaa viedä Daisy ja Mia. Sitten hän viettäisi seuraavat kolme päivää Tammisaaressa nukkuen ja työskennellen vuorotellen.
- Pitäkää te oikein hauskaa ilman meitä, sanoi Danni rahtusen purevasti. Jostain syystä Merin ja meidän, etenkin Dannin, välit olivat viilenneet aika lailla sen Helsingin-keikan jälkeen. En osannut sanoa syytä, mutta ei sitä voinut kieltääkään. Minusta Meri ei ollut käyttäytynyt ihan lojaalisti kaikin ajoin sillä reissulla. Hän saattoi tietysti ajatella samoin meistä jouduttuaan hankaluuksiin sen minibaarilaskun kanssa, mutta eipä hän ollut siitä meille mitään sanonut, joten en minäkään paljastanut tietäväni. Ja Dannin ja hänen välissä oli tietysti Ossi hiertämässä, vaikka en minä jaksanut yrittää sitä kuviota ymmärtää ollenkaan.

- Lähdetään kotiin, meillä on vielä pitkä ajomatka tänään, sanoin Dannille, kun kukaan ei enää näyttänyt keksivän mitään sanomista.
- Joo, hän sanoi ja käännähti lähteäkseen.
- Odota, sanoi Ossi, sillä hän ei ollut vielä halannut meitä. Suureksi helpotuksekseni Danni kääntyi ja he halasivat oikein suloisesti. En kuullut, mitä Ossi kuiskasi hänen korvaansa, mutta Dannin suupielen kivertymisestä päätellen se oli ollut jotain oikein sopivaa. Olin niin iloinen heidän puolestaan, tai Ossin puolesta, että tuskin huomasin, miten Danni tönäisi pojan minun suuntaani ja minäkin sain nopean rutistuksen.
- Hauskaa kesää, Alissa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.7.15 10:37:03

No niin, tää menee :)
-----------------------------------------

7. Omillaan

Vesku ja Jessi eivät halunneet kuullakaan sellaisesta, että me lähtisimme Hankoon mopoilla. Kinastelimme asiasta ainakin tunnin, mutta heille ei kai ollut missään vaiheessa tullut mieleenkään, että me halusimme nekin sinne.
- Mihin te niitä siellä tarvitsette? Vesku kehtasi kysyä.
- Mummilla käymiseen, Danni sanoi. Hänen äänensä oli hyvin hiljainen ja tasainen. Asiasta keskustelu oli jatkunut jo niin kauan, että nenäkkyys oli heitettävä sivuun.
- Siellä alkaa sataa, sanoi Jessi, joka nojasi ikkunalautaan ja katseli ulos. – Mä en anna teidän ajaa kolmea tuntia vieraita valtateitä kaatosateessa. Mä voin tuoda ne pirun mopot teille seuraavan kerran, kun tulen töihin.

Koska todellakin alkoi sataa, annoimme periksi. Tunsin hienoista vahingoniloa siitä, että sade pilaisi väistämättä kavereiden kesälomabileetkin, ja niin Dannikin.
- Menkööt nyt rantaan riekkumaan, hän irvisti minulle, kun lähdimme hakemaan matkatavaroitamme. Periaatteessa emme tarvinneet kauheasti, emmehän me nyt mihinkään jumalan selän taakse olleet matkalla emmekä vangeiksi. Voisimme vapaapäivinä ajaa kotiin, kunhan saisimme mopot, sillä ei kai Hanna voinut meitä tauotta työssä pitää? Siltikin meillä oli kummallakin kaksi valtavaa kassia.

Jessi ei ollut ollenkaan lähdössä vielä, kun me jo olimme, mutta saimme hänet suostuteltua ja sitten seurasi taas halauksia. Kaksoset melkein itkivät.
- Te voitte tulla katsomaan meitä, lupasin ja halasin kumpaakin. Jerry oli hiukan hapan. Olihan Hanna hänen kummitätinsä, eikä meidän, ja hän taisi minun laillani ajatella, että tämä oli paremminkin ihana tilaisuus kuin rangaistus. Mutta hän nyt oli kerta kaikkiaan liian nuori vielä lähtemään tällä tavoin pois kotoa. Joskus sentään mekin saimme osamme Jerryn hyvästä onnesta. Kuten silloin, kun hän oli saanut Villen, joka oli hänelle vielä ihan liian iso, joten me jouduimme ratsastamaan sillä. Oli maailmassa sentään vähän oikeudenmukaisuutta, kun me saimme rääppeitä hänen pöydältään. Sitten minulle tuli paha mieli häijyistä ajatuksistani ja halasin Jerryä lämpimästi ja kysyin, että kai hän tulisi jossain vaiheessa kesää myös Hankoon.
- Jos kutsutaan, hän sanoi vaisusti.
- Mä pidän huolen siitä, että kutsutaan, jos Hanna ei näytä itse muistavan, vakuutin, ja lopultakin pääsimme lastaamaan hevoset ja lähtemään.

Matka meni melko hiljaisesti. Minä olin ajatuksissani ja pohdin lähinnä, mahtaisiko Hanna vaivautua opettamaan meitä missään vaiheessa ja olisikohan Roise vielä tallilla ja saisinkohan jossain vaiheessa vielä ratsastaa silläkin. Danni ja Jessi kinastelivat osan matkaa jostakin, mutta en viitsinyt edes kuunnella mistä, sillä se kuulosti vain hyväntahtoiselta ajantappokinastelulta ja sitten hekin vaikenivat.
- Hei, täällä ei sada, huomasin, kun aloimme olla niin lähellä, että näin jo Hannan maneesin katon.
- Vesku väittää, ettei täällä sada ikinä, Jessi tuhahti.

Ketään ei näkynyt, eikä tallistakaan tullut ketään ihmettelemään saapumistamme. Jessi sanoi, että koska hevosauto oli poissa, oli väki varmasti kisoissa.
- Mihin me laitetaan hevoset? kysyin epätietoisena. Tuntui mahdottomalta vain mennä niiden kanssa talliin. Vanhastaan tiesin, ettei siellä ollut merkittyjä karsinoita vaan kaikki tiesivät nimikylteittäkin, mikä hevonen asui missäkin. Me emme tietenkään tienneet, olisimme vielä tuupanneet tammat Hannan ykkösratsujen paikoille ja saaneet satikutia.
- Pannaan ne tohon tyhjään tarhaan, sanoi Jessi ja se tuntuikin sopivalta.

Tammat eivät näyttäneet suuresti ihmettelevän uutta ympäristöään. Lähimmät tarhat olivat myös tyhjiä, mutta kauempana kiinnostuneina seuraavien hevosten kanssa ne vaihtoivat kuulumisia. Ne eivät kaivanneet sen enempää seuraamista saatuaan eteensä sen, mitä heinäverkossa oli jäljellä, joten me saatoimme siirtyä purkamaan tavaroita ja siivoamaan traikkua. Tallin ovi oli ollut lukossa, mutta Jessi näytti meille heti alkajaisiksi avaimen paikan reunastaan irtonaisen ikkunalaudan alla.
- Älkää jättäkö noita hujan hajan, Jessi huomautti ja osoitti kuljetussuojaläjää, jonka olin huolettomasti tipauttanut satulahuoneen nurkkaan.
- Mutta ei ne tuolla ole kenenkään tiellä. En mä tiedä, mihin mä laittaisin ne.
- Laita vaikka loimikassin päälle. Hanna on hirveän tarkka siitä, ettei tavarat loju missä sattuu.

Minusta varustehuoneen nurkka ei ollut missä sattuu, kun oli kerran kyse varusteista, mutta tein, kuten Jessi oli ehdottanut ja sitten olivat vuorossa meidän tavaramme. Danni oli jo ehtinyt hakea ensimmäisen lastin ja tömisteli portaita ylös.
- Voi jessus, täähän on ihan komero, hän sanoi huoneemme ovelta. Itse en ollut myöskään koskaan nähnyt kyseistä asuntoa, vaikka olinkin aina tiennyt sen olemassaolosta, joten kiiruhdin katsomaan. Onneksi Danni liioitteli tapansa mukaan. Ei se nyt mikään komero ollut, se oli suurempi kuin kummankaan meidän huone kotona, mutta siellä olevat kaksi sänkyä veivät kyllä suurimman osan tilasta.
- Muisti se sentään hommata tänne toisenkin sängyn, sanoi Jessi tyytyväisenä olkapäidemme yli. Hän meni ohitsemme ja alkoi muitta mutkitta pedata puhtaita lakanoita raidallisille patjoille.
- Mitä me nyt tehdään? kysyi Danni ja istui toiselle sängyistä niin pian, kun Jessi oli saanut sen homman valmiiksi.
- Ei kai me voida kuin odottaa. Vai mennäänkö ratsastamaan?
- Purkakaa ruokakassi, Jessi sanoi. Hän oli pakannut meille mukaan suunnattoman määrän ruokaa ja kävin latomassa ne jääkaappiin.

Lopulta Jessi sanoi olevansa valmis lähtemään.
- Ei sun yövuoro voi vielä alkaa, sanoin kelloa vilkaisten.
- Ei niin, mutta mun täytyy käydä kaupassa, että mulla on jotain jääkaapissa huomiseksi. Eiköhän ne kohta ala tulla. Tai ainakin joku tekemään iltatallia.
Automaattisesti aloin muistella Hannan tallihenkilökuntaa. Se yrmeä tyyppi ei varmaankaan ollut enää täällä, sillä käsittääkseni hän oli asunut tässä huoneessa, joka nyt oli Dannin ja minun. Sitten oli ollut Kassu, joka oli vanha, varmaan ainakin kolmenkymmenen ja Mauno, joka oli ollut nuorempi, ehkä kahdeksantoista. Jessi ja Vesku aina vitsailivat siitä, miten Hannan hommissa tuntui olevan suunnattoman tiheä vaihtuvuus, joten ei ollut mitään takeita, että hekään enää olisivat täällä.

- Tulkaa auttamaan mua traikun luukun kanssa, Jessi sanoi ja lähdimme hänen kanssaan ulos, vaikkei se luukku nyt niin painava ollut, etteikö sitä olisi yksinkin saanut nostettua.
- Hei vaan, hei, sanoi Danni, mutta Jessi ei istunutkaan vielä autoon vaan halasi meitä yhtäkkiä.
- Apua, mitä mä olen tekemässä? Miten te voitte muka jäädä tänne, tehän olette ihan lapsia! hän voihkaisi. Se oli sekä surullista että lohduttavaa. Ei ollut hauskaa, että hänellä oli paha mieli, mutta oli kiva, ettei hän ollut pelkästään helpottunut meidän poissaolostamme.
- Älä viitti, ei me mitään vauvoja enää olla, sanoi Danni hellästi.
- Meidän on jo korkea aika vähän itsenäistyä, säestin.
- Eikä ole! Jessi huudahti ja puristi, jos mahdollista, vielä kovempaa. Mutta sitten hän naurahti ja pyyhkäisi silmäkulmiaan. – Vaikka kyllä te pärjäätte.
- Totta kai me pärjätään.
- Me voidaan ajaa katsomaan sua jonain iltana kun sä olet Tammisaaressa, kunhan sä ensin tuot meidän mopot, lupasin.
- Jos te ette tule niin mä tulen katsomaan teitä, hän uhkasi ja huokaisten avasi lopultakin auton oven. Olin iloinen, kun hän meni, minustakin oli alkanut tuntua vähän turhan haikealta ja siinä sitä olisi oltu, kun olisimme kaikki kolme vetistelleet keskellä tallipihaa Hannan tullessa kisoista.
- No niin, sanoi Danni reipasta teeskennellen, kun olimme jääneet kahden.
- Pitäiskö meidän ratsastaa? kysyin tavoitellen samanlaista äänensävyä.
- Ei jakseta tänään. Mennään tutkimaan paikkoja.

Aloitimme hevosista. Tunnistin Roisen yhdessä tarhassa ja kauempana oli kaksi ruunikkoa, joista kumpikaan ei ollut Psyko. Toinen saattoi olla Quesera, mutta emme voineet olla varmoja. Seuraavaksi kolusimme tallin läpi sentti sentiltä rehulaatikoita ja lääkekaappia myöten. Siellä oli epäluonnollisen siistiä. Olin luullut, että meidän talli oli siisti, mutta täällä ei ollut ylimääräistä heinänkorttakaan poikittain missään. Minulla oli epämiellyttävä tunne, että en mitenkään osaisi lakaista tarpeeksi tarkasti.

Yläkertaan asti emme ehtineet, kun pihalta kuului ison auton ääntä. En tiedä Dannista, mutta minun mahaani läikähti kattilallinen jännitystä. Pakottautuen tyyneksi marssin kuitenkin Dannin perässä pihalle, mihin kunnioitusta herättävän suuri hevoskuorma-auto oli pysähtynyt. Sivuovesta hyppäsi ulos kaksi ihmistä, joita en ollut koskaan nähnytkään ja ohjaamosta Hanna ja Maria, joka oli hänellä ratsuttajana. Hanna näytti hämmästyneeltä nähdessään meidät.
- Hyvä ihme, mä unohdin teidät kokonaan!
- Niinkö? Danni kysyi kuivasti. Olimme nähneet Jessin yrittävän soittaa ja sitten laittavan viestin ennen kuin lähdimme kotoa. Ehkä Hanna ei ollut katsonut kännykkäänsä.
- Montako rusettia? kysyin minä kohteliaasti.
- Tarpeeksi. Mutta ihan hyvä, että ootte siinä, tässä ollaan jo melkein myöhässä iltatallista. Mene sinä Tiiran kanssa ja sinä Arin. Näette samalla, miten täällä hommat tehdään.
Hanna osoitteli meitä sormellaan kuin ei olisi muistanut nimiämme tai ainakaan, kumpi oli kumpi. Olin iloinen, kun hän lähti talliin ja jätti meidät ottamaan hevosia autosta. Minut hän oli osoittanut pojan perään ja tämä hymyili minulle ystävällisesti.
- Tervetuloa. Mä olen Arska.
- Alissa, sanoin ja seurasin häntä autoon. – Minkä mä otan?
- Ota Sera, ensimmäinen boksi oikealla, hän sanoi ja osoitti ensimmäistä ruunikkoa.

Arska piti minusta hyvän huolen. Toisin sanoen hän käski tehdä niin kuin hän teki ja selvitti tehdessään, mitä teki ja miksi. Haimme ulkona olevatkin hevoset sisään ja sillä aikaa Tiira ja Danni olivat alkaneet jakaa heiniä ja iltaruokia. Arska ja minä aloimme sekoittaa aamuannoksia listan mukaan ja lisäsin sen loppuun Mian ja Daisynkin.
- No niin, tää oli tässä, hän sanoi lopulta. – Mä lähden himaan.
- Tarjootko kyydin? kysyi Tiira, joka oli opastanut Dannia minun nähdäkseni ihan yhtä hyvin kuin Arska minua. Olin yllättävän iloinen siitä, että tallilla oli myös tallityttö.
- Tuleeko teistä jompikumpi aamulla? kysyi Danni.
- Mulla on aamu, Tiira sanoi. – Ja niin kai teilläkin? Jos te voisitte ruokkia ne, niin mä voisin nukkua puol tuntia pidempään? Kaikkien annokset on siellä listassa.
- Muuten joo, mutta me ei tunneta kaikkia hevosia, huomautin ja Tiira huokaisi.
- Okei, mä tulen sitten ajoissa.

He häipyivät ja me jäimme.
- Ollaanko me täällä kahdestaan? Danni kysyi kuiskaten, mutta samassa yläkerrasta kuului ääniä. Marian olimme nähneet jo lähtevän, mutta Hannan oli pakko olla jäljellä tai sitten tallissa kummitteli.
- Ei olla, sanoin päättäväisesti ja lähdin kiipeämään ylös. Onneksi se olikin Hanna, eikä hän ollut tullut hulluksi ja keskustellut keskenään, vaan hän oli puhelimessa. Hän kuitenkin lopetti lyhyeen, kun me tulimme.
- Onko kaikki kunnossa? hän kysyi.
- Kaikki on ruokittu ja Tiira ja Arska lähti jo, raportoin.
- Okei, ja oletteko te valmiita aamuvuoroon?
- Ollaan. Vaikka Tiira kyllä tulee aamulla, koska me ei vielä tunneta hevosia, Danni sanoi.
- No se on pian autettu. Mennään katsomaan ne.

Palasimme tottelevaisesti takaisin talliin ja saimme lyhyen esittelyn kustakin hevosesta. Sitten Hanna näytti meille monimutkaisen näköisen ruudukon, joka oli kiinnitetty satulahuoneen oveen.
- Liikutuslista, hän sanoi. – Kaikki tänään kisoissa olleet pitää huomenna liikuttaa kevyesti. sitä merkitsee tää keltanen. Te voitte hoidella niitä. Tiira näyttää, mistä löytää minkäkin hevosen varusteet. Ja nyt mä häivyn, mulla on menoa. Älkää nukkuko pommiin. Sammuttakaa valot tallista älkääkä riekkuko, ettei hevoset häiriinny.
Niine hyvineen Hanna meni, sulki oven mennessään, ja minulle tuli mieleen, että hän näytti melkein menevän karkuun. Ihan kuin hän ei oikein olisi tiennyt, mitä sanoa meille. Se oli tietenkin ihan älytön ajatus, Hanna ei takuulla ujostellut ketään, ei ainakaan kaltaisiamme alaikäisiä tallityttöjä.
- Mennään katsomaan, toimiiko se televisio ylhäällä, Danni sanoi.

Se toimi ja minä löysin kaapista vain puoli vuotta yli-ikäisen kaakaopaketin, mutta koska sen sisältö näytti ja maistui ihan kunnolliselta, eikä siellä näkynyt toukkia tai muuta ällöttävää, laitoin meille kaakaota. Kaapissa oli meidän tuomamme leivän lisäksi vähän kuivahtaneita munkkeja, jotka pistelimme hyvällä halulla. Eivät ne enää yhden yön lisää seistyään kelpaisi kuin hevosille.
- Tää on elämää, sanoi Danni kuulostaen tyytyväiseltä. Minusta se oli yksinäistä ja surullisen hiljaista huolimatta television äänistä. Hain tietokoneeni, joka oli kassissani päällimmäisenä, mutta en onnistunut saamaan sillä yhteyttä mihinkään, vaikka Vesku oli vakuuttanut, että tallilla toimi Hannan langaton verkko. Olisin halunnut tarkistaa, oliko ketään mesessä ja jutella jonkun kanssa. Tänään se vaan ei onnistunut ja mieleni teki soittaa hänelle ja marista, mutten viitsinyt. Hän oli aina aika huonolla tuulella tällaisina iltoina, kun Jessi oli lähtenyt Tammisaareen.
- Mä taidan mennä nukkumaan, huokaisin.
- Nyt jo? Mä en, Danni tuhahti, mutta vaikkei minua kovasti nukuttanutkaan, en jaksanut pitää ajatuksiani television myöhäisleffassa. Minulla oli koti-ikävä.

 
8. Pahnanpohjimmaiset tallitytöt

Onneksi en aamulla ollut enää ollenkaan haikealla mielellä vaan täynnä intoa. Olin nukkunut kuin pieni karhunpoikanen ja heräsin tajuamaan, että alapuolellani torkkui tusina hélvetin hienoja hevosia, joita saisin hoitaa ja mikä parasta, joilla saisin ratsastaa. Danni ei ollut yhtä innokas nousemaan ylös, joten jätin hänet odottamaan kännykän herätystä ja menin keittämään aamukahvia. Kotona en juonut kahvia, mutta se tuntui kuuluvan asiaan nyt, kun olin kerran näin iso, että olin lähtenyt koko kesäksi kotoa. Ja se olikin fiksu veto, sillä kun Tiira tuli, hän kiipesi ensimmäiseksi ylös hakemaan kahvia. Minä istuin sohvalla maistellen tippa kerrallaan kitkerää juomaa ja letitin hiuksiani, ja Tiiran ääni kai sai Danninkin kömpimään esiin silmät unisina.
- Mennään hommiin sitten, sanoi Tiira iloisesti juotuaan uskomattoman äkkiä kuuman juomansa. Hän oli ehkä seitsemäntoista, ehkä yhdeksäntoista, ei kauhean vanha vielä kuitenkaan, ja vaikutti suorastaan iloiselta meidän tulostamme. Olin vähän pelännyt, ettei meitä hyväksyttäisi tai että meitä pidettäisiin liian nuorina tai jotain, mutta Tiira oli yksinomaan iloinen avusta.

Työ ei ollut vaikeaa, samaahan olimme tehneet kotona koko ikämme. Tosin Hannan hienoimman hevosen, Macarthurparkin, boksin edessä seisoimme ensimmäisenä päivänä hyvän aikaa arpomassa, kumpi sen liikuttaisi ja vedimme lopulta pitkää tikkua. Minun piti ihan tosissani muistella, että eihän Hanna tosiaankaan ollut illalla kieltänyt koskemasta siihen sormellakaan. Ainoa homma, mitä vähän karsastin, oli se, miten Hannaa ja Mariaa piti palvella heidän tullessaan ratsastamaan. Satulointia ja lämmittelyä ja jäähdyttelyä, jotta he saattoivat ratsastaa liukuhihnatyyliin. Ja Hanna oli uskomattoman äreä aamuisin, ihan erilainen kuin millainen hän oli meillä käydessään ja mihin olimme tottuneet. Hän saattoi napsahdella ihan uskomattoman pienistä asioista ja käyttää suorastaan loukkaavia sanakäänteitä, jos jokin mitätön seikka ei ollut hänen mielestään oikein.
- Ei siitä kannata välittää. Sillä on vaan verensokeri alhaalla, kyllä se siitä, kun se käy syömässä jotain, Tiira selitti.
- Miksei se voi syödä ennen kuin tulee tänne räyhäämään? kysyi Danni epäkunnioittavasti, mutta Tiiran esimerkkiä seuraten minä nyökkäilin ja myöntelin vaan, tiuski Hanna miten pahasti tahansa. Danni ratkaisi asian pysyttelemällä parhaansa mukaan poissa hänen näkyvistään aamupäivisin.

Arskaa ei näkynyt kahteen ensimmäiseen päivään ollenkaan, hän piti kuulemma vapaapäiviä paiskittuaan koko edellisen viikon töitä, mutta kolmantena iltapäivänä hänkin palasi tallille. Siinä vaiheessa Danni ja minä aloimme jo olla vähän kypsiä siihen, että olimme siellä ja vain siellä aamusta iltaan. Onneksi nettiyhteys oli toiminut jo heti seuraavana päivänä ja tietysti oli puhelimet, mutta toivoin totisesti, että Jessi jo toisi mopomme. Ruoatkin alkoivat käydä vähiin ja Hanna oli vasta sinä nimenomaisena päivänä muistanut kysyä, tarvitsisimmeko me jotain kaupasta. Tarvitsimme totisesti. Emme me nyt vielä nälkää nähneet, mutta voileivät ja kaakao alkoivat tulla jo korvista ulos.
- Me käydään tänään itse kaupassa, sanoi Danni, sillä niin me olimme sopineet Leena-mummin kanssa. Hän tulisi hakemaan meidät päivälliselle ja oli luvannut käyttää meidät ostoksilla paluumatkalla. Hän olisi hakenut meidät kylään jo heti ensimmäisenä päivänä, mutta kun Tiira oli tehnyt aamutalleja, emme olleet tohtineet jättää tallia valvomatta iltaisin. Olimme siis käytännössä olleet töissä kellon ympäri kaksi ensimmäistä päivää. Vapaa iltapäivä oli enemmän kuin ansaittu.

Leenan auto kääntyi pihaan pian Arskan auton perään ja juoksimme kilpaa sinne. Iltapäivä isoäidin seurassa ei ollut normaalisti ihan ykkösjuttuja, mutta nyt se kyllä maittoi, ja etenkin hänen laittamansa ateria maistui. Saimme mukaan ylijäämäruokaa sekä kattilan ja paistinpannun, sillä Leena oli pöyristynyt kuullessaan, että olimme eläneet pelkillä voileivillä, ja ettei tallilla ollut vesipannua kummempaa ruoanlaittovälinettä, vaikka kaksi sähkölevyä ja mikroaaltouuni olikin.
- Osaatteko te laittaa jotain ruokaa? hän varmisti.
- Jotain, Danni virnisti. – Paistaa kananmunia ja keittää kananmunia.
- Osataan me enemmän, oikaisin, sillä Leena alkoi näyttää entistäkin huolestuneemmalta.

Viidentenä päivänä Jessi tuli taas traikun kanssa ja hänellä oli sisaruksetkin mukanaan. Minusta se oli vähän turhan suureellista, etenkin kun tallilla oli kiireisin aika ja niin Hanna kuin Mariakin odottivat seuraavaa ratsastettavaa.
- Pysykää poissa jaloista vähän aikaa, komensin. Olin juuri päässyt Psykon selkään mennäkseni verryttelemään sitä kentälle, sitten hakisin Hannalta Turmwellin ja kävelyttäisin sen ja hoitaisin sen tarhaan. Karkeasti arvioituna minulla olisi viisitoista minuuttia vapaata neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua.
- Joo, me voidaan katsella ympärillemme, Jessi lupasi, kuin he olisivat tulleet eläintarhaan tai elämyspuistoon. Danni oli vähän pidemmällä, hän oli parhaillaan maneesissa odottamassa, että Maria lopettaisi ratsastettavansa kanssa ja hän voisi sitten seurustella perheen kanssa.
- Mä voin hoitaa Turmiksen pois, lupasi Arska, joka oli kanssamme aamuvuorossa.
- Miksi? kysyin.
- No että pääset seurustelemaan äitis kanssa, Arska sanoi, ja kun katsoin tarkemmin, hän ei piruillut ollenkaan.
- En mä riudu viiden päivän eron takia, puuskahdin, mutta nyökkäsin sitten ja kiitin. Riuduin minä, pikkuisen.

Perhe oli tervehtimässä Daisya ja Miaa, jotka tarhasivat edelleen keskenään ensimmäisessä tarhassa ja kaksoset halasivat minua yksi toiselta ja toinen toiselta puolelta.
- Miten te ootte selvinny melkein viikon ilman meitä? kysyin hyväntahtoisesti.
- Surkeesti. Miten te ootte selvinny? kysyi Jessi.
- Mistä sä tiedät meidän selviämisistä, sähän olet ollu töissä, sanoi Jerry murjottaen ja katsoin häntä hämmästyneenä. Mikä poikaa vaivasi? Ikinä, ikinä en ollut kuullut hänen puhuvan tuohon sävyyn. Jessi pörrötti hänen hiuksiaan, tai yritti, mutta hän väisti.
- Jerry on pikkuisen sitä mieltä, että sen kuuluisi olla täällä, hän selitti.
- Tervetuloa vaan, me noustaan ennen seitsemää ruokkimaan hevoset ja iltamyöhällä ruokitaan ne vikan kerran ja siinä välissä ollaan jumissa täällä, ilmoitti Danni, joka käveli juuri ohi tuodessaan Seraa tarhaan.
- Toithan sä mopot? varmistin Jessiltä. Tietysti hän oli tuonut, miksi traikku muuten olisi ollut mukana.

Sarri ja Sunna tahtoivat nähdä meidän huoneemme ja vein heidät sinne, ja sitten muutkin tulivat kahvittelemaan, kaikki muut paitsi Maria.
- Täällä ei ole pullaa, sanoi Hanna ja nyrpisti ylähuultaan. – Arska, muista huomenna tuoda pullaa kun tuut.
- Meillä on kakkua, sanoin lepyttelevästi, sillä Leena-mummi oli pistänyt meille sellaisen mukaan, emmekä olleet ehtineet syödä siitä vielä kuin pari palaa. Tosin joku muukin oli tainnut käydä laatikolla. Olin jo ollut huomaavinani, että jääkaappi oli täällä vähän niin kuin yhteinen, vaikka me olimmekin ainoita, jotka olivat täysin riippuvaisia siitä. Paitsi ettemme olleet enää – nyt meillä oli uskolliset ajopelimme ja pääsisimme vaikka nakkikioskille illalla. Aloin äkkiä toivoa, että perhe häipyisi jo. Tunsin itseni niin suunnattoman lapseksi, kun he olivat tuollaisella porukalla tulleet katsomaan meitä.

- Se oli hyvää kakkua, annapa mullekin, Arska sanoi ja romahti toiselle sohvalle viereeni.
- Ai sinäkö sitä oot käyny verottamassa? kysyin äkeästi.
- Ei siinä ollu kenenkään nimeä.
- Tästä lähtien kysy, ennen kuin syöt meidän eväät, tai me näännytään tänne.
- Selvä, Arska sanoi ja otti toisen palan. Hän yritti virnistellä anteeksipyytävästi, mutta se onnistui niin kehnosti suu täynnä, että hän oli vähällä tukehtua ja kumma kyllä, hän näytti yhtäkkiä hellyttävän söpöltä. Me olimme etukäteen laskeneet Dannin ja muiden tyttöjen kanssa leikkiä siitä, minkälaisia tallipoikia Hannalla mahtaisi nyt olla, mutta tietenkin ihan leikillämme. Liian vanhojahan ne olisivat joka tapauksessa.
- Ota kolmaskin pala, henki näkyy vielä kulkevan, sanoin töykeästi peittääkseni hämmennykseni.

- Miten tytöt on pärjänny? Jessi kysyi Hannalta, vaikka olisin totisesti toivonut, että jos hän halusi sanallisen evaluoinnin ensimmäisistä päivistämme, hän olisi kysynyt sitä mieluummin vaikka puhelimessa kuin tässä Arskan ja pikkusisarusten kuullen.
- En mä ole huomannu, että ne ois mitään vahinkoa saaneet aikaan, Hanna sanoi miettiväisesti ja katsoi meitä kuin olisimme olleet korvattomia tai puhuneet vierasta kieltä.
- Älä nyt vähättele, sanoi Arska, joka oli saanut suunsa kohtalaisen tyhjäksi. – Nehän tekee melkein kaikki hommat.
- Kysyttiinkö sulta jotain? Hanna näpäytti ja siinä vaiheessa minä nousin ja lähdin alas. Minua ei huvittanut kuulla enempää.

Minulla oli harvoin ollut niin ristiriitainen olo. Tavallaan olin iloinen kotiväen näkemisestä, mutta toisaalta minua hävetti heidän tulonsa. Istuin tallinseinustalle ja käärin ratsastushousujeni lahkeet ylös ja odotin, että jotain tapahtuisi. Danni tuli ensin, ehkä viidentoista minuutin kuluttua.
- Me saatiin kehuja, hän sanoi.
- Miten sä kehtasit istua siellä kuuntelemassa?
- Mä en olis jättäny sitä kuulematta mistään hinnasta! Nyt otetaan mopot ulos ja illalla lähdetään kaupungille!

Elämä muuttui erilaiseksi, kun pääsimme liikkeelle. Saatoimme käydä Leena-mummin luona lounaalla tai kaupassa tai kirjastossa ja lisäksi otimme tavaksemme tallin sulkemisen jälkeen ajella kaupungille. Ensimmäisenä iltana pörräsimme vain ja katselimme paikkoja, myöhemmin uskalsimme jo pysähtyä jollekin terassille juomaan limut.
- Missä kaikki meidänikäset on? Danni kysyi tyytymättömänä.
- Jossain rannalla tai kotibileissä, ehdotin.
- Mekin mennään huomenna rannalle. En mä jaksa yksin sun naamaasi katsella koko kesää.
- Ei huomenna, huomenna me mennään kisoihin, muistutin. – Eli aletaan painua nukkumaan.

Me olimme ehkä Suomen rutinoituneimpia viisitoistavuotiaita ratsastuskilpailuissa kävijöitä, mutta me olimme myös pienen ikämme kuulleet kauhujuttuja siitä, millainen riivinrauta Hanna oli kisa-aamuisin. Olivathan sekä Jessi että Vesku nuorina viettäneet aikaa hänen tallillaan, vähän niin kuin me nyt. Ehkä siitä oli tulossa sukuperinne. Joka tapauksessa nousimme tuntia tavallista aikaisemmin, mikä oli todella aikaisin, ja se oli hyvin ennakoitu. Kun Arska tuli tavalliseen aikaan, olimme jo ruokkineet hevoset ja vieneet ulos ne, jotka eivät olleet lähdössä kisoihin – tosin jätimme ne harjaamatta. Eivät ne yhdestä epäsiistimmästä päivästä kärsisi ja jos Hanna haluaisi illalla ratsastaa, voisi ne harjata silloin. Arska näytti ilahduttavan ilahtuneelta tullessaan tavalliseen aikaan ja huomatessaan, että kaikki oli jo valmista kuljetussuojia ja –loimia lukuun ottamatta.
- Te ootte oikeesti aarteita, hän sanoi ja ravisti minua niskasta. Selvisin siitä punastumatta, mutta en siitä, että Danni hetkeä myöhemmin, kun tilanne oli jo ohi, tönäisi minua ja pyöritteli silmiään. Hän oli kiusoitellut minua Arskasta jo pari päivää, mikä oli tietysti ihan hullua. Kaveri oli liian vanha, ihan liian vanha.

Arska tiesi, mitkä suojat laittaa kullekin mukaan lähtevälle hevoselle autoon ja jakoi ne boksien eteen niin, että olimme käärineet ne kaikki, kun Maria tuli.
- Laitetaanko loimia? Danni kysyi.
- Ei tarvii mennessä näin lämpösellä. Paluumatkalle ehkä sitten, tarpeen mukaan. Ne pitää vaan viedä autoon.
Kaikki muu autossa jo olikin, satulat ja suitset oli pakattu jo illalla ja jo silloin olimme saaneet nähdä vilauksen Hannan kisahermoista. Tai ehkä valmisteluhermot olivat oikeampi sana. Hän oli tarkistanut kaiken, mitä olimme sinne kantaneet ensin marssiessamme hänen ohitseen ja sitten vielä uudelleen, kun kaikki oli jo autossa. Kummempaa meteliä hän ei silloin kuitenkaan ollut nostanut, ja oikeastaan olin aika luottavaisin mielin nytkin. Kaikki oli nähdäkseni kunnossa. Ei kai hän voinut turhasta räkyttää?

Mutta kyllä hän voi.
- Miksei ne ole autossa vielä? kajahti kuin laukaus ovelta.
- Miksi ne ois pitäny sinne viedä, kun ei me tiedetty, koska sä tulet? Arska kysyi viattomana. Olin jo huomannut, ettei häntä häirinnyt inttää Hannalle vastaan. Ei hän tietenkään riitaa haastanut, mutta jos oli asiaa, hän ei niellyt sitä vaan puhui.
- No lastatkaa nyt hitossa ne. Maria, onko sulla jo paperit?
- Tässä, sanoi Maria, joka tuli toimistosta. Minä muistin samalla, että kahvinkeitin oli päällä ja juoksin yläkertaan sammuttamaan sen Hannan ryhtyessä epäluuloisena selaamaan Marian ojentamaa ohutta kansiota.
- Mihin sä menet? Hanna kivahti.
- Meikkaamaan ja kähertämään hiukset, tuiskautin takaisin ennen kuin ehdin ajatella, mitä sanoin. Hanna ei kuitenkaan tuntunut kuulevan ja kun palasin, oli pari ensimmäistä hevosta jo autossa eikä lopuissakaan mennyt montaa hetkeä.

Olimme matkalla Turun lähistölle, joten paikka ei ollut kovin tuttu. Veskun mukana oli tullut kierrettyä kymmenissä paikoissa, mutta hän yritti tietysti pysyä aika lähellä kotia. Hannan tukikohta oli sen verran lännempänä, että Turkukin oli melkeinpä takapihalla.
- Oliko toi sen tavallinen kisa-aamu? kysyi Danni Arskalta. Me olimme ohjaamon takana living-osassa ja istuimme rinnakkain sängyllä. Tämä ei tietenkään ollut enää sama auto, mutta tämä kohta ei poikennut juurikaan siitä, missä muistin meidän joskus pienenä saaneen pillimehua.
- Sehän oli oikea päivänsäde, Arska naurahti ja huomasin pitäväni hänen naurustaan. Häivytin ajatuksen jonnekin kauemmas, mutta vaikka en tietoisesti miettinytkään sitä, se pysyi kuitenkin jossain mielen reunoilla ja sai minut hemmetin hyvälle tuulelle.

Näihin kisoihin oli otettu mukaan vain tallin nuorimpia hevosia, Roisekin oli pakattu mukaan. Olin tavannut sen omistajan edellispäivänä ja arasti olin uskaltanut tunnustaa, että olin saanut pääsiäisenä ratsastaa hänen hevosellaan. Hän oli sen verran kiltin näköinen nuori nainen.
- Ihanko totta?
- Joo, Hanna opetti meitä, sanoin miettien, olinko mokannut. – Musta se oli ihana.
- Niinkö? hän oli kysynyt, hymyillen. Kukapa olisi voinut vastustaa ihmistä, joka kehui hänen hevostaan? Joka tapauksessa olimme jutelleet hetken aikaa ja hän, Lili, oli alkanut kuulostaa siltä, että saattaisin saada ratsastaa sillä joskus toistekin. Nyt Hanna kilpailisi sillä, mutta Lili aikoi tietenkin tulla katsomaan. Se oli mukavaa siinäkin mielessä, että kaipa hän toimisi myös hevosensa hoitajana.

Ei häntä kuitenkaan autolla näkynyt ennen kuin luokan jälkeen. Sitten hän ilmestyi videokamera kaulassaan ja ylistyksen sanat huulillaan, vaikka niille ei ihan kauheasti ollut aihetta. Roise-parka oli näyttänyt olevan kauhuissaan radalla ja Hanna oli alkanut punoittaa kuin syysomena houkutellessaan sitä kiemurtelemaan koko ohjelman läpi.
- Onneksi toi ei ole oma, hän oli puuskahtanut tuodessaan hevosen autolle, mutta sitä en kertonut Lilille. Minun ei tehnyt muutenkaan juuri mieli jutella, sillä polviani kivisti kyykistelystä, kun olin käärinyt, käärinyt pois ja uudelleen käärinyt noin kaksikymmentä valkoista pinteliä. Tai ehkä kaksikymmentäneljä. Danni osasi tapansa mukaan vältellä ikävämpiä hommia.

Muiden kanssa meni paremmin, Turmwell voitti luokkansa ja Maria ja Psyko saivat myös ruusukkeen ja Untoksi kutsuttu honkkeli ruunakin selvitti sentään koko radan. Kahden maissa olimme jo valmiit lähtemään.
- Hyvä päivä, summasi Hanna hätistellessään meitä livingiin kuin kanoja kanatarhaan. – Antakaa mulle jääkaapista yks limu ja ottakaa itsekin, ja ens kerralla muistakaa, että ette lähde noin riemunkirjavissa.

Riemunkirjavissa, mietin ja katsoin valkoista toppiani ja farkkujani. Ymmärsin kuitenkin, kun vilkaisin Arskaa. Hänellä oli Hannan virkapaita päällään. Meilläkin oli sellaiset, ja takitkin, mutta oli liian lämmin sää pitää takkia. Liian lämmintä oli minun mielestäni tummansiniselle T-paidallekin.
- Liian kuuma, sanoin, ja Hanna oli kai niin hyvillä mielin hyvästä päivästään, ettei takertunut siihen. Tai sitten hänen aamuärtymyksensä oli vain kadonnut taivaan tuuliin, vaikken ollut nähnyt hänen syövän mitään.
- Hop hop, lähdetään, hän sanoi saatuaan pari tölkillistä spritea ja sulki oven perässämme. Olimme hetken lähes pimeässä vihreän ovivalon varassa, kunnes auton moottori jyrähti käyntiin ja saimme oikean valon.

Danni ei vaivautunut edes muodon vuoksi istumaan vaan avasi heti pienen jääkaapin oven.
- Kai mekin ollaan ansaittu jotain juotavaa, hän kysyi viattomasti ja otti sieltä vaaleankellertävän pullon.
- Danni, mitä sä luulet Hannan sanovan, jos me juodaan sen kuoharit? tirskahdin.
- No kai mekin saadaan juhlia menestystä? Danni kysyi.
- Mä luulen, ettei teillä ole ikää juoda tota, arveli Arska ja yritti ottaa pullon Dannin käsistä. Tämä kuitenkin väisti ja kääri lyijykääreen pois varmoin sormin, kuin olisi tehnyt sen kymmeniä kertoja. Tiesin, ettei hän ollut, mutta näppärästi se silti kävi.
- Mutta meillä on rohkeutta, Danni nauroi silmät somasti siristyen ja istui lattialle Arskan ja minun eteen. Hän ei yrittänyt iskeä Arskaa, sitä en epäillyt hetkeäkään. Meidän välillämme Arska oli minun niin kuin Ossi oli Dannin, samoin kuin Leksa, ja sitten taas se sinä onnettomana jääkiekkoviikonloppuna tapaamamme Tomi minun. Viimeksi mainitusta oli tosiaan tullut yksi nimi meselistaani, mutta hän oli kyllä sen listan tylsimpiä. Oikeastaan hän oli kuollut yksitavuisuuteen asti sen jälkeen, kun olimme ensimmäisen kerran jutelleet. En vaivannut hänellä enää ajatuksiani, paitsi, että juuri juolahti mieleeni miten hauskaa olisi hehkuttaa hänelle Arskaa. Hän oli tuntunut pelästyvän kahden vuoden ikäeroamme. Arskaa ei tuntunut kolme vuottakaan häiritsevän, ainakaan näin työkaverina.
- Anna kun täti maistaa, sanoin Dannille ja tartuin pulloon.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.7.15 19:05:15

9. Suurempi jupakka

Siitä reissusta selvittiin kunnialla, vaikka Arska ei juuri koskenutkaan kuohujuomaan vaan me tuhosimme sen. Hänhän kävi töissä autolla. Ei sitä kuitenkaan niin paljon ollut, että Danni tai minäkään olisimme rähmällemme autosta romahtaneet, mutta vähän hysteerisiä ja nauravia me kyllä olimme. Tiira oli tallilla, kun me tulimme, hän oli tullut jo päivemmällä hoitamaan boksit ja ruokinnan. Onneksi oli hänen vuoronsa hoitaa iltahommatkin, sillä minua ei huvittanut muu kuin saada ruokaa sen jälkeen, kun hevoset oli purettu ja Arska oli lähtenyt. Ja sitten päästä nukkumaan. Oli naurettavan aikaista, mutta naurettavan aikaisin me olimme nousseetkin, ja Tiira oli kuitenkin iltatallissa. Sitä paitsi koko homma toistui seuraavana päivänä, sunnuntaina. Se ei ollut yhtä hauska reissu, sillä Tiira tuli Arskan sijaan mukaan, mutta tuli sieltäkin menestystä ihan riittämiin. Lisäksi olin päättänyt, ettei Hannalla olisi sinä aamuna mitään huomauttamista mistään asiasta ja nousin vielä varttia aikaisemmin kuin lauantaina. Danni sanoi, että olin hullu ja käänsi siinä vaiheessa vain kylkeään, mutta minä olin päättänyt, että jossain vaiheessa tänä kesänä tulisi vielä kisa-aamu, jolloin Hanna vain hymyilisi tyytyväisenä.

Nyt, kun meillä oli mopot, Danni alkoi hiukan kritisoida sitä, että meitä kohdeltiin ikään kuin siamilaisina kaksosina.
- Riittäisi ihan hyvin, että jompikumpi meistä nousee ruokkimaan hevoset, tai ei kumpikaan, jos joku muu on tulossa aamuun, hän esitti.
- Kunhan se jompikumpi en ole aina minä, sanoin.
- Ja pitäähän meilläkin olla joskus vapaapäivä.
Se piti kyllä paikkansa. Me olimme itse asiassa ensimmäisellä viikolla tehneet töitä noin seitsemänkymmentäviisi tuntia. Tai ehkä kahdeksankymmentä. Siis kumpikin. Yhteensä satakuusikymmentä. Danni laski niitä hyvän aikaa yhtenä iltana, vaikkei muuten rakastanutkaan matikkaa ja näytti hyvin miettiväiseltä.
- Kuule, me ollaan ansaittu ihan vitusti rahaa jo nyt. Meidän kuuluis saada ihan hirveät summat iltalisiä ja viikonloppulisiä ja menetetyn viikkolepopäivän korvauksia!
- Siis mitä? kysyin, sillä minusta hän puhui täysin käsittämättömiä. Hän oli tosiaankin ottanut selvää kaikista noista jutuista. Vahinko vaan, että työsopimukset, jotka olimme alkuun Hannan kanssa tehneet, eivät sanoneet mitään kaikista Dannin luettelemista lisistä.

Niissä sanottiin myös, että palkka tulisi kahden viikon välein, joten en jaksanut paneutua asiaan nyt. En uskonut, että Hanna alkaisi huijata meiltä kurjia tienestejämme. Hän oli rikas muttei roopeankkamainen. Hänellä oli rahaa, mutta hän myös iloisesti pisti sitä menemään. Kerrankin hän paukahti tallille hienolla autollaan, kun istuimme oven vieressä ottamassa aurinkoa ja suunnittelemassa seuraavaksi päiväksi maastoretkeä Mian ja Daisyn kanssa. Hanna nosti auton takapenkiltä pari hevostavaraliikkeen muovikassia, mutta ei malttanut olla haalimatta pusseja toiseenkin käteensä.
- Katsokaa, mitä mä olen käynyt shoppailemassa, hän sanoi ääni intoa väreillen, mutta ei hän meille niitä satulahuopia esitellyt. Ei, hän esitteli muutaman muotiluomuksen, jotka ehkä olivat vähän nuorekkaita hänen ikäiselleen, mutta eipä hän toisaalta näyttänytkään ikäiseltään.
- Toi valkonen mekko on ehkä upeinta, mitä mä olen nähnyt, jospa se vaan olisi musta, sanoi Danni hartaasti ja taisi saada aikaan sen, että Hanna katsahti meitä kuin sukulaislapsia eikä palkollisia. Hän näytti yhtäkkiä melkeinpä hämilliseltä.

- Ja miten te ootte viihtyny? hän kysyi, eivätkä sanat tuntuneet sopivan hänen suuhunsa ollenkaan.
- Hyvin, hymyilin.
- Ja te ootte saanu tarpeeksi ruokaa ja silleen?
- Jos me ehditään syömään ne ennen kuin joku muu löytää ne, Danni sanoi hymyillen yhtä enkelimäisesti kuin minäkin. Hanna näytti hyvin huolestuneelta.
- Haluatteko te tulla mun luokse syömään? hän pungersi lopulta suustaan.
- Se olisi tosi kivaa, sanoin lämpimästi, sillä sen sanominen oli näyttänyt niin vaikealta, että olisi ollut loukkaus kieltäytyä.
- Hypätkää kyytiin sitten, Hanna sanoi.

Tottelimme silmänräpäyksessä ja ajoimme Hannan ostoskassit sylissä ison tien kautta viereiselle pihatielle. Hän asui siellä herttaisen näköisessä huvilassa, joka juorusi omistajastaan valheellisia asioita. Sisältä se oli enemmän Hannan näköinen. Siellä oli paljaita, isoja pintoja ja keittiö näytti ravintolan keittiöltä. Olimme joskus vähän pienempinä käyneet siellä ja muistin, että Jessi oli pistänyt meidät kaikki istumaan mustalle sohvalle ja itse salavihkaa levittänyt valkoisen pusakkansa takapuolensa alle, ennen kuin oli istunut valkoiselle. Nyt musta ja valkoinen sohva olivat jossain sohvien taivaassa ja niiden tilalla oli kaksi punaista.

- Ihanaa, että sä olet saanut tänne vähän väriä, Danni sanoi. – Mitä me syödään?
- Mä en ajatellu niin pitkälle, tunnusti Hanna, joka alkoi näyttää siltä, että oli selvinnyt hämmennyksestään. – Me voidaan tilata jotain tai katsoa, mitä kaapissa on.
- Katsotaan, mitä kaapissa on, ratkaisin. Asuminen tallin yläkerrassa ei sinänsä kauheasti ruokkinut kokkausintoa, kun siellä ei ollut tiskikonetta ja sekä Danni että minä olimme huomanneet vihaavamme käsin tiskaamista. Hannalla oli kuitenkin astianpesukone ja minä löysin kaappeja availlessani vaikka mitä aarteita.
- Sä teet salaatin, mä teen munakkaan, sanoin Dannille ja niillä mentiin.

Kun pääsimme syömisvaiheeseen asti, oli jäykkä tilanne jo lauennut. Analysoin sen mielessäni niin, että Hanna oli päättänyt lakata kohtelemasta meitä sekä holhottavina että henkilökuntana ja päätynyt valmennettaviin. Hän oli tehnyt itselleen drinkin ja kun Danni oli kysynyt, emmekö mekin saisi, jos kerran kokkasimme hänelle, hän oli suostunut.
- Kunhan ette aio enää minnekään pikku mopojenne kanssa, hän oli sanonut. Olisihan kaupungille menoa voinut miettiä, sillä Arska oli tekemässä iltatallia, eikä meidän tarvitsisi olla siellä. Mutta ei tietenkään enää drinkkien jälkeen.
- Ei, lupasin.
- Mehän voitaisiin ottaa myös vähän viiniä ruoan kanssa, Danni ehdotti, kun Hanna kaatoi itselleen lasillisen valkoviiniä jääkaapista.
- No ette kai te siihen kuole, hän päätti ja ehkä siksi keskustelimme syödessämme oikein vilkkaasti ratsastuksesta. Minä yritin puristaa Hannasta ulos kaiken, mitä hän tiesi ratsastuksesta yhden aterian aikana sillä seurauksella, että hän lupasi jonain päivänä pitää meille vähän tuntia.
- Entäs voitaisko me joskus saada kyyti johonkin kisoihin, Danni kysyi.
- Tottakai, koska tahansa paitsi sillon, jos mulla on kisoja, Hanna sanoi. – Tai voitte tulla mukaan, jos on sopivia luokkia ja autossa tilaa. Ja tilaa nyt aina voi järjestää. Kunhan mä näen, että te ratsastatte niin, ettei mun tarvitse sitten hävetä.
- Mä ajattelin… aloitti Danni, mutta lopetti.
- Estekisoja? Hanna arvasi. – Te voitte kysyä, jos Arska veis teidät joskus. Saa mun traikkua lainata. Mutta sitten mulla ei saa olla niin isoja kisoja, ettei me pärjätä pelkästään Tiiran kanssa siellä.

Äkkiseltään ajatellen yhtälö kuulosti Hannan auliudesta huolimatta vaikealta ratkaista. Hän oli ainakin tähän asti lähtenyt kisoihin täydellä arsenaalilla. Mutta ehkä Marialla olisi jossain vaiheessa lomaa. Ei kai Hannakaan jaksanut kokonaista autollista ratsastaa.
- Mäpä katson, mitä mä saan tungettua kisakalenteriin, lupasi Danni ja siemaisi viiniä pikkusormi koukussa. – Onko tätä vielä?
- Nyt riittää, nuori neiti, sanoi Hanna päättäväisesti. – Painukaa pois ennen kuin teidän maksat alkaa vaikertaa. Mä voin katsoa teitä huomenna, kun oon ratsastanu Turmiksen.

- Se meidän maastosta, sanoi Danni, kun lähdimme tottelevaisesti takaisin tallille, mutta ei hän kovin surulliselta kuulostanut.
- Me voidaan maastoilla joillain muilla, lohdutin. Halusin totisesti, että Hanna ”katsoisi meitä”.

Minulle oli jäänyt käyttämätöntä kokkausintoa, joten päätin paistaa meille lettuja. Danni piti minulle seuraa istuen sohvalla läppärinsä kanssa ja surffaten kisoja ja lukien kutsuja ääneen. Ne kuulostivat kaikki vähän arveluttavilta. En ollut tottunut omin päin päättämään mitä luokkia menisin, vaan siitä oli aina keskusteltu Jessin ja Veskun kanssa. Miten minä osaisin päättää?
- Hanna on kahden viikon päästä viikonloppuna menossa vain sunnuntaina, Danni ilmoitti. – Me voidaan mennä lauantaina.
- Onko jossain kisat lauantaina?
- Ihan varmaan on. Kunhan mä vaan löydän ne.

Hän ei ehtinyt ennen kuin Arska tömisteli yläkertaan.
- Täällä haisee ihan hemmetin hyvältä!
- Se lähtee meistä, sanoin. – Tai siis minusta.
- Mä näen, hän sanoi ja käveli selkäni taakse niin lähelle, että niskakarvani nousivat pystyyn.
- Älä kuolaa olkapäälle, ehdotin ja suupieleni nykivät.
- Saanhan mäkin? Joohan, Alissa-kulta, kiltti, kaunis, rakas…
Se ei enää tuntunut mukavalta. Se oli liikaa.
- Lakkaa lässyttämästä tai et saa mitään, kivahdin.
- Lakatkaa kuhertelemasta, me ollaan päästy lukioon, sanoi Danni suunnilleen samaan aikaan.

Käännähdin, vaikken nyt kauheasti yllättynytkään. Totta kai me olimme päässeet. Yllätyin ehkä enemmän siitä, että tulokset näköjään lopultakin olivat netissä. Olin käynyt katsomassa niitä jo aamulla ja alkuiltapäivästä, mutta meidän koulumme nimilista oli loistanut poissaolollaan.
- Jaa, no onnea vaan, sanoi Arska ja kääri salavihkaa nyrkkiinsä päällimmäisen paistamani letun. Se oli niin kuuma, että hänen täytyi inahtaa, mutta urheasti hän pisti sen suuhunsa.
- Se oli sitten sun osuutesi, sanoin hyväntuulisesti ja jatkoin paistamista.

Olimme syömässä lettuläjää kera Leenan vattuhillon, kun Dannin puhelin alkoi soida. Jostain syystä se kuulosti kiukkuiselta ja näytti suorastaan tanssivan kohden pöydän reunaa.
- Auts, sanoi Danni ja tuijotti sitä. Ilmeisesti hänkin tunsi sen.
- Mikset sä vastaa? Arska kysyi.
- Mua ei oikeesti huvittaisi, mutta ei tässä taida muukaan auttaa, Danni huokaisi. Hänen silmänsä tuikkivat jotenkin omituisesti, kun hän vastasi puhelimeen. – Hei Jessi!

Arska ja minä kuulimme oikein hyvin kummankin osapuolen repliikit keskustelusta, vaikka istuimme vastapäisellä sohvalla. En olisi koskaan uskonut, että kuulisin Jessin huutavan sillä lailla. Danni kuunteli ja nyökkäili ja iski minulle silmää, kun kaappasin hänen vieressään hiljaa hurisevan läppärin. Minulta ei kestänyt kauan silmäillä meidän lukion nimilistaa, missä itse komeilin ensimmäisenä, kun olin varma siitä, ettei Dannia ollut siinä. Missä hän sitten oli? Olihan hän sanonut, että me olimme päässeet lukioon!

Danni ei ollut siellä, ei vaan kerta kaikkiaan ollut.
- Mihin sä olet menossa? kysyin, mutta hän ei tainnut edes kuulla, enkä ihmetellyt. Jessin ääni täytti huoneen vääristyneenä mutta täysin ymmärrettävänä.
- Missä sä meinasit siellä asua? hän vaati saada tietää siellä kaukana kotona. Minä katsoin Dannia ja tunsin vajoavani sentti sentiltä pienemmäksi. Danni oli päättänyt repäistä ja lähteä jonnekin ihan muualle kuin meidän kotilukioon. Miksei hän ollut kertonut minulle mitään? Minun mieleeni ei ollut koskaan tullut, ettei hän olisi mukanani tulevana vuonna, etenkin, kun olin kuullut hänen vakuuttavan Jessille, ettei ollut hakenut samaan helsinkiläiseen lukioon kuin Leksa. Mihin muualle hän muka olisi voinut hakea? Jos hän oli valinnut jonkin hevoslukioista, kun me olimme yhdessä päättäneet, että emme hakisi niihin, koska oppisimme samat asiat kotona, kuristaisin hänet.

- Sun luona, tietenkin, Danni sanoi kiltisti, hunajaisella äänellä. Jessin ääni alkoi kuulostaa, mikäli mahdollista, vieläkin kovemmalta.
- Mä en asu siellä kuin vuoden!
- No mä varmaan asun sitten vähän pidempään, tuumasi Danni.
- Se aikoo jättää mut, nyyhkäisin ja katsoin avuttomana viereeni, Arskaan. Minä en ollut ollenkaan valmistautunut tällaiseen. Muiden mielestä Danni oli aina ollut arvaamaton, mutta että hän oli mennyt tekemään tuommoisen tempun, se oli ihan odottamatonta minullekin. Aina ennen minä olin ainakin jollain tasolla tiennyt, mitä hän aikoi ja mitä hänen päässään liikkui. Luullut tietäväni. Arska katsoi minua ihmetellen, mutta myötätuntoisesti ja nolostuin tajutessani, mitä olin sanonut. En yleensä paennut tilanteista, mutta nyt en keksinyt muutakaan, kun en tiennyt halusinko purskahtaa itkuun vai ravistaa ilmat pihalle Dannista, joka nyökytteli edelleen puhelimeen. Hän näytti nauttivan haukuista.

Menin pihalle vain todetakseni, että Arska oli jo ottanut hevoset sisälle. Istuin ovenpieleen katselemaan tyhjiä tarhoja ja odottamaan, että Danni tulisi selittämään. Arska tuli kuitenkin ensin.
- Mä lähden nyt. Danni sanoi, että te lukitsette.
Nyökkäsin, niinhän me useimmiten teimme. Olihan se tavallaan meidän ulko-ovemme.
- Ootko sä okei? hän kysyi viivyteltyään hetken ylimääräistä.
- Tietysti oon, sanoin kevyesti. Aloin ollakin, mutta silti Danni oli mielestäni minulle selityksen velkaa.
- Okei, nähdään huomenna sitten, Arska sanoi, tökkäisi ystävällisesti varpaitani omillaan ja meni.

Danni tuli vain vähän sen jälkeen, kun Arskan auto oli kadonnut ja istui viereeni.
- Mun ei ehkä tarvii mennä lukioon ollenkaan, hän sanoi ja heilutteli jalkojaan.
- Älä unta näe, puuskahdin. Sellaista ei tulisi tapahtumaan.
- No sitä ne kuulemma miettii.
- Kyllä ne saa sut järjestettyä meidän lukioon, sanoin.
- Mä en usko, hän sanoi, enkä oikeastaan minäkään. Valintojen lopullisuutta oli painotettu niin moneen kertaan silloin keväällä, että minunkin oli pitänyt tarkistaa kahdesti, että olin takuulla laittanut valintani oikein. Kärsivällisyyteni loppui. – Miksi hitossa sä et kertonu mulle, että sä aiot hakea jonnekin vítun persläpeen? kysyin vihaisesti.
- Millasta kieltä, Alissa! Danni sanoi heilutellen kulmakarvojaan. – En mä voinut, sä olisit lipsauttanu jotain niille.
- Koska mä muka olen sun salaisuuksiasi kertonut?
- Ja sitten sä olisit ollu tommonen jo monta kuukautta.
- Mä luulin, että me ollaan parhaat kaverit! Ja sitten sä yhtäkkiä päätät muuttaa jonnekin sadan kilsan päähän!
- No mutta tietysti me ollaan, Danni sanoi suostuttelevasti.
- Musta ei tunnu siltä nyt. Olisit edes antanu mulle tilaisuuden miettiä, haluaisinko mäkin sinne!
- Et sä olisi halunnut. Sä haluat olla kotona ja käydä kaikkien vanhojen kavereiden kanssa samaa koulua.

Siinä hän oli kyllä oikeassa, mutta en halunnut leppyä ihan vielä. Toisaalta aloin ymmärtää paremmin, kun aloin tottua ajatukseen. Oli oikeastaan ihme, ettei Danni ollut keksinyt mitään tuollaista jo aikaisemmin.
- Jessi tulee huomenna työmatkalla höyhentämään mut, Danni sanoi.
- Ei se huomenna enää höyhennä, kun ei se kerran heti vaivaudu tänne.
- Niin, Danni sanoi tyytyväisenä, mutta hänen puhelimensa soi taas. – Jaha. Veskun vuoro.

Jessi ja Vesku tulivat molemmat seuraavana päivänä, Jessi ensin, koska hänellä oli paljon lyhyempi matka, mutta Veskukin melkein samoihin aikoihin niin, että hän oli ehkä livahtanut töistä vähän liian aikaisin. Minä olin jo antanut Dannille anteeksi, joskin toivoin, että jollain konstilla hänen onneton valintansa saataisiin peruttua ja hän pysyisi kotikulmilla minun kanssani. Ellemme olisi tienneet odottaa vierailua, olisimme kai painuneet kaupungille tai uimarantaan. Nyt kökötimme ovenvierustalla kuin kaksi vanhaa ukkoa kuistilla. Puuttui vain, että meillä olisi ollut keinutuolit ja purutupakkaa ja haulikot tunkeilijoiden pelottelemiseksi.
- Mitä mä teen sun kanssasi? kysyi Jessi jätettyään autonsa vinoon maneesinseinustalle, mistä hän oli harpponut kädet lanteilla Dannin eteen. Hän näytti edelleen vihaiselta, muttei kuulostanut enää eiliseltä sumutorvelta.
- Rakastat mua ja hommaat mullekin sängyn, Danni ehdotti ja tutki lettinsä kiharaista päätä. Minun teki mieli tirskahtaa, mutta en viitsinyt kiinnittää Jessin huomiota ja samassa Veskukin tuli.

- Halutaanko me ehkä mennä sisään juttelemaan? Vesku kysyi. Hän ei näyttänyt olevan räjähtämäisillään, mutta hänpä ei koskaan näyttänytkään.
- Ei täällä ole muita nyt, sanoin. Iltatallin teko oli meidän vastuullamme. – Mutta jos te alatte tässä huutaa niin hevoset voi pelästyä. Sitä paitsi se voi kuulua Hannalle asti.
- Hyvä pointti. Mennään sisään.
- Tule, sanoi Danni minulle, kun oli noussut ja lähdössä seuraamaan vanhuksia. Minä keikautin tuolini seinää vasten.
- Älä luule. Oma soppasi, hoida ihan itse.
Danni avasi suunsa kuin väittääkseen vastaan, mutta meni sitten.

Tietenkin uteliaisuus alkoi korventaa minua heti paikalla, kun olin jäänyt yksin. Taistelin sitä vastaan urhoollisesti, mutta ehkä viidentoista minuutin kuluttua minun oli vaan ihan pakko mennä perässä. Kai Jessi ja Vesku nyt kahvia haluaisivat, voisin laittaa tuoretta tippumaan. Tömistelin portaissa mennessäni, jotta he eivät kuvittelisi minun hiipivän salakuuntelemaan ja löysin ihan sopuisan kolmikon sohvilta. Kahvinkin he olivat osanneet itse laittaa.
- Sitten tarvii löytää tallipaikka Daisylle, sanoi Danni parhaillaan.
- Ei, Vesku sanoi ja tajusin tulleeni suvantokohdassa, niin järkyttyneeksi Danni asetteli ilmeensä.
- Mitä ei?
- Daisy ei lähde minnekään.
- Mutta kuka sen muka hoitaa? Ja mitä mä teen kaiket illat?
- Sä opiskelet, sanoi Jessi ja erotinko vahingoniloisen sävyn hänen äänessään? – Alissa voi varmaan ratsastaa Daisylla. Etenkin sitten talvemmalla, kun Mian maha alkaa taas kasvaa.

Tätä Danni ei selvästikään ollut osannut odottaa. Hän aukoi ja sulki suutaan vähän aikaa, mutta loksautti sen sitten kiinni sanomatta mitään. Epäilin, että asiaan palattaisiin vielä.
- Tää on valmista, otatteko te? kysyin ja tönäisin kahvinkeitintä.
- Kiitos, sanoi Vesku ja näytti ilahtuvan nähdessään minut. Se lämmitti. Hän ilmoitti Dannille, ettei asia ollut vielä loppuun käsitelty ja ettei tämän kannattanut vielä ruveta pakkaamaan ja kysyi minulta, mitä meille kuului ja mitä olimme tehneet ja miltä mahdollisuudet päästä kisoihin näyttivät.
- Hanna lupasi lainata traikkua, jos me halutaan jonnekin ja antaa Arskan viedä meidät, kunhan sitä ei tarvita muualla, mutta se on hitto vie itse aina kisoissa, selvitin. Olin ollut vähän pettynyt, kun ei siksi Hannan kisakalenterin vapaaksi lauantaiksi ollut löytynyt mitään kilpailuja ja nolostunut puolikuoliaaksi, kun Arska oli huomauttanut, että se oli juhannuspäivä. Ei ihme, että kisakalenterit loistivat tyhjyyttään.
- Mä tulen kuskaamaan teidät, ellei muu onnistu, sanoi Jessi päättäväisesti. – Siis jos ei mulla ole töitä.
- Sulla on aina töitä, huomautin.

 
10. Jos ei heilaa helluntaina

Danni tuntui rauhoittuvan vähäksi aikaa nyt, kun oli saanut järkytettyä perhettä ja me vain paiskimme töitä. Ruokimme ja siivosimme ja harjasimme ja ratsastimme. Sen ensimmäisen kerran jälkeen Hanna piti meille toisenkin tunnin ja kerran hän vain sattui menemään ohi ja jäikin neuvomaan. Hänen hevosillaan ratsastamiseen hän ei puuttunut, vaikka olisin toivonut. Psyko oli edelleen lemmikkini ja olisin mielelläni opetellut ratsastamaan sitä paremmin. Työvuoroja oli järkeistetty niin, että meillä oli enemmän vapaa-aikaa. Tai oikeastaan olimme oppineet tietämään, koska saattoi ottaa vapaahetken ja päristellä uimaan tai muuta sellaista. Aamupäivät olivat useimmiten hektistä hevosten satulointia ja lämmittelyä, mutta iltapäivisin oli hyvää, tyhjää aikaa, kunhan hevoset vain saivat välipalaheinänsä suunnilleen oikeaan aikaan. Launo ja Tauno olivat yhtenä päivänä tarjoutuneet näyttämään meille kaupunkia ja kohteliaasti olimme kiertäneet heidän lempipaikkansa, mistä oli ollut hyötyä yhden uuden uimarannan verran.

Enemmän oli kuitenkin ollut iloa siitä, kun Loviisa oli tullut käymään Turusta, missä hän asui ja opiskeli. Hänen kanssaan vietimme kaupungilla yhden illan ja kävimme terassillakin, toki vain limulla. Hän näytti meille ne paikat, joissa oli itse meidän iässä viettänyt aikaa ja joista hänen pikkuveljillään ei vielä ollut aavistustakaan. Hän myös esitteli meidät yhden ystävänsä pikkusiskolle, Juulille, joka oli meidän ikäisemme ja joka katsoi meitä kuin epämiellyttävää kotitehtävää. Velvollisuudentuntoisesti hän silti pyysi puhelinnumeromme ja lupasi soitella jonain päivänä.
- Ei se soita, sanoin Dannille.
- Eikä ole välikskään. Silmälasit ja plyysiverkkarit, sen on pakko olla ihan luuseri.

Mutta Juuli soitti, kumma kyllä, juhannusviikolla. Hän sanoi menevänsä aattona kavereidensa kanssa kokolle uimarantaan ja kysyi, halusimmeko mukaan.
- Joo, halutaan, sanoin kysymättä Dannilta. Minusta silmälasipäisyys ei ollut hylkäävä virhe ihmisessä ja käytin itsekin verkkareita kotona. Olisimme varmasti menneet sinne ihan omin päinkin, mutta olisi mukavampaa kuulua johonkin porukkaan. Ihmisiin olisi helpompaa tutustua jos joku olisi esittelemässä.

Meillä oli tietenkin iltatallivuoro aattona. Niin Tiira kuin Arskakin olivat menossa jonnekin juhlimaan ja mehän nyt joka tapauksessa asuimme tallilla. Se ei ollut suuri vaiva. Mopolla kävisi äkkiä ottamassa hevoset sisään ja iltaruoat saattoi jakaa valmiiksi karsinoihin jo päivällä. Äkkiä siitä sitten syyhkäisisi takaisin rantaan juhlimaan, edellyttäen, että siellä olisi sen verran hauskaa, että teki mieli palata. Tarvitsi vain vetää pitkää tikkua siitä, kumpi meistä kävisi hoitamassa hommat.
- Mihin te aiotte? kysyi Arska minulta eräänä aamuna, kun satuloimme Hannalle ja Marialle ratsastettavia. Sinä aamuna oli Dannin vuoro nukkua pitkään, mikä ei haitannut minua ollenkaan silloin, kun Arska oli töissä. Saatoin itselleni tunnustaa, että olin hiukkasen ihastunut, mutta tietenkään en antaisi hänen huomata sitä. Mitäpä hän jostain viisitoistavuotiaasta piittaisi. Me kuitenkin toimimme hyvin yhdessä ja meillä oli hauskaa ja nautin siitä, miten juttelimme ja laskimme leikkiä.
- Rannalle vaan katsomaan kokkoa, sanoin.
- Jaa. No ehkä nähdään siellä sitten.
- Rannalla? Etkö sä mene jonnekin ravintolaan? ihmettelin. Mahassani kirpaisi ihanasti. Tästä saattaisi tulla kaikkien aikojen juhannus – ainakin saatoin helliä sellaista ajatusta näin etukäteen.
- Ne on täynnä turisteja, ja rannallakin on kaljateltta. Kuka haluaisi juhannusaattona olla sisällä? Niin, paitsi jos sataa, hän lisäsi.

Pelkäsin sitten hulluna sadetta koko aattoa edeltävän yön ja nousin kurkkimaan säätä verhon reunalta pariinkin otteeseen. Aamuyö oli ihanan kirkas ja kuulas ja lopulta aurinkoinenkin, sehän tuskin ehti piiloon ennen uutta nousuaan näihin aikoihin vuodesta.
- Mitä sä pompit? Danni urisi unisena omasta sängystään. Oli vaatinut vähän totuttelemista, että osasi nukkua niin, että kuuli toisen hengityksen, mutta henkilökohtaisesti minua oli häirinnyt paljon enemmän pieni ikkunamme. Olinhan tottunut kotona säkkipimeään ja olin lopulta ripustanut Mian tummansinisen fleeceloimen verhoksi. Se piti valoisan yön tarpeeksi kaukana ja tuoksui kotoisasti hevoselta.
- Mua ei nukuta, sanoin.
- Mene pois sitten.

Totesin kellon olevan jo yli kuusi, joten päätin totella. Voisin mennä ruokkimaan hevoset ja sitten auttaa Arskaa harjaamaan ne. Okei, hölmöähän se oli, kun ei sitä näkyisi listoissa enkä saisi siitä palkkaa, mutta en uskonut saavani enää unta enkä halunnut riitoihin Dannin kanssa. Kävin nopeassa suihkussa ja ehdin silti talliin ennen Arskaa. Harjasin jo Miaa, kun hän tuli ja pysähtyi karsinan ovelle.
- Ei oo totta, sä oot tehny puolet mun hommista. Vai eikö mun pitänytkään tulla aamuun?
- Piti sun, mutta mä en saanu enää nukuttua ja Danni heitti mut ulos häiritsemästä sitä, selvitin, enkä voinut olla hymyilemättä. Tunsin itseni imarrelluksi pojan ilahtumisesta, vaikka se yksinomaan oli ollut tarkoituksenikin, ilahduttaa häntä.

Siitä päivästä tuli helppo ja hiljainen, sillä Maria oli jo lähtenyt viikonlopuksi jonnekin ja Hannakin oli ilmoittanut, ettei joutaisi ratsastamaan. Siksi Tiirakin oli saanut koko päivän vapaaksi, vain me kolme pidimme putiikkia pystyssä. Se tarkoitti, että ratsastimme pari maastolenkkiä, joista Danni jaksoi nousta mukaan vasta toiselle.
- Siinä oli kaikki liikutukset, mitä oli listassa. Mä heitän päiväheinät ja menen, Arska sanoi, vaikka olin vähän toivonut, että hän jäisi vielä. Toisaalta meidänkin piti mennä, olimme luvanneet mennä juhannuslounaalle Leena-mummin luo ja jossain välissä meidän pitäisi ratsastaa vielä omatkin hevosemme. Danni ehdotti, että ratsastaisimme nekin ennen lähtöä ja pyytäisimme Leenaa lämmittämään saunan meille.
- Se lämmittää sen pyytämättäkin, sanoin ja vilkaisin haikeana Arskan perävalojen perään. Nyt saatoin enää toivoa, että törmäisimme illalla ja että jos niin kävisi, se poikkeaisi jotenkin näistä työtapaamisista. Todennäköisyys jälkimmäiseen oli olematon, vaikka ensimmäiseen olikin jonkinmoinen mahdollisuus.

- Sä olet niin pihkassa, Danni naurahti ja mulkaisin häntä.
- Saa kai sitä katsoa? tokaisin.
- No saa, mutta mä en ymmärrä, mikset sä tee mitään! Mitä iloa pelkästä katsomisesta on?
- Se on liian vanha ja mä olen liian nuori, huokaisin.
- Höpö höpö. Niin sä sanoit siitä Tomistakin.
- No se oli muutenkin tylsä, kuittasin.
- Se on totta, Danni tuumi. Olin näyttänyt hänelle viimeisimmän mesekeskustelun, jossa olin tosiaan yrittänyt saada siitä kaverista irti jotain järkevää. Jos olisin pitänyt fanaattisesti hevimusiikista tai jääkiekosta, olisin ehkä syttynyt Tomin kirjoituksista, tai jos olisin pitänyt hirveästi hänestä, olisin saattanut ruveta pitämään noista asioistakin. Nyt olimme kuitenkin pattitilanteessa ja päätin, että seuraavan kerran koneelle mennessäni poistaisin hänet listaltani.

Palasimme Leenan luota sopivasti ruokkimaan hevoset seuraavan kerran ja haimme sitten meikkipussit. Ovenpielessä auringossa oli mitä parhain paikka meikata ja hiusten laittokin onnistui, kun letitimme toisemme. Danni mäkisi ja kirosi mopokypärää, joka esti yrittämästä mitään kunnianhimoisia tupeerauksia, mutta en todellakaan aikonut antaa hänen lähteä ilman kypärää. En myöskään antanut hänen sosialisoida jääkaapista kuohuviiniä ennen lähtöämme.
- Mä en ehkä kestä sitä Juulia selvin päin, hän sanoi synkästi.
- Sitten sä saat jäädä tänne. Mä en tosiaankaan aio antaa sun ruveta rattijuopoksi.
- Tankojuopoksi, Danni tarkensi ja tirskahti.
- Sitäkään.
- No mutta jos mennäänkin hevosilla?
Kuvittelin Daisyn ja Mian seisomassa liikennemerkkiin sidottuna uimarannan parkkipaikalla ja tukistin.

Olin sopinut Juulin kanssa, että tulisimme sille nimenomaiselle parkkipaikalle seitsemäksi ja sieltä me löysimme hänet kolmen muun tytön kanssa. He seisoskelivat ringissä ja kierrättivät keskuudessaan tupakkaa, kun ajoimme mopot heidän viereensä. Juuli oli saattanut aluksi näyttää vastahakoiselta huolimaan meidät tuttavakseen, mutta nyt hän näytti muuttaneen mielensä. Ainakin hänen ystävänsä näyttivät innokkailta tutustumaan meihin.
- Kauhean kivaa, kun joskus näkee jonkun uuden naaman! sanoi pisin heistä ja esitteli itsensä ja muut: Malda, Laura ja Nelli. He olivat kiltin ja nuoren näköisiä kaikki, farkuissaan, huppareissaan ja tennareissaan, mutta vilkuilivat anteeksiantavasti Dannin mustaa olemusta. Hän oli pannut parastaan pukeutuessaan tänne ja näytti surupukuiselta korpilta.
- Täällä on takuulla uusia naamoja tähän aikaan vuodesta ihan tarpeeksi, sanoi Danni. Me emme ehkä olleet paikkakuntalaisia, mutta Vesku oli asunut nuoruutensa täällä, joten tiesimme hänen kertomuksistaan, miten kaupunki kesäkuukausiksi pullistui kolminkertaiseksi, ellei enemmänkin.
- Ei niitä lasketa, ne on täällä vaan niin kuin katsojat eläintarhassa, Malda sanoi.

Näin Dannin katseesta, etteivät tytöt olleet tehneet häneen kummoistakaan vaikutusta, mutta minusta he olivat mukavia. Tai ehkä oli vain mukavaa nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin tallin väki ja Danni, anteeksi vain. Tietysti hän oli minulle läheisin ihminen maailmassa, mutta liika oli liikaa. Juuli ja muut olivat kuin raikas tuulahdus.

Rannalla oli paljon porukkaa ja jonkinlainen karnevaalitunnelma. Siellä oli makkaranmyyntiä ja asuntovaunun lailla auton perässä kiskottava kioski, josta sai texmex-annoksia ja paikallisen jääkiekko- tai jalkapalloseura kauppasi pillimehua ja limsaa. Parkkipaikalla seisovan pakettiauton avoimesta takaluukusta paistoivat äänentoistolaitteet, joista kajahteli iskelmämusiikkia pahimmasta päästä ja muutama pari tanssikin. Kaljateltta, josta Arska oli maininnut, oli myös, ja sen edessä muovituoleja ja pöytiä, joita ympäröi lippusiima, jottei sinne eksyisi alaikäisiä. Niin ainakin oletin, sillä aukkoa lippusiimassa vartioi isokokoinen mies, jonka käsivarressa oli nauha, jossa luki Järjestysmies. Aitaus hänen takanaan oli täynnä ihmisiä, pääasiassa miehiä, enkä voinut erottaa Arskaa sieltä, vaikka miten yritin.

Me kiertelimme rannalla, ostimme makkarat ja mehut ja tapasimme tyttöjen luokkakavereita. Lisää kiltin näköisiä tyttöjä ja muutamia poikia. Minä vahdin ohi kulkevien ihmisten lisäksi kelloa, sillä mielestäni ei hetkeksikään kadonnut se tosiasia, että jommankumman meistä piti kohta lähteä tallille hoitamaan hevoset. Puoli yhdeksältä nyhjäisin Dannia hihasta.
- Kumpi menee? kysyin.
- Mä menen! Danni sanoi yllätyksekseni ja pomppasi ylös hiekalta. Hän oli jutellut pitkään Vellu-nimisen pojan kanssa, mutta siitä ei selvästikään ollut tulossa mitään juhannusromanssia. Danni näytti kyllästyneeltä.

Minä olin jutellut enimmäkseen pitkän Maldan kanssa, sillä olin huomannut pitäväni hänestä. Laura ja Nelli harrastivat ratsastusta, mutta tänä iltana minua ei kiinnostanut edes jutella hevosista. Malda oli joskus käynyt ponitalutuksessa ja pelästynyt siitä niin, ettei halunnut enää ikinä mennä minkään kaviokkaan lähelle. Dannin mentyä Vellu ja tämän kaveri, Jukka, siirtyivät lähemmäksi ja katsoivat minua niin, että Maldan aiempi eläintarhavertaus tuli mieleeni. Lienen ollut valkoinen tiikeri tai jokin muu harvinaisuus.

Ihan hyviksi tyypeiksi he kyllä osoittautuivat molemmat, kunhan lakkasivat toljottamasta minua, mutta ei ollut kauhean helppoa keksiä puhuttavaa vieraiden ihmisten kanssa. Kun olimme käsitelleet lukiot ja kesätyöt tai niiden olemattomuudet, muut siirtyivät yhteisiin tuttaviin ja se oli ulkopuolisesta tylsää. Huomasin laskevani minuutteja, jotka Danni oli jo ollut poissa ja miettiväni, miten kauan hevosten sisään ottaminen saattaisi pahimmillaan yhdeltä ihmiseltä kestää. Ei puolta tuntia, arvelin. Siihen matkat päälle ja hänen pitäisi palata ihan pian, mikäli hän aikoi palata ollenkaan. Mutta kyllä hän olisi sanonut minulle, ellei aikonut, tai lähettänyt vähintään viestin, etten huolestuisi. Kai.
- Nyt ne alkaa sytyttää kokkoa! huomasi Juuli ja nousimme kaikki hiekalta siirtyäksemme lähemmäs. Musiikkikin vaimeni, kun ihmisjoukko tiivistyi veden rajaan. Pidin käteni takin taskussa ja puristin kännykkää, jotta huomaisin, jos Danni soittaisi tai viestittäisi. Ihmiset eivät suoranaisesti metelöineet lukuun ottamatta joitakin lapsia, mutta heitä vaan oli niin paljon, että arvelin olevan vaikea kuulla kännykän ääntä yleiseltä huminalta.

Oranssit liekit roihahtivat ja katselin niitä omituisen haluttomana. Tässäkö tämä nyt oli? Melkein aloin toivoa, ettei Danni palaisikaan vaan pääsisin itsekin lähtemään. Hän kuitenkin tuli, eikä edes tiedustellut etukäteen, mistä löytäisi meidät, koputti vain äkkiä olkapäätäni.
- Mä toin sulle yllätyksen, hän kuiskasi korvaani niin, että pelästyin, tai en minä sitä enää pelästynyt, olin pelästynyt sitä koputusta.
- Mä jo luulin, ettet sä tuliskaan, sanoin moittivasti.
- No en löytäny matkalta parempia bileitä. Mutta ehkä se tästä, häivytään.

Hän tarttui minua kädestä ja kiskaisi mukaansa niin vikkelästi, ettei kukaan tainnut huomata katoamistani. Epäkohteliasta, mutta minkäs teit? Minua vietiin ja melkein tiesinkin, mihin. Se juomateltta, johon olin aina ohi kävellessämme heitellyt etsiviä silmäyksiä, oli nyt huomattavasti tyhjempi kuin kertaakaan aiemmin. Kai sieltä oli suurin osa perheenisistä haettu mukaan katsomaan kokon sytyttämistä. Se järjestysmieskin oli lähempänä rantaa ja henkilökunta teltan takana tupakalla.
- Ja? kysyin, kun Danni astui lippusiiman yli.
- Ja näin, hän sanoi ja veti meille tuolit yhden pöydän ääreen. Arska istui siinä, samoin joku toinen nuori mies. Jokin sai huuleni liimautumaan kerta kaikkiaan yhteen, mutta Danni veti eteemme kaksi täyttä tuoppia.
- Nää söpöläiset kävi hakemassa meille kaljat sillä aikaa, kun mä kävin etsimässä sut. Tässä on Niklas ja tän tyypin sä olet varmaankin nähnyt joskus.
Arska hymyili minulle. Minun oli vaan pakko hymyillä takaisin, vaikka minun teki mieli vilkuilla ympärilleni. Ihan kohta joku huomaisi, että me olimme väärällä puolen aitalankaa. Ja mitä hittoa Danni oikein ajatteli kinutessaan meille olutta? Mehän olimme mopoilla!
- Relaa nyt kerrankin. Me voidaan hakea ne huomenna, ellei ehditä selvitä, hän sanoi lukien ajatukseni.
- Ja millä me päästään nukkumaan? suhahdin takaisin.
- Otetaan taksi.

Jollain tasolla Dannin puheissa oli, ellei nyt suorastaan järkeä, niin ainakin houkutusta.
- Moi, Ari, sanoi Arskalle, tartuin löysään muovituoppiin ja maistoin siitä.
- Älä sano mua Ariksi tai mä sanon sua Lissuksi, hän sanoi ja huomasin, että hän oli hiukkasen humalassa.
- Sitä älä tee, varoitin.
- Ei sitten, hän lupasi ja taputti polveani.

Me saimme juoda ne oluet ihan rauhassa, vaikka kokko roihusi jo ja väki alkoi palata tarjoilun ääreen, mutta sen enempää meillä ei ollut onnea. Toinen tädeistä, joilla olisi luullut olevan ihan tarpeeksi tekemistä oluen laskemisessa muovituoppeihin, tuli katsomaan Dannia ja minua oikein tarkasti.
- Te taidatte olla vähän nuoria tänne, hän sanoi.
- Voi, ei ollenkaan, vakuutin ja ihmettelin, miten moinen rohkeudenpuuska oli päässyt minut yllättämään.
- Paperit tai ulos, hän sanoi koleasti ja olin jo vähällä livauttaa vanhan, koetellun repliikin, että ne olivat hotellihuoneessa, mutta silloin se järkkärikin huomasi, että jotain tapahtui ja alkoi lähestyä.
- Okei, sanoi Danni tuskastuneena ja kiipesi lippusiiman yli pois anniskelualueelta. - No niin, ootko nyt tyytyväinen?
- Menkääs tekin ihan varmuuden vuoksi, järjestysmies sanoi Arskalle ja Niklakselle, jotka yrittivät hetken pistää vastaan, mutta totesivat kai sitten, että saisivat vauhtia lähtöönsä, elleivät tottelisi. Hekin harppasivat langan yli ja siinä me sitten seisoimme, metrin päässä pöydästä, joka oli ollut meidän vielä hetki sitten.
- Ei se mitään, sanoi Danni ja istahti hiekalle. – Mä otin mukaan kaiken tallin jääkaapista.
Nyt vasta huomasin, että hänellä oli reppu mukana. Minua kismitti sen verran, että olin ihan valmis istumaan juuri niille sijoilleni juomaan siideriä tai kuoharia tai mitä vaan, mutta Arska tarttui minua kainalosta.
- Mennään vähän kauemmaksi ennen kuin ne pyytää poliisit tähän.
- Ja vikkelään, sanoi Niklas katsoen poliisikaksikkoa, jonka minäkin olin jossain vaiheessa huomannut partioivan rannalla. Koska he näyttivät lähestyvän, olin samaa mieltä.
- Mennään tonne rantaan katselemaan kokkoa, ehdotin. – Vai mennäänkö pois kokonaan? Mehän voidaan mennä tallille.

Onneksi Arska kieltäytyi kuuntelemastakaan sellaista. Se oli oikeastaan ymmärrettävää. Pahinta, mitä Dannille ja minulle saattaisi tapahtua oli, että Hanna lähettäisi meidät kotiin. Arskan työpaikka oli hänelle varmaankin arvokkaampi kuin meidän kesätyömme meille, etenkin, kun se oli alkujaan ollut rangaistus. En minä siitä kuitenkaan halunnut luopua, joten vedin sanani takaisin.
- Teille vai meille? kysyi Niklas Arskalta.
- Sä asut lähempänä, Niklas sanoi.
- Mä en ole siivonnut vähään aikaan, Arska sanoi vilkuillen meitä alta kulmiensa. Hän näytti syötävän suloiselta noin, vähän hämillään ja minusta tuntui, kuin olisin juonut huomattavasti enemmänkin kuin vain puoli litraa olutta. Toisaalta, olin juonut sen aika nopeasti, ja sitten minua hiukan huippasi sekin, miten Arska piti nyt minusta kiinni. Okei, olin vain viisitoista ja puoli, mutta jos olisin elänyt joitakin satoja vuosia sitten, olisin ehtinyt jo aikapäiviä sitten naimisiin ja äidiksi.
- Kuka tässä sun sohvanalustoja on tulossa tutkimaan? Niklas nauroi ja totesin, että hänelläkin oli hurmaava hymy.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   6.7.15 11:55:31

Kiva lukea Alissasta pitkästä aikaa! Mä mietinkin Henuja lukiessani että mistä tää Arska oli, ja Hannaltahan se :) Näitä taitaa olla vielä aika paljon jäljellä, kun muistan tapahtumia aika paljon sieltä ja täältä, varmaan likkojen täysi-ikäisyyteen asti?

Ihanaa lomaa sennnulle!

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   6.7.15 13:35:40

Mitä tulee mustaojan myöhempien tarinoiden jälkeen?

Lähettäjä: Sennnu@Santorini 
Päivämäärä:   6.7.15 17:24:03

Kiitti Tripi! :) sit tulee Henriikka, jota ei enää tuu tänne, sillä sen voi ostaa kirjana/e-kirjana nimellä Äidin tyttö. Joku muu voinee linjata, mä en kykene tällä puhelimella, enkä tiedä koska mulla on konevuoro. Jos on... *huoh*

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.7.15 19:06:34

*linkata*
------------------------------
11. Pusuja

Arska oli vähän minua pidempi, ei paljon, vain reilut viisi senttiä, eli hän oli oikeastaan aika lyhyt. Hänellä oli laineikkaat, suorastaan vellovat hiukset, jotka olivat tummanpunarautiaan suomenhevosen karvan sävyä – parempaa määritelmää en ollut pystynyt keksimään. Siihen hyvin sopivasti hänellä oli suklaanruskeat silmät. Lisäksi hän oli ehdottomasti liian vanha ja hänen kämppänsä oli ehdottoman kammottava. Se oli tosiaan melko lähellä uimarantaa ja työnsimme mopot sinne. Se oli Arskan idea. Hän sanoi, että uimaranta jäisi vandaalien käsiin, kunhan juhlat päättyisivät ja virkavalta poistuisi. Minä en halunnut jättää ratsureimaani alttiiksi sellaisille.

Mutta se kämppä, voi jessus. Se oli pieni yksiö kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa ja siellä haisi. Se saattoi johtua roskapusseista, joita oli kaksi kappaletta eteisen nurkassa. Niiden jälkeen hajuaisti alkoikin turtua, ehkä, koska Danni sytytti siinä kohden tupakan ja Arska meni avaamaan parvekkeen oven.
- Mä en siivoa kovin usein, hän toisti, ja minun alkoi melkein käydä häntä sääliksi. Huoneen nurkassa oli petaamaton sänky, jota hän yritti siistiä levittämällä pussilakanan suoraksi sen päälle ja telkkaria vastapäätä pieni sohva. Sen päällä ei lojunut mitään ylimääräistä, mutta kun ohitin sen mennäkseni katsomaan, millainen näköala parvekkeelta olisi, satuin potkaisemaan nurin rivistön kaljatölkkejä, jotka olivat seisseet sohvan vieressä kuin rivi tinasotamiehiä.
- Hups, sanoin ja Arska alkoi kerätä niitä syliinsä.
- Tämmösiä täällä ei yleensä pyöri, hän sanoi ja olin iloinen siitä, että hän sanoi niin, oli se totta tai ei. Ne eivät olleet mikään mieltäylentävä näky, joskaan en olisi välittänyt, ellen olisi pitänyt hänestä.

Istuimme parvekkeelle, missä tosin oli vain kaksi tuolia, mutta ratkaisimme ne istumalla poikien syliin. Danni avasi reppunsa ja otti sieltä kuohuviinipullon.
- Onko sulla laseja? kysyin varovaisesti Arskalta. Saattoihan olla, ettei hänellä ollutkaan.
- Tietysti. Tiskikaapissa.
- Mä haen, lupasin ja menin. Oli omituista istua hänen sylissään. Löysin neljä lasia, tai oikeastaan kolme lasia ja yhden kurkkupurkin ja vein ne parvekkeelle.
- Istu takasin, Arska sanoi ja taputti polviaan.
- Ne on terävät, sanoin epäröiden ja jäin seisomaan.
- No istu mukavammin.
- Skool! sanoi Danni ja kohotti omaa lasiaan.

Huolimatta siitä, mitä ajattelin Arskasta, en oikein tiennyt, mitä hänen kanssaan olisin tehnyt. Ehkä, jos olisin saanut päättää, olisin voinut söpöillä ja kuiskailla ja halailla, mutta mieluiten niin, että olisin tiennyt hänenkin olevan ihastunut minuun. En tiennyt, oliko hän, ja vaikka Danni keekoili ihan tyytyväisenä Niklaksen, jonka oli tavannut noin tunti sitten, sylissä, se ei tuntunut sopivalta. Tai sopihan se Dannille ihan hyvin, en minä sellainen siveyden sipuli ollut, että olisin häntä siitä tuominnut. Minulle se ei sopinut.
- Täällä alkaa olla kylmä, mä taidan mennä sisään, sanoin ja häivyin laseineni sohvannurkkaan. Huomasin istuneeni kaukosäätimen päälle ja onnistuin avaamaan television. Toivoin, että Arska tulisi perässäni ja samalla pelkäsin, että hän tulisi.

Hän tuli ja istui viereeni, laittaen kätensä olkapäideni ympäri.
- Mitä sieltä tulee? hän kysyi.
- Ei mitään, huokaisin ja lopetin kanavasurffaamisen musiikkikanavalle.
- Vieläkö sulla on kylmä? Vai oliko se vaan tekosyy, ettei sun tarvitse istua mun syliin?
- Ei mulla enää ole, sanoin käpertyen siihen mukavasti. Tunsin pian hänen hengityksensä hiuksissani ja sitten suukon hiusrajassani. Minun oli ihan pakko kohottaa kasvojani sen verran, että pystyimme suutelemaan kunnolla. Se ei ollut ensisuudelmani, mutta ensimmäistä kertaa kokeilin moista sellaisen tyypin kanssa, joka ilmankin sai sydämeni läpättämään. Se oli ihanaa. Unohdin, että minulla oli lasi kädessäni ja kippasin juomani Arska-paran niskaan, kun aioin vain halata häntä takaisin.
- Apua, hän älähti ja minä taisin huudahtaa vielä kovemmin.
- En mä tarkottanut! hössötin ja tajusin onneksi pistää astian pois. Otin Arskankin lasin ja laskettuani sen lattialle aloin kiskoa hänen paitaansa pois.

- Anna olla, mä saan sen paremmin itse, hän nauroi ja lysähdin takaisin istumaan.
- Vitsi, miten kiihkeetä! kommentoi Danni kurkistaen parvekkeelta. Arska oli saanut märän vaatteen pois ja oli menossa hakemaan uutta.
- Se oli vahinko, sanoin ja mulkaisin häntä. En kehdannut vilkuilla Arskaa, ennen kuin hän uusi, kuiva paita päällään palasi sohvalle viereeni.
- No niin, mihin me jäätiin? hän sanoi ja veti minut lähemmäs.

Me kökötimme siinä sohvalla pussailemassa aika kauan, mutta lopulta minulta alkoi vetää suonta niskasta ja kun Danni ja Niklas tulivat samaan aikaan sisään valittaen kylmää hekin, nousin istumaan säärieni päälle.
- Meidän pitäis varmaan mennä kotiin, sanoin Dannille. Olin ihan varma siitä, ettei hän olisi kuulevinaan, tai jos kuulisi, kieltäytyisi jyrkästi ja suuriäänisesti. Niklas piti käsiään hänen ympärillään niin, että he kävelivät kuin sketsissä samoilla suksilla ja ohjasi häntä selvästi kohden Arskan sänkyä.
- Joo, mennään, sanoi Danni ja irrotti pojan kädet ympäriltään juuri ajoissa, ennen kuin tämä romahti sänkyyn.
- Oikeestiko? Arska kysyi ja katsoi minua järkyttyneen näköisenä. Ensin minua, sitten Dannia, sitten taas minua. – Mä ajattelin, että jäisitte yöksi.
- Ei me jäädä, sanoin ja yritin tulkita hänen ilmettään. Oliko se rehellisesti pettynyt ja taivutteleva, koska hän piti minusta, vai oliko hän vain pahoillaan potentiaalisen panon peruuntumisesta? Saatoin olla sinisilmäinen romantikko, mutta en minä missään pilvilinnoissa elellyt.
- Mikä on taksin numero? kysyi Danni ja napitti takkiaan. Kukaan ei vastannut hänelle. Arska pisti kätensä poskilleni ja katsoi minua silmiin.
- Oletko sä ihan varma? hän kysyi. Nyökkäsin ja hän suuteli minua vielä kerran.
- Ei me tarvita taksia, mä voin kyydittää sut, sanoin Dannille. Tunsin itseni täysin selväksi ja enhän oikeastaan ollut juonutkaan paljon mitään. Yhden oluen siellä rannalla, ja kuoharini olin kaatanut Arskan päälle.

Mopoilu keskellä juhannusyötä kakspäällä ei ehkä ollut maailman fiksuimpia ideoita, mutta onneksi tulin ajatelleeksi sitä vasta, kun käännyin tallin pihaan. Hannan talo oli onneksi pimeänä. Hän ei ollut mitenkään pyrkinyt rajoittamaan kulkemisiamme, mutta mieleeni juolahti, ettei hän todennäköisesti olisi pitänyt siitä, että päristimme herättämään hevoset siihen aikaan. Sitä paitsi Danni, joka oli kai juonut repustaan kaiken mukaansa ottaman, hihitteli itsekseen. Hannalla voisi olla sanomista siihenkin, ettei jääkaapissa yhtäkkiä olisikaan kuin meidän eväämme. Mutta ehkä voisin houkutella Arskan tuomaan sinne vähän täytettä, jos maksaisimme.

- Miksi sä suostuit lähtemään jo? kysyin Dannilta, kun olimme päässeet sänkyihin asti.
- Se alkoi kähmiä, Danni sanoi unisesti.
- Mutta sä tunnuit viihtyvän sen kanssa.
- Siihen asti. Mä kerron, jos mä haluan, että mua kähmitään, hän sanoi ja käänsi kylkeä. Ennen kuin keksin lisäkysymyksiä, hän alkoi hengittää raskaammin. Sekin sopi kyllä minulle oikein hyvin. Saisinpa mietiskellä itsekseni illan tapahtumia ja maistella niitä uudelleen ja uudelleen. Muistella ja laskea. Olin päässyt kahteenkymmeneenkuuteen suukkoon, kun olin mennyt sekaisin laskuissa. Arvelin, että niitä oli tullut vielä saman verran lisää. Oli oikeastaan ihme, etteivät huuleni olleet rohtuneet kipeiksi.

Iltavuoroa seurasi yleensä aamuvuoro ja niin etenkin nyt. oli osoittautunut mahdottomaksi edes keskustella rakentavasti sellaisesta, että Tiira tai Arska olisi tullut juhannuspäivänä seitsemäksi. Danni oli ehdottanut, mutta Tiira oli huomauttanut, että koska emme kuitenkaan iltatallin jälkeen ehtisi kummemmin juhlia, voisimme oikein hyvin hoidella aamunkin. Koska tarkoitus ei ollut siinä vaiheessa ollutkaan juhlia, olin katkaissut tuskin alkamaan päässeen kinan ja luvannut.

Aamulla toivoin, että jollain konstilla olisimme voittaneet sen kiistan. Minua nukutti ihan hirveästi, mutta velvollisuudentunto ajoi minut ylös.
- Danni, talliin, komensin ja tönin nukkuvaa hahmoa toisessa sängyssä. Vaati vähän ravistelua, ennen kuin sain minkäänlaista vastausta.
- Etkö sä voisi? hän aneli lopulta.
- Mä en tosiaankaan voi. Jos sä et nouse ja tuu auttamaan mua, mä menen takasin sänkyyn ja sä saat hoitaa ne kaikki yksin! uhkasin. Minä olin noussut aamuhommiin jo monta kertaa useammin kuin Danni, ja olisin ottanut sen seuraavaksi aseekseni, mutta hän huokaisi ja nousi.
- Ei harjata niitä nyt ja tullaan sitten takaisin, hän vaati kuitenkin, ja se sopi minulle oikein hyvin.

Normaalisti pukeuduin ratsastushousuihin lähtiessäni tallihommiin, mutta tänään pyjamanhousut ja T-paita saivat riittää. Elikot tuntuivat pureskelevan joka saamarin korren erikseen sinä aamuna, mutta lopulta ne kaikki olivat tarhoissaan. Palasimme vuoteisiimme. Olin kyllä pahan kerran ehtinyt herätä ja eihän minulla mitään krapulaakaan ollut, mutta mitäs sitä sitten olisi tehnyt? Maria ei tulisi, Hanna oli sanonut, että tulisi aikaisintaan neljältä ratsastamaan pikaisesti sunnuntaina kisoihin menevät läpi. Arska ei tulisi ollenkaan vaan Tiira, ja hänkin vasta joskus iltapäivällä.

Danni nukahti hennosta kuorsauksesta päätellen heti uudelleen, mutta ei enää pitkäksi aikaa. Kohta, ehkä puolen tunnin kuluttua, hän loikkasi minun sänkyyni ja istui säärieni päälle.
- Oletteko te nyt yhdessä? hän kysyi, kun yritin huitaista häntä. En olisi juuri nyt kaivannut sisarellista juttuhetkeä. Mutta minkäs minä Dannille mahdoin. Aina hän sai tahtonsa perille, ennemmin tai myöhemmin.
- Ei tietystikään. Ei me edes puhuttu semmosesta, tokaisin.
- Mikset kysyny?
- Hullu! Se ois luullu mua ihan penikaks!
- Niinhän me sen mielestä varmaan ollaankin.
- No mutta mua ei huvittaisi kauheesti korostaa sitä.

Rupattelimme vähän aikaa ja teimme sitten kaakaota ja munia aamiaiseksi ja aloimme suunnitella päivän ratsastuksia. Listalla ei ollut mitään pakollista liikutettavaa, sillä Hannallakin oli sentään sydän, ja omille olimme päättäneet antaa vapaan. Mutta voisimme me kai jotain sentään ajankuluksi tehdä.
- Mennään mummille syömään, Danni ehdotti.
- Ei jaksa. Justhan me eilen käytiin, sanoin haluttomasti. – Jaa joo. Mutta sun moposhan on kyllä kaupungilla. Kai meidän pitää se käydä hakemassa.
- Olisit kuullut itsesi! Ensin ei halua liikahtaakaan, mutta sitten kun se tajuaa, että meidän pitää ajaa Arskan parvekkeen alle, sillä alkaa silmät loistaa! Danni kikatti.
- Enkä, vastustelin, mutta tunsin punastuvani.
- Me ehditään sinne ennen päiväheiniä oikeen hyvin! Mene maalaamaan silmät päähäsi!
- Enkä mene, en takuulla!

Enkä mennyt. Normaalistikaan en vaivautunut meikkaamaan. Miksi tekisin poikkeuksen tänään? Jos Arska yhtään oli minusta kiinnostunut eikä kaikki ollut ollut vain juhannusillan huumaa, se kiinnostus kohdistui ihan meikittömään minuun. Muunlaisesta en välittänytkään.

Tajusin vasta, kun olin löytänyt Arskan talon uudemman kerran, että olimme kauhean aikaisessa. Kadut olivat olleet hyvin hiljaiset, mitä nyt pihoilta kuului lasten leikkien ääniä. Arska ei takuulla olisi vielä hereillä. Jos olisimme tulleet pärryttelemään mopoja vasta iltapäivällä, hän olisi saattanut olla vaikka aamukahvilla parvekkeella. Mutta oikeastaan näin oli ihan hyvä. Minä en tainnut olla vielä ihan valmis tapaamaan Arskaa.
- Ehkä se tulee tallille tänään, Danni lohdutti kaasutellessaan muutaman kerran silmät lukkiutuneena hiljaiseen parvekkeeseen.
- Hui! Toivottavasti ei! sanoin pelästyen.
- Jos se on rakastunut suhun niin se tulee.

Perhanan Danni pisti päähäni typeriä ajatuksia. Tuo lause sai minut sittenkin kampeamaan meidät iltapäivällä Leena-mummin luo, sillä huomasin lorvivani tallipihalla, harjaavani hevoset tarhoissaan ja kuuntelevani mahdollisia lähestyviä autoja, enkä halunnut käyttäytyä niin idioottimaisesti. Kirjaimellisesti huokaisin helpotuksesta, kun Leenan luona olikin sitten puoli sukua, joiden kanssa piti keskustella ja jotka veivät ajatukseni mukanaan.

Tiira oli huonotuulisena lastaamassa kisakamoja autoon, kun palasimme tallille.
- Víttu ois ollu ystävällistä tulla apuun aikasemmin! Mä sanon sille kohta takasin! hän sanoi, mutta silmäsi samalla pikaisesti olkapäänsä yli, ettei pomo vaan sattunut olemaan kuuloetäisyydellä.
- Sulla oli hyvä juhannusvapaa, niin että muistele vaan sitä ja nauti, Danni huomautti.
- Danni! Missä on vanhempien kunnioitus? Tiira kysyi muka kauhistuneena, mutta hänen silmänsä alkoivat hymyillä. Hän saattoi olla temperamenttinen ja laukoa joskus vähän pahastikin, mutta hänen huumorintajunsa oli pettämätön.
- Mä otan sen esiin vaan pakkotilanteissa, Danni hymyili.
- Me voidaan auttaa. Mitä sieltä puuttuu? lupasin minä.
- Katso itse, sä olet melkein yhtä tarkka kuin Hansku itse, Tiira sanoi.
- Hansku?
- Keksi sille lempinimi niin se ei ole niin pelottava. Miksi sä luulet, että karhulla on niin monta nimeä? Otso, Mesikämmen, Nalle, Lalli…
- Lalli? Danni kysyi.
- Lalli, Tiira vakuutti. – Tuu mun kanssa hakemaan pintelit. Tarkista sä Alissa, että mä olen tuonut tarpeeksi loimia.
- Keitäs lähtikään? kysyin, vaikka uskoinkin muistavani: Mentee ja Macarthurpark, Hannan ykkösratsut ja Psyko, henkilökohtainen kullannuppuni.
- Menttu ja Mäkki ja Psyko, Tiira vahvisti ja kiipesin varustekomeroon tarkistaakseni, että oikeat satulat ja suitset ja riittävä määrä kuivatusloimia ja varasatulahuopia oli siellä. Tarkistin lisäksi, että takanurkan naulassa säilömäni varaohjat ja –jalustinhihnat olivat yhä siellä ja hyppäsin ulos. Meidän pitäisi vielä sopia, millä kombinaatiolla me hoitajat lähtisimme kisoihin.

Hanna tuli minua vastaan tallin ovella uhkaavan näköisenä. En kuitenkaan uskonut sen kohdistuvan minuun henkilökohtaisesti, joten päästin hänet ohitse ja livahdin sisään. Tiira ja Danni olivat varustehuoneessa käärimässä valkoisia pinteleitä rullalle. Ne olisi tietysti pitänyt ja voinut kääriä jo päiväkausia sitten, mutta jotenkin ne olivat päässeet unohtumaan. Onneksi ne oli sentään muistettu pestä, eikä sekaan ollut eksynyt yhtään Dannin tai minun punaista T-paitaa.
- Me päätettiin, että sä voit mennä Arskan kanssa kisoihin, Danni sanoi minulle kesken rullaamisensa ja hymyili leveästi. Taisin lehahtaa saman tien punajuuren sävymaailmaan.
- Joo, mä voin tulla aamupäivällä tarhaamaan ja ratsastamaan, kun Danni sanoi, että se haluaa nukkua ja tehdä vasta illan, Tiira sanoi viattomasti ja käänsin selkäni, jotta hän saisi säilyttää viattomuutensa.
- Danni haluaa aina nukkua, jupisin silti.
- No nousinhan mä tänäänkin! Danni älähti.
- Koska mä pakotin!
- No mene sä nyt kuitenkin. Mulla on vähän huono olokin. Onneksi Arska on kuitenkin tulossa aamuun ja kisoihin, sehän tulee yleensä ajoissa, Danni esitti ja minun teki yhtä paljon mieli halata ja kuristaa häntä.

 
12. Sota villakoiria vastaan

Danni ei onneksi herännyt aamutouhuihini sunnuntaina. En meikannut, edelleenkään, mutta kävin suihkussa ja laitoin hiuksia ainakin kaksikymmentä minuuttia, mikä oli ennenkuulumatonta. Tein sen siitäkin huolimatta, että olin jotenkin ottanut Dannin edellispäiväiset sanat enteenä: jos Arska tulisi tallille, hän olisi rakastunut minuun, tai sitten ei. Eipä hän ollut, merkillistä kyllä, vapaapäivänään työpaikalle raahautunut, joten se siitä. Ei siis ollut väliä silläkään, etten saanut hiuksiani asettumaan kuten halusin.

Lähtö ei tänään onneksi ollut mahdottoman aikaisin ja hiusten kanssa taistelu oli vienyt ylimääräisen ajan, jonka olin unettomuuttani saanut. Olin vasta harjaamassa hevosia, kun Arska tuli.
- Huomenta! hän kajautti ovensuusta, enkä pelästynyt, sillä olin tietenkin kuullut hänen autonsa.
- Huomenta, vastasin, kuten tapanani oli.
- Jaha, sinä. Mekö ollaan lähdössä kisoihin? hän kysyi ja pysähtyi Mentun avoimen oven eteen. Hanna olisi karjunut minulle, jos olisi nähnyt, miten olin ainoastaan sitonut riimunnarun estämään hevosta lähtemästä ulos. Ori oli kuitenkin fiksu, eikä kenelläkään tallin tammoista ollut kiimaa. Ajattelin kapinallisesti, että Hanna ei tiennyt hevosistaan mitään, kun ei koskaan tehnyt niiden kanssa muuta kuin kiipesi satulaan ja ratsasti ja hyppäsi satulasta alas.
- Jep, sanoin lyhyesti ja kokeilin vielä kädelläni hevosen silkinsileää kiiltävää kylkeä.
- Okei. Mihin aikaan lähtö?
- Puoli kymmenen maissa.
- Hyvä, poika sanoi ja käännähti mennäkseen aloittamaan harjausta toisesta päästä tallia. En voinut olla katsomatta vähän haikeasti hänen peräänsä. Olisihan hän saattanut yhtä hyvin haluta jatkaa siitä, mihin juhannusyönä olimme jääneet, ja halunnut suudella minua. Mutta kun ei niin ei.

Onneksi olin järkevä ihminen ja saatoin jatkaa hommiani oikeastaan ihan hyvillä mielin. Oli hyvä, että asiat olivat selvillä ja järjestyksessä, vaikka järjestys olisi voinut olla mieluisempikin. Pian huomasin vihelteleväni.

Hanna tuli varttia yli yhdeksän, mutta kaikki oli valmiina. Tiesin, mihin hän kiinnittäisi epäluuloisen katseensa ensimmäiseksi ja mihin seuraavaksi ja kaikki oli kunnossa. En ollut valmistautunut siihen, että hänellä olisi varastossa ihan uusia laiminlyöntejä, joita en ollut tullut huomanneeksi – varustehuoneen ovi oli levällään ja Psykon otsatukka oli letittämättä.
- Jessus, sä olet mahdoton! tuiskautin lopulta ja Hanna katsoi minua hämmästyneenä.
- Minäkö?
- Sinä niin! Valittaisit edes säästä tai jostain, jos sun on pakko valittaa, etkä haukkuisi meitä olemattomista asioista! sanoin, mutta hänen katseensa sai minut kyllä lannistumaan loppua kohden. Ääneni muuttui mutinaksi ja painoin pääni ja menin pukemaan Psykolle riimun.

- Tulkaa pitämään mulle seuraa ohjaamoon, Hanna sanoi, kun olimme valmiit lähtemään, kuin en olisikaan vängännyt hänelle vastaan.
- Onko pakko? mutisin, mutta ihan kuulumattomasti. Se olisi voinut olla Hannalle liikaa, enkä minä halunnut Arskankaan sitä kuulevan. Olisi vielä kuvitellut, että halusin matkustaa hänen kanssaan kahden livingissä.

Lähempänä toisiamme me kyllä ohjaamossa istuimme, mutta ainakin Hanna oli jo paremmalla tuulella, vaikka jatkoikin vähän aikaa Psykon otsatukasta.
- Ei siinä mene kuin hetki, nopeemmin mä sen hoidan kuin käärin yhden pintelin, sanoin. – Sitä paitsi eikö se olisi söpömpi ilman? Sillä on hyvä otsatukka!
- Ei niin hyvä, Hanna sanoi.

Me olimme matkalla länteen, joten tiesin, ettei Vesku ollut tulossa sinne. Harvoinpa he juhannusviikonloppuna missään kävivätkään. Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta se tuntui silti ikuisuudelta. Arska istui puhumattomana ovea vasten nojaten ja näytti torkkuvan, mutta hänen reitensä oli kiinni minun reidessäni ja se tuntui hohkaavan kuumuutta niin, että minulle tuli hiki. Sitten pelkäsin tietysti, että alkaisin hiota kainaloistanikin ja haista.
- Onko tolla krapula? Hanna kysyi lopulta epäluuloisesti.
- En mä usko, lausahdin ja vilkaisin itsekin Arskaa. Hän näytti suloiselta nukkuessaan, mutta raotti katsoessani toista silmäänsä, räpäytti sitä ja hymyili. Ruoja vain teeskenteli.

Pääsimme perille ja saimme käskyn ruveta laittamaan Psykoa kuntoon Hannan lähtiessä etsimään kisakansliaa.
- Oletko sä vihanen mulle? kysyi Arska, kun paiskasin hänen syliinsä kaksi valkoista pintelirullaa.
- En, sanoin hämmästyneenä ja tulin katsoneeksi häntä ensi kertaa kunnolla. Miksi hän sellaista kysyi? – Miten niin?
- No kun sä olet jotenkin niin… lyhytsanainen. Mä olen pahoillani siitä juhannusaatosta, jos se sua vaivaa.

Ja äkkiä, kuin sormia napsauttamalla, peli oli taas käynnissä.
- Ei se mua vaivaa, naurahdin ja vilkaisin häntä ripsieni alta.
- Mä ajattelin, kun sä halusit niin yhtäkkiä lähteä pois.
- Meillä oli aamutalli.
- Niin, niin tietysti. Mutta mikset sä sitten tullut seuraavana päivänä käymään tai mitään?
- Mä ajattelin että sä nukut krapulaasi. Mikset sä itse tullu käymään tallilla?
- Mä nukuin krapulaani, Arska virnisti ja ojensi kätensä sipaistakseen poskeani. Tulin tolkkuihini ja pakotin idioottimaisen hymyn pois kasvoiltani.
- Nyt tää hevonen kuntoon tai ei hyvät heilu, kun Hansku tulee takasin.
- Hansku?
- Oikeesti.

Psyko seisoi kiltisti renkaaseen sidottuna kääriessämme pinteleitä ja Arska satuloi sen sillä aikaa, kun minä nousin lastaussillalle letittämään otsatukan. Se oli valmis ja kiiltävä ja sievä, kun Hanna palasi ja olin juuri antamassa sille suukkoa turvalle.
- Kävelytä sitä kymmenen minuuttia, mä en tarvitse sitä vielä, Hanna sanoi ja tottelevaisesti käännyin lähteäkseni. Arska taisi olla lähdössä perääni, mutta Hanna komensi hänet takaisin. Eihän oreja voinut jättää autoon yksinään, eikä hän ilmeisesti voinut niitä itse pitää silmällä kohentaessaan nutturaansa ja huulipunaansa. Hiton narttu! Ihailin häntä, kun hän oli ratsailla ja kunnioitin, kun hän opetti. Muina aikoina hän enimmäkseen kävi hermoille. Lohduttauduin kuitenkin ajattelemalla, että kunhan palaisin, Hanna nousisi satulaan ja häipyisi verryttelemään ja meillä olisi hetken ajan omaa rauhaa. Yleensä kyllä katselin häntä, jos vaan oli mahdollisuus, mutta tänään päätin, etten menisi seuraamaan edes rataa. Aavistelin, että Arskalla ja minulla olisi ihan riittämiin tekemistä sillä aikaa.

- Tulkaa jompikumpi ennen mun vuoroa ottamaan pintelit ja tuomaan mun takki ja potta, Hanna määräsi kiristettyään satulavyön ja noustessaan satulaan.
- Koska on sun vuoro? Arska kysyi.
- Mä olen yhdeksästoista.
- Selvä, Arska kuittasi ja Hannan mentyä hän istahti lastaussillan reunalle. Minä istuin kainosti vähän matkan päähän, keskelle siltaa.
- Mihin aikaan Menttu ja Mäkki pitää laittaa? kysyin.
- Ei aavistustakaan, Arska sanoi, hymyili minulle ja ojensi sitten kätensä. Tartuin siihen vähän epäröiden. En kyllä aikonut alkaa nuoleskella hänen kanssaan täällä kaikkien nähden. Hän ei kuitenkaan yrittänytkään mitään sen tapaista, asetti käteni vaan polvensa päälle ja alkoi silitellä sormiani.

- Jos sä et kerran tykänny huonoa siitä juhannuksesta niin haluaisitko sä ehkä tavata joskus muutenkin? hän kysyi varovaisesti. Minä hilasin peffani hiukkasen lähemmäksi ja puristin häntä, oikeastaan melkein nipistin.
- Mitäs sä sitten siitä tykkäsit? kysyin.
- Voi kuule, mä tykkäsin, Arska sanoi ja palaset asettuivat taas uusiin asentoihin, kun hän tarttui leuastani ja suuteli minua. – Mitä sä sanot?
- Mihin?
- Siihen, että me tavattaisiin joskus?
- Sun luona? kysyin ja vetäydyin hiukan. Tunsin kulmieni kurtistuvan hiukan.
- Ei, ei siellä! Älä näytä tommoselta! Jossain muualla, mun täytyy siivota siellä ensin!
- Mä voin tulla sun kanssa siivoamaan tänään, sanoin.
- Etkä, Arska sanoi näyttäen nololta.
- Kylläpä. Jos sulla on jotain, millä siivota, tietysti, sanoin muistaessani.
- Mulla on fairya ja mäntysuopaa.
- Sitten me poiketaan mun mummin luona matkalla ja lainataan siltä.
- Haluatko sä muka tosissas tehdä semmosta?

Kohautin olkapäitäni. En minä nyt kauheasti siivoamista rakastanut, mutta Arska-parka näytti tarvitsevan apua sen kanssa.
- Jos mä vaikka olisin halunnutkin jäädä sinne niin mua ois ehkä aamulla oksettanut, tunnustin.
- Auts. Mutta jos sä olet ihan varma, että sä haluat…
Nyökkäsin, ja Arska jatkoi sormillani leikittelemistä ja juttelimme niitä näitä, kunnes askelten rapina keskeytti meidät.
- Mitä hélvettiä te siinä istutte unelmoimassa? Hanna kivahti ja ääni oli kuin nahkaruoskan pamahdus.
- Et sä oo voinu vielä verkata, sanoin pelästyneenä ja pomppasin pystyyn niin, että Psyko hypähti taaksepäin.
- Mä olen. Saanko takkini, Hanna sanoi jäätävästi ja syöksähdin hakemaan niitä Arskan polvistuessa ottamaan pinteleitä pois. Sydämeni hakkasi sataaviittäkymppiä ja ajattelin, että Hanna ei takuulla ollut voinut käydä verryttelyalueella kuin kääntymässä. Aika ei voinut kadota tällä tavoin.

Saimme hänet uudemman kerran matkoihinsa ja syyllisyydentuntoisena ajoin Arskan tarkistamaan lähtölistoja. Kukaan ei hyötyisi siitä, ettei Hanna saisi oikeaa hevosta alleen oikeaan aikaan, ja vaikka hän olikin mahdoton akka, oli hän kuitenkin meidän mahdoton akkamme, jonka soin hakkaavan kaikki muut kilpailijat, kun Vesku ei kerran ollut täällä.
- Nyt tehdään töitä, sanoi Arskalle, joka veti kättä lippaan.
- Sä olet pomo, hän sanoi, ja se oli ehkä yllättävintä, mitä olin ikinä kuullut. Ei pahaa, silti.

Hanna sai kaksi voittoa ja Psykolla kakkossijan, joten hän oli varsin hyvällä tuulella, kun lähdimme kotiin. Niin minäkin olin. Arska ja minä olimme sopineet, että heti, kun olisimme saaneet hevoset hoidettua, hyppäisin hänen kyytiinsä ja häipyisimme. Kihisin ajatellessani Dannin naamaa, kun häipyisimme saman tien.

Talli oli kuitenkin tyhjillään ja tarhoja vilkaistessa saattoi päätellä, että Danni ja Tiira olivat ratsastamassa. Olifant ja Quesera puuttuivat. Hanna häipyi oman asuntonsa suuntaan sanoen tulevansa illemmalla siirtämään auton pois tallin edestä ja muistutti meitä siivoamaan sen.
- Totta kai, Arska sanoi.
Hevoset olivat ehtineet kuivahtaa matkan aikana, joten saimme ne vikkelästi ulos kavereiden seuraan ja autokin hoitui nopeasti.
- Mennään, Arska sanoi. Epäröin hetken käydäkö vaihtamassa vaatteet, mutta päätin jättää sen. Farkut ja virkapaita kelpaisivat ihan hyvin siivoukseenkin.
- Mennään, sanoin.

- Mitä jos me mentäskin vaan syömään, Arska sanoi, kun oli ajanut vähän aikaa ääneti. Olin jo ihmetellyt hänen hiljaisuuttaan ja miettinyt, oliko hän tullut katumapäälle minun suhteeni. Nyt tajusin, että minullakin oli nälkä. Tai en tuntenut sitä, mutta pakkohan minulla oli olla. En ollut syönyt sitten aamun.
- Mulla ei ole rahaa mukana, sanoin, harmissani siitä, etten sittenkin ollut käynyt vaihtamassa vaatteita. Silloin laukku ja kukkaro olisi varmaan tullut napattua mukaan.
- Mä voin lainata, Arska lupasi. – Tai siis. Mä voin tarjota, jos sä kerran haluat tulla siivoamaan mun luo.
- Ei sun tarvitse, sanoin punastuen. Se tuntui jotenkin epämääräiseltä. Väärältä. – Ja haluan mä.
- Mutta mä kuolen nälkään.
- Niin, totesin, kun hän ajoi hampurilaisravintolan eteen ja pysäytti. Nälästä pyörtyminen ei sentään ollut tavoitteeni, vaikka siitä ehkä olisikin saanut kehiteltyä jotain romanttista. – Mä maksan sulle takasin, toistin, kun olin syönyt.
- Katotaan sitä joskus, Arska sanoi epämääräisesti.

Hän teki vielä muutaman vaisun yrityksen yrittää saada minut muuttamaan mieleni siivoamisen suhteen.
- Onko sulla siellä joku misu odottamassa sua, jolle sä et halua esitellä mua? kysyin. Olisihan hänellä tietysti voinut olla, ja saanutkin – mikä minä olin sitä kieltämään?
- No ei ole. Nolottaa vaan päästää sua mun villakoirien kimppuun.
- Mä olen nähny ne jo, ja ellei siellä sitä isompia vihulaisia ole niin mä luulen pärjääväni niille, nauroin.
- Nää on kyllä hulluimmat treffit ikinä.
- Ei nää ole treffit. Tää on pelastuspartio Bernard ja Bianca.

Roskapussit olivat kadonneet eteisestä, mutta juuri muuta muutosta en asunnossa huomannut. Räväytin kaikki valot päälle nähdäkseni koko karmean totuuden.
- Kerää nää ja kaikki lattialla lojuvat vaatteet johonkin, sanoin päättäväisesti ja kiskaisin päällimmäisen lakanan sängystä. Viimeksi maailmassa halusin penkoa Arskan käytettyjä vaatteita. Ennemmin vaikka tiskaisin.

Arska oli puhunut totta, hänellä oli astianpesuainetta ja mäntysuopaa, ja kun en enää ollut muistanut lupaustani käydä lainaamassa Leenalta jotain, niillä piti pärjätä.
- Miten sä olet selvinnyt tähän asti? kysyin, kun kävi ilmi, ettei Arskalla ollut pölynimuria.
- En mä ole kauheesti tiputellut mitään lattialle, hän sanoi ja otti parvekkeen nurkasta harjan ja rikkalapion. – Nää on riittäny.

Meidän siivoamisemme ei olisi kelvannut Jessille tai Leena-mummille, se oli varmaa. Parannus entiseen oli kuitenkin huomattava, kun Arska oli saanut lakaistua ja pyyhittyä vanhalla T-paidallaan lattian ja minä olin siivonnut keittiön. Tosin lattia kiilteli vielä paikoin märkänä ja kylpyhuone suorastaan lainehti. Peili oli epämääräisen näköinen, sillä rätti jätti siihen merkillisiä raitoja, vaikka miten yritti pyyhkiä. Eteisessä oli rivissä pyykkikasseja, pussillinen tyhjiä tölkkejä kauppaan vietäväksi ja roskapussi, vähemmän haiseva tällä kertaa.
- Missä sä peset pyykkisi? kysyin sysäten pyykkipusseja, mutta ennen kuin Arska ehti vastata, puhelimeni soi. Danni. Ihmettelin, että hän soitti nyt vasta. – Moi.
- Sä kuulostat hengästyneeltä. Missä sä olet?
- Arskalla, sanoin, ihan kuin hän ei sitä olisi osannut arvata. Arskan auto puuttui ja minun moponi ei.
- Ooh… mä vähän mietinkin… en mä häiritse enempää!
- Et sä häiritse, nauroin. – Me vaan siivottiin.
- Joo joo!
- Oikeesti. Sä voisit oikeastaan siivota meidän huoneen. Mä en aio koskea rättiin ihan hetkeen.
- Äh, enkä. Hannan siivooja hoitaa sen.

Se oli totta, Hannan siivooja siivosi Hannan talon lisäksi tallin oleskeluhuoneen, tosin vain joka toinen viikko. Hänelle sopi kuulemma loistavasti imuroida meidän makuuhuoneemme samalla. Kuka siitä olisi voinut kieltäytyä? Dannin kiherrys joka tapauksessa katosi vikkelästi puhelimestani ja kun katsoin, oli hän katkaissut puhelun.
- Mitäs seuraavaksi? Arska kysyi, muttei kovinkaan innokkaasti. Minunkin siivoushaluni katosivat saman tien.
- Mä olin ajatellu ikkunoiden pesua, mutta ei mua oikeasti enää huvita, sanoin vastahakoisesti.
- No ei enää tänään. Iltahan nyt jo on. Mennään parvekkeelle vähän tuulettumaan. Haluatko sä jotain juotavaa?
- Haluan totisesti, sanoin hartaasti. Olin juonut vettä hanasta useita kertoja, kun oli tuntunut, että pöly tukki kurkkuni, mutta nyt kaipasin jotain ihan nestehukkaan.

Alkoi tosiaan olla ilta. Arska toi purkillisen tuoremehua ja kaksi vasta tiskaamaani lasia ja istuimme parvekkeella mehua siemaillen ja katsellen merta, joka näkyi muutamana sinisenä ja välkehtivänä läikkänä puiden ja talojen väleistä. Ilta-aurinko ei paistanut tälle parvekkeelle ollenkaan, mutta juuri nyt se ei haitannut. Minulla oli kuuma ilmankin.
- Jäätkö sä nyt yöksi? Arska kysyi viattomasti ja vilkaisin häntä sivusilmällä.
- Ei, en tosiaankaan. Mä haluan kotiin ja suihkuun.
- Voit sä käydä suihkussa täälläkin, hän ehdotti.
- Ja laittaisin sitten nää samat saastaset vaatteet? Ei tuu kauppoja.
- No mutta koska me sitten taas nähdään?
- Huomenna töissä, luulisin, virnistin ja muistin samassa, etten ollut ratsastanut Miaa tänään. Se olisi huomenna säpsy ja leikkisi unohtaneensa kaiken, mitä osasi, mutta ehkä minä kestäisin sen. Ehkä tämä oli ollut sen arvoista. – Kai sä viet mut?
- Miten sä sinne muuten pääsisit? Arska kysyi ja nousi niin, että tuoli kolahti. – Mennään.

Hänen äkkinäisyytensä sai minut varuilleni. Uumoilin, ettei hän ollut pitänyt vastauksestani. Asiaa ei kuitenkaan voinut auttaa. En voinut mitenkään kuvitella itseäni hipsimässä alastomana hänen kylpyhuoneessaan – pestyssäkään – tai nukkumassa sen paremmin sängynpuolikkaalla kuin sohvallakaan. Koko matkalla hän ei sanonut viittä lausetta, joten ristin käteni suojaksi rinnuksille ja olin yhtä hiljaa itsekin. En aikonut kysyä, oliko hän suuttunut minulle, kun en halunnut jäädä, enkä aikonut olla kuin en olisi huomannut mitään.
- Hyvää yötä sitten, Arska sanoi pysäytettyään autonsa tallipihalle. Danni oli parhaillaan ottamassa hevosia sisälle ja näin hänen heittävän uteliaita silmäyksiä auton suuntaan.
- Hyvää yötä, sanoin. Viivyttelisin hetken antaakseni hänelle tilaisuuden suudella minua. Pari sekuntia korkeintaan, ehkä viisi, ajattelin, mutta ei hän tarvinnut kuin yhden. Sain suukon, mikä oli helpotus. Ei hän ollutkaan ainakaan kauhean vihainen.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   7.7.15 22:23:10

Eikö tänään saada pätkiä? :(

Lähettäjä: Sennnu@Santorini 
Päivämäärä:   7.7.15 23:18:08

Sry, mä oon retkeilly ympäri saarta koko päivän eikä oo näköjään mun konevuoro enää tänään... Paan huomenna tuplat. Mainittakoon tässä kohtaa, että mä ostin reissuloneen ihan sitä varten, että voin täällä kirjoittaa, korjata vanhoja ja netata ht.netissä. Toistaiseksi oon ollu koneella ehkä 10 min. Huomioikaa tämä jos deittailette nörttiä.