Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.7.15 11:12:04

Edellinen.
--------------------------------------
10.
Kävin kotona vaihtamassa vaatteet ja farkut polviani ikävästi hiertäen hyppäsin taas uskolliseen autooni. Oli vielä aikaista ja uskoin löytäväni Hanskin tallilta, jos en aikailisi. Käsitykseni mukaan siellä ajettiin hevoset aamupäivisin.

Tallilla näytti hiljaiselta, mutta kun menin sisään, löysin yhden Hanskin duunareista lakaisemassa käytävää. Hän oli jo vanhempi mies, ehkä viisikymppinen, ja minulle tuli mieleen Dick Francisin kirjat hänen jäntevästä olemuksestaan. Moisia tervaskantoja ei tavannut ratsupuolella, ainakaan minä en ollut tavannut muita kuin Hannan isän. He eivät kai oikein sopineet yhteen hevoshullujen pikkutyttöjen kanssa.
- Missäs pomo on? kysyin. Tunsin kyllä miehen näöltä, vaikken muistanutkaan hänen nimeään, ja hänkin takuulla tunsin minut. Täällä kävi niin vähän vieraita.
- Lenkillä, hän sanoi lyhyesti ja nyökkäsin. Päätin mennä ulos odottamaan, mutta pysähdyinkin.
- Joko se lähti se lämppäri?
- Lähtee jossain vaiheessa tänään.
Se ainakin oli hyvä uutinen, kai. Tietenkin Hanskilla saattoi olla joku jo jonossa tulossa sen paikalle, eihän hän alun perin ollut ollut ollenkaan kiinnostunut ottamaan Irkkua. Tosin, olihan hän tarjonnut paikkaa ihan oma-aloitteisesti silloin pubissa. Ajoitukseni oli joka tapauksessa niin hyvä, etten olisi voinut valita paremmin.

Palasin pihalle ja kävelin katselemaan hevosia, jotka paistattelivat päivää tarhoissaan. Ne olivat valtaosaksi suomenhevosia. Itse asiassa nyt, kun katsoin, näin yhden ainoan lämminverisen. Sen täytyi olla se kiistakapula. Pikkuvarsoja oli kaksi ja pysähdyin katselemaan niiden touhuja, kun ne leikkivät äitiensä huomassa. Minun teki mieli mennä tarhaan, mutta en mennyt. Minäkään en olisi pitänyt siitä, jos joku olisi mennyt luvatta rapsuttelemaan meidän varsojamme.

Huolimatta siitä, että minulla oli katseltavaa, aika kului tuskastuttavan hitaasti. Lopulta kuulin hiekan ratinaa ja puhetta metsästä ja marssin tarhoilta paremmin näkösälle. Hevosia tuli kaksi, toinen kärryjen edessä ja toisella ratsasti Monika. Se ei ollut hyvä juttu, mutta tungin kädet taskuihini ja odotin tyynesti. Ei tämä hänelle kuulunut. Monika se kuitenkin oli, joka minulle ensin puhui.
- Mitä sä täällä teet? Suvi meni jo, hän tiuskaisi laskeutuessaan liinaharjaisen suomenhevosen selästä. Jostain syystä hän oli katsonut hyväksi ratsastaa niissä farkkuhaalarisortseissaan ja katsoin vähän vahingoniloisena punaisia läikkiä hänen polviensa sisäpinnoilla.
- Ei mulla sulle olekaan asiaa vaan Hanskille, sanoin.
- Ai, mitä?
- Kaipa se kertoo sulle sitten, uskalsin arvella. En aikonut antaa tallitytön hyppiä silmilleni, vaikka häntä miten huvittaisi.

Seurasin perässä, kun hevoset vietiin sisään, tuhahteleva Monika meni suoraan talliin asti ja Hanski pysäytti omansa eteisen puolelle, mihin se seisahtui kahden tolpan väliin tietäen selvästi, että niin oli tarkoitus tehdä. Uskaltauduin tarttumaan riimuun, joka roikkui toisessa tolpista rautaisen ketjun varassa ja kieräyttämään sen sen kaulaan.
- Mitäs sinä? Hanski kysyi tullessaan viimeistelemään tekoseni.
- Mä tarvitsen tallipaikan, sanoin lyhyesti.
- Jaaha. Vai semmosta, hän sanoi ja alkoi irrottaa aisoja. Katselin kiinnostuneena. En olisi itse osannut valjastaa hevosta kuin hyvällä onnella siitä huolimatta, että olin pulannut niiden kanssa alle kymmenvuotiaasta. Enempää ei Hanski sanonut, ennen kuin tallia lakaissut mies laahusti luoksemme ja otti hevosen haltuunsa. – Mennäänpä mun toimistoon.

Hän oli selvästi päättänyt olla lyhytsanainen ja virallinen ja se sopi minulle mainiosti.
- Tonneko? kysyin nyökäten tallin suuntaan.
- Ei mun toimisto ole siellä. Mun luokse.
- Selvä, sanoin ja kun lähdin seuraamaan häntä, yritin kovasti olla ajattelematta sitä, miten hän oli suudellut minua. Mitä kovemmin yritin, sitä tiukemmin ajatukseni pyörivät sen ympärillä. Niinhän siinä aina kävi.

Suvin kertomuksista tiesin, että Hanski asui tallin lähellä ja hän oli joskus ratsastaessamme näyttänytkin, minkä metsälämpäreen takana tämän talo oli. Sitä ei kuitenkaan näkynyt ratsastuspolulle, joten en tiennyt ollenkaan, mitä odottaa. Jotenkin olin vaan kuvitellut, että se olisi toisinto siitä ränsistyneestä pihasaunasta, joka oli tallipihan laidalla, ja josta ei vieläkään tietääkseni ollut tullut hevossaunaa. Talo ei kuitenkaan ollut ränsistynyt vaan tavallistakin tavallisempi 70-luvun tiilinen laatikkotalo. Piha oli enimmäkseen hiekkaa ja autotallin ovi näytti vievän puolet julkisivusta. Siinä olisi voinut asua kuka tahansa salkun kanssa aamuisin töihin lähtevä virkamies.

- Tänne, Hanski sanoi ja löysin itseni työhuoneesta, johon pääsi heti ulko-oven vierestä, ihan kuin se olisi alun perin suunniteltukin jonkinlaiseksi toimistoksi tai vastaanottohuoneeksi, ehkä kirjanpitäjälle tai kotikampaajalle. Nyt se oli vain toimisto, hyvin paljon samannäköinen kuin meillä kotona Mustaojalla.
- Mun pitää tuoda Irkku tänne, sanoin ja istuin pinnatuolille, joka oli ikkunan vieressä.
- Mikä sai sut muuttamaan mielesi? kysyi Hanski ja istui pöydän taakse. Hän ojensi jalkansa ja näytti nauttivan saadessaan leikkiä johtajaa, tai sitten mielikuvitukseni väritti tilannetta, sillä minulla oli vähän epämukava olo, kun jouduin pyörtämään korskeat puheeni. Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja miksi olin tässä.
- Ja siinä kaikki, lopetin.
- Hmm, sanoi Hanski näyttäen hyvin miettiväiseltä. Minun kärsivällisyyteni lopahti.
- Sulta vapautuu paikka tänään, niin mä kuulin, mutta ellei me kelvata niin olkoon. Mä voin viedä sen kotiinkin.
- Ja kertoa sun miehelle, ettet sä pystynyt edes kuukautta pitämään hevosta omin päin ilman, että siitä tuli hullu? Hanski sanoi ja vetäisin henkeä. Kristus, miten pahasti sen saattoikaan sanoa!
- Se ei kuulu sulle.
- No älä nyt kimmastu. Saat sä sen paikan, enkä mä edes aio kysyä, että haluatko sä maksaa luonnossa.

Hanski virnisteli idioottimaisesti hetken, mutta lopetti ja rupesi asialliseksi, ennen kuin ehdin tehdä mitään radikaalia kuten kävellä tieheni tai lyödä häntä. Hän ilmoitti, paljonko halusi tallivuokraa karsinasta, heinästä ja kaurasta.
- Jos sä haluat, että mä opetan sen ajolle niin se on sitten lisää.
- Katotaan sitä, kunhan se on kotiutunut. Siivous ja tarhaus?
- Tietysti, ja kengitys.
- Oho, sanoin ja kohotin kulmakarvojani.
- No täällä kengitetään hevosia parhaimmillaan joka päivä. Siinä se menee yksi ratsukin samalla, eihän niille tarvitse tehdä mitään edes kerran kuussa.
- Mä haluan tarhakaverin, sanoin päättäväisesti. Ellei se onnistuisi, en voisi ottaa paikkaa.
- Sehän voi mennä Suvin hevosten kanssa. Tai sitten mulla on kaksi kaksvuotiasta tammavarsaa, joutaa se niidenkin sekaan.
- Ehkä tammoja mieluummin, sanoin. Useimmat ruunat olivat sitä mitä pitikin, ruunia, mutta silti olin tottunut pitämään hevosissa tytöt erikseen ja pojat erikseen. Sitä paitsi kaksivuotiaista olisi vauvalleni varmaan enemmän seuraa kuin Suvin jo rauhoittuneista ja aikuistuneista ruunista. Ne vain tuskastuisivat sen leikkisyyteen.
- Se on kai sitten selvä. Mä runoilen jonkunlaisen sopimuksen. Koska sä tuot sen?
- Mun traikku on kotona, mä haen sen vasta, kun mulla on seuraava vapaa, sanoin laskien päiviä ja muistellen työvuorojani. Miksi hitossa muuten olin jättänyt traikun sinne, eihän sitä siellä kukaan tarvinnut? Tyhmä minä.
- Jos se on kyydistä kiinni niin voin mä sen muuttaa, Hanski tarjoutui yllättävän auliisti.
- Ellei siitä ole sulle suunnattomasti vaivaa, lausuin. Äkkiä halusin Irkun pois ratsastuskoululta mahdollisimman nopeasti.
- Eihän siitä. No niin, nyt kun asiat on selvät niin haluatko sä kahvia tai jotain?

Ennen kuin ehdin vastata, ulko-ovi kävi. Sieltä tuli Monika, näin vain hänen kiharoidensa vilahtavan avoimen oviaukon ohi, kun hän syöksyi sisään.
- Hanski! Missä sä oot?
- Perhana, Hanski murahti. Minä en oikein tiennyt, mitä ajatella. Olin ymmärtänyt, että heillä oli jonkinlainen suhde, mutta asuiko Monika täällä? Vai oliko Hanski vain jättänyt oven auki niin, että pyörremyrsky oli päässyt sisään?
- Täällähän sä olet, tyttö hihkaisi löytäessään takaisin ovelle.
- Onko sulla jotain asiaa? Hanski kysyi lyhyesti ja Monika mulkaisi minua kuin hänen äänensävynsä olisi ollut minun syytäni.
- On – ne tuli hakemaan Charmia nyt.
- Ahaa. No kahvit saa sitten jäädä myöhemmäksi, mies sanoi ja nousi työpöytänsä takaa. – Haenko mä sen tänään? Mä olen varmaan jo kolmen maissa vapaa.
- Kolmelta käy hyvin, sanoin ja nousin itsekin. – Tulenko mä tänne?
- Miksi sun tarttisi? Mä osaan ajaa sinne, nähdään siellä.

Shoppailu ja turistikävely jäivät siltä päivältä. Palasin kotiin laittamaan vähän lounasta ja Dannikin sattui tulemaan koulusta sopivasti syömään.
- Siellä oli ihan kauheeta mättöä taas, hän sanoi tyytymättömänä.
- Lähdetkö sä mukaan pakkaamaan Irkun tavarat? kysyin vilkuillen kelloa.
- Mitä?
- Se muuttaa. Se paiskasi mut taas aamulla selästä ja Oonakin sanoi, että se taitaa tarvita rauhallisemman paikan, sanoin ja olisin sitten halunnut nielaista Oona-kommentin. Minun hevoseni, minun päätökseni, tuo kuulosti siltä kuin olisin sysännyt vastuun muualle.
- Mutta minne?
- Hanskin tallille.

Danni sulki suunsa haarukallisella ruokaa ja näytti pohtivan tarkkaan sanojani.
- Siellä oli kyllä oikeasti aika kamalaa, noin hevosen kannalta, hän myönsi nielaistuaan ja huokaisin helpotuksesta. Olin aika lailla pelännyt, että hän nostaisi metelin, olihan hän niin iloinnut päästessään käymään tallilla, missä oli muitakin samanikäisiä.
- Tuletko sä siis?
- Tulen tietysti. Mitä Alli sanoo?
- Mä en ole muistanut kertoa sille vielä, tunnustin ja painuin saman tien parvekkeelle soittamaan. Hänellä ei tietenkään voisi olla mitään sitä vastaan, mutta toivoin kyllä, ettei hän haluaisi veloittaa minulta enempää tallivuokria kuin kuluvan kuun, jonka olin jo maksanut. Hän olisi voinut, sopimuksessamme oli kuukauden irtisanomisaika. Onneksi hän oli anteliaalla tuulella ja kuulosti melkeinpä helpottuneelta, kun kerroin, että Irkkua tultaisiin hakemaan vielä samana päivänä.

Matkalla Danni aloitti, kuin olisi vasta tullut ajatelleeksi koko asian läpikotaisin.
- Mutta entäs minä? Mun pitää tuoda Daisy tänne Irkun tilalle!
- Ei, sanoin jyrkästi.
- Mutta mun kaverit käy ratsastuskoululla!
- Sähän näet ne koulussakin? Ja voithan sä käydä siellä edelleen, mutta yhtään meidän hevosta ei enää pistetä siihen loukkoon. Ehkä sun kaverit antaa sun putsata karsinoita.
- Mutta on väärin, että sulla on täällä hevonen ja mulla ei!
- Sä olet koululainen ja sulla on jo ratsastettavia hevosia Poju ja Hehku ja Irkku, muistutin. – Ei sun aikas voi riittää enempään.
- Yksikään niistä ei ole mun!
- Sä tiesit sen kun tänne halusit ja Alissa tarvitsee Daisyn talvella, kun Miaa pitää ruveta ratsastamaan rauhallisemmin.

Se tukki Dannin suun kertaheitolla ja hän tuijotti minua kai lähinnä raivosta mykistyneenä. Olin iloinnut liian aikaisin hänen aikuisuudestaan. Hän ei sentään hypännyt kyydistä liikennevaloissa, vaan jatkoimme puhumattomina tallille asti.
- Mä otan hoitsun, hän ilmoitti avatessaan ovensa.
- Ei niitä ole niin helppo saada, huokaisin. Minun ei tarvitsisi mennä siihen asti, että kieltäisin, jottei koulu kärsisi. Danni ei varmasti tahtoisi jonottaa hoitopäiviä, että saisi ruokota jotain tuntsaria, kun hän oli tottunut siihen, että hevonen oli oma ja sillä sai tehdä mitä huvitti. Eikä hoitohevosia takuulla ollut jaossa nykyään sen paremmin kuin minun nuoruuspäivinäni. Hänen todennäköisyytensä saada sellainen ennen joulua oli lähes olematon.
- Pyh. Et sä mua määrää!

Annoin olla ja Danni auttoi minua keräämään Irkun vähät tavarat auton takakonttiin, sillä tallilla ei vielä ollut muita. Kun ensimmäiset hoitajat saapuivat, hän jätti minut omin nokkineni laittamaan Irkkua valmiiksi matkaa varten ja meni hakemaan näiden kanssa tuntihevosia sisään ja epäilemättä vuodattamaan näille kaiken, mitä ei ollut ehtinyt vielä minun niskaani kaataa. Minulle se sopi hyvin. Harjasin Irkun toistamiseen, nyt huolellisemmin kuin aamulla, kun sillä oli ollut kiire ulos. Jostain syystä halusin sen olevan oikein edukseen, kun Hanski näkisi sen. Kymmentä yli kolme kävin vilkaisemassa pihalle, jossa ei ollut vielä muita kuin hoitajia ja ensimmäiset tuntilaiset, jotka eivät tohtineet tulla talliin vaan istuivat pihalla. Katsoin kuitenkin parhaaksi laittaa Irkulle jo kuljetussuojat. Hanski oli sanonut tulevansa kolmelta, kai hän olisi täällä ihan pian. Irkku ei pitänyt painavista suojuksista jaloissaan, se yritti ravistaa niitä pois ja sitten se alkoi kakata. Se ei ollut matkustanut niin paljon eläessään, että olisi kehumaan päässyt, mutta ilmeisesti se osasi yhdistää ne johonkin jännittävään.

Hanski tuli varttia vaille neljä, eikä pyydellyt mitenkään anteeksi viipymistään. Siinä vaiheessa tallipihalla oli jo aika paljon porukkaa ja minäkin olin lakannut hinkkaamasta Irkkua ja nojailin ovenvierustaan. Kuulin tallista tyttöjen juttelua, joka taukosi hiirenhiljaiseksi, kun ison moottorin ääni lähestyi. Hanskin hevosauto oli ollut joskus bussi, mutta sittemmin sitä oli varmaan sekä korotettu että madallettu, ikkunat oli peitetty ja se oli maalattu kirkkaan siniseksi. Se oli kunnioitusta herättävän näköinen vehje minunkin mielestäni, ja Danni, joks oli tullut ensimmäisenä ovelle, henkäisi:
- Irkku ei ikinä mene tonne.
- Irkun on pakko, sanoin, vaikka pelkäsin vähän samaa.

Onneksi osa tytöistä joutui häipymään pois jaloista, koska tunti alkoi ja sain rauhassa hakea Irkun ulos.
- Jahas, Hanski sanoi nähdessään sen. – Mamman pikku poni.
- Puhu vaan omasta puolestasi, tuhahdin loukkaantuneena. Irkku oli isompi kuin yksikään hevonen hänen tallissaan, ellei Suvin omia laskettu ja vielä suuremmalta se näytti nyt, kun se oli seisahtunut ovelle pää pystyssä ja tuijotti kauhusta jäykkänä bussia. Vähän ajan kuluttua sain sen seuraamaan perässäni lähemmäs sitä. Danni kulki vierelläni ja heilutti kauraämpäriä, mutta Irkku ei edes vilkaissut sitä. Ruoka oli varmasti viimeisenä sen listalla nyt, kun sen piti lähestyä hevosia syövää hirviötä.

- Niin just, Hanski sanoi kyllästyneenä, kun olin saanut Irkun lastaussillalle asti. Siitä se oli aina astunut epäröiden taaksepäin, ja minusta alkoi tosiaankin tuntua siltä, että olin tätiratsastaja, jonka olisi pitänyt kuljettaa pikku my little ponynsa käsilaukussa. Irkku oli ottamassa minusta yliotteen.
- Mä olen kuule lastannu hevosia kohta kakskymmentä vuotta, mutta tää on hankala, sähähdin hänelle.
- Ei ole kauan, Hanski sanoi ja otti liinan kädestäni. Huomasin, ettei hänellä ollut hanskoja, mutta eipä minun kannattanut omiani tarjota. Eivät ne olisi mahtuneet.

Koko seurakunta hiljeni katsomaan, miten mies talutti kullanvärisen hevosen kerran tallin nurkalle, pyöräytti siellä pari kertaa ympäri niin vikkelästi, että Irkku oli kompastua omiin jalkoihinsa ja sitten suoraan sillalle. Ylhäällä, juuri ennen kuin piti astua hämäriin sisätiloihin, Irkku pysähtyi ja toivoin kädet nyrkissä, ettei se putoaisi tai hyppäisi alas sillalta. Hanski ärjäisi sille ja seuraavaksi se olikin kadonnut auton sisään. Vähän ajan kuluttua mies tuli ulos ja sulki sillan.
- Mennään, hän sanoi ja mietin, oliko hän varmasti sitonut liinan niin, ettei Irkku saanut sotkettua sitä jalkojensa ympärille. Äh, tietenkin oli. Jos joku oli ammattilainen niin hän.
- Mennään, sanoin kiireesti ja etsin Dannia katseellani. Hän työnsi nopeasti kauraämpärin lähimmän tytön syliin ja lähti vilkutellen ja pikaisia jälleennäkemisiä lupaillen siirtymään kohti minun autoani.

- Se meni näppärästi, hän sanoi hyväksyen, kun sain hänet kiinni.
- Ravihevosia ei varmaan paljon maanitella kyytiin. Jos niiden pitää käydä kerran viikossa raveissa ja kerran hiitillä isossa porukassa niin kaiken pitää mennä sukkelasti, selitin.
- No kai mä sen ymmärrän. Luuletko sä, että Irkusta tulee taas täyspäinen tuolla? Danni kysyi viattomasti.
- Luulen. Tuolla jos missään, sanoin vasten parempaa tietoani. Ehkä se ei onnistuisi missään muualla kuin Mustaojalla. Tai jos vähän aikaa vielä leikkisin, ehkä se ei onnistuisi enää missään. En vaan voinut uskoa niin synkkään tulevaisuuteen. – Irkulla tulee olemaan siellä kissanpäivät, vakuutin ja lisäsin itselleni, että elleivät asiat parissa viikossa tai kuukaudessa muuttuisi huomattavasti parempaan suuntaan, minun pitäisi tehdä jokin suurempi liike.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   14.7.15 12:47:31

Tuleeko ihan tämän päivän pätkät vielä? Mutta ei kyllä ole sellasta pätkää vähään aikaan ollut ettei tarvitsisi surkutella mustaojan asukkaiden kohtaloa :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.7.15 15:41:21

Unohdin näköjään aamulla toisen pätkän, kun piti vaihtaa fileä.
Nyt Alissa:
---------------------
1. Alfa ja omega
Lumi tuli marraskuun alussa suunnattomalla voimalla. Iltapäivällä satuin vilkaisemaan ulos luokan ikkunasta ja suuni loksahti auki. En nähnyt koulun pihan toiselle puolelle, missä moponi oli rivissä toisten samanlaisten kanssa, sillä isoja hiutaleita tuli niin tiheästi ja tuuli painoi niitä niin, että ne ohittivat ikkunan lähes vaakasuoraan.
- Alissa, are you with us? huhuili opettaja ja hätkähtäen katsoin häntä.
- Siellä on kauhea sää, puolustauduin.
- Niin, talvella tapaa tulla lunta. It is customary, that it snows in wintertime.

Katsoin naista lievästi inhoten. Hänellä oli täydelliset hiukset ja minun mielestäni liian lyhyt hame hänen ikäiselleen, mutta hyvin hän kyllä opetti, kun viitsi paneutua asiaan. Mistä varsinaisesti en hänessä pitänyt, oli se riemu, joka loisti hänen silmistään aina, kun hän onnistui näpäyttämään jotakuta oppilasta. Siksi osoitin pihalle ja sanoin:
- Mä vaan mietin, miten pääsen kotiin tossa säässä mopolla.
Olin jatkamassa jotain kesärenkaista, mutta en halunnut opettajan ryhtyvän päivittelemään, miten ajattelemattomia vanhempani olivatkaan. Tämäkin riitti. Hänen ilmeensä muuttui aidon huolestuneeksi.
- Onko sulla tän jälkeen tunteja?
- Ei.
- Lähde sitten ihmeessä menemään, ellet sitten voi saada kyytiä?
- En voi, sanoin lyhyesti ja aloin pakata tavaroitani. Opettaja ei todennäköisesti ollut tajunnut, että antamalla minulle luvan lähteä, kuusikymmentä prosenttia luokasta nousi saman tien automaattisesti. Niin moni ei kulkenut mopolla, mutta mistäpä Uotila sen olisi voinut tietää? Hän vain levitti huokaisten kätensä ja istui takaisin tuoliinsa.
- Menkää kaikki. Valmistelkaa kappale 16 huomiseksi.

Ulkona totuus osoittautui vielä karseammaksi kuin miltä se oli ikkunan takaa näyttänyt. Piha muistutti dyynejä, välillä oli näkyvissä paljasta asfalttia ja välillä tarvoin puolisääreen ulottuvassa liukkaassa lumessa. Minua suoraan sanottuna hirvitti lähteä ajamaan, mutta oliko minulla vaihtoehtoja? Vesku olisi täällä vasta noin kolmen tunnin kuluttua, enkä todellakaan aikonut värjötellä niin kauan koulun pihassa, kun kerran olin saanut luvan lähteä. Merlin olisi voinut tulla hakemaan minut, jos sää olisi ollut parempi, mutta tässä myräkässä ennemmin työntäisin moponi kotiin kuin menisin hänen kyytiinsä. Hän oli maailman ehdottomasti mahdottomin kuski, ja jos Jessi ja Vesku vain olisivat tienneet, millaista kyytiä minä ja Jerry ja kaksoset välillä olimme saaneet, he olisivat myyneet auton ja antaneet Merlinille kolmipyöräisen tilalle.

Kukaan muu luokasta karanneista ei tullut parkkipaikalle, mikä ei oikeastaan yllättänyt minua. Muutamat painuivat suoraan kahvilaan tai kirjastoon, missä saattoi kuluttaa aikaa ja loput kävelivät suorinta tietä kotiin. Miksi meidän pitikin asua niin kaukana, että kävelymatka vei melkein tunnin? Koulutaksiinkaan en voinut liftata, sillä halusin viedä ajopelini kotiin, etten aamulla löytäisi sitä peilittömänä ja satula viilleltynä. Koulun piha oli paras paikka maailmassa jättää ajopeli, jonka halusi romuttamokuntoon. Minä en halunnut.

Matka oli pitkä ja rankka, sillä välillä tielle oli satanut samaan tapaan dyynejä kuin koulunpihalle, ja jouduin kiemurtelemaan ja pari kertaa kaartamaan todella vikkelästi tiensivuun, kun vastaan tuli joku autoilija täyttä kuuttakymppiä. Tai kahdeksaa. Selvisin kuitenkin kaatumatta kotiin asti, ja kaaduin vasta, kun olin kääntynyt pihaan ja yritin jarruttaa postilaatikon kohdalla. Okei, lyhyt loppumatka taluttaa, mutta minä kyllä olin saanut tarpeekseni. Sormeni, varpaani, reiteni ja polveni olivat jäässä viimasta ja nyt visiiri alkoi huurtua, kun silmäni alkoivat vuotaa. Jätin postit postilaatikkoon, samoin jätin mopon portaidenpieleen, vaikka tällä säällä se olisi aamulla vain möykky hangen alla. En vaan jaksanut.

Kaksoset olivat jo tulleet koulusta, sillä kuulin heidän huoneestaan puhetta ja naurua. Olkkarista kuului television ääni ja Merlin löhösi sohvalla katsomassa iltapäiväsaippuasarjoja. Minun teki mieli ärähtää hänelle, että alun perin ne saippuat oli keksitty, jotta kotirouvilla olisi katseltavaa samalla, kun he tekivät kotitöitä, eikä niiden sijasta, mutta en jaksanut. Olin liian kiukkuinen ja kylmissäni riidelläkseni ja kipitin ullakolle laittamaan jotain lämmintä ja kuivaa päälle. Ajatuskin ulos palaamisesta ja ratsastamisesta tuntui tänään vastenmieliseltä ja päätin lusmuilla sisätiloissa odottamassa, että Vesku ehtisi töistä ja sanoisi, ettei ollut mitään järkeä ratsastaa tällä säällä.

Tulin paremmalle tuulelle, kun sain villasukat jalkoihini ja märkien farkkujen tilalle kotihousut. Jerry piristi minua lisää, kun hän tuli sillä koulutaksilla, johon en ollut liftannut.
- Mä voin ratsastaa Mian, jos sä teet lettuja, hän maanitteli ja virnisteli minulle.
- Letut ei oo kunnon ruokaa, sanoin ankarasti. Ei minua ajatus hellan edessä seisomisesta ilahduttanut vaan Jerryn näkeminen. Hän oli sellainen ilopilleri.
- Jälkiruoaksi?
- No en kyllä jaksa sen jälkeen, kun oon tehnyt jotain ruokaa. Mutta, innostuin. – Mä voin leipoa kakun.

Se sopi Jerrylle yhtä hyvin ja hän lähti lumimyrskyyn ja sai kaksosetkin mukaan. Minä lampsin keittiöön ja aloin tehdä inventaariota ruokakaapeissamme ja selaamaan keittokirjaa. Minusta oli tullut aika hyvä kokki, vaikka itse sanonkin. Ainakin olin parempi kuin Merlin, joka lampsi olohuoneen puolelta hiukset pörrössä.
- Mitä me tehdään tänään? hän kysyi iloisesti.
- Mä leivon. Mene sinäkin ratsastamaan, niin susta on jotain hyötyä, ärähdin. Olin aina vaan kyllästyneempi Merliniin. Mikä virka hänellä oikein oli meillä? No, siivosi hän jonkin verran, mutta muuten hän ei tehnyt muuta kuin oli kotona, kun kaksoset tulivat ja katsoi telkkua.
- Tohon lumisateeseen? Mä ratsastin sitä paitsi jo aamulla, hän sanoi haluttomasti.
- Mene sitten takasin tuijottamaan, kuka seuraavaksi pettää ketä, sanoin epäkohteliaasti. En tosiaankaan halunnut häntä pyörimään jaloissani.

Vesku luuli Merlinin laittaneen ruoan ja kehui hänen kehittyneen.
- Se olin kyllä minä, mutisin, mutta hän ei tainnut kuulla. Merlinin pirulainenkaan ei oikaissut häntä, oli kuin ei olisi kuullutkaan, mutta onneksi Jerry ei ollut ehtinyt kauas.
- Alissa sen teki! hän paljasti ja kurkisti keittiöön. Merlin meni hämillisen näköiseksi ja Vesku katsoi minua kunnioittavasti.
- Aika likka! Miten sä ehdit?
- Jerry ratsasti mun puolesta.
- Mä taidan antaa Djangolle vapaapäivän, sanoi Vesku vilkaisten ulos. Lumisade oli hiljentynyt, mutta sitä tuli edelleenkin tyynen itsepintaisesti. Hän näytti yhtäkkiä kauhean väsyneeltä ja tajusin, ettei hän ollut ratsastanut Kaomalla ainakaan kahteen viikkoon. Ei sitä olisi vielä tarvinnut laittaa lomalle, vaikka se olikin kantavana, mutta hänpä oli laittanut. Surulliseltakin hän näytti ja ajattelin vihaisena Jessiä ja Dannia, jotka olivat jättäneet meidät. Kumpikin väitti, että kyse oli olosuhteiden pakosta ja ettei se tarkoittanut, etteivätkö he ikävöisi meitä ihan yhtä paljon kuin me heitä. Páskat. Minä en olisi hyväksynyt sellaisia olosuhteita, jotka olisivat pakottaneet minut pois perheeni luota. Olisin muuttanut ne.

- Ja haen ne sisään. Ei tuolla voi olla kiva olla, ja loimet ei ehdi kuivua muuten aamuksi, Vesku jatkoi yksinpuheluaan ja nousi pöydästä.
- Mä tulen kanssa, sanoin nopeasti, sillä päivä ilman tallilla käyntiä tuntui tyhjältä. Hevosten kanssa puuhailu kuului elämääni ja sillä hyvä. Kaivoin eteisen komerosta Jessin talvihaalarin ja lähdin Veskun mukaan. Tosin totesin jo ensimmäisen hevosen sisään haettuani, että lunta tai ei, talvikamat olivat liikaa. Minulle tuli hiki ja ilahduin kovasti, kun puhelimen kilinä haalareiden sisältä antoi minulle aiheen vetäytyä hetkeksi. Olimme juuri saaneet varsat äiteineen sisälle ja menin tammatallin keittiöön istumaan, kun näin, että se oli Arska.
- Hei, sanoin yrittäen peittää ilahtumiseni. Olin vähän nyreissäni hänelle, kun hän ei ollut soittanut yli viikkoon, eikä ollut mesessäkään. Siitä, kun olimme tavanneet, oli jo kolmisen viikkoa. Hänellä oli kuulemma viikonlopputalleja tehtävänään ja sitten hänen oli pitänyt vaihteen vuoksi käydä vanhempiensa luona. Minä olin ehtinyt jo varautua siihen, etten enää ikinä kuulisi hänestä mitään, itkenytkin parina iltana itseni uneen, mutta siinä hän nyt oli, puhelimessa.
- Hei, Alissa, hän sanoi ja tunsin järjetöntä kiitollisuutta siitä, että olin ottanut puhelimen mukaan talliin. – Mä meinasin ajaa tänään sinne, mutta ei siitä sitten tullu mitään, kun alkoi tulla lunta.
- Hyvä, ettet lähtenyt, oisit ajanu ojaan! sanoin pelästyneenä.
- Mä olisin halunnut nähdä sut, mutta nyt jäi soittamiseen.
- Kiva kun soitit, sanoin, mutta mieleni oli ehtinyt jo paljon pidemmälle. Oliko se kivaa? Miksi ihmeessä Arska olisi lähtenyt ajamaan minun luokseni arki-iltana?
- Olisi ollut reilumpaa sanoa tää naamakkain…

Se siitä, tiesin jo.
- Sä haluat erota, sanoin sävyttömästi.
- Niin… onhan tää vähän hankalaa, kun on tämmönen välimatka.
- Ja mä olen muutenkin pelkkä penska.
- No ei se siitä ole kiinni, Arska sanoi ja kuulin valheen hänen äänessään.
- Enkä suostu menemään sänkyyn sun kanssa.
- Ei siitäkään.
- Oletko sä tavannut siellä jonkun toisen?
- Olen, anteeksi, hän sanoi, eikä sitten sanonutkaan muuta. Minä se katkaisin hiljaisuuden.
- No, mikäs siinä sitten. Onnea vaan teille, sanoin ja katkaisin puhelun. En olisi mitenkään kyennyt sanomaan enää yhtäkään sanaa alkamatta itkeä.

Laahustin sisälle ja suorinta tietä omaan huoneeseeni ylös. Minä en hetkeäkään ollut pitänyt Arskaa varmana, en koko kesänä. Jokainen hetki, jonka olimme olleet yhdessä ja jokainen suukko ja halaus oli ollut iloinen yllätys. Ironista kyllä, vasta, kun olimme joutuneet eroamaan ja lähteneet tahoillemme kouluun, olin alkanut uskoa, että hän tosiaankin piti minusta: hän se oli halunnut ajaa viikonlopuiksi luokseni. Minä en olisi uskaltanut pyytää.

Kamala ajatus tuli mieleeni. Entäpä, jos Arska olikin käynyt luonani vain nähdäkseen, miten kuuluisa kouluratsastaja, Vesku, piti hevosiaan? Entä jos hän oli koko ajan miettinyt, että pitäessään yhtä minun kanssani, hänellä olisi toinen jalka Mustaojan oven välissä? Ehkä hän oli pedannut tulevaa työpaikkaa. Tai jospa hän ei ollut tullut ajatelleeksi, etten minä ollut Mustaojan perillisiä ja suunnitellut jo isännöivänsä sitä minun kanssani.

Jos Arska oli ollut niin laskelmoiva, niin nyt hänen mahdollisuutensa olivat ainakin menneet, ajattelin häijysti ja kiukku syrjäytti pahan mielen, mutta vain hetkeksi. Mitäpä mikään maallinen merkitsi rakkauden rinnalla, ja hän oli nyt löytänyt jonkun, jota rakastaa.

Alkava yö oli takuulla pahin siihenastisessa elämässäni. En saanut nukuttua, sillä aina, kun olin nukahtamaisillani, muistin Arskan. Pari kertaa ehdin niin pitkälle, että näin hänet unessa, ja siitä hereille hätkähtäminen oli vielä pahempaa kuin olla nukahtamatta ollenkaan. Kaipasin niin kovasti, että sisuksiin sattui, enkä yksin Arskaa – eihän hän ollut ollut osa jokapäiväistä elämääni. Olisin tarvinnut Dannia nyt, ja ehkä Jessiäkin. He olisivat ymmärtäneet. Kukaan kotona olevista ei ollut tainnut huomatakaan, että olin sulkeutunut tallista tultuani ylös, käymättä edes iltapalalla. Tai ehkä Vesku sentään, mutta hänellä ei ollut tapana urkkia ja hän varmaankin luuli minun vetäytyneen tekemään läksyjä, kun olin kuluttanut iltapäivän ruoanlaittoon.

Kouluun minusta ei ollut. Katsoin kelloa viimeisen kerran kuudelta ja sitten nukahdin sikeästi vain herätäkseni, kun se soi puoli seitsemältä. Pääni tuntui painavan kaksikymmentä kiloa ja tajusin, että jos koko yön oli tullut lunta, minulta menisi tunti kaivaa mopo hangesta. Käynnistyisikö se sen jälkeen? Epäilin sitä.

Luulin itkeneeni itseni kuivaksi, mutta silti minun piti päästä vessaan, joten lähdin alas. Tiesin, etteivät muut olleet vielä nousseet, sillä Jerry nukkui aina viime tippaan ja kaksosetkin olivat aamuisin nopeita. Minä olin ainoa, joka tarvitsi aikaa meikkaamiseen ja tietysti minun piti katsoa, että muut söivät jotain, ennen kuin lähtivät kouluun. Merlin oli hyvin harvoin jalkeilla tähän aikaan. Joskus, kyllä, kun hän sai hyveellisyyden puuskan ja yritti olla mallikelpoinen au pair, mutta se oli yleensä mennyt ohi viimeistään seuraavaan päivään mennessä.

Vesku oli keittiössä aamukahvilla ja menin ilmoittautumaan hänelle.
- Mä en pysty menemään kouluun tänään.
- Onko sulla flunssa? hän kysyi huolestuneena ja painoi kätensä kaulalleni.
- En mä tiedä, mä en ole nukkunut enkä mä jaksa kaivaa mopoa hangesta ja… aloitin ja purskahdin itkemään.
- Istu, Vesku sanoi ja haki olohuoneesta huovan ympärilleni. – Et sä ole koulukunnossa selvästikään. Haluatko sä kuumaa kahvia? Vai oisko tee parempaa? Kaakao?
- Ei sun tarvii ruveta höösäämään, eikö sun pidä lähteä töihin?
- Sama kai se on hoitaa potilaita kotona kuin töissä, Vesku sanoi ja virnisti toisella suupielellään. Minä en voinut ymmärtää Jessin älytöntä polotusta tauosta ja ajatusajasta ja vieraantumisesta. Vesku oli maailman kiltein, enkä minä olisi lähtenyt mihinkään, jos minulla olisi ollut sellainen poikaystävä. Sitä paitsi taisi tosiaan olla vielä aikaista hänen lähteä, vaikka olisi edelleen tullut lunta. Sitä ei tullut, totesin vilkaisten ulos.
- Kaakaota, huokaisin.
- Niin. Suklaa tuntuu auttavan kaikkia naisia kaikissa vaivoissa, Vesku hymähti ja alkoi touhuta.

- Arska jätti mut, tyrskähdin, kun hän laski muutaman minuutin kuluttua höyryävän mukin eteeni. Vesku mietti hetken ennen kuin halasi minua.
- Voi ei, hän sanoi.
- En mä ajatellutkaan, että se jaksaisi jatkua, mutta sattuu se silti, sanoin ja pyyhin poskiani.
- Niin, mä tiedän.
Olimme taas hiljaa hyvän aikaa, sitten Vesku taputti päättäväisesti hiuksiani.
- Älä nyt lyö, tai lyö, jos sua huvittaa, mutta kyllä aika auttaa.

Minun teki taas mieli purskahtaa itkuun, mutta kun yritin taistella ääntäni taas tasaiseksi, ehdin ajatella. Puhuiko Vesku nyt omasta kokemuksestaan? Hiljattaisesta kokemuksesta? Olivatko he eronneet Jessin kanssa ja unohtaneet kertoa meille? Katsahdin ylöspäin, mutta Vesku taisi arvata.
- Mun pitää lähteä menemään. Siellä on takuulla kamala ruuhka, vaikkei enää sadakaan lunta. Soita mulle, jos susta tuntuu siltä.
- Niin kuin mä häiritsisin sua kesken työpäivän.
- On sitä häiritty vähemmästäkin. Mä en vastaa, jos olen pahasti. Juo lisää kaakaota – sekin auttaa, ihan oikeasti. Kato elokuvia. Ei nyyhkyelokuvia. Katso James Bondeja.
- Mä inhoan James Bondeja, sanoin, ehkä enemmän tirskahtaen kuin nyyhkäisten. Se oli kai hyvä merkki?

 

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.7.15 17:20:05

2. Lintsauspäivä
Koulun alku ilman Dannia oli ollut ihan erilaista kuin mitä olin odottanut. Meillähän oli siellä oma jengimme, joiden kanssa olimme olleet ystäviä koko yläasteen. Yllättäen vaan kaikki olikin eri lailla, kun menin ilman Dannia. Tietystikin Meri ja muut tiesivät, että tulisin yksin. Vaikka olimme olleet koko kesän poissa, emme sentään olleet olleet eristyksissä Hangossa. He tiesivät ihan hyvin, missä mentiin.

Minä en ollut tajunnut, missä he menivät huolimatta puheluista ja viesteistä ja iltaisista juttutuokioista messengerissä. He olivat olleet yhdessä koko kesän. He olivat seikkailleet ja heille oli tapahtunut asioita, joista he eivät olleet kertoneet. Tunsin itseni kauhean ulkopuoliseksi ja minulle tuli ilkeä tunne, että he syyttivät minua siitä, että Danni puuttui nyt joukosta. Ihan kuin minä en olisi ollut se, joka ikävöi häntä eniten.

Olin luullut olevani osa porukkaa, mutta ilman Dannia en tuntenut enää kuuluvani siihen. Kyllästyin jo ensimmäisenä päivänä siihen, miten toisten tyttöjen puhe katkesi, kun liityin seuraan, ja sain juttuseuraa Elsistä vain, kun meillä oli yhteinen kurssi, jolle muut eivät tulleet. En olisi ikinä uskonut, että tuntisin itseni koulukiusatuksi lukion ensimmäisenä päivänä, yhdeksän hauskan kouluvuoden jälkeen. Vaikka eivät he tietenkään kiusanneet, sinänsä, he vain osoittivat käytöksellään saman, minkä minäkin tunsin. Me olimme kasvaneet erillemme kesän aikana.

Jos ensimmäinen koulupäivä olikin ollut karmea ja surullinen, toinen oli parempi. Menin sinne päättäneenä vastata entisille parhaille ystävilleni vain, jos he puhuttelisivat minua ensin, olihan minulla siellä muitakin kavereita, käytännöllisesti katsoen kaikki vanhan koulun ysiluokkalaiset. Kolmantena päivänä olin jo unohtanut heidät, sillä olin saanut uuden ystävän. Annimaija oli muuttanut kylille kesän aikana ja epäilemättä vienyt yhden paikan jonossa, jota Vesku oli yrittänyt kaikin konstein lyhennellä ja ohitella Dannin takia. Olin iloinen, ettei hän ollut onnistunut ohittamaan Annimaijaa. Tai no, en oikeastaan ollut, ainakaan silloin vielä, olisin ennemmin halunnut Dannin. Parin viikon kuluttua en ollut enää ihan varma. Annimaija ja minä, me ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta. Olin mennyt juttelemaan hänen kanssaan heti, kun olin kuullut, että hän harrasti ratsastusta. Muuten siihen olisi voinut mennäkin joitakin päiviä, ehkä jopa viikkoja niin, että kiitos vaan uusien opettajien, jotka pistivät meidät kaikki esittäytymään niin monta kertaa, että ne typerät löpinät osasi jo ulkoa. Useimpien kohdalla ne oli osannut ulkoa jo valmiiksi ennen kuin he avasivat suunsa.

Uusia, vieraita oppilaita ei ollut tullut monta, eikä Annimaija ollut heidän joukostaan mitenkään pistänyt silmään. Hän oli pukeutunut melkein korostetun tavallisesti, farkkuihin ja huppariin, ja hänen hiuksensa olivat ponnarilla, mutta hänellä oli sievät, pienet kasvot ja hyvä huumorintaju.
- Sano Anniksi vaan, niin kaikki sanoo, hän oli esittäytynyt minulle. Opettajat eivät ihan heti oppineet sitä, vaan he sanoivat sinnikkäästi Annimaija, kuten papereissa luki, ja se risoi kaikista eniten entistä luokkakaveriani Kaisamaijaa. Hänellä oli vielä näin lukiossakin koulun runsaimmat ryntäät, mutta joka luojan kiitos ei enää ollut blondeerannut hiuksiaan vaan näytti vähän enemmän normaalilta ihmiseltä. Se, että jonkun muunkin nimi oli Maija yhteen kirjoitettuna, näytti hänen mielestään olevan henkilökohtainen loukkaus, vaikkei Anni sitä käyttänytkään, vaan opettajat, ja hän tuhahteli suureen ääneen aina sen kuullessaan. Niinpä sekin yhdisti Annia ja minua, kumpikin meistä tunsi suurta vastenmielisyyttä Kaisamaijaa kohtaan.

Anni kävi tunneilla ja edellisessä ratsastuskoulussaan hän oli kilpaillutkin. Jo parina kesänä hän oli ollut mukana tuntiratsastajien mestaruuskilpailuissa, mikä tapahtuma oli aina Dannin ja minun mielestä kuulostanut äärettömän hauskalta. Että sai käydä ratsastuskoulussa ja siltikin päästä kilpailemaan. Hän oli suurin toivein muuttanut näin maalle, ajatellen, että ehkäpä se merkitsisi oman hevosen saamista. Hänen vanhempansa olivat eri mieltä. Annin tuli nyt keskittyä lukioon ja hevosta voitaisiin miettiä, kun hän olisi päässyt ylioppilaaksi. Tunneilla hän sentään sai käydä edelleen, ja kävi hän meilläkin ratsastamassa. Pidin hänestä kovasti ja vielä tuplasti iloitsin hänen olemassaolostaan, kun Danni raahasi yhtenä viikonloppuna Tammisaaresta käymään uuden ystävänsä Unan. Olisi ollut ankeaa, jos vain hänellä olisi ollut uusi ystävä.

Joka tapauksessa Annille minä soitin Veskun lähdettyä töihin. Olin noudattanut hänen neuvoaan ja asettunut parhaalle sohvalle katsomaan Indiana Jonesia. Merlinin naama menisi happamaksi, kun hän huomaisi minun vallanneen hänen lempipaikkansa, enkä minä oikeasti tuntenut oloani siinä ihan kotoisaksi, kun se tuoksui hänen hajuvedelleen, mutta en välittänyt. Minua ei huvittanut tänään olla mielin kielin kenellekään.
- Mä en tule kouluun tänään, sanoin, kun Anni vastasi.
- Eikö teillä ole aurattu? hän tirskahti. – Meilläkään ei ole ja mutsi on noussut jo tunti sitten etsimään niitä laatikoita, joita me ei kesällä jaksettu purkaa ja joissa on meidän talvisaappaat sun muut.
- En mä tiedä, onko. Ei kai, jos ei teilläkään.
- Oletko sä kipeä? Anni kysyi kuulostaen äkkiä ihanan huolestuneelta.
- Arska jätti mut ja mä en ole saanut nukuttua koko yönä, sanoin luottamuksellisen matalalla äänellä.
- Voi ei!

Annin myötätuntoinen ääni sai minut taas itkemään ja minun piti vetää henkeä monta kertaa, sillä en minä hänen korvaansa halunnut parkua enkä nyyhkiä.
- Mä vaan ajattelin, aloitin, enkä oikein tiennyt, mitä olin ajatellut. Eihän hän asialle mitään voisi.
- Hei, tehdään jotain kivaa, että sä piristyt! Anni sanoi äkkiä innokkaasti. – Tule meille. Ei nyt heti, mutta puoli yhdeksän jälkeen, kun porukat on lähteny töihin.
- Tarjoudutko sä lintsaamaan mun takia? kysyin epäuskoisena. Anni otti koulun kauhean tosissaan, sillä hän tosiaan halusi sen hevosen ylioppilaslahjaksi.
- Musta tuntuu, että mulla on vähän kuumetta, hän sanoi ja köhi pari kertaa. Se oli onneton esitys, mutta se sai minut nauramaan. Tietysti menisin. Ei ollut järkeä kutsua Annia meille, kun Merlin oli jaloissa, eikä hänellä sitä paitsi ollut muuta kulkuvälinettä kuin polkupyörä.
- Joo. Mä tulen, innostuin ja tunsin itseni hurjaksi, vaikken oikeastaan ollut tekemässä mitään hurjaa. Olihan minulla holhoojani lupa jättää menemättä kouluun.

Puhelu sai minut piristymään sen verran, että kävin herättämässä kaksoset ja käskin heidän juosta yläkertaan herättämään Jerryn ja tein kaikille kolmelle kaakaota ja paahdoin leipää. Sanoin, ettei minulla ollut kiire kouluun vielä; että ensimmäiset tunnit oli peruttu, koska opettaja oli sairastunut. Arskasta puhumisen ajatteleminenkin sai kyyneleet silmiini, enkä halunnut, että he järkyttyisivät. He nielivät sen tietystikin ja kiirehtivät koulutaksiin. Kun he olivat häipyneet, pukeuduin itse ja menin tutkimaan ulkomaailman tilanteen. Ikkunasta olin jo nähnyt, että lumentulo oli lakannut, mutta totuus oli melkeinpä, että lumi oli myös kadonnut saman tien. Moponi seisoi märkänä portaiden vieressä ja toisella puolen seisoi Nooran auto. Päätin hetken mielijohteesta käydä tallilla, ennen kuin lähtisin.

Noora ei ollut kovin vanha, mutta tietystikin ihan aikuinen jo. Siitä huolimatta hän oli kauhean mukava, ja koska hän oli oikein koulunkäynyt hevosenhoitaja, olin kinunnut häntä kertomaan minulle kaiken, mitä oli siellä oppinut. Jessi ja Veskuhan eivät koskaan olleet opiskelleet mitään hevosiin liittyvää, paitsi tietysti ratsastusta, mutta sitä ei kai voinut sanoa opiskeluksi? Mietin, saattoiko nykyään enää olla pätevä missään asiassa, mistä ei ollut käynyt koulua. Noora nyt oli kuitenkin koulunsa käynyt, joskaan ei Ypäjällä, missä Arska oli, vaan Harjussa ja tallin ovella olin jo pyörtämässä takaisin, kun Arskan muistaminen vei hengittämiskykyni.
- No mitäs sä siinä, eikö sun pitäisi olla koulussa? kysyi Noora, joka tuli juuri ison tallin ovesta ulos Daisyn kanssa. Hän oli ruvennut ratsastamaan sillä säännöllisesti niin, ettei se ollut vain Dannin viikonloppukäyntien varassa. Jossain vaiheessa, kun Mia alkaisi olla kunnolla kantavana, minä kai saisin sen nimikokseni, tietysti edellyttäen, ettei Vesku lopultakin onnistuisi taistelussaan tuulimyllyjä vastaan ja saisi Dannille paikkaa meidän koulussa. Millä minä sitten ratsastaisin, se jäisi nähtäväksi.
- Mulla on vapaapäivä, sanoin lyhyesti. – Menen Annin luo.
- Vapaata keskellä viikkoa? Mielenkiintoista, Noora sanoi ja kohotteli kulmakarvojaan sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan.
- Mä menen Annille suremaan, koska Arska jätti mut, enkä mä lintsaa, Vesku antoi luvan, sanoin ja ääneni särkyi taas.

- Voi lapsi parkaa, sanoi Noora mietittyään selvästi hetken aikaa. – Kuule, kyllä se menee ohi. Etkö sä ollut ihan liian nuori seurustelemaan muutenkin?
- Mä olen kuustoista tässä kuussa! huudahdin.
- Niin niin. Mä olen 23, enkä ole vakituisessa suhteessa. Sinkkuna on kuule oikeastaan hyvä olla, Noora sanoi ja hymyili minulle lohduttavasti. Ehkä jossain vaiheessa sen hymyn muistosta olisikin lohtua – ehkä sitten, kun olisin itse 23-vuotias – mutta ei nyt.
- Ketkä kaikki sä aiot ratsastaa? Jos me tullaan Annin kanssa päivemmällä? kysyin tavoitellen asiallista sävyä, vaikka nenäni oli tukossa niin, että ääneni kuulosti puuroiselta.
- Vesku oli jättänyt lapun että jos Djangon. Klaudia kai tulee tänään liikuttamaan Hallen. Mian, Mustin ja Sapnyn mä tietysti jätän, vai pitäisikö mun joku niistäkin ratsastaa? Noora kysyi katsoen minua vilpittömästi. Se oli tavallaan aika mukavaa. Hän oli kahdeksan vuotta vanhempi, koulutettu ihminen, ja kysyi minulta, mitä tekisi. Melkein olisin voinut olla kartanon ainoa tytär.
- Jätä meille Mia ja Sapny, jos me tullaan Annin kanssa iltapäivällä, ehdotin. – Jerry voi ratsastaa Mustin.
- Sopiiko se Jerrylle?
- No ihan sama, sanoin ärtyisästi. Jos Jerryä huvittaisi enemmän ratsastaa Sapnylla kuin Mustilla niin minkä minä sille voin? Anni rakastaisi ratsastaa Mustillakin. Sillä etenkin. Hän oli kertonut, että hänellä oli ollut sen kuva sänkynsä yläpuolella, kun hän oli ollut pieni. – Ei kun ratsasta kaikki, sanoin äkkiä. Niinkin mieluisa velvollisuus kuin ratsastaminen ja kotiin paluu niin ajoissa, että ehtisi sen mukavasti tehdä, tuntui äkkiä liialta. – Niin paljon kuin jaksat. Ainakin Mia.

Anni asui niin lähellä koulua, että minun piti kiertää lenkki, etten ajaisi koulun ohi ja jäisi kiinni lintsaamisesta. Tuskin opettajat ehtisivät vilkuilla ikkunoista opettaessaan, mutta luokkakaverit voisivat tunnistaa minut ja möläyttää jotain. Varmuuden vuoksi vielä soitin Annille, ennen kuin menin kilkuttamaan ovikelloa, että hän varmasti oli jo yksin.
- Tule sisään vaan! hän sanoi iloisesti ja tuli avaamaan oven. – Mä laitoin saunan lämpiämään ja sä saat värjätä mun hiukset!
- Ai semmostako me tehdään?
- Joo. Kai sulle sopii?
- Tietty, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Itse asiassa ajatus lämpimästä saunasta ajomatkan jälkeen oli houkutteleva.
- Ja mitä se paskiainen oikein sanoi?
- Ei Arska ole paskiainen, vastustin tulisesti. – Se olisi ajanut meille sanomaan sen mulle henkilökohtaisesti, mutta se keli eilen… se on löytänyt jonkun toisen sieltä.
- Se paskiainen, toisti Anni, ja sain toistaa hänelle käymämme keskustelun sanatarkasti. Anni ei ollut tavannut Arskaa, joten hänen oli helppo sanoa yhtä ja toista, mihin minun piti keksiä puolusteluja. Loppujenlopuksihan poika ei ollut tehnyt mitään pahaa.
- Paitsi särkenyt sun sydämen!
- Ei se nyt ihan murusina ole, huokaisin ja totesin, että se oli totta. Kivisti kyllä vielä, mutta arvelin, että jäisin henkiin. – Ja nyt mä en halua enää puhua siitä.
- Okei, mennään saunaan, Anni suostui.

Tunnin kuluttua Annin hiukset olivat vähän syvemmän ruskeat, mutta vain hiukan, ja me olimme päättäneet käyttää aamupäivän opettelemalla kaikki englannin epäsäännölliset verbit kirjan takaa. Se tuntui jotenkin sopivalta touhulta, kun kerran lintsasi, ja kahdestaan se oli yllättävän hauskaa. Me keksimme järjettömiä muistisääntöjä ja nauroimme niille niin, että talo raikui. Anni neuloi samalla niin, että puikot kilisivät, ja kun vähän aikaa olin katsonut sitä, hän lainasi minullekin parin sekä kerän lankaa.
- Mitä sä aiot tehdä? hän kysyi uteliaana.
- Mä alotan ehkä pannulapusta, sanoin. Minulla oli niin paljon tekemistä muistellessani, miten niitä tikkuja piti pidellä, että pannulappukin saattoi olla vähän haasteellinen tavoite. Päätin silti opetella. Se, mitä Annin puikoissa roikkui, näytti niin suloisen pehmeältä, että minäkin halusin osata.

Puoliltapäivin meille tuli nälkä ja teimme voileipiä. Iltapäivän löhösimme katsellen Annin vanhoja kisavideoita ja puhellen hevosista ja ratsastuksesta. Hän oli vähän pettynyt ratsastuskouluun, jossa nykyään kävi, mutta hän olikin valinnut sen vain, koska se oli lähin.
- Sä voisit ruveta käymään meillä ja Vesku voisi valmentaa sua, ehdotin.
- Kunpa voisinkin, mutta se valmentaa huippuratsukoita, ei pidä tunteja lukion ekaluokkalaisille, Anni sanoi haikeasti.
- Pitää se mulle, ja nuoremmillekin, virnistin.
- Teitä ei lasketa, kai se nyt lapsiaan opettaa.
- No siinä sä menet joukossa mukana. Mä voin kysyä siltä.
- Mun pitää ensin kysyä, saanko mä rahaa siihen.

Ajattelin, että jos Vesku aikoisi ottaa Annilta rahaa siitä, että hän kävisi meillä ratsastamassa, polkisin hänen turvakärkikenkänsä tohjoksi, mutta en ehtinyt sanoa sitä, kun sain loistoidean.
- Anni, mä tiedän! sanoin ja kömmin innoissani polvilleni.
- Kerro, hän sanoi toiveikkaasti.
- Sä voit ostaa jonkun meidän varsoista! Se on sitten jo ratsastusiässä, kun sä pääset ylioppilaaksi!
Annin harmaat silmät levisivät suuriksi ja ihmetteleviksi, ja ihastunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
- Ja mä saisin hoitaa sitä pienestä pitäen, hän sanoi.
- Niin, ja opettaa juttuja! Miten on, haluaisitko sä Moskovan? Vaikka Vesku taitaa kyllä haluta pitää sen itse. Mutta ens kesänä tulee neljä varsaa, jos kaikki menee hyvin, siis.

Se oli seitsemän kertaa kiehtovampi puheenaihe kuin englannin epäsäännölliset verbit ja hylkäsimme television siirtyäksemme tietokoneelle. Näytin hänelle kaiken, mitä tiesin sukulinjoista, joita Vesku oli nähnyt hyväksi käyttää ja selitin miksi, ja siinä olikin selittämistä. Tiesin ne asiat ihan tarkkaan, sillä ne kiehtoivat minua. Vesku oli selvittänyt niitä minulle jonkin verran, mutta jotenkin minusta tuntui, että olin aina ymmärtänyt ne. Ehkä olin jotenkin imenyt ne Mustaojan ilmasta. Anni paiskasi kuitenkin lopulta koneen kannen kiinni.
- Nyt ei puhuta enempää varsoista.
- Miksei? kysyin ihmeissäni.
- Mä en halua innostua yhtään enempää, ennen kuin mä kuulen, mitä mun vanhemmat sanoo. Ne todennäköisesti ei tule suostumaan ja sitten mä olen pettynyt ja surullinen. Innostutaan jostain muusta.
- Mistä muusta? kysyin epäillen, sillä en voinut keksiä, mistä muusta ihminen voisi innostua varsa-ajatuksen jälkeen. Olin jo ehtinyt ruveta miettimään, että jospa minäkin saisin yhden varsan itselleni. Voisimme sitten yhdessä Annin kanssa laitella pikkuisiamme.
- Luuletko sä, että sä pääsisit mun kanssa jonnekin vaikka viikonloppuleirille. Tai vaellukselle? Anni ehdotti.
- Se ois niin kivaa! Mä en ole koskaan ollu missään tommosessa! innostuin.

Lähtiessäni myöhään iltapäivällä kotiin, pääni kihisi suunnitelmia ja olin yllättynyt, kun tajusin, etten ollut ajatellut Arskaa koko päivänä sitten aamun. Anni oli pitänyt siitä huolen, joka tieten tai hyvällä onnella. Päivä oli siis hyvin käytetty.

 
3. Armi
Danni tuli perjantaina tavalliseen tapaan, mutta tavallista huonotuulisempana. Vesku oli napannut hänet mukaansa asemalta ja molemmilla oli kulmakarvat hyvin samalla tavalla rypyssä, kun he astuivat sisään.
- Alissa, tule, Danni komensi ja kiskoi minut yläkertaan saman tien, jättäen ison kassinsa portaiden alle.
- Oletteko te riidelleet koko matkan? kysyin.
- Ei me riidelty, Danni väitti heittäytyen yksityisen olohuoneemme sohvalle ja avaten telkkarin.
- Siltä te näytitte.
- No ei, usko nyt. Me vaan keskusteltiin vakavasti.
- Mistä?
- Mä olen niin kyllästyny Tammisaareen, Danni voihkaisi ja minä heittäydyin toiselle sohvalle.

- Mä luulin, että sä viihdyt siellä, sanoin ja asetuin hyvään kuunteluasentoon.
- Olihan se kivaa alkuun, Danni puuskahti. – Mutta hitto vie. Mä en jaksa enää. Marraskuu ja kaikki.
- Marraskuuko sua vaan vaivaa? kysyin uteliaana.
- No se, ja sitten meidän luokalla on pelkkiä idiootteja. Ja mä tulen hulluksi siinä Jessin komerossa!
- Se näytti vähän ahtaalta kahdelle, myönsin.
- Niin – mä en kehtaa edes kutsua sinne ketään, kun se on niin pieni!
- Ja miksi kaikista tuli yhtäkkiä idiootteja? Tuliko Unastakin? kysyin uteliaana.
- Una alkoi seurustella ja on nyt ihan typerä, mutta kyllä mä luulen, että suurin syy siihen on marraskuu, Danni paljasti ja näin äkkiä huvittuneen pilkahduksen hänen silmissään. Hän saattoi olla mahdoton, mutta yleensä hän tiesi sen itsekin ja hänen mahdottomuutensa taisi olla ihan tietoista. Siitä huolimatta, että Anni oli olemassa, olin kaivannut häntä kauheasti.
- Muutatko sä nyt sitten takaisin kotiin? kysyin innokkaasti.
- Jos Vesku saa mut ujutettua kouluun. Se lupasi yrittää, Danni sanoi tyytyväisenä ja nousi istumaan. – Tai sitten mä lopetan koulun ja alan hoitaa tallia. Mitä tänne kuuluu?

Epäröin sekunnin ja kerroin hänelle Arskasta. Oli tuntunut vaikealta kertoa siitä puhelimessa tai mesessä, joten en ollut kertonut ja nyt Danni näytti kauhistuneelta.
- Mikset sä ole sanonu mitään? Mistä lähtien sulla on ollut salaisuuksia multa?
- Mä kerroin nyt, sanoin. – Sä et ollu täällä.
- Miksi se teki sen? Kyllästyikö se siihen, ettet sä suostunut menemään sänkyyn. Vai suostuitko? Senkö takia? Lainaa mopoa, mä ajan Ypäjälle ja ruunaan sen, Danni lateli tuohtuen sana sanalta.
- Et saa mun mopoa. Se on rakastunut johonkin toiseen. Ei se sille mitään voi, etkä sä sotkeudu tähän! kielsin jyrkästi.
- Se ei saa olla niin hävytön, että menee rakastumaan johonkuhun muuhun kuin suhun!
- Se on tapahtunut jo. Anna olla. Mä en halua puhua siitä.

Danni mietti hetken ja kallisti päätään.
- Okei, jos sä haluat. Oli se kuitenkin vähän tylsä.
- Ei ollut!
- Missä kunnossa meidän kenttä on? Onko kukaan ratsastanu Daisylla?
- Noora on liikuttanut sen joka päivä ja kenttä on ihan okei. Mennäänkö?
- Mennään, hitto vie!
- Etkö sä ole päässyt ratsastamaan?
- En keskiviikon jälkeen. Suvilla oli vapaapäivä, eikä Jessi anna mun mennä Irkulla.
- Vieläkään? Onko se vielä mahdoton? kysyin huolissani, sillä se, mitä Danni oli kertonut Irkusta – ja mitä Jessi ei ollut kieltänyt – oli ollut huolestuttavaa. Se oli kuulemma ruvennut häijyksi ihmisille ja mahdottomaksi ratsastaa, ja siksi Jessi oli muuttanut sen pois ratsastuskoululta jo monta viikkoa sitten. Hän oli varma, että kaikki Irkun pahat tavat johtuivat tallin rauhattomuudesta.
- Hanski opettaa sitä ajolle, sillä ei tehdä nyt muuta.
- Kärryhevonen, sanoin ihastuksissani.
- Niin, sitä ei ollenkaan näytä häiritsevän kiskoa mitään rämisevää. Olisit nähnyt, kun Hanski pisti reen sen perään. Se kiskoi sitä pikku lenkin ja oli läpimärkä!
- Ilman lunta?
- No ilman niin, vastahan se satoi. Voimaharjoittelua, Hanski sanoi. Mutta nyt mä meen vaihtamaan ridahousut, vaihda säkin ja mennään! Onko meillä viikonloppusuunnitelmia?
- Mulla ei ole, sanoin, vaikka minulla olikin. Anni tulisi huomenna meille ja tekisimme mainoksia pikkujouluihin. Heljä tulisi myös, sillä vaikka hän ei ollut päässytkään taidelukioon, hän oli hyvä piirtämään. Danni ei voinut olla kovin kiinnostunut meidän koulun juhlista, hänen kysymyksensä oli tarkoittanut varmaankin, että mitä Meri ja Emma tekisivät.

Me lähdimme maastoon, vaikka olikin jo käytännöllisesti katsoen pimeää, tai lenkille, joka kiersi ihan lähimetsässä. Meillä oli niin paljon puhuttavaa, että oli joka tapauksessa paras vaihtoehto laittaa otsalamput kypärien päälle, ratsastaa rinnakkain ja pälistä. Jerry ja kaksoset olivat ratsastaneet jo päivemmällä, joten heistä ei ollut huolta ja Vesku oli sanonut menevänsä tekemään ruokaostokset viikonlopuksi ja asioille. Jerry oli tarjoutunut ratsastamaan Vallonilla, mutta Vesku oli nauranut hänelle haudantakaisella äänellä, joka tarkoitti, että Jerry oli ehdottanut jotain, mikä tapahtuisi korkeintaan elokuvissa, ja niinpä poika oli jäänyt kentälle Djangon kanssa. Minua hiukan risoi, että Jerrystä oli tullut se, joka oli Veskun kilpahevosten ykkösratsastaja, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri, että hän oli sopivin siihen hommaan. Hän oli häikäisevän hyvä.

- Ihan kuin poikien olisi helpompi oppia ratsastusta kuin tyttöjen, sanoin Dannille, ja hän tiesi heti, mistä puhuin.
- Se johtuu siitä, että ne on niin putkiaivosia, hän sanoi. Minä olin eri mieltä, sillä olin tosiaankin ajatellut asiaa. Siinä oli jotain muutakin. Meitä Dannin kanssa oli opetettu vähintäänkin yhtä paljon kuin Jerryä, oikeastaan monta vuotta enemmänkin, ja ratsastus ei ollut putkiaivojen hommaa. Siinä piti muistaa ja osata niin monta asiaa yhdellä kertaa.
- Ei johdu. Se on jotain muuta. Kysytään Hannalta, kun nähdään se. Mihin asioille Vesku meni?
- Ei se kertonut mulle, sanoi vaan, että se käy jossain ja pitää pari viikkoa lomaa.
- Ja täh? Mikä vuodenaika tää on pitää lomaa? Meneekö se varaamaan jonkun matkan ja häipyy etelään?
- No mä ajattelin, että se käy rakentamassa mulle omin käsin pulpetin teidän luokkaan, mutta ehkä se olisi vähän liikaa. Ei se sanonut muuta, kuin että on lomalla, Danni nauroi.
- Ja koska Jessi lomailee?

Meni hyvän aikaa.
- En mä tiedä, onko sillä lomaa enää koskaan. Ehkä sitten, kun sen komennus Tammisaaressa loppuu, Danni sanoi.
- Maaliskuussa?
- Niin. Ellei se sitten mene suoraan seuraavaan paikkaan. Kuule, mä voisin ruveta erikoislääkäriksi vaikka heti. Ainakin mä tiedän tasan tarkkaan, mitä niiden erikoistumisohjelmaan kuuluu.
- Kai se muuttaa sitten takaisin kotiin? Niinhän se ainakin sanoi, että Tammisaari on kaukaisin komennus, mitä se voi saada, sanoin vähän kaihoisasti. Minulla oli ikävä niitä hyviä aikoja, kun olimme olleet oikea perhe.
- Kai se, Danni sanoi epämääräisesti.
- Millasta siellä uudella tallilla oikein on?

Tietysti olin kuullut siitä vaikka mitä, olihan Irkku ollut siellä jo kauan, ja Danni ja Jessi olivat käyneet siellä jo ennen sen muuttoa. Itse en kuitenkaan ollut paikkaa nähnyt. En ollut käynyt Tammisaaressa viikkokausiin. Ei ollut ollut syytä, kun Danni tuli aina viikonlopuiksi kotiin ja Jessi kävi vapaapäivinään. Uusi talli oli ravitalli, jossa ei ollut muita ratsuja kuin Irkku ja Jessin työkaverin, joka oli omistajan sisar, hevoset.
- Siellä on Monika, sanoi Danni ja hypähti piristyen satulassaan.
- Niin, se tallityttö? Olin kuullut nimen aiemminkin. Oliko Danni ystävystynyt hänen kanssaan? Oliko siinä uusi Una?
- Se on ihan mahdoton! Se on niin mahdoton, että mä melkein tykkään siitä! Danni sanoi innoissaan.
- Nyt mä en ymmärrä.
- Se on typeryyden huippu! Voi vitsi, kun vaan tapaisit sen! Sen saa hiiltymään kahdella sanalla ja sitten se tekee jotain ihan hullua!

Danni alkoi naureskella itsekseen, mutta sai hän jonkin ajan kuluttua jatkettua.
- Sun pitäisi nähdä se. Tuu ens viikonloppuna katsomaan! En mä edes osaa kuvailla. Se näyttää kuvittelevan, että mä olen sen poikaystävän kimpussa. Musta on ihana kiusata sitä!
- Kuka sen poikaystävä sitten on?
- No se Hanski, se omistaja.
- Mutta eikö se ole ikivanha?
- On on! Siinähän se hulluus onkin! Se on melkein yhtä vanha kuin Jessi ja Vesku! Tulekin hei käymään niin pannaan se oikeen kihisemään!
- Olisi jo aika, tuumasin.
- Hienoa, sanoi Danni tyytyväisenä. – Jessillä on perjantai ja lauantai vapaata niin, että se tulee tänne ja me voidaan olla siellä kahdestaan. Ihan kuin kesällä Hangossa!

Vesku tuli vasta seitsemän maissa, kun olimme jo kaikki sisällä ja olin jo alkanut miettiä, että pitäisikö minun soittaa hänelle ja varmistaa, ettei hän ollut ajanut kolaria. Moitin itseäni kanaemoksi, mutta en voinut huolehtimatta, olihan hän käytännöllisesti katsoen ainoa vanhempamme tällä hetkellä. Onneksi hän tuli, leväytti oven rehvakkaasti auki ja huusi meidät hakemaan ruokakassit. Jerry ja minä menimme, ja kun komensin, Merlinkin tuli auttamaan niiden purkamisessa Veskun palatessa autolle hakemaan lisää. Oli ihan oikeasti järkyttävää, miten paljon meillä meni ruokaa. Annin äiti saattoi tehdä viikonloppuostokset ja ne mahtuivat yhteen ainoaan muovikassiin, mutta heitä toisaalta olikin vain kolme, ja Annin isä oli pieni ja laiha mies, jonka en voinut kuvitella syövän neljäsosaakaan niistä annoksista, joita Jerry esimerkiksi veti.

- Tulkaas katsomaan, sanoi Vesku hyväntuulisesti, kun olimme saaneet sapuskat kaappeihin ja haki lasiverannan pöydältä isonpuoleisen pahvilaatikon.
- Mitä sä olet tuonut? kaksoset kimittivät, sillä Veskun ääni paljasti, että siellä oli jotain ihan erityistä. Kokoonnuimme kaikki keittiön ja olohuoneen väliovelle, sillä siihen hän laski laatikon, lattialle, ja avasi teipin, joka piti laatikkoa suljettuna. Silloin tajusin, että siinä oli reikiä. Ilmareikiä.

Sisällä oli koiranpentu ja Vesku vaiensi yhdellä kädenliikkeellä kaksosten ihastuneet vinkaisut.
- Älkää säikyttäkö sitä nyt heti alkuun. Antakaa sen vähän ensin tottua.
Pentu oli iso ja tumma, mustan ja ruskean kirjava.
- Se on ihan kuin Maru! Tuleeko siitä saman näköinen? kysyi Danni ihastuksissaan. Se koira oli ilostuttanut lapsuuttamme suunnattomasti, kunnes Jutta oli löytänyt siltä kasvaimen ja se oli pitänyt lopettaa viitisen vuotta sitten. Kaksosetkin muistivat sen ja romahtivat lattialle istumaan niin, että pentu havaitsi heidät ensimmäisenä ja meni tekemään tuttavuutta.
- Ei mitään aavistusta, kukaan ei tiennyt, mikä sekotus Maru oli, Vesku naurahti, enkä ollut moneen viikkoon, ehkä kuukauteen, nähnyt häntä niin iloisena.
- No mikäs tää on?
- Sen äiti on tanskandoggi ja epäillään, että sen isä olisi vinttikoira, mutta tosta värityksestä ei oikein tiedä, Vesku empi.
- Siitä tulee kam-mot-ta-van iso, kuiskasi Danni kunnioittavasti ja siltähän se näytti jo nyt. – Mistä sä sait sen?
- Mun työkaverilta. Sen nimi on Armi, koska se on niin kaunis.

Merlin yksin seisoi kauempana eikä sanonut mitään, kun me muut yritimme saada pennun huomiota, kunnes se kirjaimellisesti nukahti kesken askeleen ja lösähti lattialle. Vesku levitti sille sanomalehteä eteiseen ja täytti ruoka- ja juomakupit keittiön nurkkaan, ja Jerryn piti muistuttaa häntä iltatallista.
- Tulkaa auttamaan, niin selvitään nopeasti, hän sanoi ja me painuimme kaikki ulos paitsi kaksosia, jotka jäivät vahtimaan Armin nukkumista. Merlinkin tuli sen sijaan, että olisi jäänyt tekemään iltapalaa, kuten hän usein teki, ja sen jälkeen hän painui suoraan yläkertaan.
- Mikä tota tyyppiä vaivaa? Danni kysyi minulta vilkaisten hänen peräänsä. Hän oli ruvennut katsomaan Merliniä vähän karsaasti, ihan kuin minäkin, vaikkei hän ollut edes kotona katselemassa tämän lusmuilua. Kenelle muullekaan minä olisin voinut Merlinistä valittaa kuin hänelle? En ainakaan Jessille tai Veskulle, jotka kuvittelivat, että virolaisvahvistuksemme pyöritti taloa heidän työskennellessään.
- Ehkä se pelkää koiria, sanoin toiveikkaana.

Se saattoi olla totta. Merlin pysytteli yläkerrassa tai tallilla suurimman osan seuraavaa päivää, ja ratsasti ja siivosi karsinoita niin, etten ikinä ollut nähnyt häntä niin ahkerana. Se sopi hyvin. Heljä ja Anni tulivat yhdentoista maissa ja meidän mainosjulisteiden maalaamisemme näytti tuhoon tuomitulta ajatukselta heti, kun he näkivät Armin, joka oli jo kotiutunut. Sitä käytettiin ulkona valehtelematta kahdenkymmenen minuutin välein, milloin se ei nukkunut, ja kaksoset tuskin raaskivat ratsastamaan. Jerrykin soitti Liskon katsomaan uutta perheenjäsentä ja tämä tuli yöpymiskamppeet mukanaan. Me istuimme olohuoneessa kuin koululuokka retkellä ja leikitimme koiraa, kunnes se taas simahti ja Vesku ajoi meidät pois, että se sai nukkua. Silloin me tytöt kiipesimme yläkertaan tekemään sitä, mitä meidän oli pitänytkin tehdä, ja Jerry ja Lisko pitivät meille seuraa pelaten ja heitellen korneja ideoita mainosjulisteiksi. Me maalasimme ja piirsimme ja nauroimme, kunnes yläkerran olohuoneessamme ei päässyt enää kävelemään, kun puolimärkiä julisteita oli joka neliöllä.

Siinä vaiheessa Danni alkoi suunnitella Heljän kanssa iltamenoja ja minä ainakin aloin tuntea oloni vähän epämukavaksi. En tiedä, alkoiko Anni, hän virutti pensseleitä jugurttipurkissa ja hyräili hiljalleen.
- Haluatko sä ratsastaa? kysyin, sillä olisi hauskempaa mennä itse pois kuin antaa Dannin ja Heljän juttujen tehdä meistä ulkopuolisia.
- Mulla ei ole kamoja mukana. Mutta voidaanko me mennä katsomaan varsoja?
- No totta hitossa voidaan, ilahduin.

Kulutimme reilusti yli tunnin tallilla, ottaen pihatosta ensin Milfin ja sitten Moskovan sisälle talliin harjattavaksi ja juttelimme samalla vuolaasti varsoista ja niiden kasvatuksesta. Olimme liikuttavan yksimielisiä siitä, että meidän varsamme olivat maan fiksuimpia ja parhaiten kasvatettuja. Tosin Moskova oli saada hepulin, kun Vesku tuli Armin kanssa tallin ovelle. Se ei voinut ymmärtää, mikä musta olento oli, mutta varmasti se oli jotain vaarallista.
- Vesku, myydään joku meidän ensi kesän varsoista Annille, sanoin, kun Vesku oli pistänyt koiranpennun tyhjään karsinaan.
- Myytäväksihän ne tehdään, Vesku hymähti. – Mutta jos Kaoma saa tammavarsan, se pidetään itse.
- Mun vanhemmat ei ole vielä luvannu, Anni sanoi.
- Mitä ne sanoo? kysyin uteliaana.
- Mä en ole vielä puhunut niiden kanssa, hän tunnusti.
- Varsa ei ole hyvä ensimmäinen hevonen, sanoi Vesku ankarasti.
- Me autetaan, vakuutin. Tietenkin me auttaisimme. Voisimme kasvattaa sen yhtä hyväksi kuin nämäkin niin, että oikean ajan tullen Annin ei tarvitsisi kuin nousta satulaan ja alkaa ratsastaa.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   15.7.15 22:40:05

Hei, mä löysin tuolta edellisestä ketjusta yhden jutun, joka jäi kaihertamaan:

"Toisaalta kenen muun mieleen olisi tullut harjoitella viilalla ja kengityspihdeillä cheerleader-liikkeita ja pudottaa pihdit varpailleen?"

En tiedä, onko näissä nimityksissä alueellisia eroja, mutta täälläpäin ainakin kengityksessä on raspi. Ja kengityspihdit voi olla hohtimet tai kotkauspihdit. Mä nyt ajattelen, että jos nämäkin tulevat kirjoiksi, niin nuo voisi korjata?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.7.15 23:04:35

Sä pistit mut nyt miettimään ja tajusin, etten mä ole ikinä ole kuullut sanottavan niitä miksikään :D Mä kun olen aina vaan maksava asiakas ja nykyisellään ehkä vain kerran vuodessa näkemässäkään koko toimitusta :D

Ja mähän luin nää just itsekin, mutta mun on pakko mennä katsomaan, että kuka hemmetissä tommosta on tehnyt, lyö ihan tyhjää :'D

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   16.7.15 21:46:05

Merlin tais moisia cheerleader juttuja harjotella :D

Ja kyllä meilläkin puhutaan raspista ja hohtimista / kotkauspihdeistä.

Mut hei, missä päivän pätkä(t)? Ai mitennii koukussa miljoonatta kertaa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.7.15 22:23:30

Sry, koneongelmia. Toivottavasti win10 tois tähän muumioon jotain ryhtiä!
--------------------
4. Siskokset
Huokaisin helpotuksesta laskeutuessani junasta Tammisaaren asemalla seuraavana perjantaina. Olin tietysti ihan liian iso jännittämään yksin matkustamista, mutta en minä siitä ihan täysillä ollut nauttinutkaan. Ajoittain olin ollut ihan varma siitä, että juna unohtaisi pysähtyä siellä ja veisi minut mennessään jonnekin jumalan selän taakse, mikä nyt tietenkin tässä tapauksessa olisi ollut Hanko, eikä mitään sen vaarallisempaa. Danni olisi vastassa minua, niin hän oli luvannut ja olimme soitelleet kolme eri kertaa matkan aikana, viimeksi vain viisi minuuttia sitten. Hän oli ilmoittanut olevansa paikalla ja niin hän olikin.
- Mitäs tehdään? kysyin raahatessani kassini ulos junasta. Se oli paljon isompi kuin olisi tarvinnut, sillä siinä oli iso määrä Danninkin vaatteita. Hän oli lähettänyt minulle listan Jessin mukana, joka oli tullut Mustaojalle jo minun ollessani vielä koulussa.
- Meidän pitää mennä tallille, Danni sanoi ja lähti kävelemään.
- Mä luulin, että meidän piti mennä johonkin bileisiin, huomautin, sillä siitä Danni oli puhunut koko viikon tiistaista lähtien. Sitä varten minulla oli niin paljon hänen vaatteitaankin.
- Me ehditään sinne illemmalla. Mulla on asiaa tallille. Sullakin on, meidän juomat on siellä.
- Ratsastetaanko me?
- Ei, Jessi ja Suvi on liikuttanu hevoset aamulla. Eikä me ehdittäiskään. Meidän pitäisi olla Unan luona seitsemältä.
- Me ei ehditä, sanoin vilkaisten asemarakennuksen kelloa, joka oli jo yli neljä.
- Ei niin, Danni sanoi hilpeästi.

Kävelimme yllättävän lyhyen matkan Jessin asunnolle, sillä halusin jättää kassini ja Dannin mopokin oli siellä. En ollut tuonut mopokypärääni mukana, enkä edes ratsastuskypärää, kun olin ajatellut voivani tarvittaessa lainata Jessin omaa. Vedin pipon alas kulmakarvoihin asti ja silti tunsin itseni turhan alastomaksi, kun kiipesin kyytiin. Danni ei kuitenkaan kaatanut meitä: täällä oli vielä vähemmän lunta kuin meillä kotona, eikä sitä sielläkään ollut oikeastaan ollenkaan.

Katselin uteliaana tallialuetta, kun Danni rullasi sen pihalle. Rakennukset olivat jotenkin kovin matalan näköisiä, mutta ehkä se johtui siitä, että avointa tilaa oli paljon. Taaempana näin häivän jotain, joka heijasti kirkkaasti jo hämärtyvässä, lähes pimeässä illassa ja kuvittelin tunnistavani Irkun heijastinriimun. Tietysti se oli pelkkää kuvitelmaa, mutta entäs sitten?
- Mä haluan nähdä Irkun, sanoin tunkiessani pipon taskuuni.
- Katotaan, onko se sisällä, Danni sanoi ja meni edellä talliin. Siellä oli kuusi tai seitsemän hevosta, mutta ei Irkkua.
- Ratsut ei ole sisällä vielä, Danni tuhahti ja aukoi kaikki vastaan tulevat ovet. Näin valjashuoneen, rehuvaraston ja jonkinlaisen olohuoneen. Se muistutti minua siitä, joka Hannalla oli, mutta oli paljon sotkuisempi ja rähjäisempi ja huomautin siitä Dannille.
- Olisit nähnyt tän, ennen kuin Jessi alkoi pitää täällä järjestystä, Danni virnisti, etsi puhelimensa ja soitti. – No hei halojaa, Danni täällä. Onko mun pullo täällä jossain?

Siirryin katselemaan seinälle niitattuja maalikamerakuvia ja sitten takaisin talliin katselemaan hevosia Dannin puhuessa. Suomenhevosia, totesin, mutta sen olin tiennytkin. Omien kasvattien jälkeen ne näyttivät jotenkin ihan eri eläinlajilta, etenkin nyt talvikarvassa. Osalla oli loimet ja näin, että joitakin oli klipattu, mutta harvalta oli leikattu karvoja päästä ja ne tursusivat pitkinä leuan alla. Samoin harjat ja otsatukat olivat pitkiä ja tekivät hevosista jotenkin villin ja vapaan näköisiä. Meillä ei moista harjaa ollut kuin Villellä.
- Varo sitä, Danni sanoi kiireesti, kun ojensin käteni rapsuttamaan harmahtavanruskeaa läsipäätä, joka korvat hörössä katseli minua kaltereiden välistä. Säpsähdin ja vetäisin sormeni pois juuri, ja hevosen korvat painuivat samalla sekunnilla pitkin niskaa ja se kalautti hampaansa metallitankoihin.
- Huh, sanoin pelästyneenä.
- Se on häijy, ja kiero, Danni sanoi.
- Näköjään. Se näytti ihan kiltiltä!
- Niinpä. Kierouden huippu. Mutta se juoksee hyvin.
- Mikä sen nimi on? kysyin, sillä sen jälkeen, kun Irkku oli muuttanut tänne, olin ruvennut lukemaan Hevosurheilusta muutkin kuin ratsastusjutut.
- Siunaus. Mä lupasin, että voidaan ottaa rupukat sisään tässä odottaessamme.
- Rupukat?
- Ratsunrupukat.

Painuimme pimeälle pihalle, missä Danni haparoi tallin ikkunoista tulevan valon turvin lähimmälle tarhalle.
- Tässä on ne Suvin hevoset. Otetaan ne ensin ja mennään sitten yhdessä hakemaan Irkku. Ne sen tarhakaverit on aika possuja, ne kerran jyräs mun yli heti, kun mä avasin langat, hän jutteli samalla, kun kaksi heijastinriimua lähestyi porttia. Ne olivat vain tummia hahmoja ja Dannin ohjeiden mukaan haparoin maasta riimunnarun, jonka napsautin lähemmän eläimen riimuun. Vasta tallissa totesin taluttavani suomenhevosta, sillä aiemmin oli ollut liian pimeää nähdä mitään. Danni näytti, mihin karsinaan se kuului ja sitten lähdimme etsimään Irkkua.

Minusta tuntui, kuin olisin nähnyt vanhan ystävän, kun olimme kiepsahtaneet portin alitse takimmaiseen tarhaan. Totta, en nähnyt oikeastaan mitään sielläkään, mutta silti Irkun pysty pään asento tuntui tutulta, eikä se tehnyt itseään tykö samoin kuin sen matalammat kaverit. Koko konkkaronkka käveli tiiviinä ryhmänä portille asti, missä Danni antoi riimunnarun minulle.
- Ota se ulos ja pistä portti kiinni, mä pitelen näitä, hän sanoi kuin antaen ymmärtää, ettei minusta olisi siihen. Minua ei haitannut, en ollenkaan halunnutkaan ruveta taistelemaan parin itsepäisen suomenhevosen kanssa. En sen jälkeen, kun niiden lajitoveri oli tahtonut puraista käteni irti. Varsinainen Siunaus.

Irkku ei erityisemmin välittänyt Dannin ja minun rapsutuksista, mutta kun varauduimme porkkanoin ja leipäpaloin, se leppyi höristelemään korviaan ja tunkemaan turpaansa taskujen lähelle. Senkin otsatukka valui jo silmien päälle, samoin harjajouhet melkein puoleenväliin kaulaa.
- Se pitäisi siistiä, sanoin Dannille ankarasti.
- Jessi ei suostu. Se sanoo, että ravivarsat nauraa sille, jos sille nyppii ratsuharjan.
Olin tietysti väittämässä vastaan, ajatushan oli älytön, mutta silloin tallin ovelta kuului raskaita, määrätietoisia askeleita. Hätkähdin, ihan kuin olisin ollut siellä asiattomasti, mutta Danni levitti kasvoilleen suuren, ilahtuneen hymyn.
- Mutta moi, hän sanoi yllättyneenä.
- Mitä sä täällä teet tähän aikaan? Ja kuka toi on?

Se oli naisääni, joten astahdin myös tallikäytävälle. Monika, varmastikin. Minun ymmärtääkseni tallilla ei käynyt juuri muita naisia, eikä taatusti ainakaan ketään muuta, joka olisi voinut esittää tuollaisen kysymyksen ja noin omistavaan sävyyn.
- Mä odotan Hanskia, Danni sanoi suloisesti. – Ja tässä on mun sisko, Alissa.
- No víttu, onko teitä nyt kaks? Monika kysyi ja yritti musertaa minut katseellaan, vaikka jo hänen näkemisensä oli melkein tehnyt sen. Hän oli iso! Miten Danni olikin voinut jättää kertomatta niin oleellisen asian? Hän oli varmasti satakahdeksankymmentäsenttinen ja etenkin toppavaatteissaan lihaksikkaan ja massiivisen näköinen olematta kuitenkaan lihava. Hän oli äärettömän pelottava.
- Sä tulit varmaan tekemään iltatallia, Danni arveli.
- Mitä sä Hanskista haluat? Monika kysyi häneltä.
- Ei kuulu sulle, Danni sirkutti. – Menehän nyt hommiis, Hanski tulee varmaan ihan just.

Danni nautti tilanteesta, näin sen, mutta minä huokaisin helpotuksesta vasta, kun tallin ovi taas kävi ja vielä edellisiäkin määrätietoisemmat askeleet kävivät sisään. Monika punoitti ja näytti siltä, että olisi halunnut ottaa meitä kumpaakin niskasta ja kolauttaa päämme yhteen niin, että rusahdus vain olisi kuulunut.
- Mikäs ompeluseura täällä on?
- Kunhan odotettiin sua, Monika on just menossa hakemaan hevosia sisään, Danni ilmoitti.
- No menee sitten, sisään kävellyt mies sanoi ja läppäisi isoa tyttöä takapuolelle. Hanski, varmasti.

Katsoin häntä uteliaana, vaikken oikein tiennytkään, mitä odottaa. Hänestä Danni ei ollut puhunut ollenkaan niin paljon kuin Monikasta. Vanha, tietysti, vaikkei ehkä ihan yhtä vanha kuin Jessi ja Vesku, joskin minun oli vaikea arvioida. Ruskeat, lyhyet hiukset ja naurunryppyjä. Monika puristeli käsiään nyrkkiin vähän aikaa, mutta käännähti ja painui ulos, kun Danni lähti menemään kohti sitä sotkuista oleskeluhuonetta Hanskin seuratessa. Minä suljin Irkun oven ja menin perässä.
- Toithan sä sen? kysyi Danni innokkaasti.
- Tietysti, miksi mä olisin muuten vaivautunut kävelemään tänne, Hanski sanoi ja kaivoi enstex-kankaisen pusakkansa povitaskusta esiin viinapullon. – Rahat, kiitos.
- Tässä, Danni sanoi kaivaen farkkujensa taskua ja pyöräytti sitten pulloa hiukan epätietoisen näköisenä. – Miten hitossa me saadaan tää ehjänä kotiin? Onko sulla Alissa povitaskua?

- Ei, sanoin miettien, oliko Jessillä aavistuksen häivääkään siitä, että hänen talli-isäntänsä trokasi viinaa alaikäisille. Varmastikaan ei, mutta mitäpä minä siitä. Pullon näkeminen oli saanut biletyshaluni heräämään. alkuviikosta olin vielä ollut aika epäilevällä kannalla, kun olin ajatellut, että joutuisin kaikkien Dannin uusien kavereiden sekaan, enkä tuntisi yhtä ainutta sielua häntä lukuunottamatta. Unan olin toki tavannut hänen käydessään meillä, mutta Danni oli antanut ymmärtää, että hänellä oli nykyään silmiä vain poikaystävälleen.
- No hitto, Danni sanoi harmissaan ja räpäytin silmiäni, koska olin jo unohtanut, mistä olimme puhuneet. Pullon säilymisestä ehjänä.
- Mulla on laukku, mä laitan sen sinne, sanoin ja katselin ympärilleni etsien kyseistä kapinetta. Se oli sohvalla.
- Sitten mennään. Meillä on meikkaamista ja pukeutumista tehtävänä!

Hanski näytti hetken ajan huolestuneelta.
- Ettehän te nyt tee mitään hölmöä sen kanssa? hän kysyi.
- Ei tietenkään, ja aamulla me tullaan ratsastamaan Irkku niin freeseinä, ettet uskokaan! Danni vakuutti nauraen. – Mennään, Alissa.

Ajoimme takaisin pullo huolellisesti tungettuna olkalaukkuuni ja puristettuna Dannin selän ja minun mahani väliin.
- Mä menen suihkuun, ilmoitin, kun pääsimme sisään.
- Käy, mä jo kävin. Ei mun tarvitse kuin pestä turve ja hevosenhilse käsistäni, Danni sanoi ja alkoi penkoa kassistani vaatteitaan.

Jessin kylpyhuone ei ollut hullumpi, se oli itse asiassa fiksumpi kuin meillä kotona oli ollut ennen alakerran saunaosaston remonttia. Sulkeuduin suihkukaappiin ja pesin itseni hyväntuoksuisilla saippuoilla ja shampoilla, ja kun astuin sieltä ulos, olin jo melkein juhlatuulella.
- Mä tein sullekin drinkin, Danni sanoi. Hän istui sänkynsä päällä meikkaamassa ja osoitti ripsiväriharjalla ikkunalaudalle. – Mutta käydäänkö tupakalla ensin?
- Käydään vaan, suostuin, vaikka olinkin pukeutunut vain pyyhkeeseen. Kai minä muutaman minuutin kestäisin parvekkeella.
- Millasia ne sun kaverit on? kysyin pikkupakkasen tarttuessa olkapäihini ja vedin savua keuhkoihini.
- Ne on ihan okei, mutta ei sen kummempia kuin kotonakaan, Danni huokaisi. – Ei ollenkaan niin kuin Leksa ja sen kaverit.
- Et kai sä nyt enää sitä haikaile? kysyin yllättyneenä.
- En sinänsä, kai. Mutta mä ajattelin, että täältäkin löytyisi jotain upeita ihmisiä, eikä sitten kuitenkaan löytynyt kuin ihan tavallisia.
- Suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia, sanoin tuntien itseni viisaaksi ja ajattelin, että minusta kyllä Leksakin oli tavallisen rajoissa. En ymmärtänyt, mikä Dannin päässä oli nostanut hänet jonkinlaiseksi James Deaniksi.
- Mä en halua olla, Danni sanoi kulmiaan rypistäen ja tuijotti alas pihalle, joka oli pimeä ja eloton.
- Mennään sitten näyttämään niille, että Tuusulasta tulee eri tyyppejä, ehdotin riehakkaasti.
- No mennään, hitto vie, Danni sanoi alkaen nauraa ja sammutti tupakkansa parvekkeen ulkoseinää vasten.

Siinä vaiheessa, kun olimme valmiita ja melko hemaisevia, jos saan itse sanoa, Danni kaatoi loput pullostamme kahteen limupulloon, pakkasi ne pieneen selkäreppuun ja antoi sen minulle.
- Pidä sä tätä niin se ei ole meidän välissä.
- Ei kai me mopolla mennä? kysyin kauhistuneena.
- Kultapieni isosisko, meidän on pakko. Unalle on liian pitkä matka kävellä, saati sitten siitä eteenpäin. Kyllä mä pystyn ajamaan, mähän join vain yhden lasillisen, Danni sanoi tuijottaen minua vilpittömästi.
- Entä jos meidät pysäytetään, sanoin heikosti.
- Se on sitten voi voi.

Minä annoin periksi, kuten yleensä aina, kun Danni keksi jotain. Tämä oli tietysti astetta tai paria typerämpää kuin valtaosa hänen ideoistaan, mutta kello oli jo yli seitsemän ja kai meidän piti jotenkin sinne bilepaikallekin päästä? Dannin puhelin soi lähes taukoamatta ja hän vastaili vastailemistaan, että olisimme ihan pian siellä.
- Mennään sitten, huokaisin. Eihän meillä ollut vaihtoehtoja.
Dannikaan ei ottanut kypärää, hän kieltäytyi latistamasta hiuksiaan. Samasta syystä minä jätin lämpimän piponi hattuhyllylle ja aloin vasta matkalla miettiä, että mitä kylmä viima sitten mahtaisi tehdä kampaukselleni. Sitä oli nyt kuitenkin myöhäistä miettiä, keskityin korvanlehtiini, joita alkoi ensin pistellä ja sitten vihloa kylmästä. Matka tuntui lyhyeltä, eikä vastaan tullut ketään, ennen kuin Danni pysäytti valkoisen omakotitalon eteen. Se näytti pimeältä.
- Onko ne pirulaiset jo menneet, mä en osaa sinne, hän puuskahti ja alkoi soitella. Minun oli painettava kädet korvieni peitoksi niin, etten kuullut, mitä hän oikein jutteli, mutta sitten jatkoimme matkaa. Ilmeisesti Danni oli saanut ohjeet ja loppumatka olikin lyhyt. Vain muutaman minuutin kuluttua olimme toisen talon edessä. Se oli valaistu ja sieltä kuului musiikkia. Siellä oli bileet. Danni jätti mopon parin muun viereen portin pieleen. Minä vedin vielä kerran henkeä ja asettelin asenteeni kohdalleen.

Olin huomannut odottavani näitä bileitä päivä päivältä enemmän ja lopulta ajatellutkin vain tätä iltaa, mistä oli syntynyt muutama hankala tilanne tänään koulussa. Ei kuitenkaan mitään vaarallista, tiesiväthän opettajat, etten yleensä haaveillut. Tästä illasta oli muodostunut päässäni jonkinlainen käännekohta. Tänään, täällä, unohtaisin Arskan ja lakkaisin suremasta häntä. Pitäisin hauskaa, iskisin ehkä jonkun Dannin kavereista, mutta ihan vain leikilläni, vain yhdeksi illaksi. Ikinä enää en sortuisi kaukosuhteeseen.

 
5. Kotibileet
Saimme soittaa ovikelloa pari kertaa, ennen kuin kukaan tuli avaamaan, sitten olimme sisällä talossa, joka tuntui suorastaan kuumalta ulkoilman jälkeen. Meidän täytyi olla enemmän myöhässä kuin olin kuvitellutkaan, sillä muut vieraat olivat selvästi jo ottaneet hyvin vauhtia. Musiikki soi kovalla ja vieraita oli paljon enemmän kuin olin luullut. Minun mielestäni Danni oli puhunut vain luokkabileistä, mutta koska muka sellaisiin olisi koko luokka osallistunut? Ei meidän luokka ainakaan, ei sitten seiskaluokan.
- Mä esittelen sulle muutaman tyypin, jos vaan löydän ne, Danni lupasi, kun riisuimme takit ja kengät ja seisoimme eteisen peilin edessä tarkistamassa meikit ja hiukset.
- Näytä mulle joku namu, josta on iloa yhdeksi illaksi, se riittää, sanoin ja Danni katsoi minua yllättyneenä.
- Mutta Alissa, mä luulin, että sä uskot tosirakkauteen etkä yhden illan juttuihin!
- En enää, tai en ainakaan tänään.
- Okei, hän lupasi ja katsahti minua oudoksuen. En välittänyt, tänään aioin olla villi.

Otimme pullomme ja lähdimme kiertelemään. Tyttö, joka oli käynyt avaamassa oven, oli vain nyökännyt ja kadonnut taas peremmälle sanomatta mitään. Keittiön pöydän ympärillä istui puolisen tusinaa poikia, jotka Danni esitteli, mutta Juusot, Antit, Kimit ja muut vilistivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Kukaan heistä ei näyttänyt siltä, että kiinnostaisi minua, tai oikeastaan Dannin asenne paljasti sen.
- Kukaan teistä nähny Unaa? hän kysyi pojilta.
- Kai se on tanssimassa, joku pojista sanoi. Hän änkytti vähän ja osoitti olohuoneeseen päin. Ehkä uskollinen jalokivi kuorensa alla, mutta minulla ei ollut nyt aikaa kaivautua sinne.

Kiersimme talon. Olohuoneessa oli muutama pari toisiinsa nojailemassa, mutta varsinainen ilonpito kuului jostain vähän pidemmältä, ja sieltä löytyi takkahuoneen tapainen, jossa pelattiin jotain autopeliä isolla screenillä. Tai tietysti vain pari kerrallaan pelasi ja loput katselivat ja kannustivat.
- Tuolla on Una, käydään moikkaamassa, Danni sanoi ja veti minut peremmälle. Seurasin yrittäen samalla katsella ihmisiä, vaikka se olikin vähän tyhmää. Enhän minä tiennyt, ketä etsin.
- Danni ja Alissa! huusi Una ihastuneena, kuin ei olisi nähnytkään Dannia viimeksi pari tuntia sitten koulussa, ja kuin minä olisin ollut hänen kadotettu sydänystävänsä. Mutta sellaista se nyt vaan oli ja halasin häntä takaisin. Ihan mukava likkahan Una oli, olin minä sen verran yhdessä viikonlopussa ehtinyt huomata.
- Tässä on mun poikaystävä… hän aloitti ja kääntyi, mutta paikka hänen vierellään olikin tyhjä, pitkä poika siitä oli kadonnut kuin aropupu, kun me olimme tulleet. Una kohautti olkapäitään vähän loukkaantuneen näköisenä. – Kai se meni vessaan. Sillä oli hätä.

Minusta ajatus oli äkkiseltään niin hauska, että purskahdin röhönauruun ja Una vilkaisi minua pahastuneena. Hän peitti sen hetkessä ja sanoi Dannille aurinkoisesti:
- Meidän pitää esitellä Alissalle kaikki, vai oletko sä jo tehnyt sen?
- Me ollaan kierroksella, Danni sanoi. – Tuolla on Iiro ja Joonas ja Tommi. Ja Nella ja Netta ja Outi, hän esitteli huitaisten kädellään screenin suuntaan.
- Kenen talo tää oikeen on ja voiko jossain käydä tupakalla? kysyin. Havaitsin, että oli ihan mahdotonta pitää mielessä yhtäkään nimeä. Kun niitä tuli lisää, ensimmäiset olivat jo unohtuneet. Ehkä minun pitäisi vain päästä rauhoittumaan ja katselemaan omin päin ympärilleni.
- Jake asuu täällä, mutta mä en tiedä, missä se nyt on, Una sanoi katsoen etsivästi ympärilleen. – Mutta mitä siitä, et sä ole kiinnostunut siihen tutustumaan.
- Enkö? kysyin Dannilta, joka ravisti myös päätään.
- Pihalla voi varmaan polttaa, hän arveli.
- Takapihalla, tulkaa niin mä näytän, Una sanoi.

Takapiha oli oikeastaan osittain lasitettu terassi, joka oli kalustettu niin, että siellä varmaan vietettiin paljon aikaa sään salliessa. Nyt se ei ihan sallinut, mutta heittäydyin silti rottinkituoliin ja huomasin edelleen kantavani juomapulloani. Danni tarjosi tupakan ja istuimme pöydän ääreen kuin baarissa juomaan ja polttelemaan.
- Alissa haluaa löytää jonkun yhdenillanjutun, kuiskasi Danni Unalle. Suutahdin.
- Haluatko sä saman tien kirjottaa mun kaulaan kyltin? Tai käy huutamassa sisällä kaikille, ärähdin. Danni meni nolon näköiseksi ja minä hörppäsin pullostani ja olin vähällä tukehtua. En ollut tottunut siihen, että limsapullossa olisi jotain elämää vahvempaa.
- Miten ois Kale, Una sanoi miettiväisesti jättäen vihastukseni huomioimatta.
- Kalervo? Älä ole hullu!
- Ehkä mä voin itse päättää, töksäytin.
- Älä nyt kiukuttele, täytyyhän meidän pitää huoli siitä, ettet sä iske pikku käsiäsi páskaan, Danni tirskahti ja sain minutkin äkkiä nauramaan. Oikeassahan hän oli.
- Kasimir? hän kysyi ja Una kallisti päätään.
- Ehkä… paitsi että se ei ole täällä.

Se poika, jonka kanssa päädyin juttelemaan, kun Una häipyi poikaystävänsä kanssa tanssimaan ja Danni lähti vessaan, oli kuitenkin nimeltään Joonas. Danni oli ohimennen esitellyt meidät pari minuuttia aikaisemmin, ja kun vaelsin takaisin tupakalle, poika seurasi.
- Mä olen Joonas, hän sanoi ja istui viereeni rottinkisohvalle.
- Mä muistan, vastahan me nähtiin. Mä olen Alissa.
- Kaikki tietää, että sä olet Alissa. Danni ei muuta tee kuin puhuu susta.
- Älä hitossa, sanoin ja taisin punastua. Minä kaipasin Dannia edelleen koulupäivieni ratoksi, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että hänkin saattoi kaivata minua.
- Niin se tekee, Joonas vakuutti. – Aikooko se lähteä takaisin sinne teidän kouluun?
- Ehkä jossain vaiheessa, sanoin ympäripyöreästi, sillä enhän minä tiennyt mitään varmaa. Katsoin Joonasta, joka oli varsin mukavan näköinen poika, ja mietin, että oliko hän lyöttäytynyt seuraani vain, koska oli Dannista kiinnostunut.
- Se ois sääli, se on piristää monia tunteja, Joonas sanoi ja sytytti itselleenkin tupakan. Päättelin, että hän oli siinä vain saadakseen salavihkaa lisätietoja Dannista. Ei se salaperäinen prinssi, jonka olin toivonut kiskovan ajatukseni lopullisesti eroon Arskasta.

Huomasin pahantuulisena, että olin ajautunut juuri siihen, mitä olin tullut välttämään: miettimään välirikkoani. Oikea silmäni vettyi niin, etten nähnyt sillä enää selvästi ja arvasin, että vasen seuraisi esimerkkiä ihan hetken kuluttua.
- Mikä sulle tuli? Joonas kysyi.
- Ei mikään, tiuskaisin.
- Ihan kuin sä itkisit.
- No en. Ja mitäpä se sulle, vaikka itkisinkin.
- Sanoinko mä jotain pahasti?
- Et, kiiruhdin sanomaan. – Mietin vaan omiani.
- Tuletko sä tanssimaan? Joonas kysyi ja pyyhkäisin silmiäni ja nenääni.
- Tulen, lupasin.

Olohuone oli nähdäkseni entistäkin hämärämpi ja ehkä samat kaksi paria huojuivat siellä edelleen, tai sitten eri, en voinut sanoa. Kun menimme sisään, näin, että sohvilla istui rivi tyttöjä sen näköisinä, että odottivat jonkun pyytävän heitäkin tanssimaan. Minun nähdäkseni niin ei kovin todennäköisesti tapahtuisi. Eihän ovelta edes nähnyt, että he olivat siellä. Minä asetin pulloni ikkunalaudalle ja kiedoin käteni Joonaksen kaulaan, hän puolestaan laittoi kätensä vyötärölleni. Hetkeä myöhemmin tunsin, miten hänen poskensa painui omaani vasten ja ajattelin, että ehkei hän sittenkään ollut rakastunut Danniin. Harkitsin juuri, olisiko röyhkeätä suudella häntä poskelle, kun ovikellon soitto kuului vaimeana musiikin läpi ja yksi sohvilla istuvista tytöistä ponkaisi pystyyn. Hän se kai oli meidätkin päästänyt sisään. Minua ei kiinnostanut, kuka sieltä tulisi, minulle riitti juuri nyt ihan vaan tämä hetki.

Tilanne muuttui kuitenkin uudeksi ihan hetkessä. Ovelta kuului ääniä, jotka eivät missään nimessä olleet myöhässä olevan luokkakaverin tervehtimistä. Päinvastoin, sieltä kuului kiljaisu, karjaisu ja muutama kova kolaus. Jähmetyin paikalleni ja tunsin, miten niskakarvani nousivat pystyyn. Oliko siellä joku roisto? Vai oliko joku naapuri tullut valittamaan, vaikka ei täältä nyt mitenkään kauheaa meteliä voinut kuulua minnekään, musiikkikin oli hiljaisella.

Oviaukon ohi marssi määrätietoisessa jonossa neljä poikaa, tai nuorta miestä, hyvin epämiellyttävän näköisiä he mielestäni olivat, kun kurkin heitä Joonaksen olkapään yli. Hämäryys ei onneksi houkutellut ketään heistä sisään siihen huoneeseen, missä olimme, vaan he jatkoivat kirkkaasti valaistuun keittiöön, ja mistä alkoi kuulua nahinaa ja rähinää. Verbaalista vain aluksi, mutta sitten jokin räsähti rikki. Äänestä päätellen se saattoi olla vaikka ikkuna, mutta toivoin kovasti, että kyseessä olisi jotain pienempää. Sitten yksi pojista palasi ja huusi ovelta kuuluvasti ”pöö” niin, että kaikkien tanssiminen keskeytyi. Hän nauroi ja rymisteli takaisin peremmälle taloon.
- Nyt ulos täältä, sanoi Joonas hätäisesti korvaani. – Noi ei katso mitä ne hajottaa, tai kenet.

Tytöt ja toiset tanssiparit olivat kaiketi tulleet samaan tulokseen, sillä koko joukko oli jo menossa ulko-oven suuntaan.
- Mutta ei kai niiden vaan voi antaa jäädä tänne hajottamaan paikkoja? kysyin tyrmistyneenä.
- Mitä sä niille yksin voit, tai kaksinkaan? Mene ulos ja soita poliisit!
- En takuulla, Danni on jossain täällä! huudahdin kauhistuneena ajatuksestakin, että joutuisin jättämään hänet.
- Mä menen etsimään sen, Joonas sanoi ja työnsi minua naulakon suuntaan. Eteiseen kuulin hyvin, miten keittiössä taas räsähti. Nyt ääni oli niin iso, että se saattoi hyvinkin olla ikkuna, ja se nörttipoikalauma, joka siellä oli istuskellut, juoksi ulos. Yksi gangstereista tuli heidän perässään heiluttaen kahvipannua ja hirnuen ääneen valtansa tunnossa. Herrajumala, en ollut koskaan kuvitellut joutuvani tällaiseen tilanteeseen!

Siitä huolimatta en voinut kuvitellakaan lähteväni ulos, en vielä. Dannin jättäminen tai kadottaminen oli vielä pahempi ajatus kuin joutua nokikkain jonkun huligaanin kanssa. Eivät kai he sentään ihmisille mitään tekisi, ainakaan tytölle? Sivuutin takkahuoneen, jossa nyt nahisteltiin pelikapuloista. Talon isäntä, Jake, piti toisesta kiinni ja näytti lähinnä kuoliaaksi pelästyneeltä, kun nahkatakkinen siilipää kiskaisi sen häneltä.
- Hei, nyt mennään!
Molempiin käsivarsiini tartuttiin ja siinä oli helpotuksekseni Danni. Hänkin näytti hätääntyneeltä.
- Keitä noi on, tunnetko sä ne?
- Mä olen kuullut niistä, ne on käyny tunkeilemassa bileissä ennenkin ja hajottanu paikkoja. Meidän on parasta mennä.
- Mutta voiko ne jättää tänne riehumaan?
- Mitä sä luulet niille voivasi tehdä? Ne syö sut yhtenä suupalana!

Uskoin Dannia tapani mukaan ja hyvin pian selviydyimme pihalle. Siellä seisoi joukko Dannin koulukavereita enemmän tai vähemmän järkyttyneen näköisinä ja yksi heistä, pitkä silmälasipäinen tyttö ilmoitti soittaneensa poliisille. Hän ei näyttänyt yhtä pelästyneeltä kuin muut vaan melkein paremminkin innostuneelta, vähän kuin olisi päässyt jännityselokuvaan aitiopaikalle.
- Me ainakin lähdetään eikä jäädä katselemaan, Danni sanoi silmäillen vähän halveksivasti pihalla seisojia. Osa oli varmasti lähtenyt pois, sillä heitä oli ollut enemmän, vain puolisen tusinaa oli jäänyt seuraamaan tapahtumien etenemistä. Minuakin olisi tavallaan kiinnostanut nähdä poliisien tulo ja mitä sitten tapahtuisi, mutta Danni siirtyi moponsa luo, enkä voinut kuin seurata. – Vauhdilla, että ehditään tarpeeksi kauas, ennen kuin ne kytät tulee. Kakspäällä kännissä ilman kypäriä ois niille kiva pieni lisäbonus.

Jos olisin ehtinyt ajatella, olisin ollut järkevä ja kieltäytynyt lähtemästä mopolla. Olisi kai se siinä säilynyt ja me olisimme pysyneet lainkuuliaisina kansalaisina. Mutta en ehtinyt miettiä, vaan hyppäsin Dannin kyytiin ja sitten olimme jo liikkeellä. Polveileva, hiljainen tie oli pimeä ja Danni ajoi aika kyytiä, kunnes pääsimme asutummille seuduille ja siellä hän teki äkkiarvaamatta tiukan käännöksen erään kerrostalon pihaan. Minä en ehtinyt ollenkaan varautua, sillä se talo ei tosiaankaan ollut se, mihin olimme menossa. Tasapaino meni ja ehkä siinä oli vähän jäätäkin alla, joka tapauksessa kaaduimme molemmat ja mopo luisui altamme ja tömähti roskakatoksen seinään.
- Miksi hitossa sä noin teit? kysyin vihaisena, kun olin ähkinyt vähän aikaa kylmällä asfaltilla ja tunnustellut, olinko vielä elossa.
- Poliisit, Danni pihisi ja samalla minäkin näin siniset valot, jotka heittivät valokeiloja kerrostalon seinään. Hän oli varmaan muistanut pitää niitä silmällä osatakseen väistää piiloon ajoissa ja onneksi oli pitänyt silmänsä auki, sillä sireeni ei sentään soinut. Hetken ajan maija näytti hiljentävän kohdallamme ja ajattelin kauhuissani, että he olivat huomanneet meidät ja tulisivat pidättämään meidät tankojuoppoudesta.

Auto kuitenkin jatkoi matkaansa Jaken kodin suuntaan ja Danni alkoi kömpiä pystyyn. Hän ähki.
- Oletko sä kunnossa? kysyin.
- Naarmuja vaan, hän sanoi ja ontui nostamaan mopon pystyyn. – Nyt mennään, ennen kuin joku tosta talosta soittaa poliisit tähänkin.

Mopo oli onneksi säilynyt ehjänä ja olimme vain parinsadan metrin päässä kotoa, missä kävi ilmi, että ”naarmuja” oli vähättelyä. Dannin farkut olivat riekaleina siltä puolen, mille olimme kaatuneet, samoin takin kyynärpää ja vaatteet olivat veressä. Minun takkini oli säilynyt ehjänä, mutta farkkuni olivat myös rikki ja polveani ja kyynärpäätäni jomotti kauheasti. Vähän asfaltti-ihottumaa minullakin oli, mutta se ei ollut mitään verrattuna Dannin nahkaan. Vedet valuivat hänen silmistään, kun hän kuori niitä pois päältään.
- Mene suihkuun, sanoin, sillä hän tiputti verta lattialle.
- Hyi, mä en halua! Ne kirvelee!
- Ne kirvelee vielä enemmän, kun mä alan puhdistaa niitä, sanoin topakasti ja menin lääkekaapille. Se oli melko tyhjä, muttei ihan. Oli siellä laastaria, särkylääkettä ja onneksi myös puhdistusainetta. Jessiin saattoi luottaa.

Danni suorastaan ulisi, kun putsasin häntä. Aloin pelätä, että naapurit tulisivat katsomaan, mitä tapahtui.
- Ole nyt herran tähden hiljaa! komensin tuskastuneena.
- Lopeta sitten! hän vaati, enkä voinut muutakaan. Onneksi suurin osa hänen naarmuistaan lakkasi jo vuotamasta, ja syvimpiin laitoin laastarit.
- Kiitti vítusti, hän mutisi lopulta ja marssi ohitseni ulos kylppäristä. Kuulin, miten kaapin ovi kävi ja sitten lakanoiden kahahduksen. Kai hän meni nukkumaan. Minunkin teki mieli, mutta en voinut jättää kylpyhuonetta sellaiseen sotkuun. Se näytti teurastamolta. Minun piti myös pestä Dannin takki, sukat ja pyyhe, jota hän oli käyttänyt, samoin oma takkini. Ne olivat kaikki veren tahrimat. Farkkuja ei voisi pelastaa, ne käärin mytyksi ja pakkasin muovikassiin vietäväksi roskikseen. Sitten hoipuin itsekin nukkumaan, mutta jouduin vielä palaamaan eteiseen, kun sieltä alkoi kuulua itsepäistä piipitystä. Löysin Dannin puhelimen lopulta roskapussista ja kiitin sitä onnetonta sielua, joka siihen oli yrittänyt soittaa. Olin unohtanut tyhjentää housuntaskut.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   16.7.15 22:46:35

" Se ois sääli, se on piristää monia tunteja, "
--> Tossa taitaa olla ylimääräinen "on" :D

Mun piti kattoa poliisiopistoa, mutta taas tää vei voiton :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.7.15 18:22:48

Poliisiopisto takuulla kesti kauemmin :D
---------------------------
6. Jessin reviireillä
Yhdeksältä lauantai-aamuna Danni tipahti sängystä ja heräsin tömähdykseen ja kiroiluun. Yllättävän pian olin kartalla siitä, missä olin, miksi ja mitä oli tapahtunut. Silmäni tuntuivat raskailta, mutta ilokseni huomasin, etten ollut ajatellut Arskaa noin kahteentoista tuntiin. Suunnitelmani oli siis ainakin osaksi toteutunut, joskaan ei ihan siten, kun olin ajatellut. Joonas ja minä emme olleet oikein saaneet edes mahdollisuutta ja nyt ajatellen niin oli oikein hyvä. En ollut enää villillä päällä ja oli kiva, kun ei ollut minkäänlaista morkkista.

- Mitähän siellä tapahtui sen jälkeen, kun me lähdettiin, ajattelin ääneen ja vinkaisin, kun naarmuni ja ruhjeeni hankautuivat lakanaan yrittäessäni kääntyä. Vaivoin sain itseni kammettua istumaan ja jäin sitten katsomaan Dannia. Tämä kampesi itseään lattialta niin jäykästi jupisten, että väistämättä tuli mieleeni, että hän oli edelleen humalassa. Missä kunnossa hän sitten oli illalla ollut kotiin ajaessaan?
- Missä mun puhelin on? hän kysyi päästyään pystyyn ja huomasin, että collegehousut, jotka hänellä oli jalassa, olivat veriset koko toisen lahkeen mitalta.
- Tässä se on, pöydällä. Mä laitoin sen yöllä äänettömälle, kun se soi ihan hulluna. Oletko sä kännissä?
- En, mä olen vaan ihan jäykkä ja saamarin kipeä, Danni mutisi ja tarttui puhelimeensa. Varovasti hän istui sängynlaidalle ja totesin, että pyykkäämistä pitäisi jatkaa. Hänen lakanansa olivat veritahroilla, ja kun katsoin alleni näin, että minunkin naarmuni olivat tuhranneet kellertävän aluslakanan. Voihkaisin ja kiskaisin ne molemmat mukaani kylpyhuoneeseen Dannin kirotessa taas, kun joutui nostamaan kankkuaan. Jessillä ei ollut pesukonetta, joten en voinut muuta kuin tunkea lakanoita pala kerrallaan lavuaariin ja yrittää hangata tahroja pois. Ehtisivätkö ne edes kuivua ennen kuin hän tulisi kotiin?

Sillä aikaa, kun minä loiskin vettä hiki hatussa, Danni istui puhelimessa ja otti selvää loppuillan käänteistä. Veri ei tahtonut millään lähteä pois ja aloin olla aika tuskastunut. Sitten Danni maleksi vessaan ja riisui punaisenkirjavat verkkarinsa.
- Ne saat kyllä pestä itse, sanoin. Olin mielestäni tehnyt osani.
- Kirvelee, Danni valitti ja vilkaisi kämmensyrjäänsä, joka sekin oli naarmuilla. Itse asiassa nahka oli kuoriutunut pois koko kyynärvarresta kyynärpäähän asti. Katsoin, miten hän kuori verkkarit jalastaan ja lupasin saman tien sittenkin pestä ne. Hän näytti olevan tosissaan kipeä. Palkkioksi hän istui vessanpytyn kannelle ja kertoi, mitä oli Unalta kuullut: poliisit olivat ehtineet paikalle, ennen kuin Jaken luota oli alettu heitellä telkkareita ikkunoiden läpi, mutta aika pahaa jälkeä siellä ilmeisestikin oli saatu aikaan. Astioita, pulloja ja kaappien lasiovia oli rikottu, takkahuoneen valkokangas saatu riekaleiksi ja Jakella ja muutamalla muullakin pojalla oli mustia silmiä ja muita vammoja.
- Ne oli yhden bilepaikan käyny kesällä laittamassa ihan remonttikuntoon, Danni selvitti silmät suurina.
- Onko ne jotain hulluja? kysyin kiukkuisesti.
- No on, ihan selvästi!
- Miksei ne ole vankilassa?
- Älä multa kysy. Haluatko sä kahvia?
- En oikeastaan, huokaisin. Halusin appelsiinimehua ja spritea, mutta en kahvia.

Voivottelimme aamupäivän ajan vaivojamme, mustelmia ja ruhjeita. Danni yritti kuivata lakanoita hiustenkuivaajalla ja minä petasin sänkyihin puhtaat. Tallille menemisestä ei ollut puhettakaan. Danni ei voinut taivuttaa kipeää jalkaansa niin paljon, että olisi voinut ajaa mopoa ja ajatuskin ratsastushousuista sai hänet ulisemaan.
- Jessille on kyllä pakko kertoa, sanoin lopulta.
- Eikä ole!
- Et sä voi piilotella noita jälkiä.
- Voin. Mä pidän pitkiä hihoja ja lahkeita. Mä en halua huolestuttaa sitä.
- Sä tarvitset uuden talvitakin.
- Niin, Danni huokaisi. – Mulla on vähän huono olo.

Hän näyttikin huonolta, eikä se voinut enää olla krapulaa. Aamulla hän oli ollut paremmassa kunnossa.
- Näitä @!#$ haavoja särkee, hän marisi ja laski löysiä housujaan sen verran, että saattoi tutkia pahimpia naarmuja. Minä en ollut lääkäri, mutta ne näyttivät pahoilta, punaisilta ja turvonneilta, ja minusta näytti siltä, että muutama niistä vuoti muutakin kuin verta: jotain kellertävää.
- Sun pitää päästä lääkärille, sanoin.
- Hei, lääkäri täällä on Jessin työpaikka.
- Ja sinne me nyt mennään.
- Ei, Suvi voi olla töissä!
- No Jessi ei ainakaan ole. Joko sinne tai sitten mä soitan Jessille Mustaojalle! sanoin, sillä minua oli alkanut pelottaa, että hän mätänisi käsiini. Kokeilin hänen kaulaansakin ja minusta se oli lämmin. Tulehduksesta saattoi seurata kuume, sen tiesin. – Nyt mennään.
- Millä muka? Danni kysyi mököttäen. – Mä en voi ajaa mopolla enkä tosiaankaan aio kävellä.
- Onko sulla taksin numeroa?
- Miksi mulla olisi?

Menin ja etsin sen netistä ja puin Dannille kengät jalkaan. Sain myöskin töniä hänet rappusia alas ja kadunvarteen, mutta taksissa hän lakkasi valittamasta, kun laskin rahojani toivoen, että ne riittäisivät.
- Jessi jätti mulle ruokarahaa, hän sanoi. – Tosin osa niistä meni jo eilen Hanskille.
- Hyvä. Missä ne on?
- Täällä, hän sanoi helpotuksekseni ja taputti pientä laukkuaan. – Mun lompakossa. Mennään pizzalle, kun päästään pois tuolta. Mä vihaan sairaaloita!
- Koska sä muka olet ollut sellaisessa, naurahdin. Meidät oli aina hoidettu kotona. Emme olleet käyneet sairaalassa kuin vierailemassa Jessin tai Veskun työpaikalla. Samassa tunsin pienen, kiehtovan kutinan sisäkaluissani. Danni sanoi pelkäävänsä sairaaloita, mutta minusta oli vain mielenkiintoista astua sellaiseen. Ehkä minustakin tulisi lääkäri, kuten Jessistä ja Veskusta? Ratsuttaja ja lääkäri, se kuulosti hyvältä.

Ensiavussa ei ollut paljon ihmisiä, ja talutin Dannin luukulle.
- Mun sisko kaatui mopolla ja on nyt ihan vereslihalla toiselta kyljeltään, sanoin asiallisesti tiskin takana istuvalle hoitajalle. Ajattelin kuulostavani vähintäänkin lääkäriopiskelijalta.
- Kela-kortti, hän sanoi ja ojensi kätensä edes vilkaisematta meihin.
- Jessus, puuskahti Danni ja alkoi selata lompakkoaan.
- Ole niin ystävällinen, tokaisin, kun se löytyi ja tökkäsin sen kulma edellä hoitajan käteen. Harkitsin sanoa hänelle, että minulla oli suhteita ylilääkäriin ja että hän saisi minusta olla vähän kohteliaampi, mutta arvasin, että Danni olisi ravistellut minut hiljaiseksi kesken lauseen. Tai sitten ei, hän näytti vähän kalpealta ja vaisulta.

Joka tapauksessa Danni pääsi nuoren naislääkärin nähtäväksi melko pian ja hänen huojentuneesta ilmeestään päätellen se ei ollut Suvi. Minä odotin muiden sairaiden kanssa aulassa, kunnes hän tuli takaisin edelleen jäykästi kävellen.
- Mennäänkö nyt syömään? kysyin, sillä mahani oli kurninut jo jonkin aikaa.
- Oikeastaan mulla ei ole yhtään nälkä. Sitä paitsi mä sain antibioottireseptin siltä varalta, että mulle tulee kuumetta, mä saatan joutua käyttämään loput rahat siihen, Danni sanoi.
- Okei, sanoin ajatellen, että kai löytäisin jotain vatsantäytettä Jessin kaapeista. Meidän oli sitten pakko kävellä takaisin, mutta hitaasti ja rauhallisesti se onnistui. Olimme melkein perillä, kun Jessi soitti Dannille. Kuulin hänen pirteän äänensä, kun hän kysyi, miten meillä sujui, ja tarvitsisiko hänen tuoda jotain erityistä.
- Kaikki hyvin, Danni sanoi vähän heikosti.

Jessi tuli seitsemän maissa. Danni oli romahtanut nukkumaan palattuamme sairaalasta ja minä olin kuluttanut aikani kuivaamalla lakanoita hiustenkuivaajalla, kunnes ne olivat enää nihkeät ja kuivaaja puolestaan hehkui punaisena. Sen jälkeen olin pakannut ne kassiini, sillä en ollut saanut niitä ollenkaan puhtaiksi. Jessi saisi ihan rauhassa ihmetellä niiden puuttumista. Olin pakannut Dannin housutkin ja toivoin vain, etteivät hänen sidoksensa vuotaisi enää läpi. Mahani kurisi edelleen.
- Mitäs te olette touhunnu? Jessi kysyi raahaten keittiöön ihanaa, isoa ruokakassia.
- Ei paljon mitään, Dannilla on kai ollu vähän kuumetta, sanoin ja kiskoin hihani alas sormiin asti.
- Mikä sillä on? Jessi kysyi huolestuneena ja sinkosi huoneen puolelle. Danni istui sänkynsä laidalla pöllähtäneen, mutta elävän näköisenä.
- Mä olen ihan kunnossa, hän hymyili. Nukkuminen oli selvästikin tehnyt hänelle hyvää. – Mutta me ei sitten käyty tallilla tänään.
- Ei sillä ole väliä, Jessi sanoi ja tunnusteli hänen otsaansa. – Oletkohan sä vilustunut?
- Ehkä mä olin, mutta se tais mennä ohi. Mä kuolen nälkään.
- Mä menisin käväsemään tallilla, jos te ette kerran oo käyny, Jessi sanoi rypistäen otsaansa ja vilkaisten kelloa. – Saatte kai te jotain syötävää aikaiseksi?

Lähellä toisiaan olevat seinät tuntuivat siinä siunaamassa kaatuvan päälleni.
- Mä tuun sun mukaan, jooko! Mä haluan vähän raitista ilmaa! anelin.
- Ei siellä enää mitään tapahdu.
- Ei se mitään. Täällä on niin ahdasta!
- Etkö sä usko, että Irkku on hoidettu? kysyi Danni.
- Tietysti uskon, mutta ne on ollu raveissa tänään. Ois kiva kuulla, miten meni, Jessi selvitti.
- Kato netistä, Danni ehdotti, mutta jäi sitten suosiolla kotiin tekemään salaattia, kun Jessi ja minä lähdimme tallille. Ajatus raveista kiinnostuneesta Jessistä oli outo, mutta kai se ravitallilla tarttui.

Jessi puhui koko lyhyen matkan Armista. Kun hän oli kuullut, että Vesku oli hommannut koiranpennun, hän oli Dannin mukaan sanonut jotain painokelvotonta. Nyt huomasin hänen kääntäneen kelkkansa täysin. Minäkin olin jo ehtinyt menettää sydämeni pennulle ja huomasin miettiväni, lähtisinkö kuitenkin vielä samana iltana kotiin. Mutta ei, Danni pettyisi.
- Mistä se on löytänytkin niin Marun oloisen koiran, Jessi ihmetteli, puhuen tietysti Veskusta.
- Tuletko sä nyt kotiin, kun siellä on koirakin? lipsautin. Se ajatus vaan karkasi heti, kun se oli tullut mieleeni, en minä olisi sitä sanonut, jos olisin vähän ajatellut. Minua ahdisti se, miten etäisiä ja muodollisia Jessi ja Vesku nykyään olivat toisiaan kohtaan, mutta en minä silti olisi sitä ottanut puheeksi.
- Et kai sä luule, että Vesku sen takia on koiranpennun hommannut? Jessi kysyi ja hänen äänensä oli kuin piiskansivallus.
- En, myönsin.
- Mulla on vielä kolme kuukautta jäljellä täällä.
- No mutta kai sä sitten tulet? kysyin. Ei olisi pitänyt kysyä, Jessi ei vastannut heti.
- Se riippuu monesta asiasta. Enhän mä esimerkiksi voi ajatella, että jättäsin Dannin tänne yksin, jos se ei vaikka voiskaan vaihtaa koulua.

Se oli potaskaa. Kyllä paikkakunnalle muuttaville aina paikka löytyi. Jos Jessi ei enää asuisi täällä, Danni tungettaisiin takuuvarmasti meidän kouluun.
- No niin, täällä ollaan ainakin kotona, Jessi sanoi tekoreippaasti ajaessaan tallin pihaan. Tallin ovi oli auki ja sieltä valui valoa ulos pimeälle pihalle. Iso autonhahmo vilahti Jessin auton valoissa ja mieleeni tuli Hannan hevoskuorma-auto ja kaikki ne matkat, jotka olimme Arskan kanssa sillä matkustaneet. Se ei ollut mukava eikä tervetullut ajatus. Seurasin vähäpuheisena Jessiä talliin, miettien, olisiko Irkku jo otettu sisään ja mahtaisiko Monika olla siellä. Molemmat olivat. Jälkimmäinen astui juuri yhden karsinan ovesta ulos ja tuhahti kuuluvasti meidät nähdessään.
- Hei, missäs Hanski on? Jessi kysyi siloisesti ja hetken hän kuulosti aivan Dannilta.
- Piruako se sulle kuuluu, Monika mutisi ja vilkuili meitä murhaavasti, samalla rytistäen väkivaltaisesti sylissään olevaa loimea palloksi.
- Älä sure, kyllä mä sen löydän, Jessi sanoi edelleen yhtä herttaisesti ja sanoi sitten minulle, että voisin harjata Irkun sillä aikaa, kun hän juttelisi Hanskin kanssa. Jos minua huvitti, tietenkin.
Huvittihan minua, mitä minä siellä muutakaan tein. Irkun karsinassa olisin ainakin Monikalta turvassa. Jessi näytti, mistä löytäisin harjat. Porkkanavaraston jo tiesinkin ja taskut täynnä menin Irkun luo. Se leppyi, kun aloin tunkea niitä sen suuhun, vaikka ensin luimistikin minulle korviaan vaarallisen näköisenä.

Tallissa oli tohinaa, ilmeisesti raveista oli tultu vasta ihan hetki sitten. Irkku seurasi ihmisten ohikulkua happaman näköisenä, eikä oikein tahtonut seistä paikoillaan, mutta kun Hanski komensi Monikan ja pari miestä hakemaan autosta valjaat ja muut kamat ja siivoamaan sen, siellä hiljeni hiukan. Hanski ja Jessikin häipyivät sinne lepohuoneen tapaiseen. Vielä muutama hevonenkin oli haettava sisään, totesin, kun Irkku hirnui ilahtuneena suoraan korvaani pienen suomenhevosen tullessa talliin Monikan perässä. Se oli varmaankin sen tarhakavereita ja Monika toikin sen viereiseen karsinaan.
- Koska te oikeen häivytte täältä? hän suhahti minulle kaltereiden välistä ja jäi odottamaan vastausta uhkaavan näköisenä.
- Mä lähden huomenna, sanoin.
- Entäs noi muut huorat?
- Anteeks mitä? kysyin tulistuen. Kukaan ei koskaan ollut käyttänyt tuollaista sanaa päin naamaani, paitsi tietysti joskus jotkut pojat koulussa, aikaan ennen kuin he edes tiesivät sen merkitystä.
- Sun äitis ja siskos yrittää viekotella mun miestä. Sairasta, mä sanon, molemmat, Monika sanoi ja sylkäisi inhoten.

Minä käänsin hänelle selkäni. Tietenkin hän puhui ihan omiaan. Rumia mutta omiaan. Danni ei ikinä vilkaisisikaan siinä mielessä kehenkään Hanskin ikäiseen, vaikka saatoin kyllä ymmärtää, että häntä huvitti antaa Monikalle sellainen kuva. Ja Jessihän oli naimisissa. Sanat olivat siltikin uponneet jonnekin sisimpääni kuin väkäpäinen myrkkynuoli ja huomasin, että minua itketti. Pidättelin sitä, ääntä ja hartioiden tärinää ja keskityin harjaamaan Irkun kullanväristä kylkeä, kunnes kuulin pettyneen tuhahduksen ja oven kolahduksen. Monika oli mennyt.

Tarkistin Irkun kaviot ja raapaisin käteni huonosti kotkattuun naulaan, sitten keräsin harjat kokoon ja pyyhkäisin silmiäni. Minulle riitti, en halunnut olla täällä pidempään. Heitin loput porkkanat Irkun ruokakuppiin ja marssin lepohuoneeseen.
- Mä haluan lähteä, ilmoitin ovelta. Jessi ja Hanski istuivat vierekkäin sohvalla juttelemassa ja Jessi katsoi minua yllättyneenä. Minulle tuli epämiellyttävästi mieleen, että olin keskeyttänyt jotain.
- Joko sä harjasit sen?
- Jo. Mennään. Danni odottaa.
- Niin taitaa tehdä. Mennään vaan. Nähdään aamulla, Jessi sanoi Hanskille ja nousi sohvalta.
- Nähdään, mies sanoi laiskasti hymyillen.

 
7. Salaliitto
Nukuin sen yön lattialla patjan päällä, vaikka Jessi olikin tarjoutunut nukkumaan siinä. Olin kieltäytynyt. Minun olisi helpompi kerätä aamulla lakanat vaivihkaa lattialta kuin ruveta taas petaamaan hänen sänkyynsä puhtaita, jos naarmuni vielä sotkisivat. Jessi nousi aikaisin ja minä teeskentelin nukkuvaa, kunnes hän ilmoitti kuuluvalla äänellä eteisen ovelta lähtevänsä ratsastamaan Irkun ennen töihin lähtöä. Onneksi Danni mutisi jotain peittonsa alta. Kun ulko-ovi sulkeutui, nousin istumaan.
- Danni.
- Mä nukun.
- Et nuku, sanoin tuskastuneena. En ollut saanut vaihdettua hänen kanssaan kahta kahdenkeskistä sanaa eilisen jälkeen ja olin muutenkin jo tulla hulluksi yksiössä.
- No mitä? Danni kysyi ja käänsi varovasti kylkeä.
- Onko Jessillä jotain sen Hanskin kanssa?
- Ei tietenkään, Danni sanoi, mutta piti paljastavan miettimistauon ennen vastaustaan. Hänkin vähintään epäili.
- Monika sanoi.
- Niin, mutta mä olen ajatellut, että se vaan kiusaa Monikaa. Niin mäkin teen.
- Jessi ei ole sinä. Sä olet ärsyttävä ja mahdoton ihan tahallasi, mutta se ei ole.

Danni hiljeni ja nousi istumaan. Katselimme toisiamme vähän aikaa.
- Mennään tupakalle, Danni sanoi ja nousi irvistäen seisomaan. Hän kurkisti yöhousujensa sisään, minä näin vain pintapuolen ja sen, että enää hän ei ollut vuotanut niitä verisiksi. Minäkin nousin ja siirryimme parvekkeelle. Siellä oli kylmä, mutta minulla olikin kylmä jo valmiiksi. En pitänyt omista ajatuksistani.

Jessi palasi puolenpäivän aikoihin, meni suihkuun, vaihtoi vaatteet ja kertoi hyvin tyytyväisen oloisena, että Irkku oli käyttäytynyt paremmin kuin aikoihin. Sitten hänen piti kiiruhtaa töihin.
- Haluatko sä, että mä vien sut matkalla asemalle? hän kysyi minulta, mutta en halunnut. Danni joutuisi olemaan yksin koko pitkän iltapäivän, enkä muutenkaan halunnut hänen kyytiinsä. Minua pelotti, että mitä sammakoita suustani pääsisi ja vielä enemmän se, mitä hän mahdollisesti vastaisi.
- En mä ihan vielä, sanoin. – Me tehdään Dannin kanssa ensin läksyt.
- Onko sulla kirjat mukana? Jessi ilahtui. – Ilahduttavaa paneutumista!

Tietenkään minulla ei ollut kirjoja mukana, mutta vilkuilin iltapäivällä Dannin kirjoja ja totesin, ettei hänellä olisi mitään hankaluuksia muuttaa takaisin. Parin aineen kirjat olivat eri kuin ne, joita itse käytin, mutta asiat olivat suunnilleen samat.
- Tulethan sä pian takaisin kotiin, pyysin.
- Mä voisin tulla vaikka saman tien, ellei mun pitäisi mennä huomenna kouluun setvimään, että mitä siellä bileissä oikein tapahtui, Danni lupasi. Hän makasi sängyllään kädet pään takana ja liikutteli varovasti jalkojaan. – Joko sä haluat lähteä?
- Taidan haluta, huokaisin.

Olin merkillisen alakuloisella mielellä koko kotimatkan. Minua pelotti ajatus siitä, että ehkä Jessi oli rakastunut Hanskiin. Miehessä ei ollut ensi näkemältä ollut mielestäni kummempaa vikaa. Okei, tietenkään en voinut täysin arvostaa ketään, joka välitti alaikäisille viinaa, mutta muuten hän oli vaikuttanut ihan täysipäiseltä tyypiltä, ja muistin vielä ajatelleeni, että hän oli ikäisekseen ihan mukavan näköinenkin. Nyt vihasin häntä. Minun melkein teki mieli vihata Jessiäkin, mutta se ei tuntunut oikealta, ei ollenkaan. Olihan hänen ansiotaan, että olin asunut koko elämäni Mustaojalla, enkä jossain lastenkodissa. Miten olisin voinut vihata häntä? Mutta sittenkin vihasin vähän, sillä Vesku oli minulle yhtä rakas ja hän satutti Veskua.

Merlin oli ollut liian kiireinen heittääkseen minut perjantaina asemalle, joten olin mennyt sinne mopolla ja nyt olin viimeiset kilometrit istunut sormet ristissä toivoen, että se olisi edelleen paikallaan ja ehjä. Se oli, mutta surullisen yksinäinen ja märkä. Onneksi se lähti käyntiin vain pari kertaa yskähdettyään ja lähdin huristamaan kohden kotia. Ajattelin mieli mustana Merliniäkin. Se lehmä. Hänen kiireensä eivät olleet olleet saippuasarjoja kummempia ja sen takia minun peffani nyt kastui. Minä se olin laittanut kaksosten välipalankin perjantaina ennen lähtöäni. Ajattelin, että kunhan Jessi tulisi kotiin, ei Merlinillä olisi enää mitään asiaa loisia meillä.

Laahustin sisään arvellen, että saisin ruveta taikomaan syötävää kaikille, mutta siellä tuoksuikin ruoka ja keittiöstä kuului puhetta ja naurua. Ja Armi, se laukkasi korvat läpättäen minua vastaan niin, että minun piti istua lattialle riepottamaan sitä. Miten sellaiseen pieneen otukseen saattoi kiintyä parissa hassussa päivässä?
- Meillä on vieraita, tuli Sunna ilmoittamaan, ennen kuin sain itseni ylös eteisen lattialta.
- Ai, kuka, sanoin hajamielisesti miettien, mahtoiko hän tarkoittaa Liskoa.
- Reine. Me tehdään ruokaa.
Hetken olin ymmälläni, mutta sitten muistin sen vaalean naisen, joka oli käynyt meillä kesällä Villen kanssa.
- Onko Villekin?
- Ei, Sunna sanoi ja meni, koiranpentu perässään.

- Miten meni viikonloppu? kysyi Vesku hyväntuulisesti, kun menin keittiön ovelle. Hän touhusi jotain työpöydän ääressä ja Reinekin oli siinä, astiapyyhe tungettuna housujensa vyötäisille kuin essu. Hän nyökkäsi minulle.
- Siinähän se.
- Ruoka on ihan kohta valmista. Mitä Dannille kuuluu? Joko se haluaa kotiin?
Jostain syystä jätin sanomatta, miten asia oli.
- Kyllä se ennen pitkää alkaa haluta. Mä käyn purkamassa tavarani.

Raahasin laukkuni suoraan kellariin, sillä olin juuri muistanut siellä olevan kosteaa pyykkiä. Kukaan ei näköjään ollut pyykännyt ainakaan lähipäivinä ja taas teki mieleni antaa Merlinille tukkapöllyä. Olisi kyllä hänen syynsä, jos ipanoilla ei olisi aamulla puhdasta vaatetta kouluun. En ehtinyt nyt ruveta penkomaan pyykkikaappia, minun oli pakko pestä lakanat. Hain vielä takkini sekaan. Minusta oli koko matkan tuntunut, että ihmiset tuijottivat likaista ja repaleista kyynärpäätäni. Sitten aloin ihmetellä, miten Reine oli meillä kokkaamassa ilman Villeä ja kiipesin yläkertaan.

Siinä ei kuulemma ollut mitään dramatiikkaa, vaikka minulle tulikin yllätyksenä, että Reine ja Vesku tapasivat soitella toisilleen. Reine oli tullut ratsastamaan.
- Etkö sä olekaan Villen kanssa? kysyin varmistaakseni, että ymmärsin, missä mentiin.
- En, me vaan tapailtiin jonkun aikaa, Reine sanoi hymyillen. Olin jo huomannut, että hän oli kova hymyilemään.
- Ja sä osaat ratsastaa? jatkoin välittämättä siitä, että se saattoi kuulostaa tungettelevalta. Olin sillä jumalaisella rajalla, että tietyssä seurassa saatoin hyvinkin käyttäytyä vielä kuin lapsi.
- Reine itse asiassa opetti ja neuvoi mua, kun mä alottelin kilpailemista, Vesku sanoi ja me kaikki lapset käännyimme katsomaan häntä suorastaan kauhistuneina. Opettanut häntä? Jos maailmassa oli joku ihminen – Hannan lisäksi tietenkin – joka oli opettanut Veskua, niin miksi hänestä ei ollut koskaan puhuttu?
- Siitä on sata vuotta aikaa, Reine sanoi kevyesti punastuen. – Me oltiin vaan koululaisia.
- Ota Mia, sanoin hartaasti, sillä olin juuri parantanut asentoani tuolilla ja tärveltynyt nahkani oli kiristynyt inhottavasti. Se vaatisi hoitoa eikä rytyytystä.
- Sekö on sun hevosesi? Reine kysyi ja nyökkäsin.
- Mun pitää mennä tekemään läksyt, valehtelin.

Seuraavana iltana lähetin Dannille tekstarin ja komensin hänet meseen. Olin ehtinyt ajatella ja minun piti puhua hänen kanssaan, paitsi että en halunnut puhua. Joku olisi voinut kuunnella.
- Onkohan Vesku jutellut reksin kanssa? Danni aloitti.
- Ei varmaan, miksi olisi?
- No kai sä sanoit sille, että mä voin tulla jo pois täältä?
- Itse asiassa en sanonut.
- No mikset? On siinä mulla sisko! Mä jo ajattelin, että voisin tulla nyt, kun jakso vaihtuu. Pitääkö mun itse hoitaa kaikki?
- Itsehän sä olet hoitanut kaikki tähänkin asti. Anna nyt mä puhun. Kirjotan siis.

Danni vastasi kysymysmerkeillä ja sormeni pysähtyivät näppäimille. Kirjoittaminen ei mitenkään voinut tulla yhtä luonnollisesti kuin puhuminen, enkä tiennyt, mistä aloittaisin. Lopulta hylkäsin koko tietokoneen ja otin sittenkin puhelimen käyttöön. Kävin tarkistamassa, että Jerry ja Merlin olivat omissa loukoissaan ja laitoin telkkaria aavistuksen verran kovemmalle.
- Sä et voi tulla kotiin vielä, sanoin Dannille ja selitin. Minusta hänen piti pysytellä siellä, missä oli. asua Jessin kanssa ja pitää huolta siitä, että tämä ei heittäytyisi mihinkään typeryyksiin Hanskin kanssa. Olin valmistautunut kaikkiin mahdollisiin vastaväitteisiin, mutta Danni sanoi vain muutaman puolikkaan sanan, eikä sen enempää.

- Ymmärräthän sä, että tää on pakkorako? kysyin, kun hän oli ollut vähän aikaa hiljaa.
- Lasten ei pitäisi joutua huolehtimaan vanhemmistaan. Ei ainakaan, ennen kuin ne on niin vanhoja, että páskoo vaippoihin, hän sanoi murjottaen.
Olin täsmälleen samaa mieltä, mutta niin meidän piti nyt tehdä.
- Sun ajatuksesi mennä sinne kouluun oli paras, minkä oot tänä vuonna saanut. Nyt vaan pidät huolen siitä, ettei Jessi tee mitään typerää ja mä hoidan tän pään. Äläkä luule, että mulla on helppoa, lisäsin ja annoin kuulua kaiken, mitä olisin halunnut sanoa Merlinille, tai käskeä Veskun ja Jessin sanomaan.
- Vieläkö se vikittelee Jerryä? Danni kysyi kuin ei kävisikään viikoittain kotona näkemässä itse.
- Jerrykin näkee sen läpi, eikä se nyt sentään sitä ole vikitellyt, sehän on ihan penska.
- Pitkä penska. Vahdi sä niitä, jos mun pitää kerran vahtia Jessiä. Ja nyt se muuten taitaa tulla kotiin niin, että vaihdetaan puheenaihetta. Sillä meni kamalan kauan tallilla.
Dannin ääni oli epäluuloinen ja niin olivat myös minun mietteeni.

Tavallaan koko jutussa oli vähän salaliiton ja salapoliisileikin makua, mikä oli jännittävää ainakin näin alkuun. Danni raportoi minulle aina iltaisin Jessin tekemisistä, mutta ei hänellä oikeastaan ollut juuri mitään raportoitavaa. Jessi kävi tallilla ja hänkin kävi, joko tämän mukana tai sitten omin päin mopolla ratsastamassa Suvin hevosilla. Hän kuvaili kyllä hersyvästi, miten milloinkin oli saanut Monikan kiehahtamaan ja onnittelin häntä sydämeni pohjasta joka kerran. En voinut unohtaa tallitytön ilkeitä sanoja. Joskus heräsin kesken unieni niiden kaikuessa korvissani.

Me päätimme vähin äänin jättää sinä vuonna synttärit viettämättä. Minusta tuntui, että olimme liian vanhoja pitämään salabileitä vanhempien silmien alla ja Dannin uusilla kavereilla olisi ollut ihan liian pitkä matka tulla kylään. Toisaalta, olisipa kerrankin saatu koko ullakko hyötykäyttöön, jos sieltä olisi tullut sanotaanko kymmenkunta ihmistä. Tai Una poikaystävineen ja muutama muu. Joonas ehkä. Hän lähetteli minulle terveisiä Dannin kautta ja minä lähettelin naureskellen takaisin, mutta kielsin Dannia antamasta minun puhelinnumeroani tai meseosoitettani. Aina, kun ajattelin Joonasta, minulle tuli mieleen Arska, ja miten surullinen olin silloin ollut. Se ei ollut hyvä lähtökohta millekään.
 

Lähettäjä: jeppis 
Päivämäärä:   17.7.15 23:43:28

sain luettua nyt läpi kaiken nuoreen jerryyn asti, mitäs sitten? :D

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   18.7.15 20:09:58

Huhuu ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.15 20:19:06

Nuori Jerry? Mitähän sä Jeppis mahdat tarkottaa? (nim. se pätkä, joka mun mielessä on ton niminen, ei enää oo netissä ja jos sä tarkotat samaa, sen jälkeen ei tuu mitään :D)
-----------------------
8. Viikonloppu herraskartanossa
Minä olin melkein unohtanut Annin ajatuksen ratsastusleiristä, mutta hän ei ollut. Yhtenä aamuna hän tuli kouluun innostusta puhisten ja läväytti eteeni pari printtiä.
- Mä löysin meille leirin! Se on itse asiassa varattu meille jo, käykö sulle viikonloppu kahden viikon päästä?
Kävi, tietenkin, miksei olisi käynyt? Se oli vieläpä sopivasti synttäreideni jälkeen niin, että minun ei tarvinnut muuta kuin pyytää leiri synttärilahjaksi.
- Mistä ihmeestä sä löysit meille paikan kahden viikon päästä? kysyin, sillä sen verran olimme ehtineet yhdessä tutkia asiaa, että viikonloppuleirejä järjestettiin tähän aikaan vuodesta pääasiassa ryhmille tilauksesta, emmekä me näin kahdestaan mitenkään voineet katsoa olevamme ryhmä.
- Mutsi kuuli siitä. Sen työkaveri oli menossa jonkun porukan kanssa ja pari peruutti ja se oli kiipeilly seinille sen takia. Onneksi mutsi oli kertomassa, että me etsitään paikkaa!

Opettaja tuli, mutta Anni jätti paperit minulle ja luin niitä suurimman osan tuntia, kunnes osasin ne ulkoa, joskin olisi kannattanut ennemminkin opetella ulkoa kemian kaavoja. Minulla ei tietenkään ollut kovin syvällistä käsitystä eri talleista ja siitä, olivatko ne hyviä vai huonoja, mutta paperilla paikka näytti ihanalta. Se oli iso, vanha kartano Porvoon suunnalla ja ilmeisesti ollut vasta vähän aikaa ratsastuskouluna. Hevosia siellä kuitenkin oli ollut vuosikymmeniä, ellei satoja, ja mietin, mikä oli saanut omistajat yhtäkkiä ottamaan maksavia asiakkaita. Rahapula ehkä? Mutta ei se minua kiinnostanut. Minä tunsin istuvani viisi senttiä tuolin yläpuolella – olin menossa elämäni ensimmäiselle ratsastusleirille!

Veskulla ei ollut mitään menemistäni vastaan. Hän tosin nurisi, ettei ollut ajatellut laittaa niin paljon syntymäpäivälahjaani, mutta vain leikillään, näin sen. Jessiltä en kysynytkään. Vesku tuntui ymmärtävän oikein hyvin, miten paljon halusin kokea leirin, olkoonkin kotonakin hevosia vaikka ratsastuskoululle.
- Danni tulee saamaan raivarin, ennusti Jerry.
- Ei tule, toivoin, vaikka arvasin kyllä, että hän tuntisi itsensä syrjäytetyksi, kun kuulisi. Vähintäänkin.

Jerryn arvio osui ehkä lähemmäs totuutta, kyllä Danni vaikutti aika raivostuneelta.
- Miksi sä menet leirille ilman mua? Eikö me muka olla parhaat ystävät? Paita ja peppu?
Laskin kymmeneen.
- Tai Suomi ja Ruotsi, mansikka ja mustikka. Et säkään kysynyt multa, kun päätit muuttaa Tammisaareen, sanoin.
- No se oli ihan eri asia!
- Niin olikin, sä olet ollu siellä kuukausikaupalla ja mä olen poissa vaan viikonlopun!
- Haista… Danni sanoi. – Mä en ratsasta sun hevostasi sillä aikaa.
- Ei tarviikaan. Ei se siihen kuole.
- Toivottavasti teille tulee kamalaa.

En pahastunut Dannin ilkeästä toivotuksesta, en ainakaan paljon. Hän nyt vaan oli sellainen. Mutta kyllä kai hän oli oikeasti vähän loukkaantunut, sillä hän ei lähettänyt minulle edes tekstiviestiä silloin, kun oikea syntymäpäiväni oli. Jessi tosin lähetti heidän molempien nimissä ja lupasi tuoda minulle lahjan seuraavan kerran tullessaan. Se ei paljon lohduttanut. Danni oli kai tulossa viikonlopuksi, vaikka minä lähdinkin leirille. Oli ikävää, ellei hän suostunut sitä tuomaan.

Lohduttauduin sillä, ettei Danni yleensä ollut pitkävihainen ja sillä, että Miila tuli kylään syntymäpäivänäni. Hän ehti nykyään kauhean harvoin käymään.
- Toitko sä mulle lahjan? kysyin heti ovella.
- Mä ajattelin, että vois olla hyvä lahja, jos me mentäis yhdessä shoppailemaan lauantaina, Miila sanoi ja välttyi vaivoin astumasta Armin päälle. – Hyvä ihme, mikä toi on?
- Etkö sä ole kuullut, että meillä on koira? ihmettelivät Sarri ja Sunna.
- Ei kukaan ole nähnyt aiheelliseksi kertoa. Jos se koskeekaan noilla terävillä pikku hampailla mun saappaisiin, sen nimi on Rukkaset, Miila sanoi selvästi vähän huolissaan.
- Ei kun sen nimi on Armi, kertoi Sarri.
- Mä en voi lähteä lauantaina shoppailemaan, mä menen ratsastusleirille, sanoin minä, myös vähän huolissani. Menisikö ainutkertainen tilaisuus nyt sivu suun? Miila katsoi minua hetken, vilkuillen Armia silmäkulmastaan samalla.
- No entäs jos mennään nyt.

Koiranpennulla saattoi olla jotain tekemistä ehdotuksen kanssa, mutta en välittänyt syystä, enkä siitä, että läksyni olivat tekemättä. Suostuin enemmän kuin innokkaasti, ja jos kaksoset pettyivätkin, lähdimme siitä välittämättä menemään. Siitä tuli uskomattoman hauska ilta. Miila kertoi kaikki omat ratsastusleirimuistonsa ja osti minulle vaatteita täysin edesvastuuttomasti. Minuun ei takuulla ikinä ollut törsätty niin paljon rahaa yhdellä kertaa, ainakaan, jos ei laskenut mopoa. Osti hän kyllä itselleenkin.
- Ja terveisiä isältä, Miila sanoi lopulta, kun kaupat alkoivat sulkeutua ja olimme pysähtyneet kahvilaan virkistäytymään ennen kotiinpaluuta. Jostain syystä se latisti mielialaani jonkin verran.
- Sanoiko se muka tosiaan vai sanotko sä vaan? kysyin.
- Sanoi se, ihan oma-aloitteisesti. No okei, sen jälkeen, kun mä olin huomauttanut, että sulla on synttärit, Miila tunnusti.
- Mä tiesin, ettei se muistaisi.
- Siitä ei enää kannata ottaa itseensä. Se alkaa unohdella uudempiakin asioita.

- Ihanko totta? kysyin pelästyneenä. Olin aina ajatellut, että jossain vaiheessa tutustuisin isääni ja kyselisin häneltä kaikkea äidistä. Hänestähän en muistanut yhtään mitään muuta kuin jonkinlaisen hahmon, olin ollut niin pieni hänen kuollessaan. Vielä en ollut saanut aikaiseksi, mutta oliko minulla nyt yhtäkkiä kiire?
- Se on pari kertaa soittanut mulle kaks kertaa peräkkäin, kun ei ole muistanut jo soittaneensa. Mutta ei se nyt mitenkään silmin nähden höppänä vielä ole, Miila vakuutti.
- Mun pitäis kai joskus jutella sen kanssa, ottaa vähän selvää siitä, millanen se oli nuorena ja muuta.
- Älä sitten usko sanaakaan, mitä se sanoo.
- Ai ettei mun kannata?
- En mä sitä sano. Se on hauska tyyppi sillä päällä ollessaan, Miila hymyili. – Mutta jos se sanoo punanen, niin se on korkeintaan violetti. Ja nyt alkaa kai olla aika lähteä.

Kiitos Miilan minulla oli upouudet ratsastushanskat ja ratsastushousuihini sointuvat ruutusukat pakattavina torstai-iltana. Hän oli tarjoutunut ostamaan minulle uudet saappaat sillä ehdolla, että shoppailu loppuisi sitten siihen ja tarjous oli kutkuttanut aika lailla, mutta kun hän oli huomauttanut, etten mitenkään ehtisi pehmittää niitä käyttökelpoisiksi ennen leiriä, olin päättänyt, etten tarvinnut uusia. Niin kuin en tarvinnutkaan.

Annin äiti oli luvannut lähteä töistä aikaisemmin ja kuskata meidät, ja jo kolmen aikaan olimme matkalla. Oli pakko myöntää, että jännitti. Minun oli pitänyt soittaa Annille monta kertaa pakatessani, kun olin miettinyt, mitä mukana tarvittaisiin. Hänhän oli asiantuntija, joka oli käynyt varmasti kymmenellä ratsastusleirillä. Nyt uskoin, että minulla oli kaikki tarvittava ja tuijotin hiljaisena ja puhumattomana ulos sinistyvään iltapäivään. Mahani oli melkein kipeä.
- Sonja kyllä pitää teistä huolen, Annin äiti vakuutti ja piti muutenkin yllä pientä rupattelua koko matkan. Ymmärsin, että Sonja oli se hänen työkaverinsa, jota oli kiittäminen siitä, että Anni ja minä olimme päässeet mukaan, ja että muut leiriläiset olisivat tämän tätiystäviä. Se sopi minulle kyllä, ei minulla ollut mitään täti-ihmisiä vastaan.

Näki vielä vähän maisemista, kun auto kääntyi pitkälle kujalle, jota reunustivat lehdettömät puut. Kartano tosiaankin. Jännitykseni paheni, kun auto pysähtyi ja talo näytti niin suurelta ja komealta.
- Sun ei tarvitse tulla mukaan, Anni sanoi äidilleen ja nousi autosta.
- Höpsis, mä tulen katsomaan…
- Äiti. Et tule, mä en ole enää ykstoistavuotias.
- Mutta Sonja…
- Sä voit jutella sen kanssa sunnuntaina, kun tuut hakemaan meidät pois, Anni sanoi lujasti. Samassa leveiden kiviportaiden yläpäähän tuli joku. Näin naisen hahmon valaistuja ikkunoita vasten ja pidin häntä nuorena, kunnes kuulin äänen.
- Tulitteko te leirille? hän kysyi, ja ääni oli iäkäs, jos niin voi sanoa.
- Tultiin, sanoin reippaasti ja otin kassini. Anni ja minä lähdimme kiipeämään rappusia ja vasta ylhäällä huomasimme, että Annin äiti oli kuin olikin seurannut perässä. Siinä vaiheessa Anni ei kai enää kehdannut ruveta rähisemään vaan tarttui arvokkaasti naisen ojennettuun käteen.
- Tervetuloa, tämä sanoi ja esitteli itsensä: Christina. – Muut ei ole vielä tulleet. Mä näytän teille huoneenne ja kunhan loputkin on täällä, voidaan mennä tallille.

Siinä vaiheessa Anni mulkoili äitinsä, joka seisoi tähyilemässä aulan avoimista oviaukoista eri huoneisiin, lähtemään ja me seurasimme Christinaa. Olin ehtinyt jo toivoa, että pääsisimme johonkin romanttiseen ullakkohuoneeseen, jollaisista kaunis aula oli vihjaillut, mutta Christina veikin meidät käytävään, joka heti alkuun johti muutaman rappusen alemmas.
- Täältä teidän on näppärä päästä aamupalalle ja suihkuun, hän selitti romantiikan rapistessa, kun etenimme. Täällä ei ollut kipsikoristeita eikä peiliovia, karu korkkimatto vain ja keltaisiksi maalatut seinät. Christina näytti keittiön, joka oli suuri kuin ravintolassa, ja jonka keskellä oli pitkä ruokapöytä. Siellä oli taas henkäys menneisyyttä, mutta makuuhuoneissa ei ollut. Oma huoneeni kotonakin oli sievempi kuin nämä loukot, joissa vielä tuoksui Ikean lastulevy.

Valitsimme yhden kahden hengen huoneista ja Christina jätti meidät purkamaan tavaroitamme sanoen, että voisimme tulla odottamaan muita aulaan tai sen viereiseen oleskeluhuoneeseen, kunhan olisimme valmiita.
- Tähdätään siihen, että pääsette viimeistään kuudeksi tallille, hän sanoi mennessään. Istuin raskaasti toiselle sängylle ja katselin ympärilleni. Ikkunassa sentään oli pitsiverhot. Se lohdutti vähän.
- Puretaan tavarat ja vaihdetaan ridakamat, Anni sanoi touhukkaasti.
- No ei meillä ole mikään kiire.
- Mä haluan katsella ympärilleni.
- Mä olin toivonut, että me saatais joku kaunis prinsessahuone, tunnustin.
- Niin mäkin, mutta mitä väliä? Hevosten takiahan me täällä ollaan, ja me voidaan mennä sinne aulaan istumaan, jos halutaan leikkiä linnanneitoja.

Piristyin ja aloin latoa vähiä tavaroitani kaappiin ja kun olimme molemmat vaihtaneet ratsastushousuihin, lähdimme saappaat, kypärät ja takit sylissä palaamaan omia jälkiämme. Ehdimme laskea varusteet aulassa seisovan ison arkun päälle ja päätellä, että oleskeluhuone oli se, missä oli televisio, kun ulkoa kuului auton ääntä. Christina oli ääntä nopeammin paikalla vastaanottamassa loppuja leiriläisiä, joita oli neljä kappaletta. Kolme heistä oli varmaankin nelissäkymmenissä, neljäs oli vähän nuorempi, mutta liian vanha kenenkään tyttäreksi, ehkä kahdenkymmenenviiden. He huudahtelivat ja pulisivat huomattavasti enemmän kuin me ja heillä meni melkein tunti, ennen kuin he palasivat ratsastusasuissa.
- Tulkaahan, tytöt, mä näytän tallin! kutsui Christina, joka oli taas ilmestynyt paikalle ja Anni ja minä sinkaisimme pystyyn. Lopultakin asiaan.

Matkalla yli pimeän pihamaan Christina jutusteli paikasta, muttei mitään sellaista, mitä en jo olisi lukenut nettisivuilta. Hänen tyttärensä, Regina, vastaisi ratsastustunneistamme ja hänelle saisimme esittää toivomuksia. Tallissa, joka oli rakennettu jo 1800-luvulla, oli kahdeksan ratsuhevosta ja kymmenkunta nuorta hevosta ja koska oli jo syksy, saisimme ratsastaa maneesissa, ellemme sitten haluaisi lähteä maastoon aamupäivällä, kun olisi valoisaa.
- Mä en ainakaan halua, sanoi yksi tädeistä ääni hiukan värähtäen. Hän oli vähän päärynänmuotoinen ja käveli kypärä päässä ja raipan pää suussa aivan kuin olisi ollut menossa ensimmäiselle ratsastustunnilleen.
- En minäkään. Mä tahdon rääkkiä koko rahan edestä, totesi toinen nelikymppisistä, pitkä ja ankaran näköinen nainen.

Talli oli kaunis. Se oli kivestä rakennettu ja siinä oli kaari-ikkunat. Kunkin ikkunan alla oli takorautainen teline kukkalaatikkoa varten ja ikkunoiden välissä seinässä oli koukut, joista roikkui lyhtyjä. Sisältä se oli sitten vähemmän viehättävä, rapistuneen asiallinen vain, ja melko sokkeloinen. Meitä vastaan asteli nuorempi painos Christinasta. Regina oli yhtä hoikka ja hänellä oli samanlaiset hunajanväriset hiukset ja hän vei meidät peremmälle satulahuoneeseen.
- Keitäs te olette ja minkä verran teillä on ratsastuskokemusta? hän kysyi reippaasti. Se pitkä nainen aloitti kenenkään kehoittamatta.
- Arja on nimi, olen ratsastanut 23 vuotta ja taso on vahva helppo A, hän sanoi kuuluvalla äänellä.

Muut tädit jatkoivat samaan tapaan. Sonja oli ystävällisen näköinen vähän pullea nainen, joka sanoi harrastaneensa ratsastusta kymmenkunta vuotta, se vähän nuorempi oli Kiira ja raippaa syövä täti, Anita, joka ei halunnut maastoon, sanoi vasta pari vuotta sitten aloittaneensa uudelleen pitkän tauon jälkeen. He olivat kaikki samassa työpaikassa ja kuuluivat siellä ratsastuskerhoon, joka tämän leirin oli järjestänyt.
- Te ette varmaankaan ole vielä töissä, Regina sanoi katsahtaen Annia ja minua ja Arja kiiruhti selittämään, miten me olimme joutuneet mukaan. Anni lasketteli rutinoituneesti omat ratsastusvuotensa ja sitten oli minun vuoroni.
- Mä olen Alissa ja mä olen ratsastanut niin kauan kuin mä muistan, sanoin hiukan hämilläni. Se ei tietenkään ollut yhtä paljon kuin Arjan 23 vuotta, mutta en minä mitään vuosimäärää osannut sanoa. Missä vaiheessa muka olin lakannut istumasta kyydissä, kun Jessi talutti ja ruvennut itse ratsastamaan? Ehkä kymmenen vuotta sitten?

Regina näytti miettivän hetken ja jakoi sitten meille hevoset. Yritin pitää niiden nimet mielessäni, mutta edelleenkin minua jännitti sen verran, ettei siitä tullut mitään. Hyvä, kun muistin oman ratsuni, sen nimi oli Fuga. Regina neuvoi meitä kaikkia ottamaan oikeat varusteet ja kierrätti sitten pitkin tallia osoitellen hevosia. Fuga oli viimeisenä kulman takana.
- Millainen se on? kysyin ja nyt kaikki jännitys oli kadonnut. Olin kuin kotonani, kun pieni ruskea tamma, Mian värinen, mutta sirompi, katsoi minua korvat hörössä.
- Ihan kiva, Regina vakuutti ja kysyi, tarvitsinko apua harjaamisessa tai satuloinnissa.
- Enköhän mä selviä, naurahdin. En ollut vielä tavannut hevosta, jonka kanssa en olisi pärjännyt.

Fuga ei tehnyt poikkeusta. Tosin olin vasta harjaamassa sitä, kun Regina jo huuteli meitä kokoon, joten jouduin hutaisemaan loput ja heittämään satulan selkään. Suitsien kanssa kohtasin yllättävän ongelman, mutta avasi se suunsa, kun päättäväisesti väänsin peukalollani hammaslomasta. Kiireesti kiskoin soljet kiinni, nappasin raippani ja lähdin taluttamaan Fugaa kohden ovea, mistä kuului kavioiden kopinaa. Regina ohjasi meidät tallipihan yli maneesiin ja neuvoi asettumaan riviin kentän keskelle. Se kaikki oli minulle aika outoa ja katselin epäluuloisena seiniä, jotka tuntuivat olevan kovin lähellä. Olin ani harvoin ratsastanut yhtaikaa viiden muun ihmisen kanssa muuta kuin kisaverkoissa ja tämä maneesi oli aika pieni. Mutta minähän olinkin tullut hankkimaan uusia kokemuksia.

Siiri oli monesti kertonut, millainen järkytys oli joutua ratsastuskouluun sen jälkeen, kun oli ensin opetellut ratsastamaan Nikillä. En ollut kuvitellut joutuvani kokemaan mitään vastaavaa täällä, sillä nettisivujen mukaan ratsastuskoulutoimintaa oli ollut vasta muutama kuukausi, kesästä alkaen, ja siellä myös sanottiin, että kaikkia hevosia koulutettiin ja läpiratsastettiin säännöllisesti. Etenkin jälkimmäistä aloin epäillä heti, kun olin Reginan käskyn mukaan ratsastanut Fugan uralle. Se oli vaatinut pienen potkaisun, olkoonkin että tamma oli heilauttanut arvioivasti korviaan, kun olin yrittänyt käyttää normaaleja, keveitä apuja, jotka Mialla toimivat. Huokaisin syvään ja yritin asennoitua uudelleen vain huomatakseni, ettei Fuga taipunut vasemmalle ollenkaan. Yritin salavihkaa saada sen pohkeeni ympärille, mutta olisin halunnut ohjat avuksi ja Regina käski tomerasti antaa niiden roikkua, kunnes olimme kiertäneet maneesia täsmälleen viisi kierrosta. Sitten hän käski siirtyä kevyeen raviin.

Se tunti oli todellakin kokemus. Minulle ei tuottanut hankaluuksia ratsastaa kevyttä ravia viisitoista minuuttia, välillä voltteja tehden, mutta kaikille tädeille se ei ollut ihan itsestään selvää pässinlihaa. Hevoset siirtyivät volteilla käyntiin tai tekivät volttien sijaan jotain koko rata leikkaa –tyyppisiä liikkeitä ja varsinkin Anita alkoi säälittää minua. Hän oli punainen kuin punajuuri. Sitten Regina käski meidän siirtyä harjoitusraviin ja jatkaa samaa, ja aloin lopultakin saada Fugaan kunnolla tuntumaa. Se loppui kuitenkin liian pian, kun meidän piti taas siirtyä käyntiin ja antaa pitkät ohjat.

- Mitäs tehdään lopputunti? Laukkaa vai käyntityöskentelyä? Regina kysyi reippaasti.
- Käyntiä, sanoi Anita salamannopeasti ennen kuin kukaan muu ehti edes miettiä saati avata suutaan.
- Ja onko kaikki sitä mieltä?
Kysyi sentään. Arja tuhahteli vähän ja sanoi, että olisihan laukkaaminenkin ollut mukavaa. Minä aavistelin, että pari reipasta pyrähdystä olisi ehkä saanut ratsuni hereille ja sitten olisikin ollut vähän helpompi yrittää hitaammassa askellajissa, joten olin samaa mieltä hänen kanssaan. Näin Sonjan katsovan Anitaa myötätuntoisesti, enkä ihmetellyt, kun hän siirtyi tämän puolelle.
- Ne, jotka ei halua laukata, tulee kentän keskelle, toiset ottaa oikean kierroksen ja laukkaa uralla, Regina ratkaisi.

Tila oli sen verran pieni, ettei siinä sitten voinut unelmoida pääty-ympyröistä , mutta usutin Fugan laukkaan silti. Se kiihdytti vain raviaan ensin, kunnes läppäsin sitä turhautuneena raipalla. Apuni olivat takuulla olleet oikein, se vain jäkitti vastaan huvikseen. Sen jälkeen laukka nousikin, tosin pikkuruisen protestipukin jälkeen.

Me saimme laukata kolme kierrosta, mutta siihen se loppui ja lopputunnin ratsastimme pohkeenväistöä ja etuosakäännöksiä. Minulla ei ollut kelloa, mutta kyllä siinä varmaankin tunti meni, ellei enemmänkin. Ainakin aika tuntui kauhean pitkältä. Reginalla tuntui olevan loputon lista variaatioita erilaisista pohkeenväistöliikkeistä. Ratsastimme sitä vinottain uraa pitkin, kulmasta keskelle, keskeltä takaisin ja täyskaartona kulmasta leikaten. Olin melkein iloinen tai joka tapauksessa ihan valmis lopettamaan, kun hän lopulta käski pitkät ohjat ja loppukäynnit.

 
9. Kokemuksia
Vaelsimme jonona tallilta takaisin kartanoon yli pimeän pihamaan. Tädit naureskelivat ja heillä tuntui olevan kovin hauskaa, Anni ja minä seurasimme hiljaisempina. Riisuimme kuin yhteisestä sopimuksesta ratsastussaappaat ja –kengät lasiterassille ja jätimme kypärätkin sinne. Christina oli meitä vastassa aulassa.
- Oliko hauskaa? hän kysyi kasvot hymyssä, eikä siihen voinut muuta vastata kuin että oli. Hän sanoi, että voisimme keittiön kaapeista laittaa itsellemme iltapalaa ja että hän oli laittanut saunan lämpiämään, koska varmaan halusimme sinne tunnin jälkeen.
- Kyllä, kiitos, sanoi Arja arvokkaasti.
- Mä kuolen nälkään, sanoin Annille, sillä en ollut saanut syötyä mitään sinä lyhyenä hetkenä, kun olin ollut kotona odottamassa, että he hakisivat minut. Minua oli jännittänyt ihan liikaa, mutta nyt se oli taivaan tuulissa ja minusta tuntui, että saatoin syödä vaikka hevosen.
- Mennään syömään sitten, Anni sanoi iloisesti ja niin me teimme.

Tädit touhusivat mitä touhusivat, juttelivat ja nauroivat ainakin äänekkäästi, mutta eivät he mihinkään ehtineet, ennen kuin me olimme testanneet voileipägrillin ja vedenkeittimen. Sonja ja Anita olivat käyneet pari kertaa keittiössä ja sikäli, kun olin nähnyt oikein, he olivat tuoneet saunakaljoja jääkaappiin viilenemään. Saunaan me osuimme kaikki suunnilleen yhtaikaa, tai Anni ja minä ehdimme muutamaa minuuttia aiemmin niin, että olimme jo lauteilla, kun aikuiset tulivat. Olin iloinen siitä, he olivat puheliaampia kuin missään vaiheessa aiemmin ja nauroivat niin, että arvasin heidän aloittaneen saunakaljojen nappailun jo ennen saunaa. Luikin sieltä suorastaan karkuun heidän tullessaan, sillä lauteilla ei oikeastaan ollut tilaa kuudelle ja muutenkin ujostelin heitä hiukan. Anni tuli heti perässä.
- Mitäs nyt tehdään? kysyin astuessani suihkusta ja hamuilin pyyhettäni naulasta.
- Mennään katsomaan telkkaria, Anni ehdotti.
- Oispa meilläkin pari saunakaljaa! sanoin puoliksi pilaillen.
- Otetaan niiltä yksi. Mä katsoin jääkaappiin äsken ja niitä on niin paljon, ettei ne oo voinu laskea niitä.

Minä en oikeastaan pitänyt oluesta, mutta kun olimme saaneet yllemme oloasut, jollaista en ilman puhelua Annille olisi ymmärtänyt ottaa mukaan, menimme jääkaapille ja löysimme sieltä myös siideriä. Jaoimme yhden pullon kahteen muovimukiin ja kävelimme aulan yli huoneeseen, jossa televisio oli. Vähän ihmettelemällä löysimme koko joukon kaapelikanavia ja Anni halusi pysäyttää Johnny Depp – elokuvan kohdalle.
- Saadaankohan me huomenna ratsastaa ihan oikeasti, mietin ääneen, kun yritin päästä kärryille elokuvasta, joka oli alkanut jo aikaisemmin ja jota en ollut nähnyt ennen.
- Mitä sä meinaat, oikeasti?
- Niin, siis, opettaakohan Regina meitä huomenna, sanoin vähän ymmälläni. Annin kysymys oli pistänyt minut ajattelemaan ja olin tajunnut, että Regina ei ollut koko tunnin aikana oikein neuvonut ketään. Hän oli vain ladellut tehtäviä ja katsonut, että me suoritimme ne, tai ainakin yritimme. Jos kuka ei onnistunut, hän oli sanonut ”uudelleen”, mutta kertomatta miten.
- Millanen sun hevonen oli? Anni kysyi. Hän oli itse ratsastanut melko isolla vaalean rautiaalla ruunalla, joka oli näyttänyt porskuttavan eteenpäin kuin juna.
- Aika jäykkä, mutta kyllä se loppua kohden parani, sanoin diplomaattisesti. – Sun?
- Suu kuin tiiliskiveä. Mutta ei ihme, kun se piti päätään sillä tavalla. Vai mitä?
Anni katsoi minua luottavaisesti ja nyökkäsin. Hän piti minua ihan guruna, mitä ratsastukseen tuli.
- Niinpä, kuolaimet paino vaan suupieliä eikä hammaslomaa, sanoin. – Ei ihme, ettei se reagoinut sun käsiin.

Siinä vaiheessa täditkin liihottelivat huoneeseen. Anni ja minä olimme vallanneet sievän sohvan, joka oli televisiota vastapäätä, mutta se ei näyttänyt heitä haittaavan. He kokoontuivat pienen, pyöreän pöydän ääreen olutpulloineen ja alkoivat ruotia ratsastustuntia niin äänekkäästi, että onneksi elokuvassa oli tekstitys. Onneksi se myös loppui pian, sillä heidän juttunsa olivat kiinnostavampia. Anita-aloittelija oli eniten äänessä ja hehkutti joka askelta. Muut nyökkäilivät hänelle yrittäen näyttää kiinnostuneilta ja tajusin, että heidän täytyi olla todella hyviä ystäviä. Anitahan oli ollut aivan onneton. Aloin ymmärtää viikonloppuleirin funktion, vaikka olinkin odottanut enemmän jotain sellaista touhua kuin Hevoshullun leirikertomuksissa. Tyhmä minä. Ei nyt oltu sellaisella ratsastusleirillä, jolla valvotettiin toisia aamuyöhön, syötiin karkkia ripuliin asti ja järjestettiin leirikaste ja –kilpailut. Tämä oli aikuisten leiri.
- Tulkaa tekin tänne istumaan, sanoi Sonja meille haettuaan pöytään ison astian sipsejä ja laatikollisen punaviiniä. Hän tuntui jotenkin pitävän itseään äidinkorvikkeena meille, ja kai se oli ymmärrettävää, kun hän oli Annin äidin pyynnöstä järjestänyt meidät mukaan.

- Me ei saada valvoa liian myöhään, sanoi Kiira varovaisesti. – Regina sanoi, että aamutunti on jo yhdeksältä.
- Nyt on viikonloppu, nukutaan sitten viikolla, Anita sanoi riehakkaasti ja kuin kutsusta Regina ilmestyi silloin ovelle. Hän oli vaatteistaan päätellen joko tulossa jostain tai lähdössä juhlimaan, ja kun otti huomioon, miten vähän kello oli, todennäköisesti lähdössä.
- Voidaan me alottaa kymmeneltäkin, jos siltä tuntuu, hän sanoi ja kiskoi mustaa satiinipaitaansa paremmin hameen päälle.
- Ihan miten sulle sopii, sanoi Arja nopeasti. – Mitä me tehdään huomenna?
- Vähän samaa kuin tänään, Regina arveli ja minä masennuin aavistuksen verran.
- Eikö me voitaisi vaikka hypätä, lipsautin.
- Ehkä iltapäivällä, Regina sanoi hetken mietittyään. – Mutta oikeastaan mä tulin jakamaan teille hevoset valmiiksi, olkaa niiden kanssa kymmeneltä maneesissa.

Hänen määräävä äänensävynsä toi mieleen Hannan ja tunsin oloni kotoisaksi, kun hän luetteli hevosia ja osoitteli meistä kutakin vuoronperään.
- Deke, Goheem, Notoria, Fuga, Kismet ja Zuma, hän luetteli osoitellen meistä kutakin vuoronperään. Minä olin viimeisenä vuorossa ja Zuma oli se, joka osui kohdalleni. Regina katseli hetken, miten nimet upposivat tajuntaamme, ja kun ei mitään kysymysryöppyä tullut, hän toivotti meille hauskaa iltaa ja lähti.
- Menikö joku tänään Zumalla? kysyin katsellen ympärilleni. Regina oli opetellut meidän nimemme saman tien niin, ettei ollut joutunut kertaakaan puhumaan tyyliin ”hei sinä Zumalla”. Kaikki pudistivat päitään, mistä olin oikeastaan tyytyväinen. Olisi jännittävää tavata taas ihan uusi hevonen, jota ei ollut edes nähnyt.

Annista ja minusta ei ollut vastusta aikuisille naisille, mitä tuli valvomiseen. Ei edes, vaikka Anni sanoi käyvänsä hakemassa meille lisää limsaa ja tuli keittiöstä takaisin mukit täynnä siideriä. Tai ehkä sen takia? Puolenyön aikaan haukottelimme melkein naamamme halki ja sitä paitsi tätien jutut olivat käyneet aika tylsiksi. Minun mielestäni, ei heidän. He nauroivat niin, etteivät olleet tuoleillaan pysyä.
- Mä en kestä katsoa, kun aikuiset tulee humalaan, Anni sanoi tuomitsevasti, kun pesimme hampaita. – Mua ällöttää aina lomillakin, kun isä ja äiti juo pullon tai pari ruoan kanssa ja alkaa ihan höpöiksi.
- Onko humalaiset nuoret sitten parempia?
- No lapset on lapsia, ne saakin olla typeriä.
Moinen kerettiläisyys hiljensi minut, paitsi että minun piti taas haukotella ja tuskin jaksoin laittaa kännykkään herätystä, kun pujahdin puhtaiden, viileiden lakanoiden väliin.

Me saimme ruokkia itsemme aamulla ihan kaikessa rauhassa, koko keittiö oli meidän kahden käytössä. Anni marmatti vähän siitä, miten tädit olivat pitäneet häntä yöllä valveilla nauramisellaan ja myöhemmin kaikella nukkumaanmenotohinallaan. Minä en ollut kuullut niistä mitään. Olin nukkunut syvästi ja olin nyt sekä levännyt että hyvällä tuulella.
- Lähdetään talliin ja hoidetaan meidän hevoset, ehdotin, kun en jaksanut syödä enempää.
- Pitäiskö meidän herättää noi muut? Anni aprikoi, mutta vastasi sitten itse itselleen päätään ravistaen. – Ei hitossa, oppivatpahan juhlimaan säällisemmin, jos ne nyt myöhästyy.
- Parhaassa tapauksessa ne ei tule ollenkaan vaan me saadaan oma tunti, keksin.

Niin onnellisesti meille ei käynyt, mutta mukavan tunnin me vietimme hiljaisessa aamutallissa, missä Regina talutteli ulos tarhoihin niitä hevosia, jotka eivät tulleet tunnillemme ja joku nuori tyttö putsasi karsinoita. Zuman ja Annin ratsun, Kismetin, boksit olivat vierekkäin ja minun teki mieli itkeä ilosta, kun näin, miten sieviä ne olivat. Arabeja, takuulla, täysiverisiä. Mikseivät Vesku ja Jessi voineet kasvattaa sellaisia? Zuma oli kaiken kukkuraksi kaunis, pilkullinen kimo ja suurine silmineen ja siroine turpineen se näytti lelulta, kun se katsoi minua pitkän otsatukkansa takaa. Olisin voinut pistää sen reppuuni ja viedä kotiin – arvelin, että se olisi minulle juuri sopivan kokoinenkin.

- Missäs muut on? Regina kysyi pysähtyen karsinan ulkopuolelle.
- Kaipa ne pian tulee, Anni sanoi välinpitämättömästi ja suunnilleen varttia vaille alkoi kuulua kiireisiä askeleita, pulinaa ja marmatusta. Tädit saapuivat. Heillä oli niin kiire ja hätä, etteivät he edes ehtineet moittia meitä siitä, ettemme olleet herättäneet heitä. Regina sanoi, että me voisimme jo mennä maneesiin ja aloitella alkukäynnit ja Anni ja minä menimme.
- Outoa olla täällä ihan kahdestaan, Anni sanoi vilkuillen ympärilleen. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista, paljon oudompaa oli ratsastaa niin isossa porukassa ympäri ja ympäri.

Zuman satulassa oli jotain vikaa, totesin heti, kun olin istunut siihen. Se oli kuin alamäki. Minusta tuntui, että valuin siitä pois. Anni ei kuitenkaan nähnyt siinä mitään omituista, huomautti vaan, että kaikki satulat eivät sopineet kaikille ihmisille. Minä en ollut sattunut ikinä istumaan epämukavaan satulaan, enkä ollut tullut moista ajatelleeksikaan, mutta kai siinä jotain perää oli, kun vähän mietti ja Annilla oli takuulla siitä enemmän kokemusta kuin minulla.

Olimme kävelleet kyllästymiseen asti, kun tädit ja Regina tulivat. Minä olin jo ottanut ohjatkin ahneena saamaan tuntumaa siihen, millainen ratsu minulla tänään oli. Zuman askeleet olivat lyhyet ja kiireiset, vähän kuin Villellä ja ensimmäinen ajatukseni oli, että halusin saada sen kulkemaan pidemmin ja rauhallisemmin askelin.
- Alissa, anna pitkät ohjat, Regina sanoi kuitenkin heti tullessaan ja niin saimme jatkaa maneesin ympäri kävelemistä, kunnes täditkin olivat päässeet satuloihin ja kävelleet säädetyn määrän.

Tunti ei poikennut juuri mitenkään edellisiltaisesta. Suoritimme erilaisia liikkeitä Reginan komentoja totellen, mutta nyt, kun oikein kiinnitin asiaan huomioni, hän ei edelleenkään tehnyt muuta kuin keksi tehtäviä. Hän ei korjannut Anitan asentoa, ei neuvonut Annia muutoin kuin käskemällä tätä pysähtymään, kun Kismet laukassa innostui, eikä vastannut minullekaan, kun kysyin, miten saisin Zuman kulkemaan vähän rauhallisemmin. Tai vastasi, hän sanoi:
- Sen pitää ensin liikkua eteenpäin, ennen kuin voi ruveta ottamaan pois.
Niin, niin piti, Minusta olisi vaan ollut kiva, jos se olisi kulkenut eteenpäin, kuten minä halusin eikä juossut altani karkuun. Ja tästä minä maksoin?

Nielin valituksenaiheeni, sillä en halunnut nolata muita, jotka ilmeisesti nauttivat suuresti ja sitä paitsi piristyin, kun Regina lupasi illalla rakentaa muutaman esteen.
- Sä ratsastat oikein nätisti, sanoi Arja minulle armollisesti, kun olimme hoitaneet hevoset pois ja palailimme kartanoon.
- Kiitos, sanoin ihmeissäni, sillä tämänpäiväinen ratsastus ei ollut kyllä ollut nättiä ollenkaan.
- Mutta et saanut sitä peräänantoon.
- En, myönsin. Zuma oli kulkenut pää pystyssä suurimman osan tuntia. Minulla oli ollut ajatuksia, mitä olisin halunnut sen kanssa tehdä, ellei meidän olisi pitänyt ravata niitä loputtomia voltteja. Mutta uusia kokemuksiahan olin tullut hakemaan ja niitä näköjään sainkin.

Kukaan ei ollut muistanut mainita, että leiriin kuului hemmotteluakin. Lounaaksi söimme purkkihernekeittoa ja sitten aikuiset alkoivat jonottaa suihkuun. Ymmärsin, että joku salskea nuorimies tulisi hierontapöydän kanssa ja antaisi lihasjumeille kyytiä.
- Tulettehan tekin? Sonja kysyi ystävällisesti, mutta kieltäydyin suorastaan kauhuissani. Kukaan maailmassa ei saisi minua riisuutumaan minkään hierojamiehen edessä.
- Ei se ole vaarallista, Anita vakuutti, mutta minä pidin pääni, eikä Annikaan näyttänyt kauhean innostuneelta. Lähdimme sen sijaan katsomaan, miltä kartanon tilukset näyttivät päivänvalossa ja kulutimme iäisyyden nuorten hevosten tarhan äärellä. Sitten tuli Regina meitä vastaan pihalla ja tarjouduimme avuksi rakentamaan meille esteitä.
- Rakentakaa vaan, hän sanoi näyttäen ilahtuneelta ja tuli näyttämään meille, mistä esteet ja puomit löytyisivät. Hän katosi antamatta sen enempää ohjeita ja minä aloin kunnianhimoisuuden puuskassa suunnitella kivaa rataa.
- Me ei voida hypätä rataa, Anita ei pysty, sanoi Anni järkevästi.
- Anita voi sitten ratsastaa ympyrää nurkassa, tuhahdin, sillä minua alkoi jo pikkuisen jurppia se, miten emme tehneet mitään edes nimellisesti vaativaa.

Puomeja ei riittänyt kuin kolmeen esteeseen, kun halusin tehdä okserinkin ja olin aika tyytyväinen valmiisiin esteisiin.
- Nostetaan niitä vähän, Anni ehdotti ja tirskahtaen suostuin. Tietysti aloittaisimme jostain puolesta metristä, mutta voisihan sitä huvin vuoksi vähän järkyttää tätejä. Nostimme esteet ainakin metrin korkuisiksi ja lähdimme hihitellen laittamaan hevosiamme valmiiksi.

Minulla oli taas uusi ratsu, sillä kumpaakaan arabia ei ollut kelpuutettu estetunnille. Se oli Goheem, jolla Sonja oli ratsastanut aamulla, aika iso tummanrautias ruuna. Se irvisteli minulle, kun satuloin sitä, mutta irvistelin vain takaisin, koska olin niin iloinen tulevasta estetunnista. Se ei voisi olla yhtä tylsä kuin kaksi edellistä.

Se oli vieläkin tylsempi. Ainoa huvi oli se, miten Anita pysähtyi ja kalpeni astuessaan sisään maneesiin ja nähdessään esteet, mutta se ilo kesti vain hetken.
- Ei me ehkä olla näin kunnianhimoisia, sanoi Reginakin viittoillen meitä menemään kaartoon ja siirtyen itse madaltamaan esteitä.
Verryttelymme oli täsmälleen sitä samaa kuin tähänkin asti, kevyttä ravia ja voltteja, pari laukannostoa, ja sitten saimme pysähtyä maneesin toiseen päähän.
- Esteelle ja yli, Regina neuvoi osoittaen punavalkoista estettä, josta hän oli tehnyt ristikon. Kukaan ei halunnut mennä ensimmäisenä, ei edes Arja, joka muutoin oli hyvin tietoinen kahdestakymmenestäkolmesta ratsastusvuodestaan.
- Minä menen, sanoin lopulta, hittoako tässä kulutettiin aikaa turhuuksiin. Pistin ratsuni laukkaamaan, tein yhden ympyrän saadakseni askeliin vähän voimaa ja käänsin sen esteelle. Tuskin huomasin, kun se hyppäsi sen.
- Hyvä, mene takasin joukon jatkoksi odottelemaan, niin Anni voi tulla nyt. Ravissakin voi tulla.

Me muut tosiaan seisoimme maneesin päädyssä odottamassa yhden suorittaessa tuota vaativaa tehtävää: esteelle ja yli. Siihen meni uskomattomasti aikaa. Anitan hevonen ei halunnut lähteä pois muiden luota, ja hän taisteli minuuttikaupalla sen kanssa, että pääsi edes liikkeelle. Lopulta Regina talutti sen toiseen päähän, mistä Anita sai ylittää esteen kohden meitä, ja Deke tuli sellaista vauhtia, että katsoin sen törmäävän meihin. Joku tädeistä vingahti, mutta viime tingassa hevonen pysähtyi niin äkkiä, että Anita kellahti alas.
- Reippaasti vaan takasin, kehotti Regina ja sama meno jatkui.

Minä olen pitkämielinen ihminen ja tottunut kunnioittamaan vanhempia ja kokeneempia, etenkin kaikkia, jotka tiesivät hevosista enemmän kuin minä. Oliko asianlaita täällä ja nyt niin, sitä aloin suuresti epäillä.
- Onko ratsastuskoulujen hyppytunnit aina tämmösiä? kysyin Annilta, kun olin saanut hypätä sen ristikon kahdesti ja pystyn kerran okserin odottaessa vielä kokonaan korkkaamattomana, ja tunnista oli reilusti yli puolet kulunut.
- Täähän on luksusta, kun meitä on vaan kuus. Ajattele, jos ois kymmenen tai kaksitoista, Anni henkäisi ja pyöritteli silmiään. Leikillään, ymmärsin kyllä, mutta hän jatkoikin. – Ei tää nyt ihan putkeen mene.
- Onko teillä jotain sanomista? Regina kysyi yllättävän kipakasti, hän olikin ollut lähempänä kuin luulin. Painoin pääni ja olin jo mutisemassa jotain kieltävää, kun muutin mieleni. Minä sentään maksoin tästä. Tai Vesku maksoi, mutta silti.

- Eikö me voitaisi tehdä jotain muuta kuin seistä tässä odottaessa? Eikö me voitaisi ylittää noita esteitä vähän reippaammassa tahdissa? Eikö me oltais voitu jakautua vaikka kahtia niin, että saatais vähän enemmän opetusta kuin katsomista? kysyin, ja jos ääneni oli ollut ensin pieni ja pihisevä, voimistui se loppua kohden. – Mä rakensin noi esteet niin, että me oltais voitu ristikon ja pystyn välillä harjotella viittä tai kuutta askelta. Me ei olla kertaakaan menty niitä peräkkäin.
Regina näytti ensin melkeinpä raivostuneelta ja puristi käsiään nyrkkiin.
- Ehkä sä haluaisit tulla jatkamaan tunninpitoa? hän ehdotti ja hänen äänensä oli hyvin siloinen.
- Mä voin tulla, ellet sä halua jatkaa, sanoin yltiöpäisesti. - Tai jos pääsisi edes kerran kunnolla hyppäämään. Mun hevonen on jo nukahtanut tästä seisoskelusta.

Se piti paikkansa, mutta ei Regina päästänyt minua sittenkään tunninpitoon. Hän kysyi toisilta, kuinka moni halusi hypätä enemmän ja Kiira ja Arja nostivat kätensä. Hän varmisti Anitalta ja Sonjalta, että nämä olivat tosiaan valmiita lopettamaan ja lähetti nämä sitten pois.
- No niin, mitä sä ehdotat? Regina kysyi minulta kädet lanteilla ja nielaisin.
- Jos hypättäis ensin tota linjaa. Siihen pitäis sopia viis askelta väliin, mutta kuudessa oiskin jo vähän tekemistä, ehdotin.
- Siitä vaan sitten, Regina sanoi ja huitaisi kädellään. Nielaisin uudelleen ja aloitin. En saanut Goheemia lyhentämään tarpeeksi kuuteen, vaan se otti viisi ja puoli ja tunsin itseni suunnattoman noloksi. Se näytti olevan Reginan mieleen, sillä hän virnisti ja piti sitten meille kaksikymmentä minuuttia ihan kohtuullista estetreeniä, ennen kuin käski meidänkin aloittaa loppukäynnit.
- Kerätkää esteet pois sitten, kun olette hoitaneet hevoset, hän sanoi ja poistui.
 

Lähettäjä: jeppis 
Päivämäärä:   18.7.15 20:52:50

ompas sittenkin, jatko vaan lukemista henu jutuista ja omillaan niin tuli se sieltä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.15 21:01:17

No olit ihan siellä, mitä mä ajattelin, mutta niiden sivut on kadonneet metistä :D
(Älä ota mitään kovin vakavasti, mä saatan kirjottaa sen kaiken uudelleen!)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   19.7.15 20:23:04

Kuulostaa kyllä kauhelta tuo leiri.. Saisko päivän pätkät ennen elokuvan alkamista? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.7.15 20:33:51

10. Kotiin
Sinä iltana Christina kokkasi meille, ja hän ja Reginakin tulivat keittiöön syömään. Ruoka oli valtava kattilallinen lihakeittoa hirvestä, jota he kummatkin olivat olleet ampumassa. Se kävi ilmi päivällisen kuluessa ja minä toivoin, etten olisi ruvennut neuvomaan Reginaa estetunnin pidossa, jos hän kerran oli kiväärinaisia. Hän ei tuntunut kuitenkaan enää olevan siitä kiukkuinen, päinvastoin.
- Sä olet varmasti ratsastanut aika paljon, hän sanoi minulle pöydän yli.
- Niin kauan kuin mä muistan, myönsin. Oliko hän unohtanut alkuhaastattelunsa vai pitikö hänen varmistaa, etten minä ollut unohtanut, mitä olin sanonut?
- Onko sulla oma hevonen?
- Ei, mulla ei ole koskaan ollut omaa, vastasin hiukan hämmästyneenä tajutessani sen. – Tai siis, meillä oli siskon kanssa shettis, kun me oltiin ihan pieniä, ja sittemmin yhteinen poni, ja pikkuveljelläkin oli poni, jolla me ratsastettiin, kun se oli itse vielä liian pieni. Nyt mä olen ratsastanut enimmäkseen yhdellä isän hevosella, kun pikkusiskot kasvoi poneille tarpeeksi isoiksi.
- Yhdellä isän hevosella? Onko teillä oma talli vai oletteko te miljonäärejä? Arja kysyi terävästi.
- Oma talli, tunnustin.
- Mitä sä sitten täällä teet? puuskahti Anita.
- No kun mä en ole ikinä ollut ratsastusleirillä!

Sonja alkoi nauraa ja sanoi hyväntahtoisesti, että kai minä sain haluta tulla leirille, vaikka kotona olisi kymmenen hevosta. Katsoin häntä kiitollisena, kun hän vaihtoi myös puheenaihetta niin, ettei minun tarvinnut ruveta selvittämään, kuka Vesku oli ja että meillä oli itse asiassa enemmän kuin kymmenen hevosta.

Ilta meni samaan tapaan kuin edellinenkin. Sauna lämmitettiin ja Anni ja minä pelasimme tätien kanssa Trivial Pursuitia sen jälkeen. Valitettavasti heillä oli mukana äärettömän vanha painos, jossa oli kysymyksiä ajalta ennen meidän syntymäämme ja siksi olimme aika lailla alakynnessä. Oli ihan turha ruveta selittämään aikuisille, mitä joku opettaja koulussa oli jostain asiasta sanonut, jos vastauspuolella luki jotain muuta.

Anni ja minä olimme ainoat jäljellä pelissä, kun puhelimeni soi. Se ei ollut minulla mukana, mutta kuulin sen itsepintaisen piipityksen huoneestani asti ja juoksin sinne huutaen Annille luovuttavani. Se oli joko kauhean tärkeätä tai jokin pilasoitto siihen aikaan lauantai-illasta, mutta peliä ei kuitenkaan kannattanut jatkaa.

Ehdin kuin ehdinkin vastaamaan. Vaikka käytävä huoneisiimme oli ensimmäisenä iltana tuntunut kilometrin mittaiselta, ei se todellisuudessa ollut kuin kymmenisen metriä. Sen verran pitkä kuitenkin, etten ehtinyt katsoa, kuka soitti, vaan painoin vain äkkiä vihreää.
- Haloo?
- Hei, sanoi tuttuakin tutumpi ääni, siellä oli Arska kaikista maailman ihmisistä. Olin hävittänyt hänen numeronsa puhelimestani, mutta osasin sen silti ulkoa. Jos minulla olisi ollut aikaa katsoa, olisin tunnistanut sen kyllä. Osasin ulkoa sen ihan niin kuin kaiken muunkin Arskaan liittyvän.
- Ai, sanoin häkeltyneenä, mutta kokosin itseni nopeasti. – Hei vaan. Mitä sä haluat?
Toisessa päässä oli pienoinen tauko.
- Mä vaan ajattelin kysyä, että mitä sulle kuuluu. Kysyä, että vieläkö sä olet mulle vihainen.

Minä olin, vaikka enimmäkseen halusinkin vain purskahtaa itkuun. Oli ihan liian aikaista Arskan soittaa. Olisin ehkä ihan mielelläni hänen ystävänsä joskus noin kymmenen vuoden kuluttua, kun ajatus hänestä ei sattuisi niin järjettömästi, mutta nyt oli ehdottomasti liian pian.
- En mä ole ollut sulle vihainen, sanoin. – En ainakaan kovasti. Minkä sä sille voit.
Onnistuin pitämään ääneni neutraalina ja aikuismaisena, mutta tunsin jo, ettei se kestäisi kauan. Kohta kurkkuni kuristuisi tai alkaisin itkeä.
- Sä olet niin kiva.
- Mä olen ratsastusleirillä, enkä mä ehdi nyt hukata aikaa suhun. Soita uudelleen parin vuoden kuluttua, tokaisin ja lopetin puhelun.

Palasin oleskeluhuoneeseen vain sanoakseni Annille, että menisin nukkumaan. Arja, Anita, Sonja ja Kiira istuivat television edessä ja heillä oli pöydällä edessään taas yksi punaviinipönttö. Se oli erilainen kuin edellisiltana eli uusi, joten alitajuisesti varauduin taas yölliseen kikatukseen. Tosin uskoin, että valvoisin joka tapauksessa, niin ettei sillä ollut niin väliä. Seuraavan päivän ainoa tuntikin olisi vasta yhdeltätoista.

Anni tuli perässä noin kahden minuutin kuluttua.
- Mitä on tapahtunut? hän kysyi ja istui sänkyni reunalle.
- Ei mitään, ei sun olisi tarvinnut tulla, sanoin.
- No mä huolestuin! Onko varsat kunnossa?
- On, ei mitään semmosta! Se oli vaan Arska, eikä me puhuttu kuin pari sanaa, mutta… henkäisin välttääkseni itkuun purskahtamisen, mutta Anni oli ymmärtänyt jo.
- Nuku nyt. Mä käyn pesemässä hampaat ja kun mä tulen takaisin, sä nukut, jooko?

En nukkunut, eikä Anni kai kuvitellutkaan, että pystyisin nukkumaan. Olin kuitenkin peittojeni alla ja yritin hengittää rauhallisesti, joten hän riisui kaikessa rauhassa, sammutti valot ja meni sänkyynsä. Suljetun oven takaakin kuului etäisesti tätien juttelu ja nauru.
- Mitä se sanoi? Anni kysyi lopulta.
- Että se halusi tietää, mitä mulle kuului.
- Kilttiä.
- Ei kun ilkeetä. Mä en halua kuulla, miten sillä menee.
- Jos sillä menee huonosti? Jos se halusi sut takaisin?
Ajatus mykisti minut sillä sehän saattoi olla ihan hyvin tottakin. Siltikin päätin peräytyä pessimismiin, kun olin hetken miettinyt.
- Mä en tiedä, haluanko mä sitä takaisin. Se on jo kerran jättänyt mut. Miksei se tekisi sitä uudelleen?

Sunnuntai-aamu oli lauantain toisinto. Vaikka ratsastusta oli myöhäistetty entisestään, ei aikuisia näkynyt tallissa vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun Anni ja minä olimme notkuneet siellä jo tunnin verran. Olimme jutelleet Reginan kanssa ja harjanneet aika monta hevosta ja lopulta hän sanoi kyllästyneesti, että voisimme ihan hyvin lähteä maneesiin. Voisimme ratsastaa ja tädit liittykööt seuraan sitten, kun heidän arvolleen sopisi. Se järjestely sen seikan lisäksi, että Regina oli vaihtanut ratsuani, sai minut uumoilemaan, että leiri loppuisi paremmin kuin mitä oli alkanut. Me olimme jutelleet hevosista sen verran, että olin kertonut edelliskesänä kesätöissä ratsastaneeni nuorilla hevosilla ja hän oli suupieli vinossa hymyssä kysynyt, luulinko pärjääväni hänen nelivuotiaalleen. Olin luvannut ja nyt olin satuloinut ja suitsinut vantteran vaaleanruskean ruunan nimeltä Niente, jolla oli lempeät silmät.
- Alotelkaa ihan vapaasti, Regina sanoi saatettuaan meidät maneesiin. Hän aikoi mennä katsomaan, halusivatko loput ratsastaa ollenkaan. Lopultakin! Pahempaa kuin ei opetusta ollenkaan oli huono opetus, ja vaikka Regina oli edellisiltana väen vähennyttyä osoittanut, että hän myöskin osasi, hänen aiemmat tuntinsa eivät olleet sitä paljastaneet.
- Saadaanko me ravatakin? varmisti Anni, joka ratsasti Zumalla.
- Saatte, Regina lupasi.

Se oli minun mieleeni. Sain ihan hiljalleen tutustua Nienteen ja kokeilla, mikä se oli hevosiaan, missä sen nappulat olivat. Ratsastin kaikessa rauhassa käyntiä, kunnes luulin tutustuneeni siihen tarpeeksi ja pyysin vasta sitten ravia. Anni oli ravaillut jo hyvän aikaa ja alkoi näyttää turhautuneelta.
- Mä en keksi mitään tekemistä, hän valitti ja seisautti hevosen keskelle kenttää. – Mä en ole tottunut ratsastamaan yksin!
Hänen onnekseen Regina palasi silloin.
- Muut tulee ehkä vartin päästä. Mitenkäs teillä sujuu?
- Keksi mulle joku tehtävä, mun pää on ihan tyhjä, Anni pyysi ja Regina taisi olla ihan mielissään pyynnöstä. Välillä hän vilkuili minua, kun yritin aina tyhjällä pitkällä sivulla saada Nienten laukkaamaan. Se pyrki kiihdyttämään raviaan kuin karkuun juosten, mutta hiljalleen, yhä säännönmukaisemmin se alkoi ikään kuin hypähtää laukkaan. Se oli melkoinen loikka, vähän kuin näkymättömän kavaletin yli, mutta sekin alkoi hiljalleen jäädä pois siinä vaiheessa, kun tädit tulivat maneesiin. He olivat osaksi punakoita, osaksi kalpeita ja mietin vahingoniloisena, ettei varmaan ollut kiva ratsastaa krapulassa.

- Alissa, haittaako sua jo lopettaa? Regina kysyi. – Musta se alkaa vähän väsyä.
Olisin kaikin mokomin halunnut jatkaa, mutta olin oppinut, ettei nuorten kanssa saanut ahnehtia.
- Ei haittaa, ja kiitos, kun annoit mun ratsastaa sillä, sanoin ja siirryin loppukäynteihin, jotka samalla olivat tätien alku- ja Annin välikäynnit. Aika monen kierroksen jälkeen lähdin viemään Nienten takaisin talliin ja jätin sen hamuilemaan heinänkorsia karsinansa nurkasta. En ollut päässyt selville tallin tarhauskäytännöistä lyhyen viikonlopun aikana, joten jätin sen sinne.

Koska Annin äiti oli tuonut meidät, oli Vesku puolestaan luvannut hakea, mutta sovittuun aikaan pihaan ei ajanutkaan hänen maasturinsa eikä edes Merlinin kauppakassi vaan punainen toyota. Olin nähnyt sen ennenkin, meidän pihallamme, enkä siksi hämmästynyt, kun Reine nousi ratin takaa.
- Miksi sä tulit? kysyin muistamatta hämmästyksissäni olla ollenkaan kohtelias.
- Djangolla oli vähän ähkyä, eikä Vesku halunnut jättää sitä vielä yksin, Reine sanoi ja säikähdin.
- Mikä on vähän ähkyä? Voiko muka olla vähän ähkyä? Eikö se joko ole tai ei? ryöpsäytin.
- No lievä ähky. Se näyttäisi jo olevan kunnossa, mutta Vesku jäi vahtimaan sitä. Ois hienoa katsella vähän ympärilleen, mutta eiköhän palata, että se pääsee nukkumaan, hän sanoi vilkuillen ahneesti kartanoa ja kauempana näkyviä ulkorakennuksia ja maneesia.
- Onko se ollut koko yön ähkyssä? Kai Jutta on käynyt?
- On on, Reine vakuutti. – Mäkin olen nähnyt sen jo kahdesti, heti aamulla ja nyt se jäi sinne, kun mä lähdin.
- Ja mitä sä teet meillä? lipsautin, kun Reine avasi takaluukun ja nosti kassini sinne.
- Mä olin tulossa ratsastamaan nyt iltapäivällä, mutta lähdinkin sitten apuun heti aamusta, kun kuulin.
- Miten sä kuulit siitä heti aamusta? jatkoin tenttaamistani ja Anni tönäisi minua jo kyynärpäällään. Kuulostin kai töykeämmältä kuin tarkoitin.
- Koska mä soitin kysyäkseni, että mihin aikaan mun sopii tulla, Reine sanoi hymyillen pitkämielisesti. – Mennäänkö?

Istuin alkumatkan tuppisuuna kuvitellen mielessäni Djangon sairaana, ehkä kuolemaisillaan, ja miettien villisti, millä Vesku sitten ensi kaudella kilpailisi, kun Kaomakin odotti varsaa. Anni vastaili Reinen kysymyksiin siitä, millaista meillä oli ollut, kunnes hän lopulta ravisti minua.
- Hei haloo, Alissa, murjotatko sä?
- En, sanoin havahtuen lopultakin. En ollut ajatellut antaa sellaista vaikutelmaa, en ollenkaan. – Mä vaan mietin Djangoa. Entä jos se ei parane?
- Lakkaa nyt murehtimasta, mähän sanoin, että se oli lievä ähky, Reine sanoi ja vilkaisi minua peilin kautta. – Mä tiedän paikkoja, missä moisen takia ei olisi vaivauduttu eläinlääkäriä kutsumaan ollenkaan.
- Vesku saattaa olla vähän ylisuojelevainen, mutta se on sentään sen ykköskisahevonen, puolustin häntä.
- No nimenomaan, sanoi Reine.

Jätimme Annin kyydistä hänen kotinsa kohdalla ja lupasimme soitella illalla.
- Mun täytyy mennä tallille, kiirehdin, kun pääsimme Mustaojalle. Nostin vain kassini portaille.
- Mäkin tulen, Reine ilmoitti ja painuimme molemmat saman tien alapihalle. Hevoset olivat kukin tarhoissaan ja helpotuksekseni näin siellä Djangonkin omalla paikallaan. Vesku ja Danni nojailivat aitaan ja katselivat sitä ja sikäli kun minä näin, oriissa ei ollut mitään muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin tavallista paksumpi loimi.
- Onko se kunnossa? kysyin ja mulkaisin Dannia. Olisi hän ainakin voinut soittaa minulle, kun kotona kerran oli hätätilanne.
- Se on loistokunnossa, sanoi Vesku ja haukotteli. Reine katsoi häntä kiinteästi.
- Mene nukkumaan. Me hoidetaan tyttöjen kanssa talli.
- Johan sä hoidit sen, Vesku sanoi, mutta lause hukkui uuteen haukotukseen. – Ehkä mä menen hetkeksi. Mihin aikaan sä Danni olet lähdössä?

Danni kohautti olkapäitään kuin hänelle olisi ollut samantekevää olla lähtemättä kokonaan, ja Reine kiirehti sanomaan, että hän voisi heittää Dannin asemalle lähtiessään. Helsingin asemalle. Vesku hymyili kummallekin, mutta minun katseeni oli ollut niin kiinteästi Djangossa, että näin vain lopun jostakin, joka ehkä oli tai sitten ei ollut välähtänyt Veskun ja Reinen välillä. Hemmetti, minun olisi pitänyt olla täällä vahtimassa heitä, vaikken ollut tiennyt, että oli mitään vahdittavaakaan. Toisaalta, ei Dannikaan ollut vahtimassa Jessiä. Hän tosin ei voinut sille mitään, mutta minun ei olisi ollut pakko lähteä ratsastusleirille. Omatunto alkoi pistellä minua.
- Mitä täällä on tekemättä? kysyin.

Kävi ilmi, ettei kovin paljon. Vesku oli herättänyt Merlinin ja Jerryn hoitamaan hevosten aamuruokinnan ja tarhauksen kävellessään itse loputonta ympyrää jo aamuyöstä alkaen. Reine oli tullut jo yhdeksän jälkeen ja oli siivonnut kaikki karsinat paitsi kun oli välillä päästänyt Veskun syömään. Kaksoset ja Jerry olivat ratsastaneet ponit ja Mustin ja Danni Daisyn. Klaudiakin oli käynyt huolehtimassa Hallesta, joten jäljellä ei oikeastaan ollut kuin Mia, Sapny, Vallon ja Kaoma. Ja Godis, tietysti, mutta sillä nyt ei ollut ratsastettu enää moneen kuukauteen.
- Vallon saa vapaan, sanoi Vesku ja haukotteli vielä kerran.
- Mutta mä voisin! Just aamupäivälläkin ratsastin yhdellä lapsihevosella, tarjouduin.
- Mä en halua, että sä menet sillä, ellen mä ole näkemässä. Tai kukaan muukaan. Sitä paitsi se on vapaansa ansainnu, mä ratsastin sillä eilen.

Vesku meni ja jätti meidät kolme naisihmistä jakamaan hevosia keskenämme.
- Annetaanko me Sapny Reinelle? kysyin Dannilta, sillä en ollut ihan vakuuttunut hänen ratsastustaidoistaan, olkoonkin vain opettanut Veskua joskus dinosaurusten aikaan. Sapny oli hevosista helpoin. Tai no, ehkä Mia oli, mutta minulla oli jo ikävä sen satulaan viikonlopun kokemusteni jälkeen.
- Ellei se halua Kaomaa mieluummin, Danni sanoi silmiään siristäen. Näin, mitä hän ajatteli: ettei keski-ikäisestä tätiratsastajasta olisi oikean kouluratsun selkään. Minä olin sinä viikonloppuna kuitenkin nähnyt todellisia tätiratsastajia, joista Dannilla ei voinut olla aavistustakaan.
- Annetaan Reinen valita, ehdotin.
- Mä ehkä kuolisin onnesta, jos mä saisin ratsastaa Kaomalla, hän sanoi hetkeäkään miettimättä ja silmät loistaen kuin pikkutytöllä.
- Ole hyvä, Danni sanoi ja näin pikkuriikkisestä irvistämisestä, ettei hän uskonut Reinen pärjäävän Kaomalle ollenkaan. Hän saattoi joskus näyttää verenhimoiselta fretiltä ja tämä hetki oli sellainen.

Niillä kuitenkin mentiin ja lähdimme hakemaan tammoja tarhoista. Minun oli pakko myöntää, että pidin Reinen tavasta käsitellä hevosia. Hän ei antanut Kaoman, joka oli hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, säikyttää itseään, vaan toimi yhtä rauhallisesti ja johdonmukaisesti kuin me, jotka olimme oppineet sen jo äidinmaidossa. Tai Piltti-purkista, jos nyt tarkkoja oltiin, en minä äidinmaidossani ollut saanut hevosmiestaidon pisaraakaan.
- Sä saat Mian, jos haluat, sanoin, kun aloimme olla valmiit. Miallahan hän oli jo aiemminkin mennyt.
- Kiitos, mutta vaihdetaan sitten, jos mä jään ihan kakkoseksi, hän sanoi hyväntuulisesti. Eikä hän jäänyt. Hän oli ihan eri luokan tätiratsastaja kuin minun leiriporukkani oli ollut. Ei hän saanut Kaomaa juuri mihinkään, vain juoksemaan mummoravia turpa pitkällä ja kituvaa harjoituslaukkaa, joka oli joka askeleella kuolemaisillaan, mutta rehellisesti sanottuna en ollut itse pystynyt parempaan ennen kesää Hannan luona. Minun oli pakko sanoa se hänelle, kun veimme hevoset takaisin talliin riisuttaviksi.

- Sä olit aika hyvä.
- Kiitos, Reine sanoi ujosti.
- Siis jos Veskun mittapuulla katsoo niin ihan kamala, mutta normaali-ihmisten mittapuulla ihan ok.
- Sä olet katsonut jotain ihan kammottavaa tänä viikonloppuna, nainen sanoi herähtäen nauruun ja muistin, että Anni oli juorunnut kaikki leirikuulumisemme autossa.
- No olen, mutta Kaomalla ei ratsasta hyvin kuin Vesku. Ja Jerry ja Jessi hyvänä päivänä. Sä et ollut kammottava.
- Kiitos, Reine sanoi uudelleen, nyt melkein nauraen. Hän tuntui olevan koko ajan pitelemättömän hyvällä tuulella. – Mä menen nyt katsomaan, onko se teidän auppari ehtinyt saada mitään aikaseksi vai makaako se katsomassa telkkaria. Onko teillä vohvelirautaa?
- On, sanoin ja jäin katsomaan hänen peräänsä. Jessus, voisinko ottaa tuon tyypin meille au pairiksi au pairin tilalle?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.7.15 20:54:48

Ja nyt Danni:
----------------
1. Huono päivä
En olisi mitenkään halunnut palata Tammisaareen. Viikonloppu kotona ei ollut ollut kovin hauska, enkä tuntenut itseäni ollenkaan levänneeksi. Ainoa valopilkku oli ollut se, että vaikka Alissa ei ollut kotona niin hänen moponsa oli, joten pääsin kerrankin omin päin liikkeelle. Lauantai-ilta olikin mennyt tyttöjen luona ja kylällä. Ossikin oli ollut siellä. Hän oli tuntunut aikuistuneen kovasti uusissa ympyröissään urheilulukiossa ja mietin, olinko minäkin tyttöjen mielestä yhtä vieraan tuntuinen. Ainakin yritin olla Ossin kanssa jutellessani. Me olimme olleet toisillemme ylettömän kohteliaita ja kehuneet uusia koulujamme, miten hauskaa niissä oli ja miten paljon uusia ystäviä olimme saaneet. Pah, ikään kuin koulussa ikinä olisi hauskaa. Tosin en ollut ihan varma Ossista, hän kyllä melkein sai minut vakuutettua, ja vaikka kaikki oli ollutkin ohi jo yli puoli vuotta, en pitänyt ajatuksesta, että hän vietti kaikki viikot keskellä timmejä urheilijaneitosia.

Sitten se kaikki muu, Djangon ähky ja Alissan ratsastusleiri, josta olin katkeran kateellinen, vaikkei siellä hänen raporttinsa mukaan oikein mikään ollut mennytkään niin kuin kirjoissa. Armikin harmitti, kun se ei oikein tahtonut ymmärtää, että minä olin perhettä siinä missä muutkin. Ainoa rehellisesti positiivinen asia oli se, että Reine kyyditsi minua puolet kotimatkasta. Aloin kyllästyä juniin. Ja siinäkin oli sivumakunsa, sillä ei hänen olisi kuulunut Mustaojalla olla häärimässä apuna, vaikka mukava tyyppi olikin. Äidin olisi.

Mainittu henkilö ei ollut kotona, kun tulin, mikä ei lisännyt viihtyvyyttäni yhtään. Toisaalta en varmaan olisi ollut tyytyväinen toisinkaan päin. Pimeä yksiö oli yksinäinen ja autio, jos se olisi ollut asuttu, siellä olisi ollut ahdasta. Heitin kassini sängylle ja soitin Unalle.
- Mitä sä teet? Tavataanko? kysyin.
- Miikka on meillä, mutta tule säkin, Una sanoi auliisti.
- No en mä teille jaksa tulla, jos sekin on siellä. Te kumminkin vaan nuoleskelette. Tulkaa kahville, ehdotin ja hamuilin mopon avaimia keittiön työtasolta.
- Ää… ei me jakseta kävellä.
- Ei sitten, huokaisin, kun kuulin oven käyvän.
- Moi! äiti sanoi hävyttömän iloisesti. Mikä syy hänellä oli ollu niin hyväntuulinen, kun minä en ollut. – Oliko kiva viikonloppu?
- Kaikkea muuta, tokaisin.
- Oliko Alissalla kivaa leirillä? Onko sulla nälkä?
- Ei… Reine osti mulle lihapiirakan, kun mä odotin junaa.

Itse asiassa olin ostanut lihapiirakan ihan itse omilla rahoillani, mutta halusin jotenkin hyydyttää äidin hymyn. Onnistuinkin.
- Reine?
- Joo. Se toi mut Hesaan.
- Onko se ruvennut käymään Mustaojalla joka viikonloppu?
- Jaa-a. Nyt se ainakin oli koko päivän auttamassa, kun Vesku käveli Djangon kanssa puoli yötä. Mä lähden vähän ajelemaan.
- Mikä Djangolla? Ja mihin sä menet? Eikö sun pitäisi tehdä läksyt?
Se kuulosti vähän konekivääriltä, huolestuneelta sellaiselta ja sai omituisesti oman mieleni kevenemään. Kuin olisin antanut huoleni pois.
- Mä en viivy kauan, lupasin ja livahdin ulos.

Sunnuntai-iltana oli yleensä hyvät mahdollisuudet tavata koulukavereita, sillä kaikki nuorisotalot, jotka oli ripoteltu ymmärtäväisesti ympäri taajamia niin, ettei keskustaan ollut jäänyt yhtään, olivat kiinni. Sen kahvilan edessä, jossa meillä oli ollut tapana Unan kanssa istuskella ennen Miikkaa, oli nytkin muutama mopo, joten sinne minäkin menin. Ensi silmäyksellä en nähnyt ketään tuttua, joten menin ostamaan kupin kaakaota, enhän voinut heti lähteä kotiinkaan, ja aloin sen kanssa katsoa tarkemmin. Ketään tuttua tyttöä, kenen seuraan olisin voinut lyöttäytyä, en nähnyt toisellakaan katsomisella, mutta pari meidänluokkalaista poikaa siellä oli, Joonas ja Kasimir. He saisivat kelvata huvittamaan minua. Sitä paitsi Joonas oli huvittava yrittäessään aina kautta rantain ohjata keskustelun Alissaan. Hän oli tainnut ihastua aika lailla silloin odottamattomasti päättyneissä bileissä, niistähän oli jo vaikka miten kauan.

- Ootko sä taas ollu koko viikonlopun poissa? kysyi Kasimir ja kohautin olkapäitäni.
- Miten niin, onko joku kaivannu mua? kysyin.
- Olisit tullu Liljalle eilen.
- Ei mua oltu kutsuttu, sanoin välinpitämättömästi. En tuntenut koko Liljaa kovin hyvin, vaikka olimme istuneet samassa luokassa koko syksyn. Hän ei vaikuttanut ollenkaan halukkaalta tutustumaan minuun, joten en todellakaan halunnut tuppautua.
- Sä oisit voinu tulla mun kanssa, Kasimir ehdotti.
- Ai niin kuin deittinä? kysyin kiinnostuen. Minä ihmettelin edelleen sitä, miten täällä tuntui joka viikonloppu olevan bileitä. Eivätkö näiden ihmisten vanhemmat ikinä olleet viikonloppuisin kotona? Vai oliko kaikilla niin isot talot, että iso nuorisojoukko saattoi alvariinsa vallata osan?
- Olisko sulle sopinu? Kasimir kysyi. Hän virnisti samalla kuin kysymys olisi ollut hyvä vitsi, mutta minä kallistin päätäni hiukan ja päättelin, ettei se välttämättä ollutkaan. Ei ihan kokonaan.
- Miksei, sanoin, sillä halusin nähdä, mitä sitten tapahtuisi.

Joonas tapahtui. Hän puuttui puheeseen ja alkoi johdatella sitä vaivihkaa kohden Alissaa.
- Mä sanon terveisiä, keskeytin hänet ärsyyntyneenä.
- Anna sille mun numero ja sano, että soittaa.
- Mä olen tehnyt sen jo. Sä olet pyytänyt mua tekemään niin jo kaks kertaa.
- Sano uudestaan.
- Se on just selvinny yhdestä etäsuhteesta ja mä olen ihan varma siitä, ettei se halua toista, vakuutin ja tyhjensin mukini. Olisi ollut liian läpinäkyvää palata kaivelemaan Kasimirin tarkoitusperiä enää ja Joonas kyllästytti minua. Sitä paitsi minulla oli tosiaan läksyt tekemättä, ihan niin kuin äiti oli arvellut. – Mun pitää mennä vääntämään se enkun essee.
Poikien ilmeet venähtivät, molempien.
- Oliko sun pakko muistuttaa? Joonas sanoi happamasti.

Äiti kökötti sängyllään katsomassa televisiota, kun tulin kotiin ja minua kadutti jo, että olin karannut sillä tavalla.
- Djangolla oli vähän ähkyä ja Alissan leiri oli kuulemma ihan farssi, ilmoitin ja istuin omalle sängylleni hänen viereensä.
- Niin mä kuulin, hän sanoi lyhyesti.
- Soititko sä kotiin?
- No mitä muutakaan mä saatoin tehdä?
Olin salaa tyytyväinen. Vanhempani eivät jutelleet nykyään ollenkaan tarpeeksi ja jos minä olin tuittuilullani saanut aikaan edes yhden puhelun, olin tehnyt päivän hyvän työn.
- Onko mitään syötävää? oli seuraava kysymykseni.
- Sulla ei ollu nälkä.
- Se oli sillon, nyt on nyt.
- Hellalla on pinaattikeittoa.

Painuin keittiökomeroon ja tenttasin sieltä, mitä Irkulle ja tallille kuului.
- Se oli taas vähän possu ratsastaa, mutta muuten hyvää, äiti ilmoitti. Irkku oli ruvennut ihan hirveäksi, ennen kuin se oli vaihtanut tallia. Nyt se oli unohtanut suurimman osan pahoista tavoistaan, mutta minusta näytti, että äidillä oli sen kanssa ratsastuksellisia ongelmia. Hän jännitti ihan liikaa, enkä minä oikeastaan ihmetellyt sitä. Possukaudellaan Irkku oli myös paiskinut häntä selästään miten huvitti.
- Sun pitäisi antaa mun mennä sillä, mä en pelkää sitä, ehdotin.
- En mä pelkää! äiti kirahti.
- Sä jäkität siellä kuin sulla ois pökäle pöksyissä. Ei ihme, että se possuilee sulle.
- Suvi kysyi, haluatko sä ja ehditkö sä miten tällä viikolla ratsastamaan, hän vaihtoi puheenaihetta.
- Tietysti mä ehdin.

Jotenkin en sitten saanut itsestäni sitä enkun esseetä kuitenkaan aikaiseksi sillä seurauksella, että lähdin aamulla hädissäni ajamaan kouluun varttia liian aikaisin ajatuksenani raapustaa se äkkiä ennen tunnin alkua. Keittiön pöydän ääressä olisi ehkä tullut parempaa jälkeä, mutta äiti oli menossa vasta iltavuoroon ja jos hän heräisi ja saisi minut kiinni läksyjä tekemästä siihen aikaan, olisin saanut huutia.

Suunnittelin juttua koko matkan niin, että kun pääsin luokkaan, saatoin vain istua alas ja antaa kynän suihkia. Okei, ei siitä tullut pituudella pilattu enkä ehtinyt tarkistaa yhtäkään epävarmaa sanaa, mutta parempi jonkinlainen yritelmä kuin ei mitään. Tämän opettajan kanssa ei ollut leikkimistä. Paperin palauttamisessa oli hyvä alku koulupäivälle, mutta siitä se alkoi hiljalleen valua kohden lattialistoja. Kaikki puhuivat vain Liljan bileistä paitsi ne, jotka olivat olleet paremmissa bileissä jonkun toisen tyypin luona, jota en tuntenut edes nimeltä. Sitä samaa se oli joka maanantai, joten olin tottunut siihen ja ruokatuntiin mennessä ne asiat oli käsitelty. Se ei siis piinannut minua suhteettomasti vaan opettajat.

Minä en käsittääkseni ollut mikään tampio, mutta parin ensimmäisen jakson jälkeen olin todennut, ettei ainakaan tämä lukio ollut ollenkaan samanlainen kuin yläaste. En tiedä, oliko Alissalla helpompaa, mutta ei hän tunnustanut saavansa yhtä huonoja numeroita kuin minä, hylättyjäkin. Niistä minä olin syyttänyt onnettomia sattumuksia, kuten että olin unohtanut ottaa koekirjan mukaan viikonlopuksi Mustaojalle ja että itsepä vanhukset pakottivat minut käymään siellä jatkuvasti, mutta ei se pelkästään sitä ollut. Minä en vaan jotenkin ollut saanut kesäloman jälkeen otetta lukemiseen, ja kun alku oli mennyt vähän rimaa hipoen, alkoi olla aika odottaa sitä kohtalon hetkeä, jolloin en enää pääsisi kuin riman ali.

Siksipä en enää viihtynyt kovin hyvin kuin muutamilla harvoilla tunneilla. Kielistä olin aina pitänyt, mutta täällä englanninopettaja oli kovaa vauhtia murhaamassa kiinnostukseni siihen. Ruotsi ja ranska sentään vielä sujuivat ja matikka kiehtoi minua, vaikken voinutkaan kehua olevani siinä mikään nero.

Minulla oli vain yksi mahdollisuus: nostaa leuka pystyyn ja esittää, ettei minua ollenkaan haitannut upota. Siinä samalla olin ajautunut hiukkasen häiriköksikin. En niin paljon, että siitä olisi kanneltu äidille, mutta sen verran, että tunsin jo velvollisuudekseni naurattaa luokkaa aina, kun tuli tilaisuus. Toisten opettajien kanssa niitä tuli useammin kuin toisten ja uskonnonopettaja oli suorastaan raapimapuuni. Tänään hän oli tavallista typerämpi ja minä tavallista ärhäkämpi, mikä johti siihen, että hän ehdotti, että poistuisin tunnilta. Mietin vähän aikaa, mutta koska kyseessä oli viimeinen tunti ja sekin oli jo loppupuolella, lähdin.

Otin takkini ja lähdin maleksimaan kohti ulko-ovea. Una oli viittoillut minulle, että odottaisin häntä, mutta en ajatellut tehdä niin. Hän kuitenkin lähtisi Miikan kanssa kävelemään omaan suuntaansa, eikä hän takuulla tässä puolessa tunnissa edellisen välitunnin jälkeen ollut voinut keksiä mitään mullistavaa. Jos oli, niin puhelimet oli keksitty. Minä lähtisin tallille. Siellä alamäen olisi pakko katketa. Suvin hevoset olivat kivoja ja hyvällä säkällä Monikakin olisi tallilla ja voisin purkaa turhautumiseni häneen.

Alamäki tyssäsi jo ennemmin, kun kävelin tyhjän atk-luokan ohi. Tai ei se tyhjä ollut, siellä ei vaan ollut tuntia. Oppilaita siellä oli aina tasan siihen asti, kunnes ovi kahtakymmentä vailla neljä lukittiin ja heidät häädettiin. Näin sivusilmällä Kasimirin mustan poninhännän ja askeleeni hidastuivat. Vain hetkeksi, mutta hän huomasi sen ja oli kohta perässäni. Hän ei ollut uskontotunneilla ja alkusyksyllä olin melkein ensimmäiseksi tehnyt vaikutuksen kysymällä, oliko hän muslimi. Mutta ei hän kuulemma ollut mikään.
- Mihin sä olet menossa? hän kysyi.
- Ensin himaan.
- Ja sitten?
- Sitten mulla on hommia.
- Mitä hommia? Kasimir uteli.
- Meen liikuttamaan mutsin duunikaverin hevosen. Mitä sä täällä vielä roikut?
- Entäs itse, tähän aikaan?
- Andersson pyysi mua poistumaan, virnistin, kun muistin sen.
- Aha.

Sitten olimmekin jo ulko-ovella.
- Oliko sulla jotain asiaa? kysyin. – Sulla ei ole takkia.
- Oho. No ei kai. Saanko avata neidille oven?
- Ole hyvä, sanoin armollisesti.
- Kai sä olet täällä sen viikonlopun, kun on lukion pikkujoulut? poika kysyi, kun olin astumaisillani ulos. Pysähdyin.
- Olen, en mä niitä jätä väliin! sanoin, enkä tosiaan aikonutkaan. Ne olivat kuulemma jokavuotinen perinne ja syksyn kohokohta ja niitä oli järjestelty jo yli kuukausi. – Entä sitten?
- Ei mitään, Kasimir sanoi.
- Haluaisitko sä kysyä, että tulenko mä sun kanssa sinne? kysyin. Olin melko varma siitä, että sinne hän oli haparoimassa. Olisin voinut antaa hänen haparoida ja odottaa, pääsisikö hän asiaan tällä viikolla vai vasta seuraavalla, mutta päivä oli siihen asti ollut niin tympeä, että kaipasin jotain positiivista.
- Tulisitko sä?
- No sä olet menossa, mä olen menossa, sama kai se on mennä yhtä matkaa, järkeilin.
- Sitten meidän pitää tavata. Onko sulla illalla aikaa?
- Tänään? On, jos mä pystyn irrottautumaan läksyistä. Miksi meidän pitää tavata?
- Meidän pitää suunnitella puvut. Parhaiten pukeutunut pari palkitaan.

Sen olin unohtanut, tai paremminkin sivuuttanut merkityksettömänä. En ollut ajatellut pukeutua tavallista kummallisemmin ja olin olettanut, ettei suurin osa muistakaan. Vaan ehkäpä olin väärässä. Joka tapauksessa lupasin soittaa Kasimirille illemmalla.
- Onko sulla mun numero?
- On, sanoin ja lähdin menemään. Miettiköön siinä, miksi minulla se oli ja mistä olin sen saanut.

 

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   20.7.15 11:15:31

Jostain syystä nämä Dannin Tammisaaret on parhaiten mielessä. Mutta nyt kun olen lukenut jo Alissaan asti sivuilta, täytyy sanoa että mieluiten lukisin Jessin tai Veskun näkökulmasta. Onneksi niitäkin tulee vielä.

Ne Alissan seuraavat pätkät ovat vähän tylsiä. Kaikkien Henujen jälkeen niissä on liian vähän hevosia ja Mustaojaa. Tokihan on hauskaa päästä vähän Alissan pään sisään, ja niissä taitaa olla mulla vielä hevospätkät edessäpäin.

Tuli mieleen, että Danni lukee lukiossa ranskaa, ja myöhemmin lähtee Horstinmetsästykseen. Kai se on mahdollista että ekan luokan jälkeen aloittaa uuden kielen, tai vasta lukion jälkeenkin. Ehkä on myös mahdollista lähteä vieraaseen maahan ihan ummikkonakin, mutta ehkä Danni on kuitenkin lukenut vähän saksaa ennen kuin lähtee sinne?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.7.15 18:43:13

Ehkä kotikoulussa ei sitten olekaan tarjolla muuta kuin saksa? Enpä oo totakaan miettinyt :D
-------------------------
2. Kasimir
Suvi oli jättänyt minulle viestin Hehkun satulan päälle. Siinä hän sanoi tulevansa itse illemmalla töiden jälkeen ja että saisin valita, kummalla ratsastaisin, ellen sitten mieluummin odottaisi häntä niin, että voisimme ratsastaa yhdessä. Tänään en sattuneesta syystä ajatellut odottaa, enkä olisi muutenkaan tehnyt niin. Siinä vaiheessa, kun Suvi ehtisi töistä tänne asti, olisi pilkkopimeää, mutta jos lähtisin nyt kiireesti, ehtisin ratsastaa ennen kuin olisi korkeintaan hämärää. Pohdin hetken aikaa, kumman hevosen valitsisin ja päädyin Hehkuun. Siitä puuttui kokonaan se turhanpäiväinen säpsyily, johon olin tottunut meidän hevosissamme ja jota Pojussakin oli. Hehku oli rehellinen tavarajuna, joka meni, kun piti mennä ja useimmiten ei mennyt, ellei ollut tarkoitus.

Ketään muuta en tavannut tallilla, ja vaikka olin vähän toivonut näkeväni Monikan, olin oikeastaan tyytyväinen, ettei hänkään ollut siellä. Häntä oli kiva ärsyttää, mutta epäilemättä jonain kauniina päivänä hänen mittansa täyttyisi ja hän istuisi päälleni niin, että kaikki luuni murtuisivat. Oli hyvä, ettei se päivä ollut tänään, kun minun piti vielä tavata Kasimir. Ajoin kotiin ja kävin suihkussa, sitten soitin pojalle suomatta ajatustakaan kotitehtäville. Tekisin ne palattuani, jos jaksaisin.
- Voitko sä tulla meille? Kasimir kysyi.
- Voin kai, mutta miksi?
- Miksei?
Niin, miksipä ei. Lupasin ja kun vähän aikaa olimme selvitelleet asioita totesimme, että hän asui vain parin talon päässä meiltä. En viitsinyt käynnistää mopoa sen takia, etenkin, kun hän lupasi tulla kadunkulmaan vastaan, joten sanoin olevani siellä kahdenkymmenen minuutin kuluttua.

Ajattelemattomuuttani minulle tuli kiire. Hiukset piti kuivata ja samalla totesin tyytymättömänä, että niille pitäisi tehdä jotain isompaakin. Äiti voisi kutsua Siirin kylään ja mitä pikemmin sitä parempi. Meikatakin täytyi, ja pukeutua. Lopulta kiskaisin takin päälleni ja nostin hupun vielä vähän kosteiden hiuksieni peitoksi. Kai minä kelpaisin. Mietin Kasimiria teputtaessani rappusia alas. Hänellä oli oma paikkansa luokassa, vähän samanlainen kuin minulla. Hän saattoi väläytellä suunnattoman älykkäitä huomautuksia välillä, mutta enimmäkseen hän keräsi voivotteluja ja saarnoja laiskuutensa takia. Sen kummempaa huomiota en ennen tätä viikkoa ollut häneen kiinnittänyt, rekisteröinyt vain ensimmäisinä koulupäivinä hänen muista poikkeavan tummuutensa. Hän huusi etelämaita pikimustine hiuksineen ja tummine silmineen, joiden yllä paksut kulmakarvat näyttivät olevan alituisessa liikkeessä. Hän sai kaikki muut oppilaat näyttämään kauhasta valuvalta kaurapuurolta. Latinorakastajat eivät kuitenkaan koskaan olleet olleet erityinen heikkouteni, joten olin sittemmin vain tottunut häneen.

Nyt tilanne oli kuitenkin vähän toinen, ja vaikkei sydämeni hypännytkään ristilaukkaan, kun näin Kasimirin seisovan kadunkulmassa kädet taskussa ja kiviä potkien, otti se yhden sivuloikan. Katuvalojen riittämättömässä loisteessa hänessä oli jotain samaa kuin Leksassa, niin minä järkeilin.
- Olenko mä myöhässä? kysyin vähän hengästyneenä.
- Pari minuuttia, ei se mitään, Kasimir sanoi kohteliaasti, mikä sai minut tajuamaan, että me olimme sentään jo lähes aikuisia. Vastaavassa tilanteessa edellistalvena Ossi olisi heittänyt minut hankeen. Jos olisi ollut lunta, tietenkin.
- Mun piti käydä suihkussa, enkä mä voinut lähteä tukka litimärkänä, selitin.
- Mä asun täällä, tule.

Seurasin poikaa samantapaiseen pieneen kerrostaloon kuin se, missä mekin asuimme, mutta asunto, johon hän päästi minut sisään, tuntui käsittävän puolet ylimmästä kerroksesta. Tilan tuntu sai melkein haukkomaan henkeä yksiömme jälkeen.
- Tossa on mun siskon huone, tossa oli mun veljen, mutta se on jo muuttanut pois kotoa. Tässä on mun huone.
Tassuttelin perässä ja päädyin huoneeseen, joka olisi voinut olla kenen tahansa pojan. Ehkä emme sittenkään olleet kovin aikuisia, tai ainakaan Kasimir, päätin, kun katselin iloisia verhoja, joissa oli formula-autojen kuvia ja Aku Ankan taskukirjojen kokoelmaa. Seinillä oli pari elokuvajulistetta. Menin puisen koulupöydän ääreen ja istuin työtuolille. Se oli ainoa vaihtoehto, ellen halunnut istua sängylle, ja se tuntui jotenkin sopimattomalta. Tyrkyltä.

- Miksi sä pyysit mut tänne? kysyin, kun Kasimir jäi seisomaan hetkeksi keskelle huonetta.
- Mä ajattelin, että jos me mennään yhdessä sinne pikkujouluihin niin mä voin näyttää kuvia edellisiltä vuosilta. Mun sisaruksethan on käyny samaa koulua kanssa. Broidi voitti omana vuonnaan sen pukukisan.
Minusta hänen läpätyksensä jostain pukukisasta oli hyvin epäilyttävää. Minua se kiehtoi nyt, kun olin ymmärtänyt sen tosiaan olevan jonkinlainen tapaus, mutta Kasimir oli poika. Oliko hän homo? Vilkaisin häntä epäluuloisesti, mutta tottelin, kun hän istui sängylle parin valokuvakuoren kanssa ja taputti paikkaa vieressään.

Kuvat olivat kuitenkin kivoja ja aloin olla iloinen, että olin saanut tilaisuuden nähdä ne. Jos meno olisi samanlaista tänä vuonna, olisin pistänyt tuolta silmään kuin ontuva ankka farkuissa ja hupparissa. Oppilaat eivät olleet oikeastaan naamiaispuvuissa, tai ehkä jotkut harvat. Suurin osa oli kehittänyt jonkin ihan normaalin ihmisasun, joka vain oli vedetty vähän överiksi. Siellä oli autonkorjaajia, joilla oli haalarit ja öljytahroja naamassa ja bandanna otsalla. Siellä oli punkkaripariskunta hakaneuloineen ja yksi tyttö, jolla oli nahkaliivi ja –housut ja koppalakki, muttei rintsikoita. Ne, jotka eivät olleet niin selvästi rooliasuissa, olivat muuten vain niin hienoissa vaatteissa, että takuulla eivät ikinä eivätkä missään olleet voineet käyttää sellaisia. Kotelomekkoja ja verkkosukkia ja korkokenkiä, pojilla ehkä aavistuksen vähemmän ylitseampuvia mutta yhtä odottamattomia asuja. Suoria housuja, buutseja ja lakerikenkiä, pukuja ja häikäisevänvalkoisia paitoja, rusetteja ja kravatteja ja jopa sellaisia hattuja, joita herrasmiehillä ja gangstereilla oli vanhoissa elokuvissa. Mielikuvitukseni alkoi laukata.
- Tästä tulee kivaa, huudahdin ja nostin jalkanikin sängylle. Selasin kuvia uudelleen ja uudelleen.
- Tossa on broidi, Kasimir osoitti yhtä kuvaa nojautuen lähemmäs. – Mä ajattelin ottaa ton saman puvun. Se on faijan vanha.

Kuvassa oli yhtä tummahiuksinen poika kuin Kasimirkin, mutta huomattavasti pulleampi, melkein paksu. Hänellä oli vitivalkoinen puku ja sikari suussa ja hän näytti bolivialaiselta huumekauppiaalta. Tytöllä hänen vieressään oli pitkä platinanvaalea irtoletti ja kirkkaanpunainen olkaimeton mekko.
- Hyvä asu, myönsin. – Ja nyt kun sut on hoidettu niin mitä sä ajattelit, että mun pitäisi pukea? Jos mä saan lainata vaarin luottokorttia niin mä voin mennä Hesaan ja pistää haisemaan.
- En mä tiedä, mitä sä haluat pukea, Kasimir sanoi häkeltyen hiukan. – Mä vaan ajattelin näyttää… että voit miettiä. Piikkini luottokortista näkyi menneen perille, mutta minun ajatukseni laukkasivat jo vaatekaapissani kotona Mustaojalla, sitten äidin vaatekaapissa. En muistanut, että meidän talossamme olisi mitään likikään yhtä hienoa kuin tuo punainen puku. Minun pitäisi tosiaan miettiä.

- Se sitten siitä, mitäs sitten tehdään? Kasimir kysyi ja pinosi valokuvat takaisin kuoreen. Hän kuulosti helpottuneelta ja sai minut taas varuilleni. Harkitsin ehdottaa, että juttelisimme vain, tutustuisimme toisiimme, mutta yksi asia piti selvittää ennen kuin etenisimme yhtään.
- Oletko sä homo? kysyin, sillä en keksinyt mitään hyvää tapaa kysyä sitä kiertoteitsekään.
- Mitä? Kasimir puuskahti näyttäen pelästyneeltä ja kauhistuneelta. – En tietenkään.
- Sori, mä en vaan ole tottunu siihen, että pojat on kiinnostunu pukeutumisesta, sanoin katuvaisena ja hänen poskensa alkoivat hiljalleen punottaa.
- Se oli systerin neuvo, hän tunnusti.
- Että sä kutsut mut tänne katsomaan kuvia ja suunnittelemaan juhlapukuja?
- Niin – että se varmaan kiinnostaisi sua, tai ketä tahansa tyttöä.
- Selvä, sanoin. Selitys oli uskottava ja se oli sitä paitsi toiminut. Tässähän minä nyt olin.
- Haluatko sä katsoa jonkun leffan?
- Katsotaan vaan, myönnyin. Leffa oli hyvä ajatus. Sen päälle saattoi puhua, jos keksi puhuttavaa ja ellei keksinyt, sitä sen kun esitti olevansa keskittynyt katselemiseen.

Kasimir kaivoi esiin pienen pinon levyjä, joista valitsin yhden törppökomedian, jota en ollut nähnyt. Räiskintäleffat kyllästyttivät minua ja kaikki romantiikka olisi ollut tässä tilanteessa sopimatonta. Eipä sellaista kyllä ollut tarjollakaan. Nojasimme seinään ja aloimme tuijottaa ja siinä sivussa tuli juteltuakin kaikenlaista.
- Minkämaalainen sä oikein olet? kysyin, kun olimme käsitelleet opettajat.
- Suomalainen, Kasimir sanoi vähän loukkaantuneen näköisenä. Hän tuntui hypähtävän aina, kun tein jonkun tuontapaisen täsmäkysymyksen, mutta minusta oli selkeämpää puhua asioista eikä kierrellä niitä. Minun on myöskin pakko tunnustaa, että nautin siitä, jos ja kun sain ihmiset hätkähtämään.
- Mä vaan ajattelin, kun sulla on noin kauhean tumma tukka, sanoin viattomasti.
- No se vaan on.
- Selvä.
- Äidinäiti on turkkilainen, Kasimir paljasti, vaikken kysellytkään enempää. Nyökkäsin, siinä oli juuri tarpeeksi selitystä minulle.

Ensimmäisen leffan jälkeen Kasimir tunki koneeseen jatko-osan ja valuimme syvemmälle löhöasentoon. Minulla oli itse asiassa aika viihtyisää. Kasimir kertoi juttuja luokan poikien toilailuista aiemmilta vuosilta ja kyseli minun perheestäni. Vastailin vain lyhyesti, sillä kun aloin puhua mustaojalaisista, yllättävä ikävä iski.
- Ja sitten meillä on koiranpentu, sanoin.
- Millanen?
- Joku sekarotunen. Siitä tulee kuulemma kamalan iso. Mua vaan risoo olla täällä, se ei totu muhun ollenkaan, valitin ja silloin puhelimeni soi.
- Missä sä olet? äiti kysyi ja hänen äänensä sai katseeni etsimään kelloa.
- Kaverilla kattomassa leffoja. Mä en huomannut, että kello on noin paljon, sanoin napattuani Kasimirin kännykän ja tarkistettuani siitä ajan.
- No tuletko sä kohta, mä nukahdan jo pystyyn.

Lupasin, vaikkei elokuva ollutkaan vielä lopussa. En ollut suonut ajatustakaan läksyille, mikä sai mahassani kouraisemaan ikävästi. Minun olisi vaan pakko nousta kukonlaulun aikaan äidin noustessa töihin ja yrittää ehtiä ne ennen koulun alkua.
- Mun pitää mennä, sanoin Kasimirille ajatellen, että hänellä oli nyt täydellinen tilaisuus sanoa jotain hempeää, jos halusi. Hän ei kuitenkaan sanonut, nyökkäsi vain.
- Okei. Nähdäänkö me huomenna?
- Kai me väkisinkin nähdään koulussa, jos ei sokeiksi tulla.
- Totta.
Nousin seisomaan ja tajusin, että minulla oli kauhea pissahätä. En kuitenkaan halunnut äkillisen ujoudenpuuskan kysyä vessaa, kai minä kotiin asti selviäisin. Suljetun oven takaa oli kuulunut muutaman kerran vaimeita ääniä, joten emme olleet asunnossa kaksin. Minua ei kuitenkaan suuremmin huvittanut tulla esitellyiksi Kasimirin vanhemmille nyt. Ei ennen kuin tietäisin, mitä tässä oli tapahtumassa vaiko mitään.
- Mä voin tulla saattamaan sut, Kasimir sanoi.
- Ei sun tarvitse, eihän tästä ole matka eikä mikään.
- Mä voin näyttää oikotien.

Oikotie niin lyhyttä matkaa varten tuntui hätävarjelun liiottelulta, mutta enhän voinut kieltääkään. Kiersimme talon taakse, missä oli pimeää metsää.
- Pääseekö täältä muka? kysyin epäillen. Eihän siellä nähnyt omia jalkojaan eikä mitään muutakaan. Ehkä Kasimir oli hullu ja aikoi murhata minut siellä pimeydessä, mihin kukaan ei takuulla tulisi pelastamaan minua.
- Tässä menee polku, mutta on täällä tosiaan vähän pimeetä, hän myönsi. – Mene sä edellä, jos haluat. Teidän talon valot näkyy jo tuolla.
Se oli totta ja varovaisesti suunnistin sitä kohden peläten koko ajan, että kompastuisin tai kävelisin päin puuta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
- Siitä on mukavampi kulkea valosalla, Kasimir sanoi, kun pääsimme taas ihmisten ilmoille.
- Niin varmasti on. Mun pitää juosta, sanoin ja vilkutin hänelle nopeasti. En halunnut antaa vaikutelmaa, että kärkyin siinä jotakin ja sitä paitsi minun tosiaankin piti päästä vessaan.

Äiti oli jo sängyssä, mutta hänellä oli vielä lukulamppu päällä.
- Missä sä olit? Et kai sä kävellen ollut Unalla asti, kun mopo oli pihalla? hän kysyi, kun astuin sisään suoritettuani matkalla iltapesut ja riisuttuanikin. – Etkö sä syö mitään? hän jatkoi, kun vedin yöpaidan päälle. Joskus toiste olisin voinut kilahtaa moisesta tenttaamisesta ja hetken olinkin napauttamassa jotain häijyä. Annoin kuitenkin olla. Olin epämääräisen hyvällä tuulella.
- Mä olin tossa vaan, parin talon päässä. Suunniteltiin koulun pikkujouluja. Mistä mä saan juhlapuvun?
- Millanen sen pitäisi olla? äiti kysyi.
- Joku järjettömän upea.
- Et saa mun hääpukua ainakaan, älä edes unelmoi.
- Ei ei, ei mitään sen tyyppistä! voihkaisin ja hain sanaa, joka olisi kuvannut, mitä halusin. – Jotain seksikästä!
- Ai. No sitten sun pitää kai mennä Miilan vaatekaapille.
- Jess, miksi mä en tota keksinyt itse, ilahduin. Tätini olisi pelastukseni. Hänellä oli upeampia vaatteita kuin kellään. Mieltäni painaneet tekemättömät läksyt unohtuivat ja heittäydyin mukavaan asentoon sängylleni. Kun nojasin kyynärpäihini, olin vain puolen metrin päässä äidin tyynystä. Se oli täydellinen asetelma tyttöjen supatteluun, joskin Alissa olisi ollut parempi juttukumppani kuin äiti, joka haukotteli kuuluvasti.

Hän kuitenkin loksautti suunsa kiinni, kun sanoin:
- Mä olin yhden pojan luona. Se haluaa, että me mennään yhdessä niihin pikkujouluihin ja voitetaan pukukilpailu.
- Älä! Mikä poika? äiti kysyi ja ponkaisi itsekin kyynärpäänsä varaan näköjään unohtaen olleensa nukahtamaisillaan. Minä kerroin Kasimirista ja kaiken, mitä olimme illan mittaan puuhanneet.
- Tykkäätkö sä siitä? Tykkääkö se susta? äiti kysyi.
- En mä tiedä. Siis en mä ole siihen ihastunut tai mitään, mutta en mä ole oikeastaan kiinnittäny siihen mitään huomiota, mietin.
- Mutta se kuitenkin pyysi sut kylään, kyllä se jotain meinaa.
- Ehkä se on kiinnostunut vaan sen kilpailun voittamisesta, ehdotin, mutta kyllä minulla oli sellainen tutina, että siinä saattoi olla jotain muutakin. Kunhan vähättelin lämpimikseni.

 
3. Mitä sitten tapahtui
Vääntäydyin ylös sängystä heti, kun ovi oli kolahtanut töihin lähtevän äidin perässä ja aloin selata koulutehtäviä. Kaduin syvästi, että olin laiminlyönyt ne juuri eilen, sillä niitä oli kiloittain. Tein parhaani ensimmäisen tunnin hommien kanssa, loput minun oli pakko vain jättää välitunneiksi. Toisaalta en katunut pätkääkään, että olin tuhlannut illan Kasimirin kanssa. Ellei sitä tarttunut mahdollisuuksiin niin niitä ei välttämättä saanut uusia.

Melkein myöhästyin ja ensimmäisen tunnin ajan väkersin salaa seuraavien tehtäviä. Välitunnilla Una yritti saada minua seurakseen juttelemaan.
- Mene pois, en mä nyt voi, sanoin tuskastuneena ja hänen kasvoilleen levisi loukkaantunut ilme. Yritin äkkiä lieventää. – Mulla on fysiikan laskut tekemättä!
- Saat kopsata multa, Una lupasi ja potkiskeli pulpettia, jonka ääressä istuin, vaikka kaikki muut olivat jo kadonneet luokasta. Kasimiria en ollut vielä nähnytkään, meillä oli yhteisiä tunteja vasta iltapäivällä, eikä Miikkakaan ollut tainnut vielä tulla kouluun. Ilmankos Una kaipasi minua.
- Okei sitten, huokaisin. Kopiointi ei auttaisi kokeen tullen, mutta pelastaisi tämän hetken.

Niin istuimme käytävälle ikkunan eteen selkä patteria vasten, sillä kaikki paremmat istuimet oli jo viety, mutta minun on tunnustettava, että keskityin paljon enemmän Unan vihkoon kuin hänen ääneensä. Raapustin kovaa kyytiä ja tunsin patterin lämmön leviävän selkääni.
- Sä et kuuntele mua! Una sähähti lopulta ja tönäisi minua niin, että kynä raapaisi paperiin reiän.
- Kuuntelin mä toisella korvalla, vakuutin pienellä äänellä, ja olinhan minä sen verran kuunnellut, että tiesin hänen puhuvan Miikasta. Välillä olin hymissyt ja sanonut ”joo”. Onneksi olin jo viimeisessä tehtävässä. Voisin runoilla sen vastauksen ihan omasta päästäni sillä aikaa, kun opettaja kirjoittaisi päiväkirjaa.
- Sori, mutta kun! sanoin ja katsoin Unaa silmiäni räpytellen. – Mitä mä en kuullut?

Silloin kello soi ja Una katsoi minua vihaisen näköisenä. Minun oli pakko silittää hänen poskeaan ja räpytellä lisää.
- Hei pliis, mun oli pakko saada noi – sä kuulit, mitä se sanoi mulle viime tunnilla!
- Niin, Una sanoi ja näytti leppyvän vähän. – No niin, me kuitenkin päätettiin tehdä se lauantaina. Miikan vanhemmat on poissa.

Tuijotin häntä hetken ja avasin jo suuni, mutta ei tuohon oikein voinut vastata että ”mitä”. Hän oli selvästikin kertonut minulle jotain oikeasti tärkeää sillä aikaa, kun minä olin keskittynyt ihan muuhun. Olin priorisoinut väärin.
- Oletko sä nyt ihan varma? kysyin, se kai oli turvallinen kysymys. En voinut kuvitella kuin yhden asian, mistä hän olisi tehnyt tällaisen numeron. He aikoivat mennä sänkyyn. Unan salaperäinen hymy ja lievä punastus tukivat aavistustani.
- Kai mä olen. Opettaja tulee.

Siinä katosi kaikki opiskelumotivaationi. Vilkuilin Unaa suurimman osan kaksoistunnista ja mietin, olinko varmasti ymmärtänyt oikein. Me olimme joskus jutelleet aiheesta koska mennä sänkyyn ja vaikka Una ei ollutkaan yhtä päättäväinen puritaani kuin Alissa, oli hän ollut aika vakaasti sitä mieltä, että ensimmäinen kerta vaatisi tosi rakkautta. Minä en jotenkin voinut nähdä Miikkaa sellaisessa valossa, että hän olisi kenenkään tosirakkaus, en ainakaan lähimpään viiteen vuoteen. Ehkä hän vanhetessaan paranisi, mutta nyt hän näytti alaikäiseltä ja siltä, ettei tiennyt, mitä sängyssä oli tarkoitus tehdä.

Vuorossa oli ruokatunti ja kiskoin Unan ruokalaan pikamarssia. Siellä oli vain neljä pientä, neljän hengen pöytää, loput olivat suurempia. Toivoin, että ehtisimme yhteen sellaiseen ja ettei kukaan tulisi samaan pöytään, jotta voisimme jutella rauhassa. Alku näytti hyvältä, mutta melkein heti, kun olimme istuneet alas, Joonas ja Kasimir romahtivat muille tuoleille. Huokaisin syvään ja heitin Unalle tuskastuneen katseen. Pojat eivät huomanneet mitään merkillistä.
- Mitäs typykät? Joonas kysyi rehvakkaasti.
- Ois kohteliasta kysyä lupa, ennen kuin istuu toisten pöytään, tiuskaisin, vaikka tietenkään sellaista ei tapahtunut kouluruokalassa.
- Me luultiin, että tässä on vapaata, Kasimir sanoi loukkaantuneesti ja minulle tuli huono omatunto, kun katsoin häntä. Eilisilta oli ollut ihan kiva, hiukan kutkuttava, joskin olin unohtanut sen hetkeksi Unan takia.
- Ei siinä enää ole, murjaisin, mutta se ei pojan ilmeestä päätellen riittänyt anteeksipyynnöksi. Huokaisin syvään. – No sori, mutta meillä oli just yks juttu kesken. Tyttöjen juttu.
- Me voidaan mennä muuallekin.
- Ei tarvii. Joku muu tulee vaan siihen. Me jatketaan myöhemmin.

Kasimir mietti vähän aikaa ja alkoi sitten syödä. Hän näytti edelleen loukkaantuneelta, mutta koska en ajatellut sietää prinsessanherkkyyttä mahdollisissa poikaystävissäni, en ollut huomaavinani vaan pistelin itsekin muutaman haarukallisen. Sitten muistin, että minullahan oli ollut hänelle asiaa.
- Hei, haluatko sä tulla mun kanssa käymään Hesassa?
- Häh? Kasimir sanoi viehättävästi.
- No se puku.
- Joko sä ryöstit sen luottokortin?
- Ei kun mä ajattelin mennä ryöstämään mun tädin vaatekaapin. Ja se on tavallaan sun syytäsi niin että…

Siinä vaiheessa Una puuttui keskusteluun.
- Oletteko te yhdessä? hän vinkaisi. Joonas ei näyttänyt mitenkään hämmästyneeltä, joten arvasin Kasimirin kertoneen vierailustani. Ja sitten sanottiin, että tytöt eivät voineet pitää mitään salassa.
- Yhdessä? Mitä se on? kysyin viattomasti. – Me osallistutaan paras puku –kilpailuun, siinä kaikki.
- Mistä lähtien ja miksi mä en tiedä siitä mitään? Una vaati kuulla.
- Missä välissä mä olisin ehtiny kertoa? tuhahdin ja keskityin taas syömiseen.
- Danni, sä tulet meille koulun jälkeen, Una sanoi. – Meillä on puhuttavaa.
- Niin on, myönsin ja virnistin hänelle.

Sinä iltana en ollut luvannut mennä tallille, sillä äiti sanoi, että minun piti pitää homma harrastuksena ja keskittyä kouluuni eikä Suvin hevosiin. Siinä oli järjen hiven, joskaan en malttanut olla muistuttamatta hänelle, että kotona ratsastin joka päivä.
- Kotona sä et ollut vielä lukiossa, mikä on paljon rankempaa, ja toiseksi sun ei tarvinnut matkustaa tallille, hän ilmoitti, ikään kuin vartin tai parinkymmenen minuutin matka suuntaansa olisi paljonkaan merkinnyt. Mitä lukioon tuli, hän oli valitettavasti oikeassa, mutta menin silti Unalle sen sijaan, että olisin ajanut kotiin.
- Oletko sä hullu? kysyin, kun olimme turvassa hänen huoneessaan.
- Minä? Miten niin? ystäväni kysyi ja alkoi putsata lakkoja kynsistään.
- Aiotko sä tosiaan mennä sänkyyn Miikan kanssa? Mitä jos sä tulet raskaaksi?
- Hyst! Una sanoi kauhuissaan ja vilkaisi suljettua ovea.
- Kuka siellä muka kuuntelisi?
- Kuka tahansa, en mä tiedä, kuka on kotona!

En uskonut, että kukaan oli. Unan vanhemmat eivät varmaankaan vielä ja hänen sisaruksensakin olivat vanhempia ja olivat yleensä pidempään koulussa.
- Käy tarkistamassa, että voidaanko me puhua, komensin ja Una kävi tekemässä kierroksen talossa.
- Okei, ei ketään, hän ilmoitti palattuaan ja jätti tällä kertaa oven auki, kai kuullakseen, jos joku tulisi.
- Mitä ehkäisyä te meinaatte käyttää? Mitä jos se pettää? tenttasin. Una punastui hiukan, mutta minua ei ujostuttanut. En tiedä, johtuiko se syntymisestä lääkäriperheeseen vai olivatko vanhempani vain olleet tavallista avoimempia, mutta minä olin jo ala-asteella Alissan kanssa luennoinut kavereille siitä, miten vauvat oikeasti tulivat. En ollut ihan satavarma siitä, tiesikö Una vieläkään siitä asiasta kovin paljon.

- Miikka käy ostamassa kondomeja, Una sanoi ja lehahti kirkkaanpunaiseksi.
- Ne voi pettää.
- Mä mietin sitä sitten. Mä olen tehnyt päätökseni. Mitä sun ja Kasimirin välillä oikeen on?
Ihailtavan vikkelä puheenaiheen vaihto, mutta koska en oikeastaan halunnut ajatella Miikkaa ja kondomeja samassa yhteydessä, kertasin edellisiltaiset tapahtumat.
- Kysykö se sua? Una kysyi.
- Miten niin kysykö, justhan mä kerroin, että kysyi.
- Ei kun yhteen, seurustelemaan.
- Ei, myönsin. – Pelkästään juhliin. Korostamaan sen valkosta pukua.
- Luuletko sä, että se kysyy?
- Jaa-a, se kohta tulevaisuudesta on hämärän peitossa, naurahdin.

Siinä vaiheessa Miikka soitti Unalle tarkistaakseen, olisiko reitti selvä ja minä totesin, että minun oli aika lähteä.
- Miksi sä aina häivyt, kun Miikka tulee? Una kysyi valittaen, ehkä jopa hiukan vihaisesti.
- Se on sun poikkis, teillä on kuherruskuukausi, enkä mä halua häiritä, sanoin. – Sitä paitsi mä menen nyt tekemään loppuviikon läksyt. Ja soittamaan mun tädille. Jos mä aion tällä viikolla ehtiä käymään sielläkin, mulla ei ole liikaa vapaailtoja.

Ei läksyjen tekeminen oikeastaan ollut mitenkään vastenmielistä minusta koskaan ollut, ainakaan kun kunnolla pääsi vauhtiin, ja se onnistui sinä iltana aika hyvin. Päätellen siitä, että äidin tallikenkien tilalla naulakon alla oli talvikengät, hän oli ehtinyt käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja oli parhaillaan Irkun riepoteltavana. Tai Hanskin nauratettavana, muistin synkistyen. Tänään antaisin hänen kuitenkin pärjätä ihan yksin, sillä minulla oli epämiellyttävä tunne, että alkoi olla viimeisiä mahdollisia hetkiä minun tarttua omiin velvollisuuksiini.

Äiti tuli vasta yhdeksän aikaan ja jos olisin itse huomannut ajan kulun, olisin alkanut huolehtia hänestä. En tosin olisi tiennyt, pelätäkö enemmän, että Irkku oli heittänyt hänet selästään vai että hänellä oli niin hauskaa Hanskin kanssa, että unohti tulla kotiin. En oikeastaan halunnut tietääkään.
- Vietkö sä meidät Miilan luo, kun lähdet Mustaojalle? kysyin sen sijaan.
- Kenet teidät?
- Kasimirin ja mut, katsomaan sen juhlapukuja.
- Oletko sä tarkistanut, että Miilalle sopii? Se voi olla jossain ihan toisella puolella maailmaa, äiti sanoi ja oli ihan oikeassa.
- Mä kysyn. Kysy sä Siiriltä, koska se voi tulla laittamaan mun hiukset, ehdotin.
- Hyvä ajatus, mä en ole jutellu Siirin kanssa moneen viikkoon.

Miila, joka oli yllättäen kotona, innostui juhlistani ja Siiri lupasi kuulemma tulla viikonloppuna kylään.
- Enhän mä silloin ole täällä, sanoin pettyneenä.
- No se tulee perjantaina, lähdet sitten sen jälkeen.
Se kuulosti hyvältä ja kun soitin Kasimirille, hänellekin sopi lähteä äidin kyytiin seuraavana iltana.
- Älä nyt mainosta kaikille koulussa, että lähdet tapaamaan mun sukulaisia, varoitin.
- Mitä pahaa siinä on?
- No jestas sentään, sehän kuulostaa siltä kuin me oltais menossa naimisiin ja tässä on sentään kyse vaan pikkujouluista!
- Niin, joo. Tietysti.
Odotin jännittyneenä, mitä hän sanoisi noin hyvin pedattuun tilaisuuteen, mutta ei hän sanonut mitään. Tyhmä vai ujo, vai minäkö tässä olin tyhmä ja kuvittelin omiani? En tiennyt.

Komensin Kasimirin viideksi meidän talon luokse ja menin itse pihalle vastaan. Äiti oli tullut vain hetki sitten töistä ja vaihtoi nyt vaatteita ja keräsi pyykkejä niin, että viuhuna kävi. En missään nimessä olisi vienyt Kasimiria sisään, vaikka siellä olisikin ollut enemmän näytettävää kuin yksi ahdas huone.
- Mutsi tulee kohta, sanoin, kun hän lähestyi. – Onko sulla yhtään tupakkaa?
- Sattumalta sattuu olemaan, hän ilmoitti ja alkoi kaivaa taskujaan. Hän ei polttanut vakituisesti, mutta joskus olin nähnyt hänet koulun tupakkapaikalla, missä en sivumennen sanoen itsekään vieraillut kuin ani harvoin. Juhlat olivat asia erikseen, tai ehkä olisin poltellut välitunneillakin, jos savukkeiden hankkiminen olisi ollut helpompaa.
- Mennään tonne auton luo polttamaan, ehdotin ja osoitin Jessin maasturia. Silloin olisi hetki aikaa hankkiutua savusta eroon, kun hän tulisi rapun ovesta ulos.

Ehdimme hyvin polttaa yhden tupakan puoliksi, ennen kuin äiti tuli.
- Terve, mä olen Jessi, hän sanoi Kasimirille ja ojensi kätensä. Sen hän olisi voinut jättää tekemättä, mutta muuten olin melkein ylpeä hänestä. Hän näytti aika nuorelta ja reippaalta ja mukavalta, eikä mulkoillut Kasimiria kuin tämä olisi ollut potentiaalinen raiskaaja.
- Mä olen Kasimir, poika sanoi ja kiipesimme takapenkille. Äiti jatkoi hyvää käytöstään puhumalla vain vähän ja asiaa koko matkan ajan. En saisi ratsastaa Irkulla, mutta hoitamassa voisin käydä, jos minua huvitti. Minun pitäisi muistaa syödä ja hän oli laittanut tililleni ruokarahaa. Samat jutut kuin aina. Kasimir ja minäkin puhuimme vain samantekevistä asioista eli koulusta. Eipä sillä, että paljon muutakaan puhuttavaa olisi ollut. Vasta, kun olimme perillä ja äiti seisautti auton Miilan talon eteen, hän kääntyi katsomaan minua.
- Miila lupasi viedä teidät junalle niin, että ootte viimeistään kymmeneltä kotona, ja sitten soitat mulle sieltä sillä sekunnilla, hän sanoi kulmakarvat merkitsevästi kurtussa.
- Joo joo, sanoin tuskastuneena. Ei kai hän nyt ollut niin idiootti, että kuvitteli minun katoavan Helsingin yöhön keskellä viikkoa ja Kasimirin kanssa.
- Ja mä tiedän, oletko sä kotona vai et, kun soitat, hän jatkoi.
- Älä viitti! tuiskahdin ja leväytin oven auki niin, että se melkein osui pysäköityihin autoihin. Saatoin kuvitella, että hän oli jättänyt minulle kotiin jonkun viestin tai muuta, josta hän kysyisi soittaessani. Kiero ämmä. Livahdin soittamaan Miilan summeria niin, että se jo surisi vastaukseksi, kun Kasimir vasta oli sulkemassa auton ovea. Hän ei onneksi sanonut mitään äidin omituisista puheista, sillä minua ei huvittanut vähääkään kertoa kauhukakara-ajoistani.

Miila tuli avaamaan oven ja päästi meidät sisään. Hänestä ainakin saatoin olla varauksettoman ylpeä, niin hyvältä hän näytti kuluneissa farkuissaan ja ruutupaidassaankin.
- Tässä on mun täti, Miila, tässä on Kasimir, esittelin.
- Sun tukalles pitää tehdä jotain, Miila sanoi ja sipaisi sitä, ennen kuin tervehti Kasimiria.
- Mä tiedän, Siiri tulee perjantaina.
- Haluatteko te kahvia? Tai jotain.
- Vaikka kahvia arvelin ja Kasimirkin nyökkäsi. Miila ajoi meidät olohuoneeseen moikkaamaan Lauria siksi aikaa, kun hän hoitaisi sen homman. Olin iloinen, että Laurikin oli kotona. Hän voisi pitää seuraa Kasimirille, kun minä uppoutuisin Miilan vaatekaappiin, sillä eihän hän tietenkään voisi istua katsomassa, miten minä strippaisin alusvaatteisilleni ja kokeilisin pukuja.

Miila oli minua toistakymmentä senttiä pidempi, mutta muuten olimme käsittääkseni aika samankokoisia. Join hätäisesti puoli mukillista kahvia, mutta sitten en voinut enää malttaa mieltäni vaan siirryin hänen vaatekaappiinsa. Vaatehuoneeseensa, itse asiassa.
- Mä haluan tällasen isona, sanoin aina yhtä vaikuttuneena. Jo puoli metriä lyhyempänä Miilan vaatehuone oli ollut yksi lempipaikkojani maailmassa, samoin kuin Alissankin, tietysti.
- Millasta pukua sä nyt etsit? kysyi Miila nojaillen ovenpieleen.
- Jotain tyrmäävää. Kasimirilla on valkonen puku. Voi hitto, oispa se tajunnut ottaa mukaan ne kuvat vanhoista juhlista, jotka se näytti mullekin!

Mutta niin ajattelevainen Kasimir ei ollut ollut, joten sain vain ruveta selaamaan henkareita. Suuri osa vaatehuoneesta oli Miilan työvaatteita, asiallisia jakkupukuja ja paitapuseroita ja roikkui siellä koosta päätellen Laurinkin pukuja, mutta peremmällä oli kokonainen tangollinen kaikenkirjavia hepeneitä.
- Juhlitko sä tosiaan näin paljon? kysyin.
- En enää, mutta mä olen aika huono laittamaan mitään pois, Miila tunnusti. – Minkälaista tyrmäävää sä etsit?
- En mustaa, sanoin päättäväisesti. – Ja joku olkaimeton olisi ihana, mutta mua pelottaa, että jospa se tippuu kesken kaiken. Herra jumala se olisi kamalaa!
- Ei se tipu, jos se on oikean kokoinen. Pitkä?
- Ei sen tarvitse olla pitkä. Sitä paitsi, jos se on sulle pitkä niin mähän kompastun siihen.

Keräsin sylillisen erilaisia mekkoja ja vetäydyin makuuhuoneeseen kokeilemaan niitä. Miilakin innostui yrittämään muutamia niistä päälleen. Välillä kävimme pyörähtämässä olohuoneessa, missä Lauri murahteli ja nyökkäili, mutta Kasimir käyttäytyi edelleen hienosti ja näytti tosiaan katsovan, mitä minulla oli ylläni. Mieleeni tuli taas pikkuinen epäilys siitä, että ehkä hän sittenkin oli homo. Osa puvuista ei istunut ollenkaan, ne jotka olivat tarpeeksi työistuvia Miilan pitkälle selälle, mutta toiset olivat ihan hyviä.
- Noi sä saat viedä joka tapauksessa, jos haluat, Miila sanoi ja osoitti pientä kasaa parisängyn kulmalla. – Niitä mä en tule enää ikinä pitämään. Tuskin sullakaan nyt joka viikko niille on käyttöä, mutta jos tulee toisia naamiaisia. Tai Jessi voi lainata pikkujouluihinsa.
- Tääkin, sanoin ihastuneena ja nappasin kasasta vihreän puvun, josta olin ehkä eniten pitänyt.
- Sekin. Mä en voi pitää sitä kuin jos olen oikein ruskettunut, se ei sovi mun ihonväriin.
- Se se sitten on.
- Mulla on siihen kengätkin.

Miilan kengistä ei kuitenkaan ollut minulle mitään iloa. Ne olivat numeron tai kaksi liian suuria. Puin vihreän ihanuuden vielä kerran päälleni ja kävin näyttämässä sen Kasimirille.
- Tän mä taidan laittaa, sanoin hiukan epävarmana. Puku ei ollut ehkä ihan niin tiukan seksikäs kuin olisi voinut toivoa, mutta siinä meni lenkki niskan takaa niin, että selkä jäi paljaaksi ja hameosassa oli päällimmäisenä ohuempaa kangasta, joka näytti vähän samalta kuin siinä Marilyn Monroen liehuvassa hameessa.
- Se on hieno, Kasimir sanoi, mutta siinä vaiheessa hän oli sanonut sen jo niin monesti, että se alkoi kuulostaa vähän väsyneeltä.
- Mä etsin sulle ison kassin ja sitten meidän pitää lähteä, että te ehditte kotiin ajoissa, Miila sanoi reippaasti.
- Heitätkö sä vieraat ulos? kysyin.
- Joo, mä lupasin Jessille viedä teidät yhdeksän junaan ja parkkipaikkaa voi joutua odottamaan hetken tai pari.

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   20.7.15 21:42:24

Ai niin! Tässä oli tämä pätkä missä Jessi näkee Kasimirin ensimmäisen kerran. Myöhemmin kuitenkin Jessi on taas utelias näkemään että minkälainen poika se Dannin Kasimir onkaan. Ehkä mä muistan sen sitten taas kun se kohtaus tulee täälläkin vastaan 😊

Joo ja L-R, mä löysin tuon sun kommentin kun luin Henuja eteenpäin täältä.. Linkkiä linkin takana.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.7.15 22:31:56

Ellen mä sitten sitä korjannut, siitä kun oli nyt hiljattain puhetta :)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   21.7.15 00:11:34

Tiedätkös, mulla on IIISO kriisi. Ja mä toivoisin sen vuoksi lohtupätkää.

Mun armas mieheni palautti mun koneen tänään kun on sitä laitellut kuntoon, mutta se on onnistunut saamaan sisäänkirjautumisnäytön taustavärin vihreäksi. Ei siinä muuten mitään, mutta sävy on semmonen, et särkee silmiä... Ja mä vähän olin sille kyllä ilkeäkin tänään, kun se on ollut vähän omituinen tässä viimisen viikon ajan. Ja tietty nyt illalla on sit ollut paha mieli :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.7.15 17:56:22

Sry, meni jo :/ Saitko sä sen kuntoon?
-----------------------
4. Crazy little thing called love
Miila saattoi meidät junaan asti ja vilkutti laiturilla, kunnes se nytkähti liikkeelle, vaikka miten yritin usuttaa häntä palaamaan kotiin. En kuitenkaan voinut ruveta suorastaan töykeäksi, kun meillä oli takuulla useiden satojen eurojen arvosta juhlapukuja kahdessa isossa muovikassissa. Miila ei harrastanut Henkkamaukkaa.
- Ihan kuin se ois luullu, ettei me osata junaan, Kasimir sanoi ja vilkutti vielä kerran.
- Sukulaiset, tuhahdin. – Semmosia kanaemoja. Nyt meillä on puvut voittamista varten, mitä muuta me tarvitaan niihin bileisiin?
- Ei kai me muuta tarvita, Kasimir arveli.
- Juotavaa, ehdotin.
- Jaa. Joo. Kai sitä jotain vois hankkia.
- Sun sisarukset varmaan voi auttaa? kysyin tajutessani, että Kasimirissa oli se hyvä puoli. Sekin. Miilan huomautettua vaatehuoneen uumenissa jotain hyväksyvää hänen ulkonäöstään katsoin häntä nyt vähän uusin silmin. Mutta en minä oikeastaan voinut mennä ihastumaan nyt. Muuttaisin kohta takaisin kotiin, enkä halunnut lähteä sydän verta vuotaen. Olinhan jo sivusta nähnyt, millaiset mahdollisuudet kaukosuhteilla oli onnistua. Pysyisin etäisenä.

Jäin miettimään, että olisiko reilua sanoa sama Kasimirillekin, mutta eihän hän ollut taas antanut mitään aihetta kuvitella mitään. Hän oli vain kysynyt, tulisinko pikkujouluihin ja siitä oli jo pari päivää. Koko tämä reissu oli minun masinoimani.
- Suutuitko sä jostain? poika kysyi ja huomasin hiljenneeni.
- Ei, mä vaan jäin miettimään, että mitä mä haluaisin juoda. Koulun juhliin ei voi oikeen sikspäkkiä viedä, sanoin kiireesti.
- Ei sinne voi viedä mitään, se on ehdottomasti kielletty.
- Tarkistaako ne laukut?
- Varmaan.
- Taskut? Sukkanauhat? Rintsikat? nauroin. Keksin monta paikkaa missä kuljettaa pientä salapulloa. Veskulla oli täydellinen pienenpieni taskumatti, voisin lainata sen, sillä ei hän sitä ikinä käyttänyt.

Tammisaaren asemalla jäi vain muutama muu ihminen pois ja he katosivat äkkiä kukin suuntaansa. Hitto, että täällä oli hiljaista Hesan jälkeen!
- Mä voin kantaa ne, Kasimir sanoi ja otti pussukat.
- Miksi sä olet noin kohtelias? kysyin.
- Miten niin kohtelias? poika kysyi ja katsoi minua muka ihmeissään. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät hiukan.
- Mä en ole tottunut siihen, että mun kamoja kannetaan mun puolesta, tai että ovia auotaan, tai semmosta. Sun siskon neuvoja taas? juolahti mieleeni.
- No ihan normaalia käytöstä, hän puuskahti, siirsi kassit molemmat toiseen käteensä ja tarjosi minulle kyynärkoukun kiinni pidettäväksi. Tartuin siihen, mutta päästin irti jo kymmenen metrin päässä. En mitenkään onnistunut kävelemään samassa tahdissa hänen kanssaan.

- Kannanko mä nää sisään asti? hän kysyi, kun pääsimme meidän rapun kohdalle.
- Ei… mietin, millainen sotku ylhäällä mahtoi olla. Äiti oli joskus sotkuisempi kuin teinityttö, jos hänellä oli kiire, ja tänään olin vielä hoputtanut häntä. Ja sitten asunto oli niin järjettömän pieni. Una oli ainoa, jonka olin vienyt sinne ja hänkin oli vilkuillut minua säälivästi, kunnes oli päässyt käymään Mustaojalla. Toisaalta se oli paitsi pieni, myös yksinäinen. Tietenkään en pelännyt olla siellä yksin, mutta joskus oloni oli vähän tympeä, kun äiti oli viettämässä vapaapäiviään kotona. Nyt se oli oikein erityisen tympeä. – Okei, mutta älä säikähdä. Se on kauhean pieni. Kun alun perin mutsin piti vaan yksinään nukkua siellä pari yötä viikossa, eikä se tiennyt mun hakeneen tänne kouluun.
- Miksei se vaihda isompaan? Kasimir kysyi, enkä osannut vastata. Miksi tosiaan? Kai täällä nyt oli kaksioitakin tarjolla? Tuskin rahakaan niin tiukkaa teki.

Pikku valo eteisessä paloi. Meillä oli äidin kanssa tapana jättää siihen valo, kunnes molemmat olivat kotona, se jotenkin toivotti tervetulleeksi. Siksi kämppä kai tuntui tavallistakin yksinäisemmältä, kun tiesin, ettei siellä ollut ketään muuta.
- Sä voit tulla sisään, jos haluat. Mä en voi näyttää sulle mun huonetta, kun mulla ei ole huonetta, murjaisin ja sytytin kattolampun.
- Niin, mä ymmärsin jo, että tää on vaan väliaikainen, Kasimir sanoi ja astui kaksi askelta eteenpäin niin, että hän näki käytännöllisesti katsoen koko asunnon. – Kumpi on sun sänky?
Menin perässä ja kurkistin hänen ohitseen.
- Toi siistimpi, sanoin ja menin keräämään syliini vaatteet, jotka äiti oli jättänyt huiskin haiskin omalle sängylleen ja sen viereen. – Haluatko sä jotain?

- Haluan, Kasimir sanoi ja laittoi kätensä ympärilleni, kun yritin ohittaa hänet ja viedä vaatteet pyykkikoriin. En osannut sanoa mitään, mutta ei minun tarvinnutkaan. Hän yletti pitkine käsineen minun ja pyykkivuoren ympäri ja näytti haluavan suudella minua. Mielessäni kävi, että mahtoiko henkeni haista ja päättelin, että korkeintaan tupakansavulta, sillä olimme polttaneet puoliksi vielä yhden tupakan juuri ennen kuin olimme perillä. Päästin irti äidin rytkyistä ja otin kiinni mistä sain, eli takin hihoista.
- Miksi sä noin teit? kysyin, kun suukko oli ohi.
- Tyhmä kysymys, mitä sä luulet?
- Joko siksi, että sä tykkäät musta tai siksi, että sä halusit nähdä, antaisinko mä sun tehdä noin, sanoin suoraan.
- Sä olet epäluuloinen.
- Taidan olla, myönsin ja huomasin, että äidin sukkahousut olivat jääneet kiinni Kasimirin takin vetoketjuun. Nappasin ne äkkiä pois ja keräsin loputkin varpailtamme. Perhanan ämmä!

- Se ensimmäinen, Kasimir sanoi, kun ohitin hänet lopultakin.
- Mitä?
- Ensimmäinen vaihtoehto. Mä taidan olla vähän ihastunut suhun.
- Sitten sä voit ottaa takin ja kengät pois ja mennä peremmälle, sanoin armollisesti. Minä kävin rynttäämässä äidin pyykit pois ja huomasin hypähteleväni äänettömästi kylppärissä. Pysy tässä nyt etäisenä! Riisuin takkini, pesin mahdollisimman hiljaisesti hampaani ja palasin ihmisten ilmoille. Kasimir oli mennyt istumaan sängylleni ja pysähdyin hetkeksi katsomaan häntä. Pitkä poika puoliksi makuulla, ihan kuten olimme löhönneet hänen sängyllään vain muutama ilta sitten.
- Haluatko sä katsoa jotain leffaa? Telkkaria? kysyin, sillä hän näytti tuijottavan mykkää ruutua.
- Riippuu siitä, mitä sä haluat, hän sanoi.
- Mä haluan kuunnella, kun sä lepertelet mulle, mutta voin mä avata telkkarin taustameluksi, sanoin ja istuin hänen viereensä. Käperryin, paremminkin. Kasimir kiersi toisen kätensä ympärilleni ja minulla oli äkkiä parempi olo kuin ehkä ikinä. Kukaan ei ollut ikinä pitänyt minua niin hellästi, ellei vanhempia laskettu, enkä minä heitä nyt muistellut. Vatsaani nipisteli jännityksestä ja ihanuudesta.

Puhumisen suhteen Kasimir näytti hyytyvän hetkeksi, mutta ei se haitannut hänen suudellessaan minua taas.
- Miksi sä yhtäkkiä olet muhun muka ihastunut? kysyin, kun sitä oli kestänyt hetken. Suuteleminen oli kivaa, mutta ei niin kivaa, että olisin uponnut siihen ja unohtanut itse asian. Nousin istumaan jalkojeni päälle ja katsoin kaunista poikaa, joka oli vieressäni. Miten en muka ollut heti elokuussa huomannut, miten upottavat hänen mustina loistavat silmänsä olivatkaan.
- Ei se ihan yhtäkkiä tullut, mutta kun sä sunnuntaina sanoit, että oisit voinu lähteä mun kanssa bileisiin… hän sanoi.
- Olipa hiton hyvä, että mä lähdin ulos silloin ja löysin teidät sieltä kahvilasta, sanoin sydämeni pohjasta.

Me juttelimme siinä hiljaa, välillä naureskellen, välillä hypistellen toistemme sormia, kunnes Kasimir ryhdistäytyi.
- Onko toi sun puhelin?
Olihan se, eteisessä, syvällä laukkuni uumenissa, mistä se tuskin kuului.
- Mutsi, älähdin ja ponkaisin pystyyn. Olin unohtanut kokonaan, että hänelle oli pitänyt ilmoittautua. Hain puhelimen ja marssin sen kanssa parvekkeelle. – Haloo?
- Missä sä olet? äiti kysyi tiukalla äänellä.
- Kotona!
- Mikset sä sitten soittanut mulle?
- Mä unohdin, kun Kasimir tuli meille… ja hitto soikoon, oliko sun pakko jättää kaikki sukkahousuja myöten levälleen tänne sen ainoan kerran, kun mä keksin tuoda jonkun miehen tänne? tulistuin.
- Miehen? äiti huudahti ja minun oli pakko ruveta nauramaan. Kaivoin samalla hänen tupakkapiiloaan kukkalaatikosta, mutta se oli tyhjä.
- No ei sillä tavalla miehen, hölmö!
- Et kai sä aio tehdä mitään ajattelematonta? äiti kysyi varovaisesti.
- Oletko sä ikinä nähnyt mun tekevän mitään ajattelematonta, nauroin.
- Danni, varmaankin ihan muutaman kerran.
- No nyt sun on vaan pakko uskoa mua.
- Mä toin sulle voileipiä jääkaappiin iltapalaksi. Syökää ne. Ne oli alennuksessa.

Se oli täydellinen lopetusrepliikki, vaikka ensin kuvittelin kuulleeni äidin muistuttavan, että olin sakkolihaa. Ravistin päätäni, ei äiti takuulla tuntenut koko sanaa ja jos olisi tuntenut ja lausunut sen minulle ääneen, olisin räjähtänyt.
- Kiitos, kerrosvoikkareitako? kysyin.
- Just semmosia, mistä sä tykkäät. Muista laittaa kello soimaan.
- Ainahan mä muistan, sanoin ja lähetin terveisiä. Minua alkoi paleltaa parvekkeella ja huomasin olevani nälkäinenkin. Mikä parasta, muistin, että Miilan puvut piti ottaa pois kasseista rypistymästä.
- Kaikki kunnossa? Kasimir kysyi, kun palasin sisään.
- Loistavasti. Mulla on nälkä.

Siirsin äidin paitapuserot kaikki yhdelle vaatepuulle, jotta sain Miilan mekot ripustettua ja sitten raahasin Kasimirin minimaalliseen keittiöömme. Söimme pian vanhentuvat kolmioleivät kaakaon kanssa – niitä oli liikaa minun iltapalakseni, mutta ehkä äiti oli ajatellut, että söisin niitä seuraavan vuorokaudenkin – ja sitten kävin katsomassa kelloa.
- Kohta puoliyö. Pitäisi kai mennä nukkumaan.
- Mua ei huvittais, Kasimir sanoi.
- Sä voit jäädä tänne yöksi, sanoin yltiöpäisesti, sillä vaikka olisikin kivaa painua sänkyyn unelmoimaan hänestä, olisi varmasti vielä hauskempaa, jos hän olisi paikalla. – Siis vaan nukkumaan, lisäsin kiireesti, ettei hän saisi typeriä ajatuksia päähänsä.
- Selvä, hän sanoi.

Nukkumisesta ei tullut mitään. Makailimme minun sängylläni ja juttelimme, tuntikausia. Viimeisen kerran vilkaistessani digiboksin kelloa se oli 2.45. Siinä vaiheessa olin jo rakastunut enemmän kuin korviani myöten. Varpaankynnetkin olivat pihkassa. Minä olin ihan varmuuden vuoksi pukenut ylleni epäseksikkäimmän vaatteen talossa, äidin flanellipyjaman ja muistuttanut heti alkuun, että jos Kasimir aikoisi kopeloida minua, hän lentäisi ulos nopeammin kuin mitä ehtisi kissaa sanoa.
- Tietysti en, hän sanoi kuulostaen melkein loukkaantuneelta ja uskoin häntä. Muuten me kyllä halailimme ja, niin, puhuimme.

Kouluun emme heränneet. Kun avasin silmät, oli jo valoisaa ja säikähdin ensin. En kylläkään myöhästynyt usein, mutta ehkä se siksi tuntui vielä kamalammalta.
- Me ollaan nukuttu pommiin! huudahdin ja ravistin Kasimiria, joka nukkui mahallaan vieressäni niin, etten hetkeksikään ollut päässyt unohtamaan hänen läsnäoloaan. Sänkyni oli kapea kahdelle.
- Entäs sitten? poika mutisi ja käänsi kasvonsa minuun päin seinästä. Hätkähdin taas sitä, miten hätkähdin hänen näkemistään, hänen silmiään.
- Meidän pitäisi kai mennä kouluun, mutisin uppoutuneena niihin. Koulu ei sittenkään tuntunut kovin tärkeältä juuri nyt.
- Ei mennä sinne, Kasimir sanoi ja kiersi kätensä vyötäröni ympärille.
- Siitä tulee sanomista.
- Sanotaan, että nukuttiin neljään.
- Me molemmat? Miten sattukaan? sanoin sarkastisesti.
- No en mä ajatellut sitä luokkakavereille julistaa vaan mun äidille, Kasimir naurahti ja veti minut lähemmäs, ihan kiinni.
- Niin, ja ajattele, miten epäilyttävää se ois, jos me molemmat mentäis sinne viis tuntia myöhässä, sanoin haaveellisesti. – Kaikki luulis heti, että meillä on jotain.
- Onhan meillä?
- Onko?

Se oli kalastelua, mutta toisaalta en ollut vielä itse päättänyt, missä mentiin. Edellispäivänä olin realistisesti ajatellut, ettei olisi järkevää sitoutua mihinkään, kun olin kerran häipymässä ennemmin tai myöhemmin, mutta asiat olivat muuttuneet sittemmin.
- Mä olen rakastunut suhun, tunnustin.
- Kivaa, Kasimir virnisti.
- Mutta kun mä muutan pois. Siinä ei ole mitään järkeä.
- Miten niin muutat pois? Mihin muka?
- Mun isä on koko syksyn yrittäny saada mulle paikkaa sieltä meidän koulusta. Mä ajattelin, että vaihtasin joululta takasin sinne. Tai sitten, kun äiti vaihtaa työpaikkaa maaliskuussa. Ei se takuulla jätä mua tänne, jos se ei itsekään enää asu täällä.

Kasimir tuijotti minua tyrmistyneenä.
- Et sä voi lähteä. Mä en anna sun lähteä.
Minusta oli mukava nähdä, miten järkyttynyt hän oli, mutta muuta mukavaa ajatuksessa ei ollutkaan. Onneksi puhelimeni soi. Se oli Suvi, joka kysyi, mahtaisinko ehtiä käydä ratsastamassa Hehkun.
- Mä en taida päästä tänään, mä olen vähän kipeä, valehtelin, sillä en suurin surminkaan aikonut erota Kasimirista nyt.
- Okei, Suvi huokaisi. – Mä nukuin liikaa, enkä millään ehtiny molempia, mutta ei voi sitten mitään.
- Mihin sä et pääse? Kasimir kysyi, kun panin puhelimen sängyn alle turvaan.
- Tallille. Mulla on varmaan vähän kuumetta, runoilin.
- Niin joo, mäkin taidan olla flunssassa.

Emme tehneet mitään sinä päivänä, emme vastanneet puhelimiin emmekä pistäneet nokkiamme ulos, paitsi että Kasimir pistäytyi kotona hakemassa seuraavan päivän koulukirjat ja tuli kiireesti takaisin. Kaupassa olisi oikeastaan pitänyt käydä, sillä maito loppui, mutta joimme sitten vettä ja mehua. Emme me kyllä paljon mitään muistaneet syödä tai juoda. Illalla tarkistin puhelimeni, joka oli piippaillut päivän mittaan ja totesin, että Una oli yrittänyt soittaa minulle neljä kertaa, mutta muuta en ollut menettänyt.
- Mä en jaksa soittaa sille nyt, kai se arvaa, että mä olin kipeä, sanoin laiskasti. – Se kumminkin vaan haluaa pulista Miikasta ja viikonlopusta.
- Mitä viikonlopusta? Kasimir kysyi, lähinnä kai lämpimikseen ja tajusin kauhukseni, että olin melkein mennyt lipsauttamaan Unan salaisuuden.
- En mä tiedä, ainahan sitä viikonloppuja suunnitellaan. Vaikka mitä iloa siitä mulle on, kun en mä ole koskaan täällä, huokaisin.
- Meinaatko sä taas häipyä viikonlopuksi?
- Kai mun täytyy. Mun on parasta selvittää isälle päin naamaa, että mä olen muuttanut vaihteeksi mieleni, enkä haluakaan enää takaisin kotilukioon niin kuin viime viikonloppuna.
- Etkö? Kasimir hymyili.
- En, mutta tallille mun pitää mennä huomenna. Mä olen luvannut Suville. Ja nyt laitetaan herätys että selvitään huomenna kouluun.

 
5. Danni hämmentää
Suoraan sanoen olin aamulla jo ihan valmis lähtemään kouluun. Ei sitä voinut iänkaiken vain löhötä jonkun kainalossa ja räpsytellä ripsiään. Sitä alkoi ärsyyntyä, enkä halunnut ärsyyntyä Kasimiriin.
- Koska sun mutsi tulee? hän kysyi, kun lähdimme meiltä, hän bussipysäkille ja minä kypärää asetellen.
- Tänään johonkin aikaan.
- Tuletko sä sitten meille?
- Kunhan selviän tallilta, lupasin ja annoin hänelle suukon.

Olimme päättäneet, ettemme kertoisi kenellekään, mihin olimme hukanneet keskiviikkopäivän, emmekä muutenkaan julistaisi sitä, että olimme syvästi rakastuneita. Huomaisivat ne muutenkin, jos vaan vaivautuisivat katsomaan. Elleivät vaivautuisi niin oma vikansa. Niinpä kävelin muina naisina sisään kouluun välittämättä siitä, että Kasimir, joka oli jäänyt pysäkille odottamaan bussia, lähestyi juuri isossa porukassa. Vilkaisin vain silmännurkastani sinne nähdäkseni, vilkuiliko hänkin minua, ja niinhän hän teki. Hykertelin itsekseni, kun maleksin kohden luokkaa. Una istui sen edessä Miikan kanssa, mutta malttoi siitä huolimatta huomata minut.
- Missä sä olit eilen ja mikset sä vastannu puhelimeen?
- Mä nukuin, sanoin kevyesti.
- No syytä sitten itseäsi, mä oisin varottanu pistareista.
- Nytkö? kysyin ja tunsin, miten hartiani valahtivat. Olin ollut niin iloinen siitä, että olin alkuviikolla ahkeroinut kaikki läksyt valmiiksi. Eilen oli tietysti saattanut tulla jotain lisää, mutta pistareita en ollut osannut ennustaa.

Selvisin niistä kuitenkin käsittääkseni aika hyvin ja loppupäivä sitten olikin ihana. Minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin lattian yläpuolella. Tunneilla tuijotin Kasimirin mustaa poninhäntää kaksi riviä oikealle ja kolme pulpettia eteenpäin, paitsi milloin hän nojaili seinään ja vilkuili minua. Niillä tunneilla, jolloin hänellä oli jotain muuta, ajattelin häntä ja välitunneilla lähettelimme katsekirjeitä poikki käytävän. Olisi ollut luonnollista tavata ruokatunnilla, mutta Una raahasi Miikan mukanaan ja tämän kanssa tuli lauma muita poikia niin, että Kasimir ja Joonas joutuivat jäämään toiseen päähän pöytää, ihan liian kauas.
- Oletko sä vielä kipeä? Sä olet kauhean hiljainen, Una huomautti.
- Näytänkö mä kipeältä? kysyin.
- Ainakin sä syöt kuin hevonen, murjaisi Miikka, mikä olikin totta.

Pojat katosivat iltapäivällä jumppatunnille ja me tytöt pääsimme kotiin.
- Tuu meille, Una pyysi pukiessamme takkeja naulakoiden luona.
- Mä en voi, oon luvannu mennä ratsastamaan.
- Aina sä niitä kaakkeja, hän sanoi nyrpeästi.
- Vieläkö sä käyt siellä ravitallilla? kysyi Virpi vierestäni ja katsoi minua suu mutrussa. Hän oli ensimmäisiä tyttöjä, joihin olin täällä tutustunut, sillä hän kävi tallilla, mihin äiti oli ensin vienyt Irkun. Siellä oli ollut kivaa, ajattelin haikeasti, kerrankin talli, jossa tapasi toisia tyttöjä. Okei, hevosnäkökulmasta ajatellen siellä oli ihan liikaa tyttöjä, joilla ei ollut mitään käsitystä tallikäyttäytymisestä, eikä ketään sitä opettamassa. Äiti oli yrittänyt, mutta minun on myönnettävä, että olin itse ollut liian raukka kiljuakseni kahtakymmentä ikätoveria yhtaikaa hiljaiseksi. Muutaman kerran olin yrittänyt jotain sen suuntaista, mutta sitten olin kuullut mutinoita ihmisistä, jotka kuvittelivat omistavansa maailman, kun omistivat hevosen ja olin lopettanut.

Niinpä en ollut ollenkaan marissut vastaan, kun äiti oli päättänyt viedä Irkun toiselle tallille, Hanskille. Hevosen kannalta se oli ehdottomasti ainoa oikea vaihtoehto, mutta ratsastuskoulun tallitytöt tuntuivat loukkaantuneen siitä kovasti. Tietenkään en kaikkia heistä enää tavannut, kun en käynyt siellä, mutta Virpin ja Katrin kanssa minulla oli paljon yhteisiä tunteja ja he kohtelivat minua välillä kuin maanpetturia. Se ei haitannut minua kovin paljon, sillä sittemmin olin ystävystynyt Unan kanssa, eivätkä he missään nimessä olisi päässeet sydänystävikseni, vaikkei Unaa olisi ollutkaan.
- Joo, siellä on mukavan rauhallista, sanoin ja Virpi nakkeli niskojaan, kuin olisin lausunut pahemmanlaatuisen loukkauksen, ja sehän oli rehellisesti sanoen ollut tarkoituksenikin.

Piristyneenä päristelin kotiin, vaihdoin vaatteet ja jatkoin saman tien tallille. Ehtisin syödä sen jälkeen, vaikka ei minulla oikeastaan ollut edes nälkä sen poikaoppilaan annoksen jälkeen, jonka olin syönyt koulussa, ja joka oli tuupertanut minut puoliuneen seuraavaksi tunniksi. Tähän aikaan vuodesta oli tärkeintä ehtiä ratsaille, ennen kuin tuli pimeä. Maastolenkeillä ei tietenkään ollut minkään sortin valaistusta ja nyt, kun lunta ei vielä ollut, metsässä oli pimeää kuin tontun ahterissa. Hevosten tarhoille vievä käytävä oli kyllä valaistu, joten Suvin hevosten tarhassa, joka oli ainoa kentäntapainen tallilla, saattoi ratsastaa pimeälläkin. Tosin lamput olivat aika heikot, eivätkä jaksaneet peränurkkiin asti, mutta saattoi siinä jotain tehdä.

Tallissa oli ihmisiä: Hanski itse ja lempitallityttöni Lappeenrannan länsipuolella, Monika. Mietin, hetken, olinko jotenkin omituinen, kun ilahduin hänenkin näkemisestään. Siis ilahduin tietenkin vain siinä mielessä, että aloin heti kehrätä juttuja, joilla saisin hänet räjähtämään.
- Tervehdys! huudahdin iloisesti. Hanski tervehti kuin normaali ihminen ainakin Monikan mulkoillessa minua murhaavasti. Heidän toimistaan päättelin, että he olivat lähdössä vielä ajamaan, joten kysyin: - Lähdettekö te lenkille? Mä voisin tulla mukaan.
- Et sä ehdi, me lähdetään ihan kohta, Monika ilmoitti.
- Sä et tiedä, miten nopea mä olen, lupasin.
- Voidaan me odottaa, jos tosiaan olet vikkelä, Hanski sanoi.
- Joo, ei mulla mene kuin kymmenen minuuttia! heläytin ja painuin pihalle hakemaan Pojua. Sitä Suvi oli kysynyt minua eilen ratsastamaan, joten oli kai sopivaa ottaa se nyt.

Olin niin nopea mustan ruunan kanssa, että jouduin odottamaan Hanskia ja Monikaa. Siunaus-niminen paskiainen hevoseksi laitettiin tallineteisessä kärryjen eteen ja Monika oli satuloinut itselleen yhden Hanskin nuoremmista suomenhevosista. Suupieleni vetäytyivät ylöspäin aina, kun kuljin sen karsinan ohi, sillä sillä oli hulluin koskaan kuulemani nimi: Epäreino. Reiskaksi sitä tietysti sanottiin, mutta minä odotin sitä päivää, kun näkisin sen television ravilähetyksessä ja selostaja joutuisi toistelemaan sen nimeä. ”Epäreino tulee kolmatta rataa, Epäreino kirii, Epäreino ottaa voiton!”
- Me saatetaan mennä kovaa, Monika sanoi ja mulkaisi halveksuen Pojua.
- Niin niin, hymyilin. Olin pari kertaa ennenkin ollut Hanskin kärryjen perässä ratsain ja hän oli selittänyt minulle, millaista treeniä hän yleensä täällä kotona meni. Siellä ei kerta kaikkiaan ollut tilaa mennä oikeasti kovaa, sitä varten lähdettiin hiitille. Muutamalle reippaammalle pätkälle oli kyllä paikka, mutta Poju ei todellakaan jäisi ravureista jälkeen. Suvin hevosilla oli uskomattoman hyvä kunto. Asettelin kypärän päähäni ja katselin, miten Monika iski omaansa ravikypärän. Tirskahdin ja ilmoitin, että hän näytti sen kanssa ihan kärpässieneltä. Hän ei ollut kuulevinaan.

Emme oikein mahtuneet taluttamaan ratsuja ulos kärryjen ohi, joten Hanski oli jo menossa kohden metsää, kun Monika ja minä ehdimme pihalle. Kiristin satulavyön ja nousin Pojun selkään, vaikka se olikin vähän levoton Reiskan pyöriessä parhaansa mukaan karkuun Monikaa. Se väisti ratsastajaa napansa ympäri pyörien, kunnes tämä karjaisi sille ja yllättävän vikkelästi ponkaisi sitten jalustimen varaan. Minulla oli monia mielipiteitä siitä, miten Hanskin ravureita olisi pitänyt ratsastaa, alkaen siitä, että minusta niiden olisi pitänyt seistä paikoillaan ratsautuessa – eiväthän ne saaneet pyöriä valjastettaessakaan. Monika kuitenkin vain tuhahteli, jos yritin neuvoa häntä.
- Olisit voinu nousta selkään seinän vieressä, niin se ei olis päässy pyörimään, sanoin silti ystävällisesti ja Monika mulkaisi minua alentumatta vastaamaan. Hän ei myöskään ollut kuulevinaan, kun yhtä ystävällisesti kehotin kaikin mokomin häntä menemään edelläni metsään, me voisimme Pojun kanssa pitää perää, ettei hän jäisi joukosta.

Metsä oli musta ja harmaa, pudonneet lehdet eivät enää olleet värikkäitä vaan tummiksi maatuneita, eikä havupuiden vihreyskään näyttänyt vihreältä. Siellä oli kuitenkin vielä häivä syksyn tuoksua ja hetken olin järjettömän iloinen ja tyytyväinen elämääni. Oliko mitään parempaa kuin suunnata maastoon viileässä säässä, satulan naristessa ja hiekkatien rahistessa kavioiden alla, etenkin kun ei satanut? Seurakaan ei haitannut, vaikka Monika ohjasi Reiskan ihan Siunauksen kärryjen tuntumaan jutellakseen Hanskin kanssa, kuin tehdäkseen pesäeron minusta. Jäin ihan mielelläni vähän jälkeen. Poju tuntui pursuavan tarmoa, se säpsyili ja tanssi ja jos olisimme olleet jo paluumatkalla, olisin kokeillut, miten hitaasti se pystyi ravaamaan tai laukkaamaan. Tällä innolla sen olisi saanut varmaan vaikka passageen, jos vaan olisi osannut pyytää, ja jos olisimme edenneet tallilta enemmän kuin sata metriä, olisin kokeillut. Sitä paitsi saatoin samalla kehitellä juonia kiukustuttaakseni Monikan myöhemmin tallissa.

Nyt tyydyin ratsastamaan pohkeenväistöä hiekkaisen polun laidasta laitaan ja jos se oli Pojun mielestä tylsempää kuin loikkia epätahdissa niin oli. En kyllä uskonut sitä. Se taivutti kaulansa ja minusta näytti, että se pörhisti niskakarvansakin vastatessaan apuihini. Ikinä en ollut saanut mitään hevosta niin äkkiä kuulolle. Minunkin niskakarvani tuntuivat nousevan pystyyn. Kouluratsastus oli aina ollut minulle vain välttämätön paha, mutta hämärtyvässä metsässä vieraan tusinahevosen kanssa, jolla olin ratsastanut vain parikymmentä kertaa, tunnuin saavan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä se voisi olla. Mutta sitten Hanski usutti ajokkinsa hölkkään, Poju otti mallia täysin välittämättä minusta ja romahdin maan pinnalle.

Ratsastaminen kevyttä ravia niin kauan, kun Hanski katsoi hyväksi juoksuttaa hevostaan, oli rankkaa. Tietysti ratsastaminen oli minulla verissä ja jäsenissä, mutta olin tottunut harrastamaan sitä vähän toiseen tahtiin, vaihdellen tehtäviä. Minun piti pidätellä huohotusta, kun kolonnamme lopulta siirtyi käyntiin. Monika olisi kuollut naurusta, jos olisi huomannut, miten huono kunto minulla oli. Onneksi palauduin lähes yhtä hyvin kuin hevoset siihen mennessä, kun pimeys laskeutui ja saavuimme takaisin tallipihalle. Laskeuduin kevyesti selästä ja vein Pojun talliin, ennen kuin Hanski ehti taas tukkia kulkuväylän kärryineen.
- Mulla on sulle asiaa, ilmoitin kuuluvalla äänellä ohittaessani hänet.
- Mulle? Hanski kysyi hämmästyneen näköisenä, mutta huokaisi sitten. – Jaa on.
- Joo, kahdenkeskistä asiaa, painotin niin, että Monika varmasti kuuli. Olin muutaman kilometrin miettinyt, mitä jäynää tekisin, mutta sitten se oli välähtänyt mieleeni selvänä kuin valokuva.
- Hoidetaan hevoset eka, Hanski sanoi.
- Tietysti. Ja mun pitää harjata Irkkukin.
- No en mä täällä ala tuntikausia sua odottaa.
- Okei, kai se pärjää harjaamatta, myönnyin.

Liikutettuja hevosia ei täällä heitetty takaisin pihalle, kuten saatoimme tehdä kotona, sillä ne olivat poikkeuksetta hikisiä. Peitin höyryävän Pojun fleeceloimella, irrotin sen löyhkäävän satulahuovan satulan alta ja jätin pakin päälle Suville. Sitten olin valmis menemään ja notkumaan Hanskin liepeillä.
- No mitä? hän kysyi lopulta, kun kyllästyi tuijotukseeni.
- Voidaanko me mennä jonnekin, missä toi ei kuule? kysyin ja mulkaisin Monikaa.
- Mitä sulla pikkulikalla on niin salaista?
- Onpahan vaan ja mikä pikkulikka mä muka olen? hymyilin. – Mä tuun käymään sun luona.

Hanski ei varmaan tiennyt, mitä teki nyökätessään välinpitämättömästi. Olin haistanut melkein heti, että Monika oli niin äärimmäisen víttumainen, koska oli mustasukkainen Hanskista. Mikä sitten olisi ollut sopivampaa kuin puhaltaa roihuun? Isokokoinen tyttö teki eleen kuin lähteäkseen mukaamme, kun Hanski sulki Siunauksen karsinanoven.
- Eikö sulla ole tekemistä täällä? kysyin puolihuolimattomasti.
- Heinäaika, huomautti Hanskikin, eikä Monika voinut muuta kuin jäädä talliin ja heitellä murhaavia katseita peräämme.

Minun ei olisi tarvinnut mennä Hanskille asti, olisin ihan hyvin voinut sanoa asiani pihalla, mutta otin kuitenkin moponi ja puksutin lyhyen matkan miehen kotiin siltä varalta, että Monika kurkki ikkunoista, mihin suuntaan olin menossa.
- Hakisitko sä mulle juotavaa ensi perjantaiksi? kysyin, kun olimme hänen portillaan.
- Se on laitonta.
- Sä olet tehnyt sen ennenkin, huomautin. – Sä olet antanu pirulle pikkusormen, ja nyt se haluaa seuraavan.
- Ollaanpa sitä runollisia. Mitä sä haluat?
- Jotain, mikä menee pieneen tilaan, eli vahvaa, sanoin.
- Viinaa? Sä olet liian nuori juomaan viinaa.
- Oikeesti, lopeta jo, en mä sitä yksin juo, ja jos mä haluan saarnoja niin voin pyytää mutsilta, kun se tulee, puuskahdin.
- Ja koska se tulee? Hanski kysyi vähän liian nopeasti. Hän ja Monika olivat pari, ainakin jonkinlainen, mutta ei voinut olla näkemättä, että jotain porisi pinnan alla silloinkin, kun he äidin kanssa kohtasivat. Hyi sáatana.
- Tänään, sanoin kuitenkin, enkä ruvennut rähjäämään. – Haetko sä?
- Kaipa mä haen, mies huokaisi.
- Mä tarvitsen sen viimeistään torstaina, perjantaina mä en ehdi hakemaan. Ja kiitos, lisäsin.

Lähdin siitä ajelemaan kotiin. Matkasta tuli vähän pidempi, mutta jos olisin palannut tallin ohi, Monika olisi voinut nähdä minut. Annoin mieluummin hänen jäädä siihen käsitykseen, että minä roikuin Hanskin kämpillä tekemässä ties mitä. Itse asiassa aloin miettiä, että mitä hän mahtoi kuvitella. Ei kai hän tosissaan luullut, että minulla olisi mitään mielenkiintoa antaa kaksi kertaa itseni ikäisen ukonkäppänän hypelöidä itseäni? Ajatuskin yökötti. Kasimir oli ihan toista, ja hänen luokseen minulla oli nyt kiire. Huominen iltapäivä menisi Siirin käsissä ja sitten joutuisin Mustaojalle. Koti tuntui äkkiä rangaistussiirtolalta.

Äiti ei ollut vielä tullut, kun minä tulin kotiin, mutta kun astuin kylppäristä ulos, hän oli siellä. Säikähdin puolikuoliaaksi.
- Missä välissä sä tulit? älähdin.
- Siinä vaiheessa, kun sä lauloit, hän naurahti.
- Oisit voinu ilmottautua, sanoin loukkaantuneena ja aloin kaivaa vaatekaappiani.
- Mitä sulla on jalassa? äiti kysyi tuijottaen sääriäni, joissa vielä näkyi mopo-onnettomuuden asfaltti-ihottuma. Kiesus. Olin muistanut pitää paikkani piilossa kauan aikaa, niin kauan, etten enää itse muistanutkaan sitä, miksi piilottelin niitä, kunhan vain piilottelin.
- Ei mitään, sanoin nopeasti, eivätkä jäljet nyt enää mitenkään pahat olleetkaan. Ellei kesän jo muutenkin hiipuva rusketus olisi kuoriutunut pois samalla kuin ihoni, ei äiti varmasti olisi huomannut mitään.
-. Näytä.
- Mähän sanoin, ettei se ole mitään. Menin mopolla nurin viime viikolla, runoilin, sillä en tosiaankaan aikonut kertoa totuutta.
- Mikset sä kertonut?
- En muistanut, sanoin kevyesti ja aloin vetää vaatteita päälleni.
- Mihin sä olet vielä menossa? Mä ajattelin että tehtäis jotain hyvää ja istuttais iltaa.
- Sori, mutta mulla on menoa, sanoin ylen kohteliaasti, minkä tiesin ärsyttävän häntä. En oikeastaan tiennyt, miksi halusin ärsyttää, ellen sitten sen takia, että olin säikähtänyt. Tai sitten vääjäämättä lähestyvän viikonlopun takia.
- Älä ole myöhään, huomenna on koulupäivä, äiti huokaisi.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   21.7.15 23:41:55

Noh, kyllä tää nyt ihan ok:sti menee, toi sisäänkirjautumisnäytön taustaväri on vaan aivan väärä, saan tosta kyseisestä vihreen sävystä päänsärkyä. Varsinkin, kun se kyseinen väri on myös ohjauspaneelin yhdellä "sivulla" teksteissä (kaikki ohjauspaneelin toiminnot -sivulla). Mutta kyllä tätä käyttää. Eikä mun mieskään oo mulle vihanen, vaikka olin kamalan ilkeä, julma ja töykeä sitä kohtaan eilen. Mutta mä en näe sitä varmaan reiluun kahteen viikkoon, se on ihan tyhmää.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   22.7.15 10:25:20

Nämä tammisaaret menee kauheen äkkiä. Kiva lukea, mutta oikeastaan vielä kivempaa sitten kun ne lopulta loppuvat :)

Ja mä puhuin Alissasta liian aikaisin! Se koukutti mut aika nopeasti enkä millään malttaisi muuta tehdä kuin lukea sitä eteenpäin. Pakko vaan tehdä muutakin, etteivät nämä lopu ihan kokonaan. Sitten mun pitää siirtyä lukemaan Vuorisjuhaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.7.15 18:01:46

Mä en olekaan ikinä lukenut Vuorista.
---------------
6. Sydämenkevennystä
Siiri tuli puoli kolmelta, kun minä olin juuri ehtinyt koulusta kotiin. Hän jäisi minun lähdettyäni Mustaojalle meille odottamaan, että äiti ehtisi töistä.
- Mitä väriä sais olla, hän kysyi, kun päästin hänet sisään.
- Voisitko sä vaalentaa mut? pyysin ja hän tipautti kassinsa lattialle kuin ällistyksestä.
- Vaalentaa? Mä otin sua varten vaan erilaisia tummia.
- Mä olen kyllästynyt olemaan musta harakka, mä haluan olla Marilyn Monroe, julistin.
- Joku poika, Siiri hymyili tietäväisesti.
- No jessus, enkö mä saisi muuttaa mieltäni muuta kuin jonkun pojan takia? älähdin ja revin mustaraidallista pehkoani, mutta purskahdin sitten nauruun. – Se on ihana.
- Kerro lisää.
- Onnistuuko vaalea?
- Onnistuu, mutta sitten Jessin on tyydyttävä tummiin raitoihin.
- Se on sille ihan oikein, semmonen noita-akka sen on ollu, sanoin tyytyväisenä. Edellisiltana äitimuori oli alkanut soitella minulle jo yhdeksän jälkeen, eikä lopettanut sitä, vaikka olin luvannut tulla ihan heti. Kaikkiin puheluihin en ollut viitsinyt edes vastata, ja sitten kun taas olin vastannut, hän oli uhannut kotiarestilla ja katoamisilmoituksella sun muulla niin, että minun oli ollut pakko riistäytyä Kasimirin kainalosta ja taapertaa kotiin kompastellen pimeässä metsässä. Kaiken huipuksi olin saanut vielä ehkäisyvalistussaarnan ja huomautuksen, että olin liian nuori siihen hommaan joka tapauksessa. Olin siinä silmänräpäyksessä päättänyt, että hankkiutuisin kaikin käytettävissä olevin keinoin eroon neitsyydestäni vielä ennen syntymäpäivääni. Aikaa ei ollut kauheasti, mutta ehkä riittävästi kuitenkin.

Lisäksi minua kimmastutti edelleen se, miten olin ehdottanut, että voisin oikeastaan jäädä täksi viikonlopuksi Tammisaareen ja miten äiti oli kieltäytynyt kuuntelemastakaan mitään sellaista.
- Sä aiot olla täällä ens viikonlopun, eikö vaan, kun on ne teidän pikkujoulut? Sun on mentävä nyt. Mä en aio antaa Veskun sanoa, etten mä anna sen tavata tytärtään, hän oli sanonut ja minä olin hiukkasen pimahtanut.
- Mitä @!#$ tapaamisoikeuksia te olette sopinu? En mä ole avioerolapsi! Ette te víttu oo eronnu!
- Ei tietenkään olla, hän oli sanonut, mutta siinä vaiheessa olin ollut kiukun kyynelten partaalla ja mennyt parvekkeelle, sillä ellei vessaa laskettu, se oli ainoa ovi ulko-oven lisäksi, jonka saattoi välillämme paiskata kiinni. Kaivoin äidin tupakat uudesta piilosta, joka oli – saa nauraa – aski teipattuna pöydän alapintaan, eikä hän ollut sanonut enää mitään, kun tulin sisään ja rupesin nukkumaan tupakansavulle haisten.

Siirille saatoin aina purkaa sydäntäni, hänhän oli oikeastaan vanhin ystäväni, eikä haitannut, vaikka hän oli selkeästi äidin puolella kaikessa, mitä sanoin. Sen saattoi antaa anteeksi, kun hänkin oli jo niin vanha, melkein kahdenkymmenenviiden. Vai ylikö jo? Niillä paikkeilla kuitenkin, sillä hän oli kuulemma hoitanut minua, kun olin ollut pieni, ennen kuin Alissa oli tullut meille. Minä en tietenkään muistanut aikaa ennen Alissaa, vaikka joskus olisin toivonut niin. Että olisi saanut olla ainokainen eikä olisi tarvinnut jakaa vanhempia. Vaikka tietysti Jerry olisi sitten tullut pilaamaan kaiken.

Nyt marmatin ensin pakkovierailut, mutta sitten Siiri kysyi uudestaan Kasimirista ja se olikin paljon mukavampi puheenaihe. Kerroin kaiken, mitä tässä ihanan viikon kuluessa oli tapahtunut, ja aloin taas mieli matalana miettiä sitä, ettemme näkisi kuin vasta maanantaina koulussa. Tai ehkä sunnuntai-iltana, jos lähtisin aikaisin.
- Kai sä nyt haluat tavata perhettäkin, ja hevosia? Siiri kysyi.
- Mä olen katsellu niitä melkein kuustoista vuotta. Kasimiria on sitä paitsi paljon kivempi katsella, tirskahdin.
- Tuskin muistan tunnetta, Siiri sanoi kuivasti ja sanoi, että olisi aika mennä huuhtelemaan.

Hiuksistani tuli ihan vieraan näköiset. Tai minusta tuli kokonaan, hätkähdin oikein, kun katsoin peiliin. Minä vaaleana ja pöyheänä näytin omasta mielestäni viisi vuotta vanhemmalta. Tai ainakin kolme.
- Mä voisin ehkä päästä ravintolaan näin, arvelin.
- Et voisi.
- No oikeesti. Mutta kiitos! Kun mä vaan osaisin itse kammata ne näin ensi perjantaina!
- Harjottele, Siiri neuvoi ja tarjoutui ajamaan minut asemalle.
- Ei sun tarvitse. Mä joutusin sitten jättämään avaimeni sulle, enkä pääsisi itse sisään sunnuntaina, sanoin käytännöllisesti ja lähdin. Matkalla harkitsin jättää nousematta junaan ja mennä Kasimirin luo, mutta en halunnut nyt keikuttaa venettä. Jäisin kiinni viimeistään illalla, kun isä alkaisi soitella perääni ja minun piti varautua seuraavalla viikolla saamaan rahaa, jotta voisin maksaa Hanskille viinatilaukseni. Tarvitsisin myös rahaa uusiin kenkiin, ellei kotoa löytyisi äidin sopivia ja joka tapauksessa tarvitsisin sukkahousuja ja uusia meikkejä ja kynsilakkaa.

Kello oli sen verran vähän, että sain onnellisen ajatuksen soittaa isälle. Jospa hän ei olisi vielä ehtinyt lähteä töistä niin säästyisin toiselta junamatkalta.
- Mä olin just lähdössä.
- Ota mut kyytiin, mä niin vihaan junia! pyysin.
- Okei. Mutta jää Pasilassa pois, mun on helpompi parkkeerata sinne odottamaan kuin keskustaan. Ja sitten saat tulla mukaan kauppaan.
- Sopii, sanoin helpottuneena ja puolen tunnin kuluttua kohtasimme aseman edessä. Isä kierteli pikkuista parkkipaikkaa väistellen takseja ja jalankulkijoita. Hän sai aikaan äkäisiä tööttäyksiä, kun pysähtyi huomatessaan minut, ja kiirehdin kiipeämään autoon. Onneksi se oli niin iso ja kulmikas, ettei kukaan häijyyttään halunnut kolhia sitä, sinne sai ihan tosiaan kiivetä.
- Mitä penikka? isä kysyi ja ojensi kättään hiuksiani kohti kuin olisin ollut vielä viiden vanha. Liike pysähtyi kuitenkin kesken. – Mitä sulle on tapahtunut? Mä en olis tuntenu sua, ellet olis siinä!
- Siiri tapahtui, sanoin tyytyväisenä ja totesin, että oli kuitenkin kiva tulla kotiin. – Mitä kaikille kuuluu? Onko Django kunnossa jo?
- Ihan kunnossa, mutta mitä sä olet touhunnu koko viikon? Alissa sanoo, ettet sä ole koneella, etkä vastaile puheluihinkaan kuin tekstareilla.
- Kuule kun mulla on ollu vähän ohjelmaa, huokaisin tyytyväisenä ja aloin kertoa Kasimirista. Tietenkin ihan toisin sanoin kuin mitä olin käyttänyt Siirin kanssa jutellessani, jotka taas eivät olleet ne sanat, joita olin suunnitellut Alissan kuultaviksi. – Niin, että mä en ehkä tule jouluksi kotiin.

Siihen asti isä oli murahdellut ja tehnyt asianmukaisia pikku kysymyksiä, mutta nyt hän kääntyi tuijottamaan minua.
- Ei.
- Kato mihin ajat! kirahdin. Tietystikään en ollut kuvitellut hänen jatkavan hymyilyä ja nyökyttelyä, itse asiassa en ollut ehtinyt ajatella vielä mitään, sillä olin vasta keksinyt koko ajatuksen.
- Mä katonkin! Ja meillä on perhejoulu, ihan niin kuin aina ennenkin! isä jyrähti ja painoi jarrua melko kiivaasti. Edessä olevat valot olivat muuttuneet jo vihreiksi, mutta jono ei ollut ehtinyt alta pois. Onneksi ei ollut liukasta. Hymyilin pikkuisen toisella suupielelläni. Enpä ollut muuta odottanutkaan, mutta pidin mielelläni vanhemmat varpaillaan.

Kun pääsimme kauppaan, isä ojensi minulle takkinsa taskusta kauppalistan: kokonaisen sivun täynnä eri käsialoilla ostettuja toiveita. Tunnistin Jerryn harakanvarpaista pizzapohjia ja minua hymyilytti, kun yhdessä kohden luki ”Sarrille karkkia!” ja toisessa ”Sunnalle kanssa karkkia”. Merlinin räpellykset olivat jotain vähän sinnepäin. Hän puhui suunnilleen täydellistä suomea, mutta kirjallinen tuottaminen oli asia erikseen. Isäkin sinne oli kirjoittanut, mutta suurin osa listasta oli Alissan käsialaa ja hän se oli kirjoittanut maidot ja margariinit ja muun välttämättömän. Määrineen jopa.
- Alissako meillä nyt on äitinä? kysyin kuivasti.
- Miten niin?
- Ei mitään, mutisin. Olihan Alissa saattanut olla vain kirjurina Merlinille.

Meni ikuisuus etsiä kaikki tavarat, jotka olivat paperilla tietenkin hujan hajan eivätkä siinä järjestyksessä kuin mitä ne kaupassa olivat ja aloin olla todella tuskastunut ja huonolla tuulella, ennen kuin selvisimme sieltä ulos. Isä maksoi melkein kolmensadan laskun ja mieleeni tuli kysyä:
- Saatko sä elatusapua mutsilta?
- Miten niin? hän kysyi hölmistyneenä.
- No siten niin, että sä ruokit neljä ipanaa ja Merlinin ja hevoset.
- Se maksaa enemmän lainaa, isä sanoi ja se rauhoitti mieleni. Laina oli kuin mörkömäinen sumupilvi, joka oli reilut viisi vuotta ajoittain häälynyt Alissan ja minun päiden päällä. Silloin olimme ensimmäisen kerran kuulleet, miten vanhemmat laskivat tulojaan ja menojaan, tuskastuneina. Desi oli kuollut, eikä tilalle ollut syntynyt yhtään varsaa ja he olivat pohtineet jopa Mustin myymistä. Siihen asti ei kuitenkaan ollut tarvinnut mennä, eivätkä he sen jälkeen olleet enää toiste kuulostaneet samalta, mutta se avuttomuuden tunne ei ollut ikinä sen jälkeen kokonaan kadonnut ainakaan minun mielestäni. Niin kauan, kun meillä oli lainaa, saattaisimme menettää Mustaojan.

- Kertoisithan sä mulle, jos me jouduttais myymään Mustaoja? kysyin kuitenkin.
- Sä varmaan huomaisit sen, isä arveli ja heitti minuun huvittuneen silmäyksen.
- Niin mutta ennen kuin mä huomaisin!
- Jos sä haluat niin saat kaikin mokomin perehtyä meidän kirjanpitoon, hän lupasi. Minulla ei ollut ihan tarkkaa kuvaa siitä, mitä se piti sisällään, mutta se kuulosti siltä, että luovuttaisin lupani Alissalle ja voisin sitä kautta pysyä kärryillä.

Alissa oli ottamassa uunista jotain ratsastuskamat yllään, kun tulimme ja Armi istua törötti hänen takanaan kuola valuen, kunnes yhtäkkiä tajusi meidät ja singahti kimppuumme. Alissa taas suorastaan paiskasi vuoan käsistään hellan päälle ja ryntäsi ravistamaan minua. Totesin jälleen, että kotiinpaluussakin oli puolensa.
- Älä kurista mua – ota nää kassit! Ne tippuu! kikatin ja tipautin ne sitten halatakseni häntä. – Mulla on sulle asioita, tuu ylös!
- Ei kun nyt syödään, ruoka on valmista, hän sanoi kuulostaen yllättävän paljon äidiltä.

Muutkin alkoivat keräytyä meluisana joukkona keittiöön. Jerry tuli ulkoa, asustaan päätellen tallilta, ja Merlin ja kaksoset yläkerrasta. Huomasin, että Alissa pisti heidät järjestykseen; koko porukka oli lautasten kanssa jonottamassa hellalle, mutta hän komensi heidät kattamaan pöydän kaikille ja nostelemaan salaatit ja leivät esiin. Isä ja minä tyhjensimme kasseja ja vasta sen jälkeen Alissa nosti vuoan pöytään.
- Missä ruokarukous? kysyin puoliääneen ja Alissa mulkaisi minua.

Pettymyksekseni hän oli lähdössä ulos. Heillä oli myös pikkujoulujuhla, joskaan se ei tainnut ollut niin suureellinen kuin meidän.
- Tuu pian kotiin, mulla on miljoona asiaa puhuttavana, rukoilin, kun kiipesin katsomaan, miten hän puki ja meikkasi.
- Sä voit alottaa nyt. Mitä sä olet oikeen touhunnut koko viikon, kun et oo ehtiny jutella mun kanssa?
- En alota, sanoin itsepäisesti.
- Possu.
- Nukutaan sohvilla ja jutellaan koko yö, kun sä tulet.
- Paljon puhuttavaa.
- Mulla on!
- Tule mukaan, Alissa ehdotti äkkiä yltiöpäisesti. Kai minä näytin kateelliselta. Hetken harkitsinkin ihan tosissani, mutta pudistin sitten päätäni.
- En mä voi, enhän mä ole teidän oppilas.
- Mutta tunnethan sä kaikki!
- No en viitsi lähteä sinne ja antaa jonkun opettajan käännyttää mut ovelta.

Merlin lähti viemään Alissaa koululle, sillä hänen hameensa ja ohuet sukkahousunsa eivät sopineet joulukuiseen mopoiluun, ja minä lampsin isän perässä tallille. Jerry oli kieltäytynyt antamasta minulle Armia mukaan, mikä kiukutti minua. Hän väitti, että olin sille liian vieras, ettei se tottelisi minua ja karkaisi tai joutuisi hevosten jalkoihin. Ainakaan jälkimmäinen ei ollut totta: Halle oli kuulemma pari viikkoa sitten potkaissut sitä niin, että se oli ollut tiedottomana vähän aikaa, mutta sittemmin se ei ollut hevosten jalkoihin mennyt.

Isä näkyi jo olevan Djangon kanssa kentällä, joten päättelin edellisviikkoisen ähkynpoikasen tosiaan olleen vain säikäytys. Hiljaksiin he tosin vain hölkkäsivät.
- Pitäskö mun liikuttaa joku? kysyin häneltä.
- Katso lukujärjestyksestä, kuului arvoituksellinen vastaus, ja kun jäin ihmettelemään sen merkitystä, hän viittasi tallin suuntaan. Sisällä ymmärsin: ilmoitustaululle oli ilmestynyt vähän samantyyppinen ruudukko kuin mitä olin oppinut lukemaan kesällä Hannan luona. Kaikki ratsastettavat hevoset olivat vasemmassa laidassa ja sitten oli sarakkeittain päivämääräruutuja ja niissä nimiä. Siitä oli miljoonasti helpompaa lukea päivän tilanne verrattuna siihen, miten ennen oli pitänyt selata kaikkien hevosten vihot ja toivoa, että ne oli pidetty ajan tasalla.

Tälle päivälle ei enää ollut juuri vapaita ruutuja. Djangon ja Vallonin kohdalla oli tyhjää, mutta edellinenhän oli jo kentällä, enkä aikonut sotkeutua jälkimmäiseen ainakaan näin ex-tempore. Olisi eri juttu, jos isä pyytäisi minua ratsastamaan sillä ja lupautuisi neuvomaan. Luin nimiä ja totesin, että Alissa oli ratsastanut sillä paljon. Aikoikohan hän tosiaan nuorten hevosten ratsuttajaksi?

Menin ratsastamisen sijaan tervehtimään varsoja ja rapsutettuani niitä aikani aloin ottaa hevosia sisään. Niiden kanssa meni aikaa, kun kaikilta piti riisua loimet ja isä ehti auttamaan minua, ennen kuin olin valmis. Jaoimme iltaruoat niitä näitä rupatellen, mutta kun olimme lähdössä tammatallin puolelle, pysäytin hänet ilmoitustaulun eteen.
- Mitä tää meinaa? kysyin tiukasti ja osoitin seuraavan päivän ruutua.
- Reine tulee käymään, isä sanoi viattoman näköisenä.
- Taas?
- Miten niin taas? Onhan siitä jo aikaa.
- Viis päivää. Oletko sä unohtanut, että sä olet naimisissa oleva mies? tenttasin.
- Mitä tekemistä sillä on Reinen kanssa?
- Pitäisköhän sun miettiä sitä? ehdotin.

Isä kävi hakemassa Alissan vasta kymmeneltä, vaikka marmatin hänelle, että hän antoi tytön viipyä ihan liian kauan epämääräisissä pippaloissa. Virnistin hänen kulmakarvojenkohottelulleen ja menin penkomaan äidin kaappeja. Tarvitsin kengät omiin juhliini. Vihreitä en löytänyt, mutta otin mustat ja hopeanväriset ja yhdet jotka vivahtivat vähän kultaan valitakseni niistä myöhemmin. Pengoin sitten hänen muutkin hepenensä, joista suurin osa oli tietenkin täällä. Ei yksiössämme olisi ollut tilaa niille. Hän ei ollut varmaan ikinä heittänyt mitään pois, siellä oli kaiken maailman rytkyjä enemmän kuin Alissalla ja minulla yhteensä. Löysin jopa sukkanauhaliivit, jotka olivat itse asiassa aika… seksikkäät. Tungin ne yhden kengän kärkeen ja kun isä lähti ajamaan koululle, menin keittiöön tekemään eväitä meille.

- Mitä sä laitat niihin voileipiin? Sarri kysyi.
- Kaikkea hyvää.
- Kai mekin saadaan?
- Ei kun nää on Alissalle ja mulle. Kai Merlin laittaa teille iltapalaa?
- Alissa yleensä laittaa, tai isä.
- Mitä Merlin sitten tekee?
- Ne laittaa sillekin.

Hellyin pikkusiskon tapittaessa minua ja jatkoin voitelua ja päällystämistä, kunnes leipiä oli yli kahden ihmisen tarpeen.
- Tässä, sanoin ja ojensin hänelle toisen lautasen. – Sunnalle ja sulle.
- Entä Jerry ja Merlin?
- Mun käsi kramppaa jo, mä en mitenkään jaksa enempää, sanoin, enkä valehdellut yhtään. Korotin ääneni ja huusin olohuoneeseen Merlinille, että hän saisi tulla jatkamaan.
- Mä katon tän ensin, sieltä kuului vaimeasti.
- Sarri ja Sunna haluaa kaakaota nyt, sanoin ja kävelin oviaukkoon mulkoilemaan häntä. Hetken tyttö mulkoili takaisin, mutta vääntäytyi sitten pystyyn.

Minä ehdin vielä käydä tietokoneella tarkistamassa, mahtaisiko Kasimir olla mesessä, mutta ei hän ollut. En ollut sitä odottanutkaan, hän oli takuulla jossain Joonaksen kanssa. Olinhan riistänyt hänet kavereilta kaikkina viikon iltoina. Siksi en ollut yrittänyt soittaakaan. Jutelkoon kaikessa rauhassa poikien juttuja, minä voisin muistuttaa olemassaolostani joskus puolenyön aikaan. Siihen asti viettäisin laatuaikaa Alissan kanssa.

Häntä oli vähän vaikea saada rauhoittumaan, kun isä lopulta toi hänet kotiin. Hänen poskensa punoittivat ja hän hymisteli itsekseen jotain tonttuleikkilaulua.
- Ylös nyt, vedin ja työnsin.
- Mun pitää putsata meikit.
Lopulta kuitenkin olimme siellä, missä halusinkin, olohuoneessamme. Olin hakenut peitot ja tyynyt valmiiksi sohville ja Alissa makaili toisella mutustaen voileipää ja minä toisella.
- Millasta juhlissa oli? kysyin, en niinkään kohteliaisuuttani vaan kehittääkseni jännitystä.
- Ei mitään erityistä – kaiken maailman kilpailuja ja sitten vähän tanssimista.
- Kenen kanssa sä tanssit?
- Ei siellä ollu ketään, kenen kanssa tanssiminen olisi sun mielestä kiinnostavaa niin, että lakkaa räpättämästä ja ala puhua. Mitä sä olet touhunnut koko viikon?
- Mä olen rakastunut! julistin ja Alissa kääntyi kuuntelemaan ihan tasan niin kiinnostuneena kuin olin toivonutkin.
- Kuka? Olenko mä nähnyt sen? Siis sillon kun mä olin niissä bileissä.
- Et, Kasimir ei ollu siellä, sanoin ja aloin kertoa.

Alissa on ehkä maailman parhaimpia kuuntelijoita. Hän osasi tehdä tarkalleen oikeat kysymykset ja näytti olevan niin innoissaan puolestani, että aloin tuntea omantunnonpistoksia ja lakkasin messuamasta Kasimirin ihanuutta.
- Siksi mulla on ollut kiire, lopetin tyytyväisenä. – Ja mitä tänne kuuluu?
- Kai Jessi nyt on kertonu tärkeimmät?
- Mä en ole oikein ollu puheväleissä sen kanssa, tunnustin.
- Sä olet mahdoton, miten te mahdutte riitelemään niin pienessä kämpässä?
- Älä pistä sitä yksin mun syykseni, se alkoi puhua seksijuttuja heti, kun kuuli Kasimirista, muistin kiukustuen.
- Kai se yritti varottaa sua tekemästä mitään tyhmää.
- Niinkö? No mä ainakin päätin, että yritän houkutella Kasimirin sänkyyn niin pian kuin mahdollista, ainakin ennen kuin mä täytän kuustoista. Ajattele, että sä olet jo oihan laillisessa iässä, vanhus!
- Danni! Alissa huudahti kauhistuneena.
- Omahan on asiani, sanoin tyytyväisenä hänen reaktioonsa.
- Mitä jos sä tuut raskaaksi?
- Onhan siihen konsteja. Jessi hommaisi mulle katumuspillerin nopeammin kuin mä ehtisin sanoa ”katumuspilleri”. Ja ratsastanhan mä toisen lääkärin hevosia, ei mun tarttis välttämättä edes kertoa sille.
- Ole sitten rauhassa hullu. Ja mä haluan kummitädiksi.
- Ei siihen kukaan muu kelpaiskaan, hihitin.

 
7. Kotiviikonloppu
Isä oli kehittänyt yllättävän paljon ohjelmaa lauantaiksi, ja tunsin itseni hiukan petkutetuksi, kun hän tuli tallilta sanelemaan aikatauluja Alissan ja minun lopulta valuttua aamiaiselle. Jopa Merlin oli noussut meitä aiemmin.
- Haluatteko te mukaan tunnille yhdeltätoista? hän kysyi.
- Mikä tunti sulla on, mistä mä en ole kuullutkaan? vaadin saada kuulla, hiukan mukeltaen, sillä suuni oli täynnä leipää.
- Yks mun oppilas tulee kokeilemaan Kaomaa ja Reine halusi tunnille kanssa. Jerry ei halua, ne menee mieluummin kaksosten kanssa maastoon. Te saatte tulla mukaan, jos haluatte. Mä haluaisin ainakin nähdä, mitä huonoja tapoja sä olet oppinut, hän sanoi katsoen minuun.
- Varmaan vaikka mitä, myönsin, sillä olin enimmäkseen vain ratsastellut Suvin hevosilla ja kotona viikonloppuisin maastoillut. Alissa ja Jerry pääsivät enää harvoin arkisin koulun jälkeen pimeydeltä maastoon, joten he tekivät sitä mielellään lauantaisin ja sunnuntaisin. – Miksi Kaomaa pitää kokeilla? Sehän on mammalomalla.
- Ei se vielä ole, enkä mä välittäisi sitä vielä alkaa seisottaa. Paula voisi ehtiä ratsastaa sitä tehokkaammin kuin mihin Noora pystyy.
- Tulenhan mä, mä vaan ihmettelen, mikset sä eilen puhunu mitään, sanoin syyttävästi.
- No ei kai sun tän kauemmin tarvitse valmistautua?

Tallitouhut herättivät minut, vaikka olimme valvoneet Alissan kanssa aamuyön puolelle. Kasimir ei ollut vastannut puhelimeen enää siihen aikaan, enkä ollut raaskinut yrittää pitkään ajatellen, että hän nukkui, olin vain lähettänyt viestin. Siihen ei vielä ollut tullut vastausta, mutta en arvellutkaan hänen vielä heränneen, joten lähetin vain uuden huomenta-viestin ja aloin valmistella Daisya ratsastukseen. Olin sen lukujärjestyksestä nähnyt, ettei se tosiaankaan ollut ollut hunningolla vaan Noora oli ratsastanut sillä lähes joka päivä, olihan se nyt ainoa tamma, jota odotti keväämmällä kisakausi. Ajatus ahdisti hiukan. Daisyhan oli minun nimikkoni, ja vaikka vasta olin ajatellut olevani jo kotona, kun se aika koittaisi, en ollut enää varma. Miten minä muka voisin erota Kasimirista? Sen ajatuksen, että palaisin kotikouluun, olin haudannut suurempien syiden takia, kun Alissa oli päättänyt, että minun piti varjella äitiä joutumasta joron jäljille, mutta isä ottaisi sen puheeksi viimeistään huomenna. Niin hän teki joka viikonloppu, ja nyt en halunnut palata enää ollenkaan. Tai osa minusta tietysti halusi, olihan tämä kotini, mutta… äh, kaikki oli niin vaikeaa!

- Jumalan terve! heläytti joku ovelta.
- Mitä víttua? kysyin ja kurkistin ulos karsinasta. Alissa oli toisessa tallissa laittamassa Vallonia kuntoon, joten tuon omituisen tervehdyksen täytyi olla tarkoitettu minulle.
- Vanha lestadiolainen tervehdys, nauroi Reine, joka talutti sisään Sapnya.
- Oletko sä joku lessu? kysyin siristäen uhkaavasti silmiäni. Savustaisin hänet heti ulos tontiltamme, jos hän olisi.
- En, älä hätäile. Mutta musta toi on kaunis tervehdys – sopivassa tilanteessa - ja herättää ainakin keskustelua. Mä näin paljon lestadiolaisia töissä Oulussa, ennen kuin muutettiin Hesaan, nainen jutusteli vieden Sapnyn omaan karsinaansa.
- Sä olet epäilyttävä, ilmoitin ja hän nauroi taas, mutta sitten ovelta kuului lisää kavionkopsetta. Isä tuli Kaomaa taluttavan nuoren naisen seurassa ja oloni helpottui. Ajatus siitä, että hänellä oli vieraita naisia tyrkylle ratsastamaan hevosiaan oikein kaksin kappalein, oli myös ahdistanut minua aika tavalla, mutta tuosta minun ei tarvitsisi olla huolissani. Hän näytti vähän silmälasipäiseltä kiinalaiselta hamsterilta.
- Tässä on Danni, isä esitteli ja nyökkäsin naiselle suopeasti hyvilläni siitä, ettei hän ollut kaunis.

Jerry ja kaksoset tulivat vähäksi aikaa aidan taakse notkumaan, kun me neljä ratsastimme, mutta lähtivät sitten valmistelemaan maastoretkeä. Isä oli minun mielestäni hyvä opettaja. Hän ei suuttunut käytännöllisesti katsoen koskaan, mutta tänään oli kyllä lähellä. Ei Alissalle, joka näytti taitavalta ja rauhallisuuden perikuvalta mustan Vallonin satulassa, ei Paulalle, joka oli kieltämättä taitava. Reine sai muutamia lähes hannamaisia kommentteja, joille hän nauroi riemastuneena ja yritti parhaansa mukaan korjata harrastelijamaista asentoaan ja apujaan. Minä se olin silmätikkuna ihan niin kuin olin arvannutkin. Istuin kuulemma kuin esteratsastaja ja kiskoin ohjia liian kovalla kädellä. Se ei ollut ihme Hehkulla ratsastamisen jälkeen, sillä sitä sai ajoittain kiskoa oikein tosissaan. Daisy pani sen kyllä pahakseen, mutta vaikka jollain tasolla tiedostin sen, en osannut korjata. Lopulta isä lähetti minut kiertämään pikkuista rataa, joka meillä oli pihaton takana ja sanoi, että me jatkaisimme huomenna kahdestaan. Nyt hän halusi ehtiä keskittymään toisiinkin.

Nyökkäsin ja menin, mutta niskaani kihelmöi inhottavasti, kuin hiukseni olisivat pyrkineet pystyyn. Olin pikkuisen pelästynyt ja isän suhtautuminen kirveli. Olinko minä pilannut ratsastajanurani kokonaan halutessani muuttaa pois kotoa? Ja kun kerran olin muuttanut, niin olisiko minun ollut parempi pitää kokonaan taukoa kuin ratsastaa omin päin väärin? Miksei äiti ollut sanonut mitään? Kiukun tai ties minkä kyyneleet tuntuivat kirvelevinä silmäkulmissani ja sormeilin ohjia yrittäen muistella, millaisesta tuntumasta Daisy pitikään, mutta sitten laskin ne kokonaan kädestäni. Minä malttaisin odottaa huomiseen. Isä osaisi pistää minut taas järjestykseen.

Palailin paremmalle tuulelle, kun hoidin Daisyn ratsastuksen jälkeen ja lampsin sisään. Armi tervehti minua ylitsevuotavaisen innokkaasti, Merlin laittoi ruokaa ja eteisen lipastolle jääneessä kännykässäni oli viesti Kasimirilta.
- Danni, autatko sä mua tekemään salaattia? Merlin huhuili keittiöstä, kun luin viestiä hymyn levitessä kasvoilleni.
- Sori, mä en ehdi, ja eikö sulle just kotitöistä makseta? huusin takaisin ja vetäydyin loukkoon terassin vieressä, missä oli vain sohva, silityslauta ja kuutioittain silitystä odottavaa pyykkiä. En halunnut kiivetä ylös ullakolle, sillä halusin olla Armin kanssa ja jyrkät portaat olivat sille vähän hankalat. Eivät mahdottomat, mutta alastulo vaati paljon rohkaisua ja houkuttelua, vaikka se ylös menikin kuin nuori hirvi. Houkuttelin koiran syliini ja soitin Kasimirille.

Puhuimme vielä, kun kaikki muut tulivat sisään ja Armi katosi tuulispäänä vastaanottamaan heitä.
Kasimirilla oli kuulemma ollut suunnattoman tylsä ilta ilman minua, mutta kielsin häntä valehtelemasta.
- Musta oli ihana jutella Alissan kanssa puoli yötä ja takuulla susta oli kiva olla Joonaksen kanssa pitkästä aikaa, sanoin.
- No niin no, ei mulla nyt tappavan ikävää ollu, mutta mieluummin mä olisin ollut sun kanssa, hän sanoi ja sai minut punastumaan. Ilosta, ei nolostumisesta.
- Alapa miettiä, miten me hoidellaan joululoma, sanoin. – Ja alapa miettiä, mitä me voitaisiin tehdä ens viikolla, kun mutsi on poissa ja sä olet mun sängyssäni.
Toisessa päässä tuli hetkeksi hiljaista.
- Mitä sä meinaat? poika kysyi varovaisesti hetken kuluttua.
- Puhutaan siitä tarkemmin, kun mä tulen huomenna. Mun pitää nyt mennä syömään, sanoin ja lähetin suukon ääniä.

Paulaa ei näkynyt, mutta olisikin kai ollut outoa, jos hänkin olisi tullut meille lounaalle. Reine sen sijaan tuli ja huseerasi keittiössä tottuneemman näköisesti kuin Merlin. Sen täytyi olla jokin ikäjuttu. Merlin oli sentään asunut meillä kohta vuoden, mutta silti Reine tuntui vaistomaisesti aina avaavan oikean kaapin tai laatikon, kun etsi jotain. Olisin mielelläni kysynyt häneltä, miten se oli mahdollista, mutta vilkaisin Sarria ja Sunnaa ja annoin olla. He näyttivät nielleen Reinen pelkkänä perheystävänä, enkä halunnut tipauttaa heitä raadolliseen maailmaan vielä. Sitä paitsi minun oli pakko myöntää, että pidin Reinestä. Hänestä oli eittämättä apua täällä ja hän tuntui olevan niin kotonaan, että sitä ihan kuvitteli hänen kuuluvan tänne.

- Olinko mä oikeasti niin kammottava? kysyin isältä, kun istuimme pöytään.
- Hyvinhän sä ratsastit, Reine ehätti sanomaan, mutta vilkaisin hänet hiljaiseksi.
- Et sä nyt ikinä kammottava voisi olla, mutta näkee, että sä olet vaan matkustanut metsässä, isä sanoi miettiväisesti.
- Kenttä on niiden tarha, ja sitten pitäis aina ottaa molemmat sisään… aloin selittää.
- Älä nyt luule, että mä sitä sun syyksesi laitan. Kyllä me saadaan sut takasin järjestykseen, kohtahan on jo joululomakin. Ja joko sä sitten vaihdat koulua ja tulet kotiin? Teidän rehtori sanoi, että siinä olisi sopiva hetki. Se ei enää edes vedonnut siihen, ettei olisi vapaita paikkoja. Kai mä olen väsyttänyt sen, tai joku on taas päättänyt lopettaa lukion.

Isä-kulta, rakastin häntä, kun hän touhusi asioistani. Rakastin samalla, kun inhosin hänen hösäämistään, mutta tiesin, että hän teki sen vain, koska halusi, että olisin kotona hänen luonaan. Vai…?
- Ethän sä halua mua tänne vaan sen takia, että sua kiukuttaa Jessin Tammisaaressa asuminen ja haluat kostaa sille? kysyin epäluuloisena.
- Älä sä ikinä epäile, että mä alkaisin sua käyttää aseena meidän riidoissa. Tai ketään teistä! isä sanoi tiukasti.
- Missä riidoissa? Oletteko te riidoissa? Sunna kysyi nopeasti. Sarri hänen vieressään tuijotti isää yhtä kiinteästi ja Jerry tuijotti lautaseensa kuin ei olisi kuullut mitään. Minä aloin tökkiä sapuskaani haarukalla, sillä ruokahaluni oli mennyt. Keskeytin isän selittelyt.
- En mä voi muuttaa vielä takasin, mä en halua jättää Kasimiria sinne.
- Voittehan te aina soitella ja kirjoitella, ehdotti Merlin, vaikka en takuulla ollut kertonut hänelle Kasimirista mitään. Oliko hän salakuunnellut yöllä vai oliko isä kertonut?
- Mä en ala etäsuhteilla, kato vaan, miten Alissan ja Arskan kävi, tokaisin. Alissa puraisi huultaan ja minusta alkoi tuntua, etten osannut sinä päivänä päästää suustani kuin sammakoita. Teki mieli vetää kaikki sanomani takaisin, mutta myöhäistähän se oli.

Koska en uskonut, että saisin enää nieltyä muruakaan, nousin ja annoin lautaseni pöydän alla odottavalle Armille. Huomasin kumartuessani, että siellä oli vanhojakin lautasia. Tyhjiä onneksi, hyvin esipestyjä.
- Onko kukaan siivonnu täällä tänä syksynä? kysyin purevasti suoristautuessani ja tuijotin Merliniä. Samassa mieleeni tuli katsoa ympärilleni. Joulukuu oli jo menossa, mutta paitsi kaksosten joulukalentereita missään ei näkynyt merkkiäkään siitä. Muistin edellisjoulun ja sen, miten äiti oli jo silloin ollut unohtaa joulun tekemisen ja minua alkoi itkettää. Minun oli päästävä pois. Kuka oli antanut luvan pilata minun elämäni?

Illalla näytin Alissalle kellarin joulukoristepiilot.
- Kyllä mä tiesin, että nää on täällä, hän sanoi.
- Mutta muistatko sä, että niitä voi käyttääkin? Muistatko sä, miten Jessi oli joka yö etsinyt jotain uutta meidän keksittäväksi? kysyin haastavasti.
- Niin tekikin! Mä mietinkin, että jotain puuttuu! Alissa huudahti.
- No nyt se jää sun vastuullesi, sähän olet täällä aina!
- Mulla on parempi idea, viedään nää ylös ja annetaan kaksosten koristella. Niille tulee sikahauskaa! Alissa sanoi ja tarttui yhteen laatikkoon. Mutta ei, minusta se oli ihan väärin.
- Niin ei kuulu tehdä! sanoin kiivaasti ja kiskoin laatikon häneltä pois. – Ne kuuluu viedä yksi kerrallaan ja odottaa, että lapset huomaa ne!

Alissa katsoi minua ymmärtäväisen näköisenä.
- Danni kuule, ei toi auta. Ei täällä mikään muukaan ole ennallaan. Eikä missään. Paitsi hevoset, ne on, hän huokaisi.
- Mutta kuuluis olla!
- Ei vaan ole, etkä sä voi sille mitään.

Kaikki ei tosiaan ollut ennallaan. Ei mikään, ymmärsin, kun Reine oli aamulla keittiössä alas mennessäni. Hän oli jäänyt isän kanssa olohuoneeseen juttelemaan, kun minä olin kiivennyt ylös jutellakseni rauhassa Kasimirin kanssa.
- Oletko sä ollut täällä yötä? kysyin ja ääneni kuulosti omiin korviinikin pahalta: hyökkäävältä, vihaiselta ja ennen kaikkea loukkaantuneelta. Kaksi ensimmäistä olisi ollut hyväksyttävää, mutta kolmas oli lapsellista.
- Mä nukuin vierashuoneessa, hän vakuutti nopeasti. – Just heräsin. Vesku taitaa olla tallissa.

Tilanne taisi olla yhtä inhottava hänenkin mielestään. Minä en siitä kuitenkaan leppynyt, siirsin vaan kiukkuni toisaalle, kun näin ison kattilan hellalla.
- Sinäkö oot laittanu puuroa?
- Minä, Reine myönsi.
- Se ois kyllä ollu Merlinin hommaa. Se on laiskin au pair, minkä mä olen ikinä nähnyt. Sais häipyä, latelin.
- Pikkutytöt taitaa tykätä siitä, Reine arveli, mutta minä en halunnut antaa periksi.
- Mä meen auttamaan Veskua ja kattomaan, josko se jo haluais opettaa mua.
- Kai te nyt syötte ensin?

En jaksanut huolehtia moisesta, enkä siitäkään, että isä ehkä olisi mielellään tullut sisään lämmittelemään ja juomaan kahvia aamutallin päätteeksi. Menin tallille ja ilmoittauduin valmiiksi.
- Mä just vein Daisyn ulos, isä sanoi.
- No hyvä, se ehtii sulatella sapuskansa sillä aikaa, kun mä haen sen sisään ja harjaan, sanoin.
- Mikä kiire sulla on? Mä haluan aamiaista! Tunnin päästä. Aikaisintaan.
Minun oli myönnyttävä antamaan isälle se tunti ja laahustin itsekin hänen peräänsä takaisin sisälle syömään jotain. Toivoin vain Merlinin itsensä takia, että hän nukkuisi myöhään. Minun teki mieli nälviä häntä, vääntää ja paukuttaa kuin pullataikinaa, johon saattoi tökkiä sormella koloja nähdäkseen, miten nopeasti ne täyttyisivät.
- Mä lähden menemään, kun olen ratsastanu, ilmoitin ulko-ovella.
- Miksi näin aikaisin?
- Koska mä olen piikikkäällä tuulella ja jos sä annat vähän rahaa, mä voin pysähtyä keskustassa ja ostaa vähän joululahjoja. Ja mulla on ikävä.

Se sulatti hänet, uskoisin.
- Mikä sen pojan nimi olikaan? hän kysyi ja kiskaisi minut kainaloonsa.
- Kasimir.
- Ja koska se esitellään mulle?
- Jos mä en kerran voi jäädä jouluksi sen luokse niin se voi tulla jouluksi tänne, ehdotin ilahtuen.
- Ei kai sen vanhemmat päästä. Joulu on perhejuhla.
- Tarkottaako toi, ettei mun tarvitse jouluaamuna herätä siihen, että Reine on täällä? kysyin uskaliaasti.
- Ei tietenkään, se on kotona oman lapsensa kanssa. Ja me ollaan täällä koko perhe, isä sanoi vakuuttavasti.
- Jessikin?
- Niin.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   23.7.15 20:22:35

Saatasko päivän pätkät? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.7.15 20:48:15

Toki.
----------------
8. Hyvät tytöt pääsee taivaaseen
Una uiskenteli mieleeni, kun istuin junassa. Eilenhän oli pitänyt olla Se Päivä, hänen ja Miikan ensi kerta. Katsoin ympärilleni ja päätin, että kukaan ei kiinnostuisi, vaikka soittaisin hänelle – eihän minun tarvitsisi ihan täsmällisiä termejä käyttää. Toisaalta, mitäpä se kenellekään kuului. En vaan halunnut olla se tyyppi, jota seuraavana päivänä kauhisteltaisiin ja naureskeltaisiin siellä täällä. ”Joku pissis jutteli junassa kaiken maailman naimajuttuja”.
- Minä täällä, miten meni? kysyin, kun Una vastasi. Ainakin hän kuulosti ihan tavalliselta.
- Mikä?
- Älä ole idiootti. Miikka ja sinä. Eilen. Tarviiko mun tavata?
- Tota, ei mitään erityistä, hän sanoi ja yhtäkkiä tajusin, että hänkään ei tainnut voida puhua ihan vapaasti. Ehkä he olivat koko perheen kesken katsomassa iltapäivän elokuvaa tai jotain.
- No sano edes, oliko kivaa? Siihen sä voit vastata kyllä tai ei, vaikka kuka kuuntelis.
- Mä en tiedä, Una sanoi kiusaantuneesti. – Missä sä olet?
- Junassa, entäs itse?
- Käymässä mummilla.
- Olitteko te? kysyin suoraan. Se kai oli turvallisesti muotoiltu?
- Ei.
- Miksi? tenttasin ja Una vastaili kierrellen ja mumisten. Lopulta sain hänestä irti, että Miikka ei ollut ehtinyt käydä kioskilla.
- Se ei siis kehdannu hommata…! huudahdin ilahtuneena siitä, että tajusin ja tavallaan siitäkin, ettei Una ollut ehtinyt edelleni.
- Nimenomaan, Una puuskahti. – Ei tiistaina, ei keskiviikkona, ei torstaina… ei vaan oo aikaa. Tai unohtuu.

Minun oli pakko nauraa. Miikka-parka! En tosiaan voinut kuvitella häntä kortsuostoksilla. Tosin en minä halunnut loukatakaan Unaa, joten yritin parhaani mukaan vakavoitua.
- Okei, no ehkä se jossain vaiheessa, sanoin lohduttavasti ja vaihdoimme normaalit nähdään huomenna –läpätiläät. Olin iloinen siitä, että olin soittanut Unalle: kun pääsin Rautatieasemalle, marssin ensimmäiselle kioskille ja ostin paketin kondomeja. Minä en missään nimessä halunnut ottaa sitä riskiä, että Kasimir osoittautuisi yhtä saamattomaksi kuin Miikka. En uskonut, että niin kävisi, mutta mistäpä minä tiesin? En voisi ikinä enää kunnioittaa häntä, jos hän olisi niin raukkis, ettei kehtaisi käydä kortsuostoksilla.

Myyjä katsoi minua pitkään, ennen kuin ojensi kätensä hyllyä kohden ja minä hymyilin suloisesti. Saatoin näyttää nuorelta uudesta kampauksesta huolimatta, mutta ei kortsuissa ollut ikärajaa. Jos hän huomauttaisi jotain, voisin kysyä, kannattiko hän sitten teiniraskauksia. Tai sitten voisin kysyä, oliko hän kenties kateellinen minulle, ehkä katkeroitunut vanhapiika. Jälkimmäinen oli niin hyvä, että minua harmitti, kun hän vain lausuikin hinnan ja otti rahat. Tyytyväisenä jatkoin jouluostoksille ja kotiin päästyäni vietin illan Kasimirin luona, kuitenkaan tällä kertaa vielä esittelemättä ostoksiani. Ne vaativat enemmän aikaa ja rauhaa ja äiti soitti minut kotiin heti tultuaan iltavuorosta, ihan niin kuin olin arvannutkin.

Näytti siltä, että koulussa alettiin huomata, että meillä Kasimirin kanssa oli jotain vipinää vasta sillä viikolla ennen pikkujouluja. Pistin sen Joonaksen syyksi, ja Kasimirin tietysti, jonka oli täytynyt kertoa tälle.
- Niin kerroin, Kasimir tunnusti. – Mutta kai säkin olet jo kertonut Unalle?
- En mä ole viitsinyt häiritä sitä sen pienessä miikkamaailmassa. Ei sillä ole aikaa mun jutuille, näinkään mehukkaille, tuhahdin. Olimme toisella välitunnilla, mutta kun muut olivat jo siirtyneet seuraavaan luokkaan, olimme me jääneet naulakoille kuin sattumalta. Sitä oli tullut taitavaksi keksimään tuollaisia pikku juttuja, jos halusi pitää lähemmän suhteen salassa mutta silti välillä vaihtaa muutaman sanan tai taputuksen tai jotain. Nyt taputin Kasimiria tuttavallisesti takapuolelle.
- Anteeksi, Kasimir sanoi ja palautti palveluksen.
- Ei se mitään. Näkeehän ne kaikki kuitenkin viimeistään pikkujouluissa. Tuletko sä meille tänään?
- Tulen, poika sanoi, veti minut nopeasti hetkeksi vasten itseään ja jätti sitten siihen. Katsoin, miten hän katosi luokkaan ja suupieleni levisivät väkisin hymyyn. Hän oli niin ihana! Minä olin katsellut vähän alentuvasti Alissaa kesällä ja Unaa syksyllä, mutta nyt omassa päässäni soi viulusinfonia ja ymmärsin heitä sata kertaa paremmin.

Una osui siihen juuri sopivasti; hän oli mennyt käymään opettajanhuoneessa jutellakseen jostain kurssista. Kuulin pari kiiruhtavaa, melkein juoksevaa askelta, ennen kuin hän oli vieressäni.
- Näinkö mä oikein? hän henkäisi.
- Mistä mä voin tietää, ellen mä tiedä, mitä sä näit, tokaisin.
- Musta näytti, että Kasimir ois halannu sua!
- Ai, sanoin välinpitämättömästi ja kaivoin vielä muodon vuoksi takkini taskua.
- Onko teillä jotain?
- No pikkujoulut – kyllähän sä tiesit, että me ollaan menossa sinne yhdessä.
- Siinäkö kaikki? Una kysyi epäluuloisena. – Musta näytti…
- No ehkä jotain pientä on ilmassa, huokaisin, sillä Una ei antaisi minulle ikinä anteeksi, jos kaikki muut luokassa tietäisivät ennen häntä ja nyt, kun Joonas oli jo toisen välitunnin saanut juoruta, olivat kaikki varmasti kuulleet.
- Ihan tottako? ystäväni kiljahti ja katsoin häntä epäluuloisena. Mistä moinen riemu?
- Siltä ehkä näyttäis, myönsin.
- Me voidaan tehdä kaksoistreffejä!
- Niin, sanoin. Sitä emme tulisi tekemään. Kasimir ei erityisemmin tuntunut pitävän Miikasta, enkä suoraan sanottuna minäkään. Vuoteemme saisivat jäätyä, ennen kuin Una ja Miikka olisivat parempi vaihtoehto kuin loikoilla siellä kahdestaan juttelemassa.

Se päivä oli tiistai ja olin lupautunut taas talliavuksi Suville. Koulupäivää kesti sen verran myöhään, että Suvi ja äitikin ehtivät tallille, ennen kuin minä kerkesin ratsaille asti.
- Ai säkin poikkesit tänne, sanoin äidille vähän happamasti. Olin olettanut hänen lähtevän suoraan Mustaojalle viettämään vapaapäiviään.
- Joo, Irkku kaipaa vielä vähän ratsastamista, hän sanoi.
- Mä voisin mennä sillä, ehdotin.
- Mutta sä olet jo laittanut Hehkun.
- Enhän ole, harjannut vaan. Anna nyt mä välillä ratsastan sillä. Mua pelottaa katsoa, kun sä kökötät sen selässä ja odotat, että taivas tippuu niskaan, ja mä olen just saanut Veskulta teho-opetusta!

Äiti katseli minua hetken aikaa epätietoisena, alahuultaan pureskellen, mutta suureksi ihmeekseni nyökkäsi kuitenkin.
- No kokeile sitten.
- Jess, kiljaisin ja harppasin hetken mielijohteesta halaamaan häntä. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten tänne muuttomme ja hyvään aikaan ennen sitäkin.
- Kunhan et satuta itseäsi, hän sanoi, mutta näin, että spontaani halaukseni oli hänelle mieleen. Oli kannattanut säännöstellä niitä.

Meni sitten melkein tunti, ennen kuin tallin kaikki kolme ratsua olivat valmiina, eikä sinä aikana muita näkynyt. Ihan hyvä juttu sinä päivänä. En kaivannutkaan Monikaa todistamaan tai irvailemaan, jos Irkku päättäisi hankkiutua minusta eroon. Olin onneksi tottunut isoon Hehkuun tässä syksyn mittaan, joten Irkku ei tuntunut mitenkään pelottavan korkealta. Yhtä iso se ei ollut kuin Hannan hevoset, mutta kyllä se oli korkea. Jos se ylittäisi tällä rungolla esteitä samaan tapaan kuin vaikkapa Ville-poni, siitä tulisi vielä jotain ihan uskomatonta. Mieleeni juolahti, että äiti oli useaan otteeseen sanonut olevansa itse jo liian vanha aloittelemaan vaikeita esteluokkia. Jos Irkusta tulisi kauhean taitava kilpahevonen, hän tarvitsisi sille ratsastajan – minut.

Ensin piti kuitenkin selvitä tästä sessiosta. Irkulla oli selkeästi epämukava olo, kun minä kiipesin sen selkään nyt, kun yksinomaan äiti oli ratsastanut sillä, ja erittäinkin kutsumatta mieleeni palasi se turhautunut masennus, jota olin tuntenut kotona lauantaina Daisyn kanssa, kun isä oli ajanut meidät pois kentältä. Osasinko kuitenkaan tarpeeksi?
- Rentoudu, äiti sanoi Hehkun selästä, ääni hiukan hermostuneesti värähtäen mutta erittäin varmasti, ja se osui. Mulkaisin häntä kiitokseksi, mutta mieleeni palasi, että olin tekemässä ihan samaa, kuin mistä olin häntä syyttänyt. Jännäkakkailin ja jäykistelin. Heilautin jalustimet jaloistani ja ohjat käsistäni ja aloin näpeltää Irkun ihan liian pitkäksi venähtänyttä, lähes valkoista harjaa. Hyräilinkin vähän, se oli takuuvarma konsti, vaikka kuulostikin omiin korviin kireältä ja kaikkea muuta kuin rentouttavalta. Irkku kuitenkin piti siitä ja venytti kaulaansa.

Se meni kaikkiaan aika hyvin. Enimmäkseen Irkku kulki pää pystyssä, välinpitämättömän näköisenä mutta sinne minne halusin. Kun yritin pyytää siltä vähän muutakin kuin juoksemista, se luimisti korviaan ja alkoi loikkia, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Oli toki hyvä, että se hyväksyi minut satulaansa, mutta mitä hyötyä kenellekään oli siitä, että se vain lönkötti? Vaikka niin lönkötti Hehkukin. Minusta näytti, ettei äiti tehnyt mitään muuta kuin katseli minua.
- Mä yritän nyt vähän ratsastaa, ilmoitin ja liikautin hiukan ohjia.
- Mitä sä olet tehnyt tähän asti? kysyi Suvi huvittuneena ja seisautti Pojun keskelle kenttää.
- Kunhan olen antanut sen mennä. Varokaa.

Suvi taisi naurahtaa, mutta kun lopetin matkustamisen ja aloin käyttää yli kymmenen vuoden aikana oppimiani taitoja, Irkku kilahti. Se ei tahtonut taipua, se ei halunnut väistää. Sen mielestä oli hevoselle ihan riittävästi, että liikkui eteenpäin. Ehkä en tehnyt asioita oikein, mutta kyllä se reagoi vähän turhan kiivaasti. Kahdesti se otti suuntiman vastakkaiseen kulmaan ihan minusta riippumatta ja siirtyi sinne sulavassa pukkilaukassa. Suvi ja äiti oppivat siirtymään hyvin vikkelästi pois tieltämme.
- Sun pitää lopettaa nyt! äiti sanoi kalpeana, kun toisella kertaa roikuin kaulalla. Minullakaan ei ollut varsinaisesti hauskaa, mutta hänellekö sen olisin tunnustanut?
- Pikkusen vielä, sanoin jääräpäisesti ja paukutin tamman taas liikkeelle. Seuraavaksi tajusin sen, että olin maassa ja aitatolpat huojuivat yläpuolellani heikossa, keltaisessa valossa.
- Oletko sä kunnossa?

Kuulin huolestuneen huudahduksen ja sitten äiti oli siinä ja ihmettelin, mihin hän oli oman ratsunsa jättänyt.
- Olen, sanoin harmistuneena ja nousin ylös.
- Nyt et mene sinne enää.
- Mun pitää, kyllä sä sen tiedät.
Olin täynnä kylmää päättäväisyyttä enkä havainnut itsessäni kummempia vammoja noustessani ylös katkenneiden aitalankojen päältä. Suvi näkyi pitävän kumpaakin hevostaan ja Irkku seisoi tarhan nurkassa katsellen meitä vähän nolon näköisenä. Menin sen luokse kiukkua nieleskellen ja perille päästessäni se oli jo syöty. Tiesin, ettei Irkku enää muistaisi olleensa ihmispäällä ajatellen häijy, ei varmaan tajunnut koko asiaa. Siispä sipaisin sen kaulaa kiitokseksi siitä, ettei se ollut juossut karkuun lähestyessäni ja nousin taas selkään.
- Ole varovainen! äiti sanoi hätäisesti, mutta Irkku tuntui saaneensa tarpeeksi sikailusta. Sain sen yhtäkkiä yllättäen liikkumaan paremmin aikuisen hevosen tavoin, niin kuin sen jo kuuluikin, olihan se jo pian viisi. Minä en ollut meidän perheen paras nuorten hevosten ratsastaja, mutta nyt olin muutaman minuutin ajan ylpeä itsestäni. Irkku tuntui unohtaneen, ettei se hetki sitten ollut osannut taipua ja siitä ilahtuneena se taivutti kaulansakin. Pelkkää valetta ja silmänpalvontaa, ei se koonnut itseään oikeasti ollenkaan, paremminkin oli vain väsynyt kantamaan kaulaansa kameliasennossa. Siltikin se tuntui voitolta.

- Nyt lopetetaan! sanoi äitikin, eikä minulla ollut enää mitään sitä vastaan.
- Kyllä siitä hyvä tulee, lupasin, ihan kuin minulla olisi ollut salainen valta luvata.
- Toivottavasti.
- Mä voin varmaan ratsastaa sitä nyt, kun sä lähdet? kysyin.
- Ei sun tarvitse.
- Mutta jos mä haluan.
- Jos mä en uskalla…
- No voinhan mä sitten vaan lähteä suoraan koulusta Hesan asemalle etsimään, josko joku haluais tykittää muhun jotain suonensisäistä, ehdotin.
- Sä olet sitten mahdoton. Et saa mennä sen selkään, ellei tallilla ole joku muukin, äiti suostui.
- Mä voin ottaa Kasimirin mukaan, keksin. Saatoin kuvitella, että vaikka Irkku paiskaisi minut maata kiertävälle radalle, Monika vain katselisi tyytyväisenä menoani ja unohtaisi soittaa ambulanssin.
- Se kuulostaa hyvältä, sanoi äitikin. – Se varmaankin välittää susta sen verran, ettet sä keksi mitään kovin vaarallista.

Luulen, että Kasimir välitti. Äiti lähti tallilta suoraan kotiin Mustaojalle ja minä painuin kotiin. Soitin Kasimirille, että tie oli vapaa ja hän oli oven takana jo, kun minä vasta sammuttelin suihkua. Kiskoin äkkiä äidin kylpytakin päälleni ja menin avaamaan.
- Sori mummovaate, sanoin, mutta en ollut halunnut näyttäytyä pelkässä pyyhkeessäkään. Se olisi ollut liian vihjailevaa.
- Sä näytät kotoiselta, hän sanoi ja halasi minua, vaikka olin märkä ja valuin vettä eteisen lattialle.
- Mä en halua näyttää kotoiselta, se kuulostaa keitetyiltä perunoilta, nauroin.
- Perunat on hyviä.
- Mä meen kuivaamaan hiukseni. Mene sisään, komensin.

Me kulutimme illan kuin vanha aviopari. Katsoimme telkkaria käsi kädessä ja juttelimme. Söimme iltapalaa ja kävimme parvekkeella tupakalla. Teimme vähän läksyjäkin ja ahtauduimme aikaisin peiton alle sänkyyni. Kasimir nojasi kyynärpäähänsä ja näpelsi nappia äidin pyjamassa, joka edelleen oli haarniskanani.
- Mitä sä tarkotit, kun sä käskit mun miettiä, mitä me voitaisiin tehdä? hän kysyi.
Hain hetken sanoja. Olin tietysti arvannut, että joutuisin tilille lausahduksesta, jonka olin riehakkuudenpuuskassa hänelle heittänyt, ja mikäs siinä. En minä yleensä perunut puheitani. Jotenkin en vaan itse ollut saanut otettua asiaa puheeksi.
- Mä täytän kuustoista jouluaaton aattona, sanoin ja katsoin syvälle Kasimirin tummiin silmiin.
- Niin? Haluatko sä jotain erityistä syntymäpäivälahjaksi?
- Ei nyt siitä ole kyse vaan siitä, miten pian se tapahtuu.
- Mä en tajua.
- Mutsi suututti mut. Se sanoi, etten mä saa mennä sänkyyn kenenkään kanssa, ennen kuin olen kuustoista.

Oikeastihan äiti ei ollut sanonut ihan niin, mutta olinkin loukkaantunut lähinnä siitä, että hän oli ottanut koko asian puheeksi. Olihan kyse minun yksityisasiastani.
- Niin, että mä haluan päästä neitsyydestä eroon ennen sitä, selitin.
Kasimir ei sanonut mitään vähään aikaan ja jätti nappini rauhaan.
- Mä luulin, että sä tykkäät musta, hän mutisi joidenkin minuuttien madeltua ohi.
- Mä tykkäänkin, huudahdin ja kiersin käteni hänen laihan selkänsä ympäri. Puristin kovasti kuin painottaakseni sanojani.
- Musta alkoi kuulostaa, että sä haluat vaan käyttää mua hyväksesi.

Minä en oikeasti tainnut oikein ymmärtää poikia. Nousin itsekin kyynärpääni varaan niin, että olimme kasvokkain.
- Mä luulin, että kaikki pojat haluaa vaan päästä hässimään. Mä luulin, että sä olisit riemuissasi, sanoin ihmeissäni.
- Miksi ihmeessä olisin jos mä olen tässä nyt sitten ihan vaan sattumalta? Että sulla olisi joku, jonka kanssa kokeilla seksiä. Sä olisit voinu kysyä ketä tahansa muutakin etkä antaa mun kuvitella, että meillä on jotain.

Hän oli hyvä selittämään. Hän myös näytti niin loukkaantuneelta, että minun teki mieleni lohduttaa häntä samalla tavalla kuin Sarria tai Sunnaa pienempinä, kun polveen oli tullut naarmu tai varvas kolahtanut portaankulmaan.
- Se, että mä olen rakastunu suhun, on ihan eri asia!
- Sanoitko sä rakastunut?
Vietin mitä nautinnollisimman varttitunnin vakuuttaen Kasimirille, että olin vakavissani rakastumispuheiden suhteen. Se oli hauskaa, etenkin siinä vaiheessa, kun hän alkoi uskoa.
- Haluatko sä mennä sänkyyn mun kanssa? kysyin, kun olimme lopuksi suukotelleet pitkään, kuin sovinnon merkiksi. Tunsin, että hän halusi, joten kysymys oli lähinnä retorinen.
- Musta olisi kivempi, jos sä haluaisit sen takia, että sä tykkäät musta, etkä sen takia, että sä haluat kapinoida äitiäs vastaan.
- Mutta ne on ihan eri asia! Minkä mä sille voin, jos mulla on kaks hyvää syytä? maanittelin.
- No ei me nyt voida. Vai syötkö sä pillereitä?

Jostain syystä en halunnutkaan sanoa mitään kortsupaketista, joka oli piilossa yhdessä reppuni monista sisätaskuista. Pudistin vain päätäni.
- En syö.
- Sä voisit tulla raskaaksi.
- Mä tiedän. Pitää keksiä jotain muuta.
- Koska sun äiti tulee takasin?
- Ylihuomenna vasta.
- Hyvä, sitten meillä on aikaa, Kasimir sanoi ja veti minua lähemmäksi. Sydämeni hakkasi vähän liian kovaa, kun huokaisin onnellisena. Oli hyvä saada vähän lisäaikaa kaiken keskustelun jälkeen. Minun oli tunnustettava, että minua jännitti.

 
9. Pics or didn’t happen
Olimme unohtaneet laittaa herätyksen ja havahduin siihen, kun Kasimir käänsi kylkeä ja oli tönäistä minut alas sängystä. Siihen asti olimme nukkuneet sylikkäin ja olin kerran herätessäni miettinyt, miten luonnolliselta se tuntuikaan. Olisi voinut luulla ahdistavaksi, kun joku koko ajan hengitti päin naamaa, mutta se ei pitänyt paikkaansa ainakaan, jos se toinen oli Kasimir. Melkein tipahtaminen ei kuitenkaan ollut kivaa.
- Älä vie kaikkea tilaa! älähdin ja nousin istumaan vain kiivetäkseni seuraavassa hetkessä pojan päälle. – Me ollaan myöhästytty koulusta.
- Eikä? Kasimir sanoi ja avasi unisena silmänsä.
- Joo. Tästä alkaa tulla tapa.
- Paljonko kello on? Kannattaako sinne enää mennä?
- Ei kannata, sanoin päättäväisesti ja kaivauduin seinän ja pojan väliin. Puoli vuorokautta kapealla sängyllä alkoi kuitenkin tuntua jo suoranaisena kipuna ihossa ja nousin istumaan.
- Haluatko sä tulla mukaan tallille? kysyin. – Mä lupasin mutsille, etten ratsasta sen hevosella, ellei joku ole vahtimassa ja soittamassa ambulanssia, jos käy käpy.
- Millä sinne pääsee? kysyi Kasimir käytännöllisesti ja lupasin ottaa hänet mopon kyytiin, eihän ollut vaihtoehtoja.

Niinpä ajoimme tallille. Joku näkyi korjanneen edellisiltana hajottamani aidan köydenpätkällä, huomasin, kun hain ensin Hehkun ja sitten Pojun sisälle, että pääsisin Irkun kanssa taas niiden tarhaan. Kasimir seurasi minua uskollisesti parin askeleen päässä ja kyseli, mitä tein ja miksi tein niin. Selitin auliisti ja rohkaisin häntä taputtamaan Irkkua.
- Miksi sä luulet tarvitsevasi ambulanssia? hän kysyi, kun Irkku katseli häntä sielukkaasti ihan liian pitkän otsatukkansa takaa.
- Jos se heittää mut selästään.
- Mutta se on niin kiltin näkönen.
- Haluatko sä kokeilla? kysyin yltiöpäisesti.
- Mikäs siinä.

Pojat. Suurimmalla osalla ei ollut mitään tajua ratsastamisen vaativuudesta ja kun Kasimir lisäsi, ettei se kai voinut olla kovin vaikeaa, en voinut olla antamatta hänelle tilaisuutta. Neuvoin hänet nousemaan Irkun satulaan ja talutin hevosen Pojun ja Hehkun tarhaan.
- Mitä mä nyt teen? hän kysyi korkeuksista.
- Nosta varpaat ylöspäin ja istu suorassa, sanoin katsahtaen hänen asentoaan. Muutoin se olikin aika hyvä. Kun kerran olin saanut Ossin maaniteltua hevosen selkään, hän oli istunut siellä koukussa kuin hänellä olisi ollut kova mahakipu.
- Miten tää menee kovempaa?
- Ei sitä saa heti ruveta juoksuttamaan. Sen nivelnesteiden täytyy lämmetä ensin, sanoin ja neuvoin, miten hänen piti pitää ohjaksista.
- Älä taluta, mä haluan itse.

Kasimir oli yllättävän innokas ja itsepäinen. Kohta hän kiersi volttia ympärilläni. Irkku liikutteli korviaan ja heilutteli vähän päätään, mutta ei näyttänyt haluavan tehdä mitään kohtalokasta.
- Joko se on lämmennyt?
- Ravaaminen on epämukavampaa, varoitin.
- Miten niin?
Huokaisin ja tartuin taas poskihihnasta. Oli helpompi näyttää kuin selittää. Maiskautin ja otin pari juoksuaskelta.
- Älä sinä, mä haluan itse, Kasimir komensi. – Mitä mun pitää tehdä?
- Istu ja nauti, irvistin, kun Irkkukin alkoi lönkyttää. Odotin kuulevani tuskan ähkäisyjä, mutta niin ei käynyt.
- Päästä irti!

Kun hän oli tarpeeksi mankunut, päästin. Satuttakoon sitten itsensä, tipahtakoon. Rusentakoon pallinsa, jos Irkku päättäisi ottaa kunnon raviaskeleen mummohölkän sijaan. Mutta ei, Irkku jatkoi askellustaan silmät puoliummessa ja Kasimir näytti onnelliselta.
- Annapa minä jo, ettei täällä mene koko päivä, sanoin lopulta.
- Meneekö tää kovempaa?
- Menee, mutta sä et, ainakaan tänään. Jos tuut joskus käymään meillä niin saat kokeilla jollain vähän vähemmän tärähtäneellä, lupasin ja vastahakoisesti Kasimir ratsasti kohden minua. Tartuin Irkun ohjista ja pysäytin sen, sillä sitä en ollut tullut vielä neuvoneeksi.

Oli huono idea kiivetä Irkun selkään kiireisenä, mutta minua alkoi ahdistaa ajatus, että Monika tai joku ilmestyisi tallille pian ja yritin saada sen äkkiä kuulolle. Sain ihan ansioni mukaan, kun se kiikutti minua taas pukkilaukassa ympäri tarhan ja tipautti lopulta nurkkaan.
- Miksi se noin teki? Kasimir kysyi ja kuin syntyperäinen hevosmies otti ensin Irkun kiinni ja tuli sitten vasta katsomaan minua. – Sattuiko sua?
- Vaan ylpeyteen, mutisin.
- Te menitte ehkä vähän liian kovaa.
- Täsmälleen, nyt oot niinku asian ytimessä.
Ratsastin vielä vähän aikaa, nyt paremmin ajatuksen kanssa ja lopetin siihen.
- Voidaanko me tulla huomennakin? Kasimir kysyi, kun roudasimme hevosia takaisin.
- Sä olet huomenna kipeä kuin olisit selkääsi saanu, ennustin.
- Entäs sinä kun tipahdit?
- Saa nähdä. Mutta voidaan me tulla. Etkö sä tosiaan ole koskaan ennen kokeillut ratsastamista?
- En sen jälkeen kun systeri pakotti mut jonkun markkinahevosen selkään, kun mä olin siinä kahdeksan.
- Okei, sitä ei lasketa.
- Aja huoltsikan kautta, kun mennään kotiin.
- Miksi? Ai… sanoin ja suljin suuni.
- Mä käyn ostamassa sulle namia, Kasimir virnisti ja iskikö hän silmää? Ei, taisin vain kuvitella.

Minä odotin mopon kanssa ulkona, kun Kasimir kävi huoltamolla, enkä kiusallanikaan pyytänyt häntä näyttämään, mitä hänellä oli kassissaan, en edes sitten, kun pääsimme takaisin meille. Suoraan sanoen minua jännitti niin, että melkein tärisin, ja se oli todella harvinaista. Minulla oli loistavat kisahermot, mutta nyt en ollut menossa kisoihin. Kuvitelkaa itse. Tyttö. Poika. Sanaton sopimus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, tai sanallinen, miten sen nyt halusi ottaa. Istuin sängylleni miettimään, olimmeko me muka illalla sopineet, että se tapahtuisi tänään.
- Mä ostin meille sämpylät, haluatko sä kinkkua vai juustoa? Kasimir huusi keittiöstä, mihin hän oli mennyt.
- Mulla ei oo nälkä, sanoin heikosti.
- Miten niin ei ole? Eihän me syöty mitään, ennen kuin lähdettiin sinne tallille.
- Ei vaan ole, toistin. En voinut kuvitellakaan syöväni mitään.
- No otatko sä salmiakkia? Kasimir kysyi ja tuli esiin. Hän heitti syliini karkkipussin ja istui viereeni toisessa kädessään muovipussiin pakattu sämpylä ja kainalossaan limsapullo. Takataskustaan hän kiskoi puolihuolimattomasti mustankirjavan pahvipakkauksen ja heitti sen tyynylleni. Jäin tuijottamaan sitä kuin käärmettä, kun Kasimir avasi telkkarin ja istui viereeni.
- Mä menen tupakalle, sanoin ja ponkaisin pystyyn.

Siihen mennessä, kun palasin, Kasimirkin oli tainnut tajuta, että jotain oli vialla. Olin yrittänyt selittää itselleni, että itsehän olin halunnut, ja etten voisi peräytyä nyt, mutta pääni oli edelleen kaaoksessa.
- Mikä sulla on hätänä? Kasimir kysyi ja katsoi minua huolestuneena. – Sun ois pitäny ottaa takki. Sä täriset.
- Ei mikään, mutisin ja istuin takaisin hänen viereensä. Ei siellä oikein muitakaan istumapaikkoja ollut. Äidin sängylle istuminen olisi ollut mielenosoitus, se oli ihan liian kaukana.
- Mä lämmitän sua, hän sanoi ja veti minut kainaloonsa. Annoin sen tapahtua, mutta vapina ei lakannut.
- Oletko sä kipeä?
- Mun pitäisi kai ruveta lukemaan ruotsin kokeeseen, sanoin äkkiä, sillä se oli ainoa järjellinen asia, joka tuli mieleeni.
- Pitäiskö mun lähteä kotiin? Kasimir kysyi loukkaantuneena.
- Joo… ei, ei tietystikään, enkä mä aio ruveta lukemaan, vaikka mun pitäiskin, sanoin, sillä äkkiä palaset loksahtivat paikoilleen. Olin unohtanut sen toisen syyn, mistä olin edellisyönä luennoinut. Minähän olin rakastunut myös. Nousin paremmin istumaan ja painoin suukon pojan poskelle. – Muhun iski äkkiä kauhea paniikki.
- Ai sänkyyn menemisestä?
- Siitä. Mitä jos mä en osaa?

Kasimir huokaisi syvään.
- Ei meidän tarvitse sitä nyt tehdä, hän sanoi kuulostaen liikuttavan helpottuneelta.
- Eikö? Vaikka sä ostit…
- Ei ne pahene, hölmö.
- Sä olet fiksumpi kuin miltä sä näytät, sanoin ja nauroin helpottuneena. Pyyhkäisin paketin pois tyynyltäni, työnsin Kasimirin makuulle ja kellahdin itse viereen. Ihana helpotuksen tunne levisi koko kroppaani. Me voisimme vain halailla ja suukotella kuten tähänkin asti, ja nukkua sylikkäin.
- Väitätkö sä, että mä näytän tyhmältä?
- Älä tee tyhmiä olettamuksia. Mä sanoin, että sä olet fiksu, nauroin ja ihmettelin, mikä minua oli äsken kammottanut. – Jos me päätettäisiin tehdä se, niin mitä meidän pitäis tehdä?
- Varmaan riisua, Kasimir arveli.

Se ei kuulostanut vaaralliselta ja harkitsevasti laskin käteni ratsastushousuilleni vain todetakseni, että ne rapisivat hiekkaa. Olin jo unohtanut, että olin tipahtanut.
- Jessus, mutsi tappaa mut, kun se näkee, että mulla on lakanat ravassa, älähdin.
- Sun pitää kai vaihtaa ne. Suihkukaan ei tekisi välttämättä pahaa, sä olet ravassa muutenkin, Kasimir sanoi ja pyyhkäisi poskeani.
- Onko siinäkin?
- Jep.
- Okei. Mä menen. Haluatko säkin käydä?
- Ehkä. Katotaan myöhemmin, hän sanoi ja kääntyi takaisin telkkaria kohden, kun nousin.

Soutaakseni ja huovatakseni nyt oikein tyypillisen naisihmisen tavoin jätin äidin pyjaman tänään sikseen ja palasin sänkyyn topissa ja pikkuhousuissa.
- Ihan vaan kaiken varalta, ettei ole niin paljon riisumista, jos alkaa tuntua siltä, virnistin Kasimirille, joka tuijotti minua.
- Sä olet mahdoton. Haluatko sä nyt vai et? hän puuskahti.
- Mä en voi tietää vielä. Katotaan, mitä tapahtuu, sanoin ja asetuin hyvin hänen selkänsä taakse, mistä saatoin nähdä television, kun asetin leukani hyvin hänen olkapäälleen. Samalla saatoin pistää käteni ja jalkani hänen ympärilleen. Olin sittenkin alkanut kallistua kyllä-vaihtoehdon puolelle.

Kasimiria ei ollut lopulta kauhean vaikea houkutella. Minä en oikein tiennyt, mitä odottaa, paitsi todennäköisesti vähän kipua. Olin tietysti lukenut kilokaupalla kirjoja, joista olin oppinut miltä se voisi tuntua, mutta epäilin, ettei Kasimir ollut lukenut samoja kirjoja. Olimme aika lailla hämillämme molemmat, ja sitten, kun se lopulta sattui, se sattui niin kovasti, että minun piti huudahtaa.
- Haluatko sä lopettaa? Kasimir kysyi huolestuen, mutta pudistin päätäni.
- En, se meni ohi jo, valehtelin, mutta se oli siunattu valhe ja kävi pian toteen. Mitenkään suunnattoman nautittavaa se ei ollut missään vaiheessa paitsi ajatustasolla. Ajattelin riemastuneena, mitä äiti sanoisi jos tietäisi.
- Sä olet ihana, Kasimir sanoi lopulta ja puristi minua kovasti.
- Mun täytyy mennä vessaan, sanoin käytännöllisesti.
- Ethän sä ole vihainen?
- Hölmö, miksi olisin? Mä tulen just takasin, sanoin hymyillen ja suutelin häntä.

Palatessani Kasimir istui sängyn laidalla ja oli vetänyt vähän vaatteita päälleen.
- Mitä sä meinaat? kysyin pujahtaessani nopeasti peiton alle.
- Mä mietin, että ehkä mun pitäis mennä kotiin, hän sanoi. Oliko hänen äänensä jotenkin omituinen?
- Anteeksi kuinka? kysyin kohteliaasti. Äkillinen murhanhimo oli vallannut minut sekunnin murto-osassa.
- Mä mietin, että pitäiskö mun… hän alkoi toistaa, mutta en minä sitä uudelleen halunnut kuulla.
- Ai painua karkuun nyt, kun sait? Sen jos teet niin mä tapan sut, sanoin matalasti ja hän kääntyi kummastuneen näköisenä katsomaan.
- En mä…
- Kuristan sut, puukotan…
- Danni, lopeta! hän sanoi ja kääntyi ravistamaan minua. – Mä ajattelin, että jos sä haluat olla yksin. Viimeksi kun… siis se halusi painua kotiin heti. Hyvä että pukemaan ehti.

Tietysti tiesin, ettei tämä ollut ollut hänen ensimmäinen kertansa, mutta muita yksityiskohtia en ollut kuullutkaan, kun en ollut kehdannut kysyä.
- Sä et halua mennä? varmistin.
- No en ihan välttämättä.
- Jessus, mä jo luulin. Tule takasin tänne, huokaisin ja nostin peiton kulmaa. Ehkä hän epäröi hetken, ehkä ei. Kiitettävän nopeasti hän kuitenkin oli taas vieressäni. Oli aika ruveta söpöstelemään.
- Rakastatko sä mua? uskalsin nyt kysyä. Olin itse tehnyt sen edellisiltana kohtuullisen selväksi, oli hänen vuoronsa.
- Kovasti, Kasimir vakuutti.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   24.7.15 19:52:06

Voitasko saada tupla pätkät perjantain kunniaksi? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.7.15 20:57:49

Tää loppuu kohta tota menoa :D
--------------------
10. Pikkujoulujuhlat
Emme viitsineet lintsata toista päivää, vaikka se vuorokausi meni lähinnä valvoessa. En ikinä unohtaisi sitä yötä. Se oli parempaa kuin elokuvissa. Juttelimme, vaikka olimme näinä lyhyinä viikkoina jutelleet jo enemmän ja salaisempia kuin mitä ikinä olin kenenkään kanssa puhunut, Alissaa lukuunottamatta. Kun siihenastiset elämämme oli käsitelty, olimme siirtyneet rakentamaan tulevaisuutta. Olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, montako lasta hankkisimme ja missä asuisimme isoina. Kummallakin meistä oli sisaruksia vähän liikaa, joten meille saisi riittää yksi tyttö ja yksi poika ja kotimme olisi Helsingissä, ellei sitten suorastaan ulkomailla. Kumpikaan meistä ei halunnut asua tällä tavoin syrjässä. Me myöskin rakastelimme uudestaan, eikä se enää ollut hämmentävää, vaikkakin vielä vähän outoa. Kaipa siihen tottuisi, ja Kasimir tuntui pitävän siitä.

Minun piti olla koulussa kahdeksalta ja silmät ristissä lähdin ajamaan. Kasimirin tunnit alkaisivat vasta kymmeneltä ja hän pääsisikin myöhemmin, joten en ollut luvannut sittenkään ottaa häntä mukaan tallille. En tiennyt, haluaisinko itsekään ratsastaa tänään. Jo mopon satulassa istuminen tuntui vähän omituiselta, mutta piti minun siellä käydä hakemassa tilauksen Hanskilta.

Torkuin useimmat tunnit ja heräsin välitunneiksi. Una halusi tietää, miksi olimme molemmat olleet edellispäivän poissa, ja vaikka me nyt aloimmekin kaikkien silmissä olla pari, en sentään kertonut, ettemme olleet päässeet ylös sängystäni. Tietysti olisin voinut, olihan hänkin kertonut aikeistaan Miikan kanssa, mutta jotenkin en jaksanut. Se olisi vaatinut pidemmän ajan kuin välitunnin ja pikkujoulut olivat paljon hauskempi puheenaihe. Niistä johtuen oma poissaolevuuteni ei pistänyt niin silmään. Opettajat katsoivat tuskastuneina kaikkia oppilaita, sillä bileistä puhuminen ja suunnittelu oli muidenkin mielestä tärkeämpää kuin opetus.

Äiti tuli alkuillasta, juuri, kun olin päässyt kotiin Kasimirin luota. Minun oli ollut pakko lähteä, sillä minusta tuntui, että nukahdin pystyyn ja Kasimirkin oli haukotellut niin, ettei ollut edes pannut vastaan. Emmehän jaksaisi seuraavana iltana juhlia näillä nukkumisilla.
- Oletko sä kipeä? kuului ensimmäinen kysymys, kun äiti astui sisään. Olin käytännöllisyyden vuoksi jo pukeutunut yöpukuun ja mennyt peiton alle.
- En ole, ilmoitin ja piristyin hiukan. – Toitko sä mulle mitään?
- Ruokakaupassa mä kävin. Onko sulla nälkä?
- Ei, väsyttää vaan.
- Mikä sua väsyttää? hän kysyi terävästi ja ennen kuin arvasinkaan, hän oli kokeilemassa kaulaani. Olisihan se pitänyt arvata.
- Ei mulla ole kuumetta, en mä ole kipeä, väsynyt vaan, toistin kärsivällisesti. – Me valvottiin melkein koko viime yö.
- Me?
- Kasimir ja minä.
- Niinkö? Oliko se fiksua koulupäivänä? äiti kysyi ja kohotti kulmakarvojaan.
- Se oli vaan niin paljon hauskempaa kuin nukkuminen, tirskahdin. – Mutta nyt mun pitää nukkua, muuten mä en jaksa huomenna pikkujouluihin. Tarjoatko meille kyydin koululle? Mä en ala mopoilla Miilan mekossa ja sun korkkareissa.

Yllätyksekseni äiti suostui heti paikalla.
- Eikö sulla olekaan iltavuoro? kysyin hämmästyneenä.
- Ei satu olemaan. Kyllä mä ehdin teidät viedä.
Hän meni tyhjentämään ostoksiaan jääkaappiin ja minä leikittelin hetken ajatuksella mennä perässä ja kertoa tarkemmin, mihin yö oli kulunut, mutta olin vaan kerta kaikkiaan liian väsynyt.

Perjantai oli koulussa vielä sekopäisempi päivä kuin torstai oli ollut ja ne opettajat, joiden tunnilla ei ollut koetta, luopuivat yrityksistä opettaa kokonaan ja antoivat meidän hälistä. Koulu oli jo joka tapauksessa niin lopuillaan, että eiköhän suurin osa sen jakson numeroistakin ollut selvillä. Ajatus masensi minua hiukan, samoin kuin se ruotsinkoe, johon en missään välissä ollut ehtinyt lukea, mutta tänään se tuntui toisarvoiselta. Parilla tunnilla saimme tehdä muka ryhmätöitä, joten silloin vetäydyimme Kasimirin kanssa luokan takanurkkaan. Päät yhdessä raapustelimme jotain paperille, mutta itse asiassa puhaltelimme toistemme korviin ja vaihdoimme nopeita suukkoja. Elämä oli hyvää. Onneksi Una ja Miikka olivat ängenneet samaan ryhmään ja tekivät itse tehtävän.
- Nyt se on siinä ja te saatte lopettaa ton ällöttävän imeskelyn, Una sanoi lopulta.
- Ällöttävän? kysyin ja räpsyttelin ripsiäni. Eikö Una itse ollut ollut ällöttävyyden huippu koko syksyn ajan?
- Niin just. Haluatteko te tulla meille ennen bileitä?

Mietin hetken ja katsoin Kasimiria, joka liikautti silmiään aavistuksen verran. Maailman hienovaraisin pudistus.
- Kiitos ei, mutsi lupas tuoda meidät koululle, sanoin. – Teiltä on niin pitkä matka.
- Meidänkin äiti lupas, Una huudahti.
- No mutta mä lupasin jo sille, että se osallistua, sanoin. – Tiedäthän sä äidit.

Koulu loppui ennen aikojaan puoli kolmelta, kun viimeisen tunnin opettaja totesi, ettei hänellä ollut mitään sanansijaa keskustelussa, joka luokassa velloi.
- Menkää kotiin! hän puuskahti. – Jos on musta kiinni, ensi vuonna ei kyllä ole mitään pikkujouluja! Koko tää viikko on menny ihan harakoille!
Me emme toista kehotusta kaivanneet, puolet oppilaista oli jo ulkona luokasta, kun hän lopetteli lausettaan. Kasimir odotti minua naulakon luona.
- Mihin aikaan mä tulen teille? hän kysyi ja puristi minua vyötäisiltä. – Ja onko mun pakko tulla?
- On sun. Mutsi on oikeesti aika jees ja mä tiedän, että se haluaa kuollakseen nähdä, minkä näkönen sälli meillä yöpyy, kun se ei ole kotona, naurahdin.
- Ethän sä kertonut sille… tai siis, ei kai se kurista mua heti ja ilmota poliisille?
- En mä kertonut, vakuutin ja nyt olin siitä iloinen, vaikka aamulla vielä olin vähän harmitellut. Mutta malttaisin minä odottaa äidin ilmeen näkemistä vielä jonkin aikaa. Hyviä ja vielä parempia tilaisuuksia tulisi varmasti, sellaisia, jolloin haluaisin iskeä häntä vyön alle.
- Monelta?
- Puolelta. Sitten sun ei tarvitse olla esillä kuin muutama minuutti, ehdotin.
- Selvä, hän sanoi ja suuteli minua. Se ei ollut pelkkä suukko vaan sen verran enemmän, että aloin vilkuilla ympärilleni.
- Lopettakaa. Ei ihan kaikki ole koulun käytävillä sopivaa! tiuskaisi viimeisenä luokasta tuleva opettaja. Odotimme, että hän ehti melkein kymmenen metrin päähän, ennen kuin aloimme nauraa.

Kotona menin suihkuun ja sen jälkeen rasvasin koko vartaloni äidin ihanantuoksuisella vartalovoiteella ja kasvoni hänen hienoimmalla kosteusvoiteellaan. Föönasin hiukseni mahdollisimman paljon samoin kuin Siiri oli tehnyt ne leikattuaan ja totesin ihmeissäni, että osasin. Ehkä se oli viikon harjoittelun tulos – vaikken joka päivä ollutkaan edes yrittänyt – tai sitten onnenkantamoinen. Siinä tapauksessa tahdoin ottaa sen hyvänä enteenä.

Meikkaamiseen meni toista tuntia, kun halusin kaiken olevan täydellistä. Värivoide, puuteri ja poskipuna. Luomiväriä, rajaus, ripsiväri. Lisää luomiväriä ja kulmakynää. Huultenrajauskynä ja huulipunaa. Sotkin iloisesti sekä äidin että omat meikkini läjään lavuaariin ja lisäsin lopuksi kaikkea vielä ylimääräisen kierroksen, paitsi huulipunaa kaksi. Muistin äidin joskus nauraneen ohjetta, jonka mukaan huulipunaa piti laittaa seitsemän eri kerrosta ja aina välillä puuteria. Minä laitoin yhdeksän. Lopputulos oli yllättävän hyvä. Yliammuttu, tietenkin, mutta ainahan minä olin ampunut yli. Nyt oli aihettakin, kun halusin itselleni filminäyttelijän meikin, joka sopisi Kasimirin pukuun.

Sunnuntaina Mustaojalta palatessani olin käynyt joululahjaostoksilla, ihan niin kuin olin luvannutkin, mutta olin pistänyt suurimman osan isän antamista rahoista uusiin rintsikoihin. Ne olivat ratsastusvarusteita lukuun ottamatta kallein kapistus, mikä minulle ikinä oli ostettu, ja istuvin. Ne paransivat Miilan mekkoa kaksisataa prosenttia. Äidin sukkanauhaliivit olisivat olleet niille loistava lisä, mutta en ollut jaksanut etsiä kaupoista sukkia, joten sain tyytyä sukkahousuihin. Yritin tehdä valintaa äidin kenkien välillä, kun hän tuli kotiin.
- Mitäs tykkäät? kysyin, ennen kuin hän ehti sanoa mitään ja pyörähdin eteiseen. Meillä ei ollut kokovartalopeiliä, joten olin yrittänyt kurkkia kenkien sopivuutta vessanpöntön kannella seisten. Meni hetki, ennen kuin äiti sanoi mitään.
- Ja sä olet…?
- Mä olen sun tyttäresi Danni Aleksandra, sanoin juhlallisesti, enkä voinut pidättää kikatusta. Äiti oli tosiaan joskus aika jees. En olisi voinut saada parempaa kehua kuin hänen tyrmistyksensä.
- Mun kengät, hän huomasi.
- Sun, myönsin. – Ei mulla ole mitään, mikä olisi sopinut Miilan mekkoon. Nämä vai mustat?
- Ota ne, äiti päätti, joten astuin muutaman horjuvan askeleen lisää korkeilla kullanvärisillä ja menin sitten ottamaan mekon kaapista.

Kun olin sen saanut ylleni, saatoin vain seistä paikoillani ja odottaa Kasimiria. Äiti yritti tarjota minulle syötävää, mutta en halunnut tuhrata huulipunaani, ja sitten tajusin, ettei minulla ollut koruja.
- Ei mullakaan ole täällä paljon mitään, äiti sanoi vähintään yhtä huolestuneena kuin minä.
- Mulla ei ole hajuvettäkään, tajusin.
- Sä tuoksut ilmankin. Oletko sä kylpenyt mun vartalovoiteessa? hän naurahti ja kaivoi käsilaukkuaan. Yllättävää kyllä sieltä löytyi pari isoja tekotimantteja, joita en ollut koskaan nähnyt hänen pitävän.
- Ei ihan sun tyyliä, sanoin epäluuloisena.
- No ei niin, ne osu mun silmiin jossain ja mä mietin niitä meidän pikkujouluihin… mutta enhän mä päässyt niihin ollenkaan, kun tuli se sairastapaus. Haluatko sä ne?
- Musta ne sopii mun pikkujouluihin just, sanoin ja kiinnitin ne korviini.

Kasimir tuli minuutilleen puolelta ja sipsutin avaamaan oven. Äiti oli varsin innokkaana takanani, mutta hänen kenkänsä jaloissani olin pidempi ja saatoin tukkia näkyvyyden. Kasimir näytti komeammalta kuin koskaan. Hänellä oli valkoisen pukunsa päällä pitkä takki, jonka hän varmaankin oli lainannut isältään, sillä en voinut kuvitella kuusitoistavuotiaan pojan omistavan sellaista. Minunkin täytyisi lainata äidin pitkää takkia, ei tähän asuun lyhyt toppatakki käynyt.
- Sä olet upea, Kasimir sanoi, mutta vilkuili hermostuneena ohitseni.
- Tule sisään, ei se pure, sanoin ja väistyin. Kuten yleensä tiukoissa paikoissa, äiti ei pettänyt luottamusta.
- Jaaha, hän sanoi Kasimirille. – Mä ajattelin, että Danni on ylipukeutunut, mutta te näytätte aika tasaväkiseltä parilta. Tule sisään, mun on pakko ottaa teistä pari kuvaa kotiväelle.

Yritin Kasimirin vuoksi pitää kuvaussession lyhyenä, mutta hän näytti kotiutuneen saman tien ja se oli itse asiassa äiti, joka meitä hätisteli liikkeelle. Hän halusi vielä ehtiä ratsastamaan.
- Kasimir ratsasti Irkulla, muistin sanoa, kun kiskoin hänen takkiaan päälleni.
- Häh?
- Se oli kivaa, Kasimir sanoi ja äiti katsoi minua kuin heikkopäistä.
- No problem, kaikki hengissä, sanoin ja levitin käsiäni. – Mennään, ettei me myöhästytä.


Osa oppilaista oli jäänyt koululle koristamaan juhlasalia ja kun me pääsimme sinne, sitä valaisi väriä vaihtava näyttämövalaisin ja oikeat kynttilälyhdyt. Ihmettelin, miten moisia oli saanut tuoda sinne, kun opettajat tuntuivat joskus ajattelevan, että jopa lyijykynä oli liian vaarallinen oppilaan pidellä. Toisaalta ne olivat kyllä niin korkealla, ettei niitä voinut vain poimia, vaikka sattuisikin olemaan pyromaniaan taipuvainen.

Lukiossa oli ehkä sataviisikymmentä oppilasta ja kaikki taisivat olla paikalla, abitkin. Myös lähes kaikki opettajat oli kutsuttu, sillä olimmehan jo melkein aikuisia ja saatoimme kohdella heitä lähes vertaisinamme. Sitä paitsi tuskin koulua olisi saanut käyttää juhlapaikkana ilman heidän läsnäoloaan. En tiedä, mistä musiikki oli hommattu, mutta se oli hyvää. Kasimir ja minä kuljimme käsikoukkua ympäriinsä ja keräsimme katseita. Ensisilmäyksellä olin ihan varma siitä, että me olimme parhaiten pukeutuneet. Kukaan muu ei päässyt lähellekään, ei ainakaan parina. Tietysti se johtui Kasimirin valkoisesta puvusta. Kellään muulla pojista ei ollut mitään siihen verrattavaa. Okei, muutama kiva punkkari ja heviketjuasu oli, mutta ne hukkuivat mustina salin hämäryyteen. Pukukilpailu ei enää kuitenkaan tuntunut kovin tärkeältä. Oli hauskempaa kulkea Kasimirin kanssa ja tanssia ja käydä tupakalla. Periaatteessa kenelläkään ei pitänyt olla mitään asiaa ulos, sillä koulun alueella ei saanut tupakoida. Yllättävän iso joukko vaan oli jatkuvasti niin kuumissaan, että pihalle oli pakko päästä ja kun astuimme aidan taakse jalkakäytävän puolelle, ei kenelläkään voinut olla mitään sanomista. Itse asiassa pari opettajaakin kävi siellä. Heidän nähden me oppilaat emme voineet maistella salapulloistamme, mutta eivät he onneksi siellä koko aikaa roikkuneet.

- Anna huikka-huikkanen, kuiskasin Kasimirille, kun kuviksenope katosi joukostamme kohden ovea. Olin edellisiltana vienyt Hanskin tuoman pullon suoraan hänen luokseen, missä olimme jakaneet sen kahteen pienempään pulloon. Kasimirin isän taskumatti oli nyt Kasimirin taskussa ja toinen pullo minun repussani narikassa. Tietenkään alkoholijuomia ei saanut tuoda kouluun, mutta ei meitä ja tavaroitamme niin tarkkaan ollut tutkittu, että olisimme jääneet kiinni. Reppuun oli kurkistettu, mutta litteä muovinen konjakkipullo, jonka olin tyhjänä löytänyt kaapista, oli turvallisesti piilossa terveyssidepaketissa. Olin päätellyt, ettei niitä kukaan menisi tonkimaan.
- Tässä, muru, Kasimir sanoi ja ojensi metallisen, littanan pullon. Terästäydyin ja join vähän, mutta en voinut estää naamaani vääntymästä. Se oli ihan järkyttävän pahaa. Kasimirkin joi ja sitten palasimme sisään tanssimaan.

Juhlat olivat periaatteessa aika lapselliset, mutta juhlatunnelma ja kevyt humala sai typerimmätkin kilpailut tuntumaan hauskoilta ja taputin ja viheltelin innokkaasti kilpailijoille ja voittajille. Jossain vaiheessa ruotsinryhmän Sara, joka oli ollut järjestelytoimikunnassa, kävi tuomassa Kasimirille ja minulle isot, punaiset tarrasydämet. Ne tarkoittivat sitä, että esiraati oli valinnut meidät ehdolle pukukilpailuun. Liimasin tarran olkapäähäni, sillä pelkäsin, ettei se lähtisi irti Miilan puvun kevyestä kankaasta ja virnistin Kasimirille.
- Ajattele, mikä säkä, että joku on keksinyt tämmöisen pukukilpailun.
- Miten niin?
- No jos sä et olisi halunnut voittaa sitä ja kysynyt mua sun pariksi niin oltaisko me muka tässä?
- Mä olisin keksinyt jotain muuta sitten, hän sanoi.
- Oi, olisitko? Mitä?
- Ei aavistustakaan. Mutta jotain. Käydään äkkiä vielä pihalla, ennen kuin ne kutsuu meidät esiin.

Mitä useammin olimme käväisseet pihalla, sitä puuroisemmaksi oli ajantajuni alkanut mennä ja itse asiassa unohdin jo koko kisan, kun tulimme sisään lämpimään.
- Mun täytyy käydä vessassa, sanoin.
- Okei, nähdään salissa.
Tyttöjen vessaan oli melkein jono, kun käytössä oli vain se yksi, mikä oli juhlasalin yhteydessä ja muu koulu oli suljettuna ja pimeänä. Kaikki eriöt olivat varattuina ja peilin eteen tuskin mahtui, kun siinä keekoili rivi kakkosluokkalaisia parantelemassa meikkejään.
- Mistä sä olet saanut ton puvun? kysyi yksi heistä melko ystävällisesti minulta.
- Mun tädiltä, ilmoitin ja totesin, että minun meikkini ei kaivannut korjausta.
- Kenen se on?

Olin vähällä mokata ja toistaa, että tätini, kun ymmärsin, että hän tarkoitti merkkiä.
- Katso sieltä niskasta, en mä muista, sanoin välinpitämättömästi ja käänsin hänelle selkäni. Muistin kyllä, mitä lapussa luki, mutta en uskonut osaavani lausua sitä oikein, näin oli helpompaa. Tunsin kevyet sormet ja kuulin arvostavan henkäyksen.
- Balenciaga!
- Niinhän se olikin, totesin, mutta sitten yksi kopeista vapautui ja vetäydyin sinne. Tytöt olivat edelleen peilien edessä, kun tulin ulos.
- Meillä on jatkot tän jälkeen, haluatko sä tulla? kysyi se, joka oli udellut puvustani. Ällistyin. Kakkosluokkalaiset olivat parhaimmillaan alentuvan ystävällisiä, mutta eivät koskaan noin tuttavallisia.
- Mun täytyy kysyä, onko meillä muuta tiedossa, sanoin epämääräisesti. Ei meillä ollut, mutta en halunnut luvata kysymättä Kasimirilta. – Ja nyt mun pitää mennä, kohta on se pukukilpailu.
- Me pidetään sulle peukkuja!

Una ja Miikka seisoivat etsivän näköisinä juhlasalin ovella ja tarttuivat minua kummastakin käsivarresta.
- Vauhtia, kaikki muut on jo lavalla!
- No hups, mutisin ja annoin kiidättää itseni halki ihmisjoukon Kasimirin luo. Tuskin ehdin vilkaista muita neljää paria, kun mikrofonia pitelevä tyttö pisti pystyyn huutoäänestyksen.
- Mä jo luulin, ettet sä tulekaan, Kasimir mumisi korvaani.
- Sä olisit voittanu yksinkin, tirskahdin.
- Ei sillä ole väliä, kuka voittaa.

Mutta ehkä sillä oli kuitenkin. Me saimme äänekkäimmät huudot ja palkinnoksi pullollisen lasten samppanjaa. Katsoin sitä suoraan sanoen aika pettyneenä, mutta sitten tajusin, että se oli oikeastaan mitä parhain palkinto, Joisimme siitä vähän pois ja tyhjentäisimme sekaan loput väkevät, eikä yksikään opettaja epäilisi yhtään mitään.

Juhlat loppuivat kello kymmeneltä ja siinä vaiheessa välttelin jo opettajia huolellisesti. Heidän ei tarvitsisi kovin tarkasti katsoa huomatakseen, että olin kännissä kuin käki. Oli selvä, että kotiin ei ollut viisasta ihan vielä mennä. Una ja Miikka olivat varautuneet maltillisemmin ja Una sanoi huolestuneena, että voisimme toki mennä heille.
- Ei, sun äiti tulee kuitenkin juttelemaan ja huomaa, sanoin varmasti.
- Mennään jonnekin jatkoille, Kasimir ehdotti.
- Muthan kutsuttiinkin jatkoille, muistin siinä vaiheessa ja aloin katsella ympärilleni. Missä ihmeessä oli se tyttö?
- Kuka pyysi? Kasimir kysyi epäillen.
- Yks kakkosluokkalainen tyttö. Se ihastu mun pukuun ja sanoi pitävänsä peukkuja, että me voitetaan – ja mehän voitettiin! muistutin ja kohotin palkintopulloa, jota raahasin pullonsuusta pidellen. Se oli nyt asianmukaisesti terästetty ja melkein puoliksi juotu.

Lopulta suurin osa oppilaista parveili pihalla ja minä löysin sen tytön. Una ja Miikka vilkuttivat hyvästit ja lähtivät kävelemään kotimatkaa, mutta minä vedin Kasimirin uuden tuttavani luo.
- Missä bileet? kysyin railakkaasti.
- Ai niin, sinä, hän sanoi kuin olisi unohtanut minut.
- Sä kutsuit, muistutin. Ehkä hän ei ollut ollut tosissaan, mutta minä olin ottanut sen tosissani, joten en aikonut antaa periksi.
- Meillä, me odotetaan vaan tässä, että enemmän porukkaa ehtii paikalle, tyttö sanoi hymyillen. – Mä olen Miira.
Esittelin itseni ja Kasimirin ja kun ympärillemme oli kertynyt kymmenkunta ihmistä, Miira lähti näyttämään tietä. Monet huutelivat tulevansa perässä, kunhan kävisivät kotona tai kuka missäkin. Kasimir ja minä maleksimme jonon viimeisinä ja maistelimme palkintopullostamme. Ilta oli paranemaan päin.

 
11. Talviyönä
Viisas ihminen olisi tehnyt sinä iltana kaiken toisin. Alissa esimerkiksi, vaikka olisi juonutkin itsensä humalaan ja lähtenyt jatkoille, olisi lähettänyt äidille tekstiviestin, ettei tämä olisi ehtinyt kerätä niin kauheasti höyryjä. Alissa olisi myöskin mainituilla jatkoilla ollut ystävällinen ja käyttäytynyt hyvin ja jos hän olisi huomannut olevansa auttamattomasti liian kännissä, hän olisi mennyt jonnekin nukkumaan.

Minä sen sijaan tanssin pöydällä ja join lisää. Miira ja muut tytöt katsoivat minua ja poistuivat huoneesta niskojaan nakellen, mutta minä jatkoin niin kauan kuin juotavaa riitti ja pysyin pystyssä. Kasimir oli ottanut haltuunsa terästetyn voittopullomme väittäen, että olin juonut siitä jo ihan liikaa, mutta paikalla olevat muut pojat tarjoilivat auliisti olutta ja siideriä siihen asti, kun liukastuin. Onneksi olin sentään kengät ottanut pois, sillä ei se lasipöytä olisi kestänyt niiden korkoja kovinkaan kauan.
Siinä vaiheessa Kasimir otti minut haltuunsa ja vei sivummalle jonkun makuuhuoneeseen.
- Haluatko sä mennä sänkyyn? kysyin auliisti.
- En täällä, hän sanoi, mutta menimme sängylle silti ja siihen se hauskanpito minun osaltani loppuikin. Kun heräsin, olivat jatkotkin ohitse ja Miira halusi nukkumaan.
- Selviättekö te kotiin? hän kysyi velvollisuudentuntoisesti mutta näin kyllä, ettei häntä liikuttanut muu kuin saada talo tyhjäksi.
- Tietysti, sanoin ja tunsin pääni täysin selväksi. Kasimir sai kuitenkin auttaa minulle kengät jalkaan, sillä raajani elivät vähän omaa elämäänsä.

- No niin, mitäs nyt? hän puuskahti, kun seisoimme kylmässä talviyössä oven paukahdettua kiinni takanamme.
- Kävellään kotiin niin virkistytään, sanoin. Olimme vain vähän matkan päässä koululta, eli kotiin asti oli ihan kiitettävä kävelymatka, mutta ei Kasimirillakaan ollut parempaa ehdotusta. Ei se kyllä herkkua ollut. Jalkani ottivat tosiaan välillä vähän omia sivuaskelia ja kengät, jotka olivat kalvaneet aikaisemmin vain hiukan, alkoivat hiertää tosissaan.
- Tää ei oo enää kivaa, vingahdin lopulta ja tajusin vasta sitten, ettei Kasimir ollut sanonut sanaakaan koko matkalla. – Ja mitä sä mökötät?
- En mä mökötä, hän sanoi umpimielisesti kädet taskuissa.
- Ai. Miten musta ihan näyttää siltä? sanoin purevasti. Miten hän kehtasi murjottaa, kun minulla oli kevyt, joskin tuskainen olo irroteltuani kerrankin. Toivoin, että olisi ollut kymmenen astetta lämpimämpää ja että olisin voinut kävellä paljain jaloin.
- Miksi sä keikistelit niille kaikille toisille kundeille?
- En mä mitään keikistellyt, väitin piristyen. Matka sujuisi paljon nopeammin jos juttelisimme samalla.
- Vääntyilit pöydällä kuin joku strippari!
- Näytinkö mä stripparilta? kysyin salaa mielissäni. Kaikki, jotka olin nähnyt telkkarissa, olivat tanssineet kauhean hyvin. Enkä minä ollut riisunut mitään, kyllä minä sen muistin.

Kinasimme siitä aiheesta niin, että kilometri tai useampikin taittui ihan huomaamatta ja tuttujen talojen näkeminen sai minut äkkiä tajuamaan, miten poikki olin. Matkaa oli vielä kadunkulmaan asti ja siitä ohitse kahden ensimmäisen talon.
- Mä en jaksa enää askeltakaan, voihkaisin ja laahustin istumaan ison hiekkasäiliön päälle. Kasimir otti muutaman askeleen kuin jatkaakseen suoraan kotiin, mutta kääntyi sentään.
- Oliko tää nyt tässä? hän kysyi hyisesti. Minä olin muistanut, että minulla oli tupakoita ja nostin hämmästyksissäni katseeni rypistyneestä askista.
- Mikä?
- Meidän juttu.
- Mitä sä nyt hourit, poika parka. Miksi olisi?
- Mehän ollaan tapeltu koko matka.

Tajusin, että hän oli ottanut kiistelymme ihan vakavissaan ja taputin peltistä kantta vieressäni. – Tule tänne istumaan äläkä murjota siellä. Täytyyhän sitä joskus vähän tuulettaa. Musta on ihanaa, että sä olit musta niin mustasukkanen.
- Niinkö? hän sanoi ja istui epäröiden. Tarjosin hänellekin tupakan ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten.
- Tietysti oli. Sehän vaan todistaa, että sä tykkäät musta.
- Sä olet hassu tyttö. Omituinen.
Minua ei haitannut ollenkaan tulla kutsutuksi omituiseksi, sillä Kasimirin ääni oli muuttunut matalaksi ja helläksi.
- Mua ei huvittais mennä kotiin, sanoin luottamuksellisesti ja halasin häntä. – Mä haluaisin jäädä sun kanssa tähän.
- Tule meille, hän ehdotti.
- En mä, sun koko perhe on ovella tuijottamassa mua aamulla.
- Ja sunkin mutsi takuulla kaipaa sua jo.
- Niin takuulla kaipaa, huokaisin. Olin ollut pitkin matkaa kuulevinani repusta puhelimen soittoa, mutta en ollut välittänyt pysähtyä kaivamaan sitä esiin.
- Mennään nyt, ennen kuin se keksii, että mä olen huonoa seuraa sulle.

Minun ovellani pysähdyimme suutelemaan pitkäksi aikaa, mutta lopulta kylmyys kävi kimppuun ja kengät muuttuivat aina vaan sietämättömämmiksi.
- Hyvää yötä, sanoin päättäväisesti ja tunnustelin avainta äidin takin taskusta.
- Hyvää yötä, muru, Kasimir sanoi lähtemättä minnekään, ennen kuin sain oven auki. Riisuin ensimmäiseksi kengät ja sitten jäin vilkuttamaan lasin läpi, kunnes poika käännähti ja lähti menemään.

Äiti istui sängyllään risti-istunnassa ja näytti ylväältä kuin intiaanipäällikkö. Se, ettei hän juossut eteiseen minua vastaan, tarkoitti, että olin pahoissa hankaluuksissa. Olisi pitänyt viipyä pidempään.
- Hei, sanoin iloisesti ja tipautin kengät naulakon alle.
- Tiedätkö sä, mitä kello on? hän kysyi.
- Ei aavistustakaan, tunnustin.
- Puol neljä.
- Mikset sä ole nukkumassa, hyvä ihminen?
- Missä sä olet ollut? Te ette takuulla saanu olla koululla näin kauan.
- Me mentiin sitten jatkoille. Ja nyt mä olen just kävelly kotiin sun kamalilla kengilläsi ja mä en varmaan pysty kävelemään enää ikinä askeltakaan, sanoin säälittävästi ja lääkäri äidissä heräsi.
- Näytä. Mikset soittanu mua hakemaan?

Sain hellää hoitoa puhjenneisiin rakkoihini ja höysteeksi loppumatonta marmatusta. Äiti haukkui minut siitä, etten ollut vastannut puhelimeen kertaakaan ja siitä, että löyhkäsin viinalle ja tupakalle, mutta enimmäkseen puhelinasiasta.
- Mä en jaksa millään putsata meikkejä, mutisin, sillä lämmin sisäilma ja vuoteeni pehmeys oli saanut minut uniseksi.
- Jaksat sä, äiti määräsi ja osoitti kylppäriä kohden. – Ja putsaa suusi samalla. Mä tulen känniin, jos joudun nukkumaan tommosissa höyryissä. Oksettaako sua?
Pudistin päätäni. Se olo oli kadonnut yökävelyn aikana. Vääntäydyin pesulle ja totesin olevani edelleen ihmeellisen hyvällä tuulella. Olin repäissyt ja saanut vedettyä kunnon kännit, pitänyt hauskaa ja selvinnyt siitä ilman, että kotona odotti hysteerinen kohtaus. Olin oikein tyytyväinen äidin suhtautumiseen ja päätin, että hänen oli saatava siitä ansaittu kiitos.
- Sä käyttäydyit oikein fiksusti, sanoin palatessani sänkyyn.
- Miten niin? kuului yllättyneesti toisesta sängystä.
- Ton verran saarnaa oli just sopivasti.
- Mä en ole lopettanut vielä, mä vaan odotan, että sulla on aamulla krapula ja morkkis, hän sanoi uhkaavasti ja minua alkoi naurattaa. Hihitin tyynyyni, kunnes nukahdin.

Morkkista en saanut, mutta krapulan kylläkin. Päätäni särki, silmät tuntuivat tomaatin kokoisilta ja vaikka minulla oli tavallaan kauhea nälkä, tuntui äidin aamiaiseksi paistamien kananmunien tuoksu ainoastaan vastenmieliseltä. Toisaalta en ollut nukkunut kuin viitisen tuntia, miten sitä silloin saattoikaan olla kunnossa.
- Sä et saa ruveta käyttämään alkoholia vielä tossa iässä, äiti sanoi ja piti lääketieteellisen saarnansa.
- Mä tiedän ton kaiken.
- Mistä sä sait viinaa?
- Sieltä jatkoilta, vakuutin silmät viattomina. Hanskia en käräyttäisi, hän oli liian hyödyllinen.
- Ja sitten me päästään sun rangaistukseen.
- Älä viitti, eikö tää hedari ole tarpeeksi?
- En usko. Mitä sä ehdotat?

Inhosin sitä, kun hän vaati minua miettimään itselleni kohtuullisia rangaistuksia.
- Jospa tästä kuitenkin tällä kertaa selvittäis ihan näin, ehdotin.
- Juomisesta, joo, ehkä, mutta ei siitä, että mä olen huolehtinut susta puoli yötä, etkä sä viitsi sen vertaa, että vastaisit puhelimeen ja kertoisit olevasi elossa.
- Mutta jos mä lupaan muistaa laittaa sulle tekstarin seuraavan kerran?
Äiti näytti miettiväiseltä anovan katseeni edessä, mutta ei luvannut mitään.
- Mä mietin sitä sillä aikaa, kun käyn tallilla. Älä katoa mihinkään sillä välin.

En todellakaan aikonut kadota. Rupesin uudelleen nukkumaan, ja kun äiti palasi vaihtamaan tallivaatteet työvaatteisiin, tunsin oloni taas lähes normaaliksi.
- Mitäs Irkku? kysyin sovittelevasti.
- Aika hyvä. Mitä sä aiot tehdä tänään?
- Ajattelin pyytää Kasimirin tänne.
- Siinä tapauksessa voisit siivota ensin.
Katsoin ympärilleni ja totesin, että ehdotus oli aiheellinen, mutta enhän minä sitä sellaisenaan voinut niellä.
- En mä voi tässä kunnossa siivota, valitin.
- Parempi voida.
- Kävi se täällä eilenkin, eikä sua yhtään haitannut!
- Lauantai on täällä siivouspäivä. Vaikka mistäpä sä sen tietäisit, kun et ole koskaan täällä.
- No mä yritän, sanoin voipuneesti ja haluttomasti, mutta yksin jäätyäni pomppasin pystyyn. Ei minua muutama villakoira haitannut, mutta joka puolella lojui vaatteita, Miilan mekkokin, ja määrättömästi äidin rytkyjä. Miten hän olikin ehtinyt yhdessä aamussa sotkea näin? Sänkynsäkin oli jättänyt petaamatta, ruoja. Ja tiskaamatta. Takuulla ihan tahallaan.

Ei siihen kauan saanut kulumaan ja sitten herätin Kasimirin puhelinsoitolla.
- Tule heti tänne, meillä on koko päivä aikaa kahdestaan iltaan asti, sanoin iloisesti. Hän vastasi unisella muminalla, mutta pian ovikello soi. Hyppelin avaamaan ja halasin häntä hellästi, mutta pian kävi ilmi, että hän oli vailla uudempaa lepyttelyä öisen torailun jälkeen.
- Mitä sä siitä enää, sehän sovittiin jo, ihmettelin.
- Mä en meinannut saada unta, kun mä mietin sitä, hän tunnusti.
- Unohda.
- Ja sitä, että kohta on joululoma ja sä häivyt.

Se oli vakavampi juttu, se piti minunkin myöntää, ja lähellä. Lukukausi oli loppumaisillaan.
- Ei se sentään ole kuin pari viikkoa, lohdutin, vaikka se oli laiha lohtu. Vastahan mekin olimme pari viikkoa olleet yhdessä eikä se ollut ollut ”vain”.
- Etkö sä voisi jäädä tänne? Kasimir kysyi.
- Mä ehdotin sitä jo, ei vaikuta kovin helpolta. Mutta tule sä meille, keksin.
- Me mennään jouluksi mummolaan. Me ollaan aina siellä.
- No mutta sen jälkeen. Hei, loistoidea, innostuin.
- Mitä sun porukat sanoo, jos mä änkeän sinne?
- Ei niillä ole mitään sitä vastaan. Ja jos on, niin kai mä sitten tulen tänne. Se pistää ne järjestykseen, sanoin luottavaisena.


 
12. Hupsis tupsis pimpeli-pompeli
Isä oli ollut oikeassa sen suhteen, että meillä olisi perhejoulu. Olin epäillyt hänen sanojaan siihen asti, kun äiti oli teipannut uusimman työvuorolistansa keittiön kaapinoveen. Siinä oli pitkä rivi tyhjiä valkoisia ruutuja.
- En kai mä nyt aio homehtua täällä joulua, hän oli sanonut, kun olin kysynyt. – Mä otin vähän lomapäiviä ja vähän palkatonta. Nuoremmat opiskelijat saa viettää joulunpyhät töissä, mulla on parempaa tekemistä.

Se oli ollut loistava uutinen. Olin pelännyt, että joulusta tulisi vajaa, ikävä ja erilainen kuin aiemmat, kun elämä muutenkin oli mennyt niin omituiseksi. Osaksi sen takia olin ajatellut, että jäisin sitten mieluummin Tammisaareen, jottei olisi tarvinnut kohdata puoliksi asuttua kotia. Tämä järjestely melkein kuitenkin korvasi surulliset jäähyväiset Kasimirin kanssa koululla joulujuhlan jälkeen. Äiti oli tullut minua vastaan, jotta pääsisimme lähtemään saman tien. Ihmettelin hänen kiirettään, mutta en kyseenalaistanut. En oikeastaan halunnut viettää enää minuuttiakaan yksiössämme.

- Sopiiko sulle, että pysähdytään vähän jouluostoksille? äiti kysyi suunniteltuaan puoli matkaa ääneen, mitä kaikkea hänen tulisi leipoa ja kokata näinä muutamina päivinä ennen aattoa.
- Ei tietystikään, piristyin. Olin ostellut joululahjoja jo jonkin aikaa varojeni mukaan, mutta pieni shoppailu oli aina paikallaan. – Jos sä annat rahaa, tietty.
- Tietty, hän sanoi lakonisesti ja ajoi Jumbon parkkihalliin. – Jospa erotaan tunniksi ja mennään sitten yhdessä ruokakauppaan? Soitellaan ja sovitaan, missä tavataan.

Se kuulosti lupaavasti joululahjoilta minulle, joten suostuin oitis. Tunnin kuluttua äiti kuitenkin sanoi tarvitsevansa vielä toisen tunnin ja aloin kyllästyä. Kassejakin minulla oli niin, että pelkäsin kohta unohtavani niistä jonkun jonnekin. Äidillä oli niitä kuitenkin vielä enemmän, ja kun tapasimme minun vaatimuksestani auton luona, että hän oli käynyt siellä jo kerran tai pari.
- Oletko sä saanut lottovoiton tai jotain? kysyin nähdessäni kassiröykkiön takapenkillä.
- Ei ne suuret tulot vaan pienet menot, äiti sanoi opettavaisesti.
- Vesku sanoi, että sä olet maksanut lainaa enemmän, muistin.
- Mun ei ole tarvinnut huoltaa puolta tusinaa ihmistä niin kuin sen. Se oli vaan oikeudenmukaista.
- Entä hevoset, kuka ne on ruokkinu? Ja onko sulle muka silti jäänyt noin paljon ylimäärästä?
- Pyhätöistä maksetaan hyvin, ja jos sä haluat perehtyä tilan kirjanpitoon niin olet enemmän kuin lämpimästi tervetullut, hän naurahti.
- Mikä hinku teillä on molemmilla tunkea mulle jotain kirjanpitoa? Ajatuskin kuulostaa niin kuivalta, että alkaa yskittää, tuhahdin. – Ja mulla on jano. Kai mä saan limun, jos nyt pitää vielä mennä kauppaan?
- Pitää. Merlin ja Vesku ei oo kuitenkaan osanneet ostaa leipomatarvikkeita.

Alkoi jo pimetä, kun pääsimme kotiin täyteen ahdetulla autolla. Vastaanotto oli kuin kirjoista. Ovi aukesi heittäen valokeilan hämärään ja kaksoset juoksivat Armin kanssa vastaan meitä kuin olisimme olleet poissa vuoden. Kyllä siitä tuli joulumieltä kerrakseen. Halailimme heitä ja estimme heitä kurkkimasta autoon sen jälkeen, kun ruokakassit oli nostettu ulos.
- Loput on salaisuuksia, äiti sanoi ja napsautti ovet lukkoon.
- Onko noi kaikki joululahjoja? Sunna henkäisi.
- Ei, siellä on mun likapyykit kanssa, sanoin kuivasti, mutta annoin niiden olla tähän hätään. Kännykkä oli taskussani, jos Kasimir sattuisi soittamaan, muulla ei ollut niin kiire.

Muu perhe oli tullut vastaan vain eteiseen asti, mutta joulumieleni sen kun parani, kun näin sivusilmällä isän ja äidinkin halaavan pikaisesti. Voi vitsi, ehkä tämä farssi oli oikeasti loppumassa ja he alkaisivat elää normaalisti! Huomasin toivovani sitä silläkin uhalla, että äiti irtisanoisi yksiönsä ja muuttaisi takaisin kotiin. Kyllä me Kasimirin kanssa jotain keksisimme. Hän voisi vaikka muuttaa meille ja voisimme molemmat vaihtaa koulua.
- Onko sulla todistusta, kysyi isä minulta.
- Sä olet vanhanaikanen. Ei me mitään todistusta tähän aikaa vuodesta saada, tuhahdin.
- No kai sulla jotain arvosanoja on näyttää?
Minulla oli, printti suoritetuista kursseista, mutta en olisi välittänyt esitellä sitä. Siinä oli enemmän hylättyjä kuin olin uskaltanut edes pelätä. Toisaalta kai se oli parempi käsitellä nyt, kun kaikki olivat vielä iloisia siitä, että olin tullut kotiin, eikä myöhemmin, kun minuun olisi totuttu ja minut raaskittaisiin haukkua.

Silloin meidät kuitenkin keskeytti kova meteli, joka johtui siitä, että Armi oli kaatanut joulukuusen. Onneksi sitä ei vielä oltu ehditty koristella, mutta aika lailla luuttuamista ja pälpätystä siitä seurasi nolon koiran lisäksi. Alissa ja minä käytimme tilaisuuden hyväksemme ja juoksimme yläkertaan. Meillä oli paljon puhumista. Valitettavasti isällä ei ollut muistissa mitään vikaa, vaan hän palasi asiaan illemmalla, mistä seurasi varsin ikävää sanailua. Minä en voinut muuta kuin tehdä hyviä lupauksia ja yrittää olla räjähtämättä. Okei, olin laiskotellut, mutta minun elämänihän tämä oli, eikö vaan?

Seuraavan päivän äiti leipoi ja milloin ei juuri vatkannut jotain, vetäytyi Jerryn entiseen huoneeseen paketoimaan lahjoja. Sen lisäksi hän puhui puhelimessa ja komenteli Merliniä siivoamaan milloin mitäkin. Sitä kuuntelin vallan mielikseni. Typykkä oli mielestäni edelleenkin patalaiska ja Alissan kertomukset todistivat samaa. Onneksi hän oli seuraavana päivänä lähdössä kotiin vanhempiensa luokse pyhiksi.
- Ei kai teitä häiritse, jos Siiri tulee tänne jouluksi? kysyi äiti illalla tullessaan ruokapöytään viimeisenä; hän oli ollut puhelimessa ja viittoillut meitä vaan kattamaan pöydän, kun olimme tulleet tallista.
- Vielä laajempi perhejoulu? isä kysyi. Se oli osuva kysymys, sillä Leena-mummikin oli tänä vuonna luvannut luopua järjestämästä joulua kotonaan pitsihuvilassa. Jaska-setä perheineen oli päättänyt viettää joulun Kanarialla, ja kun me, suvun muut lapset, asuimme Mustaojalla, päätti mummi siirtää joulunsa meille. Hän sanoi kaipaavansa lasten ääniä, ja kun me emme voineet jättää hevosia ja lähteä pyhiksi sinne, oli hänen siis tultava meille.

- Se olis nyt tarpeen. Siiri-parka.
- Mitä on tapahtunut? Alissa kysyi ja me muutkin katsoimme äitiä odottavasti.
- Toni… perhana sentään! äiti sanoi ja täräytti nyrkkinsä pöytään ällistyttäen meidät kaikki. – Anteeksi. Ruma juttu.
- Onko niillä perheriita? Sarri kysyi uteliaana.
- Siksikö, kun Siiri ei saa vauvaa? kysyi Sunna ja näin vanhuksien vaihtavan nopean, hämmästyneen katseen. He eivät olleet tainneet tajuta, miten paljon Sarri ja Sunna jo ymmärsivät ja etenkin kuulivat. Ja jos he sattuivat kuulemaan jotain, mitä eivät ymmärtäneet niin olimmehan me isommat sisarukset selittämässä.
- Tietysti se voi tulla, ellei kerran mieluummin mene vanhemmilleen, mutta miksi? isä kysyi. Äiti katsoi kaksosia ja Jerryäkin hetken aikaa, mutta päätti ilmeisesti sitten puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
- Toni on lähtenyt kävelemään. Siiri on lopultakin raskaana ja Toni huomasi sitten, ettei tykkääkään ajatuksesta ruveta isäksi.

Hiljenimme kaikki ja minä ainakin tunsin polttavaa vihaa Siirin puolesta. Miten páskan miehen hän olikaan nainut! Olin puolitoista vuotta kuullut juttuja siitä, miten kovasti he muka molemmat halusivat vauvaa ja sitten tapahtui tällaista!
- Voi Siiri-parka! huudahti Alissa ja minulta näytti, että hänellä oli kyyneleet silmissä. – Koska se tulee?
- Itse asiassa mä sanoin sille, että se voi lähteä ajamaan heti, äiti tunnusti.
- Kivaa, sanoi Sarri. – Se on varmaan surullinen, mutta ei se voi olla surullinen meidän kanssa. Me piristetään sitä.

Niin Siiri tuli ja seuraavana päivänä Leena-mummikin ajoi meille. Tunnelma tiivistyi, eikä se ollut pelkästään positiivista, vaikka pidinkin molemmista. Minun mieleeni hiipi inhottava epäilys siitä, että tämä oli taas jotain vanhuksien juonia, että he haalivat talon täyteen ihmisiä välttyäkseen joutumasta kasvotusten. Tosin miten kumpikaan olisi voinut junailla Jaskan perheen matkaa tai Tonin lähtemistä, sitä en voinut ymmärtää, joten ehkä olin pikkuisen vainoharhainen. Päätin, että olin ja keskityin ripustelemaan joulukoristeita ja hoitamaan tallihommia. Ei ollut lunta mutta pakkasta kyllä ja kenttä ja tarhat olivat kivikovat. Se ei estänyt ratsastamasta, periaatteessa, mutta kauhean kovaa ei olisi viitsinyt niin kovalla alustalla mennä. Sitä taas eivät hevoset ollenkaan tajunneet. Niillä kaikilla oli pikkuisen liikaa energiaa, kuin pakkanen olisi johtanut niihin sähkövirtaa, eikä isä antanut kenenkään meistä nousta satulaan ilman turvaliiviä. Siirillä ei sellaista ollut, eikä kenenkään meidän oma sopinut hänelle, mutta ei hän tuntunut olevan pahoillaan siitä, ettei voinut ratsastaa. Hän oli aika hiljainen ja katseli vaan meidän ratsastusta.
- Nyt alkaa lämmetä ja huomenna jo sataa. Pehmenee ja sä voit tulla meidän kanssa joulumaastoon, isä lohdutti häntä. Siiri irvisti hänelle surkuhupaisasti.
- On siinäkin syy iloita vesisateesta jouluaattona.

Alissa lähti illalla viemään joululahjaa ystävälleen Annille ja viipyi niin pitkään, että vanhukset alkoivat jo melkein hermostua. Mummi, kaksoset ja Jerrykin olivat jo menneet nukkumaan, mutta minä istua kökötin olohuoneessa keskittyneenä tekstailemaan Kasimirin kanssa, joka istui parhaillaan auton takapenkillä matkalla jossain päin Suomea. Tosin ehdin siinä keskittyä ihan yhtä hyvin siihen, miten Siiri purki sydäntään. Hän oli ensin vilkuillut minua epäröiden, kun äiti oli hienovaraisesti ruvennut onkimaan asioita, mutta olin huomauttanut, että olin jo melkein aikuinen ja että oli syntymäpäiväni, enkä tosiaankaan aikonut tulla lähetetyksi nukkumaan oman kotini olohuoneesta.
- Voi Danni-parka! Sun synttärit unohtu! Siiri oli huudahtanut pelästyneenä.
- Ei oikeastaan, sanoin ja kohotin uutta kännykkää, joka oli aamulla odottanut tyynyni vierellä. Sen suurempia juhlallisuuksia en ollut kaivannutkaan. Kai minä aloin jo olla iso.

Oli kiinnostavaa kuulla Siirin tarinointia, vaikka se saikin minut kihisemään ja puhisemaan kiukusta. Tahdoin etsiä sen Toni-roiston käsiini ja satuttaa häntä, kovasti, mutta pidättäydyin kaikista huomautuksista peläten, että jos oikein innostuisin, Siiri lakkaisi kertomasta.
- Se jätti vaan lapun? äiti toisti järkyttyneen näköisenä.
- Ei siitä olis ikinä uskonut. Mutta parempi kai, että se tapahtui nyt kuin että olisi hyljännyt sut ja vauvan, isä sanoi.
- Mitä eroa siinä muka on?
- No, jos sä et näissä oloissa haluakaan pitää vauvaa…
- Vesku! äiti huudahti, mutta meistä muista taisi ajatus olla vain järkevä. Mitäpä äiti moisesta olisi ymmärtänyt – ellei hän olisi ollut lääkäri, olisin epäillyt, oliko hän koskaan kuullutkaan abortista, kun oli kerran vääntänyt näin monta kakaraa.

- Niin, mutta en mä ala miettiä murhaa näin jouluna, Siiri huokaisi. – Arvatkaa, mikä on kaikkein pahinta.
- No?
- Kaikki ne joululahjat, jotka mä olin ostanu Tonille.
- Et kai sä jättänyt niitä sinne kuusen alle odottamaan, että jos se päättääkin palata takasin? älähdin.
- En tosiaan, mä otin ne mukaan. Mutta nyt mä en tiedä, mitä mä tekisin niille, Siiri sanoi räpäyttäen silmiään. Hän kuulosti surkeammalta puhuessaan turhaan ja epäilemättä rakkaudella ostetuista lahjoistaan kuin vielä kertaakaan.
- Polta ne! äiti huudahti ja pompahti sohvalla.
- Anna ne Jerrylle ja Veskulle, ehdotin minä käytännöllisesti, mutta Siiri katsoi äitiä omituinen loiste silmissään. – Jessi, miten sä aina osaat olla noin fiksu! Mennään polttamaan ne!

Näin, miten isä avasi suunsa kuin vastustellakseen, mutta Siirin ja äidin innostus tarttui minuunkin ja hän huokaisi ja sulki suunsa. Itse asiassa olen aika varma, että hän alkoi nauraa, vaikka ääneen päivittelikin ja sanoi, että olimme pähkähulluja. Siitä välittämättä äiti ja minä menimme kiskomaan takit niskaan Siirin mennessä hakemaan tavaroistaan muovikassin, jossa epäilemättä olivat Tonille aiotut lahjat. Menimme pihalle, missä hän laski sen maahan.
- Tulta? hän sanoi äidille, joka kaivoi taskustaan tulitikkuaskin. Siiri kyykistyi sytyttämään pari tikkua, joiden liekit nuolivat valkoista muovia ensin käpertäen ja sulattaen, mutta sitten ne saivat sisältä jotain jykevämpää, mihin tarttua ja leimahtivat suuremmiksi.
- Jii-haa! kiljaisin, kun kassi syttyi kokonaan. En tietenkään tiennyt, mitä Siirin paketeissa oli, mutta selvästi jotain palavaa.
- Pala, paskiainen, Siiri jupisi hampaittensa välistä ja hypähdimme, kun nuotiosta kuului vaimea possahdus. – Ei siellä taida olla mitään räjähtävää, hän sanoi epävarmasti, mutta astuimme silti vähän kauemmas. Siiri laittoi kätensä meidän kummankin olkapäille ja tunsin ihanaa yhteenkuuluvaisuutta hänen ja äidin kanssa. Vähät ikäerosta, me naiset pitäisimme yhtä, tuli mitä tuli.

Aattoaamun perinteistä maastoretkeä lähdettiin suorittamaan lämpimässä ja märässä säässä, mutta oli sentään hyvä, että pääsimme matkaan. Oli tosiaan lämmennyt ja maa paremminkin litisi kuin kumisi.
- Lyödään vetoa, moniko tippuu, ehdotti Jerry, kun kokoonnuimme pihassa.
- Se, joka tippuu, tulee kuraiseksi, totesi Sunna.
Leena-mummi oli tullut ulos sadetta uhmaten ja otti meistä valokuvia ja aika joukko me olimmekin, kymmenen ratsukkoa. Klaudia oli tullut myös ja Noora, vaikka hänellä olisi ollut muuten vapaata. Hän oli sanonut tulevansa joululahjaksi tekemään aaton aamutallin ja tietenkin hänet oli sitten pyydetty mukaan. Hän istui Djangon selässä ja piti sen tasajaloin seisomassa, vaikka suurin osa muista hevosista tepasteli paikoillaan tai pientä ympyrää. Niillä kaikilla riitti energiaa kylmien päivien kevyen kävelyn jälkeen ja minuakin alkoi kiinnostaa se, moniko meistä selviäisi puhtaina kotiin. Siiri näytti vähän huolestuneelta Mian selässä, mutta hän oli sentään saanut ratsun luotettavimmasta päästä. Alissa ratsasti Vallonilla, joka katsoi mallia joka-ainoasta vanhemmasta hevosesta ja yritti yhtaikaa tanssia, stepata, pyöriä ja peruuttaa.

Saldo oli neljä, vaikka kolonnamme eteni enimmäkseen rauhallisesti käyntiä. Kärjessä menevä Django liukastui astuessaan pienemmältä polulta isommalle, ja sen äkkinäinen räpiköinti säikäytti Vallonin, minun Daisyni ja ponit. Onneksi kaksoset ja minä saimme pidettyä ohjista kiinni. Alissa tuli täysin yllätetyksi ja lensi polunviereiseen ojaan, mutta Vallon ei ymmärtänyt lähteä karkuun kun kaikki sen ystävät täpisivät paikoillaan.
- Siinä sen näkee, miten tytöt ratsastaa, hihkui Jerry.
- Oletko sä ihan idiootti? puhisin, vaikka ymmärsinkin hänen keksineen sen ihan vain ärsyttääkseen meitä.

Hevoset tuntuivat, merkillistä kyllä, rauhallisemmilta kalabaliikin jälkeen. Vireitä ne olivat, mutta eivät enää sikailemiseen asti. Parempiakin joulumaastoja meillä oli ollut, ja lumisempia, mutta huolimatta siitä, että vaatteeni olivat märät ja valuivat kuraa ja saisin hinkata satulaa puhtaaksi ikuisuuden, huomasin olevani hyvällä tuulella. Teki mieli ruveta laulamaan, mutta pidättäydyin. Miten lapsellista se olisi ollut?

Palattuamme söimme riisipuuroa, jota Leena-mummi oli keittänyt ja perinteisesti Ilse ja Artsi ja Karoliinakin tulivat puurolounaalle. Jouduin taas esittelemään todistustani ja aloin vähän kypsyä pettyneisiin silmäyksiin.
- Sä olet fiksu tyttö, Danni, Ilse-mummi sanoi hitaasti.
- Ne on vaan yhdet kurssit, ei niillä ole väliä! Mä uusin ne! sanoin kiivaasti.
- Olisitkohan sä saanut paremmin luettua kotona? Onko sulla liikaa tekemistä siellä? Tallillekin on matkaa, eikä oikein lukurauhaa.
Isä rykäisi takanani ja kun vilkaisin, näin hänen kasvoillaan melkeinpä tyytyväisen ilmeen. Hän oli tietysti iloinen siitä, että mummi oli sanonut sen ääneen. Olin odottanut, että hän olisi itse nostanut tuon katin pöydälle, mutta kai hän oli arvannut, että siitä tulisi tappelu. Äiti otti sen itseensä nytkin.
- Danni ei käy tallilla joka päivä, ja sikäli kun mä ymmärrän, niin enimmän ajan tässä viime viikkoina siltä on vienyt se poika, hän sanoi napakasti.
- Mun kouluni, mun elämäni, mutisin ja kiskaisin paperin itselleni. Onneksi kukaan ei halunnut jatkaa aiheesta nyt. Se ei ollut ihan omiaan nostattamaan joulumieltä.

Meillä ei varmaan koskaan ole ollut niin yltäkylläistä joulua. Lahjoja oli kymmenittäin. Mieleeni tuli ihan Harry Potterin Dudley-serkku, joka oli itkenyt, kun oli saanut vain 36 synttärilahjaa. En ehkä ollut saanut ihan niin monta pakettia, mutta riittävästi kuitenkin, ja hyviä paketteja. Jos olisin halunnut riidellä, olisin kysynyt äidiltä, aikoiko hän lahjomalla hyvittää poismuuttamisensa, mutta en halunnut nyt hämmentää. Sitä paitsi jonkun mustaojalaisen sitä olisi pitänyt kysyä eikä minun. Kaksoset tohisivat kuin olisivat olleet vasta seitsemän ja kikattivat Armille, joka pöllytti hurjistuneena papereita ja ruusukkeita. Se oli ensinnäkin ollut ihan tohkeissaan kaikista ruoan tuoksuista, sitten varmaankin siitä, miten paljon ihmisiä meillä oli yhdellä kertaa olohuoneessa, ja lopullisesti se oli pimahtanut huudahduksista ja naurusta ja, niin, papereista, kun lahjoja oli auottu.

- Nyt siivotaan, sanoi äiti lopulta päättäväisesti. – Katsokaa, ettei yhtään naruja jää mihinkään. Mä olen varma, ettei ne tee hyvää Armin suolistolle.
- Mä olen ihan poikki, henkäisi Leena-mummi. – Jessus mikä bakkanaali.
- Mä laitan kahvia ja rauhotutaan vähän, äiti sanoi. Hän häipyi keittiöön ja palasi vain tuodakseen ison jätesäkin pakettiroskille ja hakeakseen puhelimensa. Kuulin, miten hän alkoi soitella joulupuheluita tuttaville ja ystäville.
- Tuleeko joku mukaan iltatalliin? kysyi isä ja nousi sohvalta. Me kaikki halusimme mennä. Jouluna tallissa oli jotain erityistä. Joskus mietin, että olikohan Jeesus-lapsi oikeasti ollut olemassa ja syntynyt tallissa. Se olisi selittänyt sen melkein pyhän tunnelman, joka siellä vallitsi jouluiltaisin ja itse asiassa aina aamuisin.
- On se hyvä, että meillä on oma talli, sanoin ja tartuin molemmin käsin isän käsivarresta.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   24.7.15 21:21:32

"- No mutta mä lupasin jo sille, että se osallistua, sanoin. – Tiedäthän sä äidit."
Puuttuuko tästä joku sana?

"- Sopiiko sulle, että pysähdytään vähän jouluostoksille? äiti kysyi suunniteltuaan puoli matkaa ääneen, mitä kaikkea hänen tulisi leipoa ja kokata näinä muutamina päivinä ennen aattoa.
- Ei tietystikään, piristyin. Olin ostellut joululahjoja jo jonkin aikaa varojeni mukaan, mutta pieni shoppailu oli aina paikallaan. – Jos sä annat rahaa, tietty. "
Tää kuulostaa hassulta. Sopiiko, ei tietystikään?

"Äidillä oli niitä kuitenkin vielä enemmän, ja kun tapasimme minun vaatimuksestani auton luona, että hän oli käynyt siellä jo kerran tai pari. "
Puuttuuko tästä joku sana?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.7.15 21:43:19

Monestikohan mä oon noi lukenut, enkä mitään huomannu? :D Kiitti!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.7.15 18:08:47

13. Joululomaa
Kun joulun pyhyydet olivat kalenterinkin mukaan ohitse, alkoi proosallisempi mutta hauskempi talviloman vietto. Miila ja Lauri kävivät yleensä joulupäivänä meillä syömässä, mutta usein he olivat jossain matkoilla ja niin tänäkin jouluna. Sen sijaan vanhukset alkoivat kumpikin suunnallaan soitella ystävilleen ja kutsua näitä käymään sen lisäksi, että Siiri viipyi edelleen.
- Ne haluaa tänne vierasta väkeä, ettei ne voi tapella, sanoin puoliääneen Alissalle, kun äiti ilmoitti pyytäneensä Jinnan ja Leksan pariksi päiväksi meille.
- Luuletko sä? tämä kysyi samalla, kun isä ilmoitti juuri kutsuneensa Villen kylään.
- Oisit sanonu mulle ensin, siitä voi tulla vähän kiusallista, äiti puuskahti.
- No et säkään kertonut aikovasi pyytää Jinnaa.

He tuijottivat toisiaan hetken aikaa, mutta sitten äiti antoi periksi.
- Ei niitä varmaan haittaa. Aikuisia ihmisiähän ne on.
- Reine tulee kanssa poikansa kanssa pariksi päiväksi, isä ilmoitti. – Viikonloppuna. Siitä on sovittu jo monta viikkoa sitten.
- Teille alkaa tulla niin täyttä, että mä taidan lähteä kotiin, Leena-mummi ilmoitti ja minäkin huolestuin.
- Muistakaa, että Kasimirkin on tulossa! Vaikka se ei tietysti tarvitse omaa sänkyä, se nukkuu mun kanssa, muistin. Isä ja äiti kääntyivät molemmat katsomaan minua.
- Niinkö sä luulet, nuori neiti? isä kysyi. Nyökkäsin pontevasti.
- Siinähän se nukkuu muutenkin, kun vaan on tilaisuus. Mitenkäs nyt sitten, jos Reine tulee? Joutuuko Jessikin ullakolle vai miten?

Se oli tietoinen isku vyön alle ja nautin heidän kiusaantuneista ilmeistään. Onneksi pienemmät olivat ulkona niin, että olin saattanut kysyä sen. Äiti oli automaattisesti siirtynyt nukkumaan isän viereen heti, kun Leena-mummi oli tullut ja ottanut vierashuoneen haltuunsa, ja minua kiinnosti nähdä, mitä sinänsä viaton kysymys toisi tullessaan. Leena-mummi vilkaisi nopeasti kumpaakin, mutta päätti ilmeisesti, ettei asia kuulunut hänelle.
- Mä alankin tästä pakata.
- Älä nyt hoppuile! isä sanoi vihaisesti ja mulkoili minua. Minun tietääkseni Reine ei nukkunut hänen kanssaan, vaikka olikin usein täällä yötä, mutta äidin järkyttynyt ilme ja katse, jonka hän loi isään, oli paras palkinto. – Menkää sanomaan mummille, ettei sen tarvitse tilanpuutteen takia lähteä. Ei täältä ole ennenkään nukkumapaikat loppunu.

Menin mielelläni ja otin Alissankin mukaan. Mummi oli mennyt vierashuoneeseen, mutta ei hän sentään vielä pakannut.
- Mistä sä keksit kaikki noi sun jäynät? Alissa puuskahti istuessaan mummin viereen sängyn laidalle ja mulkoili minua kädet puuskassa. Kuuntelin hetken aikaa, alkaisiko keittiöstä kuulua mielenkiintoisia repliikkejä, mutta ei, vanhukset juttelivat ihan normaalilla äänellä, joka ei kantanut tänne asti. Saattoivat he tietysti sähistä hampaidensa rakosista, mutta sille en voinut nyt mitään. Kun ei kuullut niin ei kuullut.
- Mulla on hyvä mielikuvitus, sanoin iloisesti ja istuin lattialle.

Mummi ei tarvinnut paljon taivuttelua luvatakseen jäädä vielä yöksi tai pariksi, mutta ei hän myöskään suostunut puhumaan isän ja äidin asioista.
- Se on niiden välistä, eikä kuulu mulle.
- Mutta meille se kuuluu, sanoin.
- Niin kuuluukin, hän myönsi.
- No kai me saadaan kysyä sulta neuvoa, että mitä meidän pitäisi tehdä tämmösessä tilanteessa? kysyin viattomasti.
- Ette te voi tehdä mitään muuta kuin luottaa siihen, että teidän asiat järjestetään parhaalla mahdollisella tavalla. Siitä mä olen ihan varma, mummi sanoi luottavaisesti ja siihen sain tyytyä. Sitten hän alkoi kysellä Kasimirista ja minä innostuin puhumaan unohtaen koko mahdollisen perheriidan parin oven päässä. Alissa oli tosin tainnut hiukkasen suuttua hämmentämisestäni, sillä hän kysyi aika purevasti, mitä aioin tehdä, kun minulla olisi yhtaikaa saman katon alla sekä Leksa että Kasimir.
- Sä saat Leksan. Kun sä näet Kasimirin, sä ymmärrät miksi, sanoin hyväntuulisesti.

Jinna ja Leksa tulivat ensin, tai Jinna, Leksa ja Ville. Oli kai ollut turha huolehtia heidän väleistään, kun he kerran sopivat samaan autoonkin. En ollut nähnyt Leksaa livenä kuukausiin, eikä häntä moneen viikkoon ollut näkynyt mesessäkään. Olisi kai voinut sanoa, että olin ikään kuin menettänyt toivoni keväisten tyhmien juttujen jälkeen.
- Mitä sulle on tapahtunu? Alissa kysyi tunkeilevasti ja minä olin äkkiä oikein tyytyväinen siitä, että olin antanut Siirin vaalentaa hiukseni. Olisi ollut noloa kohdata Leksa sinä samana goottivariksena, sillä hänkin oli muuttunut. Pitkät kiharat olivat poissa ja vaikka hän ei ollutkaan luopunut mustasta nahkatakistaan – en minäkään olisi luopunut, se oli hemmetin tyylikäs – sen alla vilkahteli vaaleanruskea ruudullinen neule mustan bändipaidan sijaan.
- Äidin iso poika on aikuistunut vähän, Jinna sanoi hellästi ja tunnistin vanhan Leksan tuskaantuneesta irvistyksestä ja äkkinäisestä väistöliikkeestä, kun Jinna yritti pörröttää hänen hiuksiaan.
- Oletko sä vaalentanut hiuksiasi? kirahdin, kun olin näkevinäni kullanvärisen välähdyksen muutamassa hiustupsussa.
- Suu kiinni, kakara, tai mä suljen sen, Leksa sanoi, mutta rauhoittui, kun mekin lakkasimme vinoilemasta. Tai minä. Oli myönnettävä, että tuo siloitellumpi olemus sopi hänelle myös, mutta mikäpä ei olisi sopinut. Jerry vei hänet mennessään ylös; hän oli vaatinut saada Leksan omaan huoneeseensa, mikä oli sikäli vain sopivaa, että se oli aina ollut Leksan huone, ennen kuin Jerry oli muuttanut ullakolle.

Sinä iltana sytytimme pihalla grilliin tulen ja paistoimme liekeissä jouluomenoita, Siiri ja me sitä nuoremmat. Yritin kysellä Leksalta, mitä kuului niille kavereille, jotka olin edellistalvena tavannut karatessani Helsinkiin, mutta hän sanoi, ettei enää pitänyt juurikaan yhteyttä.
- Entä Nanja? minulta livahti, mutta pojan ilmeestä päätellen hän joutui toden teolla miettimään hetken, ennen kuin tajusi, kenestä oli kyse.
- Ei aavistustakaan, hän sanoi.
- Mikä sut on saanu muuttumaan noin paljon? kysyi Alissa suoraan.
- Mä en jaksanu enää olla kauhukakara, Leksa sanoi lyhyesti. – Kai tässä nyt on vähän kasvanut jokainen vuoden mittaan.
- Minä ainakin, mä maltan tuskin odottaa, että Kasimir tulee huomenna! ilmoitin kuuluvasti, sillä minulla oli epämiellyttävä tunne, että minua pidettiin edelleen kauhukakarana.

Leena-mummia ei voinut enää pidätellä vaan hän lähti seuraavana aamuna kotiin ja minä tekstailin koko aamupäivän Kasimirin kanssa antaen ajo-ohjeita. He pysähtyisivät meillä paluumatkallaan jouluvierailulta ja jättäisivät hänet kyydistä. Paitsi että äidille ei tietenkään sopinut mikään niin simppeli. Kun auto ajoi pihaan, hän tepsutteli perässäni pihalle ja kumartui kutsumaan koko Kasimirin perheen kahville.
- Teillä on yli tunnin ajo vielä, hyvä tauon paikka, hän sanoi ja Kasimirin vanhemmat taisivat olla samaa mieltä. Tämän sisarukset eivät ehkä olleet, mutta nousivat silti autosta. Minä en heistä piitannut, halasin poikaystävääni tiukasti ja nauroin silkasta ilosta.
- Mulla oli kauhean ikävä sua!
- Samoin, kuiskasi Kasimir korvaani ja otti takakontista vihreän kassin.
- Mennään sisään, mä näytän meidän huoneen. Sä ehdit nähdä kaiken vähemmän tärkeän myöhemminkin.

Kiipesimme ullakolle ja osoittelin ovia ja oviverhoja ohi mennessämme.
- Tossa nukkuu mun pikkuveli Jerry ja Leksa, joka on kylässä. Tossa on Merlinin huone, mutta se on nyt kotonaan käymässä. Näissäkin on nyt vieraita, vaikka tavallisesti ne on tyhjillään. Alissan huone on tossa vastapäätä ja tässä on meidän, julistin ja päästin hänet omaan kopperooni. Olin siivonnut sen mahdollisimman sieväksi ja hakenut ylimääräisen lampunkin, sillä tottumattoman silmiin se varmasti oli aika pimeä.
- Makee, Kasimir sanoi ja kuulosti siltä, että oli ihan tosissaan.
- Ja tuolla on sitten meidän olohuone, näytin vielä, ennen kuin päästin paksun oviverhon valahtamaan paikoilleen ja eristämään meidät muusta maailmasta.
- Ei ovea? Kasimir kysyi.
- Toi pitää ääntä paremmin kuin ovi, vakuutin ja istuin sängylleni. – Tuu tänne, heti paikalla!

Kaikki oli täydellisesti kohdallaan, kun kaaduimme sängylle suukottelemaan. Emme olisi varmaan liikahtaneet siitä lähimpään tuntiin, ellei Sarri olisi pistänyt päätään verhon raosta.
- Kasimirin perhe lähtee nyt, tulkaa sanomaan heido, hän käski.
- Oletko sä koskaan kuullu koputtamisesta? kysyin uhkaavasti.
- Mä koputin, mutta verho vaan heilahti, tyttö sanoi nokkavasti.
- Ei oo tarkotus koputtaa verhoon vaan ovenpieleen, senkin riiviö!

Nyt, kun Kasimir oli tullut, minua ei enää haitannut ollenkaan, että talostamme oli tullut majatalo. Tai ei se ollut minua häirinnyt alun perinkään, nyt en vaan ehtinyt enää kiinnittää siihen senkään vertaa huomiota. Kukaan ei tullut sentään komentamaan Kasimiria pois sängystäni, vaikka olin vähän epäillyt, että isä voisi tehdä niin. Mitä hän kylläkin teki, oli pieni kahdenkeskinen juttutuokio illalla ruoan jälkeen.
- Mä en ole ihan sinut sen kanssa, että sulla on poikaystävä sun sängyssäsi, hän sanoi.
- Vesku-kulta, mä olen jo kuustoista. Mä olen suorittanut sen kurssin, missä puhuttiin ehkäisystä jo aikoja sitten.
- Ette kai…
Minua vähän suretti hänen ilmeensä, joten halasin häntä.
- Tuollako? Missä väliseinistä tuulee läpi ja ovien tilalla on kangasta ja missä nukkuu tusina muita ihmisiä?

Huijasin tietenkin. Meidän tarvitsisi vain valvoa sen verran pitkään, ettei kuuluisi enää mitään ääniä. Se olisi helppoa, sillä mehän olimme aina olleet hyviä kuluttamaan aikaa puhumalla. Ensin katsoimme elokuvia porukalla pitkälle aamuyön puolelle. Siiri luovutti ensimmäisenä, sitten Leksa ja Jerry ja lopulta vain Alissa löhösi toisella sohvalla.
- Alkaisko olla nukkuma-aika? kysyin häneltä.
- Menkää vaan, mä katon tän loppuun, hän sanoi ja heilutteli jalkojaan.
- Sun nukkumaanmenoaika?
- Älä höösää, Danni, mä en jätä viimestä viittätoista minuuttia katsomatta. Menkää itse nukkumaan, jos nukuttaa, hän tokaisi ja siihen saimme tyytyä. Kun kaikkialla oli hiljentynyt, kävin varmuuden vuoksi kuuntelukierroksella ja palasin sänkyyn.
- Nyt kaikki nukkuu, me voidaan rakastella, sanoin Kasimirille.
- No eihän voida, poika sanoi kauhistuneena.
- Miksei?
- No, tää on sun koti. Ja sun vanhemmat on täällä, ja sata muutakin ihmistä.
Hän näytti olevan ihan tosissaan, joten sammutin valon ja painauduin vain muuten hänen kainaloonsa. Sopi minulle sekin.
- Selvä, mä vaan ajattelin, että sä halusit.

Se oli ehkä paras loma ikinä. Meillä oli niin paljon väkeä, ettei siinä ehtinyt huomata sitä, etteivät isä ja äiti ehkä olleet ihan parhaissa väleissä, ja äiti pysyi siellä minne kuului, omassa sängyssään, sittenkin kun Reine ja Matias tulivat. Reine sai varasängyn työhuoneeseen ja Matias huoneen yläkerrasta, joka alkoi olla täpösen täysi. Ville oli jo aikonut lähteä kotiin, mutta muutti mielensä Reinen tultua ja Alissa ja minä olimme tyytyväisiä. Ehkäpä he päätyisivät yhteen, eikä meidän tarvitsisi enää huolehtia Reinestä ja isästä.

Mitä Matias sitten teki meillä, sitä minä en ymmärtänyt. Hän oli jo iso ja aikuinen ja opiskeli jotain tietokoneisiin liittyvää. Hän oli myöskin aika hiljainen, eikä välittänyt hevosista, joten hän vietti enimmän osan aikaa olohuoneessa lukemassa. Me muut olimme melko paljon tallilla. Kasimir oli muistuttanut siitä, että olin luvannut antaa hänen ratsastaa meillä, enkä minä sitä halunnutkaan perua. Hän ei suostunut pukeutumaan Jerryn ratsastushousuihin, mutta kypärän hänelle etsin ja sitten komensin farkuissaan Hallen selkään. Se oli porukan täysipäisin, jos ajatteli siltä kantilta, että satulassa oli ihminen, joka ei ollut ennen ratsastanut.

Kasimirilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä miten ja miksi ratsastusta opeteltiin, hän halusi vain nauttia vauhdin huumasta, joten alun jälkeen lakkasin neuvomasta ja annoin hänen posottaa ihan itsekseen kenttää ympäri. Halle ravata lönkytteli korvat lerpallaan, ja kun olin todennut, ettei Kasimir tosiaankaan aikonut tipahtaa sieltä, neuvoin, miten hän ehkä saisi sen siirrettyä laukkaan. Sen jälkeen hän laukkasi ympäri kenttää, kunnes minun piti sanoa, että riitti.
- Paljonko sä olet ratsastanut? isä kysyi kohteliaasti pysähtyessään aidan taakse, kun olin lopettanut luentoni loppukävelyn tarkoituksesta.
- Paljonko? Kerran, Kasimir sanoi.
- Mä en tainnu kuulla, isä sanoi katsoen minua kysyvästi, sillä Kasimir oli kävelyttänyt Hallen jo kauemmas.
- Se on ratsastanu kerran Irkulla, sanoin.
- Aha. Just niin.
Isä ei selkeästikään uskonut, mutta mitäpä siitä. Vaikeaa se olikin.

Muuten me kaksi löhösimme niin paljon jossain pussailemassa, että lopulta kaksosetkaan eivät enää jaksaneet kiinnittää siihen huomiota ja ilkkua, kuten alkuun. Ensimmäisten päivien jälkeen se kyllä alkoi kyllästyttää meitäkin, tai ainakin Kasimiria. Hän uppoutui pelaamaan Leksan ja Jerryn kanssa enkä minä raaskinut olla kovin mustasukkainen, kun olin iloinen siitä, että he tulivat toimeen. Kasimir oli vähän niin kuin perheen kadotettu poika olisi tullut kotiin, niin hyvin hän sopi porukkaan. Vanhuksetkin tuntuivat pitävän hänestä, vaikka en päässyt tunteesta, että isä katseli häntä vähän epäilevästi, ja täytyy myöntää, että oli syytäkin. Ujon alun jälkeen me naiskentelimme häpeämättömästi öisin.

Kun vuodenvaihde alkoi lähestyä, talo hiljeni. Pikkuhiljaa jäljelle jäi vain Kasimir ja äiti alkoi esittää, että meidän pitäisi palata hänen mukanaan Tammisaareen. Jouluvapaan vastapainoksi hänellä oli uusivuosi töitä. Minulle oli periaatteessa ihan sama, missä viettäisimme uutta vuotta, kunhan olisimme yhdessä, ja niin Kasimirillekin, mutta minua ärsytti se, miten minua yritettiin määräillä. Lisäksi Mustaojalla oli yksi eittämätön plussapuoli: oma huone.
- Eikö muka Kasimirin vanhemmat kaipaa sitä jo kotiin? äiti kysyi.
- Ei kai niillä niin kauhea ikävä ole, tämä tuumi ja siinä vaiheessa isäkin sotkeutui keskusteluun.
- Mä en haluaisi esittää uhkavaatimuksia, mutta ellei sun seuraava jaksosi siellä suju vähän paremmin, sä muutat takaisin kotiin heti.
- Älä sitten esitä, mutisin. Hän oli suhtautunut suopeasti siihen, kun olin vedonnut nuoreen rakkauteen ja päättänyt haluta pysyä Tammisaaressa, mutta todistukseni oli melko raskaana toisessa vaakakupissa.
- Sä voit leikkiä olevasi vaikka miten aikuinen, mutta ei se niin mene. Mä en anna sun pilata tulevaisuuttasi, kun sun ei tarvitsisi kuin vähän ryhdistäytyä. Ei sun päässäsi mitään vikaa ole, viitsimisessä vaan.
- Jessus, puuskahdin, enkä äkkiä halunnut jäädä Mustaojallekaan.

 
14. Loppu
Se äidin sivuhuomautus, että hän olisi uudenvuoden yövuorossa, ratkaisi asian ja Kasimir ja minä lähdimme aatonaattona hänen kyytiinsä.
- Jos te aiotte kännätä niin kuin pikkujouluissa, mä löylytän teidät molemmat omakätisesti, hän sanoi heti, kun olimme päässeet liikkeelle.
- Älä pistä ajatuksia mun päähäni, sanoin nenäkkäästi ja valuin penkille puolimakaavaan asentoon.
- Oikeasti. Mä en sanonut siitä mitään tuolla, koska…
- Koska Vesku olisi haukkunut sut huonoksi äidiksi, jatkoin hänen lausettaan. Olin kovin sanavalmiilla tuulella.
- Älä venytä mun pinnaani. Sä et varmasti halua sen laatusia ikävyyksiä, mihin sä joudut, jos sä rupeat leikkimään viinan kanssa tossa iässä.
- Ei kai muutamasta drinksusta vatsahuuhteluun joudu? Äläkä yritä väittää, ettet itse kokeillu mitään kuustoistavuotiaana. Miila on kertonu!
- Entäs päihdehuolto ja lastensuojelu? Mä en usko, että sä pitäisit siitä, että ne alkaa puuttua sun elämääsi.

Minä ajattelin, että jos minun äitini aikoi päästää moisia instansseja lähellekään ketään lapsistaan, piti asioiden olla aika paljon huonommin kuin mitä ne olivat ja aloin miettiä uudenvuodenaaton juomamahdollisuuksia. Aikaa ei ollut paljon, jos jotain halusimme, ja koska äiti takuulla oli menossa tallille heti tänään, olisi minun hankala päästä kahden kesken juttusille Hanskin kanssa. Mutta ehkä Kasimirin isoveli voisi tällä kertaa auttaa?
- Mä en tule tänään tallille, mä käyn saattamassa Kasimirin kotiin, sanoin nopeasti, kun olimme kotinurkilla.
- Meinaatko sä, että mä kannan sun tavarasi autosta sisään? äiti kysyi.
- No etkö sä vois? Ei niitä niin paljon ole.

Itse asiassa niitä oli, mutta kun ei hän narissut enemmän, annoin olla.
- Mitä me tehdään tänään? kysyin, kun pysähdyin halaamaan Kasimiria heidän talonsa nurkalla.
- Mä taidan käydä moikkaamassa Joonasta.
- Okei, myönnyin, vaikka mutristinkin vähän huuliani. Olinko minä tullut tänne istumaan yksin iltaa kotona? – Hei, sun broidi. Voisko se hakea meille jotain juotavaa huomiseksi?
- Kai mä voin kysyä, Kasimir myöntyi.
- Laita mulle viesti, jos se lupaa, tai ei lupaa. Jos mun tarvii käyttää muita keinoja, vannotin ja Kasimir lupasi.

Oli oikeastaan oikein kivaa olla vaihteeksi ihan yksin eikä niin, että joka nurkassa pyöri ihmisiä. Nautin siitä makaamalla sängylläni puoli tuntia ihanassa hiljaisuudessa, mutta sitten Kasimirilta tuli viesti, että Kasper oli suostunut aamulla käymään Alkossa ja piristyin. Soitin Unalle ilmoittaakseni, että olin palannut paikkakunnalle.
- No lopultakin, ja oliko sulla muka niin kivaa kotona, ettet kertaakaan ehtiny soittamaan? ystäväni kysyi happamasti.
- Oli mulla, Kasimir oli mukana, selitin.
- Siis mitä?
- Se oli meillä melkein koko joululoman.
- Mä alan suuttua. Eikö toi muka ollut kertomisen arvoinen juttu? Mä luulin, että me ollaan ystäviä!

Sain lepytellä Unaa hyvän aikaa ja jättää seksijutut myöhemmäksi. Hän olisi loukkaantunut lopullisesti, jos olisi samaan syssyyn ymmärtänyt minun pimittäneen niitäkin jo vaikka miten kauan. Sain luvata, että tapaisimme huomenna ja viettäisimme iltaa yhdessä. Se oli oikeastaan vain oikeudenmukaista, kun ajattelee, että Kasimirkin oli juossut suoraa päätä Joonaksen luokse. Ja pääsisihän hänestä eroon viimeistään sitten, kun tulisimme meille yöksi. Lopetin puhelun tekemättä tarkkoja lupauksia seuraavasta illasta ennen kuin olisin jutellut Kasimirin kanssa ja palasin nauttimaan hiljaisuudesta. En viitsinyt edes telkkaria avata, eikä sitä avannut äitikään tullessaan tallilta.
- Mitä sä olet tehnyt? hän kysyi ja heittäytyi omalle sängylleen.
- Nauttinu. Mitäs Irkku?
- Elämänsä kunnossa. Hanski on ajellu sillä sen aikaa, kun me oltiin poissa. Lähdetkö sä aamulla ratsastamaan? Suvi pyysi kysymään, että se ehtisi liikuttaa hevoset ennen töihin menoa ja pauketta.
Huokaisin ja lupasin. Joillekin ihmisille hevonen tuntui olevan melkein enemmän riippakivi kuin ilo.

Uudenvuodenaaton aamu meni siis tallilla. Ei edelleenkään ollut kummoinen talvikeli, joten kuraista treenilenkkiä olimme vain kiertäneet. Muutama paukku oli jo kuulunut, mutta eivät hevoset olleet niistä mitään paniikkia saaneet, mitä nyt Poju oli vähän hötkähtänyt.

Syötyämme soitin Kasimirille tarkistaakseni, että hän oli kotona ja voisin mennä suunnittelemaan. Enhän voisi mitään äidin kuullen puhelimessa puhua ja hän lähtisi töihin vasta puoli yhdeksän maissa. Etuajassa, hän oli selittänyt, sillä illasta odotettiin yhtä vuoden vilkkaimmista. Kasimir vastasi kuitenkin vasta toisella soitolla ja sanoi olevansa Joonaksen ja joidenkin muiden kanssa junassa, menossa käymään Hesassa.
- Ai, sanoin ja pettymys ja suuttumus löi ylitseni kuin iso aalto merenrannassa.
- Oisitko sä halunnu tulla mukaan?
- Onko sillä enää väliä jos te olette jo matkalla? kysyin purevasti, enkä viitsinyt sanoa, etten olisi ehtinytkään. – Mites ilta?
- Jos nähdään kaupungilla?
- Niin kai sitten, sanoin lyhyesti.

Äiti halusi tietää, miksi tuhahtelin ja tömistelin lattiaa. Olisin tehnyt pahempaakin, kuten paiskannut puhelimen seinään, ellei se olisi ollut niin uusi ja hieno.
- Kasimir on lähteny kavereidensa kanssa käymään Hesassa.
- Jaa, no sillä oli varmaan niitä jo ikävä, kun koko loma meni meillä, äiti sanoi tasoittelevasti. Niinhän se varmasti oli, mutta ei se minun huonoa tuultani parantanut. Minut oli tylysti jätetty huomiotta. Minulla oli vain yksi vaihtoehto ja se oli lähteä Unan luokse. Hän oli pyytänyt, mutta en tosiaankaan ollut ajatellut mennä, kun epäilin, että Miikkakin oli jossain vaiheessa tulossa. Minun oli kuitenkin mahdotonta jäädä kotiin istumaan koko alkuillaksi. Äitikin olisi kuvitellut, että minut on hylätty.

- Laita kunnolla päälle. Muista, mitä mä sanoin juomisesta. Muista vastata, jos ja kun mä soitan sulle, hän huusi keittiöstä, kun aloin vetää ulkokenkiä jalkaan.
- Joo! Joo! Joo! Mitä jos mä olen keskellä rakettien pauketta enkä just kuule sun soittavan? Jätätkö sä kaikki silmävammat sikseen ja tulet haravoimaan tän käpykylän keskustan? huusin takaisin.
- Kurkit sitä puhelinta välillä ja soitat mulle sitten takasin. Jos mä en vastaa, laitat tekstarin. Ja hyvää uutta vuotta!
- Hyvää uutta vuotta, mutisin ja lähdin. Minulla oli reppu ja siellä meikit ja muuten olin ihan valmis mihin tahansa. Una oli sanonut, että nuorisolla oli tapana kokoontua aseman luokse. Se oli köyhää ja kylmää, mutta kahvilat olivat onneksi auki, eivätkä kuulemma hyljeksineet palelevia nuoriakaan tänä iltana, kunhan nämä eivät olleet humalassa. Siitähän minulla ei olisi toivoa, ennen kuin yhyttäisin Kasimirin.

Una oli onneksi riemuissaan, kun päristelin pihaan jo näin aikaisin.
- Ah ihanuutta, hän hihkaisi ja halasi minua. Halasin takaisin huonon omatunnon vallassa. Olin ollut ihan liian lyhytpinnainen Unan kanssa viime aikoina. Ensin olin ollut ärsyyntynyt, kun hän oli niin auliisti suonut aikaansa Miikalle minun kustannuksellani, mutta nyt Kasimirin jälkeen ymmärsin paremmin. Sitä paitsi ainahan Una oli toivottanut minut tervetulleeksi kolmanneksi pyöräksi.
- Sori, että mä oon ollu nyrppä, sanoin ja toivoin, että olisin sanonut niin jo aikaisemminkin, kun Unan hymy levisi suorastaan silmäripsiin asti. Toisaalta, olisiko sillä sitten ollut sama vaikutus?
- Missä Kasimir on?
- Joonaksen kanssa jossain, me nähdään illemmalla, sanoin rauhallisesti.
- Hienoa, Miikkakin on jossain kylässä sen porukoiden kanssa ja tulee vasta kaupungille!

Se sinetöi hyvän illan alun ja me kulutimme mukavasti alkuillan tunnit meikkaamalla ja juoruamalla ja juttelemalla vakaviakin. Unan äiti kävi välillä kutsumassa meitä syömään ja kävimme napsimassa vähän nakkeja ja salaatteja.
- Me voidaan ottaa totakin, sanoin aurinkoisesti ja tuijotin lasia, joka poreili Unan äidin kädessä.
- Hih hih, tämä päästi ja Una käänsi katseensa paljonpuhuvasti tuijottamaan ulos ikkunasta, mutta saimme me sitten puoli lasillista kuohuviiniä kummatkin. Unan kasvot olivat punaiset ja minun teki mieli sanoa hänelle, ettei turhaan nolostelisi. Kyllä minunkin vanhempani olivat joskus kännissä, vaikka he miten yrittivät olla kuin eivät olisikaan. Joskus jopa oikein kännissä, joskin se oli todella harvinaista.
- Me lähdetään nyt kaupungille, Una sanoi kuitenkin, kun olimme syöneet ja juoneet ja hänen äitinsä toisti lähes sanatarkasti saman kuin mitä Jessikin oli sanonut. Minua melkein nauratti.

Kyyditsin Unan meille asti, mutta sinne halusin jättää moponi. Ensinnäkin keskemmällä olisi varmaan virkavaltaa valittamassa siitä, ettei Unalla ollut kypärää, ja toiseksi, kun löytäisin Kasimirin, päätyisin tankojuopoksi. Vai olivatko kännimopoilijat tankojuoppoja? Eikö sitä sanaa käytetty polkupyöräilijöistä? Jatkoimme matkaa kävellen käsikynkkää, kun olin äkkiä käynyt viemässä meikkireppuni ja kypäräni sisään. Äiti oli liikuttavan ilahtuneen näköinen, kun pistäydyin, vaikka herätinkin hänet, mutta herätinpä sentään selvin päin.

Kovin kylmä ei ollut tullut vielä näin illaksikaan, paremminkin litisi ja lätisi, ja kun olimme todenneet, ettei kaduilla vielä oikein törmännyt kuin ihan pikkukakaroihin, menimme kaakaolle pysyäksemme lämpiminä ja ottaaksemme selvää siitä, missä poikaystävämme mahtoivat olla. Melkein lepyin, kun Kasimir vastasi nopeammin kuin Miikka.
- Missä sä olet? kysyin helpottuneena, sillä olin jo pelännyt, että pojat aikoisivat jäädä Helsinkiin juhlimaan. Vaikka kai hänen puhelimensa olisi sielläkin toiminut.
- Me ollaan nyt meillä ja sitten mennään käymään Joonaksella, Kasimir sanoi. – Missä sä olet?
Sanoin, että olimme jo ytimessä ja että hän saisi soittaa päästessään sinne ja että olihan hänellä meidän pullomme ja mitä se oli ja tarvittiinko blandista?
- No ehkä limu ois hyvää, Kasimir arveli ja lupasin hommata jostain sellaista. Korvaani ja etenkin mieltäni lämmitti hänen äänensä kuuleminen ja taisin hymyillä hölmösti, kun panin puhelimen pois. Onneksi Una puhui vielä Miikan kanssa. Hän ei kuulostanut yhtä iloiselta kuin minä, oikein huolestuin.

- Una, mikä on? kysyin, kun hän laittoi oman puhelimensa pois. Hän oli pelastanut alkuiltani, vähintä, mitä saatoin tehdä, oli ottaa osaa.
- Miikka on menny broidinsa kanssa niiden naapuriin joihinkin bileisiin. Se sanoi tulevansa vasta myöhemmin!
- No en mä näe munkaan poikkista missään, lohdutin. – Mutta se tulee varmaan pian ja mä lupasin ostaa limua. Mennään käymään huoltsikalla, jooko? Tulee se Miikkakin sieltä kunhan ehtii. Takuulla tulee.

Olin oikeassa, Miikka soitti Unalle ennemmin kuin Kasimir minulle. Olimme istuskelleet rannassa jo hyvän aikaa ja minä ainakin olin ikionnellinen päästessäni liikkeelle. Minulla oli puolitoista askia tupakkaa, mutta se puolikas oli jo mennyt ja olin iloinen, kun saimme jotain tekemistä lähtiessämme tapaamaan Miikkaa. Kylmäkin alkoi tulla. Matkalla soitin Kasimirille ja aloin olla hiljalleen kylmän kiukkuinen. Sormiani paleli, kun roikotin puolentoista litran jaffapulloa ja muutenkin minulla oli nyt aikaa olla kiukkuinen, kun minun ei tarvinnut enää pitää Unaa hyvällä tuulella. Hän kuitenkin torpedoi hyvin kasvamaan lähteneen raivarin taimen.
- Mä näen sut, hän vastasi. – Lakkaa hölskyttämästä sitä limua!
Minäkin näin jo Kasimirin, hän oli poikajoukossa ihan lähellä ja pistin puhelimen taskuun. Tartuin häntä käsikynkästä vain vilkaisten toisia poikia. Joonas siinä oli, ja Ari ja Marko, jotka tunsin koulusta, mutta muita en tuntenut nimeltä, ainoastaan näöltä.
- Mä olen vihanen sulle, kehräsin ja kiedoin käteni hänen vyötäisilleen.
- Miksi? Kasimir kysyi ja halasi minua takaisin.
- No kun sä olet vaan menny ja menny ja mä olen joutunut olemaan ilman sua!
- Vai ilman pulloa? hän kysyi kuivasti.
- Kyllä mä kestän sua selvin päinkin.

Una vilkutti mennessään ja tiesin, että hän meni Miikan ilmoittamalle treffipaikalle. Kasimir ja minä sen sijaan lähdimme kahden kävelemään sivummalle ylämäkeen, kunnes löysimme divarin edestä hyvän paikan istua. Hän kaivoi povitaskustaan kirkkaan pullon ja minä avasin ostamani limsan ja aloimme maistella.
- Tässä tulee kylmä, Kasimir valitti jo ensimmäisen hörpyn jälkeen.
- Me voidaan kohta mennä meille, mutsi menee jo aikaisin töihin, ehdotin.
- No älä höpäjä, Arron isoveli on ostanu raketteja ja se lupasi, että me saadaan ampua niitä kanssa!
- No ei kai me sitten, jos meillä on semmosta tiedossa.

Istuimme kyljikkäin vähän aikaa, mutta sitten Kasimir tahtoi lähteä. Kaadoimme kaikki juomat siihen isoon limupulloon, jossa nyt oli tilaa ja lähdimme maleksimaan kohti keskustaa. Siellä alkoi olla jo hiukkasen enemmän väkeä ja vanhempiakin kuin me koululaiset. Minä silmäilin joka suuntaan nähdäkseni Unan, mutta hän oli jossain piilossa, joten kuljin vain Kasimirin mukana.
- Tuolla ne on, Kasimir ilahtui lopulta, kun olimme kävelleet lähelle rantaa ja tunnistin ainakin muutaman siitä porukasta, joiden seurasta olin hänet lunastanut. Joonas siellä oli ja muutamia tyttöjäkin, jotka tiesin kasvoilta. Oman koulun kakkosluokkalaisia. Annoin heidän olla omassa rauhassaan ja vääntäydyin Kasimirin kainaloon.
- Meidän ensimmäinen uusivuosi yhdessä, ilmoitin hänelle.
- No ihan niin.

Kello ei ollut vielä lähellä puoltayötä, mutta raketteja aseteltiin jo koloihin siellä, missä rantarinnettä oli yritetty kivetä. Minua ei erityisemmin viehättänyt ajatus rapsia tulta tulilankoihin, vaikka se Kasimiria innostikin – saatoin ihan yhtä hyvin rapsia tulta tupakkaani ja maistella pullostamme hiukan kauempana poikien ulvoessa raketeille, joista suurin osa lähti lähes vaakatasossa suoraan merelle. Aloin palella ja aloin tulla humalaan ja jostain syystä panin merkille senkin, ettei kellään ollut suojalaseja. En kuitenkaan aikonut mennä moisesta huomauttelemaan, odotin vain tyynesti Kasimiria, vaikka mitä enemmän palelin, sitä ontommaksi oloni tuli. Yhdentoista aikoihin oli kai kaikki ammuttu, sillä silloin hän ja muut pojat nousivat rannasta kadulle.
- Mua palelee, voitaisko jo mennä meille? esitin, mutta Kasimir ei halunnut, joten seurasin joukkiota. Varsinainen juhlapaikka täällä näkyi olevan aseman parkkipaikka, sillä sinne juutuimme seuraavaksi ja taas minä jäin syrjään. Kasimir tuntui melkein välttelevän minua ja lopulta menin istumaan pyörätelineiden päälle. Oli vain pikkiriikkisen pakkasta, mutta sen verran, että ilman paksua. pitkää takkiani takapuoleni olisi takuulla jäätynyt. Näin Kasimirin koko ajan, mutta hän tuntui olevan valovuoden päässä nauraessaan toisten poikien kanssa.

Lopulta nousin seisomaan, sillä minusta alkoi tuntua siltä, että kohta en enää pääsisi. Kävelin kylmästä jäykin, alkoholista haparoivin jaloin Kasimirin luo.
- Kuule, sanoin.
- Niin? hän kysyi käännähtäen.
- Mä tunnen itseni vähän laiminlyödyksi, ilmoitin.
- No älä oo hölmö.
- Haluaisitko sä olla munkin kanssa muutaman minuutin?
- Tietysti, mutta justhan mä olen ollu sun kanssa viikon. Eikö se nyt riitä vähäksi aikaa?
Ei. Se ei riittänyt ollenkaan. Käännyin ja lähdin kävelemään kotia kohden, eikä Kasimir tullut perässä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.15 17:12:31

15. Oman elämänsä päähenkilö
Onneksi olin ehtinyt juoda aika lailla, se auttoi minua nukahtamaan paskamaisesta olosta huolimatta. Olin jopa niin järkyttävän fiksu, että laitoin äidille tekstarin, ettei hän kohta herättäisi minua, tai yrittäisi. En tiennyt, heräisinkö puhelimen soittoon ja vaikka olisin mieluummin haistattanut koko maailmalle, ajattelin epämääräisesti, etten haluaisi herätä riidoissa kaikkien kanssa. Sitten suutuin vähän lisää ja kaduin viestiäni. Samalla vaivalla sitä olisi ollut kiukkuinen koko maailmalle, ja olisihan siinä ollut tiettyä ylevää yhtenäisyyttä.

Heräsin äidin tuloon aamulla ja vedin peiton tiukasti silmäripsiin asti. En halunnut hänen tulevan haistelemaan hengitystäni ja sitä paitsi en ollut jaksanut vaihtaa yöpukua, vähentänyt vain muuten vaatteita. Tuli hän silti nuuskimaan, tunsin sen ilmavirrasta, mutta puristin peittoa, eikä hän alkanut sitä kiskoa vaan sipaisi vain hiuksiani. Odotin silmät ummessa, että hän saisi aamuiset nukkumaanmenohommansa hoidettua ja nukahtaisi. Se kesti hitto vie ikuisuuden. Hänen oli pakko lukeakin, ja kihisten kuuntelin sivujen rapinaa.

Kun huoneessa lopulta kuului vain rauhallinen hengitys, nousin istumaan ja havaitsin kaksi asiaa. Päässäni oli jokin vinksallaan ja minulla oli näköjään ollut unileluna lähes tyhjä limsapullo. Hölskytin sitä inhoten ja kiitin onneani, etten ollut kierähtänyt sen päälle niin, että se olisi hajonnut. Litimärkä viinanhajuinen sänky, siinä olisi ollut selittämistä. Menin vessaan edelleenkin ihmetellen tukkoista päätäni ja vasta siellä ymmärsin, että se muistutti kuumeista. Hah, Kasimirin olisi pitänyt uskoa minua! Nyt olin vilustunut, koska hän ei ollut halunnut lähteä meille, kun olin pyytänyt.

Pääni ratkaisi sen ongelman, että mihin kuluttaisin päivän äidin nukkuessa. Halusin jatkaa nukkumista itsekin. Vaihdoin yöpuvun päälle ja piilotin todisteet eli tyhjensin pullon työntäen sen muiden tyhjien sekaan kaappiin. Koskaan vielä en ollut ollut täällä äidin ollessa yövuorossa, ja mietin, mitä olisin tehnyt, ellei päässäni olisi ollut pumpulia. Mennyt kai Kasimirille jatkamaan unia, päätin. Palasin sänkyyn mukanani kirja, mehupurkki, muki, kuumelääkettä, kuumemittari ja tarkistin, että puhelimeni oli tyynyn alla. En ollut vielä päättänyt, mitä vastaisin Kasimirille, kun hän soittaisi ja pyytäisi anteeksi, vai vastaisinko ollenkaan. Nyt en ollut enää ihan niin vihainen kuin yöllä ja saatoin etäisesti ymmärtää hänenkin kantansa asiassa, mutta ihan riittävän vihainen kuitenkin. Ja loukkaantunut.

Pohdin, mahtoiko tämä olla kaiken loppu. Ajatus tuntui tuskalliselta, mutta jotenkin etäiseltä ja äkkiä muistin pikku juttutuokion, jonka olimme joskus käyneet äidin kanssa. Hän oli tuntunut olevan sitä mieltä, että olin ollut liian jyrkkä Ossin suhteen ja nyt, kun olin melkein vuoden vanhempi, minun oli pakko myöntää, että aloin olla sitä mieltä itsekin. Tämä oli kuitenkin ihan eri juttu. Kasimiria ei ollut kukaan pakottanut pistämään kavereitaan minun edelleni. ”Justhan mä olen ollu viikon sun kanssa”, my ass! Sen jälkeen, kun me olimme yökaudet suunnitelleet tulevaisuutta niin, että lapsillekin oli jo nimet valmiina, luulisi viikon olevan vain alkua. Aloin miettiä, miten saisin mahdollisimman selvästi ja ylenkatseellisesti selvitettyä Kasimirille, että hän oli käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi ja kuvittelin hänen rypevän edessäni. Ensin pistin hänet itkemään katumusta, mutta ei se ollut miellyttävä ajatus. Muutama miehekäs kyynel sai riittää. Mutta mitä minä sanoisin? Halusinko minä antaa anteeksi? Unohtaa en ainakaan voisi, ei näin täysivaltaista loukkaantumista voinut. Mittasin kuumeen ja otin lääkettä ja oma surkeuteni melkein itketti. Sairastaa nyt ilman, että kukaan oli hoitamassa.

Kasimir soitti kello kaksi. Siihen mennessä olin herännyt huomaamaan, että olin hionnut hiukseni inhottaviksi, klähmäisiksi nipuiksi, mutten ollut jaksanut nousta suihkuun, olin vain kääntänyt tyynyn ja ruvennut lukemaan.
- Niin? sanoin lyhyesti.
- Mitä sä touhuat ja mihin sä katosit eilen?
- Nukun, sanoin edelleen yhtä lyhyesti ja siinä vaiheessa viesti taisi mennä perille. Melkein kuulin, miten hänen aivonsa raksuttivat.
- Ai niin, sun mutsi nukkuu, hän sanoi sitten ilahtuneena.
- Niin, sanoin taas vain ja siinä vaiheessa kuulin äidin heräävän. Piru vie, nyt minun olisi pakko olla vielä lyhytsanaisempi, mikäli vaan mahdollista.
- Nähdäänkö me tänään?
- Mä olen kipeä.
- Ai siksi sä halusit sisään! Oisit sanonu!

En sanonut mitään. Äiti nousi sängystä ja meni minua pitkään vilkaisten kylppäriin. Kuulin hänen menevän suihkuun.
- Tuletko sä meille? Kasimir kysyi.
- En.
- No tulenko mä sitten teille? Illalla kun sun mutsi on menny töihin?
- Se taitaa olla parasta, sanoin arvokkaasti. – Mä alan nyt taas nukkua.
Se ei ollut totta, mutta en halunnut puhua enempää. Korpesi niin perhanasti se, ettei hän edes tajunnut minun olevan vihainen.

Äiti, joka oli kuullut minun olevan kipeä, alkoi paapoa minua ihan kiitettävästi tarkistettuaan ensin, ettei kyse ollut krapulasta. Tosin oloni oli jo paljon parempi, etenkin suihkun jälkeen, mutta en minä kieltäytynyt puhtaista lakanoista ja sänkyyn tarjoillusta päivällisestä. Hän kyseli edellisillasta, mutta en kertonut muuta kuin että olin lähtenyt itsekseni nukkumaan jo aikaisin. Minua ei huvittanut mennä yksityiskohtiin, sillä hän olisi tarttunut niihin enemmän kuin ahneesti ja alkanut tarjoilla mielipiteitään. Sellainen hän oli.
- Mä vähän mietin, että mitä mä teen, jos löydän täältä teidät molemmat nukkumasta aamulla, hän tunnusti.
- Mitä sä nyt sen kummempaa oisit voinu tehdä kuin mennä nukkumaan?
- No olis se musta ollu vähän epämukavaa. Nukkua puolen metrin päässä sun poikaystävästä.
- Oisithan sä voinu aina potkia meidät pellolle, sanoin lyhyesti. En ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että olisihan ollut kiusallista, jos hän olisi yllättänyt meidät muuten kuin nukkumasta. Rypistin otsaani yrittäessäni kuvitella tilannetta.
- Mä taidan yrittää nukkua vielä hetken, äiti sanoi ja sulki silmänsä.
- Mä en halua sulkea telkkaria.
- Ei se mitään.

Hän onnistui tosiaan nukkumaan, vaikka minä selasin digiboksin levyä ja katselin pätkiä kaikenlaisista sinne tallennetuista ohjelmista. Olin ikävystyä kuoliaaksi, ja kun äiti taas heräsi, aloin naputtaa hänelle, niin että olimme melkein riidoissa, kun hän lähti tallille. Halusin hioa kynsiäni Kasimirin varalle, mutta kun äiti kiukuissaan nappasi mukaan työvaatteensakin ja sanoi, ettei palaisi nälvittäväksi ennen kuin aamulla, tunsin omantunnon pistoksen. Se meni onneksi pian ohi ja aloin odottaa katuvaa poikaystävääni. Jollei hän ollut vielä ymmärtänyt omaa hyväänsä ja alkanut katua niin sepä ikävää. Hänelle.

Kasimir soitti tietenkin vasta, kun olin odottanut tuntikausia. Minun piti heittää hänelle avaimet parvekkeelta ja sitten istuin tyynenä kuin Buddha sängylläni, kun hän tuli sisään.
- Ootko sä vielä kauhean kipeä? hän kysyi myötätuntoisesti ja istui viereeni. Väistin hänen halaustaan.
- Parempi, sanoin lyhyesti.
- Mikä sua vaivaa?
- Mä olen vihainen, ilmoitin, jotta pääsisimme nopeammin itse asiaan.
- Miksi ihmeessä?
- Tarviiko mun selittää? Koska sä olit mieluummin niiden typerien jätkien kanssa kuin mun!
- Tsiis, Danni, et kai sä kuvittele, että mun maailma pyörii sun napasi ympärillä? hän kysyi rypistäen kulmakarvojaan ja hänenkin äänessään alkoi olla vähän särmää.
- Mä kuvittelin, että mä olin sulle yhtä tärkeä kuin sä mulle, sanoin itsepintaisesti.
- Sä oletkin tärkeä, mutta et sä nyt niin tärkeä ole, että mä nyhjään loppuelämäni sun ympärillä!
- En mä sitä haluakaan, sanoin, vaikka kyllä minä oikeastaan halusin. Se vaan kuulosti tyhmältä. - Mä olisin halunnu olla sun kanssa sillon, kun vuosi vaihtui, mutta tietysti on hyvä näin, jos ei tää kerran olekaan tän vakavampaa.

Latelin kaiken, mitä olin päivän mittaan suunnitellut sanovani ja lopulta olin melkein leppynyt. Suljin suuni ja katsoin Kasimiria odottavasti.
- Siinäkö kaikki? hän kysyi.
- Joo. Sun vuoro.
- Ei mulla oo mitään, hän sanoi ja nousi seisomaan.
- Ai ei?
- Ei. Mua ei kiinnosta silitellä sua, jos sä oot vetäny herneen nenään tommosesta jutusta.
- Ai ei? Mä luulin, että sä rakastat mua!
- Oonko mä joskus sanonut niin?
Ei hän ollut, tiesin sen ihan tarkkaan. Kauhean paljon kaikkea muuta, mutta ei sitä.
- Sä olet antanu ymmärtää, syytin.
- Minkä mä sille voin, mitä sä ymmärrät? Kasimir tuhahti ja sai sen kuulostamaan siltä, etten minä ymmärtänyt mitään.
- Sä veit mun neitsyyden! kiljuin.
- Itse halusit! Vonkasit oikeen!

Koko esitys alkoi valua alamäkeen kiihtyvällä vauhdilla. Enää menoa ei voinut pysäyttää, ei edes hidastaa. Keikuin hyvin pienen hetken siinä partaalla miettien, yrittäisinkö pelastaa romanssimme rippeet vai ylpeyteni. Ylpeys voitti.
- Häivy äläkä enää ikinä puhu mulle, käskin.
- Ilomielin! Kasimir huusi takaisin ja harppoi eteiseen. Joko hän kaappasi kenkänsä kainaloon tai suorastaan hyppäsi niihin, sillä vain muutaman sekunnin kuluttua ovi kävi ja olin yksin.

Itkin ja tupakoin itselleni päänsäryn ja olin seuraavana aamuna oikeasti kipeä parvekkeella istumisesta. En sentään suruissanikaan ollut niin hölmö, että olisin tupakoinut sisällä, sellaista ei vaan tehty. Minulla oli pahempi olo kuin vielä ikinä elämäni aikana ja silmäni alkoivat valua aina, kun ajattelin niitä hyviä hetkiä, jotka meillä oli ollut. Päivät matelivat ohi enkä päässyt kouluunkaan, kun se alkoi. Äiti alkoi olla huolestunut minusta. Hän raahasi minut autoon aamulla palatessaan viimeisestä yövuorostaan ja vei töihinsä, missä minulta valutettiin verta. Vikisin kuin vauva, kun neula meni suoneeni ja jupisin koko kotimatkan.
- Se ei osannu pistää yhtään, mä saan takuulla kamalan mustelman, valitin ja puristin kyynärtaivettani.
- Ikävää, äiti sanoi lakonisesti.
- Sadisti.
- Mä haluan tietää, miksi sä et parannu.

Luulen, että se johtui siitä, ettei minua kiinnostanut parantua. Minua ei kiinnostanut paljon mikään muukaan, joskin olin jo pahimmasta päässyt yli, enkä ollut enää koko ajan itkuun purskahtamaisillani. Olin jo puhunut Unankin kanssa, sillä tietenkin hän oli alkanut soitella, kun en ollut tullut kouluun.
- Oletteko te riidelly Kasimirin kanssa? äiti kysyi.
- Vítun tarkkanäköstä. Me riideltiin jo uutenavuotena, tuhahdin.
- Niinkö? Mikset sä ole sanonut mitään? hän huudahti.
- Mitäpä se oikeastaan sua kiinnostaa?
- Lakkaa olemasta hölmö, äiti sanoi, pysäytti auton talomme eteen ja halasi minua. – Totta kai mua kiinnostaa, mitä sun elämässä tapahtuu.
- Ei se mitään, semmosta sattuu, niiskahdin ja avasin auton oven. Jos hän alkaisi säälitellä minua, romahtaisin. Se olisi sääli, sillä olin jo aika hyvin jaloillani.
- Sä tulet mun mukana Mustaojalle, hän sanoi päättäväisesti.
- En mä voi tulla, ei nyt ole viikonloppu.
- Mutta et sä mene kouluunkaan kipeänä, enkä mä aio jättää sua tänne yksin.
- Mene nukkumaan, että jaksat ajaa sinne, sanoin töykeästi. Minun piti saada miettiä, halusinko hänen mukaansa vai en.

Päädyin haluamaan, vaikka päätöksen tekeminen ei ollut helppoa. Ajatus monesta päivästä yksinäisessä yksiössä oli kuitenkin niin lytistävä, etten uskaltanut ruveta kokeilemaan sitä. Se saattoi olla raivostuttava loukko jos ja kun olimme siellä molemmat, mutta se oli osoittautunut vielä pahemmaksi, kun olin yksin ja kuuntelin vain ääniä rapusta toivoen, että Kasimir tulisi soittamaan ovikelloa.
- Et sitten kerro niille kaikille, sanoin, kun lähdimme jatkamaan matkaa tallilta. Olimme jo käyneet apteekissa hakemassa minulle lääkettä – äiti oli herättyään soittanut sairaalasta tulokseni ja ilmoittanut, että minulla oli poskiontelontulehdus – ja tallillakin hänen oli pitänyt saada pysähtyä. Hän oli luvannut vain käydä jättämässä Hanskille lapun, että olisimme molemmat poissa muutaman päivän, mutta viipyi viipymistään. Minä en ymmärtänyt miksei sitä voinut hoitaa puhelimella. Mitä se oikeastaan Hanskille edes kuului? Irkku hoidettiin siellä joka tapauksessa samoin, kävi meistä jompikumpi sitten liikuttamassa sen tai ei.
- Kerro mitä? äiti kysyi hajamielisesti.
- Mun… mitä sä oikeen kuppasit siellä tallissa? Mä meinasin jäätyä.
- Jäin vaan suustani kiinni. Mutta Hanski lupasi ajaa sillä pikku lenkin tai ottaa käsihevoseksi. Mä ratsastin eilen sen verran rankasti, että pitää vähän palautella.
- Miks ratsastit?
- No kun ajattelin palauttelevani tänään itse, mutta ethän sä voi täällä kylmässä odottaa, äiti sanoi ja alle kilometrin ajettuaan hän alkoi hyräillä.

Mustaoja oli ollut oikea ratkaisu, ymmärsin sen heti, kun olimme päässeet perille. Tunsin itseni tervetulleeksi, vaikkei meitä näin alkuiltapäivästä ollut vastassa kuin Armi ja Merlin ja jälkimmäinen vilkuili minua varuillaan alkaen saman tien siivota keittiötä. Minä heittäydyin sohvalle lepäämään ja nautin kodin tunnusta. Enää ei haitannut, että äiti oli läsnä. Hän ei ärsyttänyt ollenkaan niin paljon näin paljon isommassa tilassa. Pyysin Armin viereeni sohvalle, vaikka tiesin, että se ei kuulunut sen sallittuihin paikkoihin ja nukahdin.

Ja nyt taas Jessi:
-----------------------
1. Nainen ja naisella hevonen
Dannin särkynyt sydän parani onneksi pian, sillä ensialkuun hänen katsomisensa oli hajottaa omanikin. Punareunaisia silmiä enemmän minua oli pelottanut hänen umpimielinen, masentunut hiljaisuutensa, jota sentään välillä rikkoivat minuun tai maailmaan kohdistuvat kiukunpurkaukset. Hyvä niin, ne olivat enemmän häntä kuin hiljainen asioiden hautominen ja olisin sietänyt niitä enemmänkin. Hiukan enemmän, en kauhean paljon. Kotona Mustaojalla hänen olonsa tuntui kuitenkin helpottavan ja odotin jo, että nyt hän tahtoisi jäädä sinne ja palata takaisin samaan kouluun Alissan kanssa. Vaan ei.
- En ikinä! En ainakaan vielä. Sehän ois ihan kuin mä luikkisin karkuun, hän sanoi minulle ja lähti pakkaamaan tavaroitaan.
- Kyllä se selviää, sanoi Vesku. Hän oli ollut melkein yhtä ahdistunut Dannin surusta kuin minä, mutta hän ei ollut nähnyt niitä päiviä ennen tänne tuloa, joten pahimmalta hän oli säästynyt. Joka tapauksessa minusta tuntui pitkästä aikaa, että olimme samassa veneessä, eikä se tuntunut hullummalta.
- Niin, kyllä varmaan tolla sisulla, toivoin.

Niin näytti käyvänkin. Löysin Dannin ensimmäisen koulupäivän jälkeen puhahtelemasta adrenaliinipilviä. Oli hän kyllä puhallellut tupakansavupilviäkin, se tuntui vienona kotimme ilmassa.
- Miten meni? kysyin.
- Ihanasti.
- Et repinyt Kasimir-paralta silmiä päästä?
- Voi, en! Sä olisit ollut ylpeä musta. Mä vaan katsoin sen lävitse ja tiedätkö sä mitä – Una sanoi, että se tuijotteli mua salaa pitkin päivää.
- Ehkä se haluaa sopia, ehdotin. Dannin ilmeet vaihtelivat nopeasti kuin pilven varjot kesäpäivänä, mutta pysähtyivät leppymättömään.
- Mikäs sen mukavampaa. Mä en vaan halua enää sopia.
- Anteeksiantamisesta voi tulla ihan hyvä mieli, huomautin. Danni ei ollut kertonut, mistä he olivat riidelleet, mutta hän oli selkeästi ainakin omasta mielestään loukattu osapuoli.
- Mutta ei se olis enää sama. Mä odottaisin koko ajan, että… no, olkoon.

Olin ollut ihan hilkulla kuulla, mistä olikaan kysymys, mutta en raaskinut udella, kun tyttäreni sulki suunsa. Olin aina ollut sitä mieltä, ettei salaisuuksien pitämiseen tarvittu ikärajaa. Pidättäydyin myös sanomasta, ettei noin nuorena voinut olla vakavasti rakastunut. Ensinnäkään en uskonut siihen ja toiseksi jos se olikin totta, niin tuossa vähemmänkin vakavassa oli ollut Dannille ihan riittämiin tekemistä. En olisi halunnut hänelle yhtään vakavampaa.

Järisyttävän alun jälkeen vuosi siis pääsi tasaisemmin liikkeelle. Danni palasi siihen rutiiniin, joka hänellä oli ollut ennen Kasimirin myrskyisää tapaamista. Una, hänen paras kaverinsa, tosin seurusteli ja kulutti Dannin mielestä ihan liikaa aikaa poikaystävänsä kanssa, mutta Danni alkoi taas käydä tallilla enemmän. Minusta hän olisi voinut käyttää enemmän aikaa läksyihinsä ja vähemmän Suvin hevosiin, mutta hän väitti lukevansa liikaakin, eikä minulla ollut mitään, millä todistaa päinvastaista, kun ei hänellä näin lukukauden alussa ollut kokeitakaan. Niinpä elämä jatkui samaan tapaan kuin mihin syksyllä olimme tottuneet.

Minulla oli enää reilut pari kuukautta komennustani jäljellä. Seuraava erikoistumispaikkani olisi Helsingissä, mutta en halunnut vielä ruveta miettimään, mihin järjestelyihin minun pitäisi sen takia ryhtyä. Pois täältä Tammisaaresta tietenkin, sillä järjellä ajatellen minulla ei sitten enää ollut mitään syytä pysytellä täällä. Siinä vaiheessa Danninkin olisi viimeistään pakko suostua vaihtamaan koulua. Hiihtoloma olisi ihanteellinen hetki ja sitä hänelle oli jo väläyteltykin. Vesku oli enemmänkin kuin väläytellyt. Ilman Kasimiria hän olisi hyvinkin saattanut istua Dannin päälle jo joululomalla ja kieltäytyä päästämästä häntä enää Tammisaareen, mutta nuori rakkaus oli hellyttänyt hänet. Niin hentomielinen hänestä ei kuitenkaan ollut tullut, että Danni olisi saanut jäädä yksin tänne, eikä minustakaan. Tosipaikan edessä en uskonut Danninkaan sitä tahtovan. Hänellä saattoi olla kiire itsenäistyä, mutta en uskonut hänen haluavan itsenäistyä nyrkkipyykkiin ja jokapäiväiseen tiskaukseen asti, ainakaan nyt enää ilman Kasimiria.

Minun elämäni oli yhtä Bermudan kolmiota kodin, työn ja tallin välillä, vain suunnilleen kerran viikossa tehden sivuhyppäyksen Mustaojalle ja syy siihen, miksen halunnut vielä ruveta tekemään valmisteluja muuttamisen suhteen, oli tallilla. Ei mitään elämää vakavampaa, mietin parkkeeratessani auton tallipihalle eräänä tammikuun lopun lauantaina. Ei mitään mitenkään vakavaa, mutta hiukan kutkuttavaa, tarkensin kävellessäni suoraa päätä tarhoille. Ei vakavaa, Jessiä vaan vähän lapsetti.

Irkku päästi hiljaisen hörähdyksen nähdessään minut ja alkoi hitaasti kuin italialainen lakkoilija siirtää jalkojaan, yhtä kerrallaan, kääntyäkseen. Olin Nikin kuollessa ajatellut, ettei ikinä tulisi toista sen kaltaista hevosta, mutta syksyn ja talven mittaan Irkku oli alkanut päästä hyvin lähelle sydäntäni. Järki sanoi sen johtuvan siitä, että minulla ei ollut täällä muita hevosia, joiden kesken minun olisi tarvinnut jakaa aikani. Ehdottomasti se johtui ainakin siitä, että se oli ravitallilla taas tasoittunut hyvin käsiteltäväksi ja ettei sille näyttänyt jääneen traumoja ajasta ratsastuskoululla. Ratsastuksellisesti me olimme ihan metsässä. Sen olisi pitänyt osata jo vaikka mitä, mutta me vaan kiersimme rataa. Toisaalta sillä saattoi vetää kärryjä, mitä ei voinut sanoa yhdestäkään toisesta Mustaojan hevosesta. Eikä minua sinänsä haitannut, vaikkei se ollut vielä samalla tasolla kuin Veskun viisivuotiaat kouluhevoset. Ei siitä ollut kouluhevosta tulossakaan. Olisi kuitenkin ollut kiva, jos se olisi ollut vähän helpompi ratsastettava.

Tamma pysähtyi reilun metrin päähän minusta, kuten se aina teki. Ihan kuin se olisi korostanut kävelleensä suurimman osan matkasta välillämme ja että nyt oli minun vuoroni tehdä myönnytys. Minä tein, aina. Ei se koskaan siitä lähtenyt peräytymään, paitsi jos tarhakaveri sai päähänsä tulla väliin ja jahdata sen pois, eikä sellaista ollut tapahtunut alkusyksyn jälkeen. Napsautin riimunnarun sen leuan alle, rapsutin otsatukan alta ja lähdin viemään sitä talliin. Hanskin nuoret tammat eivät enää viitsineet edes tulla portille katsomaan. Alkuun ne olivat tunkeilleet siinä niin valmiina tulemaan mukaan, että oli todella tarvittu narunpyöritystaitoja saada sieltä ainoastaan Irkku ulos, mutta nyttemmin ne tiesivät, että minä hain aina vain ja ainoastaan Irkun.

Tallissa oli sisällä puoli tusinaa hevosta ja tavallista enemmän touhua. Viikonloppuisin siellä kävi auttamassa kaksi tyttöä, Saara ja Minttu. He olivat seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäisiä ja heidän hommansa oli putsata karsinat ja harjata hevosia. Irkun karsinaan asti he eivät näköjään vielä olleet päässeet, mutta en antanut sen häiritä. Harjasin hevoseni hitaasti ja huolellisesti, kunnes se kiilsi niin hyvin kuin paksu talvikarva vain saattoi. Ihailin sen lihaksia, jotka olivat kasvaneet pitkillä lenkeillä upeiksi. Sen osaamisessa saattoi olla toivomisen varaa, mutta jos olisin halunnut siitä matkaratsastusratsun, olisimme olleet hyvällä tiellä.
- Onko joku lähdössä lenkille? kysyin Saaralta, joka marssi ohitseni kasa loimia sylissään.
- Joo, Hanskin pitäis tulla kohta.
- Okei, mä odottelen, jos siitä sais seuraa, sanoin hyväntuulisesti.

En voinut kuitenkaan viivytellä loputtomiin. Minun oli ehdittävä töihin ajoissa, joten lopulta vain satuloin ja suitsin Irkun ja yritin olla tulematta huonolle tuulelle. Osasin lenkkimaastot oikein hyvin jo itsekin enkä tarvinnut seuraa, mutta olisihan se ollut hauskaa. Vein Irkun pihalle, nousin selkään ja lähdin kohti metsää.

Oli viimeinkin tullut vähän lunta, mutta reitiltä se oli kulunut pois tai poljettu ruskeaksi. Päätin ratsastaa lyhyemmän kaavan mukaan, vain pari kierrosta, kun kerran olin yksin. Irkku ei temppuillut koskaan maastossa, ei yksinkään. Tosin en tiennyt, mitä se olisi tehnyt, jos olisimme kohdanneet vaikka hirven, mutta ei se säikkynyt edes takaa lähestyviä kärryjä. Nyt niitä ei tullut ja kun palasin tallipihalle, olin tyytyväinen, etten ollut jäänyt odottamaan seuraa. Hanski oli näköjään pistänyt molemmat tytöt kärryihin ja Saara ohjasti nyt Kerosiinaa pois pihalta miehen katsellessa heidän peräänsä kädet taskuissaan.
- Onko toi varmaan turvallista? kysyin ja hyppäsin maahan.
- Se on vakuutettu, Hanski sanoi, kun punaruskea hevonen katosi metsätielle, jota olin juuri itse tullut.
- Entäs ne lapset?
- Kai niillä joku vapaa-ajan vakuutus on, hän arveli ja kääntyi kävelemään talliin rinnallani. Minä en ollut rakastunut häneen, ei hyvä hemmetti sentään, mutta olin hyvin tietoinen hänen läsnäolostaan. Hän oli työkavereita lukuun ottamatta ainoa mies, johon törmäsin jatkuvasti ja hän oli ainoa, joka flirttaili kanssani. En ollut tottunut siihen ja se kutkutti suunnattomasti niin mieltä kuin ruumista.

Nyt Hanski ei kuitenkaan heitellyt mitään pikkutuhmaa tai kilttiäkään.
- Mitä sä teet iltapäivällä? hän kysyi.
- Menen töihin, miten niin? kysyin ja riisuin Irkulta suitset.
- Niin tietysti. Ajattelin vaan, että jos oisit halunnu mukaan hiitille.
Vilkaisin häntä epäluuloisena. Yhteinen retki raviradalle oli eri juttu kuin sanailu tallissa tai suunnittelematon tapaaminen lähipubissa.
- Mitä ihmettä mä siellä tekisin? Paitsi olisin tiellä. Enhän mä osaa ajaa enkä edes valjastaa.
- Njaa, et kai sä mitään opikaan, jos et ikinä kokeile mitään uutta. Ja mitä iloa mun on ollu opettaa sun hevosesi ajolle, jos et sä osaa?
- Irkku ei ainakaan lähde hiittiradalle!
- Ei tosiaan, Hanski sanoi ja näytti siltä, että häntä puistatti.

Muuten hän puhui kyllä järkeä.
- Mun kai pitäis opetella valjastamaan ja ajamaan, sanoin. – Meillä ei oo kärryjä eikä ajomaastoja, mutta onhan se hullua, jos mun hevonen osaa ja minä en.
- No enkö mä oo sitä nimenomaan sulle yrittäny tolkuttaa jo kuukausia? Hanski kysyi rypistäen vihaisesti kulmakarvojaan.
- Oot sä tainnu, myönsin. Tolkuttaminen oli vähän liioiteltu termi, mutta oli hän asiasta muutaman kerran maininnut. Minä se olin aktiivisesti aina unohtanut ehdotuksen. Minä en ollut vielä saanut järkeistettyä itselleni, että Irkkua muka saattoi hallita pelkillä ohjaksilla, kun minulla joskus oli tekemistä vaikka käytössäni oli kaikki muutkin avut.
- Sano vaan, että koska.
- En mä tiedä, puuskahdin ja nostin satulan käytävälle. Irkku ei ollut hionnut juuri ollenkaan pikku lenkillämme, ei edes satulan alta, mutta heitin silti sen selkään fleecepeiton. – Joskus valosalla.
- Huomenna? Hanski kysyi kuin haluten saada asian nyt sovittua.
- Huomenna mä olen töissä valoisan ajan.
- Koska sä sitten et ole töissä?

Mietin vähän aikaa muistellen vuorojani.
- Keskiviikkona mä meen iltavuoroon vapaiden jälkeen, mutta en mä tiedä vielä tulenko vasta sillon aamulla. Etkä sä ala arkipäivänä opettaa mulle ajamista. Monika…
- Niin, se, Hanski muisti synkistyen. Monika vihasi minua yksiselitteisen kiihkeästi. Joskus olin herännyt yöllä miettimään, että mitä jos hän kostaisi minua kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden Irkulle. Olin kuitenkin päätynyt siihen, että hän oli liian hyvä hevosihminen tehdäkseen sellaista ja vaikka ei olisikaan, Hanski ei sietäisi moista tallissaan. Taisin olla oikeassa, ainakaan Irkku ei mitenkään oireillut ja kai siitä olisi nähnyt, jos sitä olisi kohdeltu huonosti. Ratsastuskoululla se ainakin oli tehnyt pahan olonsa tiettäväksi alta aikayksikön.

- Ei se Monikalle kuulu, ketä mä ajan tai ajatan, Hanski sanoi sitten ryhdistäytyen.
- Mutta ihan turha kiusata sitä, jos te kerran olette yhdessä.
- Mutta ei me olla. En mä ole seurustelevaa tyyppiä.
- Tietääkö Monika sen? kysyin kuivasti. Hanski ei tainnut tajuta, että he kyllä antoivat oudommalle sellaisen kuvan. Monika esiintyi koko ajan kuin he olisivat vasta avioituneet, mutta kyllä Hanskikin joskus innostui mukaan, ja olin monesti nähnyt heidän lähtevän yhdessä viettämään iltaa.
- Tietysti se tietää! Tai siis miten ihmeessä se voisi kuvitella, että meillä on jotain vakavaa? En mä ole sille mitään luvannut, muuta kuin mitä työsopimuksessa lukee!

Hanski alkoi näyttää melkein hermostuneelta ja minua nauratti.
- Sä et taida kuitenkaan tietää naisista kovin paljon, kiusoittelin.
- Minäkö? Enkö? Enkö muka? hän alkoi uhota ja kiskaisi minut lujasti vasten itseään kuin parempikin luolamies.
- No joo, ton sä osaat, sanoin ja tuijotin uhmakkaasti takaisin kymmenen sentin päästä. Suutelisiko hän minua?

Ei.
- Ja luuletko sä nyt, että me seurustellaan? hän kysyi.
- En tosiaan, sanoin ja aloin irrottaa hänen kättään. – Menes nyt siitä, että mä pääsen lähtemään töihin.
- Okei. Mutta hei, se keskiviikko kyllä kävis hyvin. Me lähdetään illalla raveihin, ei Monika oo täällä heti aamusta häsläämässä. Ellen mä käske, tietysti, mutta voin mä olla käskemättäkin.
- Mä voin yrittää tulla takasin sopivasti, lupasin ja kumarruin nostamaan satulan viedäkseni sen satulahuoneeseen.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   27.7.15 14:59:00

Itku, taas ne loppuivat! Onneksi on vielä marttajutut :)

Mulla on vähän ikävä sitä mun toista elämää... Onni-poni <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.7.15 16:37:55

Marttiksissa ei oo paljon luettavaa :/ ja hitto, kun se loppu hävisi!
--------------------
2. Kriisinhallintaa
Olin Mustaojalla koko maanantain ja tiistain. Sunnuntai-iltana en ollut raaskinut lähteä, ennen kuin olin nähnyt Dannin tulevan viikonloppulomaltaan ja hän oli suunnilleen ajanut minut ulos.
- Mua tarvi vahtia! En mä ala pitää bileitä tai viillellä itseäni!
- Mutta mä ajattelin, että jos susta on kurja mennä nukkumaan yksin.
- Ala vetää nyt. Sarri ja Sunna odottaa sua. Ala painua, ennen kuin ne menee nukkumaan.

Minä aloin painua ja saavuin taloon, joka oli täynnä musiikkia, naurua ja laulua. Armi ainoana rekisteröi saapumiseni ja tuli ovelle vastaan. Se muistutti ihmeen paljon Marua ja olin monesti ihmetellyt, että miten Vesku olikin löytänyt niin Marun oloisen koiran. Tosin Armi oli pienempi ja pehmeämpi, ainakin toistaiseksi, eikä siitä varmaan ihan Marun kokoista tulisikaan. Iso se oli joka tapauksessa jo nyt ja kyykistyin eteisen kynnykselle antaakseni innokkaan koirannaaman tervehtiä minut korvantaustoja myöten. Olohuoneesta kuuluva musiikki juorusi, että kaksosten joululahja, kotikaraoke, oli käytössä ja nousin mennäkseni mukaan, mutta pysähdyin, ennen kuin ehdin kynnyksellekään. Tuo syvä naisenääni ei takuulla kuulunut kaksosille eikä Alissalle. Osasiko Merlin laulaa tuolla tavalla?

Eihän siitä saanut selvää kuin menemällä peremmälle ja katsomalla. Se oli Reine, mikä minun olisi tietysti pitänyt arvata, kun hänen autonsa oli ollut minun autoni paikalla.
- Danni ei sanonutkaan, että sä olet täällä, kun se kiirehti mua lähtemään, sanoin kuivasti, kun läsnäoloni sai kaikki katsomaan ovelle. Minusta tuntui inhottavasti, että olin Mörkö, joka jäädytti kaikki lähistöllä.
- Tuu meidän kanssa laulamaan! huudahti Sarri ja tuli kiskomaan minua peremmälle. Ei siellä koko perhe ollut, mutta kaksoset, Alissa, Vesku ja Reine.
- Mä en ole kovin hyvä laulamaan, nauroin hänelle.
- Mä laulan sun kanssa, lauletaan yhdessä!

En voinut kieltäytyä, mutta heti, kun olimme laulaneet yhden laulun, Reine nousi sohvalta Veskun vierestä ja sanoi lähtevänsä kotiin.
- Älä anna mun häiritä, sanoin, puoliksi tosissani mutta pystymättä kätkemään ihan kaikkea ivaa äänestäni.
- Mun pitää olla aamulla töissä ja täältä on vielä ajomatkaa, Reine sanoi hymyillen minulle ystävällisesti ja meni. Kaksoset pomppivat eteiseen hyvästelemään häntä, mutta Alissa ei onneksi kadonnut mihinkään, selasi vain kappalelistaa.
- Mitä tänne kuuluu? kysyin.
- Mitäs tänne kummempia. Ei mitään uutta.
- Mikä nyt? kysyin tuntosarvet pystyssä. Noin lyhyt vastaus haiskahti hiukan negatiiviselle.
- Ei mikään, Alissa sanoi tavoitellen ihmettelevää sävyä, mutta hänen huokaisunsa puhui toista. – Mulla on ikävä Dannia. Miksei se voi jo muuttaa kotiin? Ja suakin. Koska me päästään tosta hiton Merlinistä eroon?
- Mikä Merlinissä on vikana? kysyin hämmästyneenä.
- Kaikki!
- Mä luulin, että te kaikki tykkäätte siitä!

Alissa mutisi jotain, jonka kuvittelin olevan kirosana ja samassa kaksoset ryntäsivät takaisin haluten jatkaa laulamista. Vilkaisin automaattisesti kelloa.
- Sori vaan lapset, mutta kello alkaa olla kamalan paljon. Miten ois iltapala ja iltatouhut mieluummin. Missä Jerry on?
- Liskon luona, Sunna sanoi ja Sarri alkoi laulaa kuin ei olisi kuullutkaan mitään. Sain tilanteen pikkuhiljaa rauhoitettua, kun annoin Sarrin luikutella sen aikaa, että kävin itse purkamassa kassini. Totesin Veskun ja Armin kadonneen ja arvasin heidän menneen talliin, kun kurkistin ikkunasta, eikä pihalla ollut meneillään kiihkeitä jäähyväisiä. Minun ymmärtääkseni Reine oli vain kaveri, mutta järkeni sanoi, että tässä tilanteessa kaverin ja rakastetun ero kenties oli vain hiuksen paksuinen. Järkeni oli jopa oikein ankarana ja moitti, ettei asia kuulunut minulle, mutta kuului se sittenkin. Olimmehan me edelleen naimisissa ja olisi ollut Veskulta vain reilua kertoa, jos oli rakastunut ja halusi lopullisen pisteen avioliitollemme.

Joka tapauksessa oli helpotus olla näkemättä pihalla mitään. Menin keittämään kaakaota ja soitin Jerrylle kysyäkseni, miksi hän luuhasi kylillä tähän aikaan illasta, kun aamulla oli kouluun meno. Hän vastasi olevansa Liskon äidin autossa ja ihan kohta kotona. Iltapalan jälkeen hätistin kaksoset suihkuun, Jerry kipusi yläkertaan ja minä saatoin jatkaa keskustelua Alissan kanssa.
- Mikä Merlinissä? kysyin. Tyttö ei ollut näyttäytynyt vieläkään, enkä tiennyt, oliko hän edes kotona.
- Danni ja Alissa oli sille aika ilkeitä tänään, juorusi Vesku olohuoneesta, mihin hän oli vetäytynyt oman mukinsa kanssa. Se sai Alissan hermostumaan pahemmin kuin muistin vähään aikaan nähneenikään.
- Ihan aiheesta! Se ei tee täällä mitään! Se vaan tuijottaa telkkaria kaikki iltapäivät! Me vaan yritettiin pistää sitä vähän töihin!
- Miten niin ei tee mitään? kysyin ymmälläni. Tietenkään Merlinin ei tarvinnut tehdä ruokaa silloin, kun minä olin kotona, mutta silloin hän yleensä siivosi. Aina hän oli imuroimassa tai touhuamassa jotain, ja yleensä tielläni niin, että sain käskeä häntä lopettamaan ja jatkamaan myöhemmin.
- Mä haluaisin kanssa kuulla tästä tarkemmin, Vesku sanoi ja siirtyi kolmanneksi pöydän ääreen. Alissan katse vilisti tuskastuneena välillämme.

- Se ei tee mitään. Se tuli tänne kai kaksosten seuraksi, eikö vaan? No se ei tee niille aamupalaa. Ne tekee itse. Se ei tee niille välipalaa, kun ne tulee koulusta. Ne tekee itse. Mä olen tehnyt suurimman osan ruuista joulusta asti ja jo kauan ennen sitäkin. Me Dannin kanssa mietittiin, että mitä sitä kannattaa elättää täällä tyhjän panttina ja päätettiin vähän jutella sen kanssa. Sitten se vähän loukkaantui.
- Vähän enemmän kuin vähän, Vesku huomautti.
- No ihan aiheesta me sanottiin!
- Ratsastaako se edes?
- Kai se ratsastaa, Vesku arveli.
- Mistä me tiedetään, ratsastaako se vai kirjottaako se vaan vihkoihin ratsastaneensa? Alissa kysyi kiihkeästi.
- Ehkä te oisitte voinu kuitenkin puhua ensin jommallekummalle meistä ja antaa meidän hoitaa asian, sanoin hitaasti kuvitellen mielessäni kohtausta. Danni, joka rakasti hellästi terävää kieltään ja sen käyttämistä, oli varmasti ollut elementissään. – Loukkaantuiko Merlin-parka kovasti?
- Kyllä se taisi, Alissa myönsi.
- Ja mitä sä teit? kysyin Veskulta katsoen häntä syyttävästi.
- En mä ollut paikalla, hän puolustautui.
- Mä menen juttelemaan sen kanssa, sanoin ja nousin päättäväisesti seisomaan. Merlin oli ollut minun ideani ja tunsin vastuuta tilanteesta, vaikken ollutkaan ollut siihen osallisena edes todistajana.

Jerry tuli minua vastaan ullakon portaiden yläpäässä. Hän oli huolestuneen näköinen.
- Merlin on riidelly Dannin kanssa, hän sanoi.
- Niin, mä just kuulin.
- Se meinaa lähteä pois meiltä.
- Niinkö?
- Niin se sanoo.
- Ja mitä sä siitä tykkäisit? kysyin, kun tilaisuus oli niin hyvä. Jerryn kasvot vääntyivät epämääräisen tuskalliseen ilmeeseen ja aloin pohtia, oliko siinä Dannin väitteessä perää, että hän oli rakastunut au pairiimme.
- No ei se kyllä kaksosia hoida, jos se on sitä varten tänne otettu. Ja Alissa hoitaa kaiken muun, hän sanoi rehellisesti. Vasta se sai minut hiukan kiehahtamaan. Huomasin olevani vihainen sekä Merlinille, joka ei ollutkaan se, miksi olin häntä luullut, että perheelleni, joista kukaan ei ollut nostanut kissaa pöydälle, kun asioille olisi vielä voinut tehdä jotain.
- Mä menen nyt juttelemaan sen kanssa, sanoin.
- Mene vaan, Jerry sanoi ja väistyi tieltäni.

Merlinin huoneessa oli oikea ovi ja koputin siihen. Tarkasti ottaen häntä yksin ei voinut syyttää siitä, että asiat olivat nyt näin. Hän oli joutunut kärsimään puutteellisesta työnohjauksesta. Asialla ei kuitenkaan ollut enää väliä, totesin astuessani sisään hänen huoneeseensa. Tyttö nosteli vaatepinoja matkalaukkuunsa suu tiukkana viivana ja sain maanitella vähän aikaa, että hän keskeytti hommansa.
- Ei kai sulla nyt noin kiire ole? Mihin sä edes menet? maanittelin, sillä eihän hän lopultakaan ollut kuin muutaman vuoden Dannia ja Alissaa vanhempi ja vieraassa maassa sitä paitsi.
- Mä menen takasin kotiin, Merlin sanoi.
- Mä luulin, ettet sä tule toimeen niiden kanssa.
- Ne tulee paremmin toimeen mun kanssa nyt, kun mä olen ollut poissa näin kauan, hän sanoi ja virnisti hiukan. – Ne olisi halunnu jo jouluna mun jäävän kotiin.
- Mutta haluatko sä sittenkään kiirehtiä näin kamalasti?
- Mä en aio olla täällä enää, kun Danni tulee seuraavan kerran tänne. Sun tyttäresi on hirveä ihminen! Merlin sanoi kiihkeästi.

Ymmärrettävästi en erityisemmin pitänyt moisesta mielipiteestä, vaikka saatoinkin ymmärtää, miten joku oli sitä mieltä. Heittäydyin lempeäksi ja suostuttelevaksi ja sain Merlinin luopumaan ideasta lähteä heti liftaamaan Helsinkiin ja satamaan ja jopa siitä, että hän tekisi sen seuraavana aamuna. Ennen viikonloppua hän kuitenkin tahtoi mennä, tai joka tapauksessa ennen Dannin seuraavaa tulemista.
- Jutellaan siitä aamulla tarkemmin, maanittelin, ja kun lopulta sain epäröivän nyökkäyksen, toivotin hyvää yötä ja lähdin takaisin alakertaan. Vesku, Alissa ja Jerry odottivat minua keittiössä ja katsoivat kaikki odottavasti. Kaksosia ei sentään näkynyt, kai heidät oli patistettu nukkumaan.
- Merlin haluaa lähteä kotiin, sanoin.
- Koska? Vesku kysyi järkyttyneenä.
- Ennen kuin Danni tulee seuraavan kerran. Mutta katotaan aamulla, josko se olisi vähän leppynyt, huokaisin.
- Miksi sen tarttisi leppyä? Toihan on paras mahdollinen lopputulos, sanoi Alissa leppymättömästi.
- No on se nyt sentään iso muutos. Ei semmosten kanssa kannata hätiköidä.
- Mun muistaakseni se tuli tännekin ihan hups vaan ja jäi taloksi. Yhtä hyvin voitte maksaa mulle sen rahan, mitä se on saanut, sillä paremmin mä ne hommat hoidan.

Se oli Alissa edelleen, tietenkin, ja hänelle epäominainen suuttumus sai minut tajuamaan, että ehkä Merlinin lähteminen olisi sittenkin paras vaihtoehto.
- Katsotaan nyt ihan rauhassa, sanoin kuitenkin. – Ja menkää te nyt nukkumaan.
Alissa ja Jerry tottelivat ja kuulin, miten he aloittivat matalan supinan heti eteisessä. En mitenkään voinut enkä edes halunnut estää sitä. Mustaojalla vallitsi sananvapaus. Tunsin itseni kovin väsyneeksi ja nousin hetken mielijohteesta katsomaan, oliko nurkkakaapissa jauhopussin takana muutakin kuin etikkaa.

- Miten täällä asiat on tähän jamaan päässy? kysyin, kun löysin konjakkipullon. Vasta sitten ymmärsin, että se kuulosti hemmetin hyvältä aloitukselta riidalle. Veskun ei tarvitsisi vääntää ja kääntää paljonkaan saadakseen kaiken minun syykseni.
- Kaada mullekin tippa, hän pyysi sen sijaan ja nostin pöydälle kaksi lasia ja pullon. Hän saisi ihan itse arvioida, minkä kokoinen oli hänen tippansa, kun aamulla piti nousta töihin.
- Miksei tytöt ole sanoneet mitään? kysyin seuraavaksi.
- On ne tainnu vihjailla, nyt, kun alkaa oikeen ajatella, Vesku sanoi miettiväisesti. – Mä en vaan ole ymmärtänyt.
- Sama, huokaisin.
- Aikooko Merlin tosiaan lähteä?
- Musta se näytti olevan aika varmasti sitä mieltä. Se ei halua enää ikinä kohdata Dannia, kuulemma!
- Meidän herttainen esikoinen, Vesku sanoi kuulostaen yllättäen sekä rakastavalta että huvittuneelta. Katsoin epäillen hänen lasiaan, oliko se tippa jo kihahtanut hänelle päähän? Mutta ei hän nähdäkseni ollut vielä juuri maistanutkaan siitä.
- Danni kimmastuu, jos se ikinä kuulee tommosen määritelmän itsestään, naurahdin.
- Mun pitää muistaa kokeilla viikonloppuna.

Se oli ensimmäinen kerta melkein puoleen vuoteen, kun me juttelimme. Lauseita olimme toki vaihtaneet, mutta tämä oli muuta. Katsoin pöydän päässä istuvaa miestäni ja ajattelin, miten olin pitkän joululomankin onnistunut selviämään ilman yhtäkään juttutuokiota, joka olisi kosketellut mitään vakavampaa kuin kauppalistaa. Helppoahan se itse asiassa oli ollut, kun talo oli ollut täynnä kuin hotelli sesonkiaikaan, ihan niin kuin olin suunnitellutkin.
- Mitä sulle kuuluu? kysyin yllättäen itsenikin. Veskukin yllättyi.
- Miten niin?
- No kai mä saan kysyä? Miten sä voit, miten töissä menee, onko hevosten kanssa ollu jotain ylimäärästä? Onko Dannin koulun muuttamisesta jotain uutta?

Aloin innostua ja seuraava ulos lipsahtava kysymys olisi ollut Reinestä, mutta luojan kiitos Vesku ehti tarttua Dannin kouluasiaan.
- Mä laitoin sulle sähköpostin jo perjantaina, etkö sä ole lukenut? Kaikki on selvää, se tulee kotiin hiihtolomalla.
- En mä ole saanut mitään sähköpostia, mutisin ja mietin, olinko edes käynyt katsomassa. En ollut tainnut.
- Ja Dannikaan ei sitten sanonut mitään?
- Se ei ehtinyt sanoa mulle muuta kuin että ala painua, myönsin.
- Kuulostaa ihan meidän herttaselta esikoiselta.
- Totta. Mä tässä mietin yhdessä välissä, että se on niin hyvä manipuloimaan, että ellen mä tietäisi sen olevan mun, luulisin sitä Hannan kakaraksi.

Vesku tyrskähti lasiinsa ja tunsin suhteetonta ilahtumista siitä, että olin saanut hänet nauramaan.
- Mitä sulle sitten kuuluu? Ja Irkulle? hän kysyi ystävällisesti.
- Eikä Danni ole kertonut?
- Ei muuta kuin että se osaa vetää kärryjä nykyään.
- Niin. Vahinko vaan, etten mä osaa ajaa.
- Entä ratsastuspuoli?
- Sillä on hemmetin hyvä kunto.
- Ja mitä se tekee sillä hyvällä kunnollaan? Paiskoo sua ympäriinsä?
- Ei se ole nyt vähään aikaan ollut erityisen mahdoton. Danni on tainnu pudota viimeksi, ennen joulua.
- Joko se menis helpon been?

Irkku ei todennäköisesti menisi kouluaitojen sisään ollenkaan. Hyvä jos menisi traileriin.
- Ei se mene vielä beetä. Se oli fakta, jonka lausumista minun ei tarvinnut määrättömästi hävetä. Vesku kuitenkin näytti ohimenevästi kauhistuneelta.
- Entä esteet?
- Ei siellä oikeen oo kalustoa.
- No puskaratsuko siitä on tulossa?
- Mä ajattelin kysyä, jos Hanna ottaisi sen vähäksi aikaa, keksin sillä siunatulla hetkellä.
- Hanna? Mutta sehän on Tanskassa.
- Ai. Mä en tiennykkään.
- Joo, se lähti just ja tulee vasta helmikuussa. Ettekö te pidäkään yhteyttä?
- No ei nyt ihan viikottain. Mutta mä voin kysyä sitten sen jälkeen.
- Voin mäkin, Vesku sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. Se oli lähimpänä liennytystä, mitä olin nähnyt, mutta en uskaltanut kuvitella siinä olevan yhtään mitään enempää kuin asiallista yhteistyötä. En uskaltanut kysyä, enkä tiennyt, halusinko edes.
- Ei sillä niin kiire kai ole, sanoin töksähtäen.
- Ei kai sitten. Mä taidan käyttää Armin vielä pihalla ja mennä nukkumaan.
- Hyvää yötä, sanoin, kun Vesku nousi mennäkseen. Kun ovi kolahti kiinni, nousin itsekin ja sammutin valot. Minulla oli merkillisen rauhallinen ja hyvä olo. Pikkuinen palanen minusta oli jo kävelemässä suoraa päätä vanhaan makuuhuoneeseemme, mutta pistin sen ojennukseen. Muutama ystävällinen sana ei tarkoittanut sitä, että minulla olisi ollut mitään oikeutta ängetä sinne taas. Meidän pitäisi keskustella huomattavasti enemmän ja kipeämmistä asioista ennen kuin niin voisi tapahtua, jos sitä enää koskaan tapahtuisi. En tiennyt. En edes tiennyt, halusinko. Etenkään en tiennyt, halusiko Vesku.

 
3. Täti kärryillä
Sarri ja Sunna eivät pitäneet ollenkaan ajatuksesta, että Merlin oli lähdössä. Otin asian puheeksi vasta koulun jälkeen ja he ottivat uutisen vastaan monisanaisen kiihtyneinä.
- Merlin ei saa lähteä vielä! Kuka muka meille pitää seuraa iltapäivisin sitten? Sarri puhisi kädet lanteilla.
- Mutta se on ollut meillä jo melkein vuoden. Sillä on koti-ikävä, selitin ja se tuntuikin pikkuhiljaa menevän perille. Yksi asia oli kuitenkin varma. Merlin ei saisi missään nimessä lähteä ennen viikonloppua, sillä hän oli luvannut viedä tytöt lauantai-aamuna uimaan ja hampurilaiselle.
- Me voidaan viedä, yritin, mutta en kelvannut. Enhän kuulemma ollut edes kotona.

Minulla ei ollut sydäntä sanoa, ettei se onnistuisi, etenkin kun Merlin seurasi draamaa sivummalta hienoisesti hymyillen ja lupasi kaikin mokomin, että voisi jäädä lauantaihin. Yhdellä ehdolla. Minä tiesin sen ehdon ihan hyvin ja nyökkäsin, kun en muutakaan osannut. Soitin Dannille, kun kuvittelin hänen päässeen koulusta ja kysyin, sopiko hänelle, ettei hän tulisikaan seuraavana viikonloppuna Mustaojalle, jotta Merlin ja kaksoset saisivat hyvästellä rauhassa. Olin sinisilmäisesti luullut hänen ilahtuvan uutisesta, että Merlin oli lähdössä, mutta sen sijaan hän saikin raivarin.
- Ai mä en saa sen naikkosen takia tulla omaan kotiin? Voi víttujen kevät! Ihan sama, mä menen sitten jonnekin muualle viikonlopuksi!

Minun olisi pitänyt tietää, ajattelin turtana, kun sain luurin korvaani. Danni osasi aina keikauttaa valkoisen mustaksi. Olin aika lailla maassa siihen asti, kun Vesku tuli ja kaksoset juoksivat juoruamaan hänelle pahoista teoistani.
- Niin, eihän Merlin voi meille loppuiäkseen jäädä, hänkin sanoi jämäkästi. – Oletteko te ratsastanu jo?
- Ei, kun me ollaan oltu niin kiukkusia ja sä olet sanonu, ettei kiukkusena kannata mennä pilaamaan poninkin päivää, Sunna sanoi pikkuvanhasti.
- Oikein, Vesku sanoi ja kun hän lähti syötyään tallille, menin perässä.

- Mun pitää puhua sun kanssa, sanoin, kun sain hänet kiinni.
- Nyt? Jaa niin, sä et voi enää säästää kaikkea sänkyyn, kun ei ole yhteistä sänkyä.
Annoin näpäytyksen mennä tuhahduksella ja kerroin, miten olin mokannut Dannin kanssa.
- Danni, Vesku sanoi ihastuneena.
- Sä et kuulostaisi tolta jos sä asuisit sen kanssa!
- Voi olla, hän myönsi. – Vaikka pianhan se nähdään. Mä juttelen sen kanssa. Olitko sä tulossa ratsastamaan?
- En, mä hompsottelin jo sillä aikaa kun ipanat oli koulussa. Mä en vaan halunnut niiden kuulevan. Mä voin ruveta ottamaan niitä sisään, jos sä haluat.
- Älä turhaan vielä. Ei ole edes kylmä. Mä otan ne kyllä sitten.

Siinä kävi sitten niin, että Danni päätti pitää Veskua hyvänä poliisina ja täydellisessä yhteisymmärryksessä he sopivat keskenään, että Danni saisi vierailla viikonloppuna Helsingissä.
- Kenen luona? kysyin epäluuloisena.
- Miilan, ellei se ole missään matkoilla, tai sitten sun porukoiden.
Minä halusin ymmärrettävistä syistä kuulla, että Miila tiesi Dannin suunnitelmasta ja että se hänelle sopi, ja kaikki oli ok.
- Me voidaan mennä vähän shoppailemaan ja syömään, Miila maalaili ja sain uuden huolenaiheen.
- Sä et saa ostaa sille mitään miljoonan vaatteita. Se ei ole reilua muita kohtaan, etenkään Alissaa.
- Miksi se olisi epäreilumpaa Alissaa kohtaan kuin vaikka Jerryä?
- Koska Jerry ei välitä vaatteista, hölmö, ja Alissa välittää!
- No voi sekin tulla, jos sitä vaan huvittaa niin mä muistan olla tasapuolisempi!

Lähdin Mustaojalta keskiviikko-aamuna varsin hyvillä mielin. Olin tiistaina lepytellyt Merliniä muutamalla ylimääräisellä setelilappusella, kun olin lähettänyt hänet ruokakauppaan ja hän oli palannut tuntikausia myöhemmin mukanaan vaatekauppojen kasseja yhtä paljon kuin Citymarketin. Ehkä siksi hän oli heittäytynyt lähtiessäni vähän tunteelliseksi ja olimme halanneet hyvässä ymmärryksessä ja luvanneet pitää yhteyttä, vaikka hän palaisikin lahden eteläpuolelle.
- Kai sä sentään enimmäkseen viihdyit täällä? kysyin.
- Voi, kyllä. Mutta mun pitää mennä muutenkin. Mun täytyy ruveta tekemään jotain – opiskella.
- Nähdään ehkä ens viikolla vielä, toivotin ja lähdin kohti Tammisaarta, mutta Merlin arveli, etten ehkä palaisi ennen kuin hän olisi jo lähtenyt. Hänelle oli tosiaan tullut kova ikävä kotiin.

Soitin Hanskille matkalta.
- Mä olen nyt matkalla sinne. Kun oli puhetta siitä ajamisesta.
- Ai niin, mies sanoi kuulostaen siltä, että olin herättänyt hänet. – Joo. Okei. Kauanko sulla menee?
- Tunti.
- Selvä. Nähdään tallilla, hän sanoi asiallisesti. Siinä ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut vaikka Monika kuulla, mutta silti aloin hyräillä sammuttaessani handsfreen. Ehkä se oli ollut hänen käheä, uninen äänensä, joka sai minut näkemään elokuvia päässäni. Ranskalaisia elokuvia, vaikken sellaisia harrastanutkaan.

Reippaana ja asiallisena nousin autostani tallilla ja marssin sisään pää pystyssä. Olinhan sentään maksava asiakas, jolla oli täysi oikeus tarttua tarjottuihin palveluihin. Ajatus himmeni hiukan, kun löysin Irkkua harjaamasta Markon, nuorimman tallipojan.
- Hanski käski laittaa tän valmiiksi, hän sanoi nähdessään minut.
- Okei, kai se kohta tulee itsekin, mumisin ja rapsutin Irkkua tuttuun tapaan otsatukan alta.
- Valjastatko sä itse vai mä?
- Sinä, jessus sentään! Ja opeta mut samalla, sanoin. – Mä en nimittäin osaa.

Sain lyhyen mutta tehokkaan oppitunnin valjastuksesta tallin oven luona tyyliin ”tää kuuluu tähän”. Se ei ollut sikäli ihan kaikenkattava, että olisin halunnut tietää, millä nimellä eri nahanpalasia kutsuttiin, ja mikä kaiken tarkoitus oikein oli, mutta ajattelin, että voisin ottaa asioista selvää sitten, kun joskus ostaisin omat valjaat. Kun, jos. Ehkä tekisin Irkusta kärryhevosen vasta, kun se olisi kilpauransa loikkinut.
- Valmista? kuului ovelta, kun Marko oli siirtänyt kevyet koppakärryt Irkun perään ja olin silmä tarkkana katsellut, miten hän oli ne sitonut kiinni. Hanski oli lopultakin saapunut.
- Tän valmiimpaa ei tulekaan, Marko lohkaisi ja kiskaisi jotain remmiä vielä viimeisen kerran.
- No niin, täti vaan kärryille ja mennään.

Täti. Tunsin itseni naurettavaksi ja ne mustavalkoiset ranskalaiset elokuvat pääni televisiossa valuivat harmaaksi rannuksi ruudun alareunaan. Tottelin kuitenkin ja nousin penkille. Hanski irrotti Irkun tukipuista ja kiepsahti viereeni, Hänen käsissään oli vyyhti nahkaisia ohjia, mutta hän antoi sen saman tien minulle.
- Mä en tiedä, miten näitä pidetään! Mä en tiedä, miten se lähtee liikkeelle! sanoin hädissäni. Tavallisesti olisin välttänyt sellaisena kanana esiintymistä hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt en ehtinyt ajatella, sanat vaan tulivat.
- Maiskauta, Hanski neuvoi ja totesin, että minun pitäisi koota itseni. Ryhdistäydyin, keräsin ohjat käsiini niin, että tunsin Irkun niiden toisessa päässä – kamalan kaukana – ja maiskautin. Yllätyin suunnattomasti, kun hevoseni lähti eteenpäin.

Se ei lopultakaan ollut mitenkään vaikeata, paitsi että kieltäydyin luottamasta Irkkuun edes hetkeä. Sen takapuoli, viuhuva häntä ja takakaviot tuntuivat olevan liian lähellä ja edelleenkin vältin pyytämästä sitä kovempaan vauhtiin kuin helppoon hölkkään.
- Laita se nyt juoksemaan, älä ole mamo, Hanski ähkäisi lopulta. – Missä piiska on?
- Ei mulla ole piiskaa, säikähdin.
- Anna tänne ne narut.
Annoin ohjat Hanskille ilomielin ja hän imuutti Irkun hetkeksi reippaampaan raviin.
- Näetkö sä? Ei tää ole vaikeaa.
- Musta me mennään turhan kovaa, inahdin ja ääneni tärisi kärryjen pompottaessa koko kehoani niin, että hampaani löivät yhteen. Minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään kontrollia mihinkään ja tarrasin penkkiin molemmin käsin rystyset valkoisina. – Saako näitä jousitettuina?
- Mamo, Hanski ilmoitti mutta alkoi pärrätä ja sai Irkun siirtymään takaisin hitaampaan askellajiin.

Se reissu ei päässyt hehkeimpien hetkieni luetteloon. En viihtynyt kärryillä ollenkaan ja minua pelotti, että Irkku vetäisi ne penkkaan niin, että tipahtaisin. Tai jos se päättäisi ihan omia aikojaan yhtäkkiä kääntyä jollekin pienemmälle polulle, mihin kärryt eivät mahtuisi. Tai jos joku tulisi vastaan ja se väistäisi liikaa ja olisimme pöpelikössä.
- Joko mennään takaisin? ehdotin, kun olimme kiertäneet lenkin kertaalleen.
- Höpsis, ei yhtä kierrosta varten kannata ees valjastaa, Hanski tokaisi joten suljin suuni ja jatkoimme matkaa. Minua alkoi palellakin ja lopulta tarjosin ohjia miehelle.
- Ota sä nää. Mun sormet on niin jäässä, ettei ne tunne enää mitään.
- Onko tää muka kylmempää hommaa kuin ratsastaminen?

Taisin palella jännityksestä, mutta sitä en sentään sanonut ääneen, nyökkäsin vain.
- Sitä paitsi musta on mukava pitää kiinni, tunnustin.
- Okei, ei susta taida olla tähän hommaan. Pidä kiinni musta.
- En. Ja kyllä musta on tähän, kunhan vaan totuttelen, väitin ja kiersin sormeni penkin reunan ympärille.
- Mä lämmitän, Hanski sanoi, siirsi ohjat toiseen käteensä ja kiersi toisen ympärilleni. Vaikenin. Tähän ajatukseni olivat tähdänneetkin, vaikken ollut antanut niiden kokonaisiksi lauseiksi kehittyäkään. Tunsin, miten lämpö valui miehestä selkääni ja kyljelleni ja aloin liikahdella vasta, kun koko toinenkin kierros oli mennyt ja hän alkoi tehdä käännöstä tallipihalle.

- Päästä mut pois täältä.
- Eikö siellä olekaan mukavaa, hän hörähti.
- Mä en halua, että kukaan näkee.
- Kuka piittaa?
- Monika, muistutin ja mieleni meni vähän matalaksi, kun tajusin, että Marko saattaisi vuotaa hänelle minun käyneen kahdestaan Hanskin kanssa kärryajelulla. Se riittäisi ilman kainalojuttujakin.
- Hmph, Hanski sanoi kyllästyneenä ja ohjasi Irkun kohti tallin ovea. Hyppäsin kyydistä heti, kun kärryjen vauhti pysähtyi ja siirryin pukemaan Irkulle riimun, joka roikkui edelleen ketjuissa kahden tolpan välissä. Tunsin, järjetöntä kyllä, katumusta ja mielipahaa. Olin tainnut loukata häntä.

Hanski irrotti kärryt ja minä talutin hevoseni sisään. Minulta meni aika kauan pähkäillä valjaiden riisumista, mutta lopulta olin saanut niin monta solkea avattua, että ne kököttivät Irkun selän päällä sotkuisena kekona. Todennäköisesti olin avannut ihan liikaa ja vääriä, mutta lohduttauduin sillä, että suitset ainakin osasin riisua avaamatta poskiremmejä. Minun olisi pakko opetella tämä homma paremmin, ettei Irkun opetus ollut mennyt ihan hukkaan.

Marko ja Hanski olivat touhutessani käyneet pitkää ja polveilevaa keskustelua päivän hommista, ja kun astuin karsinasta ulos syli täynnä valjasta, olin kompastua vesiämpäriin.
- Lämmintä vettä neidille, Marko kiirehti sanomaan.
- Kappas, onpa hyvä palvelu! sanoin leppyen ja kumarruin nostamaan sangon karsinan sisäpuolelle. – Mistä sä otit nää? Tai siis mihin mä laitan nää?
- Ala sinä Marko painua hommiisi, mä näytän, Hanski määräsi ja seurasin häntä valjashuoneeseen.
- Mä olen saattanu avata vähän vääristä paikoista, puolustauduin ennen kuin oli syytettykään.
- Siltä näyttäisi, Hanski sanoi nostellen läjää. – Putsaa ne ravasta niin mä katson, miten ison sotkun sä oot saanu aikaseksi.

Kävin nöyrästi lävitse kaikki osat märän rätin kanssa ja Hanski alkoi sitten murahdellen koota niitä uudelleen.
- Näytä mulle mikä kuuluu mihinkin, pyysin.
- Kiinnostaako sua muka tosiaan?
- No kiinnostaa! Ja valjastaminen.
- Musta näytti, ettet sä ole kauhean innostunut mistään täällä.
- Olenhan! huudahdin.
Vänkäsimme vähän aikaa, kunnes löysin itseni lepyttelemästä Hanskia ihan tosissani.
- Seuraavalla kerralla sä otat kunnon hanskat ja pilkkihaalarin ja ajat ihan itse, hän sanoi mulkoillen minua kulmakarvojensa alta.
- Tuletko sä mukaan? kysyin, sillä missään nimessä en uskaltaisi kärryille yksin.
- Pyydätkö nätisti?
- Miten nätisti? kysyin varovaisesti.
- Tarpeeksi nätisti. Ja tuutko mun kanssa ulos illalla?
- En, sanoin suoraan. – Mulla on töitä ja huomenna aamuvuoro, plus etten mä tosiaankaan voi jättää Dannia ja lähteä ravintolaan.
- Sehän on melkein aikuinen ihminen!
- Ja mä yritän opettaa sille tapoja!
- Sä olet sitten merkillinen.

Minä en nähdäkseni ollut mitenkään kovin merkillinen, mutta minulla ei nyt ollut aikaa ruveta vänkäämään siitä asiasta yhtään enempää. Kello alkoi olla niin paljon, että oli pakko aloittaa operaatio siirtymä töihin.
- Mun pitää nyt mennä, jutellaan joskus toiste, sanoin.
- Koska sulle sopii vai soitanko ja varaan ajan?
- Ei sun tarvii varata aikaa paitsi jos sulla on joku paikka rikki. Sillon saat jonotusnumeron vastaanotosta.

Ehdin nippa nappa käymään kotona, suihku sai jäädä mutta se ei ollutkaan erityisen välttämätön. Olinhan enemmänkin palellut kuin hionnut tallilla. Pesin käteni ja naamani, meikkasin ja vaihdoin vaatteet ja viime tipassa vielä kirjoitin Dannille lapun. ”Kävin ajamassa Irkun, sun ei tarvii mennä tallille ellet välttämättä halua”. Tajusin lappusen provosoivan sanamuodon vasta, kun Danni soitti minulle noin tuntia myöhemmin töihin.
- Mitä sä meinaat? Oletko sä muka käyny ajamassa?
- No en mä yksin.
- Vaan?
- Hanskin kanssa.
- Mitä sä sen kanssa lähdet ajelemaan?
- No en kai mä yksinkään uskaltanu lähteä?

Väittelimme vähän aikaa, mutta lopulta sanoin, että minun piti lopettaa ja ottaa seuraava potilas.
- Sun ei pitäisi vastata puhelimeen, ellet sä ehdi puhua, Danni sanoi näsäviisaasti.
- Mähän olen puhunut! Ei se sitä tarkota, että mä ehdin vängätä sun kanssa puolta tuntia jostain tyhjänpäiväsestä!
Jouduin tekemään vähän hengitysharjoituksia puhelun jälkeen, ennen kuin pyysin seuraavan asiakkaan sisään. Dannia voisi hyvin määrätä lääkkeeksi sellaisille, joilla oli liian matala verenpaine.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.15 17:20:57

4. Kenen reviiri
Danni oli onneksi vielä nopeampi leppymään kuin leimahtamaan. Edes samana iltana hän ei enää nälvinyt ajoreissustani sen paremmin kuin viikonloppukarkotuksestaan, mikä itse asiassa olikin hänen päässään jo muuttunut palkinnoksi. Ainoa, mikä niistä poiki, oli ajatus siitä, että hän tahtoi myös oppia ajamaan.
- Et saa mennä yksin! sanoin kiireesti.
- En tietenkään. Enhän mä osaa edes valjastaa, Danni tuhahti. – Irkku repäsis kerran ja kärryt jäis siihen, mä vaan raahautuisin ohjista sen perässä ja sitten se sais paniikin ja ryntäis metsään ja mä kolhiutuisin puunrunkoihin ja kiviin. Ja sitten se sotkeutuis ohjiin ja katkasis jalkansa.
Kuuntelin suutani aukoen, mutta lopulta en voinut muuta kuin nauraa.
- Niin just, eli älä tee niin.
- Mähän just lupasin olla tekemättä. Luuletko sä mua tyhmäksi?

Kasimirin jälkeen Danni oli viettänyt enimmän osan vapaa-ajastaan puhelinlaskuista päätellen puhelimessa ja lopun tallilla. Niinpä en ihmetellyt, kun hän jo ennen Helsingin-reissuaan ilmoitti aikovansa ajamaan Irkkua heti seuraavalla viikolla.
- Kenen kanssa? kysyä napsautin.
- Hanskin. Mä meen maanantaina koulun jälkeen.
- Olkaa sitten varovaisia, sanoin pahojen aavistusten velloessa mielessäni. En ollenkaan uskonut, että Hanski antaisi mitään tapahtua Dannille, mutta pelkäsin, ettei tämä ollut järjestänyt asiaa mitenkään erityisen diskreetisti.

Siinä osuin oikeaan. Suvilla oli lauantaina vapaapäivä ja hän oli lupautunut tulemaan tallille seurakseni jo aamulla. Olin tarjonnut hänelle kyytiäkin, mutta siitä hän oli kieltäytynyt muistuttaen, että hänellä olisi kaksi hevosta ratsastettavanaan ja minulla vain yksi; hän aikoi viettää siellä laatuaikaa useamman tunnin.
- Pari tuntia vaan on laadukkaampaa, huomautin ja hän nyökkäsi ja nauroi. Ajattelin, että minulla oli kyllä ollut mieletön mäihä, kun olin sattunut saamaan niin hyvän ystävän.

Talli sattui olemaan tyhjillään, kun sinne menimme, mutta ei enää silloin, kun tulimme uudemman kerran haettuamme Irkun ja Pojun tarhoistaan. Sillä välin olivat Marko ja Monika ehtineet palata lenkiltä ja saimme odottaa hetken, että sovimme sisään. Yritin olla kuin en olisikaan siellä, mutta koko ajan olin tuntevinani Monikan polttavan katseen selässäni. Hän ei kuitenkaan Suvin kuullen tullut sanomaan minulle mitään ja moitin itseäni paranoiasta, kunnes olimme pihalla kiristämässä satulavöitä.
- Oletko sä taas tehny jotain Monikalle? Suvi kysyi puoliääneen Pojun selän yli.
- Taas? En mä ole sille ikinä ennenkään mitään tehny! Mutta joo, mä olin Hanskin kanssa ajamassa Irkkua keskiviikkona ja se on luvannu opettaa Danniakin maanantaina. Että kai siinä on ihan tarpeeksi.
- Se on ihan mahdoton, Suvi sanoi kasvot synkentyen. – Meidän pitää tehdä jotain.
- Ei pidä. Ajattele, miten hélvetillistä tyttöparan elämä on muutenkin, kun joutuu tommosessa mustasukkaisuudessa marinoitumaan, sanoin päättäväisesti ja nousin satulaan.

Ajoin maanantaina suoraan töistä tallille, sillä tahdoin mitä pikimmiten nähdä tyttäreni olevan hengissä ajoreissunsa jäljiltä. Danni oli päässyt koulusta sen verran aikaisemmin kuin minä töistä, että koko episodi oli jo ohitse ja Irkku seisoi filtti niskassaan sisällä. Tällä kertaa se oli selkeästi liikkunut vähän paremmin, sillä erotin tummemmat hikirannut siinä, missä suitsien niskahihna oli mennyt. Marssin eteenpäin ja löysin Dannin valjashuoneesta pyyhkimästä valjaita. Myös Hanski ja Monika olivat siellä ja minua alkoi suoraan sanoen väsyttää katsoa viimeksi mainitun olemusta. Hän oli yhtä ilmeikäs kuin puupökkelö, ja kun se ainoa ilme oli murhanhimoinen mulkoilu, en ollut huvittunut.
- Miten meni? kysyin ovelta sivuuttaen hänet tietoisesti.
- Se oli kivaa, Hanski opettaa tosi hyvin, Danni sanoi iloisesti ja Hanski ravisti häntä niskasta kuin hellyttävää koiranpentua.
- Sun tyttärelläsi oli paljon parempi ote koko hommaan, hän ilmoitti.
- Hyvä, että jollain perheessä, sanoin helpottuneena ja kuulin takaani hampaiden kirskutusta. Siinä kohden menetin malttini. En räjähtänyt, enkä kääntynyt lyömään Monikaa millään, vaikka ihan ulottuvilla olisi ollut ainakin nahkapáska, yksinäinen ajohanska ja metreittäin nahkaremmejä, puhumattakaan ajopiiskoista, joita seisoi nurkassa.
- Älä puhise siellä, mun tukka menee sekaisin, sanoin kiukkuisesti käännähtäen. – Onko sulla muuten jotain tekemistä täällä vai pidätkö sä vaan seinää pystyssä? Meillä on asiaa meidän talli-isännälle.

En voinut mitenkään väittää toimintaani fiksuksi, mutta yllättävän tyydyttävää se oli, antaa kerrankin takaisin eikä kyyristellä ja yrittää olla herättämättä pahennusta.
- Sä kuulit, mitä rouva sano! Ala painua! Hanski komensi silmät huvittuneina tuikkien ja Monikahan meni.
- Hyvä mutsi, Danni hihkaisi.
- No piru, mutisin, mutta tunsin itseni riehakkaaksi kuin koulutyttö, joka oli nolannut opettajan ja saanut luokan nauramaan.

Danni järjesti valjaat jonkinlaiseen nippuun ja nosti ne Hanskin syliin.
- Laita ne mihin ne kuuluu niin voidaan mennä, hän sanoi.
- Mennä mihin? kysyin ihmeissäni.
- Hanski lupas näyttää mulle sen ravipokaaleja ja maalikamerakuvia ja semmosia, Danni sanoi. – Mä en ehkä ole vielä auttamattomasti liian vanha vaihtamaan alaa.
- Häh? sanoin.
- No varmaan susta ja Veskustakin ois mukavaa, jos joku perheessä ansaitsisi hevosilla sen sijaan, että niihin vaan menee rahaa?
- Kyllä me ollaan teille saatu välillä juustoakin leivän päälle, mutisin, kun hän katsoi minua vilpittömin silmin.
- No mä meen joka tapauksessa saamaan vähän inspiraatiota.
- Tule säkin, Hanski ehdotti. – Jospa sä innostuisit kasvattamaan ravivarsoja. Niiden kanssa pääsee hommiinkin paljon nopeammin kuin ratsujen.

Mietin hetken ihan tosissani, mutta Danni sai minut päättämään toisin.
- Etkö sä viittis käydä kaupassa? Mulla on kauhea nälkä ja mun tekis niin mieli spagettia ja jauhelihakastiketta. Mä tulen sitten kohta.
En voinut vastustaa lapseni toivetta, joten lupasin tehdä juuri niin.

Dannia tuntui puraisseen ohjastuskärpänen: hän kävi tallilla seuraavanakin päivänä, vaikka minä sanoin haluavani ratsastaa Irkulla ennen Mustaojalle lähtöä, eikä hänellä ollu Suvinkaan hevosia ratsastettavana. Hän oli Markon kanssa ajamassa yhtä Hanskin hevosista ja tulin väkisinkin hyvälle tuulelle, kun näin heidän ajavan pihaan tullessani. Danni nauroi niin, että se kuului valjastuskatoksesta sisään talliin ja he juttelivat vilkkaasti tullessaan sisään Kerosiinan kanssa.
- Oliko kivaa? kysyin mennessäni hakemaan Irkun varusteita.
- Sikakivaa, Danni sanoi tosissaan. – Oletko sä jo lähdössä?
- En, kun mä vasta tulin.
- Jos sä menet radalle niin ole varuillasi. Me otetaan nyt Reiska ja tullaan sinne kanssa. Mä saan ajaa.
- Eikö siellä ala olla liian pimeetä?
- Ei kai, jos siellä näkee ratsastaakin.

Ei oikeasti ollut vielä ihan pimeää, sillä olin päässyt lähtemään töistä ajoissa näin vapaapäivän aattona. Kiersin rataa toista kertaa, kun sain ratsastettua kiinni Reiskan kärryt ja jäin siihen perään saadakseni tarkistettua, että Dannilla oli varmasti kotiavain mukana ja asiat muutenkin järjestyksessä.
- On on, häivy sinä nyt jo, hän sanoi kärsimättömästi ja häipyi itse ajamalla Reiskan reippaampaan raviin. Niin, hän se oli, joka piteli ohjaksia, eikä Marko. Minä sain suostuteltua Irkun siihen, että se antoi kärryjen kadota, vaikka se ei ihan helppoa ollutkaan. Siitä kiitokseksi käänsin sen tallille seuraavasta mahdollisesta kohdasta jatkamatta useampia kierroksia. Hoidin hevosen ja lähdin kohden Mustaojaa harvinaisen hyvilläni. Danni ei ollut nauranut tuolla tavoin hyvään aikaan. Mitään romanssia en kehrännyt Markon ja hänen välille, vaikka poika olikin hyvin nuori, mutta olin iloinen siitä, että tallilla oli joku lähempänä Dannin ikää kuin Monika, Hanski ja papparaiset.

Mustaojalla minua oli vastassa vain yli-innokas nuori koira, vaikka sekä Veskun auto että Merlinille hankittu pikku kauppakassi olivat pihalla. Päättelin perheeni olevan tallilla ja kun menin keittiön ikkunaan, näinkin heidät kaikki kentällä. Vesku piti nelikolle tuntia. Se oli jotenkin kotoisa näky. Ratsukot kiersivät uraa ryhdikkäinä ja tahdikkaina ja ymmärsin, etten ollut hyvään aikaan nähnytkään sellaista ratsastusta. Tammisaaressa lähinnä sitä oli, kun Danni innostui joskus vääntelemään Pojua, enkä nähnyt sitä usein. Katselin pitkän aikaa ja ihastelin lapsiani. Kyllä he olivat taitavia, pienimpiä myöten.

Minulla oli ollut orastava ajatus, että saisin ruveta suursiivoamaan ensimmäiseksi, mutta nyt, kun katselin ympärilleni, talo oli yllättävänkin siisti. Ullakkoa en ruvennut ratsaamaan, mutta alakerran huoneet olivat kaikki kuin siivoojan jäljiltä. Päättelin, että Merlin oli tullut tunnontuskiin ja hoitanut homman ennen lähtöään, mutta totuus paljastui illemmalla.
- Ei se Merlin ollut, paljasti Alissa.
- Ei niin, me täällä siivottiin sunnuntaina. Mä imuroin ja Jerry tamppasi kaikki matot! kertoi Sunna.
- Vau, sanoin. Siivoaminen ei koskaan ollut kuulunut heidän kenenkään lempihommiin, eikä ihme. Kukapa siitä pitäisi. Liikutuin ihan.
- Ei meitä ois huvittanu, mutta Reine pisti meidät hommiin, Sarri puuskahti ja liikutukseni katosi.
- Ai Reine on käynyt pistämässä teidät töihin, sanoin värittömästi. Ei minulla ollut mitään Reineä vastaan, ei sinänsä, mutta että hän oli käynyt siivoamassa minun taloni. Se pisti miettimään, että olikohan hän siivonnut minun lipastonlaatikkonikin ja niissä olevat jäljelle jääneet alusvaatteeni. Ja kun ihan tarkkaan ja rehellisesti ajatteli, niin enhän minä pitänyt siitä ollenkaan, että hän pyöri täällä. Lapset olivat minun lapsiani ja Vesku oli edelleen minun mieheni, ainakin virallisesti.

Se oli jonkinlainen totuuden hetki. Mielessäni oli jo viikkoja epämääräisesti häilynyt tietoisuus maaliskuun lähenemisestä. Dannin lähdettyä hiihtoloman alkaessa minulla olisi enää kuukauden verran aikaa Tammisaaressa ja olin tietoisesti välttänyt ajattelemasta asiaa. Tai ei niinkään sitä kuukautta vaan sitä, mitä tekisin sen jälkeen. Jos aikoisin muuttaa, minun pitäisi irtisanoa asuntoni piakkoin. Ja miksi en muuttaisi? Mikä minua Tammisaaressa muka piti, etenkin kun siirtyisin töihin Helsinkiin? Se harkinta-aika, jota olin halunnut sinne lähtiessäni, oli kulumassa loppuun ja mitä minä olin saanut harkittua? Hyvin, hyvin vähän. Olin suorastaan vältellyt sitä.

Nyt alkoi kuitenkin olla korkea aika. Vastaus ei ollut tupsahtanut syliini talvikuukausina, enkä nyt enää tiennyt, miten asiat oikein olivat. Reine oli tullut hämmentämään niitä, enkä minä voinut tietää, mikä hänen roolinsa oli. Minuahan ei mikään tietenkään pidellyt Tammisaaressa, ajattelin vihaisena. Jos talli-isäntäni jotenkin kiehtoikin minua, se ei ollut mitään vakavaa. Jos olisin ollut Hanna, olisin kiksauttanut häntä jo yli puoli vuotta sitten ja päässyt asiasta ylitse. Jopa Miilan olisi voinut olla helppo tehdä niin minun tilanteessani, uumoilin. Minusta ei kuitenkaan ollut niin kevytmieliseen toimintaan, kun olin edelleen naimisissa ja monen lapsen äiti.

Mutta entäs Vesku? Minä en ollut kysynyt häneltä, mitä Reine oikein merkitsi sen jälkeen, kun hän oli kesällä tai syksyllä ohimennen sanonut heidän olleen ja olevan vain kavereita. Ehkä niin, mutta se, että Reine tuli minun kotiini ja valjasti minun lapseni siivoamaan, vasta sai minut pohtimaan asiaa faktana. Hän vietti siellä näköjään kaikki viikonloputkin, vaikken tiennytkään missä hän nukkui. Siitä minun pitäisi ottaa selvää, sillä jos Vesku avoimesti lasten edessä piti toista naista minun paikallani, sänkyäni myöten, se ei ollut oikein. Danni oli jouluna hämmentänyt nukkumakysymyksillä, mutta Danni nyt oli Danni, joka rakasti hämmentämistä ihan hämmentämisen ilosta. En ollut ottanut niitä ihan tosissani, ennen kuin nyt muistin asian.

Minun pitäisi saada tietää, ottaa selvää, puhua Veskun kanssa. Jos hän edelleen vakuuttaisi Reinen olevan vain ystävä, joka kävi meillä viikonloppuratsastusleirillä, uskoisin. Painoin nenäni epäluuloisena tyynyyni, kun menin nukkumaan, mutta en erottanut siinä vieraita hajuja. Ei outoa hajuvettä, ei saippuaa, jota meillä ei ollut. Ainakaan Reine ei nukkunut minun vierashuoneen vuoteessani yöpyessään. Valvoin puolen yötä miettien, voisinko hiipiä ratsaamaan talon muut vapaat sängyt ja haistelemaan niiden tyynyt, mutta en lopulta lähtenyt mihinkään.

Nukahdin pelottavan myöhään ja heräsin siitä huolimatta hävyttömän aikaisin. Nooran auto se ehkä oli ollut, kun hän oli ajanut sen alas tallipihalle. Nousin ylös juuri sopivasti nähdäkseni, miten vanhaan talliin syttyivät valot ja kiitin korkeampia voimia siitä, etten ollut yöllä tunkeutunut Veskun makuuhuoneeseen – meidän makuuhuoneeseemme – vaatimaan totuuksia Reinen roolista. Minä olin ollut hiukan liian kiihtynyt ollakseni täysin asiallinen ja Vesku olisi oletusarvoisesti ollut äreä joutuessaan valvomaan, vaikka aamulla piti nousta töihin. Ottaisin tämän päivän harkinta-aikaa, miettisin ja muotoilisin lauseita ja keskustelisin hänen kanssaan vasta illalla. Nyt olisin vain maailman paras äiti, joka tarjoaisi laumalleen niin englantilaisen aamiaisen kuin jääkaappi vain antaisi myöten.

Pukeuduin ratsastushousuihin, T-paitaan ja fleeceen, koska kohta kuitenkin lähtisin Nooran avuksi tallille ja menin viemään Armin pihalle. Sieltä siirryin keittiöön. Kello oli puoli seitsemän ja minun piti tarkistaa lasten lukujärjestykset muistaakseni, kenen piti herätä mihinkin aikaan. Ainoastaan Jerry oli menossa kahdeksaksi, mutta se olikin oikein hyvä järjestys. Hän yksin söisi enemmän kuin kolme tyttöä yhteensä. Veskulla oli tapana kuitata aamiainen puolella litralla jugurttia, mutta arvelin, ettei hänkään välttämättä pistäisi pahakseen paistettuja munia.

En tuntenut itseäni ollenkaan vieraaksi omassa keittiössäni. Se kai oli positiivista, ajattelin sarkastisesti ladatessani kahvinkeitintä ja ratsatessani jääkaappia. En löytänyt pekonia, joten munat saisivat riittää. Ja ehkä vähän prinssinakkeja. Englannissa kuulemma syötiin aamiaiseksi paistettuja tomaattejakin, ajattelin vähän kaihoisasti ja toivoin, että joskus pääsisin todistamaan sen omin silmin.

Vesku tuli esiin ensimmäiseksi, kuten olin odottanutkin. Kuulin hänen menevän makuuhuoneesta vessaan ja melko pian hän palasikin sieltä. Pidin huolen siitä, että munat eivät paistuneet liikaa vaan pysyivät hyllyvinä, kuten tiesin hänen haluavan ja osoitin paistinpannua hänen saapuessaan keittiöön.
- Aamiaista?
- Mulleko teit? hän kysyi häivähdys ilahtumista äänessään.
- Näetkö sä täällä muita? kysyin samaan sävyyn. – Jerry ei kai nouse ihan vielä.
- Kyllä sen pitäisi ruveta, Vesku sanoi vilkaisten kelloa.
- Ota sä nää, mä laitan uusia tulemaan, sanoin ja kurotin kaapista lautasen. Minulla oli harvoin ollut tilaisuutta olla aamiaiskokkivuorossa paitsi viimeisenä puolena vuotena. Olinhan yleensä itsekin lähtenyt töihin samalla kuin muu perhe omiin toimiinsa, joten se ei kyllästyttänyt ollenkaan, päinvastoin.

Kaksoset taisivat herätä hyviin tuoksuihin, sillä hekin olivat kohta keittiössä ja sitten tuli Jerrykin ilman, että kenenkään oli tarvinnut mennä herättämään häntä.
- Mun täytyy mennä, Vesku sanoi ja kulautti kahvinsa pois. – Kiitos aamiaisesta.
- No problem, mutisin. Joskus toiste hän olisi pysähtynyt halaamaan minua. Joskus hän olisi painanut minut vasten jääkaapin ovea ja suudellut. Mutta miksi minä sellaisia muistelin? Johtuiko se vaan siitä, että olin pohtinut hänen potentiaalista rakkauselämäänsä puolen yötä?

- Onko sulla mitään illalla? kysyin.
- On, mä käyn pitämässä yhden tunnin. Ajattelin, että on hyvä tilaisuus, kun sä olet kerran täällä. Miten niin?
- Ei mitään, huokaisin. Vesku sopi usein valmennustuntejaan niille illoille, kun minä olin vapaalla. Ensin olin ajatellut sen johtuvan siitä, että hän ei halunnut olla samassa talossa kanssani, mutta kunhan tilanne ja tunteet olivat tasaantuneet, olin myös proosallisesti todennut, että silloin hänellä oli paras mahdollisuus käydä niitä pitämässä, kun minä kerran olin kotona lasten kanssa. Ei siinä välttämättä piilomerkityksiä ollut.

He häipyivät yksi kerrallaan, ensin Vesku, sitten Jerry, seuraavaksi kaksoset yhdeksän koulutaksiin ja siinä vaiheessa oli Alissakin jo syömässä vaatimatonta aamiaistaan. Vaihdoimme muutaman sanan, mutta hän ei ollut sinä aamuna juttutuulella, joten lähdin tallille, missä Noora oli jo saanut boksit putsattua vanhalta puolelta.
- Tuutko sä mun kanssa ratsastamaan? kysyin iloisesti. Olin ruvennut arvostamaan Nooraa entistä enemmän sen jälkeen, kun olin muuttanut. Tietysti tiesin itsekin, millaista oli hoitaa meidän tallimme, olinhan tehnyt sitä vuosia ja vuosia, mutta hänellä ei ollutkaan samanlaista tunne- ja velkasidettä paikkaan. Toki varmaan tunneside hevosiin, mutta Mustaoja ei ollut hänen luomuksensa vaan Veskun ja minun, sillä tavoin hän ei voinut sitoutua. Sitoutunut hän ehdottomasti kuitenkin oli, mistä olin enemmän kuin iloinen.
- Voisinkohan mä ottaa Djangon? nuori nainen kysyi.
- Voit varmaan, Vesku menee jonnekin valmentamaan illaksi.
- No sitten mä tulen ehdottomasti. Mitä Irkulle kuuluu?
- Se osaa vetää kärryjä, mutta muuten mun pitäis saada se jonnekin taitavalle ratsastajalle nyt vähäksi aikaa.
- No kai Vesku on tarpeeksi taitava? Noora kysyi ihmeissään ja vilkaisi minua omituisesti. Se oli tosiaan tainnut olla aika hölmö lause.
- Joo, mutta mitenkähän se ehtii, yritin pelastaa tilanteen. – Mä tarkistan Hannaltakin. Sillä ei ainakaan ole ykköstyötä.
- Ahaa, Noora nyökkäsi niellen selitykseni.

Innostuimme ratsastamaan Djangon ja Daisyn lisäksi Vallonin ja Sapnynkin; veimme tammat mahoineen maastoon, kun kerran valon puolesta saattoi. Lopun päivää vietin pesten ja silittäen pyykkiä ja harkitsin jättää Reinelle jääkaapin oveen lapun, että jos hän kerran oli ruvennut uudeksi au pairiksemme, hän voisi seuraavan kerran tutustua herra Silitysrautaan. Minä inhosin silittämistä. Onneksi Siiri soitti ja keskeytti sen puuhan. Heittäydyin sohvalle keskittyäkseni häneen.
- Se on nyt sitten myyty, hän aloitti sävyttömästi. Sen jälkeen, kun hänen raukkamainen miehensä oli keksinyt, ettei haluakaan vielä isäksi eikä oikeastaan edes aviomieheksi, hän oli keksinyt, ettei hän halunnut asuntolainaakaan. Olihan se ymmärrettävää. Siiri ei ollut suostunut muuttamaan pois heidän asunnostaan, kun Toni oli kerran ollut se, joka oli lähtenyt, mutta ei hänellä ollut mahdollisuuksia ottaa koko lainaa omille niskoilleenkaan. Toni ei ollut niin herrasmies, että olisi maksanut asuntoa, jossa ei itse asunut, eikä kai sellaista voinut keneltäkään vaatiakaan. Inhosin häntä silti syvästi.

- Loistavaa, että näin nopeasti, sanoin tavoitellen lämmintä ja myötätuntoista sävyä ääneeni. Ja olihan se loistavaa, tietysti.
- Joo, Siiri sanoi edelleen yhtä vaisusti, mutta piristyi hiukan. – Mun on kyllä pakko myöntää, että on kiva päästä pois täältä. Tonin kamoja tippuu aina vaan niskaan kaappien hyllyiltä, vaikka suurimman osan se onkin vienyt. Mä haluan päästä alottamaan puhtaalta pöydältä.
- Koska sen pitää olla tyhjänä ja mihin sä menet? kysyin tajuten, että Siiri tosiaan joutuisi aloittamaan puhtaalta pöydältä.
- Mä olen hakenut kaupungin asuntoa ja eiköhän semmonen tässä tilanteessa aika äkkiä löydy, hän sanoi.
- Ellei löydy, niin tule tänne asumaan siksi aikaa, ehdotin.
- No jaa, en mä tiedä. Onhan isilläkin tilaa vaikka miten.
- Niin on meilläkin, kyllä sä sen tiedät.
- Mun täytyy miettiä, mutta kiitos tarjouksesta. Tänne? Oletko sä Mustaojalla?
- Olen, tän ja huomisen päivän. Tuutko kylään?
- Voi, tulen!

Kaduin hetken spontaania kutsuani, sillä Siiri häiritsisi väkisinkin sitä lyhyttä laatuaikaa, mikä minulla nyt oli käytettävissä lasten kanssa, mutta se meni pian ohi. Hänhän oli melkein perhettä ja lapsetkin ilahtuisivat, kun hän tulisi käymään. Eikä hän kai viikkokausiksi tulisi, hänellähän oli työnsä.
 
5. Mustasukkaisuutta
Kaduin vähän lisää, kun Siiri tuli mukanaan kohtuullisen kokoinen yöpymiskassi.
- Mä voin ajaa töihin täältä yhtä hyvin kuin kotoakin, hän sanoi ja vei sen työhuoneen sohvalle, sillä hän halusi nukkua vessan vieressä. Koska hän oli luvannut leikata Jerryn ja Veskun hiukset, ei siihen ollut mitään sanomista. Hän istui tiukasti olohuoneessa, kunnes kaikki muut olivat menneet nukkumaan, mutta en voinut oikein muuta kuin pitää seuraa. Siiri-parka totisesti kaipasi olkapäätä ja kuuntelijaa. Kun hän lopulta oli valmis lähtemään nukkumaan, oli jo liian myöhäistä minun mennä häiritsemään Veskua.

Onneksi minun ei tarvinnut vielä lähteä. Toinen vapaapäiväni sujui hyvin paljon samoin kuin ensimmäinenkin, paitsi että silittämisen sijaan käytin vapaan aikani tekemällä ruokaa pakastimeen. Sille illalle Vesku ei ollut buukannut valmennuksia ja mietin, oliko hän mahtanut toivoa minun jo lähtevän pois. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaikka joskus olinkin mennyt kaksosten nukahdettua. Minun piti jutella hänen kanssaan.

Olimme olleet varsin hyvissä väleissä nämä pari päivää, jutelleet ystävällisesti ja enemmänkin kuin vain välttämättömän. Ehkä se oli minun ansiotani, kun olin lahjonut Veskun aamiaisella, ajattelin. Melko raadollista.
- Danni tulee pian, aloitin.
- Niin, pari viikkoa enää, Vesku sanoi tyytyväisenä.
- Kaksi ja puoli, tarkensin. – Sen jälkeen mulla on enää kuukausi.
- Niin.
Hän ei auttanut yhtään. Olisi ollut loogista toivottaa minut tervetulleeksi takaisin kotiin, tai edes mainita asiasta. Olin vähän odottanut riitaa haastavaa kysymystä, että mistä aioin vuokrata seuraavan asuntoni, mutta Vesku ei näemmä halunnut haastaa riitaa. Niinpä huokaisin ja otin härkää sarvista.

- Reine, sanoin.
- Mitä Reinestä? Vesku kysyi ilmeettömästi.
- Se taitaa olla täällä usein.
- Ei sen useammin kuin sinäkään.
Hetken ajan näin mielessäni tulevan kevään. Mustaojasta olisi tullut oikea kommuuni. Reine kävisi viikonloppuleireillä, Siiri pitäisi taloa turvapaikkanaan. Ehkä Iljakin kaivautuisi taas jostain kolosta esiin ja tupsahtaisi kylään. Tai Danni sopisi Kasimirin kanssa ja poika alkaisi hyyrätä meillä viikonloput, hänkin.
- Mä haluaisin tietää, että sovinko mä tänne enää, kysyin suoraan.
- Tää on sun talosi siinä missä munkin.
- Kyllä sä tiedät, mitä mä tarkotan.
- Joo. Sä haluat mun sanovan jotain sellasta, että sä saat hyvän tekosyyn pysytellä edelleen poissa ja pistää sen mun syykseni, Vesku sanoi ja näytti vihaiselta.
- Mä haluan sun sanovan, mitä sä ajattelet siitä, joo. Että tulenko mä häiritsemään jotain. Mä haluan tietää, onko sulla suhde Reinen kanssa! lipsautin lopuksi.

Vesku näytti rasittavan tyytyväiseltä, kun siihen asti pääsin. Hän jopa hymyili pikkuisen.
- Reine on ehkä mun paras ystäväni maailmassa, hän sanoi.
- En mä sitä kysynyt.
- On kivaa, kun on välillä aikuista seuraa, etenkin sellaista, joka voi auttaa hevosten liikutuksessa.
Se oli minun roolini, tunnistin. Mutta miten paljon vaimon hommista Reine hoiti?
- Sano nyt, onko teillä jotain menossa. Olenko mä tiellä, jos tulen takaisin kotiin? Missä se nukkuu täällä ollessaan?
- Oletko sä mustasukkainen? Vesku kysyi ja kohotti toista kulmakarvaansa. Hän näytti entistä tyytyväisemmältä.
- No en ole, valehtelin. Oli tilanne mikä tahansa, ei ajatus Veskusta jonkun toisen kanssa ollut miellyttävä. Olimme liian monta vuotta olleet yksikkö. – Mä vaan haluan tietää, olenko mä tervetullut tänne vai en. Voi olla pikkusen kiusallista pidemmän päälle, jos täällä hyyrää sekä minä että sun uusi tyttöystäväsi.

Viivyteltyään muutaman kiusallisen hetken Vesku antoi periksi.
- Ei meillä ole suhdetta. Me ollaan edelleenkin vaan kavereita ja ellei se aja kotiin yöksi niin se nukkuu työhuoneessa.
Uskoin häntä, sillä hänellä ei ollut tapana lasketella edes valkoisia valheita.
- Kiva kuulla, ettei mun tarvitse ruveta etsimään vuokrakämppää Hesasta, sanoin jäykästi. Olin vähän loukkaantunut moisesta kiusaamisesta, joskin helpottunut lopputuloksesta.

Oli helpottavaa palata komennuspaikkaani, kun asiat olivat jotenkuten järjestyksessä. Ajoin, kuten usein tein, suoraan tallille jatkaakseni vasta sieltä sitten töihin. Minulla ei ollut paljon aikaa, sillä Danni oli aamulla viestittänyt parin tekstarin mittaisen kauppalistan, joka minun oli hoidettava myös, jotta hän saisi välipalaa tullessaan koulusta, mutta ehtisin ainakin käydä tarkistamassa, että Irkku oli kunnossa ja lukemassa sen vihosta, mitä vapaapäivinäni oli tapahtunut. Lisäksi minulla oli sille muutama puhdas satulahuopa ja yhdet kuolaimet, joita ajattelin kokeilla.

Tapasin tietenkin Monikan, jolla ei tainnut olla vapaapäiviä ollenkaan. Ehkä hän omasta mielestään hallitsi puolta tallista omistajan tyttöystävänä, en tiedä. Nyökkäsin lyhyesti, kun hän käveli vastaan käytävällä täysien lantakottareiden kanssa. Hän ei nyökännyt takaisin, mutta se ei ollut mitään uutta. Vein satulahuovat Irkun kevyesti pölyttyneen satulan päälle, joka juorusi siitä, ettei sillä kukaan ollut ainakaan ratsastanut ihan hiljattain ja vein sen päiväkirjan viereiseen huoneeseen. Toivoin, että siellä olisi vähän kahvia jäljellä, jottei minun tarvitsisi kotona ruveta keittämään.

Huone oli tyhjä, mutta kahvinkeitin oli päällä ja kaadoin itselleni mukillisen puolitäydestä pannusta. Olin ehtinyt istua sohvalle ja ruveta selaamaan kirjaa, kun ovi kävi ja Monika tuli perässä. Onneksi en ollut tyhjentänyt kahvipannua kokonaan tai olisin saanut hänet silmilleni. Tarpeeksi ikävää oli jo se, että hän oli samassa huoneessa. Tunsin melkein kuin tuulena sen inhon, jota hän minua kohtaan tunsi.
- Pidä se sun pikkupillus paremmin kurissa, Monika sanoi ja kahvipannun sijaan asteli kohti minua, kunnes pysähtyi eteeni kädet lanteilla. Tuuli kävi suorastaan painostavaksi ja tuijotin vähän aikaa hänen tallikenkiään. Ne olivat ravan ja turpeen sotkemat kuten farkkujen lahkeetkin. Jospa en olisi kuulevinani häntä ollenkaan? Hänen kielenkäyttönsä kuitenkin ärsytti minua sen verran, että kohotin katseeni päättäväisesti ylöspäin, ohi harmaan fleecepusakan ja aina hänen vihaisiin kasvoihinsa. Ne olivat kieltämättä varsin kauniit kasvot, joita villit, tummat kiharat pään ympärillä vain korostivat.
- Voisitko sä käyttää asiallisempaa kieltä? kysyin samaan tapaan kuin olisin voinut kysyä yöllä vastaanotolle tulleelta räyhäävältä humalikolta.
- En víttu voi! Mitä sáatanan nymfoja te molemmat ootte? Hoitoon teidät pitäis pistää!
- Mä en nyt ihan ymmärrä, mitä sä tarkotat, sanoin vielä virallisemmin.
- Sä nyt oot vanha rupu, mutta sano sille pikkuhuoralle, että mä paan sen naaman uuteen järjestykseen melko pian, ellei se jätä Hanskia rauhaan!
- Danni?
- Danni, Monika matki kuin ei olisi ikinä kuullut yhtä naurettavaa nimeä.

Vilkaisin nopeasti avoinna olevaa aukeamaa Irkun päiväkirjassa ja läimäytin sen kiinni, kun en nähnyt mitään huolestuttavaa Dannin raapustuksissa.
- Miksi sä kuvittelet, että mun kuustoistavuotiasta tytärtä kiinnostais pätkääkään joku ikäloppu raviäijä? kysyin.
- Ei Hanski ole ikäloppu!
- No Dannin mielestä varmaan on.
- Älä yritä puolustella sitä! Luuletko sä ettei mulla ole silmiä päässä? Miksette te ratsuakat voi pysyä ratsutalleilla, ei teitä tänne haluta, ketään teistä!

Minä en pitänyt siitä, että Monika huusi minulle ja huojui yläpuolellani kuin ikihonka, joka uhkasi kaatua päälleni. Samalla kertaa tunsin lievää ammatillista mielenkiintoa ja jopa myötätuntoa häntä kohtaan. Tyttö-parka oli sekaisin kuin seinäkello ja kärsi todennäköisesti kammottavasta verenpaineesta. Olisin voinut sanoa jotain todella purevan ilkeää, mutta sitten olisin kenties koko loppuelämäni saanut kantaa syyllisyyden taakkaa siitä, että häneltä napsahtaisi jokin tärkeä verisuoni.
- Koita nyt rauhottua. Mä voin vannoa, ettei Danni tosiaankaan yritä vikitellä sun poikaystävääsi, sanoin suostuttelevasti.
- Mä haluan teidät pois täältä!
- Sori, ens kuunkin tallivuokra on jo maksettu, sanoin ja nousin seisomaan. En nähnyt mitään mieltä jatkaa väittelyä yhtään pidemmälle. Jossain kohden Monikalta loppuisivat sanat ja sitten hän joko löisi minua tai saisi sairaskohtauksen.
- Ja sinä, pidä sinäkin vanhat, ryppyset näppisi erossa siitä! Monika huusi perääni.

Vein kirjan takaisin Irkun pakkiin ja nappasin taskuni täyteen porkkanoita. Vaikka olisinkin suunnitellut ratsastavani tai tekeväni ylipäänsä jotain Irkun kanssa, olisin nyt muuttanut mieleni. En halunnut äskeisen jälkeen olla tallilla kahden Monikan kanssa yhtään kauemmin kuin mitä oli ihan pakko. Hevoseni halusin kuitenkin nähdä, joten kävelin tarhoille ja syötin sekä sille että suokkitammoille porkkanoita kunnes ne loppuivat. Joku ei-hevosihminen olisi voinut ehkä kuvitella Irkkuakin suomenhevoseksi, tajusin. Sillä oli melkein yhtä pitkä hopeanvaalea otsatukka ja harja kuin kavereillaan, eikä sen kullanvärinen pitkäksi kasvanut talviturkki poikennut liinakoista paljonkaan. Sen runko vain oli erilainen, se oli isompi ja sirompi.

- Sinuna mä en antaisi Dannin ajaa sillä yksin.
Käännähdin säikähtäneenä, sillä en ollut kuullut Hanskin askeleita.
- Ei kai se semmosta ole tehnytkään?
- Ei, mutta älä annakaan. Se ajaa ihan näppärästi noita mun kilteimpiä hevosia, mutta toi on eri kaliiperia, Hanski sanoi ja katsoi Irkkua mietteliäänä.
- Ai Danni on näppärä? sanoin mielissäni, ja otin kohteliaisuutena senkin, mitä hän Irkusta sanoi.
- On se, mutta toi on sille vielä vähän turhan arvaamaton.
- Ja Danni on parempi ajamaan kuin minä. Ei taida sen kärryhevosura sitten jatkua, kun se täältä lähtee, huokaisin.
- Kai teiltä nyt joku osaa ajaa? Hanski kysyi kuin olisi kysynyt, että kai jollain perheestäni oli ajokortti.
- Noora, ehkä, meidän tallityöntekijä. Mutta ei meillä kuitenkaan ole kuin autoteitä, mihin kärryjen kanssa lähteä. Paitsi jos tulisi paljon lunta ja vois mennä pellolle reellä. Mutta ei meillä ole rekeä sen paremmin kuin kärryjäkään, pohdin ääneen.
- No ei se opetus hukkaan silti mennyt. Mistä sitä tietää, mihin se vielä päätyy.
- Seuraavaksi se päätyy opettelemaan korkeaa koulua. Ja kuule, sanoin ja tulin pois tarhasta. Tammat, jotka tajusivat tarjoilun päättyneen, alkoivat vilkuilla toisiaan kuin etsien syyllistä siihen ja luimistelivat toisilleen uhkaavasti.
- Mitä kuule? Joko sulle sopisi kuumat treffit? Hanski kysyi virnuillen.
- Ei kun sun pitää tehdä jotain tolle Monikalle, puuskahdin. – Me ei olla täällä enää kauan, mutta mä pelkään, että se räjähtää ennen kuin me lähdetään.

Hanski näytti miettiväiseltä, mutta vain hetken, ennen kuin palasi tavalliseen rooliinsa.
- Mähän olen sanonut, ettei siitä kannata välittää.
- Mä en voi olla välittämättä, kun se käy kimppuun ja alkaa puhua pahaa Dannistakin. Voisitko sä mitenkään yrittää saada sitä pysymään pöksyissään vielä vähän aikaa?
- Mulla on paremminkin tapana yrittää saada naikkoset pois pöksyistään, Hanski sanoi hurskaasti ja silmäili kuusenlatvoja.
- Mä olen ihan tosissani, sanoin, mutta ellei kyse olisi ollut Dannista, se olisi saanut minut nauramaan. Nyt juuri ei ollut varaa vitsailla ja vilkaisin nopeasti tallin suuntaan, ettei Monika vaan vahtisi meitä siellä.
- Joo joo. Mä yritän, jos tuut mun kanssa illalla kaljalle.

Hanski oli heitellyt tuota ehdotusta jo niin monta kymmentä kertaa, että se alkoi olla vitsi.
- Nimenomaan tosta on kysymys. Älä tee tota, kun samalla annat Monikan olla ymmärryksessä, että teillä on vakava suhde.
- Mutta kun mun mielestä meillä ei ole. Se on itse asiassa kauhean rasittava. Tulisit vaan, olis kiva kerrankin jutella jonkun fiksun ihmisen kanssa!
- Sori. Iltavuoro ja huomenna aamu. No can do. Ja mitä Dannikin sanoisi?
- Huomenna? Viikonloppuna?
- Unohda. Mä en aio kasata yhtä ainoaa tikkua Monikan roviolle enää, sanoin ja lähdin menemään autolleni.


Yllättävä näky odotti minua, kun menin illalla töistä kotiin. Danni notkui rapun edessä Kasimirin kanssa. He eivät halailleet, mutta näyttivät keskustelevan vakavasti.
- Iltaa, sanoin mennessäni ohitse, vähän pahoillani siitä, että jouduin häiritsemään.
- Iltaa, sanoi Kasimir kohteliaasti.
- Mä tulen ihan kohta, Danni ilmoitti ja tulikin. Olin tuskin saanut takin naulakkoon ja teeveden päälle, kun ovi taas kävi.
- Saako kysyä, mitä toi oli? kysyin uteliaana.
- Kysy pois.
- No? Oletteko te taas yhdessä?
- Kuinka mä voisin ruveta seukkaamaan jonkun täkäläisen kanssa, kun mä olen muuttamassa pois?
- Mutta ilmeisesti te ootte kuitenkin sopineet?
- No joo, mä alan hiljalleen antaa sille anteeksi, Danni sanoi yllättävän avomielisesti ja olin juuri onnittelemassa häntä ylevyydestä, kun hän jatkoi: - On ollu tosi kiva katsoa, miten se on madellut uudesta vuodesta asti.
- Ja sä nautit? huokaisin. Danni oli melkeinpä pelottava leppymättömyydessään.
- Tietysti mä nautin. Kärsiköön sekin. Ei mullakaan oo kivaa ollu.

Nostin pöydälle voileipätarpeet ja kaksi mukia ja päätin nyt, kun olimme näin hyvin puheväleissä, käsitellä talliasiatkin.
- Oletko sä taas kiusannu Monikaa? kysyin.
- Joka ainoassa mutkassa, tyttäreni myönsi iloisesti.
- Sun ei pitäisi.
- Itsekin kyykytit sitä just alkuviikolla!
- Ja se oli tyhmää ja epäkypsää, äläkä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon. Jätä Hanski rauhaan.

Hyvät puhevälit katosivat siinä paikassa. Dannin epäluuloinen katse nauliutui minuun.
- Mitä sä tarkotat?
- No sitä vaan, että älä yllytä Monikaa kun se raivostuu ilman syytäkin. Sillä on takuulla ihan tarpeeksi kurjaa ilmankin, sillä luonteella.
- Mitä sen surkeus sua liikuttaa? Onko teistä äkkiä tullut ystäviä?
- Ei tosiaankaan, puuskahdin.
- Ahaa. Oletko sinäkin sitten mustasukkainen siitä? Yäk, miten ällöttävä ajatus!
- En ole!
Minustakin ajatus oli ällöttävä, ja siksi tavallaan ymmärsin Monikaa. Äiti ja tytär saman miehen kimpussa oli jotenkin sairas asetelma. Onneksi sitä ei ollut olemassa muualla kuin hänen päässään.
- Mä menen nukkumaan, Danni sanoi.

Annoin hänen mennä ja söin puolikkaan voileivän, joka häneltä oli jäänyt pöydälle huutomerkiksi siitä, että olin mahdoton. Hänen teetään en juonut, sillä hän oli laittanut sinne kolme lusikallista sokeria, mikä oli minulle kolme liikaa. Kylpyhuoneesta alkoi kuulua veden lorinaa ja päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kokeilla, joko Hanna oli mahtanut palata Suomeen Tanskan-reissultaan.

Hän ei ollut ja tarjouduin soittamaan myöhemmin, jottei hänelle tulisi kallista ulkomaanpuhelua maksettavakseen.
- Älä sitä mieti, kiva kun soitit. Mulla oli tylsää, hän kielsi.
- Okei, kai sulla on varaa, tuumasin. – Koska sä tulet?
- Viikonloppuna.
- Niin pian, kivaa! Kuule, onko sulla talli miten täynnä?
- Onhan se taas, kun mä palaan. Miten niin?
- No Irkkua mä sulle tyrkyttäisin. Alkaisi olla korkea aika.
- Liian myöhästä, Hanna sanoi suoraan.
- Mitä? Se on vasta neljä ja puoli!
- Ja se on ollu sulla puol vuotta puskaratsuna. Mitä uutta se on oppinu sinä aikana? Hanna kysyi ankarasti.
- Vetämään kärryjä, laukaisin takaisin. – Kuule, en mä ole siitä kouluratsua tekemässäkään, mutta vähän enemmän sen pitäisi osata kuin mitä mä osaan opettaa.
- Ja saanko mä tiedustella, miksi sä lähestyt mua ton asian kanssa? Sä olet naimisissa maan toiseksi parhaan kouluratsastajan kanssa. Tai kolmanneksi, Hanna lisäsi hetken harkinnan jälkeen.
- Kunhan kartotan vaihtoehdot. Sillähän on päivätyö, jos muistat. Ja mitä sä puhut kolmannesta, sehän voitti sinutkin viime vuonna aika monta kertaa. Ainakin toinen, jos ei paras.

Taisin puhua vähän liikaa. Se kuulosti omiin korviinikin selittelyltä. Hanna kuitenkin palasi sulavasti alkuperäiseen aiheeseen.
- Ja mä olen turhan arvokas ratsuttaja jollekin puskaponille. Onhan noita vaikka miten, jotka ottaa kaikki lämppäreistä alkaen. Kato netistä.
- Okei. Mä vedän sut yli mun listalta. Oletko sä tehnyt hevosostoksia siellä ulkomailla?
- En. Mitäs Veskulle kuuluu?
- Kai sä tiedät, ettekös te pidä yhteyttä? Siltä mä ainakin kuulin, että sä olet Tanskassa.
- No ei me nyt joka päivä jutella. Miten se pärjää siellä nyt ilman aupparia?
- Melko tiheesti te juttelette, jos sä olet jo tonkin ehtiny kuulla, sanoin kuivasti. Merlinin lähdöstä ei ollut viikkoakaan. – Tietysti se pärjää loistavasti. Ja on sillä apua siellä, Reine on siellä kaikki viikonloput.

- Onko Veskulla tyttöystävä? Hanna kirahti niin, että korvaani vihlaisi.
- Ei se ole kuin kaveri.
- Niinkö sä luulet?
- Niin se sanoi.
- Ja sä uskot?
- Niin, sanoin. Hanna hiljeni vähäksi aikaa.
- Sä olet ehkä vähän naiivi.
- Mä tiedän, koska Vesku puhuu totta ja koska ei. Se sanoi, ettei niillä ole suhdetta.
- Selvä. Eikä sua tietysti kiinnostakaan, kunhan muuten vaan kyselit. Eikä vuoden selibaatti aja tikanpoikaa puuhun – vai miten kauan sä nyt oletkaan pihdannut? Aiotko sä palata sen luokse?
- Mun harjottelu täällä loppuu ens kuussa, ja tietysti mä palaan lasteni luo, sanoin jäykästi.
- Asia on enemmän kuin selkeä, Hanna vakuutti ja vaihtoi puheenaihetta.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   28.7.15 20:06:10

Kai Hanna esiintyy näissä vielä? Mä niin tykkääb siitä ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.15 22:49:38

Kyllä se pilkahtelee aina esiin silloin tällöin :)

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   29.7.15 10:58:01

Ei sulla Sennnu satu olemaan yhtäkään DFH-linkkiä tallella? Tai edes yhtä Marttalinkkiä? Pakko jotain kautta löytyä lisää Marttoja :( Kun ei anitankaan s-posti ole käytössä enää :/

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   29.7.15 11:37:54

Mä hain kissojen ja koirien kanssa kaikki mulla olevat Martat sillon aikoinaan, loppuja ei vaan löytynyt :/ Anita löytyy kyl mun fb:stä, mut taisin kysellä teidätkin kaikki sillon läpi...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.7.15 17:53:38

6. Vanha mörkö
Seuraavalla viikolla alkoi lopultakin tulla kunnolla lunta ja yritin vannottaa Dannia menemään bussilla kouluun, kun itse lähdin Mustaojalle. Oli ehtinyt jo tulla myöhä ja pimeä, kun olin töiden jälkeen käynyt tallilla ja kaupassa ja olisin melkein mieluummin siirtänyt lähtöni aamuksi, ellei minulla olisi ollut vain yhden päivän vapaa ja ellei kelin olisi luvattu vain pahenevan.
- Mitä väliä, mähän joudun kuitenkin menemään tallille mopolla, ei sinne kulje bussit, hän sanoi.
- Sun ei ole pakko käydä tallilla, Irkku pärjää kyllä ihan hyvin, vaikka se saisi pari vapaapäivää, suostuttelin.
- Älä nyt nysvää. Paljon enemmän ajettavaa itselläsi on. Ja ellei mun tarvitse mennä tallille niin ehkä mä en mene kouluunkaan. Ei missään muussa maassa tämmösellä säällä koulut ole auki.

Se oli totta. Matka oli paha jopa maasturilla ja toivoin tosiaan, että Danni oli hangoitellut vain minun kiusakseni ja käyttäisi bussia tai vaikka sitten lintsaisi mieluummin kuin mopoilisi. Minultakin meni kaksi kertaa niin kauan kuin tavallisesti ja totesin, että kaksoset eivät varmasti enää valvoisi odottamassa. Viimeistä tienpätkää meille ei ollut aurattu, ja sain ajaa kieli keskellä suuta, vaikka oli siitä varmasti joku mennyt jo ennen minuakin. Ei vaan ihan lähiaikoina.

Pihavalo ei syttynyt, kun käännyin Mustaojan pihaan, eikä yksikään julkisivun ikkunoistakaan ollut valaistu. Se tarkoitti sitä, että kaksoset nukkuivat jo ja että Vesku oli jo käynyt iltatallissa. Varmaan hän olikin tehnyt sen tässä säässä hyvissä ajoin. Pyryssä olin ihan vähällä ajaa päin lumen peittämää möhkälettä, joka oli siinä, mihin yleensä parkkeerasin. Onneksi minulla oli vauhtia niin vähän ja lunta niin paljon, että ehdin pysäyttää. Pari kirosanaa siinä kyllä pääsi, etenkin, kun minulla oli vaikeuksia päästä uudestaan liikkeelle ja peruuttaa sellaiseen paikkaan, missä oli tilaa. Nousin ja mulkoilin möhkälettä kiukkuisesti. Se ei ollut Reinen pikkuauto vaan kunnon maasturi, isompi kuin omani, mutta en tunnistanut sitä lumen alta, enkä sittenkään, vaikka pyyhkäisin lumet rekisterikilven päältä. Joku tuttava oli varmaankin ostanut uuden auton. Tuskin tässä säässä mitään varsankatsojia oli liikkeellä.

Ulko-ovi oli jo lukossa ja jouduin kaivamaan avaimen käsilaukkuni pohjalta. En viitsinyt soittaa ovikelloa, ettei koira herättäisi kaksosia. Sain oven auki, pääsin sisään ja siinä Armi jo olikin vastassa. Se ilahtui selvästi nähdessään minut, mikä piristi minua kovasti. Keittiössä ja olohuoneessa oli valot ja menin uteliaana olohuoneen ovelle heti, kun olin saanut lumiset kengät jaloistani. Veskun vieras oli Hanna.
- Kappas vaan, sinä täällä, sanoin iloisesti. Molemmat tuijottivat minua.
- Ja sinä, Vesku murahti. – Me ajateltiin, ettet sä ole niin hullu, että enää tulet, tossa säässä.
- Huomiseksi on luvattu vielä pahempaa, huomautin ja menin viemään kassini vierashuoneeseen. Kun palasin takaisin, totesin, että Hanna oli selvästi asettunut taloksi. Hänen hiuksensa olivat auki ja kostean näköiset, hänellä oli minun aamutakkini ja villasukkani ja hän joi olutta pullon suusta.

- Te olette näköjään käyny saunassa, totesin.
- Niin tehtiin, Hanna sanoi aurinkoisesti. – Keli alkoi mennä niin huonoksi, että mä päätin jäädä yöksi. Mene sinäkin. Me vasta tultiin.
Sauna tuntui hyvältä ajatukselta. Autoni lämmitys toimi hyvin, mutta matkalla oli ollut paikkoja, joissa olin kylpenyt tuskanhiessä. Nyökkäsin ja lähdin menemään kellariin, kuullen portaisiin, miten puhe olohuoneessa jatkui, kun olin mennyt häiritsemästä.

Saunassa oli vielä kuusikymmentä astetta, jonka katsoin riittävän minulle oikein hyvin. Menin makoilemaan lauteille ja nostin jalkani seinää vasten. Olisin saattanut olla vastahakoisempi lähtemään Tammisaaren kämpästäni, jos siellä olisi ollut sauna – tunsin välillä saavani vieroitusoireita, kun en päässyt saunomaan silloin kun halusin.

Siinä maatessani jokin alkoi kuitenkin vaivata minua. ”Me vasta tultiin”, oli Hanna sanonut. Oliko hän ollut saunassa yhdessä Veskun kanssa? Tällaisena iltana, kun lapset olivat jo nukkumassa, eikä minua ollut selvästikään enää odotettu? Heillä oli tuntunut olevan oikein läheinen ja intiimi tunnelma yläkerrassa, vierekkäin samalla sohvalla, televisio suljettuna ja valaistus hiukan himmennettynä. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin ensimmäiseksi ajatellut, että heillä oli treffit.
- Idiootti, sanoin puoliääneen. Vesku ei välittänyt Hannasta, ei sillä tavalla, ei enää, eikä Hanna välittänyt kenestäkään, ellei ehkä miehestään. Toisaalta Hannaa eivät sitoneet samat moraalisäännöt kuin tavallisia ihmisiä ja mistäpä minä tiesin, mitä Vesku nykyään ajatteli. Hanna oli muistuttanut edellisviikolla jutellessamme, että jos Reine tosiaankin oli pelkkä kaveri, Vesku oli todennäköisesti elänyt selibaatissa suurimman osan edellisvuotta. Ehkä Hanna oli tullut päästämään hänet paineistaan?

Muistin, että olin jutellutkin Hannan kanssa aiheesta joskus kehitellessäni tätä kriisiä, sanonut jotain tyyliin, että hän saisi kaikin mokomin painua Veskun sänkyyn minun puolestani. Nytkö hän sitten oli päättänyt sen tehdä? Vai oliko tämä jo viides tai viidestoista kerta? Olihan Jerrykin saanut heidät kerran kiinni, ja minä hölmö olin pitänyt sitä täysin viattomana sattumuksena. Miten typerä sitä ihminen voikin olla! Minä olin ollut ihan liikaa oman napani lumoissa, rypenyt omassa tuskastumisessani ja vetänyt tuntosarvet sisään.

Tuijotin katon vaaleanruskeita paneeleja ja tajusin, että minun pitäisi arvioida tilanteeni kokonaan uudelleen. Minä yksin ja Vesku yksin, okei, siten olin voinut hyvin elää eri kaupungissa. Minä yksin ja Vesku Reinen kanssa – hän oli sanonut, ettei sitä tapahtunut ja uskoin. Reine oli helppo ja herttainen, mutta minun ei ollut vaikea uskoa Veskua, kun hän sanoi, ettei siinä ollut mitään. Minä jonkun kanssa ja Vesku yksin. Siihen en ollut valmis. Olisi ollut eri asia, jos olisin ollut rakastunut johonkuhun toiseen lähtiessäni, mutta sehän ei ollut ollut syynä, enkä ollut rakastunut sittemminkään.

Mutta Vesku ja Hanna. Äkkiä olin jälleen kahdeksantoistavuotias ja tapasin Hannan ensimmäistä kertaa. Muistin sen musertavan alemmuudentunteen. En ollut aikoihin pystynyt ymmärtämään, että Vesku muka tosiaan mieluummin oli minun kanssani kuin Hannan, jolla oli karismaa pikkusormessaan enemmän kuin minulla edes työtakin ja stetoskoopin kanssa, puhumattakaan ulkonäöstä, varallisuudesta ja hevosmiestaidoista. Hänestä oli sittemmin tullut ystäväni, mutta en uskonut hänen priorisoivan sitä kovinkaan korkealle, jos toisessa vaakakupissa oli mies. Hanna ei erityisemmin välittänyt naisten seurasta tai arvostuksesta, vaikka olinkin jo vuosia kuvitellut hänen pitävän minusta. Se oli kuitenkin vain minun mielikuvani asiasta. Ehkä Hanna oli Reinestä kuullessaan muistanut, että Veskun kanssa sängyssä oli yleensä varsin mukavaa ja päättänyt tulla keräämään hänet pois kuljeksimasta. Se oli vielä todennäköisempi mahdollisuus kuin se, että he olisivat olleet toistensa salarakkaita koko ajan siitä lähtien, kun minä olin muuttanut. Tunsin Veskun niin hyvin, ettei hänkään sellaiseen kovin helposti heittäytyisi. Ei niin kauan, kun olimme virallisesti yhdessä, eikä hän ollut puhunut mitään avioerosta. Tosin se olisi kauhean hankalaa, kun meillä oli yhteinen tila ja yritys, puhumattakaan lapsista ja hevosista.

Minusta alkoi tuntua, etten halunnut avioeroa. Minusta tuntui myös, etten pitänyt ollenkaan ajatuksesta Veskusta ja Hannasta yhdessä. Lisäksi minusta tuntui, että olin maannut lauteilla jo liian kauan ja että minun olisi viisainta nousta ja mennä suihkuun.

Siellä lajittelin ajatuksiani uudemman kerran ja totesin ne kovin sotkuisiksi ja hätääntyneiksi. Totesin, etten voisi juosta yläkertaan huutaen, että he eivät saisi mennä yhdessä sänkyyn. Olisi mahdotonta mennä yhtäkkiä vaatimaan, että saisin uutta ajatusaikaa, koska ajatukseni olivat vinksahtaneet uusiin asemiin kuin kaleidoskoopissa. Ei, kun olin pitänyt omaa ajatuslomaa jo näin kauan, lähes vuoden. Siihen minulla oli liikaa ylpeyttä. Voisin kuitenkin mennä ottamaan selvää siitä, mitä siellä oikeasti oli tapahtumassa. Tunsin kummatkin niin hyvin, että ymmärtäisin tilanteesta paljon jo ihan vain istumalla samassa huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa heitä.

Tuhlasin kymmenen ylimääräistä minuuttia kuivaamalla hiuksiani sen verran, että näytin ihmiseltä ja käyttämällä suurinta osaa niistä kaunistautumisvälineistä, jotka pesuhuoneen peilikaappiin oli jostain syystä unohtunut. Juuri kukaan ei laittautunut siellä, mutta löysin vanhan ripsivärin ja puuterirasian, josta pohja jo paistoi. Se tuli hyvään tarpeeseen, kun oli grillautunut saunassa vähän liian kauan.

- Ai sä tulit jo, sanoi Hanna ihmetellen, kun hain itsellenikin jääkaapista oluen. Vesku ei juonut siideriä ja se, ettei kaapissa ollut sellaisia juorusi siitä, että Hanna oli tullut hänellekin yllättäen.
- Nyt jo, sanoin kuivasti varmistettuani kellosta, että olin ollut poissa lähemmäs tunnin. Kylläpä heillä oli aika rientänyt sillä aikaa. Sellaista se oli, kun oli hauskaa. Istuin mukavasti toiselle sohvalle ja käärin ympärilleni Veskun tummanraidallisen kylpytakin. Sen ottaminen oli ollut ele, jonka toivoin heidän ymmärtävän. Minun mieheni, hänen kylpytakkinsa, minun päälläni.

Keskustelu kuului kiertävän ratsastusta ja hevosia ja mietin, oliko aihe vaihtunut siinä vaiheessa, kun he olivat kuulleet askeleeni portaista. Ei se siitä myöskään vaihtunut ennen kuin Vesku vilkaisi paljonpuhuvasti kelloa ja avasi pöydällä lojuvan läppärin. Hän oli kesällä varsomiskauden jälkeen virittänyt kamerat kumpaankin talliin sellaiseen kohtaan, että talosta käsin saattoi tarkistaa kaiken olevan kunnossa. Tällaisena iltana siitä oli iloa, vaikkei kuva elokuvateatteritasoa ollutkaan. Näki sentään sen verran, että oliko joku hevosista levoton ja oliko niistä kenties joku sellainen makuulla, joka aina nukkui seisten. Ilmeisesti kaikki oli nyt kunnossa, sillä muutaman minuutin intensiivisen seuraamisen jälkeen Vesku sulki taas koneen ja nousi seisomaan.
- Mä käytän koiran pihalla ja menen nukkumaan.
- Tylsimys, Hanna sanoi hellästi ja niskakarvani nousivat pystyyn.
- Täytyy varautua parin tunnin työmatkaan aamulla, mutta jatkakaa te vapaaherrattaret kaikin mokomin.

Istuimme hiljaa, kunnes Vesku oli kadonnut makuuhuoneen oven taakse.
- Sä tuijotat mua kuin kissa hiirtä, Hanna sanoi keskustelusävyyn.
- Niinkö? kysyin lyhyesti.
- Onko viiniä?
- Ei aavistustakaan. Katso keittiön kaapista.
Hanna nousi ja meni keittiöön ja minä sain takautuman niistä kerroista, kun olimme yhdessä istuneet iltaa meillä. Hyviä muistoja, meillä oli ollut hauskaa. Olin oppinut luottamaan siihen, että Hanna oli ystäväni ja puolellani, mutta nyt epäilin sitä. Niinpä nousin sohvalta ja menin pihalle. Tilanne vaati savuketta.

Onneksi muistin vallitsevan sään ja vedin jalkaani pitkävartisimmat saappaat, jotka eteisestä löysin. Otin myös Veskun pitkän öljykangastakin, jota hän käytti pahimmilla koiranilmoilla ja vedin hupun päähäni, ennen kuin komensin Armin jäämään sisään ja astuin ulos. Portaat olivat sen näköiset, ettei niitä ollut lapioitu kertaakaan, vaikka ne tullessani olivat olleet paljaat ja astuin varovasti pihalle. Jouduin kiertämään Hannan ison autonrohjon päästäkseni oman autoni hanskalokerolle, missä tupakkani olivat. Talon piha oli ratsutilan mainos peräkoukullisine maastureineen. Ainoa vaan, että niitä oli liikaa.

Olin palaamassa portaille ja kuistin katoksen suhteelliseen suojaan pyryltä, kun ovi aukesi. Hanna pisti päänsä ulos.
- Paha sinä. Koska sä uskot, että toi pilaa ihon? Ota mun autosta viiniä, teillä ei ole, hän komensi ja osoitti kaukosäätimellä. Iso auto vingahti ja sen vilkut välähtivät. – Pelkurinpenkillä, Hanna ohjeisti ja avasin oven. Siinä tosiaan kökötti viinilaatikko, huolellisesti turvavöihin sidottuna. Tartuin siihen jo kylmästä kohmeisine sormineni ja vein tottelevaisesti Hannalle.
- Rouva on niin hyvä, sanoin kylmästi. – Se on jääkylmää.
- Ei haittaa. Onko teillä kynttilöitä?

Hannan hösääminen oli keskeyttänyt rauhalliseksi tarkoittamani ajatushetken ja olin polttanut tupakkani loppuun, ennen kuin ajatukseni olivat järjestyneet. Katsoin sitä moittivasti ja heitin tumpin Hannan auton katolle, sillä en viitsinyt kahlata pihan poikki huvimajalle, missä ehkä olisi ollut tuhkakuppi. Uutta en halunnut hakea. Veressäni oli juuri nyt sopivasti nikotiinia, seuraava pilaisi kaiken, jos polttaisin sen liian nopeasti. Sitä paitsi myös varpaitani paleli jo, joten menin sisään. Hanna tuhrasi keittiössä jotain omituista ja kurkki kaappeihin.
- Mihin sä haluat kynttilöitä? kysyin ja vein hänelle eteisen lipaston laatikosta pari tuikkua. – Haluatko sä asentaa tunnelmavalaistuksen ja vietellä mut?
- Pyrsk, Hannalta pääsi. – Ei kun lämmitän viiniä tietysti.
- Mikset käytä mikroa?
- Moukka!
- Hys, tytöt nukkuu tossa yhden oven takana.
- Ai niin. Sori.

Palasin olohuoneeseen, missä kääriydyin entistä näyttävämmin Veskun kylpytakkiin nyt, kun minua paleli ja odotin, että Hanna palaisi. Hän tulikin, mutta ennen sitä keittiöstä oli kuulunut lasien kilinää, tulitikkujen raapinaa, pahvin repeämistä ja lopulta myöskin mikroaaltouunin kilahdus.
- Järkyttävää, Hanna puuskahti tullessaan olohuoneeseen lasin kanssa.
- Mikä?
- Miten hankalaa on kaataa liekin läpi. Oho, oisitko säkin halunnut? Käy vaan hakemassa, mä jätin sen lillumaan tiskialtaaseen.
- Ai minkä jätit?
- No sen viinin. Hae nyt, muuten sä mulkoilet mua vaan koko ajan. Tai hitto.

Hanna ojensi lasinsa minulle ja meni hakemaan itselleen uuden.
- Tää on paljon lämpösempää jo, hän sanoi maistettuaan.
- Missä sun tavarat on? töksäytin. – Siis, missä sä ajattelit nukkua?
Hän levittäytyi hyvin tyytyväisen näköisenä sohvalle puolimakaavaan asentoon ja oli ihan hilkulla läikyttää viiniä sohvalle. Olisin saattanut tappaa hänet, vastahan sohvat oli hankittu.
- Mitäs sä sillä tiedolla teet? hän kysyi ja hymyili minulle.
- Että onko sulle jo pedattu puhtaat lakanat, sanoin kuivasti. Siitä ei tietenkään ollut kyse, eikä Hanna edes näykkäissyt syöttiä.
- Sä olet mustis, hän ilkkui.
- Mä en ole ollut sulle mustasukkanen yli vuosikymmeneen, muistutin. – Sä et merkitse Veskulle mitään ja sitä paitsi me ollaan ystäviä, et kai sä menisi sänkyyn parhaan ystäväsi…

Minä lärpätin ja Hanna vain hymyili kuin Mona-Lisa.
- Olis ton voinut paremminkin hoitaa, huokaisin.
- Mitä väliä, mä olisin nähnyt sun lävitsesi, vaikka sä olisit vaan kysynyt, että haluanko mä sinisen vai pinkin tyynyliinan, Hanna sanoi.
- Oikeesti, missä sä aiot nukkua? Koska sähän yleensä nukut vierashuoneessa… mä voin hyvin luovuttaa sen sulle tänään, lupasin.
- Älä sä huolehdi musta, kyllä mä jonnekin päädyn, ellen sitten simahda tähän. Kerro ennemmin, mitä kuuluu nuorelle sinkkulääkärille Länsi-Uudellamaalla, hän sanoi ja meni hakemaan lisää juotavaa. Se jätti minulle tasan yhden vaihtoehdon: istua siinä ja odottaa, että saisin taluttaa Hannan omaan sänkyyni tai työhuoneen sohvalle. Minusta ei olisi juomaan häntä pöydän alle, joten antaisin hänen hoitaa enimmät viinistä ja keittäisin itselleni vaikka teetä.

En kuitenkaan onnistunut juomaan Hannaa pöydän alle edes teellä. Heräsin itse sohvalta palellen kovasti ja kuulin keittiöstä puhetta. Ihana kahvin tuoksu leijui nenääni ja nousin hiukan jäykästi. Vesku ja Hanna siellä istuivat. Tarkistin ensimmäiseksi, että Hanna oli yhtä täysissä pukeissa kuin Veskukin, eikä minulla ollut aavistustakaan, missä hän oli pukeutunut, missä riisunut aamutakkini ja missä nukkunut sillä välin, jos oli nukkunut.
- Huomenta, sanoin haluttomasti ja otin itsellenikin kahvia. Tunsin olevani tunkeilija ja kolmas pyörä, kun istuin heidän seuraansa ja minun piti muistuttaa itselleni, että olimme minun talossani, minun keittiössäni ja jalat minun pöytäni alla. Hanna vastasi minulle aurinkoisemmin kuin mihin olisin uskonut hänen pystyvän siihen aikaan aamusta. Vesku murahti myös jotain huomenen tapaista, mutta nousi saman tien lähteäkseen.
- Ei aamusuukkoa, ei halausta? murjaisin, vaikkei sellaisia ollut jaettu ikuisuuksiin.
- Häh? hän sanoi kuin olisin yllättäen puhunut serbokroatiaa. – Ai. Tietysti. Hän astui pari askelta takaisin päin ja kumartui muiskauttamaan lähellä otsaani. Se ei ihan osunut, mutta miedosti partaveden tuoksuinen ilmavirta sai kylmät väreet menemään niskassani. Se oli aamutervehdyksen irvikuva ja teki pilkkaa minusta ja me kaikki tiesimme sen. Minun teki mieli huutaa ja kovaa, vaatia heitä kertomaan, mitä oikein oli meneillään.
- Mun täytyy lähteä kanssa, sanoi Hanna ja nousi pöydästä. Kohta ovi kävi ja jäin yksin.

Sinä päivänä paiskoin tavaroita, rikoin astioita ja pesin koneellisen pyykkiä vaaleanpunaiseksi. Ainoa hyvä tekoni oli, että aamupäivällä kävin tallilla viemässä Nooralle termosmukissa kuumaa kahvia ja pakastimesta sulattamiani korvapuusteja, sillä minua säälitti myräkkä, jossa hän joutui työnsä tekemään. Ratsastamaan en haaveillutkaan siinä mielentilassa. Se olisi ollut epäreilua hevosta kohtaan ja kun jo kaksosetkin olivat omaksuneet sen asenteen, ettei huonoa tuulta menty purkamaan hevosen selkään, en siitä voinut minäkään lipsua.

- Mikä sua vaivaa? kysyi Jerry tultuaan koulusta ja notkuttuaan vähän aikaa seurassani, kuten hänellä oli tapana aina, kun olin Mustaojalla. Minusta se oli ihanaa. Hän ei sanonut mitään erityistä, jutteli ehkä vähän koulujuttuja, mutta se oli melko paljon teini-ikäänsä puhkeavalta pojalta, etenkin kun yleensä en voinut pitää näppejäni irti vaan aloin lopulta pörröttää hänen hiuksiaan tai uskaltauduin jopa halaamaan. Siinä vaiheessa hän yleensä punastui ja karkasi.
- Ei mikään, sanoin automaattisesti, mutta en voinut olla vilkaisematta häntä syyllisenä. – Miten niin?
- Sua vaivaa joku asia, sanoi pitkä, sievä poikani. Oli mielenkiintoista, miten paljon ja miten eri tavalla sitä saattoi rakastaa lapsiaan. Jerryä rakastin voimakkaan tummansinisesti ja hän oli tavallaan ainutlaatuinen. Danni oli ihan yhtä erityinen, mutta tunteeni häntä kohtaan oli tulenoranssi. Välillä polttavan kiihkeä, välillä leimuavan raivostunut. Alissalla ja kaksosillakin oli omat värinsä, mutta en ehtinyt analysoida niitä siinä kohden, sillä Jerry tuli ja halasi minua. Polveni olivat pettää pelkästä hämmästyksestä.

- Mä en malta odottaa, että te tuutte kotiin, Danni ja sinä, Jerry sanoi ja minun teki mieli huutaa julki koko ahdistukseni. Että mitä jos minua ei enää kaivattukaan? Mitä minä olin Hannan rinnalla? Mutta sellaista ei tietenkään voinut sanoa omalle pikku pojalleen. Jerry katsoi minua omituisen tietäväisen näköisenä, vähän kuin vauvat, jotka katsovat kaikki maailman salaisuudet tummansinisissä silmissään ja minusta tuntui, että hän tiesi. Tiesi, mistä olin ahdistunut ja että olin turhaan.
- Kiitos, sanoin reipastuneena. Tietenkään Jerryllä ei voinut olla aavistustakaan meidän aikuisten typerän sotkuisista asioista, mutta jotenkin hän oli onnistunut vakuuttamaan minut siitä, että asiat järjestyisivät.

 
7. Odottamaton käänne
Onnistuin ennen lähtöäni riitelemään Veskun kanssa. Nousin ylös, kun hänkin nousi ja yritin keskustella sivistyneesti aamukahvin yli. Hän ei ollut ymmärtävinään kierteleviä ja kaartelevia kysymyksiäni ja lopulta hikeennyin: mieleni teki kuristaa häntä ja huutaa, että halusin tietää, harrastiko hän seksiä Hannan kanssa. Jätin kuristamisen sikseen, mutta en halunnut käristyä seuraavaan viikkoon asti epätietoisuudessa.
- Naitko sä Hannaa?
- Se on kai mun yksityisasiani. En mäkään kysele sun seksielämästäsi, Vesku sanoi ja lähti pukemaan takkia ja kenkiä lähteäkseen töihin. Olin aina inhonnut tyyppejä, jotka kävelivät tuolla tavoin pois tilanteesta jäämättä taistelemaan. Oli sääli, että Vesku oli katsonut asiakseen opetella noin huonon tavan.
- Raukkis! sihisin ja seurasin häntä eteiseen, mutta en saanut muuta vastausta kuin säälivän katseen. Kumarruin ja nappasin käteeni lähimmän kengän, jonka paiskasin Veskun perään, kun hän oli jo sulkemassa kuistin sisäovea. Se mäjähti niin kuuluvasti, että kaksoset varmasti heräisivät ja Armi suti riemuissaan sen perään. Selvästi mikä tahansa heitetty esine oli tarkoitettu koiran hampaisiin.

Kummallista kyllä, yhteenotto ja Veskun karkaaminen eivät saaneetkaan minua masennuksen alhoon vaan tunsin itseni hassulla tavalla erittäin eloisaksi. Jumaliste, olin ainakin nostanut kissan pöydälle! Pikkuriikkisen hetken olin tuntenut katumusta siitä, että Vesku nyt epäilemättä oli havainnut, etteivät hänen tekemisensä olleetkaan minulle yhdentekeviä, mutta sekin kääntyi pian ilonaiheeksi. Miksei hän olisi sitä saanut tietää? Tässä saattoi olla siemen uuteen alkuumme.

Tai viimeinen niitti arkkuumme. Jospa olin leikkinyt liian kauan.

Ajatuskulkuni katkesi kuitenkin kaksosten heräämiseen ja vietin työntäyteisen puolitoistatuntisen hoitamalla ensin heidät ja sitten Jerryn ja Alissan koulutielle. Alissa tahtoi välttämättä mennä mopollaan, mutta sää oli jo parantunut siitä, kun olin tullut, joten en pelännyt hänen paleltuvan tai ajavan tieltä. Jerrylle tarjosin kyydin, vaikka koulutaksilta saattaisi tulla sanomista turhasta pysähdyksestä.
- Nähdään ensi viikolla, sanoin pysäyttäessäni koulun pihaan. Poika virnisti minulle ja hänen ilmeensä lämmitti. Olin ainakin jotain hyvää saanut elämässäni aikaan.

Dannille olin soitellut sen verran, että tiesin hänen olevan elossa. Hän oli melkein vahingoniloiseen sävyyn ilmoittanut lintsaavansa koulusta, koska lumimyräkkä oli ollut todella paha, enkä ollut raaskinut tehdä siitä minkäänlaista numeroa. Pidin kuitenkin mieluummin lintsaavan tyttären kuin mopo-onnettomuudessa kuolleen. Tänä aamuna en vielä ollut uskaltanut soittaa hänelle, sillä en muistanut, moneltako hänen piti olla koulussa. Laittaisin tekstiviestin jossain vaiheessa, mutta nyt kävisin tallilla.

Tallipiha oli hiljainen, kun hyppäsin autosta. Olin päässyt lähtemään Mustaojalta niin aikaisin, että minulla oli hyvää aikaa ratsastaa ennen työvuoron alkua, joten olin jo siellä pukeutunut vanhoihin ratsastushousuihini, kenkiä ja kypärää säilytinkin tallilla. Oli valoisaa ja lunta tuli vieläkin, mutta nyt vain hiljalleen ja kauniisti, kuin jouluna ja piha oli neitseellisen lumikerroksen peitossa. Ihmettelin hiukan hiljaisuutta, mutta päättelin, että täällä oli satanut sen verran, että aamun lenkkeilijöiden rattaan- ja kavionjäljet olivat ehtineet peittyä.

Kaikki ei kyllä ollut kunnossa tallissakaan. Hevoset olivat ulkona, mutta talli oli siivoamaton ja siellä oli hevosten yön paksu löyhkä. Käytävää ei ollut kukaan lakaissut vaan turvetta ja heinänkorsia oli betonilla. En tiennyt, kenen tallivuoro oli, mutta kaipa joku oli sairastunut. Tasapainottelin hetken kahden ajatuksen välillä: siivoaisinko tallin vai hoitaisinko oman hevoseni. Muistin kuitenkin, että minä olin täällä asiakas ja että Hanskilla oli Monikan lisäksi muitakin palkollisia, jotka voisivat hoitaa homman, ja kai hänellä itselläänkin talikko pysyi kädessä.

Menin siis varustehuoneeseen vaihtamaan kengät, mutta en ehtinyt kaivaa niitä satuloiden alta nurkasta, kun kuulin raskaita ja kiireisiä askelia. Vilkaisin kumarasta asennostani ylös ja näin jotain suunnattoman pelottavaa. Monika huojui yläpuolellani kädet uhkaavasti nyrkissä etupuolellaan. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin enemmän onnettomat kuin murhanhimoiset.
- Sanoinko mä sulle, että pidä pikkupillus kurissa? hän sanoi melkein nyyhkäisten.
- Mitä ihmettä?
- Danni.

En voinut niin nopeasti ollenkaan ymmärtää, mitä Danni nyt oli tehnyt. Hänhän saattoi tietysti keksiä mitä vain, mutta en tiennyt, mikä saisi Monikan tuohon tilaan.
- Mitä?
- Ne on ollu siellä nyt kaks yötä. Eikö sulla ole mitään sanomista siihen?
- Kuka ja missä? kysyin kärsivällisesti.
- Sun vitun huorakakaras ja Hanski. Hanski ei oo käynytkään tallilla, Monika nyyhkäisi.
- Jos se on kipeänä, ehdotin.
- Lakkaa olemasta idiootti! Tule, mennään katsomaan! Mennään Hanskin luo!

Kuvittelin Monikan ehkä olevan korkeassa kuumeessa ja hourailevan sen takia, tai ehkä hän oli muuten vainoharhaisempi kuin mitä olin ajatellutkaan. Oli niin tai näin, tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän puhui minulle niin, etten pelännyt oman turvallisuuteni puolesta. Monikan hurjuus ei selvästikään nyt ollut kohdistettu minuun.
- Mennään vaan, lupasin. En tiennyt erityisen paljon psykiatriasta, mutta varmasti Monika rauhoittuisi nähdessään, että Hanski joko nukkuisi krapulaansa tai ei olisi kotona ollenkaan. Joka tapauksessa hän näytti valmiilta tarraamaan minua niskasta ja viemään mukanaan, halusin tai en. – Danni on kyllä koulussa.
- Buah. Ei ainakaan missään oikeassa koulussa. Hanskin privaattinaimakoulussa. Miten otetaan suuhun, pilluun ja perseeseen.
- Ala painua, sanoin lyhyesti. Ajatuskin etoi, kun hän kerran yritti sotkea Dannin siihen.

Sain harppoa puolijuoksua Monikan perässä Hanskin asunnolle ja ensimmäisen kerran sydämeni jysähti, kun näin talon pihassa lumen peittämän mopon. Se alkoi jyskyttää lisää, kun Monika soitti ovikelloa ja näin, miten isot kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
- Siellä ei ole ketään, ehdotin, kun olimme odottaneet vähän aikaa.
- Ai ei ole? Kyllä siellä on!

Monika kaivoi esiin avaimen ilmeisimmästä mahdollisesta paikasta, portailla seisovasta kukkaruukusta, ja avasi oven. En suostunut menemään sisään, vaikka hän leväytti kohteliaasti oven selälleen ja viittasi kädellään.
- Mene sä vaan edeltä, kun murtauduitkin tänne, murjaisin, mutta seurasin häntä sitten kyllä. Hanski tuli meitä vastaan eteisessä hiukset pystyssä ja yllään vain bokserit.
- Sika! Monika kiljaisi ja kävi hänen kimppuunsa. He olivat suunnilleen saman pituisia ja Monika oli ehkä hiukan painavampi, joten päättelin, ettei kumpikaan kaivannut apuani, kun he painivat peremmälle olohuoneen näköiseen. Hittoako minä täällä tein, paitsi noudatin Monikan toivetta? En kuitenkaan voinut olla kurkkimatta raollaan olevista ovista sisään. Työhuoneessa olinkin käynyt, kun olin käynyt tekemässä Irkun vuokrasopimuksen. Toinen ovi oli vessaan. Kolmaskin oli raollaan ja ihan uteliaisuuttani tyrkkäsin sitä vähän enemmän auki samalla, kun välienselvittely olohuoneessa sai enemmän volyymia.

- Huomenta, sanoi Danni, joka istui keskellä isoa sänkyä pidellen peittoa verhonaan. Se ei kuitenkaan riittänyt peittämään sitä tosiseikkaa, että hän näytti olevan alasti, ainakin hänen olkapäänsä ja selkänsä olivat. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan eikä hän näyttänyt missään määrin vaivautuneelta tai häpeilevältä, vaikka tilanne oli mikä oli. Päinvastoin, hän näytti härnäävältä ja hänen toinen suupielensä nyki ylöspäin. Hymyillä hän ei kuitenkaan uskaltanut nähdessään järkytykseni. Tartuin molemmin käsin kiinni sängynpäädystä, sillä hetken ajan pelkäsin pyörtyväni. Ajatukseni säntäilivät kuin pillastuneet hevoset, enkä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä.

Lopulta sain vedettyä pari kertaa syvään henkeä ja komensin itseni priorisoimaan. Tärkeintä oli päästä tästä tilanteesta, ennen kuin Monika muistaisi tulla rusikoimaan Danninkin.
- Pue päällesi. Me häivytään, sanoin tiukasti ja kumma kyllä hän ei pistänyt sanallakaan vastaan. Yksi silmäys ilmeeseeni kadotti kaiken pilkkeen hänen silmistään ja paljaat varpaat ilmestyivät peiton alta sängynreunalle. Minun piti kääntää hänelle selkäni, sillä vaikka emme olleet mitenkään häveliäitä alastomuuden suhteen ja saunoimme iloisesti yhdessä ja ristiin koko perhe, oli tilanne nyt sellainen, etten voinut katsoa häntä. Katsoin sen sijaan olohuoneeseen ja minun teki niin mieli mennä avuksi Monikalle, joka näytti kiskovan Hanskilta hiuksia päästä.
- Mä olen valmis, sanoi Danni yllättävän pian ja hänen äänensä oli pieni ja pelästynyt.
- Sitten menoksi.

Kävelimme ulos riitelevän pariskunnan huomaamatta.
- Ajat suorinta tietä kotiin. Mun täytyy hakea auto tallilta, määräsin ja Danni nyökkäsi. Mieleeni ei juolahtanutkaan, ettei hän tottelisi, eikä kai hänenkään. Olimme yksiöni pihalla lähes samaan aikaan ja matkalla olin ehtinyt vähän toipua järkytyksestä ja suunnitella seuraavia liikkeitä. Pidättäydyin tönimästä Dannia portaita ylös, vaikka mieleni kovasti tekikin ja avasin suuni vasta, kun olimme turvallisesti sisällä.

- Mitä hélvettiä sä oikeen luulit tekeväsi? kysyin ja ravistin Dannia.
- Älä käy kiinni! hän kivahti ja päästin otteeni. Meillä ei ollut tapana käydä käsiksi, mutta en voinut olla miettimättä, että olisimmeko nyt tässä tilanteessa, jos olisin ravistellut Dannia edes joka kymmenennen kerran kaikista niistä kerroista, kun olisin halunnut.
- Vastaa sitten!
- Mua huvitti, Danni sanoi kohauttaen olkapäitään.
- Miten sua muka voi huvittaa mennä sänkyyn jonkun Hanskin ikäsen vanhan ukon kanssa?
- Ei se nyt niin vanha ole. Itse oot vanhempi.
- Mutta silti? Miten sä voit haluta tehdä jotain sellasta? Sä olet pelkkä lapsi! Vai pakottiko se sut? Sano, että pakotti ja mä toimitan sen linnaan loppuiäkseen!
- Mä olen kuustoista, eikä Hanski pakottanu mua mihinkään, Danni ilmoitti nostaen leukaansa.
- Et edes kahta kuukautta päälle! Et kai sä kuvittele olevasi rakastunut siihen tai jotain? kysyin pahojen aavistusten alkaessa hiipiä mieleeni.
- Oisko se susta pahempi vaihtoehto kuin että mä ihan vaan huvikseni menen sen kanssa sänkyyn?

Hiljenin miettimään. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut hyvä, molemmat olivat hirvittäviä. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä jankkaamaan.
- Pakkaa tärkeimmät kamasi, sanoin ja yllätin Dannin.
- Miksi?
- Koska mä käsken. Sä lähdet Mustaojalle.
- Nytkö? Mutta koulu…
- Páskat koulusta! Ei se sua ole tainnu tähänkään asti haitata, vastahan sä kerroit mulle lintsanneesi lumimyrskyn takia. Ala pakata tai sitten lähdet noin ja sillä hyvä.
- Okei, Danni sanoi iloisesti ja kiskoi sänkynsä alta kassin, joka hänellä yleensä kulki mukana Mustaojalla. Annoin hänelle viisi minuuttia ja aloin sitten hoputtaa häntä liikkeelle. Ehtisin Mustaojalle ja takaisin vielä ennen vuoroni alkua, mutta pelivaraa ei ollut paljon.

- Páskat koulusta, tyttäreni toisti ihastuneena, kun olimme päässeet liikkeelle. Sitten hän tunki kuulokkeet korviinsa ja alkoi katsella ulos ikkunasta. Se sopi minulle, sillä tarvitsin totisesti lisää aikaa järjestellä ajatuksiani. Vasta, kun olimme melkein perillä, hän otti ne pois ja kysyi miettiväisesti: - Mitähän Vesku sanoo?
- Sen sä näet illalla.
- Aiotko sä kertoa sille?
- Tietysti aion.
- Että sä olet niin huono äiti, että mulla on ollu tilaisuus naida ympäri Tammisaarta?
- Se tietää, millasta sua on pidellä, ei se voi mua kovin paljon syyttää. Ja et kai sä ole?
- En kauheesti, Danni huokaisi hyveellisesti.
- Kauheesti? toistin, mutta nyt arvelin hänen vedättävän minua. - Miksi sä oikeesti teit sen? Eikö sulle omanikäisiä ois löytyny? Miksi ihmeessa Hanski?
- Mitä sä aiot sanoa Hanskille?
- Paljon kaikenlaista, enkä mitään, minkä kuulemisesta se ilahtuisi.
- Sä et voi soittaa poliisille.
- En taida voida, mutta saa nähdä, soittaako se, jos mä menetän malttini.
- Ja sä et enää flirttaile sen kanssa?
- Älä okseta mua. Mä haluan vaan murskata ja kuohita sen, sanoin kiihkeästi.
- No hyvä, Danni sanoi ja sitten olimme perillä.
- Onko sulla avain? Mä ajan alas ja otan traikun mukaan, sanoin pysäyttäen oven eteen.
- Aiotko sä tuoda Irkunkin pois?
- Se lähtee siltä tallilta viimeistään huomenna.
- On mulla avain, Danni sanoi ja hyppäsi ulos autosta.

Trailerini seisoi lumihangessa ja sain lapioida vähän, ennen kuin sain sen koukkuun kiinni. Toivoin kovasti, etteivät sen jarrut olleet jäätyneet kiinni tai renkaat maahan ja vasta, kun se suosiollisesti nytkähti, uskalsin huokaista helpotuksesta. Ehtisin töihin juuri ja juuri ja matkalla minun kai pitäisi soittaa muutama puhelu. Aloitin Veskusta, sillä se oli vaikein pala ja siis parasta hoitaa alta pois.
- Mä toin Dannin kotiin, ilmoitin, kun hän vastasi.
- Nyt? Miksi ihmeessä?
- Koska mä löysin sen sängystä meidän talli-isännän kanssa.
- Sä mitä?

Toistin, vaikka varmaan Vesku oli kuullut. Hänkin varmasti halusi vain hetken lisäaikaa keksiäkseen, mitä sanoisi, ja kyllä hän sitten sanoikin, paljon. Kaikki ei liittynyt suoranaisesti minun persoonaani, mutta osa kyllä. Kuuntelin niin tyynenä kuin mahdollista, mutta en minä sitä loputtomiin voinut vain vastaanottaa.
- Jospa nyt rauhoittuisit vähäsen, ennen kuin karjut itsesi käheäksi, ehdotin, kun hän veti henkeä.
- Miten sä annoit sen tapahtua?
- Mä olin Mustaojalla, muistutin.
- Mutta ei kai se nyt yhtäkkiä saanu tommosta ajatusta päähänsä toissapäivänä? Kai sä olet jotain nähnyt?
- En ole.
- Mä tapan sen jätkän.
- Älä. Mä voin hoitaa sen.
- Missä kunnossa Danni on?

Tunsin piston mielessäni. Sitä en ollut ehtinyt oikein ajatella, ja varmasti aamun tapahtumat olivat olleet jonkinlainen järkytys Dannillekin, vaikka hän oli näyttänyt vain tyynen tyytyväiseltä koko matkan ajan.
- Se näytti olevan ihan kunnossa, sanoin epävarmasti.
- Näytti? Missä sä olet?
- Matkalla töihin.
- Jätit sen yksin? Oletko sä hullu? Mä lähden kotiin.

Vesku löi luurin korvaani ja jätti minut kihisemään kiukusta. Kaikkein pahimmin hän aina oli onnistunut loukkaamaan minua silloin, kun olin itsekin sitä mieltä, että olin toiminut hölmösti, ja nyt ihmettelin, miten olin saattanut jättää Dannin kuin paketin portaille. Sairaala ei olisi kaatunut, vaikka olisin ilmoittanut joutuvani äkkiä pitämään vapaan perhesyistä. Sillä hetkellä vihasin Veskua melkein yhtä paljon kuin Hanskia, enkä etsinytkään seuraavaksi Jinnan numeroa, kuten olin aikonut saadakseni vähän lohtua, vaan soitin Hannalle.

- Mitäs sinä? hän vastasi.
- Onko sun talli täynnä?
- On. Sä vasta kysyit sitä.
Niinpä olin kysynyt, mutta olin toivonut, että tilanne olisi muuttunut jotenkin.
- Ihan täysi? Eikö sulla ole edes yhtä unohtunutta boksia missään nurkassa?
- Ei ennen ensi viikkoa kuin vesiboksi. Miten niin?
- Koska mä tarvitsen tallipaikan tänään. Tai huomenna viimeistään, tarkensin ajatellen, että ehkä oli vähän liioiteltua lähteä roudaamaan Irkkua mihinkään iltavuoron jälkeen. Se ei takuulla suostuisi edes menemään traikkuun, kun sen mielestään olisi pitänyt saada torkkua iltaheinien päälle.
- Mikset vie sitä kotiin?
- Koska mä en halua nähdä Veskua nyt, vingahdin.
- Niinkö? Kerro ihmeessä lisää, Hanna sanoi kiinnostuneena ja muistin, että vasta sinä nimenomaisena aamuna olin toivonut hänet hemmettiin. Niin se elämä heitteli.

- Meidän tallinpitäjä on houkutellu Dannin sänkyyn ja Vesku taisi pistää sen aika lailla mun piikkiin. Mä en taida haluta nähdä sitä nyt, ennen kuin se pyytää anteeksi, kerroin. Minusta ei ollut vaarallista kertoa sitä Hannalle, tuskin hän siitä saisi mitään kimmoketta juosta Mustaojalle ja kun kerran toivoin saavani häneltä apua, hän ansaitsi mielestäni kuulla syyn.
- Ohoh, tyttöhän alottaa nuorena! Tullu äitiinsä?
- Haista páska, sanoin. Minä en ollut ollenkaan löysäperäinen, vaikka Hanna mielellään vihjailikin sellaista – eikö sekin jo todistanut sitä, että olin elänyt täydellisessä selibaatissa koko niin sanotun asumuseromme ajan? Oliko Vesku? Muistin, että siitä asiasta halusin myös keskustella Hannan kanssa.
- Tsot tsot. Kuka tässä on kenen apua vailla?
- No voitko sä auttaa?
- Mä olen sopinut myyväni yhden hevosen, mutta kaupat piti tehdä vasta ens viikolla, että ne saa sen hiihtolomaksi. Jos sä pyydät kauniisti, mä voin kysyä, haluaisiko ne ehkä aikastaa sitä.
- Mä pyydän kauniisti!
- Mä en voi luvata mitään, tietenkään. En mä vesiboksistani luovu.
- Ja entä Vesku ja sinä? kysyin, kun en kerran tärkeimpään asiaani saanut vastausta.
- Häh? Hei, joku koputtaa. Mä soittelen sulle illemmalla, jos ja kun oon saanu sen hevosenostajan kiinni.

Minusta alkoi tuntua, että heillä oli jokin salaliitto minun kiusaamisekseni.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   29.7.15 23:49:27

Mä edelleenkin luin kaks kertaa, että vesku vei koiran pihalle, ja jessi komens sen jäämään sisään vaikka sen piti olla veskun kanssa pihalla :D. Ja tosiaanhan vesku oli jo käyttänyt Armin pihalla. Ei pitäis lukea näitä pärkiä liian väsyneenä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.7.15 16:53:12

8. Lähtö
Töissä piti sen verran kiirettä siihen asti, kunnes varatut vastaanottoajat oli hoidettu ja ainoastaan päivystys jäi auki, että pääni sai tervetulleen hengähdystauon henkilökohtaisista asioista. Vasta kuuden maissa, kun menin juomaan vähän kahvia ja syömään voileipäkeksejä, joita minulla onneksi oli kaapissa kaiken varalta, huomasin olevani rättipoikkiväsynyt. Päivä oli ollut jo nyt järjettömän pitkä ja puolet vuorosta oli vielä tekemättä. Aamun riidasta Veskun kanssa tuntui olevan viikko ja päivällä käydystäkin useampi vuorokausi.

Hanna oli soittanut minulle takaisin puoli neljän aikaan, mutta koska en ollut silloin voinut vastata, soitin nyt taas hänelle. Hurinasta päätellen hän oli autossa vastatessaan.
- Saitko sä järjestettyä mulle mitään? kysyin haukotellen.
- Sain mä, voit tuoda sen vaikka heti, Hanna sanoi ja valtava helpotus valtasi minut.
- Kiitos. Mä en voi tänään – mulla on vielä tuntikausia työvuoroa jäljellä – mutta mä tuon sen heti huomenna töiden jälkeen. Sä olet tosi kiltti.
- Niin mä taidan olla.
- Saitko sä ne kaupat tehtyä etuajassa vai meneekö Irkku vesiboksiin?
- Ei, mä olen parhaillani viemässä Psykoa Mustaojalle. Vesku lupasi ottaa sen sinne, että me saadaan sun hevosellesi tilaa.
- Mitä? älähdin ja olin taas täysin hereillä.
- Olit ihan oikeassa, kun et halunnu lähteä viemään sitä Mustaojalle. Mä en ole koskaan kuullut Veskun olevan noin poissa tolaltaan. Anna sille vähän aikaa rauhottua.

Tietysti he olivat soitelleet. Tietysti Hanna oli matkalla sinne. Tietysti hän jäisi yöksi. Tietysti kaiken piti mennä päin hélvettiä samalla kertaa. Mistähän Danni oli mahtanut ottaa mallia?

Ilta oli puolestaan ikävän rauhallinen, mutta tapoin aikaa soittelemalla puheluita potilaiden välissä. Juttelin Jinnan, Miilan ja Ilsen kanssa ja sain sen verran ystävällisiä sanoja, etten enää tuntenut itseäni epäonnistuneeksi hylkiöksi. Muistin jopa laittaa Dannin luokanvalvojalle viestin, että perhesyistä johtuen Dannin muutto olikin aikaistunut ja sain saman tien vastauksenkin, jossa kysyttiin, että oliko Danni tyhjentänyt kaappinsa ja palauttanut avaimen. Lupasin huolehtia siitä, vaikkakaan en tiennyt, miten. Kai minun pitäisi jonain päivänä ruokatunnin sijaan ajaa koululle hakemaan hänen tavaransa. Saatoin jo kuvitella, miten koko lukio tuijottaisi minua, kun uskaltautuisin sinne. Ajatus puistatti ja sysäsin sen myöhemmäksi, ehtisi sen vaikka hiihtoloman jälkeenkin. Enhän edes tiennyt, oliko Danni ottanut avaimen mukaansa.

Soitin hänellekin, kun odotushuone näytti autiolta, mutta hänellä ei ollut aikaa jutella, sillä heillä oli kaksosten kanssa peli kesken. Hän kuulosti iloiselta ja tyytyväiseltä ja siltä, ettei ollut ollenkaan traumatisoitunut liian aikaisesta vierailustaan aikuisten maailmaan.
- Oletko sä jo jutellut Hanskin kanssa? hän kysyi lopuksi epäröiden.
- En. Mä olen töissä. Se on kyllä yrittäny soittaa, mutta mä en ole vastannut, tunnustin.
- Mutta jos se soittaa Irkusta, jos sille on tapahtunu jotain?
- Sitten se laittaisi tekstarin. Niin se laittoi sillonkin, kun tammat oli repiny sen loimen. Mä en puhu sen kanssa puhelimessa. En ainakaan töissä.
- Okei, Danni sanoi. – Nyt on mun vuoro pelata. Ja kai sä tuot mun mopon pian?

Kotiin päästyäni olin kuolemanväsynyt. Päätin jättää iltapalan väliin, mutta suihkua en voinut. Hiukset kosteina painuin sänkyyn ja nukahdin saman tien vain herätäkseni aamulla kännykän piippaukseen nälkäisenä kuin susi. Olin tomera ja kylmän päättäväinen ja niin minun piti ollakin. Hevosen muuttamisessa oli iso homma, etenkin jos siinä samalla joutui selvittelemään välejään tallihenkilökunnan kanssa. Tai mitäpä minulla oli selvittelemistä. Päinvastoinhan asia oli. Olin pahoillani siitä, että Suvi oli vapaalla, enkä ollut päässyt kertomaan hänelle omaa versiotani asiasta. Hän olisi aika lailla puun ja kuoren välissä, sillä tiesin hänen melkein jumaloivan veljeään, ja uskoin hänen pitävän minusta ja Dannistakin. Mutta voisihan sen selvittää, kun sen aika tulisi. Paiskin töitä melkein koko minulle siksi päiväksi säädetyn ajan ja lähdin sitten tuimana ajamaan tallille. En uskonut löytäväni ketään, mutta yllättäen Monika olikin siellä.
- Mä odotin sua, hän sanoi, kun tulin sisään tempoilevan Irkun kanssa. Olin pysäyttänyt auton ja traikun tallin eteen, mennyt suoraan tarhoille hakemaan sen ja tietenkin yhdistelmä oli ollut sen mielestä suunnattoman vaarallinen ohitettava.
- Kiva, sanoin lyhyesti. En tiennyt, miten hänen eilinen jupakkansa Hanskin kanssa oli päättynyt, mutta minun aikeeni hän varmasti näki notkuessaan valjastuskatoksessa. Traikku oli suoraan hänen nenänsä edessä.
- Sä viet sen pois?
- Joo. Meistä ei näy täällä tän jälkeen edes hajua.

Huomasin sanoneeni taikasanat. Monika hymyili minulle ensimmäistä kertaa ikinä ja sädehtivämmin kuin Välimeren aurinko.
- Mä autan sua! hän lupasi ja kääri hiuksensa kiireesti poninhännälle. Ei kysymyksen puolikastakaan siitä, olinko maksanut tallivuokrani ja oliko minulla oikeus viedä hevoseni pois vai pitäisikö Hanski soittaa paikalle. En voinut olla huvittumatta.
- Pääsittekö te sopuun? uskalsin kysyä, kun olin päästänyt Irkun karsinaansa odottamaan, että keräisin ja pakkaisin sen tavarat.
- Me päästään nyt, kun te menette, Monika lupasi ja nosti syliinsä satulan. – Takapenkillekö tää menee?
- Joo, voi mennä.

Kaikki sujui vilauksessa. Minä nostelin meille kuuluvat tavarat varustehuoneesta ulos kenkiä ja kypäriä myöten ja Monika kantoi ne autoon. Viimeiseksi vaihdoin Irkulle kevyemmän loimen ja otin sen käytävälle, missä olisi helpompi pukea kuljetussuojat. Se ei pitänyt niistä ollenkaan vaan alkoi tepastella pää niin korkealla kuin mitä ketjut antoivat myöten.
- Paikallas sáatana! Monika karjaisi tullessaan takaisin sisään taas kerran ja yllätyksekseni Irkku seisahtui niille sijoilleen suorastaan nolon näköisenä. – Sä olet sille ihan liian kiltti, Monika sanoi minulle moittivasti.
- Selvästi, mutisin kumartuessani taas Irkun jalkojen puoleen. Monika seisoi käsi Irkun riimussa, eikä se uskaltanut kohottaa jalkaansakaan, vaikka sainkin häntäjouhista päin naamaani, kun laitoin takasuojia.

- Sussa on hevosmiehen ainesta, sanoin, kun olin saanut kaikki suojat paikoilleen. Olin päättänyt lähteä niin hyvissä väleissä kuin mahdollista. – Ja mä en todellakaan tiennyt mitään Dannista ja Hanskista.
Monika näytti epäluuloiselta sekunnin verran, mutta se meni ohi.
- Niin, mä uskon sen. Kiitettävän vikkelästi sä hinasit sen sieltä pois.

Irrotin kettingit Irkun riimusta ja lähdin viemään sitä ulos, ja tietenkin se pysähtyi taas valjastuskatokseen nähdessään trailerin avoimen takasillan. Sähähdin sille, läimäytin riimunnarun päällä ja sainkin sen pihalle asti, mutta Monika se oli, joka takaa komentamalla sen sai kävelemään koppiin asti. En tiedä, olisinko ilman häntä selvinnyt koko hommasta. Ainakaan en olisi selvinnyt niin nopeasti.
- Sano Hanskille, että sen ei tarvitse palauttaa loppukuun tallivuokraa, sanoin Monikalle, kun olimme nostaneet takaluukun ja sulkeneet sen. Tarkkaan ottaen hänellä oli kaiketi mahdollisuus vaatia vielä seuraavan kuunkin tallivuokra, sillä enhän ollut vieläkään irtisanonut vuokrasopimustamme. Toisaalta, en myöskään ollut soittanut poliisille, niin kuin olin päättänyt uhata tehdä, jos joskus jaksaisin puhua hänen kanssaan. En ollut varma, tulisiko niin koskaan käymään.
- Älä huolehdi tallivuokrasta. Mä pakkasin mukaan ne valjaat, joita Irkku on käyttänyt. Eiköhän ne kata sen pari viikkoa, Monika sanoi.
- En mä voi niitä ottaa! Hanski syyttää mua varkaudesta, kauhistuin.
- Kuule, ei se tule syyttämään sua mistään.

Monika oli ollut kivenä kengässäni koko syksyn, mutta nyt hän ei tuntunut enää sellaiselta. Siinä vaiheessa en tullut ajatelleeksi, että ehkä se johtui siitä, että eittämätön mielenkiintoni Hanskiin oli muuttunut silkaksi inhoksi Danni-jutun myötä. Tunsin vain suurta naisten välistä yhteenkuuluvaisuutta.
- Onnea sulle sen paskiaisen kanssa, toivotin.

Vaikka olin koko ajan etsiessäni tavaroitamme ja valmistellessani Irkkua vilkuillut olkani yli säikkynä ja toivoen, ettei Hanski keksisi ilmestyä paikalle, tunsin säikähdyksen ja harmistuksen lisäksi myös helpotusta, kun sittenkin näin hänen tulevan. Minua olisi jäänyt vaivaamaan, jos olisin karannut kuin varas yössä.
- Mitäs täällä tapahtuu? Hanski kysyi seisahtuen kädet taskuissaan trailerin viereen. Katsoin häntä harkiten käydä kimppuun tai ainakin potkaista, mutta jo halveksiva tuijotus ja hänen katseensa, joka tipahti maahan, helpottivat. Ymmärsi sentään hävetä, páskiainen.
- Mä yritin soittaa sulle, hän sanoi.
- Mä en halunnu puhua sun kanssa. Enkä halua nytkään. Väistä.

Kiipesin autoon, lähdin ajamaan ja muutamat kymmenet kilometrit Hankoon taittuivat nopeammin kuin kauppareissu lauantaina. Se oli juuri sopiva matka toipua kiukkuisesta sydämentykytyksestä, jonka Hanskin kohtaaminen oli saanut aikaan. Olin päivemmällä laittanut Hannalle viestin arvioidusta saapumisajastani, joten oletin jonkun olevan tallilla vastassa ja niin olikin. Muistin Tiiran kesällisiltä käynneiltäni ja tyttöjen jutuista. He olivat pitäneet hänestä, joten minäkin pidin. Tervehdimme toisiamme, hän auttoi minua avaamaan takasillan ja näytti, mihin veisin Irkun.
- Se on kaunis, hän sanoi, kun sain loimen ja suojat pois. Ne näyttivät liian tuhruisilta ansaitakseen jäädä tähän talliin.
- Sehän on ihan rimpula, vähättelin.
- Mutta kaikki täällä onkin tommosia sotanorsuja. Mä tykkään tommosista sporttisemmista.
- Ja kauhean karvainen. Jos mä olisin tiennyt, että me muutetaan tänne, niin olisin totisesti nyppinyt sen harjan. Onko Hannasta mitään haisua?
- Ei, se vaan soitti, että te ootte tulossa. Laitatko sä sen ruokalistan johonkin ylös? Miten se loimitetaan?
- Mä kirjotin kaiken töissä valmiiksi. Lappu on mun käsilaukussa.

Tiira auttoi minua kantamaan tavarat sisään valjaita myöten ja menin rapsuttelemaan Irkkua ennen lähtöäni.
- Se voi olla vähän narttumainen, varoitin Tiiraa. – Ei oikeastaan paha, mutta yrittää mielellään niskan päälle.
- Eiköhän se siitä, kun me tutustutaan, nuori nainen sanoi luottavaisesti ja minäkin uskoin sen.
- Mä taidan jättää traikun tänne.
- Siihen vaan maneesin seinän viereen, Tiira neuvoi. Nyökkäsin välittämättä sanoa, että olin tehnyt sen miljoona kertaa ennenkin.

Kun sain kopin irti koukusta, soitin Hannalle. Minusta oli korrektia ilmoittaa, että lasti oli perillä ja sitä paitsi uteliaisuus korvensi minua. Jos hän sattuisi olemaan kotona, menisin mielelläni pistäytymään ja puristamaan hänestä ulos muutamia Mustaojaan ja Veskuun liittyviä seikkoja, kuten miksi hän tarkalleen ottaen oli tulkinnut Veskun olevan niin poissa tolaltaan, ettei minun kannattanut näyttää nenääni siellä vähään aikaan.

Hanna ei kuitenkaan kutsunut minua kylään, vaikka vastasikin puhelimeen.
- Mä en ole kotona.
- Oletko sä mun kotona? kysyin epäluuloisena.
- Itse asiassa olen.
- Selvä. Ole sitten, tiuskaisin ja tungin puhelimen taskuun. Haistakoot hapanta kaikki, koko porukka. Kukaan ei välittänyt siitä, miltä minusta tuntui, miten poissa tolaltani minä ehkä olin. Mutta minä en piittaisi heistä. Näyttäisin kaikille, miten vahva olin.

9. Teetä ja sympatiaa
Aloitin pakkaamisen sinä iltana. Ensin Dannin tavarat, jotka veisin mukanani, kun minulla seuraavan kerran olisi vapaapäivä – ellei Vesku siihen mennessä olisi toennut Hannan niin mainostamasta järkytyksestä niin voi voi. Hän ei voisi pitää minua poissa lapsieni luota.

Kun kaikki Dannin jäljelle jääneet vaatteet olivat kolmessa suuressa muovikassissa, kiskoin pois lakanat hänen sängystään ja tein yhden pyykkikassinkin. Olin monesti tuntenut seinien kirjaimellisesti kaatuvan niskaan, kun olimme molemmat olleet kotona, mutta enimmäkseen se oli ollut hauskaa. Joskus me olimme kikatelleet nukkumisen sijaan niin, että olin muistanut nuoruusvuoteni ja yökyläilyt Jinnan kanssa. En olisi mistään hinnasta vaihtanut näitä kuukausia pois, en edes, vaikka olisin voinut käydä kauppaa siitä, mitä oli tapahtunut Dannin ja Hanskin välillä. Tavallaan olin jo hyväksynytkin sen. Tietysti Hanski olisi sietänyt joutua ruoskittavaksi tai vankilaan raiskattavaksi, mutta aloin pikku hiljaa ajatella, että Danni olisi joka tapauksessa kehittänyt jotain katastrofaalista ennemmin tai myöhemmin. Ehkä jotain vielä pahempaa, jotain, joka olisi todella satuttanut häntä.

Minä en tietenkään tiennyt, miltä hänestä todella tuntui. Nopea hiljainen muilutus Mustaojalle ja vielä nopeampi puhelinkeskustelu sen jälkeen eivät antaneet kovin kattavaa kuvaa, mutta hän oli ainakin vaikuttanut olevan ihan kunnossa ja tyytyväinen. Minun pitäisi kuitenkin nähdä hänet, jotta tietäisin, ja odotin jo kovasti vapaapäivääni.

Istuin keittiön pöydän ääreen ja avasin viinipullon, jonka olin käynyt hakemassa matkalla Hangosta kotiin. Yksin ryyppääminen oli jotain, jota olin oppinut pitämään asiana, jota ei vain tehty, mutta aioinkin soittaa Suville juodessani lasillisen, joten tarkalleen ottaen en ollut yksin, enhän?

Ystäväni vastasi melkein välittömästi.
- Mä kävin illalla tallilla ja sä ja Irkku olitte just lähteneet. Mitä ihmettä? hän kysyi tuohtuneena.
- Hanski, sanoin. Oli aika taitavaa, että hän oli päässyt käymään tallilla, eikä ollut kuullut syytä lähtöömme.
- Mitä Hanskista?
- Mä löysin Hanskin ja Dannin eilen sängystä.
Suvi hiljeni kokonaan, paitsi että olin kuulevinani äänekkään nielauksen.
- Et oo tosissasi, hän sanoi toinnuttuaan muutaman sekunnin ja kuulin, ettei hän tosiaankaan ollut kuullut.
- Toivoisin ihan hirveästi, etten olisi. Mutta ymmärräthän sä, etten mä voinut mitään muuta.
- Ymmärrän. Miten sä ne onnistuit löytämään? Tai siis. No, miten?
- Monika auttoi. Mä en tiennyt, miten päästä Hanskille sisään, jos sä sitä tarkoitat.
- Tietysti Monika. Kukapa muukaan. Ja nyt mä olen piru vie taas ilman apukäsiä. Danni oli niin hyvä.
- Toi mielipide taitaa olla teillä geeneissä, sanoin kuivasti.
- En mä sitä tarkoittanut, en sillä tavalla!
- Mä tiedän, naurahdin. En minä Suvin kanssa halunnut riidellä.

Juttelimme vielä vähän aikaa ja lupasin, että minä voisin ainakin jonkin verran auttaa Suvia hevosten liikuttamisessa, ainakin sellaisina päivinä, kun Hanski olisi raveissa tai hiitillä. Ajatus hänen kohtaamisestaan ei huvittanut minua ollenkaan.
- Tule mun kanssa nappaamaan yks kalja ja jutellaan lisää, Suvi ehdotti.
- Kiitti mutta en tule. Mulla on aamu ja mä olen juonu jo kaks lasillista viiniä tässä jutellessa. Nyt mä menen nukkumaan.
- Kello ei ole kymmentäkään!
- Mulla on ollu rankat pari päivää. Mä en kerta kaikkiaan jaksa. Mutta mennään jonain toisena iltana!

Siihen Suvi tyytyi ja minä nousin ja huuhtelin lasini onnellisena siitä, ettei hän ollut suuttunut minulle. Tietystikin se olisi ollut hölmöä, mutta veri oli vettä sakeampaa ja hän olisi voinut kerta kaikkiaan kieltäytyä uskomasta minua. Oli lämmittävää havaita naisten välistä yhteenkuuluvaisuutta uudemmankin kerran. Tietysti miehissä oli puolensa, mutta helpointa oli olla ystävä naisen kanssa. Joitakin asioita ei vaan voinut ymmärtää kuin toinen nainen.

Lieneekö johtunut viinistä vai yksinäisyydestä, että näin kammottavia painajaisia. Niissä oli tietenkin Danni pääosassa ja aamulla totesin, että en sittenkään ollut sujut sen kanssa, että tyttäreni oli olevinaan tarpeeksi kypsä harrastamaan seksiä. Vastahan hän oli saanut kuukautiset ja oppinut pesemään kainalonsa käskemättä! Tai olihan siitä nyt useampia vuosia, mutta ei tarpeeksi useita.

Oli hyvin ankeata mennä töihin, mutta ihan yhtä ankeata oli palata kotiin. En tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun ei minulla ollut Irkkuakaan, joten röhnötin vain sängylläni ja tuijotin televisiota, vaikkei sieltä tullut mitään, mikä minua olisi kiinnostanut. Olisin tietysti voinut soitella ihmisille, mutta olin soitellut kaikki läpi vasta vietyäni Dannin kotiin. Olisin vaikuttanut epätoivoiselta, jos olisin tehnyt saman uudelleen näin pian, enkä halunnut edes läheisimpieni pitävän minua epätoivoisena.

Veskun kanssa juttelin päässäni tuntikausia. Harjoittelin kai oikeaa kohtaamista varten. Oikeasti en uskaltanut hänelle soittaa, sillä Hannan sanat eivät kadonneet mielestäni. Pelkäsin. Se oli inhottava tunne ja vaikka olin ennenkin pelännyt hänen kohtaamistaan, oli se tapahtunut vain kerran, siihen oli ollut hyvä syy ja se oli kestänyt vain lyhyen aikaa. Se oli ollut silloin, kun hän oli saanut tietää minun pettäneen häntä. Mikähän idea minulla siinäkin oli ollut? En enää voinut muistaa.

Seuraaviin vapaapäiviini tuntui olevan kuukausi ja toivoin, että voisin jotenkin vaan skipata työt ja mennä kotiin jo aikaisemmin. Ehkä tarpeeksi kovasti toivominen auttoi, sillä kun vielä yhden päivän puursin töissä, aloin tuntea oloni aika vetämättömäksi. Pistin Suvin diagnosoimaan minut maanantaina, kun olimme kahvilla ruokatunnin jälkeen ja hän heitti pöydälle henkisen uupumuksen.
- Toi ei mene läpi Silakalle, irvistin.
- Sietäisi mennä.
- Mitä minusta?
Silakan pirulainen oli juuri sopivasti kävellyt sisään kahvihuoneeseen.
- Jessi ei ole ihan kunnossa, Suvi juorusi. – Musta sen pitäisi pitää vähän sairaslomaa. Lämmönnousua ja väsymystä.
En ollut ajatellutkaan kuumetta, mutta Silakka tunnusteli pulssiani ja kaulaani ja oli samaa mieltä.
- Pidä pari päivää vapaata, hän sanoi.
- Mutta sitten mulla on vapaapäivät.
- Sitä parempi.
- Mutta en mä tunne itseäni kuolemansairaaksi.
- Sitä parempi. Meillä on nyt sen verran harjottelijoita, että me pärjätään kyllä.

Olin miettinyt parin päivän oman loman kysymistä, mutta tämä oli vielä parempaa. Tosin minulla oli pikkuisen syyllinen olo. Ei pahaan oloon asti, sillä tiesin, että joskus ihmisten elimistö saattoi reagoida stressiin sairastumalla ja vetämällä liinat kiinni. Sille ei vaan voinut mitään, eikä sitä voinut tilata sen paremmin kuin välttääkään. Syyllisyys oli lähinnä siitä, etten ollut pitänyt henkilökohtaisia asioitani sellaisessa järjestyksessä, etteivät ne haitanneet työn tekoa. Dannin kanssa siihen tietysti oli hiukan hankala vaikuttaa, mutta enemmän minua huolettivatkin Veskun ja minun välit ja ne olivat ihan minun määrittelemäni.

Lähdin kuitenkin kotiin, kun oli kerran käsketty, mutten malttanut kuin pysähtyä siellä. Nappasin kuumelääkkeen ja kannoin pakkaamani Dannin tavarat autoon. En jaksanut ollenkaan miettiä, tarvitsisiko minun ottaa muuta. Päässäni ei ollut muuta ajatusta kuin päästä mahdollisimman pian Mustaojalle.

Olin perillä vähän kahden jälkeen ja tajusin pysäyttäessäni auton Alissan mopon viereen, että Dannin oma seisoi edelleen taloni edessä Tammisaaressa. Hän saisi todennäköisesti raivarin, kun tulin ilman sitä. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, olinhan jättänyt traikkuni Hannan luo. Voisimme tietysti ajaa hakemaan sen ja käydä katsomassa Irkkua jonain päivänä tässä, kunhan tautini olisi talttunut. Uskoin sen olevan sen verran henkistä laatua, että se menisi täällä kotona ohitse piankin, ellei vastassa olisi odottamattomia ristiriitoja. Eihän Danni sitä oikeasti tarvinnut ennen kuin hiihtoloman jälkeen, kun koulu taas alkaisi.

Koiraa ei näkynyt, kun raahasin osan kasseista sisään ja talo oli muutenkin hiljainen, joten menin suorinta tietä keittiön ikkunaan. Siellähän osa lapsista oli, pihalla. Kaksoset ratsastivat ja Alissa näytti pitävän jonkinlaista koirakoulua. Armi ei ollut Marun veroinen vahtikoira, sillä Maru olisi ollut vastassa minua pihalla heti auton äänen kuullessaan. Tai sitten Armi oli huomattavasti tottelevaisempi, eikä ollut lähtenyt Alissan luota, joka istutti sitä odottamassa, kunnes oli itse kävellyt kauemmas ja kutsui. Katsoin sitä vähän aikaa kunnioittavasti. Maru oli oppinut jonkin verran sellaisia asioita, joita koiran tuli osata, mutta tuohon se ei olisi koskaan suostunut. Se oli aina itse tiennyt paremmin, missä sitä tarvittiin.

Ullakon portaista kuului jytiseviä juoksuaskeleita ja Danni ilmestyi alakertaan.
- Mitä sä täällä teet? hän kysyi hämmästyneenä.
- Mä tulin sairastamaan.
- Mikä sut sairastutti?
- Mistä minä tiedän. Stressi. Huoli susta.
Danni puhahti jotain jo kesken vastaukseni, häntä ei selvästikään kiinnostanut pätkääkään.
- Toithan sä mun mopon?
- Ei mulla ollut traikkua, se jäi Hannalle. Enkä mä muutenkaan olisi kuumeisena ruvennut sitä lastaamaan, tiuskaisin. Tapasin suuttua, jos minut keskeytettiin tuolla tavoin, etenkin, kun hän oli itse kysynyt.
- No olipa reilua!
- Elämä on.

Tuijotimme toisiamme vähän aikaa kuin punniskellen, viitsisikö tästä kehittää täysimuotoisen riidan. Päätin, etten millään jaksaisi, joten vaihdoin puheenaihetta.
- Missä Jerry on?
- Liskon kanssa jossain.
- Oletko sä kunnossa?
- Miksen olisi? Danni kysyi hämmästyneenä.
- No oletusarvoisesti sun ikäselle tytölle voisi olla aika traumaattista se, mitä tapahtui.
- Ai se, että mä sain pari päivää vapaata koulusta? hän murjaisi, mutta arvasin, että hän alkoi ymmärtää.
- Se, minkä takia sä sait ne. Koko juttu Hanskin kanssa. Oletko sä edelleen ihan varma, ettei se mitenkään pakottanut sua? Koska silloin ei meinaa mitään, oletko sä kaks kuukautta yli vai alle kuudentoista.

- Ei se pakottanut mua, Danni sanoi ja hymyili tavalla, joka sai kylmät väreet menemään pitkin niskaani. Hän olisi voinut yhtä hyvin kiskoa naamansa irti ja paljastaa olevansa avaruusolio. Minua oksetti.
- Sä olet liian nuori, sanoin heikosti.
- En ole. Mä olen melkein sen kaks kuukautta yli naimaiän. Harva nykyaikana odottaa kauemmin, hän sanoi halveksivasti ja tunsin itseni dinosaurukseksi.
- Mutta teidän ikäero, se mua tässä vaivaa!
- No älä anna vaivata. Se on mun asiani, enkä mä siitä pilaantunut.
- Mutta et sä voi olla siihen rakastunut!
- En tosiaan, Danni sanoi ja näytti siltä, että nyt häntä puistatti.
- Ihmisten on tarkotus mennä sänkyyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joita ne rakastaa!
- Ai.
Lyhyt, kylmä sana sai minut masentumaan. Jokin oli mennyt kammottavasti vikaan Dannin kanssa. Me emme takuulla olleet opettaneet hänelle tuollaisia arvoja, enkä voinut ymmärtää, mistä hän oli sellaisia sitten saanut. Televisiosta ehkä? Nyt oli vaan vähän myöhäistä ruveta vahtimaan, mitä ohjelmia hän katsoi.

Yhdessä asiassa Danni oli kuitenkin hyvin luotettava: hän jaksoi aina yllättää. Nyt hän purskahti nauruun.
- Näkisit naamas! Oletko sä syönyt sitruunan?
- Huijasitko sä mua?
- Ja sä uskoit! Danni riemuitsi. Hän otti muutaman tanssiaskeleenkin. Ravistin häntä, vaikkakin se oli vain naamioitu halaus, mutta sitten mieleni meni taas matalaksi. Faktat olivat edelleen samat, vaikka Dannin asenne se olikin, joka minut oli säikäyttänyt.
- Käytittehän te ehkäisyä? kysyin heikosti.
- Älä huolehdi, mä syön pillereitä, tyttäreni sanoi ja näin, miten hän taas rypisti aavistuksen verran kulmakarvojaan vahtiessaan tarkasti reaktiotani.
- Mistä lähtien? huudahdin.
- Siitä lähtien, kun me todettiin Kasimirin kanssa, että kortsuihin menee kaikki taskurahat, hän sanoi tyytyväisenä.

Minusta alkoi tuntua, etten jaksanut enää. Ties miten paljon Dannilla oli samaa vielä varastossa.
- Mä taidan mennä vähän lepäämään, sanoin heikosti.
- Sä näytätkin vähän kipeeltä, hän sanoi heti. – Keittäsinkö mä sulle teetä?
- Se olisi ihanaa, sanoin kiitollisena, kun hän töni minut olohuoneen sohvalle ja levitti torkkupeiton päälleni.
- Haluatko sä jotain lääkettä? Avaanko mä telkkarin? Mä voin tulla sun seuraksi katsomaan jotain nyyhkyleffaa.

Sen enempää lääkettä en tuntenut tarvitsevani. Käperryin sohvan nurkkaan ja kun Danni toi keittiöstä meille kummallekin teetä, hän valitsi elokuvan ja meni vastakkaiseen nurkkaan. Me olimme tainneet asua niin kauan yksiössä, että oli mukava olla taas lähekkäin, varpaat vastakkain. Ehkei hän sittenkään ollut mikään alien.

 
10. Tuumasta toimeen
Tallilta palaavat tyttölapset olivat hämmästyneitä mutta ilahtuneita odottamattomasta tulostani, mutta minä tunsin itseni hetki hetkeltä kipeämmäksi kuunnellessani heidän juttujaan. Vesku oli kuulemma päättänyt pitää vähän hiihtolomaa, hänkin, ja tuoda tänä iltana tullessaan noutopizzaa sen kunniaksi. Sen lisäksi he kaikki olivat seuraavana päivänä lähdössä laskettelemaan. Idea oli Reinen, joka oli luvannut viedä kaksoset, mutta isommatkin olivat halunneet mukaan, joten siitä oli tulossa perheretki.
- Eihän ole edes lunta, sanoin heikosti.
- On rinteissä, ne tykitetään, Alissa sanoi.
- Katkasette jalkanne. Ei teillä ole välineitäkään.
- Niitä saa vuokrata!
- Kauhean kallista vuokrata teille kaikille kaikki kamat…
Mutta siinä kohden lopetin. Kuulostin kamalalta marisijalta.
- Hyvä, että sä tulit, ettei Armin tarvii olla yksin kotona koko päivää, sanoi Sunna.
- Ei kun äiti tulee mukaan, tietysti! Sarri esitti.
- En mä voi missään nimessä tulla, mähän olen kipeä. Mitä te luulette, että mun pomo sanoo, jos mä lähden kotiin potemaan kuumetta ja sitten soitan, että oonkin hups vaan murtanu kaikki luuni laskettelemassa, runoilin.
- No hoida sitten Armia.

Jerry tuli Veskun kyydissä ja rymisteli sisään syli täynnä pizzalaatikoita. Silloin minusta tuntui hetken ajan, että olin saamassa kuumeen lisäksi vatsataudinkin, että minun olisi rynnättävä oksentamaan. Se oli pelottavaa, sillä se johtui vain siitä, että minua hirvitti Veskun reaktio, kun hän löytäisi minut täältä. Mehän olimme sentään luvanneet rakastaa toisiamme niin myötä- kuin vastamäissä.

Minulla ei ollut yllätysetua, olihan autoni pihassa ja Vesku vilkaisikin vain olohuoneeseen viestittäen kohotetuilla kulmakarvoillaan hämmästystään siitä, että olin siellä.
- Mä olen kipeä, murahdin ja kääriydyin paremmin peittooni.
- Ja tulit tänne sairastamaan?
- Nimenomaan niin.
- Mä en tienny ostaa sulle pizzaa.
- Ei se mitään. Mulla ei ole nälkä.
Siinä kaikki, ja tietysti minä sain pizzaa ihan mielin määrin. Kaksoset eivät jaksaneet syödä kokonaisia edes iltapäivän ulkoiltuaan ja ratsastettuaan.

Vietin illan sohvannurkassa ja se oli pitkä ilta, mutta lopulta kaksoset painuivat nukkumaan, kun heille oli useamman kerran muistutettu, että laskettelurinteessä oli parempi olla virkeä, etenkin ensikertalaisten.
- Kaikkea kivaa lomaohjelmaa olet näköjään keksinyt, sanoin kevyesti Veskulle, kun hiljeni.
- Niin, lapset tuntuu kovasti arvostavan sitä, että pääsee välillä tekemään muutakin kuin ratsastamaan, hän sanoi. – Miksi sä tänne tulit sairastamaan?
- Anteeksi vaan, mutta tää on mun koti, huomautin jäätävästi.
- Niin mutta kai sulla olisi ollut rauhallisempaa siellä yksiössäsi?
- Mun oli pakko saada nähdä Danni, tunnustin. – Mä luulen, että mä sairastuinkin lähinnä, koska en tiennyt, miten se otti sen kaiken.

Siinä oli Veskulla täydellinen tilaisuus ruveta syyttämään minua, mutta hän oli sen verran suuri persoona, ettei tehnyt mitään sen suuntaista.
- Se vaikuttais selvinneen aika ehjänä.
- Ihanaa, että sustakin näyttää siltä, puuskahdin. Emmehän me voineet nähdä tytön nahan alle emmekä tulevaisuuteen, mutta me molemmat tunsimme hänet sen verran hyvin, että saatoimme hyvinkin olla oikeassa. Ainakin olimme samaa mieltä, mikä oli sinänsä voitto.

- Torstaina me mennään käymään Hangossa, Vesku ilmoitti. – Ja perjantaina meillä on valkkua koko päivän.
- Kuka valkuttaa ja missä? kysyin. Minun ei tarvinnut erityisesti laskea tajutakseni, että minun oletetuiksi vapaapäivikseni oli suunniteltu kovasti menoja.
- Hanna tulee tänne. Me ollaan varattu maneesi.
- Oho! minulta pääsi. Sitten se olikin iso juttu. Ihme, etten ollut kuullut jostain muualta, sitä oli varmasti suunniteltu jo hiukan kauemmin kuin viikko. – Kuule, voitaisko me jutella?
- Eikö me jutella koko ajan? Vesku kysyi ja katsoi minua vieras ilme harmaissa silmissään.
- Mä en tarkota juttelemista teidän tekemisistä. Mä haluaisin jutella meistä, sanoin pyytävästi.
- Jaa. Ei nyt, jos sopii. Mulla on ollu aika rankka päivä ja huomenna pitää taas nousta ajoissa.

Tekosyitä, ajattelin. Vesku ei joko halunnut tai sitten hän halusi käristää minua. Minullakin oli kuitenkin ollut rankka päivä, joskin olisin halunnut saada asiat selvitettyä.
- Voitaisko me mitenkään päästä lapsista eroon jonain iltana? Mä voisin laittaa jotain hyvää syötävää ja oltais ihan rauhassa, ehdotin.
- Mihin me ne muka laitettais?
- En mä tiedä! Tai jos me mentäis jonnekin syömään? Kahdestaan?
Vesku katsoi entistä omituisemmin ja minun kärsivällisyyteni alkoi loppua. En minä anelemaan rupeaisi, kun hän kerran oli ilmaissut haluavansa mennä nukkumaan. Vai pitäisikö minun? Jos nyt päästäisin ulos sen, mitä pohjimmiltani halusin sanoa niin olisimmeko kohta onnellisina yhdessä samassa sängyssä?

Mutta ei, minun piti ensin saada selville, missä mentiin. Minulla ei olisi mitään arvokkuutta jäljellä, jos heittäytyisin Veskun jalkoihin, eikä hän enää olisikaan kiinnostunut. Oli pakko hoitaa homma niin, että minulla olisi siinä tapauksessa kunniallinen takaportti, että voisin säilyttää kasvoni ja ainakin näytellä, ettei se niin kauheasti sattunut.
- Katotaan huomenna, Vesku sanoi ja lähti nukkumaan. Pienen hetken harkitsin raivaria. Jos kiljuisin, että hänen piti lakata kävelemästä pois, kun halusin jutella, hän ehkä kääntyisi ja tulisi takaisin. Toisaalta hän ehkä vain vilkaisisi minua säälivästi ja jatkaisi matkaansa. Annoin olla, ja kun aamuyöllä vessareissulla hetken mielijohteesta kävin kurkistamassa puoliavoimesta makuuhuoneen ovesta sisään näin, että minun oli turha yrittää sinne. Armi nukkui pitkin pituuttaan minun puolellani.

Olin seuraavana päivänä ihan kunnossa, mikä sai minut varmistumaan siitä, että tautini oli ollut ainakin pääosin psykosomaattista. En silti edelleenkään suostunut lähtemään muiden mukaan rinteeseen. Siinä meni kyllä raja. Lisäksi sain itselleni järkeiltyä, että minun oli turha lähteä takaisin töihin, kun Silakka oli takuulla hommannut minulle jo sijaisen. Talossakin olisi varmasti miljoonittain tekemättömiä askareita, samoin tallissa. Tosin siinä kävi sitten sillä tavoin, kun yleensäkin, kun oli paljon tekemistä – en osannut tarttua oikein mihinkään ja notkuin vain tallilla juttelemassa Nooran kanssa, kunnes hän lähti kotiin. Sisään mentyäni pohdin vähän aikaa, tehdäkö jotain fiksua, mutta jämähdinkin jostain syystä selailemaan valokuviamme. Se oli Nooran syytä – hän oli innostunut, kun olin sanonut, että tietenkin meillä oli Djangosta varsakuvia ja luvannut näyttää hänelle niitä. Siitä oli sitten pettävän lyhyt matka perhevalokuviin, joita oli kaikista lapsista, häistämme ja ajalta ennen häitäkin.

Pahempaa karhunpalvelusta en olisi voinut itselleni tehdä. Minua itketti ja tunsin ihan konkreettista kipua rinnassani, kun katselin kuvia hyvin nuoresta itsestäni ja Veskusta. Me olimme olleet niin hemmetin rakastuneita ja mihin se oli kadonnut? Miksi minä olin halunnut kadottaa sen? Armi katseli minua suorastaan hätääntyneen näköisenä, kun päästin pieniä, tukahdutettuja ääniä, ja hyppäsi lopulta takatassujensa varaan nuolemaan naamaani. Se vain pahensi asiaa, sillä minulle tuli kauhea ikävä Marua, tai paremminkin aikaa, jolloin Maru oli vielä ollut osa perhettämme. Ja Niki. Parempia aikoja. Tartuin sen kaulaan ja paruin lisää, kunnes koirankarvat alkoivat kirvellä silmiäni.
- Täällä tulee asiat muuttumaan, sanoin sille ja pyyhin kasvojani tarmokkaasti. En tietääkseni ollut koirille allerginen, mutta niitä kutitti silti kovasti.

Tartuin puhelimeen ja soitin pari puhelua. Siiri lupasi pistää heti toimeksi ja lähteä tulemaan, kun vastapalvelukseksi lupasin hänelle koko suvun muuttoavuksi, ja sitten soitin Miilalle. Ajatukseni oli ollut kysyä häneltä vain, mihin saattaisi ex tempore lennähtää näin keskellä hiihtolomaviikkoa, mutta juttu keikahti siinä kohden ylösalaisin.
- Mä olen Nizzassa ja Lauri on toivottavasti jo koneessa matkalla tänne. Me ollaan täällä pitkä viikonloppu.
- No melko pitkä, jos se tiistaina alkaa.
- No ei mun viikonloppu ala kuin perjantaina. Lauri saa maata rannalla lipittämässä pastista odotellessaan mua. Mutta menkää meille, mukavampaa siellä on kuin hotellissa.
- Kiitos, sanoin tyytyväisenä. Minulla oli yksi Miilan ja Laurin vara-avaimista, samoin kuin Ilsellä ja iskällä, ja heidän kämppänsä menisi kyllä hotellista näin hätätapauksessa.

Varmuuden vuoksi soitin vielä Ilsellekin. Hänellä oli enemmän maalaisjärkeä mitä ihmissuhteisiin tuli kuin kenelläkään muulla tuntemallani ihmisellä.
- Mä ajattelin yrittää pelastaa avioliittoni, sanoin sivuuttaen hänen kysymyksensä siitä, mitä lapsille kuului.
- Lopultakin, sinä typerä lapsi, hän puuskahti.
- Lapsi? Mä olen melkein neljänkymmenen, sanoin loukkaantuneena, vaikken ollutkaan.
- No et ihan vielä. Eikä sillä vuosien kanssa ole mitään tekemistä.
- No ei kai, jos tolleen ajattelee. Siinä tapauksessa mä olen ollut viisaampi kahdeksantoista vanhana kuin nyt. Sillon mä ajattelin, että me eletään onnellisina elämämme loppuun asti.
- Ja sitten suhun iski keski-iän kriisi, Ilse sanoi lempeästi.
Se tuntui pahalta. En minä ajatellut olevani keski-ikäinen.
- Niin kai, sanoin silti vastahakoisesti.
- Hyvin se menee, kulta. Te olette hyvä pari.
- Mutta on Reine… ja Hanna.
- Itsepähän pistit sen syömään olkea kun lopetit heinätoimitukset.

Minulla oli oudon lohdullinen olo.
- Sano terveisiä iskälle, toivotin.
- Sanon. Soittele, miten teidän käy. Tänään vielä.
- Tänään? Me tuskin ehditään perille ennen iltaa, saati sitten, että ehdittäisiin jutella.
- Mihin aikaan tahansa. Heti kun vaan ehdit.

Lopetin puhelun ja ymmärsin, että typerät itsenäistymispyristelyni koskettivat suurempaa ihmisjoukkoa kuin mitä olin osannut kuvitellakaan. Jos Ilse oli noin kiinnostunut niin varmasti Veskun äiti oli yhtä lailla, isä-kullasta puhumattakaan. Ja entä lapset? Ainakin Danni ja Alissa olivat jo tarpeeksi isoja ymmärtääkseen asioita. Kaikkihan he ymmärsivät, olin tyhmä ja naiivi, jos yritin esittää, etteivät kaksosetkin näkisi, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Konkreettinen suunnitelma sai minut vauhtiin. Painuin suihkuun ja kun tullessani huomasin Hannan soittaneen, en soittanut takaisin. Arvoin kyllä hetken ja päätin, että minun oli tärkeämpää kuivata hiukseni kuin soittaa hänelle takaisin. Hän kuitenkin vain valittaisi Irkusta. Sellaisia puheluita oli tullut jo muutaman kerran. Irkku oli kuulemma liian vahva.
- Olisit kasvattanut ennemmin sen nöyryyttä kuin lihaksia, oli Hanna sanonut. Niin kuin minulla olisi ollut paljon sanansijaa siihen, mitä se oli nähnyt hyväksi kasvattaa.
- Siksi mä toin sen sulle, olin ilmoittanut. Föönatessani minulle tuli kuitenkin mieleen, että jospa Irkulle oli sattunut jotain, ja kun Hanna soitti uudelleen, vastasin.
- Sori, mä olin suihkussa, sanoin. – Onko mun hevonen kunnossa?
- On se. Se alkaa nöyrtyä.
- Hyvä tyttö, sanoin lämpimästi.
- Kumpi?
- Sinä, nauroin Hannan epäluuloiselle äänelle. – Oliko sulla muuta?
- Sen suitsista katkesi leukaremmi. Onko sulla sille toisia?
- Mä katon jotkut sopivat. Kai se voi pari päivää lainata jotain sun?
- Mulla ei ole ruskeita.

Pyörittelin silmiäni. Irkun satula oli ruskea, sillä sen värinen nyt vaan sattui olemaan sille sopiva tällä hetkellä ja sitä paitsi väri sopi sille. Hannan tallilla ei kuitenkaan käytetty mustia suitsia ja ruskeaa satulaa.
- En mä tiedä, onko meilläkään ruskeita ylimääräsinä, sanoin kiusallani.
- Okei, mä käyn ostamassa ja laskutan sua.
- Odota nyt, että mä tarkistan. Anna sille huomenna vapaa, me ollaan kuulemma torstaina tulossa käymään.
- Sillä ei kuuluisi olla huomenna vapaata.
Luoja, nainen oli perfektionisti.
- Selvä. Osta sitten. Mä en ehdi käymään siellä nyt.
- Okei. Koska sä olet Mustaojalla? Mä olen tulossa sinne päin valmentamaan perjantaina.
- Mä kuulin. Ja mä olen täällä sillon. Mä olen täällä nytkin.
- Sulla on pitkä vapaa.
- Niin on, sanoin tyytyväisenä. Olinko estänyt lausunnollani Hannaa tulemasta yökylään jo torstaina, sitä en tiennyt, mutta ehkäpä jo huomenna voisin palata asiaan ja kertoa, että tästedes hän nukkuisi vierashuoneessa, jos tulisi.

Siiri tuli ja asettui taloksi työhuoneeseen.
- Mä meen laittamaan iltatallin niin valmiiksi, ettei teidän tarvii kuin hakea hevoset sisään, sanoin.
- Koska lapset tulee ja tarviiko ne ruokaa, kun ne tulee? kysyi Siiri asiallisesti.
- Mulla ei ole aavistustakaan, mutta ei kai ne voi kauhean kauan jaksaa? Ne lähti jo aamulla.
- No mitä kauemmin ne viipyy, sitä todennäköisemmin ne on käyny matkalla syömässä. Mä tuun sun kanssa talliin niin katsotaan sitten sen jälkeen.

Meni melkein seitsemään, ennen kuin perheeni palasi, onneksi ilman Reineä. Olin jo melkein ruvennut soittelemaan perään, sillä en voinut käsittää, että he jaksaisivat viipyä niin kauan. Liian kauan, totesin heti, kun he pääsivät sisään. Kaksoset romahtivat eteisen lattialle kuin puolet nuorempina ja muillakin oli silmin nähden pinna tiukalla.
- Onko kaikki ehjiä ja hengissä? kysyin ja kiskoin Sunnalta kengät pois.
- Joo, ja huomenna ei takuulla pääse ylös sängystä, Jerry voihki. Hän ei ollut yhtä poikki kuin muut, tai sitten hän vain oli kohteliaampi. Danni ja Alissa kuoriutuivat vain päällysvaatteistaan ja raahautuivat sitten olohuoneen sohville.
- Ois ehkä kannattanu alottaa pikkusen varovaisemmin. Mä laitoin äsken saunan lämpiämään, pääsette sinne kohta, sanoin ja autoin Sarrin kengät pois. Sitten jätin heidät siihen, levätköön lattialla paksuine, pehmeine vaatteineen, kunnes jaksaisivat riisua. Pian Armi heidät siitä ylös ajaisi.

- Sinä, sanoin Veskulle, joka oli myös horjumassa olohuoneen suuntaan ja näytti vanhalta ja väsyneeltä.
- Älä alota, ne ei vaan suostuneet tulemaan rinteestä pois, hän puolustautui äkäisesti.
- Ei kun me lähdetään nyt kaupunkiin. Siiri tuli lasten seuraksi.
- Häh? Älä ole hullu, mä en lähde minnekään! Mä olen ihan poikki!
Se mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään ja katsoin häntä pelästyneenä.
- Sitä parempi. Vapaailta.
- No en varmaan jaksa pukeutua ja lähteä mihinkään! Mennään joku toinen ilta, jos sun on pakko.
- Sun ei tarvii pukeutua mihinkään. Me mennään Miilan ja Laurin luo. Ne on itse Ranskassa, lisäsin, kun luin lisää vastaväitteitä Veskun silmistä. Hän sulki suunsa ja vilkaisi kaksosia, jotka edelleen makasivat matolla ja tönivät toisiaan. Kohta siitä tulisi isompi nahina.
- Okei, hän päätti. Mennään pian.
 

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   30.7.15 21:13:40

Melkein jännittää että miten niiden avioliiton käy! :)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   30.7.15 23:35:56

Etkä voi pirulainen olla näin julma et jätät tähän kohtaan!! Mä suorastaan vaadin jatkopätkän, tää on ihan paras kohta!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.7.15 16:22:13

Sry :D
-----------
11. Valentine’s Day
Siirryimme vähin äänin ja enempiä selittelemättä ulos ja autooni. Sarri kysyi, mihin me olimme menossa, mutta sanoin vain, että Siiri selittäisi, ja kun he ymmärsivät Siirin olevan meillä, he saivat itseensä liikettä ja nousivat lattialta.
- Mun auto ois lämmin, Vesku esitti.
- Ei kun mä ajan.
Logiikkani puri ja hän kiipesi nöyrästi autooni. Minä kiersin kuskin puolelle ja siihen mennessä, kun olin startannut auton, hän näytti jo nukahtaneen. En uskonut, että hän mitenkään saattoi olla niin väsynyt, mutta minäkin olin mieluummin matkan ajan hiljaa ja säästin puheet perille. Sitä paitsi kohta alkoi kuulua hienoinen kuorsaus, joka juorusi Veskun nukahtaneen ihan oikeasti.

Miilalla ja Laurilla käyminen oli aina hankalaa, sillä siellä oli legendaarisen hankalaa löytää parkkipaikkaa. Silloin sitä muisti olla kiitollinen siitä, että asui maalla. Nyt taisi hiihtolomaviikko kuitenkin vaikuttaa sen verran, että löysin autoni kokoisen kolon alle sadan metrin päässä heidän ovestaan.
- Me ollaan perillä, ilmoitin ja Vesku alkoi räpytellä silmiään auki.
- Jessus, mä taisin nukahtaa, hän hämmästeli.
- Onneksi et nukahtanut rattiin, kun te tulitte kotiin, hymähdin.
- Siinä metelissä? Älä naurata. Pikkulikat vänkäsi koko matkan kaikesta joutavasta – ne oli ihan puhki.
- Te olitte liian kauan, sanoin.
- No niin niin, sä sanoit sen jo. Oliko muuta valittamista?
En ottanut tulta. Jos me ajautuisimme riitelemään tänään niin mieluummin vasta Miilan ja Laurin kämpässä. Otin takapenkiltä kassin, johon olin haalinut meille vähän vaihtovaatteita, hammasharjat ja muuta pientä tarpeellista ja lukitsin auton.
- Mennään.

Asfaltti kopisi korkojeni alla, kun kävelin rapun ovelle haistellen kaupungin ilmaa ja katsellen ohittamieni kauppojen ikkunoita. Ystävänpäivä oli juuri ollut ja ikkunoissa oli vielä romanttisia koristeita. Oli oikeastaan sääli, etten ollut pistänyt perässä maleksivaa Veskua vaihtamaan pois toppavaatteitaan. Jos kaikki menisi hyvin, olisi ehkä hauskaa käydä jossain lasillisella myöhemmin, me kun pääsimme niin harvoin kaupunkiin. Mutta menin asioiden edelle. Ehkä Vesku ei haluaisikaan lähteä kanssani mihinkään. Ainakaan hän ei puhunut minulle mitään ja tuijotti hississäkin kiinteästi seinää hiusteni yläpuolella. Se ei luvannut hyvää, mutta en suostunut masentumaan.

Miilan ja Laurin kämppä oli ihana. Talo oli vanha, mutta he olivat sisustaneet asunnon paljon uudenaikaisempaan tyyliin, aistikkaasti ja väljästi. Haaveilin, että sitten joskus, kun lapset olisivat muuttaneet omilleen, haluaisin jotain samantapaista Mustaojallekin, paitsi että ei sinne, maalaistaloon, mitenkään sopisi sellainen sisustus. Ripustin takkini naulakkoon ja Vesku teki samoin, paitsi että hän riisui roikkumaan myös toppahousunsa ja lantusteli pitkissä kalsareissaan suoraan Miilan ja Laurin makuuhuoneeseen. Näky oli hiukkasen surkuhupaisa. Olinko minä tosiaan masinoinut koko tämän operaation miehen takia, joka kulki tuossa raappahousut takapuolesta roikkuen?

Olinhan minä, ei housuilla ollut minkään valtakunnan väliä. Minä menin keittiöön tarkistamaan, mitä Lauri oli mahtanut jättää jääkaappiin. Pitkä viikonloppu ei tarkoittanut, että se tarvitsisi tyhjentää kokonaan, ei edes näin pitkä. Siellä olikin varsin hyvä valikoima herkkuja, lähinnä juustoja ja leikkeleitä. Tiesin, että he eivät laittaneet usein ruokaa, vaan söivät päivällä töissä ja elivät iltaisin kaikella, mitä ei tarvinnut valmistaa. Nostelin kaikessa rauhassa pöydälle juustoja ja viinirypäleitä, etsin toisesta kaapista keksejä ja valikoin viinikaapista pullon, joka ei näyttänyt ylettömän kalliilta. Kulutin ainakin viisitoista minuuttia keksien päällystämiseen ja kannoin lopulta kukkurallisen lautasen makuuhuoneeseen viinipullo ja kaksi lasia toisessa kädessäni. Mietin, oliko hyvä merkki, että Vesku oli mennyt suoraan sinne sen sijaan, että olisi jäänyt virallisemmin olohuoneeseen, mutta päättelin, että ei. Hän oli käärinyt päiväpeitteen sängyn jalkopäähän, avannut seinällä roikkuvan taulutelkkarin ja katseli sitä kädet pään takana ja silmät lupsuen.

- No niin, sanoin reippaasti ja laskin lautasen keskelle sänkyä. Viinilasit ja –pullon asetin Miilan yöpöydälle. Vesku ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ennen kuin istuin toiselle sängynpuolikkaalle ja aloin mutustella keksejä.
- Ällöttävää murustella sänkyyn, hän sanoi paheksuvasti.
- Musta on ihanaa tehdä välillä jotain, mitä ei saisi.
- Niin, mä olen huomannu, Vesku sanoi ja vaikeni, kunnes ohjelma, jota hän oli katsonut, loppui. Silloin anastin kaukosäätimen ja suljin television.
- Nyt puhutaan, ilmoitin.
- Anna tulla, kuului välinpitämätön vastaus, joka ei rohkaissut jatkamaan. Pakottauduin silti tekemään niin.

- Mä haluan tulla takasin.
- Niinhän sä kai olet tulossakin. Ensi kuussa vai miten se oli.
- Enemmän takaisin kuin vain muuttaa Mustaojalle. Kokonaan takasin. Mä haluan, että meidän elämä palaa takaisin semmoseksi kuin mitä se oli ennen.
Se sai Veskun valppaaksi ja hän nousi paremmin istumaan.
- Vai semmosta sä olet nyt keksinyt.
- Niin, mä olen nyt tajunnut, mitä mä haluan.
- Sä olet todennu, ettei se aidan takana ole sen vihreämpää?
- Niin kai – tai paremminkin mä olen todennu, etten mä taida edes haluta sinne aidan toiselle puolelle.
- Ai jaa.

Se kuulosti epäilevältä, mutten halunnut jäädä nyt siitä kielikuvasta väittelemään. Oli parasta mennä asian ytimeen niin pian kuin mahdollista. Vesku oli oppinut niin vältteleväksi viime aikoina, kun olimme olleet huonoissa väleissä, että saattaisi mennä vaikka miten kauan, ennen kuin saisin puristettua hänestä vastausta. Suustani pääsi kuitenkin vähän eri kysymys. Yhtä tärkeä ja yhtä ytimekäs, mutta ei se, jonka olin aikonut kysyä.
- Rakastatko sä mua vielä?
Vesku katsoi minua kuin ihmetellen tyhmyyttäni.
- Minäkö tässä olen lopettanut rakastamisen?
- Mä en tiedä. Siksi mä kysyin.
Hän ei vastannut, tietenkään. Raivostuttava tyyppi.
- Ota keksi kun et kuitenkaan aio sanoa mitään, äsähdin ja tungin yhden hänen suuhunsa. – Kun sä olet syönyt sen, niin mä arvostaisin vastausta siihen, että onko meillä sun mielestä mahdollisuuksia jatkaa tästä vielä? Vai jatkatko sä mieluummin Reinen ja Hannan pyörittämistä?

Siinä se tuli ja napsautin suuni kiinni. Ilokseni näin huvittuneen pilkahduksen Veskun silmissä, kun hän alkoi nakertaa keksiä äärettömän hitaasti, pureskellen jokaisen milli kertaa milli murusen ainakin kaksikymmentä kertaa.
- Perhanan riiviö, puhahdin joidenkin minuuttien kuluttua ja nostin lautasen pois sängyltä. Vesku ei ollut ainakaan järjettömän vihainen ja vaikka hän näkyi ottavan irti joka sekunnin antamastani aikarajasta, ei mikään estänyt minua puhumasta. Tai tekemästä muutakaan, sen puoleen. Menin lähemmäs istumaan ja silitin hänen vatsaansa.
- Sä saat ihan kaikessa rauhassa haukkua mua hölmöksi, mä olenkin, tai ainakin olen ollut, jutustelin ja tungin varpaani hänen jalkojensa väliin. – Me voitais mun puolesta tässä sun miettiessä vaikka rakastellakin.

Vesku tunki koko loppukeksin suuhunsa ja siirtyi ripeät viisi senttiä kauemmas.
- Vai siihen mä nyt kelpaan?
- Mä vaan ajattelin… tietenkään sua ei ehkä kiinnosta, mutta mulla on ikuisuus edellisestä kerrasta, sanoin loukkaantuneena.
- Niinkö? Ja mikä mahtaa olla ikuisuus? Mä ymmärsin, että sä olit aika läheisissä väleissä sen paskiaisen kanssa, joka Dannin…
- En ollut! sanoin tuohtuneena. – Mä en ole ollut kenenkään kanssa sun jälkeen! En mä halunnut etäisyyttä sen takia, että haluaisin naiskennella ympäriinsä!
- Puhutko sä totta? Vesku kysyi silmät epäluuloisina viiruina.
- Koska mä olen sulle valehdellut? Häh?

Minun teki mieli ravistaa häntä, jotta saisin moiset ajatukset karkotettua ja niin huomasin äkkiä tekevänikin. Sitten käteni olivat melkein huomaamattani hänen kurkkunsa ympäriltä liukuneet hänen niskansa taakse. Oli ihan sama, kuinka monta kuukautta oli siitä, kun olin tehnyt niin viimeksi, se tapahtui edelleen vuosien tottumuksella. Vesku taisi toimia yhtä automaattisesti, sillä hän kietoi kätensä ympärilleni ja yhtäkkiä olimme sylikkäin. Se tuntui jumalaisen hyvältä ja tutulta. Minusta tuntui, etten vuoteen tai pariin ollut ollut niin onnellinen, ja että olisin voinut jäädä vain siihen vaikka aamuun asti puhumatta enää sanaakaan, mutta ei minulla ollut mitään sitäkään vastaan, että aloimme hiljalleen edetä kohden rakastelemista.
- Oletko sä varma… Vesku aloitti jossain vaiheessa, mutta en aikonut antaa hänen nyt ruveta hämmentämään.
- Olen, sanoin ja suljin hänen suunsa suudelmalla.
- Ethän sä edes tiedä mitä…
- Mä olen varma. Puhutaan myöhemmin.

Rakastelimme ja jos ei se nyt ollut ehkä parasta ikinä, niin kuin olin vähän odottanut, oli se ihan tarpeeksi hyvää.
- Mä rakastan sua, sanoin ja kiskoin peiton puolialastomien vartaloidemme päälle sen jälkeen. Vesku ei vastannut, mutta en sitä odottanutkaan mokomalta muumiolta. Hänen hengityksensä oli jo alkanut tasaantua raskaammaksi ja minustakin tuntui, että olisi ihanaa nukkua hetken aikaa. Olimme usein laskeneet leikkiä siitä, että minä rikoin ikiaikaisia tapoja ja sukupuolirooleja simahtamalla rakastelemisen jälkeen sen sijaan, että olisin halunnut puhua ja vatvoa maailman asioita, kuten kuulemma naisten tapa oli. Nyt olin niin helpottunut ja onnellinen, että ehdin uneen ajelehtiessani tuskin miettiä, että koska olinkaan viimeksi nukkunut oikein hyvin.

Heräsin jonkin ajan kuluttua siihen, että puoliksi päälläni oleva pusero kuristi kurkkuani ja tunsin itseni pöllähtäneeksi ja pöhnäiseksi, vaikkemme olleet vielä edes aloittaneet viiniä. Olin yksin ja nousin nolona kohentamaan vaatetukseni kuntoon. Kaulan ympäri kiertyneet rintsikat ja paita eivät saaneet oloani mitenkään seksikkääksi, vaan paremminkin tunsin olevani teinityttö, joka oli juonut liikaa ja sammunut. Kiskoin housutkin jalkaan ja lähdin etsimään Veskua. Olohuone ja keittiö olivat tyhjillään, ja ehdin jo miettiä, että oliko hän mahtanut lähteä kotiin, parhaassa tapauksessa vielä minun autollani, mutta sitten hän tuli kylpyhuoneesta kuivaten hiuksiaan.
- Mihin sä katosit? kehräsin ja halasin häntä, mutta en saanutkaan enää vastakaikua. Mitä ilmeisemmin vaimon kiksauttamisella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiset välit tähän muuten olivat. Kiireesti päästin irti. Arvokkuus ennen kaikkea.

- Selvitettäiskö nyt, missä me oikeen mennään, ehdotin.
- Miten mä voisin sen tietää? Vesku murahti.
- No jos lähdetään siitä, että mä kysyn sulta asioita - ja sä vastaat. Sitten sä voit kysyä multa asioita ja mä vastaan. Musta se tuntuu fiksummalta kuin yrittää arvailla, mitä toisen päässä liikkuu.
Vesku huokaisi syvään, kuin olisin ehdottanut hänelle lankulta kävelyä tai juurihoitoa, mutta nyökkäsi sitten.
- Ehkä on jo aika.
Hän meni keittiön läpi ja istuutui ruokailutilaan lasisen ja teräksisen ruokapöydän ääreen.
- Haenko mä keksit ja viinin, ehdotin. Ne voisivat mukavasti pehmentää tilannetta.
- Puhutaanko me vai syödäänkö me?
- Puhutaan, totesin ja istuin toiselle puolen pöytää. – Annatko sä mulle anteeksi, että mulle tuli kolmenkympin kriisi ja mun piti käydä järjestämässä päätäni?

Ääneni oli aika pureva, mutta Vesku puolestaan oli kuulostanut töykeämmältä kuin mitä oli välttämätöntä. Olisi rakasteleminen vähän voinut pehmittää häntä, kun se oli sulattanut minut kokonaan.
- Mä olen sanonu sulle kymmenen kertaa, että en mä voi sua estää muuttamasta takaisin kotiin, puolet on sun nimissä ja sun lapset asuu siellä. Ja sun sisko, hän lisäsi. Jos olisin halunnut riidellä, siihen olisi ollut suunnattoman helppo tarttua ja kysyä, miksi hän yhtäkkiä teki pesäeron Alissan ja muiden välille.
- Mä tiedän sen, sanoin kärsivällisesti. – Sitä mä en ole kysynytkään. Mä haluan tietää, vieläkö sä rakastat mua vai pitäisikö mun asennoitua olemaan pelkkä kämppis. Koska en mä tiedä, pystynkö mä siihen.
- Ja mun pitäis pystyä ottamaan sut takasin kuin mitään ei ois tapahtunu ja odottaa vaan sun seuraavaa kriisiä, että sä saat taas syyn kadota jonnekin etsimään itseäsi?
- Niin. Pystytkö sä? Sitä paitsi ehkä sä oletkin seuraava, jolle tulee kriisi.
- En usko, Vesku sanoi, enkä uskonut minäkään. Hän oli aina tiennyt paremmin, mitä halusi ja oli nykyisellään saanut siitä aika paljon.
- Mä anelen tässä, huomautin. – En mä kovin paljon enempää voi nöyristellä.

Vesku katsoi minua leppymättömän kiinnostuneena.
- Onhan toi vaihteeksi ihan mukavaa nähtävää.
- Kerro mulle Hannasta siinä samalla kun nautiskelet.
- Miksi Hanna sua kiinnostaa? Tiedäthän sä millanen se on.
- Koska sä olet sanonut, että te olette vaan kavereita Reinen kanssa, mutta sä et ole suostunu sanomaan mitään siitä, että miksi Hanna näkyy juoksevan Mustaojalla joka välissä.
- Mä en ajatellut, että se oikeastaan kuuluu sulle. Mä en edes tiennyt, että sua kiinnostaa.
- No kiinnostaa se. Mä en halua, että sä menet sänkyyn sen kanssa, en ole ikinä halunnut!

Ajatuskin riitti kostuttamaan silmäkulmani, vaikken ollut varma johtuiko se kiukusta vai jostain muusta tunteesta. Nousin seisomaan.
- Mä taidan mennä tästä.
- Kotiinko?
- En kun sänkyyn.

Menin takaisin makuuhuoneeseen, missä kääriydyin peittoon, avasin television ja annoin kyynelten valua. Ymmärsin kyllä, että Veskua saattoi houkuttaa leikitellä tunteillani kuin kissa hiirellä sen jälkeen, mitä olin hänelle tehnyt, mutta rajansa kaikella. Sietäisin sen, jos olisi pakko, mutta tarvitsin ainakin pienen aikalisän. Menisin kohta takaisin ja antaisin hänen jatkaa, mutta ensin vähän nollaisin. Pyyhin silmiäni lakanan kulmaan ja toivoin, että minulla olisi ollut jotain, mihin niistää, kun Vesku tuli perässä. Hän heittäytyi toiselle sängyn puoliskolle, otti lupaa kysymättä kaukosäätimen ja alkoi kanavasurffailla.
- Se oli Hannan idea, hän sanoi kevyesti.
- Mikä? kysyin terävästi ja kyyneleeni kuivuivat.
- Antaa sulle vaikutelma, että meillä on jotain meneillään.

Niin se tietysti oli ollut. Sehän oli itsestään selvää nyt, kun Vesku oli sanonut sen. Naisellinen vehkeily suorastaan löyhkäsi koko asetelmasta.
- Miksi Hanna haluaa pistää lusikkansa meidän asioihin? kysyin epäluuloisena.
- Jos sillä on liian vähän tekemistä.
- Jos se haluaa sut takasin.
- Se on naimisissa, Vesku muistutti.
- Mä otan vielä selvää, mitä se kuvittelee tekevänsä, pysyköön omalla tontillaan, mutisin. Ymmärsin, että läheisemmät, kuten Ilse ja iskä tai Miila ja Lauri saattoivat olla aidosti huolissaan meistä, mutta Hanna tuskin jaksoi nostaa katsettaan niin kauas omasta navastaan. Jotain muuta siinä oli takana, olkoon naimisissa tai ei.

- Mä en halua luvata mitään. Mä olen vähän katkera sulle, Vesku sanoi keskeyttäen ajatukseni. Se oli kuitenkin ihan tarpeeksi siihen, että silmäni alkoivat taas valua, etenkin, kun hän tarttui käteeni.
- Ole vaan, nyyhkäisin ja painoin koko käsivarren rintaani vasten. Se oli ystävällinen ja toverillinen ote, kuin pelastusrengas.
 
12. Hapuilua
Lähdimme kotiin seuraavana aamuna yhdeksän maissa. Minä olisin mielelläni viipynyt kauemminkin, mutta Veskua söi velvollisuudentunto. Edellisenä päivänä hän ei ollut käynytkään tallilla ja seuraavakin olisi todennäköisesti hevoseton Hangon-reissun takia, joten hän halusi nyt ratsastaa oikein urakalla.

Minä en ollut ihan täydellisen tyytyväinen, vaikka kävelinkin autolle Veskun käsivarresta pidellen ja vaikka olimme jutelleet pitkään illalla ja vielä aamullakin. Olin sinisilmäisesti toivonut, että tästä yöstä alkaen kaikki olisi kuin silloin ennen, että aloittaisimme uuden kuherruskuukauden. Vesku epäili minun lukeneen harlekiiniromaaneja, ja vaikken ollutkaan niin kai hän oikeilla jäljillä oli. Minun sieti kai olla iloinen siitä, että hän halusi olla minulle rehellinen eikä lupaillut liian optimistisia.
- Jos mä voisin luottaa siihen, että sä olet vakavissasi niin mun ois helpompi unohtaa miten mua loukkasi sun lähtemisesi, hän oli sanonut.
- Mikset sä voisi luottaa muhun? kysyin pahastuneena. Minähän olin kaiken aikaa niin rehellinen kuin vain saatoin.
- Ja sitten mua aika lailla häiritsee se, että sulle juolahti mieleen haluta palata mun luo vasta sillä hetkellä, kun se jätkä houkuttelee Dannin sänkyyn.
Haukoin henkeäni, sekä sille, että hän viittasi Hanskiin noin suorasti – miten hän siitä muka mitään tiesi? – mutta ennen kaikkea sille, miltä koko juttu näytti, kun sen esitti noin.
- Se ei mennyt ollenkaan noin…
- Jaa. Siltä se täältä katsoen näytti.

Onneksi Veskua ei näemmä huvittanut puhua siitä sen enempää, mutta minä kyllä mietin sitä koko matkan ajaessani kotiin. Juttu oli suorastaan ruma, enkä ihmetellyt, että se piti Veskun käsivarren mitan päässä.
- Ei se mennyt niin. Mä olin jo alkanut tajuta, mitä mä haluan, sanoin, kun olimme päässeet kotiin ja otin kassia takapenkiltä.
- Okei, Vesku myönsi. – Sääli vaan, että Dannin piti mennä sotkeutumaan siihen, ennen kuin sä huomasit tajuavasi.
- Danni nyt haluaa kaiken aikaa olla sotkeutuneena johonkin, se varmaan kuolisi ikävystymiseen muuten, huokaisin, kuten usein ennenkin, mutta sitten sain päähäni ajatuksen, joka loksautti suuni auki ja sai silmäni leviämään kauhistuksesta. Ei kai Vesku tarkoittanut, että Danni oli tehnyt sen tahallaan? Sotkeakseen Hanskin ja minun välit? Uhrannut itsensä, suoraan sanoen.
- Mitä nyt? hän kysyi huolestuneena.
- Mä sain maailman kamalimman ajatuksen päähäni…

En ehtinyt pukea sitä sanoiksi, kun ovi lennähti auki ja Armi tuli rappuset kahdella loikalla. Joku tai jotkut lapsista epäilemättä seuraisivat sitä heti perässä, mutta minä en saanut ilmettäni tasoitettua.
- No niin, Vesku sanoi lohduttavasti ja ymmärsin, että sanoi hän mitä tahansa, meillä oli sittenkin vielä mahdollisuuksia, sillä hän kumartui hiukan ja suuteli minua.
- Kiitos, sanoin melkein äänettömästi ja halasin häntä sillä kädelläni, joka ei pidellyt kassia.
- Uu-uu! kiljui Sarri, joka tuli Armin perässä. – Ootteko te taas rakastuneita?
- Arvaa, sanoi Vesku hyväntuulisesti ja rutisti minua toverillisesti, ennen kuin ehdin kysyä, mitä lapsi sillä tarkoitti. Onneksi en ehtinyt päästää sammakkoa suustani, olinhan vasta päätellyt ihan itsekin, että lapset tiesivät ja näkivät paljon enemmän kuin mitä sitä osasi kuvitella.
- Ollaan, minä ainakin olen, sanoin päättäväisesti. Sarri halasi meitä kumpaakin ja Armi riekkui hurjana haukkuen ympärillä. Se oli hyvä hetki ja katsoin nauraen ylöspäin, Veskun kasvoihin. Ymmärsikö hän nyt, ettei hänen kannattanut jupottaa vastaan?

Teinitytöt olivat vähän huonotuulisia ja laiskoja ratsastamaan sinä päivänä ja ymmärsin, että he olivat valvottaneet Siiriä puolen yötä ja jutelleet elämän tarkoituksesta ja muusta mukavasta. Raivosin heille pikkuisen, sillä Siirin oli pitänyt lähteä aamulla töihin, mutta Danni sanoi viattomana, että Siiri oli sanonut joka tapauksessa enimmäkseen valvovansa ja juoksevansa vessassa. Jerry ei ollut valvoskellut, vaan oli jo tullessamme ratsastamassa Psykolla. Hän toivoi, että Hanna pitäisi pikkuisen valmennusta täällä meilläkin, vaikka Vesku sanoikin, että tuntikausien seisominen maneesissa saattoi viedä mehut niinkin sisukkaasta naisesta kuin Hanna.

En viitsinyt patistaa tyttöjä, kyllä heidän motivaationsa piti tulla jostain muualta kuin minun suustani. Ratsastin sen sijaan itse Daisylla ja keksin, että me voisimme kaksosten kanssa viedä kantavat maastoon. Tytöt olivat riemuissaan, kun pääsivät isojen hevosten selkään, ja kun Veskukin lähti mukaan Kaoman kanssa. Sen jälkeenkin tallilla vielä riitti puuhailemista ihan riittämiin, aina siihen asti, kun Danni tuli sinne potkimaan seiniä ja mököttämään.
- Mikä sua vaivaa? kysyin lopulta, kun hän vain kulki perässä kuin huono omatunto, muttei sanonut mitään. Mitäs, jos hän oli tullut syyttämään minua siitä, että oli joutunut menemään sänkyyn Hanskin kanssa, jotta minä en menisi?

Mutta ei, hänen asiansa oli proosallisempi.
- Mä haluan mun mopon.
- No en mä sitä lähde nyt hakemaan, puuskahdin.
- Mikset? Joku vielä varastaa sen!
- Me ollaan huomenna menossa Hankoon joka tapauksessa, otetaan se sitten matkalla.
- Ai lähdetkö säkin? Danni kysyi piristyen.
- No kai mä saan tulla katsomaan, mitä Hanna on tehny Irkulle?
- Siitä oli sitten hyötyä, niinkö?
- Hannasta? En mä vielä tiedä. Mutta varmasti.
- Idiootti. Siitä, että te lähditte kaupunkiin eilen!
- Ainakin jonkin verran, sanoin varovasti ja päätin, että jättäisin myöhemmäksi, esimerkiksi huomiselle matkalle, tarkemman tenttaamisen, mitä ajatukseeni Hanskista tuli. Jos nyt edes pystyisin puhumaan siitä Dannin kanssa. En ollut ollenkaan varma, enkä ainakaan ottaisi asiaa puheeksi, ellemme olisi kahdestaan ja Danni hyvällä tuulella. Ehken sittenkään, ehkä en ikinä.

Purin vähin äänin vierashuoneen sängyn ja petasin makuuhuoneen uusiksi illalla saunan lämmetessä. Sarri ja Sunna auttoivat minua.
- Miksi sä vaihdat lakanat, vaikkei ole lauantai? Sunna kysyi.
- Koska Armi on nukkunu tässä, enkä mä halua nukkua Armin karvoissa.
- Onko Armi nukkunu tässä? Ja Vesku sanoo, ettei se saa nukkua meidän sängyissä! hän sanoi suutahtaen.
- Mä näin sen nukkuvan yhtenä yönä, puolustauduin. – Mutta ehkä Vesku ei huomannu, että se on tullu siihen.
- Mä luulen, että se tulee tänään meidän huoneeseen ihan meidän huomaamatta.
- Okei, siinä tapauksessa en kyllä viitsi vaihtaa teidän lakanoita. Ne on sitten aamulla kuitenkin ihan karvoissa.
- Ei kun vaihda vaan. Puhtaat lakanat on niin ihania.

He olisivat varmaankin osanneet jo vaihtaa ne ihan itsekin, mutta tein ihan hyvää mieltäni, kuten Sunna toivoi. Kaikkien lasten vetäydyttyä omiin huoneisiinsa Vesku kävi vielä huutamassa yläkertaan, että muistaisivat laittaa kellonsa soimaan. Sitten hän alkoi kiskoa ulkokenkiä jalkoihinsa.
- Meetkö sä vielä talliin? kysyin.
- Mä vilkasen niihin samalla, kun Armi touhuaa.
- Mä tulen mukaan.
- Ei se ole tarpeellista.
- Mä tiedän, mutta mä haluan, ilmoitin ja kiskoin itsekin vähän kampetta päälleni. Halusin ehdottomasti mennä Veskun kanssa vilkaisemaan talleihin. Siellä oli käsin kosketeltavana vanha unelmamme. Omat seinät, omat hevoset. Siellä voisi hetken muistella vanhoja aikoja ja todeta, että olimme sentään onnistuneet aika hyvin.

Vesku ei kuitenkaan odottanut minua, vaan meni jo portaissa, kun sain kengät jalkoihini.
- Odota nyt hitossa, sanoin ja kipitin perässä. Armi oli jo kadonnut näkyvistä, mutta ryske pusikoista juorusi, missä se meni. Tartuin kiinni hänen käsivarrestaan samaan tapaan kuin aamulla kaupungista lähtiessä, mutta en saanut katsettakaan osakseni. – Mikä nyt?
- Mä en ole vielä ihan sujut tän kanssa, hän sanoi pahoittelevasti.
- Mutta olithan sä aamullakin! Sä halasit mua, kun me tultiin kotiin! Ja tulit meidän kanssa maastoon, perheretkelle! Kaksoset oli ihastuksissaan!
- Niin, en mä raaskinut niille tuottaa pettymystä, kun ne oli niin innoissaan meidän kaupunkilomasta.
- Miten niin innoissaan? Mehän vaan mentiin sanomatta mitään, mistä ne tiesi, että sopimaan?
- Koska niillä on aivot päässään ja epäilemättä isommat valisti. Sarri oli laittanu mulle aamulla tekstarin, että onko kaikki nyt taas kunnossa.
- Ja mitä sä vastasit? kysyin jännittyneenä. Miksi kukaan ei ollut laittanut minulle tekstareita? Niin, ja olin unohtanut soittaa Ilselle ja raportoida. Vaikka mitäpä olisin raportoinut, kun kaikki oli näköjään edelleen hajallaan?
- Että saa nähdä.
- Ja sitten Sarri näki, kun me tultiin, sanoin sävyttömästi.
- Mä en voinut muuta, Vesku sanoi anteeksipyytävästi.
- Niin että sama se, vaikka mä petyn nyt.

Päästin irti ja tunsin itseni verisesti loukatuksi. Hän olisi voinut paljastaa minulle, että esitti vain lasten takia.
- Entäs sitten, kun ne luulee, että me ollaan sovittu kaikki ja sitten sä saatkin ajatuksesi järjestykseen ja toteat, ettet sä haluakaan mua? kysyin ja pysähdyin tallin ovelle.
- Asiat elää. Minkäs sille voi, jos niin käy.
- Voi jessus, miten hauskaa. Haluatko sä, että mä sittenkin nukun vierashuoneessa?

Tallista kuului kolahdus, ääneni oli varmaan herättänyt jonkun torkkuvista hevosista, mutta Vesku kääntyi jo tulemaan takaisin ulos.
- Ei sun tarvitse, parempi ettet, hän sanoi.
- Ettei lapset pety, sanoin purevasti.
- Siksikin, ja koska miten mä voin muuten totutella ajatukseen, hän sanoi ja kietoi kätensä vyötärölleni.
- Nyt sä leikit kissaa ja hiirtä, sanoin ymmälläni, mutta en voinut kieltää, ettenkö olisi ilahtunut eleestä melkein jalattomaksi.
- Kurkataan vielä tammatalliin, hän sanoi ja työnsi minut edellään ulos.

Minua jännitti tuon jälkeen hyvinkin paljon mennä Veskun viereen nukkumaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Vaikka olisi ollutkin, en olisi niitä huomioinut. Minusta oli alkanut tuntua, että oli vain oikeudenmukaista antaa hänen nyt narttuilla ja hallita tilannetta, minä itse asiassa melkeinpä pidin siitä. Joskus minua oli ottanut päähän se, miten tinkimättömästi hän aina toimi oikein ja niin kuin piti, mutta nyt se oli helpottavaa. Jos hän kerran sanoi yrittävänsä unohtaa tuhlaajatyttären reissuni, saatoin luottaa siihen, että hän tosiaankin yritti. Se oli yksi syy, miksi olin halunnut pois, mutta se oli myöskin syy, miksi halusin takaisin.

- Haluatko sä rakastella? kysyin yrittäen piilottaa toiveikkuuden äänessäni, kun olin kääriytynyt omalle puolelleni puhtaille lakanoille.
- Mä en tiedä, hän vastasi uppoutuneena kirjaansa.
- Okei, kuittasin ja nousin hakemaan itsellenikin luettavaa. Asia oli otettu esiin ja jätetty hautumaan. En takuulla rupeaisi vonkaamaan. Jonkin verran arvokkuutta sentään tahdoin säilyttää.

Luin niin myöhään, etten olisi aamulla millään jaksanut nousta. Emme olleet rakastelleet – Vesku oli nukahtanut ennen minua kirja rintansa päällä – mutta oli hän unissaan ottanut minusta kiinni, kun olin itse ruvennut nukkumaan sammutettuani hänenkin lukuvalonsa. Nyt näin jo päivänvaloa ja kuulin lasten ääniä, joten nousin kiireesti ylös.
- Olisitte herättäny mut! sanoin moittivasti tassutellessani keittiöön. Kaikki olivat siellä aamukahvilla tai aamiaisella.
- Isi kielsi, mutta oltais me just tultu, sanoi Sunna. – Se luuli, ettet sä ole lähdössä mukaan ja käski antaa sun nukkua.
- Ai, sanoin ja vilkaisin Veskua ripsieni lomasta. Kuka muka oli sanonut, ja koska, etten lähtisi? – Tietysti mä lähden.
- Meille tulee ahdasta, Vesku sanoi harmistuneena.
- No en mä sun autoosi ole änkeämässä. Mä tulen omallani ja otan Hannan luota mun traikun ja sitten pysähdyn tullessani Tammisaaressa ottamassa Dannin mopon kyytiin – sähän et varmaan sinne halua koukata, sanoin purevasti ja totesin, että minulla oli sentään oma tahto tallella. Se oli miellyttävä huomio.

- Enhän mä edes tiedä osoitetta, Vesku mutisi ja tunsin olevani niskan päällä. Taputin häntä poskelle.
- Menkää te vaan, jos sulla on jo kiire. Mä tulen perässä, kunhan ehdin, sanoin ja virnistin hänelle. En tiennyt, miksi hän oli vastaan sitä, että minäkin tulisin, mutta kyllä hänkin näki tilanteessa hiukan huumoria. Se näkyi silmistä ja hetken mietittyään hän halasi minua nopeasti, ikään kuin kokeillen, pitäisikö siitä. En kysynyt, mutta jäin melko hyväntuulisena kaatamaan itselleni kahvia, kun muut alkoivat tehdä lähtöä. Vasta, kun ymmärsin, että he aikoivat ottaa koirankin mukaan, lennähdin eteiseen.
- Oletteko te hulluja? Mitä jos se villitsee Hannan hevoset?
- Se on tottunu hevosiin ja sille tekee hyvää nähdä maailmaa, sanoi Alissa opettavaisesti.
- Onhan sillä vastuuvakuutus? kysyin, sillä Marua ei totisesti oltu viety vieraisille eikä ylipäätään juuri pois meidän pihalta, sen vahtireviiriltä.
- Ei me pidetä sitä vapaana siellä.

He menivät ja minä söin kaikessa rauhassa aamiaisen ja pukeuduin. Kävin vielä ennen lähtöäni tallilla vaihtamassa pari sanaa Nooran kanssa ja tarkistamassa suitsivarastomme. Ehkä Hanna ei vielä ollut ehtinyt käydä ostamassa Irkulle uusia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.8.15 16:26:02

13. Hangossa
Mieleeni tuli vasta, kun olin kääntynyt kohden Hannan tallia, etten ollut kysynyt perheeni aikatauluja. He saattoivat yhtä hyvin olla ensin menossa Leenan luo, ja todennäköisesti olivatkin. Minä olin näemmä tottunut toimimaan yksikkönä, enkä kääntynyt ympäri. Minullahan oli Hannalle ihan omiakin asioita, jotka oli hyvä saada hoidettua ilman lapsilaumaa ympärillä – ehkä kaikki lapset eivät edes tulisi tänne. Heitä vaan oli noin ryhmänä vähän liikaa Hannan tallin lähes kliiniseen ilmapiiriin.

Tallipiha oli tyhjä paitsi traikkuja, paria autoa, jotka todennäköisesti kuuluivat henkilökunnalle ja hevosia tarhoissaan. En nähnyt Irkun vaaleaa hahmoa edes vaikka tarkistin loimitetut hevoset. Oletin Hannan klipanneen sen heti, kun olin selkäni kääntänyt. Sen kainalokarvat tai villahousut eivät sopineet tänne yhtään sen paremmin kuin kaksosten iloiset äänet. Joka tapauksessa oli hienoa, ettei se ollut ulkona, saattaisinhan olla niin onnekas, että olin osunut paikalle sellaiseen aikaan, että näkisin Hannan ratsastavan sillä.

Menin maneesiin ja siellä he olivatkin. Kumpikaan ei tainnut huomata tuloani, vaikka olin viheltänyt kiltisti oven takana ja sen saranat vinkaisivat avatessani sen. Kieltämättä petyin vähän. Irkusta ei ollut tullut liitäen ravaavaa kouluratsua ainakaan vielä, vaan se näytti suunnattoman kyrpiintyneeltä. Ja hikiseltä. Hannakin näytti hikiseltä. Se oli hyvin harvinaista, mutta en ihmetellyt sitä enää, kun näin, minkälaista taistelua he kävivät. Irkku viuhtoi häntäänsä ja aukoi suutaan, eikä se ottanut kahta samanlaista askelta peräkkäin. Se kiemurteli, steppasi, loikki ja sipsutti ja oli selvää, että kohta se räjähtäisi. Istuin varovaisesti penkin reunalle katsomaan. Vain puoli kierrosta lisää ja se lähti, tai yritti lähteä. Pyrähdys kohti kentän keskustaa horjautti Hannaa, mutta ihailtavan nopeasti hän sai itsensä taas tasapainoon, joskin kuulin selkeän kirouksen. Hän otti niin lujasti kiinni, että päätin tarkistaa Irkun suupielet myöhemmin, mutten siinä kohden sanonut mitään. En vielä tiennyt hevosta, jota Hanna ei olisi saanut ruotuun. Ehkä niiden luurangot oli muurattu tallin seiniin.

Palkinnoksi lähdöstään Irkku sai sitten laukata niin monta kierrosta, että menin sekaisin laskuissa ja vaikka Hanna oli manannut sen hyvää kuntoa, se hengitti pian niin kiivaasti, että ääni täytti koko maneesin, ja sen kaula alkoi muuttua tummemmaksi kostuessaan. Lopulta Hanna antoi sen siirtyä käyntiin ja jäi kävelemään ympyrää siihen nurkkaan, missä minä istuin.
- Mä en yleensä toivota omistajia tervetulleiksi katsomaan tässä vaiheessa, hän sanoi.
- Mä ymmärrän, sanoin nöyrästi, sillä näkemäni ei ollut ollut yksinomaan nautinnollista katsoa.
- Mutta nyt sun on parasta katsoa loppuun asti, Hanna jatkoi tuimasti ja keräsi taas ohjat, jotka oli hetkeksi päästänyt löysemmiksi. Irkku ei ollut ehtinyt saada hengitystään täysin tasaantumaan, mutta nyt se näytti huomattavasti yhteistyöhaluisemmalta. Se taipui ja asettui, pureskeli kuolainta ja ravasi ympyröitä suorastaan sievästi. Se oli antanut periksi ja teki, mitä Hanna pyysi, ainakin tällä kertaa, ja minä sain aavistuksen siitä, miten hieno se voisi isona olla oikean henkilön käsissä. Oliko se henkilö kukaan tuntemani, sitä en tiennyt. En tosiaankaan.

Ovi oli narahtanut uudelleen ja Tiira oli tullut sisään iso keltaraidallinen filtti sylissään. Hanna luovutti hevosen hänelle enemmittä puheitta ja vinkkasi minut mukaansa.
- Mä inhoon sitä, että ton sun hevosesi jälkeen on aina pakko mennä suihkuun, hän puuskahti.
- Mulle käy usein noin ratsastuksen jälkeen, sanoin viattomasti, mutten saanut vastaukseksi edes tuhahdusta. Harpoin puolijuoksua Hannan perässä tallin ohi ja hänen asunnolleen, missä sain lyhyen kehotuksen laittaa kahvia, jos halusin. Itse hän katosi kylpyhuoneeseensa.

Tunsin Hannan kämpän sen verran hyvin, ettei minulle tuottanut vaikeuksia löytää kahvinkeitintä ja kahvia. Työpöydällä kiilteli myös espressomasiina ja jokin toinen kone, jonka oletin liittyvään kahviin, mutta valitsin tavallisen keittimen, jota ainakin osasin käyttää. Ehdin jo kaataa itselleni kupillisen, kun Hanna tuli tuoksuvana ja hiukset märkinä valkoisessa kylpytakissa.
- Mitä sä ajattelit tehdä tolla hevosella? hän kysyi.
- Mä ajattelin, että jos siitä tulis mulle harrasteratsu.
- Myy se ennemmin. Ei siitä ole tätiratsuksi.

Ihana Hanna.
- Jos mä olen täti niin sä olet isotäti, ilmoitin valmistautuen miellyttävään kinasteluun. Tänään Hanna ei kuitenkaan tarttunut täkyyn.
- Mä olen ammattilainen, sä olet harrastelija.
Sitä ei voinut kiistää.
- Meinaatko sä, ettei se tosta tasaannu?
- Se on ihan saakelin kovapäinen.
- Niin, se tietää aina paremmin, myönsin.
- Ja sulle semmonen ei sovi ollenkaan. Sä olet ihan liian kiltti. Se tarvii jonkun, joka jaksaa laittaa sen järjestykseen kolmesataaviiskymmentä kertaa, tai ehkä kolmetuhattaviissataa. Ei tätiä, joka vie sen kivalle metsäretkelle, koska on kaunis päivä, eikä sitä huvita tehdä töitä.

Se oli vähän kuin ämpärillinen kylmää vettä päähän.
- Sä väität, ettei mulla ole kunnianhimoa, syytin.
- Njaa, on sulla joskus ainakin vähän ollut. Mutta aikaa ja omistautumista, onko sulla sitä? Ja sitten on edelleen se, että sä olet liian kiltti. Siitä sä et pääse mihinkään. Se tarvitsee jonkun, joka on yhtä kovapäinen kuin se. Kovapäisempi. Omi sä joku kiva kiltti varsa lemmikiksi. Tai joku teidän tammoista. Sun on varmaan helppo eläytyä siitostamman rooliin.

Kuten aina hevosista puhuessaan Hanna puhui järkeä, mutta tuo viimeinen oli pisara liikaa. Ajattelin, että syöttäisin hänelle Irkun seuraavan talvikarvan samalla, kun pistäisin hänet nielemään kaiken, mitä hän oli minusta sanonut. Minä pystyisin omistautumaan ja olemaan luja.
- Kauanko sä haluat pitää sitä? kysyin.
- En mä halua pitää sitä ollenkaan! Vaikka heti veisit pois niin sopis hienosti!
- Sori, mä en voi tänään. Danni tappaa mut, ellen mä tänään hae sen mopoa. Irkku ei varmaan suostu matkustamaan sen kanssa samassa traikussa.
- Okei, Hanna hyväksyi syyni.
- Mutta vakavasti. Tuntuuko susta, ettet sä pysty opettamaan sille mitään? Koska kyllä se siinä tapauksessa voi tulla kotiin heti, kun vaan sopii.
- Tottakai mä pystyn opettamaan sille vaikka mitä! Hanna sanoi ja huomasin ilokseni, että olin tainnut tarkoittamattani osua arkaan paikkaan.
- Voisitko sä siinä tapauksessa pitää sen niin kauan kun mä joudun vielä olemaan Tammisaaressa, pyysin. – Mun on hankalaa omistautua sille ennen sitä. Tässä ois vajaa kuukausi vielä.
- Voin, Hanna sanoi liikemiesmäisesti. – Mä voin samalla kysellä sille ostajia, jos sä haluat.
- Ei viitsitä hätiköidä sen asian kanssa.
- No Psykon mä otan joka tapauksessa takasin huomenna. Mulla on nyt tilaa.

Katsoin asian loppuun käsitellyksi ja kaadoin meille lisää kahvia.
- Mihin aikaan Vesku ja ipanat on tulossa käymään? Mä unohdin kysyä niiltä, tunnustin.
- Ei Vesku mitään ipanoista puhunut.
- Ai jaa. No, ehkä ne jää sitten mummolaan.
- Tiesit sentään, että se on tulossa, Hanna huomautti silmät kaventuen ja siten saaden minulle hiukan epämukavan olon. En lopultakaan tiennyt, mitä ja miten paljon oli tapahtunut. Nyt oli kuitenkin tilaisuuteni selvittää asioita.
- Mä olen vähän pettynyt suhun. Mä luulin, että me ollaan ystäviä, ilmoitin.
- Ystäviä, Hanna sanoi ja kohotti täydellisiksi nypittyjä kulmakarvojaan. – Hyvä nainen. Mä otin sun hevosesi, vaikka mulla ei ollut tilaa sille. Sen paremmasta ystävyydestä mä en tiedä. Mä en ole siinä asiassa mikään asiantuntija.

Ei, sitä hän ei ehkä ollut, mutta joskus hän kyllä yllätti.
- Oli kuulemma sun ideasi nyhjätä Veskun kanssa niin, että mä tulisin mustasukkaiseksi, syytin.
- No mutta. Onko Vesku menny juoruamaan sulle tommosta?
- Onpa hyvinkin menny. Me aiotaan yrittää uudestaan, ilmoitin tyytyväisenä ja odotin jonkinlaista reaktiota. Hannan tuntien se saattoi olla ihan mitä tahansa. Lausahdus, että lopultakin olin tullut järkiini, olisi ollut tervetullein, mutta sitä en saanut.
- Ai jaa. Sä sitten käänsit kelkkasi.
- Miksen mä olisi saanut? Se on kuitenkin mun mies, sanoin ja yritin kuulostaa siltä, etten ollut loukkaantunut. Hannalle ei kannattanut loukkaantua, se oli hänelle ravintoa ja hän sai siitä vain lisää voimaa.
- Niin niin. Kuule, nyt mun pitää mennä kuivaamaan hiukset, etten mä ole ihan harakka, kun se Vesku tulee.

Minut heitettiin ulos.
- Selvä. Me varmaan nähdään sitten huomenna, jos sä tulet Psykon hakemaan. Ellei sitten siellä valkussa jo, sanoin lyhyesti ja nousin. Kahvini oli juomatta, mutta en halunnutkaan sitä enää.
- Aiotko säkin tulla sinne?
- Saa nähdä, riippuu monesta asiasta.
- Eikö sulla ole töitä?
- Lauantaina vasta. Mä otan traikkuni nyt mukaan. Älä luule, että kukaan on varastanu sitä.
- En varmasti, sanoi Hanna äänellä, joka juorusi, ettei hän uskonut sen edes kelpaavan kenellekään.

Minun piti pysähtyä Hannan pihalle vetämään vähän henkeä. Tunsin hänet varmasti paremmin kuin yksikään toinen nainen maailmassa, ellei laskettu hänen äitiään. Käsittääkseni olin myös hänen äitinsä lisäksi ainoa nainen, joka piti hänestä, joskaan juuri nyt en tuntenut erityistä kiintymystä. Joskus liikuttuneessa tilassa Hanna oli sanonut minun olevan ainoa nainen, josta hän piti, mutta ehkä se oli ollut vain humalaisen uhoa. Olin vähän ymmälläni, suoraan sanoen. Olisi ollut klassinen tuumaustupakan paikka, paitsi ettei minulla ollut tupakkaa. Niinpä kävelin takaisin tallille ja yritin järjestää ajatuksiani matkalla. Pääsin niin pitkälle, että muistin Irkun ja meninkin suoraan talliin jättäen Hannan vatvomisen sikseen. Irkku oli ollut niin hiessä Hannan jättäessä sen Tiiran käsiin, että se varmasti seisoi edelleen sisällä kuivattelemassa.

Olin oikeassa. Tiira oli parhaillaan vaihtamassa sille uutta fleeceloimea valkoiseksi huurtuneen sijaan, kun kävelin sisään. Irkku ei irvistellyt tytölle vähääkään vaan näytti kiinnittävän kaiken huomionsa isoon kimoon, jota kengitettiin käytävällä. Tervehdin kaikkia paikallaolijoita yhteisesti ja tungin minäkin itseni Irkun boksiin.
- Mitä mamman ongelmanuori? sanoin hevoselle ja Tiira tirskahti.
- Se on vähän persoonallinen, hän myönsi.
- Ei kai se pompota teitä?
- Ei, tyttö sanoi jämäkästi. – Täällä ei tehdä semmosta.

Semmoista ei tosiaan tapahtunut Hannan tallissa. Tosin muistin Namun, ilkeän tamman, jonka Hanna oli joskus ostanut Tanskasta aikomuksenaan voittaa sillä kaikki, mitä Suomessa oli voitettavaa. Se oli ollut häijy hevonen melkeinpä luonnevikaisuuteen asti, mutta se oli saanut kaiken anteeksi suoritustensa takia. Ennen ja jälkeen sen siellä oli ollut persoonallisiakin hevosia, mutta eivät ne tosiaan ihmisten nenille hyppineet.

Irkku ilahtui selvästi nähdessään minut ja olin iloinen siitä, että olin kieltänyt Hannaa ryhtymästä etsimään ostajia. Hänen valmennettavistaan kukaan ei varmaan olisi ollut kiinnostunut Gawd Daymnin tyttärestä, mutta hän tunsi käytännöllisesti katsoen koko hevossuomen ja olisi varmasti saanut sen kaupaksi viikossa. Minä tunsin lämpimän läikähdyksen, kun Irkku antoi minun rapsuttaa itseään ja hamuili itse takkini olkapäätä. Ei haitannut, vaikka se sattui näykkäisemäänkin aika kirpakasti. Mistäpä se olisi tajunnut, ettei minulla ollut paksua hevosen nahkaa.

Paljon tasapainoisempana lähdin tallista ja aloin osuttaa autoani traikun eteen. Harkitsin vain hetken käydä vielä Hannan pihalla tarkistamassa, oliko Vesku mahtanut ehtiä sinne, enkä sitten lähtenyt kuitenkaan. Vaikka Veskun auto olisikin ollut siellä, mitä olisin voinut tehdä? Nojata ovikelloon, kurkkia ikkunoista, peruuttaa traikun Hannan pensasaitaan? Hanna oli varmasti puhunut omituisia vain kiusoitellakseen minua. Niinpä ajoin anoppini luokse ja totesin tyytyväisenä, että Veskun auto seisoi siellä ihan niin kuin pitikin. Ajoin yhdistelmänikin pihaan ja marssin sisään, missä sain ylenpalttisen vastaanoton, enkä ainoastaan Armilta. Kaksosten äänet kuuluivat peremmältä haluten tietää, missä olin viipynyt, mutta en voinut heti vastata, sillä ovea avaamaan tullut Leena oli kietaissut minut vapisevaan halaukseen. Hän tuntui äkkiä pelottavan vanhalta, vaikkei oikeasti vielä ollutkaan.
- Lapset sanoo, että te olette sopineet, hän sanoi kysyvästi irrottaessaan otteensa.
- Me yritetään, vakuutin.
- Paras uutinen sitten… en edes tiedä minkä!
- Niin minustakin!

Vesku tuli varsin sopivasti siihen myös, eikä näyttänyt pakoilevalta eikä velvollisuudentuntoiselta, kun halasin häntäkin.
- Mä lähden käymään Hannan luona. Meidän pitää käydä huomisen ohjelma läpi, hän sanoi.
- Niin, mä tiedän. Hanna heitti mut ulos, että se saa laittautua, ennen kuin sä tulet.
- Kävitkö sä siellä?
- No kävinhän mä nyt Irkkua katsomassa. Meneekö sulla kauan?
- Ei kai. Ehkä tunnin verran, ei tässä vaiheessa nyt enää ole paljon mitään.
- Eikö lapset tuu mukaan?
- Ei. Danni on odottanut sua moponhakureissulle siitä lähtien, kun tänne päästiin. Voi olla, että joudut kohta lähtemään.

Arkisen sananvaihdon päätteeksi minun teki mieli sanoa Veskulle, että hän ei saisi tehdä Hannan kanssa mitään, mitä minä en tekisi, mutta en voinut sanoa sitä ääneen, kun Leena ja muut olivat kuuloetäisyydellä.
- Älä viivy kauan, sanoin ja toivoin hänen ymmärtävän, mitä oikeasti tarkoitin.

Muut olivat syöneet aikaisen lounaan ja nyt lapset istuivat ruokasalin pitkän pöydän ääressä ahmimassa kakkuja ja keksejä. Minä sain seurata Leenaa keittiöön, missä sain eteeni lautasellisen soppaa.
- Mä olen niin iloinen, Leena sanoi ja istui viereeni pyöreän pöydän ääreen.
- Tää ei oo ihan valmista vielä, varoitin ja vilkaisin häntä sivusilmällä. Hänelle saattoi kertoa totuudenkin. – Vesku harkitsee.
- Harkitsee mitä?
- Että haluaako se huolia mut takaisin.
- Mitä se oikeen miettii? Leena tulistui. – Mä pistän sen järjestykseen!
- Anna sen olla. Kyllä mä ymmärrän, että se on ollu loukkaantunut mulle. Mäkin olisin. Antaa sen vähän aikaa miettiä ja murjottaa ja toivotaan parasta, sanoin jalomielisesti ja sovittelevasti.

Leena näytti edelleen uppiniskaiselta, eikä luvannut mitään ja Danni pölähti keittiöön.
- Voitaisko me nyt jo lähteä?
- Eihän Jessi ole saanut kahviakaan! Leena esteli.
- Ei se tarvii kahvia, mutta mä tarvitsen mun mopon.
- En mä tosiaankaan tarvitse kahvia, mä join Hannan luona. Mutta ei kai sitä kehtaa suoraan ruokapöydästä lähteä.
- Me ollaan oltu täällä sunkin edestä ja mä olen ollut ilman mopoa ikuisuuden. Ala tulla, meillä on menoja Alissan kanssa! Danni määräsi. En raaskinut olla tottelematta. Koira, Jerry ja kaksoset sentään jäivät vielä Leenan seuraksi odottamaan, että Vesku hakisi heidät ja minä lupasin Leenalle pistäytyä jonain iltana. Kävisin kuitenkin Irkkua katsomassa.

Koska Alissa lähti mukaan, ei minun tarvinnut edes harkita vakavia keskusteluja Dannin kanssa, ja se oli helpotus. En ehtinyt myöskään pohtia, että mitä Vesku mahtoi Hannan luona tehdä ja koska hän ja loput lapset tulisivat. Minulla oli ihan tarpeeksi tekemistä yrittäessäni tulkita tyttöjen viikonloppusuunnitelmia aikuisten kielelle. Heillä oli selkeästi jotain porisemassa ja Dannin mopo liittyi siihen, että heidän piti päästä illalla kylälle suunnittelemaan lisää.
- Muistattehan te olla ihmisiksi? kysyin, en vaan voinut olla kysymättä. Heidän juttunsa katkesi siihen, ihan kuin he olisivat unohtaneet, että minäkin olin läsnä.
- Ainahan me ollaan, Danni sanoi ja alkoi miettiä, missä mopon avain oli.
- Sä lähdet hakemaan sitä, etkä ota avainta mukaan? hermostuin.
- No en mä sitä voinu ottaa mukaan kun ei se ole mulla! Sä pistit mut pakkaamaan niin kiireesti, etten mä ehtiny sitä ajatellakaan!
- No sitten sen täytyy olla kämpillä, totesin, vaikken muistanutkaan nähneeni sitä.

Danni oli niin varma siitä, ettei avain ollut hänellä eikä Mustaojalla, että jouduimme kiipeämään kämppääni kaikki kolme ja pitämään siellä melkoiset penkojaiset.
- Jumankekka, mikä sotku, puuskahdin, kun avain lopulta löytyi Dannin naulakkoon jääneen tallitakin taskusta. Asunto näytti melkein siltä kuin siellä olisi käynyt murtovarkaita.
- Äkkiähän sä tän vetäset kuntoon, kun taas tuut. Eihän sulla ole nyt muutakaan tekemistä, Danni lohdutti.
- Oikeesti, puuskahdin. – Painukaa ulos ja pistäkää se hemmetin rakkine traikkuun sillä aikaa, kun mä siivoan, ellette kerran aio auttaa.

Siivoamiseni vaihtui nopeaksi pakkaamiseksi, kun silmäni osuivat isoon tyhjään muovikassiin Dannin sängyn alla. Täällä oleminen ei viihdyttänyt minua ollenkaan eikä ajatus paluusta töihin viikonloppuna huvittanut. Arvelin, että jaksaisin nämä viimeiset viikot ajaa huomattavasti useammin Mustaojalle kuin mitä tähän asti, ja keräsin suurimman osan lattialla nyt lojuvista tavaroista kassiin. Voisin muutenkin ruveta tyhjentämään asuntoa. Vetäisin Dannin patjan kainalooni, se menisi hyvin traikun toisessa puolikkaassa. Olin henkisesti jo kokonaan Mustaojalla.

 
14. Valmennuspäivä
Vesku, Armi ja loput lapset tulivat kotiin tuskin tuntia minun ja isojen tyttöjen jälkeen, mutta siinä vaiheessa Danni ja Alissa olivat kadonneet jo aikapäiviä sitten ja jättäneet minut laskemaan minuutteja ja arvioimaan, että olisivatko Vesku ja Hanna ehtineet sänkyyn. Olisivat tietenkin, eihän siihen parhaimmillaan tai pahimmillaan tarvinnut kuin muutaman sekunnin. No okei, ehkä minuutin. Joka tapauksessa puolentoista tunnin palaveriin saattoi varmaan mahduttaa kaksikin kertaa. Vesku ainakin harppoi sisään hyvinkin itseensä tyytyväisen näköisenä ja se pisti minut miettimään epämiellyttäviä asioita, kunnes hän mennessäni eteiseen vastaan nappasi minua kainaloista.
- Voitko sä auttaa huomenna? hän kysyi.
- Auttaa missä? kysyin varovaisesti.
- Kuskaamisessa. Hanna suostui siihen, että Jerry saa tulla Psykolla mukaan valkkuun.
- Entäs tytöt? kysyin vimmastuneena syrjinnästä. Aina vaan Jerry ja Jerry! Pois se minusta, ettenkö olisi rakastanut Jerryä vähintään yhtä paljon kuin ketä tahansa tytöistä tai enemmänkin – joskus valvoin miettien sitä, pitikö minun ja saisinko minä arvottaa lapsiani. Totuus oli kuitenkin, että vaikka minä yritin parhaani mukaan olla tasapuolinen, Hanna ei koskaan ollut sitä. Isot tytöt olivat päässeet hänelle kesätöihin vain, koska olin ärsyttänyt häntä tarpeeksi, eikä hän koskaan pyörtänyt päätöstään, vaikka olisi lipsauttanutkin sen viinipäissään.
- Millä hevosilla ne tulis? Tammat on ihan heitteillä, ei ne jaksaisi Hannan valkkua, Vesku puuskahti ja päästi minusta. Jaha. Tässäkö sitä taas jo mentiin. Kohta emme puhuisi kuin tiuskien ja Vesku kääntäisi minulle kiukkuisesti selkänsä, kun menisin makuuhuoneeseen ja minä kimmastuisin ja muuttaisin takaisin vierashuoneeseen… kannattiko edes yrittää?

- Tietysti mä kuskaan. Leivonko mä ja hoidan buffetinkin siinä samalla? huokaisin luovuttaen.
- Ei sun siihen tarvitse puuttua, seuran tädit hoitaa sen. Mutta varmaan ne on ikionnellisia, jos sä haluat auttaa, Vesku virnisti ja katsoi minua silmät huvittuneesti tuikahtaen. Tulin oikein hyvälle tuulelle huomatessani sen. Hän ei olisi näyttänyt tuollaiselta, jos olisi juuri tullut toisen naisen sängystä, eikä tuiskahdukseni olisi viihdyttänyt häntä.
- Oukei. Tarviitko sä kyytiä Djangollekin?
- En mä osallistu, huseeraan vaan siellä paikan päällä.
- Mikset?
- No en mä sinne niiden lasten sekaan mene.

Niinhän se tosiaan taisi olla. Vesku olisi saanut olla oma ryhmänsä yksin ja sen saattoi hoitaa paljon helpommin täällä kotonakin, tai käymällä Hannan luona joskus, kun tällä ei ollut tusinaa muutakin silmätikkunaan.
- Hanna oli mulle aika tyly, ilmoitin.
- Minkäs mä sille voin?
- Sano sille, että sä olet päättäny olla mun kanssa taas, ehdotin ja nojasin häneen. Toivoin uutta halausta ja sainkin. Tuijotin ylös Veskun kasvoihin ja ajattelin, että ei se sittenkään ollut vielä tässä.

Viikko oli ollut aika tapahtumantäyteinen, vaikka Dannin muilutus olikin tapahtunut jo edellisviikolla. Olihan siihen siltikin mahtunut yölomamme Helsingissä, Hangon-reissu ja nyt tämä valmennuspäivä. Tajusin melkein säikähtäen, että ilman ensimmäistä minulla ei varmasti olisi ollut osaa eikä arpaa toiseen tai kolmanteenkaan, kunhan olisin haahuillut tyhjässä talossa koiran kanssa. Tosin, ehkä olisin sittenkin saanut kunnian viedä Psykon ja Jerryn maneesille. Vesku ja kaksoset olivat lähteneet pääkallonpaikalle jo aikaisin aamulla katsomaan, että kaikki oli järjestyksessä. Isoja tyttöjä ei tapahtuma tuntunut ollenkaan kiinnostavan, ei edes Alissaa.
- Ei mulla ole hevosta sinne, hän oli sanonut.
- Mutta etkö sä halua nähdä? Näkemälläkin oppii, ja kuuntelemalla!

Tytön ilme oli kuvastanut keskisuurta sisäistä myllerrystä, mutta Danni oli osunut juuri silloin hakemaan hänet mukaansa ja he olivat vetäytyneet taas suunnittelemaan jotain, joka tapahtuisi viikonloppuna. Painoin mieleeni, että minun pitäisi varoittaa Veskua ja annoin heidän olla. Olihan totta, että katseleminen oli vain kalpea korvike itse osallistumiselle. Minun pitäisi paneutua siihen, että kuka tällä kaudella kisaisi, mitä ja millä hevosella. Tai meidän tietysti, Veskun ja minun.

Sarri, Sunna ja Vesku olivat siis jo perillä, kuten varmaan Hannakin, kun Jerry ja minä menimme laittamaan Psykoa lähtökuntoon. Hannan tamma oli ollut enimmäkseen Alissan ratsastettavana meillä ollessaan, niin olin ymmärtänyt, ja ehkäpä hän sen takia ei ollut ollut niin innokas lähtemään yleisöksikään. Hannalla oli kuitenkin täysi oikeus valita pilotti omalle ratsulleen, joten tässä sitä oltiin.
- Tää ei ole ihan oikeudenmukaista, vai mitä? Jerry sanoi osuen hyvin samaan kuin mitä itsekin ajattelin.
- Ei minustakaan, huokaisin.
- Mun puolesta Alissa ois voinu mennä. Mä en edes tiedä, haluanko mä kisata tänä kesänä.
- Hanna on sun kummitätisi, totta kai se haluaa paapoa sua vähän ylimääräisesti.
- Mutta se ei ole reilua.
- Elämä ei ole. Ja muista, että Alissa ja Danni sai sentään olla Hannan luona koko viime kesän.
- Jokohan se huolisi mutkin, Jerry sanoi unohtaen olla enää huolissaan.
- Sun ikäsiä lapsia ei saa vielä palkata kesätöihin, naurahdin.

Lähtemisen tuntu oli pitkästä aikaa miellyttävä nyt, kun päämääränä oli valmennus eikä mopon muutto tai Irkun salamasiirto tallilta toiselle.
- Miksi sä ajattelet, ettet haluaisi kisata? kysyin, kun olimme ristiintarkistaneet Jerryn kanssa kaikki varusteet samaan tapaan kuin lentoemännät lomalennon lähtiessä, ja lastanneet hevosen.
- No kun. Kuka mun ikänen poika muka ratsastaa? Jerry kysyi hiukan tuskastuneena, enkä voinut kuin huokaista ja pudistaa päätäni. Hän oli tosiaan vähemmistöä. Jospa hän edes olisi käynyt jossain ratsastuskoulussa, jossa hyvällä tuurilla olisi ollut muitakin poikaoppilaita ja sata tyttöä!
- Haluaisitko sä mieluummin pelata lätkää tai jotain? kysyin miettien, onnistuisimmeko mitenkään kuskaamaan häntä jäähallille kuusi kertaa viikossa.
- No en, ja sitä paitsi mun olis pitänyt alottaa viisi vuotta sitten!

Sekin oli totta, emmekä me missään vaiheessa olisi mitenkään ehtineet tarjota lapsille muuta harrastusta hevoshommien lisäksi. Näillä mentiin.

Valmennus oli järjestetty maneesiin, joka oli valmistunut vasta edellissyksynä ja jota en ollut nähnytkään. Kyseisellä tallilla olin toki käynyt monestikin, kun siellä oli järjestetty ulkokilpailuja kentällä, joka nyt oli parkkipaikkana. Ajoin sinne kapeasta portista ja parkkeerasin jonon jatkoksi. Kysyin Jerryltä, halusiko hän käydä ensin katsomassa, mitä tapahtui ja missä, mutta hän pudisti päätään ja vilkaisi kojelaudan kelloa.
- Otetaan vaan Psyko ulos niin mä voin vaikka vähän kävellä sen kanssa, hän sanoi ja tajusin, että emme tienneet, missä hevosia voisi lämmitellä, kun kenttä oli käytössä, emmekä sitäkään, oliko ohjelma aikataulussa. Usein tällaisina päivinä viimeinen ryhmä saattoi olla tunnin tai enemmänkin myöhässä, kun asiat venyivät. Tosin nyt ei vielä oltu lähelläkään viimeistä ryhmää, mutta helpompi oli tiedustella ilman hevosta kuin hevosen kanssa.
- Mä käyn sitten katsomassa, missä mennään. Vaihda sä saappaat jalkaasi sillä aikaa, sanoin huomatessani, että Jerryn sormet tärisivät vähän. Hänellä taisi olla ramppikuume, mikä oli uutta. Toisaalta oli tilannekin sinänsä hänelle uusi. Ei hän ollut osallistunut tällaisiin julkisiin valmennuksiin aikaisemmin, vaikka olikin kilpaillut niin paljon.
- Selvä, hän sanoi ja minun teki mieleni sipaista hänen hiuksiaan, mutta äkkiä hän tuntui liian isolta sellaiseen eleeseen.

Meni hetki, ennen kuin löysin uudesta, vielä puuntuoksuisesta maneesista ihmisenkokoisen oven. Mikään ei olisi saanut minua aukomaan isoja pariovia, joista hevoset epäilemättä kulkivat. Hanna olisi murhannut minut pelkällä katseellaan, jos olisin sillä tavoin häirinnyt. Kulman takaa pääsin kuitenkin katsomontapaiseen ja haistoin tuoreen kahvin. Olin oikeassa paikassa. Yleisöä oli joitakin kymmeniä, mutta jos laskin, että ainakin puolet oli parhaillaan ratsastavien kuskeja ja kavereita, ei kyseessä vielä ollut mikään yleisöryntäys. Sitä en ihmetellytkään, sillä aamu oli alkanut kokemattomista, nuorista hevosista, jotka eivät vielä olleet kovin kiinnostavia. Tunnistin kuitenkin erään hevoslehden toimittajan, joka istui eturivillä komea kamera kaulassaan. Minun olisi parasta olla mainitsematta hänestä Jerrylle etukäteen. Vesku näkyi kuitenkin istuvan hänen vieressään, joten minäkin livahdin sinne.

- Miten täällä menee? kysyin ja säpsähdytin molemmat, vaikka kuiskasin.
- Tässähän tämä, Vesku sanoi.
- Missä kaksoset on?
- Ne halus mennä talliin. Otatko sä ne mukaan, kun te lähdette, niillä taitaa jo käydä aika pitkäksi.
Nyökkäsin, niin olin etukäteen arvellutkin. Kylmäkin maneesissa varmasti oli, kun piti istua hiljaa paikoillaan.
- Onko nää aikataulussa ja mihin Jerry voi mennä verkkaamaan?
- No niin hyvin aikataulussa kuin eka ryhmä voi olla. Kunhan nää lopettaa, tulee tauko ja tänne voi tulla. Siihen asti ei voi oikeen kuin kiertää ympyrää tallipihalla.
- Selvä, kuittasin ja silmäilin nopeasti lävitse kolme ratsukkoa, joita Hanna parhaillaan ohjasi. Näki, että ne olivat nuoria, ehkä jopa liian nuoria tällaiseen rääkkiin. En ymmärtänyt, miten Hanna saattoi antaa pienen, ruskean tamman ratsastajan pitää ohjia niin tiukalla, että hevosen suupielet rypistyivät.
- Näiden pitäisi lopettaa jo vartin päästä, Vesku sanoi ja kuulosti siltä, että se oli lähtökehotus ja niinhän se tietysti olikin. Meillä menisi jo Psykon laittamiseen sen verran.
- Mä menen, mä menen, huokaisin ja nipistin häntä reidestä, mitä hän ei tainnut huomatakaan toppahousujensa läpi. Ainakaan hän ei reagoinut mitenkään. Toimittajanainen kyllä huomasi ja punastuin aavistuksen verran ennen kuin katosin, vaikkei siihen ollut mitään syytä.

Sarri ja Sunna olivat löytäneet Jerryn, kun palasin traikun luo.
- Jännittääkö sua? Sunna kysyi myötätuntoisesti juuri, kun pääsin kuuloetäisyydelle.
- Ihan hemmetisti, Jerry tunnusti puoliääneen.
- Älä turhia, hyvin se menee!
Sisarusten välinen kohtaus oli kerrassaan hellyttävä, mutta se keskeytyi, kun he huomasivat minut.
- Tässä on just sopivasti aikaa ottaa Psyko ulos ja sitten sä varmaan pääsetkin suoraan maneesiin verryttelemään, sanoin.
- Otetaan se sitten, Jerry sanoi reippaasti, eivätkä hänen sormensa enää tärisseet, kun hän avasi sivuoven ja otti suitset satulakaapin koukusta.

Tytöt ja minä saatoimme Jerryn maneesiin nyt avoimesta isosta ovesta ja jätimme hänet kiertämään uraa siirtyessämme taas katsomopäätyyn. Edellisryhmän ratsukot tekivät lähtöä jäähdyteltyään ja maneesiin jäi lopulta Jerryn ja Psykon lisäksi kolme muuta ratsukkoa. Se sai minut arvailemaan, että Jerry oli otettu mukaan ohitse kaikkien peruutuspaikkoja jonottavien, mikä voisi myöhemmin aiheuttaa ikävää napinaa nettikeskusteluissa. Jerry ei tietääkseni lukenut niitä, mutta minun pitäisi varoittaa Dannia ja Alissaa, etteivät tuohtuisi hänen kuultensa, jos löytäisivät jotain ilkeää.

Sarri ja Sunna kinusivat Veskulta rahaa kaakaoon, kun otin äskeisen paikkani eturivistä. Hannakin oli siinä, nojaili väliaitaan ja joi jotain höyryävää pahvimukista. Hän jutteli niin vilkkaasti toimittajanaisen kanssa, että ehti vain hyvin niukasti nyökätä minulle. Nyökkäsin yhtä minimaalisesti takaisin ja kun kaksoset menivät kolikoineen ostoksille, tartuin omistavasti Veskun käsivarresta. Sitten päästin hyvin nopeasti irti, sillä tunsin itseni teiniksi.
- Joo, ehkä me aletaan jatkaa, Hanna päätti.

Jerry ei erottunut porukasta niin paljon kuin olisi voinut. Pituutensa ansiosta hän ei näyttänyt pikkupojalta aikuisten naisten seassa, eikä hänen tarvinnut ratsastustaitojaankaan hävetä. Hanna ei onneksi keskittynyt häneen, niin kuin olin vähän pelännyt, vaan soi enimmän huomionsa maksaville asiakkaille. Se saattoi johtua siitäkin, että Jerry ratsasti siisteimmin, vaikkakaan ei selvästi ollut ihan niin sinut Psykon kanssa kuin mitä olisi voinut olla. Yksi muista, etupainoinen suomenhevonen, jolla ratsasti pullea nuori nainen, sai alkuun eniten höykytystä, mutta puolen tunnin paikkeilla Hanna jätti hänetkin rauhaan. Ymmärsin sen tavallaan. Mikään, mitä hän oli sanonut, ei tuntunut menevän ratsastajalle perille. Olisin itsekin turhautunut toistelemaan samaa, kun ei sillä ollut mitään vaikutusta.

- Jerry on hyvä, huokaisin Veskulle, kun Hanna katsoi sen ryhmän valmiiksi. Kaksoset olivat katsoneet osan tuntia, mutta kyllästyneet puolessa välissä ja palanneet talliin katselemaan hevosia ja kuulemma putsaamaan karsinoita. Ihan kuin sitä ei saisi kotona tehdä.
- Joo, Vesku sanoi, kuin olisin herättänyt hänet syvistä ajatuksista. – Hei, mä pyysin Hannan meille syömään tän jälkeen. Kai sä saat kokoon jotain fiksumpaa kuin tähteitä?
Loukkaannuin melkein.
- Meillä ei taida olla tarpeeksi tähteitä koko porukalle, mutta mä yritän parhaani mukaan hommata semmosia jostain, tuhahdin.
- Mitä? Vesku kysyi ja katsoi minua ihmeissään. Mikä tampio!
- Että selvä. En mä aja Psyko kopissa ostamaan juottovasikkaa tai sisäfilettä, mutta eiköhän Hannankin maha saada täyteen.
- Hienoa.
- Joko sä kerroit sille?
- Kerroin mitä?
- Että me ollaan taas yhdessä.
- Kuule, ei täällä ole ehtinyt perhe-elämästä jutella!

Harkitsin tarttua häntä kurkusta ja puristaa ja sitten harkitsin pyytää suukkoa, mutta en ehtinyt tehdä kumpaakaan, kun joku järjestävän seuran ihmisistä tuli hyvin kiihtyneessä tilassa hakemaan Veskua. Jos ymmärsin oikein, oli seuraavan ryhmän osallistujissa jotain sekaannusta. Minusta ei olisi ollut edes henkistä apua siihen ongelmaan, joten annoin hänen häipyä ja lähdin itse etsimään Sarria ja Sunnaa.

Tytöt löytyivät helposti, hikisen Psykon lastaus sujui ongelmitta ja Jerry näytti innostuneelta, joten lepyin.
- Mitä Hanna sanoi sulle? utelin.
- Ei vielä mitään, se sanoi, että jutellaan meillä sitten.
- Mun varpaat jäätyy, Sarri valitti, joten komensin hänet istumaan etupenkille, missä lämmityslaitteesta oli jotain iloa ja starttasin auton. Kenttä alkoi olla aika täynnä, mutta minulla oli jo niin paljon rutiinia kopin kääntelystä, etten joutunut paniikkiin vaan houkuttelin sen pois lokosestaan ja jäin sitten kärsivällisesti odottamaan, että tie aukeaisi. Portin ja minun välissä oli yhdistelmä, joka sahasi edes takaisin nähdäkseni samoissa pyöränjäljissä edistymättä ollenkaan kohti porttia. Aioin juuri pyytää, että Jerry menisi ehdottamaan, että hän pysyisi sen aikaa paikallaan, että pääsisin ohi, kun joku mies meni neuvomaan kuskia. Katsoin, ettei takana ollut hevosia ja peruutin hiukan antaakseni tilaa ja kymmenen tuskastuttavan hitaan minuutin jälkeen edelläni seilaava tiilenpunainen traikku lopulta osoitti oikeaan suuntaan. Se nytkähti eteenpäin kuin ilahtuneena ja alkoi kiihdyttää ulos kentältä vain kolauttaakseen mennessään toisen porttipylväistä kumoon. En voinut olla kiroilematta. Nyt tähän jäätäisiin ihmettelemään tapahtunutta, eikä olisi toivoakaan päästä tielle lähimpään puoleen tuntiin.

Tumpelokuski ei kuitenkaan pysähtynyt, vaikka en voi ymmärtää, miten hän ei muka ollut kuullut ja tuntenut rysäystä. Ihmisiä kertyi vaurioituneen aidan ympärille, mutta minua ei huvittanut jäädä ihmettelemään sitä vaan ajoin ohi.
- Mikset sä pysähtynyt? Sunna kysyi takapenkiltä.
- Mitä mä oisin voinu tehdä? Mun täytyy mennä kotiin ja laittaa jotain ruokaa, koska Hanna on tulossa syömään.
- Ai no sitten, Sunna henkäisi kunnioittavasti ja se repliikki oli piste i:n päälle. Kun olimme päässeet kotiin ja saaneet Psykon väliaikaiseen karsinaansa, lähdin sisään penkomaan pakastinta. Kaivaisin sieltä kaikki vanhimmat tähteet ja löisin ne uuniin. Hanna rakastaisi niitä, sillä hänen juuri kaupasta tuodun näköisessä keittiössään ei koskaan saatu mitään niin hyvää ja minä nauttisin Veskun ilmeestä, kun nostaisin pöytään lusikallisen makaronilaatikkoa, vähän lihamureketta, joululta jäänyttä lanttulaatikkoa ja noin tusinaa muuta ruokalajia.

Vesku ja Hanna saapuivat vasta neljän aikaan ja Hanna näytti ilahduttavan vanhalta ja väsyneeltä.
- Haluatko sä virkistävän drinksun? kysyin myötätuntoisesti napsautettuani uunin päälle.
- No kiitti vitusti, mun pitää vielä ajaa kotiin, nainen irvisti.
- Ai niin. Miten kurjaa, naurahdin.
- Missä Jerry on? Mä haluan jutella sen kanssa.
Jerry oli yläkerrassa ja kun huusin hänet alas, mukana tulivat kaikki sisaretkin. Kaikki halusivat kuulla, mitä Hannalla oli hänelle sanottavaa. Minä en viitsinyt tunkea joukon jatkoksi, sillä kuulin ihan hyvin keittiöönkin. He puhuivat aamun ratsastuksesta vain vähän, sillä Hannan mielestä oli ilmeisesti tärkeämpää selvittää Jerryn tulevan kauden suunnitelmat.
- Jerry ei ehkä halua kisata tänä kesänä, livautin oviaukosta pöytää kattaessani, mutta en saanut vastakaikua edes Jerryltä itseltään.
- Kyllä mä sittenkin taidan, hän sanoi ja epäröinti oli kadonnut hänen äänestään. Siinä kuului vain innostusta.
- Ja mitä sä kisaat ja millä hevosella? Hanna kysyi ankarasti.
- Mustilla kai.
- Etkä. Se on jo liian vanha. Se ei enää jaksa. Se on jäykkä kuin sahapukki.

Avasin suuni väittääkseni vastaan, mutta en sitten viitsinytkään ruveta huutelemaan vieraisiin pöytiin. Olihan Hanna ainakin osittain oikeassa. Musti oli jo vanha, harmaakin silmien ympäriltä. Pelkäsin, että Hanna seuraavaksi tarjoaisi Jerrylle lainaan jotain paremmista hevosistaan, vaikka ne tietysti menisivät ihan hukkaan junnuluokissa, mutta sitä ei sentään tapahtunut. He pallottelivat eri vaihtoehtoja, kunnes tytöt kyllästyivät ja valuivat yksi kerrallaan keittiöön nälkää valitellen.
- Ruvetaan vaan syömään, sanoin suopeasti ja aloin nostella vuokia uunista ja mikroaaltouunista pöytään. – Meillä on kyllä vaan tähteitä, mä kaavin pakastimesta kaiken mitä löysin.

Minun oli pakko vilkaista Veskua, joka Hannan perässä tuli keittiöön ja sitten minun piti puraista huultani, kun hän näytti huvittavan kimmastuneelta. Hanna ei kuitenkaan huomannut mitään vaan istui pöytään ja alkoi lappaa lautaselleen kaikkea, mitä tarjolla oli.
- Ihme, että sä Jessi olet pysynyt noinkin hoikkana, kun sä olet aina kokkaamassa, hän ehti sanoa suu täynnä.
- No, suurin osa näistä taitaa olla Merlinin ajoilta, tuumasin ja koska en ollut itselleni kattanut lautasta, menin nojailemaan Veskun selkään ja puraisin häntä korvasta. – Kai sä Hanna olet jo kuullut, että me ollaan taas yhdessä?
- Ota itselles ruokaa äläkä mua syö, Vesku murahti, joten puraisin uudestaan, hyvin hellästi tosin.
- Lakkaa marmattamasta. Mä laitan kohta saunan lämpiämään, se ehtii kuumaksi sillä aikaa, kun Hanna lastaa Psykon. Sitten voidaan viettää ihana koti-ilta.

Hanna tuijotti meitä pureskellen samalla suutaan tyhjäksi, muttei sanonut mitään, ennen kuin oli tyhjentänyt koko lautasensa.
- Mä en mitenkään ehdi viipymään pidempään. Tule Vesku auttamaan mua lastauksessa.
Vesku hypähti pystyyn kuin marionetti ja he häipyivät. Minua eivät keittiöhommat enää kiinnostaneet ollenkaan, mutten voinut mennä perässä talliinkaan. Maanittelin Sarrin ja Sunnan siivoamaan pöydän ja tarjoilemaan Armille tähteet. Lahjoin heidät lupaamalla sen jälkeen pelata heidän kanssaan mitä vaan. Siitä tulisi ihana koti-ilta, oikea idylli, joka odottaisi Veskua, kun hän tulisi sisään kylmästä ja pimeästä kevättalven illasta. Hän ei voisi kuin rakastaa sitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.8.15 20:19:17

Veskun päätös
Viimeisinä Tammisaaren-viikkoinaan Jessi yöpyi siellä vain äärimmäisen harvoin, silloin kun oli menossa iltavuoron jälkeen suoraan aamuvuoroon. Muuten hän ajoi uskollisesti kotiin, enkä voinut olla muutamaan otteeseen kirpeästi piikittelemättä siitä, että matka oli tainnut lyhentyä vuodessa aika lailla.
- Se ei enää tunnu ollenkaan niin pitkältä, Jessi ilmoitti suuttumatta ja taputti minua poskelle tai tökkäsi jotenkin muuten. Sitä seurasi aina nopea katse, joka oli samalla arka ja odottava. Se hiveli minua.

Koko tilanne hiveli, se on pakko myöntää. Olin odottanut, odottanut ja odottanut, että Jessi tulisi järkiinsä, kunnes jokin osa minusta oli luovuttanut ja todennut odottamisen turhaksi. Alkutalvella olin päässyt siihen onnelliseen olotilaan, etten enää välittänyt. Jessi sai mennä ja tulla vapaapäivinään miten huvitti, eikä hänen läsnä- tai poissaolonsa hetkauttanut minua juurikaan. Minulla oli uusi elämä ja jos se nyt ei kovin hohdokas ollutkaan niin se oli minun. Yksinhuoltajuus ei kovasti vaivannut minua, vaikka vältinkin käyttämästä sitä sanaa, siinä oli niin säälittävä sävy etenkin miehelle. Lapset olivat jo sen verran isoja, että käytännön asiat sujuivat ilman kokoaikaista läsnäoloani ja he olivat muutenkin enkelimäisiä. Hyvään elämääni kuuluivat myös ystävät, Reine etunenässä mutta vanhoja mitenkään väheksymättä. Olisi voinut kuvitella, että ne ihmiset, jotka olivat alun perin olleet Jessin ystäviä, olisivat kadonneet ja hiljentyneet, mutta ei. Jinna soitteli minulle tasaisin väliajoin ja Siiri kävi kylässä silloinkin, kun Jessi ei ollut Mustaojalla.

Reine oli kuitenkin parasta. Hän ei tuntenut Jessiä, eikä säälinyt minua myttyyn menneen avioliiton takia. Hän oli vain tupsahtanut kuin taivaasta täyttämään ammottavaa koloa elämässäni ja olin toivottanut hänet avosylin tervetulleeksi. Me olimme aina olleet ennen kaikkea hyviä ystäviä, eivätkä kuluneet vuodet olleet muuttaneet sitä asiaa mihinkään. Oli kuin niitä vuosia ei olisi ollutkaan.
- Ajattele, miten kaikki kiertää ympyrää, Reine sanoi kerran, kun istuimme yömyöhällä meillä. Olimme juoneet jotain hänen tuomaansa terveysteetä niin, että lotisin, kun liikahdin, ja jutelleet murrosiästä. Hänen Matiaksensa oli ollut kuulemma hyvin helppo ja murrostellut tasaiseen tapaansa ketään häiritsemättä, ja ehkä siksi Reine oli kovin kiinnostunut Dannista. Hän yritti keksiä naisnäkökulmasta syitä ja ratkaisuja niin, että minua jo melkein ärsytti.
- Mä luulen, että se on enemmän kuin murrosikää, sillä vaan on sellanen luonne. Ja miten niin ympyrää?
- No siten, että me tunnettiin jo ennen kuin sä osasit haaveillakaan olevasi isä ja tässä me nyt ollaan, kokonaista sukupolvea myöhemmin. Monipäistä sukupolvea, jestas sentään! Sullakin viisi!
- Niin, myönsin.
- Mitähän meidän elämästä ois tullu, jos mä en olisi lähtenyt Hangosta ja osunut sen idiootin kanssa yksiin? Jos me oltaiskin päädytty yhteen?

Muistin idealistisen itseni niiltä ajoilta, kun olin tutustunut Reineen ja pudistin päätäni. Pidin hänestä, olin pitänyt silloinkin, mutta en ollut missään vaiheessa ollut häneen rakastunut. Ihastunut, alkuun, mutta en koskaan rakastunut.
- Ei me oltais päädytty yhteen, sanoin.
- Meillä ois voinu olla paremmat lähtökohdat kuin kolmasosalla aviopareista, Reine huomautti.
Siinä hän saattoi olla oikeassa, mutta en voinut sittenkään kuvitella avioliittoa ystävyyspohjalta. Ehkä voisin nyt, jos olisin tähän asti ollut yksinäinen vanhapoika. Reine huokaisi syvään ja koska me nyt olimme ehdottomasti ystäviä, kysyin, mitä hän tarkoitti, halusiko hän muka ruveta äitipuoleksi lapsilleni.
- Et sä tarvitse niille äitipuolta. Niillä on äiti.
- Niin näkyy, sanoin sarkastisesti ja vilkaisin hämärää huonetta, jossa ei meidän lisäksemme ollut muuta elävää sielua kuin Armi.

Missään nimessä en kohteliaisuuttani antanut Reinen kuvitella, että meillä olisi jotain mahdollisuuksia ruveta seurustelemaan, ja ehkei hän sellaista halunnutkaan yhtään sen paremmin kuin minä. Sen sijaan minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että menimme sänkyyn, kunhan olin sen asian oikein kunnolla ruotinut. Minulla ei ollut mitään käsitystä Jessin tekemisistä ja oli selvää, ettei hän ollut kiinnostunut minun tekemisistäni. Sitä paitsi Reine ja minä olimme harrastaneet hyvää ja lohdullista kaveriseksiä ilman sen suurempia sitoumuksia jo silloin sukupolvi sitten. Ihan oikealta se ei kuitenkaan tuntunut, joten sitä ei tapahtunut kuin pari kertaa, ja vähän hankalaa se oli järjestääkin. Kun Jessi suureksi yllätyksekseni kysyi asiasta hiukan myöhemmin, en kertonut. Olin suoraan sanoen niin hämmästynyt siitä, että hän vaivautui edes ottamaan asian puheeksi, että ehdin lipsauttaa meidän olevan vain kavereita, ennen kuin ehdin ajatella. Myöhemminkään en halunnut korjata lausuntoani. Mitä se Jessille kuului, kun en kerran ollut Reineen rakastunut ja uutta perhettä suunnittelemassa. Tunsin häijyä iloa siitä, että minulla oli oma pikku salaisuus.

Sitten kaikki asiat heittivät häränpyllyä, kun Danni tuli pikatoimituksena kotiin. Olen rauhallinen ja järkevä mies, mutta ensimmäinen ajatukseni oli ajaa Tammisaareen ja höyhentää se paskiainen, joka oli uskaltanut koskea tyttäreeni. Ensin hänet ja sitten Jessi, joka oli syypää siihen, että sellaista oli päässyt tapahtumaan. Ilman häntä Danni ei olisi ollut siellä ollenkaan eikä joutunut tuollaiseen tilanteeseen.
- Älä ole noin vihainen, Danni oli kuitenkin sanonut minulle ja näyttänyt pelästyneeltä.
- Miksen olisi? Sä olet lapsi eikä mun lapsia kohdella tolla tavalla! Eikä ketään lapsia!
- Mä olen kuustoista eikä mua kukaan ole mitenkään kohdellut, itse mä tekemisistäni vastaan.

Keskustelu oli ollut melkeinpä vain pahentanut oloani. Danni taisi nauttia ilmoittaessaan kevyesti, ettei häntä ollut kukaan vietellyt tai pidellyt huonosti, päinvastoin. En voinut uskoa sitä, missään tilanteessa ei ollut aikuiselta mieheltä oikein mennä teinitytön kanssa sänkyyn, mutta ainakin Danni vaikutti olevan kunnossa. Hän yritti selvästi olla hyvin iso ja aikuinen sillä seurauksella, että näytti tuskin kaksitoistavuotiaalta.
- Ja miksei sun äitisi vahtinu sua? puuskahdin ja puristin hänet syliini.
- Hölmö. Miten se ois voinu, sehän oli täällä, Danni sanoi tukahtuneesti olkapäähäni, mutta murhanhimoni ei siitä laantunut. Ei siitä vielä, vasta aika saattoi siihen auttaa.

Hyvin fiksusti Jessi antoikin minulle aikaa, ennen kuin näyttäytyi, mutta tullessaan hän keikautti loputkin asiat päälaelleen. Odottamiseni oli ohi ja hän halusi palata takaisin luokseni. Ensimmäinen ajatukseni oli toivottaa hänet hemmettiin kiusaamasta ihmisiä tuuliviirimäisyydellään, sanoa, etten ollut enää kiinnostunut. Samalla kertaa tunsin itseni kevyeksi kuin olisin ollut heliumpallo. Tajusin kirjaimellisesti, miksi vihan ja rakkauden sanottiin olevan sama tunne, niin sulassa sovussa ne vuorottelivat päässäni.

Annoin hänen kidnapata minut yölomalle kaupunkiin, sillä olin samaa mieltä siitä, että meidän oli puhuttava ja vakavasti puhuminen oli kotioloissa vähän hankalaa. Tietysti sitä saattoi odottaa, että lapset nukahtaisivat, mutta Sarri ja Sunna kuitenkin nukkuivat naapurihuoneessa, mikä rajoitti asioiden painottamista äänenvolyymilla. Armikin olisi voinut huolestua.

Oli kuitenkin yllätys minullekin, miten vihainen lopulta olin. Tai ehkä loukkaantunut oli parempi sana. Sen sijaan, että olisimme vajonneet toistemme syliin Miilan ja Laurin oven sulkeuduttua takanamme, kylmä kiukku piti leukaperäni kireinä ja kulmakarvat rypyssä. Vuoden asumuseron ja parin-kolmen vuoden kylmyyden jälkeen Jessi kuvitteli saavansa minut taas kierrettyä sormiensa ympärille heti, kun vain keksi pyytää. Osa minusta halusi kiertyä, kyllä, ja mitä pikemmin sitä parempi, mutta vaiensin sen. En ollut niin hyvä ihminen, että olisin edes hävennyt sitä. Nautin tilanteesta, ja nautin siitäkin, miten Jessi selvästi oletti kaiken olevan kunnossa rakasteltuamme ensimmäisen kerran ikuisuuteen. Se oli kyllä ollut suunnittelematon haksahdus, jota olin sittemmin varonut, mutta antoi kummaa painoarvoa leppymättömyydelleni.

Ja Jessi huokaisi ja kesti. Ei rähissyt minulle, ei painostanut, muutti takaisin makuuhuoneeseen ja oli kaikin puolin kärsivällinen ja hellyttävä. Aloinko edes silloin hävetä? Aloin.
- Pidä sitä nyt vielä vähän aikaa varpaillaan, neuvoi Hanna minua, kun tapasimme ohimennen lounaalla Helsingissä. – Mistä sä tiedät, miten pian se haluaa lähteä uudestaan maailmalle tarkistamaan, onko sillä vielä vientiä.
- Ei se siksi lähtenyt, puolustin Jessiä.
- Mistä sä tiedät, ettei, tai ettei se ole seuraava syy?
- Lopeta, sanoin väsyneesti. Hannakin oli ollut aivan ihana etenkin viimeisen talven, vaikkakin omintakeisella, piikikkäällä tavallaan. Siitä olisi voinut loukkaantua kymmenen kertaa, mutta loukkaannuin vasta nyt.
- Älä väitä mulle, ettetkö ois miljoona kertaa itsekin miettinyt sitä, niin kuin sitäkin, että kuinka monen kanssa se on käyny kuksimassa tänä aikana, kun sä olet leikkiny selibaattia, Hanna jatkoi näsäviisaasti.
- Ei se ole! Ja nyt saat pitää suus kiinni! huusin.
- Oho, oho!

Muutamia päitä kääntyi lähipöydissä, joten hiljensin ääneni.
- Koska se muuttaa takasin? Hanna kysyi tarkastellen kynsinauhojaan.
- Ensi perjantaina sillä loppuu työt. Kai sä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, sillonhan Irkkukin muuttaa.
- Niinpäs tiedänkin, en vaan tullu ajatelleeksi. Menetkö sä auttamaan muutossa?
Hanna kiusasi ihan tarkoituksella. Minä en ollut suostunut käymään Jessin asunnossa kertaakaan, ja hän tiesi sen ihan hyvin.
- Menen, sanoin yltiöpäisesti ja lopultakin onnistuin hämmästyttämään hänet. Oli mukava nähdä hänen siron leukansa loksahtavan auki, kerrankin. Samalla minulle tuli loistavan hyvä olo. Sen tekisinkin. Menisin sinne ja sillä olisi sopumme sinetöity, maskini tiputettu.

Jessi lähti viimeisenä työpäivänään Tammisaareen traikun kanssa, sillä ei hän muulla konstein saisi huonekaluja sieltä tuotua, vaikkei niitä ymmärtääkseni paljon ollutkaan. Kaikkea muuta hän oli tuonut nyssykkä kerrallaan jo viikkoja.
- Mä tulen sitten huomenna, hän sanoi tehdessään lähtöä.
- Huomenna? kysyin ymmälläni.
- Joo. Silakka työkaverit haluaa viedä mut syömään ja sitten me epäilemättä jatketaan Suvin kanssa vielä viimestä kertaa parille kaljalle. Sitten me ei varmaan enää juuri tavatakaan, hän sanoi surullinen sävähdys äänessään.
- Ai, sanoin lyhyesti ja totesin, että olipa mukavaa, että hän oli kertonut. Olisin tuntenut itseni idiootiksi jos olisin ajanut sinne illalla turhaan ja saanut soitella ovikelloa ihan turhaan.
- Ei kai sua haittaa? hän kysyi epävarmasti yrittäen lukea kasvojani.
- Mikä mä olen sun menojasi estämään? Etenkään nyt, kun en oo koskaan ennenkään, murahdin.
- Niin…

Näytti siltä, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa, mutta lähdin touhukkaasti herättämään kouluun lähteviä lapsiamme ja hän jätti sanomatta asiansa ja lähti. Olin taas pikkuisen loukkaantunut, mutta nyt sain sen järkeiltyä pois. Läksiäiset olivat kiva juttu, enkä halunnutkaan vaimoa, joka olisi nyrkin ja hellan välissä. Jos Sarri ja Sunna olivatkin pikkuisen pettyneitä siitä, että Jessi oli vielä yhden yön poissa, heidät oli helppo lohduttaa sillä, että se olisi viimeinen.
- Mennään aamulla auttamaan sitä muutossa, ehdotin. Tietystikään tytöistä ei olisi kauheasti apua huonekalujen kantamisessa, mutta mitäs siitä.
- Mennään vaan! Sunna riemastui.
- Meinaatko sä lähteä Tammisaareen? kysyi Danni, jonka en ollut tiennyt olevan kuuloetäisyydellä. Tosin hänellä oli myötäsyntyinen lahja olla siellä, missä ei olisi tarvinnut.
- Miksen menisi? kysyin.
- No et sä ole ennenkään… mihin aikaan te meinaatte mennä? Ette kai kauhean aikaisin?
- No ei, täytyy aamutalli tehdä ensin. Ellet sä sitten…
- Voi me ajateltiin Alissan kanssa nukkua huomenna myöhään, Danni sanoi viattomasti. – Me mennään nyt vähän ulos.

Sarri ja Sunna auttoivat mielellään aamutallissa ja jo ennen kymmentä olimme valmiit lähtemään. Loput lapset nukkuivat vielä autuaan unia ja muistelin vähän haikeana aikaa, kun olin itsekin ollut teini-ikäinen ja pystynyt nukkumaan vaikka iltapäivään.
- Menkää vaihtamaan vaatteet, komensin kaksosia ryhtyessäni itse lakaisemaan tammatallin lattiaa. Pääsisimme liikkeelle ihan pian.

Tuskin tytöt olivat kadonneet, kun Hanna soitti.
- Mihin aikaan te tulette hakemaan Irkun? hän kysyi esipuheitta.
- Sopiiko jos me haetaan se vasta huomenna. Jessikin on vielä muuttamatta.
- Eikö sen pitänyt lopettaa eilen?
- Niin se lopettikin, mutta sille oli järkätty läksiäiset niin, että me ollaan nyt vasta lähdössä auttamaan.
- Rouva otti viimeisen haukkauksen sinkkuelämää, Hanna naurahti. – Okei, kyllä mulle käy huominen. Mulle tulee yksi ratsutettava huomisaamuna, mutta olkoot sitten sisällä kunnes te tuutte. Oliko hurjat läksiäiset?
- Mä en voi tietää, vai mitä?
- Etkö sä ole varottanut sitä, että te olette tulossa?
- Ei, sanoin. – Se on yllätys.

Hanna piti pahaenteisen pienen tauon, enkä ehtinyt itse ajatella yhtä nopeasti kuin hän.
- Mitä sä luulet löytäväsi sieltä?
- Pahimmillaan krapulaisen naisihmisen, naurahdin.
- Toivottavasti vaan semmosen, hän sanoi synkästi ja sydämeni valahti jonnekin tallikenkien tasolle. Tietysti Hanna oli manipuloiva vanha noita, mutta hän oli hyvä hommassaan. Näin jo silmissäni, miten soittaisimme kaksosten kanssa ovikelloa ja avaamaan tulisi joku puolialaston hemmo. Se hélvetin Hanski parhaassa tapauksessa. Viimeiset kiksaukset.
- Kiitti, nyt mulle riitti, murahdin ja sammutin puhelimeni.

Matka oli kaikkea muuta kuin mukava. Näin mielessäni Jessin heräilemässä jonkun uroon vieressä, ja seuraavaksi suomin itseäni moisesta epäluottamuksesta. Sitten tunsin itseni naiiviksi, kun olin uskonut häntä ja seuraavaksi päätin seuraavan kerran tavatessamme tunkea Hannan kynsien alle hammastikkuja.
- Oletko sä vihainen? Sunna kysyi, kun aloimme jo lähestyä Tammisaarta.
- Miten niin?
- Sä puhiset.
- Vähän. Mä riitelin Hannan kanssa.
- Miten sä uskalsit?

Hänen kauhistunut äänensä sai suupieleni värähtämään ja ontto epäily muuttui vähän pienemmäksi.
- Teidän isänne uskaltaa mitä tahansa, ilmoitin. – Osaattekohan te neuvoa, mihin mun pitää ajaa?
He osasivat ja lyhyen matkaa ajettuani näinkin jo Jessin auton ja traikun sen perässä. Ainakin vielä ne seisoivat ohuen räntäkerroksen peittäminä kadun varressa, joten muuttoa ei ollut varsinaisesti aloitettu. Pysäköin vastakkaiselle puolelle katua ja nousin avaamaan tytöille oven.
- Se on täällä, Sarri sanoi touhukkaasti ja tarttui käteeni. Totuuden hetki lähestyi, kun hän johdatti minua kohden vaaleanpunaista kerrostaloa. Rapun ovi ei ollut lukossa, vaan pääsimme kiipeämään portaat ylös ja ennen kuin ehdin estää tai ruveta jännittämään enemmän, Sunna rimpautti ronskisti ovikelloa. Mitään ei kuulunut sisältä.
- Eikö se ole siellä? Sunna kysyi pettyneesti.
- Kokeile uudestaan. Jos se nukkuu, neuvoin ja hän totteli. Sitten alkoi kuulua liikettä ja tartuin kumpaakin tyttöä olkapäästä, jotta muodostaisimme lujan rintaman, tulisi sieltä mitä tahansa.

Ovi aukesi.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   2.8.15 20:59:11

Tahallas jätät tälläsiin kohtiin ;) Saisko yhen pätkän että tietäis onko siellä vaan Jessi? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.8.15 21:04:00

Ei kun tää loppu tähän :D

Ja nyt jatkuu Alissasta, muutama vuosi myöhemmin.
--------------------
1. Lukukauden alku
Vietin ylioppilaskesäni lapsenvahtina musiikinopettajani uusien naapureiden luona. Arvelin, että hän oli hommannut minulle työpaikan lepyttääkseen omatuntoaan, sillä hän oli päästötodistukseen tipauttanut numeroni kasiin. Minusta se ei ollut reilua, mutta ei sillä nyt kauheaa merkitystä ollut. En minä Sibelius-Akatemiaan ollut menossakaan.

Elokuun alussa näytti siltä, etten ollut menossa paljon muuallekaan. Olin käynyt lääkiksen pääsykokeissa, jotka olivat ikävästi syrjäyttäneet Ypäjän hevosopiston pääsykokeet, ja sen lisäksi olin yrittänyt bio- ja ympäristötieteelliseen, koska ajattelin, että selviäisin ehkä lääkiksen materiaalin lukemalla sielläkin. No, en ollut selvinnyt ja sitten olikin myöhäistä ruveta miettimään vaihtoehtoa C. Yhteishaku tietysti oli ollut keväällä, mutta kun olin viimeisenä iltana Jessin pakottamana täyttänyt lomakkeeseen pari mielivaltaista paikkaa ja käynyt ikävystymässä ja nyrppäilemässä sairaanhoitokoulun pääsykokeissa, ei niistäkään ollut tähän mennessä jäänyt käteen kuin tervetuloa kauppaopistoon. Sinne en todellakaan ollut ajatellut mennä.

Se sairaanhoito-opisto vähän korvensi nyt, kun muualta oli tullut ei-kiitosta. Oli ollut Jessin idea, että hakisin sinne ja olihan siinä tietysti jokin järki. Jos kerran olin kiinnostunut ihmisten parantamisesta, se voisi olla hyvä varasuunnitelma, ellen pääsisikään lääkikseen. Olisi voinut olla, jos minut olisi huolittu sinne. Olin laittanut koko pääsykokeen vähän hösseliksi, sillä en ollut oikeasti ajatellut, että minun tarvitsisi ottaa se tosissaan. Olin enimmäkseen valvonut edellisen yön tuijottaen varsomiskameraa, vaikka kaikki olivat patistaneet minua nukkumaan, ja sitten torkahdellut testeissä. Haastattelussa olin ollut vähintäänkin ylimielinen ja antanut ymmärtää, että olin paikalla vain ajankuluksi, kun olin kerran menossa lääkikseen. Minut oli palkittu ylimielisyydestä kirjeellä, jossa oli ilmoitettu minun olevan varasijalla, mikä oli ollut jokseenkin latistavaa.

Olin kuitenkin päässyt siitä yli, ja vaikken tiennytkään vielä, mitä tekisin muutaman viikon kuluttua, en voinut keksiä valituksen sanaa kuluneesta kesästä. Se oli ollut kaunis, eikä minulla ollut ollut liikaa töitä. Se tietysti tarkoitti, ettei palkkaakaan ollut tullut ihan pois viskeltäväksi asti, mutta Eemin ja Iinan vanhemmat olivat vuoro- ja matkatöissä ja joskus oli mennyt viikkokin niin, ettei minua ollut tarvittu. Niin oli ollut ihan hyvä, olin ehtinyt ratsastaa riittämiin ja aikaa oli riittänyt auringonottoon ja pienimuotoiseen bilettämiseenkin. Kesä ja kahdeksantoista vuotta ikää – se oli ollut aika hyvä yhdistelmä. Etenkin, kun edelliskesänä iso osa kavereista oli jo saavuttanut sen iän ja me loppuvuonna syntyneet, Danni ja minä, olimme saaneet nolon ulosajon uhalla yrittää heidän imussaan ravintoloihin. Oli mainitsemisen arvoista, ettei minulta ollut kysytty papereita kertaakaan sen jälkeen, kun niitä olisi voinut oikeasti näyttää.

Danni esitti katkeraa siitä, että minä näköjään saisin jatkaa kesälomaani. Itse hän joutui vielä kuluttamaan lukion penkkiä saadakseen lakin joulukuussa, epäilemättä loistavin arvosanoin. Hän oli lusmunnut ensimmäisen lukiovuotensa, mutta sitten jokin oli puraissut häntä ja hän oli alkanut saada ällistyttävän hyviä numeroita näköjään pahasti panostamatta. Ensimmäisen vuoden laiskottelua hän ei kuitenkaan saanut korvattua niin, että olisi saanut lakin yhtaikaa minun kanssani. Todennäköisesti hän oli nyrpeä siitäkin, että minä olin perheen ensimmäinen ylioppilas. Dannin katkeruudet eivät kuitenkaan olleet mitenkään myrkyllistä laatua. Ne vaan olivat olemassa ja me laskimme välillä niistä leikkiä.

Toisaalta Danni oli myös kiukkuinen siitä, etten minä ollut päässyt minnekään jatko-opiskelemaan, joten kun kirje peruutuspaikasta saapui, hän oli yhtä innoissaan kuin jos olisi itse saanut sen.
- Mutta mä en halua sairaanhoitajaksi, sanoin mörkkinä. Siinä vaiheessa Jessi puuttui keskusteluun.
- Jos sä aiot lääkikseen niin sä et voisi tehdä mitään fiksumpaa kuin mennä samalla sairaanhoito-opistoon. Sä opit siellä niitä samoja asioita, ja tarpeellisempiakin. Sitä paitsi sä unohdat vuodessa, miten opiskellaan, ellet sä tee mitään.
- Miten mä voin unohtaa, kun mun pitää lukea ens kesän pääsykokeisiin? tuhahdin.
- No ainakin sä ehdit huomata, jos veri pyörryttää sua ja sun pitää sittenkin mennä kauppakouluun.

Tiesin, ettei veri pyörryttänyt minua, ja etten olisi mennyt kauppakouluun sittenkään, vaikka olisi. Mietin pari tuntia ja aloin itsekin tulla siihen tulokseen, että olisi fiksuinta ottaa paikka vastaan. Niinpä tein niin ja soitin koulun kansliaan. Siitä kaikki alkoi. Loppuelämäni, siis.

Ystäväni Anni oli päässyt ammattikorkeaan lukemaan liiketaloutta tai jotain muuta sentapaista. En tiennyt tarkkaan, sillä olin päättänyt inhota sitä alaa kovasti siitä huolimatta, että se Annia kiinnosti. Meidän koulumme joka tapauksessa alkoivat samana päivänä. Vesku tarjosi kyytiä, kun hän kuitenkin oli Helsinkiin menossa, mutta me päätimme kieltäytyä siitä ja testata heti alusta asti, miten julkiset yhteydet pelaisivat. Meillä kummallakin oli teoriassa auto käytettävissä, mutta Danni ei suostunut luovuttamaan meidän roiskoamme minun käyttööni, vaan vetosi siihen, että hän kuskaisi sillä myös Jerryn ja kaksoset kouluun, eikä Annikaan halunnut ajaa Helsinkiin.
- Mä jäädyn ensimmäiseen risteykseen, missä on enemmän kuin kolme autoa, ja sitä paitsi ei me kuitenkaan käydä autolla koulussa. Se ei kannata näillä bensan hinnoilla, ellei meitä ole ainakin kuusi jakamassa bensakuluja, eikä meitä ole.

Uskoin Annin laskelmiin sokeasti ja olin muutenkin sitä mieltä, että olisi hyvä mennä julkisilla. Tuskin meidän päivämme tulisivat alkamaan ja loppumaan samaan aikaan kuitenkaan niin, että kimppakyytejä kannattaisi suunnitella, ja vaikka olimmekin menossa samaan kaupunkiin, emme olleet menossa samaan kouluun, emme edes ihan lähelle toisiamme. Päristelin siis uskollisella mopollani asemalle, jonne Annilla oli kävelymatka, ja odotin häntä siellä. Maailma oli muuttunut niin edistykselliseksi, että meille pääsi jo bussillakin, mutta se kulki ruuhka-aikaan kahdesti tunnissa ja muulloin hyvin paljon harvemmin, joten en halunnut heittäytyä sen varaan, ellei olisi pakko.

Anni oli ehkä parasta, mitä minulle oli tapahtunut ja hymyilin, kun hän kiirehti asemalle puolijuoksua näyttäen kaikkea muuta kuin liiketalousihmiseltä. Sellaisella olisi pitänyt olla silmälasit ja nuttura, mutta Annilla oli vitivalkoiset lenkkarit ja aurinkolasit.
- Mitä mun kullannupulle kuuluu? hän kysyi, ihan niin kuin olin arvannutkin, eikä hän tarkoittanut minua. Hänen vanhempansa olivat jo vuosia sitten luvanneet hänelle hevosen ylioppilaslahjaksi ja varmastikin useimmista sellaisista lupauksista poiketen myös pitäneet sen. Me olimme tietysti sotkeutuneet asiaan, olinhan yrittänyt kaupata Annille ja etenkin tämän vanhemmille joka ainoaa varsaa, joka meillä oli syntynyt sen jälkeen, kun olimme tutustuneet. Koko perhe oli ruvennut kiinnostumaan Annin hevosesta ja kun Veskulle oli keväällä tarjottu takaisin yhtä omista kasvateistamme, hän oli puolestaan tarjonnut sitä Annille. Se oli Kodiak, Hallen varsa, joka oli saanut nimensä itsepintaisen mustan varsakarvansa takia. Se oli vaihtanut sen suoraan talvikarvaan ja Vesku ja Jessi olivat jo epäilleet, että sillä oli jokin sairaus.

Ihan terve hevonen se kuitenkin oli ja varsin komea nyt isompana. Tuo takaisintarjouspykälä oli kaikissa kauppakirjoissamme, vaikkei se kuulemma laillinen ollutkaan, eikä sitä ollut juuri käytetty. Kodiakista oli kuitenkin tullut avioerohevonen ja kaikki osapuolet olivat onnellisia, kun se ostettiin Annille. Oli itsestään selvää, että se jäisi meille asumaan, vaikkei meillä muuten vieraita hevosia ollutkaan, ja Anni oli kesän ajan viettänyt ehkä enemmän aikaa meillä kuin kotonaan.
- Hyvältä se keittiön ikkunasta näytti, naurahdin.
- Et käyny viemässä sille porkkanoita? Sun ois pitäny!
- Ei tosiaankaan olis pitäny, se on muutenkin liian paksu.

Lakkasimme puhumasta hevosista, kun juna tuli. Se ei jotenkin tuntunut sopivalta. Olimmehan jo aikuisia, vaikka olimmekin matkalla kouluun, ei sitä voinut työmatkalaisten seassa supatella hevosjuttuja kuin yläastelaiset. Jännittikin, turha sitä oli kieltää.
- Laitellaan viestejä, kun tiedetään, koska päästään, ehdotti Anni, kun jäimme pois Pasilassa.
- Jos ei osuta samaan junaan niin kai sä tulet illalla? kysyin.
- Totta kai tulen.
Rohkaisevasti toisiamme vilkaisten erosimme. Anni vaihtaisi vain junaa mutta minun piti etsiä ratikkapysäkki. Tai ei etsiä, kyllä minä tiesin, missä se oli. En minä niin maalainen ollut, vaikka juuri nyt tunsinkin itseni pieneksi, ujoksi ja eksyneeksi. Aamuruuhkassa kiirehtivät ihmiset vilistivät ohitseni joka suuntaan niin, että minua alkoi melkein ahdistaa, mutta sitten näin lähestyvän raitiovaunun ja minun piti juosta. Istumaan en mahtunut, mutta siitä olin vain iloinen. Seisten näkisin paremmin, missä kohden minun pitäisi valmistautua hyppäämään pois kyydistä. Tosin voisin ihan huoletta ajaa ohitsekin, sillä olin yli puoli tuntia aikaisessa.

Muutama ihminen jäi kanssani samalla pysäkillä pois, mutta kukaan ei kävellyt kanssani koululle. Olisin kai voinut kokeilla ovia, mutta päätinkin mieluummin tehdä pienen kävelylenkin rakennuksen ympäri. Oli kaunis, kesäinen aamu ja ajatus haahuilemisesta koulussa yksin oli vähän kammottava. Kierrettyäni korttelin olin hukannut kymmenen minuuttia ja arvelin, että olisi sopivaa mennä etsimään luokkahuonetta, mistä opiskelijaelämäni alkaisi.

Meitä oli iso joukko, tietysti suurin osa tyttöjä. Muutamalla oli somalihuivi päässä ja pari muutakin oli selvästi ulkomaalaistaustaisia, mustat hiukset ja silmät sekä oliivinruskeat ihot. Istuin seinän vieressä ja laskin sentään viisi poikaa. Olisivatko he kaikki homoja? No, se varmasti selviäisi minulle ennemmin tai myöhemmin. Kaikki muut näyttivät kuuntelevan suurisilmäisen innostuneina, mitä opettajamme edessä puhui ja tunsin olevani väärässä paikassa. Minä en ollut yhtään innostunut, olisinhan täällä vain vuoden. Olin kuitenkin niin hyvin kasvatettu, että en antanut sen näkyä ulospäin, kun muutama tyttö tuli tauolla juttusille. Esittäydyin ja hymyilin ja mietin ryhmädynamiikkaa tuollaisissa tilanteissa. Meitä oli monta kymmentä, kuinka pitkälle nämä ensimmäisen päivän sattumanvaraiset tuttavuudenhieronnat määräisivät, kuka ystävystyisi kenenkin kanssa ja millaisia ryhmiä muodostuisi?

Ensimmäinen tytöistä oli pukeutunut tyyliin, jota en voinut olla tuijottamatta. En tuntenut ketään, joka olisi lähtenyt ulos sen näköisenä, paitsi Danni ehkä, jos häntä tarpeeksi painokkaasti yrittäisi estää. Tytöllä oli punakukikas kesämekko, sen päällä siniruudullinen huppari ja jaloissaan vaaleanpunaiset puukengät. Vaaleat hiukset olivat kahdella letillä ja otsatukka oli tuuhea kuin suomenhevosella.
- Hei, mä olen Mirjami, kukas sä olet? hän kysyi. Olin iloinen, kun luokseni pysähtyi toinenkin tyttö niin, etteivät kaikki ehkä kuvitelleet meidän olevan vanhoja ystäviä.
- Mä olen Alissa, sanoin molemmille yhteisesti ja omatunto alkoi nakertaa minua, kun toinenkin tyttö katsoi Mirjamia oudoksuen. Oliko minut muka joskus opetettu syrjimään ihmisiä sen takia, miltä he näyttivät? Entä jos jompikumpi somalitytöistä olisi tullut tekemään tuttavuutta? Heidän torjumisensa olisi ollut silkkaa rasismia, enkä olisi tehnyt niin. – Tää on kuulemma Mirjami. Ja sä olet?
- Mä olen Kikka älkääkä sanoko Kirsikaksi vaikka kävisi mitä. Mistä te olette kotosin?

Hänellä oli tyylikkäästi leikatut hiukset, jotka ensin näyttivät vain ylikasvaneilta, mutta tarkemmin katsottuna reunustivat kasvoja kuin kehykset.
- Mä olen Tuusulasta, sanoin. Kikka kertoi asuvansa Vantaalla ja Mirjami Helsingissä. Paljon enempää siinä ei ehtinytkään, mutta ehdin kummastuksekseni huomata, että hassuista vaatteista huolimatta pidin äkkiä Mirjamista enemmän, vaikka vain muutamia minuutteja sitten asia oli ollut toisin päin. Joskus sitä vaan tuli ihmisistä semmoinen tunne. Kuitenkaan en voinut olla ajattelematta, että jos olisin parhaillaan lääkiksessä, olisi keskustelun taso miljoona kertaa korkeammalla.

Kahteen mennessä me olimme kuulleet kaiken, mitä oli kuultavaa, saaneet kulkukortit, avaimet, kaapit ja esittelykierroksen koulussa ja aloin miettiä kotiin lähtemistä. Puhelimeni ilmoitti, että Anni oli lähettänyt viestin jo tuntia aiemmin, joten en elätellyt paljonkaan toiveita siitä, että saisin hänestä matkaseuraa, mutta soitin hänelle kuitenkin. Olin oikeassa, hän oli jo kotona.
- Nähdään teillä sitten, mä tulen ratsastamaan!
- Okei, mihin aikaan sä tuut?
- Viiden maissa.

Koska minulla oli aikaa ja junia alkoi tähän aikaan mennä kohtuullisen usein, kävin ostamassa osan kirjalistassa luetelluista kirjoista. Kaikkia en mitenkään raaskinut kerralla, sillä ne olivat kauhean kalliita. Vaikka olihan siihen tietysti tottunut jo lukiokirjojen kanssa. Tunsin epämiellyttävänä paineena ajatuksen, että nyt en voisi jättää tätä koulua kesken, vaikka se olisi miten tylsää, kun olin kerran ostanut kalliita kirjoja. Mutta ehkä se sentään ei olisi kovin kamalaa. Kai siitä jotain hyötyä olisi lääkistä ajatellen. Selailin kirjojani koko kotimatkan ja uppouduin sitten lukemaan niitä niin, että melkein unohdin jäädä kyydistä.

Anni tuli tasan viideltä, kun minä olin jo tallilla. Danni oli pyytänyt apua puomien kanssa ja olin nostellut niitä aikani. Hän oli vääntänyt muutaman vuoden riitaa Jessin kanssa siitä, kumpi heistä ratsastaisi ja etenkin hyppäisi rämäpäällä Irkulla ja lopulta Danni oli voittanut ja saanut vielä lisäksi oman estevalmentajan. Se oli parempi vaihtoehto, taisimme kaikki olla sitä mieltä Jessiä lukuun ottamatta. Danni vaan pärjäsi tammalle paremmin. Hän oli lopettanut hetkeä aikaisemmin ja tuumasin, että voisin hyvin jättää esteet paikoilleen jos vaikka Annikin haluaisi hypellä niitä. Madalsin ne vain Dannin vaatimasta yli metrin korkeudesta sopivammiksi.
- Et sä viitsisi jäähdytellä tätä? Danni kysyi toiveikkaana. Tuskin hän odottikaan myöntävää vastausta, mutta kokeillahan aina saattoi.
- Sitten kun sä maksat mulle siitä yhtä hyvän palkan kuin Hanna, ilmoitin.
- Mutta mun tarttis ehtiä…
- Munkin.
- Okei, en mä uskonutkaan, Danni huokaisi ja lähti metsään kävelemään, kun avasin portin.

Me haimme Annin kanssa hevosemme ja sidoimme ne kentän aitaan harjattaviksi. Kodiak oli paljon isompi kuin kolmivuotias hontelo Nötte, jolla minä olin sinä kesänä ratsastanut. Se oli ensimmäinen varsa, jonka Vesku oli tehnyt mittojen mukaan itselleen ja jäämään kotiin: Kaoman ja hienon ulkolaisoriin jälkeläinen. Yllättävän huolettomasti hän sitä siihen nähden kuitenkin kohteli. Se oli saanut kaksivuotiaana, kun käsiin oli jäänyt kaksikin orivarsaa, painia niiden kanssa laitumella koko kesän ja sen sijaan, että olisi ruvennut opettamaan sille ratsastuksen alkeita itse, Vesku oli antanut minun aloittaa sen kanssa. Tiukasti valvovien silmien alla, tietenkin, mutta silti. Tietenkään en ratsastanut sillä vielä joka päivä, enkä tosiaankaan aikonut yrittää hyppäämistä sen kanssa. Ajattelin kuitenkin, että sen voisi olla ihan hyvä nähdä esteitä ja se tuntui viihtyvän Annin ison ruunan seurassa.

Juttelimme harjatessamme kaikesta, mitä kouluissa oli tapahtunut eikä ollut yllättävää, että Anni oli paljon enemmän innoissaan kuin minä. Hän oli jo tutustunut suureen joukkoon opiskelukavereitaan, siltä ainakin tuntui.
- Mä tiedän nimeltä kaks tyttöä, tuhahdin ja vuodatin, miten lääkiksessä olisi varmaan ollut paljon hauskempaa.
- Älä oo tommonen, Anni sanoi tiukasti ja keskeytti hetkeksi harjaamisen.
- Mimmonen?
- Ylimielinen! Meidän porukassa on yks tyyppi, joka sanoi tulleensa tonne vaan, koska ei päässy kauppakorkeaan! Se oli hirveän inhottava, katsoi kaikkia pitkin nokkaansa kuin me oltais jotain aivokääpiöitä!
- Ai, sanoin vaisusti, sillä sen lisäksi, että se ei kuulostanut kivalta, tunnistin siitä vähän itseäni. – Hyvä kun sanoit. Kai.
- No et sä varmaan oliskaan, Anni sanoi luottavaisesti ja tunsin itseni nilviäiseksi.
- Lähdetään hommiin, ennen kuin joku tulee haluamaan esteet pois kentältä, sanoin reippaasti.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   3.8.15 12:11:15

Nyt oli ilkeetä, selviääkö toi veskun päätöksen loppu tarkemmin jossain vaiheessa? Vai jääkö se vaan lukijan ajatusten varaan?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.8.15 15:52:39

Öö, ei sitä ole mihinkään koskaan kirjoitettu, mutta eiköhän tässä nyt sen verran käy ilmi, että hyvin kävi :D Repliikit saa kukin itse kuvitella.
-----------------
2. Ideanpoikasia
Onneksi Anni oli sanonut sen mitä sanoi. Se kaikui mielessäni koko seuraavan päivän ja vielä sitä seuraavanakin ja yritin parhaani mukaan olla olematta ylimielinen. Ihanan pian lakkasin edes haluamasta olla. Huomasin, että vaikka olin lukenut lääkiksen pääsykokeisiin, minulla oli hyvin paljon oppimista, sellaisiakin asioita, joita Jessi ja Vesku eivät ehkä edes osanneet. Sanalla sanoen sopeuduin. Minua ei enää ahdistanut tunkeilla ratikkaan paikallisten kanssa vaan päinvastoin minusta siinä oli outoa kosmopoliittista viehätystä. Tunkeilin pahemmin kuin hesalaiset ja harjoittelin samanlaista mitään näkemätöntä ilmettä kuin heilläkin. Se oli vaikeaa, kun minulla oli niin hauskaa, että nauratti väkisin.

Samalla kun olin rakastunut pääkaupunkiin, olin muistanut, että minulla oli siellä sukua. Tai ei siinä kummempaa muistamista ollut tapahtunut, Jessi ja minä kävimme joka tapauksessa säännöllisin väliajoin katsomassa Katri-tätiämme palvelutalossa, mihin hän oli vastahakoisesti muuttanut. Silti hän näytti nykyään tyytyväisemmältä kuin koskaan minun muistini mukaan, vaikkakin puheet antoivat ymmärtää toista. Myönsi hän sentään pitkin hampain, että oli ollut helpotus päästä siivoamasta kolmiota.
- Se elää paremmin herroiksi kuin ikinä elämänsä aikana, se ei voi vaan myöntää sitä, Jessi sanoi ja uskoin häntä. Joka tapauksessa, kun olin keksinyt, ettei mikään estäisi minua vierailemasta hänen luonaan ihan omin päinkin nyt, kun kuitenkin pyörin kaupungissa, omatuntoni ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin pari viikkoa koulun alkamisen jälkeen päätin mennä käymään.

Minä pidin sukurakkautta hyveenä, ja kun minun sukulaiseni olivat niin vähissä, sivuutin sen seikan, että Katri-täti oli kovin teräväsanainen ja etten oikeastaan pitänyt hänestä kovinkaan paljon. Hän oli kuitenkin ainoa, joka saattoi kertoa minulle äidistäni, kun tämä oli ollut nuori tyttö. Isäkin oli tietysti olemassa, mutta hän ei ollut vuosiin tuntunut muistavan minua – uskoin, että joskus saamani terveiset olivat ihan Miilan keksintöä tai ainakin tämän puristamia ja kiristämiä. Asia kaiversi minua. Olkoonkin vieras mies, hän ei eläisi ikuisesti. Minun pitäisi piakkoin tehdä jotain jos aioin ehtiä tutustua häneen.

Nyt oli kuitenkin Katri-tädin vuoro ja ostin matkalla pienen saintpaulian kukkakaupasta, jonka ohi jouduin kävelemään päästäkseni ratikkapysäkille.
- Mitä sä tommoseen oot hassannu, täti sanoi nyrpeästi sen nähdessään.
- No kai sitä pitää tuliainen olla, sanoin hyväntuulisesti.
- Olisit sitten tuonut kahvipaketin.

Katri-tädillä ei ollut hyvä päivä ollenkaan. Kuuntelin hänen jupinoitaan kahvikupillisen verran ja tunsin sädekehän alkavan puristaa, kun hymyilin enkelimäisesti ja olin enimmäkseen samaa mieltä.
- Ja susta tulee nyt sitten sairaanhoitaja, hän puuskahti lopuksi. Tunsin melkein lapsellista ilahtumista siitä, että hän sentään oli vähän kiinnostunut minustakin.
- Mä yritän ens kesänä uudestaan lääkikseen.
- No se nyt on ihan kukkupuhetta. Millä rahalla sä muka niin monta vuotta opiskelet, ja tämäkin vuosi menee ihan hukkaan. Olisit mennyt sitten töihin sen sijaan, että annat vieraiden ihmisten elättää itseäsi.
- Vieraiden, älähdin loukkaantuneena.
- No ei niillä ole mitään velvollisuutta sua hyysätä, sähän olet jo täysi-ikäinenkin. Hyvän hyvyyttään ovat elättäneet omasta pussistaan tähän asti.

Siihen loppui minun huumorini siltä päivältä ja selviydyin varsin vikkelästi ulos Katri-tädin luota. Ikinä ennen hän ei ollut puhunut tuohon tapaan, mutta Jessihän olikin aina ollut mukana myös. Saatoin kuulla, miten hän olisi käskenyt Katri-tädin pitää suunsa kiinni. Toisaalta ajatus ei ollut vieras minulle. Vaikka olin aina tuntenut kuuluvani perheeseen, en sittenkään kuulunut, en oikeasti.

Olin aika masentunut mennessäni kotiin ja kun Jessi kysyi, mitä Katri-tädille oli kuulunut, puuskahdin tarkemmin kuvailematta:
- Se oli karmealla tuulella!
- No ei se koskaan ole mitään herttaisuuspalkintoja voittanutkaan.
- Mutta tää oli ihan eri sfääreissä. Mä en tiedä, haluanko mä ihan pian mennä sinne uudestaan.
- Mennään syksymmällä yhdessä, Jessi ehdotti ja nyökkäsin. Minun pitäisi mennä tallille, se helpottaisi.

Kaksoset olivat siellä täydessä touhussa parhaan ystävänsä Hetan kanssa. Tyttö melkein asui meillä, joten oikeastaan hän tuntui jo kolmannelta pikkusiskolta. Hän oli hevoshullu, mutta suunnattoman arka, sitä tyyppiä, jonka olisi pitänyt suosiolla pysyä keppihevosissa ja ponikirjoissa. Sarrin ja Sunnan kaverina se ei tietenkään onnistunut ja uskomattoman kärsivällisesti he olivat jo vuosia kammenneet Hetaa eteenpäin ratsastajanurallaan. Onneksi hän oli pienikokoinen, joskin pyöreä, joten hän saattoi huoletta ratsastaa kilteimmällä ja viisaimmalla elikollamme, ikivanhalla Rasse-ponilla. Tällä kertaa Sarri juoksutti heitä, eikä millään olisi uskonut, ettei Heta ollut satulassa vasta kolmatta kertaa. Niin tiukasti hän puristi etukaarta.

Jäin katselemaan vähäksi aikaa, sillä Anni ei ollut vielä tullut. Sunna huuteli Hetalle neuvoja Rassen kiertäessä uskollisesti ympyrää kierroksen toisensa jälkeen, mutta ei se siitä paljon paremmaksi muuttunut.
- Nyt laukkaa, Sarri ilmoitti ja Heta aloitti monisanaisen protestin, jonka pääpaino oli siinä, ettei hän halunnut laukata liinassa ilman jalustimia. Huokaisin hiukan, sen takiahan hän olikin näyttänyt tavallista mahdottomammalta tänään.

Danni ja Jerry ratsastivat metsästä esiin, Rasse oli hätkähtävinään heitä ja Heta kirkaisi. Danni ratsasti Irkulla ja Jerry Tesorolla, joka oli Hannan hevonen. Se oli Irkun ikäinen ja Jerryn kesätyö toisen Hannan hevosen, Sorgsenin, kanssa. Hänen ja Veskun, joka oli joka viikonloppu saanut kuskata heitä kaikkiin maailman kissanristiäisiin. Ratsut olivat Hannan omia, mutta eivät olleet päässeet hänen seulastaan lävitse nyt, kun niiden olisi pitänyt ruveta menemään jo oikeasti vaikeita luokkia. Oli sanomattakin selvää, että junnuluokissa, joissa Jerry oli nyt kilpaillut viimeisen kesänsä, ne olivat olleet lähes voittamattomia ja Hanna sai ne myytyä lasten ratsuiksi alta aikayksikön. Sorgsen oli lähtenyt jo kesken kauden, mutta Tesoro oli vielä meillä. Hannakaan ei ollut niin tietoinen rahan arvosta, että olisi myynyt sen Jerryn alta niin kauan, kun oli vielä isoja kisoja. Nyt se oli kuitenkin työnsä tehnyt ja sitä oli käyty katsomassa useita kertoja. Mitä todennäköisimmin se oli nyt menossa Jerryn ikäiselle pojalle, joka tähän asti oli onnistunut tikistäytymään ponin satulaan ja saanut sen takia koko kesän uskomattoman huonoja istuntapisteitä. Niin hänen äitinsä ainakin oli väittänyt.

Jerry yritti olla kuin ei välittäisi koko jutusta, mutta kyllä hän välitti. Kyllä sitä ehti kiintyä hevoseen yhdessä kesässä ja nopeamminkin, ja kun Hanna oli tarjonnut hänelle seuraavaa esiteltävää sopimuksella, että se sitten myytäisiin seuraavana kesänä, hän ei ollut suostunut. Hän oli väittänyt, ettei ehtisi talvella kuitenkaan treenata mitään hevosta täysipainoisesti, kun lukioonkin piti keskittyä, mutta eiköhän perimmäinen syy ollut siinä, että vuoden yhdessäolon jälkeen seuraavasta projektista olisi vielä vaikeampi luopua.
- Ootteko te ollu irrottelemassa? kysyin, sillä molemmat hevoset näyttivät hikisiltä.
- Me lähdettiin vaan viilentelemään, mutta sitten me eksyttiinkin laukkasuoralle asti, Danni naureskeli. – Ne pääsee suihkuun. Saa Hannakin myydä puhtaan hevosen sitten. Tuutko sä auttamaan?
- En kun mä odotan Annia. Pese itse hevosesi, tuhahdin. Kyllästyin katselemaan Hetaakin ja menin rapsuttelemaan varsoja.

Meillä oli menossa Q-vuosi, vaikka keväästä asti olin yrittänyt saada Veskua hyppäämään mokoman kirjaimen yli. Olin yrittänyt todistella, ettei Q:lla alkavia järjellisiä hevosen nimiä vaan voinut keksiä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kun kirjain kerran oli aakkosissa, se olisi myös meidän hevoskalenterissamme ja nyt meillä oli Qaanita, Quelle Quinlan, Qendresa ja Quid.
- Seuraavasta Q-vuodesta sä saat päättää, mä en ole sitä näkemässä, Vesku oli sanonut minulle.
- Ja minäkö muka olen? Etkä kai säkään ajatellu kuolla siihen mennessä?
- No ainakin mä olen ansaitusti eläkkeellä ja harrastan korkeintaan valjakkoajelua.

Minun oli mahdotonta ajatella aikaa niin pitkälle, että aakkoset olisivat pyörähtäneet ympäri ja olisin yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tänään se oli erityisen mahdotonta, kiitos Katri-tädin. Mustaoja ei kuulunut minulle kuten Dannille, Jerrylle ja kaksosille, piste. Se sai minut kyllästymään varsoihinkin, vaikka ne olivat hellyydenkipeitä ja parveilivat ympärilläni. Eiväthän ne minun olleet, yksikään niistä.

Olin kiukkuinen vielä, kun Anni tuli, mutta hänelle avautuminen ja Nöten hamuileva turpa ja vetävät askeleet, kun lähdimme mekin metsään, olivat balsamia haavoille.
- Mutta eihän ne kohtele sua mitenkään eri lailla, Anni ihmetteli minulle.
- Ei niin. Mutta jospa ne haluaisi? Ehkä se vanha haahka oli oikeassa ja mun on aika alottaa oma elämä, heitin takaisin.
- Ai miten?
- No muuttaa vaikka omaan asuntoon.
- Ja mitä nää täällä tekisi, ellei sua olisi auttamassa? Ja mitä mä tekisin? Lakkaa höpöttämästä!

Vielä samalla viikolla menin käymään Mirjamin luona. Olimme ystävystyneet, emme samalla tavoin kuin Anni ja minä, mutta pidin kuitenkin hänen seurastaan. Hän oli uskomattoman terävä ja suloisen ilkeäkielinen ja oli oppitunteja, jolloin olimme tipahtaa tuoleiltamme naurusta, kun keskustelimme toisista. Joskus mieleeni juolahti, että ehkäpä Mirjami puhui minusta samoin, kun en ollut läsnä, ja se oli ikävä ajatus. Mutta miksi hän olisi niin tehnyt, kun en minäkään?

Joka tapauksessa hän oli virkistävää seuraa ja oli jo aikoja sitten luvannut minulle lainaksi muutamia kirjoja. Ikinä ne eivät vaan näyttäneet kulkeutuvan kouluun asti syystä tai toisesta.
- Mä olen reikäpää, Mirjami ilmoitti ja paukutti otsaansa seinään, vaikkei ollutkaan. Hän oli erinomaisen teräväpäinen. – Tuu hakemaan ne. Saat kupin vihreetä teetä.

Olisin mennyt viivana ilman lupausta teestäkin, vaikken ollut vihreää teetä maistanutkaan. Mirjamin tarinat kämpästään olivat saaneet mielikuvitukseni hyrräämään ja olin enemmän kuin innokas näkemään sen. Hänhän ei pukeutunut idioottimaisesti huvikseen, vaan koska hankki kaikki vaatteensa kierrätyskeskuksesta, ja sama päti kuulemma hänen sisustukseensa. Hän asui vallatussa talossa, joka oli luhistumisen nenän edestä saatu korjata nuorisoasunnoiksi. Isosta omakotitalosta oli rakennettu kuusi pientä asuntoa, joista Mirjami oli saanut yhden. Muistin Jessin ja Miilan tarinat siitä, miten he joskus nuorina olivat lyhyen hetken asuneet jonkinlaisessa kommuunissa ja se oli aina kutkuttanut mielikuvitustani. Tosin ei ehkä ollut ihmeellistä, että minä ajoittain unelmoin omasta rauhasta oven takana, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta, näiden suurperhevuosien jälkeen, mutta silti.

Mirjamin talo oli yllättävän siistin näköinen. Se seisoi keskellä melko ränsistynyttä puutarhaa vähän kuin unohtuneena uudempien talojen väliin.
- Tää puretaan kyllä pian, mutta byrokratia on onnellisen hidasta, Mirjami lausahti astuessaan portista sisään.
- Sääli, tää näyttää ihanalta, sanoin täydestä sydämestäni. Okei, maali vähän hilseili näin lähempää katsottuna, mutta mitä sillä oli väliä, kun pihassa seisoi omenapuita, joiden yläoksat notkuivat hedelmiä. Mietin väkisinkin, että kenen suihin alaoksien omenat olivat kadonneet, viereisten kerrostalojen lastenko?
- Kellari on varmaan homeessa, ei tässä voi kauan enää asua, Mirjami sanoi asiallisesti.

Nousimme notkuvia portaita ovelle, joka oli rakosellaan ja menimme sisään. Minä en haistanut mitään hometta, vanhan kostean puutalon kyllä. Meillä ei tuoksunut siltä eikä Siirin isän luonakaan, mutta muistin tuoksun Alin luota. Hänen vanhassa aitassaan oli ruvennut tuoksumaan siltä, kun sen katto oli yhtenä talvena notkahtanut lumen alla ja olimme tehneet retken purkamaan sitä.
- Mun kolo on täällä, Mirjami esitteli ja vei minut peremmälle. Hänellä oli suuri huone talon takaosassa. Se oli tosiaan hiukan kuin kirpputorille olisi astellut. Kaikki huonekalut olivat erivärisiä ja –mallisia, mutta jotenkin se sopi Mirjamille, kun nyt oli tottunut hänen pukeutumiseensakin. Sänky oli iso alue, joka oli peitetty kirkkaanpunaisella peitteellä ja läjällä tyynyjä, kirjahyllyä ei ollut, vaan nurkassa seisoi kolme suunnilleen minun korkuista pinoa kirjoja. Seinille oli kiinnitetty muutamia pitkiä hyllyjä, mutta niiden päällä oli astioita ja koriste-esineitä. Yhdessä nurkassa oli kaappi, jonka päällä oli keittolevy ja vedenkeitin ja sen vieressä pieni pöytä. Ikkunoita oli kahteen suuntaan, toisessa oli valkoiset pitsiverhot ja toisessa keltaraidalliset.

- Istu, mä keitän vettä, Mirjami sanoi ja laskeuduin turkoosille pinnatuolille. Hän katosi pannun kanssa, mutta palasi melkein saman tien. – Muutos suunnitelmiin. Meillä on leivottu. Tule!
Seurasin häntä ja tunsin nyt itsekin ihanan tuoksun. Menimme keittiöön, jossa hääräsi pieni mummo ja suuni loksahti auki. Olin jotenkin kuvitellut, että täällä asuisi vain opiskelijoita.
- Vehnäjauhot alkaa käydä vähiin, nainen ilmoitti, eikä hänen äänensä ollutkaan niin vanha kuin kumarainen selkä.
- Tässä on mun kämppäkaveri Sylvi, Alissa on mun koulukaveri, Mirjami esitteli. – Sylvi pitää meidät leivässä kunhan me hommataan sille aineksia.
- Niin kun ei mulla ole kuin aikaa, nainen sanoi.

Istuin pöydän ääreen ja sain teetä ja sämpylöitä. Siihen tuli sitten kolmaskin asukas, kuvataidelukiota käyvä Laura ja olisin unohtunut siihen, ellei mieleeni olisi yhtäkkiä tullut, että olin tavalliseen tapaan luvannut mennä Annin kanssa ratsastamaan.
- Mun täytyy lähteä, sanoin vastahakoisesti.
- Tule uudestaan, Sylvi toivotti ja minulle tuli hiukan mieleen Leena-mummi.
- Mielelläni, sanoin ja huomasin vasta junassa, että ne kirjat, joita olin mukamas mennyt hakemaan, olivat unohtuneet.

 
3. Tuumasta toimeen
En tietoisesti oikein suunnitellut koko asiaa, mutta muutamien viikkojen jälkeen huomasin olevani täysin kypsynyt ajatukseen muuttaa pois Mustaojalta. En minä Katri-tätiä enää miettinyt, mutta hän ja se, miten kotoisaa Mirjamin luona oli ollut, olivat pistäneet idean hautumaan ja hiljakseen se oli muotoutunut aikeeksi. Asiaa olivat auttaneet järkyttävän aikaiset kouluunlähdöt, pitkät päivät ja pimenevät illat. Vesku oli ruvennut ratsastamaan Nötellä myös ja tunsin itseni syrjäytetyksi, vaikka hän kehuikin sitä, miten tasapainoiseksi ja yhteistyöhaluiseksi olin sen saanut. Muitakaan minulla ei oikein ollut, sillä Danni, jolla ei edes joka päivä ollut koulua, ratsasti suurimman osan hevosista. Tietysti hän kyllästyisi, kun rapakelit alkaisivat, mutta parhaillaan hän oli ennen näkemättömän uuttera. Ehkä se johtui siitä, että hänellä kävi se valmentaja, joka oli ollut ehtona Irkulla ratsastamiselle. Mies oli äärimmäisen paha suustaan ja vaativa, mutta yllättäen se tuntui sopivan Dannille, vaikka olin luullut, että hän huutaisi kerran takaisin ja lopettaisi koko leikin. Kaksoset olivat tehneet niin yhden kerran jälkeen, Sunna melkein itkua tuhertaen ja Vesku oli melkein saanut kohtauksen. Jessi oli kuitenkin estänyt häntä ajamasta Mauria pois tilaltamme juoksutuspiiskalla muistuttamalla, että Sarria ja Sunnaa oli varotettu. Jerry ja minä emme olleet haaveilleetkaan päästä mukaan; ei meillä ollut sopivia ratsuja Irkun kanssa samaan valmennukseen.

Minä olin surffannut iltakaudet opiskelija-asuntoja ja lopulta täyttänyt hakemuksen. Mitään oikeaa asuntoa minulla ei tietenkään olisi varaa vuokrata, mutta solut olivat halpoja ja pystyisin elämään opintorahalla ja asumistuella. Mirjami, jonka asunto oli puoli-ilmainen niin kauan, kun se olisi olemassa, oli neuvonut minua paljon. Ehkä löytäisin jonkin iltatyönkin. Oli innostavaa ajatella, että ehkä pian olisin kaupunkilainen ja omillani.

Perheelle kertominen oli kuitenkin vaikeaa. Olin yrittänyt jo pari kertaa, kunnes lopulta tuskastuin saamattomuuteeni ja päätin hoitaa homman perjantai-iltana, kun olisimme perinteisellä yhteisellä illallisella. Kisakaudella ei ollut koskaan takeita siitä, että kaikki ehdimme viikonloppuina yhtaikaa syömään, joten perjantai-illoista oli tullut jonkinlainen kokoontuminen. Edes Dannilla ja minulla ei ollut perjantaisin niin kiire kylille, ettemme olisi ensin syöneet muiden kanssa.

Sinä perjantaina olimme kaikki menossa kuka minnekin, kaksosia myöten. Eipä siinä mitään ihmeellistä ollut, he olivat jo neljäntoista ja meille tosiaan pääsi bussilla, ettei tarvinnut pyöräillä kuten meidän aikoinamme. Sitä paitsi he olivat kilttejä tyttöjä – Danni ja minä olisimme tienneet, elleivät olisi olleet. Kilttejä ja pitkiä. Parhaillaan tunnelma oli hiukan ärhäkkä, sillä Sarri olisi halunnut jalkaansa korkokengät, mutta talossa ei ollut sopivia. Hän oli kasvanut meidän kaikkien ohi myös siinä suhteessa eikä vaan siinä, että oli melkein Veskun mittainen, kuten Sunnakin, joka ei halunnut korkokenkiä.
- Kyllä näkee, että teitä nuoria on ollu varaa ruokkia enemmän, Danni lohkaisi silmäillen kaksosista Jerryyn. – Mä olin köyhien opiskelijoiden lapsi ja jäin näin kitukasvuiseksi.
- No et sä kyllä ole nälässä ollut, Jessi sanoi niin tosissaan, että Danni sulki suunsa siihen paikkaan ja niin muutkin. Siinä oli minulle sopiva tilaisuus ja rohkaisin mieleni.
- Mä olen hakenut opiskelija-asuntoa, sanoin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja hiljaisuus jatkui, muutti vain vähän sävyään.

- Voi ei, nytkö se alkaa? Jessi katkaisi sen lopulta. Olin seurannut kaikkien ilmeitä ja hän näytti minun silmiini ilahduttavan tuskaiselta. Ehkä hänelle tulisi minua ikävä? Hänen seuraava repliikkinsä kuitenkin palautti minut maan pinnalle. – Mä en voi olla näin vanha!
- Mihin sä muutat? kaksoset tahtoivat tietää ja Vesku kysyi, luulinko saavani sellaisen piankin. Jep jep, he olivat ihan valmiita.
- Etkä takuulla muuta mihinkään! sanoi Danni sentään vihaisesti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui. – Hei, jos sä asut Hesassa niin sittenhän mulla on siellä yöpaikka, kun mä tuun sinne juhlimaan!

- En mä tiedä, kauanko se kestää, sanoin asiallisesti aloittaen Veskun kysymyksestä.
- Niillä on varmaan kauhea ruuhka näin syksyllä, hän varoitti ja nyökkäsin. Olihan siitä ollut uutisissakin.
- Onneksi sulla ei ole mikään kiire, Jessi huokaisi. – Jotain soluako sä olet hakenut? Luuletko sä viihtyväsi semmoisessa?
Vilkaisin ympärilleni.
- Mä tulisin luultavasti hulluksi, jos joutuisin asumaan ihan yksin, tunnustin.
- No sitten sä et tarvitse kauheasti huonekaluja.
- Niin, ei yhteen pieneen huoneeseen paljon mahdu.

Se mukava kutkuttava jännitys palasi vatsaani, kun aloimme pohtia, mitä oikein ottaisin mukaani, kunnes Danni painui suihkuun ja Sarri ja Sunna lähtivät meikkaamaan. Jerry vain ei liikahtanut.
- Miksi sä haluat muuttaa pois? hän kysyi syyttävästi ja minun teki mieli halata häntä. Hän oli ainoa, joka näytti siltä, että tulisi ikävöimään minua.
- Tossa iässä sitä vaan alkaa haluta aikuistua, Jessi sanoi hellästi, enkä tiennyt, kohdistuiko se hellyys Jerryyn vai minuun. Jerryyn todennäköisesti.
- Tiedäthän sä, ettei sun tarvitse muuttaa, sanoi Vesku minulle.
- Mun on jo aika, sanoin hiukan jäykästi.
- Onhan sulla tietysti aika pitkä koulumatka.
- Mä olen ollu teidän niskoilla jo ihan tarpeeksi kauan, minulta lipsahti ja siinä vaiheessa sekä Jessi että Vesku havahtuivat.
- Et kai sä kuvittele olevasi joku riippakivi? Jessi huudahti ja lopultakin he taisivat ymmärtää vähän, miltä minusta tuntui. Jerry arvasi parhaaksi poistua, mutta halasi minua nopeasti mennessään ja minä jäin tyhjiä lautasia tuijotellen kertomaan, mitä Katri-täti oli minulle sanonut.

Jessi ja Vesku olivat ihania. He saivat minut ensin itkemään ja sitten tuntemaan, etten ikinä haluaisi muuttaa täältä – paitsi että halusin sittenkin. Suunnitelma oli jo liian valmis, olin jo tottunut siihen.
- Pärjäättekö te ilman mua? uskalsin lopulta kysyä. Se oli ehkä vähän kalastelua, mutta oli ihan totta, että minä tein kuitenkin aika lailla hommia kotona ja tallilla.
- Sitä mäkin epäilen, Jessi huokaisi.
- Älä sä sitä mieti. Lasten kuuluu lentää pesästä ja jos susta tuntuu, että nyt on se hetki niin älä mieti, kuka täällä tekee kotitöitä, Vesku sanoi ankarasti.
- Mutta hevosetkin…
- Ne hoituu kyllä, ja kai sä nyt ainakin pari kertaa viikossa käyt syömässä ja pyykkäämässä? Ja onhan viikonloput. Kunhan et vaan kuvittele, ettet kuuluisi tänne enää.

Uskoin heitä ja se oli niin suunnaton helpotus, että minun piti taas pikkuisen itkeä. Lopetin, kun Danni tuli suihkusta ja alkoi hoputtaa minua laittautumaan.
- Ei mun tarvii laittautua, mä menen vaan Annille, sanoin.
- Oletko sä itkenyt? hän kysyi epäluuloisesti.
- Vähän, myönsin.
- No pitää sun sitten laittautua, hän sanoi ja tarttui minua käsivarresta. Ja oikeassa hän olikin, tulisi sinne muitakin.

Pääsin Annille vasta kahdeksan aikaan, sillä olin tiputtanut ensin kaksoset Hetan luo, Jerryn Liskon talon eteen ja sitten poiminut Dannin seuraksi kyytiin Heljän, jotka sitten vein Järvenpäähän. He kinastelivat koko matkan siitä, jäisivätkö sinne vai jatkaisivatko junalla Hesaan asti.
- Mä en tule hakemaan teitä sieltä aamuyöllä, varoitin.
- Ei tietenkään, Danni sanoi enkelimäisesti ja suukotti ilmaa.
- Jos sä soitat ja pyydät mä vien puhelimen Veskulle, varoitin.
- Niin niin, tietenkään mä en tee semmoista.
Se ei ollut mikään lupaus ja jos hän soittaisi, minä todennäköisesti menisin. Ei hän ollut tehnyt sellaista kuin kerran, kun oli hukannut lompakkonsa, onneksi omaan laukkuunsa, mikä jo juorusi kyyditettävän tilasta.

Annille ajaessani mietin sopivia sanoja päräyttää uutiseni hänelle. Se oli nyt kerrottava, ettei hän kuulisi perheeltä tullessaan ratsastamaan. Tietysti olin hänen kanssaan jutellut asiasta, mutta lähinnä teoreettisella tasolla. Pelkäsin hänen suuttuvan tai tulevan surulliseksi, kun kertoisin, että olin ryhtynyt tuumasta toimeen. Pysäköin talon eteen ja talsin soittamaan ovikelloa. Saman tien kuitenkin kiskaisin kahvasta – heillä oli tapana pitää ovi auki kuten meilläkin, vaikka asuivat ihan taajaman keskellä. Toisaalta aikamoinen nukkumalähiö tämäkin kylä oli.

Kävelin tottuneesti sisään ilman, että kukaan näytti reagoineen ovikelloon, ennen kuin olin potkaissut kenkäni pois. Silloin Annin äiti pisti päänsä esiin keittiöstä ja nyökkäsi minulle.
- Siellä ne on peremmällä. Mä teen teille munkkeja.
- Älä, voihkaisin. – Kamalan lihottavaa!
- Ja teitäkös se haittaisi, hän naurahti ja palasi hommiinsa.

Peremmällä tarkoitti yleensä takkahuonetta, ja sieltä nytkin löysin Annin ja pojat, Jannen ja Nooan. He eivät olleet mitään poikaystäviä, ainakaan enää. Jostain sellaisesta se oli lähtenyt, mutta nykyään olimme paremminkin jonkinlainen viisikkomainen jengi. Kimpassa olimme hoidelleet jo vanhojentanssit ja neuvoneet toisiamme, kun kuvaan oli ilmestynyt oikeita poika- tai tyttöystäväehdokkaita. Tällä hetkellä Nooa oli korviaan myöten ihastunut tyttöön, jonka kanssa oli töissä ja Anni ja minä olimme kovasti yrittäneet keksiä hänelle toimivia tapoja edetä asian suhteen. Poikaparka vaan oli äärimmäisen saamaton.
- Anna mä lähetän sille tekstarin, Anni sanoi, kun astuin sisään. Nooa tunki pelästyneen näköisenä puhelimensa sohvatyynyn alle.
- Et takuulla, kirjotat kuitenkin jotain semmosta, etten mä kehtaa mennä maanantaina töihin!

- Mä olen hakenut asuntoa Hesasta, kajautin ja romahdin sohvalle heidän viereensä.
- Mitä asuntoa? Anni kysyi unohtaen Nooan puhelimen saman tien.
- No opiskelijasolua.
- Possu! Anni huudahti ja löi minua tyynyllä. – Mikset sä sanonut etukäteen? Me oltais voitu hakea yhdessä!
- No ei me kuitenkaan oltais päästy samaan solukämppään!
- No kaveriasuntoa!
- Auts, en mä ollenkaan kuvitellu, että sä haluaisit pois täältä. Mitä sä Kodiakille tekisit? kysyin pelästyneenä Annin reaktiosta.
- Onhan Helsingissäkin talleja!
- Mä tuun mukaan, havahtui Janne.
- Muuttoavuksi sä saat tulla, lupasin. – Jos ja kun mä joskus saan jonkinlaisen huoneen. Todennäköisesti siihen menee kuukausia.

Valitettavasti Anni näytti loukkaantuneen minulle. Hän oli hyvin hiljaa pitkän aikaa ja puristi vain sylissään tyynyä, jonka olin paiskannut hänelle takaisin. Pulputin aikani poikien kanssa, jotka olivat innostuneet mahdollisesti joskus tulevasta muutostani, ennen kuin huomasin, mutta kun Annin äiti toi meille vadillisen munkkeja ja paketin lautasliinoja, tajusin tapahtuneen.
- Suutuitko sä? Mä voin perua sen, haetaan yhdessä, sanoin.
- No oisit voinu kertoa aikasemmin. Mä olisin voinut auttaa sua.
- Hakemisessa? Ei se ollut hankalaa.
- No sitten sä voit auttaa mua.
- Tietysti autan. Mitä sun vanhemmat sanoo? kysyin sitten varovaisesti vilkaisten hänen äitinsä perään. He suhtautuivat kovin suojelevaisesti tyttäreensä.
- Mitä sun sanoi? Ja ihan sama, enhän mä nyt tännekään voi loppuiäkseni jäädä.
- Niin, myönsin. Se oli ihan yhtä totta Annin kuin minunkin kohdallani. Lasten kuului muuttaa jossain vaiheessa pois. Epäilin vaan, että Annin vanhempien mielestä se vaihe ei ollut vielä ihan lähellä.

Kun pienoinen asuntomyrsky vesilasissani oli laantunut, olisin mieluiten unohtanut hakemukseni ja vain odottanut, mitä tuleman piti, jos Anni vaan olisi antanut. Jos me alkusyksystä olimme välillä jutelleet opiskelija-asunnoista, nyt me elimme ja hengitimme niitä. Anni osasi pian ulkoa koko Helsingin tarjonnan ja muutaman kerran ajelimme iltamyöhällä katsomaan jotain taloa. Osa niistä masensi minua, mutta uudemmat olivat hyvinkin herttaisen näköisiä. Hiljalleen kuitenkin hänenkin intonsa laantui, kun järkeilin, ettei meillä varmaankaan ollut mitään mahdollisuuksia päästä muuttamaan ennen kuin korkeintaan kevätlukukauden puolella.

Minun syntymäpäivilläni hänet tipautettiin maan pinnalle. En minä tietenkään enää kutsunut kavereita kakkua syömään, mutta pieni joukko sukulaisia tuli viikonloppuna kutsumattakin. Miila oli matkoilla, mutta isovanhemmat tulivat, samoin Siiri ja Jinna. Lauantaina iltapäivällä, kun me Annin kanssa tulimme ratsastamasta kahvipöytään, paikalla olivat kuitenkin vain Ilse ja Artsi.
- Onnea! he toivottivat, kun istuimme nälkäisinä alas.
- Kiitos, sanoin ja otin paperikassin, jonka Artsi ojensi minulle lattialta. Siellä oli pahvilaatikko, jossa kuvasta päätellen oli kattila. – Kattila? toistin vähän epäuskoisena. Se ei suorastaan iskenyt tajuntaani säpäleiksi ihanuudellaan.
- Tarvitsethan sä jotain, missä keittää aamupuuron, kun muutat, Ilse sanoi.
- Niin, tajusin ja lahja alkoi näyttää paljon paremmalta.
- Ja mulla on paistinpannu, ostin Anttilan poistokorista, sanoi Anni tyytyväisenä. – Ja puol tusinaa viinilaseja.
Jessi tyrskähti, eikä edes viitsinyt naamioida sitä yskähdykseksi.
- Niillähän te pärjäättekin jo, hän sanoi.
- Niin pärjätään, Anni sanoi välittämättä ironiasta.

Juttelimme vähän mahdollisuuksistamme päästä samaan kämppään ja Helsingin eri lähiöistä, mutta sitten Anni tuli sivulauseessa maininneeksi Kodiakin ja Ilsen katse terästyi.
- Aiotko sä muuttaa hevosesikin?
- Tietenkin, eihän mun ole mitään järkeä asua Helsingissä, jos joudun kuitenkin joka päivä käymään täällä asti ratsastamassa.
- Mihinkäs se menee?
- En mä ole vielä sitä miettinyt. Siellähän tuntuu olevan kauheasti talleja.
- Nyt sä olet lähteny ihan väärästä päästä liikkeelle. Parempiin talleihin voi olla puolen vuodenkin jono, Ilse sanoi, enkä epäillyt häntä ollenkaan. Hän saattoi olla jo aktiivisimmat ratsastusvuotensa ohittanut, ellei nyt suorastaan halunnut mummotella, mutta hän kävi edelleen säännöllisesti ratsastamassa, samoin kuin Karoliinakin, ja tuntui tietävän kaiken, mitä pääkaupunkiseudun pienissä hevospiireissä tapahtui.
- Ei kai? Anni sanoi pelästyneen näköisenä. – Mä ajattelin, että eikö Ruskeasuollakin ole monta talliyrittäjää? Mä pääsisin sinne koulusta bussilla.
- Puoli vuotta. Sitä paitsi siellä on ihan liian vähän tarhoja, et sä varmastikaan halua hevostasi paikkaan, missä se saa ulkoilla tunnin päivässä?
- Entäs Tuomarinkylä?
- Puol vuotta, varmasti, ellei sieltä sitten sattuisi joku myymään osaketta.
- Osaketta? Anni toisti entistä kauhistuneemman näköisenä. – Millä mä muka osakkeen ostaisin? Pitäisikö sitten kumminkin maksaa vielä tallivuokrakin? Vanhukset ei kyllä suostu maksamaan paljon enemmän kuin nyt.

Anni alkoi heitellä tallien nimiä – hän oli melkein yhtä perehtynyt niihin kuin opiskelija-asuntoihin, mutta ei ihan – ja Ilse tuntui tietävän niistä jokaisen.
- Antakaa mulle kynä ja paperia, Anni pyysi, ja katsoi lopulta surullisena listaa, missä oli enemmän yliviivauksia ja kysymysmerkkejä kuin enää luettavissa olevia nimiä. Vaikutti siltä, että yhdeksänkymmentä prosenttia Helsingin seudun talleista oli jotenkin epäsopivia. Kalliita, huonomaineisia tai sitten ratsastuskouluja, joissa ei todennäköisesti pääsisi iltaisin ratsastamaan ollenkaan, ettei häiritsisi tunteja.
- Se ei voi olla noin vaikeeta, Jessi sanoi lohduttavasti vilkaistuaan Annin listaa. – Sä alat Ilse kuulostaa ilkeämieliseltä.
- Mä olen vaan realisti, Ilse puolustautui.
- Mä en masennu, Anni sanoi päättäväisesti. – Mä soitan nää kaikki läpi. Ei kun Alissa, lähdetään huomenna tallikierrokselle!

Minä olin heti valmis. En tiennyt mitään parempaa kuin käydä uusilla talleilla.
- Ajatko sinä vai minä? kysyin vain.
- Mä ajan jos sä luet karttaa mulle. Pitää vaan etsiä osotteet jostain.
- Koneelta, ehdotin.
- Kannattaisi ehkä soittaa ensin myös. Turha ajaa paikkaan, joka ei kerta kaikkiaan ota yksityisiä, Vesku neuvoi.
- Ruvetaan töihin, Anni sanoi päättäväisesti.
- Sä saat itse soitella, sanoin. Ajatuskin puhumisesta kymmenen tallinpitäjän kanssa uuvutti minua.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   4.8.15 20:28:12

Saadaanko päivän pätkät? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.8.15 20:50:39

Kyl, nyt kun kone taas toimii.
----------------------------
4. Helsingin hevospiireissä
Päätimme hoitaa ratsastuksen sunnuntaina aamutuimaan ja lähteä sitten vasta liikkeelle siltä varalta, että päivästä tulisi kovinkin pitkä ja rasittava. Anni oli soittanut kaikkiin listassaan oleviin puhelinnumeroihin, mutta moneen ei ollut vastattu. Kolmessa oli sanottu suoraan, ettei ollut tilaa tai ettei karsinoita vuokrattu ulkopuolisille, joihinkin oli luvattu ottaa jonoon. Kukaan niistä, jotka Anni oli tavoittanut, ei kuitenkaan ollut kieltänyt tulemasta katsomaan, joten lista oli edelleen ihan riittävän pitkä yhdeksi päiväksi.

- Pakko näistä on jotain löytyä, Anni sanoi toiveikkaasti, kun löysimme perille ensimmäiselle tallille. Mikään jäljelle jääneistä ei ollut varsinaisesti Helsingissä vaan eri puolilla vähän kauempana, Espoossa, Sipoossa ja Vantaalla. Tämä oli Espoossa.
- Jos sinä, tai me, saadaankin kämppä Itä-Helsingistä, tää on kamalan kaukana, huomautin, kun Anni ajoi pieneen maatilamaiseen pihaan.
- Totta, muttei niin kaukana kuin Mustaoja. Ja mistä sitä tietää, vaikka me muutettaiskin Länsi-Helsinkiin. Tai jospa mulle jäis vielä ihan valinnanvaraa!

Paikka oli yksi niistä, joiden ihmisiä Anni ei ollut saanut kiinni, eikä ketään näkynyt nytkään. Pyörimme vähän aikaa keskellä pihaa.
- Toi näyttää tallilta, mennään katsomaan, Anni sanoi lopulta osoittaen yhtä rakennuksista.
- Mitä jos joku tulee ja kysyy, mitä me tunkeillaan?
- No hyvä vaan, onhan meillä ihan asiallista asiaa. Mä en halua jäädä tähän odottamaan, että tallimestari tulee kirkosta, meillä on muutenkin monta paikkaa vielä.

Siinä hän oli ihan oikeassa ja seurasin häntä talliin. Se oli kyllä ihan fiksu ja käytännöllisen näköinen ja bokseja oli vain neljä käytössä. Muut olivat täynnä kaikenlaista romua.
- Ainakin tänne saisi paikan, Anni huomautti. Pörräsimme paikalla vielä vähän aikaa, mutta edelleenkään ei näkynyt elonmerkkiä lukuun ottamatta neljää suomenhevosta vähän heppoisen näköisessä sähkölanka-aitauksessa.
- Mä en näe kenttää, huomautin.
- Totta, Anni sanoi ja rypisti otsaansa. – No oli miten oli, tää ei näytä kauhean pahalta. Mä yritän soittaa tänne uudestaan.

Seuraava paikka oli ratsastuskoulu, sekin Espoon puolella, ja siellä oli elämää vaikka muille jakaa. Kentällä oli menossa lasten ponitunti ja seurattuamme sitä vähän aikaa nyhjäisin Annia hihasta. Kello oli varttia vaille kaksitoista ja ehtisimme hyvin katsoa tallin, jos tunti loppuisi kahdeltatoista. Löysimme matalan tiilirakennuksen – ehkä liiankin matalan, mietin. Sää oli sen verran huono, että siellä sisällä oli lauma tyttöjä, jotka ehkä muuten olisivat olleet seuraamassa tunteja. He hiljenivät hetkeksi, kun astuimme sisään, mutta jatkoivat pulinaansa, kun vain nyökkäsimme ja aloimme kurkkia ympärillemme.
- Pienet boksit, Anni sanoi puoliääneen, mutta enemmän minua häiritsi se, että tallilla kävi selvästi kymmeniä ihmisiä päivittäin, satoja viikossa. Miten Kodiak muka sellaiseen tottuisi?
- Mitä ne tästä sanoi puhelimessa? kysyin.
- Että nyt ei ole paikkoja, mutta että niitä voi vapautua.
- Selvä, jatketaan sitten matkaa, vai mitä?

Kolmanteen paikkaan emme päässeet perille, emme edes yrittäneet. Hiekkatie, jota pitkin meidän olisi pitänyt ajaa, oli veden peitossa ja Anni pamautti tuskastuneena rattia nyrkillään.
- Tää ei käy – en mä voi sitä viedä tallille, mihin mä en pääse!
- Ehkä se on matala lätäkkö.
- Ja ehkä ei. Haluatko sä seistä tuolla polvias myöten vedessä ja työntää?
En halunnut, joten en pistänyt enempää hanttiin, kun hän peruutti ja kääntyi pois. Vallihaudan takana saattoi tietysti olla mikä vain unelmien linna, mutta mitä se auttoi, ellei sinne päässyt ilman venettä?

Neljänteen paikkaan Anni soitti, ennen kuin jatkoimme matkaa.
- Siellä pitäisi olla tilaa, ja mä haluan, että siellä on joku vastassa, hän selitti. Minä tavailin karttaa ja ajoimme kehätietä pitkin kohden itää, kunnes päädyimme taas yhden talon pihapiiriin. Muu kuin pieneen metsikköön puiden ympäri vedetyt sähkölangat eivät juorunneet hevosista ja kaikki näytti jotenkin surulliselta harmaassa marraskuussa. Minusta tuntui, että olisi näyttänyt kesäisessä auringonpaisteessakin, mutta ehkä aloin vain olla väsynyt.
- Mä en näe ketään, ilmoitin.
- Se sano olevansa tallissa, Anni sanoi katsellen epätietoisena ympärilleen, sillä mikään rakennuksista ei oikein näyttänyt tallilta. Konehalleiksi minä niitä olisin ennemminkin sanonut. Tai liitereiksi. Yksi vinossa roikkuva ovi oli kuitenkin raollaan, joten paremman puutteessa suuntasimme sinne.

- Haloo, Anni huikkasi kokeeksi, vaikka näimmekin jo, että olimme oikeassa paikassa. Sisällä haisi tallille ja siellä oli keltaisesta vanerilevyistä rakennettuja bokseja. Sähkövalo sai ne loistamaan vieläkin keltaisempina.
- Täällä, kuului kolahduksen säestämänä peremmältä ja esiin käveli laiha nainen keltaisissa kumisaappaissa. Hänellä oli pipo päässään ja posket lommolla kuin ei söisi tarpeeksi. Anni esittäytyi, minä vain nyökkäsin ja aloin katsella ympärilleni heidän jutellessaan. Pahat aavistukseni voimistuivat, mitä enemmän näin. Paikka oli läävä, kuin eläinrääkkäysuutisten uutiskuvista, siitäkin huolimatta, että sisällä olevat kaksi suomenhevosta olivat ihan hyvävointisen näköisiä. Boksit olivat kuitenkin huterasti rakennettuja ja vaikka täällä riitti korkeutta ja tilaa, näin ylempänä paljaita sähköjohtoja, joiden varassa valaistus roikkui. Näin myös kaikenlaista muuta, mitä en olisi välittänyt nähdä, silmäni tuntuivat suorastaan hakeutuvan kaikkeen asiaankuulumattomaan ja vaaralliseen. Repsottaviin saranoihin, höyläämättömistä laudoista esiin pistäviin sälöihin, halki poljettuun muoviämpäriin. Pahinta oli takaseinä, joka erotti tallialueen loppuhallista. Se oli iso aaltopeltilevy ja näytti siltä, että se oli paikoillaan vaan painovoiman ansiosta, nojaten karsinoiden tukipuihin ja muutamaan tynnyriin. Ellei Anni olisi parhaillaan jutellut omistajan kanssa, olisin osoittanut hänelle kaikki epäkohdat erikseen ja olisimme huudahdelleet kauhusta kuin kummitusjunassa.
- Mikä karsina teillä on vapaana? Anni kysyi ohuella äänellä, joka juorusi, että hänenkin katseensa oli tavoittanut yhtä ja toista.
- Nää on kaikki varattuja, mutta tulkaas tänne, nainen sanoi ja lähti menemään ulos. Marraskuinen ilma tuntui yllättävän viileältä ja raikkaalta, kun seurasimme häntä.

Parinkymmenen metrin päässä lievään alamäkeen oli seuraava, kapeampi ovi ja sen nainen avasi meille kohteliaasti. Olin vähällä kompastua, sillä en tajunnut katsoa jalkoihini ja huomata lähes kymmenen sentin korkuista kynnystä. Sisällä oli pimeää, kunnes kuului napsahdus ja yksinäinen hehkulamppu syttyi palamaan. Kauhukseni sielläkin, pimeässä, seisoi yksi hevonen, lämminverinen, jonka pitkä otsatukka tai äkillinen havahtuminen valoon sai uhkaavan näköiseksi.
- Tähän me ajateltiin rakentaa lisää, nainen ilmoitti ja näin kyllä, että tilaa oli. Mitä olin nähnyt ”heidän” rakennustaidoistaan toisessa tallissa ja tässä kopperossa, puhui omasta puolestaan.
- Kiitos, sanoi Anni reippaasti. – Meillä on vielä pari tallia listassa. Me käydään katsomassa ne ja päätetään vasta sitten.

Se oli lähtömerkki ja livahdimme autoon kuin karkulaiset. Anni starttasi kiireesti ja ajoi pois pihapiiristä, ennen kuin sanoi yhtään mitään.
- Jumalauta, mä en tiedä, haluanko jatkaa enää, hän puuskahti saatuaan vauhdin ainakin kuuteenkymppiin. Minä nielaisin kauhisteluni ja kaikki huomasitko-alkuiset lauseet ja rupesin rohkaisevaksi.
- Ton pahempaa ei ainakaan voi löytää. Pysähdytäänkö jossain kahvilla ennen seuraavaa paikkaa?
Anni mietti hetken.
- Käydään ihmeessä.

Hän ei suostunut pysähtymään mihinkään huoltoasemakuppilaan, mutta löysi Hesen. Se sai kelvata, vaikka kahvi vaihtuikin sitten pirtelöön ja ranskalaisiin, jotka söimme autossa.
- Seuraava paikka on äärettömän halpa, sitten on yks ratsastuskoulu, jossa ei ole nyt tilaa, Anni mainitsi, kun olimme päivitelleet kaikki viimeisimmän paikan kamaluudet.
- Ja siinäkö ne oli? kysyin silmäillen listaani, jonka mukaan olin liimaillut post-it-lappuja puhelinluettelon karttaan.
- Sitten on vielä yksi kotitalli, mihin haetaan seurahevosta tyttären shetlanninponille, Anni sanoi kuulostaen lievästi toivottomalta. Ymmärsin häntä, päivä ei ollut ollut ainakaan toistaiseksi varsinainen menestys.
- Ehkä halpa on hyvä, rohkaisin.

Ei se ollut. Se oli itsehoitopaikka, mikä oli kokonaan jäänyt mainitsematta.
- Mä tarvitsen kyllä täysihoitopaikan, Anni sanoi surkeana. – Mä en voi kuvitellakaan, että ajaisin tänne joka aamu ennen koulua.
- Oishan sun pitänyt hinnasta ymmärtää, ettei tällä hinnalla passata, tuhahti nainen, joka meille tällä kertaa esitteli paikkoja.
- Niin olisi, Anni huokaisi.

Ratsastuskoulun tunnit olivat jo ohi siltä päivältä, mutta tallin ovi oli auki ja marssimme häpeämättömästi sisään tutkimaan paikat. Kaikki näytti kelvolliselta, mutta jos siellä ei ollut tilaa, siellä ei ollut tilaa ja muutenkin esitin Annille epäilykseni siitä, miten Kodiak mahtaisi sopeutua niin vilkkaaseen elämään.
- Niinpä. Mennään nyt katsastamaan se viimeinenkin paikka kamalaksi niin mä voin mennä ja vetää asuntohakemukseni pois. Mä tulen lopun ikääni asumaan Tuusulassa isin ja äitylin luona.
- Älä anna vielä periksi! sanoin, vaikken itsekään jaksanut enää uskoa mihinkään.

Hyvin matalin odotuksin ajoimme viimeiseen osoitteeseen, eikä edes sievä omakotitalo jaksanut paljon kasvattaa niitä nollapisteestä.
- Tää ei näytä ollenkaan tallilta, sanoin, kun ilmeisesti auton äänen hälyttämänä ulos tuli vanhahko mies.
- Mä en ihmettelisi vaikka ne tarjoais puolikasta autotallista Volvon vierestä, Anni sanoi puoliääneen, mutta tervehti edelleen loppumattoman kohteliaasti.
- Talli on täällä takapihalla, mies sanoi ja lähti näyttämään meille tietä. Matkalla hän ehti kertoa ponista. – Sen nimi on Polle ja se on nyt vähän yksinäinen. Tyttärentytär käy tietysti sitä katsomassa, mutta ei siihen mene parhaimmillaankaan kuin pari tuntia päivästä, lopun aikaa se vaan on. Että seuraa se tarvitsisi. Me ollaan mietitty aasin ostamista, mutta ajateltiin ensin kokeilla uutta vuokralaista. Meillähän oli tässä yksi ratsuhevonen, mutta sen omistaja halusi muuttaa hienompaan talliin.

Hyvin sopivasti sade oli tauonnut, ja kun pääsimme takapihalle, yksinäinen auringonsäde pujahti esiin pilvien takaa. Se kesti vain hetken, ehkä viisi sekuntia, mutta Anni sanoi jälkeenpäin ajatelleensa, että se oli kohtalon sormi. Vanhuksen takapihalla oli mitä sievin keltainen siirtotalli, oikeastaan pihatto, sillä sen eteen oli aidattu valkoisiksi maalatuin lankuin pieni tarha. Tarhassa seisoi suklaanruskea shettis, joka hirnui kimeästi nähdessään meidät.
- Polle siellä, mies hörähti.
- Tää on ihaninta mitä mä olen tänään nähnyt, Anni sanoi hartaasti.

Kaikki näytti tosiaan hyvältä. Poni oli suloinen ja seurankipeä, talli oli siisti ja heinä tuoksui herkulliselle. Olin sanomassa jotain tarhan pienuudesta, mutta näin sitten, että sitä oli jatkettu sähkölangoin huomattavasti suuremmaksi, se käsitti koko alas joelle viettävän mäen. Portti oli vain suljettu estämään ponin pääsy sinne. Sille oli ihan tarpeeksi tilaa aitauksessakin.
- Tää on ihanaa, loistavaa! Anni nauroi. – Ja semmosia kauheita paikkoja kun me ollaan käyty katsomassa tänään! Miksei me tultu suoraan tänne?
- Onhan täällä sievää, mies myönsi.
- Yksi ainoa kysymys mulla on – missä täällä voi ratsastaa?
- Minni ratsastaa tässä tarhassa. Ei sitä voi yksin päästää vielä kauemmaksi.
- Se on ehkä vähän pieni, mun hevonen on melkein metrin tota korkeampi…
- Juumin ihmiset kävi tossa vähän matkan päässä, siellä on isompi talli, jossa on kenttä, mies selitti osoittaen jonnekin isomman tarhan perukoille. – Nyt se on ollut vähän aikaa tyhjillään, mutta kuulemma siellä aletaan taas pitää hevosia. Ihan ratsastuskoulua, kuulemma. Tietystikään mä en voi luvata, että ne uudetkin ihmiset vielä antaa käyttää kenttäänsä, mutta sehän selviää kysymällä. Ne on siellä nyt muutaman viikon jo ahkerasti tehneet remonttia.

Anni katsoi minua innoissaan.
- Käytäiskö me sielläkin? Jos siellä olisi joku paikalla ja voisi taata, että me päästään kentälle joskus niin mä tuon Kodiakin tänne heti!
En voinut muuta kuin nyökätä. Mitä yksi talli lisää tässä kohden enää merkitsi? Sitä paitsi minäkin halusin Kodiakin tänne ja meidät Helsinkiin.
- Mennään ihmeessä.
- Teidän ei kannata ottaa autoa, tosta kävelee korkeintaan kymmenen minuuttia, vanhus opasti. .- Tulkaa sitten paluumatkalla sisään. Juodaan kahvit.
- Me käydään ja jos siellä käy hyvin, mä olen ihan valmis muuttamaan tänne, Anni lupasi.

 
5. Miehiä
Matkaan ei mennyt edes kymmentä minuuttia, mutta ehkä se oli ollut keppiä käyttävän eläkeläisen arvio. Eksyä ei myöskään voinut. Määränpää oli näkyvissä melkein alusta asti.
- Mua vähän häiritsee marssia sinne näin vaan, tunnustin, mutta Anni vain tuhahti.
- Yks talli lisää sinne tai tänne – who cares?
Siinä hän tietysti oli ihan oikeassa ja jaksoin vielä innostua hiukan, kun saavuimme pihaan. Talli oli suunnilleen samankokoinen kuin meillä, matala ja harjakattoinen, ja kenttä oli rakennettu sen kylkeen niin, että tallin seinä rajasi sen yhdeltä sivulta. Tallin kummassakin päässä oli isot pariovet; sen läpi näki, kun hetken aikaa olimme sopivassa kulmassa. Jotain liikettäkin olin siellä näkevinäni.
- Mennäänkö sisään? ehdotin.
- Odota, mä haluan ensin käydä kokeilemassa tota kenttää.

Anni kiipesi aitalankkujen välistä sisäpuolelle ja juoksi pienen ympyrän kostealla hiekalla kuin olisi kuivaharjoitellut kouluohjelmaa.
- Tää on hyvä, hän riemuitsi, mutta tässä vaiheessa hän ehkä olisi riemuinnut perunapellostakin. Hyvältä se kuitenkin näytti. Sitten kuulin kolahduksen tallin etäisemmältä kulmalta ja siirsin säikähtäneenä katseeni sinne. Annikin pujahti pois kentältä. Sieltä tuli nuori mies, joka pyöritteli kunnioitettavan kokoista vasaraa kädessään ja toivoin totisesti, ettei hän aikonut käyttää sitä tunkeileviin nuoriin naisiin. Ei hän kyllä kauhean murhanhimoiselta näyttänyt. Hän näytti… tutulta.

Polveni tuntuivat yhtäkkiä spagetilta ja minun piti tarrata kiinni aidasta. Olin odottanut, että tämä hetki joskus tulisi ja miettinyt yökausia, miten suhtautuisin. Nyt, kun minut oli yllätetty, en muistanut ollenkaan olla tyyni ja pidättyväinen vaan suunikin loksahti auki.
- Päivää, Anni sanoi vielä yhden kerran tänään. Onneksi seisoin hänen takanaan niin, ettei hän huomannut, miten vaivoin kokosin itseni ja irrotin aidasta.
- Päivää, Arska sanoi ja tuli sen verran lähemmäs, että näin hänen olevan lähes pilkulleen samannäköinen kuin neljä vuotta sitten. Ihan pikkuisen vanhempi, ei enää aavistusta lapsenpyöreyttä poskissa. Olin kai itsekin sen jo menettänyt. Hänen hiuksensa olivat edelleen tummanpunarautiaan talvikarvan sävyä, ne pilkistivät tupsuina esiin lippalakin alta. – Voinko mä auttaa?
- Me tultiin katsomaan teidän kenttää. Tähän kuulemma tulee ratsastuskoulu, Anni sanoi.
- Joo, mutta ei vielä ihan hetkeen. Haluatteko te tunneille?
- Ei kun mä ajattelen tuoda hevoseni tohon naapuriin ja sieltä on kuulemma ennenkin käyty täällä lainaamassa kenttää…

Arska ei kuunnellut Annia enää, hän oli huomannut minut ja vaikka olin jo seissyt ylväästi pystyssä, punastus humahti ylitseni ja polveni tuntuivat notkahtavan taas.
- Alissa?
- Niin, myönsin heikosti. Anni kääntyi katsomaan minua kummastuneen näköisenä, mutta tajusi kiitettävän pian tilanteen. Hänhän ei ollut koskaan tavannut kesärakkauttani. Sen kerran, kun Arska oli käynyt Mustaojalla, oli Anni hienotunteisesti pysytellyt poissa sanoen, että ehtisivät he tutustua myöhemminkin.
- Oletko sä Arska? Olisihan mun pitänyt tunnistaa kuvista! hän huudahti. Olisin voinut potkaista häntä. Tarvitsiko sitä nyt paljastaa, että olin säästänyt kuvat ensirakkaudestani ja vielä esitellyt niitä ystävilleni.
- Terve vaan, sanoin arvokkaasti.

Poika – mies – seisoi edessäni levitellen käsiään kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä niillä. Toivoin ja pelkäsin halausta, jota ei sitten lopulta kuitenkaan tullut.
- Mitä sulle kuuluu? Etsitkö sä tallipaikkaa? Arska kysyi.
- En minä. Anni etsii ja ilmeisesti se löysi semmosen tosta vähän matkan päästä, jos teidän kenttää vaan saa käyttää, sanoin ja oloni normalisoitui sana sanalta.
- Tätä? Ilman muuta saa, Arska lupasi harkitsematta hetkeäkään. Kuin maailmanomistaja ainakin.
- Sä olet ruvennu yrittäjäksi, totesin ja katselin ympärilleni.
- Niin, me päätettiin parin kurssikaverin kanssa, että olisi mielekkäämpää ensin ainakin kokeilla omaa kuin etsiä töitä muualta. Katotaan miten meidän käy, hän virnisti. – Tulkaa katsomaan tallia.
- Ilman muuta. Me ollaan tän päivän jälkeen jo ihan ammattimaisia tallintarkastajia, Anni hyrskähti.

Menimme talliin, mutta Annin keskittyessä asiantuntevasti arvioimaan karsinoita, joita Arska ilmeisestikin oli ollut korjailemassa, minä keskityin vilkuilemaan miestä itseään. Ensirakkaus oli aina ensirakkaus, eikä kukaan ollut ikinä edes yrittänyt väittää, etteikö se säilyisi ikuisesti omalla paikallaan ilman, että sitä mikään tai kukaan muu saattoi sieltä tipauttaa. Okei, minut oli jätetty ja olin ollut surullinen ja katkera pitkään, mutta jostain syystä kukaan Arskan jälkeen ei ollut samalla lailla iskenyt. Se tuntui vieläkin ja yhtäkkiä täytyin jostain hyvin kevyestä tunteesta, joka meinasi nostaa kantapääni betonilattialta.

- Täällä oli vähän kulunutta, mutta nyt alkaa kaikki olla paikattu ja uusittu. Vähän maalia ja uudet juoma- ja ruokakupit vielä niin tää alkaa olla muuttoa vaille valmis, Arska esitteli ja hänen äänensä nosti karvat pystyyn käsivarsissani.
- Kukas tänne sitten muuttaa? Anni uteli.
- Me saadaan muutama hevonen lainaksi tunteja varten, mutta niitä pitää hankkia lisää. Ollaan me tässä ilmotuksia seurattukin, mutta ei olla vielä ostettu mitään. Ja sitten noilla muilla on omat hevosensa.
- Sulla ei ole hevosta? kysyin jotain sanoakseni ja saadakseni Arskan katsomaan minuun.
- Ei, hän sanoi. – Mutta mä varaan itselleni ainakin yhden karsinan ja yritän saada itselleni jonkun ratsutettavan siihen.

Niin, me molemmat olimme halunneet ratsastaa nuorilla hevosilla jo silloin aikaisemmin. Arska vaan oli nyt näemmä saanut siitä ammatin. Aloin heti miettiä meidän hevosiamme, mutta huokaisin sitten. Ei Vesku antaisi niitä pois Mustaojalta muualle kuin Hannalle, eikä sinnekään ennen kuin vanhempina, kun niiden oli aika opetella hienoimpia vänkyröitä ja pifpuffeja.
- Entä sun hevoskuviot? Ja kaikki muutkin kuviot? Arska kysyi minulta. Kohautin hartioitani.
- Mä olen kotona ratsastellu millon mitäkin, mutta ei mulla varsinaisesti omaa ole. Enkä mä nyt paljon ehdikään, kun opiskelen.
- Mitä sä opiskelet?
- No tän talven mä tapan aikaani sairaanhoito-opistossa, mutta jos mä ens kesänä jo pääsisin lääkikseen, kerroin välinpitämättömään sävyyn.
- Ohoh, Arska sanoi kunnioittavasti ja sitten en enää kestänyt hänen lämmintä katsettaan. Nykäisin Annia hihasta.

- Lähdetään hei menemään, mä olen ihan poikki. Ja jos tossa pitää pysähtyä vielä kahvillakin.
- Mutta… Arska aloitti, muttei jatkanutkaan.
- Niin, se kenttäasiako on okei? Anni varmisti vielä.
- No on. Tietysti. Koska se sun hevonen sitten muuttaa?
- Mä en ole vielä sopinut mitään. Ei mekään ole vielä saatu kämppää, mutta ei se kyllä siitä riipu. Kodiak voi muuttaa hyvin jo ennen sitä, Anni jaaritteli.
- Te olette muuttamassa tänne?
- Joo, me ollaan haettu opiskelija-asuntoja, ja semmoista kaverikämppääkin, mutta Alissa on pessimisti ja väittää, ettei me saada kuin solut kumpikin.
- Mä en ole pessimisti, mä olen realisti, oikaisin.
- Vahinko, että teillä on noin kiire. Olisi ollut kiva jutella pidempään, Arska sanoi ja sain taas pitkän katseen, joka pisti kasvoni hehkumaan.
- Te tulette tietysti näkemään jatkuvasti, kunhan Kodiak tulee, Anni sanoi hyväntuulisesti. – Alissan pitää tulla valmentamaan mua, ja sitten sen pitää tietysti paikata mua, jos mun pitää lukea tentteihin tai jotain.
- Kiva, Arska sanoi, mutta minä en enää kestänyt. Raahasin Annin ulos ja heitin olkani yli kevyesti:
- Palaillaan!

Anni tarttui käsivarteeni ja ravisti sitä heti, kun olimme päässeet kuulomatkan päähän tallista.
- Voiko tää olla totta? Alissa, tää on ihmeellinen päivä! Kaikkien niiden tallien jälkeen tää paikka, ja sitten vielä Arska! Näitkö sä miten se katseli sua?
- Mä en halua puhua siitä, tokaisin, mutta nähdessäni, että Anni loukkaantui, lievensin: - En nyt, mun pää on ihan sekasin. Mun täytyy miettiä.
- Voi, mieti ihmeessä ihan niin paljon kuin sun tarvii! Mutta tää on ihme! Mä jo melkein käännyin kotiin käymättä täällä! Ja nyt tää on enemmän kuin täydellinen paikka!

Se oli, en voinut olla eri mieltä, kun vanha setä lupauksensa mukaan kutsui meidät sisään kahville. Hiukan yllättäen talossa asui mummohenkilökin, lihava täti, joka kulki kahden kepin kanssa eikä vain yhden. Pullat, joita meille tarjottiin kahvin kanssa, olivat varmasti hänen käsialaansa. He olivat äärimmäisen herttaisia ja vaikka olisi kai pitänyt jutella liikeasioista ja vuokrasopimuksesta, päädyimme katsomaan valokuvia pikku-Mineasta Pollen selässä etuperin, takaperin ja sivuttain. Tyttö oli uusimmissa kuvissa ehkä kahdeksan vanha.
- Koska te voitte muuttaa? Arvi kysyi. Hänen nimensä oli Arvid eli Arvi, rouva oli Anna.
- Ensi viikonloppuna? Anni ehdotti. – Iltaisin mun täytyy aika lailla keskittyä lukemiseen.
- Reipas tyttö, Anna sanoi hellästi ja minulle tuli hullu tunne, että he olivat jo päättäneet adoptoida Annin toiseksi henkilökohtaiseksi hevostytökseen Minean lisäksi. Mitäpä se kuitenkaan minulle kuului, eihän se ainakaan negatiivista ollut.

Kotimatka oli mielenkiintoinen. Annin teki tietenkin mieli puhua pälpättää sekä ihanasta uudesta tallipaikastaan että Arskasta ja minä taas olisin halunnut sulkea kaikki aistini ja kuulostella, että mitä minun oikein pitäisi ajatella uudesta tapaamisestamme. En kuitenkaan voinut sanoa, että halusin olla hiljaa ja ajatella, mutta tietysti Anni tajusi. Hän vain unohti noin viiden kilometrin välein ja aloitti aina uuden puheenpurskauksen.
- Anna olla! naurahdin lopulta.
- Mikä? Mä yritän, mutta…
- Mä ehdin rypeä myöhemminkin. Aiotko sä oikeasti muuttaa Kodiakin jo ens viikonloppuna?
- Polle-parka tarvitsee seuraa. Ja oikeasti, siellä Kodi on mun koulumatkan varrella. Melkein, siis.
- Hyvin marginaalisesti melkein. Se paikka on hei Vantaan perukoilla.
- Mutta lähempänä koulua kuin Mustaoja.

Anni jätti minut meidän pihaan ja jatkoi saman tien itse kotiin. Minä sain siis yksin raportoida perheelle kaikista näkemistämme talleista ja jättää raportoimatta Arskasta. Tietysti Anni papattaisi siitä heti tilaisuuden tullen, mutta se oli sen ajan murhe. Minä vetäydyin ihan rauhassa omaan kopperooni muka lukemaan läksyjä mutta todellisuudessa haaveilemaan. Oli minulla kirja sylissä, mutten ymmärtänyt lukemastani yhtään mitään, kun ajatukseni pyörivät ihan muualla. Olin ikionnellinen siitä, ettei Danni haistanut mitään epäilyttävää ja tullut puristamaan minusta kaikkea ulos, kunhan heitti jonkin pisteliään kommentin pinkoilusta.

Arska oli ilahtunut näkemisestäni, se oli ollut selvää. Miksei olisi, hänhän oli jo silloin aikaisemmin yrittänyt pariin otteeseen ottaa yhteyttä, mutta minä olin ollut vielä liian vereslihalla suostuakseni juttelemaan hänen kanssaan. Nyt oli aikaa kulunut tarpeeksi. Voisin antaa anteeksi sen, että hän oli jättänyt minut. Olin sen jo melkein unohtanut. Eikä hän enää ollut niin paljon minua vanhempi kuin silloin. Tietystikin edelleen kolme vuotta, mutta kolme vuotta ei enää ollut viidesosa elämästäni. Alkavan talven pimeys ja kura ei tuntunut enää musertavalta, päinvastoin. Muuttaisimme Kodiakin pian ja sitten joutuisin väistämättä Arskan kanssa tekemisiin aina, kun kävisin Annin kanssa tallilla. Me ehkä voisimme aloittaa kaiken uudelleen.

Voi sitä seuraavaa aamua ja päivää. Olin valvonut ihan liian pitkään unelmissani ja sitten, kun olin nukahtanut, nukuin liian sikeästi. Silmäni näyttivät tomaateilta, kun heräsin naapurikopperossa soivaan Sarrin kelloon ja kiireellä laittauduin koulukelpoiseksi. Onneksi Jessi ei ollut vielä lähtenyt vaan lupasi viedä minut. Anni soitti ja kysyi, miksen ollut junassa, kun olin nousemassa autoon ja hymähteli ärsyttävän tietäväisesti, kun kerroin nukkuneeni pommiin. Seuraavaksi soitti Mirjami ja kertoi olevansa kipeä. Hänellä oli vatsatauti.
- Oletko sä taas syönyt jotain vanhentunutta? kysyin äkäisesti. Mirjamin kierrätyshenki ei loppunut vaatteisiin ja huonekaluihin vaan hän hankki ruokansakin valmiiksi vanhentuneena. Hänen ruokapaketeissaan oli aina punaisia prosenttitarroja, joten olin tehnyt päätöksen pysytellä teessä vieraillessani hänen luonaan. Tietenkin, ellei Sylvi ollut juuri leiponut jotain. Häntä en epäillyt myrkytysaikeista.
- Voi olla. Mä en ehkä enää hae roskisruokaa.
- Mirjami! henkäisin. Olin pelännyt vastausta, enkä siksi ollut uskaltanut kysyä, harrastiko hän roskisdyykkaustakin. Ilmeisesti näin oli.
- Niin että jos sä viitsit sanoa, jos joku kyselee…

Lupasin tietysti ja jouduin selittelemään Jessille monen kilometrin ajan Mirjamin ruokatottumuksia. Tai ei hän kysellyt, minun vaan teki mieli purkautua.
- Kaipa se tosta sitten jotain oppii, Jessi tuumasi ja jätti minut huoltoasemalle vähän matkan päähän koulusta. Päätien yli ei saanut kääntyä siinä kohden ja hän olisi saanut ajaa kilometrikaupalla päästäkseen ihan lähelle.
- Kiitos kyydistä, huikkasin ja katsoin kelloa. Luojan kiitos ei tarvinnut vielä juosta. Reipas kävely riitti ja mietin matkan ajan, olinko iloinen vai pahoillani Mirjamin poissaolosta. Päädyin olemaan pahoillani. Olisin alkanut olla valmis kertomaan Arskasta jollekulle ja sitä paitsi me olimme jo sen verran klikkiytyneet, että olisi tympeää ja läpinäkyvää yrittää lyöttäytyä johonkin muuhun seuraan. Jotenkin merkillisesti minäkin olin muiden mielestä vähän omituinen, koska Mirjami oli ystäväni. En olisi uskonut sellaista enää tapahtuvan, olimmehan aikuisia, mutta niin se vaan näytti olevan.

Luokassa oli toinenkin kummajainen Mirjamin lisäksi, mutta häneen en oikein osannut suhtautua. Mirjami oli poiminut hänet sieltä minun laillani heti alkupäivinä. Usein mietin, että miksi Mirjami minut oli valinnut, olinhan tavallistakin tavallisempi ainakin päällepäin ja uskoakseni sisäpuoleltakin. Tipi ei ollut kummaltakaan puolelta. Hän oli hyvin pitkä, yrmeän näköinen poika, joka näytti katselevan kaikkia nenäänsä pitkin, kuten hyvin saattoi pituutensa takia tehdäkin. Hän oli julkihomo ja se oli jäädyttänyt minut ensalkuun, kun Mirjami oli ilmoitusluontoisesti raahannut hänet kolmanneksi porukkaan. En ollenkaan osannut suhtautua häneen. Tuntui, että aina, kun katsoin häntä, minun oli pakko miettiä, että miten hän oikein poikaystäviensä kanssa harrasti seksiä, noin teknisesti.

Tipi olisi varmaan ilomielin kertonut, jos vain olisin kysynyt. Joskus hän kertoi minun makuuni liian intiimejä asioita kysymättäkin, mutta silloin yritin nopeasti vaihtaa puheenaiheen. Tänään en uskonut hänen minua häiritsevän, oli ihan ilmiselvää, että me liikuimme kolmestaan ainoastaan, koska molemmat pidimme Mirjamista. Korkeintaan hän kysyisi, tiesinkö, missä Mirjami oli.

Hän tuli myöhässä, kun olin jo ajatellut saavani pitää kokonaan yksin takarivin pöytämme, astui vain koputtamatta sisään, mutta vastapainoksi pysähtyi lausumaan yltiökohteliaan anteeksipyynnön. Opettajamme, joka oli selvästi aikonut läksyttää häntä sisään hyökkäyksestä, ei osannutkaan sanoa siihen mitään ja Tipi laahusti paikalleen. Hän olisi kääntänyt pääni missä tahansa muualla kuin täällä, missä olin epäillyt häntä homoksi heti ensimmäisestä hetkestä, se oli myönnettävä.
- Missäs Mirju on? hän suhahti romahtaessaan istumaan.
- Se on syöny jotain pilaantunutta, kerroin ja aloin taas keskittyä siihen mihin pitikin, opetukseen. Mirjamilla ja Tipillä oli tapana supatella ja kiherrellä niin, että välillä sain töniä heitä hiljaisiksi.
- Mitä pilaantunutta? Tipi halusi tietää.
- No en mä sitä tiedä! Mutta se lupasi lopettaa roskisruoan syömisen!
- Hyvä! puuskahti Tipikin. – Mistä toi puhuu?
- Ole hiljaa ja kuuntele, mutisin suupielestäni, sillä nyt halusin tosiaankin kuunnella. Me joutuisimme, tai pääsisimme, työharjoitteluun pian joulun jälkeen ja oli aika kuulla kuka menisi minnekin.

Itse asiassa paikat vaan leväytettiin seinälle ja koko luokka hiljeni hetkeksi, kun kukin etsi oman nimensä, kavereidensa nimen ja ne, jotka olivat samassa ryhmässä. Minä löysin itseni Päiväkoti Naurikista, minne tulisi myös Liisa. Mikä mielenkiintoista, Liisa oli lopettanut koulun jo kolme kuukautta sitten. Häntä oli oksettanut jo ensimmäisillä teoriatunneilla, kun katseltiin kuvia lihaksistosta. Avasin suuni mainitakseni asiasta, sillä tuntui todella orvolta joutua työharjoitteluun ilman yhtäkään tuttua, kun muut näkyivät olevan kahden tai kolmen ryhmissä. Tipi ehti kuitenkin ensin.
- Ellei siitä ole kovasti vaivaa, mä haluaisin mennä harjoittelemaan Naurikkiin. Se on mun naapuritalossa ja luoja tietää, että mä olen heränny liian monena krapula-aamuna niiden ulkoiluun. Mä opettaisin niille kiljukauloille hiljaisia leikkejä. Tai vaihtoehtoisesti hiljentäisin ne jollain muulla tavalla. Vaikka valiumilla. Tai lepositeillä.

Opettaja avasi suunsa ja alkoi tiputella kauhistuneita vastalauseita, mutta lopetti kuitenkin lyhyeen.
- Sä lasket leikkiä, etkö vaan? Ja Liisahan ei enää ole täällä, eikö niin? Kyllä me voidaan tehdä niin… kunhan Alissa lupaa pitää huolen siitä, ettei Timo tuota häpeää koululle.
Hänen katseensa etsi minua hetken aikaa ja vilkaisin tuskastuneena kattoon. Melkein koko lukukausi oli mennyt, eikä hän vielä osannut meidän nimiämme. Vai olinko minä se ainoa seinänvärinen, joka ei jäänyt mieleen? Hän vaihtoi Liisan paikalle Tipin nimen ilmeisesti osaamatta päättää, kuka minä loppujenlopuksi olin ja annoin olla.

- Missä tommonen Naurikki on? kysyin Tipiltä.
- Ei aavistustakaan, hän vastasi suupielestään.
- Mutta sä sanoit…
- Sanoin mitä sanoin. Mä vaan ajattelin haluta mieluummin sun kanssa samaan paikkaan kuin Nenän. Se vitisee joka asiasta.
En viitsinyt moittia häntä haukkumanimen käyttämisestä, hän olisi vain tuhahtanut sille ja sitä paitsi olin iloisesti yllättynyt. Olin luullut olevani vain välttämätön paha ja nyt Tipi halusi minun kanssani samaan harjoittelupaikkaan! Hän olisi voinut haluta Mirjaminkin seuraksi, jos kerran alkoi vaihdella järjestystä.
- Et sitten nolaa mua siellä, sanoin jämäkästi.
- En jos tuut mun kanssa kaljalle koulun jälkeen.

Ajatus baariin menosta koulumatkalla sai minulle syyllisen olon mutta samalla se tuntui jotenkin kosmopoliittiselta ja aikuiselta. Nujersin siis sisäisen ääneni ja lähdin Tipin mukaan. After work drinks, ihan kuin ulkomailla. Ei yhtä olutta kukaan enää kotona huomaisi, tai kahtakaan, eikä haittaisi vaikka huomaisikin. Olinhan täysi-ikäinen.

Mielikuvat newyorkilaisista tai lontoolaisista pörssimeklareista puvuissaan haihtuivat jo ovella, kun Tipi johdatti minut lähikulman kaljabaariin. Oluen löyhkä iski kasvoille ja ikkunapöydässä istui tyyppejä, jotka näyttivät aamulla kontanneen sinne Kisahallin putkasta ja jotka todennäköisesti piakkoin konttaisivat sinne takaisin.
- Mä tietäsin mukavampiakin paikkoja, mutta jos sulla on kiire niin pysähdytään tähän hukuttamaan se kiire, Tipi sanoi ja meni hakemaan itselleen oluen tiskiltä. Minä menin perässä ja seurasin esimerkkiä, sitten istuimme tyhjään pöytään.

En keksinyt äkkiä mitään sanottavaa joten upotin ylähuuleni vaahtoon ja vilkuilin ympärilleni. Onneksi Tipi oli kova puhumaan.
- Mä vihaan lapsia, hän sanoi ankarasti. – Mä en tiedä miten mä jaksan kestää sen, että meidän pitää harjotella kaiken maailman lastentarhoissa.
- Mutta eihän ne ole pitkiä pätkiä, puret vaan hammasta, neuvoin. Tänään, kun Mirjami ei ollut ollut aurinkona välillämme, olimme me kaksi planeettaa törmänneet ja jutelleet päivän mittaan enemmän kuin koko syksynä tähän asti. Tipi oli töykeyteen asti suorasukainen, mutta havaitsin, että minusta se oli virkistävää.
- Ehkä mä voin tehdä jotain paperihommia, ettei mun tarvitse nähdä niitä pikku hirviöitä, hän keksi piristyen.
- Tuleekohan Mirjami jo huomenna kouluun, mietin. – Pitäisikö sitä mennä katsomaan, jos sillä onkin oikea ruokamyrkytys ja se on kuollut?
- Mä en ainakaan mene. Mä saan päänsärkyä sen huoneessa. Vaikka sinne pitäisi kyllä tehdä yllätyshyökkäys ja polttaa suurin osa sen vaatteista.

Tirskahdin, vaikka aioin kyllä ruveta puolustamaan Mirjamia. Silmäni oli tottunut siihen, että hänellä oli aina mahdollisimman kirkkaita värejä. Se oli etenkin tähän aikaan vuodesta kauhean piristävää. Vänkäsimme siitä kunnes Tipin olut loppui ja hän katosi hakemaan toisen.
- Hae säkin, hän ehdotti palatessaan.
- Mä en voi, mun pitää mennä, sanoin ja katsoin inhoten sitä lämmennyttä loppua, joka minulla oli. Muistin äkkiä Annin, joka varmaan odotti ratsastusseuraa, ja sitten muistin tietysti Arskan. Miten hän olikin päässyt unohtumaan? Suupieleni kääntyivät väkisinkin ylöspäin.
- Mikä tuli? Tipi kysyi.
- Mulla on hommia.
- Kivoja hommia ilmeestä päätellen? Sulla on treffit?

Hänen tarkkanäköisyytensä oli pelottavaa, eivät pojat olleet noin herkkävaistoisia. Tai ehkäpä homot sitten olivat. Äkkiä huomasin kertovani Arskasta ja miten olimme törmänneet häneen yhtäkkiä yllättäen.
- Oo, hevoshemmo! Onko sillä buutsit ja semmoset karjapaimenhousut? Semmoset, mistä perse vilkkuu?
Tipin innostus oli aika luotaantyöntävää.
- Ei mun tietääkseni, sanoin töykeästi.
- Ai sä et halua jakaa sitä? Mutta kai mä joskus näen sen? Mistä sitä tietää vaikka se päästäisi mut pöksyihinsä.
- Ei takuulla päästä!
- Mistä sä sen tiedät, sehän jätti sut, eikö vaan? Mistä sä tiedät kenen takia!
- Sä olet ällöttävä! huudahdin. Arska ei ikinä…
- Mitä sitä kiertelemään, Tipi virnisti.
- Mä menen nyt. Nähdään huomenna, virnistin takaisin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.8.15 18:20:53

6. Kodiakin uusi koti
Menin kotiin sisäänpäin hengittäen ja totesin, ettei minulle ollut jäänyt ratsastettavia. Olisin ihan hyvin voinut vielä viipyä. Anni oli kuitenkin tallilla ja tuli kutsua odottamatta kylään hoidettuaan Kodiakin.
- Missä sä viivyit ja miksi sä myöhästyit aamulla?
- Nukuin huonosti, sanoin totuudenmukaisesti ja Annin ilme meni pettyneeksi.
- Mä ajattelin, että jos te vaikka soittelitte tai tekstailitte koko yön…
- Ei tosiaankaan!
- Mä en kertonut siitä vielä mitään. Dannille ja Jerryllekään siis.
Katsoin Annia kunnioittavasti. Se oli varmasti vaatinut suurta itsehillintää. Silloin Jessi huusi meidät iltapalalle ja he kuulemma halusivat kuulla Annin version uudesta tallista.
- Mutta nyt mä en ehkä enää voi, hän mutisi.
- Anna palaa, huokaisin.

Onneksi ipanat olivat jo ehtineet kaapia osansa ja kadota ja nyt laskin ipanaksi Danninkin. Istuimme Veskun ja Jessin seuraksi.
- Haluatko sä kyydin Kodiakille? kysyi Jessi.
- Jos te ette mieluummin lainaa traikkua, Anni sanoi ja Vesku ja Jessi vilkaisivat toisiaan huvittuneina.
- Mieluummin me hajotetaan omat kamamme itse, Vesku sanoi. – Tai siis ollaan hajottamatta. Pari parikymppistä hevoskärryn kanssa…
- Älä ole noin ylimielinen, sanoin vihaisena. – Koska me muka opitaan ellei koskaan saa kokeilla?
- No mä olen ainakin kiinnostunut näkemään, mihin Kodi on muuttamassa ja tulen kuskaamaan, Jessi sanoi päättäväisesti ja pisti Annin kertomaan vanhasta pariskunnasta ja ponista ja naapuritallista.
- Siellä on remontti kesken, se on just vaihtanut pitäjiä, Anni sanoi vilkaisten minua. – Ja se niistä, joka me tavattiin, olikin Alissan vanha tuttu.
Minua katsottiin ja puna syveni poskillani, vaikka yritin taistella vastaan. Koskapa se olisi auttanut?
- No Arska pitää tallia siinä naapurissa, sanoin nopeasti, jotta he lakkaisivat tuijottamasta.
- Vieläkö sä olet vihainen sille? Jessi kysyi.
- En. Mutta ei siitä sen enempää.

Perhe oli kiltti eikä kiusoitellut minua, ei edes Danni. Olisivat he kyllä vähän saaneet palauttaa minua maan pinnalle. Valvoskelin koko alkuviikon muistellen sunnuntaista tapaamistamme ja loppuviikon yrittäen kuvitella seuraavaa. Se ei ollut ollenkaan tervettä, eikä tehnyt hyvää koulullekaan. Olin lähinnä helpottunut, kun tuli lauantai ja Kodiakin muuton aika. Ei auttanut vaikka järkeilin, ettei meillä sinä päivänä olisi mitään asiaa Arskan tallille. Kaipa me tekisimme tikusta asiaa, kävisimme vaikka esittelemässä Jessillekin kentän ja katsomassa, miten remontti edistyi.

Danni olisi halunnut tulla mukaan, mutta ei niin kovasti, että olisi jättänyt estetuntinsa väliin. Anni ja minä raahasimme tavarat ja lähdimme Annin autolla edeltä, Jessi seurasi trailerin kanssa.
- Tää on iso askel, Anni sanoi kalpeana, kun ajoimme kohti uutta tallia.
- Kyllä se varmaan viihtyy siellä, lohdutin.
- Toivottavasti, mutta en mä sillä. On vaan pelottavaa muuttaa se pois teiltä. Mä olen aina voinut kysyä Jessiltä tai Veskulta tai Nooralta, jos mulla on ollu ongelma. Mä en jotenkin usko, että Arvi osaa neuvoa, jos tulee jotain.
- Sähän olet jo kokenut hevosenomistaja, puol vuotta! Ja voithan sä edelleen kysyä niiltä, ja olenhan minä! Ja onhan aina se naapuritalli…
- Niin, Anni myönsi, mutta asia tuntui silti jäävän vaivaamaan. Hän hiljeni ja jätti minut uppoamaan omiin ajatuksiini. Olisin tarvinnut pelastusrenkaan.

Pidin itseäni hyvin järkevänä ihmisenä, mutta se ei ollut estänyt minua kehittelemästä viikon mittaan haaveita, jotka parhaimmillaan ulottuivat Arskaan anelemassa minulta anteeksiantoa ja uutta mahdollisuutta ja seuraavaksi luonnollisesti soivat hääkellot. Alkaisin Arskan apuna hoitaa tallia ja… paukautin ohimoni sivuikkunaan. Äly hoi.
- Mitä sä teet? Anni kysyi.
- Yritän pitää pääni järjestyksessä, mutisin. Onneksi aloimme olla perillä.

Arvi köpötti esiin takapihalta heti kuullessaan auton äänen ja Annakin tuli ovelle asti. He näyttivät siltä kuin olisi tullut joulu. Jessi ajoi traikun Arvin viittoilujen mukaan talon taakse, lähemmäs tallia.
- Mä olen ollut vähän siivoilemassa paikkoja tallissa, mies uskoutui Annille ja minulle, kun nousimme autosta.
- Ei se minusta paljon siivoamista kaivannut, Anni naurahti.
- No pitihän sitä, kun tulee uusi kaveri.
Polle huusi tarhassa kuin henkensä hädässä nähdessään meidät: ehkä se yritti ilmoittaa Arville, että pihaan oli ajanut hevostraileri. Kodiak vastasi sille sisältä ja sai sen vain innostumaan lisää. Ne suorastaan kiljuivat kilpaa, kunnes Kodiak pääsi ulos ja ne näkivät toisensa. Polle oli edelleen innoissaan, mutta Kodiak asettui tukevasti tasajaloin ja tuijotti ponia, vain tuijotti. Se ei varmaan koskaan ollut nähnyt sellaista, ja mikä kummallisinta, se kuulosti hevoselta vaikka näyttikin koiralta tai karhulta tai joltain muulta pedolta.
- Pannaan ne hetkeksi sisään niin saavat tuijotella toisiaan ja syödä. Tulkaa te kahville sillä aikaa, Arvi määräsi.

Ei siitä voinut kieltäytyä ja oli hyvä, ettemme yrittäneetkään. Anna oli kattanut vielä ensimmäistä kertaa juhlavamman kahvipöydän kultareunaisine kuppeineen ja kakkuineen ja känttyineen. Keittiön ikkunasta näki tallille ihan niin kuin meillä kotonakin. Juttelimme sivistyneesti parin kahvikupillisen verran, mutta sitten Jessi ehdotti, että menisimme hoitamaan hommat loppuun.

Kodiak päästettiin tarhan isompaan osaan, joka oli sähkölangoin aidattu. Poni jäi omaan tarhaansa ja portti väliltä pantiin alkuun kiinni.
- Mä en päästä niitä yhteen ennen kuin huomenna, kun sä tulet taas, Arvi lupasi Annille, joka oli alkanut murehtia sitä, pysyisikö Kodiak varmasti sähkölankojen takana.
- Pysyihän se koko kesän meilläkin, Jessi huomautti.
- Mutta sillon oli kesä ja paljon ihanaa ruohoa.
- Kyllä se pysyy, kun poni on sen ainoa seuralainen.
- Meinaatko sä, että kun ne pääsee yhteen niin sitten ne lähtee kimpassa karkuteille? tirskahdin, vaikka ajatus ei ollutkaan ollenkaan hauska.
- Ei ne mihinkään lähde, Arvi sanoi luottavaisesti.

Seisoimme katsomassa kaksikkoa vähän aikaa. Arvi oli heittänyt kummallekin pienen kasan kuivaa heinää, mutta Kodiak oli alkuun liian levoton keskittyäkseen siihen. Se liikuskeli omalla puolellaan ja heitti epäileviä silmäyksiä Polleen, joka myöskin tikutti aidan viertä hetken, mutta päätti sitten, että syöminen oli kuitenkin tärkeämpää. Se upotti päänsä kasaan ja alkoi mutustaa. Kodiakin mielestä se oli selvästi vain jokin uusi juoni, mutta lopulta sekin kävi nappaamassa suullisen.
- Puretaan tavarat ja sitten voidaan mennä katsomaan se naapuritalli, Jessi sanoi reippaasti. – Sinä aikana ne on varmaan tottuneet toisiinsa niin, että uskaltaa lähteä.
- Haluatko sä muka tosiaan sinne? kysyin ja polveni tuntuivat vähän oudoilta. Minä olin tullut siihen tulokseen asiaa koko päivän punniskeltuani, ettei sinne ollut mitään mieltä taas tunkea.
- Mä olen kauhean kiinnostunut talliremonteista. Meidän pitää ruveta miettimään vanhan tallin korjailua ensi kesänä, Jessi ilmoitti.

Niin me sitten menimme peräkkäin polkua pitkin ja tupsahdimme vähän eläväisemmälle tallipihalle kuin edellisviikonloppuna. Kentällä seisoi hevonen ja tarkemmin kun katsoi, kaksi hevosta. Muutama ihminen seisoi aidan takana katsomassa niitä, mutta pettymyksekseni kumpikaan heistä ei ollut Arska. Toisaalta se tietenkin oli suuri helpotus, sellaisella tuulella kun olin. En kai olisi ollut tyytyväinen edes siihen vaihtoehtoon, että Arska olisi odottanut minua tontin rajalla ja polvistunut kuraiseen maahan. Olisin vain epäillyt hänen tarkoitusperiään.

Meidät huomattiin ja pitkä poika astui muutaman tunnustelevan askeleen meitä kohden.
- Voinko mä auttaa? hän kysyi.
- Me muutettiin just Annin hevonen tohon naapuriin ja tultiin kurkkaamaan tännekin, Jessi ilmoitti.
- Arska lupasi viime viikolla, että teidän kenttää saisi käyttää, kiirehdin minä sanomaan, sillä mieleeni tuli vasta että entäpä jos Arska ei ollutkaan muistanut kertoa asiasta niille muille, joiden kanssa paikkaa pystytti. Ehkäpä ne muut eivät olisikaan ollenkaan sitä mieltä, että se olisi sopivaa. Ja kuinka monta heitä oikein oli?
- Ai niin, se mainitsikin! Joku vanha kesäduunikaveri vai miten se oli, poika sanoi ja esittäytyi. Hänen nimensä oli Irpo. – Tässä on Jasu ja nää on sen hevoset. Jasukin on meidän kurssikaveri, mutta ei ollut tarpeeksi hullu ruvetakseen tähän mukaan muuta kuin asiakkaana.

Anni esitteli puolestaan meidät ja jäimme mekin kohteliaasti katsomaan Jasun hevosia, kahta suokkia, joista toinen oli minun silmääni kovin keskenkasvuisen näköinen. Ehkä ne olivat äiti ja lapsi. Jasu itse oli vaalea tyttö, varmaan oikeasti Jasmin tai jotakin sen tapaista.
- Saanko mä vilkasta talliin? kysyi Jessi.
- Ilman muuta! Ei siellä tosin vielä ole valmiina kuin kaksi boksia, mutta kyllä se tästä hiljalleen, Irpo sanoi ja lähti näyttämään tietä. Annikin meni, mutta minä jäin Jasun kanssa ulos. Päähäni oli iskenyt kova tarve saada vähän tietoja tästä yhteisyrityksestä. Olin tietenkin lukenut netistä kaiken mitä olin löytänyt, mutta siellä oli vain pikkutyttöjen arvailuja. Jos Jasu oli kurssikaveri ja asiakas, hänen täytyi tietää.

- Keitä kaikkia tässä oikein on mukana? Arska puhui useammasta, aloitin.
- Arska ja Irpo ja Rosa, Jasu kertoi auliisti. – Tää on Rosan kotitilan mailla, siitä ne saikin idean, kun edellinen vuokralainen meni konkkaan ja jätti tilat tyhjilleen.
- Ahaa! sanoin viisaasti ja katselin ympärilleni. En ollut tullut ajatelleeksi, että tämä oli muutakin kuin talli, että joku asuisi täällä.
- Niin että helppo tietysti alottaa, kun on tilat puoli-ilmaiseksi käytettävissä.
- Mikset sä sitten mennyt mukaan? minulta lipsahti.
- Mun on pakko olla oikeissa töissä, että saan elätettyä nää kaks karvanaamaa, tyttö naurahti. – Kati saa kyllä käydä tunneilla kanssa heiniensä eteen. Molempien heinien.
- Kati on toi isompi?
- Joo. Kulku-Kati. Ja Ihku on sen tytär, se on kaksivuotias.
- Mä arvasin, ilahduin.
- Se on mun oma kasvatti. Ens kesänä olisi tulossa uusi, jos kaikki menee hyvin.
- Ja missä sä olet töissä? utelin miettien kaikkia niitä talleja, joissa olimme vierailleet.
- Yhdessä kuppilassa.
- Et jääny alalle? huudahdin.
- Ei mulla ole varaa. Ei, kun on noi kaksi. Kokeilin kyllä, mutta paljon paremmin mä tienaan kaljaa laskemalla.

Hiljennyin miettimään ja totesin, että oli sittenkin hyvä, etten ollut automaattisesti jatkanut mihinkään hevosalan kouluun. Kai se oli hyvä pohja, jos aikoi jatkaa hevosten harrastamista, mutta minulla nyt oli kohtuullinen pohja muutenkin.
- Ja sitten mä kyllä aion pitää Katilla yksityistunteja, jos vaan löydän oppilaita, Jasu jatkoi vielä. – Oisitko sä kiinnostunut? Ratsastatko sä?
- Voisin mä mahdollisesti ollakin, lupasin nieleskeltyäni hetken naurua. Minä en luullut itsestäni kauhean suuria ratsastajana, mutta oli minulla jonkin verran realismia. Jos olin ratsastanut tosissani yli viisitoista vuotta ja saanut opettaa Veskun tulevalle tykille ratsuhevosasioiden alkeita, ei ollut kovin todennäköistä, että vastavalmistunut ratsastuksenohjaaja tai mikä lieneekään pystyisi paljon uutta minulle neuvomaan. Ihan varma en kuitenkaan ollut, joten pidin portin raollaan enkä sanonut mitään, mistä voisi myöhemmin tulla sanomista.
- Hienoa! Voin mä tolle sun kaverillekin pitää tunteja, jos se haluaa, Jasu lupasi.
- Anni voi haluta oikeinkin mielellään, arvelin.

Ei vielä kotimatkalla, mutta seuraavana aamuna totuus iski. Anni oli vienyt hevosensa pois meiltä. Hänkään ei varmasti paljon ehtisi käymään meillä enää. Tallilla käynti koulupäivien jälkeen veisi tuntikausia aikaa ja sitten olisi läksytkin. Minulla oli hylätty olo. Koulumatkaseurastakin saisin kai luopua, sillä Anninhan olisi pakko ruveta kulkemaan autolla koulussa. Hänen vuorokaudessaan eivät tunnit riittäisi, jos hän matkustaisi julkisilla kaikki matkat. Minulla oli siis hyvä syy olla mörkkinä lampsiessani alakertaan.
- Kuka on pissiny sun muroihin? kysyi Jerry, joka oli nousemassa aamiaispöydästä. Kaksosia ei näkynyt, he olivat hiljattain päässeet pitkään nukkumisen makuun, ja Dannin olin kuullut kolistelevan kotiin vain muutama tunti sitten, häntä en varmasti tapaisi ennen iltapäivää. Ennen iltaa todennäköisesti, koska olin luvannut lähteä Annin kanssa uudelle tallille.
- Elämä, tuhahdin.
- Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, hyräili Jessi, joka kolisteli parhaillaan sisään kuraisena ja tyytyväisen näköisenä. Mikäs hänellä oli ollessaan, elämä hyvässä järjestyksessä. Minun teki mieli huitaista häntä.
- Haista ite, sanoin sen sijaan. Meillä ei huidottu edes leikillään, sanoja sen sijaan käytettiin ronskimmin. Niitä väänneltiin ja käänneltiin, niillä leikiteltiin niin, että hyvin usein lopuksi alkoi naurattaa.

- Mikä sua risoo? hän kysyi ja näin huolenpilkahduksen hänen katseessaan.
- Se, että Anni on vieny Kodiakin pois eikä enää ikinä ehdi käymään meillä! Ja ettei mulla ole ketään omaa ratsastettavaa! Ja että mä olen väärässä koulussa! Ja etten mä ole minkään näkönen! Ja ettei mun asuntohakemuksesta kuulu mitään, vaikka niiden, jotka on valmistunu keväällä, ois pitäny jo muuttaa pois opiskelija-asunnoista!
Mikään maailmassa ei olisi saanut minua lisäämään listaan Arskaa, jonka äkillinen ilmaantuminen takaisin elämääni oli ehkä perimmäinen syy pahaan olooni. Stressaava oljenkorsi, joka katkaisi Alissa-kamelin selän.
- Ohoh, Jessi sanoi ja yksinkertaisesti halasi minua. – Jerry, laita Alissalle kaakaota. Tää tilanne vaatii suklaata.

Jessi uskoi vakaasti suklaan parantavaan voimaan, joten niin minäkin uskoin. Liekö ollut uskosta kiinni, että tulin paremmalle tuulelle vain haistettuani sen tuoksun.
- Mä olen iloinen, ettet sä ole vielä saanut asuntoa, sanoi Jerry, joka oli tehnyt Jessille ja itselleenkin mukilliset ja istunut takaisin pöydän ääreen. Hän oli ehkä suloisinta mitä tiesin, jopa 190-senttisenä ja typerät harvat viiksikarvat töröttäen.
- Piru vie Jerry, miksi mun pitää olla sun tätisi? Susta tulee jotain niin täydellistä, että on ihme, jos sä saat elää täysi-ikäiseksi. Ja jos elät, niin ikinä et ainakaan löydä ketään tyttöä, joka meidän mielestä olisi sulle tarpeeksi hyvä! sanoin ja ihan kuten olin halunnutkin sekä Jerry että Jessi tuntuivat vetävän kaakaota henkeensä ja heiltä unohtui, että minä olin pääosassa. Minä en pitänyt siitä, että olin keskipisteenä.
- Täti? Jerry sanoi punaisena yskäistyään muutaman kerran. – Mikä täti? Mulla on kaks isosiskoa ja kaks pikkusiskoa. Kysyn vaan, että missä on mun kaksonen!
- Jerry elää takuulla täysi-ikäiseksi, ja sen jälkeen keski-ikäiseksi ja lopulta vanhaksi! ilmoitti Jessi.
- No mutta kun kirjoissa noin täydelliset lapset aina kuolee nuorena, sanoin viattomasti ja maistoin kaakaota vain saadakseni itse yskänpuuskan. En ollut muistanut, että Jerry oli keksinyt, että kaakao kuului maustaa chilillä.
- Mä en ajatellu kuolla nuorena, Jerry puuskahti ja lähti. Jessi ja minä jäimme.

- Mikset sä soittaisi ja kysyisi, missä vaiheessa sun asuntohakemus on, hän ehdotti kuin en juuri olisikaan manannut hänen ainoan poikansa ennenaikaista poismenoa.
- Uskallanko mä häiritä niitä? Mä olen ajatellut, että ne vaan laittaa mun hakemuksen pinon alimmaiseksi, jos mä teen niin? sanoin huolissani.
- Kuule, mä luulen, että siinä voisi käydä ihan päinvastoin.
- Me kun ollaan Annin kanssa laskettu, että keväällä valmistuneiden olisi jo pitänyt muuttaa pois! Niillä on puoli vuotta aikaa sen jälkeen, selitin.
- No mutta ehkä niiden soluissa on tarvinnu sen jälkeen vaikka maalata seiniä tai tehdä jotain muuta remonttia. Ja jos joku ei olekaan löytänyt uutta asuntoa. Tai ehkä ne tarkistaa asumisoikeudet vasta syyslukukauden alussa – niin mä luulen, että sillon tehtiin, kun me asuttiin HOASilla, Jessi luetteli. Se ei suorastaan lohduttanut. Olin laskenut vain toukokuun lopusta puoli vuotta ja jos nyt aloinkin laskea syyslukukauden alusta, olisimme jo helmi- tai maaliskuussa.
- Okei, mä soitan, sanoin kuitenkin. Olihan se parempi kuin vain istua ja odottaa.

 
7. Valkoinen kuutioni
Emme olleet törmänneet Arskaan sunnuntainakaan, vaikka Anni oli halunnut käydä naapuritallilla. Minä pistin vastaan, eikä hän ehkä ihan tahallaan sitä tehnytkään, mutta sinne me vain päädyimme. Anni oli halunnut lähteä ratsain katsomaan lähimaastoja ja minä menin kävellen mukaan, sitten ehkä eksyimme hiukan ja löysimme itsemme naapurista. Se oli sinänsä ihan okei, Kodiak teki tuttavuutta Jasun hevosten kanssa ja Irpo näytti ihan ilahtuvan tapaamisestamme. Hän ihasteli Kodiakia sopivan asiantuntevasti ja kertoi sivulauseessa, että Arska oli sinä viikonloppuna käymässä kotonaan. Hyvä syy, mutta jos olin jo viikon valvoskellut toiveikkaana ja jännittyneenä, nyt valvoin varmuuden vuoksi vielä yhden yön epätoivoissani. Ei tästä mitään tulisi. Hän vältteli minua.

Päätin aloittaa viikon puhtaalta pöydältä enkä ollenkaan miettinyt hevosasioita maanantai-aamuna. Mietin sen sijaan asuntojuttuja ja nakkasin viime tingassa laukkuuni minikannettavani. Olin alkuun kuljettanut sitä mukana koulussa, mutta havainnut sen pienuudessaankin painavaksi. Jos me tarvitsimme koneita, menimme luokkaan, jossa oli sellaiset, ja minä raapustin luentomuistiinpanot mieluummin kynällä. Silloin saattoi piirrellä kuviakin. Koneella olivat kuitenkin kaikki dokumentit asunnonhaustani, mukaan lukien toimiston puhelinnumero, jonka junamatkalla kaivoin sieltä esiin ja naputtelin valmiiksi kännykkääni. Soittaisin sinne ensimmäisellä tauolla, nyt se ei vielä ollut auki.

Aamun kaksoistunti oli harvinaisen unettavaa teoriaa, enkä tänä maanantaina jaksanut edes esittää olevani mitenkään mukana. Torkuin ja odotin vain, että pääsisin puhelimeen. Livistin ulos, sillä puhelinhuone, joka koulussa oli ihan asioiden hoitamista varten, oli varattu. Tipi ja Mirjami seurasivat perässä. Olin valistanut heitä sen verran, että he tiesivät, mihin aioin soittaa ja Tipi oli ilmoittanut tulevansa kuuntelemaan, miten olisin luja ja vaativa, luvallani tai ilman.
- Possut, te häiritsette mua! suhisin molemmille, kun kuuntelin hälytysääntä ja vetäydyin sivummalle ohi tupakoitsijoiden.
- Me ollaan sun henkisenä tukena, kultapieni, Tipi sanoi ja yritti kietoa kätensä harteilleni, mutta sukelsin karkuun.

Taistelin kymmenisen minuuttia kuin jalopeura jonotusääniä ja jonosta katkenneena pois heitettyjä puheluita vastaan, mutta lopulta minulle vastattiin. Olin jo ehtinyt ajatella, etten pääsisi läpi ollenkaan, vaan joutuisin yrittämään seuraavalla tauolla uudelleen ja häkellyin hetkeksi niin, että melkein unohdin mitä olin aikonut sanoa. Nimeni, siis.
- Hei, täällä on Alissa Alakärppä, sopersin lopulta ja käänsin selkäni Tipille, joka näytteli kuolevansa nauruun. – Mä haluaisin kysyä, missä vaiheessa mun asuntohakemus mahtaa olla.

Täti toisessa päässä sai takuulla samanlaisen puhelun joka kolmas minuutti, mutta ainakin tähän aikaan viikosta hän oli vielä kärsivällinen ja alkoi etsiä tietojani. Odotin kärsivällisesti ja aloin leppyä sen verran, että annoin Tipin tunkea puoliksi poltetun savukkeensa suuhuni.
- Niin, sä olet hakenut kaveriasuntoa, nainen sanoi hetken kuluttua.
- Sitäkin.
- Semmosten keskimääränen odotusaika on lähemmäs vuosi.
- Niin, sen mä arvaan. Mä olenkin enemmän kiinnostunut siitä mun omasta soluhakemuksesta, selitin kärsivällisesti.
- Kuule, semmoista täällä ei ole ollenkaan.
- Miten niin ei ole? kysyin tuohtuneena ja nousin seisomaan ikkunalaudalta, johon olin takapuoleni tukenut.
- No ei ole.
- Mutta mä olen hakenut – jo paljon ennen kuin mä hain sitä kaveriasuntoakin - mulla on teidän kuittaussähköposti siitä! Pakkohan mun on olla jonossa!
- Onkohan tässä nyt tapahtunut jokin virhe, virkailija sanoi empien.
- Siltä näyttää!
- Voitko sä toimittaa sen sähköpostin mulle niin mä katson, mitä täältä löytyy. Joskus on käynyt niin, että uusi hakemus on kadottanut vanhan…
- Voin kuule, nopeammin kuin uskotkaan!

Painoin mieleeni hänen nimensä, joka oli samalla sähköpostiosoite ja kiitin itseäni kaukonäköisyydestä, kun olin ottanut koneen mukaan.
- No? kysyi Mirjami, kun otin puhelimen korvaltani.
- Ne on hukannu mun hakemuksen! Onneksi mä voin todistaa, että mulla oli semmoinen, sanoin tuohtuneena.
- Ota savuke, tarjosi Tipi, joka väitti polttavansa vain hermojaan rauhoittaakseen. Siinä tapauksessa hänen hermonsa olivat verkkosukkahousut. Niin olivat minunkin nyt, joten tartuin tarjoukseen ja otin yhden. Poltin kuitenkin vain muutaman henkosen, ennen kuin annoin sen pois ja lähdin sisälle lähettämään sen sähköpostin.

Tilanteen ollessa mikä oli pidin vastoin suosituksia puhelimeni päällä ja vilkuilin sitä vähän väliä.
- Se ei soi ikinä jos sä tolleen vahtaat, sanoi Mirjami, mutta hän oli väärässä. Se soi jo reilun tunnin kuluttua. Nousin niin, että tuoli kolahti, sopersin anteeksipyyntöjä ja jotain kiireisestä puhelusta ja ryntäsin ulos luokasta. Sen verran olin sentään katsonut, että numero näytti lupaavalta eikä ollut esimerkiksi Danni.
- Täältä HOASilta hei, kuulin, kun pääsin ulos ja sain vastattua.
- Niin? sanoin ja sydämeni hakkasi melko kovasti. Kävelin ikkunan ääreen ja tuijotin ulos mitään näkemättä, kun nainen kertoi asiaansa. He olivat tosiaan hukanneet toisen hakemukseni ja sen uudelleen syöttäminen järjestelmään vanhoin tiedoin oli kuulemma mahdotonta.
- Niin että koska sä nyt oikeesti varmaan olet jo aika lailla jonon alkupäässä niin mulla ois tässä nyt vapaa huone Käpylässä. Kiinnostaisko se sua?
- Kiinnostaa, henkäisin ja lähetin lämpimiä ajatuksia Jessin suuntaan. Ilman häntä en olisi ruvennut soittelemaan, olisin vain odottanut kiltisti ties vaikka miten kauan. Käpylän sijainnista minulla ei juuri nyt ollut minkäänlaista käsitystä, mutta nimi oli tuttu. Jossain täällä se oli, Helsingissä, ja minä muuttaisin sinne. – Koska mä voin tulla tekemään vuokrasopimuksen? jatkoin, sillä yhtäkkiä aloin pelätä, että jokin menisi vielä pieleen. Ehkä tuo täti, joka nyt tarjosi minulle asuntoa tiskin alta, jäisi kotimatkalla auton alle ja kun seuraavana päivänä menisin toimistolle, minulle vain naurettaisiin ivallisesti. Väittäisivät ehkä vielä huijariksi.
- Me ollaan täällä puoli viiteen. Muista vuokratakuu.

Vuokratakuu! Lopetin puhelun ja mietin pankkitilini saldoa. Se ei ollut kehuttava. Kesästä oli ikuisuus ja vaikka sain Jessiltä ja Veskulta rahaa jos ja kun tarvitsin, ei minulla ollut sitä nyt. Totesin, että paras mahdollisuuteni oli soittaa Veskulle, jonka työpaikka oli ihan lähellä.
- Voitko sä mitenkään ottaa vartin taukoa ja tulla tapaamaan mua? kysyin, kun hän vastasi. En vaivautunut pyytelemään anteeksi sitä, että häiritsin kesken työpäivän. Ei hän olisi vastannut, jos olisi ollut kiireinen ja kiinni jossain.
- Mikä sulla on hätänä? hän kysyi nopeasti.
- Ei mikään, sanoin yhtä nopeasti. – Hienoja uutisia vaan – ja sen takia mä tarvitsisin vähän rahaa ihan heti. Tai oikeastaan aika paljon rahaa, kakssataaviiskymppiä.
- Ja mikä mahtaa olla tää kiireinen tarve?
- Takuuvuokra! hihkaisin ja vuodatin koko tarinan tädistä, joka ei ollut löytänyt hakemustani ja tarjosi vastalahjaksi asuntoa ja joka kuolisi karmivalla tavalla myöhemmin iltapäivällä.
- Ahaa. Tiedätkö sä sen pankkiautomaatin Biomedicumin kulmalla? Jos nähdään siinä, Vesku ehdotti.
- Joo! Mä haen vaan kamani luokasta ja tulen saman tien! lupasin. Ihanan helppoa! Jos olisin ollut toisenlainen tyyppi, olisin voinut puolen tunnin kuluttua olla taksissa matkalla lentokentälle kadotakseni maasta kokonaan.

Tunti oli ehtinyt päättyä hoitaessani asioita ja Mirjami ja Tipi tulivat minua vastaan luokan ovella.
- Mä häivyn nyt, mun pitää mennä tekemään vuokrasopimus, ilmoitin heille.
- Mä tulen sun mukaan, Tipi sanoi. – Mua ei huvita tänään enää koulu.
Mirjami näytti miettiväiseltä, mutta päätti sitten lintsata myös. Minä en pistänyt hanttiin. Olisi kiva saada seuraa matkalla toimistolle, jonka sijainnista minulla ei ollut tarkkaa havaintoa. Osoitteen vain tiesin.

Vesku odotti minua Biomedicumin kulmalla rahat kourassaan ja kauhean vieraan näköisenä kaupunkitakissaan. Ei häntä koskaan ehtinyt nähdä se päällä kotona.
- Lintsaatko sä nyt mennäksesi vuokraamaan asunnon? hän kysyi ankarasti.
- Mä teen täsmälleen niin! ilmoitin.
- Mihin sä olet menossa? Tai siis, missä se toimisto on? Ja missä se asunto on?
- Asunto on Käpylässä ja tässä on Tipi ja Mirjami, ne tulee mulle oppaiksi, etten mä eksy matkalla, sanoin huitaisten kavereideni suuntaan. Näin Veskun silmäilevän heitä päästä varpaisiin ja hänen kulmakarvansa kohosivat tuskin huomattavasti. En ihmetellyt. Mirjamilla oli maastonvihreä maihinnousutakki, jonka alta roikkui hänen intialaistyyliin liukuvärjätty hameensa ja pisteenä i:n päällä tummanvioletti baskeri. Tipi taas oli vielä herraskaisemman näköinen kuin Vesku itse, hänen pitkä villakangasulsterinsa oli huolettomasti auki paljastaen valkoisen kaulaliinan. Hän näytti siltä kuin olisi juuri hukannut silinterihattunsa.
- Hauska tavata, hän sanoi ylhäisesti ja ojensi Veskulle kätensä. Tämä häkeltyi niin, että tarttui siihen ja sopersi jotain.
- Kiitos, sä olet paras, sanoin Veskulle ja aloin töniä kavereitani kohden ratikkapysäkkiä.

Toimiston löytäminen ilman Tipiä olisi ollut vaikeaa, sen verran sokkeloista Pasilassa oli, mutta hän vei meidät suoraan sinne. Ovella minua alkoi taas epäilyttää. Jospa se täti, jonka kanssa olin jutellut, olikin jotenkin höppänä ja keksinyt koko Käpylän asunnon omasta päästään. Pysähdyin ja Mirjami törmäsi selkääni.
- Mene nyt, hän komensi ja tuuppasi minua. Vedin henkeä ja astuin sisään.

Puoli tuntia myöhemmin minulla oli hallussani vuokrasopimus, järjestyssäännöt ja avain. Takuustani oli melkein muodostunut ongelma; suurin osa kuulemma maksoi sen verkkopankissa ja esitti vain kuitin. Lopulta rahat oli kuitenkin otettu vastaan ja minulla oli kuitti niistäkin. Seisahduin taas heti, kun olimme päässeet ulos ja kaivoin avaimen farkkujeni taskusta. Minulla oli hiki ja kylmä alkutalven tuuli tuntui ihanalta hiuksissa. Räntäsadekin olisi tuntunut tällä hetkellä.

Tipi ja Mirjami ymmärsivät täysin hetken merkityksellisyyden ja katselivat hekin avainta kunnioittavasti.
- Kai me mennään katsomaan sitä saman tien? Tipi kysyi soveliaan ajan kuluttua.
- Totta hitossa mennään! Miten sinne pääsee? kysyin.
- Bussilla, Tipi sanoi mutta rypisti otsaansa sen näköisenä, ettei ollut nyt ihan varma. Bussipysäkille me kuitenkin päädyimme ja matkustimme numerolla 69 vähän matkaa. Tipille tuli puolen tusinan pysäkinvälin jälkeen kova kiire pompata pystyyn ja soittaa kelloa.
- Nyt tää lähtee väärään suuntaan, meidän pitää mennä pois!
- Mä tiedän nyt, missä me ollaan, sanoi Mirjami ja huokaisin helpotuksesta. Tipi ei herättänyt kovasti luottamusta ja itse olin ihan hukassa.

Kävelimme vielä hyvinkin pari kilometriä, ennen kuin katukyltissä luki oikea kadunnimi. Taloissa oli jotain tuttua. Ehkä olimme Annin kanssa käyneet täälläkin pällistelemässä, tai sitten samanlaisia kerrostaloja oli muuallakin. Minun ei tarvinnut tarkistaa talon numeroa tai rappua, ne olivat iltapäivän aikana syöpyneet mieleeni varmasti ikuisiksi ajoiksi.

Suoraan sanoen en ollut koskaan ollut niin kalseassa paikassa kuin uuden kotini rappukäytävä oli. Se oli persoonaton ja valkoinen paitsi lattiaa, joka oli omituisen tummansinistä muovimattoa. Ilmoitustaululla oli tiedotteita, joihin oli raapustettu mitä mielenkiintoisimpia huomioita ja taulu, jossa olisi pitänyt lukea asukkaiden nimet oli numeroita lukuun ottamatta tyhjä. Lievä tupakansavun haju leijui ilmassa, ei niin vahva, että olisin uskonut kenenkään polttaneen rapussa, mutta ehkä rapun edessä tai tuuletusparvekkeella.
- Mikä kerros? Tipi kysyi hissin luota.
- Mä en voi tietää. Asunnon numero on 36, sanoin ymmälläni ja katselin sitä tyhjää taulua. 36 oli siinä aika ylhäällä, joten voisimme kai saman tien ajaa ylimpään kerrokseen ja kävellä sitten sieltä alaspäin.

Hississä minua alkoi jännittää. Olisikohan siellä ketään kotona? Jos oli niin mitä minun pitäisi sanoa? Tunsin itseni tunkeilijaksi. Onneksi en ollut yksin niin en voinut muuta kuin jatkaa matkaa sen näköisenä että tiesin mitä tein. Kun oikea ovi löytyi, harkitsin hetken soittaa ovikelloa, mutta käytin sittenkin avaintani. Olihan se kotini nyt.

Hiljaiselta kuulosti. Eteinen oli pitkä käytävä, jonka molemmin puolin oli suljettuja ovia. Naulakossa roikkui kaksi takkia, kenkiä oli vähän useampi pari naulakon alla. Ne eivät oikeastaan juorunneet mitään kenenkään paikallaolosta, sillä kai useimmilla oli ainakin pari talvitakkia, kun Suomen talvi oli millainen oli, vuoroin plussalla ja sitten äkkiä pakkasella.
- Tässä on vessa, Tipi ilmoitti. Hän oli avannut ensimmäisen oven ja niin siellä oli. Minusta alkoi tuntua paremmalta, kun katsoin sisään. Vessanpöntön kannen päällä oli pörröinen vaaleanpunainen karvasuojus, joka minusta periaatteessa oli aika kammottava, ja lattialla samanlainen matto. Joka tapauksessa ne antoivat herttaisen tyttömäisen kuvan asukkaista.
- Täällä on suihku, Mirjami sanoi seuraavalta ovelta. Siellä oli suihkukaapin lisäksi muutama korihylly ja niissä pulloja ja purtiloita, hiusharjoja ja kaikenlaista muuta, mitä nuoret naiset tapasivat kylpyhuoneessa tarvita. Mirjami tutki pulloja kiinnostuneen näköisenä, mutta minä halusin eteenpäin, omaan huoneeseeni. Täti toimistolla oli näyttänyt pohjapiirustuksesta, mikä se oli, joten minun ei tarvinnut kokeilla kaikkia muita ovia vaan kävelin suoraan viimeiselle ovelle. Se oli lukossa, mutta onneksi minulla oli avain siihenkin.

Siinä ei sitten ollut mitään näkemistä, kuinka olisi ollutkaan. Tyhjä valkoinen kuutio se oli, oven vastakkaisella seinällä leveä tummapuitteinen ikkuna. Näköala oli tielle, jota olimme äsken kävelleet tänne ja se näytti tylsän rauhalliselta. Olin ajatellut, että kunhan muuttaisin kaupunkiin, eläisin tapahtumien keskipisteessä, mutta ulkona näytti siltä, ettei siellä paljon tapahtunut. Okei, toisella puolen katua oli kaupan takapiha. Voisin vahtia, miten sinne tuotaisiin tavaraa.
- Iso, sanoi Mirjami, mutta ei jäänyt ihmettelemään tyhjyyttä pidemmäksi aikaa. Minä yritin arvioida huoneen kokoa ja kurkistin kaappeihin, jotka olivat tyhjät, mutta kovin paljon en minäkään nähnyt katseltavaa.
- No tää on nyt nähty, lausahdin sulkiessani oven taas, mutta ystäviäni ei näkynyt. Löysin heidät äänen perusteella keittiöstä. Sekin oli ihan kohtuullisen kokoinen ja ikkunassa roikkui Unikko-verhot. Pöydällä oli Unikko-vahakangas ja läjä ilmaisjakelulehtiä. Mirjami ja Tipi tutkivat jääkaapin sisältöä, mutta sulkivat oven vikkelästi, kun huoneistosta yllättäen kuuluikin ääntä. Pienikokoinen, mustatukkainen tyttö tuli yhdestä huoneesta silmiään räpytellen. Jollei hän ollut juuri herännyt niin ei sitten kukaan.

- Mä olen Alissa, mä muutan tänne, sanoin nopeasti, ennen kuin hän kolkkaisi meidät jollain.
- Ai, kuului lyhyt vastaus, kun hän raivasi tiensä jääkaapille ja otti sieltä mehupurkin. Lasillisen juotuaan hän näytti vasta kunnolla huomaavan meidät. – Vai niin. Koska sä muutat?
- Varmaan alkaen huomenna, arvelin. – Mä vasta sain avaimen.
- Okei, hän sanoi lähtien menemään pois, mutta pysähtyi kynnykselle ja kääntyi ympäri. – Niin, mä olen Sanna. Mä en ole ihan hereillä vielä. Sori. Sanoitko sä muuttavasi tänne?
- Mä muutan tänne, lausuin hitaasti, jotta hän varmasti ymmärtäisi.
- Okei, hän sanoi ja meni. Jessus sentään, toivottavasti muut kämppäkaverini olisivat selväjärkisempiä!

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   6.8.15 21:18:49

?!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.8.15 21:49:29

Olin kuvaamassa auringonlaskua ja vaaleanpunaisia pilviä :)
-----------------------------
8. Hoodeilla
Pää pörräten lähdin kotiin ja raapustin junassa loputonta listaa kaikesta, mitä minun pitäisi pakata. Puolivälissä matkaa Anni soitti minulle ja tajusin unohtaneeni, että olin puolittain luvannut mennä hänen kanssaan tallille tänäänkin.
- Mä unohdin kokonaan, anteeksi! Mä olen jo junassa, selitin.
- Ai jaa, Anni sanoi pahastuneena, mutta kun kerroin syyn, hän piti miettimistauon ja alkoi sitten iloita kanssani. Se oli helpotus. Anni oli ihana, mutta toisinaan hän loukkaantui kovin helposti.
- Tuletko sä auttamaan muutossa? Tai pakkaamisessa? kysyin.
- Riippuu siitä koska. Mutta tulen mä ainakin illalla käymään teillä niin saat kertoa koko jutun kunnolla!

Olin kotona yllättävänkin aikaisin. Lintsaaminen ei ollut vienyt yhtä paljon aikaa kuin koulussa oleminen, vaikka siihen olikin mahtunut niin paljon matkustamista. Jessi ja Vesku eivät olleet vielä tulleet ja koska Armi ei ollut sisällä, arvelin kaksosten ja ehkä Jerrynkin olevan tallilla. Minua ei kiinnostanut nyt ollenkaan mennä sinne. Menin keittiöön, sillä johtuen lintsatusta ruokatunnistakin vatsani kurisi ja unohduin katselemaan astiakaappia sillä silmällä. En tarvitsisi paljon – ellen sitten järjestäisi jonkinlaisia tupaantuliaisia. Mutta ehkä silloin tyytyisin kertakäyttömukeihin. Lautasen tai pari kuitenkin. Ruokailuvälineitä minulla oli, sillä Katri-täti oli lahjoittanut minulle suurimman osan omistaan muuttaessaan. Siinä oli isoisäni hiihtokilpailulusikat ja vanhoja luupäisiä haarukoita ja veitsiä jostain 40-luvulta.

Jätin astiat toistaiseksi sikseen; en minä ilman Jessiä niitä alkaisi kerätä. Tein voileivän, otin kaapista ison jätesäkin ja kiipesin sen kanssa yläkertaan. Vaatteista olisi helppo aloittaa. Nostelin niitä pinoittain säkkiin, kunnes kaappini oli puoliksi tyhjä ja säkki melkein liian raskas nostaa. Seuraavaksi olin kiskaisemassa sängystäni lakanat, mutta tajusin lopettaa ennen kuin aloitinkaan. Tarvitsisin sitä ihan parin tunnin kuluttua, sillä en sentään enää tänä yönä aikonut muuttaa. Sitä paitsi tajusin, että ihan kohta olisi joulu. Tarvitsisin sänkyä silloinkin, sillä tietysti tulisin jouluksi kotiin.

Hiljalleen perhe kotiutui ja värväsin kaikki avukseni. Vesku tosin kieltäytyi mennäkseen ratsastamaan ja Jerryä ei näkynyt vieläkään, oli kuulemma kylillä kavereiden kanssa. Danni ja kaksoset ja Jessi antautuivat penkomaan talon tavaroita melkein yhtä innoissaan kuin minä, joskin Jessistä oli ehdottomasti eniten hyötyä. Hänellä oli hyvä näkemys siitä, mitä minun kannattaisi ottaa mukaan ja mitä ei. Danni ja kaksoset raahasivat esiin mitä merkillisimpiä tavaroita. Sarri jopa tarjosi minulle omaa kattolamppuaan ja aikoi jo ruveta irrottamaan sitä, kun Danni yhtäkkiä romahti istumaan lattialle ja alkoi niiskuttaa.
- Mikä sulle tuli? kysyin pelästyneenä.
- Mä en tykkää tästä! Miten sä voit jättää mut, kun me ollaan oltu yhdessä kaikki elämämme päivät?

Katsoin häntä sanattomana, mutta hän lopetti, ennen kuin keksin sanoa mitään siitä puolesta vuodesta, kun hän oli karannut Tammisaareen, ja pyyhkäisi nenänsä hihaansa. Hän katsoi minua silmät vielä märkinä, mutta ääni täynnä voimaa ja riehakkuutta.
- Älä tuijota tolleen! Tietysti sä muutat! Mä tulen kuskaamaan sulle tavaroita huomenna, jos Jessi suostuu ajamaan rotiskolla töihin! Ja mähän muutan ihan pian perässä! Puol vuotta enää!
- Niin just! sanoin ja kyykistyin halaamaan häntä. Jotenkin terveesti me olimme alkaneet kasvaa erillemme nyt, kun minä kävin koulua Helsingissä ja Danni roikuskeli edelleen kotikulmilla, mutta en oikeastaan ollenkaan epäillyt sitä, etteikö hänkin viimeistään puolen vuoden kuluttua olisi muuttamassa.
- Sarri, en mä voi viedä sun lamppuasi, sanoin, kun tämä tuli alakerrasta ruuvimeisselin kanssa.
- Mikset? Mä ajattelin että mä saan sitten sun kristallikruunusi, hän sanoi pettyneenä.
- No en ainakaan tänään, tarkensin, ja sitten kuulin Annin tulevan ja juoksin häntä vastaan.

Jessi lupasi pärjätä yleensä Dannin ja minun käytössä olevalla pikkuautolla seuraavan päivän, kun lupasin ja vannoin, että uusi kotikatuni oli hiljainen umpisuoli, jonka varressa oli näyttänyt olevan oikein hyvin tilaa parkkeerata yhdistelmä ja kääntää se ympäri. Danni oli käynyt hakemassa traikun tallilta ja tuonut sen oven eteen, joten se oli ollut helppo pakata. Olin jättänyt oman sänkyni, joka oli hankalasti ullakolla, ja tyytynyt sen sijaan yhteen kellarissa olleeseen laveriin ja varapatjaan. Sen lisäksi minulla olikin vain nyssyköitä ja kasseja. Kirjahylly ja koulupöytä olisivat jonkinlainen välttämättömyys, mutta suoraan sanoen alkoi olla sen verran myöhä, etten enää jaksanut ajatella niitä.
- Mä voin tulla auttamaan sua kantamisessa ja mennä vasta sitten tallille, Anni lupasi.
- Me ollaan siellä varmaan vasta aika myöhään, mulla on koulua neljään, ilmoitin, mutta siihen Danni sanoi, että ihan turhaan minä tulisin kotona käymään. Hän voisi hypätä autoon puoli neljältä ja tulla hakemaan minut koulusta. Siten pääsisimme paljon nopeammin raahaamaan tavarat.
- Sitten mä voin pyytää Tipin ja Mirjaminkin apuun.
- Miksi? Ei tossa ole kannettavaa niin monelle ihmiselle, Danni tuhahti.
- Sä olet hullu! Aiotko sä lähteä Hesan neljän ruuhkaan auton ja traikun kanssa? huudahti Anni. Siihen Danni totesi ylemmyydentuntoisesti, ettei se voinut olla kovin vaikeaa.

Käskin kuitenkin häntä ajamaan läheiselle huoltoasemalle odottamaan sen sijaan, että tulisi koulun eteen. Saatoin kuvitella Dannin kääntymään vastoin liikennesääntöjä Mannerheimintien yli ja pahimmassa tapauksessa kolhimaan muuttokuormani tärviölle, jos paras tapaus olisi, että hän vain pysäyttäisi koko työmatkaliikenteen kaupungista poispäin. Siinä tapasin hänet viittä yli neljä hengästynyt Mirjami mukanani. Tipi oli tehnyt erittäin sulavan poistumisliikkeen, kun olin ilmoittanut, että koulun jälkeen olisi tiedossa naisten vaatteiden ja muiden varustusten kantamista, mutta ei sillä ollut niin väliä. Anni tulisi joka tapauksessa eikä tavaraa tosiaankaan ollut vielä niin kovin paljon.

Paitsi että Danni oli pakannut aika lailla lisää siihen, mitä olimme edellisiltana traikkuun raahanneet.
- Mulla oli koko päivä aikaa miettiä, mitä sä tarvitset, hän sanoi vaatimattomasti, kun ihmettelin sitä. Hän oli yllättävän suoraan osannut ajaa uuden kotini luokse ja siellä koukannut häpeämättä jalkakäytävälle rapun eteen.
- Okei, sama se kai on tuoda nyt mahdollisimman paljon, kun on kerran auto ja koppi, huokaisin, kun näin olohuoneesta pihistetyn ison anopinkielen. – Ruvetaan hommiin.

Ensimmäisessä hissillisessä meillä oli kullakin kädet täynnä nyssyköitä, paitsi minulla, joka kannoin anopinkieltä. Asunnossani oli nyt enemmän takkeja ja kenkiä kotona, joten oletin, että ihmisiäkin olisi. Harkitsin huhuilla eteisestä, mutta annoin olla. Kenet kolistelumme saisi esiin kolostaan, hänelle esittäytyisin – enhän minä tiennyt, vaikka kaikki nukkuisivat uupuneen unta kuten se Sanna eilen.
- Tää on iso! henkäisi Danni, kun sain huoneeni oven auki ja niinhän se tietysti oli verrattuina meidän pieniin, vain nukkumiseen tarkoitettuihin komeroihimme kotona.
- Tässä on mun koko asunto nyt sitten, muistutin.
- Höpsis, onhan sulla vessa ja keittiö erikseen.
- Niin, mutta olohuone ja makuuhuone.
- Pannaanko me sänky ikkunan eteen? Mirjami ehdotti.
- Ei kun mä laitan siihen työpöydän sitten joskus, kun saan sellaisen. Tuodaan se vaikka tolle seinälle, osoitin.

Seuraavaa kuormaa tuodessamme, eteisessä oli vastassa vaaleahiuksinen tyttö. Hän hymyili niin ystävällisesti, että tunsin itseni liikuttavan tervetulleeksi.
- Kukas teistä tänne tulee? Mä olen Rianoora tai Ria vaan.
- Minä muutan, sanoin ilahtuneena ja esittelin Dannin ja Mirjamin.
- Haluatteko te apua kantamisessa?
- Me ei oikeasti taideta tarvita, ei meillä ole kuormassa enää oikeastaan kuin sänky ja patja, hymyilin. – Anteeksi tää kolina ja muu mekkala.
- Ei mitään! Ei kai sitä voi äänettömästi muuttaa?

- Kuulostipa kivalta, huokaisin, kun hyppäsin taas Dannin ja Mirjamin seuraksi hissiin.
- Liian kivalta. Lipevältä. Se takuulla puhuu susta jo pahaa selän takana, sanoi Danni synkästi.
- Ja höpsis. Kenelle puhuu?
- No ehkä siellä on joku muukin kotona.
Anni oli ehtinyt sillä välillä perille hänkin ja neljistään traikku tyhjeni lopullisesti. Tavarat saivat odottaa rapun edessä sen aikaa, kun vahdin, miten Danni ajoi yhdistelmän lailliselle parkkipaikalle ja hypähteli sieltä luoksemme.
- No niin, viimeinen rypistys! hän sanoi iloisesti iso kassi olkapäällään.
- Mitä tuolla on? kysyin epäluuloisena.
- Tavaroita sulle, hömpsä. Mä laitoin vaan nää helposti särkyvät takapenkille mieluummin kuin traikkuun.

Pari hissimatkaa vielä ja olimme saaneet kaiken sisään huoneeseeni. Siinä sitten seistä törötimme, kaikki neljä, ja katselimme kaaosta.
- Pärjäätkö sä nyt? Mun tarttis sinne tallille, sä et taida ehtiä mukaan? Anni kysyi jotenkin töksähtäen.
- Tietty pärjään! Ei kukaan muu saakaan mun tavaroita laittaa kaappiin, naurahdin. – Ja hei, mä ehdin varmasti huomenna sun mukaan, jos sä vaan haluat!
Se sulatti Annin ja halasimme.
- Onnea uuteen kotiin! Mä hommaan sulle tuparilahjan, kunhan sä olet asettunut, hän lupasi.
- Se voi odottaa tupareihin.

Mirjamilla ei ollut niin kiire, eikä hän arkaillut ruveta purkamaan jätesäkkejäni.
- Odota, mä haluan pyyhkiä ne hyllyt ensin, sanoin nopeasti. Kenenkään mieleen ei kuitenkaan ollut tullut pakata minkäänlaisia siivousvehkeitä, joten nappasin Mirjamin sylissä olevasta kasasta yöpaitana pitämäni ison T-paidan ja kävin kastelemassa sen vessassa.
- Oletko sä nyt vähän nipo? Danni kysyi laiskasti.
- No jos mun alkkareissa on pölyä niin mä haluan, että se on mun omaa pölyä, tuhahdin ja sutaisin molemmat kaapit lävitse. – Sä saat viedä tän takaisin kotiin ja pistää pyykkiin.

Meillä meni reilu tunti siihen, että tavarani olivat kaapeissa. Ria oli käynyt jossain vaiheessa ovella nyökyttelemässä hyväksyvästi ja luetellut liudan sääntöjä. He kuulemma siivosivat vessan ja keittiön vuoroviikoin ja koska minun huoneeni oli ehtinyt jo hetken aikaa olemaan tyhjillään, tällä viikolla olisi minun vuoroni. Nielin sen ihmettelemättä, mutta Danni kyllä jupisi jotain.
- Hiljaa, komensin häntä, kun Ria oli mennyt. – Miksi sä olet tuonut toisen patjan?
- Koska mä aion jäädä yöksi, Danni sanoi ja tönäisi merkitsevästi sitä särkyvää tavaraa sisältävää kassia.
- Sulla on Jessin auto!
- Niin? Voin mä soittaa sille, että se voi tulla vaihtamaan sen, ellei se ole vielä lähtenyt.
- Totta kai se on lähtenyt! Kello on sataviis!
- Niin onkin, munkin pitää lähteä, Mirjami havahtui.

Hänen mentyään Danni petasi sänkyni ja heittäytyi mukavasti istumaan sen päälle. Suurin osa tavaroistani oli paikoillaan ja tyhjät kassit ja säkit oli tungettu kahteen suurimpaan kassiin ovenpieleen. Huone näytti taas surkean tyhjältä, vaikka se vasta oli ollut kuin kirpputorin takahuone. Anopinkieli seisoi urheana nurkassa ja läppärini ja CD-soittimeni seisoivat rivissä ikkunan alla. Yksi asia, jota minä en ollut muistanut mutta Danni oli, olivat verhot. Hän oli ottanut kaapista yhdet niistä, joita Jessi tapasi pitää keittiössä ja ripustanut ne paikoilleenkin uudesta keittiöstäni lainaamansa tuolin avulla. Ne eivät riittäneet peittämään ikkunaa kuin reunoilta, mutta antoivat huoneelle paljon kotoisamman leiman. Eipä sieltä kukaan ollut sisään katsomassakaan, kun vastapään naapuri oli vain kauppa neljä kerrosta alempana. Minä touhusin vielä vähän, vein puhdistusaineeni ja shampooni sun muut kylppäriin samoin kuin ison pyyhkeen ja totesin asunnon hiljaiseksi. Yhden oven takaa kuului television hiljainen ääni, mutta ketään ei näkynyt.

- Alahan kilistää, sanoin Dannille, kun menin takaisin omaan huoneeseeni ja suljin oven perässäni.
- Kilistää mitä? hän kysyi leikkien hölmöä.
- Arvaa. Ellei sulla ole muuttokaljoja tuolla kassissa niin mä syön piponi, naurahdin ja istuin avaamaan läppärin. Talossa piti olla langaton verkko, joten en uskonut kovinkaan hankalaksi päästä käsiksi jonnekin nettiradioon. Yhtään levyä en nimittäin ollut tullut pakanneeksi soittimen seuraksi.
- Ei mulla ole kaljaa, Danni sanoi, mutta avasi kassinsa ja otti sieltä kaksi juomalasia. – Mä kävin ostamassa pullon mansikkaviiniä kun mä ajattelin, että se ei ehkä ole kamalan ällöttävää vaikka se olisi vähän lämmintäkin.

Hetki oli melkein harras. Danni kaatoi kahteen lasiin ja kilistimme.
- Sun on parasta laittaa Jessille viesti, että jäät tänne, ettei se huolestu kamalasti, muistutin, ennen kuin Danni ehti juoda kulausta enempää.
- Mä jätin sille lapun keittiön pöydälle.
- Kuka muka enää kirjottelee lappuja?
- Minä. Juo lasis tyhjäksi niin lähdetään katselemaan paikkoja, Danni sanoi.
- Häh? Olin ajatellut viettää iltani järjestäen puseroni värijärjestykseen ja tehden seuraavaa listaa tarpeellisista tavaroista.
- Täytyyhän meidän etsiä sun lähikuppila. Ja kai meidän tarvii syödäkin jotain. Mitään ruokaa ei ole kuormassa.

Danni oli ihan oikeassa ja etenkin haalean viinilasillisen jälkeen lähiseutuun tutustuminen oli ehdottomasti juuri sitä, mitä minäkin halusin tehdä. Kävin pesulla ja vaihdoin ylleni puhtaan puseron ja Danni teki samoin, tietenkin minun kaappiani hyödyntäen. Muualta ei edelleenkään kuulunut muuta kuin se vaimea televisio.
- Täähän on kuin nunnaluostari, Danni sanoi ikävän kovalla äänellä, kun puimme eteisessä ulkovaatteita.
- Hyst! Tai sä et nuku tässä luostarissa vaan saat mennä autoon! komensin, vaikka minua nauratti. Opiskelijaelämä ei tuntunut kovinkaan riehakkaalta ainakaan tässä asunnossa ja näin keskellä viikkoa.

Ulkona oli kirpeän pimeää ja kotikatuni oli aina vaan yhtä autio. Yksi koiranulkoiluttaja kulki toisella puolen tietä, mutta yhtään muuta ihmistä ei näkynyt. Lähdimme yksissä tuumin kohden isompaa tietä, jota pitkin bussikin kulki, mutta ei siellä paljon vilkastunut. Itse asiassa missään ei juuri vilkastunut, ei edes, kun olimme kävelleet hyvinkin kilometrin.
- Tää ei voi olla totta, Danni puuskahti, kun näimme kaupan, joka tietenkin oli jo kiinni. – Onko tossa tän seudun kaikki palvelut? Eikö täällä ole edes kioskia? Mä tahtoisin ostaa tupakkaa.
- Mä en tiedä, tunnustin. Kuinka olisin voinutkaan.
- Mä kysyn tolta, Danni päätti, kun vastaan näkyi tulevan taas yksi koiraihminen, ehkä kolmikymppinen nainen mopsin kanssa. En yrittänyt turhaan estellä, Danni tekisi kuitenkin, kuten halusi.

- Anteeksi, mahtaakohan täällä olla mitään ravintolaa lähistöllä? Danni kysyi kohteliaasti ja nainen pysähtyi. Hän näytti miettivän ankarasti, ennen kuin vastasi.
- Onhan täällä. Tuolla on Käpygrilli, mutta ette te sinne halua. Ja tuolla on sitten Park-hotelli, hän osoitti ensin oikealle ja sitten taakseen.
- Miksei me haluta Käpygrilliin? Danni tiedusteli.
- Se on räkälä. Ette te semmoisilta tytöiltä näytä. Sitten on tietysti Karjala-talo, mutta ei se taida olla auki kuin päivällä.
- Kiitos, sanoin ja hän lähti jatkamaan matkaa. Me jäimme keskustelemaan vaihtoehdoistamme.
- Räkälä vai hotelli? Danni kysyi hilpeästi.
- Kumpikaan ei kuulosta hyvältä.
- Mutta kumpi kuulostaa vähemmän huonolta?
- Hotelli kuulostaa pelottavalta, tunnustin. – Jos se on hirveän hieno paikka. Mutta saako räkälästä muka ruokaa?
- Jos sen nimi on grilli niin luulisi saavan, Danni muistutti ja yhteistuumin me päätimme lähteä katsomaan, löytäisimmekö sen.

Edelleenkään emme löytäneet kioskia tai huoltoasemaa tai mitään, mutta kun lopulta näin molemmat, olimmekin jo kyseisen räkälän kohdalla.
- Kioski on kumminkin jo kiinni, turhaan me sinne yritetään, Danni päätti. – Eiköhän täältäkin saa tupakkaa. Ehkä täällä jopa saa polttaa sisällä!

Niin räkälä se ei kuitenkaan ollut, mutta muuten ehdottomasti pahimmasta päästä, missä olin käynyt. Vanha, läikkynyt kalja löyhkäsi ja sisällä oli surullisen valoisaa. Pöydät, jotka olivat säntillisesti riveissä kuin kouluruokalassa, olivat vaaleat ja tahraiset ja tahraisilta näyttivät asiakkaatkin.
- Voihan video, mutisin. Tästä ei ainakaan tulisi kantapaikkaani.
- Tarkistetaan ruokatilanne, mulla on kamala nälkä! Danni sanoi, muttei itsekään kuulostanut olevansa suorastaan haltioissaan miljööstä. Siihen minulla ei ollut sanomista, sillä niin oli minullakin.

Keittiö oli jo menossa kiinni, mutta Danni sai neuvoteltua meille vielä toasteja ja ostimme tuopilliset olutta niiden kyytipojiksi. Kaikki pöydät eivät olleet täynnä ja istuimme siihen tyhjistä, joka oli lähinnä tiskiä. Muu asiakaskunta samalla kertaa pelotti ja kiehtoi minua. Siellä ei ollut ketään yhtä nuorta kuin me, nuorimmatkin olivat noin kymmenen vuotta vanhempia. Kaikki näyttivät kuuluvan jotenkin eri lajiin: plösähtäneet naiset, joista näemmä toivonsa menettäneet olivat tuulipuvuissa ja ne, joilla vielä oli elämän kipinää, olivat resuisesti rokkarihenkisiä. Yhdellä oli jopa naisellisen röyhelöinen valkoinen jakku. Miehistä nuorimmat näyttivät pelottavilta rokkaririkollisilta, mutta suurin osa oli vain surullisen keski-ikäisiä tai suorastaan rypistyneen vanhoja. Yhteistä kaikille oli se, että he olivat humalassa.

Me emme tietenkään saaneet olla rauhassa. Ensimmäinen muutaman euron kerjääjä tuli notkumaan pöytäämme jo heti, kun olimme tuskin ehtineet maistaa tuopeistamme.
- Ei meillä ole, me ollaan köyhiä opiskelijoita, Danni sanoi herttaisesti ja sai kuin saikin ukon kompuroimaan kauemmas. Minäkään en voinut olla pekkaa pahempi. Vedin kasvoilleni ilmeen, jonka oli tarkoitus esittää, että olin tottunut potkimaan juoppoja jaloistani ja se alkoikin sujua aika hyvin.
- Mennään pois, kun ollaan syöty, sanoin Dannille, kun olimme saaneet välipalamme, läjän isoja kolmionmuotoisia voileipiä. Ne maistuivat hyvälle, sitä ei voinut kieltää, ja niistä tuli maha täyteen.
- Ei kai me ihan niin pian. Otetaan yhdet vielä ja katsotaan, päästäänkö me näiden kanssa paremmin samalle aaltopituudelle, Danni sanoi ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. – Mä ainakin jään vielä.

Miten olisin voinut jättää hänet sinne yksin? Se oli sula mahdottomuus. Valomerkin tultua olimme ainakin melko lailla samalla humalatasolla muiden asiakkaiden kanssa, vaikka aaltopituudesta en ollut varma. Yksi nuoremmista kavereista, farkkuliivinen kaljupää, oli istunut vähän aikaa pöydässämme, mutta sitten se röyhelöjakkuinen oli tullut ja taluttanut hänet korvasta pois. Nainen oli mennessään mulkoillut meitä sen näköisenä, että tuskin uskalsin enää siirtää katsettani Dannista, ja sitten se siunattu valomerkki oli tullut. Edessä oli parin kilometrin kävelymatka minun luokseni.

 
9. Tallikeikka
Ensimmäinen aamuni Käpylässä oli virkistävän epätavallinen. Minulla ei todellakaan ollut tapana herätä krapulaan, ja kun avasin perunoilta tuntuvat silmäni ja huoneessa oli valoisaa, säikähdin puolikuoliaaksi. En tiennyt missä olin, ennen kuin olin tuijottanut kotoa tuttuja verhoja hyvän aikaa. Ensimmäinen ajatukseni sen jälkeen oli, että olin unohtanut yöllä laskea ikkunaruudut, kuten uudessa paikassa olisi kuulunut tehdä.

Makasin vähän aikaa ja laskin ne nyt. Iso ikkuna, tuuletusikkuna ja toinen iso ikkuna. Kolme. Siitä aloin keriä taaksepäin, kunnes muistin vaivalloisen parin kilometrin matkan Käpygrillistä tänne valomerkin jälkeen. Minun oli pitänyt käydä kadun varteen parkkeerattujen autojen välissä oksentamassa ja niinpä minulla nyt oli taas karmiva nälkä. Örveltäminen kännissä puolenyön jälkeen oli kuitenkin uusi kokemus ja minun piti miettiä, pidinkö siitä vai en. Tietenkään en, sanoi järki, mutta ei se itse asiassa niin kamalasti hävettänyt.

Danni nukkui lattialla olevan patjan päällä ja nyt vasta huomasin, että hän oli vienyt minulta peiton jossain vaiheessa yötä. Tai ehkä minä olin antanut sen hänelle. Se oli todennäköisempää, ainahan minä olin ollut hänestä huolehtimassa. Nyt en ollut enää niin hövelillä tuulella. Loikin hänen ylitseen vessaan – kuunneltuani ensin oven raosta vähän aikaa, että kuuluiko muualta asunnosta ääniä – ja kun palasin, avasin tuuletusikkunan selälleen ja kiskoin häneltä peiton oman olemukseni ympärille. Kello näkyi olevan jo niin paljon, että jos lähtisin tällä sekunnilla, ehtisin ehkä ruokatunniksi kouluun. En ajatellut tehdä niin. Nauttisin ensimmäisestä päivästä uudessa huoneessani ihan täysillä ja murehtisin koulua myöhemmin. Minulla oli vapaa olo. Olin aikuinen, oman kattoni alla, eikä kukaan voisi tulla moittimaan minua siitä, että lintsasin.

Torkahdin suloiseen lämpöön hetkeksi, mutta havahduin, kun Danni nousi istumaan.
- Täällä on ihan hemmetin kylmä, hän sanoi.
- Täällä oli pakko tuulettaa, mutisin.
- Kello on varmaan sata.
- Satakymmenen.
- Onko täällä muita?
- En mä tiedä. En usko. Kai niillä on koulua.
- Lainaa pyyhettä, mä haluan kuumaan suihkuun. Ja etkö sä viitsisi laittaa kahvia sillä aikaa?

Se sai minut taas muistamaan, ettei minulla ollut koko talossa edes voileipäkeksiä.
- Mä menen käymään kaupassa, huokaisin ja nousin istumaan. Onneksi se oli lähellä. Tarvitsisin mehua ja leipää ainakin, ja juustoa ja jotain makkaraa. Rianoora oli maininnut edellisiltana jotain yhteisestä kahvikassasta, mutta kai sitäkin kannattaisi ostaa. Kohta olisi varmasti minun vuoroni, jos kerran jouduin vessankin siivoamaan heti ensimmäiseksi.

En kuitenkaan uskaltanut ostaa kuin ihan välttämättömimmän. Aloin matkalla etsiä pankkikorttiani ja vaikka sen sitten säikähtäneenä löysinkin, mieleeni tuli hirveä ajatus siitä, ettei minulla ollut mitään tajua, paljonko olin edellisiltana tuhlannut. En totisesti halunnut seistä kassalla kuulemassa, ettei kortilla ollut katetta. Tarkistettiinko se saman tien, sitä en tiennyt, mutta en aikonut ottaa selvääkään. Onneksi lompakosta löytyi rypistynyt vitonen ja paljon kolikoita ja ne sijoitin aamiaistarpeisiin. Kahvi saisi jäädä, kunnes pääsisin automaatille tarkistamaan tilanteen.

Danni lausahti muutaman halventavan sanan tuomisistani, kun tyhjensin kassin keittiön pöydälle.
- Älä valita, mä olen köyhä opiskelija! kivahdin.
- Mutta mulla on nälkä, hän sanoi.
- Mene kotiin syömään.
- En mä ihan vielä uskalla lähteä. Pää tuntuu pöhnäseltä.
- Vaikka pääsit suihkuunkin, tuhahdin. Minunkin pitäisi mennä. Olin yrittänyt hengittää kaupassa ainoastaan sisäänpäin.
- Anna lisää mehua.

Löhöilimme vielä hyvän aikaa jutellen ja sitten Danni sanoi lähtevänsä. Hänellä oli lakkiaisten kenraaliharjoitus. Minä muistin melkeinpä harmissani, että olin luvannut lähteä Annin kanssa tallille. En voisi lähteä sinne näin ryvettyneen näköisenä, joten raahauduin puoliväkisin suihkuun, mikä oli päivän paras idea. Sen jälkeen jaksoin jo meikata ja soittaa Annille kysyen, nappaisiko hän minut kyytiin ja mihin aikaan.
- Käykö neljältä?
- Sopii, sanoin iloisesti. Hukka-aikaa ei ollut kauheasti joten minun ei enää ehtisi tehdä mieli ruveta nukkumaan. Petasin sänkyni ja siistin huoneeni parhaani mukaan, meikkasin vähän lisää ja valikoin huolellisesti parhaimman näköiset farkkuni. Ehkä tänään taas osuisin nokikkain Arskan kanssa. Ja ellen niin mitä sitten? Vähät minä hänestä välitin. Se siinä vaan oli, että emme olleet oikeen ehtineet jutella sillä kertaa, kun olimme tavanneet. Olin ollut liian hämmentynyt. Mutta kai sitä nyt olisi kohteliasta ottaa selvää siitä, mitä hän oli puuhannut nämä vuodet?

Menin kadulle Annia vastaan, sillä olin hiuksia laittaessani kuullut jonkun tulevan kotiin ja äkillinen morkkis iski. Olimmekohan me herättäneet kaikki yöllä tullessamme? En ollut vielä edes tavannut kolmatta kämppäkaveriani, mitä jos olin tehnyt unohtumattoman huonon ensivaikutelman? Ajattelin antaa asian hautua ainakin tallireissun ajan ja livahdin mahdollisimman äänettömästi asunnosta.

- Oletpa sä laittautunut, Anni hymähti, kun kiipesin hänen viereensä autoon.
- Mun oli pakko yrittää jotain. Me lähdettiin illalla Dannin kanssa krymppäämään ja meni vähän överiksi, naurahdin.
- Oletko sä ollut edes koulussa?
- No en voinut kyetä. Mutta kyllä mä huomenna menen, en mä tämmöstä opiskelijaelämää aio alkaa viettää, lisäsin nopeasti ja Anni alkoi kertoa, miten oli itsekin innostunut soittelemaan toimistolle hakemuksensa perään. Se oli ollut tallessa ja jonossa melko hyvillä sijoilla. Hän aikoi ruveta pikkuhiljaa pakkaamaan, vielä samana iltana.

Kodiak ja Polle oli jo päästetty samaan tilaan ja ne näyttivät tulevan hyvin toimeen. Ainakin ne hamuilivat heinänkorsia päät somasti vierekkäin. Anni meni satulahuoneeseen vaihtamaan kouluvaatteet ratsastuskamoihin ja yhteisvoimin harjasimme hänen hevosensa Pollen pyöriessä jaloissa kuin utelias kissa.
- Onko vanhukset edelleen yhtä kivoja? kysyin vilkuillen talon ikkunoihin, joissa oli verho heilahtanut.
- Kivempia. Ne vaan vilkuttaa, eikä tule häiritsemään. Mä vähän pelkäsin, että saisin nyökytellä tunnin verran sielunhoitajana joka päivä, Anni naurahti.
- Okei. Mitäs sä ajattelit tehdä?
- Mennä kentälle ratsastamaan. Sanoinko mä jo, että siellä on uusia hevosia?

Ei hän ollut sanonut.
- Mitä hevosia, kenen? Koska ne on tullu?
- Ilmeisesti Arska on lainannu ne isältään. Eikös sillä ollut ratsastuskoulu?
- On, sanoin lyhyesti. Haisi vähän epäilyttävältä, ettei Anni ollut niistä maininnut, jos Arska oli ne jo viikonloppuna tuonut tullessaan. Tietysti minulla oli ollut vähän kiire muuttojuttujen kanssa, mutta ei minulla koskaan niin kiire ollut, etteivätkö uudet hevoset olisi kiinnostaneet.
- Mennään sitten, Anni sanoi ja kiinnitti otsalampun kypäränsä ympärille. Oli jo lähes pilkkopimeää, totesin yllättyneenä, ja palatessamme olisi taatusti.
- Mitä Kodiak tykkää tosta? kysyin, kun hän laittoi lampun päälle.
- En tiedä, mä eilen vasta tajusin, etten mä tule pärjäämään ilman tämmöstä.

Anni olisi voinut ratsastaa naapuriin, mutta ehkä solidaarisuudesta minua kohtaan tai koska ei halunnut kokea hevosen ensireaktiota lamppuun selästä käsin, hän talutti. Me kävelimme rinnakkain liukkaanpuoleista polkua ja hevonen seurasi kaikessa rauhassa perässä. Ainakaan näin se ei nähnyt hypähtelevässä valokeilassa mitään kummallista ja pian olimmekin jo tallin valopiirissä. Kentän kulmissa oli voimakkaat lamput, jotka valaisivat sen vähintään yhtä hyvin kuin meillä kotona, ja joku ratsasti.
- Varmaan Jasu, Anni sanoi ja antoi oman lamppunsa minulle. – Se oli eilenkin.

Minä ryhdyin nojailemaan aitaan, kun Annikin meni kentälle ja aloin katsella ratsukoiden menoa mitään näkemättömin silmin. En uskonut Annin kaipaavan minulta kommentteja sen paremmin nyt kuin myöhemminkään. Minä vain pohdin, ilkeäisinkö mennä katsomaan, mitä tallissa tapahtui. Sieltä kuului kolketta ja pauketta ja jos katselin ikkunoista sisään, näin Arskan liikuskelevan siellä. Ainakin uskoin sen olevan Arska ja enkö minä jos kuka tiennyt, miltä hän näytti.

Kymmenen minuuttia tuntui ikuisuudelta, mutta sitten alkoi tapahtua. Arska ilmestyi tallin ovesta ja käveli suoraan minun luokseni.
- Sä olet taas täällä, hän sanoi tyytyväisenä.
- Tulin Annin kanssa, sanoin lyhyesti, sillä en halunnut kuulostaa mitenkään innokkaalta. – Me ollaan käyty täällä jo monta kertaa.
- Niin kuulemma! Oletko sä käynyt tallissa lähipäivinä? Tule katsomaan!

Menin ilman muuta, sillä hän tarttui minua käsivarresta ja hymyili suostuttelevasti. Tunsin olevani koko ajan kuin näyttämöllä, hymykin tuntui liimautuneen naamaani ja vanhentuneen irvistykseksi.
- Kaikki karsinat on nyt valmiita ja odottaa vaan asukkaita, Arska sanoi ylpeänä välittämättä sardonisesta ilmeestäni ja laskin hitaasti viiteen. Voisin lakata olemasta idiootti.
- Sä toit kuulemma hevosia, sanoin ja ilahduin, kun ääneni kuulosti lähes normaalilta.
- Joo, tule katsomaan. Ne alkaa olla vähän vanhoja – ne on vanhempia kuin sinä, kumpikin – mutta meillä niiden ei vielä tarvitse juosta niin monta tuntia päivässä kuin faijalla ollakseen kannattavia.
- Onko teillä jo oppilaita? Oletteko te jo avanneet, siis? kysyin ja aloin kiinnostua ratsastuskouluasiastakin.
- Eilen kävi ensimmäiset ja huomenna tulee seuraavat kaksi, Arska sanoi ylpeänä ja näytti minulle hevoset. – Mutta varsinaisesti me meinataan ruveta mainostamaan vasta joululomalla, ja pitää avajaiset. Rosa on nyt muualla töissä ja tarvitaan me enemmän hevosiakin.
- Puoliverisiä? arvasin katsellessani kahta ruunikkoa, vaikka toinen oli aika pieni ja toinenkin melkoinen karvakasa, ihan erilainen kuin meidän hevosemme. Ehkä ikä teki sen.
- Banya on puoliksi poni, mutta Muzza on kai puoliverinen. Se on tullut Tanskasta joskus nuijasodan aikoihin eikä sillä ole papereita. Mutta molemmat on opettaneet satoja ihmisiä ratsastamaan, eiköhän ne jaksa vielä muutaman.

Kumpikaan ei näyttänyt kovin seuralliselta, joten siirryin rapsuttamaan Jasun varsaa.
- Mutta kahdella vanhuksella ei varmaan kovin pitkälle pärjää? Tuleeko teille enemmän hevosia? kysyin.
- Tulee tietysti. Irpon hevonen muuttaa tänne vielä tällä viikolla, ja Rosa ottaa hevosensa takaisin ylläpidosta. Olethan sä tavannut ne, Irpon ja Rosan? Arska kysyi ja katsoi ensi kertaa suoraan minuun. Tai ehkä hän oli katsonut aiemminkin, minä vaan en ollut juuri ilennyt katsoa häntä.
- Irpon, joo, sanoin ja totesin, etten jäätynytkään. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin olisimme tavanneet ihan äskettäin viimeksi. Lisäksi huomasin, että talli kiinnosti minua kovasti, oikeasti. – Mutta tarvitsette kai te enemmän tuntihevosia kuin neljä?
- Pikkuhiljaa, Arska sanoi. - Rosalla on pari ylläpitokyselyä vireillä, mutta ei me missään vaiheessa aiotakaan ottaa kauhean isoja ryhmiä. Pientä ja laadukasta, silleen me ollaan ajateltu.

Huomasin, että minulla oli noin sata kysymystä kaikesta, miten he aikoivat asioita järjestää, ja kysyinkin niistä suurimman osan. Niin paljon en kuitenkaan rohkaistunut, että olisin kysynyt Arskalta, mitä oli tapahtunut sille tytölle, jonka takia hän oli minut jättänyt, ja mitä hän oli tehnyt nämä välivuodet ja missä ollut valmistuttuaan. Askel kerrallaan, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Nyt minulle riitti se, miten tuttavallisesti pystyimme puhumaan, miten liikuttavan ylpeänä hän kertoi suunnitelmistaan ja miten kotoisalta minusta tuntui hänen kanssaan.

Jasu tuli sitten keskeyttämään tarinointimme, kun hän tuli talliin hevosensa kanssa. Ihku hirnahti iloisesti nähdessään äitinsä ja Jasu sanoi minulle Annin olevan myös kohta valmis.
- Selvä, sanoin. Olin samalla kertaa vähän maanpinnan yläpuolella että kamalan väsynyt Arskan kanssa juttelemisesta. Olisin halunnut jatkaa vaikka koko illan, mutta toisaalta halusin mennä: minulla oli nyt tarpeeksi haudottavaa koko loppuviikoksi.
- Tuletko sä toistekin Annin mukaan? Arska kysyi.
- Tulen varmaan.
- Kiva. Kuule, on ihan mielettömän hienoa, että sä tupsahdit tänne tolla tavalla! Mä olen monta kertaa miettinyt, että mitä sulle kuuluu!
- Mjoo, niin minäkin, mutisin ja Arska halasi minua. Toverillisesti, vain toisella kädellään, mutta toisaalta Jasuhan oli siinä näkemässä ja kuulemassa kaiken.
- Törmäillään taas, sanoin kevyesti ja menin ulos.

Anni ajoi kiemuran ja heitti minut kotiin tahtoen tietää, mistä olin Arskan kanssa jutellut.
- Tallista ja hevosista ja ratsastuskoulusta vaan, sanoin totuudenmukaisesti.
- Ei mitään mielenkiintosempaa? hän kysyi pettyneenä.
- En mä keksi mikä vois olla mielenkiintosempaa.
- No jestas sentään, te ootte ollu rakastavaisia! Kai teillä nyt on muutakin puhumista kuin hevoset!
- Ollaan oltu. Joo. Mennyt aikamuoto. Mä en ala ottaa puheeksi asioita, jotka voi saada sen luulemaan, että mä olisin vielä kiinnostunut siitä.
- Etkö sä sitten ole?
- En, huokaisin ja käännyin katsomaan sivuikkunasta pimeyttä. Jos salaa ehkä vähän olinkin, niin virallisesti en myöntäisi mitään. Jos asiat menisivät, kuten haaveilin, Arska haluaisi herättää kiinnostukseni ja sitten asiaa voisi katsoa uudelleen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.8.15 21:02:31

10. Lakkiaisviikonloppu
Dannin lakkiaisten takia en ehtinyt jatkaa sopeutumistani uuteen kämppääni. Jouduin seuraavana päivänä lähtemään suoraan kotiin, jotta ehtisin koululle katsomaan lakitusta ja sen jälkeen auttamaan Jessiä viimeisissä järjestelyissä, kun sukulaiset tulisivat seuraavana päivänä. Olisi ehkä ollut viisaampaa muuttaa vasta pitkänä itsenäisyyspäiväviikonloppuna. En ollut edelleenkään edes tavannut kolmatta asuinkaveriani ja Ria ja Sannakin tuntuivat juurtuneen omiin huoneisiinsa. Ehkä se oli normaalia. Aamulla näin sentään Rian aamukahvilla ja sanoin arasti olevani poissa viikonlopun. Enhän tiennyt, oliko täällä tapana ilmoitella menemisistään.
- Hauskaa viikonloppua, hän sanoi ystävällisesti.
- Kiitos samoin. Mun sisko pääsee ylioppilaaksi, selitin ja toivoin saman tien, että olisin pitänyt suuni kiinni. Mitä se häntä kiinnosti? Turhaan tarinoin.

Suoraan sanottuna oli ihana päästä taas Mustaojalle. Minulla oli niin hirveä koti-ikävä, että koski ja kun pääsin perille, heittäydyin ensimmäiseksi olohuoneen sohvalle imemään talon ääniä ja hajuja. Kaksoset tunkivat tykö ja halusivat tietää tarkalleen, millaista oli asua kaupungissa. Minulla oli hävettävän vähän kerrottavaa.
- Hiljaiselta ja rauhalliselta, irvistin, sillä en aikonut puolella sanalla mainita koti-ikävää tai kurjaa juurettomuuden tunnetta.

Iltaan mennessä olin kyllä jo saanut kaikesta hälinästä tarpeekseni. Lähteminen koulupäivän jälkeen koululle koko suurperheemme kanssa oli ihan yhtä helvetillinen hässäkkä kuin niihin aikoihin, jolloin kaikki olivat viisi vuotta nuorempia, ja Dannikin oli tietenkin riehunut kuin rantapiru ennen kuin oli itse selviytynyt matkaan. Lakituksen jälkeen hän oli lähtenyt juhlimaan, vaikkakin näyttäen vähän vastahakoiselta. Suurin osahan meistä oli saanut lakin jo keväällä ja Danni oli ollut mukana silloinkin. Oli hän pyytänyt minuakin, mutta ajatus ravintolaillasta pikkujouluruuhkassa ja taksijonosta pimeässä räntäsateessa ei kuulostanut minustakaan houkuttelevalta. Kaipa Jessi olisi ymmärtänyt, jos olisin halunnut mennä, mutta en ollut edes miettinyt, kun Danni oli kysynyt viimeisen kerran onnitellessamme häntä koululla.
- Mä lupasin vääntää sulle torttuja ja sitä paitsi mua väsyttää ihan liikaa, oisin vaan kamalan huonoa seuraa, sanoin ottaessani häneltä ruusut, joita kaverit olivat tuoneet.
- Sä olet nynny. Mutta joo, en mäkään taida kovin kauan viipyä, Danni huokaisi.
- Viivyt kumminkin kun pääset vauhtiin.

Sitten olisi pitänyt vielä jaksaa tehdä jotain kotiin palattuamme. Minusta tuntuisi etten jaksaisi muuta kuin kontata yläkertaan.
- Mä voin nousta aamulla aikaisin leipomaan tai imuroimaan tai mitä vaan, jos mä saan nyt mennä nukkumaan, rukoilin.
- Mene vaan, tarviin mä aamullakin apua kakkujen koristelussa, Jessi sanoi jalomielisesti ja kääntyi pistääkseen Jerryn imuroimaan.

Onneksi juhlat meillä eivät olleet koskaan niin viimeisen päälle tärkeitä tilaisuuksia. Ketään ei häirinnyt, jos kermavaahto ei ihan riittänyt kakun päälle tai jos Armi pyöri jaloissa kerjäämässä, kun se oli sentään puhdas. Se oli pesty aamutallin jälkeen eikä se sen jälkeen ollut päässyt ulos. Katri-täti oli ainoa poikkeus. Danni ei olisi halunnut häntä juhliinsa ollenkaan, mutta Jessi oli järkähtämätön.
- Me ollaan mummo-paran ainoat sukulaiset, ei sitä voi unohtaa.
- Ei se ole mun täti vaan Alissan, Danni oli yrittänyt.
- Älä saivartele. Se on sun isotätisi.

Ilse ja Artsi olivat hakeneet Katrin kyytiinsä ja rollaattorinsa kanssa hän istui sohvannurkkaan.
- Mä voin tuoda sulle kahvia. Otatko ensin voileipäkakkua? kysyin ystävällisesti.
- Mä haluan ensin nähdä juhlakalun ja todistuksen, täti sanoi äreästi ja alkoi kaivaa vanhanaikaista käsilaukkuaan. Minä menin etsimään Dannin ja hain samalla kahvia ja känttyjä. Halusin mielelläni kuulla, miten Danni selviäisi Katri-tädin pöllytyksestä. Sitä se Dannin mielestä kuitenkin olisi, sanoisi täti mitä tahansa.

Kun palasin kahvikupillisen ja kakkulautasen kanssa, Danni istui Katri-tädin vieressä esittelemässä arvosanojaan. Oli niissä esittelemistäkin, hän oli saanut oikein hyvät todistukset. Parhaillaan hän selitti, miten aikoi kevään ajan lukea pääsykokeisiin päästäkseen yliopistoon, ja tietenkin hän etsi parhaillaan työpaikkaa, jotain, josta saisi vähän taskurahoja sillä aikaa.
- Kai näillä numeroilla yliopistoon pääsee, Katri-täti sanoi epäilevästi.
- No jos ei niin sitten mun kai täytyy vaan etsiä joku rikas mies ja viettää juhannushäät, Danni huokaisi ja kallisti päätään. Päättelin, että hän esitti viktoriaanista neitoa tai jotain sellaista. Teatterikouluun hänen pitäisi mennä.

Katri-täti ei huomannut, että hänen kustannuksellaan pilailtiin, vaan hymyili Dannille yllättyneen hyväksyvästi, ja kun tätä sitten huudettiin eteiseen tervehtimään uusia vieraita, hän ojensi tälle kirjekuoren ja pyysi minut Dannin paikalle istumaan.
- Laitoitko sä sokeria mun kahviin? hän varmisti.
- Laitoin.
- Fiksu tyttö toi Danni. Tulee äitiinsä.
Annoin sen mennä toisesta korvasta ulos.
- Mä olen nyt muuttanut Helsinkiin, ilmoitin. Hän ei ollut vielä kuullut uutista ja halusin tuoda esiin, että minäkin olin tehnyt jotain hänen mielensä mukaan.
- Oletko? Koska?
- Ihan tällä viikolla. Opiskelija-asuntoon.
- Miten sulla oli varaa?
- Lainasin Veskulta takuumaksun, myönsin. – Vuokran verran mä varmaan saan asumistukea.

Se ei sitten enää ollut oikea vastaus. Sain pienimuotoisen saarnan aiheesta miten suvun naiset olivat aina elättäneet itsensä ilman tukia ja vaikka tiesin hänen puhuvan potaskaa – äiti oli ollut suurimman osan elämäänsä kotirouvana – piikkini nousivat pystyyn.
- Totta kai mä hankin työpaikan nyt, kun mulla ei mene enää monta tuntia päivässä matkustamiseen, sanoin tulisesti. Missä välissä minä töitä tekisin läksyiltä ja Annin kanssa tallilla käymiseltä, sitä en tiennyt, ja kuka minut ottaisi epämääräisiin tuntitöihin silloin tällöin, sitäkään en tiennyt.
- Voisitko tuoda mulle toisen sokeripalan? Katri-täti kysyi. – Tää on kitkerää kuin ois äkänen vanhapiika keittänyt.

Onneksi muut vieraat olivat miellyttävämpiä. Jumitin itseni työhuoneeseen juttelemaan Karoliinan ja Leksan kanssa, sillä tunsin nyt olevani heidän joukkoaan. Seuraava, jo kotoaan muuttanut sukupolvi, siihen minäkin nyt kuuluin. Karoliina oli asunut omillaan jo useamman vuoden ja Leksa oli saanut tyttöystävänsä kanssa opiskelija-asunnon alkusyksystä.
- Tarviitko sä sinne jotakin? Karoliina kyseli auliisti.
- Mulla ei ole siellä muuta kuin sänky, nauroin. – Mä ajattelin tarvita ainakin työpöydän ja kirjahyllyn. Sohvakin sinne mahtuisi, ainakin semmonen pieni.
- Meiltä sä voisit saada sohvan, Leksa sanoi. – Me ajateltiin ostaa semmonen levitettävä, että voi joskus jäädä vieraita yöksi.
- Oi, sanoin ihastuneena, mutta tajusin sitten kysyä, mitä Hanne siihen mahtaisi sanoa. En ollut tavannut Leksan tyttöystävää, joka oli ollut kesärakkaus ja nopeasta yhteenmuutosta päätellen kiihkeä sellainen. Perimätieto, joka tapasi levitä Leksan ja meidän perheen välillä vahingossa kuulluista puhelinkeskusteluista, puolikkaista lauseista, kun meidän lasten ei luultu olevan lähistöllä ja mielenkiintoisista sanavalinnoista, kertoi Leksan tyttöystävän olevan kaunis mutta äärettömän mustasukkainen.
- Itse se haluaa uutta sohvaa, Leksa sanoi ja katsoi minua vilpittömästi ihanilla turkoosinvärisillä silmillään.
- Mutta ehkei se halua, että mä saan vanhan.
- Älä höpötä, samahan se sille on. Mä kysyn, voinko lainata faijan autoa ja kuskata sen niin me päästään valkkaamaan uutta.

Siinä vaiheessa Annikin tuli, sillä tietysti hän kuului kutsuvierasjoukkoon Dannin luokkakaverina ja minun parhaana ystävänäni. Hän punoitti jo valmiiksi vähän astuessaan sisään ja piilotin hymyni. Leksalla oli ollut hätkähdyttävä vaikutus häneen aikojen alusta asti.
- Kävitkö sä jo tallilla? kysyin, vaikka tiesin hänen käyneen, hän oli sanonut menevänsä sinne heti aamusta ja sitten vasta meille.
- Joo.
- Miten meni?
- Mitäs siellä, ihan tavallista vaan. Ei ollut Ar- ketään paikalla.

Karoliina ja Leksa eivät reagoineet mitenkään, joten arvasin huojentuneena, ettei Arskan ilmaantuminen elämääni ollut ollut noitarummutuksen arvoinen asia. Se oli oikein hauskaa. Olisinpa ollut umpitylsä ihminen jos viisi vuotta sitten haudattu romanssi olisi ollut tarpeeksi mehevä juoru kerrottavaksi.

Juttu päättyi siihen, että sovimme sohvakeikan sunnuntaiksi, jos Leksa vain saisi auton. Hän ei arvellut sen olevan ongelma. Me menisimme Annin kanssa päivällä hoitamaan Kodiakin, sieltä ajaisimme Leksan ja Hannen luo ja auttaisimme sohvan kantamisessa ja näyttäisimme Leksalle tien luokseni. Siinä vaiheessa Jessi tuli sanomaan, että Ilse ja Artsi olivat lähdössä ja että Karoliinan pitäisi laittautua kyytiin ja minun tulla hyvästelemään Katri-täti.
- Mä olen jutellut sen kanssa jo, sanoin myrtyneenä.
- Mä tiedän, mutta se haluaa vielä kuulemma puhua sun kanssasi.

Ei tädillä sen kummempaa asiaa ollut kuin pyytää minua käymään lähiaikoina. Hän sanoi katsovansa tavaroistaan joitakin esineitä uuteen kotiini.
- Mä tulen, lupasin. Tekisin sen jonain päivänä ehkä ensi vuonna.

Jouduin sunnuntaina tallilla taas jalkamieheksi, kun Anni halusi etsiä uuden reitin kentälle. Minua alkoi periaatteessa hiukan kyllästyttää. Tämä oli vähän samaa kuin jos olisimme olleet kahdentoista vanhoja ja hän olisi saanut uuden ponin, jota uskollisen ystävättären kuului kulkea mukana ihastelemassa. Paitsi että tietystikään asia ei ollut ollenkaan niin, eikä minua haitannut lähteä hänen seurakseen. Käveleminenkään ei haitannut, enkä halunnut ratsastaa, vaikka Anni tarjosi. En ollut tuonut ratsastustavaroitani Helsinkiin. Mihin minä niitä siellä tarvitsisin, kun hevoset olivat Mustaojalla?

Arskan talli, joka oli Annin mukaan saamassa nimekseen Ratsastuskoulu Kopse, oli taas tyhjillään. Minusta se oli vähän omituista. Hevoset tietysti olivat paikalla, ja niitä oli tullut lisää. Tarhojen aitojakin oli korjattu niin, etteivät Jasunkaan hevoset enää tarhanneet kentällä vaan tallipihan toisella puolen. Arskan isän ruunikot olivat toisessa tarhassa ja kolmannessa kaksi puoliveristä lisää. Anni oli kertonut, että toinen niistä oli Irpon ja toinen sen Rosan, joka oli edelleen pysytellyt näkymättömissä. Kumpikaan ei herättänyt minussa kummempia intohimoja, tavallisen näköisiä hevosia.

Huomasin oikeasti olevani huonolla tuulella vasta, kun olin siirtynyt tarhoilta kentän vierelle katsomaan Annin ratsastusta. Hän oli ollut vasta viikon omillaan ja olin jo näkevinäni hänen vanhoja helmasyntejään. Kodiak, joka oli seitsenvuotiaaksi osaava, fiksu ja rauhallinen, mutta ei mikään automaatti, kulki haluttoman näköisesti ja veltosti.
- Koska sä olet ollu viimeksi tunnilla? kysyin vähän ajan kuluttua, sillä Mustaojalla Vesku oli neuvonut häntä vähintään kerran viikossa samoin kuin meitä omiakin.
- Pari viikkoa sitten, ennen kuin me muutettiin, tietty. Miten niin?
- Musta näyttää että Kodi luumuilee.
- Se ei oo vaan vielä palautunu muutosta, vie energiaa tottua uuteen paikkaan, Anni puolustautui, enkä ruvennut väittämään vastaan. Saattoihan hän olla oikeassakin. Kovin kauan hän ei viitsinyt ratsastaa, vaan lähdimme viemään Kodiakin kotiin ja siitä sitten Leksan luo.

Minun piti soittaa pojalle kahdesti, ensin ilmoittaakseni, että olimme tulossa ja toisen kerran, kun emme parhaalla tahdollakaan voineet löytää oikeaa taloa tusinan tai kahden samannäköisen joukosta. Leksa huokaisi kuin olisi mahdotonta käsittää sellaista typeryyttä ja kysyi, näimmekö suuren vaaleanpunaisen roskiskatoksen.
- Ei mitään sen näköistäkään, ilmoitin katsottuani joka suuntaan.
- Millä kadulla te olette?
Minun oli pakko tunnustaa, etten ollut enää ihan varma siitäkään. Olimme jo kerran ajaneet alueen halki, käyneet bussipysäkillä kääntymässä ja palanneet pihateille.
- Mä näen Siwan, sanoin ilahtuneena, sen hän varmasti tietäisi.
- Okei. Mä tulen sinne.

Kesti melkein kymmenen minuuttia, ennen kuin hän ilmestyi ja huitoi meitä ajamaan perässään. Anni mutkitteli melko taitavasti väistellen pyörätelineitä, rappukäytäviä ja pensasaitoja, mutta lopulta Leksa pysähtyi.
- Mä menen hakemaan auton, te voitte parkkeerata tähän talon päätyyn.
- Siinä on pysäköintikieltomerkki, Anni huomautti.
- Hyvin huomattu, Leksa sanoi ja häipyi. Näin, miten Anni kävi sisäistä taistelua halutessaan tehdä niin kuin Leksa oli sanonut, mutta toisaalta hän oli maailman lainkuuliaisin ihminen. Hän noudatti jopa nopeusrajoituksia ja punasininen pysäköintikieltomerkki oli hänestä varmaan kuin Jumalan syyttävä sormi.
- Mennään, sanoin nähdessäni Leksan lähestyvän isänsä autossa ja Anni totteli kiitollisen näköisenä, kun tein päätöksen hänen puolestaan.

Sain fläsärin heti astuessani Leksan perässä rappuun. Siellä oli samanlainen tummansininen korkkimatto kuin minunkin talossani – olikohan opiskelija-asuntosäätiö saanut sitä jostain perinnöksi tai lahjoituksena niin, että sitä riitti kaikkiin heidän taloihinsa? Muuten talo ehkä oli hiukan kodikkaamman oloinen, varsinkin sitten, kun Leksa päästi meidät sisään. Heidän kotinsa oli varsin sievä, ehkä jopa liiankin hörhelöinen, eteistä myöten. Naisen kädenjälki, ellei peräti kokonaisen naislauman.
- Tässä se on, Leksa sanoi ja tönäisi yhden huoneen ovensuussa seisovaa hyvin tummanpunaista sohvaa. Olin iloinen siitä, ettei se ollut kukallinen. Tosin ehkä minä olinkin saamassa sen juuri siksi, että tänne saataisiin sen tilalle lisää rimsramssua.

- Eikö Hanne oo kotona? kysyin tarttuessani kokeeksi yhteen kulmaan. Hyvä, se ei tuntunut kovinkaan painavalta.
- On se tuolla, Leksa mutisi ja vilkaisi suljettua ovea. Hänen äänensävynsä ei rohkaissut lisäkysymyksiin ja minun mielikuvitukseni rakensi oitis pienen näytelmän. Hanne saattoi haluta eroon heidän sohvastaan, tai sitten ei, mutta oli varmasti epäilyttävää, että Leksa oli mennyt häneltä kysymättä lupaamaan sen minulle. Ja olinko minä enemmänkin kuin lapsuudenystävä ja hän ei ainakaan haluaisi nähdä minua ja Leksa saisi ihan omin pikku käsin hoitaa koko homman ja sen jälkeen viedä hänet syömään, jotta hän leppyisi.

- Hölmö, sanoin itselleni äänettömästi. Jos vaikka juoruttiinkin, että Hanne oli mustasukkaista tyyppiä niin ei sen paikkansapitävyydestä voinut tietää. Ehkä hän oli vaan päiväunilla. Ehkä hän oli ollut juhlimassa ja kärsi krapulasta. Mitä se minulle kuului. Pientä pirua en voinut kuitenkaan estää avaamasta suutani: - Mä olisin niin mielelläni halunnut lopultakin nähdä Hannen, sanoin kuuluvasti.
- Älä höpötä vaan kanna, Leksa tokaisi.
- Mä otan tästä päästä, Anni kiirehti sanomaan ja olisiko sitten ollut ylimääräinen tytönääni, joka sai suljetun oven sittenkin avautumaan ja rytinällä. Käännyin yllättyneenä ja uteliaana.

Hanne seisoi oviaukossa, mutta peitti sen vain puoliksi niin, että saatoin nähdä lohenpunaiseen sävytettyyn makuuhuoneeseen. Hän ei ollut sellainen kaunotar kuin olin kuvitellut. Pieni ja hoikka kyllä, mutta kasvot olivat valjut ja hiukset vielä tavallisemman vaaleanruskeat kuin minulla. Sitten katsoin tarkemmin ja muutin mieleni. Hänellä oli suuret, vähän vinot silmät ja suora, siro nenä ja aloin aavistella, että jos hän vaivautuisi meikkaamaan, hän olisi tyrmäävä.
- No tässä, katso, hän sanoi hyökkäävästi.
- Hei, mä olen Alissa, sanoin ystävällisesti. – Me ollaan leikitty Leksan kanssa vaippaikäisistä asti. Tässä on mun kaveri Anni.
- Ja te ette saa itse meidän sohvaa kuljetettua? Tytön ääni kuulosti siltä, että oli ennenkuulumattoman röyhkeää edes luvata ottaa se vastaan, saati sitten antaa Leksan auttaa sen kantamisessa.
- Mulla on vaan clio, Anni puolustautui.
- Nyt mennään. Mä en viivy kauan, me voidaan sitten mennä vaikka katselemaan uutta, Leksa hoputti, eikä minua ainakaan enää huvittanut pitkittää tilannetta. Lähdimme ovenpielet kolisten kantamaan sohvaa ulos, ja kun olimme saaneet sen nostettua pystyyn ja Anni oli tilannut hissin, ovi takanamme paukautettiin kiinni niin, että lasit helisivät.
- Ei kai sulle nyt tule ikävyyksiä, kysyin Leksalta katuen jo, että olin mennyt sanomaan mitään vaipoista – vaikka tottahan se vain oli.
- Kyllä se leppyy, Leksa sanoi lyhyesti, eikä suostunut puhumaan sitten muuta kuin neuvomaan Annia, mistä kohden nostaa sohvaa, että saisimme sen farmariauton takatilaan käännettyjen penkkien päälle. Minusta hän ei kuulostanut onnelliselta.

 
11. Näillä mennään
Kun Anni ja Leksa olivat lähteneet luotani sunnuntaina, minulle jäi tyhjä olo, johon ei auttanut edes uudella sohvalla löhöäminen läppärin kanssa. Sen telkkari pätki enkä jaksanut chatata sen paremmin Dannin kuin Mirjaminkaan kanssa, kun olin niin surkealla tuulella. Toisista huoneista kuului myös vaimeita ääniä, televisiota, musiikkia ja puhelimessa puhumista, mutta kaikki tuntuivat pysyttelevän omissa koloissaan kuin ujot hiiret.

Siitä ei tietenkään päässyt kuin ylöspäin ja ne muutamat viikot ennen joulua keikauttivatkin asiat toiseen asentoon. Opin, etteivät asuinkaverini sentään olleetkaan ihan erakkoja, vaikka ensimmäisellä viikolla oli siltä näyttänyt. Liityin aamukahvirinkiin ja sain yleensä toisen mukillisen pannullisesta, jonka ensimmäisenä nouseva laittoi tippumaan. Se oli useimmiten Rianoora, sillä Sanna rakasti yli kaiken nukkumista ja neljännen huoneen asukas, Natasa Halm, samoin. Hän opiskeli psykologiaa ja teki iltatöitä niin, että oli mennyt yli viikko, ennen kuin olin nähnyt hänestä muuta kuin kengät. Ria ja Sannakin olivat tavallaan hoitoalan opiskelijoita, he aikoivat hammashoitajaksi ja kosmetologiksi ja mietin, oliko se sattumaa.
- Kyllä ne yrittää niputtaa saman alan ihmisiä samaan solukkoon, jos vaan mahdollista, väitti Ria, joka tiesi kaikesta kaiken, tai ainakin uskoi tietävänsä. Arvelin, että se voisi pidemmän päälle alkaa rasittaa, mutta toisaalta hän oli kauhean avulias ja ystävällinen. Vähän turhankin, se ei tuntunut ihan aidolta.

Sanna puolestaan ei ollut ollenkaan niin hiljainen, kun ei ollut unenpöpperössä vaan oikein mukava tyttö. Hän oli vaan harvoin kotona, mutta joskus, kun hän ei viilettänyt kavereidensa kanssa kaupungilla, joimme iltateetä yhdessä ja luimme ilmaisjakelulehdistä toisillemme treffi-ilmoituksia. Hänellä ei ollut poikaystävää juuri nyt mutta kova haku päällä, ja kyllä hän hakikin.

Natasa oli vähän vakavampi tyyppi ja ellen olisi nähnyt hänelle tullutta postia, olisin joutunut varmaan useamman kerran kysymään hänen nimeään, kun hän esittäytyi. ”Na-ta-sa-halm” kuulosti enemmän konekiväärin papatukselta kuin suomalaiselta nimeltä. Hänellä oli pyöreät silmälasit, samanlaiset kuin John Lennonilla, ja ne tekivät hänet omituisen viekkaan ja viisaan näköiseksi, mutta hänestä en löytänyt mitään muttaa. Hän ei ollut tekopirteä kuten Ria eikä pinnallinen kuten Sanna. Hän oli vain asiallinen ja kiireinen ja minua viehätti hänen määrätietoisuutensa. Lisäksi hän oli minulle suureksi avuksi.

En ollut unohtanut Katri-tädin viimeisintä lipsautusta siitä, että minun pitäisi hankkia töitä, kuten Dannikin oli niin hurskaasti aikonut. Hänen toteutustaan hiukan epäilin, mutta minuun oli jäänyt kihelmöimään pieni kiukku, joka oli saanut minut monta iltaa surffailemaan opiskelijalle sopivia työpaikkoja ja laittamaan hakemuksia. Siinä lähikaupassakin olin käynyt kysymässä, tarvittaisiinko vaikka iltakassaa, mutta ei mistään ollut tärpännyt. Hevoshommia olisin parhaiten osannut, mutta kysyttyäni puolileikilläni Irpolta yhtenä iltana, hän oli palauttanut minut tylysti maan päälle. Jos jonnekin palkattaisiin tallintekijöitä, olisi työaika aamukuudesta eteenpäin ja heillä ei missään nimessä olisi varaa maksaa kenellekään palkkaa.
- Mä uskon sen, teillä on vähän hiljasta, olin sanonut purevasti purkaakseni pettymystäni.
- No itse asiassa ei ole, Arska on pitänyt päivisin tunteja niin, että se on pystynyt tällä viikolla jopa ostamaan sulatejuustoa näkkärinsä päälle. Ja me ollaan suunnittelemassa isoa avajaisriehaa. Luuletko sä, että sitä teidän tallin shettistä saisi lainata talutusratsastukseen?

Minä en osannut luvata Pollen puolesta yhtään mitään, vaan käskin tylysti Irpon itsensä marssia kysymään. En uskonut, että Arvilla ja Annalla olisi mitään sitä vastaan, mutta aina piti varautua siihen, että pikku Minea-silmäterä ei olisi samaa mieltä. Olin muutenkin kiipeämässä pitkin seiniä, kun en tiennyt, missä menimme Arskan kanssa vaiko missään. Hän oli herttainen ja toverillinen, kun tapasimme, mutta aika harvoin hän oli tallilla illalla. Jos hän olisi halunnut tavata minut, kai hän olisi hankkiutunut sinne? Taisin olla vain typerä idiootti. Minä en edes tiennyt, missä hän söi sulatejuustolla sivellyt näkkärinsä.
- Me ajateltiin… mahtaisko sua huvittaa tulla auttamaan sitten avajaisissa? Irpo kysyi epäröiden. - Ja Annia tietenkin. Meillä ei ole oikein vakiporukkaa vielä, sellaista, jota voisi pyytää apuun ja me tietysti toivotaan yleisöryntäystä. Me tarvitaan makkaranpaistajia ja kahvinkeittäjiä ja talutusratsastukseen ihmisiä. Jos meillä siis on talutusratsu, mutta eiköhän Banya joudu siihen hommaan joka tapauksessa. Ja Jasu lupaa ajattaa porukkaa Katin kanssa. Toivottavasti reellä mutta ellei niin rattailla – semmoset pitää vaan saada jostain.
- Koska se ois? kysyin kiinnostuen väkisinkin. Voi, jos he apujoukkoja tarvitsisivat, minun ei tarvitsisi kuin avata suuni. Sarri ja Sunna tulisivat heti.
- Joulun jälkeen sunnuntaina.

Lupasin ainakin omasta puolestani olla käytettävissä, mutta en vielä senttiäkään enempää. Siinä oli joka tapauksessa ainoa työtarjous, jonka olin saanut, vaikka olin valmis tekemään mitä vain.
- Ja palkaksi mä varmaan saan myymättä jäänyttä grillimakkaraa, puuskahdin kotona Natasalle, joka oli keittiössä syömässä mitäpä muuta kuin näkkileipää. Tosin se oli ryvitaa ja sen päällä oli maksamakkaraa ja suolakurkkua.
- Mitä töitä sä etsit? hän kysyi ja katsoi minua silmälasiensa yli.
- Mitä tahansa, mistä sais vähän rahaa! Mitä sä teet? kysyin tajuten, etten tiennyt sitä. Ria oli kertonut, mitä Nata opiskeli, mutta ei, missä tämä vietti iltansa.
- Audiokommunikointia, hän vastasi.
- Hä?

Nata alkoi nauraa ja niin aloin minäkin. Sanahirviö oli varmasti jotain ihan muuta normaali-ihmisten kielellä. Muistin Veskun ja Jessin joskus leikitelleen samanlaisilla sanaväännöksillä, joissa kuulorajoitteinen oli ollut kuuro, vertikaalisesti rajoittunut vuodepotilas ja sosiaalisesti aktivoitumisrajoitteinen työtön. Tai jotain sinnepäin, en enää muistanut muuta kuin että Danni oli ilmoittanut olevansa rajoittunut ruotsin kielen suhteen.
- Puhelinhommia, Nata suomensi ja tarjosi minullekin iltapalaansa. En ollut maksamakkaran ystävä, joten kieltäydyin, mutta otin yhden näkkileipäpalasen.
- Millasia hommia?
- Mä olen vähän niin kuin puhelunvälittäjä, mutta kyllä meille tarvitaan ihan puhelinmyyntiin porukkaa kaiken aikaa. Kiinnostaisko sua?

Oikeastaan ei kiinnostanut, minua hiukan hirvitti ajatus vieraille ihmisille soittamisesta. Toisaalta minulla ei ollut mistään muustakaan edes hajua ja kun Nata alkoi puhua joustavista työajoista ja kerran viikossa maksettavasta palkasta, aloin kallistua siihen, että voisin varmaankin kokeilla. Jessi oli maksanut ensimmäisen vuokrani, sillä kaikki tukihakemukseni olivat vasta käsittelyssä. Minulla ei ollut kovin kummoisesti käyttörahaa, vaikka olinkin löytänyt sieltä synttärilahjaksi saamani puurokattilan sisältä viiskymppisen. Olin itse asiassa aivan persaukinen ja olin joutunut aina Mustaojalla käydessäni pyytämään vähän käyttörahaa, vaikka olin aina saanut ruokaakin mukaani. Onneksi olin ostanut lähes kaikki joululahjat jo alkusyksystä, kun olin vielä ollut varoissani.
- Kiinnostaisi, sanoin päättäväisesti.
- Okei, mä voin kysyä huomenna kun menen, että mikä on tilanne ja koska sä voisit tulla käymään, Nata sanoi.
- Mä en välttämättä ehdi kyllä alottaa ennen joulua, kiirehdin sanomaan. Minulla ei ollut koulua enää kuin pari hassua päivää ja joululoman aioin viettää Mustaojalla. Ellei Danni sitten haluaisi jonain iltana kaupungille juhlimaan niin, että pitäisi jäädä minun luokseni yöksi.
- Okei. Mäkin lähden jouluksi kotiin, Nata sanoi.

Koulupäiviä oli tosiaan enää ihan muutama ja tentitkin oli tentitty. Niinpä ehdin hyvin seuraavana iltana lähteä Annin puolesta ratsastamaan Kodiakin. Hänellä oli vielä yksi koe ja jokin palautettava tehtävä, jotka saivat hänet ahdistuneeksi. Tietysti minun menemiseni hänen sijaansa oli pienoinen operaatio, mutta Anni kävi hakemassa Mustaojalta minun ratsastusvarusteeni ja toi ne minulle tarjoten samalla kyydin tallille.
- Ja nyt sulta menisi enää pari tuntia, jos haluaisitkin ratsastaa itse, huomautin.
- Se on pitkä aika… etkö sä haluakaan? hän kysyi huolissaan.
- Höpsis, mene sä vaan pinkoilemaan, kunhan kiusasin, sanoin hyväntuulisesti. Minulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että viettäisin illan itsekseni tallilla. En uskaltanut kauheasti toivoa, että tapaisin Arskan, mutta minun teki kovasti mieleni ratsastamaan enkä ollut mennyt Kodilla viikkokausiin. Ja pitihän ystävää auttaa.

Anni oli varoittanut isäntäväkeä siitä, että minä tulisin hänen sijastaan, joten Arvi ei käynyt kimppuuni kepin kanssa vaan sain touhuta tallilla ihan rauhassa. Vaihdoin ensin vaatteeni pienessä varustehuoneessa ja ihmettelin, kuka ne oli Annille pakannut. Haiskahti jotenkin Dannilta. Housut eivät sentään olleet valkoiset kisahousuni, mutta beiget kesähousuni ja takki oli se Hannalta saatu tummansininen, jonka selässä oli kissankokoisilla kirjaimilla LUND. Eikä puhettakaan mukavista jodhpureistani vaan alimmaisena kassissa oli saappaat. Okei, niitä minä usein käytin kotonakin, mutta täällä keventelyyn olisivat kelvanneet vähemmän tilaa vievätkin. Joka tapauksessa olisin varusteideni puolesta kelvannut mille tahansa valmennustunnille, vaikka olin menossa vain rapaiselle pikku kentälle Vantaan pimeimmässä perukassa, eikä minua ehkä edes näkisi kukaan.

Saappaitani säälien ratsastin naapuritallille, sillä polusta oli tullut epämiellyttävän upottava ja kurainen talvisateiden myötä. Kentällä oli poikkeuksellisesti kokonaista kolme ratsukkoa, jotka pysähtyivät päät pystyssä tuijottamaan meidän saapumistamme. Se oli se otsalamppu, varmaankin.
- Jatkakaa, kuului terävä komento, kun osasto sen kun seisoi ja töllötti ja hapuilin kiireesti valon pois päältä. Se oli kerrankin Arska – minkä ihmeen yhteensattuman takia hän oli illalla tuntia pitämässä, kun minä ratsastin paikalle koreana kuin kisoihin menossa? Oliko Danni jotenkin sumplinut koko jutun?

- Tule esiin sieltä, että nää näkee, ettei siellä ole moottoripyörämurhaaja! Arska karjui minun suuntaani ja pistin Kodiakin kiireesti taas etenemään.
- Sori, en mä osannut arvata, että täällä ois tähän aikaan tunti, sanoin.
- Ai sinä, luulin Anniksi, Arska sanoi ja päästi irti Irpon Delanon ohjista kiirehtiäkseen avaamaan meille portin. Delanon mukanaolosta arvasin, etteivät nämä olleet ihan aloittelijoita – tai sitten olivat, kun Arska oli varuiksi joutunut ottamaan siitä kiinni. Mutisin vielä jotain anteeksipyytävää, kun tulin sekaan pyörimään, mutta Arska huitaisi mutinani sikseen ja sanoi, että he olivat kohta lopettelemassa joka tapauksessa.

Se oli totta, he alkoivat ravata loppuraveja ja jotta olisin ollut vähemmän tiellä, pyysin Kodin raviin myös. Olimmehan jo kävelleet tänne ja kai se oli jonkin verran liikkunut tarhassakin. Alkuun vaan mennä hömpsötin ja vilkuilin sivusilmällä Arskaa, mutta kun hänen tuntilaisensa siirtyivät käyntiin ja katselemaan meitä, minun oli pakko ryhdistäytyä ja ruveta ratsastamaan. Asuni vaati sitä.

Kodiakia ei olisi huvittanut. Se tuntui pahemmalta kuin miltä se aidan takaa oli näyttänytkään. Kyllä se totteli, mutta aina vasta vähän aikaa mietittyään, laiskasti kuin ysiluokkalainen koulupoika. Taipuminen sitä ei huvittanut, asettuminen oli omituista turvan kääntämistä sivuun niskan antamatta ollenkaan myöten. Tajusin, että minulla oli melkoisesti tekemistä ja tajusin myös, että voisi olla liikaa yrittää korjata kaikkea tänään. Päädyin siihen, että yrittäisin saada sen nopeammaksi ja paremmin kuulolle, se voisi siinä samalla ihan vahingossa muistaa taipumisen ihanuudenkin.

Keskityin yksin jäätyäni ratsastamiseen niin, että ensin unohdin koko Arskan ja sitten en huomannut, että hän oli palannut aidan taakse katselemaan minua. Siinä vaiheessa olin ratsastanut jo oikein tosissani hyvän aikaa ja pistänyt Kodiakin vastaamaan apuihini sekunnin murto-osassa ja minulla oli hiki.
- Kuin sä yksin tulit? Arska kysyi, kun päästin ohjat hetkeksi ja hätkähdin.
- Annilla on kouluhommia, sanoin ja mielikuvitukseni lehahti taas taivaalle tekemään Immelmannin silmukoita. Olimme lopultakin kahden tallilla, ainakin kunhan nuo oppilaat lähtisivät. Voisimme ehkä jutella muustakin kuin hevosista ja ratsastuskoulusta ja sen avajaisista. Voisin olla rohkea ja kysyä suoraan, mitä Arskan rakkauselämässä oli tapahtunut minun jälkeeni ja missä jamassa se oli nyt. Tosin hän voisi nähdä lävitseni, jos valitsisin sellaisen puheenaiheen. Mutta olisiko se nyt sitten maailmanloppu? Pääsisin ainakin tästä kalvavasta epätietoisuudesta.

Keräsin ohjat uudestaan ja aloin hioa ravi-laukka –siirtymisiä, joissa olikin yllättäen vähemmän tekemistä nyt kun Kodiak oli alkanut taas kunnioittaa pohjettani. Lopetin ne lyhyeen, kun ne onnistuivat niin hyvin, mutta pääasiassa siksi, että oma keskittymiseni oli hajonnut. Tuntilaiset tulivat tallista ilmoittaen suureen ääneen hoitaneensa ratsunsa ja toivottelivat näkemisiin seuraavalla viikolla. He menivät autoihinsa ja minä tajusin, etten saisi sittenkään juteltua Arskan kanssa mitään. Hän oli alkanut taluttaa loppuja hevosia sisään tarhasta, epäilemättä ruvetakseen iltatallihommiin. Miten minä sinne voisin ängetä Kodiakin kanssa? En vaan voinut. Olin nyhverö ja tulisin aina olemaankin.

Arska palasi ulos vietyään viimeisenä Ihkun ja jäi taas nojailemaan aitaan.
- Viitsitkö sä avata portin, pyysin. Olimme kävelleet jo ihan riittämiin ja voisin lähteä.
- Joko sä menet?
- Mä alan olla valmis, myönsin. – Vien tän pois ja lähden etsimään bussipysäkkiä.
- Etkö sä ole autolla?
- En, Anni toi mut ja lähti pänttäämään.
- Mä olen lähdössä kauppaan vielä, saat kyydin sinne jos haluat. Tai siis jonnekin vähän enemmän ihmisten ilmoille, bussiliikenne täältä on vähän hiljasta näin iltaisin, Arska tarjosi ja vatsassani humpsahti.
- Se ois huippua! sanoin, ja se tosiaan oli. Ajatus bussin odottelusta herra ties miten kauan yksinäisellä pysäkillä oli ollut vastenmielisin kohta tässä illassa. Tämä vaihtoehto muutti illan ikävimmän osan sen parhaaksi. – Mä yritän pitää kiirettä!
- Ihan rauhassa, ei mulla ainakaan mikään kiire ole.

Selvisin puolessa tunnissa Kodiakin hoivaamisesta ja vaatteiden vaihtamisesta ja rämmin isoine kasseineni takaisin mutapolkua pitkin. Yritin kulkea polun reunaa pitkin, mutta koulukenkäni muuttuivat silti sementtimöykyn näköisiksi.
- Saanko mä lainata vesiletkua? kysyin mennessäni talliin ja katsoin niitä inhoten.
- Tietysti, Arska sanoi.

Jalat märkinä seurasin sitten häntä pihalle ja autolle, joka ei ollut tallipihalla näkyvissä vaan kauempana, suurehkon omakotitalon luona.
- Asutko sä täällä? kysyin. Sekin oli asioita, joita en ollut saanut aiemmin kysytyksi, mutta nyt oli hyvä hetki.
- Jep, Arska sanoi ja avasi minulle autonoven. Ihan kuin entisinä aikoina, auto tosin oli eri. Se, jota hän oli ajanut kesällä viisi vuotta sitten, oli varmaankin kuollut vanhuuteen.
- Työsuhde-etuja, arvelin.
- Tässä vaiheessa meillä ei olisi mitenkään varaa vuokrata asuntoa pääkaupunkiseudulla, Arska sanoi yksinkertaisesti ja ymmärsin sen hyvin. Ilmeisesti Irpokin asui täällä, ja Rosa varmasti, jos se kerran oli hänen vanhempiensa talo.
- Ei mullakaan olisi varaa muuhun kuin opiskelijakämppään, eikä oikeastaan siihenkään, ellen mä saisi siihen asumistukea, sanoin avomielisesti. – Vaikka kyllä mä yritän saada jotain töitä.
- Mitäs töitä? Arska kysyi kohteliaasti ja löysin itseni lörpöttelemästä Natasasta ja tämän lupauksesta ja sitten muista asuinkavereistani, kunnes puheeni alkoi kuulostaa typerältä omissakin korvissani ja suljin suuni.

- Mihin sä menet kauppaan? tokaisin, vaikken oikein edes tiennyt, missä olimme ja tuskin tietäisin kyydistä jäätyänikään, miten pääsisin sieltä kotiin.
- Ajattelin ajaa Jumboon, sieltä ainakin menee paljon busseja millä voit jatkaa matkaa, Arska sanoi ja se kuulosti ihanalta. Hän ajatteli minua. Sitä paitsi tiesin ainakin, missä Jumbo oli. Siellä Jessikin usein kävi ostoksilla, kun halusi vaihtelua lähikauppoihin.
- Hieno juttu, sanoin ja aloin miettiä, uskaltaisinko yrittää vetää keskustelua henkilökohtaisempiin asioihin ja jos niin mitä sanoisin. Arska kuitenkin teki sen puolestani.
- Saanko mä kysyä sulta jotain? hän kysyi epäröiden.
- Tietysti!
- Mä olen miettinyt… Oletko sä edelleen sitä mieltä, ettet mene kenenkään kanssa sänkyyn ennen kuin naimisissa?

Taisin punastua, siinä mentiin tosiaan henkilökohtaisuuksien ytimeen, jos sellainen oli olemassa.
- En mä ehkä enää ole ihan niin ehdoton. Mutta en mä ole toistaiseksi löytänyt ketään tarpeeksi hyvää, kenen kanssa mua olisi huvittanut mennä sänkyyn, vastasin. Se oli täysin totta ja nyt ymmärsin, että syy siihen, että kaikki poikaystäväni olivat tuntuneet jotenkin laimeilta, istui vieressäni.
- Ohoh, Arska sanoi ja keskustelu olisi tainnut kuolla siihen, ellen olisi lopultakin rohkaistunut.
- Entäs sinä? Tai siis, mitä tapahtui sille tytölle, jonka takia sä jätit mut?
Arska oli vähän aikaa hiljaa, tai ehkä hän ei vastannut siksi, että joutui varomaan muita autoja liikenneympyrässä Jumbon edessä.
- Ei siitä mitään tullut, silloin vielä siis. Mutta sitten me tavattiin uudestaan viime kesänä ja tässä sitä ollaan taas, hän naurahti.
- Rosa? kysyin turtana ja ihmettelin, miksen ollut nähnyt ilmeisintä aikaisemmin.
- Niin. Se erosi loppukesällä, samaan aikaan kun ton tallin edelliset pitäjät alkoivat lopetella toimintaansa. Irpo me pyydettiin sitten mukaan kolmanneksi, ettei mun tarvitse ihan yksin pyörittää kaikkea.
- Yksin? Niin, Rosakin oli jossain muualla töissä? kysyin yrittäen olla kuulostamatta järkyttyneeltä, ainoastaan kiinnostuneelta.
- Niin oli joo, mutta nyt se jää just äitiyslomalle.

Ajoitus oli täydellinen, sillä juuri silloin Arska pysäytti auton tyhjään ruutuun. Pääsisin karkuun ilman että minun tarvitsi hypätä liikkuvasta autosta.
- Mä en tiennytkään! Enhän mä ole vielä nähnyt Rosaa eikä kukaan ole sattunut kertomaan, sanoin kevyesti ja loikkasin ulos autosta niin nopeasti kuin pääsin. – Onnea teille ja kiitos kyydistä, mä lähden etsimään bussipysäkkiä!

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   7.8.15 21:09:18

Voi ei, taas mä sain sut kiinni! Mitäs nyt? No, onneksi huomenna on tämän illan pätkät iltapalalukemistoksi :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.8.15 18:32:34

Enpäs osaa ehdottaa :D Valitettavasti kirjottaminen on niin paljon hitaampaa kuin lukeminen...
------------------
12. Ystäviä
Mikään ei tuntunut enää miltään, kun pääsin kotiin, paitsi varpaani, jotka olivat umpijäässä. Se sopi hyvin yhteen aivojeni kanssa, jotka myös tuntuivat olevan kohmeessa, samoin kuin sydämeni. Varpaat olivat kuitenkin akuutisti kylmät, kipuun asti, ja jouduin menemään kuumaan suihkuun sulattamaan niitä. Kengät olin asettanut huoneeni patterin päälle, jotta voisin ehkä aamulla taas laittaa ne jalkaan.

- Natalla oli asiaa sulle, mutta se joutu jo lähtemään töihin, sanoi Ria, kun tulin höyrystyneestä kylpyhuoneesta aamutakissa ja pyyhe hiuksieni ympärillä.
- Mitäs sillä, sanoin latteasti. Vítunko väliä millään työpaikalla oli tässä konkurssissa.
- Se jätti sulle lapun, Ria sanoi ja osoitti ilmoitustaulua, joka oli eteisessä. Käännyin haluttomasti ja menin hakemaan viestini samalla, kun Ria huuteli perääni kysyen, halusinko kuumaa teetä.
- Kiitos joo, mä olen saamaisillani flunssan, sanoin ja palasin keittiöön. ”Voitko tulla käymään huomenna kolmen aikaan? Laita viestiä!” lapussa luki, lisäksi siinä oli osoite, Natan allekirjoitus ja puhelinnumero.
- Jotain tärkeetä? Ria kysyi viattomat siniset silmät pyöreinä uteliaisuudesta.
- Mä vaan etin töitä ja Nata sanoi, että niillä ehkä tarvitaan, sanoin ja kävin hakemassa puhelimeni vastatakseni saman tien. Minulla oli koulua neljään, mutta kun kaikki kokeet oli jo tehty, en uskonut, että menettäisin mitään, vaikka menisinkin. Olihan työkin ihmiselle tärkeää.
- Hyi, et kai sä niihin puhelinhommiin aio ruveta? Ria kysyi hitunen kauhistusta äänessään.

Minä olin jo valmiiksi kiukun kynnyksellä ja nyt maljani alkoi valua yli.
- Mä olen kokeillut saada kaikkea mahdollista työtä, sanoin siloisesti. – Jos puhelinmyynti on ainoa, mihin pääsee niin sitten mä teen sitä. Paskaa ehkä mutta palkattua paskaa. Mun on jo aika ruveta elättämään itseni.
Ria puraisi huultaan ja hetken mietin, olinko osunut arkaan paikkaan. Ehkä hän eli vanhempiensa kukkarosta edelleen. Ei sillä, varmasti Jessi ja Vesku olisivat elättäneet minua kuten tähänkin asti, mutta nyt olin niin vastahankaisella tuulella, etten halunnut keneltäkään mitään. Katri-tädillä oli pointtinsa siinä, että ihmisen piti osata olla omillaan. Minä halusin olla riippumaton. Kaikista eniten halusin vähän vängätä ja kinata jonkun kanssa, jotta en ajattelisi Arskaa, Rosaa ja tulevaa vauvaa.

- Puhelinmyyntiä? Ria toisti.
- Sitä, sanoin hyökkäävästi. – Okei, mäkin vihaan puhelinmyyjiä. Mä en yleensä edes vastaa tuntemattomiin numeroihin kun ne kuitenkin kauppaa Suomen Kuvalehteä tai alushousuja.
- Lehtimyyjäksikö sä aiotkin?
- Niin kai, en mä tiedä, kun en ole vielä käynyt haastattelussa.
- No sitten, Ria sanoi helpottuneena ja nosti teemukit pöytään. – Mä jotenkin kuvittelin, että Nata oli jossain seksilinjalla.
- Mä en ainakaan rupea sen lajin puhelintytöksi, ilmoitin. Miten olisin voinutkaan. Miten olisin osannut puhua aiheesta, josta en tiennyt mitään. Mahtaisinko ikinä tulla tietämäänkään. Jos en ollut tähän mennessä löytänyt ketään, joka olisi pystynyt lyömään Arskan niin millä todennäköisyydellä niin kävisi ikinä?

Onneksi kunnon yöunet paransivat monta pikku naarmua ja kun aamulla lähdin kouluun, edellisillan angstaus melkein nauratti minua. Melkein vain, mutta kuitenkin. Muistutin itseäni siitä, että kolme viikkoa sitten en ollut ajatellut koko miestä vuosikausiin, eikä hän sen jälkeenkään ollut antanut mitään aihetta ruusunpunaisiin haaveisiin. Järki oli tärkeää. Tunne oli turhuutta. Tipi oli kanssani samaa mieltä, mutta Mirjami näytti surulliselta.
- Mä olen niin pahoillani, hän sanoi.
- Älä sä ala sääliä mua tai mä hajoan, tokaisin.
- Mutta sitä mä en jaksa tajuta, että sä olet muka neitsyt, Tipi ihmetteli.
- Huuda vielä vähän kovempaa, että kaikki kuulee, tuhahdin.
- No oikeesti! Mitä sä sitten oikeen harrastat?
- Ratsastusta. Ja sinäkö harrastat irtosuhteita?
- Quilty as charged, Tipi hymyili ja oli näyttävinään häveliäältä. Hän epäonnistui surkeasti.

En oikeastaan yllättynyt, kun molemmat tahtoivat lähteä neuvomaan minulle tietä Natan antamaan osoitteeseen. Yritin muistuttaa, että olin ollut helsinkiläinen jo joitain viikkoja ja jos se ei automaattisesti tarkoittanutkaan, että osasin kaupungin kartan, oli minun aika ruveta tutustumaan siihen.
- Höpsis. Eksyt ja myöhästyt. Me tullaan mukaan ja sitten voidaan mennä kaljalle, Tipi sanoi, kun olimme ahtautuneet ratikan takasillalle.
- Mä en tule kaljalle. Mulla ei ole rahaa, ilmoitin.
- Mennään meille teelle, ehdotti Mirjami.
Minulle sekin olisi sopinut, mutta Tipi pudisteli ankarasti päätään.
- Joululoma alkaa. Kai meidän pitää sitä vähän juhlistaa? Ja jos Alissa saa työpaikan niin sitäkin. Se karkaa kuitenkin huomenna kotiin jouluksi heti koulun jälkeen.

Juuri niin aioin tehdä, olin jopa harkinnut karata Mustaojalle jo tänään, sillä ilta yksin huoneessani ei tuntunut hyvältä ajatukselta ja Annin kanssa tallille meneminen vielä huonommalta. Tietysti menisin sinne takaisin, vähän ajan kuluttua. Pää pystyssä ja näyttäen ainoastaan iloiselta Arskan uuden suhteen johdosta. Ja tulevan isyyden. Herrajumala, äkkiä minua yökötti ja löin käteni suun eteen, ettei mitään hikkaa pahempaa tapahtuisi. Tipi ja Mirjami eivät onneksi huomanneet mitään.
- Mä voin lainata Alissalle ja jos se saa töitä, se voi maksaa myöhemmin takaisin, Tipi suunnitteli parhaillaan. – Vai mitä?
- Okei, jos mä saan töitä niin mennään vaan, huokaisin.

Natasa oli laittanut minulle tekstarilla ohjeet, ketä kysyä ja mitä sanoa ja kun löysimme oikean osoitteen, komensin tylysti Tipiä ja Mirjamia jäämään ulos odottamaan. He vastustelivat vähän, mutta en tosiaan tahtonut heitä laahukseksi mukaani, ihan kuin en olisi ollut ihan täysipäinen. Kun palasin puoli tuntia myöhemmin työsopimus laukussani, en nähnyt heitä missään. Vaistoni ohjasi minut vastapäiseen baariin ja siellähän he istuivatkin.
- Saitko? Mirjami kysyi huomatessaan minut.
- Kai kuka tahansa joka ei pahemmin änkytä, ois saanu, arvelin, vaikka minua hymyilytti kovasti. Ei ehkä mikään unelma-ammatti, ja ellen saisi mitään myytyä, en saisi palkkaa juuri enempää kuin mitä bussilippuun meni, mutta oli silti hauskaa onnistua jossain.
- Hae sitten meille kaljaa, kun nyt oot jalkeilla, komensi Tipi ja heitti pöydälle kaksikymppisen.
- Oletko sä koskaan kuullut herrasmiehistä? Mirjami tuhahti.
- Olen mutta te ette saa mun sisäistä gentlemannia heräämään, sori vaan. Teillä on väärät vehkeet pöksyissänne.

Menin ostamaan kolme tuoppia olutta, kokosin ne tiiviiksi apilanlehden muotoiseksi rykelmäksi ja käärin käteni niiden ympärille. Sain kuin sainkin ne ehjinä ja läikyttämättä pöytään.
- Ihan kuin ammattilainen, Tipi kehui.
- Mua ei voi laskea ammattijuopoksi. Mä olen kiltti tyttö.
- No niin jumaliste oot. Mikä ihme tää neitsytjuttu oikein on? Oletko sä joku uskovainen? Tipi kysyi ja katsoi minua nenäänsä pitkin. Minä kaduin kovasti, että olin niin sanatarkkaan toistanut heille Arskan ja minun edellisiltaisen keskustelun. Itse pääasian suhteenhan minun olemattomilla seksikokemuksillani ei ollut mitään merkitystä. Suutuin myös pikkuisen.
- No en tosiaan ole. Näytänkö mä semmoselta?
- No et sä nyt niin pahan näkönenkään ole, ettet ois kelleen kelvannu. Ootko sä lepakko?
- Miten mä oisin saanu sen sulta pidettyä salassa? kysyin kuivasti ja maistoin oluttani.

- Muakin vähän kiinnostaisi, Mirjami sanoi ja niinpä minun piti oikein miettiä, mistä kaikki oli saanut alkunsa.
- Se oli joku lehtijuttu, kun mä olin pieni, muistelin. – Se tuntui jotenkin hyvältä idealta, kun joka paikasta pursusi seksiä. Mä halusin olla erilainen – ja olihan se romanttinen ajatus.
Tipi katsoi minua kuin hullua ja Mirjami kysyi, aioinko edelleen odottaa avioliittoon. Ja entäs jos en koskaan menisi naimisiin? Entäs avoliitto?
- En mä nyt näe, miten mä voisin asiaa mitenkään korjata, ei mulla ole näköpiirissä muita miehiä kuin yksi homo, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Ainakaan en menisi sekoilemaan minkään yhdenyönjutun kanssa.
- Sun täytyy tehdä jotain. Sulle tulee ongelmia. Sun alapääs kuivuu käytön puutteessa ja rapisee pois, Tipi sanoi ankarasti.
- Musta tää menee nyt vähän liian henkilökohtaiseksi, ilmoitin.
- Ei kun mä olen tosissani. Mä luin just netistä tutkimuksen, että seksielämä pitää alottaa viimeistään kaksykkösenä tai siitä seuraa terveysriskejä. Sekä psyykkisiä että fyysisiä.
Taisin tuijottaa häntä aika epäuskoisena, sillä hän kiirehti lupaamaan, että lähettäisi minulle linkin heti, kun pääsisi koneelleen.
- Ehkä sä tapaat jonkun kivan tyypin töissä, Mirjami sanoi.
- Ehkä, sanoin epäillen ja jouduin penkomaan laukkuani. Minusta tuntui, että puhelimeni soi.

Se oli Anni, joka kysyi, lähtisinkö seuraksi tallille ja kai kaikki oli eilen mennyt hyvin, kun en ollut ilmoitellut mitään. Äkkiä tunsin hyytävää raivoa häntä kohtaan, vaikkei häntä mitenkään voinutkaan pitää syyllisenä mihinkään.
- En mä tänään tule, sanoin lyhyesti. – Mä olin just kysymässä töitä ja nyt me ollaan Tipin ja Mirjamin kanssa kaljalla juhlimassa mun uutta duunia ja joululomaa.
- Kaljalla tähän aikaan? Anni sanoi paheksuvasti sivuuttaen uutiseni työpaikasta.
- Nyt on oikein hyvä aika olla kaljalla, väitin.
- No miten eilen?
- Alko sieltä löytyä ratsu taas kun mä tunnin tappelin sen kanssa.
- Ai, Anni sanoi ja kuulin hänen äänestään, että olin onnistunut loukkaamaan häntä pahemmin kuin olin tarkoittanutkaan. Perhana sentään.
- Katsotaan huomenna uudestaan, tai sitten lomalla, sanoin nopeasti ja sovittelevasti.
- No vaikka, Anni sanoi. – Mä lähden tästä sitten menemään.

Tungin puhelimen murheellisena takaisin laukkuun. Oli ikävä ajatella, että Anni oli ehkä suuttunut minulle.
- Se olettaa, että sä kuljet sen mukana kuin mikäkin bändäri, Mirjami sanoi paheksuvasti.
- Niin se vähän taitaa olettaa, huokaisin. Se oli hyvin sanottu, juuri siltä minustakin tuntui. En kuitenkaan aikonut antaa Mirjamin mollata Annia, joten olin iloinen, kun Tipi heitti pöydälle toisen kaksikymppisen ja käski vuorostaan Mirjamia hakemaan olutta.
- Meidän pitää etsiä sulle poikaystävä, hän sanoi minulle.
- Mä en tiedä haluanko mä.
- Sun on haluttava. Lääketieteellisistä syistä. Minkälaisista miehistä sä tykkäät?

Olisin voinut kuvailla Arskan hiustenväriä myöten, mutten tahtonut.
- Mitä se sulle kuuluu?
- No mä mietin, tunnenko ketään sopivaa.
- Tunnetko sä muitakin kuin homoja?
- Tietysti tunnen. Kerro nyt.
- En mä tiedä.
- Sä et edes yritä. Tumma vai vaalea?
- Ei hiusten värillä oo väliä, sanoin yrittäen keskittyä kysymykseen, kun Tipi ei kerran jättänyt minua rauhaan.
- Pitkä vai lyhyt?
- No sais se mua pidempi olla mielellään. Mutta sen pitäisi olla fiksu ja huumorintajuinen. Ilman niitä se saa näyttää vaikka Brad Pittiltä eikä mua kiinnosta.
- Brad Pitt? Sekö on sun makuun? Tipi kysyi valppaasti.
- Itse asiassa ei ollenkaan. Mä en ymmärrä, mitä kaikki siinä näkee.
- Kukas sitten on? Leonardo DiCaprio?
- Menettelee, myönsin.
- Robert Pattinson?
- Ei, se näyttää jotenkin epämuotoiselta. Mutta Orlando Bloom, joo, tai vaikka Daniel Radcliffe, aloin luetella itsekin hiukan innostuen. – Ja se joka näytteli Frodoa.
- Siis isosilmäisiä keijukaisia. Semmosia mä kyllä tunnen vähemmän, Tipi myönsi. – Jos tuntisin niin käännyttäisin ittelleni ennen kuin antasin sulle.
- Miten se tapahtuu? kysyin kiinnostuneena.
- Oletko sä kuullut Tukholma-syndroomasta? Käsiraudoilla mun sängyn päätyyn kunnes tauti ois parantumaton.

Mirjami palasi nokkosperhosen värisen hameensa helmat rapaista lattiaa viistäen ja toi lisää olutta. Niiden myötä meillä alkoi olla aika hauskaa. Jatkoimme miesten ruotimista, ensin näyttelijöiden ja muiden julkkisten, sitten harvojen yhteisten tuttaviemme.
- Nyt riittää tää hedelmätön pulina. Mä lähden Mamaan, Tipi sanoi lopulta. Olimme istuneet niillä sijoillamme kaksi tai kolme tuntia ja juoneet noin neljä olutta naamaa kohden.
- Homokapakkaan, sanoin fiksuna. Olinhan kuunnellut hänen juttujaan puolen syksyä.
- Mennään mekin, Mirjami innostui ja katsoin häntä oudoksuen.
- Mitä me siellä tehtäis?
- No mennään katsomaan millasta siellä on!

Tipi näytti torjuvalta eikä ajatus minustakaan ollut kovin hyvä. Sitä paitsi minulla ei edelleenkään ollut rahaa.
- Jos joku toinen kerta? pyysin. Neljän oluen jälkeen pelkäsin jo kompuroivani.
- Höpsis, ei hukata hyviä pohjia, Mirjami sanoi ihmeellisen itsepintaisesti.
- Mä menen nyt, ja jos te tulette perässä niin ette sitten tee mitään semmoista, että mä saan hävetä teitä, Tipi sanoi yrmeästi ja ripusti kaulaliinansa huolettoman tyylikkäästi kaulaansa.
- Mennään, Alissa! Mirjami intoili ja myönnyin, kun hän lupasi lainata minulle, jos vielä haluaisin juotavaa. Sitä paitsi keksin, että Danni halkeaisi kateudesta kuullessaan, missä olin ollut. Hän oli olevinaan perheen party animal mutta olin satavarma siitä, että Mamassa hän ei ollut koskaan ollut. Lähdimme siitä kuppilasta ja seurasimme Tipiä, joka harppoi metrin mittaisin askelin eikä ollut tuntevinaankaan meitä. Onneksi matka ei ollut pitkä, sillä jalkani eivät olleet ihan vakaat ja kauhea pissahätä alkoi vaivata heti, kun pääsimme ulos, vaikka olin ahkeraan käynyt vessassa. Minulla oli kuitenkin hassun iloinen olo, vaikken ollutkaan unohtanut kohtausta Arskan kanssa. Se tuntui merkityksettömältä nyt. Ja olihan Mirjami tavallaan oikeassa. Olisi sääli hukata näin hyviä pohjia.

 
13. Joulupäivän juhlat
En mennyt seuraavanakaan päivänä Annin kanssa tallille. Hän ei onneksi pyytänytkään, sillä en olisi mitenkään voinut mennä. Olin kamalan väsynyt ja surkeasti krapulassa. Sellaisessa mielentilassa en mistään hinnasta halunnut antautua vaaraan joutua Arskan kanssa nokikkain.

Lähdin sen sijaan kotiin. Koulu loppui sen verran aikaisin, etten jaksanut jäädä odottamaan, että saisin mahdollisesti kyydin Jessiltä tai Veskulta vaan kävin pakkaamassa likapyykkini ja lähdin junalla. Mustaoja välkkyi mielessä ihanana pakopaikkana, jossa saisin levätä kun karhu talvipesässään.

Kattia kanssa. Jerryn ja kaksosten koulu oli myös loppunut tänään ja he mekkaloivat alakerrassa kuin lauma villieläimiä.
- Mitä täällä tapahtuu? kysyin ja ihmettelin, ettei Danni ollut pistänyt pistettä heidän kiistelylleen.
- Jessi palkkasi meidät imuroimaan ja pyyhkimään lattiat mutta Jerry ei tahdo auttaa, Sarri juorusi suuttuneena.
- No komentakaa se pois jaloista ja siivotkaa itse, ehdotin. – Ei se tarvitse sitten palkkaakaan.
- Mutta se ei ole reilua! Jerryllä on rahaa ja se saa laiskotella!
- Missä Danni on? kysyin välittämättä ruveta ruotimaan asiaa sen syvemmältä.
- Sekin auttaa – se lähti kauppaan. Autatko sä? Sarri kysyi ja siristi silmiään epäilevästi. Minussa ei ollut miestä sanoa hänelle, että minulla oli krapula.
- Mä menen laittamaan pesukoneen päälle, lupasin, sillä se oli helpointa mitä tuli mieleen ja sitä paitsi välttämätöntä joka tapauksessa.

Sen tehtyäni kiipesin lasten huomaamatta suoraa päätä yläkertaan ajatuksena ottaa virkistävät päiväunet. Menin varmuuden vuoksi olohuoneeseemme ja avasin television tuijottaakseni saippuasarjoja, ellen sattuisikaan saamaan unta. Totesin, että sielläkin oli joulusiivous tarpeen, mutta ajattelin, että voisin tehdä jotain asian eteen nukuttuani vähän ensin.

Siitä sitten heräsin joulutunnelmaan. Joku oli levittänyt peiton päälleni ja ajattelin kiitollisena Dannia, jonka olin pelännyt tulevan herättämään minut juuri, kun olisin saanut unen päästä kiinni. Olin tuominnut hänet väärin. Alhaalla ei enää imuroitu eikä kinasteltu, ja kun menin alakertaan, siellä tuoksui mausteille. Jessi oli ripustelemassa joulukoristeita oviin ja ulko-ovelta kuului kolinaa ja Armin kiihtynyttä haukahtelua. Vesku toi joulukuusta sisään.
- Hyvää joulua! Jessi huudahti ja halasi minua. Jessus, miten tervetulleeksi itseni tunsinkaan!

Kökötin kotona ne pari päivää jouluun asti, paitsi että tietenkin kävin Annilla vaihtamassa joululahjoja. Jos hän oli ollut loukkaantunut minulle, hän leppyi, kun kerroin, että Arska ja Rosa olivatkin pari ja miten olin saanut kuulla siitä.
- Rosa onkin kamalan iso, tai sen vatsa siis, hän sanoi.
- Ai sä olet nähny sen? kysyin. Hän ei ollut tullut maininneeksi.
- No se tapahtui vasta eilen, en mä ole ehtinyt raportoida niin että älä tuijota tolleen. Kauhean mukava se ei musta ollut. Se puhui kamalan töksähtelevästi.

Minua ilahdutti, ettei Anni pitänyt Rosasta, mutta pistin siihen kohtaan pisteen sille aiheelle.
Danninkaan en ollut antanut paasata siitä kuin hetken. Minä en halunnut ajatella koko juttua, halusin vain palata ajassa muutaman viikon taaksepäin ja olla yhtä tyyni ja tyven mitä Arskaan tuli kuin ennen Kodiakin muuttoa. Ei hän ollut häirinnyt elämääni enää moneen vuoteen ja siihen tilaan halusin takaisin. Ja siihen myös pääsisin.
- Menetkö sä aattona katsomaan Kodiakia? kysyin Annilta.
- En. Mutsi nosti kauhean metelin, kun mä meinasin. Jouluna pitää kuulemma olla kotona eikä häiritsemässä Annaa ja Arvia ja kauheat bensakulut mulla ja blaa blaa blaa. Saisinpa mäkin jo pian asunnon! Anni huokaisi.
- Okei, no mä tulen sitten sun mukaan kun sä menet seuraavan kerran. Säkö et sitten pääse edes meille joulumaastoon?
- Yrittäköön vaan estää mua siitä!

Joulu meni kuten aina ennenkin. Epälukuinen joukko sukulaisia ja ystäviä tuli käymään meillä aattoaamuna ja he keittivät joulupuuron sillä aikaa, kun me kävimme ratsastamassa. Annillekin riitti hevonen, vanha Musti, joka oli vielä ihmeen hyvässä kunnossa, joskin se oli harmaantunut silmien ja sierainten ympäriltä. Vielä toissakesänä kaksoset olivat käyneet sillä kisoissa, mutta sitten Vesku oli pannut sille stopin. Vanhuksessa ei ollut enää jäljellä sitä elastisuutta, joka oli aikoinaan tehnyt siitä yhden Suomen hienoimmista kouluhevosista ja hän sanoi, ettei tosiaankaan aikonut katsoa, miten se uransa lopuksi häviäisi jollekin nuoremmalle helpossa A:ssa. Se ei tarkoittanut, että se olisi saanut jäädä köllimään puruillaan vaan sillä ratsastettiin niin säännöllisesti kuin vain joku ehti, monta kertaa viikossa, ja siksi se varmaan olikin niin pirtsakka.

Puurolounaan jälkeen Annin vanhemmat hakivat hänet palatessaan hautausmaareissulta ja Miila ja Lauri lähtivät jatkamaan matkaa Laurin vanhempien luo. Meillä oli usein joku ylimääräinen joulua viettämässä vaikka, herra paratkoon, omaakin väkeä olisi ollut tarpeeksi. Tänä jouluna meille jäi Jinna ja hyvästä syystä. Leksa oli ensimmäisen joulun poissa kotoa ja hänen olisi varmaan ollut kauhean surullista olla yksin kotona.
- Olisin mä tietysti voinut ottaa ylimääräisen työvuoron aattoillaksi, mutta ihan niin marttyyri mä en ole, hän nauroi.
- Se olis ollu Leksalle ihan oikein, sanoin minä, jonka mielestä oli hävytöntä ja itsekästä jättää äitinsä yksin jouluna.
- Lupasi ne tulla pyhinä käymään. Ja niin sen kuuluu mennä, lapset kasvaa ja muuttaa pois. Niinhän sinäkin teit.
Ajattelin joulua solussa, jossa ei olisi ketään muuta kotona ja minua puistatti. Toisaalta…
- Hitto. Mä oisin voinu pitää tuparit nyt. Ketään ei olisi häirinny, kaikki on kuitenkin jossain sukuloimassa, keksin.
- Pidetään huomenna, Danni ehdotti. Hänen valikoiva kuulonsa toimi erinomaisesti.

Idea jalostui aattoillan ja joulupäivän aikana, vaikka ensin en ollenkaan tosissani miettinyt sitä. Joulupäivänä, kun maha turvoksissa syömisestä suunnittelin Annin kanssa tallireissua, tulin maininneeksi hänelle, että Danni olisi halunnut pitää bileet minun luonani.
- Vähän lyhyt varoitusaika, Anni sanoi, mutta hänen äänensä kuulosti miettiväiseltä. – Mutta oishan se kivaa. Tai siis, voisi mennä sun luokse etkoille ja sitten jonnekin ulos ja sitten vielä jatkoille. Onko sun kaikki kämppikset poissa?
- Ne lähti kaikki jouluksi koteihinsa. En mä tietysti tiedä, koska ne tulee, mutta ei varmaan vielä tänään.
- Anna mä mietin, mä soitan sulle kohta.

Anni palasi asiaan tunnin kuluttua ja ilmoitti, että Janne, Nooa ja hän olivat valmiita lähtemään tupareihin ihan heti. Autoa hän ei kyllä saisi joten me saisimme kuskata.
- Entä talli? kysyin.
- Mennään ensin sinne. Tuleeko Dannikin?
- Varmasti tulee, arvasin. Minulla alkoi olla sellainen kutina, että ehkä tästä tulisi kuitenkin kivaa.

Danni sai pienimuotoisen hepulin, kun minä sanoin, että lähtisimme Hesaan juhlimaan. Hän tohotti kanamaisesti viisi minuuttia ja mietti, kenet pyytäisi mukaan. Minä laitoin sillä välin viestit Mirjamille ja Tipille. Molempien vanhemmat asuivat pääkaupunkiseudulla, joten ainakaan matka ei ollut esteenä heidän liittyä illemmalla seuraan, vaikka hekin olivat lähteneet viettämään perhejoulua.
- Mä en saa ketään lähtemään, Danni sanoi mörkkinä. – Vitun perhejoulut ja mummolat.
- Ihan kiva. Nehän on mun kämpässä, ja sä riität mun ystäväpiiristä loistavasti! nauroin. – Lakkaa naamas niin mennään hakemaan Anni ja pojat.
- Lakkaa? En lakkaa enkä maalaa ennen kuin sun luona, jos me mennään ensin tallille.

Minä lakkasin ja maalasin melko lailla, vaikka oletinkin, etten tänään tapaisi Arskaa. Ei ollut vielä iltatallin aika eikä kukaan varmasti tulisi tunnille joulupäivänä. Ehkä he jopa olisivat Arskan vanhempien luona Rosan kanssa. Minun pitäisi kuitenkin emäntänä huolehtia vieraistani, kun Käpylään pääsisimme, joten vedin kasvoilleni hyvän perusmeikin ja jätin vain hiusten laittamisen kämpille. Danni kävi sillä aikaa osaksi luvan kanssa ja osaksi ominensa keräämässä meille juotavaa ja syötävää isoon kassiin.
- Olkaa kiltisti, Jessi sanoi jotenkin automaattisesti, kun vedimme takkeja päällemme.
- Jos me haluttais olla kiltisti, me jäätäis teidän kanssa pelaamaan monopolia, Danni sanoi.

Minä ajoin, vaikka Danni olisi halunnut. Hän ei osannut ajaa Annin tallille ja olisimme riidelleet rankasti ennen kuin olisimme päässeet perille. Hän ei ollut hyvä ottamaan vastaan ohjeita. Kylällä Anni, Nooa ja Janne puristautuivat takapenkille ja puhinasta ja naljailusta päätellen siellä oli vähän turhankin tiivis tunnelma.
- Ossilta terveisiä, Nooa muisti sanoa Dannille kesken matkaa ja hetkeksi autoon laskeutui epätietoinen hiljaisuus. Ossi oli merkittävä mies. Ensinnäkin hän oli ollut Dannin ensimmäinen poikaystävä ja lisäksi hän oli nyt suomenmestaruustason kilpaurheilija. Onneksi vain hiihtäjä eikä mitään mediaseksikkäämpää. Pelkäsin, että siinä tapauksessa Danni olisi tuntenut houkutusta lämmittää juttua uudelleen.
- Kiitos, Danni sanoi arvokkaasti ja toivotti terveisiä takaisin.

Poikien raahaaminen tallille ei ollut ihan fiksuimpia temppuja, mutta toivoin heidän kestävän miehuullisesti. Autoin Annia laittamaan Kodiakin vähän hätäisesti kuntoon sillä aikaa, kun Danni ja pojat leikkivät Pollen kanssa.
- Me ei voida kyllä kävellä sun perässä sitä mutapolkua pitkin, tajusin. – Pojilla ei oo vaihtokenkiä, eikä Dannillakaan, ja jos me ollaan vielä jonnekin menossa…
- Tulkaa autolla, Anni sanoi ja talutti hevosensa ulos tarhasta.

Se oli ainoa järkevä vaihtoehto, joten komensin muut takaisin autoon ja lähdin etsimään reittiä naapuritallille. Valitettavasti mieleeni ei ollut jäänyt paljon mitään maisemista siltä kertaa, kun olin Arskan kyydissä päässyt pois ja oletin, että minun pitäisi vain kääntyä seuraavalle pikkutielle. Sepä ei johtanutkaan metsäaukeaa pidemmälle ja sain itsekseni kiroillen peruuttaa takaisin ja kokeilla seuraavaa. Se reitti oli tuloksekkaampi ja päädyimme tallin pihaan. Anni oli jo kentällä ja eikö siellä piru vie ollut katsojiakin. Katsoja.
- Onko toi Arska? Danni kysyi matalalla äänellä.
- On, sanoin. En nähnyt hänen kasvojaan taustapeilistä, mutta pituus täsmäsi häneen paremmin kuin Irpoon.
- Miten sopivaa! Hei te luuserit siellä takapenkillä. Te nuolette nyt maata, jonka päällä Alissa kävelee.
- Älä rupee masinoimaan mitään, sanoin kiusaantuneena.
- Rupeanpas, Danni ilmoitti riehakkaana ja kääntyi kuiskuttelemaan Jannelle ja Nooalle lisäohjeita. Tietysti tilaisuus oli loistava, kuin käsikirjoitettu alleviivaamaan, ettei minua mitenkään voinut kiinnostaa jokin vuosia vanha romanssi, mutta se oli himpan liian loistava minun makuuni. Pelkäsin, että Arska luulisi minun järjestäneen koko esityksen.

Danni ei kuitenkaan ollut pideltävissä ja ajattelin synkkänä, että kuristaisin hänet myöhemmin illalla, jos hän vetäisi överiksi ja esittelisi pojat minun haareminani. Hän kipitti kohden kenttää pari metriä edellä ja minä jouduin likistetyksi Nooan ja Jannen väliin, kun kumpikin otti kiinni vyötäisiltäni.
- Vähempikin riittää, sähisin heille.
- Danni käski, Janne sanoi viattomana.

- Mitä mun silmäni näkee? Danni liversi ehdittyään puhe-etäisyydelle.
- Danni, Arska sanoi ilahtuneen näköisenä ja he halasivat. Ajatukseni raksuttivat kovaa kyytiä – miten minun piti tulkita se, että meidän tavatessamme hän oli ollut yhtä pökkelönä kuin minäkin?
- Alissa on kertonut vaikka miten teidän tallista niin, että me päätettiin tulla katsomaan kanssa, Danni selitti ja esitteli puolihuolimattomasti pojat ja minut. – Me ollaan menossa Alissan luo pitämään tupareita.
- Joulupäivänä? Arska ihmetteli ja minusta näytti, että hän tutki hyvinkin tarkkaan Nooan ja Jannen päästä jalkoihin.
- Nimenomaan. Meillä on koko kämppä itsellämme – ehkä jopa koko talo. Vaikka kaupungille me ollaan tietysti menossa, kunhan alotellaan siellä ja tullaan sitten jatkoille ja nukkumaan… hei, tuletko sä mukaan? Danni lörpötteli ja tein eleen mennäkseni potkaisemaan häntä. Janne taisi aavistaa sen ja kaappasi minusta oikein kunnolla kiinni.
- Anna Dannin tohottaa, hän kuiskasi.
- Sulla on hauskaa, tuhisin kiukkuisena samalla, kun kuuntelin korvat höröllä Arskan vastausta. Minusta hän kuulosti siltä, että olisi oikeasti halunnut mukaan, niin tuskastunut hänen äänensä oli.
- Mä en voi… tämmösenä päivänä. Ja me lähdetään aamulla aikasin käymään mun porukoilla.

Me. Me! Arska ja Rosa ja se vítun syntymätön penska. Minä en halunnut kuunnella enempää, vaan piilouduin Jannen taakse ja kaivoin puhelimeni taskusta, kun en muutakaan keksinyt peittääkseni pojilta ilmeitäni. Siellä oli viesti.
- Jee! Tipi tulee! huudahdin luettuani sen. Se ilahdutti minua ihan vilpittömästi ja Danni käännähti kannoillaan.
- Se sun häijyn komea koulukaveri? hän kysyi.
- Se nimenomaan, sanoin tyytyväisenä.
- Tuleeko Tipi? huudahti Annikin, joka ratsasti juuri ohi.
- Niin se väittää. Haluatko sä, että mä pidän sulle tuntia? kysyin, mutta hän pudisti päätään.
- Mä en jaksa ruveta ridaamaan kunnolla. Mulle riittää, ettei Kodi kuvittele, että se on lomalla ikuisesti. Pitäiskö meidän ruveta lähtemään kohta, jos muitakin kerran tulee?
- Kaikin mokomin, lupasin ja Anni aloitti loppuravit, vaikkei nähdäkseni ollut vielä päässyt alkuraveja pidemmälle.
- Haluatteko te nähdä tallin? Arska kysyi ja Dannilla oli tietenkin vastaus valmiina.
- Ei noi jätkät kestä tallinhajua ja Alissa on nähnyt sen kai jo sata kertaa. Jätetään ne tänne ja saat esitellä mulle.
Niin hän sanoi ja kiskoi Arskan sisään talliin. Minusta tuntui, että Arska loi epätoivoisen katseen minuun, kuin toivoen minun seuraavan ja jättävän pojat siihen, mutta pistin sen mielikuvitukseni piikkiin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.8.15 15:37:37

14. Huuruja hengityksessä
Pääsimme minun kämpilleni kuuden aikaan ja Tipi tuli vain pari minuuttia myöhemmin. Itse en ollut ehtinyt edes takkiani riisua. Mirjami ei ollut ilmoittanut mitään, mutta ehkä hänkin vielä ilmaantuisi. Olin matkalla ehtinyt järjestää ajatukseni juhlintamoodiin ja nujertanut Arskan pieneksi paketiksi penkin alle. Hän sai kaikin mokomin istua joulupäivän illallisella Rosan ja tämän vanhempien luona ja seuraavana aamuna lähteä ajamaan omien vanhempiensa luokse. Minä menisin todennäköisesti niihin aikoihin nukkumaan, jos oikein hyvin kävisi.

- Sä olet oikea enkeli, kun kutsuit mut! Meillä ois tapahtunu murhia muuten, Tipi ilmoitti, kun päästin hänet sisään. Ehkä en ollut pitänyt hänestä vielä syyskuussa, enkä kyllä lokakuussakaan, mutta nyt pidin.
- Nuppu kultaseni, sanoin ja taputin häntä poskelle. Halaamista hän olisi kavahtanut. Tai niin ainakin luulin, vaikka hän joskus mahdollisimman epäsopivissa ja noloissa tilanteissa saattoi halata itse. En ollut ikinä kuvitellut ystäväkseni tyyppiä, jonka mielestä oma sukupuoleni oli niin selvästi vastenmielinen, mutta tässä sitä oltiin. Sitä paitsi ensimmäinen ajatukseni siitä, että Tipi vihasi naisia, oli jo todistettu vääräksi. Olin varma siitä, että hän piti minusta ainakin yhtä paljon kuin mitä minä pidin koirastamme.

- Kuka olisi murhannut kenet? kysyin ja riisuin takkini naulaan. Tipin hieno takki ansaitsi vaatepuun ja vapautin sellaisen tunkemalla Nooan toppatakin yksinkertaisesti hattuhyllylle.
- Minä faijan tai faija minut. Hyvällä onnella oltais kuoltu molemmat.
- Mistä te riitelitte? kysyin ja kaduin saman tien lipsautustani. Tipin suuntautumisesta varmaankin.
- Politiikasta. Se on vanha poroporvari, oikea riistokapitalisti! Niin että ei kai ole ihme, että mä olen kommunisti.
- Ai, sanoin ympäripyöreästi. Politiikka ei kiinnostanut minua hitustakaan. – Mennään katsomaan, mitä meillä on tarjolla.

Kaikki muut olivat keräytyneet keittiöön ja pöydälle oli kerätty kaikki juomat, mitä oli saatu haalittua kokoon. Danni etsi parhaillaan erilaisia laseja kaapista.
- Tässä on Tipi, tässä on Danni, Anni, Nooa ja Janne, esittelin. Tipi rekisteröi kaikki yhdellä nopealla silmäyksellä ja nyökkäsi armollisesti.
- Noi ei selkeestikään ole sun makuun, hän kuiskasi kuuluvasti minulle katsoen poikia.
- Ne on vanhoja kavereita, sanoin punastuen. Että minun olikin pitänyt mennä kuvailemaan hänelle miesihanteitani. Nooassa sen paremmin kuin Jannessakaan ei tosiaan ollut mitään keijukaismaista.
- Mä olen Alissan sisko, ilmoitti Danni.
- Älä huijaa, ei sillä ole siskoa, Tipi sanoi. Olin tietysti kertonut hänelle senkin. Danni kohotti kulmakarvojaan.
- Okei, se on oikeesti mun täti. Me vaan yleensä yksinkertaisuuden vuoksi jätetään sukuselvitys tekemättä.

Tipiä katseltiin vähän alta kulmien. Hän oli alentuva ja kaikkitietävä ja korostetun homoseksuaalinen. Ei hän kimittänyt eikä järjestellyt verhoja, mutta hänen puheensa olivat niin suorasukaisia, että näin jo Nooan pikkuisen rupeavan kiehumaan. Minun ei tarvinnut onneksi kuitenkaan ruveta rauhanturvaajaksi vaan alkoholi hoiteli sen. Meillä oli siideriä ja olutta, valkoviiniä ja kirkasta ja Tipillä lisäksi pullollinen konjakkia.
- Tää on faijan baarikaapista, hän ilmoitti. – Maksaa varmaan enemmän kuin lähihoitajan viikkopalkka on. Juodaan me köyhät opiskelijat se pois.
- Saat satikutia, Anni uskalsi arvella, mutta Tipi nauroi.
- Ei se edes huomaa.

Muutaman konjakkishotin jälkeen olimme kaikki ylimpiä ystäviä ja aloimme suunnitella, minne mennä. Ymmärrettävää kyllä minun teki mieli tässä kohden turvautua Tipin paikallistuntemukseen, mutta en ollut ihan varma hänen luotettavuudestaan.
- Me ei voida mennä Mamaan, selitin ja tökin hänen rannettaan painottaakseni sanojani. – Janne ja Nooa ei halua. Tiedätkö sä mitään paikkaan, mihin voi mennä ihan heterona?
- Ai tiedänkö? Tipi kysyi ylhäisesti.
- Niin, tiedätkö?
- Mä en ainoastaan tiedä, mä tiedän myös, mitkä on kiinni tänään ja mitkä auki.

Se oli hyvä pointti ja Annille tuli kiire laittautua. Hän oli meidän istuessa juomassa ja juttelemassa käynyt pikaisesti suihkussa ja vaihtanut ratsastusvaatteensa tavallisiin. Nyt hän kävi viimeistelemässä meikkinsä ja pörröttämässä hiuksensa ja pääsimme matkaan.
- Sä viet mut ihan tärviölle, syytin Tipiä, kun tajusin bussipysäkillä, ettei ollut viikkoakaan siitä, kun olimme viimeksi olleet kaljalla.
- Kuka keksi lähteä tänään ulos? hän kysyi.
- Danni, myönsin.

Tipi vei meidät paikkaan, joka ei ollut niinkään disko kuin suuri olutkuppila, mutta oli sielläkin sentään pari neliötä tanssilattiaa. Ihmisiä oli ajankohdan, joulupäivän illan, huomioon ottaen kauhean paljon, eikä joulusta ollut tietoakaan paitsi väsyneessä joulukoristeessa baaritiskin yllä. Sen sinisenkimaltavat kuusenoksia muistuttavat härpäkkeet roikkuivat punaisen kiiltävän joulukellon ympärillä niin alhaalla, että Tipi oli saada yhdestä silmäänsä. Paikasta minä kuitenkin pidin, vaikka taustalla soiva musiikki olikin kamalaa suomipoppia. Me löysimme pöydän, johon mahduimme kaikki istumaan ja saatoimme jatkaa juttelemista siitä, mihin se oli minun luonani jäänyt ja siinä se ilta kului. Nooa ja Janne yrittivät käydä katselemassa tyttöjä, mutta palasivat lannistuneina takaisin pöytään. Tipi piti silmäpeliä yhden varsin hyvännäköisen nuoren miehen kanssa ja kun kysyin, hän sanoi, että kyseessä oli vanha satunnaispano, jonka luokse hän todennäköisesti päätyisi yöksi.
- Jessus, sanoin ja minulle tuli hiukan huono olo. Ei kuitenkaan niin huono kuin Annille, joka kumartui ja oksensi lähes äänettömästi pöydän alle. Siinä vaiheessa Danni päätti, että meidän oli parasta lähteä ja minä olin samaa mieltä. Itsellänikään ei ollut mitenkään hehkeä olo.

Busseja ei enää kulkenut ja Tipi jäi vokottelemaan sitä panoaan, mutta oli meillä hitunen onnea: matkalla taksitolpalle ajoi ohi tilataksi, joka oli juuri sytyttänyt valon kylttiinsä. Danni sai sen pysähtymään, kun oli hyppäävinään kädet pystyssä ajoradalle ja hän myös lepytteli kiukkuisen kuskin avaamaan sivuoven ja ottamaan meidät kyytiin.
- Onko meillä varaa taksiin? kysyin puoliääneen, kun olimme päässeet sisään ja lähteneet liikkeelle.
- Ei se voi olla kuin kympin verran, sähän asut niin lähellä, Danni arvioi. Se oli kuitenkin parikymppiä, mutta saimme sen kokoon, kun oikein kaivoimme. Siinä vaiheessa olin iloinen, etten ollut ottanut kaikkia joululahjarahojani mukaan ollenkaan. Lahjoittajien tarkoitus ei varmaankaan ollut ollut, että ne pantaisiin sileäksi yhtenä iltana.

Olimme kaikki aika lailla humalassa ja olin iloinen, kun pääsimme autosta pois. Nolotti ajatella, että taksikuskiparka joutui kuuntelemaan sellaista örinää, ja vielä joulupäivänä.
- Miksei me menty ensin nakkikioskille? Mulla on ihan sairas nälkä! Janne valitti.
- Meillä on ruokaa, me otettiin eväät mukaan, Danni lohdutti minun yrittäessäni tähdätä rapun oven avaimenreikään. Talo näytti armeliaan pimeältä. Jos siellä joku oli jo kotona, oli hän nukkumassa.

Pääsimme kohtalaisella kolinalla sisään asuntoonikin ja siinä vaiheessa Jannen nälkä oli kadonnut. Hän hoippui suoraan vessaan oksentamaan. Nooa näytti nukahtavan seisaalleen, eikä minun tehnyt yhtään mieli virvoittaa häntä.
- Mene suoraa päätä mun huoneeseen, komensin, mutta hänellä ei näyttänyt olevan hajuakaan siitä, missä hän oli. Hän alkoi suorastaan ärsyttää minua. Potkaisin kengät pois jaloista ja aloin työntää häntä oikeaan suuntaan.

Meiltä meni kymmenen minuuttia saada kolmen naisen voimin molemmat pojat pitkäkseen patjalle, jonka olin kiskonut esiin sänkyni alta. Tietenkin heillä olisi siinä kamalan ahdasta ja jompikumpi kierisi väkisinkin lattialle nukkumaan. Toisaalta kummallakin oli edelleen takki päällä, eiköhän untuva vähän pehmittäisi. Eivät he aamulla kuitenkaan päänsäryltään huomaisi muita kolotuksia.
- Nyt me voidaan mennä syömään, ilmoitin, sillä nyt minullakin oli nälkä.
- Meille jäi juotavaakin, muisti Danni. – Voidaan alottaa jatkot.

Anni näytti vähän kalpealta, muttei pistänyt hanttiinkaan, sanoi vain menevänsä ensin vessaan. Danni vilkaisi kuorsaavia poikia epäluuloisesti, mutta totesi ilmeisesti näiden nukkuvan oikeasti ja kiemurteli ulos rintsikoistaan.
- Kaameet hirttovaljaat, hän puhahti ja heitti ne minun sänkyni suuntaan.
- Mitäs ostat liian pieniä, tirskahdin ja lähdin menemään keittiöön. Olin pudota polvilleni säikähdyksestä, kun eteisessä törmäsin Natasaan. Hän oli pukeutunut flanellipyjamaan ja villasukkiin.
- Mä ajattelin vaan tulla ilmottautumaan, ettette luule olevanne yksin, hän sanoi. Äänessä ei ollut minkäänlaista tuomitsemista, paremminkin se oli anteeksipyytävä.
- Mä en voinut kuvitellakaan, että kukaan tulisi vielä joulunvietosta, sopersin.
- Meille tuli konflikti, oli parempi lähteä.

Konflikti? Jo toinen tänä iltana. Eikö joulu ollutkaan hyväntahdon juhla, joka kokosi perheet yhteen?
- Poliittisia erimielisyyksiä? kysyin.
- Ei kun mun piti raahata systeri pois sieltä ennen kuin mamma saa sydänkohtauksen, Nata sanoi menemättä sen tarkemmin sydänkohtauksen syihin.
- Hei, mä olen Danni, sanoi Danni aurinkoisesti takaani ja kutsui samaan hengenvetoon Natan kanssamme iltapalalle ja jatkoille.
- Sama kai se, Nata sanoi kohauttaen olkapäitään. – Tirppa tais mennä jo. Toivottavasti se ei ole syönyt kaikkia teidän ruokia.

Keittiössä istui hiukan Nataa muistuttava tyttö, silmälasit vain puuttuivat. Tunnistin ruokarasiat, jotka olimme tuoneet kotoa, ne seisoivat kaikki avattuina tiskipöydällä ja tytöllä oli kädessään muhkea kinkkuvoileipä. Toisessa kädessään hänellä oli juomalasi, joka oli puolillaan joko jääteetä tai konjakkia. Ei ollut varsinaisesti jääteesesonki, joten katsoin äkkiä ympärilleni löytääkseni Tipin tuoman konjakkipullon. Olin ajatellut palauttaa hänelle loput, kunhan taas tapaisimme.
- Iltaa, tyttö sanoi arvokkaasti.
- Toivottavasti maistuu, sanoin hyisesti, sillä olin jo oppinut soluasumisesta sen verran, ettei toisten ruokia sen paremmin kuin muitakaan tarvikkeita ollut korrektia sorkkia. Ja tuo tyyppi ei edes asunut täällä. – Mitä sä olet tehnyt kaikelle konjakille?
- En mä ole mitään konjakkia nähnyt, kuului loukkaantunut vastaus. Kuulin jääkaapin oven aukeavan ja Danni sanoi sovinnollisesti, että juomamme olivat siellä.

Minun olisi kuulunut leppyä ja pyytää anteeksi, mutta olinkin kihisevän kiukkuinen. Syytä en osaa sanoa, mutta kaipa pieniä syitä oli sopassa tarpeeksi. Poikien örvellys ennen sammumista, säikähdys Natasan näkemisestä ja varastettu joulukinkku. Varmasti laskuhumalakin antoi lisämaustetta. Nappasin lasin ja maistoin siitä ison kulauksen.
- Kyllä tää musta maistuu ihan Tipin konjakille, sanoin pidätellen yskähdystä.
- Mä luulin, että se on simaa, tyttö sanoi.
- Joulusimaa, jonka etiketissä lukee VSOP? Joka polttaa kurkussa?

Siinä vaiheessa sekä Danni että Anni tarttuivat minua olkapäistä ja pistivät istumaan.
- Alissa, mikä sua vaivaa? Anni kysyi kauhistuneena ja Danni pyysi minun puolestani anteeksi.
- Alissa ei tavallisesti ole ollenkaan tämmönen, hän vakuutti. Ja enhän minä ollutkaan, minähän olin ystävällinen ja mukautuvainen. Jupotin vähän aikaa ja vilkuilin Natan siskoa murhaavasti, mutta Danni teki minullekin kinkkuvoileivän ja sen syöminen liennytti suuttumustani. Muilla meni siinä vaiheessa jo hienosti. Natasa oli nostanut jaolle piparkakkuja ja juustoa, joita he puolestaan olivat tuoneet kotoaan ja hän jutteli Dannin ja Annin kanssa kuin he olisivat tunteneet huomattavasti kauemmin kuin tästä yöstä.
- Meistä tulee Natan kanssa työkavereita, muistin.
- Niin, sä olet kertonut, Anni sanoi kärsivällisesti kuin pikkulapselle ja melkein suututti minut taas.
- Tulee vai? kysyi Tirppa ja teki itselleen ainakin neljännen voileivän. Hänet oli esitelty Teresaksi, mutta Tirppa oli kutsumanimi.
- Tulee, sanoin tyytyväisenä, kun se oli jollekin uutinen, enkä viitsinytkään sanoa mitään kinkkumme ahmimisesta. Pojat olisivat joka tapauksessa syöneet vielä enemmän, jos olisivat olleet hereillä. Sitten minua alkoi nukuttaa ihan armottomasti ja pääni alkoi nyökähdellä.
- Mä menen nukkumaan, ennen kuin mulla on naama lautasella, mutisin. – Hyvää yötä. Hyvää joulua.

Heräsin aamun aikana monta kertaa, mutta en mitenkään jaksanut ajatella itse nousevani ylös. Hädin tuskin viitsin avata silmiä katsoakseni, kuka milloinkin oli vuorossa mennä vessaan. He kuulostivat inhottavan pirteiltä, jopa pojat. Toisaalta hepä olivatkin saaneet pisimmät unet. Morkkiskin minulla oli. Olin asunut täällä vaivaiset kolme viikkoa ja jo toista kertaa olin kännännyt ja kompuroinut kotiin. Ei sitä viitsinyt edes ajatella. Hautauduin peittojen alle, etten kuulisi rupattelua seinän takaa keittiöstä ja yritin unohtaa janon ja pissahädän, joista en osannut valita sitä, joka vaivasi pahemmin.

Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että olin aika raukkis. Oli noloa piilotella tällä tavoin. Kunnon pelimies olisi noussut ylös siinä missä muutkin ja teeskentelisi, ettei ollutkaan krapulassa. Ainakaan mainittavassa. Ajatus sai minut nousemaan istumaan ja loin surullisen katseen huoneeseeni. Se oli läävä. Anni oli nukkunut sohvalla ja tyyny ja torkkupeitto olivat lattialla poikien paljaan patjan vieressä. Danni, joka oli nukkunut minun vieressäni, oli levitellyt vaatteitaan kaikkialle, rintsikoita ei tosin enää näkynyt. Minä itse olin puolipukeissa ja farkkuni olivat mytyssä ikkunan alla. Nousin etsiäkseni kaapista mukavammat housut. Kukaan meistä ei varmasti ollut ihan lähihetkinä lähdössä ajamaan kotiin.

Avasin ikkunan ja palasin katsomaan kaapin ovessa roikkuvasta peilistä karmeaa totuutta silmiin. Yllätyin, kun en näyttänytkään kammottavalta, vähän väsyneeltä vain. Edes meikit eivät olleet poskilla. Paidallani sen sijaan oli sinappia ja muutama muu tahra, joten riisuin senkin. Olin tuskin saanut uuden pääni yli, kun ovelta kuului rykäisy, raapaisu ja ääni, joka juorusi, että joku painoi kahvaa. Ei koputusta.
- Saako tulla? kuului arasti. Se oli Tirppa, joka oli jo ainakin puoli metriä oven sisäpuolella.
- Tulit näköjään jo, sanoin ja tunsin musertavaa katumusta, kun muistin, miten olin kohdellut häntä edellisyönä.
- Nata sanoi, että mun on parasta pyytää sulta anteeksi. Mulla oli vaan niin järjetön nälkä, tyttö sanoi ja katsoi minua suurin, vilpittömin silmin.
- Olisit sä saanut syödä ihan yhtä paljon luvan kanssakin, tokaisin, sillä oikeustajuni oli edelleen samaa mieltä kuin yöllä. – Mutta mun pitää kai kanssa pyytää anteeksi. Taisin olla aika tyly.
- Olit sä kai vähäsen, mutta sä et edes näytä siltä, että osaisit olla tosi tyly, Tirppa virnisti tarttuvasti.
- Se siitä. Unohdetaan. Mun pitää mennä vessaan, ilmoitin ja karkasin. Sen jälkeen liityin muiden seuraan syömään jo lounaaksi muuttunutta brunssia. Se kesti, kunnes jäljellä ei ollut kerta kaikkiaan mitään syötävää, paitsi kaikenlaista kuivatavaraa ja Rian luomumunat, joihin emme uskaltaneet koskea, koska niitä ei todennäköisesti saanut lähikaupasta. Sannan, joka palaisi vasta vuodenvaihteen jälkeen, mehut ja jogurtit olimme ahmineet, kun Nata oli luvannut ostaa uudet tilalle.

Kolmen aikaan Anni ilmoitti uskovansa, että pystyisi ajamaan kotiin, mutta hän halusi käydä ensin katsomassa Kodiakia. Nooa ja Janne alkoivat vaikeroida, mutta vaiensimme heidät.
- Voidaan me viedä teidät asemalle odottamaan junaa, Danni sanoi, mutta he päätyivät kuitenkin autokyytiin, kun Anni sanoi, ettei aikonut ratsastaa, käydä vain tarkistamassa, että kaikki oli hyvin ja putsaamassa kaviot.
- Hauskaa loppulomaa, toivotin Natalle ja Tirpalle, jotka keräsivät tyhjiä pulloja ja tölkkejä muovikassiin lähteäkseen käymään kaupassa.
- Samoin. Koska sä tuletkaan takaisin? Nata kysyi.
- Ehkä sunnuntaina. Mä alotan maanantaina työt. Ellen mä nyt saa taas päähäni, että mun on päästävä juhlimaan, irvistin. En saisi, mutta lausahdus tuntui sopivan kevyeltä ja kokeneelta. Ikään kuin tämäkin keikka olisi mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut.

- Mä unohdin ikkunan auki ja patjan lattialle, muistin vasta autossa. Olin vuorostani joutunut takapenkille poikien väliin.
- Hyvä, sittenhän siellä on ainakin raikasta, kun sä menet taas, Danni sanoi. – Ja täälläkin saisi kyllä vähän raikastua. Jos nyt jouduttais ratsiaan niin Anni puhaltaisi takuulla kolme promillea vaan, koska on hengittänyt teidän uloshengitystä.
- Älä jaksa, huokaisin.

 
15. Hevosrieha
Minä en viitsinyt mennä Annin mukana tallille seuraavina päivinä. Kotonakin oli ihan tarpeeksi hevoshommia, enkä oikeasti nähnyt, mitä mieltä minun oli siellä roikkua seuraneitinä. Halusin muutenkin viettää aikaani kotona vähän niin kuin varastoon. Ihmiset, jotka kestivät perhettään hädin tuskin vuorokauden ajan joulun kunniaksi, olivat saaneet minut arvostamaan omaani ihan uudella asteikolla.

Anni ei nostanut suurempaa meteliä asiasta, mutta raportoi minulle päivittäin tallin kuulumiset. Nimenomaan tallin, sillä avajaisrieha lähestyi, eikä hän ilmeisesti ollut törmännyt Arskaan. Ei hän olisi voinut sitä jättää mainitsematta. Olin itsekin vähän innostunut avajaisista enkä ollut aikonut unohtaa, että olin lupautunut avuksi. Olisi ollut halpamaista vetäytyä tässä vaiheessa ja sitä paitsi olin ehtinyt jo aiemmin puhua Sarrille ja Sunnalle ja he olivat lähdössä myös. He olivat käskeneet Annin kertoa, että he huolehtisivat talutusratsastuksesta ja lupaus oli kuulemma otettu kiitollisena vastaan.

Ilmatieteen laitos lupasi onneksi kaunista päivää joulun jälkeiseksi sunnuntaiksi, joten oli lupa odottaa ainakin jonkin verran yleisöä. Lunta ei ollut, mutta sen sijaan pikkuisen pakkasta. Rekiajelu olisi pitänyt unohtaa joka tapauksessa, vaikka eipä Jasu ollut saanut mistään rekeäkään. Sen sijaan hän oli saanut lainaksi kärryt, ja Kati pääsisi kuin pääsisikin töihin. Tilaisuus alkaisi puolilta päivin ja kestäisi pari tuntia. Anni, minä ja kaksoset lähdimme ajamaan paikalle varuiksi jo kymmeneltä.
- Meitä voidaan tarvita valmisteluissa, Anni sanoi. – Vaikka harjaamaan hevosia edustaviksi tai jotain.

Saavuimme keskelle hallitsematonta kaaosta. Ikävän vähäväkistä kaaosta vieläpä. Jasu oli sitonut Katin kentän aitaan ja harjasi sitä pontevasti. Lainakärryt seisoivat keskellä pihaa ja tallin ovet olivat selällään. Kaksi naisihmistä yritti pystyttää sellaista muovitelttaa, jota tavattiin pystyttää pihoille kesäjuhlissa ja mahasta tunnistin toisen Rosaksi. Ei kai täällä enempää raskaana olevia naisia voinut pyöriä? He kuuluivat kivahtelevan toisilleen melko tiukkaan sävyyn, eikä minua huvittanut ollenkaan mennä ilmoittautumaan. Poikia ei näkynyt missään.

Anni vilkaisi myös teltanpystyttäjiin ja taisi päätyä samaan. Menimme joukkiona Jasun luokse.
- Moi, mitä täällä tapahtuu, tai mitä tarttis tehdä? Anni kysyi.
- En minä tiedä muuta kuin että kärryhevosen pitää kiiltää, tämä sanoi. Se tosin näytti aika mahdottomalta tavoitteelta, niin paksu ja karkea oli Katin talvikarva.
- Mitä noi yrittää tehdä ja missä Irpo ja Arska on, Anni jatkoi.
- Ne lähti lainaamaan urheiluseuralta grilliä makkaranpaistoa varten. Ja noi haluaa katon kahvilansa päälle. Ne ei ehkä ikinä saa sitä pystyyn, ellette te mee auttamaan.
- Eikö oo mitään muuta? kysyin vastahakoisesti, mutta toisaalta minua nakersi jokin sisäinen pakko päästä näkemään Rosa läheltä.
- Mä en ainakaan tiedä, Jasu sanoi kohauttaen olkapäitään.
- Me voitais lähteä näyttämään kaksosille missä Kodiak asuu ja tuoda sitten Polle tullessamme, Anni ehdotti.
- Menkää te, sanoin mietittyäni hetken. Naisten teltanpystytys näytti olevan tuhoon tuomittu yritys ja avuksi minä olin tullut enkä katsomaan maisemia.

Anni, Sarri ja Sunna lähtivät menemään ja minä lähestyin teltanpystyttäjiä varoen saamasta kepistä päähäni. Minä osasin laittaa sen pystyyn, ainakin jos se oli jotenkin samantyyppinen kuin ne, jotka meillä oli kesäjuhlia varten. Olin huomannut, että kaikilta se ei vaan sujunut. Jerry ja Danni esimerkiksi, he eivät vaan kyenneet siihen. Miila ja minä taas olimme joskus pystyttäneet niitä kilpaa.
- Mä voin auttaa, ehdotin ja molemmat naiset käännähtivät minua kohden murhanhimoisen näköisinä. Melkein peruin puheeni siltä seisomalta, mutta eivät he sentään käyneet kimppuun. Vanhempi sai ensin vedettyä kasvonsa peruslukemille.
- Kiitos. Rosan onkin vähän hankalaa.
- Ollaanko me tavattu? Rosa kysyi ja olin aistivinani epäluuloa hänen äänessään.
- Ei. Mun kaverilla on hevonen tuolla naapurissa, ilmoitin. En nähnyt mieltä esittäytyä Arskan entiseksi tyttöystäväksi.

Rosa vetäytyi sivummalle ja minä aloin selvittää tuhoa, jota he olivat saaneet aikaiseksi levittämällä kaikki tukikepit sinne tänne. Kävi ilmi, että vanhempi nainen oli Rosan äiti, kuten vähän olin arvellutkin. Rosa itse oli varsin sievä, mutta ei mitenkään häkellyttävä kaunotar. Se oli oikeastaan masentava huomio. Olisi ollut helppo tajuta, että Arska oli rakastunut johonkuhun, joka näytti tyrmäävältä.

Katos oli pystyssä noin vartissa, mistä suurin osa meni siihen, että paikallistin eri pituiset kepit.
- Selvä, sanoin ja levitin käteni.
- Loistopakkaus, Rosan äiti, Rauni, sanoi minulle lämpimästi. – Auta mua nyt hakemaan pöytä. Rosa ei voi kantaa.
Seurasin häntä nöyrästi koko matkan aina asuintalolle asti ja takaisin onneksi aika kevyen puutarhapöydän kanssa ja siinä vaiheessa näin Irpon ja Arskankin jo tulleen. Heillä oli peräkärryssä iso kaasugrilli, jota he ähkien nostivat pihalle. Hevoset tarhoissaan katselivat uteliaina omituisia toimenpiteitä ja Jasu selvitti aina vaan Katin vaaleita jouhia.
- Alissa, luojan kiitos! Irpo huudahti minut nähdessään ja oletan, että Arska olisi sanonut jotain samantapaista, ellei hänellä olisi ollut suussaan muovipussia, jossa näkyi olevan jotain liittimiä.

Irpo otti tilanteen haltuunsa ja vaikka olin vähän pelännyt, ettei mistään tulisi yhtään mitään, kaikki alkoi näyttää valmiilta puoliltapäivin. Anni ja kaksoset olivat tulleet Polle mukanaan ja Banyakin oli satuloitu odottelemaan isompia ratsastamaan haluavia lapsia. Anni oli komennettu sisääntulotien varteen ohjaamaan ihmisiä pysäköimään kauemmas tien varteen eikä tallipihalle. Jasu oli valjastanut Katin. Rauni oli kattanut kahvikojunsa termospulloin ja leivonnaisin ja minut oli pistetty paistamaan makkaraa.
- Mitä te sitten teette? olin kysynyt Rosalta.
- Me vaan kuljetaan ympäriinsä ja esitellään paikkoja potentiaalisille asiakkaille, hän oli sanonut. – Sitä paitsi mä en voi haistaakaan makkarankäryä.
- Eikö tossa vaiheessa aamupahoinvointien pitäis jo olla ohi? kysyin nenäkkäästi.
- Ei se tästä johdu. Mä inhoan makkaraa muutenkin, hän tuhahti.

Kymmentä yli kaksitoista minua alkoi hermostuttaa. Ketään ei ollut tullut ja vaikkei asia minua henkilökohtaisesti koskettanutkaan, aloin toivoa, että edes Arvi ja pikku-Minea saapuisivat, kuten olivat kuulemma luvanneet. Olisi sanoinkuvaamattoman kamalaa, jos kaikki tämä olisi järjestetty turhaan. Kamalaa ja noloa.
- Miten te ootte mainostanu tätä? kysyin ohi kulkevalta Irpolta ja toivoin varpaat ristissä, ettei hän sanoisi mitään tyyliin ”hups” tai ”oho, unohtu!”
- Ollaan me kyllä ihan tarpeeksi. Kyllä ne kohta tulee, hän sanoi kuulostamatta kovin luottavaiselta, mutta onneksi hän oli oikeassa. Ihmisiä alkoi tosiaan pikkuhiljaa ilmestyä ja minä uskalsin lisätä grilliin kerralla parikin pakettia makkaroita.

Loppujenlopuksi ihmisiä tuli ihan tulvaksi asti, ja makkarat, joita olin epäillyt Arskan ja Irpon saavan syödä loppiaiseen asti, loppuivat kesken. Sarri ja Sunna taluttivat poneja kierroksen toisensa jälkeen ja Minea juoksi Pollen perässä aiheuttaen muutamassakin pikkutytössä rajuja mustasukkaisuuskohtauksia, joita sitten selviteltiin makkaratiskillä tai kuuman mehun ääressä. Viimeisinä lähtivät Arvi ja Pollella ratsastava Minea, joka oli palkaksi poninsa lainaamisesta hakenut minulta kolme makkaraa, kysyen kolmannen kohdalla huolestuneena, ettei kai siinä ollu hevosenlihaa.
- Ei, hevosista tehdään ainoastaan meetwurstia, olin vakuuttanut ja hän oli katsonut minua tyrmistyneenä. Mietin, olinko nyt muuttanut hänen ruokavalionsa ikuisiksi ajoiksi.

Rauninkaan tiskille ei ollut jäänyt paljon muuta kuin kuumaa mehua, mutta sen verran oli kirpakka sää, että se teki kauppansa jopa minulle, joka olin sentään saanut lämmitellä grillin vieressä.
- Kiitos, me ei oltais mitenkään selvitty ilman teitä! Arska sanoi.
- Ette niin, Anni sanoi hytisten kylmästä ja melko purevalla äänellä. Mieleeni tuli nyt vasta, että olisin ehkä voinut käydä vapauttamasta hänet pysäköinninohjaajan tehtävästä jossain kohden. Siellä oli varmasti ollut suunnattoman tylsää ja kylmää, yksinäisyydestä puhumattakaan. Nyt oli kuitenkin myöhäistä.
- Voidaanko me lähteä kotiin, mä jäädyn, Sunna pyysi.
- Voidaan, sanoin. Olin selvinnyt päivästä punastelematta ja änkyttelemättä, mutta minua oli ikävästi pistellyt nähdä Arska ja Rosa yhdessä. He eivät pussailleet tai mitään, mutta juuri äsken Rosa oli valittanut väsymystä ja Arska oli kiiruhtanut hakemaan hänelle tallista porrasjakkaran istuimeksi. Sillä ei ollut väliä, ei mitään väliä, toistin itselleni, mutta pelkäsin, että saattaisin lipsauttaa pian jotain päinvastaista.
- Ei kai sua supistele? kysyi Rauni huolissaan.
- Ei, väsyttää vaan seistä, Rosa tiuskaisi.
- Sano heti, jos alkaa supistella.
Rosa näytti purevan hampaita yhteen, mutta sai kuitenkin vastattua varsin ystävällisesti.
- Ei se tule vielä pariin viikkoon.
- Mennään, sanoin minä meidän porukallemme. En halunnut kuulla enempää ja koska minulla oli auton avaimet, minun sanani oli laki.

Olin vähän ajatellut jäädä saman tien kaupunkiin ja valmistautumaan ensimmäiseen työpäivään, mutta koska olimme olleet liikkeellä meidän autolla emmekä Annin, oli vaan palattava vielä kotiin. Ja hyvä niin oikeastaan, ei minulla ollut mikään kiire solun yksinäisyyteen. Pakkasin, söin ja haahuilin ympäriinsä pari tuntia ja katsoin sitten olevani valmis palaamaan.
- Mä voin viedä sut asemalle, Danni lupasi ja Jessi keräsi minulle ruokaa.
- Kiitos. Kohta mä saan palkkaa niin en tarvitse enää köyhäinapua, mutisin.
- Älä höpötä. Ei se ole köyhäinapua. Ja muistuta mua, että laitan sun tilille vuokrarahat.
En voinut muuta kuin nyökätä. Ei tässä oikeastaan kokenut olevansa kauhean aikuinen, kun eli kotona saaduilla sapuskoilla ja heidän maksaessaan vuokranikin. Nyt olin vaan pakkotilanteessa: muutto oli tapahtunut niin äkkiä, ettei asumistukianomukseni mitenkään pysynyt perässä. Joulunajan rikkinäiset viikot ja lomat aiheuttivat sen, etten tiennyt, voisinko vielä seuraavankaan kuun vaihteessa itse maksaa vuokraani. Ellen saisi kauhean hyvää palkkaa, tietenkin. Siitä ei vielä tiennyt, en osannut arvata olisinko maailman paras vai kaikkien aikojen huonoin puhelinmyyjä. Minua jännitti ottaa selvää.
- Nähdään taas, sanoin kevyesti.

Danni oli tainnut lupautua kuskiksi vain puhuakseen lähestyvästä vuodenvaihteesta. Hän halusi juhlia hurjasti Helsingin yössä ja sitten tulla luokseni yöksi.
- Mä en jaksa nyt miettiä niin pitkälle, ilmoitin. Ajattelin, että minun pitäisi ehdottomasti haistella mielialoja kämpilläni. En voisi kolmatta kertaa saman kuukauden aikana herättää pahennusta raahaamalla sinne humalaisia ihmisiä aamuyöllä.
- Parasta ois, jos jollain ois kotibileet, mutta sulla on vähän huonot tilat semmoseen. Mä kyllä aion saada kokonaisen asunnon itselleni.

Loukkaannuin aika lailla mutta jätin sanomatta mitään kultalusikasta hänen suussaan – tai ehkä olisin tällä kertaa viitannut vähän alempaan ruumiinosaan.
- Mäkin hommaan kokonaisen yksiön heti, kun saan lottovoiton. Siihen asti mun on tyydyttävä soluun, sanoin hampaitteni välistä.
- Rupea katselemaan. Mehän voidaan hommata yhteinen asunto, Danni huudahti huomaamatta kireyttäni tai välittämättä siitä.
- Mä yritän jo päästä samaan asuntoon Annin kanssa.
- Ai sä et huoli mua?
- Älä nyt, aloitin, ennen kuin tajusin hänen vain teeskennelleen pahastumista.
- Ja mitäs Arska? hän kysyi vielä, kun asemalle oli vain pikkuisen matkaa enää.
- Mitäpä se, ja mitäpä minä siitä.
- Sarri sanoi että se sen tyttöystävä on paksumpi kuin tynnyri.
- Se on kamalan iso, myönsin. – Mutta ei sillä kuulemma olekaan kuin pari viikkoa synnytykseen.
- Ai se ei olekaan Arskan?
- Häh? sanoin töykeästi yrittäen ilmaista, etten välittänyt keskustelunaiheesta.
- No sun kertomasta päätellen ne ei ollu sillon vielä yhdessä.
- Mulle on kuule ihan sama. Se ei kiinnosta mua tippaakaan. Pitääkö mun mennä kihloihin jonkun kanssa, ennen kuin te kaikki tajuatte sen? huudahdin.
- Joo, Danni sanoi tyynesti ja olimme perillä. Nousin kiittämättä kyydistä ja lähdin kiiruhtamaan laiturille, vaikka tiesin käyttäytyväni lapsellisesti ja juuri päinvastoin kuin minun olisi pitänyt, jotta Danni olisi uskonut.

Mutta eipä sillä ollut väliä. Dannin uskomiset eivät heilauttaneet minua mihinkään suuntaan, tärkeintä olin, että itse olin perillä tunteistani. Ja minä olin, ihan oikeasti. En ollut hajalla Arskan ja Rosan takia, olin korkeintaan pikkuisen pahoillani ja nolo, kun olin mennyt kuvittelemaan omiani. Muuten olin ihan kunnossa. Minun pitäisi vain saada jotain tekemistä, ja sehän hoituisi nyt, kun olin saanut töitä. Täksi illaksikin oli ihan riittävästi ohjelmaa. Siivoaisin huoneeni joulubilettäjien jäljiltä ja sitten alkaisin lukea. Pääsykokeisiin oli vain viisi kuukautta ja tänä vuonna en aikonut jäädä ulkopuolelle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.8.15 19:26:33

16. Etsin miestä oikeaa
Ensimmäisen työpäivän ensimmäinen puolisko oli yhtä helvettíä, toinen enää pienoista kiirastulta. Olin kyllä ihan valmis karkaamaan jo ensimmäisen tunnin kuluttua, kun olin opetellut mitä sanoa ja soittanut änkyttäen ensimmäiset puheluni. En voinut olla miettimättä, että herätin ehkä lomailevia ihmisiä tarjotakseni heille jotain typerää lehteä, jota he eivät todellakaan halunneet, mutta onneksi ensimmäiset asiakkaani käyttäytyivät kauniisti, vaikkeivät ostaneetkaan mitään. Muuten olisin ehkä todella lähtenyt katsomatta taakseni. Kukaan ei olisi edes kysellyt perääni. Töitä sai tehdä niin paljon kun jaksoi ja palkka koostui pääasiassa onnistuneista puheluista. Onneksi sain ruokatauon pidettyäni myytyä yhden tilauksen ja se tuntui suuremmalta onnistumiselta kuin voitto ratsastuskilpailuissa. Tai ainakin melkein.

Palasin kuin palasinkin seuraavana päivänä takaisin, vaikka olin koko yönkin unissani vain ottanut puheluita niin, etten aamulla tiennyt, olinko oikeastaan nukkunut ollenkaan. Kunhan koulu alkaisi, en ehtisi tehdä töitä kuin muutaman tunnin iltaisin, nyt oli hyvä tsempata. Kehittelin itselleni rooleja, jolloin minun oli helpompi avata suuni ja lörpötellä ventovieraille, jotka todennäköisesti vaikeroivat ainakin äänettömästi, kun esittäydyin. Ajan mittaan aloin napata kollegoilta fraaseja ja tyylejä, jotka omaan korvaani kuulostivat hyviltä ja varoa niitä, jotka saivat punastumaan myötähäpeästä.

Työkaverini olivat monet ja vaihtelevaiset, enkä ensimmäisinä päivinä ehtinyt tutustua heistä kehenkään. Nimetkin vilistivät vain ohi korvien ja ajattelin, että se sopi minulle hienosti. Jos olin ymmärtänyt oikein, suurin osa heistä karkaisi parempiin hommiin heti huomenna, jos vaan pääsisivät. Niin tekisin itsekin, mutta jos olisin täällä vielä koulun alettua iltaisin, alkaisin sitten varmaan tutustua iltaihmisiin.

Uusivuosi tuli tervetulleena taukona jo muutaman työpäivän jälkeen. Danni oli jaksanut jatkaa hösäämistään vuodenvaihteen juhlien suhteen ja oli soitellut joka päivä. Minä taas en todellakaan ollut innostunut puhumaan puhelimessa enää töiden jälkeen ja kieltäydyin suunnittelemisesta käskien hänen järjestää mitä halusi, kunhan listalla ei olisi jatkoja minun luonani. Rianoora oli palannut jouluvierailultaan, enkä halunnut järisyttää hänen maailmaansa. Nata, jonka kanssa olimme yhtenä iltana tehneet chilistä jauhelihakastiketta ja pastaa jouluruokien jämien alkaessa pistää hanttiin, oli kertonut hänen olevan ihan niin kiltti tyttö kuin miltä näyttikin. Vieläkin kiltimpi.
- Mä luulen, että se on lestadiolaisperheestä, Nata oli arvellut. – Ainakin sillä on miljoona sisarusta eikä se vappunakaan suostunut maistamaan simaa vahvempaa. Sanna sai siltä puhuttelun, kun se kesälomalla vähän innostui.
- Puhuttelun? kysyin säikähtäneenä.
- Niin siis tyyliin että oletko varma, että haluat kuluttaa nuoruutesi ravintoloissa ja tulee huono maine sun muuta.
- Yh, semmosta mä en halua.
- Kukapa haluaisi.
- Ja mitä sä teet uutena vuotena?
- Mulla on työvuoro.

Nielin sen ymmärtämättä kysyä, että miten niin työvuoro. Meille oli sanottu, että konttori suljettaisiin kello kuudelta ja sillä hyvä, ja vaikka uudenvuoden juhlijoille olisi ehkä saanut helposti myytyä mitä vaan, ei kukaan ollut nurissut. Mutta ehkä Natalla oli muitakin bisneksiä – hänhän luki psykologiaa, ehkä hän oli jossain auttavassa puhelimessa? Sellaisia varmasti tarvittiin yönä, jona suuri osa suomalaisista joi liikaa ja tappeli. Vaan eipä se minulle kuulunut, joten unohdin koko jutun.

Danni päätti sitten, että menisimme vastaanottamaan uutta vuotta Karoliinan luokse. Hän oli jo jouluna maininnut pitävänsä silloin illanistujaiset, mutta hän oli aina ollut sen verran vanhempi, etten ollut kuvitellutkaan, että meitä kelpuutettaisiin mukaan. Ilmeisesti ikäero oli nyt kutistunut siedettäväksi, vaikka ainahan Karo oli ollut meille kauhean kiltti ja vain harvoin ja vain hiukan alentuvainen. Mirjami ja Tipi olivat kumpikin hommanneet tekemistä vanhojen kavereidensa kanssa, eivätkä kaivanneet minua, mutta Anni tietysti pahastui.
- On tullut paljon hankalammaksi olla sun kanssa paras ystävä sen jälkeen, kun sä muutit Hesaan, hän syytti ja se kirveli.
- Mä voin kysyä Karolta, voitko säkin tulla, lupasin huokaisten.
- Älä vaivaudu, kyllä mä keksin täälläkin tekemistä.

Mutta enhän minä voinut muuta kuin kysyä Karoliinalta, vaikka Danni suuttuikin siitä. Hän sanoi, että oli törkeää ottaa mukaan enemmän kuokkavieraita kuin mitä me itse olimme ja ettei hänkään ollut sinne kavereitaan raahaamassa. Karoliina oli kuitenkin luvannut jo ja sitten minun piti vain lepytellä Anni ja saada hänet sittenkin lähtemään mukaan. Ensin hän pisti hanttiin ja aikoi viettää illan lukemalla läksyjään, mutta lopulta he lupasivat yhdessä Dannin kanssa ilmestyä minun luokseni uudenvuodenaattona. Minä olin ollut töissä viiteen asti, mutta sitten ihmiset olivat alkaneet kuulostaa kärttyisiltä ja paiskoa luuria korvaani, enkä nähnyt mieltä jatkaa. Parin tunnin kuluttua he olisivat nousuhumalassa ja myötämielisempiä, mutta niin saattaisin olla minäkin, ainakin mitä nousuhumalaan tuli.

Olin ehtinyt käydä suihkussa ja kuivata hiukseni, kun tytöt tulivat. Nata, joka oli vielä kotona, sattui avaamaan heille oven ja kun minä ehdin ulos omasta huoneestani aamutakiksi ryöstämäni Veskun vanha flanellipaita ylläni, näin, että asiat eivät olleet hyvin. Anni oli mörkkinä ja Danni kihisi.
- Tulkaa tänne, paimensin nopeasti. Olin kasvatellut itsekseni hyvää juhlamieltä ja minua suoraan sanoen otti päähän heidän puhinansa.
- Anni on nukkunu herneen päällä ja vetäny sen vahingossa aamulla nenäänsä, Danni juorusi. – Nyt se tekee jo versoja, kato mitä vihreetä sen nokasta pistää esiin.
- Ole hiljaa, komensin ja katsoin Annia odottaen, mitä sanottavaa hänellä oli puolustuksekseen.
- Mä en tiedä, miksi mun piti raahautua tänne, kun mä en selvästikään ole tervetullut, hän puuskahti.
- Mä en olisi nähnyt vaivaa ja selvittänyt, että säkin voit tulla mukaan, ellet sä olisi tervetullut, sanoin terävästi, sillä aloin kiehahtaa. Tässä olin kaikessa rauhassa meikannut ja miettinyt vaatteita ja yhtäkkiä nuo kaksi ilmestyivät ja yrittivät pilata kaiken.
- Mutta… Anni aloitti.
- Se, jota ei kiinnosta ruveta hyvälle tuulelle just nyt, voi lähteä kävelemään! Mä aion pitää hauskaa ja löytää ehkä elämäni miehen tänään ja jos te aiotte pilata sen, potkin teidät ulos, kivahdin ja istuin takaisin meikkipussini viereen. Mulkoilin vielä uhkaavasti peilin yli, mutta olin onnistunut hiljentämään molemmat: he tuijottivat minua silmät suurina.

- Oletko sä ihan varmasti kunnossa? Danni kysyi hetken kuluttua ja kuulin vetoketjun äänen, kun hän avasi reppunsa.
- Tietysti olen. Mutta on munkin kärsivällisyydellä rajansa, ilmoitin ja näin mielikseni, miten Danni tarjosi Annille siiderin ja kuinka he epäröiden kilauttivat pullojaan yhteen.
- Mitä sä sanoit elämäsi miehestä? Danni tiedusteli ojennettuaan minullekin pullon ja kun sovinnollinen mieliala oli valunut huoneeseen.
- No kai mun pitää ruveta etsimään semmoista? Eikö se olisi hyvä tapa aloittaa uusi vuosi?
- Jos sinä niin minäkin, Anni päätti.

Karoliina asui hyvinkin mukavasti Hakaniemessä. Danni ja minä olimme tietysti monta kertaa käyneet hänen luonaan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun kyseessä oli niin sanotusti aikuisten juhlat. Minun luotani me matkustimme bussilla, johon salakuljetimme puoliksi juodut siiderimme ja minä ainakin tunsin koko matkan ajan riehakasta ja vastuutonta kutinaa varpaissani asti, kun hörpsimme niitä muka salaa.
- Ketä sinne tulee? Anni kysyi, mutta emmehän me tienneet.

Kävi ilmi, että suunnilleen kaikki Karoliinan tuttavat. Hän oli markkinoinut avoimien ovien päivää ja se tarkoitti sitä, että suuri joukko ihmisiä tuli pistäytymään matkalla yksistä bileistä toisiin. He pysähtyivät juomaan lasillisen kuohuviiniä tai boolia ja napsimaan vähän sipsejä ja juttelemaan ja jatkoivat sitten matkaansa. Onneksi suurin osa myös toi tullessaan jotain, tai Karo-parka olisi mennyt konkurssiin. Me kolme ja muutama kappale Karon vanhoja koulukavereita vain olimme tulleet jämähtääksemme sinne koko illaksi ja minulla oli siitä niin huono omatunto, että tunsin sisäistä pakkoa vetäytyä keittiöön pesemään laseja aina, kun jotkut laskivat ne käsistään ja jatkoivat matkaa.
- Tule pois sieltä, ei oo tarkotus, että sä olet sisäkkönä, Karoliina tuli komentamaan, kun asunnossa taas hetkeksi hiljeni. Tai sitten hän oli kuullut kilinän, kun olin juuri hajottanut lasin. Se oli vain lipsahtanut käsistäni ja keräsin syyllisenä sirpaleita tiskipöydältä.
- Mä yritän vaan olla hyödyksi, mutisin.
- Sä olet ollut ihan kamalasti hyödyksi jo. Nyt saa riittää. Meidän pitää kohta ruveta lähtemäänkin.
- Lähtemään, minne?
- Senaatintorille tietysti. Tästä menee hetken aikaa kävellä ja voi olla, että joudutaan pysähtymään matkalla juomaan jotain.

Siitä tajusin, että kello oli aika paljon ja etten todennäköisesti löytäisi minkäänlaista miestä tiskialtaan äärestä. Vitsihän se tietysti oli ollut, mutta en minä ollut meikannut ja laittautunut ja pukeutunut kadotakseni koko illaksi Karoliinan keittiöön. Samassa ovisummeri taas soi ja Karo tanssahteli vastaamaan. Minä kuivasin käteni, otin itselleni juotavaa ja siirryin katsomaan, mikä oli tilanne olohuoneen puolella. Karon kaverit, Miia ja Mikko, jotka seurustelivat, pelasivat wiitä ja Anni istui juttelemassa yhden tytön kanssa, jonka olin ymmärtänyt ratsastaneen joskus samalla tallilla kuin hän.
- Tule tänne, kuului parvekkeen oven raosta ja Danni tarttui käsivarteeni. Minulle oli tullut sen verran kuuma läträtessäni saippuaveden kanssa, että se tuntui hyvältä ajatukselta.

Asunnossa oli iso, lasitettu parveke, jossa vieraat olivat käyneet tupakalla. Huolimatta siitä, että osa laseista oli auki, oli tupakansavu väkisinkin leijunut sisään, mutta täällä se oli suorastaan kyllästänyt ilman. Dannin seurana olleet kaksi nuorta miestä Karon työpaikalta häipyivät samalla ovenavauksella ja jäimme kahden.
- No miten se miehen metsästys? Danni kysyi hyökkäävästi.
- Ei oo oikeen vielä päässyt vauhtiin, myönsin ja otin tupakan pöydällä lojuvasta askista, jonka oletin olevan hänen.
- Kas kummaa, kun sä vaan kyyristelet piilossa kyökissä.
- No en mä kyyristele enää. Karo ajo mut pois sieltä. Ja olen mä sen verran pitänyt silmäni auki, että olen nähnyt, keitä täällä on käynyt, puolustauduin. – Paitsi etten mä nyt kuitenkaan tiedä, voiko mun elämäni mies olla Karon kaveri.
- Miksei voisi? Ja nyt niitä tulee lisää, Danni ilmoitti ja painoi silmänsä ikkunaan niin, että saattoi nähdä sälekaihtimien raosta sisään. – Oho! Leksa ja Hanne!

Se oli totta, tuttu pariskunta seisoi lähinnä ikkunaa ja Karo ojensi heille parhaillaan laseja. Katseeni nauliutui Hanneen. Olin todella utelias näkemään, miltä hän näytti juhliessaan, kun olin nähnyt hänet vain niin sanoakseni naturellina. Ellei hän olisi ollut Leksan seurassa, en ehkä olisi tunnistanut häntä. Hän näytti suurisilmäiseltä, sielukkaalta bambilta. Tai keijukaiselta, sillä hänellä oli yllään suloinen valkoinen neule, joka onnistui olemaan yhtaikaa pörröinen ja röyhelöinen ja jonka kaulukselle hänen hiuksensa valuivat laiskoina, kiiltävinä kiharoina.
- Me saadaan kaunis morsian sukuun, Danni sanoi puoliääneen.
- Eikä saada. Ei me olla sukua, tokaisin. – Sitä paitsi ei toi tuu kestämään. Ainakin mä toivon niin.
- Niin mäkin.

Lakkasimme tuijottamasta otsat kiinni ikkunassa, kun mieleeni tuli, että sen varmaan näki sisältä. Danni jatkoi silti vilkuilemista.
- Kolme karjua Leksan ja Hannen lisäksi, hän raportoi. – Sun pitänee napata niistä joku, ja riittää niistä vielä mulle ja Annillekin. Kohtalon sormi.
- Mä vaan vitsailin.
- No lakkaa vitsailemasta ja pannaan toimeksi. Poltetaan nää pois ja mennään tekemään grande entree.

Kun siirryimme sisään, Karo oli taas saanut päähänsä, että oli aika lähteä Senaatintorille.
- Me ollaan menossa yksiin bileisiin, Hanne sanoi. – Vip-bileisiin. Ravintolaan. Yksityistilaisuus.
- Kuvataanko teidät sitten Seiskaan? Danni kysyi viattomasti, muttei saanut vastausta pariskunnan lähtiessä etsimään takkejaan. Toivoin, ettei Hanne ollut kuullutkaan yleisessä hälinässä. Wii pantiin pois, laseja vietiin keittiöön ja ihmiset alkoivat valua kohden eteistä, tai paremminkin vessaa. Kaikkien piti päästä vessaan ennen lähtöä.

Siinä tohinassa katsastin Leksan ja Hannen vanavedessä sisään tulleet tyypit ja totesin, ettei kukaan heistä saanut polviani notkahtamaan. Yhdellä tosin oli kauniit, tummakulmaiset silmät, se oli myönnettävä. Hän taisi vaistota tuijotukseni, sillä äkkiä hän käänsi päänsä ja sai minut kiinni katselemasta itseään. Nolostuin.
- Hop hop, Anni, komensin touhukkaasti ja toivoin, etten punastunut.
- Mä en pääse enää ylös tästä, tämä nauroi, joten ojensin käteni ja autoin hänet sohvan uumenista.

Hiljalleen porukka alkoi valua ulos. Kaikki eivät mahtuneet hissiin kerralla edes vatsaa sisään vetämällä, joten menimme parissa erässä ja kokoonnuimme jalkakäytävälle odottamaan Karoliinaa, joka oli jäänyt viimeiseksi. Se tummasilmäinen ilmestyi viereeni.
- Ketäs te olette? hän kysyi. Olin hyvin vähällä häkeltyä taas, mikä ei oikeastaan ollut mitenkään ikävä tunne. Se muistutti vähän ihastumista.
- Karoliina on meidän täti. Siis mun ja Dannin, Anni on meidän kaveri, ilmoitin osoitellen kyseisiä henkilöitä. Se kuulosti siltä, että olimme yläasteikäisiä, tai ehkä Anni ja Danni olivat suorastaan esikoulussa vielä. Anni Tanni Talleroinen. Eikö sellainen lastenruno ollut?

Tyyppi ei kuitenkaan säikähtänyt eikä nauranut tai ihmetellyt vaan lähti kävelemään vierelläni, kun Karo tuli ulos ja alkoi johdattaa joukkoa. Hän vaan käveli siinä puhumatta ensin mitään, kunnes ymmärsin kysyä, kuka hän sitten oli ja mistä hän tunsi Karoliinan.
- Me asuttiin pieninä samassa talossa, hän sanoi hätkähtäen, kuin olisi ollut syvällä omissa ajatuksissaan.
- Ai asuitte? kysyin ja katsoin häntä tarkemmin. Mutta emme me oikeastaan koskaan olleet Karoliinan luona käydessämme heidän pihallaan olleet viettäneet aikaa, enkä uskonut nähneeni häntä koskaan aiemmin.
- Me muutettiin pois sieltä jo kymmenisen vuotta sitten, mutta noi kaverit asuu seudulla edelleen ja me ollaan pidetty yhteyttä. Mikä sun nimi olikaan?
- Alissa, sanoin huomaten, etten ollut itseäni esitellyt.
- Karo on varmaan joskus puhunut susta. Mä olen Juhana.

Mikä nimi! Erinäisistä syistä se toi mieleeni ensin Juhana Herttuan ja sitten Juhana Maattoman. Ensimmäinen oli vain romanttinen mielikuva, mutta toisesta tuli mieleen Robin Hood –piirretyn luuserileijona, mikä sai minut tirskahtamaan.
- Miksikä sua sanotaan? kysyin. Nimi tuntui liian juhlalliselta sellaisenaan käytettäväksi.
- Juhanaksi. Entäs sua?
- Alissaksi, sanoin ja pitkältähän sekin nyt kuulosti korviini.
- Se on nätti nimi.

Ilo kohteliaisuudesta katosi saman tien, kun Anni muistui mieleeni. Olisi ihan hänen tapaistaan loukkaantua siitä, että minä kävelin ja juttelin Juhanan kanssa, vaikka olin raahannut hänet tänne outojen ihmisten sekaan. Pyörähdin ympäri muutaman askeleen ajaksi nähdäkseni, missä hän oli ja siellä he tulivat perässä Dannin kanssa. Juhanan kaverit pitivät heille seuraa ja he kävelivät neljän rintamana niin, että veivät koko jalkakäytävän leveydeltä tilaa. Anni huomasi, että hain hänen katsettaan, eikä onneksi näyttänyt vihaiselta. Päinvastoin, hän hymyili leveästi ja nosti vaivihkaa lapasen peittämän peukalonsa pystyyn.

Ennen kuin ehdimme lähellekään Senaatintoria, Karoliina pysäytti koko ryhmän.
- Mä olen saanut luotettavalta taholta tietää, että mua kaivataan baarissa, joka sattuu olemaan tossa ihan sadan metrin päässä! hän ilmoitti.
- Mitä se sanoi? Juhana kysyi. Ehkä hän ei tosiaan ollut kuullut, sillä ohitse oli juuri jyrissyt sininen bussi. Minä laskin yhteen Karon aikaisemmat puheet ja puhelimen hänen kädessään.
- Sillä on treffit, arvasin.
- Tulkaa mukaan jos haluatte, tai nähdään ehkä myöhemmin torilla, Karoliina jatkoi.
- Haluatko sä mennä baariin vai Senaatintorille? Juhana kysyi minulta. Hän joutui katsomaan minua alaspäin ja minä pidin hänen silmiensä ilmeestä.
- Mä en tiedä… entä sä? Ja mun täytyy kysyä Dannilta ja Annilta. Ne on tulossa mun luokse yöksi ja jos me erotaan, me ei varmasti enää löydetä toisiamme.

Pidimme pikapalaverin ja kävi ilmi, ettei kenelläkään ollut mitään baaria vastaan. Ei ollut pojillakaan, joten jatkoimme kaikki kuusi matkaa Karon ja muiden perässä. He olivat menossa ravintolaan, jonka ikkunoissa isot tarrakirjaimet mainostivat karaokea ja jonka ovesta pöllähti juuri ulos iso joukko ihmisiä, ainakin tusinan verran. He nauroivat riehakkaasti ja olivat katkonaisista puheenpätkistä päätellen lähdössä seuraavaan baariin. Oli kuitenkin hyvä, että he menivät, sillä muuten me tuskin olisimme mahtuneet sisään.

Sisällä oli ahdasta, kuumaa ja meluista. Karo katosi näköpiiristäni melkein heti, joten tartuin Annia ja Dannia käsipuolesta, etten hukkaisi heitäkin. Juhana ja muut kaksi onnistuivat myös pysyttelemään lähietäisyydellä, kun raivasimme tietä tungoksen uumeniin. Siellä tosiaan laulettiin karaokea, mutta kun olimme päässeet melkein kosketusetäisyydelle baaritiskistä, loppui laulu ja kuulutettiin, että vanhaa vuotta oli vielä viimeinen tunti jäljellä. Se oli kuin taikasana. Ilahduttava määrä ihmisiä alkoi luovia kohti narikkaa ja sitä saattoi taas hengittää pelkäämättä painautuvansa jotakuta vierasta vasten. Näin Karoliinankin; hän oli hauskannäköisen, silmälasipäisen nuoren miehen seurassa ja huomasin hymyileväni tätimäisen hyväksyvästi. Mies näytti mukavalta ja ehkäpä laseista johtuen myös fiksulta.
- Haluatko sä jotain juotavaa? Juhana kysyi keskeyttäen ajatukseni. Tilaa oli vähän enemmän kuin hetki sitten, mutta ei niin paljon, että hän olisi päässyt edes puolen metrin päähän minusta.
- Kiitos, siiderin, sanoin ja hän luovi vähän kauemmas, tyhjään koloon tiskiä reunustavien selkien väliin.

- Vuhuu, sisko, sä teet sen! Danni kiljui korvaani.
- Minkä? kysyin, vaikka suupielissäni nyki.
- Isket itsellesi lopultakin miehen!
- En menisi asioiden edelle, hymähdin, mutta siltä minustakin alkoi tuntua, kun Juhana palasi. Kun joku alkoi laulaa pahasti nuotin vierestä, että rakkaus on lumivalkoinen, hän laittoi vapaan kätensä vyötärölleni, eikä se tuntunut ollenkaan hullummalta.

 
17. Alkuja
En usko, että sinä yönä herätimme pahennusta, kun aamuyöllä hiivimme minun luokseni. Ensinnäkin olimme joutuneet kävelemään keskustasta ja olimme ehtineet selvitä matkalla enemmän kuin hyvin ja toiseksi tiesin jo takkeja ja kenkiä vilkaisemalla, etteivät kämppikseni olleet kotona. Rianoora oli sanonut menevänsä koulukavereidensa luokse ja ilmeisesti päättänyt jäädä sinne. Ehkei hänkään ollut saanut taksia. Sanna taas oli edelleen kotiseudullaan joululomalla.

Sen verran myöhäiseen, tai oikeastaan aikaiseen nukkumaan meneminen oli kuitenkin mennyt, että aloimme availla silmiä vasta lähempänä puoltapäivää. Oli mukavaa herätä ilman, että päässä pyöri tai oksetti muuten. Itse ainakin totesin olevani myöskin hyvällä tuulella ja nousin keittämään meille kahvia. Sen tippuessa kävin suihkussa pyytäen äänettömästi anteeksi Natalta, jos hän yritti nukkua yövuoronsa jälkeen ja vein sitten omaan huoneeseeni kolme höyryävää mukillista, Annille maidon kanssa ja Dannille ja minulle ilman mitään.

- Ollaanpa sitä pirtsakoita, sanoi Danni, joka oli kiivennyt istumaan sänkyni jalkopäähän. Anni teeskenteli vielä nukkuvansa, mutta suostui heräämään, kun tarjosin hänelle kahvimukia.
- Onneksi ei nukuttu pidempään. Menisi muuten yhdeksi myöhästelyksi koko loppuvuosikin, sanoin puoliksi vakavissani.
- Ei pidä paikkaansa, pelkkää taikauskoa. Annoitko sä sille Juhanalle sun puhelinnumeron?
- Annoin, myönsin ja Annikin nousi istumaan kiinnostuneen näköisenä.
- Oliko se ihana? Oletko sä rakastunut?
- No en tiedä, enkä ole, ilmoitin jämäkästi. Juhana oli ollut huomaavainen ja ihastuneen oloinen ja lisäksi saattanut meitä lähes puolet matkasta Kallioon asti, kun toiset pojat olivat lähteneet jonottamaan taksia itäsuuntaan. Minua ei kuitenkaan mitenkään huipannut, kun ajattelin häntä.
- Se näytti valtavan ihastuneelta suhun, Anni sanoi.

Se saattoi olla totta, ja se olikin oikeastaan jännittävintä koko jutussa. En ollut tottunut siihen, että minuun ihastuttiin. Arskan jälkeiset poikaystäväni olivat olleet kaikki ennestään tuttuja ainakin tietämistasolla, koulukavereita ja tuttavia, joita vaan yhtäkkiä huomasi suutelevansa sen sijaan, että olisi vain jutellut kuten aina ennenkin. Mikään niistä ei ollut ollut ystävyyttä, joka olisi kypsynyt rakkaudeksi ja aloin uskoa, että se oli vain klisee. Tai taikauskoa, kuten se, että uudenvuodenpäivä määräisi koko tulevan vuoden suunnan.
- Entäs ne kaks muuta?
- Hymyillään jos tavataan, Danni summasi ja Anni nyökkäsi. Ei suurta roihua havaittavissa sielläkään.

Kahvit juotuamme oli aika lähteä kotiin. Edessä oli viikonloppu eikä mikään pidellyt minua kaupungissa, päinvastoin. Ehkä, jos olisin ollut rakastunut, olisin keksinyt jonkin tekosyyn ja jäänyt kämpilleni odottamaan, että Juhana soittaisi ja ehdottaisi, että tapaisimme tai jotain, mutta nyt ei ollut mitään syytä jäädä.
- Mulla on huono omatunto, Anni huokaisi, kun olimme päässeet matkaan.
- Miksi ihmeessä? kysyin.
- No Kodiakin takia tietysti.
- Sen kun ajat illalla takaisin ratsastamaan, sanoi Danni ja painoi kaasua, ettei Anni vain ehtisi ruveta ehdottelemaan muutoksia reittiin.
- Sun pitäisi hankkia sille vuokraaja, sanoin.
- Mutta mullahan on sinut!
- Mutta mä en tule ehtimään sinne kovin paljon, jos mä alan olla iltaisin töissä, muistutin.
- Ja etenkään, jos se alkaa sen lisäksi seukkaamaan, Danni lisäsi, vaikkei häneltä ollut kukaan kysynyt mitään.

Minua ei vaivannut enää niin kovasti koti-ikävä kuin jouluna, mutta oli mukava olla Mustaojalla ja puuhailla tallissa. Jerry oli tehnyt pahasti ja riekkunut edellisyön, joten saarnasin hänelle vähän ja ratsastin nekin hevoset, jotka hän yleensä ratsasti. Peffani oli vähän päässyt pehmentymään sinä aikana, jonka olin asunut omillani, mutta nautin silti etenkin, kun Vesku pysähtyi pariksikymmeneksi tuskaisen tehokkaaksi minuutiksi korjaamaan virheitä, joita olin omaksunut, kun en vähään aikaan ollut osunut hänen nähtäväkseen. Olin vieläpä Djangon selässä ja siellä auringontarkka ratsastus oli tärkeämpää kuin missään muualla. En ollut oikein saanut sitä toimimaan ja olin juuri alkanut turhautua.

- Oletko sä miettinyt tätä kisakautta? hän kysyi lakattuaan räyhäämästä. Tai ei hän räyhännyt, hän oli opettajaksi hyvinkin rakentava.
- Mä olen miettinyt, ettei mulla varmaan ole mitään kisakautta, sanoin vähän surullisena. Toisaalta ajatus vetäytymisestä oli ollut helpotuskin, sillä vaikka miten laskin, ei minulle oikein ollut hevosta. Jerry saisi ratsastettavia kummitädiltään niin paljon kuin vaan huoli ja ellei huolisi, Vesku antaisi hänelle Djangon. Sunna oli perinyt Daisyn ja Sarri oli jo edelliskesänä kisannut muutaman kerran Kaomalla Vallonin lisäksi. Irkulla nyt ei kukaan muu halunnutkaan ratsastaa kuin Danni. Paitsi ehkä Jessi, joskus hyvällä säällä.
- Nötte? Vesku kysyi hämmentyneen näköisenä. – Mä ajattelin, että sä haluaisit…

Mies ällistytti minut. Olin automaattisesti kuvitellut, että hän jatkaisi nuoren orin kanssa nyt, kun sillä pystyi jo tekemään asioita.
- Etkö sä muka itse? henkäisin.
- No ei mulla ole suuria intohimoja alkaa rämpiä läpi ensimmäisiä helppo C –luokkia. Mä voin ottaa sen haltuuni, kun siitä alkaa olla johonkin, hän virnisti.
- Mä en ole ajatellut, sopersin. – Mahtasinko mä pärjätä sille?
- Sen näkee kun kokeilee.
- Mutta vieraassa paikassa, kun on vieraita hevosia…

Meillä oli vain hyvin käyttäytyviä oreja. Kaikki ne orivarsat, jotka osoittautuivat kovapäisiksi tai joilla oli liikaa testosteronia, ruunattiin ja myytiin pois tai myytiin ja useimmiten ruunattiin sitten. Tietysti suurin osa niistä myytiin joka tapauksessa, mutta aina välillä Vesku mietti jonkun erityisen lupaavan pitämistä. Nötte oli yksi suloisimmista hevosista, joka meillä oli ollut, mutta en tiennyt, mitä siitä kuoriutuisi esiin kilpailutilanteessa. Ei sitä tiennyt Veskukaan, tietysti.
- Harkitse asiaa, hän sanoi.
- Kyllä mä harkitsen, lupasin ja huomasin jo miettiväni, että minun ehkä pitäisi sittenkin hommata uudet kisahousut. Parhaistani oli takapuoli haljennut edelliskesänä ja varahousut olivat niin kulahtaneita, ettei niillä voinut mennä julkiselle paikalle muuta kuin äärimmäisessä hädässä. Se keskustelu oli mukava lisä vuoden ensimmäiseen päivään.

Puhelimeni soi, kun olin saanut Djangon hoidettua pois ratsastuksen jälkeen ja polveni menivät pikkuisen pehmeiksi. Se ei kuitenkaan ollut kukaan sen mielenkiintoisempi kuin Anni.
- Mitä sä touhuat? Voinko mä tulla kaappaamaan sut mukaan tallille? hän kysyi. Minä vilkaisin tallin kelloa.
- Eikö nyt ole vähän myöhä? kysyin.
- No on, mutta mä kiehun. Nyt mä en kuulemma ole vastuullinen hevosenomistaja, kun olen ollut sun luona yötä ja jättänyt tallilla käymisen väliin, Anni sanoi sapekkaasti.
- Ei sun kannata enää lähteä tallille. On pimeetä ja ennen kuin sä ehdit sinne, on jo myöhäkin. Ei se yhdestä vapaapäivästä happane.
- Kyllä mä sen tiedän mutta kerro se noille!
- Hyppää autoon ja tule tänne, ehdotin. Annin vanhemmat olivat kyllä merkillinen pariskunta. Ennen olin kuvitellut, että he ylisuojelivat Annia. Nyttemmin olin alkanut taipua siihen suuntaan, että heidän suojelunhalunsa ehkä olikin enemmän sitä, että he tulisivat kaipaamaan jotakuta pompotettavaa, kun Anni muuttaisi kotoa.
- Mä tulen, Anni sanoi.

Niin hän ajoi meille ratsastusvaatteissaan, mikä oli huomioitavaa siinä mielessä, että hän oli varmaan sanonut vanhemmilleen menevänsä tallille. Se nyt oli normaali oleskeluasu Mustaojalla, joten ei pistänyt kenenkään silmään. Olin huomannut, että Jerryn kavereita oli ruvennut roikkumaan meillä huomattavan paljon siinä vaiheessa, kun he olivat tulleet siihen ikään, että ymmärsivät naisellisten muotojen päälle – ja kun kaksoset olivat alkaneet saada sellaisia.

Sinä iltana meillä ei kuitenkaan ollut teinipoikalaumaa, ihan oma väki vaan ja Heta kaksosten seurana. Anni ja minä olimme suunnitelleet viettää iltaa yläkerran olohuoneessamme elokuvia katsellen, mutta Sarri, Sunna ja Heta olivat vallanneet sen, joten me valtasimme sen sijaan keittiön. Jessiä ei ollenkaan haitannut antaa meidän sotkea keittiössä, kunhan tuottaisimme tarpeeksi syötävää koko laumalle ja siivoaisimme jälkemme, eikä se ollut ylivoimaista. Olin kaivannut kokkaamista soluasunnossani. Minulla ei vaan ollut siellä tarvikkeita juuri mihinkään ja uuni oli huono ja niin saastainen kuin siellä olisi krematoitu edellisten asukkaiden lemmikkieläimet.

Me teimme pizzaa ja ihmettelimme vaimeasti Annin vanhempien edesottamuksia, sillä Vesku oli olohuoneessa kuuloetäisyydellä. Danni ja Jessi olivat menneet tekemään iltatallia. Taikina nousi ja minä pilkoin tomaattia ja paprikaa täytteeksi Annin paistaessa ja maustaessa jauhelihaa. Sitten puhelimeni soi uudemman kerran.
- Haloo, vastasin ja tunsin Annin tuijottavan minua.
- Moi. Täällä on Juhana. Muistatko sä?
- Tietysti mä muistan, sanoin. Miten niin muistinko? Vuorokausi sitten emme olleet edes tavanneet, miten lyhyeksi hän muistini kuvitteli?
- Mä vaan ajattelin soittaa. Kun sä annoit numeron.
- Niin? sanoin hivenen kärsimättömästi. Kaikki tuo oli ilmiselvää, joskin tietysti aika hellyttävää. Olisinkohan itse pystynyt parempaan, jos olisin ruvennut soittelemaan?
- Tavattaisko? Juhana töksäytti ja lakkasi kuulostamasta epätietoiselta.
- Mä en ole Hesassa nyt, naurahdin.
- Ai et?
- En, kun mä lähdin viikonlopuksi himaan. Mä tulen vasta sunnuntaina.
- No haluaisitko sä nähdä sillon?

Olin miettivinäni hetken, tai mietinkin ihan oikeasti. Kun kuitenkin olin koko päivän aprikoinut, soittaisiko hän vai ei, tuntui hölmöltä edes harkita kieltäytymistä.
- Okei, kyllä mulle sopii, ilmoitin.
- Mihin aikaan sä tulet?
- Mä en tiedä vielä. Mitä sä haluat tehdä?
- Se riippuu siitä, monelta me tavataan, hän naurahti.
- Mun täytyy varmaan sitten soittaa sulle, kun mä tiedän, moneltako olen missä.
- Soita, hän sanoi innokkaasti. – Onko sulla mun numero?
- Kai mä löydän sen tästä puhelimesta, kun sä kerran soitit mulle?
- Et, se on salainen. Mutta jos mä lähetän sulle viestin.
- Tee niin, sanoin toivoen kuulostavani sopivan lämpimältä ja kannustavalta mutten liian innokkaalta. Salainen numero? Mikä Juhana oikein oli miehiään? Huumepoliisi?

- No? Anni kiekaisi, kun puhelu oli päättynyt.
- Meillä on kai treffit sunnuntaina, sanoin välinpitämättömästi ja tuijotin puhelintani. Se ei kuitenkaan inahtanut, vaikka pikakelasin Annille kaiken, mitä Juhana oli sanonut, ja sitten kyllästyin odottamaan ja tartuin taas veitseen. Vasta siinä vaiheessa, kun olin näpit taikinassa levittämässä pizzapohjia pelleille, puhelin piippasi.
- Onko se se? Anni kysyi.
- Mä en voi tietää. Ota se ja lue se mulle, mä en halua sotkea sitä taikinaan, pyysin.
- Että mä lukisin sen ääneen?
- Ihan sama. Odota sitten.
- No luen mä! Anni sanoi kiireesti ja nappasi kännykkäni. – Hyvää uutta vuotta Suomen kauneimmalle tytölle! Toivoo Juhana Suuronen. Vääää! Mitä ällösiirappia!
- Hih, minulta pääsi.

Keplottelin tallireissusta Annin kanssa lauantaina sillä tekosyyllä, että halusin raakata säärikarvani ja värjätä hiukseni ja sitä paitsi Jessi tarvitsi minut mukaan kauppareissulle, jonka jälkeen minullakin toivottavasti olisi ruokaa seuraavaksi viikoksi. Lisäksi halusin ratsastaa Nötellä ja siinä vaiheessa Anni kyllästyi.
- Oisit voinu ihan vaan sanoa, ettei huvita kun sataa, hän sanoi.
- En mä ole ennenkään sateessa sulanut, sanoin syyllisenä. – Mä tulen huomenna!
- Niin tietty, kun tarviit kyydin treffeillesi.
- Hei kuule nyt…
- No älä kilahda, mä vaan vitsailin!

Siitä en ollut ihan varma, mutta aloin tulla siihen tulokseen, että Anni oli Anni ja minun piti vaan sopeutua siihen, vaikka hänestä olikin tullut vähän kärkkäämpi sen jälkeen kun olin muuttanut. Vietin ihanan lauantaipäivän ja sunnuntaina Anni tuli hakemaan minut ja muuttokuormani.
- Sulla on aina ihan kauheasti tavaraa mukana, hän huomautti.
- Pyykkejä on pakko kuskata edestakaisin ja mä löydän aina jotain, mitä haluan mukaan, kun käyn täällä, puolustauduin.
- Sun hiukset on hyvin, hän sanoi suopeasti lopettaen sananvaihdon siihen. Se oli mukava kuulla. Niiden kanssa oli mennyt tovi jos toinenkin.

Autoin Annia tapani mukaan harjaamisessa ja satuloinnissa sekä seurasin häntä kentälle. Totesin paikan taas tyhjäksi paitsi hevosia, mutta sitä kesti vain parikymmentä minuuttia, ennen kuin Irpo tulla tohotti tallille. Myönnän pettyneeni. Juhanasta huolimatta olin toivonut tapaavani Arskan, tai ehkä juuri siksi. Että olisin päässyt pröystäilemään treffeilläni ja hieroa niitä hänen nenäänsä siihen tosiasiaan että minua ei kiinnostanut. Sitten tajusin, että kantautuisi se Irponkin kautta, ehkä.
- Moi! Kiitos viimesestä, sillon avajaispäivänä! Oletpa sä hienona! Irpo sanoi hyvin sopivasti, vaikka en edes ollut. Jotenkin en jaksanut uskoa, että hän huomasi kampaukseni.
- Kiitos. Mä olen menossa treffeille, sanoin hymyillen ja muistin, että minunhan piti soittaakin Juhanalle jossain välissä pian.
- Oo, hienoa! Joko te kuulitte uutisen?
- En mä ole kuullut mitään uutisia, mutta ei Anni aina muista mulle niitä kertoakaan.
- No Rosa sai viime yönä vauvan.
- Ohoh, sanoin enkä tiennyt, miksi olin yllättynyt. – Kumpi tuli?
- Poika, Irpo sanoi mietittyään pienen hetken.
- Vau. Onnittele mun puolesta.
- Tietty! Kuule, voitko sä auttaa mua ottamaan hevosia sisään? Arska lähti sairaalaan katsomaan niitä ja mun pitää pitää sen tunti.

Tietysti autoin häntä, kumma pieni kireä möykky rinnassani, ja tekeminen oli hyväksi. Irpon uutisetkin olivat oikeastaan hyväksi. Arska oli nyt perheenisä, joten se episodi elämässäni oli lopullisesti ohi. Oli ollut jo viisi vuotta sitten, ja nyt minäkin sen lopulta ymmärsin. Oli hyvä, että asiat olivat selkeitä. Nyt voisin katsoa reippaasti ainoastaan eteenpäin.