Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.15 17:27:48

Edellinen.

----------------
7. Juhananpäivä
Jälkeenpäin ajatellen se kesäkuun alku oli kaunis, onnellinen ja aurinkoinen. Danni, joka jo aiemmin oli pilkannut pesänrakennusintoani, olisi pilkannut minua monin kerroin enemmän, joten en viitsinyt edes mainita, että olin puolivirallisesti muuttanut kesäksi Juhanan luo. Tulisi se jossain kohden ilmi kuitenkin, kun Anni tiesi asiasta, mutta ajattelin hoitaa tiedottamisen erittäin matalalla profiililla, lähinnä vastaamalla, jos joku kysyisi, enkö enää ikinä käynyt Käpylässä.

Me tapasimme Juhanan kanssa melkein vähemmän kuin keväällä, kun olin ollut koulussa, koska minä olin nyt vuorotyössä. Viikonloppuvapaatkaan eivät olleet enää itsestäänselvyys ja oikeastaan niitä ei ollutkaan, mikä johti siihen, että Vesku alkoi suunnitella Nöten kisakalenteria oman kalenterinsa mukaan. Olin vähän pahoillani, mutta toisaalta se oli alkanut keksiä omituisia teinipojan temppuja, joita se esitteli minullekin käydessäni Mustaojalla. Se saattoi yhtäkkiä kesken hyvän, tasaisen etenemisen kadota avuilta ja singota toiselle puolen kenttää huohottaen kuin puuma olisi puraissut sitä persuksista. Minä en pelännyt sinkoiluja, vaikka minua ärsyttikin niiden arvaamattomuus, mutta en minä halunnut joutua riepoteltavaksi kouluaitojen sisällä. Mitä ihmisetkin olisivat sanoneet?

Koska absoluuttista aikaa ei ollut niin paljon, Juhana ja minä vietimme siis kaiken liikenevän tiukasti yhdessä. Leikimme kotia ja kävimme lenkillä. Juhana olisi halunnut pelata tennistäkin, mutta juokseminen tuli halvemmaksi. Ajelimme autolla ja kävimme vierailuilla Juhanan kavereiden ja sukulaisten luona. Tasapuolisuuden vuoksi ehdotin, että voisimme joskus ajaa kylään myös vaikkapa Ilsen ja Artsin, Miilan ja Laurin, Siirin tai Leena-mummin luo, mutta Juhana huomautti, että kävinhän joka viikko Mustaojalla ja hän oli niin usein mukana, että eiköhän minun kiintiöni ollut siinä. Etenkin, kun emme enää käyneet viikoittain Mailiksen luona syömässäkään.

- Mun kiintiö? kysyin pikkuisen hiiltyen. Olimme lenkillä ja se suututti minua aina alkuun muutenkin. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt juoksemisesta.
- Mutta sun isän mä haluaisin tavata, Juhana jatkoi ja keskeytti suuttumiseni juuri, kun olin huitaisemassa häntä hupparilla, joka roikkui täysin turhaan hartioillani, olin kuumissani ilmankin. Hän juoksi kevyen näköisesti takaperin, vaikka en toden sanoakseni ollut pitänyt hänenkään kuntoaan kovin kummoisena. Hakkasi se kuitenkin omani, se oli ollut selvää ensimmäisestä kerrasta lähtien.
- Miksi ihmeessä?
- No sehän on sun ainoa lähisukulainen, eikö vaan? Siltähän mun pitää pyytää sun kättä, Juhana virnuili. Hänen ilmeensä sai minutkin nauramaan.
- Älä mene asioiden edelle, en mäkään ole vielä luvannut sulle mun kättä.
- Mutta kaikki muut paikat oot, eiks vaan? Kuule, etkö sä voisi jättää noita rintsikoita pois, kun me lähdetään lenkille?
- En! kivahdin ja juoksin hänen ohitseen. Juhana oli välillä ihan mahdoton, mutta rakastin häntä silti. Pidin siitä, miten turvallinen olo minulla oli hänen syleilyssään ja miten hän halusi olla alati seurassani, unohtamatta noita hänen heittojaan, jotka antoivat ymmärtää, että olisimme yhdessä aina ja ikuisesti.

Minulla oli siis vapaita aamuja ja kokonaisia vapaapäiviä Juhanan ollessa töissä ja sain käyttää ne miten halusin. Jos Anni tarvitsi apua, kävin ratsastamassa Kodiakilla, kokonaisina vapaapäivinä lähdin heti aamusta Mustaojalle ja palasin illaksi kaupunkiin. Olin onnellinen. Olin sitoutunut. Olin saanut perheen mallin Jessiltä ja Veskulta, jotka olivat kuin henkiset siamilaiset kaksoset, olivat olleet silloin, kun minä olin ollut pieni, ja omituisen kriisinsä jälkeen olivat sitä vielä enemmän. Halusin itselleni samaa kuin heillä, ja lapsia, jotka saisivat kasvaa samanlaisessa ilmapiirissä kuin minä olin kasvanut. Juhanakin halusi lapsia, tiesin sen. Olimme jo jutelleet nimistäkin. Tyttö olisi Taina Teija Marika ja poika Tomi Niklas. Tietystikään he eivät olisi tulossa vielä moneen vuoteen, ei ainakaan, jos pääsisin lääkikseen. Ellen, niin voisin ehkä harkita toisen sairaanhoito-opistovuoden vaihtamista äitiyslomaan. Se oli kuitenkin vielä niin häilyvä ajatus, etten ollut sitä sanonut ääneen edes Juhanalle.

Annin uima-allasbileet olisivat juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna, mutta sitä ennen piti tietenkin viettää keskikesän juhla. Mitä minuun tuli, siitä oli kyllä tulossa melkoinen tynkä. Minulla oli juhannusaattona aamuvuoro, juhannuspäivänä iltavuoro ja sunnuntaina taas aamu. Olin vastaanottanut työvuorolistani stoalaisen tyynenä. Juuri näin Jessi oli luvannutkin minulle käyvän ja lohduttanut, että tarvittaessa hän vaikka hakisi minut Mustaojalle saunomaan aattoiltana, jotta saisin vähän juhannustunnelmaa minäkin. Minä olin kuitenkin viettänyt lähes kaikki juhannukseni siellä, joten kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta sanoen, että me varmaankin viettäisimme kaupunkijuhannuksen. Voisimme vaikka mennä Seurasaareen, sehän oli Helsingissä Se Paikka.
- Seurasaaren juhannus? Jessi sanoi epäilevästi. – Jos sä pidät sitä hauskana, sä tulet enemmän Katri-tätiisi kuin kehenkään muuhun ihmiseen, jonka mä tunnen.
- Miten mä voin tietää, pidänkö mä sitä hauskana, ellen oo koskaan käyny siellä? kysyin mielestäni hyvinkin aiheellisesti.

Juhanakaan ei kauheasti ilahtunut työvuoroistani.
- Mä oon just sopinu että me lähetään yhelle upeelle mökille juhannuksena! Tompan kaverin porukat ei mee sinne vaan me mennään.
- Mikä sai sut kuvittelemaan, että mulla ois juhannuksena vapaata? kysyin epätoivoisena.
- No jotenkin mä ajattelin… juhannus. Ei kai sillon mitään leikkauksia tehdä tai mitään?
- Ennen juhannusta tehdään, eikä niitä voi heti sen jälkeen kotiin lähettää, vai mitä sä luulet? Mutta mene sä vaan Tompan kanssa, sanoin urheasti.
- Oletko sä tosissasi?
- Tietysti olen. Sullahan alkaa lomakin. Ja mä olen kuitenkin töissä.
- Eikö sua haittaa?

Rakastin häntä, koska hän kysyi. Minua haittasi pieneen romahdukseen asti, mutta koska en voinut muuttaa olosuhteitani, hymyilin vain ja sanoin:
- Miks mua haittais? Mene ja pidä hauskaa!
- Sä olet kyllä paras, Juhana sanoi ja halasi minua kovasti. Vasta paljon myöhemmin illalla hän huomasi kysyä, että mitä minä sitten ajattelin tehdä.
- En kai mä mitään kummempia. Ehkä mä juon pari siideriä parvekkeella ja meen nukkumaan, arvelin. Seurasaari oli menettänyt tyystin viehätyksensä, kun ajattelin meneväni sinne yksin.
- Ellen mä tarttis autoa niin voisit mennä käymään Mustaojalla, Juhana pahoitteli.
- En mä sinne mene. Mä kokeilen kaupunkijuhannusta. Ehkä Mirjami on kaupungissa, tulin ilahtuen ajatelleeksi.

Minun oli kuitenkin vähän vaikeaa soittaa Mirjamille, sillä emme olleet jutelleet sitten koulujen loppumisen. Eihän se nyt kauhean pitkä aika ollut, mutta omatuntoani painoi se, etten ollut edes ajatellut häntä kertaakaan sen jälkeen. Danni ja Anni olivat menossa Tonin – ja Valton, tietenkin – luo kotibileisiin. Olin laiminlyönyt Valtoakin, jos sellaista nyt saattoi sanoa. Tietokoneeni oli pysynyt melkein täydellisesti kiinni sen jälkeen, kun olin muuttanut Juhanan luo. Hän ei harrastanut sosiaalista nettaamista, enkä minäkään ollut muuta kuin pari kertaa tarkistanut sähköpostini. Siellä ei ollut ollut mitään muuta kuin nettikauppojen tai operaattorien mainoksia.

Mainitut Danni ja Anni ilahtuivat kuitenkin kovasti kuullessaan, että olisin yksin kaupungissa juhannuksena. Anni ei missään nimessä tahtonut koti-kotiinsa eikä Dannikaan aikonut lähteä Mustaojalle ollenkaan ennen kuin juhannuspäivänä. Juhannussunnuntaina Jessi oli luvannut viedä hänet ja Irkun Tuomarinkylän perinteisiin estekisoihin, joten kovin pitkää viikonloppua hän ei aikonut juhlia, mutta aaton sentään.
- Mä tulen hakemaan sut aattona, lupasi Anni, jolla ei edes ollut töitä sinä päivänä.
- Hakemaan mistä ja minne, tahdoin tietää.
- Mistä sä haluat, ja Tonin luo.
- Mä ajattelin mennä Seurasaareen.
- Kenen kanssa? Anni kysyi pahastuen.
- No en kai kenenkään. Itsekseni. Mitä sitä kesälesket muutakaan?
- Haista kuule. Kesälesket pukeutuu pliseerattuihin hameisiin ja unohtaa alusvaatteet jääkaappiin. Etkö sä muka ole nähny Kesäleskeä?

Jäin katsomaan Annia suu ammollaan. Hän kuulosti enemmän Dannilta kuin Danni itse ja se sopi hänelle.
- Mitä sulle on tapahtunut? kysyin havaitessani, että hän näyttikin erilaiselta kuin mihin olin tottunut. Ei vain uusi kampaus ja uudet vaatteet, jotka kyllä olin sivusilmällä pannut merkille hänen alettuaan työnsä lakiasiaintoimistossa, vaan myös hänen ilmeensä ja äänensävynsä.
- Mulleko? Anni kysyi, mutta näin, että hän otti kysymykseni kohteliaisuutena.

Lupasin tietenkin lähteä heidän mukaansa aattoiltana. Ellen olisi luvannut, Danni olisi toimittanut minut hoitoon. Minun ei kuitenkaan tarvinnut pakata varusteita pitkäksi viikonlopuksi, kuten Juhanan, jota autoin parhaani mukaan.
- Pärjäätkö sä täällä nyt varmasti? mieheni kysyi, kun olin nostellut hänelle pinottain t-paitoja ja kalsareita.
- Pärjäänkö? Miksen pärjäisi? Mä olen kahdenkymmenen tunnin päästä taas töissä, sanoin murheellisesti.
- Muista käyttäytyä hyvin ne kakskymmentä tuntia, Juhana sanoi isällisesti.
- Miten mä osaisin olla muuten? Äläkä sä juo liikaa.
- Ai niin, kaljat! Juhana muisti ja meni keittiöön. Hän oli tullessaan tuonut laatikollisen ja Alkon muovikassinkin. En ollut katsonut sinne sisään, mutta se kilisi, joten siellä oli useampi pullo. – Autatko sä mua raahaamaan tän kaiken autoon? Tomppa tulee minä hetkenä hyvänsä.
- Tietysti autan, lupasin ja kysyin, millä Tomppa oli tulossa. Olin kuvitellut, että kun Juhana kerran tarvitsi auton, hän kävisi hakemassa kaverinsa kyytiin.
- Omalla autollaan tietysti.
- Mihin te kahta autoa tarvitsette?
- No lähtee meitä enemmän kuin mitä yhteen autoon mahtuu.
- Keitä?
- En mä tunne niitä. Vielä. Joitain tyyppejä.

Tyydyin siihen, mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä, nappasin avaimet taskuun ja tartuin Juhanan kassiin. Harmaa Kia seisoi kiiltävänä omalla paikallaan pihalla ja vei vain hetken nostaa tavarat sen takakonttiin. Sen hetken aikana Tomppakin ajoi paikalle. Hänellä oli kyydissä poika, jota en tuntenut, heillä oli ikkunat auki ja musiikki paukutti ulos niin, että tunsin kouraisun rinnassani. He olivat niin lähdössä seikkailemaan, oli väärin, etten minä päässyt mukaan.
- Moi Alissa! Tomppa karjui minulle ja kohensi aurinkolasejaan.
- Haist ite, sanoin, vaikkei hän varmaan sitä musiikilta kuullut.
- Koita nyt pärjätä, Juhana sanoi ja halasi minua. Minusta näytti kuin hän olisi ollut pahoillaan siitä, että oli lähdössä.
- Tietysti mä pärjään, sanoin urheasti ja samassa mielialani parani monta sataa prosenttia. Näin Annin ajavan parkkipaikallemme. Hän pysäköi vieraspaikalle ja vilkutin hänelle.
- Kappas, sä saat seuraa, Juhana sanoi tyytyväisenä. Luulen, että hän piti Annista, tai piti ainakin enemmän kuin Dannista, jonka teräväkielisyyttä hän usein arvosteli.
- Niin saan, hymyilin. – Lähtekää te nyt vaan. Älä juo liikaa. Äläkä sammu saunaan tai mitään semmosta typerää.

Siinä vaiheessa Anni oli ehtinyt luoksemme.
- Oletko sä jo valmis, hän kysyi minulta.
- En, Juhanaa tässä on vasta pakattu.
- No mä tuun pitämään sulle seuraa, kun sä laittaudut.
- Laittaudut? Juhana kysyi otsa hiukan rypistyen.
- Jep, me mennään Annin kanssa Tonin luo, muistutin.
- Sähän sanoit olevasi kotona.
- Kuka nyt juhannusaattona kykkii kotona, jos on bileet tarjolla. Ei edes sada, Anni puuttui puheeseen.
- Mähän sanoin sulle, että menen.
- Ai, Juhana sanoi epäillen.
- No mä en ehkä voi mitään sille, ettet sä kuuntele mua. Luulisi, että sä oot tyytyväinen, jos mullakin on jotain tekemistä, kun itse lähdet örveltämään kolmen hengen viinalastin kanssa, kivahdin. Yritin viestittää hänelle tuimalla katseellani, että hän oli hyvin hilkulla nolata itsensä ja minut Annin silmissä. Jotain siitä taisi mennä perille, sillä hän halasi minua uudemman kerran.
- Niin olenkin! Vaikka et sä kyllä sanonut mitään, hän lisäsi kuiskaten.

Olin varma siitä, että olin, mutta nyt ei ollut oikea aika kinata siitä. Juhana istui autoonsa, Tomppa ajoi oman autonsa pois sen takaa ja vilkutti meille ja ne häipyivät, molemmat.
- Etkö sä muka ollu kertonu Juhanalle, että sä lähdet bilettämään? Anni kysyi.
- Tietysti olin, tuhahdin. Muistin tilanteenkin, ja miten hän oli mumissut vastaukseksi. Oma oli häpeänsä, jos piti korvansa kiinni minun puhuessani. – Mun pitää käydä suihkussa. Kai sä maltat sen aikaa?
- Onko mulla vaihtoehtoja? Ei vaan, ihan kaikessa rauhassa!

Juoksin suihkun läpi ja löysin Annin kurkkimasta jääkaappiimme, kun tulin pois.
- Sulla ei ole mitään juotavaa, hän sanoi syyttävästi.
- On siellä mehua.
- Hölmö, mitään juhannusjuotavaa.
- En mä ajatellu juoda mitään. Mä ajattelin, että mä voin olla kuski, että päästään sieltä poiskin, sanoin.
- Mikä absolutisti susta on tullut? Me jäädään yöksi.
- Mulla on huomenna töitä, muistutin.
- No se ei varmaankaan estä sua juomasta muutamaa siideriä? Pue nyt niin ehditään vielä käydä kaupassa.
- Mä en aio mennä krapulassa töihin!
- Ja saatko sä muka parista siideristä krapulan? Salli mun nauraa. Mene pukemaan nyt.

Tottelin ilman erityistä juhlamieltä. Ajatus kuokkimisesta Tonin bileissä ei ollut ihan minun makuuni, mutta eipä minulla ollut vaihtoehtojakaan, ellen halunnut Mustaojalle. Kotiin en halunnut yksin jäädä, se olisi ollut vihoviimeistä. Jopa nytkin minusta tuntui kurjalta, että Juhana oli iloisena matkalla ties minne ökymökille suomatta ajatustakaan minulle. Tai ehkä hän sentään muutaman ajatuksen soi, tulin sitten ajatelleeksi häijyn tyytyväisenä. Jos hän oli kuvitellut minun homehtuvan parvekkeella yksinäisen siiderin kanssa, oli hän kokenut pienen järkytyksen huomatessaan, että minullakin oli vientiä. Edes vähän, vaikkakin vain Annin ja tämän poikaystävän ansiosta.
- Mä olen valmis! hihkaisin saatuani hiukset asentoon. Olin pukeutunut farkkuihin ja hihattomaan, valkoiseen t-paitaan ja ilokseni olin todennut, että vaikka juokseminen oli suoraan saatanasta, näkyi se farkkujen vyötäröllä ja lanteilla. Tai ehkä se johtui töistä, sielläkin liikuin enemmän kuin ikinä. Joka tapauksessa se tuntui hyvältä. En ollut liian rikas sen paremmin kuin liian laihakaan, mutta laihuus oli lähempänä.
- Ota jotain pitkähihastakin, illalla on varmaan hyttysiä ja muutenkin voi tulla kylmä. Ja yöpuku, jos siltä tuntuu.
- En mä jää yöksi.

8. Puutarhabileet
Anni ajoi ensimmäiseksi huoltoasemalle, mistä ostimme hyttysmyrkkyä ja siideriä. Siellä oli vähän kalliimpaa, mutta muut kaupat olivat jo kiinni. Sen jälkeen välttelimme moottoritietä, joka oli edelleen tukossa ja Anni ajoi meidät jonnekin Vantaan perukoille, nähdäkseni vielä enemmän jumalan selän taakse kuin missä Kodiakin talli sijaitsi.
- Mua vähän häiritsee ängetä mukaan, tunnustin.
- Älä höpötä, et sä änkeä. Ne on sitä paitsi ihan huippuporukkaa ja siellä on ainakin sata muutakin ihmistä, Anni vakuutti pysäyttäessään autonsa hiekkatien varteen vehreällä omakotialueella.
- Sata? Apua!
- Niin. Jos teidän talo on parhaimmillaan niin kuin Melukylä niin nyt et usko silmiäsi. Tonin mutsi on ihan paras.
- Onko nekin kotona? Vanhemmat siis? pelästyin.
- Ihan varmasti, ne on tosi rentoja tyyppejä.

Minulla oli ollut ihan erilainen mielikuva varmaankin johtuen siitä, että Valto oli epäillyt, miten viihtyisi tätinsä luona. En ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että mahdolliseen viihtymättömyyteen voisi olla muuta syytä kuin tiukkapipoisuus. Seurasin Annia vähän varuillani, olihan hän lähes ainoa, jonka saatoin odottaa tuntevani, paitsi tietenkin Dannia ja Valtoa ja Tonia. Kiersimme kaksikerroksisen talon, jonka maali vähän hilseili ja päädyimme takapihalle, joka oli suuri ja vihreä viidakko. Ihmisiä ei ollut sataa, sentään, mutta aika lailla ja tunsin, miten paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Minun ei olisi pitänyt tulla… minulla ei tulisi olemaan hauskaa, eikä Juhana ollut pitänyt siitä. Tästä tulisi vain hankaluuksia myöhemmin.
- Tuolla on Tonin vanhemmat, mä näytän ne sulle ensin, Anni sanoi ja vei minut talon lähelle rakennettua kesäkeittiötä kohden. Vesku olisi kuolannut itsensä kuoliaaksi sen nähdessään. Grillin hinnalla olisi voinut takuulla ostaa varsan.

- Hei, tässä on Alissa! Nää on Marsa ja Altti, Anni esitteli minut ehkä viisikymppiselle pariskunnalle. Mies oli lyhyenpuoleinen ja hyvin tumma niin hiuksiltaan kuin iholtaan, naisella oli valkoinen lierihattu ja korkea lasi kädessään. Hän laski lasinsa grillin viereiselle pöydälle, sipaisi vaaleanpunaista pukuaan ja halasi minua.
- Alissa! Me ollaan kuultu susta niin paljon!
- Häh, sanoin minä. En voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista. Hän varmaankin puhui lämpimikseen ja olin haistavinani, että hän oli ottanut jo muutaman drinksun.
- Altti, anna tytöille juotavaa, Marsa komensi ja mies totteli automaattisesti ottaen sivupöydältä ison kannun, jossa jäät kilisivät. Hän kaatoi siitä kahteen lasiin, jotka hän ojensi Annille ja minulle ja nolona tipautin siiderikassini maahan.

- Älä välitä äidistä, sillä on taas maaninen vaihe menossa, mies kuiskasi minulle ja hän näytti niin kiltiltä, että rentouduin, vaikka olisin yhtä hyvin voinut säikähtää entistä pahemmin. Olin kuin Liisa Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. Huomasin vilkuilevani lähipuiden oksille, josko sieltä irvistäisi minulle sininen kissa.
- Kiitos, sanoin ja otin lasin.
- Pojat on tuolla jossain, Altti sanoi ja viittasi kohden viidakkoa, joka täältä katsoen ei ollutkaan viidakko, ihana puutarha vain.
- Me mennään etsimään, Anni sanoi ja tönäisi minua eteenpäin. Vaelsimme muovikasseinemme ympäri viinimarjapensaiden ja omenapuiden ja ensimmäinen tuttu, jonka näin, oli Danni. Hän istui ison koivun oksaan ripustetussa keinussa ja näytti eteeriseltä keijukaiselta. Hän oli pukeutunut pukuun, jonka oli aikoja sitten saanut Miilalta, ja josta olin aina sen nähdessäni korventavan kateellinen, vihreään sifonkiunelmaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt se hankautuisi keinulautaa vasten ja kangas menisi pilalle.
- Hyttyset syö sun kinttusi pian, sanoin pahanilkisesti.
- Mä vaihdan vaatteet ennen sitä, siihen asti mä olen vaan kaunis, hän sanoi pää kallellaan ja ojensi kätensä jonnekin taakseni. Kun käännyin ja katsoin, harppoi Valto sieltä pari pulloa käsissään.

- Alissa, hän sanoi ilahtuneen näköisenä ja sen sijaan, että olisi tarjoillut Dannille juotavaa, halasi minua. Halasin automaattisesti takaisin ja minun on pakko myöntää, että sydämeni vähän humpsahti. Olihan hän sentään alun perin minun löytöni, vaikka yhteydenpito oli sittemmin valunut Annin ja Dannin harteille.
- Musta tuntuu, ettei mun pitäis olla täällä, tunnustin puoliääneen ja Valto katsoi minua vakavasti yrittämättäkään ihmetellä, mitä oikein tarkoitin tai miksi uskouduin hänelle sillä tavoin. Hänen kanssaan oli vaan alusta alkaen ollut niin helppo jutella.
- Älä siitä huolehdi, hyvä kun pääsit tulemaan. Entäs Juhana?
- Sillä alko loma ja se lähti kavereiden kanssa jonnekin mökille. Mulla on huomenna töitä. Ja ylihuomenna.
- Loistava järjestely. Voitko sä auttaa mua grillaamaan?

Vilkaisin automaattisesti Dannia, joka oli hypännyt keinusta ja otti parhaillaan Valton kädestä toisen pullon.
- Totta kai se voi, hän ilmoitti. – Mä en valitettavasti voi tulla kovin lähelle grilliä. Jos tälle puvulle lentää pisarakin rasvaa, mä kuolen.
- Sun pitäisi varoa sitä, sanoin moittivasti.
- Mä varonkin. Justhan mä sanoin. Menkää nyt hommiin, että saadaan joskus ruokaa.

Ymmärsin, että Valto oli päässyt grillausvastaavaksi kokkikoulunsa takia ja menin ihan mielelläni auttamaan häntä, kun ei se Danniakaan näyttänyt haittaavan. Siellä oli paistettavaa vähän enemmän kuin pari pakettia makkaraa: paremminkin puolikas sika. High tech –grillissä oli varras, johon suunnattoman lihaköntin sai kierimään ja samalla paistelimme maissintähkiä sun muuta pienempää ja juttelimme.
- Sä olet omituinen tyyppi, sanoin sivellessäni grillikastiketta maisseille.
- Minä? Valto kysyi teatraalisesti.
- Mä en tiedä ketään muuta, kenen kanssa mä voisin lörpötellä tällä tavalla mistä tahansa asiasta, paitsi Dannin tietysti, kerroin. – Ja senkään kanssa ei voi aina jutella kaikesta.
- Jaa se. Se on kai sukuvika. Me ollaan kaikki tämmösiä viehättäviä lörppöjä, Valto naurahti ja nosti ison lihapalan vielä isommalle vadille, missä hän leikkeli sen viipaleiksi. – Nyt saa riittää. Nosta ne maissit pois tälle vadille ja mennään tekemään jotain kivaa vaihteeksi. Kyllä noi makkaraa osaa paistaa itsekin.
- Mitä kello on? Pitäisköhän mun jo lähteä, mietin.
- Kultapieni, ei täältä mene enää busseja. Ullakolle on tehty siskonpetejä niille, jotka ei pääse kävelemään kotiin tai oo hommannu kuskia tai aio ottaa taksia. Sä saat tulla mun huoneeseen yöksi, jos haluat.
- Entäs Danni?
- Sekin saa, Valto lupasi. – Mennään katsomaan, onko jotkut keksiny jotain hauskaa tekemistä.

Minä halusin kuitenkin mennä etsimään vessan. Olin juonut Altin antaman drinkin, Valton tuoman siiderin ja yhden omistani, ja lisäksi tahdoin vilkaista puhelintani. En ollut kuullut sen soivan, mutta laukkuni olikin maannut grillin alla viimeisen tunnin.
- Mä tulen etsimään sut, lupasin, kun Valto oli antanut koordinaatit hotelli helpotukseen.

Kun olin käynyt vessassa, istuin eteisen tuolille tutkimaan puhelintani. Juhana oli soittanut, kahdesti, ja minulle tuli huono omatunto. Poikaystäväni oli halunnut jutella kanssani ja minä olin vain käännellyt maissintähkiä Valton kanssa. Olin huono tyttöystävä. Yritin korjata asiaa soittamalla Juhanalle takaisin saman tien. Huokaisin helpotuksesta, kun hän vastasi.
- Mä en huomannut että sä olit soittanu, sanoin anteeksipyytävästi.
- Hyvät pirskeet ilmeisesti, Juhana totesi.
- En mä oikein tiedä vielä… me vasta grillailtiin. Miten siellä?
- Ihan sikamakeeta! Sun pitäis nähdä tää paikka!

Juhanan innostus oli balsamia haavoilleni. Hänellä oli selvästi hauskaa ja pehmeistä ässistä päätellen hänkin oli jo aloittanut juomiensa tuhoamisen. Tosin ei minusta ollut kauhean hauskaa kuulla, miten komeaa ja hienoa mökillä oli, ja miten upeita tyyppejä muut olivat. Siitä viisastuen en itse kehuskellut kauniilla puutarhalla ja sadalla vieraalla, mutisinpahan vain jotain ja arvelin, että voisin kohta olla lähdössä kotiin. Se ei ollut suorastaan valehtelua, enhän ollut luvannut jäädä tännekään, vaan voisin ottaa taksin.

Puhelu rauhoitti kuitenkin mieleni ja lähdin tyytyväisenä takaisin puutarhaan. Sen verran omatunto edelleen naputti, että kun näin ensimmäiseksi Dannin, jäin hänen seuraansa, enkä jatkanut etsimään Valtoa. Sitä paitsi halusin puhua hänen kanssaan. En kuitenkaan ehtinyt muuta kuin istua hänen viereensä, kun hän aloitti.
- Vaivaako sua joku?
- Näytänkö mä siltä?
- Joo, sulla on otsa rypyssä ja suupielet alaspäin. Ei semmonen sovi juhannuksena. Riitelitkö sä Valton kanssa?
- En, sanoin hämmästyneenä. Minä en ollut tullut edes ajatelleeksi, että Valton kanssa voisi riidellä. – Mulla on ikävä Juhanaa.
- Jestas sentään, Danni puuskahti. – Sinuna mä olisin sille niin kiukkuinen, että etsisin itselleni jonkun juhannusheilan. Miten se kehtaa lähteä jonnekin ryyppäjäisiin ilman sua?
- No en mä voi mihinkään ryyppäjäisiin mennäkään, mulla on huomenna työpäivä.
- Jos se rakastaisi sua, sekään ei ois lähteny. Oisitte molemmat voinu tulla tänne, tai olla romanttisesti kahdestaan kotona, tai jotain.

Danni oli tapansa mukaan onnistunut keikauttamaan kaiken niin nurinniskoin, että minun piti vähän aikaa järjestellä ajatuksiani.
- Miksi mä olisin kieltänyt sitä menemästä, en mä halua olla mikään ruikuttaja, sanoin ylväästi.
- Sitähän mä just yritin sanoa! Sen ei ois pitäny haluta mennä!
Siihen en voinut sanoa, että minua harmitti, etten ollut kiltisti kotona odottamassa Juhanaa. Danni olisi tehnyt minusta päreitä. Sen sijaan kysyin:
- Mitäs sinä ja Valto? Oletteko te yhdessä?
- Ei, Danni sanoi selvästi mielistyneenä puheenaiheeseen ja otti mukavamman asennon.
- Mutta te kuitenkin tapailette, tai siis, se kai sut kutsu tänne, vai mitä?
- Joo, niin kutsui. Ollaan me oltu pari kertaa leffassa ja terassilla. Se on kiva tyyppi, mutta ei se ole mun tyyppiäni. Mä vähän luulen, että se on homo.
- No ei ole! huudahdin.
- Kyseenalaistatko sä mut? Minä sen kai paremmin tunnen.
- Sä unohdat, että mä tunnen Tipin, muistutin. – Valtossa ei ole mitään samaa.

- Mitä samaa mussa ei ole? Valto kysyi saapastellessaan paikalle. Nolostuin kamalasti ja yritin miettiä, oliko hän saattanut kuulla, mistä oikeasti oli kysymys. Danni ei nolostunut.
- Me räävittiin sun seksuaalista suuntautumistasi, hän ilmoitti kuin se olisi ollut täysin normaali keskustelunaihe.
- Eikä räävitty, sanoin, kun näin Valton ilmeen. – Se oli vaan vitsi.
- Ehkä te riitelitte musta, hän sanoi toiveikkaasti.
- No… aloitin.
- No ihan sama, ei tarvii huijata. Haluatteko te tulla pelaamaan mölkkyä?
- Mä vaihdan eka vaatteet. Mua aletaan syödä, Danni päätti.

Ilta muodostui aika kiltiksi ollakseen juhannusaatto. Me pelasimme vähän aikaa mölkkyä Mikon ja tämän kavereiden kanssa, mutta sitten itikat alkoivat todella verenhimoisiksi ja alkoi tulla viileäkin, joten vetäydyimme sisätiloihin. Suurin osa muista vieraista jäi pihalle Marsan ja Altin kanssa, ja he pistivät mekkalasta päätellen haisemaan meidän nuorten istuessa kiltisti sisällä juttelemassa ja vain siemailemassa siideriä ja muuta. Osa pojista lähti saunaan ja minua alkoi nukuttaa. Oli totuuden hetki, joko uskaltautuisin nukkumaan Valton huoneessa tai törsäisin monta kymppiä taksiin.

- Tota… sanoin ja tunsin, miten naamani repesi vastentahtoiseen haukotukseen. Valto, joka löhösi vieressäni, katsoi minua huvittuneena.
- Haluatko sä nukkumaan?
- Alkais olla aika, myönsin.
- No mennään.
- Tota…
- Mä näytän tietä, hän virnisti hämmennykselleni.
- Mä tuun myöhemmin, Danni sanoi hajamielisesti katse televisiossa ja huokaisin sisäisesti helpotuksesta. Kaikki olisi säällistä ja kunnollista, ellen nukkuisi Valton kanssa kahden samassa huoneessa.

Valton huone oli paremminkin pieni asunto. Siellä oli jopa keittiösyvennys, tosin käyttämättömän näköinen, ja oma vessa.
- Vau, sanoin.
- Meidän mummi asu tässä kunnes kuoli.
- Loistava opiskelijakämppä!
- Niin on, Valto myönsi ja levitti muutamalla näppärällä liikkeellä sohvan. Lakanoita hän ei varmaan tullut ajatelleeksi, mutta otti kaapista pari tyynyä ja ohuen torkkupeiton. – Neiti on hyvä. Mä voin peitellä.
- Mun pitää käydä pesulla ja vessassa ja kaikkea, mutisin.
- Siitä vaan, mä voin odottaa.
- Ei sun tarvitse, sanoin ja livahdin vessaan. Toivoin totisesti, että hän tajuaisi lähteä sillä aikaa, kun touhusin meikkejä parhaani mukaan pois ja haukottelin niin, että naama oli haljeta.

Siellä hän kuitenkin edelleen oli, kun astuin ulos. Olin rohjennut riisua farkut ja rintsikat, jotta nukkuminen olisi mukavampaa ja säikähdin melkein.
- Silmät kiinni, komensin, vaikkei minussa nyt niin kauheasti paljasta pintaa ollutkaan näkyvissä. Nähdäkseni Valto totteli ja syöksyin sohvanpuolikkaalle ja kääriydyin peittoon.
- Vai tuletko sä mieluummin mun sänkyyn? hän kysyi kiusoitellen ja asettui toiselle puolikkaalle kyynärpäidensä varaan.
- En, kiitos, sanoin varmasti, mutta tilanne oli kiihdyttävä. Ajattelin ensin kiihottavaa, mutta se sana oli liian seksuaalissävytteinen. Niin pitkällä ei sentään oltu. Sen verran pitkällä kuitenkin, että kun Valto kurottautui lähemmäs, en vetäytynyt pois, vaan annoin hänen koskettaa huulillaan omiani. Se oli oikeastaan liian kevyt edes suukoksi, se oli melkein vain hengitystä iholla.

Jäykistyin tietämättä, mitä sitten tapahtuisi ja puristin peittoa vasten kurkkuani kuin pelastusrengasta. Sen kummempaa ei tapahtunut, ainoastaan sama uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Emme puhuneet mitään, vain hengityksemme äänet kuuluivat ja kaikki tuntoaisti tuntui keskittyneen huuliini. Mieleeni tuli, miten olin puoliksi leikilläni, puoliksi epätoivoisena ehdottanut Juhanalle, että voisimme perehtyä vähän tantraseksiin. Ensin hän oli innostunut valtavasti, kai siksi, että sanassa oli mukana ”seksi”, mutta kun hän oli ymmärtänyt, että se käsittäisi ensin monta päivää pelkkää selän silittelyä, ennen kuin olisi lupa siirtyä uudelle alueelle, hän oli hermostunut. Hän nyt vaan oli enemmän halki, poikki ja pinoon –tyyppiä.
- Koska perkeleessä sitä sitten pääsisi oikein naimaan? Joulunako? hän oli äyskinyt ja olin huokaisten unohtanut koko idean.

Valtolla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja lopulta vain rentouduin ja nautin, kunnes huomaamatta vajuin uneen. Kun aamulla heräsin kännykän herätykseen, tuhisi Danni vieressäni ja Valton vaalea pää erottui hämärässä huoneessakin toisella puolen huonetta olevassa sängyssä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.15 19:09:44

9. Huokauksia
Valto oli tarpeeksi kiltti noustakseen tarjoamaan minulle aamiaista muuten vielä nukkuvassa talossa ja sen lisäksi hän lupasi tarjota minulle kyydin kotiin.
- Se nyt on ihan liikaa, yritin esittää, mutta en minä oikeasti voinut muuta kuin ottaa tarjouksen vastaan. Anni nukkui jossain päin huvilaa Tonin kainalossa, eikä minulla ollut mitään hajua edes siitä, mihin osoitteeseen olisin tilannut taksin. Minua kuitenkin rassasi kevyiden suukkojemme muisteleminen. Nolotti. Valtoa sen sijaan ei tuntunut mikään häiritsevän. Hän keitti kahvia ja paahtoi leipää ja sitä odottaessaan nojasi keittiön työtasoon ja katseli minua.

- Mulla on ilmeisesti meikit pitkin poskia, mutisin.
- Ei oo. Mutta saat sä mennä suihkuun jos haluat.
- Kiitos, mä menen mieluummin kotona.
Minulla oli lämmin sekä edellisillan muistelemisesta että tästä hetkestä. Molemmat myös kaiversivat ikävästi, kun ajattelin Juhanaa, mutta järkeilin, etten loppujenlopuksi ollut tehnyt mitään kauhean kamalaa. Vai tekikö se asiasta kamalamman, että se oli minusta ollut niin mukavaa? En tiennyt ja mitä enemmän mietin, sitä enemmän olin pyörällä päästäni. Niinpä tungin paahtoleivän suuhuni niin äkkiä kuin kykenin ja ilmoitin olevani valmis lähtemään. Valto oli ehkä toivonut kuulevansa jotain muuta, ainakin hän huokaisi ja kaivoi auton avaimet taskustaan.
- Voitko sä varmasti jo ajaa? tarkistin.
- Voin. Ja kaikki poliisit on juhannusvapailla joka tapauksessa.

Se ei ollut totta vaan Valto joutui puhaltamaan noin sata metriä ennen kuin olisin opastanut häntä kääntymään parkkipaikallemme. En tiedä, olinko koskaan pelännyt niin kovin: kyyristyin toiselle penkille sydän sykkyrällä ja yritin hengittää sisäänpäin. Valto joutui avaamaan pakun oven, sillä kuskin puolen ikkuna ei toiminut, mutta sen jälkeen ei ollut ongelmaa.
- Kaikki kunnossa, hyvää matkaa, toivotti poliisiystävämme. Tilanne oli jotenkin sarkastinen, mutta Valtoa ei tällä kertaa tuntunut haittaavan. Hän vihelteli iloisesti ajaessaan kaikki loput talomme eteen. Juhanan talon, siis. Yritin keksiä jotain sanottavaa, joka olisi sekä riittävän kiitollista että neutraalia, mutta aivoni olivat jäässä. Lopulta en saanut suustani muuta kuin ”kiitos” ja hyppäsin ulos autosta.

Onneksi minun piti lähteä töihin. Sielläkin oli vähän tavallista hiljaisempaa, kuten koko kaupungissa, mutta ei niin hiljaista, että olisin enää ehtinyt hautoa tyhmiä ajatuksia ja unohdin koko juhannusaaton. Illalla palatessani kotiin siellä oli hiljaista ja yksinäistä ja mietin vain, mahtoiko Juhanalla olla hauskaa. Olin koko illan odottanut, että hän soittaisi, mutta turhaan, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Oliko hänellä niin hauskaa, että hän oli unohtanut minut? Vai oliko hän vihainen siitä, että minäkin olin lähtenyt juhlimaan? Vai oliko siellä kenties niin hurja meno, ettei hän kehdannut soittaa? Olin kuitenkin liian väsynyt miettiäkseni sitä kauhean intensiivisesti; söin vähän ja painuin nukkumaan noustakseni taas aamulla hommiin.

Sieltä päästyäni en mennyt suoraan kotiin vaan hyppäsin ihan toiseen bussiin ja ajoin katsomaan Dannin kisoja. Alustavien aikataulujen mukaan minun ei olisi pitänyt ehtiä näkemään hänen rataansa, mutta koska kisat aina myöhästyivät enemmän tai vähemmän ajattelin kuitenkin kokeilla. Ravasin puolijuoksua bussipysäkiltä suoraan kentän laidalle, missä esteitä ylitti musta hevonen jonkun miehen ratsastamana. Seurasin sen loppuun yrittäen samalla kuikuilla odotusalueelta Irkun vaalean kullanväristä hahmoa, mutta en nähnyt sitä. Kuuntelin kärsivällisesti kuulutuksia, yritin erottaa hevosten numeroita ja lopulta sain lainata lähtölistaa katsomossa istuvalta naiselta vain todetakseni, että Danni oli ratsastanut kolme ratsukkoa aiemmin. Tyypillistä säkää, että juuri nämä kilpailut kaikista olivatkin ajoissa.

Jätin katselemisen sikseen ja lähdin etsimään perhettäni trailerien paikoitusalueelta. He eivät välttämättä olisi siellä, mutta palaisivat sinne väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Oikean trailerin löytäminen kymmenien samanlaisten joukosta ei ollut ihan helppoa, mutta löysin sen sentään lopulta, tyhjänä, kuten olin uumoillutkin. Istuin lokasuojalle odottamaan ja ensimmäisenä paikalle ilmestyi Danni itse. Hän ratsasti Irkulla, jonka kisahermot näyttivät olevan koetuksella. Se steppasi pää pystyssä ja hirnui suuntaan jos toiseenkin näyttämättä ollenkaan siltä, että se oli jo jäähdytellyt radan jälkeen.
- Miten teillä meni? huudahdin noustuani sen verran hitaasti pystyyn, ettei Irkku säikähtänyt minua ja sännännyt tiehensä.
- Meillä? Miten meillä meni? Danni kysyi pöyhkeästi ja arvasin, että hyvin.
- Puhdas rata? kysyin ja tartuin Irkun ohjiin, mutta Danni puisti päätään.
- Ei sentään. Tiputettiin yksi. Mutta voi hitto, se meni kovaa ja korkeelta! Vähän vaan liiankin kovaa. Mutta on se kuule makee!
- Siis se kiikutti sua ympäriinsä kuin märkää lapasta.
- Mä en käyttäisi noita sanoja, mutta joku ilkeämielinen tietysti vois…

Siinä vaiheessa Jessi ja kaksoset ilmestyivät myös paikalle ja Jessin pään pudistelusta saattoi päätellä, että Dannin ei tarvinnut odotella palkintojenjakoa. En yllättynyt, sillä näissä mammuttikisoissa ei edes virheetön ratsastus aina ollut tae sijoituksesta. Aloimme vaan valmistella hevosta kotimatkaan ja vaihdoimme siinä samassa uusimmat kuulumiset. Jessin kanssa siis. Kaksosilla ei ollut puolikasta lausetta enempää sanottavana omasta juhannuksestaan, mikä tarkoitti, että he olivat tehneet jotain, mitä eivät halunneet Jessin kuulevan, ja Danni ja minä tiesimme toistemme tekemiset melkein loppuun asti.
- Tuletko sä kotiin? Jessi kysyi minulta. Olisin voinut, hetken halusinkin. Nyt minulla alkoi parin päivän vapaa, joten sekään ei olisi estänyt.
- En mä, sanoin kuitenkin. – Juhana tulee tänään reissusta, mä haluan kuulla millasta sillä on ollut.
- Mä ymmärrän, Jessi sanoi haaveellisesti. Mutta en usko, että hän todella ymmärsi. En ollut itsekään ihan varma siitä, mitä päässäni mylläsi.

Ilta ehti pitkälle ilman sanaakaan Juhanalta. Ensin olin levoton ja loikin sinne tänne asunnossa, järjestellen tavaroita, jotka näyttivät olevan poissa paikoiltaan. Lakaisin jopa lattian ja vaihdoin lakanat. Sitten aloin ärsyyntyä. Juhana olisi voinut ilmoittaa, jos hänen iltansa tarkoitti kello kuuden sijaan kello yhtätoista. Silloin olisin ehkä lähtenytkin Mustaojalle. Viimeinen vaihe oli tietenkin se, että aloin pelätä jotain tapahtuneen, mutta en saanut itseäni pakotettua puhelimeen. Entä jos en olisi saanut vastausta? Tai jos Juhana olisi juuri ajamassa kotiin, alkaisi kaivaa kännykkää taskustaan ja ajaisi rekan alle?

Puoli kahdeltatoista hän tuli. Istuin turtana parvekkeella hypäten pystyyn joka kerran, kun auto hiljensi kohdallamme, ja kun yksi niistä oli lopulta se oikea, tuntui kuin polvet olisivat pettäneet altani. Nojasin vain kaiteeseen ja katselin, miten Juhana nousi autosta, otti kassinsa takakontista ja lähti kävelemään sisään. Sitten minulle tuli kiire. Olin jo kerran tyhjentänyt roskikseen vanhan jugurttipurkin, jota olin pitänyt tuhkakuppinani, kun olin hermostuksissani käynyt ostamassa lähihuoltoasemalta askin tupakkaa ja polttanut siitä niin monta, että minulle oli tullut huono olo. Se oli tapahtunut niin monta tuntia sitten, että olin ehtinyt toistaa sen ja nyt minulla oli taas kuppi puolillaan ja haiseva hengitys.

Ovi kävi, kun olin harjaamassa hampaitani ja Juhana huikkasi sieltä tervehdyksen. Paiskasin hammasharjani lavuaariin ja ryntäsin eteiseen.
- Missä hitossa sä oot viipyny näin kauan? vinkaisin.
- En mä tiennykkään, että mulla on kotiintuloaika, Juhana naurahti.
- No musta tää ei oo enää iltaa, onko susta?
- No ainakin on vielä tänään.
Aioin räkyttää vähän lisää, kun pelästykseni alkoi purkautua, mutta samalla tunsin, miten helpotuksen kyyneleet alkoivat kirvellä silmissäni, eikä minua huvittanutkaan enää riidellä.
- Senkin paskiainen, mä luulin, että sulle on sattunu jotain, sanoin ja menin halaamaan häntä.
- Mitä mulle nyt ois sattunu? Me ei vaan uskallettu lähteä ajamaan aikasemmin, Juhana sanoi ja halasi minua takaisin. Jos minä olin löyhkännyt tupakalle, löyhkäsi hän vanhalle viinalle ja vahvasti.
- Oletko sä varma, että sä olet vieläkään ajokunnossa? kysyin epäillen.
- Mä en ole ihan varma, mutta ainakin mä pääsin perille. Vai mitä?
- Pelottavaa, mutisin. – Kerro kaikki. Mitä te teitte? Ketä siellä oli?
- Odota, mä haluan jotain syötävää ja juotavaa ensin. Haiseeko täällä tupakka?
- Tässä ei haise kuin vanha viina, tokaisin.

Juhana meni keittiöön kasseineen ja kaivoi vaatemyttyjen seasta esiin vajaan viinapullon ja puolisen tusinaa kaljatölkkiä.
- Haluatko sä? hän kysyi ojentaen minulle yhtä. Nyökkäsin ja otin sen samalla, kun hän totesi jääkaapin melkein tyhjäksi. – Loistavaa. Takasin näkkileipälinjalle.
- No sori. En jaksanu käydä kaupassa. Ajattelin että käydään huomenna heti aamulla yhdessä, puolustauduin.
- Onhan kaljakin oikeastaan ravintoa. Ohravelliä, Juhana tuumasi ja siirryimme olohuoneen puolelle. Kävin sulkemassa parvekkeen oven, sillä sieltä alkoi tulla viileää ja istuin sohvalle Juhanan viereen kuuntelemaan, mitä hänelle oli tapahtunut sitten perjantain.

Heitä oli ollut kauhean iso porukka. Juhanakin oli saanut autonsa täyteen muita juhannuksen juhlijoita, ennen kuin he olivat päässeet Espoota pidemmälle, ja jostain oli tullut vielä kolmas autolastillinen. Menin sekaisin nimistä jo heti alkumetreillä, laskin vain, että suunnilleen viisitoista nuorta naista ja miestä siellä oli ollut. Sää oli kuulemma ollut mitä parhain ja he olivat enimmäkseen maanneet kallioilla ottamassa aurinkoa ja juomassa. Sen uskoin, Juhana oli ruskea kuin piparkakku sieltä mistä ei punoittanut.
- Entäs sun viikonloppu? hän kysyi lopulta, mutta nousi odottamatta vastausta. – Haluatko sä toisen kaljan? Mä taidan tarvita vähän lisää tasottavaa.
- Mikä etten, mullahan sentään on vapaapäivä huomenna, myönnyin.

Minun kertomukseni ei kestänyt kauan, sitä ei ollut kymmentä lausetta, kun yritin yksinkertaistaa kaiken ja pitää Valton olemassaolon jutun ulkopuolella. Onneksi Juhanaa lakkasi kiinnostamasta minun juhannukseni, kun hän kuuli, että olin nukkunut Dannin kanssa levitettävässä sohvassa ja lähtenyt herättyäni pirteänä töihin.
- Olihan se kivaa, ettei sun tarvinnut ihan yksin koko viikonloppua täällä istua, hän sanoi suopeasti.
- Niin minustakin. Mitä me nyt tehdään, kun sä olet lomalla? kysyin käpertyneenä hänen kainaloonsa.
- Ei kai me mitään voida tehdä, kun sulla ei ole lomaa?
- Mutta on mulla vapaapäiviä. Niinku huomenna.
- Mennään Korkeasaareen, Juhana ehdotti ja minä tirskahdin.
- Mä en ole ollu siellä kuin luokkaretkellä joskus vuosia sitten.
- No eikö oo jo aika? Mutta ensin me kyllä mennään sänkyyn.
- Niinkö? kysyin viattomana. Tietysti olin odottanutkin sitä näin monen päivän eron jälkeen.
- Niin, Juhana sanoi ja rutisti minut itseään vasten niin lujasti, että nenäni painui hänen nuotiosavulta ja hiukan hieltä tuoksuvaan paitaansa.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle ja heittelin toiveikkaana vaatteeni pois. Minulla oli ollut Juhanaa ikävä ja kai hänelläkin minua – ehkä tästä tulisi mahtavinta seksiä ikinä. Vaikken olisi halunnut, mielessäni häivähtivät Valton suukot. Jospa Juhanakin malttaisi edes kerran keskittyä minuun.

Nyt ei ainakaan ollut se kerta. Möyrimme kiihkeästi pari minuuttia ja siinä se sitten oli. Juhana pyörähti omalle puolelleen ja minä yritin oikoa äsken niin sileää lakanaa allani. Mietin pahoillani, että tätäkö tämä nyt tulisi olemaan aikojen loppuun asti. Muutaman kerran olin ehdottanut Juhanalle, mitä hän voisi tehdä; mistä pitäisin, mutta se tuppasi menemään siihen, että hän loukkaantui. Ihan kuin olisin arvostellut häntä. Huokaisin syvään.
- Murjotatko sä? kuului viereiseltä tyynyltä ja pelästyin. Olin kuvitellut hänen nukahtaneen.
- En tietystikään, miksi mä murjottasin? kysyin vikkelästi.
- Sä vaan kuulostit siltä, hän sanoi ja kääntyi halaamaan minua. Se lohdutti kummasti ja halasin takaisin. Onneksi hän ei ollut kysynyt, että harmittiko minua, siihen olisin joutunut valehtelemaan. Ehkä minua ei olisi harmittanut, jos Juhana olisi ollut ensimmäinen mies, jonka kanssa olin edes suudellut, mutta ihan niin viaton en sentään ollut. Olin kokenut parempiakin suudelmia, parempaakin kuhertelua. Suoraan sanoen parempaa rakasteluakin, sillä melkein sitä me silloin ammoisina aikoina Arskan kanssa olimme harrastaneet.

Mutta ehkä olin väärässä ja aika vain kultasi muistot. Mitäpä se penikka, joka silloin olin ollut, mistään tiesi. Ja onneksi en ollut mikään seksihullu. Suhteessa oli paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten rakkaus ja hellyys. Ja retket Korkeasaareen.

10. Pool par-tay
Elämä oli yhtä juhlaa, sillä seuraavaksi piti ruveta tohisemaan Annin uima-allasbileistä. Onnistuin järjestämään työvuoroni niin, että minulla oli niiden jälkeen vapaata ja hyvä niin, sillä Anni oli uhannut murhata minut, jos tulisin vain pyörähtämään ja lähtisin aikaisin nukkumaan, kuten juhannuksena.
- Mä en mennyt kovinkaan aikaisin nukkumaan juhannuksena, huomautin. – Sä katosit paljon ennemmin. Haluatko sä, että mä yritän saada vapaata ennen juhliakin, että voin tulla auttamaan?
- Ei missään nimessä. En mäkään ehdi niitä järkkäämään. Eihän ne edes ollu mun idea! Anni sanoi leppymättömänä, mutta kyllä hän oli aika innoissaan kutsuista. Välillä hän unohtui luettelemaan, mitä kaikkea hän oli ehdottanut tarjottavaksi ja keitä kaikkia oli kutsunut.
- Ihan Beverly Hillsiä, kuittasin ja mietin, pitäisikö minun hankkia uudet bikinit ja mihin pukeutuisin niiden lisäksi. Johonkin unelmanohueen lannevaatteeseen varmaankin – ja sitten olisi tietysti juuttaan kylmä ja sataisi niin, että juhlat pitäisi siirtää sisätiloihin, eikä kukaan tarkenisi kokeilemaan uudistettua allasta.

Juhana ei ollut ihan yhtä haltioissaan juhlista kuin minä, mutta kun näytin hänelle yhtenä iltana CSIstä, millaisia misuja sikäläisissä juhlissa parveili uima-altaan ympärillä, hän alkoi näyttää miettiväiseltä.
- Mutta sen vanhemmat on kuitenkin kotona? hän kysyi.
- On, myönsin. – Ne on kutsuneet koko suvun myös, mutta suurin osa on kyllä Annin kavereita. Mutta eihän sillä ole väliä, ei me enää mitään lapsia olla. Ei meidän tarvitse käydä salaa sireenipuskan takana tupakalla.
- Jos sä poltat tupakkaa, mä alan syödä sipulia, Juhana uhkasi.
- Syön mäkin sipulia.
- Mä otan raa’an sipulin taskuuni ja haukkaan siitä joka kerran, kun sä sytytät tupakan, hän lupasi ja minua puistatti.

Anni ei ollut tullut maininneeksi, että minunkin sukuni oli kutsuttu ja kuulin sen sattumalta Dannilta. Tai ei koko sukua, mutta mustaojalaiset. Anni yritti pistää sen ensin äitinsä syyksi, mutta puuskahti lopulta, että tietysti heidänkin kuului tulla, hänhän oli melkein asunut meillä kaikki lukiovuodet. Se latisti intoani ihan pikkuisen, sillä oli sentään eri asia juoda ja bailata Annin suvun nähden kuin Jessin ja Veskun. Onneksi asia oli edelleen niin, että olimme täysi-ikäisiä, joten ei se pahasti vaivannut ja kun sain narrattua Juhanan kanssani bikinikauppaan, saatoin odottaa lauantaita ihan täysillä. Löysin järjettömän ihanat bikinit, kirkkaanpunaiset kultaisin koristein, sellaiset joita en tosiaankaan raaskisi kastella, mutta joiden kanssa tyttö saattoi kuvitella tanssivansa uima-altaan reunalla. Lisäksi ostin itseruskettavaa voidetta ja pistin Juhanan hieromaan sitä ruhooni, sillä en ollut pahasti ehtinyt ottaa aurinkoa.
- Onko kaikki tää tosiaan tarpeellista? Juhana kysyi, muttei pistänyt hanttiinkaan.
- Tietysti on – Anni täyttää kakskytyks vain kerran – ja en tietysti tiedä susta, mutta nää on mun elämän ensimmäiset uima-allasbileet!

Sääjumalat olivat suosiollisia, sillä lauantaina oli täydellisen kaunis päivä, Juhana tuli hakemaan minut töistä, sillä autonkäyttöoikeuteni oli päättynyt hänen lomaansa, kuten luonnollista olikin. Kyllä hän sitten kiltisti kuskasi minua paitsi aamuvuoroon, niin aikaisin hän ei suostunut lomalla nousemaan ylös.
- Mennäänkö vähän ajelemaan? hän ehdotti, kuten oli sillä viikolla ottanut tavakseen, kun hyppäsin kyytiin.
- Ei tänään! Vie mut suoraa päätä kotiin ja sitten lähdetään Annille, epäsin kauhistuneena.
- Voi ei, se, hän irvisti tuskastuneena.
- No et oo voinu unohtaa! Enhän mä oo muusta puhunu koko viikolla.
- Et ookkaan niin… Juhana mumisi ja käynnisti auton. Katsoin häntä epäilevästi vähän matkaa.
- Ja mitä sun päässäs nyt pyörii? kysyin.
- Ei mitään. Eiku.
- Anna tulla!
- Eiku me vaan käytiin päivällä kahvilla Tompan ja parin muun kanssa, jotka oli siellä mökillä. Mietittiin, että jos lähtis illalla ulos.

Katsoin häntä, katsoin vain. Suuttumus tuntui nousevan kaulalta kohden poskia ja arvasin, että kohta olisin kirkkaanpunainen. Onneksi Juhana ymmärsi oikein hyvin itsekin sanoneensa jotain täysin sopimatonta, niin lammasmaisen katseen hän heitti minuun.
- Sen jos teet niin se on sitten siinä, ilmoitin.
- Alissa…
- Voit päästää mut kyydistä niin voit painua ajelemaan ja ulos. Pysäytä.
- No enkä pysäytä! Tietysti mä en mene minnekään, jos se on sulle noin tärkeetä! Juhana sovitteli ja jatkoi ajamista kaikessa rauhassa.
- Ihanko itse sä tajusit, että on?
- Mä vaan ajattelin, että ihan sama. Enhän mä kuitenkaan tunne sieltä ketään.
- Sä et tuntenu niitäkään, jotka tuli sinne mökille, niin sä sanoit, muistutin.
- Mutta nyt mä tunnen.
- Ja mua alkaa riepoa keksiä tekosyitä, mikset sä ole ikinä mukana. Alkaa olla ihan selvää, että sä et rakasta mua, kun et kerran voi yhtä iltaa viettää mun ja mun kavereiden kanssa, murjotin ja pistin kädet puuskaan rinnalleni. Se oli vähän teatraalista makuuni, sillä aavistelin jo voittaneeni, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Loppumatkan kotiin Juhana selitteli, ettei ollut tarkoittanut mitään ja että olin vetänyt pultit ihan turhasta.

Kinan voittaminen sai minut loistavalle tuulelle, enkä välittänyt, vaikka löysin Juhanan mököttämästä sohvalta, kun tulin suihkusta.
- Käytkö sä? Jos et niin vaihda vaatteet sillä aikaa, kun mä laitan hiukset ja meikkaan, ehdotin.
- Mihin mun pitää vaihtaa?
- Johonkin, mikä sopii juhliin, vaikka.
- Ja miksi sun pitää tälläytyä, jos sä aiot lillua uima-altaassa?
- En mä aio lillua enkä mä aio myöskään tälläytyä, sanoin ja katselin hiukan huolestuneena purkkirusketustani. Se näytti sähkövalossa vähän kellertävältä. Tiesin, ettei se ollut, sillä olin päivällä töissä tutkinut vatsaani, kun olin käynyt parvekkeella, ja se oli ollut oikein kauniin värinen. Mutta entä jos se oli valunut viemäriin suihkussa? Minun oli pakko mennä parvekkeelle tarkistamaan.
- Tuu pois sieltä vilauttelemasta! Juhana karjui.

Varsin leppoisissa merkeissä siis pääsimme matkaan. Juhana oli kauhistuvinaan, kun pukeuduin uusiin bikineihini, olkoonkin, että vedin niiden päälle kietaisuhameen ja hihattoman paidan.
- En mä riisu paitaa ja hametta ellei muutkin, lupasin ja pakotin hänetkin ottamaan uimahousut mukaan. Onneksi olin hommannut jo viikolla Annin lahjan ja pari pulloa hedelmäviiniä, joihin voisimme turvautua, jos booli loppuisi. Juhanaa olisi voinut rassata vähän liikaa, jos olisin joutunut tässä hässäkässä vielä kiirehtimään häntä kauppaan.

Koko matka meni lähes ääneti, joskin minä hyräilin radiosta tulevia rytmejä yrittäen esittää, että olin juhlatuulella. Olinkin, mutta Juhanan murjotusta ei voinut jättää kokonaan huomiotta. Olihan totta, ettei hän tuntenut montaakaan juhliin tulijoista, joten olin velvoitettu pitämään hänelle seuraa, eikä se olisi hauskaa, ellei hän puhuisi minulle.
- Mennäänkö me Mustaojalle ensin? hän kysyi noustuaan pois moottoritieltä.
- Ei, mennään suoraan Annille. Kello on jo ihan tarpeeksi, sanoin tasaisella ja neutraalilla äänellä ja neuvoin hänelle, mihin ajaa. Annin pihalle ei mahtunut kuin korkeintaan yksi auto, joten monista kadun varteen jätetyistä näki, että siellä oli jo muitakin. Juhana ajoi eteenpäin, kunnes löysi tilaa ja pysäytti siihen.

- Vieläksä mua? kysyin, kun olimme nousseet autosta. Pienen hetken hän näytti murjottavalta, mutta huokaisi sitten ja laittoi kätensä vyötärölleni.
- Vielä.
- No niin, sitten mennään vaan pitämään hauskaa!
- Ollaanko me kauan?
- Todennäköisesti loppuun asti.
- Kumpi ajaa kotiin?
- Eiköhän me saada joku kolo, missä nukkua.
- Ei kun mä ajan, Juhana sanoi synkästi ja minun teki mieli ravistella häntä. Saatoin kuvitella, miten paheksuvasti hän mulkoilisi minua, jos olisi vesilinjalla ja minä en. Mistä tiesin, vaikka hänellä olisi sipuli taskussaan.
- Älä huolehdi siitä. Soitetaan Jessi hakemaan meidät Mustaojalle tai otetaan taksi sinne.

Anni oli unohtanut kertoa minulle muutakin kuin että oli kutsunut mustaojalaiset. Juhana ja minä kävelimme yksinkertaisesti sisään ja talon läpi, pysähtyen vain matkalla tervehtimään Annin äitiä, joka oli keittiössä.
- Alissa, hei! hän sanoi iloisesti ja tuli halaamaan minua, mitä hän ei sivumennen sanoen ollut koskaan ennen tehnyt. – Ja tämäkö nyt lopulta on se sun poikaystäväsi?
- Tämä, vahvistin ja Juhana ojensi kohteliaasti kätensä.
- Menkää vaan suoraan pihalle. Eikö ole ihanaa, että tuli tämmönen ilma!

Nyökyttelin ja myöntelin ja jatkoin tuttua reittiä olohuoneen läpi lasiovista takapihalle. Uima-allas oli tosiaan rakennettu uusiksi, se veti ensimmäisenä katseet puoleensa turkooseine kaakeleineen.
- Kato nyt miten ihanaa, sanoin ihastuneena ja Juhanakin alkoi näyttää vähän suopeammalta. Altaan ympärillä oli asiaankuuluvaa rekvisiittaa, kuten tuoleja, pöytiä ja aurinkovarjoja ja Annin äidin kukat kukkivat hulluina. Grilli oli vanhalla paikallaan terassin katoksen alla ja Annin isä touhusi sen luona yllään kirjava paita ja shortsit, joista hänen yllättävän laihat säärensä pistivät valkoistakin valkoisempina esiin. Yritin tunnistaa ihmisiä, mutta aurinko paistoi silmiini ja saatoin ainoastaan sanoa, että altaassa räpiköivät lapset olivat varmaan Annin serkkuja. Paitsi kaksi pitkää hahmoa, jotka istuivat vierekkäin altaan reunalla yrittäen näyttää cooleilta. Ellen olisi heti tunnistanut heitä, olisin peräti mennyt lankaan. He olivat lähempänä Playboy-talon allasbileitä kuin kukaan muu, kenet olin ehtinyt rekisteröidä. Livuin mahdollisimman nopeasti heidän luokseen.

- Lakatkaa keikistelemästä, te pistätte silmään, suhisin.
- Ei me mitään keikistellä, Sunna sanoi pelästyneenä ja kohotti aurinkolasejaan.
- Mitä te muutenkaan täällä teette?
- Meidät kutsuttiin, joten tietenkin me tultiin, Sarri sanoi ja mulkoili minua.
- Teidätkin? Mä ajattelin, että vaan aikuiset ja ehkä Jerry. Missä ne sitten on?
- Ne tulee myöhemmin. Me tultiin pyörillä.

Pyörittelin silmiäni mutta pidättäydyin ryhtymästä suurempiin kasvatustoimiin, kun ympärillä oli kuitenkin paljon ihmisiä.
- Selkä suoraan, ei teidän tissit siitä kasva, että yritätte vääntää selkänne mutkalle, kuiskasin kieltämättä vähän pahantahtoisesti. Kaduin sitä heti, mutta onneksi Sarri vain nauroi ja kahmaisi altaasta kädellään vettä yrittäen roiskauttaa sen päälleni. Väistin ja törmäsin Juhanaan, joka oli seurannut minua ja seisoi takanani.
- Mihinkäs me mennään? hän kysyi napaten kiinni käsivarrestani. Minä jatkoin ihmisten katselua.
- Mä haluaisin löytää Annin… sanoin ja arvelin kukkamekkoisten naisten ja heihin sopivien miesten olevan joko Annin tätejä ja setiä tai sitten hänen vanhempiensa työkavereita. Ketään koulukavereistamme en nähnyt, en edes Jannea ja Nooaa, mutta toisaalta oli aikaista. Nuoret tapasivat lähteä juhlimaan aika lailla myöhemmin. En nähnyt edes Tonia, enkä Valtoa tai Miroa, jotka oli myös kutsuttu. Mutta jotakin näin, joka sai polveni notkahtamaan. Varjossa puutarhavajan vieressä istui ruudullisen fleeceviltin päällä Rosa ja hän vaihtoi parhaillaan vauvalleen vaippaa.

- Mun täytyy löytää Anni, sanoin ja aloin töniä Juhanaa kohden terassia, Annin isää ja grilliä. Olin siellä nähnyt mukeja ja juotavaa, joilla ehkä voisin saada Juhanan tyytyväiseksi ja hiljaiseksi, ja epäilemättä sieltä löytyisi myös tieto juhlakalun olinpaikasta. Koputin Annin isää, Hessua, olkapäähän ja esittelin Juhanan hänelle.
- Haluatteko te lapset cokista? Hessu kysyi innoissaan ja ravisteli Juhanan kättä.
- Kuule, me saadaan juoda ihan väkeviäkin jo, muistutin ja minun oli pakko nauraa. – Mutta mä haluaisin nähdä Annin ja antaa sille mun lahjan… esittele sä Juhanalle sillä aikaa grilliä, jooko? Mekin mietitään grillin hankkimista parvekkeelle.

Se oli vale, mutta mielestäni varsin hyvin keksitty, ja grilli oli kone, joten Juhana tuijotti sitä jo kiinnostuneena.
- Mä en tiedä missä Anni on. Oletko sä katsonut sen huoneesta? Mitä juotavaa sä haluat? Hessu kysyi Juhanalta ja minä katosin. Menin takaisin sisään melkein törmäten ovella Irpoon, joka ilahtui kovasti näkemisestäni.
- Kiva nähdä, sanoin hätäisesti. – Vaikka en mä tiennytkään, että tekin olette täällä. Mä näin Rosan ja Roopen pihalla.
- Anni pyysi.
- Niin, ette te varmaan muuten olisi tullu. Mutta nyt mun pitää löytää Anni, jutellaan myöhemmin!

Anni oli omassa huoneessaan ja pyörähteli peilin edessä, kun paukahdin koputtamatta sisään. Ovi oli ollut raollaan, mutta tuskin olisin vaivautunut, vaikka se olisi ollut kiinnikin.
- Moi! hän sanoi ilahtuneena. – Onko näin hyvä?
Hänellä oli yllään bikinit, jotka olivat melkein yhtä hienot kuin omani ja lanteille sidottuna vihreä huivi.
- Sä näytät siltä kuin sulla ois kaislahame, töksäytin. – Miksi hitossa sä olet mennyt kutsumaan Kopseen porukan? Onko Arskakin täällä?
- On ja kai mä saan kutsua juhliini kenet haluan, Anni sanoi loukkaantunut värähdys äänessään.
- No olisit voinut kertoa mulle, että mä olisin voinut varautua!
- Mihin sun muka ois pitäny varautua?

En äkkiä osannut vastata. Mihinpä tosiaan. Eihän Arskalla enää ollut mitään väliä, ei ollut ollut aikoihin. Enhän ollut nostanut mitään meteliä siitäkään, että Valto oli tulossa serkkujensa kanssa, ja miksi olisinkaan. Eihän hänkään mitään merkinnyt.
- Mun oli pakko, Anni tunnusti keskeyttäen ajatukseni, jotka olivat valumassa anteeksipyynnön puolelle.
- Pakko? Oletko sä kutsunut Arvin ja Annan ja pikku-Mineankin? letkautin silti.
- En… mutta mulle alkoi tulla pula vieraista. Tytöt on kaikki kuka missäkin, meidän vanhat koulukaverit siis. Ja Janne on kanssa mökillä ja Nooaa piti melkein rukoilla. Se väitti ettei sitä ollut kukaan kaivannut tähänkään asti, niin että miksi nyt.
- Possu-Nooa!
- Niinpä, luuleeko se, ettei toiseen kaupunkiin muuttaminen muuta mitään? Mutta Toni ja porukat sentään tulee ja Danni lupasi ottaa Merin mukaan ja Milja, se mun kämppis… Mä pyysin töistäkin paria tyyppiä, mutten tiedä tuleeko ne, Anni selitti.
- Joten sä pyysit sitten Arskan ja Irpon ja Rosan.
- Niin pyysin. Mutta ei ne viivy kauan, jonkunhan pitää mennä iltatalliin.
- Mutta mitä väliä? Täällähän on jo porukkaa kuin pipoa!
- No oishan se nyt ollut vítun noloa, jos mun synttäreillä ois enemmän mutsin ja faijan vieraita kuin mun!

Siinä oli outoa logiikkaa, kun ajatteli, mistä koko juhlat olivat lähteneet liikkeelle. En ihan täysin leppynyt, mutta en oikeastaan voinut napista enempääkään. Anni olisi saanut ihan väärän käsityksen asioista. Sen sijaan kaivoin esiin lahjan, jonka olin hommannut hänelle. Se oli vain riipus ohuessa kultaketjussa, ei erityisen näyttävä, mutta sievä. Minulla ei ollut ollut rahaa kummempaan, muttei Anni ollut voinut minulta kruununjalokiviä odottaakaan.
- Kiitos, hän sanoi ja ripusti korun heti kaulaansa. Sitten hän halasi minua. – No niin, ota vaatteet pois, mennään näyttämään, mistä synttärisankari pissii!
- Mä en ole sankari enkä aio ruveta strippaamaan!
- Hei, bikinibileet! Vai tarvitsetko sä rohkaisuryypyn? Anni nauroi ja tarjosi minulle kampauspöydältä poimimaansa lasia.
- Taidan tarvita. Ja mä pidän hameeni, jos säkin pidät ton kaislareuhkan.
- Toistaseksi!
Joimme Annin drinkin pois, tarkistimme toistemme meikit ja minä muistin taas, miksi Anni oli paras ystäväni. Hänellä oli koukkunsa, mutta hänellä oli myös hyvät puolensa.

Juhana oli edelleen Hessun seurassa ja näytti ihan tyytyväiseltä, joten annoin Annin vetää minut mukaansa kiertämään vierasjoukkoa. Hän esitteli tai osoitti minulle useimmat niistä ihmisistä, joita en tuntenut, mutta sanoi, ettei heistä ollut väliä, he olivat vain sukulaisia ja naapureita tai sitten hänkään ei tuntenut heitä. Jessi, Vesku ja Jerry olivat myös tulleet, mutta Dannia ei vielä näkynyt. Anni lähti hakemaan meille juotavaa ja minä jäin vaihtamaan kuulumisia perheen kanssa.
- Me ei voida olla myöhään, huomenna on kisat, Jerry sanoi kaihoisasti.
- Kai te tuutte kotiin yöksi? Jessi kysyi.
- Niin mä ajattelin, mutta en mä vielä ole varma, sanoin vilkaisten Juhanan suuntaan. Sen asian käsittely oli jäänyt vähän kesken.
- Koska sä ehdit ratsastamaan taas? halusi Vesku tietää ja sai minut puolustuskannalle.
- En mä tiedä… meillä on niin paljon tekemistä nyt, kun Juhanalla on loma, ja kai mäkin saan joskus vähän vapaata siitä hommasta, tiuskaisin niin, että Vesku näytti hämmästyneeltä.
- Tietysti saat! Mä vaan ajattelin, että sä haluaisit!

Halusinkin, mikä teki tilanteesta entistä ilkeämmän, mutta onneksi Anni tuli silloin kantaen tarjotinta, jossa oli monta muovimukia.
- Mikä on mitäkin? Jessi kysyi, sillä ne kaikki näyttivät samanlaisilta.
- Toi, mikä on musta kauimmaisena, on Jerryn, vastasi Anni empimättä ja Jerry irvisti.
- Mä ajattelin lähinnä, että mikä on mun, kun mä kohta joudun ajamaan meidät takasin iltatalliin, Jessi tarkensi ja otti kyseisen mukin. Anni punastui.
- Tota… jos sä aiot kohta ajaa niin älä ota sitä, hän sopersi.
- Ahaa, Jessi mutisi diplomaattisesti ja minä nappasin nopeasti yhden mukin peittääkseni sen taakse hymyni.
- Mä menen katsomaan, mitä Juhanalle kuuluu. Mä vaan jätin sen tonne, eikä se tunne ketään, sanoin, kun näin Tonin, Miron ja Valton tulevan.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   22.8.15 20:20:08

Mua raivostuttaa toi Juhana.. Alissa vois antaa sille lemput vaikka hetipaikalla!

Lähettäjä: Rai 
Päivämäärä:   22.8.15 20:34:31

Nettisivuilta kohta ikävä kyllä loppuun nämä luettu, Henriikan tarinat (http://www.adlibris.com/fi/kirja/aidin-tytto-9789523186019) tilattuna, mutta saa näköjään odotella vähintään pari viikkoa. Miten on edes mahdollista, että on kolmas paikka viikon sisään, missä ilmoitetaan tilapäisistä toimitusviiveistä? :D

Mahtavia tarinoita, kiitos näistä. Luenkohan kuudetta kertaa, mutta varmaan yksi syy on ollut se, että löytyvät netistä ja helppo lukea missä vaan.

Voisi noita vanhempia tarinoita laittaa kirjaksi myös. Hinta on kyllä aika hurja, mutta eiköhän ole hyvä antaa kirjoittajalle hieman rahallista tunnustusta 10 vuoden(?) ahkerasta kirjoittelusta :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.15 22:28:55

Aika tarkkaan yhdeksän vuoden, nyt kun tuli puheeksi :)
Jos tykkää lukea netistä niin e-kirjaversiot on säällisemmän hintaisia, tohon painetun hintaan ei mitenkään voinut vaikuttaa - se tuli ihan vaan sivumäärästä! Ja harmi tommosia viiveitä - mä sain alkukuussa yhden kappaleen viidessä päivässä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.15 18:02:26

11. Miesten puheita
Juhana näytti tuskin huomaavan tuloani, mutta ei hän näyttänyt murjottavankaan. Istuin grillin vieressä olevalle tuolille siemailemaan juomaani, ja kuuntelin, miten Juhana esitteli grillin hienouksia ehkä kolmikymppiselle miehelle, jonka arvelin olevan Annin serkku. Hessu oli kadonnut jonnekin, ehkä hakemaan lisää ruokaa tai juomaa. Minä istuin ja heiluttelin jalkojani ja katselin vierasjoukkoa. Olin oikeastaan ihan tyytyväinen siinä, varjossa ja vähän piilossa. Minua vaivasi edelleenkin se, että paikalla oli sekä ensirakkauteni että mies, jonka suukkoihin olin nukahtanut vain viikkoa aikaisemmin. Tunsin itseni huonoksi naiseksi.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Ilmeisesti tarpeeksi suuri osa vieraista oli saapunut ja Annin vanhemmat saapuivat sisältä suurella tohinalla. Pihalla hälistiin niin, ettei heitä huomattu eikä kuultu, ennen kuin Hessu pisti sormet suuhunsa ja vihelsi. Mitä hän sanoi, se ei kuulunut siihen, missä istuin, mutta koska kaikki alkoivat keräytyä heidän luokseen ja lapsetkin komennettiin ylös altaasta, nousin seisomaan.
- Mennään tonne, sanoin Juhanalle ja kiedoin käteni hänen vyötärölleen. Hän ei vastustellut, vaan liityimme väkijoukon reunalle. En missään nimessä olisi halunnut olla Anni, joka punasteli vanhempiensa edessä, väkijoukon keskellä.

Onneksi siitä ei tullut kauhean kornia. Hessu puhui muutaman lauseen, lähempänä olevien naurusta päätellen jotain vitsikästä ja viittoili kohden grilliä ja juomapöytää. Sitten hän kävi halaamassa Annia monien muiden seuratessa esimerkkiä ja tilanne laukesi. Ihmiset alkoivat taas liikahdella ja joku laittoi musiikkia soimaan. Siinä kohden juhlat alkoivat muistuttaa televisiota. Minäkin kävin halaamassa Annia uudestaan ja yritin usuttaa Juhanaa moikkaamaan Jessiä ja Veskua, mutta hän tyytyi nyökkäämään näille ja meni sen sijaan hakemaan meille juotavaa. Seuraavaksi seisoimme juttelemassa parin uppo-oudon, vanhemman ihmisen kanssa, jotka paljastuivat Annin äidin pomoksi ja hänen vaimokseen. Pomo vilkuili bikinieni yläosaa niin, että minun oli pakko kääntää katseeni pois hänestä, etten olisi potkaissut. Siinä tuli sitten huomattua yhtä ja toista, kuten kaksoset, jotka kävelivät ihan pokkana hakemaan itselleen juotavaa siitä päästä pöytää, missä ei ollut viinimarjamehua ja pommacia. Jerry teki ihan samaa, mutta hän sentään oli vain kuukautta vaille täysi-ikäinen, joten siitä eivät varmaan vanhuksetkaan välittäneet. En minä raaskinut Sarria ja Sunnaakaan mennä riepottamaan. Melkeinpä ihailin heidän röyhkeyttään, kun Jessi ja Vesku sentään olivat läsnä.
- Perhanan penskat, jupisin sentään Juhanalle.
- Täh?
- Kaksoset käy hakemassa drinksuja, selvensin.
- No mikä ettei, Juhana sanoi katsoen pitkiä pikkusiskojani eittämättömän kiinnostuneena.
- Hei, ne on penikoita! Ne menee kohta rippileirille!
Juhana katsoi minua hämmästyneenä.
- Ihan totta? Mä luulin, että ne on jotain kahdeksantoista!

En ollut ihan varma siitä, laskiko Juhana leikkiä. Miten hän muka saattoi olla tietämättä kaksosten ikää näiden kuukausien jälkeen? En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun minua tultiin hakemaan. Se oli Hessu kamera kaulassaan ja hän halusi saada minut mukaan Annin synttärikuviin.
- Entäs Juhana? kysyin.
- Voi, kuvaan mä senkin, mutta te kaksi, tehän olette kuin paita ja peppu! Hessu sanoi ja veti minut Annin luo.

Siinä meni aikansa, mutta lopulta Hessu katosi kameroineen muille maille ja Anni katosi kinastelemaan Tonin kanssa. Minä jäin paikoilleni todistamaan Dannin myöhäistä sisääntuloa ja tunsin oloni hiukan eksyneeksi. Danni kävi moikkaamassa Meri kannoillaan, mutta jatkoi saman tien matkaansa juomien luo enkä minä oikein tiennyt, mihin mennä. Kaksoset olivat istuneet takaisin altaan reunalle ja Rosa oli edelleen filtillään Roopen kanssa. Kulmani kohosivat hiukan, kun näin, että Jessi oli siellä hänen seuranaan. Olin nähnyt Arskan vilaukselta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat kerääntyneet Annin ympärille, joten nyt tiesin varoa yhdistelmää kastanjanruskeat hiukset ja keltainen paita. Juhanaa sen sijaan en nähnyt missään, joten arvelin hänen menneen sisään etsimään vessaa tai jotain. Minä, joka olin juonut jo muutaman mukillisen, tunsin auttamatonta nikotiininhimoa ja katselin ympärilleni etsien jotakuta, keneltä pummata tupakka. Valton näin ja hylkäsin, mutta sitten näin Merin. Hän oli ollut parhaita ystäviäni vielä ylä-asteella, mutta lukiossa olimme vieraantuneet. Danni oli kuitenkin pysytellyt läheisemmissä väleissä, joten uskalsin mennä asialle.

- Totta kai, Meri sanoi iloisesti ja tarjosi minulle savukkeen, itse heilauttaen paljonpuhuvasti tyhjää mukiaan ja jättäen minut. Vetäydyin toiselle puolen sitä puutarhavajaa, jonka varjon puolelle Rosa oli Roopen kanssa leiriytynyt ja istuin alas nurmikolle. Olin käytännöllisesti katsoen piilossa, jos katsoi talolta päin, mikä oli tarkoituksenikin. Juhana alkaisi vaan naputtaa, jos huomaisi minun tupakoivan. Mietin, mahtoiko kaappijuoposta tuntua tältä, kun istuin selkä seinää vasten ja imaisin savua.

Korkeintaan minuutin kuluttua sain seuraa.
- Mä näin, kun sä livahdit tänne, Arska sanoi ja istui viereeni. Katsoin häntä tyynesti ja mietiskellen. Tämä ei tietenkään ollut ollut tarkoitukseni, mutta kohtalon sormi oli näköjään pistänyt sen ainoan ihmisen, jonka kanssa en olisi halunnut jutella, seuraamaan minua.
- Ei sulle tullu mieleen, että mä livahdin tarkotuksella? kysyin. – Ehkä mä halusin olla yksin.
- Halusitko? Arska kysyi huolestunut välähdys ruskeissa silmissään. Näin, että hänen nenänvarressaan oli ruskeita kesakkoja.
- En, mä tulin vaan piiloon tupakalle, huokaisin. – Juhana ei tykkää, että mä poltan, mutta joskus tekee mieli.
- Mä ajattelin, että ois kiva jutella sun kanssa. Me ei olla taas nähty aikoihin.

Emme olleetkaan,
- Mä en ole ajatellut, että meidän pitäisi jutella jotenkin säännöllisesti, sanoin.
- Ei tietenkään tarvitsekaan… olenko mä jotenkin suututtanut sut? Sä olet kauhean piikikäs?
Olihan hän, rupeamalla Rosan avomieheksi ja lapsen isäksi, mutta sitä en olisi sanonut ikinä, missään olosuhteissa.
- Miten te tänne päädyitte? kysyin sen sijaan. – Äläkä sano että Anni kutsui. Mä tiedän sen. Mä en vaan tiennyt, että te ootte niin hyviä ystäviä kaikki. Ja eikö teidän hevoset kaipaa kohta iltaheiniä?
- Ei me niin kauan viivytä, ettei iltatalliin ehditä. Roopenkin takia. Ja kyllä mäkin yllätyin, kun Anni kutsui. Mutta Rosa halusi lähteä, se sanoo tulevansa seinähulluksi, kun ei näe muita kuin meitä ja tallilaisia nykyään.

Hiljennyin kuvittelemaan seinähullua Rosaa. En olisi halunnut joutua hänen kanssaan törmäyskurssille. Arskakaan ei sanonut mitään, nyppi vain ruohonkorsia maasta ja muistin, miten meillä oli ennenkin ollut tapana välillä istuskella näin, puhumatta mitään. Vain välillä, tietenkin. Yleensä, kun meillä ei ollut ollut mitään sanottavaa, olimme suudelleet. Se sai sydämen melkein halkeamaan.

- Meillä ei mene kauhean hyvin, Arska sanoi lopulta ja nyhti lisää ruohoa maasta.
- Teillä? kysyin ja sydämeni alkoi halkeamisen sijaan pamppailla hulluna. Voi apua, nytkö Arska kertoisi minulle, että Rosa ei ymmärtänyt häntä, että he olivat eroamassa, että hän oli huomannut rakastavansa minua edelleen!
- Tallilla, hän tarkensi ennen kuin mielikuvitukseni ehti täyteen laukkaan. Taisin kuitenkin olla enemmän helpottunut. Olisi ollut vastenmielistä häneltä tulla itkemään minun olkapäätäni vasten, jos ongelmat olisivat liittyneet Rosaan ja vauvaan. Noloa, iljettävää ja hankalaa.
- Mä luulin, että teidän kesäkurssit vetäisi kauheasti väkeä.
- Ei ollenkaan tarpeeksi paljon. Ehkä, jos vaan yhden ihmisen leipä riippuisi tallista, mutta meitä on kolme ja sitten vielä Roope. Rosan vanhemmat ei oo pyytäny vuokraa paikasta, mutta kyllä nekin toivoo jossain kohden jonkun lantin saavansa takasinpäin.

Annoin Arskan puhua keskeyttämättä, kunnes hän lopetti.
- Hitto, ei mun pitäny tommosta valitusvirttä esittää! Unohda koko juttu, mitäpä se sulle kuuluukaan, hän sanoi hämillään.
- Kai se helpotti, arvelin.
- Helpotti kyllä. Me ei olla oikein haluttu nostaa kissaa pöydälle ja puhua tästä Irpon ja Rosan kanssa, mutta kyllä me kaikki tiedetään, että on ihan hilkulla, kannattaako meidän jatkaa syksyllä.
- Se olisi sääli, sanoin hitaasti. Ei niinkään asiakkaiden kannalta, Vantaalta löytyi talleja ihan tarpeeksi ilman Kopsettakin. Arska minua säälitti, ja tietyssä määrin Irpo ja Rosakin. Mahtoi kirvellä, kun luuli pääsevänsä toteuttamaan unelmansa ja sitten se romahtikin.
- No, kyllä me jo alkuun tiedettiin, ettei tästä helppoa tulis, Arska sanoi äänellä, joka kuulosti pisteeltä keskustelulle.
- Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Teidän pitää vaan mennä muualle töihin, mietin. – Vuokralaisia te voitte silti pitää. Tuntihevosiakin oikeastaan voitte, ja pitää tunteja silloin tällöin, jos ei niin säännöllisesti kuin nyt.
- Sä saat ton kuulostamaan tosi helpolta, Arska huomautti.
- No semmoseen tallinpitoon mä olen kasvanut. Töissä käydään tekemässä töitä, että on varaa pitää hevosia, puolustauduin ja olin taas kerran onnellinen siitä, etten ollut hakenut ratsuttajakoulutukseen. – Sähän voisit hakea vaikka Mustaojalle töihin. Mä ja Danni ei ehditä enää nimeksikään ratsastaa, kun ollaan muutettu pois, ja Jerrykin on jo vuoden päästä ylioppilas. Vaikka ehkä ne sitten vähentää ratsastettavia hevosia, lisäsin ajateltuani asiaa tarkemmin.
- Tuskin ne mua palkkaisi. Mutta kiitos kun kuuntelit joka tapauksessa.

Tajusin, että olimme istuneet vajan takana piilossa jo paljon kauemmin kuin yhden tupakan verran ja hyppäsin pystyyn niin nopeasti kuin sain kangistuneet jalkani toimimaan.
- Eiköhän palata ihmisten ilmoille. Rosa alkaa ihmetellä, missä sä olet, sanoin, vaikka ajattelin Juhanaa. Hän saisi taas aihetta piikitellä minua siitä, miten jätin hänet yksin ventovieraiden seuraan.

Vaikkei salainen kohtaamisemme ollutkaan mitenkään paheksuttavassa mielessä salainen, jäimme komeasti kiinni. Aurinko oli siirtynyt jo niin paljon, että heti vajan kulman ympäri astuttuamme törmäsimme Rosaan ja Jessiin. Ensin mainittu levitti filttiä uuteen, varjoisaan paikkaan ja Jessi piti pelkkään vaippaan ja hattuun puettua vauvaa sylissään ihastuneen näköisenä. Kuvaan sopi hyvin, että Juhanakin lähestyi pitkin askelin.
- Siinähän sä olet, mä olen etsiny sua puoli tuntia, hän sanoi syyttävästi.
- En mä ole ollut puolta tuntia kateissa, itse olet, syytin takaisin. Jessi taisi uumoilla perheriitaa, sillä hän kiirehti keskeyttämään, ennen kuin ehdimme pidemmälle.
- Mä pyysin Rosaa joskus käymään Mustaojalla katsomassa meidän tallia, hän sanoi minulle. – Me ollaan juteltu pitkät pätkät siitä, millasta on yrittää sovittaa pieni vauva ja hevoset.
- Upeeta, loistavaa, sanoin sarkastisesti. Jotenkin en voinut kuvitella, että Mustaoja kiinnostaisi Rosaa. Toisaalta saatoin olla väärässäkin, olihan paikalla nimeä.
- Arska ainakin haluaisi, Rosa sanoi pisteliäästi, tai sitten kuvittelin vain. – Se on kovasti kiinnostunut Mustaojasta.

Huokaisin ja totesin tilanteen hävityksi. En olisi välittänyt ollenkaan siitä, että Juhana ja Arska tapaisivat, ei sen jälkeen, kun olin aikoja sitten kertonut Juhanalle ensirakkaudestani. Onneksi hän oli käynyt tallilla niin harvoin, ettei kohtaamista ollut siellä tapahtunut.
- Juhana, tässä on Rosa ja Arska, joiden tallilla Anni ja minä käydään ratsastamassa Kodiakilla, esittelin. Hän ojensi hyvinkasvatetusti kätensä, eikä hänen ilmeensä paljastanut mitään, joten huokaisin helpotuksesta. Olisi ollut inhottavaa vetää meidän ammoinen seurustelumme esiin, etenkin kun en tiennyt, tiesikö Rosa siitä.
- Koska me lähdetään kotiin? Juhana kysyi sen sijaan minulta. Hämmästyin kysymystä.
- Miten niin lähdetään? Meidänhän piti jäädä yöksi!
- Ei kai me semmosta sovittu. Mä olen ainakin ollu ihan vesilinjalla, että päästään lähtemään.
- No ei ainakaan ennen vaippaikäsiä, kivahdin ja vilkaisin murhanhimoisesti Roopea, jonka Jessi oli antanut takaisin Rosalle. – Tai mä en ainakaan, mene sinä keskenäs sitten, jos täällä on niin tuskallista olla!
Juhana taisi arvata menneensä vähän liian pitkälle ja pisti kätensä hartioideni ympärille.
- Ei sitten, jos sä olet sitä mieltä. Mennään sitten hakemaan juotavaa.

Lopulta menimme Mustaojalle yöksi. Annilta ei löytynyt yösijaa, sillä osa sukulaisista jäi sinne, mutta saimme kyydin Merin veljeltä, jonka Danni ja Meri olivat tilanneet kuskikseen viemään heidät jatkoille Jäkeen. Juhana tosin intti, että hän pystyisi hyvin ajamaan ne muutamat kilometrit, mitä matkaa oli, mutta olin nähnyt hänen juoneen ainakin kolme olutta, joten kielsin ehdottomasti. En myöskään suostunut kävelemään, mikä sekin olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, ellen minä olisi juonut niin paljon ja jos minulla olisi ollut paremmat kengät kuin korolliset sandaletit.

Olin kiukkuinen, mutta pidättäydyin räkyttämästä niin kauan, kun olimme alakerrassa. Ei siellä nukuttu vielä aikaisesta herätyksestä huolimatta, mutta niin vanhukset kuin Jerrykin olivat jo sängyssä. Luulen, että ainakin Jessi ja Vesku odottivat kaksosia, jotka olivat jossain vaiheessa lähteneet Annin luota viettääkseen loppuillan kavereidensa kanssa.
- Ai te, sanoi Jessi hiukan pettyneenä kurkistaessaan makuuhuoneestaan, kun tulimme sisään.
- Me vaan, totesin.
- Haluatteko te iltapalaa?
- Ei kiitos, tai jos halutaan niin me kyllä löydetään. Me mennään nukkumaan.

Oman huoneeni suhteellisessa yksityisyydessä avasin sanaisen arkkuni. Ymmärsin kyllä, että kiukkuni oli kännirähinää, mutta ei siitä päässyt mihinkään, että minulla oli Juhanalle sanomista.
- Miksi sä lähdit ollenkaan, jos sä kerran haluat lähteä kotiin, ennen kuin juhlat on ehtiny kunnolla alkaa? kysyin.
- Koska sä sanoit, että ellen mä lähde niin sä haluat erota, Juhana muistutti.
- Enkä sanonut! Tai en ainakaan tarkoittanut! Mutta musta on häijyä, että sä haluat vaan pistäytyä, kun on kysymys mun kavereista… niin, sä olisit tietysti halunnut kotiin niin ajoissa, että oisit voinu sitten jatkaa Tompan ja niiden muiden kanssa johonkin ravintolaan!
- Mutta mä jäin sun kanssa, hän sanoi, ja se oli niin totta, etten keksinyt enää mitään. Pallo niin sanoakseni valui vastapuolelle, joka lähti hyökkäykseen.
- Ja mitä sä teit sen jäppisen kanssa siellä piilossa?
- Juttelin, sanoin kylmästi.
- Sehän oli se, jonka perään sä itkit vielä keväällä? Tunnusta vaan!
- Mitä väliä sillä on, mitä joskus on tapahtunut? Enkä mä itkenyt.
- No joka tapauksessa katosit sen kanssa vaikka miten pitkäksi aikaa. Ei se Rosakaan teitä mitenkään leppeästi katellu.
- Sillä ei taida olla olemassakaan leppeää ilmettä, sanoin väsyneesti ja menin sänkyyn. Sammutin valon, joten Juhana ymmärsi seurata esimerkkiä hyvinkin vikkelästi.

- Sitä paitsi sä tuijotit ja kuolasit, muistin.
- Minä? Ketä?
- Sinä, kaikkia niitä puolialastomia tyttöjä.
- No hei anteeksi vaan, mutta toi nyt vaan on asioita, joille ei mies voi mitään. Sitä paitsi puolialastomilla tytöillähän sä mut houkuttelit mukaankin!
Tuhahdin ja käänsin hänelle selkäni. Minulla oli inhottava olo, että välillemme oli jo jonkin aikaa kerääntynyt jos jonkinlaista roskaa hiertämään. Kohta hiekkaa olisi rattaissa niin paljon, ettei mistään tulisi enää mitään. Samalla, kun vieläkin olin vihainen Juhanalle, pelkäsin jo ajatusta tyhjästä elämästä ilman häntä. Olin niin tottunut häneen. Mitä osaisin tehdä yksin? Ja eihän minulla ollut enää asuntoakaan.

- Alissa hei, ei riidellä, Juhana kuiskasi hyvin hiljaa korvaani ja otti minusta kiinni. Niihin mietteisiin se oli parempaa lääkettä kuin mikään muu. Minua oli melkein itkettänyt äsken, nyt minua itketti oikein kunnolla, joten en sanonut mitään, painauduin vain häntä vasten. Minulle tuli korvia myöten hyvä ja lämmin olo.

- Vieläksä mua? hän kuiskasi.
- Vielä, myönsin. Ei ollut muuta vastausta, ei sillä hetkellä.
- Kun me ollaan naimisissa niin ostetaan talo jostain korvesta.
- Miksi korvesta? kysyin ja kyyneleet katosivat. – Kauhee työmatka.
- No jostain täältäpäin vaikka. Mutta mä haluan sen ympärille aidan ja sitten portin. Ja siihen sellasen telkkarisysteemin, että eteisestä näkee, kuka soittaa kelloa ja voi päättää, avaako portin.
- Miksi ihmeessä? Kuusiaidanko? Se on kauhean synkkä.
- Ei kun oikean aidan, muurin vaikka. Mä en halua, että kuka tahansa voi kävellä koputtelemaan meidän ovea.
- Oletko sä ihan hullu? kysyin ja käännyin. – Mä haluan, että meillä on sellanen talo, johon kaverit voi poiketa aina, kun niitä huvittaa. Ja sitten mä haluan hopeapajuja.
- Ei niitä, ne roskaa kamalasti!

Ajattelin itseäni haravoimassa loputtomia hopeapajun lehtiä kaiket syksyt ja myönnyin.
- Okei, ei hopeapajuja. Mutta ei mitään ovikelloporttiakaan. Miten meidän lasten kaverit muuten pääsisi kylään, ja kaikki muutkaan?
Siihen Juhana ei vastannut, mutta sen sijaan hän suuteli minua oikein mallikkaasti. Se oli hellä ja viipyilevä suukko, ja hän toisti sen niin monta kertaa, ettei minua enää harmittanut rakastella hänen kanssaan.

12. Anu
Muut olivat jo lähteneet kisoihin, kun heräsimme lukuun ottamatta kaksosia, jotka nukkuivat vielä pidempään. Söimme hyvän aamiaisen ja sen jälkeen Juhana sanoi alistuneesti, että epäilemättä halusin hukata lopun sunnuntaista pomppimalla hevosten selässä. Minä olin hiljaa mielessäni kehittänyt ajatusta houkutella hänet Mustin selkään ja pienelle lenkille radalle. Minulla oli kuitenkin sen verran krapulanpoikasta, ettei minulla ollut tarmoa siihen sinä aamuna.
- Ei, voidaan me lähteä. Oletko sä ajatellut joskus kokeilla ratsastamista?
- En tosiaankaan!
- Selvä. Voidaanko me yrittää saada jostain mansikoita matkalla? Mun tekee ihan järjettömästi mieli mansikoita ja kermavaahtoa.
- Totta kai me voidaan, Juhana sanoi hymyillen ja minä etsin järkevät kengät, joilla jaksoin kävellä Annille asti hakemaan autoa.

Kello oli kotia lähestyessämme jo niin paljon, että viereinen iso supermarket oli auki ja sain haluamani mansikat. Vatkasin kermaa niiden kaveriksi, söin vatsani täyteen ja menin ottamaan päiväunet. Olin tainnut juoda enemmän kuin olin kuvitellutkaan ja kun heräsin, en halunnut muuta kuin kulkea tukka pystyssä kylpytakki päällä parvekkeen, keittiön ja vessan väliä. Juhana, joka oli paljon paremmassa kunnossa kolmen kaljansa jäljiltä, houkutteli minut kuitenkin pian pukeutumaan.
- Mä tiedän maailman parhaan drive-in –hampurilaispaikan, hän houkutteli, ja ajatus vasta paistetusta hampparista, ehkä ranskalaisista, jotka vielä polttelisivat sormia ja isosta mukillisesta kuplivaa limsaa saivat minut suostumaan. Kiskoin ylleni lököttävät verkkarit ja ison T-paidan, enkä vaivautunut meikkaamaan, sillä ajattelin turvautua aurinkolaseihin.
- Mennään sitten, sanoin Juhanalle, joka tuli juuri kylppäristä tuoksuen partavedelle.
- Noinko sä lähdet? hän kysyi aavistus paniikkia äänessään.
- Noinko sä lähdet, toistin purevasti. – Mulla on krapula ja jos sä aiot löyhkätä tolta, saat pitää kaikki ikkunat auki koko matkan. Mene ja huuhdo se pois, mä en nyt kestä noin tuoksuvaa poikaystävää.
- Sä näytät ihan joltain… en mä edes tiedä miltä.
- Sun rakkaalta tyttöystävältäsi, ehdotin. - Ei kai mun tarvii kävellä pidemmälle kuin parkkipaikalle?
- Ei kai, Juhana huokaisi ja palasi kylppäriin palatakseen ehkä vähemmän tuoksuvana. Tosin tuoksu oli jo tarttunut nenäni limakalvoihin ja vaivasi minua ulos ja autoon asti, joten avasin oman ikkunani reilusti raolleen ja valmistauduin torkkumaan.

Minä en oikein jaksanut jakaa Juhanan iloa silkasta ajelemisesta, ehkä koska olin itse ajellut jo pari vuotta pelkkiä välttämättömyysreissuja. Oli kyllä hauskaa olla matkalla jos tiedossa oli jokin kiva päämäärä, mutta joku nakkikioski jossain epämääräisessä suunnassa ei tänään jaksanut kiinnostaa niin paljon. Silmäni lupsuivat puoliksi kiinni, kun ajoimme ah aina niin viehättävää kehäkolmosta Espoon suuntaan. Juhana ei onneksi ollut puheliaalla päällä vaan keskittyi soittamaan suomipoppia. Etenkin muutamaa kappaletta hän toisti niin, että minua alkoi jo etoa ja juuri, kun keräsin läsnäoloa tarpeeksi kysyäkseni, mistä lähtien hän oli ollut Chisu-fani, hän pysäytti auton. Mahani murahti ja avasin silmäni.
- Ollaanko me jo siellä? kysyin, mutta näin vain asfalttia ja kaiteita ja bussipysäkin katoksen: Juhana oli pysähtynyt pysäkille.

- Ei vielä, Juhana sanoi hajamielisesti ja katseli ulos sivuikkunastaan, vaikken nähnyt mitään katsottavaa. Tien toisella puolella seisoi rivi tornitaloja, eikä niiden yli lipunut edes kuumailmapalloja tai mitään.
- Miksi me sitten seistään tässä? kysyin ymmälläni.
- Ei kun mä jäin vaan miettimään, että mikä noista taloista oli se, mistä me haettiin porukkaa sillon juhannuksena mökille mennessä, Juhana sanoi.
- Niin? sanoin tuskastuneena. En ymmärtänyt, mitä väliä asialla oli.
- No ei mitään, Juhana sanoi edelleen tuijottaen ulos.
- Mä luulin, että sä halusit viedä mut syömään.
- Niin halusinkin. Mutta mun ehkä tarttis kertoa sulle jotain.
- Ai mitä? sanoin laiskasti.
- Se oli toi toinen talo vasemmalta.

Aloin uskoa, että Juhana oli menettänyt mielenterveytensä, joten katsoin parhaaksi havahtua.
- Mitä sä nyt oikein yrität sanoa? kysyin ja nousin pystympään istumaan. Juhana käänsi kasvonsa minua päin ja näytti siltä, kuin olisi juuri ostanut minulle leivoksen, muttei ollut voinut vastustaa kiusausta vaan syönyt sen itse. Hämilliseltä. Ja taisi hän punastuakin samalla, kun hänen suupielensä näyttivät väkisin yrittävän hymyyn.
- Tiedäthän sä, että sä olet mun paras ystävä? hän sanoi.
- Ai, sanoin. Se oli kai kohteliaisuus, vaikken ollutkaan tiennyt. Mutta mikäs siinä, kai sitä saattoi olla myös ystävä vaikka seurustelikin. – Sä käyttäydyt omituisesti. Mitä hittoa sulla oikeen on mielessäs?
- Mä taidan olla rakastunut, Juhana tunnusti.

Minun piti ajatella vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että hän tosiaan oli sanonut niin, mutta sitten tunsin, miten niskahiukseni nousivat pystyyn ja painauduin syvemmälle auton penkin suhteelliseen turvaan.
- Johonkuhun muuhun vai? kysyin värittömästi.
- Tai ei siis rakastunut, mutta ehkä vähän ihastunut, hän jatkoi.
- Kehen sitten?
- Yksi Anu oli siellä mökillä juhannuksena. Se on kauhean kaunis.
- Ja se asuu toisessa talossa vasemmalta, arvasin, vaikka mitä vítun väliä sillä oli.
- Niin.
- Ja nyt sä haluat jättää mut, oletin, mutta siitä Juhana pelästyi.
- Voi ei, en tietenkään, hassuko sä olet? Ei se vilkasekaan mua, ei sun tarvitse siitä huolehtia.

Mietin vähän aikaa ja totesin olevani vereslihalle asti pelästynyt ja loukkaantunut.
- Mitä hélvettiä sä oikeen tarkotat kun kerrot mulle tommosta? huusin ja Juhana meni vuorostaan loukkaantuneen näköiseksi.
- Mä ajattelin, että ois vaan reilua olla rehellinen, eikö me olla aina puhuttu, ettei valehdella toisillemme?
Kai me joskus olimme sellaistakin puhuneet, mutta en minä ollut ikinä kuvitellut, että siitä seuraisi tällaista.
- Miltä susta tuntuis, jos mä sanosin, että mä olen rakastunut johonkin toiseen? kysyin ja se taisi olla täsmäkysymys, joka sai Juhanan ymmärtämään, miksi olin niin tuohduksissani.
- Ei kai se kivaa olisi, hän mutisi. Minua alkoi itkettää ja kumarruin painamaan kasvot käsiini.
- Alissa hei, Juhana sanoi pyytävästi muutaman kerran ja yritti koskea minua, mutta huidoin hänen kätensä pois nojautuen vasten ovea. Kohta hän lakkasi yrittämästä ja käynnisti huokaisten taas auton.

En ole ihan varma, kauanko hän ajoi, mutta ei kovin kauan. Minun ajatukseni törmäilivät sokkoina toisiinsa, mutta olivat juuri alkaneet hiukan jäsentyä, kun auto taas hidasti. Tietystikin meidän olisi mahdotonta enää jatkaa samoin kuin tähän asti. Luottamukseni Juhanaan oli kadonnut kokonaan. Olin ajatellut hänen rakastavan minua, kunnes olimme vanhoja ja harmaapäisiä, mutta olin näköjään luullut väärin ja minun pitäisi nyt järjestää jotain hänen jättämänsä aukon tilalle.
- Mitä sä haluat syödä? Juhana kysyi myötätuntoisesti.
- Pidä känttys, sähähdin kiukkuisesti. Miten minä muka voisin syödä tässä mielentilassa?
- Ei kun oikeesti?
En vastannut vaan käperryin penkilleni ja katsoin pois. Juhanan vuoro tilata tuli ja kuulin, miten hän kuitenkin tilasi kaksi hampurilaista lisukkeineen. Hyvä, ajattelin. Jos hän vielä yrittäisi tuputtaa minulle syötävää, hieroisin sen hänen naamaansa ja kaataisin limsat päälle.

Juhana sai läjän ruokaa, joiden kanssa oli hetken aikaa pulassa, koska en ollut huomaavinani, että hän olisi tarvinnut ylimääräisen käsiparin. Lopulta hän sai kaiken pois käsistään keskikonsoliin ja kojelaudan päälle ja ajoi sivummalle.
- Otatko sä? hän tarjosi.
- En, sanoin itsepintaisesti ja avasin ikkunaani enemmän. Hampurilaisen ja ranskalaisten haju ällötti. Olimme huoltoaseman pihassa, eikä siellä siis haissut paljon paremmalta mutta vähän kuitenkin.

- Anna vitonen, pyysin, vaikka olin päättänyt, etten puhuisi Juhanalle lähitulevaisuudessa. Olin kuitenkin jättänyt laukkuni ja lompakkoni kotiin, mikä harmitti minua nyt ja esti minua lähtemästä. Juhana ei ihmetellyt vaan totteli ja nousin vikkelästi ulos autosta. Nyt minulla olisi rahaa matkustaa kotiin, mutta toisaalta minulla ei ollut avaimia. Mustaojalle asti ei vitonen riittänyt… mutta tupakka-askiin se riittäisi ja se olikin ollut alkuperäinen ajatukseni. Uskaltakoonkin Juhana marmattaa siitä!

Kävin ostamassa askin ja tulitikut ja istuin aidalle tupakoimaan. Onneksi minulla oli aurinkolasit; niiden takaa saatoin vilkuilla Juhanan ilmettä, vaikka olin katsovinani muualle. Tosin tuulilasi heijasteli ikävästi sinistä taivasta, mutta saatoin kuvitella hänen ilmeensä. Paheksuvan, koska poltin, mutta toisaalta huolestuneen.

Olin sytyttänyt kolmannen tupakan, joka maistui jo suoraan sanoen pahalta, kun Juhana avasi ovensa ja kurottautui puoliksi ulos.
- Tuu tänne, lähetään kotiin, hän pyysi.
- Oletko sä saanut mahasi täyteen? kysyin pahanilkisesti.
- Olen ja sullekin jäi.
- Heitä ne hélvettiin, mä en halua, muistutin, mutta nousin ja menin takaisin autoon. Enhän voinut muutakaan.

Juhana yritti kaikkensa saadakseen sanansa takaisin ja asiat ennalleen, mutta vaikenin hänen yrityksensä kuoliaaksi. Minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, miten minun olisi kuulunut käyttäytyä, mutta tiesin, että hän oli satuttanut minua Anullaan pahemmin kuin kukaan koskaan ennen. Sekin, että Arska oli aikoinaan jättänyt minut, oli ollut helpompaa. Vaikka olisin saanut kuulla, että Juhana oli mennyt sänkyyn jonkun toisen kanssa, se olisi varmaan ollut helpompaa kuin kuulla, että hän oli mennyt hullaantumaan johonkin toiseen tyttöön. En kestänyt katsoa häneen, kun mietin, ajatteliko hän parhaillaan ihanaa Anua ja arvelin, etten ikinä enää pystyisi kuuntelemaan Chisua, joka epäilemättä oli ihanan Anun suosikki, tai syömään hampurilaisia, joita tämä epäilemättä oli suositellut. Nukuin sohvalla ja menin seuraavana päivänä bussilla töihin, vaikken mennessäni ymmärtänyt, miten jaksaisin olla siellä koko illan, kun sydämeeni koski niin. Yllättäen työnteko helpottikin oloani. Oli hyvä, kun oli kiire ja tekemistä ja minulla oli mieluinen työpari, ehkä kolmekymppinen Salla, jota olin ikäerosta huolimatta alkanut pitää melkein ystävänäni.
- Sä olet kauhean hiljainen tänään, hän huomautti, kun olimme saaneet iltakierroksen tehtyä ja saatoimme istua kirjoittamaan raportteja.
- Mulla on rakkaushuolia, huokaisin.
- Niinkö? Haluatko sä kertoa? Mulla on jonkun verran kokemusta niistä, Salla naurahti. Pudistin kuitenkin päätäni. Olin mieluummin ajattelematta asiaa ja sitä paitsi emme olleet osastolla kahdestaan ja joku tulisi keskeyttämään minä hetkenä hyvänsä.
- Joskus myöhemmin ehkä.

En oikeastaan yllättynyt, kun Juhana odotti minua vuoroni päätyttyä. Olin toivonut ja samalla vähän pelännyt, että hän tulisi vastaan, kuten yleensä. Olisi toisaalta ollut helpottavaa, jos hän olisi lopultakin ottanut nokkiinsa ja jättänyt minut rauhaan, mutta itse asiassa nautin siitä, miten saatoin pyörittää häntä. Hyväksyin kyydin kotiin, mutta jatkoin puhelakkoani jättämättä huomiotta kaiken, mitä Juhana sanoi, ellei se vaatinut vastausta ihan välttämättä.
- Aiotko sä nukkua ens yönkin sohvalla? oli yksi sellainen kysymys.
- Aion, sanoin.
- Hyvä.
- Häh? Miten niin? huudahdin.
- No ainakin sä olet samassa asunnossa kuin minä. Kai se tarkottaa, että sä aiot joskus taas ruveta puhumaan mulle?

Avasin suuni kysyäkseni, mihin hän kuvitteli minun voivan mennä, mutten sitten kysynytkään. Olisihan noita mahdollisuuksia ollut. Olisin voinut mennä vaatimaan soluni takaisin tai mennä Mustaojalle, vaikka työmatka sieltä olikin hurja. Olisin voinut mennä Annin varapatjalle, tai Dannin. Ilse ja Artsi olisivat ottaneet minut avosylin vastaan, eivätkä tuttavat Helsingissä läheskään vielä siihen loppuneet, oli Karoliina, Siiri ja Jinnakin. Tai Tipi tai Mirjami, tai Valto. Ihmisiä alkoi tulla mieleeni jonoittain ja tajusin, etten ollut valmis jättämään Juhanaa tämän takia.
- Ehkä mä aion, sanoin hitaasti.
- Kulta pieni, Juhana sanoi hellästi ja oli saada kyyneleeni taas valumaan. Yskähdin piilottaakseni sen ja käännyin tuijottamaan ulos ikkunasta.

Juhana ei enää puhunut Anusta puolikasta sanaa. Hän oli seuraavat pari päivää ehdottomasti täydellisin, ihanin ja anteeksianelevin poikaystävä, mitä kuvitella saattaa, hän jopa nousi viemään minut aamuvuoroon, vaikken sanallakaan ollut ikinä pyytänyt sellaista. Mitä hän teki päivisin, sitä en tiennyt, enkä aikonut kysyäkään. Pelkäsin, että hän vastaisi istuneensa kahvilla Tompan ja ”joidenkin” kanssa. Puoliväkisin asiat vain alkoivat palata entiselle mallilleen ja torstai-iltana minä palasin makuuhuoneeseen.

- Sä olet hassu pikku höppänä, Juhana sanoi, kun kääriydyin lakanaan metrin päähän hänestä. Meillä oli ollut tapana nukkua yhteisen peiton alla, mutta niin helppo en halunnut vielä olla.
- En ole hassu, en pieni enkä höppänä, ilmoitin valmiina olemaan eri mieltä ihan mistä tahansa, mitä hän keksisi sanoa.
- Olet sä. Kuka ois voinu kuvitella, että kukaan loukkaantuu noin kauheasti tommosesta pikkujutusta?
- Musta se ei ollut pikkujuttu, mutisin.
- No olihan! Enhän mä ole pettänyt sua tai mitään, mistä sä oikeesti oisit voinut suuttua! Mutta sä oletkin vielä niin kauhean nuori.

Jotenkin omituisesti Juhana sai minut melkein vakuutetuksi siitä, että olin tyhmä ja lapsellinen, ja että aikuinen ihminen olisi ottanut pelkkänä kunnianosoituksena hänen rehellisyytensä. Tuijotin häntä lakanan reunan yli ja mietin, mitä hän sanoisi, jos kertoisin, että olin edellisyönä nähnyt unta Valtosta. Varsin herkullista unta vieläpä. Siitä oli kuitenkin niin lyhyt matka juhannussuukkoihin, etten sanonut mitään.
- Tuu tänne lähemmäksi, Juhana houkutteli ja minä huokaisin ja tottelin.
- Vieläkö sä mietit sitä Anua? kysyin.
- Hölmö, miten mä oisin tässä ehtiny miettiä mitään muuta kuin sua?

Se oli hyvä vastaus, joten suljin silmäni.
- Hyvää yötä, toivotin.
- Eikö me voitais vähän?
- Ei. Mulla on menkat.
- Ai. No ei sitten. Kuule.
- Hmm?
- Koska mä tapaan sun isän?
- En tiedä. En mä tapaa sitä itsekään koskaan.
- Mutta mikset? Mä haluaisin tavata sen. Mä haluaisin tietää, mistä sä olet tullut. Ja kai meillä nyt yhteensä olisi hyvä yksi isä olla.

Lähettäjä: O 
Päivämäärä:   23.8.15 21:16:24

Niin joo mun piti viä kysyä, että mikä noissa Omillaan -tarinoissa oli sellasta, ettet oo tyytyväinen niihin? :-)

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   23.8.15 21:39:41

Sainpas minäkin vihdoin laitettua Äidin tytön tilaukseen, sitä odotellessa :)

Argh, hankkiudu nyt jo äkkiä eroon Juhanasta, se on niin kamala!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.15 21:51:55

O, vähän vaikea sanoa, mutta ehkä ykkösenä se, että niitä kirjoittaessa puuttui flow kokonaan ja se oli vähän semmosta väkisin vääntämistä. Sillon mulla oli elämässä muuta hankaluutta niin, etten välitä edes ajatella sitä aikaa, enkä kai sitten tota tarinaakaan. Musta tuntuu, että toi pakko paistaa läpi, joskin sitä on kyllä vaikea itse nähdä.

Whisky jee! Ja eiköhän toi ala olla lähtölaskentaa Juhanalle :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.8.15 19:35:11

13. Papa was a rolling stone
Me siis jatkoimme yhdessä, mutta en minä voinut täysin unohtaa Juhanan henkistä uskottomuutta. Alkuun hän sieti kiltisti piikittelyni, jos ja kun tahdoin purkaa pahaa mieltäni, mutta sittemmin hän kai kyllästyi ja alkoi antaa takaisin väittäen minua lapselliseksi nirppanokaksi. Kaiken kaikkiaan meillä kuitenkin meni ehkä paremmin riidan jälkeen kuin ennen sitä. Leppymiseeni saattoi vaikuttaa sekin, että olin niin onnellinen hyvistä uutisista: pääsykokeiden tulokset tulivat ja minun kohdallani toinen kerta sanoi toden. Pääsisin lukemaan lääkäriksi. Muistin sen aina, kun Juhana viittasi oletettuun naiiviuteeni ja muistutin häntäkin.
- Älä jaksa, ei se tee susta yhtään vanhempaa, hän sanoi lopulta väsyneesti, joten lopetin. En halunnut olla nalkuttava akka.

Mirjami ja Tipi ottivat suuret uutiseni tyynesti ja me sovimme, että pitäisimme silti yhteyttä ja tapaisimme, mutta minusta tuntui, että niin ei tulisi käymään. Olihan jo koko kesäkuu lipunut ohi ilman. Kämppäkaverini sen sijaan iloitsivat puolestani kovasti, vaikka säikäytinkin Rianooran ilmestymällä Käpylän asuntoon varoittamatta. Hän kai luuli, että tulin haluamaan huoneeni takaisin. Kaikkein eniten innoissaan oli kuitenkin Mustaojan väki. He eivät tuntuneet voivan kiitellä minua tarpeeksi, joskin Danni muistutti välillä, että oli hänkin päässyt yliopistoon ja vieläpä kertayrittämällä.
- Tietysti sä pääsit, välkky, nauroin hänelle. Todennäköisesti Danni olisi päässyt lääkikseenkin, jos vain olisi ottanut sen asiakseen, mutta hän ei ollut kiinnostunut. En kyllä tiennyt hänen olevan kiinnostunut filosofiastakaan, mutta hän sanoi lähinnä halunneensa päästä sisään katsellakseen sitten ympärilleen ja päättääkseen, mitä todella halusi.

Mustaojalle keräytyi kesäviikonloppuisin usein vieraita ja Jerryn syntymäpäivät lähestyivät. Pojankoltiainen aikoi boikotoida juhlia ja lähteä ravintolaan, mutta ei se estänyt Jessiä järjestämästä niitä ja hän keksi, että ne olisivat samalla juhlat meidän opiskelemaan pääsymme kunniaksi.
- Ja koska te ette ollu juhannuksena kotona, hän lisäsi.

Tällä kertaa Juhanallakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että menisimme pariksi päiväksi Mustaojalle, tai ainakaan hän ei uskaltanut sanoa mitään. Sen sijaan hän kyllä esitti, että jos kyseessä olivat minunkin juhlani niin kai minun isäni tulisi sinne?
- Sulla on pakkomielle siitä äijästä, tuhahdin.
- Musta on omituista, että te ette pidä yhteyttä.
- Ei se varmasti halua tulla.
- No kysy!

Juhanan inttäminen oli pikku hiljaa herättänyt minunkin uteliaisuuteni, joten suostuin juttelemaan Miilan kanssa. Kukaan muu tuntemani ihminen ei siihen mieheen pitänyt yhteyttä, eikä Miilakaan siitä tehnyt mitään numeroa. En tiennyt, olivatko hekään tavanneet edes tällä vuosikymmenellä.
- Se on itse asiassa aika hyvässä kunnossa, Miila sanoi yllätyksekseni, kun soitin hänelle töistä. Vietin ruokatuntia ulkona pihassa syöden jäätelöä.
- Siis elossa?
- Tietysti elossa, kai mä nyt olisin kertonu sulle, jos se olisi kuollut. Se asuu palvelutalossa eikä juo enää paljonkaan, naamasta päätellen. Miten niin? Etsitkö sä juuriasi?
- Juhana haluais tavata sen, eikä kai se mullekaan pahaa tekisi. Mä en muista, koska mä olen nähnyt sen. Tuliskohan se Mustaojalle Jerryn synttäreille?
- Hei stop. Mä en tiedä olisko se hyvä idea.
- Mutta on se käynyt siellä joskus ennenkin, Jessi on kertonu.
- Millä se pääsisi sinne? Ei sillä ole autoa, liekö enää korttiakaan. Meidän kyydissä vois tietysti tulla, mutta me aiotaan jäädä sinne viikonlopuksi. Kuka sen toisi pois kesken kaiken?

Miilalla oli kymmenen hyvää syytä, tai suunnilleen siihen asti kuuntelin, ennen kuin keskeytin hänet.
- Selvä juttu. Mutta kyllä mä taitaisin haluta tavata sen.
- Menkää käymään siellä palvelutalossa. Mä annan osotteen ja puhelinnumeron, Miila sanoi ja teki niin. Kirjoitin ne muistiin jätskipaperiin ja tungin sen sitten taskuuni. Minun piti sittenkin vielä vähän hautoa asiaa. Ei minulla ollut pokkaa ihan valmistautumatta soittaa vieraalle miehelle, sanoa, että olin hänen tyttärensä ja voisinko tuoda poikaystäväni näytille, kun hän ei takuulla tunnistaisi minuakaan. Onneksi Juhanakaan ei tiennyt patistaa minua, mutta illalla kotona totesin, että minun olisi kannattanut soittaa saman tien. Olin ehtinyt miettiä sanojani niin paljon, että mikään ei enää tuntunut sopivalta.

Lyhyestä virsi kaunis, soitin sitten seuraavana iltana, sillä Juhana ei antanut minulle hetken rauhaa kuultuaan, että minulla oli puhelinnumero.
- Älä kuuntele mua, käskin ja menin parvekkeelle. Hän jäi olohuoneeseen istumaan ja tiesin, että sieltä saattoi kuulla, ellei telkkari ollut kovalla, mutta en jaksanut välittää enää siitä. Valitsin numeron ja odotin, kunnes sain vastauksen.
- Täällä on Alissa. Sun nuorempi tyttäresi, sanoin. Samassa päähäni tulvahtivat perimätiedon palaset, joita oli aikojen kuluessa osunut korviini. Miila oli joskus katkeranhuvittuneena miettinyt, paljonko meillä oikein mahtoikaan olla sisaruksia. Ilmeisesti isälläni oli ollut naisystäviä enemmän kuin pari kappaletta. Siksi lisäsin vielä: - Kaisan tytär.

Puhelimessa oli vähän aikaa hiljaista, ennen kuin vastaus tuli.
- Miila on kertonut susta, isä sanoi.
- Niin, mä tiedän, että te tapaatte sillon tällön. Mäkin haluaisin tavata sut.
Taas hetken hiljaisuus.
- Vai niin. Haluat nähdä, miltä vanha musta pässi näyttää. Miksi nyt?
- Kai mulla on vaan sellanen elämänvaihe, sanoin ja huomasin kohauttavani olkapäitäni, vaikkei hän voinut sitä nähdäkään. – Mä olen muuttanut kotoa ja pääsin just opiskelemaan ja mun poikaystäväkin haluaisi tavata sut.
- Vai poikaystävä. Miten vanha sä oletkaan?
- Kakskymmentä. Voidaanko me tulla katsomaan sua?
- En kai mä voi estääkään. Mutta ei kannata tulla aamupäivällä. Sillon mä olen Itäkeskuksessa tapaamassa kavereita.

Se kuulosti vähän oudolta aikuisen, jopa vanhahkon miehen suusta, mutta ehdotin seuraavaa iltaa, kunhan olisin päässyt töistä ja siitä sovimme.
- No niin, sä tapaat sen huomenna, ilmoitin Juhanalle.
- Missä me nähdään?
- Mennään sen luokse palvelutaloon.
- Palvelutaloon? Semmosessako se asuu?
- Miksei asuisi. Se on vanha.
Juhana näytti järkyttyneeltä, kun muistutin, että sisarpuoleni Miila oli suorastaan edellistä sukupolvea, mutta ei ruvennut mässäilemään omituisilla perhesuhteillamme, kuten joskus.
- Hyvä, huomenna sitten, hän vain sanoi.

Aloin vasta, kun olimme perillä ja kävelimme parkkipaikalta kohden ovea miettiä, olisiko minun pitänyt tuoda jotakin. Muistin Katri-tädin marmatuksen kukkasista ja kahvipaketeista.
- Meillä ei ole mitään tuliaista, sanoin Juhanalle.
- Mitä meillä pitäis olla? Ethän sä tunne koko tyyppiä, mistä sä tietäsit mitä se haluais?
Se oli totta samoin kuin se, etten minäkään ollut saanut mitään isältäni ikiaikoihin. Mieleeni juolahti, ettei se välttämättä johtunut vain siitä, ettei hän muistanut minun olemassaoloani. Ehkei hänkään tiennyt, mistä tyttölapset pitivät.

Palvelutalo muistutti ihan tavallista kerrostaloa, joten etsimme vain oikean kerroksen ja oven ja soitimme ovikelloa. Minua jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Perimätietoomme ei kuulunut kuvia tästä miehestä, joskin äidin vanhoissa valokuva-albumeissa, jotka olin saanut Katri-tädiltä, oli muutamia, joissa hän jossain nurkassa vilahti. Tai niin oletin, jos olin osannut tulkita kuvatekstit oikein. Odotin siis melko pitkää, hoikkaa vaaleaa tyyppiä, ja sellainen tulikin avaamaan oven. Tiesin, että hänen täytyi olla lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä, mutta hän ei vaikuttanut niin vanhalta, ennen kuin katsoi kasvoihin, jotka eivät olleet enää ihan tuoreet. Hän oli pukeutunut farkkuihin ja hihattomaan t-paitaan, eikä hänellä ollut edes reinotossuja jalassa.
- Isä, sanoin kokeilevasti ja mies irvisti kuin olisin pistänyt häntä neulalla.
- Stumppi vaan. Tulkaa sisään siitä. Naapurin kääkkä vahtii kuitenkin ovenraossa.
Vilkaisin ympärilleni ja tosiaan, yksi toisista ovista oli hiukan raollaan. Katsellessani se vetäytyi hiirenhiljaisesti kiinni. Menimme sisään.

Asunto oli tuskin enempää kuin huone ja siellä tuoksui pinttynyt tupakansavu.
- Saako tämmösissä paikoissa polttaa? kysyin yllättyneenä.
- Saa, Stumppi sanoi lakonisesti ja pisti saman tien tupakaksi. Hän istui pienen pöydän ääreen, mikä ei jättänyt Juhanalle ja minulle oikein muuta paikkaa kuin sängyn laidan. Katselin häntä ja hän katseli minua, enkä kuollaksenikaan keksinyt mitään sanottavaa.
- Vai Kaisan tyttö. Mä aina mietin, että mahdatko sä olla mun, mutta niin se väitti, isäni sanoi.
- Mulla on sun nenä. Miila sanoo niin.
- Voi ollakin. Mutta enemmän sä äidiltäsi näytät. Mikäs tää jässi sitten on?
- Se on Juhana. Me ollaan seurusteltu nyt reilut puol vuotta, esittelin.
- Onko se mistään kotoisin? Miesten kanssa pitää olla tarkkoina, voisit kysyä äidiltäsi, jos se olisi elossa, Stumppi irvisti huvittuneena.
- On se jokseenkin kelvollinen ollut, arvelin. Olin kiitollinen siitä, että Stumppi oli ottanut langat käsiinsä ja aloittanut keskustelun, joskin noin epäsovinnaisin sanakääntein. Huomasin yllättäen pitäväni siitä. Ei tämä tilannekaan kovin sovinnainen ollut.

Stumppi tahtoi tietää, missä asuin, kun kerran olin kertonut muuttaneeni omilleni.
- Mulla on opiskelijahuone Käpylässä, mutta mä olen vuokrannut sen kesäksi pois, kerroin ja hän nyökytteli. – Niin, että mä hyyrään nyt Juhanan luona, kun se muutti isompaan kämppään pois Kalliosta.
- Pois Kalliosta? Minne?
- Vantaan puolelle.
Mies näytti saavan yskänkohtauksen.
- Miten helvetissä joku haluaa muuttaa Kalliosta Vantaalle?

Muistin olleeni samaa mieltä ja muistin myös, miten olin pitänyt ajatuksesta muuttaa Helsinkiin. Hulinasta Juhanan entisen asunnon luona olin pitänyt myös.
- Enemmän tilaa ja lyhyempi työmatka, selitin kuitenkin. – Sitä paitsi Juhanan äiti asui naapurissa.
- No se on tietysti miinus, ellei ole ihan mammanpoika, Stumppi myönsi epäilevällä äänellä ja katsoi Juhanaa arvioiden kuin yrittäen päättää, oliko tämä mammanpoika.
- Oikeesti, ei siinä ollut kuin parikymmentä neliöö. Ei sinne kahta mahtunut. Danni asuu siellä nyt, sanoin kaihoisasti.

- Nouse ylös, Stumppi komensi yllättäen. – Nouse ylös ja käänny ympäri.
Tottelin ja tein pienen pyörähdyksen, joskin aika hämilläni. Ihan kuin olisin ollut näytillä. Ja sitä nimenomaan olinkin.
- Et sä pahalta näytä, Stumppi arvosteli. – Hyvä perse, mutta niin sun mutsillaskin taisi nuorena olla. Tietysti se lössähti pahasti vanhemmiten. Varo sitä. Ja pukeudu jumalauta paremmin!

Moista en sentään osannut odottaa. Suuni loksahti auki ja taisin punastuakin.
- Mikä mun vaatteissa on vikana? kysyin ja katsoin kukallista hamettani, joka oli ihanan viileä ja valkoista t-paitaani.
- Hemmetti, sä olet kuin keski-ikänen mummo torireissulla. Vähän seksiä tossa iässä! Ja meikkiä! Lyhyempi hame tai ainakin tiukempi, ja isompi kaula-aukko! Mistä sä olet ostanut noi rintsikat?
- Tarjoustalosta, arvelin ja ihmettelin hänen röntgennäköään.
- Anna ne Pietarin katulapsille. Mä voin antaa sulle rahaa, että saat kunnon alusvaatteita, ellei sulla ole itselläsi varaa.
- Kiitos, kai, sanoin ja istuin takaisin.
- Ei kestä, Stumppi sanoi aivan tosissaan. – Mikään ei oo pahempaa kuin huonosti pukeutunut naisihminen.

- Miksi sä et ole koskaan pitänyt mitään yhteyttä muhun? kysyin, sillä pelkäsin hänen alkavan seuraavaksi ruotia Juhanan ulkonäköä. Tämän puuvillahousut ja raidallinen paita eivät varmaan saisi armoa hänen silmissään.
- En mä tiedä lapsista mitään, hän sanoi torjuvasti. – Eikö sua muka ole pidetty hyvin siellä missä sä olet ollut?
- On, varmaan paremmin kuin mitä sä olisit osannut. Kunhan vaan ajattelin, että eikö sussa ole yhtään sukurakkautta.
- Ei.
- Mutta tapailet kuitenkin Miilan kanssa.
- Ei sillä ole mitään tekemistä sukulaisuuden kanssa. Se on hyvää seuraa.
- Olenko mä?
- Mistä mä vielä tiedän. Et sä nyt ihan mahoton ole, Stumppi myönsi ja ilahdutti minua kovasti. – Mennään joskus kaljalle ja puhutaan kunnolla. Puhuuko toi muuten koskaan? hän kysyi nyökäten kohden Juhanaa.
- Puhuu se, vakuutin, vaikka näyttikin siltä, ettei Juhana ihan lähitulevaisuudessa tulisi sanomaan mitään.

Stumppi siirtyi perinteisempiin keskustelunaiheisiin ja tahtoi tietää mitä minä tein.
- Mä olen lukenut vuoden sairaanhoitajaksi ja olen nyt sairaalassa töissä, mutta syksyllä mä menen lääkikseen, sanoin. Sitä lausetta olin harjoitellut, joten se tuli sulavasti.
- Lääkäri? Stumppi pyrskähti. – Tuleeko susta lääkäri? Ettei lääkärihoitaja?
- Ei lääkärihoitaja, ihan oikea lääkäri, vakuutin.
- Jumalauta, mä olen sittenkin ollu salaa fiksu mies, sillä äidiltäs sä et ainakaan ole periny päätä tommoseen! Se oli tyhmempi kuin päähän potkittu kani.
- Jessikin on lääkäri, muistutin.
- No ei sekään sitä ole äidiltään voinu saada. Jumalauta, mulla on hyvät geenit! Myyntijohtaja ja lääkäri! mies toisteli.
- Ja mitä muuta? utelin.
- Miten niin?
- Onko sulla enemmän lapsia? Onko meillä sisaruksia? Mitä ne tekee?
- Ei, hän sanoi torjuvasti. – Mä olen ollu varovainen. Enimmäkseen. Mitä toi sitten tekee?

Hän katsoi taas Juhanaa, joka rykäisi.
- Mä olen makkaratehtaassa, hän sanoi.
- Duunari, Stumppi totesi.
- Niin kai, Juhana mutisi.
- Vuoropäällikkö, minä oikaisin.
- Ihan sama. Onko sulla semmonen paperimyssy päässä töissä? Stumppi kysyi uteliaana.
- Ei!
- Ihan sama. Ei tosta tule mitään. Anna sen paukuttaa sua niin kauan kun sua huvittaa, mutta etsi sitten itselles joku mies, jolla on yhtä terävä pää, Stumppi kääntyi neuvomaan minua.

- Me voitais mennä nyt, Juhana sanoi ja nousi seisomaan. Näin, että hän oli tosissaan ja minäkin olin vähän loukkaantunut hänen puolestaan, ja omastanikin. Toisaalta Stumpin suoruus ja pikkuilkeily viehätti minua oudolla tavalla.
- Joo, ehkä me voitais, sanoin. – Oli kiva tavata.
- Jaa. Enhän mä ehtinyt edes kaljaa tarjota. Ei sillä, että mulla ois ollukkaan, Stumppi käkätti. – Mutta ota vaan luottamuksella yhteyttä, jos sä tarvitset apua rintaliiviostoksissa.

Juhana puhisi autolle asti.
- Oliko toi niinku tosiaan sun isäs? hän kysyi siellä.
- Niin mulle on väitetty.
- Olisit sanonu, että se on vanhuudenhöperö!
- Mistä mä olisin tienny? Eikä se musta ollut vanhuudenhöperö. Huonotapanen ja aika omituinen vaan.
- Enemmän kuin omituinen, hullu!
- Voi olla, myönsin, mutta muistutin vielä, että koko tapaaminen oli ollut Juhanan ajatus.
- No kuka tommosta ois osannu odottaa? Avaa ikkuna, ettei tää tupakansavu tartu autoon meidän vaatteista. Apus eka suihkussa.
- Mene vaan. Mutta oli hyvä, ettei Miila suostunut tuomaan sitä viikonlopuksi Mustaojalle. Mä luulen, että moni muukin ois halunnu lynkata sen ennen iltaa kuin sinä.

14. Jerryn syntymäpäivä
Minun ei tarvinnut yrittää järjestellä itselleni vapaata Mustaojan juhliin. Oli heinäkuu ja osastoja oli suljettu. Olin muutenkin jo arkipäivät poolissa ja viikonlopuiksi saatiin väkeä suljetuilta osastoilta, vaikka olikin paras lomakausi. Viikonloppulisien menetys kyllä harmitti, mutta minkäs sille voi. Olinhan saanut nauttia niistä jo kesäkuun ja tunsin olevani melkeinpä rikas.

Koska en voinut kuvailla tulevaa tapausta muuta kuin perhejuhlaksi, olimme menneet perjantaina Juhanan kanssa oikeasti ulos. Hänen lomansa oli loppumassa ja hän sanoi synkästi, ettei kuitenkaan ilkeäisi juoda paria kaljaa enempää, jos Jessi ja Vesku olisivat katsomassa. En ollut ajatellut asiaa siltä kantilta, mutta miksi minäkään kotona haluaisin ryypätä. Humaltuminen kuului ravintolaan, missä oli vieraita ihmisiä ja mahdollisia uusia tuttavuuksia, tai sitten saattoi kännätä kavereiden kesken, mutta ei kotona sukulaisten kanssa. Normaalit ruoka- ja saunajuomat nyt kuuluivat asiaan, mutta minä en ollut oppinut pitämään oluesta tai viinistä ruokajuomana.
- Ei ne mitään sano, mehän ollaan aikuisia ihmisiä, sanoin kuitenkin.
- No mä en vois kuvitella juovani jos äiti olisi katsomassa. En usko, että pystyn, jos sunkaan porukat on, ja kaikkia hiton mummoja myöten.
- Mammanpoika, sanoin kiusallani, mutta Juhana meni niin pahan näköiseksi, että otin sen takaisin ja sitten menimme Niklaksen ja Marin kanssa terassille.

Lauantaina nukuimme pitkään ja söimme kaikessa rauhassa aamiaista, mikä oli mukavaa. Aurinko paistoi, kuten oli tuntunut paistavan suurimman osan kesää ja minä olin ehdottanut, että söisimme parvekkeella, mutta Juhana ei halunnut. Sinne ei paistanut vielä eikä hän halunnut kärpäsiä voileipäänsä. Oli keittiön pieni pöytäkin kuitenkin hyvä.
- Mennäänkö sitten, ehdotin, kun ruoka oli elvyttänyt minut.
- En mä tiedä, voinko mä vielä ajaa, Juhana sanoi otsa huolestuneesti rypyssä. Hän oli juonut aika monta enemmän kuin minä.
- Mä voin ihan hyvin. Mä olen elämäni kunnossa.
- Onko meillä kiire?
- Ne voi tarvita apua ja sä voit mennä nukkumaan mun huoneeseen, jos oot noin raihnanen, naurahdin.

Juhana vänkytti vielä vähän vastaan, mutta minä en malttanut viivytellä kaupunkikaksiossa enää hetkeäkään vaan patistin hänet liikkeelle.
- Aja sitten varovasti, Juhana sanoi pahantuulisesti istuessaan apukuskin paikalle. Minä starttasin ja yritin tehdä häneen vaikutuksen peruuttamalla mahdollisimman sulavasti ja taloudellisesti pois parkkiruudustamme sillä seurauksella, että päästin auton sammumaan. Punastuin sekä silkasta nolostumisesta, että siitä, miten teatraalisesti Juhana veti kädet silmilleen ja huokaisi, ja sen jälkeen ajotaitoni tuntui katoavan kokonaan. En sammuttanut autoa uudelleen, mutta tunsin kutistuvani pientäkin pienemmäksi, kun Juhana alkoi ohjeistaa minua kuin autokoululaista ennen jokaista risteystä ja liittymää.
- Mä olen ajanut autoa kohta kolme vuotta, muistutin lopulta, kun aloimme olla jo melko lähellä Mustaojaa.
- Ei uskoisi – akka ratissa, saakeli!
- Rupee nyt vielä sovinistiksikin niin mä pysäytän tähän ja sä saat ihan itse ajaa lopun matkaa, uhkasin. – Tai työntää, eiköhän siinä krapula karise.
- No en mä sillä, Juhana alkoi toppuutella, joten ajoin perille asti.

- Aiotko sä olla aivoton paskiainen edelleenkin? kysyin nousematta autosta. Olin loukkaantunut ja vähän peloissanikin siitä, että viikonloppu menisi piloille. En halunnut tietää, mitä Jessi ja Vesku ja muut ajattelisivat, jos Juhana käyttäytyisi minua kohtaan tuolla tavoin heidän läsnä ollessaan. Juhana antoi vähän aikaa odottaa vastaustaan, mutta sanoi sitten:
- En tietenkään. Mä taisin olla vähän piikikäs.
- Olit sä. Ja mä voin viedä sut takasin, jos sä haluat edelleen piikitellä, uhkasin, vaikka en suurin surminkaan tahtonut ajaa enää metriäkään Juhana kyydissäni.
- Ei tarvii. Vieläksä mua? hän kysyi ja katsoi minua kauniisti.
- Kai mä, sanoin happamasti ja sitten nousimme autosta. Talon ovet olivat auki pihalle asti ja Armi juoksi vastaan meitä. Se jo melkein sulatti minut, joskaan ei Juhanaa, jonka mielestä se oli huonosti käyttäytyvä vasikka. Mutta kun menimme sisään ja Juhana tervehti perhettä täysin normaalisti ja hyväntuulisesti, annoin hänelle luvan kiivetä ullakolle ottamaan päikkärit.

Juhlat olivat tietysti jo alkamassa, kun me tulimme, minkä oli nähnyt autojen määrästäkin. Ilse ja Artsi olivat siellä, samoin Miila ja Lauri, heidän autonsa tunnistin. Niiden lisäksi oli ainakin neljä muuta, jotka sitten osoittautuivat olevan Siirin, Villen ja joidenkin Jerryn kavereiden. Onneksi meillä oli laaja piha. Jessi ja Siiri olivat tekemässä salaattia ja sekoittamassa marinadia grillattaville lihoille ja minä liityin itseoikeutetusti seuraan. Olohuoneessa istui osa vieraista, sillä kaikki eivät mahtuneet keittiöön ja keskustelu kävi vilkkaana kahden huoneen välillä olevan oviaukon kautta.
- Heippodei! sanoin iloisesti ja kurkistin sinne. Ilsen, Artsin ja Laurin lisäksi siellä istui pieneksi yllätyksekseni myös Juha, Siirin isä, ja Jinna, mikä ei ollut yllätys, sillä Villen rooli oli varmastikin ollut vain kuskata hänet paikalle. Muut olivat kai tallilla tai yläkerrassa tai jossain. Rakastin tätä yhteisöllisyyden tunnetta. Minusta oli ihanaa, miten kaikki tahtoivat kasaantua tänne pienenkin tekosyyn varjolla. Minulla ei ehkä ollut ollut varsinaista geneettistä ydinperhettä, mutta oliko minulla jumaliste perhettä? Oli enemmän kuin mitä pystyin sormineni ja muine ulokkeineni laskemaan.

Iltapäivän mittaan saapuivat vielä Danni ja Valto sekä Leena-mummo Hangosta Loviisa-serkun kuskaamana. Tai eihän hän minun serkkuni ollut, mutta Dannin ja Jerryn ja muiden.
- Upeeta nähdä sua, sanoin, sillä pidin todellakin Leena-mummista, enkä ollut saanut Juhanan sukulaisvierailuja ulotettua Hankoon asti edes kiristyksellä. Tosin en ollut ihan hiljattain muistanut kokeillakaan.
- Ja tämäkö on sun poikaystäväsi? Leena kysyi tihruten taakseni, missä Danni ja Valto haahuilivat.
- Ei, se on vaan Dannin kaveri. Luulisin. Juhana on nukkumassa, että se jaksaa juhlia, naurahdin. Danni oli varoittanut minua siitä, että ottaisi Valton mukaan, sillä hänen omien sanojensa mukaan hän mieluummin kertoi kaikille, että he eivät seurustelleet kuin vastasi kysymyksiin siitä, missä hänen poikaystävänsä oli.

Vain vähän heidän jälkeensä tuli Hanna. Hänestä ei ollut ollut mitään puhetta, mutta tietenkin hän tuli ja olin iloinen siitä, että Juhana oli siihen mennessä kömpinyt alakertaan ja ulos. Hänen hiuksensa seisoivat pystyssä toiselta sivulta, mutta oli mukavaa, että hän näki Hannan entreen. Danni ja Valto ja minä istuimme huvimajassa odottamassa, että joku jaksaisi aloittaa grillaamisen tai edes jonkin aktiviteetin, kun pihaan suhahti pieni, kiiltävänmusta Seat, joka pörisi kuin ampiainen.
- Voi víttu, Danni sanoi hartaasti, kun erotimme Hannan vaaleat hiukset ratin takaa. Pojat katsoivat häntä kummissaan, mutta minullakin leikkasi. Hanna ei ikinä olisi hommannut tuollaista sardiinipurkkia itselleen, olkoonkin, että siinä oli kattoluukku. Muistin yhä sen Jerryn syntymäpäivän vuosien takaa, kun palomino poni nimeltä Vaudeville oli tullut meille, vaikka poika tuskin osasi juosta kaatumatta. Mieleni teki yhtyä kiroukseen, mutta laskin sen sijaan kymmeneen. Vesku oli pari viikkoa aiemmin ostanut viisitoista vuotta vanhan volkkarin, jolla Danni ja Valto itse asiassa olivat saapuneet paikalle, sillä Jerryllä ei vielä ollut korttia. Nyt se jäisi kokonaan meille.

- Se olisi voinut olla porsche, huokaisin. – Tai se olisi voinut olla viidenkymmenen tonnin tanskalainen kouluhevonen.
- Kuka toi nainen on? Juhana kysyi, kun Hanna nousi autosta.
- Jerryn kummitäti, sanoi Danni.
- Onko siinä jotain kiroilemista?
- Ei muuta kuin että toi on ehkä melko varmaan Jerryn synttärilahja.
- Hitto, Juhana kuiskasi ja tarttui minua kädestä. Melkein näin, mitä hän ajatteli. Millainen oli minun kummitätini, mitä minä mahtaisin saada syntymäpäivälahjaksi?
- Hanna ei ole meidän muiden kummitäti. Itse asiassa mä en ole omaani koskaan nähnytkään niin, että muistaisin. Se on Stumpin veljentytär, selvitin ja Juhanan ilme vähän venähti.
- No hei. Ainakin meillä on molemmilla käytettävissä auto, kunnes Jerry saa inssin lävitse, Danni löysi riemastuksen aiheen ja nousi seisomaan. Hän ei kuulostanut ihan vakuuttavalta ja täytyi sanoa, että minuakin korvensi. Seurasin hänen esimerkkiään ja yhdessä astuimme huvimajasta pihamaalle.

- Onko toi kultapojan synttärilahja? Danni kysyi valmistelematta sen kummemmin. Hanna katsoi meitä kumpaakin arvioivasti.
- Kuulenko mä kapinaa? Mä kuulin, että Vesku on just hommannu teille käyttöauton.
- Käyttöauto on ihan eri asia kuin tuliterä, sanoin, enkä voinut mitään sille, että äänessäni oli pikkuisen katkeruutta.
- En mä ole ostanut sitä, Hanna sanoi kuitenkin. – Kolmen vuoden liising. Missä Jerry on?
- Taitaa olla alapihalla sytyttelemässä grilliä, arvelin.
- Okei. Mitäs teille kuuluu? Millä te ratsastelette nykyään?

Se, miten Hanna sanoi ”ratsastelette” paljasti hänen kuulleen, että olimme molemmat enemmänkin keskittyneet muihin elämän osa-alueisiin tänä kesänä.
- Millon milläkin, enimmäkseen mä autan liikuttamaan kaverin hevosta, sanoin vähän apeana.
- Mä hyppään Irkulla! Danni sanoi ylpeänä ja Hanna huokaisi, ihan kuin vastaukset olisivat olleet ihan niin kamalia kuin hän oli odottanutkin.
- Jessi ja Vesku? hän kysyi seuraavaksi.
- Joko keittiössä, grillillä tai juoksemassa niiden väliä, Danni sanoi ja Hanna lähti nyökäten sisään.

- Mäkin voisin ottaa tommosen kummitädin, Valto sanoi, kun palasimme poikien luo.
- Sä et vaan erottanu sen ryppyjä näin kaukaa. Se on vanha hirviö, Danni naurahti.
- Ei se kovin vanhalta näyttänyt.
- Se voisi olla Jerryn mummo.
- No ei voisi.
- Melkein voisi, todistin minäkin, mutta oli myönnettävä, että Hanna oli melko hyvin säilynyt. – Mitähän noitakonsteja se käyttää? Meidän pitäis Danni ottaa selvää, ettei rupsahdeta ennen aikojamme.
- Mä pelkään, että sen noitakonstit vaatii niin paljon rahaa, ettei niihin ihan lähitulevaisuudessa voi turvautua. Mennään hei kattomaan, joko kohta sais ruokaa.

Juhana ja minä satuimme istumaan paraatipöytään, joka oli vierashuoneen vanha ovi ja jonka vieressä oli aurinkovarjo. Siinä olivat myös isovanhemmat sekä Miila ja Lauri, ja kun Juhana ensimmäisen kierroksen jälkeen meni hakemaan koko joukolle lisää juotavaa, Miila kysyi minulta, olimmeko käyneet kylässä.
- Käytiin me, sanoin, enkä vieläkään oikein tiennyt, mitä mieltä olla vierailusta.
- Menikö hyvin?
- No tota…
- Missä te kävitte? Ilse kysyi ystävällisesti.
- Stumpin luona, kerroin. Minä en olisi ottanut asiaa puheeksi hänen läsnä ollessaan, sillä vaikka he joskus ammoisina aikoina olivatkin olleet pari, mistä Miila oli elävä todiste, eivät he olleet ymmärtääkseni kovin hyvissä väleissä. Mutta kai aihe oli ihan okei, kun Miila oli kerran kysynyt.

- Onko se tyyppi ihan täysjärkinen? kysyi Juhana, joka palasi sopivasti syli täynnä pulloja.
- En mä luule, että sen järjessä mitään vikaa on, käytöstavoissa vaan, Miila tuumasi. – Nätkyttikö se teille?
- Se sano, että mulla on äitini perse – ennen kuin se lössähti, siis – ja huonot rintsikat, summasin ja Juhana toisti auliisti kaiken lopun paitsi sitä, että Stumppi oli käskenyt minun lempata hänet. Se oli kai vähän liian arka paikka. Ilse näytti julmistuneelta, kun hän lopetti.
- Jättäkää se idiootti omaan arvoonsa, hän sanoi.
- Ilomielin, Juhana nyökytteli mutta minä olin edelleen vähän epätietoinen.
- Ei me kyllä ehditty kauheasti jutella. Ehkä mä kokeilen vielä joskus uudelleen.
- Saat kyllä tehdä sen ilman mua, Juhana uhkasi.
- No en mä sua olisi ottanutkaan mukaan.
- Ei puhuta siitä. Koska sun koulu alkaa? Ajatella, että sä pääsit kuin pääsitkin lääkikseen! Ilse vaihtoi puheenaihetta, eikä kenelläkään tainnut olla mitään sitä vastaan.

Alkuillasta Jerry kavereineen katosi epäilemättä lähimmälle terassille. Poika-parka ei ollut tiennyt, miten päin olla nähdessään lahjansa ja Vesku ja Jessi olivat näyttäneet melko hurjistuneilta. Hanna sen kun nauroi.
- Tarviihan poju ajopelin, että pääsee välillä auttamaan mua.
- Mä voin ihan hyvin ajaa sun luokse vaikka joka ilta tiskaamaan, Jerry ilmoitti Seatin ratin takaa. Hänellä ei ollut kuin muutama ajotunti jäljellä ennen inssiä, eikä hän ollut malttanut olla ajamatta pientä kierrosta tallipihalle ja takaisin. Kuinka olisikaan.
- Mulla on tiskikone, Hanna muistutti. – Mutta tallilla voidaan keksiä yhtä ja toista.

Sarri ja Sunna häipyivät kylille samoihin aikoihin ja hankolaisetkin katosivat, mutta me muut jäimme. Hannakin oli jäämässä yöksi: hänen palkollisensa noutaisivat hänet kyytiin aamupäivällä hevosautolla, sillä kaikki kesäviikonloput olivat täynnä kisoja. Hän syyllisti Veskua melko purevasti siitä, että tällä ei ollut kalenterissa mitään sunnuntaille.
- Mä olen jo liian vanha ja raihnanen kisaamaan joka viikonloppu, ja oispa ollut julmaa, jos ei Jerry sais vapaapäivää synttäreidensä jälkeen, Vesku sanoi suostumatta loukkaantumaan.
- Ja tytötkin on kaikki ihan hunningolla. Ratsastelee ja kiskoo siideriä. Jos ne olis mulla töissä niin asiat ois ihan toisin, Hanna marmatti punaviinilasi kädessään ja vilkuili Dannia ja minua. Minä olin katsovinani muualle, ettei hän huomaisi minun kuuntelevan.
- Ne alkaa olla niin vanhoja, että tekee mitä haluaa. Ja oli miten oli, kai tässä on pakko tunnustaa, ettei kaikki aio pyörittää koko elämäänsä hevosten ympärillä.

Minusta hän kuulosti surulliselta, tai sitten se johtui siitä, että hänen sanansa saivat minut surullisiksi. Kyllä minusta olisi ollut mukavaa, jos minun elämässäni olisi ollut enemmän hevosia – kuten siinä oli tähän vuoteen asti aina ollutkin. Kaipasin niitä, mutta miten tässä muka ehtisi täysipainoisesti treenaamaan, kun oli työt ja Juhana ja pian taas koulukin, ja koulu, joka vaatisi paljon enemmän kuin mitä viimetalvinen oli vaatinut. Pienoinen paniikki tuntui kurkussani, kun mietin, miten tulisin selviämään seuraavasta syksystä.
- Haluuko joku jotain juotavaa? kysyin, sillä äkkiä minusta tuntui, että tarvitsin hetken yksinäisyyttä.
- Ehdottomasti, sanoi Valto, joka hätisteli kärpäsiä aurinkoa ottavan Dannin selästä lehtevällä oksalla. Juhana näytti nukkuvan, mutta hänkin kuuli sen verran, että raotti toista silmäänsä.
- Jos siellä on vielä kaljaa kylmänä.
Keräsin syliini ne pullot ja tölkit, jotka olimme jo juoneet tyhjiksi ja kannoin ne jätesäkkiin, joka oli autotallin ovella. Saunatilojen jääkaappi näytti jo pelottavan tyhjältä, joten jatkoin matkaa portaita ylös, keittiöön. Ihan yksinäistä sielläkään ei ollut, Jessi ja Siiri näyttivät juovan kilpaa kylmää vettä hanasta.

- Musta tuntuu, että täällä on aina parempi sää kuin muualla, Siiri naurahti ja lähti palaamaan ulos. Minä avasin toiveikkaana jääkaapin oven ja olihan siellä vaikka mitä. Vieraamme tapasivat tuoda tullessaan syötävää ja juotavaa siihen malliin, että useimmiten jääkaappi oli juhlien jälkeen täydempi kuin ennen niitä.
- Mä otan vähän juotavaa, sanoin varmuuden vuoksi, vaikken uskonutkaan Jessin ihmettelevän.
- Istu nyt kiireimmäks aikaa, hän sanoi.
- Ei mulla ole kiire.
- Ei mullakaan, hän sanoi ja istui. – Miten pitkään sulla on töitä?
- Kaks viikkoa vielä. Sillonhan mulla alkaisi koulu, jos oisin jatkanu Lääkärikadulla. Mutta nythän mä voin ottaa pari viikkoa lisää, tajusin ilahtuen.
- Älä ota.
- Miten niin?
- Siten niin, että pieni loma ennen syksyä tekis vaan hyvää. Siitä tulee rankkaa.
- Mä arvaan, huokaisin. – Mutta mä tarvitsen rahaa.
- Saathan sä tukia ja kyllä me autetaan. Ei sun ole pakko yrittää olla niin itsenäinen, Jessi sanoi ja katsoi minua vakavasti.

- Miksen olisi? Olittehan tekin, sanoin ja nostin leukaani.
- Ei ihan niin omillamme, kuin mitä ehkä on joskus tullut kehuttua, Jessi tunnusti. – Vesku asui ilmaiseksi, mä asuin ilmaiseksi sen luona, Ilse ja iskä oli keränny mulle opiskelurahastoa lapsilisistä vuosikaudet. Sitä me ei oo voitu tehdä – tässä hommassa on menny välillä niin omat kuin vieraatkin rahat, mutta kyllä tässä nyt jonkinlainen toimintatonni alkaa olla taskussa teille kummallekin.
- Ja nyt sä sen sanot, kun mä olen kohta vuoden asunu poissa. Vai oliko niin, ettei sitä kannata tuhlata, ellei oo päässy yliopistoon? kysyin pisteliäästi.
- Älä ole nenäkäs, natiainen. Sähän olit niin omavarainen, kun sait sen solun, että hyvä jos eilistä makaronilaatikkoa huolit, Jessi näpäytti. – Me ajateltiin, että jos todellisuus ois tähän mennessä vähän nöyrryttänyt.

Mietin hetken ja totesin, että hän taisi olla oikeassa.
- Se oli Katri-tädin syytä. Sen mielestä mä olin teidän niskoilla, juorusin huokaisten.
- Jotain sellasta mä arvelinkin. Unohda se vanha riivinrauta.
- Mun sukuni on kamalaa, sanoin surullisena. – Katri-täti on riivinrauta ja Stumppi hirviö. Mulla ei taida olla kovin suloset tulevaisuudennäkymät itsellänikään.
- Älä höpötä, sä olet suloinen nuori nainen, Jessi sanoi tiukasti.
- Mutta mulla on kaikki mahdollisuudet kehittyä riivinraudaksi.
- Jos sua huvittaa ruveta sellaseksi. Muista se. Ihmisillä on valinnan vapaus. Mutta älä ota enää töitä näiden kahden viikon jälkeen, sovitaanko niin? Otat ihan lepäilyn kannalta, käy shoppailemassa ja lataa akkuja.
- Mitä iloa mun on lomailla, kun Juhanakin menee takaisin töihin?
- No onhan sekin lomaillut, vaikka sä olet ollu töissä.

Se oli hyvä pointti, minun täytyi myöntää, ja Jessin mieliksi lupasin. Asiaan vaikutti hiukan se, että hän sanoi vaatineensa Dannilta vastaavan lupauksen, joten minulla olisi ainakin seuraa kaupungissa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.8.15 18:52:19

15. Tirpanpesä
Mitä lähemmäs viimeinen työpäiväni tuli, sitä onnellisempi olin Jessille antamastani lupauksesta. Danni soitteli melkein päivittäin ja teki hyviä ehdotuksia siitä, mitä tekisimme. Tai ei hyviä, täysin mahdottomia. Tietysti olisi ollut upeaa ottaa äkkilähtö jonnekin etelään, mutta Suomessakin oli lämmin, enkä minä suostunut missään nimessä tuhlaamaan hiellä ansaittua palkkaani sellaiseen. Muutama idea oli kuitenkin ihan toteuttamiskelpoinen, kuten ajaa Hankoon pariksi päiväksi tai käydä päiväristeilyllä Tallinnassa. Danni tahtoi ulkomaille ja siihen minunkin kukkaroni sai luvan venyä, niin päätin.

Juhana olisi todennäköisesti niellyt muun ihmettelemättä, mutta Tallinnasta hän alkoi naputtaa. Tai sitten se oli vain ylitsevuotava pisara ja hän olisi alkanut naputtaa jostain muusta, ellemme olisi päättäneet lähteä sinne.
- Miksi ihmeessä sä et keksinyt haluta Tallinnaan niin kauan, kun mulla oli loma? Mä olisin halunnut olla mukana, kun sä menet sinne ekan kerran!
- En mä keksinyt nytkään, se oli Danni, sanoin totuudenmukaisesti.
- Eksytte vielä sinne ja teidät ryöstetään ja myydään orjiksi.

Purskahdin nauruun. Emmehän me nyt sentään Marokkoon olleet menossa. Juhana pahastui selvästi.
- No teidät tuntien te konttaatte laivasta ulos, helppo saalis te ootte kenelle tahansa!
- Kiitos luottamuksesta.
- Oisitte edes lähteny viikonloppuna niin mäkin olisin voinut tulla.
- Maanantai oli halvempi. Ja oishan sun kamalaa raahata kahta konttauskuntosta naikkosta laivaan ja laivasta pois.

Ennen risteilyä minulla oli yksi homma tehtävänä eli käydä ottamassa soluni taas haltuun. Laura oli vuokrannut sen tähän asti, viikonloppuun, jolloin suurin osa kouluista alkoi, ja alkuviikolla olimme sopineet, että tulisin lauantaina tarkistamaan, ettei hän ollut oksentanut sohvaani tai muuta sellaista. Se oli tietenkin vitsi, ei hän ollut sellainen tyyppi ollenkaan. Kieltäydyin ottamasta Juhanaa mukaan, sillä toivoin, että muitakin kämppiksiäni olisi kotona ja voisimme vaikka istua vähän aikaa rupattelemassa siitä, miten itse kunkin kesä oli sujunut. Ei hän kauhean innokkaasti sinne onneksi halunnutkaan, mutta autoa hän ei tarjonnut minulle vaan sanoi sitten käyvänsä jossain ajelemassa. Olin vähällä kysyä, ettei kai tuijottamassa Anun taloa, mutten sanonut. Se asia oli loppuun käsitelty, ja minulle oli kunnia-asia, etten kaivellut sitä enää esiin.

Asunnossamme tuoksui kahvi, kun rimpautin varoitukseksi ovikelloa ja päästin itseni sisään. Olin melkein odottanutkin sitä, joten olin hakenut lähikaupasta jäätelöä. Löysin Rian ja Lauran keittiöstä, missä pöytä oli puhdas, siisti ja katettu kolmelle ja serkukset tapittivat minua kuin jumalankuvaa. Haistoin heti, että jotain oli tekeillä ja olin oikeassa. Laura oli juuri saanut tiedon, että hän oli saanut peruutuspaikan koulusta, johon ei ollut luullut päässeensä. Nyt hän halusi, mikäli mahdollista, pitää huoneeni edelleen, kunnes saisi oman.
- Sähän et varmaan kuitenkaan asuisi täällä sen enempää kuin kesälläkään, Rianoora huomautti ja minun oli pakko myöntää, että niin varmaan oli. Joimme kahvia, söimme jäätelöä ja totesimme, että jos Laura ja minä emme tekisi uutta vuokrasopimusta, hän oli käytännössä asunnoton ja saisi parhaassa tapauksessa oman solun ihan muutamassa viikossa. En voinut muuta kuin myöntyä.
- Vanhoin ehdoin. Jos mä riitelen Juhanan kanssa ja tarvitsen sen takasin, sä muutat Rian huoneeseen, vaadin ja Ria nauroi.
- Niin kuin te riitelisitte! Tehän olette söpön pariskunnan perikuva!

Teki mieli kysyä, että mistä hän sen muka tiesi, mutten viitsinyt. Minusta vaan välillä tuntui, ettemme me muuta tehneetkään. Hain itselleni lisää kahvia, mutta serkukset alkoivat vääntelehtiä paikoillaan sen näköisinä, että kysyin:
- Ootteko te lähdössä jonnekin? Vai onko teillä kirppuja?
- Joo, me ollaan menossa kaupungille. Niin että jos tää on tällä selvä… Laura sanoi.
- On on. Menkää ihmeessä. Ja soitellaan, sanoin hyväntahtoisesti ja he katosivat saman tien välittämättä siitä, että minä jäin. No, enhän ollut mitenkään vieras talossa.

Istuin siinä juomassa kahvini tippa kerrallaan, sillä toivoin, että Sanna ja Natakin ilmestyisivät ja juuri, kun olin luovuttamassa, ovi kävikin.
- Hei! huusin ja nousin mennäkseni katsomaan, kuka se oli, mutta kuulin äänet ja istuin takaisin. Nata sieltä tuli ja Tirppa oli hänen mukanaan ja he kinasivat.
- Heippulis! Tirppa sanoi aurinkoisesti ja tuli keittiöön istumaan vastapäätä minua. Nata seurasi häntä vain hetkeä myöhemmin.
- Moi! Oletko sä tullut takasin?
- En vielä. Laura taitaa asua täällä vielä muutamia viikkoja, kunnes se saa oman asunnon, kerroin.

- Tylsää, täällä on ihan tympeetä ilman sua, Tirppa tokaisi hymyillen koko naamallaan ja katsoin häntä epäluuloisesti. Viimeinen tapaamisemme, kun olin raahannut häntä jalattomana ulos ravintolasta, ei ollut jättänyt mitenkään hyviä mielikuvia hänestä, vaikka eivät ne olleet hyviä sitä ennenkään. Siihen liittyi kieltämättä sekin, miten hän ja Juhana olivat istuneet juttelemassa ikuisuuksia ja ikuisuuksia sinä iltana.
- Täällä? Oletko säkin muuttanut asumaan tänne? tokaisin.
- Ei tietenkään ole, kunhan pyörii perskärpäsenä, niin kuin aina ennenkin, Nata tuhahti. Hän otti lopun kahvin tarjoamattakaan Tirpalle ja mietin, miten kummallinen sisaruspari he olivatkaan. Nata viisauden ja järkevyyden perikuva ja Tirppa hulttio, jos sellaista sanaa saattoi tytöstä käyttää. Silti he olivat paljon yhdessä ja Nata taisi olla aina valmiina pelastamaan pikkusiskonsa pulasta. Toisaalta, enkö minäkin tekisi mitä tahansa, jos Danni tarvitsisi apuani? Kyllä, siitä ei ollut epäilystäkään.

- Me lähdetään Dannin kanssa käymään Tallinnassa, kerroin vaihtaakseni puheenaihetta.
- Oi, koska? Tirppa kysyi.
- Maanantaina. Päiväksi vaan, mutta kumminkin.
- Hei, mä tulen mukaan!
- Kiitos mutta ei kiitos, sanoin jyrkästi samalla, kun Nata läppäisi Tirppaa takaraivoon.
- Sulla ei onneksi ollu rahaa, hän sanoi uhkaavasti.
- Sähän lupasit lainata.
- Ruokaan, en mihinkään matkailuun.
- Vois vanhukset vähän sponssata, Tirppa arveli.
- Unohda niiden kiusaaminen. Alissa, mitä te meinaatte tehdä?
- Ei aavistustakaan, kai me vaan kävellään ympäri kaupunkia, arvelin sillä seurauksella, että sisarukset alkoivat muistella kivoja kauppoja ja hyviä ravintoloita ja kahviloita.

- Ja sitten teidän pitää ostaa halpaa viinaa, Tirppa muistutti. – Kai teillä on kaljakärryt.
- Ei, naurahdin. – Mä en tosiaankaan ajatellu kulkea kärryt kainalossa sen näkösenä, että oon hakemassa vuoden viinoja.
- Hölmö, niin kaikki tekee! Se on niin paljon halvempaa – ja ettehän te kuitenkaan mitään absolutisteja ole. Saat lainata multa, Tirppa päätti.
- Kiitos mutta ei kiitos, sanoin, vaikka aloinkin ajatella, että ehkä idea ei ollut ihan huono. Juhana voisi olla paremmalla tuulella, jos toisin hänelle tuliaisiksi laatikollisen olutta.
- Me voidaan lähteä hakemaan ne saman tien. Onko sulla auto? Tirppa kysyi nousten seisomaan.
- Ei… sanoin ja huomasin nousevani itsekin. Näköjään olin lähdössä lainaamaan kaljakärryä.
- Ei se mitään, mennään bussilla.

Nata katsoi meitä hämmästyneenä, ja hiukan hämmästynyt minäkin olin. Jotenkin Tirppa oli vaan saanut minut johdateltua tähän tilanteeseen, enkä kehdannut perua.
- Älä anna sen naruttaa sua mihinkään, Nata sanoi ankarasti, kuin Tirppa ei olisikaan läsnä.
- Mihin se voisi mut naruttaa? ihmettelin.
- Ihan mihin tahansa.

Kadutti minua vähäsen, kun lähdimme bussipysäkille. Minähän en ollut koskaan oikein päässyt perille Tirpasta. Oletusarvoisesti pidin ihmisistä, mutta hänen käytöstapansa eivät sopineet mihinkään oppimaani lokeroon. Melkein pelkäsin häntä, sillä enhän voinut olla varma, että hän käyttäytyisi, kuten olin oppinut olettamaan ihmisten käyttäytyvän.

Nyt, kun olimme kahden kesken, Tirppa oli kuitenkin täysin normaali. Hän kyseli, oliko ihanaa asua yhdessä poikaystävän kanssa ja kertoi, että oli itse saanut isoäidiltään perinnöksi asunnon.
- Asunnon? toistin epäuskoisesti. – Mutta miten se on mahdollista? Siis entäs Nata?
- No oikeasti me saatiin molemmat rahaa, Tirppa oikaisi. – Mä pistin sen asuntoon ja Nata istuu sen päällä, kunnes se valmistuu.
- Vau, aikamoinen isoäiti.
- No ei se ihan kokonaisen asunnon verran ollut. Sen verran kuitenkin, että sai loput helposti lainaa, Tirppa tunnusti.
- Oletko sä jo töissä? Mä luulin, että säkin opiskelet!
- Mä valmistuin jouluna.
- Mitä sä sitten teet?
- Mä olen lastenhoitaja.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että luojan kiitos minulla ei ollut vielä lapsia, mutta se oli niin häijysti ajateltu, että omatuntoni nousi välittömästi takajaloilleen. Melkein pyysin anteeksi, vaikken ollut sanonut mitään ääneen.
- Olipa sulla hyvä säkä. Missä sä nyt sitten asut? sanoin sen sijaan niin ystävällisesti kuin osasin.
- Tässä, Tirppa sanoi, kun ohitimme Paavalin kirkon.

Nousimme bussista ja kävelimme ehkä puolisen kilometriä rannan suuntaan, kunnes olimme samansuuntaisella kadulla kuin Hämeentie, muutamien ruskeiksi rapattujen kerrostalojen edessä.
- Tässä se on, Tirppa sanoi ja avasi yhden ovista. Seurasin häntä ja olimme asunnossa, joka oli samassa tasossa kuin rapun ovikin. Huomasin ajattelevani, miten kätevää oli, kun ei tarvinnut kantaa huonekaluja. En tiennyt, mitä odottaa, mutta yllätyin joka tapauksessa. Okei, vanhan tupakansavun haju ei yllättänyt, mutta muuten asunto oli aika sievä. Pienehkö, vain yksi huone ja keittiö, ja matala sijainti ja ruskea kokolattiamatto tekivät siitä vähän pimeän, mutta siellä oli minimalistisesti vain sohva, sohvapöytä ja pieni pyöreä pöytä tuoleineen. Tirppa kai nukkui sohvassa, jota peitti paksu musta-harmaa peite, oletin, ja minun teki mieli kyykistyä tuijottamaan mattoa. En ollut kuvitellut, että missään enää olisi kokolattiamattoa tässä maassa.
- Onneksi mä petasin aamulla ja siivosin muutenkin, vaikken tiennykkään, että saisin vieraita, Tirppa sanoi tyytyväisenä.
- Eikö tää matto ole kauhean epähygieeninen? kysyin.
- Voi olla. Ehkä mä joudun jossain vaiheessa repimään sen pois. Mutta en mä jaksanut heti alkuun.
- Sä et ole sitten kauan vielä asunu täällä?
- Pari kuukautta vasta.

Se selitti, miksen ollut kuullut asiasta Natalta mitään. Ehkä hän oli pitänyt muille kämppiksille kekkerit perintönsä kunniaksi, mutta luultavampaa oli, ettei hän ollut sanonut siitä mitään. Eiväthän lottovoittajatkaan kai juuri huudelleet asiasta ympäriinsä.
- Okei, tota. Se kärry, sanoin ja huomasin ikkunalaudalla tuhkakupin ja tiskipöydällä tyhjän olutpullon.
- Etkö sä halua kahvia?
- En kiitos, mähän just join.
- Entä kaljan? Onko sulla yhtään tupakkaa?
- Ei satu olemaan, pahoittelin.
- No mä käärin sitten sätkän. Ota sä jääkaapista meille kaljat, mun pitää varmaan vähän etsiä sitä, Tirppa ohjeisti.

En tiennyt miten kieltäytyä, enkä myöskään miksi, joten menin ja avasin jääkaapin oven. Siellä ei ollut paljonkaan ruokaa, mikä juorusi siitä, ettei täällä ollut asuttu kauan. Juhanan jääkaappiin oli jo ruvennut kertymään kaikenlaista ja se näytti täydemmältä, kun siellä oli mansikkahilloa, maustekurkkua ja muuta sellaista, jota ei syöty muutamassa päivässä. Tirpalla oli vain margariinia, maitoa, juustoa, tomaatteja ja olutta. Pääelintarvikkeet selvästikin. En kurkkinut laatikoihin, otin vain pari kaljaa ja avasin ne tiskipöydällä lojuvalla avaajalla. Tirppa istui sillä aikaa pöytänsä ääressä ja askarteli sätkäkoneen kanssa. Se näytti kiehtovalta.
- Anna mä katson, pyysin.
- Etkö sä ole tämmöstä ennen nähnyt? hän kysyi huvittuneena.
- En, minun piti tunnustaa.

Jäin istumaan pöydän ääreen kylmän kaljani kanssa, kun Tirppa meni penkomaan eteisen kaappirivistöä. Jatkoin ympärilleni katselemista hänen etsiessään. Seinillä oli pari julistetta, Cats ja Phantom Of The Opera. Tuuletusikkuna oli ammollaan, mutta sitä näytti peittävän jonkinlainen kananverkko. Menin tutkimaan sitä lähemmin ja Tirppa ilmoitti eteisestä harkitsevansa kissan ottamista, kun ikkunakin oli valmiiksi kissanpitävä.
- Sopiiko kissa ja kokolattiamatto yhteen? kysyin samalla, kun näin hänen tipauttavan samaiselle matolle pätkän tuhkaa. Sopivatko Tirppa ja kokolattiamatto yhteen, siinäkin oli ihan hyvä kysymys.
- Tässä se on, hän sanoi tyytyväisenä ja nosti esiin kokoontaitetun kärryn.

Olin iloinen päästessäni ulos, vaikka Tirppa olikin osoittautunut odotettua järkevämmäksi. Asunto oli jotenkin ahdistava. Soitin toiveikkaana Juhanalle ajatellen, että jos hän sattuisi olemaan liikkeellä, voisin saada kyydin kotiin. Hän ei kuitenkaan vastannut puhelimeen, joten päätin viedä kärryn Dannin hoteisiin, sillä hän oli kotona.
- Tuotko pari siideriä tullessas? hän pyysi.
- Hupsis, sanoin, sillä minusta tuntui ensin mahdottomalta mennä kauppaan kaljakärry kainalossa ja kaljalta haisten. Onneksi muistin, että minulla oli pastilleja laukussani. – Okei. Montako on pari?
- Pari. Onko sulla kotiinmenoaikaa? Mä ajattelin mennä tohon terassille, tuutko mukaan?
- Mihin sä sitten siideriä tarvitset?
- Meikkaamiseen. Tuutko mukaan?
- Tulen ihmeessä, päätin. Voisin pyytää Juhanaa hakemaan minut siitä ja saisin kaljanhajun peitettyä siiderin miellyttävämmällä tuoksulla. Olinhan sentään lomalla.

16. Ulkomailla
Maanantaina heräsin huonosti nukutun yön jälkeen puoli seitsemältä. Juhana oli jo noussut lähteäkseen töihin ja paiskoi kaapinovia niin, että vaikka olin ajatellut olla heräävinäni vasta hänen mentyään, en kestänyt sitä.
- Onko sun pakko metelöidä, mä olen nukkunut muutenkin huonosti, äyskin laahustettuani keittiöön, jossa Juhana kolisteli parhaillaan astioita.
- Mikä sun unias haittaa?
- Matkakuume kai, huokaisin ja se oli varmasti oikea diagnoosi. Olkoonkin, että kyseessä oli vain päiväristeily Tallinnaan, en ollut tottunut matkustamiseen.
- Niin joo. Niinhän se olikin. Ethän sä ole muusta puhunut päiväkausiin.

Se ei pitänyt paikkaansa, olin ollut hyvin hiljaksiin koko asiasta, etten ärsyttäisi Juhanaa. Niinpä otin lasillisen mehua, vaikkei minun tehnytkään mieli, ja menin parvekkeelle istumaan. Miksi minä antaisin Juhanalle tilaisuuden vängätä ja nalkuttaa, menisi vaan omakin päiväni piloille. Hän lähtisi ihan pian, jotta ehtisi kävellä töihin ja minä voisin ruveta omiin hommiini.

Heiluttelin varpaitani ja odotin kuulevani oven käyvän. Kuulinkin, mutta se oli väärä ovi, parvekkeen ovi. Hyppäsin pystyyn, mutta en nähnyt sisällä Juhanasta enää kuin poistuvan selän, eikä hän reagoinut mitenkään, vaikka paukutin lasia ja huusin. Jumaliste, miten suutuin. Tuo oli raukkamaisuuden huippu, jättää minut parvekkeelle topissa ja alushousuissa, aseenani vain mehulasi, joka sekin oli jo tyhjä. Paistuisin tänne ennen Juhanan työpäivän päättymistä puhumattakaan siitä, mitä Danni sanoisi, kun en ilmestyisi hänen luokseen kohtapuoliin.

Onneksi rapunovi oli suunnilleen parvekkeemme alapuolella, joten siirryin roikkumaan kaiteelle ja odottamaan, että Juhana astuisi ulos. Silloin kiekaisin niin, että piha raikui, välittämättä siitä, kuinka monta lomaa viettävää naapuria herätin.
- Juhana perkeleen Suuronen, tuu heti paikalla takasin ja päästä mut pois täältä, tai mä tapan sut! huusin. Juhana vilkuili ympärilleen, ennen kuin ymmärsi katsoa ylös. Sikäli kun erotin, hän esitti melko onnistuneesti hämmästynyttä.
- Mitä sä siellä teet?
- Sä suljit mut tänne, senkin idiootti!

Minun oli mahdoton tietää, oliko hän tehnyt sen tahallaan vai ei. Ainakin hän kääntyi saman tien palaamaan ja muutaman minuutin kuluttua ovi oli auki.
- Víttu mikä raukkis, räyhäsin ja tönäisin häntä rintaan molemmin käsin.
- No en mä sitä tahallani tehny! En mä tiennyt, että sä olit siellä!
- Etpä, matkin.
- En tietystikään!
- Mä en usko sua. Sä et vaan halua, että mä teen mitään hauskaa ilman sua, syytin, mutta Juhana vilkaisi kelloa ja sanoi, ettei hänellä ollut nyt aikaa kuunnella nalkuttamistani. Tuhahdin ja marssin kylpyhuoneeseen. Sitä ovea ei ainakaan saanut lukkoon ulkopuolelta.

Viileän suihkun jälkeen olivat tunteenikin jo vähän viilenneet, olinpa peräti pahoillani kaikesta, mitä olin suustani päästänyt. Ei kai Juhana nyt todellisuudessa niin lapsellinen voinut olla, että oli tarkoituksella sulkenut minut ulos? En halunnut uskoa sellaista. Laitoin hänelle sovittelevan tekstiviestin, ennen kuin aloin pukeutua, mutta vastausta ei kuulunut, ennen kuin lähdin kohden Dannin kämppää. En ollut sitä odottanutkaan. Hänellä ei ollut aikaa räplätä kännykkää kuin korkeintaan ruokatunnilla. Oli kuitenkin mukava ajatella, että viestini odottaisi siellä ja saisi hänet paremmalle tuulelle sitten päivemmällä.

Herätin Dannin, vaikka kello oli jo melkein yhdeksän, kun soitin hänen ovikelloaan. Hän väitti, etten ollut, mutta hänen silmänsä olivat sikkarassa ja hiukset siihen malliin pystyssä, ettei hän ainakaan viittä minuuttia kauemmin ollut ollut ylhäällä.
- Älä huijaa vanhempaas, sanoin hellästi, sillä oli yhtäkkiä kauhean hauskaa nähdä hänet tuolla lailla unenpöpperössä, kun oli tottunut siihen, että se oli jokapäiväistä. Äkkiä minua ei huvittanut ollenkaan kasvaa aikuiseksi ja asua omillani, erossa Dannista ja muista.

Matkakuume tarrasi mahastani taas, kun lähdimme kohden satamaa.
- Mitä jos me mennään väärään laivaan, tuskailin ja Danni iski kyynärpäänsä kylkiluihini niin, että ähkäisin.
- Jos sä olet päässy lääkikseen niin kai sä olet tarpeeksi fiksu lukeaksesi, mistä meidän laiva lähtee? Sitä paitsi ei tähän aikaan varmaan muita lähde, ainakaan samasta paikasta. Vieläkö Juhana murjottaa siitä, ettet sä ole kotona imuroimassa tänään?

Koska hän kysyi niin suoraan, en oikein voinut muuta kuin kertoa aamullisen välikohtauksen, vaikka en ollut aikonut mainita sitä. Danni suuttui ihan yhtä paljon kuin minä parvekkeella ollessani.
- Et oo tosissasi! Sehän on hullu!
- Ei tietystikään ole, ei se sitä tahallaan tehny, sanoin vakuuttavalla äänellä, vaikkei siitä niin kauan ollut, kun olin miettinyt samaa. Danni väitti vastaan ja kinastelimme aiheesta niin kauan, että olimme jo lippuluukulla vaihtamassa varaustamme matkalipuiksi, enkä ollut muistanut panikoida vielä ollenkaan.
- Lopeta toi kaahotus. Mihin me mennään tästä? kysyin, kun olin pistänyt pahvikortin laukkuni sivutaskuun.
- Yläkertaan, Danni sanoi varmasti ja se oli tosiaan ainoa suunta, mihin hallista pääsi. Sinne ihmisiä hiljalleen menikin, joten seurasimme heitä.

Matkustimme kevyesti, vain tyhjät reput harteilla, paitsi Tirpan kaljakärryä, joka Dannilla oli kankaisessa ostoskassissa. Yläkerran aulassa oli ihmisiä jo ihan mustanaan, ja sen nurkassa oli baari, johon pelkäsin Dannin raahaavan minut saman tien. Olin väärässä.
- Mä en tosiaankaan halua juoda kaljaa aamiaiseksi, hän sanoi lujasti ja kiskoi minut lähemmäs laivan sisäänkäyntiä. – Mennään laivalla kahville ja syödään jotain hyvää.
Olin samaa mieltä ja aloin nauttia lomapäivästä.

Laivamatka kesti tunteja, ei kovin montaa, mutta kuitenkin joitakin. Jo tunnissa olimme kiertäneet kaikki paikat laivalla ja juoneet ne kahvitkin. Istuimme vähän aikaa kannella auringossa, mutta viima oli niin kylmä, ettei siellä tarjennut kovin kauan. Aloin tympääntyä.
- Voisko täällä olla jotain ohjelmaa? kysyin äkäisesti.
- Onhan täällä. Bingoa. Karaokea. Kaljaa. Mennään kauppaan.
- Mehän sovittiin, ettei mennä kauppaan ennen kuin paluumatkalla. Ei kai me nyt ruveta kantamaan kaikkia ostoksia koko päivää Tallinnassa?
- Ei osteta mitään. Mennään haistelemaan hajuvesiä ja miettimään, mitä ostetaan paluumatkalla.
Siten kulutimme ajan, kunnes Tallinnan satama alkoi näkyä.
- Nyt painutaan ulkomaille, sanoin ihastuksissani.

En muistanut mitään Natan ja Tirpan suosituksista, mutta se ei haitannut. Danni ja minä lähdimme patikoimaan kohden kaupunkia, suoden vain silmäyksen kauppakeskuksille, joita törötti sataman reunalla. Säälin ihmisiä, jotka tekivät koko matkan vain kävelläkseen sata metriä niihin ja sitten takaisin laivaan. Me vaelsimme Vanhaan Kaupunkiin ja kävimme noin sadassa kaupassa. Danni innostui värillisistä laseista, jotka olivat kaikki vähän erilaisia ja painiskeli ikuisuuden miettiessään, montako raaskisi ostaa ja minkä värisiä. Minun oli pakko hätistää hänet liikkeelle, sillä iltapäivä kului pelottavan nopeasti, emmekä olleet vielä syöneet mitään, emme edes juoneet. Löysimme terassin, jonka tarjoilijoilla oli pitkät hameet ja päässään pellavahilkat, jotka näyttivät sadan vuoden takaisilta ja jonka liitutaululla mainostettiin hunajaolutta. Se oli ohittamaton paikka. Hunajaoluen oli pakko olla hyvää, eikö?

Se oli, ja lisäksi istuminen oli ihanaa. Oli kuuma ja jalkani tuntuivat kasvaneen pari numeroa. Dannin iho näytti käristyneeltä olkaimien vierestä, ja kun huomautin siitä, hän laski kauhistuneena niin topin kuin rintsikoidenkin olkaimet alas.
- Mä en halua rajoja, en enää tässä vaiheessa kesää!
- Kerroinko mä sulle, mitä Stumppi sanoi mun rintsikoista? hihitin. Olin kertonut vierailusta, mutta luulin jättäneeni tämän kohdan pois.
- Sun faija? Koska se on sun rintsikat nähny?
- Ei se tietenkään olekaan, tai mitä nyt voi t-paidan läpi nähdä, nauroin ja kerroin koko episodin.
- Ja Juhana sanoi siihen mitä?
- Se oli sanaton, vakuutin.

Suunnaton raukeus valui jäseniini, kun siemailin hunajanmakuista juomaa isosta savikolpakosta, tuntui suorastaan, etten kohta enää pysyisi istumassa.
- Mä olen ihan tattis, en jaksais millään edes ajatella liikkeelle lähtemistä, huokaisin.
- Jäädään tänne, Danni sanoi yltiöpäisesti.
- Älä oo hassu!
- No me ei olla syöty vielä ja meidän piti. Ja mä voisin vielä haluta käydä parissa kaupassa. Ja mulla on edelleenkin kauhea jano ja nestehukka!
- En mä voi, Juhana odottaa mua kotiin! Ja meidän matkaliput… missä me nukuttais?
- Kaupunki on pullollaan hotelleja!
- Haloo, tän piti olla halpa reissu! Sitä paitsi sitten pitäis ostaa uusia vaatteita. Tällä kelillä ei voi pitää yhtä puseroa kuin puoli päivää, huomautin. Olin hionnut oman toppini jo läpimäräksi enkä toivonut mitään enempää kuin suihkua. Paitsi ehkä ruokaa.
- Sä olet tylsä ja keski-ikäistyny. Sehän ois seikkailu! Danni maanitteli, mutta huokaisi sitten, että olisi varmasti sitten aika lähteä etsimään ruokapaikkaa.
- Koska meidän pitää olla taas laivassa?
- Mä luulen, että viideltä.
- Luulet?
- No mä tiedän. Miten sä et muka tiedä?

Siten, etten vaan voinut saada kellonaikaa mieleeni. Hunajaolut tuntui tyhjentäneen muistini. Kelloni näytti melkein neljää, joten yritin ryhdistäytyä.
- Ruoka-aika. Mun on ihan pakko saada nyt jotain syötävää.
- Mennään etsimään, Danni sanoi reippaasti.

Olimme ison torin laidalla ja käytännöllisesti katsoen koko tori oli laajojen terassien valloittama. Ihmisiä oli sadoittain, joka pöytä näytti olevan varattu, mutta he näyttivät vain juovan ja nauttivan auringosta, eivät syövän.
- Mäkkäri, keksin ilahtuen ja osoitin torin vastakkaiselle kulmalle.
- Alissa, mä ennemmin kuolen nälkään kuin tulen ulkomaille syömään mäkkärissä, Danni ilmoitti ja oikeastaan olin samaa mieltä. Kuljimme eteenpäin ja Danni löysi meille ravintolan. Se oli pimeä kuin iltamyöhällä auringonpaisteen jälkeen ja sinne piti mennä jyrkkiä portaita, mutta se oli ihan oikea ravintola, ja mukavan tuntuinen vieläpä. Saimme pöydän ja ruokalistat ja Danni pyysi meille minulta kysymättä pullon viiniä.
- Mitä viiniä se on? kysyin epäillen.
- Toivottavasti jotain juotavaa. Enhän mä voi niitä nimeltä tuntea. Se oli toiseksi halvinta.
- Mistä sä tiesit, että mä edes haluan viiniä?
- No sori, mutta mä olen aina haaveillu saavani tilata kokonaisen pullon! Jätä juomatta sitten!

Sitä en aikonut tehdä. Ruokalistalla oli ihan normaalia perusruokaa ja tilasin itselleni kanaa ja maalaisperunoita ja hetken mietittyään Danni teki samoin. Hän kaatoi meille viiniä ja aloimme maistella sitä odottaessamme.
- Oletko sä huomannut, miten kauhean tylsä susta on tullut? hän avasi keskustelun.
- Kiitos vaan, tuhahdin loukkaantumatta.
- Miksei me voitaisi repäistä vähän? Itse asiassa, jos sä et halua maksaa hotellista niin varmasti täällä on yökerhoja, jotka on auki aamuun asti. Me voitais bailata hurjasti koko yö ja mennä aamulla terminaaliin nukkumaan ja odottamaan ensimmäistä Suomen laivaa.
- Juhana odottaa mua kotiin.
- Niin, että se saa taas lukita sut jonnekin talteen?

Vedin henkeä sanoakseni taas, että ei Juhana ollut tarkoituksella sulkenut minua parvekkeelle, mutta Dannin piikittely osui kipeästi.
- Sulla on pari hassua viikkoa lomaa ennen kuuden vuoden rypistystä, etkä sä malta olla yötä poissa kotoa, hän jatkoi, kun ruokamme oli tuotu.
- Oikeesti, sä nalkutat itse kuin olisit keski-ikänen vanhapiika, huomautin suu täynnä.
- Entä jos mä maksan hotellin?

Alkoi tuntua typerältä pistää Dannin argumenteille hanttiin. Eikö loma ollutkin vapaa-aikaa? Eikö vapaa-aikana voinut tehdä, mitä halusi, vaikka hetken mielijohteesta? Halusin kuitenkin miettiä vielä hiukan, joten tungin suuni täyteen ruokaa niin, etten pystynyt vastaamaan ja sillä välin Danni vaihtoi puheenaihetta. Hän alkoi ruotia alkavaa syksyä ja millaista olisi opiskella yliopistossa.
- Hemmetin rankkaa, arvelin jännityksen kouraistessa vatsaani.
- Sulla joo, epäilemättä. Mutta kyllä sä siitä selviät.
- Mä en tiedä, miten mulla riittää aika ja jaksaminen, tunnustin.
- Riittää ne. Jessillä ja Veskullakin on riittäny. Ja hei, muista, että Jessi sai vielä mut kesken kaiken!
- Ja mut kohta perään, muistin ja se ajatus kyllä lohdutti.
- Mutta älä sä rupea punkemaan kakaroita kesken kaiken.
- En tosiaankaan, lupasin. Pikku Taina-Teija ja Tomi saisivat kyllä luvan odottaa ainakin kuusi vuotta.

Söimme loppuun ja pyysimme laskun. Sitä odotellessamme tarkistin kellonajan.
- Hei hemmetti, nyt me myöhästytään! ulvaisin kauhuissani, kun näin, mitä se näytti: kymmentä vaille viittä. Emme me käsittääkseni olleet kauhean kaukana satamasta, mutta kun muistelin tulomatkaamme vanhaan kaupunkiin, olimme väkisinkin kävelleet ainakin pari kilometriä. Lisäksi piti ottaa huomioon, että ensin piti päästä sille reitille, jota olimme kävelleet. – Danni! puuskahdin.

Hän katsoi kuitenkin omaa kännykkäänsä yhtä yllättyneenä.
- Ohhoh, miten aika menee, kun on hauskaa. Mitä jos kokeiltaisiin kuitenkin, oisko jossain hotellissa tilaa?
- Onko meillä vaihtoehtoja?
- No onhan muita laivoja. Niitähän menee edes takaisin koko päivän.

Sitä en ollut tajunnutkaan ja helpotus valahti ylleni. Lysähdin tuoliin.
- Mennään sitten satamaan katsomaan, mihin aikaan menee seuraava, sanoin.
- Vai entäs jos kuitenkin mentäis mutkan kautta ja kokeiltais muutama hotelli?
Ajattelin hetken, mitä Juhana sanoisi, kun soittaisin ja sanoisin, että olimme myöhästyneet laivasta. Hän takuulla syyttäisi minua holtittomasta juopottelusta ja kysyisi, joko me konttasimme. Se olisi melkeinpä pahempaa kuin vain ilmoittaa, että olimme päättäneet jatkaa matkaamme seuraavaan päivään asti. Päätös oli helppo tehdä sen jälkeen.
- Kokeillaan sitten. Ja sitten käydään satamassa katsomassa, mihin aikaan täältä huomenna pääsee pois.

Oli vapauttavaa, kun kiire oli poissa. Maksoimme laskun kristillisesti tasan ja Danni kysyi tarjoilijalta, osaisiko tämä suositella edullista hotellia. Tyttö mietti ja pudisti päätään, mutta neuvoi sentään, mistä suunnasta meidän kannatti lähteä etsimään. Vatsat täynnä ja pienessä hiprakassa palasimme torille, jota aurinko paahtoi edelleen niin kuumasti, että melkein teki kipeää.
- Mihinkäs kauppaan mennään sitten? Danni kysyi, mutta minä pysähdyin niille sijoilleni.
- Ei kuule, ensin me selvitetään, missä me ollaan ens yö, ennen kuin tehdään mitään muuta.

Isot ketjuhotellit, joiden luo löysimme tarjoilijan ohjeita seuraamalla, näyttivät paitsi järjettömän suurilta, myös kalliilta. Minusta tuntui mahdottomalta marssia sisään niiden komeista ovista ja ruveta kyselemään yösijaa, mutta Dannilla ei ollut sellaisia estoja.
- Viru-hotelli – eikö se oo jotenkin kuuluisa? hän kysyi ja valitsi sen. Kymmenen minuuttia myöhemmin meillä oli huone. Se oli pienempi ja nuhruisempi kuin mitä olin hotellihuoneelta odottanut, mutta siellä oli ihana sänky, jonka päälle kaaduin Dannin tutkiessa kaapit ja kylppärin. Tuntui, että voisin oikein hyvin jäädä siihen loppuillaksi ja aamuun asti, viileääkin siellä oli. Tietenkään se ei käynyt päinsä ja halusin sitä paitsi selvittää kotiinpääsyasian. Danni sai älynväläyksen ja soitti Jessille komentaen tämän katsomaan netistä, millaisia laivoja oli valittavissa. Heidän neuvotellessaan minä yritin soittaa Juhanalle, mutta totesin kesken kaiken, etten halunnutkaan puhua hänen kanssaan. Runoilin tekstiviestin, missä pistin myöhästymisemme liian hitaan tarjoilijan syyksi.

- Mennään ostamaan liput, sanoin, kun Danni lopetti.
- Me voidaan tehdä se huomennakin, eihän me edes tiedetä, koska me herätään. Nyt mennään takasin kaupungille, shoppaillaan vähän lisää ja tullaan sitten suihkuun.
- Suihku ensin kuulostaisi ihanammalta.
- Mutta mä tarvitsen ainakin raittiimman puseron, mihin pukeutua sitten suihkun jälkeen, Danni sanoi ja siinä oli järkeä, joten nousin sängyltä. Hihitin koko matkan hissiin ja ulos hotellista sitä ajatusta, että ainakin paitamme olisivat raittiita, jos emme me ihan olleetkaan.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   25.8.15 21:59:03

Mä en taida ees jaksaa enää kommentoida tota Juhanaa...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.15 18:30:29

17. Hevoshommia
Palasimme Helsinkiin seuraavana iltapäivänä erinomaisen hauskan illan jälkeen. Olin todella iloinen siitä, että olimme joutuneet jäämään yöksi, joskin satamassa oli sittemmin selvinnyt, että todennäköisesti olisimme kyllä ehtineet kuitenkin laivaan. Viideltä siellä oli pitänyt olla, mutta lähtö oli tapahtunut vasta puoli kuudelta. Aikaraja oli varmaan asetettu, jotta meidänlaisemme mattimyöhäisetkin varmemmin ehtisivät kyytiin.

Me olimme sitten shoppailleet vielä hiukkasen, lähinnä välttämättömyystarvikkeita, jotta selviäisimme yllättävästä yöpymisestä, mutta myös vähän pientä kivaa, kuten vaatteet, joissa ilkesimme mennä katsastamaan muutaman drinkkibaarin ja yökerhon myöhemmin illalla. Huolimatta siitä, että minusta olimme ostaneet ihan liian ylitseampuvat raittiit puserot, anteliaat ja kiiltävää kangasta, olimme pahasti alipukeutuneita. Ja lyhyitä. Tunsin itseni hobitiksi, kun odotimme juomiamme virolaiskaunotarten keskellä. He tuntuivat kaikki olevan puoli metriä minua pidempiä eikä yhdelläkään ollut edes ripsi vinossa. Siellä ymmärsin täydellisesti, miksi he pilkkasivat suomalaisia tuulipukukansaksi.
- Älä välitä, ei ne kaikki voi olla malleja ja missejä. Muistatko sä Merlinin? Yhtä persjalkanen se oli kuin mekin, Danni lohdutti.

Rahaa oli mennyt monta kertaa enemmän kuin mitä olin budjetoinut, mutta en uskaltanut olla ostamatta Juhanalle lupaamaani kaljalaatikkoa ja koska se näytti naurettavan yksinäiseltä Tirpan kärryssä, ostin toisenkin, ja tietysti Danninkin siiderilaatikko nostettiin siihen päällimmäiseksi. Sellaisen kuorman kanssa rantauduimme Helsinkiin. Danni oli pistänyt minut soittamaan Juhanalle mereltä ja pyytämään, että hän tulisi meitä vastaan. Olin suostunut, koska ajatus taksista vihlaisi lompakossani ja kävelemisestä bussipysäkille kantapäissäni. Juhana oli lyhytsanaisesti luvannut tulla ja odotin aika huolissani, mitä hänellä olisi sanottavana.

Ankarasta ilmeestään huolimatta Juhana ei lausunut mitään poikkipuolista, kun löysimme hänet parkkipaikalta.
- Oliko hauska reissu? hän vain kysyi.
- Oli. Etkö sä halaa mua? kysyin helpottuneena.
- Kiitos en, sä olet kuitenkin tupakoinu koko matkan.
- Sä olet tosi kiltti, kun tulit hakemaan meitä! sanoi Danni ja hän halasi Juhanaa: hän oli juuri heittänyt tupakantumpin pois ja tallannut sen sammuksiin, joten hänen ympärillään leijui vielä sankka tupakanhaju, jota Juhana huiski pois kädellään.

Veimme tietysti ensin Dannin Kallioon. Juhana jutusteli matkalla sinne, että voisimme samalla käydä moikkaamassa Mailista, mutta pysäköintitilanne siellä oli niin mahdoton, että seisoimme vain vähän aikaa muun liikenteen tukkona, kunnes Danni sai kantamuksensa takakontista, ja jatkoimme matkaa. Olin iloinen siitä. Minulla ei varsinaisesti ollut krapula, mutta minua väsytti megalomaanisesti eikä vierailu anopin luona ollut ihan kärjessä niiden asioiden listassa, joita halusin nyt tehdä.

- Ihanaa, ettet sä ruvennu laukomaan mitään typeryyksiä Dannin kuullen, huokaisin, kun olimme päässeet kotiin. Juhana oli ollut sanaton koko loppumatkan ja minulla oli sisäinen pakko katkaista hiljaisuus jotenkin.
- Ai jaa, hän sanoi lyhyesti ja paukautti toisen kaljalaatikon tiskipöydälle niin, että sen sisällä varmaan kuohui. Avasin sen, jota olin itse kantanut nostaakseni sieltä muutaman jääkaappiin viilenemään. – Nytkö sä aiot jatkaa ryyppäämistä? hän kysyi syyttävästi.
- Näytänkö mä muka siltä? kimmastuin.
- No kauhee kiire jäähdyttää niitä.
- No ihan niin. Kai sitä voi ilta-auringossa parvekkeella ottaa kylmän oluen? Sitä paitsi sulle mä ne toin, kyllä sä tiedät, että mä juon mieluummin siideriä!
- Mulla on huomenna työpäivä, Juhana sanoi ja meni pois keittiöstä. Minä painoin otsani vasten jääkaapin hyllynreunaa ja vannon, että jos minulla vain olisi sillä hetkellä ollut Käpylän solu hallinnassani, olisin häipynyt saman tien.

Juhana murjotti pari tuntia, mutta kyllästyi kai sitten ja suostui lopulta juomaan yhden oluenkin.
- Musta oli törkeetä noin vaan jättää tulematta sillon, kun lupaa, hän moitti minua.
- Mähän sanoin, että me jäätiin laivasta! Eikä oltu kännissä! Ei sieltä uidakaan voi! papatin vastaan ja äänensävyni kai sai hänet toppuuttelemaan.
- No älä nyt hermostu. Pääasia, että sä olet kotona.
- Niin, sanoin leppyen. Parvekkeella ei ollut yhtä kuuma kuin Tallinnan Raatihuoneentorilla edellispäivänä, mutta mukavan lämmintä ja minulla oli hyvä olo.
- Me ei olla enää pitkään aikaan käyty lenkillä, Juhana huomautti, mikä oli totta. Koko kunnonkohotus oli hiljalleen unohtunut, kun hän oli jäänyt lomalle.
- Mä en jaksa tänään!
- Mennään huomenna pikku lenkki ja ylihuomenna tosissaan.
- Mennään vaan huomenna, mutta ylihuomenna me lähdetään Dannin kanssa sukuloimaan, sanoin varovaisesti. Hangossa käymisestä oli ollut puhetta niin, että Juhana tiesi siitä kyllä, mutta silti minua vähän hirvitti.
- Just joo, hän puuskahti.
- Me ei olla käyty siellä koko kesänä, puolustauduin.
- No eikö me ois voitu käydä sielläkin sillon, kun mulla oli loma.
- Mä yritin. Sä et halunnu etkä ehtiny sillon, muistutin ja sitä ei Juhana voinut kieltää, joten katsoin voittaneeni sen erän.

Danni oli ehdottanut, että viettäisimme seuraavan päivän kumpikin omilla tahoillamme, ettemme kyllästyisi toistemme pärstiin, mutta siitä huolimatta hän soitti minulle jo aamulla.
- Koska sä olet viimeksi jutellut Annin kanssa? hän kysyi. Minun piti miettiä.
- Viime viikolla kai. Miten niin?
- Koska mä näin sen illalla kaupungilla ja se oli huolissaan, isolla hoolla.
- Mistä?
- Kodiakista. Se meinaa, että sillä on joku paikka kipeänä, kun se on kuulemma ihan mahdoton ratsastaa.

Huokaisin syvään. Jos minulla olisi ollut määräysvalta Annin suhteen, olisin pakottanut hänet ainakin kaksi kertaa viikossa ratsastustunnille. Tiesin, että hän oli kesällä käynyt muutamilla Kopseessa järjestetyillä kursseilla, mutta hänen toiminnassaan ei ollut jatkuvuutta. Kukaan sellainen, joka tunsi hänet ja Kodin kunnolla, ei pitänyt heitä silmällä minua lukuun ottamatta, eikä minunkaan osallistumistani voinut nyt kesällä kehua. Kun olin ollut vuorotöissä, tuntui, etten koskaan ollut ehtinyt Annin mukaan tallille, etenkään Juhanan loman aikana. Ymmärsin yhtäkkiä, ettei Anni ollut käynyt kilpailemassakaan koko kesänä, ja se oikeastaan selvitti koko tilanteen vakavuuden. Tietysti kuljetus olisi ollut hieman hankalampaa kuin edelliskesänä, kun hän oli saanut Kodiakin mukaan Mustaojan traikkuihin, mutta ei siinä mitään mahdotonta olisi ollut. Annin isä olisi todennäköisesti ostanut hänelle trailerin ja isomman vetoauton, jos hän olisi pyytänyt, tai Mustaojalta olisi joku voinut tulla apuun. En ollut kuullut hänen edes mainitsevan ratsastuskilpailuja sitten huhtikuun.

- Mä en usko, että sillä on mikään vikana, sanoin Dannille. – Tai no, onhan se tietysti mahdollisuuksien rajoissa, mutta todennäköisesti se tarvitsee vaan läpiratsastusta.
- Mä lupasin Annille, että me mennään tutkimaan tilanne, joten kerää ridauskamppees ja tule ulos vartin päästä.
- Mulla on kamat siellä.
- Mä tulen hakemaan. Ollaan pelastuspartio Bernard ja Bianca. Tai Kim ja Aggie.
- Kuule, sä taisit just keksiä ihan loistavan liikeidean! Ruvetaan ongelmahevoskonsulteiksi telkkariin! nauroin ja muistin Charmin. Huomasin pahoillani, että olin unohtanut sen, ja niin kun se oli minua inspiroinut. En edes tiennyt, oliko se enää Arskalla.

Danni tuli hakemaan minua Jerryn Seatilla, sillä olimme viekkaudella, sisarellisella painostuksella ja osittain tekaistuilla tilastotiedoilla saaneet hänet lupaamaan, että hän ajaisi ensimmäisen kuukauden vanhusautolla eikä omalla tuliterällään. Hän oli uskonut, ettei Hanna kiittelisi häntä, jos hän heti ensimmäisinä viikkoina mälläisi uuden ajokkinsa, kuten tuoreiden nuorten mieskuskien oli tapana. Ehkä eniten oli kuitenkin vaikuttanut se Dannin väittämä, että niin kauan, kun auto oli sisäänajovaiheessa, sillä ei saanut ajaa kuin maltillista kahdeksaakymppiä. Joka tapauksessa meillä oli nyt kaupungissa näppärä pieni ajopeli, olkoonkin, että se oli toistaiseksi ollut vain Dannilla. Nyt vaadin saada ajaa sillä vanhemman oikeudella ja koska en uskonut Dannin muistavan reittiä.

Kodiak vietti leppoisaa kesäpäivää poniystävänsä kanssa lähes kaljuksi kalutulla laitumella. Nälkä niillä ei kuitenkaan voinut olla, sillä aidan lähellä oli jäänteitä vaaleanvihreästä heinäkasasta, väristä päätellen Arvi oli jostain saanut ihan tuoretta satoa. Molemmat ruunat katselivat meitä laiskasti, mutta eivät tehneet elettäkään siirtyäkseen lähemmäs muutaman aidan takana kasvavan puun varjosta. Saimme kävellä sinne hakemaan Kodin.
- Jospa se on oikeasti kipeä. Kokeillaan sen jalat, ehdotin.
- Ja selkä, sanoi Danni.
Teimme niin, molemmat vuorollamme, mutta lukuun ottamatta pientä turvotusta vuohisissa, jonka päättelimme johtuvan sään kuumuudesta, emme löytäneet hevosesta moitittavaa.
- Ei kun ratsaille, sanoi Danni.
- Voit säkin, jos haluat, tarjosin.
- Enhän mä ole ratsastanu sillä suunnilleen ikinä, mitä järkeä. Sulla on sentään jonkinlainen kuva siitä, miltä sen pitäis tuntua.

Se oli totta, joten menin vaihtamaan ratsastustamineisiin, joita sain vähän aikaa hakea satulahuoneesta. Ne löytyivät lopulta kaapin päältä. Danni harjasi hevosen sillä aikaa ja satuloimme ja suitsimme sen yhdessä. Anni oli sitten viime näkemän lisännyt sen varusteisiin martingaalin, mitä ihmettelin, mutta ajattelin sitten, että ehkä hän oli halunnut hypätä ja ottanut sen hätävaraksi. En minäkään sitä viitsinyt irrottaa, eipä se menoa haittaisi.
- Pitäiskö juoksuttaa ensin tai jotain? Danni kysyi epäröiden.
- En mä näe mitään syytä, eihän se ontunu tai mitään eikä sillä ole ollu vapaata sanoin lehteillessäni läpi Kodiakin päiväkirjaa, joka vilisi kiukunsekaisia kuvauksia jäykkyydestä, ryntäilystä ja jäkittämisestä. Lisäsin kannukset ja raipan omiin varusteisiini.

Ratsastuskoululla oli hiljaista, mikä ei sen paremmin yllättänyt kuin pelästyttänytkään minua. Olivathan koulut jo alkaneet ja kaikki toiminta oli taas keskittynyt iltoihin. Olin tietysti vähän huolissani siitä, mitä Arska oli minulle Annilla kertonut, mutta toiveajattelin hänen stressaavan turhia. Ja ellei niin kävisi, niin aika vähissä olivat minun keinoni vaikuttaa asiaan. Sen verran katselin ympärilleni, että näin tutut tuntihevoset tarhoissaan, muille oli kuulemma rakennettu rauhallisempia tarhoja kauemmas tallista. Jasun hevoset olivat siellä jossain ja niin varmaan Charmikin, jos se vielä oli täällä. Ehdotin Dannille, että kävisimme etsimässä sitä, kunhan olisin ratsastanut.
- Mun puolesta, hän sanoi välinpitämättömästi. – Jos sä tykästyt johonkin lämppäriin niin mä haluan kyllä nähdä sen.

Ensin oli kuitenkin Kodiakin vuoro. Se luimisti korviaan, kun nousin satulaan, mutta sitten se ei tuntunutkaan ollenkaan niin pahalta kuin olin kuvitellut. Aika vino se oli, muttei niin vino, ettei sitä saanut suoristettua pienellä maanittelulla, eikä se edes ajatellut ryntäillä tai jäkittää. Tosin en antanut sille tilaisuuttakaan miettiä omiaan. Oli jo melkein kaksi viikkoa siitä, kun olin viimeksi ratsastanut ja minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin, kun pistin Kodiakin tekemään, mitä halusin. Minun pitäisi ehtiä tätä useammin, paljon useammin!

- Eihän siinä ole mitään vikaa, summasi Danni aidan takaa, kun olin ratsastanut ravia hikeen asti ja annoin hevoselle hetkeksi pitkät ohjat.
- Mä en epäillytkään, että siinä olisi, tunnustin. – Anni on vaan vähän liian kiltti. Ja Kodiak taitaa tietää jo, ettei sen auta ryppyillä, kun mä olen paikalla. Mitenkähän se vuokraaja pärjää sen kanssa? Mä en huomannut lukea sen kirjoituksia.
- Se ei enää käy, Danni sanoi yllätyksekseni.
- Mistä lähtien?
- Tästä lähtien kun koulut alko. Niin Anni sanoi, ja sekin taisi rassata sitä aika lailla. Tai olisi se voinut käydä viikonloppuisin, mutta Anni sano, ettei se ala antamaan ainoita valoisia ratsastuspäiviään pois, kun kohta on taas marraskuu.
- Okei, sanoin mieli vähän mustuen. Se tarkoittaisi suunnatonta projektia uuden vuokraajan löytämiseksi ja minä saisin kuunnella kaikki Annin jahkaamiset ja toimia apuratsastajana sillä välin. Tietysti oli hölmöä ruveta valittamaan asiasta nyt, kun olin juuri todennut tarvitsevani lisää ratsastuksen tuomaa mielihyvää, mutta kokemuksesta tiesin, että hän kaipasi eniten apua silloin, kun minullakin oli kiireintä. Tai siltä minusta ainakin tuntui.

Sitten, ihan arvaamatta, Kodiak otti ja lähti. Olin ehtinyt kiertää pois Dannin luota ja kääntyä taas palaamaan, kun hevonen jännittyi ja katosi kohden porttia. Minä pysyin mukana, joskin selkäni nytkähti ilkeästi. Portilla olin jo saanut ohjat lyhyemmiksi ja Kodiakin tehtyä siihen äkkipysähdyksen onnistuin ottamaan ne kunnolla käsiini.
- Pistä siihen vauhtia! Danni sanoi kulmat uhkaavasti rypyssä. En ollut muuta ajatellutkaan. Läimäisin varuiksi raipallakin ja Kodiak siirtyi ilmaan potkaisten epätasapainoiseen laukkaan. Ryhti ja tahti kuitenkin paranivat askel askeleelta ja ajoin sitä eteenpäin niin kovaa kun uskalsin. Samalla näin, mikä sen todennäköisesti oli ajanut tekemään temppunsa. Rosa oli tulossa tallipihalle vaunujen kanssa. Kodiak oli varmasti nähnyt ne kymmeniä kertoja, minäkin olin nähnyt sen näkevän ne monesti. Se oli vain tulkinnut tarjoamani lepohetken ja pitkät ohjat tilaisuudeksi päästä niskan päälle.

Kodiakin kunnossa ei ollut mitään vikaa, mutta kolmen tai neljän kierroksen jälkeen se alkoi ehdotella, että vauhtia voisi hiljentää. Tunsin synkkää tyydytystä, kun en antanut sen tehdä niin, ennen kuin puoli kierrosta myöhemmin, ja silloinkin aloin vain koota sitä ja lyhentää askelta. Se ei ollut osaavinaan vaan tiputti raville, joten jouduin ajamaan sen pari kertaa uudestaan siihen kenttäratsastuslaukkaan, josta olimme aloittaneet. Sitten huomasin tuntevani kostonhimoa ja kylmää tyytyväisyyttä siitä, että pystyin pompottamaan hevosta ja lopetin. En ehkä tehnyt mitään virallisesti väärin, mutta Vesku olisi ravistanut niskani sijoiltaan, jos olisi tiennyt, millaisella asenteella ratsastin. Laskin taas ohjat pidemmiksi, kunhan olin saanut Kodiakin rytmikkääseen raviin, johon yleensä pyrin päättämään ratsastukseni. Hevonenkin tiesi tapani, ja kai Annikin edelleen teki samoin. Se venytti kaulaansa ja pärskähti pari kertaa tyytyväisenä ja pääsimme kunniallisesti kohtaan, jossa saatoin taas antaa sen kävellä. Ohjien laskeminen käsistäni tuntui huonolta ajatukselta; selkälihaksiani juili, mutta pakottauduin tekemään sen silti. Pitihän elikolle antaa tilaisuus näyttää, ettei se porsastellut säännönmukaisesti.

- Se ontuu, sanoi Rosa aidan takaa lyhyesti ja lakonisesti.
- Tietenkään se ei onnu, väitin vastaan, sillä kai minä nyt olisin sellaisen huomannut. Mutta kun vähän tunnustelin askelten tahtia, huolestuin. Se ei ollut niinkään selvää ontumista, mutta jotain omituista siinä oli.
- Se töpöttää, sanoi Arska, joka oli huomaamattani ehtinyt paikalle hänkin. Sydämeni humpsahti ja tunsin, miten kylmä hiki nousi kasvoilleni kuuman ja valuvan tilalle. Olinko rikkonut Annin hevosen? Pysäytin Kodiakin ja hyppäsin alas.
- Mikä sillä on? Miltä se näyttää? kysyin hätääntyneenä ja Danni kömpi aitalankkujen välistä kentän puolelle.
- Katso itse, hän sanoi ottaen kiinni ohjista ja siinä kohden aloin olla varma, että se hyvä eteen-alas-ravikaan ei ollut ollut oikein kunnollista. Nyt, kun oikein ajattelin, oli sekin ollut ehkä vähän… töpöttävää?
- Kaviokuume? ehdotti Rosa.
- Ei voi olla, ei sillä laitumella, missä ne on, sanoin ja katsoin, miten Danni talutti Kodiakia ensin käynnissä, sitten ravissa. Se ei varonut mitään jaloistaan, mutta kyllä se jotenkin liikkui varovaisesti. Kai. Ehkä. En enää oikein uskaltanut luottaa silmiini, kun perstuntuma oli minut pettänyt. – Ei kai me laitettu suojia liian tiukalle?
- Tulkaa kylmäämään sen koivet, Arska ehdotti ja koska se oli sekä järkevä että toteutettavissa oleva toimenpide, teimme niin. Rosa tuhahteli ja sanoi, että hänen piti viedä Roope syömään, mutta me kolme jäimme vuorottelemaan ohjaksissa ja vesiletkussa. Kun oli minun vapaavuoroni kummastakin, yritin soittaa Annille. Oli hyvin epätodennäköistä, että hän vastaisi, hänhän oli koulussa, mutta hän vastasi kuitenkin.

- Mä olen suunnittelemassa syksyn ryhmätyötä, hän ilmoitti, kun ihmettelin. – Onko jokin vialla?
- Mä en oikein tiedä. Musta se oli ihan hyvä ratsastaa, yllättävänkin hyvä, mutta sitten se otti yhden lähdön ja sen jälkeen se alko näyttää omituiselta. Ja tuntuakin, lisäsin.
- Mä tiesin! Anni puuskahti. – Mikä sillä on?
- Enhän mä voi tietää, ystävä kallis. Mulla ei ole aavistustakaan. Koska se on kengitetty? kysyin ja kaduin saman tien kysymystä, sillä kun katsahdin Kodiakin kavioihin, ne olivat sievän lyhyet ja pyöreät ja sitä paitsi kauniin kirjavat kuin merenrannan kivet, kun vesi valui niiden yli ja kirkasti himmeät harmaan ja vaaleamman sävyt.
- Vasta pari viikkoa sitten. Ja ei, se ei ollu uus kengittäjä. Tää on jo toinen kerta, kun se kengittää meillä. Mähän kerroin sulle.

Niin hän olikin kertonut. Joppe, joka kävi hoitelemassa Mustaojan porukan ja oli tietenkin hoitanut Kodiakinkin siihen aikaan, oli käynyt Vantaalla koko talven siitä asti, kun Kodiak oli muuttanut. Keväällä hän oli kuitenkin alkanut vihjailla, että matka oli vähän turhan pitkä, kun hänen kaikki muut asiakkaansa olivat Tuusulasta pohjoiseen. Anni oli kehittänyt asiasta kiitettävän pienen draaman ja oletin, että hän oli yksinkertaisesti ruvennut käyttämään sitä kengittäjää, joka kävi Kopseessakin. Mutta tuskin nyt siitä oli kyse.
- No, jotain on pikkusen vinossa, mutta mä en tiedä mikä, summasin.
- Mitä mä teen?
- Varmaan sun pitäis kysyä eläinlääkäriltä? ehdotin.
- Niin joo. Ja sitten kun vaan tietäis keneltä. Se, joka kävi raspaamassa ja rokottamassa Kodin ja Pollen ei näyttäny olevan ihan varma siitä, mikä pää on etupää ja mikä takapää. Mutta hei, nyt noi alkaa kaivata mua. Tunnetko sä eläinlääkäreitä täältäpäin?
- En tietenkään. Kysy Kopseen porukoilta, ne varmaan tietää.
- Okei, niin mun kai pitää tehdä.

Anni lopetti puhelun, sillä taustamelu alkoi käydä vaativaksi, ja minä otin vuorostani letkun Dannilta. Kodiak seistä törötti ja tuntui nauttivan kylmästä vedestä kintuillaan.
- Kuka eläinlääkäri teillä käy? kysyin Arskalta.
- Riippuu ihan vaivasta, Arska sanoi.
- Ja mistä sä tiedät, kuka sopii mihinkin vaivaan? jatkoin tenttaamistani.
- Maine kiirii. Rosa ja Jasu tuntee niitä aika hyvin.
- Mitä sä tekisit Kodiakin kanssa? sanoin melkein epätoivoisesti, kun en saanut hänestä kunnon vastausta.
- Odottasin ja katsosin. Vähän aikaa, sitten mä varmaan veisin sen klinikalle. Siellä saa ainakin kuvia ja voi muutenkin tehdä juttuja, joita ei tallilla voi.

Nyökkäsin, kun en muutakaan voinut ja päätin jättää enempien suositusten hankinnan Annin itsensä huoleksi. Voisihan hän aina kysyä Veskulta, jos tulisi tiukka paikka.
- Joko mahtais riittää? kysyi Danni jonkin ajan kuluttua.
- Eiköhän, arvelin.
- Mennään sitten. Tai jos mä vien Kodiakin niin sä voit käydä kattomassa sitä sun lämppärinraatoasi, Danni tarjoutui ja minä muistin katsoa Arskaa kysyvästi.
- Vieläkö se on sulla, Charmi?
- Vielä, Arska sanoi synkästi. – Mutta en mä siitä mitään rahaa oo saanu.
- Sopimus? Kai sulla on sopimus?
- Onhan mulla sopimus, mutta ei allekirjotusta siinä. Eikä omistajaa saa kiinni. Klassinen käsiin jätetty tapaus.

Arska näytti harmistuneelta ja nololta ja Danni ja minä tuijotimme häntä melkeinpä suut auki. Noin lapselliseen temppuun ei olisi edes kumpikaan meistä sortunut.
- Miten sä olet päästäny tommosta tapahtumaan, idiootti, Danni tokaisi.
- No en mä nyt ihan idiootti ole, mulle lykättiin ensimmäiseksi paperit käteen, kun kuljetusfirma toi sen tänne. Sillä ukolla vaan oli kuulemma niin julmettu kiire, että en mä ehtinyt niitä tarkistaa, kun sillä oli jo auto auki ja se karjui sinne hakemaan hevosta. Mä tungin ne lähimpään koloon ja kun mä myöhemmin muistin ne, ei siellä ollut muuta kuin se mun allekirjottama versio, joka sen omistajan oli pitänyt kuitata omasta puolestaan.

Ymmärsin, että sellaista saattoi tapahtua ja katsoin Arskaa osaaottavasti.
- Menkää te nyt. Mä menen nyt. Jos mä ajan tänne hakemaan sut sitten, Danni ehdotti.
- Selvä, sanoin. Olisin ihan yhtä hyvin voinut lähteä hänen mukaansa, mutta minun teki mieli nähdä Charmi. Minun teki myös mieli viettää hetki Arskan seurassa ja tunnustella, miten hyvin olinkaan päässyt hänestä ylitse. Ja ennen kaikkea tahdoin kuulla, miltä Kopseen tulevaisuus näytti nyt.

18. Lisää lomaa
Seuraavana aamuna lähdimme Hankoon. Minä olin vaihteeksi vienyt Dannin kotiin ja ajanut Jerryn auton parkkiin meidän vieraspaikallemme. Juhana oli tietenkin huomannut sen tullessaan kotiin ja halunnut lähteä ajelulle, mutta kieltäydyin ehdottomasti päästämästä häntä rattiin, joten ei häntä sitten enää niin kovin kiinnostanutkaan. Oli kuitenkin parasta, että jos autolle jotain sattuisi, syypää löytyisi perhepiiristä.
- Väitätkö sä, etten mä osaa ajaa, sanoi Juhana happamasti.
- Olenko mä muka sanonut jotain semmosta? Mutta entä jos joku rekka ajaa meitä päin, kun sä olet ratissa. Tai siihen tulee joku tehdasvika. Parempi, että mä saan sillon syyt, sillä mä saan helpommin anteeksi.
- Sun perheesi vihaa mua!
- Älä oo typerä, ei tietenkään vihaa.
- No ei tykkää ainakaan.

Epäilin sen olevan sen verran totta, että katsoin parhaaksi vaihtaa puheenaihetta tuhahdettuani jotain epäävää ja sitten olimme lähteneet ajelulle Juhanan autolla. Aioimme vain Niklaksen luo, mutta hän olikin mennyt istumaan paikalliselle terassille, joten palasimme kotiin. Alkuun olin arvostanut Juhanan omistautumista työlleen, mutta nykyään minua vähän nyppi se, miten hänen piti saada yhdeksän tunnin yöunet, ettei makkaratehdas olisi kaatunut.

Aamulla olin varmuuden vuoksi nukkuvinani, kunnes Juhana oli lähtenyt töihin, ihan varmuuden vuoksi vain, ja nousin sitten pakkaamaan, mitä tarvitsisin yön tai ehkä parinkin viipymiseen Hangossa. En ollut viitsinyt tehdä sitä illalla, ensinnäkin, koska tarvitsin aamulla vielä hammasharjaa ja deodoranttia ja toiseksi, koska en ollut halunnut pahoittaa Juhanan mieltä muistuttamalla häntä siitä faktasta, että olisin taas pari päivää poissa. Pysähdyin oikein miettimään sitä kesken pakkaamiseen. Miten minulla oli nykyään koko ajan sellainen olo, että tahdoin salata tai piilotella Juhanalta asioita, jottei hän tulisi huonolle tuulelle? Tai eihän tämäkään ollut salailua, kyllä hän tiesi, että olin lähdössä. Päättelin, etten vain tahtonut pahoittaa hänen mieltään, kun hän ei kerran pitänyt siitä, että olin menossa.

Ja menossa minä olin, hyvät hyssykät! Miniloma Tallinnassa oli ollut loppujenlopuksi hauska seikkailu ja arvelin, että miniloma Hangossa olisi vähintäänkin yhtä hauska Dannin kanssa. Mikähän siinä olikin, että hän sai kaikki asiat tuntumaan kokemisen arvoisilta? Minä taisin olla aika tylsä tyyppi itse. En onneksi ehtinyt istua säälittelemään itseäni vaan soitin pakattuani Dannille ja niin matka alkoi.

Olisimme oikein hyvin ehtineet aamiaisajan puitteissa Leena-mummin luo, mutta Danni halusi pysähtyä Tammisaareen fiilistelemään. Hän pisti minut ajamaan koululle, jota oli käynyt siellä, ja Hanskin tallin tienhaaraan – en suostunut ajamaan pihalle asti – sekä lopuksi tietysti sinne, missä hän oli Jessin kanssa asunut.
- Mä en vieläkään ymmärrä, miten te selvisitte hengissä yli puolesta vuodesta samassa yksiössä, sanoin.
- Sopu sijaa antaa, Danni sanoi mietteissään ja tuijotti rapunovea. Asunnon ikkunat olivat pihalle päin, joten niitä ei voinut tuijottaa. – Aja vähän eteenpäin.
Tottelin, kunnes hän käski pysäyttää ja sitten hän alkoi tuijottaa kohdalla olevan talon ikkunoita.
- Mitä sä teet? kysyin hiukan kiukkuisesti. Hän näytti suunnilleen siltä, miltä Juhana oli näyttänyt tuijottaessaan sitä saamarin tornitaloa, missä se peevelin Anu asui. Mistä minä tiesin, vaikka hän suunnittelisi kuluttaa tulevankin illan juuri siinä puuhassa, haaveellinen ilme kasvoillaan. Ajatus latisti iloani lomamatkasta.
- Mä olen ruvennu miettimään, että olinko mä oikein fiksu sillon Kasimirin suhteen, Danni paljasti ja ymmärsin, että pojan asuntoa hän nyt halusi stalkata.

- Et, sanoin suoraa päätä. Kasimir oli ollut minusta kertakaikkiaan ihastuttava. Sievä kuin kiiltokuva, eikä muutenkaan pöllömpi.
- Ai. Mä taisin olla vähän nuori.
- Ei siinä ikää katsottu, ihan yhtä ehdoton jääräpää sä olet aina ollut, tokaisin. Olin kyllä hämmästynyt. Dannilla ei ollut tapana pyörtää päätöksiään tai harmitella tekemisiään jälkikäteen. Hän vaan purjehti eteenpäin nenä pystyssä. – Hei kuule, mene kysymään, vieläkö se asuu siellä, ehdotin innostuen. Danni pudisti päätään.
- No can do. Voin mä itsekseni miettiä, että mitä jos, mutta en tosiaankaan aio ruveta juoksemaan vanhojen haaveiden perässä.
Tilanne oli niin poikkeuksellinen, että minun ajatukseni laukkasivat jo ties missä. Minähän voisin ottaa selvää Kasimirista, missä hän oli nykyään ja mitä teki. Danni oli tehnyt saman hiukan kyseenalaisen palveluksen, kun Valtosta oli ollut kyse. Voisin nyt maksaa potut pottuina.
- Mennään jo, Danni sanoi.

Jatkoimme matkaa vielä pikkuisen, Hankoon asti. Alkoi tulla lämmin ja Danni avasi ikkunaansa, vaikka Seatissa olikin ihan pätevä ilmastointi. Hän väitti haluavansa mieluummin tuoretta, elävää ilmaa, vaikkei se ollutkaan yhtä kylmää kuin mitä ilmastointilaite puski autoon.
- Saat niskajumin, ennustin ja mielessäni välähti, että se oli juuri sellainen asia, jonka tylsä ihminen sanoisikin. Epätylsä ihminen, kuten Danni, työnsi päänsä ikkunasta kuin koira ja antoi tuulen tuivertaa. Jospa harjoittelisin vähän epätylsyyttä nyt, kun oli tilaisuus?

Meillä oli Hangossa muitakin sukulaisia kuin Leena-mummi. Tai tarkkaan ottaen ei minulla ollut, mutta perheellä. Danni mietiskeli ääneen, pitäisikö meidän käydä kylässä myös Veskun veljien luona, mutta molemmat tiesimme, ettemme tekisi niin. Poiketen muusta suvusta sedät eivät olleet kovin mukavia. Eivät pahojakaan, tai ilkeitä, ainoastaan sellaisia, että aina löytyi parempaa tekemistä kuin viettää aikaa heidän perheidensä kanssa. Leena oli toista maata. Hän oli hemmottelemisen Etelä-Suomen mestari, eikä pitänyt meitä liian vanhoina olemaan hemmoteltavina. Eikä minua ulkopuolisena.

Istuimme koko aamupäivän brunssilla tai sen tapaisella valkoisessa huvilassa, jossa Leena asui. Olimmehan vasta nähneet Jerryn synttäreillä, mutta juteltavaa tuntui riittävän silti. Ei kuulumisia, mutta äkkiä olimme syvällä elämän tarkoituksessa ja muissa kesäaamuun sopivissa aiheissa.
- Mitä sä aiot tehdä? Leena kysyi minulta ja tiesin, ettei hän tarkoittanut vain lääkistä.
- Seuraavat kuus vuotta on aika tarkkaan ohjelmoitu, sanoin silti.
- Ja sitten? Perhe ja lapsia?
Olisin voinut sanoa, ettei asia kuulunut hänelle, mutta se olisi tappanut tunnelman.
- Me ollaan puhuttu lapsista, myönsin. - Juhana on puhunut kihloihin menemisestäkin jo varmaan puoli vuotta. Kai ne sitten tapahtuu jossain kohden.
- Meidän perintöhääpuku menee sulle kyllä, Leena sanoi tyytyväisenä ja minä sain välittömästi ahdistuskohtauksen.
- Mä en halua kokeilla sitä!
- Mä haluan! huudahti Danni.
- Eihän sulla ole miestäkään.
- Ehkä mä joskus vielä hankin semmosen. Mutta sitten me ei voida pitää kaksoishäitä, kun perintöpukuja on vaan yks.

Siinä saman tien ei kuitenkaan aloitettu sovittelua. Meillä oli tekemistä. Piti esimerkiksi käydä Hannan tallilla katsomassa, millaiseksi hänen naamansa menisi, kun tulimme Jerryn autolla, ja kaupungilla ehkä vähän shoppailemassa. Lupasimme Leenalle palata illansuussa päivälliselle, minkä jälkeen lähtisimme tutkimaan yöelämää.
- Haluatteko te saunoa? Leena kysyi.
- Ehdottomasti. Ja me voidaan nukkua saunan terassilla, ettei herätetä sua, kun kontataan aamuyöstä kotiin, Danni ehdotti.
- No ei tule kuuloonkaan. Mä haluan herätä ja tietää, että te olette tallessa.
- Mutta entä jos meidät kutsutaan vaikka johonkin monacolaisen miljonäärin veneeseen bileisiin?
- Laittakaa tekstari jos niin käy niin mäkin tulen, Leena tuumasi. – Miljonäärejä ei koskaan tunne liikaa.

Kahdeksan aikoihin olimme kaupungilla iltapukumoodissa. Ei kirjaimellisesti, mutta mekoissa kuitenkin. Ne tuntuivat sopivalta asulta turistien kansoittamaan kaupunkiin kauniina iltana. Olimme päivällä vähän ajelleet ympäriinsä ja valinneet sopivan terassin ensimmäiseksi kohteeksemme, ja kai tasapuolisuuttaan Danni oli käynyt pysähtymässä siellä, missä Arska oli asunut ollessaan Hannan luona kesätöissä. Olin käskenyt häntä vikkelästi ajamaan eteenpäin, sillä en minä ollut tullut millekään nostalgiamatkalle, vaikka hän ehkä olikin.

Valitettavasti tunne oli jäänyt, epämääräinen haikeus, ja kun olimme pistäytyneet tallilla, olin halunnut käydä katsomassa pikkuriikkistä huoneen irvikuvaakin, jossa Danni ja minä olimme silloin molemmat asuneet. Hanna ei ollut ollut paikalla ja hänen henkilökuntansa oli katsonut meitä epäilevästi, kun olimme halunneet katsella paikkoja. He eivät kuitenkaan olleet pistäneet vastaan, kun olimme sanoneet olevamme Mustaojalta.
- Tullaan huomenna uudestaan. Mä tahdon nähdä Hannan, Danni sanoi.
- Miksi?
- Muuten vaan. Siihen on kiva terottaa kynsiä.

Taas yksi asia, missä olimme täysin erilaisia. En minä Hannaa suorastaan pelännyt, en ainakaan nyt enää, kun emme olleet työsuhteessa häneen, mutta ei minulla ollut mitään intohimoja nokkapokkaan hänen kanssaan. Tai kenenkään muunkaan, sen puoleen.
- Senkin Räyhä-Reetta, sanoin ja osoitin vapautuvaa pöytää keskeltä terassia. – Otetaan äkkiä toi!
- Ota sä, mä voin hakea juotavaa, Danni lupasi, joten ryntäsin istumaan tyhjälle tuolille. Terassi oli ilmeisen suosittu, sillä en olisi kuvitellut missään olevan täpötäyttä arki-iltana enää nyt, kun koulut olivat alkaneet. Ilmeisesti lapsettomiakin veneturisteja oli. Tarkemmin ajatellen, varmaan heitä oli aika paljon.

Danni toi meille siiderit ja aloimme maistella niitä. Tähän asti minulla oli ollut vain hauskaa, mutta nyt alkoi vähän epäilyttää. Mikä oli Dannin motivaatio lähteä terassille? Etsikö hän elämänsä miestä ja mitä tapahtuisi minulle, jos hän löytäisi sellaisen? Minähän en ollut etsimässä mitään.
- Me lähdettiin ulos pitääksemme hauskaa, Danni sanoi kuullessaan epäilyni. – Jutellaan ja katellaan. Jos löydetään joku paikka, jossa on musiikkia niin tanssitaan. Luuletko sä, että mä olen joku munahaukka ja hylkäisin sut tänne yksin, kun ollaan kahdestaan lähdetty?
- En, sanoin helpottuneena ja vaikka olimme vasta viettäneet pari päivää Tallinnassa ja tämän koko päivän samassa autossa, löysimme silti uusia keskustelunaiheita. – Sitten kun ollaan vanhoja vanhojapiikoja niin muutetaan asumaan yhteen? ehdotin.
- Miksi sä kuvittelet, että meistä tulee semmosia? Ittelläskin on jo toinen jalka hääpuvussa ja lasten nimet valmiiksi mietittyinä.
- Miten niin? kysyin punastuen, sillä sitä en tosiaankaan ollut Dannille kertonut. Hän olisi vain pilkannut minua.
- Ha haa! Mähän arvasin! Minkä nimisiä niistä tulee?
Epäröin hiukan, mutta kerroin sitten. Danni kuunteli pää kallellaan ja totesi sitten:
- Noiden lasten isä on selvästi Juhana.
- No se mulla on tällä hetkellä käytettävissä, muistutin.
- Olisit nyt edes yhdestä halunnut tehdä Fannin, vaikka mun kunniaksi.
- Tee itse oma Fannisi.

Juotuamme yhdet siiderit alkoi viereisen talon varjo uhkaavasti lähestyä pöytäämme, joten päätimme lähteä etsimään aurinkoisempaa paikkaa. Oli kuitenkin jo elokuu, joten kaikkialla hämärtyisi pian, mutta vielä oli terasseja, joissa sai kylpeä oranssissa laskevan auringon valossa. Väki alkoi harvenemisen sijaan paremminkin lisääntyä, joten kun löysimme länteen päin aukeavan terassin, jossa oli vapaa pöytä, emme etsineet enempää. Minä hain vuorostani juotavaa ja sitten jatkoimme juttujamme.

Viihdyimme siinä hyvän aikaa ja sitten piti ruveta käymään vessassa. Vuorottelimme, sillä terassipöydännälkäisiä olioita pyöri edelleen ympärillä. Dannin mennessä keskityin hetkeksi Iltalehteen, jonka joku oli jättänyt pöytäämme, mutta sitten jäin katselemaan tummaa poninhäntää, joka oli istunut selkä minuun päin ehkä viiden metrin päässä koko ajan. Olin ensimmäisellä silmäyksellä olettanut sen kuuluvan naiselle, mutta nyt totesin, että hartiat, liikkeet, ruumiinkieli, kaikki olivat paremminkin miehen. Koska olimme vasta sinä aamuna käyneet katsomassa Kasimirin kotitaloa ja koska hänellä silloin Dannin kanssa seurustellessaan oli ollut tummat, pitkät hiukset, minusta alkoi tuntua, että katselin hänen niskaansa. Tietysti se oli silkkaa ajatusleikkiä. Ei sellaista vaan tapahtunut.

Katselin kuitenkin tarkemmin nyt, kun minulla oli aikaa. Kuka mies lieneekään, hän ei näyttänyt pahalta, ainakaan jos piti latinotyypeistä. Minulla ei ollut mitään heitä vastaan, minusta Kasimir oli ollut äärettömän sievä. Ajatus oli kerettiläinen kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän oli ollut Dannin poikaystävä ja toiseksi minulla oli Juhana eikä siis mitään asiaa miettiä muita miehiä. Hän ei pitäisi siitä. Minulle tuli huono omatunto, joten päätin sovitukseksi soittaa Juhanalle. Hän ei ehkä ihan vielä ollut ehtinyt nukkumaan.
- Moi, hän sanoi varovaisesti.
- Moi, missä sä olet? kysyin, sillä taustalta kuului ääniä, jotka eivät kuuluneet asuntoomme. Puhetta ja vaikeasti määriteltäviä ulkoilma-asioita. Vähän ehkä tuulen suhinaa tai jotain sellaista.
- Tompan kanssa uimassa.
- Tähän aikaan?
- Niin. Täällä on ollu kuuma. Ja mä olen ollu päivän töissä.
- Niin niin, tietysti.
- Oliko sulla jotain?
- Ei kummempia… ajattelin vaan ilmottautua jos sulla on vaikka tylsää yksin kotona.
- No onneksi mun elämäni ei ole pelkästään sun odottamista.

En välittänyt syytöksestä hänen äänessään vaan pidin sitä peräti vähän oikeutettuna. Kello oli kuitenkin paljon arki-illaksi.
- Painu nyt nukkumaan, että pääset aamulla töihin. Et kai sä puhelin korvalla ui?
- En tietystikään, kunhan kuivattelen uikkareitani.
Samassa sieltä kuului vertahyytävä kiljaisu, sellainen, joita uimarannoilla kaikui kaiket päivät, mutta ehkä vähän vähemmän iltamyöhällä.
- Mikä se oli? kysyin, sillä Tomppa se ei ollut ellei häntä parhaillaan kastroitu.
- Jotain penskoja vaan. Tomppa kiljuttaa niitä.
- Tomppa kiljuttaa tyttölapsia ja sä istut vieressä ja katselet? kysyin ja epäilykset alkoivat vallata mieleni. Mahtoiko jonkun tyttölapsen nimi olla Anu?
- Sä kuulostat vanhalta nalkuttajalta.
Sellainen en halunnut missään nimessä olla ja mitä hittoa minulle kuului, mitä Tomppa teki jossain sadan kilometrin päässä ja kenelle.
- No anteeksi, että mä häiritsin. Hyvää yötä, toivotin arvokkaasti. En jäänyt odottamaan, mitä Juhana siihen mahdollisesti vastaisi vaan suljin puhelimen. Dannikin oli juuri palaamassa.

- Tekikö Juhana tarkistussoiton? hän kysyi istuessaan.
- Ei kun mä soitin sille, sanoin surkeana. Puhelusta ei ollut jäänyt mitenkään hyvä mieli, olisi pitänyt jättää väliin.
- Et kai sä herättäny sitä?
- En, se oli uimassa.
- Tähän aikaan, arki-iltana? Danni ihmetteli. Hänelle Juhanan tunnollisuus, mitä tuli nukkumaan menoon, oli loputon riemun aihe.
- Älä viitti, huokaisin väsyneesti. – Mä menen nyt vessaan. Haenko mä samalla meille uudet?
- Hae vaan. Aurinko paistaa tähän vielä vähän aikaa.

Menin ja ehkä kymmenen minuuttia myöhemmin olin tiskillä. Kymmenen minuuttia on luokattoman pitkä aika jonottaa vessaan, mutta olin kestänyt sen stoalaisesti ja nyt minulla oli jano. Jonoa oli tässäkin, mutta ei niin paljon. Olin juuri saanut tilattua pari siideriä, kun olkapäähäni koputettiin.
- Danni? kuului varovaisesti selkäni takaa ja pyörähdin ympäri. Se oli se poninhäntäinen poika ja ihmeiden aika ei ollut ohi. Ellen ollut kokonaan unohtanut, miltä Kasimir näytti, niin tässä hän nyt oli muutamaa vuotta vanhempana.
- Mä en ole Danni, sanoin tuijottaen häntä. – Danni on tuolla pöydässä. Mä olen Alissa. Ja sä olet Kasimir.
- Niin, nuori mies sanoi hetkellisesti nolostuen.
- Älä välitä, et sä ole ensimmäinen, joka meidät sekottaa, ja onhan siitä aika monta vuotta, kun me ollaan nähty, lohduttelin. – Tuu moikkaamaan Dannia!
- Mitähän se sanoo, jos mä tulenkin?
- No johan sä yritit, jos sä luulit, että se on tässä! Älä nyt menetä rohkeuttasi, nauroin.
- Totta. Mä ostan juotavaa ja tulen kohta, Kasimir sanoi päättäväisesti.

Lähettäjä: O 
Päivämäärä:   26.8.15 21:09:27

Jos Sennnu käyt vielä ilalla täällä, haluisitko laittaa vielä yhdet pätkät? :-) luin omillaan -jutut jo, joten ei taas mitään luettavaa, kun näitä sitä mukaa mitä tulee. Mä en muka voi ottaa mitää kirjaa luettavaks "kun on tenttikirjojakin luettavana". Vähän ehkä huijaan itteeni kun kuitenkin kaiket illat luen näitä. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.15 22:22:26

Lukisit vaan tenttiin :D
-----------
19. Hedelmätöntä
Olin hyvin ylpeä Dannista, kun Kasimir ilmestyi pöytäämme niin pian minun jälkeeni, etten ollut ehtinyt edes varoittaa häntä. Hän hämmentyi kyllä kovasti, mikä oli ilo nähdä, kun ei sellaista tapahtunut ikinä. Minusta hän jopa kalpeni hiukan rusketuksensa alla ja soperteli pari sekuntia, ennen kuin sai puheensa järjestykseen. En kuitenkaan usko, että sitä kukaan muu olisi huomannut kuin perheenjäsen.
- No mutta tämäpä odottamatonta, Danni lausui ylevästi kuin kuningatar ja ojensi kätensä samaan malliin, kuin odottaen suudelmaa kämmenselälle.
- Ei musta, mä olen koko kesän odottanu, että mahtaisitko sä tulla käymään täällä, Kasimir sanoi ja istui alas. Vilkaisin siihen pöytään, jossa olin hänet äsken nähnyt ja se oli tyhjä. Ehkä hänen seuransa oli jo lähtenyt ja hän oli jäänyt vain tarkistamaan, olinko minä hänen entinen tyttöystävänsä vai en.
- Ja miksi sä sellaista olet mahtanut odottaa? Danni kysyi suloisesti.
- No sullahan on sukulaisia täällä, eikö? Kyllä mä muistan.
- Danni, lakkaa käyttäytymästä hölmösti. Täähän on loistava sattuma! komensin ja potkaisin hänen tuoliaan.

Danni totteli ja lakkasi jäykistelemästä.
- Mitä hittoa sä sitten täällä teet? hän kysyi Kasimirilta kulmat kurtussa, mutta tälläpä oli hyvä selitys.
- Mä oon täällä kesätöissä. Tai olin, mä lopetin itse asiassa tänään. Huomenna pitäisi ruveta pakkaamaan, että saa viikonloppuna kämpän tyhjäksi.
- Kerro lisää, Danni komensi ja Kasimir totteli. Hän oli ollut kiinteistövälittäjällä harjoittelijana ja saanut juosta valokuvaamassa myytäviä asuntoja sekä runoilla niistä ilmoituksia. Nyt hänen oli aika lopettaa ja lähteä Helsinkiin kouluun.
- Kouluun tähän aikaan vuodesta? Danni sanoi epäluuloisena. – Oletko sä lipastolla?

Kasimir näytti yhtä kummastuneelta kuin minä tuskastuneelta. Danni oli jostain napannut tuon sanan ja käytti sitä itsepintaisesti puhuessaan yliopistosta, vaikka olin nauranut hänelle ja haukkunut ja pilkannut häntä.
- Dannista on tullu piironkihomo, sanoin purevasti.
- Hölmö. Yliopistoa mä tarkotin. Mä pääsin sinne just, niin, ja Alissakin. Joko sä olet ylioppilaaksi päässyt?
- Olenhan mä, Kasimir naurahti. - Mä pääsin nyt toisella yrittämällä oikeustieteelliseen.
- Susta tulee jurristi? No, luojankiitos ei tippa-inssi, Danni sanoi.
- Mun matikalla? Haloo.
- Ja säkin tulet Helsinkiin? kysyin pikkuisen innostuen. Olisi kiva saada uusia satunnaisia tuttavia sinne.
- Sinne, Kasimir vahvisti ja kertoi, että hän oli jo saanut opiskelija-asunnon.

Sen jälkeen meillä olikin paljon puhuttavaa, eikä minulle tullut mieleenkään, että olisin kolmantena pyöränä, kun selvittelin Kasimirille HOASin kiemuroita. Tulin ajatelleeksi sitä vasta, kun lasimme olivat tyhjät ja aurinko oli mennyt sen verran matalalle, että viileys värisytti minua.
- Vaihdetaan paikkaa, Kasimir ehdotti.
- Sä varmaan tiedät, mihin täällä kannattaa mennä, Danni arvasi.
- On tässä jonkun kerran tullut käytyä iltaa istumassa. Mitäs neidit tahtoo tehdä? Kuunnella elävää musiikkia vai tanssia?
- Pitäisköhän mun lähteä valumaan sinne mummolaan, aprikoin. En millään olisi tahtonut, mutta en halunnut olla tiellä, jos Danni halusi lämmittää vanhaa pyttipannua Kasimirin kanssa.
- Ei tietenkään pitäisi, molemmat sanoivat yhtaikaa ja kuulostivat ja näyttivät niin vilpittömiltä, että melkein uskoin heitä.
- Alissasta on tullu maailman tylsin, mutta se johtuu vaan siitä, että se seukkaa maailman tylsimmän tyypin kanssa, Danni puuskahti.
- Danni! sanoin loukkaantuneena.
- No sori vaan, mutta niin se on. En mä ole viitsinyt sitä sulle joka välissä toitottaa, mutta sä saisit tusinan parempiakin kuin Juhana!
- Se on kiltti ja turvallinen! puolustin ja Danni irvisti minulle.
- Onkin kilttiä lukita sut parvekkeelle!
- Ei se tehny sitä tahallaan! huudahdin ja huomasin Kasimirin katsovan meitä ihmeissään. – Pidetään Juhana erossa tästä keskustelusta. Mennään vaan jonnekin, missä on musiikkia.

Kasimir vei meidät pubiin, jossa nuorehko naisihminen esiintyi kitaran kanssa. Minä en ollut juurikaan käynyt paikoissa, joissa oli elävää musiikkia ja minusta tuntui tylyltä jutella, kun naisparka lauloi. Helpotti, kun huomasin, että niin kaikki muutkin tekivät, vain välillä hiljentyen, jos hän sattui valitsemaan tavallista paremman kappaleen, minkä jälkeen seurasi suosionosoituksia.
- Alissakin luuli joskus, että se osaa laulaa, Danni juorusi.
- Paremmin mä osaan kuin sinä.
- Mutta et noin hyvin.
- Jos oisin osannu, olisin tehny ihan eri ammatinvalintoja.

Kun pubi sulkeutui, erosimme. Siinä ei edes ehdoteltu jatkoja sen paremmin seuraavassa paikassa kuin Kasimirin luona, mutta puhelinnumeroita vaihdoimme siltä varalta, että päättäisimme jäädä toiseksikin yöksi Hankoon ja jotta voisimme viimeistään Helsingissä pitää yhteyttä. Kasimir lähti omaan suuntaansa ja Danni ja minä omaamme.
- Kaikkea sitä näkee. Ihan kuin mä olisin manannu sen jostain kivenkolosta, Danni sanoi, kun olimme vähän aikaa kävelleet.
- Sähän manasitkin. Hei, et kai sä tiennyt, että se on täällä kesätöissä? kysyin äkillisten epäilysten vallassa.
- En tosiaankaan! Mä en ollut muistanut koko tyyppiä pitkään aikaan, ennen kuin näin tullessa tienviitan Tammisaareen, Danni vakuutti.
- Ja entäs nyt?

Danni oli hyvän aikaa hiljaa.
- Mä toivon, etten olisi tavannutkaan sitä, hän sanoi lopulta.
- Mutta miksi ihmeessä? Siitähän on tullu kauhean fiksu ja aikuinen!
- Niin kai. Mutta en mä mihinkään fiksuun ja aikuiseen Kasimiriin ole ollut rakastunut! Danni kiukutteli.
- Jos se olisi ollut niin kuin kuustoistavuotias, sä et olisi ruvennut edes juttelemaan sen kanssa.
- Miten niin en? Sillon se oli ihanan rakastunut muhun. Olisin mä voinu sitä lepertelyä kuunnella ja sitten nauraa räkäsesti päälle.
- Danni!
- No ei pitäisi tavata vanhoja heiloja. Ne on aina muuttunu.
- Ainakaan sillä ei vielä ollut kaljamahaa ja kaljua. Musta se oli vaan parantunut.
- Saat sen, Danni lupasi ja pelästyin.
- Älä höpötä! Juhana… ja sitä paitsi, eihän se käy. Se on sun entinen.
- Unohda tommoset lapsellisuudet. Mun luvalla, sen kun haukkaat vaan. Ethän säkään alkanu vitistä Valtosta.
- Niin kun ei meillä koskaan mitään ollutkaan.
- Ei tullu meillekään, Danni tunnusti. Olin joskus miettinyt sitä, mutten ollut saanut kysyttyä. Eivät he nyt ainakaan seurustelleet vakavasti, vaikka esiintyivätkin välillä yhdessä ja seksiasioista en mielelläni jutellut edes Dannin kanssa. Ne saivat minut vaivaantuneeksi. Niin tylsä minä vaan olin.

Minusta oli kuitenkin ollut ainoastaan mukavaa tavata Kasimir. En minä ollut ehtinyt häneen juurikaan tutustua silloin, kun hän oli seurustellut Dannin kanssa, hehän olivat heilastelleet kaukana Tammisaaressa, mutta oli Kasimir sentään joskus käynyt Mustaojalla ja minä Dannin luona. Nyt jos olisin ollut vapaa nainen, olisin voinut kiinnostua hänestä kovastikin, etenkin, kun minusta näytti, ettei hän ollut yhtään sen valmiimpi lämmittämään vanhaa romanssia kuin Danni. Hän oli jutellut ainakin yhtä paljon minun kanssani ja muutama pitkä katse oli saanut sydämeni läpättämään. Se oli tietysti ihan asiatonta ja minun pitäisi sitoa piikkilankaa tai solmuinen köysi vyötärölleni seuraavana päivänä, jotta saisin rangaistuksen epäpuhtaista ajatuksistani, kun Juhana odotti minua kiltisti kotona.

Vai odottiko?

Heräsin perjantaina vähän krapulassa ja vähän enemmän kuin vähän huonolla tuulella. Olin pyöriskellyt ja pohtinut sitä kiljahtelua, joka korviini oli Juhanan puhelimesta kantautunut, vaikka useimmiten ravintolaillan jälkeen nukuin kuin kuollut. Oliko hän lähtenyt yöuinnille Tompan ja Anun ja kuka ties kenen muiden kanssa? Vai oliko kyseessä todellakin ihan vieraita tyttöjä ja jos oli niin saisinko palattuani rehellisyyden nimissä kuulla, että hän oli taas rakastunut johonkuhun toiseen? Jos niin kävisi, päätin synkkänä, jättäisin hänet. Pääni ei kestäisi.

Päätös oli pistänyt minut itkemään, sillä minulla ei ollut varasuunnitelmaa tulevaisuuteni varalle, jos Juhana ei olisi elämässäni, ja siihen onneksi nukahdin. Tai epäonneksi, sillä näin unia Kasimirista. Jumalaisia unia ne olivat; me tanssimme ja hän syleili ja suuteli minua ja minä kertakaikkiaan upposin hänen mustiin silmiinsä. Heräsin niistä vastentahtoisesti, kiihottuneena, henkeäni haukkoen ja äärettömän häpeissäni. Tietysti tiesin, että moiset unet kuuluivat jokaisen murrosikäisen elämään, mutta minä en ollut enää murrosiässä ja minä seurustelin. Minulla ei ollut mitään asiaa nähdä moisia unia.

Tuijotin kattoon hetken aikaa ja kun sydämeni lakkasi laukkaamasta, annoin itselleni anteeksi. Tietenkään unissa ei ollut mitään pahaa eikä niitä voinut ohjata. Olisinpa vaan voinut palata sinne ja katsella vähän lisää. Mutta ei se onnistunut, sen sijaan onnistuin palaamaan murehtimaan Juhanaa, mikä oli täysin hedelmätöntä. Minä en voinut tietää, mitä hän touhusi enkä vaikuttaa siihen mitenkään. Miksi pilaisin päiväni miettimällä häntä? Onneksi Danni tuli herättämään minut.
- Onko sulla nälkä? Leena on tehny meille aamiaista. Pekonia ja munia, ne jäähtyy.

Se oli uutinen, joka ei voinut mitenkään olla parantamatta maailmaa kohdaltani ja kun olin syönyt ja käynyt sen jälkeen uimassa, näytti maailma jo ihan toisenlaiselta. Danni ja minä jäimme saunan edustalle ottamaan vähäksi aikaa aurinkoa ja minun teki mieli kertoa hänelle huolistani ja unistani. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Ensimmäisiä hän olisi pilkannut ja jälkimmäisiä en vaan voinut ottaa puheeksi. Tylsä, estynyt minä.

- Mitä tehdään tänään? Danni kysyi torkahdettuaan ja kuorsattuaan vienosti pienen hetken. Nyt hän ojenteli käsivarsiaan ja näytti pirteältä kuin peipponen.
- Sä halusit käydä Hannalla, muistutin haluttomasti.
- Joo, voihan siellä pyörähtää. Mitä sä haluat tehdä?
Minä halusin kotiin, missä minua odotettaisiin avosylin ja rakkaudella. Minuun oli jotenkin vaan juurtunut epäilys, etten enää tulisi kokemaan sellaista.
- Ihan sama, sanoin haluttomasti.
- Ja mikä sua vaivaa?
- Mä olen vähän masentunut, mutisin.
- No víttu et kyllä saa olla masentunu, kun oot mun kanssa lomalla! Danni kiljaisi ja hyökkäsi kutittamaan minua. Ensin suutuin, kun hän sillä tavalla kävi persoonaani käsiksi ja alensi minun pahan oloni lapsellisuuksilla parannettavaksi, mutta sitten hän sai jalkapohjani vangittua, enkä voinut enää muuta kuin kiljua hysteerisenä.
- Lopeta, ennen kuin Leena soittaa ambulanssin, Danni sanoi lopulta ja päästi irti.
- Sinä, puuskahdin, sillä en saanut kokonaista lausetta muodostettua kerralla. Keuhkoihini koski, samoin vatsalihaksiini ja kylkiluihini. Parasta oli se, että kiljumisen seassa olin nauranut niin, etten enää muistanut olleeni masentunut. Sitä nauraminen teki.

Lähdimme käymään Hannan tallilla uudestaan ja tällä kertaa Danni sai ilonsa, sillä Hanna oli paikalla ja kommentoi autovalintaamme happamasti.
- Jerry on koulussa ja sitä paitsi me vaan sisäänajetaan tää sille sillä aikaa, kun se sisäänajaa sen vanhan katiskan nokan sisään, Danni selitti vähän liiankin menestyksekkäästi, sillä Hanna vaikutti oikein tyytyväiseltä vastaukseen. Paljon muuta siinä ei juteltukaan, sillä Hanna oli lähdössä klinikalle yhden hevosensa kanssa. Hän kyllä käski meidän jäädä kiertelemään ja lupasi, että henkilökunta esittelisi meille hevoset, mutta me sanoimme kierrelleemme jo edellispäivänä. Hannan henkilökunta varmaan halusi ihan mielellään hetken hengähdystauon, jos Hanna oli viettänyt aamupäivän tallilla.

Lähdimme sen sijaan vielä vähän shoppailemaan. Tai paremminkin katselemaan. Olin tuhlannut kesäpalkastani jo enemmän kuin olin aikonut. Danniakaan ei näyttänyt enää mikään oikein miellyttävän ja päädyimme terassille juomaan viilentävät limsat.
- Mitäs sitten? Danni kysyi pyyhkien hikeä otsaltaan.
- Mennään ottamaan aurinkoa? ehdotin, kun en keksinyt oikein muutakaan ilmaista siihen hätään.
- Mennään leikkimään Leenan ullakolle ensin. Sen jälkeen haluaa takuulla uimaan ja vaikka ottamaan aurinkoa, keksi Danni ja se olikin hyvä idea. Ullakko oli kuin yksityinen kirpputori. Kerran rahapulassa olimme onnistuneet salakuljettamaan sieltä läjän niin vanhoja lehtiä, että paikallinen divari oli maksanut niistä ison rahan ja olimme saaneet karamellinhimomme täysin tyydytettyä.

Nyt katselimme vähän eri silmin. Danni päätti kinuta itselleen mitä sievimmän tummapuisen yöpöydän, jossa oli yksi laatikko ja jonka jalat olivat vähän länkisääriset. Sen isompaan tavaraan hänen asunnossaan ei olisi ollut tilaakaan. Minä olisin mielelläni vienyt kirjahyllyn tai pari, mutta autossa taas ei olisi ollut tilaa niille ja ne olivat kaikki kyllä käytössä varastohyllyinä. Meillä ei ollut Juhanan luona kirjahyllyä, joten suurin osa kirjoistani oli joko Mustaojalla tai Käpylässä ja kaipasin niitä. Sen sijaan aloin katsella lehtiä ja kirjoja, mutta ajatukseni lähtivät harhailemaan, kun mieleeni tuli ajatus. Jos Arskalla oli hankaluuksia tallinpidon suhteen Vantaalla niin ehkä Hanna voisi antaa hänelle töitä? Mutta ei, tajusin samalla miten älytöntä sellaista oli miettiä. Haluaisiko Rosa muuttaa näin kauas vanhempiensa luota ja halusiko Arska palkolliseksi, kun oli kokeillut omaa yritystä, tuskin. Sitten Leena huusi meidät syömään ja pyysi, että sen jälkeen käyttäisimme hänet ostoksilla.

- Tietenkin, Danni lupasi ja eihän siitä voinut kieltäytyä. Minä huomasin kellon olevan jo melkein kolme. Juhana pääsisi kohta töistä. Pitäisikö minun soittaa hänelle ja selvittää, oliko minulla ollut syytä parkua yöllä? Pitäisikö minun houkutella Danni jo lähtemään kotiin? Se saattaisi kyllä osoittautua vaikeaksi. Hän oli puhunut tanssimisesta, kun edellisilta oli mennyt vain musiikkia kuunnellessa. Onneksi minun ei sen jälkeen, mitä hän oli eilen sanonut, tarvinnut pelätä, että hän haluaisi soittaa Kasimirin mukaan. En ehkä pystyisi katsomaan häntä punastumatta, vaikkei hän ollutkaan mitenkään syypää villeihin uniini, saati että olisi voinut aavistaa niitä.

- Soitetaanko Kasimir mukaan? Danni kysyi saman tien. Kuinkapa muutenkaan.
- Mä luulin, ettet sä halua enää nähdä sitä, sanoin.
- Miten niin? Mä sanoin, että mä en olisi halunnut nähdä sitä, mutta kun mä nyt olen nähnyt sen kerran niin kai mä voin nähdä toisenkin kerran?

Siinä oli outoa logiikkaa ja yhteensattumien suma jatkui, kun puhelimeni soi ja siellä oli nimenomaan Kasimir. Olihan hän saanut minunkin numeroni edellisiltana, kun olimme niitä vaihdelleet, mutta minusta se oli ollut lähinnä kohtelias ele. Danni ja Kasimir olivat yksikkö, minä se ylimääräinen. Tuskin osasin vastata ja taisin vaihtaa väriä niin tehdessäni. Onneksi luulen, että ääneni oli sentään jokseenkin vakaa.
- Moi. Me just puhuttiin susta, sanoin ja kuulostin omasta mielestäni hyvinkin sellaiselta kuin miltä Danni olisi saattanut kuulostaa, vaikka korvissani suhisikin vähän. Perhanan uni.
- Moi, mitä te touhuatte?
- Ollaan lähdössä kauppaan mummin kanssa, kerroin. – Miten sä mulle soitat?

En voinut olla kysymättä sitä, en vaan voinut.
- Koska mulla on sun numero.
- Mutta mä ajattelin… olkoon. sopersin kun lopullisesti ymmärsin, että Kasimir olisi voinut soittaa Dannillekin mutta oli silti valinnut minut. Vai oliko kyse vain siitä, että olin aakkosissa aikaisemmin? Niin sen täytyi olla.
- Mitä te musta puhuitte?
- Mietittiin soittaako sulle. Danni haluais tanssimaan.
- Entä sinä?
- Ei mulla ole mitään sitä vastaan, huokaisin ja ennen kuin huomasinkaan, olin tehnyt treffit illaksi.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   26.8.15 23:25:59

Hii!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.8.15 17:40:06

20. Sopuli sialle antaa
Minun oli pakko soittaa Juhanalle heti, kun minulla oli tilaisuus, eli kun olimme käyneet Leenan kanssa kaupassa ostamassa kuution ruokaa ja auttaneet häntä purkamaan lastin kaappeihin.
- Mitä sä teet näin paljolla ruoalla, yksinäinen, pieniruokainen ihminen, Danni moitti.
- Mulla käy paljon vieraita, vaikkei sitä teiltä katsoen ehkä huomaakaan, Leena sanoi aavistuksen katkerasti. Vaikka sen taisin vain kuvitella. Leena ei ollut katkera tyyppi. Siinä vaiheessa joka tapauksessa karkasin pihalle puhelimineni.

- Soitatko sä sanoaksesi, ettet oo tulossa kotiin vieläkään, Juhana vastasi syyttävästi, ihan kuten olin pelännytkin.
- Soitan. Mähän sanoin, että me ollaan ehkä kaks yötä, puolustauduin.
- No sano nyt sitten vielä, että sä menet vielä viikonlopuksi Mustaojalle! hän sanoi katkerasti. En ollut ajatellut sellaista, mutta koin saavani niskoilleni kohtuuttomasti syytöksiä ja kimpaannuin. En minä sentään ihan tossukka ollut.
- Riippuu ihan siitä, mitä sä teit eilen ja aiot tehdä tänään, kivahdin.
- Miten niin eilen?
- No sä valvot yömyöhään jonkun iltauinnin takia heti, kun mä olen poissa. Mahtoiko ihana Anu olla mukana uimassa?

Juhana vaikeni, ihan liian pitkäksi aikaa. Ehdin nähdä hänet kuolaamassa naista, jota en ollut koskaan nähnyt. Pitkää, jäntevää, sievää, hoikkaa, punapäistä, kuten tarina kertoi.
- Mä olin Tompan kanssa, hän sanoi väkinäisesti.
- Tompan ja kenen muun?
- Mitä sä oikeen tenttaat mua?
- Jos sulla ei ole mitään salattavaa niin mikset sä voi sanoa?
- Haluatko sä, että mä valehtelen sulle?

Minun teki mieli huutaa, että juuri sitä minä halusin, mutta sen jälkeen olisin alkanut ulvoa. Sitä en halunnut, vaikka minusta tuntuikin, että sydämeni repesi parhaillaan kahtia. Ehkä en ollut silmittömästi ihastunut ja rakastunut Juhanaan, ainakaan enää, mutta oli hän kuitenkin noin kahdeksankymmentä prosenttia elämästäni.
- Mitä sä aiot tehdä tänään? kysyin kuivin huulin.
- No ellet sä tule kotiin, mä kai menen Tompan kanssa ulos.
- Tompan ja kenen?
- Mistä mä tiedän ketä me tavataan? Pidä sä vaan hauskaa siellä missä on mukavampaa kuin täällä.
- Niin pidänkin, sanoin hampaitteni välistä ja sammutin puhelimeni. Vaikka ei kai hän olisi soittanutkaan takaisin, ei noin vihaisena. Siltikään en halunnut nähdä, ettei hän soittaisi. Sanoisin Dannille ja Kasimirille, että akkuni oli loppu. Hyvä luoja, että minuun koski.

Kiukku ja ylpeys polttoaineenani kiharsin Dannin hiukset ja suoristin omani, meikkasin niin vahvasti kuin näin kesäaurinkoon uskalsin ja pukeuduin shortseihin ja toppiin. Oli sääli, että olin käyttänyt kesämekkoani jo edellisiltana, siinä olisi ollut hyvä lähteä tanssimaankin. En kuitenkaan halunnut Kasimirin kuvittelevan, että omistin vain yhden ainoan vaatekappaleen.
- Sä näytät siltä kuin olisit menossa rannalle tekemään hiekkakakkuja, Danni kommentoi asuani.
- Ei voi mitään. Mä en ottanu mukaan enempää hörhelöitä, sanoin oikeastaan tyytyväisenä. En minä halunnut vamppikaan olla. Ellen olisi riidellyt Juhanan kanssa, en ehkä olisi halunnut lähteä ollenkaan, mutta nyt en uskaltanut jättää menemättä. Leena menisi nukkumaan aikaisin ja sitten vain hautoisin ikäviä ajatuksia.

Kävelimme kaupungille yhdeksäksi ja löysimme Kasimirin samaiselta terassilta kuin edellisiltana. Joimme yhdet siiderit siinä ja minä onnistuin painamaan muistumat unistani jonnekin mieleni perukoille, kun tulin laskeneeksi, kuinka paljon oikein olin juonut siideriä sillä viikolla. Säikähdin ihan.
- Miksi sä näytät noin kauhistuneelta? Kasimir kysyi, kun tuijotin tuoppiani.
- Koska mä olen pistänyt melkein sata euroa kurkusta alas tällä viikolla! puuskahdin. Toiset hiljenivät hetkeksi, mutta sitten sain niskaani vähättelevän ja lohduttelevan puheryöpyn.
- Et ala valkasta nenää tänään. Sä ehdit ens viikolla, summasi Danni. Nyökkäsin, mutta ajattelin, että pysyttelisin enimmäkseen vesilinjalla tänään. Ainakin, ellei siitäkin joutunut maksamaan monta euroa lasilta.
- Ollaanko me valmiita jatkamaan matkaa? Kasimir kysyi ja tyhjensi oman tuoppinsa. Danni pomppasi saman tien ylös ja ilmoitti, että olimme.

Ravintolassa soi hyvä musiikki ja vesi maksoi, joten oli ihan sama jatkaa siiderilinjalla. Oli hiukan omituista olla ulkona tällaisella porukalla, kaksi tyttöä ja yksi poika, mutta olimmehan me toisaalta samalla porukalla olleet edellisiltanakin. Vasta ensimmäisten hitaiden sattuessa kohdalle minusta alkoi tuntua todella tympeältä.
- Mennään vessaan, Alissa, Danni pelasti tilanteen ja sinne katosimme. Oli hyvä hengähtää hiukan. Seisoin peilin edessä ja kaivelin taskujani – olin päättänyt matkustaa kevyesti ja tunkea rahat ja huulikiillon taskuihini laukun asemesta, kun Danni oli jatkanut kiusaamistaan ja ehdottanut, että ottaisin leikkiämpärin käsilaukuksi.
- Miten usein hitaita tulee? Kerran tunnissa? pohdin.
- Ehkä, riippuu kai siitä, tanssiiko niitä kukaan. Miten niin?
- Mietin vaan, että miten usein pitää piiloutua tänne.
- Miten niin piiloutua? Mun oli pakko tulla, Danni tuhahti.
- Okei, mä piiloudun sitten keskenäni seuraavan kerran.
Danni katsoi minua kysyvästi, joten minun oli pakko selventää: - Että te saatte rauhassa tanssia.
- Ai! Jaa. Joo. En mä tiedä, haluanko mä. Eikä sun ainakaan tarvitse karkuun tulla.
- Mä ajattelin, että jos Kasimirille tulee semmonen olo, että sen on pakko tanssia munkin kanssa. Ja mä en halua, sanoin päättäväisesti.

Luonnollisestikin siitä seurasi se, että kun musiikki seuraavan kerran vaihtoi tahtia hitaammaksi, Danni katosi kuin maan nielemänä. Kasimir ei kadonnut.
- Tanssitaan, hän ehdotti ja tuijotin häntä tietämättä mitä sanoa tai tehdä. Kaikki oli mennyt täsmälleen toisin kuin olisin halunnut. Kai se oli karman laki.
- Eh, sanoin, kun poika heilutti kättään silmieni edessä ja hymyili. Se oli vähän noloa, mutta en epäillyt, etteikö hänen silmiinsä olisi hukkunut tyttölapsia ennenkin. Mutta mikä minä olin pistämään vastaan kohtalolle. Sitä paitsi yksien hitaiden tanssiminen Dannin entisen poikaystävän kanssa, kun sen noin puki sanoiksi, oli kerrottavissa vaikka Juhanalle. – Okei. Tanssitaan vaan.

Kasimir pisti kätensä vyötäröllen, minä laitoin omani hänen olkapäilleen ja siirryimme keskemmälle lattiaa. Yritin pitää rakoa välillämme, mutta se oli jotenkin hankalaa ja teennäistä. En myöskään ollut nähnyt unta sellaisesta, joten painauduin sitten mukavasti Kasimiria vasten ja tunsin, miten hän painoi poskensa ohimoani vasten. Tietysti hänkin oli minua pidempi etenkin näin, kun jalassani oli vain tasapohjaiset tossut, joilla oli hyvä tanssia. Niin pitkä hän ei kuitenkaan ollut kuin Juhana, jonka kainaloon saatoin hyvin työntää nenäni, jos ja kun joskus harvoin tanssimme. Sellaista ei kyllä ollut tainnut tapahtua sitten tammikuun.

Se ei luojan kiitos ollut ihan niin värisyttävää kuin unessani, mutta erittäin mukavaa. Koska tiesin, ettei sitä kestäisi kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, annoin itseni nauttia ja kun valot rävähtivät taas päälle, olin tuntevinani kevyen suukon hiusrajassani. Räpytin hiukan silmiäni, sillä olin pitänyt niitä kiinni pimeämmässä.
- Danni on näköjään tuolla, Kasimir sanoi ja nyökkäsi selkäni taakse, joten päättelin kuvitelleeni suukon.
- Mennään sinne sitten, sanoin kiitollisena siitä, että olin selvinnyt koettelemuksesta.

- Voi että te olitte suloliineja, Danni sanoi tyytyväisen näköisenä, kun liityimme hänen seuraansa.
- Kiitos sulle tästä, sanoin sarkastisesti ja toivoin sitten, että olisin valinnut sanani toisin. Musiikin pauhatessa sarkasmia ei ehkä kuullut tarpeeksi selvästi.
- No problem, Danni hymyili ja Kasimirkin taisi kuulla sen kirjaimellisesti, sillä hän puristi harteitani ja tällä kertaa tunsin suukon selvästi. Niin, että me tanssimme sitten illan loputkin hitaat Dannin myhäillessä baaritiskillä. Olihan se loppujenlopuksi ihan sama, montako kertaa me tanssimme, kun olimme kerran aloittaneet.

Lauantaina palasimme lopulta kotiin. Danni ajoi, sillä minulla oli kohmelo ja hänellä kuulemma ei, tai niin sanoin hänelle, sillä halusin tekosyyn olla hiljaa ja jännittää kotiin menemistä. Se jännitti ihan sairaasti, melkeinpä pelotti, mutta en voinut vihjaista mitään sen suuntaistakaan, tai Danni olisi vaatinut saada tulla mukaan hämmentämään suuri lusikka ojossa. Olen varma, ettei hän huomannut mitään kummallista minussa, kun murahtelin hänen jutuilleen, joista osa liittyi Kasimirin ja minun tanssimiseeni.
- Pari hidasta, mitä väliä? kysyin laiskasti ja sain kuin sainkin hänet hämättyä.
- Ois niin kiva, jos te alkasitte olla yhdessä! Sehän on melkein maailman suloisin!
- Mulla on jo poikaystävä, sanoin ja Danni huokaisi ja sulki suunsa vähäksi aikaa, kunnes alkoi pohtia, että hänen varmastikin kannatti pitää auto itsellään, jos minä aioin pupuilla loppuosan viikonlopusta Juhanan kanssa, sillä hän ajatteli mennä käymään Mustaojalla.
- Pidä vaan, lupasin ja näyttelin torkkuvaa, mutta eihän se estänyt häntä puhumasta. Hänellä oli seuraavalle viikolla vaikka mitä suunnitelmia, mutta otin niihin kantaa vain kierrellen ja kaarrellen.
- Jutellaan niistä enemmän ens viikolla, sanoin vain, kun olimme perillä Tammistossa.
- Joo, soitellaan! Danni sanoi iloisesti ja vilkutti.

Kia oli omalla paikallaan, joten Juhana oli varmaankin kotona. Lähdin laahustamaan sinne hitain askelin muotoillen mielessäni hyviä argumentteja, olisipa seuraava riidan aihe sitten mikä tahansa. Avasin oven mahdollisimman äänettömästi, etten herättäisi Juhanaa, jos hänellä vaikka oli mennyt myöhäiseen edellisyönä, mutta se oli turhaa. Hän tömisteli eteiseen heti, kun sain oven kokonaan auki.
- Lopultakin sä tulet! hän huudahti ja huomasin vetäneeni pääni hartioiden väliin kuin siili, joka valmistautuu nostamaan piikkinsä. Se oli kuitenkin turhaa. Juhana kuulosti helpottuneelta ja ilahtuneelta ja kaappasi minut karhunsyleilyynsä saman tien.
- Mitä… sain aloitettua, ennen kuin hän suuteli minua.

- Anna anteeksi, että mä oon ollu víttupää ja riidelly sun kanssa. Mä aloin jo miettiä, että mitä jos sä et tulekaan takaisin, kun mä olen ollu näin idiootti, hän sanoi nopeasti.
- Tietysti – mulla oli ikävä sua, sopersin ja siitä alkoi paras koskaan kokemani liennytys ja sovittelu. Ensin sopertelimme katkonaisia selityksiä pieniin, tyhmiin kysymyksiin, joita ei ollut edes esitetty ja pian päädyimme sänkyyn. Seksi oli ollut pikkuisen vähissä sillä viikolla, joten minullakaan ei ollut erityisesti mitään sitä vastaan. Oikeastaan ihan päinvastoin. Oli mukavaa nähdä, millaista mielihyvää minä pystyin tuottamaan tekemättä juuri mitään.
- Kavereita? Juhana kysyi sen jälkeen ja nyökkäsin. Sitten nousimme tekemään kerrosvoileipiä ja juomaan vihreää jaffaa niiden kanssa.

Minun mielessäni oli käynyt, että ehkä Juhana tahtoisi nyt ulos minun kanssani, mutta helpotuksekseni hän ei sanonut mitään sen suuntaista. Olin saanut sitä lajia sillä viikolla ihan tarpeeksi. Sen sijaan kävimme vuokraamassa pari elokuvaa ja ostamassa grillimakkaraa. Lämmitimme saunan sekä makkarat foliokäärössä kiukaalla ja sen jälkeen katselimme leffoja ja
joimme pari tallinnalaista olutta. Lopulta minun oli pakko ottaa edellisillat puheeksi, sillä niin mukavaa kuin meillä siinä olikin, en voinut jäädä epätietoisuuteen.

- Oliko sulla kiva ilta eilen? kysyin.
- Aika tylsä, Juhana sanoi hajamielisesti.
- Olitko sä Tompan kanssa ulkona?
- Joo, mutta se löysi ekalta terassilta jonkun sussun, josta ei päässy eroon, joten mä päätin jättää ne omaan rauhaansa ja tulla kotiin. Entäs sulla?
- No vähän niin ja näin. Danni halusi tanssimaan ja se löysi entisen poikaystävänsä niin, että mä pyörin lähinnä tiellä, sanoin tyytyväisenä siitä, etten oikeastaan edes valehdellut. – Mutta mummi syötti meitä kuin jouluporsaita, lisäsin, sillä Leenaahan olin sanonut meneväni katsomaankin.
- Niin, mä huomaan, Juhana sanoi ja taputti mahaani.
- No perhana! Ei se noin paljon syöttäny! huudahdin nauraen.
- Ja tänään mä käytin auton katsastuksessa, eikä se mennyt läpi, Juhana jatkoi ja rypisti tyytymättömänä otsaansa.
- Vaikka se on noin uus? ihmettelin, vaikka minulla ei siitä hommasta ollut oikein muuta kuvaa kuin että Vesku arvioi meille lapsille ostamiaan harjoitusautoja yhden tai kahden katsastuksen rakkineiksi.
- Niinpä. Mun täytyy maanantaina hommata sille huolto. Toivottavasti sinne ei mee tonnia.
- Ei kai se oo mahdollista, rauhoittelin ja otin mukavamman asennon. Oli oikeastaan ihan kiva, ettei minun nimissäni ollut moista rahanreikää. Omatunto kaiversi muutenkin tuhlaavaisuudestani kuluneella viikolla.

21. Kodiakia kunnostamassa
Anni soitti minulle maanantaina, kun Juhana oli töissä ja minä pesin alusvaatteita lavuaarissa. Talossa oli pesutupa, mutta siellä ei ollut vapaata aikaa ennen torstaita, joten jotain oli pakko tehdä. Olin kuitenkin pelkästään iloinen keskeytyksestä.
- Ethän sä enää ole Hangossa? Anni kysyi.
- En, ihan kotona vaan. Tai siis Tammistossa.
- Sullahan ei vielä ala koulu?
- Ei, sanoin jännityksen kirpaistessa vatsaani. Olin käynyt ilmoittautumassa heti, kun se oli mahdollista, mutta varsinaiseen aloituspäivään oli vielä hiukan aikaa.
- Kuule, mä tarttisin palveluksen.
- Anna kuulua, sanoin iloisesti, sillä minulla oli huono omatunto siitä, etten ollut soittanut ja kysynyt Kodiakin kuulumisia.

Sitä Annin asia koskikin.
- Eläinlääkäri kävi katsomassa sitä perjantai-iltana, mutta ei se keksinyt, mikä siinä on vialla. Se käski mun varata sille ajan klinikalle, ellei se viikonloppuna olisi ennallaan ja mä soitin sinne just. Huomisaamuksi on peruutusaika.
- Sä tarvitset kyydin, kuskin ja apurin, arvasin.
- Voisitko sä?
Tietenkin minä lupasin voida, jos vain saisin Mustaojalta kaluston. Ja tietenkin saisin, eivät molemmat traikut mitenkään voisi olla menossa arkiaamuna. Piti minun kuitenkin kysyä, joten soitin Jessille, joka ei vastannut, mutta soitti takaisin hetken kuluttua.

- Saanko mä tulla hakemaan auton ja traikun? Kodiak pitäis saada huomisaamuna klinikalle, kysyin.
- Mikä sillä on? Jessi kysyi salamannopeasti. Mietin, mahtoiko hän pitää kaikkia varsojamme vähän kuin lapsinaan.
- Ei tiedetä. Vähän jotain pientä ja outoa, ei mitään suolisolmua tai semmosta.
- Aa, okei. Tietysti saat. Otanko mä sut kyytiin, kun lähden töistä? Mä pääsen tänään jo kahdelta.
- Ei tarvii, eiköhän Juhana heitä mut, lupasin arvellen, ettei hän tykkäisi kovinkaan hyvää, jos olisin hänen töissä ollessaan karannut Mustaojalle.

Juhana ei ehtinyt tykätä mistään tullessaan töistä, heitti vain eväslaukkunsa tiskipöydälle ja huikkasi minulle, että oli kiire.
- Miten niin? kysyin siirtyessäni sisään parvekkeelta, missä olin istuskellut iltapäiväauringossa odottamassa häntä.
- Mä soittelin koko ruokatunnin autokorjaamoja läpi ja löysin yhden, johon saa viedä Kian heti. Kai sä tulet mukaan? Se menee kiinni neljältä.
- Mun pitää päästä Mustaojalle, sanoin.
- Miksi hemmetissä? Ei mulla nyt oo aikaa jutella. Tuutko sä mukaan?
- En mä nyt minuutissa laittaudu, jos sulla on kiire. Mun täytyy sitten ruveta kyselemään muita kyytejä. Nähdään illemmalla, sanoin ja aloin etsiä puhelintani. Juhana kääntyi kannoillaan ja lähti menemään, mutta huikkasi sentään ovelta:
- Miks sun pitää Mustaojalle päästä?
- Hakemaan auto!

Jessi oli tietenkin jo mennyt ja Vesku olisi vielä jonkin aikaa töissä, joten ajattelin kokeilla, huvittaisiko Dannia pieni huviajelu. Anni tietysti olisi ollut oikein sopiva uhri kuskaamaan minua, mutta kaipa hänen piti ehtiä tallillekin puunaamaan Kodi klinikkakuntoon. Danni oli onneksi heti valmis ajelulle, vaikka olikin vasta tullut Mustaojalta.
- Ja mä tulen mukaan klinikalle, hän ilmoitti.
- Kunhan nyt ensin autat mua hommaamaan meille kyydin.
- Mä lähden heti hakemaan sut, Danni lupasi.

Emme selvinneet Mustaojalta ihan tunnissa takaisin. Piti syödä, jutella ja käydä katsomassa hevoset ja etenkin varsat. Minulle tuli surkea olo niiden näkemisestä. Yleensä tähän aikaan vuodesta olin niiden kaikkien keinoemo ja isosisko, nyt ne olivat minulle ihan vieraita persoonia.
- Miksi ihmisen pitää tehdä valintoja? kysyin surullisena. Olisin halunnut niin paljon yhtaikaa. Lapsuudenkodin ja oman kodin, perheeni ja poikaystävän, hevoset ja opiskelun, ehkä vähän töitäkin.
- Mä laitoin sulle traikun kiinni autoon, sanoi Vesku, joka harppoi tallipihalta lähemmäs varsa-aitausta.
- Kiitos, sanoin.
- Voithan sä aina muuttaa Juhanan kanssa tänne, sanoi Danni käytännöllisesti ja sai Veskun käännähtämään kannoillaan.
- Onko teiltä menossa asunto? hän kysyi.
- Ei ole, sanoin harmissani. Hän oli reagoinut vähän liian nopeasti, mutta ei Juhana tahtoisi tänne yhtään sen enempää kuin mitä häntä näköjään haluttiin.
- Alissa vaan haluais kaikesta kuorrutuksen, selvitti Danni. Me olimme puhuneet asiasta vasta reissuillamme, joten kyllä hän tiesi, mitä ratoja ajatukseni olivat kulkeneet.
- Mun täytyy soittaa Annille ja sopia aikatauluista, muutin puheenaihetta.

Juhana ei ollut kauhean iloinen, kun palasin kotiin ja kieltäydyin irrottamasta traikkua, jotta pääsisimme kruisailemaan Jessin maasturilla. Minulla oli ollut ihan tarpeeksi hommaa, jotta olin saanut yhdistelmän pysäköityä parkkipaikkana toimivan hiekkakentän perukoille. Jos joku vielä parkkeeraisi sopivasti, joutuisin aamulla oikaisemaan nurmikon yli pois. Ei se tietysti maasturia haittaisi, mutta naapurit tai huoltoyhtiö voisivat ruveta marmattamaan renkaanjäljistä.
- Eikö ala olla sun nukkumaanmenoaika? kysyin epäkunnioittavasti. – Sillä alkaa ainakin olla mun. Mun pitää nousta viimeistään kuudelta.

Enhän minä osannut ruveta nukkumaan niin aikaisin, joten valvoin ja luin vielä pari tuntia lisää, kuten aina. Yleensä loikoilin sohvalla telkkari auki, ja nyt Juhana käänteli kylkeä suuresti liioitellen häiriintymistään lukuvalostani, sillä hän nukahti sitten kuitenkin kahdessakymmenessä minuutissa. Minäkin heräsin ihan kohtuullisen pirteänä kellon soittoon ja ehdin jo lähtövalmiiksi ennen kuin Juhana nousi.
- Heipat! toivotin häipyessäni. Minua stressasi hiukan ison auton ja yhdistelmän ajaminen pääkaupunkiseudun aamuruuhkassa, mutta onneksi sentään Anni oli luvannut hakea mukaan Dannin niin, ettei minun tarvinnut ajaa Kallion kapeille kaduille. He olivatkin jo tallilla, kun pääsin sinne asti ja ajoin röyhkeästi halki Arvin ja Annan pihamaan. Minua vähän hävetti jurnuttaa ison auton moottoria siellä siihen aikaan aamusta, mutta eihän sille mitään voinut. Toivoin vain, että Anni oli varoittanut heitä.

Kodiak meni kauniisti koppiin, suljimme luukun ja kiipesimme autoon. En ollut käynyt Vermon klinikalla aikoihin, sillä meidän hevosemme kävivät yleensä Hyvinkäällä lyhyemmän matkan vuoksi ja minun on myönnettävä, että siinä vaiheessa viimeistään alkoi kylmä hiki kihota otsalleni. Oli pahin aamuruuhka-aika ja jouduimme ajamaan pitkin kehäykköstä, joka oli ruuhkainen jopa heinäkuussa. Nyt se oli yhtä puuroa ja tunsin erittäin huonoa omatuntoa, kun tungin sekaan hevoskoppeineni.
- Me oltais päästy nopeammin vaikka Turkuun, puuskahdin.
- Ei oltais. Meidän ois pitäny ajaa tätä samaa tietä Turuntielle asti, Danni huomautti. – Älä hätäile. Nyt me noustaan pois seuraavassa liittymässä ja sitten käännytään vasemmalle.

Hän tuntui tietävän, mistä puhui, joten rauhoituin ja jatkoin ajamista. Löysimme perille mutkittelematta kovin kummoisesti, joskin tie itsessään oli mutkainen ja pisti Kodiakin kolistelemaan seiniä.
- Perhanan elikko, sitä on kuljetettu liian vähän , Anni mutisi takapenkiltä ja hänen äänensä oli kireä, mutta minua ei enää jännittänyt nyt, kun olimme perillä. Tiesin, tai luulin tietäväni, että Anni jännitti eniten itse matkaa ja sen valmisteluja, sitä miten Kodi lastautuisi ja matkustaisi. Niin oli ainakin kilpailureissuilla. Tällä kertaahan hänellä kyllä oli vähän enemmän mietittävää kuin että muistaisiko radan, ja koko kotimatka oli vielä jäljellä, joten mieleenikään ei tullut moittia häntä. Ei kai tässä voinut muuta kuin peukuttaa, että Kodiakista löytyisi jotain vikaa, niin hullulta kuin se kuulostikin. Parannettavissa olevaa vikaa tietenkin.

Anni ryhdistäytyi, kun sammutin auton moottorin. Merkittyjä parkkipaikkoja ei ollut, mutta vaistoni sanoi, että seinän viereen oli ihan hyvä pysäköidä.
- Mun täytyy kai etsiä se klinikka kaikista näistä rakennuksista ja käydä sanomassa, että me ollaan tultu, hän sanoi.
- Se on toi talo, osoitti Danni, sillä olimme me sentään muutaman kerran aikoinaan päässeet käymään täälläkin.
- Okei, Anni sanoi heikosti ja lähti menemään. Danni ja minäkin nousimme autosta ja Danni tarjosi minulle tupakan.
- Onko tää nyt sopivaa. Me ollaan lääkärissä, huomautin, mutta Danni vain osoitti ohitse lämminveristä ravuria ajavaa miestä, jolla myös oli sätkä suupielessä.

Olimme ottamassa hevosta traikusta, kun Anni palasi ja sanoi, että voisimme mennä sisään. Hän sai itse taluttaa Kodiakin, mutta Danni ja minä seurasimme varjoina perässä. Oli aina suunnattoman mielenkiintoista seurata eläinlääkärien työskentelyä. Tänään saimme nähdä sitä koko rahan edestä niin sisällä klinikalla kuin pihamaallakin. Kodia juoksutettiin ja taivuteltiin, suoralla ja ympyrällä. Sitä kuvattiin ja tunnusteltiin. Röntgenkuvien ottaminen etenkin oli mielestäni kiinnostavaa. Siihen mennessä Kodi oli saanut jo vähän rauhoittavaakin, kuulemma jottei kalliille kuvauslaitteelle kävisi vahingossa mitään ja se nuokkui puoliunessa. Danni avusti pitelemällä kuvalevyjä lyijyessu ympärillään, sillä hän tokaisi, että koska Anni ja minä kerran seurustelimme, saatoimme ihan hyvin olla raskaana.
- Haist ite, ilmoitin siihen ja laittauduin hyviin asemiin eläinlääkärin olkapään taakse, kun kuvat ilmestyivät koneelle.

Lopputulema oli, ettei Kodiakissa ollut mitään muuta vikaa kuin aavistus tulehdusta vuohisnivelissä.
- Mistä se on voinu tulla? Anni kysyi ankarasti, mutta ei siihen mitään selvää syytä ollut ehdottaa. Epätavallinen rasitus, muuttunut kengitys ehkä. Mahdollisesti. Tai sitten jotain muuta. Saimme viipyä vielä puolisen tuntia, kun edelleen nuokkuvan Kodiakin vuohiset ajeltiin ja piikitettiin ja sitten Anni jäi selvittämään laskua ja Danni ja minä lähdimme lastaamaan hevosta. Se oli onneksi herännyt jo sen verran, ettei enää horjunut tai kompuroinut, olisi ollut inhottavaa yrittää saada sitä takasiltaa ylös muuten. Nyt se pysähtyi kerran pöllähtäneen näköisenä, kuin ei olisi ihan tiennyt, missä oli, mutta käveli sitten perille asti.

- Kaikki on sen kengittäjän syytä, Anni sanoi kiukkuisena saapuessaan vähän myöhemmin. Hänellä oli käsissään muutamia papereita ja jokin lääkeputkilo sekä Kodiakin kengät, jotka oli irroitettu viimeisiä kuvia varten.
- Niinkö ne nyt sanoi? kysyin uteliaana.
- No ei suoraan, mutta mitä muuta se vois olla? Mikään muu ei ole muuttunut.
Myönsimme, että siinä oli itua ja kiipesimme autoon. Anni puhisi edelleen takapenkillä ja kun olin päässyt raviradan portille, kuulin hänen soittavan kengittäjälleen. Se oli mielenkiintoista, melkein teki mieli pysähtyä ja keskittyä kunnolla kuuntelemiseen, mutta ajoin kuitenkin eteenpäin korvat hörössä. Aavistin, ettei Anni olisi arvostanut niin innostunutta yleisöä. Melko kirpaisevin sanakääntein hän ilmoitti tyypin vuolleen Kodian kaviot niin perseelleen, että klinikalle asti oli pitänyt lähteä ja että nyt sopisi tulla lyömään irroitetut kengät takaisin paremmin ja mitä pikemmin sitä parempi.

- Se sanoo, ettei sillä ole vapaata hetkeä lähimpään kolmeen viikkoon, Anni sanoi hetken kuluttua ällistyneenä.
- Miksi sillä oliskaan? Sähän haukuit sen pataluhaksi. Se ei takuulla tule enää ikinä, Danni nauroi.
- No kai niilläkin on joku vastuu työstään! Anni puuskahti.
- Sinuna mä en edes huolisi sitä enää. Jos se alun perin aiheutti tän niin osaako se sitä korjatakaan?
- Hyvä pointti, Anni myönsi ja alkoi miettiä, kenelle sitten soittaisi. Sitä kesti niin kauan, että lupasin kysyä, eikö Jessi voisi suostutella Joppea käymään Kodiakin luona vielä kerran. Kyllä hän varmaan tulisi, kun kuulisi, mitä oli tapahtunut.

Ehdin kotiin vasta viiden jälkeen, sillä olin jäänyt odottamaan Jessiä hoitaakseni Jopen jutun ja sitten oli mennyt hetki, ennen kuin mies oli saatu kiinni. Kuten oli arvellutkin, hän lupasi tulla pikimmiten katsomaan Kodiakia. Kaipa se nyt hiveli ammattiylpeyttäkin, moinen kutsu. Sitten oli pitänyt sumplia autojuttuja, sillä Jerry katsoi kuukauden nyt kuluneen ja halusi Seatin takaisin. Se oli tietenkin Dannin luona Kalliossa, joten minä sain ottaa volkkarin ja ajaa Jerryn hakemaan oman autonsa. Danni tahtoi romiskon itselleen, joten minä sain tulla kotiin bussilla. Olin kuumissani ja vähän kiukkuinen kaiken sähläyksen jälkeen, etenkin, kun olin bussissa jutellut Annin kanssa. Sen sijaan, että hän olisi ilahtunut järjiltään, kun Joppe oli luvannut ehtiä jo seuraavana iltapäivänä, hän huolestui.
- Meillä on projektityötä – mä en voi lintsata taas huomenna, kun lintsasin tänään. Etkö sä voisi hoitaa sitä? Sullahan ei ole vielä koulua!

Se oli tietenkin ihan ymmärrettävä pyyntö ja mitä varten ystävät oikein olivatkaan olemassa? Anni ei kuitenkaan kaikessa kiireessä ollut tullut kiittäneeksi minua edes klinikkakäynnistä saati kaluston hommaamisesta sitä varten, joten tunsin itseni hiukan hyväksikäytetyksi. Olihan hänellä ollut kauhea kiire kouluun, mutta ei yksi kiitos niin paljon aikaa olisi vienyt. Hän ei ollut edes tarjoutunut maksamaan polttoainetta, vaikka se nyt olikin Jessin pussista eikä minun.

Suostuin silti, joskin pitkin hampain, ja nyt minua harmitti sekä kiltteyteni että se, että ollenkaan olin harmistunut. Kyllä Anni aikanaan kiittäisi ja korvaisi, hänellä oli vain ollut kova kiire tänään.
- Missä sä olet viipyny? Juhana murahti, kun pääsin sisään.
- Mulla oli asioita, vastasin samaan sävyyn. – Mikä sua risoo? Oisko mulla pitäny olla ateria odottamassa sua ja päällä pelkkä esiliina?
- Kun joskus näkiskin jotain sen suuntastakaan.

En välittänyt ironiasta. Tuskin Juhana minun viipymisestäni kiukutteli, kun ei ollut soitellutkaan minulle, jotain muuta se oli. Menin keittiöön pistämään jääkaappiin Jessin lähettämät ruoat ja join lasillisen vettä.
- No niin, mikä mättää? kysyin istuutuen Juhanan viereen sohvalle.
- Mä en saanu autoa vielä korjaamolta.
- Ai, sanoin samalla kertaa helpottuneena, koska hänellä oli kerrankin ymmärrettävä syy kiukutella ja pettyneenä, koska olin laskenut voivani ajaa sillä seuraavana päivänä tallille. – Harmi, mä olisin tarvinnu huomenna autoa.
- Mihin muka?
- Mun pitää käydä tallilla.
- Ai miks?
Selitin, vaikka tiesin, ettei se Juhanaa kiinnostanut.
- Miksei Anni hoida omaa kaakkiaan itse? hän kysyi.
- Koska se on koulussa. Mutta älä sure, pääsen mä sinne muutenkin.

Oli melkein kotoista, kun nälvimme taas toisiamme. Paljon tavallisempaa se oli kuin se suloinen sopu, johon olin Hangon-matkalta palannut. Se melkein sai epäilemään, että jotain jäynää oli tekeillä.
- Sä et koskaan tuo mulle kukkia, keksin.
- Mitä víttua tähän kukat kuuluu? Juhana kysyi ällistyneenä.
- Sitä vaan, että jos sä joskus tuot mulle kukkia niin mä tietysti epäilen heti, että sä olet pettäny mua tai jotain, kun en ole tottunu semmoseen. Että kannattais ehkä totuttaa.
- Niin tai sitten kannattaa muistaa, ettei sulle pidä ikinä tuoda kukkia, Juhana lohkaisi takaisin. Ihan kiva tulevaisuudennäkymä. Jiihaa.

Kodiakin kengityksessä seuraavana päivänä ei ollut mitään kummallista. Joppe vähän pudisteli päätään nähdessään sen ja kysyi, kuka sen oli viimeksi vuollut, mutta minähän en edelleenkään tiennyt.
- Sano joku pätevä tyyppi ketä mä voin suositella Annille, pyysin, kun Kodi oli saanut kengät takaisin kavioihinsa minimaalisen muotoilun jälkeen. Joppe mietti hartaasti ja antoi pari nimeä, jotka kirjoitin muistiin Annia varten, sitten maksoin hänelle ja päästin hevosen takaisin Pollen seuraan.
- Säkö et enää ratsasta? Joppe kysäisi pakatessaan työkalujaan autoonsa.
- En mä ole lopettanut, sanoin hämilläni.
- No kilpailemisen kumminkin.
- Mulla on ollu vähän muita kiireitä. Niin kuin elämä.
- Aa, okei. Jotenkin mä aina kuvittelin, että kilpaileminen on sulle elämä, mies tuumasi ja sai minulle huonon omantunnon, vaikka hän olikin väärässä. Ei kilpaileminen minun elämäni koskaan ollut ollut vaan ratsastaminen yleensä. Opetteleminen ja opettaminen, kun pääsin ratsastamaan nuorella hevosella. Kilpaileminen oli vain osa sitä, yhdenlainen mittari. Siitä ei vaan päässyt mihinkään, että nyt minulla ei ollut sellaiseen aikaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.8.15 19:02:14

22. Pois
Mikäli mahdollista, Juhana oli vieläkin kiukkuisempi kuin edellisiltana, kun pääsin kotiin.
- Mikä nyt? kysyin kieltämättä huolissani. Jos hän kiukkuili taas siitä, että olin ollut tallilla, kun hän tuli töistä, alkoivat asiat olla hullusti. Seuraavalla viikolla alkaisi kouluni. Pitäisikö minun ehtiä sieltäkin kotiin odottamaan häntä? Se ei ollut luultavaa. Se oli vielä hullumpaa kuin se, että Mari nousi keittämään Niklakselle aamukahvia neljältä.

Mutta ei, kyse oli taas ja edelleen autosta. Korjaamolta oli soitettu Juhanalle ja ilmoitettu, että katsastusmiehen kirjoittaman vikalistan korjaaminen maksaisi useampia tuhansia. Hän oli voimattoman raivon vallassa, käveli edestakaisin ja paukutti ovenkarmeja nyrkeillään.
- Eihän siinä pitäis voida olla tommosia vikoja, sehän on aika uusi, uskalsin sanoa.
- Ei niin! Juhana ärjyi. – Mutta mistä mä nyt muka repäsen monta tonnia?
- Jospa sä saisit palauttaa sen? ehdotin.
- Oletko sä vähän tyhmä? Luuletko sä, että autokaupat toimii niin?
- No vaihda se johonkin toiseen.
- Siitä on suurin osa vielä velkaa! Ja luuletko sä, että joku huolii tommosen, joka ei oo menny katsastuksesta läpi, koska siihen pitää tehdä tuhansien eurojen edestä remppaa?

Minun teki mieli ehdottaa, että jospa sen vain veisi johonkin autokauppaan, eikä mainitsisi mitään myttyyn menneestä katsastuksesta, mutta pelkäsin vain saavani kuulla lisää karjumista. Kun vähän aikaa ajattelin, luulin pystyväni ymmärtämään, miltä Juhanasta tuntui. Hän oli tehnyt ison irtioton, muuttanut pois äidin naapurista ja ostanut oman auton. Pari kuukautta myöhemmin osoittautuikin, että hän oli mokannut pahasti ja pistänyt paljon rahaa kapineeseen, josta ei ollutkaan iloa kuin hetkeksi. Nyt piti joko maksaa paljon tai maksaa paljon. Hän varmaan tunsi itsensä typeräksi penskaksi.

- Lakkaa nyt ravaamasta edestakaisin, ehdotin. – Keksitään jotain.
Juhana ei totellut heti, mutta istui jonkin ajan kuluttua viereeni sohvalle.
- Paljonko sulla on kesätyörahoja? hän kysyi.
- Ei montaa tonnia.
- Mutta sähän voisit ottaa opintolainaa, etkö voisikin?
- No en mä ole ajatellut ottaa, ainakaan ellei ole ihan pakko.
- Jos mä ottasin jonkun kulutusluoton, Juhana mietti kulmat rypyssä.
- Älä ota! Niissä on kauheat korot! huudahdin.

Tavallaan pidin tilanteesta. Oli tietysti kurjaa, että meidän piti pohtia raha-asioita tällä tavalla, mutta eikö kaikkien nuorien parien pitänyt? Ajattelin, että olin Juhanalle suuri tuki ja lohtu, kun sain hänet hiljalleen rauhoittumaan.
- Mehän ei oikeastaan tarvita autoa, huomautin. – Ellei sitä kannata korjata niin kai sen voi aina viedä romuttamolle.
- Mä maksan sitä seuraavat neljä vuotta joka tapauksessa niin, että älä edes kuvittele tommosta!

Lakkasin siis kuvittelemasta. Seuraavana päivänä katsoin, että olin kotona kolmen jälkeen. Olin käynyt kaupassakin ja tehnyt pizzaa. En aikonut ottaa moista pikkuvaimoilua tavaksi, mutta ajattelin piristää Juhanaa vähän. Sitten häntä ei kuulunutkaan. Hän ei tullut vielä neljältä eikä puoli viideltäkään, kun istuin itse syömään haalennutta ruokaa. Aloin huolestua ja pikkuhiljaa kimmastuakin. Hän ei ollut sanonut mitään siitä, että viipyisi. Okei, minäkään en ollut ollut kotona kello 15.15 viime päivinä, mutta enpä ollut luvannutkaan. Juhanakaan ei mitenkään ollut luvannut, mutta… menin solmuun ajatusteni kanssa ja se sai minut vielä huonommalle tuulelle.

Vähän vaille kuusi hän soitti.
- Missä sä olet riekkunut, kun mä kerrankin olen kotona ja oon laittanu sulle ruokaa? rähähdin.
- Älä nyt viitti.
- No missä sä olet?
- Autokaupassa. Sähän sanoit että se pitäisi vaihtaa ennen kuin kukaan huomaa, ettei sitä ole katsastettu!

En minä kai ihan niin ollut sanonut, mutta ei sillä ollut väliä. Joka tapauksessa Juhana kuulosti hyvinkin innostuneelta, mikä oli virkistävää vaihtelua edellisillan jupotuksen jälkeen.
- Ja löysitkö sä nyt sitten jotain, mihin vaihtaa se? kysyin.
- Voi löysin, ihan huippuauton! Jos mä ostaisin sen niin saisin tästä hyvitystä melkein yhtä paljon kuin mitä mä maksoinkin!

Jokin lauseessa ei ihan täsmännyt. Jos en vielä keväällä ollut paljon käytettyjen autojen kaupasta tiennytkään, olin oppinut joitakin asioita kesän kuluessa. Yksi niistä oli, ettei autokaupassa ikinä maksettu sellaista välirahaa kuin mistä Juhana nyt puhui. Ellei…
- Mitä sä olet ostamassa? kysyin varovaisesti.
Juhana vastasi suoranaisena ryöppynä. Se oli mersu, urheilumallia. Vähän vanhempi jo, mutta kuulemma vähän ajettu ja kuin uusi. ”Kaikilla herkuilla”, Juhana henkäisi.
- Sua ahdisti jo se, että sun piti maksaa neljä vuotta Kiaa, muistutin. – Jos sä pistät sen menemään vaihdossa niin montako vuotta lisää sun pitäisi maksaa mersua? Ja kuinka paljon enemmän kuussa?
- Siinäpä se, kuukausierät nousisi melkein kaksinkertaisiksi. Mutta mulla on idea.
- No, kerro.
- Mä ajattelin, että jos sä et meniskään vielä opiskelemaan. Varmaan sä saisit jatkaa siellä sairaalassa. Kahdestaan me selvittäis ihan helposti vuokrasta ja autolainasta ja muista laskuista.
- Etten menisi kouluun? toistin.
- No niissä sun papereissahan sanottiin, että voi ilmoittautua poissaolevaksi vai mitä se oli ja jatkaa sitten vasta myöhemmin.

Se oli totta, niin niissä oli tosiaan sanottu. Olin lukenut sen kohdan Juhanalle ääneen, kuten monta muutakin, kun olin selannut niitä innoissani kerran toisensa jälkeen. En ollut kuvitellut hänen kuunnelleen ollenkaan, mutta olipa näköjään.
- Semmosta tehdään vaan pakottavasta syystä, sanoin hitaasti.
- No eikö oman elämän rakentaminen ole pakottava syy?
- Oman elämän? Juhana, sä puhut autosta etkä elämästä! Jos mä joutusin armeijaan tai sairastuisin vakavasti tai jotain sellasta…
- No ei sun tarttis autoa maksaa, jos sä voisit maksaa vuokran vaikka.
- Ja niissä papereissa puhuttiin lukukaudesta, tai kahdesta. Sä puhut neljästä vuodesta! Luuletko sä, että mä suostun lykkäämään mun opintoja neljä vuotta ja tekemään hanttihommia, jotta sä saat ajaa mersulla?
Ääneni alkoi pikkuisen kohota, kun ymmärsin, miten kohtuuton pyyntö oikeastaan olikaan.
- Sä et siis suostu, Juhana sanoi mököttäen.
- Ihan oikein. Mä en suostu.
- Selvä.

Käteni tärisivät, kun laskin puhelimen pöydälle ja minulle lopullisesti valkeni, miten erilaisia meidän ajatusmaailmamme näköjään olivat. Juhana oli ollut ihan tosissaan ja varmaankin kuvitellut minun suostuvan. Minä taas en voinut kuvitella, että roikkuisin tässä vaan sekalaisia töitä paiskien, kunnes auto olisi maksettu. Auto! Olisi edes ollut kyseessä jokin elävä – raskaus olisi ollut hyvä syy, jos elämäntilanne olisi muuten ollut sille sopiva, mutta edes hevonen ei. Niistähän olin jo melkein luopunut, mikä sai minut aina vaan kiukkuisemmaksi.

Minun piti päästä pois. Se, että Juhana oli ehdottanut minun rupeavan ottamaan vuokran vastuulleni, oli palauttanut mieleeni, etten oikeasti asunut täällä. Siitä tuli mieleeni sekin, että koulu alkaisi pian, enkä ollut vielä saanut mitään sanaa Rialta tai Lauralta Lauran uudesta asunnosta. Mitenkähän ne asiat mahtoivat edetä? Päätin lähteä katsomaan, sillä minua ei huvittanut olla vastassa, kun Juhana tulisi. Ei hän minulle tietenkään mitään tekisi, fyysisesti, mutta kinaa, epäsopua ja naljailua olisi varmasti tiedossa. Saatoin kuvitella, että hän alkaisi penätä minulta näiden kuluneiden kolmen kuukauden osuutta vuokrasta. Päätin hammasta purren, että jos hän sen tekisi, minä maksaisin vaikka viimeisillä killingeilläni. Juhana oli tainnut unohtaa, että hän oli halunnut minua luokseen ja ollut riemuissaan, kun olin saanut huoneeni vuokratuksi. Minä itse huomasin melkein unohtaneeni, miksi olin suostunut muuttamaan hänen luokseen. Sen jälkeen en muistanut montakaan hyvää hetkeä. Oikein tarkkaan kun ajattelin, oli koko kesä ollut enemmän tai vähemmän hélvettiä.

Nappasin laukkuni ja lähdin kohti bussipysäkkiä. Toivoin ohimennen, että auto olisi ollut minulla eikä Dannilla, mutta niin pitkälle en ajatellut, että olisin voinut pyytää häntä hakemaan minut. Halusin vain päästä mahdollisimman pian ulos ja pois ja mieluiten saamaan asuntoni takaisin Lauralta.

Oven tuli Käpylässä avaamaan Tirppa ja muistin omatunto viheltäen, että hänen niin auliisti lainaamansa kaljakärry oli edelleen Juhanan luona. Oli ollut puhetta soitella sen palauttamisesta, mutta ei hänkään ilmeisesti ollut sitä tarvinnut.
- Mä en muistanut sun kärryäsi, mutisin.
- Ei se mitään haittaa, tuo se jonain iltana, Tirppa sanoi iloisesti.
- Onko Laura kotona?
- On, me ollaan just kahvilla. Etkö sä aio kysyä?
- Kysyä mitä?
- Että olenko mä muuttanut tänne. Sä aina kysyt, tyttö nauroi. Tai mikä tyttö, kai hän minua vanhempi oli niin kuin kaikki muutkin. Tunsin itseni hyvin nuoreksi ja ymmärtämättömäksi.
- Miksi sä tänne haluaisit muuttaa, kun sulla on ihan kelvollinen omakin kämppä, kysyin ja astuin sisään.

Laura ja Rianoora olivat tosiaan keittiössä Natan kanssa ja Lauran ilme meni pelästyneeksi, kun hän näki minut.
- Hei vaan hei, sanoin ja otin itsellenikin mukin ja siihen kahvia.
- Mä en ole vielä saanut asuntoa, Laura sanoi.
- Niin, kai mä olin hölmö kun kuvittelinkaan. Kai sä olisit soittanu, huokaisin.
- Nytkö te olette eronneet Juhanan kanssa? kysyi Tirppa tarkkanäköisesti.
- En mä nyt ihan niinkään voi sanoa, mutta mä en voinut jäädä sinne enää.
- Te riitelitte? sanoi Nata myötätuntoisesti.
- Se ehdotti, että mä lykkäisin lääkikseen menemistä koska se haluaa ostaa kalliin auton ja mä voisin auttaa sitä vuokran maksamisessa niin kauan, kun sillä on hélvetin iso autolaina, puuskahdin ja jos olinkin matkalla miettinyt, teinkö nyt kärpäsestä härkästä, minun ei tarvinnut miettiä enää. Kaikki neljä tyttöä kauhistuivat ajatustakin kiitettävän pontevasti.

- Miten lyhytnäköistä ja miesmäistä! julisti Tirppa.
- Mä pelkään, että se haluaa, että mä maksan jälkikäteen puolet kesän vuokrista, sanoin surkeana.
- Et tietenkään maksa, vai onko teillä vuokrasopimus? Nata sanoi.
- No ei ole. Mutta olishan se oikeudenmukaista, kun mä olen asunut sen luona ilmaiseksi.
- Kai sä nyt olet maksanu asumisesi seksuaalisilla palveluksilla, Tirppa ehdotti, mutten jaksanut edes punastua.
- Ja siivoamalla ja tekemällä ruokaa ja pesemällä sen kalsareita, joo. Onko sulla Laura mitään tietoa?
- Ei, Laura sanoi pudistaen päätään, mutta lupasi heti aamulla soittaa ja kysellä.
- Tee se. Mähän en ehkä olisi saanut tätä ollenkaan, ellen ois soittanu perään, muistin piristyen.
- Haluatko sä nyt tulla tänne yöksi? Rianoora kysyi minulta. Hän näytti paheksuvalta, ei varmaankaan ollut ikinä voinut kuvitella, että pitäisin kiinni takaportistani.

- En mä tiedä, huokaisin. – Mulla on lomaa vielä, voin mä tietysti mennä Mustaojalle, tai Dannin luo, tai jonkun muun.
- Mä tiedän! Sä voit tulla mun luokse! Tirppa huudahti. Katsoin häntä pitkään.
- Miksi ihmeessä sä haluaisit mut sun luokse yöksi?
- No miksen? Kyllä mun luo mahtuu. Enemmän siellä on tilaa kuin täällä!
Se oli totta, se oli pakko myöntää. Tirpan luona olemisessa oli sekin hyvä puoli, että jos menisin Dannin luo tai kotiin, he kiukustuisivat puolestani ja Danni ainakin haluaisi lähteä vääntämään Juhanalta munat solmuun.
- Mennään vaikka käymään mun paikallisessa, Tirppa houkutteli.
- Alissa ei tahdo lähteä sun kanssasi ulos, Nata ilmoitti, enkä kyllä sen edelliskerran jälkeen halunnutkaan. Tirpalla yöpyminen sen sijaan tuntui piristävän odottamattomalta.
- No hitto, miksei, päätin. – Mutta ei mulla ole varaa eikä halua lähteä ulos.
- Ei se mitään, se oli vaan ehdotus, Tirppa sanoi.

23. Hunajavoileipiä
Viivyimme vielä vähän aikaa, mutta sitten Tirppa sanoi, että jos kerran oli tulossa vieraita, hänen pitäisi käydä kaupassa.
- Mä maksan, kiiruhdin sanomaan.
- Älä höpötä, en mä aio ottaa vuokraa sulta. Kivaa, kun tuut kylään. Mitä sä tykkäät syödä?
- Mä olen syöny jo tänään, en mä mitään tarvii, estelin.
- Mä tiedän maailman parhaan iltapalan! Ja mä olen loistava kokki. Mennään.

Ajoimme pitkälle Tirpan asunnon ohi Hakaniemeen asti ja menimme siellä ensin Alkoon.
- Tykkäätkö sä punaviinistä? Tirppa kysyi ja aloin huolestua.
- En erityisemmin.
- Sääli, se ois sopinu iltapalaan. Mutta kai sä olutta juot? Sekin on ihan ok.
- Ei kai me nyt ryyppäämään ruveta?
- No jestas, normaalit ruokajuomat, Tirppa nauroi ja keräsi koriinsa tusinan verran erilaisia kaljatölkkejä sekä pullon kirkasta. Siitä en tohtinut sanoa mitään, sillä tuskin hän sitä kuvitteli minulle juottavansa.

Niistä tuli täysi kassillinen ja ruokakaupasta kaksi. Tirppa ei olisi selvinnyt niiden kanssa yksin kotiin. Ei hän myöskään antanut minun maksaa mitään, sanoi vain, että voisin tarjota hänelle oluen terassilla, kun jäisimme pois bussista. Siihen ei oikein voinut sanoa vastaan, kun itsellänikin oli jano silkasta yhden kassin kantamisesta ja kuumassa bussissa istumisesta.
- Me ei voida olla kauan, tai nää ruoat pahenee, huomautin, sillä Tirppa oli ostanut muun muassa jauhelihaa, joka minua huoletti.
- Ei ei, ihan pikaiset vaan!

Se oli nopein tuoppi eläessäni ja siltikin Tirppa oli juonut omansa nopeammin. Vatsassani hölskyi, kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tuli melkein huono olo, ainakin röyhtäytti, ja yritin parhaani mukaan pidätellä sitä sillä seurauksella, että minun oli pakko rynnätä vessaan heti, kun pääsimme Tirpan luo. Siellä päästin ilmaa kunnes oloni parani taas siedettäväksi.

Tirppa oli sillä aikaa vienyt ostokset keittiöön ja näytti tehokkuuden perikuvalta vaivatessaan käsin jauhelihataikinaa.
- Istu alas ja ota juotavaa, hän nyökytteli pöydällä seisovan olutpullon ja lasin suuntaan.
- Hei, oikeesti.
- Se on kylmää, se oli entisiä jääkaapista.
Sitä minä en ollut tarkoittanut ollenkaan, mutta en katsonut voivani jättää valmiiksi avattua olutta siihenkään.
- Onko sulla töitä huomenna? kysyin jotain kysyäkseni, vaikka ei minun olisi tarvinnut huolehtia. Tirppa osasi kyllä huolehtia puhumisesta niin, ettei syntynyt tuskastuttavia tyhjiä hetkiä.
- Ei oo, mä oon saikulla, hän sanoi ja alkoi paistaa jauhelihapihvejä. Mietin, kysyäkö miksi, mutta ennen kuin ehdin päättää, hän oli näppärästi kääntänyt puheenaiheen Juhanaan.
- Jätitkö sä sen nyt?

Vastaus vaati kulauksen olutta, eikä se sittenkään tahtonut tulla.
- En mä ole sitä jättänyt. Kai se pitää tehdä nokikkain ja me juteltiin vaan puhelimessa, sanoin lopulta.
- Siitä autosta?
- Niin.
- Sehän on ihan hullu, jos se luulee, että sä mieluummin teet jotain paskahommaa kuin opiskelet.
- Niin, sanoin surullisena uudelleen. Siinähän se vika olikin. – Se ei varmaan sanonut mielestään mitään hassua, kun se ehdotti semmosta.
- Sehän ei ole itse käyny mitään koulua, eikö se niin ollu? Tirppa kysyi ja muistin, että hehän olivat jutelleet oikeinkin tiiviisti silloin Pikkukoskella.
- Ei niin.
- Ehkä se ei halua, että sen akka on sitä paremmin koulutettu. Paljon kivempaa, jos se on hellan ja nyrkin välissä tallessa sillä välin, kun herra ajelee mersullaan.

Se oli minusta aika terävänäköistä ja minua alkoi melkein itkettää. Tätäkö Jessi ja Veskukin olivat tarkoittaneet puhuessaan pahaa Juhanasta? Miten en ollut itse silloin tajunnut? Mutta silloin keväällä Juhana oli vielä tuntunut olevan oikeinkin myötämielinen sen suhteen, että hakisin ja ehkä pääsisinkin lääkikseen.
- Sillon te ette vielä asunu yhdessä. Jos se ajatteli, että susta tulee sen omaisuutta, kun sä muutat sen katon alle.
- Niin kai sitten.
- Osaatko sä raastaa juustoa?
- Tottakai mä osaan, tuhahdin iloisena siitä, että puheenaihe edes lauseen ajaksi vaihtui. Sain käteeni raastinraudan ja ison köntän emmentalia, jonka Tirppa oli ostanut, sekä kulhon.
- Paljonko?
- Paljon. Juustoa ei voi koskaan olla liikaa. Tästä saat uuden kaljan.

Otin sen, sillä ajatuskin itkemisestä oli saanut minut janoiseksi ja seuraavaksi minua alkoi naurattaa, kun juusto pisti sormeni löyhkäämään ja Tirppa alkoi kiusata minua, että olin tainnut kaivella napaani kesken kotitöiden. Hän itse oli asetellut kahdelle lautaselle paahdettua leipää, jauhelihapihvit ja niiden päälle kasat tölkkiparsaa. Raastamani juuston hän nosteli anteliaiksi keoiksi niiden päälle ja nosti lautaset sitten uuniin.

Juhana soitti, ennen kuin ehdimme ruveta syömään. Minun ei tehnyt mieli vastata, mutta vastasin kuitenkin. Hänellä oli oikeus tietää, mitä mieltä olin tilanteesta, kun hän ei selvästikään ollut nähnyt mitään merkillistä puhelussaan. Enkä voisi antaa hänen valvoa huolissaan koko yötä, kun hänen piti nousta aikaisin töihin.
- Missä sä nyt olet? hän kysyi äreästi.
- Mä lähdin pois, sanoin.
- Lähdit? Minne?
- Mä olen nyt Tirpalla yötä.
- Siis kenellä ja miksi helvetissä?
- Kyllä sä muistat Tirpan. Se moottoripyörätyttö.
- Ai niin! Juhana huudahti.
- Ja mä olen täällä, koska mä olen tänään ymmärtänyt, miten erilaisia me ollaan, enkä mä tiedä, kannattaako tätä jatkaa, jatkoin ääni värähtäen. Sen sanominen ääneen ei ollut helppoa.
- Alissa! Mitä sä tarkotat?
- Sitä, että mä en tiedä, kannattaako meidän seurustella enää.

Olin ylpeä siitä, ettei ääneni särkynyt, vaikka olin ollut melkein varma, että se tekisi niin. Tirppa istui toisella puolen pöytää ja tuijotti minua kuin telkkaria. Minulla oli hyvää aikaa huomata se, sillä Juhana oli ihan hiljaa hyvän aikaa, ennen kuin hän räjähti.
- Mitä vítun shittiä toi nyt on? Missä sä olet? Mä tuun hakemaan sut, sano osoite!
En voinut sanoa, sillä en tiennyt. Muutenkaan en olisi sanonut, sillä hänen huutamisensa oli pelästyttänyt minut. Mieleeni juolahti, että ehkä minun ei olisi turvallista palata Tammistoon.
- En.
- Jumalauta!
- Jutellaan huomenna. Mä tulen huomenna, kun sä olet vähän rauhottunu, lupasin. Juhana ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Hän rähjäsi lisää, mutta lopetti sitten yllättäen.
- Sä et ole tulossa? hän kysyi.
- En tänään.

Puhelun jälkeen minulla ei ollut mainittavaa ruokahalua, mutta närkin Tirpan mieliksi uunista tullutta annostani, ja oli pakko myöntää, että se maistui hyvältä. Toisaalta minulle olisi voinut syöttää vaikka kengänpohjia sulatetussa juustossa, rakastin sitä.
- Haluaisitko sä käydä vaikka suihkussa? Tirppa kysyi siinä vaiheessa ja nosti lautaseni takaisin uuniin. Minusta ajatus oli oikein hyvä. Ainakin saisin siellä olla hetken yksin ja rauhoittua.
- Haluaisin, mutta mulla ei ole pyyhettä eikä vaihtovaatteita, sanoin.
- Pyyhe ei ole ongelma, eikä vaatteetkaan. Ei me niin eri kokosia olla, vaikka sä oletkin vähän lyhyempi. Mene vaan, mä etsin sulle jotain päällepantavaa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä vaatteiden vaihtamiseen, mutta kun olin aikani virunut kuumassa suihkussa, oli Tirppa nostanut vessanpytyn kannelle punaiset verkkarit, joissa oli painettua tekstiä reisissä ja valkoisen topin. Kiskoin ne päälleni lainattuani peilikaapista deodoranttia ja tunsin itseni vähän vähemmän zombiksi. Ei elämä mitenkään loistokasta ollut siltikään. Vatsaani koski ja niskakarvoissa kipristeli, kun mietin Juhanaa, ja mietin häntä koko ajan. Kyllä kai minä saatoin elää ilman häntä, mutta minua pelotti vähän ajatus siitä, että elämäni muuttuisi kovin paljon kerralla.

- Ymmärrätkö sä, mitä mä yritän sanoa? kysyin Tirpalta, kun olin yrittänyt selittää hänelle ajatuksiani.
- Tietysti. Parempi tuttu vankila kuin tuntematon vapaus, hän sanoi.
- Just niin, myönsin ja ihmettelin, miten hän olikin osannut kiteyttää sen noin hyvin.
- Mutta muuttuuhan sun elämä joka tapauksessa nyt, kun sä menet sinne lääkikseen.
- Nimenomaan. Mua pelottaa jo se ihan tarpeeksi, tunnustin, vaikken ollut kenellekään vielä hiiskahtanut mitään sen suuntaistakaan. Mutta pelotti se. Mitä jos en pärjäisikään? Tirppa alkoi nauraa ja katsoin häntä epäluuloisena. Mitä tuo nyt sitten tarkoitti? Oliko arasteluni noin naurettavaa?
- Hölmö, mitä sulla on muka pelättävää, fiksu ihminen! Susta tulee kaikkien aikojen nuorin ja nopeimmin valmistunu tohtori koko Suomessa!

Tietystikään ei tulisi, eikä Tirppa tuntenut minua niin hyvin, että hänellä olisi ollut aihetta puhua tuollaisia. Siltikin se oli lohdullista kuultavaa. Minua ei ollut viime aikoina erityisemmin ylistetty mistään asiasta ja aiheettomatkin kehut tuntuivat kesäsateelta kuivan kauden jälkeen.
- Älä höpötä, sanoin, mutten voinut olla hymyilemättä leveästi.
- En niin. Joko sulla nyt on nälkä? Syö ja ota uus kalja, mä menen laittamaan sängyn. Voidaan löhöillä ja katsella elokuvia. Kauheen kiva, kun ei tarvii istua iltaa yksin!

Söin ja katselin samalla, miten Tirppa levitti sohvaansa. En ollut tullut ajatelleeksi, että kun hän oli tarjonnut yösijaa, hän oli tarjonnut sitä vierestään sohvalta. Olisi kai pitänyt.
- Eikö sulla ole varapatjaa? kysyin.
- Ei, mutta kyllä me tähän mahdutaan. Ei kai sua haittaa?
Miksipä minua olisi haitannut. Olimme me Dannin kanssa nukkuneet ahtaamminkin välillä. Vähän minua kyllä kaiversi epäilykseni siitä, että Tirppa saattoikin olla tyttöihin päin kallellaan – Ninako se oli ollut se tyttönen, jonka kanssa olin nähnyt hänet käsi kädessä Vanhan kellarissa? Tänään en kyllä aikonut kysyä, en vaan jaksanut ruveta huolehtimaan siitäkin. Lautasellani oli jo ennestään tarpeeksi. Tuskin hän minua yrittäisi vietellä.
- Tykkäätkö sä James Bondeista? Tirppa kysyi hälventäen huoleni. Kai hän olisi halunnut katsoa Brokeback Mountainia tai jotain sellaista heterosankarin sijaan, jos olisi ollut lesbo.

Katsoimme kolme leffaa peräperää löhöten sohvalla ja juoden kaljaa. Tirppa osasi vuorosanoja ulkoa pitkät pätkät ja minä hihitin hänen imitoinneilleen ja juoksin vessassa. En ollut tottunut kittaamaan sillä tavalla ja kesken kolmannen elokuvan simahdin hiljaa ja rauhallisesti, joten en tiedä, katsoiko Tirppa vielä muutaman lisää. Jouduin tietysti heräämään vessaan keskellä yötä ja haparoin pimeässä, vieraassa asunnossa onneksi herättämättä emäntääni. Pääni ei tuntunut hyvältä ja suussa maistui pahalta, mutta toivoin nukkumisen auttavan niihin vaivoihin ennen aamua.

Kyllä se auttoikin, tai sitten se, että aamu koitti vasta iltapäivällä.
- Haluatko sä hunajavoileipiä? Tirppa kysyi huomatessaan minun heränneen. Se oli ehkä omituisin kysymys, mitä koskaan olin kuullut minuutin sisällä silmien avaamisesta.
- Miksei, sanoin epäröiden, sillä oli jo tullut aika selväksi, että Tirppa tahtoi auliisti antaa vähästään, eikä ottanut eitä vastaukseksi. Olinkohan koskaan edes syönyt hunajavoileipiä?

Makailin sohvanpuolikkaalla vielä sen aikaa, kun Tirppa kävi keittiössä touhuamassa ja palasi tuoden pitkiä hiivaleivänsiivuja, jotka valuivat hunajaa ja kaksi tuopillista kylmää maitoa. Minun oli myönnettävä, että yhdistelmä oli loistava ja viimeistään syötyäni aloin taas tuntea oloni normaaliksi.
- Se oli hyvää, sanoin.
- Niin. Mitäs sitten tehtäis? Tirppa kysyi ja kaikki palasi mieleeni.
- Mun täytyy mennä kotiin juttelemaan Juhanan kanssa, huokaisin.
- Haluatko sä, että mä tuun mukaan? Tirppa tarjoutui yllättäen minut.
- Miksi ihmeessä sä haluaisit tulla sinne, sotkeutumaan meidän riitaan?
- No jos sä vaikka tarvitset taustatukea.

Muistin, miten minua edellisiltana on hetken ajan pelottanut ajatus kohdata vihainen Juhana. Ei hän tietenkään ollut koskaan lyönyt minua, sitä en olisi sietänyt, mutta oli hän pari kertaa ollut vähällä ravistaa. Tai kerran hän oli ravistanutkin, mutta sitä hän oli pyytänyt heti anteeksi ja ollut kauhean pelästyneen näköinen.
- Mä pyydän Dannin mukaan, päätin.
- Mäkin voin sitten kai tulla?
- Kai sä voit, vaikken mä edelleenkään ymmärrä, miksi, lupasin ja tajusin, että olin tekemässä irtiottoa. En ollut menossa sopimaan Juhanan kanssa, sillä siinä tapauksessa en olisi tarvinnut ulkopuolisia tarkkailijoita. Missä vaiheessa päätös oli syntynyt, sitä en tiennyt, mutta uskoin siihen vaikuttaneen sen seikan, että hiukan pöhnäisestä päästä huolimatta minulla oli ollut mukava ja turvallinen olo täällä Tirpan luona. Olin ollut varuillani ja varpaillani kaiken aikaa siitä asti, kun Danni ja minä olimme tulleet Hangosta, eikä sellainen voinut jatkua.

Danni yllättyi, kun soitin hänelle ja kerroin tilanteen.
- Totta kai mä tulen mukaan, jos sä menet jättämään sen! hän hihkui.
- Ei siitä mitään näytöstä tule, se on kahdenkeskinen asia, epäsin, kun tajusin, miltä vaikuttaisi, jos marssisin Danni ja Tirppa kannoillani kohtaamaan Juhanan. Lapselliselta, suorastaan ala-asteikäiseltä. – Mutta auto on sulla ja siellä Juhanan luona on melkein kaikki mun vaatteet ja tavarat.
- Tietysti mä tulen kuskaamaan sut. Missä sä nyt tarkkaan ottaen olet?

Kysyin Tirpalta osoitteen, kerroin sen Dannille, ja puoli tuntia myöhemmin olimme matkalla Tammistoon. Olin lainannut Tirpalta ison, tupakansavulta haisevan kassin. Kaikki hänen asunnossaan haisi tupakansavulta, ulkoilmassa haistoin sen jopa omista hiuksistani ja vaatteistani, vaikken ollut polttanut kuin pari tupakkaa illalla, kun olut oli saanut tekemään mieli. Olimme perillä puoli kolmen aikaan, mikä oli hyvä, vaikka olisin suonut, että aikaa pakata olisi ollut vähän enemmän. Toisaalta oli ilo vain kiskoa kaikki pois hyllyiltäni ja sulloa sikinsokin kassiin. Siellä oli paljon muutakin, mikä oli minun, kuten liinavaatteita ja astioita, mutta kaikki ei mitenkään mahtunut mukaan, vaikka täytin pari muovikassiakin. Se ei haitannut, ne eivät olleet sellaisia kapineita, joita akuutisti tällä viikolla tarvitsisin vaan paremminkin Mustaojalta nimenomaan Juhanan kämppään tuomiani. Kirjat tietysti otin kaikki ja läppärini.

Ovi kävi ja käteni alkoivat taas täristä. Ne olivat vapisseet tullessammekin niin, etten ollut saanut avainta avaimenreikään vaan Dannin oli pitänyt avata ovi.
- Menkää te viemään noi kassit autoon, mä tulen ihan kohta, sanoin tytöille. Juhana oli pysähtynyt keskelle eteistä kulmakarvat rypyssä eikä tehnyt elettäkään väistääkseen niin, että Danni ja Tirppa saivat ahtautua kasseineen hänen ohitseen. – Mä tulen ihan just, toistin.

- Mitä tää nyt oikeen tarkottaa? Juhana kysyi, kun ovi sulkeutui.
- Mä muutan pois, sanoin pienellä äänellä.
- Miksi hélvetissä? Mitä mä muka olen sulle tehnyt?
- Sä osotit, miten huonosti me sovitaan yhteen.
- Ai sen takia, kun mä halusin vaihtaa autoa?
- Sen takia, ettet sä arvosta ton enempää sitä, että mä yritän kouluttautua, sanoin ja yritin kuulostaa järkevältä ja asialliselta.
- Hyvähän sun on sanoa, sun porukat asuu isossa talossa ja kasvattaa miljoonien kaakkeja! Jos mulla olis ykskin niistä mä voisin myydä sen, enkä tarttis autolainaa!
Hänen äänensä oli katkera ja vihainen ja olin iloinen siitä, että olin päättänyt lähteä, että olin jo menossa. Yksi pahimpia vikojani oli tainnut olla, että olin kasvanut Mustaojalla. Tuntui olevan anteeksiantamaton rikos, että perheellä oli tila, useampi auto ja hevosia, vaikkeivät ne merkinneetkään sellaista rahassa kieriskelyä kuin Juhana tuntui luulevan.

Juhana vaihtoi taktiikkaa.
- Mä luulin, että sä rakastit mua, hän syytti. – Niin sä ainakin sanoit.
Minulle tuli heti syyllinen olo, sillä niinhän minä olin hänelle sanonut. Tosin en ehkä ihan sydämeni pohjasta enkä ihan viime aikoina. Ryhdistäydyin ottamaan moitteen vastaan.
- Se asia alko epäilyttää mua sen jälkeen, kun sä rakastuit Anuun, sanoin purevasti, sillä se teki kipeää edelleen.
- Mutta enhän mä ole puhunut siitä halaistua sanaa aikoihin!
- Mä muistan sen silti, sanoin väsyneesti.
- Mitä mä teen ilman sua?
- Kaikkea mitä sä muutenkin teet. Käyt töissä ja hengailet kavereiden kanssa. Etsit uuden tyttöystävän, rohkaisin. Silloin ovella rapisi taas ja Danni ja Tirppa astuivat sisään.

- Me tultiin katsomaan, missä sä viivyt, Danni sanoi epäluuloisena pyöritellen avainnippuani, joka oli näköjään jäänyt hänelle.
- Me vaan vähän juteltiin, sanoin rauhoitellen ja nappasin avaimet ryhtyen irroittamaan niistä asunnon avainta. Juhana muuttui sillä aikaa taas murheellisesta vihaiseksi.
- Sinäkö oot pannu tämmösiä hölmöyksiä Alissan päähän? Sä et ole ikinä sietäny mua, hän rähjäsi Dannille.
- Mä olen yrittänyt kyllä, mutta ei se ole suostunu kuuntelemaan mua, Danni sanoi pää kallellaan. Juhana käännähti taas minun puoleeni.
- Onko sulla joku uus? hän kysyi, nyt vasta. Olin epäillytkin, että kysymys tulisi jossain kohden.
- Ei, sanoin.
- Mä tiedän. Se tallijätkä, sä alat taas vikitellä sitä!
- Alissa muuttaa mun luokse, Tirppa puuttui puheeseen ja halasi minua toisella kädellään.

En ollut ajatellut vielä niin pitkälle, että lähtisinkö tästä häätämään Lauraa varapatjalle vai pariksi päiväksi Mustaojalle, mutta olihan tämäkin vaihtoehto, eikä ihan huono.
- Sun luokse? Onko teistä tullu jotain vítun lepakoita? Juhana älähti.
- Sun kanssa seurusteleminen tekis varmaan nymfomaanistakin lepakon, Danni huomautti mielestäni turhankin ilkeästi tilanteeseen nähden ja käräytti Juhanalta viimeisetkin proput. Tämä kohotti nyrkkiään ja ellen olisi syöksynyt roikkumaan hänen käsivarteensa, olisi hän motannut Dannia.
- Nyt me mennään, heti, sanoin, kun hän ravisti minut irti niin, että tömähdin seinään. Olin pelästynyt, mutta järkeni liikkui vilkkaasti. Nyt ei ollut aika lisätä pökköä pesään, nyt oli aika lähteä. Danni ja Tirppa taisivat nähdä sen myös, sillä muutamassa sekunnissa olimme ulkona asunnosta kaikki kolme. Katsoin taakseni kauhuissani kuin painajaisunessa, kun pelkäsin kiinni paukautetun oven avautuvan ja Juhanan ryntäävän peräämme, mutta niin ei sentään käynyt. Saimme ihan rauhassa hölkätä portaat alas ja auton luona hihitimme jo hysteerisinä, minä itkun ja naurun rajoilla. Kai sekin kuului asiaan, helpotukseen kun tilanne oli ohi.
- Mihin sä nyt menet? Danni kysyi lopulta.
- Mun luokse, Tirppa toisti. – Tule säkin.
- Mikä ettei, Danni päätti ja niin ajoimme taas Vallilaan.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   28.8.15 19:26:45

No vihdoin!!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.8.15 20:17:32

Jes! Saadaanko vielä pätkät piristämään viikonloppua? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.8.15 20:48:37

No viikonloppua vaan!
-----------------
1. Sinkku
Minä olin aamulla pikasiivonnut Tirpan asunnon sillä aikaa, kun hän oli suihkussa, joten se näytti melko siistiltä, kun Danni astui kulmat arvostelevasti rypyssä sisään. Sohva oli taas kasassa ja tyhjät kaljatölkit piilotettu muovikassissa keittiön alakaappiin. Ikkuna kissanverkkoineen oli selkoselällään, joten siellä oli tuulettunutkin melko hyvin.
- Kuka haluaa kaljan? Tirppa kysyi keittiöstä, mihin hän oli itse mennyt; sieltä kuului jo sihahdus.
- Mä olen autolla, Danni huomautti.
- Mähän voin pitää sitä vaihteeksi, ehdotin. Tirpan talon edessä oli ollut ruhtinaallisesti tilaa parkkeerata.
- Mitä sä ajattelit tehdä sillä?
- No, mulle jäi vielä tavaraa Juhanan luo, ja sitten mä oikeastaan ajattelin mennä huomenna Mustaojalle.
- Hyväksytty, tuumasi Danni. – Vaikka sinuna pistäisin kyllä Juhanan tuomaan ne loput tavarat. Äläkä ainakaan yksin sinne mene, äläkä ennen kuin se on vähän rauhoittunu.

- Mustaoja? kysyi Tirppa tuoden kainalossaan meille kaljat ja avasi telkkarin.
- Koti, tarkensin. – Mustaojan ratsutila. Lähdetkö sä, Danni?
- Ehkä, ellet sä lähde kauhean aikasin. Mä olen menossa ulos, hän vastasi ja ymmärsin, miksei autosta ollut tullut edes kunnon keskustelua.
- Valton kanssa? arvasin ja Danni irvisti hupaisasti.
- Ei, pupuseni, sen koulu on jo alkanu ja se on muuttanu takasin Vihtiin tai sinne jonnekin. Kasimir.
- Oi, sanoin, enkä tiennyt halusinko vajota sohvan sisään vai onnitella Dannia. Jo pelkkä nimi kutitteli hiukan vatsaani ja ymmärrys siitä, että olin nyt sinkku, iski kuin nyrkki otsaan. Hangon jälkeen olisi voinut kuvitella tai ainakin toivoa, että Kasimir ottaisi yhteyttä minuun eikä Danniin… mutta minähän olin varattu – olin ollut varattu. – Sekö on jo muuttanut tänne?
- Kuulemma. Mä lupasin näyttää sille muutaman paikan. Haluatko sä tulla mukaan? Danni kysyi.

- No en missään tapauksessa! sanoin nopeasti ja huomasin, etten halunnutkaan. Olin ihan puhki iltapäivän tapahtumista. Ehkä joskus vielä tapaisin Kasimirin, mikä oli ihan mahdollista, ellei hän onnistuisi verisesti riitelemään Dannin kanssa tänään, tai sopimaan niin hyvin, että he palaisivat entiseen. Silloin halusin olla valmistautunut enkä kaksi päivää käytetyissä vaatteissa tai ensimmäisissä, mitä muuttokassistani osuisi käteen.
- Mä ymmärrän, Danni sanoi ja taputti polveani. – Mä kerron sille, ettet sä seurustele enää. Se tulee niin ilahtumaan.
- Höpö höpö, sanoin ja tunsin, miten puna alkoi nousta kaulaltani ylöspäin. – Tirppa, saanko mä lainata sun suihkua?
- Tietysti saat, hän sanoi ja karkasin. Kuulin selkäni takaa, miten Danni selvitti Tirpalle, kenestä oli kysymys.
- Mä luulen, että niistä voisi tulla hyvä pari, ne tanssi niin suloisesti hitaita, kun me tavattiin Hangossa vähän aikaa sitten, hän sanoi luottamuksellisesti ja minä paiskasin kylpyhuoneen oven kiinni, ettei minun tarvitsisi kuulla enempää. Kun palasin, tytöt olivat vaihtaneet puheenaiheeksi Juhanan. He haukkuivat tätä antaumuksella ja keksivät mielenkiintoisia keinoja satuttaa tätä. Minusta se ei ollut huvittavaa. Olihan Juhana paskiainen, mutta ihan viime päiviin asti hän oli ollut minun paskiaiseni.
- Olkaa hiljaa, mä en halua kuunnella tommosta, ainakaan tänään, sanoin.

Danni viipyi enää vähän aikaa ja sanoi sitten lähtevänsä laittautumaan.
- Mitä sä haluat tehdä? kysyi Tirppa, kun ovi sulkeutui hänen perässään.
- En mitään, sanoin anteeksipyytävästi, sillä mieleeni juolahti, että kun kerran hyyräsin hänen nurkissaan, saatoin ehkä olla velvoitettu jonkinlaiseen seuranpitoon.
- Sä et halua lähteä ulos?
- En missään nimessä. Tää on ollu aika rankka päivä, mulla pyörii päässä miljoona eri asiaa, puolustauduin ja hänen ilmeensä muuttui myötätuntoiseksi.
- Niin tietysti. Olenpa mä tyhmä. Onko sulla nälkä?
- Hunajavoileipiä? arvasin.
- Vaikka. Tai mä voisin mennä kauppaan ja laittaa sulle ruokaa.
- Mä en halua, että sä tuhlaat muhun yhtään enempää rahaa! sanoin jyrkästi.
- Mutta musta se on kivaa. Ja mulla on nyt rahaa, ei se siitä ole kiinni. Nyt tehdään niin, että me levitetään se sohva, sä rupeat siihen ja vaikka nukut vähän aikaa. Mä käyn sillä aikaa ostoksilla ja kokkaan jotain.

Tirppa oli varmaankin hyvä työssään lasten kanssa. Minä ainakin olin heti tottelemassa, sen verran vain jurputin vastaan, että pakotin hänet ottamaan ainoan käteisen rahani, kaksikymppisen. Kielsin häntä myös söhläämästä sohvan kanssa, saisin sen itsekin avattua ja siihen hommaan jäin, kun hän meni. TV:stä tuli uutisia ja raveja, joista en jaksanut piitata, vaikka ne hevosurheilua olivatkin. Selasin sen sijaan hetken Tirpan kunnioitettavan kokoista elokuvakokoelmaa ja pistin vielä yhden James Bondin pyörimään. Se ei ainakaan vaatisi kummempaa keskittymistä.

Todellisuus ilman Juhanaa tuntui omituiselta. Olin ajatellut, etten selviäisi ilman suhdettamme, mutta tässähän minä nyt olin ihan hyvissä voimissa. Hiukan onneton olin kyllä, mutta se johtui lähinnä siitä, miten hän oli pyytänyt, etten lähtisi. Se oli ollut surkeaa kuunneltavaa, mutta onneksi sitä himmensi kiukku siitä, miten hän oli kohottanut nyrkkinsä Dannia kohtaan. Muutoin minulla oli suorastaan hyvä olo. Saisin tehdä ihan mitä halusin kenen kanssa halusin, eikä minun tarvitsisi selitellä kenellekään. Minun ei tarvitsisi kuunnella napinaa menemisistäni tai tekemisistäni. Voisin polttaa tupakkaa ja riekkua ulkona ihan niin paljon kuin haluaisin – tai mihin minulla oli varaa – eikä Juhanalla tai kenelläkään olisi siihen mitään sanomista. Päädyin siihen, että olin vahvasti plussan puolella ja se oli helpottava ja rauhoittava ajatus.

Edellisyön pämppääminen ja äsken juomani kalja tuntui painavan silmissä, ja tulin ajatelleeksi, että Tirpan ehdotus nukkumisesta oli varmaan ihan hyvä. En tiennyt, mihin asti hän joutui lähtemään kauppaan, enkä tarkemmin ajatellen sitäkään, oliko hän mennyt kauppaan. Jospa hänen menojalkansa oli alkanut vipattaa ja hän olikin lähtenyt ravintolaan. Sehän oli tietenkin ihan hänen asiansa. Tuijotin vähän aikaa turtana, miten James listi roiston ja annoin silmieni painua kiinni.

- Herää. Onko sulla nälkä?
Meni hetki, ennen kuin tajusin, missä olin, mutta pian se muistui mieleen. Elokuva pyöri edelleen, joten ei Tirppa ainakaan kovin monen mutkan kautta ollut tehnyt kauppareissuaan, sillä huoneessa tuoksui ruoka. Hyvä ruoka. Mahani oli ihan nukuksissa, mutta kohteliaisuudesta nousin istumaan.
- Joo. Kai.
Tirppa oli tehnyt taas jotain, missä oli paljon juustoa ja sen alla piilossa tällä kertaa pekonia ja tomaatteja. Se maistui ihan hemmetin hyvältä, mutta kieltäydyin enemmästä kaljasta. En pitänyt siitä, miltä se tuntui päässäni, kun heräsin.
- Sä oot niin kiltti tyttö, Tirppa naurahti.
- Ja mä ihmettelen, ettet sä pyöri tolla juomisella, vastasin.
- En mä aina juo näin paljon. Mun maha on vaan nyt vähän huonossa kunnossa.
- Ai ja kalja auttaa?
- Niin. Se turruttaa, hän selitti ja tönäisi oman lautasensa kauemmas, kuin ruoka olisi juuri alkanut sattua. – Mä syön ton ehkä myöhemmin.

Katselimme lisää elokuvia ja juttelimme. Tirppa kertoi lapsuudestaan, miten hän oli aina jäänyt vanhemman ja fiksumman Natan varjoon. Siitä huolimatta oli helppo huomata, että tämä oli ehkä tärkein ihminen hänen elämässään. Vanhemmat sivuutettiin nopeasti, vain Natan tekemisillä oli merkitystä. Minä saatoin hyvin ymmärtää sen, kun Danni kerran oli olemassa.
- Minkälainen sun perhe on? hän kysyi lopulta.
- Iso. Mukava.
- Ja te menette huomenna katsomaan niitä?
- Niin, mä ainakin menen.
- Saanko mä tulla mukaan? Musta olisi tosi kiva nähdä mukava perhe.
Se kuulosti säälittävältä, mutta en muutenkaan olisi voinut sanoa ei sen jälkeen, kun valmistauduin jo toista yötä jakamaan hänen sohvansa. Ihmettelin ohimenevän hetken, miten tähän oikein oli päädytty, niin omituisena ja huonokäytöksisenä kuin olin häntä pitänyt, mutta ei kai sillä ollut väliä.
- Tule vaan, lupasin.

Juhana soitti aamulla ja vanhasta tottumuksesta vastasin. Vasta siirtäessäni puhelinta korvalleni muistin, ettemme olleet enää yhdessä. Niinpä ääneni ehti aika töykeäksi ja viralliseksi, ennen kuin vastasin. Töykeä oli Juhanakin.
- Oletko sä sen ämmän luona? hän kysyi.
- Mitä se sulle kuuluu? Olen, tiuskaisin.
- Saitko sä?

Tyrmistyin, myönnän sen. Toisaalta se oli niin hullunkurista, että minua alkoi hihityttää.
- Kuuluuko sekään muka sulle? kysyin ja venyttelin nautinnollisesti ääneen inahtaen. – Sä herätit mut. Onko sulla oikeeta asiaa vai halusitko sä vaan tietää, onko se parempi sängyssä kuin sinä?
- Koska sä tuut hakemaan loput tavaras? Juhana kysyi ja hänen äänensä lakkasi olemasta niin hyökkäävä. Itse asiassa siitä tuli lähes aneleva. Se oli sydäntäsärkevää, mutta sai olla. Olin ollut alle minuutin sisällä jo kiukkuinen ja huvittunut, ei minusta ollut ailahtelemaan ihan miten paljon vaan.
- Mä en ole vielä ajatellu, sanoin hyvin virallisesti ja nousin istumaan. Tirppakin oli herännyt, näin hänen seuraavan ilmeitäni.
- Mä vaan ajattelin. Että koska.
- Mä olen nyt lähdössä Mustaojalle. Mä soittelen.
- Alissa…
Mutta en halunnut kuunnella enempää. Asiat vaativat aikaa, eroaminen ja irtipäästäminenkin.

Lähdimme Mustaojalle. Dannikin oli jo elävien kirjoissa, joten koukkasimme hänet ensin mukaan Kalliosta, sitten suuntasin auton nokan maalle. Tirppa tenttasi meitä siitä, mitä hän tulisi näkemään, kun pääsisimme perille ja minä yritin olla kysymättä Dannilta, miten ilta Kasimirin kanssa oli mennyt. Mitäpä minä siitä. En ollut jättänyt Juhanaa ruvetakseni heti miettimään muita miehiä. Se ei olisi viisasta, puhumattakaan siitä, miltä se näyttäisi. Dannikaan ei ruvennut kertomaan mitään, mistä päättelin, että ilta oli ollut miellyttävä.

- Täällä ollaan, sanoin lähinnä Tirpalle, kun käännyin Mustaojan pihaan. Tyttö kumartui lähemmäs tuulilasia nähdäkseen talon kokonaan. Se oli tänä kesänä maalautettu uudestaan, joten se näytti melkein hienolta.
- Vau, iso! Missä ne hevoset on?
- Talon takana, kerroin. Tirppa oli osoittanut matkalla kiitettävää kiinnostusta niitä kohtaan. Hänkin oli kuulemma kerran ratsastanut, sillä hänen serkullaan oli ratsastuskoulu Porvoossa. Hän oli saanut laukatakin, mikä sai minut hautaamaan koko tarinan saman tien todeksi muuttuneen toiveajattelun hautausmaahan. Ehkä koko serkku kuului samaan paikkaan, en viitsinyt edes kysyä tallin nimeä.
- Mitä teidän porukat sanoo, kun mä tulin mukaan? hän kysyi.
- Kohtahan sen näkee, tuumasin. Eivät he tietenkään mitään sanoisi, mutta minusta oli merkillepantavaa, että Tirppa tuli ajatelleeksi asiaa vasta nyt.

Perhe oli lopettelemassa lounasta, kun menimme sisään.
- Miksette te soittanu, että tuutte? Jessi huudahti.
- Älä huolehdi, me syötiin vasta aamiaista, sanoin, sillä arvelin hänen hätänsä johtuvan siitä, että ruokapöytä oli jo tyhjiinsyöty.
- Alissa on jättäny Juhanan! kiljui Danni eteisestä, mihin hän ja Tirppa olivat jääneet kurmuuttamaan Armia.
- Oletko! Jessi huudahti ja hyppäsi pystyyn halaamaan minua. – Voi lapsikulta! Onko sulla kauhean paha mieli?
- Mä selviän kyllä hengissä, sanoin kuivasti, mutten pistänyt halausta pahakseni.
- Sä kai sitten muutit takaisin Käpylään? kysyi Vesku, joka ei noussut halaamaan minua, muttei hänen tarvinnutkaan. Olisihan se ollut lällyä ja ymmärtävä katse ajoi ihan saman asian.
- En vielä. Mähän vuokrasin sen pois kesäksi ja sitten mä lupasin vuokrata sitä edelleen, kunnes se tyttö saisi oman solun, tunnustin. Alkuosan olin kertonut ennenkin, loppuosa oli perheelle uutta.
- Missä sä sitten asut? Dannin luonako? kysyi Sarri.
- Ei kun yhden tutun. Se on tuolla eteisessä, sanoin nyökäyttäen päätäni siihen suuntaan. Kaksoset nousivat saman tien ja lähtivät katsomaan Tirppaa kuin eivät olisi ennen vierasta ihmistä nähneet.
- Mä meen tästä tallille, ilmoitti Jerry aavistaen ilmeisesti, että keittiössä alettaisiin mitä pitkäveteisimmin ruotia tekemisiäni eilen, nyt ja tulevaisuudessa.

Oikein hän arvasikin. Autoin Jessiä raivaamaan pöydän, kaavimme ruoanjämät Armin kuppiin ja ladoimme astiat tiskikoneeseen. Vesku nousi laittamaan kahvia ja Danni ja Tirppa seurasivat koiraa keittiöön. Armin kuulo ei pettänyt, se oli salamana paikalla, vaikka olisi vain vahingossa varpaallaan hipaissut sen ruoka-astiaa.
- Mä olen Teresa, Tirppa esittäytyi ja minä hätkähdin. Olin jo unohtanut, että hänellä oli oikeakin nimi.
- Tirppa on antanu mun hyyrätä sen sohvalla pari yötä, selitin. – Niin että mä ajattelin vastavuoroisesti tuoda sen pariksi päiväksi maalle.
- Selvä. Ruskeassa kammarissa on puhtaat lakana, Jessi sanoi asiallisesti tarkoittaen yhtä ullakon kopperoista.
- Pääseekö täällä kaupunkilaishiiri ratsastamaan? Danni kysyi ja minä muistin, että minullakin oli juoruttavaa hänestä.
- Danni on ollu Kasimirin kanssa ulkona eilen!

Kahvihetki oli Mustaojaa parhaimmillaan ja välillä vilkuilin Tirppaa miettien, oliko tässä tarpeeksi isoa, mukavaa perhettä hänelle. Hän näytti siltä kyllä, hänen katseensa siirtyili Jessin ja Veskun välillä kuin tennisottelussa, kun Danni ja minä selvittelimme viimeisimpiä käänteitä elämässämme. Kaksoset istuivat näkymättömissä olohuoneen puolella kuuntelemassa, mutta me kaikki tiesimme heidän olevan siellä, paitsi ehkä Tirppa, joten valitsimme sanamme sen mukaan.
- Kasimirista tulee lakimies, Danni kertoi ja pyöritteli silmiään, kun olimme käsitelleet Juhanan ja syyt eroon perinpohjaisesti ja Jessi oli vielä kertaalleen käynyt halaamassa minua ja sanonut, että olin toiminut täsmälleen, kuten hänkin olisi tehnyt. Hän jätti sanomatta, ettei olisi alunperinkään ruvennut mihinkään kenenkään kanssa, johon ei ollut hulluna, kuten Veskuun, mutta tiesin sen.
- Mikäs siinä, Vesku tuumasi. – Kunniallinen ammatti.
- Kaikkea muuta kuin kunniallinen, Danni puhahti.
- On niitä hyviäkin, sanoi Tirppa, elokuva-addikti. – Ja ainakin ne tienaa hyvin. Onko se siis sun poikaystävä?
- Entinen poikaystävä. Ehkä Alissan tuleva, Danni sanoi vilkuillen kattoon.
- Anna olla, huokaisin. – Mä jätän nyt miehet vähäksi aikaa huomiotta. Kunhan mä saan loput kamani

- Haluatteko te tosiaan ratsastamaan? Vesku kysyi, kun keskustelu alkoi tyrehtyä.
- Mä haluan, sanoin tietäen hänen kysymyksensä tarkoittavan ohjattua ratsastusta aka höykytystä eli kaikkien pahojen tapojeni korjailua.
- Onko mitään, millä vois mennä vähän maastoon? Danni kysyi haukotellen.
- Mia ja Daisy on! kuului Sunnan ääni olohuoneesta. Hän oli ehkä unohtanut, että he olivat muka piilossa siellä.
- Ettekö te mee niillä? huusin takaisin.
- Meidän piti, mutta nyt kello alkaa olla jo aika paljon…
- Te ootte tuhlannu koko iltapäivän salakuuntelemalla meitä ja nyt te ette ehdi enää ratsastamaan, kun teidän pitää ruveta kähertämään hiuksianne, Danni sanoi ankarasti.
- Pärjäätkö sä täällä, jos me käydään vähän lenkillä? kysyin Tirpalta, vaikka minulle se oli oikeastaan ihan sama.
- Miksen pärjäisi? Koira pitää mulle seuraa, Tirppa sanoi ja rapsutti Armia ihastuneen näköisenä.

- Ei mennä ihan vielä, Danni sanoi, kun kaksoset häipyivät kuuloetäisyydeltä. – Juhanasta on vielä puhumista.
Minulle tuli sellainen olo, että halusin vetää pääni kauluksen sisään ja unohtua sinne, mutta tiesin itsekin, että asia ei ollut loppuunkäsitelty.
- Se ei oo lyöny mua, vinkaisin. – Aikaisemmin siis. Tai eihän se nytkään lyönyt.
- Mutta mua se aikoi lyödä, ja ois lyönytkin, ellet sä ois estäny, Danni sanoi vihaisesti.
- Mun mielestä semmoset seinälle nostamiset lasketaan lyömiseksi, puuttui Tirppa puheeseen, vaikkei kukaan ollutkaan häneltä mitään kysynyt.
- Siis mitä? sanoi Vesku.
- No kun me oltiin Alissan henkisenä tukena, kun se meni hakemaan tavaroitaan Juhanan luota. Eikä me saatu kaikkia, kun se kusípää alko riehua, Danni muotoili vastaukseksi isälleen.
- Onko se satuttanut sua? kysy Jessi minulta.
- Justhan mä sanoin, ettei se oo lyöny mua.
- Ja mä en kysynyt sitä.
- Se tönäsi Alissan päin seinää niin että rysähti, Tirppa juorusi.

Kumma kyllä, tunsin syvää syyllisyyttä. Olin altistanut Dannin ja Tirpan Juhanan nyrkeille huoliessani heidät mukaani. Tunsin syyllisyyttä myös siitä kerrasta, kun Juhana aiemmin oli ravistanut minua. Ellei sitä olisi tapahtunut, hän ei ehkä nytkään olisi siirtynyt sanoista tekoihin.
- Mitä se on sulle tehny? Jessi vaati saada tietää.
- Kerran se ravisti mua, kun me riideltiin, tunnustin.
- Ja mistä te riitelitte?
- En mä edes muista, valehtelin. Muistin oikeinkin hyvin, mutta en voinut sanoa, että sellaisten mittasuhteiden tora oli alkanut siivouksesta.

Keskustelu oli jakautunut kahtia; sillä aikaa kun Jessi tenttasi minua, oli Danni kuvaillut Veskulle pilkuntarkasti, mitä Tammiston asunnon eteisessä oli tapahtunut.
- Lähdetäänpä hakemaan sun loput tavarat, Vesku sanoi päättäväisesti ja nousi seisomaan.
- Mitä? Nytkö? hätäännyin.
- Nyt just.
- Joo! innostui Danni, mutta Vesku sanoi tiukasti, ettei mukana tarvittu ylimääräisiä. Minä ja hän riittäisimme.
- Mä en edes tiedä, onko Juhana kotona, yritin estellä, sillä pelkäsin, mitä tapahtuisi, jos Vesku ja Juhana äityisivät tappelemaan. Juhana oli nuorempi ja isokokoisempi, vaikkakin Vesku taisi olla vihaisempi.
- Soita sille, että parempi olla tunnin kuluttua. Tai ei, anna sen numero niin mä soitan, Vesku määräsi äänellä, jota oli parempi totella. Luettelin Juhanan numeron ja Vesku soitti saman tien lähtien kävelemään eteistä edestakaisin. Ei varmastikaan, jottemme voisi kuulla, vaan paremminkin, koska keittiö oli liian ahdas harppoa sillä tavoin. Joka sana kuului selvästi, kun Vesku esitteli itsensä virallisesti koko nimellään ja ilmoitti, että saapuisimme hakemaan loput tavarani. Puhelun lyhyydestä päätellen Juhana ei sanonut siihen kovin pitkästi mitään.
- Nyt mennään, Alissa, Vesku sanoi.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.8.15 21:03:24

Mä niin pidän näistä tarinoista <3 Onko tää loppuun saakka Alissan kertomaa vai vaihtuuko vielä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.8.15 21:08:08

Tää loppuu Alissaan.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   29.8.15 12:59:47

Voi Vesku <3 Tää seuraava pätkä on ihan paras, olen odotellut jo kauan milloin se tulee :)

Lähettäjä: O 
Päivämäärä:   29.8.15 13:09:15

Whisky. Mulla ihan sama juttu, se on mun yks lenmppareimmista luvuista kaikista, vaikka nää Allisan kertomat tarinat ei oo muuten päässyt mun suosikkeihin. :-)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.8.15 14:06:05

No tässä sitten :D
--------------
2. Portaita alas
- Voitko sä ajaa? Vesku kysyi pyöritellen auton avaimia.
- Voin tietysti, sanoin ihmeissäni ja astuin pari viimeistä porrasta alas pihalle.
- Parempi niin. Musta tuntuu, että mä ajan sataakuuttakymppiä jos pääsen rattiin ja liiskaan muutaman pyöräilijän tai sunnuntaikuskin matkalla.
Katsoin häntä suu auki. Vesku, joka oli aina rauhallinen ja järkevä!
- Ei tää nyt sentään niin vakavaa oo, sanoin, mutta otin häneltä avaimet.
- Kuule, on tää. Mun tyttöjä ei mitkään jolpit rusikoi.

Silmäni kostuivat hänen sanoistaan ja räpyttelin niitä kiivaasti kiertäessäni auton ympäri. Mun tyttöjä. Mutta enemmän kuin sanat, sinänsä erittäin merkittävät, kertoi tämä tilanne. Vesku ei olisi voinut olla hiukkaakaan raivostuneempi, vaikka joku olisi taittanut hiuksen Dannin päästä. Vähänkin enemmän ja häneltä katkeaisi verisuoni päästä.

Alkumatka meni hiljaisuuden vallitessa, sillä en halunnut puhua liikutukseltani ja Vesku vain puhisi. Melko pian hän kuitenkin alkoi kysellä Juhanasta ja minä vastailin. Ei, Juhana ei tosiaankaan ollut hakannut minua koko alkuvuotta. Ei hän tarkalleen ottaen ollut koskaan lyönyt minua.
- Kyllä munkin on tehny monta kertaa ravistella sitä tai paukauttaa kirjalla päähän, huomautin.
- Mutta oletko sä tehnyt niin? Vesku kysyi terävästi.
- En, myönsin.
- Aivan. Miksi sä puolustelet sitä?
- Puolustelenko? kysyin hitaasti.
- Joo. Sä olit tarpeeksi fiksu lähteäksesi sen luota ja silti sä yrität vähätellä asioita, joissa ei ole mitään vähättelemistä.
- Ai, sanoin turtana ja tunsin itseni tyhmäksi. Vesku taisi kuulla sen äänestäni, sillä hän taputti minua nopeasti kädelle.
- Älä ota tätä arvosteluna, se kuuluu taudinkuvaan.
- Taudin? kirahdin.
- Psykologisessa mielessä. Tai sosiologisessa. Et sä ole kipeä mistään, Vesku naurahti ja taas tunsin itseni tyhmäksi, joskin helpottuneeksi. Sitten vedin henkeä ja kerroin hänelle koko onnettoman jutun Anusta ja miten se oli minua loukannut.

Juhanan auto oli omalla paikallaan, mutta minä ajoin maasturin rapun eteen. Olimmehan muuttamassa ja ellei kukaan muu sattunut olemaan muuttamassa samana päivänä, iso auto ei häiritsisi siinä ketään.
- Mua ei yhtään huvittaisi, sanoin Veskulle.
- Hoidetaan tää homma nyt loppuun asti, hän sanoi jämäkästi, mutta minua pelotti. Edelleenkin hän oli huomattavasti Juhanaa lyhyempi, kevyempi ja vanhempi. Mitä jos Juhana löisi häntä niin, että se metallilevy, joka oli ruuvattu hänen päähänsä, kun me olimme Dannin kanssa olleet pikkuriikkisiä, irtoaisi? En antaisi sitä ikinä anteeksi itselleni, eivätkä antaisi Jessi ja Dannikaan, tai Jerry ja kaksoset.

Mutta enhän voinut väittää Veskua päin naamaa vanhaksi ja hauraaksi, joten menimme sisään. Juhana tuli avaamaan oven kohtuullisen ajan kuluttua siitä, kun Vesku oli määrätietoisesti rimpauttanut ovikelloa ja näytti hiukan… pelästyneeltä?
- Hei Alissa, hän sanoi, mutta joutui väistymään, kun Vesku astui sisään.
- Hei, sanoin vaisusti ja menin Veskun perässä.
- Alissa, etsi sä mitä sulla on vielä vietävää niin mä vaihdan pari sanaa tän nuoren miehen kanssa, Vesku sanoi.
- Onko sulla muovikasseja? kysyin Juhanalta, joka näytti vähän torutulta koiralta.
- Viistoista senttiä kappale, tämä kehtasi sanoa, silmät välähtäen suuttumusta, joka sai minut astumaan puoli askelta taaksepäin. Ryhdistäydyin kuitenkin hetkessä. En halunnut Veskun näkevän minua sellaisena. Kaivoin taskujani ja löysin 50-senttisen.
- Mä otan kolme. Pidä vaihtorahat, sanoin.

Menin keittiöön hakemaan muovikasseja ja aloitin hakemalla makuuhuoneen kaapeista lakanani. Olohuoneesta kuului painokkaita sanoja, kun Vesku puhutteli Juhanaa. Kuulin, miten hän kertoi tälle, miten heikompaa sukupuolta tuli kohdella ja mikä oli tuomittavaa, ellei rikollista käytöstä. Juhanan vastauksista en kuullut paljon mitään, mutta kun olin saanut yhden kassin täyteen ja siirryin keittiöön, näin hänen istuvan kyyryssä ja kuuntelevan korvat punaisina. Ja minä olin pelännyt hänen lyövän Veskua!

Juhana ei ollut tiskannut vähään aikaan, joten osa astioistani oli tiskialtaassa, mikä oli aika ällöttävää. Jouduin tiskaamaan muutaman astian ja toteamaan, että yhtä kattilaa en edes yrittäisi puhtaaksi. Veden lorinalta en valitettavasti oikein kuullut, mitä Vesku Juhanalle sanoi, mutta ilmeisesti puhuttelu loppui, sillä pian Juhana tuli keittiöön.
- Mitä víttua sä ton tänne raahasit? hän kuiskasi minulle.
- Anteeksi? kysyin arvokkaasti.
- Isin pikku tyttö! hän pilkkasi.

Siinä oli edelleen jotain, väistin häntä vaistomaisesti ja samalla toivoin olevani urheampi.
- Tää ei ollu mun idea vaan sen, puolustauduin.
- Tosi reilua.
- Ihan niin kuin sinäkin, uskaltauduin sanomaan ja huokaisin helpotuksesta, sillä Veskukin tuli keittiöön.
- Ei kai teillä ole erimielisyyksiä? hän kysyi siloisesti.
- Ei, sanoin minä, mutta Juhana oli saanut vähän sisua takaisin, liekö siitä, miten oli nähnyt minun edelleen pelkäävän häntä.
- Tiedätkö sä, minkä takia sun ihana tyttösi jätti mut? Koska se on vítun lesbo! Se juoppo naikkonen, jonka luona se asuu, on lepakko! Juhana ilmoitti. Vesku katsoi häntä ilmeettömänä kuin intiaanipäällikkö, kunnes hiljaisuus oli melkein sietämätön. Sitten hän sanoi:
- Niin?
- No etkö sä välitä? Juhana kysyi.
- Jospa sä tuut nyt pois täältä ja annat Alissan pakata loppuun. Mä kerron sulle muutamia lääketieteellisiä totuuksia, koska sä näyt olevan niistäkin ihan pihalla, Vesku sanoi ja Juhanan uho katosi taas. Hän laahusti takaisin olohuoneeseen kuin korvasta talutettuna ja minä hoidin homman loppuun. Tiskit olivat saaneet minut muistamaan pyykikorin, missä oli muutama lempipaidoistani, mutta niitä en sentään ruvennut pesemään.

- Mä olen valmis, menin sanomaan Veskulle. Kolme muovikassia ei ollut riittänyt, mutta olin kerännyt pyykit yhteen tyynyliinaan ja siinä oli käsittääkseni kaikki. Olin maksanut osani parvekekalusteista, mutta eihän minulla niille ollut paikkaa joten jääkööt.
- Oletko sä varma? Vesku kysyi.
- Olen. Jos jotain jää niin se ei ole hakemisen arvoista, vakuutin.

Tällä kertaa minun ei tarvinnut juosta portaita alas peläten Juhanan tulevan perässä, mutta kiiruhdin vanhasta muistista silti ja vasta pihalla pysähdyin hengähtämään. Vilkaisin silti taakseni, mutta ei sieltä tullut kuin Vesku.
- Se ei enää tule sun perääsi, hän sanoi vihaisesti. – Toivottavasti sille meni perille jotain niin, ettei se enää jahtaa ketään muutakaan.
- Ei se ole mua jahdannut, sanoin vaisusti ja kaivoin auton avaimia taskustani.
- Eikö? Ainakin sä juoksit karkuun.

Sain ovet auki ja nostin kantamukseni takapenkille, sitten minun oli pakko halata Veskua.
- Kiitos, sanoin nyyhkäisten. – Nyt taitaa olla parasta, että sä ajat. Ja se mitä Juhana sanoi Tirpasta… ei siinä ole mitään perää.
- Luuletko sä, että sillä olis väliä, vaikka se olis tottakin? Sä saat rakastaa vaikka keinuhevosia niin kauan, kun se on laillista, Vesku sanoi ja pörrötti hiuksiani. Se sai minut nauramaan, tai oikeastaan taisin klukluttaa kuin kalkkuna, kun yritin itkeä ja nauraa samaan aikaan.
- Mua ei huvita nyt just rakastaa ketään paitsi mun perhettä, sanoin.

Danni oli odottanut minua, joten lähdimme ratsastamaan, kun Vesku ja minä palasimme. Oikeastaan en olisi viitsinyt, mutta kun Danni oli harjannut Daisyn ja Mian valmiiksi ja oli valmiina lähtemään, en voinut kieltäytyä. Se olikin vain hyväksi. Danni tietysti tahtoi kuulla kaiken, mitä Tammistossa oli tapahtunut ja minä sain pääni tuuletettua parilla laukkapätkällä. Sillä välin Tirppa oli asettunut taloksi. Hän istui Jerryn kanssa liekehtivän grillin ääressä lähellä autotallin ovia ja heidän vieressään pöydällä odotti läjä grillattavia ruokia kuvun alla, jotta kaikki tallikärpäset eivät päätyisi ateriaan. Vilkutin hänelle, kun menimme talliin tammoinemme.
- Mikä toi tyyppi oikein on? Danni kysyi.
- En mä oikeen tiedä. Mä luulin, että se on joku epäsosiaalinen rapajuoppo, mutta mun on ollut pakko ruveta miettimään. Se tuntuu ilomielin antavan paidankin päältään, mietin.
- Ainakin se ui täällä niin kuin kala vedessä.
- En mä sitä osaa pahana pitää. Osaisinpa vaan itsekin.
- Miten niin? Danni kysyi, mutta leikin, etten ollut kuullut kysymystä riisuessani Mialta varusteet. Hän oli itsekin vähän samanmoinen, ainakin esitti olevansa joka paikassa kotonaan. Minusta se oli tullut kovin vaikeaksi. Silloin en vielä tiennyt sen johtuvan siitä, miten olin oppinut joka käänteessä miettimään, mitä Juhana sanoisi. Juhana ja samalla kaikki muut ihmiset.

Sinä iltana ei onneksi tarvinnut teeskennellä, sillä olin ihan oikeasti kotona. Kaksoset ja Jerry häipyivät viettääkseen lauantai-iltaa kavereiden kanssa heti, kun olivat saaneet ensimmäisestä kattauksesta vatsansa täyteen, mutta me vanhemmat jäimme syömään. Oli hullua, miten olimme tavallaan hypänneet seuraavaan sukupolveen, kun olimme muuttaneet pois kotoa. Minä ainakin nautin ihan eri tavalla juttelemisesta Jessin ja Veskun kanssa kuin silloin, kun olin asunut täällä, ja tämä päivä oli ihan omassa sarjassaan.

Sauna tietysti lämmitettiin myös, ja jotenkin aika hurahti melkein puoleenyöhön. Vanhukset olivat vetäytyneet nukkumaan jo aiemmin, vaikka epäilin, etteivät he todella nukkuisi ennen kuin ainakin kaksoset tulisivat kotiin. Dannikin oli mennyt syyttäen edellisen illan valvomista. Tirppa ja minä katselimme hetken aikaa telkkaria yläkerrassa, mutta en minäkään jaksanut kovin kauan.
- Mä menen nukkumaan, mutta jää sä tänne, jos huvittaa, sanoin Tirpalle. Mutta ei hänkään halunnut yksinään valvoa, joten pistin hänet ruskeaan huoneeseen ja muistutin, että vessa oli kerrosta alempana.
- Ei mun tarvii yöllä käydä, hän sanoi.
- Ei varmaan, jos sun rakkosi kestää kotioloissa sixpäkin ja nyt oot saanu vaan yhden saunakaljan, myönsin.

Siinä luulin väärin ja niin Tirppakin, sillä vessaan hän oli menossa kieriessään jyrkät ullakon portaat pari tuntia myöhemmin. Minä en ehkä olisi herännyt kolinaan, mutta vuosia teini-ikäisiään valvoneet Jessi ja Vesku heräsivät kyllä, samoin tietenkin Armi, jonka niskaan oli vierinyt vieras ihminen, ja heidän hälinänsä herätti kaikki muutkin. Minä olin varma, että uhri oli jompikumpi kaksosista tai Jerry, mutta he kaikki rymistelivätkin portaat alas minun perässäni. Tirppa istui eteisen lattialla ja piteli nilkkaansa.
- Pystytkö sä nousemaan? Jessi kysyi mutta Vesku ei kysellyt mitään vaan tarttui Tirppaa kainaloista ja nosti tämän seisomaan.
- Voitko sä varata sille? kysyi hän puolestaan.
- Joo, Tirppa mutisi ja astui pari varovaista askelta naama irvessä. Helpolta se ei näyttänyt, mutta kun menin avuksi, hän onnistui konkkaamaan keittiöön. Katsoin häntä kulmiani rypistäen, sillä se, mitä olin haistanut leikkiessäni hänen kainalosauvaansa, ei ollut tunteja vanha saunakaljan haju vaan jotain paljon terävämpää. Hänellä täytyi olla taskumatti mukana, tai ehkä koko kossupullo.

Kovin humalaiselta Tirppa ei kuitenkaan näyttänyt, vaikka voihkikin teatraalisesti Veskun väännellessä hänen nilkkaansa. Sitten Jessi tunnusteli sitä vuorostaan ja yhteistuumin he tulivat siihen tulokseen, ettei se vaatinut sairaalareissua ainakaan saman tien. Dannia, Jerryä ja kaksosia lakkasi kiinnostamasta koko juttu ja he palasivat sänkyihinsä, mutta minä koin velvollisuudekseni jäädä hoivaamaan Tirppaa.
- Menkää tekin nukkumaan, kyllä mä tiedän, mitä tehdä, sanoin Jessille ja Veskulle.
- No mitä? Jessi tahtoi tietää.
- Kylmäpakkaus, parikymmentä minuuttia, ja sitten kai vierashuone. Tuskin se pääsee enää portaita ylös.
- Just niin.
- Ei kolmiosärkylääkkeitä, lisäsi Vesku, mistä arvasin hänenkin haistaneen väkevän alkoholinlöyhkän.
- Ensin se vessa, muisti Tirppa, joten raahasin hänet sinne vanhusten vetäytyessä omaan huoneeseensa.

Leikin sairaanhoitajaa rutiinilla, joka kesän aikana oli syntynyt ja vähän ajan kuluttua Tirppa oli pedattuna puhtaisiin lakanoihin vierashuoneen sänkyyn, kylmäpakkaus nilkkansa ympärillä. Tarjosin hänelle buranan vesilasillisen kanssa ja aioin istua sängyn jalkopäähän odottamaan, että kylmäpakkaus pitäisi ottaa pois.
- Voisitko sä tehdä mulle palveluksen? Tirppa kysyi niiskaisten.
- Tietysti, sanoin myötätuntoisesti.
- Sinne yläkerran huoneeseen jäi mun siideripullo, etkö sä viitsis hakea sen?
- Vai siideriä, mutisin, mutta menin. Siellä oli tosiaan puolitäysi siideripullo, mutta kun avasin korkin ja nuuhkaisin, löyhkäsi se vain vahvalle. Otin myös Tirpan repun, sillä tuskin hän tänne vielä huomennakaan kiipeäisi ja palasin alas.

- Siiderinne, madam, sanoin sarkastisesti ojentaessani pullon Tirpalle. Hänellä oli tajua punastua.
- Mun oli pakko ottaa se varuiksi. Mä arvasin, että mun maha tulisi kipeeksi.
- Oletko sä tosissasi, ettei muka mikään lääke auta sun mahakipuusi? Tai ruokavalio? kysyin epäillen.
- Ota tästä, Tirppa sanoi ja ojensi pulloa minulle. – Ota vähän suuhun ja pidä, ennen kuin nielaset.

Tottelin ja irvistin.
- Ja miltä tuntuu? Tirppa kysyi.
- Turralta, myönsin.
- Sitä se tekee mun mahallekin, Tirppa väitti ja otti pitkän kulauksen.
- Oletko sä edes käynyt lääkärissä? kysyin, mutta hän vain kohautti olkapäitään.

Kaksikymmentä minuuttia meni ja nousin sängyltä.
- Mihin sä meet? Tirppa kysyi hätääntyen.
- Se kylmäkääre pitää ottaa pois, ennen kuin sä alat saada paleltumia, ja kai se ois aika mennä nukkumaan.
- Et menis.
- Häh? kysyin ja kaivoin kylmäpakkauksen hänen sukastaan. Se kuulosti joltain, mitä pikkulapsi saattaisi sanoa. Ehkä hän näki yksin ollessaan vaaleanpunaisia elefantteja tai pieniä vihreitä miehiä ja pelkäsi niitä?
- Mä oisin halunnu jutella, Tirppa sanoi. – Mulla on kauhea puheripuli. Kai sä tiedät, että mä tykkään tytöistä?
Kesti hetken, ennen kuin ihan ymmärsin sen ja mitä se tarkoitti.
- No nyt tiedän, mä en halua setviä sun suuntautumistasi tähän aikaan aamuyöstä. Hyvää yötä, sanoin ja karkasin huoneesta. Eihän tuo nyt varsinaisesti uutinen ollut, mutta vaati se hiukan sulattelua ja jaloistani tuntui hyvältä päästä puolijuoksua pois Tirpan luota.

 
3. Hämmentävää
Heti herättyäni muistin Tirpan tunnustuksen ja tunsin oloni vähän ontoksi. Oli eri asia jakaa vuodesohva hetero- kuin homokaverin kanssa ja tunsin ikävästi, että minua oli vähän jujutettu. Sitten muistin onnettomuuden ja minulle tuli kiire alas. Jospa nilkka oli sittenkin pahana ja hänet pitäisi viedä röntgeniin.

Ei se ollut. Tirppa istui keittiön pöydän ääressä Jessin kanssa ja näytti erittäinkin hyvinvoivalta.
- Miten sun jalkas? töksäytin ja otin kahvia.
- Paljon parempi, Tirppa hymyili vastaukseksi.
- Veskulla on valmennusryhmä käymässä. Käy kysymässä, jäiskö sille henki päälle niin, että se pitäis tuntia sullekin, Jessi ehdotti.
- Mä menen. Missä Danni on?
- Se meni jo tallille, mutta se tais suunnitella viedä Irkun maastoon, kun Jerry ja Kaomakin menee.

Luovuin ajatuksesta syödä hidas sunnuntaiaamiainen ja nappasin kahvini seuraksi vain kanttipalan leipäkorista päästäkseni nopeammin ulos. Minulla menisi aikaa hevosen laittamiseen, jos Vesku suostuisi ja olin muutenkin vähän tympääntynyt Tirppaan. Mielestäni ei ollut kovin kohteliasta kieriä kännissä portaita alas, kun oli kylässä.

Sain kulutettua tallilla koko lopun aamupäivän ja enemmänkin olisi mennyt, mutta Tirppa ontui sinne, kun olin asettunut pusaamaan Mian ja tämän varsan kanssa. Sille oli annettu nimeksi Rusinessa ja se oli suloinen. Olin juuri alkanut taas miettiä elämäni hevonen –juttuja, enkä erityisemmin arvostanut keskeytystä, etenkään, kun keskeyttäjä oli Tirppa.
- Jessi sanoo, että ruoka on kohta valmista, hän sanoi.
- Okei, mutisin.
- Mä katselin, kun sä ratsastit.
- Ai? En ollut huomannut, mutta näkihän tietysti niin keittiön kuin vierashuoneen ikkunasta oikein hyvin kentälle.
- Mä istuin tuolla grillin luona, Tirppa osoitti. Se oli täysin tarpeeton tieto, joten kai hän jutteli vaan lämpimikseen ja kuten jo tiesin, hän voisi helposti jatkaa sitä vaikka miten kauan.
- Mennään syömään, sanoin ja kiipesin aidanpienojen välistä tarhan ulkopuolelle.

Olin hyvin kohtelias ja virallinen Tirppaa kohtaan koko ruokailun ajan ja karkasin iltapäivällä taas tallille. Illemmalla grillattiin taas, sillä sää suosi aina vaan.
- Pitäiskö meidän ruveta valumaan takasin kaupunkiin? kysyi Danni laiskasti, kun kaksoset oli nakitettu viemään likaiset astiat ja ruoanjämät sisään. Jerry ei ollut ollut syömässä ollenkaan ja vanhukset olivat lähteneet tallihommiin.
- Mä en tiedä, huvittaako mua vielä lähteä, ei mun koulukaan ala vielä, sanoin. Olin pohtinut Tirpan sohvakuviota puolen päivää, eikä se juuri nyt oikein houkutellut minua.
- Ei munkaan, mutta eikö Tirpan pidä päästä töihin? Danni kysyi.

Tämä istui nurmikolla ja hieroi hiljalleen nilkkaansa.
- En mä tällä vielä juokse muksujen perässä. Teidän isä kirjotti mulle sairaslomaa, hän sanoi.
- Kai sulla on muuten jo ikävä kaupunkiin? kysyin hyökkäävästi. Hänen eväspullonsa oli varmaan jo tyhjä ja hän mahtoi kärsiä kamalista vatsakivuista. Ellei vielä nyt niin ainakin kohtapuoleen. Hän katsoi minua pää kallellaan ja sanoi:
- Ei mulla sinne mikään kiire ole. Täällä on paljon kivempaa.
- Mulla alkaa olla vähän tylsää, mutta suunnitelkaa te nyt kaikessa rauhassa. Mä menen ottamaan mun pyykit kuivurista, sanoi Danni ja vääntäytyi pystyyn jättäen meidät kahden.

- Keksitkö säkin nyt jonkun tuikitärkeän homman, mikä sun pitää mennä tekemään? Tirppa kysyi pisteliäästi. Juuri niin olin aikonut, mutta nyt en voinut. Ehkä olikin parasta puhua asiat halki.
- En mä ole menossa minnekään, huokaisin. – Tirppa, mä en taida voida enää asua sun luona sen jälkeen, mitä sä sanoit eilen.
- Aijaa. Sä olet sittenkin niitä, tyttö sanoi surullisena ja alkoi nyhtää ruohoa maasta.
- Mitä niitä?
- Homofoobikoita.
- Enkä ole! huudahdin vihaisesti. Enhän ollut – olihan Tipikin ystäväni.
- Niinpä. Etpä. Käytöksestä sen huomaa eikä siitä mitä sä sanot. Sä pelkäät mua.
- Tietenkään mä en pelkää sua! Musta ei vaan ollu reilua, että sä kerrot vasta tässä vaiheessa!
- No onko se sitten niin kauhean iso juttu? Musta meillä on ollu kivaa.

Minustakin meillä oli ollut kivaa. Näissä parissa päivässä oli ollut kotoisa pyjamabilemeininki, johon olin tottunut vain Dannin kanssa.
- Mustakin on ollu, myönsin. – Mutta sen jälkeen, mitä sä sanoit…
- Sä pelkäät, että mä käyn sun kimppuus?
- En! sanoin kiivaasti. Tirpasta ei voinut kuvitella sellaista, enkä olisi myöntänyt vaikka olisin kuvitellutkin.
- Sitten sä pelkäät, että se tarttuu, hän sanoi voitonriemuisena.
- Älä nyt oo ihan idiootti!
- Okei, sitten Laura on ilmeisestikin saanut asunnon keskellä viikonloppua.

Huomasin kyllä, että minua manipuloitiin, mutta en saanut poikettua polulta, joka johti suoraan suohon.
- Mä voin ihan hyvin hyyrätä sun luona, kunnes Laura saa solun, en mä sua pelkää, julistin hyvinkin pian.
- No arvasinhan mä, että sussa on vähän munaa, Tirppa nauroi.

Me palasimme sitten myöhemmin sunnuntai-iltana Helsinkiin. Vilkutin Dannille iloisesti Kalliossa, kun hän jäi kyydistä, ikään kuin kaikki asiat maailmassa olisivat olleet järjestyksessä. Ja olivathan ne tavallaan, ei siinä mitään. Koko Tirppa-juttu vaan oli sellainen, jota olisin halunnut puida hänen kanssaan, mutta en ollut voinut Mustaojalla. Dannista ei tiennyt. Hän olisi voinut mennä vääntämään Tirpan nenän niskaan, tai ruveta ruotimaan juttua koko perheen kuullen.

Ajoin sitten Tirpalle, enkä oikein tiennyt, miten päin olisin siellä ollut.
- Pistääkö sua jousi pyllyyn? Tirppa kysyi vähän ajan kuluttua, kun olin istunut vähän aikaa sohvan reunalla jäykkänä kuin suolapatsas. Hän itse oli purkanut reppunsa, tutkinut keittiön kaappeja ja romahtanut lopuksi viereeni kaukosäädin kädessään.
- Ei pistä, tokaisin.
- Mä kutittasin, mutten taida uskaltaa, Tirppa virnisti ja käänteli kanavia.
- Joo, älä uskalla, naurahdin väkinäisesti ja nousin hakemaan eteisen naulassa roikkuvasta laukustani puhelimen. Olin ihan tarkoituksella antanut sen olla siellä koko viikonlopun, sillä en ollut välittänyt tietää, yrittikö Juhana tavoitella minua. Olin tuuminut, ettei kukaan muu minua mitenkään kiireisissä asioissa voisi tavoitella, eikä siellä ollutkaan muita kuin pari vastaamatonta puhelua Annilta. Olin hiukan pettynyt. Näinkö pian Juhana oli päässyt lähdöstäni ylitse?

Soitin Annille saadakseni jotain tekemistä ja koska hän ei vielä tiennyt, että olimme eronneet. Kolme päivää sitten, hän repisi pelihousunsa sellaisesta tiedottamisesta.
- Lopultakin! hän sanoi, kun kerroin uutisen, eikä ruvennutkaan moittimaan minua.
- Sinäkin muruseni, puuskahdin. Anni oli sentään ollut enimmäkseen kohtelias tai ainakin neutraali, mitä Juhanaan tuli, mutta tuo kuulosti siltä, ettei hän ollut arvostanut poikaystävääni sen enempää kuin Dannikaan.
- Minäkin muruseni. Juhana ei ollu sulle se oikea.
- Ja sä tiedät sen mistä?
- Siitä, että sä et saanu viedä tallikamoja kotiin, tai siis sen luokse. Eihän semmosesta voi tulla mitään hyvää, Anni nauroi. – Ei vaan. Sä aloit olla jotenkin ahdistuneen olonen, enkä mä ainakaan keksiny muuta syytä kuin Juhanan. Olitko sä ahdistunut?
- Taisin mä olla, myönsin.
- Mitenkäs Juhana otti sen?
- Ensin se oli vihainen, sitten se oli surkea ja seuraavaksi taas vihainen, kerroin ja kuvailin, miten nöyrää poikaa hän oli ollut, kun olimme Veskun kanssa käyneet Tammistossa.

Annin asia oli alun perin ollut kysyä, haluaisinko käydä hoitamassa Kodiakia maanantaina ja tiistaina, sillä hänellä oli iso ja kiireinen urakka töissä. Liikuttaa sitä ei vielä tarvinnut niiden piikkien jälkeen, jotka se oli saanut klinikalla vuohisiinsa. Nyt hän tarjosi mahdollisuutta vielä innokkaammin sanoen, että tarvitsin varmastikin muuta ajateltavaa, etten pohtisi eroa.
- En mä ole sitä miettiny juuri ollenkaan, mutta voin mä mennä, lupasin. Kaipaisin tällä viikolla ajateltavaa, etten alkaisi jännittää koulun alkua. Olihan tässä asumisjärjestelyssä tietysti pohtimista, mutta en minä siihen aikonut enää kummemmin käyttää energiaa. Ellen tuntisi voivani olla täällä, ratkaisisin asian siirtämällä kimpsuni ja kampsuni jonkun muun niskoille tai häätämällä Lauran huoneestani.

- Mitä sä haluat katsoa? Tirppa kysyi, kun kiinnitin puhelimen telkkarin vieressä lojuvaan laturinjohtoon.
- Ihan sama, mutisin.
- Älä oo tylsä.
- No kun mulle on oikeesti ihan sama.
- Vai mentäskö kaljalle?
- Tirppa, oletko sä alkoholisti? kysyin ja katsoin häntä hitaasti.
- En tietystikään ole. Mä vaan ajattelin, että meidän ehkä tarttis puhua.
- Niinkö? Mikä järki ois mennä puhumaan jonnekin kuppilaan? Eikö tässä voi puhua?
- Musta tuntuu, että sä voit tarvita pari drinksua, että pääset oikeeseen puhevireeseen.
- Ehkä, jos sä tarkotat, että meidän pitäisi puhua siitä, että sä olet lesbo. Mutta eihän siinä oo mitään puhumista, saat olla ihan kaikessa rauhassa, sanoin töykeästi.
- Musta meidän pitää ehdottomasti puhua siitä, miten sä säikähdit sitä, ja sä näytät siltä, että niin sunkin mielestä.

Minusta alkoi tuntua, että Tirppa oli oikeassa, joten annoin periksi. Kävelimme lähimpään korttelikuppilaan, samaan, jossa olimme pysähtyneet silloin ensimmäisen illan kauppareissun päätteeksi. Hidasta etenemistä se oli, vaikka Tirppa väittikin nilkkansa olevan jo melkein ennallaan. Hän ontui silti näkyvästi ja lopulta tarjosin hänelle käsivarteni tueksi.
- Ois pitäny katkasta joku karahka kävelykepiksi, hän huohotti päästyämme perille.
- Istu alas, mä haen meille juotavaa, sanoin lyhyesti.

- Miksi sä olet noin vihanen mulle? hän kysyi, kun palasin kahden tuopin kanssa.
- En mä ole vihanen sulle, väitin. Käyttäydyin kyllä varmaankin erehdyttävästi kuin olisin, mutta jotenkin en voinut sille mitään. Minun oli pakko pitää piikit pystyssä, ettei hän tulisi lähemmäs.
- Sitten sä pelkäät mua kuollaksesi, raukka parka.
- En. Puhu vaan nyt, kun kerran ollaan täällä.

Tirppa alkoi taas kertoa lapsuudestaan. Tällä kertaa tarinassa vaan oli enemmän sävyjä kuin pari iltaa aikaisemmin. Hän sanoi aina tienneensä, että piti tytöistä enemmän kuin pojista ja oli kuvitellut pienenä olevansa jonkinlainen kummajainen. Teini-iässä hän oli ymmärtänyt, ettei ollutkaan ainoa laatuaan, mutta ei se siinä herkässä iässä lohduttanut. Kaikilla kavereilla oli poikaystäviä ja ihastuksia, eikä hän ollut uskaltanut poiketa joukosta kertomalla, että hänen ihastuksensa olivatkin tyttöjä.
- Oliko sulla sitten poikaystäviä? utelin, sillä tarina alkoi kiinnostaa minua.
- Oli tietysti. Montakin.
- Menitkö sä niiden kanssa sänkyyn?
- Muutaman, Tirppa sanoi ja irvisti kuin olisi muistellut jotain puistattavaa. – Sun olis pitäny nähdä yks niistä. Se nuoli aina huulensa, ennen kuin pussasi, tälleen, hän esitti ja näytti lipovan puoli naamaansa märäksi.
- Ei voinu, sanoin ja värähdin inhosta, mutta Tirppa vakuutti joka sanan olevan totta ja jatkoi kertomustaan. Hän oli pitänyt likaisen pikku salaisuutensa vuosikausia antamatta kenellekään aihetta ihmetellä muuta kuin poikaystävien lyhytaikaisuutta.

- Mutta nyt sä et ole enää kaapissa, totesin.
- Riippuu siitä, kuka katsoo. En mä ole vanhemmille kertonut vieläkään, vaikka mä luulenkin, että mutsi arvaa. Faija pilkkoisi mut pieniksi palasiksi paljain käsin, jos kuulisi, Tirppa sanoi ja siinä vaiheessa aloin tuntea syvää sääliä häntä kohtaan.
- Kenelle sä sitten kerroit? kysyin.
- Mun isoäiti arvasi. Se, joka kuoli pois. Se rohkaisi mua.

Sitten kuulin lyhennetyn läpijuoksun siitä, miten Tirppa oli mennyt lukioon toiselle puolelle kaupunkia päästäkseen eroon vanhasta painolastista ja myöhemmin lastenhoitajakouluun ja siinä vaiheessa hän tuntui jo uiskentelevan Helsingin vähemmistöseurapiireissä kuin kultakala maljassa.
- Entä Nata? kysyin, sillä sadusta puuttui jotakin.
- Nata on… Nata, Tirppa sanoi, minkä tulkitsin ilmaisevan sitä suurta kiintymystä, jonka olin ymmärtänyt olevan olemassa pari iltaa aiemmin.
- Kai se tietää susta?
- Tietysti tietää. Sille mä esittelin ensimmäisenä mun ensimmäisen tyttöystävän. Isoäiti oli sillon jo sairaalassa ja aika höppänä.
- Onko sulla ollu niitä monta? kysyin, enkä tullut ajatelleeksi, että se ehkä viestitti vääränlaista kiinnostusta aiheeseen.
- Muutama, Tirppa sanoi. – Muutama vakava. Mutta mitä niistä. Mun vuoro hakea juotavaa.

Tirppa oli ollut ihan oikeassa halutessaan tulla kaljalle. Pari tuoppia sai minun sojottavat piikkini katoamaan, ja hänen tarinallaankin oli osansa asiassa. Aloin tottua ajatukseen lesbokämppiksestä ja uteliaskin olin. Lisäksi haistoin hänen jutuissaan ihan erilaisen Helsingin kuin mitä olin tähän asti päässyt näkemään – sellaisen kuin mitä olin kuvitellut tänne muuttaessani. Yöihmisiä ja yöelämää, värivaloja ja hauskanpitoa.
- Mäkin olen ollut homodiskossa, paljastin jossain vaiheessa iltaa.
- Ohoh! Et sä sitten olekaan niin homofobinen kuin mitä mä pelkäsin! Tirppa huudahti ja halusi skoolata.
- Tipi vei meidät kerran, se mun koulukaveri. Se on umpihomo.
- Ai niin se. Tiedän mä sen.
- Enkä mä muutenkaan niitä… teitä pelkää. Mä vaan yllätyin. Hämäännyin.

Huomasin selitteleväni ja Tirppa nauroi minulle, mutta en pahastunut. Itsekin olin alkanut ajatella, että olin lapsellinen.
- Voitasko me ruveta lähtemään. Mun täytyy aamulla mennä liikuttamaan Annin hevonen.
- Mun täytyy muistaa antaa sulle vara-avain! Ja joo, mennään vaan kohta. Mä haen vielä meille yhdet.

Lähettäjä: Dora 
Päivämäärä:   30.8.15 19:39:36

Saataisko lukemista? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.8.15 19:50:15

No just muistin.
------------
4. Perhosia vatsassa
Ihan aamusta en päässyt tallille, mutta kymmenen aikaan heräsin ja kömmin Tirpan yli pois sohvalta. Hän ei ollut yrittänyt käpälöidä minua yön aikana, en ainakaan ollut huomannut ja aloin olla aika levollisin mielin hänen suhteensa. Eiköhän edellisiltana ollut tullut selväksi, että vaikka olin avarakatseinen ja hyväksyin hänet, en tosiaankaan ollut itse kiinnostunut. Kolmannen ja neljännen tuopin ajan olimme puhuneet minun poikaystävistäni tai mahdollisista sellaisista. Katuen muistin lärpättäneeni hänelle vaikka mitä Kasimirista ja Valtosta, unohtamatta edes Arska-parkaa ja kaikki tämä sen jälkeen, kun Juhanasta oli puhuttu kaikki puhumisen arvoinen. Kauhean paljon sitä ehtikin.
- Nytkö sä jo meet? Tirppa kysyi unisesti, kun palasin vessasta ja kiskoin farkkuja jalkaani.
- Nyt.
- Etkö sä halua aamiaista?
- Mä nappaan jotain, jos täällä on. Ja laitan sulle kahvia tippumaan, lupasin mielissäni siitä, että saatoin vaihteeksi paapoa Tirppaa vähän takaisin. Ei hän varmaankaan ottaisi sitä väärin. Minusta alkoi tuntua, että tämän tyyppinen kämppäkaveruus voisi olla ihan mukavaakin.

Hunajavoileipää ei enää voinut tehdä, sillä leipä oli homehtunut, joten join vain tilkan kuumaa kahvia, jonka valutin kesken kaiken suoraan suodattimesta mukiini ja lähdin. Oli edelleenkin kesäisen kaunista, mutta silti jo pikkuisen kirpeää syksyn tuntua ilmassa. Edellisyönä, kun olimme kävelleet kotiin kuppilasta, oli yöilma suorastaan vähän pureskellut. Pidin siitä, se toi mieleen kaikki lukuvuoden alut tähänastisessa elämässäni. Se oli aina uuden alun merkki. Huomasin, että minulla oli itse asiassa erittäin hyvä olo.

Kodiak ja Polle paistattelivat päivää jo keltaiseksi käyneellä niityllä. Kävin hakemassa Kodin lähemmäs tallia ja harjasin sen sekä tunnustelin kaikki jalat läpi. Missään en tuntenut mitään erityistä ja ilman klinikkaeläinlääkärin kieltoa olisin saattanut hyvinkin lähteä ratsastamaan. Sen sijaan leikkasin sen korvakarvat ja rasvasin kaikki paarmanpuremat. Varusteita en viitsinyt vilkaistakaan, eiköhän Anni ollut huolehtinut niiden huollosta jo alkusairasloman aikana. Hän oli sanonut, että tiistaina eli huomenna voisin ratsastaa, mutta minusta se oli hiukan hätäistä, olisi kulunut paremminkin kuusi päivää kuin viikko.

Päästin Kodin palaamaan Pollen seuraan ja se lähti täysin puhtaasti ravaten heti, kun olin hiukan heilauttanut riimunnarua. Ei se ainakaan vaikuttanut kipeältä. Minä olin tehnyt osuuteni ja se siitä. Nyt voisin tehdä, mitä halusin ja halusin ajaa pikkumatkan ratsastuskoulu Kopseen puolelle ja tarkistaa, mitä siellä oli meneillään.

Talli oli tutun hiljainen, mutta oli siellä sentään yksi auto. Sekin oli enemmän kuin mitä olin odottanut tähän aikaan maanantaina, mutta Jasu teki iltatöitä ja arvelin sen olevan hänen. Se oli onnekas sattuma, sillä häneltä ainakin kuulisin, jos tallin asioista oli jotain kuultavaa. Tuntihevoset nuokkuivat tarhoissaan odotellen toivottavasti työteliästä iltaa, mutta sivuutin ne ja menin suoraan talliin. Siellä Jasu oli toisen suokkitammansa kanssa, sen nuoremman. Vanhempi oli lähtenyt kesän alussa maalle varsomaan ja sillä oli kuulemma nyt orivarsa. Jasulla oli siten ollut ihan riittämiin aikaa touhuta kolmivuotiaansa kanssa.
- Moi! tervehdin ja Jasu näytti ilahtuvan tapaamisestani.
- Moi vaan! Mä just toivoin, että tulisi joku, jolle vois kehua Ihkua. Mä ratsastin sillä just ja se on kyllä maailman fiksuin!
- Kerro lisää, sanoin, sillä aihe ei olisi voinut olla mieluisampi. Juttelimme hyvän aikaa nuorista hevosista ja mitä Jasu oli oppinut niistä koulussa ja miten taas Mustaojalla tehtiin.

- Mitä tänne muuta kuuluu? kysyin, kun hän oli valmis viemään tammansa takaisin ulos. – Koska Kati ja varsa tulee?
- Ei ne tule.
- Sä et halua varsaa ratsastuskouluun, arvasin.
- Joo en. Kaikki pikkutytöt lellittelis sen pilalle. Mä taidan viedä Ihkunkin sinne maalle. Ei sinne niin kauhean pitkä matka oo, Jasu sanoi.
- Yks tallivuokra vähemmän, mietin ääneen.
- Niin, tää alkaa näyttää vähän hiljaselta.

Menin mukaan, kun hän lähti taluttamaan Ihkua pihalle. Halusin käydä katsomassa Charmia ja jatkaa keskustelua.
- Meneekö täällä huonosti? kysyin suoraan.
- No ei kai näillä oo koskaan oikein hyvin mennykkään. Mä en tiedä, mikä haave se oli, että kolme ihmistä vois elää yhdestä tallista.
- Mutta onhan ne sentään selvinny melkein vuoden! Ja Rosahan on äitiyslomalla ja paikka ilmanen eikö vaan?
- Niin niin, mutta oppilaita pitäis olla enemmän. Tai ainakin ratsutettavia. Molempia. Maksavia ratsutettavia, Jasu lisäsi vielä, kun saavuimme näköetäisyyden päähän Charmista.
- Onko toi nyt ainoa? kysyin.
- On. Ja ei ne tietysti ole mulle valittaneet, mutta osaanhan mä laskea. Mä tiedän heinän hinnan ja paljonko ne saa yhdestä ratsastustunnista ja osaan laskea.

Minä en tiennyt heinän hintaa enkä tiennyt sitäkään, montako oppilasta Kopseessa kävi viikottain, mutta osasin myös laskea. Jos yritin saada Irpolle ja Arskalle edes jonkinlaisen kuukausipalkan sen jälkeen, kun hevosten ruoansaanti oli taattu, oppilaita olisi pitänyt olla ainakin sata. Heidän hevosmäärällään se oli sula mahdottomuus.
- Mitä ne sitten aikoo tehdä? kysyin melkein hätääntyneenä.
- Ei hajuakaan. Mähän sanoin, että nää on vaan mun päätelmiä. Mutta nyt mun pitää mennä.
- Okei, sanoin ja jäin aitalangan taakse katsomaan Charmia. Se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mutta innostui ravaamaan muutaman askelen, kun Ihku juoksi sen luokse ja ohitse. Mietin taas hetken sen ostamista, mutta eipä se Arskaa auttaisi. Eihän se ollut hänen hevosensa myydä.

Palasin kotiin, tai siis Tirpan kotiin, joka oli muuttunut sillä välin kirpputorin varastoksi. Vaatteita oli joka puolella ja lisäksi ikkunan edessä oli pyykinkuivausteline ja pesukone kylpyhuoneessa kuului käyvän.
- Ohoh, sanoin, kun melkein kompastuin läjään kenkiä.
- Sori sori! Tirppa huudahti.
- Mitä sä teet?
- Mä aloin tyhjentää sulle paria hyllyä kaapista ja… no, tilanne vähän riistäyty käsistä. Mä kerään ne pois.
- Anna olla! Sun koti, sun sotkut! toppuuttelin ja menin kaivamaan vaatekassista tietokoneeni. Halusin katsoa, mitä löytäisin talliyrittämisestä ja heinän hinnasta ja muusta sellaisesta.

En löytänyt juuri mitään, mutta en kyllä tiennyt, mihin olisin tietojani käyttänytkään. Olisinko muka mennyt neuvomaan Arskalle ja Irpolle miten ratsastuskoulu perustettiin ja miten sitä pyöritettiin tuottavasti? Tuskin. Eiköhän heille ollut koulussa opetettu yrittämisestä ihan riittävästi.
- Mä tarviin uusia vaatteita. Lähdetkö sä mukaan makutuomariksi? Tirppa tuli kysymään syli täynnä rytkyjä. – Ja kato, sopisko näistä joku sulle.

Tarjous oli vastustamaton. Kukapa naisihminen ei olisi sormet syyhyten käynyt tarjotun vaatekasan kimppuun? Ei haitannut, vaikka Tirppa pukeutui yleensä mielestäni turhan neutraalisti, melkeinpä tylsästi. College-paidat kelpasivat oikein hyvin tallille tai lenkille. Mieleeni tuli, että mahtoikohan Juhana käydä nyt lenkillä yksin. Vai ihanan Anun kanssa? Se oli hyvä ajatus ja jatkoin Tirpan vaatteiden sovittelua. Siinä oli parit housut, jonka tyyppisiä en olisi kaupassa vilkaissutkaan, mutta jotka näyttivät päälläni yllättävän hyviltä ja neuleita, jotka olivat melkeinpä upeita.
- Mikset sä pidä näitä itse? kysyin ja huomasin unohtaneeni tilanteen. Olin oikopäätä stripannut alusvaatteisilleni, mutta en huomannut mitään kuolalätäkköä Tirpan alla, joten en antanut itselleni lupaa kehittää tilanteesta draamaa.
- Joko ne ei mahdu tai ne on joululahjoja, joita mä en oo koskaan edes kokeillu, Tirppa sanoi. – Noi oli mun lempihousut viis kiloa sitten. Sä tarviit niihin vyön. Tuutko sä mun kanssa ostoksille?
- Mikä ettei, tuumin. Ei minulla muutakaan tässä ollut tekeillä.

Minä en halunnut parkkipaikkaongelman takia ajaa keskustaan, minne Tirppa halusi, joten menimme bussilla. Siellä hän tahtoi Stockmannille.
- Eikö se ole aika kallis paikka? kysyin, vaikka eipä Tirpalla ollut tuntunut olevan rahasta pulaa.
- On kai… mutta voidaan me käydä matkalla Seppälässä. On siellä ainakin joskus kelvollisia alusvaatteita.
Se oli totta ja ostin itselleni alennusrekistä niitä muutamalla kympillä. Tirppakin löysi monenlaisia tavaroita, joita halusi, mutta sitten jatkoimme Stockalle. Hän osti sieltä parit farkut, mutta pisti sitten minut kokeilemaan kapeaa hametta sanoen, että se näytti ihan minulta. Se oli totta, se oli todella tyylikäs vaate, mutta kun näin sen hinnan, palautin sen vikkelästi paikalleen.
- Mä oisin voinu ostaa sen sulle, Tirppa sanoi.
- Ja miksi mä olisin ottanu sulta vastaan melkein satasen hameen?
- Koska mulla on luottokortti, hän virnisti. Kyllä hän sitä sitten vinguttikin ja osti ainakin viisi uutta puseroa, jakun sekä sukat, jotka saivat minut hyperventiloimaan. Yksinkertaiset urheilusukat, jotka maksoivat monta kymppiä.
- Haluatko säkin? hän kysyi.
- Älä unta näe. Mä käytän sukkia, joita saa viis paria vitosella tai enemmän.
- Mennään sitten ruokaosastolle.

Tirppa tuskin yritti tehdä minuun vaikutusta rahoillaan – tai kortillaan – mutta kyllä hän vähän teki. Hän keräsi huoletta kärryihin järjettömän määrän herkkuja, mitä eksoottisempia, sitä parempi. Jokirapuja, tuoretta ananasta, viikunoita ja juustoja. Kimpaleittain ihania, erilaisia juustoja.
- Keksejä ja viinirypäleitä, Tirppa keksi. – Ja viiniä. Omenoita. Patonkia.
- Lopeta jo. Sä et saa tätä kaikkea syötyä, ennen kuin kaikki pahenee. Ellet sä oo järkkäämässä jotain juhlia.
- Sä saat auttaa mua, Tirppa sanoi huolettomasti, mutta käänsi lopultakin kärryt kohti kassaa. Vietimme sen illan syöden kuin siat.

Tiistaina kävin Kopseessa Kodiakin kanssa. En ratsastanut, mutta juoksutin sitä kentällä ja se näytti liikkuvan täysin puhtaasti ja sen lisäksi ylettömän innokkaasti. Vaikka olin laittanut kellon soimaan ja päässyt liikkeille heti aamusta, en tavannut tallilla ketään. Olin laskenut, että näkisin edes jonkun siivoamassa karsinoita, mutta näemmä aamutallilainen oli vain hoitanut hevoset ulos ja jättänyt siivoamisen myöhemmäksi. Ehkä se oli kohtalon näpäytys utaliaisuudestani – mitäpä tallin asiat minulle kuuluivat.

Eipä sillä, että olisin ehtinyt niitä enää hautoakaan. Minun piti aloittaa opiskelu, mikä sai perhosparven pyristelemään mahassani. Olin suorastaan iloinen, kun Juhana soitti illansuussa ja keskeytti jännittämiseni.
- Oletko sä nyt onnellinen? hän aloitti hyökkäävään sävyyn.
- Ei mulla ole mitään valittamista, ilmoitin.
- Mä en olis uskonu, että sä jätät mut jonkun naikkosen takia!
Tuntui liian herkulliselta antaa hänen pysyä luulossaan, joten en väittänyt puolella sanalla vastaan.
- Mitä sä luulet, että kaikki mun kaveritkin sanoo? hän jatkoi.
- Mitä niille kuuluu, miksi mä jätin sut? Sitä paitsi ei syynä ollut kukaan muu ihminen vaan se, että sun elämänasenteet on ihan eri planeetalta kuin mun.
- Ja blaa-blaa. Kyllä mä nyt ymmärrän, miksi sä olit semmonen vítun lahna sängyssä.
- Jos susta ois ollu johonkin niin ehkä muakin ois huvittanu enemmän, sanoin myrkyllisesti, sillä nyt mentiin alueelle, missä en viihtynyt.

Sivistynyt ja aikuinen ero olisi ollut kiva juttu, mutta tämä ei ollut sellainen. Sätimme toisiamme vähän aikaa ja kutsuimme rumilla nimillä, kunnes minua alkoi hävettää omasta puolestani.
- Mä en jaksa riidellä sun kanssa. Oliko sulla jotain asiaa vai halusitko sä vaan haukkua mua? Mun täytyy ruveta kattomaan, että mulla on kaikki tarpeellinen, mä meen huomenna kouluun.
- En mä halunnut haukkua sua, Juhana sanoi ja hänen äänensä muuttui hiljaiseksi ja surulliseksi. – Mulla on kauhean yksinäistä täällä ilman sua.
Sitä halusin kuulla vielä vähemmän.
- Mene ajelemaan. Mene käymään Tompan tai Niklaksen luona. Mee käymään kummitädilläs, ehdotin.
- Niin voisin mennä. Käännän vaan äkkiä rattia kohden pylvästä, kun meen sillan alta, kuului apea vastaus.
- Älä ole idiootti. Et sä ole itsemurhaavaa tyyppiä.
- Etkä sä lesbotyyppiä, että kuka tässä on idiootti? Menetkö sä sinne hienoon kouluunkin lappu kaulassa että hei olen Alissa, olen lesbo? Ehkä ne potkii sut pois sieltä ja sä joudut menemään töihin ja sä jätit mut ihan turhaan.

Se riitti minulle sillä kertaa ja katkaisin puhelun kuuntelematta, mitä hänellä vielä olisi ollut.
- Se oli varmaan Juhana, arvasi Tirppa ja toivoin, että maailmassa olisi vähän yksityisyyttä.
- Sehän se, huokaisin. – Ensin se nälvi, sitten se oli tekemässä itsaria ja sitten se haukku ja uhkaili. Ja ennusti, että mut potkitaan pois koulusta alta aikayksikön.
- Jätä se omaan arvoonsa. Se on vaan typerä ja katkera mies. Sua potkita mihinkään.
- Niin niin, mutisin, mutta Juhanan viimeinen oli osunut juuri siihen, mikä minua nyt eniten huoletti. Lukukausi alkaisi ja entä jos minä en pärjäisikään? Aloin penkoa puolikasta kaappia, jonka Tirppa oli minulle tyhjentänyt ja jonne olin vaatteeni tunkenut ja valitsin sopivan kouluunmenoasun. Sitten tarvitsisin isomman laukun, sillä varmaankin saisin läjittäin papereita ja monisteita ja opinto-oppaita heti huomenna ja käsilaukkuni oli paremminkin lompakkokokoa.

- Mä lähden käymään Käpylässä, ilmoitin Tirpalle, sillä olin pidättänyt yhden huoneeni kaapeista siellä omille tavaroilleni.
- Mä tuun mukaan, Tirppa tarjoutui heti, mutta en huolinut häntä. Hän oli mukava ja viihdyin hänen kanssaan yllättävän hyvin, mutta rajansa kaikella. Olimme olleet yhdessä melkein viikon, siis kirjaimellisesti yhdessä. Tarvitsin taukoa hänestä.

Laura ei ollut vielä tullut, mutta Ria oli ja hänen valvovan silmänsä alla kävin hakemassa tavaroita kaapistani.
- En mä ajatellu nyysiä mitään, huomautin vilkaisten häntä vinosti. Rialla oli tajua punastua.
- No en mä sitä…
- Eikö Lauralla vieläkään oo mitään tietoa asunnosta?
- Ei kai, etköhän sä kuulisi ensimmäisenä, jos olis.
- Kai se on soittanu sinne toimistolle?
- On on, mutta siellä on kuulemma kauhea ruuhka. Opiskelijoita nukkuu väliaikaisesti ties missä yömajoissa.

Siihen minun oli tyytyminen ja tunsin itseni sen verran huonotuuliseksi, ettei minun tehnyt mieli vielä mennä takaisin Tirpan luo. Arvoin hetken Annin ja Dannin välillä, mutta Anni vastasi puhelimeen töistä. Raportoin hänelle pikaisesti Kodiakista ja hän toivotti minulle onnea ensimmäiseen koulupäivään. Danni sen sijaan toivotti minut tervetulleeksi ja kysyi, jättäisinkö auton hänelle.
- Sun on vielä mahdottomampi mennä yliopistolle autolla kuin mun Haartmaninkadulle, huomautin, mutta en kieltäytynytkään. Dannin ja Tirpan asunnot eivät itse asiassa olleet kuin muutaman kilometrin päässä toisistaan, sama kai se mihin volkkarinrotiskon sille välille parkkeeraisi.

Tällä kertaa löysin vapaan paikan melkein vastapäätä Dannin rapunovea ja sitten tapahtui se, mitä en oikeastaan ollut osannut vielä pelätäkään. Törmäsin rapun ovella Juhanan äitiin. Näin heti hänen naamastaan, että hän tiesi erostamme, ja kuinkapa ei olisi tiennyt. Olinhan minäkin kertonut siitä perheelleni jo monta päivää sitten.
- Hei, hän sanoi niin jäätävällä äänellä, että kuulin jääpuikkojen kalisevan.
- Hei, vastasin, mutten saanut samanlaista hyytävyyttä omaan ääneeni. Minua paremminkin hävetti, kun olin aiheuttanut moisen vihan. Mailis aukoi pari kertaa suutaan, muttei sanonut mitään, tuijotti vain minua niin halveksivasti, että kipitin portaisiin karkuun kuin torakka seinänkoloon hänen jäädessään odottamaan hissiä. Soitin Dannin ovikelloa kiivaasti, mutta en ehtinyt päästä sinne turvaan, ennen kuin Mailis ehti samaan kerrokseen.
- Sano siskolles, että pitää vähän pienempää ääntä iltasin, hän sanoi ylhäisesti ja meni omaan asuntoonsa.

 
5. Ensimmäinen päivä
- Sä olet kuin aaveen nähny, totesi Danni päästäessään minut lopulta sisään.
- Mailis yritti tuijottaa mut kuoliaaksi, sanoin vedettyäni oven huolellisesti kiinni.
- Mitä se sano?
- Ei mitään, mulkoili vaan. Tai siis hei ja sitten, että sä metelöit iltasin.
- A-haa! Danni sanoi ja pyöritteli silmiään.
- Metelöitkö sä?
- No ei mulla ole bileitä ollu. Jos telkkari tai musiikki häiritsee niin häiritköön mun puolesta, en mä mitenkään luukuta. Haluatko sä kylmää kaakaota?
- Haluan, kiitos, sanoin tyytyväisenä. Ajatuskin kaakaosta lohdutti, olkoonkin kylmää. Oli joka tapauksessa liian lämmintä kuumalle kaakaolle.

- Miten sä olet pärjäilly? Danni kysyi myötätuntoisesti, kun istuimme lasien ja keksipaketin kanssa pöydän ääreen.
- Mulla on maha kipeenä jännityksestä.
- Mä tarkotin Juhanaa. Eroa.
- Ai, sanoin ja tunsin itseni hölmöksi, tunteettomaksi. Minä en juurikaan ollut ajatellut koko Juhanaa paitsi silloin, kun hän soitteli. Oli kuin alkuvuosi olisi kadonnut muististani kokonaan, ne hyvätkin ajat, joita oli alkuun ollut. Mutta niiden loppumista minä olinkin surrut ja itkenyt jo, kun kaikki oli alkanut mennä huonosti. Olisinpa vaan tajunnut päästää kokonaan irti jo silloin, enkä vasta nyt. – Se soitti tänään. Ensin se haukkui, sitten se uhkaili tappavansa itsensä, mikä ei ollut kovin uskottavaa ja lopuksi se lipsahti taas haukkumaan.
- Anna tappaa, Danni sanoi kostonhimoisesti ja otti keksin. Ne olivat wilhelmiinoja, joita minun aina teki mieli kaupassa, mutta joita en koskaan raaskinut ostaa. Tirppa olisi takuulla ostanut niitä minulle pienestäkin vihjauksesta.
- Entä sun kämppä? Danni jatkoi tenttaamistaan.
- Laura ei oo kuullu vielä mitään, mutta mä voin kuulemma jatkaa Tirpalla luuhaamista. Jos voin. Se hyppäsi kaapista ja julistautu julkilesboksi.
- Mitä?

Nautin kovasti, jos ja kun joskus sain Dannin hämmästymään.
- Niin se sanoo, tuumasin ja otin keksin. En edelleenkään osannut arvella, miten Danni suhtautuisi, mutta ainakin Tirppa oli tällä kertaa turvassa häneltä.
- Vau! Mitäs nyt? Mitä sä sanoit sille?
- No tietysti kaikkea poliittisesti korrektia, mutta kyllä se ensin säikäytti, tunnustin.
- Mitä jos se alkaa yrittää sua?
- No sepä. Mutta en mä voi kuvitella itseäni rupeamassa mihinkään minkään naisen kanssa.
- Voi, mä rupeaisin! Danni huudahti.

Se oli jo enemmän kuin olin kuvitellut.
- Mä en ikinä kuvitellu, että sä tykkäisit tytöistä, huohotin.
- Enhän mä, en mä sillä. Mutta ois se mielenkiintoista! Jos mulla ois tollanen tilaisuus, mä en voisi varmaan olla kokeilematta!
- Danni, kaikkea maailmassa ei tarvitse kokeilla!
- Niin, jätetään kansantanssit väliin, hän nauroi.
- Mä jätän väliin tyttörakkaudenkin, ilmoitin.
- Mutta ajattele jos se onkin sitä, mitä sä olet odottanu. Sun poikaystäväs on ollut toinen toistaan laimeempia ja lyhytikäsempiä. Jos sä oletkin lesbo etkä vaan oo vielä tajunnu sitä!

Danni tökkäsi pahasti yksityisalueelleni, mikä ei saanut minua pätkääkään huvittuneeksi.
- Mä en ole, enkä mä halua puhua siitä asiasta enempää. Mä tulin tänne, että sä saisit piristää mua ja sanoa, että on kivaa lähteä opiskelemaan huomenna.
- Mutta niinhän se onkin! Mä olen ihan intopiukeena, hän huudahti. – Kauanko sä aiot asua Tirpan luona?
- Niin kauan kun mun on pakko. Jos se yrittää lähennellä mua, mä muutan sun luo, ilmoitin. – Kerro mulle, että musta tulee hyvä lääkäri – tai ylipäätään lääkäri. Ja että mä saan kavereita siellä ja että kaikki menee hyvin.
- Mikä sua vaivaa? Tietysti menee ja tietysti saat ja tietysti tulee. Ei sulla oo ollu tapana tommosista huolehtia!

Ei ollutkaan. Vain vaivainen vuosi sitten olin ollut täysin varma siitä, että selviäisin ensimmäisestä sairaanhoito-opistovuodestani priimuksena, vaikkakin se, etten jo silloin ollut purjehtinut sisään lääkikseen, oli vähän kolauttanut kaikenvoittavaa itsevarmuuttani. Ihan niinhän ei ollut käynyt, en ollut todellakaan tehnyt kehenkään vaikutusta arvosanoillani ja nyt tuntui, ettei itsetunnostani ollut mitään jäljellä.
- Juhana ennusti, että mut potkitaan pois, tunnustin.
- Ja säkö päätit uskoa jotain tommosta? Se haluaa vaan nitistää sut.
- No en, mutta ei se kuulostanu kivalta. Ihan kuin se ois manannu.
- Idiootti. Hei, me sovittiin Kasimirin kanssa, että yritetään huomenna mennä yhdessä syömään, jos vaan aikataulut sopii. Tuutko sä mukaan?
- En varmaan. Te ootte kantakaupungissa ja mä Meilahdessa. Tuskin mulla on niin pitkää ruokista, että ehtisin teidän luo.
- No tavataan sitten sen jälkeen, kun ollaan tehty mitä me nyt tehdäänkään ekana päivänä.

Ajattelin rentouttavaa siideriä tai viilentävää jääteetä epäilemättä tuskastuttavan ja sekavan ensimmäisen päivän päätteeksi, eikä minun tarvinnut miettiä kahta sekuntia.
- Ilman muuta, lupasin. – Soitellaan ja tekstaillaan kun tiedetään aikataulut.

Kävelin Tirpan asunnolle koululaukkuineni ja yritin buustata itseni takaisin voitonvarmaksi teini-ikäiseksi. En onnistunut kovin hyvin, mutta ei se haitannut. Raitis ilma ja Dannin tyttöpuheiden muisteleminen oli paljon terveellisempää päälleni kuin kouluasian hedelmätön jauhaminen. Menisiköhän hän tosiaan sänkyyn jonkun naisihmisen kanssa, jos tulisi tilaisuus, vai oliko hän liioitellut kokeilunhaluaan?

Tirppa ei ollut kotona, mikä ilahdutti minua. Toisaalta ilahtuminen hävetti, kun hän kerran piti minua vieraanaan kuin kuninkaallista. Siitä nyt vaan ei päässyt mihinkään, että olimme tuijottaneet liian monta päivää toistemme naamoja. Kävin suihkussa, söin juustovoileivän ja tarkistin vielä kerran, mihin aikaan ja millä välineellä minun pitäisi täältä lähteä, että olisin ajoissa Meilahdessa. Nukkumaan oli liian aikaista mennä, mutta levitin sohvan silti ja asetuin surffailemaan tv-kanavia. Avoimesta ikkunasta kävi sisään elokuisen yön tuuli, joka putsasi asunnosta tupakansavut hemmettiin ja viilensi sen niin, että nukahdin huomaamattani, vaikka en ollut uskonut sen käyvän kovinkaan helposti.

Selvisin panikoimatta aamutoimista ja ehdin ratikkapysäkille siihen aikaan, kun olin halunnutkin. Minua ei enää edes jännittänyt. Olin huolissani, sillä Tirppa ei ollut tullut kotiin koko yönä. Selitin kyllä itselleni, ettei hän ollut mitenkään tilivelvollinen minulle, mutta ei se auttanut. Minun maailmassani yön äkillinen poissaolo ilman selityksen sanaa oli paha juttu. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä, ellei hän olisi palannut illallakaan. Katoamisilmoitus?

Mutta sitten olin perillä enkä enää ehtinyt miettiä Tirppaa, kun minun piti ruveta lääketieteen opiskelijaksi. Kaikesta jännittämisestä huolimatta se ei ollutkaan vaikeaa. Minulle kävi yhtä iloisesti kuin edellissyksynä, kun Mirjami oli oikopäätä tullut tekemään tuttavuutta kanssani. En kai sitten näyttänytkään täydelliseltä luuserilta. Heitin kiitollisen ajatuksen toiselle puolen Mannerheimintietä ja ajattelin, että minun pitäisi soittaa viimevuotisille kavereilleni. Oli jo aika.

Tämänvuotinen ensimmäinen tuttavuuteni oli nimeltään Esme, ja kun olimme hiukan tutustuneet toisiimme ja käyneet syömässä, laitoin hyvän kiertämään ja kävimme esittäytymässä muutamalle muullekin eksyneen ja yksinäisen näköiselle tytölle. Oikeastaan kaikki olivat vähän hukassa, mutta valitsin sellaisia, jotka näyttivät siltä, miltä minusta oli tuntunut pari viimeistä päivää. Jotka nojailivat seinään tai olivat lukevinaan ilmoitustaulua, mutta pälyilivät ympärilleen anovasti kuin etsien ystävällistä sanaa. Ei siinä ikuisuuksia ystävyyksiä vannottu tai tehty verivaloja, mutta tiesin, että meistä kaikista olisi helpompaa palata sinne seuraavana aamuna, kun vastassa olisi muutama tuttu, ystävällinen naama ja niille nimikin.

- Mihin suuntaan sä lähdet? Esme kysyi, kun tuli iltapäivä eikä kenelläkään ollut meille enää sanottavaa.
- Keskustaan. Mä tapaan mun siskon, kerroin tutkien puhelintani. Siellä oli Dannilta pari viestiä. Ensimmäiset olin jo lukenut ja kuitannut, mutta viimeisessä hän ilmoitti olevansa Kappelin terassilla odottamassa minua. Tirpalta ei ollut mitään, mutta miksi olisi ollutkaan.
- Selvä. Mäkin tuun keskustaan, mennäänkö samalla ratikalla?

Tietysti minulle sopi ja tunkeuduimme täpötäyteen neloseen, missä ei ollut istumapaikasta toivoakaan ja oli niin kuuma, että vaatteet alkoivat liimautua ihoon. Huomasin olevani liian väsynyt jutellakseni ja Esmekin enimmäkseen tuijotti ikkunasta ulos. Hän oli minua pidempi ja hänellä oli pitkät, tummat hiukset, jotka valuivat vapaina pitkin selkää. Mietin, että tulisiko meistä oikeasti ystäviä vai oliko tämä vain tätä ensimmäisen päivän turvaverkon hapuilua. Sitä ei voinut tietää, se jäisi nähtäväksi.

Esme jäi pois Lasipalatsin edessä, mutta minä jatkoin muutaman pysäkinvälin lisää lähemmäs Espan puistoa. Poikkesin H&M:ssä peilin edessä tarkistamassa, että näytin ihmismäiseltä ja jatkoin puiston läpi terassille. Danni ei ollut tänään puhunut mitään Kasimirista, mutta siellä hänkin oli ja olin iloinen, että olin pysähtynyt peilaamaan. Hän oli sentään… mutta en antanut masulleni lupaa muljahdella vaikka hän olikin. Maharaukka oli saanut ihan tarpeeksi liikuntaa koulun alun takia ja lisäksi oli muistettava, että Kasimir oli soittanut Dannille eikä minulle asetuttuaan tänne Helsinkiin. Kävin ostamassa siiderin ja vilkuilin tiskiltä heitä. Danni oli näemmä päättänyt pysytellä kesämekkomoodissa ja Kasimir näytti italialaiselta turistilta kauluspaitoineen ja vaaleine housuineen. He olivat kaunis pari ja minä olin taas kolmas pyörä.

- Hei, sanoin arvokkaasti ja istuin pöytään.
- No lopultakin. Mä olen jo melkein huppelissa, Danni nauroi.
- Miten sun päivä meni? Kasimir kysyi ystävällisesti ja arvasin, että he olivat jutelleet jo omat kuulumisensa läpi. Minkäs sille voi.
- Ihan ok, kai siitä hyvä tulee, huokaisin, mutta se ei riittänyt heille. Molemmat alkoivat tentata minua ja aloin sittenkin tuntea itseni tervetulleeksi ja kiinnostavaksi.

Istuimme siinä reilun tunnin, kunnes Kasimir alkoi vilkuilla kelloaan.
- Onko sulla treffit? kysyin viattomasti.
- Tavallaan. Yhden vanhan koulukaverin kanssa puhuttiin, että tavataan tänään parin tuopin merkeissä ja mä ajattelin ehtiä käydä ennen sitä kirjakaupassa ja kotona. Lähtekää mukaan?
- Mä lähden vessaan, Danni ilmoitti ja sinkaisi pöydästä huomattavan vikkelästi.
- Tuletko sä? Kasimir kysyi minulta. Pyörittelin sen ensimmäisen ja ainoan siiderini väljähtänyttä loppua lasinpohjalla ja pudistin päätäni.
- Mä en halua alottaa kouluvuotta krapulassa.
Kasimir näytti hetken ajan nololta, mutta nosti sitten varoittamatta kätensä minun käteni päälle.
- Mutta voitaisko me joskus tavata?
- Tietysti, justhan me tavataan, naurahdin.
- Ei kun siis.

Teki niin hyvää antaa hänen etsiä sanoja ja ymmärtää, että hänkin muisti tanssimisemme Hangon yössä. Ja hänen silmänsä olivat edelleen yhtä upottavat, kuin kaksi magneettia.
- Danni sanoi, ettet sä seurustele enää, hän sanoi seuraavaksi lähestyen asiaa toiselta suunnalta.
- Niin pääs käymään.
- Niin että mä voin pyytää sua ulos ihan sotkematta mitään. Jos sä haluat siis.
- Voithan sä pyytää ihan riippumatta siitä, haluanko mä vai en, nauroin.
- No haluatko sä?

Lakkasin leikkimästä. Olisi hyvä saada tämä episodi hoidettua, ennen kuin Danni palaisi.
- Teillä ei oo mitään tekeillä Dannin kanssa? kysyin.
- Ei tosiaankaan ole.
- Siinä tapauksessa musta olisi kiva mennä joskus sun kanssa ulos, hymyilin. Minulla oli ihana olo, lämmin ja suloinen. Se tuntui varpaissa asti ja parani vaan, kun Kasimir nosti käteni pöydältä ja antoi kämmenselälleni vanhanaikaisen suukon, joka värisytti ihoani.
- Soitellaan siitä, hän sanoi mutta katsoi sitten taas kelloa. – Mun pitää kyllä ruveta menemään.
- Odota sekunti. Danni tulee tossa. Jos sä oot karannu kun se ehtii tänne, se luulee, että mä oon potkassu sua munille.

Kasimir nauroi, mutta nousi jo ja vaihtoi pari sanaa Dannin kanssa tämän palatessa paikalleen. Minä yritin sillä aikaa pyyhkiä tyhmän virneen pois suupielistäni. Taisin onnistua, sillä Danni ei huomannut mitään, tai ei ainakaan sanonut mitään Kasimirista. Toisaalta hän oli tosiaan hiukan huppelissa ja valitteli, mitä tuhlausta oli heittää hukkaan hyvä nousuhumala ja mennä kotiin tähän aikaan illasta.
- Ei auta. Säkään et halua kärsiä kankkusesta huomenna, kun meet ekalle luennolle, sanoin ankarasti.
- En haluakaan, Danni sanoi mietittyään hetken ja lähdimme kohti ratikkapysäkkiä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.8.15 16:39:30

Nyt saatte vähän pidemmän pätkän, sillä huomenna mä olen reissussa!
--------------
6. Jos et sä soita
Tirppa oli tullut kotiin.
- Hei, sanoin miettien, kehtaisinko ruveta moittimaan häntä.
- Hei! Millasta sulla oli?
- Ihan okei. Missä sä oot ollu?
- Yks kaveri soitti eilen ja pyys kylään. Mä lähdin sinne, kun ei suakaan alkanu kuulua, Tirppa sanoi siniset silmät suurina ja viattomina.
- Mä olin vähän huolissani, kun ei sua näkyny vielä aamullakaan, sanoin.
- Ai olit? hän kysyi ihastuneena.
- No hitto! hermostuin. – Mistä mä oisin voinu tietää, vaikka sut ois ryöstetty, raiskattu ja mukiloitu? Mä en edes tiedä sun vanhempien puhelinnumeroa tai mitään!
- Niin joo, en mä tota tullu ajatelleeksi, ei kukaan oo ollu kiinnostunu mun menemisistä ja tekemisistä pitkiin aikoihin, Tirppa selitti ja meni huolestuneen näköiseksi.
- No mä oisin arvostanu jotain tietoa! Ihan vaan että sä oot jossain eikä sua oo kidnapattu täältä!
- Sä olet hellyttävä. Edes Nataa ei kiinnosta mun tekemiset kuin kerran viikossa tai kahdessa.

Eivät minua Tirpan tekemiset sinänsä kiinnostaneet, mutta enhän minä raaskinut sitä sanoa.
- Unohda koko juttu, eihän se mulle kuulu, aloin toppuutella.
- Ei, ei. Mä laitan vaikka tekstarin sulle, jos häivyn uudemman kerran.
- Niin kauan vaan, kun mä asun täällä, huomautin. Sen jälkeen en kaivannut senkään vertaa raportointia.
- Tietty. Voitko sä hei auttaa mua?

Lupasin tietenkin ja varauduin silittämään vuoren pyykkiä tai siivoamaan vessan.
- Ei mun vaatteita tarvi silittää, silitä omas jos huvittaa. Mutta mä tarttisin apua hiusten värjäämisessä.
- Mä en tiedä, olenko mä semmosessa kovinkaan hyvä, sanoin empien. Olin tietysti värihuuhdellut joskus omia hiuksiani, ja Dannin, Sarrin ja Sunnan, mutta perheenjäseniä ei kai laskettu.
- No helpompi sun on laittaa mulle raitoja kuin mun. Kun sä näet.
- Mulla on yksi tuttu, joka on kampaaja, sanoin hitaasti ja siitä sitten seurasi, että kohta soitin Siirille ja lähdimme hänen luokseen. Minua vähän häiritsi vaivata häntä Tirpan hiuksilla, mutta Siiri kuulosti oikeasti ilahtuneelta soitostani ja kello ei lopultakaan ollut vielä kovin paljon. Keräsimme vielä hänelle tuliaisiksi jääkaapista osan siitä ruoasta, joka Stockalta oli ostettu.

- Onko tää siis sun serkku tai jotain? Tirppa kysyi, kun olimme ajaneet bussilla mahdollisimman lähelle Siirin asuntoa.
- Ei Siiri oo mitään sukua meille. Tai se oli vähän niin kuin ottoisosisko, kun me oltiin Dannin kanssa pieniä.
- Onko se hottis?
- Jaa-a, en mä oikein osaa vastata. Päättele itse, sanoin lyhyesti ja marssin kiireesti eteenpäin kunnes pääsin kääntymään Siirin ovelle ja painoin ovikelloa.

Tirpan ilmeestä ei voinut sanoa, oliko Siiri hänen mielestään hottis vai ei.
- Tässä on Tirppa, mä asun sen luona vähän aikaa, kun mun vuokralainen ei saanutkaan vielä omaa asuntoa, esittelin.
- Ja sä haluat raitoja? Siiri kysyi ja tarttui kursailematta Tirpan hiuksiin tarkastellen niiden latvoja. – Ei näihin. Nää rapisee pois, jos näitä vielä uittaa kemikaaleissa. Hiustenleikkuun sä tarvitset.
- Ruvetkaa te hommiin niin mä kokoan meille vähän iltapalaa sillä aikaa, sanoin ja otin muovikassin Tirpalta.

Siirin asunto oli niin sopivan mallinen, että kun minä touhusin keittiössä ja nostelin juustoja ja keksejä lautaselle ja pilkoin hedelmiä, saatoin kuulla, mitä kylpyhuoneessa puhuttiin. Siiri luennoi Tirpalle jatkuvan vaalentamisen vaaroista ja tämä vänkäsi vastaan.
- Mutta kun mä haluan olla blondi enkä maantienvärinen.
- Sä olet kohta kalju tota menoa.
- Älä leikkaa paljon.
- Mä leikkaan just sen verran, kun on pakko, Siiri ilmoitti ja sitten kuului älähdys. Ilmeisesti pakko oli ollut aika pitkä pätkä.

Yllättävänkin äkkiä he ilmestyivät keittiöön, missä minä voitelin ananaksenpalasia valkohomejuustolla ja pistelin suuhuni. Tirpalla oli kumihattu päässään ja hän näytti kilpauimarilta.
- Olittepa te nopeita, sanoin ällistyneenä.
- Mä haistoin ruoan ja päätin, että me siirretään kampaamo tänne vähäksi aikaa, Siiri sanoi ja istutti Tirpan pöydän ääreen. – Pistä sä vaan keksiä tulemaan tännepäin sillä aikaa kun mä kiskon raitahiuksia näkyviin.

Tirppa teki työtä käskettyä ja Siiri pisteli niitä vasemmalla kädellä suuhunsa sitä mukaa, kunnes sanoi, ettei jaksanut enää.
- Joko sun koulu alko? hän kysyi minulta.
- Joo, tänään. Ja tiettekö, sanoin. Mustat oliivit olivat palauttaneet mieleeni Kasimirin.
- Ei tiedetä, Siiri tuumasi.
- Mulla saattaa olla treffit tiedossa!
- Kenen kanssa? Tirppa kysyi terävästi.
- Kasimirin. Me käytiin tänään kolmestaan yhdellä koulun jälkeen ja se kysyi sillä välin, kun Danni kävi vessassa!
- Mutta, Siiri sanoi ymmällään ja tajusin, että eihän hän ollut tainnut vielä kuulla Juhanan ja minun erosta, ei ainakaan minulta.
- Mä olen nykyään sinkku. Siksi mä hyyrään Tirpan luona, muutenhan mä olen ollu koko kesän Juhanan luona, kerroin.
- No sä et näytä kovin murheen murtamalta.
- Mä en olekaan, mä olen kuin häkistä karannut!
- Hyvä! Mitä mä oon kuullu siitä niin taitaa olla hyvä, että pääsit siitä ajoissa eroon. Älä nyt hyppää mihinkään pikasuhteeseen vaan, koska et oo tottunu olemaan yksin, Siiri neuvoi.
- Mä en ole menossa suhteeseen, korkeintaan treffeille vaan, nauroin.

Pari seuraavaa päivää, loput viikosta, olin kiireinen. Koulu vei enemmän kuin vain ne tunnit, jotka olin Meikussa; oli yllättävän rankkaa olla koko ajan aktiivinen ja kuulolla. Kotiin päästyäni saatoin nukahtaa ihan pelkkää henkisestä väsymyksestä, mutta sitten, kun heräsin, aloin lukea. Minulla oli samanlainen olo kuin ekaluokkalaisena, kun en ollut malttanut laskea aapista kädestään, ennen kuin oli lukenut sen kannesta kanteen. Näiden opusten kanssa se ei ollut mahdollista, mutta innoissani luin silti eteenpäin.

Ja odotin soittoa. Kasimir ei kyllä ollut sanonut mitään siitä, koska hän haluaisi lähteä kanssani ulos, mutta olin olettanut hänen tarkoittavan tätä viikonloppua. Perjantaita, koska oletin hänenkin lähtevän viikonlopuksi kotiin, itsekin aioin Mustaojalle. Hän ei vaan soittanut. Perjantaina, kun Esme ja muut uudet ystäväni katosivat joka suuntaan viikonlopun viettoon, maleksin yksin kohden ratikkapysäkkiä mykkä puhelin kädessäni. Siinä ei ollut vastaamattomia puheluita, ei viestejä eikä se ollut ollut pois päältä. Puhelinnumeroni ei ollut muuttunut sen jälkeen. kun Kasimir oli viimeksi soittanut minulle. Soitellaan, niinpä niin.

Olisi ollut maailman yksinkertaisinta soittaa hänelle ja kysyä viikonlopun suunnitelmat, mutta en saanut pakotettua itseäni siihen. Siihen oli monta syytä, eikä yksikään ollut riittävä yksinään, mutta kun luetteloin niitä mielessäni en vaan voinut. Päätin, että Kasimirilla oli ollut yhtä rankka viikonpuolikas kuin minullakin ja ettei hän ehkä ollutkaan lähdössä vanhempiensa luo vaan menisi ajoissa nukkumaan ja soittaisi minulle huomenna. Mitäpä minäkään saatoin muuta kuin mennä kotiin ja levähtää.

- Hyvää viikonlopun alkua! kuului asunnosta, kun vedin oven kiinni perässäni. Tirppa purjehti eteiseen käsissään kaksi korkeaa lasia, joissa jääpalat helisivät. Mieleeni tuli hullu ajatus, että olin töistä tuleva isä amerikkalaisessa elokuvassa, ja Tirppa oli pikku kotirouva.
- Häh, sanoin, potkaisin kengät pois ja tartuin lasiin.
- Viikonloppu alkaa, Tirppa toisti kärsivällisesti.
- Joo.
- Onko jokin vialla?
- Ei, mä vaan olen ihan poikki, huokaisin. Sekin repliikki oli kuin elokuvista.
- Mene ja istu sohvalle ja nosta jalat ylös.

Ajatus oli kelvollinen, vaikka olinkin viettänyt päivän takapuolellani enkä jaloillani. Olin kuitenkin edelleen hemmetin huonolla tuulella.
- Mennäänkö me tänä viikonloppuna Mustaojalle? Tirppa kysyi. Hän oli istunut viereeni ja maisteli toisesta lasista. Mistä lähtien me olimme olleet me? Olinko menettänyt jossain vaiheessa muistini?

- Mä menen sinne ehkä huomenna tai sunnuntaina, sanoin kylmästi.
- Mä voin tulla mukaan, jos sä haluat, Tirppa sanoi ilmeisesti huomaamatta ollenkaan töykeyttäni. – Musta siellä oli kauhean kivaa ja Jessihän sanoi että tervetuloa koska vaan. Ehkä mä joskus saan ratsastaakin.
- Mä en huomannu, että se ois kutsunu sua.
- Pyysi se, sillon kun me oltiin lähdössä. Mentäiskö vähän ulos tänään?
- Mä en jaksa, sanoin torjuvasti. – Mene sä vaan, ei sun tarvitse olla täällä pitämässä mulle seuraa. Mä luen vähän aikaa ja meen nukkumaan. Mun aivot tarvii lepoa.
- Sä olet niin kauhean ahkera, Tirppa sanoi hyväksyvästi hymyillen, mutta alkoi sitten valmistautua ulosmenoon. Se oli hyvä juttu, sillä olisin saattanut kohta räjähtää. Laskin lasini lattialle ja olin nukkuvinani, ettei hän enää puhuisi minulle, enkä avannut silmiäni edes, kun hän tuli levittämään päälleni peiton ja viemään lasin pois.

Aamuyöllä heräsin kolinaan ja olin äkkiä täysin pirteä. Huomasin olevani edelleen sohvalla kaikki vaatteet päälläni, joten en ollut tainnut valehdella tavuakaan valittaessani Tirpalle väsymystä. Nyt sitä ei enää ollut, olin täynnä adrenaliinia ja valmis vaikka maratonille siitä paikasta. En silti liikahtanutkaan vaan kuuntelin tuijottaen pimeyteen. Mitään ei kuulunut enää, mutta olin varma siitä, että jotain oli tapahtunut. Sitten tulin ajatelleeksi, että se oli varmaan lehdenjakaja ja huokaisin helpotuksesta. Tosin Tirpalle ei tullut lehteä, mutta ehkä naapurille tuli. Olin jo unohtanut, miten sama ääni oli herättänyt minut, maalaistytön, alkuun Käpylässä, vaikka huoneeni oli ollut ainakin kymmenen metrin päässä ulko-ovesta ja ovi kiinni välissä.

Käänsin kylkeä nukkuakseni vähän lisää. Oli kuitenkin liian aikaista nousta ylös ja kaipa Tirppa herättäisi minut, jos tulisi kotiin ja tahtoisi, että sohva levitettäisiin. Pieni levottomuus hänen kunnostaan ja olinpaikastaan kalvoi kyllä mieltäni, mutta en mitenkään jaksanut etsiä kännykkääni ja tarkistaa viestejä. Tekisin sen sitten aamulla. Ja kai yökerhot olivat vielä aukikin, DVD-soittimen kello ei näyttänyt kuin vähän yli neljä.

Kahdeksaa pidempään en jaksanut mitenkään nukkua, siinä kohden kello oli jo ehtinyt kertaalleen ympäri ja hyvän matkaa ylikin. Nousin istumaan, venyttelin ja totesin, että vaatteet päällä nukkuminen teki krapulaisen olon, vaikken ollut enempää kuin maistanut tervetuliaisdrinkistä, jonka Tirppa oli minulle edellisiltana kiikuttanut. Mistä puheen ollen, hän ei ollut tullut herättämään minua ja vaatimaan puolikasta sohvastaan.

Olin ottanut tavakseni jättää laukkuni eteisen naulaan, joten menin sinne tarkistamaan puhelimen. Ei mitään. Ei Kasimirilta, ei Tirpalta. Ensimmäinen olisikin ollut aika epätodennäköistä joskaan ei mahdotonta, mutta toinen suututti. Tirpan menot eivät tietysti edelleenkään kuuluneet minulle, mutta hänhän oli luvannut. Toisaalta olin kyllä itse käyttäytynyt niin narttumaisesti edellisiltana, että ei olisi ihme, ettei häntä huvittanut muistella minua vapaalla. Ehkä hän oli löytänyt jonkun ihanan tytön ja päässyt yökylään – siellä ei varmaan kämppis tullut mieleen, ajattelin. En raaskisi yrittää herättää häntä vielä, mutta kohta koittaisin soittaa, ellei hän antaisi kuulua itsestään. Ellei hän vastaisi, soittaisin Natalle ja kysyisin mitä tehdä.

Tirppa oli kylpyhuoneessa. Säikähdin puolikuoliaaksi, kun astuin sinne ja näin hänet lattialla. Hän oli kaatanut lattialle koko likapyykkikorin sisällön ja levittänyt pyyhkeet päälle ja siinä hän nukkui. Minun ei tarvinnut kumartua kokeilemaan pulssia, sillä hän kuorsasi hiljaa. Uskomattomat omantunnontuskat valtasivat minut. Raukka parka ei ollut raaskinut herättää minua, jotta olisi päässyt omaan sänkyynsä, vaan oli tullut tänne mieluummin.

Nyt oli kuitenkin hänen vuoronsa päästä sänkyyn. Kumarruin ja ravistin häntä, samalla tuntien vahvan alkoholin hajun. Se ei yllättänyt enkä osannut pitää sitä pahana. Viikonloppu, ravintolailta ja vapaa aamu, mikäs siinä.
- Tirppa, nouse ylös ja tuu sänkyyn, komensin kuiskaten, mutta sillä ei nukkuvaa tyttöä saanut edes hievahtamaan. Sain ravistaa oikein kunnolla, ennen kuin mitään tapahtui, eikä sittenkään paljon.
- Mä olen, hän mutisi lopulta, joten katsoin helpoimmaksi kieputtaa hänen käsivartensa niskani ympäri ja yksinkertaisesti kiskoa hänet pystyyn. Onneksi olin saanut sairaalassa opetusta oikeaan nostamiseen, eikä Tirppa kuitenkaan ollut ihan poissa tästä maailmasta. Hän liikutti jalkojaan ja sain hänet sohvalle ongelmitta.

Huomasin, että aamukahdeksan lauantaina kaupungissa oli kuollut ja tylsä hetki. Tapoin vähän aikaa siivoamalla kylppärin, jotta pääsin suihkuun ja keitin kahvia, mutta sen jälkeen en saanut tartutuksi yhtään mihinkään. Tirppa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin mennyt katsomaan jonkun elokuvan, mutta sekään ei kiinnostanut. Halusin ulos. Niinpä soitin Annille ja kysyin, kelpaisiko talliseura.
- Sä herätit mut, hän valitti.
- Anteeksi. Ootko sä ollu pämppäämässä eilen?
- En kun töissä. Mutta joo, ois kiva saada seuraa!

Sovimme, että kävelisin Annille, jotta hän ehtisi sillä aikaa pukeutua ja juoda aamukahvin ja minä saisin raitista ilmaa. Sieltä siirryimme tallille hänen pikku autollaan. Kodiak oli kuulemma ollut vanha hyvä itsensä sen jälkeen, kun oli saanut lomailla viikon ja Anni oli intoa täynnä.
- Mistäs me löydettäis teille hyvä, vakituinen valmentaja? pohdin ääneen. – Pitäisköhän sun kysyä, josko Arska tai Irpo haluais ruveta? Olis ainakin selkeetä, koska saa niiden kentän käyttöön.
- Nehän on ihan kakaroita, vasta valmistuneita, Anni puuskahti.
- No ei nyt ihan vasta.
- No joo mutta luuletko sä, että mä voin kelpuuttaa mitä tahansa Veskun jälkeen?
- Musta tuntuu, että kuka tahansa säännöllinen olis hyvä itsekullekin, yritin esittää, mutta Anni ei välittänyt vastata, joten vaihdoin puheenaihetta ja kerroin Kasimirista, joka ei ollutkaan soittanut.

- Mikset sä soita sille? Anni kysyi järkevästi.
- No kun.
- Me ei eletä enää sellasessa maailmassa, ettei naiset saa tehdä alotetta. Sitä paitsi musta se teki sen jo.
- Mä haluaisin silti, että se soittaisi, sanoin surkeana. – Mä haluan kai tuntea olevani haluttu enkä se perässä juokseva osapuoli.
- Mutta ajatteles nyt. Jos sä valitset kaikista uroista sen, jonka perässä sä haluat juosta etkä kaikista sun perässä juoksevista parasta niin sullahan on monta kertaa enemmän valinnan varaa!
- Yritätkö sä vihjailla jotain siihen suuntaan, että semmosia miehiä, jotka haluaa juosta mun perässä on vähemmän kuin semmosia, joiden perässä mä haluan juosta? kysyin uhkaavasti. Anni katsoi minua vähän aikaa valmiina puolustautumaan, mutta ymmärsi sitten, että vitsailin, ja alkoi nauraa.
- Ei tietystikään ole. Sä olet vastustamaton. Ootko nyt tyytyväinen?
Päätin olla, sillä olimme perillä.
- Mä voin laittaa Kodin sulle kuntoon. Mulla on hevosenhoitovajausta, lupasin, ja se sopi Annille hyvin.

Kaikki meni kuten kymmenet kerrat aiemminkin. Kävelimme pian polkua pitkin Kopseen kentälle Kodiakin seuratessa perässä unisen näköisenä, siellä istuin muovituolille kentän aidan taakse ja katsoin, miten Anni nousi satulaan. Valmennuksia oli hauska seurata, mutta yksittäisen individuaalin päivittäinen hevosen liikutus ei aina jaksanut olla kovin innostavaa. Joskus Anni pyysi minua neuvomaan häntä – ei opettamaan, hän ei koskaan käyttänyt sitä sanaa – mutta tänään hän ei ollut sanonut mitään siihen suuntaan ja arvelin, että hän oli ottanut vähän itseensä valmentajapuheistani matkalla. Niinpä, kun Irpo vähän ajan kuluttua saapasteli paikalle, seurasin häntä talliin. Tämä oli ollut taka-ajatukseni soittaessani Annille, joskin olisin mieluummin jutellut Arskan kanssa. Ehkä.

- Miten teillä menee? kysyin suoraan. Olin pyöritellyt mielessäni tallin asioita jo niin paljon etenkin juteltuani Jasun kanssa viimeksi, että tunsin olevani täysin oikeutettu saamaan vastauksen.
- Paskahommia, Irpo sanoi.
- Mä voin kyllä auttaa, lupasin, vaikken tiennyt, oliko hän tarkoittanut kirjaimellisesti. Boksit olivat kuitenkin putsaamatta ja siihen hommaan hän oli selvästi ryhtymässä.
- Ota sitten naftisti. Turve on vähissä.
- Mites oppilaat? Riittääkö niitä? kysyin ja hain itselleni toisen talikon.
- Huonosti. Meillä on maanantaina istunto pankissa. Ne on alkanu epäillä, että haluaako ne antaa meidän leikkiä niiden rahoilla enää.
- Voi ei, puuskahdin, sillä se kuulosti pelottavalta.
- Sano muuta. Me jo mietittiin, että alettaisko laskuttaa Annia kentän käytöstä. Sais ees tupakkarahat.
- Ei kukaan teistä polta, huomautin.
- Kohta pitää alottaa joko polttaminen tai juominen.

Irpo vaikutti hiukan vastahakoiselta avautumaan, mutta sain lopulta ovelasti kyselemällä kuulla jopa heidän pankkitilinsä saldon. Siellä ei ollut paljon.
- Mutta Arska on parhaillaan katsomassa taas yhtä ratsutettavaa, Irpo kertoi ilmeisesti yrittäen 7.hiukan piristyä.
- ”Taas” kuulostaa hyvältä, sanoin rohkaisevasti.
- Niin kai. Sitä edellistä se ei saanu. Ne kuulemma oletti että se menisi laukanvaihtoja saman tien kun ammattilainen nousee selkään.
- Just niin, mutisin miettien, että enpä ollut tuollaistakaan tullut ennen ajatelleeksi, mutta minähän olinkin ratsastanut nuoria hevosia vain Veskulle, jolla oli paljon realistisemmat odotukset kuin minulla itselläni.

Boksit olivat puhtaat, kun kuului kavioiden ääni ja Anni tuli Kodiakia taluttaen ovelle.
- Mä olen valmis, mites sä?
- Olen mäkin, ilmoitin. Irpo lausui vaisun kiitoksen avusta ja lähdimme palauttamaan Kodiakin kotitallilleen. Sen jälkeen Anni ehdotti lounasta Hesessä.
- Sopii, sanoin, kun suunnaton hampurilaisenhimo iski minuun. Sitä paitsi ei minulla ollut mihinkään kiire. Odotin edelleen, että Kasimir soittaisi enkä ollut suunnitellut koko päiväksi muuta ohjelmaa. Tirpan asunto houkutteli hyvin vähän, paremminkin se tuntui pimeältä loukolta, johon en halunnut palata, etenkin jos hän nukkui siellä humalaansa.

Anni oli kuitenkin lähdössä käymään kotona vanhempiensa luona ja vaikka hän tarjosi minullekin kyytiä, kieltäydyin.
- Mä tuun ehkä huomenna sinne, sanoin.
- Mä pidän peukkuja, että se Kasimir soittaa, Anni sanoi.
- Pitikö sun muistuttaa? puuskahdin, vaikka tunnustelin vähän väliä, mahtoiko puhelin taskussani väristä.

 
7. Tyttöporukassa
En sitten lopultakaan keksinyt muuta kuin palata Tirpan luo, sillä Dannikin vastasi Mustaojalta. Hän oli aika nolo tunnustaessaan, että oli unohtanut minut kokonaan ja kysyi, olisinko halunnut mukaan. En edelleenkään olisi halunnut, mutta hän lupasi hövelisti, että saisin auton, kun hän illemmalla palaisi.

Tirppa taisi herätä, kun tulin, vaikka yritin olla hiljaa. Tosin hän ei puhunut mitään, mutta kuulin, miten hän kääntyili ja puhahteli ja tuhahteli. Minä asetuin keittiön pöydän ääreen koulukirjoineni ajatellen, että kai sitä voisi sitten tehdä jotain hyödyllistä, mutta keskittymiskykyni ei ollut kauhean aktiivisella päällä. Uppouduin kerran toisensa jälkeen miettimään Kopseen asioita, niin hedelmätöntä kuin se olikin. Kasimirin ajatteleminen oli kuitenkin vielä turhempaa. Lopulta Tirppa kuului kömpivän ylös ja laahautui vessaan pitkäksi aikaa. Olin pahanilkisen iloinen hänen viipymisestään siellä. Siitäpä sai, mahtaisiko hän miettiä hetken ennen seuraavan krapulan hankkimista?

Yllättävän eloisan näköisenä hän kuitenkin tuli sieltä.
- Huomenta!
- Iltapäivää, sanoin purevasti.
- Ja sä vaan ahkeroit. Toivottavasti mä en herättäny sua kun tulin.
- Kyllä mä johonkin heräsin, mutta en mä tiedä, olitko se sinä. Ota kahvia, kehotin. Olin keittänyt sen silloin aamulla, mutta kai se termoskeittimessä oli säilynyt juotavana tähän asti.
- Aiotko sä nyt opiskella koko viikonlopun?
- Entäs jos aionkin?
- Kai sitä joskus pitää rentoutua.

Kysymykset ja rupattelu ärsyttivät minua ihan hirvittävästi. Minun teki mieli räjähtää ja huutaa Tirpalle, mutta en keksinyt syytä. Ei ollut hänen vikansa, että hänen asuntonsa oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa rauhaa ellei lukinnut itseään vessaan, ja vielä vähemmän hän oli vastuussa Kasimirin hiljaisuudesta.
- Mä saatan lähteä myöhemmin jonnekin, mutisin ja olin keskittyvinäni taas lukemiseen. Tirppa ei ollut kovin herkkävaistoinen tai –nahkainen. Ainakin, kun oli tottunut tasapainottelemaan Annin kanssa, hän tuntui virtahevolta, joka ei huomannut, vaikka sitä olisi heitetty tikalla. Nyt kuitenkin painoin nenäni niin tiukasti kirjaan, että hän ymmärsi vaieta ja vähän ajan kuluttua siirtyä telkkarin seuraan.

Pari tuntia myöhemmin en halunnut enää edes teeskennellä opiskelemista ja takapuoleni oli puuduksissa kovalla tuolilla istumisesta puhumattakaan siitä, miten niskaani ja hartioitani särki. Siirsin kirjat sivuun, ikkunalaudalle ja tallustelin olohuoneen puolelle.
- Sori, että mä olin nuiva, sanoin ja Tirppa hätkähti hereille.
- Mikä?
- Nuiva. Ja sori, että mä herätin sut.
- En mä nukkunut, hän väitti, mutta katsoi televisioruudulla pyörivää elokuvaa, kuin ei olisi tiennyt, mikä se oli. – Haluatko sä nähdä tän? Alotetaan vaan alusta.
- Ihan sama, sanoin haluttomasti.
- Paha ylvikohtaus, ma huomaan, Tirppa mutisi operoidessaan kaukosäädintä, kunnes alkutekstit alkoivat pyöriä.
- Paha mikä? kysyin vuorostani.
- Ylvi. Yleistä vitutusta. Vai onko se jotain spesifimpää vitutusta? Haluatko sä avautua?

En halunnut puhua hänelle Kasimirista, joten tyydyin ylviin. Sehän oli oikeastaan ihan tottakin.
- Sä tarvitset vähän piristystä, Tirppa ilmoitti.
- Niin kai.
- Mä ajattelin mennä yksille kavereille etkoilemaan ja sitten me mennään tanssimaan. Tule mukaan!
Ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä, sanoa, etten lähtisi minnekään muiden kuin Kasimirin kanssa, mutta tiivistinkin sen yhteen sanaan:
- Ai.
- Ne on kyllä tyttöpari, mutta ehket sä pelkää niitä?
- Mä en pelkää teikäläisiä. Mä olen asunut sun luona jo monta päivää, huomautin.
- Eikä ne sua yrittäiskään, ne on yhdessä.
- En mä niitä pelkää, toistin.
- Sä voit ihan hyvin tulla. Ne on kivoja tyyppejä.
- Mä mietin. Katotaanko me tää leffa vai ei? äyskähdin.
- Katotaan, senkin Ksantippa.

Ruska ja Veera asuivat Espoossa, mutta onneksi ihan lähellä junarataa, joten pääsimme sinne helposti. Matkalla Tirppa kävi hakemassa kaupasta laatikollisen olutta ja kun yritin paheksua, hän muistutti, että oli koko ajan puhunut etkoista. Etkot tarkoittivat alkoholipitoisten juomien nauttimista ennen ravintolaan menoa.
- Joo joo, mä tiedän, huokaisin kyllästyneenä. Jopa minä tiesin sen kyllä oikein hyvin. Vilkaisin vielä kerran puhelintani, kun kiipesimme junaan ja päätin, että se olisi viimeinen kerta. Jos Kasimir vielä kehtaisi soittaa hän saisi kuulla, etten todellakaan ollut istunut koko lauantai-iltaa häntä odottamassa.
- Otetaanko yhdet jo? Tirppa ehdotti, kun olimme löytäneet istumapaikat.
- Haluatko sä lentää ulos seuraavalla asemalla?
- Ne ei lauantai-iltasin niin kauheesti voi kaljanjuojia vahtia. Ne joutus tyhjentämään puoli junaa.

Nopea yleissilmäys osoitti sen olevan totta, mutta en silti suostunut siihen, että Tirppa olisi avannut laatikkoa, joten matkustimme ihan kuivin suin perille asti. Vielä asemallakaan en antanut hänen korkata.
- Oot sä yks, hän sanoi närkästyneen näköisenä, muttei avannut.
- Julkijuopottelu on rikos.
- Mä olen nähnyt sun julkijuopottelevan, vaikka poliisiauto oli kymmenen metrin päässä. Sillon rannassa. Alkukesällä.
- Se oli eri asia. Täällä saat pitää tosta lootasta muutenkin kiinni, ettei kukaan vie sitä kokonaan.

Se ei näyttänyt luultavalta, vaikka junassa muutama kaveri olikin katsonut sitä himoiten. Täällä oli suhteellisen rauhallista. Meillä oli kuitenkin vain lyhyt matka enää käveltävänä, jos Tirppaa oli uskominen, ja se piti paikkansa. Kävelimme alle kilometrin ja olimme perillä valkoisen kerrostalon luona. Tirppa painoi ovisummeria, siihen vastattiin saman tien ja sitten tilasimme hissin.
- Mä olen joskus ollu Ruskan kanssa sängyssä, mutta älä ota sitä puheeksi, Tirppa sanoi.
- Miksi sä sitten kerrot mulle ollenkaan?
- Koska mä haluan varottaa sua menemästä sänkyyn sen kanssa. Se on ihan liian ronski ja miesmäinen sulle. Ja mä luulen, ettei Veera tiedä.
- Tirppa, muistatko sä nyt, kenelle sä puhut? Se, että mä olen tässä ei tarkota, että mä olisin mitenkään kiinnostunu tytöistä.
- No kunhan varotin. Mistä sitä koskaan tietää.

Minua oli pikkuisen ujostuttanut koko matkan ajan, mutta nielin sen alas. Olinhan fiksu ja aikuinen ihminen ja olin tavannut homoseksuaaleja aiemminkin. Olin täällä vain, koska minulla ei ollut mitään muuta tekemistä. Poistuimme hissistä kolmannessa kerroksessa ja Tirppa soitti lähintä ovikelloa. Minä nieleskelin ja varauduin mihin tahansa.

Oven tuli avaamaan pienikokoinen, vaalea naisihminen, joka leväytti oven oikopäätä levälleen.
- Hei vaan! hän toivotti ja veti saman tien pitkän henkäyksen astmapiipusta. Kuva jäi mieleeni ikuisiksi ajoiksi, vaalea Veera takaa tulevan valon tehdessä pyhimyskehän hänen päänsä ympärille ja ventilaattori. Tietenkään en tiennyt, kumpi hän oli, ennen kuin Tirppa esitteli meidät ja minun nimeni kuullessaan Veeran silmät levisivät pingispallon kokoisiksi.
- Alissa! Voi jestas, tulkaa sisään!
Vilkaisin Tirppaa vinoon totellessani. Tyttö hymyili minulle aurinkoisesti.
- Mä olen tainnu mainita susta.
- Tirppa otti mut mukaan, kun mulla ei ollu muutakaan tekemistä, selitin toivoen, että olisin voinut samaan hengenvetoon painottaa, että olin hetero. Se olisi kuitenkin ollut aika kornia.

Veera oli meitä selvästi vanhempi, ehkä kolmissakymmenissä, mutta enemmän hämmästyin Ruskan näkemistä. Olin kuvitellut, että ihminen, jolls oli niin kaunis nimi, olisi kaunis ja eteerinen itsekin, mutta hän olikin tukeva ja kovaääninen naisihminen. Hänellä oli lyhyet, tummat, kiharat hiukset ja hän istui keittiössä suuren pöydän ääressä syömässä makaronilaatikkoa suoraan foliovuoasta.
- Alissa? Kiva tavata! Sori tää tankkaus, mulla on diabetes, hän sanoi suu täynnä. – Istukaa alas! Jääkaapissa on kylmää kaljaa.
- Meillä on kaljaa, uskaltauduin sanomaan, ja osoitin Tirpan laatikkoa.
- Mutta se ei ole kylmää, vai mitä?

Istuimme kaikki soikean pöydän ääreen ja jo ennen kuin olin ehtinyt humaltua ensimmäisestä puolesta tölkistä olutta, totesin, että tämä oli tuhat kertaa parempi vaihtoehto kuin jäädä yksin murjottamaan Tirpan kämppään. Ruska oli vähän turhan itsetietoinen ja päällepäsmäävä, mutta hänellä oli hyvä huumorintaju ja tarttuva, joskin äänekäs nauru. Veera oli kiltimpi, hiljaisempi ja vilkuili vähän väliä Ruskaa kuin tarkistaakseen, ettei sanonut jotain hullusti, mutta se oli ihan turhaa. Jos hän sanoi jotain tyhmää, Ruska kyllä kertoi. Minä melkein suutuin Veeran puolesta muutaman kerran, mutta häntä ei näyttänyt vaivaavan, että häntä ojennettiin. Hän vain nauroi. He olivat molemmat kovin uteliaita minusta, vaikken ymmärtänyt miksi.

- Mitä te kyselette? Selvästikin Tirppa on kertonu musta ihan tarpeeksi, sanoin syyttävästi.
- Joo, sulla on söpöt vaaleanpunaiset alushousut, joissa on perhosia, Veera nauroi ja minä punastuin. En halunnut ajatellakaan, oliko Tirppa tosiaan kiinnostunut alushousuistani ja jos niin miksi?
- Jessus, ei kai se tommosia…
Tirppa näytti nololta ja Ruska nauroi niin, että oli pudota tuolilta. Mutta juttelimme me siinä vakavampiakin asioita. Veeralla oli lapsia, kaksi kappaletta. He eivät asuneet täällä vaan isänsä luona. Tämä ei ollut suostunut kuulemaan mitään muita vaihtoehtoja, kun Veera oli eron jälkeen muuttanut Ruskan luo.
- Sillon mä yritin ekan kerran itsaria, ja sen jälkeen mulla ei tietenkään ollu edes sen vertaa sanomista huoltajuusasiaan kuin aiemmin. Mutta käy ne täällä kerran kuukaudessa, Veera kertoi ja imaisi taas piipustaan. Toisessa kädessä hänellä oli tupakka.
- Sä oot yrittäny itsaria? toistin epäuskoisena.
- Se otti lääkkeitä, Ruska sanoi. – Ja me otetaan lisää kaljaa.

Illan tunnelma oli muuttunut, ainakin minun mielessäni. Muut jatkoivat iloista lörpöttelyään, mutta minun piti hiljentyä miettimään niitä tummia vesiä, joista minulle oli näytetty vilaus. Avioero, itsemurhayrityksiä, pois otetut lapset? Jokainen erikseenkin oli paha ja vaikea asia ja Veera oli kokenut ne kaikki. Silti hän nauroi ja vitsaili tuossa ja näytti aivan normaalilta ihmiseltä. Omat pahanmielenaiheeni alkoivat tuntua aivan naurettavilta.
- Mikä sulle tuli? Veera kysyi pian.
- Mä vaan mietin… sopersin. Saatoinko minä muka kysyä suoraan? – Miksi sä yritit tappaa itsesi?
- Koska mikään ei tuntunu miltään. Mä olin petetty ja eroamassa enkä jaksanu käydä edes töissä. Mutta älä huolehdi, mulla on nyt lääkitys kohdallaan, hän sanoi kuin olisi vertaillut näkkileipiä.
- Okei, sanoin ja vastasin hänen hymyynsä.

Tunnit kuluivat ihan huomaamatta, mutta lopulta Ruska vilkaisi suurta ja näyttävää sukeltajankelloaan.
- Ei kuulkaa, nyt ois aika lähteä menemään jos meinaa mennä.
- Mihin me ollaan menossa? kysyin. Olin iloisessa hiprakassa ja valmis mihin tahansa. Vähän aikaa sitten järkeni oli vielä kuiskutellut, että aloin olla liian huppelissa jatkaakseni tästä minnekään, mutta se oli ollut silloin. Nyt se ei enää jaksanut sanoa mitään.
- Uu mamaan! kiljaisi Tirppa.
- Mä olen käyny siellä ennenkin, huomautin, mutta se ei tehnyt suurtakaan vaikutusta seuralaisiini, jotka alkoivat riidellä vessavuoroista ja tohottaa muuten. Mikään ei poikennut tavallisen tyttöjoukon liikkeelle lähtemisestä muutaman drinkin jälkeen. Veera kävi vaihtamassa puseroa kahdesti ja Ruskakin kerran. Veera oli menossa vielä kolmannenkin kerran, mutta Ruska tarttui häntä niskasta ja kielsi tai myöhästyisimme junasta.

Mamassa oli ihan toinen meno kuin silloin kerran alkuillasta, kun olimme Mirjamin kanssa seuranneet Tipiä sinne. Pidin siitä, tuntui kuin olisin hypännyt elokuvaan. Ihmiset näyttivät kauniimmilta, valot kirkkaammilta ja musiikkikin kuulosti paremmalta kuin missään muualla. Se ei tietenkään voinut pitää paikkaansa, mutta siltä minusta tuntui.
- Mitä sä haluat juoda? Tirppa kysyi.
- En mä halua juoda, mä haluan tanssia!
- Ei kun mä oon janoon nääntymäisilläni, sillä tavalla kun me laukattiin asemalta tänne.
Suostuin seuraamaan Tirppaa, joka seurasi Ruskaa ja Veeraa baaritiskille, sillä niin kovasti en kaivannut tanssilattialle, että olisin uskaltautunut sinne yksin.

Juutuimme tuoppeinemme vain viiden metrin päähän tiskistä, silä Ruska tapasi tuttuja. Minä en tietenkään tuntenut heitä, nyökkäsin vain ja vetäydyin seinää vasten katselemaan ympärilleni. En mitenkään voinut kuulla, mistä he puhuivat, enkä viitsinyt ängetä ihan kiinni kuullakseni, kuten Veera ja Tirppa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yritin olla sen näköinen kuin kuuluisin tänne katsellessani muita ihmisiä. Ihan lähellä oli tyttö, joka minusta oli oudon tutun näköinen, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin päädyin olemaan varma, että olin nähnyt hänet koulussa ihan edellispäivänä. Se hämmästytti minua ja aloin katsella kanssajuhlijoita uusin innoin. Mistä sitä tiesi, kenet näkisin, kenen likaisen pikku salaisuuden saisin tietää. En tullut ajatelleeksi, että olin ihan samassa jamassa itsekin: jos joku puolituttu näkisi minut täällä, hän kuvittelisi ilman muuta, että olin etsimässä naisseuraa, vaikken ollutkaan.

Vähän ajan kuluttua seurueemme jatkoi eteenpäin, mutta vain vähän matkaa, kun Ruska törmäsi taas johonkuhun, jonka kanssa hänen ja Tirpan piti pysähtyä juttelemaan. Minua alkoi tympiä, mutta onneksi Veera ei jäänyt enää siihen joukkoon.
- Mä en voi kestää tota akkaa, hän sanoi vihaisesti.
- Mikset?
- Se on Ruskan entinen. Mä luulen, että se haluais sen takaisin.
Minusta ajatus siitä, että joku olisi Ruskasta mustasukkainen, oli omituinen, mutta kai sellaista saattoi tapahtua, vaikkei hän minusta ollutkaan mitenkään viehättävä. Sanoin kuitenkin jotain ymmärtäväistä ja Veera ehdotti, että menisimme tanssimaan.
- Mennään heti, sanoin tyytyväisenä. En olisi itse uskaltanut kysyä häntä, tiedä mitä etikettiä olisin rikkonut. Ilmeisesti tanssimista ei kuitenkaan laskettu pettämiseksi tai mitään.

Siitä se lähti. Veera oli hyvä tanssija niin vanhaksi ihmiseksi ja minäkin innostuin kaiken juomani jälkeen esittämään temppuja, jotka olisivat paremminkin kuuluneet esiintymislavalle kuin lattialle. Tirppa ja Ruska liittyivät seuraamme myöhemmin, mutta Ruska näytti siltä, ettei ollut oikein kotonaan ja siirteli vain jalkojaan ja Tirppa vain huojui. Ehkä hän oli liian humalassa nostellakseen jalkojaan. Minä ainakin aloin olla. Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että minusta ei taitaisi olla ajamaan Mustaojalle tai mihinkään muuallekaan seuraavana päivänä, mutta sille nyt ei voinut enää mitään.

- Tanssitko sä mun kanssa? Tirppa kysyi, kun olimme tehneet uskaliaan retken täpötäyteen ja tulvehtivaan naistenhuoneeseen.
- Miksei, sanoin, sillä olimmehan tanssineet jo vaikka miten kauan, mutta Tirppa ottikin minua vyötäröltä kiinni.
- En mä… aloitin, sillä en ollut edes tajunnut, että oli hitaiden aika, eikä ollutkaan. Jonkinlainen puolislovari soi ja suurin osa ihmisistä tanssi ihan tavallisesti.
- Justhan sä lupasit, Tirppa sanoi suurin, sinisin silmin, enkä minä kehdannut tunnustaa, etten ollut ymmärtänyt, mitä hän kysyi. Ei kai se nyt minua vahingoittaisi, vaikka hän koskettaisi minua.

Tirpan ote oli yllättävän kevyt ja hän itsekin tuntui kevyeltä ja hauraalta, kun epäröiden kiedoin käteni hänen ympärilleen. Olinhan tottunut tanssimaan paljon isompien otusten, miesten, kanssa. Kunhan siihen tottui, se ei tuntunut kovinkaan kummalliselta, mutta kun kappale vaihtui, vetäydyin pois.
- Eiköhän tää riitä, sanoin.
- Jos sä vaadit, Tirppa sanoi vinosti hymyillen ja tiukensi otettaan hetkeksi, ennen kuin päästi kokonaan irti. – Mä ostan sulle juotavaa.
- Vettä, kiitos, sanoin, sillä paitsi, että olin jo ihan tarpeeksi humalassa, olin hukannut ainakin kaksi puolikasta tuoppia ja moinen tuhlaus harmitti minua.
- Ei käy, niiltä on vesi loppu. Ne sano just kun mä viimeksi kävin tiskillä.
- Nyt kyllä huijaat! huudahdin, mutta Tirppa meni jo.

Valomerkin tullessa en jaksanut enää tanssia. Väki oli vähentynyt jonkin verran ja olimme löytäneet istumapaikan. Minä paremminkin makasin siinä Veeran ja Tirpan välissä. Katselin ravintolan kattoa ja ajattelin uudelleen ja uudelleen, miten helppo siitä olisikaan valua lattialle. Rentouttaisin vain loputkin lihakseni ja painovoima hoitelisi lopun.
- Alissa nukkuu, Tirppa sanoi hellästi, enkä jaksanut avata suutani väittääkseni vastaan.
- Herätä se. Meidän pitää mennä, Ruska määräsi. Seuraavassa mielikuvassani oli portaat, sitten muistin taksin ja pahan olon, mutta olen melko varma, etten oksentanut, ennen kuin olin raikkaassa ulkoilmassa.
- Pikku kännikala, Tirppa sanoi hilpeästi ja piti minua pystyssä. Sitten hän sai auttaa minua pysymään pystyssä ovelle asti, missä nojasin seinään sillä aikaa, kun hän etsi avainta ja avasi oven. Sisällä suuntasin suoraan vessaan oksentamaan vähän lisää. Minulla oli kamalampi olo kuin koskaan aikaisemmin.

Loputtomiin en voinut kakoa, vatsastani ei vaan enää tullut mitään. Kömmin pystyyn ja katsoin peilikuvaani, joka oli vitivalkoinen ja mustasilmäinen. Onnistuin pesemään kasvoni ja pistämään hammasharjankin suuhuni, mutta se yökötti niin, että otin sen äkkiä pois. Purskuttelin vain ja hoipuin sitten olohuoneeseen, missä Tirppa pisti minut nukkumaan. Minua huoletti, että mitä jos minulle tulisi taas paha olo, enkä ehtisi vessaan, mutta en jaksanut sanoa niin pitkää lausetta ääneen. Kaaduin vain sänkyyn ja pistin silmät kiinni. Kuulin kyllä, miten Tirppa tuli vessasta ja asettui omalle puolelleen.

Mitään mukavaa siinä yössä ei ollut. Nukuin tietysti enimmäkseen, mutta heräilin välillä juostakseni vessaan. Vatsani reistaili ja pissatti ja janottikin, tietysti. En kuitenkaan uskaltanut juoda, sillä pelkäsin, että alkaisin taas oksentaa. Silloin saisin tehdä pyykkivuoteen pöntön viereen ihan niin kuin Tirppa edellisyönä. Tirppa itse nukkui aika hyvin ohitse kaiken jumppaamiseni, mutta ei hän ihan toisissa maailmoissa ollut.
- Sä olet eläväisin sammunut, jonka mä olen nähny, hän mutisi jossain kohden.
- Mä en ole sammunut! väitin kiivaasti takaisin.
- Niin, et taida olla, hän tuumi ja käänsi kylkeä niin, että tunsin hänen hengityksensä olkapäälläni ja minä karkasin takaisin vessaan.

 
8. Kassi-Alma taas matkalla
Joskus, kun oli jo valoisaa, heräsin siihen, että Tirppa silitti hiuksiani.
- Älä herätä mua, mutisin.
- Sori. Sä olit niin sulosen näkönen.
Hälytyskellot alkoivat soida päässäni, mutta en millään olisi jaksanut terästäytyä puolustamaan koskemattomuuttani.
- Älä kuvittele mitään, vaikka me tanssittiin, sanoin.
- Se oli niin kivaa. Minkälainen olo sulla on?
- Kamala. Mä haluan nukkua.
- Eikö sua yhtään paneta? Mua aina panettaa krapulassa, Tirppa sanoi toiveikkaasti.

Se oli vähän liian paksua.
- Mitä se sulle kuuluu? rähähdin. – Ja mitäs sitten jos? Sä et kiinnosta mua!
- Sä oot niin kamalan kiukkuinen. Pikku pano. Eihän se tarkota mitään.
- Mulle se tarkottaa. Mulla ei ole tapana mennä sänkyyn tosta vaan edes miesten kanssa, saati sun!
- Entäs vaikka uteliaisuudesta? Tirppa houkutteli.
- Nyt riittää. Mä häivyn täältä! Mä muutan pois heti tänään!
- Olisitko sä noin äkäinen, ellei sua yhtään kiinnostaisi?
- Sä ahdistelet mua! huudahdin vihaisesti.
- Niin mä taidan tehdä, anteeksi vaan, ja nyt mä aion pussata sua, jos sä kerran aiot sen takia lähteä, Tirppa sanoi ja teki niin. Hänen huulensa olivat yhtä odottamattoman kevyet ja herkät kuin mitä hän oli ollut tanssiessamme itsekin. Valto oli juhannuksena suudellut minua samaan tapaan, paitsi ettei se oikein ollut ollut edes suutelemista. Tämä oli, eikä ollenkaan huonoa. Päässäni pyörivät myös Dannin sanat. Pitäisikö minun ruveta yhtä kokeilunhaluiseksi kuin hän?

Huokaisin tahtomattani, kun suudelma loppui ja Tirppa sipaisi poskeani tyytyväisen näköisenä.
- Ei hullumpaa, vai mitä? hän kysyi ja minä kokosin itseni ja nousin istumaan. Minua hävetti hemmetisti, että olin antanut hänen suudella, vaikkei siinä paljon lupia ollut kyseltykään.
- Sä et kerta kaikkiaan voi käydä tolla tavalla ihmisten kimppuun. Mun kimppuun et ainakaan! Mä en halua!
- Anteeksi, Tirppa sanoi ja näytti vetäytyvän vähän pienemmäksi. – Mutta ei mulla ollut paljon vaihtoehtoja. Sulla olis menny kymmenen vuotta myöntää, että sua kiinnostais kokea yks tyttöjen välinen suukko.
- Mä olisin voinu elää ilman sitä.
- Mä en, Tirppa sanoi.
Tönäisin hänet pois ja vedin peiton pääni yli. Istuminen oli osoittanut, ettei minusta olisi muuttamaan pois ihan heti.
- Mä menen laittamaan aamiaista, Tirppa sanoi ja sohva keikahti, kun hän nousi.

Huolimatta uhkauksestani en päässyt sinä päivänä lähtemään yhtään mihinkään. Olin ihan liian kipeä. Tirppa maanitteli minua juomaan tuoremehua ja syömään vähän paahtoleipää, mutta minä pysyin peiton suojissa enkä edes vastannut hänelle. Itse koitin lopulta juoda vähän, mutta mikään ei pysynyt sisällä ja aloin epäillä, että minulla oli vatsatauti eikä krapula.
- Kyllä se siitä valkenee, kohta mä haen sulle kaupasta pekonia ja munia, Tirppa lohdutti, mikä sai minut välittömästi sinkoamaan taas kerran kohti vessaa. En vastannut hänelle edelleenkään, sillä minusta tuntui, että olin absurdissa unessa, enkä tiennyt mitä sanoa vuokraemännälle, joka oli lähennellyt minua. Uskottelin itselleni, että olin kuvitellut koko jutun, jotta pystyisin nukkumaan siinä sohvassa yön, josta vannoin tulevan viimeisen.

Tirpan sairasloma oli loppu, se, johon hän oli saanut viikon jatkoaikaa Veskulta nilkkansa takia. Minä olin nukkuvinani aikaisin aamulla, kun hänen kellonsa soi ja kuuntelin vain, miten hän jupisi eri puolilla asuntoa. Hän oli sanonut, ettei ollut aamuihminen ja siltä se kuulostikin. Yö oli mennyt rauhallisesti, joskin olin muutaman kerran yön mittaan herännyt miettimään, että voivatko naiset raiskata toisiaan ja jos, niin miten se tapahtuisi.

Oven sulkeutuessa Tirpan takana pomppasin ylös sängystä ja hapuilin puhelimeni sohvan alta. Se näytti vasta seitsemää, mutta etsin Lauran puhelinnumeron ja soitin hänelle. Ehkä se oli häijyä, mutta tilanne vaati toimenpiteitä, ja sitä paitsi hän vastasi ihan pirteästi.
- Mä en tainnu herättää, sanoin happamasti esiteltyäni itseni.
- Et, mä oon menossa kasiksi kouluun.
- Miten sun asuntojutut?
- Ei niistä oo mitään uutta, miten niin? Laura sanoi pelästyneenä.
- Siten niin, että mä tarvitsen sänkyni takaisin nyt, tänään. Meidän pitää siirtyä siihen versioon, että sä ja patja Rian huoneessa.
- Eihän? Mitä nyt on sattunu?
- Sanotaanko vaan, että tää on pakkorako. Mä tuun illalla koulun jälkeen sinne, sanoin ilman aikomustakaan ruveta selvittämään, minkälaisia ongelmia olin väliaikaisessa majapaikassani kohdannut. Laura myönteli vaisusti ja sitten minunkin piti ruveta laittautumaan koulua varten. Olo oli vähän heikko, mutta se olisi saanut olla monin kerroin heikompi, ennen kuin olisin harkinnut pois jäämistä.

Tuntui siltä, kuin olisin ollut siellä kuukausia aiemmin. Viikonloppuna oli tapahtunut niin paljon – ja ollut tapahtumatta. Kasimir loisti edelleen hiljaisuudellaan, mutta sekin tuntui jotenkin kaukaiselta nyt. Tulin melkein myöhässä, ja kun havaitsin Esmen luentosalin edessä edellisviikolla tapaamiemme tyttöjen, Kertun ja Eevan kanssa, he kääntyivät ja lähtivät menemään luentosaliin. Se tuntui läimäykseltä kasvoille. Ihan sama oli tapahtunut minulle lukion alussa, silloin kun Danni oli kesän aikana muuttanut pois ja yhteiset ystävämme tuntuivat pitävän sitä minun vikanani. En olisi kaivannut sitä tänään, vaikka olikin mahdollisuuksien rajoissa, että he eivät vain olleet huomanneet minua. Seurasin perässä tuntien, että hartioillani oli ehkä vähän liikaa painoa nyt.

Viimeisin järkytys muuttui onneksi helpotukseksi, sillä Kerttu huomasi minun tulevan ja vilkutti innokkaasti huoneen sivusta, minne he olivat asettuneet.
- Hei Alissa, tuu tänne! hän huikkasi ja taputti tuolia vieressään. Päivä lakkasi tuntumasta elämäni tympeimmältä. Onnistuin jopa hymyilemään uusille tuttavilleni ja siitä se lähti paranemaan melko hyväksi. Jaksoin edelleen olla riemuissani siitä, että olin päässyt opiskelemaan ja kuuntelin luennoitsijoiden sanoja kuin ne olisivat olleet virvoittavaa vettä. Aika kuivunut olo minulla olikin edellispäivän jäljiltä.

Päivän päätteeksi tarkistin Dannilta, missä automme oli parkissa ja lähdin etsimään sitä. Tirpalla pitäisi käydä seuraavaksi, hakemassa omaisuuteni tai ainakin välttämättömin. Onneksi edessä ei olisi samanlaista draamaa kuin Juhanan luona, todennäköisesti Tirppakin olisi onnellinen saadessaan koko sohvan taas itselleen. Ehkä se jopa oli syynä hänen lähentelyynsä, joka ei nyt enää tuntunut niin anteeksiantamattoman tunkeilevalta kuin vielä aamulla. Mielikuvapakkasin muovikasseja jo matkalla ja tuumin, että elämästäni oli tullut äkkiä aika liikkuvaista. Melkein alkoi jo hymyilyttää. Kaikesta häsellyksestä huolimatta asiani olivat sata kertaa paremmin kuin vuotta aikaisemmin.

Ne paranivat vielä, kun kävelin Hämeentieltä Kolmatta linjaa ylös ja pysähdyin kuuntelemaan, soiko laukkuni. Soi se, enkä osannut odottaa mitään hauskaa puhelua, joten yllätyin ihanasti, kun soittaja oli Kasimir.
- Alissa, henkäisin vastaukseksi.
- Hei, mitä kuuluu?
- Mitäs tässä, sanoin ja istuin ensimmäiseen sopivaan paikkaan, kivirappuselle, joka vei pölyisen näköiseen kauppaan. En tosiaan aikonut ravata mäkeä ylös ja läähättää puhelimessa hengästymisen takia.
- Kun oli puhetta… miten sulla ois aikaa tällä viikolla?
- Pyydätkö sä mua ulos? kysyin.
- Joo, sähän sanoit, että voitais mennä joskus. Vai…?

Olin näkevinäni hänet, hiukan huolissaan ehkä, odottamassa vastaustani. Kuvitelma sai suupieleni kivertymään.
- Mä vähän odotin, että sä olisit soittanu jo viikonloppuna, huomautin.
- Mä lähdin heti perjantaina käymään kotona, Kasimir puolustautui. – Mä ajattelin, että niin säkin.
- Mä en käyny tänä viikonloppuna siellä ollenkaan. Perjantai-illan mä nukuin, lauantaina mä olin tyttöporukalla ulkona niin, että eilinenkin meni pelkkään nukkumiseen. Mutta tällä viikolla mulla ei oo mitään sovittuna, kiiruhdin sanomaan, ettei hän luulisi minun muuttaneen mieltäni.
- No mentäskö joku ilta kahville, tai vaikka lasilliselle viiniä?
- Mennään ihmeessä, lupasin ja nousin hypähtelemään pieniä tanssiaskeleita, kun sovimme keskiviikosta. Lasillinen viiniä! Jumaliste, kutsuiko kukaan ketään lasilliselle viiniä? Se kuulosti juuri niin kosmopoliittiselta kuin miltä Kasimir näytti. Oliko minulla mitään, mihin pukeutua lasilliselle viiniä? Tilaisuus vaatisi roikkuvat helmikorvakorut – mistä minä sellaiset tähän hätään saisin?

Virnistelin vielä itsekseni, kun olin Tirpan oven takana ja soitin ovikelloa. Olihan minulla vielä avain, mutta minusta ei tuntunut oikealta käyttää sitä tässä tilanteessa. Hän tuli avaamaan kohtuullisessa ajassa ja varovainen ilme muuttui helpottuneeksi.
- Luojan kiitos, sinä! Mulle tuli just mieleen, että eihän mulla ole televisiolupaa!
- Ovisilmä voi tulla kalliimmaksi, tuumin ja huomasin, etten jaksanut enää olla hänelle vihainen tai loukkaantunut. Olin liian hyvällä tuulella.
- Oletko sä hukannut avaimen?
- En, musta ei vaan ollu fiksua käyttää sitä. Tässä se on.
- Voi ei, ootko sä ihan tosissasi muuttamassa? Hei, anteeksi siitä eilisestä! Mä olin ihan kännissä vielä, en mä muuten olisi mitään sellasta tehny! Tirppa huudahti. Hän näytti olevan aidosti pahoillaan, joten lakkasin olemasta hänelle kovin vihainen.

- Tehty mikä tehty, sanoin ja kohautin olkapäitäni.
- Kai sä voisit jäädä vielä, jos mä lupaan olla tekemättä mitään sellasta enää ikinä?
- Ei kuule, mä oon jo pistäny Lauran siirtämään kamansa Rianooran huoneeseen. Ja suoraan sanoen mä kaipaan omaa sänkyäni ihan kauheasti, sanoin ystävällisesti ja avasin sen eteisen kaapeista, missä oli minun vaatteitani.
- Mutta kai me ollaan kavereita edelleen?
- Mikä ettei, tietysti, miten vaan, sanoin välinpitämättömästi.
- Oikeesti!
- Tietysti oikeesti. Voisinko mä saada muovikasseja?
- Joo, Tirppa huokaisi ja meni keittiöön.

Sain koko omaisuuteni pakattua yhtä nopeasti kuin lähtiessäni Juhanalta. Nyt minulla oli aikaa olla hosumatta, mutta vaatteita oli vähemmän, sillä olin kesäisimmät jo vienyt Mustaojalle edellisviikonloppuna. Kirjani olivatkin valmiina kassissa sohvan vieressä paitsi koulukirjoja, jotka asuivat keittiön ikkunalaudalla.
- Haluatko sä kahvia ja voileipää? Tirppa kysyi, kun eteisessä seisoi jono kasseja ja kävelin vielä kierroksen asunnossa katsellen, olinko unohtanut jotain.
- Voisin mä ottaa, lupasin, kun tulin ajatelleeksi, että hyllylläni Käpylän asunnon jääkaapissa olisi vain Lauran ruokia. Sitä paitsi olisi mukava, liennyttävä ele niin sanoakseni murtaa leipää vielä kerran yhdessä. Huomattavasti parempi lähtö kuin Juhanan luota.

- Mä olen tosi pahoillani, jos mä säikäytin sut eilen, Tirppa sanoi ja onnistui vääntämään silmänsä suuriksi ja anoviksi. Nyt, kun istuin häntä vastapäätä, muistin hyvinkin tarkasti hänen edellispäiväisen tykötulonsa ja suudelman, jota en ollut pyytänyt.
- Säikähtäminen ei ollut pahinta, sanoin ankarasti. – Se oli, että sä ahdistelit sairasta naista.
- Krapulaista, Tirppa korjasi.
- Sairasta. Ei mulla ikinä ole krapuloita, jotka pistää oksentamaan kokonaisen vuorokauden.
- No ihan sama. Mutta mä olin humalassa ja arvostelukyky petti. Sitä paitsi sä olet aina ollu mun mielestä suloinen.
- Sä olet hirveän usein humalassa, huomautin ja jätin loppuosan lauseesta huomiotta.
- Enemmän kuin tavallisesti. En mä tee niin enää ikinä, ellet sä halua. Ollaanhan vielä kavereita?
- Ollaan ollaan, johan mä sanoin, ilmoitin kärsivällisesti ja tunsin itseni hyvin aikuiseksi. Vielä aamulla olin tuntenut pientä paniikkia ja nyt ihmettelin, miksi. Eihän Tirpasta voinut olla vaaraa kenellekään.
- Ja eikö meillä kuitenkin oo ollu aika kivaa?

Mietin sen aikaa, että söin yhden voileivän, yrittäen olla objektiivinen ja olla painottamatta edellispäivää turhan paljon.
- On, sanoin lopulta. – Mutta kyllä tää on välillä ollu tuskastuttavaakin, olla näin pienessä asunnossa törmäilemässä toisiinsa. Pitäisi olla umpirakastunut, että tämmöstä kestäis.
- Ai, ei mua oo haitannu, Tirppa sanoi ja kiiruhdin korjaamaan:
- Siis mä olen tosi kiitollinen sulle! Sä olit kauhean kiltti, kun otit mut tänne, mutta en mä ajatellu, että sitä kestäisi näin kauan! Pari päivää korkeintaan.
- Kai me voidaan silti joskus käydä yhdessä ulkona? Veerakin jo kyseli sun perään.
- Ilman muuta joskus, lupasin täysin valheellisesti, vaikkakin maininta Veerasta lämmitti.
- Ja jutella. Meillä on ollu hyviä keskusteluja.
- Varmaankin.
- Sä et sitten ole mulle vihainen, Tirppa totesi ja hymyili tyytyväisenä. – Mä voin tulla auttamaan sua kantamisessa. Sä joudut juoksemaan Käpylässä miljoona kertaa autolle ja takasin, ennen kuin saat kaikki noi nyssykät sisään. Sitä paitsi mä en ole nähny Nataa aikoihin.

Otin tarjouksen vastaan, sillä hän oli ihan oikeassa, mutta sikäli hän lähti turhaan, että Nata ei ollut kotona. Rianoora ja Laura olivat ja heidän ilmeensä juorusivat, etten ollut kovin suuressa suosiossa. Tirppa notkui asunnossamme hetken autettuaan minua kantamaan tavarani, mutta hänen häivyttyään Ria kysyi:
- Mikä kiire sulle tuli muuttaa sieltä pois? Mä ajattelin, että te ootte riidelly, mutta ei toi siltä näyttäny.
Suoraan kysymykseen oli vaikea olla vastaamatta.
- Voi sitä mennä sukset ristiin ilman, että tahtoo repiä toiselta hiukset päästä, sanoin ympäripyöreästi. – Ehkä Tirppa tahtoo sinne mieluisamman kämppiksen. Ehkä se aikoo ottaa kissan ja mä mä olen allerginen. Ehkä mä sain astman, koska se tupakoi sisällä.
- Ehkä? Sä et edes tiedä, miksi sä haluat yhtäkkiä muuttaa takasin, Ria sanoi syyttävästi.
- Missään kohden ei oo sovittu, että mä saan muuttaa takasin omaan huoneeseeni ainoastaan, jos sä hyväksyt syyn, tuhahdin ja hiljensin Rian. Laura ei ollut koko aikana mitään sanonutkaan, mutta nyt hän avasi suunsa.
- Ria, ole hiljaa. Totta kai Alissan pitää saada huoneensa takasin. Niinhän me sovittiin.

Siihen loppui sen asian käsittely ja minä otin huoneeni taas haltuun. Tuntui kuin olisi kotiin tullut, vaikka en ollut siellä kovin paljon oleillutkaan. Ainakin minulla oli palanen ihan omaa tilaa, joskin minusta tuntui, että Ria katsoi minua pahansuovasti muutamia päiviä.

 

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   31.8.15 23:26:47

"Kuva jäi mieleeni ikuisiksi ajoiksi, vaalea Veera takaa tulevan valon tehdessä pyhimyskehän hänen päänsä ympärille ja ventilaattori."

Inhalaattori.

Lähettäjä: Z 
Päivämäärä:   2.9.15 16:49:24

Saadaanko tänäänkin pität pätkät? ;P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.9.15 20:53:14

Niinkö? :D
-----------------
9. Unelmatreffit
Keskiviikkona menin autolla kouluun ajatuksenani, että selviäisin iltapäiväruuhkasta huolimatta sillä vikkelämmin kotiin kuin julkisilla. Ihmeellistä kyllä se toimi, vaikka olinkin vähällä saada hermoromahduksen monessa kohden, kun autojonot seisoivat, eikä matka tuntunut etenevän ollenkaan. Onneksi radio toimi ja sitenhän minulla oli aikaa vielä käydä lävitse vaatteet ja korut, jotka kohta vaihtaisin ylleni.

Olin epäröinyt kertoa Dannille, että minulla oli treffit Kasimirin kanssa, mutta toisaalta hän oli se, jolle niistä kiihkeimmin tahdoin kertoa, joten olin soittanut hänelle tuskin kolme tuntia sen jälkeen, kun niistä oli sovittu. Hän oli kuulostanut ihan yhtä ilahtuneelta kuin minä ja huomauttanut, että jos halusin vanhanaikaiset korvakorut korviini, minun kannattaisi kysyä Ilse-mummilta. Niinpä olin käynyt siellä edellisiltana ja saanut juuri sellaiset korvikset kuin olin halunnutkin. Olin varmaan joskus nähnyt ne Ilsen korvissa, kun hän oli juonut meillä lasillisen viiniä ja siitä mielikuva.
- Ei tarvitse palauttaa, Ilse oli luvannut.
- Mutta onko ne aidot? En mä voi ottaa niitä, jos ne on kauhean kalliit, olin sanonut.
- Ne on aidot, muttei kovinkaan kalliit. Ota ihan huoleti.

Niinpä minulla oli korvakorut, jotka pelastaisivat illan, vaikka mikä tahansa muu menisi pieleen. Mutta miten mikään voisi mennä pieleen – mikään ei menisi. Huolimatta siitä, että minulla oli ollut jonkin verran epäonnea viime aikoina, olin lapsellisen varma siitä asiasta. En edes jännittänyt, sillä tiesin, että tulisimme hyvin toimeen Kasimirin kanssa ja keksisimme puhumista. Kyllä nämä kerrat, kun olimme tavanneet, osoittivat sen jo. Mielenkiintoista tulisi olemaan, puhuisimmeko tänään uudenlaisista aiheista, kun olisimme kahden ja keksisimmekö muutakin tekemistä.

Tapasimme Stockan kellon alla. Minä ehdin ensin paikalle ja asetuin varmuuden vuoksi tasan kellon alapuolelle, tosin vilkuillen sitä välillä epäileväisesti. Olisipa komeaa, jos se päättäisi tipahtaa päähäni. Sen alla oli tavattu varmasti miljoona kertaa ja minut se tappaisi.

Paitsi ettei tietenkään tappanut. Seisoinkin siinä vain muutaman minuutin, ennen kuin Kasimir tuli. Hän näytti edelleen syötävän hyvältä ja tunsin pienoisen kouraisun mahassani. Olikohan tämä jokin sijaisreaktio Juhanasta eroamiseen? Paitsi että tämähän oli tavallaan alkanut jo ennen sitä. Heitin naurettavana sivuun ajatuksen, että olisin jättänyt Juhanan Kasimirin takia, sillä en ollut muistanut koko heppua siinä vaiheessa. Omatuntoni oli puhdas.
- Hei, sanoi Kasimir ja tunsin hänen kätensä selälläni. Se oli täysin säädyllinen ele, mutta tuntui oikein mukavalta.
- Mihin mennään? kysyin.
- Mihin sä haluat?
- Johonkin hienoon paikkaan juomaan sen lasillisen viiniä. Mä en ole ikinä ennen käyny missään juomassa lasillista viiniä, sanoin aurinkoisesti.
- Apua, sitten tarvii kai etsiä joku hieno paikka, Kasimir sanoi.
- Mä en ainakaan tiedä yhtään, ilmoitin.
- Ja sä olet asunu täällä vuoden kauemmin kuin minä.

En ollut, ihan, mutta ei sillä ollut väliä. Lähdimme kävelemään ja silmäilimme ravintoloita sillä silmällä, kunnes Seurahuoneen punainen matto sai minut huudahtamaan. Se näytti sopivalta paikalta helmikorvakoruilleni, eikä meitä tuijotettu sieltä ulos, vaikka olimmekin nuorenpuoleisia, eikä siellä ollut kummoista ruuhkaa. Muutamissa pöydissä istui rouvahenkilöitä ostoskassien kanssa ja joissakin liikemieshenkilöitä viskilasien ääressä. Kasimir tilasi meille lasilliset valkoviiniä ja siinä me sitten olimme. Hetken äänettömyys ei ollut pahaa äänettömyyttä, minä vain tutkin joka paikan kultakehyksisiä peilejä ja kristallikruunuja myöten.
- Täydellinen paikka, sanoin.

Juttelimme ja joimme toisetkin lasilliset viiniä, mutta täytyy myöntää, että sitten aloin jo odottaa jonkinlaista etenemistä. Koulut oli käsitelty, asunnot samoin – Kasimir oli saanut asunnon Ruoholahdesta, mistä hän pääsi metrolla keskustaan vikkelämmin kuin vislaus. Opintosuunnitelmatkin oli jo käyty läpi ja aloin pohtia, olisiko tämä ilta nyt tässä. Olin vähän ajatellut, että ehkä jatkaisimme jonnekin tanssimaan tai jotain ja nyt mietin, olinko jotenkin hypellyt asioiden edelle. Mutta mikään ei estänyt minua kysymästä.
- Mitäs sitten? tiedustelin ja nostin tyhjän lasini pöydän reunalle.
- Haluaisitko sä mennä vielä jonnekin? Kasimir kysyi katsoen minua mustilla silmillään.
- Ei mulla olis mitään sitä vastaan, myönsin.
- Mä ajattelin, että sä haluaisit kohta lähteä kotiin nukkumaan. Silloin viimeksi sä sanoit, että et halua mennä krapulaisena kouluun.

Punastuin, kun tunnistin lauseesta muistutuksen Juhanasta ja vieläpä sellaisesta tavasta, jota olin pitänyt erityisen naurettavana.
- Se oli eri asia, kiiruhdin sanomaan. – Seuraavana aamuna ekat oikeet luennot, ja sä pyysit kaljalle. Siinä oli jo hyvät pohjat, ois vielä karannu mopo käsistä.
- Aa, okei, Kasimir sanoi ja nyökytteli ärsyttävästi ja näytin hänelle kieltä.
- Ei väkisin! Ehkä sä haluat mennä kotiin lukemaan, arvelin.
- Mennään kävelemään, Kasimir ehdotti.

Ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä, mutta onneksi en ehtinyt. Tajusin, että vaikka olimmekin Juhanan kanssa koko kevään rampanneet ympäri Helsinkiä, en voinut antaa sen estää minua enää koskaan kävelemästä Punavuoressa, Eirassa ja Kaivopuistossa. Niissä paikoissa oli edelleen viehätystä.
- Loistoajatus! huudahdin, kun muistin, miten helppoa oli kävellä käsikädessä ja miten liikennevaloihin saattoi pysähtyä suutelemaan. Ihan riippumatta siitä, miten kiinnostunut olin Kasimirista taisin tarvita kuhertelukävelyretkeä, jotta saisin Juhanan pois kummittelemasta kävelyretkiltäni.
- Mennään rantaan, Kasimir ehdotti.
- Mihin rantaan?
- Ihan mihin tahansa.
- Kauppatori on lähinnä, sanoin asiallisesti.

Ehdimme Aleksanterinkadulle asti, ennen kuin Kasimir tarttui käteeni ja sydämeni pompsahti. Sinne oli sen verran pitkä matka, että olin jo alkanut epäillä, ettei hän ollutkaan tarkoittanut mitään muuta kuin juttuhetkeä ja yrittänyt suhtautua tyynesti. Enhän minäkään tässä varsinaisesti ollut uutta poikaystävää etsimässä näin pian. Tosin, jos sellainen rysähtäisi kohdalle niin minkäs sille voisi. Pakkohan sitä olisi alistua kohtaloon.

- Miten sä olet viihtyny täällä? kysyin, sillä jotain piti sanoa, ettei käteeni tarttuminen saisi liikaa merkitystä. Se oli nimittäin hiljentänyt minut hyväksi toviksi, vaikka siihen asti olimme jutelleet. – Siis Hesassa. Tammisaaren jälkeen. Yhtäkkiä omassa kämpässä?
- No mähän harjottelin omillani asumista jo kesän ajan Hangossa. Kasimir muistutti.
- Ai niin. Mulla oli kyllä alkuun aika ankeeta, muistelin. – Kotona oli koko ajan hirveä hässäkkä päällä, ei siinä kolme hiljasta kämppistä sen jälkeen paljon viihdyttäny. Mutta onneksi mulla oli jo kavereita täällä, koulusta tuttuja.
- Niinpä, kaverit on hyviä, ja on mullakin kämppis, Kasimir sanoi ja puristi kättäni. – Pari mun kaveria on asunu täällä jo vuoden ja nyt tekin löydyitte, sinä ja Danni. En mä ole ehtiny olla yksinäinen, ja opiskelu kyllä näyttää vievän kauheesti aikaa, etenkin jos aikoo ottaa osaa kaiken maailman rientoihin.

Sen tiesin hyvin. Omaankin kalenteriini oli tyrkyllä ties minkälaista oheisohjelmaa ja harkitsin osallistuakin. Jessi oli suositellut sitä ja ymmärsin itsekin, että olisi vain hyödyllistä tutustua paremmin opiskelukavereihini. Ainakin oman viihtymiseni kannalta ellei muuten.
- Sun ei tarvitse sitten sovittaa siihen vielä työtä? kysyin.
- Ei onneksi, ei kai sun tarvitse?
- Kyllä kai mun jotain pitää etsiä, vaikka mä en kyllä ymmärrä, että millä ajalla mä sitten enää ikinä ehdin käydä kotona tai ratsastamassa, huokaisin. En olisi välittänyt muistaa sitä tosiseikkaa juuri nyt.
- Voi raukkaa, Kasimir sanoi.
- No ei tarvii säälitellä. Enköhän mä pääse tekemään viikonloppuja mun kesätyöpaikassa tai sitten puhelinmyyntiin, niin kuin viime keväänä.
- Sulla ei sitten varmaan oo juuri aikaa seurustella, Kasimir arveli ja sai sanoillaan jotain muljahtamaan sisälläni. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän kuitenkin jatkoi: - Mäkin ajattelin ettei tähän enää ehdi mitään deittailua kummempaa sovittaa.
- Ai? sanoin ja pysähdyin, mutta vain sekunniksi. Sekunnin murto-osaksi. Kasimirhan oli ehdottoman oikeassa ja olisin hölmö, jos väittäisin muuta, kun olin juuri luetellut kaikki tekemiseni ja kiireeni. – Joo. Se voi tosiaan olla hankalaa, sanoin sävyttömästi.
- Mutta mä kyllä haluaisin tavata sua silti, Kasimir sanoi.
- Istutaan alas, sanoin ja vedin hänet vapaalle penkille. Olin toki nainen ja minun olisi pitänyt osata lukea rivien välistä ja tulkita, mutta se oli vaikeaa, kun en vielä tuntenut häntä kovin hyvin. Olin väsynyt hyppimään tunteesta toiseen tähän tahtiin – ilahtumista, jännitystä, odotusta, pettymystä. Ja taas alusta.

- Mitä sä oikeen ajattelet musta? kysyin vastauksena Kasimirin kysyvään ilmeeseen.
- Mä ajattelen, että sä olet söpö, hän sanoi ja piti edelleen kiinni kädestäni, nyt vain molemmin käsin.
- Kiitos, et säkään ole paha katella, virnistin. – Mutta mä tarkotin, että yrititkö sä nyt sanoa, ettei sulla missään nimessä tule olemaan aikaa tai aikomusta tapailla mua vai päinvastoin? Vai että täytyyhän kavereita joskus tavata? Että mikä mä oikein olen?
- Sä olet ihana nainen ja mä tapailisin sua mielelläni, Kasimir lausui. Se kuulosti melkein ulkoa opetellulta.
- Vaikka sulla ei ole aikaa kaikilta opiskelijariennoilta? kysyin epäillen.
- Onko sulla muka?
- Mä tekisin sulle mielelläni aikaa sillon tällöin, tuumin.
- No ihan sama. Mutta mä en tiedä vielä, paljonko sitä aikaa tulee olemaan.
- En mäkään. Kerran, pari viikossa tai kahdessa, ehkä? Mutta ei joka päivä, sanoin ja tunsin, miten otsani rypistyi, kun muistin, miten olin keväällä mahduttanut Juhanan melkein joka ainoaan päivään. Se ei ollut ollut sen arvoista, kun asiaa mietti nyt. – Ei missään nimessä joka päivä, toistin.
- Jotain sellasta, Kasimir sanoi ja antoi suukon poskelleni. – Sä olet oikeasti ihana.
- Mä olen vaan halpa kopio Dannista, huokaisin.
- Hölmö! Päinvastoin. Se on koekappale ja sussa on särmät hiottu täydellisiksi, Kasimir nauroi.

Siihen ei voinut sanoa, että olin Dannia vanhempi, ei vaan voinut.
- Ja te olitte kuoliaaksi asti rakastuneita toisiinne! huudahdin peittääkseni hämmennykseni.
- Hei kuule, siitähän on jo vaikka miten kauan. Saatettiin olla, mutta ei se valitettavasti kestänyt kovin kauan. Ja ei, mä en ikävöi sitä enää, Kasimir vakuutti katsoen minua syvälle silmiin. Uskoin häntä.
- Okei, nyt mä olen valmis jatkamaan matkaa meren rantaan, ilmoitin.
- Mä en vielä.
- Mikset? kysyin, tai aioin kysyä, mutta en ehtinyt, kun Kasimir suuteli minua. Pieni, hellä suukko huulille se oli ja minusta tuntui että olin valmis valumaan penkiltä.
- Ei huono, henkäisin, kun hän erkani minusta ja tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen.
- Ei minustakaan, hän sanoi, joten kokeilimme varmuuden vuoksi toistamiseen. Se oli edelleen ainakin minusta yhtä hyvää.
- Kasimir kuule, joku poliisiauto nappaa meidät kohta siveettömästä käytöksestä, sanoin lopulta.
- Täällä? Ei kai? Haluaisitko sä tulla mun luo?
- Haluaisin, mutta en mä voi tulla.
- Mikset voi?
- En vaan voi, en nyt, sanoin ja tarrauduin kiinni häneen todistaen ihan päinvastaista. Minäkö olin vasta väittänyt Tirpalle, ettei seksi pyörittänyt maailmaa? Olinpa valehdellut komeasti.

Erosimme vasta, kun oli jo pimeää. Kasimir saattoi minut bussipysäkille ja totta puhuen annoin yhden bussin mennä ohitse, kun en raaskinut irrottautua halauksesta. Oli ihan turha miettiä syviä unia sinä yönä. Olin kuin adrenaliinipöllyssä ja pyörin ja mietin iltaa uudelleen ja uudelleen, joka minuuttia, joka suukkoa, joka kosketusta. Siitä huolimatta olin aamulla pirteä kuin peipponen ja tunsin jaksavani vaikka mitä. Minulla ei ollut ollut tällaista oloa vuosikausiin – olin kuin ihastunut teinityttö. Ymmärsin, etten ollut Juhanan kanssa hetkeäkään tuntenut tällä tavoin. Olin kai luullut, ettei tällaiseen ihastumiseen kyennyt viittätoista vanhempana.

Tunne jaksoi kantaa torstain ruokatuntiin asti, mutta sitten tuli romahdus ja olin nukahtaa iltapäivän luennoille. Ajatuksetkaan eivät enää olleet yhtä miellyttäviä vaan huomasin miettiväni, seurustelimmeko me nyt Kasimirin kanssa vai mitä tämä oikein oli. Minusta ei voinut sanoa seurusteluksi, jos tapasi joka toinen viikko. Mutta ehkä Kasimir ei halunnutkaan sillä tavalla seurustella. Halusinko itsekään? Vähän hävetti muistella, miten olin ollut hänen kimpussaan illalla. Mitähän hän mahtoi siitä ajatella, ja minusta? Että olin tyrkky ja puutteessa?

Ja sitten hän oli laittanut viestin, jonka huomasin, kun olin pakkaamassa tavaroitani viimeisen tunnin jälkeen. ”Oletko sä jo vapaalla? Ootko tulossa keskustan kautta? Kahville?” Vikkelämmin kuin mitä sormet tahtoivat toimia, yritin vastata. Onnistuin eksymään puhelimen valikkoihin, enkä löytänyt enää koko viestiä. Minun piti soittaa.
- Mä hukkasin sun viestin, koska sä lähetit sen? kysyin.
- Öö, suunnilleen kolme minuuttia sitten.
- Hyvä, mä ehdin jo miettiä, että sä oot odottanu tunnin vastausta ja kyllästyny ja lähteny kotiin.
- Sitten mä voisin kääntyä takasin. Jos sä oot tulossa tännepäin, siis.
- Mä tulen joka tapauksessa, kai mä ehdin siinä samalla törmätä suhun, sanoin ja yritin lakata olemasta yltiöinnostunut tai ainakin kuulostamasta siltä.
- Millä sä tulet? Mä tuun vastaan.
- Nelosen ratikalla.
- Stockan pysäkille?
- Vaikka.
- Mä odotan sua sitten siinä.

Ja niin hän teki. Minä mietin koko matkan, oliko tämä fiksua ja mitä tästä piti ajatella versus eilisiltaiset sopimukset tapailla vain harvakseltaan, mutta lopulta en enää viitsinyt analysoida. Tämä tuntui hyvältä nyt, se sai riittää. Jos Kasimirista tuntui samalta niin mikäs sen upeampaa. Ja siltä vaikutti. Erotin hänet jo kaukaa, tiesinhän kurkkia ratikan ikkunasta. Minun piti nielaista, sillä en ollut ihan tarkkaan muistanut, miten hyvän näköinen hän olikaan. En enää ehtinyt pohtia sitä, kun astuin alas ja hän tuli kaappaamaan minut syliinsä. Seisoimme siinä keskellä pahinta ruuhkaa ihmisten tönittävinä, mutta minua vain nauratti, kunnes tunsin kovan tönäisyn selässäni. Se oli aikuinen mies, tavallistakin tavallisemman näköinen, ruudullisessa paidassa ja naama hikisenä.
- Eikö sullekaan suomalainen kelpaa? hän ärjäisi minulle ja jatkoi matkaansa. Ei siihen olisi ehtinyt vastata, enkä olisi edes tiennyt, mitä sanoa.
- Älä välitä, Kasimir sanoi, kun katsoin häntä ymmälläni. – En mäkään.
- Mutta… se luuli, että sä oot ulkomaalainen.
- Ei oo ensimmäinen, eikä lähelläkään viimestä. Haittaako sua?
- Haittaa, sanoin tiukasti ja Kasimir päästi irti vyötäröltäni. – Siis se, että on tommosia idiootteja, ei se, että sä olet noin tumma. Luulis, ettei tällä vuosikymmenellä enää näkis tommosta!
- Näkee niitä. Mutta ei niistä kannata ottaa itseensä. Menee päivä pilalle muuten. Miten se kahvi? Vai kävelläänkö vaan?
- Kävellään, sanoin ja tartuin häntä kädestä.

Muutaman päivän tiiviin kuhertelun jälkeen tuli viikonloppu ja katosimme kumpikin omiin suuntiimme. Minulla oli jo ikävä Mustaojalle ja Kasimir oli menossa kotiin myös.
- Mä voisin jäädäkin, hän oli ehdottanut epäröiden, kun äkkiseltään tapasimme perjantai-iltanakin.
- Mä en vois. Mulla on kauhea koti-ikävä. Sitä paitsi me ollaan tuhlattu jo kuinka monen viikon treffit tällä viikolla, muistutin hymyillen vinosti.
- Niin ollaankin. No, saatatko mut bussille niin mä soittelen sulle sitten joskus… Kasimir vilkaisi kännykkäänsä kulmakarvat rypyssä. – Lokakuussa?
- Ehdottomasti saatan, nauroin. – Ja jos nyt tulee tiukka paikka niin ehkä syyskuun loppukin käy.

Vitsailimme ja hyvästelimme hellästi, mutta olin itse asiassa helpottunut, kun Kasimir nousi linja-autoon ja vilkutti viimeisen kerran. Hän oli ihana, komea ja seksikäs ja ihoni tuntui jo kylmältä hänen halauksensa jäljiltä, mutta hän oli vähän… liikaa minulle juuri nyt. Kun bussi lähti, jatkoin venähtänyttä koulumatkaani Käpylään, mistä keräsin pyykkini ja lähdin kohden Mustaojaa. Danni ei lähtenyt mukaan; hän oli menossa ulos uusien koulukavereidensa kanssa ja tulisi ehkä huomenna. Ellei hänelle kävisi yhtä vanhanaikaisesti kuin minulle oli käynyt edellisviikonloppuna.

Se oli hyvä loma. Nukuin enemmän kuin olin kuvitellut mahdolliseksi ja siinä välissä ratsastelin ja pesin pyykkiä ja touhusin muuta kotoista. Kävin kaksosten kanssa maastossa ja nostelin Jerrylle puomeja, sillä hän oli uskaltautunut Irkun selkään nyt, kun Dannikin oli alkanut käydä harvemmin kotona. Se sujui yllättävän hyvin, mutta en jaksanut olla kateellinen Jerryn lahjakkuudesta. Minulla ei ehkä ollut sitä tuollaisia määriä, mutta tällä hetkellä ihan liikaa siihen nähden, miten sitä ehdin hyödyntää.

- Oletko sä ihan kunnossa? kysyi Vesku, kun sunnuntainakin nukuin puoleen päivään ja tulin alas vasta lounaalle hiukset pörrössä.
- Miksen olisi? kysyin.
- Tommonen väsymys.
- Mulla on ollu rankat pari viikkoa, huomautin.
- Niin onkin, Jessi puuttui puheeseen. – Muuttoa muuton perään ja koulua ja rankkoja ihmissuhteita. Vähemmästäkin väsähtää.
- Ei kai Juhana kiusaa sua enää? Vesku kysyi ankarasti.
- Voi ei, en mä ole kuullut siitä mitään! saatoin vakuuttaa. – Eikä rankat ihmissuhteet oo välttämättä yksinomaan negatiivisia.
- Toi tarkottaa mitä? Jessi kysyi salamannopeasti, koska Danni ei ollut kysymässä. Tosin Dannihan ei olisi kysynytkään.

- Nyt mä olen yllättynyt. Eikö Danni oo hoitanu tiedotusta? nauroin.
- Mitä tiedotusta?
- Mulla oli treffit keskiviikkona. Ja torstaina. Ja perjantainakin.
- Okei, en mä sitten pakota sua verikokeisiin, Vesku sanoi huokaisten, toivottavasti helpotuksesta.
- Oletko sä ollut kolmen eri tyypin kanssa treffeillä? Sunna kysyi.
- Ei kun kolme kertaa saman tyypin kanssa, hymyilin ja Jessi alkoi ystävällisesti mutta yleisluontoisesti jutella laastarisuhteista ja yksin olemisen pelosta. Minusta oli merkillepantavaa, ettei hän kysynyt kenen kanssa olin ollut treffeillä. Jotain Danni oli tainnut sittenkin tiedottaa.
- Tässä ei oo kyse mistään suhteista, pelkistä treffeistä vaan. Me nähdään seuraavan kerran ehkä kuukauden kuluttua tai jotain. Ei meillä oo aikaa seurustella kunnolla, kun pitää opiskella. Se on nyt tärkeintä, sanoin päättäväisesti.
 
10. Syksyä
Kasimirin ja minun juttu asettui suunnilleen sellaisiin uomiin kuin olimme alun perin suunnitelleetkin. Se oli sekä hyvä että huono asia enkä osannut alkuun valita, kumpaa mieltä olin. Oli tietysti ollut jännittävää leikkiä niin umpirakastunutta, ettei kestänyt vuorokautta erossa toisesta, mutta järkeni sanoi, että siten kaikki olisi palanut loppuun hyvin pian. En myöskään halunnut sitoutua jokailtaiseen tapaamiseen ja ajautua siihen, että kaiken aikani koulun ja nukkumisen lisäksi veisi joku mies. Edes Kasimir. Olin ihastunut, ehkä vähän hullaantunutkin häneen, mutta enemmästä en tiennyt. En tiennyt myöskään Kasimirin fiiliksistä. Hyvin helposti hänelle oli sopinut, ettemme tapaisi ennen perjantaita, jolloin olimme menneet leffaan ja pussailleet siellä enimmän aikaa.

- Toi on omituista seurustelua, sanoi Anni minulle syyttävästi.
- Mulle tää sopii oikein hyvin, sanoin ja niin olisi luullut sopivan hänellekin, sillä silloin, kun olin ollut Juhanan kanssa, minulla ei ollut ollut aikaa kyläillä hänen luonaan juttelemassa ja lainaamassa kynsilakkoja.
- Mutta jos sitä haluaa olla yhdessä niin eikö sitä halua olla yhdessä koko ajan?
- Mä en näe Tonia täällä, huomautin.
- En mä sitä tänne viitti pyytääkään. Kämppikset yrittää tästä antimaskuliinista aluetta. Niillä on ollu vähän epäonnea rakkaudessa, Anni naurahti ja alkoi puhua työpaikkansa syyspäivästä, jonne hänetkin oli kutsuttu, vaikka hän olikin töissä vain muutamana iltana viikossa.

Dannikin ihmetteli hiukan, mutta antoi täyden hyväksynnän, kun selitin, miksen tahtonut toista Juhanaa. Tosin hän loukkaantui hiukan Kasimirin puolesta.
- Ettäs kehtaat verrata sitä siihen tahmatassuiseen tampioon!
- Tahmatassu? Ihmettelin. En ihan pysynyt perässä.
- No sehän ei ois päästäny sua edes vessaan. Kasimir on paremminkin sitoutumiskyvytön. Sen takiahan me erottiin.
- Jos se ei ole halunnu leikkiä sun kanssa kotia vielä kuudentoista vanhana niin mahtaako se tarkottaa, että se on sitoutumiskyvytön? pohdin, mutta silloin Danni veti isomman herneen nokkaansa. Sain lepytellä häntä hyvän aikaa ja hän lakkasi mököttämästä vasta, kun lupasin pistää välit poikki Kasimirin kanssa ja sanoin, että olimmepa olleet viisaita, kun emme tähän asti olleet puuttuneet toistemme entisiin, nykyisiin tai tuleviin poikaystäviin, jos siitä seurasi tällaista.
- Älä ole hölmö! Tietenkään et pistä! Te ootte hyvä pari, jos tommonen deittailu kerran kelpaa sulle! Danni suuttui taas ja jouduin lepyttelemään häntä senkin takia.

Koska minulla nyt kerran oli omaa aikaa, Anni mielellään pyysi minua liikuttamaan Kodiakin niinä iltoina, kun hän oli töissä ja useimmiten suostuinkin. Pitihän sitä joka tapauksessa saada vähän raitista ilmaa ja liikuntaa ja lenkille en halunnut. Kopseessa oli kuitenkin surullista käydä. Ehdin sinne yleensä kuuden maissa, jolloin oli vielä keväällä joutunut joko kääntymään pois tai ratsastamaan tuntilaisten seassa, mutta nykyään oppilaita oli selvästi vähemmän, joten aloin enimmäkseen ratsastaa pitkin teitä ja pellonreunoja. Paradoksaalista, mutta tunnelma ratsastuskoululla oli niin ankea, että se tappoi ilon siitä, että siellä oli tilaa tehdä jotain.

Olin tietysti udellut Arskalta ja Irpolta, mikä oli homman nimi. Rosa taisi edelleenkin keskittyä Roopen hoitamiseen, sillä häntä en tallilla tavannut.
- Mulla on yksi ratsutettava, Charmin lisäksi siis. Mä yritän etsiä lisää, jos tän vielä saisi toimimaan, Arska oli kertonut.
- Mä olen ruvennut etsimään töitä. Ratsastuksenopettajia vaan haetaan tosi vähän tähän aikaan vuodesta, Irpo oli sanonut ja pudistanut lohduttomasti päätään. – Mä alan miettiä, että jos lähtis jonnekin ulkomaille. Haluatko sä ostaa kelvollisen hevosen?
- Ei kiitos, sanoin ja mietin, mitä tekisin sitten, kun tulisi liian pimeä ratsastaa muualla kuin valaistuilla kävelyteillä, mistä saisi todennäköisesti sapiskaa tai jäisi mopolapsien alle. Aloin vihjailla Annille, että ehkä hänen kannattaisi ruveta kyselemään uutta tallipaikkaa.

Kun syyskuuta oli mennyt muutama viikko, tarkistin pankkitilini, vyötin kupeeni ja aloin kysellä viikonlopputöitä. Jessihän oli kyllä kesällä puhunut taskurahasta ja opintoavustuksesta, mutta hän oli tainnut unohtaa sen, enkä aikonut muistuttaa ellei olisi ihan pakko. Työnhaku oli onneksi melkein yhtä kivutonta kuin keväällä, numeroni otettiin kesätyösairaalassani talteen ja minulle soitettaisiin, jos jollain osastolla tarvittaisiin sijaista. Siitä rohkaistuneena soitin toiseenkin sairaalaan, siihen, joka oli ihan solukämppäni vieressä, ja pääsin sinnekin kirjoille. Se tuntui jo tarpeeksi turvalliselta ja jätin puhelinmyyntifirman sikseen, ainakin toistaiseksi. Mustaojalla käynnit saisivat lyhentyä huomattavasti mutta minkäs teit. Enhän minä siellä enää asunut. Ajatus tulevista palkkapusseista oli helpottava ja soitin Kasimirille kysyäkseni, huvittaisiko häntä juhlia uusia työpaikkojani tapaamisen merkeissä.
- Huvittaisi, mutta tänään ei käy, hän sanoi. – Mä meen pelaamaan squashia yhden kaverin kanssa ja sitten yhdelle. Tai jos sen jälkeen?
- Näh, joku toinen päivä kelpaa oikeen hienosti, vakuutin. En halunnut lähteä enää kovin myöhään kaupungille, parhaassa tapauksessa keskeyttämään, jos Kasimirin ja kaverinsa yhdet venyisivätkin vaikka kolmeksi. Mieluummin menisin nukkumaan ajoissa.
- Sä olet aarre, Kasimir vakuutti ja jatkoi tapansa mukaan valelemalla ylleni suloisia kohteliaisuuksia, kunnes minun oli pakko nauraen keskeyttää.
- Kiitos, kulta, säkin olet ihan sairaan ihku, mutta nyt mun pitää juosta että ehdin saada ees sämpylän. Mä olen tuhlannu ruokatuntini puhelimessa.

Minulla oli muutama poikittainen reittivaihtoehto päästä koululta kotiin, mutta helpointa oli kiertää keskustan kautta, joten sitä yleensä käytin. Hyppäsin ratikasta Lasipalatsin edessä ja kävelin bussipysäkille. Tänään törmäsin matkalla tuttuihin kasvoihin, kun Veera juoksi viime tingassa suojatien yli ja tupsahti melkein syliini.
- Sori! Hei! Se oot sinä! hän huohotti.
- Se olen minä, myönsin. – Mikä kiire sulla on?
- Ei enää mikään, halusin vaan kadun yli. Sä kuulemma muutit pois Tirpan luota.
- Joo, sanoin. Ei tuntunut tarpeelliselta ruveta selvittämään syitä, ja varmaan Veera oli jonkun version jo kuullutkin.
- Onko sulla kiire? Tuu mun kanssa kahville tai jotain. Mun piti tavata Ruska Mamassa, mutta se laitto just viestiä, että se myöhästyy, Veera pyysi.

Arvoin hetken, mutta päätin suostua. Pääsisin sittenkin purkamaan jollekulle iloani työpaikoista.
- Mutta en mä tiedä, viitsinkö mä kävellä Mamaan asti kahville, epäröin.
- Mutta Ruska ei tienny, paljonko se myöhästyy. Jos se sitten ehtiikin sinne ennen mua, Veera sanoi räpäyttäen silmiään hätääntyneesti.
- Oisko se niin kamalaa? töksäytin. Pelkäsikö Veera tyttöystäväänsä? – No, sama se, en mä siihen matkaan tuuperru.

Tunsin itseni avarakatseiseksi kosmopoliitiksi poiketessani noin vaan homokuppilaan kahville, paitsi että otinkin teetä Veeran seuraksi. Se näytti ja tuoksui niin hyvälle.
- Sääli Tirppaa, Veera huokaisi, kun olimme istuneet mukavasti alas.
- Onko sille sattunut jotain? kysyin miettien, koska olin nähnyt Natan viimeksi. En ollut ainakaan kuullut mitään Tirpasta.
- No ei muuta kuin sinä.
- Minä? Ei sitä mun takia tarvitse sääliä, sanoin enkä voinut hallita pientä punastumista. Kaduin jo, että olin tullutkaan.
- No kun se niin toivoi, että teistä tulisi jotain.
- Ei meistä ollu ikinä mitään tulossa! En mä välitä tytöistä – mulla on poikaystävä, sanoin jämäkästi saadakseni tämän puheenaiheen mahdollisimman pian päätökseen.
- Niinkö? Mä ihan luulin… tai ehkä mä käsitin väärin, Veera huokaisi siihen malliin, että oli tottunut käsittämään asioita väärin ja usein myös saamaan haukut siitä. Hän säälitti minua.
- Tirpan tuntien sun ei ole tarvinnu käsittää mitään väärin. Se ei taida ihan aina pysyä tarkasti totuudessa, tuhahdin.
- No se on kyllä totta. Mä luulin, että teillä oli jotain juttua.
- Ainoa juttu oli se, että Tirppa yritti laskuhumalassa lähennellä mua. Sen takia mä muutin poiskin, sanoin lopullisesti ja aloin kertoa työpaikoistani. Veera ymmärsi vihjeen ja lakkasi puhumasta Tirpasta. Hän kertoi sen sijaan juttuja omalta työpaikaltaan Sokoksen kodintarvikeosastolta, kunnes Ruska tuli ja nousin lähteäkseni.

- Mihin sulla on kiire? Jää meidän kanssa istumaan iltaa! Ruska karjui.
- En, mulla on kaikki koulukamat mukana ja mulla on kouluhommia tehtäväksi, selitin.
- Mikä pinko, Ruska nauroi, mutta se oli hyväntahtoista naurua. – Oikeesti. Mulla on synttärit kohta, me suunnitellaan niitä. Sä näytät siltä, että sulla vois olla hyviä ideoita.
- Tuskinpa vaan, tuumin.
- Mitä ideoita niihin nyt tarvii, kun tullaan vaan tänne ja juodaan kaljaa, Veera ihmetteli ja Ruska mulkoili hänet hiljaiseksi.
- Tuu sitten ainakin tänne juhlimaan perjantaina! Ruska vaati.
- Mä menen varmaan kotiin viikonlopuksi, ellen mee töihin, sanoin ja otin laukkuni.
- No, tiedät missä bileet on, jos muutat mielesi!

Minulla ei ollut aikomustakaan mennä Ruskan bileisiin – en aikonut mennä Mamaan enää ikinä ilta-aikaan, tai en ainakaan lähiaikoina. Edelliskerta hävetti edelleen ja mitä minä siellä tekisinkään? Mustaojalle en kuitenkaan lähtenyt viikonlopuksi, sillä minulle tarjottiin lauantaiksi naapurisairaalassa iltavuoro, joka todennäköisesti jatkuisi sunnuntaina aamuvuorolla. Yritin asennoitua perjantai-iltaan yksin kaupungissa pelkästään innokkaasti, hyvänä tilaisuutena lukea lähestyvään tenttiin tai ainakin rentoutua. Kasimir oli menossa kämppiksensä kanssa tämän vanhempien mökille valmistelemaan sitä talven tuloon ja minun kämppikseni olivat menossa kuka minnekin. Sanna aikoi kaupungille bilettämään ja Rianoora, joka oli ruvennut puhumaan minulle ystävällisemmin Lauran päästyä muuttamaan omaan soluun, lähti viikonlopuksi kotiin. Natasta en tiennyt muuta kuin että jos hän oli kotona, hän varmaan nukkui, kun oli niin hiljaista. Se sopi minulle hyvin, rauha ja hiljaisuus.

Olin tulla hulluksi jo tunnissa. Rauha ja hiljaisuus oli kyllä ihanaa, mutta minä olin alkanut miettiä seuraavaa työpäivää, miten löytäisin oikealle osastolle ja miten pärjäisin. Minua tuskastutti suunnattomasti moinen tyhjän stressaaminen, kun tiesin, että pystyisin tilanteen tullen loistavasti löytämään perille ja toimimaan niin kuin piti. Koska minusta oli tullut tällainen turhan jännittäjä? En vaan jotenkin osannut lopettaa sitä ja päätin lähteä kävelylle sairaala-alueelle. Ehkä tyyntyisin, kun saisin selville, mihin rakennukseen ja mistä ovesta minun pitäisi mennä.

Kiersin koko hemmetin alueen ja ohitin vain suljettuja portteja. Se ei parantanut mielialaani juurikaan ja mietin vähän tunkeutua lävitse orapihlaja-aidasta. Lopulta löysin pääportin, joka oli suunnilleen vastakkaisella puolella sairaala-aluetta ja siitä olisin päässyt sisään. Sitä kuitenkin hallitsi vartiointiliikkeen auto ja vartija, joka istui kopissa portin pielessä. Hyvät hyssyrät, oliko hän täällä katsomassa, ettei vandaaleja päässyt alueelle vai etteivät potilaat päässeet ulos? Kopin seinässä oli kuitenkin alueen kartta ja pysähdyin katsomaan sitä. Jos löytäisin siitä huomisen työpisteeni, voisin palata levollisin mielin kotiin.
- Voinko mä auttaa? kumartui vartija kysymään. Hänellä täytyi olla kauhean tylsää, jos hän tarjoutui vapaaehtoisesti harjoittamaan asiakaspalvelua. Ainakin minun mielikuvani vartijoista oli aika nyreä.
- Et, mä vaan katsoin, että missä päin mun huominen työvuoro on, selitin toivoen, ettei hän luullut minun yrittävän murtautua lähimpään lääkevarastoon.
- Mikä osasto?
Sanoin osaston numeron, sillä muu olisi tuntunut epäilyttävältä ja poju – tuskin minua vanhempi – osoitti etuoikealle mäkeen.
- Tuolla, toinen talo. Sen puolen portti on lähempänä, mutta se on jo kiinni tähän aikaan illasta.
- Kiitos, sanoin ja lähdin jatkamaan matkaa. Tunsin itseni idiootiksi.

Tirppa seisoi ovemme takana soittamassa ovikelloa, kun ehdin sinne asti. Hän näytti hiukkasen hurjistuneelta, kunnes huomasi minut.
- Voi, mä voisin halata sua! hän huudahti.
- Älä edes harkitse, kielsin ja avasin oven. Tirpan kanssa sentään tunsin olevani niskan päällä ja se oli hyvä tunne.
- Onko Nata kotona?
- Miten mä voisin tietää? Sä olet ollu tässä kauemmin kuin minä. Miten sä olet päässy rappuun?
- Tavalliseen tapaan. Nata lupasi lainata mulle vähän rahaa, mutta nyt se ei vastaa puhelimeen eikä avaa ovea.
- Mä en ole nähny sitä tänään, sanoin ja päästin Tirpan sisään. Hän meni suoraan sisarensa huoneen oven taakse ja kokeili kahvaa, mutta se oli lukossa.

- Perhanan perhana, Tirppa puuskahti ja istui niille sijoilleen.
- Mikä nyt on noin kamalaa? kysyin alkaen tuntea lievää kiinnostusta ja jopa myötätuntoa.
- Mä olen ihan persaukinen ja mun piti mennä Ruskan synttäreille.
- Ai niin ne.
- Ei sulla olisi lainata yhtään? Hei, sähän tulet kanssa! Tirppa innostui ja kömpi pystyyn.
- Mä en ole lähdössä minnekään ja kai säkin voit kerran elämässäsi kokeilla, millasta on kapakassa selvinpäin? Sitä paitsi ei mulla ole kuin tyhjä lompakko.
- No voisinkin, hitto vie, mutta kun mä en pääse sisään! Sinne maksaa perjantaisin! Tuu ja piffaa mut sisään ja mä maksan sulle heti, kun mä saan Ruskan käsiini! Tirppa pyysi.
- Ei, sanoin.
- Voi, ole nyt ihminen! Ruska on mun suunnilleen paras ystävä maailmassa ja se lainaa mulle kyllä rahaa! Mun on pakko päästä sinne!

Tirppa aneli aikansa ja minä tavallaan nautin siitä, vaikka tiesin hänen murentavan puolustustani koko ajan. Jopa lähteminen Tirpan kanssa käymään Mamassa olisi hauskempaa kuin mehustua täällä yksin.
- Okei, sanoin lopulta. – Mä tulen ja maksan sut sisään ja otan ehkä yhden kaljan – jonka sä tarjoat mulle. Sitten mä tulen kotiin, nukahdan ja nukun hyvin aamupäivään asti ja lähden töihin.
- Alissa, sä oot niin paras! Tirppa hihkaisi ja halasi minua nopeasti. Se oli vain ilahtunut ja kiitollinen halaus, jota hän taisi itsekin kavahtaa, joten en pitänyt sitä pahana huolimatta siitä, mitä Veera oli tavatessamme sanonut.

Viivyin bileissä pari tuntia enimmäkseen jutellen Veeran kanssa. Sen jälkeen lähdin hyvillä mielin kotiin, sillä suoraan sanoen minun oli tehnyt mieli jäädä tanssimaan ja iloitsin, kun pystyin vastustamaan moista heikkoutta. Palkinnoksi sain oitis unta ja viikonloppu alkoi sujua paremmin. Töissä sujui kelvollisesti, vaikka raskasta se oli, kun kyseessä oli miesten vuodeosasto ja käännettäviä, nostettavia ja syötettäviä oli monta kymmentä. Lauantaina minulla ei ollut nukkumisvaikeuksia ja sunnuntaina, kun tulin toisesta vuorostani, nukahdin myös sunnuntailisien ihana kuva silmissäni. Minusta oli pidetty siellä ja he olivat kysyneet, saisivatko soittaa toistekin. Se tuntui hyvältä.

11. I wanna do bad things with you
Syksyissä ei yleensä ollut minun mielestäni mitään vikaa. Koulun alkaminen oli aina ollut jännittävää ja se oli kantanut jopa kuukauden tai pari kohti pimeyttä. Sitten olikin jo aika ruveta miettimään joulua ja joululahjoja, jotka nekin olivat kivoja asioita. Varsoja alettiin pikkuhiljaa vierottaa ja ne kaipasivat ylimääräistä paapomista ja opettamista. Ehkä minua tänä syksynä masensikin varsojen puuttuminen? Ehdin käymään Mustaojalla paljon vähemmän kuin olisin toivonut sen jälkeen, kun olin päättänyt ruveta tekemään töitä. Sinänsä kivoja töitä, pidin siitä, miten tulin aina pelastavana enkelinä kun osasto olisi muuten ollut alimitoitettu. En tietysti osannut paljon, mutta opin koko ajan ja sain paljon anteeksi pelkän läsnäoloni vuoksi.

Tänä syksynä olin epämääräisen ahdistunut. Ehkä se johtui siitä, että tämä oli ensimmäinen syksyni Helsingissä, vaikka edellissyksykin oli ollut rankka pitkine matkoineen. Tai sitten siitä, että olin suhteellisen yksin. Olinhan löytänyt Juhanan aika pian muuttoni jälkeen ja hän oli tehokkaasti täyttänyt vapaa-aikani siitä lähtien. Kasimirista ei ollut täyttämään sitä tyhjyyttä, enkä olisi edes halunnut niin. Hän oli se hiukan etäinen, toisaalta hyvin läheinen henkilö, joka toi elämääni häivähdyksen romantiikkaa silloin, kun tapasimme. Hän ei kuulunut arkipäivään, hän oli juhlaa.

Me tapailimme edelleen kaupungilla ja toimimme toistemme seuralaisina sellaisissa opiskeluun liittyvissä pippaloissa, joihin sellaisia sopi viedä. Se oli hyvä järjestely, sillä en ollut saanut hyvästä alusta huolimatta sydänystäviä ensimmäisen päivän juttukavereista. Ryhmätyökavereita, kyllä, lounasseuraa, mutta enempään ei kemioissamme ollut aineksia. Meitä oli kuitenkin paljon ja tarkistamatta oli monta kymmentä potentiaalista ystävää. Kämpilleni Käpylään saati kotiin Mustaojalle en ollut Kasimiria vienyt, enkä myöskään ollut käynyt hänen luonaan. Sen sijaan aloimme tuntea Helsingin rantakadut aika hyvin. Meri tuntui vetävän Kasimiria puoleensa.

- Joko te olette olleet sängyssä? Danni kysyi minulta.
- Me ei liikuta paikoissa, joissa ois sänkyjä.
- No ei siihen aina sänkyä tarvitakaan.
- Ei assan vessakaan paljon houkuttele! Ei mulla ole mitään kiirettä heittäytyä seksisuhteeseen, sanoin ylevästi.
- Joko sä taas rupesit uusioneitsyeksi? Varo vaan, sä kasvat kohta umpeen, Danni tuhahti.
- Ei kai ihmisen tarvitse kaikkien kanssa harrastaa seksiä? Vai hyppäätkö sä aina ensi silmäyksestä petiin?
- Riippuu silmäyksestä, Danni nauroi.
Kieltämättä hän antoi minulle ajattelemisen aihetta. Mitähän Kasimir mahtoi siitä asiasta ajatella? Me emme keskustelleet aiheesta, sillä se ei ollut tarpeellista, kun vaelsi pitkin syksyisenharmaata
Kaivopuiston rantaa tai kävi viinilasillisella elokuvan jälkeen.

Lokakuussa alkoi sade, joka ei osoittanut mitään taukoamisen merkkejä moneen päivään. Se tappoi jopa Kasimirin innon katsella merta ja yhtenä iltana kastuimme pahan kerran yrittäessämme. Oli vähän aikaa näyttänyt kirkkaammalta, mutta vain sen aikaa, että olimme ehtineet pois ydinkeskustasta.
- Mennään mun luokse kuivattelemaan, Kasimir ehdotti, kun olimme puolijuoksua pelastautuneet ratikkapysäkin katoksen alle.
- Mä en ole koskaan käyny siellä, huomautin.
- Toinen hyvä syy, hän hymyili ja painoi suukon märälle otsalleni. Edelleenkin se värähdytti.
- Mennään sitten, myönnyin.

Kasimir ei asunut virallisessa opiskelija-asunnossa vaan jakoi kaksion jonkun kaukaisen sukulaisen kanssa, sen verran tiesin jo etukäteen, mutta en ollut osannut odottaa, että kämppä olisi niin mukava. Se oli kuin oikea koti ja vaikka huoneita oli vain kaksi, olohuoneen puutteen korvasi iso tupakeittiö.
- Vau, sanoin nähdessäni sen.
- Niin, tää on kiva. Tuo sun märät vaatteet tänne. Ne kuivuu äkkiä täällä, Kasimir sanoi kylpyhuoneesta.
- Nää vaatis kuivausrumpua, sanoin murheellisesti riisuen vettävaluvan takkini ja katsoen läpimärkiä housujani. Paitanikin oli kastunut, vaikka takkini piti olla vedenpitävä.
- Onnistuu sekin, riisu pois vaan.
- Mä en ajatellu ruveta oikopäätä strippaamaan alusvaatteisilleni. Mitä sun kämppiskin sanoisi jos paukahtaisi paikalle, nauroin.
- Mä haen sulle jotain kuivaa, Kasimir lupasi ja ripusti oman takkinsa patterin päälle. Hän toi minulle T-paidan ja verkkarit ja käski laittaa märät vaatteet suoraan kuivuriin. Tottelin kainostelematta kummemmin, sillä hän itse vetäytyi eteisen puolelle pois näkyviltä ja vaatteiden kahinasta päätellen ryhtyi samaan hommaan.
- Voiko tulla? hän kysyi hetken kuluttua.
- Voi, sanoin ja sidoin verkkareiden vyönauhaa niin, että ne pysyivät ylhäällä. Kasimir astui sisään ja väänsi kuivausrummun päälle.
- No niin. Haluatko sä jotain kuumaa juotavaa?
- Joo, ja kuivat sukat, jos sulla ois vielä semmosia. Sun kämppis ei taida olla kotona?
- Ei taida, Kasimir sanoi ja meni keittiöön. – Teetä vai kahvia? Istu alas, mä haen sulle sukat kohta.

Istuin puusohvalle, joka oli pöydän toisella puolella ja nostin kylmät varpaani pehmusteelle myös, kunnes Kasimir toi minulle huopuneen parin villasukkia. Joimme kupilliset höyryävää teetä ja sitten Kasimir sanoi:
- Mutta ei kai me tähän jäädä istumaan. Tuu ihmeessä peremmälle.
- Tietysti, sanoin ja katsoin, miten hän nosti mukimme tiskikoneeseen, sitten menimme hänen huoneeseensa. Se näytti yhtä vähän opiskelijakololta kuin muukin asunto. Siellä oli sänky, tietenkin, pieni pöytä ja hyvin täyteen ahdettu kirjahylly. Kirjoja siinä ei ollut kovin paljon, vaan lähinnä kodinelektroniikkaa. Yksi seinä oli vaatekaappeja ihan niin kuin minullakin ja niiden vieressä olevan vaatekasan alla oli todennäköisesti tuoli, ehkä jopa nojatuoli. Seinällä oli vain pari kehystettyä taidejulistetta eikä muuta. Kasimir napsautti CD-soittimen päälle ja esitteli minulle huonekalut.

- Tossa on mun makuuhuone ja vaatehuone – hups, se on vähän sekasin. Kirjasto ja työhuone on tässä.
– Entä olohuone? kysyin ja silmäilin niitä muutamaa hyllyä, joilla oli kirjoja. Suurin osa oli koulukirjoja, mutta oli siinä muutama romaanikin.
- Sitä ei ole, niin että makuuhuone on yhdistetty olohuoneeseen, hän sanoi ja pisti kätensä ympärilleni. Tunsin hänen hengityksensä hiuksissani, mutta olin keskittyvinäni kirjoihin. Jos olisimme olleet Ruttopuistossa tai Kaivopuiston rannassa, olisin kääntynyt ja suudellut häntä, mutta täällä tilanne oli vähän toinen ja minun piti sulatella sitä. Iso sänky oli liian hallitseva ja vihjaileva, joten vedin yhden kirjoista hyllystä ja selailin sitä.
- Oletko sä kiinnostunut länsimaisen oikeusjärjestelmän historiasta? Kasimir kysyi ääni naurua kehräten.
- Miksen olisi? kysyin vakavana, mutta inhottava, jäykistelevä olo meni ohi, kun tunsin hänen puhaltavan niskaani. Pistin kirjan pois ja käännyin halaamaan häntä. – Mä olen kiinnostunut monenlaisista asioista. Vieläkö sä pyydät mut peremmälle, vai pitääkö meidän seistä tässä kirjastossa loppuilta?
- Käy ihmeessä olohuoneeseen, Kasimir sanoi ja viittasi kohden sänkyä.

Istuin keskelle petiä risti-istuntaan ja Kasimir tuli minua vastapäätä kurottaen antamaan minulle suukon, mutta ei siitä mennyt edes minuuttia, kun olimme pitkällämme ja toistemme tiukassa halauksessa.
- Mitä nyt tapahtuu? kysyin.
- Mitä sä haluat tapahtuvan? Kasimir kysyi ja silitti hiuksiani.
- Mä en tiedä… tavallaan musta tuntuis pahalta rakastella sun kanssa vain, koska siihen ois tilaisuus. Tai siis, pitäisi siihen kai muitakin syitä olla? sanoin hiukan ahdistuneena.
- Ei meidän tarvii. Vaikka kyllä mulla on paljon muitakin syitä. Eikö sulla ole?

Minulla oli. Olin vain tarvinnut pari sanaa pistämään asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
- Sä olet seksikkäin mies, jonka mä olen tavannut ja sä olet pistänyt mut hyrräämään siitä lähtien, kun me nähtiin Hangossa kesällä, tunnustin.
- Siitä on ikuisuus, Kasimir sanoi näyttäen tyytyväiseltä.
- Niin onkin. Äläkä muistuta mua siitä, että mä seurustelin vielä sillon.
- Eihän sillon mitään tapahtunut.
- Ei ainakaan mitään erikoisempaa kuin mitä sille tapahtui, kun se oli reissussa ilman mua, sanoin katkerasti ja kerroin Kasimirille, miten Juhana oli rakastunut Anuunsa ja kertonut siitä minulle, kai kuvitellen, että onnittelisin häntä.
- Mikä vítun idiootti se oikeen oli? Kasimir kysyi ennestäänkin tummat silmät musteten kiukusta.
- Eiköhän se ollut nimenomaan vítun idiootti. Ei puhuta siitä enää.

Sitten me rakastelimme ja pitkän tauon jälkeen se oli jotenkin katkeransuloista, mutta ehdottomasti ihanaa. Minua häiritsi vain se, että kesken kaiken kuulin ulko-oven käyvän ja hetken ajan olin järjettömän kauhun vallassa, kun ajattelin, että Kasimirin pikkuserkku, vai mikä se nyt olikaan, paukkaisi sisään vaihtamaan kuulumisia.
- Ei se tule tänne, Kasimir vakuutti. – Eikä se kuule mitään, musiikki on ihan tarpeeksi kovalla.
- Eikö varmasti tule? kysyin valmiina sukeltamaan peiton alle, jos joku avaisi oven ja kysyisi, oliko talossa maitoa tai jotain vastaavaa.
- Ei, Kasimir sanoi ja suuteli minua. Minä en ollut ihan vakuuttunut, mutta päätin uskoa häntä. Hän kuulosti hyvin vakuuttavalta ja sitä paitsi halusin olla siinä, halusin jatkaa sen tekemistä, mitä teimme. Ruumiini tuntui äärimmilleen venytetyltä kuminauhalta, joka oli jo alkanu väreillä kireyttään ja joka kohta pääsisi irti kuin olisin ollut ritsa, jolla joku ampui. En ollut kertaakaan Juhanan kanssa tuntenut kuin aavistuksia sellaisesta tunteesta, joten kyyneleet alkoivat valua silmistäni, kun sisäinen vaijerini lopulta löystyi ja rentouduin.
- Et kai sä itke? Sattuiko sua? Kasimir kysyi hätääntyneenä ja rakastin häntä sen vuoksi.
- Ihan päinvastoin, nyyhkäisin ja nauroin yhtaikaa. En halunnut ikinä enää liikahtaa siitä mihinkään. Sillä hetkellä elämä tuntui täydelliseltä. Pidin siitä, miten Kasimir silitti selkääni ja pidin siitä, miltä hänen ihonsa tuntui, kun silitin häntä. Se oli yksinomaan onnellinen hetki.

Valitettavasti se ei voinut jatkua ikuisuutta, vaan minulle tuli kylmä.
- Mä palelen, sanoin heikosti.
- Mennään peiton alle. Jää yöksi.
- Tiedä siitä, naurahdin, mutta siirryin sen verran, että Kasimir sai kiskottua päiväpeiton päällemme.
- Sä olet niin suloinen, että mä voisin syödä sut, hän sanoi ja sitten höpöttelimme vähän kaikenlaisia samantyyppisiä höpsötyksiä, kunnes aloin tulla levottomaksi.
- En mä voi jäädä tänne, mun pitäis sitten mennä aamulla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan koulutavarat ja vaihtamaan vaatteet, sanoin.
- Noustaan kuudelta? Mä tulen sun mukaan, jos haluat.
- Et tule, sanoin ajatellessani, mitä kämppikseni sanoisivat, jos Kasimirin näköinen nuori mies kävelisi sisään siihen aikaan aamusta. Tuskin he muuten panisivat hanttiin, mutta kaikilla heillä olisi siihen aikaan aamusta vielä tukka pystyssä ja unipussit meikkaamattomien silmien alla. He eivät ikinä antaisi minulle sellaista anteeksi.

- Mitä vaihtoehtoja meille sitten jää?
- Semmonen, että mä lähden nyt kotiin, sanoin. Tavallaan halusin jäädä, kovastikin, mutta enemmän halusin omaan rauhaani ja mitä pikemmin, sitä parempi. Minulla oli hyvin paljon ajattelemista, etenkin, kun olin ollut kuulevinani, että Kasimir oli mutissut jotain rakastamisesta viimeisessä lauseessaan.
- Mutta jos mä en päästä sua.
Se oli ehkä tarkoitettu kiintymyksenosoitukseksi, mutta sai minut pongahtamaan pystyyn.
- Miksi sä luulet, että sä voisit pidätellä mua? kysyin terävästi ja tajusin vasta Kasimirin loukkaantuneesta ilmeestä, että olimme puhuneet eri kieltä.

- Mä luulin, että sä tykkäät musta, hän mutisi. Minun teki heti mieli vakuuttaa ellei nyt sentään ikuista rakkautta niin ainakin suurta kiintymystä. Onneksi pääni toimi sen verran vikkelästi, että totesinkin sen ainoaksi oikeaksi reaktioksi.
- Niin mä tykkäänkin! sanoin ja asetuin hellän varovaisesti puoliksi hänen päälleen.
- Mikset sä sitten halua jäädä tänne?
- Koska… jos me ollaan koko yö yhdessä niin koska me sitten tavataan seuraavan kerran, kun ollaan nyt vietetty niin paljon aikaa yhdessä? Tammikuussa? kysyin, puoliksi leikilläni mutta osaksi tosissani.
- Mua ei haittaisi vaikka heti huomenna. Mua ei oikeastaan haittaisi, vaikka ei poistuttais tästä sängystä ennen kuin ylihuomenna, Kasimir sanoi.
- Mä en voi lintsata luennoilta huomenna, sanoin ajatusteni säntäillessä ja miettiessäni, mitä kaikkea minulla seuraavana päivänä olikaan kuunneltavana.
- Mä voin. Mä voisin tulla sun mukaan sun luennoille, Kasimir ehdotti. Hän oli kertakaikkisen hellyttävä ja suloinen, sillä hän näytti niin vilpittömältä. Päätin, ettei minulla ihan vielä ollut niin kova kiire.
- Sua tuskin kiinnostaa solubiologia, sanoin hellästi.
- Yhtä paljon kuin sua lainsäädäntö.
- Entä jos se kiinnostaa mua ihan oikeasti?

Höpötimme vielä vähän aikaa, mutta sitten Kasimir nosti päänsä tyynystä valppaan näköisenä.
- Kuivausrumpu piippaa. Mä menen hakemaan meidän vaatteet.
- Mä voin mennä, sanoin kiireesti, sillä halusin vessaan muutenkin.
- Ja mulla ois nälkä, Kasimir sanoi. – Mentäskö puolittamaan yks pizza tossa lähikuppilassa? Ne on ihan hyviä.
Huomasin, että minullakin oli nälkä, kovastikin.
- Mennään vaan, sanoin ja kömmin seisaalleni etsimään paitaa, jonka olin aiemmin saanut.

Olin jo unohtanut, ettemme olleet asunnossa kahdestaan ja säpsähdin, kun näin lihavahkon nuoren miehen istuvan syömässä. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä, ainoastaan uteliaalta, joten tervehdin häntä iloisesti kuin kävelisin joka ilta puolipukeissa vieraissa asunnoissa. Luojan kiitos olin ottanut edes paidan! Menin kylppäriin, kävin vessassa ja tyhjensin kuivausrummusta vaatteet, jotka nyt olivat ihanan lämpimiä. Takkini ei ollut yhtä hyvässä jamassa, vaikka roikkuikin lämpimällä pyyhetelineellä. Jätin sen siihen toistaiseksi ja palasin Kasimirin huoneeseen taas hymyillen syövälle pojalle. Nyt vasta huomasin, että oven kädensijassa roikkui yksinäinen musta sukka. Nappasin sen mukaan vaateläjään ja astuin sisään.

Kasimir oli jo pukeutunut löysiin, mutta siisteihin samettihousuihin ja korkeakauluksiseen poolopaitaan. Hän näytti syksyiseltä.
- Älä katso, komensin, kun aloin vaihtaa lainakamppeita omiin vaatteisiini.
- Alissa, ootko sä nyt vähän hassu? Kasimir kysyi. Olin, tietystikin. Hän oli juuri nähnyt minut ilkosen alastomana, ellei sitten ollut huomaamattani pitänyt silmiään koko ajan kiinni.
- Silti, sanoin ja huokaisten hän totteli. Minuutissa olin valmis ja kumarruin antamaan hänelle suukon otsalle. – Valmis. Mennään.

Selvisimme pizzapaikkaan kastumatta uudestaan ja kun olimme syöneet, Kasimir ilmoitti saattavansa minut kotiin.
- Ei sun tarvitse, sanoin.
- Ei niin, mutta mä tulen silti. Ehkä mä saan sut matkalla muuttamaan mielesi ja sä suostut kumminkin vaan hakemaan kamasi ja tulemaan takasin mun luokse yöksi.
Ajatuksessa oli tiettyä houkutusta, mutta en lähtenyt sittenkään takaisin Kasimirin mukana. Hyvästelimme hellästi alaovellani ja lähdimme omiin suuntiimme. Mietin kovasti, koska tapaisimme taas ja miten välimme muuttuisivat, sillä kai ne nyt muuttuisivat väkisinkin.

Yön aikana varauduin sekä pahimpaan että parhaimpaan ja päivän mittaan aloin kallistua pahimman suuntaan. Kasimirista ei kuulunut mitään, joten saatoin vain päätellä, että joko hän oli loukkaantunut lähtemisestäni tai hänellä ei ollut enää mitään käyttöä minulle. Etenkään jälkimmäistä en olisi uskonut hänestä, mutta totuin ajatukseen yllättävän helposti. Iltapäivällä olin jo käsittelemässä surutyötä ja melkein petyin, kun hän soitti.
- Mä luulin, ettet sä enää ottais yhteyttä, kun sait mut sänkyyn, sanoin syyttävästi.
- Oletko sä hullu? Mä haluan nähdä sut, niin kuin nyt. Vieläkö sä oot koulussa?
- Just lähdössä, kerroin ilon pulpahdellessa kurkussani.
- Stockan pysäkki?
- Vaikka, lupasin.

Kasimir käyttäytyi suloisemmin kuin olisin voinut toivoa, vaikka olisin itse kirjoittanut käsikirjoituksen. Hän halasi minua tervehdykseksi tuttuun tapaansa ja kysyi, olinko suuttunut hänelle.
- En, miten niin? kysyin hämmästyneenä.
- Sä kuulostit vähän piikikkäältä, kun mä soitin. Etkä sä soittanu mulle, etkä tekstannu. Ja sä et halunnu jäädä yöksi, Kasimir luetteli näyttäen hellyttävän huolestuneelta.
- Ei, ei, nauroin. – Kaikki on kunnossa! Mä en vaan halunnu… musta tuntui, että mun piti saada ajatella rauhassa. Että mitä nyt sitten.
- No mitä nyt sitten?

- Musta olisi parasta jatkaa niin kuin tähänkin asti. Tapaillaan kun tapaillaan. Ei meille kummallekaan siunaantunu yhtään lisää aikaa, vaikka me hypättiinkin sänkyyn, sanoin mietittyäni hetken. Kasimirin kasvoilla saattoi häivähtää hiukan pettymystä, mutta en voinut olla ihan varma. Ehkä olin odottanut sitä ja kuvittelin vain.
- Mä pelkäsin, ettet sä enää halua tavata mua, hän sanoi.
- Pelkäsitkö sä myös, että mä haluan muuttaa yhteen ja mennä kihloihin ja ruveta leikkimään kotia? Sillä mä pelkäsin sitäkin, tunnustin.
- Pikkusen, Kasimir nyökkäsi otsa rypyssä ja minua alkoi naurattaa.
- Ei, sitä lajia mulla on ollu tarpeeksi tänä vuonna. Ollaan vaan edelleen sitoutumiskammoisia ja tavataan joka toinen viikko, ilakoin.
- Mutta yhtä asiaa mä haluaisin, Kasimir sanoi.
- Kerro.
- Että sä tulisit mun luokse yöksi. Sitten mä lähden viikonlopuksi himaan ja ens viikolla on vaikka mitä kiireitä. Mennään hakemaan sun luota yöpaita ja mitä sä nyt haluatkaan, Kasimir pyysi.

Tänään ajatus ei tuntunut ollenkaan pahalta tai huonolta, päinvastoin se tuntui oikein hyvältä.
- En mä tarvitse muuta kuin puhtaat pikkupöksyt ja puseron. Muuten mä pärjään sillä, mitä täällä on, sanoin ja taputin laukkuani. Voisin käydä kulman takana Seppälässä ostamassa jotain huokeaa ja tällaiseen hätätilanteeseen sopivaa. Ehkä siellä olisi jopa hammasharjoja, sillä sellaista en sentään kuljettanut meikkipussissani.
- Jos se on siitä kiinni niin me voidaan heittää sun pikkupöksys pesukoneeseen. Mä haluan sut joka tapauksessa ulos niistä mahdollisimman pian, Kasimir kuiskasi korvaani ja purskahdin nauruun. Moisesta pikkutuhmuudesta olisi voinut yhtä hyvin loukkaantuakin, mutta en viitsinyt. Eiköhän se ollut vitsiksi tarkoitettukin.
- Mennään sitten vaan, sanoin ja tartuin häntä käsivarresta.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   3.9.15 15:47:22

Mä en voi jotenkin sietää Ruskaa ja Veeraa, se on yks syy miksei Alissa-pätkät oo ikinä noussut mun suosikeiksi.

Hain tänään Äidin tytön postista, pakko sanoa että on se varsin muhkea paketti :D Kunhan saan yhden tenttikirjan alta pois, niin täytynee tarttua siihen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.9.15 18:17:07

Aika rasittavia tyyppejä ne oli oikeastikin :D
Ja jee kirjapaketille!
-----------------------
12. Hetken mielijohteesta
Hyppäys niin sanoakseni uudelle tasolle suhteessa Kasimirin kanssa valaisi syksyä vähäksi aikaa ja olin oikein tarmokas ja jaksavainen. Tein jonkin verran töitäkin, mutta ehdin sentään välillä viikonloppuisin kotiin Dannin kanssa. Hän oli onnistuneesti solahtanut yliopistomaailmaan ja uiskenteli sieltä löytämiensä uusien ystävien seassa nykyään kuin kala vedessä niin, että kaupungissa ollessaan hän oli aina menossa. Me soittelimme, mutta tapasimme vielä harvemmin kuin Kasimir ja minä, ellemme osuneet yhtaikaa Mustaojalle. Annia vähän välttelin, mistä minulla oli huono omatunto, sillä hän halusi aina tallille, enkä olisi välittänyt todistaa Kopseen kuolonkorinoita. Olihan se tietysti ymmärrettävää Annin kannalta. Kodiakista piti huolehtia ja hänen piti tehdä se iltaisin, koska oli päivät koulussa. Minun tapaamiseni oli helppo yhdistää samaan pakettiin, kun olin hevosihmisiä itsekin – tuskin hän olisi voinut sopia kenenkään koulukaverinsa kanssa tapaavansa tallilla, missä tähän aikaan vuodesta oli jo todella kurjaa, märkää ja pimeää.

- Annin faija maksaisi ihan takuulla Kodiakin olemisen jollain paremmallakin tallilla, jossain missä on maneesi, kiukuttelin Dannille, kun eräänä lauantai-iltapäivänä ajoimme Mustaojalle. Olin ollut aamuvuorossa töissä, mutta sunnuntaiksi ei ollut vielä tiedossa mitään ja jos jotain pompsahtaisi tässä vaiheessa, kieltäytyisin.
- Mikset sä ehdota sille? Danni kysyi.
- Mä olen ehdottanu, monta kertaa!
- No sitten se epäilemättä tekee niin ihan pian, sä olet sen idoli, Danni sanoi. – Mä luulin, että susta oli kiva Annin varjolla käydä kurkkimassa, mitä Arskalle kuuluu.
- Ei ole! tiuskaisin.
- Niin no, et kai sä sitä nyt enää mieti, kun Kasimir on kuvioissa.
- Ei se siitä oo kiinni. Mua vaan ahdistaa nähdä, miten huonosti niillä menee.
- No miten huonosti? Danni uteli. Minä tietenkin tiesin vastauksen, sillä kuulinhan Annilta kaiken, vaikka miten olisin onnistunut välttelemään paikkaa.
- Irpo on lähteny, kerroin. – Se sai oikean työpaikan joltain ratsastuskoululta, mutta se jätti hevosensa toistaiseksi, että noilla riittää tuntsarit, jos sattuis tulemaan tarve. En vaan tiedä tuleeko. Ja Jasu on vieny suokkinsa pois. Toinen Arskan ikivanhoista hevosista ontuu millon mitäkin jalkaa, eikä se oo päässy eroon siitä lämppäristä.
- Toihan kuulostaa jo paremmalta, jos yksi suu on poissa, Danni sanoi rohkaisevasti, mutta minusta Irpon lähteminen vain korosti uppoavan laivan tuntua. Ja sitten Danni lakkasi rohkaisemasta minua.

- Miten hemmetissä sä muuten teet niin kauheesti töitä? Eikö sun opintotukirajat pauku vai onko hoitsuilla tosiaan niin surkea palkka?
Niskakarvani nousivat pystyyn kauhusta. En ollut ajatellut koko asiaa sitten kevään, jolloin olin laskenut, että minulla olisi hyvin varaa tehdä töitä kesällä. Sitä en kyllä aikonut sanoa Dannille.
- Ei ne oo paukkumassa, sanoin lyhyesti ja minun teki mieli pyytää, että hän pysäyttäisi auton jotta pääsisin saman tien kotiin laskemaan, miten pahasti valehtelin.
- No hyvä. Ei onneksi mullakaan.

Kun en ollut Kasimirin kanssa tai Kodiakin luona, löysin itseni usein Tirpan seurasta. Se ihmetytti minua itseäni vähintäänkin yhtä paljon kuin muutamia tuttaviani, kuten Nataa. Kaikki oli alkanut hyvin tavanomaisesti, kun Tirppa oli eräänä iltana paukannut Käpylään, vaikka Nata oli töissä ja oli pummannut minulta kyydin Ruskan ja Veeran luokse. Olin tietysti pullikoinut vastaan.
- Mä en ole mikään taksikuski, eikä sulta ole kotoa kuin pari pysäkinväliä asemalle, oisit menny junalla! huomautin.
- Mutta kun mulla ei ole rahaa seutulippuun, Tirppa oli sanonut onnettomana ja koska minulla sattui olemaan autonpitovuoro eikä kovin tähdellistä tekemistä, olin lähtenyt, sillä Espoossa kuului olevan kriisi. Ruska ja Veera olivat riidelleet ja kumpikin vuorollaan oli soittanut Tirpalle, jotta tämä tulisi erotuomariksi. Tirppa oli sanonut pelkäävänsä, että Veera tekisi jotain itselleen ja se oli oljenkorsi, joka sai minut liikkeelle. Kun pääsimme perille, oli tilanne jo ohi ja soikean pöydän ääressä niistettiin ja hymyiltiin kyyneleiden läpi. Olin iloinen, kun olin tullut turhaan, mutta saapumisestani ilahduttiin vilpittömästi myös. Istuin siellä huomaamattani pari tuntia, kun Ruskan ja Veeran kinaa puitiin alusta loppun ja keskustelu laajeni yleensä ihmissuhteisiin ja itsekunkin hyviin ja huonoihin kokemuksiin.

Sen jälkeen olin käynyt naiskaksikon luona useammankin kerran, ja välillä kävin koulumatkalla moikkaamassa Veeraa Sokoksella. Me olimme ruvenneet lainailemaan toisillemme kirjoja ja siinä niitä oli kätevä vaihtaa, kun joka ilta kuitenkin menin siitä ohi. Tirppa asui porukasta minua lähinnä ja kävin hänenkin luonaan. Saatoimme katsoa jonkun elokuvan ja jutella, joskus ehkä ottaa oluen tai kaksi, jolloin puheenaiheet tuppasivat menemään vähän vakavammiksi. Tirppa tapasi kiusata minua Kasimirista väittäen, että olin hankkinut korean poikaystäväni vain julkisivuksi, mikä sai minut yleensä kuohahtamaan.
- Mille mä muka tarvitsisin julkisivua? Jos mä haluaisin olla sun kanssa niin mä olisin sun kanssa, mutta mä en halua! huusin lopulta. – Ja tiedätkö sä, minkä takia en? Koska sä olet onneton juoppo, se sä olet!
- No mähän vaan vitsailin. Eikö kaikki pikkutytöt tykkää, kun niitä kiusaa niiden ihastuksista? Tirppa kysyi jättäen loppuosan sanomastani täysin huomiotta. Niin hän teki epämiellyttäville asioille.

Mutta ellei jaksanut välittää siitä, että hänen mahakipunsa vaati näköjään joka ilta ohravelliä lääkkeekseen, Tirppa teki minulle hyvää. Hänelle saatoin valittaa, miten en millään tahtonut saada lukemisensyrjästä kiinni tai miten en saanut mistään käsiini kirjaa, jonka olisin tarvinnut tulevaan tenttiin. Hän nauroi sellaiset huolet kuoliaaksi ja sai minutkin uskomaan, että olin edes väriksi niin fiksu kuin hän kuvitteli. Ruska ja Veera eivät pitäneet minua ihan samanlaisena ihmelapsena, vaikka Veera sanoikin kerran haikeasti, että olisi halunnut aikoinaan opiskella oikean ammatin ja ehkä tehdä elämässään jotain merkittävämpää kuin naputella kassakonetta.
- Mikset sä sitten opiskellut? kysyin. – Etkä sä ole vielä liian vanha. Sähän voit vielä mennä kouluun ihan hyvin!
- Ei voi. Meidän asuntolaina ei kestä semmosta. Olis vaan hoitanu noi asiat aikanaan sen sijaan että rupee repimään víttuaan ja pykäämään kakaroita, Ruska sanoi harvinaisen rumasti, eikä siitä asiasta puhuttu enää enempää. Minä hiukan pelkäsin häntä, kun hän oli niin suorasanainen ja kovaääninen ja mielessäni vertasin häntä Juhanaan. Muistin kuitenkin liian hyvin, miten olisin loukkaantunut – ja olinkin – jonkun pistäessä hyvää tarkoittavan nenänsä omaan huonoon suhteeseeni, joten en kysynyt Veeralta, miksi hän halusi olla moisen tyrannin kanssa. Minulle Ruska oli kuitenkin aina ystävällinen ja hyvällä tuulella ollessaan hän oli hauskaa seuraa, joten en puuttunut heidän väleihinsä.

Syksyn sateet ja harmaus ottivat näköjään Ruskankin hermoille, sillä eräänä iltana Tirpan kinutessa kyytiä heille kylään, emännät istuivat keittiön pöydän ääressä selailemassa matkakuvastoja.
- Me lähetään jonnekin, Ruska julisti.
- Kiva teille, tuumin istuessani alas. Kiiltäväkantiset, värikkäät lehdet palmuineen ja merenrantoineen näyttivät niin ihanilta, että kurkkuani melkein kuristi.
- Te tuutte mukaan, Ruska ilmoitti. – Mä just keksin. Siitä tulee vielä hauskempaa!
- Tirpalla ei oo varaa ees junalippuun enkä mä voi lähteä viikoksi koulusta, vaikka mulla ois rahaa, eikä mullakaan sitä ole turhuuteen asti, sanoin haikeasti.
- Kai sullakin joku syysloma on? Veera kysyi arasti.
- On joku, mutta se menee lukemiseen. Sen jälkeen on tentti.

Ruska ei tainnut edes kuulla epuutani vaan alkoi esitellä paikkoja, joita oli merkinnyt eri opuksiin taitetuilla sivunkulmilla ja väkisinkin aloin innostua. Tietysti ihan vaan unelmointimielessä, en minä oikeasti ajatellut lähteä mihinkään. En ollut ikinä käynyt rantalomalla, sillä perheessämme ei harrastettu sellaisia, mutta haaveillahan kai sai. Kuten aina, tai ainakin melkein aina Ruskan ja Veeran luona, keskustelumme alkoi käydä yhä innokkaampana, kunnes parin tunnin päästä olimme päässeet jonkinlaiseen yksimielisyyteen siitä, mihin ehkä olisi hauska matkustaa ja mihin ei missään nimessä.
- Ja nyt mennään koneelle ja katotaan, mihin saa äkkilähtöjä halvalla, Ruska virnisti. Seurasimme häntä makuuhuoneeseen, jonka nurkassa tietokonepöytä oli ja Ruska napsautti vanhan pöytäkoneen henkiin. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi kysellä syntymäaikojamme, ymmärsin hänen olevan tosissaan.
- Mä en voi, en oikeesti voi. Unohda mut, sanoin.
- Tottakai sä voit, Tirppa maanitteli. – Ajattele, miten kivaa meille tulis!
- No et voi sinäkään, jos ei sulla oo rahaa, sanoin vihaisesti.
- Hei, ne tarjoo luottoa. Mä haen sitä.
- Älä nyt mamoo, Alissa! sanoi Ruskakin.

Katselin toisesta toiseen ja sitten Veeraan, joka löhösi sängyn jalkopäässä. Minun teki kauheasti mieleni. Ajatuskin siitä, että tekisin yhtäkkiä jotain niin ennalta-arvaamatonta ja hurjaa, että lentäisin viikoksi etelään hetken mielijohteesta, sai veren kiertämään vilkkaammin suonissani.
- Mä maksan nää nyt, äkkilähdöt pitää maksaa heti. Maksatte sitten takasin, Ruska lupasi. Hänellä oli oikein hyvin palkattu työ öljynjalostamolla ja hän paiski ylitöitä aina, kun oli tilaisuus – hän oli porukkamme kroisos.
- Mä en voi lähteä koulusta, sanoin.
- Sullahan on lomaa. Sähän sanoit. Luet siellä sitten, Veera sanoi ja katsoi minua pyytävästi. – Sanot vaan, että koska sulle sopisi lähteä.
- Voitteko te muka ottaa lomaa noin vaan? heräsin ihmettelemään.
- Me ollaan Ruskan kanssa suunniteltu tätä jo pitkän aikaa. Meillä on lomaa ens ja seuraava viikko.
- Mä saan kyllä lomaa, Tirppa lupasi. He kaikki katsoivat minua ja minä katsoin onnettomana takaisin. Tiesin, ettei minun pitäisi – mutta tiesin myös, että Mustaojalla saatettaisiin jopa ilahtua, jos irtautuisin vähäksi aikaa koulusta. Todennäköisesti saisin heiltä myös rahallista avustusta kummemmin kinuamatta.
- Mulla ei ole ens viikolla luentoja, sanoin lopulta. – Seuraavana maanantaina mulla on se tentti.
- No niin, sanoi Ruska tyytyväisenä ja kääntyi takaisin naputtelemaan konetta. – Täällä ois Aurinkorannikko lauantai-aamuna tai Kreeta sunnuntai-aamuna. Tai Kanaria sunnuntaina. Siellä ois lämmin, mutta meneekö paluu sitten liian tiukille? Se ois takasin maanantaina aamuyöllä.

Veera halusi Kreikkaan, Tirppa Espanjaan ja minä muualle kuin Kanarialle; en voinut kuvitella meneväni melkein suoraan lentokentältä tenttiin. Ja mitäs jos lento olisi myöhässä? Ruska sanoi saavansa hankkeen rahoittajana päättää ja valitsi Kreikan, koska se oli etelämpänä ja siellä olisi siksi varmaan lämpimämpää. Katselimme, miten hän kaivoi esiin pankkitunnuksensa ja maksoi ja silloin mahassani alkoi tuntua vähän ontolta. Olinko sittenkään ihan viisas?
- Mun täytyy lähteä nyt, sanoin.
- Etkä! Nyt lähetään tohon paikalliseen ottamaan yhdet, juhlitaan matkaa ja suunnitellaan, Ruska määräsi.
- Mä olen autolla, muistutin.
- No voit sä silti yhden ottaa.
- En voi. Mulle tulee pöhnänen olo jo yhdestä. Ja sitä paitsi mun pitää ruveta hommaamaan rahotusta tälle keikalle.
- Sä voit soittaa äidille parvekkeelta, ellet halua, että me kuullaan, Veera sanoi ja punastuin, vaikka juuri sitä varten halusin omiin oloihini.
- Sä voit jättää auton tänne ja mennään takasin junalla, Tirppa ehdotti.
- Mä luulin, että sä olet rahaton.
- Mä voin mennä pummilla ellei kukaan teistä lainaa. Täytyyhän tätä nyt juhlia.

Minäkin halusin juhlia, joten menin parvekkeelle ja soitin Jessille.
- Mikä hätänä? hän kysyi kuulostaen pelästyneeltä ja tajusin, että oli jo sikäläisittäin melko myöhä.
- Ei mikään, päinvastoin. Ja anteeksi, mä en katsonu kelloa. Mutta mä ajattelin lähteä lomalle.
- Hieno idea, koska?
- Ens viikolla, kun meillä ei ole pakollisia luentoja. Matka on jo varattu.
- Minne?
- Kreetalle.

Jessi oli hiljaa vähän aikaa ja odotin hengitystä pidättäen, että hän rähähtäisi minulle ja sanoisi, että olin hullu ja oliko minulla tosiaan varaa. Mutta ei hän tehnyt niin.
- Teillähän on pitkä loma. Olikohan meillä koskaan tommosia… Onko sulla käyttörahaa? hän kysyi.
- Lisä ei olisi yhtään pahitteeksi, myönsin.
- Mä laitan sun tilille. Matka oli varmaan halpa, jos lähtö on noin pian.
- Oli se, sanoin, ja olihan se tavallaan tottakin. Kalliilta se tuntui vain, kun oli pula rahasta.
- Kasimirin kanssako te menette?
- Ei kun Tirpan ja parin sen kaverin. Tyttöporukassa.
- Pitäkää hauskaa. Vaikka kai me tässä nähdään, kai sun pitää tulla hakemaan kesävaatteita täältä.
- Totta, tajusin. – Mä tulen varmaan heti huomenna.

Palatessani sisään muut olivat jo eteisessä lähdössä naapuriostoskeskuksessa sijaitsevaan pubiin. Minun teki ihan hirveästi mieli mukaan, mutta sitten minulla olisi huomenna inhottavan pitkä matka hakemaan auto.
- Mä tuun juomaan yhden limun, päätin lopulta. Siten saisin jatkaa iltaa vähän pidemmälle ja suunnitella muiden kanssa, mitä kaikkea tekisimme lomalla ja rypeä ajatuksessa, että pian olisimme etelän auringossa lokakuisen hyhmäsateen sijaan.

 
13. Lentoon, matkaan
Hakkasin itseäni otsaan loppuviikolla monta kertaa, sekä kuvaannollisesti että muutaman kerran kirjaimellisestikin. Epäilin olevani vastuuton idiootti, kun olin antanut puhua itseni mukaan matkalle. Veskun ilme oli ollut paljon puhuva, kun olin käynyt Mustaojalla ja olin varma, että hän ainakin paheksui joko lomaani tai sitä, että Jessi antoi minulle rahaa sitä varten. Koulussakin sain ihmetteleviä katseita ja Esme kysyi, aioinko tosiaan skipata tenttiä varten valmistavat luennot. Minulta oli jossain vaiheessa mennyt kokonaan ohitse, että sellaisia oli luvassa, mutta en halunnut tunnustaa sitä.
- Viikko hiekkarannalla versus pari preliminääriä. Ei oo vaikee valita, naurahdin. – Mä luen siellä.
- Onnea vaan, tyttö mutisi, mutta hänen ilmeessään oli sen verran tervettä kateutta, etten vaipunut ihan epätoivoon. Mutta mitähän siitä tulisi? En tuntenut Ruskaa tai Veeraa oikeastaan kovinkaan hyvin, mahtaisinko haluta olla heidän seurassaan viikkoa? Tirpan kanssa voisi tulla hankalia tilanteita, sen tiesin jo. Ei siksi, että olisin pelännyt hänen lähentelevän minua, siitä kyllä selviäisin. Vaan mitenkä hän selviäisi viikosta rantabaarien ja halvan ouzon maassa?

Onneksi minulla oli muunkinlaisia tuttavia. Danni ja Anni läähättivät kateudesta ja Kasimir toivotti minulle hyvää matkaa.
- Eikö sua haittaa, että mä lähden viikoksi? kysyin epäluuloisena. Juhana olisi kiipeillyt seinille.
- Mikä mä olen sun menemisiä määräämään? Mä olen vaan hiton kateellinen! Ens kerralla mennään yhdessä! hän vakuutti.
- Niin tehdään, sanoin, vaikkei minulla ollut mitään käsitystä siitä, minä vuonna sellaista mahdollisesti tapahtuisi. Ja olisi ollut ihan mukavaa, jos hän vaikka olisi varoittanut minua kehräämästä lomaromanssia minkään rantaleijonan kanssa. – Mä lähetän sulle kortin.

Lauantai meni pakatessa ja puhelimessa. Soittelimme toisillemme ristiin rastiin ja vuorotellen, Tirppa ja minä ja Espoon toimipiste. Lento lähtisi niin aikaisin aamulla, että meidän piti olla lentoasemalla paljon ennen auringonnousua, joten päätimme kokoontua Tirpalle yöksi ja lähteä sieltä taksilla lentoasemalle. Nukkumisesta ei tietenkään voisi kauheasti puhua, siihen ei olisi tilaa ellemme jakaisi vuoroja, mutta voisihan sitä sitten nukkua lentokoneessa. Mielialani alkoi kohota ja kun olin heittänyt tenttikirjani sen laukun pohjalle, jonka aioin ottaa käsimatkatavaroihin, päätin lakata surkeilemasta. En huolehtisi etukäteen yhtään mistään, sillä siitä tuli vain apea olo.

Ruska soitti noin viidennen kerran ja kysyi tällä kertaa, oliko minulla auto käytettävissä, sillä silloin saattaisimme viedä matkalaukut jo nyt illalla lentokentälle, eikä Veeran ja hänen tarvitsisi raahata omiaan ensin junalla ja sitten raitiovaunulla Tirpan luo. Minulla ei ollut, joten jouduin liittämään Dannin puhelinrinkiin. Hän ei onneksi ollut missään ajelemassa, muttei luvannut lähteä kuskaamaankaan meitä ja pakaasejamme.
- Sä olet tietysti menossa ulos, arvasin.
- Niin olen. Entäs sitten, sä olet menossa Kreikkaan!
- En mä paheksunut, mä vaan tarviin autoa.
- Sen kun haet. Se on tossa mäessä.
- Mä palautan sen jonnekin päin Kalliota, lupasin.
- Laita mulle viesti, mihin päin. Mä en halua kävellä ympäriinsä koko aamua huomenna.
- Tietysti, muru!

Soitin takaisin Ruskalle ja ilmoitin uudesta käänteestä ja hän lupasi soittaa Tirpalle ja minä palasin pakkaamisen pariin. Oli vaikea päättää, mitä ottaa mukaan, mutta luulin lopulta saaneeni aika hyvän varaston kaikenlaisia vaatteita. Tähän aikaan syksystä etelässäkin saattoi jo olla kylmä, joten minun piti pakata muutakin kuin bikinit. Lisäsin vielä muutaman kirjan siltä varalta, että kyllästyisin tenttiin lukemiseen ja läimäisin Mustaojalta haetun matkalaukun kiinni. Jos jotain jäi, sai jäädä. Ja taas puhelin soi.

Illalla heitin keikan, joka sai volkkarin jouset kirjaimellisesti narisemaan, kun olimme kaikki neljä matkatavaroinemme kyydissä. Ruska ja Veera joutuivat pitämään yhtä matkalaukkua varpaillaan, mikä tarkoitti sitä, että jouduin ajamaan puristettuna rattia vasten ja olin kuumissani ja tuskainen, kun lopulta olin selvinnyt lentokentän sokkeloissa vapaaseen parkkiruutuun asti.
- Mä en halua enää ikinä ajaa tänne, ilmoitin, sillä en ollut tajunnut stressata kymmeniä kaistoja ja viittoja ja pysäköintitaloja etukäteen, vaan ne olivat tulleet karmeana yllätyksenä. Olin ollut vähällä vaihtaa kaistaa taksin kylkeen ja se oli töötännyt minut puolikuoliaaksi pelästyksestä.
- No ei se menny ihan niinku Strömsössä, mutta päästiinpä perille, Ruska totesi asiallisesti ja vääntäytyi laukun alta pois.

Laukkujen jättämisessä ei onneksi ilmennyt mitään ongelmaa ja ajattelin fatalistisesti, että oli pakko olla helpompaa ajaa lentokentältä pois kuin sinne.
- Nyt mä vien teidät Tirpalle ja menen palauttamaan auton Dannille, ilmoitin ja muut alkoivat kiihkeän kiistelyn siitä, olisiko reilumpaa heidän kaikkien tulla minun kanssani Kallioon, ettei minun tarvitsisi yksin tulla sieltä. Lopulta he päätyivät siihen, että selviäisin pari pysäkinväliä ihan hyvin itsekin. Siihen suuntaan minäkin heitä rohkaisin, sillä kaipasin hiukan äänettömyyttä ja rauhaa tämän matkan jälkeen.
- Mä laitan sillä aikaa iltapalaa, Tirppa lupasi. – Jääkaappi pitää saada tyhjäksi.
- Kaljat säilyy siellä ihan hyvin viikon. Me ei ruveta ryyppäämään tai ei huomata lähteä kentälle ajoissa, sanoin lujasti.
- Ei me kyllä ihan kuivin suin jakseta valvoa aamuun asti, Ruska epäili.

Minua onnisti ja sain auton ihan Dannin rapun eteen. Nousin pois, lukitsin ovet ja mietin, kävelisinkö Hakaniemen kautta, jotta saisin ostettua itselleni tupakkaa. Sitä oli jo mennyt jonkin verran, mutta en voisi polttaa toisten askeista koko yötä. Harkitsin vielä, kun vastaan käveli iso hahmo, joka sai minut nielaisemaan. En ollut nähnyt Juhanaa sen jälkeen, kun olimme Veskun kanssa käyneet hänen luonaan, vaikka hän olikin alkuun soitellut minulle enemmän tai vähemmän tympeitä puheluita. Danni kuulemma törmäsi häneen silloin tällöin rapussa, eikä hän ollut huomaavinaan. Olin iloinen siitä, olisi ollut inhottavaa jos Danni olisi joutunut sanasotaan omalla kotiovellaan.

Minä en tiennyt, mitä sanoa Juhanalle, joka käveli vastaani isokokoisen nuoren naisen kanssa. Halusinko sanoa mitään? Huomasin haluavani, kun hän katsoi suoraan lävitseni ja käänsi katseensa pois kuin olisin ollut ventovieras.
- No mutta Juhana, ei ollakaan nähty vähään aikaan! Mitä sulle kuuluu? huudahdin ja heidän oli pakko pysähtyä. Tunsin itseni ihanan ilkeäksi, kun näin Juhanan vaivaantuneen ja tytön kummastuneen ilmeen. Hän oli tosiaan iso, melkein päätä pidempi minua ja rotevan sorttinen.
- Hei, Juhana mutisi.
- Ja säkö olet löytänyt uuden tyttöystävän? Te ootte varmaan menossa Mailiksen luo, arvasin.
- Joo.
- Mä olen Jenni.

Juhanalla ei näyttänyt olevan mitään aikomusta esitellä minua. Hän vain tuijotti vihaisena jalkakäytävää edessäni, joten esittäydyin itse.
- Ai, ei Anu sentään? Mutta ei, sähän taisitkin sanoa, että Anu oli kaunis ja punatukkanen. Mä olen Alissa. Toivottavasti sä et anna ton sikailla niin paljon kuin mitä mä tyhmyyksissäni annoin, sanoin Jennille, joka näytti hämmästyneeltä. Olisin halunnut vetää takaisin sen, mitä olin livauttanut Anun kauneudesta. Se kuulosti siltä kuin Jenni olisi ollut ruma, enkä minä hänelle halunnut ilkeillä.
- Anu? Sikailla? Eihän Juhana edes juo.
- Voi, kyllä se juo, mutta en mä semmosta sikailua tarkottanu. Pidä vaan huoli siitä, että se kohtelee sua kunnolla. Ja Anusta se varmaan kertoo sulle mielellään, niin se kertoi mullekin, sanoin ja kiersin heidän ohitseen. En uskonut, että Juhana räjähtäisi silmilleni siinä keskellä katua ja Jennin nähden, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, enkä myöskään halunnut jatkaa keskustelua. Tapaaminen oli yllättänyt ja herättänyt sen verran suuria tunteita, että pelkäsin ääneni alkavan hajoilla.

Liikennevaloissa käännyin katsomaan taakseni. Heitä ei enää näkynyt, ja minulta pääsi helpottunut hihitys. Hitto, olisinpa tajunnut ujuttaa johonkin lauseeseen, että olin matkalla Kreikkaan! Juhanalla ei ollut mitään mielenkiintoa vieraisiin maihin, ja minä olin päätellyt, ettei hän halunnutkaan mihinkään, missä joutuisi arvaamattomiin olosuhteisiin vieläpä vieraalla kielellä. Tallinna nyt olisi ehkä vielä mennyt, koska siellä puhuttiin melkein suomea, mutta tuskin mikään muu. Joka tapauksessa minulla oli nyt sopivan riehakas olo lähteä matkaan. Oli mukava miettiä, minkälaisia kysymyksiä Jenni esittäisi Juhanalle, kunhan saisi tilaisuuden.

Tirpan luona oli jo menossa sellaiset bileet, että olin vähällä kääntyä ovelta takaisin. Tupakansavu leijui vastaan ja Ruska ja Veera istuivat keittiön pöydän ääressä. Tirppa hämmensi jotain hellan ääressä savuke suupielestä roikkuen ja kaljapullo kädessä. Ruskalla ja Veeralla oli edessään lasit ja pöydällä pullo omenaviiniä.
- Mitä hemmettiä tää oikeen meinaa? rähähdin. – Meidän ei pitäny ruveta ryyppäämään!
- Ei me ryypätäkään, Tirppa sanoi loukkaantuneena.
- Ei meillä ole tarpeeksi juomaa ryyppäämiseen asti, kunhan nyt vähän kurkunkostuketta, Ruska sanoi.

En voinut ruveta kauheasti kiukuttelemaan. Olisihan ollut ihan mahdoton tilanne, jos olisimme olleet riidoissa jo ennen kuin pääsimme lentokoneeseen asti. Suututti minua silti, mutta lepyin pikkuhiljaa, kun huomasin, ettei Ruskalla ja Veeralla ollut mukana kuin tuo yksi viinipullo ja ettei kukaan korvaansa lotkauttanut, kun Tirppa ehdotti, että voisimme käydä yksillä lähikapakassa. Joimme pannukaupalla kahvia ja teetä ja katselimme elokuvia, kunnes yksi kerrallaan aamuyöllä simahdimme sohvalle ja lattialle. Onneksi kaikki mahdolliset piipittävät ja kilisevät välineet oli laitettu soimaan ja heräsimme ajoissa. Kukaan ei tainnut olla parhaimmillaan siihen aikaan, mutta väkinäisen kohteliaina onnistuimme saamaan itsemme lähtökuntoon. Ruska oli päättänyt olla pomo ja hän tarkisti moneen otteeseen, että jokaisella oli matkaliput ja henkilöllisyystodistukset mukana. Hengitin syvään ja yritin olla ärsyyntymättä.

Tilanne helpotti, kun taksi tuli nopeasti ja vei meidät kentälle. Siellä oli enimmäkseen hiljaista ja kaikuvaa, paitsi sitä ihmisjoukkoa, joka oli tulossa samalle lennolle. Kun olimme päässeet oikealle lähtöportille, helpotuin niin, että minun piti istua. Olin pelännyt niin kauheasti, ettemme heräisi, että taksi hajoaisi matkalle tai että jäisimme jostain syystä turvatarkastukseen. Mitään kamalaa ei ollutkaan tapahtunut vaan pääsisimme tosiaan lähtemään.
- Nyt virkistävät aamuoluet, Ruska määräsi, eikä minulla enää ollut mitään sitä vastaan.

Minä en ollut lentänyt ennen, joten olin epäillyt, osaisinko nukkua koneessa. Totesin, että osasin, kunhan jännittävä nousu oli ohi, tai olisin osannut, ellei matkaseurani olisi ollut niin tyyten hereillä. Yritin silti, käänsin kasvoni kohden ikkunaa, jonka takana paistoi kirkas aurinko, mutta Ruskan ääntä ei ollut helppo sulkea pois ja sitten tultiin tarjoilemaan juomaa ja syömää. Luovuin ajatuksesta levätä, samoin lukea ja aloin rupatella muiden kanssa. He kaikki olivat matkustelleet enemmän kuin minä. Ruska ja Veera tapasivat käydä pari kertaa vuodessa jossain etelässä ja Tirppakin oli ollut useammassa paikassa sen lisäksi, että oli tosiaan ajanut moottoripyörällä pitkin Eurooppaa.
- Meillä on panostettu muunlaisiin asioihin, puolustauduin, kun minun oli pakko tunnustaa oma kokemattomuuteni. Äkkiä olin hyvin iloinen siitä, että olin ensimmäisellä matkallani tässä porukassa enkä vaikkapa Juhanan kanssa, jolloin olisimme olleet ummikkoja molemmat.

Sitten olimme perillä, pienellä armeijan lentokentällä, jossa seisoskeli maastopukuisia sotilaita täydessä asevarustuksessa siellä täällä. He olivat hätkähdyttävä näky, mutta eivät he mitenkään uhkaavilta näyttäneet, paremminkin pitkästyneiltä. Ja kun astuimme ulos lentokenttärakennuksesta, rakastuin. Tietysti siinä oli ensin vain suunnaton betonikenttä, mutta siinä oli myös palmuja, huokaisevan lämmintä ilmaa, sinertävät vuoret kaukaisuudessa ja rinteet, joille oli rakennettu määrättömästi taloja. Olin jossain ihan uudessa paikassa. Se tuoksui uudelle, tuntui uudelle ja se otti minut vastaan lämpimällä halauksella.

Unisuuteni oli poissa, samoin pieni pöhnä, jonka olin saanut lentokentällä ja koneessa juoduista oluista. Katselin ahnaasti joka suuntaan ja vedin yllättyneenä henkeä, kun käännyin ympäri ja näin meren. Se oli parempi näky kuin kaikki muu yhteensä.
- Ota tästä tupakka, poltetaan yhdet ennen kuin mennään bussiin, sanoi Veera, joka oli juuri saanut revittyä sellofaanin koneesta ostamansa kartongin ympäriltä.
- Veera, eikö tää ole paratiisi?
- Ei vielä, täällä haisee kerosiini. Toivottavasti meidän hotelli on.

Bussikyyti hotelliin kesti noin tunnin ja siihen mennessä olin jo nähnyt niin paljon sieviä, valkoiseksi rapattuja taloja, ettei se enää jaksanut kauheasti hätkähdyttää. Sievä sekin oli ja sen ympärillä kasvoi palmuja ja talon korkuista kaislikkoa, mutta ei se ihan paratiisilta näyttänyt. Sen takana tosin vilkkui sininen meri houkuttelevan lähellä ja minulle riitti oikein hyvin sekin.
- Nyt mennään kaivamaan biksut laukuista ja painutaan rantaan! Ruska intoili. – Tai ensin pitää kai syödä jotain. Ehkä siellä on jotain rantabaareja. Ja vois vähän kävellä ja katsoa, mikä ois kivan näkönen ravintola mennä illalla syömään. Ja ottaa selvää, onko tässä mitään yökerhon tapasta lähellä.
- Me ollaan käytännöllisesti katsoen valvottu vuorokausi, huomautin.
- Entäs sitten? Ei kai me tänne tultu nukkumaan! Nukkua ehtii haudassakin! Nähdään tunnin päästä tässä aulassa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.9.15 18:21:25

14. Kreikan seikkailut
Se ensimmäinen päivä päättyi osaltani kymmenen aikoihin illalla, kun olimme syöneet hotellin ravintolassa ja juoneet ruoan kanssa kaksi pullollista viiniä. Se yhdistettynä pitkään valvomiseen ja se, miten hilpeässä kunnossa muut alkoivat olla, saivat minut haluamaan yksinkertaisesti pois. Toiset suunnittelivat vielä iltakävelyä pitkin rantaa ja ihmettelin, mitä hemmetin duracell-pupuja he olivat. Lähdin huoneeseen, jonka jaoin Tirpan kanssa ja haukottelin matkalla niin, että tuskin näin eteeni. Ruska oli alkanut taas ottaa minua päähän, mutta mietin, mahtoiko se liittyä väsymykseeni. Jos aamulla hyvien yöunien jälkeen vielä ärsyyntyisin siitä, miten hän piti itsestäänselvyytenä, että tekisimme, kuten hän halusi, sanoisin siitä. Olin jo maksanut matkani hänelle ja jos halusin viettää lomani nukkuen niin nukkuisin, vaikka hän tahtoisi tehdä mitä.

Helpotuksekseni loma alkoikin rullata paremmin. Tirppakaan ei jaksanut joka hetki seurata Ruskaa ja Veeraa, vaikka suurimman osan ajasta vietimmekin yhdessä. Rannalla oli jo hyvin tilaa siihen aikaan vuodesta ja paikallisten mielestä taisimme olla pähkähulluja, kun makailimme siellä ottamassa aurinkoa niinä päivinä, kun se paistoi. Sekään ei ollut enää lokakuussa itsestäänselvyys, mitä Ruska taisi pitää henkilökohtaisena loukkauksena. Mutta harmaina päivinä ostimme bussiliput ja ajoimme kaupunkiin kävelemään, shoppailemaan ja syömään ja yhtenä päivänä vuokrasimme autonkin. Tai muut vuokrasivat. Minä sain vapautuksen maksamisesta, kun minut äänestettiin kuskiksi. Ruska ei nähnyt ajaa, sillä diabetes oli vienyt häneltä näön toisesta silmästä melkein kokonaan ja toisestakin merkittävästi, Veeralla ei ollut korttia ja Tirpan kyytiin emme halunneet. Hän oli iloisessa huppelissa aamusta iltaan. Minua hirvitti kovasti lähteä ajamaan vieraassa maassa, mutta suostuin silti, sillä minun teki mieleni nähdä muutakin kuin tämä kuppainen kylä. Tai ei se mitenkään kuppainen ollut, vähän jotenkin nukahtamaisillaan vain. Monet ravintolat oli jo suljettu, samoin hotellit ja asukkaat olivat selvästi ryhtymässä talviunille.
- Mutta kaupunkiin mä en aja, sanoin varmasti.
- Älä aja, sinnehän pääsee eurolla, kun menee bussilla. Mennään toiseen suuntaan. Mennään vuorille! Ruska sanoi ja niin me menimme.

Se matka teki minulle suunnattoman hyvää. Tein jotain, mihin kukaan muu seurueestani ei pystynyt. Ajoin pienten kylien lävitse, missä lapset vilkuttelivat meille ja ajoin vuorille kiemurtelevia, kapeita teitä pitkin, missä paikalliset tyyttäsivät aina mutkaan tullessaan, jotta mahdolliset vastaantulijat tietäisivät varoa. Opin, että isot, ilmastoidut turistibussit tuuttasivat komeasti kuin laivat sumussa ja maanviljelijöiden kuorma-autot, jotka näyttivät olevan ajalta ennen sotia, käheästi kuin villiaasit. Korvat menivät lukkoon, kun pääsimme niin korkealle, että sieltä näki saaren toisen rannikon ja sen takana jossain hyvin kaukana Afrikan. Pysäytin siellä ylhäällä näköalapaikalle, sillä halusin katsella tarkemmin ja juhlia sitä, että olin omin pikku kätösin ajanut melkein toiselle mantereelle asti. Minulla oli äärettömän hyvä olo, vaikka siinä kohden kävikin ilmi, että ainoa alkoholiton juoma, mitä muonittajaksi valtuutettu Veera oli ostanut, oli tonic-vettä. Lisäksi tölkki oli pyörinyt takapenkin jalkatilassa niin, että juoma suunnilleen suihkusi ulos ja oli kädenlämmintä.
- Anteeksi, Veera sanoi surkeana.
- Ei se mitään, sanoin, vaikken voinut olla irvistämättä kitkerää makua.
- Voit sä ottaa vähän olutta, Tirppa tarjosi, mutta en huolinut.

Muina päivinä, kun meillä ei ollut autoa, nukuimme niin kauan kuin nukutti ja keräännyimme johonkin aikaan aamupäivästä brunssille joko Ruskan ja Veeran tai Tirpan ja minun huoneeseen. Olisin ehkä pärjännyt ilman aamiaistakin, mutta Ruska ei. Ihmettelin muutenkin, miten hän pystyi pitämään sokerinsa tasapainossa sillä kaljankittaamisella. Joka tapauksessa hänen takiaan me muistimme syödä useita kertoja päivässä ja nuo brunssit olivat mitä mielenkiintoisimpia kattauksia. Lähellä oli parikin pientä kauppaa ja Ruska oli äärimmäisen kokeilunhaluinen. Söimme saksalaisia, lasipurkkiin säilöttyjä makkaroita, ja jos huoneissa olisi ollut jotain, missä lämmittää ruokaa, olisimme varmaan syöneet ruotsalaista tölkitettyä pyttipannuakin. Ruska harkitsi vakaasti ostaa sitä mukaan kotiin.

Tietysti me myös juhlimme vähän. Kylällä oli yksi taverna, jossa oli joinain iltoina elävää musiikkia, mutta emme jaksaneet odottaa loppuviikkoa vaan lähdimme jo aiemmin kaupunkiin, missä turistikauden loppukorinoita ei huomannutkaan. Menimme yhteen yökerhoon, joka ei ollut vielä edes auki, mutta jonka alakerrassa oli pieni baari. Tummaviiksinen, isovatsainen mies, joka siellä hääri ja komenteli nuoria baarityöntekijöitään joko tykästyi meihin tai haistoi helppoa, pohjoismaista lihaa. Hän kutsui meidät keittiön puolelle perheen pöytään ja iski eteemme puolentoista litran limsapullollisen kotipolttoista. Pari lasillista muistan ottaneeni siitä, yskien vedet silmissä, sillä se poltti kuin tuli ja mies nauroi katketakseen. Sitten muistan musiikin, eli olimme päässeet yökerhoon asti, mutta seuraava mielikuva oli hotellihuoneesta omasta sängystäni.

Oli hämmentävää ja kammottavaa avata silmät ja todeta, että koko loppuilta ja kotimatka oli kadonnut mielestä, mutta ainakin tunsin olevani ehjä enkä uskonut, että minua oli raiskattukaan. Entä muuta? Oli tehty elokuvia juopoista naisista, jotka heräsivät vierellään tappamansa ruumis, joten pomppasin pystyyn vain todetakseni, että Tirppa nukkui autuaan unta omassa sängyssään ja kuorsasi. Ovelta kuului kovaa jyskytystä, joten kääriydyin lakanaan ja menin avaamaan. Onneksi siellä olivat vain Ruska ja Veera.
- Tulkaa aamupalalle, Veera sanoi iloisesti heiluttaen pieniä muovipusseja käsissään niin, että yksi niistä hajosi ja käytävälle tipahti puolisen tusinaa tölkkiä olutta.
- Vítun tampio! Ruska sähähti ja Veera tuntui kyyristyvän kasaan. Minäkin tiesin jo, että Ruska kuulosti pahemmalta kuin oli ja että hän karhean kuorensa alla taisi oikeasti rakastaa Veeraa, mutta ei sille mitään voinut, että hänen kielenkäyttönsä välillä pelästytti.

- Mulla ei ole oikeen nälkä tänään, mutisin, mutta kova jano minulla oli, joten kun Ruska painoi jääkylmän limsatölkin vasten poskeani, olisin vaikka kontannut hänen peräänsä. Meilläkin oli muutama puolitäysi, lämmin vesipullo peilin edessä, mutta niistä ei olisi tappamaan tätä janoa. – Mä tulen ihan heti, lupasin ja vedin oven kiinni etsiäkseni vaatteita ja kokeillakseni, saisiko Tirppaa hereille.

Samana iltana muut halusivat kuuntelemaan buzukin soittoa sillä, kuten Ruska oli jo aamulla painottanut, ei kai kannattanut tulla tänne asti ja käyttää viikkoa pelkkään kaljan juontiin. Sen voisi tehdä kotonakin. Sellaista oli tarjolla ihan naapurirakennuksessa, missä saatoimme ensin syödä ja sitten todeta, että paikan olivat valtaamassa kreikkalaiset. Kun soitto ja laulu alkoi, heitä oli niin paljon, että esiintyjiä tuskin näki ja aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi. Sitä paitsi musiikki ei tehnyt minuun vaikutusta – en pitänyt kotimaisestakaan kansanmusiikista.
- Mä menen nukkumaan, ilmoitin välittämättä siitä, että toiset moittivat minua seuranpetturiksi. Edellisyö painoi vielä silmäluomissani ja minusta tuntui, että voisi olla viisasta ruveta rajoittamaan tätä ylenpalttista pämppäämistä. Tätä menoa minulla olisi kotiin palatessani kymmenen litran kaljamaha ja tomaatin kokoiset silmäpussit.

Aamulla Tirpan sänky oli tyhjä, käyttämättömän tyhjä. Siisti siivoojan jäljiltä. Pelästyin tietysti sen nähdessäni ja mielikuvitukseni ehti laukata maileja jo ennen kuin sain kiskottua shortsit jalkaani. Mitä jos koko seurueeni oli kolkattu, ryöstetty ja murhattu? Sellaista ei tietenkään luulisi tapahtuvan tällaisessa uneliaassa lomakylässä, mutta entä jos? Nappasin avaimen, ryntäsin käytävään ja aloin paukuttaa Ruskan ja Veeran huoneen ovea.

Heitä ei ollut kukaan ryöstänyt vaan Veera tuli unisena avaamaan.
- Onko Tirppa täällä? kysyin.
- Ei, miksi se täällä olisi?
- No kun se ei ole meidänkään huoneessa. Missä se on? Ettekö te tullu yhtä matkaa illalla?
- Kuka siellä on? murisi Ruska ja näin vilahduksen hänestä Veeran olkapään yli. Hän oli melkein kokonaan lakanan peitossa ja käänsi kylkeä.
- Alissa täällä vaan on. Tirppa ei oo tullu nukkumaan, Veera sanoi sovittelevasti. Se sai Ruskankin hereille.
- Ai ei? hän kysyi kiinnostuneena nousten istumaan.
- Mitä te teitte sen jälkeen, kun mä lähdin nukkumaan? kysyin.
- Me istuttiin siellä vielä vähän aikaa, mutta ei mun korvat kestäny sitä piipitystä. Tirppa ei halunnu lähteä, se lihava kaveri baarissa oli tainnu iskeä silmänsä siihen ja se lirautteli sille shotteja. Niin, että me jätettiin se sinne. Hei, oisko sun vuoro hankkia aamiaista?

Meidän vuoromme se oli, joten lähdin enempiä mutisematta kauppaan ja sieltä tullessani kysyin vastaanotossa istuvalta nuorelta tytöltä, oliko hänellä mitään havaintoa Tirpasta. Olimme jääneet juttusille useaan otteeseen ja pidin häntä jo melkein ystävänäni, mutta ei hän ollut nähnyt Tirppaa tänään. Huokaisin ja menin kutsumaan Ruskan ja Veeran meidän parvekkeellemme tekemään selvää mehusta, voisarvista ja jugurteista, joita olin ostanut.
- Ei kaljaa? Ruska paheksui nähdessään kattauksen.
- Eikö tässä nyt ole kaljoteltu tarpeeksi jos yks meistä on kateissa? äyskäisin, mutta olin minä ostanut kaljaakin.

Sekin päivä jäi mieleen. Vietimme sen meidän parvekkeellamme soitellen vuorotellen Tirpan kännykkään. Aurinko välillä paistoi ja välillä ei, mutta vaikka olisi ollut millainen helle, en olisi suostunut lähtemään rannalle. Halusin olla paikalla, kun Tirppa tulisi takaisin, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti tästä huolesta. Olin tajunnut, että minä kai olin lähinnä vastuussa hänestä, kun kerran jaoimme huoneen, ja mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä, ellei hän palaisikaan tänään. Ilmoittaa poliisille? Miten löytäisin sellaisen?
- Oppaat hoitaa, mutta ei sun tarvitse huolehtia. Sä olet ihan kamalan huolestunut ihminen, Ruska sanoi.
- Olenko? Sille on voinu tapahtua mitä vaan, eikä se puhu kreikkaa!
- Tirppa on semmonen vapaa sielu. Ja viinanhimoissaan se tekee mitä vaan. Se on takuulla menny sen paksun baarimikon petiin ja tulee sieltä kohta, Ruska vakuutteli.
- Vapaa sielu! Vastuuton sielu! Vois edes tekstarin laittaa, jos katoaa tolla lailla! räyhäsin. – Ja miten ihmeessä se muka jonkun ällön paksun kreikkalaisukon kanssa katoaisi?
- Voi se kadota, jos tarjolla on tarpeeksi ouzoa, sanoi Veera ja se tavallaan antoi minulle synninpäästön. Olin miettinyt, olisiko minun pitänyt vahtia Tirppaa paremmin, eikä karata nukkumaan, mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Tuskin olisin kaikkine suloineni voittanut viinapullon laulua.

Tirppa palasi neljän aikoihin, kun olimme siirtyneet etupihan terassille auringon perässä. Hän lantusteli pihaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, hyvin krapulaisen ja pikkuisen nolon näköisenä.
- Ja missä sä olet ollu? kysyin ankarasti. – Onko sulla mitään käsitystä, miten huolissaan me ollaan oltu?
- Mä jäin sinne yöksi, Tirppa sanoi.
- Ai sen paksun vanhan äijän luo? Ruska kysyi purskahtaen nauruun.
- Ei se ollu vanha, vasta kaksytkuus.
- Oliko hyvä pano ees?
- Se on hirveen herkkä tyyppi, Tirppa sanoi vastaamatta kysymykseen. – Ja sillä on kauhean onnetonta, kun ei täällä tapahdu mitään puolet vuodesta eikä vanhemmat päästä sitä muuttamaan, ennen kuin se menee naimisiin.
- Siis peräkammarin poika, jolla on herkkä pullonaukasukäsi. Varmaan muutenkin herkkä laukeemaan, Ruska nauroi.

- Mikset sä laittanu edes tekstaria? kysyin palauttaen keskustelun asiallisille raiteille.
- Mä oon tainnu hukata mun puhelimen, Tirppa sanoi ja tunnusteli varmuuden vuoksi taskujaan. Nyt hän näytti todella nololta. Minun teki niin mieleni ottaa häntä kaksin käsin hiuksista ja pöllyttää, että nousin.
- Okei, tää draama on kai ohi. Mä haen nyt mun kirjan ja meen rannalle lukemaan. Nähdään ehkä illemmalla, sanoin arvokkaasti ja häivyin. En ollut avannutkaan tenttimatskuani koko viikolla ja minulta meni vähän aikaa, ennen kuin edes löysin sängyn alta laukun, joka minulla oli ollut lentokoneessa. Painuin lukemistoineni rannalle ja istuin siellä pari velvollisuudentuntoista tuntia, kunnes alkoi hämärtää. Opiskelun kannalta siitä ei ollut kauheasti iloa, mutta minulle se oli tärkeää. Olin lukenut sentään jotain, vaikka aloinkin jo alistua siihen, etten saisi maanantaina tentistä kahta pistettä. Olin menestyksekkäästi ajanut pois kimpustani muutamat myöhäiset rantaleijonat ja kaupustelijat. Ja olin näyttänyt Tirpalle ja muille, että minulla oli ihan omakin tahto.

Tirppa haikaili koko illan päivällisellä kadonneen puhelimensa perään ja Ruska härnäsi häntä siitä, ettei hän kehdannut mennä hakemaan tai edes kysymään sitä uudelta ylkältään. Näytti siltä, ettei Tirppa tosiaankaan kehdannut, että hänenkin tekemisillään oli rajansa. Kun palasimme hotellille seniltaisesta ravintolastamme ja mietimme, vieläkö tarkenisimme istua vähän aikaa rannalla vai menisimmekö sisään yömyssyille, hän rykäisi.
- Kai mä voin käydä kysymässä, oisko mun puhelin jäänyt sinne, hän sanoi ohittaessamme tavernaa ja katosi saman tien.

Hän ei tullut hotelliin sinäkään yönä, mutta nyt en enää jaksanut tehdä siitä numeroa tai edes huolestua. Ihmettelin kyllä. Olisin ymmärtänyt, jos baarin takana olisi seissyt sievä kreikkalaistyttönen, mutta joku pullea mies? Tai jospa tällä oli sisar, joka ei myöskään saanut muuttaa kotoa, ennen kuin pääsisi naimisiin. Tirppa ilmestyi vasta seuraavana päivänä kesken brunssin, joka syötiin Ruskan ja Veeran parvekkeella, mutta hän näytti liian krapulaiselta puhuakseen.
- Kerro nyt, oliko herkkää? kysyi Ruska ja nauroi.
- Oisko mitään juotavaa? mutisi Tirppa.
- Mehua on vielä vähän, tarjosin, vaikka olin varma, että hän tarkoitti toisenlaisia juomia. Veera ojensikin hänelle kaljan ja se kelpasi.

- Nussitko sä tosiaan jonkun helleenin kanssa jotta saat ilmasen kännin? Ruska tahtoi tietää.
- Kuka tässä on nussimisesta puhunu? Tirppa kysyi tyhjennettyään puolisen tölkkiä.
- Mitä sä sitten oot puuhannu kaks viime päivää?
- Me ollaan vaan juteltu! Se on niin herkkä mies, me molemmat rakastetaan runoja! Se on kirjottanukkin runoja!
En voinut mitään sille, että purskahdin nauruun mutta Tirppa näytti loukkaantuvan vasta, kun Ruska ja Veerakin alkoivat kikattaa.
- Puhuuko se edes englantia? kysyin pyrskähdysten lomassa.
- No… vähän, Tirppa sanoi. - Ei runoihin tarvii yhteistä kieltä.

Se sai Veeran suorastaan kiekaisemaan naurusta ja hänen tuolinsa keikahti, kun hän pongahti pystyyn.
- Mun täytyy… mä pissaan housuun! hän sopersi ja juoksi sisään.
- Siinä sen näkee, mitä miesten kanssa vehtaaminen tekee naisten alapäälle! Ruska sanoi paheksuen ja silloin Tirppakin alkoi nauraa. Olin iloinen, ettei Veera voinut kuulla sitä., miten ilakoinnin sävy muuttui siinä missä kohdekin ja lakkasin itse olemasta huvittunut.

 
15. Viimeiset kiusaukset
Lähtöpäivä oli pitkä kuin syyslukukausi, vaikka meidät haettiinkin hotellilta jo aamupäivällä.
- Täydellinen aika, me oltais jouduttu luovuttamaan huoneet kumminkin kahdeltatoista, Ruska sanoi tietäväisesti.
- Ois ollu kiva syödä rauhassa vielä yks pitkä aamiainen, sanoi Veera haikeasti ja heilutti kädessään paria pussia, joihin oli kerännyt kaiken jäljelle jääneen ruoan siltä varalta, että juuttuisimme jonnekin, mistä Ruska ei saisi välipalaa, kun tarvitsisi syötävää. Minustakin se olisi ollut mukavaa, mutta olimme nukkuneet liian pitkään ehtiäksemme sellaista. Hädin tuskin olivat Ruska ja Tirppa ehtineet lähimpään pikku kauppaan: bussi ajoi jo hotellin eteen, kun he olivat vielä siellä ja Veera tarttui hädissään käsivarrestani.
- Mitä jos ne jää sinne kuikuilemaan kaiken maailman säilykkeitä eikä ehdi? hän huudahti. Minusta tuntui ihan samalta, mutta minun piti lohduttaa häntä.
- Eikä jää. Ne käy vaan kaljahyllyllä ja ostaa tupakkaa, sanoin vakuuttavasti. – Sitä paitsi ei toi bussi varmaan lähde liikkeelle, ennen kuin oikea määrä ihmisiä on sisällä.
- Mutta jos me myöhästytään koneesta sen takia?
- Ei myöhästytä. Pakkohan niiden on varautua siihen, että jossain hotellissa joku vasta herää ja rupeaa pakkaamaan, kun bussi on hakemassa, keksin ja sainkin Veeran hymyilemään hienoisesti. Hän herätti minussa suurta suojelunhalua ja pistin käsivarteni hänen hentoisten olkapäidensä ympärille.

Meitä alettiin jo hätistellä bussiin ja Veera hätääntyi uudestaan.
- Ne tulee ihan just. Mennään ottamaan meille hyvät paikat, maanittelin, ja kun samassa näimme kaksikon astuvan kaupan ovesta ulos, Veera suostui nousemaan bussiin. Siellä ei vielä ollut monta ihmistä, sillä suurin osa hotelleista oli meidän ja kaupungin välillä ja me pääsimme mahdollisimman kauas muista, takapenkille.
- Tää on ihan kuin luokkaretkellä, naurahdin, mutta Veera ei vastannut, ennen kuin Tirpan ja Ruskan päät keikkuivat kovalla kiireellä ikkunan ohi.
- Niin kai. Mun luokkaretkistä on jo aikaa.

Kaksikko kiipesi bussiin suurella tohinalla ja tuli peräpenkille myös. Saman tien bussi lähti ja matkan edetessä kävi ilmi, että eivät he mitään kaljaa olleet ostaneet vaan littupullolliset tiukkaa viinaa. Olihan sitä tietysti helpompi kuljettaa, mutta kyllä se kohosi heille päähän vähän turhan hyvin.
- Ottakaa, ottakaa, ettei mee hukkaan. Ei näitä saa viedä turvatarkastuksesta läpi, Ruska usutti ja kierrätti pulloaan Veeralle ja minullekin. Tirppa piti huolen omastaan ikkunapaikalla.
- Jos me juodaan nää niin me ei päästä turvatarkastuksesta läpi, Veera nauroi, mutta joi, kai jotta Ruskalle jäisi vähemmän juotavaa. Minä maistoin vain nimeksi.

Lentokentällä karu totuus paljastui, kun jouduimme odottamaan ja jonottamaan ja tytöillä oli hyvää aikaa tyhjentää pullonsa. Ruskaan ei näkynyt niin vaikuttavan, tai ehkä se johtui siitä, että Veera ja minäkin olimme auttaneet häntä, mutta Tirpan sai melkein taluttaa turvatarkastuksen läpi. Häntä katseltiin pitkään, mutta päästettiin hänet sentään läpi, vaikkakin virkailijat jäivät supsuttamaan keskenään. Kansainvälinen puoli oli hyvin pieni ja siellä oli vain muutama lähtöportti ja yksi tax free –myymälä, jonne Tirppa oli heti suuntaamassa.
- Täältä saa ostaa juotavaa, hän väitti, mutta silloin Ruskakin ymmärsi alkaa toppuutella.
- Et sä voi juoda enää enempää!
- Et niin, sä hädin tuskin pääsit tänne, oikeasti et pääse kohta koneeseen! Veerakin sanoi. Minua hävetti enemmän kuin olin luullut mahdolliseksi, sillä heidän äänensä olivat kovat ja humalaiset. Päätin ottaa hajurakoa ja katosin itse myymälän suojiin. Omatuntoni soimasi minua, mutta vaiensin sen. Vaikka olisi ollut miten solidaarista osallistua Tirpan päällä istumiseen, ettei hän pääsisi juomaan lisää, en halunnut jäädä kenenkään mieleen yhtenä siitä juopposakista. Rahaa minulla ei ollut enää kuin laukun sivutaskuun piilotettu viisikymppinen, vararahastoni, mutta ei minun mitään tarvinnut ostaakaan, kunhan tunkeilin ruuhkassa katsomassa tavaroita.

Yritin kuunnella vähälukuisia kuulutuksia ja vilkuilla kelloa kännykästä ja vasta, kun lähtöhetkemme alkoi lähestyä, siirryin takaisin portille. Ihmiset olivat jo kävelemässä sisään ja Veera vilkuili hurjana ympärilleen. Tirppaa ja Ruskaa ei näkynyt. Minulle tuli paha mieli, kun olin jättänyt hänet yksin.
- Sori, että mä häivyin! sanoin ja tartuin häntä käsivarresta. – Missä ne juopot on?
- Ne meni jo, Veera sanoi ja viittasi lasioviin. Sitten hän halasi minua. – Mä luulin, että sä olit hukassa!
- Voi, en mä ollu. Mä en vaan jaksanu sitä Tirppaa enää. Mä oisin tietysti voinu sanoa sulle.
- Mennään nyt pian, ennen kuin me jäädään kyydistä!

Koneelle vievässä bussissa oli vielä tilaa ja Veera ja minä juoksimme sisään, vaikkemme olleet edes ihan viimeisiä. Tirppaa ja Ruskaa ei näkynyt sielläkään. Miten kauan aikaisemmin he olivat menneet? Veera-raukka, joka oli jäänyt minua odottamaan!
- Anteeksi, sanoin uudestaan.
- Ei se mitään. Olisin mä mielelläni itsekin kadonnut, mutta en mä voinut, ennen kuin mä näin niiden pääsevän bussiin.

Ruska ja Tirppa olivat ottaneet vierekkäiset paikat niistä neljästä, jotka meille oli varattu ja huokaisin helpotuksesta. Jatkakoot siinä rauhassa bileitään. Veera antoi minun mennä ikkunapaikalle ja harkitsin esittää heti paikalla nukkuvaa. Ruska ja Tirppa kääntyivät roikkumaan selkänojiensa yli haluten tietää, missä olin ollut.
- Kaupassa vaan, sanoin toivoen masentavani heidät. – Istukaa oikein päin ja olkaa hiljaa. Te häiritsette kaikkia.
- Ai sä menit kauppaan vaikka mä en saanut, Tirppa mökötti.
- No en mä ostanut mitään. Käänny ja istu. Nuku.

Onneksi he olivatkin melkein nukkumiskunnossa. Ruska jaksoi vielä riidellä lentoemännän kanssa, joka ei halunnut antaa hänelle ruokajuomaksi mitään alkoholipitoista, mutta syötyään hän simahti. Tirppa katosi kuuluvuusalueelta jo ennen ateriaa. Minä olin ajatellut paluumatkalla käyväni tenttialueen vielä viimeisen kerran lävitse, mutta en saanut pakotettua itseäni edes esittämään sellaista. Pistin itsekin silmät kiinni ja yritin päättää, olinko ollut hauskalla lomalla vai en. Huolimatta siitä, että tänä aamuna puolet porukasta oli ollut murhanhimoon asti rasittavia, päätin, että kyllä. Kyllä kai.

Minulla oli vielä mahdollisuus muuttaa mieleni, kun pääsimme Helsinki-Vantaalle asti. Ruska ja Tirppa olivat huonotuulisia ja jäykkiä kuorsattuaan koko matkan ja Tirppa näytti, jos mahdollista, vielä kännisemmältä kuin lähtiessä. Jouduimme seuraavaan tilanteeseen, kun odotimme matkalaukkuja ja Tirppa aikoi lähteä kävelemään suoraan ulos.
- Mä menen kaljalle, hän sanoi.
- Mutta sun laukku!
- Ottakaa joku teistä se. Tai kyllä ne nostaa sen talteen, mä haen sen huomenna.
Minä tartuin häntä kauluksesta niin, että hän töksähti pysähdykseen kesken askeleen.
- Entäs kun siellä on sun tuliaisjuomat, sanoin ovelasti. Hän päätti sittenkin jäädä, tosin sain sitten takavarikoida häneltä sytkärin, kun hän tahtoi välttämättä pistää tupakaksi.

Lopulta selvisimme ulos asti ja siellä saimme aikaan oikean riidan. Tirppa mökötti kuin parivuotias uhmaikäinen paikallaan huojuen, kunnes palautin hänen sytkärinsä. Hän ei tuntunut olevan oikein tässä maailmassa ja me muut riitelimme siitä, mitä tehdä hänelle.
- Te voitte mennä samalla taksilla, Ruska määräsi.
- Mä en halua, se sammuu sinne kuitenkin ja sitä paitsi se asuu pidemmällä kuin minä! vastustin.
- Mutta me asutaan ihan eri suunnassa.
- Ottakaa se teidän lastenhuoneeseen, eihän siellä tänään ketään ole. Ei mulla oo varaa niin pitkään taksimatkaan, että voisin viedä ensin Tirpan ja sitten ajaa takaisinpäin kotiin!
- No jos se siitä on kiinni niin mä annan sulle taksirahat. Odota, Ruska sanoi ja marssi takaisin sisälle, epäilemättä automaatille. Minulta loppuivat tekosyyt. En voinut muuta kuin myöntää, että järkevin vaihtoehto oli minun viedä Tirppa kotiinsa, mikä tieto murensi puolustustani merkittävästi.

Taksikuski katsoi Tirppaa pitkään, muttei sentään kieltäytynyt ottamasta häntä kyytiin. Istutin hänet takapenkille ja menin itse eteen.
- Ensin Orioninkadulle, mä jatkan sieltä sitten, sanoin.
Tirpan talon edessä jouduin herättämään hänet ja auttamaan pois autosta. Ei toivoakaan, että voisin jättää hänet siihen. Näytti, että hän voisi lysähtää jalkakäytävälle koska tahansa.
- Kumpi matkalaukku? kuski kysyi avuliaasti.
- Se musta. Voisitko sä odottaa, että mä saan tän saatettua sisään? pyysin.
- Tietysti, hän sanoi ja meni takaisin autoon istumaan. Missä oli palveluhenkisyys, kysyn vaan. Talutin ensin Tirpan rapun ovelle ja käskin hänen kaivaa avaimet esiin sillä aikaa, kun hakisin matkalaukun kadun varresta. Hän ei tietenkään tehnyt elettäkään, joten minä sain ruveta käymään läpi hänen taskujaan ja sitten reppunsa taskuja. Se vielä puuttuisi, että Tirpan kotiavain olisi hotellihuoneemme kampauspöydän laatikossa Kreetalla. Siellä minä sen olin viimeksi nähnyt.

Löysin avaimet kuitenkin repun etutaskusta ja raahasin Tirpan sisään. Hän jäi huojumaan eteiseen siksi aikaa, kun hain matkalaukun ja äärimmäisen kiitollisena siitä, että olin selvinnyt kaikesta, heitin avaimen eteisen lipastolle ja paiskasin oven kiinni. Olin niin täynnä Tirppaa, etten ehkä haluaisi nähdäkään häntä ennen joulua, jos ikinä.

Kun palasin taksiin, mittari näytti jo neljääkymppiä, mikä oli täsmälleen sen verran kuin Ruska oli minulle antanut. Ei tällä hyvällä teolla ainakaan rikastumaan päässyt.
- Juhana Herttuan tielle, sanoin taksikuskille ja unelmoin kuumasta suihkusta ja omasta sängystäni, vaikka olikin vasta alkuilta. Puhumattakaan omasta rauhasta.

Unelmani toteutui, ketään ei ollut kotona Käpylässä, joten saatoin vain raahata matkalaukun huoneeseeni rupeamatta heti kaivamaan sieltä tuliaisia. Suihkunkin pidin mahdollisimman lyhyenä, jottei kukaan ehtisi kotiin kyselemään matkakuulumisia. Sammuin kuin saunalyhty, kun pääsin omaan ihanaan sänkyyni, olkoonkin, että lakanat eivät olleet yhtä rapeiksi tärkätyt kuin hotellin lakanat.

Heräsin kahdeksalta illalla siihen, että puhelimeni soi. En ollut uskaltanut jättää sitä sammuksiin, sillä olin ollut tietoinen siitä, että aamu saattaisi tulla hyvinkin pian enkä ollut varma, herättäisikö se minut, jos se ei ollut päällä. Siellä oli Kasimir ja tasapainottelin ilon ja harmistuksen välillä. Harmistus hävisi häpeällisesti, sillä minulla oli ollut häntä kovasti ikävä, etenkin tänään.
- Hei, kulta, vastasin hellästi.
- Joko sä olet kotona? Kaikki okei? Kasimir kysyi.
- On paitsi kauheeta väsymystä ja tenttiä huomisaamuna. Ja sitä, että mä olen melkein kipeä, kun kaipaan sua!
- Mäkin olen just tullu kaupunkiin ja mullakin on tentti huomenna mutta mitä jos tavattais?
- Mä en jaksa liikahtaakaan, sanoin oikopäätä ja huomasin heti puhuneeni ristiin. Olinhan juuri kaivannut kovasti. Kaipasin koko ajan.
- Mä tulen sinne, Kasimir ehdotti.
- Voi ei. Mulla on kolme kämppistä ja sulla vaan… vaikenin. Niin kuin sillä olisi ollut mitään väliä. – Entä sun tentti?
- Se menee niin kuin menee, siihen mun ei enää kannata kerrata. Paitsi ehkä aamulla. Saanko mä tulla sinne?
- Voi tule ihmeessä! lipsautin, ennen kuin ehdin pohtia enempää, mistä olin vain iloinen. Neuvoin Kasimiria soittamaan, kun hän olisi pihalla. Tulisin avaamaan hänelle oven.

Tuntia myöhemmin Kasimir soitti ja minä kipitin häntä vastaan. Olin käyttänyt ajan hyvin laittamalla hiukseni ja laittautumalla muutenkin ihmismäiseksi. Huone oli jäänyt melko siistiksi, kun olin lähtenyt lomalle, joten sitä ei tarvinnut ehostaa muuta kuin sängyn osalta. Olin kastellut tyynyliinan hiuksillani, joten vaihdoin sen uuteen ja vedin päiväpeiton paikoilleen. Kyllä se kelpaisi. Vaatteitakin olin vähän aikaa joutunut miettimään. Nukkumaan olin mennyt suihkun jälkeen ihan ilkosillani, mutta kun menin Kasimiria vastaan, minulla oli mukavat olohousut, joilla ei tosiaan menty rappukäytävää pidemmälle ja iso t-paita. Ajattelin, että jos kerran olimme edenneet niin pitkälle, että hän astuisi neidonkammiooni, hän oli varmasti myös valmis näkemään kotiminäni.

En säikäyttänyt häntä ainakaan kokonaan karkuun avatessani oven ja kurottaessani ulos. Hän asteli pihalla, kuin ei olisi tiennyt, mihin rappuun oli menossa ja ehkäpä hän ei muistanutkaan.
- Täällä, huikkasin. Kasimir käännähti vikkelästi ympäri ja harppoi ilahduttavan nopeasti luokseni.
- Sä olet ihanan ruskea! hän sanoi ihastuneena ja halasi minua.
- Olenko? sanoin hyvilläni. Aloin uskoa, että olin rakastunut. Kaikki fyysiset oireet sisäkaluissani, kun näin Kasimirin, viittasivat siihen.
- Kaikki täällä on lähinnä harmaita tähän aikaan vuodesta.
- Paitsi sinä. Mennään sisään, kehotin. Kämppiksistäni ainakin osa oli tullut jo kotiin, mutta en ollut ihan varma siitä, ketkä. Olin vain kuullut ulko-oven käyvän pari kertaa, mutta en ollut nähnyt ketään eikä kukaan voinut eteisen kenkäkasan perusteella ottaa selvää, kuka oli tullut ja kuka mennyt. Käskin Kasimirin jättää omansa joukon jatkoksi ja vein hänet huoneeseeni.

- Nyt tuu tänne, hän sanoi heti, kun sain oven kiinni ja polveni menivät ihanan veteliksi, kun hän veti minut syliinsä sohvalle.
- Mulla oli ikävä sua, kehräsin, kun suukoilta ehdin.
- Kerro kaikki. Oliko siellä lämmintä?
- Tietysti tähän verrattuna, mitä sä luulet?
- Komeita rantaleijonia?
- Ei yhtään, ne oli varmaan kaikki talviunilla, nauroin. – Jos sä haluat kuulla juttuja, sun pitää lakata suukottamasta mua. Ei mulla ole kuin yks suu.
- Mä voin suukottaa muualle, Kasimir lupasi ja kokeili kaulaani.
- Ei meille tapahtunut mitään kummempaa, sanoin. – Mä olen vaan ihan poikki. Mun on varmaan pakko päästä pitkäkseni.
- Toi oli varmaan ehdotus, Kasimir totesi ja siirryimme sänkyni päälle halailemaan. Olin hyvin onnellinen ja työnsin alle kahdentoista tunnin päässä kummittelevan tentin pois mielestäni.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   5.9.15 20:27:48

Oletko juhlimassa? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.9.15 20:47:06

Ei kun olin lenkillä :)
----------------------
16. Syksyn harmaus
Kasimir lähti kuin varas yössä aamuvarhaisella, heti, kun bussit alkoivat kulkea. Se oli masentavaa. Olisin voinut ihan hyvin loikoilla hänen kanssaan sängyssä vaikka koko päivän, mutta nyt jouduin nousemaan itsekin. Minuutti minuutilta lähestyvä tentti stressasi ja toisaalta pelkäsin nukahtavani uudestaan ja myöhästyväni. Parin tunnin kertaus olisi voinut olla pelkästään iloinen ajatus, mutta ei se ollut. Tuijotin kirjaa ja muistiinpanoja, jotka olivat viettäneet virkistävän loman Kreikassa nekin, ja liu’uin pikku hiljaa paniikkiin. Minun olisi pitänyt lukea koko edellinen viikko aamusta iltaan, kuten korssitoverini epäilemättä olivat tehneet, nyt olin tuomittu epäonnistumaan. Pukeuduin ja kerettiläinen ajatus pälkähti päähäni. Entä jos en menisi koko tenttiin?

Se tuntui hetken ajan maailman parhaalta idealta. Voisin mennä takaisin sänkyyn sen sijaan, että matkustaisin halki kaupungin nöyryyttämään itseäni. Voisin tehdä mitä haluaisin – esimerkiksi purkaa matkalaukkuni ja käydä katsomassa, olisiko pesutuvassa vapaata, että saisin vaatteeni pestyä ennen viikonloppua. Tai voisin vain laiskotella, olihan minulla yllättävän rankka viikko takanani. Sanoisin, että olin sairastunut.

Järjen ääni puuttui peliin ja huomautti, että ellei minua vaivaisi aivokuume tai murtunut selkäranka, menisin kyllä tenttiin. Kuka tahansa lääketieteen opiskelija menisi joten en minäkään voinut luistaa. Ehkä voisin tentin jälkeen luistaa iltapäivän luennoilta, tuumin ja se tuntui palkinnolta, joten lähdin liikkeelle ja olin koululla hyvissä ajoin valmiina koetukseen.

Luin kysymykset ja ensimmäiset pari minuuttia ajattelin, että voisin selvitä. Sitten ymmärsin, ettei minulla ollut useimmista vastauksista kuin korkeintaan hämärä aavistus. Yritin silti, mutta tuntui vähän kuin olisi kirjoittanut sisällysluetteloa, kun oli pyydetty kirjoittamaan romaani. Se oli kammottavimpia aamupäiviä elämässäni. Moitin itseäni siitä, että olin lähtenyt lomalle ja vielä enemmän siitä, että olin siellä käyttänyt aikani ennemmin kaljan lipittelyyn ja elämän kolauksien analysointiin tyttöjen kanssa kuin lukemiseen. Tämä oli tärkeä tentti. Tietysti siitä olisi uusinta jossain kohden, mutta ilman hyväksyttyä arvosanaa tästä en pääsisi seuraaville kursseille. Pahimmassa tapauksessa olin vaihtanut viikon loman ylimääräiseen opiskeluvuoteen.

Sen tajuamisen jälkeen en halunnut mitään muuta kuin päästä mahdollisimman pian pois kampukselta. Suorastaan juoksin pois, vaikka iltapäiväksi olisi vielä ollut luentoja ja muuta ohjelmaa. Minua pelotti se, miten peloissani olin ja soitin Dannille. Tukeni ja turvani, melkein kaksoissiskoni.
- Hei, sä olet elossa! Eilenkö sä tulit? Mä en uskaltanu soittaa, kun en tiennyt, mihin aikaan sä tulet, mutta olisit sä kyllä voinu soittaa mulle! hän vastasi melkein henkeä vetämättä. – Onko sulla tuliaisia?
- On, mutta ne on vielä matkalaukussa, sanoin ja tunsin jo oloni paremmaksi. – Onko sulla aikaa tavata?
- Ihan varmasti on! Nytkö? Eikö sulla ole luentoja?
- Ei, meillä oli tänään vaan tentti aamupäivällä, valehtelin.
- No sitten mäkin skippaan iltapäivän.
- Älä ihmeessä, huudahdin. Pelästyin, että houkuttelisin Danninkin tälle luisuvalle polulle, jolla tunsin itse olevani.
- Hei, ei haittaa yhtään. Mä saan muistiinpanot kumminkin joltain. Missä nähdään?

Keskustelimme vähän aikaa ja päätimme tavata Dannin luona. Minä olin kuolemaisillani nälkään, sillä en ollut syönyt lentokoneaterian jälkeen muuta kuin näkkileipää ja vettä, en omistanut muuta. Kasimir oli illalla ehdottanut, että kävisimme vaikka nakkikioskilla, mutta olin mieluummin pysynyt sängyssä hänen kanssaan. Danni taas sanoi tuoneensa edellispäivänä Mustaojalta niin paljon ruokaa, että siitä riittäisi minullekin.
- Jos mä haen sun tuliaiset joku toinen kerta, ehdotin.
- Sopii, kyllä mä jaksan odottaa. Nähdään siellä.

Sain vatsani täyteen, mutta muuten iltapäivästä ei tullut ihan niin terapeuttista kuin olisin toivonut. Puhuin suuni kuivaksi kertoen kaikesta, mitä Kreetalla oli tapahtunut ja Danni pyöritteli silmiään ja nauroi Tirpan ja muiden edesottamuksille ja minulle, joka edelleen jaksoin vähän tuohtua niistä. Kerroin myös Juhanasta ja Jennistä, jotka olin tavannut lähtöä edeltävänä iltana ihan tässä oven edessä ja sille Danni nauroi vielä enemmän.
- Toivottavasti se tipu jättää sen!
- Todennäkösemmin se pitää mua katkerana akkana ja rakastaa Juhanaa kahta kauheammin, mutisin.
- No siinä tapauksessa mä varmasti näen sen, kun se menee avoppilaan ja voin valistaa sitä.
- Äh, miksi kiusata niitä. Kai se huomaa itsekin jossain vaiheessa, ja ellei huomaa niin sitä parempi niille.

Minä en mitenkään saanut kerrottua Dannille, että pelkäsin mokanneeni tentissäni pahan kerran. Sen sinänsä olisi vielä voinut kertoakin, hän olisi vain nauranut sillekin ja puhaltanut ahdistukseni pois. Mutta en voinut kertoa, että tämä oli ollut syksyn päätentti, joka merkitsi enemmän kuin uskalsin ajatellakaan juuri nyt. En olisi kestänyt, jos hän olisi tajunnut sen merkityksen ja säikähtänyt puolestani hänkin. Onneksi Danni vaihtoi puheenaihetta.
- Mitäs Kasimirille kuuluu?
- Hyvää, sanoin ja pieni hymy levisi väkisin kasvoilleni.
- A-haa! Sille sä ilmottaudut heti tultuasi mutta mulle et!
- Mistä sä sen tiedät?
- Siitä, että mä näin sen perjantaina ja se kysyi, onko susta kuulunu mitään vai onko joku Jorgos vietelly sut.
- Se oli mun luona yötä, tunnustin ja Danni meni vakavan näköiseksi.
- Apua. Toi rupee kuulostamaan vakavalta.
- Miten niin? Kai mä nyt saan naida napsuttaa ketä haluan?
- Naida napsuttaa? Herra jumala, harrastatteko te semmosta?
- Danni hei, älä oo hölmö.
- No mä ajattelin… sunhan piti mennä naimisiin neitsyenä.
- No se ei enää onnistu, sanoin kuivasti.
- Mutta silti. Aikamoinen muutos. Ensin ikineitsyt, sitten kiireellä nyrkin ja hellan väliin ja nyt sä kuulostat hurjemmalta kuin minä.

Mutta enhän minä ollut mitenkään hurja. Dannia oli vain hauska välillä vähän ravistaa. Kasimirista puhuminen sai minut taas vaan kaipaamaan häntä, ja kun lähdin Dannilta, soitin hänelle. Olihan se kovin pikaista, kun olimme vasta aamulla nähneet, mutta ei tässä nyt niin kiveen ollut hakattu, että saisimme tavata korkeintaan viikon välein.

Kasimir kuitenkin kuulosti ikävän yllättyneeltä.
- Dämn, mä oon ehtiny sopia muuta.
- Ei se mitään, sanoin niin kiireesti kuin pystyin. En halunnut hänen ajattelevan, että roikuin hänessä, enkä todellakaan kysynyt että mitä muuta. – Soitellaan joskus myöhemmin taas.
- Niin tehdään. Sä oot paras, Kasimir sanoi ja kuvittelin kiintymystä hänen ääneensä. Eipä se paljon lohduttanut, kun olisin halunnut haleja. Menin kotiin ja potkaisin matkalaukkuni syrjemmälle, minun ei tehnyt mieli vieläkään purkaa sitä. Omatunto soimasi minua lintsatusta iltapäivästä ja heittäydyin sängylleni. Ajattelin lukea sen, mitä muut olivat todennäköisesti kuunnelleet luennoilla tänään, mutta jotenkin nukkuminen tuntui houkuttelevammalta. Taisi olla univelkaa loman jäljiltä.

Samaa väsymystä tuntui riittävän koko viikoksi. Kävin luennoilla mutta haluttomasti ja muistamatta niistä juuri mitään ja niiden jälkeen kiiruhdin kotiin ottamaan päiväunet ennen iltatoimia ja yöunia. Ehkä Suomen pimeys oli minulle liian shokeeraavaa etelän auringon jälkeen. Olisin halunnut vain käpertyä peiton alle ja herätä vasta huhtikuussa. En vastannut edes puhelimeeni vaan se oli äänettömällä päiväkausia. Tarkistin vain välillä, oliko joku tärkeän näköinen yrittänyt tavoitella minua ja lähettelin anteeksipyyteleviä tekstareita Tirpalle ja Veeralle ja Annille väittäen, että minulla oli kova kiire. Lopulta Anni lähetti minulle äkeän viestin, jossa muun muassa lupasi sanoa ystävyytemme irti, joten minun oli pakko soittaa hänelle.

- Mitä sulla oikeen on meneillään? Jos sulla on joku uus mies niin mä haluan nähdä, millanen tyyppi estää sua soittamasta parhaalle ystävällesi kahteen viikkoon, hän pauhasi.
- Mä olin Kreikassa, muistutin.
- Niin, mä tiedän, mutta kai sä olet sieltä tullut jo aikoja sitten.
- No tällä viikolla on ollu koulukiireitä. Anteeksi.
- Luulis, että jossain välissä ois irronnu muutama minuutti soittaa mullekin, Anni sanoi, mutta alkoi kuulostaa leppyneeltä.
- Joo. Mitä sulle kuuluu?
- Kaikenlaista ja niin varmaan sullekin. Oletko sä lähdössä huomenna Mustaojalle vai mahtaisitko sä malttaa suoda mulle vähän aikaa ihan face to face?
- En mä ollut vielä ajatellu… voi, onko huomenna tosiaan perjantai? tajusin.
- On. Tosiaan.

Huomasin, ettei ajatus Mustaojasta huvittanut minua suurestikaan.
- Mun pitää kai mennä pyykkeineni sinne, mutta mä voin mennä vasta myöhemmin, lupasin. Ehkä Anni onnistuisi piristämään minua. Oma rakas sänkyni oli käynyt viikon mittaan niin tutuksi, että ajatus perjantai-illastakin siinä sai minut kauhun valtaan. – Mitä sulla on mielessä?
- No tallilla pitäis käydä. Talleilla. Mutta sitten vois mennä vaikka jonnekin vähän ulos?
- Talleilla? tartuin monikkoon.
- Mä menen katsomaan yhtä tallipaikkaa. Tulisitko sä mukaan?
- Ehdottomasti tulen! ilmoitin painokkaasti ja yritin kysellä lisää, mutta Anni ei suostunut kertomaan.
- Huomenna näet sitten.
- Siehän sikapossu oot!
- Mä oisin mielelläni jutellut sun kanssa aiheesta alkuviikolla, mutta sillon ei herunu konsultaatiota. Moneltako sä oot huomenna kotona? Mä voin tulla hakemaan sut. Mun pitäis olla siellä uudessa paikassa viideltä, onnistuuko jos mä haen sut puolelta?
- Onnistuu, huokaisin. Niin Annin tapaista haluta maksaa potut pottuina.

Joka tapauksessa Annin kanssa puhuminen piristi minua ja odotin innokkaana perjantai-iltaa. Yritin keksiä, mistä Anni oli menossa katsomaan tallipaikkaa niin, että sinne ehtisi puolessa tunnissa iltapäiväruuhkassa, enkä keksinyt oikein muuta kuin Tuomarinkylän. Ajatus oli kutkuttava. Minä olin käynyt siellä vain kisoissa, mutta tiesin, että siellä oli useampi maneesi, valaistuja ratsastuskenttiä ja jopa valaistuja maastoreittejä. Se olisi taivas Annan ja Arvin takapihan jälkeen!

Sinne me todellakin ajoimme.
- Miten sä onnistuit saamaan täältä paikan? kysyin, kun Anni pujotteli tallien ja maneesien välistä ja mietti ääneen, missä hänen treffinsä olisivat.
- Mä olen ollu jonossa jo pitkään, hän paljasti.
- Mitäh? Etkä oo mitään sanonu? Mä oon ihan turhaan mäkättäny sulle aiheesta!
- Niin ootkin!
- No oisit sanonu!
- En kun mä vaan odotin tätä hetkeä ja tota ilmettä sun naamalla. Tää kruunaa kaiken, Anni nauroi ja minä tönäisin häntä olkapäähän. Onneksi hän oli jo pysäyttänyt auton.
- Mun täytyy soittaa ja kysyä, missä mun yhteyshenkilö on, hän sanoi.

Tällaisena pimeänä, syksyisenä iltana paikka näytti paratiisilta. Ei ollut vielä niin kylmä, ettei tallien ovia olisi voinut pitää auki ja niistä ja ikkunoista keilautui kutsuvan näköistä valoa ulos. Tosin hiekkaiset tiet ja putkitarhatkin oli valaistu. Seurasin Annia sisään yhteen tallirakennuksista, missä hän sanoi käsipäivää keski-ikäiselle naisihmiselle. Minulle selvisi pian, että Anni oli tullut enemmänkin kuin katsomaan tallipaikkaa; hän oli tullut allekirjoittamaan vuokrasopimuksen. Siihen ei minua tarvittu, joten annoin heidän vetäytyä yhdistetyn kahvi- ja pukuhuoneen tapaiseen ja katselin itse tallia. Se oli pitkä käytävä, joka jatkui niin oikealle kuin vasemmalle ja kummassakin suunnassa oli ainakin tusina karsinoita, ehkä enemmänkin. Melkein kaikissa oli asukas sisällä ja nekin, jotka olivat tyhjiä, olivat selvästi asuttuja. Ihmisiä siellä ei ollut kuin pari nuorta tyttöä toisessa päässä tallia. Minun ikäisiäni, ei mitään ihan teinejä. Olin jotenkin kauhean innoissani siitä, että Kodiak muuttaisi tänne. Sen nykyinen tallikin oli omalla tavallaan ihana, mutta siellä oli aina yksin, ellemme sitten menneet Annin kanssa yhdessä.

Kun Anni oli hoitanut sopimusmuodollisuudet, saimme pikaisen kierroksen tallissa ja tallin lähistöllä. Kodiak saisi perimmäisen karsinan. Lähin maneesi oli ratsastuskoulujen käytössä, mutta toinen yksityisratsukoiden, paitsi kisapäivinä. Eri maksusta tosin. Eri maksusta sai myös ylimääräisiä loimituspalveluja ja kaikenlaista muuta pientä kivaa, josta en ollut ikinä kuvitellutkaan, että voitaisiin laskuttaa. Mutta ei tässä oltu minun pussillani. Jos Anni oli saanut isänsä nielemään tuon kaiken, asia ei kiinnostanut minua sen enempää. Näytettyään meille tarhat nainen poistui vedoten muihin kiireisiin ja me jäimme kahden.
- Mitäs sanot? Anni kysyi ja levitti kätensä kuin esitellen kaiken omanaan.
- Täällä on jotenkin ammattimainen fiilis. Täälä on varmaan helppo päästä mukaan johonkin valmennusryhmään, arvelin.
- Niin mäkin luulisin. Ja miten lähellä tää on! Mutta tuutko sä mun kanssa kurkkaamaan Kodiakia? Mä en aio ratsastaa – jotenkin tän jälkeen ei vaan tahdo rämpiä pimeydessä Kopseen kentälle, mutta kävisin mä sen harjaamassa.
- Tuun tietysti, lupasin iloisena siitä, että Anni oli pukenut sanoiksi täsmälleen saman kuin mitä minä ajattelin. Tämän jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa hevosen liikutus siellä, missä se nyt oli.
- Ja sitten voitais mennä jonnekin vaikka syömään jotain ja juomaan pari siideriä. Ja juttelemaan kunnolla.
- Johonkin halpaan paikkaan, toivoin.
- Vaikka mäkkäriin ja sen jälkeen pussikaljaa, Anni nauroi.

 
17. Mahdoton Marion
Ilta Annin kanssa oli piristävä ja käynti Mustaojalla sen jälkeen lohdullinen, vaikka pelkäsinkin siellä koko ajan sydän syrjällään, että Jessi tai Vesku kysyisi jotain tentistäni tai opiskelustani. He eivät kysyneet, mikä tuntui oikeastaan vielä pahemmalta. Ajattelin, miten he luottivat siihen, että pärjäisin ja huolehtisin luvuistani ja olivat ihan väärässä.

Kun se kovan onnen tentti sitten palautettiin, toivoin vieläkin sokeasti, että jollain taikatempulla vastaukseni olisivatkin muuttuneet oikeiksi ja täydellisiksi. Niin ei ollut käynyt. Muutamilla hajapisteillä ei saanut hyväksyttyä ja vetäydyin sivuun Esmen ja muiden riemuitessa omista onnistumisistaan. Teeskentelin, että minun piti soittaa kiireellisiä puheluita ja katselin käytävän ikkunasta ulos räpytellen kyyneleitä pois. Näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt ehkä tirauttaa pienet itkut, puhdistaa mieleni ja nostaa pää pystyyn. En varmasti ollut ensimmäinen ja ainoa tentissä epäonnistunut opiskelija. Kuulin, etten ollut edes ainoa kurssillani, mutta jotenkin en päässyt eroon siitä tunteesta, että olin onneton tunari väärässä paikassa. Etten tulisi ikinä lukemaan valmiiksi asti, että minut naurettaisiin pian ulos ihan niin kuin Juhana oli ennustanut.

Ilmoittauduin sentään uusintatenttiin, mutta siinä vaiheessa minulla oli jo lukusuunnitelma täysin sekaisin. Olisi muitakin tenttejä ja tehtäviä, joihin piti venyttää aikaa. Minusta alkoi tuntua mahdottomalta selvitä niistä kaikista ja pahinta oli, ettei kukaan ollut sanomassa, että olin idiootti. Se johtui siitä, etten ollut kertonut kenellekään, miten huonosti minulla meni. Miten olisin voinut julistautua luuseriksi? Kasimirilla meni ilmeisen loistavasti, joten hänelle oli täysin mahdotonta uskoutua. Annillakin pyyhki kohtuullisesti. Danni taas ei näyttänyt välittävän siitä, miten pärjäsi, mutta onnistui silti keräämään opintopisteitä. Tiesin sen, sillä olin hänen luonaan käydessäni selaillut hänen papereitaan.

Minä olin mustassa aukossa ja olin siellä yksin.

Tirpan toilailut Kreetalla eivät olleet vielä haihtuneet mielestäni eikä minua juurikaan huvittanut, kun kuulin, että hän oli sen jälkeen, kun olin vienyt hänet kotiin, kompuroinut ja saanut ammottavan haavan ohimoonsa eteisen lipaston kulmasta. Veera siitä oli minulle kertonut, kun olin käynyt moikkaamassa häntä töissä. Onneksi oli Veera, hän oli lohdullista seuraa. Hänellä tuntui olevan niin paljon omia suruja, ettei hän jaksanut urkkia minun huoliani vaan saatoin summata ne vain koulujutuiksi ja jättää sikseen. Kävin hänen luonaan muutaman kerran istumassa iltaa, kun Ruska oli töissä, mutta toisella kertaa Ruskakin ehti kotiin, ennen kuin lähdin. Hän innostui näkemisestäni ja esitti, että halusi pitää muisteluillan, jossa tekisimme kreikkalaista ruokaa ja katselisimme lomakuvia.
- Mä lähden viikonlopuksi kotiin, sanoin.
- No et lähde. Perjantaina täällä, sä voit mennä sitten lauantaina. Tuo retsinaa.

Arvelin olevan helpompaa suostua heti kuin väittää ensin vastaan ja suostua sitten ja sitä paitsi pidin ideasta. Lomasta tuntui olevan paljon enemmän aikaa kuin ne kolmisen viikkoa, jotka siitä todellisuudessa oli. Aika oli vaan tuntunut niin pitkältä, loppumattomalta. Minulla oli ikävä lämpöön ja aurinkoon ja siihen huolettomaan, luottavaiseen mielentilaan, josta ei ollut sen jälkeen kuulunut kuiskaustakaan.
- Selvä. Mä käyn ensin hoitamassa kaverin hevosen koulun jälkeen, se on ekskursiolla, mutta enköhän mä ehdi tänne ennen yhdeksää, lupasin laskettuani vähän aikaa aikatauluja.
- Hienoa! Hei, tiedätkö sä, miltä näyttää munakoiso? Jos me tehtäis moussakaa.
- Se on musta. Kato netistä, naurahdin ja päätin muistaa syödä tukevasti ennen tänne tuloani.

Kodiak muuttaisi Tuomarinkylään vasta joulukuun alussa, joten Anni oli toistaiseksi pistänyt vuokraajan etsimisen jäihin. Hän sanoi, että muuton jälkeen sellaisia olisi jonossa, ei hän halunnut säikäyttää heitä etukäteen järjestämällä koeratsastusta nykyisessä paikassa. Minua hän ei ollut pyytänyt apuun lomani jälkeen kuin pari hassua kertaa ja olin ollut ymmärtävinäni, ettei hän itsekään ratsastanut kovin tarmokkaasti. Mikäs siinä, tämä rospuuttoaika jos mikä oli hyvä aika löysäillä. Tähän aikaan vuodesta ei Mustaojankaan hevosia juuri ratsastettu kuin sen verran, etteivät ne unohtaneet ammattiaan. Nyt Anni oli kuitenkin pyytänyt minua käymään. Hän oli lähtenyt jo torstaina kohti Tukholmaa ja palaisi vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli väittänyt, että se olisi tiukkaa opiskelua, mutta oli kuulostanut sen verran innostuneelta, että ehkä ei. Olivathan laivamatkat ainakin muuta kuin opintoja, arvelin. Joka tapauksessa olin luvannut käydä tallilla perjantaina, lauantain Kodiak saisi olla omissa oloissaan.

Perjantai-iltapäivä alkoi tuntua sen verran pitkältä ja ahdistavalta, että karkasin ennen viimeistä kahden tunnin luentoa. Epäinhimillistä oli järjestääkään sellaisia perjantaina alkaen kello neljätoista ja onneksi se joku, joka oli laatinut lukujärjestyksemme, oli myös ymmärtänyt, että ajankohta karsisi osallistujia väistämättä. Niinpä viikon ehdottomasti huonoimman paikan oli saanut kurssi, jonka saattoi lukea kirjastakin.

Siltikään en ihan kevein mielin ajanut ajoissa Kodiakin luo. Se keveni kyllä mitä kauemmas pääsin
Meilahdesta, mutta vielä minua kaiversi ajatus, että minun ei olisi pitänyt luovuttaa.
- Luuseri, mutisin ja päätin olla vaihteeksi jotain muuta. Lakkaisin ainakin pariksi tunniksi luimistelemasta kuin piiskattu koira ja menisin Kodiakin kanssa pystypäin Kopseen kentälle. Siellä ei ehkä tapahtuisi mitään, mikä tietysti olisi masentavaa sinänsä, mutta saisinpahan ainakin ratsastettua kunnolla.

Tallin tienoo oli tosiaan hiljainen. Yhdellä silmäyksellä näin, että jäljellä olevat hevoset olivat lähimmissä tarhoissa, Arskan Charmi ja vanhukset Muzza ja Banya, Irpon Dakota ja Rosan Marion. Enempää niitä ei enää ollut. Yritin ajatella, että se oli iloinen asia. Vähemmän hevosia, menisi vähemmän heinää ja turvetta.

Kodiak oli jäkkipäisellä tuulella, kuin olisi moittinut minua, kun tulin kiusaamaan sitä kesken loman, joten otin tavoitteekseni vain saada sen tekemään töitä edes kymmenen minuuttia kunnolla. Turha sitä olisi kauheasti höykyttää, kun sillä huomenna olisi vapaata ja epäilemättä sunnuntainakin kevyt päivä, jos Anni ottaisi ilon irti elämästä laivalla. Puolisen tuntia siihen meni ja kuten tavallista, minulla alkoi olla aika hyvä olo. Oli vielä jotakin, jossa olin pätevä.

Kävelin hyvät, pitkät loppukäynnit, kun nyt kerran olin rohkaissut mieleni ja tullut tänne asti ja niinpä olin paikalla vielä, kun Arska maleksi tallille. Hänellä oli ratsastushousut mutta mustat Kontio-saappaat, joten arvelin, ettei hän ollut tullut ratsastamaan. Huikkasin hänelle iloisesti, mutta hän heilautti varsin vaisusti kättään vastaan.
- Sä olet tullu taas käymään, hän sanoi.
- Joo, pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu?
- Ei mitään hyvää missään suhteessa, hän murahti vastaukseksi. – Sulle?
- Vähän samoissa mennään, myönsin. – Tiesithän sä jo, että Kodiak vaihtaa tallia piakkoin? Me ei sitten enää käydä täällä.
- Ei täällä käy muutkaan. Haluatko sä ratsastaa toisenkin hevosen?
- Ai? kysyin yllättyneenä. – Charmin?
- Ei kun ton Rosan tamman. Sitä tulee joku ostaja katsomaan illalla ja sitä tarttis vähän väsyttää.
- Eikö se ole huijausta? huudahdin.
- No ei. Se on vaan seissy neljä päivää ja yhtä lailla ois huijausta pistää joku ostaja kylmiltään sen selkään. Mä tulin hoitamaan sen homman, kun Rosa ei oo vielä käynytkään hevosen selässä Roopen jälkeen, mutta suoraan sanoen mua ei huvita yhtään, Arska puuskahti ja ryhdistäytyi saman tien. – Vai onko sulla kiire?

Arska oli aina niin huomaavainen.
- Mulla on illalla menoa, mutta ei mulla vielä oo kiire. Mä lintsasin koulusta, tunnustin avomielisyyden puuskassa.
- Ai, mitenkäs sä nyt niin?
- Tylsää… perjantai. Ja mun piti tulla tänne. Ja… no, siellä ei mene kauhean hyvin.
- Liikaa töitä? Arska kysyi myötätuntoisesti.
- Niin… tai ei oikeastaan. Mä toivon, että voisin peruuttaa pari kuukautta, sanoin äkeästi ja hyppäsin alas Kodin satulasta. – Mä olen alottanu väärin. Jos mä olisin tajunnu, miten paljon ja millä tavalla mun tarvitsee lukea, musta ei nyt tuntuisi, että mä oon tyhjän päällä.
- No etkö sä voi? Vähän niin kuin jäädä luokalle?
- En, sanoin vielä äkäisemmin, vaikka ajatus oli houkutteleva. Mitä kaikki siitä sanoisivat, etenkin Jessi ja Vesku? Sitä paitsi ei sellaista voinut tehdä muutenkaan. – Mutta joo. Mä voin kyllä ratsastaa Rosan hevosen. On mulla aikaa.
- Kiitos! Arska sanoi hartaasti ja lupasi, että laittaisi Marionin kuntoon sillä aikaa, kun veisin Kodiakin pois.

Palasin puolessa tunnissa ja ratsuni oli valmiina. Marion oli iso tamma, kimo, joka oli vielä harmaa mutta vaalenemaan päin. Se ei ollut ollut kovinkaan hyvä tuntiratsu, siihen hommaan siinä oli ihan liikaa ytyä, mutta oli Kopseessa ollut joitakin oppilaita, jotka sillä pystyivät ratsastamaan. ”Oli ollut” oli selkeästikin avainsana.
- Mitä sitten, jos Rosa saa tän myytyä? kysyin lyhentäessäni jalustinhihnoja.
- Sitten me saadaan kunniallinen loppu, pystytään maksamaan heinälasku, turvelasku ja kengittäjälle ja eläinlääkärille.

Miten lohduttomalta se kuulostikaan! Arskan ääni oli kuitenkin pelkästään toteava. Minun kouluhuoleni haalistuivat pikkuisen vähemmän tärkeiksi ja unohtuivat kokonaan, kun aloin tunnustella, millainen hevonen minulla nyt oli allani. Itsetietoinen oli ensimmäinen sana. Tamma oli toinen. Sillä oli selkeästi menohaluja ja se otti nokkiinsa, kun yritin kahlita niitä ryntäilemättömään raviin, taipumiseen ja asettumiseen. Se potkiskeli ilmaa ja luimisteli. Kerran se pysähtyi ja alkoi hitaasti köyristää selkäänsä, selvästi aikomuksenaan räjähtää pukkiin, joka sinkoaisi minut maata kiertävälle radalla. Sain sen muuttamaan mielensä kaivamalla kantapääni salamannnopeasti sen kylkiin, niin syvälle, että jos minulla olisi ollut kannukset, olisin saanut aikaan rumaa jälkeä.
- Anna sen vaan mennä, Arska ehdotti, mutta pudistin päätäni. Hevosta olisi yhtä hyvin voinut juoksuttaa tai vaikka irtohypyttää, jos oli tarkoitus saada se vain fyysisesti väsyneeksi. Tosin siitäkään ei välttämättä olisi ollut apua. Epäilin, että Marion oli hevosia, jotka vaain kuumenisivat moisista yrityksistä.

Niinpä ratsastin sitä kuin olisin ratsastanut Kodiakia, joka oli kurittomalla tuulella ja sain sen lopulta tuntumaan aika hyvältä.
- Alkaako riittää? huusin Arskalle, joka oli seissyt aidan takana kaiken aikaa.
- Alkaa! Kiitos! hän huusi takaisin ja Marion sai hyvän tekosyyn käyttää viimeisen temppunsa: nyt se pukitti nopeammin niin, etten ehtinyt varautua ja heitti minut ilmaan. Tipahdin ensin satulan eteen mutta seuraava pukki tipautti minut maahan asti.
- Hemmetin hemmetti! jupisin, sillä ohjat liukuivat käsistäni ja hevonen karkasi luotani. Tosin näin, että Arska sai sen heti kiinni. Se ei ollut mitenkään villiintynyt, se oli vain tahtonut esittää kannanottonsa.
- Oletko sä kunnossa?
- Olen, vastasin liikauttaen vuorollaan kaikkia raajojani. Kipu tuntui vasta, kun aloin nousta ylös, se oli selässäni. Ei mikään tappokipu, mutta melko ilkeä. Pääsin kuitenkin seisomaan, joskin suoristautuminen vei vähän aikaa.
- Satutit sittenkin? Arska kysyi taluttaen Marionin luokseni.
- Vähän vihloo. Voitko sä jäähdytellä sen? Musta tuntuu, etten mä pääse tonne ylös enää.
- Voin tietysti, ja kiitos avusta ja toivottavasti sä oot kunnossa.
- Enköhän, sanoin, sillä alkoi tuntua jo paremmalta. – Mä taidan tästä lähteä ajamaan kotiin. Nähdään taas.

Pääsin autoon eikä ajaminen tuntunut mitenkään pahalta. Kotona vihlaisi melko lailla, kun vääntäydyin pois ratin takaa, mutta pari panadolia ja lämmin suihku saivat minut päättelemään, ettei siellä ollut mitään kummempaa ja pääsin ihan hyvin matkaan kohti Espoota. Kun olin päässyt raitiovaunuun asti, Tirppa soitti.
- Lähdetkö sä autolla? hän kysyi suorasukaisesti.
- En. Mulla on kaks pulloa viiniä mukana ja mä aion juoda niistä ainakin osan, sanoin töykeästi. Minusta oli alkanut tuntua, että Tirppa käytti minua ja etenkin Dannin ja minun autoa hyväkseen. Koska hän oli edes tarjoutunut maksamaan bensoja pyydettyään kyytiä? Kerran, kun hänellä oli ollut palkkapäivä. Tosin silloin hän oli ollut se sama ylitsevuotavaisen antelias Tirppa kuin se, jonka kanssa olin alkusyksyllä käynyt Stockalla: hän oli ostanut minulle myös viinipullon ja purkillisen oliiveja.
- Oletko sä nyt varma, että sulla on varaa tähän? Eikö sun kannattais ennemmin pistää säästöön ja käyttää myöhemmin tässä kuussa vaikka seutulippuihin? olin kysynyt sarkastisesti ja hän oli taputtanut minua poskelle ja sanonut, että huolehdin ihan turhasta.

Nyt hän ei sanonut mitään vitsikästä, mutta kysyi, missä olin ja pyysi minua odottamaan häntä Pasilassa, jotta voisimme mennä samalla junalla. Huokaisin ja suostuin, vaikkakaan en tiennyt miksi. Olin vähän ärsyyntynyt, vähän tuskissani eikä minulla ollut suurtakaan halua lörpötellä Tirpan kanssa koko junamatkaa. Mutta enhän minä voinut sellaista hänelle päin naamaa sanoa, joten menin sitten hampurilaiselle. Olin unohtanut, ettei Ruska ollut vielä viikolla tunnistanut munakoisoa. Ehkä hän olikin onnistunut metsästämään vaikka avokadoja ja yrittäisi syöttää meille niitä uunissa paistettuina.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   6.9.15 20:31:53

Tarviiko joka päivä pyytää? ;P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.9.15 20:34:55

En muistanu ennen kuin lähdin lenkille :D
-----------------------
18. Potilaana
Emännät olivat luopuneet ajatuksesta tehdä kreikkalaista ruokaa ja pitäytyneet pizzassa, joka oli rakennettu valmiiden, pakastealtaasta saatavien pohjien päälle. Se oli hyvä vaihtoehto ja niin olut kuin retsinakin maistuivat hyvältä sen kanssa. Fetasalaattia ja tsatzikia oli myös ja Ruska oli tulostanut osan kuvista, jotka Veera oli ottanut heidän kamerallaan.
- Nää on kyllä kaikki vähän vinoja tai tärähtäneitä, hän nauroi selaillessaan printtejä.
- Ite oot vino ja tärähtänyt! antoi Veera kerrankin takaisin ja kuulosti loukkaantuneelta. – Olisit sitten itse ottanu kuvia!
- Miten mä otan kuvia, mähän olen puolisokea! Ruska huusi vastaan ja minä nappasin häneltä koko läjän.
- Näissä ei oo mitään vikaa paitsi että printteri on tehny näihin viivoja, sanoin vihaisesti.

Enempää emme kuitenkaan torailleet sinä iltana, siis mitenkään vakavasti. Minä annoin Ruskan tyhjentää kamerani ja kännykkäni niistä kuvista, joita minä olin näpsinyt ja katselimme niitä tietokoneelta maistellen samalla kreikkalaista konjakkia.
- Sä olet jäykkä kuin seipään nielly, Tirppa sanoi minulle, kun istuin sängyn laidalla. Tirppa itse ja Veera köllivät sängyllä.
- Älä töni, mun selkä on kipee, älähdin.
- Miksi? Mitä sä oot tehny?
- Tipahdin hevosen selästä, huokaisin.
- Lisää viinaa, sillä se tokenee, tuumasi Ruska kliksutellen tietokonetta. – Veera, kaada Alissalle lisää.

Sillä se tosiaan tokeni. Sekä huonotuulisuuteni että selkäkipuni vajusi samaa tahtia kuin juoma lasissani ja yöllä menin rauhallisesti ja tyytyväisenä nukkumaan Veeran pikku tyttären sänkyyn. Aamulla en päässyt siitä ylös. Kirjaimellisesti en päässyt. Yritin kääntyä ja tunsin selässäni jotain puukon vihlaisuun verrattavaa, enkä enää tiennyt, oliko hiki otsallani tuskanhikeä vai krapulaa. Tirppa nukkui toisessa sängyssä vastakkaisella seinällä ja heräsi kai ähkimiseeni, sillä äkkiä hän nousi istumaan ja kysyi, mikä minua vaivasi.
- Mun selkä on jumissa, sanoin.
- Tarviitko sä apua? hän kysyi auliisti ja nousi ylös. Pelästyin, että hän tulisi kiskomaan minut pystyyn ja kieltäydyin kiireesti.
- Käy kysymässä, oisko täällä mitään särkylääkettä!

Tirppa palasi pian tuoden pari nappia ja vesilasin ja ne auttoivat minut pian pystyyn. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olin niellyt, mutta ne olivat niin tehokkaita, että keittiöön päästyäni en muistanut koko kipua ollenkaan.
- Ota tästä mukaan, Ruska sanoi anteliaasti, kun olin juonut pari mukillista kahvia ja sopinut Dannin kanssa, että hän tulisi nappaamaan minut kyytiin. Hän kaatoi puolen tusinaa pilleriä tyhjään tupakka-askiin ja niiden avulla selvisin jäljelläolevasta viikonlopusta. Ratsastamaan en kyllä himoinnut Mustaojallakaan. Jessi ja Vesku halusivat molemmat tutkia ruotoni, mutta kiitos Ruskan nappien se ei ollut erityisen kipeä, eivätkä hekään huolestuneet. Siitä tuli todella kipeä vasta maanantaina puolen päivän jälkeen, kun olin ottanut viimeisen pillerin aamiaiseksi ja istunut ensimmäiset luennot.

- Mitä mä teen? kysyin kivusta irvistäen Kertulta, joka oli istunut vieressäni aamupäivän ajan ja yhtäkkiä joutunut auttamaan minut seisomaan.
- YTHS, hän sanoi. – Ei kun ei. Tai odota.
Meillä olisi ollut ruokatunti, mutta Kerttu ei kiirehtinyt syömään vaan istui takaisin alas ja alkoi naputella läppäriään. – Ruusulankadulla ois aika puoli neljältä.
- Sopii hyvin. Multa meneekin noin neljä tuntia päästä sinnä, ähisin.
- No meillä on tavallisten ihmisten päivystys tossa toisella puolella kampusta. Mä voin viedä sut sinne.
- Ei sun tarvii viedä mua, sanoin yllättyneenä. Kerttu oli minun ikäiseni ja tähän asti hän oli esiintynyt ujosti ja vähäpuheisesti. Nyt minun oli pakko arvostaa hänen paneutumistaan vaivoihini.
- Mä en ole ihan varma, pääsetkö sä kävelemään sinne asti, joten mä tulen katsomaan, hän sanoi asiallisesti ja palautti koneen laukkuunsa.
- Okei. Kiitos. Mä voin mennä sinne istumaan ja varata odottaessani ajan sieltä Ruusulankadulta. Otan sitten sen, joka tulee nopeammin, sanoin sarkastisesti.

Käveleminen sujui paremmin kuin istuminen tai istumasta nouseminen, joten kun Kerttu oli saattanut minut päärakennuksen päivystysvastaanottoon, päätin pysyä seisaallani ja harkita vaihtoehtojani uudelleen.
- Kiitos miljoonasti avusta, sanoin Kertulle ja minun teki mieleni halata häntä.- Sulta jäi nyt ruokatunti väliin.
- Ei se mitään, kunhan mä ehdin labraharjotuksiin, hän sanoi vilkaisten kelloaan. Mieleni mustui. Niistä en mielelläni ollut poissa. Taas uusi niitti arkkuuni, siihen, jossa makasi unelma tulevasta lääkäristä.
- Mä sanon, että sä olet sairaana, Kerttu lupasi, vilkaisi taas kelloa ja häipyi. Hän oli menettänyt lounaan minun takiani ja tunsin väsynyttä kiitollisuutta.

Minua ei tahdottu ottaa vastaan. Asuin väärällä puolen Helsinkiä ja olin opiskelija. Minun kuului mennä joko omalle terveysasemalleni Käpylään tai ylioppilasterveyteen.
- Mutta mä olen tässä nyt ja mä olen kipeä! huudahdin.
- Miten sä tulit tänne?
- Mun opiskelukaveri kanto mut tänne Haartmaninkadulta, sähähdin ja lisäsin, että isäni oli täällä töissä. Häpesin saman tien sekä sitä, että olin vetänyt Veskun tähän, että isä-nimitystä.
- Kuljetuksessa? Huolinnassa? vastaanottovirkailija kysyi ivallisesti.
- Ei vaan neurologian erikoislääkärinä, vastasin yhtä ivallisesti. – Anna olla. Mä soitan ja kysyn siltä, mitä se suosittelee.

Uskaltauduin istumaan ja tosiaankin soitin Veskulle samalla, kun yritin omalla läppärilläni ruveta varaamaan sitä puoli neljän aikaa YTHS:stä. Vesku ei vastannut heti, mutta soitti takaisin, ennen kuin sain läppärini käyntiin.
- Mikä hätänä? hän kysyi huolestuneena.
- Mun selkä, sanoin ja hänen äänensävynsä taisi saada minun ääneni itkuiseksi. – Se rupesi tosi pahaksi. Mihin mun pitäisi oikein mennä?
- Missä sä olet?
- Ensiavussa. Täällä, mihin ambulanssit tulee. Ne ei halua mua tänne.
- Odota siellä, mä tulen ihan pian.

Vesku tuli, Vesku pelasti minut kököttämästä loppuvuorokautta tekonahkaisella tuolilla. Kun kerran olin istuutunut, en enää voinut liikahtaakaan. En voinut edes laittaa konetta kassiini, sillä se lojui jalkojeni juuressa, enkä voinut kumartua. Minua pelotti ihan järjettömästi. Mitä jos selkärankani oli murtunut? Entä jos halvaantuisin?Entä jos en voisi koskaan enää ratsastaa? Ja miksi en ollut mennyt lääkäriin heti perjantaina, mitä vahinkoa olin tehnyt riekkumalla koko viikonlopun nimettömien särkylääkkeiden voimalla?
- Mä kävin matkalla nappaamassa sulle vuoronumeron röntgeniin, mennään sinne, Vesku sanoi ja nosti kassini lattialta. Pakkasin koneen sinne ja annoin hänen auttaa itseni pystyyn, sitten alkoikin taas tuntua paremmalta.
- Mitä sä tiedät selkävaivoista? kysyin, vaikka olin tottunut siihen, että hän tiesi kaiken kaikesta.
- Yksi kollega katsoo sun kuvat, kunhan ne nyt ensin otetaan. Kai sä pääset kävelemään vai haenko mä pyörätuolin?
- Et! sanoin tiukasti. Olin jo äsken ehtinyt kuvitella tulevaisuutta pyörätuolissa, enkä tahtonut sellaiseen.

Oli mielenkiintoista saada VIP-palvelua sen jälkeen, kun ensiavun vastaanottovirkailija oli ollut niin nuiva. Numeroni oli seuraava, kun pääsimme hitaasti kävellen röntgeniin asti ja sieltä Vesku vei minut hissillä osastolle. Hän koputti yhteen oveen, kurkisti sisälle ja työnsi sitten minutkin sinne. Ilman odotusta, ilman ilmoittautumisia, ilman vuoronumeroita. Epäilin, etten osannut arvostaa sitä tarpeeksi.

Veskun kollega oli pyöreähkö, vähän nuorempi mies, josta tuli mieleen pullataikina. Hän kysyi syntymäaikani, naputteli vähän aikaa konettaan ja käänsi sitten näyttöä niin, että mekin näimme.
- Sun rankasi on kaikin puolin kunnossa, hän julisti ja huokaisin niin syvään, että paperit hänen pöydällään lepattivat.
- Luojan kiitos, mä jo kuvittelin välilevyjä ja murtuneita nikamia ja vaikka mitä, sanoin. – Mutta miten se sitten on niin kipee? Jos mä istun alas, mä en meinaa päästä ylös.

Päädyimme kolmen kesken pahaan venähdykseen ja olin hiukan huvittunut siitä, miten miehet olivat ottavinaan minunkin mielipiteeni huomioon. Ihan kuin minä nyt olisin vielä mitään mistään tiennyt.
- Mä kirjotan sulle särkylääkkeitä ja sitten voisit ottaa pari päivää enimmäkseen vaakatasossa, pullataikinamies ehdotti.
- Pari päivää poissa luennoilta? kysyin tuntien samalla kertaa sekä kauhua että riemua.
- No voit sä tietysti yrittää, mutta näillä tropeilla sä todennäköisesti nukahdat sinne. Mä kirjotan sulle todistuksen, ettei ne luule sun lintsaavan. Tule käymään vaikka perjantaina uudestaan niin katotaan mikä on tilanne.
- Voinko mä vaan kävellä tänne? epäilin.
- Kävele varttia vaille kahdeksan niin mulla ei ole muuta tekemistä kuin lopetella aamukahvia, mies sanoi. Hän kaivoi minulle laatikostaan ensihätään buranaa, jotka nappasin siinä kuiviltaan ja sitten lähdimme.

- Tule mun mukaan osastolle. Pannaan sut johonkin oikoseksi, kunnes mä pääsen töistä, Vesku sanoi.
- Miksi mä sinne tulisin?
- Koska saat luvan tulla mun kanssa Mustaojalle pariksi päiväksi. Mä en pidä ajatuksesta, että sä olisit yksin kotonasi etkä ehkä pääsis vessaan.
- Yksinhän mä sielläkin olisin kaiket päivät, kun te ootte töissä ja koulussa, sanoin, mutta en pistänyt enempää hanttiin. – Mä käyn viemässä tän sairaslomapaperin kansliaan ja haen apteekista noi tabut. Mä voin tulla sitten.
- Pääsetkö sä sinne asti?
- Pääsen, justhan mä otin lääkettä, sanoin päättäväisesti.

Lähdin sitten Veskun kyydissä Mustaojalle ja napsin tottelevaisesti saamiani tabletteja niin, että nukuin noin kuusitoista tuntia vuorokaudesta. Muun osan saatoin olla jalkeilla melkein kuin minussa ei olisi mitään vikaa ollutkaan, mitä nyt istuminen vähän juili edelleen. En suostunut ajattelemaankaan, mitä menetin ollessani poissa koulusta, sillä en minä olisi voinut siellä olla, se oli selvää. Silti se painoi minua. En tosiaankaan olisi kaivannut viikon poissaoloa tässä vaiheessa. Soittelin Kertulle pari kertaa kyselläkseni, mitä he olivat tehneet, mutta kirjani olivat kotona Käpylässä, joten en voinut seurata mukanakaan. Viikonlopuksi kasautuisi ihan hemmetisti lukemista.

Torstai-iltana sain puhelun Tirpalta. Aloin olla niin pitkästynyt, että suorastaan ilahduin siitä ja vastasin heti.
- Tänään et saa kyytiä mihinkään, sanoin heti alkajaisiksi.
- Ai en?
- Et. Mä en ole kaupungissa ja mulla on semmonen lääkitys, etten mä pystyisikään ajamaan.
- Ai, mitä lääkkeitä sä syöt? Tirppa kysyi kiinnostuen.
- No en kerro. Enkä anna sulle loppuja. Mä en halua niskoilleni sitä, että susta tulee juopon lisäksi pilleristikin.
- Sulla on omituinen huumorintaju, Tirppa huomautti ja sitten rupattelimme vähän aikaa vaivoistamme. Minulla oli selkäni ja Tirppa kuvaili, miten ruvet irtoilivat hänen otsastaan.
- Tylsää, kun sä et ole täällä, oltais menty vaikka yksille, hän sanoi lopulta. – Mä olisin kaivannu seuraa – ja etkö sinäkin?
- Mulla on ihan riittävästi seuraa täällä. Mene Ruskan ja Veeran luo.
- Etkö sä tiedäkään? Eikö Ruska oo soittanu sulle?
- Ei. Miksi ois?
- Veera on taas yrittäny tappaa itsensä. Onneksi Ruskan ei tarvinnukkaan jäädä ylitöihin, vaikka se oli aikonut. Se ehti ajoissa kotiin soittamaan ambulanssin. Veera oli kuulemma maannu siellä isossa vihreessä oksennuslätäkössä. Ruska-parka joutu vielä siivoamaan sen pois.

- Herrajumala, kuiskasin ja tunsin, miten niskakarvoissani alkoi kihelmöidä, kun Tirpan sanat kaikuivat korvissani ja muuttuivat todeksi.
- Niin että Ruskasta ei oo paljon iloa, Tirppa jatkoi kuin olisi kertonut Veeran lähteneen kylään Aino-tädille.
- Iloa? Mitä iloa sulle tässä pitäis olla? Entä Ruska? Entä Veera-parka? Missä se on?
- Sairaalassa.
- Missä sairaalassa, tahvo?
- En mä tiedä. Mihin espoolaiset nyt viedään?

Minä lopetin puhelun siihen. En voinut kestää Tirpan äänensävyä, joka oli niin arkinen. Jostain päähäni putkahti lause ”olkoot multasi keveät” enkä tiennyt, kenen multia ajattelin. Veeranko? Mutta hänhän oli elossa, hän ei ollut onnistunut. Tirpan? Minun puolestani hänet saisi haudata vaikka kallion alle. Nousin ja menin olohuoneeseen, missä koko perhe istui kerrankin koolla. Edes kaksoset eivät olleet vielä kiivenneet yläkertaan. Minä sivuutin ajatuksen, että heidän nuoria korviaan pitäisi suojella. Nyt juuri en jaksanut suojella ketään.
- Mun ystävä on yrittäny tappaa itsensä, sanoin ja kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani.

 
19. Valkotakkisia
Annoin Jessin ja Veskun lohduttaa minua kuin olisin taas ollut pikkutyttö, jonka poni oli kuollut. Samalta minusta tuntuikin ja minun piti muistuttaa itselleni, että Veera ei ollut kuollut. Se ei ollut erityisen lohdullinen ajatus, sillä seuraavaksi tietysti mietin, että joko hän seuraavalla kerralla onnistuisi.
- Mene nukkumaan nyt. Meidän pitää lähteä aikasin aamulla, että sä ehdit tavata Jokisen ennen kasia, Vesku sanoi lopulta.
- Ai niin, sanoin. Sitä en ollut muistanut ollenkaan. Olin pärjännyt sen päivän jo aika hyvin, vain kahdella särkylääkkeellä. Olisin ehkä päättänyt olla menemättä lääkäriin ollenkaan, ellei Veskun työkaveri olisi ollut niin kiltti ja tehnyt minulle aikaa ennen työvuoroaan. Ei häntä voisi sinne jättää odottamaan turhaa.

Nukkumisesta ei kyllä tullut juuri mitään, vaikka yritin olla järkevä ja todistella itselleni, ettei koko juttu ollut niin maatajärisyttävä. Enhän lopultakaan edes tuntenut Veeraa kovin hyvin. Eikä hän ollut kuollut. Mutta ei se auttanut. Mietin koko yön, mikä oli ajanut hänet tekemään sellaista. Ruskako? Minä en voinut ymmärtää ja onneksi kello tuli lopulta niin paljon, että kuulin Veskun nousevan ja pääsimme lähtemään kaupunkiin.
- Nukuitko sä hyvin? hän kysyi, muttei palannut enää aiheeseen Veera.
- En erityisen, sanoin, enkä itsekään jatkanut. Seuraavaksi puhuimme vasta Meilahdessa, kun Vesku kysyi, muistinko mihin mennä. Sanoin muistavani ja erosimme.

Pullataikina-Jokinen istui tosiaan huoneessaan kahvimukin kanssa, joskin hän tyhjensi sen ja pisti pöydänlaatikkoon heti, kun astuin sisään.
- Huomenta, sanoin hyvinkasvatetusti.
- Huomenta. Mitenkäs sä jaksat?
Hän tarkoitti tietysti selkääni, mutta ehdin vain avata suuni vastatakseni, kun hallitsematon itkunpuuska kävi kimppuuni. Se oli äärettömän noloa, mutta en voinut tehdä mitään. Romahdin vain tuolille istumaan ja itkin niin, että tärisin. Miten kauan sitä kesti, sitä en osannut arvioida, mutta yritin saada itseni lopettamaan, kun mies työnsi eteeni läjän paperinenäliinoja.
- Anteeksi, sopersin.
- Mahtoiko toi jotenkin liittyä tähän sun vammaasi? hän kysyi. Pudistin rajusti päätäni.
- Ei. Se on jo melkein hyvä. Tai ehkä vähän – nyt mä olen jääny kauheasti jälkeen ja mua pelottaa, että selviänkö mä koko lukukaudesta.

- Niinkö? hän sanoi odottaen selvästikin jatkoa ja minä kerroin Veerasta siirtyen sen jälkeen lomaamme, mistä pääsin taas palaamaan siihen seikkaan, etten tainnut pärjätä. Lopuksi pyysin uudelleen anteeksi.
- Ei mun pitäisi tuhlata sun aikaasi tämmöseen, selkiähän sun pitää hoitaa eikä suruja ja murheita, sanoin ja niistin.
- Ihminen on kokonaisuus, Jokinen sanoi arvoituksellisesti. – Onko sulla stressiä?
- On kai, mutisin.
- Nukutko sä vai pyöritkö sä sängyssä miettimässä asioita?
- Mä haluaisin nukkua koko ajan. Paitsi että iltaisin mä en haluais mennä nukkumaan, en ainakaan sunnuntaisin.
- Mikset?
- Koska sitten kun mä herään on pakko lähteä kouluun.

Me puhuimme ainakin puoli tuntia, tai minä enimmäkseen puhuin ja Jokinen pisti vain väliin jonkun kysymyksen silloin tällöin. Lopulta hän katsoi kelloaan.
- Sun kannattaisi mennä juttelemaan YTHS:n psykologin kanssa, hän sanoi.
- Pidätkö sä mua hulluna? huudahdin.
- Älä ole naurettava.
- En, sanoin nöyrästi.
- Mä olin itse tossa pisteessä vajaat kymmenen vuotta sitten.
- Opiskelijana? kysyin ymmälläni. Tosin, ei hän niin kauhean vanha ollut.
- Ei kun loppuun palaneena. Mulla ei ole tietenkään mitään stressipistelomakkeita sulle täytettäväksi, mutta kaikki toi, mitä sä kerrot, kuulostaa pelottavan tutulta. Oletko sä masentunut?
- En… tai ehkä vähän. Miten sä selvisit siitä? kysyin kiinnostuen.
- Mä jäin kotiin kolmeksi kuukaudeksi miettimään asioita ja pistämään niitä uudelleen järjestykseen.
- En mä voi jäädä kotiin kolmeksi kuukaudeksi, tää lukukausi on jo muutenkin melkein menetetty ja sitten menis seuraavakin! kauhistuin.
- Kai se nyt on se ja sama, menetätkö sä ne kituen riittämättömyyden tunteessa vai yrittäen kerätä elämän palasia takaisin järjestykseen?

Puhuimme lisää, toisen puolituntisen ja minussa heräsi syvä kunnioitus pullataikinamiestä kohtaan. Ehkä hän ei olisi ollut niin kiltti minulle, ellei Vesku olisi pyytänyt palvelusta, mutta joka tapauksessa hän otti huoleni vakavasti, määritteli ne ja laittoi sopiviin mittasuhteisiin, vaikka hänen olisi oikeastaan kuulunut olla kiinnostunut vain selkälihaksistani.
- Mä kirjotan sulle pari viikkoa lisää saikkua, mene sä sinä aikana YTHS:ään ja juttele jonkun vähän paremmin näihin asioihin perehtyneen lääkärin kanssa, hän sanoi lopulta.
- Musta sä olet oikein hyvin perehtynyt, uskalsin sanoa.
- Niinhän mä olen. Ikävä kyllä. Menetkö sä?
- Joo, mutisin ajatellen, etten ehkä sittenkään. Minun piti sulatella tätä asiaa ja ajatus mennä valittamaan jollekin uudelle ihmiselle pahaa oloani tuntui ylitsepääsemättömältä.
- Vakuuttavaa, Jokinen tuhahti ja tulosti minulle uuden sairaslomatodistuksen. – Mä laitan sun epikriisin tiedoksi sun isällesi, ellei sua haittaa.
- Laita vaan, sanoin. Vesku haluaisi kuitenkin tietää, mitä oli tapahtunut ja minä kertoisin. Sama hänen oli saada se kirjallisena ja lääkärislangillakin, jos Jokinen halusi kuitata tehneensä pyydetyn palveluksen.

Sitten oveen koputettiin ja Jokinen vilkaisi taas kerran kelloaan.
- Nyt mun on kyllä pakko mennä, ne odottaa mua jo kierrolle.
- Anteeksi, sanoin vielä kerran.
- Ei mitään. Hoida itsesi kuntoon.
Kiitin ja lähdin samalla ovenavauksella. Vasta ulkona katsoin, oliko hän kirjoittanut tähänkin sairaslomalappuseen saman diagnoosin vai lukiko siinä jotain burn-outista tai depressiosta. Siinä ei ollut mitään tekstiä, pelkkiä numeroita vain mutta silmäni levisivät, kun katsoin päivämääriä. Ei se ollut kahden viikon lappunen, se oli kolmen kuukauden lappunen. Olinko ollut niin läpinäkyvä lupaillessani mennä toiselle lääkärille? En minä nyt ihan ehdottomasti ollut päättänyt olla menemättä, mutta todennäköisesti. Mitäs minä nyt tekisin? Ei kai tätä voinut viedä opintotoimistoon näytille? He potkaisisivat minut pois, toivottaisivat takaisin ensi syksynä!

Ajatus tuntui äkkiä siltä kuin olisin joutunut ihanaan, viileään suihkuun hellepäivänä. Kuin aurinko olisi pilkahtanut pilvien välistä ja valaissut koko maailman kullankeltaiseksi. Niin ei tosiaankaan ollut käynyt, oli edelleen hyvin harmaata ja hämärää, mutta se oli aika selvä merkki, siitä, mitä minä halusin. Sitten häpesin omia ajatuksiani niin, että hartiani menivät lysyyn. Aioinko minä muka luovuttaa? Sellainen ei sopinut suomalaiselle naiselle – hän oli sitkeä ja peräänantamaton, eikä antanut periksi. Muistin taas Veerankin ja minusta tuntui pahalta, kun olin unohtanut hänet, vaikka omat huoleni olivat näin pieniä. Mahtoiko hän olla täällä?

Tungin sairaslomatodistuksen laukkuuni ja päätin unohtaa sen viikonlopuksi. Ehtisin minä käydä esittämässä sen maanantainakin, jos enää silloin halusin. Etsisin sen sijaan neuvonnan ja kysyisin muina miehinä, millä osastolla Veera mahtoi olla. Vähät siitä, ettei ollut vierailuaika, saattaisin silti kokeilla onneani tai tulla takaisin myöhemmin.

Mutta Veera ei ollut Meikussa, enkä minä halunnut ruveta soittelemaan Ruskalle, joka epäilemättä oli töissä. Tirppa tuskin edes tietäisi, ajattelin häijysti. Lähdin hiljalleen matkustamaan Käpylän suuntaan juoksematta yhteenkään raitiovaunuun tai bussiin tai istumatta niissä, sillä verkkainen kävely ja seisominen olivat ne askellajit, jotka selkäni tällä hetkellä hyväksyi. Tarvitsin vähän vaakatasoa. Katselisin kattoani ja pohtisin, mitä tekisin. Oli niin paljon päätettävää. Mitä tehdä tänään, koko viikoloppuna, lopun vuotta ja loppuelämäni. Tai no, aika vähänhän neljä asiaa oikeastaan oli.

Vesku päätti niistä osan. Otin pienet nokkaunet ennen kuin tein muuta päätöstä kuin soittaa ruokatunnin aikoihin Kasimirille ja tarkistaa hänen viikonloppusuunnitelmansa. Hän oli puhunut Tammisaaressa käymisestä, mutta oli luvannut odottaa ja katsoa ensin, mitä minun selkäruotoni sanoisi muista mahdollisista aktiviteeteista.
- Mitä sä teet ja mitä Jokinen sanoi? Vesku kysyi.
- Olin tässä oikosenani ja nukuin, ja se sanoi paljon kaikenlaista. Mutta selkä on aika hyvä.
- Oletko sä kuullut siitä sun ystävästä mitään uutta?
Piru, olin taas päästänyt Veeran unohtumaan. Miten onnistuinkaan?
- Se ei ole Meikussa. Mä en tiedä, missä se on, sanoin.
- Haluatko sä ottaa selvää? Me voidaan käydä katsomassa sitä kotimatkalla. Sillä kai sä tulet viikonlopuksi kotiin?

Minulle tuli lämmin olo hänen sanoistaan. Varmaan hän olisi mieluiten ajanut tukka putkella kotiin työviikon päätteeksi sen sijaan, että kuskaisi minua.
- Taidan mä haluta tulla. Ja sä olet kiltti.
- Mä ehdin sinne varmaan neljän, puoli viiden välillä. Mennään sitten sinne sairaalaan, jos sä saat selville, missä se on, ja jos sä haluat, tietysti.
- Kyllä mä haluan, päätin. Ehkä minulle tulisi parempi olo, kun näkisin Veeran.

Aloin soitella. Ensin Kasimirille, joka suhtautui tyynen fatalistisesti siihen, että menisin vielä pariksi päiväksi kotiin sairastamaan, mutta sovimme tapaavamme sunnuntaina. Seuraavaksi rohkaistuin soittamaan Ruskalle, vaikken uskonutkaan hänen vastaavan, mutta hän vastasi silti.
- Mä oon tupakkatauolla, hän selitti.
- Mutta töissä kuitenkin? kysyin.
- Joo, missäs muuallakaan?
- No mä ajattelin, että… Tirppa kerto Veerasta.
- Niin joo. Paska juttu, Ruska sanoi synkästi.
- Missä sairaalassa se on?
- Jorvissahan se.
- Saako siellä käydä?
- Jos ei siellä oo sen havukkamutsia tai kotkasiskoa. Joku sais ampua molemmat!

Kuvio selvisi minulle melkein jo siitä, mutta Ruska selvitti sen minulle ihan rautalangasta vääntäenkin.
- Ne saatanat väittää, että tääkin oli taas mun vika! Ihan niin kuin ne itse välittäis Veerasta yhtään! Mä hermostuin niihin eilen ja tiedäthän, sä miten kova ääni mulla on, kun mä hermostun.
- Sulla on muutenkin kova ääni, vahvistin.
- No se meni siihen, että meille tuli vähän nokkapokkaa ja hoitsut kutsu vartijat ja voi olla, etten mä ole kauhean tervetullut sinne tänään ollenkaan. Bannais víttu sen Neuvosen! Se käy vaan itkettämässä Veeraa!
- Se sen eksä? varmistin.
- No se niin.
- No onhan se sentään niiden lasten isä.
- Onko susta oikeen viedä ne ipanat sinne? Näkemään äitinsä siinä kunnossa?
Siihen en osannut vastata näin äkkiseltään, mutta keskustelu ainakin selitti sen, miksei Ruska ollut sairaalassa. Olin aikonut sanoa siitä jotain kirpeää.
- Mä sanon sulta terveisiä, mä yritän päästä käymään siellä tänään, sanoin.

Veeraa ei vartioinut lauma kerberoksia tai kiukkuisia sukulaisia. Hänen luonaan ei ollut ketään, vaan hän makasi pienellä kerällä sängyssä ihan niin hauraan ja lohduttoman näköisenä kuin olin pelännytkin. Hän kuitenkin kuuli askeleeni ja kääntyi katsomaan.
- Ohoh, mitäs sinä täällä teet? hän kysyi.
- Mä halusin nähdä sut, sanoin ja jäin seistä töröttämään sängyn viereen. Siinä ei ollut tuolia ja tuntui pahalta istua sängyn laidalle.
- No tässä mä olen, Veera sanoi ja sai vähän eloa olemukseensa. Hänen silmänalusensa olivat järkyttävän tummat vaaleankellertävää ihoa vasten, mutta hän kuulosti ihan omalta itseltään.
Tai ei oikeastaan, hän kuulosti syyttävältä. Voi miten toivoin pois viisi mummoa, jotka olivat samassa huoneessa! Tunsin uteliaat katseet selässäni ja melkein kuulin, miten he höristivät korviaan. Muuten olisin kysynyt, että mitä Veera oikein oli ajatellut niellessään kaikki ne lääkkeet.

- Oisko sulla yhtään tupakkaa? oli Veeran seuraava kysymys.
- Ei. Mutta mennään kanttiiniin, mä voin ostaa sulle. Vai saatko sä lähteä liikkeelle?
- Saan mä. Se ois kilttiä. Mä en sattumoisin huomannu ottaa käsilaukkua mukaan, kun lähdin tänne, Veera sanoi sarkastisesti.
- Mennään sitten, sanoin. Tiesin, että täällä oli kahvila, sillä Vesku oli jäänyt sinne odottamaan minua. Autoin Veeran jalkeille ja katsoin, miten hän kiristi melkein maata laahaavan aamutakkinsa vyön ja tarttui tippatelineeseen.

- Miksi sulla on tippa? kysyin, kun me kolme olimme päässeet hissiin.
- Se huuhtelee mun sisäelimiä tai jotain, Veera sanoi lyhyesti. – En mä oikeen tiedä.
- Miksi sä teit sen? kysyin. Nyt saatoin, kun kukaan ei ollut kuulemassa. Se ei millään muotoa ollut korrekti kysymys, mutta pakko minun oli se saada ulos. Veera kohautti olkapäitään, eikä katsonut minua.
- Se vaan tuntu paremmalta idealta kuin olla ottamatta niitä. Sillä hetkellä.

Pääsimme oikeaan kerrokseen ja lakkasimme puhumasta siksi aikaa, kun pääsimme kahvilaan. Panin merkille Veskun nurkkapöydässä ja osoitin Veeralle lähempää tyhjää pöytää.
- Haluatko sä kahvia tai jotain? Onko sulla nälkä?
- Ei ole, eikä kahvia. Ehkä teetä. Tai en mä tarvii mitään, hän sanoi, mutta istui silti.
- Oletko sä varma?
- Olen, mä en oikeesti kaipaa kuin tupakkaa.

Ostin siltikin sekä kahvia että teetä pahvimukeissa, sillä laskin, että Veera haluaisi sitten varmaan heti ulos tupakalle ja siellä oli kylmä. Menimme pihalle, joskin minun piti pysähtyä matkalla laskemaan kupposet lattialle. Ne polttivat sormiani.
- Mitä nyt tapahtuu? kysyin, kun Veera oli kävellyt vähän matkan päähän ovesta ja istunut penkille tuhkakupin viereen. Hän repi kiihkeästi auki tupakka-askin, jonka olin ostanut ja sytytti yhden, ennen kuin vastasi mitään.
- Miten niin tapahtuu?
- Sulle. Sun elämälle.
- No, ne hoitaa mun sisukset kai kuntoon ja sitten mä pääsen kotiin. Risto epäilemättä alkaa taas yrittää tappelua tapaamisoikeuksista. Mä saan juosta terapiassa kymmenen kertaa, sitten mut katsotaan parantuneeksi ja se siitä.
- Se siitä, toistin. Se tuntui jotensakin riittämättömältä. – Auttaako se muka?
- Mihin sen pitäisi auttaa?
- Sun pahaan oloon. Kai sulla on paha olo, jos sä kerran yritit tappaa itsesi.
- En mä tiedä paha. Turha, hän sanoi ja näytti välinpitämättömältä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Mitähän Jokinen olisi anonut, tai Vesku? Tai oikea koulutettu terapeutti.

- Sä et ole turha, sä olet tärkeä, sanoin, eihän minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin käyttää omaa järkeäni ja omia sanojani.
- Niinkö? Veera sanoi ilahtumatta suurestikaan.
- Niin, sanoin ja halasin häntä. – Mä tarvitsen sua juttukaveriksi.
- Etkä tarvii. Sulla on niitä kymmeniä muutenkin.
- Mutta ne ei ole samanlaisia kuin sinä, sanoin ja päästin irti. Hän ei tuntunut ainakaan ilahtuvan siitä, että halasin häntä, ei hän ainakaan mitenkään reagoinut siihen.
- Jaa. No kiitos kai siitä. Mä luulen, että mun on parasta päästä takasin. Mua alko pyörryttää.

Saatoin Veeran takaisin huoneeseen asti, ja kun olin levittänyt peiton hänen ylleen, hän lopulta hymyili hiukkasen.
- Kiitos kun tulit käymään ja kiitos tupakoista.
- Ei siinä oo mitään kiittämistä. Musta tuntui, että mun piti omin silmin nähdä sut, sanoin vilpittömästi. Vasta ovella muistin ja käännyin. – Niin ja Ruska käski sanoa terveisiä.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   6.9.15 21:56:19

"Mitähän Jokinen olisi anonut, tai Vesku?"

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.9.15 18:42:51

Anonut anonut x)
------------------
20. Burn-out
Olin jo Veeran luo ajaessamme kertonut Veskulle, että Jokinen oli antanut selästäni oikein hyvän tuomion ja kysynyt, joko hän oli saanut raportin tältä.
- Voi en, jos se menee sanelun kautta niin siihen menee päiviä, hän naurahti. – Mutta hyvä niin. Sä vaan sanoit, että se puhui paljon. ”Oikein hyvä” on musta vain kaksi sanaa.
Mietin. Olin ajatellut, että kertoisin muusta keskustelusta illalla, kun Jessikin olisi kuuntelemassa, mutta jos nyt sanoisin, että haluaisin kertoa heille yhtaikaa, Vesku huolestuisi kuoliaaksi. Kuulostihan se siltä, että minulla oli joko jokin tappava sairaus tai että olin vähintäänkin raskaana. Mutta sitten olimme perillä Jorvissa ja juttu jäi kesken, kunnes jatkoimme matkaa.

- Jokinen väittää, että mulla on burn-out, sanoin, kun olimme päässeet kehätielle.
- Niinkö? Vesku sanoi ja vilkaisi minua yllättyneen näköisenä. – Mielenkiintoinen diagnoosi, jos sä meet näyttämään venähtänyttä selkää.
- Sillä on itsellään ollu, se tietää. Ja mä romahdin heti, kun se sanoi mulle päivää. Mä itkin varmaan kymmenen minuuttia, kerroin.
- Itkit? Miksi?
- Mä en edes tiedä. Ehkä se kuuluu burn-outin oireisiin.
- No onko sulla sitten?
- Burn-out? En mä tiedä. Kai mulla voi olla.
Ajatus siitä, miten surkea ja säälittävä olin, sai kyyneleet taas kihoamaan silmiini ja sanoin Veskulle, että juttelisin siitä mieluummin illalla, kun Jessikin olisi läsnä.
- Tehdään niin, hän myöntyi.

Oli helppo järjestää kolmenkeskinen perheneuvottelu, sillä olihan perjantai. Niin Jerry kuin kaksosetkin lähtivät kavereidensa seuraan kuka minnekin ja jo ennen iltatallia talo oli tyhjä.
- Mitä sitten, kun noikin lähtee pois? Te varmasti tuutte hulluiksi täällä kahdestaan, sanoin istuessani keittiön pöydän ääreen.
- Voi kuule, Vesku naurahti, mutta Jessi keskeytti hänet.
- Niin tullaankin. Ehdottomasti. Ehkä meidän pitää ruveta miettimään iltatähteä.
- Teillä on jo kaks, muistutin ja Vesku näytti tyrmistyneeltä.
- Tai sitten jaetaan talo jotenkin kahtia ja otetaan joku teistä tänne alivuokralaiseksi tekemään niitä, Jessi jatkoi tutkien nähdäkseni verhotankoa.
- Jessi… Vesku aloitti.
- Mutta ei kai meidän siitä pitäny puhua vaan Alissasta.

Nielaisin ja läväytin heidän eteensä Jokisen kirjoittaman sairaslomatodistuksen.
- Mä en tiedä, mitä tehdä tällä, sanoin. Jessi ja Vesku painoivat päänsä melkein yhteen lukiessaan sitä enkä tiedä, tunnistivatko he diagnoosinumeron, mutta ainakin päivämäärät he osasivat lukea.
- Tää on loppumassa ens vuonna, Vesku sanoi ja katsoi minua ällistyneenä.
- Sepä se, sanoin ja tunsin ainakin sen hetken olevani se, joka johti keskustelua. Minähän tiesin tuon jo.
- Sä joudut alottamaan opinnot ens syksynä uudestaan. Sä et mitenkään selviä tässä vaiheessa noin pitkästä sairaslomasta, Jessi sanoi.
- Mä tiedän senkin, ilmoitin. – Mä haluan vaan teidän mielipiteen, että käytänkö mä tota todistusta vai unohdanko mä sen ja jatkan niin kuin mitään ei ois tapahtunu.
- Mutta miksi se kirjoitti sulle tommosen loman? Eihän tossa ole mitään järkeä – venähtänyttä selkäähän sä menit näyttämään! Kyllä mun mielestä tarttis vähän toisen alan erikoislääkärin diagnosoimaan korvienväliä, Jessi huudahti.
- Se käski mun mennä ylioppilaiden terveydenhuoltoon asiantuntijalle ja mä lupasin, mutten mä tainnu olla kovin uskottava, sanoin nöyrästi.

Jessi ja Vesku ottivat asiani vakavasti, mistä olin hyvin iloinen. Tunsin itseni tärkeäksi, kun he keskustelivat ongelmastani, eivätkä vain sanoneet, että oli minun päätettävissäni, halusinko jatkaa hampaat irvessä vai antaa periksi ja ottaa uuden vauhdin myöhemmin.
- Mä olen vaan huolestunut siitä, että miten sä onnistuisit paremmin ens syksynä, Vesku sanoi.
- Sillon mä ainakin tiedän, mitä on odotettavissa ja minkälaisella vakavuudella siihen pitää suhtautua, sanoin ja huomasin jättäneeni konditionaalin pois. Se juorusi, ellei siitä, että olin päättänyt jotain, niin siitä, mihin suuntaan kallistuin. – Mä olen nyt vähän lipsunut. Mun ois pitäny olla ahkerampi alusta asti.
- Sulla oli liikaa kaikkea silloin alkusyksystä. Ero Juhanasta. Ja sun ei ois pitäny ottaa niitä viikonlopputöitä alkuunkaan, sanoi Jessi ankarasti.
- Monet mun kurssikavereista tekee viikonlopputöitä, puolustauduin, vaikka ei niitä tietääkseni ollut kauhean monta.
- Oletko sä selvittänyt, mitä tapahtuu opintotuelle ja sun asunnolle? Vesku kysyi seuraavaksi. Hän se keksi inhottavia keskustelunaiheita.
- En – miten mä olisin ehtinyt – ei mullakaan oo ollu aikaa miettiä tätä kuin aamusta asti.

Lopulta Jessi sanoi, että hänen mielestään minun pitäisi pitää lomaa ihan niin paljon kuin mitä Jokinen oli määrännyt, ellei enemmänkin. Hän oli heittänyt keskustelun sekaan harmittoman tuntuisia pikku kysymyksiä siitä, mitä ajattelin ja miten jaksoin ja miltä minusta tuntui ja olin tajunnut hänen tekevän omaa diagnoosiaan vasta, kun hän oli kysynyt, olinko koskaan ajatellut itsemurhaa.
- En, sanoin kauhuissani.
- No sepä mukavaa. Pidetään huoli siitä, ettet sä alakaan.
- Mä en ymmärrä, miksi Veera teki semmosta, vaikka se yrittikin selittää, sanoin allapäin, kun ystäväni taas muistui mieleen.
- Sä olet vielä nuori, ja sulla on aikaa katsella ympärillesi yksi vuosi, tai ainakin muutama kuukausi, sanoi Jessi ja olin tavallaan iloinen siitä, ettei hän suostunut vaihtamaan puheenaihetta Veeraan. – Voithan sä kevätpuolella ehkä kuitenkin jotain suorittaa. Jos se on taloudellisesti järkevää. Sun pitää selvittää kaikki opintotukijutut. Ne on mutkistunu potenssiin seitsemän miljoonaa siitä, kun mä opiskelin, niissä me ei kyllä osata auttaa.

Pimeästä marraskuun illasta huolimatta minä olin taas tuntevinani auringonpaisteen ja huokaisin syvään helpotuksesta.
- Oletko säkin sitä mieltä? kysyin Veskulta, ennen kuin aloin riemuita.
- Sä näytät siltä, että se on oikee ratkasu, hän sanoi katsoen minua tutkivasti.
- Musta tuntuu siltä ainakin nyt, mutta varmaan mä aamulla olen sitä mieltä, että mä olen kauhea luuseri ja että mun pitää purra hammasta ja kestää, sanoin synkästi.
- Ei. Se ei käy. Sä et ala arpoa tätä juttua viikkokausia, Jessi sanoi päättäväisesti.
- Enkö?
- Et. Ala totutella ajatukseen, että sä olet sairaslomalla.
- Mutta mä en oikeastaan tunne itseäni sairaaksi.
- Se kuuluu taudinkuvaan. Sun vastaukset niihin stressitestikysymyksiin, mitä mä nyt lonkalta muistin, oli aika pelottavia.

Minä ymmärsin olevani potilas siinä missä tytärkin, tai, no, ei tytär, mutta huollettava. Entinen huollettava. Se tuntui pelkästään helpottavalta.
- Kiitos, että mä sain jutella teidän kanssa, sanoin.
- Kiitos, että sä juttelit, Jessi sanoi hellästi. – Mene nyt nukkumaan. Sulla on ollu rankka päivä.
- Älä unta näe. Mä tulen iltatalliin teidän kanssa, sanoin, sillä yhtäkkiä tunsin itseni pirteämmäksi ja iloisemmaksi kuin aikoihin.

Tärkeintä, mitä tuosta perjantai-iltaisesta keskustelusta jäi päähäni oli Jessin ehdoton kielto ruveta märehtimään sitä, oliko päätökseni oikea. Tietysti itse päätöskin oli samaa perua; olisihan Vesku voinut ruveta karjumaan, etten saanut edes miettiä luovuttamista, että voisin yhtä hyvin mennä Alepan kassaksi, ellen kyennyt edes yhtä lukukautta pysymään muiden mukana. Ja että tuottaisin häpeää perheelle moisella heikkoudella. Oli kyllä vaikea kuvitella Veskua sanomassa sellaista, mutta olin minä tuonkin näytöksen ehtinyt kuvitella, kun olin ollut ahdistuneimmillani.

Nyt ei enää ahdistanut. En uskaltanut vielä ratsastamaan, eikä selkäni oikein hyvää tykännyt tallitöistäkään, mutta löytyi tallilta sellaistakin hommaa, missä ei tarvinnut kumarrella ja kyykistellä. Siivosin satulahuoneiden kaapit, joissa oli miljoona loimea ja satulahuopaa, osa vielä myyntipakkauksissaan, ja kävin seurustelemassa joka ainoan asukin kanssa. Vaihdoin kaikkiin satuloihin puhtaat satulahuovat ja pesin likaantuneet. Pesin joka ainoan ruokakupin ja ämpärin.

- Tää on oikeeta elämää, julistin kaksosille.
- Ai mikä? Sarri kysyi epäilevästi, taisi pelätä, että nakitan hänelle jonkin homman.
- Tallin pitäminen. Hevosten hoitaminen. Kaikki tää.
- Sä olet väärällä alalla, hän kuittasi, joten arvasin, että vanhukset olivat kertoneet heille.
- Tällä ei elä, sanoin surullisesti. Olihan tapaus Kopse sen todistanut.

Sunnuntaina lähdin kaupunkiin Jerryn ja tämän kavereiden kyydissä. He olivat menossa elokuviin ja jättivät minutkin keskustaan, mikä sopi hyvin. Olin matkalla soitellut Kasimirin kanssa ja hänkin oli juuri bussissa, jota menisin Kamppiin vastaan. Voisimme leikkiä treffejä niin kuin silloin alkuaikoina ja juoda jossain joko kupilliset kahvia tai lasilliset viiniä. Tai sitten voisimme painua suoraa päätä Kasimirin luo. Merenrantakävelyt olivat jääneet pois ohjelmasta, kun syksy oli todella alkanut painaa päälle, ja minulla ainakin oli sen verran iso kassi, ettei kävelyretki sen kanssa huvittanut.

Kasimir oli sitä mieltä, että mitä pikemmin pääsisimme Ruoholahteen, sitä parempi.
- Mä en ole nähny sua ikuisuuteen, hän kuiskasi korvaani niin, että sitä kutitti ja vedin päätäni turvaan kauluksien sisään.
- Hop hop sitten, sanoin ja aloin töniä häntä kohden metroasemaa. Tuntui mukavalta kulkea hänen kanssaan. Hän oli huomiota herättävän hyvännäköinen ja hän yritti pitää minua vyötäisiltä, hartioiden ympäriltä ja käsikoukusta, mutta minua huvitti väistää, ihan vaan koska voin.
- Miten sun ruotosi jaksaa? Entä se sun ystävä? hän kysyi, kun olimme päässeet metroon asti ja tarttui molempiin käsiini niin, etten voinut kuin istua paikoillani.
- Molemmat aika hyvin. Mä kävin katsomassa Veeraa perjantaina ja se pääsee kai kohta pois sairaalasta. Mutta olen mä siitä huolissani silti, sanoin.
- Älä turhaan. Kaipa ne tietää, mitä tekee?
Mutta siitäpä juuri minä en ollut ihan varma. Onneksi matkaa oli vain nopea luikaus ja vedin käteni Kasimirin käsistä.
- Mennään pois. Jutellaan sitten sun luona.

Kasimirin kämppis ei tainnut olla kotona päätellen siitä, että siellä oli sekä pimeää että hiljaista.
- Haluaisitko sä jotain syötävää tai juotavaa? Kasimir kysyi alati kohteliaana.
- Ehkä lasillisen vettä, toivoin, sillä Jessi oli toki syöttänyt minut ennen lähtöäni.
- Mee vaan mun huoneeseen, mä tuon, hän lupasi ja tottelin. Vasta siellä tuli mieleeni, että minulla oli, kuten tavallista, myös ruokaa kassissani. Etsin muovipussin viedäkseni sen keittiöön. Kasimir tuli ovella vastaan kädessään tarjotin ja kaksi vesilasia, joihin hän oli tuikannut raidalliset pillit ja paperisateenvarjot.
- Hieno kattaus, totesin. – Saanko mä lainata jääkaappia?
- Tietysti.

Palatessani alle minuutin kuluttua näin jotain omituista. Kasimir ripusti lapasta ovenkahvaan.
- Miksi sä noin teet? kysyin ja muistin ensimmäisen kerran, kun olin ollut täällä. Silloin siinä oli roikkunut sukka.
- Se on vaan merkki Samulle, Kasimir naurahti vähän nolona.
- Merkki? toistin, vaikka aloin ymmärtää.
- Niin, ettei se tule häiritsemään.

Ajatus sinänsä oli yksinkertaisuudessaan nerokas, mutta jotenkin siitä tuli vähän kaksijakoinen olo. Älä tule sisään, Kasimir saattaa kiksauttaa. Minä en ollut ihan varma siitä, halusinko olla sellaisessa osallisena.
- Onko sillä jokin merkitys, mikä vaatekappale siinä on? kysyin sarkastisesti. – Viimeksi mä olin sukka, tai viimeksi, kun mä huomasin. Eikö lapanen anna vähän väärän kuvan? Että sä tumputat täällä ihan itsekses? Mitäs jos mä ripustaisin siihen vaikka rintsikat? Eikö se olisi oikeudenmukaisempaa kuin esittää, että mä olen musta sukka tai lapanen?
- Älä rintsikoita, Samu-parka tipauttaa silmänsä, Kasimir alkoi nauraa. Minun teki kauheasti mieleni kysyä, että kuinka usein ovenkahvassa oikein roikkui symboleita, mutta sain nieltyä utelun. Mitä se minulle kuului? Emme me olleet luvanneet olla tapailematta ketään muita, enkä tosiaankaan halunnut kuulla vastausta, jos se oli jotain muuta kuin että minä olin ainoa.
- Hmph, sanoin pahantuulisesti ja istahdin Kasimirin sängyn laidalle.
- Mikä nyt? hän kysyi ja istui viereeni.
- Ei mikään. Mitä tehdään?
- Mä näytän.

Emme me jatkuvasti tai aina tilaisuuden tullen harrastaneet seksiä. Itse asiassa Kasimir oli paljon vähemmän hanakka pääsemään pöksyihini kuin Juhana, vaikka minä olisin ollut huomattavasti hanakampi päästämään hänet. Hän oli ihan valmis vain halailemaan ja juttelemaan välillä ja nyt tuntui olevan sellainen ilta. Olisi voinut olla toisinkin. Nyt aloin miettiä, että montako kertaa hän oli päässyt sänkyyn sen jälkeen, kun me olimme viimeksi tavanneet. Mutta toisaalta, ehkäpä selkäni ei olisi vielä sentyyppistä voimistelua arvostanutkaan.

Kasimir kertoi, mitä oli tehnyt viikonloppuna ja minä, miten olin touhunnut tallilla.
- Jäätkö sä yöksi? Sulla näkyy ainakin olevan vaihtovaatteita mukana, Kasimir kysyi viitaten kassiini.
- Ainakaan mulla ei ole kiire nousta, tuumasin. Tietysti hänenkin pitäisi kuulla suuresta elämänmuutoksestani.
- Miten niin?
Kerroin taas kerran koko tarinan lääkärissä käynnistä ja sairaslomasta.
- Sä keskeytät? Kasimir kysyi.
- En kokonaan. Vähäksi aikaa.
- Mutta mä en oikeen ymmärrä… Oletko sä sitten sairas?
- Mä olen loppuun palanut. Sitä se tarkottaa, burn-out, tiuskaisin. En ollut oikein tarkkaan vielä uskaltanut ajatella sitä, miten ystäväni suhtautuisivat. Olin arvellut ja toivonut heidän olevan niin fiksuja, etteivät kuvittelisi minua hulluksi psyykkisestä diagnoosistani huolimatta. Olinkohan ollut väärässä?

- Mutta mistä sä olet palanut loppuun? Eihän tässä oo menny kuin pari kuukautta vasta!
- Ihan tarpeeksi, mutisin ja käänsin kasvoni pois Kasimirista, joka rypisteli kulmakarvojaan sen näköisenä, että mietti ankarasti. Minua itketti.
- Hei, älä nyt pahastu. Mä pidän huolta susta, hän lupasi ja halasi minua. – Mitä sä aiot sitten tehdä kaiket päivät?
- Mä en tiedä, sanoin hämmästyneenä. Sitä en ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi.
- Töihin?
- Mä en tiedä, saako sairaslomalla tehdä töitä. Enkä mä tiedä, miten mun opintotuen käy, jos meen töihin. Vaikka ei sillä, en mä tiedä, miten sen käy missään tapauksessa.
- Pitäisköhän sun miettiä tota juttua vielä vähän tarkemmin? Kasimir kysyi. Se ei auttanut paljonkaan.

 
21. Lähtisitkö kanssani?
Jäin yöksi, sillä vaikka olisin voinut hernahtaa ja lähteä, en halunnut jättää Kasimiria pohtimaan mahdollista synkkämielisyyttäni koko yöksi. Sitä paitsi minusta oli ihanaa nukkua yhdessä hänen kanssaan. Mikään ei ollut parempaa kuin kaivautua toisen kainaloon, kun ulkona satoi ropisten ikkunalautaan ja tuuli ulvoi. Lähdin aamulla samaa matkaa hänen kanssaan, mutta en vielä Meilahteen. Minun olisi kai pitänyt pikimmiten toimittaa sairaslomatodistus koululle, mutta huolimatta siitä, mitä Jessi oli pistänyt minut lupaamaan, minusta tuntui, että asiaa piti vielä pureskella vähän. Ehkä minun pitäisi mennä käymään Kelan toimistossa ja kysyä joltain tädiltä suoraan, miten minun kävisi, ellen olisi opiskelija enkä työtön.

Heti minua ei kuitenkaan huvittanut. Ajattelin, että voisin suunnitella sanomisiani tämän päivän ja hoitaa asioita sitten huomenissa. Tänään voisin keskittyä vaikka surffaamaan ennakkotapauksia netistä. Tai vaikka siivoamaan vähän, sekin kuulosti houkuttelevammalta kuin hoitaa asiat lopulliseen pisteeseen. Illalla soittaisin Annille ja kertoisin uusimmat käänteet. Tai ehkä soittaisin iltapäivällä, jotta hän saisi tilaisuuden pyytää minut mukaan tallille, jos halusi. Ja jos vähän viivyttelisin, ehkä saisin tarmonpuuskan ja päättäisinkin olla täysin kykenevä palaamaan kouluun.

Tietysti se oli ihan perusteeton toive, vaikka ystäväni piristivätkin minua. Anni ei ollut menossa tallille vaan töihin sinä iltana ja hän jutteli kanssani työmatkansa ajan. Sitten Veera soitti ja ilmoitti olevansa kotona ja kauniiksi lopuksi Danni tuli hakemaan minut kylään ja paistoimme lettuja ja juttelimme erittäin syvällisesti niiden ääressä. Hän oli samaa mieltä Jessin kanssa: en saisi kyseenalaistaa tehtyä päätöstä vaan minun piti pitää määrätty loma ja katsoa asioita uudestaan kevätpuolella.
- Kasimir katsoi mua kuin mä olisin ollu joku avohoitopotilas, kun mä kerroin sille, tunnustin.
- So what? Danni sanoi sotaisasti. – Sä et ole. Jos se luulee niin, niin oma häviönsä.

Danni oli niin penteleen vahva. En voinut kuvitella, että mikään ikinä ajaisi häntä epäilemään omia voimavarojaan. Onneksi hän tuntui silti ymmärtävän niitäkin, jotka eivät olleet samanlaisia ja hän piristi minua niin, että seuraavana aamuna lähdin tosiaan Kelan kautta koululle. Minulle tuli parempi olo, kun sain ne asiat hoidettua. Kelan täti sanoi, että saisin kyllä sairauspäivärahaa, mikä oli suuri helpotus. Opintotoimiston tätikään ei katsonut minua nenäänsä pitkin tai nauranut minua ulos. En ehkä sittenkään ollut ainoa opiskelija, joka oli joutunut pistämään opinnot jossain vaiheessa katkolle. Kun kävelin sieltä ulos marraskuuhun, aurinko paistoi ihan oikeasti eikä vain mielikuvituksessani.

Maleksin kaikessa rauhassa keskustaan asti, ennen kuin tulin ajatelleeksi, että olisin kai voinut mennä kurssikavereideni kanssa syömään ja kertoa, etten tulisi ihan pian takaisin. Toisaalta se olisi ollut aika hankala tilanne, olisinkohan selvinnyt siitä pokerina. Päätin syödä lounaan intialaisessa kerää niin paljon kuin syöt –paikassa ja naputtelin samalla Kertulle tekstiviestin aiheesta. Se oli tietysti pelkurin tapa, mutta eipä minulla siellä sellaisia sydänystäviä ollut, jotka välttämättä olisivat ansainneet pidemmän selvityksen. Minun puolestani kaverit saisivat vaikka kuvitella, että kärsin nikaman murtumasta tai että välilevyni oli pullahtanut ulos kuin löysä lipastonlaatikko.

Annilla oli kerrankin lyhyt päivä koulussa ja menin hänen luokseen puoli kolmeksi. Olin kierrellyt kaupungilla ja käynyt jopa taidenäyttelyssä – ilmaisessa sellaisessa – ja mietin, että tällaisiako minun päiväni tulisivat tästedes olemaan. Tänään oli vielä ollut siedettävää, jopa hauskaa käydä kaupoissa vain katselemassa tavaroita, mutta epäilin kyllästyväni siihen pian. Eteen saattaisi tulla aika, että muuttaisin takaisin Mustaojalle tappamaan aikaa. Siellä ainakin tarvittiin auttavia käsiä.
- Mennään Kopseen kentälle, sanoi Anni harjattuaan Kodiakin.
- Miksi? Kerrankin on valosaa.
- Just siksi. Sieltä on palanu lamppu, ei siellä näe enää illalla ratsastaa. Ja sitä paitsi mä haluan, että sä tuut näyttäytymään siltä varalta, että Arska on siellä. Se meinasi kiivetä seinille, kun mä kerroin, miten pahasti sä olitkin satuttanu itsesi sillon Marionin kanssa.
- Voi että, sanoin ja hymy kiipesi salaa kasvoilleni. Arska-paralla mahtoi olla kauheat omantunnontuskat, vaikka eihän se hänen syynsä ollut ollut. – Myytiinköhän se?
- Myytiin, Anni kertoi.
- No sitten mä en tipahtanut turhaan.

Kävelimme Kopseeseen, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin ja matkalla Anni kysyi, tulisinko kuskaamaan Kodiakin Tuomarinkylään. Kuun vaihteeseen ei ollut enää monta päivää. Lupasin, tietenkin, ja sitten olimme perillä hyvin hiljaisella tallilla. Hevoset olivat vähenneet entisestään. Tarhassa seisoivat vain Charmi ja Banya, Arskan poni.
- Näyttääpä ankealta, totesin. – Missä Muzza on?
- Mä en tiedä, Anni sanoi. Hän nousi hevosensa selkään ja alkoi ratsastaa. Minä katselin hetken ja menin sitten talliin. Sielläkin oli asumattoman näköistä. Turvetta oli vielä neljässä boksissa, mutta kahdessa todella vähän, kuin niistä olisi otettu täydennystä muihin kahteen. Niissä ei ollut enää nimilappujakaan sen paremmin kuin riimuja tai loimia. Näky oli suunnattoman masentava, mutta jatkoin ehkä juuri siksi tutkimusmatkaani. Satulahuone oli myös melkein tyhjä mutta onnistui siitä huolimatta olemaan surullisen sotkuinen. Lattialla lojui pölyinen läjä loimia ja kolmesta satulasta yksi oli sen näköinen, ettei sitä ollut liikautettukaan viikkoihin.

Minä en ollut aktiivisesti hakeutunut puheisiin Arskan kanssa kuukausimääriin, en sen jälkeen, kun olin ymmärtänyt hänen ja Rosan olevan pari. Nyt minusta kuitenkin tuntui, että minä halusin tietää, mitä täällä tapahtui. Tämähän saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun kävisin tällä tallilla ja olisi vain sopivaa toivottaa hyvää jatkoa, tai ainakin parempaa. Typerä, romanttinen minäni oli joskus edellisenä talvena tallentanut hänen numeronsa ilmoitustaululta – joka sekin oli nyt melkein tyhjä – kännykkääni ja etsin sen. Hän vastasi heti parin piippauksen jälkeen, kuin olisi odottanut puhelin kädessään soittoani, mikä tietenkin oli hullu ajatus.
- Hei, Alissa täällä, sanoin.
- Hei, Alissa, Arska sanoi ja kuulin, että hän oli autossa.
- Mä tulin käymään Annin kanssa teidän tallilla ja täällähän on melkein tyhjää.
- Joo ja kohta siellä on ihan tyhjää.
- Miten niin?
- Kuule, mä olen kohta siellä. Et kai sä ole vielä lähdössä?
- En, olen mä täällä ainakin sen aikaa, kun Anni ratsastaa ja se vasta alotti.
- No mä tuun sinne ihan kohta. Jutellaan sitten.

Ehdin tuskin nostaa kaikki loimet lattialta ja viikata ne roikkumaan tyhjille satulatelineille, kun kuulin ulkoa hiljaisesti auton äänen. Arska ei tosiaan ollut ollut kaukana. Potkaisin loimien alla ollutta heinä- ja pölykasaa puoliksi peläten hajottavani hiirenpesän, mutta niin kauan se ei sentään ollut siinä ollut. Arska kuului sanovan pihalla jotain Annille, mutta jatkoi sitten talliin.
- Sä kuulemma satutit itsesi sittenkin, hän sanoi tervehtimättä, kun näki minut satulahuoneen ovella.
- Joo, nitkahtihan se vähän. Mutta mitä tänne kuuluu? Missä Muzza on? kysyin.
- Tuolla kuusen juurella, Arska sanoi ja huitaisi jonnekin poispäin. Niskassani alkoi kihelmöidä.
- Onko se lopetettu? kysyin.
- Joo. Se oli jo jonkin aikaa ontunut milloin mitäkin jalkaa. Ei sitä ollut mieltä pitää enää kituuttamassa. Ja syömässä, Arska sanoi koruttomasti.
- Voi ei, sanoin. Mitä siihen muka olisi voinut sanoa? Mutta kauhean surullista se oli ja jouduin räpyttämään silmiäni muutaman kerran. Hevosia kuoli, se oli selvä. Vaivaisten hevosten oli parempi päästä sinne sateenkaarisillalle, vihreämmille laidunmaille ja mitä muita niitä kliseitä olikaan.
- Elämä on, Arska sanoi. – Ja oletko sä nyt kunnossa? Anni sanoi, että sä olit sairaslomalla.
- Joo. Olin mä. En mä uskalla vielä ratsastaa, mutta pian, kerroin helpottuneena puheenaiheen vaihdoksesta.

Uutta puheenaihetta vaan ei tuntunut olevan. Olimme tuskastuttavan hiljaa pitkän aikaa, ja vasta, kun ojensin käteni tarttuakseni nurkkaan nojaavaan luutaan, Arska sanoi:
- Mä kävin just katsomassa uutta paikkaa.
- Ratsastuskoululle? kysyin.
- Ei kun mulle ja noille kahdelle raakille. Rosa haluaa, että me lähdetään. Se on ruvennu taas pitämään yhteyttä Roopen isään ja ne taitaa palata yhteen. Tai ainakin mun on aika häipyä välistä.
- Ohoh, sanoin, kun en muutakaan osannut.
- Semmosta sattuu, Arska sanoi vaivaantuneen näköisenä.
- Rosa on inhottava ja ilkeä! suutahdin. Miten se naikkonen kehtasi? Pitää nyt ensin Arskaa isän korvikkeena vauvalleen ja sitten potkaista pois, kun asiat alkoivat mennä huonosti! Tai hänen kannaltaan ehkä hyvin, jos ajatteli eksän palaamista kuvioihin.
- Eikä ole. Kyllä mä ymmärrän, että se haluaa mut pois silmistään, tämmönen katastrofi kuin tästä tuli.

Minä en ymmärtänyt, en alkuunkaan, mutta Arska ei näyttänyt siltä, että olisi ollut mielissään, jos olisin jatkanut. Hän nappasi luudan, jota minä olin äsken tavoitellut ja alkoi lakaista käytävää niin, että pölypilvet leijailivat.
- Mitä sä nyt sitten aiot tehdä? kysyin, sillä se kai oli turvallinen puheenaihe, ja sitä paitsi halusin tietää.
- Mä löysin yhden tilan Vihdistä. Se on melkein purkukuntoinen, mutta siinä on kelvollinen talli ja mä saan muuttaa sinne, kunhan pidän ulkorakennukset kunnossa. Taloa ei voi enää pelastaa, siinä on niin pahoja homevaurioita. Saattaa kestää vähän aikaa, ennen kuin joku sen suostuu ostamaan ja laittamaan dynamiittia alle niin, että enköhän mä siinä kortteeraa ainakin talven yli.
- Ja missä sä asut? Siinä homevaurioisessa talossako? kysyin kiivastuen taas. Opintoni saattoivat olla aluillaan, mutta sen verran kai nyt tiesi normaali kansalainenkin, että tuolla tavoin saattoi pilata terveytensä lopullisesti.
- En mä sentään ihan hölmö ole, Arska naurahti ja katsoi minua huvittuneena. – Mä lainaan isältä asuntovaunun. Se pitää leiriläisiä niissä, mutta ei sillä talvella ole leirejä. Jos se kesällä tarvitsee sen takaisin ja mä olen edelleen tuolla niin kai mä sitten muutan telttaan.

- Eikö sun isällä olisi sulle hommia? kysyin, sillä nyt muistin Arskan isänkin olevan hevosmiehiä ja ratsastuskoulun pitäjä.
- Voisi hyvinkin olla. Mutta ennen mä menen vaikka maatalouslomittajaksi kuin sille hommiin.
- Osaatko sä lypsää?
- En, mutta eikö ne hoida senkin asian ihan itsekseen nykyään? Kävele vaan koneeseen?

Minä en tiennyt, mutta sen tiesin, että yhtälöstä puuttui jotain.
- Sulla on paikka sulle ja hevosille, summasin. – Millä sä ajattelit elää ja ostaa niille heinät ja kaurat ja kaiken muun? Mitä hevosia sulle tulee sinne?
- Banya ja Charmi vaan.
- Häh? Missä maksavat asiakkaat? kysyin.
- No ei mulla niitä täälläkään ole. Banyaa mä en raaski laittaa pois, vaikka kai pitäisi, enkä mä Charmia voi. Sehän ei ole mun.
- Oletko sä edelleenkään saanut siitä penniäkään? tulistuin ja Arska pudisti päätään. Hän ei näyttänyt kauhean lyödyltä, vaikka mikään hänen kertomastaan ei minusta ollut hyvä uutinen. Hän näytti paremminkin päättäväiseltä. – Millä sä sitten elät? toistin.
- Mä oon saanu työpaikan. Mä alan ajaa hevoskuljetuksia.

Se oli jo hyvä lisä ja huokaisin helpotuksesta.
- Sehän on loistava uutinen, sanoin lämpimästi.
- Niin. Mun täytyy vaan toivoa, että jostain lähistöltä löytyy joku luotettava ihminen, joka voi käydä ruokkimassa noi pari raakkia, jos mulle tulee pitkiä keikkoja.
- Miten pitkiä?
- No jos joutuu ulkomaille. Täältähän menee jo puoli vuorokautta, ennen kuin pääsee Eurooppaan.
- Suomi on Eurooppaa, huomautin.
- No, sä tiedät, mitä mä tarkotan.

Niin tiesinkin.
- Mä olen pahoillani sen takia, mitä Rosa sulle teki, mutta ilonen, että sä olet saanut asiasi noin hyvin järjestettyä, lausuin.
- Kiitos, Arska sanoi ja hymyili minulle. Se sykähdytti vieläkin vähäsen, enkä kai pääsisi siitä ikinä. Ensirakkaus oli aina ensirakkaus. – Me ei varmaan enää nähdä. Mä haen huomenna faijalta traikun lainaan ja muutan.
- Ei me nähtäis muutenkaan. Mä just lupasin auttaa Annia muutossa, Kodihan lähtee Tuomarinkylään kuun vaihteessa.
- Niinpä. Onhan se siitä puhunut. Se sitten tästä vaiheesta elämää.

Tuntui haikealta ajatella, että meillä oli jo näin nuorina taakse jääviä elämänvaiheita. Tai eihän minulla ollut kummempia.
- Kaikkea hyvää sulle, toivotin. – Mä voin pyytää, että Vesku suosittelee sua, jos sillä on tuttuja siellä päin, Vihdin suunnassa.
- Ei se voi mua suositella. Eihän se ole ikinä nähnyt mun tekevän mitään, Arska sanoi.
- Totta kai se voi. Luuletko sä, ettei se usko mun arviointikykyyn? kysyin.
- No, katsoo nyt, miten mä edes ehdin muuta kuin ajaa niitä keikkoja.

Vilkaisin kännykän kelloa ja totesin, että Anni oli ratsastanut jo niin kauan, että tulisi varmasti kohta hätyyttelemään minua.
- Eiköhän me aleta olla valmiita, totesin.
- Joo. Ja mä lähden pakkaamaan lopun omaisuuteni, Arska sanoi.

Anni oli innoissaan Arskan uusista kuvioista; hänkään ei ollut ollut Rosan ylin ystävä.
- Musta ei ole mitenkään upeeta päätyä yksin asumaan jonnekin Vihdin takametsään kahden hevosen kanssa, sanoin, kun hän ajoi kohden asuntoani.
- No sehän nyt on kuitenkin vaan väliaikaista, vai mitä? Joka tapauksessa on hienoa, että sillä on työpaikka ja ettei se ole masentunu tästä kaikesta.
- Mistä sitä tietää vaikka se olisi miten masentunut, sanoin miettiväisesti.
- No ainakaan se ei ole työtön masentunut. Tarpeeksi hommaa niin ei ehdi hautoa kaikenpäiväsiä ongelmia.

Sattuneesta syystä masennus ja ongelmat ja niiden hautominen olivat minulle vähän arka aihe juuri sillä hetkellä, joten ilahduin, kun puhelimeni soi. Parhaimmassa tapauksessa se olisi Kasimir, joka tahtoisi tavata, mutta en pistänyt kovin pahaksi Ruskankaan nimeä näytöllä. Hän halusi todennäköisesti kaikki kylään juhlimaan Veeran kotiin pääsyä.
- Alissa, vastasin iloisesti. Siihen kaikki ilo loppuikin siltä viikolta. Ruska itki ja huusi. Hän oli ottanut ruokatunnin vapaata käydäkseen hakemassa Veeran sairaalasta – ”Taksilla, jumalauta!” – ja kun hän oli tehnyt päivän täyteen ja päässyt kotiin, hän oli löytänyt Veeran sieltä täysin elottomana.
- Miten niin? kysyin turtana ja ihan ymmärtämättä vielä.
- Mun insuliinit! Kaikki särkylääkkeethän se oli jo kiskonut edellisellä kerralla, mutta en mä ajatellu, että se alkaa piikittää mun insuliineja!
- Kuollut? kysyin.
- Kuollut kuin vítun hautakivi. Ja mistä mä saan muka itselleni insuliinia aamuksi?
- Missä sä olet? kysyin heikosti. Olin oikeastaan iloinen niin suorasta, joskin tunteettoman tuntuisesta kysymyksestä.
- Kotona. Ei ne huolinu mua mukaan ambulanssiin, kun Veera oli jo ihan kylmä ja jäykkä. Niiden olis pitäny, eikö oliskin?

Minä en tiennyt. En edes tiennyt, mihin kuolleet ihmiset vietiin.
- Mene sun päivystävälle terveysasemalle, sanoin. Mistähän senkin sain päähäni, kun näin vain mielessäni kuvan Veerasta, joka makasi vihreässä oksennuslätäkössä. – Oksensiko Veera tällä kertaa?
- Ei ollenkaan. Eikä mulla ole päivystävää terveysasemaa. Se on jo kiinni.
- Ota taksi ja aja Jorvin tai Meikun päivystykseen. Tai soita sairaanhoitopalvelujen neuvontaan. Eikö sulla muka ole varainsuliinia missään? Reseptiä? Mene apteekkiin!
- On! Ruska huudahti helpottuneena. – Onhan mulla resepti! Kiitos, Alissa! Mä olisin kuollu ilman sua!

Minua ei olisi juuri sillä hetkellä kauheasti surettanut sellainen tapahtuma. Olisin voinut itse käydä Ruskan kurkkuun, jos olisimme olleet samassa tilassa ja hän vain Veeran kuoleman sijaan itki omia lääkkeitään. Olisinpa hyvinkin.
- Mikä nyt? Anni huudahti, kun paiskasin kännykän kojelaudalle ja vedin kädet kasvoilleni odottamatta, että Ruska alkaisi kinuta autokyytiä apteekkiin.
- Se mun kaveri, Veera… se onnistu tällä kertaa, sopersin.
- Onnistu missä?
- Itsensä tappamisessa. Viime viikolla se ei onnistunu. Nyt se onnistu. Ja sen vitun idiootti tyttöystävä vaan itkee, että se käytti sen lääkkeet.

Anni ajoi kääntöpaikalle kotini eteen ja kääntyi kuuntelemaan. Minä puhuin ja itkin, itkin ja puhuin, ja hän tarjoutui tulemaan kanssani sisään, viemään minut Dannin luo tai Mustaojalle. En kuitenkaan ottanut vastaan mitään noista tarjouksista.
- Mä haluan olla yksin ja miettiä, mutta kiitos, sanoin.
- Soita mulle, jos sä haluat ihan mitä vaan, Anni sanoi ja halasi minua. – Vaikka keskellä yötä ruumishuoneelle. Mä tulen.
Tiesin, että hän tulisi. Anni otti minua joskus päähän, mutta aina välillä tuli esiin asioita, joiden takia hän oli paras ystäväni. Rutistin häntä takaisin, pyyhin naamani ja menin sisään. Menin kohti pahinta yötä elämässäni.

Sannan huoneesta kuului musiikkia, mutta kävelin nopeasti ja äänettömästi ohi hänen ovensa ja heittäydyin omalle sängylleni. Edelleenkin tunsin paitsi surua ja ikävää Veeran poismenon johdosta, suunnatonta ällistystä siitä, että hän oli tehnyt sen. Miksi hän oli sen tehnyt? Minä en voinut nähdä sellaista lohduttomuutta, että olisin päätynyt samaan. Miksi minua tällä tavalla koeteltiin? Silloin, kun joskus olimme puhuneet Veeran itsemurhayrityksistä, olin ollut täynnä myötätuntoa Veeraa kohtaan, kunnes Ruska oli kysynyt, etteikö kukaan säälinyt jälkeenjääviä, kuten häntä ja olin ajatellut, että niin, sehän oli tosiaankin vielä pahempaa. Varmasti oli totta se, että tällä hetkellä Ruska oli se, joka kärsi eniten, mutta millaisia monstereita vastaan Veera sitten oli taistellut ja miten kauan, että oli heti kotiin päästyään halunnut yrittää uudelleen?

Aamuneljältä otin kännykkäni ja soitin Arskalle.
- Alissa täällä, hei, sanoin.
- Niin. Mä tiedän, hän vastasi unisesti, muttei kuitenkaan tarpeeksi unisesti. En ollut herättänyt häntä.
- Miten niin tiedät?
- Puhelin kertoi. Mitä sä tähän aikaan?
- Sitä vaan, että mä tulen sulle hevosia vahtimaan, kun sä olet reissussa, jos sä haluat.
- Mitvit?
- Mitvit sun puhelin kertoi? huomasin kysyä näin vähän jälkijunassa.
- Mä otin sun numeron talteen. Mitä sä oikeen tarkotat? Sullahan on opiskelut ja asunto ja kaikki.
- Ei ole, sanoin väsyneesti. – Tai no, asunto on. Mutta ei muuta. Mä tarvitsen… mun pitää päästä pois täältä. Monestakin syystä. Huolitko sä mut? Mä osaan ruokkia hevoset vaikka sä olisit Manner-Euroopassa.
- Kuule, sä olet varmasti vähän hullu, mutta tottakai mä huolin sut, Arska sanoi ja olin kuulevinani vähän intoa ja toiveikkuutta hänen äänessään. Se riitti minulle tällä erää.
- Jutellaan aamummalla lisää. Mä tulen sun kanssa hakemaan traikkua ja asuntovaunua, jos sä haluat, sanoin.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   7.9.15 21:15:30

Oivoi, tää kohta! Nyt mä en malttais kyllä yhtään odottaa jatkoa!

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   7.9.15 21:18:56

Jes, toivottavasti ne palaa yhteen! ^^
Laitatko linkin siihen sun kirjaasi? Pitää huomenna tilata se :) Tuleeko se postilaatikkoon vai postiin?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.9.15 22:03:44

Tässäpä se. Postiin mulle on tullut - en tiedä, mahtuisko se luukusta :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.9.15 18:32:49

1. Vaaleanpunainen tupa
Kahdeksalta seisoin kääntöpaikalla taloni edessä ja odotin, että Arska rullaisi vanhan farmarivolvonsa, joka raksutti kuin traktori, kohdalleni. Oli vielä pimeää ja satoi heikosti. Mielessäni oli vielä pimeämpää ja minua paleli niin, että pujahtaminen lämpimään autoon, jonka sisävalo hetken paloi kellertävänä, tuntui ihanalta.
- Huomenta, Arska murahti, tai siltä se kuulosti ja minä mutisin jotain saman tapaista vastaukseksi. Hän lähti ajamaan eteenpäin, emmekä jutelleet sanaakaan enempää ennen kuin hän oli päässyt aamuruuhkassa kaupungin toiselle laidalle ja liikenne helpotti.

- Pysähdytään kohta jonnekin kahville, Arska sanoi ja minä kohautin hiukan olkapäitäni, vaikkei minun tehnyt mieli kahvia. Vatsani tuntui kuitenkin jotenkin ontolta, samoin pääni. Se tuntui lisäksi myös turvonneelta, etenkin silmien ja kurkun kohdalta. Ikään kuin se olisi ollut vain paisunut kuori tyhjän ympärillä.
- Mun ystävä on tappanu itsensä eilen, sanoin Arskalle, sillä päättelin, ettei hän kysyisi, kun ei vielä ollut kysynyt.
- Ohoh, tämä sanoi ja vilkaisi minua nopeasti. – Sulla on varmaan kamala olo.
- Niin onkin. Vaikkei se edes ollu kauhean hyvä ystävä, tai oli, mutta ei me oltu tunnettu kuin alkusyksystä.
- Ei kai sillä ajalla ole väliä, Arska tuumasi ja kurvasi huoltoaseman pihaan. – Haluatko sä, että mennään sisään juomaan vai haenko mä mukaan?
- Hae mukaan, toivoin. Minusta tuntui ihan mahdottomalta nousta ja mennä kirkkaasti valaistuun kahvioon, vaikka minusta muuten alkoikin tuntua paremmalta. Oli ollut helpottavaa kertoa Arskalle. Ihan kuin juttu olisi nyt varmemmin totta ja käsitelty. Kyllä se alkoikin olla käsitelty, ei minua enää juuri edes itkettänyt.

Kiedoin kaulaliinan takaisin pääni ympärille, kun auto alkoi jäähtyä Arskan lähdettyä. Hän ei viipynyt monta minuuttia vaan harppoi pian takaisin kannellinen styroxmuki kummassakin kädessään. Jotenkin hän näytti kiireestä kantapäähän hevosihmiseltä, vaikka en osannut sanoa miksi. Lippiksessä ei lukenut Horze eikä edes Vermo tai Agrimarket, eikä hänellä ollut saappaita vaan farkut ja maihinnousukengät, mutta silti.

Kun kuuma kahvi ja auton äänekäs lämmitin olivat hoitaneet hommansa, nukahdin ja se paransi oloni. Veera oli poissa eikä minun märehtimiseni häntä takaisin toisi. Se siitä.
- Nyt ei oo enää pitkä matka, Arska sanoi, kun huomasi minun venyttelevän ja haukottelevan. Katsoin uteliaana ympärilleni, mutten nähnyt kuin metsää, jota kapea tie halkoi. Tiesin vanhastaan, että Arskan isällä oli vanha ja maineikas ratsastuskoulu täällä lounaissuunnalla, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Miksi olisinkaan? Ei meillä harrastettu ratsastuskouluja vaan kotiopetusta ja siksi olinkin aina ollut suunnattoman kiinnostunut ratsastuskouluista.
- Paljonko sillä on siellä hevosia? Ja onko siellä muita kuin tuntihevosia? kysyin.
- Siellä on kolmekymmentä paikkaa, mutta vanhin talli on niin pieni ja matala, että se on ollu tyhjillään jo jonkin aikaa. Joskus, jos tulee leiriläisiä omien hevosten kanssa, sinne pannaan pikkuponit, ellei siis oo semmonen keli, että kaikki voi olla ulkona yötä päivää, Arska kertoi. – Eikä siellä muita ole kuin meidän omia hevosia, jos sä sitä meinaat. Joskus on jollain tallityöntekijällä ollu oma hevonen ja semmoset tietysti, mutta ei mitään yksäriasiakkaita. Faija sanoo, että semmoseen se ei enää rupea mistään rahasta.
- Niin, ei meilläkään oo ollu vieraita aikoihin, ellei Annin Kodiakia lasketa. Eikä sitä lasketa, kun ne oli ihan kuin omaa perhettä molemmat.

Metsätie päätty vähän asutummalle seudulle, missä oli talojakin, jonkinlainen taajama, ja niistä ehkä kilometrin päässä seisoi tien varressa komea kyltti, joka osoitti ratsastuskouluun. Vielä pieni pätkä hiekkatietä ja näin tallit, tarhat, kentän ja maneesin. Paikka oli suurempi kuin jostain syystä olin olettanut, mutta pitihän tietysti kolmellekymmenelle hevoselle vähän lääniä ollakin. Rakennuksiakin oli enemmän kuin mitä olin kuvitellut, enkä voinut tietää, mitä niissä kaikissa oli.
- Haluatko sä kierroksen? Arska kysyi. – Mun pitää joka tapauksessa etsiä faija täältä jostain, samalla mä voin esitellä sulle paikat.
- Ihan takuulla haluan, sanoin painokkaasti.

Kaikki oli tarkoituksenmukaista joskin vähän kulunutta. Ei pahalla tavalla, mutta kotoisasti. Laudoista tehdyt karsinanseinät olivat paikoitellen syötyjä tai sileiksi hinkutettuja, ovenkahvat kiiltäviksi kosketettuja. Yksi kolmesta käytössä olevasta tallista oli muita uudempi: siellä oli samanlaiset valmiskarsinat kaltereineen kuin meillä kotona tammatallissa. Se oli siistimpi ja asiallisempi, mutta ei ollenkaan niin tunnelmallinen kuin muut kaksi, puhumattakaan Arskan mainitsemasta ponitallista, jossa olisi voinut asua vaikka tonttuperhe. Ja varmaan asuikin.
- Niin asuu, Arska sanoi, kun huudahdin epäilykseni ääneen. – Ne on joskus joutunu juottamaan ponit, kun tallintekijä on unohtanu.
- Huijaat, sanoin ja tuijotin häntä epäluuloisena.
- Niin leiriläisille ainakin kerrotaan, Arska nauroi ja näytti minulle hevoset. Ne olivat kahden tai kolmen kesken tarhoissa ja näyttivät märiltä. Siinä oli joka lajia, oli suomenhevosia, puoliverisiä ja poneja, ihan pieniäkin.

Arskan isä löytyi maneesista lanaamasta, tai oli paremminkin juuri ajamassa sieltä ulos. Meidät nähdessään hän sammutti mönkkärin ovelle ja hyppäsi sileälle hiekalle.
- Siinä sitä nyt ollaan, hän totesi Arskalle.
- Tässä, tämä myönsi aavistuksen verran hyökkäävästi. Minun piti oikein vilkaista, miltä hän näytti ja kyllä hänen leukaperissään näkyi epätavallista kireyttä ja asennossa uhittelua. Saatoin kuvitella, miten nuo kaksi olivat ottaneet yhteen menneinä vuosina vaikka minkälaisista asioista, ottaisivat ehkä taas ihan hetkenä minä hyvänsä.
- Tässä on Alissa, se tuli matkaseuraksi, Arska esitteli minut ja vanhempi mies veti hanskan kädestään ja törkkäsi sen minulle.
- Janne, hän esittäytyi, vaikka tiesinhän minä sen, kun koko talli kantoi hänen nimeään. Hän ei päästänytkään irti kädestäni vaan jäi katsomaan minua tutkivasti. – Sekö Mustaojan Alissa?

Punastuin hiukan, sillä ei minua yleensä yhdistetty Mustaojaan enkä voinut ymmärtää, minkä takia Arskan isä teki niin.
- Oikeastaan mun nimi on Alakärppä, mutisin ja odotin näkeväni sen tutun suupielen värähdyksen tai huvittuneen silmänpilkahduksen, jonka yleensäkin, kun kerroin sukunimeni.
- Niin niin, mutta Mustaojan tilalta, hän sanoi kärsimättömästi.
- No sieltä kyllä. Mistä sä sen tiesit?
- Ei sun etunimesi tuu ihan joka välissä vastaan enkä mä ihan heti unohda, miten täällä ei tehty muuta kuin vertailtiin paikkoja Mustaojaan sen jälkeen, kun toi kävi siellä joskus, Janne sanoi ja vilkaisi Arskaa.
- Hei, siitähän on vuosikausia, tämä sanoi kiusaantuneena.
- On asioita, jotka kaivertaa ikuisesti, Janne naurahti ja paukautti poikaansa selkään. – Haluatteko te kahvia vai lähdettekö saman tien?

Se ei edes kuulostanut kutsulta ja vaikka en nyt olisi pannut pahakseni kupillista ja hiukan pidempää juttutuokiota Jannen kanssa, Arska sanoi, että meidän oli parempi jatkaa matkaa, jos aioimme tänään saada hevoset muutettua ja sitten vielä ehtiä hakemaan asuntovaunun.
- Selvä. Älä hitossa kolhi böckistä, Janne sanoi ja kiipesi takaisin mönkijään.
- Missä sun mutsi on? kysyin hänen ajaessaan pois, sillä yhtäkkiä huomasin, ettei Arska tästä ollut sanonut halaistua sanaa.
- Duunissa se on tähän aikaan.
- Se ei halua pyörittää tallia työkseen?
- Ei. Enkä mä ihmettele, ei täällä kukaan muu osaa tehdä asioita oikein kuin faija ja palkolliset, jotka tekee, niin kuin se sanoo.
- Musta se vaikutti ihan mukavalta, sanoin.
- Se ei kehdannu ruveta retostamaan sun kuullen. Mennään hakemaan se traikku.

Autoin Arskaa peruuttamaan auton koukun tummanpunaisen traikun nuppiin ja lähdimme hakemaan Charmia ja Banyaa. Emme edelleenkään jutelleet paljon vaan sain kaikessa rauhassa ajatella. Oli hassua, miten olin soutanut, huovannut ja epäröinyt sen asian suhteen, että pitäisinkö sairaslomani vai en, ja sitten yhdessä silmänräpäyksessä päättänyt, että voisin ihan hyvin ruveta Arskan hevosenhoitajaksi, eikä se päätös epäilyttänyt minua vieläkään. Toisaalta helppohan minun oli ollut tähän lupautua, kun olin vailla muita velvollisuuksia.
- Koska sä alotat työt? kysyin.
- Viikonloppuna on yksi ravikeikka, lähinnä mä meen apupojaksi mutta kumminkin. Maanantaina sitten pidemmälle, Ouluun ja takasin. Mä ehdin hyvin kotiutua asuntovaunuuni tässä loppuviikon aikana, Arska sanoi kuivasti naurahtaen.
- Lauantaina vai sunnuntaina? Meneekö siinä kauan? Tulenko mä sillon?
- Oletko sä nyt ihan tosissasi?
- Tietysti olen. Ei mulla ole muutakaan tekemistä.
- Huvittaisko sua selventää tota? Oletko sä lopettanut koulun?

Selvitin tilanteen muutamalla lauseella. Olin harjoitellut sen kiteyttämistä niin, ettei sitä tarvinnut juuri enää miettiä.
- Jaaha, Arska sanoi jättäen arvoitukseksi, mitä mieltä hän oli.
- Pidätkö sä mua nyt jotenkin omituisena? Luuserina tai henkisesti sairaana? kysyin.
- En tietystikään pidä, hän sanoi lyhyesti ja lopullisesti.
- Mulla on vähän sellanen olo, tunnustin.
- Höpö höpö. Sitten mäkin oon henkisesti sairas, niin masentunut mä olen välillä tänä syksynä ollut.
- No se ei olisi mikään ihme, niin paljon paskaa sä olet niskaasi saanut.
- Ellei faijan tuttu olis tarjonnu tota Vihdin tilaa ja Irpo löytäny tota työpaikkaa mulle, mä olisin todennäköisesti muuttamassa Banyan viereiseen boksiin makuupussiin, Arska tunnusti. – Tuntu ihan mahdottomalta saada mitään itse aikaan.
- Niin just! Mä tiedän täsmälleen, miltä toi tuntuu! innostuin.
- Nyt on ihan erilainen olo, kun on saanut jotain tapahtumaan. Tarmokas.
Olin tunnistavinani senkin tunteen, mutta en viitsinyt enää myötäillä, se olisi kuulostanut typerältä.
- Ollaan me aika rataraakkeja, huokaisin sen sijaan.

Tallilla ei ollut mitään eikä ketään muuta kuin Banya ja Charmi, jotka otimme tarhasta sisään talliin ja annoimme niille tukut heinää.
- Mä haen mun tavarat sisältä jos sä viitsit pakata satulat ja mitä muuta satulahuoneessa vielä on. Ja heinät ja kaurat ja muut safkat, Arska sanoi.
- Selvä, sanoin vetäen kättä lippaan. Tavaraa oli edellisiltana näyttänyt olevan surullisen vähän, mutta oli sitä kuitenkin. Kaapissa oli läjittäin satulahuopia ja pari kassillista riimuja, suojia, harjoja ja muuta tarpeellista. Raahasin ne kaikki trailerin satulakaappiin ja volvon takakonttiin. Pari heinäpaalia sai mennä trailerin etusillalle. Olisihan siinä hevosille tekemistä, jos ylettäisivät matkalla napsimaan niitä. Kauroja en uskaltanut sinne laittaa, vaan ne saivat paikkansa takapenkin jalkatilassa, samoin kivennäissäkki ja muut nyssykät. Olin ehtinyt pakata kaiken muun paitsi kuljetussuojat, kun Arska tuli raahaten matkalaukkua ja kahta suunnatonta kassia.

- Kassi-Arska, sanoin sipaisten hikisiä hiuksiani pois otsaltani. Minulle tuli elävästi mieleen, miten olin itse raahannut kimpsujani ja kampsujani alkusyksyllä paikasta toiseen.
- No semmonen just joo.
- Onko sulla siellä jotain kuiviketta? Kaikkea muuta, mitä enshätään tarvitsee, mä olen tainnut pakata. Ja kai sinne tulee vesi? Ja entä sähkö?
- Tulee vesi ja pitäs tulla sähkö ja siellä on vähän vanhaa turvetta jäljellä. Pannaan vaan koput koppiin ja menoks.

Kumpikaan hevosista ei halunnut mennä traileriin ja saimme tehdä töitä oikein urakalla, ennen kuin Banya suostui luudalla avitettuna juoksemaan sisään. Se näytti ajattelevan, että jos kerran mennä piti niin oli parempi mennä vauhdilla. Sen jälkeen Charmi oli jo kohtalaisen helppo saada perässä, mutta minä olin nihkeä hiestä ja sateesta, sillä olin ollut pakotettu riisumaan takkini, etten läkähtyisi.
- Miltä kuulostaisi metwurstipizza lounaaksi, Arska kysyi kostonhimoisesti, kun nostimme takasillan.
- Mitä tuoreemmasta metwurstista sitä parempi? arvasin nauraen. Tästä päivästä oli ollut tulossa ankea ja harmaa ja sitä se kyllä sään puolesta olikin, mutta muuten minulla oli hauskaa. Oli huippua, kun oli järkevää tekemistä ja tunsi olevansa hyödyksi.

Matka jatkui kohti Vihtiä. Seutu oli minulle tuntematonta, mutta näytti silti tutulta. Se oli samanlaista pääkaupunkiseudun lievettä kuin Mustaojan ympäristökin, joka oli melkein maaseutua, mutta joka oli kasvattanut väliin vähän tiiviimpiä satelliittitaajamia. Matka tuntui loppumattomalta.
- Eikö me kohta olla jossain… Salossa? kysyin lopulta yritettyäni vähän aikaa hahmottaa Uudenmaan karttaa.
- Ei olla, hömpsä. Mutta Nurmijärvellä kyllä.

”Hömpsä” sai hetkeksi niskakarvani varuilleen, mutta Arskan äänensävy poikkesi niin paljon muistoista siitä, miten Juhana oli alentanut ymmärrystäni milloin milläkin nimityksellä, etten halunnut heti ponkaista ikkunan läpi.
- Älä puhu mulle tolla tavalla, kivahdin silti ja Arska katsoi minua hämmästyneenä.
- Millä tavalla?
- Äh… älä mollaa mua.
- Enhän mä mollannukkaan.
- Kuulosti ihan siltä. Juhanalla oli tapana puhua just tolla tavalla, niin kuin mä en ois ymmärtäny mistään mitään.
- No ei tulis ihan heti mieleenkään. Miten niin et muka ymmärtäis?
- Mähän ymmärränkin! Se vaan yritti esittää, että se ymmärsi enemmän!

Arska pudisti päätään, kuin ei olisi itse ymmärtänyt mitään ja sanoi:
- Nyt me aletaan olla perillä.
Hän kääntyi pihatielle, joka oli surullisesti hiukan ruohottunut ja vain hetkistä myöhemmin olimme sievän, vaaleanpunaisen huvilan pihalla. Etsin heti tallia, mutta näkyvillä oli vain toinen vaaleanpunainen rakennus, joka näytti liian karamellimaiselta eläinsuojaksi. Sen vieressä oli tyhjä läntti, joka näytti siltä kuin siitä olisi jokin pieni rakennus lähtenyt suoraan kuuhun jättäen vain perustukset paikoilleen. Talon takaa pilkisti vähän vanhempaa, punamullanruskeaa seinää.
- Onko joku varastanut tallin? huudahdin.
- Täällä on ollu siirtotallikin, mutta se on myyty pois. Tossa on jäljellejäänyt talli, Arska sanoi ja ajoi sen söpöisen ulkorakennuksen viereen.
- Miten tää voi olla joku hylkytila? Näin kaunista! huudahdin ja nousin autosta.
- Asuinrakennuksessa ei voi asua, mähän kerroin. Ehkä joku raharikas ostaa tän ja rakentaa talon uusiksi. Laitetaanko talli ensin kuntoon, ennen kuin otetaan noi ulos?
- Ei, ne hajottaa kopin, sanoin. Jompikumpi, epäilin että Charmi, oli kolistellut koko matkan.
- Joo, sä voit olla oikeassa. Kaipa ne hetken kestää betonillakin.

Pian hevoset olivat vierekkäisissä karsinoissa tallissa, joka oli yhtä herttainen sisältä kuin ulkoakin. Minun oli vaikea kuvitella, että olisin omaa talliani maalannut sillä tavoin pastellivärein, mutta ehkä täällä oli asunut jonkun romantiikkaan taipuvaisen tädin hevosia. Käytännöllisen silti: väreistään huolimatta kuuden karsinan talli oli järkevästi suunniteltu ja asiallisesti sisustettu. Katossa oli loistelamput, joista suurin osa toimi, satulahuone oli ovenpielessä ja takaoven ulkopuolella oli samanlainen katos kuin meillä kotona Mustaojalla suojaamassa vaatimatonta turvekasaa.
- Ollapa hevonen, sanoin ihastuneena. – Maksatko sä tästä mitään?
- Hyvin vähän, Arska sanoi. – Olemattomasti. Sähkölaskun. Lähdettäiskö jatkamaan matkaa?

Rehellisesti sanoen minulle olisi jo riittänyt sille päivälle, mutta nyökkäsin ja kiipesin autoon. Lähdimme vaihtamaan traikun asuntovaunuun. Kun toistamiseen sinä päivänä ajoimme Jannen tallin pihaan, seisoi keskellä sitä jumalattoman pitkä, hopeanhohtoinen vaunu.
- Mitä hemmettiä se nyt meinaa, raahaa tänne kaikista suurimman, Arska ähkäisi ja kiersi sen varovasti päästäkseen palauttamaan traikun samaan paikkaan kuin missä se oli ollut. Sillä aikaa hänen isänsä ehti taas pihamaalle ja tuli silmä kovana vahtimaan, ettei Arska peruuttanut koppia päin seinää.
- Onko se siivottu? hän kysyi, kun nousimme irrottamaan auton koukkua siitä.
- Tietysti vai luuletko sä, että mä jätin sinne jouluterveiset? Arska tuhahti. – Et pienempää vaunua viitsiny kiskoa esiin? Luuletko sä, että mun auto saa ton perille asti?
- Älä mua syytä. Oli sun äitisi idea, että jos sä aiot asua asuntovaunussa, sun pitää saada hienoin. Mutta ei se painava ole, jos toi selvisi kahdesta hevosesta niin selviää se tostakin, Arskan isä sanoi ja keikkui vuoroin saappaidensa kannoilla ja kärjillä. Se taisi lepyttää Arskan, sillä hän vain ajoi autonsa seuraavaksi asuntovaunun eteen.

- Mun piti käskeä sut syömään, Janne ilmoitti, kun koukku oli taas kytketty.
- Mä tuun joku toinen kerta. Mä haluan mennä äkkiä takasin katsomaan, ettei kopukat oo keksiny mitään hölmöä uudessa paikassa, Arska ilmoitti.
- Ihan sama mulle, mulla alkaa tunnit. Soita äidilles illalla ja sano, ettet totellu mua.
Se sai Arskan hymyilemään leveästi ja hän lupasi tehdä niin.
- Herra se on herrallakin, hän mutisi, kun lähdimme taas liikkeelle.
- Mä luulin, että se on sun isäs, joka määrää teillä kaapin paikan, huomautin.
- Toinen tappaa talossa, toinen puutarhassa.
 
2. White trash
Selkäni oli alkanut ilmoitella itsestään jo, kun olimme purkaneet hevoset ja etenkin niiden tavarat, jotka eivät kävelleet omilla jaloillaan, ja kun Arska oli asetellut asuntovaunun talon seinustalle, en enää tahtonut päästä autosta ulos. Se oli ennemminkin kokonaisvaltaista jäykkyyttä kuin varsinaista kipua, mutta haittasi kyllä kovasti liikkumista.
- Voi hemmetti, mä unohdin kokonaan, että sä olet vammanen! Arska huudahti, kun näki minun irvistävän.
- Eiköhän tää tästä taas vetreydy, sanoin ja toivoin, että olisin ottanut mukaan olkalaukkuni enkä vain tunkenut lompakkoa ja muuta tarpeellisinta taskuihini. Laukussa olisi ollut särkylääkettä.

Onneksi vetreytyikin, sillä paloin halusta nähdä, minkä näköistä oli sisällä, niin talossa kuin asuntovaunussa. Ajatus asuntovaunussa asumisesta oli loppuviimeksi enemmän hauska kuin surullinen, ihan kuin se olisi ollut leikkimökki. Arska ankkuroi sen paikoilleen tukijaloilla ja kaivoi esiin pitkän jatkojohdon, joka näytti paksulta kuin käärme.
- Mä en ole koskaan ollu asuntovaunussa, huomasin.
- No kohta olet. Etsitään vaan ensin sinne sähköt, että saadaan lämmitys päälle.

Seurasin häntä sisälle taloon, jossa oli hämärää, muttei kovin kylmää. Vaikkei Arska olisi kertonutkaan homeesta, olisin epäillyt sitä, siellä haiskahti sellaiselta. Mikä sääli. Se ei ollut mikään vanha rakennus ja se oli vielä herttaisemmin sisustettu kuin talli. Eteisessä oli ruusukuvioiset tapetit ja keittiön kaapeissa oli valkoiset peiliovet.
- Kammottavaa tuhlausta, sanoin hartaasti, kun ajattelin, että kaikella tällä ei ollut muuta käyttöä kuin päätyä purkujätteenä kaatopaikalle tai parhaassa tapauksessa ehkä juhannuskokkoon.
- Niin on. Olisivat hommanneet kunnon katontekijän. Koko takaseinä kuplii, Arska sanoi avaten pientä ikkunaa, joka oli ulko-oven vieressä. Minun piti mennä katsomaan ja kävelin peremmälle. Hän oli oikeassa. Taaemmassa huoneessa vahingon ihan näki. Tapetissa oli läiskiä ja se oli irtoilemassa. Suljin oven takanani, sillä siellä ei tehnyt mieli viipyä.

En osannut oikein tehdä mitään, joten jäin keittiön ikkunaan katsomaan, miten Arska veti roikkaa asuntovaunuun. Kokeilin huvikseni hellaa ja sen reunaan syttyi valo, kun väänsin nupista. Kyllä täällä onneksi oli sähköä. Mahtoikohan Arskalla olla astioita? Kyllä keittiötä varmaan uskaltaisi käyttää sen verran, mitä tarvitsi ruoanlaittoon. Eihän homeenhaju sentään mitään radioaktiivista säteilyä ollut.

Arska ei tullut takaisin sisään vaan näkyi menevän talliin. Lähdin perään, sillä mieleeni oli tullut, että minun piti kai päästä täältä poiskin.
- Ne näkyy kotiutuneen ihan hyvin, Arska sanoi katsellen kahta ruunikkoaan. Ruunat torkkuivat ja kaikki jättämämme heinät olivat kadonneet.
- Mihin ne pääsee ulos? kysyin.
- On tuolla tarhoja, mun pitää vaan aamulla tarkistaa, että aidat kestää.
- Tota. Oisitko sä lähdössä vielä vaikka kauppaan tai jotain?
- En mä välttämättä. Faija oli vieny asuntovaunuun vähän ruokaa, epäilemättä mutsi on käskeny. Miten niin?
- Mun kai pitäisi päästä kotiin, muistutin.

Arska katsoi minua ihmetellen, mutta vain hetken.
- Niin tietysti, hän sanoi ja mieleeni juolahti, että ehkä hän oli luullut minun tulleen jäädäkseni.
- Vai…? kysyin hitaasti, sillä näin pitkälle en ollut ollenkaan ajatellut.
- Tietysti mä vien sut. Kiitos kauheesti avusta tänään. Mulla ois ollu aikamoinen homma hoitaa tää kaikki yksin. Puhumattakaan masentavista ajomatkoista.
- Me ei puhuttu paljonkaan ajomatkoilla, huomautin.
- Mutta jos ois huvittanu puhua niin ei ois tarvinnu puhua itsekseen. Lähdetään vaan menemään, kohta tulee pimeä.
- Tota… aloitin, sillä ajatus jättää hänet yksin tänne oli oikeastaan surkea. Mietin, miten hän valvoisi ja miettisi, miten oli yhden päivän aikana joutunut Vantaalta tyttöystävän ja vauvan luota tänne pimeään korpeen, yksinäiseen asuntovaunuun. Ehkä hän kaipaisikin vähän seuraa. – Ei mun mikään välttämätön pakko ole lähteä. Jos sä tarvitset vielä apua. Tai jotain. Siis en mä halua tyrkyttäytyä, enkä mitään…

Kaikista vähiten halusin Arskan kuvittelevan, että olin ängennyt hänen mukaansa ryömiäkseni Rosan paikalle hänen kainaloonsa. Jos tämä nyt oli siellä viime aikoina viihtynytkään. Arska ei varmasti kaivannut sellaista, ensinnäkään näin pian ja toiseksikaan minulta. Minä olin menneen talven lumia, monen vuoden takaisen talven. En minä itsekään sellaista ollut suunnitellut.
- Ois kiva, jos sua huvittaisi! Arska sanoi ja huolestunut ilme katosi. – Tuolla on kyllä tilaa nukkua – siellä on kesäsin aina neljä tai viisi leiriläistä.
- Mä en ole vielä käyny siellä, muistin.

Vaunu oli kuin hyvin kompakti yksiö. Neliöitä oli varmaan vähemmän kuin soluhuoneessani, mutta silti sinne oli mahdutettu sohva, pari laveria, ruokailuryhmä, keittiösyvennys, suihkukoppi, jonne ei olisi lihava ihminen mahtunut ja jopa wc, joka oli puolet pienempi kuin laivan hyteissä näkemäni. Tutkin ne kaikki rehellisesti ihmeissäni.
- Tää on kuin joku hobitin kolo, sanoin. – Mä olen aina luullut, että karavaanarit on jotenkin sekasin, mutta en mä enää tiedä… vois tämmösessä olla aika hauska asua, ainakin vähän aikaa välillä.
- Suihkua ei voi käyttää, eikä hellaa. Ei ole kaasua. Faija on ihan varma, että ipanat räjäyttäisi kaiken ilmaan, jos niille jättäisi kaasupullot tänne.
- Miksi suihkuun tarvitsisi kaasua? Kuulostaa pelottavalta.
- Jotta sais lämmintä vettä. Mutta ei ole vettäkään. Onneksi talossa on. Vessaa tässä kyllä voi käyttää, se on kuivamallia. Siellä on jopa vessapaperia.

Se oli kuin kotileikkiä. Arska näytti, miten lavereiden ja sohvatyynyjen alla oli säilytystilaa. Kaivoin sieltä esiin peittoja ja tyynyjä ja hän laittoi vaatteensa ja muut tavarat tilalle. Ruokakassissa oli leipää, juustoa ja mehua, joista teimme selvän, sillä olihan koko päivä mennyt syömättä. Sitten kännykkäni soi ja menin ulos puhumaan. Siellä oli Tirppa.
- Hei, onko sulla auto?
- Ei todellakaan, sanoin lyhyesti. En olisi kaivannut mitään muistutusta hänestä ja Ruskasta ja Veerasta juuri nyt.
- Mennään sitten junalla. Tavataanko asemalla?
- Mihin sä olet mua raahaamassa? kysyin, vaikka arvasinkin.
- Mennään Ruskan luo.
- Ai se selvisi sittenkin hengissä, vaikka Veera oli niin epähieno, että käytti sen insuliinit?
- Alissa, mikä sua vaivaa? Ruska kaipaa apua ja tukea ja seuraa, Tirppa sanoi hämmästyneenä. Hetken tunsinkin katumusta. Huolimatta siitä, miten Ruska oli illalla tuntunut olevan enemmän huolissaan itsestään kuin suruissaan Veeran vuoksi, oli hänkin ikävän tapahtuman uhri. Ennen kuin ehdin sanoa mitään anteeksipyytävää, Tirppa kuitenkin kysyi, oliko minulla mitään juotavaa ja kimmastuin uudestaan. Näin sieluni silmin, mitä heillä oli suunnitteilla, varsinaiset ruumiinvalvojaiset, jotka varmaan päättyisivät Maman tanssilattialle, kun kaikki alkoholipitoinen oli kaapeista juotu.
- Mä en ole kaupungissa. Mene keskenäs, sanoin ja painoin punaista.

Arska tuli asuntovaunusta ja halusi sittenkin lähteä kauppaan.
- Mä haen mieluummin kahvia ja sokeria ja maitoa nyt kuin alotan aamun ilman niitä, hän sanoi. – Samalla mä voin heittää sut kotiin, jos sä haluat.
- Kiitos, mä mieluummin en halua, sanoin päättäväisesti. Tuon puhelun jälkeen oli todennäköistä, että tämäkin yö menisi valvoessa, jos olisin kotona. Tosin olin vähän huonosti varustautunut yöpymiseen, mutta voisin aina ostaa hammasharjan ja deodoranttia.

Kauppa, jonka löysimme, oli pieni, mutta tavattoman hyvin varustettu, todellinen sekatavaramyymälä. Siellä oli jopa pieniä kodinkoneita ja huomattavan vähän aikaa mietittyään Arska osti kahvinkeittimen. Minulle tuli mieleen, miten olimme pieninä Dannin kanssa rakentaneet majan ja joutuneet varustelukierteeseen. Kun olimme raahanneet sinne lähes kaikki lempilelut ja kodin mukavuudet, ei leikki enää ollutkaan niin hauskaa. Kahvinkeitin ei kuitenkaan pilannut tunnelmaa asuntovaunussa, vaan minusta tuntui edelleen kuin olisin ollut lomalla. Kuin leikkiä.

Olimme ostaneet iltapäivälehdet ja vaunussa alkoi olla suloisen lämmintä niin, että riisuin, kunnes ylläni oli vain farkut ja t-paita ja aloin lukea, mitä maailmalla oli tapahtunut. Arska järjesteli paikkoja ja kävi viemässä ruokia keittiöön jätettyyn jääkaappiin. Minua alkoi painaa edellinen uneton yö, ja kun Arska istui pöydän ääreen ja avasi tietokoneensa, minä laskin poskeni Ilta-Sanomien aukeamalle ja nukahdin hiljaa ja häiriöttömästi.

Aamulla olin vähän nolo. Heräsin Arskan kännykän herätykseen ja nousin istumaan ihmetellen, missä olin.
- Sori. Ei musta ollut sulle seuraa, sanoin.
- Ei haittaa yhtään, Arska sanoi nousten hänkin. Vaunu oli yön mittaan lämmennyt vähän liikaakin ja hän oli näköjään nukkunut pelkissä boksereissa. Minulla taas oli kuuma, sillä Arska oli uskaltanut peitellä minut, muttei tietenkään riisua. Ajatus suihkusta sai minut huokaisemaan.
- Mä meen laittamaan kahvia ja ruokkimaan hevoset, Arska sanoi kiskoen farkut jalkaan ja takin päälleen. Kun ovi oli kolahtanut hänen perässään kiinni, ryntäsin pikkuruiseen kuivakäymälään. En olisi ilennyt sulkeutua sinne lorottelemaan, jos Arska olisi jäänyt kuuntelemaan. Epäilemättä hän oli parhaillaan samassa hommassa talon wc:ssä, jonka sijainti oli minulta vielä hämärän peitossa.

Päätin, että seuraava toimenpiteeni olisi mennä pihalle ottamaan aamusavut. Olin hammastahnan ja deodorantin lisäksi ostanut askin tupakkaa ihan vaan siitä ilosta, että voin. Oli melko kirpakka aamu, mutta onneksi ei kostea. Päivä alkoi jo nousta niin, että erotti sekä talon että tallin vaaleanpunaisuuden ja minuun iski suuri tarve leikkiä vähän lisää pesänrakennusta ja kotia. Löysin tekemistäkin, kun menin takaisin asuntovaunuun. Se löyhkäsi raskaasti yöltä, joten sammutin lämmittimen ja pönkitin oven selälleen, jotta siellä tuulettuisi.

Aamutuima meni siinä, että joimme pannullisen kahvia ja menimme tarkistamaan tarhat. Niitä oli kolme lauta-aitaista kappaletta ja ne olivat kaikki yllättävänkin hyvässä kunnossa. Arska tosin ajatteli puoliääneen, että niihin pitäisi varuiksi vetää vielä sähköt, sillä niihin kumpikin hevonen oli Kopseessa tottunut. Hän päätti lähteä etsimään lähintä paikkaa, mistä saisi sekä sähköpaimenen että talvilankaa.
- Mä voin samalla jäädä jonnekin, mistä mä pääsen hyppäämään kaupunkiin menevään bussiin, sanoin.
- Tuletko sä takaisin? Arska kysyi tarttuen käsiini. Hän katsoi minua kirkkain, vilpittömin silmin, joissa ei ollut mitään vihjailevaa.
- Tietysti mä tulen heti kun sä tarvitset hevosenhoitajaa. Mähän lupasin, sanoin.
- Musta olisi maailman parasta, jos sä tulisit. Mä en voisi toivoa parempaa seuraa, Arska sanoi ja tunsin alkavani punastua.
- Mitä sä oikeen tarkotat? puuskahdin.
- En mä mitään semmosta! Etkös sä seurustelekin?

Oli hyvin hilkulla, etten sanonut ”Ai niin”. Kasimir oli päässyt kokonaan unohtumaan minulta, kun olin heittäytynyt tälle retkelle. Joka tapauksessa hän tuntui hyvin kaukaiselta nytkin, kun taas muistin hänen olemassaolonsa.
- Se nyt on paremminkin vaan deittailua, sanoin.
- Mitä se sanoo, jos sä roikut täällä mun kanssa?
- Tuskin mitään. Ei se koulultaan ehdi, ja mitäpä sille kuuluu, miten mä sairaslomani kulutan? Mieluummin mä teen täällä jotain hyödyllistä kuin makaan kotona tuijottamassa kattoa. Ja eihän tässä mitään vanhoja soppia olla lämmittämässä, lisäsin katsoen Arskaa ja odottaen vahvistusta sille seikalle. Paitsi että huomasinkin odottavani ihan hirveästi, että hän väittäisi vastaan.
- Ei tietenkään, hän sanoi ja tunsin ihan kirjaimellisesti, miten olkapääni valahtivat pettyneesti. Otin tarmokkaan askeleen auton suuntaan siltä varalta, että Arskakin oli huomannut.
- Mun täytyy nyt joka tapauksessa päästä käymään himassa. Mä tarviin puhtaita vaatteita.
- Selvä. Lähdetään vaan.

En antanut Arskan viedä minua kotiin asti vaan hyppäsin bussiin lähimmältä linja-autoasemalta. Hän oli ruvennut matkalla miettimään, että entä jos hevoset säikähtäisivät jotain ensimmäisenä aamunaan tarhassa ja lähtisivät aitojen läpi tai yli ja halusi palata pian.
- Mä otan Dannilta auton ja tuun varmaan illalla, lupasin. – Tai sitten mä käyn Mustaojalla ja otan sieltä auton ja traikun. Mä olen joka tapauksessa luvannu muuttaa Kodiakin huomenna.

Koska minä olin antavana ja Anni taas kerran saavana osapuolena pistinkin hänet kuskaamaan minut illalla Mustaojalle. Hän kehtasi napista vähän vastaan, mutta ylenkatsoin hänet hiljaiseksi ja sanoin, että hän sai kaikin mokomin hommata jonkun muun kuskin ja kaluston, jos siltä tuntui. Lopullisesti hän leppyi, kun kerroin auttaneeni Arskaa muuttopuuhissa.
- Loistojuttu, mä vähän pelkäsin, että sä vaan istut ja itket sitä sun kaveria, hän huudahti.
- Niin, mä huomasin puhelutulvasta, miten huolissaan kaikki oli musta, sanoin kuivasti. – Voi ei, toi kuulosti kamalalta.
- Ja sä olit Arskan luona yötä? Anni varmisti sivuuttaen jalosti typerän vitinäni.
- Niin olin. Mutta ihan kavereina vaan, lisäsin kiireesti.
- No mutta eikö toi ois loistava tilaisuus teidän palata yhteen?

Vaikka se ei ollut aluksi ollut edes tietoinen ajatus, se oli alkanut pulpahdella omaankin päähäni koko ajan useammin.
- Ei missään tapauksessa, sanoin tiukasti. – Jos vaikka joskus jossain tilanteessa… mutta ei missään tapauksessa tämmösessä. Mä en suostu rupeamaan Rosan korvikkeeksi.
- Sä olet viksu akka, Anni sanoi kunnioittavasti.
- No siitä tiedä. Mutta jos tästä nyt kehittyis jotain niin mä en ikinä lakkaisi miettimästä, että ajatteleeko se Rosaa aina kun katsoo mua. Ei. Tiukasti kaverilinjalla.
- Niin ja sullahan on tietysti Kasimir.
Olin taas vähällä sanoa ”Ai niin”, mutta sain siitä kiinni ja nyökkäsin vain. Olihan minulla Kasimir.

En viipynyt Mustaojalla kuin välttämättömän verran, mikä kyllä oli aika kauan, vaikka Anni tulikin mukaan ja auttoi tiedottamaan elämäni uusimmista käänteistä. Minun piti ottaa mukaan paitsi traileri, myös yhtä ja toista tarpeellista asuntovaunuun. Jessi tuntui katsovan minua monesti, kuin haluten kysyä jotain, ja lopulta, kun kannoin kassillista kirjoja, lakanoita ja pyyhkeitä autoon, hän sai suunsa auki.
- Onko sun viisasta muuttaa Arskan luokse tässä vaiheessa? hän kysyi.
- En mä muuta sen luokse. Sinänsä.
- Musta toi näyttää ihan siltä.
- No mä saatan yöpyä siellä vielä kerran tai pari – ja haluan tosiaankin sillon puhtaat lakanat sänkyyni – mutta en mä ole muuttamassa sen luo. Me ollaan vaan kaksi surullista ja yksinäistä vanhaa raatoa, jotka pitää toisilleen vähän seuraa, runoilin.
- Vanhaa raatoa?
- Just niin, sanoin ja läimäytin auton oven kiinni kuin pisteeksi keskustelulle. Aavistin hyvin, mitä Jessi ajoi takaa, mutta en aikonut antaa hänen neuvoa minua itsellenikin päivänselvässä asiassa. Arska oli no-no ja ei saa koskea. En minä edes halunnut. Oikeastaan.

Olin toivonut ehtiväni takaisin Vihtiin ennen pimeää, mutta se oli toivoton yritys. Oli alkanut pimetä jo silloin, kun olimme Annin kanssa lähteneet kaupungista. Minä olin melkein varma siitä, etten löytäisi pimeässä Arskan luo soittamatta lisäohjeita, mutta vaikka olin käynyt siellä vain kahdesti, löysin perille. Tosin en ollut ihan varma siitä, että olin kääntynyt oikealle pihatielle, ennen kuin näin asuntovaunun ja tallin valot. Ilahduin niiden näkemisestä ihan suhteettomasti. Olisi ollut enemmän kuin kammottavaa ajaa harhaan ja joutua kääntämään yhdistelmä jonkun puutarhassa. Nyt en tehnytkään muuta kuin sammutin auton keskelle pihaa ja hyppäsin ulos. Arska astui ulos tallin avoimesta ovesta, sen ehdin nähdä, ennen kuin hän sammutti valot perässään. Iltatallihommat oli selvästikin hoidettu.
- Mä en odottanu sua enää tähän aikaan, hän sanoi, kun huikkasin hänelle tervehdyksen.
- No en mä päässyt liikkeellekään, ennen kuin Anni pääsi koulusta. Mitä sä oot puuhannu koko päivän? Ota tää kassi, sanoin puuhakkaasti.

Arska oli tehnyt paljon asioita tallissa, ainakin kertomansa mukaan. Taloakin hän oli tutkinut sen verran, että oli naulannut kiinni ne ovet, joiden takana olevat huoneet olivat silmin nähden vaurioituneet.
- Ei kai se pahemmin estä homeen leijumista, mutta eipähän tuu vahingossa harhailtua sinne, hän sanoi.
- Uskaltaakohan saunaa käyttää? kysyin. – Kai siellä on sauna?
- Sano sinä, sinähän tässä oot terveydenhuollon ammattilainen, Arska sanoi.
- En mä tiedä. Mä kysyn Jessiltä. Haluatko sä lakanat sänkyysi?

En odottanut vastausta vaan laitoin sellaiset molemmille lavereille. Ei kai sitä tarvinnut elää kuin puoli-irtolainen, vaikka nukkuikin asuntovaunussa. Mielikuvitukseni alkoi lentää ja kuvittelin vaunun alle lauman takkuisia koirasusia, jotka olisivat valmiit raatelemaan kaikki tunkeilijat. Pukeutuisimme farkkuhaalareihin ja olkihattuihin emmekä kampaisi hiuksiamme kuin korkeintaan kerran viikossa. Tupakka suupielessä ja haulikko käsivarrella ajaisimme mahdollisesti pihaan eksyvät vieraat pois, muun ajan ammuskelisimme tyhjiä kaljatölkkejä ja kävisimme tienvarsilla keräämässä yliajettuja eläimiä aterioiksi. Minua alkoi naurattaa. Kliseisempää valkoisen roskaväen kuvaa en osannut kuvitella.
- Kiva, kun sulla on hauskaa. Kerro mullekin, Arska sanoi.

Kerroin ja hänkin huvittui. Vietimme loppuillan pelaten lautapelejä, jotka myös olivat löytyneet vaunusta. Ne oli varmaankin tarkoitettu leiriläisten ajanvietteeksi, mutta kului niiden kanssa aika meiltäkin, kunnes aloimme haukotella kilpaa. Hyvin päättäväisesti painuimme kumpikin omiin sänkyihimme ja sammutimme valot, mutta ei se niin helposti käynyt. Yritin olla kääntyilemättä, etten häiritsisi Arskaa, mutta hänen hengityksestään kuului, että hereillä hänkin oli.
- Arska? sanoin lopulta, kun alimmainen kylkeni alkoi puutua.
- Mitä?
- Haluatko sä jutella?
- Ai mistä?
- Mistä vaan. Vaikka Rosasta.
- En, hän vastasi välittömästi. – Tai en ainakaan vielä, tuli sitten huomattavan tauon jälkeen.
- Okei, sanoin enkä sallinut itseni loukkaantua.
- Ehkä joskus myöhemmin, Arska sanoi kuulostaen siltä, että se myöhemmin olisi joskus niihin aikoihin, kun @!#$ jäätyisi. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin ojensi kätensä pimeässä sänkyjemme väliin jäävän käytävän yli. Kuulin sen vuodenvaatteiden kahahduksesta ja näinkin sen pienen vihreän valon kajastuksessa, joka oli oven päällä. Tartuin siihen ja huolimatta epämukavuudesta, joka puudutti laverin reunan yli roikkuvan olkavarteni pian, nukahdin.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   9.9.15 18:36:04

Tilattu! :) En malta odottaa että pääsen lukemaan ;) Tiesätkö kuinka paljon niitä on myyty?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.9.15 19:29:27

Tiedän; sun kappaleesi mukaan luettuna aika tasan niin paljon, että oon saanut omani pois elikkäs voin laittaa jatko-osan tulemaan :)

Tiettekös, tää loppuu tällä viikolla. Mitähän mä sitten teen :o

-----------------------------
3. Hopsan
Arskan uusi paikka ja siellä roikkuminen olivat oiva keino vältellä oman elämäni ajattelemista. Kävin muuttamassa Kodiakin, joka matkusti fiksusti ja näytti kotiutuvan uuteen paikkaan paljon nopeammin kuin emäntänsä, joka katseli melkein kauhistuneena illan vilinää tallissa: siihen aikaan siellä oli jo paljon enemmän väkeä kuin silloin, kun olimme siellä aiemmin käyneet. Lohdutin Annia sanoen, että hän tottuisi tallikavereihin pian, eikä kohta enää tajuaisi, miten oli jaksanut koko vuoden kahden hevosen tallilla. Minusta tuntui kuitenkin, että olin itse paniikkihäiriön partaalla siellä ja kaasuttelin takaisin Vihtiin niin nopeasti kuin uskalsin. En pelännyt tunkeilevani – Arska oli pyytänyt, että palaisin ja olin luvannut.

Lauantaina Arska katosi uuteen työhönsä ja jätti minut huolehtimaan paikasta ja hevosista. Eipä sillä, että niissä olisi paljon huolehtimista ollut, kunhan ruokkisin ja juottaisin hevoset. Arska ei kuitenkaan tiennyt, koska pääsisi kotiin, joten oli kai hyvä, että olin paikalla ottamassa hevoset sisään pimeän tullen. Minä odotin kovasti päivää yksin, sillä minusta tuntui, että voisin saada ihmeitä aikaan itsekseni.

Talli oli hyvä. Siitä ei päässyt mihinkään. Varmastikaan sama rakennusfirma, joka oli mokannut talon vesikaton, ei ollut tehnyt sitä tönöä, vaikka ulkoseinien väri olikin sama. Kuljin siellä edes takaisin nenä pystyssä ja silmä kovana ja sitten ymmärsin, että rakennuksilla oli toinenkin perustavanlaatuinen ero. Asuintalo oli hiukan rinteessä. Huonot perustukset olisivat saattaneet homehduttaa sen jopa ilman sateen sisään päästävää kattoa.

Edelleenkin kauniin talon ennenaikaista kuolemaa surren tarkistin tarhat, jotka olivat lajissaan ihan kiitettävät. Aidathan olimme Arskan kanssa tarkistaneet jo heti aluksi, mutta minä ainakin olin samalla silmäillyt niiden pohjia. Minusta ne olivat ihan tarpeeksi hyväpohjaisia vaikka ratsastukseen. Sitä täällä ei kyllä ollut vielä harrastettu. Arskalla ei tuntunut olevan kummempaa himoa ratsastaa. Miksi olisikaan, kun hevoset olivat käsiin jäänyt ravuri ja ikivanha poni. Minä taas paloin halusta päästä satulaan. Selkäni ei ollut muistuttanut vaivoistaan enää pariin päivään, joten päätin ottaa Banyan ja katsoa, mitä tapahtuisi. Arska ei ollut kieltänyt, mutta enpä uskonut, että hän olisi sellaista tehnytkään, missään olosuhteissa.

Ainoa vahinko, jonka saatoin ennakoida, oli, että Charmi kimpaantuisi kaverinsa menettämisestä ja tekisi jotain tyhmää, joten heitin sille vähän heinää ja harjasin ja satuloin Banyan sidottuna tarhan aitaan. Samalla mietin jo seuraavia juttuja listallani. Arska ei ollut muka saanut kiinni Charmin omistajia. Minä en uskonut siihen, että ihmiset voisivat kadota maan alle. Hevosen oli pakko olla rekisteröitynä jonkun nimiin ja ihmiset saattoi löytää. Ja kun löytäisin heidät, toimittaisin heille laskun kuluneista kuukausista. Niiden rahojen saaminen helpottaisi Arskan elämää huomattavasti. Ajatukseni katkesi, kun poni puraisi minua. Minun on myönnettävä, että kimpaannuin hiukan, mutta yritin niellä sen ja pysyä asiallisena ja ammattimaisena. Talutin Banyan yhteen tarhaan ja suljin varuiksi portin, vaikken voinut kuvitella tipahtavani ratsastuskouluraakilta, joka oli ehtinyt opettaa ratsastuksen alkeet varmasti tuhannelle pikkutytölle.

Banyalla ratsastaminen oli uskomaton kokemus. Minä pidin itseäni oikeasti hyvänä ratsastajana, mutta tämä maailmaa nähnyt poniini osoitti, etten oikeastaan osannut yhtään mitään. En saanut sitä millään konstilla ensin edes ravaamaan, kun en ollut huomannut ottaa raippaa mukaan. Onneksi en, ajattelin hampaat irvessä, sillä olisin kyllä saattanut pöllyttää Banyan perskarvoja vähän liian kanssa.

Koska poni ei halunnut liikkua eteen, pistin sen sitten liikkumaan sivulle, ja kun olimme jonkin aikaa kiemurrelleet väistöaskelin ja etu- ja takaosakäännöksin, sain kuin sainkin esiin pienen ravipätkän. Päätin olla edes miettimättä laukkaa, se olisi ollut kohtalon kiusaamista. Ehkä se rupeaisi myötämielisemmäksi ajan mittaan tai ehkä Arskalla olisi jotain vinkkejä sen suhteen. Kokemus litisti kuitenkin sen verran, etten ruvennut touhuamaan Charmin kanssa mitään perusteellista harjaamista kummempaa, mitä nyt talutin sen kerran toisen tarhan ympäri niin, että jos jonain päivänä veisin sen sinne ratsastettavaksi, paikka ei olisi ihan uusi. Lopun päivää touhuilin niitä näitä mutta istuin enimmäkseen koneella. Charmi löytyi Hippoksen hevostietokannasta, mutta kun ryhdyin etsimään sen omistajan yhteystietoja, päädyin hollolalaiselle ravitallille. Arvoin vähän aikaa, ennen kuin soitin miehelle näin lauantaina, mutta soitin sitten kuitenkin. Jos hän oli hevosihminen, ei viikonloppuvapaista voinut puhuakaan, paremminkin päinvastoin.

Olin jo arvannut lopputuloksen. Hevonen oli myyty, mutta uusi omistaja ei ollut koskaan rekisteröinyt sitä omakseen.
- Mikä sen ihmisen nimi on, muistatko sä? kysyin tuskastuneena.
- No en kyllä… kai mulla se jossain on.
Aioin kiittää ja pyytää häntä soittamaan, kunhan olisi ehtinyt tutkia arkistojaan, mutta sitten sain neronleimauksen.
- Tee siitä mulle luovutustodistus!
- Luovutustodistus, mies hörähti nauramaan.
- No mikä se nyt on? Kauppakirja? Omistajanvaihdoslomake!
- Ja miksi ihmeessä mä niin tekisin? En mä sitä sulle ole myyny!
- No se on edelleen sun nimissä! Mä luulen, ettei siltä, jotka sen sulta osti, saa meidän rahoja pois mitenkään, vaikka mä löytäisinkin sen, mitä ei oo tähän asti tapahtunu. Ja jos se rupeaa joskus valittamaan niin sittenhän meillä on se puhe-etäisyydellä ja se saa maksaa laskunsa, ennen kuin saa hevosensa!

Selitin niin, että hengästyin ja mies naureskeli toisessa päässä.
- Jo oot kiero akka! Taitaa olla totta, että naisten aivot on spagettia!
- No se olisi vaan oikeudenmukaista, me ollaan elätetty sitä kopukkaa kuukausikaupalla, sanoin. Olin alusta alkaen yksinkertaisuuden vuoksi puhunut meistä enkä vain Arskasta ja nyt se meni jo ihan miettimättä.
- Mutta ei se taitais olla ihan laillista, mies jatkoi ja masennuin.
- Niin, ei kai, huokaisin.
- Tuu tänne niin katotaan, hän sanoi seuraavaksi yllättäen. Lainkuuliaisuus ei tainnut olla hänen mielestään kovinkaan ehdoton ominaisuus.
- Mä lähden heti, sanoin riemuissani siitä, että olin voittanut Dannin tappelussa autosta, sillä Arska oli lähtenyt omallaan aamupäivällä. – Mihin mä tulen?

Arska palasi yhdeksän aikoihin illalla, kun minä olin jo aikaa sitten palannut Hollolasta ja hoitanut hevoset yöpuulle. Olin jopa ehtinyt tehdä ruokaa, mikä tarkoitti sitä, että olin palatessani hakenut pari pakastepizzaa ja lämmittänyt ne talon uunissa. En viihtynyt rakennuksessa, vaikka yritin järkeillä, etten saisi homepölykeuhkoa siitä, että kävin siellä pari kertaa päivässä. Yleensä juoksin sisään, tein mitä piti tehdä mahdollisimman nopeasti ja juoksin takaisin ulos hengittämään. Arska tapasi nauraa minulle.

- Terve, millasta oli? kysyin, enkä voinut olla virnistelemättä. Arska ei huomannut, sillä hän näytti itsekin olevan kovin hyvällä tuulella.
- No mitä nyt luulet – semmosta köröttelemistä, hän sanoi väheksyen.
- Taisit viihtyä, arvasin.
- No pomo on ihan okei tyyppi ja mä oon aina tykänny ajaa. Hevoset lastautu kuin elokuvissa ja keli oli ihan ok.
- Ja siitä saa rahaa, lisäsin.
- No sekin, Arska sanoi ja huomasi pizzasiivut. – Nam. Oispa vielä pari olutta.
- Sitä mä en huomannut ostaa, pahoittelin ja mietin, miten kertoa, että jotain olin sentään hankkinut. En keksinyt sopivia sanoja, joten nousin ja heiluttelin hollolaiselta saamaani paperia hänen edessään.
- Mikä toi on?
- Mä olen nyt hevosenomistaja! Tai siis enhän mä ole, mutta tavallaan, melkein…
- Nyt saat kyllä vähän selittää, Arska sanoi ja minähän selitin.

- Niin että heti maanantaina mä toimitan tän Hippokseen ja sitten mulla on hevonen, lopetin.
- Mutta mitä iloa siitä on? Arska kysyi ymmällään.
- Miten niin iloa?
- No muuta kuin että mä voin kysyä sulta, että haluaisitko sä mahdollisesti maksaa takautuvasti pari tonnia mun saatavia?

Se oli harvinaisen hyvä kysymys, enkä ihan heti keksinyt, mitä vastata. Mistä olinkaan saanut koko ajatuksen päähäni? Kelasin takaisinpäin.
- Ainakin me voidaan nyt myydä se, sanoin lopulta.
- Se on totta, Arska myönsi. – Jos joku haluaisi ostaa sen.
- Mä ehkä ajattelin, että jos se, joka sen oikeasti omistaa, näkisi mun nimen sen omistajana, se tulisi vaatimaan sitä takaisin sulta. Ja että se sitten maksaisi.
- Jaa-a, minkähän takia se kaivelisi hylkäämänsä hevosen tietoja? Oletko sä ajatellu, että toi on kai jonkinlainen petos?
Olin, paljonkin, mutta se asia ei häirinnyt minua.
- Moraalisesti tässä on toimittu ihan oikein, julistin ja nostin leukani ylös. Ja oli toinenkin asia, joka sai minut pulppuilemaan.
- Sä olet kai nyt sitten niinku olevinas hevosenomistaja, Arska tuumasi.
- Nimenomaan! Mä en ole ikinä eläessäni omistanu mitään tietokonetta isompaa! Ja enhän mä tietysti oikeesti omista nytkään, mutta silti tää tuntuu… lopetin siihen, koska en osannut kuvailla, miltä minusta tuntui. Juhlavalta, jotenkin, ja ainakin siltä, etten tulisi saamaan unta.

Koska Arska ei vaikuttanut sen uneliaammalta, vetäydyimme vaunun perään sohvalle pelaamaan backgammonia, jossa olin ehdottoman surkea, mutta jota halusin oppia. Arska ei näyttänyt edes miettivän, miten siirtää ja hakkasi minut mennen tullen joka kerran.
- Mä en halua enää, mä masennun, sanoin lopulta ja heittäydyin pitkäkseni. – Hei, tää on paljon pehmeämpi kuin toi hiton laveri. Miksei me nukuta tässä?
- Nukutaan vaan, Arska sanoi ja keräsi nappulat laatikkoon. Muutamalla näppärällä liikkeellä hän käänsi pöytälevyn niin, että u:n muotoisesta sohvasta tulikin hyvänkokoinen parivuode ja siinä kohden minun piti nielaista. En ollut ajatellut ihan loppuun asti puhuessani taas meistä, enkä ollut kirjaimellisesti halunnut ehdottaa, että nukkuisimme samassa sängyssä. Arska ei tuntunut huomaavan tilanteessa mitään kummallista, auttoi vain siirtämään vuodevaatteet ja heittäytyi tyytyväisesti ähkäisten pitkäkseen.
- Sä olet oikeassa, täähän meidän ois pitäny tehdä heti, hän sanoi.

Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin ottaa haltuun oma puoliskonsa. Sammutin valot ja tein niin muistuttaen samalla itselleni, että olin tänä syksynä nukkunut kummallisemmissakin paikoissa. Esimerkiksi Tirpan vieressä.
- Hyvää yötä, sanoin. Arska mutisi jotain samansuuntaista vastaukseksi aikomattakaan ruveta nukkumaan. Hän tuli kyllä sänkyyn, mutta otti seurakseen pari lehteä, joita uppoutui lukemaan. Se oli jotenkin kummallista, kun olin vähäiset kokemukseni miesten kanssa nukkumisesta rajoittuivat Juhanaan, joka ei lukenut ja Kasimiriin, joka keskittyi minuun silloin, kun olin hänen sängyssään. Vuosien takainen Arska oli myös ollut kiinnostuneempi minusta kuin mistään painetusta sanasta, mutta asiat olivat tietysti nyt ihan toisin. Näinhän halusinkin niiden olevan. En antaisi hänen koskettaakaan, ennen kuin tapaus Rosa olisi käsitelty, ja se tarkoitti siitä puhumista. Tällainen sisar-veli-suhde oli ainoa mahdollinen tässä vaiheessa elämää. Mutta väkisinkin oli ihan pikkiriikkisen loukkaantunut siitä, ettei hän edes yrittänyt.

Sunnuntai oli vapaapäivä ja Arska pisti minut ratsastamaan Charmilla.
- Sehän on sun hevosesi, eikö vaan? hän sanoi kuivasti, enkä vieläkään oikein tiennyt, pitikö hän temppuani täysin idioottimaisena vai ei. Tarha, jota olin käyttänyt Banyan kanssa, oli kuitenkin surkean pieni. Charmi ei ollut paljon isompi, mutta kun se siirtyi raviin, tuli aita vastaan ihan liian pian. Laukka oli poissuljettu askellaji senkin kanssa.
- Eikö me voitaisi mennä etsimään jotain maastoreittejä? ehdotin ja Arska suostui. Tarjouduin vaihtamaan ratsua, jottei hänen tarvitsisi kömpiä nolosti ponin selkään, mutta ei hän suostunut vaan käski minun pitää omani. Ei hän miltään jättiläiseltä näyttänytkään päästyään Banyan selkään. Poni oli sen verran iso ja roteva.
- Tule sä perässä, hän sanoi, enkä olisi kyllä uskaltanut ensimmäisenä lähteäkään. Banya tuskin hetkahtaisi, vaikka joutuisimme autotielle ja rekka ajaisi ohi, joskin toivoin Charmin ja itseni takia, että sellaista ei tulisi tapahtumaan.
- Mihin me ollaan menossa? kysyin ja tarkistin uudemman kerran, että kypäräni oli tarpeeksi tiukalla. Mieleeni tuli, että jonkinlainen heijastinvarustus voisi olla tarpeen. Minun pitäisi penkoa Mustaojalta, sillä Arskan tavaroissa ei ollut näkynyt sellaisia.
- Ei aavistustakaan, mä en oo täältäpäin, Arska sanoi ja käänsi Banyan kohti tietä. – Käännytään heti ensimmäisestä mahdollisesta kohdasta pois.

Niin me teimme ja löysimme pari vähemmän käytetyn näköistä hiekkatietä, jotka halkoivat syksyisenharmaata peltomaisemaa. Lopulta näytti siltä, että päätyisimme maatilan pihaan, joten siinä kohden päätimme kääntyä ja palata samaa tietä takaisin. Se ei ollut kovinkaan mieltäylentävä retki ja päätin mielessäni, että yksin en ainakaan uskaltautuisi pois pihapiiristä. Ratsastelisin ennemmin vaikka tallin ympäri. Ohi oli mennyt vain muutama auto, eivätkä ratsumme olleet niitä mitenkään säikähtäneet, mutta minulla oli koko ajan epämääräinen olo, että olimme väärässä paikassa. Mistähän saisi selville, missä oikein sai ratsastaa?

Puhelimeni oli piipitellyt muutaman kerran matkan aikana, mutten ollut rohjennut kaivaa sitä esiin ja vastata vaan aloin tutkia sitä vasta, kun hevoset oli hoidettu takaisin tarhaan. Jessi oli soittanut ja huokaisten ryhdyin kysymään, mitä hänellä oli sydämellään. Arvasin kyllä, mutta ellen soittaisi, hän hermostuisi pahan kerran.
- Hei, sori etten mä vastannu, me oltiin maastoilemassa, sanoin tekopirteimmällä äänelläni, jotta hän heti ymmärtäisi, ettei minulla ollut mitään hätää, vaikken ollutkaan pariin päivään ilmottautunut.
- Ja miten sä jaksat?
- Kiitos hyvin, sanoin tottelevaisesti. Arska oli hienotunteisesti häipynyt asuntovaunuun huomatessaan, että aloin puhua puhelimessa, mutta menin itse perässä ja otin keittiötasolta tupakkani. Istuin portaille ja sytytin yhden. Tässä saattaisi mennä aikaa. – Mulla on lämmin, mulla on seuraa, mulla on ruokaa ja ihana lämmin peitto, vastasin hänen sillä aikaa esittämiinsä kysymyksiin.
- Mä taidan olla yks kanaemo, mutta mä haluaisin kyllä nähdä omin silmin, Jessi sanoi anteeksipyytävästi.
- Haluatko sä, että me tullaan käymään? kysyin.
- Se ois kiva.

Minä lupasin, sillä sunnuntai oli vasta aluillaan, eikä mitään tähdellisempää tekemistä tiedossa, mutta Arska ei halunnutkaan lähteä mukaan.
- Mä jään mieluummin vahtimaan, ettei kopukat karkaa ja otan päikkärit. Mun pitää lähteä aamulla jo viiden maissa. Sitä paitsi ne on kuitenkin sitä mieltä, että mä olen kaapannut sut ja haluaa murhata mut.
- Hölmö. Kyllä ne tietää, ettet sä ole.
Edes lupaus lämpimästä ateriasta ei kuitenkaan saanut Arskaa muuttamaan mieltään, joten lähdin omin päin. Ehkä olikin parempi niin. Miksipä minä Arskaa sinne olisin raahannut, olihan hän paremminkin pomo kuin poikaystävä. Aloin miettiä, mitä he sanoisivat Charmista ja olisiko minun parempi olla puhumatta siitä asiasta mitään.

Mustaojakaan ei ollut viehättävimmillään niin loppusyksyllä, joskin talon keltainen väri oli lämmin ja pirteä jopa nyt. Autoja oli pihalla sellainen rivi, että Jerryllä taisi olla kavereita kylässä. Jouduin jättämään omani keskelle pihaa ja kipitin sisään. Klisee tietysti, mutta oli kuin olisin kotiini tullut. Kaksoset kuorivat keittiössä perunoita myrtyneen näköisinä.
- Mitä pahaa te ootte tehny, kun joudutte tekemään ruumiillista työtä pikku kätösillänne? Missä Jessi on? kysyin huvittuneena. Pikkulikkoja ei liian usein saanut kiinni kotitöistä.
- Tuolla, Sarri sanoi ja nyökkäsi ikkunan läpi alapihalle.
- Kuorikaa ainakin kolme ylimäärästä perunaa, mä kuolen nälkään, ilmoitin ja lähdin vikkelästi takaisin ulos, ennen kuin saisin potaatin otsaani.

Jessi oli ratsastamassa Irkulla ja näytti pieneltä kuin herne siellä ylhäällä. Näköharha, ei Irkku niin valtava ollut, eikä Jessi niin pikkuinen, mutta olin viime aikoina tottunut Jerryyn kullanvärisen tamman satulassa. Vesku piti heille tuntia, joten juutuin aidan taakse. Tilaisuus oli niin harvinaista nähtävää, etten lähtisi siitä edes käskystä.
- Etkö sä haluaisi mennä katsomaan varsoja sen sijaan, että sä katsot, miten mua nöyryytetään? Jessi kysyikin vähän ajan kuluttua.
- En, kiitos, vastasin ja hymyilin aurinkoisesti. Jessi saattoi olla hevosnainen jumalan armosta, mutta kouluratsastaja hän ei ollut, eikä Irkku kouluhevonen. Vesku repi hiuksiaan ja Jessi jäkätti vastaan – tosiaankin jäkätti. Kukaan meistä kakaroista ei olisi tehnyt sellaista, saati sitten Veskun valmennettavista. Mutta he maksoivatkin maltaita noista viisauden sanoista.

- Sä saat hoitaa hevosen, tokaisi Jessi minulle, kun he lopulta lopettivat. Se ei ollut ollut mitenkään loistokasta katsottavaa. Ehkä pikkunättiä helppoa aata, mutta ei mitään, mitä olisi odottanut näkevänsä kuuluisan kouluratsastajan ja –valmentajan kentällä.
- Ilomielin, sanoin ja tartuin Irkun ohjiin. Jessi kyllä tuli perässä Veskun kadotessa päätään pudistellen sisään, kun talutin hevosen tammatalliin ja riisuin siltä varusteet.
- Mä olen okei, sanoin, kun hän oli hakenut jääkaapista juotavaa ja tullut katselemaan puuhiani. Hänen hiuksensa olivat hikiset ja kypärän litistämät.
- Musta on aika hurja ajatus, että sä asut jossain asuntovaunussa korvessa puolitutun miehen kanssa, kun sä just vasta olit helsinkiläinen medisiinari, Jessi sanoi.
- Elämä heittelee, sanoin kevyesti, mutta ymmärsin saman tien, etten sillä äänensävyllä saisi vakuutettua häntä edes silmieni väristä. Hän odottaisi luottamuksellista uskoutumista, selittämistä ja halausta, ennen kuin olisi tyytyväinen. Joskus ymmärsin oikein hyvin, miksi naisväki rassasi miesten hermoja. – Kysy, mitä haluat, mä kerron, mitä haluan, huokaisin ja suljin Irkun karsinan oven. Tästä ei selvittäisi ihan hetkessä.

 
4. Yes but no but
Olin iloinen päästessäni sinä iltana lähtemään Mustaojalta, vaikka olinkin käsittääkseni saanut Jessin vakuutettua siitä, etten ollut hajoamassa vaan päinvastoin mukana mukavassa, pienessä seikkailussa. Hän tuntui kuitenkin yrittävän nähdä pääni sisään ja sanojeni taakse ja hänen kysymyksensä saivat minut aavistelemaan, että hän teki minulle taas jotain depressiopistetestiä. Onneksi hän lakkasi pitämästä minua koekaniinina, kun otin Charmin puheeksi. Silloin hän otti viime aikoina varmaan kyllästymiseen asti harjoittelemansa roolin: typerän teini-ikäisen tyttären äidin. Tosin eivät Sarri ja Sunna varmaan sen typerämpiä olleet kuin mitä ja Danni ja minä olimme aikoinamme olleet, vaikka siltä saattoi näin kypsässä iässä näyttääkin.

- Sä et mitenkään voi mennä tekemään semmosta temppua että menisit pistämään sen omiin nimiisi! Jessi pauhasi minulle.
- Miksen muka?
- Koska se on petos! Sä saat rikosrekisterin!
- Se ei tuu tulemaan koskaan ilmi, huomautin.
- Miten niin ei tulisi? Eikä sillä oo mitään merkitystä, tuleeko se vai ei! Se on väärin!

Tuijotin Jessiä, puristin suuni kiinni ja ajattelin, että omahan oli asiani. Ehkä se olisi virhe, mutta ainakin se olisi oma virheeni. Oli mukava ajatella, että valta ja päätös oli minun, enkä aikonut antaa Jessin hassuttaa minua lupaamaan mitään.
- Niin niin, sä olet tietysti ihan oikeassa, sanoin rauhoittavasti ja taputin hänen käsivarttaan, mikä mykisti hänet kokonaan. Hymyilin päälle ja hän alkoi näyttää helpottuneelta.
- Sanoitko sä, ettei teillä ole heijastimia?
- Sanoin, myönsin ja hän lähti penkomaan satulahuoneen kaappia.

Seuraavat pari viikkoa Arskalla oli yllättävän paljon töitä. En ollut ikinä tajunnut, että hevosia kuljeteltiin niin paljon vuokrakuskien voimin, etenkään siihen aikaan vuodesta, kun kilpahevoset alkoivat olla talvitauolla eikä tammojakaan kuskattu oriiden luokse tai päinvastoin. Mutta mitäpä minulla olisi ollut sen suhteen valittamista, kun Arska tuntui olevan tilanteeseen mitä tyytyväisin. Hän saattoi olla poissa kellon ympäri ja olla palatessaan umpiuuvuksissa mutta silti hyvällä tuulella. Ellei hän ollut liian poikki, hän saattoi kertoa huvittavia juttuja, joita matkalla oli tapahtunut, tai sitten hän säästi ne seuraavalle päivälle.

Minusta taas elämä hevosvahtina osoittautui piankin tylsemmäksi kuin mitä olin osannut kuvitella. Olin tainnut nähdä itseni pelastavana enkelinä, jonka sädekehää Arska rakastavasti kiilloittelisi kotiin tullessaan, ja ennen kaikkea olin kuvitellut, että voisin tehdä jotain. No, en voinut. Hevosten ulos vienti ja tallin siivous vei noin viisitoista minuuttia ja sitten ne tarvitsivat vain vähän heinää silloin tällöin. Ratsastin niillä kyllä, mihin meni parhaimmillaan pari tuntia. Jossain vaiheessa suunnittelin toivioretkeä lähiseudun maatiloille, sillä heinätilanne alkoi näyttää huonolta, mutta yhtenä päivänä Arskan isä kävi ja toi kymmenkunta kuivaa paalia. Ne riittäisivät taas pitkäksi aikaa. Olin myöskin suunnitellut, että kunhan sana uusista hevosista seudulla kiirisi, naapurin pikkutytöt pelmahtaisivat paikalle ja haluaisivat ratsastaa. Pitäisin heille alkeistunteja Banyalla ja hankkisin Arskalle vähän rahaa. No, yhtäkään ei ilmestynyt. Taisi näillä seuduilla olla joka penskalla oma poni jo valmiiksi.

Olin myöskin tullut kehränneeksi jotain romantiikkaa välillemme, niin painokkaasti kuin olinkin sitä kieltäytynyt tunnustamasta. Että Arska olisi jossain vaiheessa ruvennut puhumaan Rosasta ja Roopesta, miltä hänestä tuntui ja miten rakkaus heidän väliltään oli kuollut jo aikoja sitten. Minä olisin läsnä kuuntelemassa, lohduttaisin häntä ja pian hän tajuaisi, ettei oikeastaan ollut koskaan lakannut rakastamasta minua. No, sekään ei mennyt niin kuin Strömsössä. Rosa tuli kyllä puheeksi lopulta, olisi ollut luonnotonta, ellei olisi tullut. Joimme yhtenä iltana vähän olutta, mikä sai Arskan puheliaalle tuulelle ja hän avautui sen verran, ettei heidän suhteensa enää aikoihin ollut ollut muuta kuin naljailua. Arska oli muuttanut Irpon huoneeseenkin siinä vaiheessa, kun tämä oli jättänyt Kopseen.
- Kauhean surullista, sanoin myötätuntoisesti sohvannurkastani ja ihmettelin, miksei sydämeni alkanut läpättää tai mitään. Se oli ihan hiljaa ja ainoa tunne, josta kroppani vihjaili, oli pissahätä. Arska ei ollut rupsahtanut tai kaljuuntunut siitä, kun meillä oli ollut kesäromanssimme Hannan luona, tai edes viime talvesta tai menneestä kesästä. Hänen hiuksensa olivat edelleen suloisesti kiharalla niskassa, eikä hän ollut edes lihonut. En myöskään ajatellut mitään niin matalamielistä kuin että jos minusta tulisi lääkäri, en voisi seurustella vain hevosammattikoulun käyneen miehen kanssa, olinhan minä sentään asunut koko kesän makkaratehtaan duunarin kanssa. Arska ei vaan sytyttänyt minua enää. Kasimirkin sykähdytti enemmän.

Tai olisi sykähdyttänyt, ellei olisi unohtanut minua kokonaan. Niin oli ilmeisestikin käynyt. En ollut saanut häneltä edes tekstiviestiä sen jälkeen, kun olin viimeksi lähtenyt hänen luotaan. Olisin voinut soittaa hänelle – olin soittanut useinkin syksyn mittaan - mutta tämä tilanne oli niin arkaluontoinen. Ellen kelvannut hänelle pakkolomautettuna, surullisena ja kohtalon päähän potkimana, en halunnutkaan kelvata. Se tuntui samalla kertaa musertavalta että lohdulliselta. Ensinnäkin, koska muistin taas konkreettisesti olevani epäonnistunut ja surkea ja toiseksi, koska Kasimirin ajatteleminen ei yllättäen tuntunutkaan niin kovin pahalta, ainoastaan miedosti haikealta.

Ilmeeni taisi kuitenkin juoruta enemmän, sillä Arska kysyi vastakkaisesta sohvannurkasta, mitä mietin. Hänen äänensä oli hyvin osaaottava.
- En mitään kummempia, tuhahdin.
- Hei haloo, mä uskoudun sulle ja sä vaan sanot, että ei kummempia.
- Ei miesten kuulu sanoa tommosta, sanoin ja vilkaisin häntä vinosti, painaen viileää tölkkiä vasten poskeani.
- Mitä niin?
- Huomata, että jollain muullakin on jotain sydämellään. Ja vielä kysyä. Mähän voin nyt ruveta tilittämään enkä lopeta tuntikausiin.
- Ai tota mieltä sä oot meistä? Tilitä pois.

Mutta ei minulla ollut tuntikausiksi asiaa. En halunnut repostella pahaa mieltäni Arskan nähden.
- Mä vaan muistin taas pikkusen surra sitä Veeran juttua.
- Eikö sun kaverit kaipaa sua kaupunkiin?
- Kaipaahan ne, myönsin. Arskan töissä ollessa harrastin kohtuullisen vilkasta puhelu- ja viestiliikennettä Annin ja Dannin kanssa ja Tirpankin kanssa olin taas ruvennut puheväleihin. Jopa Rianoora oli soittanut minulle yhtenä päivänä ja ilmoittanut, että minulle oli postia. – Pitäis kai mennä käymään siellä. Kämppikset alkaa ihmetellä.
- Ei sun tarvitse täällä homehtua. Mä voin soittaa ja pyytää sua apuun, jos mulle tulee niin pitkiä ajoja, ettei noita vaan voi jättää yksin. Kyllä ne kellon ympäri pärjää, kun jättää tarpeeksi heinää tarhaan.
- Mä lupasin, sanoin ja puristin huuleni tiukasti yhteen. En alkaisi perua lupaustani.

Siitä ei mennyt kuin pari päivää, kun talvi iski. Leijailevat lumihiutaleet, jotka nykyään olivat niin harvinaisia, kohottivat mielialaani huomattavasti ja minun teki mieli mennä pyydystämään niitä kielelläni. Tajusin, että minun pitäisi ruveta kovalla kiireellä miettimään joululahjoja ja toivoin, että meillä olisi ollut kynttilöitä ja lyhtyjä.

Pari tuntia myöhemmin en enää ollut niin huvittunut. Leijuminen oli muuttunut viistoksi tuiskeeksi ja pehmeät hiutaleet pieniksi ja pistäviksi. Kaikkialla oli valkoista, mutta alkoi silti jo hämärtää ja päätin siirtää hevoset sisään tuulesta, joka räntävihmaa kiidätti. Niidenkin selkien päällä oli jo kerros lunta, mutta ehdin harjata kinokset pois, ennen kuin ne pahasti sulivat. Jos myräkkä jatkuisi, ne pitäisi huomenna loimittaa. Tähänastinen leuto harmaus ei ollut sellaista vaatinut ja kumpikin oli kasvattanut karhumaisen talvikarvan. Ruokin ne ja etsin kummallekin sopivan loimen, kunnes kaikki oli niin valmista, ettei minun tarvitsisi enää kuin käydä ennen nukkumaanmenoa heittämässä kummallekin vähän lisää heinää.

Sillä välin sade oli vain yltynyt. En ollut uskoa silmiäni, kun astuin tallista ulos. Kaikki oli valkoista, ilmakin, ja jalkani upposivat hyvinkin kymmenensenttiseen hankeen. Arskan volvosta ei näkynyt juuri muuta kuin nietos – hän oli jo pari päivää ajanut kotiin asti hevosautolla, joten en ollut täällä ihan nalkissa. Danni ei tietenkään pitänyt siitä, että yhteinen automme oli muuttanut Vihtiin, joten olin ollut vähän aikaa autoton, kun olin jättänyt volkkarin hänelle. Nyt aloin miettiä, mahtaisiko mikään auto kohta päästä pihaan tai sieltä pois, jos lumentulo jatkuisi. Minun pitäisi ruveta lumitöihin.

Liiterintapaisessa rakennuksessa talon takana, siinä, joka ei ollut vaaleanpunainen, oli joitakin työkaluja ja muistin nähneeni siellä lumikolankin. Hain sen ja aloin lykkiä lunta pois, ensin asuntovaunun ja tallin väliltä, sitten päätin ajotien olevan tärkeämmän. Onneksi pihatie oli sen verran suojassa, että siihen ei sentään kertynyt lunta toisin kuin Arskan auton ympärille ja talon portaille. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että lumi saattaisi olla sellainen vihollinen. Kun ensilumi tuli Mustaojalle me tappelimme siitä, kuka sai hypätä pikku traktorin puikkoihin ja ruveta auraamaan sitä sivuun. Tietenkään se ei koskenut kuin ensimmäisiä lumisateita, mutta eipä monena talvena ollut monta lumimyräkkää tullutkaan.

Nyt työnsin ja aurasin, kasasin ja tein kinoksia, kunnes olin hengästynyt ja läpimärkä hiestä talvitakkini alla. Siinä vaiheessa piha oli kuitenkin aika hyvässä kunnossa ja päätin suoda itselleni lämpimän suihkun. Se vaatisi hetkeä pidempää käyntiä hometalossa, mutta olin psyykannut itseni ajattelemaan, ettei suihkussa käyminen haittaisi. Ei siellä muuten olisi voinut asua ja sitä paitsi pesutiloissa ei tuoksunut ollenkaan märältä tai epäilyttävältä. Arska arveli, että koko saunaosasto oli tuotu sinne yhtenä kuutionmuotoisena pakettina, joka todennäköisesti olisi tiiviimpi ja kunnollisempi kuin mikään muu kohta koko talossa.

Minulla oli hankaluuksia löytää puhtaita vaatteita puhdistettuani itseni ja totesin, että minun olisi pikimmiten tehtävä retki joko vaatekaapilleni Käpylään tai pesukoneelle Mustaojalle tai molemmille. Oli minulla nyt sentään vielä yhdet käyttökelpoiset farkut ja muutamia paitoja, jotka vedin päällekkäin päälleni, sillä kostea ihoni paleli. Vein takkini kuivumaan talliin samalla, kun kävin vielä ruokkimassa hevoset, sillä siellä oli sähkölämmitin enkä halunnut märkää vaatetta hönkimään kosteutta asuntovaunuun.

Lumentulo alkoi hiljentyä ja joulumieleni palasi, kun istuin asuntovaunussa juomassa kaakaota. Siellä oli lämmintä ja valoisaa, ulkona pimeää ja kylmää. Sitten kuulin kuorma-auton kumean jyrinän, kun Arska ajoi pihaan. Sekin tuntui kotoisalta, olin ollut vähän huolissani hänestä kelin takia. Hän tömisteli sisään ällistyneen näköisenä.
- Täällä ei oo satanu paljon yhtään! Mä pelkäsin, etten pääse pihaan vaan joudun jättämään auton johonkin bussipysäkille tientukoksi!
- No just joo, sanoin loukkaantuneena. – Saat kyllä kiittää mua. Mä olen kolannu lunta tuntikausia, kirjaimellisesti!
- Sinä?
- Minä ihan itse. Kädet tärisee vieläkin, esitin.
- Käsin?
- No en löytäny traktoria, tuhahdin.
- Okei. Mä teen sen huomenna, ellei toi lakkaa.
- Se taitaa lakata, arvelin, mutta sillä aikaa, kun Arska kävi vielä kerran katsomassa hevosia ja jääkaapilla, tuuli alkoi taas vonkua ja tietokoneeni nettiyhteys mykistyi. Se ei pahasti haitannut, sillä en ollut sillä mitään erityistä tehnytkään, kunhan ajankulukseni naputellut ja odotellut, ilmestyisikö mihinkään juttukaveria. Vetäydyin sänkyyn lukemaan.

Täällä sitä tuli mentyä nukkumaan ihan pikkulasten aikoihin, sillä ei sitä keksinyt lukemista kummempaa ajanvietettä enää iltapimeällä, eikä haitannut nousta ruokkimaan hevosia kuuden maissa. Arskakin rösähti viereeni sisään tultuaan ja vähän aikaa makasimme siinä rinnakkain kirjoinemme kuin ikivanha aviopari, jolla ei enää ollut mitään puhuttavaa. Minulla oli suunnattoman tylsää ja lumityöt vaativat veronsa – nukahdin siihen vain herätäkseni vähän myöhemmin kosketukseen.
- Mitä sä teet? kysyin pöpperöisenä Arskalta, joka yritti halata minua.
- Sä tuhisit niin suloisesti, hän sanoi.
- Ai. Etten vaan kuorsannu, kun pitää ravistella.
- En mä ravistellut, yritin vaan rutistaa sua.
- Miksi hitossa? kysyin ja pistin kirjani tyynyn alle. Arska näytti hämmentyneeltä.
- Etkö sä tykkääkään? Mä luulin…

Niinpä. Niin minäkin olisin luullut, mutta eihän se niin mennytkään.
- En mä ole täällä odottamassa, että sä alkaisit taas tykätä musta, tai näyttelisit semmosta, sanoin.
- Mutta… Arska sanoi ja hänen ilmeensä muuttui hiljalleen noloksi. – Jessus. Mä olen kuvitellu… mä luulin…
- Sä luulit, että mä änkesin sun luokse, koska mä olen ollu salaisesti rakastunut suhun vuosikaudet, täydensin hänen puolestaan.
- Niin… ja kun sun poikaystäväsikin on mun nähdäkseni kadonnu kuvioista…

Arska kuulosti siltä kuin olisi halunnut hypätä kaivoon tai jotain sellaista. Minun kävi häntä kovasti sääliksi, mutta olin kyllä hiukan huvittunutkin.
- Kasimirin katoaminen ei kyllä liity suhun mitenkään. Se ei edes tiedä, että mä olen täällä. Se ei ole vaivautunut kysymään.
- Mikä tyyppi se oikeen on? Arska kysyi äkäisesti, mutta en suostunut vaihtamaan puheenaihetta. Tämä jumalainen tilaisuus selvittää tilanteemme piti käyttää.
- Se nyt on mitä on, eikä sitä selkeesti huvita tapailla tyttöä, joka on päälomalla. Mutta olet sä tavallaan oikeessa. Kyllä mä muistelin sua onnettomasti ihastuneena vaikka miten kauan. Vielä niin hiljattain, että mä toivoin Rosaa ja Roopea hemmettiin. Mutta sitten se vaan loppui.
- Loppui, Arska toisti.
- Sitä ei enää ole. Mä en enää näe unta, että sä kosit mua. Sori vaan.
- Mutta mitä sä sitten teet täällä?

Se oli oikein hyvä kysymys, johon minulla oli parikin vastausta.
- Koska mulla ei ole mitään tän kummempaa tekemistä kaupungissa. Ja koska sä et voi jättää hevosia yksin jos sä olet kellon ympäri ajossa. Tänäänkin ne ois ollu tuolla kylmissään lumimyrskyssä monta tuntia. Nälissäänkin, kun tuuli ois vieny heinät tai lumi peittäny ne. Jos joku ois nähny, oisit äkkiä saanu eläinrääkkäyssyytteen. Sitä paitsi mitä jos joku citykarhu tulis ja söis ne?

Taisin antaa vähän liiankin monta syytä, sillä karhukohdassa Arska alkoi hymyillä.
- Eiköhän karhut nuku tähän aikaan vuodesta, mutta jos joku sattuis olemaan hereillä niin mä en yhtään epäile, ettet sä saisi peloteltua sitä hemmettiin.
- Älä tee pilaa musta, sanoin loukkaantuneena.
- En teekkään, en, hän sanoi kiireesti. – Sä olet siis täällä ihan pyyteettömästä halusta auttaa lähimmäistäsi. Äläkä nyt ota tätäkin väärin.
- Olen mä ihan pikkusen senkin takia, että mä ajattelin tulevani oikeasti hulluksi, jos kökötän päivät pitkät pienessä solukämpässä ja mietin sitä, olenko mä todella hullu tai masentunut, ja sitten vielä se Veeran juttukin siihen samaan syssyyn, tunnustin.
- Et sä ainakaan hullu ole, Arska sanoi hellästi. – Ellet sitten hullun kiltti. Ja oisithan sä voinut aina mennä Mustaojalle, ois kai sielläkin ollu hoidettavia hevosia.
- Ois. Ja niillä läjä hoitajia. Musta on enemmän hyötyä täällä.

Arskalla oli seuraavana aamuna lyhyt keikka viedä klinikalle shirenhevonen, joka oli liian iso traikkuun, ja minä lähdin huvikseni mukaan. En ollut nähnyt oikeaa, elävää shireä koskaan ja olin aina pitänyt niitä kovin sympaattisina. Tämä tapaus sulatti sydämeni kokonaan. Se oli suuri ja jykevä, mutta katsoi minua lempeästi ja kumarsi päätään niin, että saatoin rapsuttaa sitä korvien juuresta. Se oli kuin suunnaton nallekarhu, joka houkutteli halaamaan.

Valitettavasti sen omistaja ei ollut ollenkaan huvittunut kiinnostuksestani vaan tepasteli paikallaan ja hermoili, mitä tekisimme, ellei hevonen suostuisi menemään autoon ja kestäisikö lastaussilta sen varmasti.
- Ja tämmönen keli vielä! hän puuskahti katsellen moittivasti loskaa, jota oli joka paikassa.
- On mulla nastat alla, tuumasi Arska, joka oli käynyt sisällä autossa siirtämässä väliseiniä, tarttui riimunnaruun ja talutti hevosen sisään.

Siinä reissussa meni kolmisen tuntia ja sen jälkeen otin Arskan volvon ja lähdin vaatehuoltoreissulle. Arska ei halunnut edelleenkään mukaan vaan jäi kolaamaan pihaa ja laittelemaan paikkoja, omien sanojensa mukaan. Se sopi minulle ihan hyvin. Huolimatta siitä, etten ollut enää hullaantunut häneen, pidin hänestä kyllä kovasti. Olin kuitenkin viettänyt jo monta päivää pikkuisessa vaunussa ainoana seuranani hänen persoonansa ja pääseminen ihan yksin ajelemaan ihmisten ilmoille tuntui lomalta. Mietin, oliko elämäni tosiaan muuttunut paremmaksi sen jälkeen, kun olin muuttanut pois Juhanan luota. Ensin olin ollut tulla mökkihöperöksi Tirpan luona ja nyt Arskan asuntovaunussa, eikä soluhuoneeni ollut kauhean paljon houkuttelevampi. Oma tila oli sielläkin melko suhteellista. Yksityisyyttä siellä olisi tietysti ollut vähän enemmän, mutta sitähän olin nimenomaan lähtenyt karkuun. Turhaan, minulla oli Arskan töissä ollessa ollut ihan riittämiin aikaa vatvoa omia huoliani.

Ajoin Käpylän kautta ja poimin mukaan postini, josta Rianoora oli soittanut, sekä hiukan vaatteita. Siellä ei ollut ketään kotona, mitä en ihmetellyt, eikä ollut Mustaojallakaan, kun pääsin sinne ja laitoin pesukoneen laulamaan. Lämmitin sillä aikaa itselleni saunan ja nautiskelin siellä kunnollisesta lämmöstä valehtelematta ainakin tunnin.

Perhe ehti kotiin, ennen kuin olin saanut kaksi koneellista pyykkiä pestyä ja kuivatettua. Jerry ja kaksoset eivät kaivanneet minulta kummempia kannanottoja, kunhan lupasin tulla jouluaatoksi kotiin. Niin kuin olisin voinut sitä iltaa missään muuallakaan viettää!
- Mulla ei kyllä ole teille lahjoja, varoitin.
- Onhan tässä vielä aikaa, tuumi Sarri.
- Mulla ei ole myöskään rahaa. Mä voin ehkä virkata teille kännykkäpussit, semmoset, joita voi roikuttaa kaulassa, lupasin ja tytöt vilkaisivat toisiaan irvistäen.
- Tarviitko sä rahaa? Mä voin lainata, tarjoutui Jerry, kun kaksoset olivat kopistelleet yläkertaan.
- En sulta, naurahdin ja minun teki mieli taputtaa pitkää pikkuveljeäni poskelle. Hän vaan oli liian kiltti ja suloinen ollakseen ihan todellinen.

Jessi piti pienen muka huomaamattoman haastattelunsa, jota olin jo odottanut ja jonka tarkoitus oli syväluodata mahdollista masennustani, mutta Veskulla oli konkreettisempia huolia.
- Tuliko teille pahasti lunta? Toimiiko sähköt? Kuka siellä käy tekemässä lumityöt?
- Minä tein, vastasin viimeiseen.
- Sitä tulee nimittäin lisää ens yönä.
- Saadaan valkea joulu, tuumasin.
- Oikeesti, ei oo leikin asia, jos tulee kunnon myrsky ja puita kaatuu sähkölinjoille, tai jos sataa niin paljon lunta, ettette pääse pihasta.
- Ei kai niin, huokaisin, kun huomasin hänen olevan ihan tosissaan. – Mutta ei me nyt olla Kainuussa, vaikka aika korvessa ollaankin. Ei täällä tule semmosia myräköitä eikä metreittäin lunta. Ja jos tuliskin niin saman tienhän se sulaa pois. Ei meillä oo mitään hätää.
- Toivottavasti niin, Vesku sanoi epäilevästi, mutta silloin olin kuulevinani kellarista piipitystä ja lähdin tutkimaan pyykkejäni.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   9.9.15 20:01:09

En suostu että tää loppuu! Mikä on sitten mun iltani kohokohta?! Alkaako sulla joku uus tarina vai uusinta jostakin? Millon kirjan toinen osa sitten tulee? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.9.15 20:12:05

No kun tää on uusinnoistakin viimenen. Toi Unikko on tossa, mutta sekin on melkein lopussa. Uus tarina on kyllä tekeillä, mutta vielä aika alkutekijöissään (mulla ei tunnu olevan aikaa mihinkään kivaan nykyään).

Ja se kakkoskirja - ehkä kolme viikkoa?

Lähettäjä: hemo 
Päivämäärä:   10.9.15 11:06:56

Haha Kainuu mainuttu! :D Tää voi olla piiloupistus ja surkuttelu loppuvasta tarinasta...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.9.15 17:07:42

5. Snowbound
Tunsin oloni joulupukkimaiseksi, kun pääsin perille Vihtiin. Minulla oli kaksi suunnatonta kassillista puhtaita, viikattuja vaatteita, melkein puolet tietysti Arskan, sillä mistäpä hänkään olisi pesukoneeksi muuttunut. Lisäksi minulla oli pari tavallisemman kokoista muovikassillista ruokaa, joiden ajatteleminen kyllä masensi hiukan. Olin käynyt ennen kauppaan menoa automaatilla ja todennut, että kohta eläisin kai pyhällä hengellä. Sysäsin ajatuksen kuitenkin taaemmas. Käpylästä hakemassani postinipussa saattoi olla pari kuorta, jotka lupailivat rahaa. Tai sitten ei.

Lumisade alkoi, kun pysäköin volvon Arskan työauton viereen ja aloin keräillä kassejani. Se sakeni niin nopeasti, että ennen kuin ehdin asuntovaunun ovelle, hiukseni olivat lumen kuorruttamat. Rysäytin oven auki ja nostin kassit sisään.
- Kiitti kun tulit apuun, sanoin ärhäkästi ja Arska, joka oli istunut tietokoneen ääressä ilmeisestikin kuulokkeet korvissaan, loikkasi pystyyn.
- Mä en kuullu sua, hän sanoi melkein pelästyneenä.
- Et varmaan huomannu ajovalojakaan? arvelin ja menin hakemaan loput tavarat, viimeiseksi Jessin pakkaaman kassin, jossa niinikään oli ruokaa. Hän oli aina ollut ehtoisan emännän perikuva, mutta viime viikot hän oli ollut kahta pahempi. Hän kai luuli, ettei meillä Arskan kanssa ollut hänen ruokapakettiensa lisäksi muuta syötävää kuin paleltuneita marjoja, kauraa ja pettua.

- Tulee huono keli, Arska sanoi, kun söimme iltapalaksi kylmiä mutta erittäin hyvänmakuisia lihapullia ja ketsuppia.
- Älä säkin alota, Vesku jo pelotteli mua, naurahdin ja vilkaisin ulos pikkuruisesta ikkunasta. Näin vain yönsinistä ja valkoista. Kiireistä, viistoon tuiskuttavaa valkoista.
- Oikeesti, mä katsoin sääennusteet ja meidän huominen kyytiläinen peruutti. Se meinasi, ettei lähde sellasessa kelissä mihinkään.
- Ai, sanoin ja aloin lopultakin ottaa Veskun kanaisämäisyyden puoliksi tosissani.

Lunta tuli koko yön ja sitä tuli lähes koko seuraavan päivänkin. Se ei vain loppunut. Emme viitsineet pitää hevosia kovinkaan kauan ulkona, kun niitä ei selvästikään edes loimista huolimatta huvittanut, saati että olisimme haikailleet ratsastamaan. Se olisi ollut todellista extremeurheilua siinä säässä ja liikuntaa sai ihan tarpeeksi, kun kävi välillä kolaamassa tallin, talon ja asuntovaunun välin auki. Lopun aikaa kökötimme asuntovaunussa pelaamassa ja juttelemassa ja surffailemassa. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Vähän kuin pieni talo preerialla.

Toisena päivänä hauskuus alkoi kyllästyttää, samoin kuorma-auton kaivaminen esiin, se se vasta kyllästyttikin. Homma oli kuitenkin pakko hoitaa, sillä Arskan pomo tarvitsi sen viikonlopuksi itselleen. Minä liukastelin perässä volvolla, kun Arska ajoi pois pihasta viedäkseen sen ja luojan kiitos isot tiet oli aurattu hyvinkin ajokelpoisiksi. Palatessamme alkoi taas pyryttää ja yhteisestä sopimuksesta jätimme auton pihatien päähän, takarenkaat melkein pientareella. Vähemmän siinä kohden olisi kolaamista sitten, kun sitä taas tarvitsisi.
- Tää alkais musta riittää täksi talveksi, ilmoitin.
- Kiva, kun on valkosta, Arska sanoi tavoitellen positiivista sävyä.
- Joo mutta tää valkonen riittäis jo! Tulee kohta käytettyä ens talvenkin lumet!

Mutta niitä oli nyt näemmä alettu päästää niskaamme oikein useamman vuoden edestä. Seuraava päivä oli tyyni, joten lumi leijaili pystysuoraan alas, mutta sitä tuli kuitenkin vielä runsaasti. Siinä mielessä sää oli kuitenkin hyvä, että saatoimme laittaa hevoset koko päiväksi ulos. Ne eivät olleet tyytyväisiä tallissa seisomiseen, mutta vielä vähemmän lumimyrskyssä ulkoilemiseen, ja se oli tietenkin meidän syymme. Mistäpä ne olisivat voineet tietää, ettemme me, kaikkivaltiaat heinäautomaatit, voineet säätää säitä ulkoiluun sopiviksi.

Sitten myrsky taas yltyi ja aloin absoluuttisesti vihata taivaalta tupruttavaa lunta. Arskan oli määrä lähteä maanantai-aamuna taas töihin ja minua peräti hiukan pelotti, että miten mahtaisin pärjätä elukoiden kanssa. Banya tuli aina vaan happamammaksi kotiarestissa ja Charmi oli ruvennut rajuksi ja äkkinäiseksi, vaikka en ollut enää moneen päivään antanut niille väkirehuja. Se oli alkanut potkia karsinassa ja nousta takajaloilleen aina vaihtelun vuoksi ja pelkäsin, että se satuttaisi itsensä.

Tuli maanantai-aamu ja sekä Arskan että minun kännykät olivat herättämässä aamukuudelta. Volvo pitäisi nousta lapioimaan esiin kinoksesta. Pahimman työn olimme toki tehneet jo sunnuntaina, mutta kun keli oli mikä oli ja tuuli vinkui nurkissa koko yön, olimme päättäneet varautua ainakin tunnin hommaan myös aamulla. Heräsin ehkä noin yhdeksältä siihen, että minua aivastutti. Kellonaikaa oli tietysti hankala sanoa, mutta ei ollut enää pimeää, mikä sai minut mitä vikkelimmin nousemaan istumaan. Pienistä ikkunoista valui sisään sinistä hämärää ja oli aivan äänetöntä. Oli myös kylmä. Todella kylmä. Sukelsin takaisin peiton alle ja ravistin Arskaa.
- On valosaa ja täällä on kylmä kuin ryssän helvetissä.
- Niin on, Arska mutisi, mutta avasi silmänsä. – Valosaa?
- Herätys on pettäny. Varmaankin. Kello ei varmasti ole kuusi. Paljon enemmän se on.

Seurasi pieni määrä ihmettelyä, kiroilua ja hämmennystä. Minun puhelimeni oli hyvin viattoman näköinen, kun kaivoin sen tyynyn alta. Mistään ei voinut päätellä, etteikö se olisi soinut aikanaan, kolmisen tuntia sitten, mutta ehkä se oli ollut niin ilmatiiviisti tyynyn ja patjan välissä, etten ollut vaan kuullut sitä. Arskan puhelin oli kiinni laturissa, mihin hän oli sen illalla laittanut, mutta se oli siitä huolimatta kuollut kuin kivi.
- Mun täytyy kai soittaa pomolle ja kysyä, onko se jo perillä ilman mua, Arska huokaisi ja yritti turhaan saada kännykkää päälle.
- Soita mun puhelimesta. Mä meen katsomaan, miten kiukkuisia hevosia tallissa on, sanoin ja vingahdin, kun heitin peiton pois päältäni. Vielä kertaakaan ei asuntovaunussa ollut ollut niin kylmä. Kiskoin kiireesti päällysvaatteet päälle ja tajusin, ettei lämmitin puhaltanut.

Vasta tallissa huomasin, että jotain puuttui: sähkö. Sinne ei tullut valoja, mutta näin kyllä Charmin ja Banyan liikehtivän rauhattomasti aamuhämärässä. Ei niitä ollut minuutilleen ruokittu ja hoidettu, mutta sentään tunnilleen.
- Anteeksi, anteeksi, hoin ja annoin kummallekin puoli sylillistä heinää, mikä sai ne heti rauhoittumaan. Niiden syödessä kasasin loimia niiden päälle, sillä lyhyelläkin matkalla olin huomannut, että pakkanen oli kiristynyt huomattavasti siitä, mitä viime päivinä oli ollut. Sormeni olivat tarttuneet inhottavasti kiinni tallin ovenripaan ja olin saanut kiskaista saadakseni ne irti.

Vein tarhaan tuoreelle lumelle isomman heinäläjän ja siirsin hevoset sinne, tallin siivoaminen saisi odottaa parempaan hetkeen, joka ei koittaisi ainakaan, ennen kuin olisin löytänyt itselleni kunnon hanskat. Palasin kiireesti asuntovaunuun, missä Arska oli saanut vaatteet ylleen takkia myöten.
- Täällä ei ole sähköjä, hän ilmoitti.
- Ei tallissakaan ole.
- Jossain on varmaan kaatunu puita sähkölinjoille.
- Saitko sä sen sun pomon kiinni?
- Joo, ei se ollu päässy lähtemään ajoissa. Auto ei inahtanutkaan ennen kuin tunti sitten. Onneksi, se ymmärsi mua aika hyvin eikä heti antanu potkuja, vaikka joutuu itte hoitamaan homman.
- Liian kylmä? Lähteeköhän volvo?
- Kai se nyt, aina se on lähteny. Mutta mihin tässä pitäisi mennä?
- Ei kai mihinkään, arvelin.

Se oli väärä vastaus, sillä asuntovaunua ei ollut tarkoitettu oleskelemiseen, kun ulkona oli toistakymmentä pakkasastetta eikä sähkölämmitin saanut virtaa. Talossa oli pikkuisen lämpöisempää, mutta nenäni alkoi vuotaa sielläkin alle puolessa tunnissa. En tiennyt, johtuiko se homeesta, siitä, että tiesin homeesta, vai siitä, ettei sen parin asteen ylläpitolämmitys, joka tietenkin oli myös nyt kuollut, riittänyt ihmisen olemiseen.
- Tästä ei tuu mitään, sanoin Arskalle.
- Ei niin. Mennään jonnekin. Mennään vaikka lähimmän huoltsikan baariin juomaan jotain kuumaa. Jospa sähköt tulisi sillä välin takaisin.
- Käynnistät auton, ennen kuin aletaan kaivaa sitä esiin, vaadin. – Mä en kestä, jos me ollaan lapioitu puol tuntia ja sitten se ei inahdakaan. En halunnut ajatella, mitä sitten tekisimme, ellei se starttaisikaan.

Volvo kuitenkin käynnistyi kauniisti ja lämmitti itsensä suloisen lämpimäksi sillä aikaa, kun siirsimme enimpiä lumia pois. Ajoimme lähimpään taajamaan ja siellä kahvilaan. Iltalehdet olivat jo tulleet ja niiden otsikot huusivat talvimyrskyä. Ostimme molemmat kahvimukien seuraksi ja luimme lumen tuhoista.
- Tässä sanotaan, että voi mennä monta päivää, ennen kuin sähköyhtiöt saa kaikki linjat taas kuntoon, luin Arskalle silmät suurina.
- Ei varmasti täällä. Eri asia jossain Kainuun korvessa, tämä sanoi varmasti.

Parin tunnin kuluttua meitä alettiin vilkuilla tiskin takaa siihen malliin, että olimme kuluttaneet penkkejä tarpeeksi kahden kahvin ja kahden iltalehden edestä.
- Lähetään siivoomaan talli ja katsomaan tilanne, ehdotin. Arska sanoi arvelevansa, että takuulla sähköt olisi jo saatu päälle, mutta hän oli liian optimistinen. Jotain hauskaa sentään oli tapahtunut: joku oli ajanut ohi auran kanssa ja käynyt kääntymässä pihalla niin, että siellä oli nyt sievä, ajokelpoinen lenkki. Mitä lie naapuriapua. Charmi ja Banya tuijottivat meitä epäileväisinä tarhastaan ja mietin, miten ne olivat mahtaneet reagoida traktoriin. Eivät ne ainakaan olleet karanneet.

Sähköjä ei ollut, ei talossa, ei tallissa eikä tietenkään asuntovaunussakaan. Tartuin jo talikkoon siivotakseni boksit, mutta sen metallinen varsi sattui kylmästi sormiini ja ensimmäinen lantakasa, johon osuin, oli kivikova. Silloin tilanne alkoi tuntua jotenkin absurdin toivottomalta.
- Paskat on jäätyny bokseihin, sanoin Arskalle ja potkaisin läjää. Ei se umpijäässä ollut, potkuni sai sen hajoamaan, mutta se sai minut kokeilemaan juoma-automaattia. Se ei edes korahtanut ja vesiliru sen pohjalla oli jäässä. – Putket on jäätyny. Tuleeko taloon vettä? Meidän pitää ottaa hevoset sisään, vaikka tuskin ne enää pystyy lämmittämään näin isoa tallia, kun se on päässy jäähtymään näin.
- Mä menen katsomaan, Arska sanoi kokeiltuaan toista kuppia ja käytävän vesihanaa. Niissäkään ei ollut eloa. Eikä talossa. Menin perässä toteamaan, että edes vessaa ei saanut vedettyä. Tuijotin sitä pohtien, alkaisinko huutaa vai en.

En alkanut. Siitä ei olisi ollut mitään iloa.
- Meidän pitää häipyä täältä, sanoin.
- Mihin muka?
- Ihan sama. Ei me voida jäädä tänne, missä ei oo lämpöä eikä vettä. Eikä hevosetkaan.
- Voidaanhan me käydä ostamassa vettä. Tai sulattaa lunta.
- Ostaa? Lähdevettä puolen litran pulloissa? Hevosille tarttee ainakin sata pulloa päivässä – kaksisataa! Ja missä me lunta sulatettaisiin? Koko talossa ei oo mitään tulisijaa, kiuaskin toimii sähköllä. Poltetaan talo tai asuntovaunu? Tehdään ovista nuotio?

Se olisi voinut toimiakin eikä kukaan varmaan olisi ovia kaivannutkaan, mutta mietittyäni hetken pää kallellaan hylkäsin senkin ajatuksen. Meillä olisi pitänyt olla saunapata tai jotain sen tapaista, mutta meillä oli vain muovisaaveja.
- Hevoset voi syödä lunta, Arska sanoi itsepintaisesti ja minun teki mieli potkaista häntä. Tyydyin tönäisemään.
- Ota järki käteesi ja mieti vähän. Ne on saatava jonnekin muualle, niiden pitäminen täällä on eläinrääkkäystä. Meidän pitää päästä pois. Me jäädytään ens yönä.
- Me voidaan ottaa kaikki peitot ja lämmittää toisiamme…
- Ei! huusin ja tönäisin häntä uudestaan. – Soita sille sun pomolle ja sano, että sä tarvitset autoa. Nyt heti, tai mä lähden hakemaan Mustaojalta traikun.

Sillä hetkellä olin iloinen siitä, ettei välillemme ollut kehkeytynyt mitään hellempiä tunteita. Melkein vihasin Arskaa, joka ei tahtonut katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa, ettemme voisi jäädä tänne enää yöksikään. Olin niin raivoissani hänelle.
- Mihin me muka mentäis? hän kysyi jurosti.
- Sen kun valitset! kivahdin. Meillä oli harvinaisen erikoislaatuinen ja onnekas tilanne kuitenkin. Arskan vanhemmilla oli talli, minun porukoillani oli talli. Yhtä hyvin molemmat saattaisivat asua kaupungissa kerrostalossa, tai rivitalossa, jonka ainoa ulkorakennus olisi täpötäysi autotalli tai puutarhavaja.
- Mä en vie niitä faijalle, Arska sanoi välittömästi.
- Entäs jos se ois sun ainoo mahdollisuus?
- Ensin mä soittaisin joka ainoan tuttavan lävitse, hän sanoi uppiniskaisesti.
- Vítun jääräpää. Tarkista, saatko sä sen kuorkin lainaan. Mä ilmotan Jessille, että tulee vieraita.

Puhisin suuttumusta niin, että Arska totteli ja odotin, miten hänen puhelunsa päättyisi, ennen kuin aloitin omani. Kun kuulin hänen lupaavan, että tulisi pian hakemaan auton, yritin tavoittaa Jessiä. Hän ei vastannut heti, mutta soitti takaisin vain parin minuutin päästä.
- Miten te ootte selvinny myrskystä? hän kysyi. – Mä en oo soittanu, kun musta tuntui, että mä oon koko ajan hönkimässä sun niskaan…
- Vähän huonosti, meillä ei ole sähköä ja putket on päässy jäätymään. Me tullaan sinne heti, kun Arska saa auton ajosta, sanoin ja kuulin sanojeni asettuvan nopeaksi jonoksi kuin konekiväärin tuli.
- Selvä. Tammatallissa on tilaa, jos te ehditte sinne ennen mua, Jessi sanoi kysymättä ainuttakaan toisarvoista kysymystä.
- Jep, mä tiedän, sanoin ja kuulin äänen muuttuvan sovinnollisemmaksi. Asiat järjestyisivät kyllä nyt, kun saisimme hevoset Mustaojan suojiin.

 
6. Sivistyksen parissa
Ehdin leppyä Arskalle kauan ennen kuin olimme perillä. Menihän siinä kyllä aikaakin, kun haimme ensin kuorma-auton lainaan ja pakkasimme hevoset ja tavarat. Olin enää väsynyt ja surullinen, kun pääsimme iltapimeällä Mustaojalle. Plus kylmissäni, minusta tuntui, etten lämpiäisi ikinä. Olimme ajaneet ohi mittarista, joka oli näyttänyt 21 astetta pakkasta ja minua puistatti ajatus siitä, että ehkä edellisyönä oli ollut yhtä kylmä.
- Me oltais jäädytty, sanoin itsekseni.
- Eikä oltais.
- Hevoset ois kuollu janoon.
- Ei noin nopeesti.
- No ähkyn ne ois kuitenkin saanu. Siinähän oisit taluttanu niitä yön läpeensä, jupotin ja Arska hiljeni.

Aloin olla jaksamisen äärirajoilla, mutta onneksi vastassa oli uteliasta ja avuliasta väkeä.
- Mun täytyy lähteä palauttamaan auto, sanoi Arska, joka näytti yhtä lailla uupuneelta kuin minäkin. – Soitellaan.
- Hei haloo. Mihin sä sitten olet menossa? kysyin ja irrotin hänen otteensa Banyan riimunnarusta antaakseni ponin Sunnan hoiviin. Arska pudisti päätään kuin ei olisi ihan ymmärtänyt kysymystä. – Aiotko sä ajaa vanhempies luo nukkumaan? täsmensin.
- En… mutta en kai mä voi tännekään ängetä.
- Voit. Tuunko mä pitämään sua hereillä?
- Ei, mä pärjään kyllä, Arska sanoi ryhdistäytyen ilahduttavasti ja sulki takasillan heti, kun Jerry kärräsi sieltä kottikärryn ulos.

Sarri ja Sunna omivat Charmin ja Banyan ja sivusilmällä näin Jerryn kiipeävän kuormuriin Arskan seuraksi. Minusta se oli hiukan kummallista, mutta en jaksanut ihmetellä. Ehkä Jerry aikoi mankua, että saisi siirtyä ajamaan kuorkkia seuraavalla huoltoasemalla. Toivoin, ettei Arska antaisi, Jerry ei tietääkseni ollut koskaan vielä päässyt ajamaan niin isoa autoa lumella, mutta ainakin hän palaisi, kun Jerry piti palauttaa. Menin talliin, kun auto jyrähti käyntiin ja totesin kaksosten huolehtivan hevosistamme mitä ammattitaitoisimmin. Enpä ollut muuta odottanutkaan.
- Ja tämäkö on se sun lämppäris? kysyi Jessi, joka oli jakanut hevosille ruoat. Varsatkin oli otettu sisään pihatosta tällä pakkasella ja talli oli aivan täysi, varsat tosin olivat kaksittain isoissa bokseissa.
- Sepä se, myönsin ja arvasin hänen selvittäneen, että olin tosiaankin tehnyt omistajanvaihdoksen, huijausta tai ei.
- Ja toi toinen on tuntiponi?
- Joo. Ikivanha ja äkäinen. Mahdoton ratsastaa ja täysin tarpeeton.
- Sehän voisi mennä pihattoon pitämään varsoja ojennuksessa. Siellä ei oo ollu pomoa pariin vuoteen ja mun on pakko sanoa, että ennen meidän varsat oli helpompia ja fiksumpia.
- Sä meinaat, että se tuli jäädäkseen, lausahdin, eikä se ollut edes kysymys.
- Eikö se tullut? Jessi kysyi ja lähti jatkamaan hommiaan.

Se oli sellainen päivä, että olin jotenkin liian väsynyt mennäkseni edes nukkumaan. Arska ja Jerry olivat palanneet yllättävän pian ja me pääsimme saunaan ja saimme lämmintä ruokaa. Pöydässä keskusteltiin, kuinka ollakaan, lumentulosta ja pakkasesta. Jessi ja Vesku saivat Arskan vakuutettua siitä, että vaikka piakkoin lämpenisikin – mitä ei ollut luvassa vaan päinvastoin – olisi idioottimaista miettiäkään paluuta asuntovaunuun ja etenkään hevosten viemistä takaisin.
- Niillä on täällä paljon paremmat olot, Jessi sanoi sellaiseen sävyyn, että asia oli loppuun käsitelty.
- Mutta mulla on nyt vähän naftisti pätäkkää pitää niitä vieraalla. Mun pitää kai etsiä joku asunto ja sellasta ei taida ilman jotain takuurahaa saada, Arska sanoi.
- No, toinenhan näkyy olevan Alissan nimissä, Jessi sanoi vilkaisten minua vinosti, mistä kaksoset nostivat sellaisen äläkän, että keskustelu ajautui ihan muille poluille.

Iltamyöhällä Arska ja minä istuimme yläkerran oleskeluhuoneessa. Vanhukset olivat jo menneet nukkumaan ja Jerry ja kaksosetkin vetäytyneet omiin huoneisiinsa. Arskalle oli laitettu yksi tyhjistä kammareista, mutta väsyneinäkin jämähdimme katsomaan televisiota, vaikkei sieltä mitään erityistä tullutkaan. Sitä kun ei ollut tullut nähtyä pitkään aikaan. Oli minulla tosin läppärikin mahani päällä ja katselin toisella silmällä sieltä Arskalle sopivia asuntoja.
- Voit sä varmaan kyllä tännekin jäädä, arvelin.
- Mä en halua olla mikään hyväntekeväisyyskohde.

Jätin jalosti mainitsematta, että hän oli asunut ainakin vuoden Rosan vanhempien luona, sillä mitäpä sitä muistelemaan. Se oli ollut eri asia, kun hän oli ollut vävynä.
- Jää duuniin. On täällä ennenkin tallimeset asunu, ehdotin.
- Eikö täällä muka ole jo semmonen?
- No en tiedä, lausahdin. Meillä oli vuosikaudet ollut Noora, joka oli erittäin hyvin ansainnut mestari-nimikkeen. Hän oli kuitenkin lopulta tullut siihen tulokseen, ettei ollut järkevää aikuisen ihmisen tehdä elääkseen huonosti palkattuja tallitöitä ja siirtynyt siisteihin sisähommiin. Tosin hän oli kuulemma edelleen yhtä huonosti palkattu ja kaipasi hullun lailla hevosia ja ratsastamista, mutta ei silti harkinnut palaamista. Hänen tilalleen oli löytynyt ensin nuori tyttö, joka oli viipynyt viikon ja nukkunut niistäkin viidestä aamusta kaksi pommiin. Seuraava oli viipynyt kuukauden, ennen kuin oli siirtynyt samaan hommaan isommalle tallille, isomman palkan perässä. Tosin myös tuplasti pidempien työpäivien. Nyt oli vuorossa numero kolmonen, mutta hänkään ei kuulunut olevan lähellekään Nooran veroinen eikä Vesku päästänyt häntä ratsastamaan ollenkaan. Itse en ollut ehtinyt häntä edes nähdä. – Mä luulen, että jos joku tunnollinen tyyppi kysyisi, paikka aukeais välittömästi.
- Kuule, kiitos mutta ei kiitos. Kuskina tulee rahaa ihan eri lailla, ja eikös se mesen paikka sitten ole sun?
- Etkö sä muka aio palata hevoshommiin? kysyin samalla, kun hänen sanansa alkoivat pyöriä päässäni villiä polkkaa.
- Varmaan. Jossain kohden. Mutta just nyt mä olen hemmetin tyytyväinen siitä, että mulla on joku, joka maksaa säällistä palkkaa ja mä saan istua lämpösessä sen eteen.

Arskan maininta siitä, ettenkö minä kelpaisi tallimestariksi, oli ensimmäinen asia, jonka muistin aamulla ja totesin, että olisin mitä mainioin siihen toimeen. Asiani tuntuivat lopultakin loksahtavan paikoilleen. Minulla oli vielä sairaslomaa vaikka miten paljon, mikä esti minua menemästä oikeisiin töihin, toisaalta minun kai olisi sopivaa tehdä jotain Charmin heinien eteen. Mutta tajusin meneväni asioiden edelle. Eivät Vesku ja Jessi varmaan suostuisi antamaan potkuja tallityöläiselleen vain, koska minä keksin olevani vapaana ja käytettävissä. Ehkäpä se tyttö oli ruvennut ihan kunnolliseksi alkukankeuksien jälkeen. Ei hänestä ainakaan eilen ollut kukaan sanonut pahaa sanaa, jos ei kyllä hyvääkään.

Päätin lähteä katsomaan ja herätin Arskan naapurikopista mukaani. Talo oli jo tyhjä ja hiljainen, mutta oli kellokin jo yli yhdeksän.
- Mitäs nyt? Arska kysyi, kun olin tyhjentänyt kahvinkeittimestä loput kahteen mukiin.
- Mä ajattelin viettää päivän tallilla. Haluatko sä ruveta soittamaan niitä asuntoja?
- Joo, Arska sanoi ja näytti saavan piristysruiskeen, kun muistutin niistä. Tai ehkä se oli kahvi.
- Mä jätin parhaat auki välilehtiin. Haluatko sä mun koneen? kysyin ja hain sen, kun hän nyökkäsi. Join kahvini ikkunan ääressä pihalle katsellen. Siellä oli valkoista ja näytti kylmältä, hevoset oli paksusti loimitettu ja niiden turpakarvat olivat valkoisina huurteesta. Mittari ikkunanpielessä näytti miinus kahtakymmentäviittä. Ainakin suurimuotoisempi ratsastaminen saisi jäädä. Pakkanen ei ehkä haittaisi hevosia – varsat riekkuivat parhaillaankin kuin pahaiset kakarat - mutta minä jäätyisin.

Puin päälleni ja jätin Arskan hoitelemaan asuntoasioitaan. Menin ensin vanhaan talliin, sillä se oli lähempänä ja sormiani ehti alkaa palella jo lyhyellä matkalla sinne. Armi hyppeli innoissaan ympärilläni, mutta livahti kiireesti talliin, kun avasin oven, joka oli raollaan. Sillä ei ollut mitään syytä olla raollaan, mutta kynnykselle oli pakkautunut lunta, eikä se sulkeutunut enää ihan tiiviisti. Muistin katkerasti, miten meidän tallillemme Vihdissä oli käynyt, vaikka ovikin oli ollut kiinni ja hain lapion saadakseni hakattua lumen pois. Minä en ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi vesiputkien jäätymistä, enkä tiennyt, minkä takia nuoren tallityöläisemme olisi pitänyt olla sen viisaampi, mutta suhtauduin häneen jo varsin epäilevästi. Tallissakaan ei ollut lakaistu, vaikka karsinat olikin putsattu. Hanna ei olisi suvainnut turpeen ja heinänkorsien jättämistä käytävälle tuolla tavoin, minuutiksikaan ylimääräistä.

Jatkoin matkaa tammatalliin, missä näytti yhtä keskeneräiseltä paitsi että kottikärryt seisoivat täysinä keskellä käytävää. Itse tallinhengetär löytyi keittiöstä lukemasta Hevosurheilua ja juomasta kahvia. Tyttö katsoi yllättyneenä ylös, kun seisahduin ovelle.
- Hei, hän sanoi.
- Hei, mä olen Alissa, esittäydyin. Hän oli ehkä minun ikäiseni, mutta näytti pidemmältä ja hänellä oli lyhyehköt, tummat hiukset ja pipo päässä.
- Alissa?
- Mä asun täällä, selvensin. – Ainakin välillä. Ja nyt on välillä. Mikäs sun nimi olikaan?
- Emilia, mutta sano Emppu vaan. Otatko sä kahvia?
- En, mä join jo sisällä. Mites noi uudet hevoset?
- Mä laitoin ne tyhjään tarhaan keskenään. Niin luki taululla, Emppu puolustautui ja kai minun ääneni olikin ollut vähän hyökkäävä. Hymyilin sovinnollisesti ja lähdin ulos katsomaan Charmia, Banyaa ja muita. Minulla oli työnjohtajamainen olo. Emppu saattoi olla kaimani, mutta se ei auttanut häntä siinä asiassa, että hän teki tallityöt eri tavalla kuin mihin olin tottunut täällä Nooran aikana ja viikonloppuisin, ja Hannan luona.

Epäluuloisena kävin lävitse joka ainoan tarhan sekä varsapihaton ja kaikki eläimet näyttivät olevan tyytyväisiä elämäänsä Charmia ja Banyaa myöten. Ikivanha Musti oli kuin toppapukuun tällätty taapero useiden toppaloimiensa alla, sillä se paleli jo ihan vanhuuttaan helposti. Rasse-poni, joka oli melkein yhtä vanha, ei tarvinnut vielä ihan niin paljon fylliä, mutta sen oma talvikarva olikin melkein kymmensenttistä. Se piti seuraa Nötelle ja aloin miettiä, että Charmikin voisi olla hyödyksi rupeamalla Djangon tarhakaveriksi. Tai ehkä sittenkin Mustin, Django oli sen verran viriili ja voimansa tunnossa, että se olisi ehkä ensin nitistänyt heppoisen ruunan ja vasta sitten ruvennut kyselemään, mikä se oli miehiään.

Olin menossa Charmin ja Banyan luota pihattoon katsomaan varsoja, kun Arska tuli ulos.
- Täällä vaan kylmenee, brr, hän sanoi.
- Joo. Löysitkö sä asunnon?
- Mä menen katsomaan yhtä. Haluatko sä tulla mukaan?
- Mikä ettei, myönnyin. Asunnot olivat mielenkiintoisia.
- Se on vasta kahdelta, niin että jos sulla oli mielessä ratsastaa tai jotain niin tässä ehtii hyvin.
- Entäs sinä? Etkö sä halua ratsastaa? kysyin.
- Näh, en mä tiedä.
- Ei edes Mustilla? Djangolla? kysyin ovelasti. Tuntui hyvältä, että minulla oli valta tarjota hänelle hevosia, joista oli keräilykuvia satojen ellei tuhansien hevostyttöjen seinillä.
- En mä voi… et sä voi, Arska häkeltyi.
- Mä voin ja sä voit. Ei tietysti mitään kauhean ihmeellistä, tällä säällä, mutta vaikka vähän vääntelyä. Vesku on näköjään aurannu kentänkin eilen.

Arska valitsi Mustin ja minä otin tietenkin Nöten. Koko ajan harjatessani oria löysin uusia puutteita Empun työnteossa. Hän ei selvästikään ollut edes vilauttanut harjaa hevosen suuntaan aamulla. Emme me oma väkikään sellaista tehneet aamutallissa, sillä silloin oli yleensä kiire, mutta Noora oli kyllä ehtinyt harjata niitä ainakin sen verran, ettei niillä ollut eriteläikkiä kyljissään ja puhdistaa kaviot. Ihan niin kuin Arska ja minäkin olimme oppineet aikoinaan Hannan luona. Neuvoin Arskaa loimittamaan koko Mustin uudelleen satuloituaan sen ja siirryimme kentälle. Oli hauska katsoa Arskan ilmettä, kun hän nousi Mustin selkään. Tietysti hän oli aikoinaan päässyt ratsastamaan vaikka minkälaisilla huippuhevosilla, mutta ei Musti-kultakaan ollut niille aikoinaan hävinnyt pätkääkään.

Sessio oli valitettavasti pakko jättää lyhyeksi, sillä minun sormeni ja varpaani alkoivat mennä tunnottomiksi jo alle puolessa tunnissa.
- Me voidaan jatkaa huomenna, tai illemmalla, kun ollaan käyty katsomassa sitä sun kämppää, esitin. – Missä se on?
- Aika lähellä sitä Vihdin paikkaa, mutta Nurmijärven puolella. Se on halpa ja lähellä duunia niin että en mä vielä edes soittanut muista.
- Sun duuni on autossa. Se voi olla missä tahansa.
- No sen auton kotia sitten.

Emppu katseli tammatallin ovelta, kun palautimme orit tarhoihinsa ja minun teki mieli huutaa hänelle, että sulkisi oven, ennen kuin tallissa tulisi liian kylmä. En kuitenkaan sanonut mitään, vaikka olisi kai pitänyt. Olin aina ollut vähän arka pomottamaan ihmisiä. Vaihdoin vaatteet, etsin meille lounasta ja lähdimme yhden jälkeen ajelemaan. Valkoinen maisema ei tuntunut muuttuvan miksikään, vaikka matka eteni etenemistään. Samaa lumen peittämää metsää, välillä uneliaita risteyksiä tai peltoa. Mieleeni tuli yhtäkkiä, että minullahan oli tosiaankin asunto Helsingissäkin ja että olin aikoinani uinut kuin kala vedessä siellä kaupungin hälinässä. Kasimirkin tuli mieleen ja samalla se, miten monta päivää oli siitä, kun olin viimeksi kuullut hänestä. Ihan liian monta, jotta olisi ollut miellyttävää tietää oikea luku niin tarkasti kuin tiesin. Mitä minä niitä päiviä laskin, kun ei sillä ajalla ollut näköjään loppua.

- Tässä se kai on, Arska sanoi lopulta ja pysäytti valkoisen kerrostalon eteen. Tällaisia pieniä lähiönpoikasiakin oli näkynyt matkalla jonkin verran. Ne näyttivät mielestäni surullisilta, mutta minua jännitti mukavasti. Uudet asunnot olivat aina mielenkiintoisia, vaikken itse ollutkaan vuokraamassa. Tästä luukusta oli kyllä vaikea saada selkoa ja välittäjäkin näytti vähän nololta. Kämppä näytti siltä, että joku naisihminen oli juuri herännyt sieltä kovassa krapulassa ja rynnännyt näytön alta karkuun korvaten siivoamisen mustankirjavan päiväpeitteen oikaisemisella. Arska näytti lähinnä hämmentyneeltä yrittäessään olla tuijottamatta kaikkia naisellisia tavaroita ja minä yritin osoitella hänelle oleellisia asioita. Kaikki näytti ihan kivalta, kun osasi katsoa vain seiniä ja kaappeja.
- Koska tää vapautuu? Arska kysyi lopulta.
- Kuun lopussa.
- Sä voit kyllä olla meillä siihen asti, ota vaan tää, neuvoin ja niin Arska päätti tehdä.

Ajoimme takaisin Mustaojalle asuntovaunun kautta. Minusta tuntui, että olin unohtanut sinne vähän vaatteita ja Arska halusi myöskin tarkistaa, etteivät paikat olleet kiireessä jääneet kovin rempalleen. Sähköt eivät olleet vieläkään palanneet, mutta muuten kaikki näytti hyvältä. Asuntovaunua ei tietenkään saisi sieltä pois, ennen kuin lumi sulaisi, ja sitä katsoessani olin äkkiä todella kiitollinen Vihdin Sähkön tai minkä lieneekään hitaudesta. Kotileikki vaunussa ei ollut enää ollut hauskaa ja ajatus joulusta siellä oli kammottava.
- Menetkö sä kotiin jouluksi? kysyin Arskalta.
- Kai mun pitää, en mä voi teilläkään joulua kuokkia, hän sanoi. – Tai ehkä mä tsekkaan, haluaisko Irpo viettää poikamiesjoulun. Ostetaan toisillemme mäyräkoirat joululahjaksi ja ollaan vaan kaks puol-isoa valveilla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.9.15 18:33:48

7. Myötäkäymisissä
Jouluun ei ollut enää aikaa paljon mitään ja ihan kuten olin arvannutkin, porukat olivat samaa mieltä minun kanssani siitä, että tietenkin Arska asuisi meillä, kunnes pääsisi muuttamaan, joulunpyhät mukaan lukien. Hän kävi Mustaojalta käsin ajamassa muutaman keikan ja yksi pitkäkin oli luvassa, Viroon asti. Hän sanoi hakevansa sieltä joululahjahevosia. Silloin, kun hän ei ollut töissä, luuhasimme tallilla ja teimme Empun elämän hankalaksi. Tietenkään se ei ollut tarkoituksellista, ainakaan aluksi, mutta melko pian kuljimme tytön perässä ja neuvoimme, miten kaikki olisi pitänyt tehdä. Tunsin omantunnonpistoksen asiasta oikeastaan vasta sitten, kun hän yhtenä aamuna paiskasi minua talikolla ja meni satulahuoneeseen soittamaan.
- Teillä on täällä näköjään kaks niin hemmetin hyvää tallityöntekijää, ettei mua kai tarvitakaan, kuulin hänen sanovan. Punastuin, häpesin ja pidättelin naurua yhtaikaa, toivoen hartaasti, että hän soitti Jessille eikä Veskulle.
- Mutta mehän vaan neuvottiin, sanoi Arska puoliääneen, mutta hänen syyllisestä ilmeestään näki, että hänkin tajusi meidän käyttäytyneen kuin koulukiusaajat.

- Hei sori, sanoin sovinnollisesti, kun Emppu ryntäsi ulos eikä näyttänyt juurikaan leppyneeltä.
- Sori, hän matki ja jatkoi matkaansa edes vilkaisematta minuun. Hetken kuluttua ulkoa kuului hänen moponsa kiukkuinen pärähdys, joka kaikkosi pian.
- Voi vitsi, nyt vanhukset kyllä kuristaa mut, sanoin epävarmasti ja vilkaisin Arskaa.
- Miten niin. Nyt me vaan ruvetaan hommiin ja hoidetaankin ne niin kuin pitää. Ja ne säästää yhden palkan. Ja sosiaalikulut!
- Oikeesti. Ja sitä paitsi me oltiin häijyjä.
- Me? Ajattele, mitä Hanna ois sille sanonu!

Se oli huomio, joka helpotti oloani jonkin verran, mutta omatunto vaivasi kyllä edelleen. Hannalla oli terävä kieli, mutta myös oikeus käyttää sitä omassa tallissaan, ellei hän mielestään saanut maksamalleen palkalle vastinetta. Tämä ei ollut minun tallini eikä Empun palkka mennyt minun pussistani. Toivoin kovasti, ettei minua haukuttaisi illalla ihan pataluhaksi.
- Töihin siitä, Arska sanoi keskeyttäen pohdintani ja ojensi minulle talikon.

Teimme tallissa selvää jälkeä. Lakaisimme lattiatkin niin huolella, että ne eivät olleet niin puhtaita kuin kesällä, kun suursiivottiin painepesurilla. Emme ratsastaneet, mutta käytimme kaikki hevoset kaksi kerrallaan tallissa, harjasimme ne huolella ja vaihdoimme pois likaiset tai rikkinäiset loimet. Lopuksi keräsin ne ja kaikki satulahuovat ja raahasin pyykkiläjän kellarin isoon teollisuuspesukoneeseen. Autotallin ovi oli ikävästi pyryttänyt umpeen, joten jouduin menemään oikein asuintilojen kautta ja vähän ajan päästä sain ripustella loimia kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Ehkei olisi kannattanut vaihtaa ihan kaikkea kerralla.

Kaksoset ja Jerry saapuivat luonnollisesti kotiin paljon ennen Jessiä ja Veskua. Olin jatkanut katumusharjoitteluani tekemällä ruokaa, mutta niin olin tehnyt monena päivänä muutenkin, joten sitä ei ehkä laskettu. Arska ja minä vain istuimme, ruokimme nuorempiamme ja odotimme tuomiota.

Vesku ehti ensimmäisenä kotiin ja hän oli se, jolle Emppu oli soittanut.
- Meillä ei sitten ole tallityöntekijää. Mitähän te mahdatte siitä tietää? hän kysyi siloisesti.
- Se ei ollut kovin hyvä. Mä olen parempi – me ollaan – ja mullahan on vaan aikaa vielä seuraavat kaks kuukautta! latelin henkeä vetämättä. Olin harjoitellut.
- Ja entä sen jälkeen? Vesku kysyi.
- No enhän mä varmaan palaa kouluun ennen kuin syksyllä. Siihen on melkein vuosi aikaa.
- Sä säästät monta tuhatta euroa, jos Alissa hoitaa teidän tallin, ja se varmasti hoitaa sen paremmin kuin tää Emppu, Arska sanoi vilpittömästi.
- Niin. Alissahan ei tarvitse kuin ylläpidon, Vesku lausahti.
- Kuule, mä olen oikeesti pahoillani. Me ehkä huomauteltiin sille vähän liikaa. Mutta ei me sanottu kuin asiasta. Sä et olisi voinut tuoda Hannaa tallitarkastukselle, selvitin tavoitellen asiallista sävyä ja minusta näytti, että Veskua sentään hymyilytti.
- Mä en ole ikinä yrittänyt saada meidän tallia Hannan tallin tasolle siinä mielessä. Mutta olkoon. Ihan totta se on, ettei Empulla ihan niin paljon kykyjä tai haluamista ollut kuin Nooralla.
- Mulla on enemmän, huomautin.
- Niin varmaan. Nyt saat sitten todistaa sen. Jos sulle tulee ens viikolla mieleen, että oikeastaan Hesassa oliskin kivempaa ja enemmän kavereita niin hommaat uuden talliapulaisen ennen kuin pakkaat kimpsusi ja häivyt.
- En mä häivy, vakuutin.

Lähdin kuitenkin perjantaina Hesaan. Joulu oli ihan ovella ja halusin käydä tekemässä jouluostoksia ja moikkaamassa kämppiksiäni, jotteivat he luulisi minun kadonneen maan päältä. Arska oli lähtenyt järjettömän aikaisin aamulla Viron-reissulleen, joten minä sain hoitaa tallin omin neuvoineni. Onneksi nautin siitä hommasta ihan rehellisesti ja pidin huolen siitä, että kaikki oli viimeisen päälle nuoltu. Päässäni vilisi ideoita siitä, miten kaikesta saisi vielä helpompaa ja tehokkaampaa. Ehkä voisin jossain vaiheessa käydä Hannan luona tarkistamassa, oliko siellä tehty jotain matkimisen arvoisia uudistuksia.

Ehdin ratsastaa Charmilla, ennen kuin oli aika jakaa iltapäiväheinät, mihin tallityövuoro periaatteessa loppui, joten lähdin suihkuun ja valmistauduin lähtöön. Jerry oli ehtinyt tulla koulusta ja lirkuttelin häneltä kyydin asemalle.
- Koska sä tuut takasin? hän kysyi.
- Ennen maanantaita, lupasin. Viikonloppu olisi Empullakin joka tapauksessa ollut vapaa. En ehkä ehtisi tehdä tarpeeksi ostoksia tänään ja illalla tapaisin Annin pitkästä aikaa. Aioin houkutella hänet jonnekin tanssimaan. Sillä siunaaman hetkellä, kun Vesku oli kieltänyt minua hinkumasta kaupunkiin, minulle oli tullut kauhea himo päästä vähän huvittelemaan.
- Näetkö sä Dannin?
- Ehkä, ellei sillä ole muita kiireitä.
- Muistuta sitä, että se lupasi mulle joululahjaksi pullon mua vanhempaa viskiä.
- Eikä luvannu!
- Lupasi se, Jerry virnisti.

Käpylässä ei ollut ketään kotona. Joko heillä oli jo alkanut joululoma ja he olivat lähteneet koteihinsa tai sitten he rutistivat koulussa viimeisiä. Asetin keittiön pöydälle tuomani suklaarasian ja joulukortin. Olin tunnontuskia tuntematta napannut lahjuksen keittiön kaapista, johon Vesku ja Jessi olivat keränneet potilailta, työkavereilta, lääkekauppiailta sun muilta yhteyshenkilöiltä saamansa suklaat ja viinit. Niitä oli ihan liikaa meille. Sitten pyörittelin peukaloitani vähän aikaa. Annin joululoma oli alkanut jo, mutta hän oli sanonut joutuvansa menemään vähäksi aikaa töihin, ennen kuin voisimme tavata. Toivoin, ettei häntä pidäteltäisi siellä iltamyöhään. Päätin lähteä kaupungille ja katsoa, saisinko ainakin osan joululahjaostoksistani tehtyä tänään. Rahaa minulla ei ollut paljon, mutta sitä sentään oli, sillä olin aiemmin viikolla saanut sairauspäivärahani. Maksuilmoituksen näkeminen oli korventanut ikävästi. En tuntenut olevani ollenkaan sairas, ainoastaan laiska lusmu.

Vilkaisu eteisen peiliin sai mieleeni uuden ajatuksen. Olin niin vieraan näköinen kaupunkivaatteissa ja meikattuna, kun olin löntystänyt tallikamppeissa monta viikkoa. Näytin ihan sievältä, vaikka kampaajalla käynti ei olisi kyllä tehnyt pahaa. Ehkä olin jopa tarpeeksi kelvollisen näköinen tavatakseni Kasimirin. Tosin tuskin hän enää oli kaupungissa. Eiköhän hän vastaisi vanhempiensa luota joulunvietosta, jos yrittäisin soittaa. Niin, siellä hän varmastikin oli. Voisin ihan hyvin soittaa ja toivottaa hyvää joulua.

- Heippa, Kasimir vastasi varovaisesti muutaman soiton jälkeen, ihan kuin olisi pelännyt minun käyvän puhelimen välityksellä hänen kimppuunsa, itkevän ja valittavan hylkäämistäni. Se olikin varsin varteenotettavana vaihtoehtona mielessäni, mutta en minä niin tehnyt. Enhän itsekään ollut ottanut häneen yhteyttä sen jälkeen, kun olimme viimeksi eronneet sairaslomani alussa.
- Heippa hei, sanoin tekopirteästi. – Mä ajattelin vaan toivottaa sulle hyvää joulua. Sä tulit mieleen, kun mä tulin pitkästä aikaa kaupunkiin. Oletko sä jo kotona jouluhommissa?
- En, mä lähden vasta huomisiltana. Meillä on tänä iltana vielä pippaloa loman kunniaksi. Ai sä olet täällä?
- Joo, oon just lähdössä tekemään vähän jouluostoksia ja sitten mä lähden Annin kanssa jonnekin viihteelle, kerroin.
- No mutta haluaisitko sä nähdä? Voitais käydä jossain kahvilla.

Tietysti minä halusin nähdä. Halusin nähdä niin kovasti, että rinnassa puristi.
- No mulla menee max puol tuntia keskustaan. Sano paikka, ehdotin. Kasimir mietti vain hetken ja esitti Seurahuonetta, mutta se oli minulle liikaa. En kestäisi tavata häntä paikassa, jossa meillä oli ollut ensitreffit.
- Eikä. Se on takuulla täynnä sinitukkaisia tätejä, jotka on pysähtyny jouluostoslasilliselle Stockan ja Sokoksen välissä. Ennen vaikka Heseen, sanoin.
- Höpsis. Sports Academyn terassi sitten?

Se kelpasi minulle oikein hyvin. Se ei tietenkään ollut ulkoterassi, tähän aikaan vuodesta, vaan kauppakeskuksen kakkoskerroksen käytävällä, missä kulki koko ajan ihmisiä ohitse. Se olisi täydellinen paikka parin vanhan tutun tavata ja istua kuulumisia vaihtaen hetken aikaa.

Kasimir oli ehtinyt ennen minua paikalle ja minun piti pysähtyä toiseksi ylimmälle portaalle, kun näin hänet. Mies vaan pompotteli sydäntäni edelleen mihin tahtiin halusi, vaikkei edes tiennyt tekevänsä niin, koska ei ollut vielä edes huomannut minua. Pelkkä hänen näkemisensä aiheutti minulle rytmihäiriöitä. Nielaisin ne kuitenkin alas, vedin henkeä ja jatkoin matkaa niin pian kuin pystyin. Olisipa ollut kaiken huippu, jos hän olisi huomannut minut portaissa seisomassa ja tuijottamassa.
- Hei, sanoin ja istuin alas. Kasimir oli ollut varma tulostani, hän oli jo hakenut kaksi mukillista juotavaa.
- Siellä oli glögiä. Toivottavasti se ei oo vielä ihan jäähtyny, hän sanoi ja kiirehdin istumaan, ennen kuin hän ehtisi nousta ja auttaa tuolin alleni. Sellaistakin oli joskus tapahtunut, mutta nyt en kaivannut herrasmieseleitä.
- Kiitos. Oisin mä voinut hakea oman juomani, sanoin, mutta tartuin silti höyryävään astiaan.
- Ja mitä sulle kuuluu? Kasimir kysyi ja katsoi minua mustilla silmillään. Hän ei varmaan tiennyt, miten vetoava hänen katseensa oli. Tuskin hän muuten olisi sitä minulle, raaskulle, suonut. Ajatus sai minut takaisin tähän päivään.

- Kiitos, mitäs tässä, sanoin täysin arkisesti. – Mä olen ollut kaverilla hevosenhoitajana ja me asuttiin yhdellä autiotilalla Vihdissä asuntovaunussa, kunnes tuli lumimyrsky ja sieltä lähti sähköt. Sitten meidän piti muuttaa Mustaojalle ja nyt mä oon sitten siellä tallimestarina paitsi että mulla on nyt vapaa viikonloppu, mutta mun pitää palata maanantaiksi paskanmättöön.
Kasimir katsoi minua vähän aikaa kuin yrittäen sulattaa kaiken.
- Vau, hän sanoi ja minä lisäsin pökköä pesään.
- Se asuntovaunuaika oli aika extremeä. Se autiotalo oli homeessa, joten siellä piti käydä suihkussa suurin piirtein hengittämättä. Niinpä mä melkein asuin samoissa pilkkihaalareissa koko ajan. Se oli niin metsässä, että sinne piti hommata haulikko siltä varalta, että sudet yrittäis lähennellä hevosia, ja sehän on sitä citykarhualuettakin, latelin.
- Nyt sä huijaat, Kasimir sanoi ja hänen silmänsä välähtivät huvittuneesti.
- Pikkusen, hymyilin. – Ei meillä ollu haulikkoa, mutta muuten se oli aika selviytyjämeininkiä. Ja mitä sulle kuuluu?

Kasimirille kuului pelkkää koulua ja hän ehti vuodattaa niin pitkän pätkän tenteistä ja arvosanoistaan – jotka olivat kaikki kadehdittavan hyviä – että tuskastuin. Peitin irvistykseni lasin taakse, mutta ei hän ihan tunteeton tampio ollut.
- Sori. Miten sun koulukuviot nyt sitten tulee jatkumaan? hän kysyi.
- Mulla on saikkua edelleenkin helmikuuhun asti, kerroin.
- Ja sitten jatkat?
- Saa nähdä. Mun täytyy käydä juttelemassa jonkun kanssa, että onko siellä jotain sellasia kursseja, jotka mä voisin tai mun kannattais tehdä pois. En mä oo sitä vielä kummemmin miettinyt.
- Ja siihen asti sä aiot hoitaa teidän tallia?
- Niin aion. Mulla on siellä yksi koulutettava hevonen ja sitten Veskun ja sisarusten kilpahevoset… ehkä niistä riittää joku mullekin ens kaudeksi, sanoin ja jäin suu aavistuksen verran auki kuulostelemaan, mitä olin juuri sanonut. Ehkä niistä tosiaan riittäisi. Vesku oli vaikuttanut harmistuneelta, kun edelliskeväänä olin jättänyt Nötellä kilpailemisen työ- ja Juhana-kiireiden takia. Hän tuskin tarjoaisi sitä minulle enää. Siitä oli tullut jo iso hevonen ja se osallistuisi luokkiin, joihin minä olin liian kokematon, mutta ehkä jokin muu hevonen… ehkä Vesku antaisi minun kisata jollain osaavammalla. Jos lupaisin, etten ottaisi sellaista työpaikkaa, joka taas veisi minulta kaikki viikonloput, sillä tietystihän minun pitäisi jostain hommata rahaa sen jälkeen, kun sairaslomani päättyisi. – Mä olen ajatellu panostaa oikein kunnolla kilpailemiseen ens kaudella, ilmoitin mainitsematta, että olin ajatellut asiaa vasta minuutin tai pari.

Kasimir ei ollut hevosihmisiä, mutta oli sen verran perillä lajista, että katsoi minua kunnioittavasti.
- No mutta sehän on loistava ajatus. Ainakin parempi kuin maata sängyssä ja tuijottaa kattoa, hän sanoi rohkaisevasti.
- Niinkö sä luulet mun tehneen?
- Miten mä voisin tietää? Sä puhuit masennuslomasta ja kun mun täti on ollu masentunu, se ei ole viitsinyt mennä edes suihkuun.
- Burn out –loma, ei masennusloma, oikaisin kiukkuisesti.
- No mutta eikö se ole melkein sama asia?
- Mä voin vakuuttaa sulle, että mä olen käynyt suihkussa joka ainoa päivä! Paitsi siellä asuntovaunussa, lisäsin, sillä siellä olin tosiaan lipsunut ja sitä paitsi halusin pitää yllä mielikuvan siitä, että olin ollut jollain selviytymisleirillä – ja selvinnyt. – Mä en tiennyt, että sulla on olut masentunut täti.
- Ei mulla enää olekaan. Se kuoli pois.
- EI kai se tappanut itseään? kysyin kauhuissani, sillä nyt aloin ymmärtää, miksi Kasimir ehkä oli lakannut pitämästä minuun yhteyttä.
- Ei. Se kuoli syöpään sitten myöhemmin.

Asiat, joista olimme jutelleet, olivat olleet ihan hyviä puheenaiheita. En ollut tänne lähtiessäni uskonut, että voisin olla näin helpottunein mielin Kasimirin seurassa sen jälkeen, kun hän oli käytännössä dumpannut minut kokonaan ja olin iloinen, että olin soittanut hänelle.
- Kuule, oli tosi kiva tavata, Kasimir sanoi ja tarttui yllättäen hellästi käteeni. – Ei sua huvittais tulla mun seuraksi illalla?
Sävähdin hänen kosketustaan ja kiskaisin käteni pois. Onneksi laukkuni alkoi piipittää samalla hetkellä, joten sen saattoi tulkita myös kiireeksi vastata puhelimeen.
- Mähän sanoin, että mä olen sopinut Annin kanssa, ja nyt se soittaakin, sanoin nopeasti. Ilta Kasimirin kanssa johtaisi hyvin todennäköisesti hänen sänkyynsä ja vaikka olin parhaillani aika sekaisin, niin sekaisin en halunnut olla. Ei ollut fiksua olla nalkissa tyyppiin, jolle kelpasin vain, kun olin parhaimmillani ja joka käänsi minulle selkänsä heti, kun tuli vastoinkäymisiä. Mitä jos joskus vaikka katkaisisin hampaan?

Anni ilmoitti pääsevänsä juuri lähtemään töistä ja minä lupasin mennä häntä vastaan. Jatkaisimme sitten yhdessä hänen luokseen.
- Mun täytyy lähteä. Hyvää joulua ja kiitos glögistä, sanoin Kasimirille ja nousin.

 
8. Kaupungin yössä
Anni oli töissä ihan Rautatieaseman vieressä ja hän saattoi kuulemma ikkunastaan katsoa, koska oli aika kiiruhtaa junalle, paitsi että käytännöllisesti katsoen mikä tahansa juna vei hänet kotiin Pasilaan. Hän seisoskeli jo toimistorakennuksen oven edessä, kun puolijuoksua kiiruhdin sinne. Hänellä oli uusi takki, valkoinen, pörröinen kaulaliina ja tumma värihuuhtelu hiuksissaan ja olin vähällä kävellä ohi.
- Sitä ei enää tunneta, Anni sanoi loukkaantuneena.
- No sun hiukset on uudet! Ja takki!
- Tää vanha rätti, Anni puhahti ja lisäsi, ihan kuten olin odottanutkin, ettei ollut hänen vikansa, ellen ollut sitä vielä nähnyt.
- Mä olen oleskellu tuolla ulkokunnissa, ilmoitin ja tartuin häntä molemmin käsin käsivarresta.
- Mitäs tehtäis? Anni kysyi jättäen sikseen enemmän moitiskelun.
- Jos me tehtäis ihan niin kuin mä haluan niin me käytäis ostamassa pullollinen viiniä, mentäis sun tai mun luo etkoille ja sitten lähdettäisiin kaupungin yöhön.
- Selvä! Mulle sopii, Anni sanoi miettimättä.

Annin solukossa ei ollut sen suurempaa ruuhkaa kuin omassanikaan, joten kipitimme vapautuneesti Annin huoneen ja kylppärin, jossa oli isompi peili, välillä. Minä en ollut lähtiessäni osannut varautua siihen, että jatkaisimme suoraan kaupungille, joten olin vähän arkisissa vaatteissa ja pengoin Annin vaatekaappia löytääkseni jotain, joka ei näyttäisi päälläni säkiltä. Löysinkin kelvollisen puseron, jonka Anni lupasi minulle saman tien, hän oli kuulemma saanut sen lahjaksi ja se oli liian pieni. Sitten rauhoituimme Annin sängylle meikkaamaan, juomaan viiniä ja juttelemaan. Hän tiesi jo kaiken asuntovaunulomastani Arskan kanssa, sillä sieltä minulla oli ollut hyvää aikaa raportoida. Sen sijaan Mustaojan viimeiset uutiset olivat kertomatta.

- Sä asut sitten siellä, etkä ehdi enää ikinä katsomaan Kodiakia, Anni sanoi pettyneenä.
- Miten niin en ikinä? Viikonloput mulla on vapaat, ainakin kunnes kisakausi alkaa. Ja sullahan on sille vuokraaja.
- Niin on, ja kiva onkin. Se käy sillä aina näin perjantai-iltaisin tunnillakin. Mutta kyllä elämä oli siinä mielessä hauskempaa sillon, kun Kodi asu teillä ja me päästiin aina yhdessä ratsastamaan. Etkö sä voisi hankkia vuokrahevosta Dumista?
- En tosiaankaan, sanoin päättäväisesti ja vaihdoin puheenaihetta. – Mä tapasin just Kasimirin.
- Mitä? Voi miten hienoa! Ootteko te nyt taas väleissä?
- No ollaan me väleissä, mutta en mä tiedä, haluanko mä olla tän läheisemmissä väleissä. Vaikka se kyllä ehdotti, että jatkettais iltaa yhdessä, tunnustin. Anni tiesi ihan tarkkaan, miten Kasimirin hiljeneminen oli minua loukannut. Mitä en ollut niin vuolaasti kertonut oli, miten olisin edelleen halunnut olla hänen kanssaan, mutta nyt tulin vuodattaneeksi senkin. Illan tunnelma oli juuri sopiva uskoutumiseen, kun olimme pitkästä aikaa kahden ja puolet viinipullosta oli jo kadonnut.

- Sä olisit halunnu mennä sen kanssa, Anni totesi lopetettuani ja kiiruhdin tyrmäämään.
- En olisi. Sä et olis voinu soittaa paremmalla hetkellä.
- No mutta jos mä olisinkin soittanut vasta puolen tunnin päästä?
- En mä sittenkään olisi mihinkään lähtenyt. Sä et olisi puhunu mulle vielä toukokuussakaan, jos oisin skipannu sut. Vai?
Anni näytti hetken loukkaantuneelta, mutta kuten yleensäkin, hänen huumorintajunsa kesti pienen piikittelyni siitä, miten äkkinäinen hän oli suuttumaan.
- Se on siinä ja siinä. Huhtikuulle ois voinu mennä.

Kun viinipullo oli tyhjennetty, lähdimme. Oli vielä hirvittävän aikaista löytää paikkaa, missä päästä tanssilattialle irrottelemaan, mutta Anni sanoi tietävänsä upean ravintolan Kalliossa ja sinne hän halusi eikä minnekään muualle.
- Se kyllä aukeaa vasta ysiltä ja sinne maksaa sisään, hän varoitti. Minä vilkaisin kelloa, joka oli seitsemän.
- Ajattelitko sä, että me kontattais sinne vai miten me tapettais pari tuntia? kysyin.
- Mennään johonkin kuppilaan lähistölle odottamaan. Hei, onko Danni kotona? Mennään sen luokse toisille etkoille! Me ehditään hakea toinen viinipullo!
- Mä en tiedä, mutta mäpä pirautan sille, sanoin iloisesti muistaessani, että minunhan piti välittää Jerrynkin terveiset. Tosin ajatus, että Danni olisi kotona perjantai-iltana siihen aikaan olematta menossa minnekään oli outo.

Sieltä hän kuitenkin vastasi unisena ja ilahtui kovasti herättämisestä.
- Mä olin vähän lähdössä ulos, kyllä, mutta en mä muistanu laittaa herätystä. Mä olen ihan kuollu, oon valvonu monta yötä.
- Mikä sua on valvottanu? tahdoin tietää.
- Mitäs luulet? Kauhea bileputki tietysti!
- Sopiiko että Anni ja minä tullaan sun luokse etkoille. Me juotiin jo yhdet etkot Annin luona, mutta meillä ois aikaa tapettavana ennen ravintolaa, esitin.
- Tulkaa pois! Danni lupasi ja niin lähdimme taas Alkon kautta liikkeelle.

Matkalla Anni esitti minulle ehdotuksen.
- Haluaisitko sä asua mun kanssa? hän kysyi.
- Tää tuli nyt vähän äkkiä, nauroin tuntien itseni suunnattoman vitsikkääksi.
- Ei kun oikeesti. Me voitais vuokrata joku kaksio tai vaikka kolme huonetta ja keittiö niin meillä ois olohuonekin.
- Mutta mä en oikeastaan tarvitse nyt asuntoa täältä. Mä olen jopa miettinyt, että antaisinko mä ton solun pois, sanoin. Olin tosiaan miettinyt sitä, mutta en ollut vielä uskaltanut tehdä mitään niin radikaalia.
- Tarvitsetpas. Tulethan sä takaisin opiskelemaan ennen pitkää. Ja ennemmin mä ottaisin sut naapurihuoneeseen kuin minkä tahansa vieraan tyypin jostain Perähikiältä. Mulla on vaihtunu toi porukka enemmän kuin laki sallii ja kaikilta menee viistoista viikkoa, ennen kuin ne oppii talon tavoille! Anni sanoi tuohtuneena.
- Oishan se kyllä kivaa, sanoin empien. Olisiko se oikeasti, siitä en ollut ihan varma, mutta kaipa se sujuisi, jos minä ottaisin asiakseni hioa Annin pahimpia särmiä, ja kai minullakin oli Annin mielestä omani. Se nyt ainakin oli totta, ettei naapurihuoneeseen silloin tuppaisi asumaan ventovieraita.
- Jee! Anni kiljaisi.
- Mä en luvannu mitään! Eikä me kyllä löydetä kolmiota, mihin asumistuki riittäisi niin, että en mä ehkä pysty.
- Älä ole ilonpilaaja.
- No anna mä ainakin mietin pari päivää. En mä halua tehdä mitään päätöksiä tai edes lupauksia puolen viinipullon jälkeen.

Danni tuli avaamaan oven hiukset märkinä ja kylpytakki yllään.
- Mä olen pahasti teitä jäljessä, mutta älkää kitatko kaikkea sillä aikaa, kun mä kuivaan hiukset, hän sanoi ääni helähtäen rapussa ja automaattisesti vilkaisin Mailiksen ovea. Mahtoiko hän roikkua ovisilmän takana katselemassa? Näytin varmuuden vuoksi kieltä siihen suuntaan. Menimme sisään, asetuimme taloksi ja Anni kaatoi meille juotavaa. Hän näytti saaneen sanaisen arkkunsa auttamattomasti auki ja paljasti nyt, miksi hän tahtoi siihen tiettyyn paikkaan.
- Me ollaan käyty siellä työporukalla ja osa oli menossa sinne tänäänkin, hän sanoi näyttäen punastuneelta ja melkein syylliseltä.
- Mä en tiennykkään, että sulla on niin kivoja työkavereita, että niiden kanssa haluaa viettää vapaa-ajankin, huomautin melkein arvaten, mihin oltiin menossa.
- On niistä osa.
- Etenkin joku mies? kysyin ja Anni nyökkäsi.
- Se on ollu tuolla vasta pari kuukautta, mutta se on hirveän suloinen. Sen nimi on Nevala.

- Mielenkiintoinen nimi, sanoi Danni, joka siinä kohden liittyi seuraan.
- Se on tietysti sen sukunimi, Anni selitti kärsivällisesti.
- Mä en ehkä halua tietää, miksi se haluaa käyttää sukunimeä mieluummin kuin etunimeä, naurahdin ja aloimme miettiä, mikä tyypin nimi saattaisi olla.
- Kullervo, esitti Danni ja minä nokitin Aabrahamilla ja Sepetuksella.
- Hölmöt! Se on Joni. Ei siinä ole mitään kamalaa, Anni keskeytti.
- Mä lähden teidän mukaan, Danni päätti. – Jos Anni lähtee iskemään työkaverinsa niin mä pidän sitten Alissalle seuraa.
- En mä ole lähdössä ketään iskemään! Ja Alissahan voi aina sitten soittaa Kasimirille, Anni sanoi kiireesti.
- Semmosta hätää mulle ei tule, että mä niin tekisin, ilmoitin.

Olimme jo aika lailla viihteellä, kun lähdimme ravintolaan. Se sopi minulle loistavasti, juuri sitä olin lähtenyt hakemaankin. Annin valitsema paikka oli myös täsmälleen sopiva mielialaani, vaikka ovella pitikin maksaa mielestäni aika suolainen hinta. Ajattelin kuitenkin, että tämä olisi joululahja itselleni. Enhän ollut pitkään aikaan käynyt missään, enkä tulisi taas käymäänkään ikiaikoihin. Nyt olin valmis juhlimaan joka solullani, tanssimaan, kunnes jalkani huutaisivat armoa ja unohtamaan kaiken näiden seinien ulkopuolella. Aloittelut tyttöjen asunnoilla olivat vieneet kaikki estot ja minusta oli vain hauskaa hypätä suoraan tanssilattialle ja antaa palaa, vaikka kaikki katsoivat. Oli kai sikäläisittäin vielä aikaista ja suurin osa asiakkaista vasta virittäytyi tunnelmaan.

Tanssin, tanssin ja tanssin ja Danni ja Anni pitivät minulle seuraa lattialla. Ajoittain jompikumpi poistui, sitten molemmat, mutta minä pysyin siellä, kunnes tunsin pyörtyväni nestehukasta. Jaloissa alkoi tuntua, mutta siitä en olisi välittänyt ellei selkääni olisi myös alkanut vihloa. Olin tainnut keikuttaa peppuani vähän liian innokkaasti ja päätin, että minun oli aika mennä tankkaamaan vähän urheilujuomaa ja mikäli mahdollista, istumaan joksikin aikaa. Annin ja Dannin sijaintia olin pitänyt vaivihkaa silmällä, joten osasin mennä suoraan heidän luokseen, kunhan olin hakenut ison tuopillisen juotavaa. He nojailivat korkeaan baaripöytään, mutta minä poimin matkalta vapaan baarijakkaran ja kiipesin sen päälle istumaan heidän väliinsä.
- Onko se jo täällä, se sun Nevalasi? kysyin.
- Ne on tuolla, osoitti Danni kauempana olevaa ihmisryhmää, jota Annikin tuijotti. Hänen ilmeensä oli kaihoisa.
- No mennään ihmeessä esittäytymään, ehdotin. Voisin kyllä istua myöhemminkin.
- Eikä me mitään mennä! En mä tullut tänne tuppautuakseni niiden seuraan kuin joku tyrkky! Anni sanoi kauhistuneena.
- Mutta tulit tuijottaakses sitä kuin teinityttö? tarkistin ja katsoin sitä porukkaa. Siinä oli vain yksi mies, jonka täytyi siis olla J. Nevala. Hän oli paitahihasillaan ja valkoinen paita toi mieleeni Kasimirin. Muut kolme olivat nuoria, hoikkia uranaisen perikuvia. He näyttivät siltä kuin olisivat juuri tulleet tärkeästä liikeneuvottelusta. – Pukeudutko säkin tolla tavalla töissä?
- En tietenkään. Noi on myyntiporukkaa, mä olen harjoittelija. Mä voin pitää vaikka farkkuja, Anni sanoi.

Ajattelin kunnioittaa hänen toivettaan, vaikka mieli tekikin vähän piikitellä moisesta hömppyydestä. Minä kuitenkin kirjaimellisesti törmäsin Nevalaan yhtä tanssisessiota ja yhtä olutta myöhemmin, kun olin matkalla vessaan. Hän vain käveli minua päin ihmisten seasta, tai minä häntä päin, ei siinä oikein tiennyt syyllistä. Nielaisin haluni kertoa, että tiesin hänen nimensä, missä hän oli töissä ja mikä oli hänen lemmikkikissansa nimi ja sanoin vain:
- Anteeksi.

Paidastaan huolimatta Nevala oli niin kaukana Kasimirista kuin vain saattoi kuvitella. Hänen hiuksensa olivat vaaleahkot ja lyhyet, kasvot eittämättömän suomalaiset ja melkeinpä tavalliset, kunnes hän hymyili ja paljasti harvinaisen komean hammasrivistön. Tuijotin niitä ja ajattelin, että ihmisten pitäisi pitää parempaa huolta hampaistaan, jos ne saattoivat valaista tuolla tavalla.
- Tanssijatyttö! Sinä se jaksat! hän huudahti.
- Mä tykkään tanssimisesta, etenkin tänään, myönsin imarreltuna siitä, että minut oli huomattu. Toivottavasti positiivisessa mielessä.
- Kiva meille, mies nauroi, mistä päättelin, että hän oli pitänyt näkemästään.
- Kiitos.
- Mä olen Jonte, hän sanoi ojentaen kätensä.
- Mä tiedän… aloitin. – En tiedäkään. Mä luulin, että sä olet Nevala.
- Olen mä sitäkin, mutta mistä sä sen tiedät?

Totesin pettäneeni Annin ja toivoin vain, ettei hän haluaisi murhata minua. Toisaalta, jos minä sanoisin muutaman hyvän lauseen hänen puolestaan, hän varmasti antaisi anteeksi, ehkä jopa kiittäisi.
- Mun ystävä on sun työkaveri.
- Ai, kuka? Siru? Vai Tuula vai Kati?
- Ei kukaan niistä Charlien enkeleistä, joiden kanssa sä oot täällä, nauroin. – Sen nimi on Anni, se on harjoittelija.
- Anni? Ei sano mitään, Nevala sanoi näyttäen siltä, että tosiaankin mietti asiaa.
- Sä et ehkä ole sitä niin monesti nähnyt, se tekee vaan tuntitöitä koulun jälkeen, mutta se on puhunut susta.

Ja minä puhuin itseäni pussiin mitä kovimmalla kiireellä.
- Kerro lisää, Nevala kehotti ja katsoin parhaaksi tehdä niin. Paha kyllä Annia ei näkynyt missään, jotta olisin voinut yksinkertaisesti näyttää hänet, mutta yritin kuvailla häntä mahdollisimman imartelevasti ja tulin siinä samalla melkein paljastaneeksi kaiken. Onneksi yksi Nevalan enkeleistä tuli hakemaan hänet pois juuri, kun muistin, että minulla oli ollut kova kiire vessaan.
- Hei, lähdetään keskustampaan pois tästä läävästä, nainen sanoi ja katsoi minua arvioivasti, arvostelevasti ja melkeinpä pahantahtoisesti. Hymyilin hänelle.
- Mun täytyy mennä. Mikä sun nimi olikaan? Nevala kysyi kiireesti.
- Joko sä unohdit? kysyin.
- En, sä et oo kertonu sitä.
- Mä vaan kokeilin, menisitkö sä lankaan.
- No kerrotko sä?
- Alissa, sanoin ja sitten minun oli jo kiirehdittävä vessan suuntaan. Niin nopeasti en kuitenkaan päässyt liikkeelle, etteikö Nevalaa olisi viety vielä nopeammin. Hänestä ja naiskolmikosta ei näkynyt enää jälkeäkään, kun vilkaisin taakseni hetken kuluttua. Ajattelin, että oli hyvä, ettei Anni ollut halunnut tervehtimään. Nenilleen hän olisi vain saanut ja masentunut.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.9.15 19:07:32

9. Joulua
Valomerkki tuli vasta puoli neljältä, jolloin olimme lopen uupuneita kaikki, etenkin minä, joka olin siinä kohden valvonut yli kaksikymmentä tuntia. Ulkona oli kylmä, yöbussit menivät harvoin ja taksit suhahtelivat ohi täynnä matkustajia ja pimein kyltein, joten Danni kutsui meidät hänen luokseen yöksi. Sieltä me pikkuhiljaa heräilimme, kun kello ailkoi lähetä puoltapäivää.
- Jaha, naaman kampaus ja tallille, Anni sanoi yllättävän hilpeästi. Muistin hänen yöllä olleen hiukan myrtynyt Nevalan katoamisesta, mutta olimme me saaneet hänet piristymään.
- Todella houkuttelevaa, mutisin. – Ainakin verrattuna siihen, että pitäisi lähteä shoppailemaan.
- No tule mukaan!
- Mä en voi. Mun pitää oikeesti hankkia muutama lahja. Päivät alkaa käydä vähiin.

Danni ja minä uskaltauduimme jouluostoshelvettiin ja sitten paketoimme pieniä lahjojamme hänen luonaan pari tuntia. Yritin panostaa pakkauksiin, sillä sisältö oli monessa vaatimaton. Vaikka eipä sillä oikeasti ollut väliä, tiesin sen. Kaikilla perheessämme oli jo kaikkea, mitä he tarvitsivat. Ajatus oli tärkein.
- No niin. Lähdetäänkö me Mustaojalle nyt vai huomenna? kysyin, kun viimeinenkin rusetti oli paikoillaan.
- Huomenna. Mä lupasin Jessille, että me tehdään huomenna joululahjakierros. Meidän pitää viedä Siirille ja Karoliinalle suklaata ja Jinnalle kukkia, muut tuleekin meille aattona.
- Eikö Jinna tule? huudahdin, sillä hän oli vakiokalustoa.
- Se lähtee Villen kanssa jonnekin maatilalle viettämään joulua, Danni kertoi ja minä taputin käsiäni sen kuullessani. Jinnan sinkkuus oli asia, jota emme tahtoneet käsittää, hän kun oli maailman suunnilleen herttaisin ihminen. Oli ihana kuulla, että hän ja Leksan isä viettäisivät joulun yhdessä. Se kuulosti ihan kuherruskuukaudelta.
- Mä lähdenkin tästä sitten kotiin, sanoin.
- Voit sä jäädä tännekin, Danni lupasi.
- Kiitos mutta ei kiitos. Mä haluan nukkua edes yhden yön tässä kuussa siinä huoneessa, mistä mä maksan vuokraa. Hemmetin kallis yö onkin, totesin.

Oletin, että Käpylässä olisi yhtä tyhjää kuin edellisiltana, enkä yllättynyt kovin positiivisesti, kun löysinkin Natan ja Tirpan sieltä. Nata oli kyllä hauska nähdä, mutta Tirppa toi ikävästi mieleeni Veeran.
- Moi ja hyvää joulua, toivotin silti. Sisarukset istuivat keittiössä syömässä purkkihernekeittoa ja puhkesivat minun mielestäni vähän liioiteltuihin ihmetyksiin nähdessään minut.
- Sä olet ihan kadonnut, Tirppa syytti.
- Niin, totesin ja kysyin, oliko hän ollut Veeran hautajaisissa.
- En. Ei mua kutsuttu. Eikä Ruskaakaan. Oletko sä joulun täällä? Tai etpä tietenkään. Teillä on varmaan oikea sukujoulu siellä hevostilalla.
- Niin on, myönsin. – Kai tekin nyt sentään kotiin menette?
- Ainakin me käydään syömässä aattona, Nata sanoi. – Kuule, jos sä kerran menet jouluksi kotiin niin saisko Tirppa lainata sun huonetta?

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten tahtonut Tirppaa minun alueelleni. Ei kai hänessä kirppuja ollut, mutta en pitänyt ajatuksesta, että hän saattaisi penkoa tavaroitani.
- Mikä vika sen omassa asunnossa on? kysyin epäkohteliaasti.
- Ei sitä ole.
- Miten niin ei ole?
- Mä jouduin muuttamaan sieltä, Tirppa sanoi jurosti.
- Mitä sä teit? Poltit sen? Ei kai ihmistä voi tolla tavalla ajaa ulos omasta asunnostaan – ja kai sä voit aina ostaa uuden, ihmettelin. Nata tyrskähti.
- Ostaa? Voitko sä kuvitella, että tolla ois ikinä varaa omaan asuntoon?
- Mutta sä sanoit… onko Tirppa huijannu mua? Entä ne mummon perintörahat? kysyin ymmälläni.
- Meidän mummon? Niitä oli pari tonnia. Työsuhdeasunto se oli ja semmoset tapaa mennä työpaikkojen mukana, Nata kertoi ja Tirppa näytti nololta. Tunsin itseni hyvin loukkaantuneeksi ensinnäkin, koska Tirppa oli syöttänyt minulle pajunköyttä ja hullua kyllä vielä enemmän, koska olin uskonut häntä. Mutta miten olisin osannut varoa? En minä ollut tullut ajatelleeksikaan, että voisi olla ihmisiä, jotka voisivat tuolla tavalla valehdella päin naamaa.
- No ei sullakaan hyvin mee. Mä en kuitenkaan enää aio lainailla tai vuokrailla huonettani kenellekään, sanoin. – Hyvää yötä.

Joulutonttumaisissa tunnelmissa Danni ja minä ajoimme sunnuntai-aamupäivällä jakelemassa suklaarasioita ja joulutähtiä. Vaikka kaikilla oli moisia varmasti jo ennestään, oli niitä kiva käydä viemässä. Aloitimme Siiristä, joka asui minun lähelläni. Karoliina oli poikaystävineen muuttanut idemmäs, Herttoniemeen, ja sinne menimme seuraavaksi, sillä Danni järkeili, että Jinnan luona Kalliossa löytyisi parkkipaikka sitä helpommin, mitä myöhemmin sinne menisi, kun ihmiset pikkuhiljaa lähtisivät pois kaupungista joulunviettoon.
- Eiköhän ne kaikki oo lähteny jo perjantaina, jotka on lähdössä, arvelin, mutta Danni tuumi, että osa teki varmasti vielä viimeisiä jouluostoksia täällä, missä kaikki kaupat olivat.

Oli miten oli, minulle oli samatekevää, missä järjestyksessä me kierroksen teimme ja puolen päivän aikoihin soitimme Jinnan ovikelloa. Kaduilla oli kuin olikin ollut epätavanomaisen väljää.
- Ai te, Jinna sanoi hämmästyneenä meidät nähdessään.
- Me ollaan kuriirihommissa, Danni sanoi ja ojensi ison kukkapaketin.
- Me ollaan joulutonttuja, oikaisin.
- No niin näköjään. Tuletteko te juomaan mukilliset glögiä? Leksakin on täällä.
- No sitten, Danni sanoi, vaikka olimme vasta päättäneet Siirin ja Karoliinan samanlaisten tarjousten jälkeen, että glögi riittäisi siksi päiväksi. Emme olleet nähneet Leksaa ikuisuuksiin, ainakaan minä en ollut nähnyt, eikä Dannikaan ollut sellaisesta maininnut.

- Oi, sä olet täällä ihan yksin ilman Hannea! Danni huudahti, kun löysimme Leksan keittiön pöydän äärestä.
- Joo, tämä murahti eikä näyttänyt erityisemmin ilahtuvan näkemisestämme. Mutta sellainen hän oli ollut kaikki vuodet sen jälkeen, kun oli äänenmurroksen saanut. Sitä ennen hän oli ollut herttainen ja nauravainen poika.
- Kuuluu sanoa että ihana nähdä pitkästä aikaa ja mitä teille kuuluu, sanoin ja potkaisin hänen tuoliaan. Kolme tai neljä vuotta sitten Leksa olisi korkeintaan murahtanut siihenkin, mutta hän oli aikuistunut.
- Mitä teille kuuluu? hän kysyi tottelevaisesti ja jopa hymyili hiukan kauimmaisella suupielellään.
- Ei varmaan mitään, mistä sä et olisi kuullut, tuumasin, sillä olin varma, että Jessi oli kertonut kaikki kuulumisemme Jinnalle, joka oli kertonut ne eteenpäin.

Toiseen suuntaan uutiset eivät kuitenkaan olleet liikkuneet yhtä nopeasti. Danni mainitsi jotain Jinnan ja Villen joululomasta ja nainen meni onnettoman näköiseksi.
- Mä en tiedä, lähdenkö mä.
- Älä ole idiootti, johan mä sanoin, että totta kai sä lähdet, Leksa sanoi vihaisesti.
- Mutta kun.
- Mitä sä voisit täällä tehdä? Kyllä mä pärjään.
- Tässä haisee nyt pienoinen draama, Danni sanoi ja katsoi toisesta toiseen.
- Leksalla ja Hannella on kriisi, Jinna juorusi ja Leksa huokaisi syvään.
- En mä sanoisi sitä kriisiksi, hän sanoi.
- No mikäs se sitten on?
- En mä tiedä. Käännöspiste. Loppu. Alku. Kevätsiivous, Leksa luetteli muuttuen sana sanalta harmistuneemman näköiseksi, mutta tämä kaikki oli Dannin ja minun uteliaisuudelle liikaa ja vaadimme lisätietoja. Leksa ei sentään karannut paikalta, kai hän halusi olla vahtimassa, ettei Jinna puhunut läpiä päähänsä selvittäessään meille tapahtunutta.

- Hanne on lähdössä ulkomaille, Pariisiin, Jinna kertoi.
- Töihin? Danni kysyi nopeasti ja rypisti kulmakarvojaan. Arvasin, mitä hän ajatteli, sillä olimme kerran tai pari ruotineet Hannea oikein sydämiemme pohjasta. Pienten, mustien, katkerien ja kateellisten sydämiemme, ajattelin tuntematta silti suurtakaan katumusta, vaikka olimme haukkuneet häntä oikein pahantahtoisesti. Meidän keskeiseksemme se oli jäänyt ja olihan selvä, ettei kukaan meidän mielestämme voinut olla tarpeeksi hyvä Leksalle, joka oli kuin isoveljemme ja enemmänkin. Ei ainakaan Hanne, joka oli olevinaan niin ihana, vaikka oli ilman meikkiä ja kampausta kuin kuka tahansa maalaishiiri. Unohduin miettimään, mitä omalle ulkonäölleni tapahtuisi, jos osaisin meikata kuin ammattilainen.
- Töihin, niin. Au pairiksi.
- Ai ei malliksi? minulta lipsahti.
- Mä ymmärsin, että mallin työ ois perimmäinen tarkotus. Että siellä olisi helpompi tulla keksityksi, Jinna selitti ja Leksa nyökkäsi hänkin.
- No mutta mikäs siinä. Kuulostaa hienolta tilaisuudelta, sanoin puolueettomasti, joskin ajattelin, että minusta olisi ollut loogisempi polku tehdä ensin sen verran uraa kotimaassa, että olisi sitä kautta päässyt maailmalle. Mutta mitäpä minä niistä asioista ymmärsin, en niin yhtään mitään. Ehkä Hanne oli jalosydäminen tyttö, joka rakasti lapsia ja tahtoi ruveta kodinhengettäreksi.
- No se siinä on, että se lähtee heti joulun jälkeen ja että se sattui mainitsemaan mulle asiasta eilen illalla, Leksa puuskahti.

Se selitti täydellisesti, miksi hän oli niin huonotuulisen näköinen, eikä hän näyttänyt hiukkaakaan arvostavan Dannin ja minun ihmetystä ja osaaottavia lauseita, joten suljin suuni pian.
- Mitä sä nyt aiot tehdä? kysyin ja vastaus tuli mieleeni saman tien. – Sä tuut tietysti Mustaojalle. Nyt heti, meidän mukana. Sillä et kai sä halua viettää joulua katsoen, miten Hanne pakkaa?
- Ei kai niiden nyt tarvitse erota epäsovussa! Kannattais varmaan jutella ja selvittää asioita, Danni aloitti ja se kuulosti niin väärältä hänen suustaan, että hän näytti itsekin hämmästyneeltä. Danni, joka oli leppymättömyyden ja nopeiden liikkeiden mestari, puhui sovittelusta.

Leksakin oli leppymätön, ainakin sillä hetkellä. Häntä ei tarvinnut paljon taivutella ennen kuin hän hän lupautui mukaamme. Tosin ei nyt ihan heti. Hän halusi käydä ensin kotona hakemassa vähän vaihtovaatteita, mutta hän lupasi ajaa perässä pikimmiten.
- Tuleekohan se, aprikoin, kun lähdimme kaupungista. – Jos Hanne saakin sen leppymään ja ne viettää pikaisen kuherruskuukauden ennen kuin se lähtee. Tai jospa Hanne päättääkin viime hetkellä olla lähtemättä?
- Kohtahan se nähdään, Danni sanoi fatalistisesti.

Arska oli tullut keikaltaan vähän ennen meitä ja Leksa tuli kuin tulikin iltapäivällä. Talo alkoi tuntua jouluiselta, kun kaksoset nuorimman oikeudella koristelivat joulukuusen, joka villiinnytti Armin puolihöperöksi, kuten jokaisena jouluna. Se temmelsi sen ympärillä haukahdellen, kunnes se komennettiin ulos olohuoneesta. Jessi oli tainnut viettää koko päivän keittiössä valmistelemassa ruokia ja minä halusin vain käpertyä sohvannurkkaan haistelemaan joulun tuoksuja ja aistimaan tunnelmaa. Sellainen laiskottelu ei kuitenkaan käynyt päinsä, kun pihassa oli sellainen määrä ratsastettavia hevosia. Leksaa ei saanut houkuteltua tallille, vaikka hän lupasi harkita perinteiselle aattoaamun ratsastukselle osallistumista.

- Mä voin tulla ratsastamaan jonkun, Arska lupasi, mutta haukotteli niin antaumuksella, että passitin hänet nukkumaan. Hän oli kertonut heidän ajaneen hevosia ympäri Etelä-Suomea uusille omistajilleen puolen yötä ja sen jälkeen hän oli vielä käynyt moikkaamassa vanhempiaan. Sanoin hänen olleen jo ihan tarpeeksi tekemisissä hevosvoimien kanssa yhdeksi päiväksi.
- Huomenna mennään koko porukka, lupasin. – Se on meidän jouluperinne.
- En mä sinne tuu tunkeilemaan, Arska jupisi, tai niin kuvittelin, sillä hänen lauseensa katkesi taas haukotuksiin. Tönäisin hänet kohti portaita ja päätin antaa satikutia, jos hän vielä huomenissa jatkaisi tuota. Ei tehrä tästä ny numeroo. En mä halua tuppautua. Täällä ei jumaliste tarvittaisi marttyyreja pilaamassa muiden joulua. Arska ja Leksa saisivat luvan olla kilttejä ja kohteliaita ja pitää hauskaa, kun käskettiin.

Aatto meni vuosien rutiinilla samoin kuin aina ennenkin. Riisipuuro pantiin yöksi uuniin hautumaan ja kun tulin Armin kanssa aamutallista, oli jo melkein valoisaa. En tietenkään ollut ottanut kaikkia bokseja vielä, vain muutaman, mutta ajattelin käydä katsomassa, josko joku olisi herännyt ja tarjoutuisi avukseni. Emppu ei kuitenkaan olisi ollut tänään töissä ja laskin hiukan joulun hengen varaan.

Minun oli pakko pysähtyä pihalle ja vain katsella ympärilleni. Kaikki oli sinistä. Taivas oli harmaansininen, lumipeitteiset kuuset näyttivät mustansinisiltä ja lumi oli sitä tiettyä melkein kirkkaansinistä, jota ei oikeastaan nähnyt kuin talvihämärässä. Olin luullut saaneeni lumesta ihan tarpeeksi asuntovaunuviikkoina, mutta nyt olin iloinen lumisesta joulusta. Se jotenkin kuului asiaan. Toivoin hetken, että meillä olisi ollut reki. Charmi olisi varmaan ollut omiaan vetämään sitä.

Talossa oli yllättävän aamuvirkkua väkeä ja sain sekä Arskan että Veskun avukseni ihan pyytämättä. Siten saimme tallitkin joulusiivoon, ennen kuin jouluvieraat saapuivat. Ilse-mummi tahtoi mukaan joulumaastoon, samoin Miila, ja puuron ääressä jaoimme meluisasti hevosia itsekullekin. Lupauksistani huolimatta niitä ei kyllä ollut tarpeeksi ihan kaikille, joten jakauduimme kahteen peräkkäiseen porukkaan niin, että mummot, muut vanhukset ja harvemmin ratsastavat kävivät ensin pikku lenkillä ja me seuraava sukupolvi sekä Arska odottelimme päästäksemme seuraavalle. Minä otin Charmin, mutta pistin Arskan laittamaan itselleen Nöten, joka ei ollut leppoisammalle retkelle päässyt. Sille oli keräytynyt melko lailla energiaa nyt kylmällä säällä, vaikka olinkin parhaani mukaan yrittänyt ehtiä liikuttaa sitä.
- Mitä jos se tiputtaa Arskan? kysyi Danni, joka piti minulle seuraa odottaessaan Irkkua Jessin alta.
- Silmä silmästä, sanoin irvistäen häijysti. – Sehän pisti mut ratsastamaan Marionilla niin, että mä satutin selkäni.
- Alissa!
- No en mä ollut tosissani. Kyllä se pärjää. Muista, että se on ammattilainen.

Meidän maastoretkessämme ei sitten ollut mitään erityistä, paitsi se, että meitä oli niin monta – en muistanut, koska me penskatkaan olisimme kaikki olleet yhtaikaa lenkillä - ja että jouduimme vähän himmailemaan pakkasen takia, joka oli taas kiristynyt. Uskalsimme me sentään pari kunnon laukkapätkää ottaa, ja kun oli tilaa ja vetäjiä ja hyvää onnea matkassa, sain Charminkin nousemaan heti laukalle sen sijaan, että olisin painellut monteratsastajana muiden perässä. Onnella tosin taisi olla suurin osuus asiaan. Sen laukka näin metsätiellä oli yllättävän hyvää, ihan jotain muuta kuin se haparointi, jota se esitti kentällä, jopa meidän isolla kentällämme. Sillä hetkellä päätin, että jos lähitulevaisuuteni kerran joka tapauksessa oli täällä hevosten seurassa, tekisin siitä oikein hienon ratsuhevosen.

Kerroin Arskalle aikeistani, kun palailimme takaisin tallille metsäpolkua pitkin ja hän oli jättäytynyt Nöten kanssa joukon viimeiseksi.
- Ja sitten sä menet sen kanssa kisoihin ja sen omistajat tunnistaa sen ja tulee jupakka, hän lausahti.
- Hei, älä nyt ole ilonpilaaja! Sitä paitsi, sehän voisi olla oikein hyvä vaihtoehto. Enhän mä ole sitä varastanut ja jos sitä joku tulee väittämään omakseen niin saa pulittaa sen ylläpidon. Sä tuut todistamaan oikeuteen, ja Irpo ja Rosa. Veskulla on suvussa lakimiehiä! suunnittelin istuen puoliksi takaperin ja antaen Charmin hoitaa etenemisen.
- Katso mihin menet, Arska sanoi vain ja ehdin kääntyä juuri sopivasti saadakseni piikikkään kuusenoksan päin naamaani.

 
10. Frankly, my dear, I don’t give a damn
Joulunpyhien ihmisvirran jälkeen oli ihanaa, kun kaikki vieraat palasivat omiin koteihinsa ja töihinsä, paitsi tietysti Jerry ja kaksoset, jotka nauttivat lomasta valvomalla aamuyöhön ja nukkuen iltapäivään. Niin kivaa kun olikin tavata ihmisiä, ei sitä olisi mitenkään jaksanut kovin pitkään. En minä ainakaan. Ensimmäisenä oikeana arkena kaipasin vain ehkä Dannia ja ihan hiukan Arskaa, joka oli lähtenyt uudemman kerran Viron-reissulle. Hän olisi auttanut minua aamutallissa ja häneen olisin saattanut testata kaikkia ajatuksiani tallitöiden suhteen. Nyt ne kuolivat päässäni yksi toisensa jälkeen, sillä kai Vesku ja Jessi olivat kuitenkin viimeisten viidentoista vuoden mittaan ajatelleet ja hioneet kaikki nämä käytännöt huippuunsa. Miten monella tavalla sitä muka saattoi loimittaa ja jakaa ruokaa?

Ratsastamisen suhteen sentään oli vähän enemmän mahdollisuuksia tehdä omia päätöksiä ja keskityin suurella tarmolla tekemään Charmista ratsuhevosta. Olin ratsastanut sillä joulunpyhät ja jatkoin arkena Veskulta ja Arskalta saamieni hyvien neuvojen varassa. Oli minulla kyllä jonkinlainen tuntuma itsellänikin – eihän se ollut ensimmäinen ratsastamani ummikkohevonen, eikä se edes ollut ummikko oltuaan niin kauan Arskan hoteissa. Ensimmäinen ravuri kylläkin ja minä yritin päästä sen nahkoihin ja keksiä, miten sen saisi esimerkiksi ymmärtämään, ettei aina tarvinnut mennä täysiä. Muuten se oli aika hyvässä jamassa – se ymmärsi pohkeet, vastasi painoapuihin ja oli alkanut kasvattaa ratsunlihaksia, mutta sillä ei ollut kuin kaksi vaihdetta, hiljaa tai kovaa, ja laukannostot eivät olleet mikään kirkossa kuulutettu juttu.

Mietin Charmin asioita ratsastaessani kevyesti sen perään Djangon, jota Vesku oli edellispäivänä höykyttänyt ja tunsin pistävästi eron hevosten askelissa ja olemuksissa. Charmista ei ikinä olisi liikkumaan tällä tavoin, mutta ei sille voinut mitään. Ei siitä olisi saanut huippukouluratsua, vaikkei se olisi eläessään valjaita nähnytkään, kun sitä ei ollut jalostettu siihen hommaan. Mutta kyllä siitä varmaan ihan näppärän seura- tai aluekisahevosen saisi. Kysymys kuului vain että kenelle. Ensimmäistä kertaa mieleeni tuli, ettei ehkä ollut sittenkään ollut fiksua ilmoittautua sen omistajaksi. Se ehkä sinänsä oli vielä pikkujuttu, mutta jos myisin sen jollekin, se olisi kyllä omasta mielestänikin petos. Olin tainnut hankkiutua ikuiseen kavioliittoon pikkuisen lämppärin kanssa. Ajatus oli vähän ahdistava.

Anni soitti, kun olin viemässä Djangoa talliin ja vastasin iloisesti. Hän oli pistäytynyt joulupäivänä ja olimme alkaneet puida uudemman kerran sitä hänen ideaansa yhteisestä asunnosta. Hänen isänsäkään ei kuulemma ollut tyrmännyt ajatusta kokonaan. Anni oli sanonut palaavansa kaupunkiin heti pyhien jälkeen ollakseen välipäivät töissä. Jos hän nyt kaipaisi talliseuraa, voisin hyvinkin harkita ajaa sinne, jos Jerry vaan lainaisi autoa. Mutta ei Anni sitä soittanut.
- Alissa Emilia, sä oot maailman kaksnaamasin narttu! hän ilmoitti. Olin pudottaa puhelimen, leukani ainakin tipahti, sillä äänensävystä päätellen hän ei vitsaillut.
- Mitä sä tarkotat? huudahdin avaten samalla toisella kädellä Djangon turparemmiä.
- Sen kerran, kun mä löydän jonkun niin sun pitää pistää sormet soppaan!
- Jonkun? toistin äimänä. Mitä Anni nyt oli löytänyt?
- Nevala!
- Ai niin, muistin. En ollut tullut kertoneeksi Annille, että olin jutellut miehen kanssa silloin ravintolassa. Siellä oli ollut turhan meluisaa keskustella muuta kuin välttämättömin ja sen jälkeen koko juttu oli haihtunut päästäni.
- Se tuli just juttelemaan mulle, mutta arvaapas mitä sillä oli asiaa! Että mahtaisinko mä antaa sille mun ystävän Alissan puhelinnumeron!

Vedin henkeä ja yritin olla nauramatta. Miten asiat voivatkin mennä noin helposti sekaisin?
- Ei siinä mitään ollu! Mä vaan… aloitin, mutta Anni ei tahtonut kuunnella minua.
- Sä olet ilkeä, ja piittaamaton, ja omahyväinen ja mun tekisi mieli lyödä itseäni, kun olen pitäny sua mun parhaana ystävänä! Sä olet tietysti kaikki nää vuodet nauranu mulle, kun en ole yhtä nätti kuin sinä, ehkä sä olet vokotellut ihan huvin vuoksi kaikkia mun poikaystäviä ja ihastuksia! Mun selän takana!

Se alkoi jo olla liian hullua ollakseen huvittavaa. Pelottavaa se oli ja olin iloinen, että Anni oli puhelimessa eikä edessäni.
- Sä olet ihan väärässä! Mä en ole ikinä… väitin vastaan ja aloin itsekin hiukan loukkaantua ja suuttua. Anni ei kuunnellut vaan jatkoi omaa monologiaan, joka oli etenemässä toivomukseen, ettei hän enää ikinä näkisi minua tai kuulisi nimeäni ja että mätänisin mahdollisimman kivuliaasti helvetissä. Siinä vaiheessa hänen äänensä alkoi sortua ja hän lopetti puhelun melkein kesken sanan.

Minua hengästytti kuin olisin juossut ja pulssini hakkasi varmaan sataa. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Tietysti Anni pian tajuaisi olleensa ihan hölmö ja kohtuuton, mutta pystyisinkö minä antamaan anteeksi moisen hyökkäyksen? Olin aika kiukkuinen. Onneksi Django kiinnitti huomioni. Olin saanut sen boksiin asti ja nyt se hamuili turpeelle jääneitä heinänkorsia niin, että minun piti kiirehtiä riisumaan siltä varusteet.

Yritin häätää Annin soiton pois mielestäni ja järkeillä, että kyllä hän pian leppyisi sen verran, että saisin selitettyä hänelle asioiden kulun. Enpä pitäisi pahana, vaikka hän tulisi kokonaan järkiinsä ja soittaisi pyytääkseen anteeksi asiatonta hyökkäystään. Kumpikaan ajatus ei kyllä siinä odottaessa lohduttanut. Minulla oli omituisen surkea ja apea olo koko iltapäivän ja pidättäydyin touhuilemasta hevosten kanssa sen enempää kuin mitä pakolliset ruokinnat enää vaativat. Joskus ne lohduttivat, kun oli pahoilla mielin, mutta joskus kävi päinvastoin. Menin yläkerran olkkariin murjottamaan ja odottamaan puhelua ja tiuskin kaksosia itse kaivamaan itselleen ruokaa.
- Te ootte pilalle hemmoteltuja kakaroita. Teidän iässä Danni ja minä oltiin paljon aikuisempia, julistin ja sain heidät karkaamaan tiehensä.
- Entäs minä? kysyi Jerry ja räpsytteli minulle tummia ripsiään.
- Sä olet koko porukan pahin lellipentu! kivahdin ja sain hänetkin häipymään. Jäin ihan kuristavan surkeuden ja katumuksen valtaan, sillä Jerry oli minulle äärimmäisen rakas ja hänen silmänsä olivat kavaltaneet, että hän oli loukkaantunut.

- On se, aika munkin lakata sitä lellimästä, jupisin itsekseni enkä lähtenyt hieromaan sovintoa. Aloin sen sijaan muistella mitä kaikkea olimme Annin kanssa intoutuneet suunnittelemaan siltä varalta, että tosiaan löytäisimme jostain asunnon jaettavaksi. Olimme jo sisustaneet olohuoneen ja sopineet kokkausvuoroista ja talousrahajärjestelyistä. Anni oli uskonut saavansa isänsä suostumaan siihen, että niin kauan, kun minä olisin sairaslomalla ja kiinni Mustaojan tallimestarina, minun vuokraosuudekseni riittäisi sama, minkä maksoin solustani kaiken aikaa. En minä ihan täydellä sielullani siinä ollut ollut mukana, sillä en tosiaankaan ollut ratkaissut, olisiko se mitenkään järkevää. Rahallisesti ei varmasti olisi, mutta eniten olin epäröinyt sitä, haluaisinko asua Annin kanssa. No, tässähän se nyt tuli todistettua, ettei koko ajatus ollut mistään kotoisin, mikä oli suunnattoman surullista.

Annista ei kuulunut enää mitään sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Minä olin ymmälläni siitä, miten paljon riita minua vaivasi. Olimmehan me kinanneet satoja kertoja aiemminkin, eikä Anni kuulunut jokapäiväiseen elämääni samalla tavoin kuin kaksoset ja Jerry, jotka olin vaivihkaa saanut lepyteltyä. Kaksoset vielä vähän jurnuttivat epäluuloaan, mutta Jerry oli kaivanut minusta esiin syyn kiukutteluuni. Hän oli hyvä sellaisissa asioissa, ja kun Dannikin oli poissa, en voinut olla uskoutumatta.
- Mä en voi kuvitella sua vikittelemässä kenenkään poikaystävää, Jerry sanoi.
- En mä ole vikitellytkään!
- No niin, ja Anni on tuntenut sut vuosikausia. Kyllä sekin sen ihan varmasti tietää.

Niinpä minäkin olin luullut, siksi syytökset olivat niin koskeneetkin. Odotin kuitenkin turhaan anteeksipyyntösoittoa ja lauantai-iltana olin tarpeeksi turhaantunut yrittääkseni itse soittaa Annille. Jospa hän ei kehdannut soittaa minulle oltuaan sellainen riemuidiootti? Mutta kuunneltuani pari tuuttausta valintaääni muuttui varattu-ääneksi ja masennus valui ylleni. Anni ei halunnut vastata minulle.
- Mitä sä ajattelit tehdä uutena vuotena? kysyi Arska, joka käveli sisään yläkerran olkkariin juuri sopivasti.
- Ratsastaa, mutisin.
- Koko uudenvuodenaaton?
- Ai silleen uutena vuotena. En kai mä mitään, jos mä teen seuraavana aamuna aamutallin, sanoin haluttomasti, sillä olimme me Annin kanssa suunnitelleet sitäkin. Jäisi sekin juhliminen nyt.
- Kai sulla joskus on vapaata?
- Joo. Viikonloput, ilmoitin lyhyesti, vaikka kyllä minä saisin helpostikin sovittua Jessin ja Veskun kanssa uudenvuodenpäivästä. Ei Empullakaan silloin olisi ollut töitä.
- Okei, Arska sanoi ja kääntyi mennäkseen kuulemasta tiuskinaani. Uteliaisuuteni heräsi ja nousin nojaamaan sohvan selkänojaan.
- Hei, miten niin?
Arska kääntyi ja tuli tyytyväisen näköisenä istumaan viereeni.
- Irpo muuttaa. Ne pitää tuparit uudenvuodenaattona.
- Mutta sehän just muutti sieltä Rosan vanhempien luota… ja miten niin ne?

Vastaus oli tietysti ilmeinen, mutta Arska selvitti sen minulle silti. Irpo oli uusissa ympyröissään tavannut naisen ja he olivat muuttamassa yhteen. Hän oli soittanut ja kysynyt Arskaa avuksi raahaamaan vähiä tavaroitaan ja vaihtaakseen muutenkin viimeiset kuulumiset.
- Nopeeta toimintaa, tuumasin. - Tuleeko se sitten auttamaan sua muuttamisessa?
- Tuleepa kyllä. Vaikka aika vähissä on munkin tavarat.
- Mennään kirpparille ja ostetaan sulle sänky, sanoin, sillä sillä tavoin meillä toimittiin.
- On mulla muutama huonekalu kotikotona. Ei mun tarvitse lattialla nukkua, Arska ilmoitti naurahtaen. – Lähtisitkö sä mukaan Irpon bileisiin?
- Lähden tietysti, päätin. Olimmehan me sentään luusereiden kuninkaallisia, Arska ja minä. Meidän tuli pitää yhtä.

Uudenvuodenaattona Arska lähti auttamaan Irpoa ja minä hoidin tallin. Sinä vaiheessa joululomaa minua alkoi todellakin ottaa päähän se, että kaksoset ja Jerry viruivat vuoteissaan pitkälle aamupäivään ja jättivät hommat minulle. Sarri oli ilmoittanut nenäkkäästi, että he todellakin tarvitsivat lomansa ennen pitkää ja rankkaa kevätlukukautta ja minä nielin kaikki katkerat sanani, sillä minulla oli edelleen vähän huono omatunto siitä, miten olin heitä joulun jälkeen sättinyt. Itsekseni kyllä jupisin ja pupisin ja onnistuin hajottamaan talikon kiroillessani. Se oli taas sellainen päivä, etten tahtonut ratsastaa. Hoitakoot nuo laiskat teinit edes jotakin.

Arska oli luvannut soittaa ja varoittaa lähtiessään Helsingistä, missä Irpon uusi koti oli, ja kun hän teki niin, pyysin häntä käymään Alkossa ja tuomaan minulle jotain juotavaa. Pullollisen viiniä tai vielä mieluummin viinaa, ei mitään siiderinlitkua.
- Aiotko sä vetää perseet? Arska kysyi, muttei kieltäytynytkään.
- Miten muuten tän vuoden pahan maun sais suusta? Vedetään yhdessä, maanittelin.
- Mä olen kuulevinani tossa järjen äänen, Arska sanoi.

Minä painuin suihkuun ja sitten yläkertaan meikkaamaan ja laittautumaan sellaisella hartaudella, etten edes muistanut koska. Mielessä karvasteli viimeisin kerta, etkot Annin luona, eikä niiden miettiminen saanut minua muuta kuin kapinalliseksi ja vihaiseksi. Ystävyys! Ha! Olin iloinen siitä, että tunteeni olivat polttavan kiehuvia eivätkä happamen puuromaisia. Kiukku oli parempi kuin suru.
- Uskaltaako sua lähestyä? kuului nöyrästi oven virkaa toimittavan verhon rakosesta, kun olin lakannut hiukseni pystyksi pehkoksi ja vetänyt hurjat kajalit silmiini. Tunnistin Jerryn äänen ja lepyin.
- Lähesty pois, sanoin suopeasti.
- Olenko mä ymmärtänyt oikeen, että Arska ja sinä ootte lähdössä jonnekin kaupunkiin? Jerry kysyi istuutuessaan sänkyni jalkopäähän.
- Jonnekin Hesaan, mä en tiedä sen tarkemmin minne.
- Mahtaiskohan teidän kyydissä pari pientä tai ainakin kapeaa nuorta miestä päästä suurkaupunkiin?
- Ei kai me nyt autolla olla menossa, epäsin. Mutta mistäpä minä tiesin. – Kysy Arskalta, ollaanko me ajamassa sinne ja mahtuuko sen autoon. Tai voithan sä olla kuskina ja me tullaan takapenkille.
- Mä en ole kuskina, Jerry sanoi kauhistuen, mutta lupasi jutella Arskan kanssa, kunhan tämä kotiutuisi. Mitään kiirettä hänellä ei sitten ollut, vaan hän jäi seuraamaan meikkaamistani.
- Kiinnostavaa vai mitä? lausahdin sarkastisesti.
- No on. Se, että miten sä saat itsestäsi noin eri näköisen.

Pysähdyin katsomaan kuvaani peilistä. Olin tosiaan aika vieras, jos avasi silmänsä puolueettomana.
- Siis, Danni vois hyvinkin laittautua ton näköiseksi, mutta sä olet aina ollut enemmänkin semmosta kuningatarmaisesti kaunista tyyppiä. Vähän niin kuin Grace Kelly, Jerry sanoi vilpittömästi.
- Mitä sä tiedät Grace Kellystä? puuskahdin huvittuneena mutta imarreltuna. Kyllä Jerry tiesi, meidät kaikki oli kasvatettu vanhojen amerikkalaisten elokuvaklassikoiden maailmassa. Joka joulu me katsoimme Ihmeellinen on elämä ja kaikki meistä osasivat ulkoa repliikkejä Tuulen Viemästä.
- Sä olet kaunis ja rauhallinen siinä missä Danni on räiskyvä siili, Jerry summasi.
- Danni ei oo ollu siili enää pitkään aikaan, sanoin, mutta tuolta pohjalta poikasen puheissa oli jotain järkeä. Näytin enemmänkin kapinalliselta kuin ruhtinattarelta. Enemmän Dannilta kuin itseltäni. Vaikka enpä minä mikään ruhtinatar ollut, pahnanpohjimmainen kasvattitytär vain.

Alakerrasta kuului ääniä, ovi kävi ja koska ajanhetki sopi, sanoin Jerrylle Arskan varmaankin tulleen ja komensin hänet alas juttelemaan kyytijärjestelyistä. Minulla oli ihan riittämiin miettimistä siinä, mistä löytäisin kuteet, jotka sopisivat vaatteisiini ja hiuksiini. En omasta kaapistani; sieltä lähes kaikki kaupunkikelpoiset vaatteet olivat huoneessani Käpylässä. Siirryin suvereenisti katsomaan, mitä Danni oli mahtanut jättää tänne. En yllättynyt löytäessäni hänen kaappinsa melkein tyhjillään. Siellä olivat vain kaikista ylitseampuvimmat sofioksasvaatteet, joten aloin selata niitä. Ne sopivat hyvin mielentilaani. Valitsin mustaa, mustaa ja mustaa Dannin jo yli viisi vuotta sitten hylkäämistä roippeista, joita hän oli halunnut säästää siltä varalta, että kaksoset seuraisivat hänen jalanjälkiään kapinan polulla. Hän mahtaisi huvittua suuresti kullessaan, että mustaa pitsiä kiskoinkin ylleni minä.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   12.9.15 19:53:42

Voiko ihminen olla näin tyhmä?! Äskön vasta tajusin että tossa oikeassa sivussa on ylös ja alas nappi! Oon aina vaan kelannut näitä alas -.- Hah hyvä minä!
Loppuuko tää huomenna vai? :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.9.15 22:29:57

Loppuu.
Onko siellä alas-nappikin? :D Oon huomann vaan ylös :D

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   12.9.15 22:43:40

"Minulla oli ihan riittämiin miettimistä siinä, mistä löytäisin kuteet, jotka sopisivat vaatteisiini ja hiuksiini."

Vai "...meikkiini ja hiuksiini."?

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.9.15 19:43:34

Saadaanko se viiminen pätkä? :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.9.15 20:23:25

Niinpä, L-R - oisitko maininnu tosta ennenkin? :D
Ja nyt se loppu.
-------------------------
11. Ei näin
Loivensin ulkonäköäni kuitenkin hiukan, ennen kuin lähdimme: harjasin hiukseni vähän maltillisemmiksi ja putsasin pumpulipuikolla suurimman osan kajalista. Olin mielestäni ihan tarpeeksi pelottavan ja kiukkuisen näköinen sittenkin. Toisin kuin Jerry, Arska ei tuntunut huomaavaan mitään eroa ulkonäössäni verrattuna tavalliseen aamutalliolemukseen ja huokaisin hiukan turhautuneena. Sen hän huomasi.
- Oletko sä huonolla tuulella? hän kysyi.
- Tasan vuosi sitten me oltiin lähdössä etsimään vakavasti otettavia poikaystäviä, eikä siitä seurannu mitään hyvää, sanoin, enkä huijannut. Olin juuti muistanut senkin asian.
- Sulla on ollu huono vuosi, Arska sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi Juhanasta melkein enemmän kuin Anni tai Dannikaan, kiitos asuntovaunuviikkojen.
- Mitä varten sä luulit mun tilanneen sulta juotavaa? Mitä sä toit?
- Jaloviinaa. Uppooko?

Nyökkäsin ja pääsimme lopulta matkaan. Jerry tuli mukaan ihan kuten olin epäillytkin; he tulivat huomattavan hyvin toimeen Arskan kanssa ikäerosta huolimatta. Luulen, että Jerry oli iloinen tavatessaan jonkun toisenkin hevostelevan nuoren miehen. Hän antoi takapenkiltä ajo-ohjeita kaverinsa Nikon luokse ja minä avasin pulloni. Seurustelin sen kanssa aina Helsinkiin asti, vaikka tymäkkä maku pisti silmäni kyyneltymään, enkä onneksi saanut otettua kuin neljäsosakulauksia kerrallaan.

Jerry ja Niko jäivät kyydistä Lasipalatsin kulmilla ja kun olimme jääneet kahden, katsoin velvollisuudekseni ruveta seuranpitoon.
- Mihin me ollaan menossa ja mitä sitten tapahtuu? kysyin.
- Irpon ja Nunnun luo. Pienet illanistujaiset vaan, me ja Nunnun sisko poikaystävineen ja vielä joku neljäs pariskunta.
Irvistin. Olin odottanut jotain sen tapaista kuin Karoliinan luona edellisenä vuonna – kymmeniä ihmisiä jotka tulivat ja menivät ja jotka eivät kiinnittäneet mitään huomiota toisiin.
- Olisit sanonu, että nää on jotkut päivälliset. Mä en olisi juonut itseäni puolihumalaan.
- Ai, oletko sä sitten?
Epäilin olevani, mutta mitäpä sillä nyt sitten oli väliä.
- Nunnu on ihan mahdoton nimi ihmiselle, sanoin riidanhaluisesti ja aloin penkoa laukkuani tarkistaakseni, että minulla oli Käpylän avaimet mukana. Toivottavasti tajuaisin lähteä sinne, jos huomaisin käyttäytyväni kauhean huonosti.

Määränpäämme oli Ruoholahdessa, sillä missä muuallakaan se olisi voinut tällaisena iltana olla. Arska ajoi Kasimirin talon ohitse tietämättä ollenkaan, miksi nojasin otsani ikkunaan ja yritin nähdä, mitkä ikkunat olivat valaistuja. Toivoin, että olisin voinut nähdä sisään asti ja roikkuiko ovenkahvoissa vaatekappaleita. Hyvin pian sen jälkeen Arska kuitenkin pysäköi volvon kadunvarteen.
- No niin, me ollaan perillä, hän sanoi.
- Nipistä mua, jos mä tuotan sulle häpeää, huokaisin. Emmehän me tietenkään seurustelleet, mutta olisi ikävää ajatella, että Arskan ystävät luulisivat hänen löytäneen juopon ja kiukkuisen tyttöystävän.
- Höpsis, Arska sanoi ja kiersi auttamaan minut ulos autosta. – Musta on kiva, että sä lähdit mukaan. Meille tulee hauska ilta.

Kumma kyllä hän oli oikeassa. Vaikka kävelin sisään vähän korvat luimussa ja pidättäen jaloviinanhajuista hengitystäni, totesin pian olevani ystävällismielisellä maaperällä. Irpo oli pelkästään ilahtunut nähdessään minut ja niin näytti olevan hänen uusi rakkaansa, Nunnukin. Tyttö oli niin iloinen, nauravainen ja horjahteleva, että arvasin hänenkin olevan pikkuisen humalassa, joten en enää huolehtinut.
- Tulkaa ottamaan boolia. Mä olen kokannut puoli iltapäivää, kohta saatte ruokaa. Täällä on Sara, mun sisko ja Robban, ja tässä on mun naapurin porukat, Kati ja Hemmo. Mä katsoin parhaaksi kutsua ne tänne, ettei ne ala paukuttaa seiniä kohta, Nunnu selitti yhdessä henkäyksessä ja Arska ja minä teimme olomme kotoisaksi.

Olin kuvitellut tupaantuliaisten tarkoittavan sitä, että Irpo ja Nunnu olivat muuttaneet yhdessä uuteen asuntoon, mutta se ei ollut mahdollista. Tämä asunto oli niin sisustetun ja asutun näköinen, että olisi ollut sula mahdottomuus saada sitä siihen kuntoon yhden päivän aikana. Irpo vahvisti epäilyni. Asunto oli Nunnun oma ja sinne oli tänään muutettu vain Irpon tavarat. He olivat, kuinka ollakaan, tavanneet tallilla, jossa Irpo nykyään työskenteli. Nunnun hevonen oli siellä ja kipinöinti oli alkanut saman tien.
- Sä muutit sitten siipiveikoksi, töksäytin Irpolle ja tämä näytti pienen hetken ajan loukkaantuneelta.
- Voi kai sen noinkin sanoa, hän sanoi lyhyesti ja ymmärsin olleeni jollei häijy niin ainakin epäkohtelias.
- En mä sitä silleen tarkottanu! Mulla ei oo vuoden paras päivä tänään, huokaisin ja silloin Nunnu huusi meitä syömään.

En ollut ennen ollut bileissä, joissa istuttiin katettuun pöytään ja syötiin lihapataa ja salaattia ja juotiin viiniä jalallisista laseista, mutta se ei ollut ollenkaan hullumpaa. Alkoholilla oli varmasti osuutensa asiaan, mutta meillä oli oikeinkin hauskaa. Aika kului ihan huomaamatta, kunnes Kati, se naapuri, vilkaisi kelloa ja huudahti, että meidän oli aika lähteä ulos.
- Ulos minne? kysyin.
- Tonne kanavan varrelle katsomaan raketteja!

Niin tietysti. Vaikka olin monta yötä Ruoholahdessa viettänytkin, olin liikkunut siellä äärimmäisen vähän. Kanavan Kasimir oli kuitenkin minulle näyttänyt, vaikkei se ollutkaan myöhään syksyllä erityisesti säväyttänyt. Varmaan se kesällä oli sievä sisustuselementti, mutta nyt en jaksanut innostua. Mutta mahdotonta minun oli asuntoonkaan yksin jäädä, joten aloin etsiä päällysvaatteitani siinä missä muutkin ja yhtenä nauravana ja lörpöttelevänä parvena pelmahdimme pihalle pakkaseen. Siellä olikin yllättävän viihtyisää. Kaikkialla oli lunta, kiitos pitkään jatkuneen talvisään, ja jouluvaloja. Ravintolat näyttivät ikkunoiden takaa olevan täynnä ihmisiä, mutta oli heitä ulkonakin paljon, samanlaisissa ryhmissä kuin me ja isommissa ja pienemmissä. Vanhempia pariskuntia oli uskaltautunut ulos katselemaan vuoden vaihtumista ja ihan lapsiakin oli paljon. Minä vedin hupun syvälle päähäni ja vilkuilin ihmisiä epäluuloisena odottaen näkeväni Kasimirin. Ehkä hän olisi keskustassa, ehkä jopa Tammisaaressa, mutta minun säkälläni hän olisi täällä ja törmäisin häneen.

- Onko sulla kylmä? Arska kysyi huolehtivaisesti ja liikautti kättään selälläni kuin haluten lämmittää minua.
- Ei, mulla on tarpeeksi päällä ja lämmikettä laukussa, ilmoitin lyhyesti, mutta tunsin, miten hänen huolehtivaisuutensa teki minulle hyvää.
- Hyvä, hän sanoi lyhyesti ja veti käteni kainaloonsa.
- Sä olet kiltti, sanoin liikuttuneena. Alkoholi puhui, tietenkin, ei sellaiselle hempeilylle ollut mitään tarvetta.
- Niin sinäkin.
- Sä olet ehkä mun paras ystävä, jatkoin.
- Ja sä mun, Arska vakuutti pieni pilke silmäkulmassa.
- Sä teet pilaa musta! Ota vähän juotavaa niin et huomaa pilkata mua, tyrkytin.

Vuoden vaihtumiseen oli vain puolisen tuntia ja me kahdeksan seisoimme ringissä juoden skumppaa Nunnun mukaansa ottamista hienoista, jalallisista laseista. Juoma oli melkeinpä liian kylmää, sillä se oli alkanut jäähtyä heti joutuessaan ulkoilmaan. Muutenkin pakkanen alkoi pureskella jopa minua ja Kati ja Sara hyppelivät jalalta toiselle kuin olisivat olleet kesäkengissä.
- Mä en tunne varpaitani! Kati valitti.
- Enää vähän aikaa, mä haluan nähdä uuden vuoden, Nunnu sanoi ja kaatoi lisää juotavaa. Raketit alkoivat paukkua tiheämmin, kun aika hiipi kohden uutta vuotta, kunnes pauke oli lopulta aivan tauotonta. Tuijotin mustalle taivaalle, jota raketit värittivät ja haistelin ruudintuoksua. Nyt se oli ohitse, viime vuosi. Ainakin olin nyt paremmassa seurassa, ajattelin muistaessani Juhanaa ja puristin kiitollisena Arskan untuvahanskan peittämää kättä.
- Hyvää uutta vuotta, Alissa, hän sanoi ja painoi kylmän suukon ohimolleni. Se oli okei. Vuoden vaihtuessa sai halailla vaikka vieraampiakin, ja niin me sitten intouduimme tekemäänkin.

- Nyt mennään, Kati vaati kalisevin hampain ja lähdimme palaamaan kohti Nunnun ja Irpon asuntoa. Minä yritin esittää, että lähtisin hallitsemaani huoneeseen Käpylään, mutta toiset pistivät kovasti vastaan, eikä minuakaan suoraan sanottuna houkutellut matka halki kaupungin ihmistungoksessa ja pakkasessa. Minua paleli ja olin enemmän kuin hiukan humalassa.
- Mennään pelaamaan rulettia, Nunnu ilmoitti. – Mä sain sen joululahjaksi!

Se oli naula arkkuuni, sillä kyse oli juomaruletista. Kutakin numeroa vastasi pieni lasi, joita Nunnu täytteli summamutikassa monenlaisista eri pulloista. Minulla oli sikäli hyvä onni, että ensimmäiset kolme kierrosta onnistuin saamaan appelsiinimehua tai vettä, mutta kun olin heittänyt pari tukevaa shottia ja juonut ne, tuskin enää huomasin Katin ja Hemmon lähtevän omaan kotiinsa naapuriin. En pistänyt ollenkaan hanttiin, kun Nunnu ja Arska auttoivat minut sängylle, joka oli valmiiksi pedattuna asunnon kolmannessa huoneessa, joka näytti työhuoneelta. Olin aiemmin illalla kurkistanut sinne ja nähnyt ikkunan edessä olevalla työpöydällä sekä ompelu- että tietokoneen.
- Kiitos ja anteeksi, sanoin painaessani pääni tyynyyn. Kun ovi sulkeutui ja jäin yksin, haparoin kuitenkin pystyyn ja riisuin päällimmäiset vaatteet.

Arska oli tietenkin passitettu samaan sänkyyn, sen huomasin, kun heräsin joskus aamunkoitteessa kovaan janoon ja vessahätään. Pitihän Nunnu meitä varmasti parina ja lattiallako hänen olisi sitten pitänyt nukkua? Minusta oli vain kotoista kömpiä hänen viereensä kylpyhuoneesta palattuani. Arska kääntyi unissaan ja otti minusta kiinni ja halauskin oli kotoisa ja lohdullinen. Mietin sanontaa, että vuoden ensimmäisen päivän herätys antaisi suunnan loppuvuodelle. Kello oli jotain hyvin varhaista, joten jos tämä laskettaisiin heräämiseksi, olisin kai kovin aamuvirkku seuraavat kaksitoista kuukautta. Ainakin seuraavat pari olisin joka tapauksessa aamutallin takia, joten eipä tuo kauhean kummoinen ennustus ollut. Sitten havaitsin, ettei Arska kuitenkaan tainnut nukkua. Hänen kätensä ainakin tuntuivat olevan hereillä.
- Mitä sä teet? kysyin hyvin hiljaa kuiskaten. Ei siinä paljon volyymia tarvittu, kun olimme ihan kasvokkain. Arska mutisi jotain, mistä ei saanut selvää ja minä muistin yhtäkkiä elävästi sen kesän, jolloin olimme olleet nuoria ja rakastuneita. Minä ehkä nuorempi ja rakastuneempi, mutta en uskonut Arskankaan pelkästään leikkineen minun kanssani. Silloin olimme saattaneet valvoa puolen yötä halaillen ja suudellen uhmaten lähestyvää aamutalliin nousemista.

Muistin kyllä, että olimme – minun aloitteestani – sopineet, että olisimme vain ystäviä, mutta se ei tuntunut olevan este sille, että minun teki mieli suudella Arskaa. Tein niin ja hän vastasi tavalla, joka juorusi, ettei hän todellakaan nukkunut. Yksi suukko vaati toisen ja kolmannenkin. Minulla ei ollut oikein kokemusta krapulapanetuksesta, josta Tirppa oli silloin kerran puhunut, mutta nyt olinkin vasta kaatumassa laskuhumalan puolelle. Hetki hetkeltä minun teki enemmän mieli rakastella Arskan kanssa. Tuskin häntä kauheasti häiritsisi. Minun tietämykseni mukaan miespuolisten teki aina mieli. Aloin kiemurrella ulos lopuista vaatteistani ja siitä se sitten eteni enempiä ihmettelemättä, ei Arska paljon rohkaisua kaivannut. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että osan aikaa ajattelin Kasimiria ja arvuuttelin, kuka hänen sängyssään parhaillaan nukkui.

Heräsin uudemman kerran vasta valoisalla. Asunnosta kuului ääniä ja patja allani keikkui. Arska oli noussut ylös ja kiskoi vaatteita päälleen sängyn laidalla istuen. Tuijotin häntä ripsieni raosta ajatellen, että olin mennyt hänen kanssaan sänkyyn vailla mitään vakavampia aikomuksia ja vatsassani alkoi tuntua ikävän painavalta. Minä, joka joskus olin ajatellut pysyä neitsyenä avioliittoon asti. Tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi. Arska vilkaisi minua ja meni syyllisen ja nolon näköiseksi huomatessaan minun olevan hereillä.
- Minkälainen olo sulla on? hän kysyi ja sipaisi hiuksiani.
- Kauhea morkkis, mutisin ja vedin lakanan kasvojeni peitoksi.
- Mennään kahville, se on kuulemma valmiina, Arska sanoi ja oli kyllin ymmärtäväinen häipyäkseen.

Kokosin itseäni vähän aikaa ja totesin, ettei tästä voinut edetä kuin nostamalla pään pystyyn. Nousin ja pukeuduin vain todetakseni, että edellisiltaiset kapinavaatteeni näyttivät naurettavilta päivänvalossa ja että olin tahrinut tyynyliinan meikkiin. En halunnut edes ajatella, millä muulla olimme sängyn sotkeneet, vaan keräsin lakanat mitä pikimmiten pois pieneksi siistiksi pinoksi. Yritin ajatella, etten ollut tehnyt mitään kovin kummallista – nuorilla naisilla oli nykyään ihan yhtä suuri oikeus juoda itsensä humalaan ja harrastaa spontaania seksiä kuin toisellakin sukupuolella. Danni olisi varmaan onnitellut minua. Ajatus ei paljon parantanut oloani mutta lohdutti sentään sen verran, että uskalsin mennä keittiöön, missä Arska oli Nunnun ja Irpon kanssa kahvilla. Nunnun siskoa ei enää näkynyt, joten hän oli kai poikaystävineen jo häipynyt. Kello oli kaksi.

Irpo ja Arska suunnittelivat vähän aikaa Arskan muuttoa, joka tarkoitti lähinnä huonekalujen hakemista hänen vanhempiensa luota, Mustaojalla hänellä oli vain lähinnä vaatekasseja. Se tapahtuisi huomenissa aamulla, heti kun Arska olisi saanut avaimen uuteen asuntoonsa. Hänen olisi pitänyt periaatteessa saada se jo uudenvuodenaattona, mutta silloin hän ei Irpon muutolta ollut ehtinyt sitä hakemaan.
- Joko sä kohta uskallat lähteä ajamaan? kysyin pienellä äänellä, sillä kaipasin kovasti omaa sänkyäni.
- Uskallan mä, lähdetään vaan, Arska sanoi kiltisti ja minä kävin vielä vessan peilin edessä tarkistamassa, että kehtaisin ulkonäön puolesta astua ulos. Yllättäen en näyttänyt ollenkaan niin surkealta ja krapulaiselta kuin miltä minusta tuntui, mikä kohensi mielialaani miellyttävästi.

Ulkona oli edelleen reippaasti pakkasta ja kalseassa valossa juhlimisen jäljet näkyivät surullisina. Rakettien kääreitä, nokeentunutta lunta ja tyhjiä pulloja lojui siellä täällä.
- Mä olen pahoillani, sain sanottua Arskalle, kun olimme kiertäneet talon ja päässeet melkein volvon luokse. Toivoin, ettei hän kysyisi mistä, sillä olin pahoillani roskista, Annista, päivän harmaudesta, koti-ikävästä ja omasta surkeudestani yhtä lailla kuin siitä, että olin vietellyt hänet. Minun olisi jo pitänyt tuntea hänet paremmin.
- Älä ole, hän sanoi, pysähtyi ja halasi minua. – Ei sulla ole mitään syytä olla.
 
12. Uusi vuosi, uudet kujeet
Sitä mukaa, kun fyysinen krapula kaikkosi, muuttui morkkiskin matalammaksi. Olin kuitenkin iloinen siitä, että Arska oli muuttamassa pois meiltä. En pitänyt mitenkään positiivisena sitä, mitä uudenvuodenyönä oli tapahtunut ja huokaisin helpotuksesta, kun hän tuli aamulla tallille hyvästelemään minua.
- Tuuthan sä käymään mun luona? Ja kai mä saan tulla käymään täällä? hän kysyi.
- Tietysti saat. Sun hevosethan on täällä, sanoin diplomaattisesti. Jessi ja Vesku olivat adoptoineet Banyan varsojen seurahevoseksi, sillä sillä oli arvovaltaa opettaa niille erinäisiä asioita, vaikka se olikin siinä hommassa saanut jo kolme loimea riekaleiksi.
- Ja me? Ollaanhan me vielä kavereita? Arska jatkoi toistamatta ensimmäistä kysymystään mutta katsoi minua sen sijaan tarkasti. – Koska ellei me olla, niin mä en kyllä ikinä anna anteeksi sitä, mitä tapahtui.

Huolimatta siitä, että minunkin oli nimenomaan sitä vaikea antaa anteeksi, tunsin taas sen lämpimän ailahduksen, jollaisen Arska oli viimeaikoina minussa herättänyt kipeän näläntuntuisen kaipauksen sijaan. Hän oli jotenkin niin herttainen, ymmärtäväinen ja kiltti. Tunteeni olivat aika samanlaiset kuin Jerryä kohtaan.
- Mä haluan vähän aikaa, että ehdin unohtaa sen, irvistin.
- Okei. Viikonloppuun asti?
- Ainakin viikonloppuun!
- Mä ostan jonkun ruukkurehun niin, että mä voin pyytää sua käymään kastelemassa sitä, kun mä olen ajossa.
- Selvä, nauroin ja halasimme hyvin sisaruksellisesti.

Arska lähti ja minä palasin lapioimaan sitä itseään. En erityisemmin enää nauttinut hommasta, vaikka alkuun oli ajatellut joka liikettä ja miten hyvää ruumiillinen työ tekisi kropalleni. Nyt jatkuvasti samana toistuva liike oli jo muuttunut jomotukseksi selässäni ja aavistin, että tein jotain väärin. Yritin sen sijaan ajatella hevosiamme ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Vesku ei ollut vielä palannut töihin joululomalta vaan lähtenyt käymään Hangossa Leena-mummin luona ja hän oli ilmoittanut tahtovansa palattuaan keskustella kanssani. Se olisi voinut olla painostava ajatus, mutta ei ollut. En ollut tietääkseni tehnyt mitään hullusti ja odotin ennemminkin innokkaasti hänen tuloaan, sillä oletin hänen haluavan vetää jonkinlaisia suuria suuntaviivoja kevään varalle. Ehkä hän halusi kokeilla ideoitaan minuun ennen kuin esittelisi niitä Jessille, tai sitten kaikki johtui vain tästä tilanteesta, että minä täällä tallilla kuitenkin vietin suurimman osan aikaa. Meillä oli varsapihatossa yksi kolmivuotiaaksi kääntynyt tamma, Mustaojan Pet Peeve, joka pitäisi ottaa ratsuesikouluun, ja sitten olivat tietysti valmiimmat hevoset. Ja Charmi, sitä ei sopinut unohtaa. Sen hainkin tarhasta, kunhan hevoset ja minä olimme lounaamme syöneet ja olin kolistellut kaksoset ja Jerryn hereille. Tietystikin ihan vahingossa. Se oli vaatinut sekä kattilan että kattilankannen lipsahtamisen kädestäni, kun olin tyhjentämässä tiskikonetta, mutta tuotti kyllä sitten tuloksia.

Sunna oli lausunut muutaman kauniin sanan Charmista, kun se oli tullut Mustaojalle, joten houkuttelin hänet ratsastamaan sillä. Ajattelin, että minulle tekisi hyvää nähdä, miten se toimisi jonkun muun kanssa. Ehkä saisin hyviä ideoita. Siitä tuli kuitenkin lähinnä katastrofi. Koko juttu taisi tulla Sunnalle niin yllätyksenä, ettei hän oikein ehtinyt sisäistää sitäkään vähää, mitä ehdin hänelle neuvoksi antaa. Hän oli taitava ratsastaja, kuten me kaikki, mutta hän yritti tietenkin ratsastaa Charmilla sillä tavalla kuin oli tottunut. Charmi-parka vaan ei osannut vastata, kuten Sunna odotti ja tilanne paheni aina siihen asti, että Sunna ajoi hevosen kentän nurkkaan ja heitti ohjat pois.
- Mä en halua enää. Tästä ei tule mitään, hän ilmoitti.
- Taitaa olla parasta lopettaa, myönsin minäkin hiukan masentuneena välittämättä ollenkaan siitä, että sessio olisi pitänyt päättää onnistumiseen, edes pieneen ja mietoon.

Koska Sarri ja Jerrykin olivat valuneet tallille ja vaikuttivat aika tarmokkailta, käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin Armin kanssa sisään. Koira-parka oli pyörinyt mukanani tapansa mukaan koko aamun ja sen tassut alkoivat muistuttaa lumipalloja, kun se oli välillä suhteellisen lämpimässä tallissa sulamassa ja sitten ulkona lumessa. Se huokaisi tyytyväisenä, kun komensin sen sotkuiseen petiinsä eteisen nurkkaan sulattelemaan niitä. Itse heittäydyin sohvalle ja annoin rentouden valua lihaksiini. Se melkein teki kipeää. Suihku olisi ollut tarpeen ja ihanaa, mutta Armi olisi vaatinut päästä kanssani kellariin ja ajattelin antaa sen nuolla ensin tassunsa. Tosiasiassa minua laiskotti ja väsytti. Ensimmäisinä päivinä olin tallityöt hoidettuani simahtanut parin tunnin uupuneeseen uneen, mutta enää en ollut niin noviisi. Makaaminen tuntui hyvältä, mutta ei minua nukuttanut pahastikaan.

Ajatukseni harhailivat ja päätyivät, kuten tavallista, Helsinkiin. Soin pienen hetken miettiäkseni Kasimirin tekemisiä, ennen kuin hätistäisin hänet pois. Suututti se, miten kaveri aina hiipi takaisin päähäni. Okei, olin ollut… olin ihastunut häneen ja minulla oli usein ikävä vieläkin, mutta samalla olin vihainen hänelle siitä, ettei hän voinut täyttää vaatimuksiani ja että hänet oli niin ollen pakko unohtaa. En minä lopultakaan niin paljon halunnut. Vain vähän sitoutumista minä olisin kaivannut. Tukea ja hyväksymistä. Yhtä huonosti Arska vastasi tarpeitani. Hän oli enemmänkin apuni tarpeessa tänä talvena kuin joku, johon saatoin turvata omine huolineni. Se söi ihastuksen kummasti, vaikka mielelläni autoinkin puolestani häntä. Enkä enää huolisi ketään, josta alusta asti olin epävarma. Juhana oli opettanut, etteivät asiat siitä ainakaan paranisi.

Ei, saisin kai totutella ajatukseen, että jäisin vanhaksipiiaksi, ajattelin kiukkuisesti ja vedin selkänojalta torkkupeiton päälleni. Mikä olisikaan sopivampi tulevaisuus minulle kuin ikisinkkuus, kun kerran olin viettänyt nuoruuteni neitsyenä? Kunhan unohtaisin viime vuoden, kuten toivoin pian tekeväni, voisin vaikka hakeutua nunnaluostariin, elleivät asiani hiljalleen alkaisi sujua paremmin.

Jos miesrintamalta ei kuulunut hyvää niin ei naispuolisistakaan. Riita Annin kanssa vaivasi minua kovasti ja olin yrittänyt soittaa hänelle vielä muutaman kerran saamatta vastausta. Joka kerran olin vannonut yrityksen olevan viimeisen, mutta nyt kaivoin taas puhelimen taskustani ja tutkailin sitä kahden vaiheilla. Mutta ei. Jokin ylpeys minullakin oli, eikä se kestäisi enää kovin monta hylättyä soittoyritystä.

Asia piti kuitenkin selvittää, sillä se painoi mieltäni kuin tikku sormessa. Anni ei halunnut puhua kanssani, mutta voisinhan minä kirjoittaa hänelle ja selvittää oman osuuteni Nevala-jutusta, jotta saisin rauhan mielelleni. Ajatus oli niin hyvä ja simppeli, että pamautin itseäni nyrkillä otsaan, kun en ollut sitä aiemmin keksinyt. Anni voisi tietysti olla lukematta sepustustani, mutta sillehän en enää voisi mitään. Ja kirjoittaisin oikean kirjeen, en sähköpostia. Yksi delete-nappulan painallus veisi vain sekunnin murto-osan, mutta käsinkirjoitettu paperikirje, joka tipahtaisi postiluukusta, oli nykyään niin harvinainen tapaus, että ehkä jopa Anni harkitsisi kahdesti sen välitöntä repimistä tai polttamista.

Innostuin ideastani niin, että loikkasin ylös sohvasta ja painuin saman tien etsimään paperia työhuoneesta. Olisi minulla kai jossain yläkerrassa ollut jotain aikojen takaista hevoskuvioitua kirjepaperia, mutta eiköhän tähän sopinut paremmin karu valkoinen aa-nelonen. Istuin sinne kirjoituspöydän ääreen ja aloin raapustaa. Sormia alkoi pian särkeä, mutta tuskin huomasin sitä, kun kuvailin, mitä ravintolassa oikeasti oli tapahtunut. Sitten tuntui kuin kynäni olisi saanut siivet ja piiskasin mielikuvitustani mitä somimpiin sanakäänteisiin, kun yritin Annia syyttelemättä selvittää, miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin ystävyydestä. Olin hiljattain lukenut jostain oikein hyvän sitaatin, jonka kirjoitin paperin toisen sivun alalaitaan. Ystävyys, joka kuolee, ei ole koskaan syntynytkään.

En lukenut kirjoitelmaani vaan suljin sen sellaisenaan kirjekuoreen. Jos olisin löytänyt sieltä jonkin kohtalokkaan kirjoitusvirheen ja joutunut raapustamaan uusiksi, siitä olisi mennyt maku. Näin se oli hyvä ja aito ja uskoin, että jos Anni sen lukisi, hän leppyisi. Hommassa oli mennyt yllättävän paljon aikaa ja iltapäivä oli jo pitkällä, mutta halusin hoitaa asian kerralla. Otin eteisen lipastolta Jerryn autonavaimet ja hurautin kylälle ostamaan postimerkin ja laittamaan kuoren laatikkoon. Taputin keltaista pönttöä rohkaisevasti sen tehtyäni, toivoen, että se auttaisi viestiäni pääsemään perille Annin luo jo huomenna.

Vesku oli ehtinyt kotiin minun käydessäni asioilla. Hän oli ruvennut tekemään koko lailla lyhyttä päivää ja nyt, kun tulin ajatelleeksi asiaa, huolestuin hiukan. Muistin, miten hän oli ollut pitkään sairaana, kun me olimme olleet pieniä. Mitä jos se tapahtuisi uudestaan?
- Sä halusit puhua mun kanssa jostain, sanoin ja taisin kuulostaa syyttävältä tai ainakin epäluuloiselta.
- Niin halusinkin, mies sanoi hyväntuulisesti ja läimäytti uuninluukun kiinni.
- Oletko sä tehnyt ruokaakin? Mun piti käydä postittamassa yks kirje, puolustauduin, vaikkei tallimesen pestiini kuulunutkaan päivällisen valmistus. Olin kuitenkin useimmiten huolehtinut siitä.
- Kunhan laitoin eiliset safkat lämpiämään.
- Juustohunnun alle, arvasin, sillä Veskun juustonhimo oli perheen sisäinen vitsi.
- No muuten ois kai voinu käyttää vaan mikroa, vai mitä? Mitäs tallille kuuluu?

Raportoin lyhyesti melko tapahtumattoman päivän ja jäin vähäksi aikaa pohtimaan ääneen Charmin ja Sunnan täydellistä yhteensopimattomuutta, ennen kuin muistin taas.
- Mitä asiaa sulla oli?
- Mä olen vähän suunnitellut, Vesku aloitti ja hänen suupielensä ja äänensävynsä juorusivat, että asia olisi hauska. Ainakin hänen mielestään.

Niin se oli minustakin. Vesku oli tuuminut pitää ensin vähän osittaista ja sitten täydellistä virkavapaata kevään tullen. Ylimääräisen vapaa-ajan hän aikoi käyttää rakentamalla maneesin.
- Oma maneesi, voi hurja, sanoin kunnioittavasti ja vilkaisin ulos lumisateeseen. Eikö tätä tarvitsisi enää ensi talvena kestää? Syksyn pimeät loskakelitkin voisi sivuuttaa. – Mihin? Tonne pellolleko?
- Ei se pohja varmaan kestä. Tähän ylös, etupihalle.
- Ei meidän etupihalle mahdu maneesia!
- Ei nyt, pitää ensin kaataa vähän puita, Vesku sanoi tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi. – Keksitkö sä muuta kysyttävää?

Keksinhän minä, paljonkin.
- Miten me eletään ja rahotetaan joku maneesinrakennus, ellet sä ole töissä? aloitin.
- Myydään varsat ja otetaan pankista lainaa. Otetaan selvää mahdollisista tuista ja sponsoreista, Vesku lateli ja nosti toisen sormen pystyyn. – Muuta?
- Osaatko sä muka rakentaa?
- No ei se tietenkään oo mikään yhden miehen pikkuaskare. Kyllä siihen tarvii muutaman ammattimiehen avuksi, mutta mä aion olla nokkamiehenä ja katsoa, ettei ruokatunnit kovasti veny. Mutta jonkun pitää vastata tallista, ja mä tarkotan todella vastata, hän sanoi vakavasti ja ymmärsin, että siinä oli minun roolini.
- Mä hoidan, lupasin.
- Sä et hae muita kesätöitä? Se on tietysti paljon pyydetty, eihän tää ole ollenkaan sun alaa, ja siihen kuuluisi sitten enemmänkin. Ainakin kilpailemista.
- Kilpailemista? toistin.
- No Mustaojan porukan on hyvä olla esillä, jos me halutaan sponsorirahaa.

Ymmärsin ja aloin jakaa Veskun innostuksen. Lupasin empimättä olla haikailematta mihinkään terveyskeskukseen kesälomasijaiseksi ja jopa kaivaa esiin faktoja mahdollisista tuista, joita voisimme hakea.
- Mutta mä en soittele millekään sponsoreille että saadaanko me rahaa, varoitin. – Miten muuten, miksei me vaan pyydetä Hannalta?
Vesku irvisti ja puisti päätään.
- Mieluummin vasta sitten, jos jää viimeset viis tonnia puuttumaan.

Jatkoimme jutustelua yhä enemmän innostuen, kunnes Armi ravasi kynnet rapisten ovelle ilmaisten Jerryn ja kaksosten olevan tulossa tallista.
- Mitähän noi sanoo, huudahdin.
- Hyss, ei puhuta tästä vielä kenellekään. Ei etenkään Jessille.
- Mutta et kai sä vaan voi yhtäkkiä tuoda metsäkoneita tontille ja ilmottaa, että sä meet töihin seuraavan kerran syyskuussa?
- En. Mutta selvitetään ensin tää rahapuoli ja esitetään suunnitelma vasta sitten.
- Selvä, sanoin ja nousin mennäkseni yläkertaan koneeni kimppuun selvittämään, tahtoisiko Euroopan Unioni tai kuntayhtymä rakentaa meille ratsastushallin. Suuni vetäytyi väkisin pieneen hymyyn. Oli mukavaa jakaa salaisuus.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.9.15 20:59:29

Miten tää voi tälläseen kohtaan jäädä? ;(
Etkö voisi kirjottaa nuorimpien sisarusten elämästä jatkoa??! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.9.15 21:18:34

No sitten tulee kyllä toi Äidin tyttö, mutta sitä mä en aio sattuneesta syystä enää laittaa tänne :)
Olin ihan hilkulla alottaa ton uuden tarinan kaksosista, mutta ei ne oikein sopineet siihen.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.9.15 22:14:58

Laita ne sopimaan siihen ;) Oliko se kirja tästä jatkoa? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.9.15 22:19:24

On, tai joitain vuosia myöhemmin :)

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   13.9.15 23:52:36

Mitenkäs mä nyt pystyn syömään iltapalani kun ei ole Mustaojaa luettavana, kysyn vaan!

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   13.9.15 23:53:35

Ja ei, en muista huomanneeni tuota kuteet/vaatteet-juttua aikaisemmin, shame on me!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.9.15 00:06:04

Mä en keksi muuta kuin että alotat taas alusta tjtn :D Nyt just mä en voi ymmärtää, miten mulla on joskus ollut aikaa kirjottaa tähän tahtiin. Nyt ei tunnu olevan aikaa mihinkään!

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   15.9.15 19:31:55

Tee sitä aikaa ! ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.9.15 22:09:56

Kun se oiskin niin helppoa :D
Hitsi, mulla on vierotusoireita, kun ei oo juttua laitettavana tänne.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   16.9.15 16:27:24

Hei, mikä se marttajutut on siellä myöhempien mustaojien sivuilla, kun se loppui ikävästi kesken?!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.9.15 17:17:02

Me kirjoteltiin sitä aikoinaan porukalla, mutta valitettavasti kukaan ei tajunnut ottaa viimesiä osia talteen :/

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   16.9.15 18:40:00

Meillä on vieroitusoireita siitä kun ei oo mitään luettavaa.
Sain tänään kirjasi! Yllätyin kyllä että se on paksu ^^ Riittää ainakin pari päivää xD Vinkkaa tänne sit heti kun se toka osa tulee!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.9.15 19:53:18

Takuulla vinkkaan :)

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   16.9.15 20:39:00

Voi hitsin vitsi! Ajattelin jatkaa netistä Henriikoiden alkua, kun tajusin että eihän ne enää siellä ole! Ja iltapalan aika...

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   16.9.15 22:07:15

Eikös Äidin tyttö (eli Henriikat) ollut myös e-kirjana johonkin 7e hintaan? Ei luullisi kenenkään taloutta kaatavan. Vitsi kun olisin itse tajunnut.

Äidin tyttö on ollut hyllyssä pitkän aikaa, mutta niin paljon mukavempi on lukea läppäriltä näitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.9.15 22:43:16

Joo, GooglePlayssa on ale, iTunesissa kympin paikkeilla.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   25.9.15 22:06:58

Kirja luettu vaikka miten yritin säästellä :( Tulis jo äkkiä se toinen! :) Kuinka monta päivää vielä? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.15 17:19:46

Kiva kuulla, että luit! Valitettavasti se toinen ei ole vielä yhtään lähempänä - en oo saanu kässäriä tarpeeksi hyvin oikoluettua / korjattua ja kansikuvakin on vielä hakusessa... mutta kyllä se tulee, Henriikka ansaitsee loppuosansa!
(Onneksi se on sentään valmiiksi kirjoitettuna, muuten menisi vuosi tjtn).

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   29.9.15 15:17:43

Pistäs vähän vipinää kinttuihin :) Täällä ei haluttais odotella enää xD
Onko uusi tarina jo kehitteillä?

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   1.10.15 23:12:19

Sori tätä on kysytty sulta varmaa tuhat kertaa mut onko äidin tyttö ja Henriikka sama asia vai ei?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.10.15 23:34:13

Ei oo tainnu kysyä, mutta on ne :D

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   2.10.15 22:35:21

Oho, mä ku aattelin et joku toinenkin uuno ois kysyny, kun se on tääl ht ollu äidin tyttönä, mut sit kuiteski puhutaan Henriikasta ja nyt tunnustan et en ees muista sen kirjan nimee. Mutta kuiteskin odottelen jotain lukemista, kun oon huono ostamaan kirjoja...

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.10.15 07:47:03

Millä nimellä se kirja löytyy google playsta?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.15 22:01:35

Tässä on GooglePlayn linkki.

Lähettäjä: kelt. 
Päivämäärä:   9.10.15 19:12:59

Onko uutta tarinaa tulossa jossain vaiheessa? (:

Lähettäjä: Hruuna 
Päivämäärä:   9.10.15 21:38:10

En tiedä muistatko enää, joskus 2010 tienoilla (plus miinus muutama vuosi) kävin täällä ahkerasti lukemassa tarinoitasi. Elämä vei mennessään, mutta nyt on ollut lohdullista palata lukemaan näitäkin, joskin olen vasta mustaojan ensimmäisen keskustelun alussa, jessitarinat juuri lopetin. Mihinköhän kohtaan esimerkiksi Vanhempieni tarina sijoittuu? + Löytyykö enää netistä. Olen siis tähän mennessä törmännyt vasta jessitarinoihin ja tähän mustaojaan, onko noita muitakin?

Onnea kirjan julkaisusta näin jälkikäteen!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.10.15 21:58:37

Kiitos Hruuna, muistan kyllä! Ja kelt, on tulossa (samoin kuin se kakkoskirjakin, mutta tänään en voi niitä edistää. Pää on täys pumpulia ja oon laihtunu ainakin kilon ihan vaan niistämällä!)

Vanhempieni tarinahan oli kaiken alku ja juuri, ts. Ilsen nuoruus ja ihme kyllä sen sivut ei oo vielä korruptoitunut, kuten muut tuolla websissä. Kakkososa on täällä, sitä ei kuulemma ainakaan iVehkeillä pysty seuraamaan ts. ykkösosan lopun linkki ei näy.

Ja sit on tietysti Veskun nuoruusvuodet.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   10.10.15 12:23:11

Onko jo kirja edistynyt? :P

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   11.10.15 09:04:12

Nyt meikä tulee ja paljastaa kun on ensin ottanut talteen kaiken, että noi löytyy netistä. If you know what I mean?! Tiesiksä sennnu? Ihan sattumalta löysin sen jälkeen kun kävin viimeks kysymässä jotakin ja aika helposti löytyvät, sillä etin vaan jotain lukemista ja hups keikkaa ne oli siinä:D että jos haluat menestyä kehottaisin poistamaan...(Y) :))

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   11.10.15 21:10:59

Mä odottelen mielummin kirjaa! Sitä on paljon kivempi lukea :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.15 00:15:07

Öö, mäkin olen tallentanut täältä suuren määrän loistavia tarinoita, enkä ole edes tunnustanut! Mutta tietty ihan vaan omaan käyttöön! Mä en voi poistaa (tai en oikeastaan halua) näitä ht.netin juttuja - sen verran iso homma on tässä uudelleenkirjoituksessa / oikoluvussa, etten tiedä aionko jaksaa sitä enää toisen Henriikan jälkeen. Joka on nyt aloitettu, siitä todisteena kuva Henriikan fb-sivulla :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.10.15 20:12:08

Onko päivä jo tiedossa milloin kirja on ostettavissa? ;)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   13.10.15 20:15:29

Milläs nimellä ne face sivut olikaan? Oon niin urpo etten löydä niitä :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.10.15 22:34:35

Henriikka, kuvitteellinen henkilö vaan :)
Ei oo vielä tiedossa, kyllä me heti sit vuodan tänne (ja sinne!)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.10.15 22:33:07

Tänään tuli tämmönen sähköposti :)

"kirjasi Sydämeesi osuman sain, jonka BoD-numero on 1171275, hyväksyttiin tänään painoa varten.

Jos olet julkaissut kirjasi kirjakauppamyyntiin ja sillä on ISBN-tunnus, luetteloidaan se nyt kirjakauppojen ja kirjastojen käyttämien tukkujen tietokantoihin. Muutaman päivän sisällä kirjasi on kaikkien kirjakauppojen, tärkeimpien verkkokirjakauppojen ja kirjastojen tilattavissa."

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   1.11.15 12:54:58

Vihdoin! Laita suora linkki tänne kun tulee että saadaan heti ostaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.15 20:04:47

Kas, löytyi jo paperiversio. Sähköisiä ei vielä näkynyt.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   3.11.15 14:02:45

Tilattu <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.11.15 03:13:45

Nyt löytyy jo e-kirjatkin https://play.google.com/store/search?q=syd%C3%A4meesi%20osuman%20sain&c=books ja AppStoresta :) Kandee tilata pian, jos haluaa semmoisen, siellä on parin viikon kampanja :)
Kauheesti jo ostettu, paanko seuraavaksi Vanhempieni tarinan?

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   16.11.15 16:31:36

Pane vaan! Luin jo kirjan. Tarvis uutta luettavaa! Mikäs tolle Henriikalle oli jatkoa?

Lähettäjä: Hruuna 
Päivämäärä:   17.11.15 09:38:09

Vanhempieni tarinaa ei pääse enää lukemaan freewebsissä loppuun asti (sivut jäätyneet joten sun sennnu pitäisi kirjautua sisään sinne tjtjn?) ja tarinatuokiossa ensimmäisen keskustelun lopussa ei ole linkkiä seuraavaan, pääseekö sitä lukemaan mistään/onko muuta linkkiä jatkoon? Jumissa siis siinä vaiheessa, kun Ilsen ja Stumpin vauva on juuri ilmoitellut tulostaan.

(jotain kommaa tulossa kun pääsen lukemaan loppuun - toivottavasti!)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.11.15 22:33:21

Jos se on jäässä, se on jäässä :/ Mä en oo saanu elvytettyä yhtäkään jäätynyttä sivua, vaikka oon pommittanut ylläpitäjiä virheviesteillä.
Mutta ihan hyvä sitten, jos mä kerran aion sen okolukea suraavaksi - sitten sen saa kohta e-kirjana :)
:) Henriikan jälkeen ei sitten enää ole enempää, Mustaojan saga loppui siihen!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   17.11.15 23:28:26

Eikä! Ei mustaojaa saa kuopata, tahtoo lisää mustaojaa!