Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.14 01:11:00

1. Nuorta rakkautta

Toukokuun ilta oli kaunis mutta kylmä. Mereltä puhaltava tuuli tunkeutui armotta vaatteiden läpi ja sai posket punoittamaan ja korvat kihelmöimään.
- Mennään juomaan jotain kuumaa, Lisbet sanoi ohuella äänellä. He olivat kävelleet ehkä viisi kilometriä, mikä oli enemmän kuin riittävästi. Hän peitti korvanlehtensä käsillään, jotka olivat nekin punaiset kylmästä.
- Mä en ottanu lompakkoa mukaan, Vesku pahoitteli hamuillen silti vuoroin kaikkia taskujaan, josko jonnekin olisi jäänyt unohtunut seteli. Kaikki mitä hän löysi, oli pari kolikkoa. – No, ehkä näillä saa yhden kupillisen kahvia tai jotain.
- Juodaan puoliksi, Lisbet lupasi ja suuntasi pienen kahvilan ovelle. Hetkeä myöhemmin he istuivat nurkkapöydässä yhden suuren kaakaomukin kanssa.

Söpö nuoripari, ajatteli vanhempi nainen kahvilan tiskin takana, kun he molemmat kietoivat sormensa sen ainoan mukin ympärille lämmittääkseen niitä. Hän katsoi hyväksyvästi nuorten vaatetusta, joka paljasti heidän lähteneen ulos nimenomaan ulkoilemaan, ehkä peräti juoksulenkille. Valtaosa nuorista, jotka hänen kuppilassaan pistäytyivät, oli yleensä pukeutunut kuin rock-konserttiin menossa, mustia vaatteita ja mustia silmämeikkejä, pystyyn lakattuja hiuksia, joillakin ketjuja ja niittejäkin. Hiukset noillakin oli pörrössä, mutta se ei ollut ihme, sellainen tuuli kuin ulkona oli.

- Mitä sä mietit? Lisbet kysyi, kun Vesku irrotti sormensa mukista ja nojautui taaksepäin tuolissaan, katseen silti siirtymättä hänestä.
- En mitään, poika väitti totuudenvastaisesti. He olivat olleet yhdessä nyt melkein kaksi kuukautta ja todellisuudessa hän pohti, pitäisikö merkkipäivää juhlistaa jotenkin. Ehkä hän voisi ostaa Lisbetille jotain, vaikka jonkin pienen korun. Hän saattoi kuvitella, miten tytön suuret, ruskeat silmät alkaisivat loistaa, kun hän avaisi pakettia.
- Mietit kumminkin, Lisbet naurahti ja tönäisi Veskun pöydällä lepäävää kättä. Hän oli sievä muutenkin kuin vain silmistään, hänellä oli sydämenmuotoiset kasvot ja paljon hiuksia, jotka tällä hetkellä olivat kiharretut ja vaaleanruskeat. Hän kävi kampaajakoulua ja kurssin tytöt tuntuivat harjoittelevan toistensa hiuksilla jatkuvasti.
- Okei, mä laskin päiviä, Vesku myönsi.
- Mihin?
- Lauantaina on kaks kuukautta siitä, kun me alettiin olla yhdessä.
- Niin on, Lisbet hymyili. – Me voitais tehdä jotain kivaa. Mennään vaikka leffaan.
- Mä arvaan, sä haluat katsomaan jotain ällöimelää rakkaushömppää, Vesku kiusasi ja kumartui takaisin pöydän ylle voidakseen katsoa tyttöä suoraan silmiin.
- Itse sä valitsit viimeksi semmosen, mä olisin halunnu nähdä Bondin, Lisbet puolustautui nauraen, mutta antoi pojan tarttua käsiinsä.

He eivät toisiltaan huomanneet, miten kahvilan ovi kävi taas, mutta nainen tiskin takana ryhdistäytyi nähdessään, kuka yritti sisään.
- Sulle ei myydä täällä, hän tokaisi pitkälle nuorelle miehelle, jota hän juuri oli muistellut vastapainoksi nurkkapöydän pariskunnalle. Kaverilla oli mustat farkut, musta nahkatakki ja mustat hiukset, ei sentään ketjuja eikä nyrkkirautoja mutta punertava ruhje leuassa.
- Älä nyt ala keuhkoo.
- Sun porukkas hajotti viimeksi pöydän ja kaks tuolia.
- No en mä oo tulossa tänne istuskelemaan, mä haluun vaan ostaa röökiä!
- Osta muualta. Mulla on sormi hälytysnapilla ja mä painan sitä ihan just, nainen sanoi uhkaavasti. Poika heilautti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. Tiskin alla oli hälytysnappi, ainakin siitä päätellen, miten nopeasti vartijat edellisen kerran olivat ilmestyneet.
- Vítun lehmä, hän huomautti ja kääntyi menemään takaisin ulos.

Lisbet ja Vesku eivät kiinnittäneet huomiota koko välikohtaukseen vaan siemailivat juomansa loppuun kiistellen toistensa elokuvamausta. Lopulta kuppi oli eittämättömän tyhjä eikä siitä ollut enää sormienlämmikkeeksikään.
- Eiköhän lähdetä, Vesku ehdotti, vilkaisten tiskin taakse. Tietenkään hänen mieleensä ei voinut tulla, ettei siellä kahvinkeitintä lataavalla naisella ollut mikään kiire päästä heistä eroon, että hän päinvastoin harkitsi juuri tarjota heille toisen kupillisen omaan piikkiinsä. He olivat kuitenkin jo lämmenneet ja Lisbet nousi reippaasti seisomaan.
- Kiitos! hän huikkasi tiskin taakse viedessään kupin tiskikärryyn.

Viileä tuuli iski taas ovella vastaan, mutta nyt se tuntui vain virkistävältä. Käsi kädessä he lähtivät jatkamaan matkaa, mutta jo kulman takana heidät keskeytettiin. Kahvilassa käynyt kaveri, joka oli istuskellut puistonpenkillä parin samanoloisen kanssa, hypähti pystyyn ja astui heidän eteensä.
- Heittäkää rööki.
- Ei oo, Vesku sanoi lyhyesti ja hänen kulmakarvansa rypistyivät ihan omia aikojaan. Jos hän olisi pysähtynyt harkitsemaan, hän ei ehkä olisi ruvennut ilmeilemään tuontyyppiselle kaverille, etenkin kun niitä oli muutama lisää heti takaoikealla, mutta häntä ärsytti se, miten tyyppi kehtasi keskeyttää heidän matkansa. Olisi vaan huudellut sivusta niin hän olisi vastannut kaikessa ystävyydessä.
- Entäs tytsyllä? poika kysyi ja siirsi katseensa Lisbetiin, joka tuijotti häntä suurin silmin.
- Ei silläkään ole, Vesku sanoi töykeästi ja oli jo ottamassa askeleen eteenpäin. Lisbet ei kuitenkaan ollut seuraamassa, eikä näyttänyt mitenkään pelokkaalta, hiukan hämmentyneeltä vain. Sitten hän naurahti.
- Ei mulla ole, mutta mä lupaan hommata niin että seuraavalla kerralla kun nähdään, on, hän sanoi.
- Tee se, söpöläinen, poika sanoi ja kääntyi palatakseen kadun toiselle puolelle. Keskellä katua hän kuitenkin pysähtyi niin, että lähestyvä auto joutui pysähtymään, ja mittaili Lisbetiä katseellaan päästä jalkoihin ja takaisin.

- Ei se olis meille mitään tehnyt, Vesku vakuutti ja kaappasi Lisbetin kainaloonsa, vaikkei hän ollutkaan ihan sataprosenttisen varma. Hänen kokemuksensa mukaan tuollaiset uhoajat innostuivat vain, jos vastapuoli näytti pelästyneeltä, mutta toisaalta ei voinut olla varma siitä, mitä kaveri oli vetänyt. Ei kai ainakaan mitään, mikä olisi saanut hänet kuvittelemaan itsensä Hulkiksi, kun hän kerran oli poistunut niin helpolla.
- Niin, ei varmaankaan, Lisbet sanoi. sen enempää hän ei sitten sanonutkaan, ennen kuin he olivat hänen kotitalonsa kulmalla.
- Tuu meille? Vesku sanoi toiveikkaana. Lisbet kävi heillä paljon, he katselivat telkkaria ja istuivat iltaa ja pelasivat välillä Veskun pikkusisaren kanssa lautapelejä. Veskun vanhemmat tuntuivat adoptoineen Lisbetin toiseksi tyttärekseen ja hän tuntui viihtyvän siellä paremmin kuin kotonaan. Ei kai se ihme ollutkaan, hän asui ahtaasti yksinhuoltajaäidin ja pahassa murrosiässä olevan pikkusiskon kanssa ahtaassa asunnossa. Tällä kertaa Lisbet kuitenkin puisti päätään.
- En mä nyt, hän sanoi havahtuen kuin unesta.
- Oisit tullu vaikka yöks, Vesku maanitteli.
- En mä voi. Mulla on hommia… koulujuttuja vielä, Lisbet sanoi ja painoi kevyen suukon Veskun poskelle.
- Okei, poika sanoi alkamatta kinuamaan. Koulu oli hänen arvojärjestyksessään aika paljon korkeammalla kuin Lisbetillä tuntui olevan omassa listassaan. Jos nyt oli jokin loppuryhdistäytymisen aika, ei hän ainakaan aikonut sitä estää, vaikkakaan hän ei voinut kuvitella, minkälainen olisi kampaamo-opiston lukukauden loppu verrattuna lukion kakkoseen.
- Tuuthan sä viikonloppuna ainakin? Tai huomenna? hän kysyi ja antoi nopean suukon Lisbetin huulille.
- Soitellaan siitä, tyttö sanoi ja kääntyi menemään sisälle.

Lisbet ei tullut seuraavana iltana, mikä ei ollut mitenkään epätavallista. He eivät useinkaan tavanneet torstaisin, sillä Veskulla oli illalla ratsastustunti ja hänellä meni siellä yleensä koko ilta. Aika vain jotenkin hupeni käsistä tallilla, vaikkei hän mielestään edes tehnyt siellä mitään erityistä. Hoiti hevosensa ennen ja jälkeen ratsastuksen, jutteli tuntikavereiden ja tallityttöjen kanssa ja seurasi sivusilmällä edeltävää tuntia, vaikka se olikin ponilasten estetunti. Siinä yleensä kuitenkin riitti vauhtia ja sattumuksia. Niin tänäänkin, pikkuinen Tipue sai ratsastajansa ketoon peräti kolmesti, pääsi joka kerran karkuun, ja villitsi loput ponit laukkaamalla pukitellen niiden sekaan.
- Tulkaa hei vasta varttia yli, huusi Järssi tuskastuneena heille aidan taakse. Hän oli tallin omistaja, opettaja ja lähes ainoa työntekijä, hiukan alle kolmikymppinen mies. Hänen tyttöystävänsä Pirja auttoi joskus tallitöissä, kun oikeilta töiltään ehti, tai vei ryhmiä maastoon. Järssi ratsasti itsekin vakavissaan, hänellä oli hieno estehevonen, jonka kanssa hän kiersi isompia kisoja lähes joka viikonloppu.

- Kai mekin saadaan ratsastaa tunti ja vartti? huusi takaisin Teemu, jonka syytä oikeastaan oli se, että Vesku oli parhaillaan tallilla. Tai oikeastaan se oli hänen äitinsä syytä. He olivat olleet ala-asteella, kun Järssi oli keksinyt järjestää oman kesäkurssin pikkupojille, inkkarit ja länkkärit –kurssin. Teemun äiti oli halunnut ehdottomasti Teemun sinne omien ammoisten ratsastusaikojensa muistoksi ja oli kysellyt luokkakaverit läpi saadakseen pojalle seuraa. Vesku oli lähtenyt, samoin pari muuta, mutta vain he kaksi olivat jääneet koukkuun.
- Jos te porsastelette tällä lailla kuin nää ipanat niin ette ratsasta varttia pidempään, Järssi uhkasi. Oli merkillistä, että hän saattoi käyttäytyä kuin saksalainen vääpeli, ja käyttäytyikin, eivätkä pienimmätkään ponitytöt silti pelänneet häntä. Kunnioittivat, kyllä, kukaan ei ikinä napissut puolta sanaa vastaan Järssille, mutta palvoivat häntä selvästi silti.

Järssi höykytti heitä ihan kiitettävästi niin, että lopulta niin hevoset kuin ratsastajat olivat hikisiä ja puuskuttavia ja Pirja oli jo ehtinyt tulla ja aloittaa iltatallin teon, ennen kuin he lopettivat. Pyöräiltyään vielä kotiin Vesku oli oikeastaan aika tyytyväinen, kun ei puhelin juorunnut mitään Lisbetistä. Kai hän olisi vielä kontannut kaupungille, jos tyttö olisi pyytänyt, mutta tänään oli mukavaa, ettei tarvinnut. Sitten hänelle tuli huono omatunto moisista ajatuksista ja hän nousi hakemaan puhelimensa, vaikka oli jo ehtinyt sänkyyn. Lisbet ei vastannut, oli kai taas unohtanut puhelimensa äänettömälle tai jotain. ”Hyvää yötä, kulta”, Vesku tekstasi.

Seuraava koulupäivä oli epäinhimillisen pitkä, etenkin perjantaiksi. Puoli neljältä vanha kemianopettaja luovutti. Hän kieltäytyisi tästedes kerta kaikkiaan perjantai-iltapäivänä työskentelemisestä – innokkainkaan lukiolainen ei vaan pystynyt työskentelemään enää siihen aikaan viikosta, ei ainakaan toukokuussa. Jos hän yritti luennoida, he haaveilivat ja juttelivat omiaan, jos hän yritti pistää heidät töihin, he tekivät typeriä virheitä niin, että hän pelkäsi heidän räjäyttävän luokan.
- Menkää kotiin, hän käski. Yksikään oppilas ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja hän huokaisi. Tuon verran hänen sanojaan kuunneltiin. Hän keräsi vähin äänin tavaransa ja lähti. Jääkööt sinne haaveilemaan. Ruojakkeet.

Oven kolahdus sentään havahdutti luokan, joka sekunnin tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen heräsi henkiin ja alkoi kerätä tavaroitaan, Vesku muiden mukana. Huono omatunto pisteli häntä hetken verran, hänkin oli ollut täysin omissa ajatuksissaan, mutta vapaan viikonlopun houkutus hukutti sen jo ennen kuin hän ehti pihalle.
- Mitä sä aiot? kysyi Pate, hänen paras kaverinsa, joka asui parin talon päässä.
- Mä taidan mennä käymään Lisbetillä, Vesku sanoi, Pate löytäisi kyllä kotiin yksinkin.
- Illalla pelaamaan?
Vesku vain liikautti olkapäitään. Se riippui siitä, mitä Lisbet halusi tehdä, olihan sentään perjantai.

Lisbetin kotitalo oli keskustassa, ja Vesku pyöräili sinne nopeasti. Rapun ovi oli auki, kuten aina, ja hän harppoi kaksi rappusta kerrallaan toiseen kerrokseen ja rimpautti ovikelloa. Lisbetin koulu loppui perjantaisin jo puoliltapäivin, hän olisi varmaankin jo kotona. Oven tuli kuitenkin avaamaan hänen pikkusiskonsa, Martina.
- Ei se oo täällä, tyttö sanoi jurosti ja aikoi kiskaista oven kiinni, mutta Vesku asettui sen eteen.
- Missähän se mahtaa olla? hän kysyi ystävällisesti. Aluksi hän oli yrittänyt olla Martinalle oikein kiltti, koska tyttö vaikutti niin onnettomalta ja ahdistuneelta, mutta ennen pitkää hän oli päätellyt, että Martina halusikin esittää onnetonta ja ahdistunutta. Sen jälkeen hän oli ollut kaksin verroin ystävällisempi, se kun tuntui suututtavan tuota pientä, huomionkipeää otusta.
- En mä tiedä.
Martina pyyhkäisi otsalla roikkuvat hiuksensa taaksepäin ja tarjoili yllättäen ihan ravistelematta ylimääräisen tiedonmurusen: - En mä ole nähny sitä aikoihin.
- Ja mikähän on aikoihin? kysyi Vesku edelleen miellyttävästi hymyillen, vaikka hälytyskellot alkoivat soida hänen päässään. Eihän hänkään ollut nähnyt Lisbetiä sitten tuulisen lenkki-illan, mutta oli hän kuitenkin saanut vastauksen tekstiviestiinsä.
- No en ainakaan eilen, Martina tuhahti ja alkoi uudelleen kiskoa ovea. Tällä kertaa Vesku astui pois välistä ja antoi oven paukahtaa kiinni. Missä Lisbet sitten muka oli?

Hän yritti soittaa, muttei saanut vastausta. Tietystikin Lisbet piti koulussa puhelinta hiljaisena, mutta ei olisi ennenkuulumatonta, että hän oli unohtanut laittaa äänet päälle. Sekään ei olisi ennenkuulumatonta, että hän olisi unohtanut sen jonnekin, kaappiinsa, luokkaan, tyynyn alle. Sellaistakin oli tapahtunut. No, oli perjantai ja viikonloppu alkamassa, takuulla hän jollain konstilla ottaisi yhteyttä ihan pian. Martinan puheista ei kannattanut välittää, tyttö saattoi puhua huvikseen, tai sitten hän oli itse liehunut jossain koko eilisen niin, etteivät sisarukset tosiaankaan olleet kohdanneet.

Vesku talutti pyöräänsä kohden kauppakatuja, sillä hän oli saanut ajatuksen. Nyt jos koskaan olisi hyvä tilaisuus käydä kultasepänliikkeessä katsomassa jotain Lisbetille. Hiukan häntä ujostutti mennä sellaiseen kauppaan, mutta hyvän asian vuoksi hän rohkaisi mielensä ja totesi helpotuksekseen, ettei häntä naurettukaan ulos. Myyjätär näytti päinvastoin oikein hyvin ymmärtävän, mitä hän etsi ja paljonko hänellä oli rahaa taskussaan. Yhdessä he päätyivät hopeiseen kaulaketjuun, jossa roikkui sydämenmuotoinen, vaaleanpunertava korukivi.
- Haluatko sä tän pakettiin?
- Kai mä haluan, Vesku arveli ja selasi lompakkoaan. Se tyhjenisi suunnilleen kokonaan, mutta olisi se sen arvoista. Lisbet oli suloinen, oli hän nyt missä tahansa. Hän yritti kadulle päästyään soittaa vielä kerran ja lähetti sitten viestin perään. ”Missä sä luuhaat? Soita!”

Tasan kello kahdeksan Lisbet lopulta soitti. Vesku oli ehtinyt jo ruveta oikeasti miettimään sitä vaihtoehtoa, että hänelle oli tapahtunut jotain ja vastasi noin kahdessa sekunnissa. Hänhän oli valmiiksi pyöritellyt puhelinta käsissään.
- Missä sä oikeen oot?
- Kotona mä nyt oon, Lisbet sanoi ja yskäisi lyhyesti, kuin olisi vilustunut.
- Missä nähdään? Oletko sä ajatellut, että mitä me tehdään huomenna?
- En oikeestaan. Mutta voitaisko me nähdä nyt?
- Totta kai.
- Tulisitko sä puistoon? Nähtäis siellä?
- Mä olen siellä vartissa, Vesku lupasi ja nousi sohvalta, jossa oli tylsistyneenä maannut tuijottamassa telkkaria.

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   28.7.14 11:46:47

Ihania kesäuusintoja! :) en jostain syystä oo koskaan lukenu tätä. Taitaakin olla ainut sun tarinoista, jota mä en oo lähestulkoon kuluttanut loppuun vuosien varrella :D

Lähettäjä: willa 
Päivämäärä:   28.7.14 13:14:01

Jotenki ihanan levollisesti kirjotettu :) Eikä ollenkaan tylsästi, koska aina välillä joku hauska tai erilainen sanavalinta piristää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.14 15:44:16

2. Kaksi kuukautta, huomenna

Lisbet tiesi, että puisto riittäisi Veskulle koordinaateiksi ihan hyvin. Heillä oli tapana istuskella tietyn puistikon tietyllä penkillä ja sinne hänkin lähti, tarkistettuaan vielä eteisen peilistä, että kaikki oli kunnossa. Kyllä, hän oli ihan kelvollisen näköinen. Tiukat farkut istuivat hyvin ja hiukset olivat entistä vaaleammat. Lisbetin koulukaveri, Tanja, oli tuhrannut niihin kullanvärisiä raitoja koko iltapäivän. Ne puolestaan olivat tuntuneet vaativan tummemman meikin, joten Lisbet tuijotti itseään silmin, jotka erottuivat kasvoista melkein mustina. Dramaattista, hyvä. Hänellä oli dramaattinen olo.

Mustat korkkarit kuitenkin hidastivat askeliaan, mitä lähemmäs puistoa Lisbet pääsi. Dramatiikka ei ollutkaan pelkästään positiivinen asia, kun alkoi vähän pohtia. Hän oli ajatuksissaan kohdannut Veskun nopeasti ja myrskyisästi, mutta kun hän näki penkillä istuvan ja odottavan pojan, hänen teki mieli kääntyä takaisin. Se oli kuitenkin myöhäistä, Vesku oli huomannut hänet ja hypähti pystyyn.
- Sulla on taas uudet hiukset, hän ilmoitti ja halasi Lisbetiä.
- Joo… Aina Vesku huomasi, vaikka miehet eivät kuulemma huomanneet koskaan mitään, ainakaan muuta kuin tissit.
- Mitäs tehdään? poika kysyi ja katsoi häntä hellän innokas ilme harmaissa silmissään.
- Istutaan, Lisbet sanoi ja hänellä oli hiukan epämiellyttävä olo, kun Vesku piti hänen kätensä kädessään.
- Mitä jos mentäiskin leffaan jo tänään? Mä otin vapaaliput mukaan.
- Kuule, Vesku.
- Me ehdittäis ehkä just… niin mitä?
- Meidän pitää erota, Lisbet töksäytti. Häntä riipi ja raastoi Veskun käytös, kun tilanne oli mikä oli. Vesku ei tietenkään voinut tietää tilannetta, niinpä hän selvitti sen mahdollisimman nopeasti.

Meni hetki, ennen kuin hänen sanansa tulivat ymmärretyiksi, sitten Vesku katsoi häntä hullunkurisen hämmästyneen näköisenä.
- Mitä sä oikeen tarkotat?
- Mähän sanoin. Meidän pitää erota. Mä en enää voi olla sun kanssa.
- Mutta… meillähän menee hyvin? Vesku sanoi ymmällään, mutta Lisbet näki, että hän alkoi tajuta. – Miksi muka?
- Mä olen löytänyt toisen, Lisbet sanoi, muttei ollenkaan niin riemuisasti kuin suunnitelmissaan. Veskun ilmettä ei katsellut mielellään. Hän näytti kummallisesti siltä, kuin joku olisi heittänyt hänen päälleen ämpärillisen vettä, jopa ruskeat hiukset tuntuivat rupsahtaneen apeasti roikkumaan.
- Mä en ymmärrä. Mä luulin, että meillä meni hienosti, Vesku sanoi vaivalloisesti.
- Menihän meillä, mutta nyt mä… mun pitää mennä, Lisbet sanoi.
- Kuka se on? Mistä sä nyt yhtäkkiä muka löysit jonkun toisen? Etkä kyllä häivy mihinkään, et sä voi noin vaan tulla ja paukauttaa tommosta ja kadota saman tien!

Lisbetin oli myönnettävä, että Vesku oli oikeassa. Se ei ollut reilua, mutta hän ei halunnut mitään mieluummin kuin karata tilanteesta. Silti hän jäi vielä. Kai hän sen verran oli velkaa.
- Sä olet maailman kiltein ja kultasin, mutta mä en ole suhun ihastunut, hän ilmoitti.
- Ihastunut? Mä luulin, että me ollaan rakastuneita!
- Niin mäkin luulin, kunnes… Lisbet vaikeni. Miten hän osaisi kuvailla, miltä hänestä tuntui? Miten hän raaskisi kertoa, että Karren näkeminen oli ollut kuin moukarinisku päähän ja ettei mikään ollut enää näyttänyt ihan samalta sen jälkeen?
- Kuka se on? Vesku toisti itsepintaisesti niin, että Lisbet ärsyyntyi.
- Hakalan Karre.
- Pitäiskö mun muka tietää joku Hakalan Karre? Kuulosti siltä kuin Vesku olisi sylkäissyt nimen suustaan.
- Kai sä tiedät, Lisbet arveli. – Ainakin naamalta.
- Mistä muka? Ei se ainakaan meidän koulussa oo.
- Ei se oo missään koulussa.

Jotain tuttua nimessä kuitenkin oli, Vesku mietti, mutta hänen ajatuksensa eivät tuntuneet oikein kulkevan. Ainoa selkeä ajatus oli, että Lisbet halusi jättää hänet, erota hänestä, olla jonkun muun kanssa. Hän ei oikein osannut tunteakaan mitään muuta kuin tyhjää, ei osannut olla sen paremmin vihainen kuin surullinenkaan. Ja Lisbet sen kuin istua kökötti paikoillaan, kädet sylissä ja nilkat ristissä ja tutki miettiväisen näköisenä hiekkakäytävää. Veskun teki mieli ravistella häntä niin kauan, että hän peruisi sanansa.
- Mun pitää nyt mennä, Lisbet sanoi sitten ja liikahti äkkinäisesti.
- Mihin sä olet menossa? Sen luo vai?
- Niin. Rannalle istumaan iltaa.
- Mutta mistä mun pitäisi se tietää? Vesku älähti, lähinnä estääkseen Lisbetiä lähtemästä ihan vielä, sillä sitten kaikki olisi totta ja ohitse.
- No, sä muistat kai kun oltiin kahvilla sillon yks ilta ja se tuli pummaamaan meiltä tupakkaa, Lisbet sanoi vastahakoisesti.
- Se pummi? Se renttu?
- Se, Lisbet myönsi. – Mä meen nyt. Älä muistele pahalla.

Vesku jäi tuijottamaan hänen peräänsä, näki, miten Lisbet pysähtyi suojatien eteen, kaivoi laukkuaan ja sytytti tupakan. Hän ei ollut koskaan polttanut ennen. Tekikö seura kaltaisekseen? Noinko pian se tarttui? Mitä muuta Lisbet oli ehtinyt oppia sitten toissaillan, muuta kuin laukomaan kauheuksia päin naamaa? Mitä hän oikein näki siinä jätkässä? Koko juttu oli ihan käsittämätön. Hän näki varmastikin painajaista. Taitaisi olla parasta painua kotiin ja sänkyyn, että pääsisi jossain vaiheessa heräämäänkin tästä pahasta unesta.

Lauantai-aamu valkeni täydellisenä, ellei suorastaan lupaillut liiankin kuumaa. Ainakin Vesku oli hiusjuuriaan myöten hiessä, kun hän havahtui ravisteluun. Riikka, pikkusisko.
- Ootko sä kipeä? Etkö sä aio tunnille? tyttö ihmetteli. Veskun ensimmäinen ajatus oli, että ehkä hän olikin kipeä, sillä hänen päänsä tuntui omituisen raskaalta ja täydeltä.
- En mä tiedä – mä nukuin huonosti. Mitä kello on? hän mutisi ja samalla, kun muisti alkoi taas pelata ja elämän kaameus alkoi taas kaatua päälle. Lisbet oli jättänyt hänet, ei häntä mikään flunssa vaivannut vaan suru.
- Melkeen yhdeksän jo. Tavallisesti sä oot tähän aikaan jo menossa. Oletko sä ollut ryyppäämässä? Riikka kysyi ja katsoi häntä epäluuloisena.
- En.
- No meinaatko sä mennä?
- En.
- Aha.

Tyttö kääntyi ja poistui, sulkien oven perässään. Vesku käänsi kylkeä ja sulki silmänsä ja tuli sitten järkiinsä. Hulluko hän oli? Lauantai-aamuisin oli hänen estetuntinsa, viikon kohokohta. Aikoiko hän muka petollisen Lisbetin antaa riistää senkin häneltä, etenkin kun Järssi tähän aikaan vuodesta saattoi perua ne ihan äkkiarvaamatta, jos oli löytänyt itselleen sopivat kisat lauantaiksi. Ei hélvetissä. Yhtään enempää hänen viikonlopustaan se naikkonen häneltä pilaisi. Hän nousi ripein liikkein sängystä välittämättä siitä, että peitto jäi lattialle ja kiskoi vaatteet päälleen. Hänen katseensa osui pikkuiseen pakettiin, joka oli kirjahyllyn reunalla. Mitä käyttöä silläkään nyt enää olisi? Hän otti sen ja paiskasi roskikseen ja lähti haukkaamaan jotain ennen kuin pyöräilisi tallille.

Heitä oli yleensä tunnilla kolme koulun hevosilla ja epälukuinen määrä tallin yksityishevosia, tänään näköjään kaksi kappaletta. Nina, joka oli Veskun rinnakkaisluokalla, oli pulskalla suomenhevostammallaan Hämärillä ja toisena oli vasta muutama kuukausi sitten tallille muuttanut iso poni, Souvenir ja sen selässä vaaleahiuksinen tyttö. Veskun mielestä tyttö ei ollut sen omistaja, mutta hän ei voinut olla varma, eikä häntä jaksanut kiinnostaakaan. Hän kiskoi riuskin ottein oman ratsunsa satulavyön tiukalle ja nousi selkään. Jonain muuna päivänä hän olisi ollut kovin iloinen saadessaan estetunnille Vakarin, joka oli tallin parhaita hyppääjiä, ellei Järssin Zairea laskettu, ja se hevonen ei tosiaankaan käynyt tunneilla. Tänään sekään ei tuntunut juuri miltään. Hän melkein toivoi, että olisi sittenkin jäänyt kotiin.

Järssi taisi toivoa samaa. Hän pysäytti Veskun ensimmäisen hypyn jälkeen karjuakseen hänelle, todella karjuakseen.
- Älä rääkkää mun hevosta tolla lailla! Sä kiskot sitä suusta ja oliko muka mitenkään tarpeellista käyttää raippaa kun se oli menossa muutenkin?
- Ei, Vesku myönsi ja tunsi omantunnon pistoksen. Turhaan hän Vakaria rökitti, se oli tosi noloa, ja niin oli Järssin huutaminenkin, ja tuntikavereiden virnistelyt ja myötätuntoiset katseet. Penteleen Lisbetin syytä sekin, yritti pilata vielä hänen estetuntinsa.
- Jalustimet pois ja harjoitusravia kentän ympäri, Järssi määräsi. Se oli hänen vakiorangaistuksensa, jos jollekulle ei meinannut mennä hänen sanansa kaaliin. Hänestä olisi tullut loistava ammattisotilas. Vesku ei pullikoinut vastaan vaan tunsi rauhoittuvansa pikkuhiljaa töyssyillessään tamman korkeiden askeleiden tahtiin.

Lopputunti meni paremmin, kun hän onnistui lopulta keskittämään ajatuksensa siihen, mitä oli tekemässä. Järssikin lakkasi mulkoilemasta häntä pahantahtoisesti, ja Vesku uskalsi kysyä, järjestäisikö hän vielä kisoja ennen kesälomaa.
- Ei ehdi, mulla on kaikki viikonloput kiinni kisoissa, Järssi sanoi, eikä vaikuttanut olevan erityisen pahoillaan. – Vastahan meillä oli kisat.
Se oli totta, niistä oli vain kaksi viikkoa ja Vesku oli tullut toiseksi ysikymppisessä. Hambo, yksi yksityisistä, oli voittanut.
- Me aiotaan mennä koulukisoihin kesäkuussa, ilmoitti Nina. Se laji kieltämättä sopikin paremmin hänen tammalleen kuin tikkujen loikkiminen, vaikka piti se siitäkin. Sillä ei vaan oikein ollut koordinaatiota ja Järssi aina välillä uhkasi veloittaa Ninalta ylimääräistä estetunneista, kun Hämäri katkoi niin paljon puomeja.
- Sekin vois olla kivaa, Vesku sanoi kaihoisasti. Hän piti kilpailemisesta, adrenaliinista ja jännityksestä ja onnistumisen tunteesta.
- Pylpertelyä, tuhahti Järssi hiukan halveksivasti. – Menkää nyt pois että seuraavat pääsee tilalle.

Vesku jäi tallille pyörimään osaamatta lähteä kotiinkaan. Siellä ei mikään houkutellut, sen sijaan talli tuntui turvallisen neutraalilta paikalta. Siellä Lisbet ei ollut koskaan käynyt, sillä hän pelkäsi hevosia. Hän pelkäsi koiriakin: hänellä oli ollut tapana tarrautua Veskun käsivarteen aina, jos heitä kävelyllä tuli vastaan jokin kissaa suurempi koiraeläin. Hatara ajatus Lisbetistä roikkumassa Karren käsivarressa kävi Veskun mielessä, ja kun Pirja samassa astui talliin, hän tarjoutui tekemään jotain, ihan mitä tahansa.
- Mulla on pari boksia vielä siivoamatta, jos sä tosiaan haluat, mä voin ruokkia, sanoi Pirja ilahtuneen näköisenä. Hän oli matala ja tukeva ja hänellä oli pystynenä, mutta hän oli äärimmäisen mukava. Vesku alkoi putsata loppuja karsinoita miettien laiskasti, oliko hän koskaan nähnyt Pirjaa huonolla tuulella.

Tämä oli kuitenkin se päivä, jolloin hän näki, ja niin näkivät kaikki muutkin, jotka tallilla vielä olivat, viimeisen tunnin ratsastajat ja muutama hevosenomistaja. Vesku oli menossa tyhjentämään kottikärryjä ja oli vähällä törmätä oven edessä ensinnäkin jonoon hevosia ratsastajineen ja seuraavaksi heinäkärryihin, jotka Pirja oli jättänyt sikseen. Nainen itse seisoi kädet lanteilla ja huusi Järssille. Oli helppo nähdä miksi. Se johtui taatusti nuoresta, punatukkaisesta tytöstä, joka oli kietoutunut Järssin kaulaan.
- Älä nyt, mies ähki Pirjalle samalla, kun yritti irrottaa tyttöä ympäriltään. – Paula on vaan tuttava…
- Siltä näyttää!
- Vai vaan tuttava! kiljaisi punapääkin, se sai hänet irrottamaan otteensa.

Ratsastajat lakkasivat harkitsemastakaan talliin menoa ja ne, jotka olivat sinne jo ehtineet, tulivat takaisin pihalle. Naiset huusivat toisilleen ja Järssille ja Järssi huusi heille kummallekin vuorotellen. Ilmeisesti hän oli edellisiltana ollut ilman Pirjaa viihteellä.
- Pidä naikkoses, pidä tallis, pidä lääväs! puhisi Pirja lopulta ja lähti marssimaan poispäin, Järssin kotitalon suuntaan.
- Sä et puhunu mitään vaimosta! kimitti Paula ja paukutti nyrkeillään Järssiä käsivarteen.
- No ei se ole vaimo! Järssi vakuutteli naama punaisena ja vaaleat hiukset epätoivoisena pörrönä, kun hän haroi niitä. Lopulta hänen katseensa osui yleisöön, kaikkiin oppilaisiin ja hevosenomistajiin. – Eikö teillä muka ole mitään muuta tekemistä kuin seistä siinä tuijottamassa? Häipykää!

Hyvin vikkelästi kaikki katosivat näkyvistä, muut talliin ja Vesku nurkan taakse lantalaan. Kun hän palasi sieltä tyhjien kottareiden kanssa, seisoi punatukkainen nainen yksinään keskellä pihaa. Hän ei kuitenkaan näyttänyt enää mitenkään kiukkuiselta, uteliaalta paremminkin kääntyilleessään ympäri katselemassa kaikkea.
- Oletko sä Jarin tallipoika? hän kysyi Veskulta tämän huomatessaan.
- En ole, Vesku sanoi lyhyesti. Asiahan ei hänelle mitenkään kuulunut, mutta jos joku olisi kysynyt hänen mielipidettään, olisi hän ollut sataprosenttisesti Pirjan puolella.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.7.14 19:07:11

3. Kompastelua kesän kynnyksellä

Torstai oli Veskun seuraava tallipäivä ja siihen mennessä maailma näytti aika lailla erilaiselta. Elo ei ollut enää yhtä ainoaa puristavaa tuskaa. Itse asiassa lauantai-ilta kavereiden seurassa oli jo parantanut hänen oloaan aika lailla. He olivat kokoontuneet Iljan pihalle ensin pelaamaan petankkia ja sitten grillaamaan ja saunomaan ja juomaan olutta ja lopulta katsomaan elokuvia takkahuoneessa, ja vaikka Vesku välillä oli vaipunut synkkyyteen, eivät pojat olleet antaneet hänen ruveta valittamaan.
- Siinä naikkosessa ei ikinä ollutkaan mitään muuta hyvää kuin tissit, oli Lari sanonut, ja vaikka Vesku oli eri mieltä, ei hän jaksanut ruveta tekemään numeroa siitä asiasta.
- Me ollaan neljä muskettisoturia ja pidetään yhtä elämämme loppuun asti eikä vilkastakaan mitään naisia, haaveili Ilja.
- Sä olet varmaan vähän vajaa, Lari tuhahti siihen.
- Okei, voidaan me kuvia katella, ja elokuvia, Ilja myöntyi.
Sinä iltana he olivat kuitenkin nauraneet paljon ja jotenkin kummasti jokainen naurunpurskahdus kutisti sitä tosiasiaa, ettei Lisbetiä ollut enää. Tai siis ei ollut Veskun elämässä. Oikeastaan oli aika houkutteleva ajatus sekin, ettei häntä olisi ollenkaan. Ehkä hän onnistuisi pääsemään hengestään sen nuorisorikollisen kanssa?

Hetken Vesku tunsi huonoa omatuntoa ajatellessaan jotain niin pahaa, mutta pikkuhiljaa hän alkoi tajuta, että Lisbet ei ollut kuitenkaan ollut se tyttö, jona hän oli tätä pitänyt. Se Lisbet ei ikinä olisi jättänyt häntä jonkun Hakalan Karren tapaisen takia. Oli ehdottomasti parempi, että se asia oli selvinnyt ennemmin kuin myöhemmin. Nyt hän tiesi myös, miksi kaverin nimi oli kuulostanut tutulta, Ilja oli muistuttanut.
- Se oli sen niminen tyyppi, joka hajotti mun silmälasit viime talvena, hän oli sanonut pohdiskellen, nostanut lasit nenältään ja katsellut niitä arvioivasti, vaikka ne olivatkin eri lasit. Häneltä oli hajonnut siinä rytäkässä vähän muutakin kuin lasit, muun muassa yksi etuhammas ja itsetunto. Molemmat oli sittemmin onnistuttu jotenkin paikkaamaan, mutta Ilja ei mielellään jutellut siitä jutusta.

Niinpä Vesku ei ollut enää niinkään suruissaan pyöräillessään torstaina tunnilleen, paremminkin hän puhisi orastavan naisvihan kourissa. Teemu oli näköjään ehtinyt tallille jo ennen häntä, mutta se ei ollutkaan ihme. Hän oli kiirehtinyt sinne jo useamman viikon paljon ennen aikojaan ja aina Vesku oli löytänyt hänet lorvailemasta Tafsan karsinan tienoilta tai sitten sen hoitajan kanssa tallin edustalta tai kentän laidalta. Okei, Siru oli ihan sievä tyttö ja vanhimmasta päästä tallin hoitajakatrasta, ainakin kuuden- ellei seitsemäntoista, mutta hän oli tyttö ja se riitti Veskulle tänään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti Teemulle, joka haahuili tallin ovella Sirun ja Vakarin hoitajan, Lauran, kanssa, mutta tämä tarttui hänen kassiinsa ja alkoi kiskoa häntä kohden ratsastuskenttää.
- Hei, mikä hoppu sulla on? Sä meet Tafsalla ja se on jo tunnilla.
- Ai, Vesku sanoi ja pysähtyi vastahakoisesti. Teemu näytti kiusallisen hyväntuuliselta, vähän jännittyneeltäkin ja jatkoi:
- Täällä on tapahtunu kaikenlaista!
- Niin kuin? Vesku kysyi suostumatta innostumaan.
- Pirja on lähteny, ilmoitti Siru.

No, se oli kieltämättä uutinen. Nainen oli tuntunut kuuluvan talliin yhtä lailla kuin Järssi itsekin.
- Se paukkasi tänne yhtäkkiä sunnuntaina traikun kanssa ja pakkasi tavaransa ja Hamatapin, selosti Laura vuorostaan.
- Ja Järssillä taitaa olla uusi tyttöystävä, Siru jatkoi.
Vesku muisti lauantaisen kohtauksen ja huokaisi. Ei Järssilläkään tainnut hyvin mennä, tai mistäpä sitä toisaalta tiesi? Häntähän ei sentään ollut jätetty yksikseen kuin nallia kalliolle, jos hän nyt käsitti oikein.
- Se punapää? Mä näin sen viikonloppuna.

- Just se. Se on ihan kammo kana, juorusi Laura. Hänen silmänsä olivat levällään kuin teelautaset, kuin korostaakseen, miten kammottava punapää olikaan.

Mainittu henkilö sipsutti parahiksi Järssin mökiltä päin ja tytöt sulkivat suunsa niin, että napsahti. Kaikki neljä tuijottivat Paulaa ymmärtämättä edes hävetä, vaikka se selvästi sai naisen hämilleen. Hänen kasvoilleen nousi kevyt puna ja hän puraisi nopeasti alahuultaan, mutta tuli silti päättäväisesti heidän luokseen. Hänellä oli hyvin vaaleat farkut, melkein valkoiset, ja jaloissaan kullanväriset sandaalit. Varpaankynnet leiskuivat punaisiksi lakattuina.
- Hei vaan hei, hän sanoi pirteästi. – Oletteko te tulleet ratsastamaan?
Teemu mutisi jotain myöntävää vastaukseksi ja Paula nyökkäsi hyväksyvästi. Veskun mieleen tuli, että hän yritti esittää ratsutilan emäntää, tosin epäonnistuen pahan kerran. – Mä menenkin tästä talliin, hän ilmoitti ja sipsutti sisään.
- Tekemään mitä? mutisi Laura hyvin hiljaa.
- Ruokkimaan hevosia? Vesku ehdotti. Paula näytti siltä, ettei ihan varmasti tiennyt, kumpaan päähän hevosta tunkisi syötävää, puhumattakaan siitä, että olisi tiennyt mitä syötävää. – Mä meen vaihtamaan vaatteet.

Talli oli melkein tyhjä, kun Vesku saapasteli sisään, ei siellä tarkalleen ottaen ollut kuin Paula, joka pyörähteli keskellä käytävää sandaaleissaan, eikä selvästikään tiennyt, mitä tehdä. Hän suoristi vähän sadeloimea, joka roikkui Zairen karsinan edessä, vilkaisi sitten sormiaan ja pyyhkäisi ne nopeasti farkkuihinsa. Sen verran Vesku ehti nähdä, ennen kuin lukittui vessaan vaihtamaan ratsastushousut jalaansa. Normaalioloissa hän olisi mennyt satulahuoneeseen, missä oli enemmän tilaa, mutta tuosta naikkosesta ei osannut sanoa. Hän olisi vaikka voinut törmätä sinne kesken kaiken ja kuvitellut Veskun tieten tahtoen tulleen strippaamaan hänelle.

- Järssi kysyi mua kesätöihin, juorusi Siru parhaillaan, kun Vesku palasi ratsastuskamoissaan ulos.
- Meinaatko sä mennä? Teemu kysyi kiinnostuneena.
- En mä voi. Mulla on jo kesätyöpaikka.
- Mä menisin, mutta se ei huoli mua, sanoi Laura surkeana.
- Miksei huoli?
- Se sanoo, että mä olen liian nuori. Mutta kelpaan mä sentään sen mukaan kisoihin, tyttö sanoi ilme kirkastuen hieman.
- Miten niin liian nuori? Teemu kysyi.
- No mä olen vasta viistoista. Ihan kuin se ois iästä kiinni – kai mä nyt osaisin seitsemänsataa kertaa paremmin hoitaa tallia kuin toi Paula. Mutta hoitakoon Järssi vaan sitten ihan itsekseen, jos ei kelpaa. Pian sille tulee Pirjaa ikävä.

Laura kuulosti vahingoniloiselta ja Veskun teki mieli tökkäistä häntä jollakin. Mitä Järssin naisasiat tytölle kuuluivat? Tai se, miten mies hoiti tallinsa ja minkä ikäisellä työvoimalla?
- Mä olisin voinu tulla, mutta mullakin on jo töitä, hän sanoi huokaisten. Kesä tallilla olisi ollut paljon mielekkäämpää kuin isän firman toimistossa, jonka ikkunoita ei saanut auki, todennäköisesti vielä sen arkistohuoneessa, jossa ei edes ollut ikkunoita. ”Siistiä sisätyötä”, oli hänen isänsä sanonut. Sitäpä tosiaan, mutta kuka poika halusi siistiä sisätyötä, jos toinen vaihtoehto oli olla ulkona enimmän osan aikaa ja kasvattaa hauiksia? Hän oli ollut siellä edelliskesänkin ja ties, että kesästä tulisi tappavan tylsä. Tuntui elämän haaskuulta istua kahdeksan tuntia päivässä aakkostamassa mappeja ja odottamassa, että joku juristeista haluaisi saada kolmekymmentäyksi kopiota muistiostaan, arkistokappale mukaan lukien.

Kesäloma läheni kuin juna. Luojan kiitos läheni, Vesku myönsi salaa itselleen. Hän oli kadottanut kaiken opiskelumotivaation Lisbetin mukana, mutta nyt ei ollut enää jäljellä kuin pari hassua koetta, jotka saattoi lyödä lekkeriksi. Sisimmässään hän tiesi, että huonot arvosanat harmittaisivat häntä myöhemmin, mutta tällä hetkellä sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Hänellä oli omituinen hinku olla epäsosiaalinen ja kapinallinen ja tyly, kaikki piirteitä, joita hän ei ollut tiennyt omistavansakaan, eivätkä ilmeistään päätellen hänen äitinsä ja pikkusiskonsakaan. Hän jurotti kummallekin ja olisi jurottanut isälleenkin, ellei tämä olisi ollut kellon ympäri töissä ja sen jälkeen jatkanut työhuoneessaan, ja veljilleen, jos nämä olisivat olleet kotona eivätkä Helsingissä opiskelemassa.

- Sun pitää käydä parturissa, Veskun äiti huomautti yhtenä iltana vain hiukan ennen koulun loppumista, kun he kaikki neljä istuivat päivällisellä. Isäkin yleensä yritti ehtiä samaan ruokapöytään heidän kanssaan, joskin hän yleensä söi aterian ajatuksissaan, odottaen vain pääsevänsä takaisin työn pariin.
- Ai mun, Vesku sanoi haluttomasti ja tipautti otsatukkansa vielä enemmän silmiensä eteen. Se oli kuin suojaava verho. – Miks? Saan mä todistuksen näinkin.
- En mä ajatellut sun kevätjuhliasi vaan Riston valmistujaisia, hänen äitinsä huomautti.

Vesku mietti hetken, ajatuksissa kävi nopeana mielikuvana Hakalan Karren musta hiuspehko, joka ei takuulla ollut nähnyt kampaajan saksia ainakaan vuoteen.
- Okei, hän sanoi. Ellei isä olisi ollut läsnä, hän olisi saattanut sanoa jotain enemmänkin, todennäköisesti jotain kirpeää vanhimmasta veljestään, mutta hän empi herättää nukkuvaa karhua.
- Mäkin haluun, vinkaisi Riikka.
- Menkää yhdessä huomenna, mä varaan ajan ja annan Veskulle rahat, äiti päätti. Hän vilkaisi huolissaan nuorinta poikaansa, joka näytti yrittävän saada tuimalla katseellaan lautasella lojuvan perunan leijumaan. Oli kuin poika olisi saanut myöhäisen murrosiän yhtäkkiä pari viikkoa sitten. Tietystikin se johtui vain välirikosta Lisbetin kanssa, ainakin toivottavasti, mutta se huolestutti häntä silti. Perheen kolmantena poikana Vesku oli kasvatettu jo aika lailla vanhalla rutiinilla ja vasemmalla kädellä, ja lopputulos oli tähän asti näyttänyt oikein hyvältä, mutta nyt hän ei ollut ihan varma.

Riikka odotteli Veskua innokkaana koulun edessä seuraavana päivänä.
- Pian pian, meillä on aika nyt!
- Mä unohdin rahat kotiin, Vesku sanoi ja Riikan ilme valahti kauhistuneeksi. Sitten hän virnisti.
- Et unohtanu. Mä näin kun sä laitoit ne taskuun aamulla, ennen kuin sä lähdit.
- En niin, Vesku myönsi. Pikkulikka oli terävä. Hauska myös, aika usein. Hän tunsi hiukkasen katumusta muistaessaan, miten oli tiuskinut tälle viime päivinä.
- Mä saan ottaa väriä, äiti lupas, Riikka rupatteli. – Mitä sä teet? Laittasit vaaleita raitoja, ne sopis sulle ihanasti!
Veskun ilme synkistyi. Lisbet oli joskus luvannut raidoittaa hänen hiuksensa. Ehkä hän nyt hoiteli Karren hiuksia.
- En mä ala koreilla, hän sanoi torjuvasti, ja kun he pääsivät perille kampaamoliikkeeseen, jota äidin tuttava piti, hän rojahti tuoliin ja käski ajaa kaiken pois.

- Ja mähän en susta kaljupäätä tee, sanoi Aila-täti ronskisti samalla, kun hänen nuorempi työntekijänsä pöyhi Riikan hiuksia toisessa tuolissa.
- Niin, sitten mun ei olisi pakko tulla tänne moneen kuukauteen, ja sä olisit kahtakymppiä köyhempi, Vesku myönsi. – Jos jätät millin?
- Älä ole hävytön, nuori mies, kampaajatar sanoi ja läppäsi Veskua kammalla päälaelle, kuten oli tehnyt jo vuosikymmeniä, jos parturoitava ei pysynyt paikoillaan. Hän suostui sentään leikkaamaan hiukset koneella niin lyhyiksi, että niillä olisi hyvin kelvannut mennä vaikka armeijaan.
- Kammottavaa, sanoi Riikka nähdessään peilin kautta veljensä kuvan.
- Kätevää, tuumasi Vesku ja istui odottamaan, että Riikka joskus valmistuisi, vaikka hän tunsi olevansa aika lailla väärässä paikassa peilien ja hiuslakan tuoksussa vailla muuta selailtavaa kuin naistenlehdet. Aina, kun oven kilikello kilahti, hän laski lehden syyllisen oloisena pois, kunnes sai sellaisen ajatuksen, että pakokauhu iski. Mitä jos Lisbet marssisi juuri sisään? Hänhän ei tietenkään tulisi asiakkaaksi, mutta mitäpä, jos hän tulisi kysymään kesätöitä, tai jospa Aila-täti olikin jo palkannut hänet ja hän tulisi töihin?

Niin ei kuitenkaan käynyt ja helpotuksesta huokaisten Vesku lopulta löi rahat tiskiin. Riikka kääntyili vielä peilien edessä ja irvisteli peilikuvalleen. Hänen hiuksensa olivat tummemmat kuin tullessa ja hän näytti yllättäen vanhemmalta kuin olikaan.
- Älä pörrötä! hän kirahti, kun Vesku ei voinut vastustaa kiusausta yrittää sekoittaa ne.
- Et sä… hän aloitti, mutta keskeytti puheensa, kun hänen puhelimensa alkoi soida taskussa. Se oli Teemu. Jaha. Vesku melkein arvasi asiankin. Järssi oli varmaankin päättänyt perua kevään viimeisenkin estetunnin lauantai-aamuna löydettyään vielä yhdet kilpailut, joihin hän voisi Zairen kanssa osallistua. Niin oli käynyt useammin kuin kerran jo.
- Mo, Vesku murahti.
- Joko sä kuulit?
- En mutta anna mä arvaan. Meillä ei oo tuntia lauantaina.
- Ei varmaan ole, ei. Järssi on joutunu sairaalaan.
- Mitä, miksi, kerro lisää, Vesku sanoi hämmästyneenä.
- Pääsetkö sä tallille? Siru yrittää saada kokoon kriisikokouksen.
- Siru?
- Kuka muukaan?
- Joo, mä tuun, Vesku päätti. Järssin kriisit eivät ihan suoraan sanoen olleet hänen kriisejään, mutta ei hänellä ollut muutakaan tähdellistä tekemistä. Kotona lorviminen päätyisi todennäköisesti siihen, että hän saisi vaivata pullataikinaa. Äiti otti varsin tosissaan Riston valmistumisjuhlat.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.7.14 17:19:08

4. Tallipoika

Vain pari päivää myöhemmin Vesku oli vakaasti sitä mieltä, että Järssin olkapään murtuminen oli ehkä vuoden onnellisin sattuma. Tosin ei ehkä miehen itsensä mielestä, mutta hänen kyllä. Ilman sitä hän istuisi parhaillaankin siinä hemmetin asianajotoimistossa nuutumassa.
- Ota Riikka sinne arkistoimaan ja kopioimaan, mä osaan jo, Vesku oli ehdottanut isälleen ja sisko oli tyrmistyneenä nostanut katseensa Aku Ankasta.
- Pitäisikö mun muka ruveta tekemään töitä? Mähän olen lapsi!
- Ajattele, miten paljon enemmän jätskiä ja hiushörhelöitä ja meikkejä sä voisit ostaa, jos ansaitsisit omaa rahaa, kuin jos saat pelkän viikkorahan, Vesku oli huomauttanut.
- Höh, jos viikkoraha loppuu niin mä käyn mummeilla ja papoilla, Riikka oli todennut pettämättömällä logiikalla ja jatkanut lukemistaan. Yön yli nukuttuaan hän oli kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin ja arvellut, että voisi hyvinkin käydä parin tunnin ajan päivässä hankkimassa omaa rahaa. Pidemmäksi aikaa ei isä suostunut häntä ottamaan, eikä siellä totuuden nimessä juuri pidemmäksi aikaa ollut töitäkään, ei ollut ainakaan edelliskesänä ollut. Siitäkin syystä Vesku oli tyytyväinen nykytilanteeseen.

- Joko sä alat olla valmis? tuli Järssi kysymään ja Vesku huomasi hätkähtäen unohtuneensa nojailemaan talikkoon.
- Pari boksia vielä, hän ilmoitti tarkistettuaan, missä oli.
- Jaa… no kai sä jossain vaiheessa opit. Mä olen yleensä kymmeneen mennessä valmis.
- Et nyt, Vesku huomautti ja silmäsi kantosidettä, jonka kätköissä Järssin oikea käsi oli.
- No en pérkele niin.
- Mitä siitä olenko mä valmis?
- Oltais katottu sitä Zairea.
- Mä voin ottaa nää loput sen jälkeen, Vesku lupasi kiireesti. Hänen hommiinsa oli sovittu kuuluvan hevosten ruokinta ja tarhaus, karsinoiden siivous ja maastojen vetäminen, kaikki töitä, jotka Järssi normaalisti hoiti itse, mutta joista luopumista hän ei kovasti tainnut harmitella. Zaire olikin eri juttu, hänen kilparatsunsa. Murtuma ei nyt sinänsä maailmaa kaatanut, mutta kisakauden se kyllä pilasi. Oli turha yrittää enää loppukesällä saada mainittavaa menestystä, jos hevonen oli seissyt kuukauden tai pari laitumella lihomassa. Niinpä Vesku oli sivulauseessa ehdottanut, että kai hän siinä sivussa yhden ylimääräisen hevosenkin liikuttaisi. Järssi oli sanonut suoralta kädeltä, ettei millään nassikalla ollut asiaa Zairen satulaan, mutta yön yli nukkuminen oli auttanut hänenkin kohdallaan.
- Ei kun siivoa ensin loppuun, jos sä et sitten enää pystykään, mies sanoi otsa epätietoisessa rypyssä, kuin pohtien, oliko sittenkään tekemässä mitään viisasta.

Vesku sai kulumaan melkein puoli tuntia vielä, mutta sitten hän työnsi kottikärryt piiloonsa kulman taakse ja marssi pitkin askelin kohden sitä tarhaa, jonne hän aamulla Järssin ylpeyden oli vienyt. Järssi itse nojasi terveellä kädellään aitaan ja katseli kaihoisasti, miten mustanruunikko hevonen häiriytymättä söi tuoretta ruohoa aidan alta. Muut hevoset olivat jo sulassa sovussa kahdella laidunlohkolla, mutta Zaire pääsisi sinne vasta illemmalla muutamaksi tunniksi. Järssi väitti sen lihovan muodottomaksi jo pelkästä vihreällä kävelemisestä. Sen seurana ruohoa nyhti shettisristeytys Tipue, joka ei pääsisi silloinkaan, sillä oli taipumusta kaviokuumeeseen.
Järssi seurasi vakaasti perässä, kun Vesku vei hevosen sisään, ja tuntui panevan merkille jokaisen liikkeen, kun hän harjasi ja satuloi hevosen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, joten Vesku arvasi toimivansa kelvollisesti. Mies ei takuulla vaiennut hienotunteisuuttaan.
- Laitanko mä suojat? hän kysyi.
- Laita vaan. Ja laita martsakin, ota se Nadan.
- Miksei sen omaa?
- Ota vaan Nadan, se on tiukempi.

Vesku puri hampaansa yhteen ja potkaisi ohimennen ovenpieltä mennessään satulahuoneeseen. Järssi ei selvästikään odottanut suuria hänen ratsastuksestaan. Melkein kuulosti siltä, että hän olisi halunnut vetää lupauksensa takaisin, jos olisi ilennyt, mutta sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Mitä hittoa ukko kuvitteli hänen tekevän hienolle hevoselleen? Lasiksiko hän sitä luuli? Veskun mieleen ei juolahtanutkaan, että mies ehkä pelkäsikin päinvastaista, mutta ei hänen mieleensä tullut myöskään napista vastaan. Järssi nyt kuitenkin oli hänen pomonsa, ainakin nämä pari kuukautta, ja sitä paitsi hänen opettajansa. Ja pakkohan Järssin oli hänen ratsastustaitoonsa luottaa, kun hän kerran saisi maastotkin vetää.

- Kelpaako? hän kuitenkin kysyi melko pisteliäästi tarkistettuaan suurieleisesti, että niin suojat, martingaali kuin turparemmikin olivat tarpeeksi, mutteivät liian tiukalla.
- Missä sun turvaliivi on? Järssi murahti.
- Kotona.
- No just niin. Niin tietysti. Jos siirretään tää huomiselle?
- Ei, Vesku sanoi ja iski kypärän päähänsä. Zaire jo kilisytteli kuolaimiaan niin, että sen suupieliin alkoi muodostua hiukkasen vaahtoa. Mitä sekin sanoisi, jos päivän ohjelma olisi vain satulointi ja sitten kamojen riisuminen?
- Se on sitten hirveän herkkä, Järssi kuului selvittävän, mutta Vesku lähti taluttamaan hevosta kentälle sen verran reippaasti, että ääni tuntui jäävän jälkeen leijumaan ja pienenevän, vaikka Järssin ääni oli kyllä varsin kantava.
- Saanko mä hypätä? hän heitti taaksepäin, ja vastauksen siihen kuuli hyvin.
- Älä kokeile onneas, skidi, mä olen vieläkin sillä hilkulla että ratsastatko ollenkaan ilman liiviä.

Zaire ei todellakaan ollut ihan jokamiehenratsu. Sillä oli taipumusta joutua paniikin valtaan, ellei se ollut ihan varma siitä, mitä oli tapahtumassa ja nyt jo alkuasetelma oli epäedullinen. Se oli seissyt muutamia päiviä ratsastamatta ja sen lihakset tuntuivat kaipaavan rääkkiä, mutta selkään ei kiivennytkään ratsastaja, johon se oli tottunut vaan joku, joka tuntui ihan oudolta. Ruuna liikutteli hermostuneesti korviaan ja kokonaiset kymmenen metriä käveltyään se näki ruohikossa aidan takana liikahduksen ja kavahti sivulle, karkuun mahdollista vaanivaa kissapetoa. Vesku horjahti satulassa, muttei tipahtanut.
- Älä vedä ohjista! Istu rauhassa! Järssi karjui ja pyyhkäisi otsaansa terveellä kädellään. Vesku oikaisi asentonsa ja jatkoi matkaa, sydän hakaten hiukan tiheämmin. Ei häntä pelottanut, ainakaan vielä, mutta äkillinen liike oli säikäyttänyt.

Puolessa tunnissa Vesku oli lentänyt satulasta kolme kertaa, eikä Järssi siltikään ollut pyytänyt häntä edes siirtymään raviin. Zaire oli oma-aloitteisesti sinkoillut miten mieli, silmät päässä pyörien ja kauhusta puhisten, kun tuuli liikutti oksia tai lintuparvi lennähti kentälle.
- Lopetetaan jo, Järssi ehdotti, kun poika kömpi hiekkaa sylkien ylös hieroen olkavarttaan. Tällä kertaa hän oli onnistunut pitämään kiinni ohjista ja se taisi tuntua.
- Koska sä olet muka antanut lopettaa tipahtamiseen? Vesku ärähti.
- Kohta mulla ei oo tallityöntekijää.
- Ei lopeteta. Mä alan tajuta sitä.
- Siltä näyttää, Järssi mutisi, mutta luovuttaminen siinä kohden oli niin kerettiläistä hänenkin mielestään, ettei hän voinut muuta kuin pitää terveellä kädellään vastaan oikeasta jalustimesta, kun Vesku taas kerran kiipesi satulaan. – Jos sä pysysit yhden kierroksen selässä niin sitten kyllä sais riittää.

Vesku veti syvään henkeä ja pyydysti jalustimet jalkoihinsa. Hänellä oli hiekkainen ja hakattu olo, mutta jos hän nyt antaisi periksi, ei Järssi missään nimessä antaisi hänen liikuttaa Zairea. Tosin hänen intonsa tehdä sitä oli laimentunut huomattavasti, mutta ei kokonaan kadonnut. Luovuttaminen tuntui mahdottomalta, ja hänestä tuntui, että hän tosiaankin alkoi hiukan ymmärtää hevosen ajatuksenjuoksua. Se kettuili hänelle ihan tahallaan, mutta karkukohtauksista alkoi sen pienissä aivoissa tulla todellisia, kun hän tarrautui kaikkine raajoineen kylkiin ja ohjiin kuin hengenhädässä. Jos hän itse pystyisi pysymään selässä rentona, se ei ehkä saisi lisäpolttoainetta paniikkeihinsa.
- Vois olla hyvä ajatus juoksuttaa sitä vähän huomenna ennen kuin mä ratsastan, hän huomautti Järssille, ennen kuin käänsi Zairen taas kohden kentän pelottavaa päätyä. Teoriaansa testatakseen hän antoi ohjien roikkua puolipitkinä ja kiersi sormensa valmiiksi satulan etukaaren ympärille eikä hevonen tuntunut ainakaan yhtään sen kireämmältä kuin aikaisemmilla kerroilla, kun se oli ollut kaula tiukasti kaarelle rullattuna.

Lähtihän se taas puolen kierroksen kuluttua, mutta tällä kertaa Vesku onnistui pysymään selässä ja yritti olla tekemättä mitään. Vasta kun hevonen aikoi tapansa mukaan pysähtyä aidan vieressä seisovan Järssin luo hän painoi varovaisesti jalkansa kiinni saadakseen liikkeen jatkumaan. Hämmästynyt Zaire epäröi hetken, mutta jatkoi sitten ensin töksähtelevää, sitten hiljalleen tahdikkaammaksi muuttuvaa ravia.

Paria kierrosta enempää Vesku ei riskeerannut. Hevonen tuntui edelleen siltä, että voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä, eikä hän seuraavalla kerralla taas välttämättä pysyisi kyydissä.
- Nyt mä voisin lopettaa. Jatketaan huomenna, hän ehdotti ja pysähtyi Järssin luo, joka väisti nopeasti, kun Zaire aikoi puskea häntä olkapäähän.
- Mun pumppu ei välttämättä kestä tätä toista kertaa, mies mutisi, mutta hän tunsi hevosensa ja se, miltä se oli näyttänyt ihan viime metrit, oli saanut hänet huokaisemaan helpotuksesta. Se oli lopultakin lakannut pyörittelemästä silmiään ja laskenut hiukan turpaansa. Selvästikin se oli edelleen valmis karkaamaan, mutta seuraavaa kuvitteellista petoa odotellessaan se saattoi vaikka tehdä ratsastajan mieliksi. – Se juoksutus voisi olla hyvä juttu, mun olisi pitänyt ajatella sitä jo tänään, hän myönsi sitten ja tajusi vasta sitten kai niillä sanoilla luvanneensa, että Vesku saisi ratsastaa ainakin kerran vielä.

Vesku hoiti hevosen takaisin tarhaan omin päin. Järssi oli ilmoittanut kaipaavansa nappeja ja torkkuja ennen kuin ratsastustuntilaiset saapuisivat iltapäivällä ja lähtenyt kohden taloaan, joka oli vain kivenheiton päässä tallista. Jos Pirja olisi vielä ollut maisemissa, ei Järssi olisi mitään tallityöntekijää tarvinnutkaan. Paula sen sijaan nauroi paljon, mikä ei sinänsä ollu vika, mutta hän väisti, jos joku hevonen vilkaisi hänen suuntaansa. Siitä huolimatta hän pyöri siellä jonkin verran, ihan kuin ei olisi raaskinut päästää Järssiä silmistään, ja yritti osallistua asioihin. Rakennekynsineen ja tallille sopimattomine vaatteineen hän onneksi keskittyi juttelemaan ihmisten kanssa, eikä rohkaistunut yrittämään mitään sen vaativampaa kuin hakea Järssille juotavaa, jos tämä karjui kurkkunsa käheäksi opettaessaan. Ehkä hänestä oli enemmän hyötyä sairaanhoitajattarena, Vesku toivoi laskiessaan Zairen takaisin tarhaansa.

Hänkin lähti kotiin syömään, mutta hankasi vähän kylmälinimenttiä olkapäähänsä ennen kuin otti pyöränsä. Se tuntui ainoalta paikalta, joka oli jäänyt pahemmin juilimaan kaikkien ilmalentojen jäljiltä, mutta ei sekään ollut järjettömän kipeä. Olisipa ollut ironista, jos Zaire olisi onnistunut murtamaan toisen olkapään viikon sisään.

Neljän jälkeen tallilla oli jo kova hyörinä. Tuntihevosten hoitajat olivat tulleet valmistelemaan hevosia tunteja varten ja yksityishevostenkin omistajia alkoi saapua työpäivän jälkeen. Vesku katseli ihan uusin silmin ympärilleen tallissa astuessaan sisään. Käytävällä lojui tavaroita ja turvetta, jälkeäkään ei näkynyt siitä hiljaisesta siisteydestä, jonka hän oli aamulla jättänyt taakseen. Paitsi kello seitsemän maastoa hänellä ei oikeastaan tänään ollut täällä enää muuta tekemistä kuin hakea tuntien jälkeen sisään ne hevoset, joita joko hoitaja, ratsastaja tai omistaja ei ollut jo hakenut, ja antaa iltaruoat. Pidättäytyen ärisemästä kaikkialla vallitsevasta siivosta hän meni vähin äänin rehuhuoneeseen laittaakseen pellavarouheen turpoamaan. Oli kummallista, ettei hän aikaisemmin ollut huomannut, minkälaisen sotkun ja ennen kaikkea metelin tytöt toivat tullessaan, vaikkei heitä niin monta ollutkaan. Tuntihevosiakin oli vain kymmenen.

Vesku heitteli ruokintakärryn isoon saaviin pellavaa ja kivennäisiä, lisäsi vettä ja hämmensi sitä, kun ovi kävi ja sisään tuli Siniriitta, joka omisti yhden yksityishevosista. Tyttö katsahti häntä päästä jalkoihin ja takaisin.
- Ai, se olet siis sinä. Sähän ratsastat torstaisin, eikö vaan?
- Ja lauantaisin. Mikä mä olen? Vesku kysyi hiukan vaivaantuneena tytön katseesta.
- Se uusi tallintekijä. Mä kuulin, että Järssi palkkasi jonkun tuntilaisen, mutta ei sun nimi sanonut mulle mitään.
- Ai. Vesku ei oikein tiennyt, loukkaantuako. Tietenkään hän ei ollut tavannut käydä tallilla muulloin kuin ratsastustuntipäivinään, eikä voinut olettaa, että hevosenomistajat jaksaisivat kiinnittää huomiota tuntiratsastajiin tai heidän nimiinsä, mutta toisaalta he olivat pienellä tallilla, eikä poikia niin kauhean monta ollut hänen lisäkseen. – Mä muistan sut kilpailuista, hän huomautti.
- Jaa. Siniriitta ei kommentoinut sitä sen enempää vaan käänsi äkkinäisesti selkänsä Veskulle ja alkoi mitata oman poninsa ruokia. Hän oli viimeisimmissä kisoissa tullut kahdesti hylätyksi, tosin sitten hänen poniltaan oli löytynyt vuohisnivelen tulehdus, minkä takia se todennäköisesti oli ollut haluton hyppäämään. Tytön ilmeestä päätellen siitä muistuttaminen oli kuitenkin läpsäisy päin naamaa ja Vesku katosi vähin äänin. Alku ei ollutkaan niin ruusuinen, kuin mitä hän oli vielä aamulla kuvitellut. Ensin Zaire oli höykyttänyt häntä ja nyt ensimmäinen hänen tapaamansa hevosenomistaja tuhahteli närkästyneenä.

Hevosenomistajatytöt eivät sinänsä olleet mikään syy hänen kesätyönvalintaansa, mutta heillä oli ollut kätevää perustella sitä kavereille. Nämä olivat jotenkin hiljaisesti hyväksyneet sen, että Vesku kävi ratsastustunneilla, mutta se, että hän aikoi kuluttaa tallilla koko kesänsä, oli ylittänyt kiusoittelukynnyksen komeasti.
- Hevoset on ih-hah-haa! oli Pate kimittänyt ja kiskonut hiuksiaan tupsuille, jotka muistuttivat hänen hevoshullun pikkusiskonsa saparoita. Onneksi Vesku oli ehtinyt odottaakin moista reaktiota.
- Sehän on suunnilleen toiseksi paras kesätyö, rantavahdin jälkeen, hän oli huomauttanut.
- Hah, miten niin? Pate oli jatkanut ilkkumistaan.
- No lihakset kasvaa ja saa aurinkoa ja sitten siellä käy viikossa noin sata tyttöihmistä.
- No et kai sä mitään meidän Sannin ikäsiä ole ruvennu katselemaan? Mikä pedo sä oot?
- Kyllä niistä ainakin puolet on ihan laillisen ikäsiä, Vesku oli tuumannut sillä seurauksella, että Pate ja Lari olivat luvanneet tulla häntä vastaan tänä iltana tarkistaakseen, miten paljon hän huijasi.

Sitä ennen oli kuitenkin vielä hommaa. Ensimmäisen tunnin ratsukoiden kerääntyessä kentälle hän lähti hakemaan laitumelta Drakman, jolla Järssi yleensä veti maastot, sillä se oli tammalauman pomo eikä kukaan uskaltanut lähteä sitä ohittamaan ihan vaan huvin vuoksi. Vielä aamulla hän oli hiukan elätellyt toivoa saada ottaa Zaire ratsukseen, mutta se idea oli nyt hyllytetty ainakin toistaiseksi. Ehkä loppukesästä.

Maasto sentään sujui hyvin. Vesku oli ratsastanut tallilla sen verran kauan, että osasi harvat maastoreitit vaikka unissaan, vaikka hän olikin jo reilun vuoden ajan keskittynyt esteratsastukseen. Muutaman kerran hän oli vaihtanut tuntiakin, jos tarjolla oli ollut maasto kenttätunnin sijaan. Hänen ryhmässään oli viisi vähän varttuneempaa ratsastajaa, viikon tätiryhmä, joka kiljahteli ja säpsyi ja jonka kanssa piti ottaa rauhallisesti. Vesku ei ollut tajunnutkaan miten rauhallisesti, kun he palasivat varsinaisen lössyttelylenkin jälkeen tallille vähän myöhässä ja yksi ratsastajista huokaisi:
- Hitsi, että te nuoret ootte hurjia! Me ei olla ikinä laukattu noin paljon!
Hänen pulleat kasvonsa loistivat kuitenkin riemusta, ja muidenkin suupielet olivat venyneet kohden korvia. Ilmeisesti hurjastelemaan joutuminen oli ollut kaikille miellyttävä kokemus.

Järssi istui penkillä tallin oven vieressä kärsivän näköisenä, vaikka hänellä oli punatukkainen Paula kainalossaan.
- Te viivyitte liian kauan, hän ilmoitti.
- Pitää ens kerralla mennä kovempaa, Vesku tuumasi ja sai naislaumassaan aikaan pieniä kirkaisuja ja ihastunutta kiherrystä. Se sai Järssin ilmeen laukeamaan huolestuneesta tyytyväiseksi.
- Eihän se mitään kun oli viimenen tunti. Mä vaan aloin epäillä, että teille on sattunut jotain. Pärjäätkö sä nyt?
- Pärjään, Vesku vakuutti.
- Hämäri ja Hambo on vielä kentällä, mutta jaa niillekin ruoat valmiiksi, vaikkei ne ehtisi sieltä, ennen kuin sä lähdet, Järssi neuvoi.
- Selvä.

Tädit riisuivat hevosiltaan satulat ja suitset ja katosivat sitten laumana kesäiltaan. Vesku lähti hakemaan loput hevoset sisään ja sai seuraa viimeisistä hoitajatytöistä, Miasta ja Roosasta. Heitä oli oikeastaan kaksi porukkaa, isot ja pienet, ja ikäraja meni jossain neljäntoista paikkeilla. Nämä olivat niitä pienempiä, ehkä kolmentoista ikäisiä ja he kuulustelivat Veskua tarkasti. Oliko hän tullut tallipojaksi jäädäkseen? Mitä hän piti työstä?
- Piti kai sitä jostain kesätöitä saada, vaikka palkka onkin aika onneton, Vesku tuumasi.
- Saatko sä palkkaa? Hitsi, mehän oltais hoidettu talli ratsastuspalkalla, Mia kiljaisi. Vesku ei viitsinyt sanoa, että niin hänkin melkein teki.

Tytöt ottivat viimeiset yksärit, Mårranin ja Fetan, ja Vesku pyydysti Zairen, joka otti muutaman harkitsevan askeleen poispäin, muttei kyllin nopeasti.
- Alkakaa te vaan painua kotiin, ja kiitos avusta, Vesku sanoi, kun kaikki hevoset olivat sisällä paitsi viimeisiä kentällä pyörijöitä. Tytöt eivät vakuuttaisi Patea ja kumppaneita siitä, ettei hän pistäisi täällä esiin kuin opettaja lastentarhassa. He tottelivat, hän jakoi ruoat ja vetäytyi sitten rehuhuoneeseen vaihtamaan ratsastushousunsa katkaistuihin farkkuihin, joilla oli aamulla tullut tallille ja päivällä käynyt syömässä. Mistään maailman rahoista hän ei olisi pyöräillyt pitkin Hangon katuja ratsastushousuissaan, vaikkei matka pitkä ollutkaan.

Hän ehti istuskella tallin edessä odottelemassa poikia niin kauan, että viimeisetkin ratsukot päättivät lopettaa iltaurheilunsa.
- Sammuttakaa sitten valot kun lähdette, Vesku pyysi, kun Nina ja Essi tulivat vilkkaasti rupatellen ja ratsujaan taluttaen kentältä.
- Uusi tallijehu, Nina kiusoitteli. – Et kai sä meitä jäänyt odottamaan?
- En, kavereita mä odottelen, Vesku naurahti.
- Ai noita? Hop hop, mennään! komensi Essi vähän hätäisellä äänellä. Hänen kimo poninsa oli ottanut muutaman pelästyneen sivuaskeleen, kun pihaan surisi mopo. Tosin se tuli ihan kiitettävän hitaasti, sillä sen rinnalla tuli pyöräilijä.
- Joo, Vesku sanoi ja nousi avaamaan pyöränsä lukon. – Muistakaa ne valot.
- Missä ne kaikki naiset on? kysyi Lari ja katseli ympärilleen tyhjällä tallipihalla.
- Ne on lähteny jo kotiin.
- Jaa, pikkulikoilla on nukkumaanmenoaika?
- Voi olla. Mitäs tehdään? Mä kuolen nälkään, Vesku ilmoitti katsellen kavereitaan kysyvästi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.7.14 19:32:35

5. Kolhuja

Pojat päätyivät Mäkkiin ja sen jälkeen rannalle. Paten pyöräntarakalla oli pallo, kuten useimmiten, ja näin illalla lentisverkko oli vapaana.
- Mä passaan, Vesku ilmoitti yritettyään ensimmäistä syöttöä. Olkapäässä oli vihlaissut niin, että hän oli ollut vähällä kiljaista. Toivottavasti sillä saisi huomenna työt hoidettua.
- Söitkö sä liikaa? Lari pilkkasi, kun Vesku istui sivummalle.
- Työtapaturma. Sitä paitsi paremmin te mahdutte riekkumaan siinä kahdestaan kuin kolmestaan.
Rannalla oli muutakin porukkaa, nuoria, mutta he olivat vähän kauempana veden rajassa, eikä Vesku ollut suonut heille vilkaisua enempää. Jollakin porukalla oli ehkä koulujen päättäjäiset venähtäneet vähän pitkäksi. Vesku istui käsi poskella katselemassa kavereidensa loikkimista ja mietti tulevaa työpäivää. Taitaisi olla parasta huomenissa ottaa turvaliivi mukaan siltä varalta, että Järssi aikoisi ruveta urputtamaan Zairesta. Hän ei huomannut lähestyvää tyttöä, ennen kuin tämä rojahti hänen viereensä hiekalle.
- Hei, Lisbet sanoi ja Vesku hätkähti. Yllätys ei ollut mitenkään miellyttävä.

- Mitä sulle kuuluu? tyttö kysyi ja hänen ässänsä suhahti hiukan, mutta vaikkei se olisi juorunnutkaan, alkoholin tuoksu hänen hengityksessään olisi.
- Hyvää, Vesku sanoi niin lyhyesti kuin mahdollista, mutta ei saanut käännettyä katsettaan tytöstä pois niin pian kuin olisi oikeastaan halunnut. Lisbet oli sydämeenkäyvän sievä, kuten aina, mutta nyt hänen suuret ruskeat silmänsä olivat jotenkin turvonneen näköiset ja hänen hiuksensa olivat toiselta sivulta littanat ja toiselta pystyssä, kuin hän olisi nukkunut ja jättänyt kampaamatta herättyään. Hänen päällään oli liian suuri nahkatakki, jonka alla näkyi olevan vain bikinien yläosa, ja tahraiset farkut.
- Ihan oikeestiko? Kato, mä kumminkin tavallaan rakastan sua vielä, tyttö sanoi ja tuijotti häntä suurin silmin kuin vakuuttaakseen.

Pate ja Lari jatkoivat pallottelua mutta se ei ollut mitään peliä enää, he vain siirsivät sormenpäillään palloa verkon yli ja tähtäsivät niin hyvin, ettei edes askelten rapina estänyt heitä kuulemasta keskustelua.
- Ai? Vesku sanoi myrkyllisesti ja katsahti tarkemmin porukkaa, joka istui ja mökäsi. Vettä vasten heistä näkyi vain tummat siluetit. – Sitä varten sä varmaan haluatkin olla ton nuorisorikollisen kanssa ja ryypätä aivos pihalle, että sä rakastat mua. Miten mä en nyt ihan tajua?
- Siis en mä silleen enää rakasta, että mä haluaisin olla sun kanssa, mutta mä rakastan muuten, ymmärrätkö sä? Sä olet niin kiltti ja kultanen, Lisbet selitti ja näytti siltä, että hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta. Nenä ainakin alkoi punertaa. Hän tarttui Veskua käsivarresta toisella kädellään ja silitti sitä toisella.
- Unohda, poika ärähti ja nousi seisomaan niin ripeästi, että hänen puoleensa nojautunut vaaleaverikkö mätkähti hiekalle.
- Possu! tyttö kirahti, kun hänen kasvonsa osuivat maahan, mutta pojat olivat jo menossa.

- Mennäänkö satamaan? Lari ehdotti, mutta Vesku puisti päätään.
- Mä taidan lähteä nukkumaan.
- Älä nyt anna sen nartun enää vaivata sua, Pate ärähti kiukkuisesti ja tönäisi häntä, ikävä kyllä siihen kipeämpään olkapäähän.
- No en mä sen takia… mun pitää olla seiskalta töissä, Vesku vastasi yhtä kiukkuisesti, osaksi koska Pate oli satuttanut häntä mutta osaksi, koska ystävän sanoissa oli pieni rahtunen asiaa.
- No ei siltä näyttäny, Pate jatkoi terrierimäiseen tapaansa.
- Oisko mun pitänyt jäädä siihen istumaan ja antaa kännisen akan lääppiä itseäni?
- Munkin pitäs varmaan painua nukkumaan, sanoi Lari, rauhanhieroja. Hän oli kesätöissä satamassa ja siellä oli nimenhuuto kuudelta.
- Mamot, Pate mutisi. – Kai teillä on edes viikonloppuna vapaata?
- Toivottavasti ei, Lari sanoi iloisesti ja Veskukin puisti päätään. Miten Järssi muka yhtäkkiä viikonloppuna pystyisi hoitamaan hommansa kun ei arkenakaan selvinnyt niistä?

He asuivat kaikki saman kadunpätkän varressa ja pujahtivat yksi kerrallaan omiin pihoihinsa, Vesku ensimmäisenä. Hän ajatteli hiippailla vähin äänin nukkumaan, mutta vanhemmat ja pikkusisko, jotka olivat iltapalalla, huhuilivat häntä raportoimaan ensimmäisestä työpäivästä ja hänen vatsansa oli samaa mieltä Big Macista huolimatta.
- Oli se järjellisempää kuin toimistossa, hän sanoi lyhyesti istuessaan pöytään.
- Sä et näytä kovin tyytyväiseltä elämääsi, hänen äitinsä huomautti.
- Äh, mä törmäsin Lisbetiin äsken.
Vanhemmat vaikenivat hienotunteisesti, mutta Riikkaa ei pidellyt mikään.
- Oliko se sen Karren kanssa? hän kysyi.
- Yksin se oli, Vesku murahti.
- Karre on ihana. Ihan kuin joku merirosvo, Riikka sanoi haaveillen.
- Ja sä olet höntti.

Ehkä Lisbetin uusi oli tyttöjen mielestä kutkuttavan vaarallisen näköinen ja oloinen, joskin Veskun oli vaikea ymmärtää, miten se saattoi olla houkutteleva ominaisuus. Selkeästi niin kuitenkin oli. Riikka muisteli innoissaan, miten oli nähnyt pojan jengeineen puistossa kaljapiknikillä ja Lisbetiin renttumaisuus oli tehnyt samantapaisen vaikutuksen. Vesku puisti päätään ja oli melkein vahingoniloinen muistellessaan, miten rähjäisen näköinen Lisbet oli ollut.
- Mä taidan mennä nukkumaan, hän haukotteli.

Karsinoiden siivoaminen sujui seuraavana päivänä vielä hitaammin kuin ensimmäisenä, kiitos kipeän olkapään, mutta kun Järssi ja Paula maleksivat tallille aamupäivällä, oli Veskulla jo Zaire satuloituna ja itsellään ratsastuskamat turvaliiviä myöten päällä.
- Ai sä et aio antaa periksi, Järssi totesi.
- Mä aion hypätä tällä vielä ennen syksyä, Vesku ilmoitti.
- Tai sitten et. Katokkin, ettet ala ratsastaa sillä salaa.
- En tietenkään, Vesku sanoi loukkaantuneena.
- Toivottavasti sä et putoa tänään, sanoi Paula ystävällisesti.
Sitä Veskukin toivoi, sillä satulan nostaminen selkään oli vihlaissut olkapäässä niin, ettei sitä liikettä tehnyt mieli toistaa kovin monta kertaa, ja ratsautuminen vaatisi sitä ehdottomasti.
- Juoksutusta? hän varmisti Järssiltä. Hän oli jo etsinyt juoksutusliinan valmiiksi, muttei ollut rohjennut lähteä kentälle hevosen kanssa. Hän ei ollut koskaan juoksuttanut hevosta, vaikka olikin muutaman kerran ollut näkemässä, eikä se vaikuttanut hankalalta.

Toisaalta, ei ratsastuskaan vaikuttanut hankalalta sivusta seurattuna. Juoksuttaminen saattoi olla aavistuksen helpompaa, mutta helppoa se ei ollut. Zaire seisoi narun päässä, eikä liikuttanut muuta kuin korviaan, vaikka Vesku maiskutteli miten, kunnes se astahti epäröivän askeleen kohden häntä.
- Älä anna sen astua liinan päälle, sitten on hélvetti irti! Järssi karjui ja Vesku keri kiireesti löysälle päässyttä nauhaa maasta.
- Mene nyt, hän äsähti hevoselle niin hiljaa, ettei Järssi voinut kuulla, ja heilautti löysää narua, tipauttaen samalla juoksutuspiiskan ja sitten Zaire taisi tajuta, tai se teki vaan sille ominaisen karkupyrähdyksen. Seuraavassa hetkessä se oli vetänyt koko liinan pitkäksi ja laukkasi. Vesku sai onneksi juuri ja juuri kiinni lenkistä, tai hevonen olisi ollut vapaa. Hänellä ei ollut mitään sanomista siihen, mitä se ympyrällä teki – se vaan meni.
- Anna sen juosta, Järssi huusi, kai vastauksena hänen anovaan katseeseensa.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Zaire alkoi jo hidastaa vauhtia järjelliseksi ja kohta sen jälkeen se laukkasi oikein hyvässä rytmissä. Vesku alkoi Järssin ohjeiden mukaan kelata liinaa lyhyemmälle ja ympyrän pienentyessä hevonenkin hidasti vauhtia.
- Joko? hän kysyi.
- Mitä joko?
- Joko mä voin mennä selkään?
- No mene, mies puuskahti. – Mutta jos sä satutat ittes, saat löylytyksen.
- Sultako? Vesku naurahti epäkunnioittavasti ja irrotti liinan hevosen suitsista. Järssistä ei olisi löylyttämään häntä vasemmalla kädellään.

Sinä päivänä ratsastus sujui aavistuksen verran paremmin. Zaire yritti edelleen kaikota paikalta useaan otteeseen, mutta Vesku alkoi tuntea takapuolessaan, milloin se suunnitteli sitä, ja onnistui enimmäkseen pysymään selässä. Väliaikoina hän saattoi oikeasti ratsastaa ja lopulta Järssi nyökkäsi hitaasti.
- Anna olla jo, taluttele se kuivaksi.
- Eikö mennytkin paremmin? Vesku kysyi toiveikkaana.
- No sanotaanko, että mä en enää pidä ihan mahdottomana sitä, että sä joskus oppisit ratsastamaan sillä.


Veskun olkapää ei ollut saanut täräystä kummempaa. Se ei vihoitellut enää parin päivän kuluttua, ja tallityöt alkoivat nekin sujua ilman, että niiden jälkeen teki mieli kaatua satulahuoneen sohvalle. Ei hän ollut kyllä kaatunut alkupäivinäkään – olisi ollut liian noloa, jos Järssi olisi löytänyt hänet siitä – mutta mieli oli kyllä tehnyt. Ei koulunpenkillä juuri kuntoa kasvateltu, eikä hän tosissaan harrastanut mitään muuta urheilua kuin ratsastusta. Kaksi viikkotuntia saattoi pitää pohkeet timmeinä, mutta ei niillä muutoin juuri kuntoa kohottavaa vaikutusta ollut. Nyt hän paiski pari tuntia lapiohommia aamutuimaan ja ratsasti sen jälkeen Zairen ja illan maastotunnin ja parina päivänä lisäksi vielä omat viikkotuntinsa. Ne hän tosin olisi voinut vaikka jättää väliinkin, kun Järssi joka tapauksessa neuvoi häntä Zairen kanssa, mutta kun äiti oli kesäkaudenkin maksanut jo huhtikuussa, turha niitä tunteja oli perumaankaan ruveta.

- Koska sulla oikeen on vapaata? Veskun isä kysyi kolmantena viikonloppuna, kun hän taas vetäytyi lauantaina nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä.
- Ei mulla ole.
- Sulla on pakko olla. Ei ketään saa pitää töissä seitsemän päivää viikossa.
- Mutta ei Järssillä ole muitakaan tekemään hommia.
- Saa luvan hommata. Sano sille, vai pitääkö mun jutella sen kanssa?

Ajatus kantavaäänisestä isästä latelemassa vähintään yhtä kantavaääniselle Järssille työaikalainsäädäntöä ei ollut yksinomaan miellyttävä. Okei, kuulemista siinä varmasti olisi, mutta se saattaisi päättyä siihen, että Järssi toteaisi hyvin tulevansa toimeen ilman mitään tallityöntekijää, heittää vaikka koko hevoslauman laitumelle tai palkata sittenkin jonkun pikkuhoitajista.
- Mä juttelen sen kanssa itse, kiitos vaan, hän sanoi tiukasti, ja niin hän tekikin, tosin vähemmän tiukasti ja vasta ratsastettuaan Zairella.

- Sähän tiedät, että mun isä on lakimies, hän aloitti pohjustamisen.
- En. Tarviinko mä semmosta johonkin? Järssi kysyi.
- Et kai. Se vaan alko eilen ihmettelemään, että koska on mun lakisääteinen vapaapäiväni.
- Ai. Sä alat jo kyllästyä?
- No enhän, Vesku sanoi kiukkuisesti. Hän olisi mieluummin jättänyt mainitsematta koko asiasta, mutta se olisi vain johtanut siihen, että isä olisi ruvennut hoitelemaan sitä. – Se nyt vaan sattuu olemaan hassun nipo siinä mielessä, että asiat menee oikeen.

Järssi haroi oljenkeltaisia hiuksiaan ja näytti vähän tuskastuneelta.
- En mä suoraan sanottuna tullu ajatelleeksikaan, hän tunnusti. – Ei ne tommoset koske yksityisyrittäjää, eikä sen akkaakaan, sen puoleen. Mitäs nyt tehdään?
- Kai mun pitää jonain päivänä viikosta pysyä poissa täältä, Vesku sanoi vähän surkeana. Hänestä koko puheenaihe oli nolo, mutta asia oli pakko hoitaa. Järssi jatkoi hiustensa haromista ja Veskun mieleen tuli, että mahtoi olla hankalaa pestä hiuksia yksikätisenä. Vaikka ehkä Paula auttoi siinä? – Vieläkö Paula pelkää hevosia? häneltä livahti ja Järssi mulkaisi häntä.
- Arvosteletko sä mun naisasioiden hoitoa?
- No en! Mutta eikö koko homma ratkeais, jos Paula voisi tehdä vähän tallitöitä?
- Mä taidan ratkasta sen jollain toisella tavalla. Kävelytä se nyt niin, ettei se puuskuta, mä menen nappaamaan vähän nappia.

Vesku alkoi talutella isoa ratsuaan ympäri kenttää. Se oli muutaman kerran alkuun rynnännyt suoraan hänen päälleen, mutta kun hän oli ottanut tavakseen pitää raipan oikeassa kädessä ja välillä muistutteli hevosta sen olemassaolosta, se oli lopettanut. Itse asiassa Zaire oli aika rasittava hevonen boksin ulkopuolella, se Veskun oli pakko myöntää ainakin itselleen, vaikkei olisi sitä kenellekään ääneen sanonutkaan. Siitä huolimatta hän jatkuvasti himoitsi päästä sen selkään. Joka kerran oli yhtä hivelevää muistaa, että hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka sinne tällä hetkellä pääsi.
- Tai no ehkä Raimo Aaltonen tai vaikka Numminenkin kelpais Järssille, hän sanoi hevoselle, joka ei ollut kuulevinaan.

Järssi odotteli häntä tallissa.
- Mä taidan tietää, hän sanoi. – Ne saa ruveta olemaan viikonloput laitumella. Sun ei tarvi tulla sunnuntaisin. Eikä lauantai-iltaisin.
- Entäs yksityiset, mitä ne siihen sanoo? Vesku kysyi.
- Tuskin ne mitään sanoo, tai jos sanoo niin tulkoon itse ottamaan yöksi sisälle ja siivoomaan boksinsa. Suurin osa niistä on joka tapauksessa alkanu jutella, että ne haluais antaa hevostensa olla ulkona yötäpäivää.
- Entäs Zaire ja Tipue?
- Seisköön ne yhden yön tarhassaan, kyllä Paula saa luvan osata heittää niille heinää aidan yli ja laskea vettä letkusta saaviin. Ja juhannuksenkin saat vapaata, kai se kattaa nää alkukuun viikot?
- En mä tarvii, Vesku sanoi, mutta Järssi huitaisi ehjällä kädellään.
- Pysy poissa, mä en halua mitään työsuojeluihmisiä niskaani. Mä aion joka tapauksessa pitää tallin kiinni. Meillä ei ole juhannuskisoja tänä kesänä.

Juhannusvapaa, jonka Järssi oli luvannut, tai paremminkin määrännyt, askarrutti Veskua sinä iltana, kun hän palasi iltatallin tekoon. Tietysti hän oli aikonutkin viettää illan kavereiden kanssa, mutta nämä olivat olleet vähän näreissään, kun hän oli muistuttanut joutuvansa olemaan taas aamulla ruokkimassa hevosia.
- Jopa mulla on vapaata juhannuksena, ja sitä paitsi nää on mun ekat ryyppäjäiset täysikäsenä, oli Lari valittanut.
- Ryyppää pois. Mä voin taluttaa sut sitten himaan nukkumaan, kunhan et oksenna mun päälle, Vesku oli luvannut ja lisännyt, että elukat vaativat ruokaa pyhinäkin. Lari oli viimeinen heidän porukastaan, joka täytti kahdeksantoista. Veskun synttärit olivat olleet jo melkein kaksi kuukautta sitten, Iljan jo alkuvuodesta ja Teemun toukokuussa, mutta he olivat solidaarisesti odottaneet Laria lähtemättä vielä suuremmille kapakkakierroksille, mitä nyt jonkun kerran olivat saunakaljoja ostelleet. Nyt hän aavisteli, että juhannusaatosta voisi tulla vähän suunniteltua railakkaampi.

Kuin olisi osannut lukea hänen ajatuksensa, Hämäriä pölyharjalla sutiva Nina kysyi:
- Mitä sä aiot tehdä jussina?
- Täällä me pörrätään kai kavereilla ja kaupungilla. Entäs itse?
- Me lähdetään meidän mökille, Essikin tulee mukaan. Mä mietin, että huvittaisko sua liikuttaa Hämäriä sillon?
Vesku katsoi heitä kiinnostuneena, paksua suokkia ja pitkähiuksista tyttöä. Hämäri ei kuulunut niihin hevosiin, joiden satulaan hän olisi koskaan hingunnut, mutta tilanne oli kutkuttava. Häntä kysyttiin liikuttamaan jotain yksityishevosta.
- Voinhan mä, hän lupasi välinpitämättömänä. – Mutta en mä Essin ponilla voi ratsastaa, sille mä olen liian iso.
- Joo ei sun sitä tarviikaan, Essi on löytänyt sille uuden vuokraajan ja se on juhannuksen kaupungissa ja huolehtii siitä. Sä voit tietysti vaikka näyttää sille maastoja tai jotain, jos te satutte yhtaikaa.
- Ai. No. Ehkä, Vesku mutisi. Se olisi tietenkin joku tyttöihminen taas ja hän tunsi edelleenkin lievää vastenmielisyyttä sellaisia kohtaan. Nina oli eri juttu, hän oli selkeästi vain kaveri, mutta suurinta osaa tallin tytöistä Vesku, ellei nyt suorastaan vältellyt niin ainakin kohteli asiallisen lyhytpuheisesti. Välillä hän suomi itseään sellaisista ajatuksista, että nämä muka olisivat hänestä jotenkin kiinnostuneita, mutta kieltämättä jotkut näyttivät olevan. Hoitajat suhtautuivat vähän ylemmyydentuntoisesti tuntiratsastajiin, jopa pikkuhoitajat, mutta nykyään hän olikin tallimestari ja sai sitä paitsi ratsastaa Zairella.

- Saitko sä vapaapäiväasiasi kuntoon? kysyi isä katse terävästi vilahtaen, kun Vesku alkoi ahtaa itseensä iltapalaa. Hänellä tuntui nykyään olevan alati nälkä.
- Tietysti, Vesku sanoi suu täynnä ja voiteli jo toista sämpylää.
- Jätä nyt muillekin jotain, tokaisi Jaska, joka oli palannut kesäkuun alussa Helsingistä sekä vanhaan kesätyöpaikkaansa Hankoon että vanhaan huoneeseensa.
- Sä et tarvitse niin paljon, kun sä teet istumatyötä. Sun peffasi on muutenkin levinny talven aikana, huomautti Riikka asiallisesti.
- Eikä ole! Jaska väitti ja alkoi hiukkasen punoittaa, vaikka itse asiassa Riikka oli ihan oikeassa. Toisaalta Jaska oli aina ollutkin vähän pyöreän sorttinen, mutta oli hän kyllä saanut lisäkilojakin. Se oli aina ollut hänelle vähän arka paikka ja Riikka tiesi sen oikein hyvin, ja niin tiesi Veskukin.
- Ei tämmöset tietokoneen ääressä kasva, hän sanoi ja ojensi hauiksensa Jaskan nenän eteen. Jossain perheessä kolme isoveljeä olisi saattanut pitää yhtä ja joko kiusata tyttökuopuksen kuoliaaksi, tai sitten palvoa hänet piloille, mutta jostain syystä heillä oli juopa aina ollut kahden vanhimman ja kahden nuorimman välillä.
- Vie se saastanen raajas hemmettiin tai mä puren, Jaska ärähti ja paiskasi takaisin tarjottimelle sämpylän, jonka oli juuri poiminut käteensä. Hän nousi ja lähti pöydästä.
- No niin, seura parani huomattavasti, Riikka totesi iloisesti. Vanhemmat vilkaisivat toisiaan kuin pohtien, räjähtääkö nauramaan vai saarnaamaan, mutta lopulta kumpikaan ei sanonut mitään.

Lähettäjä: hedelmäsalaatti 
Päivämäärä:   31.7.14 23:25:27

Ja tämäkin hitsi vie! Kyllä nyt kelpaa nauttia kesästä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.8.14 00:03:46

Olisinpa vaan keksinyt aikaisemmin!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.8.14 20:49:57

6. Aattomaastossa

Juhannusaattona ei ollut ratsastustunteja, mutta aamutalliin Vesku meni tavalliseen tapaan ja ratsasti sen jälkeen Zairen. Järssi seisoi edelleen kuin toteemipatsas kentän nurkassa ja seurasi tuimana heidän jokaista liikettään, vaikka Veskun mielestä se alkoi jo olla aika tarpeetonta. Jossain vaiheessa, tarkalleen sanoen kolme päivää sitten, tiistaina, jokin oli naksahtanut heidän yhteistyössään tai hevosen mielessä. Sinä päivänä se ei ollut loikannut karkuun kertaakaan vaan oli ollut oikein miellyttämishaluisella tuulella ja asettunut lopuksi oikeinpäinkin niin, että sen liikkeet olivat alkaneet tuntua selkään voimakkailta ja joustavilta ja tahdikkailta. Se ei tietenkään voinut jatkua, seuraavana päivänä Zaire säikähti pihaan pyöräileviä pikkuhoitajia, eikä rentoutunut kunnolla yli puoleen tuntiin, mutta Vesku oli saanut maistiaisia siitä, mitä voisi olla ja muistikuva siitä riitti antamaan uutta motivaatiota. Mikä parasta, Järssikin oli nähnyt sen ja tiesi, mitä oli nähnyt.

- Mitenkäs se hyppääminen? Vesku kysyi, kun hän juhannuksen kunniaksi oli taas saanut hevosen hetkeksi leijumaan täydessä yhteisymmärryksessä ja hänestä tuntui, kuin hän itsekin olisi vähän leijunut. Aika paljonkin, itse asiassa.
- Sä et hyppää sillä ja piste, Järssi sanoi.
- Mutta etkö sä nähnyt?
- Mä näin, että sä sait sen kulkemaan rehellisesti peräänannossa viimeset kaks minuuttia. Kun sä pystyt siihen kahdessa minuutissa niin keskustellaan sitten asiasta. Se kuumuu esteillä niin, että mä olen ehtiny parantaa toisenkin luunmurtuman, ennen kuin sä olet siinä vaiheessa, Järssi lateli. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla ilkeä, mutta pojan ilmeestä hän tajusi olleensa sitä silti. – Mutta selkeesti sulla alkaa olla siihen tuntumaa, hän kiirehti lisäämään. Miksi pilata klopin juhannusaatto? Tämä kun oli kuitenkin osoittautunut paljon hyödyllisemmäksi kuin mitä hän oli uskaltanut odottaakaan.

Laimea kiitos oli tarpeeksi palauttamaan Veskun hyvän mielen, sillä Järssi ei kehunut aiheetta ja harvoin aiheestakin. Hän laskeutui satulasta ja löysäsi vyön.
- Hauskaa juhannusta sitten vaan, Järssi sanoi, kuin vielä hyvittääkseen töykeyttään.
- Samoin. Vaikka en mä vielä lähde, mä teen jotain Hämärinkin kanssa, Nina pyysi. Kai mä voin huomennakin ratsastaa Zairen? Ja ylihuomenna?
- Sulla piti olla vapaata.
- Ei ratsastaminen oo töitä, ja mä tulen joka tapauksessa liikuttamaan Hämärin.
- Huomenna se saa pitää vapaan, sillä mä aion olla krapulassa enkä aio jaksaa seistä vahtimassa teitä, Järssi ratkaisi. – Katotaan sunnuntaina.

Vesku tyytyi siihen ja lähti vaihtamaan hevosta. Mitä pidemmälle kesä kului, sitä enemmän hän oli alkanut nauttia kesätyöstään. Hän ei olisi välittänyt kuvailla tuntemuksiaan, mutta ne olivat hyvin lähellä sentyyppisiä, mitä Pate oli hänelle muutama ilta sitten Sannin Hevoshullusta lukenut matkien kimittävää pikkutytön ääntä. Hänkin oli nauranut muiden kanssa, mutta ymmärtänyt hyvin esiteinien rakkauskirjeet eläimistä jaloimmalle. Sitä paitsi ratsastaminen oli urheilua. Sitä eivät kaveritkaan asettaneet kyseenalaiseksi. Vesku oli kerran lässytyksestä sydämistyneenä haastanut heidät kokeilemaan ja he olivat kävelleet kuin housuihinsa päästäneet monta päivää.
- Vielä me hypätään, hän sanoi puoliääneen Zairelle ja hevonen käänsi päänsä korvat toiveikkaasti hörössä häntä kohden, omassa turvallisessa boksissaan sillä oli varaa olla ystävällinen höpsöttäjä. Se oli jo tottunut siihen, että Järssin sijaan sitä hoitelikin Vesku, sekä siihen, että pojalla oli usein porkkanoita taskuissaan. Niin nytkin, sen pehmeät huulet hamusivat makupalan pois kämmeneltä hetkessä.

Kun Vesku aikoi lähteä hakemaan Hämäriä laitumelta, pihaan ajoi pieni, punainen auto. Se ei ollut kenenkään hevosenomistajista ja kun ei tuntejakaan tänään ollut, hän jäi uteliaisuuttaan katsomaan, kuka sieltä nousisi. Ehkä joku oli ajanut harhaan. Parkkipaikkana pidettiin aidanvierustaa, jonka toisella puolella oli Järssin piha ja auto kaarsi siihen tottuneesti, mutta sen sijaan, että olisi asettunut kiltisti paikoilleen, se tekikin lopuksi rykäisevän hyppäyksen. Kuului räsähdys, kun sen muovipuskuri osui aitaan, eikä Vesku voinut pidättää hymyään. Tosin hän itse ei ollut vielä autokoulussakaan, se olisi vuorossa vasta kesätyöpalkalla, mutta oli hän sen verran kokeillut, että osasi sammuttaa auton ennen kuin nosti jalan kytkimeltä. Sitä ei tuo tulokas näemmä osannut.

Autosta nousi poninhäntäpäinen tyttö, joka syöksähti tutkimaan autonsa nokkaa, mutta nousi pystyyn silminnähden huojentuneena. Ilmeisesti pelivaraa oli ollut juuri tarpeeksi, vaikka ääntä olikin kuulunut. Sitten hän lähti kävelemään kohti tallia tunkien autonavaimia ratsastushousujensa taskuun. Hän oli aika sievä, Vesku totesi ja henkiset piikit nousivat pystyyn. Samanlainen juuri sopivasti muodokas vartalo kuin Lisbetillä, vaikkakaan tämä ei tietenkään koskaan ollut pitänyt ratsastushousuja.
- Täällä ei ole tunteja tänään, hän sanoi töykeästi, kun tyttö lähestyi häntä.
- En mä ole tunnille tulossakaan. Mulla on vuokrahevonen täällä, tyttö sanoi ja läheltä katsoen hän ei onneksi enää muistuttanutkaan niin Lisbetiä: hänen silmänsä eivät olleet suuret ja ruskeat vaan iloiset ja siniset. – Et kai sä sattuis olemaan Vesku?
- Sattuisin, Vesku myönsi, vaikka mielessä kävi myös ajatus esittäytyä Juho-Petteriksi.
- Essi sanoi, että sä ehkä voisit lähteä mun kanssa maastoon tässä jonain päivänä.
- Ahaa, sä olet se Hambon uusi, Vesku tajusi ja tyttö nyökkäsi ja ojensi kätensä.
- Joo, mä olen Reine.

Vesku tarttui siihen ja päästi nopeasti irti. Nina oli tietysti juorunnut Essille ja Essi puolestaan tälle Reinelle, että hän oli suostunut lapsenvahdiksi. Vai voiko puhua lapsenvahdista, kun Reine oli selvästikin ainakin hänen ikäisensä?
- Mä oon menossa ratsastamaan nyt, hän ilmoitti.
- Loistavaa, niin mäkin, tyttö sanoi, ehkä hiukan sarkastisesti. – Mä tulin ihan sitä varten.
- No ei sitten kun pyydystämään villihevosia, Vesku tuumasi ja jatkoi matkaansa laitumen suuntaan.
- Mä olen vasta muuttanu tänne, Reine ilmoitti iloisesti ja ehti kertoa ennen laitumen porttia, miten hän ei ollut ehtinyt edes kaikkia tavaroitaan purkaa, kun oli huomannut Essin vuokraajanhakuilmoituksen lähikaupan ilmoitustaululla ja olikin kaappien täyttämisen sijaan lähtenyt koeratsastukselle. – Mutsi meinas saada kohtauksen, mutta asiat tärkeysjärjestyksessä, vai mitä?

Siitä oli pakko olla samaa mieltä. Vesku penkoi tottuneesti portin vieressä lojuvasta käärmeenpesää muistuttavasta riimunnaruröykkiöstä Hämärin ja Hambon narut ja ojensi toisen Reinelle.
- Kai sä tunnistat Hambon? hän kysyi.
- Kimo. Ei kai niitä monta ole?
- Kaksi.
- Ai. Reinen kasvoilla vilahti epätietoisuuden varjo, kun hän siirsi katseensa hevoslaumaan. – Toi? hän ehdotti osoittaen lähintä.
- Se on Nada, tuntsari, Vesku virnisti.
- Okei, onneksi sä satuit olemaan täällä. Mikä on mun?
- Se on tuolla puun alla.
- Mä en muistanu, että se on noin arabimainen, Reine sanoi ja loi vertailevan silmäyksen Nadaan, kuin opetellakseen niiden erot nyt kertaheitolla. Vesku nappasi kiinni Hämärin, joka oli norkoillut lähellä porttia, odottaen toiveikkaana, että joku ehkä veisi sen talliin syömään oikeaa ruokaa.
- Hae se nyt vaan, ettei mee koko päivää.
- Joo. Onko toi sun?
- Ei.

Reine ei tuntunut pahastuvan Veskun lyhyistä, töksähtelevistä vastauksista, mutta Vesku itse kyllä tunsi käyttäytyvänsä huonosti ja moukkamaisesti. Se suututti häntä niin, että hän muuttui entistä vähäpuheisemmaksi.
- Mä en oikeastaan tiedä, pitäiskö mun mennä kumminkin vielä kentällä, Reine aprikoi ääneen. – Tää voi kuulemma olla aika vauhdikas maastossa.
- Sopii, Vesku sanoi olkapäitään kohauttaen.
- Mutta tuutko sä ratsastamaan huomenna tai ylihuomenna?
- Kai mä tulen.
- Mihin aikaan?
- Ei harmaata aavistustakaan.
- No sitten mä tulen sun kanssa maastoon nyt, mistä sitä tietää, koska mä seuraavan kerran saan seuraa, Reine päätti. – Ei kai se voi kuin heittää mut päin puuta niin, että mä saan neliraajahalvauksen ja juosta itse auton alle ja katkasta kaikki jalkansa.

Ketään muuta ei näkynyt tallilla, kun he taluttivat ratsunsa pihalle ja nousivat selkään. Vesku alkoi epäillä, ettei muita tulisikaan. Hoitajatytöt tietysti pysyttelisivät poissa, kun Järssi kerran oli niin määrännyt, ja todennäköisesti hevosenomistajat olivat kukin tahollaan jo aloittelemassa juhannuksen viettoa.
- Täälläpä on hiljasta, vaikka on näin ihana kesäpäivä, Reinekin huomautti.
- Juhannusrauha, Vesku ilmoitti ja sai tytön nauramaan, vaikkei ollut ajatellutkaan olla hauska.
Reine jatkoi rupatteluaan ratsaillakin. Vesku ei ensalkuun juurikaan kuunnellut häntä yrittäessään saada Hämärin jotenkin heräämään siihen todellisuuteen, että nyt oltiin lenkillä.
- Mä kysyin, että onko sulla omaa hevosta! Reine korotti ääntään, kun he olivat kulkeneet ensimmäiset kymmenen minuuttia ja suokki tuntui yhä kompastelevan omiin kenkiinsä.
- Mitä? Ei mulla ole. Laukataan vähän, Vesku havahtui. Hän tiesi Hämärin osaavan liikkua, kunhan sitä vain huvitti, se oli nyt vain päättänyt jäkittää hänen kanssaan. Huomiseksi pitäisi kaivaa kannukset esiin. He olivat hyvän, pitkän laukkasuoran alussa ja apujensa tehostamiseksi hän läimäytti ruunaa takapuolelle pitkällä raipalla, jonka oli sentään ymmärtänyt ottaa mukaan. Takaa kuului epämääräinen ”viu”-ääni, eikä Vesku ehtinyt miettiä, tuliko se Reinestä vai Hambosta, kun Hämäri kimmastuneena raipaniskusta pukitti ja lähti kuin lähtikin laukkaamaan. Kavioista kuului sellainen jytinä, että pienemmät metsäneläimet varmaan piiloutuivat kiireen vilkkaa koloihinsa, mutta kyllä se sitten menikin, kun sai itsensä vauhtiin. Oli suorastaan sääli ruveta hidastamaan, kun polku taas alkoi kaveta kinttupoluksi.

- Jesses, kuului takaa ja kun Vesku vilkaisi sinne, hän näki Hambon siron turvan Hämärin lautasilla. Onneksi hevoset olivat kaveruksia, kuten omistajansakin, eikä Hämäri ollut moksiskaan. Todennäköisesti se oli tottunut siihen, että sen häntäpäätä käytettiin Hambon jarruna.
- Ei kai me menty liian lujaa? Vesku kysyi viattomana.
- No aika lujaa te menitte, en ois uskonu, että tosta lähtee, Reine nauroi hengästyneenä. Veskuakin nauratti. Oli mahdotonta pysyä huonolla tuulella, kun adrenaliini suhisi suonissa ja tuuli korvissa.
- Nyt se on varmaan hereillä. Haluatko sä laukata edellä seuraavan pätkän.
- Kiitos, en mä ainakaan tällä kertaa, ennen kun mä vähän tutustun tähän tyyppiin. Parempi, jos on jotain mihin ohjata, ellei sitä huvitakaan hiljentää.
- Niin kuin meidän persus?
- Just niin. Miksei sulla ole omaa hevosta?
Tytön kysymykset eivät tuntuneet loppuvan.
- En mä ole oikeen ikinä harkinnu semmosta, Vesku sanoi, hiukan itsekin yllättyen vastauksestaan. – Ne on kauhean kalliita, tietysti, ja sitten mä olen kai ajatellu, että pitäisi osata vähän enemmän. Enkä mä usko, että porukoita paljon kiinnostaisi maksaa semmosen ylläpitoa.
- Ai, etkö sä ookkaan töissä?
- Mä oon vaan kesätöissä. Viimenen vuosi lukioo vielä jäljellä.
- Haa, niin mullakin. Meistä tulee sitten varmaan koulukavereita syksyllä.

Se havainto johti väkisinkin vilkkaanpuoleiseen keskusteluun. Reinellä oli noin satakunta kysymystä ja uusi pyrki hänen huulilleen, ennen kuin Vesku oli ehtinyt vastata edelliseen. Ällistyksekseen hän lenkin lopussa huomasi juttelevansa tytön kanssa kuin tämä olisi ollut hänen ikiaikainen ystävänsä, vaikka hän miten oli päättänyt pysytellä arvokkaan etäällä kaikista naisihmisistä.
- Voi vitsi, se oli kivaa, Reine sanoi hypätessään pois Hambon selästä. – Nyt sitten takasin kitkemään ja katkomaan.
- Mitä niin?
- Rikkaruohoja ja risuja. Meidän uutta pihaa ei oo hoidettu ainakaan tänä kesänä kertaakaan, ja mä vähän epäilen, ettei viime kesänäkään.
- Ja sinäkö sen kunnostat, juhannusaattona? Vesku kysyi myötätuntoisena. Hän oli vuosien varrella saanut osansa porkkanapenkin kitkemisestä kotipihassa.
- Minä. Mä olen meillä lapsityövoima. Enkä mä sitä paitsi tiedä, mitä täällä vois tehdäkään, enhän mä ole ehtinyt tutustuakaan kuin Essiin, jos nyt voi sanoa, että on tutustunut, kun on vaan kerran tavannu.
- Jos sä et ihan ehdottomasti halua kaivaa voikukanjuuria maasta niin voithan sä tulla meille, Vesku ehdotti. Sitten hän tömähti maan pinnalle sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Miltä tuo nyt kuulosti? Huonolta iskuyritykseltä, ellei peräti säälittävältä iskuyritykseltä.

- Siis meille tulee porukkaa grillaamaan, hän kiirehti korjaamaan. Se oli totta, Pate, Lari ja Ilja olivat äänestäneet kolmiäänisesti, että juhannuksenvietto aloitettaisiin Veskun takapihalta, sillä siellä oli todennäköisesti parhaat tarjoilut. – Sinne tulee muutama tyyppi täältä talliltakin, jos sä haluat tutustua…
- Se ois ihan hemmetin hauskaa, Reine sanoi ja katsoi Veskua yllättävän vakavana.
- Siis ei ne mitkään bileet sinänsä ole, meillä on puol sukua paikalla, mutta me siirrytään siitä sitten jonnekin kunhan ollaan syöty, Vesku selvitti lisää niin, että oli sotkeutua sanoihinsa. Onneksi hän oli pyytänyt Teemun, joka puolestaan oli pyytänyt Sirun, joka taas oli pyytänyt Lauran, tytöt kun eivät tietyssä iässä tuntuneet pystyvän liikkumaan muuta kuin pareittain. Reinen voisi tuupata heidän seuraansa, niin välttyisi monimielisiltä vilkaisuilta. Hän oli tullut julistaneeksi kaikille, ettei aikonut ruveta seurustelemaan ainakaan lähivuosina, ja eihän tässä tietenkään mitään sellaista ollutkaan muuta kuin päältä katsoen.
- Kerro vaan mihin mä tulen ja mihin aikaan ja mitä mä tuon! Reine sanoi hyvillään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.8.14 19:46:57

7. Mittumaari

Veskun vanhemmat rakastivat pihaansa ja he rakastivat pihajuhlia, eikä sellaisten järjestämiseen tarvittu välttämättä lauantaita kummempaa syytä. Kaikki lasten kaveritkin tiesivät sen, samoin kuin sen, että juhannuksen kokoisiin juhliin Leena leipoi ja kokkasi ainakin pari päivää ja että he olivat tervetulleita. Kaikki olivat aina tervetulleita, kunhan summittainen lukumäärä oli etukäteen selvillä.
- Meitä onkin varmaan siinä kahdeksan, Vesku ilmoitti, vähän sittenkin peläten viime hetken vastusteluja. Kahdeksan henkeä söi kuitenkin aika paljon, etenkin kahdeksan nuorta miestä, eikä hän tässä kohden viitsinyt painottaa, että osa olikin nuoria naisia. Hän oli julistanut naisvihaansa kotonakin.
- Hienoa, hänen äitinsä sanoi ja raapusti luvun listaan, joka hänellä oli jääkaapin ovessa.
- Meitä on kaks, matki Riikka. – Meitä on Inna ja minä.
- Te ootte jo listassa, Leena sanoi lempeästi ja kun hän kääntyi pois, Vesku vilkaisi uteliaisuuttaan lappusta. Isän työkavereita, perhetuttuja, Risto perheineen ja ilmeisesti joitakin Jaskan kavereita.
- Eikö vanhukset tuu? hän ihmetteli.
- Tietysti tulee, mutta en mä niitä ole listannut. Ne on niin kuin pohjakassaa.
- Pohjasakkaa! kiljaisi parantumaton Riikka.

- Mä meen suihkuun, ilmoitti Veskun ja jätti äitinsä ripittämään tyttöä moisesta epäkunnioittavuudesta. Hän arvasi, ettei rantasaunaa ollut vielä lämmitetty ja tyytyi kylpyhuoneeseen. Hämärin kanssa maastoileminen ei ollut saanut hikeä pintaan, mutta tallityöt ja Zaire sitä ennen olivat. Hän seisoi lopuksi hetken viileässä suihkussa ja alkoi sitten tarmokkaasti kuivata itseään, kunnes unohtui tuijottamaan peiliin. Harmaat silmät katsoivat vakaina takaisin ja hän ihmetteli, mikä niissä ja hänessä oli ollut niin… riittämätöntä, että Lisbetin oli pitänyt jättää hänet. Hän oli selvästikin elänyt jonkinlaisessa kuplassa, jossa kaikki oli jotenkin keinotekoista kuvitelmaa. Muovinen, värjätty ja kiillotettu maailma, missä hyvät palkittiin ja paha sai palkkansa. Millaista harhaluuloa. Paha tässä tosiaankin oli palkittu, kun Karre oli saanut Lisbetin.

Hänen ajatuksensa olivat kiertäneet sitä samaa rataa jo satakunta kertaa, mutta vieläkään hän ei voinut nähdä itseään muuttumassa vaaralliseksi tyypiksi, joka pelotteli kahvilanmyyjiä ja uhitteli ohikulkijoille ja varasti näiden tyttöystävät. Ei hänestä edes saisi vaarallisen näköistä, ellei nyt alkaisi hommata arpitatuointeja poskiin. Jos hän yrittäisi pukeutua Hakalan Karren tapaan nahkatakkiin ja risaisiin farkkuihin, kaverit nauraisivat itsensä kuoliaiksi. Miksi antaa heille sitä iloa?

Ensimmäiset vieraat saapuivat jo kuudelta, mutta Vesku odotti omia kavereitaan vasta tuntia, paria myöhemmin. Siihen asti hän lojui sängyllään yrittäen lukemista, kunnes menetti malttinsa. Lisbet tuntui kummittelevan hänen sängyssään, ja hän ihmetteli, minkä takia tyttö pyöri hänen päässään koko päivän. Reinestäkö se johtui, siitä, että hän oli ensisilmäyksellä niin muistuttanut Lisbetiä? Vesku oli oikein hyvin pystynyt käyttämään sänkyään jo kuukauden päivät muistelematta niitä kertoja, kun Lisbetkin oli viettänyt yönsä siinä, mutta tänään se ei vaan näyttänyt onnistuvan, joten hän painui pihalle. Hän heilautti kättään ja nyökkäsi isovanhemmilleen ja muille vieraille, jotka olivat kokoontuneet pihaan, aikoen maleksia saunalle katsomaan, olisiko siellä kylmää olutta, mutta silloin Riikka huusi hänelle talon kulmalta.
- Täällä on jotain sun hyyppäreitä!

Niiden täytyi olla tallilaisia, jos Riikka ei tuntenut heitä nimeltä ja Vesku vaihtoi vikkelästi suuntaa mennäkseen pelastamaan ystävänsä, ennen kuin pikkulikat ehtisivät kiusata heidän kuoliaiksi. Innan kanssa he saattoivat villiintyä ihan mahdottomaksi, jos tuuli sopivasta suunnasta, tai jos joku oli erehtynyt antamaan heille liikaa karamelleja ja limsaa. Tänään ainakin oli todennäköistä, että he olivat jo saaneet molempia.

Siellä oli tosiaankin Teemu Sirun ja Lauran kanssa.
- Menkää mäjelle, Vesku komensi Riikkaa.
- Ei mennä kun me ollaan airuina tässä etupihalla, äiti käski.
- Airut? Tiedätkö sä edes mikä semmonen on?
- Semmonen sanoo vieraille että olkaa hyvät, siirtykää suoraan takapihalle, valisti Riikka.
- Äh, tulkaa nyt sitten takapihalle, ettei tarvii kuunnella tota näsäviisasta ipanaa, puuskahti Vesku Teemulle ja tytöille, mutta samalla hän huomasi epäröivästi lähestyvän Reinen tiellä. – Menkää hakemaan meille viis kaljaa, airueiden kuuluu tarjoilla tervetuliaismaljatkin, hän komensi sen sijaan Riikkaa ja Innaa.
- Okei, suostui Riikka, ja kun kesämekkoiset tytöt pötkivät tiehensä, saattoi vielä kuulla, miten hän esitti Innalle, että he ottaisivat saman tien pari ylimääräistä.

- Hei, sanoi Reine arasti, mutta näytti huokaisevan helpotuksesta tunnistaessaan Veskun. – Mä en ollu ollenkaan varma, että olenko mä oikealla tiellä. Ja joo, annoithan sä osotteen, mutta jotenkin mulle tuli uskonpuute, niin että olipa hyvä, että sä olit siinä niin, että mä näin sut, koska, enhän mä voinu kattoa edes postilaatikoista kun en mä tiedä sun sukunimeä.
Hän katsoi silti Veskua vähän huolestuneen näköisenä ja tämä tunsi ritarillisuuden viitan kietoutuvan ympärilleen.
- Tervetuloa, hän sanoi virallisesti ja puraisi huultaan. Ihan kuin hän olisi ollut museonjohtaja tai jotain. Reineä ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.
- Mä olen Reine, hän ilmoitti Teemulle ja Sirulle ja Lauralle.
- Reine on Hambon uus vuokraaja, me oltiin tänään maastossa, Vesku kiirehti esittelemään, ja sitten hän esitteli toiset Reinelle ja sitten Riikka ja Inna jo saapuivatkin sylit täynnä pulloja.

He menivät istuskelemaan vähän erilleen aikuisista, kunnes näistä ensimmäiset alkoivat harkita saunomista ja Pate ja Ilja ja Larikin olivat jo tulleet. Reinen pieni ujoudenpuuska oli jäänyt portille ja tyttö puhui kuin olisi tuntenut Sirun ja Lauran koko ikänsä. He kävivät läpi tallin hevosia ja Teemu kohotteli Veskulle kysyvästi kulmakarvojaan useaan otteeseen, kunnes tämä lähti tutkimaan grillin ja ruokapöydän tilannetta ja hän lähti perään.
- Mistä sä ton nappasit? hän tiukkasi.
- Mä mitään oo napannu, Vesku sanoi vähän kiusaantuneena. – Se vaan ilmesty tallille.
- Ja sä iskit kiinni saman tien.
- Enkä iskenyt. Sillä ei vaan ollu mitään tekemistä, kun se on vasta muuttanut eikä tunne täältä vielä ketään. Mä ajattelin, että kai se tänne mahtuu.
- Ahaa, Teemu sanoi ja kääntyi katsomaan tyttöjä. Siru ja Laura olivat pukeutuneet aika lailla tavallisesti, housuihin ja toppeihin ja huppareihin. Reinellä sen sijaan oli leninki, oikein perinteinen kesämekko, jossa oli vaaleanpunaisia ruusuja ja leveä helmus ja tiukka vyötärö. Se ei ehkä ollut kovinkaan muodikas, mutta Veskun mielestä se sopi hienosti juhannusjuhliin.
- Mitä Siru sanoo, jos sä tolla tavalla kuolaat toisia, Vesku kysyi vähän äkeästi.
- Se… ei me… niin. Mitäs sä sanot?
- No mulle se ei kuulu. Ei se mun ole.

Pate ja kumppanit eivät nähneet Reinessä mitään outoa, tallityttö mikä tallityttö siinä missä Siru ja Laurakin, joita he eivät myöskään ennestään tunteneet, mitä nyt olivat saattaneet jossain vaiheessa kouluvuosiaan nähdä. He kävivät empimättä ruoan kimppuun ja naureskelivat Veskun äidille.
- Mun tekisi niin mieli sanoa teille joka ikiselle, että näpit irti, tämä huokaisi, kun pojat aukoivat olutpulloja.
- Sä et voi, me ollaan jo aikuisia miehiä, sanoi Ilja ja röyhisti laihaa rinnustaansa. Hänen ja Veskun äidit olivat parhaita ystäviä, joten hän oli vielä enemmän kotonaan täällä kuin toiset. Itse asiassa hänen vanhempansakin olivat siellä.
- Me ihan vaan pari ruoan kanssa, vakuutti Lari ja siihen oli Leenan tyytyminen.

- No niin, nyt me voitais mennä meille, Pate ilmoitti, kun kukaan ei jaksanut syödä enempää.
- Mitä teillä? Reine kysyi uteliaana.
- Juhlitaan juhannusta.
- Mikä vika näissä juhlissa on?
- No siis, juhlitaan silleen niin kun vähän railakkaammin.
- Ja sitten mennään ravintolaan, muistutti Lari. Sirun ja Lauran ilmeet venähtivät vähän, mutta kumpikaan ei halunnut mainita, ettei heillä vielä ollut ikää päästä mihinkään.

Paten kotitalo oli tien toisella puolella, vähän kauempana rannasta ja sinne he siirtyivät seuraavaksi. Pojan vanhemmat olivat lähteneet veneilemään, joten siellä ei ollut huolestuneita silmiä vahtimassa nuorison juomista. Oli sen verran kaunis ilta, että he asettuivat isolle terassille talon takaosaan. Pate oli kerännyt etukäteen kolehtia ja käynyt ostamassa muutaman korillisen olutta. Ilja toi viinapullon ja Teemun repusta löytyi siideriä Sirulle ja Lauralle.
- On täällä varmaan jotain alkoholitontakin, jos sä haluat, Vesku sanoi Reinelle.
- En mä ole absolutisti, joinhan mä teilläkin olutta, tyttö hymyili ja kaivoi omaa olkalaukkuaan. – Mä en oikein tiennyt, että tarviinko mä tätä, mutta nyt se varmaan menee, hän jatkoi nostaen esiin pienen pullon.
- Okei, Vesku sanoi ja avasi itselleen kaljan istuessaan Reinen viereen pehmustetulle puusohvalle.
- Mitä nyt tapahtuu? Tai siis, tapahtuuko täällä jotain?
- Kaupungilla varmaan tapahtuu vaikka mitä, eiköhän me lähdetä sinne vielä jossain vaiheessa. Lari pitää siitä huolen, Vesku arveli.
- Kiva kun sä pyysit mutkin mukaan, Reine sanoi ja tarttui häntä tuttavallisesti käsivarresta. Vesku sävähti ja hänen teki mielensä hypätä pystyyn päästäkseen irti. Miksi hän olikaan siihen istunut, tiedä mitä tyttö vielä siitä saisi päähänsä.

Reine ei onneksi tuntunut huomaavan, vaan päästi irti ja jatkoi juttuaan Lauran kanssa Järssin onnettomuudesta. Vesku vilkuili häntä hyvin varovasti, ettei kukaan huomaisi. Vaaleat hiukset olivat nyt auki ja kihartuivat somasti poskille. Kukallinen mekko sai tytön vaikuttamaan jotenkin hyvin kiltiltä ja viattomalta, ja normaalitilanteessa Vesku olisi ehdottomasti yrittänyt saada selvää sitä, mikä hän oikein oli naisiaan. Eipä silti, ettei se olisi selvinnyt yrittämättäkin, Reine rupatteli lakkaamatta eikä ollut väistänyt yhtäkään hänelle esitettyä kysymystä ja hänen pikku pullonsa tuntui vain ruokkivan puheliaisuutta. Siltikään Vesku ei tahtonut olla missään tallikaveruutta lähemmissä tekemisissä hänen kanssaan. Naiset olivat epäluotettavia lieroja ja pojat olisivat virnuilleet, että nopeastipa hän unohti Lisbetin vaikka oli vannonut jäävänsä vanhaksipojaksi.

Aamuyön puolella juhannus alkoi olla juhlittu. Porukka oli hajonnut pikkuhiljaa niin, että enää Pate ja Reine ja Vesku olivat jäljellä. Ensin olivat kadonneet Siru ja Laura. He olivat kyllä päässeet ravintolaan sisään, mutta hiukan myöhemmin Siru oli liukastunut jonkun kaatamaan juomaan ja Laura oli tupsahtanut perässä yrittäessään auttaa häntä ja epäluuloinen baarimikko oli kehottanut heitä poistumaan. Teemu oli epäröinyt katkeran näköisen hetken, mutta oli sitten lähtenyt saattamaan tyttöjä kotiin. Muut olivat vielä jatkaneet ilonpitoa, kunnes Larin silmät alkoivat näyttää siltä, että ne tipahtaisivat oluen sekaan minä hetkenä hyvänsä. Hän ei enää puhunutkaan juuri mitään, ja lopulta hän kumartui ja oksensi pöydän alla tuoppiinsa. Henkilökunta ei sitä huomannut, mutta Vesku muisti hämärästi luvanneensa kantaa kaverin kotiin tässä vaiheessa iltaa. Hän nousi hiukkasen horjuen ja alkoi ravistella Lariakin, mutta Ilja käski hänen istua uudelleen.
- Mä voin viedä sen kotiin, mullekin riittää tää juhliminen jo, hän sanoi.

Valomerkki tuli vain hiukkasen sen jälkeen, mutta vain Reine sen huomasi.
- Apua, nyt pitäis lähteä ja meillä on vielä noin kauheesti juotavaa, hän harmitteli ja katsoi kaikkia pöydässä seisovia laseja. Niistä ei mitenkään enää voinut sanoa, mikä oli joskus ollut kenenkin, eikä välttämättä sitäkään, mitä niissä oli.
- Juodaan ne pois, Pate sanoi ja näytti mallia nappaamalla toiseenkin käteensä lasin.
- Mä en voi kohta enää, Reine nauroi ja Veskukin alkoi olla sitä mieltä, että voisivat ne vaikka jäädäkin.
- Sä olet söpö, hän ilmoitti sen sijaan Reinelle.
- Jaha, ja sä oot juonu näköjään tarpeeksi, tämä sinkautti takaisin. – Humalassa kaikki tytöt on nättejä.
- Mä en ollu humalassa päivällä, ja sä olit sillonkin söpö, Vesku sanoi jääräpäisesti, ja sitten heitä tultiin jo hätistelemään ulos.

- Vitsit että mulla oli hauskaa, Reine ilmoitti, kun he löysivät itsensä kadulta, jossa alkoi taas jo olla valoisaa. Hän nappasi kumpaakin poikaa käsivarresta, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta nämä puolestaan ottivat tyttöä kiinni vyötäröltä niin, että he kulkivat kolmen leveänä rintamana.
- Mullakin, vakuutti Pate. Vesku ei sanonut mitään, mutta hänellä oli harvinaisen mukava olo. Humalainen, kyllä, mutta mukava. Reine hänen kainalossaan oli pehmeä ja hyväntuoksuinen ja vaikka katu tuntuikin vähän keikkuvan jalkojen alla, se ei sentään keikauttanut häntä nurin. Ja kaupunki oli uskomattoman kaunis aikaisen aamun nousevassa auringossa.

- Mihin me mennään? Vesku havahtui, kun he olivat kävelleet vähän aikaa. Se sai kolmikon pysähtymään.
- Me ollaan jo oltu teillä molemmilla niin että oisko aika mennä meille, Reine päätti.
- Okei, me saatetaan sut tietysti, sanoi Pate. – Mihin päin?
- Mulla ei oo aavistustakaan, mä en tiedä missä me ollaan, enkä missä suunnassa mä asun, Reine tunnusti ja alkoi sitten nauraa. – Teidän onkin pakko viedä mut kotiin, tai ainakin johonkin, mistä mä osaan sinne.
- No kai sä osoitteesi muistat?

Sen Reine muisti, ja pojilla oli aavistus siitä, mistä suunnasta lähteä sitä hakemaan.
- Mä en oo ehtiny opetella koko kaupunkia vielä, en mä oo asunu täällä kuin pari päivää, Reine puolustautui, vaikkei olisi tarvinnutkaan. He kävelivät edelleen käsikynkkää, kunnes olivat pienen omakotitalon kohdalla. Sen piha näytti tosiaankin aika villiintyneeltä.
- Mun koti, tyttö sanoi ilahtuneena.
- Hyvää yötä sitten, Vesku sanoi yrittäen hurjasti päättää, olisiko sopivaa yrittää suudella Reineä. Muuten tietysti olisi, mutta se tuntui omituiselta, kun Patekin oli siinä, tytön toisessa käsipuolessa.
- Ette kai te aio häipyä? Teidän piti tulla meille.
- Eikö sun porukat ole kotona? Pate kysyi.
- On on, entä sitten?
- No mitä ne sanoo? Nyt on sentään yö.
Pate haroi hiuksiaan epätietoisen näköisenä ja Reine katsoi häntä ymmärtämättä.
- Niin? Mä asun yläkerrassa, ne asuu alakerrassa, hän selitti kuin lapselle.
- Mennään, kun kerran kutsutaan, Vesku sanoi, vaikka ajatus kompastelemisesta jonkun kotiin aamuyöllä ravintolan jälkeen oli hänestäkin jotenkin väärä.

Heti ulko-oven jälkeen lähtivät nousemaan kapeat portaat ylös, aivan kuin talon yläkerta olisi alun perin jo suunniteltukin erikseen asuttavaksi. Sinne Reine johdatti heidät, ja kun hän sytytti valot, he näkivät kokonaisen asunnon. Toisessa huoneessa tosin oli vain pelkkiä pahvilaatikoita, mutta toisessa oli sänky, televisiotaso, pieni pöytä ja jopa jääkaappi.
- Mulla ei ole vielä sohvaa niin että saatte istua sängylle, ja sori vaan, mutta mä meen hankkiutumaan näistä hepeneistä eroon, Reine sanoi ja katosi kolmannen oven taakse. Sen ovessa oli pieni kukon kuva, joten ehkä se oli kylpyhuone.
- Jumaliste, Pate sanoi ja istui varovasti sängyn kulmalle.
- Kiva kämppä, Vesku sanoi ja istui toiselle kulmalle. Se oli iso sänky ja näytti houkuttelevan pehmeältä. Hänen mieleensä tuli, että hän oli tosiaankin ollut kohta vuorokauden valveilla noustuaan aamulla aamutalliin.
- Eiks tää oo vähän niin kuin pornoleffasta? Kuuma tipu raahaa meidät kämpilleen ja käskee sänkyynsä odottamaan, kun käy itse vaihtamassa vähän mukavampaa päälle, Pate visualisoi. Veskulle tuli epämukava olo. Ei Reine ollut sellainen.
- Älä oo törppö, hän sanoi ja heittäytyi pitkäkseen, mutta ajatus kaiversi häntä. Hän ei halunnut ajatella Reineä tyttönä, joka raahasi kaksi ennestään ventovierasta kaveria kotiinsa jotakin muuta tarkoitusta kuin iltateetä varten. Hän halusi, että Reine olisi miltä näyttikin, kiltti ja kunnollinen tyttö.

Kiltiltä ja kunnolliselta hän onneksi näytti edelleenkin palatessaan. Hänellä oli iso, flanellinen pyjama päällään ja puputossut jaloissaan.
- Mulla on limua jääkaapissa, ja sipsejäkin on. Pelataanko Trivial Pursuitia?

Lähettäjä: lolll 
Päivämäärä:   4.8.14 14:01:35

Ei vitsi, kerranki kunnon pitkiä pätkiä kaikki! Ja mukava tarina :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.8.14 18:28:00

Mikäs tätä valmista pihdatessa, ja kiitos :)
Sitä paitsi täällä on nykyään niin hiljasta, että kiva nostaa vähän kommenttilukuja.

----------------------------
8. Tytöstä ystävä

Reine heräsi aamulla siihen, että hänellä oli kuuma ja heti silmänsä avattuaan hän ymmärsi miksi. Nolostuksen punastus levisi hänen kasvoilleen ja kuumotti vielä lisää, kun hän tajusi makaavansa kahden pojan välissä. Jessus, minkä älynväläyksen hän olikaan yöllä saanut raahatessaan Veskun ja Paten tänne! Varsinaisen aivopierun! Eihän hän tuntenut heitä alkuunkaan, he olisivat voineet olla mitä vaan psykopaattiraiskaajia!

Vaan eivätpä olleetkaan, hän tajusi. He olivat olleet ihan niin kunnollisia kuin miltä olivat näyttäneetkin. Hänen silmänsä ei ollut pettänyt.
- Hyvin oot Reine järjestäny ittelles voita kahden puolen leipää, hän sanoi puoliääneen vilkaistuaan kummallekin puolelleen ja häntä alkoi naurattaa silkasta hyvästä mielestä. Hän oli kyllä muuttanut ihan mielellään vanhempiensa mukana Hankoon, vaikka olisi ollut mahdollisuuksien rajoilla jäädä Tampereellekin viimeiseksi kouluvuodeksi. Kaikenlaista hankaluutta siitä olisi kuitenkin tullut, joten ei hän sitä ollut miettinyt montaakaan hetkeä. Vaikka hän oli luonteeltaan hyvinkin ulospäin suuntautunut, oli muuttaminen silti jännittänyt, se että miten hän kotiutuisi yhtäkkiä uudelle paikkakunnalle. Mistä hän löytäisi ystäviä? Talli oli näin lomalla tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, koska tuskin hän mistään näin myöhään kesällä löytäisi kesätöitäkään, mutta ei hän ollut uskonut sentään näin hyvään onneen. Toinen käynti tallilla ja hän oli saman tien saanut tekemistä ja seuraa juhannusaatoksikin. Eihän hän ollut uskaltanut uskoa edes siihen, että löytäisi hauskan tallin, saati sitten vuokrahevosen, kovin pian.

Kello oli vasta seitsemän ja hetken harkittuaan Reine nousi istumaan ja alkoi varovasti ravistella nukkuvia poikia. Vesku heräsi ensin ja katseli pöllähtäneen näköisenä ympärilleen, ennen kuin hänen silmänsä pysähtyivät Reineen. Silloin hänen kasvoilleen ilmestyi umpimielinen ilme, joka sai tytön vetäytymään hiukan.
- En mä pakottanu sua siihen jäämään, hän sanoi loukkaantuneena.
- Et niin, Vesku myönsi, ja sitten Patekin heräsi.
- Hitto mun päätä, hän ähkäisi.
- Haluatko sä limua? Reine tarjosi. – Mä en taida uskaltaa viedä teitä alas aamiaiselle. Vois olla vanhuksille vähän liikaa, jos mä marssittaisin sinne kaks miesihmistä, joita ne ei oo ikinä nähneetkään.
- Ei me tarvita mitään, Vesku sanoi päättäväisesti ja nousi istumaan. Hän kiersi sängyn ja kiskoi Patenkin seisaalle.
- Anna mä nyt käyn edes vessassa, tämä ähki tukka pystyssä, mutta Vesku marssitti hänet ulos niin nopeasti, ettei Reine ehtinyt itse edes sängyltä nousta.
- Sä voit kusta pensasaitaan matkalla, kuului portaista juuri ennen kuin ovi kolahti hiljaa kiinni.
- Hitto, Reine sanoi itsekseen. Hän olisi halunnut kysyä Veskulta, mihin aikaan tämä aikoi tallille tänään, vai aikoiko. Vaikka olisikohan tämä vastannut, kun hän kerran näytti taas vihaavan häntä ja koko maailmaa. Koko tyyppi oli jotenkin omituinen, heittelehti mukavasta vähäpuheiseen ja ilkeään koko ajan.

Pate oli samaa mieltä. Hän pysähtyi ensimmäiseen suojaisaan kohtaan keventämään rakkoaan, vaikkei liikkeellä ollutkaan siihen aikaan juhannusaamuna liikkeellä vielä edes koiranulkoiluttajia, ja läksytti Veskua.
- Mikä hélvetin kiire sulle tuli pois sieltä?
- No hei, me oltiin tytön makuuhuoneessa, miltä se ois näyttäny? Sen sängyssä!
- Mitä sillä on väliä? Oot kai sä ennenkin ollu tyttöjen huoneessa.
- No jos sen vanhemmat ois tullu?
- Ei olis, sehän sanoi, että ne asuu alhaalla ja se ylhäällä.
- Mene takasin sitten, Vesku puhahti.
- Joo, mene nyt soittamaan jonkun ovikelloa tähän aikaan aamusta. Tosi hyvä idea.
- Mene myöhemmin, Vesku sanoi ja lähti kädet taskuissa kävelemään kohti kotia. Häntä otti vähän itseäänkin päähän moinen karkuun lähtö, mutta häneen oli iskenyt paniikki. Hän oli muistavinaan, että oli ainakin nähnyt unta siitä, että oli unissaan pitänyt Reinestä kiinni. Mitä jos se olikin totta? Mitä ihmettä Reine siitä mahtoi ajatella?

Vesku jatkoi uniaan vähän aikaa omassa sängyssään ja lähti sitten iltapäivällä pyöräilemään tallille. Hämäri odotti tänäänkin ja olo alkoi olla sopiva ratsastukseen. Ihan aamulla ei olisi paljon huvittanut, mutta nyt hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Tosin, kun hän jo tielle näki sen pienen, punaisen auton parkissa, hän melkein pysähtyi. Tietysti Reinen piti olla täällä juuri nyt. Hetken hän harkitsi kääntyä ja palata tunnin kuluttua, mutta se olisi ollut järjetöntä. Lapsellista. Hän joutuisi joka tapauksessa törmäilemään Reineen täällä, ja mitäpä ujosteltavaa hänellä muka oli? Eihän mitään ollut tapahtunut. Ja ehkäpä tyttö oli tullut jo pari tuntia sitten, hän saattaisi olla jo lähdössä pois ja Vesku saisi ratsastaa Ninan hevosen ihan kaikessa rauhassa.

Ilokseen hän näkikin Hambon vaalean hahmon jo kentällä. Loistavaa. Kunhan hän hiukan jahkailisi, Reine ehtisi lopetella ja lähteä pois. Hän haki Hämärin talliin ja harjasi hevosen silkinsileitä, toffeenvärisiä kylkiä kuin sillä olisi ollut karvanlähtö pahimmillaan, vaikka melkein pelkkä puhalluskin olisi riittänyt saamaan sen ratsastuskuntoon, ja sitten kuului kavioiden kopsetta, kun Reine talutti Hambon sisään.
- Terve! tyttö sanoi iloiseen tapaansa. Hän oli huiskuttanut kentältäkin Veskun nähdessään, mutta tämä oli vain lampsinut laitumelle kuin ei olisi huomannutkaan. Nyt hän ei voinut leikkiä kuuroa, vaan nyökkäsi lyhyesti ottaessaan satulan telineestä karsinan edestä.

Hän oli saanut suitsetkin suomenhevosen isoon päähän, kun karsinan ovi avautui ja Reine seisoi siinä.
- Mikä víttu sun ongelma oikeen on? tyttö kysyi ja Vesku melkein pelästyi huomatessaan, että siniset silmät osasivat salamoidakin.
- Miten niin?
- Jos sä inhoat mua noin kovasti niin miksi sä ollenkaan pyysit mua eilen mukaan? Vai pidätkö sä nyt mua jonakin lunttuna, kun mä nukuin yöni samassa sängyssä kahden jätkän kanssa?
- En tietystikään inhoa, enkä tietystikään pidä, Vesku sanoi kiireesti, hämmästyneenä.
- No sitten ois kai kohteliasta edes vastata tervehdykseen?
Olisi, epäilemättä, mutta miten olla samaa mieltä vaikuttamatta täydeltä urpolta? Vesku katsoi Reineä yrittäen kuumeisesti keksiä jotain sanottavaa, jotain, jolla edes jotenkin voisi selittää käytöstään.

- Anteeksi, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt, ja sitten muutama irtonainen lause pulpahti mieleen. – Mä en vaan oikeen osaa suhtautua suhun. Kun…
- Mä en oo mikään Lisbet, Reine ilmoitti samaan, kipakkaan sävyyn.
- Mitä? Mistä sä…
- Hei, mä olen istunut koko eilisillan sun kavereidesi kanssa. Kyllä siinä ehti jutella montakin asiaa. Mutta mä en ole Lisbet, ensinnäkin, ja toiseksi, ei mulla ole mitään hinkua yrittää iskeä sua.
- En mä sitä, Vesku änkytti. Olisi ollut äärettömän itserakasta myöntää ajatelleensakaan sellaista, vaikka sitähän hän tavallaan pelkäsi, sitäkin. Ja sitä, että saattaisi itse ihastua.
- Mä en halua mitään muuta kuin saada muutaman tutun täältä, ettei tarvii kotona seinille jutella, Reine julisti.
- No kai mä semmoseksi kelpaan, Vesku puuskahti.
- Kelpaisit, jos et joka toinen tunti teeskentelis, ettet näekään mua.
- En mä oikeesti oo tämmönen idiootti. Ihan totta.

Reine tuntui pyörittelevän ja pureskelevan Veskun tunnustusta ja sitten hänen huulilleen levisi pieni, helpottava hymy.
- Okei. Mä jo ajattelin, että sä oot jotenkin jakomielitautinen.
- No en mä ole. Ollaan vaan kavereita. Jos sulle sopii.
- Njaa. Ollaan vaan, Reine naurahti ja lähti hoitamaan Hambon loppuun.
Hän tuli kentän laidalle istuskelemaan ja katsomaan Veskun ratsastusta, mikä oli raivostuttavaa, vaikkei Vesku äskeisen sananvaihdon jälkeen kehdannutkaan sanoa mitään siitä asiasta. Reinellä oli nimittäin jokin kysymys lähes joka kierroksella Veskun ratsastaessa ohi ja pystyäkseen vastaamaan, hänen piti joko hidastaa tai ratsastaa voltti, oli hän sitten suunnitellut tekevänsä mitä tahansa muuta.
- Sä olet varmaan tehny sun vanhemmat puolihulluiksi sillon, kun sulla on ollu kyselykausi, hän puhisi lopulta. Reine taisi nolostua hiukan ja virnisti.
- Mä olen kauhee puhumaan, mä tiedän. Mutta onko täällä aina näin hiljasta? Ollaanko me ainoat, jotka täällä käy? Entä kaikki muut hevoset, kuka ne hoitaa?

Vesku huokaisi ja heitti ohjat käsistään. Eiköhän tämä riittänyt tällä kertaa.
- Tavallisesti täällä on kymmenen tai kakskymmentä hoitajaa, mutta Järssi halusi viettää juhannuksen rauhassa ja kielsi niitä tulemasta, hän selitti.
- Okei, sitten ens viikolla on ehkä vähän enemmän elämää, vai mitä? Mitä sä luulet, mahtusinko mä jollekin tunnille mukaan? Mä en varmaan saa hamboilla kuin korkeintaan pari kertaa viikossa sen jälkeen kun Essi tulee sieltä mökiltä.
- Varmaan, Vesku arveli.

Reine alkoi käydä tallilla lähes päivittäin ja pian hän alkoi ajoittaa käyntinsä siihen ajankohtaan, jolloin Vesku ratsasti Zairella. Häntäkin kiehtoi tuo räjähdysherkkä hevonen ja millaisia kiemuroita se minäkin päivänä sai päähänsä esittää. Parhaimmat häneltä tosin olivat jääneet näkemättä: sellaista kyytiä kuin kesäkuun alussa Vesku ei enää saanut.
- Tehän alatte näyttää ihan ratsukolta jo, hän huusi aidalta eräänä aamuna, kun Veskukin oli harvinaisen tyytyväinen. – Miksette te menis johonkin kilpailuihin?
- Ei ne mene, Järssi jyrähti. Hän valitti korviensa kipeytyvän Reinen alituisesta pulinasta, muttei ajanut tätä aidalta poiskaan, joten se taisi olla vain puhetta.
- No mutta totta kai ne voisi mennä. Vaikka Hämärin kanssa viikonloppuna niin Ninan ei tarvitsisi maksaa koko traikun vuokraa, Reine esitti.
- Koulukisoihin? Toi on estehevonen! Järssi sanoi järkyttyneenä ja Veskukin pysähtyi heidän kohdalleen.
- Estehevonen, jolla sä et anna hypätä, hän huomautti.
- Mut tuomittaisiin murhayrityksestä, jos mä antaisin sun hypätä sillä.
- Voihan se olla estehevonen, mutta kai se nyt jonkun helpon been selvittäisi, Reine arveli.
- No en mä nyt mihinkään koulukisoihin halua, Vesku sanoi.
- Se siitä puheenaiheesta, sanoi Järssikin ja lähti menemään.
- Mikset muka halua koulukisoihin? Kuka tahansa pystyy loikkimaan tikkujen yli, koulu se vasta vaikeeta on, Reine sanoi ja lähti kävelemään mukana, kun Vesku hyppäsi satulasta ja alkoi taluttaa Zairea ympäri kenttää.
- Kouluratsastajat on omituisia pylpertäjiä, Vesku puuskahti.
- Miten niin?

Mutta Vesku ei osannut pukea mielikuvaansa sanoiksi ja kohautti vain olkiaan, mikä oli Reinelle kuin sytytysnestettä hiilille.
- Etkö sä tykkää kilpailemisesta?
- Mä rakastan kilpailemista.
- No sitten, mikset menis?
- Kuulithan sä ittekin, ettei Järssi suostu.
- Jos mä hoitelen Järssin niin lähdetkö sä?
- Ilman muuta, Vesku nauroi. Reine ei tiennyt, mitä ehdotti.
- Mä meen juttelemaan sen kanssa, tyttö sanoi ja katosi.

Veskun ällistys oli suunnaton, kun Järssi seuraavana päivänä itse otti asian puheeksi.
- Mä olen ehkä ollut vähän liian esteratsastuspainotteinen, hän mainitsi. – Kouluratsastushan on oikeestaan kaiken perusta. Ehkä mä en halua, että mun talli profiloituu paikaksi, missä vaan holtittomasti ylitetään tikkuja.
Järssin sanavalinnasta Vesku tiesi Reinen olleen asialla ja piilotti hymynsä, mutta kun mies sitten alkoi kaivaa farkkujensa taskusta kouluohjelmaa, hän tajusi tämän tulleen täydellisesti aivopestyksi.
- Oletko sä ihan tosissasi lähettämässä mua johonkin nylkytyskisoihin? hän kysyi.
- No etkö sä halunnut kilpailla? Sitähän sä olet vikissy vähintään kerran viikossa koko kesän. Hyppäämään ja kisaamaan.
- Niin olen, mutta… Vesku ei ollut hetkeäkään ajatellut muuta kuin estekilpailuja, mutta sai suunsa kiinni ajoissa. Miksei sitä voisi kokeilla koulukisojakin? Vähemmän vauhtia niissä olisi, joskaan siitäkään ei tietysti voinut Zairen kyseessä ollen olla varma, mutta ehkäpä niistäkin löytyisi se adrenaliinihumaus, mitä hän rakasti. – Ilman muuta, hän sanoi.
- Osaatko sä ohjelman?
- Minkä ohjelman?
- No sen helpon been.
- Miten mä sen osaisin?
- No pitäis kai ruveta opettelemaan, jos sä aiot sunnuntaina ratsastaa sen. Jos mä huutelen täältä nyt alkuun.

Niin Vesku alkoi ratsastaa rataa Järssin ohjeiden mukaan ja miettien hiljaa, mikä oikein oli iskenyt. Tietysti tallilla pidettiin enimmäkseen koulutunteja, eiväthän mitkään hevoset olisi jaksaneet pelkkiä estetunteja, mutta Järssi itsekään ei niitä pitäessään keskittynyt niin epäoleellisiin asioihin kuin tuntumaan tai muotoon, jotka hän nyt näytti kaivaneen jostain pölyttyneistä muistilokeroista esiin. Tuntia myöhemmin mies rutisti lunttipaperinsa palloksi ja paiskasi sen aidan alle.
- Ei hélvetti, että te näytätte kamalilta. Mä perun puheeni. Ette te mihinkään mene nolaamaan itteänne.
- Älä yritä. Lupasit jo! puuttui Reine soppaan vakiopaikaltaan aidan päältä ja Järssi mulkoili häntä mitään vastaamatta. Vesku hyppäsi satulasta ja kävi onkimassa paperin omaan taskuunsa. Hänen pitäisi kai itsekin opetella se rata.

Järssistä ei vielä ollut ajamaan autoa, mutta sunnuntai-aamuna hän ilmestyi tallille Paulan kanssa jo aikaisin. Vesku oli ehtinyt puunata Zairen kiiltäväksi ja Nina oli samassa hommassa Hämärin kanssa. Reine ja Essikin olivat jo tallilla lähteäkseen mukaan katsomaan ja kannustamaan.
- Ei apuohjia, ei suojia, ei raippaa, Vesku toisti kuuliaisesti Ninan perässä. Hän ei ollut koskaan ratsastanut Zairella ilman niitä, mutta ei kai se niin erilaista voinut olla?
- Kai satulahuopa sentään saa olla valkonen? Järssi kysyi vähän pisteliäästi. Innostus, jonka Reine oli alkuun saanut aikaan, oli hiukan hiipunut, mutta ei mies sitten lopultakaan ollut perunut heidän osallistumistaan, osoittipahan vaan muuten, miten vähän arvosti moisia kinkereitä.
- Saa, sanoi Nina totisena.

Vesku ei voinut kieltää sitä, että häntä jännitti. Ei niinkään itse ratsastus, nyt melkein kaksi kuukautta Zairella ratsastettuaan hän alkoi käsittääkseen tuntea hevosen kuin oman kämmenensä risteilevät viivat. Hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa menossa kisoihin muualle kuin kotitallille ja hän oli aamuyöllä todennut, että päivässä oli ihan liian monta kohtaa, jotka voisivat mennä pieleen ihan hänestä riippumattomista syistä, ja sitten tietysti nekin, joihin hän saattoi vaikuttaa. Mitäpä, jos hän esimerkiksi unohtaisi radan? Tai jos Ninan varaama kuski tulisikin myöhässä tai ajaisi harhaan tai vaikkapa kolarin? Järssi epäilemättä pitäisi häntä vastuullisena, jos Zaire loukkaantuisi liikenneonnettomuudessa.

Mutta ainakin kuski tuli ajoissa. Hän kaarsi yhdistelmänsä tallin eteen ja avasi takaluukun. Järssi lähti epäileväisen näköisenä potkimaan trailerin renkaita kuin tarkistaakseen, oliko se tarpeeksi jykevä kuljettaakseen hänen silmäteräänsä, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Se oli samanlainen kuin hänen omansa, joka nyt seisoi pölyttymässä tallinnurkalla. Paula ei saanut vetää sitä, eikä Järssi varmaan sitä hommaa olisi antanutkaan muiden tehtäväksi. Ninan esimerkkiä seuraten Vesku kantoi Zairen varusteet traikun satulakaappiin ja sitten he toivat hevoset pihalle.
- Kumpi menee ensin? Nina kysyi.
- Zaire ensin, jos sun läskiperseesi on jo siellä, se kuvittelee, ettei se mahdu, Järssi sanoi.
- Läskiperse? Mun suomenhevonen on just hyvässä lihassa, Nina väitti vastaan loukkaantumatta ja Vesku talutti ratsunsa sisään koppiin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, Zaire seurasi häntä, vaikka hidastikin hetkeksi vauhtia sillalla. Se oli kuitenkin niin rutinoitunut kisaaja, että traileriin meno taisi olla sen mielestä ihan tavanomainen juttu, mistä ei kannattanut tehdä numeroa. Nina talutti Hämärin perässä ja he olivat lähtövalmiita kymmenessä minuutissa siitä, kun kyyti oli tullut. Nina ja Essi kiipesivät hevoskuskin kyytiin, Järssi komensi Veskun oman maasturinsa takapenkille ja sinne Reinekin meni.
- Muistatko sä nyt radan? Missä sun kypärä on? Ja saappaat?
- Tallin käytävällä kassissa, Vesku tajusi. Radan hän muisti, ainakin oli aamulla muistanut, mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka se tässä jännityksessä katoaisi hänen päästään, ennen kuin he olisivat perillä.

Kisapaikka oli yksityistalli vähän kaupungin ulkopuolella. Siellä ei ollut ratsastuskoulutoimintaa, eikä Vesku ollut aikaisemmin käynyt siellä, vaikka tietysti olikin kuullut paikasta, eikä pelkkää hyvää. Joku hoitajatytöistä oli kertonut kerran käyneensä siellä kysymässä itselleen hoitohevosta, mutta hänet oli ohjattu päättäväisesti takaisin maantielle. Siellä ei kuulemma tarvittu vapaaehtoisvoimia eikä pikkutyttöjä. Vesku vilkuili uteliaana joka suuntaan heidän ajaessaan pihaan, nähdäkseen, miten hemmetin hieno oli paikka, missä ei hevosenhoitajia tarvittu, ja hänen oli pakko myöntää, että hieno se oli. Kaikki oli hyvin siistiä ja säntillistä eikä porukkaa tällä kertaa ajettu takaisin maantielle, vaan pihalla oli liikenteenohjaaja, joka osoitti hevosautot vasemmalle ja henkilöautot oikealle. Paula ajoi neuvojen mukaan ja onnistui pysäköimään Järssin maasturin rivin jatkoksi kolhimatta sitä.
- Mitäs nyt? Vesku kysyi aprikoiden, onnistuisiko mitenkään kurkistamaan sisään tiilirakenteiseen talliin, vai aiheuttaisiko se karkoituksen.
- Kai sun pitäisi maksaa lähtösi jonnekin, Reine arveli.
- Menkää te etsimään se paikka, mä menen vahtimaan, ettei ne uuvelot vaan kuvittele ottavansa Zairea ulos ilman meitä, Järssi komensi.

- Mikä tää paikka on? Reine kysyi kunnioittavasti, kun he Veskun kanssa siirtyivät parkkipaikalta siistille tallipihalle.
- Paikallinen ökytalli. Täällä ei ole kuin sikarikkaiden hevosenomistajien miljoonaratsuja, Vesku virnisti.
- No siltä näyttää. Mitä täällä tehdään?
- Kai ne ratsastelee tossa omassa pikku maneesissaan omalla pikku porukalla, Vesku arveli ja nyökkäsi kohden pitkää rakennusta, joka reunusti tallipihaa vasemmalla. Hänen mieleensä tuli epämiellyttävä ajatus. Eivät kai kisat olleet sisällä maneesissa? Zaire oli toki sellaisessa käynyt mutta hän ei, eivätkä he yhdessä. Mitä jos se kilahtaisi siellä?
- Tuolla on varmaan kilparata, sanoi Reine ja osoitti eteenpäin ja helpotuksekseen Vesku näki myös suuren ratsastuskentän. Sen lähellä seisoi myös parkkeerattuna auto, jonka katolla oli iso kyltti, jossa luki ”Kilpailukanslia”. Sinne hänellä kai oli asiaa.

- Kuka tän omistaa? jatkoi Reine alituisessa tiedonjanossaan.
- Joku Lund-niminen heppu, joka kasvattaa hevosia.
- Kasvattaa? En mä näe yhtään varsaa.
- Se kasvattaa niitä jossain muualla, Vesku sanoi muistellen otsa rypyssä. Kyllä hän tietenkin oli tiettyyn rajaan asti kiinnostunut kaikesta hevosiin liittyvästä, mutta nyt juuri hänen mieleensä ei tullut enempää tietoa tästä paikasta tai sen omistajista. – Kysy Järssiltä, tai Ninalta.
Hän pysähtyi kanslia-auton avoimelle ovelle, kaivoi esiin lompakkonsa maksaakseen osallistumismaksun ja joutui esittämään aluelupansakin. Oli onni, että Järssi oli talvella kehottanut kaikkia kisaamisesta kiinnostuneita hoitamaan sen kuntoon; silloin hänellä oli ollut suuria suunnitelmia järjestää itse ainakin yhdet aluekisat kesällä ja olisihan silloin ollut noloa, jos ei kenelläkään omalta tallilta olisi ollut lupaa osallistua. Tällä varoitusajalla hän ei olisi lupaa mitenkään ehtinyt saada.
- Lund, sanoi Reine mietteissään. – Jotain kelloja se kilkuttaa. Mä olen lukenut jotain. Mutta hiton hieno paikka. Käydäänkö tallissa?
- Käydään, Vesku innostui. Eivät kai ne voisi muuta kuin käännyttää takaisin ulos. Mutta heidän rohkeutensa lopahti suljettuun oveen ja siihen nastoilla kiinnitettyyn suureen ”Pääsy kielletty!” –plakaattiin. – Tai jos mennään vaan ottamaan se hevonen ulos traikusta.
- Tehdään niin, Reine huokaisi.

Hevosautoparkissa oli rivissä jo toistakymmentä koppia ja lisää saapui lähes jatkuvana virtana. Ninan kuski oli saanut hyvän paikan maneesin kulman kohdalta, missä oli enemmän tilaa kopin kummallakin puolella ja Hämäri oli jo näköjään otettu ulos. Järssi seisoi lastaussillalla ja piteli tervettä kättään Zairen lautasilla kuin pidellen sitä aloillaan.
- Ole nyt tarkkana sen kanssa, se saattaa vähän intoutua, kun ei se ole ollut kisoissa pitkään aikaan, hän varoitti Veskua. – Laita suitset päähän ennen kuin otetaan se ulos.
Vesku teki työtä käskettyä ja iso ruuna tosiaan astahteli epätavanomaisen säpsynä ja pää korkealla päästyään pihalle. Se kuitenkin asettui hirnahdettuaan pari kertaa ja saatuaan vastauksia sieltä täältä ja Reine kumartui riisumaan kuljetussuojia.

- Mä en meinannut uskoa silmiäni, kun mä näin lähtölistan, mutta nyt mun on kai pakko uskoa, kuului Veskun selän takaa, kun hän asetteli Zairen meksikolaista turparemmiä symmetrisesti.
- Mitä sä et meinannu uskoa, Järssi kysyi pahantuulisesti.
- Että Jari Järvisen ykköstykki tulee koulukisoihin, tietysti.
- Sama se kai, missä kisoissa se kiertää, ei se esteillekään tänä kesänä pääse.
- Osaako se kulkea oikein päin? Aluetasolla se olisi jo suotavaa, sama ääni jatkoi kiusoittelevasti ja Vesku kääntyi katsomaan, kuka uskalsi puhua Järssille siihen tyyliin. Se oli pitkä tyttö, hyvin hoikka, valkoisissa kisahousuissa ja –paidassa, mutta ilman takkia ja kypärää. Saappaista olisi voinut tarkistaa kampauksensa, niin peilikirkkaina ne kiilsivät.
- Varmaan todennäköisemmin kuin mitä sun kopukkasi pääsee metrin rataa, Järssi tuhahti ja alkoi jo kuulostaa siltä, että Vesku olisi viimeistään pistänyt suunsa säppiin. Paula roikkui omistavasti miehen terveessä käsivarressa.
- Onneksi sä et sentään itse ratsasta. Sitten ois jo voinu ruveta odottamaan, että meri aukeaa ja sataa heinäsirkkoja, tyttö nauroi.
- Mun ratsastamiset on vähän vähissä tällä kaudella.
- No, onnea matkaan vaan, tyttö sanoi, ja vaikka hänen äänensä ei oikeastaan ollutkaan ivallinen, se kuulosti siltä. Sen jälkeen, mitä hän oli aikaisemmin sanonut, hän ei mitenkään voinut olla tosissaan toivotuksessaan. Hän vilkaisi huvittuneena Veskuakin ja lähti kävelemään pois.

- Kukas toi sitten oli? Vesku kysyi, kun tyttö oli kuulomatkan ulkopuolella.
- Lundin pikkunarttu, sylkäisi Järssi. – Se tätä pyörittää nykyään. Ja yrittää pyörittää kaikkia muitakin Hangon hevosasioita. Käveli vaan sisään seuran hallitukseenkin, kun ne munattomat ämmät siellä kuuli sen muuttaneen mantereelle.
- Tommonen nuori tyttö?
- Hanna Lund, sanoi Reine ja näytti siltä kuin lamppu olisi syttynyt hänen päänsä päällä. – Miten mä en heti muistanut.
- Niin tietysti, Vesku sanoi harmissaan. Jos pienenpuoleisella paikkakunnalla oli yksi ainoa – tai kaksi, jos laski Järssinkin - jonkintasoinen hevosalan julkkis niin ei kai tätä sopinut unohtaa, vaikka laji ei kiinnostanutkaan. – Mä jotenkin luulin, että sillä on vaan joku kisahevonen täällä, en mä käsittänyt että tää on sen paikka.
- Isäpapan paikka, Järssi korjasi. – Kuuluisaa vanhaa Pappa betalar –sukua. Katokkin että saat sen kaakin kulkemaan oikeenpäin radalla, mä en kuuntele tota irvailua enää toista kertaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.8.14 21:23:30

9. Pylperrystä

Nina ja Vesku olivat menossa samaan luokkaan ja päättivät ratsastaa yhdessä verryttelyyn. Se oli sisällä maneesissa ja Vesku oli salaa kiitollinen Hämärin mukanaolosta. Jos tulisi oikein tiukka paikka, hän voisi ehkä käyttää sitä Hambon ratsastajien tapaan jarruna, vaikka Zaire olikin sen verran isompi, ettei ollut takeita, ettei se saman tien sitten hyppäisi selkään.
- Onhan tää tottunu maneeseihin, Vesku varmisti Järssiltä ennen kuin ratsasti sisään.
- Se rakastaa maneeseja enemmän kuin mitään muuta, mies vakuutti. Hän arveli, että mikä tahansa muu vastaus saisi pojanjolpin panikoimaan niin, että he olisivat kirjaimellisesti seinillä. Sitä tilannetta oli parempi vältellä, sillä mistään hinnasta Vesku ei ollut suostunut lisäämään turvaliiviä kisa-asuunsa.

Zaire pysähtyi sekunniksi maneesin ovelle kuin ottaakseen tilanteen haltuunsa, mutta suostui sitten menemään peremmälle. Oli ollut tilanteita, joissa se oli ruvennut kerta kaikkiaan kiehumaan jo heti alkuunsa, mutta Järssi oli aina laittanut sen sen piikkiin, että se oli innostunut nähdessään harjoitusesteet. Täällä niitä ei tietenkään ollut, ja se näytti tottelevan ratsastajaansa ainakin yhtä hyvin kuin kotona. Enempää ei sitten voinut toivoakaan.

Veskulla ei ollut hajuakaan Järssin mietteistä, olipahan vain todennut, että Zaire pysyi käsissä ja sillä hyvä. Hän lönkötteli aikansa Hämärin perässä tietämättä oikein, mitä tehdä. Kai tässä oli tarkoitus vain lämmittää hevosen nivelet, samoin kuin ratsastustuntien alussa. Toiset laukkailivatkin, mutta hän ei aikonut ottaa sitä riskiä vieraiden hevosten seassa. Hän vain ravailisi, kunnes tulisi hänen vuoronsa. Kaipa joku muistaisi kertoa, koska hänen oli aika siirtyä radalle? Veskun katse osui Reineen, joka nojaili katsomon aitaan. Reine ainakin muistaisi. Hänhän se oli hitto vieköön ideoinut koko jutun.

Reine nosti peukkunsa rohkaisevasti pystyyn, kun huomasi Veskun katseen osuvan itseensä. Ratsukko pisti silmään muiden joukosta kuin paise poskessa. Zaire oli suuri, mutta kyse ei ollut siitä. Sen vaaleanruskea estesatula ja estesuitsitus sen tekivät, samoin se, että kuin suurimmalla osalla muista oli vaaleat kisahousut, oli Veskulla ruskeat. Onneksi hän oli sentään ymmärtänyt pukea mustan paidan eikä mitään riemunkirjavaa. Eniten Reineä huolestutti hänen ratsastuksensa. Poika näytti vain hölkkäyttävän hevostaan ilman aikomustakaan ottaa sitä kuulolle. Reinen oli pakko nousta seisomaan ja huiskuttaa vähän, kun ei Järssistäkään näköjään ollut mihinkään.

- Oliko sulla jotain asiaa? Vesku kysyi ratsastettuaan hänen kohdalleen.
- Etkö sä aio ollenkaan ratsastaa sitä? Luuletko sä saavasi sen menemään peräänannossa heti kun sä menet radalle? Reine kysyi.
- En mä uskalla laukata sillä täällä.
- No en mä sitä mutta ota nyt hitto vie edes ohjat käsiisi. Ja etkö sä voi pidentää jalustimia vähän?
- Tän mittasilla mä olen aina ratsastanut, Vesku sanoi ymmällään.
- No älä sitten muuta niitä nyt, mutta ratsasta sitä nyt kun vielä voit tehdä jotain.
Vesku katsoi häntä vähän aikaa kuin punniten hänen sanojaan, mutta nyökkäsi sitten Reinen helpotukseksi.
- Onkohan mulla vielä paljon aikaa? hän kysyi keräten ohjia paremmin paljaisiin käsiinsä.
- Mä käyn katsomassa tilanteen, Reine lupasi ja toivoi palatessaan näkevänsä vähän enemmän yritystä. Samaan aikaan hänen kanssaan maneesista lähti Nina, jonka Essi oli juuri käynyt hälyttämässä lähemmäs kisakenttää.

Veskun vuoro oli viitisen ratsukkoa Ninan jälkeen, ja sitä ennen hän tosiaankin yritti Reinen toiveen mukaan saada Zairen yhteistyöhön. Kun se alkoi väläytellä muutamia pätkiä sitä pehmeyttä, mikä aina tuntui niin palkitsevalta, hän lopetti taas. Zairen keskittyminen tuntui hajoavan aina, kun joku ohitti heidät ja Vesku ajatteli olla leikkimättä enempää. Se tunne joko tulisi radalla uudestaan tai sitten ei, sen suhteen ei juuri nyt voinut juuri enempää tehdä kuitenkaan, sillä Reine ja nyt Paulakin huitoivat hänelle jo hurjasti.
- Joko mä menen?
- Voit mennä. Sä saat kiertää radan ennen kuin alotat, Nina käski sanoa, Reine sanoi hiukan hengästyneenä, sillä hän oli juossut maneesiin.
- Joo, jotain semmosta se puhui aamullakin, Vesku tuumi. Hän lähti kuitenkin mielellään jo ulos hiukan hiostavasta maneesista. Ei varmaan tekisi pahaa nähdä jokunen suoritus, ihan vaan vaikka tarkistaakseen, että rata oli tallella päässä.

Se oli, ja melko itsevarmana Vesku lähti vuorollaan kiertämään kouluaitoja ulkopuolelta, kuten oli nähnyt edellistenkin ratsukkojen tekevän. Hän antoi Zairen ravata ja kevensi itse tarmokkaasti mukana. Ohjelmassa ei ollut yhtä ainutta pätkää kevyttä ravia, eikä hän huvikseen istunut alas Zairen isoissa askelissa, ennen kuin oli pakko. Sitten portinkohta avattiin ja hän ratsasti radalle. Zaire ei ollut moksiskaan sen paremmin aidoista kuin autostakaan, jossa tuomari sihteereineen istui, mutta se vilkuili sankkaa yleisöä aidan takana, ihan kuin se ei olisi koskaan ihmisiä nähnyt esteitä hypätessään. Veskun teki mieli kiroilla sille, mutta Nina oli muistuttanut, ettei ääniapuja ollut tarkoituksenmukaista käyttää, ja kiroilu kai voitiin laskea sellaiseksi. Tosin, mitäpä tuomari tuonne auton sisään mahtoi kuulla? Tuskin kovin paljon. Hän jätti kuitenkin toistaiseksi voimasanat käyttämättä, pysäytti ja tervehti.

Veskusta ohjelma meni kohtuullisen hyvin. Hän ei unohtanut mitään, eikä Zaire tehnyt yhtään sivuloikkaa eikä karannut kertaakaan pukkilaukkaan. Tosin se ensimmäiset ravipätkät kulki pää aika lailla pystyssä, ennen kuin kaarsi kaulansa soveliaampaan asentoon, ja laukassa aavistuskin oikeasta muodosta katosi kokonaan. Mutta kaipa tuomari sen ymmärtäisi, kaikkihan kai tiesivät, että Zaire oli estehevonen eikä mikään kouluratsu. Vihoviimeisellä laukkalävistäjällä hevonen tuntui kuitenkin purevan kuolaimeen kiinni tavalla, jonka Vesku ikävästi tunnisti. Se aikoi kiikuttaa häntä seuraavat pari kierrosta, ellei hän äkkiä tekisi jotain. Vaistomaisesti hän kietoi koipensa niin hyvin sen ympärille kuin vain saattoi ja otti edestä kunnon pidätteen. Se auttoi. Tosin hevonen tipahti raville, mutta ei enää tuntunut ratittomalta ferrarilta. Kuin mitään ei olisi tapahtunut hän nosti uuden laukan ja ratsasti ohjelman loppuun. Melko lailla riemuissaan hän ratsasti pois radaltakin. Se ei ollut sentään tipauttanut häntä, mitä hän oli eniten pelännyt. Se kai oli pääasia.

- Mitäs tykkäsit? Vesku kysyi innoissaan Järssiltä ratsastettuaan tämän luokse ja hypätessään saman tien satulasta. Nyt Zaire alkoi tuntua kuumenneelta ja hän tiesi pystyvänsä pitelemään sitä paremmin maasta käsin, jos se alkaisi riekkua.
- Se ei pahemmin temppuillu, Järssi myönsi.
- Ei, se yritti karata vaan yhden kerran, siinä lopussa, huomasitko sä?
- Se on paljon uljaamman näkönen kun noi kaikki muut, kun se menee sillä lailla pää ylhäällä, sanoi Paula ihastuneena.
- Äh. Se ei kyllä olis tarkotus, Vesku arveli. – Missähän mä voisin kävelyttää sitä? Mä en taida mennä enää selkään. Ei kai me palkinnoille sentään kumminkaan päästä.
- Tuolla menee pikkunen metsälenkki, Nina on kiertämässä sitä Hämärin kanssa, tiesi Essi, joka myös oli porukassa, ja osoitti kisakentän taakse.
- Jos mäkin käyn kiertämässä sen, Vesku ehdotti ja nosti jalustimet ylös. Järssi nyökkäsi lyhyesti.
- Mä jään odottamaan teidän arvostelua, Reine sanoi.

Vesku löysäsi vielä satulavyötä ja lähti lampsimaan hevosen kanssa kohden metsikköä. Olisi mielenkiintoista nähdä, mihin kohden he sijoittuisivat. Zaire tuli perässä varsin tyynen oloisena, mitä nyt kerran juurtui niille sijoilleen pää kirahvimaisesti pystyssä, kun vastaan tuli toinen ratsukko. Lenkin kiertäminen kesti melkein puoli tuntia, mutta Vesku nautti joustavasta pohjasta ja varjostavista puista ja oli tyytyväinen siitä, ettei Järssi ollut saanut päähänsä kieltää häntä lähtemästä. Mutta mitään muutakaan paikkaa loppuverkkoihin maasta käsin ei oikein ollut, ei hän käsihevosen kanssa olisi voinut maneesiinkaan mennä herättämään pahennusta.

Muut olivat jo trailerin luona, kun Vesku ehti takaisin tallialueelle. Hämäri seisoi kuljetussuojineen vain odottamassa, että pääsisi koppiin, he olivat varmaankin odottaneet Zairen menevän taas ensimmäisenä.
- Miten meidän kävi? Vesku kysyi.
- Nina oli kahdeksantena ja sä jossain kahdenkymmenen jälkeen äsken, mutta luokka jatkuu vielä, Essi kertoi.
- Mulla on sun arvostelu, lisäsi Reine.
- Näytä, Vesku pyysi, mutta Järssi käski hänen hoitaa hevosen ensin traileriin, sitä paperia ehtisi tavata koko kotimatkan autossa.

Arvioinnissa ei ollut paljon kehumista. Vesku luki sen ensin epäuskoisena ja sitten suuttuneena.
- Miten ne voi olla näin nipoja? Täällä on joka pikku moka!
- Se taitaa olla kouluratsastuksen perimmäinen tarkoitus, sanoi Reine lempeästi.
- Jos se on tämmöstä pilkunnussimista niin mulle saa tää kerta riittää!
- Niinkö? Reinen ääni oli välinpitämätön ja hän kääntyi katselemaan ikkunasta ulos, mutta Järssi puuttui siihen.
- Ei riitä. Nyt aletaan treenaamaan kunnolla ja kokeilet uudelleen.
- Siis häh?
- Te meette koulukisoihinkin uudestaankin, heti kun mä vaan löydän semmoset jostain lähistöltä.
- Ai mennään?
- Joo, ja yritäpäs ruveta napisemaan vastaan, itte sä tän alotit.
Se oli oikeastaan ollut Reine, mutta Vesku ei viitsinyt puuttua moiseen pikku yksityiskohtaan. Sitä paitsi hän oli tulkinnut käsin kirjoitettuja kommentteja arvostelupöytäkirjastaan niin kauan, että Paula kääntyi jo tallin pihaan ja heidän piti nousta autosta ottamaan hevoset vastaan. Järssi häipyi saman tien kotiinsa ja Paula hänen perässään.

- Tiedätkö sä, mitä me nyt tehdään? kysyi Reine, kun Zaire oli viety tarhaansa Tipuen seuraan.
- Miten mä voisin semmosta tietää?
- Nyt me mennään sinne takasin ja katsotaan vähän oikeeta kouluratsastusta.
Veskulla ei oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, etenkään jos Järssi pitäisi kiinni omituisesta ideastaan, että heidän pitäisi kilpailla toisenkin kerran. Ehkä hän saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, miten hänen olisi pitänyt ratsastaa. Ratsastusvaatteet hän kuitenkin halusi vaihtaa ensin pois.
- Mitä sä tarkotit, että oikeeta kouluratsastusta? hän lohkaisi seuratessaan farkuissa ja tallikengissä Reineä tämän punaisen auton kyytiin.
- Semmosten ihmisten, jotka ottaa sen vakavissaan, Reine sanoi.
- Väitätkö sä etten mä ratsastanut tosissani.
- Joo. Väitän. Te molemmat, Järssi ja sinä, lähditte mukaan ihan läpällä.
- Aijaa. Miten sä tommosta päättelet? Vesku kysyi happamasti. Jos Reine nyt yhtäkkiä heittäytyi joksikin kouluratsastusasiantuntijaksi niin kai hän olisi voinut avata sanaisen arkkunsa vähän aikaisemmin, eikä vasta sen jälkeen, kun vahinko oli jo tapahtunut.
- No esimerkiksi siitä, että ei aluetason kisoihin mennä estesatulalla.
- Ei Zairella mitään koulusatulaa ole, ei ainakaan mun tietääkseni.
- No jos tallissa on toistakymmentä hevosta niin ehkä niiltä joltain olis löytyny edes yleissatula?

Ehkä olisi, ehkä ei. Elleivät he olisi olleet jo matkalla, Vesku olisi ehkä pyörtänyt lupauksensa lähteä mukaan. Reinekin rupesi nipottamaan.
- Homojen hommaa, hän mutisi puoliääneen, mutta vaikka Reine oli avannut autoradion, hän kuuli sen.
- Ehkä Järssi antaa sun seuraavaksi mennä johonkin länkkärikisoihin. Niihin ei kai tarvii farkkuja kummempaa rekvisiittaa, hän sanoi kirpeästi, mutta heitti sitten nopean hymyn pelkurinpenkin puolelle. – Ei me nyt ruveta riitelemään tästä. Mutta jos Järssi tosiaan meinaa tehdä teistä kouluratsukon, niin käydään vähän kattomassa mallia. Oliko noi sun ekat koulukisat?
- Mä en ole ollut koulukisoissa edes katsomossa, Vesku tunnusti. Hänen tietonsa niistä olivat tähän aamuun asti perustuneet vain ja ainoastaan siihen, mitä oli Ninalta kuullut ja mitä joskus oli ohimennen saattanut nähdä telkkarista. Niistäkään hän ei oikein ollut jaksanut innostua, vaikka ratsastusta tulikin harvoin, sillä ne olivat niin hitaita ja yksitoikkoisia. Esteratsastuksessa oli sentään aina vauhtia ja jännitystä. – Ei Järssilässä järkätä semmosia kinkereitä, estekisoja vaan.
- Etkö sä ole muualla kisannut kuin siellä?
- En mä ole koskaan ratsastanut muualla, eikä sieltä käy muualla kisaamassa muut kuin Järssi itse. Ja jotkut yksärit tietysti, Vesku lisäsi. Aina joskus hyvin menneiden estetuntien jälkeen Järssi kyllä saattoi heitellä ilmoille ajatuksia siitä, että muutama tuntihevonen pakattaisiin traikkuun ja lähdettäisiin maailmalle näyttämään, mutta toistaiseksi niistä ei ollut seurannut mitään konkreettista. Eikä seuraisi tänäkään kesänä, kun ei hän kerran voinut ajaa autoa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.8.14 20:39:15

10. Kohti kilpakenttiä

Vesku ei innostunut kuolettavasti kouluratsastuksesta, vaikka he katselivatkin kisoja koko iltapäivän, vaikeimpiin luokkiin asti, joissa oli enää kourallinen osanottajia. Hän alkoi kuitenkin ymmärtää, miten hän oli pistänyt esiin joukosta Zairen kanssa. Kaikki iltapäivällä esiintyvät hevoset kulkivat kauniisti peräänannossa ja niiden ratsastajat näyttivät istuvan omituisessa asennossa koulusatuloissaan pitkine jalustimineen. Kaikkien hevosten harja oli palmikoitu sykeröille ja kaikilla ratsastajilla oli valkoiset housut ja hansikkaat sekä ratsastustakit ja auringossa kiiltelevät kannukset.
- Mä en kyllä hommaa valkosia housuja yksiä kisoja varten, hän ilmoitti Reinelle.
- Voithan sä käyttää niitä estekisoissakin.
- Liian hienot tallikisoihin, Vesku kuittasi. Muitahan hänellä ei ollutkaan näköpiirissä.
- No, ei missään säännöissä määrätä, että niiden housujen tarttis olla valkoset, Reine huokaisi.

Satula-asiasta Vesku kuitenkin mainitsi Järssille, kun tämä edelleen seuraavina päivinä pysyi päätöksessään, että heidän pitäisi osallistua toisiinkin kilpailuihin. Tuskin hän muuttaisikaan mieltään. Reine oli kertonut, että Veskun ollessa Zairen kanssa metsässä, oli Hanna Lund tullut onnittelemaan Järssiä nautittavasta esityksestä, jonka hänen tallinsa oli tarjonnut kaikelle yleisölle.
- Se sanoi, että te olitte yhtä symppiksiä kuin Eddie Edwards mäkihyppykisoissa ja että yleisö oli rakastanut teitä, Reine oli juorunnut ja Vesku oli tajutessaan vertauksen kiukustunut hetkeksi niin, että näki punaista. Sitten hän oli kuitenkin nielaissut takaisin jo kielen päällä pyörineen lupauksen lopettaa ratsastus siihen nimenomaiseen paikkaan. Parempi kosto olisi osoittaa, että heistä oli johonkin ja niin Järssikin tuntui ajattelevan, vaikkei Vesku ollenkaan rohjennut ottaa hänen kanssaan puheeksi Reinen kertomaa. Tallin kunnia oli nyt kyseessä ja jos Järssi oli sotajoukon kenraali, oli Vesku hänen konekiväärinsä.
- Mulla on yks koulusatula, Järssi sanoi ilmeenkään värähtämättä.
- Mistä hitosta sä oot semmosen saanu? Vesku ei voinut olla kysymättä.
- Se tuli Nadan mukana, kun mä ostin sen. Sen pitäis olla satulahuoneessa, käydäänpäs katsomassa.

Sieltä se löytyikin, ylimmältä satulapukilta päällimmäisenä kolmen ylimääräisen satulan pinosta. Vesku kiipesi jakkaralle ja nosti sen syliinsä saaden saman tien yskänpuuskan, kun sen päälle kertynyt pölykerros pöllähti hänen kasvoilleen.
- Sä voisit joskus putsata nää varusteetkin palkkasi eteen, Järssi huomautti.
- Mä luulin, että hoitajat tekee sen.
- Putsaa se nyt kumminkin ennen kuin kokeillaan sitä. Vaikka pitäisi sen sopia.
- Mustat suitset, Vesku huomautti. – Ilman meksikolaista turparemmiä.
- Kas kun ei punasia rusetteja otsatukkaan.
- Ei mutta letityskumppareita.
- Älä nyt rupee neiteilemään sentään!
- No kai me nyt tehdään tää kunnolla jos tehdään?
- No víttu niin tehdään.

Sillä kertaa satulan puunaaminen oli kuitenkin turhaa, sillä tallista ei löytynyt siihen kouluvyötä. Nina käytti Hämärillä yleissatulaa, jossa oli lyhyet vastinhihnat, eikä kenelläkään muullakaan yksityishevosista ollut. Järssi komensi Paulan viemään itsensä lähimpään hevostarvikeliikkeeseen ja jätti Veskun yksinään kentälle pyörimään Zairen kanssa, mutta siitä tuli itse asiassa oikein hyvä sessio. Reine istui vakiopaikallaan jalat ristissä aidantolpan ympärillä, ja vaikkei hän paljonkaan sieltä huudellut, hän heitti aina muutaman neuvon. Järssi motkotti samoista asioista, mutta jostain syystä Reinen melkein anteeksipyytävät ”musta näyttää että…” ja ”mitä jos sä kokeilisit…” menivät perille ihan eri tavalla. Vaikka tyttö ei varmaan ollut mitenkään mainittavasti kokeneempi ratsastaja kuin Veskukaan, hän osasi jotenkin käyttää sellaisia sanamuotoja, että Vesku ymmärsi ne heti, ja sitä paitsi ihan uudella tavalla.

- Missä sä olitkaan ratsastanu? Vesku kysyi hypätessään lopulta vajaan tunnin kuluttua alas satulasta. Zaire oli ollut jotenkin pehmeä ja yhteistyöhaluinen koko ajan, eikä hän halunnut kiusata kohtaloa niin kauan, kun kaikki meni hyvin.
- Tampereella, me muutettiin sinne, kun mä olin kymmenen. Siellä mä alotin, Reine kertoi ja nojasi leukaansa aidantolppaan.
- Susta voisi tulla hyvä ratsastuksenopettaja. Ootko sä ajatellut sitä?
- En. Mä menen lukemaan valtiotieteitä. Jos pääsen, tietenkin.
- Tuleeko susta sitten isona presidentti? Vesku kysyi nauraen. Hänelläkin oli haaveensa, mutta kun Reine kysyi niistä, hän vastasi jotain ympäripyöreää. Joka tapauksessa valkolakkiin oli vielä melkein vuosi. Hänhän saattaisi muuttaa mieltäänkin vielä.

Illalla Järssi tuli ensimmäistä kertaa tunninpitoon ilman kantosidettään.
- Joko sä alat olla terve? Vesku ihmetteli.
- Pakkohan mun on ruveta olemaan, Järssi murahti ja heilutti kokeilevasti raajaansa. – Sä meet kohta takasin kouluun, jonkun on pakko pystyä kopukkahommiin sen jälkeen. Ja ois sen rievun voinut heittää mäkeen jo aikoja sitten, kuulemma. Mä vaan olin niin tottunu siihen. Eikä Paula päässyt vinkumaan, että olisi mun tiskivuoro.
- Mahtaako susta silti olla vielä lantaa lapioimaan? Vesku uskalsi epäillä, vaikka mitäpä hän tiesi luunmurtumista. Hänen ainoa luunmurtumansa oli katkennut maitohammas neljän vanhana, jos sitä nyt sellaiseksi saattoi kutsua.
- No onhan tässä vielä muutama viikko harjotella. Ellei ole niin olkoot ulkona kunnes on. Kai mulla ennen yöpakkasia jo talikko pysyy kädessä. Tänään ei muuten oo maastotunteja. Sä voit häipyä.
- Sen sä oisit voinu kertoa vähän aikasemmin, Vesku sanoi hiukan harmissaan. Reine oli päivällä ruvennut miettimään, millaista olisi lähteä katsomaan perjantai-iltaa Helsingissä, käydä vaikka elokuvissa tai syömässä tai sekä-että ja kysynyt, ehtisikö hän mukaan, mutta ei Vesku ollut luvannut, kun oli ajatellut joutuvansa roikkumaan tallilla tuntien loppuun asti.
- No syytön mä siihen olen, että ne peru. Mene keskenäsi.
- Kiitos mutta ei kiitos, Vesku sanoi. Hän oli tosiaankin päässyt vaiheeseen, ettei enää tarttunut jokaiseen tilaisuuteen päästä ratsaille. Edellisiltana hänellä oli ollut maaston vetämisen lisäksi oma ratsastustunti, samoin seuraavana aamuna olisi, ja Zairea riitti joka päivälle sunnuntaita lukuun ottamatta. Hänen ratsastushousunsa alkoivat tuntua uhkaavan ohuilta istuinluiden kohdalta. Hänen pitäisi ennen niitä kisoja tarkistaa, ettei niistä suorastaan näkyisi läpi. Se tuskin mahtuisi ”siistin ratsastusasun” määritelmään.

Oli kuitenkin vielä aikaista, joten Vesku päätti yrittää soittaa Reinelle. Kyllä ajelu kotona istumisen voittaisi. Pojat olivat todennäköisesti menossa baariin, eikä heidän seuraansa liittyminen houkutellut niinkään, kun muisti, että aamulla oli estetunti. Ehkä huomenna. Baari oli epäilemättä ohjelmassa silloinkin.
- Tuu vaan mukaan, Reine vastasi. – Me ollaan lähdössä vasta kohta.
- Ketkä me? Vesku uteli. Reine oli äkkiä kerännyt pienen joukon ystäviä. Hän liikkui jonkin verran Nina ja Essin kanssa, välillä hän kävi Veskun ja Paten ja Larin kanssa baarissa, ja sitten hän oli omia aikojaan tutustunut pariin naapuriinsakin.
- Mä pyysin Paten mukaan.
- Ai. No viitsinkö mä tulla kolmanneksi pyöräksi, Vesku sanoi ja tunsi onton muljahduksen mahassaan. Ei niin, että hän olisi mitenkään kuvitellut perjantai-illan ajelua treffeiksi, tai että hän muutenkaan olisi pitänyt Reinen kanssa olemista muuna kuin kaverin kanssa hengailuna, mutta Pate oli vähän eri juttu. Patekin oli ollut Reinen luona silloin juhannusyönä ja oli siitä lähtien enemmän tai vähemmän leikkimielisesti tehdä itseään tykö. Vesku väitti itselleen, ettei se häirinnyt häntä, mutta kyllä se häiritsi. Miksi, sitä hän ei ollut saanut itselleen selitettyä.
- Totta kai tuut, hölmö, ei ne mitkään treffit ole, Reine nauroi, kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.

Pate ei tervehtinyt häntä ihan niin riemuissaan kuin olisi voinut toivoa, kun Reine pysäytti Veskun talon kohdalle vähän myöhemmin.
- Sä saat mennä takapenkille, hän sanoi vain avoimesta ikkunasta.
- Ole sä sitten takapenkillä paluumatka, Vesku myöntyi.
- Älä unta näe. Mä olin täällä ensin.
- Älä ite. Mua pyydettiin ensin.
- Suut kiinni tai saatte mennä takakonttiin molemmat, Reine sanoi uhkaavasti. – Me ei ehditä enää ainakaan alkuillan leffaan mutta jos käydään syömässä jossain?

Pate lupasi tarjota pizzat, kun kesätyöpalkka kuulemma painoi perstaskua, mutta sen jälkeen Reine kieltäytyi ajelemasta ympäri pääkaupunkia. Siellä oli hänen mielestään ihan liikaa autoja ja ihmisiä, ja katujakin.
- Käy vielä niin, etten mä enää löydä muuta kuin Porvooseen menevän tien, ja mitäs sitten tehdään? hän sanoi.
- Mennään Porvooseen, tietysti, Pate nauroi.
- Ajetaan kotiin ja käydään siellä jollakin terassilla. Mullakin alkaa olla olutjano, Reine ehdotti.
- Veskun pitää varmaan jo mennä nukkumaan, vai mitä? Pate kysyi takapenkiltä, missä hän tosiaan nyt istui ja puristi Veskua varoittavasti niskasta.
- Kyllä mä varmaan jaksan valvoa vielä yhden tuopin verran, tämä arveli, vaikka Pate puristi kovempaa, hyvä, etteivät sormet menneet nahasta läpi. Reinehän oli sanonut, etteivät ne olleet treffit, niin että mitä Pate oikein kiukutteli?

Järssinkin sisimmässä asui jokin pieni kouluratsastaja, vaikka hän ei yleensä tunteja pitäessään päästänyt sitä näkyville ja hän alkoi toden teolla hiillostaa Veskua sen sijaan, että olisi vain kieltänyt häntä tekemästä sitä tai tätä, ettei Zaire kiskoisi hernettä nenään. Hän oli ilmoittanut heidät kilpailuihin, jotka järjestettäisiin paikkakunnan toisella, isommalla, ratsastuskoululla viikkoa ennen koulujen alkua ja vaikka hän olikin sielunsa syvyyksiä myöten esteratsastaja, hän ei olisi voinut olla sitä hallitsematta hyvää perusratsastusta. Hän kätki suurpiirteisyytensä jonnekin ja saattoi nipottaa jostain Veskun mielestä ihan järjettömästi pikkuasiasta loputtomiin. Kuten jalustinhihnojen pituudesta. Koulusatulassa jalat tuntuivat muutenkin olevan ihan väärässä asennossa, lonkkia jomotti ja jalustimet tuntuivat tippuvan jalasta heti, kun Zaire siirtyi raviin.
- Ei tämmösillä pyykkinarun mittasilla jalustimilla voi ees keventää, hän valitti.
- Kouluratsastajat ei kevennä. Sä oot nyt kouluratsastaja, kunnes se nipo naikkonen myöntää, että estehevosella voi mennä koulukisoihinkin.
Veskun mielessä pyörähti mielikuva itsestään rynkyttämässä Zairen satulassa neljä reikää liian pitkillä jalustimilla vielä seuraavanakin kesänä.
- Onneksi sä pääset kohta itse ratsaille, hän sanoi helpottuneena.
- En vielä moneen viikkoon. Ja sun housuista on muuten persus auki.
- Mä en sitten pääse viemään maastoa illalla, Vesku totesi. Mistään hinnasta hän ei suostuisi ratsastamaan kalsarit vilkkuen paikkakunnan kotirouvien seurassa.
- Mennään kaupoille, kunhan oot hoitanu sen elukan pois.

Veskulla ollut mitään syytä kieltäytyä kyydistä ostoksille nyt, kun Järssikin jo saattoi taas ajaa autoaan. Pyöräilymatkan päässä ei ollut ratsastustarvikkeita myyvää kauppaa, ja vaikka Reine olisi varmaan mielellään tarjonnut kyydin, ainakin bensarahoja vastaan, ei Vesku oikein voinut nähdä itseään ratsastushousuostoksilla tyttöseurassa. Järssi osoittautui kuitenkin raivostuttavammaksi ostoskaveriksi kuin mitä olisi voinut kuvitellakaan. Ensimmäiseksi hän kannatutti myymäläapulaisella varastosta useamman säkin kivennäistä ja pellavarouhetta ovensuuhun, mistä Vesku sai raahata ne autoon, ennen kuin hän pääsi edes tutkimaan housuhyllyjä sillä seurauksella, että Järssi ehti sinne ennen häntä.
- Mikä sun koko on? Kokeile näitä, mies murahti ja työnsi hänen syliinsä muutamat housut ja Vesku katosi sovituskoppiin siksi aikaa, että sai selvitettyä oikean koon. Sitten hän vasta vilkaisi hintalappua.
- Luuletko sä, että mä oon tehty rahasta, vai? Mä ajattelin pistää kesätyöansiot autokouluun enkä yksiin ratsastushousuihin, hän ilmoitti.
- No et sä mitään muutaman kympin housuja ala ostaa. Ne hajoo kuukaudessa. Noilla sä pärjäät seuraavat viis vuotta, ellei kymmenen. Kokeile näitäkin.

Verhon raosta pisti esiin käsi, jossa oli valkoiset kisahousut.
- No en mä tommosia huoli.
- Parempi huolia.
- Yksiä kilpailuja varten?
- Kai sä joskus menet toisiinkin? Sovitaan, että mä maksan ne nyt, ja jos sä mokaat, niin mä pidätän ne sun palkasta. Tule sitten katsomaan takkeja.
Reinelle olisi ollut helpompi pistää hanttiin kuin Järssille, mutta sai Vesku kieltäydyttyä kisatakin kokeilemisesta lupaamalla kokeilla Järssin omaa.
- Rumat ne vaatteilla koreilee, hän yritti esittää.
- Nimenomaan, Järssi murahti ja heitti hänelle parin ratsastushanskoja kokeiltavaksi.
- Mun kourat on ihan tarpeeksi känsäiset, en mä tarvii hanskoja.
- Nimenomaan, edelleen. Ei tässä oo kyse siitä, mitä sä oot vaan miltä sä näytät. Onko sulla kannuksia?
- On, kyllä sä sen tiedät, mutta et kai sä kuvittele, että mä niitä Zairen kanssa pistän?
- Valkonen koulusatulahuopa… Järssi mutisi ja meni jo kohden seuraavaa nurkkaa.
- Sä olet hullu, tommonen summa yksiin kisoihin, kouluratsastuskisoihin vielä, Vesku ähkäisi, kun Järssi maksoi useamman satasen kortillaan.
- Tää on kunnia-asia. Jos Kyra ois maassa, mä voisin pyytää sen pitämään teille pari valmennusta, mutta tän seudun ainoa nylkytysvalmentaja on se Lundin naikkonen itse, niin että se me jätetään väliin.
- Sä oot saanut auringonpistoksen, Vesku kuittasi, tarkoittaen sekä mainintaa Kyrasta, että sitä, että tuskin parikymppisen näköinen Hanna Lund oikeasti oli mikään valmentaja.
- No joo, tuskin Kyra suostuisi mistään rahasta.

Lähettäjä: Tirppana 
Päivämäärä:   7.8.14 02:07:52

Tää on jotenkin vaan niin ihana tää Veskun nuoruusvuodet! Päivät täynnä hevosia! Ja mä tykkään tosta Järssistä paljonkin... Se on vaan jotenkin symppis. Hanna ei ole vielä näyttänyt kynsiään, joten sitä ei voi vielä vihatakaan :) Tavallaan mä toivoisin että Vesku jäisi Järssille, mutta ihan hyvin sille taitaa muutkin vaihtoehdot passata ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.8.14 21:00:11

Ainakin, kunhan aika vähän kuluu :D
------------------
11. Seuraavana ratsastaa

Nina ja Hämäri eivät aikoneet lähteä enää kilpailemaan. Nina sanoi, että häntä laiskotti ja että hän aikoi kyseisen viikonlopun juhlia kesäloman päättymistä eikä nousta kukonlaulun aikaan palmikoimaan Hämärin harjaa. Vesku oli kokeillut sitä hommaa, mutta todennut sormensa täysin sopimattomiksi. Onneksi Reine oli olemassa ja hän se väkersi Zairelle tasaisen rivistön sieviä sykeröitä edellisiltana. Niistä suurin osa oli jäljellä vielä aamullakin, ja auenneet Reine korjasi muutamassa hetkessä. Hän oli ilmestynyt tallille heti aamulla hänkin, mikä oli vain oikein ja sopivaa, sillä ilman häntähän he eivät olisi olleet lähdössäkään mihinkään kisoihin.
- Mä en jättäisi tätä näkemättä mistään hinnasta, ja mä veikkaan, että siellä tulee olemaan aika lailla muutakin yleisöä tältä tallilta, hän ennusti. Vaikka Järssi ja Hanna Lund eivät olleetkaan lyöneet mistään vetoa, oli tallityttöjen keskuuteen levinnyt huhu, joka väitti muuta. Parhaimmissa versioissa he olivat lyöneet vetoa Zairesta tai jopa koko Järssin tallista.

- Oletko sä nyt ihan paskat housussa? kysyi Järssi Veskulta saapuessaan itsekin tallille haukottelevan Paulan kanssa. Reine tirskahti, ennen kuin Vesku ehti sanoa mitään.
- Sä se olet aina yhtä sulopuheinen. Miten hitossa se vois olla, ton värisissä pöksyissä? Noissa näkyy jo pierukin.
- Nytkö sä jo olet täydessä tällingissä? Järssi kysyi tyytymättömänä. – Sun tarttee tulla auttamaan mua laittamaan traikku koukkuun.
- Mä voin tulla, Reine kiirehti sanomaan, kun Vesku vilkaisi vaatteitaan. Hän oli kerran keväällä sattunut paikalle auttamaan Järssiä siinä hommassa ja se öljytahra oli niissä farkuissa edelleenkin. Aika neidiksi hän kyllä tunsi itsensä, kun Reine lähti Järssin perässä ulos.

Vähän huolestuneena Vesku lastasi hevosen ja tavarat ja mietti omiaan koko matkan. Ohjelma ei ollut sama kuin edelliskerralla, joskaan ei sen vaikeampi, ja hän luuli osaavansa sen vaikka unissaan. Olihan hän sen edellisenkin oppinut parissa päivässä. Tilanne vaan oli niin erilainen. Viimeksi hän oli tosiaan lähtenyt soitellen sotaan, ihan niin kuin Reine oli syyttänytkin, ja kuvitellut, että päätarkoitus oli pitää hauskaa, ihan niin kuin esteradallakin. Sittemmin, kuluneiden viikkojen intensiivisen harjoittelun ansiosta, hän oli löytänyt sekä hevosesta että koko ratsastuksesta ihan uusia puolia ja vaikka hän arveli pystyvänsä paljon parempaan kuin ensimmäisissä kisoissaan, hän oli silti epävarma siitä, riittäisikö se. Jos Hanna Lund taas tulisi naureskelemaan Järssille, tämä varmaan räjähtäisi palasiksi. Eipä hän itsekään välittänyt mitään irvailuja kuulla, ei välikäsien kautta eikä päin naamaa. Sitten hänen mieleensä tuli helpottava ajatus. Tuskin koko tyyppi olisi edes paikalla vielä näin aamusta. Sellainen guru hienoine hevosineen osallistuisi varmasti vasta iltapäivän vaikeampiin luokkiin, ja oli naurettavaa kuvitella, että nainen vain hänet nähdäkseen tulisi paikalle.

Se oli vapauttava ajatus ja Vesku nosti katseensa sormistaan, joita oli tuijottanut.
- Opettelitko sä rataa? kysyi Reine, joka ilmeisesti oli katsellut häntä jo pidemmän aikaa.
- Jep, Vesku sanoi haluamatta sanallakaan paljastaa, mitä oikeasti oli miettinyt. Sitä paitsi he olivat jo perillä. Täälläkin oli maneesi, mutta kouluaidat oli koottu ulkokentälle. Kenttiä oli itse asiassa kaksikin ja toisella oli jo pari ratsukkoa. Eivät kai he olleet myöhässä? Ei, kello oli vasta puoli yhdeksän.

Yrittäen näyttää siltä, että oli tehnyt tätä ainakin yksitoista kertaa yhden sijaan, Vesku kävi hoitamassa alkumuodollisuudet ja peruutti Zairen ulos Järssin haukankatseen alla. Reine satuloi sen, vaikka se astahtelikin vähän levottomana siinä parkkipaikalla, mihin koko ajan virtasi lisää ajoneuvoja. Siinä kuitenkin muutkin laittoivat hevosiaan kuntoon, eivätkä ne hievahtaneetkaan, vaikka ohitse rullasi suuri kuorma-auto, lukuun ottamatta yhtä ponia, joka pomppasi säikähdyksissään takajaloilleen ja pääsi irti. Vesku tarrasi Zairea kiinni kuolainrenkaista estääkseen sitä liittymästä seuraan ja ruuna yllätti hänet vain vilkaisemalla halveksuvasti ohipinkovaa ponia.
- Siinä paha missä mainitaan, tuhahti Järssi, vaikkei ollutkaan maininnut ketään koko aamuna.
- Mikä? Vesku kysyi, mutta sitten hänkin näki tekstin auton takaosassa. ”Lund” ja ”Hästar”, kissankokoisin kirjaimin. – Mäpä lähden tästä verryttelemään, hän sanoi. Mikä syy tuon auton saapumiseen jo ennen ensimmäistä luokkaa olikaan, hän ei ollut kiinnostunut siitä.
- Parempi jo mennäkin, Järssi sanoi. – Ole nyt varovainen, mä käyn kattomassa, saako täältä jostain kahvia ja tuun sitten katsomaan, miten te pärjäätte.

Reine ei lähtenyt etsimään buffettia vaan Veskun kanssa kohti verryttelykenttää.
- Miksi ihmeessä Lundin auto on täällä nyt jo, Vesku puuskahti, kun he olivat päässeet tarpeeksi etäälle Järssistä ja Paulasta.
- Ne on tullu kilpailemaan, Reine ehdotti.
- Tähän aikaan aamusta? Helppo bee on aloittelijoille, ei guruille.
- No ei sen nuoret hevoset voi olla guruja nuorina, vai mitä?
- Nuoret?
- Niin, sen koulutettavat, varsat, neljä-viisvuotiaat. Kyllä niiden pitää alottaa jostain muusta kuin GP-luokista.
- Vai niin, Vesku murahti. Reine tiesi selvästi asioista enemmän kuin mitä oli muistanut kertoa, ja se oli harvinaista se.
- Mä mietin, että pitäisköhän mun pyytää siltä nimikirjotus, tyttö paljasti.
- Siltä Hannalta?
- Niin. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua se voi olla yhtä arvokas kuin Kyran olis nyt, jos olis siis tajunnut pyytää siltä sillon kakskymmentä vuotta sitten.
- Älä ainakaan anna Järssin nähdä, jos meet semmosta tekemään.

Mutta sitten Vesku päätti lakata miettimästä Hanna Lundia ja keskittyä Zaireen. He olivat ehtineet verryttelykentän laidalle ja hän pysähtyi kiristääkseen satulavyön.
- Mitään viime hetken neuvoja? hän kysyi vilkaisten Reineen.
- Pidä kantapäät alhaalla, ja kädet kanssa, tuli sieltä kuin tykin suusta.
- Mä yritän, Vesku naurahti, mutta Reine näyttikin yllättävän vakavalta.
- Et kai sä ole kauhean kiukkunen mulle, kun mä sain Järssin päästämään teidät niihin ekoihin kisoihin? Kun sä jouduit sitten tämmöseen myllerrykseen?
Vesku vilkaisi toisia ratsukkoja, kouluaitoja ja tunsi miellyttävän, odottavan jännityksen vatsassaan. Esteet olisivat olleet enemmän hänen mieleensä, mutta ei tässäkään ollut valittamista.
- En totisesti! hän sanoi, ja se tuntui tulevan sydämen pohjasta asti ja se sai Reinen äsken vielä huolestuneet silmät vetäytymään iloisiksi viiruiksi.
- Hyvä! Mä olin vähän huolissani! Mee nyt ja ratsasta niin, että ne lentää pyrstölleen, kaikki dresyrinnat!

Sen sijaan, että olisi päästänyt Veskun nousemaan satulaan, Reine kuitenkin tarttui häntä niskan takaa, nousi varpailleen ja suuteli häntä. Eikä se ollut mikään hyvänonnensuikkaisu, se oli ihan hyvä suudelma. Vesku maistoi kevyen mansikan maun, huulirasvasta varmaankin, vai saattoiko tytöllä olla noin herkullinen ominaismaku? Hänen vatsansa möyri edelleen, mutta nyt ihan eri syystä.
- Mene, Reine sanoi, ja vetäytyi kauemmas, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, jollaista Vesku ei niillä ollut koskaan ennen nähnyt. Jotenkin kissamainen, yhtaikaa salaileva, tietävä ja tyytyväinen. Ihan hemmetin viehättävä.
- Ei mulla oo kiirettä, hän sanoi ja yritti uudestaan tarttua tytöstä kiinni.
- On sulla, oikeesti! Mä pidän vastaan, Reine sanoi ja vilahti hevosen toiselle puolelle roikkumaan jalustinhihnassa.

Veskusta tuntui, että hän leijui, kun hän ohjasi Zairen kentälle muiden sekaan. Vähän kuin sähikäinen olisi mennyt pitkin selkärankaa. Hyvin vähän sillä oli enää tekemistä kisajännityksen kanssa, sen sijaan kaikki tuon tyypin kanssa, jolla oli herkullinen pikku peppu vaaleansinisissä farkuissa ja pehmeät huulet. Sitten hän oli törmätä kuparinpunaiseen suomenhevoseen, jonka ratsastaja mulkaisi häntä ja hän keräsi ajatuksensa takaisin yhteen nippuun. Mitä Reine ajattelisi, jos hän antaisi Zairen purjehtia täällä kuin tankkeri ilman peräsintä? Puhumattakaan siitä, mitä Zaire ja Järssi siitä pitäisivät. Hän alkoi ratsastaa, keskittyneemmin ja huolellisemmin kuin koskaan. Ajatus siitä, että Reine oli katsomassa tavallaan katosi, mutta tavallaan oli koko ajan läsnä. Reine oli yrittänyt auttaa häntä ymmärtämään hevosta, ohjaamaan, olemaan yhtä ja juuri nyt tuntui siltä, että hän oli tehnyt mestarityön.

Hanna Lund aikoi juuri ratsastaa verryttelykentälle, kun Vesku kuulutettiin radalle. Ratsastajan nimi ei hänen huomiotaan ollut herättänyt vaan hevosen. Hitto vie, se Järvisen tyyppi oli rahdannut hirvensä taas kisoihin! Tämä piti nähdä! Hän seisautti Xagarian verryttelykentän aidan ulkopuolelle, mistä hänellä oli hyvä näköala radalle ja valmistautui katsomaan päivän huumoripläjäyksen. Hetkeä myöhemmin ohut ryppy ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. Oliko tuo varmaan sama ratsukko kuin hänen kisoissaan? Missä olivat vaaleanruskeat varusteet ja se tyyppi, joka istui satulassa kuin jockey? Mutta ei, Zaire ei tänään näemmä pitänyt pöydästä, jonka takana tuomari ja sihteeri istuivat, ja välttyäkseen lähestymästä sitä alkutervehdyksen jälkeen se nosti päänsä pystyyn ja alkoi poikittaa, Se oli taas ihan tunnistettavasti sama hevonen.

Hetken jäkityksen jälkeen ratsastaja sai sen kuitenkin houkuteltua uralle, vaikkakin paremminkin pohkeenväistössä kuin harjoitusravissa, ja kun he kääntyivät poispäin tuomarista, hevonen painoi päänsä takaisin alas ja pärskähti kuuluvasti, kuin helpotuksesta. Ryppy Hannan otsassa syveni, kun hänen oli pakko myöntää, että ellei hän olisi nähnyt ratsukon taannoista räpellystä, ei hän nyt olisi kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ei hyvässä eikä pahassa. Lukuun ottamatta tuomarinpöydän välttelyä, joka toistui kierros kierrokselta, joskin koko ajan lievempänä, se oli kuin mikä tahansa tuon tason ratsukko. Ihan siisti, joskin ilman mitään erityistä hohtoa. Aina viimeiseen laukkaan asti, silloin hevonen säikähti jotain ja väisti silmänräpäyksessä monta metriä uran sisäpuolelle. Jännittyneenä Hanna katsoi, miten ratsastajan kävisi. Tuommoiset tyhjästä aiheutuvat sivuloikat olivat selässä pysymisen kannata ehkä haasteellisinta, mitä oli. Poika kuitenkin istui siellä edelleen, vaikka horjahtikin parhaillaan pahan näköisesti. Hevonen nimittäin näytti ottavan nokkiinsa tiukasta ohjasotteesta ja heitti parhaillaan takapäätään kiukkuisesti ilmaan. Ratsastaja näytti harmistuneelta, mutta onnistui saamaan hevosen taas liikkeelle ja palasi uralle jatkamaan laukkaosuutta suunnilleen siitä kohden, missä se oli keskeytynyt. Vielä vajaa kierros laukkaa, joka oli yllättävän tasapainoista ja rauhallista äskeisen purkauksen huomioon ottaen, ilman minkään näköistä reaktiota edes tuomarin kohdalla, ja sitten he lopettivat.

Hanna vilkaisi vielä, miten ratsukko poistui radalta, mutta käänsi sitten tammansa verryttelykentälle. Hänen oli aika ruveta keskittymään omaan vuoroonsa ja toivoa, ettei hänen hevosensa välittäisi kokeilla samantapaisia temppuja.

Veskun teki mieli kuristaa Zaire. Sen viimeinen temppu oli ollut aivan tarpeeton, pelkkää koirankuria ja lapsellisuutta. Radan lähistöllä ei ollut liikahtanut edes heinäsirkkaa, ei oikeasti.
- Sä et pudonnut, sanoi Paula lohduttavasti, kun hän ja Järssi ja Reine kerääntyivät hänen ympärilleen.
- Se nyt vielä ois puuttunu, Vesku tuhahti.
- Muu osa meni aika hyvin! sanoi Reine rohkaisevasti, mutta Järssi ei sanonut mitään, eikä Vesku suostunut lohduttautumaan niin helpolla.
- Mä meen kävelemään vähän, lähdetään sitten, hän huokaisi.

Kumma kyllä, häntä lakkasi harmittamasta muutaman kierroksen jälkeen. Reine oli oikeassa, sittenkin. Suurin osa radasta oli mennyt ihan hyvin, paljon paremmin kuin viimeksi. Hän toivoi, että olisi ollut joku puolueeton taho, jolta kysyä, että olivatko he vielä näyttäneet naurettavilta ja siltä kuin eivät olisi kuuluneet kouluratsastuskilpailuihin, mutta sellaista ei ollut. Paula ei ymmärtänyt mitään, Reinestä ei voinut olla varma, hän saattaisi hyvän hyvyyttään vähän kaunistella totuutta ja Järssin ilme oli jo sanonut kaiken.
- Tää ei taida loppua tähän, Vesku sanoi Zairelle ja sipaisi sen kaulaa. Ja hitto vie, Järssi tietysti muistaisi uhkauksensa ja vähentäisi ratsastushousut hänen palkastaan.

He lastasivat Zairen kaikessa rauhassa ja alkoivat jo tehdä lähtöä, kun Reine muisti Veskun arvostelun.
- Ne ei antanu sitä mulle, mä en kai näyttäny Vesalta, hän naurahti.
- Okei, kai mun pitää hakea se. Eihän täältä muutakaan käteen jääny.
- Kato samalla sun sijotus, kaikki on tainnu jo ratsastaa, Reine kehotti vilkaisten nyt tyhjän kentän suuntaan.

Kilpailukanslian tytöllä oli enää muutama pöytäkirja jäljellä ja vähän haluttomana, mutta silti uteliaana Vesku astui sivummalle vilkaistakseen omaansa. Hänen silmänsä pyöristyivät rivi riviltä. Arviot olivat hyviä, paljon parempia kuin mitä hän oli odottanut. Viimeisestä laukasta oli kolmonen, mutta muuten ne olivat enimmäkseen kutosia ja seiskoja, yksi kasikin, kun hänen ensimmäisessä paperissaan oli skaala ollut kolmosesta vitoseen.

Ei, tämä oli käsittämätön laji! Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, olisiko jossain tuloslistaa ja kysyi sitten kanslian tytöltä, joka osoitti ilmoitustaulua maneesin oven pielessä. Hän syöksähti sinne ja luki listan muutamaan kertaan uskomatta silmiään. Hän oli seitsemäntenä, heti kohta sen viivan alapuolella, jonka hän arveli merkitsevän sijoittuvia. ja siinä kohden hänen nimensä pysyi, vaikka välillä sulkikin silmät ja sitten katsoi uudestaan.

- Hei, sinä.
Vesku käännähti hätkähtäen kuullessaan äänen selkänsä takaa. Se oli se nirppanokka, Hanna Lund.
- Sä olet se Järssin poju? hän kysyi.
- Poju? Vesku kysyi piikit valmiiksi pystyssä, mutta Hanna huiskautti kädellään kuin hänen sanavalintansa olisi ollut epäoleellinen asia. Ehkä se olikin.
- No sä ratsastit sen hevosella.
- Niin tein, Vesku myönsi ja hänen teki mielensä kääntyä ja katsoa, missä kohden listaa kysyjän nimi mahtoi olla. Epäilemättä hänen yläpuolellaan.
- Ja sinäkö sillä ratsastit silloin mun tallillakin.
- Minä.
- Just. Mä en ollut ihan varma. Aika lailla parempia te olitte tänään. Tulisitko sä mulle töihin?

Vesku oli nielaista kielensä hämmästyksestä. Mitä tuo nainen – tyttö – oikein horisi?
- Mitä sä oikeen tarkotat? hän sai kysyttyä.
- Sitä mitä mä sanoinkin. Tarjosin töitä.
- En mä tarvii töitä. Mä olen koulussa, Vesku sanoi tarttuen ensimmäiseen mieleensä tulevaan asiaan. Hannan kasvoilla vilahti pettymys, mutta vain hetken.
- No, viikonloppuisin? Sillon mä oikeastaan eniten tarttisinkin apua.
- Miksi ihmeessä sä mua kysyt? Mä en ymmärrä, Vesku puuskahti.
- Mä pidin siitä miten sä tänään ratsastit. Miten sä sait sen kaakin jatkamaan suoritusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka se yritti paiskata sut ketoon. Mä luulen, että sussa on ainesta.
- Mä en tarvii töitä, Vesku sai sanottua uudelleen.
- No, ehkä tää tuli vähän äkkiä. Mieti yön yli. Tuu huomenna vaikka käymään. Mulla on illalla yks valmennus niin että mä olen tallilla ainakin viidestä kuuteen.

Hanna hymyili nopeasti, vilkaisi tuloslistaa ja lähti sitten kävelemään pois, jättäen Veskun seisomaan niille sijoilleen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.8.14 22:06:40

12. Ökytalli

- Mikä sua vaivaa? Reine kysyi, kun Zaire oli taas turvallisesti omassa tarhassaan ja Järssi istui edelleen tallin edustalla mummopallilla tavaamassa Veskun arviointia. Hän oli vähintään yhtä ymmällään siitä sekä Veskun melkein sijoittumisesta kuin tämä itsekin. Kun Vesku oli saanut takapenkiltä kakaistua, missä kohden oli ollut tulosluettelossa, hän oli ollut vähällä kääntyä takaisin kisapaikalle pröystäilemään Hannalle. Hannan työtarjouksesta Vesku ei ollut kuitenkaan saanut sanottua mitään. Vaikka tämä nimenomainen olikin hänen viimeinen työpäivänsä Järssillä, ja hän oli sikäli kaikin puolin vapaa menemään hommiin vaikka McDonaldsiin, tuntui sen ääneen sanominenkin jotenkin petturuudelta. Mitä hän ei tietenkään tekisi, huomenna alkaisi koulu ja se veisi hänen aikansa. Työ valmennustallilla oli kuitenkin ihan eri luokan asia kuin pihvinkääntö.

- Miten niin vaivaa? Vesku havahtui.
- Sä et oo sanonu kahta sanaa kisojen jälkeen. Pussasinko mä sut puhumattomaksi? Reinen ääni paljasti, että sanavalinnasta huolimatta hän oli tosissaan, ehkä huolissaankin ja Veskusta tuntui kuin joku olisi napauttanut häntä otsaan. Miten hän oli saattanut unohtaa sen?
- Et tietystikään! hän sanoi kiireesti. – Tai joo. Haluatko sä kokeilla, toimisko se toisinkin päin?
- Enpä taida, Reine nauroi.
- Et arvaa… tai. Ei täällä. Hei, mennään kahville tai jotain? Vesku ei halunnut ruveta puhumaan koko työtarjouksesta tallilla. Jospa vaikka seinillä oli korvat.
- Tuu meille kahville. Mä lupasin tehdä tänään ruokaa.

Vesku lupasi ja pujahti satulahuoneeseen vaihtaakseen valkeat pellehousut pois. Ne olivat jo selvästi pesun tarpeessa. Järjetöntä käyttää sen värisiä vaatteita, jos oli tekemisissä hevosten kanssa. Sitten hän vähän haikeana pakkasi muutkin tavaransa isoon kassiin. Hän oli säilyttänyt kaikkea tallilla koko kesän, mutta oli kai aika viedä ne pois nyt, kun hän ei enää varsinaisesti kuulunut kalustoon eikä pääsisi ratsaille joka päivä. Järssi oli jo kokeillut ratsastusta, ei tosin Zairella vaan Drakmalla ja todennut, että hän pääsisi ihan hyvin itsekin vetämään maastot.
- Sä voit pistää sen nyssäkän autoon, niin sun ei tarvii sen kanssa polkea, Reine ehdotti. – Vai tuletko säkin kyytiin?
- En mä viitti jättää pyörää tänne.
- Koska sä oikeen alotat sen autokoulun?
- Tällä viikolla. Teoriat alkaa keskiviikkona.
- No, mä lähden ajamaan. Tuu perässä, kävele vaan sisään sitten, Reine sanoi.
- Niinhän mä aina teen.

Sitten juhannusyön Vesku oli tosiaan käynyt Reinellä useammankin kerran, joskaan ei enää aamuun asti kestävillä vierailuilla eikä hänen sängyssään. Hän oli hämmästynyt tajutessaan, että Reinen äiti oli pyörätuolissa. Olisi voinut kuvitella, että puhelias tyttö olisi jotain niin merkittävää kertonut, mutta ei, siitä hän ei ollut maininnut mitään. Hänen isänsä taas teki paljon matkatöitä ja Vesku ymmärsi, että sen takia Reinellä ei ollut ollut mitään erityistä hinkua etsiä kesätöitä vaan oli ennemmin äitinsä seuraneitinä. Tosin ei tämä mitenkään avuttomalta vaikuttanut. Tuolilla pääsi hyvin viilettämään pitkin alakertaa ja pihallekin, ja hänen jalkansa kantoivat sen verran, että hän pystyi halutessaan siirtymään vaihteeksi nojatuoliin tai sänkyyn.

Nyt hän näkyi viilettävän pihalla, tai paremminkin kököttävän paikoillaan poimimassa viinimarjoja keittiön ikkunan takana. Vesku heilautti hänelle kättään tervehdykseksi ja istui pöydän ääreen. Kahvinkeitin oli jo päällä ja Reine seisoi hellan edessä ruskistamassa lihapaloja.
- Ota kaapista meille mukit. Mä heitän nää vaan pataan ja pistän uuniin, tyttö sanoi ja ripotteli kanelia lihoille. Vesku totteli ja hetken päästä he istuivat höyryävien mukien ääressä.
- Miksi sä pussasit mua? Vesku kysyi ennen kuin ehti ruveta jännittämään kysymystä.
- Kunhan toivotin onnea, Reine sanoi huvittuneen näköisenä.
- Ai vaan?
- No niin, vaan. Mitä sä kuvittelit?
- En mä tiennyt, mitä kuvitella, Vesku puolustautui. – Se oli vaan aikamoinen yllätys.
- No ei siinä mitään sen merkillisempiä tarkoitusperiä ollut. Sähän oot tehny alusta asti ihan selväksi, että sä vihaat kaikkia naisihmisiä.
- Enhän! Vesku sanoi loukkaantuneena. Mistä ihmeestä Reine tuollaista oli saanut päähänsä? Sitten hän muisti Lisbetin, ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Muisto tuntui pahasti haalistuneelta, eikä kirvellyt enää oikeastaan ollenkaan, minkä hän hämmästyen totesi. – En ainakaan enää, hän lisäsi kiireesti.
- Jaa. Sepä mukavaa, kai. Mitä sulla oli kerrottavaa, mitä ei voinut tallilla sanoa?
- Mulle tarjottiin töitä, Vesku sanoi ja kertoi kohtaamisestaan Hanna Lundin kanssa. Reine kuunteli keskeyttämättä ja pikku hiljaa hänen silmänsä levisivät.

- Jessus, mikä säkä jätkällä! Kai sä otat sen?
- Missä välissä mä mitään töitä tekisin? Koulu alkaa huomenna.
- Älä muistuta siitä, mua jännittää muutenkin. Ja onhan sulla viikonloput. Mä en miettis kahta sekuntia, jos olisin sinä!
- Etkö?
- En tosiaan! Siellä voi varmaan imeä itteensä enemmän hevostietoa bokseja putsatessaan kuin käymällä vuoden Järssin tunneilla!
- Sulla ei taida olla Järssistä kovin korkeeta käsitystä, Vesku mutisi.
- No ihan suoraan sanoen ei olekaan. Siis on se varmaan hyvä ratsastaja itse, esteratsastaja siis, mutta en mä sen opetuksesta kovin paljon maksaisi.
- Se on opettanu mulle kaiken, mitä mä osaan.
- Ei nyt viitti siitä kiistellä. Kai sä menet huomenna käymään siellä?
- Pitäiskö mun? Vesku kysyi epätietoisena.
- No voi elämän kevät, totta kai sun pitää! Itse asiassa mä kuristan sut, ellet sä mene! Sä kai miettisit viikon sitäkin, lunastaako lottovoittoa, jos sattusit saamaan seitsemän oikeen?
- Kai mä sitten menen, Vesku sanoi hitaasti.
- Ota ratsastuskamat mukaan.
- No en tosiaankaan ota! Ihan kuin mä menisin sinne kärkkymään ilmasta ratsastusta!
- Jaa. No, pääasia, että menet. Hei, mennäänkö yhdessä huomenna kouluun? Reine katsoi pyytävästi.
- Kaipaatko sä tukea? Vesku kysyi kiusoitellen.
- Joo, ja jonkun näyttämään mulle paikkoja.
- Mennään vaan. Tosin sitten kaikki luulee, että me ollaan pari, Vesku arveli ja totesi, että nyt oikeastaan voisi palata siihen suudelma-aiheeseen, mutta silloin Reinen äiti pyöritti itsensä takaovesta sisään, eikä sitä hänen kuultensa oikein voinut käsitellä.

Varttia vailla yhdeksän seuraavana aamuna Vesku odotti polkupyörineen koulun kulmalla Reineä. Siinä he olivat sopineet tapaavansa näihin aikoihin ja melko pian tuttu, punainen auto ilmestyikin näkyviin. Reine näytti oudolta, kun oli tottunut näkemään hänet ratsastushousuissa ja T-paidassa ja nyt hänellä oli siisti kirkkaanpunainen jakku. Hän olisi voinut olla lentoemäntä.
- Mä luulin, että sä aioit tulla pyörällä, Vesku sanoi.
- En mä ehtiny, mulla meni liikaa aikaa meikkaamiseen, Reine tunnusti.
- Älä stressaa, ei ne sua syö, Vesku lupasi. Hän näytti Reinelle opettajanhuoneen, mihin tämä pujahti ilmoittautumaan läsnä olevaksi ja lähti itse etsimään omaa luokkaansa ja kavereitaan. Sieltä löytyivät Ilja ja Pate, Ilja näytti olevan puoliunessa ja Pate puolestaan oli tainnut ottaa kesäloman loppumisesta kaiken irti. Ainakin hänen silmänsä olivat vähän punareunaiset.
- Oot tainnu juopotella, Vesku paheksui.
- Älä alota, sinä puhtoinen pulmunen. Mutsi antoi jo tulla ihan olan takaa. Onko susta tullu joku uskovainen tai jotain? Mä ajattelin, että olisit edes lauantaina tullu viihteelle, mutta ei näkyny.
- Ei voinu, mulla oli kisat eilen.

Pate sulki silmänsä kärsivän näköisenä, eikä kysynyt, miten oli mennyt, mutta sitten heidän luokanvalvojansa ilmestyi näkyviin Reine kannoillaan ja Ilja tönäisi häntä.
- Haluatko sä pastillin? Naiskauneutta näkyvillä.
Se sai Paten piristymään hetkessä ja kun he pääsivät sisään luokkaan, hän piti huolen siitä, että ehti varata hupparillaan toisenkin tuolin kahdenhengen pöydistä.
- Ette tuu tähän, Reine saa tulla, hän äsähti Iljalle, joka yritti istua siihen, mutta siirtyikin sitten Veskun viereen seuraavan pöydän ääreen. Reine seisoi ovenpielessä ja näytti siltä, ettei hänellä ollut erityisen hauskaa, ja kun opettaja esitteli hänet, hän kertoi kiusaantuneen näköisenä nimensä ja mistä oli muuttanut. Sitten hän ilmeisestikin Patea huomaamatta istui tyhjään pöytään eturivissä. Reine tuskin oli tarkoittanut sitä miksikään kannanotoksi, mutta Vesku oli silti tyytyväinen siitä, ettei hän ollut istunut Paten viereen. Häntähän tyttö oli suudellut eilen, ja se juttu oli vieläkin vähän avoinna.

Päivän mittaan sitä ei ehtinyt selvitellä, vaikka Reine tulikin heidän kanssaan syömään.
- Mä haluan nähdä sut illalla, hän sanoi uhkaavasti Veskulle ruokatarjottimensa yli.
- Äh, miksi sä sen haluat nähdä, kun mäkin oon tyrkyllä, Pate ähkäisi.
- Siksi että se menee työhaastatteluun ja mä haluan kuulla millasta siellä oli.
- Ei se nyt oikeestaan oo mikään työhaastattelu, Vesku huomautti. Oliko tuosta nyt tarvinnut poikien kuullen ruveta puhumaan, alkaisivat vielä irvailla, kun ei kaksi ja puoli kuukautta tallilla ollut riittänyt hänelle.
- Minne? kysyi Ilja.
- Tallille, hän huokaisi.
- Miksi sun pitää mennä haastatteluun, johan sä oot ollu siellä kesäkuusta?
- Eri tallille.
- Hanna Lundin tallille, valisti Reine, vaikka mitäpä sillä oli merkitystä noille hevosista mitään tietämättömille jolpeille.

Paitsi että Pate ei ollut ihan niin tietämätön kuin mitä Vesku oli luullut.
- Se blondi! hän kysyi.
- Niin, kai se aika vaalea on, Vesku sanoi. Hän ei ollut oikeastaan kiinnittänyt eilen mitään huomiota Hannan ulkonäköön valmistautuessaan vain puolustautumaan ja ehkä antamaan sanan sanasta takaisin, jos tämä alkaisi piikitellä. – Tunnetko sä sen?
- En, mutta toivoisin tuntevani! Sillä on ainakin biletyksen suhteen asenne kohdallaan. Harva se ilta se pörrää kaupungilla hauskaa pitämässä, ja kyllä niillä näyttääkin olevan hauskaa, Pate sanoi kaihoisasti. Sitten hän muisti, missä seurassa oli ja kysyi, miksei Reineäkään ollut näkynyt kaupungilla aikoihin ja keskustelu kääntyi seuraavan viikonlopun suunnittelemiseen.

Neljän aikoihin Vesku oli ehtinyt kirjakaupan kautta kotiin läjä ensimmäisen jakson kirjoja pakkarillaan ja arpoi vielä hetken lähteäkö käymään Hannan tallilla vai ei. Lopulta uteliaisuus voitti.
- Mihin sä menet? Mä alan tehdä ruokaa, hänen äitinsä kysyi.
- Työhaastatteluun… tavallaan.
- Et kai sä nyt aio mitään työpaikkaa ottaa, ennen kirjoituksia? Autokoulukin vie aikaa!
- No en mä tiedä, olenko mä mitään ottamassa, kunhan käyn katsomassa.
- Mitä töitä?
- Hevoshommia, Vesku sanoi lyhyesti, mikä sai Leenan huokaisemaan.
- Sä jaksat innostua niistä.
- Niin jaksan.

Pyöräilymatka ei ollut mitenkään ylivoimainen, vaikka Hannan talli olikin kauempana kuin Järssin. Tallipiha oli yhtä siisti kuin ennenkin ja hevoset yhtä kiiltäviä ja hyvinvoivan näköisiä tarhassa. Maneesin vieressä oli parkissa traileri takaluukku avoinna ja Vesku muisti Hannan puhuneen jotain valkkutunnista. Sellaisten perässä näemmä matkustettiin kauempaakin. Olikohan hän oikeasti hyvä, vai oliko jonkun mielestä vain hienoa käydä muualla tunneilla? Vesku meni talliin, sillä se kutkutti hänen uteliaisuuttaan edelleen, ja nyt hänellä ainakin oli asiantynkää mennä sinne, vaikka ovessa miten olisi lukenut ”Pääsy kielletty!”

Tällä kertaa ovi oli auki, ja valoisa talli näytti ensisilmäyksellä tyhjältä. Vasemmalla oli lyhyempi käytävä, oikealle se ylettyi paljon pidemmälle, mutta kauhean suuri talli ei kuitenkaan ollut. Pienempi kuin Järssin, selvästi. Mitään ylimääräistä ei näkynyt missään, ei edes yhtä harjapussia roikkunut minkään karsinan edessä lukuun ottamatta sitä, että yhden boksin edessä oli satula. Ei tietenkään lattialla, vaan nostettavalla satulatelineellä. Veskun katsellessa nuorenpuoleinen nainen astui boksista ulos ottaakseen sen syliinsä.
- Etsitkö sä jotain? hän kysyi Veskulta sen näköisenä, että vastauksen oli parempi tulla heti ja olla myöntävä.
- Hannaa.
- Jaa. Se on ylhäällä. Portaat lähtee siitä sun vierestäsi.
- Kiitos, Vesku sanoi melkein liioitellun kohteliaasti. Hänestä alkoi tuntua, että hän ehkä oli teollisuusvakoojana huipputason tutkimuslaboratoriossa eikä tallilla. Hän paikansi hämärät portaat, jotka nousivat toiseen kerrokseen ja lähti kiipeämään niitä miettien, mihin oikein päätyisi. Heinäparvelle?

Kaukana siitä. Yläkerrassa tuli ensimmäisenä vastaan ihmisasumuksen näköinen huone, varsin mukavan asumuksen sitä paitsi. Toisella seinustalla oli rivistö keittiökaappeja, toisella puolisen tusinaa korkeaa kaappia, samantyyppisiä kuin uimahallin pukuhuoneissa, ja niiden väliin jäävällä alueella mukavan näköinen punainen sohvaryhmä. Hanna istui siellä selaamassa jotain lehteä kahvimuki kädessään, mutta hän laski sen nopeasti pöydälle huomatessaan Veskun.
- Hei, sä tulit! Kiva!
- Niinhän mä tulin, Vesku myönsi.
- Ota ittelles kahvia. Mikä sun nimi olikaan?

Vesku vastaili aukoessaan kaapin ovia, löysi mukin ja kaatoi itselleen tipan kahvia. Sitten hän istui sohvanreunalle.
- No niin, rupeatko mulle hommiin? Hanna kysyi suoraan.
- Mitä hommia sä nyt ihan tarkalleen oot ajatellu? Vesku kysyi varovaisesti.
- Ratsastusta, hyvä ihminen. Enkö mä muka sitä sanonut?
- Et, mä luulin, että sä tarkotit enemmänkin tallitöitä.
- Ei, ei, on mulla paskanlappajia, ja ei kai mun semmosia tarvitsisi ratsastuskilpailuista yrittää pyydystää?
- Sä palkkaisit mut ratsastamaan? Vesku kysyi uskomatta ihan korviaan.
- Jep jep. Onko sulla kamat autossa? Ratsastuskamat siis?
- On, itse asiassa, kaverin autossa. Mä tulin pyörällä, Vesku sanoi: hän oli unohtanut ottaa tavaransa Reineltä.
- Harmi. Sä olisit voinut tulla mukaan tunnille, mutta toisaalta ehkä hyväkin noin. Noi marisee jo tarpeeksi siitä, että ne törmäilee toisiinsa, vaikka niitä on vaan kaks. Ja nyt mun varmaan pitää lähteä höykyttämään niitä, Hanna sanoi vilkaisten seinäkelloa. – Tuu mukaan maneesiin, jutellaan sen jälkeen lisää. Ei kai sulla niin kiire oo?

Ei Veskulla ollut. Hän oli todella utelias näkemään Hannan pitämän tunnin. Tyttö ei näyttänyt häntä itseään vanhemmalta ja pyöritti silti tällaista paikkaa ja valmensi ratsukoita. Hänen täytyi olla jonkinlainen ihmelapsi. Sanomatta sitä kuitenkaan ääneen hän kulautti mukinsa tyhjäksi ja seurasi Hannaa alas ja sitten pihan poikki maneesiin. Siellä ravaili kaksi ratsukkoa ilman ainakaan minkään näköistä ilmeistä aikomusta törmäillä toisiinsa ja vähin äänin Vesku kiipesi katsomoon katsomaan, mitä tapahtuisi.

Ratsukot olivat hyviä, sen hän tajusi pian tempuista, joita Hanna alkoi heillä teettää. Järssin tallilla pohkeenväistö ja etuosakäännökset olivat vaikeimmasta päästä temppuja, nämä hioivat ainakin tänään ravi- ja laukkaväistöjä ja taivutuksia. Vesku saattoi kuvitella, mitä Zaire olisi sanonut, jos hän olisi yrittänyt sen kanssa tehdä harjoitusta, jossa oli loputtomasti laukannostoja ja laukasta käyntiin siirtymisiä. Se laukkasi mielellään, mutta olisi ärsyyntynyt suunnattomasti moisesta sahaamisesta laukan ja käynnin välillä ja takuulla paiskannut hänet selästään. Paitsi, että nämä hevoset toteuttivat ne aivan tyyninä ilman mitään kovin havaittavia apuja ratsastajilta, Veskun oli myönnettävä, että Hannakin oli hemmetin hyvä. Hän istui käsiensä päällä ja mietti, miten hieno juttu oli, että hänen tallikassinsa oli unohtunut Reinelle. Hän olisi mokannut itsensä täydellisesti tässä seurassa.

Lopulta hevoset näyttivät valuvan hikeä, eivätkä ratsastajatkaan enää näyttäneet ihan freeseiltä.
- Lopetetaan tältä kertaa, Hanna sanoi ja käskemättä molemmat siirtyivät letkeään raviin. He keskustelivat muutaman sanan asioista, joihin pitäisi kiinnittää huomiota ennen seuraavaa tapaamista ja siirtyivät sitten käyntiin.
- Tuutko mun kanssa kävelemään lenkin? kysyi toinen ratsastajista toiselta ja sitten he poistuivat maneesista.
- Mihinkäs me jäätiinkään? kysyi Hanna Veskulta.
- Mä en osaa ratsastaa tolla lailla, Vesku sanoi, ajatellen, että se asia oli parasta tehdä selväksi nyt heti. Mitähän Hanna mahtoi hänestä kuvitella.
- Juu et varmaan osaakaan. Voi olla ettet sä opikaan, se jää nähtäväksi. Mutta sä istut kohtuullisen siististi ja sulla näkyy olevan pinnaa hevosten kanssa. Voitko sä tulla huomenna ratsastuskamoinesi niin katotaan miltä se näyttää?
- Voin, Vesku sanoi epäröiden. – Millä mä ratsastaisin?
- Katotaan joku tuolta. Vai meinaatko sä yleensä? Kaikilla, mitä mulla nyt täällä on. Mä ratsastan ne kunnolla kerran tai pari viikossa ja mulla on ratsuttaja, mutta välipäiville ne tarvitsee jotain kevyempää liikuntaa. Joskus mun tallityöntekijät ratsastaa niitä, mutta toi Valtteri, joka mulla nyt on täällä, on niin rähmäkäpälä, etten mä anna sen kuin juoksuttaa, eikä sitä voi tehdä kaikille jatkuvasti.

Se kuulosti elokuvalta, joltain, mikä oli kovin kaukana ratsastuskouluelämästä, missä hevoset juoksivat tunteja ansaitakseen kauransa. Täällä niihin syydettiin rahaa sen sijaan että ne olisivat tuoneet sitä. Vesku sai kuitenkin ajatuksenhännästä kiinni, ennen kuin meni möläyttämään jotain sentyyppistä, että toisilla taisi kasvaa rahaa puutarhan puskissa.
- Haluatko sä nähdä hevoset? Hanna kysyi ja tietenkin hän halusi. He menivät ulos, kävelivät päästä päähän käytävän, joka meni kahden tarharivistön välissä ja Hanna esitteli jokaisen hevosista. Vain pari ei ollut hänen omiaan vaan vuokrapaikalla, kuten toinen äsken maneesissakin olleista. Suurin osa oli nuoria, ihan niin kuin Reine oli tiennytkin.

- Tätä sä voisit kokeilla jos tuut huomenna, Hanna sanoi viimeisen tarhan kohdalla. Siellä seisoi harmaa ori, jonka hän oli maininnut olevan nelivuotias. – Tai ei. Otetaan kumminkin joku vähän osaavampi. Burana, sen mä ratsastin tänään niin se saa huomenna ottaa vähän kevyemmin. Mä merkkaan sut sen listaan, ettei kukaan virkaintoile ja liikuta sitä päivällä jos sä tulet illalla. Mihin aikaan sä pääset?
- Vaikka näihin aikoihin kun tänäänkin, Vesku arveli. Häntä arvelutti vieläkin se, mitä Hanna sanoisi nähdessään, ettei hän osannut ratsastaa avotaivutusta eikä takaosakäännöksiä, mutta tilaisuus oli liian herkullinen. Hän pääsisi ainakin kerran elämässään oikeasti hienon hevosen selkään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.8.14 00:33:06

13. Erilaisia naisia

Illalla Vesku ajoi Reinen luo hakemaan kamansa ja raportoimaan.
- Mähän sanoin, että ota ratsastuskamat mukaan, tyttö sanoi innoissaan hänen kertomastaan. – Tai oisit soittanu mulle, mähän oisin ollu siellä kymmenessä minuutissa niiden kanssa. Mitä luulet, voisinkohan mä tulla huomenna katsomaan?
- Et, Vesku sanoi jyrkästi. Hän ei totisesti kaivannut ylimääräisiä silmäpareja näkemään nöyryytystään tai korvia kuulemaan, miten Hanna peruisi puheensa ja toteaisi, ettei hän tainnutkaan olla ollenkaan, mitä hän haki.
- Tylsimys! Reine sanoi ja työnsi alahuulensa esiin. – Mä joudun kai sitten menemään Paten kanssa kaljalle.

Sekään ei saanut Veskua muuttamaan mieltään, mutta palautti taas sen sunnuntaisen suukon hänen mieleensä. He istuivat vaihteeksi yläkerrassa Reinen tiloissa, jotka olivat nyttemmin muuttuneet pikkuopiskelijakaksioksi. Sänky oli siirtynyt pikkuhuoneeseen ja isompi huone oli kuin olohuone sohvineen ja telkkareineen. He istuivat niin sopivasti vierekkäin, ettei Veskun tarvinnut kuin ojentautua ja hän pääsi yllättämään Reinen suukolla. Tytön huulilla tuntui edelleen hienoinen mansikan aromi, ja hetken hän, kai ihan hämmästystään pysyi siinä, mutta painoi sitten kätensä Veskun olkapäille ja työnsi tämän kauemmaksi.

- Ja mitäs sä nyt luulet tekeväsi? hän kysyi lempeästi.
- Jatkan siitä, mihin me sunnuntaina jäätiin, Vesku ehdotti.
- Mutta eihän me jääty sillon mihinkään.
- Mun mielestä me jäätiin. Vai onko sulla tapana kulkea ympäriinsä pussailemassa satunnaisia kavereita?
- Vaan jos mä haluan toivottaa niille onnea.
- Etkö sä sitten yhtään tykkää musta?
- Tietysti tykkään, on ollu ihan huippua roikkua sun kanssa tallilla ja muualla koko kesä. Ja mä kun pelkäsin, etten mä ystävystyis täällä kenenkään kanssa ennen kuin koulu alkaa! Jos sittenkään. Mutta en mä halua olla mikään laastari.

- Mikä? Vesku kysyi ymmärtämättä. Reine käyttäytyi parhaillaankin kaikkea muuta kuin takertuvasti.
- Laastari. Sydänsurujen parantaja.
- Ei mulla ole sydänsuruja, Vesku väitti.
- Oli ainakin muutama viikko sitten.
- Eikä ollut, en mä edes muista, koska mä olisin miettinyt Lisbetiä. Sitä sä kai tarkotit.
- Ai, Reine sanoi ja meni miettiväisen näköiseksi. - Ai jaa. No sitten mun ei ehkä olisi pitänyt suudella sua.
- Sä et siis tarkottanut sillä mitään?
- No tarkotin mä nyt mitään, mutta ei se nyt mikään kosinta ollut.
- Etkö sä huoli mua?
- Mutta eihän me olla rakastuneita.
- Me voitais olla.
- Ei se silleen käy. Kavereitahan me ollaan.
- Mä en ymmärrä naisia, Vesku puuskahti ja päästi lopultakin otteensa Reinen vyötäröltä.
- Voiko sun mielestä kaverit pussailla keskenään? Reine kysyi.
- Ehdottomasti, Vesku väitti, vaikka hän ei oikeastaan ollut koskaan ajatellut koko asiaa.
- No, ihan kavereina sitten vaan, Reine sanoi ja kääntyi istumaan hänen syliinsä. – Älä vaan rupea rakastumaan muhun tai mitään.

- Entäs jos niin vaan tapahtuu? Vesku kysyi ja otti hänestä uudelleen kiinni. Reine oli ihan omituinen juttuinensa, mutta itse asiassa hänellä oli nyt mukavan vapautunut ja onnellinen tunne mielessään. Hän piti Reinestä, kyllä, mutta ei tätä rakastumiseksi voinut sanoa. Silloin hän olisi ehkä ollut kuitenkin jonkinasteisessa paniikissa.
- Ei tapahdu, tai sä lakkaat saamasta kaverisuukkoja, Reine määräsi ja antoi yhden sellaisen.

Vesku totesi sormiensa vapisevan hienoisesti, kun hän seuraavana iltana kiinnitti solkia Carmina Buranan suitsissa, ja sellaista ei ollut sattunut sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli saanut luvan mennä Zairella, ja sitä ennen ei ehkä koskaan. Hanna oli ollut tallissa tutkimassa yhden hevosensa jalkaa, kun hän oli tullut ja oli vain osoittanut valmiiksi sisään tuotua punaruunikkoa tammaa ja telineeseen tuotuja suitsia ja satulaa. Harjata ei kuulemma tarvinnut, tallityöntekijä harjasi kaikki hevoset aamuisin.
- Mee vaan maneesiin kävelemään, kun oot valmis, Hanna sanoi sivumennen ja Vesku lähti. Kun hän pääsi satulaan asti, jännitys alkoi laueta. Pahinta, mitä Hanna saattoi tehdä, oli käskeä hänet alas ja lähettää tiehensä, siihen asti hän voisi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja nautiskella. Buranalla oli pitkä, joustava käynti, ja kun hän aikansa oli tunnustellut sitä, hän päätti ottaa ohjat käsiinsä ja kokeilla ravia. Olivathan ne eilisetkin ratsukot ravailleet Hannan tullessa.
- Pysäytä! kuului kuitenkin melkein saman tien ovelta ja syyllisenä Vesku seisautti hevosen. - Pidennä jalustimia pari reikää, Hanna komensi ja mielessään irvistäen Vesku totteli. Hänen olisi turha haaveilla keventämisestä enää sen jälkeen.

Hanna ei onneksi ruvennut pyytämään häneltä asioita, joiden merkityksestä hän ei tiennyt muuta, kuin mitä oli lukenut Reinen edellisiltana lainaamasta ratsastusoppaasta. Sen sijaan hän pisti Veskun ratsastamaan ihan siedettävän tavallisia juttuja ja korjasi loppumattoman kärsivällisesti hänen istuntaansa.
- Jalat alas, hän sanoi ainakin viisitoista kertaa, vaikka Veskusta tuntui, että niiden oli pakko jo kohta ylettyä maahan asti, niin hän niitä venytti. Ja kun hän sitten halusi nähdä vähän avotaivutusta, hän neuvoi, miltä sen kuului näyttää ja tuntua, ja miten Vesku saisi sen aikaan.

Alle tunnissa Veskusta tuntui, että hänestä oli puristettu kaikki mehut. Ellei hän olisi ratsastanut koko kesää, hän olisi todennäköisesti nyykähtänyt jo varttitunnissa, mutta nytkin hän tunsi kivistystä paikoissa, joissa ei ikinä ennen – eikä se tarkoittanut vain takapuolta.
- Mun kunto ei kuule kestä paljon enempää!
Sitä oli nolo sanoa ääneen, mutta pakkohan hänen oli. Ehkä Hanna ei vain ollut huomannut ajan kulumista.
- Jaa. No kai se siitä ajan mittaan kohoaa, Hanna sanoi hienoisesti paheksuen. – Mutta olkoon. Ota vähän ravia ja anna sen venyttää kaulaansa, pari kierrosta, ja sitten käyntiin. Voitko sä käydä iltaisin?

Vesku tunsi iloisen ihmetyksen tuulahduksen. Se halusi hänet sittenkin, vaikkei hän hallinnut piffejä ja paffeja!
- Ehkä joskus, mutta en välttämättä joka viikkokaan. Mulla on lukio ja autokoulu ja ratsastustunti…
- Ratsastustunnit sä saat tästä lähtien täällä, Hanna sanoi. – Autokoulu? Oletko sä sentään niin vanha? Minkä kortin sä aiot ajaa?
- AB, mitä mä enemmällä.
- Vaihda se. Aja saman tien kuorma-autokortti, niin, ja sitten pikku-e, että saat vetää traikkua.
- Miksi?
- Mä saatan joskus tarvita kisakuskia. Ja vaikkei meidän yhteistyö jatkuiskaan niin kukaan hevosihminen ei pärjää pelkällä henkilöautokortilla. Mutta viikonloppuna siis? Mä näytän sulle lukujärjestyksen ja miten se toimii, kunhan oot kävelyttäny sen ja tuut talliin.
- Mitä sä sanoit ratsastustunneista? Vesku kysyi varovasti.
- Että mä opetan sua. Kyllä me susta kouluratsastaja vielä tehdään. Niistä tunneista sä et tietenkään saa palkkaa, Hanna kiirehti lisäämään, mutta ei hän toisaalta sanonut, että Vesku joutuisi niistä maksamaankaan.

Siitä se lähti. Alle kuukauden kuluttua Vesku totesi Hannan olleen oikeassa. Hän ei tosiaankaan enää kokenut saavansa paljonkaan irti Järssin tunneista. Lauantaisesta hän ei kuitenkaan raaskinut luopua, hyppytunnistaan. Hannan tallilla oli muutama este, mutta ne olivat lähinnä vuokralaisten käytössä, ja joskus Hannan ratsuttaja, Ekku, hyppyytti nuorimpia hevosia niiden yli ihan mielenvirkistykseksi. Vesku oli eräänä iltana kuullut, miten Hanna oli jollekulle arvioinut puhelimessa hevostensa hintoja ja hänen hyppyhalunsa olivat kadonneet heti. Hän ei ottaisi vastuuta siitä, että sen hintaluokan ratsut kolistelisivat puomeja ja saisivat mustelmia tai muitakaan vammoja niistä.

Muuta henkilökuntaa Ekun lisäksi olivat Mika, joka asui tallin yläkerrassa erillisessä pikku yksiössä ja vastasi tallista noin kokonaisuutena, sekä Kata, jonka Vesku muisti hämärästi joskus menneinä vuosina käyneen Järssillä ratsastamassa. Sittemmin hän oli käynyt hevosenhoitajakoulun ja kävi nyt Mikan apuna ja tekemässä viikonlopputallit. Täällä tunnettiin työehtosopimukset. Muita tallilla ei sitten pyörinytkään, paitsi niitä hevosenomistajia, joiden ratsut olivat siellä, eikä siellä vieraita toivotettukaan tervetulleiksi. Vesku oli kerran suostunut ottamaan Reinen mukaansa, kun tämä oli aikansa kinunnut ja Hanna oli melkein lytistänyt heidät pelkällä katseellaan.
- Tää ei oo mikään turistinähtävyys, hän oli sanonut, eikä Reine ollut halunnut tulla toista kertaa, vaikkei häntä ollutkaan suorastaan ajettu pois.

Hanna itse, vaikka oli alkuun tuntunut hevosharrastajan hyvältä haltiattarelta, osoittautui ajan kanssa vähän erilaiseksi. Alkuopastusten jälkeen Vesku ei tavannut häntä juurikaan, paitsi silloin, kun Hanna jonain arki-iltana ujutti hänet mukaan jollekin valmennustunneistaan, aina sen mukaan, miten Vesku oli onnistunut hamstraamaan ajotunteja ja ehti tallille. Viikonloppuisin, jolloin Vesku vietti päivänsä tallilla ratsastaen yleensä kolme tai neljä hevosta, Hanna oli joko kisoissa tai sitten pysytteli muuten poissa. Henkilökunta kuitenkin, vaikka kuuluikin kunnioittavan hänen hevostaitojaan, kunnioitti häntä myös lempinimillä noita-akka ja orjapiiskuri, ja muutamalla rumemmallakin. Paljonkin rumemmalla. Eräänä sunnuntai-aamuna Vesku oli tullut tallille jo niin aikaisin, että kisaporukka vasta lastasi ja hän pääsi ihan itse todistamaan, että Hanna tosiaan osasi olla aika inhottavakin. Koko ajan siihen hetkeen asti kun auton ovet paukahtivat kiinni, hän sätti Ekkua ja Kataa ja Mikaa – Vesku pysyi viisaasti näkymättömissä siihen asti ja välttyi siltä – ja asioista, joihin näillä ei välttämättä ollut osaa eikä arpaa. Mika sylkäisi tallipihalle, kun auto lopulta katosi näkyvistä ja Vesku uskalsi tulla esiin.
- @!#$ narttu, mies sanoi synkästi. – Mä alan olla kurkkuani myöten täynnä sitä.
- Eihän se aina tollanen oo?
- Aina kisa-aamusin on. Ja sillon, kun se on huonolla tuulella. Ja sillon kun tuulee luoteesta. Ja aina ennen kymmentä. Se luulee, että aurinko paistaa sen perseestä – mutta hélvetin hyvä perse se kyllä on, Mika vuodatti, mutta sulki sitten yhtäkkiä suunsa, kuin olisi huomannut sanoneensa vähän liikaa.

Veskua ei pomon tuittupäisyys kuitenkaan häirinnyt. Hän sai ratsastaa minkä jaksoi, enemmänkin, ja silloin, kun Hanna opetti häntä, hän käyttäytyi aina asiallisesti, olihan läsnä lähes aina maksavia asiakkaitakin. Paljo ratsastaminen ja intensiiviset valmennustunnit tekivät hänelle ihmeitä. Järssinkin, joka oli ensin tyrmistynyt kuullessaan Veskun uusista puuhista, oli pakko myöntää se.
- Susta voisi tulla hyvä esteratsastaja, hän myönsi vähän ennen kuin ensimmäiset pakkaset tulivat ja hänen kenttänsä jäätyi hyppykelvottomaksi. Mutta siinä vaiheessa Vesku oli jo alkanut viehättyä kouluratsastuksesta, eikä häntä harmittanut juurikaan sanoa, että hän taitaisi lopettaa tämänkin vakiotuntinsa. Järssi taisi vähän pahastua, mutta Reinen mielestä Vesku oli toiminut ihan fiksusti.

Niin, Reine. He olivat edelleen kavereita, mutta Vesku oli lakannut vonkaamasta suukkoja. Ne olivat mukavia, mutta niissä ei ollut heidän ystävyytensä juju vaan siinä, että he olivat kiinnostuneita samoista asioista ja heillä oli samantapainen huumorintaju. Ja Reine lakkasi jakelemasta kaverisuukkoja, kun hän alkoi seurustella heidän luokkakaverinsa Tanelin kanssa. Vesku huomasi olevansa iloinen hänen puolestaan. Taneli oli ihan ookoo kaveri, vaikkei kuulunutkaan hänen lähimpiin ystäviinsä. Sitä paitsi hän oli itsekin vähän ihastunut ja ihan ymmällään tilanteesta. Salla oli ollut hänen luokallaan viisi kokonaista vuotta, tämä oli kuudes, ja olisi voinut luulla että jos heidän oli ollut määrä rakastua toisiinsa, se olisi tapahtunut joskus aiemmin. Jostain syystä se vaan oli tapahtunut vasta nyt. Eräänä marraskuisena aamuna Vesku vain tajusi, että Sallan älykkäät, ruskeat silmät kapeasankaisten silmälasien takana saivat hänen sydämensä heittämään volttia, ja että hän itse asiassa oli samaa mieltä aina, kun tyttö avasi suunsa väitelläkseen opettajien kanssa, mikä oli hänen lempipuuhaansa.

Tosin ei Salla vaikuttanut olevan mitenkään kiinnostunut hänestä, niin että Vesku päätteli vain kärsivänsä jonkinlaisesta ehkä ohimenevästä mielenhäiriöstä. Se oli kuitenkin ihan mukava mielenhäiriö ja hän yritti osallistua mahdollisimman monen abiriennon järjestämiseen, sillä Salla oli niissä aktiivisimpana.
- Sä tuijotat sitä kuin lehmä uutta porttia, Reine kiusasi.
- Mutta miksei se tuijota takasin? Mikä mussa on vikana? Vesku tuskaili.
- Ei mikään, hömppä. Käy kimppuun.
Mutta Vesku ei halunnut vain käydä kimppuun. Hän haaveili, että jonain kauniina päivänä Salla ymmärtäisi pitävänsä hänestä ja ujosti tunnustaisi sen. Toistaiseksi vaan se päivä ei ollut tullut, ei muuta kuin hänen unissaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.8.14 20:09:31

14. Luolamiehen yritys

Ennen penkkareita Veskun oli pakko toimia. Heidän koulussaan oli penkkariperinteenä juhlallinen illallinen kaupungin parhaassa ravintolassa ja hän tahtoi totisesti mennä sinne Sallan kanssa. Hän oli melkein joulusta asti miettinyt, missä kohden hänen pitäisi tehdä siirtonsa ja varmistaa asia Sallalta, mutta hän toivoi pitkään, että se ajautuisivat läheisempiin väleihin niin, ettei hänen tarvitsisi kysyä, vaan se olisi itsestäänselvyys. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut niin, että lopulta hänen oli pakko ottaa asia puheeksi. Salla kohotti kulmakarvojaan, kuin olisi yllättynyt.
- Joo, voinhan mä tietysti tulla sun kanssa, hän lupasi kuitenkin. Hän kuulosti ikävästi siltä, että hänen mielestään oli samantekevää, kenen seurassa hän penkkaripäivällisensä söisi, vaikka ei se tietystikään voinut ihan niin olla.
- Hienoa, Vesku sanoi ja mietti hetken, antaisiko tämä sopimus tarpeeksi hyvän aiheen hänen yrittää suudella Sallaa, tai edes halata tai ottaa kädestä, mutta hän mietti hiukan liian kauan ja tyttö ehti alkaa touhuta lähtöä seuraavalle tunnille.

- Sä olet ihan mahdoton nössö, sanoi Reine kuullessaan, miten epäromanttisesti kaikki oli tapahtunut. – Mä en ymmärrä, miten sä olet koskaan päätynyt seurustelemaan asti. Tai ei, oikeastaan mä en ymmärrä, että mikä sut saa Sallan kanssa käyttäytymään kuin joku kakstoistavuotias tampio. Oliko sulla muka mitään vaikeuksia yrittää pussata mua sillon syksyllä?
- Oli mulla, vähäsen, Vesku tunnusti. – Mä alan aina ajatella liian pitkälle eteenpäin, että mitäs sitten. Että mitä jos sä olisit suuttunu mulle. Tai mitä jos Salla olis sanonu, että mä olisin maailman viimenen, jonka kanssa se haluaisi mennä.
- Aina ei kannata ajatella niin kauheesti. Joskus pitää kuule vaan heittäytyä.
Reine nauroi niin sanoessaan, mutta sanat jäivät pyörimään Veskun päässä koko illaksi ja vielä yöksikin. Heittäytyminen kuulosti houkuttelevalta, uhkarohkealta… miehekkäältä. Reine oli oikeassa. Hän oli nössö, mitä Sallaan tuli. Sen takia homma ei varmaan edennyt.

Oli kauhean vaikeaa samalla kertaa analysoida omia tekemisiään ja samalla kertaa yrittää olla analysoimatta ja toimia vaan, mutta kun penkkari-ilta tuli, Vesku oli päättänyt, ettei pysähtyisi harkitsemaan tekemisiään kertaakaan vaan antaisi mennä ihan fiilispohjalta. Vaikka se sitten päättyisi siihen, että Salla vetelisi häntä ympäri korvien, kun hän rupeaisi liian tuttavalliseksi. Alku meni hienosti. He olivat sopineet tapaavansa ravintolan edessä – Salla asui ihan vastakkaisessa suunnassa, eikä ollut suostunut siihen, että hän tulisi hakemaan.
- Se kuulostais liikaa amerikkalaiselta teinileffalta, et takuulla tuu notkumaan meille kukkapuskan kanssa!
- En mä ajatellu hommata kukkia, mutta voin mä, jos sä haluat, Vesku sanoi. Mielikuva nauratti häntä, ja niin Sallaakin.
- Joo ei tosiaan. Helmikuussa. Suomessa.

Vesku yritti käyttäytyä kuin täydellinen herrasmies. Hän avasi Sallalle ravintolan oven, auttoi tältä takin päältä ja hoiti sen narikkaan ja kääntyi sitten tarjoamaan käsivarttaan, kun spontaanius iski.
- Voi hitto, sä näytät hyvältä, hänen suustaan pääsi ja Salla meni selvästi hämilleen, punastui peräti hiukan.
- Kiitos, hän mutisi ja näytti entistä sievemmältä punaisine poskineen. Hänellä oli hihaton musta leninki jotain himmeästi kiiltelevää kangasta ja mustat kengät ja hän oli hyvin yksinkertainen ja tyylikäs ja naisellinen. Vesku heitti sikseen ajatuksen siirtyä heille varattuun kabinettiin käsikynkkää, vaan laittoi kätensä tytön vyötärölle, eikä tämä ravistanut sitä pois. Erittäin hyvä alku.

Kun kolmen ruokalajin ateria oli syöty, abit päättivät yksimielisesti siirtyä kabinetista ravintolan puolelle jatkamaan juhlimista. Salla tuntui jo pitävän itsestään selvänä sitä, että Vesku piti kättään hänen ympärillään, ja nauroi iloisesti horjahtaessaan liikkeelle lähtiessään.
- Mun pitää käydä ves… puuteroimassa nenäni, hän ilmoitti.
- Sun nenäs on täydellinen noin, Vesku vakuutti ja painoi sen päähän kevyen suukon. Hänen ennestäänkin hyvä mielialansa sen kun parani, kun Salla vain hymyili sen sijaan, että olisi vetäytynyt kauemmas tai muuta sellaista.
- Odotatko sä mua? hän kysyi.
- Odotan tietysti. Tässä mä olen ja pysyn.

Ravintola oli niin täynnä, että yksi abivuosikerta sulautui hälinään vaivattomasti. Vesku huomasi sivusilmällä, että Pate ja Ilja jumittuivat baaritiskille ja että heidän daaminsa olivat kadonneet ties minne, ehkä tanssilattialle, mutta hän itse ei aikonut päästää Sallaa minnekään.
- Haluatko sä jotain juotavaa? hän kysyi ja hiukan mietittyään tyttö nyökkäsi. Vesku osti pari drinkkiä ja he joivat ne yrittäen jutella, mutta musiikki oli liian kovalla. Turhat yritykset huutaa toisen korvaan alkoivat tuskastuttaa Veskua. Ehkä oli aika siirtyä suoraan seuraavaan vaiheeseen ja suudella Sallaa. Oikeasti eikä piloillaan nenälle. Kuin luolamies, kävi miten kävi. Juuri silloin kappale kuitenkin vaihtui ja tyttö laski lähes tyhjän lasinsa pois kädestään.
- Mä haluan tanssia tän! hän ilmoitti, joten Veskun oli pakko seurata häntä lattialle, ellei halunnut päästää häntä näkyvistään. Hän saattoi hyvin tulla toimeen tanssimattakin ja toivoi kovasti, ettei näyttäisi ihan naurettavalta.

Ilmeisesti ei, sillä Salla ei halunnut sieltä pois hyvään aikaan, eikä teeskennellyt, etteivät he tuntisi toisiaan. Reine ja Taneli pyörähtivät jossain vaiheessa ihan vierestä ja Reine näytti rohkaisevasti peukkuaan Veskulle ja virnisti, ja sitten, lopulta kappale vaihtui hitaammaksi ja Vesku ymmärsi tilaisuutensa tulleen.
- Mennäänkö pois? Salla kysyi hiukan hengästyneesti.
- Eikä mennä. Nyt mä haluan tanssia, Vesku ilmoitti ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
- Susta paljastuu ihan uusia puolia tänään, Salla nauroi, mutta Veskun ajatukset olivat jo pitkällä tulevaisuudessa. He eivät virallisesti näkisi enää kuin kirjoituksissa, mutta tämän illan jälkeen kaikki olisi toisin. Tästä se lähtisi.
- Odota vaan niin mä näytän sulle paljon muitakin puolia, hän vakuutti ja vielä naurahtaen Salla otti häntä niskan takaa kiinni. Kohta, ihan kohta olisi täydellinen hetki ensisuudelmalle.

Vesku olisi saanut olla vähän ripeämpi otteissaan, vaikka olisiko sekään lopulta auttanut, sitä hän mietti jälkeenpäin paljon. Tuskin olisi. Hän tunsi keveän otteen olkapäässään ja kuuli iloisen äänen, joka hiljaisuudessaankin kantoi hyvin musiikin yli.
- Mitä mun silmäni näkee? Onko mun pikku harjottelijani viihteellä?
Hän käännähti katsomaan, vaikka tunnistikin äänen, ja niin teki Sallakin, ja suukko, jonka Hanna oli jostain syystä päättänyt hänen poskelleen antaa, osui paremminkin suulle. Vesku ei osannut sanoa mitään, mutta se ei Hannaa haitannut.
- Sä olet viimeinen ihminen, jonka mä oisin kuvitellu löytäväni täältä jonkun tyttösen kanssa, Hanna ilmoitti. Hänellä oli kädessään lasi ja hän katsoi kiinnostuneena Sallaa päästä jalkoihin ja takaisin. Tämä ei selvästikään pitänyt siitä, hän irrottautui jäykästi Veskun otteesta.
- Miksen olisi? Mitäs itte täällä teet? Vesku kysyi töykeästi, mutta Hanna ei välittänyt vastata.
- Muista, että sulla on ylihuomenna työpäivä, Hanna sanoi, pörrötti hänen hiuksiaan ja kääntyi sitten pujottelemaan halki tanssilattian. Vähän matkan päässä hän kuitenkin vielä vilkaisi taakseen ja tirskahti, kuin näky olisi ollut hänen mielestään suunnattoman huvittava. Salla näki sen ja hänen silmänsä alkoivat salamoida.

- Mikä toi sitten oli? hän vaati saada tietää.
- No ei mikään. Tai siis, se on mun pomo, Vesku ähkäisi ja yritti laittaa kätensä uudelleen Sallan ympärille, mutta tämä astahti puoli askelta taaksepäin niin, että törmäsi johonkuhun.
- Pomo? Mielenkiintosta, miten jotkut pussailee pomojensa kanssa!
- Eihän!
- Mähän just näin!
- Ei se ollu mitään… mä en tehny mitään! Älä nyt hermostu!
- Ei mulla ole tapana tunkeutua toisten väliin.
- Ei oo mitään väliä! Sehän se tunkeutu meidän väliin! Tanssitaan nyt, Vesku aneli, mutta Salla oli nyt vihainen.
- Mua ei huvita enää tanssia. Itse asiassa mä taidan haluta kotiin.
- Ethän, Vesku sanoi tyrmistyneenä. Tähänkö tämä ilta nyt tyssäisi, ja niin paljon kun hän oli vielä pari minuuttia sitten odottanut?

Salla oli kuitenkin vuorenvarma asiastaan, eikä Vesku voinut mitään muuta kuin lähteä hänen kanssaan narikkaan.
- Mä tulen saattamaan sut, hän sanoi.
- Kiitos mutta ei kiitos, Salla sanoi ja vilkaisi häntä murhaavasti. – Mene leikkimään sen pomosi kanssa.
Veskun teki mieli ennemminkin mennä kuristamaan Hanna, kun hän jäi ravintolan eteiseen kuin nalli kalliolle. Kädet nyrkissä hän harppoi takaisin ravintolasaliin, mutta Hannan vaaleita hiuksia ei näkynyt missään. Pate ja Ilja sen sijaan olivat edelleen baaritiskillä ja Vesku suuntasi heidän luokseen.
- Mihin sä jätit ihanaisesi? Pate tiedusteli. Veskun ihastus Sallaan oli suuri huvinaihe hänelle.
- Se suuttui ja lähti kotiin, Vesku tunnusti ja tilasi oluen.
- Mitä sä sanoit sille?
- En mitään, en yhtään mitään! Se oli Hannan syytä. Mä murhaan sen akan!

Pate taipui kippuraan naurusta ja Iljakin tyrski olutta nenänsä kautta ulos, kun Vesku selvitti heille, mitä oli tapahtunut. Hänen teki mieli tirvaista heitäkin.
- No hemmetti, jos se sun kuuma pomosi pilas sun illan niin mikset mee vaatimaan hyvitystä? Mä olisin jo menossa, jos olisin sinä. Sanosin, että nyt pillua, @!#$, kun pelotit daamin karkuun! Pate ohjeisti. Vesku tuijotti häntä miettien, ravistaisiko ensin vai mottaisiko suoraan. Hän ei painajaisunissakaan menisi sanomaan Hannalle mitään tuollaista. Hänen mieleensä ei ollut oikeastaan juolahtanutkaan, että Hannakin oli naisihminen, ja vieläpä nuori – vaikkakaan ei niin nuori kuin mitä hän oli ensin kuvitellut – ja varsin hyvän näköinen. Ei, Hanna oli pelkkä auktoriteetti, jonka kädessä oli koska hän sai ratsastaa ja miten ja millä. Yhtä hyvin hän olisi voinut mennä vonkaamaan heidän rehtoriltaan, viisikymppiseltä tädiltä, jonka kotkankatse hiljensi ärripäisimmänkin oppilaan.
- Sä oot hullu, hän ilmoitti ja tilasi lisää juotavaa.

Tavallisuudesta poiketen Hannakin oli tallilla, kun Vesku meni lauantaina hommiinsa. Hän oli alun perin ajatellut tarjoutua töihin jo perjantainakin, penkkareiden jälkeisenä päivänä, mutta ei ollut sitten nähnyt Hannaa sopivasti ja se oli jäänyt. Onneksi, sillä hän oli nukkunut suurimman osan perjantaista. Sen jälkeen kun Salla oli lähtenyt, hän oli innostunut juomaan Paten ja Iljan seurassa enemmän kuin mitä oli aikonutkaan, ja onnekseen Hanna oli tainnut vaihtaa ravintolaa tai lähteä kotiin, hänkin. Loppuillasta Vesku oli ollut jo ihan valmis sanomaan hänelle suorat sanat, muttei ollut löytänyt häntä.

Nyt pahin kostonhimo oli taittunut. Osaksi se johtui puhelusta Sallan kanssa. Tyttö oli vähätellyt hänen anteeksipyyntöään ja omaa lähtemistään.
- Mä olin juonu vähän liikaa, Salla tunnusti. – Sillon mä aina rupean haastamaan riitaa.
- Voitaisko me tavata? Vesku kysyi.
- Kuule, ehkä on parempi, ettei. Mutta nähdään kirjotuksissa. Onnea lukemiseen, jos sä nyt ehdit töiltäsi lukea.
Se oli aika selkeä kiitos mutta ei kiitos, sekin, eikä Vesku löytänyt siihen hätään sanoja Sallan mielen muuttamiseksi. Hän vain päätteli olevansa kerta kaikkiaan epäkiinnostava tyyppi, eikä hän voinut edes jutella asiasta Reinen kanssa, joka aina sai hänet paremmalle tuulelle, sillä tämä oli lähtenyt Tanelin kanssa laskettelemaan. Ainoa, mitä hänellä nyt pänttäämisen lisäksi oli, oli ratsastus, ja vaikka sekään ei juuri nyt kauheasti houkutellut, hän tiesi mielensä muuttuvan, kunhan vaan pääsisi tallille ja ratsaille.

Hanna paukahti maneesiin, kun Vesku oli lopettelemassa ensimmäisen ratsastettavansa kanssa.
- Joko sulla alkaa olla hommat hanskassa? hän kysyi.
- Vastahan mä oon alottanut, Vesku sanoi lyhyesti. Ei hänellä ollut työaikoja, ja vaikka olisi ollutkin, hän oli ollut tallilla jo yhdeksältä. Se oli hänen mielestään ihan hyvä aika, hän ehti ratsastaa kaksi hevosta ennen päiväruokintaa, levätä sen aikana vähän itsekin ja jatkaa sitten iltapäivän puolella, jos hevosia riitti, ja yleensä niitä riitti, kun ei Ekku käynyt viikonloppuisin ja Hannakin ratsasti silloin vain harvoin.
- No, mä haluan jutella sun kanssa. Tuu ylös kun oot saanu sen pois käsistäsi, Hanna sanoi ja meni taas. Hän ei puolella sanalla kysynyt, miten se sopi Veskun aikatauluihin, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Hänhän oli pomo. Vesku uhrasi puoli minuuttia miettiäkseen, mitä Hannalla mahtoi olla asiaa, mutta lopetti sitten. Jos hän oli syystä tai toisesta saamassa potkut, Hanna olisi ilmoittanut sen maneesin ovelta kuuluvalla äänellä vaivautumatta kiertelemään. Hänellä ei ilmeisesti ollut mitään hienotunteisuutta siinä suhteessa, ainakin hän oli lähettänyt pari viikkoa sitten Katan tilalle tulleen uuden tallipojan tiehensä hyvin vikkelästi, kun tämä oli nukkunut pommiin ja ilmestynyt tallille vasta puoli kymmenen aikaan. Vesku oli ehtinyt sinne ennen sitä ja todettuaan tilanteen heittänyt hevosille heinät eteen ja alkanut ruveta loimittamaan niitä tarhausta varten.

Siltikin mieli hiukan myllertäen hän kiipesi portaat tallinylisille vietyään ratsunsa takaisin tarhaan, viivyteltyään sitä ennen mielenosoituksellisesti niin maneesissa kuin tallissakin. Hanna oli täällä yksinvaltias, kuin vanhan ajan tehtaan patruuna, ja sitä paitsi häntä itseään suututti ja kaiversi edelleen Sallan juttu. Ehkä siitä ei olisi tullut mitään ilman Hannan väliintuloakaan, mutta ei se ainakaan ollut mitenkään parantanut tilannetta. Hanna ei kuitenkaan näyttänyt muistavan koko tapahtumaa vaan viittoili hänet istumaan suu ilmeisestikin täynnä sokerista munkkia, joita oli pöydällä koko vadillinen.
- Sä sanoit joskus, ettei sulla ole koulua enää helmikuun puolenvälin jälkeen, Hanna aloitti. Vesku ei muistanut sanoneensa sellaista, mutta nyökkäsi. Ei hänellä ollutkaan, lukuun ottamatta muutamia tenttejä, ja tietenkin kirjoituspäiviä vähän myöhemmin, kun niiden aika tulisi. – Hyvä. Voisitko sä ruveta tekemään vähän enemmän töitä?
- Ei mulla oo mitään tallihommia vastaan, Vesku sanoi. Hän olisi halunnut pysyä lyhytsanaisena ja suuttuneena, mutta hänen oli pakko kysyä, miksi. Hanna oli löytänyt uuden tallityöntekijän pois potkimansa tilalle uskomattoman pian, joten henkilökunnan vahvuus oli ihan sama kuin mikä oli ollut syksylläkin, hänen aloittaessaan.
- En mä niinkään oikeestaan sitä, mutta kisakausi alkaa ja kisareissuille pitäisi saada enemmän apua mukaan. Se vaan tarkottaisi sitä, että usein sä et sitten ehdi niiden lisäksi paljon viikonloppusin ratsastaa. Kun me mennään täyden auton kanssa ja hevosia on ekaan ja vikaan luokkaan niin siinä menee usein enemmän kuin kellon ympäri.
Se kuulosti hienolta. Päästä Hannan porukassa kiertämään kilpailuja!
- Selvä, Vesku sanoi. – Mä tulen.
- Sä voisit sitten varmaan arkisin käydä enemmän ratsastamassa, niin, että viikonlopuiksi järjestyisi useammille hevosille vapaapäiviä. Suunnilleen puolet on yleensä mukana kisoissa kuitenkin, jos sekä Ekku ja mä startataan. Niin, ja sitten pitäis vähän ruveta miettimään sunkin kisakalenteria.

Vesku oli leppynyt Hannalle jo hetki sitten, tai ainakin unohtanut olleensa vihainen. Nyt hän oli valmis nuolemaan naisen saappaat, mutta salavihkainen vilkaisu paljasti, että tällä oli jalassa kumia ja toppakangasta olevat tallikengät, ja niissä oli turvetta.
- Meinaatko sä, että mä saan kilpailla sun hevosilla?
- No Ekku ei erityisesti arvosta tahkota läpi jotain helppoa beetä, helppoa aata noilla viis-kuusvuotiailla, enkä minäkään, mutta pakko niiden on se vaihe käydä läpi.
- Mitä jos mä mokaan?
- Sen jälkeen kun mä oon koko talven kouluttanu sua? Hei, vähän realismia peliin, pliis.
Se ei ollut vitsi, vaikka Vesku ensin niin luulikin. Hanna oli täysin vakava.
- Xagaria varmaan, ja Wettan? Vesku kysyi.
- Njoo, mä yritän saada Wettanin kaupaksi vielä, ennen kuin päästään oikeen vauhtiin. Mutta Graf. Ja sitten jos Wettan menee, ja ehkä Xagariakin niin mä saatan hakea Tanskasta hevosen tai pari. Ens viikonloppuna ois ekat hallikisat, mihin me aiottiin. Sä voisit tulla Wettanilla.

Hannalla oli tapana puhua konditionaalissa, ikään kuin keskustelukumppanilla olisi ollut jotain mahdollisuuksia väittää vastaan, mutta itse asiassa hän vain ilmoitti, miten asiat tulisivat menemään. Veskun mielessä ei käynytkään kieltäytyä lähtemästä kilpailuihin viikon varoitusajalla.
- Mikä luokka ja ohjelma? hän kysyi sen sijaan.
- Wettan saa mennä helpon aan, pitää vaan tarkistaa, mikä ohjelma siellä oli, Hanna sanoi rypistäen hienoisesti otsaansa kuin muistellen. – Onko sulla kouluohjelmavihkoa?
- Ei, mä oon etsiny netistä aina jos oon tarvinnu.
Oikeastaan Reine oli tehnyt sen Zairen kisoihin, mutta Vesku arveli, että hän osaisi surffata itsekin.
- Tuolla hyllyllä on vihkoja, ota ittelles yks. Mutta älä turhaan opettele kaikkia ulkoa, uudet julkastaan ihan kohta. Onko sulla varusteet?
- Onhan mulla kisahousut ja saappaat.
- Hommaa kisatakki ja valkoset hanskat. Tai paritkin. Ja kisapaitoja. Valkosia, ei mitään esteratsastajanruudullisia. Ootko sä menny kangilla?
- En, kyllä sä sen tiedät.
- Okei, ei sitten niitä ens viikonloppuna. Mutta tuu Xagarian kanssa joku ilta tunnille kangilla. Tai oikeastaan katotaan niitä joku päivä, kun mulla ei oo valmennettavia. Tädeillä menee hermo, jos mä keskityn liikaa sun ohjaksiisi.

Hannalla oli vaikka miten paljon asioita ja neuvoja sen suhteen, mitä Veskun pitäisi tehdä ja hankkia, mutta lopulta hän vilkaisi seinäkelloa.
- Ne on syöny jo. Sä voit mennä jatkamaan, hän sanoi.
- Jep, Vesku sanoi. Hänen listassaan tälle päivälle oli vielä kaksi hevosta, toinen niistä juurikin Wettan. Sen hän ottaisi seuraavaksi. Hän kiskoi saappaat takaisin jalkoihinsa ja veti takin päälleen palatakseen töihin.
- Niin ja kuule, Hanna sanoi vielä, kun hän oli jo ovella.
- Niin?
- Mä en tiennykkään, että sulla on semmoinen pikkunen tyttöystävä.

Salla oli pitkä tyttö, ei pieni, eikä Vesku ymmärtänyt, mitä hänen henkilökohtaiset asiansa Hannalle kuuluivat, eikä hän pitänyt tämän ivallisesta äänensävystä. Juuri nyt tuntui kuitenkin toisarvoiselta haukkua Hannaa hänen asioihinsa sekaantumisesta. Hän ei halunnut riskeerata työpaikkaansa, ei nyt.
- Ei mulla olekaan, hän sanoi.
- Ai? No, ei se ollutkaan sun tyyppiäsi.
- Mistä sä tiedät, kuka on mun tyyppiäni? Se kuulosti vähän äyskähdykseltä, mutta sille Vesku ei voinut mitään.
Hanna vain taputti nenänsyrjäänsä etusormellaan.
– Mä tiedän, usko mua.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.8.14 20:31:52

15. Kaikenlaisia koitoksia

Vesku ei ollut kisahoitajaksi lupautuessaan muistanut ollenkaan Hannan kisahermoja, mutta ei se olisi asiaa miksikään muuttanut, vaikka olisikin. Hänen päänsä oli liian täynnä haavekuvia isoista kisoista. Jo se olisi riittänyt, että hän olisi saanut saapua kisapaikoille sillä hienolla autolla, jonka takana luki LUND ja pyöriä sen ympärillä koko päivän hoidellen hevosia ratsastuskuntoon. Olihan hän itse ollut todistamassa, minkälaisen vaikutuksen se teki kisapaikalle saapuessaan. Se, että hän saisi itse ratsastaakin, oli kinuskikastiketta ja kirsikka sen päällä, ja kultalusikka, jolla syödä herkkunsa. Hanna saisi ihan vapaasti räkyttää niin paljon kun halusi tarjotessaan hänelle sellaisen tilaisuuden.

Kyllä Hanna räkyttikin. He olivat pakanneet kaikkien hevosten varusteet autoon valmiiksi jo lauantai-iltana, mutta Hanna alkoi käydä niitä uudelleen läpi sunnuntai-aamuna, kun muut sukivat hevosia ja loimittivat ja pukivat kuljetussuojia ja hän juoksi auton ja tallin väliä useampaan kertaan kertomassa, mitä puuttui. Ei puhettakaan siitä, että hän olisi voinut itse mennä varustehuoneeseen hakemaan kyseisen esineen, jonkun muun piti se hänelle kaivaa ja viedä autoon. Vesku juoksi enimmäkseen sitä väliä, sillä Ekku sulki haaveellisen näköisenä korvansa ja uusi tallipoika Keijo piiloutui kulloinkin hoitamansa hevosen taakse niin, ettei osunut silmiin. Mikalla oli vapaata viikonloppuisin, mutta meteli tallissa oli sen verran kova, että hän lampsi silmät sikkaralla yläkerran boksistaan talliin myös ja alkoi kiinnittää viimeisiä kuljetussuojia.
- No nyt víttu autoon joka kopukka tai Vesku ei ehdi radalle! Hanna kiljui lopulta ja alkoi sanella, missä järjestyksessä hevoset lastattaisiin.
- Meetkö sä ekaan luokkaan? Mika kysyi Veskulta.
- Tokaan vasta.
- No sitten teillä ei voi olla kiire. Kello on kahdeksan.
Vesku vain kohautti harteitaan ja puki Wettanille riimun päähän. Se oli iso, vaaleanruskea tamma, joka oli jotenkin äidillisen oloinen ja erityisen järkevä kuusivuotiaaksi. Vesku piti siitä kovasti ja toivoi, että he onnistuisivat vastaamaan Hannan odotuksia. Tuolla temperamentilla pomo saattaisi yhden väärinratsastuksen jälkeen heittää hänet pellolle siinä paikassa ja hän saisi parhaassa tapauksessa kävellä kotiin kisapaikalta. Seitsemänkymmentä kilometriä nahkasaappaissa tuhoaisi ne.

Se ajatus sai hänet onneksi muistamaan, että hänen kisavaatteensa sisältävä kassi oli edelleen äidin autossa, jota hän talvisaikaan lainaili tallireissuilleen aina, kun se vaan liikeni.
- Voitko sä viedä tän autoon? Mun pitää pakata mun omat kamat! hän hätääntyi. Mika vilkaisi pyjamanhousujaan ja puukenkiään, mutta nyökkäsi. Hanna olisi takuulla antanut potkut tyypille, joka lähti kisoihin farkuissa ja maihinnousukengissä.

Kun kaikki hevoset olivat autossa ja lastaussilta kolahti paikoilleen yläilmoihin, Hanna näytti huokaisevan syvään. Hidas hymy levisi hänen kasvoilleen.
- No niin, alettaisko lähteä? Hop hop kyytiin, pojat.
- Mä meen livingiin, Vesku sanoi nopeasti. Hän ei luottanut Hannan hymyyn pätkääkään. – Mä aion lukea.
Hannalla ei kuitenkaan ollut siihen mitään sanomista, osoitti vain sivuovea. Ekku kiipesi ohjaamoon ja Hanna itse kiersi kuskin paikalle. Vesku kiskaisi oven kiinni perässään ja haparoi hetken pimeässä, astuen oman varustekassinsa päälle, mutta sitten valot syttyivät kun Hanna käynnisti auton. Hän kaivoi kassistaan biologian kirjan ja heittäytyi alemmalle sängylle sen kanssa. Tosin sen välissä oli hänen senpäiväinen ohjelmansa, jota teki mieli vilkaista myös, vaikka hän uskoikin osaavansa sen pilkulleen. Vähempi ei kuitenkaan riittäisi.

Sen verran Veskulla oli sittenkin kisajännitystä mielessä, että vaikka hän auton lopulta pysähtyessä totesi selanneensa puoleen väliin kirjaansa, hän ei muistanut lukemastaan mitään. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, kirjoituksiin oli vielä aikaa ja hän osasi biologiansa muutenkin aika hyvin.
- Mä käyn ilmottamassa meidät kaikki sillä aikaa kun sä laitat Wettanin kuntoon ja vaihdat vaatteet, Hanna määräsi, kun he kaikki olivat päässeet ulos autosta ja lastaussiltakin oli laskettu. – Älä lähde verkkaamaan, ennen kuin mä tulen takaisin, mä tuun katsomaan.
Vesku ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono juttu, kun otti huomioon Hannan mielialan aiemmin aamulla, mutta hetken mietittyään hän päätyi siihen, että hyvä se oli. Hanna saattaisi karjua hänelle keuhkonsa käheiksi, mutta se ei olisi ensimmäinen kerta ja hän yleensä teki niin vain asiasta. Ja ehkei hän viitsisi kauheasti haukkua, kun kaikki kilpakumppanit olisivat myös verryttelemässä. Hän joutuisi itsekin outoon valoon, jos olisi päästänyt kilpailemaan jonkun, joka sieti kuulla kunniansa jo verryttelyssä.

Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi. Hanna seisoi silmä tarkkana maneesin laidalla, kun Vesku lämmitteli ratsuaan hänen oppiensa mukaan, eikä sanonut mikään. Lopulta hän viittoili sen näköisenä, että hänellä oli jotain asiaa. Kun Vesku ratsasti sinne, hän ehdotti vain, että tämä yrittäisi ottaa muutaman reippaamman etenemisen, jos vain löytäisi sopivan tilan jostain. Maneesissa oli siinä vaiheessa jo kymmenkunta ratsukkoa, joten se oli vähän haasteellista, mutta onnistui silti ja Wettan pärskähti kuuluvasti päästyään posottamaan puoli kierrosta.
- No niin, tuu alas ja ota pintelit pois, Hanna sanoi lopulta. – Sun vuoro alkaa lähestyä.
Veskun mielessä kävi, että toki Hanna olisi voinut kääriä ne rievut pois hevosen jaloista, kun kerran oli valmiiksi maassa, mutta kai se olisi ollut pyhäinhäväistys. Hän totteli, ja sitten olikin jo aika siirtyä toiseen maneesiin, missä itse rata oli.

Wettan meinasi tehdä stopin ovella nähdessään yleisön, jota alkoi jo olla jonkin verran toisella sivulla olevassa katsomossa. Se tiesi hankaluuksia, Vesku ajatteli mieli mustuen, mutta sitten hän huomasi, että muut vuoroaan odottavat ratsukot kiersivät parhaillaan rataa ja hän lähti sinne itsekin. Wettan oli sen verran järkevä hevonen, että se todennäköisesti rauhoittuisi päästyään kerran tai pari katsomaan ihmisjoukkoa lähempää. Hän ehti kiertää radan kerran kummastakin suunnasta ennen omaa vuoroaan ja tunsi jo olonsa paljon luottavaisemmaksi. Siitä huolimatta teki mieli tehdä ristinmerkki tai jokin muu symbolinen ele, kun pillin vihellys antoi hänelle luvan siirtyä radalle. Ajatus ristinmerkkiä huitelevasta pilotista pisti hymyilemään. Siinä sitä olisi yleisölläkin ihmettelemistä.

Se meni oikein hyvin. Hänellä oli hieno hevonen, jonka hän tunsi talven ratsastamisen ja kuluneen viikon intensiiviharjoittelun jälkeen varmasti paremmin kuin yhdenkään toisen hevosen koskaan aikaisemmin. Jos Wettan yleisönpuoleisella sivulla liikkuikin vähän hosuvammin ja vähän kauempana aidasta, se ei ehkä suorastaan tökkisi tuomareiden silmiä, niin Vesku ainakin toivoi. Hän oli varsin tyytyväinen heidän suoritukseensa ratsastaessaan lopputervehdykseen, eikä Hannaltakaan, joka seisoi maneesin ovenpielessä kädet puuskassa kuin tuomion toteemi, ainakaan noussut savua korvista.
- Voi perhana, miten mua hävettää, tämä sanoi kuitenkin ja lähti kävelemään Wettanin rinnalla ulos. Vesku hämmästyi hiukan, mutta huokaisi alistuneesti. Hän oli sittenkin mokannut jossakin kohden, vaikkei itse ollutkaan huomannut.
- Mitä mä tein?
- Sun istunta! Sä näytät ihan esteratsastajalta! Sulla on olkapäät koko ajan ihan kuin lähdössä myötäämään hyppyyn. Enkö mä ole nähnyt sitä kotona vai köyristelitkö sä vasta täällä julkisesti ihan mun kiusaksi?

Vesku veti oikopäätä hartiansa taakse, vaikka hän oli kuvitellut niiden olevan ihan paikallaan tähänkin asti.
- En mä vaan tiedä, hän sanoi epävarmasti.
- Sä saat ratsastaa henkari takin sisällä seuraavan viikon. Tai oikeastaan, turvaliivissä. Sitä varten kai esteratsastajat pitää semmosia, ettei ne näytä Notre Damen kellonsoittajilta? Vähän selkärankaa, hei!
- Siinäkö kaikki? Vesku kysyi nöyrästi, vaikka häntä alkoi naurattaa. Jos tuossa oli kaikki, mitä Hanna keksi moittimista, heidän ratansa oli mahtanut olla aika hyvä.
- Taitaa olla, Hanna arveli, selvästi pahoillaan siitä seikasta. – Mä veikkaan että te saatte jotain kuudenkymmenen prosentin kieppeillä. Kääri pintelit takasin, tähän aikaan kaudesta sillä sijottuu takuuvarmasti.

Vasta jälkeenpäin Vesku ymmärsi, mitä tarkoitti kuudenkymmenen prosentin tulos, jollaisen he tosiaan saivat. Vaikka hän olikin koko talven käynyt kouluratsastustallilla, oli talvi ollut hiljaiseloa kilpailemisen suhteen, eikä hän muutenkaan ollut osannut kuvitella, että kilpailut häntä mitenkään liiemmin liikuttaisivat. Nyt hän tunsi kihertävää innostusta silitellessään ruusukettaan, jonka oli kiinnittänyt povitaskuunsa vaihtaessaan kisa-asun takaisin tallipojanvaatteisiin, ja harmitteli sitä, ettei päässyt seuraamaan Hannan ja Ekun ratsastuksia. He ratsastivat molemmat samoja luokkia, eri hevosilla, ja Veskulla piti kiirettä, kun hän satuloi ja pintelöi. Sitten kun ratsukot olivat menneet, hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa, sillä autossa oli kuitenkin hevosia, eikä niitä voinut jättää vartioimatta. Tosin Vesku ei tiennyt, mitä tekisi, jos joku autossa seisovista ratsuista saisi päähänsä panikoitua, mutta ei hän uskaltanut poistua kuuloetäisyyttä kauemmas kuitenkaan.

Kotimatka oli leppoisa kuin huviretki aamuiseen verrattuna. Veskukin uskalsi ahtautua ohjaamoon, missä Hanna ja Ekku kävivät lävitse toistensa ratoja ja ratsastusta. Hän kuunteli korvat höröllä ja yritti imeä tietoa.
- Me tarvitaan lisää porukkaa tähän kisaremmiin, sanoi Hanna päättäväisesti ja läimäytti syytöntä rattia. – Kolme ei mitenkään riitä.
- Pärjättiinhän me kolmella viime kausikin, Ekku sanoi.
- Mutta sillon meitä ratsasti vaan kaksi ja sitä paitsi mä haluan tänä vuonna videoita. Me tarvitaan ainakin yks ihminen lisää, ellei kaksikin. Mä taidan kysyä Satua.
- Kuka Satu? Vesku kysyi uteliaana.
- Jiisuksen Satu tietysti.
- Eikö se kisaa itse?
- No ei ainakaan monta kertaa vielä tänä kesänä.

Jiisus oli Hannan tallin ainoa suomenhevonen, vasta nipinnapin viisivuotias. Sen oikea nimi oli Tuulenjuoksu, mutta Satu, räväkkä ja kantavaääninen ehkä parikymppinen nainen oli ottanut tavakseen kiljua sille ”Jiisus” aina, kun se nappasi häntä kiinni milloin mistäkin ja se nimi oli paljon tarttuvampi.
- Luuletko sä, että se haluaa uhrata kaikki viikonloppunsa kiertämällä kisoja? Vesku kysyi uteliaana.
- Se haluaa, että mä valmennan niitä, Hanna sanoi yksinkertaisesti.
- Sä aiot kiristää sen hommiin?
- Tietenkään mä en kiristä. Älä ole naurettava. Mä aion vaan kysyä. Ihan ilman taka-ajatuksia.

Kukaan ei ollut todistamassa sitä, millä sanoin Hanna Sadulle jutteli, mutta seuraaviin kisoihin hän tuli jo mukaan ja niin tuli Hannan uusi videokamerakin. Neljän kesken olikin helppo hoitaa hommat niin, että sekä hevosten luona että radan laidalla kuvaamassa oli joku. Vaikka Vesku olikin periaatteessa mieluummin kuvaamassa ja katsomassa, ei häntä haitannut, vaikka Satukin meni sinne vuorostaan. Hän saattoi lukea vähän odotellessaan ja näkisi joka tapauksessa videon myöhemmin. Elleivät kisareissut venyneet ihan tolkuttoman pitkiksi, tuli tavaksi niiden jälkeen kokoontua tallin yläkertaan lepohuoneeseen katsomaan ja arvioimaan itse kunkin radat. Ne olivat usein ihan hulvattomia tilaisuuksia. Kaikki olivat väsyneitä ja nauravia ja rentoutuneita laittoman pitkän päivän jälkeen ja kisajännityksen lauettua. Vesku nautti saadessaan löhötä sohvalla ja nauraa omalle ratsastukselleen, puhumattakaan, jos löysi jotain naurettavaa Ekun tai itse Hannan videoista.

Aina aika ajoin Hanna päivitti huolellisesti suunnittelemaansa kisalistaa eteenpäin. Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä enemmän oli kisoja tarjolla, mutta samalla hän myi Veskulta hevosen alta yksi kerrallaan. Ensin lähti Wettan ja sitten Yngraf, se nuori harmaa ori. Xagaria oli vielä, mutta siitäkin Hannalla oli ilmoituksia.
- Etkö sä ajatellu pitää mitään niistä itselläs, Vesku kysyi pahoillaan.
- En mä voi pitää kaikkia meidän varsoja. Ihan vaan ehdottomasti parhaat, Hanna sanoi. Hän ei näyttänyt tajuavan Veskun perimmäistä tarkoitusta, sitä, että kohta hänellä ei olisi ratsastettavia. Toisaalta, hänellä alkoi olla muitakin tapauksia kalenterissaan kuin ratsastuskilpailut.
- Älä vaan buukkaa mua mihinkään kisoihin lakkiaisviikonloppuna, hän muistutti.
- Ai niin. Hyvä kun muistutit.
- Ja sillon edellisen alkuviikostakaan mua ei näy.
- Miten niin?
- Käyn pääsykokeissa, Vesku sanoi. – Helsingissä.
- Helsingissä? Hanna sanoi, eikä näyttänyt iloisesti yllättyneeltä. – Mä kuvittelin, että sä hakisit Ypäjälle.
- Ei kun mä haen lääkikseen, Vesku sanoi, eikä voinut olla punastumatta hiukan. Sen sanominen ääneen tuntui oudolta muualla kuin kotona, missä kaikki olivat tienneet jo vuosikausia, että hän aikoi lääkäriksi.
- Mä luulin, että sä haluat hevosalalle, Hanna syytti. Vesku ei tiennyt, miksi hänelle tuli huono omatunto, mutta niin vaan tuli.
- Ehkä jos mua ei huolita, hän sanoi, vaikkei hän tosiasiassa ollut koskaan ajatellut hevosista ammattia. Hän ei ollut ajatellut muuta kuin lääkistä sen jälkeen, kun oli ymmärtänyt, että Tarzan ja Batman eivät olleet ammatteja.

- No, sinne on kai aika vaikeeta päästä, Hanna sanoi kevyesti. – Huvittaisko sua kesätyöt?
- Totta kai, Vesku sanoi. Hän oli pitänyt itsestäänselvyytenä, että Hanna tarvitsisi häntä vielä kesälomallakin, eikä hän ollut edes kysellyt mistään muualta.
- Menisitkö sä mun isälle töihin?
- Siis mitä? Mä luulin…
- Mä en tarvitse sua täällä kuin kesäkuun kymmenenteen, Hanna sanoi kuin se olisi ollut vanha ja kaluttu aihe, eikä kaipaisi toistamista. – Mä otan Buranan ja Amoyetin ja lähden Tanskaan. Mulla on ollu tapana kerran vuodessa käydä siellä treenaamassa ja kisaamassa. Kattelen sit samalla uusia nuoria meille. Ekku ja Mika ja Keijo kyllä hoitaa tän puljun ja pappa tarttis apua. Yks sen duunareista aikoo jäädä äitiyslomalle.
Hannan äänensävy antoi ymmärtää, että äitiysloma oli hyvin lähellä vieroitushoitoa statukseltaan.

- Mitä tekemään? Vesku kysyi ajatukset harhaillen moneen eri suuntaan.
- No hevosenhoitajaksi, sen siittolaan. Ahvenanmaalle.
- Mä en muistanut, Vesku lipsautti. Hänen olisi tietenkin pitänyt tietää ja muistaa, mutta jostain syystä hän oli silti saanut ensinnä mieleensä oman isänsä pölyisen asianajotoimiston. – Hei, mä menen inttiin heinäkuussa.
- Mitä? Hanna sano ja katsoi häneen suu puoliavoimeksi loksahtaneena. Veskun teki mieli ravistaa häntä. Hän oli kertonut asiasta jo kuukausia sitten, heti kutsuntojen jälkeen, ja oli siitä Hannan kuullen ollut puhetta sen jälkeenkin.
- Miesten pitää käydä armeija, Vesku sanoi.
- No víttu joo niin. Koska sä lähdet?
- No heinäkuussa. Kymmenes päivä kai.
- Rupee sivariks?
- No en, intistä mä pääsen puolessa vuodessa, sivarina menee ainakin kaks kertaa niin kauan. Mutta ei mua mikään estä lähtemästä Ahvenanmaalle siihen asti. Mitä mä täälläkään teen, jos sä myyt Xagariankin.
- No entä se sun pikku tyttöystäväsi?
Ettäs kehtasikin kysyä. Vesku mulkaisi Hannaa.
- Mulla ei ole tyttöystävää. Ei pientä. Ei pitkää.
- No et kai sä homo oo? Hei, älä mulkoile. Vitsi se oli.

Ennen lakkiaisia Vesku hyppäsi junaan ja matkusti Helsinkiin käydäkseen pääsykokeessa. Vähän aikaa hän pyöri kasseineen Rautatieasemalla ympyrää, ennen kuin hahmotti, mihin suuntaan hänen piti lähteä päästäkseen oikealle raitiovaunupysäkille: oli jo aikaa siitä, kun hän oli viimeksi käynyt veljien Helsingin-asunnossa muuta kuin autolla. Tai Jaskan hallussahan se nyt oli, kun Risto oli valmistunut ja muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa. .
- Ethän sä aio ängetä tänne nyt syksyllä vielä? Jaska varmisti ensi sanoikseen päästettyään hänet sisään pieneen yksiöön.
- Mä olen intissä syksyllä, Vesku muistutti.
- Hyvä. Täällä on hemmetin ahdasta kahdelle.

Se oli totta. Huone oli pikkuruinen ja keittiö vielä pienempi, mutta yllättävän siistiä siellä oli. Tosin Jaskan huone oli aina kotonakin ollut tip-top. Hän oli jonkin sortin perfektionisti, joskaan ei niin nipotarkka kuin Risto.
- Mikset sä hankkiudu eroon toisesta sängystä? Vesku ehdotti, vaikka nyt oli tietysti mukavaa, ettei hänen tarvinnut nukkua lattialla. Jaska oli vetänyt molemmat poikamieslaverit yhteen parisängyksi ja yhdistelmä vei suurimman osan huoneesta.
- Luuletko sä, ettei mulla ole käyttöä parisängylle, Jaska tuhahti muka loukkaantuneena, mutta vilkutti silmäänsä. – Nyt kyllä kiskotaan ne erikseen, en mä halua, että sä nyhjäät mun kyljessä.
- Yritätkö sä vihjailla, että sulla on joku tyttöystävä? Vesku uteli. Jaska ei ollut koskaan ainakaan tuonut ketään näytille eikä puhunut kenestäkään erityisestä.
- Ja sehän taas ei kuulu sulle. Lähdetäänkö kaljalle?

Sitä vastaan Veskulla ei ollut mitään. Tosin hänen oli aamulla selviydyttävä jollain konstilla Töölöön ajoissa, mutta hän arveli, että saattaisi pyöriä puolen yötä sängyssään miettimässä, mitä kaikkea oli unohtanut kerrata. Muutama olut varmaan auttaisi nukahtamaan.
- Mihin mennään? Keskustaan?
- Ei kun tässä on lähellä yks ihan kelvollinen paikka, missä on terassikin. Voidaan syödäkin siellä, ei mulla oo tapana laittaa ruokaa.
Veljekset lähtivät kävelemään ja Vesku tuijotteli niska kenossa korkeita taloja, jotka saivat kadut näyttämään kapeilta, kunnes Jaska käski häntä lopettamaan maalaisserkun esittämisen.
- Mä vaan totuttelen uuteen kotikaupunkiini, Vesku puolustautui.
- Ensin sun pitää päästä opiskelemaan. Luuletko pääseväs?
Vesku kohautti olkapäitään. Mahdoton sitä oli sanoa. Kyllähän hän oli lukenut vaikka miten, mutta ei hän tiennyt, millainen koe häntä aamulla odottaisi.

Veljesten edellisestä tapaamisesta oli jo niin pitkä aika, että keskustelu oli vähän väkinäistä, etenkin kun Jaska ei tuntunut kaikin ajoin muistavan, ettei pikkuveli ollut enää kuudentoista. Hän jaksoi suuresti ihmetellä sitä, että Vesku oli edelleen hevoshommissa, mutta ei hän kuitenkaan kiusoitellut edelliskesäiseen tapaan.
- Sä olet kuulemma aika hyväkin, hän sanoi ihmetellen.
- Miten niin? kysyi Vesku vähän nolona.
- Äiti raportoi joka toinen viikko, että kuinka monta uutta palkintoa sä olet sitten viime puhelun saanut.
- Mä olen saanu ratsastaa hyvillä hevosilla, Vesku puolustautui.
- Mutta ihan niin kuin työksesi? Mä en ole koskaan kuullu kenestäkään, joka ratsastaisi työkseen.
- Ei niitä kauheesti taida ollakaan.
- No miksi sä et sitten ala tehdä sitä työksesi?
- Koska mä olen aina halunnut lääkäriksi, siksi. Ja koska hevoshommissa ei paljon voi palkalla kehuskella.
- Eikö kaikki hevosihmiset ole ökyrikkaita?
- Niiden on pakko olla, muuten niihin ei oo varaa, Vesku nauroi, mutta sitten hän halusi nukkumaan. Alkoi olla myöhä ja päässä oli sopivan pumpulinen olo nukahtamiseen, muttei niin pöpperöinen, että olisi tarvinnut pelätä krapulaa.

Hän heräsi omia aikojaan vähän turhan aikaisin, mutta käytti tilaisuuden hyväkseen ja selasi vielä viimeisen kerran muistiinpanojaan odottaessaan kahvin tippumista. Jaska oli kiltillä tuulella ja lupasi saattaa hänet, vaikkei hänen olisi tarvinnutkaan lähteä yliopistolle ihan niin aikaisin, mistä Vesku oli kiitollinen. Olisi ollut melko hélvetillistä huomata jossain kohden nousseensa väärään ratikkaan ja löytää itsensä kello yhdeksältä vaikka Arabiasta eikä Töölöstä.
- Tää on se katu, mikä numero se oli? Jaska kysyi, kun he olivat nousseet pois ja kävelleet hetken aikaa.
- Toi sen täytyy olla, Vesku sanoi, ja hänestä tuntui ontolta. Oven lasiin oli teipattu iso paperi, jossa luki ”Lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeet”, kai, jotta maalaisemmatkin varmasti tajuaisivat. Juuri silloin hän tunsikin itsensä hyvin maalaiseksi.
- No, ei kai sitten muuta kuin menet ja näytät niille, Jaska sanoi epätavanomaisen ystävällisesti. – Ja sano kotona terveisiä.
Vesku nyökkäsi, vaikka unohtikin kuulemansa saman tien. Nyt oli vaan mentävä ja näytettävä, ei tässä muutakaan voinut.

Salissa hänen itsevarmuutensa palasi. Kysymykset eivät olleet mahdottomia. Osa oli laajoja, osa työläitä, mutta mikään niistä ei tuntunut ylitsepääsemättömältä. Hiljalleen hän alkoi innostua, kun hän kuvitteli tehtävä kerrallaan raivaavansa tietään opiskelemaan, ihan kuin olisi tehnyt polkua umpimetsään viidakkoveitsen kanssa. Hän ei huomannut edes ajan kulua, vaan hätkähti, kun valvoja lopulta rykäisi ja rikkoi hiljaisuuden ilmoittaakseen, että koeaikaa oli jäljellä enää viisitoista minuuttia. Se ei haitannut, hänellä oli kaikkiin tehtäviin vastaus ja hän oli tarkastanut jo kirjoitusvirheitä. Hänen huomaamattaan suuri osa muista kokelaista oli jo kadonnut, vain ehkä neljäsosa oli jäljellä. Hän ehtisi varmaan seuraavaan junaan, jos nyt lähtisi. Tosin hänen mieleensä tuli, kun hän asteli ulos salista, että äiti oli käskenyt hänen samalla reissulla etsiä itselleen puku lakkiaisia varten, mutta ajatus ei huvittanut ollenkaan. Ajatuskin juhlista oli vähän ahdistava.

Matkalla asemalle Vesku kuitenkin muisti, että ainakin hän lakkiaisissa ja illalla niiden jälkeen tapaisi taas Sallan. Ehkä puvun hommaaminen kannattaisi sittenkin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.8.14 21:52:20

16. Ylioppilaat

Pienet, hiljaiset lakkiaiset perheen kesken olivat ehkä sitä, mitä Vesku olisi halunnut, mutta se oli mahdottomuus. Jo kun hän lähti aamulla koululle hakemaan lakkia ja papereita, olivat ensimmäiset pitkämatkalaiset tulleet, kummitäti miehineen Oulusta. Vesku kuunteli kiltisti, miten hän oli kuulemma kasvanut ja miehistynyt edellisnäkemästä ja pohti, kuinka monta kertaa sama vielä toistuisikaan päivän mittaan.
- Mun täytyy lähteä koululle nyt, hän sanoi kohteliaasti.
- Ota Riikka kyytiin, me muut tullaan isän ja Kaarinan autolla, äiti kehotti. Hyvä. Jos tänään olisi pitänyt pyöräillä, olisivat lahkeet kuitenkin jääneet ketjujen väliin.
- Voi video, Riikka huokaisi istuessaan etupenkille ja silitellessään lyhyttä vekkihamettaan sileäksi. – Sun ei tarvii enää ikinä tän jälkeen mennä kouluun.
- Tästähän se vasta alkaa, Vesku hymähti.
- No mutta siis, tavalliseen kouluun. Kai nyt joku yliopisto on ihan eri juttu. Hei, mikähän musta tulis isona?
- Valtaosa meidän perheestä on lakimiehiä, rupee sä lakinaiseksi.
- Hyi, en. Voisinkohan mä ruveta tanssijaksi?
- Sun olis pitäny alottaa kymmenen vuotta sitten. Nyt sä oot ihan liian vanha.
- Äh, Riikka sanoi pettyneenä, mutta piristyi, kun he ohittivat pienen joukon hänen kavereitaan. – Pysäytä! Mä kävelen tästä noiden kanssa!

Lukuun ottamatta Patea ja Iljaa Vesku ei ollut nähnyt oikeastaan ketään abikavereistaan moneen viikkoon, ei edes Reineä. Nyt tuntui vähän omituiselta nähdä heidät kaikki juhlatamineissaan, kokoontuneina kuuntelemaan rehtorin viimeisiä neuvoja ennen kevätjuhlan alkamista. Nina vilkutti hänelle iloisesti ja lähetti lentosuukonkin. Reine seisoi sivummalla ja räpelsi laukkuaan niin, ettei huomannut mitään eikä ketään muuta. Vesku vilkaisi etsivästi ympärilleen, sillä hän oli tottunut siihen, ettei Taneli koskaan ollut kovin kaukana Reinestä, mutta pariskunta unohtui, kun hän näki Sallan.

Hän oli puolittain odottanut, että nyt, kun penkkareista oli jo monta kuukautta, tytön näkeminen ei ehkä enää tuntuisi miltään mutta hitto vie, kyllä se vaan jysäytti. Sallalla oli sievä, vaaleanpunainen leninki, joka sopi hyvin hänen ruskeisiin hiuksiinsa ja rusketukseensa. Vesku tiesi hänen olleen lomalla etelässä nyt ennen lakkiaisia, Marokossa. Hän oli kertonut siitä jo talvella. Veskun katsellessa Salla huomasi hänet ja vilkutti hänelle hymyillen. Ehkä hän oli unohtanut ja antanut anteeksi? Ehkä Veskulla olisi illalla uusi tilaisuus? Suloisessa huumassa hän teki kuten muutkin, asettui määrätylle paikalleen toiseen riviin. Alemmat luokat alkoivat jo kertyä juhlasaliin myös ja niiden perässä uusien ylioppilaiden sukulaiset.
- Muistakaa, seitsemältä illalla sitten, suhisi Salla eturivistä joka suuntaan. Hän se oli organisoinut lakkiaisillanvietonkin. Vesku olisi mielellään kysynyt, josko he voisivat mennä yhdessä, mutta päätti, että se olisi ollut kohtalon kiusaamista. Jääköön illalla nähtäväksi, olisiko hänellä parempi onni lakkiaisissa kuin penkkareissa.

Lakkien ja todistusten jaon jälkeen sukulaisjoukot kaappasivat itse kunkin uuden ylioppilaan haltuunsa, eikä siinä sen enempää ehtinyt iltaa suunnitella, mutta olihan tapaamisaika ja –paikka kaikkien tiedossa muutenkin. Iltapäivä oli yhtä vieraiden virtaa ja vilinää, päivittelyjä ja ruusuja, mutta niiden lisäksi onneksi myös melkoinen määrä lahjoja. Onneksi Veskun sukulaiset olivat suurimmaksi osaksi täysipäisiä ja heillä oli aika hyvä käsitys siitä, mitä poikapuolinen henkilö saattoi tarvita ylioppilaslahjaksi. Vähän ymmällään Vesku tosin käänteli käsissään Aalto-maljakkoa.
- Siitä tulee hyvä boolimalja, vinkkasi Jaska.
- Jaa. Vesku ei voinut juuri nyt nähdä itseään tarvitsemassa boolimaljaa, mutta ainakin siihen oli hyvä nyt kerätä kaikki onnittelukortit.

Viiden maissa Veskun puhelin alkoi väristä vaativasti taskussa ja toiveikkaana hän vastasi siihen. Se ei kuitenkaan ollut Pate, kuten hän oli epäillyt, vaan Reine.
- Räyh, Reine sanoi.
- Onnea sullekin, ja kylläpä sä olet kasvanut.
- Just niin. Onko sulla juhlat vielä pahasti kesken?
- On, Vesku sanoi ja silmäili pihaa. Juhlat olivat parhaimmillaan, vieraat ottivat ilon irti tästä sukukokouksesta eivätkä näköjään harkinneetkaan lähtöä. – Miten niin?
- Oisit lähteny mun kanssa kaljalle tässä ennen kuin tarvii mennä syömään.
- Ehdottomasti lähden. Ei noi mua enää kaipaa, ne juhlii keskenään.
- Tosi kiva! Nähdäänkö Clubin terassilla? Puolen tunnin päästä?

Reine oli jo siellä, kun Vesku ehti perille, vaikka hän sai kyydin Ristolta. Kaikkien oli pitänyt saada erikseen toivottaa hauskaa iltaa ja antaa viimeiset elämänohjeet, kun hänen havaittiin olevan karkaamassa, ja siihen oli mennyt aikaa. Hän kävi ostamassa itselleen huurteisen oluen ja röhnähti Reinen viereen vapaalle tuolille. Meni hetki, ennen kuin hän ymmärsi, että tässä oli jotain omituista.
- Missäs Tane on?
Reine katsoi häntä apeasti ja pyöritteli omaa tuoppiaan.
- Kai se on kotonaan juhlimassa. Me ollaan erottu.
- Älä hitossa. Miksi?
- Korjaamattomia ristiriitoja. Kasvettiin kai erillemme. En mä hitto vie edes tiedä, tyttö puuskahti. Oli selvää, ettei ero ainakaan hänen aloitteestaan ollut tapahtunut.
- Voi raukkaa, Vesku sanoi. Hän ei mitenkään voinut keksiä mitään muuta sanomista. Onneksi Reine virnisti hänelle.
- No en mä sua tänne ruumiinvalvojaisiin pyytäny. Nyt pidetään hauskaa ja juhlitaan lakkeja. Ja kerro, mitä sulle kuuluu. Tane kun ei tykänny, että mä olen kovin tuttavallinen muiden miesten kanssa, niin mä en oo soitellukkaan sulle aikoihin. Anteeksi.
- Ei se mitään, Vesku sanoi suurpiirteisesti, vaikka se asia oli jonkin verran häntä välillä vaivannutkin. Taneli oli sittenkin hölmö. Hehän olivat Reinen kanssa pelkkiä kavereita.
- Kerro kaikki sun hevosasioista. Äiti näki sut paikallislehdessä, Reine sanoi innokkaasti.
- Niin munkin, ja se leikkasi sen jutun talteen ja esitteli tänään kaikille vieraille, Vesku ähkäisi, sillä se oli itse asiassa aika noloa. Juttu oli tietysti Hannasta eikä hänestä, mutta siihen oli painettu kuva, jossa puolet hänestä näkyi taustalla, nenästä vasemmalle.

He juttelivat hevosista, kunnes muutama ohi kulkeva luokkakaveri huikkasi heille ja kysyi, eivätkö he ollenkaan aikoneet lähteä syömään.
- Oho, miten aika kuluu, kun on hauskaa, Reine huomautti ja pomppasi pystyyn. – Olisko noloa unohtaa mennä juhlimaan muiden kanssa?
- Olis, Vesku myönsi. He siirtyivät vähän matkan päässä olevaan ravintolaan, joka myöhemmin kesällä olisi täynnä veneileviä turisteja, mutta missä nyt näkyi lähes pelkästään valkolakkisia nuoria. Vesku pälyili ympärilleen etsien Sallaa, mutta ei nähnyt kuin Tanelin, joka rypisti tyytymättömän näköisenä otsaansa nähdessään Reinen ja Veskun saapuvan yhdessä. Veskun teki mieli käydä vähän ravistelemassa häntä. Hänestä nyt ei ollut tarvinnut olla mustasukkainen aikaisemminkaan, saati nyt, jos he eivät kerran Reinen kanssa enää seurustelleet. Tyttökin taisi huomata Tanen paheksuvan silmäyksen, sillä hän nosti leukansa entistä ylemmäs ja tarttui Veskua käsivarresta.
- Tuolla on paikkoja Paten ja Iljan pöydässä, mennään sinne, hän ehdotti ja se sopi tietenkin Veskulle paremmin kuin hyvin.
- Ryhmä rämä koossa taas, sanoi Ilja ja hymyili aurinkoisesti. – Nyt juhlitaan! Mä tilasin meille shamppanjaa, mutta mun täytyy kai tilata toinenkin pullo.

Reine vaikutti haluavan pitää hauskaa kerrassaan epätoivoisesti. Hän nauroi raikuvasti huonommillekin vitseille, mutta Vesku ymmärsi sen aika hyvin. Hiljalleen se nauru, vaikkei se ehkä ihan aitoa olisi alun perin ollutkaan, tarttui heihin muihinkin ja heille tuli loppujenlopuksi oikeasti hauskaa. Ruokailun jälkeen siirryttiin viereiseen yökerhoon, joka sopivasti availi oviaan ja siellä Vesku lopulta sai yhytettyä Sallan baaritiskillä.
- Hei, söpöläinen, hän sanoi kaikista ruokajuomista rohkaistuneena ja kääri kätensä tytön lanteille.
- Äläpäs lääpi, Salla sanoi kuivasti.
- Äh, älä ole noin tympeä aina, Vesku puuskahti. – Tuu tanssimaan mun kanssa.
- Miten sä kehtaat?
- Miten niin? Miksen kehtaisi? Sä olet mun mielestä ihana, jos mä en ole muistanut kertoa, Vesku runoili ja ihmetteli, miten moisen sanominen aikaisemmin, esimerkiksi talvella tai penkkareissa oli tuntunut niin vaikealta.
- Irti musta, senkin Auervaara, Salla sanoi silmät salamoiden. – Et sä voi ruveta vokottelemaan muista, kun sä olet tullu tänne Reinen kanssa kerran. Sinäkö niiden välitkin rikoit?

Hän lähti pois odottamatta vastausta, jättäen Veskun ymmälleen. Mitä ihmettä Salla nyt oikein kuvitteli hänestä? Että hän leikitteli Reinellä houkuttelemalla tämän ensin eroamaan Tanesta ja sitten vaihtamalla hänet Sallaan?
- Mä en tajua naisia, en sitten ollenkaan, hän murisi palatessaan Reinen ja muiden luo juomatarjottimen kanssa. Tänään ei kannattanut säästellä. Huominen saattoi hyvinkin olla hänen ainoa lakisäteinen krapulapäivänsä loppuvuonna.
- Ja mä en tajua miehiä, Reine napautti takaisin. – Tai no, tajuan mä joitakin, mutta en kaikkia. Sua mä tajuan. Tajuatko sä mua?
- Joo, sä olet järjellinen tyyppi.
- Kiitos samoin. Tanssitaanko?

He tanssivat, ja Reine tanssi Patenkin kanssa, ja Iljan, mutta tämä katosi sitten jonnekin ja vähän ennen valomerkkiä he eivät enää löytäneet Pateakaan mistään. Heillä molemmilla oli sentään lakit tallella. Niitä lojui siellä täällä pitkin ravintolaa, niin lattialla, penkeillä kuin pöydilläkin.
- Mitä jos lähdettäis, Reine ehdotti. Hän horjahteli hiukan seistessään, eikä Veskukaan tuntenut oloaan mitenkään tukevaksi, oikeastaan erittäin paljon päinvastoin.
- Otetaan taksi, hän ehdotti. Hän ei eläessään ollut mennyt ravintolasta kotiin taksilla, mutta tänään oli jotenkin hälläväliä olo.
- Ei kun kävellään. Mä haluan selvitä vähän, Reine sanoi päättäväisesti ja Vesku huokaisi.
- Haluatko sä, että mä saatan sut? hän kysyi ritarillisesti.
- Joo.

Puolivälissä matkaa Reine alkoi itkeä. Vesku ei alkuun edes huomannut sitä, mutta pitkä nyyhkäisy ja kiukkuinen silmienpyyhkäisy sai hänet havahtumaan.
- Sitä Taneako sä suret? hän kysyi myötätuntoisena, joskin vähän kiusaantuneena.
- Niin kai, Reine vastasi pitkän ajan kuluttua, kun Vesku oli jo kuvitellut, ettei saisi vastausta ollenkaan. Onneksi he alkoivat olla jo lähellä Reinen kotia. Hän ei oikein tiennyt, mitä itkeville tytöille pitäisi tehdä.
- Kuule, tämä sanoi parhaillaan ja pyyhki poskiaan, jotka olivat vähän tahraiset ripsiväristä. – Tuu meille yöksi.
Vesku epäröi. Hänen vaistonsa oli ehdottomasti sitä mieltä, että olisi parempi ottaa etäisyyttä itkevään tyttöön, mutta olisiko se toisaalta ollut raukkamaista, kun tämä oli niin surkean näköinen? Reine taisi aavistaa hänen ajatuksensa, sillä hän tuhahti tarmokkaasti, kuin pisteeksi vetistelylle.
- En mä enää paru, mä lupaan. Paitsi jos mä joudun nukkumaan yksin, sitten mä takuulla parun.
- No kai mä voin tulla, ettei sun tarvitse parkua, Vesku arveli ja liioitellun varovaisesti he avasivat ensin portin ja sitten ulko-oven. Reine riisui kenkänsäkin, ennen kuin alkoi kiivetä portaita yläkertaan, mutta löi sitten varpaansa rappuseen ja alkoi hihittää villisti. Vesku yritti ravistella häntä hiljaiseksi, mutta se taisi vain yllyttää, Reine ei lakannut nauramasta, ennen kuin hänen silmänsä taas vuotivat vettä.
- Mä kuolen, hän läähätti.
- Mitä jos sä vaikka joisit lasin vettä tai jotain, Vesku ehdotti.
- Joo. Mä juon. Mee sä vaan nukkumaan, mä tulen, kunhan oon rauhoittunut, Reine henkäisi, päästi vielä pienen hihityksen ja meni penkomaan jääkaappiaan. Vesku kävi vessassa ja meni sitten Reinen makuuhuoneeseen, jota aamunkajo jo valaisi. Hän riisui vaatteensa läjäksi sängynpäätyyn, jättäen vain kalsarit jalkaansa ja pujahti peiton alle. Niitä oli vain yksi, vaikka sänky oli leveä. Jos heitä alkaisi palella, heidän olisi pakko nukkua aika lähekkäin.

Reine kuului laskevan loputtomiin vettä kylpyhuoneessaan ja Veskun silmät painuivat väkisinkin kiinni. Hän tajusi vain hämärästi askeleet ja vaatteiden kahinan Reinen tullessa huoneeseen, mutta jaksoi hyvin vastustaa kiusausta kurkistaa, miten tämä vaihtoi yöpuvun leninkinsä tilalle.
- Kyllä oli mukavaa, että sä suostuit tulemaan, Reine sanoi tyytyväisenä ja kömpi itsekin peiton alle. – Pidä musta kiinni, jooko?
Vesku totteli ja heräsi kertaheitolla, kun hänen kätensä tapasi sileän, paljaan selän pehmeän puuvillan sijasta.
- Sulla ei oo vaatteita.
- Entäs sitten? Reine sanoi ja käpertyi hänen kylkeään vasten.

Niin, siihen Vesku ei oikein osannut vastata. Entäs sitten, eikö alastomuus ollut ihan luonnollista? Hän oli kuitenkin kiitollinen omista kalsareistaan. Uni oli kaikonnut jonnekin, mistä sillä ei tuntunut olevan aikomustakaan palata, mutta ei Reinekään nukkunut. Hänen kätensä meni pitkin Veskun ihoa.
- Muistatko sä kun sä olit täällä viimeksi yötä, Reine sanoi miettiväisesti.
- Sitä mä tässä just mietin, Vesku sanoi rehellisesti, hän oli tosiaan ajatellut edellistä juhannusta. – Sillon sulla oli pyjama päällä.
- Ja sulla oli kaikki vaatteet ja sä näytit muutenkin siltä. kuin pelkäisit, että mä puren sulta pään irti. Reine naurahti niin, että hänen hengityksensä kutitti Veskun kaulaa ja hänen teki mieli kysyä, että mitä hélvettiä tyttö oikein aikoi. Okei, he olivat silloin aikoja sitten, alkusyksyllä, välillä kuherrelleet ja se oli ollut hauskaa kaveripohjaltakin. Olivat he kaverisuukkojen lisäksi joskus jutelleet kaveriseksistäkin, mutta Vesku oli pitänyt sitä vain teoreettisena keskusteluna, ja sitten Taneli olikin tullut kuvioihin.
- Mitä sä, hän aloitti, mutta vikkelästi kuin hyökkäävä silmälasikäärme Reine kohottautui kyynärpäänsä varaan ja suuteli häntä.
- Älä nyt höpötä siinä, tyttö sanoi moittivasti. – Sä et seurustele, enkä tosiaan minäkään, ja jos sä et ole puhunut mulle ihan puuta heinää niin et sä ajatellu säästää kaikkea hääyöksi.

Vesku tunsi itsensä hiukan hyväksikäytetyksi, mutta se oli vain pieni tunne jossain taka-alalla. Kaveri tai ei, Reine oli ihan liian pehmeä ja liian lähellä ja liian suloinen. Tosin ehkä myös liian humalassa. Mitäs jos hän aamulla heräisi katuvana ja syyttäisi häntä painostamisesta, tai vaikka raiskauksesta?
Mutta ei, siihen Reine oli liian hyvä jätkä.
- Mikä hääyö? Mä en varmaan ikinä mene naimisiin, Vesku naurahti ja suuteli Reineä takaisin. – Kukaan ei näytä huolivan mua.
- Mä huolin nyt.

Kello oli jo yksi seuraavana päivänä, kun Vesku heräsi itsepintaiseen piipitykseen. Kun hän tunnisti sen puhelimekseen, hän kierähti suoraan lattialle, kun ei muistanut olevansa vieraassa sängyssä. jossa oli reuna siinä kohden, missä ei pitänyt. Puhelin löytyi vaateläjästä sängyn vierestä, mihin se oli jossain vaiheessa tipahtanut ja hän vastasi siihen ehtimättä katsoa, kuka soitti.
- Missä sä olet? Mutsi kulkee ympyrää keittiössä, kun ei sua näy, eikä se uskalla soittaa sulle, ilmoitti Riikka. Vesku yskäisi vastaukseksi. Kurkku tuntui turvonneelta ja suu kuivalta.
- Mä nukuin.
- Puistonpenkillä? Vai ootko sä putkassa? Onko sulla krapula? Riikka kysyi toiveikkaalla äänellä.
- Mä oon Reinellä, ei mulla mitään hätää ole. Mä tuun jossain vaiheessa.
- No höh, oisit nyt kerrankin tehny jotain villiä.
Veskua ei huvittanut tehdä mitään villiä, jos tuossa olivat Riikan hyväksymät vaihtoehdot. Hän tipautti puhelimen takaisin vaateläjään ja nousi takaisin sänkyyn. Hän kuvitteli ensin Reinen nukkuvan, mutta tämä käänsi päätään ja katsoi häneen, kun hän levitti peiton paremmin tämän päälle.
- No? Vesku sanoi vähän epävarmana. Nyt ne tulisivat jos olisivat tullakseen, syytökset ja itsesyytökset ja itku ja morkkis.
- Mitä sä ajattelit tehdä tänään? Reine kysyi pienellä äänellä.
- En yhtään mitään.
- Et mee ratsastamaan tai mitään?
- En mene.
- No tehdäänkö yhdessä ei-mitään?
- Tehdään vaan, Vesku sanoi. Reine kuulosti niin surulliselta, että hän tunsi suurta hellyyttä tyttöä kohtaan ja veti tämän kainaloonsa, mihin tämä taas asettui kuin kotiinsa.
- Kyllä kaveripojilla on puolensa, Reine sanoi pitkän ajan kuluttua, kun Vesku oli jo epäillyt hänen nukahtaneen uudestaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.8.14 20:15:30

17. Lundsätra Stuteri

Reinen kanssa Vesku kulutti vapaa-aikansa seuraavan viikon ajan. Viikonloppuna oli viimeiset kisat, joihin hän sinä vuonna pääsisi mukaan: seuraavalla viikolla Hanna lähtisi Tanskaan ja Vesku puolestaan Ahvenanmaalle. Välillä hän mietti, mikä oli saanut hänet niin empimättä vastaamaan, että totta kai hän lähtisi ventovieraaseen paikkaan, vieraalle ihmiselle töihin, tietämättä oikein edes, mitä lähti tekemään. Siellä tuskin tarvitsisi paljon ratsastaa. Lisäksi Hanna oli lohduttanut häntä, että hänen isänsä kyllä puhui oikein hyvää suomea ja sai Veskun ihmettelemään, että entäs muut ihmiset siellä? Pärjäisikö hän kouluruotsilla?
- Puhut sitten vaikka englantia, Reine sanoi huolettomasti. – Musta se kuulostaa kamalan kivalta. Hei, mähän voisin tulla kattomaan sua joku viikonloppu.
- Tuu ihmeessä, jos se nyt on ollenkaan semmonen paikka, että sinne voi tulla, Vesku sanoi synkästi. Hän oli yrittänyt ajatella ruotsiksi ja todennut sen vaikeaksi.
- Haluatko sä, että mä vien sut laivalle?
- Ehditkö sä töiltäsi?
- Mä voin ottaa aamupäivän vapaaksi. Olen mä sulle sen verran velkaa.

Ensin piti kuitenkin hoitaa Hanna matkaan. Vesku pelkäsi sitä jo etukäteen. Jos Hanna sylki kuin sähikäinen lähdettäessä kisareissulle naapuritallille, miten hän rähisisikään lähtiessään ulkomaille kuukaudeksi? Mika ja Ekku auttoivat kuitenkin tyynesti ja kärsivällisesti häntä pakkaamaan kaiken, mitä hän halusi ja niin monta kertaa kuin hän halusi ja Vesku ymmärsi, että he odottivat ilolla tulevia kevyempiä viikkoja ilman Hannan valvovaa silmää. Olisihan tietysti myös kevyempää, kun kaksi hevosista olisi Hannan mukana ja kaksi myyty. Ekulla olisi käytännöllisesti katsoen vain puolipäivätyö jäljellejäävien ratsastamisessa.
- Mä soittelen, sanoi Hanna uhkaavasti avoimesta autonikkunasta, ennen kuin lähti ajamaan. Hän otti kahdelle hevoselleen kuorma-auton, epäilemättä siltä varalta, että löytäisi uusia hevosia. Ekku saisi pärjätä kisamatkoilla trailerilla ja maasturilla.
- Jei! kiljaisi Mika ja hyppäsi muutaman kerran tasajalkaa silkasta riemusta, kun auto katosi näkyvistä. Vesku mottasi häntä nauraen olkapäähän ja lähti hakemaan ratsastuskamojaan lepohuoneen kaapista, jonka oli saanut käyttöönsä. Hän ei enää tarvitsisi niitä täällä.

Kaapin tyhjentäminen tuntui yllättävän haikealta. Eihän hän nyt vuosikymmeniä ollut täällä viettänyt, jotakin kuukausia vaan, ja vain muutaman päivän viikossa. Siltikin se oli paljon. Hän ei voinut olla miettimättä, palaisiko koskaan. Armeijan jälkeen jäisi väkisinkin vähän aikaa ennen kuin koulut syksyllä alkaisivat, ja ellei hän pääsisikään lääkikseen, aikaa olisi huomattavasti enemmän. Mutta katsoisiko Hanna silloin tarvitsevansa hevosenliikuttajaa, se jäisi nähtäväksi. Se täti osasi olla niin äkkinäinen toimissaan, ettei Vesku uskaltanut laskea mitään varmaksi. Hän saattaisi joutua palaamaan Järssin tunneille ensi vuonna, jos haluaisi ratsastaa.

Nyt sitä oli kuitenkin turha miettiä. Hänen pitäisi raahata nämä tavarat kotiin, viimeistellä pakkaaminen ja sitten painua kaupungille. Pojat halusivat juhlia hänen läksiäisiään. Tai niin Pate ja Lari väittivät. Ellei Vesku olisi ollut parhaillaan lähdössä, he olisivat todennäköisesti juhlineet keskiviikko-iltaa. Vesku itse otti illan kuitenkin aika maltillisesti, ja niin otti Reinekin, ja he lähtivät jo ennen puolta yötä nukkumaan.
- Tuu meille, Reine houkutteli.
- Okei, Vesku sanoi ilahtuneena. Hän oli vähän toivonutkin, että Reine pyytäisi. Taas kerran, vielä kerran. Aika monta kertaa hän oli sitten lakkiaisten ollutkin Reinellä yötä. – Mielelläni, hän lisäsi ja painoi hetkeksi kasvonsa tytön hiuksiin.
- Mä en rakasta sua! tämä muistutti ja heitti Veskuun tuiman katseen.
- Et tietenkään, enkä mä sua. Kunhan nain vaan.
Se oli heidän keskinäinen leikkinsä, se tuntui pitävän asiat jotenkin omassa lokerossaan.
- Just niin, Reine naurahti tyytyväisenä ja tarttui häntä kädestä.

Aamulla he nousivat aikaisin ja Reine ajoi heidät Veskun luo.
- Nytkö sä tuut ja nyt meet? Leena valitti. Hän oli aamuvirkku ihminen ja Vesku oli tuskin koskaan noussut niin, ettei äiti olisi jo ollut keittiössä, usein siellä myös tuoksuivat tuoreet sämpylät ja vähintään puurokattila oli hellalla pulpahtelemassa.
- Joo, niin mä teen, Vesku vahvisti ja työnsi Reinen keittiöön. – Anna Reinelle kahvia niin mä meen viemään tavarani autoon ja vaihdan vaatteet.
Heillä ei ollut liikaa aikaa, mikä oli oikein sopivaa. Hän ei ollut koskaan ollut poissa kotoa useampaa viikkoa peräjälkeen, ja hän pelkäsi äidin rupeavan liikuttuneeksi. Hitto, näiden Ahvenanmaan-viikkojen jälkeen hän lähtisi kuukausiksi, äiti saisi luvan ottaa tämän kenraaliharjoituksena.

Onneksi Reine sai äidin paremmalle tuulelle. He naureskelivat jo keskenään, kun Vesku palasi siemaisemaan puoli mukillista kahvia.
- Täällä tulee olemaan tyhjää, Leena sanoi ja huokaisi, muttei onneksi näyttänyt olevan mitenkään itkun partaalla.
- Riikka täyttää kyllä kaikki tyhjät kohdat, jos sä vaan annat, Vesku ennusti ja siirsi pois tuolilta läjän Demejä ja Cosmoja. – Ajattele, miten taivaallisen rauhallista täällä sitten on, kun sekin on maailmalla.
- Niin, Leena huokaisi, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. – Mutta onhan onneksi lapsenlapsia.
- Älä sitä katso, Vesku sanoi säikähtäneenä, kun äidin katse vilahti Reineen. – Me ollaan vaan kavereita.

Hän ei tiennyt, miten uskottavaa se oli, kun hän ei ollut mitenkään peitellyt sitä, missä oli ollut ne yöt, joina ei ollut tullut kotiin, mutta Reinekin nyökytteli vakuuttavasti ja sanoi, että heidän piti tosiaan lähteä.
- Raukka parka, hän sanoi autossa myötätuntoisesti.
- Ei sitä tarvitse raukotella. Se saa uusia lapsenlapsia ihan pian. Ja mä epäilen, että seuraavallakin on tosi kyseessä, Vesku sanoi hajamielisesti. Jaska oli tuonut hänen lakkiaisiinsa naisen, jolla oli tummat, kiharat hiukset, ja joka mitä ilmeisimmin oli se, jonka takia hän tahtoi pitää parisängyn. Mikä mielenkiintoisinta, tällä oli ollut mukana kaksi pientä lasta, tyttö ja poika. Sitten hän vaipui hiljaisuuteen, jota kesti Turkuun asti.
- Kiitos seurasta, Reine sanoi hiukan purevasti ajaessaan satama-alueelle.
- Sori. Mä unohduin miettimään, millasta siellä on, Vesku sanoi hätkähtäen. – Kiitos itsellesi, kyydistä, ja näistä parista viikosta.
- Suukko, Reine ehdotti. Hänen äänessään saattoi olla pikkuisen haikeutta, mutta silmät hymyilivät.
- Kaverisuukko, Vesku täsmensi. – Etsi itsellesi joku fiksu mies.
- Samoin. Tai siis… Reine purskahti nauramaan kesken suudelman ja se oli juuri sellainen ero kuin Vesku oli halunnutkin.

Laivamatka Maarianhaminaan oli pelkästään tylsä. Vesku oli vienyt isot kassinsa matkatavarahuoneeseen säilöön ja istui enimmän osan aikaa kahvilla. Äiti oli halunnut pakata hänelle mukaan tuoreita sämpylöitä, mutta hän ei ollut suostunut ottamaan. Nyt se kyllä harmitti, kun hän mutusteli kuivahtanutta, sellofaaniin pakattua samannimistä leipomotuotetta, joka ei maistunut miltään, eivätkä sen täytteetkään. Tai ei, ne maistuivat sentään margariinille.

Hän oli jutellut puhelimessa Hannan isän kanssa alkuviikolla. Se ei ollut ollut mikään työhaastattelu, paremminkin hän oli vain ilmoittanut, millä laivalla aikoi saapua ja Bosse oli todennut sitten sovittavansa viikoittaisen kaupunkireissunsa niin, että voisi samalla poimia hänet kyytiin. Mies oli kuulostanut mukavalta, niin mukavalta, että hän oli oikeastaan ruvennut epäluuloiseksi. Hannakin oli päältä mukava niin halutessaan. Olikohan ukko yhtä skitsofreeninen luonne? No, laivat kulkivat päivittäin. Ainahan sieltä pääsisi pois.

Maarianhamina otti Veskun hyvin vastaan. Se makoili tyynenä ja rauhallisena auringonpaisteessa ja Vesku tunsi olonsa heti kotoisaksi raahatessaan kassinsa laivalta maihin. Hänen puhelimensa oli piipannut hiukkasta aikaisemmin: Bosse oli ilmoittanut saapuneensa sataman eteen ja että Veskun pitäisi etsiä musta pickup. Se ei ollut mitenkään ylivoimaista, sillä parkkipaikkoja ei ollut hehtaareittain, kuten Turussa, eikä autojakaan kovin monta. Ainoassa mustassa pickupissa istui sisällä sikaria polttava mies, jonka oli pakko olla Hannan isä.
- Terve, Vesku sanoi ja ojensi kätensä avoimen ikkunan suuntaan.
- Jaha, siinä sä olet. Heitä tavarasi lavalle niin lähdetään, mies sanoi ja virnisti ystävällisesti.

Bosse myöskin sai Veskun tuntemaan itsensä tervetulleeksi. Hän muistutti tytärtään hyvin vähän, oikeastaan vain vähän silmien tienoilta, ja mitä puhetapaan ja käytökseen tuli, ei ollenkaan. Tolokun mies, tuli Veskulle mieleen. Niin olisi hänen Kaarina-tätinsä varmaankin Bossea luonnehtinut. Hän jutusteli tilastaan koko matkan, kun oli selvinnyt, ettei Vesku tiennyt siitä oikein mitään ja mitä lähemmäs päämääräänsä he pääsivät, sitä kunnioittavammin Vesku häntä vilkuili. Hän ei ollut tajunnut, että Suomessa oli tuon kokoisia siittoloita. Miten ihmeessä hän oli säilynyt siltä tiedolta, vaikka oli olevinaan hevosharrastaja? Miten ihmeessä Hannakaan ei ollut edes hiukan enemmän pröystäillyt isänsä yrityksellä? Toisaalta, vaikka Hannalla oli monennäköisiä epäilyttäviä tapoja, oli pakko myöntää, ettei pröystäily kuulunut niihin. Hän piti omistamansa hyvän itsestäänselvyytenä.
- Auta mua kantamaan noi säkit sisään niin mä näytän sulle paikat, Bosse sanoi pysäyttäessään auton matalan tallirakennuksen eteen. Vesku yritti nähdä kaiken kerralla noustessaan autosta. Talli oli paljon suurempi kuin Hannan kaupungissa ja vähän matkan päässä oli toinenkin samantapainen rakennus. Rivistö tukevia tarhoja reunusti tallipihaa yhdestä suunnasta ja kaikkialla oli pelottavan siistiä. Sukuvika selvästikin, tai sitten jo pienenä opittu tapa, sillä samanlaista oli Hannallakin.

Tallirakennus oli tyhjä, sillä hevoset olivat tietenkin ulkona. Toinen tallirakennus olikin ainoastaan talvisin käytössä, Bosse kertoi. Sitä asuttavat tammat ja varsat olivat jo laitumella, eivätkä palaisi edes öiksi sisään ennen syyskuuta. Tässä tallissa asuivat orit ja astutettavaksi tulleet tammat, ja sen perällä olivat myös varsomiskarsinat. Vesku kulki Bossen perässä ja näki toimiston ja pesuboksit ja rehuvaraston ja satulahuoneen. Se sai hänet kiinnostumaan ja pysähtymään hetkeksi. Oli selvää, ettei kukaan pystyisi ratsastamaan kaikkia paikan hevosia, joita Bosse laski sillä hetkellä olevan viitisenkymmentä, mutta ehkä joitakin sentään? Varsatammathan tietenkin olivat äitiyslomalla, mutta entäs orit? Mutta sitten hänen piti kiirehtiä Bossen perään. Sitä ehtisi kysyä myöhemminkin. Ehkä se suorastaan kuuluisi hänen tehtäviinsä.

- Osaatko sä ajaa traktoria? Bosse kysyi ohimennen ja siihen Veskun oli pakko pudistaa päätään. – No, kyllä sä sen opit.
- Missä kaikki ihmiset on? Vesku kysyi lopulta, kun he olivat käyneet toisessakin, betonista tyhjyyttä kaikuvassa tallirakennuksessa ja lähtivät seuraavaksi kohti tarhoja.
- Ratsastamassa, näköjään, Bosse sanoi ja viittasi kohden kahta tyhjää tarhaa. – Tässä on mun kolmas ori, Pelle. Noi loput on täällä käymässä olevia tammoja.
Pelle oli niin kirkkaan punaruskea ruunikko, että sen väri melkein särki silmiä. Vesku sipaisi ohimennen sen harmaahuulista turpaa, ja sitten hänen oli taas painuttava Bossen perään. Hän tapasi tammat, joita oli kolme kappaletta, mutta sitten Bosse katsoi kierroksen riittäväksi.
- Käydään illalla katsomassa laitumet. Mä näytän, missä sä saat asua, sä ehdit purkaa tavarasi ennen kuin syödään viideltä.
- Eikö tänne oo kauhea matka tuoda tammoja, laivalla ja kaikki, Vesku ei voinut olla kysymättä, sillä se askarrutti häntä tosiaankin. Vai olivatko nämä ahvenanmaalaisia tammoja?
- Mun orien perässä kannattaa matkustaa, Bosse sanoi ilman ylpeilyn häivää ja nousi taas autoonsa. – Mennään tällä, ei noita ruokaostoksia raahaa täältä mitenkään.

He ajoivat tallin kulman ympäri, missä alle sadan metrin päässä oli suuri, matala omakotitalo, hyvin paljon samaan tyyliin rakennettu kuin tallitkin. Sitä ympäröi vihreä nurmikenttä kukkaistutuksineen ja koristepensaineen ja sen ovi oli houkuttelevasti auki. Vesku auttoi omien tavaroidensa lisäksi Bossea kantamaan sisään suuren määrän ruokakaupan muovikasseja. Keittiö oli ollut tyhjillään alkuun, mutta viimeisiä kasseja tuodessaan Vesku oli törmätä pitkään, vaaleaan naiseen. Hänessä oli niin paljon Hannan näköä, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin tämän äiti.
- Ingela, Bosse esitteli ja Vesku ojensi kätensä. Nainen tarttui siihen varovasti ja päästi nopeasti irti. Hän ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Vesku oli onnellinen, ettei ollut ensimmäiseksi törmännyt häneen vaan Bosseen. Tuo kylmä katse, joka näytti katsovan hänen ohitseen tai lävitseen olisi ehkä saanut hänet palaamaan laivaan ja matkustamaan saman tien takaisin mantereelle.

Ingela jäi purkamaan ostoksia kaappeihin ja Bosse tarttui toiseen Veskun kasseista.
- Tännepäin, hän sanoi ja Vesku seurasi mielellään. Jostain ilmestyi tappijalkainen koira pyörimään heidän jaloissaan, corgi, ja se tassutteli mukana aina talon takaosaan asti.
- Tässä, Bosse sanoi ja avasi oven pieneen makuuhuoneeseen. Se oli hyvin askeettisesti sisustettu, pelkällä sängyllä, kaapilla ja matalalla kirjahyllyllä, mutta lakanoissa erotti terävät vekit mankeloinnin jäljiltä ja matonpätkä oli millilleen sängyn suuntaisesti suorassa. – Vessa ja suihku on tossa vastapäätä, ja jos sä haluat oikasta tallille kulkematta koko talon läpi niin tuolla on sivuovi. Se voisi olla suotavaakin.
- Selvä, Vesku sanoi ja vilkaisi automaattisesti jalkoihinsa. Hän oli varmaan tuonut kengissään hiekkaa sisään vaikka miten paljon. – Asuuko täällä muita?
- Asuupa hyvinkin, vanha Nisse ja Helen ja Matias.
- Joku jäi äitiyslomalle? Vesku muisteli Hannan kertomaa.
- Niin, Anna-Maria. Se ei tietenkään asu täällä vaan kotonaan miehensä kanssa. Mutta asetu nyt taloksi, viideltä on ruoka.

Vesku vilkaisi kännykkäänsä ja totesi, että hänellä oli lähes tunti aikaa. Siinä ajassa hän ehtisi vaikka aakkostaa vaatteensa. Hän nosteli ne kaappiin, kengät ja tyhjät kassit alahyllylle ja katseli ympärilleen. Kirjahyllyssä oli muutamia kirjoja ja lehtiä ja sen päällä oli radio. Jotain viihdykettä sentään, jos sattuisi olemaan liikaa vapaa-aikaa. Jäisi nähtäväksi, olisiko sitä ollenkaan. Hän totesi osaavansa oman huoneensa ja päätti kurkistella vähän muuten ympärilleen. Vessa ja kylppäri olivat siinä missä Bosse oli sanonutkin niiden olevan ja Vesku vei hammasharjansa kylpyhuoneessa olevan kaapin tyhjälle hyllylle, joka näytti vain odottavan hänen tavaroitaan.
Hänen uteliaisuutensa ei loppunut siihen ja etsiessään sivuovea hän päätyi ilokseen pieneen olohuoneentapaiseen. Siellä oli sohvakalusto ja televisio, pirttipöytäkin nurkassa. Hän olikin aprikoinut, oliko radio ainoa kontakti ulkomaailmaan. Jotenkin Ingela oli vaikuttanut siltä, ettei Vesku osannut kuvitella tunkeutuvansa hänen aistikkaaseen olohuoneeseensa katsomaan uutisia, tai istumaan iltaa noin muutenkaan. Tämä oli selvästikin palveluskunnan puoli, sillä se henki ihan erilaista lämpöä ja kotoisuutta kuin muutamat salimaiset huoneet, joihin hän oli tullessaan onnistunut vilkaisemaan. Hän meni selailemaan pientä lehtipinoa pöydällä ja totesi ne kaikki ruotsinkielisiksi. No, kielikylpyähän hän oli osannut odottaakin.

Parissa päivässä Vesku kotiutui Lundsätraan ja totesi olevansa huomattavasti enemmän kuin hevosenhoitaja. Hän teki kaikenlaista kuin mikäkin yleismies Jantunen. Ensimmäisenä päivänä hän oli Helenin kanssa pessyt tyhjillään olevan tallin painepesurilla ja seuraavana Nisse oli pistänyt hänet traktorin penkille ja pistänyt ajamaan laitumien ympäri, kun aidat oli pitänyt tarkistaa. Työkaverit olivat ihan mukiinmeneviä. Tosin he naureskelivat hänen ruotsinkielelleen, mutta aika hyväntahtoisesti, he olivat ilmeisen tyytyväisiä siitä, että hän pystyi saamaan itsensä ymmärretyksi. Nisse väitti, ettei ollut eläessään lausunut sanaakaan suomea, ja vaikkei Vesku ollut ihan varma siitä, uskoako, se saattoi olla tottakin. Ukko vaikutti niin itsepäiseltä tervaskannolta. Hän oli kuulemma ollut töissä jo Bossen isällä ja siirtynyt tämän kuollessa ikään kuin perintönä pojalle ja hän pyöritti tilalla oikeastaan kaikkea muuta kuin talleja epälukuisen apumiesjoukon kera. Helen puolestaan oli Maarianhaminasta ja Matias Ruotsin puolelta, ja he olivat rakastuneita. Sitä ei tarvinnut kenenkään kertoa, sen näki ja kuuli. Vesku alkoi tuntea itsensä erittäin hitaaksi ja jäyhäksi hämäläiseksi kuunnellessaan heidän jatkuvaa riitelemistään ja sopimistaan, mutta se näkyi heille sopivan. Molemmat vaikuttivat onnellisilta sovussa ollessaan. Ja riidellessäänkin, tarkemmin ajatellen.

Hevoshommia Vesku kuitenkin pääasiassa teki. He vuorottelivat Helenin ja Matiaksen kanssa hevosten aamuruokinnassa ja tarhauksessa, ja ratsastettavia riitti kaikille, jotka halusivat. Bossen orit olivat valtavan hienoja paitsi ulkonäöltään ja suvultaan, myös koulutukseltaan, eivätkä niiden luo kyläilemään tuodut tammatkaan olleet ihan harrasteratsuja. Niitäkin sai liikuttaa, yhtä jopa piti, ja Vesku nappasi sen pian silmäteräkseen. Se oli aika taitava ratsu ja sen omistaja toivoi, ettei se pelkästään seisoisi lemmenlomallaan, vaan että hän pääsisi sen kanssa jatkamaan kisakautta, kunhan se olisi toistamiseen siemennetty.

Bossen omista tammoista Vesku ei ihan pian oppinut erottamaan jokaista yksilöä. Ne käytiin toki tarkistamassa joka päivä haavojen ja ontumisien varalta, samoin jo syntyneet varsat, joita oli jo kuusi. Tänä vuonna varsat olivat ilahduttavan aikaisessa, vain pari isovatsaista tammaa odotti enää omaansa. Sitten olivat nuoret tammat, yksi- ja kaksivuotiaat, joita kipakka vanha kimo piti kurissa ja nuhteessa ja opetti kasvamaan hevosiksi. Nuoret orit oli viety kesäksi saareen orilaitumelle ja sielläkin Vesku pääsi käymään, kun niitä käytiin tarkistamassa. Ne olivat metsänrajassa vastassa ilkikurisena pörröharjaisena joukkiona, joka katosi näkyvistä kuin ujo peikkolauma niin, että ne piti houkutella porkkanasäkillä takaisin, jotta niiden puremat ja kolhut saatiin laskettua ja todettua itsestään paraneviksi.

Parasta olivat kuitenkin nuoret hevoset. Bossella oli viisi kolme- ja neljävuotiasta, jotka hän aikoi pitää, tai joista Hanna aikoi itselleen kisahevosia, ja niiden peruskoulutus oli täydessä vauhdissa. Matias osasi sen homman, Helenkin jotenkin, mutta Veskulle oli ihan uutta joutua nuoren, kouluttamattoman eläimen selkään. Hän ei osannut edes pelätä, että tekisi jotain vahinkoa niille osaamattomuuttaan, eivätkä Bosse ja Matias onneksi antaneetkaan mitään sen suuntaista tapahtua. He eivät päästäneet häntä huseeraamaan yksinään vaan olivat mukana neuvomassa ja Vesku imi jokaisen tiedonpisaran. Jos Hanna oli maksanut hänelle kitsaasti, jäisi hänelle tästä kuukaudesta Bossen luona vielä vähemmän käteen, kun osa palkasta oli ruoka ja asunto, mutta hän olisi ollut onnellinen ilman niitäkin roposia. Tällaista koulutusta ja kokemusta ei mistään saanut rahalla.
- Saanko mä tulla takasin intin jälkeen? hän kysyi puolitosissaan Bosselta onnistuttuaan houkuttelemaan nuoren Ivan-ruunan tekemään ensimmäisen laukannostonsa ratsastajan kanssa, mikä oli saanut hänet tuntemaan itsensä maailman omistajaksi.
- Koska?
- Tammikuussa, varmaankin. Vesku ei ajatellut uhrata sille hommalle yhtään sen enempää kuin mitä oli pakko.
- Siihen aikaan vuodesta mä en varmaan tarvitse sua, Bosse pahoitteli.

Vesku ei ehtinyt ruveta kaipaamaan vapaapäiviä. Miksi olisikaan, hänen päivänsähän olivat täynnä mielekästä tekemistä, ja mitä hän olisi vapaalla tehnytkään? Tila oli kaukana kaikesta ja hänen piti pyytää auto lainaksi päästäkseen edes postiin. Juhannuksena tosin Helen ja Matias lähtivät Maarianhaminaan: he aikoivat katsoa sikäläiset juhannusjuhlat ja yöpyä Helenin vanhempien luona. Helen kysyi, halusiko Veskukin mukaan, mutta hiukan mietittyään hän kieltäytyi. Häntä ei huvittanut ängetä Helenin vanhempien luokse, ja sitä paitsi hän epäili, että jossain vaiheessa iltaa nuo kaksi olisivat taas repimässä toisiltaan silmiä päästä. Sen saattoi sietää täällä, missä saattoi vain kävellä pois, tallille tai omaan huoneeseensa, mutta jalkamiehenä vieraassa kaupungissa se olisi harmillisempaa. Sitä paitsi Ingela aikoi järjestää juhannusjuhlat, ja ellei joku jäisi hoitamaan iltatallia, joutuisi Bosse kesken parhaan ilonpidon jättämään vieraansa.
- Bosse on vaan ilonen, jos se pääsee sieltä välillä tallille, Helen ennusti, mutta Vesku päätti silti jättää lähtemättä. Jos Bosse olisi juhlinut juhannusta koko illan, hän olisi viimeistään aamulla kiitollinen siitä, ettei koko hänen tallihenkilökuntansa ollut lähtenyt kaupunkiin juhlimaan.

Kuukausi oli kuitenkin lyhyt aika ja lopulta Veskun oli ruvettava pakkaamaan kamppeitaan. Armeija kutsui.

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   13.8.14 20:30:50

Mä en voi lakata ihmettelemästä miksen oo koskaan aikasemmin lukenu tätä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.8.14 20:44:09

Sulla on varmaan ollu muuta tekemistä sillon?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.8.14 19:27:00

18. Paluu olennaiseen

Se päivä, jolloin Vesku pääsi siviiliin, oli niin kylmä, että junat Etelä-Suomessakin olivat jäätyneet, ja hän joutui matkustamaan Hankoon linja-autolla. Se oli paljon hitaampaa, mikä ei oikeastaan haitannut häntä ollenkaan. Oli mukavaa päästä kotiin, mutta sekin oli mukavaa, että siirtymiseen meni vähän aikaa. Sitä ehti paremmin tajuta koko asian körötellessään ensin pari tuntia lumista maisemaa tuijottaen. Ero armeijan ja kodin välillä oli kuitenkin melkoinen, joskaan ei Vesku ollut mitenkään erityisesti kulunutta syksyä inhonnut. Se oli ollut vain asennekysymys, ja tavallaan oli ollut mukavaakin, kun asiat tehtiin järjestyksessä, sääntöjen mukaan. Mutta ehkä hän tottuisi hiljalleen taas jättämään sängyn petaamatta.

Illalla olisi ehdottoman välttämätöntä lähteä ulos. Pate oli ruvennut suunnittelemaan tervetuliaisryyppäjäisiä jo hänen edellisellä lomallaan, vaikkei niissä nyt kummempaa suunnittelemista ollutkaan. Kunhan päätti baarin ja meni ja alkoi ostaa kaljaa.
- Puuha-Pate, Vesku oli tuhahtanut muka vastahakoisena, mutta hän tiesi jo kokemuksesta, että iltaan mennessä hänkin halusi kaupungille. Koti oli aina koti, mutta kesti päivän tai pari, että tottui siihen taas, etenkin, kun äidin oli pakko hössöttää hänen ympärillään ensimmäinen ilta. Sitä ei aina jaksanut.

Sen illan rymistelyissä ei sattunut eikä tapahtunut mitään erityistä. Pieni poikajoukko kokoontui ensin yhteen baariin, siirtyi siitä toiseen ja päätyi lopulta kolmanteen, maineeltaan kaikista pahimpaan, jota kutsuttiinkin Räkäläksi. Siitä oli seurauksena, että Vesku heräsi kohtuullisen päänsäryn kourissa. Ilta oli kyllä ajanut asiansa, hän antoi nyt oikein mielellään äidin hössöttää ja kaataa itselleen mehua ja kahvia. Se ei kestäisi kauan, todennäköisesti hänellä jo huomenissa olisi imurointivuoro.
- Mitä sä aiot nyt tehdä? Leena kysyi, kun Vesku nosti astiansa koneeseen.
- Taidan mennä kysymään töitä.
- Mistä?
- Tallilta, tietysti.
- Etkö sä aio yhtään pitää lomaa?
- Mistä mä tiedän, saanko mä töitä? Ja jos ei mua siellä tarvita, mä voin mennä seuraavaksi terveyskeskukseen kysymään.
- Mitä sä siellä tekisit? Leena kysyi tyrmistyneenä, vaikka ei sen olisi pitänyt häntä ihmetyttää.
- Mitä vaan. Kai mun pitää vähän ruveta haistelemaan, että mihin mä oikeen oon pääni pistämässä.

Vesku jätti sanomatta, että häntä kyllä ottaisi ankarasti päähän, jos Hanna vain näyttäisi hänelle ovea. Hän ei ollut päässyt hevosen selkään sitten heinäkuun ja nyt, kun se alkoi olla mahdollisuuksien rajoissa, hän ei ollut pysyä housuissaan. Hän päätti, että ellei Hanna huolisi häntä, hän ajaisi Järssin tallille katsomaan, mikä siellä oli nykyään meno.

Olisi ollut kohtalon härnäämistä ottaa ratsastuskamppeet mukaan, joten sitä Vesku ei nyt tehnyt. Hänen mielessään sitä paitsi käväisi, että voisi olla fiksua kokeilla niitä, ettei tarvitsisi tosipaikan tullen yllättyä ikävästi. Puoli vuotta oli sentään puoli vuotta, ja ainakin vaaka näytti eri lukemia kuin heinäkuussa.

Tallilla näytti autiolta. Oli niin kylmä, että tarhatkin olivat tyhjillään ja Vesku siirtyi mahdollisimman vikkelään sisään talliin toivoen, ettei äidin auto päättäisi hyytyä maneesinseinustalle. Sisällä oli lämmin ja kotoisa tunnelma. Tuoksuvainen, voisi sanoa. Ei paha, mutta outo pitkästä aikaa, ja tavallista aromikkaampi, täällä kun talli oli aina tuoksunut melkein neutraalin raikkaalle. Ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt ensimmäistäkään ja Vesku käytti tilaisuuden hyväkseen katsoakseen hevoset läpi. Ne olivat vaihtuneet sitten kesän niin, että edelliskesäisiä oli enää Carmina Burana ja kaksi yksäriä, Jiisus ja Sineter. Tosin siellä oli sitten muutamakin hevonen, jonka hän oli nähnyt Bossen luona. Erityisesti hän ilahtui nähdessään Ivanin. Se oli siis kelpuutettu Hannan kisaremmiin hänen ratsastamisensa jälkeen, tai siitä huolimatta. Samoin musta tamma, joka vain vilkaisi häntä happaman näköisenä silmäkulmastaan ja totesi sitten ilmeisesti boksinsa nurkan häntä kiinnostavammaksi, oli tutun näköinen. Hän oli aika varma siitä, että se oli ollut Bossen tammalaitumella. Hän oli muistavinaan sen varsankin, mustan tamman.

Tallin ovi kävi, se sulkeutui huomattavan vikkelästi ja Vesku käännähti syyllisenä. Tietystikään hän ei ollut sinänsä asiaton haahuilija, mutta jos sieltä tulisi joku vieras ihminen, hän saisi varmaan selitellä sitä hiukan. Se oli kuitenkin Hanna itse, joskin meni hetki, ennen kuin Vesku tajusi sen. Tyypillä oli päällään pitkä ja suuri takki, jonka huppu peitti pään kokonaan.
- Päivää, pomo, Vesku sanoi piruillen.
- Mä katsoinkin, että sun auto, Hanna sanoi suostumatta hämmästymään ja tipautti hupun niskaansa. Hänen vaaleat hiuksensa jäivät pörrölleen. – Koskas sä olet päässyt pois?
- Eilen.
- No niin, ilahduttavaa aktiivisuutta, että sä nyt jo oot täällä. Krapulassa?
- Pikkusen, Vesku myönsi ja Hanna nauroi.
- Niin sitä pitää. Ratsastatko sä?
- Nytkö? Ei mulla oo kamoja mukana, Vesku sanoi, sekä helpottuneena että huvittuneena. Näinkö näppärästi tämä kävikin?
- No hittoako sä täällä ilman niitä teet? Voisitko sä juoksuttaa jonkun? Ne kilahtelee näillä pakkasilla ihan jonossa. Kadmia meinas just heittää mut kuuta kiertävälle radalle.
- Eikö ne tarkene ulkona? Vesku uskalsi kysyä.
- Ei. Oli ne pari tuntia aamulla, ja pakko ne on pistää vielä hetkeksi, mutta on siellä liian kylmä. Ota hei vaikka toi Pore ja pyöritä sitä vähän. Parikymmentä minuuttia, se riittää. Ja sano Oskarille, ettei sen tarvii laittaa mulle vielä Katrinaa, pidetään kahvitauko tässä kohden. Se voi vaikka ruokkia ne.

Vesku haki hiukan hymyillen satulahuoneesta kapsonin ja liinan ja puki ne hevoselle, jota Hanna oli osoittanut. Nainen oli loistava organisoija. Tai delegoija. Tässä hän oli työnsyrjässä kiinni kymmenen minuutin kuluttua siitä, kun oli saapunut, kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Maneesissa käveli iso ruunikko selässään nuori mies.
- Oskari varmaankin, Vesku oletti. – Hanna käski sanoa, että se pitää nyt kahvitauon ja että hevoset voi ruokkia.
- Ja kukas hitto sä sitten oot? mies kysyi rekisteröityään, että Veskulla oli talutettavana yksi tallin hevosista. Vesku esittäytyi, miettien, oliko täällä vanhoja tuttuja enää ollenkaan. Oskari ilmoitti hitunen ylpeyttä äänessään olevansa tallimestari, se kai tarkoitti, että Mika oli häipynyt. Ei kai tuo mikään ihme ollutkaan. Hän ei ollut aina tuntunut jaksavan kaikkia Hannan särmiä.
- Odota, että mä pääsen ulos täältä, jos aiot ruveta juoksuttamaan sitä, Oskari sanoi ja Vesku talutteli tottelevaisesti Porea pitkin uraa, kunnes toinen hyppäsi alas selästä ja poistui maneesista.

Minuutilleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän lähti viemään hevosen takaisin sisään. Hannan ohjeet saattoivat kuulostaa ylimalkaisilta, mutta hän muisti että ne oli parasta ottaa tosissaan. Oskarikin oli ottanut hänen mainintansa hevosten ruokinnasta todesta ja jakoi niille juuri heiniä. Vesku jätti Poren karsinaansa ja kiipesi yläkertaan. Hän oletti Hannan kahvitauon koskettavan häntäkin.
- Sä et olisi voinut tulla parempaan aikaan, Hanna ilmoitti ja viittoi häntä ottamaan itselleen kahvia.
- Miten niin?
- Yks tallityöntekijä lähti just. Hemmetin nirppanokka. Mä olen joutunu tekemään itse iltatallit, paitsi kun Ekku teki maanantaina.
- Oo, sanoi Vesku. Ajatus Hannasta tekemässä tallitöitä ei ollut kovin uskottava. – Sulla on ollu rankkaa.
- Älä piruile. Voitko sä alottaa heti? Tarviitko sä asunnon?

Veskun katse vilahti kohti keittiöseinää, jonka takana hän tiesi olevan pikkuisen asunnon.
- Eikö Oskari asu täällä sitten?
- Ei se tarvii sitä, sillä on oma kämppä kaupungissa. Sä voit saada sen jos haluat.
- Pitää miettiä, Vesku sanoi välittämättä paneutua asiaan juuri sillä hetkellä sen tarkemmin. Häntä kiinnostivat enemmän tallin kuulumiset.
- Onko sulla nyt sitten ketään muuta töissä kuin Oskari?
- Ekku on tietysti, luojan kiitos. En mä ilman sitä pärjäisi. Kai sä tulet? Siis, et kai sä tullu vaan katsomaan mitä tänne kuuluu?
Hanna katsoi häntä ilme kerrankin melkein anovana ja se sai Veskun kysymään:
- Ajattelitko sä antaa mulle palkankorotusta?

Se kuulosti hänen omastakin mielestään röyhkeältä ja hän jo toivoi voivansa vetää sanat takaisin, mutta Hanna huiskaisi kärsimättömänä kättään.
- Joojoo, miksen antaisi? Voitko sä tulla jo tänä iltana?
- En, Vesku sanoi päättäväisesti. Äiti oli ilmoittanut, että kaikki isovanhemmat tulisivat syömään ja katsomaan häntä ja varmistumaan, ettei häntä ollut nälkiinnytetty armeijassa. – Mutta mä voin tulla huomenna ja ratsastaa täyden päivän ja tehdä sitten iltatallin.
- Loistavaa! Hanna sanoi ja hymyili hänelle.
- Kerro hevosista.

Yksi kehotus riitti. Hanna luetteli hevosensa nuorimmasta kokeneimpaan, mitä hän oli minkäkin varalle suunnitellut ja missä aikataulussa.
- Satuitko sä huomaamaan sen ruunikon viimeisessä boksissa? hän kysyi lopuksi.
- Buranan?
- Ei se ollu Burana. Se on Viable.
Hanna jäi katsomaan häntä kuin odottaen reaktiota, kuin Veskun olisi pitänyt tuntea nimi ja kun hän oli hetken aikaa miettinyt hän tunsikin, jopa vaikka oli ollut puoli vuotta eristyksissä maailmasta. Se hevonen oli edelliskesänä saanut Suomen mestarin voittoloimen lautasilleen ja sitä Hanna oli komentanut kuvaamaan omien ratsukoiden lisäksi niissä kilpailuissa, joissa he olivat olleet vastakkain.
- Sä sait sen ostettua? Vesku sanoi hiukan ihmetellen. Olisi voinut luulla, ettei kukaan semmoisesta aarteesta luopuisi.
- Mä tarvitsin sen, se on parempi kuin yksikään mun hevosista, Hanna sanoi vilpittömästi.
- Luulisi ettei se olisi lähtenyt millään rahalla.
- No, se alkaa olla vähän vanha ja niillä oli jo nuorempi tulossa. Mutta kyllä mä sillä vielä pari kautta kisaan ja sitten mun omatkin ehkä alkaa olla samalla tasolla. Sillä kyllä niistä on siihen, ne tarvitsee vaan lisää ikää ja kokemusta.
- Tietysti! Vesku ei missään nimessä aikonut epäillä sitä, pistipähän vaan mieleensä, että hänen pitäisi varmaan ruveta seuraamaan alan lehtiä. Intissä siihen ei tietenkään ollut ollut mahdollisuutta, eikä heille kotiinkaan mitään sellaisia tullut, mutta tänne tuli. Uusimmat lehdet lojuivat aina yläkerran pöydällä. Ja tietystihän sitä pysyisi ajan tasalla ihan vain pitämällä korvansa auki.

- Joku me vielä tarvitaan lisää tiimiin, kunhan päästään taas kisaamisen alkuun. Oletko sä maksanut kisalupasi?
- En, Vesku sanoi. Hän ei ollut ihan varma edes siitä, oliko ratsastusseuran jäsenyys maksettu, mutta jos sellainen lasku oli tullut, äiti oli sen saattanutkin maksaa.
- Maksa se. Ja sitten sä tarvitset kansallisen luvan.
- Odota ensin, että näet, olenko mä unohtanut kaiken, Vesku sanoi pelästyneenä. – Mä en ole käynyt satulassa puoleen vuoteen.
- Ei se unohdu, Hanna sanoi luottavaisesti.

Eikä se ollutkaan unohtunut. Hyvin pienellä totuttautumisella Vesku huomasi saavansa vanhan tasapainon takaisin ja kun hän muutaman päivän oli kerettiläisesti käynyt ulkona ratsastamassa ja muistutellut mieleensä apujen saloja, hän uskalsi jo ratsastaa Hannankin nähden. Hevoset olivat uskomattoman pirtsakoita ja kanamaisia päästessään pakkassäässä ulkoilmaan, missä lumi narskui ja oksat paukkuivat ja hänen oli vaan pakko palauttaa kaikki oppimansa mieleensä, mutta se oli sen arvoista. Persnahka tosin ei parkkiintunut ihan niin äkkiä, mutta lihasten särky katosi yllättävän pian.

Jiisuksen omistaja, Satu, oli ilahtunut hänen palattuaan tallille mutta Sineterin Vuokon mielestä tuntui olevan ihan samantekevää, kuka hänen hevosensa ruokki ja tarhasi. Ekku oli etäisen ystävällinen kuten aina mutta Oskari ei näyttänyt voivan sietää häntä. Vesku mietti alkuun, miksei mutta kun hän ei keksinyt siihen mitään syytä, hän antoi asian olla. Ei heidän kuitenkaan tarvinnut juurikaan olla tekemisissä toistensa kanssa. Siinä vaiheessa, kun Vesku yleensä tuli tallille Oskari oli jo hoitanut aamutallihommat ja laitteli Hannalle ja Ekulle hevosia niin, että oli täystyöllistetty satuloidessaan ja alkukävellessään ja loppukävellessään niitä. Veskun oli helppo pysytellä poissa hänen tieltään ja ratsastaa omansa siihen tahtiin kuin huvitti. Kerran viikossa hän hoiti koko tallin, sunnuntaisin, kun oli Oskarin vapaapäivä ja sama toisinpäin, lauantaina kun oli hänen. Muuten kaikki oli Hannan kädessä, hän se oli se, joka päätti kunkin hevosen ruokinnan ja liikunnan ja tuntui tietävän jokaisen nirhautuman ja jäykkyyden ja epäpuhtaan askelen.

Meni pari viikkoa, pakkanen hellitti ja tilanne hevosten keskuudessa alkoi rauhoittua, kun ne pääsivät taas ulkoilemaan normaalin aikataulun mukaan. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että kenttä ja metsälenkki muuttuivat loskaisiksi ja liukkaiksi eikä siellä voinut enää päästellä turvallisesti käyntiä kovempaa. Mutta olihan maneesi, Vesku huokaisi muistellessaan talvia Järssin tallilla. Siellä ei joskus useampaan viikkoon ollut päässyt kuin kävelemään.

Hän oli lopettelemassa Ivanin kanssa eräänä iltapäivänä maneesissa, kun Oskari livahti sisään. Ovi kirskahti ja Ivan katsahti sinnepäin epäluuloisena mutta kiinnostuneena, valmiina lähtemään ihan mihin suuntaan vain tarvittaessa.
- Älä luulekaan, Vesku sanoi sille ja painoi varoittavasti kätensä sen säälle. Jostain syystä se rauhoitti Ivania, sen hän oli huomannut ihan sattumalta.
- Alatteko te lopetella? Hanna käski mun tulla päästämään sut sen puheille, se on yläkerrassa, Oskari töksäytti.
- Joo, mä ajattelin kävellä enää pari kierrosta Vesku sanoi. Maininta Hannan puhuttelusta sai äkkiseltään karvat pystyyn, mutta jos olisi ollut odotettavissa jotain ilkeää, Oskari olisi kai virnuillut tai jotain, niin hän järkeili.
- Kuule, Oskari sanoi yllättäen. – Voisitko sä hoitaa mun puolesta sunnuntain aamutallin?

Oli ennenkuulumatonta että mies puhui hänelle muuta kuin välttämättömän, ja Vesku katsoi häntä uteliaana.
- Mä en taida voida luvata, mä olen menossa lauantaina ulos, hän sanoi piruuttaan. Niin hän itse asiassa olikin, mutta sen ensimmäisen vapaaillan jälkeen hän oli ottanut baari-illat aika maltillisesti. Ei hän nyt sentään autolla niissä käynyt, mutta ei hänen tarvinnut kotimatkalla lyhtypylväitäkään halailla. Aamutalli sellaisen jälkeen oli ihan mahdollisuuksien rajoissa. Nyt oli kyllä sikäli erikoistilanne että Pate oli järjestänyt hänelle jonkinlaiset treffit, tai ainakin oli ilmoittanut, että yksi hänen tuttavatyttönsä tulisi mukaan, kaverin kanssa. Vesku oli ensin kieltäytynyt lähtemästä semmoisella porukalla, mutta Pate oli jankannut kunnes hän oli suostunut.
- Pakko sun on tulla, mä en pääse mihinkään lähempään Reetan kanssa, jos se vaan supattaa sen kaverinsa kanssa koko illan, ja jos mä pyydän Iljan niin ne alkaa kattoa muakin kuin marsilaista, eikä Lari liikahda minnekään Minnan luota.

Niinpä Vesku oli luvannut lähteä ja Oskarin naama meni aika nyrpeäksi.
- Oisit tehny kaverille palveluksen.
- Kaverille?
- No mä teen sun puolesta heti kun sä haluat. Hei, sähän voit tulla tänne yöksi.
Se oli totta. Vesku ei ollut luvannut muuttaa tallille, ei hän ollut muistanut sitä asiaa oikein miettiäkään, eikä Hanna ollut ottanut sitä toistamiseen puheeksi mutta sillä tavoin varmasti pääsisi helpommin hommiin vähän huonovointisempanakin.
- No okei, hoida sä lauantai niin mä hoidan sunnuntain, hän huokaisi ja muisti sitten, että Hanna odotti.

Hanna istui lepohuoneen sohvalla, ihan kuten Vesku oli epäillytkin. Sohvapöytä hänen edessään oli papereiden peitossa.
- Mulla on kriisi, hän ilmoitti.
- Kolmenkympin? Vesku lipsautti. Hanna ei tosiaankaan ollut hänen ikäisensä, joskaan ei vielä kolmikymppinenkään. Vanhempi kuitenkin kuin miltä näytti, kahdenkymmenenviiden.
- Älä ala piruilemaan mulle, mä oon ihan kusessa, jos joudun erottamaan sutkin.
- Mutkin? Kenet muut sä olet erottanu?
- En ketään, mutta Ekku aikoo lähteä.
- Ohoh, Vesku sanoi ja istui alas. Hän ei olisi kuvitellut, että Ekulla menisi sukset ristiin Hannan kanssa, mies oli jotenkin niin tasaisen rauhallinen. – Miksi? hän uteli.
- No se ei kai oikeastaan kuulu sulle. Henkilökohtasia juttuja. Ja sitten se, että se väittää saaneensa paremman paikan, Hanna tuhahti, kuin sellainen olisi ollut käsittämättömän huono tekosyy.

- Hommaat uuden ratsuttajan.
- Niin mä tietysti hommaankin, ja jos mulla on yhtään onnea, mä löydänkin sellaisen ennen kuin Ekun irtisanomisaika loppuu. Mutta yhtä hyvin voin olla löytämättä. Mutta joka tapauksessa se pistää meidän hevosjaot uusiksi. Sen on turha kuvitella tuuppaavansa enää mun ykköstykkejä, se saa keskittyä noihin alaikäsiin. Sä saat ottaa Katrinan ja Kadmian.
- Mutta eihän vielä oo kisakausi.
- Entäs sitten? Mulle on ihan sama, jos se katkoo luunsa Ivanin kanssa tässä vaiheessa. Ja sitten se saa pitää sulle tunteja.

Vesku istui ja kuunteli miettien, että Hannan kanssa kannatti pysytellä väleissä.
- Kai sä muistat, että mä ehdin olla vaan puoli vuotta, sitten mä lähden opiskelemaan? hän kysyi varovasti, puolittain peläten, että hänetkin alennettaisiin saman tien opettamaan nelivuotiaille perusasioita. Vaikka ei hän sitä nähnyt niinkään arvonalennuksena, paremminkin päinvastoin.
- Joo joo, se nyt on sen ajan murhe, Hanna sanoi välinpitämättömästi. – Mä olen laittanu lukujärjestyksen uusiksi. Ja sä rupeet käyttämään kankia niillä. Sun kahden ohjan käyttösi on vieläkin kammottavaa katseltavaa. Sä voisit oikeastaan ottaa nyt Katrinan ja mä tuun vähän höykyttämään teitä. Onhan sulla koko ilta aikaa ratsastaa noita sun loppuja.

Lähettäjä: Henna 
Päivämäärä:   15.8.14 12:31:15

Eikö vesku päässy armeijasta koskaan lomille? :D luulin että sieltä pääsee nykyään melkein joka viikonloppu pois

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.8.14 22:03:32

Näh, ehkä lomilla ei vaan tapahtunut mitään :D
-----------
19. Miten valloittaa valloittamaton

Ennen viikonloppua Vesku sai käydä ostamassa itselleen uudet ratsastushousut. Vaikka Järssi oli luvannut heidän aikanaan ostamiensa kestävän vuosikausia, olivat ne kuluneet puhki istuinluiden kohdalta. Se oli oikeastaan miellyttävä yllätys. Ajatella, että hän oli päässyt ratsastamaan niin paljon! Saappaitakin hän vilkuili hajamielisesti: Hanna oli katsonut hänen sisäsyrjältä vaaleiksi kuluneitaan inhoavasti ja määrännyt, että ennen ensimmäisiä kisoja hänen olisi hommattava uudet. Ne saivat kuitenkin toistaiseksi jäädä odottamaan palkkapäivää. Nyt hän aikoi sijoittaa vähän viihteeseen.

Pate oli ilmoittanut, että he tapaisivat tytöt pizzeriassa, mikä jo antoi pientä vinkkiä siitä, että hän oli tosissaan sen Reetan suhteen. Vesku myöhästyi taktisesti kymmenisen minuuttia antaakseen muiden ensin asettautua ja päästä jutun alkuun. Hän toivoi, ettei se Reetan kaveri olisi mikään hirviö, vaikka eipä hän toisaalta ollut mitään luvannut mihinkään suuntaan. Ei hän ollut menossa niinkään sokkotreffeille kuin pöydäntäytteeksi.

Muut istuivat ikkunapöydässä selaamassa ruokalistoja ja Vesku istui vapaalle paikalle Paten viereen hiukan vaivaantuneena tervehtien. Sitten hänen silmänsä revähtivät auki. Toista tyttöä hän ei muistanut koskaan nähneensäkään, mutta toinen oli Salla. Mitä hittoa Pate nyt oikein oli juoninut?
- Tässä on Reetta, ja Sallan sä varmaan muistatkin, Pate sanoi nopeasti. – Yhden toisen Reetan kaverin piti tulla alun perin, mutta se ei päässytkään, niin että se pyysi sitten Sallan, kun kerran oli puhe, että mennään nelisin syömään.
- Hei, Salla sanoi ja hymyili neutraalisti.
- Hei, sanoi Vesku, eikä voinut mitään sille, että jossain hänen sisuksissaan läikähti aina vaan. Nyt hän ei mokaisi tätä juttua. – Mitä sulle kuuluu?
- Mä taidan ottaa kinkku-aurajuusto-ananaksen, Salla sanoi ja Vesku huomasi tarjoilijan jo seisovan heidän vieressään. Hän nappasi Paten ruokalistan ja selasi sitä näön vuoksi, vaikka tiesikin, mitä tilaisi: saman kuin aina. Sinä aikana hän sai kuitenkin ajatuksensa kuriin ja jonkinlaisen suunnitelmantyngän aikaiseksi. Hän ei puolella sanalla vihjaisisi Sallalle, että se vanha kiinnostus oli edelleen olemassa. Sen sijaan hän olisi hyvin fiksu ja aikuinen ja ystävällinen. Olihan heidän viime tapaamisestaan kuitenkin jo reippaasti yli puoli vuotta. Salla saisi nähdä, miten paljon armeija oli muuttanut häntä. Tosin se ei Veskun mielestä ollut muuttanut pätkääkään, mutta voisihan sitä teeskennellä.
- Otetaanko viiniä? Pate kysyi ja Vesku puraisi poskiaan ollakseen hymyilemättä ääneen. Pate, kaljasieppojen kruunaamaton kuningas. Jos hän halusi juoda jalallisista laseista hapantunutta marjamehua, Reetan täytyi olla todella erityinen.
- Voi joo, otetaan, Reetta sanoi. – Täällä oli hyvän näköstä italialaista punkkua.

Hän oli nätti tyttö, Vesku totesi. Tummat hiukset ja tummat silmät ja puhe italialaisesta viinistä sai mieleen ajatuksen, että tytössäkin oli jotain italialaista.
- Mistä te tunnette toisenne? Vesku kysyi Sallalta, sillä ainakaan heidän kanssaan Reetta ei ollut ollut samassa koulussa.
- Koulusta, tämä vastasi kuitenkin. – Siis nykyisestä koulusta, kauppaopistosta. Mitäs Reinelle kuuluu?
- Mä en tiedä, Vesku sanoi. Miksi ihmeessä Reine kiinnosti Sallaa?
- Tiedät kai sä enemmän kuin mä?
- No sehän lähti Helsinkiin opiskelemaan syksyllä. Mä tapasin sen muutaman kerran, kun mulla oli pelkkä iltaloma, enkä ehtinyt lähteä tänne asti. Ennen kuin se rupesi seurustelemaan, siis.
- Ai sillä on uusi poikaystävä?
- Joo, joku teekkari.
- Otan osaa, Salla sanoi vakavana.
- Älä turhaan. Eihän me Reinen kanssa koskaan olla oltu muuta kuin kavereita.

Vesku osasi pitää näppinsä oikein hyvin kurissa koko illan ja Salla tuntui arvostavan sitä. Heillä riitti yllättävän paljon puhumista sittenkin, kun he syötyään siirtyivät ainoaan talvella auki olevaan diskoon, osaksi johtuen siitä, että edellissyksynä urheilupäivänä Salla oli saanut päähänsä käydä kokeilemassa ratsastusta ja oli todennut sen oikeastaan aika hauskaksi lajiksi. Diskossa olisi kai ollut luontevampaa tanssia kuin keskustella ratsastuksen saloista, mutta se sopi Veskulle paremmin kuin mikään. Lopultakin oli jokin asia, minkä takia Salla tuntui hiukkasen arvostavan häntä.
- Mä ajattelin aina, että sä oot joku ihme hiippari, kun jaksat semmosta harrastaa, Salla tunnusti. – Mutta sehän onkin kamalan haastavaa. Harmittaa vaan, kun mä yritin päästä tunneille sinne ratsastuskouluun, mutta kaikki niiden alottelijoiden kurssit oli täyteen varattu.
- Mikset sä kokeilisi päästä Järssin tallille, Vesku ehdotti, sillä oli jo käynyt ilmi, että Salla oli käynyt sillä isommalla tallilla. Mieluiten hän olisi luvannut opettaa tyttöä itse, mutta Hannalla ei vaan ollut sellaiseen sopivaa hevosta, saati että hän olisi puolta sekuntia katsellut sellaista toimintaa tallillaan.
- Luuletko sä, että sinne pääsisi?
- Mä voin pirauttaa sille ja kysyä. Sehän on mun entinen pomo, Vesku lupasi ja Salla hymyili hänelle kauniisti.

Loppuillasta Vesku oli pelkästään iloinen siitä, että oli luvannut mennä tekemään Oskarin aamutallin. Tässä tilanteessa hän ei olisi voinut keksiä parempaa syytä lähteä ravintolasta ennen kuin meno äityi mahdottomaksi.
- Reipasta, Salla sanoi ja Vesku kuvitteli, että hänen katseessaan oli hitunen ihailua. – Mä taidan lähteä kanssa.
- Entäs Reetta?
- Jaa toi, joka ei oo viimeseen kahteen tuntiin vilkassukaan meitä? Eiköhän se pärjää, Salla nauroi. – Haluatko sä saattaa mut kotiin?
Vesku halusi ja kun he olivat Sallan talon kohdalla, hän kysyi tämän puhelinnumeroa.
- Siis jos mä soitan sille Järssille ja kysyn sulle niitä tunteja, hän lisäsi kiireesti. Hän ei halunnut olla milliäkään päällekäyvä.
- Eikö sulla ole mun numeroa?
- Ei enää.
Se oli suoranainen valhe, mutta Sallan ei tarvinnut tietää, että hän oli säilyttänyt sitä kaikki nämä kuukaudet turhan toivossa. Niinpä hän näpytteli sen uudelleen kännykkäänsä ja toivotti hyvää yötä yrittämättä hyvänyönsuukkoa.

Oli melko viileää ja Salla asui tasan toisella puolella kaupunkia. Vesku päätti puolimatkassa poiketa vielä yhdelle lasilliselle ja lämmittämään korviaan. Hän tunsi olevansa ajokunnossa vaikka heti, ja varmasti olisi aamullakin, vaikka ottaisi vielä yhden oluen. He olivat Sallan kanssa keskittyneet puhumiseen eikä juomiseen. Diskoon hän ei kuitenkaan välittänyt enää palata, vaan poikkesi pienempään kuppilaan, jota Patella oli tapana sanoa Esileikkiläksi, sillä se oli kuin suunniteltu romanttisia treffejä varten. Oli siellä kuitenkin baaritiskikin niitä asiakkaita varten, jotka joutuivat odottamaan, että joku kynttilöin valaistuista pöydistä vapautuisi. Tähän aikaan illasta suurin osa pöydistä tosin oli jo vapaana, kun Vesku istui baarijakkaralle oluensa kanssa ja silmäili saliin. Kappas vaan, Hanna oli siellä. Hänen vaalea hiuspehkonsa suorastaan hyppäsi silmille hämärässä. Kiinnostuneena Vesku mittaili häneen selin istuvaa miestä, jota vastapäätä Hanna istui, ja hämmästyi hiukan, kun tämä vilkaisi sivulle ja hän saattoi tunnistaa Oskarin.

Eihän se tietysti hänelle kuulunut, jos Hanna heilasteli henkilökuntansa kanssa, mutta eikö se ollut vähän… epäeettistä? Ja oliko Oskarilla jotain tekemistä sen asian kanssa, että Ekku oli irtisanoutunut? Vesku muisti Hannan sanoneen, että syy oli myös henkilökohtainen. Hän mietti asiaa vähän aikaa ja totesi, ettei se oikeastaan kiinnostanutkaan häntä. Hänelle Hanna oli pelkkä pomo, guru ja auktoriteetti, ei nainen. Tietysti oli pakko myöntää, että varsin vetävän näköinen auktoriteetti oli kyseessä, nyt kun tuli mieleen katsoa sillä silmällä.

Mutta sitten Vesku unohti pariskunnan ja alkoi miettiä, millä sanoin ylipuhuisi Järssin ottamaan Sallan jollekin tunnille, jos hänen alkeiskurssinsa vaikka sattuisikin olemaan jo täynnä. Piti vaan toivoa, ettei Järssi kantaisi hänelle kaunaa siitä, että hän oli niin täysin siirtynyt Hannan leipiin, vaikka eiväthän he mitenkään asiakkaista kilpailleetkaan.

Hanna heräsi siihen, että mitään ei kuulunut. Tai kuului, raskasta tuhinaa, muttei minkäänlaista piippausta tai kilinää, ja nukkumisen ääni oli ehdottomasti väärin, niin hänen sisäinen kellonsa sanoi ja se oli yleensä oikeassa. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja totesi Oskarin makaavan hievahtamatta, selin häneen, ja kellon hänen yöpöydällään näyttävän seitsemää.
- Hei, Hanna sanoi kimmastuen ja iski polvensa miehen ristiselkään. Oskari murahti unisesti, mutta havahtui sitten ilman, että Hannan tarvitsi toistaa temppua.
- Huomenta. hän sanoi ja alkoi kääntyä, mutta Hanna ei antanut hänen halata itseään.
- Tiedätkö sä mitä kello on? Sun pitäisi jo olla tallissa.

Oskari heräsi kunnolla, eikä ihme, sen verran kirpeä Hannan äänensävy oli.
- Ei tarttis, hän sanoi ja haukotteli.
- Minä kai sen parhaiten tiedän, koska siellä pitää olla? Ala painua ja vähän äkkiä.
- Vesku hoitaa, Oskari sanoi ja yritti uudelleen Hannasta kiinni. Tämä kuitenkin väisti edelleen.
- Nyt on sun aamu. Luuletko sä, että sä voit jäädä tänne venymään, vaikka sun kuuluis olla hommissa?
- Me vaihdettiin. Ja mä voin ruveta hommiin täällä, Oskari ehdotti, mutta alkoi sitten tajuta, että Hanna oli tosissaan.
- Mun tallissa ei vaihdeta vuoroja mun tietämättä, ja et kai sä muutenkaan kuvitellu saavas jäädä siihen koko aamupäiväksi? Vaatteet niskaan ja töihin siitä.
- Eihän mulla ole edes työvaatteita, Oskari sanoi, mutta nousi istumaan ja alkoi kiskoa jalkaansa suoria housuja. Hänen oli pakko uskoa, että Hanna oli tosissaan.
- Itepähän valitset missä vaatteissa teet työsi.
- Ei prkle, Oskari mutisi etsiessään paitaansa, mutta Hanna taisi kuulla sen.
- Katokkin, että mä löydän sut enkä Veskua tallilta kohta, kun mä tulen sinne, Hanna sanoi uhkaavasti. – Ja sitten mä toivon totisesti, ettet sä ruvennu vuoronvaihdon syyksi esittämään, ettet viitti nousta pomon sängystä ajoissa. Ihan sun ittesi ja sun työpaikkasi takia.
- En, Oskari sanoi jurosti, mulkaisi Hannaa vihamielisesti ja käveli ulos makuuhuoneesta sukat kädessään. Hanna heittäytyi takaisin makuulle ja tunsi, miten virnistys kiipesi poskille. Miehet! Muka vahvempi sukupuoli ja millaisia nössöjä ne kaikki olivatkaan!
Hän sulki silmänsä ja kun kuuli ulko-oven kolahtavan kiinni, sulki uudelleen silmänsä. Hän nukkuisi vielä tunnin ja menisi sitten katsomaan, että häntä oli toteltu.

Vesku oli ehtinyt jakaa kaikille hevosille ruoat ja oli harjaamassa ensimmäisiä, kun Oskari tuli talliin niska kyyryssä ja itsekseen kiroillen.
- Unohditko sä, että mä oon täällä? Vesku kysyi hämmästyneenä.
- Sä voit mennä, mä hoidan tän sittenkin itse.
- Mutta mehän vaihdettiin.
- Mene nyt vaan.
Vesku ei voinut ymmärtää, mitä Oskari oikein höselsi, mutta tämä näytti niin vihaiselta, ettei häntä huvittanut ruveta väittämään vastaankaan. Jos mies tosiaan halusi ruveta lannanlappoon pikkukengissään, kauluspaidassaan ja pyhähousuissaan niin ei kai hän sitä voinut estää.
- Okei, hän sanoi, tipautti harjan kädestään ja lähti. Olisi kai voinut kiivetä ylös keittämään kahvia sillä aikaa kun hevoset söivät ja sitten ottaa jonkun ratsastettavaksi, mutta toisaalta oli oikeasti hänen vapaapäivänsä, eikä hänellä ollut listassa liikutettavia.

Autoa käynnistäessään hän sai päähänsä, että nyt voisi olla hyvä hetki ajaa Järssille. Mies olisi siellä varmasti aamutallihommissa ja jos hän piipahtaisi tarjoamaan auttavan kätensä, olisi helpompi ruveta kyselemään Sallan asiaa.

Järssi oli hiukan myöhäisempi tallitoimissaan, hän vasta heitteli loimia päälle niille muutamille hevosille, jotka sellaisten kanssa ulkoilivat. Suurin osa hänen hevosistaan oli talvisin pörröisiä ja pitkäkarvaisia.
- Tervehdys, Vesku sanoi saapastellessaan sisään.
- Kato, mitäs sinä.
- Kunhan ajattelin poiketa. Tarviitko sä apua?
- No hitto, ainahan se kelpaa, Järssi ilahtui. – Senkun etit talikon.

Vesku totteli ja haki kottikärryt, alkaen putsata karsinoita sitä mukaa kun Järssi talutti hevosia ulos. Tai ei se ihan niin nopeasti käynyt, mutta huomattavasti vikkelämmin kuin aikojen alussa.
- Ihanko sä huviksesi lähdit näin aamutuimaan kuntoilemaan? Järssi uteli vietyään viimeisenkin hevosen.
- Jep. Tai meinasin mennä muualle aamutalliin, mutta ei mua tarvittukaan, Vesku selvitti.
- Muualle? Vieläkö sä luuhaat siellä Lundiskan nurkissa?
- Vielä. Tai taas, vastahan mä pääsin intistä.
- Rupesit sitten kokonaan pylpertäjäks, Järssi sanoi paheksuvasti.
- Niin siinä kai pääsi käymään, Vesku myönsi. – Mitenkäs sulla menee?
- Mitäs tässä. Asiakkaita vois olla enemmänkin, mutta on niitä tarpeeksi, ja kesäksi tulee taas lisää. Osa aina katoaa talvella maneesitallille.
- Oisko sulla tilaa yhdelle alottelijalle?
- Kenelle?
- Yhdelle tytölle.
- Jaa, Järssi sanoi merkitsevästi. – No, tän päivän alkeiskurssilla on viis. Ne on kyllä ratsastaneet jo neljä kertaa. Vai kolmeko? Jotain semmosta.
- Se varmaan sopisi, Vesku arveli. – Huolitko sä siihen kuudennen?
- Jaa, sitten rupee kyllä olemaan vähän paljon ohjattavia kerralla.
- Älä ala. On sulla isompiakin ryhmiä.
- Taitaa olla joku ihan erityinen tyttö.
- Yks vanha koulukaveri vaan, Vesku sanoi. – Haluatko sä itte jatkaa tästä, nyt kun oot näköjään ihan toimeton?
- Jatka sä vaan, jos sua kerran huvittaa. Ja kai siihen yks vielä sopis. Yhdeltätoista.

Niin Vesku sitten putsasi loputkin boksit ja soitti sitten Sallalle kysyäkseen, halusiko tämä aloittaa ratsastamisen heti vai heti.
- Siis nyt? Tänään? Salla kysyi säikähtäneenä. – Jestas, mä en ole ollenkaan valmistautunu…
- Sitä parempi, etpähän ehdi ruveta jännittämään.
- Mä rupesin jo, Salla inahti, mutta sitten hän naurahti ja lupasi ilmestyä paikalle.

Vesku ei aikonut poistua tallilta mihinkään ennen kuin Sallakin poistuisi, joten hän pyöri tallissa ja järjesteli loimia siistimmin ja yritti järjestää koko paikan yleisilmettä vähän siistimmäksi, kunnes Järssi kielsi häntä hössöttämästä.
- Mä olen tottunu siihen, ettei lattioilla loju mitään, Vesku puolustautui.
- Älä tuu vanhempaas opettamaan. Hae sille friidullesi Hippa laitsalta, jos haluat olla hyödyksi. Ja tuo oikeastaan Nada samalla, senkään hoitajaa ei näy missään, eikä noita alottelijoita vielä viitsi pistää niitä itse hakemaan. Karkuuttaa vielä koko lauman. .
Vesku teki, kuten oli käsketty ja kampasi muodon vuoksi suomenhevosen pitkää karvaa vähän siistimmäksi. Hiphei oli Järssin luottoratsu, pomminvarma, jos mikään hevonen oli ikinä ollut. Jos Salla onnistuisi joutumaan sen kanssa hankaluuksiin, hänen olisi parasta hankkia toinen harrastus. Tyttö saapui sopivasti, kun Vesku oli hakemassa satulaa ja suitsia varustehuoneesta.
- Sun pitää tulla ens kerralla vähän aikasemmin, että ehdit laittaa hevosesi kuntoon, Vesku huomautti.
- Ens kerralla mä ehkä tiedän vähän aikasemmin kuin tuntia ennen, että mun pitää tulla? Kai täällä on lainakypäriä? Mä en ehtiny tunnissa hankkia, Salla sanoi vähän purevasti, mutta ei hän voinut kokonaan peittää innostunutta hymyä.
- Katso tuolta satulahuoneesta, siellä on hyllyllinen.

Järssi ei uskonut taluttajiin, mutta silti Vesku jäi kävelemään Hiphein rinnalle ensialkuun, autettuaan Sallan satulaan. Hän yritti siinä samalla tiivistää muutamaan minuuttiin oleellisimmat asiat ratsastuksesta – ohjas- ja pohjeavut, kääntämisen ja pysäyttämisen. Kun katsoi muuta ryhmää, oli luultavaa, että Salla pärjäisi ihan hyvin, vaikkei ollutkaan ollut mukana alusta asti. Yksi ratsukoista oli juurtunut aidan viereen, kun Ramina päätti tuhota välipalaksi muutaman lumesta törröttävän risun. Sen ratsastaja ei näyttänyt voivan sille mitään.
- No niin, onnea, Vesku sanoi, kun Järssi itse tuli kentälle. – Paina kantapäät alas. Istu rentona.
- Rentoudu tässä nyt, Salla puuskahti, mutta Vesku pujahti aidan raosta toiselle puolelle katsomaan. Miten hiton hyvin kaikki olikaan järjestynyt. Hän käyttäisi tästä lähin vapaapäivänsä juuri täällä, katsomassa miten Salla opettelisi ratsastuksen jaloa taitoa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.8.14 19:33:24

20. Radalla

Sitä iloa, että Vesku olisi saanut hengailla Sallan kanssa tallilla, ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hanna löysi ensimmäiset hallikisat jo helmikuussa ja saneli keneltäkään kysymättä, kuka heiltä lähtisi ja mihin luokkaan. Ekun ilmekään ei värähtänyt, kun hän kuuli saavansa yrittää läpi helppoa ceetä Ivanin ja Poren kanssa, ja että Vesku osallistuisi A:han Kadmialla.
- Kangilla, Hanna huomautti. – Ja oikeastaan sä saat ottaa Katrinankin.
- Kyllä, rouva, Vesku sanoi liioitellun nöyrästi niin, että Hanna mulkaisi häntä epäluuloisesti.
- Onko sulla jotain sitä vastaan?
- Älä oo hölmö, ei tietenkään ole. Sä vaan muistutat taas ryssäruhtinatarta, joka komentelee sieluttomia.
- Ai. Jaa sitä, Hanna sanoi tyytyväisenä. Vesku oli ihan vahingossa huomannut, että hän näytti nauttivan, jos sai joskus vähän takaisin esiintyessään hirmuvaltiaana. Tietystikin vain ihan pikkuisessa määrin. Kai se oli mukavaa vaihtelua.

Kisa-aamuna ei Veskukaan kuitenkaan uskaltanut edes ajatella poikkipuolista tai naljailevaa sanaa. Silloin Hannan huumorintaju piilotteli jossain niin, ettei siitä näkynyt edes varjoa, ennen kuin auto startattiin. Vesku oli määrätty tälle reissulle Hannan seuraksi ohjaamoon ja Ekku ja Satu olivat livingissä. Sekin oikein alleviivasi sitä, miten anteeksiantamatonta oli mennä ja irtisanoutua Hannan palveluksesta.
- Osaathan sä ohjelman?
- Osaan, mutta mä en tiedä selviänkö mä siitä Kadmian kanssa, Vesku sanoi vähän synkkänä. Hannan vaatimus kankikuolainten käytöstä oli heivauttanut hänet takaisin sinne, missä oltiin hyvin epävarmoja omista ratsastustaidoista. Kadmia huoli ne suuhunsa, mutta oli auringontarkka siitä, miten niitä käytettiin, ja käyttävällä osapuolella oli homma aika lailla hakusessa.
- Tolla mielellä ei kannattais lähteä kisoihin ollenkaan, Hanna ilmoitti ja Vesku sulki suunsa. Miten hän muka olisi voinut kieltäytyä lähtemästä? Eikä hän sitä paitsi olisi halunnutkaan, hän tajusi. Kilpailujännitys oli ehkä paras tunne maailmassa.

Heillä oli täysi autollinen hevosia, vaikka kauden ensimmäiset kisat olivatkin helpot ja luokkia oli vain kolme. Ensimmäinen luokka oli oikeastaan se, joka oli tänään heidän kannaltaan jännittävin, sillä Ekku oli menossa siihen Zingaporella, joka oli käynyt kisoissa kerran edellissyksynä ja Ivanilla, joka ei ollut koskaan. Satukin osallistuisi nuoren suomenhevosensa kanssa, eikä ollut paljon takeita siitäkään, mitä se muistaisi edellissyksyn ensimmäisistä koitoksista. Sitten he odottelisivat yhden luokan verran ja Vesku ja Hanna ratsastaisivat helpon A:n. Vesku oli kysynyt, miten Hannalla oli pokkaa tuoda Viable sen tasoiseen kilpailuun, sehän oli ihan eri tason hevonen ja hakkaisi kaikki muut mennen tullen, mutta Hanna oli vain kohauttanut olkapäitään ja sanonut:
- Jostainhan meidän pitää alottaa, eikä nää nyt sattunu järjestämään vaikeempia luokkia. Sitä paitsi mehän ei olla kisattu vielä kertaakaan yhdessä.

Vesku ei tietenkään nähnyt ensimmäisestä luokasta mitään. Hänen hommakseen jäi jäädä autolle vahtimaan Viablea ja Katrinaa ja Kadmiaa ja laittamaan Ekulle Ivania kuntoon, kun Hanna videokameroineen meni seuraamaan sekä verryttelyt että radat. Hän kuuli vain ratsastajien kommentit, kun nämä palasivat radalta, eikä niistä voinut päätellä mitään. Ekku sanoi vain, että ihan okei, Satu oli punakka ja hermostunut edelleenkin.
- Mä en tiedä… oikeastaan se meni aika hyvin. Mutta miltä se sitten taas näytti, sitähän mä en voi tietää. Mutta en mä ainakaan unohtanut mitään. Kai se oli aika hyvä? Mutta sittenhän sen näkee.

Helpon B:n aikana Vesku ehti kuitenkin katsoa Hannan ottamat videot, kun tämä oli ensin näyttänyt Sadulle tämän radan ja analysoinut sen. Jiisus oli selviytynyt joukosta parhaiten, vaikka olikin ensin säpsähdellyt yleisöä. Sitten se oli ilmeisesti kuitenkin todennut, ettei ihmisjoukko aikonut sille pahaa ja ruvennut esiintymään tavalliseen, rauhalliseen tapaansa. Satu oli sijoittunut kolmanneksi ja hänen suupielensä olivat revetä, niin leveästi hän hymyili. Ekun puoliveriset olivat laittaneet homman vähän enemmän lekkeriksi kumpikin, ja mikäli Vesku saattoi kameran pieneltä ruudulta nähdä, vain ratsastajan taitavuus oli saanut ne pysymään radalla ja suorittamaan ohjelmansa mitenkuten loppuun asti. Hannalta ei kuitenkaan Ekulle riittänyt minkäänlaista kommenttia, ei kiittävää, ei moittivaa.

Vesku lähti radalle ensin Katrinan kanssa. Hapan tamma oli haukannut häntä käsivarresta, kun hän oli kiristänyt satulavyötä, mutta muuten hän oli sen suhteen melko toiveikas. Vaikka se noin yleensä ei erityisesti pitänyt ihmisistä, se oli paljon mukavampi ratsastaa kuin Kadmia, joka otti nokkiinsa jokaisesta haparoivasta avusta ja ratsastajan epäröinnistä. Katrinan kanssa hän kyllä pärjäisi, kunhan vain onnistuisi pitämään ohjat oikeassa järjestyksessä käsissään.

Hanna seisoi kuvaamassa vielä sen radan, mutta sitten hän luovutti kameran Sadulle ja lähti Veskun kanssa yhtä matkaa takaisin autolle.
- Sulla roikkui kankiohja koko ajan ihan löysänä, ja sitten sun pitää ehdottomasti panostaa enemmän siihen, että sä teet siirtymiset siinä kohden kun pitääkin, siinä oli Hannan kommentti hänen ratsastukseensa, ja siitä ymmärsi, että se oli ehkä mennyt aika hyvin.

Kadmia oli tavallistakin räjähdysherkemmällä tuulella. He olivat yhtaikaa verryttelemässä Hannan ja Viablen kanssa ja Veskulla oli täysi tekeminen siinä, että hän sai hevosen liikkumaan vieraiden hevosten joukossa. Kun se pysähtyi keskelle verryttelyaluetta ja alkoi nousta takajaloilleen kerran toisensa jälkeen, Hanna ratsasti heidän viereensä.
- Yritä saada se vaan ravaamaan rauhassa. Unohda kaikki hienostelut. Unohda se hiton kankiohjakin.
Vesku ei viitsinyt sanoa, että Kadmia tuskin osasi ravata pelkästään takajaloillaan, mutta onneksi se sitten tömäytti etujalkansa viimeisen kerran takaisin maahan. Vesku antoi sen katsella vähän aikaa ympärilleen ja veti itsekin henkeä. Kai tässä jotenkin pitäisi yrittää nollata tilanne. Hän kokosi ohjat niin, että piti tuntumaa ainoastaan nivelohjalla ja pyysi varovasti hevosta siirtymään eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun heidät pyydettiin radalle, he olivat onnistuneet muutaman kerran ravaamaan verryttelyalueen ympäri ilman välikohtauksia, joten Vesku ei jaksanut odottaa, että itse rata menisi kovinkaan hyvin. Kadmia ei suostunut taipumaan, se hädin tuskin malttoi asettua, ja jos ei laukannostoista tulisi ilotulitusnäytöksiä niin jo olisi ihme. Hänen pitäisi vaan keskittyä minimoimaan vahingot, eli pysymään selässä ja estämään hevosta kolhimasta itseään maneesin seiniin.

Hevonen tuntui kuitenkin rentoutuvan välittömästi, kun pääsi pois verryttelyalueen sekamelskasta. Vesku ei siltikään uskaltanut toivoa liikoja, mutta yritti ratsastaa niin kevyesti kuin vain ikinä saattoi, pelkällä ajatuksella, jos mahdollista. Muutamissa kohdissa rataa tuntui, että telepatia riittikin, mutta telepaattinen laukannosto oli liian haastava. Hän joutui käyttämään pohkeitaan, kun he purjehtivat säädetyn pisteen ohi, eikä Kadmialla ollut aikomustakaan siirtyä laukkaan. Se pahastui ja pukkasi ja koko laukkaosuus sen jälkeen oli aikamoista sähläämistä, mutta onneksi ohjelma loppui siihen.
Hanna odotti jo vuoroaan radan päädyssä, katse keskittyneenä tuomareissa, eikä hän näyttänyt edes huomaavan Veskun poistumista ohitseen. Jäisi siis myöhemmäksi kuulla hänen tuomionsa. Veskun teki mieli jäädä katsomaan, miten Viable menisi, mutta hän ei uskaltanut jäädä Kadmian kanssa maneesiin. Se saattaisi edelleen keksiä jotain epäilyttävää ja ruveta teutaroimaan, ja jos Viablen suoritus häiriintyisi sen takia, Hanna takuulla raivostuisi. Olihan Satu videoimassa. Vesku siis poistui takaisin verryttelyalueelle, ja kun se alkoi olla jo melkein tyhjä, hän sai lopultakin hevosen kulkemaan niin kuin sen olisi pitänyt kulkea ennen rataa, rennosti ja halukkaasti.

Viable liiteli suvereenisti sen luokan voittoon, ja Vesku sai yllätyksekseen lähes yhtä hyvät pisteet molemmista radoistaan. Tosin Kadmian arvostelupaperissa oli enemmän hajontaa, alkuosan arvosanat olivat hyviä ja laukkaosuuden kakkosta ja kolmosta, Katrinan arviossa oli tasaisempaa vitosta.
- Mä en ymmärrä kouluratsastusta, hän tunnusti vertaillessaan niitä, kun Ekku ja Satu pintelöivät Viablea palkintojenjakoa varten.
- Mä pistän sut ymmärtämään, lupasi Hanna, joka kurkisteli hänen olkapäänsä yli. – Kunhan päästään tallille niin mennään ja katsotaan telkusta koko roska. Mä selitän sulle.
- Ekku olisi selvinnyt paremmin.
- Niin varmaan, Hanna myönsi. – Entäs sitten? Pitää pelata niillä korteilla mitä on.

Ekku ei välittänyt liittyä joukkoon, joka iltapäivällä kiipesi lepohuoneeseen käymään läpi videoita, eikä Hanna pyytänyt häntä. Satu ja Vesku sen sijaan istuivat sohvalle, kun Hanna kytki videokameran televisioon ja pisti nauhan pyörimään. Sadun radanhan he olivat katsoneet jo kertaalleen kisapaikalla, mutta sekin käytiin uudelleen läpi kohta kohdalta, samoin Ekun radat, vaikkei hän ollutkaan itse kuulemassa. Hannan kunniaksi oli sanottava, että hän selitti täysin ilman minkäänlaista pahantahtoisuutta, missä kohden ja minkä takia jokin tehtävä oli mennyt pieleen, ja samoin osoitti, missä kohden Ekku oli pelastanut tilanteen, josta olisi voinut tulla pahempikin.
- Etkö sä ole ajatellu itse ruveta koulutuomariksi? Vesku kysyi. Hänestä oli käsittämätöntä, että joku pystyi näkemään tuon kaiken.
- En.
- Mikset?
- Mä ratsastan mieluummin. Nyt tulet sä.

Hanna tosiaan selitti. Vesku alkoi ymmärtää, miksi hänen arvosanansa Katrinan radalta olivat vitosta eivätkä seiskaa. Hanna seisoi television vieressä ja osoitti sormellaan hänen jokaisen virheensä.
- Sä olet hutilus! nainen ilmoitti. – Menit sinne taas niin että tää on pikkujuttu, yks vaivanen helppo aa.
- Enhän, Vesku väitti vastaan. Vai oliko siinä sittenkin perää? Mitä ihmettä Hanna sanoisi hänen toisesta radastaan? Hän yllättyi taas.
- Tää on miljoona kertaa parempi. Sä keskityt. Sä et heiluta jalkojas niin kuin olisit maratonilla. Näyttää, että sä vaan istut ja hevonen tekee. Tältä sen pitää näyttää. Vaikka tietysti ois näyttäny paremmalta, jos sulla olis ollu molemmat ohjat käsissä.
- Sitten se olis räjähtäny, Vesku mutisi.
- Niin oiskin. En mä sanonut, että sä teit väärin, sanoin vaan, että ois näyttäny paremmalta.
- Ja nyt se räjähtää, Vesku huokaisi, kun tuli laukannoston aika.
- Jep. Semmosta sattuu, Hanna sanoi ja pysäytti nauhan. – Ei sitä viitti enää katsoa, et sä ois voinu tossa vaiheessa mitenkään pelastaa tota loppua.
- Sun rata! kiirehti Satu sanomaan Hannalle.
- Mitä siitä?
- Mä haluan nähdä sen, sanoi Vesku. – Mä haluan vahtia, heiluuko sun jalat tai jotain.
- Älä leiki hengelläs, Hanna mutisi, mutta painoi kuvan vielä liikkeelle. Hänen jalkansa eivät heiluneet.

Vesku lähti ajamaan kotiin yrittäen päättää, pitäisikö hänen soittaa Sallalle ja kysyä, miten tämän ratsastustunti oli mennyt. He olivat ottaneet tavakseen käydä Sallan tunnin jälkeen kahvilla niin, että Salla sai kerrata tunnin ääneen. Hän oli liikuttavan innostunut ja kyseli mitä ihmeellisimpiä asioita, katsoen sitten Veskua ihmeissään, kun tämä osasi vastata. Tietysti Veskun teki mieli soittaa, mutta olisiko se liian innokasta? Innokkuudesta ei ollut aikaisemminkaan ollut mitään hyötyä Sallan kanssa, päinvastoin.

Hänen ei tarvinnut päättää, sillä Salla soitti hänelle.
- Joko sä olet päässyt kisoista?
- Joo, ei tullut palkintoja, Vesku ilmoitti arvaten seuraavan kysymyksen. – Miten sun tunti?
- Me laukattiin ja mä tipahdin.
- Olisinpa mä ollut näkemässä!
- Hyvä, ettet ollu!
Vesku päätti, ettei olisi hyvä idea ehdottaa kahville menoa nyt. Salla voisi tulkita sen väärin, ja sitä paitsi hän oli edelleen kisahousuissaan, joissa hän ei tosiaankaan aikonut esiintyä missään kahvilassa. Niinpä hän vain ajoi bussipysäkille ja sammutti auton, kuunnellen sitten puhelimessa selostuksen tunnista. Koskahan hän onnistuisi tapaamaan Sallan seuraavan kerran? Nyt, kun pää oli auki, Hanna löytäisi todennäköisesti kilpailuja joka viikonlopuksi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.8.14 20:37:36

21. Kyseenalaista kunniaa

Hanna ei löytänyt uutta ihmistä Ekun tilalle ihan heti, mutta Katja-nimisen tytön hän löysi Oskarille avuksi.
- Sä saat toistaseks leikkiä mun ykkösratsuttajaa, Hanna ilmoitti Veskulle, joka ei voinut olla punastumatta hiukan. Se kuulosti niin hemmetin hienolta. Ratsuttaja, hän! Hannan ratsuttaja! Hän ei tajunnut edes kysyä palkankorotusta maistellessaan uutta titteliään. Eipä silti, ei sellaista takuulla olisi herunutkaan, mutta olisi ollut kiva kysyä.

Oskari tuntui kyräilevän häntä entistä enemmän Ekun lähdettyä, mitä Vesku ihmetteli. Okei, Hanna tuhlasi häneen suunnattomasti aikaa hioessaan hänen ratsastustaan, mutta se kai nyt oli ihan ymmärrettävää. Hänen osaamisestaanhan riippui, miltä Hannan hevoset näyttivät radalla ja sitä myötä myös se, mikä niiden arvo olisi sinä päivänä, kun Hanna päättäisi pistää ne myyntiin. Ja sen hän tekisi varmasti jossain kohden.
- Mä etsin täydellisiä hevosia. Semmosia, jotka pystyy hakkaamaan kaikki muut Suomen kouluhevoset. Viable on semmonen ja sitä mä en myy, mutta tuleeko näistä muista, se jää nähtäväksi, Hanna oli selittänyt kerran. Joka tapauksessa se vipinä, mitä hänen ja Oskarin välillä ilmeisestikin oli ravintolaillasta päätellen ollut, oli kai edelleen olemassa, sillä Vesku sai heidät kerran kiinni tallin yläkerrassa poistumassa vessasta punakoina ja pörröisinä – hän ei tietenkään ollut huomaavinaan mitään. Ja monesti, kun hän jäi vielä liikuttamaan ratsastettaviaan ja Oskari katsoi päivänsä täydeksi ja häipyi, hänen askeleensa eivät suuntautuneetkaan kohden bussipysäkkiä vaan kohden tallin eteläpäätyä, jonka kulman takaa oli vain parisataa metriä matkaa Hannan keltaiseen taloon.

Veskua ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa, vaikka he olisivat heilastelleet ihan avoimesti, olivathan molemmat hänen käsittääkseen sinkkuja ja täysi-ikäisiä. Mutta ehkä kuormasta syöminen ei ollut Hannan mielestä sopivaa. Varmaan kuka tahansa mies olisi ihan mielellään pröystäillyt Hannan kanssa seurustelemisella, siihen tulokseen Vesku oli tullut, kun oli tapaus Oskarin myötä oikein tutkineeksi, miltä hänen työnantajansa näyttikään. Tähän asti Hanna oli ollut enemmän ääntä ja auktoriteettia, mutta nyt, kun Vesku oli kerran saanut silmänsä auki, hänen oli pakko myöntää, että Hanna oli aika vetävä pakkaus. Vanha, tietenkin, mutta vetävä. Hän oli pitkä ja hoikka, ja ne vähät kummut, jotka hän katsoi hyväksi omistaa, olivat täsmälleen siinä kohden kuin pitikin. Ja jos häntä vain katseli joutumatta kuuntelemaan, olivat hänen kasvonsa hyvin puoleensavetävät. Vilkkaasti mielialojen mukaan liikahtelevat kulmakarvat ja ilmeikäs suu rikkoivat sinänsä madonnamaisten kasvojen tyyneyden niin, että niitä saattoi juuttua katsomaan näkemättä tai kuulematta mitään muuta. Paitsi että Hannaa ei tietenkään jätetty kuuntelematta.

Ihan muut naispuoleiset kuitenkin vaativat Veskun enimmän huomion. Hän ratsasti lähes kaikilla Hannan hevosilla, Viablellakin joskus, kun sillä oli ohjelmassa kevyt päivä, mutta eniten Katrinalla ja Kadmialla. Hän oli arvellut, ettei Hanna pistäisi häntä toista kertaa kisaamaan Kadmialla, mutta niin hän nimenomaan teki, sanoen, että se hyvä pätkä, mikä heillä oli ollut ensimmäisellä radallaan, oli ollut sen verran hyvä, että sitä kannatti työstää.
- Sitä paitsi se on liian narttu mun makuun, hän sanoi rehellisesti.
- Osaisit sä silti ratsastaa sillä paremmin, Vesku arveli.
- Niin varmaan osaisinkin, mutta kestäiskö mun hermot sitä? Ei kuule kestäis. Joskus mä mietin, ettei tammoista pitäis yrittääkään muuta kuin siitoseläimiä.
- Ai niin kuin kotiäitejä?
- Hmph.

Ja sitten oli tietysti Salla. Veskusta tuntui, että se tyttö oli ihan yhtä epävarma projekti kuin Kadmiakin. Sen onnenpotkun lisäksi, että Salla oli innostunut ratsastamaan ja oli ottanut tavakseen soittaa hänelle ja raportoida ratsastustunnistaan, ellei hän ollut päässyt katsomaan, he osuivat usein samaan porukkaan perjantai- tai lauantai-iltaisin, kun lähtivät vähän viihteelle. Tosin Vesku ei useinkaan olisi lähtenyt, ellei olisi arvellut tapaavansa Sallaa. Viikonloppuaamuisin kun hänen oli pakko nousta ennen aamunkoittoa, parhaimmillaan jo ennen viittä, jos he olivat lähdössä pidemmälle kisoihin. Ne olivat kuitenkin ainoa tilaisuus tavata Salla ilman, että olisi ruvennut organisoimaan jotain, mikä olisi saattanut vaikuttaa treffeiltä. Vesku oli varma siitä, että jos hän pyytäisi Sallaa edes leffaan, tämä vain katsoisi häntä pitkin nenänvarttaan ja kieltäytyisi. Reine oli ollut niin paljon mutkattomampi. Mikseivät kaikki tytöt voineet olla sellaisia?

Pate oli tätä nykyä niin seestynyt, ettei Reetalta jaksanut kiinnostua Veskun naisongelmista, mutta Ilja oli aulis kuuntelija.
- Mikset sä vaan kysy siltä että alettaisko hei kimppaan? Tai parempi vielä, sanot, että nyt naikkonen meille ja vaatteet pois, Ilja ehdotti.
- Mä yritin tolla asenteella viime keväänä ja se meni ihan metsään. En mä uskalla, menee taas puhevälitkin.
- Mitä sä sitten voit? Yrittää salakavalasti saada se rakastumaan suhun niin, että se tulee polvillaan anelemaan sulta?
- Se olisi kiva, Vesku myönsi. – Mutta ei taida tapahtua.
- Naiset, aloitti Ilja ja kohotti silmälasejaan kuin olisi ollut professori, joka aloitteli luentoa. – Naiset haluaa aina semmosta, mitä ne ei voi saada.
- Ja sä tiedät sen mistä, casanova? Vesku lipsautti, mutta Ilja ei ottanut itseensä.
- Elokuvista. Maailmankirjallisuudesta. Sun pitää palkata joku hemaseva blondi tai parikin piirittämään sua kuola valuen niin Salla ymmärtää, että sekin haluaa sut.
- Siitähän se mulle oikeastaan viime keväänä suuttukin, kun se kuvitteli, että mulla on kaiken maailman naisia.
- Niin mutta sillon sä yritit sitä samalla. Niin kuin olisit keränny haaremia tai jotain.

Ilja nousi seisaalleen ja alkoi kulkea leuka pystyssä edes takaisin, esittäen ilmiselvästi Veskua, jonka perässä kulki laahus kiinnostuneita tyttölapsia, mutta joka ei ollut huomaavinaan niitä, mitä nyt vähän töni lähimpiä kauemmas.
- Sitten kun Salla läähättää tuolla samassa laumassa niin osotat vaan sitä sormella ja sanot, että sinä, Ilja sanoi.
- Se ei ikinä alennu semmoseen, kyllä sä sen tiedät. Yhtä kauan sä oot sen tuntenu kuin minäkin.
- No joo, ei se varmaan suostu läähättämään, mutta kai sä käsitit idean? Sulla ois naisia joka sormelle, mutta sä et huoli niistä ketään muuta kuin Sallan. Idioottivarma juttu.
- Siinä on yks heikko kohta.
- No?
- Mulla ei oo varaa palkata niin montaa blondia, Vesku nauroi. Iljan esitys oli tietysti parodiaa, mutta mistä sitä tiesi vaikka se toimisi? Ei hänellä parempaakaan suunnitelmaa ollut. Tosin ei hänellä myöskään ollut naislaumaa, jolla tehdä Salla mustasukkaiseksi. Kaipa hänen pitäisi vain tyytyä näihin satunnaisiin tapaamisiin ja toivoa, kuten tähänkin asti.

Pääsiäisenä Hanna aikoi viedä väkensä Helsinkiin. Siellä oli kaksipäiväiset kisat, mikä tiesi kahta erillistä reissua, ensin nuorten kanssa helpompiin luokkiin ja sitten sunnuntaina kokeneempien ja taitavampien kanssa. Siitä huolimatta Vesku paineli pitkänäperjantaina baariin. Kai sitä ehtisi vanhana nukkua.
- Hyvä kun tulit, Salla ilahtui. – Lähdetkö sä mun kanssa huomenna shoppailemaan? Mä olen päättänyt, että mä tarvitsen oikeat ratsastushousut ja sä varmaan tiedät, millaset ois hyvät.
Vesku näki väläyksenä mielessään, miten hän kantaisi Sallalle sovituskoppiin housuparin toisensa jälkeen ja saisi sitten arvioida niiden istuvuutta. Hän joutui kuitenkin pudistamaan päätään.
- Mä oon huomenna koko päivän kisoissa. Hesassa.
- Höh, Salla sanoi pettyneenä, mutta innostui sitten. – Ratsastatko sä vai meetkö vaan hoitajaksi?
- Ratsastan mäkin.
- No mutta sitten mä tuun katsomaan ja shoppailen Hesassa! Siellä nyt takuulla on isompia ja parempia kauppoja kuin täälläpäin.
- Kattomaan mua? Vesku sanoi pelästyneenä. Ensimmäistä kertaa häneen iski paniikki kisojen alla. Salla katsomossa? Parempi sata ventovierasta asiantuntijaa kuin yksi alkeiskurssilainen, jos se oli Salla!

Tyttö oli silminnähden ihastunut ideaansa ja halusi lähteä jo ennen puolta yötä kotiin nukkumaan jaksaakseen herätä aamulla ajamaan. Vesku oli siitä iloinen, sillä hänen piti herätä vielä paljon aikaisemmin, eikä hän edes tarjoutunut saattamaan Sallaa kotiin. Se olisi vienyt kävelyineen lähes tunnin kallisarvoista nukkuma-aikaa, ja sitä paitsi, olisiko se Iljan esittämä maailmanmies tehnyt niin ympärillään pyörivälle randomille?
- Nähdään sitten huomenna, Salla sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ravintolan edessä. Ihan kuin hän olisi kuitenkin odottanut saattotarjousta?
- Tehdään niin, Vesku haukotteli.

Tallille hän saapui kuuden aikoihin aamulla. Oskari oli jo ruokkinut hevoset ja Katjakin oli tullut ja harjasi tarmokkaasti Porea. Hevosauto oli ollut silta avoinna tallin edessä, mutta Hanna oli ajanut sen siihen jo edellisiltana, kun he olivat pakanneet varusteet, eikä Vesku ollut ohi tullessaan uskaltanut vilkaista sen sisään. Hanna oli siellä kuitenkin laskemassa pinteleitä.
- Huomenta! hän toivotti valoisassa, yön jäljiltä lämpimänkosteassa tallissa. Oskari työntyi hänen ohitseen sylissään läjä kuljetussuojia, eikä edes murahtanut vastaukseksi, mutta se ei haitannut Veskua vähääkään. Mörökölli ei tulisi mukaan pilaamaan päivää.
- Mä nukuin liikaa! huokaisi Satu, joka ryntäsi talliin melkein Veskun kintereillä.
- Ei meillä nyt vielä oo mikään hengenhätä, Vesku lohdutti ja meni ruokkoamaan Ivanin. Hän oli vähän lyhyistä yöunista huolimatta loistavalla tuulella. Hän oli huomannut nauttivansa näistä kisapäivistä enemmän kuin suunnilleen mistään muusta, alusta aina loppuun asti, vaikka sitten olisi palannut tallille miten puolikuolleena. Ehkä parasta oli tämä aamuhetki, kun tallissa touhuttiin hiljaisesti mutta silti tehokkaasti. Kun jokainen tiesi oman hommansa ja tähtäsi siihen, että hetken kuluttua kaikki mukaan lähtevät hevoset olisivat yhtaikaa valmiina lastattavaksi, jopa huolimatta siitä, että Hanna yleensä parhaansa mukaan yritti levittää hajaannusta ja hämmennystä vaatimalla milloin ketäkin etsimään jos jotakin tuiki tarpeellista ja unohtunutta.

Tänään Hanna ei kuitenkaan ollut ihan pahimmalla päällään. Vesku arveli hänen keräävän höyryä seuraavaksi aamuksi, kun olisi tosi kyseessä. Näiden nuorten hevosten kanssa oli kuitenkin ajatus vain lähinnä, että ne saisivat kokemuksia, etenkin näin alkukaudesta. Siitä huolimatta Vesku tuuppasi Sadun ohjaamoon ja meni itse mieluummin livingiin Katjan kanssa. Hän heittäytyi alasängyn nurkkaan mukaan ottamansa pokkarin kanssa, toivoen Katjan siitä ymmärtävän, että hän halusi keskittyä lukemiseen, mutta se oli turha toivo. Tyttö oli hyvinkin sievä, mutta hän puhui vielä enemmän kuin Reine. Niin nytkin, vaikka Vesku yritti hautautua kirjansa taakse. Hän kertoi koko ratsastushistoriansa alkaen ensimmäisestä talutustunnista, päätyen ravureiden selästähiittaamisen kautta issikkatallille ja kysyi sitten:
- Miten sä uskallat kilpailla?
- Miten niin? Vesku kysyi.
- No siis. Mulle tulee maha kipeeks jo ajatuksesta, että kaikki tuijottais mua. Mä tiputtasin takuulla raipan ja oksentaisin.
- Jaa, no ei mulle niin oo käyny, Vesku hymähti. Tietystikin Katja tiesi, ettei koulukisoissa käytetty raippaa, eikö vain?
- Sulla on rautahermot! Kuule, ootko sä huomannu, että Hannalla ja Oskarilla ois jotain vipinää?
- Olen, Vesku myönsi. Mitäpä sitä kieltämään, vaikka hänen mielestään asia ei edelleenkään kuulunut hänelle.
- Eikö työpaikkaromanssi ois kätevä? Ajattele nyt, menis työpäivät paljon kivemmin, kun vois aina välillä vähän suukotella!
- No mutta oisko sitten kivaa enää, jos ei enää oliskaan yhdessä ja silti pitäis tehdä töitä yhdessä?
- Ai hitto, joo, Katja sanoi mennen miettiväisen näköiseksi. – Tota mä en ollenkaan ajatellu. Ja ajattele, miten kamalaa ois, jos se toinen sitten alottais uuden työpaikkaromanssin! Mä en vois takuulla sietää semmosta, mä olen niin mustasukkanen!

Auto tuntui hiljentävän vauhtiaan, se kääntyi, mikä sai aikaan muutaman kolahduksen hevososaston puolella, ja pysähtyi.
- Lähetään hommiin, Vesku sanoi ja heitti kirjan kädestään. Hän avasi oven ja hyppäsi ulos. He olivat jonkinlaisella urheilukentällä, eikä mistään muusta kuin trailereista voinut arvata, että jossain lähistöllä olisi ratsastuskilpailut. Lähin rakennus ei ainakaan muistuttanut mitään Veskun koskaan näkemää tallia tai maneesia, vaan se oli suuri, kaksikerroksinen valkoinen talo. Varmaan Hanna oli kuitenkin tiennyt, minne ajaa, joten heidän täytyi olla Ruskeasuolla.
- Katja, sä jäät tänne. Me mennään ilmottautumaan, ilmoitti Hanna kiertäessään heidän luokseen.

Vesku kertasi mielessään rataansa ja katseli uteliaana ympärilleen. Kai tämä oli talli sittenkin, sillä hän näki muutamia hevosia pienissä tarhoissa ja kolme ratsukkoa hyvin pidetyn näköisellä ratsastuskentällä. Tämäkin oli hyvä hetki. He maksaisivat lähtömaksunsa, ottaisivat lähtölistan ja veisivät sen Katjalle. Laittaisivat hevosensa kuntoon ja lähtisivät verryttelemään. Kävisivät ratsastamassa ratansa ja menisivät vaihtamaan hevoset, paitsi Satu, tietenkin, jolla oli vain Jiisus. Veskulla oli tänään Ivan ja Pore, Hannalla Ivanin puoliveli Armagnac ja Tanskasta edelliskesänä tuomansa viisivuotias Boogie. Tänään heillä ei olisi kuvaajaa, ellei sitten Satu sattuisi olemaan niin alkupäässä luokkaa, että hän ehtisi kuvata Hannan ja Veskun toiset radat. Katjan käsiin ei videokameraa kannattanut antaa, se oli jo todettu, sillä hänen kuvauksistaan sai merisairauden oireita, ja jonkun piti sitä paitsi päivystää autolla.

Ivan oli ensimmäisenä vuorossa. Vesku sai sen aika hyvin kuulolle ulkokentällä, vaikka se selvästikin mulkoili kauhuissaan paria poniratsukkoa. Ne eivät olleet mitään pikkuponeja, mutta Ivan-parka ei ollut koskaan nähnyt niin pieniä hevosennäköisiä eläimiä, ja niiden vikkelät askeleet saivat sen ehkä miettimään kiitolaukkaa vaaran uhatessa. Ivan oli osoittautunut vähäisestä iästään huolimatta nuorisojoukon tasaisimmaksi ja järkevimmäksi, vähän filosofityypiksi, joten Vesku oli ihan tyytyväinen siihen, että ponit olivat saaneet siihen vähän ylimääräistä eloa. Niin sai outo maneesikin. Se ei ollut tietenkään ikinä nähnyt hallia, jossa oli korkealla kummassakin päässä oikeat katsomot ja se pyöritteli silmiään ja korviaan ovensuussa hyvän aikaa, ennen kuin uskalsi mennä sisään. Pari kertaa tuntui kuin siltä lakoaisi jalat alta, kun toistaiseksi vähälukuisen yleisön joukosta kuului jotain yllättävää – Ivan oli selvästi sitä mieltä, että ylhäällä istuvat ihmiset olivat puunoksilla vaanivia panttereita, jotka himoitsivat hevospaistia – mutta ei se karannut käsistä, vaikka niiailikin ja Vesku silitteli sen kaulaa rauhoittavasti.

Itse ohjelma meni ihan kohtuullisesti, joskin jännittyneesti siihen asti, kunnes he olivat jo kääntymässä pituushalkaisijalle lopputervehdykseen. Silloin joku radan sivussa odottelualueella liikkuva hevonen sattui kolauttamaan kavionsa maneesin seinään niin, että se kaikui muuten hiljaisessa hallissa kuin tykinlaukaus. Ivan tipahti taas kymmenen senttiä matalammaksi, mutta se ei edes aloittanut kaaosta, vaan joku toinen odottelevista ratsukoista ampaisi kouluaitojen yli radan puolelle. Sen ratsastaja tipahti yllätettynä hiekalle ja irti päässyt hevonen laukkasi ohjat lepattaen ympäri maneesia. Oli hyvin lähellä, ettei se juossut suoraan päin tuomaripöytää. Tietenkin Ivan oli lähdössä mukaan: se ehti ottaa pari hätäistä laukkaloikkaa, ennen kuin Vesku ehti reagoida ja kiskaista ohjista. Siinä vaiheessa se päätti hankkiutua eroon ymmärtämättömästi ihmisestä, joka ei antanut sen karata vaaraa ja pukitti kuin rodeohevonen. Vesku tömähti jonkin merkillisen kiepauksen kautta jaloilleen sen viereen ja sai onneksi pidettyä ohjat käsissään.

Tilanne oli ohi muutamassa minuutissa, vaikka se tuntuikin kestävän pidempään. Irtohevonen saatiin kiinni, tipahtanut ratsastaja nousi ylös ja nosti radalta poistuessaan pystyyn kaatuneen aidanpätkän ja tuomari, joka oli sentään noussut seisomaan pöytänsä takana, käski tyynesti Veskua jatkamaan siitä mihin oli jäänyt. Vesku oli sen verran pöllähtänyt, ettei osannut edes ihmetellä, pisti vaan jalkansa jalustimeen ja loikittuaan hetken hermostuneesti pyörivän hevosen perässä onnistui ponnistamaan itsensä paikoilleen. Mihin hittoon hän edes oli jäänyt?
- Ratsasta lopputervehdykseen, neuvoi tuomari, joka taisi nähdä hänen ilmeestään, ettei hän ollut ihan kartalla. Mitähän hittoa Hanna tästä sanoisi? Oli kai ennenkuulumatonta, että kukaan koskaan olisi pudonnut kouluradalla.

Hän ei päässyt raportoimaan Hannalle ihan heti, sillä tämä oli Nakin kanssa lämmittelemässä, eikä Vesku tohtinut mennä sitä häiritsemään. Sitä paitsi hänen täytyi kiireen vilkkaa käydä hakemassa Pore ja aloittaa sen kanssa. Ainakin hänen suorituksensa olisi tänään nousujohteinen. Eipä mitään tuota hullumpaa enää voisi tapahtua.
- Hei! Sinä siellä! kuului huuto hänen takaansa, kun hän lähti taluttamaan Ivania kohden autoa. Saappaat tuntuivat äkkiä painavan tonnin kumpainenkin. Hän oli unohtanut Sallan! Oliko tyttö ollut jo katsomossa, todistamassa hänen nolouden hetkeään? Huutaja ei kuitenkaan ollut Salla, vaan hänen eteensä pölähti Reine.
- Moi, Vesku sanoi ilahtuen. Hän ei ollut hetkeäkään kuvitellut, että Reine viitsisi raahautua katsomaan häntä, vaikka paikkakuntalainen olikin. Hänen teki mieli halata tyttöä, ja hän halasikin.
- Sulla oli vähän huono säkä, Reine sanoi nauraen.
- Ai vähän?
- No ei siitä voi rokottaa kuin yhden arvosanan kohdalla. Kai sä sen jo olet oppinut?
- Joo. Mä saatan pikkuhiljaa jo alkaa tietää kouluratsastuksesta melkein yhtä paljon kuin sinä, Vesku virnisti. Hän toivoi, ettei hänellä olisi juuri ollut niin kiire. Olisi ollut kauhean kivaa jutella Reinen kanssa vähän pidempään. – Tuu mun kanssa käymään autolla, mun pitää vaihtaa hevonen, hän ehdotti.
- No mikä etten tulisi.

He saivat tärkeimmät kuulumiset vaihdettua matkalla autolle ja sieltä taas verryttelykentälle, mutta sitten Reine palasi katsomoon. Kun Vesku vähän myöhemmin palasi halliin Poren kanssa, hän yritti löytää Reinen yleisöstä, mutta vaikka ihmisiä ei vieläkään ollut kovin paljon, ei hän onnistunut paikallistamaan tyttöä.
- Seuraavana ratsastaa Vesa Laakso-oja hevosella Zingapore.

Yllätyksekseen Vesku kuuli epäröivää kättentaputusta siirtäessään Poren raviin, ja hän katsoi ihmeissään katsomoon. Oliko hän ikinä kuullut taputusta kisoissa aikaisemmin? Siis ennen rataa, kyllähän poistuva ratsukko yleensä sai jonkinlaiset velvollisuusaplodit. Hänen äimistellessään taputus muuttui päättäväisemmäksi ja saatteli heidät radalle. Sen oli pakko johtua hänen kuperkeikastaan, Vesku päätteli, mutta ei syyllä väliä. Se tuntui silti hivelevän hyvältä. Hän leijui, ja sitä myötä sitten alkoi tietysti Porekin leijua. Radan jälkeen taputukset olivat vielä innokkaammat.

Hanna oli Boogien kanssa maneesin oven ulkopuolella, odottamassa vuoroaan päästä sisään.
- Miten teillä meni? hän kysyi heti haukkana.
- Nyt meni hyvin, mutta Ivanhan tosiaan paiskas mut selästä, Vesku tunnusti ja laskeutui ratsailta.
- Ai mitä? Mä en tainnu kuulla! Hanna näytti tosiaan epäilevän korviaan ja Vesku kertoi hänelle tapahtuneen muutamalla lauseella.
- Jessus, Hanna sanoi, mutta Vesku ei ehtinyt tulkita, mitä hän sillä tarkoitti, kun maneesin ovi kävi taas ja Hanna kokosi ohjansa: oli hänen vuoronsa siirtyä sisään. Samalla ulos pölähti muutama pikkutyttö, neljä kappaletta, ehkä kolmen-neljäntoista vanhoja. Vesku ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ennen kuin he piirittivät hänet.
- Saadaanko me sun nimmari? kysyi rohkein, mutta hänkin punastui, kun Vesku katsoi häntä ymmällään, epäillen kuulleensa väärin. Tyttö joutui toistamaan.
- Ei mulla ole kynää, Vesku sanoi.
- Ei se mitään! Mulla on!

Lähettäjä: Keijokeiju 
Päivämäärä:   20.8.14 20:40:48

Ihanaa että laitat tätä tänne! :3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.8.14 21:16:33

22. Ruusukkeita

Pikkutytöt jäivät norkoilemaan maneesin ovelle, että se taas avattaisiin ja Vesku sai ihan rauhassa viedä Poren autolle. Satu ja Katja istuivat lastaussillalla pidellen Nakkia ja Jiisusta. Ivan oli jo laitettu takaisin autoon.
- Miten sulla meni? Satu kysyi innokkaasti.
- Multa pyydettiin nimikirjotusta, Vesku sanoi. Se oli huomattavasti merkittävämpi juttu kuin se, miten hän oli ratsastanut.
- Sittenhän sä menit varmaan tosi hyvin! hihkaisi Katja ja Vesku ravisti päätään, kuin herätäkseen.
- Paremminkin päinvastoin.
- Miten niin?
- Mä kerron, kun Hanna tulee. Sille pitää raportoida kumminkin.

Salla ehti autolle ennen Hannaa, mutta vain hiukkasen, sen verran, että hän ehti silittää Porea ja henkäistä jotain Veskun tipahtamisesta, ja sitten Hannakin oli jo siinä vaativine äänineen.
- Putositko sä tosiaan selästä? Sano, että sä laskit leikkiä, jooko.
- Putosin mä, Vesku huokaisi ja vuodatti sitten koko jutun.
- Ahaa, sen takia ne pikkulikat halusi sun nimmarin. Sä olet päivän pellenumero! nauroi Satu ja helpottuneena Vesku yhtyi siihen. Eihän sitä nyt tosissaan voinut ottaakaan.
- No niin, kuka menee katsomaan tuloksia? Hanna kysyi kuin pistääkseen pisteen keskustelulle.
- Mä voin, Vesku lupasi vilkuillen vapaata kättä, johon tunkea Poren ohjat.
- Mä voin pidellä sitä, Salla lupasi, romuttaen Veskun ajatuksen siitä, että he olisivat kadonneet hetkeksi kahdestaan.
- Hae mun pöytäkirjat samalla, Hanna komensi. – Onko sulla jo omas, Satu? Ei? Tuo Sadunkin.

Vesku sai odottaa vähän aikaa, ennen kuin maneesin ovet taas avattiin suoritusten välillä ja hän pääsi kyselemään arvosteluja ja tuloksia.
- Tää ei oo vielä ihan valmis, kanslistityttö sanoi, mutta suostui kuitenkin näyttämään Veskulle listaansa. Sitä oli suunnattoman vaikea lukea, sillä se oli vain lähtölista, johon oli käsin lisätty tulokset, ja Veskun oli pakko luovuttaa, kun rivit ja pisteet ja prosentit alkoivat tanssia hänen silmissään. – Odota kymmenen minuuttia niin mä saan printattua lopullisen listan. Tai voit sä vilkasta tästäkin, tyttö lupasi sitten ja käänsi vähän läppäriään. Siinä olivat ratsukot paremmuusjärjestyksessä ja Vesku silmäili nopeasti alun. Hannan nimi oli toisena Boogien kanssa ja hän itse juuri sijoittuneiden viivan alapuolella. Satua hän ei nähnyt, mutta se tietohan riittikin, ettei hän ollut kärkisijoilla.
- Kiitos, Vesku sanoi ja lähti kertomaan Hannalle ilouutisen. Hän joutui taas odottamaan, että radalla oleva ratsukko ehtisi suorituksensa loppuun, ennen kuin ovet avattiin ja sinä aikana katsomosta livahti taas muutama hyvin nuori hevostyttö katsomaan häntä toiveikkaasti. Vesku tuijotti takaisin vähän samaan tapaan kuin Ivan oli tuijottanut niitä poneja verryttelyalueella. Halusivatko nuokin muka nimmareita?

Halusivat he, mutta ymmärsivät onneksi odottaa ulos asti ennen kuin alkoivat ojennella kalentereitaan ja lähtölistojaan eikä Veskun auttanut muu kuin raapustaa nimensä kaikille kolmelle, sitten hän karkasi autolle.
- Se sijottuu varmaan, hän sanoi Hannalle osoittaen tämän hevosta.
- Okei, muut autoon sitten.
Ihmeen vikkelästi he saivat Boogien pintelöityä ja muut hevoset lastattua.
- Mennäänkö me kattomaan palkintojenjakoa? Salla ehdotti Veskulle, kun Hanna oli lähtenyt ratsastamaan kohti maneesia.
- Mennään, Vesku sanoi. – Jaa, pitäiskö ottaa se kamera mukaan niin saisi edes yhden pätkän kisavideota täältäkin. Missähän se on.
- Se on mulla, sanoi Salla ja taputti pullottavaa takkiaan. – Mä olen teidän uus virallinen kuvaaja.

Salla oli tosiaan tulossa mukaan. Hanna oli kysynyt Satua kuvaamaan sunnuntain luokkia, mutta tällä oli jotain muuta menoa päiväksi ja Salla oli tarjoutunut. Vesku toivoi vain, että hän ymmärtäisi tulla ajoissa ja pysyä poissa Hannan jaloista lähtöön asti. Lähtö oli ihan yhtä aikainen kuin edellisaamunakin, sillä Vesku oli menossa ensimmäiseen luokkaan. Aikaiset aamut alkoivat tuntua. Hän ei ollut Sallan mukaantulosta huolimatta ollenkaan niin hyvällä tuulella kuin edellisaamuna, etenkään, kun Hanna komensi hänet ohjaamoon seurakseen Sallan ja Katjan mennessä livingiin.
- Miksi sä mut tänne halusit? hän äyskäisi.
- Pitämään mua hereillä.
- Ai, Vesku sanoi, sulki silmänsä ja otti hyvän asennon ottaakseen torkut.
- No et kai sä kuvitellu, että mä Katjan tänne pyytäisin? Se likka on tampio.
- Miten sä nyt semmosen oot menny palkkaamaan?
- Miksen olisi? On se sentään hevosia fiksumpi. Ainakin mä luulisin. Tai.

Hanna vaikeni miettiväisen näköisenä, ja ellei Vesku olisi tosiaan ollut niin harmissaan, häntä olisi naurattanut. Häntä kuitenkin harmitti, olihan hän suunnitellut puoli aamuyötä, miten he Sallan kanssa löhöilisivät livingin sängyllä koko matkan. Juttelemassa, tietenkin, vain.
- Älä murjota, ei sun tarvitse saada palkallista työaikaasi kuluttaa kuherteluun, Hanna sanoi sitten tuimasti kääntäessään auton isolle tielle.
- Ei me oltais kuherreltu, Vesku huokaisi. – Ei se ole mun tyttöystävä tai mitään.
- Sun housut on likaset, huomasi Hanna ja Vesku vilkaisi polveaan, jossa tosiaan oli kuolatahra eilispäivältä.
- En mä voinut laittaa niitä pesuun, ei ne ois ehtiny kuivua aamuksi, hän puolustautui.
- Sun pitää hommata vaihtohousut. Et sä voi esiintyä likasissa housuissa toisena päivänä. Ja hei, sulla ei varmaan ole frakkia ja silinteriä. Hommaa nekin.
- Ootko sä hullu?
- Mä luulin että sulla on kunnianhimoa, että sä haluat edetä.
- Tajuatko sä mitä ne maksaa? Vesku puuskahti ymmärtämättä Hannan kommenttia. – En kai mä nyt silkkipytyllä ratsasta?
- Mun tallilta ei mennä frakkiluokkaan ilman frakkia. Piste.
- Meinaatko sä pistää mut osallistumaan johonkin sellaiseen?
- Miksen meinais?

Se hiljensi Veskun tehokkaasti, eikä puolen palkan sijoittaminen kilpailuvaatteisiin tuntunut enää ollenkaan niin mielettömältä ajatukselta kuin äsken. Hanna aikoi pistää hänet ratsastamaan vaativaa A:ta.
- Millä? hän kysyi.
- Katrinalla ainakin. Se on menny ennen varsaa jopa vaikeeta, ei pitäis olla hankalaa saada sitä takasin sille tasolle ennen kesää. Ja Kadmiallakin viimeistään loppukesällä.
- Sä taidat luulla musta enemmän kuin minä itse, Vesku sanoi vähän epävarmasti.
- Älä ole idiootti. Sulla on mun hélvetin hyvät hevoset alla ja minä valmennan sua.
Niin, siinä olikin varmaan Hannan mielestä riittävät edellytykset päästä vaikka mihin.
- Jos sä niin sanot, Vesku sanoi nöyrästi. Oli varmasti totta, että Hannan hevosjoukko oli huomattavan hyvä. Hänellähän oli mistä valita, kun hänen oma isänsä kasvatti niitä, ja nekin, jotka hän jossain koulutuksen vaiheessa havaitsi hiukan epävarmemmiksi kuin mitä hän oli uskonut, hän sai myytyä järjettömillä hinnoilla niin, että hän saattoi sitten käydä ulkomailla ostamassa lisää hienoja potentiaaleja.

Tällä kertaa Vesku näki, mihin he ajoivat. Hänen käsittääkseen he olivat jo ihan Helsingin keskustassa, ennen kuin Hanna kääntyi pienemmälle tielle ja päätyi edellispäiväiseen paikkaan.
- Painutaan ilmottautumaan. Sano sille tyttöystävällesi, ettei koske hevosiin.
Vesku ei aikonut sanoa mitään sellaista, se kuulosti hirveältä epäluottamuslauseelta, hän vain avasi Katjalle ja Sallalle oven ja sanoi, että he palaisivat pian.

Se oli helpompi päivä kuin edellinen, vaikka luokat olivatkin vaikeampia, olihan kilpailijoita vain kaksi, eivätkä he osallistuneet samaan luokkaan. Hanna seurasi Veskua kuin hai laivaa, ensin neuvomaan verryttelyssä, sitten seuraamaan suoritusta ja Salla kameroineen kipitti kolmantena perässä ja kuvasi kaiken. Se oli muutenkin hyvä päivä, sillä Vesku sijoittui molemmilla hevosillaan ja hänen päänsä tutui leijuvan jossain pilvissä. Olisiko voinut paremmin sattua, juuri tänään, kun Sallakin oli mukana? Edellispäiväiset tyttölapset olivat myös maneesissa, he olivat ilmeisestikin jonkun paikallisen tallin pikkuhoitajia. He piirittivät Veskun tänään uudelleen.
- Enkö mä antanu teille nimmareita eilen? hän kysyi voimatta pidättää hymyä. Hän muisti tytöistä ainakin kaksi ulkonäöltä.
- Joo, mutta anna toinen, yksi tytöistä pyysi ja Vesku antoi, ja antoi heidän ottaa valokuviakin. Hän ei saanut idioottimaista virnettä naamaltaan sittenkään, kun palasi autolle Katrinan kanssa. Hanna ja Salla olivat menneet jo edeltä ja Timothine seisoi auton vieressä pintelöitävänä.
- Sä olet hommannu faniklubin, Hanna huomautti äärimmäisen huvittuneen näköisenä.
- Just joo, Vesku tuhahti ja poimi ruusukkeet parempaan talteen Katrinan suitsista. Tehköön Hanna kaikin mokomin pilaa hänestä, nainen itse oli takuulla niin tottunut menestykseen, että ihailevat pikkutytöt olivat hänelle varmaan kakkakärpästen kaltaisia häiriköitä. Hän ei todennäköisesti ymmärtänyt, miten ihanasti se saattoi kihahtaa päähän näin äkkiarvaamatta.

Hanna ratsasti Timothinella sijoituksille ja voitti viimeisen luokan Viablella ja siinä vaiheessa päivä oli jo hyvin pitkällä. Katja oli pyytänyt ja anellut, että Vesku vahtisi vähän aikaa hevosia autolla niin, että hän pääsisi vähän lämmittelemään maneesiin ja ostamaan jotain syötävää. Veskun oli ollut pakko suostua, vaikka hän olikin ajatellut mennä Sallan seuraksi maneesiin. Hän tiesi, miten puuduttavaa oli istua koko päivä lastaussillalla odottamassa, että joku toisi tai hakisi hevosen. Katja kuitenkin käytti tilaisuuden hyväkseen ja katosi puoleksi iltapäivää ja kiukkuinen Vesku pääsi katsomaan vasta viimeisen luokan palkintojenjaon.

Sallakaan ei ollut mitenkään hyväntuulinen. Hän näytti siltä, että hänen teki mieli murista ja näyttää hampaitaan, mutta pystyi suurin ponnistuksin pidättäytymään sellaisesta.
- Mä en tajunnu, että täällä menee näin hélvetin kauan, hän huokaisi ja Vesku tunsi piston omassatunnossaan, kun ei ollut muistanut mainita siitä asiasta.
- Niin, nää on pitkiä päiviä, hän myönsi.
- Ja mä en ymmärrä, miksei Hanna voinu kuvata sun ratoja ja sinä Hannan.
Niin. Miksi tosiaan?
- Ja sitten mä luulin, et sä oisit pitäny mulla vähän seuraa, Salla jatkoi.
- Mä oisinkin! Mutta se Katja katos ja mun piti päivystää autolla!
- No mitä siellä nyt muka tapahtu päivystettävää? Kai ovet ois voinu lukita?

Niin, siellä ei ollut tapahtunut mitään kummallista, mutta Veskua kylmäsi ajatus, että hän olisi lähtenyt omille teilleen ja joku hevosista olisi jostain syystä saanut paniikin ja satuttanut itsensä. Tai tosiaan, joku olisi voinut varastaa jonkin niistä. Tai auton. Tai tavarat autosta. Hän avasi suunsa selittääkseen, mutta Salla huitoi hänet hiljaiseksi ja alkoi kuvata palkintojenjakoa.
- Mä jäädyn ja kuolen nälkään, hän ilmoitti, kun se oli ohi ja se oli selvästikin Veskun syytä. Hän meni taas paluumatkaksi Katjan kanssa livingiin Hannan heittäessä yllättäen kuormurin avaimet Veskulle.
- Sä ajat.
- Minä ja sun hevoset? Vesku kysyi, sillä yhtälö kuulosti mahdottomalta.
- No pakko kai sun on joskus alottaa. Mulla on muuta tekemistä.

Hannan tekeminen tarkoitti sitä, että hän asettui risti-istuntaan pelkurinpenkille ja poksautti auki pullollisen kuohuviiniä.
- Mistä hitosta sä ton kaivoit? Vesku ihmetteli, kun korkki tipahti hänen syliinsä.
- Jääkaapista. Meni aika hyvin, syytä juhlia. Varo tota pikkufiiattia, se aikoo tulla eteen.
- Eikä aio, Vesku sanoi, kun he ohittivat mainitun auton. Hän toivoi, ettei Hanna aikonut neuvoa koko kotimatkaa samaan tyyliin, tai tämä olisi tasan viimeinen kerta, kun hän suostuisi ajamaan.
- Sä saat kanssa, kun päästään tallille, Hanna lohdutti. – Säkin ratsastit ihan kelvollisesti tänään.
- Mulla on auto siellä.
- No en mä sua känniin asti ajatellu juottaakaan.

Matka meni tapahtumitta ja Vesku alkoi jo odottaa tulossa olevaa videosessiota. Olisi kiva nähdä, miltä hänen ratansa olivat näyttäneet ja sitä paitsi ylhäällä lepohuoneessa kukaan ei voisi häntä istumasta Sallan vieressä. Ja Salla saisi kuulla, miten Hanna kehuisi häntä, sillä kai tämä kehuisi? Oli kai tuo ”ihan kelvollisesti” alkusoittoa sille? Salla oli kuitenkin eri mieltä.
- Mä lähden kotiin, hän ilmoitti hypättyään ulos autosta.
- Etkö sä tuu kattomaan noita sun kuvaamia videoita? Vesku aneli.
- Joo en tule. Mä haluan ruokaa ja kuumaan suihkuun, ja harmittelemaan menetettyä ratsastustuntia, Salla tiuskaisi ja lähti menemään. Vesku ei ehtinyt ruveta lepyttelemään häntä, sillä hevoset piti saada purettua autosta, ja tavarat samoin. Mitä hän nyt oikein oli tehnyt väärin?

Oskari oli vastassa pahantuulisen näköisenä. Vaikkei hän ollutkaan joutunut pitkälle kisareissulle, oli hänenkin päivänsä ollut ihan kiitettävän pitkä, kun hän oli joutunut hoitamaan normaalit tallihommat, molemmat päiväruokinnat ja edellispäivänä kisanneiden hevosten kevyen liikutuksen. Hän mulkoili Veskua murhanhimoisena todettuaan tämän olleen kuskina ja Hannan laskeutuneen hiukan horjuen ohjaamosta kuohuviinipullo toisessa kädessään.
- Avaimet, hän sanoi Veskulle, joka pyöritteli niitä ajatuksissaan laskiessaan laskusiltaa ja tuijottaessaan Sallan katoavien takavalojen perään.
- Mitä sä niillä teet? Vesku äsähti. Ei hän niillä itsekään enää mitään tehnyt, mutta Oskari ärsytti häntä tavallista enemmän juuri silloin.
- Anna ne sille, se saa ajaa sen pois, kunhan on siivonnu sen, Hanna sanoi ja tarttui Veskua tuttavallisesti olkapäästä, todennäköisesti tasapainottaakseen itseään. – Katja ja Oskari saa hoitaa hevoset, me mennään nyt ylös.

Koska Oskari näytti alkavan punoittaa vaarallisesti, Vesku suostui. Tuntui tarpeelliselta levittää tätä vítutusta ja Hanna auttoi siinä ihan tietämättään. Vai olikohan mitään, mitä Hanna ei nähnyt? Vesku ei ollut varma. Hän nappasi varustekassinsa autosta, ettei Oskari onnistuisi lukitsemaan sitä sinne loppupääsiäisen ajaksi ja siirsi sen omaan autoonsa. Sitten hän lähti kiipeämään yläkertaan Hannan perässä. Tämä näytti selvinneen täysin sillä aikaa ja selaili jo Sallan kuvauksia.
- Ota ittelles lasi, vai juotko säkin pullon suusta? hän kysyi, mutta ennen kuin Vesku ehti vastata, hän tunsi puhelimen tärisevän taskussaan.
- Haloo, hän vastasi ja istahti sohvalle.
- Hei, oletko sä vielä kisoissa?
- Reine, hän sanoi ilahtuen ihan järjettömästi. Maailman ainoa järkevä naisihminen! – Ei, me päästiin just tallille.
- Mä tulin moikkaamaan vanhuksia pääsiäisen kunniaksi. Et sä lähtisi mun kanssa ulos illemmalla?
- Takuulla, Vesku lupasi miettimättä sekuntiakaan samalla, kun Hanna tökkäsi hänelle pullon käteen. – Mun pitää vaan ensin kattoa vähän kisavideoita ja juoda kuoharia ja sitten ajaa kotiin ja vaihtaa vaatteet.
- Miten musta toi ei oikeen kuulosta järkevältä? Sä aiot juoda kuoharia ja ajaa kotiin?
- Niin no…
- Mä voin hakea sut tallilta ja käyttää kotona, jos sä haluat.
- Selvä, jos sä vaan viitsit! Vesku lupasi. Äiti ei toivottavasti saisi hermoromahdusta, vaikka hän jättäisi auton yöksi tallille. Hänen käytössäänhän se pääasiassa pelkästään oli nykyään. – Hei, entäs Enska?
- Se meni omille porukoilleen. Luuletko sä, että mä olisin sulle soittanut, jos se olisi mukana?
- Et, Vesku sanoi empimättä. Reine tuntui aina päätyvän omistushaluisiin ja mustasukkaisiin miehiin. Tai ehkä hän vaan itse oli niin eläväinen, että hänen poikaystävistään tuli sellaisia.

- Joko sä olet valmis? kysyi Hanna kärsivällisen näköisenä, kun Vesku lopetti.
- Jep. Anna palaa. Mulla on tunti aikaa.
- Odota, mä avaan toisen pullon.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.14 20:30:39

23. Naiset

Vesku tuli huomattavasti paremmalle tuulelle loppuillasta. Videohetki Hannan kanssa oli päätynyt nauramiseen. Ei voinut väittää, että Hanna olisi juonut itseään humalaan, mutta ainakin hän oli paljon rennompi kuin ikinä normaalioloissa ja Oskarin mielenosoituksellinen kahvipannun paiskominen, kun he olivat katsomassa ratoja toistamiseen, kruunasi kaiken. Sitten Reine oli lupauksensa mukana hakenut hänet, käyttänyt hänet kotona, missä Leena oli ilahtunut niin hänen näkemisestään, ettei ollut sanonut poikkipuolista sanaa siitä, ettei Vesku ollut saanut itse ajettua hänen autoaan kotiin ja nyt he istuivat baarissa ja kiskoivat kaljaa. Se oli harvinaista herkkua, sillä jo muutaman kuukauden hänen baari-iltansa olivat olleet joko lyhyitä tai käsittäneet korkeintaan pari tuoppia.

- Onneks sun seurassa voi örveltää, mä en uskalla, jos Salla on mukana, Vesku uskoutui Reinelle, joka alkoi kikattaa.
- Vedä poika sitten! Mä raahaan sut kotiin! Eikö Salla anna sun juoda kuin kaksi kaljaa illassa?
- Ei se siitä mitään sano, mä vaan en kehtaa. Mitä se ajattelis?
Sitten hän vuodatti päivän tapahtumat ja Reine vuoroin nauroi ja huokaili, vakavoituen kuitenkin lopuksi.
- Kuule, täältä katsoen se on käyttäytynyt kuin oikea narttu. Mitäs änkesi mukaan, ellei aio jaksaa, ja miten se muka olisi sun syy, jos sä et ehdi pidellä sitä kädestä? Sähän olit hei töissä!
- Niinkö? Vesku kysyi ilahtuneena. Reine sai aina hänen olonsa paremmaksi.
- Niin. Takuulla. Sen on syytä hävetä, ja kyllä mä luulen että se tekeekin niin, kunhan ehtii. On se kumminkin fiksu likka.

Niin he jatkoivat juomista pääsiäisloman ja luvallisten aamu-unien kunniaksi, kunnes valomerkki tuli ja heitä pyydettiin poistumaan. Siinä vaiheessa Reine pyysi Veskua luokseen yöksi.
- Mitä Enksa… Enska siitä sanoo? Vesku sopersi.
- Mitä se aa, sille kuuluu ja bee, miten se sais siitä tietää, Reine tuhahti leppymätön sävy äänessään. – Olis tullu mukaan.
Hän näytti harvinaisen pahantuuliselta, niin että Veskun oli pakko halata häntä.
- Älä murjota, totta kai mä tulen jos sä haluat. Meneekö teillä huonosti?
- Ei. Itse asiassa me ollaan alettu puhua kihloihin menemisestä, Reine sanoi ja nauroi taas. – Mutta tuu silti, jooko?

Salla häivähti Veskun mielessä, mutta vain hyvin etäisenä. Mitäpä se c, varsinkaan Sallalle kuului, missä hän yönsä nukkui, jos Reinelle sopi. Ja oli aikaa siitä, kun hän oli ollut päässyt yhdenkään tytön sänkyyn, ihan liian kauan aikaa. Se oli ollut Reine joskus ennen inttiä ja siitä oli ikuisuus, yli puoli vuotta.
- Yritäpäs estää mua. Mitä sä luulet, toimisko se Iljan suunnitelma?
- En mä ymmärrä, mikset sä kokeilis sitä, Reine arveli. – Mutta oo kiltti, äläkä kerro Sallalle tästä yöstä. Se pitää mua muutenkin lunttuna ja mä haluaisin kehdata tulla luokkakokouksen joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
- Sä et ole lunttu.
- En niin, mutta musta tuntuu, että mä olen, aina kun Salla kattoo mua silmälasiensa yli.
- Suu kiinni.
- Okei, pomo. Kuule, saanko mä sun nimikirjotuksen?
- Vaan, jos mä saan kirjottaa sen sun pyllyyn, Vesku keksi ja häntä alkoi naurattaa koko juttu niin, että he joutuivat pysähtymään Reinen portille, kunnes hän pystyi olemaan tarpeeksi hiljaa kiivetäkseen yläkertaan Reinen kortteeriin.

Reine ei vienyt häntä alakertaan kahville aamulla, kuten joskus oli ollut tapana.
- Vanhukset ei ehkä ymmärtäisi, hän sanoi pahoitellen. – Vaikkei ne tykkääkään Enskasta erityisesti niin en mä silti usko, että ne haluaa ajatella mun olevan joku horoperse.
- Mä voin hiipiä ulos, Vesku lupasi. – Ja sä olet ihana.
- Sä et ole paskempi itsekään, Reine sanoi ja suuteli häntä, mutta sitten hän nousi ylös ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen. – Hei kuule, haluatko sä, että mä palautan sut tallille? Mä voin kyllä.
Vesku venytteli hetken haluamatta nousta. Olisi oikeastaan ollut aika kivaa kuluttaa tässä koko päivä, mutta nyt selvin päin ja päivänvalossa se tosiasia, että Reinellä oli poikaystävä, tuli mieleen paljon vahvemmin kuin yöllä.
- Se olisi kiva, hän huokaisi.

Salla tuli Veskua vastaan vasta pari viikkoa myöhemmin, baarissa, kuinka ollakaan. Vesku oli hiljaisesti alkanut miettiä luovuttamista, kun ei Salla ollut sunnuntainakaan soittanut juorutakseen ratsastustunnistaan. Miksi roikkua tytön perässä, kun tätä ei näköjään kerta kaikkiaan kiinnostanut? Sitä paitsi Katja oli näiden parin viikon aikana tehnyt itseään tallilla silmin nähden tykö ja lopulta he olivat jotenkin päätyneet sopimukseen siitä, että tapaisivat perjantai-iltana kaupungilla. Katja oli huomattavan sievä ja oli näköjään viimeistään pääsiäiskisoissa päättänyt, että Vesku oli ihan kelvollinen vampattava. Ja pääsiäisen jälkeen Vesku oli, Reinellä vierailtuaan, tajunnut, ettei hänen ikäistään miestä ollut tarkoitettu elämään selibaatissa, ei edes Sallan takia. Ei varsinkaan Sallan epämääräisten arvojen takia.

Vesku ehti baariin kuitenkin ennen Katjaa ja melkein saman tien, kun hän ehti baaritiskille, oli Sallakin siinä.
- Hei, lopultakin mä näen sut! hän sanoi ja tarttui Veskun käsivarteen. Poika yritti olla välinpitämättömän näköinen, mutta tottumus oli liian voimakas. Liian kauan hänen sydämensä oli hypellyt omiaan Sallan takia, se ei ymmärtänyt lopettaa näin pienellä varoitusajalla. Ja Salla katsoi häntä kovin anovasti ja piti kovin lempeästi kiinni.
- Niin, no, tässä sitä ollaan, hän sanoi.
- Mä haluan jutella sun kanssa.
- Tota, Vesku sanoi ja katseli ympärilleen. Hän ei ollut nähnyt Katjaa sisään tullessaan, mutta hän halusi varmistaa. – Okei. Tietysti.

- Mä olin inhottava ja ilkeä sillon niissä kisoissa, ihan aiheettomasti, Salla sanoi yksinkertaisesti, kun he istahtivat pöytään, missä tytöllä oli laukkunsa, lasinsa ja muut tavaransa.
- Ei se mitään, Vesku sanoi lämpimästi.
- No mutta kun olin. Mä olin vaan niin kauhean väsynyt. Mä en tajunnu, miten rankkaa tommonen kiertäminen on. Ja sähän olit ihan hemmetin hyvä, kun sait rusetteja ja kaikkea.
Salla katsoi häntä ihanasti ja yritti tarttua hänen käteensä, mutta silloin Vesku näki Katjan astuvan sisään.
- Mun pitää varmaan mennä, hän sanoi vähän kiusaantuneena. – Katja tuli.
- Ai sä oot sen kanssa, Salla sanoi.
- No en, me vaan sovittiin, että nähdään täällä.
- Treffit kuitenkin.
- No siis treffithän tarkottaa tapaamista. Ei me olla yhdessä.
- Ehkä mä kuitenkin poistun, Salla sanoi.
- Istu, mä poistun, Vesku sanoi, sillä Sallalla oli pöydälle levitettynä paitsi laukkunsa ja jokin koulukirjan näköinen, myös ristikkolehti ja kynä.

Yllättäen Veskulla oli käsissään kahden naisen dilemma. Katja kiehnäsi hänen kyljessään omistavan näköisenä ja Salla tökkäsi silmälasejaan ylöspäin näyttäen hetken ankaralta opettajalta.
- Moi! Katja sanoi iloisesti Sallalle. – Me lähettiin vähän tuulettumaan.
- Niin, siltä näyttää. Mä olenkin tästä lähdössä. Sori hei Vesku vielä siitä pääsiäisestä.
- Ei se mitään, Vesku mutisi toivoen olevansa jossain hyvin kaukana, mutta sitten hänen päähänsä pälkähti, että tämähän meni oikeastaan ihan Iljan suunnitelman mukaan. Salla ei halunnut häntä, mutta ehkä hän hiljalleen ymmärtäisi, että hän oli kuitenkin ihan haluamisen arvoinen, jos hän kerran kelpasi jollekulle muullekin. Sitä paitsi pitäisikö hänen elää yksinäisenä ja selibaatissa loppuikänsä, tai kunnes Salla ymmärtäisi oman parhaansa?
- Älä anna meidän häiritä, hän sanoi siksi ystävällisesti ja nyökkäsi kohden Sallan lasia. – Sullahan on kaljakin juomatta. Me mennään tonne sivummalle.

Salla lähti kuitenkin pois vähän ajan kuluttua, Vesku ei huomannut missä vaiheessa, sillä Katjalla oli tallilta mielenkiintoisia uutisia, jotka Veskulta oli jäänyt kuulematta, koska hänellä oli ollut vapaapäivä. Hanna oli kuulemma lopultakin löytänyt uuden ratsuttajan ja tämä oli käynyt päivällä kierroksella tallissa katsomassa hevosia.
- Minkälainen tyyppi se oli? Vesku kysyi masentuen hiukkasen. Hänen paikkansa Hannan ykkösratsuttajana oli siis mennyt. No, oli se hivellyt ylpeyttä niin kauan kun sitä oli kestänyt ja olihan hän tiennyt, että näin kävisi. Hänhän oli vasta oppipoika eikä ammattilainen ja Hannalla meni tuhottomasti aikaa hänen valmentamiseensa.
- Semmonenhan se, ihan tavallinen, Katja kuittasi. – Mutta mitä siitä, helpottuuhan sullakin hommat, kun ei tarvii puolta tallia ratsastaa.
- Mutta kun mä haluaisin ratsastaa puol tallia, Vesku sanoi ja totesi säikähdyksekseen, että se kuulosti ihan pikkulapsen marinalta. Katjaa se ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän.
- Voi kun sä olet luttana, hän nauroi. – Mikään ei oo söpömpää kuin hevoshullu poika.

Illan mittaan tuli selväksi, että Katja käsitti treffeillä enemmänkin kuin yhdessä baariin menon. Melko pian hän istui puoliksi Veskun sylissä ja suuteli tätä, ja totuuden nimessä on sanottava, että Vesku vastasi vähintään yhtä innokkaasti. Katja ei totisesti ollut hänen tyyppiään – mukava tyttö silloin, kun ei tarvinnut jutella syvällisempää kuin jotain työhön liittyvää – mutta tyttö yhtäkaikki. Siinä vaiheessa, kun Katja kysyi klassisen ”mennäänkö meille vai teille”, Vesku sai kuitenkin pakoon juoksevan järjen hännästä kiinni. Reine oli helppo ja yksinkertainen mitä tuli sitoutumattomaan seksiin, mutta Katjan kanssa Vesku haistoi hankaluuksia. Hän ei tosiaankaan halunnut ruveta seurustelemaan Katjan kanssa ja vielä vähemmän hän tahtoi ruveta selvittelemään sitä asiaa tytölle, jos he olivat ensin ehtineet sänkyyn asti.
- Kuule, ei, hän sanoi.
- Mitä ei?
- Että ei kumminkaan.
- Mitä víttua. Enkö mä muka kelpaa sulle? Katja irrotti kätensä hänestä ja alkoi näyttää murhanhimoiselta. Vesku ajatteli niin nopeasti kuin kykeni, sillä eivät asiat nytkään edenneet oikein hyvään suuntaan.
- Ei kun musta tää etenee vähän liian nopeasti, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt. Katja kallisti päätään ja näytti miettiväiseltä. Melkein näki, miten hänen ajatuksensa raksuttivat.
- Meinaatko sä että sä kunnioitat mua liikaa ja silleen? hän kysyi ilahtuneena.
- Just niin, Vesku vakuutti.
- Vähänkö ihanaa! Mua ei oo ikinä kunnioitettu! Ihanaa, kun sä olet noin fiksu ja kunnollinen, Katja hymyili ja tarttui häntä kädestä. Veskun teki mieli toisella kädellä pyyhkäistä tuskanhiki pois otsalta, mutta kun hän vaivihkaa kokeili, ei sitä ollutkaan. Oli vain tuntunut siltä.

Oli vähän häijyä mennä tallille seuraavana päivänä, mutta siltikin Vesku onnitteli itseään. Miten paljon häijympää se olisi ollutkaan, jos hän olisi käynyt kiksauttamassa Katjaa tositarkoituksetta! Nyt saattoi pistää kaiken kuhertelun alkoholin piikkiin ja unohtaa onnellisesti koko jutun. Onneksi Katjaa ei näkynytkään missään hänen tullessaan, tai ei ainakaan tallissa, eikä hän ollut yläkerrassakaan, mihin hän kiipesi napatakseen alkajaisiksi mukillisen kahvia. Siellä oli vain Hanna.
- Sä olet kuulemma löytäny ratsuttajan, Vesku muisti.
- Jep, Hanna huokaisi. – Lopultakin. Mä jo aloin pelätä, että mun täytyy jättää mun Tanskan-matka väliin, kun ei meinannu ketään löytyä.
- Siis mitä? Olenhan mä olemassa, ja Oskari, ja Katja. Kai me nyt kolmen kesken oltais pärjätty, Vesku sanoi loukkaantuen.
- Mutta sulla ei ole alan koulutusta, Hanna sanoi, kuin se olisi yhtäkkiä paisunut elämää suuremmaksi tosiseikaksi.
- Entäs sitten? Kyllä mä nyt olen aika paljon ehtiny tässä oppia. Ja eikö Oskarilla muka ole?
- On, hevosenhoitajan, mutta siihen mä en luota. Se ei huomannut alkuviikolla sitä Ivanin haavaa, eikä sitäkään, että Viablen kenkä oli irtoamassa.

Oli inhottavaa kuulla, ettei Hanna katsonut häntä päteväksi vastaamaan hevosistaan, mutta lohdutti sentään vähän, ettei Oskari saanut sen parempaa arvosanaa. Siitä huolimatta Veskua suututti.
- No koska tää ihmemies ja puolijumala oikeen alottaa ja koska sä lähdet? hän kysyi pisteliäästi.
- Ens viikolla.
- Sä uskallat jättää jonkun ventovieraan tänne päällysmieheksi vaan, koska sillä on paperit? Vaikkei se tunne hevosia ollenkaan?
- No en mä lähde, ennen kuin mä näen, että se on päässy sisään rutiineihin. Ja sitä paitsi tänne jää aika vähän hevosia, mä otan neljä mukaan, ja sitten mä oon myyny Hassen.
- Neljä?
- Jep, Viable, Timothine, Katrina ja Kadmia.
- Sä viet mun ratsut, Vesku sanoi sävyttömästi. Hänestä alkoi koko ajan enemmän tuntua siltä, että häntä savustettiin ulos täältä.
- Höpsis, jäähän sulle Ivan ja Pore. Odota vaan, kun mä tuun takasin Katrinan ja Kadmian kanssa. Sä et tunne niitä sen jälkeen, kun Sigge on vähän takonut niille oppia päähän. Mä lupaan.

Se kuulosti jo paremmalta, mutta Vesku ei jaksanut leppyä kerralla.
- Mähän voinkin sitten varmaan pitää kesälomaa sillä aikaa kun sä olet poissa, jos täällä kerran on riittävästi koulutettua henkilökuntaa ja vaan puolet hevosistakin paikalla.
- Lomaa? Hanna sanoi kuin olisi ihmetellyt, mitä se tarkoitti. – Jaa. Joo. Totta kai sä voit pitää lomaa. En mä kuitenkaan ajatellu, että te kisoissa kävisitte mun poissa ollessa. Siihen Herkko ei ehdi saada rutiinia, ja kisatauko tekee noille kakaroillekin ihan hyvää. Mutta muista, että sä olet ollut töissä vasta tammikuusta, sulla ei ole palkallista lomaa kuin viisi päivää.
Vesku pisti mukinsa tiskipöydälle viitsimättä pestä sitä ja käveli ulos huoneesta. Hänen teki mieli ravistaa Hannaa, ja oli parempi poistua, ennen kuin tämäkin huomaisi sen. Jotenkin tuntui maailman pikkusieluisimmalta, että Hanna alkoi nipottaa hänen lomapäivistään, etenkin kun hänelle ei itselleen ollut tullut mieleenkään, että hänellä olisi palkallista lomaa. Tai lomaa yleensäkään, hänhän oli heittänyt koko asian ilmoille vain hetken mielijohteesta, huomauttaakseen, että hänellä oli omakin tahto. Ei hän mihinkään lomalle halunnut, hän halusi vain ratsastaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.14 20:43:53

24. Kun kissa on poissa

Herkko oli noin kolmikymppinen mies, joka ei tehnyt numeroa itsestään. Hän seurasi alkuun Hannaa, kuunteli ja nyökkäili, tutki pitkän tovin lukujärjestystä satulahuoneen ovessa, kunnes nyökkäsi sillekin ja ryhtyi hommiin. Vesku hankkiutui maneesiin samaan aikaan, sillä hän halusi nähdä, miten kaveri pärjäisi Porelle. Hyvin se meni. Tyyppi ratsasti yhtä eleettömästi kuin teki kaiken muunkin. Veskun oli pakko myöntää, että Herkko vaikutti paitsi pätevältä myös mukavalta. Tai ainakin harmittomalta. Hän oli vähän pelännyt, että Hanna olisi palkannut kaltaisensa vääpelin, mutta kyllä hän Herkon kanssa tulisi toimeen. Oskari sen sijaan oli tavalliseen tapaansa piikit pystyssä heti ensihetkestä. Hän muistutti Veskun mielestä muutenkin mörökölliä ja nyt kaksin verroin, kun hänen piti mulkoilla Veskun lisäksi Herkkoakin. Hänen muutenkin paksut, mustat kulmakarvansa tuntuivat tällä viikolla kasvaneen keskeltä yhteen ja Veskun oli pakko ihmetellä, mitä Hanna oikein näki hänessä. Kaveri oli kuin luolamies, neandertalilainen.

Hanna ei tosin enää nyttemmin tainnut nähdä Oskarissa mitään. Vesku istui yhtenä iltana varustehuoneessa puunaamassa Tanskaan lähtevien varusteita, kun tallin puolelta alkoi kuulua keskustelua, ellei suorastaan kinastelua. Hän harkitsi vaihtoehtojaan ja totesi, ettei niitä ollut. Ei sinne voisi mennä sanomaan, että älkää riidelkö ihmisten kuullen, eikä huoneesta päässyt muutakaan kautta pois. Hommaa ei myöskään voinut jättää kesken, sillä hän oli luvannut Hannalle hoitaa sen tänään ja oli tahallaan lusmunnut siitä iltapäivällä, lähtenyt käymään asioilla palatakseen takaisin illemmalla, kun Katja olisi lähtenyt töistä. Hän ei jaksanut tytön silmänvilkutuksia ja puolimielisiä juttuja, jotka olivat kai olevinaan hienovaraisen vihjailevia, mutta joista hienovaraisuus oikeasti oli kaukana. Hannakin oli nauranut niitä hänelle yhtenä päivänä, mikä ei Veskun mielestä ollut erityisen korrektia. Eihän Katja ollut mikään ruudinkeksijä, mutta ei työnantajan tarvinnut silti alaisestaan leikkiä laskea.

Ihan korrektilta esimies-alais –sanailulta ei kuulostanut tuokaan, mitä tallinkäytävällä nyt käytiin.
- Sä et tosiaankaan tule, kuului Hanna sanovan, mutta Oskarin matalampi ääni ei kantautunut niin hyvin. Vesku toivoi, että hänellä olisi ollut jokin soitin ja kuulokkeet korvissaan, että olisi voinut ainakin esittää tietämätöntä, jos sattuisi jäämään kiinni, mutta hänellä ei ollut.
- Ei, Hanna sanoi painokkaasti johonkin, ja äänet kuuluivat lähempää.
- Sä palkkasit ton uuden kaverin vaan ittelles uudeksi leluksi, sä olet kyllästynyt muhun! Nyt Oskarinkin sanat erottuivat ihan selvästi, samoin katkera äänensävy.
- Luuletko sä, että mun pitää palkata itselleni seuraa? Hanna kysyi kopeasti.
- No miksi sä sen sitten hommasit? Tai sen räkänokankaan? Sä vaan haluat, että sun ympärilläs pyörii miehiä kuolaamassa, Oskari syytti ja Vesku sävähti ymmärtäessään, että kuolaava räkänokka tarkoitti häntä.
- Sulle ei kuulu se, millä porukalla mä pyöritän tätä paikkaa, ei yhtään sen enempää kuin se, kenet mä otan sänkyyni. Minne sä et sivumennen sanoen enää tuu pääsemään. Ja jos sä jatkat tota länkytystä niin voi olla, etten mä tarvitse sun palveluksia enää täällä tallissakaan.
- Mutta Hanna…
- Ihan sanakin vielä, Hanna varoitti.
- Et sä voi antaa mulle potkuja. Sähän olet lähdössä pois… kuka täällä katsois, että kaikki sujuu?
- Mä luotan siihen, että joku tekee sen, vaikka sinä se et selvästikään ole. Mulla on ollut kymmenittäin parempia tallimestareita, mutta ei tuu ihan heti mieleen huonompaa. Häivy nyt mun silmistäni, mä en jaksa katella sua enkä kuunnella tota paskanjauhantaa. Mä ruokin ne itse.

Vesku ei uskaltanut nousta pistämään satulaa sylistään takaisin telineelle, ennen kuin Oskari oli hiukan raivonnut, hiukan anellut ja sitten taas raivonnut ennen kuin tallin ulko-ovi kolahti. Sitten kolahti rehuhuoneenkin ovi melko temperamentikkaasti. Hanna kuului sadattelevan seinän takana ruotsiksi, mutta sitten sieltä alkoi Veskun suureksi hämmästykseksi kuulua naurua. Kenties Hanna oli vähän hullu? Kuka nyt kikatti itsekseen tyhjässä tallissa? Hän vaihtoi kuitenkin äänettömästi syliinsä viimeisen koulusatulan, Viablen, ja kiitti onneaan, kun oli aloittanut urakan suitsista. Kuolainten kilinää olisi ollut suunnilleen mahdotonta peittää, ja hän toivoi, ettei Hannakaan huomaisi hänen läsnäoloaan, vaikka Oskari olisikin ollut huomattavasti ikävämpi yllättäjä.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että tietystikin Hanna tulisi sammuttamaan valot satulahuoneesta ennen lähtöään, ellei sitten peräti aloittelisi jo pakkaamista. Ovi kävi ja Hanna kirkaisi nähdessään Veskun jakkaralla rätti kädessään.
- Mitä sä täällä teet tähän aikaan? hän kysyi syyttävästi.
- Töitä, Vesku urahti.
- Tähän aikaan?
- Mä olin asioilla iltapäivällä ja sä halusit, että nää putsataan tänään.
- Kuuntelitko sä meidän… sananvaihtoa äsken?
- Vaikea sitä oli olla kuulematta, Vesku myönsi. Oli turha valehdellakaan.
- Jaa, Hanna sanoi ja katsoi häntä tutkivasti.
- No älä luule, että se mikään salaisuus oli, että te paneskelitte Oskarin kanssa, Vesku puuskahti. – Mitä se mulle kuuluu?
- Ei kuulukaan, Hanna sanoi ja hymyili. – Sä olet hyvä räkänokka. Mene nyt kotiisi. Kyllä se satula jo kelpaa.

Hanna totesi Herkon niin luotettavaksi, että kun mies oli aloittanut työt maanantaina, hän itse lähti kohden Tanskaa jo torstaina. Vesku pysytteli taktisesti poissa tallilta siihen aikaan, kun tiesi Hannan lastaavan ja lähtevän matkaan: sitä showta hän ei kaivannut ollenkaan. Hän toivoi vain, että tallin ihmissuhdesotkut katoaisivat samalla kertaa kuin pomokin.

Kyllähän Tallin Salatut Elämät vähän rauhoittui Hannan lähdettyä, mutta vain vähän. Oskari murisi edelleen Veskulle ja Herkolle, tosin ehkä vähän vähemmän, mutta Katja oli edelleen lemmekkäällä päällä.
- Mennäänhän me ulos tänään, hän kehräsi Veskulle perjantaina.
- Öh, mä olen menossa kavereiden kanssa, Vesku sanoi haluamatta läväyttää tytölle päin naamaa, ettei häntä kiinnostanut, että tämä oli liian päällekäyvä, ettei hän halunnut seurustella työkaverin kanssa.
- Ei se mitään, musta on kivaa tutustua sun kavereihin!
Vesku ei keksinyt, miten selvitä siitä kunniallisesti, joten huokaisten hän kertoi Katjalle, mihin he olivat illalla menossa.
- Mihin aikaan?
- Varmaan joskus vähän myöhemmin vasta, Vesku arveli. He eivät olleet sopineet vielä kellonajasta mitään, mutta hänelle sopisi erinomaisesti, jos Katja lyöttäytyisi seuraan vasta joskus puoli tuntia ennen valomerkkiä.

Ilja oli heillä notkumassa jo, kun hän tuli kotiin.
- Mä tulin syömään, hän ilmoitti. – Meillä on tänään vihannespäivä.
- Vihannespäivä? Leena kysyi huvittuneena kattaessaan ruokapöytään ylimääräistä lautasta.
- Joo. Kevyttä ja herkullista kesäkeittoa. Mai ääss, Ilja vaikeroi. – Eihän semmosella pärjää rankkaa baari-iltaa.
- Taasko te menette ulos? Leena kysyi ja hänen silmiensä väliin ilmestyi ryppy.
- Taasko, Vesku matki. – Kai sitä saa käydä kavereita tapaamassa? Ja nyt sitä on mentävä kun kerrankin ei tarvii viikonloppuna nousta aamuyöstä kisoihin.

He lähtivätkin Iljan kanssa heti syötyään.
- Miten sä etenet Sallan kanssa? Joko se on rähmällään sun edessä? Ilja kysyi, kun he istuivat isoon pyöreään pöytään, joka varmaan täyttyisi illan mittaan.
- Kaikkea vielä. Mä en ole nähnytkään sitä viikkoon. Mutta, Vesku ilahtui. – Mulla on lopultakin taas sunnuntai-aamupäivä vapaana. Mä menenkin katsomaan sen ratsastustuntia.
- Oletko sä varmasti muistanut esittää sille, miten paljon sulla on vientiä?
- No just viimeksi kun tavattiin mä satuin olemaan Katjan kanssa liikenteessä.
- Katjan?
- Mun työkaveri. Hei, ota sä se mun niskoilta, se on änkeämässä mukaan tänäänkin.
- Onko se hyvännäköinen? Ilja kysyi vakavana.
- On se, ei vaan erityisen välkky.
- Mitä aivoista, kunhan on tissit oikeassa paikassa eikä navan alla.
- No ne on, Vesku vakuutti. Ilja ei ehkä olisi Katjan mielestä ensi näkemältä mikään herkkupala, mutta hänhän voisi aina pohjustaa asiaa kehumalla, miten fiksu tämä oli ja ajoikin bemarilla. Tosin se oli hänen isoveljensä bemari ja oli erittäin kyseenalaista saisiko Ilja enää koskaan edes koskettaa sen avaimia, sillä ainoan kerran sitä lainatessaan hän oli kaatanut sillä heidän postilaatikkonsa.

Pate ja Reetta tulivat, mukanaan joku Reetan kaveri, joka esiteltiin Minjaksi, ja sitten Lari. Ninan kanssa ei ollut sovittu mitään, mutta tämäkin sattui paikalle ja Vesku kävi kiskomassa hänet samaan pöytään. Hän halusi kuulla, mitä Järssin tallille kuului, ja että oliko Nina törmäillyt Sallaan siellä. Nina ei kuitenkaan ehtinyt kertoa oikein mitään, ennen kuin Katjakin tuli.
- Hei, hän sanoi ja jäi pieneksi hetkeksi seisomaan Veskun olkapään tuntumaan. Pöytä alkoi jo olla aika täysi.
- Moi. Ilja ottaa sulle tuolin siihen, Vesku lupasi ja yritti ilmeellään viestittää Iljalle, että nyt oli tämän tilaisuus. – Tässä on Ilja, tehkää te tuttavuutta sen aikaa, kun mä juttelen Ninan kanssa. Me ei olla nähty aikoihin.

Katja nyrpisti nenäänsä, mutta istui Iljan herrasmiesmäisesti hakemaan tuoliin. Hän jopa jutteli Iljan kanssa ja Vesku kuuli sivukorvalla tämän esittelevän tytölle muut pöydän ääressä istujat. Ilja oli sopivalle päälle sattuessaan armoton supliikkimies, mutta loppuviimeksi ei sitten kuitenkaan onnistunut taivuttamaan neitoa puoleensa. Kun Vesku lähti hakemaan uutta olutta, singahti Katja hänen mukaansa tiskille.
- Onko toi joku sun entinen tyttöystäväsi, hän kysyi.
- Nina? Ei tosiaankaan, me ollaan koulukavereita.
- Kauhean paljon teillä on juteltavaa.
- Joo, no, mä halusin kuulla, mitä niiden tallilla tapahtuu.
- Nyt sun pitää keskittyä muhun, Katja vaati. Vesku tunki liioitellun hitaasti vaihtorahat taskuunsa, miettien, mitä sanoisi.
- Pitääkö, hän huokaisi sitten vain.
- Pitää, Katja sanoi ja suuteli häntä.

Oli mahdotonta sanoa, että kiitos mutta ei kiitos. Katja olisi nolostunut ja loukkaantunut, mutta hiljaisuudessa Vesku päätti, että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän suostuisi lähtemään Katjan kanssa mihinkään.
- Mitä sä tykkäät Iljasta? hän kysyi.
- Mitä mä siitä?
- No eikö sen kanssa oo mukava jutella?
- Onko se ihan viisas? Se juttelee kummallisia.
- Se on mahdottoman viisas, siksi se ehkä voi kuulostaa siltä.
- Mä en osaa jutella viisaiden ihmisten kanssa. Mä juttelen mieluummin sun kanssa.
- Odota, mä ostan vielä viskin, Vesku ähkäisi.
- Viski on sitten miehekästä! Ostatko sä mullekin?
- Tupla, Vesku tilasi. – Tai olkoon. Kaks tuplaa.

Viski oli vahvaa. Kahden tai kolmen jälkeen Vesku meni laskuissa sekaisin siitä, monestiko oli käynyt tiskillä hakemassa lisää, mutta ei se haitannut enää siinä vaiheessa. Siinä vaiheessa Katjakin oli lakannut ärsyttämästä häntä. Nina oli jatkanut matkaansa jonnekin ja Lari samaten, joten pöydän ääressä oli jo paremmin tilaakin. Katja juotti Veskulle pieniä siemauksia ja antoi aina välillä suukon.
- Näin Vesku juo viskiä. Vesku juo viskiä, hih…
- Oletteko te yhdessä? kysyi Reetta uteliaana.
- Ei tää oo mitään vakavaa, Vesku sanoi iloisesti ja käänsi päänsä niin, ettei Katja saanut juotettua enempää. Hänen kurkkunsa tuntui olevan tulessa.
- Vielä, sanoi Katja painokkaasti ja tyhjensi lasin itse. Sitten hän alkoi penkoa laukkuaan. – Mä voi hakea seuraavan. Voi jeesus!
Vesku ei kiinnittänyt hänen huudahdukseensa huomiota, Katja kun oli ruvennut puhumaan solkenaan niin, että äänivirrasta oli mahdotonta poimia ne sanat, joissa oli asiaakin. Tyttö kuitenkin alkoi ravistella häntä.
- Kuule Vesku, mä olen unohtanu… tai siis, mun piti sanoa sulle heti kun mä tulin, mutta sä juttelit sen Ninan kanssa ja sitten mä unohdin.
- Mitä sä nyt unohdit, ei se voi olla niin vaarallista, Vesku nauroi, sillä Katja näytti pelästyneeltä.
- Oskari, se käski sanoa sulle, että sun pitää tulla tekemään aamutalli, se on kuulemma kipee.
- Häh?
- Sori sori sori! Mä oon kananaivo! Katja sanoi murheissaan ja istui takaisin alas. Veskulla meni hetki, että sanat oikein jysähtivät tajuntaan.
- Olisit sanonu, ennen kuin mä aloin ryypätä, hän puuskahti ja katsoi kelloaan. Jo melkein puoliyö.
- No et mene! sanoi Reetta kuulostaen tuohtuneelta. – Ei tolleen voi komentaa toista töihin yhtäkkiä vaan.

Mutta Vesku ei hetkeäkään harkinnut sitä mahdollisuutta, että jättäisi hevoset oman onnensa nojaan. Jos Oskari ei aikonut aamulla tallille, hänen oli mentävä. Hän vain toivoi, että olisi tiennyt asiasta monta viskiä aikaisemmin. Nyt ei uskaltaisi aamulla lähteä autolla, sen verran päässä pyöri jo. Hevoset eivät pahastuisi vanhan viinan löyhkästä niin kuin liikennepoliisit, jos hän sattuisi joutumaan puhallusratsiaan. Tosin pyöräileminenkin krapulassa tutui ajatuksena luotaantyöntävältä.
- Voi perse, hän puuskahti ja Katja alkoi näyttää siltä kuin alkaisi kohta itkeä, mutta pian hän piristyi.
- Vesku, mä keksin. Mä tuun auttamaan sua.
- No kiva, Vesku sanoi lohduttautumatta. – Ei mua haittaa ne hommat – eihän niitä oo paljon mitään kun talli on puoliks tyhjä, se vaan että miten mä pääsen sinne aamulla.
- Vesku, mä keksin taas. Otetaan taksi ja mennään sinne yöks, niinku nyt! Katja innostui ja alkoi pomppia tuolinsa reunalla.
- Talliin?
- Yläkertaan.

Se tuntui täysin järkevältä idealta. Loistavalta suorastaan. Vesku nyökytteli muutaman kerran, auttoi Katjaa keräämään tavaransa ja toisistaan tukea ottaen he lähtivät kadulle etsimään taksia, joka löytyikin yllättävän helposti. Oli jo sen verran kevät, että taksit alkoivat siirtyä kesäaikaan, mutta turisteja ei vielä oikeastaan ollut. Kuski pyysi toistamaan osoitteen kahdesti, mutta ei kai ihmetystään, vaan koska Veskun puheesta oli ehkä vähän vaikea saada selvää.

Vasta, kun ajovalot keilasivat tallin seinää ja Hannan taloa sen taustalla, Vesku säikähti.
- Ois pitäny kävellä. Hanna soittaa poliisit, se luulee, että tänne tulee jotain ryöstäjiä tai vandaaleja.
- Hanna on Tanskassa, Katja muistutti hellästi hänen kainalostaan, mihin hän oli käpertynyt ja Vesku meni noloksi. Miten hän oli saattanut sen unohtaa? Hän kaiveli mitään sanomatta taskujaan, löysi rypistyneen setelin ja nousi autosta. Katja lennätti oman ovensa auki, mutta ei näköjään päässyt seisaalle, ennen kuin Vesku kiersi taksin perän ympäri auttamaan häntä.

Sille ei voinut mitään, että he herättivät kaikki hevoset kompastellessaan sisään, mutta Vesku arveli, että se oli pienempi paha kuin se, että ne saisivat odottaa aamuruokintaa vastuullisen jouduttua juoppoputkaan. Ne varmaan nukahtaisivat pian uudelleen.
- Keitetäänkö kahvia? Vai otetaanko kuohuviiniä? kysyi Katja kurkkien lepohuoneen jääkaappiin.
- Ruvetaan nukkumaan, Vesku päätti ja mittaili katseellaan sohvaa ja nojatuoleja. Kai hänen olisi pakko antaa Katjalle sohva ja yrittää itse saada unta tuolissa.
- Hölmö. Mennään tänne, Katja sanoi ja kiskoi hänet perässään siihen pieneen asuntoon, joka yläkerrassa myös oli.
- Mä olin unohtanu tän, Vesku tunnusti, kun Katja laittoi sinne valot. Se oli kalustettu, jopa vähän nuhruinen täkki ja pari tyynyä lojui sängyllä paljaan patjan päällä.
- Mä en, Katja kihersi ja heittäytyi sängylle. – Sammuta valot ja tuu tänne.
- Herätys pitää laittaa.
- Niin. Ala tulla jo.

Vesku heräsi kännykän itsepintaiseen piippaukseen ja tunsi päänsä yllättävän selkeäksi heti ensi hetkestä. Fyysisesti puuroiseksi ja karheaksi kuin santapaperi, mutta ajatukset kulkivat säkenöivän terävinä. Hän tiesi tasan, missä oli, sekä myös miksi ja kenen kanssa.
- Älä hoppuile, Katja mutisi unisesti, kun hän aikoi nousta ylös.
- Mä meen ruokkimaan hevoset.
- Ne pärjää hyvin vielä puol tuntia, Katja sanoi ja nousi kyynärpäänsä varaan suukottelemaan häntä. Se tuntui hyvältä, sitä Vesku ei voinut kieltää, Katjan alaston ruumis puoliksi hänen omansa päällä. Hittoako tässä ujostelemaan. Oli kai sama hoitaa se homma kahdesti kuin jättää yhteen kertaan. Ja itsehän Katja kerjäsi.

- Nyt mä menen, Vesku sanoi kuitenkin päättäväisesti vähän myöhemmin. Hänen oli joka tapauksessa pakko päästä vessaan ja vähän hélvetin äkkiä. Ja vaikka Katjan halaus ja hiljalleen tasaantuva hengitys juuri silloin tuntuivatkin hivelevän hyviltä, alkoi Veskun omatunto heräillä. Olkoonkin, että Katja oli ollut liikkeellepanevana voimana siinä, että he olivat lopulta päätyneet samaan sänkyyn, ei Vesku mielestään silti ollut tehnyt oikein.
- Mä meen, hän toisti ja vetäytyi irti.
- Mä laitan meille aamukahvit sillä aikaa, Katja lupasi ja käpertyi huokaisten peiton alle. Veskun teki mieli muistuttaa, että illalla tyttö oli luvannut tulla tallihommiin hänen kanssaan, mutta piti suunsa kiinni. Hän ei halunnut Katjaa alas talliin pulputtamaan, sitä paitsi tytön baarivaatteet olivat kaukana sopivista työvaatteista. Ja mikä tärkeintä, hän tunsi käyttäneensä tyttöä hyväkseen, eikä hän tosiaankaan halunnut vahvistaa sitä tunnetta teettämällä tällä vielä osa töistäkin.

Kun Vesku oli ruokkinut, harjannut ja tarhannut hevoset, hän kiipesi takaisin yläkertaan, mutta siellä ei tuoksunut kahvi. Siellä ei tuoksunut mikään pölyä kummempi. Vesku kävi askeleitaan varoen kurkistamassa kämpän puolelle, missä Katjasta näkyi vain tupas tummia hiuksia peiton reunan alta ja kevyt kuorsaus täytti hiljaisuuden. Hyvin helpottuneena Vesku otti takkinsa ja lähti äänettömästi kohti kotia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.14 22:24:11

25. Naisen raivo

Kun Vesku palasi päivemmällä antamaan hevosille päiväruoat, oli Katja kadonnut. Veskunkin teki mieli häipyä tallilta saman tien, mutta velvollisuudentunto ei antanut myöten jättää liikuttamatta paria hevosta, tosin hän teki sen vain juoksuttamalla. Olo ei ollut vieläkään maailman parhain. Vähän apeana hän mietti, joutuisiko hän tulemaan myös iltatalliin: Herkolla oli vapaa viikonloppu ja entä jos Katja oli niin krapulassa, ettei pääsisi takaisin tallille illaksi? Hän päätti, ettei voisi muuta kuin tulla katsomaan. Jos hevoset jäisivät ulos, ne vilustuisivat ja katkoisivat jalkansa takuulla, tai joku varastaisi ne, tai ainakaan hän ei saisi nukuttua koko yönä, kun tuskittelisi vain sen ajatuksen kanssa.

Suunnaton helpotuksen tunne tuli kuitenkin, kun hän lähti ajamaan tallilta pois ja ison tien liittymässä Katja käveli vastaan. Tyttö pysähtyi tunnistaessaan hänen autonsa ja alkoi huitoa molemmilla käsillään, mutta raukkamaisesti Vesku vain virnisti ja vilkutti takaisin, kaasuttaen sitten mahdollisimman pian pois. Hän ei halunnut puhua Katjan kanssa, ei nyt, eikä mieluummin enää koskaan, ja kun hänen puhelimensa alkoi hetkeä myöhemmin soida, hän painoi kylmästi punaista luuria joka kerran.

Katja soitteli soittelemistaan pitkin iltaa, mutta yhä pitenevin välein ja lähetti sitten muutaman tulikivenkatkuisen tekstiviestin. Veskulle oli jo tullut siinä vaiheessa mieleen, että entäpä jos tyttö oli vaikka sairastunut hänkin ja olisi tarvinnut tuuraajaa sunnuntai-aamuksi, mutta sellaisesta ei ollut mitään mainintaa, ainoastaan Veskun persoonasta ja käytöksestä.

Tilanne ei siis ollut hyvä, mutta ainakin se oli nyt selvä, ja se oli helpotus. Hyvillä mielin Vesku lähti sunnuntaina aamupäivällä kohti Järssilää ja löysikin Sallan sieltä tarmokkaasti sukimassa Nadaa.
- Joko sä olet päässy tän selkään, Vesku kysyi kunnioittavasti. Nada oli hiukkasen säpäkkä alkeiskurssiratsuksi, tai oli ollut ainakin hänen aikoinaan.
- Miten niin? Salla kysyi. – Mä olen menny sillä jo kaks kertaa.
- Joko sä olet sitten hyvä tai se on rauhoittunut, Vesku sanoi tapaillen jonkinlaista kohteliaisuutta.
- Olit kuulemma krapulassa eilen, Salla sanoi noteeraamatta sitä mitenkään.
- Mistä sä sen tiedät? Vesku kysyi hölmistyneenä.
- Reetta kertoi, ettet sä oo mitenkään voinu selvitä perjantaisesta ilman.
- Jaa. No, ei se ollut kuolemaksi, Vesku sanoi vähän harmissaan. Hän oli unohtanut, miten tyttöjen puskaradio suhisi kaikki asiat eteenpäin tyynelläkin säällä. Reetta oli tietysti juorunnut senkin, että Katja ja hän olivat lähteneet yhdessä, taksilla, tallille. Toisaalta, eikö se nyt taas sopinut Iljan suunnitelmaan…
- Haluaisitko sä hakea mulle satulan ja suitset, Salla sanoi välittämättä jatkaa siitäkään aiheesta.
Vesku haki ja siirtyi sitten kentän laidalle katsomaan tuntia. Se ei nyt suorastaan särkenyt silmiä, mutta hänen oli pakko myöntää, ettei Salla ollut ainakaan luontainen lahjakkuus satulassa. Mutta tarvitsiko hänen ollakaan? Vesku oli rakastunut häneen jo ennen kuin hän oli käynytkään hevosen selässä.

Salla ei suostunut lähtemään hänen kanssaan kahville tunnin jälkeen.
- Mulla on ollut tapana katsoa toi seuraavakin tunti nyt, kun tuli kevät ja tarkenee jo, hän selitti. – Sitä oppii kauheasti kun katsoo muiden ratsastamista.
- Niin oppiikin, Vesku oli samaa mieltä. – Mä voisin jäädä sun seuraksi kanssa. Mulla ei oo mikään kiire töihin.
- Sun tuskin tarvii enää imeä oppia Järssin tunneista, Salla sanoi ja katsoi häntä vähän vinoon.
- Saan kai mä silti katsella? Ja miten niin ei muka tarvitsisi, se on sentään ratsastanut kaksi kertaa kauemmin kuin minä.
- No täällä kiertää huhu, että sä olet menossa kouluratsastuksen suomenmestaruuskisoihin.
- Enkä ole, Vesku puuskahti nolostuen, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että ehkä se ei ollutkaan niin kaukaa haettu ajatus. Hannalla oli tapana valittaa, miten vähän vaativan ja vaikean tason kilpailuja olikaan, ja miten niihin sai matkustaa hirveitä matkoja. Hän itse oli takuulla menossa, joten hän saattaisi haluta täyttää auton ja raahata Veskunkin mukaan. Toisaalta nyt oli Herkkokin kuvioissa ja se saattaisi muuttaa Veskun tilanteen kokonaan.

- Mä olen ajatellut ottaa toisenkin tunnin, Salla pohdiskeli, kun he nojailivat kentän aitaan.
- Siitä vaan, kerran viikossa on vähän vähän.
- Mun pitää vaan tulla vähän kurkkimaan, että koska täällä olisi sen näkösiä tunteja, että mä pärjäisin. Onko hyppääminen kivaa?
- Ihan järjettömän kivaa, Vesku sanoi hartaasti. Hitto, koska hän oli viimeksi hypännyt? Joskus paljon ennen Hannan leipiin siirtymistä. Vanha kutina täräytti täysillä, ja kun Järssi lopetti tunninpidon, Vesku hetken mielijohteesta kysyi Järssiltä, sopisiko hänen tulla kuokkimaan jollekin estetunnille joskus.
- Eikö niillä lettipäähevosilla jalka nouse? Järssi kysyi.
- Kai se nousisi, mutta en mä uskalla. Jos ne hajoo. Mä maksaisin korvauksia vielä eläkkeestänikin.
- Tule pois. Joka ilta on kuudelta estetunti. Mutta et sä ilman saa, vaikka ootkin guru ja julkkis.
- Totta kai mä maksan, Vesku sanoi punehtuen hiukan harmista. Tarvitsiko Järssin vinoilla?
- Kerro mulle koska sä tulet. Mä tuun katsomaan, Salla henkäisi.

Aamu- ja iltatallit oli viikonloppuisin jaettu niin, että aiempi päiväruokinta ja karsinoiden siivous kuului aamutallilaiselle ja kello neljän heinät ja hevosten sisäänotto ja iltaruokinta iltavuorolaiselle. Kukin sai sitten omien mieltymystensä mukaan hoitaa kontollaan olevien hevosten liikutuksen siinä välissä kun tahtoi. Vesku esimerkiksi oli muutaman kerran viikonloppuisin käynyt vain ruokkimassa ja tarhaamassa, painunut takaisin kotiin nukkumaan ja ruvennut ratsastamaan vasta iltapäivällä. Sinä sunnuntaina Vesku viivytteli mahdollisimman pitkään tallille menoa, jotta Katja olisi varmasti ehtinyt lähteä ja saapui vasta vähän ennen neljää. Talli oli tyhjä, ihan niin kuin hän oli toivonutkin ja helpottuneena hän kärräsi tarhoihin välipalaheinät. Sitten hän kiipesi ylös keittääkseen itselleen kahvia sillä aikaa kun odotti, että hevoset saisivat syötyä.

Katja oli unohtanut kahvinkeittimen päälle, yläkerrassa leijui ällöttävä lemu ja lasikannun pohjaan oli palanut kiinni musta kerros. Vesku yritti aikansa saada sitä puhtaaksi, mutta luovutti sitten. Se tuntui olevan niin lujassa, ettei lähtisi ilman dynamiittia. Hän saisi vaan tulla toimeen kahvitta tänään. Hän toivoi, ettei Katja ollut tehnyt sitä tahallaan hänen kiusakseen, sillä se olisi tarkoittanut, että hän oli edelleen aika kiukkuinen. Tosin siitä asiasta ei enää jäänyt epäilystä, kun Vesku meni kaapilleen vaihtaakseen ratsastushousut jalkaan. Hänen kaappinsa oveen oli kirjoitettu siististi mutta näkyvästi mustalla tussilla ”@!#$”. Vesku nuolaisi sormeaan ja yritti pyyhkiä sitä pois, mutta teksti ei edes levinnyt. Siihenkin pitäisi kai käyttää dynamiittia tai jotain. Onneksi Katja ei ollut sentään keksinyt leikellä suikaleiksi hänen saappaanvarsiaan tai ratsastushousujaan, Vesku totesi helpottuneena avatessaan kaapin oven. Ehkä hän ei vaan ollut tullut ajatelleeksi, että kaappi olisi auki. Vesku ei ollut koskaan kuvitellut, että hänen tarvitsisi lukita sitä täällä, missä ei käynyt kuin muutama ihminen, työkaveri, mutta se saattaisi olla viisaampaa tästedes. Hän toivoi kyllä, että Katja leppyisi pikkuhiljaa.

Seuraavana päivänä ei kuitenkaan ollut mitään merkkejä sellaisesta näkyvissä. Vesku tuli tallille jo päivällä – ajatus hyppäämisestä oli jäänyt kaivertamaan niin, että hän aikoi jo samana iltana palata Järssille – ja kun hän palasi Boogien kanssa talliin maneesista, sillä välin saapunut Katja kävi kimppuun kuin yleinen syyttäjä välittämättä siitä, että Oskari ja Herkkokin olivat kuulemassa. Varsinainen väentungos.
- Mä en olisi ikinä uskonut, että sä oot tommonen sika! Mä luulin sua kunnolliseksi!
- Et viittis kiljua, Vesku sanoi kiusaantuneena, kun tyttö seurasi häntä Boogien karsinaan.
- Mun tekee mieli kiljua! Sä halusit vaan panna mua ja se siitä sitten, hei hei, Katja!
- No jos nyt ollaan ihan rehellisiä niin etkö se kuitenkin ollu sinä, joka sitä vonkasi? Vesku kysyi. Se ei tietysti ollut ihan tahdikkuuden huippu, mutta ei hän kyllä pitänyt itseään yksin vastuullisena kaikkeen tapahtuneeseen.
- Minäkö? Miten sä kehtaat? Miksi sä sitten pyysit mua ulos?
- Sä pyysit mua, Vesku muistutti.
- Sä olet ällöttävä! Katja ilmoitti, mutta sitten hänen alahuulensa alkoi vapista ja hän kääntyi juoksemaan yläkertaan. Veskun teki mieli jäädä Boogien boksiin toimittamaan jotain olematonta, sillä Oskari nauroi tallikäytävällä ääneen, mutta eihän se käynyt päinsä.
- Sinuna en paljon hekottaisi, Vesku tuhahti hänelle viedessään satulaa ja suitsia varustehuoneeseen.
- Ai miten niin?
- No ei taida sunkaan naisasiat ihan mallillaan olla.

Sen olisi tietysti voinut jättää sanomattakin, paljastaa, että hän oli sattunut kuulemaan, miten Hanna antoi pakit Oskarille, mutta tämän ilmeen näkeminen teki siitä kyllä vaivan arvoista.
- Kusípää, sähähti Oskarikin ja Vesku tunsi itsensä varsin suosituksi. Herkko ei sentään naljaillut hänelle mitään, tutkaili vain miettiväisen näköisenä hevosten lukujärjestystä. Se oli harva kuin reikäinen hämähäkinverkko nyt, kun viisi hevosta oli poissa ja Vesku sai ajatuksen.
- Kuule, sähän oot vähän niin kuin pomo täällä nyt, hän sanoi Herkolle.
- Niin kai.
- Mä jään nyt lomalle. Me sovittiin siitä jo Hannan kanssa ja te pärjäätte täällä kyllä kolmestaan paremmin kuin hyvin.
- Sitä mä just katoin, että melko vähän on puuhaa, Herkko myönsi.
- No niin, mä häivyn sitten, ennen kuin joku pistää rotanmyrkkyä mun kahviin.
- Hyvää lomaa, Herkko toivotti.

Vesku kävi hyvin vähin äänin hakemassa yläkerrasta välttämättömimmät tavaransa. Katja kyyhötti sohvalla eikä ollut huomaavinaan häntä, onneksi, kun hän pyörähti kaapillaan. Oli turha edes vaihtaa vaatteita, jos hän seuraavaksi aikoi Järssille hyppäämään. Hän istui kypärä edelleen päässään autoonsa ja näpytti pari tekstiviestiä: yhden Sallalle kysyäkseen, tulisiko tämä tallille lupauksensa mukaan katsomaan, miten hän tekisi kuperkeikkoja esteiden sekaan ja toisen Hannalle pyytääkseen tätä ilmoittamaan, koska aikoi palata Suomeen. Kai hänkin jo silloin uskaltaisi palata lomalta. Takuulla Katja olisi siihen mennessä leppynyt. Kai? Sitten hän unohti koko Katjan, kun Salla vastasi tulevansa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.8.14 21:19:05

26. Lomalla

Järssin ilme ei juuri värähtänyt, kun hän löysi jo ennen ensimmäistä tuntia Veskun tallilta notkumasta ja neuvomasta yhdelle tuntilaiselle, miten päin suojat oli tarkoitus laittaa jalkoihin.
- Sä tulit sitten, hän vain totesi.
- Mä saatan tulla joku toinenkin päivä.
- Mä arvasin, että sä kyllästyt siihen nylpertämiseen jossain vaiheessa.
- Ei kun mä olen lomalla, Vesku sanoi. Siitähän ei ollut kysymys, että hän olisi kyllästynyt Hannan hevosiin. Itse asiassa häntä vähän epäilytti se, miltä tuntuisi niiden jälkeen nousta jonkun Järssin turtuneen ja läpiratsastamattoman elikon selkään. – Millä mä menisin?
Järssi näytti pienen hetken epätietoiselta.
- Ootko sä oppinu yhtään ratsastamaan siellä?
- Oon mä hiukkasen, Vesku arveli.
- Kun mä ostin talvella yhden tamman, jota mä en oikein saa joka päivä tunneille. Se ei oikein tahdo pysyä käsissä noilla asiakkailla.
- Jaa Meppu? kysyi se tuntilainen, joka parhaillaan asensi suojaa väärinpäin ratsunsa jalkaan ja näytti epäilevältä.
- Meppupa hyvinkin.
- Ei kai se meidän tunnille tule?
- Ei kun seuraavalle.
- Näytä se Meppusi, Vesku ehdotti.
- Täällähän se.

Hevonen oli jo sisällä ja ehkä neljäntoista ikäinen tyttö harjasi sitä uutterasti.
- No ton sä oot ostanu pelkän ulkonäön takia, Vesku arveli.
- En, Järssi väitti. – Se oli halpa.
Sitäkään Vesku ei uskonut, ellei hevonen sitten ollut hullu tai muuten ratsastamattomissa. Se oli selvästi jonkinlainen risteytys, hyvinkin hevosen kokoinen, mutta kirjava kuin shetlanninponi.
- Tinkeriä? hän kysyi.
- Tinker-lämppäri, kuulemma, Järssi myönsi.
- Okei, ehkä se sitten oli halpa. Kuka sen on kouluttanu?
- Hitostako minä tiedän, mutta on se koulutettu. Vuosia sitten jo, se on jo viidentoista. Se on vaan vähän tulinen. Mutta kai sä siellä pysyt.

Vesku sipaisi tamman valkeaa turpaa, jota se ojensi uteliaan ja ystävällisen näköisenä. Kai hän pysyisi.
- Se on maailman kiltein, sanoi sen hoitaja uskollisesti, kun Järssi häipyi komentamaan ensimmäisen tunnin ratsukoita kentälle.
- Mitä se sitten tunneilla tekee?
- Se vaan menee kovaa. Joskus se kyllä pukitteleekin, mutta enimmäkseen se vaan menee. Mä voin laittaa sen sulle kuntoon.
- Laita vaan, Vesku sanoi, mutta kävi kuitenkin satulahuoneessa tutkimassa hevosen varusteet. Suitsissa, joihin kiinnitetyssä avaimenperässä luki Meepanee, oli tavalliset nivelkuolaimet. Eipä Järssi toisaalta paljon kummempia voinut oppilaidensa käsiin antaakaan.

Vaikka Vesku miten vilkuili ja odotti, ei Sallaa näkynyt, ennen kuin hän oli jo kentällä kiristämässä Mepun satulavyötä, silloin tyttö ilmestyi aidan taakse ja vilkutti sieltä. Vesku huiskautti takaisin, nyt saisi seuranpito jäädä myöhemmäksi. Ehkä silloin olisi enemmän jutunjuurtakin. Meppu tepasteli paikoillaan ja kilisytteli kuolaimiaan ja osoitti kaikin tavoin olevansa täynnä intoa, toisin kuin suurin osa muista hevosista, jotka näyttivät käyttävän hyväksi viimeisen tilaisuuden ottaa pikku torkut ennen työrupeamaa. Järssi rakenteli esteitä, Vesku nousi satulaan ja päästi hevosensa uralle. Se eteni hyvin tarmokkaasti, kiireisin askelin ja Veskun mieleen tuli, että olikohan sillä montakin vapaapäivää takana. Toistaiseksi se kuitenkin tuntui vain miellyttävän vireältä.
- Ruvetkaa vaan verryttelemään omaan tahtiin, vasen kierros, kevyttä ravia, Järssi huusi.

Meppu mennä tohisi, mutta Vesku ei ainakaan vielä keksinyt, miksi se nautti epäsuosiota. Jäykkä se oli kuin lankunpätkä, ja täysin tunnoton ulkopohkeelle, mutta ei se yrittänyt riistäytyä mihinkään ja kääntyi kun käännettiin. Toiseen suuntaan ongelmat olivat vähän toisenlaisia, mutta ei Vesku mitään semmoista huomannut, mitä ei pienellä herkistelyllä olisi saanut hiottua. Sitten he saivat luvan ruveta laukkaamaan, ja silloin hevonen yllätti hänet nousemalla tottuneesti kuolaimen yläpuolelle niin, että hänen ohjasotteensa menettivät suurimman osan tehostaan. Vesku tunsi melkein neulanpistoina kaikkien paikallaolevien katseet itsessään ja tunsi hetken ajan itsensä aika avuttomaksi. Hannan nuoret saattoivat joskus heittäytyä yhtä ratittomiksi ja jarruttomiksi, mutta eivät näin määrätietoisesti vaan paremminkin vahingossa. Meppu taisi tietää ihan tarkkaan, miten toimia saadakseen oikoa jalkojaan siihen iloiseen tahtiin kuin se itse halusi.
- Pärjäätkö sä sen kanssa? Järssi kysyi, kun Vesku oli kiskaissut hevosen kerran suunnilleen istumaan.
- Totta kai mä pärjään, Vesku tuhahti, ei hän mitään muuta olisi voinut sanoa. – Mä meen tonne päätyyn vähäksi aikaa pois teidän jaloista.

Esteet oli rakennettu kentän tallinpuoleiseen päätyyn, ehkä kiitos Järssin laiskuuden, mutta tässä tapauksessa onneksi. Kaukana kentän päädyssä oli hyvin tilaa parinkymmenen metrin ympyrälle ja sinne Vesku meni tahkoamaan. Olisi sulaa hulluutta lähteä ylittämään esteitä hevosella, johon ei ollut minkäänlaista tuntumaa. Se siitä estetunnista. Hitaasti, mutta taipumattomasti Vesku alkoi muistutella hevoselle, että hänkin halusi sanoa jotakin aiheesta vauhti ja suunta. Meppu ei ollut oikeastaan ollenkaan vastahankainenkaan, kunhan oli saanut purettua pahimmat puutumat jaloistaan. Ennen kuin muut alkoivat hyppäämään rataa, se ravasi jo aika hyvin taipuneena voltilla ja laukkasikin turpa alhaalla ja Vesku ehti mukaan hyppäämään parille viimeiselle kierrokselle.
- Tästä tunnista mä en kyllä maksa sulle mitään, sun pitäisi maksaa mulle, Vesku sanoi Järssille tunnin päätteeksi.
- Maksaa sulle? Äläs nyt.
- No mä läpiratsastin sitä kolme neljäsosaa tunnista. Koska sä oot itse viimeksi mennyt sillä?
- En mä muista. Mitä väliä sillä on?
Vesku katsoi uusin silmin muitakin hevosia. Järssi ei hänen aikoinaankaan ollut juuri ratsastanut muilla kuin Zairella, ja maastoja vetäessään milloin milläkin. Oli hyvin mahdollista, ettei yhdenkään hänen hevosensa ollut vuoteen tai kahteen ollut muita kuin oppilaita.
- Mä voisin tehdä sulle palveluksen, hän ehdotti. – Ne kaipaisi varmaan kaikki läpiratsastusta.
- Sitä tullaan hyppimään silmille kun ollaan niin mahottoman taitavia?
- Älä oo idiootti. Mä tarjoan apua.
- Mä mietin. Mun pitää nyt lähteä maastoon, Järssi urahti, sillä se ryhmä odotteli jo epätasaisena rivinä tallin edessä.

Järssi ei ollut hölmö mies, vaikka olikin vähän ottanut nokkiinsa Veskun sanoista. Kun hän maastosta tullessaan löysi pojan istuskelemasta tallinedustalta, hän oli jo päättänyt ottaa tarjouksen vastaan.
- Okei, hän sanoi taluttaessaan Drakman sisään Veskun ohitse.
- Mitä? Vesku havahtui. Hän oli jo unohtanut, mistä oli puhunut Järssin kanssa aikaisemmin ja oli siinä yrittänyt syväanalysoida Sallaa. Tyttö oli näyttänyt pettyneeltä, kun ei hän ollutkaan hypännyt sen enempää, pyörinyt vain kaikkien muiden takana ympyrää, ja sitten lähtenyt kiireesti sanoen aikovansa elokuviin. Pitikö se paikkansa ja oliko Salla tosiaan ihan välinpitämätön? Ja tulisiko hän uudelleen katsomaan, jos Vesku yrittäisi ängetä toiselle estetunnille?
- Että tuu vaan ratsastamaan niitä, jos sulla kerran on aikaa, Järssi sanoi, kun Vesku vääntäytyi hänen peräänsä talliin.
- Jaa sitä. Okei, tulenhan mä! Ei mulla ole nyt muuta kuin aikaa muutamaan viikkoon. Menisinkö mä Zairellakin.
- Ei tarvitse.


Niin Vesku pääsi sittenkin ratsaille. Hän otti tavakseen tulla tallille iltapäivällä niin, että ehti hyvin ratsastaa ennen kuin tuntiratsastajia alkoi tipoitellen saapua, ja sitten hän notkui siellä loppuillan. Se meni ihan lomasta. Oli kivaa, kun tallilla oli vilinää. Hän ei ollut huomannutkaan, miten paljon oli kaivannut juttuseuraa Hannan luona, missä Hannalla usein oli kiire, Oskari vain murahteli ja Katjaa oli mieluummin kuuntelematta. Täällä pyöri tyttöjä kymmenittäin, eivätkä kaikki olleet yläasteikäisiä. Nina ja Essi olivat kuvioissa edelleen, samoin Siru, johon Teemu oli ammoin ollut niin ihastunut, ja joka sittemmin oli saanut hänkin oman hevosen. Osa hoitajistakin oli jo kasvanut ihan naisen ikäisiksi ja kokoisiksi ja he tuntuivat pitävän Veskusta.
- Sä olet nähtävyys, sanoi Nina yhtenä iltana, kun Vesku oli luvannut kyyditä pari tytöistä tuntien jälkeen McDonaldsille.
- Olenko? Vesku hämmästyi.
- Joo. Oikeastaan enemmänkin kuin nähtävyys. Sä olet kuin hevoshömppäkirjoista. Kuuluisa kilparatsastaja palaa vanhalle tallilleen. Neljä viidesosaa noista pikkulikoista näkee märkiä unia susta.
- En mä ole kuuluisa, Vesku ähkäisi ja punastui niin perinpohjaisesti korviaan myöten, että Nina alkoi nauraa.
- Olet sä näissä ympyröissä. Onneksi sä et ole paskamaisempi tyyppi. Menis vielä päähän.

Ninan ei olisi kannattanut avata hänen silmiään, sillä oli hyvin helppoa antaa ihailun mennä päähän. Vesku alkoi katsella uusin silmin ympärilleen ja nähdä, että osa tallilla pyörivistä tytöistä ainakin esitti taitavasti ihastunutta. Hän saattoi saada heidät punastumaan vain puhumalla heille, pyytämällä vaikka apua johonkin turhanaikaiseen, kuten satulan viemiseen satulahuoneeseen tai kinuamalla huikkaa limsapullosta. Hän alkoi ottaa tavakseen tarjota muutamille tytöistä kyytiä kaupunkiin iltaisin, sillä aina siellä oli muutamia, jotka eivät olleet tulleet pyörällä tai joilla ei vielä ollut autoa tai ajokorttia ja parhaimmillaan Leenan pikku auton takapenkillä oli seitsemänkin tallityttöä. Vesku ei tietenkään ollut ihastunut kehenkään heistä, mutta Salla loisti poissaolollaan, vaikka oli luvannut tulla etsimään itselleen sopivaa tuntia, ja he olivat hauskaa seuraa. Perjantaina ja lauantaina hän törmäili kaupungilla tallilta tuttuihin tyttöihin niin, että olisi voinut kuvitella näiden varjostavan häntä. Onneksi Katja ei kuulunut joukkoon, mutta ei toisaalta kuulunut Sallakaan, joka oli sanonut olevansa flunssassa ja yrittävänsä saada itsensä poppakonstein kuntoon sunnuntain ratsastustuntiin mennessä.
- Senkö takia sä et ole käynyt tallillakaan, Vesku oli kysynyt ilahtuneena.
- No kuka siellä kipeenä jaksaa notkua?

Sallaa ei näkynyt sunnuntainakaan, vaikka Vesku oli varta vasten hankkiutunut hienoisesta krapulasta huolimatta tallille. Ilja oli väen vängällä ängennyt mukaan. Hän oli ollut edellisiltana todistamassa, miten Veskuun oli törmäillyt tallilta tuttu tyttö toisensa jälkeen ja päättänyt ruveta hevosihmiseksi itsekin.
- Viihdytä itseäsi, mä käyn vähän ratsastamassa, Vesku sanoi jalomielisesti. Hän ei ajatellut jaksaa odottaa, että tunnit olisivat ohitse ja hän saisi kentän käyttöönsä, mutta hän voisi mennä pienelle maastolenkille Mepun kanssa, jota hän taas edellispäivänä oli vääntänyt ja kääntänyt niin, että hevosparka olisi takuulla ihan jumissa, ellei saisi vähän palauttavaa liikuntaa. Ilja voisi kaikin mokomin sillä aikaa vääntää ja kääntää itsensä tallityttöjen suosioon.

Kun Vesku palasi, hän löysikin Iljan pienen tyttölauman keskeltä ja virnisti tyytyväisenä. Ilja oli niin omaperäinen tyyppi, että yleensä tytöt nauroivat hänelle, koska eivät käsittäneet, millaiset aivot mustan hiuspörrön alla oli. Ehkä täällä tallilla, missä miespuolisia henkilöitä oli harvassa, oltaisiin suvaitsevaisempia.

Kysymys oli kuitenkin ihan muusta. Ilja näytti kalpealta ja Sirpa, Mepun hoitaja, kiiruhti Veskua vastaan.
- Toi sun kaverisi tunki kätensä Cuban karsinaan ja se taisi puraista siltä sormen irti. Mä voin ottaa Mepun, kai sä viet sen sairaalaan tai jotain.
Siihen ei ollut paljon sanomista. Vesku komensi Iljan autoon ja he poistuivat kohtuullisen kiireesti.
- Onko se irti? Vesku kysyi puolittain uteliaana vilkuillen pyyhkeeseen käärittyä myttyä, joka oli Iljan käsi.
- En mä ole uskaltanut katsoa, Ilja sanoi ja kalpeni vähän lisää.
- Jos karsinan seinässä lukee, että ”varo, puree” niin ei sulle tullu mieleen, että se voi pitää paikkansa?
- En mä huomannu.

Iljan sormet olivat kuitenkin kaikki paikoillaan kynsiä myöten eivätkä puremajäljetkään tarvinneet tikkejä vaan laastari riitti.
– Ei musta taidakaan tulla hevoskuiskaajaa, Ilja huokaisi.
- Älä nyt pienistä masennu. Mennään takasin.
- En mä tule sinne enää. En ainakaan, ennen kuin mä olen saanut käsiteltyä tän trauman. Oikeastaan sä voisit tarjota mulle tuplakonjakin jossain, sinähän mut sinne raahasit. Eikö se ole hyvä lääke järkytykseen?
- Raahasin? Sä anelit, että mä otan sut mukaan. Enkä mä lähde mihinkään kuppilaan ratsastuskamoissa. Ota aspiriinia vaan.


Vesku oli jo melkein unohtanut, ettei oikeasti ollutkaan töissä Järssillä, kun hän seuraavana viikonloppuna sai viestin Hannalta. Tämä ilmoitti saapuvansa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja pyysi Veskua olemaan tallilla vastassa. Veskun teki mieli vastata, että hänellä oli öisin parempaakin tekemistä kuin notkua tallilla odottamassa, tulisiko hevoskuorma iltayöstä vai aamuyöstä, mutta hän tuli ajatelleeksi, millaista Hannan olisi palata pimeään, tyhjään talliin ajettuaan tuntikausia. Siinä vaiheessa auttava käsi hevosten purkamisessa olisi takuulla arvokkaampi kuin läjä kultaa, ja ketä muutakaan Hanna olisi pyytänyt? Oskariako, sen jälkeen kun oli lempannut tämän sänkykaverikerhostaan? Oikeastaan oli aika hienoa olla se, jonka apua toivottiin. Hän vastasi olevansa paikalla ja odotti hetken kiitosviestiä tai edes kuittausta, mutta sen enempää Hannasta ei kuulunut.

Sitten iski paniikki. Hän ei enää ehtisi rampata Järssilässä, ei sen paremmin ratsastamassa kuin katselemassa Sallan tuntejakaan. Kuluneella viikolla Salla oli sentään käynyt muutaman kerran tallilla, mutta nyt he vieraantuisivat taas. Hänen täytyisi tehdä siirtonsa. Onneksi Salla oli takuulla huomannut hänen ihailijakerhonsa, sillä hän oli kuivaan tapaan huomautellut Veskulle siitä, miten auliisti tältä vietiin hevonen käsistä ratsastuksen jälkeen ja kiikutettiin muki kahvia kentän laidalle, kun he olivat seisseet tuntia katsomassa. Vesku oli ollut kuin ei olisi huomannut mitään erityistä, vaikka riemuitsikin salaa siitä, että asiat etenivät juuri niin kuin he olivat Iljan kanssa suunnitelleet.

Sunnuntai-aamuna hän hankkiutui tallille tavallista aikaisemmin ehtiäkseen viimeisen kerran ratsastaa Mepulla. Sallan tunnin jälkeen hän kaappaisi tytön autoonsa, sanoi tämä mitä tahansa, ja raahaisi tämän kahville tai ajelulle ja puhuisi asiat selviksi. Tarjoaisi koko paketin. Eihän Salla voisi kieltäytyä koko tallin tavoitelluimmasta poikamiehestä? Lähes ainoastakin, mutta se oli sivuseikka.

Kaikki sujui ihan suunnitellusti. Vesku ilmoitti Järssille, että hänen lomansa oli lopussa ja että hän joutuisi palaamaan Hannan tallille, kun tämä tuli tunninpitoon. Muutama hoitajatytöistä kuuli sen ja juttu lähti kiertämään paikalla olevien keskuudessa kuin kulovalkea.
- Etkö sä enää aio käydä täällä? he tulivat yksi toisensa jälkeen kysymään, ja kerran toisensa jälkeen Vesku selitti, ettei varmaan juuri ehtisi, kunnes Järssi karjui häntä viemään hovinsa hélvettiin kentän aidan takaa, sillä he häiritsivät opetusta. Vesku kuitenkin arveli hyvästelleensä jo suurin piirtein kaikki, eikä liikahtanutkaan.
- Tule mun kanssa kahville, hän sanoi Sallalle tunnin päätyttyä.
- En mä tiedä jaksanko mä, Salla puuskahti. Hippa oli ollut tavallista laiskemmalla päällä ja tyttö punoitti kaulaansa myöten.
- Sulla on nestehukka, täytyy se paikata, Vesku houkutteli. – Sitä paitsi mulla on sulle asiaa.
- Mitä asiaa?
- No en mä sitä täällä ala kertoa.
- Okei sitten, Salla huokaisi.

Sillä kertaa Vesku ei huolinut takapenkille yhtäkään tallitytöistä vaan ajoi kahdestaan Sallan kanssa siihen samaan kahvilaan, missä he tapasivat käydä.
- Haluatko sä kahvia vai jotain kylmää? Vesku kysyi. Punoitus Sallan kasvoilta oli ehtinyt laskea, mutta hänen otsatukkansa oli jäänyt kosteaksi ja pörröttäväksi päästyään kypärän alta esiin.
- Kylmää, Salla toivoi.
- Istu, mä haen.
Vesku lastasi tarjottimelle pari kahvia, pullollisen kivennäisvettä ja pari munkkia ja palasi sitten pöytään.
- Munkit lihottaa.
- Mutta ne on hyviä, Vesku sanoi ja tunki puolet omastaan suuhunsa. Sitten hän katui, kun Salla kysyi saman tien, että mikä hänen salainen asiansa oli. Olisi ollut parempi vain antaa tulla sen sijaan, että joutui nyt miettimään sanojaan sen aikaa, että sai suunsa tyhjäksi. Melko spontaanisti hän kuitenkin sai sitten kakaistua ulos:
- Mä olen rakastunut suhun ja mä haluaisin olla sun kanssasi.

Salla tuijotti häntä hiljaisena niin kauan, että Vesku alkoi epäillä, ettei ollut sanonutkaan mitään, kuvitellut vain sanovansa. Hän liikahti vaivautuneesti. Pitäisikö hänen toistaa? Mitä tuo hiljaisuus oikein tarkoitti?
- Unohda koko juttu, sanoi Salla kuitenkin sitten ja hänen äänensä oli kuin piiskan sivallus.
- Mitä sä tarkotat?
- Että sä olet viimenen tyyppi, kenen kanssa mä suostusin seurustelemaan. Sä et kolahtanut edes sillon abikeväänä, ja sen jälkeen susta on tullut vaan pahempi, oikea itseään täynnä oleva naistennaurattaja. Miten sä kuvittelet, että kukaan haluaisi katsoa tommosta käytöstä poikaystävältään?
- Mutta, Vesku sanoi täysin ymmällään. Ei tämän näin ollut pitänyt mennä, ei ollenkaan. – Mutta suhun mä olen rakastunut. En muihin.
- No se on sun vahinkosi. Mä en ole suhun. Pidä pullasi, Salla sanoi ja nousi seisomaan. Vesipullon hän kuitenkin nappasi mukaansa ja jätti Veskun istumaan siihen kuin nallin kalliolle.

Kassakoneen vieressä tiskiin nojaileva myyjätyttö tuijotti häpeilemättä kohtausta, huomasi Vesku, kun ovi oli kolahtanut Sallan perässä ja hän itse oli vähän aikaa kokoillut ajatuksiaan. Hitonko nähtävyys hän oli? Odottiko myyjä, että hän alkaisi itkeä tai jotain? Hän keräsi arvokkuutensa, nappasi takkinsa, jonka oli riisunut viereensä penkille ja lähti itsekin. Tuntui ihan järkyttävän tyhjältä, paitsi että saattoiko tyhjyys tehdä kipeää? Tämä teki.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.8.14 20:24:13

27. Pomon paluu

Siinä mielentilassa ei haitannut yhtään joutua lähtemään yöksi tallille. Vesku malttoi tuskin odottaa, että kello tulisi niin paljon, että hän voisi häipyä kotoa. Normaalin julkisivun esittäminen perheelle oli vaatinut suunnattomia ponnistuksia, mutta hän arveli onnistuneensa siinä kuitenkin vähintäänkin kohtuullisesti. Riikka tosin katsoi häntä epäileväisesti, mutta se taisi mennä sen piikkiin, ettei sisko uskonut hänen olevan lähdössä töihin.
- Menet kumminkin jonnekin naisiin, ja sun velvollisuus on raportoida sellasista mulle. Mä olen sentään sun siskosi.
- Páskat, Vesku älähti epäkohteliaasti. – En kertois vaikka olisinkin. Sä olet ihan liian utelias. Ja sitä paitsi sä olet alaikänen.
- Miten se liittyy mihinkään?
- Ei sen tarvii liittyäkään, se on vaan fakta.
- No mutta mitkä konit muka kaipaa mitään hoitoa koko yötä?
- Semmoset, jotka on matkustanu yhdellä seisomalla Tanskasta asti.

Puoli yhdeksältä hän lähti. Sen paremmin Oskari kuin Katjakaan eivät ikinä venyttäneet iltatallia paljon yli iltakahdeksan, ellei sitten ollut kisapäivä niin, että he pääsivät hommiin vasta sieltä palattuaan. Vesku luotti siihen, että talli olisi hiljainen ja pimeä, kun hän ajoi sinne kuulaassa kevätillassa, ja niin se olikin.

Sana Hannan saapumisesta ei selvästikään ollut kantautunut tallille asti. Hämärässäkin Vesku näki, ettei pomoa odotettu. Tallikäytävä oli lakaisematta ja boksien edessä roikkui tavaroita. Ivanilla oli harjapussi ja Boogien ovenvierustalla peräti suitset. Hanna saisi raivarin nähdessään sellaista leväperäisyyttä, joten Vesku vei ne pois, mutta lakaisemaan hän ei ruvennut. Se oli yksi asia, joka oli täällä iskostunut hänen päähänsä. Tallissa ei lakaistu hevosten ollessa sisällä. Hän kiipesi yläkertaan asettuakseen taloksi. Joku oli käynyt ostamassa uuden kahvipannun, hän totesi, ja laittoi muutaman kupillisen tippumaan. Uteliaisuuttaan hän vilkaisi jääkaappiinkin: siellä oli avattu maitopurkki ja muutama olut. Hän ei ollut ikinä nähnyt, ettei siellä olisi yhtään pulloa kuohuviiniä. Joku oli epäilemättä juonut ne janoonsa osaamatta kuvitella, että Hanna palaisi näin äkkiarvaamatta, ennen kuin ne ehtisi korvata. Eipä ollut hänen murheensa. Hän avasi telkkarin ja heittäytyi sohvalle katsomaan sitä. Keskittymiskyky ei tuntunut riittävän lukemiseen, eikä se riittänyt kyllä televisioonkaan, mutta sen tuijottaminen oli jotenkin mielekkäämpää kuin kirjansivujen. Ainakin kuva liikkui.

Odottaminen oli tappavan tylsää, etenkin sitten, kun televisio-ohjelmat loppuivat. Veskua ei kuitenkaan nukuttanut, siitä piti huolen kahvi, jota hän oli kitannut, mutta tuskin hän olisi saanut unta muutenkaan. Hän kulutti parikymmentä minuuttia hinkuttamalla tiskialtaan alta löytyneellä puhdistusaineella kaapinoveaan, kunnes siinä ei näkynyt Katjan terveisistä kuin enää haalea jälki ja järjesti sitten mukanaan tuomansa ratsastusvarusteet takaisin kaappiin. Hänen mielessään kävi Hannan keväinen huomautus frakista ja silinteristä, joita ei ollut tullut vieläkään hommattua. Vieläköhän Hanna luuli hänen tarvitsevan niitä?

Armollisen aikaisin, jo kahden aikoihin, alkoi pihalta kuulua moottorin jyrinää ja se aiheutti heti liikehdintää tallissakin. Vesku hyppeli portaat alas, sytytti valot ja leväytti tallin oven auki. Hanna seisoi sormi lastaussillan napilla ja venytteli ja haukotteli samaan aikaan.
- Voi luoja, mä olen puuduksissa, hän ilmoitti.
- Oletko sä ihan poikki? Vesku katsoi hyväksi kysyä.
- En, jumissa vaan. Mä nukuin illalla laivalla ja musta tuntuu, että mun niska on vinossa kuin Kirvesniemellä, Hanna sanoi ja hieroi sitä. – Ota sä Katrina siitä niin mä otan Viablen. Kävelytetään niitä vähän pihan ympäri, ettei nekin jumahda.

Katrina käänsi korvansa luimuun, kun Vesku meni hakemaan sitä, mutta hän huomasi ilahtuvansa sen näkemisestä. Ehkä sekin hiukan hänen, ainakaan se ei yrittänyt purra. Tai sitten se huomasi tulleensa kotiin. Sitten he tekivät saman tempun Kadmialle ja Timothinelle ja veivät nekin talliin.
- Et sä oo huomannu melassivettä laittaa? Hanna kysyi ja kun Vesku pudisti päätään, hän alkoi itse laskea lämmintä vettä ämpäreihin.
- Haluatko sä, että mä siivoan auton, Vesku kysyi nöyrästi.
- Ei, antaa sen olla aamuun, paremmin näkeekin sitten. Pistä vaan silta kiinni. Seisköön siinä.

Kukin matkalaisista joi ämpäristään ainakin suurimman osan ja sai tupon heinää, sitten Hanna venytteli taas kerran.
- No niin. Mitäs tänne kuuluu?
- Ei aavistustakaan, mä olen ollu lomalla, Vesku sanoi pohtien, voisiko nyt lähteä kotiin. – Tarviitko sä mua vielä?
- Tarviin tietysti, Hanna sanoi ja meni tutkimaan hevosten lukujärjestystä. – Mm. Ainakin tän mukaan niillä on jopa tehty jotain.
- No siitä mä en tiedä, mähän sanoin, etten mä ole ollu täällä. Mitä mun pitää tehdä?
- Avata mulle pullo kuplivaa, mä olen ansainnu sen tän ajamisen jälkeen! Hanna ilmoitti ja lähti kiipeämään yläkertaan. Hän ehti jääkaapille, ennen kuin Vesku ehti perässä.
- Siellä ei näytä olevan mitään, Vesku sanoi anteeksipyytävästi.
- Just just. Sitä on työskennelty niin rankasti, että on tarvinnu kuoharia vetää janojuomaksi. No, mä oletan, että se joku janoinen pitää huolen siitä, että tää täyttyy taas pikapuoliin.
- Ota olut, Vesku ehdotti.
- No en. On mulla sisällä. Hei, tuu seuraksi? Äiti sanoo aina, että yksin ryyppääminen on alkoholismin alku.

Se kuulosti houkuttelevammalta kuin painua kotiin pyöriskelemään sängyssä, joten Vesku ei miettinyt sen enempää, kun Hanna vielä lupasi kertoa kaiken matkasta ja mitkä olivat hänen uusimmat suunnitelmansa. Sitä paitsi aamuöinen vierailu Hannan luona oli jotain, minkä saattoi aina heittää päin Oskarin naamaa, jos tulisi tarvis.
- Selvä, ei mulla muutakaan tekemistä ollu suunniteltuna loppuyöksi, hän sanoi.
- Loistavaa. Sä kai voit auttaa mua raahaamaan mun tavarat kotiin?

Tuskin Hanna siksi oli häntä kutsunut, mutta aika painavat ja isot olivat hänen kassinsakin, tai ainakin ne kaksi, jonka Vesku raahasi perille keltaisen talon oven taakse. Hanna kaivoi taskustaan avaimen ja astui sisään sytytellen valoja sitä mukaa kuin eteni. Vesku seurasi perässä katsellen uteliaana, miten Hanna oikein asui. Aika hulppea paikka se oli, eikä siellä ollut häivääkään vanhanaikaisesta maalaisromantiikasta, jonka Vesku muisti hänen vanhempiensa luota. Keittiö varsinkin näytti hiukan modernimmalta kuin keskivertoavaruusaluksen ohjaamo, vaikka Vesku ei jotenkin osannut kuvitella Hannaa käyttämässä sieltä muuta kuin jääkaappia.
- Istu vaan, Hanna sanoi ja avasi jääkaapin, ottaen sieltä pullollisen kuohuviiniä. Toisesta kaapista hän otti kaksi isoa oluttuoppia ja tyhjensi pullon niihin. – Ole hyvä.
- Oisko sulla tarjota ämpärillistä kaviaaria tän seuraks? Vesku kysyi käännellen lasia.
- Ei, mutta on pakastimessa jotain pienempiä astioita. Haluatko sä? Pengo itse jos haluat, mä käyn laittamassa saunan päälle.

Hanna häipyi korot kopisten, mutta Vesku ei tehnyt elettäkään lähteäkseen penkomaan pakastinta. Se olisi varmaan ollut Hannan mielestä hävytöntä, eikä hänellä sitä paitsi ollut mitään kaviaarinhimoa. Hän vain maistoi varovasti lasinsa reunasta.
- Löysitkö sä mitään? Et? Okei, juodaan sitten vaan, Hanna sanoi ja romahti tuolille. Hän tarttui ahnaasti omaan tuoppiinsa ja joi, kunnes valtaisa nikotus keskeytti hänet. – Sori… mulla on kaamea nestehukka! Tiedätkö sä, että mulla on ollu ihan jumalaiset kolme viikkoa?
Sitä Vesku ei oikeastaan tiennyt, mutta arveli kuulevansa niistä piankin tarkemmin.

Hanna puhui kuin olisi joutunut olemaan hiljaa koko matkansa ajan, useamman viikon ja Vesku kuunteli. Oli toki kiinnostavaa kuulla Hannan kisasuunnitelmia, mutta hän muutti niitä niin vikkelästi, selvästikin vain ajatteli ääneen, että Vesku uppoutui ennen pitkää omiin mietteisiinsä.
- Kurkkua kuivaa, Hanna naurahti lopulta ja avasi toisen kuohuviinipullon.
- Ei ihme, tolla tavalla kun sä papatat.
- No papata sä välillä. Mitä täällä on tapahtunut? Ai niin, sä olit lomalla. Oliko hyvä loma? Olitko sä jossain matkalla? Onko jo ikävä ratsastamaan?
Veskun oli pakko hymyillä. Tuopillinen kuoharia oli kihahtanut Hannan päähän, ei hän muuten ikinä ollut noin puhelias. Eipä sillä, kyllä se tuntui hänen omassakin päässään.
- En mä missään ollut, paitsi että kävin läpiratsastamassa Järssin tuntsareita.
- Häh? Oliko siinä nyt jotain hauskaa?
- Olihan siinä, tavallaan.
- Otit lomaa tallilta jotta pääsisit toiselle tallille hommiin? Mä en tajua. Ai mutta mä menen nyt sinne saunaan.

Vesku lähti katselemaan ympärilleen Hannan mentyä. Olohuoneessa oli suunnaton, pehmeän näköinen sohvaryhmä, joka olisi toisissa oloissa ehkä suorastaan houkutellut loikkaamaan syliinsä, mutta kumma kyllä Veskua ei nukuttanut vieläkään. Paljon muuta huoneessa ei sitten ollutkaan, vain matala hyllykkö, johon oli kasattu televisio ja kaikki muu mahdollinen viihde-elektroniikka. Seinillä oli muutama iso hevosaiheinen painokuva. Olisi voinut olla hotellissa paitsi että sohvapöydällä lojui vähän lehtiä. Huone oli kuitenkin kotoisampi kuin keittiö, joten Vesku istui sohvanreunalle selailemaan lehtipinoa. Hänen pettymyksekseen ne olivat muoti- eivätkä hevoslehtiä ja yksi kuvien mallitytöistä näytti yhtäkkiä ihan Sallalta. Itse asiassa joka toinen heistä näytti, sama se, olivatko he vaalea- vai punatukkaisia ja oliko heillä silmälasit vai ei. Vesku oli aamulla hetken ehtinyt haaveilla, että hän saattaisi tänä yönä hevoset vastaanotettuaan ehkä päästä hiipimään Sallalle, tai saada tämän houkuteltua heille ja muisto alkoi tuntua kestämättömältä.

- Mikä sua vaivaa?
Vesku ei ollut huomannut ajan kulumista ja Hannan ääni yllätti hänet. Hän nosti päänsä pystyyn käsien varasta ja katsoi naista pelästyneenä. Hannan hiukset roikkuivat märkinä ja hänellä oli farkkujen ja neulepaidan sijaan yllään valkoinen aamutakki, kun hän tassutteli keittiöön hakemaan lasinsa ja romahti sitten Veskun viereen. – Sä olet kuin aaveen nähnyt, hän sanoi keskustelusävyyn.
- Kunhan mietin omiani.
- Miksi sä oikeastaan halusit pitää lomaa? Mä en jaksa uskoa, että Järssin kaakit houkutteli niin paljon.
- Meille tuli pieni konflikti, Vesku huokaisi kiitollisena siitä, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan jotain muuta kuin Sallaa. Sitä paitsi Hanna saisi kuulla Katjasta ja hänestä ensimmäiseksi aamulla joka tapauksessa, joko tältä itseltään tai luultavimmin Oskarilta. Sama kai oli kertoa itse.

Hannasta se oli näköjään suunnattoman hauskaa. Vesku katsoi vähän aikaa hänen nauramistaan, mutta se tarttui ja hänen omiakin suupieliään alkoi nykiä.
- Se ei ollu oikeastaan hauskaa, hän huomautti kuitenkin.
- No olihan se! Ajatella että sulla on sittenkin munaa. Mä jo vähän aloin pelätä, että olin palkannu homon.
- Mitä hittoa? Vesku huomasi loukkaantuvansa.
- No ethän sä ikinä puhu mistään tyttöystävästä.
- Kun ei semmoista ole, Vesku huokaisi, ja sitten häneltä pääsi koko tarina Sallastakin. Sille Hanna ei nauranut.

- Melko kylmää kyytiä, hän huomautti.
- No, ei sekään ollut oikeastaan hauskaa, Vesku myönsi. – Itse asiassa se oli ihan helvetillistä.
- Jopa minä olisin hoitanu ton tilanteen hienotunteisemmin, usko tai älä. Sinuna mä en surisi mokomaa narttua. Se halusi vaan jostain syystä tahallaan loukata sua.
- Niinkö sä luulet?
- Mä tunnen naiset. Mä olen sellanen, ellet oo sattunu huomaamaan.
- No en mä sua koskaan ole naisena pitänyt, Vesku huokaisi miettien, että ehkä hän ei ollutkaan luomakunnan iljettävin olio, jos hänen ei tarvinnut ottaa Sallan sanoja kirjaimellisesti. Nyt Hanna kuitenkin näytti loukkaantuneelta.
- Mikä mä sitten olen, jos en nainen?
- En mä sillä tavalla tarkottanut, ähkäisi Vesku ajatellen, että hänen pitäisi muistaa loppuelämänsä pidättäytyä syvällisistä keskusteluista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Niiden kanssa ei vaan ollut yhteistä kieltä.
- Millä tavalla sitten?
- Sä olet pomo, ja valmentaja. Ja guru ja orjapiiskuri ja sitä paitsi varattu. Riittääkö?
- Miten niin varattu?
- No, Oskari.
- Äh, älä mainitse sen idiootin nimeä, ei se ollu mikään varaus vaan pelkkä pano, Hanna sanoi harmistuneena.
- Siinä nyt kumminkin oli viis syytä.
- Jos sä unohdat ne niin kerro, mitä sä sitten ajattelet, Hanna ehdotti nojaten sohvan selkänojaan ja heilutellen varpaitaan.

Tilanne oli omituinen. Vesku olisi voinut vannoa, että Hanna kalasteli kohteliaisuuksia, mutta mitä hänelle toiseksi alimman palkollisensa mielipide merkitsi?
- Jos mä en olisi sun pomo niin yrittäisitkö sä iskeä mut? Hanna johdatteli.
- En.
Se oli Hannan ilmeestä päätellen taas väärä vastaus, joten Veskun oli pakko kiirehtiä perustelemaan. – Miksi mä yrittäisin? En mä kuitenkaan onnistuisi. Sun näköset tytöt seurustelee ruotsalaisten kreivien tai filmitähtien tai semmosten kanssa.
- Toi oli aika hyvä, Hanna sanoi mietittyään hetken ja nyökkäsi. Sitten hän nousi sohvalta. – Hei, se sauna on varmaan vielä lämmin. Mene säkin.

Oli helpointa totella Hannaa, joten Vesku meni Hannan perässä siniseksi kaakeloituun kylpyhuoneeseen.
- Tästä saat pyyhkeen ja kylpytakin, Hanna sanoi nurkassa olevan kaapin luota ja poistui sitten. Vesku nosti epäileväisesti kylpytakin eteensä. Miksi Hannalla oli moinen miestenkokoinen vaate kaapissaan? Oliko se Oskarin vai kävikö hänellä jatkuvasti miehiä saunassa?
- Ei kuulu sulle, hän sanoi puoliääneen, riisuutui ja meni tummennetun lasioven läpi pikkuruiseen saunaan. Siellä oli vielä ihan riittävän kuuma ja lopultakin Veskusta alkoi tuntua, että hän ehkä saattaisi nukahtaakin tänä yönä. Hän nojasi seinään ja sulki silmänsä antaakseen lämmön rentouttaa kehonsa, joka kuitenkin pisti ihmeellisesti vastaan. Ajatus puolipukeisesta Hannasta vain parin oven takana oli jännittävä. Olisikohan hänellä jotain mahdollisuuksia…? Hän tosin ei ollut ruotsalainen kreivi, mutta ei hitto soikoon ollut Oskarikaan.

Vaan olisiko siinä mitään järkeä? Eikö hän ollut mitään oppinut Katjasta? Tietysti Hanna oli monta porrasta enemmän maailmannainen, ja vaikkei olisi ollutkaan, ei Veskulla olisi ollut mitään vaikeuksia kohdata häntä seuraavana päivänä. Päinvastoin. Olisi pelkästään upeaa, jos Hanna olisi hänen kimpussaan samaan tapaan kuin Katja oli yrittänyt.

Ja kuu oli juustoa. Sellaista ei ikinä tapahtuisi. Vesku avasi silmänsä ja päätti, että olisi parasta painua kylmään suihkuun ja siirtyä sitten tallinylisille nukkumaan, ennen kuin tulisi sanoneeksi Hannalle jotain hölmöä ja saisi näpeilleen, tai peräti korvilleen. Hän ei kaivannut tälle vuorokaudelle enempää rukkasia.

Lasiseinäisessä suihkukopissa oli paitsi hempeän pastellivärisiä tuoksuvia pulloja myös miesten saippuaa ja Vesku tuli taas miettineeksi, ketä varten. Hän kuitenkin käytti sitä huolettomasti ja käänsi sitten suihkun huomattavan viileälle. Se kohisi hänen korvissaan niin, ettei hän kuullut oven aukeamista vaan tajusi Hannan vasta tuntiessaan lämpimän ihon ja pienten rintojen painautuvan itseään vasten.
- Laitetaan tää vähän lämpösemmälle, kylmät suihkut on täällä kiellettyjä, Hanna sanoi ja Vesku tunsi veden lämpenevän samalla, kun tämän kädet kietoutuivat hänen niskansa taakse.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.14 20:22:56

28. Seuraavana päivänä

Hannan makuuhuone oli melkein yhtä askeettinen kuin olohuonekin, kuin jostain sisustuslehdestä, mutta ainakaan Veskun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, missä oli, kun hän avasi silmänsä. Sänky oli äärettömän mukava melkein rapean tuntuisine lakanoineen, samoin paksu mutta kevyt peite ja tyynyt, joihin tuntui uppoavan. Parasta oli kuitenkin Hanna itse, se että hän nukkui poski vasten Veskun käsivartta ja näytti lempeältä ja viattomalta kuin taivaan enkeli. Se oli tietystikin vain suuri illuusio, sillä kunhan hän heräisi, olisi enkelimäisyys kaukana. Vesku arvasi, että siinä vaiheessa hän saisi, ellei suorastaan tylyn, ainakin pikaisen lähdön. Siitä huolimatta hän ei voinut olla kääntymättä ja halaamatta Hannan unista olemusta niin, että tämä päästi pienen, heräävän äännähdyksen. Vesku painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja totesi olevansa melkein pyörryksissä ihmetyksestä. Tietystikään hän ei ollut koskaan kuvitellut päätyvänsä Hannan sänkyyn, mutta ei se tehnyt siitä asiasta yhtään sen vähemmän merkillistä, että niin oli käynyt.

Vesku oli tainnut sittenkin herättää Hannan, sillä tämän käsi terävine kynsineen tuntui liikkuvan hänen selällään, sitten se siirtyi hänen kyljelleen. Se oli epäilemättä hereillä, vaikkei Hanna mitään sanonutkaan.
- Mitähän kello on? Vesku kysyi kokeilevasti. Hän voisi ehkä vastauksesta päätellä, olisiko parasta häipyä heti vai voisiko hän ensin kokeilla onneaan ja päästä toistamaan edellisöisen.
- Ja mitä sillä on väliä? Hanna kivahti ja huokaisten Vesku kääntyi noustakseen ja lähteäkseen etsimään vaatteitaan. Nyt Hanna kuitenkin avasi silmänsä ja painoi kätensä hänen vatsalleen. – Mihin sä olet menossa?
- Töihin? Vesku ehdotti.
- Miksi? Ei kai sulla ole aamutallia?
- Ei, ei mua kukaan vielä odota töihin, kai.
- No paikka sitten. Mä en ajatellu nousta vielä moneen tuntiin. Mä olen sentään matkustanut koko yön.
- Mä en ole matkustanut metriäkään.
- Se taas ei kuulu kenellekään. Mihinkäs me jäätiin?
Vesku oli lipsauttamassa ”miten niin” –kysymyksen, mutta ehti sulkea suunsa. Se olisi kuulostanut lapselliselta.
- Tähän, hän sanoi ja suuteli Hannaa.
- Mm. Joo, niin taidettiinkin. Vieläkö sä mietit sitä Sallaa?
- Ketä? Vesku kysyi. Sen hän antoi lipsahtaa, vaikka sekin oli kai aika lapsellinen kysymys. Salla tuntui kuitenkin kaukaiselta, värittömältä ja unohtuneelta juuri nyt.
- Hyvä, Hanna hymyili.

He nousivat vasta kahden aikoihin, nälkään.
- Miten sulla voi olla kaappi täynnä ruokaa? Vesku ihmetteli napittaessaan farkkujaan keittiössä, kun Hanna nosteli jääkaapista aamiaistarpeita. – Siis, eikö noi oo pilaantunu kolmessa viikossa?
- Ei nää ole kuin lauantaisia, mä pyysin Tiinaa tuomaan.
- Tiinaa?
- Siivooja, Hanna sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Niinhän se oikeastaan olikin. Tallitöihin hänet saattoi vielä jotenkin kuvitella mutta ei mitenkään mopinvarteen. – Laita sä kahvia tulemaan, jooko.
Vesku etsi kahvipaketin ja teki niin, mutta sitten hän ei voinut vastustaa kiusausta kääntyä ja kietoutua vasten Hannan aamutakin verhoamaa selkää, kun tämä teki voileipiä. Hänelläkin oli nälkä, mutta vielä mieluummin hän olisi painunut takaisin sänkyyn.
- Mitäs nyt? hän kysyi ja painoi huulensa nopeasti Hannan niskaan.
- Mennään töihin.
- Oletko sä varma, että sä olet levänny jo tarpeeksi?
- Ei voi pelkästään pitää hauskaa, Hanna torui huvittuneella äänellä. – Ihmisellä on velvollisuuksia.
- Niin, mä arvaan. Sun pitää mennä kylvämään herran pelkoa siihen, joka uskalsi eilen jättää lakaisematta tallissa.
- Täsmälleen niin, ja sä saat jalotella noi hevoset, mitkä mulla oli mukana. Ihan kevyesti vaan, mutta sen verran, että ne saa kaikki jumit auki. Vähän pitkää laukkaa ja sellasta. Kyllä sä tiedät. Otatko sä paprikaa leivän päälle?

He söivät suunnattoman määrän voileipiä, sitten Hanna nousi tarmokkaasti seisomaan.
- Työ kutsuu.
Vesku vääntäytyi viivyttelevämmin pystyyn. Hän ei halunnut lähteä pois. Hän ei halunnut, että Hannakaan menisi minnekään, mutta minkäs teit.
- Haluatko sä, että mä menen tallille jotenkin edeltä tai sun jälkeen tai kiertotietä? hän kysyi muistaen, miten salassa Oskarin käynnit Hannan luona oli yritetty pitää.
- Se voisi olla vähän turhaa touhua, Hanna hymyili.
- Miten niin?
- Sun autos on tallilla, mutta sä et ole. Missä sä oikeen muualla voisit olla kuin täällä, paitsi tietysti, jos olisit lähteny metsään lenkille ja eksynyt?
- Mä en tullut ajatelleeksikaan…
- Sä olet niin viaton raukka, Hanna sanoi ja taputti häntä poskelle. – Ajattelitko sä mennä kotiin tai johonkin?
- Tietysti.
Mihinkäs sitten?
- Tuo tullessas pari pulloa kuohuviiniä. Täälläkään ei ole enää liikoja.
Hetkinen.

- Meinaatko sä, että mä tulisin takaisin tänne? Vesku kysyi.
- Joo. Etkö sä meinannut tulla?
- Mä en arvannut, että… mä ajattelin että se siitä sitten.
- Yhden yön juttu? No jos sä haluat, Hanna sanoi ravistaen olkapäitään, kunnes Vesku tarttui niihin.
- Mä tulen yhdellä ehdolla, hän sanoi ja Hanna kohotti kulmakarvojaan.
- Mitäs ehtoja sä ajattelit esittää? Hän korosti hiukkasen sanaa ”sä”, mutta Vesku ei antanut sen säikäyttää itseään. Ennenkin Hanna oli tuntunut pitävän siitä, että hän ei sanonut kyllä ja kiitos kaikkeen vaan yritti välillä olla omaakin mieltään.
- Että jos mua huvittaa halailla sua tallissa niin mä teen niin.
- Ai teet vai.
- Jep. Justhan sä itsekin sanoit, että niiden on pakko ymmärtää, että mä olen täällä, enkä mä muutenkaan halua luikkia nurkissa niin kuin Oskari. Kyllä se jäi kiinni useammin kuin kerran.
- Selvä juttu, Hanna sanoi asiallisesti. – Sovitaan niin. Jos mua huvittaa, tietenkin.
- Tietenkin. Veskulla ei ollut siihen vastaansanomista. Maailma pyöri näillä tienoin sen mukaan, mikä Hannaa huvitti.

Hanna halusi todeta, että kaikki hevoset tarhoissa näyttivät terveiltä, etenkin ne, jotka olivat juuri seisseet tunteja ja tunteja kuljetusautossa, mutta Vesku otti niistä Katrinan mukaansa ja ehti sisään ensin. Tallissa oli koko porukka, Herkko ja Oskari ja Katja, ja sisätilat olivat tahrattoman siistit.
- Tervehdys, hän toivotti nähdessään Katjan pesemässä ruoka- ja juomakuppeja ja Herkon ja Oskarin hääräämässä Boogien karsinassa.
- Terve vaan, Herkko sanoi ystävällisesti, mutta muut eivät noteeranneet häntä mitenkään. Vesku piti hyvänä merkkinä sitä, ettei Katja käynyt pesuvälineineen hänen kimppuunsa. Tyttö oli tosiaan ehtinyt tyyntyä hänen pysytellessään poissa.

Hän laittoi Katrinan karsinaansa siksi aikaa, kun kävi itse yläkerrassa vaihtamassa ratsastushousut ja saappaat, ja kun hän palasi alas, oli Katja ehtinyt satuloida sen valmiiksi. Veskulle tuli ensimmäiseksi mieleen kiskaista satula pois ja tarkistaa, oliko satulahuopaan piilotettu nasta tai jotain. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Ei Katja olisi uskaltanut.
- Tota, anteeksi, hän sanoi puoliääneen ja tyttö vilkaisi häntä pisteliään näköisenä.
- Sika, hän vastasi, mutta ei ollenkaan niin vihaisesti kuin olisi voinut.
- Niin taidan olla, Vesku myönsi ja Katja oikoi huolellisesti Katrinan huopaa. Hänellä ei selvästikään ollut kiire satulahuoneeseen, mistä kuului Hannan ja miesten ääniä, mutta kun Vesku iski kypärän päähänsä ja tarttui Katrinan ohjiin, hänellä ei ollut enää vaihtoehtoja.

Vesku ratsasti Katrinan ja Viablen ja lähti sitten käymään kotona sillä aikaa kun hevoset söisivät iltapäiväateriansa. Hän ei tiennyt, missä kaikki muut olivat ja mitä he tekivät, mutta omat hommansa hän tiesi ja ne oli paras hoitaa. Kuten kuohuviinin ostaminen. Sen hän hoiti ensimmäiseksi ja sitten jossain hulluuden puuskassa hän pysähtyi pressukattoisen kukkakojun eteen ja kaappasi sieltä mukaansa puntin ruusuja. Hän ei ollut ikinä ennen ostanut kukkia kenellekään, mutta nyt se vain tuntui sopivalta. Hän jättäisi ne autoon siksi aikaa, kun kävisi kotona vaihtamassa vaatteita ja ilmoittautumassa, ne herättäisivät muuten kiusallisia kysymyksiä.

Siellä ne saivat odottaa senkin aikaa, kun hän kävi ratsastamassa vielä Kadmian ja Timothinen. Katjalla näkyi olevan iltavuoro, mutta ilmeisesti hänellä ei ollut enää muuta tehtävänä kuin odottaa, että tulisi aika hoitaa iltahommat, sillä hän lojui yläkerrassa katselemassa televisiota. Vesku oli aikonut mennä vaihtamaan vaatteet, mutta ei hän ilennyt ruveta strippaamaan, kun Katja oli samassa huoneessa. Vaikka naurettavaahan se tietysti oli. Katja oli nähnyt hänestä enemmänkin kuin alushousut.
- Mä häivyn, Vesku sanoi kevyesti.
- Siitä vaan, kuului sohvasta, mutta Vesku oli jo menossa. Hänen ajatuksensa liihottelivat kaukana edellä ja niitä seuraten hän hyppäsi autoon. Hän olisi ollut nopeammin Hannalla juoksemalla tallin ympäri kuin ajamalla ensin isolle tielle ja sitten vasta Hannan pihalle, mutta hänellä oli kuitenkin siellä tavaraa: viinit ja ruusut ja puhtaat kalsarit.

Hannan maasturia ei näkynyt missään, eikä kukaan tullut avaamaan ja ovi oli lukossa. Vesku tunsi onton olon valuvan vatsaansa ja istui portaille kasseineen ja typerine puskineen. Hanna oli tainnut sittenkin päättää, että yhden yön juttu oli kaikki, mitä hän Veskulta halusi. Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja pyöritteli sitä epäröiden ja epätietoisena. Soittaa Hannalle? Kuulla, että tämä oli muuttanut mielensä ja että hän voisi jättää kuohujuomat siihen ja hei hei sitten. Se vaati vähän valmistautumista, mutta toisaalta olihan tämä kaiken aikaa tuntunut enemmänkin unelta kuin todelta.

Vesku oli selannut puolen tusinaa kertaa ohi Hannan nimen ja takaisin ja veti juuri henkeä soittaakseen, kun tieltä kuului auton ääntä. Pihatieltä siis, isoa tietä nyt meni autoja vähän väliä. Hannan auto sieltä tuli ja pysähtyi huolettomasti vinoon Veskun äidin pikku kauppakassin viereen. Hanna itse hyppäsi ulos ja oli muutamalla askeleella portailla.
- Oho, sä olet jo täällä, hän sanoi leveästi hymyillen ja kumartui suutelemaan Veskua. – Mikset sä ole menny sisään?
- Mulla ei ole avainta.
- Olisit menny kellarin kautta. Se on tuolla sivussa ja sen oven avain on ovenpielen päällä.
- Mä en tienny, että sulla on kellarin ovi, Vesku sanoi tavoitellen syyttävää sävyä, mutta kömpi pystyyn niin vikkelästi kuin kerkesi.
- Mä päätin vasta, että mä voin kertoa sulle siitä. Tuu nyt sisään sieltä.

Hanna ripusti pitkän takkinsa vaatepuulle ja Vesku potki kenkänsä samaan paikkaan, jatkaen sitten matkaansa keittiöön. Hän nosti kuohuviinipullot jääkaappiin, aukoi kaappeja kunnes päätyi pistämään ruusut tuoppiin ja alkoi sitten ihmetellä, mihin Hanna oli kadonnut.
- Missä sä olet?
- Täällä, kuului vaimeasti kylpyhuoneesta ja sitten Hanna tuli esiin. Hän oli kuoriutunut ulos pitkistä housuistaan ja puserostaan ja hänen yllään oli ainoastaan alusvaatteet, mikä sai Veskun nielaisemaan tyhjää.
- Nyt kun mennään sänkyyn niin meidän ei tarvii nousta sieltä puoleen vuorokauteen, Hanna sanoi ja pisti kätensä hänen poskilleen.
- Niin pian? Vesku sanoi ja alkoi työntää Hannaa makuuhuonetta kohti. – Eikö meillä koskaan ole vapaapäivää? Eikä puoltoista vuorokautta kuulostais paljon paremmalta? Tai kaksi ja puoli?
- Mm, vapaapäivä, Hanna sanoi kuin maistellen. – Ei oikeastaan yhtään huono idea. Ehkä meillä on huomenna vapaapäivä.

Valitettavasti Hanna ei ihan jakanut hänen haluaan sulkeutua makuuhuoneeseensa noin kesäkuuhun asti. Yksikin vapaapäivä sai hänet levottomaksi ja huonotuuliseksi ja lupauksestaan huolimatta hän kiskoi seuraavana iltana vaatteet päälleen mennäkseen tallille.
- Siellä on kaikki ihan pilkulleen kohdallaan, Vesku huomautti. Hän tunsi itsensä maailman valtiaaksi loikoillessaan Hannan sängyssä kädet päänsä takana.
- Mä tiedän mutta mä menen katsomaan, mitä mä tarviin huomenna rehukaupasta, Hanna sanoi tunkien T-paitaa farkkujen sisään.
- Mäkin tuun, Vesku huokaisi muistaessaan, että hän ei oikeastaan voinut olettaa saavansa palkkaa siitä, että viihdytti pomoaan tämän sängyssä.
- Ei sun kannata nousta. Sitä paitsi mun on helpompi merkata tää koko päivä sulle palkatonta vapaata kuin ruveta miettimään, ootko sä tehnyt jotain hyödyllistä tänään.

Se oli hyvin tyypillinen repliikki Hannalta, eikä Vesku noussut istumaan protestoidakseen palkka-asioitaan, vaan siksi, ettei ollut varma, olisiko kardinaalimoka uskoa, ettei hänenkin olisi parempi mennä.
- Oletko sä varma? hän kysyi.
- Mä olen aina varma. Mistä asiasta? Hanna kysyi ja letitti hiuksiaan.
- Ettet sä halua mua mukaan.
- Pysy sä siinä vaan ja pidä peti lämpösenä. Mä yleensä tarkotan sitä mitä mä sanon, Hanna naurahti ja tönäisi Veskun takaisin makuulle. Hänen askeleensa loittonivat ja ovi kolahti. Vesku risti kätensä uudelleen niskan taakse ja jäi katselemaan kattoa. Hän tunsi jotain epämääräistä oikean lapaluunsa alla ja tutkiessaan tilannetta tarkemmin, löysi sieltä murusia. He olivat jossain vaiheessa syöneet keksejä.

Hiukan epämiellyttävästi itsensä pikkuvaimoksi tuntien Vesku nousi ylös ja vaihtoi lakanat. Hanna oli tarkka niistä, ja jos hän löytäisi murusia, homma olisi edessä kuitenkin. Sitten mikään ei estänyt häntä palaamasta tuohon pehmeyden tyyssijaan. Hän ei viitsinyt analysoida, miksi Hanna oli yhtäkkiä päättänyt haluta hänet sänkyynsä. Todennäköisesti se oli sattumaa: hän oli vain ollut sopivasti paikalla ja osoittautunut kelvolliseksi. Se oli joka tapauksessa hänenkin kannaltaan hiton hienosti ajoitettu: Hanna oli niin räiskyvä, niin kokonaisvaltaisesti läsnä ja niin suuri persoona, että Vesku oli unohtanut Sallan jo. Hän jopa arveli, ettei se ollut voinut mitään oikeaa rakkautta edes olla, kun ei se ollut tuntunut miltään tähän verrattuna. Nyt hän oli rakastunut, täysin hullaantunut.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.8.14 21:02:14

29. Aurinko paistaa risukasaan

Veskun mieleen ei sittenkään tullut tallilla esittää rakastunutta miestä, vaikkei Hanna sitä ollut kieltänytkään. Hanna itse oli siellä yhtä tiukka kuin aina muulloinkin, ei se houkutellut kiskaisemaan häntä mihinkään hämärään nurkkaan pikaisia suukkoja varten. Tuntuipa vielä, että häntä huvitti höykyttää Veskua tavallista enemmän, mikä sai Oskarin virnistelemään tyytyväisenä. Vesku ei kuitenkaan loukkaantunut. Hanna saattoi olla aikamoinen tyranni, mutta hän oli kuitenkin yleensä pohjimmiltaan reilu. Olisi ollut vähemmän reilua, jos hän olisi antanut Veskun lusmuilla töistä toisten kustannuksella.

Mitä tuli Veskun ratsastukseen, Hanna kyllä meni aika lähelle epäreiluuden rajoja. Kun Katrina ja Kadmia olivat saaneet levätä matkan rasitukset pois, hän pisti Veskun ratsastamaan kummallakin ja repi kirjaimellisesti hiuksiaan katsellessaan.
- Voi jeesusmaariaperkele, mä käyn ulkomailla asti virittämässä sun kisahevosia ja sillä aikaa sä menet esteratsastamaan! Miten sä oot voinu romahtaa noin vaivasessa kolmessa viikossa?
- Olenko? Vesku kysyi pelästyneenä. Mitä ihmeen pahoja tapoja hän oli muka ehtinyt hankkia?

Ei mitään maata mullistavaa sitten kuitenkaan. Niin pikkuisia asioita, että niistä mainitsemisen olisi voinut ottaa nipottamisena, mutta Vesku ei ottanut. Hän tiesi jo, että Hanna oli perfektionisti.
- Sä et sitten enää mene ratsastamaan Järssin hevosia, jos aiot pysytellä täällä töissä.
- Hei, tuskin sitä niiden viaksi voi pistää. Ota nyt huomioon sekin, ettet sä ole ollu opettamassa mua, Vesku yritti lepytellä.
- Älä yritä nuoleskella. Ota ne ohjat kunnolla käteen, Hanna määräsi, mutta Vesku oli näkevinään nopean, huvittuneen pilkkeen hänen silmissään. Tosin se katosi saman tien, eikä palannut.

Hanna ohjasi Herkkoakin, mutta vähän kunnioittavampaan sävyyn, ja sitten hän alkoi taas käynnistää kisarumbaa. Hän oli jo ennen Suomeen tuloaan ensimmäiseksi viikonlopuksi ilmoittanut itsensä ja Veskun kisoihin, nyt hänen tarvitsi enää katsoa, mihin tunkisi Herkon ja nuoret hevoset.
- Mitä jos mä olisin tosiaan menny rappiolle sun poissa ollessa? Vesku kysyi uteliaana katsellessaan lähtölistoja. – Tai vaikka katkassut jonkun luun?
- No sitten ois vaan vaihdettu pilottia, ei kai siinä sen kummempaa, Hanna sanoi. – Mikä sun frakkitilanne on? Nyt se alkaa.
- Olematon, Vesku tunnusti.
- No niin, se on sitten ohjelmassa heti huomenna. Mä otankin sut enkä Oskarin raahaamaan tavaraa niin näen, että sä ostat kunnollisen.

Aikaisemmin Vesku ei ollut tajunnut, miten paljon hommaa tallinpidossa riitti Hannallekin, hän kun oli tuntunut vain aika ajoin ilmestyvän paikalle määräilemään muita ja ratsastamaan jonkun valmiiksi verrytellyn hevosen tai pitämään jonkin ratsastustunnin. Muutamassa päivässä, pois lukien sen vapaapäivän, hän alkoi ymmärtää, miten paljon Hanna teki silloin, kun häntä ei näkynyt. Hän kävi valmentamassa muuallakin ja juoksi hankkimassa talliin milloin mitäkin, neuvotteli heinän- ja turpeentoimittajien kanssa, laati valmennussuunnitelmia, kengitys-, hieronta- ja eläinlääkäriaikatauluja ja seurasi kunkin hevosen kuntoa ja ruokintaa sen mukaan, mitä Herkko ja Vesku niistä olivat kirjanneet ylös. Sen lisäksi hän oli aika lailla osallisena siinä, mitä Bosse teki Ahvenanmaalla, kuten tämäkin oli hänen tallinpidossaan. Loppuviimeksi Hanna hoiti molempien kirjanpidon, mikä tuntui kaikista uskomattomimmalta.
- Sähän voisit vaan heittää kaiken johonkin kirjanpitotoimistoon.
- Mä en halua. Mä rakastan numeroita, Hanna sanoi ja taputti kiintyneesti tietokonettaan. – Ja rahaa, hän lisäsi.

Sitä ei kyllä oikeastaan voinut huomata, siihen tahtiin hän kasasi syliinsä erinäköistä vaatetta ja vermettä, kun he seuraavana aamuna olivat ajaneet Lahteen.
- Miksi maailmassa tänne asti? Agrimarketti ois ollu paljon lähempänä, Vesku kysyi.
- Sponsorikiemuroiden takia, Hanna sanoi lyhyesti ja vei kassalle läjän tavaraa. – Nyt sinä.
Veskun suureksi riemastukseksi Hanna änkesi hänen mukanaan pukukoppiin ja rutisti häntä vyötäisiltä. Hän kuitenkin vetäytyi irti, ennen kuin Vesku ehti kunnolla vastata, veti hänen pusakastaan vetoketjun auki ja tarttui hänen vyöhönsä.
- Riisu, hän komensi.
- Hei kuule…
- Sun pitää kokeilla vaatteita. Et kai sä mitään sen kummempaa kuvitellut, Hanna kysyi viattomasti.
- Ei mun tarvii riisua housuja takin sovitusta varten.
- Ja mä en oikein usko että sä oot saanu aikaseks ostaa varahousuja?
- En niin, Vesku tunnusti.
- Mä haen.

Tuskastuttavan puolen tunnin kuluttua Vesku katsoi itseään peilistä. Hän näytti jonkun operetin avustajalta.
- Mä toivosin niin, ettei tää ois välttämätöntä, hän puuskahti.
- Mutta se on, sanoi Hanna iloisesti ja pisti päähänsä yhden vääränkokoisista silintereistä. Kun hänellä sattui olemaan valkoiset housut ja tumma takki, hänkin näytti yhtäkkiä olevan valmis kouluradalle ja Veskun oli pakko virnistää. Hän laittoi kätensä Hannan ympärille.
- Nää on niin hienot vermeet, että näissä sopisi mennä vaikka naimisiin, hän sanoi.
- Älä nyt haihattele! Me ei tosiaankaan olla menossa naimisiin, Hanna sanoi ja vetäytyi irti.
- Eikö?
- No ei varmasti. Ja jos mä joskus joudun mielenhäiriöön ja menen naimisiin, niin en ainakaan työvaatteissa. Mutta todennäkösesti en. Ota ne nyt pois niin lähdetään. Tänään on vielä hommaa vaikka miten. Ja kysy sun äidiltä, onnistuisko sen ottaa pikkusen kyljistä sisään tosta takista. Ihan vähän.

Hanna jätti Veskun vaihtamaan vaatteita, minkä tämä teki hitaasti ja mietteliäänä. Mistä lie koko hääajatus tullutkin hänen mieleensä. No, ainakin oli tullut selväksi, mitä Hanna siitä ajatteli, eikä se oikeastaan yllättänyt. Ei se kyllä mukavaltakaan tuntunut. Olikohan nainen ollenkaan vakavissaan, vai oliko hän vain kuukauden leikkikaveri?

Siihen mennessä Vesku ei ollut ehtinyt ajatella, koko vajaa viikko siitä hetkestä, kun Hanna oli palannut, oli ollut yhtä hyökyaallolla surffausta, mutta nyt hän alkoi pohtia, mihin oli päänsä pistänyt.
- Miksi sä olet noin hiljanen? Hanna kysyi, kun he olivat ajaneet viitisenkymmentä kilometriä takaisin Hangon suuntaan.
- En mitään, Vesku sanoi nopeasti.
- Biip, väärä vastaus. Et kai sä tosissasi kuvitellut, että me mennään naimisiin ja ratsastetaan yhdessä auringonlaskuun? Sehän sua vaivaa, eikö vaan?
- Mitä me sitten ollaan? Pelkkiä panokavereita?
- Eikö se muka riitä sulle? Siinä tapauksessa sä olet tosi omituinen mies.
- Mä haluan vaan tietää, missä me mennään.
- Nyt me mennään tässä, huomisesta ei tiedä, Hanna sanoi kevyesti.
- Teetkö sä ikinä mitään muuta kuin mitä sua sattuu huvittamaan?
- En, Hanna sanoi ja painoi yhtäkkiä jarrua niin voimakkaasti, että Vesku nyökähti melkein tuulilasiin ja takaa kuului äkäinen tuuttaus. Hän kaarsi bussipysäkille ja pysäytti auton siihen.

- Miksi pitäisi tehdä mitään muuta kuin mitä huvittaa?
Veskun mieleen tuli sellaisia asioita kuin sopivaisuus ja velvollisuudentunto ja kasvatus ja hyvät tavat, mutta hänen miettiessään, nauraisiko Hanna sellaisille, tämä oli ehtinyt väistää vaihdekeppiä ja siirtyä pois ratin takaa. Sitten hän olikin jo hajareisin Veskun sylissä ja taputti häntä molemmille poskille, kuin söpöä pikkulasta.
- Oletko sä koskaan rakastellu autossa? Hanna kysyi otsa kevyesti rypyssä.
- Sä et tarkota! Vesku pelästyi kääntäen automaattisesti katseensa Hannan ohi. He olivat valtatien laidassa, autoja meni ohi koko ajan. Ei nyt nauhana, mutta vähän väliä. Hannaa se ei tuntunut häiritsevän ollenkaan, nainen vain painoi huulensa hänen huulilleen. Vesku veti henkeä ja tunsi itsensä avuttomaksi.
- En tarkotakaan, Hanna sanoi sitten hänen suureksi helpotuksekseen. – Sua on vaan niin kiva säikyttää. Olisit nähny ilmeesi!
- Entäs jos mua huvittaisikin? Vesku kysyi napaten kiinni Hannan vyötäisiltä, vaikka tämä yritti siirtyä pois. Hanna yllättyi.
- No mutta pupunpoikanen! Ei tää oo hyvä hetki!
- Itte alotit!
- Niin, mutta toi käsijarru ei oo ihan luotettava, Hanna sanoi vakavasti, kuin se olisi ollut ainoa ajateltavissa oleva syy pidättäytyä seksistä bussipysäkillä keskellä kirkasta kevätpäivää.
- Mene sitten siitä, Vesku nauroi. Hannakin nauroi ja siirtyi takaisin ratin taakse, eikä Veskua sillä matkalla enää kalvanut ajatus kaiken epävarmuudesta.

Se palasi perjantaina, kun Hanna ei huolinut häntä yöksi.
- Musta ei oo ajamaan huomenna kisoihin, jos mä peuhaan sun kanssasi aamuyöhön, Hanna sanoi.
- Me voidaan nukkua, Vesku ehdotti. He olivat kaksin tallissa, sillä Herkko oli juuri lähtenyt, kun he olivat todenneet kaiken tarpeellisen tulleen pakattua tallin oven edessä seisovaan autoon, eikä hän epäröinyt halata Hannaa.
- Mä nukun paremmin yksin, Hanna sanoi lyhyesti, joten Vesku katsoi parhaaksi lähteä kotiin. Hän oli käynyt kotona siellä päivittäin, mutta vastaanotto siellä oli silti suureellinen.
- Mitä sä täällä teet? Hei, mä laitan paremmat kupit iltateelle, huudahti Riikka silmät suurina.
- Tuliko mun auto käymään? Mun täytyy käydä tervehtimässä sitä, sanoi heidän äitinsä samaan sävyyn niin, että Vesku ei tiennyt suuttuako vai nauraako.
- Hahaa. Te ootte kauhean hauskoja, hän ilmoitti ja lisäsi Riikalle: – Mitä sä itse täällä teet? Ei oo treffejä?
- Mä kerään voimia huomiseen, Riikka ilmoitti.
- Syötkö sä ennen kuin häivyt taas? Leena kysyi palaten olennaiseen.
- En mä häivy tänään mihinkään, mä painun nukkumaan, että jaksan nousta aamulla kisoihin. Kunhan oon syöny, tietenkin.

Itse asiassa oli mukavaa olla kotona taas, vaikka Vesku pyörikin vähän aikaa ennen nukahtamista miettien, oliko Hanna ollut tosissaan vaiko vain hätävalheen nojalla lähettänyt Veskun tiehensä. Kun hän sai päätellyksi, että todennäköisesti Hanna ei vaivautuisi keksimään hätävalheita missään tilanteessa, hän nukahti syvään uneen. Oma tyyny tuntui ihanammalta kuin Hannan untuvaiset.
- Mä voin mennä pyörälläkin, hän sanoi aamulla vähän anteeksipyytävästi päästessään valmiiseen aamiaispöytään, kuten tavallista.
- Miten sä muka saat kaikki tavarasi vietyä pyörällä? Ota vaan se, me voidaan käydä kaupassa isän autolla.
- Mä en tarvii tavaroita tänään, mä menen vaan kisahoitajaksi. Mulla on kisat vasta huomenna.
- Tuutko sä sitten ensi yöksikin kotiin.
- Todennäkösesti, Vesku arveli.
- Kivaa. Lämmitetään rantasauna.

Niin siinä kävi. Kisapäivä ei ollut järjettömän pitkä, sillä Hannan nuoret hevoset menivät vain kahdessa luokassa, mutta sen jälkeen Veskun piti herkistellä omat ratsunsa seuraavan päivän koitosta varten ja sitten hän hoiti iltatallin, jotta Katja pääsisi seuraavana päivänä kisahoitajaksi ilman uhkailuja soittaa työsuojeluvaltuutetulle.
- Mä en tienny, että se osaa semmosia sanoja, oli Hanna sanonut häijysti, muttei sentään Katjan kuullen.
Sinä yönä Vesku ei nukkunut yhtä hyvin. Häntä ahdisti ajatus siitä, että edessä oli hänen ensimmäinen vaativa ratansa ja hän manasi Hannaa, joka oli pakottanut hommaamaan frakin ja silinterin. Normaaleissa ratsastusvaatteissa olisi ollut jotenkin kotoisampaa mennä. Hän ei voinut olla aavistelematta, että Kadmia heittäisi hänet selästään ja hän halkaisisi päänsä.

Katja oli ehtinyt hoitaa muut kuin matkaan lähtevät hevoset jo ulos, kun Vesku saapui, sillä tänään heillä ei ollut kiirettä kisapaikalle ennen kuin noin yhdeksitoista.
- Huomenta, Vesku sanoi ja Katja nyökkäsi lyhyesti. Jipii, he olivat loistavissa väleissä. Hiukan myöhemmin saapui Hannakin, eikä hän tullut yksin vaan hänellä oli mukanaan pitkätukkainen nuori mies, jonka kanssa hän jutteli vilkkaasti. Veskun leuka oli loksahtaa jonnekin solisluiden tienoille ja Katja näytti pahanilkisen vahingoniloiselta. Hanna kuulosti olevan oikein hyvällä tuulella, vaikka oli kisa-aamu, ja mikä tuo jäppinen oikein oli?
- Alkaako ne olla valmiita lastattavaksi? Hop hop sitten vaan, Hanna komensi.
- Huomenta, Vesku sanoi hänellekin, toivoen, että Hanna ymmärtäisi, mitä se oikeastaan tarkoitti: että kuka tuo mies oli ja miksi. Hanna ei kuitenkaan ymmärtänyt, tai ollut ymmärtävinään. Vasta, kun hevoset olivat autossa ja ihmistenkin oli aika kiivetä kyytiin, se selvisi.

- Te saatte mennä taakse, Benkku tulee pitämään mulle seuraa, Hanna ohjeisti Veskua ja Katjaa ja kivi, tai ainakin osa niistä, putosi Veskun sydämeltä niin, että häneltä pääsi helpottunut puuskahdus. Hannahan oli viikolla ajatellut ääneen muutamaankin otteeseen, kiukutellut henkilökuntansa vähyyttä ja miettinyt, kenet saisi kiristettyä sunnuntaina kuvaamaan. Tämän täytyi olla se hänen valokuvaajaystävänsä, jonka hän oli sitten muistanut, nimi täsmäsi. Katja virnisti, ja niin teki Hannakin, nipistäen Veskua poskesta. Hänestä oli takuulla ollut hirveän hauskaa tupsahtaa tallille toisen miehen kanssa ja katsoa, minkäväriseksi Veskun naama menisi.
- Tän sä maksat, Vesku kuiskasi hänen korvaansa ja nipisti takaisin, valkoisten housujen peittämästä takapuolesta.
- Näkis vaan ja kuulis kolinaa, Hanna kikatti. – No, vauhtia nyt!
- Joko se on saanu hyvin tai sitten se on ottanu väärät aamulääkkeet, sanoi Katja happamasti, kun he sulkeutuivat Veskun kanssa livingiin ja auto jyrähti käyntiin. Vesku ei viitsinyt kommentoida. Hän ei tiennyt, miten hyvin tallilla tarkkaan ottaen tiedettiin hänen yöpymisistään Hannan luona, mutta tietenkin Katjalla oli silmät päässä, eikä hän ollut voinut huomaamatta, miten Vesku oli tohtinut kajota pomonsa paikkoihin ja silti saanut säilyttää silmänsä. Lopun matkaa Katja olikin armeliaasti hiljaa.

Oli kaunis, toukokuinen päivä ja kisat olivat jo ulkona. Kisapaikka oli oikein juhlallisen näköinen auringonpaisteessa ja Vesku tunsi kaksijakoista kiihtymystä. Olisi hienoa päästä taas kilpailemaan, mutta olisi hitto vie paljon mukavampaa mokata ratsastustakissa kuin frakissa.
- Mennään ilmottautumaan, Hanna sanoi ja tarttui häntä kädestä, mikä sai Veskun unohtamaan jännityksensä. Hanna ei siis aikonut piilotella häntä täälläkään, missä kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät hänet. Hän tunsi itsensä prinssipuolisoksi, mutta se oli pelkästään hyvä tunne.
- Sä olet häijy, Vesku sanoi, kun he lähtivät etsimään kilpailukansliaa. Benkku kulki videokameran kanssa heidän perässään ja kuvasi.
- Olenko mä ikinä väittäny, etten olisi? Hanna kysyi ja hymyili hänelle aurinkoisesti.

Sitä hän ei tosiaankaan ollut tehnyt, joten Vesku tyytyi osaansa. Hän luki lähtölistasta joutuvansa ensin radalle Kadmian kanssa, mikä oli pieni pettymys. Hän oli toivonut saavansa tehdä ensimmäisen pyhän yrjönsä Katrinan kanssa, joka oli huomattavasti varmempi. Tosin molemmat olivat tosiaan palanneet reissulta parempina kuin lähtiessään, mitä lie Hanna niille sitten siellä tehnytkään. Kadmia ei vaan päässyt luonnostaan sen paremmin kuin leopardi pilkuistaan, se saattaisi koska tahansa unohtaa olevansa hieno kouluratsu. Vesku rypisti ajatuksissaan otsaansa ja uppoutui suunnittelemaan, miten verryttelisi Kadmiaa, jos se suostuisi yhteistyöhön.

Siitä tuli kuitenkin hyvä päivä, oikeinkin hyvä. Kadmia oli hyvällä tuulella ja esitteli verryttelyssä parempaa ravia kuin koskaan aikaisemmin, mikä sai Veskun varsin luottavaiseksi, ja vaikka se ei radalla yltänytkään enää ihan samaan, ei se tehnyt siellä mitään kamaluuksiakaan. Puolipiruetit tosin levisivät pahasti ja Vesku tiesi saavansa Hannalta haukut niiden takia. Kadmia osasi tehdä ne todella kauniisti, hänen olisi vain pitänyt ratsastaa vähän varmemmin.

Hanna naputtikin ihan odotetusti ja Benkku tallensi joka sanan, mutta onneksi hänellä oli kiire verryttelemään itse Timothinea. Vesku jäi autolle juomaan ja pitelemään Katrinaa, kun Katja kääri sille valkoisia pinteleitä. Tyttö ei edelleenkään sanonut hänelle yhtä ainutta ylimääräistä sanaa ja Vesku lähti mahdollisimman pian lämmittelemään mustaa tammaa. Tuskin Katja enää hänen kanssaan rupeaisikaan riitelemään, mutta tunnelma autolla oli vähän viileä. Sitä paitsi hän halusi mielellään nähdä Hannan radan. Se meni hyvin, kuinkas muutenkaan ja Benkku ikuisti joka hetken pitkät hiukset leppeässä kesätuulessa liehuen. Vesku päätti joskus muistaa kysyä Hannalta, oliko hänelle ikinä sattunut kunnon mokaa radalla.

Katrinakin tuntui lämmitellessä paremmalta kuin koskaan ennen. Se tuntui uhkuvan hiljaista, sulavaa voimaa, jota tarvitsi vain pyytää, ja Vesku päätti olla ratsastamatta yhtään enempää kuin mitä oli ehdottoman välttämätöntä. Ehkä hän oli verkannut Kadmiaa liikaa ja se oli ollut radalla jo vähän väsynyt? Parinkymmenen minuutin kuluttua hän jo palasi autolle hakemaan takkinsa ja hattunsa ja jättämään pintelit pois.
- Joko sä tulit? Mä olisin halunnu tulla katsomaan teidän verkan, Hanna sanoi kulmiaan rypistäen.
- Se on hyvä. Mä en halua rassata sitä nyt liikaa.
- Okei, Hanna sanoi epäilevästi, kuin olisi harkinnut, luottaako Veskun arvostelukykyyn.

Vesku oli kuitenkin oikeassa. Oli kuin Katrinakin olisi harmitellut sitä, ettei ollut saanut liikkua enempää, kun oli kerran kaunis päivä ja hyvä pohja ja se laukkasi sulavasti kuin keinuhevonen radalle, kun heidän vuoronsa tuli. Takapuolessaan Vesku tunsi, että se seisoi täsmälleen tasajaloin, kun hän pysähtyi tervehtimään tuomareita ja tällä kertaa puolipiruetitkin olivat hyvin täsmälliset – hän kiinnitti erityistä huomiota niihin.
- Toi oli varmaan sun paras rata ikinä, ilmoitti Hanna, joka odotti radan ulkopuolella.
- Eikö ollukkin, huohotti Vesku. Hän oli unohtanut hengittää kunnolla viimeisellä laukkaosuudella ja tunsi nyt kärsivänsä hapenpuutteesta. Hetken mielijohteesta hän kumartui satulassa ja antoi Hannalle suukon välittämättä siitä, että muisti kyllä Benkun todennäköisesti ikuistavan senkin. Ikuistakoon!
- Mene pintelöitäväksi ja kato, että Katja on laittanu Timollekin. Mä haen kahvia, Hanna sanoi. – Me mennään palkintojenjakoon.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.8.14 21:57:14

30. Hannan kanssa

He palasivat tallille kuuden aikaan Hannan voitettua Viablella viimeisen luokan. Benkku näytti uuvahtaneelta ja mutisi vain, kun Hanna kysyi, lähtisikö hän mukaan seuraavanakin viikonloppuna. Hän ei edes jäänyt katsomaan kuvauksiaan vaan kiipesi saman tien autoonsa, vanhaan pikku pösöön, joka oli aamulla ollut piilossa Veskun pienen auton takana.
- Hoidatko sä iltatallin? Hanna esitti Katjalle, joka näytti hetken siltä kuin olisi halunnut protestoida, mutta nyökkäsikin sitten vain. Vesku auttoi häntä purkamaan hevoset autosta, mutta sitten Hanna nappasi hänet mukaansa. – Mennään mun luokse katsomaan videot ja sitten lähdetään juhlimaan.
- Mihin? Vesku kysyi uteliaana. – Meinaan että vaihdanko mä nää sukkahousut farkkuihin vai oisko nää paremmat?
Hanna rypisti otsaansa ja vilkaisi Veskun vaatetusta.
- Kai sulla nyt kotona jotain fiksumpaakin on? Käy vaihtamassa ja tuu sitten mun luo.

Vesku totteli ja käveli jo tuntia myöhemmin sisään Hannalle. Ovikellon soitto ei ollut aiheuttanut mitään liikehdintää siellä, mutta ovi oli auki ja hän löysi Hannan meikkaamassa selvästikin suihkun jäljiltä.
- Kuule, katotaan ne radat joskus myöhemmin. Mä kuolen nälkään, Hanna sanoi huomatessaan hänet peilin kautta. Veskulla ei ollut mitään sitä vastaan. Hänen omakin vatsansa murisi, oli murissut siitä lähtien, kun hän kotona oli kieltäytynyt syömisestä kiireen varjolla.
- Mihin mennään? Ja millä?
- Mä varasin pöydän Casinolta, vaikka ei siellä mitenkään täyttä tänään varmaan olekaan, ja eiköhän oo viisainta ottaa taksi.

Vaikkei tosiaankaan ollut ensimmäistä kertaa ravintolassa, eikä edes Casinolla, joka oli aika jäykän oloinen paikka, Vesku tunsi itsensä vähän epävarmaksi. Hän ei pelännyt syövänsä väärällä haarukalla – pöytätavat oli tarkkaan opetettu kotona – mutta hän ei ollut ihan varma siitä, mistä hänen pitäisi puhua Hannan kanssa pihvin ja viinilasien yli. Eihän ravintolassa voinut jutella samoista asioista kuin tallilla tai sängyssä, ainakaan jälkimmäisessä? Hän peitti hämmennyksensä auttamalla kohteliaasti Hannalta takin päältä ja yritti esittää maailmanmiestä vetämällä tälle tuolin valmiiksi esiin, kun he pääsivät pöytäänsä.
- Mä kuolen nälkään, mitä saa nopeimmin? Hanna henkäisi tarjoilijalle, joka silmän rävähtämättä lateli muutaman vaihtoehdon, joista Hanna tilasi samaa vauhtia ja lisäsi perään vielä viinitilauksen. Vesku ei ehtinyt kuin nyökätä, kyllä hänelle kelpasi sama kuin Hannallekin.

- Mä ajattelin antaa Kadmian Herkolle ratsastettavaksi, Hanna sanoi saaden Veskun unohtamaan pohdintansa siitä, pitäisikö hänen ruveta romanttiseksi ja kehua, miten kauniilta Hanna näytti ilta-auringossa.
- Mun Mian? hän älähti.
- Mun Mian, Hanna huomautti terävästi. – Mä luulen, että se voi sopia sille, se on niin patarauhallinen tyyppi, ja mä lupasin, että se pääsee kisaamaan muutakin kuin helppoa aata.
- Miksei Timothine?
Hanna ei näköjään pitänyt siitä, että hänen päätöksiään kyseenalaistettiin.
- Koska mä sanon. Ja koska mä aion myydä sen.
- Okei, sanoi Vesku alistuen paikalleen. Onneksi ei sentään Katrinaa.
- Herkko on joka tapauksessa paljon sua kokeneempi. Mä luulen, että se saa Kadmiasta nopeemmin ulos sen, mitä siellä on otettavaa. Jos toi Timothinen kauppa toteutuu niin mä ajattelin lähteä hakemaan papalta pari hevosta lisää. Tuletko sä mukaan?
- Ahvenanmaalle? Totta hitossa, Vesku innostui. Muutama lomapäivä kahdestaan Hannan kanssa kuulosti sopivalta balsamilta haavoille, mutta silloin heidän ruokansa tuotiin ja he keskittyivät syömiseen ja juomiseen seuraavat hetket.

- Mitä sä haluat nyt? Vesku kysyi, kun he olivat tyhjentäneet lautasensa ja tuhonneet puolitoista pulloa viiniä.
- Mä haluaisin tanssimaan, mutta mä olen liian täynnä, Hanna huokaisi ja nojasi taaksepäin tuolissaan, kuin hänen housunsa olisivat kiristäneet.
- Jos sä haluat tanssimaan niin sitten mennään tanssimaan. Yläkertaan?
- Ei viitsi. Siellä on kuitenkin ihan tyhjää tähän aikaan. Tulis jo kesä, niin tulisi tähänkin käpykylään vähän elämää, Hanna sanoi pahantuulisesti.
- Mennään sitten takasin sun luokse.
- Ei kun mä tiedän kivan pienen kuppilan. Mennään sinne kahville ja konjakille ja sä saat kertoa, miten hyvä mä olen. Kaks ruusuketta tänään!
- Mäkin sain yhden, Vesku muisti.
- No lähdetään kehumaan toisiamme.

He päätyivät siihen pikku baariin, missä Vesku oli kerran nähnyt Hannan Oskarin kanssa, ihan niin kuin Vesku oli uumoillutkin. Hänellä oli siinä vaiheessa niin leppoisa olo kaikesta siitä viinistä, mitä he olivat juoneet, ettei hänen mieleensä tullutkaan istua pikkupöytiin, joita oli pitkin lattiaa, vaan hän kiskoi Hannan isompaan loosiin, missä he joutuivat istumaan vierekkäin.
- Nyt sä olet siinä ja sillä hyvä, hän sanoi ja veti Hannan kainaloonsa.

Hevosen myyminen ei ollut ihan niin nopeaa hommaa kuin mitä Vesku oli kuvitellut aiemmin näkemänsä perusteella. Yleensä, kun Hanna oli ilmoittanut myyvänsä jonkun, oli kaikki ollut vain hevosen hakua vailla valmista, mutta nyt hän oli tullut lipsauttaneeksi Timothinen myynnistä Veskulle vähän aikaisemmin, vasta saatuaan kisoista tultuaan puhelinsoiton tammasta. Maanantai-aamuna hänen puhelimensa soi uudestaan hyvin aikaisin ja Vesku kuuli äänestä, että Hannaa harmitti puhua työasioista sängyssä.
- Ai sä haluat kuitenkin koeratsastaa sen? No jo mä ajattelinkin, että kyllä se kannattaisi. Tule vaan, hän sanoi.
- Meinasko joku ostaa sulta hevosen kokeilematta sitä? Vesku kysyi, kun Hanna tiputti puhelimen kädestään.
- No meinasi, mutta kai sen valmentaja oli saanut taottua sille vähän järkeä päähän. Mä tiedän sen tyypin, se hommaa itselleen hienoja ja kalliita ja liian vaikeita hevosia ja kun se mokaa niiden kanssa, se etsii uuden. Ja isipappa maksaa.
- Ja sille sä aiot myydä Timon? Vesku oli huvittunut Hannan tuohtuneesta ilmeestä. Tämä ei takuulla tiennyt, että antoi aika lailla samantapaisen kuvan itsestäänkin, poislukien tietenkin se seikka, että hän osasi ratsastaa.
- No jos se välttämättä haluaa tunkea mulle montakymmentä tonnia niin en mä valita. Ei se sitä riko, joku saa siitä parin vuoden kuluttua halvalla hienon hevosen, mitä tarvii vaan vähän laitella.
- Sä olet oikea kettu, Vesku sanoi ja yritti halata Hannaa, mutta tämä huitaisi hänet pois.
- Nyt pitää nousta. Se on jo tulossa.

Ostajaehdokas oli ehkä Veskun ikäinen nuori nainen ja hänellä oli mukanaan vanhempi nainen, hänen valmentajansa. Vesku oli ottanut sisään Timothinen, joka harvinaista kyllä näytti aika hapanta naamaa päästyään vain pyörähtämään tarhassa ja satuloi sen valmiiksi kolmen silmäparin seuratessa tarkasti hänen toimiaan.
- Teidän pitää mennä kentälle, maneesia lanataan parhaillaan, Hanna sanoi vilkaisten kelloaan ja ostaja nyökkäsi.

Uteliaisuuttaan Vesku seurasi perässä katsomaan, miten heillä sujui. Timothine oli kyllä aika kiitollinen ratsastettava, sillä se ei ottanut nokkiinsa juuri mistään, vaikka tamma olikin. Se ei vain tehnyt mitään, mitä ei osannut oikein pyytää, ja aika välinpitämättömän näköisenä se nyt juoksi eteenpäin uuden ratsastajan alla. Hanna nojasi aitaan käsi poskella eikä äännähtänytkään kuunnellessaan, miten valmentaja yritti neuvoa Tiiaa.
- Se tuntuu hienolta, ratsastaja ilmoitti kokeiltuaan muutamia yksittäisiä laukanvaihtoja ja ilmeisen tietämättömänä siitä, että tamma oli vaihtanut vain etujaloilla.
- Annatko munkin kokeilla, hänen valmentajansa huokaisi ja hänellä olikin vähän parempi ote. Timothine lakkasi näyttämästä ratsastuskouluhevoselta. Tiia seisoi kentän keskellä ja nyökytteli.

Vajaan tunnin kuluttua Vesku sai hevosen ohjat käsiinsä, mutta jäi kuuntelemaan naisten keskustelua.
- Sä pyydät siitä aika paljon, Tiia sanoi Hannalle.
- No jaa, ei ton tason hevosia kauheesti oo tarjolla tähän aikaan kaudesta, Hanna sanoi välinpitämättömästi. – Mä ajattelin kokeilla sen kanssa SM:iin.

Se riitti Tiialle, hänen silmiinsä syttyi uudestaan innostuksen pilke, kuin hän olisi jo nähnyt itsensä suomenmestarina.
- Eläinlääkärin tarkastus, valmentaja huomautti.
- Joo joo, tietysti.
- Mä oletan, että te haluatte kuvauttaa sen, Hanna sanoi. – Älkää varatko aikaa perjantaiksi. Mä olen ilmottanu sen viikonloppuna kisoihin ja jos se on vielä mulla, sillon pitää viilata viimeiset.
- Voi, se on mulla ennen perjantaita, ehkä se olenkin minä, joka sillä menee kisoihin, Tiia nauroi.

Niin nopeasti se ei kuitenkaan käynyt. Klinikoilla oli ilmeisesti ruuhkaa, sillä Timothine käytiin hakemassa ostotarkastusreissulle vasta seuraavalla viikolla, kun se oli taas yhtä ruusuketta pätevämpi ja Hanna pohti, voisiko mitenkään nostaa hintapyyntöä sen perusteella. Sitten Tiian piti päästä eroon edellisestä hevosestaan, ennen kuin hän saattoi hakea Timothinen.
- Se ehdotti, että mä ottaisin sen vaihdossa, Hanna sanoi miettiväisenä. – Mutta en mä taida. Se näyttää kyllä ihan kivalta, mutta en mä tiedä viitsinkö ruveta paikkaamaan toisten jälkiä, kun sillä on joka tapauksessa pari huonoa kautta ikuisena painolastina. Mieluummin mä noita omia kasvatteja laittelen. Osta hei sinä se.
- En mä voi ostaa hevosta, Vesku sanoi varmasti. – Mitä mä tekisin sen kanssa syksyllä, kun mä lähden Helsinkiin?
- No kai sielläkin talleja on. Tai pidä täällä, ei tää matka nyt niin ylitsepääsemätön ole, ettet voisi Hesasta käsin käydä ratsastamassa.

Vesku antoi ajatustensa hetkeksi lipua todellisuuteen, jossa hän omistaisi ihan itse jotain niin suurta kuin hevosen. Järki kuitenkin puuttui peliin kesken haaveiden.
- En mä voi. Mä olen köyhä opiskelija. Menee kuule vuosia, ennen kuin mulla on varaa pistää tuhansia euroja hevoseen. Vuosikymmeniä ehkä.
- No onhan sulla vanhemmat, kai ne voi vähän avittaa sun harrastusta?
- Ei kilpahevosen verran, ei voi.
Veskua harmitti, että Hanna oli ottanut koko asian puheeksi, sillä se oli palauttanut hänen mieleensä sen faktan, että kesän jälkeen hän joutuisi muuttamaan. Miten kävisi sitten Hannan ja hänen?
- Tuletko sä sitten käymään mun luona Hesassa? hän kysyi ja toivoi saman tien, ettei olisi kysynytkään. Hanna todennäköisesti nauraisi ja sanoisi, ettei hän todellakaan tehnyt suunnitelmia niin pitkälle kuin syksyyn, ellei kyse ollut hevosista.

Nainen ei kuitenkaan nauranut.
- Jaa. Onhan se aina mahdollista, hän sanoi kevyesti ja lähti kohden maneesia, mihin Katja oli jo hetki sitten taluttanut Boogien. Vesku jäi talliin miettimään elämäänsä. Tavallaan teki mieli pistää Hanna seinää vasten, puristaa tästä ulos, että oliko heillä oikeasti mitään mahdollisuuksia. Hanna ei vaan varmastikaan olisi pitänyt siitä, olisi ehkä potkaissut hänet sängystään saman tien, eikä Vesku sitä halunnut. Hän olisi halunnut enemmänkin, mutta Hanna ei tarvinnut sitä, mitä hänellä oli antaa. Kai hän oli jotenkin omituinen, kun ei ollut tyytyväinen hurjaan seksiin ja ajoittaisiin ravintolailtoihin ilman sitoumuksia.

Lähtö Ahvenanmaalle tuli yllätyksenä, vaikka sitä oli odotettukin. Hanna oli ollut pisteliäällä tuulella koko päivän ja kaikki olivat yrittäneet pysyä poissa hänen tieltään, Veskukin, ja ratsastettuaan kaikki senpäiväiset hevosensa hän lähti hiljaisesti kohti kotia. Hanna saisi soittaa perään, jos tahtoi hänet viereensä – ja olisiko sittenkin fiksua vai hullunrohkeaa kerrankin kieltäytyä? Sitä pohtien Vesku oli pyöräillä kotikadun kulmassa Iljan yli.
- Seis, pidätän teidät liikenneturvallisuuden vaarantamisesta epäiltynä! Ilja ilmoitti pensasaidasta, mihin oli loikannut.
- Sori, mä en huomannu sua, Vesku sanoi anteeksipyytävästi.
- Lähde mun kanssa kaljalle.
- Nytkö? Arki-iltana?
- No maanantai tai sunnuntai, välikö sillä?
- Sulla ei siis edelleenkään ole töitä, Vesku tulkitsi.
- Mä luen pääsykokeisiin, Ilja sanoi ylpeänä.
- Mihin pääsykokeisiin?
- Oikeustieteelliseen, ja englannin kielen, ja olen mä lukenut vähän saksaakin. Sulla on suku täynnä lakimiehiä, tuu sädettämään mulle tietoa.
- Okei, Vesku lupasi ja käänsi pyöränsä. Olisi kai vaatteet voinut käydä vaihtamassa, mutta ei Iljakaan ihan ykkösissä ollut. Hän oli laiminlyönyt ystäviään pahasti viime viikot.
- Kyyditse mua niin mä soitan Patelle matkalla, Ilja sanoi ja istahti tarakalle.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin kaikki kolme istuivat jo terassilla tuoppien ääressä, mutta Vesku oli tuskin ehtinyt maistaa omastaan, kun hänen puhelimensa alkoi piipittää.
- Jos se on joku nainen niin pyydä tänne, sanoi Ilja toiveikkaana. Vesku pudisti päätään nähdessään Hannan nimen näytöllä.
- Enpä taida, hän sanoi ja vastasi.
- Missä sä olet? Hanna kysyi esittelyittä.
- Kaljalla kavereiden kanssa.
- No nyt ois lähtö, jos sä maltat jättää ne. Mä varasin just paikan yölaivaan. Ne tulee huomenna hakemaan Timothinen. Vai jäätkö sä mieluummin kaljottelemaan?
- En, Vesku sanoi ja totesi Paten ja Iljan tuijottavan häntä kuin olisivat yrittäneet päästä selville siitä, kenen kanssa hän puhui ja mistä.
- Meillä ei oo liikaa aikaa. Missä sä olet? Mä tulen hakemaan sut.
- Mun tarttis varmaan pakatakin jotain.
- No mennään sitten teidän kautta. Et kai sä paljon muuta tarvii kuin hammasharjan. Ei me sinne viikoksi jäädä.
- Tässä mä istun terassilla, Vesku sanoi eikä voinut peittää hienoista hymyä. Olisi hauskaa päästä Hannan kanssa matkalle. Olisi myös hauskaa nähdä Paten ja Iljan ilmeet, kun Hanna tulisi maasturillaan hakemaan hänet.

- Tuleeko meille seuraa? Pate kysyi.
- Ei kun mun pitää häipyä.
- Nytkö? Vastahan me tultiin.
- Mun pitää ehtiä Turkuun ennen kuin yölaiva lähtee.
Tahallaan Vesku ei kertonut enempää vaan antoi toisten nyhtää hänestä vastauksen kerrallaan.
- Sä lähdet muka laivalle pomosi kanssa, sanoi Pate lopulta epäuskoisena. – Niin kuin kahdestaan?
- Ihan kahdestaan, Vesku vakuutti.
- Niin kuin työmatkalle? Ilja kysyi.
- No ei oikeastaan. Tai no, tavallaan. Käymään sen vanhempien luona.
Se sai Patenkin hiljaiseksi ja aina ajoituksen täydellisesti hallinnut Hanna ajoi parahiksi paikalle. Maasturin perässä oli hevostraileri ja hän tyyttäsi tarmokkaasti, vaikkei se ollut tarpeellistakaan, sillä traikku peitti yhtäkkiä auringonvalon poikien pöydästä.
- Pitää mennä, Vesku sanoi ja kiipesi autoon.

- Sun kavereita? Hanna kysyi ja kurottui katsomaan Iljaa ja Patea. Hän ei enää kuulostanut ollenkaan piikikkäältä vaan paremminkin oikein hyväntuuliselta.
- Jep.
- Kivaa, Hanna sanoi, hymyili pojille leveästi ja vilkutti. Sitten hän suuteli Veskua. – Yh, kalja haisee sitten kamalalle. Kato, onko hanskalokerossa yhtään purkkaa.
- Sä olet ihan huippu, Vesku nauroi.
- No uskoko ne muka, että sä oot päässy mun pöksyihin? Mä vaan pelastin sut valehtelijan maineelta.
- En mä ole kertonu niille.
- Mikset? Oletpa sä omituinen! Onko mussa muka jotain hävettävää? Hanna kysyi muka vihaisena.
- Mun mielestä sun pöksyt ei kuulu niille.

Hanna oli varannut hytin ja päästyään vilkaisemaan laivan baariin Vesku antoi ihan suosiolla vetää itsensä suoraan sen ohi. Siellä ei juotu kahvia vaan oluen löyhkä pelmahti jo ovella kasvoille. Hänellä oli tosin ihan järjetön nälkä, terassilla juotu tuopillinen oli vain kasvattanut sitä, mutta Hannaa ei tosiaankaan istutettu tuollaiseen räkälään. Ja olihan hyttiin sulkeutumisellakin puolensa, vaikka se olikin tuskin vaatekomeroa suurempi. He mahtuivat tuskin laukkuineen seisomaan tyhjässä tilassa, joka jäi sängyn ja oven väliin.
- Meidän on kai pakko mennä sänkyyn, Vesku sanoi asiallisesti.
- Joo, nukutaan pari tuntia, vaikka saahan sitä perillä nukkua lisää, Hanna sanoi ja kurottui kääntämään alas yläsänkyä.
- Nukutaan? Vesku vihjaisi.
- Joo. Vai? Hanna ei kuulostanut mitenkään innostuneelta mistään muusta, mutta jätti kuitenkin sängyn sikseen ja katsoi Veskua arvioivasti. – Jos sä haluat panna sun pitää panna mut haluamaan.
- Mäpä kokeilen, Vesku sanoi pidätellen hymyä. Hanna oli välillä niin huvittava, mutta tällä hetkellä hän saattaisi tulkita hymyn ihan väärin ja Vesku saisi viettää yön hytin oven toisella puolella.
- No anna palaa, matadori.

Matka ei kestänyt niin kauan, että he olisivat ehtineet mainittavasti nukkua rakasteltuaan. Vesku oli ehtinyt jonkinlaiseen onnelliseen horteeseen Hanna sylissään, kun tämän kännykkä jo alkoi piipata.
- Ei me voida olla vielä perillä, hän mutisi ja tarttui tiukemmin kiinni pois pyrkivästä Hannasta.
- Kohta ollaan. Mä menen suihkuun.
- Käy sitten perillä, Vesku ehdotti, vaikka tiesikin sen turhaksi. Hänen vatsansa kurahti taas ja Hanna alkoi nauraa.
- Mulla on sulle jotain, hän sanoi ja kaivoi kassinsa taskusta pätkän voipaperiin ja servettiin käärittyä täytettyä patonkia.
- Miltä vuodelta tää on? Vesku kysyi nousten piristyneenä istumaan.
- Hölmö, eilen ostin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.8.14 23:43:42

31. Bossen luona

Tilalla ei näkynyt vielä elonmerkkiäkään, kun he ajoivat pihaan.
- Nää yölaivat on itse asiassa aika paskamaisia, Hanna haukotteli sammuttaessaan auton moottorin. Vesku oli kaikessa hiljaisuudessa samaa mieltä.
- Mennäänkö nyt nukkumaan? hän ehdotti.
- Ei kun aamiaiselle, ja sitten tallille.
- Eikö sua nukuta?
- Ei. Musta on ihana tulla tänne taas, Hanna sanoi kiintymystä äänessään.

Vesku tiesi vanhastaan, että vaikka Hannan äiti näytti siltä, että kulutti päivänsä ensin nukkuen puoleen päivään ja sen jälkeen lakaten kynsiään ja föönaten hiuksiaan, se ei pitänyt paikkaansa. Hän saattoi olla vielä tärkeämpi palanen tilanpidossa kuin Bosse, isäntä, sillä hän muonitti koko tilalla pyörivän ihmisjoukon ja tähän aikaan hän oli ainakin aloittelemassa aamiaisen kokoamista, ihan niin kuin Veskunkin äiti varmaan kotona. Noiden kahden naisen ero oli kuitenkin suunnaton, eikä Vesku mitenkään palavasti halunnut tavata Ingelaa heti aamutuimaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten hän tallusteli Hannan perässä sisään aprikoiden, mahtoiko heidän kasvoiltaan näkyä, että he olivat vain vähän aikaa sitten nousseet samasta sängystä.

Ingela oli tosiaan jo keittiössä ja näytti ilahtuvan nähdessään Hannan. He halasivat, mutta Veskulle hän ojensi viileästi kätensä.
- Huomenta, Vesku sanoi toivoen, ettei kuulostaisi ihan juntilta. Hassu mielleyhtymä, hän kai tässä oli juuri matkustanut kaupungista tänne jumalan selän taakse.
- Onko kahvia? Hanna kysyi, vaikka kahvinkeitin oli ilmeisen täynnä. Veskukin sai mukillisen ja istuutui pikkuisen pöydän ääreen keittiöjakkaralle selailemaan sillä lojuvaa sanomalehteä, sulkien korvansa Hannan ja tämän äidin kuulumisten vaihtelulta ja yrittäen sulkea nenänsä tuoksulta, joka hellalta levisi, kun Ingela paistoi pekonia ja munia.

Onneksi muukin väki alkoi sitten heräillä ja he saattoivat siirtyä ruokasalin puolelle syömään. Bosse ja Matias ja Nisse tervehtivät Veskua huomattavasti lämpimämmin kuin Ingela, muita Vesku ei tuntenutkaan.
- Missä Helen on? hän kysyi.
- Vauvalomalla, ilmoitti Matias kasvot ylpeyttä loistaen ja odottaen onnitteluja.

Aamiaisen jälkeen Vesku lähti muiden mukana talliin, vaikka Hanna jäikin vielä jutustelemaan äitinsä kanssa. Mitäpä hän siellä kolmantena korvana ja sitä paitsi hän paloi halusta saada nähdä hevoset.
- Mitä Hanna aikoo ottaa mukaan? hän uteli Bosselta.
- No sitä se ei varmasti tiedä kuin itse. Parhaat.
- Mutta kai sä tiedät, mitkä on sen mielestä parhaat?
- Mitä jos katsosit itse? ehdotti Bosse. – Katotaan, millanen silmä sulla on.

Vesku epäili, ettei hänen silmänsä ollut kovinkaan luotettava, jos piti arvioida, kenestä nuorista hevosista olisi parhaat mahdollisuudet kouluratsuna, mutta sama se. Hän auttoi viemään yhden mustan nuoren riiviön ulos tarhaan ja jäi sitten Bossen kanssa nojailemaan aitaan ja seuraamaan, miten joukko otti ilon irti päästessään oikomaan jalkojaan yön jälkeen.
- Neljäkö niitä vaan on tänä vuonna?
- Tässä on vaan pojat. Tammoja on kolme, ne on vielä tuolla varsatammojen kanssa, Bosse osoitti.
- Ota noista nyt selvää, kun ne menee tommosta kyytiä, Vesku nauroi. Bosse ei sanonut mitään, katsoi vain rakastavin silmin, miten hänen kasvattinsa tosiaan menivät. Laumana ne pinkoivat halki aitauksen, tekivät aitaa lähestyessään äkkipysähdyksen ja vaihtoivat suuntaa. Vesku yritti arvioida niiden liikkeitä, mutta vasta, kun ne alkoivat rauhoittua, hän osasi valita.
- Toi rautias iso on mun mielestä parhaan näköinen, hän sanoi. Sen askelissa oli jotain sellaista lennokkuutta, mitä toisilla ei ollut.
- Se on aika hieno, Bosse myönsi. – Vaikka vähän hullu se on. Mutta tuskin Hanna sitä pitää pahana. Haluatko sä ratsastaa sillä?
- Ton jälkeen mitä sä sanoit? Loistoidea. Ei mulla sitä paitsi ole kamoja mukana.
- Lainaat Matiakselta.
- Ehkä Hanna haluaa itse mennä sillä.

Sitä Hanna ei kuitenkaan halunnut.
- Ratsastakaa te, mä katon, hän sanoi Veskulle ja Matiakselle, ja sitten metsästettiin Veskulle sopivaa kypärää ja he kiipesivät satulaan kerran toisensa jälkeen ja yrittivät parhaansa mukaan saada nuoret hevoset näyttämään mitä ne osasivat. Tosin eivät ne osanneet vielä juuri mitään.
- Yksi enää jäljellä, virnuili Bosse, joka toi viimeiseksi kentälle sitä hulluksi mainitsemaansa oria. – Kumpi haluaa?
- Ole hyvä vaan, sanoi Vesku kohteliaasti Matiakselle.
- Etkö sä halua? Kokeile pois, Matias rohkaisi vastaan.
- Kokeile sä, Vesku, Hanna määräsi. – Mä tiedän, että sä ratsastat samaan tapaan kuin mäkin.

Niinpä Vesku kiipesi orin satulaan ajatellen fatalistisesti, että jos se tosiaan oli hullu niin oli kai samantekevää, heittäisikö se hänet selästään nyt vai myöhemmin. Hän oli vilkuillut sen verran Matiaksen ratsastusta ja pystynyt arvioimaan omaansakin, ettei kukaan muista hevosista edelleenkään ollut esittänyt yhtä komeita liikkeitä kuin tämä aikaisemmin laitumella. Tosin eipä ollut niin varmaa, että ratsastajan kanssa irtoaisi mitään sen tapaista.

Vaikka Vesku oli varautunut kaikkeen mahdolliseen pystyynnoususta pukkilaukkaan ja aidan yli karkaamiseen, ei mitään tapahtunutkaan. Hevonen tuntui vaivaantuneen hänestä kovasti ja reagoi ylikorostetusti herkimpäänkin apuun niin, että Vesku yritti lopulta olla tekemättä yhtään mitään selässä.
- Nääh, ei tosta taida olla mihinkään, Hanna sanoi hänen suureksi yllätyksekseen.
- No mutta onhan. Sä et nähny, miten se meni tuolla itsekseen! Vesku vastusti.
- Niinkö?
- Ihan totta. Musta se on koko joukon paras.
- No jos sä sanot niin. Pannaan se sitten sun piikkiin tulemaan takasin, jos ei siitä tuu mitään.
Veskun ilme taisi mennä aika kauhistuneeksi, sillä Hanna alkoi kikattaa ja sai lopulta pyrskittyä, ettei hän ollut ollut tosissaan.

Lopun päivää Vesku kulki Bossen mukana tarkistamassa aitoja Hannan touhutessa jotain äitinsä kanssa, kunnes hän melkein kirjaimellisesti nukahti päivällispöytään.
- Koska sä ajattelit, että me lähdetään pois? hän kysyi Hannalta tipautettuaan puoliunissaan sämpylänsä lautaselle.
- Mä ajattelin, että jäädään yöksi, Hanna sanoi ja haukotteli salaa kätensä takana. – Mennään nukkumaan.
- Veskun vanha huone on tyhjillään, Ingela huomautti.
- Voi ei, mä otan sen mukaan, Hanna ilmoitti Veskun iloksi. Hän oli vähän uumoillut, että saisi ehkä yön varjoissa hiipiä Hannan luo, jos tämä ei tahtoisi tehdä vanhemmilleen tiettäväksi, että he nukkuivat yhdessä.
- Niinkö? Ingela kysyi ja Veskusta tuntui, että nainen katsoi häntä ensimmäistä kertaa kunnolla. Katse oli pistävä kuin röntgensäde.
- Vai semmosta, sanoi Bosse, ja näytti paljon vaimoaan tyytyväisemmältä. – Ai sä oletkin vävyehdokas.

- Älä ala kuvitella mitään, Hanna sanoi, kun he sulkeutuivat vaaleasävyiseen makuuhuoneeseen. – Mä en mene ikinä naimisiin.
- Sun vanhemmat ei taida tietää sitä.
- Kai ne tietää, muttei ne halua uskoa. Ne on sitä sukupolvea, joiden mielestä naisella ei oo tarpeita. Ja nyt mulla ei olekaan kuin unentarve niin, että pysy siellä omalla reunallasi.
- Miksi sä sitten halusit mut mukaan? Vesku kysyi aavistuksen pettyneenä.
- Siltä varalta, että mä muutan mieleni.

Vesku heräsi siihen, että sai kavion mahaansa. Se oli se rautias ori, se oli tosiaankin hullu, ihan niin kuin Bosse oli sanonut. Paitsi, ettei se ollutkaan, se oli Hanna.
- Sä yrität taas tukehduttaa mut, Hanna sanoi kiivaasti ja käytti kyynärpäätään toisen kerran. – Monestiko mä olen sanonut, etten mä halua, että sä nukut mun ympärillä, mulle tulee kuuma!
Se taisi pitää paikkansa, hänen niskassaan ja ylähuulellaan kimmelsi muutama hikipisara. Vesku veti henkeä ja tunnusteli kylkiluitaan. Mustelma, varmasti, mutta tuskin sen pahempaa.
- Mä sut kuule tukehdutan, hän sanoi tulistuneena aiheettomasta rökityksestä. Olisi kai tuon voinut hiukan hellemminkin ilmaista kuin rupeamalla väkivaltaiseksi. Häntä oudoksutti muutenkin Hannan suhtautuminen, hän oli ihmetellyt sitä alusta asti. Mitä seksiin tuli, tämä oli valmis kokeilemaan suunnilleen mitä tahansa, mutta sylikkäin nukkuminen oli jotain, mihin hän ei voinut suostua, vaikka se olisi ollut Veskun mielestä miten ihanaa.

Vesku nappasi Hannan ranteista kiinni ja kierähti tämän päälle koko painollaan silläkin uhalla, että saisi polven haaruksiinsa. Hanna ei sitä kuitenkaan pannut ollenkaan pahakseen, vaan alkoi nauraa.
- Toi on ihan eri asia. Mutta ei me nyt ehditä, meidän pitää nousta tai jäädään laivasta.
- Ei meillä niin kiire voi olla, Vesku sanoi välittämättä edes vilkaista, olisiko missään lähettyvillä kelloa.
- No etko sä halua aamiaista?
- Kiitos vaan, mutta mieluummin mä katselen sua siinä kuin sun äitiä pöydän toisella puolella. Se yrittää joka tapauksessa tuijottaa mut kuoliaaksi niin, että parempi kai antaa sille syykin?

He sitten rakastelivat syömisen sijaan ja Vesku painui suoraan tallille sen jälkeen jättäen Hannan hyvästelemään äitinsä. Siellä oli jo täysi tohina päällä. Hannan traikku oli avoinna ja tallissa Matias ja Bosse käärivät jo kuljetussuojia hevosten jalkoihin.
- Meillä ei voi olla noin kiire, sanoi Vesku taas.
- Parasta alottaa lastaaminen jo. Ne ei oo ollu kopissa sen jälkeen kun tulivat orilaitumelta, se voi ottaa vähän aikaa, Bosse tuumasi rauhalliseen tapaansa.
- Mitä ne sanoo, kun ne joutuu seisomaan siellä tuntikausia, ja vielä laivassa? Vesku kysyi ja hänelle tuli epämiellyttävä olo.
- Jaa. Arvaile sä jotain, mä voin arvailla jotain muuta, yhtä lähelle todennäkösesti osutaan. Ei vaan, yllättävän fiksusti ne yleensä osaa olla.

Pienempi hevosista, mustanruunikko ruuna, meni traileriin pysähtyen vain kerran lastaussillalle, mutta se ruskea, Barabbas, ei tahtonut. Se kerta kaikkiaan kieltäytyi koskettamasta siltaa kavionkärjelläänkään.
- Antakaa sille luudasta, ehdotti vanha Nisse, joka oli pysähtynyt katsomaan showta, samoin kuin pieni joukko muitakin.
- Ei se sillä mene, arveli Vesku. Hannan hevoset lastautuivat yleensä hyvin, joten hänellä ei ollut paljonkaan kokemusta tällaisista tilanteista, mutta hänestä näytti, ettei ori jäkittänyt itsepäisyyttään. Sen silmät pyörivät päässä ja korvat vaihtoivat suuntaa taukoamatta. Se näytti ennemminkin olevan aidosti kauhuissaan, ja sitten se keksi nousta takajaloilleen. Bossen oli pakko väistää, ettei olisi saanut heiluvista etukavioista osumaa.
- Aikalisä, mies sanoi ja kiepautti liinan orin turvan ympäri, kunhan se laskeutui takaisin alas.
- Pistä sille säkki päähän, Vesku ehdotti.
- Niinkö luulet?
- No sama kai se on sitä kokeilla ennen luutaa?
- Totta, Bosse myönsi ja Vesku riisui takkinsa kietoen sen hevosen pään ympärille. Se hengitti kiivaasti ja hohkasi hikistä kuumuutta ja äkkinäinen sokeus sai sen säpsähtämään. Sitten se jäi seisomaan jalat tukevasti tanassa, kuin ei olisi ollut ihan varma siitä, oliko näön lisäksi mennyt tasapainokin. Bosse maiskautti ja luottavaisesti hevonen nyt seurasi häntä hämärään traileriin. Vesku kiirehti sulkemaan takapuomin ja nostamaan sillan, ennen kuin se keksisi peruuttaa sieltä pois ja Hannakin tuli siihen juuri parahiksi.
- Hyvä, te oottekin valmiita. Eiköhän me sitten vaan lähdetä.

Trailerista kuului epämääräistä kopinaa aika ajoin matkalla satamaan, mutta varsinainen räiske alkoi vasta, kun he olivat päässeet laivaan ja Hanna sai yhdistelmän parkkeerattua. Silloin takana alkoi kuulostaa siltä, että Barabbas määrätietoisesti ja järjestelmällisesti oli päättänyt pistää trailerin palasiksi.
- Mitä se nyt alko riehumaan, kun pysähdyttiin, Vesku kysyi melkeinpä kauhistuneena.
- Autonmoottorit kuulostaa kyllä aika kamalilta täällä, kun kaikuu, Hanna sanoi. – Ja jos se niistä ottaa kierroksia niin arvaa vaan, mitä tapahtuu, kun laivan moottorit käynnistyy. Saa nähdä, onko meillä kyydissä vaan tonni hevosenlihapihviä, kun päästään mantereelle.
- Ei kai me voida vaan odottaa, että se potkii itsensä ja sen toisenkin hajalle?
- Mä laitan sille korvatulpat, Hanna päätti ja avasi traikun satulakaapin. Sen pohjalla oli pieni pakki, jota Vesku ei ollut ennen huomannutkaan ja sieltä Hanna penkoi esiin isot pallukat.

Barabbas taukosi hetkeksi potkimasta, kun sivuovi aukesi. Toinenkin hevosista, Baryton, näytti levottomalta, mutta paremminkin se näytti pelkäävän Barabbasta kuin ylimääräisiä, vieraita ääniä. Hanna sujautti tupot orin korviin ja silitti sen päätä.
- Voi raukkaa, hän sanoi sille, eikä Vesku ollut koskaan kuullut hänen puhuvan niin hellällä äänensävyllä. – Mä taidan antaa sille pienet päiväkännit. Ei oikeesti oo kivaa, jos se hajottaa ittensä.
- Millä sä sen kännäät?
- Siellä pakissa pitäs olla rauhottavaa, anna tänne. Äkkiä, meidät tullaan ajamaan täältä ihan pian pois.

Niin tapahtuikin, mutta onneksi trailerin matkustaja oli jo hiljentynyt siihen mennessä, vaikka laivankin moottorit olivat jyrähtäneet käyntiin.
- Mä haluan tulla käymään täällä, Hanna ilmoitti, kun heidät saatettiin matkustamon puolelle.
- Tänne ei saa tulla ilman henkilökuntaa.
- Mä tiedän, te henkilökunta vaan hautaudutte yleensä jonnekin kahville. Mä vaan varotan, että mä haen sitten vaikka kapteenin mukaan komentosillalta.
- Haetko? Vesku kysyi huvittuneena, kun he suuntasivat kahvilaan myöhäistä aamiaista tai aikaista lounasta saadakseen.
- Kai mun pitää, ellei ne oo unohtaneet ovea auki, joskus käy niinkin, Hanna hymähti.

Hän tosiaan kävi autokannella muutaman kerran matkan aikana jättäen Veskun varaamaan heidän paikkojaan ja palasi sieltä aina yhtä tyytyväisenä.
- Nuokkuu kuin valtion duunari. Sä saat ruveta harjottelemaan sen kanssa kuljetuksia heti, kun päästään kotiin.
- Minä?
- No sinä sen halusit. Mä olisin ottanu sen tamman.
- Just joo. Ja jos se on hajottanu trailerista jotain niin sä epäilemättä pidätät sen mun palkasta, Vesku murahti.

Mutta ei se ollut, ei mitään, mitä ei olisi voinut ensi hätään jeesusteipillä paikata. Kun he pääsivät perille ja tutkivat vahingot, oli trailerinseinässä muutama halkeama potkujen jäljiltä, kuljetussuojat olivat suikaleina lantakasassa ja Barabbas ontui, ilmeisestikin oikeassa takavuohisessa olevan nahattoman nirhautuman takia.
- Aika vähällä selvittiin, Hanna totesi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.8.14 20:16:28

32. Barabbas

Barabbaksesta huolehtiminen valui jotenkin Veskun harteille. Sen haava ei ollut mitenkään paha, mutta pisti sen könkkäämään sen verran, ettei sillä voinut ratsastaa muutamaan ensimmäiseen päivään. Sisällä sitä ei voinut pitää, sillä se turhautui pienessä karsinassa, kun oli tottunut olemaan laitumen kingi. Se näytti ahdistuneelta Hannan pienissä tarhoissakin, mutta kun Vesku ehdotti, että se ja Baryton laitettaisiin samaan tarhaan, Hanna kielsi. – Ne on nyt kisahevosia eikä enää mitään leikkikoululaisia. Ne ei tarhaa yhdessä ja hajota toisiaan.

Niinpä Vesku yritti pitää hevoselle seuraa ja keksiä sille jotain viihdykettä milloin vain muilta hommiltaan ja viikonlopun kisoilta ehti. Häntä suretti katsoa sitä, kun se oli kuin häkkiin vangittu villieläin, mutta Hanna kielsi häntä hempeilemästä ja käski hänen ennemmin takoa sille vähän tapoja päähän.
- Jos kerrot mulle, miten sen saa tajuamaan, ettei sen tarvii juosta aidanviertä edestakasin ja huutaa koko hiton päivää, Vesku puuskahti.
- Sano sille, että pallit lähtee, jos se aikoo juosta ittensä kuoliaaksi. Juoksuta sitä vaikka, ja totuta siihen traikkuun. Totuta kuorkkiinkin.
- Juoksuta vaikka se ontuu?
- No sehän juoksee joka tapauksessa. Juoskoon sitten hallitusti. Eihän sillä nyt mitään jännevammaa tai murtumaa ole, pelkkä naarmu vaan.

Bosse oli kyllä ollut ihan hakoteillä väittäessään, että ori oli hullu, päätteli Vesku muutaman päivän päästä, kun hän oli jo tutustunut siihen aika hyvin. Nyt sitä pyörittivät enimmäkseen hormonipöllyt ja uuden, suuren maailman ihmeelliset tammat ja poikahevoset, joista olisi pitänyt ottaa mittaa, mutta toisaalta se oli hirveän arkakin. Vesku ei jaksanut uskoa, että Bosse tai kukaan Bossen väestä olisi pidellyt sitä pahoin, mutta se varoi ihmistä suorastaan yltiönöyryyteen asti. Karjahdus riitti saamaan sen polvet vapisemaan. Sen tajuaminen kyllä teki sitten helpompaa sillä ratsastamisesta, kun se aika koitti. Vesku sai kunnian kiivetä sinne ensimmäiseksi, ja kerrankin hän jätti huomiotta Hannan komennot, kun tämä muun katsomaan tulleen seurueen keskeltä huuteli niitä.
- Mä en ala höykyttää sitä. Se on kauhuissaan, Vesku sanoi.
- Onko? Hanna kysyi hiukan ivallisesti, mutta pisti suunsa kiinni ja Vesku saattoi jatkaa omin päin. Hän yritti olla samalla kertaa herkempi kuin koskaan ja tukea ja rohkaista ja se oli äärettömän vaikeaa, etenkin kun kaikki tuijottivat heitä. Hän lopetti aikaisemmin kuin oli aikonutkaan, sillä tunsi itsekin jännittyvänsä ollessaan kaikkien katseiden käristettävänä.
- Herkko voisi kokeilla sitä huomenna, jos ei kisoissa mene liian kauan, Hanna sanoi miettiväisesti.

Sillä kertaa Vesku oli yleisön joukossa. Herkko oli taitava ratsastaja, kärsivällinen ja hienovarainen, mutta Barabbaksen kanssa hän ei löytänyt yhteistä säveltä. Oli melko kalseaa katseltavaa, miten hevonen säntäili hänen altaan karkuun. Ryppy Hannan kulmakarvojen välissä syveni minuutti minuutilta.
- Näinköhän tosta tulee mitään.
- Älä nyt heitä kirvestä kaivoon, Vesku sanoi nopeasti. Hän tunsi vastuun raskaana niskoillaan. Hänen valintansa.
- En tietenkään heitä. Mä kokeilen sitä itse huomenna. Hei, joku menee nyt laittamaan mulle Barytonin, Hanna sanoi ja heitti musertavan silmäyksen Katjaan ja Oskariin niin, että nämä häipyivät molemmat. Veskulle hän ehdotti, että tämä voisi mennä päästämään Herkon piinasta ja jäähdytellä Barabbaksen, sillä hän halusi puhua Herkon kanssa.

Vesku ei tohtinut kiivetä hevosen selkään, sillä se tuntui olevan valmis sinkoamaan jonnekin jo pelkästä katseesta, hän vain lähti taluttamaan sitä ympäri maneesia ja vilkuili samalla Hannaa ja Herkkoa, jotka juttelivat katsomon portailla. Hän tunsi yllättäen tumman mustasukkaisuuden leimahduksen. Pitikö Hannan seistä noin lähellä Herkkoa? Kai metrinkin päästä olisi kuullut, jos olisi vähän korottanut ääntä?

Oli jo myöhä, mutta Vesku viivytteli tallissa Barabbaksen kanssa, kunnes Oskari oli ehtinyt ottaa loput hevoset sisään ja Katja ja Herkko olivat lähteneet. Heillä oli ollut kohtalaisen rankka päivä, eikä ketään muuta kuin Veskua huvittanut viivytellä tallilla.
- Mä voin ruokkia ne, hän lupasi Oskarillekin, joka naputteli odottavasti kengänkärkeään lattiaan, uskaltamatta aloittaa niin kauan kuin Hanna viipyi Barytonin kanssa.
- Kyllä säkin kohta saat kenkää, Oskari tuhahti, mutta lähti siltä seisomalta. Hänen sanansa tuntuivat jäävän ilmaan leijumaan, eivätkä parantaneet Veskun mielialaa ollenkaan. Mistä lie tullutkin moinen melankolisuus. Puhuihan Hanna Herkon kanssa päivittäin, eli ehkä se johtui siitä, että takana oli taas kisaviikonloppu ja Veskua ei ollut huolittu yökylään taas pariin yöhön. Hänellä oli ikävä ja hän oli epävarma. Tuntui hyvin mahdolliselta, ettei Hanna tänäänkään haluaisi häntä.

Hanna tuli Barytonin kanssa pyörremyrskymäiseen tapaansa.
- Missä Oskari on?
- Mä käskin sen lähteä jo.
- Aijjaa. No, ota sä tää. Mä taidan mennä jo suihkuun.
- Hanna… Vesku sanoi, kun Hanna vain kääntyi kannoillaan sanomatta hänelle sen enempää.
- Noh?
- Tota… haluatko sä… tuunko mä?
Hanna kääntyi uudelleen niin, että saappaankorko narahti betonilla.
- Vesku-pieni. Mikset sä tulisi? hän kysyi ja puristi Veskua poskesta niin, että tämä tunsi itsensä kuusivuotiaaksi.
- No mä ajattelin olla hienotunteinen ja kysyä varmuuden vuoksi, Vesku väitti ja peittääkseen hämäännyksensä nappasi vapaalla kädellään Hannasta kiinni.
- Ai, miten hienotunteisesti sä puristatkaan mua pyllystä, Hanna nauroi, mutta hänen ilmeensä hälvensi Veskun huolet ainakin toistaiseksi.
- Jos sä odotat mua, me voidaan mennä yhdessä suihkuun, hän ehdotti.
- No sauna lämpiää sillä aikaa kun sä hoidat iltatallin.

Helpottuneena Vesku kiirehti iltahommat ja hölkkäsi sitten Hannan luo. He saunoivat ja rakastelivat ja sen jälkeen Vesku jo puoliksi unessa kiskoi Hannan kainaloonsa. Hetken aikaa tämä viihtyikin siinä, kunnes irrottautui päättäväisesti.
- Kuule, Vesku sanoi heräten todellisuuteen.
- Mm, Hanna sanoi nautinnollisesti ja kääriytyi peittoonsa.
- Mihin me oikeen ollaan menossa?
- Miten niin?
- Sinä ja minä. Me.
- Voi víttu, ihmissuhdekeskusteluja keskellä yötä, Hanna huokaisi ja näytti heräävän, eikä ihan mielellään. Veskun teki mieli vetää sanansa takaisin, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
- Mä rakastan sua, hän sanoi puolustuksekseen. Se oli totta, vaikkei hän ollutkaan uskaltanut sitä vielä koskaan kertoa Hannalle. Ainahan oli toki mahdollista, että Hanna ilahtuisi siitä, palaisi ehkä halaamaan häntä ja vastaisi samoin sanoin. Toisaalta, Veskun mieleen tuli, se saattaisi olla Hannan mielestä vielä pahempaa kuin se, että hän kehtasi haluta halailla häntä. Äärimmäistä tunkeutumista kielletylle alueelle. Ehkä jo liiankin röyhkeää.

Hanna ei kuitenkaan osoittanut häntä suoraa päätä ovelle vaan nousi istumaan sängyn päätyä vasten, kuin selvittääkseen tämän asian nyt kerralla lopullisesti.
- Me ei olla menossa yhtään mihinkään, hän sanoi varmasti.
- Sä et välitä musta, Vesku syytti.
- Totta kai mä välitän, en mä nyt muuten olisi viikkokausia sua katellut. Mutta mä olen sanonut useammin kuin kerran, etten mä aio sitoutua.
- Etkö ikinä?
- En ainakaan nyt. Sitä paitsi sähän olet häipymässä.
- Enhän, Vesku väitti kauhistuneena.
- Sä olet mun käsittääkseni muuttamassa Helsinkiin syksyllä, Hanna muistutti. – Vai jättäisitkö sä sen tekemättä, jos mä sillä ehdolla lupaisin, että tää on jotain vakavaa?

Vesku siirsi katseensa Hannasta kattoon. Oliko tuo jokin uhkavaatimus? Haluaisiko Hanna olla hänen kanssaan mieluummin, jos hän haluaisi pysyä hevosalalla sen sijaan, että aikoi lääkäriksi – seikka, jota hän rehellisesti sanoen ei ollut ajatellut pitkään aikaan.
- Oisko sillä eroa, jos mä olisin menossa Ypäjälle? hän kysyi.
- Musta sun kannattaisi hakea sinne, jos sä nyt haluat opiskella, sulla on taipumuksia. Mutta ei se tässä ole oleellista.
- En mä lähtisi, jos sä pyytäisit, Vesku sanoi hetken mietittyään. Hän saattoi oikein hyvin kuvitella vaihtavansa opiskelun tähän, että saisi olla Hannan kanssa täällä ja auttaa pyörittämään tallia.
- Sähän sanoit, että sä oot aina halunnut lääkikseen.
- Mä haluan enemmän olla sun kanssa.

Se ei näyttänyt yllättävän Hannaa juurikaan, hän toivotti hyvää yötä ja käänsi Veskulle selkänsä, mutta ei ärähtänyt, kun tämä otti hänestä kiinni.

Barabbas ei esittänyt Hannallekaan seuraavana päivänä mitään hyvää.
- Sun pitää olla varovaisempi, Vesku neuvoi, vaikkei ikinä ennen ollut uskaltanut mitenkään puuttua Hannan ratsastukseen. Nyt hän kuitenkin oli huolissaan siitä, että nainen tuomitsisi orin ratsastuskelvottomaksi ja lähettäisi sen takaisin.
- Jos sä kerran osaat niin näytä, Hanna sanoi kiukkuisesti, vaikka hän oli nähnytkin Veskun ratsastavan Barabbaksella.
- Ajatuksella vaan, se säikähtää, kun sä isket jalat sen kylkiin, Vesku yritti selittää.
- Mä en suostu ratsastamaan tällä jalat irti. Ratsasta itse.
- En mä tarkottanut… äh. Veskulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kiivetä itse satulaan. Onneksi hänellä oli vielä kypärä päässä, kun hän oli jäänyt katselemaan Hannaa ja antanut Oskarin viedä Ivanin pois. - Kyllä siitä varmaan tulee ihan hyvä, hän sanoi Hannalle toiveikkaasti.
- Totta kai tulee. Mä en ole vielä tavannut hevosta, joka ei olisi ratsastettavissa. Mä haluan vaan nähdä mitä sä teet sen kanssa, Hanna puuskahti.

Tänään ei kuitenkaan Veskukaan saanut mitään otetta hevoseen. Hän tajusi sen saman tien päästyään selkään. Barabbas oli sellaisessa mielentilassa Hannan jäljiltä, ettei hän ollut varma, huomasiko se edes ratsastajan vaihtuneen. Oli ihan sama, miten hievahtamatta hän yritti istua satulassa ja ohjata sitä ajatuksillaan, se vain steppasi ja väisti auringonläikkiä. Kun maneesin oven takaa kuului hiljainen vihellys, jonka Oskari usein unohti, se lähti muutamalla pitkällä loikalla maneesin toiseen päähän. Vesku saattoi vain kuvitella, mitä se olisi tehnyt, jos Oskari olisi vain rempaissut oven auki tavalliseen tapaansa. Tai jos he olisivat olleet ulkona kentällä kaikkine pensaissa rapistelevine lintuineen.

Hanna vain seisoi ja katseli sanomatta sanaakaan. Vesku yritti houkutella hevosen rentoutumaan, mutta hän alkoi tuntea itsensä voimattomaksi ja epätoivoiseksi. Hän ei vaan osannut.
- Ei tästä tule tänään mitään, hän tunnusti lopulta.
- Vähän huonolta näyttää, Hannakin myönsi, muttei mitenkään syyttävästi. Oskari liikahti katsomon puolella, ilmeisesti tullakseen ottamaan hevosen, mutta hän sattui samalla potkaisemaan väliseinään ja se riitti Barabbakselle sillä hetkellä: se käännähti salamannopeasti takajaloillaan ja karkasi taas äärimmäiseen nurkkaan niin, että Hanna sai hiekkaryöpyn kasvoilleen ja Vesku jäi niille sijoilleen, vaikka hevonen katosi alta.
- Anteeksi, en mä tajunnu, että se on noin hermoherkkä, Oskari sanoi tyrmistyneenä.
- Tampio, Hanna sähähti hänelle ja marssi ottamaan hevosta kiinni. Vesku jäi yrittämään pystyyn. Hän oli laskeutunut oikealle jalalleen ja siinä tuntui nyt inhottava, tykyttävä kipu, eikä sen varassa auttanut ponnistaa yhtään.

- Takasin selkään, Hanna sanoi järkähtämättä taluttaessaan Barabbaksen takaisin Veskun luo.
- Mä en taida päästä, tämä irvisti yrittäessään nostaa vasenta jalkaansa jalustimen suuntaan. Sitä ei vaan voinut kohottaa maasta ja jättää painoa oikealle.
- Satutitko sä ittes? Kokeile toiselta puolelta.
Se ei onnistunut sen paremmin, silloin hänen olisi pitänyt nousta oikean jalan varaan jalustimelle ja sitä paitsi hevonen ei pitänyt ollenkaan siitä, että joku räpiköi sen väärällä kyljellä. Siinä vaiheessa Hanna rypisti otsaansa ja käski Oskarin kiskoa Veskun saappaan pois. Hän nousi itse nopeasti satulaan ja taputti hevosta rauhoittavasti, kävellen sitten sen kanssa kierroksen. Se näytti lopen uupuneelta, Vesku huomasi. Ihan kuin se olisi alistunu ja antanut periksit. Mutta sitten hänen ajatuksensa palasivat hänen nilkkaansa, joka tykytti kipua entistä pahemmin nyt, kun Oskari oli saanut saappaan pois.
- Oskari, auta se autoonsa, Hanna määräsi ratsastaessaan ohi.

Vesku antoi Oskarin auttaa itsensä pystyyn ja totesi, ettei kävelemisestä tullut mitään. Tulisiko autolla ajamisesta? Miten hän pääsisi autosta terveyskeskukseen? Konttaamalla? Soittaisiko hän parkkipaikalta ajanvaraukseen ja pyytäisi jotakuta tulemaan pyörätuolin kanssa hakemaan potilaan pienestä vihreästä volkkarista? Mutta Hanna jatkoikin seuraavaa kierrosta ratsastaessaan, että sitten Oskari saisi tulla ottamaan Barabbaksen, hän kävisi heittämässä Veskun lääkäriin.

Terveyskeskuksessa ei ollut kummoista ruuhkaa, ja kun Vesku pomppi sinne yhdellä jalalla Hannan olkapäästä tukea ottaen, hän pääsi saman tien lääkärille. Hanna, joka ei ollut kahta sanaa sanonut koko matkalla, jäi odotushuoneeseen selailemaan lehtiä ja käänteli sivuja jo suorastaan väkivaltaisesti, kun Vesku vajaata tuntia myöhemmin palasi kainalosauvojen kanssa.
- No? hän sanoi vaativasti nousten seisomaan.
- Se on vaan nyrjähtänyt, Vesku sanoi äärettömän helpottuneena. Kipu oli ollut niin kova, että hän oli tosissaan pelännyt murtumia ja koko kesää ilman ratsastuskilpailuja.
- Ja sä sait silti kepit?
- Joo, pari päivää pitää mennä näillä.
- Sairaslomaa?
- Viikon.

Se sai Hannan hymyilemään pikkuriikkisen.
- No hyvä. Ei ollenkaan niin pahaa kuin mitä mä pelkäsin.
- Mä kokeilen ajaa nyt. Siinä on nyt semmonen liimaside, että se varmaan kestää sen.
- Kokeile ihmeessä, Hanna sanoi ja nappasi sairaslomatodistuksen hänen kädestään. – Sähän voit viedä mut takasin tallille ja mennä sitten kotiin potemaan.
- Mä tulisin paljon mieluummin sun luokse potemaan.
- En mä ehdi hoitaa sua, mulla on ihan hitosti hommia nyt, kun sä et oo remmissä.
- En mä kaipaa hoitamista, sua mä kaipaan!
- Sori, sä oot sairaslomalla. Sä et voi tulla tallille niin kauan kuin sulla on saikkua – mun täytyy ajatella vakuutuksia.
- Sun talo ei ole talli, Vesku väitti vastaan. He olivat päässeet jo autolle asti ja hän kaiveli vähän aikaa taskujaan, ennen kuin muisti, että avaimet olivat Hannalla.
- Se on samaa tonttia, pahoitteli Hanna ilman, että näytti ollenkaan pahoittelevalta.
- Sä et halua nähdä mua kokonaiseen viikkoon, Vesku ymmärsi. Johtuiko se siitä, että hän nyt oli muutaman päivän vammainen ja hyödytön, vai oliko Hanna nyt huomannut kyllästyneensä häneen? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli uskaltanut edellisyönä ruveta kyselemään tulevaisuudesta?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.8.14 21:49:09

33. Back to Business

Meni kaksi päivää ja sitten Vesku heitti kepit eteisen nurkkaan. Hän pystyi jo kävelemään aika hyvin, ja olisi varmasti pystynyt ratsastamaankin, etenkin ratsastamaan. Hanna ei kuitenkaan suostunut siihen, että hän olisi tullut tallille, hän ei aina vastannut puhelimeenkaan, eikä Vesku vaan tohtinut mennä sinne nimenomaista kieltoa vastaan.

Hänellä ei siis ollut muuta tekemistä kuin yrittää saada vanhoja kavereita kiinni, ja nämä antautuivatkin innolla hauskuuttamaan sairaslomalaista. Sattui olemaan jo lämmintä ja kesäistä ja Ilja oli ottanut asiakseen yrittää intiaaniksi. Hän tuli ensin Veskun pihaan grillaamaan itseään ja sitten, kun tämä pääsi jo ongelmitta liikkeelle, he siirtyivät uimarannalle. Iltaisin Pate liittyi seuraan ja yhtenä iltana he löysivät rannalta Teemunkin, jota Vesku ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun oli lakannut ratsastamasta Järssillä. Kun aurinko alkoi painua matalalle, he ottivat tavakseen siirtyä rannalta kaupungin terasseille ja ellei Vesku olisi ollut niin sydän syrjällään Hannan takia, hän olisi varmaan nauttinut täysillä. Nyt hän ei uskaltanut tunnustaa sydänsurujaan kuin Iljalle. Vaikka tyyppi oli monesti kerta kaikkiaan käsittämätön, tuntui hän itse käsittävän asiat puolesta sanasta, nekin, joita ei sanottu ääneen.

Kovin luotettava Ilja ei kuitenkaan ollut, tosin ei Vesku ollut ymmärtänytkään pyytää häntä pitämään omana tietonaan kuulemansa. Pate ja Teemu näyttivät tajuavan, että Veskua harmitti enemmänkin hajonnut sydän kuin hajonnut jalka, vaikka Teemu ymmärsi kiitettävästi senkin, että Veskua otti päähän sairasloma ratsastamisesta. Pate kuitenkin otti asiakseen esittää heidän kaikkien ihmettelyt.
- Oletko sä muka tosiaan päässy sen sänkyyn? Oliko se hyvä? Kerro kaikki!
- Turpa kiinni, Vesku murahti. – Se ei ole sun korville sopivaa kuultavaa.
- Miten niin?
- Tommonen viaton pikkupoika.
- Siis et ookkaan, sanoi Pate ja katsoi häntä ovelasti sivusilmällä.
- Sovitaan niin, Vesku sanoi ja sai ystävänsä ähkäisemään.
- Ei hemmetti, jos sulla on varaa kieltää niin kai se on totta.

Se oli perjantai ja työssäkäyvätkin olivat valmiita jatkamaan terassin jälkeen sisätiloissa. Vesku mietti kaihoisasti, että asioiden toisin ollen hän olisi parhaillaan vähintään matkalla nukkumaan noustakseen aamulla kisakyytiin. Niinpä hän ei oikeastaan hämmästynyt, kun kuvitteli näkevänsä Hannan vaaleat hiukset peremmällä. Tietystikin se oli pelkkää kuvitelmaa, eihän Hanna koskaan käynyt ulkona ennen kisapäiviä, eikä hän viitsinyt edes vilkaista toista kertaa. Hänen ikävänsä teki kepposia, ja sitä paitsi Teemu oli juuri käynyt hakemassa tarjottimellisen oluttuoppeja ja niiden siivittelemänä he alkoivat suunnitella juhannusta. Siihen oli vielä aikaa, mutta ei niin mahdottomasti.
- Mä en tiedä, onko mulla kisoja tai tallivuoroja, Vesku sanoi lupautumatta mihinkään.
- Ei kai kukaan nyt niin hullu oo, että olis jussina töissä?
- Joidenkin on pakko.
Hän nousi lähteäkseen vessaan. Olut tahtoi ulos.

Aulassa, missä vessat olivat, Vesku törmäsi Hannaan, eikä vielä sittenkään ollut uskoa silmiään.
- Mitä sä täällä teet? hän kysyi ja tarttui naista olkapäistä.
- Hei, poju. Sä näemmä kävelet jo, Hanna hymyili.
- Mä olen kävellyt jo pari päivää ja sä tietäsit sen, jos vastaisit puhelimeesi. Miten sä olet täällä, eikö huomenna oo kisat?
- Herkko menee traikun ja Katjan kanssa. Mä otin vapaapäivän, kun yks mun tuttu on ohipurjehdusmatkalla. Vaikka miten mä sulle oon selitysvelvollinen, sitä mä en kyllä tiedä.
- Mä tiedän, Vesku ilmoitti, vilkaisi ympärilleen ja työnsi Hannan invavessaan, jonka kohdalla he olivat. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että voisi saada korvilleen, eikä hän saanutkaan. Hanna tirskahti kuin ilahtuneena, kun hän lukitsi oven.
- Tiikerinpentu! hän nauroi ja antoi Veskun suudella itseään ensin suulle ja sitten kaulalle. Eriö ei ollut kovinkaan romanttinen terävine valoineen ja valkoisine kaakeleineen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, totesi vain, että Hanna oli pukeutunut kuin tennismatsiin menossa, valkeaan vekkihameeseen, tosin sen seurana hänellä ei ollut tennispaitaa vaan valkoinen paitapusero, jonka helmiäisnappien kimppuun Vesku kävi seuraavaksi.

Hanna antoi hänen touhuta siihen asti, että pusero valahti hänen olkapäiltään, mutta sitten hän tarttui Veskua niskahiuksista.
- Kuules nyt. Luuletko sä tosiaan, että mä aion ruveta naimaan Casinon invavessassa?
- Mikset rupeaisi? Omituisempiakin paikkoja on, sanoi Vesku rohkaistuneena ja liu’utti kätensä Hannan hameen alle. Hän tavoitti jotain ohutta ja pitsistä, joka suorastaan tarttui sormiin ja houkutteli kiskomaan pois. Hanna henkäisi, kun hän samalla painoi huulensa tämän soliskuoppaan, mutta siihen se sitten jäikin.
- No niin, tämä tästä, nainen sanoi ja työnsi hänet kauemmas yrittämättä edes näyttää muuta kuin huvittuneelta. – Mun täytyy mennä, me ollaan just lähdössä Tomin veneelle. Ne varmaan ihmettelee, että minne mä jäin.

- Kuka Tomi? Vesku kysyi, kun Hanna napitti nopeasti puseronsa takaisin kiinni.
- Tom, se on kaverin kaveri. Ota sä nää niin sulle ei tuu niin yksinäistä, Hanna sanoi ystävällisesti ja poimi nilkoistaan sinne tipahtaneet pitsistringit. Sitten hän avasi oven ja välittämättä katsella, millaiseen ihmisjoukkoon astui, purjehti pois kuin kuningatar. Onneksi siinä ei ollut mitään tungosta, sillä Vesku ei ajatellut nenäänsä pidemmälle, vaan astui perässä, pitsihepene kädessään roikkuen ja tuijottaen, miten hänen tyttöystävänsä matkasi kohden jonkun Tomin venettä ilman pöksyjä. Teemu siihen kuitenkin törmäsi miestenvessasta ja näytti tajuavan koko tilanteen kerralla, Veskun ja alushousut ja Hannan, jota pieni joukkio jo odotti.
- Ei vítun körmy, hän sanoi ihastuneena ja läimäytti Veskua selkään niin, että tämä horjahti metrin eteenpäin.

Seuraavalla viikolla Vesku palasi tallille kahdeksalta sinä aamuna, kun hänellä ei enää ollut sairaslomaa. Hanna ei ollut vastannut puhelimeensa sen koommin kun he olivat ravintolassa törmänneet ja hän vuoroin käristyi mustasukkaisuudessa, vuoroin kamppaili saadakseen henkeä toivottomuudessa. Hän ei voinut olla kuvittelematta Hannaa muiden kanssa – mutta oliko tämä ikinä mitään hänelle luvannutkaan? Eipä ollut.

Tallissa oli ventovieras nuori mies, mikä sai Veskun kavahtamaan heti ovella. Hän alkoi ymmärtää Oskaria. Oliko tuo Hannan uusi, vai vielä pahempaa, oliko se joku, joka oli tullut hänen tilalleen? Hänhän oli ollut poissa vain viikon! Hän päätti äkkinäisesti jättää tyypin huomiotta ja kolisteli suoraan yläkertaan vaihtamaan ratsastusvaatteisiin. Sitä ei tuntisi itseään niin vieraantuneeksi sitten.

Lepohuoneessa oli pannun pohjalla pahanhajuista kahvia, jonka Vesku jätti huomiotta. Sohvapöydällä lojui iso paperiarkki, kalenteripohja, jollaiselle Hanna tapasi tehdä kisasuunnitelmia ja työvuorolistoja ja uteliaana Vesku nappasi sen käteensä. Oli helpottavaa nähdä oma nimensä siinä samalla paikalla kuin aina, ja hevosia jonossa samalla rivillä. Tai hevonen. Barabbas toistui siinä päivä päivän jälkeen. Eikö kukaan muu halunnut sen selkään? Hiukan kaksijakoisin ajatuksin Vesku kaivoi ratsastushousunsa kaapista ja palasi sitten talliin.
- Kukas sä olet? hän kysyi ensimmäiseksi uudelta kaverilta, joka tuli vastaan täysien kottikärryjen kanssa. Hyökkäys oli paras puolustus.
- Hara, tämä sanoi ja päästi irti kädensijoista.
- Vesku, Vesku sanoi yhtä lyhyesti. – Mikäs sä olet miehiäsi?
- Duunari vaan, toinen sanoi ehkä hiukan loukkaantuen.
- En mä tiennyt, että me tarvittiin uusia.
- No näköjään te tarvitsitte. Niin ainakin työkkäristä sanottiin.
- Okei. Kai me sitten tarvittiin. Mäkin taidan ruveta hommiin.

Vesku ei viitsinyt edes vilkaista satulahuoneen oven listaa. Kai siinäkin oli Barabbasta Barabbaksen perään. Hän lähti hakemaan orin sisään ja kuvitteli huomaavansa jonkinlaista ilahtumista ja tunnistamista sen ilmeessä, kun hän alkoi väkertää putkiaidan porttia auki. Hän ainakin ilahtui nähdessään sen, ja käytti runsaasti aikaa harjatakseen sen ennen ratsastusta, vaikka kyllä se varmaan oli jo harjattu. Kai tuo uusi kaverikin oli heti opetettu talon tavoille. Kun hän vei hevosen maneesiin, hän tunsi kuitenkin hiukan epämiellyttävän jännityksen kuristuksen kurkussaan. Ei sitä voinut tipahtaa ja joutua siitä suorinta tietä terveyskeskukseen ilman minkäänlaisia jälkioireita. Lisäksi hän toivoi, että olisi sittenkin vilkaissut lukujärjestystä edes sen verran, että olisi nyt tiennyt, koska hevosella oli viimeksi ratsastettu ja miten tehokkaasti. Vai oliko ollenkaan?

Hän pääsi kuitenkin yllättymään positiivisesti. Barabbas ei enää tuntunut dynamiittipötköltä kuin ensimmäiset kymmenen minuuttia, sitten se alkoi pärskähdellä ja hakeutua matalammaksi. Joko se oli kotiutunut hänen poissa ollessaan tai sitten joku oli hevoskuiskaillut sille. Jommin kummin, Vesku ei välittänyt koetella onneaan kovin pitkään, vaikka hevosen liitävät askeleet saivat hänet tuntemaan jumalaista voitonriemua. Miten hieno siitä tulisikaan – ja se oli hänen valintansa! Kun kaikki tuntui parhaimmalta, hän hyppäsi alas satulasta ja talutti hevosta kymmenkunta kierrosta ympäri maneesia, pysähdellen välillä ja vaihtaen suuntaa ja teeskennellen, ettei huomannut koko perässään seuraavaa otusta. Hänen pitäisi jonain päivänä tuoda se tänne vain leikkimään.

Herkko oli ilmestynyt hänen ollessaan ratsastamassa, mutta Hannaa ei näkynyt aamupäivän aikana. Vesku oli Barabbaksen jälkeen ratsastanut myös Katrinan, mutta sitten hänen nilkkaansa oli alkanut jomottaa, ja hän oli iloinen siitä, ettei hänen kohdallaan ollut useampia hevosia sinä päivänä. Minnekään hän ei silti ollut aikonutkaan lähteä ennen kuin näkisi Hannan, vaikka Herkko lähti jo omille teilleen ja Harakin häipyi. Vesku vain jäi. Hän heittäytyi loikoilemaan lepohuoneen sohvalle ja hieroskeli hiljaksiin nilkkaansa miettien, lähteäkö käymään Hannan luona, ellei tätä alkaisi kuulua. Ja miten hitossa ratsastaminen saattoi kipeyttää hänen jalkansa tällä tavalla? Hän ei ollut mennyt kevyttä ravia kuin ihan välttämättömässä määrin. Sen täytyi johtua kaikesta muusta liikkumisesta, hevosten hakemisesta tarhasta ja Barabbaksen loppukävelytyksestä.

Sitten portaista kuuluivat kaivatut askeleet. Kukaan muu ei liikkunut noin napakasti, noin tarmokkaasti, ei kukaan muu kuin Hanna. Vesku yritti pystyyn sohvalta, mutta sotkeutui jotenkin jäseniinsä ja saattoi vain kurkistaa selkänojan yli, kun Hanna astui huoneeseen.
- Hei, hän sanoi ja havaitsi sotkeutuvansa sohvaan yhä pahemmin, vaikkei se noin järjellisesti ajatellen ollutkaan mahdollista.
- Hei, Hanna sanoi ja meni nuuhkaisemaan kahvikannua. Hänellä oli vaaleansiniset ratsastushousut ja valkoinen T-paita ja hiukset pitkällä letillä niskassa. – Miten sä pärjäät? hän kysyi kaadettuaan itselleen mukillisen kahvia ja hänen katseensa oli nauliutunut Veskun saappaattomaan jalkaan.
- Ihan hyvin, Vesku sanoi, ja sai lopultakin jäsenensä järjestykseen niin, että hän saattoi nousta istumaan ihan ihmismäiseen tapaan. Hanna oli uskomattoman kaunis, kuin unikuva, eikä hän voinut mitään sille, että tämän näkeminen tuntui koko hänen kropassaan. Vinosta hymystään päätellen Hannakin huomasi sen, hänen katseensa ainakin oli nauliutunut Veskun housuihin.

- Älä tuijota, Vesku puuskahti ja nousi halatakseen Hannaa. Hän arveli vähintäänkin korviensa punoittavan noloina.
- Tsot tsot, Hanna sanoi ja astahti vähän taaksepäin, kuin suojellakseen kahviaan. Vesku otti sen hänen kädestään ja laski pöydälle.
- Mulla on ollu sua ikävä, hän huokaisi. – Onko sulla kauheesti ratsastettavia?
- Miten niin? Hanna kysyi, se vino hymy edelleen huulillaan väreillen.
- Voitko sä jättää ne sikseen, niin että me voidaan painua suoraan sun luokse?
- Kuules nyt, pikkupukki. Istu alas, pitää puhua työjuttuja.

Vesku totteli, mutta piti kätensä Hannan ympärillä, vaikka tämä kurotti käteensä sen samaisen paperiarkin, jota Vesku oli aiemmin silmäillyt.
- Onko susta kilpailemaan viikonloppuna? Hanna kysyi asiallisesti.
- On tietysti.
- Oletko sä varma? Mä hermostun, jos sä ratsastat huonosti ja sitten keksit ihme selityksiä, Hanna sanoi ankarasti kuin opettaja.
- Olenko mä koskaan selitellyt? Vesku kimmastui. Hän inhosi selittelijöitä. Hänestä oli epämiellyttävää selitellä, miksi jokin oli mennyt niin kuin meni jopa silloin, kun sitä kysyttiin.

He juttelivat vähän aikaa, sitten Hanna kurkisti kuppiinsa, totesi sen tyhjäksi ja sanoi kevyesti.
- No niin, mä meen säätämään vähän Viablea. Katja on varmaan saanu sen jo lämmiteltyä.
- En mä tiennyt, että Katja on täällä.
- Se tuli iltatalliin, tietystikin.
- Olisin mä voinut laittaa sen sulle. Mä tuun katsomaan, kun sä ratsastat.
- Kuule, sun ois varmaan parasta mennä kotiin lepuuttamaan tota koipea. Se näyttää kipeeltä, kun oot joutunu saappaankin riisumaan siitä, muttet toisesta.
- No en mä sinne halua!
- Et sä voi tulla munkaan luo, niin että turhaan sä jäät katsomaan, jos sä sitä odotat.
- Miten niin? Vesku kysyi, vaikka tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä palleaan.
- Mulla on vieraita?
- Kuka?

Mutta Hanna ei vastannut, painoi vain etusormensa hänen nenälleen ja meni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.9.14 20:20:44

34. Ei kummoinenkaan yllätys

Vesku ajoi kotiin muistamatta jälkeen päin matkasta yhtään mitään ja oli hyvin lähellä, ettei hän vielä samana iltana palannut tallille, tai siis Hannan luo. Hän suunnitteli mielessään, miten käyttäisi kellarin ovea, jonka Hanna itse oli hänelle neuvonut, hiipisi sisään ja yllättäisi heidät. Kenet, sitä hän ei tietenkään tiennyt, mutta sen, joka oli vienyt hänen paikkansa Hannan sängyssä.
- Ei se sanonut semmosta, hän mutisi itselleen ääneen niin, että hänen isänsä ja äitinsä, jotka istuivat katsomassa telkkaria, vilkaisivat häneen oudoksuen, kommentoimatta kuitenkaan mitään.
- Mä taidan mennä jo maate, Vesku ilmoitti, mutta ajatus oli onnistunut hiukkasen lohduttamaan häntä. Eihän Hanna ollut tosiaankaan puhunut mitään sen tyyppistä, että olisi löytänyt itselleen uuden viihdyttäjän. Ehkä hänen vieraansa oli vanhapiikatäti Eckeröstä, joku, jolle ei voinut esitellä poikaystävää ilman, että tämä alkaisi suunnitella häitä saman tien. Olisi ihan Hannan tapaista käristää häntä sillä tavoin. Toisaalta ei ollut Hannan tapaista olla paiskaamatta epämiellyttävää totuutta päin naamaa, jos sellainen oli olemassa, joten ehkä sellaista ei ollutkaan.

Siltikin hän pyöriskeli sängyssään puolen yötä ja viivyttely aamulla oli melkeinpä tuskallista, kun ei hän voinut lähteä tallille ennen kuin aikaisintaan seitsemän maissa. Sekin oli liioitellun aikaisin, mutta pääsisipähän sanomaan aamutallilaiselle, ettei turhaan veisi ulos Barabbasta. Äiti tuntui ilahtuvan, kun hän laahusti keittiöön kuuden aikoihin.
- Miten sä viitsit aina nousta näin aikaisin, Vesku kysyi.
- Mä olen aamukukkuja. Ja nää aamuhetket yksin, ennen kuin te heräätte, on maailman ihanimpia. Sitä ehtii suunnitella päivänsä kaikessa rauhassa.
- No anteeksi vaan, että mä tulin häiritsemään, Vesku sanoi happamesti. – Mä varmaan lähdenkin tästä sitten, että sä saat nauttia yksinäisyydestä.
- Älä ole hölmö. Istu. Sun kanssasi ei ole liikoja päässyt viime aikoina juttelemaan. Otatko sä paahtoleipää vai eilisiä sämpylöitä?
- Sämpylöitä, kiitos, Vesku virnisti ja istui pöydän ääreen. Hän ei ollut ollut ihan tosissaan.
- Sä olet ollut aika lailla kotona nää viime päivät, Leena huomautti.
- Mä olen ollu sairaslomalla, vai joko sä unohdit?
- Koska sä tuot sen tytön näytille?
Vesku oli varautunut siihen kysymykseen jo jonkin aikaa, mutta tänään se tuntui julmalta.
- En mä tiedä, onko ketään tuotavaa, hän urahti.
- Niinkö? Leena sanoi ja nousi nostamaan pöytään raparperipiirakan, jonka oli edellisiltana leiponut. – Sitten se ei ollut sulle oikea.

Aamuhetki äidin kanssa oli lohduttava ja Vesku ajoi tallille rohkaistuneena ja vakuuttuneena siitä, että oli dramatisoinut liikaa ja että Hannan luona oli ennemminkin se vanhapiikatäti kuin joku uros. Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan riittänyt kääntyä jo Hannan talolle vievästä tienhaarasta, vaan hän meni tallille. Hannan ei tarvinnut sentään nähdä hänen konttaavan ovelleen. Oli hänelläkin arvokkuutensa.
- Huomenta, hän kajautti ovelta, vaikka arvasikin, että sieltä ei tulisi kovinkaan iloista vastausta. Hän pysähtyi kesken askeleen oikein miettimään sitä asiaa. Hän oli enimmäkseen aina tullut toimeen ihmisten kanssa, mutta täällä oli Oskari, joka oli inhonnut häntä jo aikojen alussa, ihan syyttä, ja Katja, jolla ehkä oli vähän syytä, ja Hara, jolle hän muisti itse asiassa olleensa epäluonteenomaisen nokkava eilen. Se oikeastaan hävetti vähän nyt.

Katja oli vuorossa.
- Huomenta, hän sanoi pisteliäästi Viablen karsinasta. – Mitä sä teet täällä tähän aikaan yöstä?
- Yöstä? Mä olen ollu jalkeilla jo pari tuntia, Vesku pröystäili ja meni Barabbaksen karsinan luo. – Oletko sä tän jo harjannut?
- Olen, mutta harjaa toki uudestaan!
Vesku mietti hetken vastatako häijysti vai vähemmän häijysti ja päätyi jälkimmäiseen.
- En kai mä nyt ala sun hommiasi uusiksi tekemään? hän naurahti.

Yllättävää kyllä, Katja tuli notkumaan karsinan ovelle, kun Vesku oli rapsutellut oria tervehdykseksi ja kiinnitti sille suojia jalkoihin. Ihan niin kuin aikojen alussa, ennen sitä yötä.
- Mitä sä meinaat tehdä sen kanssa? tyttö kysyi.
- Me mennään metsään, Vesku sanoi hajamielisesti. Niin hän oli yön aikana päättänyt. Katjan silmät levisivät.
- Ethän? Sä oot hullu!
- Ei ratsain, Vesku kiirehti sanomaan. Sitä hän ei tosiaankaan aikonut kokeilla ihan lähiaikoina, mutta hän arveli, että Barabbas saattoi ruveta olemaan aika kyllästynyt liikkumaan joka päivä maneesissa. Kävellen hän lähtisi, ja jos se sujuisi hyvin, hän voisi jossain vaiheessa uskaltautua sinne ratsastaenkin.
- Ahaa, Katja sanoi, muttei lähtenyt siitä mihinkään. Veskua alkoi ärsyttää. Joko Katja taas aikoi aloittaa hänen piirittämisensä?
- No? Oliko sulla vielä jotain? hän sanoi nousten seisomaan, tiuskaisi melkein, mutta Katja ei pelästynyt.
- Sä näytät… tai no, ei mitään.

Katja kääntyi mennäkseen jatkamaan hommiaan.
- Mä näytän miltä? Vesku kysyi kuitenkin sulkiessaan Barabbaksen oven, ettei se saisi päähänsä lähteä haahuilemaan mihinkään hänen hakiessaan suitsia ja liinaa.
- Mä meinasin sanoa, että ihmeen iloselta olosuhteet huomioon ottaen, mutta ehkä sä et ollu tosissas senkään kanssa, Katja sanoi.
- Kenen?
- No Hannan.
- Miten niin?
- No siten niin, että sä et taida enää yöpyä pomon luona, Katja sanoi nostaen leukaansa uhittelevasti.
- Mistä sä mun yöpymiseni tiedät?
- Sitä näkee kaikenlaista, mitä naapuritalossa tapahtuu. Niin kuin vaikka millasia autoja siellä on pihalla.
- Ja mitä mun yöpymiset sua kiinnostaakaan? Vesku kysyi terävästi.
- Ei kiinnostakaan, älä kuvittelekaan.

Se puheenaihe jäi siihen, kun molemmat vaikenivat ja jatkoivat hommiaan. Veskua suututti vähän Katjan puuttuminen hänen asioihinsa, hänen ja Hannan, mutta enemmän hän oli iloinen siitä, että he olivat taas puheväleissä. Naljailukin keskustelusävyyn oli miellyttävämpää kuin huutaminen. Satulahuoneen oven lukujärjestyksessä oli lappunen, joka sai Veskun hyvälle tuulelle. Siinä Hanna kehotti häntä olemaan kymmenen aikoihin valmiina Katrinan kanssa, hän tulisi katsomaan, että heidät kehtaisi lähettää kisoihin Veskun loman jälkeen. Se häivytti mielestä Katjan vihjailut ja kun Barabbas vielä käyttäytyi suhteellisen fiksusti metsässä, hamuillen kuusenoksia mistä yletti, alkoi päivä tuntua hyvältä. Kovin pitkää lenkkiä Vesku ei uskaltanut tehdä peläten nilkkasärkyä, mutta sen jälkeen hän päästi orin kentälle ja antoi sen liikkua omia aikojaan vähän aikaa. Ja hyvin se liikkuikin tajuttuaan olevansa vapaana isossa tilassa. Sitä riemua oli ilo katsella.

Sitten Katrina. Vesku vaihtoi lenkkarit saappaisiin vasta viime hetkellä, sillä tukiside ei sopinut niiden sisään ja painui kentälle verryttelemään. Oli sulaa hulluutta käyttää maneesia kesällä, ellei sitten satanut kaatamalla. Sieltä Hanna löysi heidät suunnilleen siihen aikaan kun oli luvannutkin.
- Osaatko sä vuoden kasiysi A:n? hän kysyi esivalmisteluitta ja pisti Veskun miettimään hetkeksi. Hän osasi suuren joukon ohjelmia nykyään ulkoa, mutta vei aina hetken muistella, mikä niistä oli mikäkin.
- Kyllä kai, hän arveli.
- No kokeile, mä vihellän sitten, jos sä menet väärin, Hanna sanoi ja istui portin eteen muovituolille. Vesku alkoi ratsastaa ja totesi kohta, että tehtävä oli mahdoton valmistautumattomalle. Hän ei ollut sitä nimenomaista rataa vielä kertaakaan kilpailuissa mennyt, joten se ei ollut mielessä yhtä hyvin kuin ne radat, joita oli tullut kerrattua useammin. Hanna sai huudella aika lailla ohjeita, mutta lopulta hän näytti tyytyväiseltä.
- Okei, kyllä sä kelpaat, hän sanoi ja nousi, ilmiselvästi lähteäkseen.
- Stop, Vesku sanoi ja hyppäsi alas satulasta portin kohdalla.
- Kai sä aiot jäähdytellä sen? Vai oletko sä pyytänyt Katjaa?
- Mä jäähdyttelen sen kyllä, Vesku vakuutti ja pisti vapaan kätensä Hannan vyötärölle. – Älä sä juokse koko ajan karkuun. Kuka sun luona oikein majailee niin, ettei mua voi päästää sinne?

Hanna näytti lyhyen hetken ajan melkeinpä nololta, mutta huokaisi sitten.
- Sehän ei kuulu sulle.
- Mun mielestä se kuuluu. Vai oletko sä dumpannut mut, etkä vaan saa kakaistua sitä ulos, Vesku naurahti. Hanna viivytteli vastaustaan muutaman sekunnin liian pitkään. Vesku tajusi siitä asiain oikean laidan – että juuri niin oli tapahtunut.
- Mitähän sä nyt tarkoitat dumppaamisella? Mun mielestä meidän olisi pitänyt ensin seurustella, ennen kuin niin voi tapahtua, Hanna ilmoitti.
- Ja mä olin vaan joku petikaveri, Vesku sanoi hitaasti.
- No et kai sä raukkapieni kuvitellut olevasi muuta? Mähän sanoin sulle kaiken aikaa.
- Niinhän sä taisit sanoa. Mä en vaan tainnut uskoa.
- Sä olet niin mahdottoman kiltti ja hyvin kasvatettu. Kai sä olet aina miettinyt avioliittoon asti ennen kuin hyppäät sänkyyn jonkun kanssa, Hanna naurahti ja taputti Veskua poskelle. Hän irrottautui päättäväisesti tämän otteesta ja nosti tuolin kainaloonsa, ennen kuin Vesku ehti kieltää ja meni. Portilla hän vielä käännähti. – Oletko sä nyt varmasti kisakunnossa?
- Ai sitä sä tarkotit eilen, Vesku sanoi ja tunsi suuttumuksen valtaavan mielensä. Siitä Hanna olikin puhunut, hänen päästään ja sydämestään eikä nilkastaan.
- Sitäkin.
- Ihan takuulla olen. Et kai sä kuvittele, että mä alan rypeä sydänsuruissa? Sähän olit sanonu mulle kaiken aikaa, Vesku matki. Hannan kulmakarvat kohosivat äkkiä korkealle, kuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen vastaukseen, mutta sitten hän kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa.

Vesku ei ruvennut rypemään sydänsuruissa. Terveellinen suuttumus oli tullut apuun juuri sopivalla hetkellä, eikä hän tosiaan aikonut ruveta kulkemaan tallilla murheenmurtaman näköisenä ja huokaillen. Oskarilla ja Katjalla olisi ollut ihan liian hauskaa, ja hän sai synkkää tyydytystä siitäkin, miten Hanna välillä vilkaisi häntä kummeksuvan näköisenä. Nainen oli tainnut odottaa häneltä vähän tunteellisempaa reaktiota, mutta sitä hän ei saisi. Kulmat kurtussa ja otsa pysyvillä rypyillä Vesku liikutti hevosia ihan niin paljon kuin mitä hänen listalleen niitä oli määrätty, eikä osoittanut sanallakaan pahaa mieltään. Sunnuntaina hän ratsasti elämänsä siihen asti ehdottomasti parhaan radan, ja vaikkei se riittänytkään lyömään Hannaa ja Viablea, hakkasivat he kaikki muut kirkkaasti.
- Víttu miten makeeta, henkäisi Hanna hänelle, kun he seisoivat rinnakkain palkintojenjaossa.
- Niin kai.
- Eikö susta?
- Mitä väliä, mähän oon vaan töissä täällä.

Oli kuin tallille olisi laskeutunut välirauha tai aselepo. Oskari lakkasi naljailemasta Veskulle, rupesipahan paremminkin veljeilemään, kohtalotovereita kun olivat. Katja iski silmänsä ja kyntensä Haraan ja muuttui iloiseksi kuin peipponen. Herkko oli oma hiljainen itsensä ja Hanna kävi välillä herättämässä hämmennystä, tosin ehkä hiukan harvemmin kuin tavallista. Se vaivasi Veskua, mutta hän ei antanut sen näkyä, ja hiljalleen se lakkasikin kirveltämästä niin pahoin. Eihän hän toisaalta missään vaiheessa oikein ollut osannut uskoa, että hänen ja Hannan suhde olisi kovin pitkäikäinen. Hehän olivat ihan eri maailmoista. Liekö Hannan kanssa samasta maailmasta ketään olikaan. Tosin se tyyppi, jonka Veskukin muutaman kerran ohimennen näki joko Hannan pihalla tai tämän kanssa kaupungilla, olisi saattanut olla. Auringonvalkea tukka, tasainen rusketus ja merkkivaatteet ainakin antoivat ymmärtää, ettei rahasta ollut suurempaa pulaa. Melko lailla vahingoniloisena Vesku mietti, että tuskin tuokaan kovin kauan kestäisi.

Hevosten kanssa sujui melko hyvin, jos ei laskenut mukaan Barabbasta. Se edistyi vain hiirenaskelin, mutta edistyi sentään, ja vaikka Vesku epäili, pääsisikö sen kanssa sillä kaudella ensimmäiseenkään takametsän harjoituskisaan, oli sillä ajoittain todella hyviäkin hetkiä. Se nautti suunnattomasti metsässä kulkevalla radalla käymisestä ja siellä se liikkui paljon vapautuneemmin kuin kentällä tai maneesissa. Muista hevosista Hanna jätti nuoremmat nyt vähemmälle huomiolle ja laati minuuttiaikatauluja Viablelle, Katrinalle ja Kadmialle. Hän aikoi pakata ne autoon ja matkustaa Haminaan viikonlopuksi ennen juhannusta. Päiväkausia hän epäröi Boogien kanssa, mutta päätti sitten ottaa senkin mukaan, kun autossa kerran oli tilaa.

Se oli Veskun ensimmäinen koko viikonlopun kisamatka ja hän huomasi olevansa siitä tavattoman innostunut. He kilpailisivat molempina päivinä, paitsi Boogie, joka saisi lepuuttaa itseään sunnuntain, kun luokat muuttuivat sille liian vaativiksi, mutta matkustaisivat paikan päälle jo perjantaina, jotta hevosten ei tarvitsisi suoraan autosta lähteä radalle.
- Missä me nukutaan? Vesku halusi tietää.
- Onko sulla telttaa? Siellä on kai jonkinlainen leirintäalue. Mä nukun autossa, Hanna ilmoitti ja Herkko päästi epämääräisen äännähdyksen.
- Mun serkku asuu Haminassa, mä menen sen luokse, hän ilmoitti. – Säkin voit Vesku varmaan tulla sinne. Kuka lähtee hoitajaksi?
- Eiköhän me oteta Katja, Hanna arveli. – No, ehkä sillä on teltta.
- Onhan livingissä kerrossänky, Vesku muistutti. Oliko Hanna niin nirppanokka, ettei suostuisi jakamaan hengitysilmaansa kenenkään palkollisen kanssa? Vai aikoiko hän ottaa sinne mukaan uusimman puppelipoikansa? Jos Katjalla olikin teltta, ajatus siitä, että hän osaisi pystyttää sen, tuntui vähän epätodennäköiseltä.
- Varmaan Katjakin mahtuu sinne mun serkulle, Herkko sanoi tasaiseen tapaansa. – Mä otan selvää.

Kävi ilmi, että Herkon serkku aikoi lähteä viikonlopuksi mökille, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että talossa majoituttaisiin sillä välin.
- Hara voisi lähteä kanssa, kun teitä on noin monta kisaajaa, Katja ehdotti viattomana, mutta Hanna ei suostunut.
- Mä en jaksa uskoa, että Oskari haluaa tehdä koko viikonlopun ympäripyöreetä päivää. Kyllä sä riität.
- No, pääasia, ettei mun tarvitse nukkua yksin autossa, Katja sanoi ja värähti ajatellessaan moista. – Mä olisin varma, että joku himomurhaaja tulee ja tekee musta viillokkia.
- Joo, ei tarvitse, mä vahdin hevoseni itse, Hanna sanoi siihen sävyyn, että kuka muu tahansa antaisi varmasti varastaa tai huumata ne.
- Luotto sata, Vesku mutisi kuulumattomasti, kun Hanna meni varustehuoneeseen tutkimaan valkoisten pintelien ja satulahuopien tilannetta.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   2.9.14 13:35:50

Hahah, mä en muistanutkaan että Vesku jakeli tota "mä rakastan sua" noin auliisti kaikille :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.9.14 21:31:17

Mä en oo itse huomannut tommosta ollenkaan :D Mutta sopiihan se kuvaan, epätoivoisesti etsivä epätietoinen :D
-----------------------
35. Bastionin varjossa

Kisojen aattona Vesku uskaltautui poikien kanssa baariin. He lähtisivät perjantaina vasta iltapäivällä, eikä hän kuitenkaan joutuisi ajamaan, ja Pate oli lomalla ja innokkaasti viihteellä enimmän osan aikaa. Juhannusjutut olivat edelleen päällimmäisenä puheenaiheena. Jostain syystä siitä tuntui tulleen Patelle elämää suurempi kysymys – missä ja kenen kanssa ja miten siitä saisi ikimuistoisimman.
- Vuokrataan vene, ehdotti Ilja.
- Kuka meistä osaa ajaa venettä? Ja kuka haluaa pysyä nollapromilleilla? kysyi Vesku kuivasti.
- No ei kai me sitä mihinkään ajettais, istuttais laiturissa ja kutsuttais ohikulkevia naikkosia drinksulle, Ilja puuskahti. – Luuletko sä, että avomerellä kulkee ihania nuoria naisia ohi kovinkaan paljon?
- Merenneitoja, ehdotti Teemu, joka oli löytynyt baarista hänkin.
- Paten porukoilla on vene, Ilja muistutti.
- Ja Paten porukat on sen veneen kanssa jossain avomerellä.
- On meilläkin vene, Teemu sanoi yllättäen. – Jos te haluutte bailata laiturilla ja leikkiä Miami Vicea niin mennään sinne.

Pate innostui siitä suunnattomasti ja alkoi haastatella Teemua: mikä, missä ja millainen. Vesku ei jaksanut seurata keskustelua kovin pitkälle vaan keskittyi olueensa ja katseli hajamielisesti ympäri terassin. Heillä ei ollut kisoja tiedossa juhannusviikonlopuksi, ja hänkin todennäköisesti onnistuisi järjestämään itselleen vapaata nyt, kun Harakin oli remmissä. Hänestä oli kuitenkin jokseenkin samantekevää, miten hän juhannusaattonsa viettäisi. Ei tuntunut todennäköiseltä, että siltä olisi odotettavissa muuta kuin kaverillista kännäilyä, tätä täsmälleen samaa, joka suoraan sanottuna alkoi jo pikkuisen maistua puulta. Samat jutut toistuivat illasta iltaan.
- Kai me pyydetään jotain tyttöjäkin? Ilja sanoi huolestuneena.
- Mitä me niillä, kun sä keräät ne kaikki ohi kulkevat sinne? Vesku havahtui.
- No mutta jospa kukaan ei kuljekaan ohi. Sitten ollaan ihan ilman. Jos pyytäisi jotakuta niin kuin varuiksi. Teemu, sä voit varmaan kerätä sieltä tallilta kaikkia misuja.
- Vesku kanssa, sanoi Pate silmät välähtäen. – Tuo se blondi.
- Mä en rupee työkavereiden kanssa viettämään vapaa-aikaa, Vesku tuhahti. Kuvitteliko Pate tosiaan, että Hanna tulisi heidän seuraansa juomaan pussikaljaa jonkin pikku moottoriveneen kannelle edes vaikka he olisivat olleet yhdessä?
- Mä luulin, että sä olet viettänyt aika lailla vapaa-aikaa sen kanssa.
- Ehkä mulla on kiintiö täynnä.
- Ehkä sä oot heittäytyny homoks jos sä oot siihen kyllästyny, Pate ehdotti uteliaana, mutta Teemu keskeytti hänet alkamalla selittää Iljalle, miten kaikki Järssin tallitytöt olivat alaikäisiä ja pahasti. Vesku käänsi katseensa takaisin kaukaisuuksiin, toivoen, että Pate unohtaisi Hannan. Hän ei ollut juuri huudellut siitä, että hänet oli hylätty, sivuutettu ja dumpattu, mutta kaipa kaverit sen olivat tajunneet, kun hänellä oli nykyään jatkuvasti aikaa olla heidän kanssaan. Ja eipä hän ollut aikoinaan huudellut jutun alkamisestakaan. Tuntui väärältä puhua Hannasta selän takana ja nololta tunnustaa tulleensa jätetyksi.

Niiden muutaman minuutin aikana, joina Veskun huomio oli ollut omassa pöydässä, oli Salla ilmestynyt paikalle. Hän istui parin pöydän päässä jonkun silmälasipäisen nuoren miehen kanssa, minkä Vesku hätkähtäen totesi. He keskustelivat vilkkaasti ja Salla oli selvästi innoissaan. Hänen kätensä puhuivat yhtä vilkkaasti kuin suukin ja hän hymyili ihastuneesti. Joku aika sitten Vesku olisi antanut vaikka vasemman kätensä, jos olisi itse saanut tuollaisen hymyn. Nyt hän huomasi, ettei se tuntunut enää missään. Salla oli mennyttä, taakse jäänyttä, unohtunut. Hänelle ei enää ollut tilaa Veskun ajatuksissa, ei edes varpaan vertaa. Hanna oli vienyt kaiken liikenevän tilan. Syrjäyttänyt kaiken muun ja kadonnut sitten itse.

Tosin, Vesku tajusi, se alkoi tosiaankin helpottaa. Vähän aikaa Hannan kanssa oli parempi kuin ei ollenkaan aikaa Hannan kanssa.

Pakkaus ja lastaus sujui tavanomaiseen tapaan. Hanna oli ehkä aavistuksen paremmalla tuulella kuin tavallista, varmaan koska ei ollut epäinhimillisen aikaista.
- No niin, menoksi sitten vaan, hän sanoi tarkistettuaan kaiken pari kertaa. Vesku meni hakemaan kassinsa tallista. Äiti oli aamulla kuskannut hänet tavaroineen tallille, jottei auto jäisi sinne turhanpanttina seisomaan koko viikonlopuksi ja Vesku lähti viemään sitä Herkon autonromuun, jolla tämä aikoi ajaa Haminaan, jotta he pääsisivät liikkumaan jollain Bastionin ja yöpaikkansa väliä.
- Stop, mitä sä aiot? Hanna kysyi.
- Pakata kamani.
- Sä tuut kuorkkiin pitämään mulle seuraa.
- Enkä tule, sanoi Vesku suoralta kädeltä.
- Juu, tulet sä, jos et mieluummin jää tänne.
Vesku katsoi Hannaa epäillen, mutta vaikka tämä hymyilikin kevyesti, ei Vesku uskaltanut pitää sitä vitsinä.
- Kiristäjä, hän puuskahti ja nosti kassinsa livingiin Herkon takakontin sijaan. Näitä kisoja hän ei jättäisi väliin, vaikka joutuisi matkustamaan Haminaan peukalokyydillä.
- Työntekijä tekee työnantajan määräämiä tehtäviä, Hanna huomautti.

Hanna rupatteli hyväntuulisesti ensimmäiset parikymmentä kilometriä ja Vesku murahteli vastaukseksi silloin, kun naisen puheeseen tuli odottavantuntuinen tauko. Oli kaunis päivä ja autossa oli kuuma; Vesku veivasi ikkunaa hiukan raolleen niin, että viileä ilmavirta pääsi sisään.
- Mikset sä ottanut sitä surffiblondia pitämään ittellesi seuraa? hän kysyi happamasti.
- Se ei ymmärrä hevosista mitään.
- Tarttisko sen? Et säkään ole tähän asti puhunut kuin telkkariohjelmista. Semmosista telkkariohjelmista, mitä mä en oo ikinä nähny.
- Mä avarran sun tietoisuuttasi. Mutta voidaan me puhua hevosistakin. Oletko sä koskaan ollu raveissa? Mä olen ajatellu ostaa ravihevosen.
- Oletko sä hullu? Osaatko sä muka valmentaa ravureitakin? Vesku kysyi unohtaen olla lyhytsanainen.
- No en voi väittää, että osaisin. Mutta ei mun tarttiskaan, se olis tietysti valmennuksessa jossain ratatallilla ja mä vaan nostasin palkintorahoja.
- Ja miten monen ravurin sä luulet juoksevan rahaa omistajalleen?
- On niitä joitakin. Ainakin enemmän kuin ratsuja, jotka elättää itsensä palkintorahoilla. Mitä sanot, oisko suokki parempi vai lämminverinen? Ja ori, tietysti.

Vesku yritti keksiä vastaväitteen toisensa jälkeen, lähinnä huvin vuoksi. Mitäpä se hänelle kuului, jos Hanna halusi ruveta elättämään ravuria, ja miksei hän saattaisi löytääkin juuri sellaista hevosta, joka tosiaan elättäisi itsensä ja muutaman kouluratsunkin siinä sivussa. Hannalta kun tuntui kaikki onnistuvan.
- Osta sitten, hän puuskahti lopulta.
- Niin no, enhän mä nyt sulta lupaa ollutkaan pyytämässä? Oletko sä ennen käynyt Haminassa?
- En.
- No avaa silmät, me aletaan lähestyä.

Kaupunki tuntui käsittävän vain matalia omakotitaloja ja se näytti auringonpaisteessa siltä, kuin se olisi ollut jostain idyllisestä elokuvasta. Hanna osoitti kauempana näkyvää suurta rakennelmaa ja sanoi, että siellä kisat olisivat.
- Sen mä olen nähnyt telkkarissa, Vesku sanoi, mutta hänen katseensa oli jo kiinnittynyt eteenpäin. He olivat tulossa suurelle kentälle, jossa oli riveittäin siirtokarsinoita. Sellaisia hän ei ollut ennen nähnyt. Hanna pysäköi niiden lähelle ja sammutti moottorin.
- Koita sä saada Herkko tai Katja kiinni ja selvitä, onko ne jo täällä ja onko ne ottanu selvää, mitkä jabat on meidän, hän sanoi, mutta ennen kuin Vesku ehti totella, mainittu kaksikko ilmestyi auton luokse.
- Oletteko te löytäny minkäänlaista toimistoa? Hanna tohotti, ja kun Herkko osoitti hänelle suunnan, hän häipyi saman tien.

Kun Hanna palasi, he ottivat hevoset ulos ja veivät Boogien ja Kadmian siirtokarsinoihin. Sitten autosta ruvettiin tekemään tallia myös. Väliseinät olivat irrotettavissa ja Hannan neuvojen mukaan Herkko ja Vesku saivat niistä eristettyä kumpaankin päähän kohtuullisen kokoisen karsinantapaisen. Viable ja Katrina vietiin niihin ja kun kaikki neljä oli juotettu ja syötetty, Hanna ehdotti, että he lähtisivät syömään jonnekin ja palaisivat sitten liikuttamaan hevoset.
- Mun autolla varmaakin? Herkko arveli.
- Sun. Kuorkkia ei nyt liikauteta ennen sunnuntaita.

He kävivät lähimmässä baarissa syömässä pihvit ja muusit ja palasivat sitten kilpailualueelle.
- Mulla ei ole ratsastuskamoja mukana, tunnusti Katja, kun Hanna esitti, että hän saisi verrytellä Boogien.
- Miten se on mahdollista? Hanna älähti.
- No hevosenhoitajaksi mä tulin enkä ratsastamaan, Katja puolustautui. – Sitä paitsi en mä haluakaan ratsastamaan missään kilpailupaikalla. Kaikki kattoo, että mikä ihmeen puskakuski tänne on tullut.
- Mä voin ratsastaa sen Katrinan jälkeen, jos sä laitat niiden harjat, Vesku lupasi nopeasti. Hän oli aika hyvä palmikoimaan jo itsekin, mutta ei hän sitä väkertelyä mitenkään rakastanut.
- Selvä, Katja sanoi helpottuneena ja käänsi selkänsä Hannan mulkoilulle.

Kilpailut olivat alkaneet jo tänään helpoilla luokilla ja verryttelykentällä näkyi vielä kisa-asuisia ihmisiä, joskin enää vain muutama. Katrina oli jäykkä ja hapan ja huonotuulinen, vaikkei matka nyt niin kauhean monta tuntia ollut kestänytkään. Oli ihan turha yrittää houkutella sitä mihinkään vaativampiin suorituksiin, hyvä että sen sai yleensä liikkeelle, ja kesti pitkän aikaa, ennen kuin se alkoi tuntua hyvältä. Hanna ja Herkko olivat jo valmiita, kun Vesku vielä laukkasi.
- Älä vedä sitä piippuun, Hanna neuvoi.
- Mä tuun kohta, Vesku lupasi, kun Katrina lopultakin pärskähti ja venytti kaulaansa. Silloin se alkoi taas liikkua sulavaan tapaansa ja Vesku taputti sitä kiintyneesti. Hän oli ruvennut pitämään mustasta tammasta hirveästi. Se oli tullut jotenkin salaa, eikä hän muiden nähden silitellyt sitä, naureskeli vain sen yrmeydelle. Se tuntui jotenkin epäammattimaiselta. Ei Hannakaan hevosiaan paaponut, ratsasti vain. Työvälineitä ne olivat.

Kävelytettyään Katrinaa vielä parikymmentä minuuttia Vesku palasi autolle.
- Hidastelija! syytti Katja, joka piteli jo satuloitua ja palmikoitua Boogieta.
- Mikäs kiire meillä on mihinkään? Vesku kysyi seesteisesti hymyillen. Ilta oli vasta alussa, kello oli tuskin seitsemää, eikä tässä mitään muuta tekemistä enää olisi ennen aamua kuin hevosten ruokkiminen. Tuskin Katjakaan suunnitteli karkaavansa minnekään Haminan yöhön, kun aamulla piti aikaisin palata tänne.
- Ei olekaan, sanoi Herkko tasaiseen tapaansa. Kadmia oli sidottu auton kyljessä olevaan renkaaseen ja hän viimeisteli sen sykeröitä.

Vesku ei pitänyt kiirettä Boogienkaan kanssa vaan antoi sen kävellä kaikessa rauhassa pitkät alkukäynnit samalla, kun hän itse vilkuili muita ratsukoita, joita verryttelyalueella oli jonkin verran. Hän tunnisti joitakin hevosia, mutta ei kaikkia. Näin idässä osallistujajoukko ei ollut ihan sama kuin heillä lännempänä, vaikka pahimmat kilpakumppanit olivat toki täälläkin. Nämä kisat olivat yksi kesän huipputapauksista. Tuntui aina vaan vähän käsittämättömältä, että hän itse oli siinä joukossa mukana. Sen rinnalla tuntuivat aika pieniltä sydänsurut – hän ei ikinä pystyisi mitenkään maksamaan Hannalle takaisin saamaansa tilaisuutta.

Tehdäkseen kuitenkin parhaansa, hän ratsasti Boogietakin, kunnes se tuntui täysin rennolta ja liikkui halukkaasti, muttei kuitenkaan vielä puuskuttanut tai hionnut ja palaili sitten taas pääkallonpaikalle. Kuorma-auton luona ei nyt näkynyt ketään, joskin Viable ja Katrina olivat autossa, joten Vesku riisui vain Boogien satulan siinä ja talutti hevosen sitten sille merkittyyn jabaan. Hän haki sille vettä, samoin Kadmialle, joka pyöri ympyrää omassa karsinassaan ja kuopi maata. Se ei juonut, vaikka Vesku yritti parhaansa mukaan tunkea sille ämpäriä turvan alle, kuopi vain kuopimistaan. Ajatuksissaan hän lähti takaisin autolle.

Hanna ilmestyi sinne, kun hän oli saanut satulan ja suitset pyyhittyä ja paikoilleen.
- Kadmia ei tykkää olla tuolla, Vesku ilmoitti ja nyökkäsi kohti jabarivistöä. Hanna rypisti nopeasti otsaansa.
- Miten niin?
- Se vaan pyörii ympyrää siellä ja kaivaa maata. Kohta sillä on kuoppa siellä.
- Hmh. Mennääs katsomaan. Perhanan narttu.
Tamma teki sitä edelleen, pysähtyen vain hetkeksi katsomaan heitä syyttävästi.
- Vaihdetaan sen ja Katrinan paikkaa, Hanna päätti. – Ehkä se on fiksummin autossa, kun se näkee Viablen. Jos se jatkaa tota koko yön niin ei siitä ole huomenna radalle. Ja Viable ei mene jabaan.

Niin he tekivät, ja se vaikutti hyvältä ratkaisulta. Katrinaa ei haitannut joutua eriöön ja Kadmia puuskahti helpottuneen oloisena päästyään tallikaverinsa kanssa samaan tilaan.
- Heitetään niille iltasafkat ja pannaan luukut kiinni ja sitten ne saa olla, Hanna sanoi.
- Mihin sä olet Herkon ja Katjan piilottanut? Vesku kysyi, kun hevoset oli ruokittu ja hän tajusi heidän olevan kahden.
- Voi, ne lähti jo aikoja sitten sinne Herkon serkulle. Eikö kuulostakin hassulta? Herkon serkku. Melkein kuin Herkun Serkku.
- Mun piti mennä sinne kanssa! Vesku älähti.
- Ai, pitikö? Hanna kysyi viattomasti.
- Piti, sä tiedät sen ihan hyvin!
- Niin no, taisi Herkko jotain semmosta sanoakin. Mutta kai sä voit yhtä hyvin nukkua täällä?
- Sun kanssasi? Älä unta näe, mä menen ennemmin vaikka taksilla niiden perään kuin jään tänne.

Hannan ilme meni pahastuneeksi ja hetken Vesku tunsi katumusta, mutta se katosi saman tien. Hevosasioissa hän olisi ehkä Hannalle velkaa koko loppuelämänsä, mutta muuhun hänellä ei ollut enää halua. Etsiköön Hanna lelunsa muualta.
- Tuu tänne, Hanna sanoi ja tarttui hänen käteensä, kiskoen hänet sitten livingin ovelle. Veskun teki mieli kaivaa kantapäänsä hiekkaan ja nojata vastaan.
- Mitä sä meinaat?
- Mä ajattelin pyytää sulta anteeksi, mutta jos sä haluat, että mä mieluummin teen sen tässä niin sopii sekin, Hanna sanoi, pysähtyi ja katsoi häntä vihaisen näköisenä. Vesku tunsi hänen sormensa housujensa vyötärönauhalla ja vetoketjulla, mutta kun Hanna laskeutui polvilleen hänen eteensä, hän hypähti metrin taaksepäin.
- Oletko sä hullu?
- En mä pure sitä poikki, älä pelkää, Hanna nauroi ja kömpi pystyyn. – Mä olen ihan tosissani. Mulla on ollut paha mieli sun takia.
- Miten sä olet ehtinyt mua miettiä? Sullahan oli uus viihdyttäjä.
- Se oli ja meni. Typerä mies. Tuu nyt vaihtamaan vaatteet, mennään käymään kisabileissä.
- Häh?
- Pääset piireihin. Mä esittelen sulle meidän pahimmat kilpailijat.
- Miksi mulle? Miksei Herkolle? Vesku kysyi varuillaan.
- Osaatko sä kuvitella sitä istumassa grillin ääressä kaljapullo kädessä?

Ahaa. Tämä olikin vain jokin Hannan psykologinen juoni. Hän varmaan nauroi parhaillaan Veskulle minkä jaksoi, kun tämä oli kuvitellut ties mitä.
- Onko täällä jotkut grillibileet? hän varmisti.
- Jep, Södergrahnin autolla. Käydään siellä vähän kehumassa toisiamme ja hevosiamme, sen jälkeen saat mennä jos haluat.

Vesku vaihtoi puhtaan paidan ja farkut ratsastushousujen tilalle, kuten Hannakin, ja sitten he lähtivät kohden pysäköintialuetta. Siellä oli auto, joka ei hävennyt vähääkään Hannan autolle ja sen edessä oli tosiaan grilli kuumana. Hanna oli lastannut Veskun syliin pari kuohuviinipulloa livingin jääkaapista, ennen kuin he lähtivät, ja pian he istuivat kymmenkunnan muun ihmisen seurassa auton edustalla. Tuoleja oli useimmille, mutta osa ihmisistä istuskeli maassa ja siihen Veskukin rupesi. Hanna kiskoi hänet oman tuolinsa viereen ja näpelöi hänen hiuksiaan, kuin hän olisi ollut lemmikkikoira. Vesku antoi hänen, sillä hän oli hiukan pihalla tässä seurassa. Hän oli nähnyt suurimman osan näistä ihmisistä vain radalla ja lehdissä. Nyt he halusivat keskustella hänen kanssaan, spekuloida hevosista ja moittia kilpailujärjestelyjä. Vesku alkoi ymmärtää, että tämä oli vain jokin suunnattoman hienovarainen näytelmä, ja vaikka hän yritti vastailla poliittisesti korrektisti, olla mollaamatta ketään ja kehua vain maltillisesti Hannan hevosia, alkoi se osoittautua mahdottomaksi.

Hanna onneksi kiskoi hänet mukaansa jo yhdentoista aikoihin, sillä siinä vaiheessa häntä oli alkanut ärsyttää pulleanpuoleisen Henna Södergrahnin tallityttö, joka istui hänen vieressään ja yritti urkkia Hannan valmennusmetodeja. Ei sillä, että Vesku olisi niitä ruvennutkaan julistamaan, kun Hannan polvet painuivat kipeinä hänen olkapäihinsä, tai muutenkaan. Tämä ei ollut juhla, tämä oli liikeneuvottelu. Jonkinlainen. Tai teollisuusvakoilutilaisuus.
- Me mennään nyt, Hanna sanoi suloisesti hymyillen. – Mun tarvii nousta aamulla jo ennen teitä sen raakileen kanssa.
Veskulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata Hannaa.
- Käydään vielä katsomassa hevoset, Hanna sanoi ja pisti kätensä hänen vyötäisilleen. Vesku antoi sen olla siinä niin kauan, kun muut näkivät, muttei raaskinut sitä sittenkään ravistaa pois.

Kaikki neljä ratsua nuokkuivat ihan tyytyväisen oloisina, Kadmiakin, ja sen todettuaan he jäivät seisomaan auton viereen odottavan hiljaisuuden vallitessa.
- Missähän päin se Herkon paikka on, Vesku sanoi epätietoisena. Olisi kyllä vähän noloa soittaa Herkolle tähän aikaan ja kysyä osoitetta, etenkin pienessä pöhnässä, mutta ei hän toisaalta tiennyt, halusiko hän jäädäkään, eikä sitäkään, halusiko Hanna hänen jäävän, aiemmista vitsailuistaan huolimatta.
- Sä voit jäädä mun viereen, jos haluat, Hanna sanoi jalomielisesti.
- Sun viereen? Sähän saat hepulin, jos joku on niin lähellä.
- Täällä ei oo parisänkyä, Hanna sanoi surullisesti. – Joten mä ehkä kestän sen.

Hän otti Veskua niskan takaa kiinni ja suuteli häntä.
- Miksi mä muka kelpaan sulle taas? Vesku kysyi epäluuloisena.
- Totta kai sä kelpaat. Sitä vaan välillä kaipaa vähän vaihtelua.
- Mä en kaipaa vaihtelua, mä kaipaan pysyvyyttä.
- Mä tiedän, mutta sitä sä et multa saa.
- Mun pitää siis vaan hyppiä niin kuin sua huvittaa käskeä?
- Mäkin voin hyppiä välillä, jos sua huvittaa, Hanna lupasi. – Kunhan muistat, ettei se, että me ollaan yhdessä tänä yönä tarkota sitä, että sä olet siinä automaattisesti ensi yönäkin.
- Ai sä vamppaat Herkon ensi yöksi?
- Hölmö, Hanna tyrskähti. – Älä ota niin kirjaimellisesti. Tää ja ens yö kuuluu samaan kauppaan. Herkko ei ole mun tyyppiä.

Lähettäjä: ripe 
Päivämäärä:   3.9.14 13:44:56

Luin veskun nuoruusvuodet, jessijutut ja mustaojan aikaisemmat tarinat ja Hitto soikoon. Näin unta mustaojasta ja heräsin tasan 6.00 jota ei tapahdu ikinä. Pitäisköhän eläytyä vähemmän? :D nää sun tarinat on mahtavia <3

Lähettäjä: coxia 
Päivämäärä:   3.9.14 14:16:08

Luin sun juttuja jo sieltä sivuilta, tätä en kyllä muista aiemmin lukeneeni. Mä tykkään ihan hirveän paljon sun tyylistä kirjoittaa, hirveän luontevaa ja helppoa luettavaa! Ootan jatkoa ihan innoissani, ja toivon, että saan lukea kaikki mahdolliset jutut mitä oot kirjoittanut (:

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   4.9.14 16:17:48

Voi Sennnu minkä teit! Meinas mennä aamukahvit väärään kurkkuun, kun ei ollu aamupalaa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.9.14 17:08:40

Kiitos ja anteeks, mut mä olin reisusa enkä jaksanut illalla hotellissa edes kaivaa konetta kassista. Ei sillä, että sillä koneella ois näitä juttuja ollutkaan...
Mutta huomiselle aamukahville siis:
-------------------------
36. Kisahulinaa

Hanna piti lupauksensa ja nukahti puoliksi Veskun päälle, mutta niin ihanaa kuin se olikin, piti Veskun lopulta kömpiä sieltä pois. Sänky vaan oli liian kapea kahdelle, eikä ollut mitään järkeä jumittaa heidän molempien lihaksia hankalissa asennoissa. He olivat kuitenkin urheilukilpailuissa ja seuraavana päivänä oli hyvä olla vetreänä. Hän kiipesi yläsänkyyn, venytteli autuaana ja nukahti saman tien, herätäkseen siihen, että minimaalisen pienestä ikkunasta paistoi kiusoitteleva auringon säde suoraan hänen kasvoilleen. Vai oliko se se? Ehkei sittenkään, vaan alasängystä kuuluva kahina.
- Mihin sä olet kadonnut? kysyi Hanna unisesti ja Vesku totesi äkkiä olevansa täysin hereillä.
- Tänne, hän sanoi ja hyppäsi alas vain pujahtaakseen takaisin Hannan viereen.
- Mä jo luulin, että sä olet kadonnut kuin varas yöllä.
- Oisko sua harmittanut? Vesku kysyi. Hanna oli hänestä suunnattoman suloisen näköinen puoliunissaan, hiukset pörrössä.
- No ei oo kivaa tulla jätetyksi.

Kas, että Hanna tiesi sen itsekin. Vesku ei kuitenkaan hennonnut kommentoida sitä mitenkään. Hanna oli luvannut hänelle ensi yönkin, mutta ainahan hän saattoi muuttaa mielensä, jos Vesku tarpeeksi naljailisi.
- Mihin aikaan Boogien luokka alkaa?
- Ysiltä, mutta ei kello ole vielä kuuttakaan.
- Mistä sä tiedät?
- Koska mun kello ei ole vielä soinut. Me ehditään vielä vaikka mitä, ennen kuin Herkko ja Katja tulee.
- Mihin aikaan ne tulee?
- Mä sanoin, ettei niiden tarvitse ennen yhdeksää, että sä autat mua laittamaan Boogien ja ruokkimaan muut.
- Sä olit niin varma siitä, että mä jään, Vesku älähti.
- No ellet sä olis jääny niin oisit sitten saanu hankkiutua tänne kuudeksi takaisin, Hanna nauroi ja imeytyi hänen kaulaansa, mutta esti Veskua tekemästä samoin. Hän ei kuulemma halunnut mennä radalle kaula syötynä.
- Ja mun pitää?
- Ja menekin ylpeänä!

Siirtotallialueella kävi jo pienoinen kuhina, kun Vesku ja Hanna lähtivät tarkastamaan hevosensa ja antamaan niille aamuruoat. Kaikki näyttivät edelleen hyvävoimaisilta ja kun Katrina oli syönyt, hän otti sen liinan päähän ja kävi pyöräyttämässä sitä muutaman kierroksen verryttelykentällä. Se liikkui huomattavasti paremmin kuin edellisiltana, se oli tosiaankin vain jännittänyt lihaksiansa matkustaessaan niin, että oli reissun jäljiltä ollut jumissa.
- Oliko toi sun mielestä tärkeämpää kun laittaa mulle Boogie kuntoon? Hanna sanoi pisteliäästi, kun hän palasi.
- No oli. En kai mä olisi voinut sinne kaikkien verryttelevien ratsukoiden sekaan voinut mennä sitä juoksuttamaan. Mee sä vaan ilmoittautumaan, mä laitan sun kopukkasi.
- Lämmintä vettä ei ole enää, Hanna huomautti lähtiessään. – Sori.
- Kylmä kelpaa mulle.

Vesku jätti aamupesun kuitenkin myöhemmäksi; siksi kun joutuisi itsekin vaihtamaan kisakamat päälle. Hän ehtisi ennen sitä ryvettää itsensä Boogieta ja Katrinaa laittaessaan, joten ei kannattanut. Sitä paitsi hän halusi nähdä Hannan ratsastuksen, ja tarvitsi tämä häntä joka tapauksessa pintelien käärimiseen ennen rataa. Lisäksi yksinkertainen totuus oli, ettei hän halunnut päästää Hannaa silmistään. Hänen järkensä sanoi, että maanantaina hän saattaisi taas lentää nurkkaan kuin leppäkeihäs, mutta se päivä ei ollut tänään. Eikä vielä huomennakaan.

Kai. Hanna ratsasti hänen luokseen ehkä vartin verryteltyään ja näytti tyytymättömältä.
- Se tuntuu kauhean väsyneeltä. Sä varmaan ratsastit sillä liikaa illalla, hän sanoi.
- Ei se näytä väsyneeltä, Vesku väitti, vaikkei hän oikeastaan ollut kiinnittänyt hevoseen mitään huomiota, ratsastajaan vain.
- Hmph, Hanna sanoi ja ratsasti pois.
- Sait nokillesi, kuului Katjan hilpeä ääni ihan vierestä.
- Jep, sanoi Vesku onnistumatta kuulostamaan apealta. – Missä te kuppasitte?
- Oot saanu näköjään vähän muutakin, Katja jatkoi vastaamatta, katse Veskun kaulassa. Sille hän ei viitsinyt kuin virnistää hyväntuulisesti.

Vesku ei edelleenkään nähnyt väsymystä Boogiessa, mutta Hanna lopettikin sen säätämisen aika lyhyeen ja tuli takaisin vetääkseen kisatakin päälleen ja käärittääkseen pintelit pois. Herkko ja Katja hoitivat hevosen, Vesku auttoi takin Hannan päälle.
- Hyvin se menee, hän kuiskasi naiselle, mutta ei saanut vastaukseksi kuin äkäisen puhahduksen ja olkapäiden ravistuksen. Okei. Kiukutelkoon Hanna, hän pysyttelisi kauempana, kunnes tuulen suunta muuttuisi.

Hannan rata näytti katsomosta käsin oikein hyvältä. Herkkokaan ei nähnyt erityistä uupumusta Boogiessa, päinvastoin se näytti koko ajan olevan oikein singahtamassa seuraavaan tehtävään, kunnes se ohjelman loppupuolella kompasteli muutaman kerran. Se ei kuitenkaan enää riittänyt pilaamaan muuten varsin hyvää esitystä, eikä Hanna mitenkään pihissyt kiukusta tullessaan radalta pois.
- Mä sain saamari kantaa sitä koko radan, mä kaipaisin suihkua! hän sanoi huvittuneena.
- Toi ainakin kaipaisi, Herkko sanoi vakavana ja katsoi Boogieta, joka vaahtosi useammastakin paikasta kuin kaulalta.
- Älkää peskö sitä vielä. Saattaa olla, että me sijotutaan. Kävelytä vaan, Katja, mä meen katsomaan loput radat.

Nyt Vesku kelpasi seuraksi, Hanna istui hänen takkinsa päälle ollakseen tahrimatta housujaan ja kommentoi puoliääneen kilpakumppaneitaan. Hän ei kuitenkaan antanut Veskun suukotella itseään.
- Ei mitään kuhertelua, kisa-asu velvoittaa, hän sanoi vakavana.
- Häh?
- Ei tupakointia, ei kännäämistä, ei julkista seksiä. Kuohuviiniä voi roiskuttaa muttei ryypätä niin kauan kun on pellepuvussa.
- Mä en ole pellepuvussa.
- Sitä pahempi. Ja sitten täällä on ihan liikaa kameroita. Jos ja kun meistä tehdään juttu johonkin hevosalan juorulehteen niin sä saat ainakin olla frakissa siinä kuvassa. Mä menen etsimään Katjan, mä luulen, että me sijotutaan.
Hanna ponkaisi matkoihinsa ja Vesku, joka totesi, että Boogien pintelit olivat hänen hallussaan, lähti seuraamaan häntä. Hanna pääsi viidennelle sijalle, ja sitten heillä oli hetken verran vapaata. Kisoissakin oli tauko, ja välissä oli vielä yksi luokka, johon kukaan heistä ei osallistunut.
- Me mennään nyt lounaalle, ilmoitti Hanna Herkolle ja Katjalle. – Te ootte kumminkin kiskoneet kunnon aamiaisen niin että kai te vielä pärjäätte. Boksitkin pitää putsata, muista se, Katja.

Vesku alkoi tuntea kilpailujännitystä, tai paremminkin jonkinlaista hurmosta ängetessään Hannan perässä läpi yleisömeren kohden yhtä ravintolateltoista. Järjestelyt täällä olivat huippuluokkaa. Hän oli tottunut siihen, että kisoissa saattoi ostaa grillimakkaran tai jonkun seura-aktiivin äidin tekemän kuivahtaneen sämpylän, mutta täällä oli ihan oikeaa ruokaa. Tosin vaihtoehtoja ei ollut ihan kauheasti, isoilla pannuilla käänneltiin joko pyttipannua tai jonkinlaista vihannessörsseliä, mutta niiden kanssa saattoi ostaa lasillisen viiniä, jos halusi. Vesku ei halunnut, ei siinä kohden, mutta suuri osa yleisöstä näköjään halusi. Oli hiton hienoa olla täällä. Onneksi hän ei vieläkään ollut kisavaatteissa, oli mukavampi olla näkymätön tallipoika ja katsoa, miten Hannaa vilkuiltiin ja supateltiin hänen ratsastuksestaan. Hänen oma naamansa ei ollut mitenkään niin tunnettu, että hän olisi erottunut teltanseinästä nuhruisissa kamppeissaan. Katselijat varmasti olettivat vain Hannan tuoneen henkilökuntansa syömään, ja ihan tottahan se olikin.

- Mikä vahinko, ettei sua voinut tuupata tohon luokkaan, sanoi Hanna ohimennen, kun he pysähtyivät vilkaisemaan radalla parhaillaan esiintyvää ratsukkoa matkalla kilpailukansliaan.
- Sehän oli nuorille, eikö vaan? Ei Katrina oo enää kovin nuori.
- Nuorille ratsastajille, törppö. Etkö sä lue kisakutsuja?
- Miksi mä lukisin, sinähän ne kuitenkin luet ja päätät.
- Kannattaisko joskus?
- No en mäkään enää niin kovin nuori ole, Vesku arveli.
- Voi, kyllä sä olet. Sä olisit luultavasti voittanut ton mennen tullen, mutta sitten sä et olisi voinut osallistua huomiseen luokkaan niin, että ei voi mitään. Mä oletin, että sä kumminkin mielelläsi osallistut SM:iin.
- Kai mä nyt mieluummin voitan SM-luokan kuin nuorten luokan, Vesku hymähti.
- Hups, et sä sitä voita, et ihan heti kohta.
- No et kai sä sitä nyt tosissasi ottanut. Vesku oli hiukan hämillään, sillä osallistumissäännöt olivat kaikonneet hänen päästään kuin tuulen pyyhkiminä sen jälkeen, kun hän oli käynyt pakollisen sääntökoulutuksen saadakseen kilpailulupansa. Mihinkähän hän ilman Hannaa olisi onnistunut päänsä tunkemaan? Johonkin poniluokkaan ehkä?

Mutta sitten oli aika ruveta valmistautumaan. Katja oli ruskeatahraisista kasvoistaan päätellen saanut hevosten asuinsijat siivottua ja istui nyt otsaansa pyyhkien lastaussillalla. Herkko harjasi jo hiljaa vihellellen Kadmiaa ja Vesku lähti samaan hommaan Katrinan luo. Tamma vilkaisi häntä välinpitämättömään tapaansa ja irvisti siinä vaiheessa tutusti, kun Veskun harjakäsi osui sen vatsan alle. Se oli nukkunut seisaallaan, sillä sen kiiltävässä karvassa ei ollut turpeen hitustakaan. Kaikki sykerötkin olivat vielä tiukkoina paikoillaan.
- Näytetään niille, Vesku ehdotti sille katsottuaan enemmän hinkkaamisen turhanpäiväiseksi. Hän oli ottanut tavakseen lahjoa sitä porkkananpaloilla, mutta nyt hän oli unohtanut herkut, eikä Katrina välittänyt mitenkään reagoida hänen toiveeseensa. Niinpä hän vain kielsi sitä piehtaroimasta sillä aikaa, kun hän kävisi vaihtamassa vaatteet.

Kisatunnelma alkoi tuntua käsinkosketeltavana solmuna vatsassa, kun Vesku laittautui säällisen näköiseksi. Ihanana solmuna. Tänään kaikki tuntui yhtäkkiä mahdolliselta. Hänestä tuntui, ettei mikään voisi mennä pieleen.
- Pidä kiirettä! Hanna tiuskaisi hänelle, kun hän astui ihmisten ilmoille valkoisissaan. Viable ja Kadmia olivat jo valmiit, Herkko oli jo noussut satulaankin. – Mä lähetin jo Katjan laittamaan Katrinan.
- Mikäs paniikki tässä sitten on, Vesku tuumasi ja ravisteli frakkiaan, vaikkei se ollutkaan pölyinen matkustettuaan pukupussissa. Hannan äyskintä kuulosti jotenkin kaukaiselta.

Se luokka oli samalla karsinta seuraavan päivän SM-luokkaan, joten Hannalla ehkä oli syytäkin jännittää. Hän saisi joka tapauksessa ison osan kunniasta, jos he kaikki kolme suorittaisivat tiensä sinne. Vesku ei suoraan sanoen kauheasti ajatellut Hannan odotuksia. Hän tekisi mihin pystyisi ja se riittäisi mihin riittäisi. Katrinaa hän vain mietti, että mahtoiko se vielä olla miten jumissa, ja jos olisi, mitä tehdä sille.

Ei se kuitenkaan ollut. Se oli aika näpsäkässä vireessä ja yritti hyvin notkeasti heittää Veskun selästään alkupuolella verryttelyä, kun alueella oli melkoinen hässäkkä muutenkin. Se ei ollut Katrinan tapaista ja sai Veskun hiukan huolestumaan, mutta kun hän vetäytyi alueen takanurkkaan, missä oli väljempää, hevonenkin rentoutui ja ratsastamisesta tuli nautittavaa.
- Älä nyt verkkaa sitäkin kuoliaaksi, Hanna sanoi hänelle jossain vaiheessa, kun he kohtasivat.
- Ei se ole vielä väsynyt, Vesku väitti vastaan, mutta lopetti silti. Eihän sitä ollut tarkoituskaan väsyttää, eikä hän uskaltanut jättää Hannan ohjetta huomioimatta. Saattoihan hän nähdä jotain, mitä Vesku ei itse huomannut.

Katrina oli kuitenkin virkeä kuin keväinen vasikka, kun tuli heidän vuoronsa. Yleensä se esiintyi tyylikkäästi ja omanarvontuntoisesti, mutta nyt sillä oli merkillinen halu kipittää mahdollisimman kovaa ja korkealla. Veskusta tuntui kuin hän olisi istunut saippuapalan päällä, ja että se saippuapala oli juuri karkaamassa hänen altaan jonnekin kaukaisuuteen. Hänen oli pakko pitää niin kovasti vastaan, että muutamassa minuutissa hänen sormensa olivat tunnottomat ja hän tajusi roikkuvansa hevosparan suussa. Se todennäköisesti kulki suu ammollaan kuin hammaslääkärillä. Hanna oli luvannut raippoja sellaisesta ratsastuksesta, joten hän hillitsi vetämistään ja Katrina tuntui kasvavan entisestään. Ainakin sen askeleet kasvoivat. Veskun oli mahdotonta kuvitella, minkälaisen vaikutelman he lopulta oikein antoivat, kun he kohteliaiden taputusten saattelemina poistuivat radalta. Suoranaisia virheitä he eivät olleet tehneet, mutta jos Katrina oli muistuttanut koko pitkän ohjelman ajan enemmän kuristumaisillaan olevaa hirveä, se näkyisi joka ainoassa arvostelukohdassa.

Herkko oli jo ratsastanut ja Hanna pääsisi radalle ihan piakkoin, mutta Vesku ei voinut jäädä ratsain kurkkimaan radalle. Oli vain pakko odottaa ja toivoa, että Katja olisi saanut nauhalle jotain radoista. Hän oli kehittynyt hiukan ensimmäisistä videokuvausyrityksistään, muttei tulisi ikinä saamaan palkintoja kuvaajana. Hän antoi Katrinalle pitkät ohjat ja lähti katsomaan, näkyisikö jossain Herkkoa.
Mies kiersi verryttelyaluetta aidan ulkopuolella, vapain ohjin.
- Miten teillä sujui? Vesku kysyi liittyessään seuraan.
- Aika hyvin kai. Entäs teillä?
- Muistin mä ainakin radan.
Sen enempää he eivät puhuneet, antoivat vain hevosten edetä. Niillä tuntui olevan vielä hyvin jaksamista, kumpikin askelsi tarmokkaasti eteenpäin. Lopulta Herkko sanoi, että hänen piti päästä vessaan ja pitäisikö Vesku molempia hevosia sen aikaa. Vesku lupasi, tietenkin, ja jäi kahden käsihevosen kanssa seisoskelemaan. Kaipa Hanna ja ainakin Katja kohta jostain ilmestyisivät.

Ennen niitä naisia Veskua lähestyi kuitenkin tarmokkaan näköinen täti, jolla oli auringonvaalea polkkatukka ja aurinkolasit. Hän ei vaivautunut nostamaan niitä silmiltään esittäytyessään toimittajaksi.
- Saanko mä kysellä sulta vähän?
- Kysele pois, Vesku sanoi vaivaantuneena. Tähän hän ei ollut valmistautunut, vaikka kai olisi pitänyt. Poiskaan ei voinut lähteä, hän oli siinä niin selkeästi vain odottamassa jotakuta avukseen.
- Sähän olet se Laakso-ojan poika? nainen varmisti.
- Olenhan mä, Vesku nyökkäsi.
- Oletko sä jonkunlainen ihmelapsi?
- En kai?
- Tai oletko sä asunut ehkä ulkomailla?
- En koskaan.
- Miten sulla ei sitten ole minkäänlaisia kisatuloksia kuin vuodelta?
- Onhan mulla nyt jotain, oli mulla aluelupa jo toissakesänä. Vaikka niissä ei kyllä ole mitään mainitsemista, Vesku lisäsi muistaen ensimmäiset ratansa Zairen kanssa.
- Sä olet aloittanut kisaamisen toissakesänä? Naisen jokainen lause tuntui olevan kysymys. Vesku nyökkäsi taas.
- Olet sä sitten ihmelapsi. Kaikki nää sun kilpakumppanisi on aloittaneet jo varmaan alle kymmenvuotiaina.
- Alotin mäkin ratsastuksen alle kymmenvuotiaana, Vesku sanoi nopeasti. Naisen ihmelapsipälinä ei ollut yksinomaan imartelevaa.
- No vanhakos sä oikein olet?

Hän sai selvittää ratsastuksiaan hyvän aikaa, Järssin poika-alkeiskurssista alkaen, ja antaen sitten kaiken kunnian sinne, mihin se kuului, Hannalle.
- Niin, sä olet sitten edennyt kuin raketti sen jälkeen kun pääsit Lundille töihin, toimittaja totesi. – Onko Hannalla tapana tällä lailla auttaa eteenpäin nuoria ratsastajia?
- En mä tiedä, Vesku tunnusti. – Töissä mä siellä vaan olen.
- Vain töissäkö? nainen kysyi ja nyt hän laski vähän aurinkolasejaan, vilkaisten niiden yli kuin saalistava kissa, ja nyt Vesku totesi olevansa pinteessä. Vastaisi hän mitä tahansa, se kuulostasi epäilyttävältä, ”en kommentoi” ehkä kaikkein epäilyttävimmältä. Se panisi tuon tädin haistamaan palaneen käryä siinäkin tapauksessa, ettei hän ollut sattunut näkemään, miten he olivat liikkuneet Hannan kanssa yhdessä aamupäivällä, ja nyhjänneet kylki kyljessä katsomossa. Tai ehkä joku Södergrahnin autolla edellisiltana olleista oli heittänyt vinkin, makupalan? Oliko hän muka juoruilun arvoinen?

Tai no, Hanna tietysti oli. Vesku alkoi toivoa, että tätönen katoaisi, ennen kuin Hanna ilmestyisi paikalle.
- Mihin lehteen sä sanoitkaan kirjottavasi? hän kysyi äkillisen päähänpiston siivittämänä. – Seiskaanko?
- Jooei, ihan vaan teen raporttia näistä kisoista alan lehtiin, toimittaja sanoi nopeasti, häkeltymättä.
- No mulla ei oo työsopimusta mukana, mutta on se olemassa.
- En mä sillä… sopii kai, jos mä otan vähän kuvia?
- Ota pois, Vesku sanoi leppyen, sillä tenttaus vaikutti päättyneen. Hän käänsi hevoset kohden aurinkoa ja hymyili itsekin, kun käskettiin.

- Toi käärmeensikiö ja pahahenki, sanoi Hanna tuohtuneena, kun toimittaja oli kadonnut ja Vesku huomasi yhtäkkiä olevansa oman porukkansa ympäröimä. Oli kuin he kaikki olisivat odottaneet jossain puskassa piilossa uskaltamatta tulla paikalle ennen naisen poistumista. – Mitä se halusi?
- Haastatella, Vesku sanoi.
- Minustako?
- Minusta, itse asiassa. Tai yritti se saada selville, että minkälaisista palveluksista sä mulle oikein maksat, Veskun oli pakko lisätä hilpeästi. Nyt, kun hän oli selvinnyt tilanteesta käsittääkseen kunnialla, se tuntui lähinnä huvittavalta. Samoin Hannan reaktio.
- Ja mitä sä sanoit?
- Noo, että kaikki mikä ei tapahdu tallilla, menee ylitöinä… älä lyö! En tietystikään sanonut!
- Parempi, ettet sanonut, Hanna sanoi uhkaavasti. – Katja, käy kattomassa tuloslistaa. Onko teillä jo teidän arvostelut? Ei sillä niin väliä, kuka tänään voittaa, kunhan päästään kaikki huomenna pääluokkaan. Kai te menitte hyvin?

He olivat menneet riittävän hyvin, jotta kaikille heltisi osallistumislupa sunnuntain luokkaan, ja se riitti Hannalle. Katja oli onnistunut säheltämään videokameran kanssa niin, että Herkon radasta ei näkynyt mitään, Veskun radasta vähän loppua ja Hannan radasta alku. Muu osa nauhaa oli lähinnä hänen varpaitaan ja polviaan.
- Oletko sä varma, ettet sä ole värjännyt hiuksiasi tummemmiksi? Hanna kysyi hiukan tuohtuneena, mutta Katja ei jaksanut loukkaantua, nauroi vain.
- Mä en ole blondi kuin henkisesti. Mä yritän huomenna muistaa katsoa, että siellä lukee REC.
- Parempi olisi, Hanna tuhahti ja kysyi sitten Herkolta, mahtaisiko hänen serkkunsa luona saada käydä suihkussa.
- Mitenpä se tietäisi siitä pahastua? Sinne vaan.
- Käytä sä meidät. Katja voi pitää silmällä hevosia sen aikaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.9.14 21:26:52

37. Kuka haluaa mitä

Heillä meni reissussa pari tuntia, vaikka Hanna käytti meikkaamiseen ja hiusten kuivaamiseen vain minimaalisen ajan. Sen jälkeen hän halusi kuitenkin Herkon käyttävän heitä ruokakaupassa ja harmitteli melkein jalan polkemiseen asti, että Alko oli jo ehtinyt sulkeutua.
- Kiinni mikä kiinni, Herkko sanoi vain ja avasi auton oven valmiiksi. Hanna romahti etupenkille je puhisi vähän aikaa, mutta huokaisi sitten.
- No, onneksi autossa on kai vajaa pänikkä viiniä.
- Et kai sä suunnittele mitään ryyppäjäisiä? Vesku kysyi ymmällään. Okei, Hanna oli kuohuviiniaddikti, mutta tuo alkoi jo kuulostaa alkoholismilta.
- Hölmö, en tietenkään. Mä olisin ostanu pullon tai pari jotain mikä polttaa perskarvatkin pois tullessaan ja vienyt Södergrahneille illalla. Se on sen verran sieppo täti, että sitten se olisi ollut huomenna radalla ihan kalpeena. Vihreenä ehkä jopa!
- Jaha, taasko grillibileet.
- Iltaohjelma on pitkien kisojen piristys.

- Et kai sä tosissasi halua taas sinne? Vesku esitti, kun hän oli lastannut aamiaisvoileivät ja juomat jääkaappiin ja katsoi Hannaa, joka paranteli meikkiään.
- Jep.
- Entäs jos mä en halua?
- Niin?
- Sä sanoit, että sä voit hyppiä jos mä käsken, entä jos mä haluan jäädä tänne ja pistää sut sänkyyn?

Hanna kääntyi katsomaan häntä ja hänen kasvonsa levisivät hymyyn.
- Hitto, niinhän mä sanoinkin. Mutta hei, tää on tavallaan tärkeetä. Sosiaalisia paineita ja silleen.
- Silti, Vesku ehdotti, pyöräytti hänet itseään vasten ja puristi takapuolesta.
- Sä olet sitten sulkku kun sä leikit machomiestä, Hanna sanoi hellästi ja antoi hänen sotkea huulipunansa. – Mutta hei, musta tää on oikeesti tärkeetä. Mitä jos mä lupaan, että sä saat puolen tunnin kuluttua kaapata mut olkapäälle ja kantaa tänne?
- Ja sitten mun kimpussa on huomenna kolme uutta toimittajaa, jotka haluaa tietää, ratsastanko mä sulla vai sun hevosilla?
- Jos me ei mennä ollenkaan, niitä on kuus kyselemässä.
- Mä en ehkä ymmärrä tota tärkeyttä mutta jos puol tuntia riittää niin olkoon.

Juhlat Södergrahnin auton luona olivat tällä kertaa vähän riehakkaammat kuin edellisiltana. Nauru ja kovaääninen jutustelu kuului jo kauas ja Vesku kuuli Hannan hyräilevän tyytyväisenä, kun he lähestyivät.
- Niukalla linjalla sitten, hän varoitti Veskua.
- Luuletko sä, että mä alkaisin ryyppäämään ekan suomenmestaruusratani alla?
- Toiset ei voi jättää juomatta ilmasta viinaa. Älä anna kenenkään kaataa sulle mitään. Tai jos kaataa, älä juo sitä.
- Hei haloo, mitä sä luulet täällä tapahtuvan? Me ollaan urheilukilpailuissa.
- Jepjep.
- Etkö sä ennemminkin luule, että joku douppaisi hevoset? Vesku sai päähänsä kysyä.
- Siellä on vahdit. Boksit on lukossa. Hankalaa. Paljon helpompaa on doupata pilotit.

Hanna yritti siinä suhteessa parhaansa. Hän istui viinilaatikoineen Hennan viereen ja Veskun nähden vajutti tälle ainakin kolme mukillista tiheään tahtiin, ennen kuin nousi ja pudisti takapuoltaan.
- Meidän pitääkin varmaan lähteä kattomaan hevoset, hän sanoi ja siinä se oli siltä iltaa.
- Kolme lasia viiniä ei ehkä saa sitä vihreeks, Vesku huomautti.
- Se juo varmaan loputkin ihan itse, sillä oli vähän semmonen ilme. Ja ehtii se valitettavasti kyllä huomiseksi kuntoutua. Olis eri asia, jos meidän luokka olisi heti aamusta. Mutta tulipahan vähän tupattua. Ajatus on tärkein.

Pari tuntia myöhemmin Vesku makasi edelleen valveilla ja katseli pimeyteen. Hanna oli nukahtanut, sammunut kuin saunalyhty, ja makasi nyt selkä Veskun vatsaa vasten, rauhallisesti hengittäen. Se oli huomattavasti parempi asento kuin edellisöinen, mutta Vesku arveli joutuvansa jossain vaiheessa silti siirtymään taas yläsänkyyn. Ei hän pystyisi makaamaan oikealla kyljellään koko yötä, ei edes Hannan vuoksi.

Viimeksi kuluneet kaksikymmentäneljä tuntia Vesku oli ollut silkasta onnesta niin soikeana ja sinisenä, ettei ollut ajatellut mitään, kulkenut vain Hannan perässä todennäköisesti kuola valuen, vaikkei itse ollut huomannutkaan. Nyt tuntui normaali järki ja ajattelukyky palanneen. Hän tunsi itsensä idiootiksi, kun oli niin helposti solahtanut takaisin tähän, Hannan sätkytettäväksi. Ei naisella takuulla ollut sen vakavampia aikeita hänen suhteensa kuin aiemminkaan keväällä. Hetkellistä huvia vain. Ihan sama, vaikka Vesku siinä sivussa vuodattaisi sydänverensä.

Pattitilanne se oli, mahdoton selvittää niin, että kaikki voittaisivat. Että edes joku muukin kuin Hanna voittaisi. Mutta sitten hänen ajatuksensa karkasivat seuraavan päivän kilpailuun. Hänen tärkeimmät kisansa ikinä. Tietysti niihin pääseminen oli jo voitto, ei hän voinut mitenkään odottaa saavansa erityisen hyvää sijoitusta Suomen parhaimmiston joukossa, ihan sama, miten hieno hevonen hänelle oli lainattu. Haaveet eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan realismin rajoja. Hän nukahti pokatessaan parhaillaan sinivalkoisen ruusukkeen Hannan ja Hennan nenän edestä.

Veskusta ei tullut suomenmestaria, ja vaikka luokan kolmanneksi viimeinen sija kieltämättä kirpaisikin hetken, hän järkeili itsensä äkkiä taas tyytyväiseksi siitä, että oli päässyt edes yrittämään. Ei tullut Hannastakaan, eikä Herkosta, Henna voitti kisan heidän molempien nokan edestä juhlimisestaan huolimatta. Herkko sai Kadmiasta irti jotain ennennäkemätöntä ja Vesku sai tyytyä uudelle naamalle jaettaviin ripepisteisiin. Tai niin Hanna hänelle sanoi.
- Yritätkö sä lohduttaa mua? Vesku kysyi ihmeissään.
- Raadollista mutta totta. Vuoden päästä sä saat paremmat pisteet huonommalla ratsastuksella. Lähetään himaan.

Pitkä viikonloppu alkoi painaa paluumatkalla. Vesku oli iloinen siitä, että aina energinen Hanna ajoi, sillä hän itse nuokahteli puoliunessa ja säpsähti tämän tästä hereille, kun kolautti päänsä sivuikkunaan. Se oli inhottavaa, eikä hän ollut mitenkään hyvällä tuulella, kun he pääsivät perille. Onneksi sekä Oskari että Hara olivat tallilla, jälkimmäinen tosin kai Katjaa vastassa ennemminkin kuin töissä. Joka tapauksessa he olivat hyvävoimaisia ja purkivat vikkelästi hevoset ja tavarat, ja Vesku siivosi auton. Se tuntui pienemmältä pahalta kuin järjestää tavaroita tallin hälinässä. Hänestä tuntui, että hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa, eikä halunnut kenenkään puhuvan itselleen. Ei edes Hannan. Nainen oli rupatellut puolen matkaa kaikesta muusta mahdollisesta, mutta ei siitä, miten heidän suhteensa tästä etenisi. Vaiko mitenkään? Loppumatkan hän oli ollut yhtä hiljaa kuin Veskukin.
- Páska, Vesku sihahti hampaidensa välistä ja paukautti lopuksi kostonhimoisesti luudalla väliseiniä. Hän veisi sen nimenomaisen aineen lantalaan kottikärryistään, ottaisi kassinsa ja lähtisi kotiin. Ellei Hanna sitten esittäisi parempaa vaihtoehtoa. Hän ei ainakaan jäisi norkoilemaan tallille sen näköisenä, että odottaisi yökyläkutsua.

Hannaa ei näkynyt tallissa, mutta Herkko näkyi juuri tekevän lähtöä ja Vesku pummasi nopeasti häneltä kyydin.
- Totta kai, Herkko sanoi ystävällisesti. Hän ajoi vieläpä kierroksen Veskun kautta eikä häirinnyt tätä kuin muutamalla huomautuksella kuluneesta viikonlopusta.
- Kiitos kyydistä, Vesku sanoi helpottuneena, kun he olivat perillä. Hänen teki mieli miettiä, mitä Hanna teki, ihmettelikö tämä hänen katoamistaan ja – mikä tärkeintä – soittaisiko hän? Hän piti kuitenkin päättäväisesti ajatuksensa muissa asioissa, ja onneksi kotiväki vaati koko hänen huomionsa halutessaan kuulla, miten kisoissa oli mennyt. Vesku vastaili, mutta piti salavihkaa huolen siitä, ettei puhelin ollut hänestä kovin kaukana edes saunassa, ja kun hän katsoi parhaaksi kaatua sänkyyn, se oli tyynyn vieressä. Hanna ei kuitenkaan soittanut, ja uneen vaipuessaan Vesku tunsi siitä omituista tyytyväisyyttä. Hän oli ennakoinut oikein, ja mikä tärkeämpää, hän oli poistunut tilanteesta kuin mies, jäämättä vonkaamaan Hannalta mitään, mitä tämä ei aikonut antaa. Se tuntui helpottavan selkeältä ja lopulliselta. Ja se oli hänen päätöksensä.

Maanantaina Vesku ei pitänyt kiirettä tallille. Vähän aikaa hän jo harkitsi pitää vapaapäivän, mutta Herkko oli sanonut olevansa vapaalla, ja jonkun piti ratsastaa nuoria, vaikka Katja tai Hara liikuttaisikin kevyesti kisoissa olleet hevoset. Barabbas oli todennäköisesti seissyt koko viikonlopun, ja vaikkei sillä vielä täysillä ratsastettukaan, halusi Vesku tehdä sen kanssa jotakin. Se kaipasi toimintaa elämäänsä, josta oli riistetty kaikki lajitoverit. Ja ehkäpä Hannakin pitäisi vapaapäivän kisaviikonlopun päälle. Tosin Vesku ei oikein tiennyt toivoako sitä vai ei. Toisaalta hän paloi halusta näyttää, miten vähän viikonloppu kuorma-autossa olikaan hänelle merkinnyt. Se, että se todellisuudessa oli merkinnyt hyvinkin paljon, ei muuttanut sitä tosiasiaa, ettei hän ollut paljastanut sitä. Hän tunsi kerrankin olevansa, ellei suorastaan niskan päällä, niin ainakin lähes tasoissa.

Hanna ei ollut tallilla. Vesku ratsasti Ivanin ja Barytonin ja Poren kunnolla ja vei Barabbaksen metsään lenkille ja katsoi sitten tehneensä osansa. Enempää ei kerta kaikkiaan ollut tekemistä, ja huomatessaan viivyttelevänsä tallilla ihan turhan päiten, hän kiukustui itselleen ja hipsi hyvin vikkelästi matkoihinsa. Seuraavana päivänäkään hän ei nähnyt Hannaa, mutta lukujärjestyksessä oli tarralappu, jossa tämä ilmoitti haluavansa nähdä hänet ja Barabbaksen seuraavana aamuna. Se sai ikävän palan Veskun kurkkuun. Näytön paikka, ehkäpä? He eivät olleet edenneet vielä juuri mihinkään. Päättäisikö Hanna huomisen perusteella hankkiutua eroon orista?

Jottei kuluttaisi koko iltaa murehtien Hannan lisäksi vielä Barabbastakin, Vesku maleksi Iljan luo. Tämä ei vastannut puhelimeensa, mutta se ei ollut mitään uutta. Vesku löysikin hänet pihalta lukemasta läjää Agentti X9-sarjakuvia. Hän nappasi laiskasti pinosta itsekin yhden ja tunsi saman tien humahtavansa kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Nämä oli luettu läpi niin moneen kertaan, että ne osasi melkein ulkoa.
- Tee mun kanssa jotain, mulla on tylsää, hän sanoi. Ilja innostui heti.
- Mennään kaljalle!
- Hemmetin sieppo, sanoi Vesku harmistuneena. – Eikö sun päässäsi liiku mitään muuta? Nyt on tiistai ja sä olet epäilemättä istunut terassilla koko viikonlopun ja parin päivän päästä on juhannus ja taas otetaan.
- Sitä varten voisi harjoitella, Ilja sanoi pahastumatta.
- Mennään pelaamaan rantalentistä, tai lenkille, tai jotain. Naiset tykkää liikunnallisista, Vesku sanoi ovelana.
- Jaa… kai sitä voisi mennä lenkille, Ilja sanoi mietteliäästi.

Vesku oli ottanut tavakseen lenkkeillä säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä aina sen jälkeen, kun Hanna oli pitänyt hänelle tuntia ja hän oli ollut läkähtyä. Silloin siitä sisuunnuksissaan ajatteli, ettei enää koskaan – mutta aina kuntoiluinnostus sitten hiipui seuraavaan kertaan mennessä. Vesku ei siis mitenkään katsonut olevansa hyvässä kunnossa mutta Iljaan verrattuna hän oli kuin huippumaratoonari. Tämä yski aivojaan pellolle jo parin kilometrin jälkeen.
- Oletko sä ruvennut tupakoimaan? Vesku kysyi epäluuloisesti. Ilja puisteli kovasti päätään.
- Mulla taitaa olla astma. Mennään sittenkin kaljalle.
- Eikä mennä. Kävele sä, mä juoksen sun ympäri, Vesku tuhahti, mutta olosuhteiden pakosta lenkki jäi sitten melko lyhyeksi. Sen jälkeen Ilja vaati päästä rantasaunaan ja siellä he istuivat auringon alkaessa laskea pyyhkeet ympärillään. Ilja jutteli juhannuksesta.

- Juhannus on hei joka vuosi, mä en ymmärrä miten te ootte jaksanu jauhaa tästä jo viikkokausia, Vesku ihmetteli. – Ihan samanlainen viikonloppu se on kuin kaikki muutkin.
- Paitsi että kaupunki on täynnä turistityttösiä.
- Ette kai te oo munasillaan? kuului nurkan takaa Riikan varovainen ääni.
- Haluaisitko sä että oltais? Ilja huusi takaisin ja Vesku tönäisi häntä käsivarteen. Pikkusiskon ei tarvinnut kuunnella tuollaista.
- Näpit irti lapsista, hän kivahti.
- Ei toi enää mikään lapsi ole, väitti Ilja vastaan, kun Riikka sipsutti esiin bikineissään ja kuin suomut olisivat tipahtaneet Veskun silmiltä: hän huomasi, ettei ollutkaan.
- Sitä suuremmalla syyllä, hän mutisi miettien kuumeisesti, miten vanha Riikka olikaan. Se tieto tuntui kadonneen hänen päästään, mutta varmasti se oli enemmän kuin kolmetoista, mikä ensin tuli mieleen. Viisitoista, kohta kuusitoista. Niin se oli. Miten muuten se olisikaan voinut olla, kun tyttö pääsisi ripille parin päivän päästä.

- Sofia ja Hannis tulee meille juhannukseksi, Riikka sanoi innoissaan ja istui terassin kaiteelle. Hän puhui heidän serkuistaan, Sofia oli Riikan ikäinen ja Hannis vähän Veskua nuorempi. Sofia ja Riikka olivat olleet ylimmät ystävät kunnes tyttöjen perhe oli muuttanut Hangosta pois.
- Onko toi nyt mikään uutinen? Kaikkihan tänne tulee sun rippijuhliin, Vesku sanoi suostumatta innostumaan.
- No niin niin, mutta ne jää. Meidän pitää keksiä niille jotain kivaa tekemistä juhannusaatoksi. Mitä sä ajattelit tehdä?
- Me pidetään venebileet huvivenesatamassa, kiirehti Ilja vastaamaan, ennen kuin Vesku ehti sanoa mitään.
- Ai? Kenen veneellä? Mutta se kuulostaa kivalta, Riikka sanoi helpottuneena.
- Te ette ole tulossa, Vesku sanoi jyrkästi.
- Älä höpötä. Totta kai ne tulee. Ne on tyttöjä, Ilja valisti.
- Ei herrajumala sä et ala vokotella mun vauvasiskoa, tai vauvaserkkuja sen paremmin!
- Ei sun tarvii meistä huolehtia, me ollaan nähty tähän ikään yhtä ja toista, vakuutti Riikka suurin silmin. – Me halutaan vaan vähän juhlia juhannusta, ja ehdottomasti jossain muualla kuin meidän pihalla.

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   5.9.14 22:39:48

Oi, Barabbas on kyllä jotenkin onnistunut luikertelemaan itsensä mun kaikkien aikojen suosikiksi näistä! <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.9.14 22:35:24

38. Ja taas askel takaisin

Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun Vesku oli nähnyt Hannan viimeksi, vaikkei sunnuntaista ollut kuin kaksi kokonaista päivää. Hänen päässään oli kuitenkin tapahtunut asioita monen päivän edestä. Viikonloppu oli ollut hämmentävä, toisaalta unelmien täyttymys, mutta toisaalta hän tunsi entistä selvemmin, että Hannasta ei seuraisi hänelle mitään hyvää. Ehkä se oli itsesuojeluvaisto, joka oli puuttunut peliin ja pitänyt hänet norkoilemasta tallilla hetkeäkään ylimääräistä.

Se oli tainnut toimia, Vesku tuumi laittaessaan aamutuimaan Barabbasta kuntoon. Hän ei tiennyt tarkalleen, mihin aikaan Hanna oli tulossa heidät katsastamaan, mutta hän epäili yhdeksää, ja oli siksi tullut jo aikaisin. Hänen suunnitelmansa oli ratsastaa orilla ainakin tunti metsässä ennen kentälle siirtymistä. Se väsyttäisi sitä hiukan, kyllä, mutta rauhoittaisi myös, ja jos tämä päivä osoittautuisi kerta kaikkiaan mahdottomaksi, hän näkisi sen itse ennen Hannaa ja voisi selvittää tilanteen jotenkin.

Barabbas alkoi liikehtiä innokkaasti, kun Vesku nousi selkään jo tallipihalla. Se tiesi, mitä tarkoitti, ettei sitä ensin talutettu maneesiin tai kentälle. Joinakin päivinä metsäkin oli pelottava paikka, etenkin jos tuuli, mutta useimmiten se oli siellä innokas ja anteeksiantavainen, tuntuipa välillä kokonaan unohtavan ratsastajan selässään. Tänään oli hyvä päivä. Se vaihtoi askellajia suunnilleen ajatuksella ja pärski innoissaan, kun Vesku antoi sen laukata. Sen kanssa laukkaaminen oli metsässä paljon hauskempaa kuin kentällä tai varsinkaan maneesissa. Veskun mieleen ei ollut juolahtanut, että entäpä, jos se ei antaisikaan kiinni, eikä olisikaan mitään kulmaa, mihin pysäyttää se. Toistaiseksi se oli suostunut hiljentämään tarvittaessa.

Vesku oli vähällä unohtaa ajan kulun nauttiessaan ratsastamisesta aamunviileässä metsässä, mutta Barabbas alkoi hidastella omia aikojaan ja hän tajusi sen alkavan väsyä. Oli aika mennä kentälle. Hanna seisoskeli siellä jo portinpielessä hiekkaa potkien, mutta kohotti päänsä kuullessaan askelten rahinan hiekalla.
- Huomenta, hurmuri, hän sanoi pirteästi ja Vesku tunsi, miten hänen sydämensä humpsahti johonkin, missä ei ollut sen oikea paikka.
- Mitä sä sanoit?
- Että huomenta. Miltäs se tuntuu?
- Aika hyvältä tänään, Vesku sanoi ja ratsasti kentälle. Hanna sipaisi heitä, ennen kuin kääntyi sulkemaan portin, eikä Vesku voinut tietää, oliko se tarkoitettu hevoselle vai hänelle, lavalle vai reidelle.

Barabbas tuntui jäykistyvän tavalliseen tapaansa huolestuneena kentällä, mutta Vesku yritti viestittää sille telepaattisesti, ettei tämä ollut sen kummempaa kuin metsässäkään. Jonkin ajan kuluttua se alkoikin sujua aika hyvin. Sen osaamiset olivat edelleen aika vähissä, se osasi vaihtaa askellajia ja taipua ja asettua ja siinä se melkein olikin, mutta ainakaan se ei heittänyt Veskua selästään.
- Se näyttää paljon paremmalta kuin mitä mä odotin, Hanna sanoi yllättäen.
- Sillä on hyvä päivä.
- Kyllä siitä voi sittenkin tulla jotain. Antaa sen nyt vähän aikaa pureskella, voitais kattoa sille jotain kisoja tossa ens kuun puolella.
- Eikö se ole vähän hätästä? Vesku kysyi yllättyneenä. Jos hevonen olisi ollut hänen, hän ei olisi haaveillutkaan minkäänlaisista kilpailuista vielä tänä kesänä.
- Sen on pakko, jos se aikoo pysyä ikäluokassa mukana. Barytonin on kanssa. Mutta ei tuputeta liikaa, annetaan sille nyt vähän lomaa.

Koska oli ratsastanut jo vaikka miten kauan, Vesku laskeutui satulasta taluttaakseen loppukäynnit ja hänen yllätyksekseen Hanna tuli ja tarttui häntä käsikynkästä.
- Mitä muuta sä ratsastat tänään? hän kysyi.
- Katrinan, ja Ivanin, ellet sä sitten ota sitä, Vesku vastasi yrittäen ymmärtää, mitä tapahtui. Hän oli tullut tänne puhtaasti vain tehdäkseen työnsä, ja nyt Hanna käyttäytyi kuin he seurustelisivat. Vaikkei hän koskaan ollut suostunut käyttämään sitä sanaa.
- Mä voin ratsastaa Katrinan. Ota sä Ivan, me ehditään ennen niiden päiväruokia. Mennään sitten syömään.

- Mä en totisesti tiedä, mitä mun pitäisi sun kanssa tehdä, Vesku sanoi muutamaa tuntia myöhemmin. He olivat ratsastaneet, sitten menneet Hannalle syömään voileipiä ja päätyneet sänkyyn.
- Miten niin tehdä? Ei sun mun kanssa tarvii mitään ton kummempaa tehdä, Hanna sanoi ja piirteli sormellaan ympyröitä Veskun vatsaan. – Oletko sä taas ruvennut ajattelemaan? hän lisäsi ja rypisti pikkuisen otsaansa. Vesku myönsi, että hän ajatteli enimmän osan aikaa.
- Mä en tiedä, pitäskö mun olettaa, että me seurustellaan tai jotain, kun en mä koskaan tiedä, mitä sä musta haluat.
- Me ei seurustella. Enkö mä sitä ole vielä saanut sun päähäsi?
- Mutta helposti vois erehtyä. Useimmiten ihmiset kai seurustelee jos ne harrastaa seksiäkin.

Hanna huokaisi, kuin olisi kyllästynyt tankkaamaan samaa kerran toisensa jälkeen.
- Et kai sä ole kehittänyt mitään kummallista juhannusohjelmaa? hän kysyi.
- Jotain hengailua kavereiden kanssa vaan, Vesku sanoi hämmentyen hiukan äkillisestä aiheenvaihdoksesta. – Ja pikkusiskon rippijuhlat. Niin että mä tarttisin melkeen vapaapäivän aattona.
- Tuutko sä mun kanssa veneelle?
- En mä tiennyt, että sulla on vene.
- Ei mulla olekaan, yhdellä kaverilla on. Tai, no, parillakin, mutta tän yhden veneellä me ollaan aina juhannuksena.
- Se Tom? Vesku kysyi synkästi.
- Ei, ei, se ei enää pyöri näillä vesillä, Hanna nauroi. – Tuu sä mun kanssa sinne niin mä tuun sun kanssa niihin rippijuhliin.
- Miksi tulisit?
- No enkö mä saa? Mä haluaisin nähdä sun perheen. Sä puhut niistä niin nätisti.

Seurauksena siitä keskustelusta Vesku heräsi juhannusaattoaamuna Hannan luota herätykseen. Hannan kännykkä oli piipannut jo tuntia aikaisemmin ja hän istui alusvaatteisillaan peilin edessä viimeistelemässä meikkiään. Hänen hiuksensa olivat nutturalla paitsi muutamaa pitkää kiehkuraa kasvoja reunustamassa, ja hän näytti tyrmäävältä.
- Me myöhästytään kohta kirkosta, hän huomautti Veskulle.
- Ei mitenkään myöhästytä, meillä on tunti aikaa! Ja mulla menee vaan kymmenen minuuttia, kun käyn suihkussa ja puen.
- Todista, nauroi Hanna uhitellen, mutta ei se ollut ollenkaan hankalaa. Vesku sai sen jälkeenkin vielä odottaa Hannan pukeutumista.

Oli omituista mennä kirkkoon Hanna käsipuolessa. Vesku ei voinut olla miettimättä, oliko se sittenkin jonkinlainen enne, ja hän tunsi raskaina, joskin miellyttävinä, sukulaisten uteliaat katseet. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt selittää, ettei se, että hän yöpyi Hannalla ja tulisi tämän kanssa sitten aamulla juhlimaan, merkinnyt mitään, mutta vaikka Leena ja Riikka olivat nyökytelleet ja vakuuttaneet ymmärtävänsä, heidän ilmeensä juorusivat päinvastaista. Hanna teputteli Veskun vieressä suorastaan hurskaan näköisenä niin, että Veskua nauratti. Hanna itsekin näytti siltä, että hänen suupielensä nykivät.
- Jos mä joskus menisin naimisiin, niin ehkä papin kanssa, hän kuiskasi Veskulle, kun he istuivat.
- Miks ihmeessä?
- Musta ois ihanaa esittää hyveellistä kerran viikossa.
- Kai papinrouvien pitäis olla hyviä loputkin kuus päivää viikossa?
- No sitä mä en varmasti kuitenkaan olisi. Mä vilkuttelisin täältä salaa mun miehelle niin, että siltä menisi saarnat väärään kurkkuun.
- Älä pistä mun sukulaisilta mitään väärään kurkkuun, Vesku sanoi pahojen aavistusten vallatessa hänet. Hän saattoi äkkiä kuvitella Hannan keskustelemassa seksivälineistä hänen isoäitiensä kanssa.
- En tietenkään, Hanna virnisti.

Ei hän tehnytkään mitään sellaista vaan käyttäytyi kerrassaan suloisesti. Hän oli tuonut Riikalle hopeisen kaulaketjun, sievän, muttei liian arvokkaan vieraalta, ja hän toisteli kerran toisensa jälkeen kyselijöille, että he olivat Veskun kanssa vain ystäviä ja työkavereita, samat sanat, jotka Veskukin sai sanoa määrättömiä kertoja. Jotenkin Hanna onnistui vain jopa punastumaan ja näyttämään vakuutteluissaan niin syylliseltä, ettei häntä tainnut kukaan uskoa.
- Miten sä teet ton, Vesku kovisteli häntä kiskottuaan hänet hetkeksi sivummalle.
- Minkä?
- Punastelun. Vesku itse punasteli ihan aidosti.
- Mä vaan pidätän hengitystä, Hanna nauroi ja Vesku ravisteli häntä. Hän saisi selitellä Hannaa lopun kesää.
- Hiton riiviö!
- Tykkäät kuitenkin.
- Niin tykkäänkin.

He päätyivät saunalle istuksimaan Riikan, serkkujen ja Iljan, joka perhetuttuna oli itseoikeutettu vieras, kanssa. Hanni ja Sofia eivät kiinnittäneet mainittavaa huomiota Hannaan sen jälkeen, kun olivat ymmärtäneet, etteivät Vesku ja Hanna aikoneet viettää juhannusaattoa heidän kanssaan, mutta Iljaan sitäkin enemmän. He halusivat tietää, millainen vene Teemulla oli ja mitä siellä oli tarkoitus tehdä.
- Katselette auringonlaskua ja pidätte noi tyypit poissa iholta, Vesku ilmoitti katsoen karsaasti Iljaa.
- Älä sä nyt leiki mitään moraalinvartijaa. Itse oot menossa tekemään ties mitä, Ilja puhahti.
- Me ollaan vaan hyviä ystäviä, sanoivat Vesku ja Hanna yhteen ääneen.
- Älä sä meistä huolehdi, mä olen jo iso tyttö, sanoi Hanni tosissaan. – Koska sä muuten muutat Hesaan? Meidän pitää sitten lähteä vähän bailaamaan. Mä näytän sulle paikkoja.
- Elokuussa, Vesku sanoi ja katsahti yllättyneenä serkkuaan. Hanni oli päässyt kasvamaan täysi-ikäiseksi yhtä salaa kuin Riikka rippikouluikään. Hän oli ajanut tänne Helsingistä volkkarinroiskolla, jonka oli kuulemma ostanut ensimmäisellä palkallaan.
- Me voitaisiin lähteä vähitellen, Hanna sanoi.
- Nyt jo?
- Jep. Siellä on bileet jo täydessä vauhdissa.

Vesku onnistui jättämään hienoisen epävarmuutensa kotiin puvuntakkinsa kanssa. Hän ei tosin tiennyt, mitä pitäisi Hannan ystävistä ja saisivatko nämä hänet tuntemaan itsensä tyhmäksi lapseksi, mutta Hanna itse oli niin loistavalla tuulella, että hänellä oli hyvä syy odottaa hauskaa iltaa. He ajoivat Hannan maasturilla satamaan ja vilkuttelivat laiturilla hetken aikaa, kunnes kauempana avovedessä kelluvasta isosta veneestä huomattiin heidät ja tultiin hakemaan. Veneellä oli puolen tusinaa ihmistä ja he kaikki tervehtivät Veskua ystävällisesti niin, että hän tunsi itsensä täysin tervetulleeksi. Muutaman rentouttavan oluen jälkeen hänestä tuntui, että hän oli tuntenut porukan koko ikänsä.
- Älä usko sanaakaan, mitä noi sulle sanoo, varoitti Hanna istuessaan hänen viereensä heti, kun Marianne-niminen tyttö, joka oli ensimmäisenä ottanut Veskun hoiviinsa, nousi siitä ja katosi kannen alle.
- Noi? Näitä kauniita naisiako sä tarkotat? Vesku kysyi suudellen hänen poskeaan. Marianne oli hauska ja sievä, mutta ei yltänyt lähellekään Hannaa.
- Nimenomaan. Jokainen niistä kaivaisi multa silmät päästä, jos vaan pystyisi.
- Mä luulin, että ne on sun ystäviä.
- Mulla ei ole ystäviä. Kuule, osa porukasta aikoo kai rantaan ja ravintolaan vähäksi aikaa.
- Et kai sä halua? Vesku kysyi. Hänellä ei ollut mitään hinkua pois täältä. Juomaa ja ruokaa oli riittävästi, aurinko paistoi vielä ja hiljaiset aallot keinuttivat venettä juuri sopivasti.
- En, musta me voitaisiin hyvin jäädä tänne, Hanna sanoi ja kiskaisi häntä niskahiuksista.

Heidän oli tarkoitus yöpyäkin veneellä ja Vesku oli uteliaana käynyt alhaalla katselemassa paikkoja. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään valtamerilaiva, vaikka alus isonpuoleinen olikin. Siellä saisi nukkua puolen metrin päässä seuraavasta ilman mitään yksityisyyttä. Jos kaikki nyt lähtisivät kaupunkiin, he ehkä ehtisivät vähäksi aikaa vallata makuutilat ihan yksityiseen käyttöönsä.

Veneen omistaja, Markus, jäi kuitenkin heidän seurakseen. Hän oli ihan yhtä ystävällinen kuin kaikki muutkin, eikä Vesku siksi osannut olla hänelle siitä kiukkuinen. Hän oli jo lähemmäs kolmekymppinen ja kertoi kiehtovia juttuja työkomennuksiltaan – hän oli viettänyt viimeisen vuoden Dubaissa. Hanna istui mukavasti sääret Veskun sylissä, ja kun Markus lähti hakemaan alhaalta lisää kylmää olutta, hän sanoi Veskulle ilmoitusluontoisesti:
- Mä ajattelin kisata Katrinalla itse loppukauden. Sä saat keskittyä tekemään siitä oriinruojasta kisakelpoisen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.9.14 21:00:06

39. Testosteronia

Vesku ei osannut ottaa kovasti itseensä Hannan uusista suunnitelmista. Hänhän oli vain duunari ja oli selvää, että Hanna saisi Katrinan kanssa parempia tuloksia kuin hän, jo senkin takia, että hänellä oli nimeä ja Veskulla ei, puhumattakaan siitä, että hän oli noin sata kertaa taitavampi ratsastaja. Ei se silti tietenkään hauskaa ollut. Hän oli nauttinut Katrinan kanssa kilpailemisesta, mutta saisihan hän liikuttaa sitä edelleen kotioloissa. Se oli hänen henkilökohtainen lellikkinsä samoin kuin Barabbaskin ja hän arveli, että hänen tulisi niitä kumpaakin syksyllä ikävä. Kova ikävä.

Katja oli yllättäen kovin loukkaantunut Veskun puolesta.
- Mä marssisin ulos koko paikasta, jos multa yhtäkkiä vietäisiin mun kilparatsu, hän puhisi.
- Ethän sä kilpaile.
- Mutta sä kilpailit!
- Jäihän mulle Barabbas, Ja muut nuoret. Mä olen hei vaan töissä täällä. Ja sitäkin enää vähän aikaa.

Hannan ajatukset kulkivat ehkä vähän samaa rataa kuin Katjan, ainakin hän oli erityisen kiltti Veskulle. Ei niin kiltti, että olisi perunut ja antanut Veskun jatkaa Katrinan kanssa, mutta niin kiltti, että auttoi häntä kovasti Barabbaksen kanssa ja antoi hänen kömpiä iltaisin sänkyynsä. Veskulla ei ollut juurikaan valittamista. Barabbas alkoi edistyä, ainakin kotioloissa. Hän ratsasti sillä treenatakseen vain muutaman kerran viikossa, mutta kävi muina päivinä sen kanssa metsässä, usein itsekin jalkaisin, joskus selästä käsin. Sellaisten päivien jälkeen se saattoi yhtäkkiä vaikuttaa kentällä ihan toiselta hevoselta, kuin jokin olisi naksahtanut sen päässä ja se olisi ikääntynyt ja järkevöitynyt parin-kolmen päivän sijaan pari-kolme kuukautta.

Sen kisoihin vieminen ei silti ollut mitenkään houkutteleva ajatus. Hanna oli kuitenkin sen asian suhteen järkähtämätön.
- Nyt on pakko alottaa. Jos siitä ei tuu mitään niin munat pois ja myyntiin, mutta ei sitä voi siirtää eteenpäin ikuisesti vaan sen takia, ettet sä uskalla. Ellei se kisaa ekan kerran tällä kaudella, on myöhästä.
- Miten niin en uskalla, Vesku sanoi loukkaantuneena.
- No mitä sä sitten vitiset vastaan? Ei se voi kun heittää sut selästä.
- Ja karata radalta, keilata tuomarit, tallata yleisön, kieltäytyä menemästä radalle, jäädä auton alle, aiheuttaa kolarin ja astua kaikki muut hevoset.
- Niin, Hanna sanoi suupieli vähän nykien. – Sun valinta, muistatko sä?
- Muistan, Vesku huokaisi. – Okei sitten, kyllä mä olen valmis nolaamaan itseni, mutta mitä jos se satuttaa itsensä? Tai satuttaa jotakuta muuta?
- Sitä varten on vakuutukset. Mä etin jotain kivaa, pientä ja hiljasta, missä ei oo sataa kilpailijaa.
- Kato sitten kanssa semmoset, missä kaikki muut ei oo kymmenvuotiaita, joiden ponitammat tunkee tyrkylle.
- Se on mahdotonta. Helppo C. Tähän aikaan kaudesta sitä ei kisaa kuin ponitytöt.

Hanna näki selvästi vähän vaivaa asian eteen, mutta lopulta hän löysi kisat, jotka eivät menneet päällekkäin minkään tärkeämpien kanssa, ne olivat eräänä keskiviikko-iltana. Niissä ei ollut kuin kaksi helppoa luokkaa, eikä luvassa kovin kauheaa hälinää. He pakkasivat Barabbaksen ja Barytonin ja ottivat varuiksi mukaan niin Katjan kuin Harankin ja lähtivät seikkailemaan. Nuoret hevoset oli puunattu ja pintelöity jo kotona, jotta kisapaikalla pääsisi mahdollisimman pian itse asiaan. Lastaus sujui hyvin, mutta kun he kisapaikalla ottivat hevoset ulos, näki Vesku heti, että Barabbas oli taas kankeana kauhusta. Se seisoi jalat tanassa, vilkuili pöyristyneenä ympäriinsä ja Vesku näki parhaaksi heittää sille mahdollisimman äkkiä satulan selkään ja kiivetä itse perässä. Se saisi ainakin ottaa hänet mukaansa, jos päättäisi poistua.
- Mennään verryttelykentälle, siellä on ainakin aidat ympärillä, sanoi Hanna hiukan huolestuneen näköisenä Barytonin satulasta.

Siellä olivat myös ne kaikki ponitammat, joista Vesku oli nähnyt painajaisia. Barabbas-parka muuttui pelokkaasta bambista viriiliksi oriksi puolessa kierroksessa kentän ympäri. Se alkoi tuntua kuurolta kaikelle, mitä hän teki sen selässä, sen pää vain pyöri, kun se yritti saada selkoa, millaiseen laumaan se oli nyt päässyt. Lopulta hän ratsasti sen pää kulmaan ja odotti, että Hanna ratsastaisi ohi ja pysähtyisi neuvomaan.
- Anna sille piiskaa, Hanna sanoi.
- Auttaako se muka?
- No hitto, jos se auttaisi sen verran, että se muistaisi sun olevan kyydissä. Räväytä sitä. Peruuta. Vaadi sitä tottelemaan. Ja pidä kiirettä, jos sä haluat yhtään liikuttaa sitä ennen rataa, te olette heti toisena ja pimpelitkin pitää ottaa pois.

Vesku kuvitteli saavansa orin pieneksi hetkeksi hallintaansa, mutta näki sitten jo ensimmäisen ratsukon starttaavan viereisellä radalla, joten enempi verryttely saisi jäädä. Barabbas ei halunnut poistua verryttelyalueelta. Se vilkuili taakseen jääviä ratsukoita, joita sen kiihkeä hirnunta näytti hiukan pelottavan ja alkoi nousta pystyyn. Hara tuli lopulta taluttamaan sen ulos portista.
- Älä tule alas, koita vaan pitää se paikoillaan, hän sanoi Veskulle, kun hän ja Katja kumartuivat käärimään pinteleitä hevosen jaloista.
- Se on ihan hullu, Vesku puuskahti ja tipautti raipan muistaessaan maahan. Barabbas ei halunnut pysyä paikoillaan, mutta taitavasti Hara ja Katja saivat hommansa hoidettua, ja sitten hän kuuli nimensä kuulutettavan.

Radalla oltiin onneksi yksin. Barabbas tosin kiinnitti kaiken huomionsa viereisen kentän toisiin hevosiin ja Vesku yritti epätavanomaisen kovin avuin taas muistuttaa olemassaolostaan. Hän ei tiennyt, oliko syytä itkeä vai nauraa, mutta päätti ottaa positiivisesti. Barabbas sentään liikkui, ja hän oli enimmäkseen pelännyt etukäteen, ettei se suostuisi menemään radalle tai lähestymään tuomaria. Hän puhui sille taukoamatta, vaikka tiesi sen olevan kiellettyä, ja pelasi ohjilla ja kuolaimilla samaan tapaan kuin hänen äitinsä sukkapuikoilla televisiota katsellessaan, ja jotenkin he saivat rämmittyä ohjelman läpi.
- Pannaan se suoraan traikkuun, Vesku puuskutti Katjalle päästyään pois radalta ja niin he tekivät, ennen kuin Barabbas ehti oikein tajutakaan, mitä tapahtui. Vesku riisui satulankin vasta väliseinän yli kurotellen, kun takaluukku oli suljettu, ja pujotteli suitset palasina riimun alta pois. Barabbas tönäisi häntä turvallaan kummastuneen näköisenä, kuin olisi juuri herännyt syvästä unesta.
- Pirun hormonihirviö, Vesku sanoi sille hellästi ja lähti hakemaan arvosteluaan.

Samalla hän pääsi näkemään Hannan ratsastuksen. Barytonin esiintymisessä ei ollut paljonkaan moitittavaa. Se ravasi radalla ihan nätisti ja nosti oikean laukankin, kun sen aika oli. Vesku arveli näkemänsä perusteella, että Hanna saattaisi saada jopa hyväksytyn tuloksen, 50 prosenttia. Hän itse saisi olla tyytyväinen puoleen siitä.

Hän sai paperin käsiinsä edes nimeään sanomatta ja sai säälivän hymyn naiselta, joka hallinnoi kansliapöytää.
- Se oli ensimmäisissä kisoissaan, Vesku sanoi ja olisi halunnut sitten puraista kieleensä. Se meni selittelyn puolelle. Hän osti kupillisen kahvia ja siirtyi sivummalle silmäilemään numeroitaan. Siinä oli kauniisti vuorotellen ykkösiä ja kakkosia, mutta ei yhtään nollaa. Siitä kai piti olla iloinen? Ja hänen henkilökohtaiset pisteensä olivat ihan kelvolliset, joskin ronskia apujen käyttöä moitittiin. No, ilman potkimista Barabbas ei olisi liikkunut mihinkään. Olisipa hauska nähdä, mitä Hanna sanoisi tästä.

Hanna yllätti taas, tapansa mukaan.
- Eipä ole kehumista, hän sanoi vertaillessaan Veskun arvostelua omaansa, jossa oli todellakin huomattavasti parempia arvosanoja. – Pitäisköhän se ruunata?
- Sä kadut sitä vielä, kunhan se oppii käyttäytymään ja siitä tulee häikäisevän hieno, sanoi Vesku varoittavasti. Sillä hetkellä hän ei uskonut ihan sataprosenttisesti siihen, että niin kävisi, mutta hän paloi halusta antaa orille tilaisuuden. Ei kai se nyt mikään ihme ollut, jos se vähän innostui päästessään pitkästä aikaa näkemään vieraita hevosia?
- Entäs jos siitä ei tule häikäisevän hienoa orina?
- No älä nyt yhden kerran perusteella tee päätöksiä.
- En teekään. Se saa tulla viikonloppunakin mukaan kisoihin. Ja sinä kanssa.
- Mutta ethän sä ikinä… luuletko sä, että sille on hyväksi kisata monta kertaa viikossa?
- Ei kilpailemaan. Ei sille ole luokkia noissa viikonlopun pippaloissa. Mukaan vaan, ettei se metsity tonne tallille. Ja te voitte tulla mukaan perjantaina, kun mä menen valmentamaan. Sitä pitää totuttaa siihen, ettei sen maailma ole vaan putkitarhasta talliin.

Niin Barabbas alkoi kulkea mukana vähän kuin lemmikkikoira. Suurenpuoleinen lemmikkikoira. Vesku ratsasteli sillä sopivissa paikoissa, kuten kun Hanna kävi pitämässä tunteja ja joillain kisapaikoilla, missä oli sopivat puitteet. Toisissa paikoissa hän talutteli sitä orikuolaimen kanssa ja hanskat kädessä ja onnistui kuin ihmeen kaupalla olemaan karkuuttamatta sitä, vaikka jonkin kerran olikin lähellä. Hänestä näytti siltä, ettei orin kiinnostus muita hevosia kohtaan kadonnut mihinkään, päinvastoin, mutta uusiin paikkoihin ja matkustamiseen se alkoi tottua. Se ravasi nykyään ulos autosta kuin maailmanomistaja, täysin sen maahanjuuttuneen pelokkaan otuksen vastakohtana, ja hirnui hurjia haasteita kaikille kuulolla oleville.

- Se vaan pahenee, totesi Hanna, kun toiset varsinaiset kilpailut olivat ohitse. Barabbas oli juossut radan läpi katse ihan muualla ja kolauttanut Haraa polveen pyöriessään lastausalueella. – Mä tilaan sille eläinlääkärin.
- Jätkäparka, Vesku sanoi murheissaan, mutta ei hän oikeastaan voinut olla muutakaan mieltä. Nämä reissut Barabbaksen kanssa eivät olleet mitenkään hauskoja ja pahinta oli, että se oli alkanut röyhennellä kotioloissakin. Se oli onneksi Hannan ainoa ori sillä hetkellä, mutta tammojahan tallilla oli kyllä ja erityisesti se näytti ottaneen silmätikukseen Jiisus-paran, jolle se huuteli murhanhimoisesti niin, ettei niitä uskaltanut liikuttaa yhtaikaa.
- Älä nyt näytä noin surkeelta, saathan sä pitää pallisi.
- Mutta eikö siitä kannattaisi tehdä yksi varsa, ihan siltä varalta että siitä tulee sitten hemmetin hieno kouluruuna?
- Ei tähän aikaan kesästä enää viitsi astuttaa, eikä meillä varmaan ole enää tyhjiä tammojakaan. Plus että sitten se pitäisi roudata Ahvenanmaalle. Ei, toi sukulinja ei vaan jatku.

Vesku kohautti olkapäitään väittämättä vastaan. Hänestä se oli sääli, mutta päätöshän oli Hannan, ja järjellä ajatellen se oli oikein hyvä päätös.
- Me ei sitten varmaan tulla mukaan kun sä huomenna meet valkuttamaan, hän arveli.
- Jooei. Oikeestaan se voisi saada ihan hyvin lomaa nyt. Sillä on ollu nyt aika lailla menoa tonikäseks. Jatketaan sitten kun se on ruunattu.

Katja pyysi Veskua huolehtimaan perjantain aamutallista puolestaan; hän oli menossa Haran kanssa illalla ulos, kun viikonloppu menisi taas kisoissa eikä silloin voinut ajatella juhlimista. Vesku suostui mukisematta: ei hevosten ulosviemisessä ja boksien siivouksessa kauan menisi, ja sitten hän voisi lähteä käymään kotona ja palata tallille jakamaan päiväruoat. Siihen mennessä Hannakin olisi jo palannut ja he voisivat ratsastaa iltapäivällä yhdessä. Herkko tuli jo ani varhain ratsastamaan Kadmian ja Vesku sai häneltä kyydin kotiin kymmenen aikoihin, kun kaikki oli kunnossa ja järjestyksessä.
- Sä tulit kuin tilauksesta, saat tulla mun kanssa kauppaan, Leena ilahtui nähdessään nuorimman poikansa niin äkkiarvaamatta.
- Mulla on vaan pari tuntia aikaa ja voitko sä sitten heittää mut tallille puoleksi päiväksi, mun pyörä jäi sinne?
- Joo, ei meillä niin kauan mene.

Heillä meni kuitenkin. Vesku vilkuili jo kojelaudan kelloa huolissaan raahattuaan viimeiset kassit autoon.
- Mä vien sut ensin töihin, jos sulla on noin kiire, Leena päätti.
- Sä joudut sitten raahaamaan kassit itse autosta sisään… mutta toisaalta Hanna puree multa pään poikki, jos hevosten ruoka myöhästyy yli puol tuntia.
- Enköhän mä selviä kantamisesta paremmin kuin sinä päättömänä.

Vesku hyppäsi kyydistä tallipihalla ja sai samalla silmiinsä valonväläyksen Hannan pihasta, kuin aurinko olisi heijastunut autonikkunasta. Tämä oli ilmeisestikin juuri palannut valmennusressulta, Vesku oli ehtinyt juuri sopivasti. Hän kiirehti talliin lastaamaan heiniä kärryihin ja painui yhtä kiireellä niiden kanssa ulos, vain kohdatakseen Hannan ovella.
- Mennään jonnekin lounaalle, kun sä oot jakanu ne, mä kuolen nälkään, Hanna sanoi ja tökkäsi häntä etusormellaan vatsaan.
- Tuu auttamaan niin menee nopeammin, Vesku ehdotti. – Vai onko se sopimatonta neidin arvolle?
- Meinaatko sä, että mä katkasen kynteni siinä hommassa? Hanna nauroi vilkaisten pitkiä, vaaleanpunaiseksi lakattuja kynsiään.
- Jotain semmosta.
- No mäpä näytän sulle, kun ei täällä ole ketään muuta järkyttymässä kuoliaaksi moisesta.

Naureskellen he työnsivät heinäkärryn tarhoille, mistä kuului jo toiveikkaita hörähdyksiä, kuten aina. Kaikki ei kuitenkana ollut ihan niin kuin piti. Vesku silmäili nopeasti tarharivistöjä, mutta ensimmäinen oli ja pysyi tyhjänä.
- Mitä hittoa, häneltä pääsi. Barabbas oli lopultakin päättänyt tehdä jotain idioottimaista, mutta miten se oli päässyt yli lähes sataseitsemänkymmentäsenttisen aidan, sitä Vesku ei ymmärtänyt. Oliko joku varastanut sen?
- Voi jumalauta, Hanna sihahti ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa, Veskukin näki oriin. Se oli kauempana Katrinan kanssa samassa aitauksessa. Miten hän ei ollut huomannut mitään omituista äsken, tullessaan? Hänellä oli ollut niin hiton kiire ruokkimaan niitä, siksei. Nyt ne saisivat kyllä odottaa heiniään, hän jätti kärryt siihen ja juoksi Hannan perään.

Hevoset seisoivat tarhan vastakkaisissa kulmissa ja Vesku huokaisi jo helpotuksesta, kunnes kummankin liikkumattomuus alkoi tuntua pahaenteiseltä. Kumpikin lepuutti toista etujalkaansa ja Hanna heitti hänelle riimunnarun vastapäisen tarhan portilta.
- Vie se sáatanan roikale pois, ennen kuin mä pieksen sen kuoliaaksi, hän sähisi ja Vesku kiirehti Barabbaksen luo Hannan mennessä Katrinan luo. Hän lähti viemään sitä kohden porttia, mutta ensimmäinen epätasainen liikahdus, jonka hän havaitsi silmäkulmastaan, sai hänet pysähtymään. Ori könkkäsi suorastaan kolmella jalalla, laskematta oikeaa etustaan maahan ollenkaan.
- Tää ei voi kävellä, vie sä se pois, hän sanoi Hannalle. – Mä menen soittamaan eläinlääkärin.

Katrinankaan liikkuminen ei näyttänyt oikein hyvältä, mutta se sentään varasi omalle kipeälle etuselleen. Hanna talutti sen ulos tarhasta, Vesku sulki portin, vaikkei uskonutkaan, että Barabbaksella olisi mitään haluja vaeltaa sieltä ulos, ja säntäsi talliin lunttaamaan eläinlääkärin numeron varustehuoneen seinältä. Onneksi mies vastasi saman tien, ja Vesku sai hänet vakuutettua siitä, että vaikka hän olisi ollut menossa minne, täällä oli kiireellisempää tehtävää.

Tallin ovella hän törmäsi Hannaan, joka oli jättänyt Katrinan vuorostaan Barabbaksen tarhaan. Nainen näytti myrskynmerkiltä ja tönäisi Veskua molemmin käsin rintaan.
- Mitä @!#$ä sä oikeen ajattelit? Idiootti!
- M-mitä? Vesku änkytti. Hän oli tietysti säikähtänyt ja adrenaliini virtasi hänen suonissaan, mutta ei hän tiennyt olevansa syyllinen siihen, että Barabbas oli päätynyt tamman tarhaan. Tietysti hän oli jättänyt hevoset keskenään käydäkseen kotona, mutta ei täällä koskaan ollut hevosia niin tarkasti vahdittu. Totta kai niitä vilkaistiin aina ohi mennessään, mutta yleensä kaikilla oli jotain oikeaa tekemistä, ratsastamista tai muuta.
- Sun vaan oli pakko sääliä sitä ja päästää se kerran pukille, niinkö? Ja nyt ne on molemmat rampoja!
- Mutta en mä…
- Älä selitä, painu helvettiin täältä, mä en halua enää ikinä nähdä sua! Toivo vaan, etten mä tee susta rikosilmotusta!
- Hei Hanna, ihan oikeasti, luuletko sä…
- Häivy! Jos sä ikinä näytät naamasi täällä uudelleen niin mä soitan poliisille, siitä voit olla varma!

Hanna osoitti teatraalisesti ovesta ulos ja niin murhaava oli hänen katseensa, että vaikka Vesku muutaman kerran vielä avasi suunsa, hän ei saanut sieltä sanaakaan ulos. Hän ei saisi juuri nyt Hannaa kuuntelemaan mitään, hänen olisi varmasti pakko vain totella ja antaa tämän rauhoittua ajan kanssa. Kunhan ensijärkytys menisi ohi, nainen varmasti ymmärtäisi, miten naurettavia hänen väitteensä olivatkaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.9.14 22:13:12

40. Pakoon

Hannasta ei kuulunut mitään loppupäivänä ja Vesku loikoili pihassa tuskaillen hevosia, Katrinaa ja Barabbasta. Miten niiden oikein oli käynyt? Hannahan ei tosiaan voinut luulla häntä niin hölmöksi, että hän olisi pistänyt orin ja tamman tahallaan samaan tarhaan ja toivonut, että luonto tekisi tehtävänsä? Eihän? Ja entä hänen huominen starttinsa Ivanin kanssa? Lopulta hänen oli pakko soittaa. Hanna ei vastannut, hänen puhelimensa vain vaihtoi äkkiä ääntä varatuksi, joten Vesku ymmärsi saavansa punaisesta luurista. Hän yritti seuraavaksi Katjalle. Tämäkään ei vastannut, mutta soitti muutaman minuutin kuluttua takaisin.

- Mitä sä olet oikein menny tekemään, tyttö kysyi ihastuneena. – Mä en ole ikinä nähny tota narttua noin vihasena!
- Välikö sillä, miten hevoset?
- Etkö sä tiedä?
- Mä lähdin ennen kuin eläinlääkäri tuli. Et kai sä kuvittele, että mulla on jotain osaa tai arpaa niiden loukkaantumiseen?
- Mistä minä tiedän. Onko sulla?
- No ei tosiaankaan! Mitä se eläinlääkäri sanoi niistä? Kuulitko sä?
- En, mä en ollu vielä tullut, mutta ei kuulemma mitään hyvää. Hanna lähti klinikalle niiden kanssa.
- Molempien?
- Jep.
- Hei, soita mulle, kun ne tulee, jooko? Hanna ei vastaa mulle.
- Ei ihme. Se käski Oskarin kerätä sun ratsastuskamppeesi kaapista ja heittää ne roskikseen ja repäisi sun rivisi pois lukujärjestyksestä.
- Ohh. Mä en taida lähteä huomenna kisoihin, Vesku henkäisi tuntien olonsa tyhjäksi.
- Mä en usko, että sä lähdet. Sinuna mä tulisin hakemaan noi ridakamat pois nyt ennen kuin Hanna tulee takaisin. Se voi oikeesti tehdä niistä rovion, jos niillä on jotain vakavampaa.
- Tehköön, mitä mä niillä ilman Hannan hevosia, Vesku sanoi katkerasti.
- Hullu, rahanarvosta tavaraa. Mä paan ne talteen, Herkko varmaan voi tuoda ne sulle jonain päivänä.
- Soita mulle kun kuulet Katrinasta ja Barabbaksesta, jooko?
- Mä soitan, Katja sanoi ystävällisesti.

Hän soittikin, ei paljonkaan myöhemmin.
- Huonoja uutisia, tosi huonoja, hän sanoi, vaikka sen olisi Vesku kuullut jo äänestäkin.
- No, hän sanoi malttamattomasti.
- Katrinalla on jännevamma, aika paha. Siitä ei ainakaan tällä kaudella enää ole mihinkään.
- Ja Hannan piti mennä sen kanssa vaikka mihin, Vesku ähkäisi. – Entäs Barabbas?
- Vielä pahempaa.
- Voiko olla pahempaa?
- No murtuma. Etusääri säpäleinä. Siitä tulee nyt saunalenkkiä.

Vesku sulki puhelimen, sillä hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Jospa hän ei olisi lähtenyt aamulla käymään kotona! Tietysti hän olisi voinut olla ratsastamassa Ivanilla Barabbaksen karatessa, mutta ei välttämättä. Hän olisi voinut huomata sen ja tehdä jotain, ennen kuin mitään vahinkoa olisi päässyt tapahtumaan. Varmasti Katrina oli kiljunut kuin uhrattava neitsyt orin ilmestyessä sen tarhaan. Ja edelleenkin Veskua ihmetytti, miten Barabbas oli sinne päätynyt. Sen oli ollut pakko hypätä, mutta aita oli kyllä ihan hirvittävän korkea. Ja sitten vielä toinen hyppy, sisään Katrinan aitaukseen. Ehkä Barabbas olikin satuttanut itsensä jo siinä hypyssä? Mutta totuus siitä ei selviäisi ikinä.

Tuntui tyhjältä nousta ylös lauantai-aamuna kaikessa rauhassa. Vesku oli hiukan elätellyt toivoa, että saisi aamutuimaan herätä puhelinsoittoon, jossa Hanna haukkuisi hänet pommiin nukkumisesta, ja sanoisi, että hän saisi ajaa itse perässä kisapaikalle, mutta sellaista puhelua ei tullut.
- Sä et mennykkään kisoihin tänään? Leena kysyi yllättyneenä, kun hän laahusti aamiaiselle.
- En, Vesku sanoi. – Mä en taida kilpailla enää.
- Miten niin? kysyi Riikka välittömästi, silmät uteliaina vilkkuen.
- Mä taisin saada potkut.
Se hiljensi hetkeksi niin äidin kuin sisaren, ja niin asia olisi Veskusta saanut jäädäkin.
- Miksi sä sait potkut? uteli Riikka kuitenkin.
- No sähän olisit joka tapauksessa lopettanut ihan pian, sanoi Leena lohduttavasti täsmälleen samaan aikaan. Vesku kaatoi itselleen mukillisen kahvia ja meni oven takanaan paukauttaen ulos rappusille juomaan sen.

Siinä hän istui iltapäivälläkin, kun Herkko ajoi autonsa pihatielle ja sammutti moottorin.
- Miten teillä meni kisat? Vesku kysyi hypähtäen pystyyn.
- Ei kehuttavasti, kuudes ja yhdeksäs sija.
- Menitkö sä Ivanilla?
- Joo. Ja täällä on sun tavarat, Katja pyys tuomaan ne.
Vesku katsoi masentuen tavaraläjää takakontissa.
- Hanna on sitten edelleen kiukkunen.
- Se sähisee kuin kiuas, jos joku mainitsee sun nimesi. Mitä sä oikein teit?
- En mitään! Vesku vakuutti ja kertoi muutamalla sanalla sen, mitä itse oli nähnyt edellispäivän surullisista tapahtumista. Herkko kuunteli sortumatta sen paremmin surkutteluun kuin syyttelyynkään, ja sanoi lopuksi:
- Sinuna mä en välittäisi. Toi on epäoikeudenmukaista ja epäreilua. Ja olihan ne joka tapauksessa vakuutettu.
- Paha siitä on olla ihan välittämättäkään, Vesku sanoi surkeana. Herkolle sitä ei viitsinyt erityisesti mainostaa, mutta olihan hänellä mennyt tässä vähän enemmänkin kuin kisahevoset ja kesätyöpaikka.
- Törmäillään jossain, Herkko sanoi, auttoi nostamaan Veskun saappaat ja kengät rappusille ja lähti sitten matkoihinsa.

Itseään piristääkseen Vesku lähti illalla kaupungille. Hän ehkä törmäisi siellä johonkuhun tuttuun, vaikkei hän ketään ollut välittänyt yrittääkään kiinni; hän ei ollut ehdoin tahdoin selittämässä pojille, miksi yhtäkkiä oli viikonloppuna viihteellä. Hannaan hän ei ainakaan törmäisi, kun tämä oli seuraavana päivänä menossa kilpailemaan Viablella ja… Viablella. Riikka lähti samaa matkaa kaverilleen ja lörpötteli iloisesti kunnes erosi omille teilleen. Hänen mentyään tuntui kahta tyhjemmältä ja Vesku tunsi hiljaisen suuttumuksen ryömivän mieleensä. Hanna ei ollut reilu. Hän oli hölmö, kun antoi koko asian vaivata itseään. Hänen pitäisi olla onnellinen siitä, ettei enää ollut Hannan taluteltavissa.

Ajatus jalostui, kun hän kiersi pari-kolme kantaterassia näkemättä poikia missään, tosin näin heinäkuussa kaupungilla oli niin ruuhkaista, ettei ollut vaikea hukata sinne vaikka vasenta kättään. Törmäilevät turistit ärsyttivät häntä lyömähimoon asti, samoin se, että joutui jonottamaan kymmenenkin minuuttia saadakseen terassin tiskiltä oluen ja sen jälkeen joutui juomaan sen seisten tungoksessa, kun istumapaikkoja ei tuntunut olevan missään.
- Hullun hommaa, hän mutisi itsekseen, hillitsi halunsa kallistaa tuoppinsa päin kävelevän keski-ikäisen naisen rinnuksille ja päätti poistua, ennen kuin hankkiutuisi hankaluuksiin. Hän ostaisi grillimakkaran, pyytäisi mukaan kilon sinappia ja mutustaisi sen kävellessään kotiin. Okei, kaupunki oli täynnä iloisia kesäihmisiä, ja suuri osa heistä oli nuoria, huvittelunhaluisia naisia, mutta tänä iltana sellaiset kiinnostivat Veskua vähiten maailmassa.

Snagarin jonossa hän totesi seisovansa Haran perässä ja talloi ajatuksissaan varpaitaan tämän tilatessa parit makkaraperunat mukaan. Tavallaan hänen teki mieli häipyä siitä ja tulla takaisin vasta työkaverin varmasti kadottua, mutta toisaalta hän oli utelias, eikä saanut lähdettyä.
- Kato, moi, Hara sanoi yllättyneenä kääntyessään foliopaketteineen.
- Moi, Vesku sanoi ja tilasi makkaransa. – Mitäs tallille? livahti hänen suustaan sitten.
- Silkkaa @!#$ä, sanoi Hara vilpittömästi. – Että se akka osaa olla mahdoton!
- Barabbas…
- Se jäi sinne klinikalle perjantaina, kai se on jo koukussa. Me lähdetään viemään Katrina Ahvenanmaalle huomenna.
- Te?
- Joo, Hanna pyys mut mukaan.
- Just niin, Vesku sanoi ja maksoi makkaransa. Tyhjyys sen kuin paheni. – Älä sano terveisiä.
- En mä uskaltaisi sun nimeäs mainita.

Loppumatkalla kotiin Vesku tahri paitansa sinapilla ja potki pikkukiviä, ja isompiakin. Hän ei halunnut ajatella, että Hanna matkustaisi yölaivalla Haran kanssa, vaikkei hän mitenkään voinut kuvitella, että Hara kiinnostaisi Hannaa. Sitten hän suuttui itselleen kahta pahemmin. Oli jo aika jättää tämä hedelmätön mustasukkaisuus. Hanna ei ikinä ollut ottanut häntä vakavasti, ja tämä tilanne olisi tullut vastaan joka tapauksessa ilman Katrinan ja Barabbaksen juttuakin. Hänen pitäisi olla iloinen siitä, että se oli tapahtunut näin nopeasti ja siististi ja tavalla, joka antoi hänelle luvan olla Hannalle vihainen. Nyt hän voisi aloittaa uuden elämänsä opiskelijana Helsingissä ilman ikävää ja kiirettä viikonlopuiksi takaisin.

Ja mikä häntä oikeastaan esti aloittamasta sitä saman tien?

Kukaan ei hämmästynyt suuremmin, kun Vesku ilmoitti maanantaina, että voisi oikeastaan jo pakata kamansa ja muuttaa. Helsingin asunto oli ollut lähinnä Riston työmatkojen yöpymispaikkana sen jälkeen, kun Jaska ja Titta olivat saaneet vauvansa ja muuttaneet isompaan asuntoon. Veskun äiti olisi halunnut ottaa sinne kesäksi vuokralaisen – Ristolla ei kuitenkaan ollut kovin pitkä matka ajaa Hankoon illalla, vaikka hän joutuisikin asioimaan pääkaupungissa – mutta onneksi se suunnitelma oli jäänyt ajatusasteelle. Ei sillä, etteikö tulijoita varmaan olisi ollut, mutta nyt oli hyvä tietää, että asunto oli tyhjillään.
- Mitä sä teet siellä koulun alkamiseen asti? Leena murehti.
- Mä voin etsiä vaikka pariksi viikoksi töitä, ja opettelen kulkemaan koulumatkan, hankin kirjat ja totuttelen kaikkeen, Vesku sanoi. Hänelle oli tullut oikein hyvä ja rauhallinen mieli sen jälkeen, kun päätös oli syntynyt.
- No koska sä ajattelit lähteä?
- Mikä mua täällä pitelee? Mä lähden saman tien.
- Tänään?
- Miksei tänään?
- Sun vaatteet… ne on kaikki likasina…
- Mamma-kulta, eikä ole, Vesku nauroi. – Mä en tarvitse kuin parit farkut ja paidat. Mä ehdin käydä täällä vielä kymmenen kertaa ennen kuin koulu alkaa.

Siinä vaiheessa Ilja lampsi sisään kuin kotiinsa, kuten hänellä oli joskus tapana, ja hän innostui suunnattomasti kuullessaan Veskun suunnitelman.
- Mä tulen auttamaan sua muutossa! Mä voin raahata pari kassia! Mennäänkö me junalla?
- Ei kai me muullakaan, Vesku tuumasi, mutta Leena älähti siinä kohden vastalauseensa.
- Mä vien sut. Mä haluan joka tapauksessa nähdä, että missä kunnossa se asunto on, ja onko siellä mitään jääkaapissa.
- Mäkin tulen sitten! ilmoitti Riikka ja alkoi pomppia tuolillaan.
- No just niin, Vesku sanoi teeskennellen harmistunutta, vaikka ei oikeastaan ollut ollenkaan. Olisi päinvastoin oikein mukavaa saada seuraa matkalle, ja Iljan ilme lupaili, ettei hän ehkä aikonut ihan heti saman iltana palata kotiin. – Ei kai sitten muuta kuin menoksi.
- Mene sä pakkaamaan vaatteita ja muuta, mitä tarvitset, mä kerään sulle vähän ruokaa sinne, Leena sanoi.

Riikka ryntäsi etupenkille ja oli kuin olisi ollut lomalle lähdössä poikien ahtautuessa takapenkille ison kassin kanssa.
- Mä voin mennä shoppailemaan sillä aikaa kun te siivoatte, hän ilmoitti iloisesti.
- Luuletko sä, että siellä on siivottavaa Riston jäljiltä? Vesku murahti.
- Jos sillä on pimeä puoli.
- Jos sillä on, niin se on se, että se pesee hammasharjalla vessanpönttöä, Vesku lohkaisi ja Ilja hörähti niin, että Leenaakin alkoi naurattaa.
- Risto on siistein teistä lapsista, hän sanoi moittivasti.
- Ja ilkein ja tylsin.

Asunto oli hiukan pölyinen, mutta muutoin moitteettoman siisti. Riikka pyörähti huoneessa, keittiössä ja parvekkeella ja ilmoitti sitten lähtevänsä kaupungille.
- Mihin? Leena kysyi varuillaan.
- Stockalle, ja Forumiin.
- Ei me olla täällä tuntikausia. Täytyy mennä takasin tekemään isälle ruokaa.
- Niin kuin se tulisi ennen seitsemää. Ostetaan pizza matkalta.
- Se ei tosiaankaan tarvitse pizzaa niillä kiloilla.
- Mä viivyn ihan vaan tunnin. Tai kaks. Tai hei, jos mä jään tänne Veskun kanssa pariksi päiväksi niin sä voit lähteä ihan koska haluat.
- Mä jään tänne Veskun kanssa pariksi päiväksi, ilmoitti Ilja heittäytyen raajat levällään sängylle ja Vesku tunsi helpotuksen läikähdyksen. Olisi ollut apeata yhtäkkiä jäädä ihan yksin tuijottelemaan seiniä, todennäköisesti koko muutto olisi alkanut tuntua ojasta allikkoon hyppäämiseltä vielä samana iltana.

Leena tohotti muutaman tunnin, pisti pojat pyyhkimään pölyt ja lattian ja lähti näyttämään heille lähikaupan ja esitteli, miten pesukone toimi. Eteisen kaapeissa roikkui yksi Riston puku ja pari paitaa ja ne Vesku kääri huolettomasti mytyksi ja tunki keittiöstä löytyneeseen muovipussiin. Ellei veli olisi ollut häntä lyhyempi ja hennompi, hän ei olisi vaivautunut – mistä sitä tiesi, vaikka yhtäkkiä olisi tullut vastaan paikka lainata pukua, mutta ei hän olisi sopinut siihen.
- Jaska on hävittänyt mun hyvät vanhat sänkyni, nurisi Leena pedatessaan puhtaita lakanoita parisänkyyn.
- No onhan se ainakin hommannut tilalle uuden.
- Te joudutte nyt nukkumaan vierekkäin.
- Yääk, vinkaisi Ilja, kuin olisi kuvitellut Leenan odottavan jonkinlaista reaktiota, mutta tämä alkoi jo vilkuilla kelloa ja pyöritellä kännykkäänsä. Ovisummeri kuitenkin soi, ennen kuin hän ehti ruveta soittelemaan ja Riikka pölähti sisään.
- Mun olisi pitänyt ottaa sut mukaan. Multa loppu rahat, kun mä löysin Veskulle tupaantuliaislahjan.
- Mitä sä vähiä rahojas muhun hassaat.
- No kun se huusi sun nimeäsi, Riikka sanoi ja nosti yhdestä kassista pienen hevostaulun.
- Kiitos, Vesku sanoi lyhyesti. Pikkusisko oli joskus varsin ärsyttävä, mutta toisaalta kauhean hellyttäväkin. Olisi luullut, että hän olisi nähnyt ostosreissullaan ennemminkin meikkejä ja hepeneitä, jotka huusivat hänen nimeään, kuin tämän.

Vesku ei yllättynyt, kun Ilja halusi lähteä kaupungille sillä sekunnilla, kun ovi sulkeutui naisväen perässä.
- Sä olet oikea alkoholistin alku.
- No haluatko sä ennemmin tutustua kaikkiin kaupungin kapakoihin yksin ja ruveta katsomaan pikkukakkosta? Ihan väärin, jos sä kuvittelet, että sä voit varata kaikki Hesan naiset ilman, että mä saan edes nähdä niitä.
- Sä saat mun puolesta pitää kaikki Hesan naiset, Vesku tuhahti ja istui sängyn reunalle niin, että humpsahti. Hän oli juuri muistanut Reinen. Tästä ei ollut kuulunut mitään taas ikiaikoihin, mutta kaipa tyttö edelleen asui täällä. Ajatus riemastutti häntä kovasti, mutta soittaminen saisi jäädä toistaiseksi. Sille olisi hyvää aikaa, kunhan Ilja olisi lähtenyt kotiin.

He kävivät kiertämässä kattavan kapakkakierroksen, alkaen siitä kuppilasta, jonka Jaska oli Veskulle aikoinaan näyttänyt, ja horjahtelivat nukkumaan puolenyön aikaan. Seuraava päivä meni melko pitkälle sängyssä, mutta illalla Ilja oli valmiina uuteen taistoon.
- Tää loppuu tähän, ilmoitti Vesku, mutta suostui vielä nousemaan ratikkaan ja ajamaan keskustaan. – Mulla ei ole varaa käydä juomassa kymmentä tuoppia joka ilta. Eikä halua. Saat painua takasin kotiin alkoholisoitumaan.
- Joo joo, Ilja lupasi. – Mä menen, mutta en vielä tänään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.9.14 23:48:01

41. Pääkaupungissa

Kun Ilja sitten lähti, Vesku totesi jo pitävänsä pikku yksiötä kotina. Hän huomasi viihtyvänsä siellä ja kulutti muutaman päivän perehtyen kirjahyllyn sisältöön ja tutkien lähikulmia. Linnanmäki oli ihan vieressä ja siellä saattoi vaellella iltaisin. Toisina päivinä hän puki lenkkarit jalkaan ja juoksi sen ympäri. Ei ollut mitään syytä antaa itsensä lässähtää, vaikkei enää ollutkaan aktiiviurheilija. Sitten hän sai päähänsä ottaa selvää kaupungin hevostilanteesta. Kaksi tallia hän tiesi ennestään kisareissuilta ja hän kävi molemmissa katsomassa menoa näin mahdollisen asiakkaan näkökulmasta, mutta innostuksen kärpänen ei puraissut. Tunneilla oli kymmenen tai kaksitoista ratsukkoa opettelemassa laukkaympyröiden tekoa ja pohkeenväistöä ja Vesku ymmärsi, että hän unohtaisi ennemmin koko ratsastamisen kuin harkitsisi jotain sellaista. Mutta ehkä Reinellä olisi jonkinlainen käsitys paikkakunnan hevoselämästä, ellei halunnut tunneille alle viisitoistavuotiaiden tyttöjen kanssa? Oli aika soittaa hänelle.

- Vesavaldemar, vastasi Reine puhelimeensa, kuulostaen ilahtuneelta.
- Hyi, se ei ole mun nimeni, Repsukka.
- Entä sitten? Mikä suo mulle tällaisen kunnian, että ihan otetaan ja soitetaan?
- No vaikka se, että sä olet lähes ainoa ihminen, jonka mä tunnen täältä.
- Täältä? Oletko sä muuttanut?
- Olen. Voidaanko me tavata, vai oletko sä tapasi mukaan jonkun mustasukkaisen gorillan nyrkin ja hellan välissä?
Reine hiljeni hetkeksi ja Vesku tajusi, että oli tainnut olla aika tahditon.
- Tavataan ihmeessä, hän sanoi kuitenkin sitten. – Mä olen kyllä töissä nyt, mutta mä pääsen neljältä. Jos mentäis vaikka kahville sen jälkeen?
- Sano vaan missä niin mä tulen.

Reine neuvoi hänet Itäkeskukseen, joka osoittautui niin isoksi paikaksi, että Veskulta meni hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen kuin hän löysi oikean kahvilan ja Reinen sieltä. Tyttö hypähti pystyyn hänet nähdessään ja he halasivat toisiaan.
- Sä näytät hyvältä, Vesku sanoi, vaikkei ollut ihan täysin sitä mieltä. Reine oli pyöristynyt kovasti, ehkä vähän liikaakin.
- Kiitos. Tuotko sä mulle teetä?
- No tuon. Pullaa? Tai jotain?
- Ei, teetä vaan, Reine sanoi ja istui takaisin Veskun lähtiessä tiskille.
Keskustelunaiheet tuntuivat äkkiä kadonneen, kun he istuivat mukiensa ääressä ja vähän aikaa kuului vain lusikoiden kilinää.
- Missä sä olet töissä? kysyi Vesku sitten.
- Yhdessä toimistossa tuolla yläkerrassa, Reine osoitti kohden kattoa. – Joko sulla nyt alkaa opiskelut?
- Ei vielä, mä tulin vähän etukäteen, Vesku sanoi, muttei halunnut heti kättelyssä ruveta valittamaan elämänsä onnettomuuksia vaan vaihtoi vikkelästi puheenaihetta kysyen, oliko Reine käynyt jossain ratsastamassa täällä.

- Mä kävin keväällä tunneilla yhdessä paikassa, mutta lopetin toukokuussa, Reine sanoi vilkastuen. – Mutta se ei ole sulle sopiva paikka. Sun kannattaisi hommata joku vuokrahevonen. Ei täällä ole semmosia ratsastuskouluja, jotka pystyisi sulle mitään opettamaan, ei ainakaan, ellet halua ajaa useampaa kymmentä kilometriä.
- Mä en halua ajaa yhtään, ei mulla ole autoa.
- No sitten mä suosittelisin, että sä menet nettiin ja katselet vuokrahevosilmoituksia, tai laitat oman.
- Miksi sä lopetit ratsastuksen?
- Ensinnäkin, siellä on kesän ajan vain leirejä, ja jotain hassuja irtotunteja, ja toiseksi, koska mun piti ruveta järjestämään muuttoa ja oikeastaan pääasiaksi, koska mä saan vauvan, Reine luetteli vienosti hymyillen.
- Häh?
- Ukkokulta sai työpaikan Oulusta.
- Sä aiot muuttaa Ouluun? Ja saat vauvan? Veskun katse valahti alaspäin. Reinen pyöristyminen sai ihan uuden selityksen.
- Oulussakin on yliopisto, mä voin jatkaa lukujani siellä, kun en mä nyt ajatellu kuitenkaan jäädä yksinhuoltajaksi tänne.
- Öh… onnea, kai, Vesku sopersi ja Reine hymyili hänelle huvittuneena kädet teemukinsa ympärillä.
- Kiitos.
- Oletko sä onnellinen?
- Olen mä, Reine sanoi sen verran vakuuttavasti, että Vesku antoi itsensä uskoa. Hän ei halunnut olla uskomatta, vaikkei lähtökohtaisesti pitänytkään ketään miestä Reinelle tarpeeksi hyvänä.
- Koska te muutatte?
- Se muutti jo kuun alusta. Mä menen perässä parin viikon päästä.
- Tarvitsetko sä apua pakkaamisessa?
- Voinpa tarvitakin, seura ainakin kelpaa. Ja sitten me voitais etsiä sulle joku kopukka.

Vesku vietti ne pari viikkoa kiinteästi Reinen seurassa. Tämä oli töissä vielä osan aikaa, mutta oli ottanut viimeisen viikon vapaaksi muuttovalmisteluja varten, ja silloin hän kierrätti Veskua tietämillään talleilla ja muissakin paikoissa, jotka oli havainnut hyödyllisiksi tietää, kuten kirpputoreilla ja Korkeasaaressa.
- Mun pitäisi oikeastaan olla sulle vihanen, Vesku arveli yhtenä iltana, kun oli päätynyt Reinen luo katsomaan telkkaria, joka ei ollut vielä muuttanut Ouluun, kuten suurin osa huonekaluista. Asunto oli lähes tyhjä ja loput Reine sanoi jättävänsä tuttaville tai roskikseen.
- Miksi sä haluaisit olla mulle vihanen?
- Koska sä karkaat kuudensadan kilometrin päähän heti, kun mä muutan tänne.
- Puhelimet on hei keksitty.
- Niin. Ja montako kertaa me ollaan soiteltu viimesen puolen vuoden aikana?
- Auts.
- Ja sitten, kun sulla on vauva, sä ehdit muistella mua entistä vähemmän.
- Mutta sitten, kun mä muistan sut, me voidaan jatkaa just tästä pisteestä, vaikka se tapahtuisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, Reine sanoi ja käpertyi Veskun kainaloon.
- Se on varmaan totta, Vesku huokaisi. – Hei, anna mä kokeilen sun mahaa.

Reinen vauva täytti Veskun suurella ihmetyksellä. Saattoi siihen olla osansa Jaskan ja Titan vauvallakin, jota hän oli käynyt katsomassa jo pari kertaa. Tullessaan julmassa teini-iässä sedäksi, kun Risto oli saanut aikaan perheenlisäystä, Vesku oli kuitannut tulokkaat sisäisesti irvistellen ja vitsaillen sinappikoneista, mutta nyt hän havaitsi ajatustensa äkkiä heittäneen häränpyllyä.
- No kokeile, Reine kihersi ja ojensi jalkansa suoriksi sohvapöytänä toimivan pahvilaatikon sisään niin, että pieni kumpu nousi esille. – Kiva kun joku on siitä kiinnostunut.
- Eikö Enska ole?
- On tietysti, mutta ei se ole täällä haluamassa silitellä sitä.

Vesku silitteli varovasti. Tietenkin kaikki heidän yhteiset yönsä olivat käyneet hänen mielessään silloin, kun hän oli soittanut Reinelle ensimmäisen kerran, mutta tässä tilanteessa sellainen ei enää tullut kysymykseenkään. Oli eri asia pujahtaa petiin vanhojen aikojen muistoksi puolivahingossa ravintolaillan päätteeksi, kuin yrittää houkutella sinne tuleva äiti. Sellaista ei vain tehty.
Ovikellon soitto keskeytti heidät ja Reine hypähti pystyyn pelästyneen näköisenä.
- Kuka hitto siellä on?
- Televisiolupatarkastaja? Vesku ehdotti ja kurotti kaukosäätimen käteensä sammuttaen televisiosta äänen.
- On meillä lupa, ei sitä tarvitse pelätä.

Hän tassutteli eteiseen avaamaan oven ja Veskukin nousi pystyyn epätietoisena kuullessaan ovelta miesäänen, jota Reine tervehti, jollei nyt suorastaan ilahtuneena, niin ainakin tunnistaen. Ainakaan se ei ollut asunnon isäntä, muuten hän kai olisi ilahtunut selvemmin.
- Mä tulin kattomaan, miten sä pärjäät, miesääni sanoi.
- Hyvinhän minä. Kaikki kamat alkaa olla kohta pakattu.
- Me tullaan sitten Tepon kanssa auttamaan sua kantamisessa lauantaina.
- Kiva.
- Etkö sä pyydä mua kahville?
- Tietysti, Reine sanoi alistuneesti ja Vesku terästäytyi. Hän ei tiennyt kuka ja mikä tyyppi sieltä oli tulossa, mutta hän arveli parhaaksi olla olematta sen näköinen, että oli juuri hipelöinyt emännän napaa.

- Tässä on… Mattiko se oli? Reine esitteli naama peruslukemilla johdattaessaan olohuoneeseen isokokoisen miehen. Vesku nyökytteli olevansa Matti samalla, kun Reine jatkoi kylmäveristä satuiluaan. – Se tuli ostamaan ton lampun. Mäpä katon, oisko mulla joku tarpeeksi iso kassi sille.
- Et sä ottaisi sohvaa saman tien? Reinen vieras kysyi avuliaasti.
- Ei mulla ole tilaa sille ja sitä paitsi mä olen metrolla, sanoi Vesku ja sitten Reine jo palasikin laajan muovikassin kanssa ja pisti sinne suurenpuoleisen lampun, joka seisoi ikkunalaudalla.
- Tässä ja kiitos kaupoista, Reine sanoi ja ojensi pussin hänelle vilkuttaen silmiään ulko-oven suuntaan.
- Kiitos itsellesi ja näkemiin, Vesku sanoi ja meni. Hän jäi hetkeksi seisomaan kerrostalon pihalle, miettien, mitä tekisi. Siitä kiireestä päätellen, jolla hänestä oli hankkiuduttu eroon, oli Reinen vieras joku, jonka ei tarvinnut nähdä, että tällä oli miesvieras. Ehkä Enskan kavereita?

Koska ei voinut siihenkään jäädä, Vesku lähti kohden metroasemaa ja ehti kotiin asti lamppuineen, ennen kuin Reine soitti.
- Anteeksi, että mä heitin sut ulos sillä lailla. Mä en halunnu, että Esko saa mitään asiaa juoruta Enskalle, että mulla on kavereita kylässä.
- Miksi sun pitäisi olla möllöttää yksin? Vesku kysyi hyökkäävästi.
- Ei mun pidäkään, mutta miesystävät on epäilyttäviä.
Veskun teki mieli kommentoida jotain terävää, mutta huokaisi ja jätti sanomatta. Reine tuskin ilahtuisi, jos hän alkaisi arvostella.
- Sun lamppus on nyt sitten mulla.
- Sun täytyy nyt sitten pitää se. Enhän mä voi enää ottaa sitä takaisin, kun oon kerran myynyt sen.

Reinen lähdettyä kohti pohjoista pikku autonsa epäilemättä kattoon asti täyteen lastattuna, Vesku oli taas hetken aikaa yksinäinen, mutta vain vähän aikaa. Pate ja Ana tulivat vuorostaan kylään ja toivat tullessaan muutaman laatikollisen Veskun tavaroita ja obligatorisen ruokakassillisen äidiltä, ja sitten lähestyi vääjäämättä sekin päivä, jolloin hänen pitäisi mennä ilmoittautumaan läsnä olevaksi ensimmäisen vuoden lääketieteen opiskelijana. Hangossa hän ei ollut ehtinyt Reinen löydettyään käymään ja koko paikka tuntui jo yllättävänkin etäiseltä, samoin kuin muistot Hannasta ja hevosista. Ne näivettyivät, kun niitä ei päästänyt pinnalle. Vuokrahevonen oli jäänyt löytymättä, mutta eipä hänellä ollut ratsastuskamojakaan. Sikäli kun Vesku tiesi, ne saattoivat edelleen olla läjässä kotihuvilan kuistilla, vaikka todennäköisemmin äiti oli pessyt ja puhdistanut ne ja vienyt ullakolle talteen. Olkoon koko homma, lapsuuden haihatuksia. Oli aika ruveta aikuiseksi.

Kovin aikuiselta olo ei kuitenkaan tuntunut, kun hän jonotti kymmenien muiden enemmän tai vähemmän hermostuneiden uusien opiskelijoiden kanssa päästäkseen kirjoihin ja kansiin. Paremminkin mieleen tuli ensimmäinen koulupäivä joskus toistakymmentä vuotta sitten. Äiti oli yrittänyt pitää häntä kädestä, mutta Vesku oli ravistanut hänet irti ja astunut puoli metriä kauemmas, jottei kukaan kuvittelisi hänen olevan joku mammanpoika. Oli tämä kuitenkin sitä päivää helpompi tilanne ja saatuaan asiansa toimitettua, Vesku alkoi katsella uteliaana ympärilleen. Nämä ihmiset olivat hänen uusi jenginsä, ja epäilemättä jotkut heistä olisivat hänen uusia ystäviään. Kuka tiesi, vaikka hän katselisi parhaillaan tulevaa vaimoaankin, tuli mieleen ja hänen katseensa hidastui muutaman sievän tytön kohdalla. Mutta ei, sitä varten hän ei ollut tänne tullut. Eikä hän sitä paitsi halunnut ruveta vehtaamaan kenenkään naispuolisen kanssa juuri nyt, kun oli tärkeämpiäkin asioita ajateltavana. Kuka sitä paitsi tuntuisi miltään Hannan jälkeen? Häijyn mutta hurmaavan Hannan.

Vesku selasi saamaansa paperinippua, jossa oli sama ohjelma kuin ilmoitustaululla seinällä. Hän ehtisi etsiä ruokalan ja syödä jonkinlaisen lounaan, ennen kuin hankkiutuisi auditorioon kello yhdeksi. Nyt, kun alku oli selvitetty, hän havaitsi olevansa nälkäinen. Aamulla hän ei ollut ollut. Kyllä tämä tästä.

Muutamat tyypit alkoivat pistää silmään jo ensimmäisinä päivinä. Yhdellä tytöllä oli yllään niin kirkkaan vaaleanvihreä villatakki, että hän oli erehtymätön opaste, jos epäröi, mihin suuntaan oli tarkoitus lähteä seuraavalle luennolle. Ensimmäisenä koko joukosta avasi suunsa tehdäkseen muutaman kysymyksen hyvin pitkä ja laiha tyttö, joka muutoin ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota, ellei sitten pituudellaan, eikä luennoitsija osannut vastata hänelle, vaan lupasi palata asiaan myöhemmin. Yksi miespuolisista herätti niinikään huomiota koollaan, mutta hän oli paitsi pitkä, myös muuten kookas, jopa hiukan lihava. Hän oli myös kovaääninen ja rempseä käytökseltään ja Vesku harkitsi pysyä hänestä etäällä, sillä hän vaikutti tyypiltä, joka ennemminkin hankaloitti koko ympäristönsä oppimista. Häirikkö mikä häirikkö.

Tosin eivät he heti alkuun päässeet varsinaista asiaa opiskelemaan. Heitä paimennettiin kuin lammaslaumaa ja istutettiin tuntikausia luennolla toisensa perään, ei kuuntelemassa mitään lääketieteellisiä totuuksia vaan kuvauksia siitä, mihin he oikein olivat pistäneet päänsä. Säikyttelyjäkin, välillä, siitä miten rankkoja vuosia olisi edessä ja miten paljon sitoutumista ja jaksamista vaadittaisiin.
- Muutama teistä katoaa jo ennen joulua, hyvästelkää, sanoi eräskin luennoija tuimasti ja sai kaikki vilkuilemaan toisia epäilevästi, kuin yrittääkseen tunnistaa luuserit.

Ja heti, kun he alkoivat tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta, hajotettiin pakka ja heidät jaettiin ryhmiin. Nimilistoista oli mahdotonta vielä tunnistaa ihmisiä, joten uteliaana Vesku hölkkäsi ensimmäiseen tapaamiseen pienryhmänsä ja tutorin kanssa – hän oli eksynyt käytäville ja ollut hetken aikaa totaalisen hukassa. Huoneessa oli pieni joukko nuoria miehiä, joista yksikään ei vielä ollut kasvoilta käynyt tutuksi, paitsi se iso korsto.
- Anteeksi, että mä olen myöhässä, Vesku sanoi ja istui vapaalle tuolille.
- Sä tarjoat kaljat, hörähti korsto, joka ei sitten kuitenkaan osoittautunut ollenkaan niin pahaksi kuin mitä Vesku oli kuvitellut. Okei, olihan hänellä kova ääni ja hänen ensimmäinen ratkaisuehdotuksensa kaikkiin ongelmiin oli lähteä kaljalle miettimään asiaa, mutta yhtä vakavissaan hän oli opiskelemassa kuin he muutkin, jotka olivat nörtimmän näköisiä.

Vesku nautti täysin siemauksin elämästään. Hän luki hankkimiaan oppikirjoja jo ennen kuin luennotkaan alkoivat, vähän samaan tapaan kuin oli pienenä lukenut äidinkielen ja kielten kirjat läpi samana päivänä, kun ne koulussa jaettiin. Hän oli lopultakin tekemässä unelmastaan totta. Niin täysillä hän heittäytyi kouluelämään, että tunsi suurta harmistumista, kun parin ensimmäisen viikon jälkeen äidin viikottaisen puhelun lisäksi soitti Riikkakin ja komensi hänet kotiin viikonlopuksi.
- Miksi mä sinne tulisin? hän kysyi töykeästi. Hänellä ei ollut mitään hinkua Hankoon, hän halusi ennemmin pysyä täällä, omassa aurinkoisessa kämpässään, missä ei ollut mitään muistoja tai hajujälkiä Hannasta, ja mennä lauantai-iltana leffaan uusien kavereidensa kanssa.
- Äidillä on synttärit, siksi. Sä et ole käyny täällä yli kuukauteen – melkeen kahteen!
- Ai, Vesku sanoi tuntien syyllisyyttä. Kyllä hän oli jossain taustalla muistanut äidin syntymäpäivät, mutta ei niin aktiivisesti, että ne olisivat herättäneet mitään tarvetta toimia. – Kai mun sitten pitää. Onko meillä joku lahja?
- Mulla on, ja mä luulen, että sulta riittää kun sä ilmestyt paikalle.

Jaska ja Titta olivat lapsilaumoineen tietysti myös lähdössä ja pahaa-aavistamaton Vesku pyysi päästä heidän kyydissään.
- Meille tulee ahdasta, Jaska varoitti.
- No ei ne ipanat niin paljon tilaa vie takapenkillä, etten mäkin sinne mahtuisi, vai mitä?
- Eri asia onkin, haluatko sä sinne, sanoi Titta, joka näytti puolikuolleelta. Hänen silmänympäryksensä olivat kuin pandakarhulla.
- Antaa sen kokeilla, jospa ne hiljenee ihmetyksestä, sanoi Jaska purevasti, mutta niin ei käynyt. Vauva oli sidottuna turvaistuimeensa, eikä siitä ollut kuin korvin kuultavaa häiriötä, mutta kaksi isompaa olivat vikkelämpiä kuin öljytyt muikut pujottelemaan turvavöistä ja kiljuivat ihastuksissaan, kun Vesku lopulta uhkasi istua heidän päälleen, elleivät he pysyisi aloillaan. He istuivat sen sijaan hänen päällään.
- Sä tulit loistavasti toimeen niiden kanssa, kiitti Titta, kun he olivat perillä ja ipanat, pikkuinen tyttö ja pikkuinen poika tahtoivat, että Vesku kantaisi heidät sisään, vain Vesku eikä kukaan muu.
- Miten mä muka jaksan, kun te ootte peuhannu mut puolikuoliaaksi? hän kysyi tuijottaen alas metrin korkeudelle.
- Kainalossa, ipanat nauroivat ja alkoivat kiivetä häntä pitkin kuin pikkuiset apinat. Se oli aika hellyttävää, mutta kun Veskun katse osui Hanni-serkun autoon, joka myös oli pihatiellä, hän päätti tarkistaa, olisiko tämän autossa tilaa paluumatkalla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.9.14 00:09:32

42. Opiskelijaelämää

Veskun äiti näytti pahastuvan niin ajatuksesta, että hänen nuorin poikansa kävisi vain kääntymässä ja palaisi saman tien Helsinkiin, että Veskun piti kuitenkin luvata jäädä yöksi. Ahdasta Hannin autoonkin olisi tullut, kun siellä olivat jo hänen sisarensa ja vanhempansa, mutta lähtiessään hän vannotti Veskua ottamaan yhteyttä. Heidän pitäisi ehdottomasti käydä ulkona tai jotain.
- Totta kai, Vesku lupasi. Häntä ihmetytti edelleenkin se, että serkkutyttö oli yhtäkkiä aikuinen ja mietti, mitä tämä mahtoi tarkoittaa ulkona käymisellä. Ravintolaako? Hänellä oli aika paljon iltamenoja opiskelujenkin puolesta, ensimmäisen vuoden opiskelijoille järjestettiin kaiken maailman tutustumispippaloita, joista ei oikein uskaltanut jäädä poiskaan. Ensimmäinen tenttikin lähestyi, ja siihen oli satoja sivuja luettavaa. – Heti kun vähän helpottaa, hän lisäsi suojatakseen selustansa. Hän ei tiennyt, koska helpottaisi – ehkä jouluksi? Tai sitten neljän-viiden vuoden kuluttua?

Kaikki vieraat eivät olleet lähteneet kahvitarjoilun jälkeen, eivät Jaska ja Tittakaan, jotka aikoivat lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja käydä samalla katsomassa muutamaa myytävää taloa Hangossa. He viihtyivät Helsingissä, mutta olivat silti alkaneet harkita muuttoa sieltä pois, jonnekin, missä kasvavalle perheelle saisi samalla rahalla vähän enemmän tilaa. Lapset jäivät Leenan hoiviin siksi aikaa, joskin isommat olivat edelleen Veskun kimpussa.
- Joko sä kohta alat suunnitella omaa perhettä? tahtoivat hänen isoäitinsä tietää, kun hän makasi lattialla ja lapset ratsastivat hänen mahansa päällä.
- Miten semmosta voi yksin suunnitella? Vesku ähkäisi, kun ilmat karkasivat äkkiarvaamatta hänen keuhkoistaan.
- No entäs se nätti tyttö, joka oli Riikan rippijuhlissa.
- Ei se suostu mun lasteni äidiksi, Vesku sanoi lyhyesti ja toivoi, että muorit jättäisivät sen puheenaiheen.
- Oletko kysynyt?
- Ei se suostu puhumaankaan mulle nykyään, enkä mä sitä paitsi mitään perhettä ala miettiä, ennen kuin oon valmistunut, Vesku sanoi harmistuen ja nousi istumaan lasten vastalauseista välittämättä.
- Kai sulla joku tyttöystävä on?
- Ei tässä semmosia ehdi etsiä.
- Oletpa sä negatiivinen, ei, ei, ei, nauroi Riikka.
- No ei mulla oikeesti ole aikaa kuin opiskella.
- Sä oletkin aina ollu tommonen hikipinko. Kai sä aiot kiriä koko koulun läpi kolmessa vuodessa?

Iltaan mennessä talo oli rauhoittunut ja Vesku huomasi, että oli sittenkin mukava olla taas oikein kotona. Tosin oli omituista istua vain tuijottamassa telkkaria ja juttelemassa, ilman mitään, mitä lukea siinä samalla. Hän katui, ettei ollut ottanut tenttikirjoja mukaan.
- Mikset sä menisi vähän kaupungille? hänen isänsä kysyi, kun hän oli jonkin aikaa pomppinut ylös ja selaillut ulottuvilla olevat lehdet ja sitten taas istunut paikoillaan vähän aikaa.
- Miksi mä niin tekisin, mä luulin, että te halusitte nähdä mut?
- Niin tietysti haluttiinkin, mutta ei kai sun sovi vanhoja ystäviäkään unohtaa? Et kai sä ole niitäkään viikkokausiin nähnyt?

Vesku mutisi jotain rauhallisesta koti-illasta ja pakottautui istumaan hiljaa. Hän ei missään nimessä aikonut lähteä pyörähtämään kaupungilla. Kisakausi oli jo lopuillaan ja riski törmätä Hannaan oli ihan liian suuri. Hän oli seurannut tämän tekemisiä netistä niin tarkkaan, että tiesi joka ainoan käydyn kisan ja tulokset. Hyvin Hannalla oli mennyt, ei siinä mitään, mutta olisi tulostaulukossa hyvin vielä ollut tilaa Katrinallekin.

Helsingin asunto tuntui hiljaiselta ja pieneltä sunnuntai-iltapäivällä, kun Vesku raahasi kädet särkien senkertaisen muuttokuormansa sinne. Miten paljon tavaraa yhdellä miehellä oikein olikaan? Ja oliko tosiaan niin, ettei pääkaupungista saanut ruokaa? Olisi ehkä pitänyt lähteä opiskelemaan Ouluun, kuten Reinekin, että olisi saanut napanuoran kerralla katkaistua, Hankoon pääsi ihan liian nopeasti ja helposti ja äiti oli pistänyt hänet lupaamaan, että tulisi uudestaan käymään aikaisemmin kuin parin kuukauden kuluttua.
- Muuten mä tulen pitämään tupatarkastuksen, hän oli uhannut. – Oletko sä imuroinut kertaakaan?
- Joka viikko, Vesku oli vakuuttanut, valehdellen vain hiukan.

Sitten hänen puhelimensa soi, juuri, kun hän oli saanut ruoat jääkaappiin.
- Medisiinarinplanttu, oletko sä vielä lihapatojen ääressä? Se oli Jarin römeä ääni.
- Just pääsin kotiin.
- Hyvä. Me tullaan hakemaan sut vartin päästä.
- Mihin?
- Ihan välttämätön meno. Me ollaan unohdettu jotain opintosuunnitelmasta, jotain ihan oleellista.
- Ja mitähän se voisi olla? Vesku kysyi ajatusten säntäillessä.
- Golf. Alotetaan minigolfilla nyt, kun ollaan vasta alottelemassa. Mutta laita golfhousut!
- Ei mulla ole!
- No kääri lahkeet.

Vesku oli aina pitänyt lukemisesta ja opiskelusta, ja nyt hän oli ensimmäistä kertaa löytänyt samanhenkisiä ystäviä. Heidän pienryhmässään päntättiin kilpaa, kilpailtiin sekä keskenään että kaikkien muiden sadankunnan aloittelijan kanssa.
- Tää on kohtalon ivaa, että mut on pantu tämmöseen seuraan, oli Jari sanonut pöyristyneenä heti alkuun. – Mä oon varmaan tehny jotain pahaa edellisessä elämässäni.
- Suu kiinni. Jos sä teet selvää kolmannesta luvusta niin voit saada mun muistiinpanot toisesta, sanoi Mikael, joka oli kaikista eniten lukutoukan näköinen heistä, laihakaulainen, kapeaharteinen ja silmälasipäinen. Mutta mukava, ehdottomasti. Hän pystyi tiivistämään asioita ytimekkäästi niin, että kymmenien sivujen sijaan selvisikin parilla A4:lla, mutta ei hän luovuttanut hengentuotteitaan vastapalveluksetta. Vesku mietti joskus, että päinvastoin Jari oli varmastikin tehnyt jotain hyvää edellisessä elämässään, kun oli tullut tuupatuksi juuri heidän kanssaan samaan ryhmään, joukon pahimpien pinkojen. Häneen varmasti imeytyi oppia jo ihan pelkästään yhteisestä lounastauosta. Asennetta ainakin.

Muut tyypit olivat Sebastian, Lauri Lahdesta ja Pekka Vilen, ja heistä Lauri asui melko lähellä Veskua, itse asiassa samassa opiskelija-asuntosäätiön talossa kuin Jarikin. Hänen kanssaan Vesku totesi olevansa kaikista eniten samalla aaltopituudella. He ajattelivat samaan tapaan monista asioista, pitivät kirjoista, muistakin kuin oppikirjoista ja kummallakin oli pikkusisko. Kun ensimmäisen ja toisen vuosikurssin opiskelijat lähtivät risteilylle taas kerran tutustuakseen ja verkostoituakseen, he varasivat yhteisen hytin ilman, että siitä tarvitsi edes neuvotella ensin. Vilen-parka joutui tyytymään yhteiseen hyttiin Jarin kanssa, mutta Jari lohdutti häntä lupaamalla, ettei kuluttaisi hyvää huvitteluaikaa siellä riutumiseen.

Siinä vaiheessa mentiin jo lokakuussa ja he olivat selvittäneet ensimmäiset tentit, samoin ensimmäiset onnelliset oli arvottu seuraamaan ruumiinavausta. Opiskelijoiden keskuudessa kiersi huhu, etteivät kaikki ehtisi nähdä moista perustavanlaatuista tapahtumaa lukujärjestyksen puitteissa, joten Vesku oli erityisen tyytyväinen huomatessaan ilmoitustaululta, että heidän ryhmänsä oli määrä ilmoittautua patologian laitoksella risteilypäivän iltapäivällä. He saisivat mennä sinne laukkuineen ja siirtyä sieltä suoraan laivaan.

Jostain kumman syystä Vesku tuntui olevan tässä uudessa elämässään kaikkialta myöhässä. Ei paljon, sen verran vain, että aina sai vähän juosta ja sitten tupsahtaa hengästyneenä paikalle viime tingassa. Hän päätteli sen johtuvan siitä, että hän luotti sinisilmäisesti siihen, että raitiovaunut kulkivat kuten aikatauluissa sanottiin ja että hän aina yllättyi siitä, miten pitkä lyhytkin matka isossa kaupungissa oli. Patologian laitokselle hän kuitenkin ennätti melkein puoli tuntia ennen määräaikaa ja totesi tyytyväisenä oppineensa ainakin sen, että sairaala-alue oli pienen kaupungin kokoinen ja ettei rakennuksesta toiseen siirtymiseen riittänyt minuutti tai pari.

Seuraavaksi paikalle tuli se pitkä ja laiha tyttö, jonka nimenkin Vesku nykyään tiesi: Annukka.
- Kuinkas sä tänne eksyit? Vesku kysyi ehkä aavistuksen varuillaan. Ei kai kukaan ollut sekoittanut mitään niin, ettei ollutkaan hänen ryhmänsä vuoro nähdä avausta? Mutta tyttö hymyili rauhoittavasti.
- Mä ajattelin, että varmin konsti päästä varmalla mukaan, on ängetä etukäteen johonkin ensimmäisistä ryhmistä.
- Ai? Voiko niin tehdä?
- No, mä kerroin, että joudun loppulukukauden käymään päivittäin sädehoidoissa ja että mä pelkään, etten sitten pääse, kun on meidän ryhmän vuoro.
- Älä, joudutko tosiaan?
- No en joudu, ei tarvii näyttää osaaottavalta. Mä en vaan halua missään nimessä menettää tätä.
- Entäs sitten, kun tulee teidän oma vuoro?
- Sitten mä tulen uudelleen, sanoi Annukka tyytyväisenä, kun muutkin alkoivat valua paikalle.

Se oli jännittävä paikka, se oli se, mistä oli juteltu etukäteen ja mitä pidettiin vähän kuin ylimääräisenä pääsykokeena. Siistissä ringissä opiskelijat seisoivat teräksisen pöydän ympärillä ja tuijottivat kelmeää vanhan miehen ruumista, joka sillä makasi. Patologi selvitti lyhyesti, mitä aikoi tehdä, ja tarttui sitten skalpelliin leikatakseen ihon rikki. Kun melkein sinertävän ihon alta paljastui sinipunertavaa lihasta ja yllättävän keltainen rasvakerros, kuului ähkäisy ja sitten, ennen kuin kukaan ehti muuta kuin kääntää katseensa, raskas tumpsahdus. Se oli Jari, mutta onneksi hän oli tipahtanut vain polvilleen, joskin huojui parhaillaan vaarallisen näköisesti. Mikael ja Annukka, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan, tarttuivat häntä salamannopeasti kainaloista, ennen kuin hänen silmänsä kääntyivät kohti kattoa ja hän jatkoi kaatumista.
- Pankaa se tonne seinän viereen, sanoi patologi, kuin kyseessä olisi ollut jokapäiväinen tapahtuma. Kuka tietää, ehkä se näin syksyisin olikin.

Jari ei ollut ihan muissa maailmoissa kuitenkaan, hän kävi ähkäisten istumaan selkä seinää vasten ja painoi päänsä polviensa väliin. Vesku vilkuili häntä hetken aikaa, mutta unohti hänet sitten, kun rintalasta leikattiin halki ja sisäelimet paljastuivat. Se oli kiehtovaa. Ehkä hiukan ällöttävää joissain kohdin, mutta äärettömän mielenkiintoista.

Jossain vaiheessa takavasemmalta alkoi kuulua kahinaa ja hiljalleen Jari nousi seisomaan. Hän kurkki muiden välistä, mitä leikkauspöydällä tapahtui, muttei luopunut seinän antamasta turvasta, ja kun Y-viilto lopulta harsittiin suurpiirteisin ompelein umpeen, hän poistui vähin äänin salista.
- Joka ikinä mainitsee tästä tän porukan ulkopuolella, voi varautua menettämään terveytensä jollain tuskallisella tavalla, hän ilmoitti, kun muutkin tulivat ulos.
- Yritätkö sä kiristää meitä? kysyi Annukka kohottaen huvittuneena kulmakarvojaan.
- Kuulostaako siltä?
- Mä suosittelisin, että sä kokeilisit mieluummin lahjontaa. Porkkana toimii paremmin kuin keppi, tiedäthän sä. Me voidaan alottaa terminaalin baarissa. Mä pidän viskistä.
Ajatus risteilystä sai Jarin piristymään silminnähden ja hän vilkaisi kelloaan.
- No menoksi sitten vaan, ettei myöhästytä laivasta.

Risteilyllä ei ollut mitään kummempaa ohjelmaa. Iltapäivällä oli ollut, muutama lääkefirma oli hankkiutunut laivalle esitelläkseen tuleville lääkäreille tuotteitaan ja lahjoakseen heitä kuplajuomin ja suolatikuin, mutta kukaan Veskun porukasta ei tietenkään ollut ehtinyt sinne ruumiinavauksesta. He saapuivat laivaan muutenkin vasta vähän ennen lähtöä, kun olivat pysähtyneet terminaalin kuppilaan, että Jari saisi aloittaa lahjontansa, ja he olivat teinityttömäisen hyvällä tuulella. Jari oli ollut niin huvittava nolostellessaan ja oli empimättä tarjonnut heille muutaman kierroksen.
- Mihin aikaan me halutaan syömään? Mä voin käydä varaamassa meille pöydän, sanoi Annukka ja kaikki pojat kääntyivät katsomaan häntä, kuin olisivat vasta huomanneet, että hän oli edelleen mukana.
- Missä sun oma ryhmäsi on? lipsautti Sebastian.
- Tarkoitatko sä, että painu hemmettiin? No, mä menen kumminkin varaamaan pöydän ja sitten mä menen tonne pubin eteen istumaan kello seitsemän. Mä ymmärrän vihjeen, ellei kukaan teistä ilmesty sinne, Annukka sanoi, vilkaisi hyttiavaintaan ja lähti etsimään omaa makuusijaansa.

Lauri ja Vesku vaihtoivat vain muutaman sanan pukeutuessaan bilevaatteisiin ja päättivät yhteistuumin ainakin liittyä Annukan seuraan. Tyttö oli osoittautunut varsin hauskaksi ja syödähän piti joka tapauksessa.
- Se ei ole kyllä kummonenkaan ruusu, Lauri tuumasi ja irvisti saman tien kuin häveten lausumaansa.
- Miksi sen tarttisi olla? Tässä porukassa sen ruusun on parempi olla korvien välissä, Vesku tyrmäsi.
- Korvien välissä se naamakin kyllä on.
- No ihan sama, en mä ainakaan ajatellu sekaantua kurssikavereihin.
- Kakkosetkin on mukana, Lauri muistutti ja tökkäsi häntä kylkiluihin.
- Sekään ei ehkä olisi hyvä ajatus.
- Njoo. No, kai täällä on muutama semmonenkin tytsy, jotka ei opiskele Haariksessa. Mennään katsomaan.

Annukan niskasta ei voinut erehtyä, vaikkeivät he sitä aiemmin olleetkaan nähneet, kun hän tapasi pitää hiuksiaan vapaana hippityyliin. Kenelläkään muulla ei kuitenkaan voinut olla yhtä pitkää ja kapeaa kaulaa ruskean nutturan alla. Pojat hakivat itselleen oluet ja pujottelivat sitten Annukan luo istuakseen ikkunalaudalle.
- Terve, aikoi Lauri sanoa, mutta sana juuttuikin hänen kurkkuunsa. – Vau, hän sanoi sitten. Vesku yritti pitää hämmästyksensä paremmin piilossa, vaikka Annukka olikin ihan eri näköinen.
- Sä olet jättänyt silmälasit pois, hän oivalsi.
- Niin olen, Annukka sanoi selvästi hymyillen heidän hämmennykselleen. Oli hän jotenkin muutenkin eri näköinen, mutta Vesku ei kehdannut tuijottaa häntä niin tarkkaan, että olisi saanut selville, miksi. Ehkä se oli vain meikkiä. Tai nuo suuret korvakorut?

Sebbe ja Mikaelkin ilmestyivät paikalle, mutta Jaria ja Vileniä ei kuulunut seitsemään mennessä, joten paikalla olevat päättivät mennä käyttämään pöytävarauksen keskenään.
- Mä luulen, ettei Jari kuitenkaan tuhlaa hyvää juontiaikaa syömiseen, Mikael arveli. He muut söivät koko rahan edestä ja enemmänkin ja joivat runsaasti viiniä ateriansa kanssa siirtyäkseen sitten katsastamaan laivan tanssiravintoloita. Siinä vaiheessa Veskua pelkästään ilahdutti nähdä luennoilta tuttuja naamoja, ja hän kiskoi Laurin mukaansa muutamaan pöytään, jossa oli oman kurssin tyttöjä. He eivät kaikki olleet yhtä asiallisia ja askeettisia normaalioloissakaan kuin Annukka, mutta nyt he suorastaan hehkuivat. He olivat ihania kuin Saaronin liljat, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että heitä pyöritettiin tanssilattialla. Vesku viihtyi siellä itsekin tavattoman hyvin, minkä hän pisti juomansa viinin piikkiin. Hän ei ollut koskaan kovinkaan paljon perustanut tanssimisesta, mutta nyt hän huomasi sen olevan kauhean hauskaa. Sitä paitsi hän oli siinä kauhean hyväkin. Ainakin tänään.

Jari liittyi seuraan jossain vaiheessa aamuyötä kovaäänisenä ja humalaisena. Hän halusi tanssia ripaskaa rivissä, mutta kukaan ei ollut sentään tarpeeksi humalassa suostuakseen siihen.
- Ei kuule, ei me tanssita ripaskaa, sanoi Vesku vakuuttavasti, kun Jari kietoi kätensä hänen harteilleen.
- Eikö? Mitä me tanssitaan?
- Mitä jos sä menisit istumaan. Jos sä meet nurin täällä, voi tulla pahaa jälkeä.
- Älä ala, Jari sanoi kasvot synkistyen. Ylenpalttinenkaan ryypiskely ei ollut näköjään vienyt hänen mielestään noloa tilannetta päivemmällä.

Sebben avulla Vesku sai Jarin suostuteltua siirtymään yhden heidän valtaamansa pöydän ääreen, hakipa tälle vielä oluenkin, ettei kaverille tulisi heti mieleen lähteä taas liikkeelle ja kaatua kuin ikihonka. Sitten hän palasi taas lattialle Susan ja Barbron ja Arlan kanssa. He tanssivat hurjasti, kunnes musiikki hidastui, ja Vesku päätyi vatsa vatsaa vasten lähinnä olleen Susan kanssa. Oli yllättävän miellyttävää pitää pitkästä aikaa tyttöihmisestä kiinni, mutta Vesku nujersi äkillisen halun yrittää suudella tätä. Tanssiminen oli selvittänyt päätä sen verran, että hän muisti päätöksensä olla sotkeutumatta kehenkään opiskelukavereistaan ainakaan tällaisessa tilanteessa.

Susa ja muut tytöt vaikuttivat onneksi olevan samoilla linjoilla. Arla näytti tönivän Mikaelia kauemmas, kun tämän tanssiote kävi turhan kiihkeäksi ja Lauri ja Barbro tanssivat siveästi kuin kummankin äidit olisivat olleet katsomassa. Aamuyöstä he alkoivat hyytyä.
- Mennään yöpalalle, haukotteli Lauri.
Pyttipannu keulabaarissa vielä parin oluen kanssa sai Veskun haaveilemaan valkoisista lakanoista ja pehmeästä tyynystä, mutta muihin se vaikutti päinvastaisella tavalla.
- Mä kävin laivan kaupassa ja olen valmis jakamaan, ilmoitti Barbro ja kikatti päälle.
- No mä voin siinä tapauksessa jakaa meidän hytin, ilmoitti Lauri herrasmiesmäisesti huomaamatta kysyä Veskulta mitään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.9.14 17:05:47

43. Kummitus menneisyydestä

Aamulla Vesku totesi hankkineensa elämänsä krapulan. Hassua, ei hän illalla eikä vielä aamuyöstäkään ollut osannut sellaista uumoilla. Eihän hän ollut edes osallistunut jatkoihin, jotka oli järjestetty alasängyssä, vaan oli kiivennyt yläsänkyyn nukkumaan. Nyt, kun hän kurkisti reunan yli, hän näki vain Laurin jalat, jotka sojottivat puolessavälissä hyttiä. Illalla – tai aamuyöllä – siinä oli ollut koipia useampikin pari, kun tytötkin olivat olleet kylässä ja istuneet alasängyllä kuin kanat orrella. Lattialla oli tyhjän näköinen lonkerolaatikko ja roskis oli kukkuroillaan tölkkejä.

Mekaaninen kilahdus kajahti hytissä niin, että Vesku hätkähti. Naisääni kuulutti, että he saapuisivat Helsinkiin viidentoista minuutin kuluttua. Se sitten tästä päivästä. Ei meriaamiaista, ei loiventavaa olutta, ei edes tuliaisia kaupasta. Kouluun menoa oli turha edes harkita tässä kunnossa, tosin eipä siellä mitään erityistä tänään ollutkaan.

Laurikin havahtui kuulutukseen: hänen jalkansa liikahtivat ja alhaalta kuului ähkäisy ja hiljainen kirous.
- Kankkunen? kysyi Vesku vahingoniloisena, vaikkei mitenkään ollut mahdollista, että Laurilla olisi pahempi kuin hänellä. Oli silti hauskaa, jos kaverilla oli edes kohtuullinen.
- Hmmph.
Sen enempää Lauri ei myöntänyt, alkoi vain keräillä tavaroitaan. Hänen hiuksensa seisoivat takaraivolta pystyssä ja vaatteista näki, että ne päällä oli nukuttu. Vesku päätteli itse näyttävänsä suunnilleen samalta ja hyppäsi alas. Jotain pitäisi tehdä siistiytymisen eteen. Hän ei sentään halunnut pelästyttää lapsia matkalla kotiin, tai saada sääliviä tai kauhistelevia katseita osakseen matkalla pois laivasta.

Heillä meni sen verran aikaa, että käytävä oven takana alkoi jo hiljentyä, kun se aluksi oli kuulostanut siltä kuin norsulauma olisi juossut siellä kilpaa.
- Me mennään suorinta tietä siihen terminaalin kuppilaan, ilmoitti Lauri, kun he ohittivat avoimeksi jätettyjä hytinovia.
- Hullu, eikä mennä, Vesku sanoi tosissaan.
- Yhdet vaan. Se auttaa paremmin kuin burana. Eihän me sitä tavaksi oteta.
Paitsi sopimattomalta, se tuntui myös houkuttelevalta, joten Vesku ei pistänyt hanttiin sen enempää vaan seurasi Lauria. Kylmä olut tuopissa näytti paitsi virkistävältä, myös raikkaalta ja herkulliselta, ja se maistui ihanalta. Ja mikä parasta, Lauri oli oikeassa. Olo parani jo ensimmäisen suullisen jälkeen.
- Alkoholistit ottaa aamuhuikkia, Vesku sanoi silti.
- Ei se meistä alkoholisteja tee, jos me kerran vuoteen tehdään niin. Usko mua, musta tulee lääkäri, Lauri sanoi leveästi hymyillen ja se oli niin totta, että Veskun oli pakko nauraa ääneen. Yksien jälkeen he siirtyivät taksitolpalle, jossa alkoi olla enemmän autoja kuin jonottajia. Taksin käyttö oli tietysti tuhlausta, mutta kuten Lauri sanoi, he olivat säästäneet pitkän pennin, kun eivät olleet ehtineet laivalla kauppaan.
- Anna mulle kakskymppiä ja mä maksan kaiken sit kun pääsen itse kotiin.

Vesku painui suoraa päätä suihkuun päästyään kotiin ja mietti pizzan tilaamista antaessaan veden valua päälleen. Kaapeissa ei ollut mitään, mikä olisi mitenkään houkutellut, ja hänellä oli äkkiä kiljuva nälkä. Pizza ja litra limsaa ja sitten päikkärit. Ihana tulevaisuudenkuva. Hän kiskoi jalkaansa pyjamanhousut ja lähti etsimään puhelintaan, hätkähtäen, kun alaoven summeri pärähti eteisessä hänen ohi mennessään. Pizzalähetti se ei tietenkään vielä voinut olla, varmaankin joku mainostenjakaja. Hän painoi nappia, joka avasi alaoven ja jatkoi matkaa keittiöön. Jääkaapissa ei ollut muuta juotavaa kuin olutta, joten hän avasi sellaisen, omatunnon pistäessä vain pikkuisen. Päivähän oli joka tapauksessa jo menetetty. Sitten ovikello soi ja omatunto puraisi kunnolla. Oliko se joku koulupoliisi tai Kelan täti, joka tuli toteamaan, että opintotuen turvin juotiin kotona kaljaa keskellä iltapäivää opiskelun sijaan? Ei, ajatushan oli idioottimainen. Koska hänellä oli televisiolupa, hän tallusteli avaamaan, vaikkei voinut käsittää, kuka siellä olisi.

Rappukäytävässä seisoi Hanna ja Vesku nielaisi tyhjää tunnistaessaan tämän. Sydän tuntui hyppäävän yhden lyönnin yli.
- Miten sä tänne osasit? Vesku kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hannalla oli pitkä musta takki, joka sai hänet näyttämään vakoojalta ja siitä päätellen, miten korkealta hän katsoi Veskua, usean sentin korot.
- Sun osoite on numeropalvelussa.
- Mutta mitä sä täällä teet?
- No saanko mä tulla sisään vai pitääkö kailottaa tässä käytävässä?

Vesku siirtyi ovenraosta ja päästi kohteliaasti Hannan sisään. Tämän hiuksissa oli sadepisaroita: päivän harmaus oli siis muuttunut sateeksi. Nainen käveli peremmälle, pysähtyi katsomaan huonetta ja jatkoi sitten matkaansa keittiöön. Vesku meni perässä ja havaitsi Hannan katsovan olutpulloa, jonka hän juuri oli avannut.
- Vai tämmöstä opiskelijaelämää sä vietät, hän sanoi huvittuneena.
- Mä tulin just… mitä se sua liikuttaa? Vesku kysyi ja otti uhmakkaan ryypyn.
- Oletko sä mennyt ihan rappiolle?
- Oliko sulla jotain asiaa?
- Tarjootko mullekin oluen?
- En.
- No en mä olisi ottanutkaan, mä olen autolla.
- Miksi sä tänne tulit? Vesku kysyi ja istui pikkuisen pöytänsä ääreen. Ensihämmästys oli kadonnut ja sen tilalle oli noussut loukkaantuminen kolmen kuukauden takaisesta välirikosta. Hanna oli ollut niin väärässä, niin epäoikeudenmukainen. Vesku oli onnistunut unohtamaan sen, eikä ollut mukavaa, että Hanna oli tullut muistuttamaan.

Hanna ei vastannut, katseli vaan uteliaan näköisenä ympärilleen ja meni uudestaan kurkistamaan huoneen puolelle.
- Aika kiva kämppä, hän sanoi. Vesku ei vastannut, hän ei halunnut ruveta rupattelemaan Hannan kanssa vaan toivoi tämän kakaisevan asiansa ulos. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan hän joutui kysymään vielä kerran. Hanna rypisti hiukan otsaansa, istui Veskua vastapäätä ja huokaisi kuin olisi ollut käymässä jonkin inhottavan mutta pakollisen homman kimppuun. Hän ei kuitenkaan vieläkään sanonut mitään, vaan avasi takkinsa ja kuoriutui siitä niin, että se jäi roikkumaan tuolin selkänojalle. Ja hiljaisuus jatkui, kunnes Vesku ojensi kätensä ja avasi ikkunalaudalla asuvan pienen radion.
- Ratsastatko sä jossain nykyään? Hanna kysyi.
- En, Vesku sanoi lyhyesti.
- Mutta mikset? Mä voisin varmaan löytää täältä jonkun tutun, joka tarvitsisi pilottia.
- Ei tarvitse. Ei mulla ole aikaa.
- Mä tulin sanomaan sulle, että mä olin väärässä ja pyytämään anteeksi, Hanna henkäisi sitten, kuin se olisi ollut vaikeinta, mitä hän oli ikinä joutunut tekemään. Vesku hämmästyi suunnattomasti, vaikka tietysti jotain tällaista oli kai ollut odotettavissakin, kun Hanna kerran ilmestyi tänne ensin vannottuaan, ettei enää ikinä halunnut nähdä Veskua.

Hän ei kuitenkaan oikein tiennyt, mitä sanoa, ja Hannan ilme muuttui kärsimättömämmäksi.
- No? hän tivasi ja Vesku suutahti.
- Mitä no? Ihan kiva, että sä oot tullu järkiisi. Voit mennä nyt.
- Ai sä oot mulle vihanen.
- Miksen olisi? Sä pilasit mun loppukesän. Mun loppukauden. Ehkä mä en halua enää ikinä nähdä sua.
- Mä ymmärrän kyllä, Hanna sanoi sovittelevasti. – Sulla oli varmaan paskamaista, mutta oli mullakin. Ja tietysti mä tajusin ihan pian, ettet sä ollut tahallasi pistäny niitä samaan tarhaan.
- Mä en voi ymmärtää, että sä ikinä luulit semmosta. Näytänkö mä hullulta, vai?
- No mutta johonkin mun piti saada purkaa se. Anteeksi vaan, että se olit sinä. Me muuten astutettiin Katrina.
- Ai? Vesku sanoi kiinnostuen. – Millä?
- Doxylla. Samallahan se seisoessaan kasvattaa varsaa.
- Tuleeko se vielä kuntoon?
- Toivottavasti.

Sitten Vesku muisti olevansa vihainen ja veti kasvonsa taas tuimiiksi.
- Sä voit nyt varmaan lähteä. Vai oliko sulla jotain muuta?
- Mä toivoin, että me oltais sovittu.
Veskun teki mieli heltyä ja luvata, teki kovastikin, mutta jokin pisti hanttiin. Hän ei halunnut Hannan kuvittelevan, että oli aina vaan sulaa vahaa heti, kun tämä suvaitsi kääntää kasvonsa hänen puoleensa.
- Mun täytyy vähän miettiä, hän sanoi ja Hanna katsoi häntä tarkasti, pää kallellaan.
- Okei. Käytkö sä kotona viikonloppusin? Tule käymään tallillakin. Tule ratsastamaan. Soittele, mennään vaikka ulos.

Olisi ollut herkullista kysyä, että eikö Hanna tosiaankaan koko Hangosta löytänyt enää tarpeeksi hyväuskoisia miehiä kynsiinsä, mutta se olisi ehkä ollut turhan ilkeätä. Vesku ei aikonut olla yhtä häijy kuin Hanna. Hän nousi ja tarttui Hannan takkiin, valmiina auttamaan sen tämän päälle ja Hanna nousi seisomaan ja sujautti kätensä hihoihin.
- Terve sitten. hän sanoi.
- Niin, Vesku sanoi ja meni avaamaan ulko-oven. Häntä oli alkanut huvittaa oma teatraalisuutensa ja hän joutui puristamaan huulensa yhteen, ettei olisi alkanut hymyillä. Sitä huvia Hanna ei saisi.

Suljettuaan oven Vesku rojahti sängylleen. Pizzanhimo oli kadonnut jonnekin ja hän tunsi itsensä voimattomaksi ja väsyneeksi. Hän ei kuitenkaan nukahtanut vaan jäi miettimään, olisiko Hanna suostunut menemään sänkyyn hänen kanssaan, jos hän olisi suhtautunut myötämielisemmin tämän sovinnontekoon. Onneksi siihen asti ei ollut päädytty. Vesku halusi harkita hyvin pitkään ja perusteellisesti, halusiko hän enää olla Hannan kanssa tekemisissä. Tietysti hän antaisi anteeksi – hänen teki mieli jo soittaa Hannan perään ja ilmoittaa se – mutta senhän ei tarvinnut merkitä sen enempää kuin että he kaupungilla tavatessaan tervehtisivät eivätkä tuijottaisi toisen ohi.

Vesku meni Hankoon jo sinä samana viikonloppuna. Hän oli luvannut niin ajatellessaan, että voisi samalla viedä vähän tuliaisia laivalta, ja tenttien suhteen oli nyt hiukan hiljaisempi hetki. Sitä paitsi hänen piti ruveta pohjustamaan sitä tosiseikkaa, että viettäisi joululoman Helsingissä. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat olivat kollektiivisesti levittäytyneet hakemaan loman ajaksi töitä Helsingin eri sairaaloista, niin myös Vesku, ja hän viettäisi enimmän osan joulu- ja tammikuusta vanhusten vuodeosastolla. Ajatus hoitotyöstä tuntui vähän kummalliselta, mutta fatalistisesti hän ajatteli, että oli jo aika päästä sairaalaan ja potilaiden pariin. Ei kai haittaisi osata perusasioitakin, vaikkei hän enää valmistuttuaan syöttäisi tai pesisi potilaita.

Onneksi hän ei ollut etukäteen leveillyt olemattomilla laivatuliaisillaan, sillä hän vei mennessään vain kassillisen kesävaatteita. Kämpässä ei kerta kaikkiaan ollut tilaa säilyttää kaikkea ympäri vuoden. Äiti vaikutti kyllä ihan ilahtuneelta niistäkin.
- Koska sulla alkaa joululoma? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, vähän niin kuin Vesku oli pelännytkin.
- Joulukuun ekalla viikolla periaatteessa, mutta mä olen saanut työpaikan.
- Mutta etkö sä tarvitse lomaa rankan syksyn jälkeen? Eikä sun rahan takia tarvitse mennä töihin. Tarvitsetko sä enemmän rahaa?
- En mä rahan takia töihin menekään. Tai no, ehkä vähän, mutta pääasiassa kokemuksen takia. Mitäs täällä on ohjelmassa?
- Mitäs meillä, tavallista elämää vaan, Leena naurahti. – Voisit auttaa vaihtamaan talvirenkaat autoihin. Isähän sai keväällä noidannuolen, kun se vaihtoi molempiin autoihin.

Vesku otti vinkistä vaarin ja meni ähräämään pikkuvolkkarin kimppuun; toinen auto kun oli vielä isän mukana töissä. Saatuaan nastat alle hän lähti ajamaan huoltoasemalle tarkistaakseen ilmanpaineet, mutta jäi sen jälkeen seisomaan miettiväisenä, avaimia pyöritellen. Oli jo aika myöhä, Hanna ei varmaankaan ollut enää tallilla. Tuskin siellä oli enää muita kuin iltatallin tekijä, ellei sitten joku yksäreiden omistajista.

Mutta ei. Johonkuhun hän saattaisi siellä törmätä ja sitten sana hänen vierailustaan kulkeutuisi Hannan korviin ja tämä vetäisi hätäisiä johtopäätöksiä. Hän menisi sinne varmaankin vielä joskus, mutta ei näin pian. Ei heti saatuaan luvan. Joskus, kun Hanna olisi jo lakannut odottamasta häntä.

Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi konsteja olla menemättä poikien kanssa ulos. Ilja oli heillä odottamassa häntä, oli tietysti kuullut hänen tulostaan samalla tavalla, kuin kaikki perheiden pikku-uutiset tuntuivat äitien välillä valuvan.
- Nyt lähetään bilettämään, hän sanoi iloisesti.
- Kuule, mulla on tän viikon kiintiö jo täynnä. Tän kuukaudenkin. Ehkä ens kuunkin.
- Ai onko sulla joku nenänvalkaisuviikko meneillään? Kuule, sitä parempi! Sä saat olla kuski.
- Mihin te kuskia tarviitte?
- Me mennään Anan tyttöystävän mökille. Saatko sä autonkin?
- Kai mä saan, mutta jos te rupeette ihan kauheesti örveltämään niin mä lähden pois, olitte te kyydissä tai ette. Missä se mökki on?
- Lappiksessa. Lähetään sitten, mä jo soitin Patelle ja Larille, että me tullaan kohta hakemaan ne.
- Jos mä en lähdekään, Vesku puuskahti, ärsyyntyneenä siitä, että hänen tekemisistään päätettiin näköjään ihan muualla.
- No lähdethän sä, kunnon kaveri, Ilja sanoi suostuttelevasti ja läppäsi häntä selkään.

Ja niin hän lähtikin, olihan selvää, ettei hän ainakaan Anan tyttöystävän mökillä voisi törmätä Hannaan. Sen sijaan hän törmäsi Jossu-nimiseen tyttöön, jonka emäntä, Janna, esitteli hänelle heti kuullessaan, että hän asui nykyään Helsingissä.
- Jossukin asuu siellä, ootteko te tavannu?
- Siellä asuu puol miljoonaa muutakin, joten en mä ainakaan muista, Vesku sanoi, mutta totesi, ettei välttämättä laittaisi hanttiin, vaikka niin vastaisuudessa kävisikin.
- En mä oikeesti edes asu Helsingissä vaan Vantaalla, Jossu sanoi tummat silmät iloisesti välähtäen, ja kun Vesku kuuli, että hän oli ihan oikea, jo valmistunut lähihoitaja, he uppoutuivat juttelemaan aiheesta työ niin, että vasta naisten saunavuoro erotti heidät.
- Se ei ole yhtä hyvän näköinen kuin se sun blondisi oli, arvioi Pate.
- Mitä sä höpötät? Me juteltiin vaan työjuttuja, Vesku sanoi vähän harmistuneena.
- Itse höpötät. Mä näin, että te vaihdoitte puhelinnumeroita.
- Entäs sitten? Me puhuttiin siltikin vaan työjuttuja, Vesku sanoi, ja se oli tottakin. Innostuksen puuskassa hän oli kysynyt Jossun numeroa, ja tämä oli sen antanut – tai ainakin jonkun numeron – mutta se ei vielä tarkoittanut sen enempää. – Joko te haluatte lähteä kotiin?
- Ei kun me mennään ensin saunaan ja uimaan. Ja sä tulet kanssa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.9.14 21:16:30

44. Treffit

Viimeiset viikot olivat sitten totista pänttäämistä, niin intensiivistä, että Vesku tuskin huomasi sitä, miten Susa alkoi putkahdella heidän seuraansa useammin kuin mitä aikaisemmin ja kuin mitä saattoi pitää pelkkänä sattumana. Niin kuitenkin kävi ja tajuttuaan sen Vesku ehti hetken muistella heidän tanssimistaan laivalla. Hän totesi kuitenkin, ettei tyttö hänelle hymyillyt ja jutellut, vaan pääasiassa Laurille. Se oli oikeastaan helpotus. Hänestä ei edelleenkään tuntunut hyvältä ajatukselta sotkeutua suhteisiin kurssikavereiden kanssa, sen paremmin kuin työkavereidenkaan. Jälkimmäisistä ei ainakaan hänelle ollut ollut mitään muuta kuin hankaluuksia, ja kurssikaverit olisivat väistämättä mukana hänen elämässään seuraavat viitisen vuotta. Paitsi tietysti, jos hän mokaisi kaikki tenttinsä ja joutuisi potkituksi pois. Sitten voisi pikkuisen kaduttaa.

Lauria ei tuntunut moinen huolettavan.
- Susa on kiva, eikä tää ole vakavaa, ainakaan vielä. Me mennään leffaan ja ehkä kaljalle sen jälkeen perjantaina, vikan tentin kunniaksi. Tuu mukaan.
- Kolmanneksi pyöräksi? Älä nyt luule mua ihan hölmöksi.
- Pyydä joku mukaan. Tai Susa voi pyytää Arlan tai Barbron.
- Ei kiitos. Sittenhän mä olisin samassa jamassa kuin sä. Luuletko sä, ettei mulla ole omasta takaa naisseuraa? Vesku pröystäili.
- No hyvä, Lauri sanoi tyytyväisenä ja jätti Veskun pohtimaan, mistä hän nyt yhtäkkiä hommaisi sanojensa katteeksi deitin. Reine olisi ollut täydellinen, hän olisi lähtenyt kyselemättä ja ihmettelemättä Veskun tarkoitusperiä ja ollut hauskaa seuraa, mutta hän nyt oli ihan liian kaukana ja pienen tytön äiti. Annukka oli vähän samantyyppinen, mutta siitä ei päässyt mihinkään, että hänkin oli koulukaveri, eikä Vesku halunnut, että heistä lähtisi liikkeelle mitään epämääräisiä huhuja. Hänen mielessään kävi jopa toimittaa pikkusisko Hangosta avuksi, Riikka olisi todennäköisesti tullut riemusta kiljuen viikonlopuksi Helsinkiin, mutta hänestä ei olisi ollut seuraa kuppilaan elokuvan jälkeen, alaikäinen kuin oli.

Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan toivoton. Vesku muisti Jossun ja vähän aikaa asiaa puntaroituaan kokeili tämän antamaa numeroa. Tyttö kuulosti hyvin hämmästyneeltä, mutta ilahtuneelta myös.
- Mä en luullut, että sä soittasit, mutta en mä kyllä voi lähteä.
- Ai, Vesku sanoi pettyneenä.
- Niin kun mulla on perjantaina yövuoro. Mutta joku toinen kerta vaikka.
No, ainakin syy oli hyvä. Sitten, kun kerran oli asialle ruvennut, Vesku soitti Hanni-serkulleen. Olihan tämäkin vannottanut, että heidän pitäisi joskus tavata ja koko syksy oli livahtanut ohi ilman, että kumpikaan oli tehnyt sen eteen mitään.
- Ei mulla ole mitään perjantaina, voin mä tulla, serkku sanoi. – Mitä me mennään katsomaan?
- En mä tiedä, onko noi valinnu vielä mitään. Jospa me päätetään sitten kun tavataan.

Sitten melkein viime hetkellä, Hanni perui. Hän oli yrittänyt soittaa Veskulle hurjasti perjantai-aamuna, mutta tämä oli ollut tentissä puhelin äänettömänä ja huomasi yritykset vasta myöhemmin. Ymmällään hän soitti takaisin.
- Mä olin just tekstaamassa sulle, serkku sanoi käheällä äänellä.
- Oletko sä kipeä? Vesku kysyi.
- Ai kuuleeko sen? Hanni sanoi sarkastisesti. – Mulla ei oo ääntä mutta kuumetta on. Mä en kyllä pääse mihinkään tänään.
- Harmi, Vesku sanoi ja vilkaisi Lauria ja Susaa, jotka kuuntelivat kiinnostuneina hänen puheluaan. – No, koita parantaa itsesi.
- Vesku-raukka, peruiko sun treffiseura? sanoi Susa myötätuntoisesti.
- Se on kuumeessa.
- No kai sä tuut silti? Mä voin pyytää Arlankin.

Susa näytti niin säälivältä, että Vesku kimmastui. Hän ei käsittääkseen tarvinnut apua saadakseen naisseuraa.
- Pyydä ihmeessä, jos haluat, mutta ei sun mun takia tarvitse. Mä voin kysyä jotakuta muuta, Vesku sanoi ja näpelöi puhelintaan yrittäen keksiä edes jonkun. Hannan nimi osui hänen silmiinsä ja hän hämmentyi – eikö hän muka ollut poistanut sitä jo kesällä? Ei, hänen silmänsä näkivät omiaan, se oli Hannin nimi ja Hannin numero. Mutta eikö hän muka muistanut Hannan numeroa vielä vaikka otsaluullaan? Ja eikö Hanna ollut halunnut sovintoa?

Hän soitti ennen kuin ehti harkita tarkemmin, ja Hanna vastasi.
- Mistäs nyt tuulee? Hän ei selkeästikään ollut poistanut Veskun numeroa omasta kännykästään, tai sitten hän oli laittanut sen jossain vaiheessa takaisin.
- Leffaa ja kuppilaa tarjolla, jos sä hankkiudut mun luokse kuudeksi, Vesku sanoi lyhyesti. Hannasta pääsi pieni ääni, tai sitten linjalla naksahti.
- Kuule, yritätkö sä jotenkin hyppyyttää mua? kuului sitten. – Luuletko sä, että mulla on tämmösellä varotusajalla aikomus ajaa Hesaan ja lähteä sun kanssasi leffaan?
- Ihan miten sua huvittaa.
Oli helppo kuvitella, miltä Hanna parhaillaan näytti. Hän rypisti varmasti tummia kulmakarvojaan, mutta todennäköisesti hänen suupielensä kaartuivat ylöspäin, sillä seuraavaksi hän sanoi:
- No kun sä noin kauniisti kerran pyydät, niin mä voin yrittää ehtiä.
- Älä myöhästy, Vesku murahti ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa. Susa ja Lauri olivat edelleen ihan vieressä ja tuijottivat häntä ihmeissään.
- Sä sait jonkun tulemaan, Susa totesi.
- No joo, kun laarin pohjia lakaisin, Vesku naurahti. Hän oli äkkiä oikein hyvällä tuulella.
- Nähdään sitten illalla.

Hanna soitti summeria viittä vailla kuusi ja ovikelloa pari minuuttia myöhemmin. Hän nojaili rappukäytävän seinään sen näköisenä, ettei Vesku enää ollut ihan varma siitä, oliko ollut viisasta soittaa hänelle moinen äkseerauspuhelu. Toisaalta, mitäpä hänellä oli menetettävääkään? Se oli ainakin ollut hauskaa, samoin se, että hän oli saanut Hannan liikahtamaan toistasataa kilometriä.
- Sä olet ajoissa, hän totesi. – Lähdetään sitten saman tien menemään.
- Mihin me ollaan menossa?
- Parin mun koulukaverin kanssa leffaan.
- Mihin asti? Millä?
- Keskustaan. Raitiovaunulla.
- Miksei me mennä autolla?
- Koska siellä parkkeeraaminen maksaa omaisuuksia ja sitten sä et voisi ottaa mitään, jos me mennään sen jälkeen yhdelle tai kahdelle.
- Ei mulla ole pikkurahaa raitiovaunuun, sanoi Hanna äkkinäisesti, kuin periksi antaen.
- Mä tarjoan. Mähän sut kutsuinkin, sanoi Vesku ritarillisesti ja veti naulakosta takin päälleen.

He eivät paljon puhelleet matkalla ratikkapysäkille, eivätkä sielläkään, vaikka heidän piti hytistä ja odottaa aika kauan.
- Miksi sä tulit? kysyi Vesku katsellessaan, miten Hanna hypähteli viileässä viimassa.
- Koska mä en muista, koska mä olen viimeksi ollut leffassa, Hanna vastasi ja hymyili odottamatta leveästi. – Ja koska sä kuulostit niin herttaselta.
- Koska?
- Kun sä soitit. Mun oli pakko tulla katsomaan, että mikä kersantti susta on yhtäkkiä tullut.
- Mä en vaan ole enää vellit housussa lääpälläni suhun, Vesku ilmoitti ja huomasi saman tien, että hänellä oli ollut ihan hirveä ikävä Hannaa. Ei pelkästään romanttisessa mielessä, vaan koska Hanna oli niin… Hanna. Halutessaan mitä hauskinta seuraa, kieron huumorintajuinen ja säkenöivän nokkela.
- Hélvetin hienoa, Hanna sanoi ja kiskoi kaulustaan korviensa suojaksi. – Onko täällä aina tämmönen tuuli? Sä joudut kohta lämmittämään mua.
- Ei tarvii, nyt se tulee, Vesku sanoi kuullessaan tutun kirskahduksen kadunkulmasta, missä kiskot kääntyivät.

He olivat vähän liian aikaisin perillä ja katselivat aikansa kuluksi elokuvien mainoksia odotellessaan Susaa ja Lauria.
- Etkö sä sitten löytänyt seuraa lähempää? Hanna halusi tietää käytyään ostamassa pari litraa pop corneja.
- Ne teki kaikki oharit, Vesku tunnusti. –Töitä ja tauteja.
- Jaa, sulla on kumminkin jonkinlaista vipinää olemassa.
- Mahdollisesti, Vesku sanoi ajatellessaan Jossua. Siitä saattaisi tullakin jotain, yhtä hyvin kuin olla tulematta. Ainakin he saattaisivat tavata työn merkeissä. Jossu kiersi kuulemma kaupungin sairaaloita, aina sen mukaan, missä milloinkin tarvittiin sijaisia.
- Ketäs nää sitten on, keitä me odotetaan? Hanna jatkoi tenttaamistaan.
- Mun paras kaveri ja yksi koulukaveri, jonka kanssa sillä on jotain sutinanpoikasta. Ja tossa ne on.

Lauri ja Susa ilmestyivät posket, nenät ja korvat punaisina, esittäytyivät ja katsoivat uteliaina Hannaa.
- Sopiiko teille James Bond? kysyi Susa. – Mä tykkään James Bondista ihan mahottomasti.
Se sopi, he ostivat liput ja siirtyivät saliin ostettuaan vielä vähän lisää evästä. Elokuva alkoi korvia huumaavalla musiikilla ja henkeä salpaavalla toiminnalla ja Vesku uppoutui tuoliinsa tyytyväisenä Susan valintaan. Tämä oli juuri sopivan aivotonta ajanvietettä ja mitä Hanna olisi kuvitellut, jos he olisivat päätyneet johonkin rakkauselokuvaan, oli se sitten hänen syytään tai ei? Toisaalta, ei hän kauheasti yllättynytkään, kun Hanna jossain vaiheessa laski pop corn –astiansa syliinsä ja etsi hänen kätensä. Olisi hyvin hannamaista yrittää muhinoida elokuvissa, kun joka suunnassa oli vieraita ihmisiä. Niinpä Vesku tarttui Hannan käteen ja piti siitä lujasti kiinni, ennen kuin se ehtisi pidemmälle. Se kiemurteli hiukan päästäkseen irti ja Vesku tiukensi otettaan, kunnes Hanna kumartui ihan lähelle hänen korvaansa.
- Jos et sä lakkaa puristamasta, mä puren sua.

Oli hyvin helppoa kääntää päätä niin että heidän huulensa melkein kohtasivat.
- Mä en luota suhun, Vesku kuiskasi takaisin, mutta ei hän voinut olla suutelematta Hannaa, kun tämä nyt oli siinä niin lähellä.
- Älä kuvittele mitään, Hanna sanoi vetäytyen heti pois. Kätensäkin hän palautti pop corn –ämpäriin jättäen Veskun samaan epätietoisuuteen aikeistaan ja ajatuksistaan kuin aina. Mikään ei ollut muuttunut, Vesku ajatteli ja valui alemmas penkillään.

Paitsi että oli sittenkin. Hän oli kuitenkin ollut jo niin kauan ilman Hannaa, että vaikka tämä nousisi ja marssisi matkoihinsa saman tien, ei Veskun nykyelämä siitä miksikään muuttuisi. Eikä Hanna mennyt minnekään, venytteli vain autuaallisesti, kun lopputekstit alkoivat pyöriä ja himmeät valot syttyivät.
- Ja mihinkäs nyt? hän kysyi. – Mulle mainittiin jotain oluesta tai jotain.

He neuvottelivat hetken, ennen kuin astuivat ulos kylmään ja siirtyivät vain kulman ympäri lähimpään oluthuoneeseen.
- Mun täytyy käydä peremmällä, Hanna sanoi hädin tuskin maistettuaan oluttaan.
- Mäkin tulen, sanoi Susa ponkaisten pystyyn ja molemmat tytöt häipyivät jonnekin peremmälle. Lauri nosti tuoppiaan ja kilautti sillä Veskun omaa.
- Kuule, sä sanoit jotain laarinpohjista. Onko se jotenkin jälkeenjääny vai mitä sä tarkotit?
- Mitä? Hanna? Vesku kysyi ymmärtämättä, kunnes muisti, minkälaisen ensivaikutelman tämä yleensä teki. – Ei, siinä ei ole mitään muuta vikaa kuin häijy luonne. Se on terävämpi kuin sinä ja minä yhteensä.
- Kerro toki lisää!
- Sä et halua kuulla, Vesku sanoi, mutta summasi kuitenkin muutamaan lauseeseen heidän on-off-suhteensa, välittämättä mennä tarkemmin heidän työkuvioihinsa. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä tytöt palasivat jo. Hanna hymyili niin madonnamaisesti, ettei Vesku hämmästynyt nähdessään Susan olevan hyvin miettiväisen näköinen, suu tiukasti kiinni puristettuna. Hän ei osannut arvella, mistä naistenhuoneessa oli ollut puhe, mutta hän oli havainnut, että Hanna ei juuri ystävystynyt muiden naisten kanssa. Nytkin keskustelu muuttui hiukan omituiseksi. Susa jutteli Laurille ja Veskulle, samoin Hanna, mutta toisiaan nämä eivät olleet huomaavinaan. Tai ei, Hanna kyllä puhui Susalle, tämä ei vain ollut kuulevinaan.

Oli vielä suhteellisen aikaista, ei edes puoliyö, kun Hanna alkoi hamuta takkiaan tuolin selkänojalta.
- Voitaisko me Vesku ruveta lähtemään. Mun tarttisi olla kahdeksalta Inkoossa valmentamassa.
- Mä luulin, että sulla ois vapaa huomenna, niin kuin meilläkin, Veskulta pääsi. Hanna olisi voinut mainita, se olisi ollut oikein hyvä tekosyy olla tulematta.
- Valmentamassa mitä? kysyi Lauri.
- Ratsastajia, ystävä kallis.
- Sä ajat sinne ainakin tunnin, parempi mennä ja äkkiä. Olisit sanonut aikaisemmin, Vesku sanoi ja nousi seisomaan.
- Älä tohota, Vesku-kulta. Mä ehdin kyllä.

Hanna ei halunnut enää matkustaa ratikalla, hän huitoi ohi ajavan taksin pysähtymään ja he istuivat takapenkille.
- Mitä sä oikein sanoit Susalle? Se oli kuin sitruunan niellyt, kun te tulitte vessasta, Vesku tiukkasi.
- Se rupesi tuttavalliseksi, Hanna tuhahti.
- Häh? Eikö ole ihan normaalia yrittää hieroa tuttavuutta? Ystävällistä jopa?
- Naisilla on aina jotain taka-ajatuksia, jos ne on ystävällisiä.
- Ja sulla on asennevamma, sanoi Vesku ihmeissään. – Se oli sulle kiltti ja sä loukkasit sitä?
- Se halus tietää, seurustellaanko me.
- No mitä pahaa siinä on?
- No ei mun vastauksessakaan ollut mitään sen pahempaa.
- Mitä sä sitten sanoit?
- Että me ollaan vaan @!#$ buddyja ja kysyin, että haluuko ne mukaan niin kokeillaan nelisin.
Siihen Vesku ei osannut sanoa mitään, valui vain äänettömäksi nurkkaan odottamaan, että he pääsisivät perille. Hän ei tiennyt, millä sanoin Susa oli kyselynsä esittänyt, mutta ei takuulla pahassa tarkoituksessa. Tyttö oli sydämellisyyden perikuva.

Sitten hän unohti välikohtauksen, kun he pääsivät kotiin ja hän alkoi tajuta, että he päätyisivät samaan sänkyyn ihan muutaman minuutin kuluttua. Ajatus oli pyörinyt hänen mielessään jo alkuillasta ja hän oli vaihtanut lakanat ja etsinyt ylimääräisiä tyynyjä ja toisen peitonkin, vaikka olikin pitänyt hyvin todennäköisenä, että Hanna saattaisi jättää tulemattakin, tai päättäisi lähteä kotiin sen sijaan, että jäisi yöksi. Nyt hän oli selkeästi jäämässä: hän oli napannut autostaan pienen laukun ja sulkeutunut sen kanssa vessaan. Vesku tiputteli hitaasti vaatteitaan ja tunsi outoa ujostusta. Siitä oli jo aikaa.

- Tsoh, irti, sanoi Hanna kuitenkin, kun Veskukin pujottautui peiton alle. Hän oli käpertynyt mukavasti sängyn toiselle laidalle, kuin olisi jo puoliunessa eikä aloittelemassa minkäänlaista lemmenyötä. Vesku vetäisi kätensä pois, mutta palautti sen hetkeä myöhemmin takaisin Hannan ympärille. Se oli varmaankin vain vitsi, Hanna oli aina tuntunut nauttivan rakastelemisesta hänen kanssaan ja ollut yleensä itse sitä ehdottamassa. Nyt hän kuitenkin pamautti kyynärpäänsä kipeästi Veskun kylkiluihin.
- Irti, mä sanoin. Luuletko sä, että mä tulin tänne asti naimaan sun kanssa?
- Väitätkö sä tullees tänne asti James Bondin takia? Vesku kysyi ällistyneenä.
- Sama se, nyt mä aion nukkua.

Sitä Vesku ei ollut osannut odottaa ja hän sekä suuttui että loukkaantui. Hän oli olettanut… etenkin, kun Hanna oli vielä taksissa laskenut leikkiä aiheesta. Hetken hänen teki mieli jatkaa, sanoi Hanna mitä tahansa – vaatia tai vongata, pakottaa tai ruikuttaa – mutta hän tuli järkiinsä. Hanna ei muutenkaan ehtisi nukkua monta tuntia ennen aamua, vaikka todistettavasti hän pärjäsi oikein hyvin muutamankin tunnin yöunilla, jos oli tarvis.
- Joo, hyvää yötä, Vesku sanoi säätäen äänensä tasaiseksi ja ilmeettömäksi. Missään tapauksessa Hanna ei saisi kuulla siitä mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä. Ei ainakaan pettymystä eikä noloutta torjutuksi tulemisesta. Hän käänsi naiselle selkänsä ja vetäytyi niin lähelle sängyn toista reunaa kuin oli putoamatta mahdollista. Sekin tuntui äkkiä hölmöltä. Sänky oli hänen ja hän sai nukkua siinä ihan niin leveästi kuin halusi. Hän kääntyi takaisin selälleen ja sammutti valon.

Minuutit kuluivat ilman minkäänlaista aavistusta unen tulemisesta. Vesku tuijotti pimeässä kattoon ja kuunteli Hannan tasaista hengitystä. Tyyppi oli uskomaton. Hän itse tuskin saisi unta ainakaan tuntiin, ja kokemuksesta hän tiesi, että kymmenenkin pimeässä odoteltua minuuttia tuntuisi jo tunnilta. Olisipa edes ollut vielä jokin tentti jäljellä, jotain mitä kerrata mielessään. Paremman puutteessa hän alkoi käydä läpi vastauksia, joita oli aamulla raapustanut koepaperiinsa, ja niiden kertaaminen saikin ajatukset vähitellen liikkumaan hitaammin ja raskaammin.
- Mä huijasin, sanoi Hanna kääntyen yhtäkkiä ripeästi ympäri ja jäi nojaamaan kätensä varassa Veskun rintakehään.
- Missä asiassa? Vesku kysyi avaamatta silmiään.
- Mun tarvii olla Inkoossa vasta yhdeksältä.
- Okei. Hyvää yötä.
- Mä huijasin siinäkin asiassa. Mä en tosiaankaan ajanu tänne vaan leffan ja parin kaljan takia.
- Jaa, no ihan sama. Mä nukun nyt.
- Ää-älä nuku, Hanna maanitteli. – Mä vaan halusin nähdä, oletko sä puutteessa vai onko susta tullu kúsipää.
- No?
- Ei kai sitten.
- Päinvastoin kun sinä, Vesku naurahti.
- Haluatko sä tulla mun mukaan aamulla sinne Inkooseen? Hanna kysyi ja alkoi kaivautua oman peittonsa alta Veskun peiton alle.
- Tiedä viittinkö mä nousta, mulla alko loma, Vesku mumisi. – Älä herätä mua kun lähdet.

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   15.9.14 22:44:36

Hyvä Vesku \o/

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   16.9.14 14:16:19

Go Vesku! Tulipahan taas hihiteltyä, kun tätä luki :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.9.14 21:00:23

Sama, en oo itsekään lukenut tätä ikiaikoihin :D
------------------
45. Hoitsunhommia

Tietenkin Hanna herätti. Hänen kännykkänsä piippasi herätyksen, hän nousi ja meni suihkuun ja jätti puhelimen tyynylleen, missä se jatkoi piipitystään kuuden minuutin välein. Vesku ei jaksanut kuunnella sitä, vaan nousi itsekin. Hän vei puhelimen kylpyhuoneeseen, missä Hanna parhaillaan kuivasi itseään hänen kylpypyyhkeeseensä.
- Sammuta se.
- Sammuta itse.
- Mä en näpelöi sun puhelinta etkä sä mun. Mua ei kiinnosta, kuinka monta puhelua ja viestiä sä olet saanu yön aikana.
- Eikö? Hanna kysyi kohottaen kulmakarvojaan.
- Ei vähääkään, Vesku murahti ja meni keittämään kahvia. Hanna tuli perässä noin viiden minuutin kuluttua, pukeutuneena ja olikohan hänellä hiukan meikkiäkin. Hän osasi näköjään olla nopea tarvittaessa.
- Sulla ei ole hiustenkuivaajaa, hän sanoi syyttävästi.
- Ei niin.
- Voisit hommata. Nyt mä saan kuolemantaudin kun joudun menemään tukka märkänä kylmään maneesiin.
- No ei mitkään kaupat vielä ole auki. Laita pipo päähän.
- No vastasen varalta, ja tietenkin mä laitan pipon, kun en kerran oo saanu föönattua hiuksia.

Veskua ei enää hämmästyttänyt mikään, ei tuokaan vihjaus siitä, että Hanna saattaisi yöpyä hänen luonaan toistekin. Tai oikeastaan hiukan hämmästytti se, ettei se vaikuttanut mitenkään.
- Ota oma mukaan seuraavan kerran, hän ehdotti ja tarjosi Hannalle kahvimukia.
- Haluatko sä tulla mukaan? Hanna kysyi. – Koska sä olet viimeksi nähnyt hevosen?
Sitä piti oikein miettiä.
- Elokuussa, Vesku laski.
- No eikö olisi aika? Siellä on pari ihan hyvää ratsukkoa, ja mä saisin ajoseuraa.
- Ja millä mä pääsisin pois Inkoosta?
- No mä voin palauttaa sut, jos se siitä on kiinni.

Ajatus alkoi tuntua liian houkuttelevalta. Monta kuukautta ilman edes hevosenhajua ja vapaapäivä saivat Veskun lupautumaan mukaan ja katselemaan melkein kipeänä kateudesta ratsukoita, joita Hanna äkseerasi isoon untuvatakkiin kääriytyneenä. Ehkä hänen pitäisi aloittaa uudelleen Helsingin tallien koluaminen. Ehkä sitä voisi tyytyä vähän vähempäänkin, vaikka mennä mukaan ratsastustunnille, tai vaikka vain maastoilemaan, jos joku uskaltaisi lainata hänelle hevosta.
- Mikset sä lähtisi saman tien Hankoon? Hanna kysyi, kun hevoset oli viety pois ja he pääsivät lähtemään.
- En mä, kahvinkeitin tais jäädä päälle.
- Eikä jäänyt, mä näin kun sä sammutit sen. Sähän sanoit, että sulla alkoi loma.
- Joo, loma koulusta. Huomenna alkaa jo työt.
- No kai sä jossain välissä tulet kotonakin käymään?
- Pakkohan mun on, joulu ja kaikki.
- No sitten tuut ratsastamaankin, Hanna sanoi jämäkästi.
- Oletko sä varma? Entä jos mä rampautan taas jonkun sun hevosista.
- Älä enää naputa siitä, mähän pyysin jo anteeksi.

Vesku hyppäsi pois Hannan kyydistä kotitalonsa edessä ja jäi hetkeksi katsomaan poistuvan auton perään. Kyllä hän menisi, varmasti menisi. Oli jotenkin kevyempi olo nyt, vaikka Hannasta näkyikin enää vain jarruvalojen välähdys. Oli hyvä olla taas sovussa, ja oli hyvä huomata, ettei häntä pahastikaan surettanut nähdä niitä jarruvaloja. Hanna oli hauskaa seuraa, mutta Vesku ei enää ollut varpaanvälejään myöten hänen pauloissaan.

Töihin meneminen jännitti melkein enemmän kuin opiskelujen aloittaminen. Okei, Vesku muistutti itselleen, että hän halusi hoitaa ja parantaa ihmisiä, ja että tämä oli paljon lähempänä sitä kuin teoria, jota he olivat päntänneet koko syksyn, näkemättä muuta potilasta kuin sen kalmon patologian laitoksella. Siinä se olikin, nyt hän joutuisi kohtaamaan ihan oikeita, eläviä, sairaita ihmisiä.
- Pääsen, en joudu, hän oikaisi itseään.

Sunnuntai-aamu oli ehkä outo ajankohta aloittaa työnteko, mutta hänet oli pantu ylimääräiseksi niin, ettei hänen tumpeloinnistaan olisi kohtuutonta haittaa. Oli siitä silti. Hän oli hidas ja kömpelö tekemään rutiininomaisia juttuja, joista muut selviytyivät nopeasti ja vaivattomasti, eikä kukaan oikein ehtinyt neuvomaankaan. Onneksi työt eivät sinänsä olleet mitään avaruusfysiikkaa, mutta eivät ne tottumattomalle helppojakaan olleet. Vesku ei ollut eläessään syöttänyt muita kuin itseään, eikä pessyt, eikä hän osannut suhtautua potilaisiin, vanhoihin pappoihin muutoin kuin omiin isoisiinsä, kunnioittaen ja kuunnellen. Siitä ei ollut kuin haittaa, eivätkä potilaatkaan sitä tuntuneet arvostavan, rähisivät vain hänelle, tai kiroilivat, yritti joku lyödäkin.

- Miten sä pärjäät? kysyi Marja, joka oli osoitettu neuvomaan häntä, kun he yhdessä sitoivat kiinni pyykkisäkkiä, jonka Eija sanoi olevan liian painava hänen yksin nostaa pyykkikuiluun.
- Sano sinä, Vesku ähkäisi ja pyyhkäisi hikistä otsaansa. Työ ei ollut yhtä rankkaa kuin tallityö, mutta rankkaa silti, kun syksyyn ei ollut kummempia liikunnallisia harrastuksia sopinut.
- No hitaastihan se menee. Älä juttele niille niin paljon.
- Mutta tuntuu niin epäkohteliaalta pitää semmosta kiirettä.
- Meillä on aikaa kohteliaisuuteen sitten, kun kaupunki raaskii palkata kahdeksan aamuun viiden sijaan.
- Sitä ei taida ihan heti tapahtua, Vesku ähkäisi ja Marja virnisti hänelle.
- Ei ehkä.

Se oli miestenosasto, jolla asui viimeisiä vuosiaan 33 enemmän tai vähemmän höpsöä papparaista. Vain osa pääsi enää omin jaloin liikkeelle ja Veskun teki mieli kritisoida tapaa, jolla osa runtattiin pyörätuoleihin ja sidottiin kiinni aamutakinvöillä, mutta hän oli liian uuvuksissa ja hämmentynyt. Työporukassa oli sinä aamuna sentään yksi toinenkin mieshoitaja, joten hän ei tuntenut itseään ihan kummajaiseksi. Marja oli sanonut, että heitä oli enemmänkin, neljä kaikkiaan. Mieshoitajien katsottiin pärjäävän paremmin miespotilaille, jotka joskus saattoivat harhoissaan ja turhaannuksissaan äityä väkivaltaisiksi.
- Musta tuntuu, että mä olen ollu täällä kuustoista tuntia enkä kuusi, Vesku puuskahti, kun he lopulta istahtivat kahville. Joku iltavuoroon tulleista hoitajista tuhahti vähän pilkallisesti, mutta Marja
katsoi häntä ystävällisesti.
- Pian siihen tottuu, hän sanoi.

Se oli totta. Viikkoa myöhemmin Vesku piti jo itseään vanhana tekijänä ja oli valmiina neuvomaan, kun uusia sijaisia tuli lisää. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella kaikesta osastolla näkemästään, elämä oli raadollisempaa kuin hän halusi uskoakaan, mutta jos jätti turhat pohdinnat sikseen, hän viihtyi. Työkaverit olivat kivoja ja sairaanhoitajat antoivat hänen roikkua mukana aina, kun tuli eteen jokin kiinnostava toimenpide.

Monet opiskelukaveritkin olivat saaneet töitä loman ajaksi. Lauri oli saanut paikan kotikulmiltaan, Lahdesta, mikä jätti Veskun vähän yksinäiseksi. Olihan noita toki muitakin, eikä Lahteen ollut matka eikä mikään, mutta se sai hänet soittamaan uudemman kerran Jossulle. Hän oli tosiaan puolittain odottanut törmäävänsä tähän heti ensimmäisenä työpäivänään, vaikka tyttö saattoi hyvin olla noin sadassa muussa paikassa todennäköisemmin. Ja olikin. Kahville hän kuitenkin lupasi lähteä ja pienellä yrittämisellä he löysivät vuorotyöläisen kalentereistaan sopivan vapaahetken.

Vesku ei tunnistanut koko Jossua saapuessaan treffipaikalle ja istui tyhjään pöytään odottelemaan, harmissaan toisen myöhästymisestä. Meni muutama minuutti, ja Jossu siirtyi hänen pöytäänsä.
- Sä et tainnut huomata mua, hän sanoi syyttävästi.
- En niin! Vesku hätkähti. Hänen muistikuvissaan Jossulla oli paljon tummaa tukkaa ja vilkkuvat tummat silmät, tällä tytöllä oli asiallinen poninhäntä ja silmälasit.
- Piilarit pääsi loppumaan, tämä kuittasi ja istui alas, mutta ei se ihan paras mahdollinen lähtökohta ollut. Veskua nolotti erehdyksensä, ja hänen oli vaikea keksiä puhuttavaa. Jossunkaan puhe ei soljunut ollenkaan niin vuolaana kuin mökkibileissä ja kun kahvi Veskun kupissa alkoi olla haaleaa ja vähissä, hän oli mielessään käärinyt jo koko jutun kokoon ja unohdettavaksi.
- Saanko mä kysyä sulta yhtä juttua? Jossu sanoi.
- Kysy ihan mitä vaan, mä vastaan ihan mitä vaan, Vesku murjaisi.
- Oletko sä homo?

Se kysymys ei enää ollut Veskulle ihan outo. Hän ei kuitenkaan oikein ymmärtänyt, mistä Jossu oli sen repäissyt, ei hän ollut tälle kertonut ratsastavansa.
- En ole, hän vastasi huokaisten.
- Okei. Mun vaan piti tarkistaa. Monet mieshoitajat on.
- No mä en ole. Mä olen hoitajana, koska mä haluan oppia nää hommat alusta alkaen. Eikä mua kummempiin hommiin vielä huolittaiskaan, puolen vuoden opiskelun jälkeen.
- Selvä, Jossu sanoi tyytyväisen näköisenä.
- No kerro nyt sinäkin synkkä salaisuutesi? Oletko säkin hetero?
- Jaa… olen. Ja mulla on pieni poika.

Se oli yllätys.
- Sä näytät liian nuorelta äidiksi, Vesku töksäytti.
- Mä olinkin. Mutta en mä sitä vaihtaisi pois mistään hinnasta.
- Et tietenkään, Vesku kiirehti sanomaan. Hän oli hiukan järkyttynyt.
- Ja se siitä. Mun täytyy nyt lähteä hakemaan se päiväkodista, Jossu sanoi ja nappasi lapasensa pöydänkulmalta.
- Ai se on niin iso jo?
- Viisivuotias. Kiitos kahvista, oli ihan kiva jutella.
- Nähdäänkö me uudelleen?
Veskun kysymys näytti yllättävän Jossun.
- Oletko sä tosissasi? Yleensä tässä vaiheessa kaikki sanoo että oli kiva tavata, hei-hei.
Se oli kieltämättä ollut Veskunkin ensimmäinen ajatus, mutta miten sen ilkeäisi tunnustaa, ja miksi pitäisi?
- Mä rakastan lapsia, hän sanoi.

Siitä alkoi, ellei nyt suorastaan romanssi niin jonkinlainen hento seurusteluntapainen. Tosin niin hento, ettei se oikeastaan ansainnut sellaista nimitystäkään ollenkaan, ellei sitten siksi, että Jossu mielellään piti Veskua kädestä, kun he kävelivät yhdessä ja saattoi nojata päätään tämän olkapäähän elokuvissa. Kovin usein he eivät kuitenkaan tavanneet, hyvä jos kerran viikossa, eikä Jossu esitellyt Veskulle lastaan. Vesku huomasi, että asiat olivatkin hyvin niin. Hän ei ollut rakastunut Jossuun, ei edes ihastunut, eikä hän voinut kuvitella harrastavansa hurjaa seksiä äiti-ihmisen kanssa vain pitämispohjalta. Tosin ei mitään sellaista tuntunut olevan tarjollakaan, ei hurjaa eikä tylsää. Mutta kuka kielsi katsomasta, mihin tämä etenisi?

Vesku mietti päänsä puhki, pitäisikö hänen kenties ostaa Jossulle jokin joululahja, mutta päätti sitten antaa sen asian olla. Ei hän ostanut muillekaan kavereilleen, eikä hänellä sitä paitsi ollut ylimääräistä rahaakaan. Palkkapäivä olisi vasta uutena vuotena. Jossu, pätkätyöläinen, oli järjestänyt itselleen jouluksi muutaman päivän vapaan niin, että hän pääsisi Lassin kanssa viettämään sukujoulua jonnekin Etelä-Hämeeseen. Veskulla oli vapaata aattoillasta tapaninpäivän aamuun, ja hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin matkustaa Hankoon yöntietämiksi. Eipä sillä, että hän mitään muuta olisi halunnutkaan tehdä. Mikä joulu se olisi istua yksin yksiön seiniä tuijottamassa?

Jotta Vesku pääsisi sinne aattoiltana töiden jälkeen, hän joutui edellisinä vapaapäivinään käymään kotona, hakemassa itselleen äidin auton. Jostakin syystä jouluvaloihin puetun kodin näkeminen sai äkkinäisen koti-ikävän puhkeamaan täysiin voimiinsa, kun hän käveli illalla asemalta. Hän oli käynyt kotona pitkin syksyä vain harvakseltaan ja silloin, kun oli tuntunut, että piti, mutta nyt hän olisi ollut valmis jäämään sinne vaikka saman tien esimerkiksi viikoksi. Ehkä juuri selvitetty viiden päivän työputki vaikutti asiaan. Oli maailman mukavinta heittäytyä äidin hemmoteltavaksi.

Aamulla moinen tunteellisuus tuntui hölmöltä, mutta Leenan kysyessä hän lupasi auliisti viipyä molemmat vapaansa siellä.
- Enhän mä viitsi viedä sun autoasi ennen kuin on pakko, hän selitti. Sitä paitsi hän pyöritteli päässään ajatusta mennä tallille ja arvioi sopivaa aikaa soittaa Hannalle. Ja illalla pitäisi tietysti nähdä pojat. – Mä menen ehkä ratsastamaan, hän huomautti.
- Ai sä olet taas väleissä Hannan kanssa, Leena ilahtui.
- Se halusi sopia mun kanssa, Vesku myönsi.
- Kivaa. Pyydä se kahville. Mä haluaisin tutustua siihen vähän paremmin.
- Ei sun tarvitse tutustua siihen yhtään paremmin. Ei se ole edelleenkään liittymässä perheeseen.

Osoittautui kuitenkin, että Hanna oli lähtenyt myös etukäteen jouluvierailulle vanhempiensa luo, ja vaikka hän kehotti Veskua kaikin mokomin menemään ja tekemään tallilla, mitä huvitti, se ei tuntunut hyvältä idealta.
- En mä sinne viitsi mennä, ellet sä ole siellä, Vesku ilmoitti. – Sotkemaan muiden rutiineja. Koska sä tulet takasin?
- Huomenna jo. Koska sä lähdet takasin?
- Huomenna jo, vastasi Veskukin puolestaan.
- No sitten tulet huomenna!
- Selvä, Vesku sanoi eikä voinut olla tuntematta miellyttävää värähdystä. Hän yritti väittää sen johtuvan hevosista, mutta tiesi sen olevan huijausta, Hannan äänestä se johtui. Hän odotti Hannan näkemistä ihan yhtä paljon kuin ratsastamistakin, todennäköisesti enemmänkin.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   16.9.14 23:33:16

Tämä on ihan älyttömän ihana teksti. Kuin olisi koukuttavaa heppakirjaa lapsena lukenut. Minulla kesti 4 tuntia lukea se yhdellä istumalla läpi - en malttanut pitää taukoa välissä ja sekös nyt harmittaa, kun on vain maltettava odottaa jatkopätkiä. Kiitos siis kirjoittajalle, tää on huippu. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.9.14 20:14:44

Kiva kuulla :)
---------------
46. Yöjalassa

Joulu meni tavanomaisessa hälinässä, tai pahemmassakin kuin tavanomaisessa. Veljien lapsia alkoi olla jo niin paljon ja he olivat niin eläväisiä ja äänekkäitä, että se oli melkein ahdistavaa. Tosin Leena näytti nauttivan joka hetkestä.
- Mä lähden kotiin lepäämään, päätti Vesku joulupäivän iltana.
- Mä luulin, että sä tulit tänne lepäämään Ja huomenna tulee vielä lisääkin vieraita, eikä Hannakaan ole käynyt, Leena yritti.
- Mun pitää olla huomenna yhdeltä töissä, Vesku muistutti. – Ja Hannasta puhuttiin jo, enkä mä sitä paitsi jaksa uskoa, että se viihtyisi tässä sirkuskoulussa.
- Eikö se pidä lapsista?

Vesku ei ollut koskaan tullut kysyneeksi, mutta arveli, että näin saattaisi olla. Hän pakkasi vähin äänin kamppeensa, mukaan lukien joululahjansa, ja lähti vaeltamaan kohti asemaa. Illan hiljaisuus tuntui soivan korvissa, eikä vastaan tullut edes koiranulkoiluttajia. Sitten hän sai idean, joka tuntui paremmalta kuin tyhjä kotikolo Helsingissä ja soitti Hannalle. Oli ollut epämääräistä puhetta, että he saattaisivat ehtiä tapaamaan joulunpyhinä, mutta ei Vesku ollut ehtinyt edes ajatella sitä koko päivänä sukulaisten ja tuttavien virratessa sisään ja ulos koko päivän. Nyt hän voisi tehdä oman jouluvierailunsa, ellei Hannalla sitten ollut muuta seuraa.
- Mä olin lähdössä kaupungille, Hanna sanoi.
- Joulupäivänä?
- Joo. Mun seura on hyvää, mutta ei se yksinään jaksa mua viihdyttää kovin monta päivää.
- Mä voin tulla viihdyttämään sua, jos sä heität mut aamulla asemalle. Niin, ja jos sä haet mut asemalta.
- En mä voi hakea sua enää, mä olen juonu puoli litraa glögiä. Ota taksi.

Niin Vesku lykkäsi kotiinpaluuta yhden yön verran ja matkusti aamupäivän ehtien juuri ja juuri ajoissa iltavuoroon. Osastolla oli jotenkin hiljaista, vaikka vierailijoitakin oli tavallisuudesta poiketen päiväsalissa muutaman potilaan kanssa. Henkilökuntaa oli kuitenkin minimimäärä, itse asiassa liian vähän.
- Mä en oo saanu sulle iltakaveria, sanoi aamuvuoron sairaanhoitaja pahoitellen, kun Vesku oli vaihtanut vaatteensa ja tullut kahvihuoneeseen.
- Miten niin et? Luuletko sä, että mä paimennan noi kaikki keskenäni sänkyyn ja syötän ja siivoan? Vesku kysyi.
- No on täällä tietysti sairaanhoitaja, ja aamuvuorolaiset voi auttaa lattamaan osan sänkyyn ennen kuin ne lähtee. Yökköjä tulee kuitenkin kaksi, ne voi sitten laittaa loput, ellet sä ehdi.
- Mutta miten niin ei ole sijaista?
- No ei vaan ole, nainen sanoi puristaen suunsa kiinni. – Mä olen soittanut koko kortiston läpi. Jatka itse, tossa hyllyssä on puhelinluettelo.

Välittämättä ivailusta Vesku meni hakemaan puhelimensa kaapistaan ja istui selaamaan sitä. Hänellä oli sentään kymmeniä opiskelukavereita, jotka kaikki olivat ihan yhtä päteviä kuin hänkin, ja jotka saattaisi hyvänä vitsinä saadakin tapaninpäivän iltana juoksemaan höpsöjen pappojen perässä. Ensimmäiseksi hän kuitenkin soittaisi Jossulle. Ehkä tämä olisi jo ehtinyt joulureissultaan, ehkä ei, mutta kannatti ainakin yrittää. Jossu vastasi, Vesku selvitti asiansa ja yllättävää kyllä, tällä ei ollut mitään ylimääräistä työvuoroa vastaan.
- Mä olin muutenkin lähdössä Lassin kanssa just kotiin päin, mutta mä taidan jättää sen tänne mummin kanssa ja hypätä junaan ihan yksin. Mutta en mä siellä ihan tunnin päästä vielä ole.
- Mä hoidin itselleni työkaverin illaksi, meni Vesku ilmoittamaan ja sai hänelle puhelinluetteloa tarjonneen sairaanhoitajan hypähtämään.
- Kuka? Millainen? Osaako se asiansa?
- Mitäs väliä sillä on, minähän sen kanssa joudun työt tekemään. Mutta osaa, se on lähihoitaja.

Jossu tuli neljän aikoihin ja Vesku oli todella iloinen nähdessään hänet. Juhlapyhän kunniaksi aamuvuorolaiset olivat jo karanneet ja hänellä oli jo hiki, kun hän yritti saada potilaat siistittyä siihen kuntoon, ettei kohta, ruokakärryn tullessa, tarvitsisi ruveta vaihtamaan vaippoja ja vuodevaatteita.
- Luojan kiitos, hän sanoi nähdessään jo valkoiseen työmekkoon vaihtaneen tytön. – Tuu mun kanssa katsomaan noi loppupään huoneiden hemmot, ruoka tulee koska tahansa.
- Jepjep, älä hätäile. Mä olen ollut täällä ihan pari kuukautta sitten, mä muistan nää paikat vielä ihan hyvin, Jossu sanoi hälventäen kaikki Veskun huolet tulevan illan suhteen.
- Mikset sä sitten ollut kanslian kortistossa?
- Koska mä tulen muutenkin poolin kautta. Kortistoissa on yleensä opiskelijat ja semmoset, jotka keikkailee vaan sillon tällön.

Ilta oli rankanpuoleinen, mutta loppui se aikanaan. Vesku vaihtoi siviileihin potilaiden kylpyhuoneessa, jättäen pukuhuoneen Jossulle, ja he lähtivät osastolta samalla ovenavauksella.
- Mitäs nyt? Jossu kysyi.
- Nukkumaan kai, ja aamulla takaisin, Vesku arveli.
- Höh, älä ole tylsä. Mulla on hei vapaailta ja se on sun syytäsi, kun kutsuit mut kaupunkiin. Vapaayökin, kun Lassi tulee vasta äidin mukana huomenna. Tule kylään.
Jossu katsoa tapitti Veskua sen näköisenä, että kysymys oli enemmänkin kuin pelkkä sivumennen heitetty kutsu. Vesku heitti kaihoisan ajatuksen oman kotinsa suuntaan ja kohensi olallaan painavaa kassia, jossa olivat edelleen kaikki hänen joulunpyhiksi pakkaamansa tarpeelliset tavarat, joululahjat ja äidin puoliväkisin mukaan pakkaamat eväät, joista tosin osa oli jo syöty edellisyönä Hannan luona. Sitä paitsi oliko se nyt vähän paksua, viettää yksi yö yhden tytön luona ja seuraavana lähteä toisen luo?

Paitsi ettei Jossu ollut mitään yöpymisestä maininnut. Todennäköisemmin hän vain halusi tarjota iltateetä. Ja itse kutsuhan oli sinänsä kunnianosoitus, sen Vesku ymmärsi, koska sen tuleminen oli kestänyt niin kauan.
- Selvä, hän sanoi rupeamatta analysoimaan tilannetta sen enempää. Hän oli pettynyt siihen, miten Jossun tapaaminen näin monen päivän eron jälkeen ei ollut tuntunut miltään, mutta oli pistänyt sen arkisen ympäristön syyksi. Tosin hän pelkäsi huijaavansa itseään. Jossu ei ehkä ikinä tulisi sykähdyttämään häntä samoin kuin Hannan näkeminen teki, että sydän hyppäsi lyönnin yli, mutta eihän siitä voinut varma olla.
- No hyvä, Jossu sanoi ja hymyili nopeasti. Hississä hän tarttui Veskua kädestä, mutta se ei tuntunutkaan hellyttävältä, kuten joskus, paremminkin melkein ärsyttävältä. Se sai Veskun ärsyyntymään itseensä ja hän puristi Jossun sormia, mikä sai tämän taas hymyilemään.

He joutuivat menemään ensin keskustaan ja jatkamaan sieltä paikallisjunalla.
- Sulla on aikamoinen työmatka, Vesku huomautti.
- Ei sen kummempi kuin miljoonalla muullakaan. Sitä paitsi junat on nopeita. Sillon kun ne kulkee. Nyt me mennään pois.
Jossun kotiin ei ollut asemalta enää matka eikä mikään, se oli kerrostalon toisessa kerroksessa ja rapusta oli palanut lamppu siitä kerroksesta, mutta tottuneesti Jossu silti työnsi avaimen lukkoon. Asunto oli pimeänä, tietenkin, mutta kun hän sytytti eteiseen valon, Vesku näki olla kompastumatta pulkkaan, joka nojasi seinään ihan oven vieressä. Hän tipautti kassinsa sen viereen.
- Mä laitan teetä ja katotaan, onko mulla mitään syömäkelpoista jääkaapissa. Kauhea nälkä.

Niin oli Veskullakin, mutta Jossun jääkaapin antimet olivat aika vähäiset. He söivät margariinilla siveltyjä näkkileipiä ja Veskun kassistaan kaivamia joulutorttuja ja sahramipullia ja sen jälkeen Jossu veti Veskun viereensä olohuoneen sohvalle ja avasi telkkarin.
- Eihän sun tarvii vielä mennä? hän kysyi.
- Kukas mua odottaisi?
- Mulla on pullo viiniä, juodaanko pois?
- Jos sä haluat, Vesku sanoi kohteliaasti. Muutama lasillinen viiniä ei saisi häntä nukkumaan aamulla pommiin, ellei sitten ympäri kaupunkia ramppaaminen keskellä yötä. Kun Jossu palasi keittiöön, hänkin nousi ja katseli ympärilleen. Selkeästi lapsiperheen koti. Joka paikassa oli leluja ja makuuhuoneessa kaksi sänkyä, runkopatja ja keltainen, laidallinen lastensänky.
- Kunhan Lassi kasvaa niin, että tarvii oman huoneen, mä muutan olohuoneeseen, sanoi Jossu, joka oli seurannut häntä viinilasi kummassakin kädessään.
- Tai hommaat isomman, Vesku ehdotti.
- Joo, jos saan lottovoiton. Mennään hei kattomaan, eikö telkkarista tulis jotain kivaa.

Siinä vaiheessa Vesku oli vielä vakaasti lähdössä yöksi kotiin, mutta kun he olivat tuijottaneet loppuun yhden joulun perhe-elokuvista, joka jostain syystä tuli yömyöhällä, Jossu oli jo mukavasti hänen kainalossaan ja pyysi häntä jäämään. Viisas mies olisi kerännyt kamansa ja mennyt, mutta Vesku ei raaskinut. Jossu vaikutti niin yksinäiseltä.
- Missä mä nukun?
- Saat tulla mun viereen. Jos haluat, tietysti. Tässä sohvassa ei voi nukkua, ellei ole parin promillen humalassa.
- Oletko sä varma, että se on hyvä idea? Vesku kysyi.
- Jos sä et halua ottaa taksia.
- Eikö junia muka enää mene?
- Tosi harvoin näin myöhään. Nythän on pyhäpäivä.

Niin Vesku päätyi Jossun sänkyyn. Se ei ollut ihan kapeinta mallia ja hän jätti alimmat vaatteensa päälle, sillä tilanne oli edelleen ärsyttävän epämääräinen. Tyttö tarjoili hänelle puolta pedistään, mutta ei kai hän voinut enempää tarkoittaa – eiväthän he olleet koskaan edes suudelleet. Hetken mietittyään hän riisui kuitenkin vielä T-paidan. Se tuntui kuristavan, kun ei hän ollut tottunut nukkumaan vaatteet päällä. Jossu kolisteli vielä hetken vessassa ja sammutti valot tullessaan huoneeseen niin, että oli säkkipimeää. Hän kahisteli vaatteidensa kanssa ja siinä vaiheessa, kun Veskun silmät alkoivat tottua hämärään, hän vilahtikin jo vikkelästi peiton alle.
- Hyvää yötä, hän sanoi ja Vesku vastasi samoin, mutta unta hän ei saanut. Oli liian outoa maata vieraassa sängyssä lähes vieras ihminen vieressään. Hengitysäänistä päätellen Jossukin oli täysin hereillä ja kääntyi lopulta huoahtaen häneen päin.
- Mä en saa unta.

Veskukin kääntyi, pisti kätensä tunnustelevasti tytön ympärille ja totesi, että tällä oli yöpaita päällään. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin, joten suuteleminen seurasi ihan luonnostaan, ja siitä sitten yksi asia vei toiseen.
- Mulla ei ole kortsuja, Vesku sanoi, kun alkoi tuntua siltä, että oli viimeinen hetki vetäytyä.
- Mä syön pillereitä.
- Mutta… Hanna oli fanaattisen tarkka kumeista, vaikka hänkin söi pillereitä. Hänellä oli itse asiassa posliinimaljallinen kondomeja yöpöydällään, kuin karamelleja. ”Mä olen kaukana yksiavioisesta”, hänellä oli tapana sanoa. Jossu tuskin harrasti lähellekään samanlaista seksihurjastelua. Miten olisi voinutkaan, jos metrin päässä nukkui aina lapsi?

Ehkei Jossu harrastanut seksiä missään muodossa, tuli Veskun mieleen. Tyttö oli jotenkin poissaolevan ja haluttoman oloinen, kuin olisi päätynyt tähän vain, koska jokin kirjoittamaton sääntö sanoi niin. Hoikan Hannan jälkeen hän tuntui pyöreältä, melkein upottavalta, mikä ei itse asiassa ollut ollenkaan vastenmielistä. Mutta vähän eloa hänessä oli saanut olla. Vesku yritti parhaansa saadakseen aikaan jonkin reaktion ja onnistuikin lopulta – Hannan kanssa oli oppinut tempun jos toisenkin.
- Sehän oli… kivaa, hän sanoi hämmästyneenä.
- Tietysti se oli. Miksi sitä muuten viitsisi? kysyi Vesku vähintään yhtä hämmästyneenä.
- No ei se yleensä ole.
- Miksi sä sitten halusit?
- Mä ajattelin, että sä halusit.
- Kuulostaapa sovinistiselta.
Mutta Jossu ei vastannut, hymähti vain ja alkoi hengittää tasaisemmin, ja nyt Veskukin nukahti. Aamulla Jossu oli noussut ennen häntä ja asunnossa tuoksui kahvi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.9.14 22:45:45

47. Hikipinkoilua

Vesku palasi töihin tuntien itsensä typeräksi raahatessaan edelleen isoa matkakassiaan ja jokin katumuksentapainen jyskyttäen mielessä. Ei ehkä olisi ollut ihan tarpeellista päätyä Jossun kanssa sänkyyn, vaikka se oli ihan hauskaa ollutkin. Mitä jos tyttö ottaisi sen turhan vakavasti, kuten Katja? Veskulle oli käynyt sitten eilisillan selväksi, ettei hän halunnut osaksi Jossun elämää, kaksioon kalseaan betonilähiöön jumalan selän takana, tai isänkorvikkeeksi pikkupojalle, jota ei ollut koskaan edes nähnyt. Hän halusi rakastua eikä vain ajautua. Hän halusi, että joku saisi hänen päänsä sekaisin edes vähän samaan tapaan kuin Hanna, vaikkei sellainen hullaantuminen enää toistamiseen tuntunutkaan todennäköiseltä. Veskua hävetti tuntea helpotusta siitä, että Lassi tulisi tänään kotiin ja että Jossu oli epäillyt, ettei vähään aikaan saisi poikaa taas hoitoon muuta kuin työvuorojensa ajaksi. Hänen äitinsä kuului olevan kylmähkö ihminen, joka kyllä suostui lapsenvahdiksi aika ajoin, mutta halusi vastalahjaksi tilaisuuden saarnata siitä, miten tytär oli pilannut elämänsä tekemällä lapsen yksinään ja aivan liian nuorena. Jossu väitti käyttäneensä useamman viikon lapsenvahtikiintiön jättämällä äitinsä selviytymään Lassin kanssa maalta kaupunkiin.

Se sai Veskun tuntemaan sääliä, muttei yhtään sen enempää kiintymystä, ja hän mietti puolen aamua, olisiko ennemmin huonotapainen, jollei soittaisi Jossulle enää ikinä, vai olisiko ystävällisempää katkaista kaikki yhteydenpito tähän ja jättää tyttö siihen uskoon, että hän oli ollut vain sitä yhtä vailla. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut hänen mieleensä.

Onneksi opiskelukaverit heräsivät näin joulun jälkeen eloon, vaikka Lauri olikin edelleen Lahdessa. Jari soitti illalla ja ilmoitti viettävänsä joulua solukämpässään ja halusi Veskun mukaan.
- Mä olen viettänyt jo yhden joulun, Vesku huomautti.
- Niin me kaikki. Nyt vietetään toinen ja parempi, kun ollaan vähän harjoteltu. Onko sulla äidin tekemiä herkkuja?
- On tietysti, Vesku sanoi.
- Ota ne mukaan ja tule tänne. Mulla on koko solu käytössä.

Se kuulosti niin piristävältä, että Vesku päätti univelkojen kuittaantuvan, jollei vapaapäivänä niin sitten haudassa ja lähti. Jarin luona olivat Sebbe ja Mikael ja Annukka ja Veskun kinkunpalanen ja muut jämät otettiin ilolla vastaan.
- Mä en tiedä, onko niitä enää viisasta syödä, hän tosin sanoi. – Ne on ollu mun kassissa lauantai-illasta asti.
- Pannaan ne uuniin, jos niissä elää jokin niin se paistuu, sanoi Jari huolettomasti ja oli tekemässä niin, mutta Annukka onneksi otti ohjat käsiinsä ja tutki jokaisen tuodun ruoanmurenan heittäen osan surutta roskikseen.
- Ja alkoholihan steriloi, Jari yritti vielä.
- Joillakin on huomenna työpäivä. Monillakin. Mutta steriloi sinä toki.

He huuhtelivat improvisoidun jouluaterian alas glögillä ja punaviinillä ja anastivat käyttöönsä Jarin kämppiksen antiikkisen pelikoneen. Oli virkistävää olla vaihteeksi miettimättä mitään sen vakavampaa. Annukka vaihteli levyjä soittimeen ja siemaili viskiä, hän oli kieltäytynyt ampumasta sorsia.
- Mä olen niin ilonen, kun joulu on ohi, hän ähkäisi romahtaessaan taas kerran Veskun viereen sohvalle.
- Etkö sä pidä joulusta?
- Ei siinä noin instituutiona ole mitään vikaa, mutta mä en kestä sukulaisten päivittelyjä. Ne haluaa kaikki syöttää mua, on aina halunneet, ja etenkin jouluna. musta tuntuu, että mä olen lihonut viis kiloa.
- No etkä ole, Vesku sanoi vilkaisten nopeasti tytön langanlaihaa vartta.
- En olekaan, mutta tuntuu siltä. Hei, pelaatko sä squahsia?
- En mä ole kokeillut.
- No kokeile! Mun tekisi mieli pelaamaan.
- Mä saan ihan tarpeeksi liikuntaa töissä, kiitos vaan, Vesku väitti, mutta ajatus kuulosti siltikin ihan hyvältä. Hän oli laiskistunut keskittyessään koko syksyn vain lukemiseen, eikä töitäkään enää monta viikkoa ollut. – Mutta voinhan mä kokeilla. Koska ja missä?
- Mä otan selvää huomenna.

He tapasivat palloiluhallissa vain paria päivää myöhemmin, ja Vesku joutui pahan kerran rökitetyksi.
- Tää ei ole reilua, hän puuskutti hien valuessa kirvelevänä silmiin. Annukka katsoi häntä huvittuneena, posket vain hiukan punehtuneina.
- Taidat olla rapakunnossa.
- No luulin olevani paremmassa, Vesku myönsi. – Mutta osuin mä sentään palloon, sun ei vaan olisi tarvinnut lyödä sitä joka kerta eri suuntaan.
- Älä valita, eikö tullut hyvä olo? Tullaanko ens viikolla uudestaan?
- Tullaan.
- Jäädään tohon kahvioon juomaan jotain, jooko? Mulla menee puolisen tuntia suihkussa.

Annukan kanssa oli helppo jutella, Vesku totesi. Ennen kuin huomasikaan hän oli kertonut tälle Jossusta ja miten oli raukkamaisesti jättänyt soittamatta takaisin, kun oli huomannut tämän soittaneen kesken työpäivän.
- Tommonen ei sovi, sanoi Annukka ankarasti. – Onko sun tapana olla liero luuseri? Sä et vaikuta semmoselta.
- Toivottavasti ei, Vesku sanoi vähän huolissaan.
- Jos sä olet ollut tytön kanssa sängyssä niin vähintäänkin sä saat luvan huomata sen sen jälkeenkin. Ehkä se haluaa viettää sun kanssa uuden vuoden?
- Niin, Vesku sanoi pienellä äänellä ja tunsi itsensä nilviäiseksi. – Ehkä mä soitan sille.
- Ehkä?
- Tietysti. Tietysti mä soitan sille. Kun vaan tietäsin, mitä sanoa.
- Mitä jos puhuisit ihan totta vaan?

Vesku teki sen vasta illalla, arvioituaan ajan sellaiseksi, että jos Jossu oli kotona, lapsi olisi ehkä jo nukkumassa, tai jos töissä, vähintäänkin vaihtamassa vaatteita ja lähdössä. Hän arvioi kuitenkin väärin. Puhelimeen vastasi pikkulapsi: - Haloo.
- Lassiko siellä? Vesku kysyi ystävällisesti, vaikka hänen teki mieli ähkiä. Lasten kanssa puhelimessa puhuminen oli hankalaa, ainakin hänen veljiensä lasten. He saattoivat seistä minuuttikaupalla vain hengittämässä raskaasti luuriin, kuurona kaikille pyynnöille antaa puhelin isälle. Niin teki tämäkin, joten hän pyysi: - Anna puhelin äidille, jooko.

Mitään ei tapahtunut ja Vesku jatkoi maanitteluaan, kunnes äkkiä sai korvaansa vihlovan kiljaisun. Sitten räsähti jokin, kuului kolahdus, ja hän tunnisti Jossunkin äänen. Se oli ensin moittiva, melkein vihainen, niiltä osin, mitä huudon seasta erotti, sitten kuului vielä kovempi räsähdys ja sitten vain hiljaisuutta. Kun hän katsoi puhelintaan, se oli tyynen hiljainen. Ei puhelua käynnissä. Mitään ei myöskään tapahtunut, kun hän yritti soittaa uudelleen, hän kuuli vain nauhoitetun tiedotteen. Kohtalon sormi. Ehkä Lassi oli paiskannut Jossun puhelimen seinään tai jotain muuta viehättävää?

Juuri niin oli käynytkin. Se selvisi, kun Vesku varmuuden vuoksi yritti vielä parin tunnin kuluttua uudelleen.
- Mä yritin aikasemmin, hän sanoi epäröiden.
- Ai se olit sinä. Niin mä vähän pelkäsinkin, Jossu sanoi surullisesti.
- Teille taisi tulla vähän kinaa puhelimesta?
- Ei oikeastaan – Lassi-parka pelästyi kauheesti. Sitä on kielletty puhumasta namusetien kanssa.
- Ai semmonenko mä olen?
- Et tietystikään ole! Mitä tommonen pikkuinen nyt vielä ymmärtäisi? Mutta mun puhelin kyllä meni rikki. Onneksi mulla oli vanha varapuhelin laatikossa.
- Sä olit yrittäny soittaa mulle päivemmällä? Vesku muisti alkuperäisen asiansa ja hiukan ontto olo valtasi hänet taas. Puhu totta, oli Annukka sanonut.
- Niin… kuule. Mä luulen, ettei tästä voi tulla mitään, ainakaan ennen kuin Lassi vähän kasvaa.

Jossu kuulosti surulliselta, mutta vakuuttavalta. Hän ei halunnut sotkea Lassin ympyröitä tässä herkässä kehitysvaiheessa. Lassi vähän pelkäsi vieraita miehiä. Jossun oli ajateltava ennen kaikkea lastaan. Vesku suorastaan harmistui hänen selvitykseensä.
- Aiotko sä antaa koko elämäsi pyöriä vaan Lassin ympärillä?
- Mitä muutakaan mä voin?
Veskun teki mieli sanoa monia asioita, mutta muisti sitten oman asemansa. Asiat menivät paremmin kuin hyvin.
- Kyllä sunkin pitää välillä saada pitää vähän hauskaa, hän sanoi silti.
- Mä pidänkin, välillä. Mutta ei siitä näköjään voi mitään sen kummempaa ajatella tulevan. Mä olen pahoillani.
- Niin, sanoi Vesku, mutta nilviöolo palasi. Puhu totta. – Kuule, ei sulla tarvitse olla paha mieli mun takia.
- Sä olet kiltti, Jossu sanoi.
- Enkä ole. Eihän tää nyt sillä tavalla niin vakavaa ollutkaan.
- Eikö sun mielestä?
- Jossu kuule, ei ollut. Ei vielä ainakaan, Vesku lisäsi. Toisessa päässä oli pitkään hiljaista.
- Ai, no hyvä niin, sanoi Jossu sitten. – Hyvää loppuelämää vaan.

Hän sulki puhelimensa antamatta Veskulle tilaisuutta edes toivottaa samaa, mutta se oli pelkästään helpotus. Tämä pyyhkäisi otsaansa ja totesi hikoilleensa – mutta nyt oli hyvä ja kevyt olo. Mitään ei ollut jäänyt hampaankoloon, eikä hän ollut joutunut käyttämään edes tekovalttikorttiaan, jota oli miettinyt puolen iltaa: kuullessaan, että hänellä oli kotona Hangossa tyttöystäväntapainen Jossu olisi varmaankin kiukustunut, mutta lopputulos olisi ollut sama. Hänet valtasi äkkiä halu saada jutella Hannan kanssa, ja hän etsi numeron.

- Mitäs tänne alvariinsa soittelet? Hanna kysyi hyväntuulisesti vastattuaan.
- Alvariinsa?
- No just jouluna soitit, ei siitä oo viikkoakaan.
- Koska sä tulet käymään?
Hanna hiljeni hetkeksi ja tunnelman viilentyminen melkein tuntui korvassa.
- Mistä mä tiedän, koska mua huvittaa, jos koskaan? Hanki itsellesi joku vakipano sieltä lähempää.
- Mä just hankkiuduin eroon yhdestä ehdokkaasta, siksi mulle tulikin sua ikävä, Vesku sanoi urhoollisesti, vaikka Hanna ei ollutkaan kovin rohkaiseva.
- Oho, reipas poika! Siis jos sulla sentään oli ehdokas.
- Niin kai. Mitä sä teet huomisiltana?
- Mitäs luulet? Biletän hurjasti. Sä teet varmaan töitä?
- Mitäpä muutakaan, Vesku huokaisi, vaikka yhdeksän jälkeen olisi kyllä hyvää aikaa juhlia vuoden vaihtumista. Seuraavan aamun aikainen nousu vain kummitteli jo mielessä. – Mutta okei, en mä tän enempää vaivaa. Soittele joskus jos siltä tuntuu. Ens vuonna.
- Mä en tiedä vielä ens vuodesta mitään, mutta varmasti siitäkin tulee hyvä, Hanna nauroi. – Eikö niistä yleensä tule? Mulla ei ainakaan ole vielä ollut erityisen huonoa vuotta. Elämä on hyvää.

Vesku oli iloinen, kun joululoma alkoi lähestyä loppuaan ja pääsisi takaisin luennoille ja opiskelemaan. Pappojen kylvetys ja vaippojen vaihto ei ollut ihan nautinnollisimmasta päästä työtä, mutta siitä huolimatta hän sopi alustavasti palaavansa kesällä. Antoi hän myös lisätä puhelinnumeronsa kanslian kortistoon siltä varalta, että joskus tarvittaisiin sijaista. Häntä kuitenkin poltteli jo päästä eteenpäin kouluhommien kanssa. Hän oli itse asiassa joululoman aikana hankkinut muutaman vasta tulossa olevan kurssin materiaalin ja kahlannut ne lävitse. Jari haukkui häntä pingoksi, mutta Annukka halusi lainata ja lukea kirjat seuraavaksi ja alkoi laskea, pystyisikö mitenkään valmistumaan etuajassa, jos kuokkisi muutamilla ylempien vuosikurssien kursseilla ja saisi luvan tenttiä niitä jo nyt. Se houkutteli Veskuakin. Hän halusi valmistua ei vain tiedekunnan historian parhaimpana vaan myös nopeimmin.

- Oletko sä nyt varma, ettet sä yritä alisuorittaa? naljaili Lauri, joka oli palannut pääkaupunkiin. – Jos sulla on noin paljon ylimääräistä opiskelukapasiteettia, niin mikset lukisi hammaslääkäriksi saman tien?
- Hyvä idea, tuumasi Vesku suuttumatta. – Pidä vaan huoli, ettet itse alisuorita, kun kaikki sun aikasi menee riiustellessa.
Se ei kylläkään pitänyt paikkaansa. Susan ja Laurin romanssintapainen näytti näivettyneen pitkän joululoman pitäessä heidät eri paikkakunnilla, ilmeisesti kuitenkin ilman mitään suurta dramatiikkaa, sillä Susa ystävineen lyöttäytyi usein heidän kanssaan samaan pöytään syömään, jos he osuivat samaan aikaan ruokalaan.

Syksyllä tiheään toistuneet viihdeillat olivat vähentyneet kevätpuolelle siirryttäessä ja lukukausi alkoi tuntua pitkältä jo puolivälissä. Ilman Annukkaa, joka edelleen kiskoi hänet kerran viikossa pelaamaan squashia, Vesku olisi todennäköisesti lukenut itsensä kyttyräselkäiseksi. Se oli kuitenkin niin kiehtovaa, että häntä harmitti aina välillä irrottautua käydäkseen jonain viikonloppuna kotona näyttäytymässä. Hän olisi jopa ehkä harmistunut siitäkin, jos Hanna olisi soittanut ja yrittänyt vaatia hänen kallisarvoista aikaansa, mutta sellaista ei tapahtunut sen paremmin tammi- kuin helmikuussakaan. Maaliskuussa, kun Vesku oli kotona käymässä ja äitinsä kanssa kauppareissulla, he osuivat sattumalta yhtaikaa huoltoasemalle tankkaamaan autojaan ja Hanna komensi hänet kahville tapaamisen kunniaksi.
- Mä en voi, sanoi Vesku tankin ylitse. – Mulla on äiti mukana.
- Ota äiti mukaan.
- Ei käy. Meillä on takakontti täynnä pakasteita.
Se oli pikkuisen liioiteltua, ja Leena pilasi yrityksen veivaamalla ikkunan auki.
- Totta kai me ehditään kupilliset kahvia juoda, hän ilmoitti aurinkoisesti.
- Siinäs kuulit, sanoi Hanna ja Vesku ajoi auton pois mittarilta ajatellen, että elämä oli ihmeellisempää kuin moni romaani. Hän oli aika lailla pähkäiltyään tullut siihen ymmärrykseen, että hän saisi heittää Hannan ja kaiken, mitä heidän välillään oli ikinä ollut, romukoppaan, mutta Hanna ei taaskaan toiminut oletetulla tavalla.

Hanna ja Leena menivät jo edellä, Hanna oli paksusta takistaan päätellen ehkä tulossa valmentamasta ja hän jutteli Leenan kanssa kuin he olisivat tunteneet toisensa ikiajat.
- Hae sä meille kahvit, hän vain livautti Veskulle olkansa yli. Tämä haki kolme mukillista ja muutaman munkin ja kantoi ne pöytään.
- Leidit on hyvät, hän sanoi liioitellun kohteliaasti.
- Kiitos ja kerro nyt kaikki mitä sulle kuuluu, Hanna sanoi innokkaasti, kuin olisi kaivannut hänen kuulumisiaan koko alkukevään.
- Kerro sä mitä tallille kuuluu, ei sua kiinnosta mun luennot, Vesku vastusteli. Hän tajusi yllätyksekseen, ettei hänellä oikein mitään muuta raportoitavaa ollutkaan. Tenttien arvosanoja olisi tietysti voinut luetella ja saada ehkä Hannasta irti hyväksyntää tai jopa ihailuakin, tai sitten ei. Hanna joka tapauksessa innostui puhumaan hevosistaan ja toistamaan ainaisen kutsunsa ratsastamaan.

- Mä taidan mennä käymään vessassa, sanoi Leena jonkin ajan kuluttua, juotuaan kahvinsa pois.
- Sun äitisi on hienotunteinen, Hanna sanoi hyväksyvästi katsoen tämän poistuvaa selkää.
- Mitä? Vesku ei ymmärtänyt.
- No nyt me voidaan puhua kaikki, mitä sen kuullen ei voi sanoa.
- Ei kai meillä mitään semmosta ole.
- No mutta voidaan vaikka suunnitella, miten livahdetaan seuraavaks puolestamme vessaan pienille pikasille.
- Ei tietystikään mennä, luuletko sä, ettei se tajuaisi… äh sun kanssasi, Vesku keskeytti, kun Hanna alkoi nauraa. – Mä voin tulla pikavisiitille sun luokse, jos sä sitä oot vailla.
- Sori, nyt ei käy, Hanna sanoi siniset silmät täynnä naurua. – Mika odottaa mua kotona.
- Jaha. Mä en viitsi edes kysyä, kuka ja mikä Mika. Tai että miksi sä teet mulle ehdotuksia, jos sä kerran olet jonkun kanssa, Vesku sanoi syyttävästi.
- Tiedäthän sä mut.
- Joskus maailmassa sulle käy vielä köpelösti. Mitä jos sä vaikka rakastut?
- Luoja varjelkoon, Hanna nauroi ja teeskenteli puistatusta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.9.14 20:25:31

48. Nollaus

- Me tarvitaan lomaa, sanoi Lauri, kun ydinporukka istui eräänä huhtikuisena perjantaina kaljalla. Oli vasta iltapäivä, mutta he olivat olleet tentissä, eikä sille iltapäivälle ollut enempää pakollista ohjelmaa.
- Siinä sä olet oikeassa, innostui Jari, joka oli ehtinyt paikalle ensimmäisenä hutaistuaan kokeen ja joi nyt noin neljättä tuopillistaan. – Mä tiedän. Lähdetään meidän mökille.
- Mä ajattelin jonnekin vähän pidemmälle, jonnekin missä voi paistaa itseään hiekkarannalla ja astua merisiileihin, Lauri naurahti.
- Selvä, mihin lähdetään ja koska, Vesku sanoi. Laurin muutamat sanat olivat heti saaneet hänet näkemään itsensä kuumalla hiekkarannalla kädessään drinkkilasi, jossa tökötti paperinen sateenvarjo ja se tuntui äkkiä ainoalta asialta maailmassa, mitä hän halusi.
- Mennään matkatoimistoon ja kysytään, mitä niiltä löytyisi, ehdotti Lauri. – Jos olisi talvi, me voitaisiin varmaan mennä meidän lomaosakkeeseen, mutta nyt meillä ei oo taas varausta sinne ennen kuin joskus joulun jälkeen.
- Joskus loppukesällä ois hyvä, ehtii ensin ansaita vähän rahaa.

He uppoutuivat puntaroimaan Välimeren valtioita huomaamatta, että muut olivat tarttuneet Jarin ehdotukseen ja olivat jo kiistelemässä siitä, lähteäkö saman tien vai vasta seuraavana päivänä. Vesku havahtui, kun Mikael tökkäsi häntä käsivarteen.
- Montako sä olet juonut?
- Kaksi, miten niin? Vesku sanoi hetken mietittyään.
- No et säkään sitten voi ajaa sinne. Kai meidän pitää lähteä vasta aamulla.

Vesku ymmärsi, että muut suunnitelmat vaativat hänen ja Laurin huomiota. Nuo tilaisivat muuten kohta taksin ja lähtisivät siltä istumalta sinne minne nyt sitten olivatkaan lähdössä.
- Ei me nyt lähdetä mihinkään. Mä aion ainakin lukea huomisen ensi viikon tentteihin.
- Minäkin, sanoi Annukka. – Lähdetään ens viikonloppuna. Sillon kaikki tentit on ohi, tai ainakin melkein.
Hän oli nykyään joukon jäsen siinä missä kuka tahansa pojista, eikä kukaan tuntunut muistavan, ettei hän ollut ollut mukana alusta asti, paitsi kun hän loisti poissaolollaan pienryhmäistunnoista. Kukaan ei myöskään tuntunut muistavan, että hän oli vastakkaista sukupuolta. Se naisellisuuden välähdys, jonka pojat olivat nähneet laivalla, ei ollut toistunut. Mutta hyvä jätkä hän oli, oli hänellä housuissaan sitten mitä tahansa.

Annukka oli myös äärimmäisen järkevä ja sai mökkiviikonlopusta innostuneet pojat säyseästi suostumaan siihen, että lähtemistä lykättäisiin seuraavaan perjantaihin, mutta olikin sitten itse yhtä innoissaan lähdössä. Heillä oli kaksi autoa, Sebben ja Vilenin, ja niillä he lähtivät kohden ensimmäistä pysähdyspaikkaa: kauppaa. Sieltä matka jatkui sisemmälle Suomeen ja lopulta oikein idyllisen järvenrantamökin pihaan.
- Tervetuloa, sanoi Jari aurinkoisesti. Hän oli istunut Sebben vieruspaikalla neuvomassa tietä ja hörppimässä kossupullosta koko matkan ja oli nyt humalainen ja hyväntuulinen. Vesku tarttui hänen ojentamaansa pulloon ja maistoi. Mökille tuleminen tuntui koko kevään parhaalta idealta. Nyt hänestäkin tuntui, että lukemista oli ollut ihan riittävästi, ellei liikaakin ja oli aika hellittää. Hän otti toisenkin huikan ja ojensi pullon sitten eteenpäin.

He kuluttivat uskomattoman määrän alkoholia alkaen siitä hetkestä ja kunnes se kerta kaikkiaan loppui seuraavana iltana, mikä oli hyvin ajoitettu ajatellen, että ainakin muutaman piti selvitä tarpeeksi ajaakseen heidät takaisin kotiinkin. Vesku yritti kokoilla itseään mustan kahvin voimalla auringon alkaessa laskea järven taakse lauantai-iltana ja tunsi kaameaa morkkista. Hän oli viettänyt melkein vuorokauden Kännimaassa, eikä hänellä ollut ihan selvää mielikuvaa kaikesta tapahtuneesta. Saunoneet he ainakin olivat, ja uineet huhtikuun hyisessä vedessä ja Mikael oli liukastunut matkalla takaisin saunaan ja lyönyt leukansa saunan rappusiin. Oli hänen onnensa, että seurana oli puoli tusinaa innokasta lääketieteen opiskelijaa. Epäonnea oli se, että he olivat kaikki olleet niin pierussa. Tuskin he kuitenkaan olivat isompaa vahinkoa saaneet aikaan, eivät he olleet ruvenneet tikkaamaan ongensiimalla tai mitään, vaikka Sebbe olisi halunnutkin.

Sillä hetkellä oli kuolemanhiljaista. Vesku oli herännyt hiukan aikaisemmin lepotuolista saunan terassilta täristen kylmästä. Päivemmällä oli ollut oikeinkin lämmintä huhtikuuksi, mutta ilta oli laskenut lämpötilaa kovasti ja hän oli todennut tarvitsevansa jotain lämmikettä ja pian. Alkoholia ei tosiaankaan enää ollut, mutta hän halusikin jotain kirjaimellisesti lämmintä ja mökin keittiössä oli kahvinkeitin.

Odottaessaan kahvin tippumista hän tarkisti pääluvun. Annukka nukkui sohvalla ja kaikki pojatkin löytyivät kuka mistäkin, nukkuen, kuorsaten ja koristen. Siihen hommaan Veskukin aikoi kohta ruveta, ei vaan ihan vielä. Hän veti niskaansa untuvatakin, joka roikkui mökin ovensuussa ja palasi ulos kahveineen. Morkkis alkoi haihtua samalla, kun pää alkoi selvitä. Ainakin heillä oli ollut hauskaa, sen Vesku muisti varmasti ja tunsi lämmintä kiintymystä ellei peräti jonkinlaista laskuhumalaista rakkautta ystäviään kohtaan. He olivat tehneet ensimmäisestä vuodesta koulussa hyvän. He olivat sparranneet toisiaan ja tukeneet, kun päivät olivat näyttäneet synkiltä, ja sitten he olivat sinetöineet kaiken tällä hurjalla viikonlopulla. Asiat olivat lähteneet sujumaan paremmin kuin mitä hän oli lukukauden alussa osannut toivoakaan. Oli suunnattoman hieno juttu, että he olivat lähteneet vain tällä porukalla, vaikka pitkään oli väännetty kättä siitä, pyydettäisiinkö muitakin kurssilta, tyttöjä siis.

Nyt kaikki oli muuten ohitse, sillä Vesku arveli selvittäneensä tentit kunnialla, mutta hän aikoi yrittää saada vielä yhden ylimääräisen kurssin suoritettua toukokuun aikana, se olisi sitten poissa seuraavalta lukuvuodelta. Yksi kurssi monen samanaikaisen sijaan olisi kuitenkin lastenleikkiä. Hänelle jäisi väkisinkin aikaa – hän voisi ehkä aloittaa työt vähän aikaisemmin ja kerätä lisärahaa Kreikan matkaa varten, jonka he Laurin kanssa olivat varanneet. Hän voisi ehkä lopulta ajatella taas hevosjuttujakin. Käydä vaikka jossain tunnilla. Nyt, yhdeksän kuukauden tauon jälkeen hän voisi olla ihan valmista kamaa vaikka yhdeksän pikkutytön tai uusioratsastajatädin seuraan opettelemaan laukkaympyröitä. Kaikista Hannan kutsuista huolimatta hän ei ollut tullut kertaakaan käyneeksi tallilla, ei vaikka oli käynytkin Hannan luona kerran tai pari. Tarkalleen sanottuna kerran kahvilla ja kerran yökylässä.

Vesku totesi olevansa sopivan melankolisessa mielentilassa pohtiakseen aihetta Hanna oikein juurta jaksain. Hän haki lisää kahvia ja istui takaisin portaille, miettien, mahtoiko Hanna rakastaa edes vanhempiaan. Naikkonen teki täysin tunteettomasti vain, mitä häntä sattui kulloinkin huvittamaan, välittämättä ollenkaan siitä, miltä se tuntui toisista. Pahinta oli, että kaikki tuntuivat sallivan sen hänelle. Eikö hän itse ollut hyvä esimerkki? Saatuaan niin kirvelevät lähdöt, ettei hän ensin ollut kuvitellut niistä ollenkaan selviävänsä, hän oli palannut nöyrästi takaisin olemaan Hannan käytettävissä.

Mutta sitten Vesku ryhdistäytyi ja virnisti tyytyväisenä. Ei hän sentään enää ollut valmis konttaamaan joka sormenkoukistuksesta ja Hanna tuntui pitävän siitä, ettei hän ollut alati helppo ja varma. Joskus Vesku jopa epäili, että Hanna saattoi pikkuisen pitää hänestä, siis mikäli hän nyt yleensä pystyi sellaiseen.
- Sitoutumiskammoinen narttu, hän lausahti puoliääneen.
- Minäkö?
Veskun sydän hypähti kurkkuun ja alkoi hakata rummun lailla.
- Älä hemmetissä pelottele tolla lailla krapulaista, hän äsähti Annukalle, joka oli myös löytänyt itselleen kahvia ja istui Veskun viereen.
- Onko sulla muka jo krapula? Mulla on vasta laskuhumala. Mun tekisi mieli laulaa surullisia lauluja, Annukka sanoi, eikä kuulostanut ollenkaan omalta topakalta itseltään.
- Laula pois.
- En. Todellakaan. Kuka sitten on sitoutumiskammoinen?
- Yksi vanha tuttu vaan, Vesku huokaisi. Hän ei ollut keksinyt Hannalle sopivaa titteliä. Hän ei ollut tyttöystävä, ei ollut koskaan kai omasta mielestään ollutkaan, eikä eksä, kun he kerran edelleen tapailivat, eikä edes tarpeeksi vakituinen vakipanoksi. Mahdoton määritellä siinäkin suhteessa.
- Haluatko sä kertoa siitä? Annukka kysyi ja sytytti sikarin, jotka olivat paljastuneet hänen paheekseen tänä viikonloppuna, ja Vesku huomasi haluavansa. Oli hyvä, että Annukka oli porukassa. Joistakin asioista vaan ei voinut jutella kuin tytöille.

Porukka alkoi liikehtiä yllättävän aikaisin sunnuntai-aamuna, ehkä johtuen siitä, että kaikki olivat simahtaneet sijoilleen jo alkuillasta lauantaina, ja Annukka ja Veskukin olivat jutelleet vain muutaman tunnin, ennen kuin olivat painuneet takaisin nukkumaan. He olivat verottaneet mennessään yhteisesti hankittuja eväitä ja olivat ehkä siitä syystä varsin hyvässä kunnossa herätessään ääniin ja liikehdintään.
- Me ei olla voitu juoda vielä kaikkea, mesosi Jari keittiössä.
- Apua, kohta se alkaa penkoa autojen takakonteista pakkasnestettä, mutisi Annukka, joka venytteli käsiään sohvan käsinojan yli. Hän oli ystävällisesti antanut Veskulle tyynyt, jotka tavallisesti pehmustivat selkänojaa, ja niiden päällä tämä oli nukkunut onnellisena kuin lapsi telttaretkellä.
- Ei se nyt niin mahdoton ole, Vesku arveli, mutta nousi istumaan ja totesi olevansa ihan elossa. Muihin verrattuna hän oli valmis puolimaratonille.

- Teillä on verensokeri Mongoliassa, kun sen pitäisi olla Espoossa, hän sanoi opettavaisesti kävellessään keittiöön. Joku oli onnistunut laittamaan kahvinkeittimen päälle, mutta muuta toimintaa ei näkynytkään, joten Vesku alkoi hoivata ystäviään. He eivät olleet jostain syystä ymmärtäneet ostaa limsaa; grillimakkarat ja sinappi ja olut olivat tuntuneet tärkeämmiltä, mutta hän löysi kaapista sokeripaloja ja jakeli niitä avokätisesti jokaisen kahvikuppiin ja kun Vileniä alkoi oksettaa ja tämä painui ulos, Vesku huusi perään, että laittaisi saman tien saunan lämpiämään.

Ensimmäisen toivottomuuden jälkeen jopa krapulapäivä oli miellyttävä tässä joukossa. He saunoivat ja uivat, ilman haavereita tällä kertaa, ja suunnittelivat tulevaa kesää ja tulevaa lukuvuotta. Iltapäivällä Sebbe ja Vilen ilmoittivat olevansa ehkä taas ajokunnossa ja he kokoontuivat autoihin. Sebbe asui Espoossa, joten hän keräsi siihen suuntaan menevät omaan kyytiinsä, Jari ja Lauri ja Vesku ja Annukka menivät Vilenin kyytiin.
- Kuule, sanoi Annukka, kun he olivat päässeet moottoritielle, jossa jo näkyi aavistus sunnuntain mökiltäpaluuruuhkasta, joka vain pahenisi tästedes joka viikko syksyyn asti.
- Mm, Vesku sanoi. Annukka lienee puhunut hänelle, ainakin tyttö katsoi häntä.
- Mikset sä menisi mukaan Galoppiuksen vaellukselle, jos sä kerran haluat ratsastaa?
- Häh? Vesku kysyi.
- No niin sä sanoit yöllä. Äläkä väitä, ettet oo kuullu meidän ratsastuskerhosta, jos mäkin kerran olen.
- En mä ole kuullutkaan, Vesku väitti, mutta hänen muistinsa alkoi himmeästi pistää vastaan. Kyllä hän ehkä oli sittenkin tiennyt. Joillain ihan alkusyksystä pidetyistä esittelytilaisuuksista oli mainittu siitäkin, mutta hän oli silloin ollut niin vereslihalla, että oli tietoisesti päättänyt jättää sen asian rekisteröimättä. Nyt se melkeinpä harmitti. – Mähän voisin oikeastaan ottaa selvää. Vaikka ehkä nekin on jo kesälomafiiliksissä, eikä ole tekemässä mitään enää.

Niin ei kuitenkaan ollut. Kun Vesku sai jäljitettyä kerhon vetäjän, tämä luetteli nopeasti, mitä kaikkea he vielä olivat suunnitelleet: islanninhevosilla ratsastusta, puolen päivän suomenhevosvaellusta, tutustumiskäyntiä Ypäjälle, kokeilutuntia vihtiläisellä ratsastuskoululla.
- Nyt on niin paljon helpompaa järjestää kaikkea kuin talvipakkasilla, hän sanoi, kun Vesku ihmetteli tapahtumien määrää.
- Mutta ne on varmaan kaikki täyteen buukattuja, Vesku tuli ajatelleeksi.
- No niin on, paitsi Ypäjän retkelle nyt mahtuu niin monta kuin haluaa tulla, ainakin jos on auto käytössä. Mutta voihan aina tulla peruutuksia. Haluatko sä, että mä soitan sulle, jos niin käy?
- Soita vaan, Vesku sanoi, ja lisäsi sitten: - Vaikka issikoista mä en kyllä jaksa innostua. Mä olen liian iso niille.

Ihan varuiksi hän pakkasi mukaan kypärän, saappaat ja ratsastushousut käydessään äitienpäivänä kotona ja se olikin hyvä, sillä suomenhevosvaellukselta vapautui viime tingassa yksi paikka. Se tosin tarkoitti, että hänen piti hankkiutua Vihdin metsiin lauantai-aamuksi, mikä ensin tuntui ylitsepääsemättömältä esteeltä, mutta Sebbe oli ystävä ja lainasi hänelle autoa. Sen jälkeen ainoa ongelma olikin löytää perille. Hänellä oli osoite ja kartta, mutta usko meinasi loppua, kun metsäisiä hiekkateitä oli taittunut lähemmäs kymmenen kilometriä ilman mitään merkkiä minkäänlaisesta hevostilasta. Auringonsäteet siivilöityivät vain välillä silmiin oksien välistä niin, että äkkiseltään oli vähällä sokaistua. Vaikka hän oli mielestään varannut runsaasti aikaa, alkoi turhautuminen jo voittaa ja hän harkitsi pysähtyä, soittaa olevansa estynyt ja lähteä ajamaan takaisin. Mikäli hän nyt ikinä enää löytäisi pois tästä lumotusta aarniometsästä.

Silloin hän näki kyltin, jota oli odottanut ja oli muutamassa minuutissa maalaistalon pihapiirissä. Kaksi muutakin autoa oli parkkeerattu punamullanvärisen rakennuksen sivustalle ja niiden vieressä seisoskeli puoli tusinaa ratsastusasuista ihmistä. Näky oli helpotus, vaikkei hän ketään heistä tuntenutkaan.
- Tervehdys, hän huikkasi noustessaan autosta ja avatessaan takakontin saadakseen saappaat ja kypärän.
- Sun täytyy olla Vesku, sanoi yksi naisista ja Vesku tunsi hänet äänestä samaksi, jonka kanssa oli puhunut puhelimessa. Hän nyökkäsi ja tuli esitellyksi toisille, joista jotkut hän muisteli nähneensä koululla, ei kuitenkaan kaikkia. Mukana oli toinenkin miespuolinen, pitkänhuiskea laiha kaveri nimeltä Alex.

Sitten heidät otettiin haltuun nopeasti ja tehokkaasti.
- Mä olen Malla, mä tulen vetämään teidän vaelluksen. Ketäs te olette ja minkälainen ratsastuskokemus teillä on? sanoi nainen, jolla oli punertava letintynkä niskassaan ja kokochapsit. Vesku antoi muiden esittäytyä ensin ja tunsi pientä pettymystä, kun muutama kertoi innoissaan ratsastaneensa jo kokonaisen vuoden. Ei siis ehkä ollut juurikaan luvassa vauhtia tai vaarallisia tilanteita. Hän häivytti kuitenkin moiset ajatukset. Puoli päivää ratsailla – niin pitkään sessioon ei kai sellaisia tarvinnut sopiakaan. Samalla hän tuli ajatelleeksi, että mahtoiko tämä olla ihan järkevin tapa aloittaa harrastus uudelleen melkein vuoden tauon jälkeen. Jos hän pääsisi huomenissa sängystä ylös, se olisi pienimuotoinen ihme. Olisi parempi muistaa venytykset tänään.
- Mä olen Vesku ja olen ratsastanut vähän toistakymmentä vuotta, viimeksi viime heinäkuussa, hän sanoi säyseästi oman vuoronsa tullessa.
- Sulle voisi sitten sopia Ylvi. Se löytyy vasemmalta, kun menee tosta talliin sisään, Malla sanoi sen kummemmin kommentoimatta.

Vesku katsoi ratsuaan silmästä silmään hämärässä karsinassa ja tunsi tulleensa kotiin. Isolla punarautiaalla hevosella oli varmaan yli puolen metrin mittainen pää ja ystävälliset silmät pitkän otsatukan takana. Se oli kiiltävän ja hyvälihaisen näköinen, mutta kun Vesku kokeili sen satulansijaa, hän tunsi sormissaan puruja. Harjaushommiin siis. Siitäkin oli ihan liian kauan aikaa, kun hän oli sitä tehnyt.

Noin puolen tunnin kuluttua he kerääntyivät taas pihalle, tällä kertaa hevosineen ja nousivat satuloihin. Malla järjesti heidät jonoon oman ratsunsa, kimon puoliverisen perään ja sitten he lähtivät.
- Ratsastetaan pari tuntia, sitten pysähdytään lounaalle ja levähtämään ja sitten jatketaan, hän ilmoitti. Paljon enempää Vesku ei hänen jutusteluistaan kuullutkaan, sillä hän oli saanut jäädä peränpitäjän paikalle, mikä sopi hänelle hyvin. Ratsastamaan hän oli tänne tullut, eikä kuuntelemaan juttuja Vihdin paikallishistoriasta, joita hän hajanaisista lauseenpätkistä päätteli Mallan kertovan. Ylvi eteni halukkaasti, pitkä harja heilahdellen, ja satuloiden narina kuulosti kotoisalta.
- Käydään vähän laukkaamassa niin kauan kun ei matka vielä paina, huusi Malla niin, että Veskukin sen kuuli ja johdatti heidät aukealle, josta lähti leveä hiekkainen tie kumpaankin suuntaan. – Tää on yhden ravitallin hiittirata, mutta me saadaan lainata tätä. Mennään vaan ensin kerran ympäri ravissa niin että nähdään, ettei kukaan ole just päästelemässä kärryjen kanssa.
Hevoset tiesivät ihan tarkkaan missä olivat, ja kaikkien ravi oli lennokasta kuin monte-kisoissa. Rata oli heitä lukuunottamatta tyhjä ja Malla pysäytti heidät samaan paikkaan uudestaan.
- No nyt voidaan mennä. Se joka saa mut ja Welman kiinni saa lounaan kanssa pullon kylmää olutta! hän hihkaisi ja oli samassa jo liikkeellä. Suomenhevoset eivät juuri jääneet ihmettelemään, mutta ei niistä ollut vastusta edellä pinkovalle kimolle. Veskun Ylvi oli melko nopea ja laukkasi mielellään ja väsymättä, mutta Vesku ei viitsinyt suuremmin yllyttää sitä. Tämäkin vauhti riitti. Hän oli tainnut tehdä virheen jättäessään hevostelut syksyllä sikseen. Tämä jos mikä oli pääntyhjennystä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.9.14 21:53:27

¨49. Kesä

Vesku oli sunnuntai-aamuna melkein niin jäykkä ja kipeä kuin oli pelännytkin, ja mikä pahempaa, hinkusi uudestaan ratsastamaan. Totuus oli kuitenkin, ettei hänellä juuri ollut varaa, jos halusi loppukuun syödä muutakin kuin kaurapuuroa. Viiden tunnin vaelluksesta lounaineen oli rokotettu ihan kivasti, ja bensat Sebben autoon vielä päälle. Hän yritti venyttää kirraavia reisilihaksiaan ja pohti, olisiko hänellä röyhkeyttä marssia Ruskeasuolle ja tarjota palveluksiaan ensimmäiselle vastaantulevalle hevosenomistajalle. Voisi printata Kipasta edelliskauden tulosluetteloita referenssiksi – ranking-listalla hän oli pudonnut surullisesti, kun kauden viimeiset kuukaudet olivat jääneet ratsastamatta. Vai olisiko Tuomarinkylä antoisampi? Ja pah, ei hänestä olisi tuppautumaan kumpaankaan paikkaan, ei edes, vaikka vaelluskavereista yksi edellispäivän lounaalla oli äkkiä alkanut katsoa häntä pää kallellaan ja kysynyt, oliko hän joku julkkis. Vesku oli kieltänyt, mutta tyttö oli jäänyt miettiväisen näköiseksi ja kysynyt hänen sukunimeään. Vaelluksen päätyttyä hän oli nyhjäissyt Veskua hihasta riemastuneen näköisenä.
- Mä mietin koko loppumatkan ja nyt mä tiedän – Susta on ollut juttu Villivarsassa, eikö olekin? Vähän nuorempana siis. Sä olet esteratsastaja?

Sen Vesku oli pystynyt täysin vilpittömästi nauraen vakuuttamaan erehdykseksi, eikä hän ollut saanut siinäkään kohden mainituksi, mistä tyttö ehkä hänen nimensä tai kasvonsa saattaisi muistaa. Vaikka ei siinä kai mitään pahaa olisi ollut. Eikä hänestä olisi myöskään kinuamaan ratsastettavia hevosia vanhoilla meriiteillään kehuskellen.
Siihen ei olisi ollut aikaakaan. Hänelle soitettiin sairaalasta ja pyydettiin, aneltiin ja rukoiltiin tulemaan iltavuoroon.
- Mikäs siinä, ens viikollahan mä tulen joka tapauksessa, Vesku sanoi hyväntuulisesti ja lähti hommiin.

Alkava kesä lupaili kaikkea hauskaa. Ainakin Helsingissä luulisi tapahtuvan enemmän kuin Hangossa, jossa sielläkin tapahtui kesäaikaan ihan riittävästi. Hänellä oli töitä ja kavereita, vaikkei hevosia ollutkaan. Laurikin oli saanut kesätöitä kaupungista, mikä ilahdutti Veskua erityisesti. Ja sitten heillä olisi lomansa heinäkuussa. Siinäkin oli odotettavaa. Hän ei saanut mitenkään esitettyä, että olisi ollut pahoillaan siitä, ettei pääsisi kuin käväisemään Hangossa.
- Koska sä kutsut mut kylään? halusi Riikka tietää, kun hän käväisi kotona muutamana vapaapäivänä kesäkuun alussa.
- Miksi ihmeessä mä haluaisin sut kylään? Vesku kysyi laiskasti pohtien, yrittäisikö soittaa Hannalle vai ei. Jos olisi ollut viikonloppu, hän ei olisi edes harkinnut, kisat pitäisivät Hannan kuitenkin kiireisenä, mutta kiitos kolmivuorotyön hänellä oli vapaata keskellä viikkoa.
- Koska musta olisi kivaa ja mä olen sentään sun rakkain pikkusiskosi, Riikka sanoi ja räpytteli hänelle ripsiään.
- Oletko?
- Olen. Sitä paitsi mä haluaisin tavata Hannin ja Sofian.
- Mene niille, Vesku ehdotti.
- Ei kun me tullaan kaikki sun luo. Eihän me niiden vanhempien nähden voida kontata yömyöhällä… Riikka sulki suunsa niin että napsahti, kun heidän äitinsä pisti päänsä keittiöstä.
- Vesku, ei kai se noin vaikeaa ole vähän ilahduttaa Riikkaa?
- No eihän se ole, Vesku huokaisi ja päätti soittaa Hannalle. Jos Riikka aikoi tulla Helsinkiin juhlimaan ja kutsua serkkutytötkin hänen yksiöönsä, olisi parasta katsoa sellainen ajankohta, että hän pääsisi tänne karkuun.

Hanna kuulosti vaihteeksi ilahtuneelta hänen soitostaan. Edelliskerralla hän oli sanonut tuskin kahta sanaa, tai olihan niitä ollut tarkalleen viisi: ”Mulla on kiire, soitellaan myöhemmin”.
- Mä olen lähdössä käymään Turussa, tuu seuraksi, hän sanoi oikopäätä ja Vesku suostui kyselemättä sen tarkemmin, mitä oli lähdössä tekemään. Hanna kurvasi portin eteen vain viisitoista minuuttia myöhemmin ja Vesku kiipesi kyytiin. Hanna nojautui häntä kohden kuin tarjoten poskeaan suudeltavaksi ja kulmiaan kohottaen Vesku teki niin.
- Menetkö sä valmentamaan? hän kysyi.
- Ei kun shoppailemaan.
- Auts. Päästä mut sittenkin pois.
- Nope, Hanna sanoi ja napsautti ovet lukkoon. – Sä olet just hyvä makutuomari. Paitsi etten mä kyllä luota kuin omaan makuuni. Joko sä olet tullut kesälomalle?
- Ei mulla ole lomaa kuin viikko heinäkuussa, Vesku sanoi alistuen olemiseensa.
- Niinkö? Oletpa sä ahkera. Mitä sä teet? Kai sä olet edes ratsastushommissa?
- Mä hoidan höperöitä pappoja sairaalassa.
- Etkä, Hanna sanoi, mutta se hiljensi hänet monen kilometrin ajaksi.

Vesku oli vähän toivonut, että Hanna olisi shoppailemassa vaikka rehuja, joskin niitä sai kyllä lähempääkin, mutta ei, he marssivat tosiaankin naistenvaateliikkeeseen. Onneksi se oli sen verran ylellinen paikka, että Vesku löysi tuolin takapuolensa alle siksi aikaa, kun Hanna linnoittautui pukuhuoneeseen, käyden vain välillä näyttäytymässä hänelle. Ihastuttavan nopeasti sieltä kuitenkin selvittiin.
- Mä olin ihan turhan panttina mukana, Vesku väitti saadessaan kassit kannettavakseen.
- Et ollu. Mä en olis ottanu sitä punaista mekkoa, ellet sä olis meinannu tipauttaa silmiäsi. Punanen ei ole mun väri.
- Sun värejä on kaikki värit.
- No mutta, kiitos, Hanna sanoi ja jos kyseessä olisi ollut joku muu, olisi häkeltyminen ehkä ollut oikea sana. – Tosta hyvästä mä tarjoan sulle pizzan. Vai haluatko sä pihvin mieluummin?
- Pizza sopii hienosti, Vesku sanoi. Hän tiesi Hannan melkein perverssin rakkauden kuumaan juustoon.

He menivät pizzalle ja Hanna oli edelleen mitä parhaimmalla tuulella, hän taisi olla todella tyytyväinen ostoksiinsa. Sitä paitsi hän oli vasta käynyt Tanskassa valmentautumassa parin viikon ajan ja oli saanut hevoskantansa kuulemma ennenkuulumattoman hyvään kuosiin kesän kisoja ajatellen.
- Ketäs sulla on töissä nykyään? kysyi Vesku kiinnostuneena.
- Ei ketään sulle tuttua, mutta se on ihan oma syysi, kun et oo käynyt.
- Ai sä olet pistänyt koko henkilökunnan kiertoon.
- No on Herkko vielä. Mutta tiedäthän sä – hyvää henkilökuntaa on niin vaikea saada! Hanna sanoi ja näytti niin huolestuneen pohtivalta, että Veskua alkoi naurattaa. Tässä tapauksessa oli varmasti paremminkin kyse pomon hyvyydestä. Hetken mielijohteesta hän kumartui pöydänkulman yli ja suuteli Hannaa suulle, näköjään ällistyttäen tämän täysin. Nainen vain katsoi häntä hetken, pizzansuikale haarukassa puolimatkassa suuhun, ja sitten se tipahti lautaselle.
- Nyt mennään mun luokse, Hanna sanoi ja tyrkkäsi lautasensa kauemmas.
- Syö nyt toki loppuun ensin, Vesku ehdotti. Hän oli ehtinyt jo omastaan tehdä selvän.
- En. Se on jo kylmääkin. Vauhtia nyt, Hanna sanoi nousten seisomaan. Hän keräili kassejaan toisella kädellä ja toisella veti Veskua olkapäästä. Nyt hänen oli pakko nauraa ääneen.
- Mikä kiire sulle tuli? Tilataan nyt vaikka jätskit jälkiruoaksi, hän esitti.
- Mulla on jätskiä pakastimessa. Mä voin tehdä Banana Splitin sun napaasi, kunhan päästään meille.

Sitä Hanna ei sentään tehnyt, mutta he viettivät muutaman nautinnollisen hetken sängyssä ajettuaan ensin lievää ylinopeutta takaisin.
- Tästä alkaa tulla tapa, Vesku lausahti silitellessään Hannan selkää.
- Joo, mulla on hyviäkin tapoja.
Vesku ei ollut ihan varma siitä, oliko tämä hyvä tapa. Miellyttävä, kyllä, mutta jos tämä toistuisi aika ajoin herra ties miten kauan niin mahtaisiko hän ikinä päästä Hannasta kokonaan eroon. Seksi oli hyvää, mutta hän halusi vähän enemmän kuin satunnaisia panoja rannikkokaupungin kuningattaren kanssa. Hän halusi arkea.
- Mitä sä aiot tehdä juhannuksena? Hanna kysyi äkkiä kohottaen päänsä hänen olkapäältään. Hänen silmämeikkinsä oli hiukkasen levinnyt ja hiukset pörrössä.
- Töitä vaan.
- No sepä hävytöntä. Juhannushan on vapaapäivä.
- Papat pitää hoitaa pyhinäkin.
- No etkö sä saa mitenkään hoidettua sitä vapaaksi? Tulisit mun kanssa taas veneilemään.

Hanna katsoi melkeinpä pyytävästi ja Vesku muisti välähdyksenä edellisjuhannuksen. Hän oli pitänyt Hannan ystävistä ja koko touhu samppanjoineen kaupungin edustalla kelluen oli ollut niin ylellistä, ettei hän ollut uskonut ikinä pääsevänsä kokemaan sitä uudestaan.
- Me ajateltiin tänä vuonna tehdä pikku retki, lähdetään jo torstaina, käydään parissa satamassa ja sitten ankkuroidaan aattoillaksi jonnekin. Vähän vähemmän porukkaakin meitä olisi nyt, ei tule niin ahdasta, Hanna kuvaili.
- Hitto, se ois kivaa, Vesku sanoi hartaasti.
- No sitten vaan ilmotat, että sä tarviit vapaata.
- Se ei ehkä käy ihan niin helposti. Mutta mä yritän. Voinhan mä aina vaikka ottaa palkatonta vapaata, Vesku päätti yltiöpäisesti.

Osastolla ei suorastaan riemuittu, kun Vesku halusi ruveta myllertämään juhannuksen vuorolistoja tässä vaiheessa, mutta kyllä kiltti osastonhoitaja yritti parhaansa.
- Kiitos, Vesku sanoi saadessaan uuden työvuorolistan käsiinsä. Nyt hänellä oli kokonaista neljä päivää vapaata, torstaista sunnuntaihin.
- No parempi niin kuin että sä soitat torstai-aamuna sairastunees neljän päivän hyppykuppaan, osastonhoitaja sanoi kuivasti.
- En mä semmosta tekisi!
- Et ehkä sinä, mutta semmostakin on kyllä nähty, nainen hymähti, joten Vesku ei ottanut itseensä verhotusta vihjauksesta vaan lähti hyvillä mielin illan rientoihin. He olivat Annukan kanssa kesän kynnyksellä vaihtaneet squashin tennikseen ja tällä kertaa mukaan tulivat myös Lauri ja Annukan kämppis, Maria. Tytöt peittosivat pojat helpon näköisesti.

- Sä pelaat kuin unessa, syytti Lauri ja läimäytti Veskua mailallaan takapuolelle.
- Au! Häijy mies! tämä vinkaisi neitimäisesti ja tytöt vilkaisivat toisiaan silmiään pyöritellen.
Pojat päättivät kävellä kotiin pelin jälkeen ja Linnanmäen kohdalla laitteiden ulina ja ihmisten kirkuna sai Laurin ehdottamaan, että he poikkeaisivat sinne katselemaan maailman menoa vähäksi aikaa. Vesku suostui saman tien, sillä oli ihana ilta, eikä hänellä ollut mitään kiirettä seinien sisään. Sitä voisi vaikka poiketa terassille.
- Mä sain juhannuksen vapaaksi, Vesku ilmoitti, kun he istahtivat kasvot kohden aurinkoa.
- Mä luulin, että sä yritit hamstrata pyhätöitä.
- Joku toinen pyhä sitten. Mä sain kutsun ökyveneilemään.
- Ahaa, sä kävit Hannaa katsomassa, Lauri arvasi. Hän oli hyvin perillä Veskun ja Hannan omituisesta suhteesta.
- Niin kävin. Meinaatko sä edelleen mennä juhannukseksi kotiin?
- No entistä varmemmin, jos sä lähdet merelle. Kaikki muutkin häipyy kuka minnekin.

Juhannukseen oli kuitenkin vielä joitakin viikkoja aikaa ja Riikka piinasi Veskua puheluilla ja kyselyillä siitä, koska hän oikein pääsisi Helsinkiin. Lopulta Vesku ilmoitti ajankohdan, jolloin hän olisi itse yövuorossa. Jos Riikka ja serkkutytöt tosiaan aikoivat juhlia niin, että tarvitsivat yösijan poissa vanhempien silmien alta, se oli ainoa mahdollisuus. Vaikka Riikan ja Sofian ollessa alaikäisiä he tuskin saattoivat suunnitella kummempaa kuin pussikaljoittelua puistossa ja Vesku toivoi, etteivät he päätyisi ainakaan Kaisaniemen puistoon. Hän ei itsekään mielellään mennyt sinne.

Riikka saapui suurella tohinalla ison kassin kanssa, mutta ei viipynyt kuin sen hetken, että levitti tavaransa joka puolelle asuntoa.
- Nyt me lähdetään Sofian kanssa shoppailemaan ja kun Hanni pääsee töistä, lähdetään viihteelle. Vähänkö sä valitsit hyvän päivän!
- Miten niin?
- No konsertti! Me mennään stadionin viereen retkelle. Kuullaan takuulla paremmin kuin ne, jotka on maksaneet lipusta!
- Sen mä uskon. Stadikan konsertit kuuluu tännekin ihan kiitettävästi, Vesku totesi. – Varokaa sitten koirapoliiseja.
- Mitä koirapoliiseja? Riikka kysyi pelästyen.
- No ne kiertää siellä narauttamassa alaikäisiä alkoholin hallussapidosta, Vesku väitti vakavalla naamalla, vaikkei hän tosiasiassa ollut koskaan kuullut sellaisesta. Se kuitenkin tuntui ihan mahdolliselta.

Vesku ei voinut olla vähän huolehtimatta tyttöjen puolesta. Riikka ja Sofia olivat ehtineet vielä käydä kääntymässä ennen hänen töihin lähtöään, Riikka vaihtamassa vaatteita ja lisäämässä meikkiä, ja heillä oli tuntunut jo olevan kova meno päällä. Mutta yö eteni ilman mitään hälyttäviä puhelinsoittoja ja hän ajatteli huojentuneena, että ainakin Hanni oli jo aikuinen ja pystyisi huolehtimaan pienemmistään. Sitten hän tunsi itsensä turhan isälliseksi ja melkein harmistui itseensä. Ei hän itsekään ollut kulkenut suorastaan tutti suussa ensimmäisiä kahdeksaatoista vuottaan. Joka tapauksessa oli helpotus tulla aamulla kotiin ja löytää kaikki kolme kuorsaamasta hänen sängystään. Hän kävi avaamassa parvekkeen oven selälleen, sillä ilma oli raskasta ja melko pahan hajuista, ja päätti sitten olla kiltti ja keittää kahvia ennen kuin herättäisi kolmikon. Viileä aamuilma taisi tehdä sen hänen puolestaan, sillä ennen kuin hän oli saanut juotua kupillistakaan, oli Riikka jo keittiössä ja muutkin kuuluivat liikehtivän.
- Oliko kivaa? Vesku kysyi ystävällisesti ja yritti hahmottaa pikkusiskon kunnon. Ei tämä nyt suorastaan krapulaiselta näyttänyt, vasta heränneeltä vain.
- Oli! Tänään me mennään rannalle ja illalla Linnanmäelle.
- Ja joko te mahdollisesti kohta lähdette, että mä pääsen nukkumaan?
- Varmaan, Riikka haukotteli ja halasi häntä äkkiarvaamatta.
- Mistä hyvästä toi oli?
- No kun sä olet niin kiltti. Päästikö Jaska mua tänne koskaan yöksi, kun se asu täällä, päästikö?

Lähettäjä: che 
Päivämäärä:   22.9.14 18:14:37

Mä olen ihan koukussa. Kiitos kirjoittajalle!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.9.14 19:40:26

Tack tack!
--------------------
50. Suunnitelma B

Vesku ei ensin aikonut ehtiä ennen juhannusta käymään kotona: lepytelläkseen omatuntoaan ja korvatakseen pitkää ylimääräistä vapaataan hän otti tehdäkseen pari ylimääräistä sairaslomavuoroa ja hän tunsi itsensä työn sankariksi. Edellisviikonloppuna oli kuitenkin Mirja-mummon 75-vuotispäivä, joten hän kiipesi hyvän lapsenlapsen perikuvana lauantai-iltana Hangon-junaan ja unohdettuaan ottaa mukaan lukemista soitti matkalta Hannalle. Voisi kai jo alkaa sopia juhannuksen järjestelyistä, ja mistä sitä tiesi, vaikka he ehtisivät tavata vielä tänäkin iltana.
- Mitä mun juhannusheila, hän sanoi reippaasti, kun puhelimeen vastattiin.

Hanna hiljeni niin, että Veskun piti ottaa puhelin korvaltaan ja tarkistaa, oliko se sammunut.
- Voi víttu, sieltä kuului sitten. – Mä tiesin, että mä olin unohtanut jotain.
- Mitä sä nyt oot unohtanut? Vesku naurahti.
- No sinut.
- No kiitos.
- Tää on vähän noloa, Hanna aloitti, ja hänen äänensä muuttui asialliseksi, kun hän selvitti, miten oli tavannut ruotsalaismiehen, joka oli tullut Hankoon lomalle ja yksi asia oli johtanut toiseen ja siinä vaiheessa Vesku keskeytti hänet.
- Sä unohdit luvanneesi viettää juhannuksen mun kanssa.
- Ei sitä paljon nätimminkään voi sanoa.
- Mä keksin monta tapaa sanoa sen aika hélvetin paljon rumemmin.
- Mä olen pahoillani, oikeesti. En mä tahallani sentään tämmösiä järjestele. Kuule, kyllähän sä voit tulla mukaan silti.

Siihen Veskulla ei ollut mitään halua. Hän ei pilaisi juhannustaan katselemalla, miten Hanna kuhertelisi jonkun svenskin kanssa.
- Toivottavasti se putoaa mereen, hän sanoi ilkeästi. – Toivottavasti te molemmat tipahdatte ja hauet syö teidät.
- Mä laitan testamenttiin lisäyksen, että sä saat Viablen siinä tapauksessa, että niin käy, Hanna sanoi pahoitellen.
- Ja mitä mä sillä tekisin, ikivanhalla kopukalla, ei mulla ole varaa sitä elättää kuitenkaan. Laita ennemmin sun maasturi.
- Ilman muuta. Saat maasturin. Saat molemmat. Saat traikunkin!
- Näkis vaan ja kuulis kolinaa, Vesku sanoi ja sammutti puhelimensa. Hanna oli kuulostanut todella nololta, ja se ehkä lohduttaisi häntä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt oli vaikea keksiä mitään piristävää. Hän ei ollut erityisen rahanahne, mutta suhteettoman paljon korvensi ajatus palkattomista vapaista, jotka hän oli ottanut, ja ihan turhaan. Kirsikka kakun päällä. Niitä oli Mirja-mumminkin kakussa, kun hän kävi juomassa kupillisen kahvia ja viemässä kimpun kukkia. Veskun ei tehnyt niitä mieli ja hän pääsi armollisen nopeasti lähtemään. Vanhukset olivat selvästi jo väsyneitä, kun vieraita oli rampannut koko päivän ajan.

Vähän aikaa Vesku seisoi kadunkulmassa miettimässä, lähtisikö saman tien asemalle ja takaisin Helsinkiin, mutta päätti sitten kuitenkin käydä kotona. Hän oli maininnut, että saattaisi pistäytyä siellä. Sitä paitsi nyt hänellä yhtäkkiä oli kiljuva nälkä. Se kai tarkoitti, ettei tämäkään takaisku ollut kuolemaksi?

Perhe oli syömässä, paitsi tietenkin isää, joka kuulemma laitteli asioita järjestykseen töissä voidakseen aloittaa kesäloman.
- Se on tietysti tehnyt jo kahdeksankymmentä tuntia tällä viikolla, Vesku tuhahti. Mokomakin vanha työholisti. Luulisi, että jossain vaiheessa osaisi ruveta lepäämään laakereillaan.
- Ei toki, kuutisenkymmentä vaan, sanoi Leena tasaisesti. – Mitenkäs sä raaskit ottaa koko juhannuksen lomaa?
- Sitä mäkin ihmettelen. Ja vielä enemmän mä ihmettelen, että mitä mä sillä lomalla nyt teen.
- Etkö sä lähdekään veneilemään? kysyi Riikka terävänäköisesti.
- En.
- Mikset?
- Se peruuntu, Vesku sanoi lyhyesti, mutta molemmat naiset taisivat siitä lukea kaiken tarpeellisen ja vaihtoivat nopeasti puheenaihetta, tai Leena vaihtoi. Meni muutama minuutti ennen kuin Riikka alkoi pomppia tuolillaan ja keskeytti hänen yksinpuhelunsa Jaskan nuorimmaisen uusimmista tekosista.
- Mä tulen sun kanssa!
Vesku vilkaisi Riikkaa hyvin vähän toiveikkaana.
- Oletko sä menossa jonnekin?
- Olen, olen! Sun kanssa Hesaan!

Riikka näytti olevan pakahtumaisillaan ja Vesku käänsi katseensa äitiinsä, ehkä vähän anovanakin. Tämä oli kuitenkin keskittynyt voitelemaan leivänpalasta, eikä sanonut mitään.
- Mä tulen sipasemaan naisellisella kädelläni sun kämppäsi juhannuskuntoon ja pitämään sulle seuraa ja laittamaan sulle ruokaa, Riikka maanitteli.
- Mä olen selvinny siellä ilman naisellista kättä kohta vuoden, eli ei oo tarpeen.
- Mutta ajattele, miten kiva ois tulla töistä kotiin kun ois ruoka valmiina ja vaatteet pestynä.
- Niin, ja miten kivaa sulla oliskaan, kun saisit kulkea kaupoissa monta päivää.
- Niin no, en mä nyt niin pyyteetön ole, että ihan pelkästään tulisin siivoamaan sulle. Ja sitten tehdään jotain kivaa juhannuksena.

Veskulla ei ollut aavistustakaan, mitä Helsingissä saattoi tehdä juhannuksena, mutta hän heltyi sitä mukaa kun sai mahaansa täytettä. Oli pakko myöntää, että seura voisi vaihteeksi olla mukavaa.
- Tule sitten, hän myöntyi.
- Jes, mä meen pakkaamaan saman tien niin ehditään junaan!
- Ei tässä nyt niin kiire oo. Ehditään me aamullakin.
- Miksi lykätä huomiseen mitä voit tehdä tänään, Riikka siteerasi ja meni.

Riikka ei ihan heti ruvennut myllertämään ja suursiivoamaan vaan lähti sunnuntaina Sofian kanssa Uimastadionille ottamaan aurinkoa. Sama meno jatkui maanantaina ja tiistaina ja Vesku alkoi jo miettiä nasevia tölväisyä naisellisuuden hennosta otteesta odottaessaan tätä kotiin. Kovin hennosta.
- Onko sulla nälkä? hän kysyi siloisesti, kun sisko kahdeksan jälkeen tuli. Hän ei yleensä juuri kokannut, söi töissä tai koulussa ja eli kotona vapaapäivät voileivillä, mutta tänään hän oli ostanut kaupasta makaronilaatikkoa, survonut sen uunivuokaan ja lämmittänyt.
- Voi, oletko sä laittanut ruokaa, Riikka kysyi ja meni nolon näköiseksi.
- Näillä omilla naisellisilla käsilläni.
- Voi hitto… kuule. Kyllä mä… mä siivoan vaikka huomenna! Ja kuule, mulla on uutisia!
- No?
- Sofialla on tuhkarokko. Kai. Tai voi se tietysti olla flunssakin, mutta sen hoitolapsilla on tuhkarokko niin, että se epäili sitä.
- Sepä viehättävää. Pese kädet, ennen kuin kosket mihinkään.
- Meillä on ollu tuhkarokko molemmilla. Mutta pesenhän mä, Riikka sanoi ja poistui vessaan. Tarmokkaan vedenlaskun jälkeen hän palasi sieltä jatkaen: - Niin että mä olen järjestänyt meille juhannusohjelmaa.
- Pitääkö meidän mennä hoitamaan Sofiaa vai miten?
- Ei kun me lähdetään sen sijasta Hannin kanssa sen kaverin mökille. Juhannusbileet!

Vesku ei viitsinyt sanoa mitään. Ajatus siitä, että hän lähtisi kuokkimaan jonnekin serkkutytön kaverin juhannusbileisiin, tuntui hiukan kaukaiselta. Riikka jatkoi rupatteluaan huomaamatta hänen hiljaisuuttaan.
- No mitäs se Hannin kaveri siihen asiaan sanoo? kysyi Vesku lopulta, kun Riikka hiljeni hetkeksi.
- Mikä toi tommonen äänensävy on? Hyi, sä kuulostat ihan äidiltä!
Siltä se oli kuulostanut Veskun omiinkin korviin, joten hän ei väittänyt vastaan.
- Mikä kaveri? Mikä mökki, tai siis missä?
- Voi, en mä tiedä. Mutta soita Hannille ja kysy! Mä lupasin muutenkin, että me soitellaan ja sovitaan vähän, että mihin aikaan lähdetään ja mitä meidän pitää hankkia, siis syömää ja juomaa.

Hanni saikin Veskun innostumaan. Hän vakuutti, etteivät he tunkeilisi, että oli tarkoituskin saada vähän uutta verta porukkaan, ja että heidän pitäisi viedä salaattiaineksia ja vihanneksia ja leipää ja viiniä ja olutta. Toiset autokunnat hommasivat grillattavat lihat ja makkarat. He lähtisivät torstai-aamuna.
- Sääli Sofiaa, Vesku sanoi.
- Niin, se paiskoo tavaroitaan seinään yks kerrallaan. Mutta olen mä toisaalta iloinen, ettei mun tarvii vahtia pikkusia vaan voin vaan… hups.
- Jättää Riikan vahtimisen mun harteille, sanoi Vesku huvittuneena. Hanni nauroi.
- No nyt sä ymmärrät, että miks sun on ihan välttämätöntä tulla mukaan! Riikan päätä sä et nimittäin onnistu kääntämään, ellet sä leikkaa sitä irti. Ja sitä paitsi Hesassa ei oo mitään tekemistä juhannuksena. Se on maailman kuollein kaupunki. Me suunniteltiin lähteä torstaina yhdentoista aikoihin ja ajaa ensimmäiseksi ruokakauppaan ja Alkoon. Haenko mä teidät mukaan?
- Hae ihmeessä. Mitenkä me muuten saataisiin hankittua oma osamme kaikesta?

Kyyti sitten saapui kuitenkin vasta puolenpäivän jälkeen, Hannin sinisen autonsa kyydissä oli kaksi muutakin nuorta naista, ja he kaikki nousivat ulos auttaakseen Veskua ja Riikkaa, jotka Hannin soitettua olivat tulleet alas kadulle, nostamaan tavaransa takakonttiin.
- Me päätettiinkin käydä ensin kaupassa, Hanni sanoi, vaikka se oli ilmiselvää, sillä takakontissa oli jo tavaraa vaikka miten.
- Meidän pitää kai antaa teille sitten rahaa, Vesku tuumi ja katsoi kahta muuta tyttöä uteliaana. He hymyilivät hänelle molemmat, ja hänestä alkoi tuntua siltä, että tämä oli sittenkin hyvä idea.
- Mä olen Raisa, sanoi toinen tytöistä. – Me ollaan menossa mun mökille. Tai siis mun vanhempien tietysti. En mä omista edes omaa makuuhuonettani.
- En minäkään, Vesku sanoi ja laski kassinsa enimmäkseen kaljalaatikoiden päälle. Hän ajatteli puolittain nolona, puolittain tyytyväisenä, että onneksi Riikka oli edellisiltana halunnut kuollakseen saada jäätelöä. Tarjoutuessaan hakemaan sitä lähikaupasta hän oli samalla ostanut kondomeja. Ihan vaan kaiken varalta. Ehkä niille lähivuosina tulisi käyttöä – eihän sitä voinut olettaa kaikkien naisten olevan yhtä valistuneita kuin Hanna siinä suhteessa. Ainakaan mökillä. Sitten hänestä tuntui äkkiä, että tytöt, Raisa ja Leeni, näkivät hänen ajatuksensa ja hän hätisti Riikan takapenkille.
- Lähdetäänkö sitten? hän sanoi.

Hanni koukkasi vielä jonkin itäisen lähiön kautta, mistä heidän peräänsä lähti ajamaan autollinen poikia ja sitten hän laskeutui Lahdentielle. Raisa roikkui selkänojan yli haastatellen Riikkaa ja Veskua ja Mäntsälän paikkeilla Veskusta tuntui, kuin he olisivat tunteneet ellei nyt sentään vuosia niin ainakin kuukausia. Leeni oli vähän hiljaisempi, mutta puuttui välillä puheeseen sanoen silloin yleensä jotain sarkastisen vitsikästä, mille tajusi nauraa vasta vähän ajan kuluttua. Ehkä hänen olisi pitänyt vähän tarmokkaammin pitää yhteyttä Hanniin talven mittaan. Hän olisi ehtinyt tutustua näihinkin tyttöihin.

Heinolan jälkeen Raisa kääntyi oikein päin ja alkoi neuvoa Hannille tietä. Vesku vilkaisi takaikkunasta ja totesi sen toisen auton olevan edelleen perässä.
- Keitä noi on? hän kysyi Leeniltä, joka myös vilkaisi taaksepäin.
- Kavereita – Artsi ja Sami ja Tomi.
- Meitä on kahdeksan, Vesku totesi.
- Tänään. Huomenna tulee lisää. Me ehditään vähin harjotella ensin.

Vesku ei arvellut tarvitsevansa harjoitusta sen jälkeen, kun oli ollut Jarin mökillä. Sieltä selvinneet olivat täysinoppineita. Niinpä hän otti varsin varovaisesti sen illan, toisin kuin osa muista. Iltapäivä meni paikkoihin tutustuessa ja taloksi asettuessa. Mökissä oli pieniä makuusoppia useampikin kappale, mutta Vesku katsoi saunan vieressä olevan pienen kamarin parhaaksi, eikä sinne ihme kyllä kukaan muu hingunnut.
- Mä voin ehkä tulla sun seuraksi, tai sitten en, tuumi Riikka, joka näytti nauttivan elämästä täysillä, kulki edes takaisin kaljapullo kourassaan ja poltti tupakkaa. Veskun teki mieli ravistaa häntä niskasta, mutta antoi olla, kun ei sisko sen pahemmin sekoillut.

Illalla Vesku ymmärsi, miksei saunakamariin ollut ollut tunkua. Se oli enemmän kuin hyvin lämmitetty, kun saunassa oli käyty iltapäivästä asti. Nyt saunomisinto oli jo laantunut ja Hanni ja Raisa olivat jo menneet nukkumaan, minkä Vesku katsoi myös luvaksi mennä. Juhla ja juhannushan olisi vasta huomenna, vaikka pojat ja Riikka ja Leeni istuivatkin vielä pimeällä rannalla grillin ympärillä juttelemassa ja nauramassa. Se ei onneksi kuulunut enää, kun Vesku sulki oven perässään ja heittäytyi autuaasti huokaisten sängylle. Mökki muistutti omasta pihasaunan kamarista kotona, tuoksuikin aika samalta ja Vesku nukahti alle kymmenessä minuutissa. Riikan kömpiminen sisään vain puolen tunnin kuluttua sai hänet äännähtämään ja kääntämään kylkeä, mutta ei heräämään.

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   22.9.14 22:08:57

Ai että, seuraavaks tulee mun suosikkikohta koko Mustaoja-saagasta!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.9.14 17:50:03

Ai tämä???
-------------

51. Rakastuminen

Juhannusaattoaamu valkeni toisille aikaisemmin, toisille myöhemmin, mutta kaikille huikaisevan kauniina ja aurinkoisena. Riikka ja Vesku olivat aikaisempien joukossa, sillä saunakamariin tuli taas kuuma. Yön viileydessä lämpö oli ollut oikeastaan miellyttävää, ja olihan se jäähtynytkin aamuyötä kohden, mutta aurinko hoiti saman asian yhtä tehokkaasti kuin seinän takana hohkannut kiuas. Vesku ei saanut yrityksistään huolimatta ikkunaa auki, herätti vain Riikan kolistelullaan.
- Mitä sä oikeen riekut, tyttö kysyi huonotuulisesti.
- Yritän tuulettaa, sanoi Vesku ja luovutti taistelun ikkunan suhteen. Sen sijaan hän avasi oven selkoselälleen.
- En mä haise viinalle! tuli salamannopeasti. Veskua nauratti.
- Et-pä! Onko krapula? Nyt sä et pysty juomaan tänään enää mitään, hän kiusasi.
- Miksi mä haluaisin? Riikka kysyi ja hautasi kasvonsa tyynyyn.
- Juhannus, Vesku muistutti.
Ajatus näytti piristävän Riikkaa, ainakin hänkin kömpi pystyyn, kun Vesku sanoi menevänsä mökkiin katsomaan, olisiko muita hereillä ja löytyisikö sieltä kahvia.
- Ei mulla ole krapula, Riikka sanoi käytyään saunassa pesemässä kasvonsa ja vaihdettuaan ylleen punaisen hihattoman T-paidan.

Raisa ja Hanni olivat jo heränneet ja mökin tiskipöydällä tuoksui kannullinen kahvia.
- Mä en tajunnut, että puolet meistä on miehiä, Raisa valitti raapustaessaan jotain muistilehtiöön.
- Mikä meissä nyt on vikana? Vesku kysyi ja istui pöydän ääreen.
- Ihan järjettömästi ruokaa ja kaljaa mennyt jo. Mä ajattelin, että se määrä riittäisi kevyesti koko viikonlopuksi, mutta makkaroita ei ole enää kuin yks paketti, ja kaljat on melkein kaikki menny. Pakko hankkia lisää tai tää ei tuu sujumaan hyvin.
- Täällähän on viiniä monta pönikkää, ilmoitti Riikka jääkaapilta.
- Ja sitä kun ne litkii samaan tahtiin kuin kaljaa niin saadaan soittaa ambulanssejakin.
- Mä voin kyllä ajaa kauppaan, onhan ne vielä auki, Hanni lupasi. - Ja sähän voit aina soittaa Miilalle, että ne tuo tullessaan.
- Mä yritin jo, mutta ei se vastaa. Sillä on ne kilpailut tänään.
- No soita jollekin muulle niistä.
- No ne on siellä kilpailuissa kaikki. Paitsi pojat tietysti, mutta ei mulla niiden numeroita ole… jaa, mutta onhan numeropalvelu, Raisa ilahtui. – Muistatko sä niiden takanimiä?

Vesku hörppi mukillisen kahvia ja selasi edellispäiväisen iltalehden kuunnellessaan, miten Raisa soitti ostoslistaa jollekin ja pikkuhiljaa muitakin alkoi kömpiä esiin. Riikka oli nostanut pöydälle aamiaistarpeita ja Raisa seurasi niiden katoamista sivusilmällä, raapustaen lisäyksiä kauppalistaansa. Hanni kyseli vapaaehtoisia mukaansa kauppareissulle ja Sami ja Tomi ilmoittautuivat kumpikin vapaaehtoisiksi, kunhan ei tarvitsisi heti lähteä.
- Ei ne ole kauan auki, Hanni huolehti.
- No mutta pakko päästä uimaan ensin.
- Tossa on yksi mökkiläismyymälä, se on takuulla yhdeksään tänäänkin, rauhoitteli Raisa.

Koska ei ollut ehtinyt ilmoittautua kaljakeissien kantajaksi, Vesku päätti ottaa aurinkoisesta päivästä kaiken irti ja heittäytyi nurmikolle ottamaan aurinkoa. Siihen kerääntyivät pian kaikki muutkin, sillä sää oli harvinaisen sopiva siihen hommaan. Vesku harmitteli, ettei ollut tullut ottaneeksi kirjaa, muttei jaksanut enää noustakaan ja mennä penkomaan kassiaan tai mökin kirjahyllyä. Sen sijaan hän kuunteli silmät puoliummessa, miten Riikka haastatteli Samia ja Tomia. Pojatkin olivat vielä lukiossa ja he puhuivat koulusta – se tuntui kaukaiselta. Arto oli sentään vähän vanhempi.

Jotenkin aika valui käsistä niin, että lopulta Hanni kirahti, että sinne kauppaan oli pakko ruveta lähtemään. Tomi oli nukahtanut ja kuorsasi kevyesti, mutta Sami nousi tottelevaisesti ja lähti pukemaan.
- Hei, kuka tulee auttamaan? Mennään tekemään salaattia. Miila ja muut tulee varmaan kanssa kohta, hätisteli Raisa ja saikin Leenin ja Riikan mukaansa. Jäljellejääneet jatkoivat torkkumista auringossa.
- Ketä sieltä on vielä tulossa? Vesku kysyi jotain kysyäkseen.
- Miila, sanoi Arto laiskasti. – Ja Jessi, sen sisko, ja sen kavereita, Jinna ja Jaakko ja Raul, hän lisäsi kuin vasta muistaen. - Ja toivottavasti aika lailla lisää kaljaa. Hei, mitäs sanot, saunottaisko vähän?
- Mikä ettei, Vesku myöntyi ja he jättivät Tomin käristymään ja menivät tunkemaan kiukaan pesän täyteen puuta. Arto oli ihan hyvä tyyppi. Niin kuin itse asiassa muutkin. Ei tämä ehkä voittanut venejuhannusta Hannan kanssa, mutta oli ehdottomasti parempi kuin kaupunkijuhannus yksiössä.

Vesku jäi istuskelemaan laiturille saatuaan tarpeekseen löylyistä ja hänen ajatuksensa karkasivat väkisinkin siihen, mitä Hanna mahtoi tehdä parhaillaan. Ei sillä, että häntä olisi oikeastaan kiinnostanut. Se itsekeskeinen narttu saisi hänen puolestaan olla. Ainakin toistaiseksi. Vesku ei epäillyt, etteivätkö he joskus taas kohtaisi, sama oli tapahtunut niin monesti ennenkin, että se oli jo tapa, mutta juuri nyt hän ei välittänyt tietää, koska. Ehkä mieluummin myöhemmin kuin aiemmin. Elleivät ne hauet tosiaan söisi Hannaa, mutta se kai oli vähän liikaa toivottu.

Niin ajatuksissaan hän oli, ettei huomannut heti säpinää pihamaalla, vaan säpsähti huomatessaan harmaan auton ja uusia ihmisiä. Pitkä, vaaleahiuksinen tyttö kiinnitti hänen huomionsa heti. Hannaksi ilmestystä ei voinut luulla, tämä tyttö ei ollut ihan yhtä pitkä ja hiukset olivat paremminkin oljenkeltaiset kuin hopeaan vivahtavat, kuten Hannalla. Yhdennäköisyyttä oli kuitenkin ihan tarpeeksi, jotta Vesku kiinnostui. Heitä oli kaksi poikaa ja kolme tyttöä ja Arto jakeli heille olutpulloja kuin aavikolta pelastuneille. Innokkaasti niihin tartuttiinkin. Vaalea tyttö halasi Raisaa ja jutteli tämän olkapään yli Arton ja Leenin kanssa ja Vesku päätteli hänen olevan Miila. Toiset tytöt olivat istahtaneet muovituoleille, jotka ympäröivät grilliä, näyttäen ehkä hiukan vaivautuneilta, pojat tyhjensivät saamansa oluet parilla-kolmella huikalla ja katselivat sitten ympärilleen kuin etsien lisää. Vesku ei huomannut heissä mitään erityisen mieltä kiinnittävää, ellei laskettu toisen hiukan tummanpuoleista olemusta, kuin hän olisi ollut paremminkin kotonaan Italiassa tai Espanjassa kuin täällä Päijät-Hämeessä.

Miila oli kuitenkin sievä ainakin näin kaukaa ja Vesku nousi ylös lähteäkseen esittäytymään, mutta tyttö näkyi jo menevän kohden mökkiä Raisan kanssa rupatellen. Vesku tunsi pienen pettymyksen häivähdyksen, mutta päätti olla marssimatta perään. Hän ei pitänyt ajatuksesta hölköttää kaunottaren jäljessä kuin kulkukoira. Olisihan tässä koko ilta ja loppu viikonloppu aikaa tehdä tuttavuutta. Ja olihan mukana tullut muitakin tyttöjä. Hän istahti lähimmälle vapaalle muovituolille ja kääntyi näiden puoleen. Tomi rojahti parhaillaan toiselle tuolille vaaleamman tytön viereen ja ruskeahiuksinen hypähti parhaillaan kuin jokin olisi puraissut häntä. Hänen otteensa olutpullosta oli livennyt ja hän oli loiskauttanut juomaa syliinsä ja nyt hän vilkuili syyllisen ja pelästyneen näköisenä ympärilleen kuin tarkistaakseen, ettei kukaan ollut nähnyt mokaa.

Jos olisi ehtinyt, Vesku olisi varmaankin kääntänyt katseensa pois ihan kohteliaisuudesta, mutta hän ei ehtinyt. Tytön silmät olivat kuin vihreät metsälammet ja suunnattoman haavoittuvaisen näköiset. Veskun teki mieli kaapata hänet syliinsä ja lohduttaa ja sanoa, ettei se tehnyt mitään, mutta ei hän pystynyt kuin tuijottamaan, kun tyttö nousi seisomaan Raisan huutaessa heitäkin sisään katsomaan paikkoja.
– Tule, Jinna, hän huudahti olkansa yli ja niin Vesku sai selville hänen nimensä. Arto oli puhunut Jinnasta ja Jessistä. Jessi tuntui suunnattoman sopivalta.
- Muistikohan ne tuoda kaljaa, Tomi mietti.
- Keitä ne on? Vesku kysyi, vaikka kysymys olikin vähän hölmö.
- Luokkakavereita.

Niin nuoria. Paremminkin Riikan ikäisiä, Vesku ajatteli, mutta ei voinut olla vilkuilematta salavihkaa, miten nelikko kohta yritti saada kahta telttaa pystyyn pihamaalle. Ja saikin, lopulta. Sitten tuntui kuin joku olisi päästänyt hänestä ilmat pois, kun hän näki Jessin ja Jaakon suutelevan nopeasti.
- Seurusteleeko noi? hän kysyi. Tomista kysymyksessä ei ollut mitään merkillistä.
- En mä oikein tiedä. Jotain pientä säätöä niillä kyllä oli jo keväällä. Mutta Jinna ja Raul ei ainakaan seurustele.

Vesku ei ollut vähääkään kiinnostunut vaaleasta tytöstä – kummastakaan, hän tajusi. Vaikka hän päättäväisesti lakkasi pitämästä Jessiä silmällä, hän huomasi koko ajan kuitenkin tietävänsä, missä tämä oli ja mitä teki, sittenkin kun Hanni ja Sami palasivat kaupasta ja Arto sytytti grillihiilet ja iso salaattikulho ja liha- ja makkarapaketteja ja viinilaatikoita ja muuta juotavaa alettiin kantaa pihalle. Vesku söi yhden grillimakkaran paistamatta ja edes huomaamatta, miltä se maistui ilman sinappia, ja sitten Riikka ravisti häntä niskasta.
- Etkö sä ole jo syönyt? Tuu pelaamaan petankkia meidän kanssa.
- Ilman muuta, Vesku suostui suorastaan kiitollisena siitä, että sai jotain tekemistä. Jessi oli vaihtanut jalkaansa shortsit kastelemiensa farkkujen sijaan ja hänen jalkansa näyttivät ruskettuneilta, kun hän istui yksikseen laiturin reunalla ja näytti taas siltä, että kaipasi jotakuta sinne suojakseen ja turvakseen ja Veskun oli läksytettävä itseään moisesta päähänpälkähdyksestä. Tyttö olisi todennäköisesti nauranut hänelle, jos hän olisi mennyt tarjoamaan olkapäätä, johon nojata.
- Mitä sä murjotat, Hannaako sä mietit? Riikka ihmetteli.
- Ketä?
- Joo, ihan niin, ketä, Riikka matki ja huokaisi.

Pelaaminen oli kuitenkin kivaa, vaikka pihan nurmikko oli kuoppaista ja pallot lentelivät välillä arvaamattomiin suuntiin. Vesku yritti pitää kirjaa pisteistä, se oli sopivan kurinalaista toimintaa pitämään ajatukset järjestyksessä. Hän onnistui vielä jotenkuten, ennen kuin Arto huusi lihojen olevan valmiita, mutta ruoka- ja juomatauon jälkeen hän luopui siitä. Joukkueet menivät niin pahasti sekaisin, kun pelaajat vaihtuivat ja unohtivat, missä joukkueessa olivat alun perinkään olleet, ja Vesku meni sekaisin, kun tuo unelmien hämärä kohde päätti myös liittyä peliin mukaan. Jessi heitteli vähän miten sattui, mutta ei sen huonommin kuin muutkaan. Alkoholi ei yleisesti ottaen ollut tarkan heittokäden ystävä. Hän se kuitenkin onnistui heitossaan niin hyvin, että snadi lensi monta metriä kauemmas ja lysähti nauraen nurmikolle noitumaan sitä.
- Ei se mitään, mä en ainakaan jaksa enää, ilmoitti Leeni ja heittäytyi myös nurmikolle.
- Joo, eiköhän tässä oo urheiltu ihan tarpeeksi, sanoi Samikin ja seurasi esimerkkiä, Vesku perässään. Hän tuijotteli taivasta, joka oli syvän sininen, ja muutamia sinne ilmestyneitä pilvenlonkareita, kunnes kuuli kiljaisun. Sisarukset, Miila ja Jessi, olivat käsikähmässä ja sitten Miila istui toisen vatsan päällä ja kutitti armottomasti kainaloista.

- Läjä! hihkaisi Sami ja meni mukaan, ja niin teki Veskukin hetkeäkään miettimättä. Hänen ei tehnyt mieli kutitella Samia tai Miilaa tai ohi kulkenutta ja mukaan kasaan hypännyttä Riikkaa, hän halusi koskettaa Jessiä, joka oli alimmaisena ja alkoi lopulta puolustautua huitomalla niin, että yksi kerrallaan muut erkanivat. Tyttö puhisi hiukset ruohonkorsissa ja kiskoi ylös kiertynyttä paitaansa takaisin vatsansa peitoksi ja katsoi yhtäkkiä Veskua suoraan silmiin, ihan kuin olisi tiennyt, kenen käsi se oli ollut, joka oli paremminkin hyväillyt.
- Mä menen katsomaan, onko sauna jo lämmin, Vesku sanoi äkisti. Tästä oli päästävä pois pian, tai hän ei pääsisi ollenkaan.

Pää pyörällä Vesku haahuili ympäriinsä ja yritti ymmärtää, miten oli mahdollista haksahtaa ja hullaantua tällä tavalla. Ja mitä hän tekisi asian suhteen? Jessi jutteli ja nauroi toisten tyttöjen kanssa, vaihtoi välillä muutaman sanan Jaakon kanssa, mutta eivät he käyttäytyneet kuin rakastavaiset, Vesku arvioi. Jos Vesku olisi ollut tyypin housuissa, hän ei olisi väistynyt Jessin viereltä, ja aikansa kerättyään rohkeutta hän lähestyi tyttöä. Tämä oli istahtanut rantahiekalle katselemaan alas painuvaa aurinkoa ja oli yksin.
- Haluatko sä? Vesku kysyi istuessaan tytön viereen ja tarjosi vasta avaamaansa olutpulloa. Sen parempaa tekosyytä hän ei ollut mitenkään keksinyt. Jessi nyökkäsi ja vilkaisi häntä, kääntäen sitten katseensa takaisin järvelle. Pitiköhän tyttö häntä idioottina?

Piti tai ei, sillä ei ollut mitään merkitystä, kun hän ei ainakaan nauranut tai toivottanut Veskua hiiteen, pyöritteli vain miettiväisen näköisenä pulloa huulillaan. Veskun teki mieli halata häntä, mutta hänen rohkeutensa ei riittänyt kuin silittämään tytön ruskeaa käsivartta, eikä tämä tehnyt muuta kuin vilkaisi taas häntä vihreillä silmillään. Ehkä Jessikin tunsi jotain samantapaista, Vesku ajatteli riemastuen, sillä hän ei näyttänyt pahastuneelta.

Saunan ovi kävi ja sieltä ryntäsi ulos lauma poikia, Jaakko heidän joukossaan. Hän näytti pysähtyvän sekunniksi mulkoilemaan heitä, ellei se sitten ollut Veskun mielikuvitusta. Hän päätti kuitenkin olla herättämättä enempää pahennusta lähentelemällä toisen tyttöystävää, mutta ei voinut ennen muualle lähtemistään olla painamatta suukkoa Jessin paljaalle olkapäälle. Se oli ehkä vähän tunkeilevaista, mutta ei hän edelleenkään saanut korvilleen ja oudosta riemusta pihisten hän meni sisään saunakamariinsa rauhoittumaan ja mietiskelemään seuraavaa siirtoa. Tähän tämä ei voisi jäädä. Hänen olisi pakko puhua tytön kanssa, esittää tälle hurja mielihalunsa saada olla yhdessä hänen kanssaan tästä hetkestä ikuisuuteen asti. Oli mahdotonta ajatella, että tämä viikonloppu menisi ohi ja he jatkaisivat omia elämiään omilla suunnillaan syystä ettei Vesku ollut saanut sanotuksi asiaansa. Kunhan vain tulisi tilaisuus.

Ja se tuli illan hämärtyessä melkein pimeäksi. Vesku totesi sivusilmällä Jessin menevän sisään mökkiin ja livahti perässä maltettuaan odottaa vain pari minuuttia. Tyttö oli keittiössä ja näkyi hierovan jotain paljaisiin reisiinsä. Tähän aikaan vuorokaudesta se oli todennäköisemmin hyttysmyrkkyä kuin aurinkovoidetta.
- Mä voin auttaa, Vesku ehdotti ja laski omankin kätensä tytön paljaalle iholle. Jessi hätkähti, mutta pyörähti sitten nopeasti ympäri.
- Lopultakin, hän henkäisi, tai jotain sen tapaista, ja seuraavassa hetkessä hän oli painautunut Veskua vasten ja sitten he suutelivat.

Se oli suloista ja se oli helpotus. Näin piti tapahtua, eikä Veskun ollut tarvinnut käyttää yhtäkään hatarista lauseista, joita oli kehitellyt.
- Sä olet ihana, hän mutisi suudelmien välissä, mutta sitten ovelta kuului ääniä ja Jessi työnsi hänet kauemmaksi. Arton lampsiessa sisään hän oli jo ottanut jääkaapista viinilaatikon ja työnsi sen Veskun syliin.
- Tätähän sä tulit hakemaan vai mitä?
- Jep, Vesku sanoi iloisesti. Hän oli saanut kaiken, mitä oli tullut hakemaan. Hän kantoi viinin ulos janoisille ihmisille ja painui nukkumaan. Ilta ei voinut kuin huonontua tästä, miksi katsoa sen tapahtuvan? Jos hän ratsastuksesta oli jotain oppinut, se oli, että piti lopettaa, kun oli huipulla.

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   23.9.14 18:06:18

Ei nyt välttämättä just toi pätkä, mut noiden ensikohtaaminen on aina jostain syystä ollut mun lemppari! :D Tätä Veskun puoltahan mä en (kuten tossa aikasemmin ilmeisesti vähän väliä innostuksissani jankkasin) koskaan ennen tätä ole lukenutkaan...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.9.14 20:26:03

52. Aurinkoisia päiviä

Vesku heräsi Riikan tullessa itsekseen jupisten ja kiroillen nukkumaan aamun jo valjettua ja tunsi omantunnon pistävän, tai oikeastaan purevan oikein kunnolla. Yleensä sitä kieltäydyttiin olemasta veljensä vartija, mutta oli kai eri asia, jos kyseessä oli alaikäinen pikkusisko? Riikka ei kuitenkaan kuulostanut olevan kuolemaisillaan alkoholimyrkytykseen, vaikka tuo itselleen ohjeiden antaminen todistikin aikamoisesta humalatilasta, joten Vesku rauhoittui pikkuhiljaa, kun sisko alkoi kuorsata. Ehkä olikin vain hyvä opetus ottaa vähän liikaa ja kärsiä seurauksista.

Uni ei tahtonut enää tulla, mutta ei sillä ollut väliä. Vesku risti kätensä niskan taakse ja jatkoi ajatuksiaan siitä, mihin ne olivat illalla jääneet. Siihen tyttöön. Jessiin. Hän oli nukahtanut ilahduttavaan ajatukseen, että jos hän olisikin sattunut hoitamaan asiansa jotenkin tavattoman hyvin tai ollut kiltti köyhille edellisessä elämässä, saattaisi Jessi ehkä yön pimeydessä hiipiä nukkumaan hänen kainaloonsa. Niin onnellisesti ei kuitenkaan ollut käynyt ja nyt hän yritti listata faktoja edellispäivänä tapahtuneesta. Hän oli pikkupäissään kuvitellut rakastuneensa ensi silmäyksellä ja oli lähennellyt ventovierasta naisihmistä, joka ei niinikään pikkupäissään ollut pitänyt sitä pahana.

Nyt se kaikki tuntui paitsi kaukaiselta myös typerältä. Ihmiset eivät rakastuneet ensi silmäyksellä. Hän oli vain kuvitellut, ja eihän hän sitä paitsi ollut vaihtanut tytön kanssa muutamaa sanaa enempää. Jessi voisi hyvin olla vaikka kaikkien bimbojen esiäiti, pahempi kuin Katja. Tosin se ei sentään ollut luultavaa, sen verran Vesku oli kuullut hänen juttelevan toisten kanssa.

Järkeiltyään ehkä tunnin verran ja saatuaan itsensä uskomaan, ettei hänen elämässään tänä aamuna ollut mitään kummallista verrattuna edelliseen aamuun, Vesku kuuli saunan puolelta kolinaa. Joku oli siis jo hereillä, vai olikohan joku vielä Riikkaakin myöhäisempi menossa vasta nukkumaan? Häntäkään ei huvittanut enää pyöriä sängyssä, vaikkei kello ollut varmastikaan kovin paljon. Kun äänet lakkasivat, hän nousi ylös ja kiskoi vähän vaatetta päälle. Hän menisi uimaan ja pihalle ottamaan aurinkoa, joka näkyi paistavan edelleen epätavallisen juhannusmaisesti, nauttisi yksinolosta ja naureskelisi krapulaisille, kun näitä alkaisi ilmestyä.

Hän laittoi ensin saunan lämpiämään ajatellen, että aamusauna voisi tehdä hyvää, haki mökistä juotavaa ja lähti sitten kohti laituria. Jotenkin maailma tuntui murjovan harmaalta auringonpaisteesta huolimatta. Kai se oli se pudotus edellisillan haaveista reaalimaailmaan. Toisaalta sehän oli hyvin sopivaa. Hänhän oli harmaa, tylsä, järkevä kirjatoukka.

Järkevyys valahti suoraan lautojen raoista päilyvään järviveteen, kun hän huomasi jonkun makaavan laiturilla ottamassa aurinkoa ja sydän oli mennä perässä, kun hän näki ruskean kiharapehkon, joka muistutti kovasti hänen koko eilisillan tuijottamaansa. Tämä oli kohtalon sormi, Jessikin oli jo noussut, ja hitot siitä, ettei ensi silmäyksellä muka voinut rakastua. Hänen pulssinsa oli niin korkea, että sen päätelmän olisi voinut kliinisissä kokeissa ja jopa silmämääräisesti todeta vääräksi. Hiljaa hiipien, ettei laiturin narina olisi antanut häntä ilmi, hän hiipi lähemmäs, kunnes oli ihan tytön vieressä. Jessi makasi vatsallaan ja nukkui, pää käännettynä niin, että Vesku näki pyöreän posken ja hiukan raollaan olevat huulet. Hän ei enää tuntenut itseään harmaaksi ja järkeväksi vaan naurahdusta pidätellen kaatoi muutaman tipan mehustaan tytön poskelle.

Jessi ynähti ja pyyhkäisi kädellään unisesti, Vesku tipautti muutaman pisaran lisää. Silloin tyttö nosti päänsä ja nuolaisi sormiaan, ja seuraavaksi Vesku näki hänen tuijottavan varpaitaan ja kyykistyi. Pikku hiljaa katse nousi ylöspäin, kunnes osui Veskun kasvoihin asti ja uniset silmät alkoivat hymyillä, samoin koko kasvot.
- Ai, hän sanoi ja sipaisi Veskun reittä ja se oli siinä. Vesku istui hänen viereensä ja tarjosi loput mehusta, mitä sitä nyt oli jäljellä, ja Jessi joi sen. Sitten hän rojahti takaisin vatsalleen, mutta jäi katselemaan Veskua hienoisesti hymyillen.
- Mikä on sun lempikirja? kysyi Vesku. Hän olisi myös voinut yrittää suudella tyttöä, mutta sen hän jo tiesi mukavaksi. Jos tämä tähän vastaisi ”Viisikko ja merirosvosaaren aarre” tai ilmoittaisi lukevansa vain Cosmopolitania, oli parasta saada se selville heti kättelyssä.

- Sota ja rauha, vastasi Jessi kuitenkin silmäänsä räpäyttämättä.
- Älä, oletko sä tosiaan lukenut sen? Vesku kiinnostui.
- En, mä nukahdin suunnilleen sivulla neljäkymmentä, tyttö nauroi. – Mutta sä näytit siltä, että suhun piti tehdä vaikutus. Entäs sun?
- Dostojevskin Idiootti, vastasi Vesku vakavalla naamalla.
- Gogolin kootut teokset oli kanssa aika hyvä.

Vesku ei ollut eläessään lukenut yhtään venäläistä mestariteosta – oli hän toki yrittänyt, mutta hänelle oli käynyt samoin kuin Jessille – mutta yllättäen he huomasivat pystyvänsä juttelemaan niistä määrättömiin. Niistä ja monista muistakin yhtä omituisista asioista. Lopulta, kun Vesku tunsi, miten olkapäissä alkoi kuumottaa, hän muisti tulleensa alun perin uimaan.
- Uskallatko sä järveen? hän kysyi Jessiltä. Tyttö näytti saavan kylmänväreitä.
- Itse asiassa se on kamalan kylmää. Mä kävin portailla kastelemassa varpaani, mutten mä voinut mennä pidemmälle. Kumma, ettei se eilen tuntunut siltä… vaikka tietysti sillon oli sauna lämmin.
- Mä laitoin jo saunaan tulen, se on varmaan kuuma, Vesku sanoi.

Jessi ei tehnyt elettäkään riisuutuakseen, kun he sitten siirtyivät saunaan. He istuivat siveästi rinnakkain uimapuvuissaan, monen kymmenen sentin rako välissään. Kun löylyn kihahdukset sitten nostivat lämpötilan liian korkeaksi kestää, he juoksivat uimaan ja vasta siellä, järvessä, tyttö tuli hänen lähelleen. Niin Vesku oli suunnitellutkin. Hän oli jäänyt seisomaan laiturintolppaa vasten niin syvälle, että oli kaulaansa myöten vedessä ja jos Jessi aikoi pysyä lähettyvillä ja jatkaa juttelemista, hänen täytyi joko polskia paikoillaan tai tulla Veskun syliin. Hän valitsi sylin.
- Sanoinhan mä sulle jo eilen, että sä olet ihana? Vesku varmisti suudeltuaan häntä, mutta silloin Jessi irrottautui ja ui rantaan. Hän polski perässä, peläten sanoneensa jotain loukkaavaa, ja että tyttö painelisi nyt jonnekin tavoittamattomiin. Jessi kuitenkin heittäytyi rannalle, puoliksi veteen ja puoliksi hiekalle.

- Sä seurustelet, sanoi Vesku kysyvästi ja heittäytyi hänen viereensä.
- Äh… se on aika mutkikasta, Jessi mutisi.
- Miten se voi olla? Eikö se ole joko kyllä tai ei?
- No sano sinä. Me ollaan tapailtu Jaakon kanssa parisen kuukautta, mutta ei me olla koskaan puhuttu seurustelemisesta. Se vaan tarjoilee mulle kyytejä sinne ja tänne ja pyytää välillä leffaan ja muuta semmosta. Ei se ole tämmöstä… hullaantumista.
Hän katsoi Veskua kysyvästi, kuin tosiaan odottaen vastausta ja Vesku pudisti päätään yrittäen olla räjähtämättä tuon sanan takia. Hullaantuminen! Nimenomaan!
- Ei toi ole missään nimessä seurustelemista.
- Eikö?
- Ei. Alatko sä seurustella mun kanssa?

Vesku ei osannut arvella, kuulostiko se kevyeltä flirttailulta. Sitä hän yritti, vaikka todellisuudessa olikin enemmän tosissaan kuin ikinä ennen. Jessi ei vastannut ensin mitään, mutta katsoi häntä surullisin, suurin silmin.
- En mä voi nyt lempata sitä pellolle, kesken juhannuksen, enhän? Eikö se olisi kiittämättömyyden huippu, kun se on kerran tarjonnu kyydin tänne ja kaikki?

Hän oli hellyttävä, eikä Vesku raaskinut mainita, että hänen nähdäkseen Jaakko oli jakanut suosiotaan muille tytöille vähintään yhtä paljon kuin Jessille. Kai tämä oli sen itsekin huomannut.
- Nyt mulle tulee taas kylmä, Jessi sanoi äkisti ja ravisti Veskun käden pois paljaalta vatsaltaan.
- Mennään saunaan.
- Eiköhän se riitä, kun menee pois tästä vedestä makaamasta. Mun täytyy paahtaa mahapuolikin.
- Niin munkin, Vesku sanoi auliisti. Hän haki oman pyyhkeensä ja leiriytyi laiturille Jessin viereen aikomatta siirtyä siitä koko päivänä.

Onneksi muitakin tuli ennen pitkää heidän seurakseen, ei siksi, että jutteleminen kahden kesken olisi käynyt tylsäksi, vaan koska sitten he eivät enää olleet niin silmiinpistävän kahden. Jessin ystävä Jinna tuli siihen oikein jäädäkseen, ja Arto. Vesku torkahteli välillä ja huomasi aina herätessään pitävänsä tytöstä kiinni, eikä tämä näyttänyt siitä mitenkään häiriintyvän. Väistämättä tulimieleen Hanna, joka kavahti kosketusta suurimman osan ajasta.

Sen oli pakko päättyä. Vesku havahtui taas kerran kevyestä unesta, tällä kertaa siihen, että joku sanoi:
- Ja sieltä tulee viimenen, jo on aikakin! Kello on viis ja Jaakko konttaa jo teltasta!
Se sai niin Veskun kuin Jessinkin nousemaan lämpimiltä laudoilta ja katsomaan rannalle. Totta, Jaakko venytteli pihalla hiukset pystyssä.
- Nyt me lähdetään soutelemaan, sanoi Arto reippaasti ja paimensi heidät veneeseen, joka oli sidottu laiturin kulmaan. Vesku ja Jessi istuivat perään ja antoivat Arton hoitaa soutamisen, minkä tämä lopetti jo muutaman minuutin kuluttua, heti, kun he olivat päässeet pienen, metsäisen niemekkeen toiselle puolelle niin, ettei heitä voinut enää nähdä rannalta.
- Onko nää tuplatreffit tai jotain? kysyi Jinna ääni täynnä naurua.
- Tuu meidän kyydillä Helsinkiin, Vesku houkutteli. Hannin autoon kyllä saisi jollain konstilla järjestettyä tilaa yhdelle pienelle tytölle, oli pakko saada. Hän oli jutellut Jessille aiheesta jo pariin otteeseen, ja tämä oli toistaiseksi vain pudistellut päätään. Nyt hän sulki tytön selvästi taas epuuseen aukeavan suun suudelmalla. Sitä seurasi aika monta muutakin, kunnes Jessi lopulta ravisti häntä.
- Alatko sä käydä vähän kuumana? hän kysyi huvittuneena ja Vesku totesi tarvitsevansa pikaista viilennystä. Hän ähkäisi ja enempää miettimättä kierähti laidan yli veteen.

Jessi näytti nauravan hiljaa, kun hän pungersi takaisin veneeseen.
- Okei, voin mä tulla, hän lupasi.
Hän oli hyvin lähellä ja lupaus sai kuin sähköiskun menemään läpi Veskun ruumiin. Mikseivät he jo voineet olla Helsingissä? Voisiko hän matkan aikana saada Jessin suostuteltua enempäänkin, tulemaan hänen luokseen? Mielikuvitus alkoi laukata ihan omille teilleen.

Täsmälleen sama meno jatkui tänäkin iltana. Porukka leiriytyi rantahiekalle ja nurmikolle, grillasi ja joi. Vesku piti erityisesti Jaakkoa silmällä ja totesi tämän viihtyvän enimmäkseen Riikan kyljessä nyhjäten. Siitä tuli kaksijakoinen olo. Oliko tuo törppö muka hänen sisarensa arvoinen? Toisaalta parempi kuka tahansa muu kuin Jessi. Jessi, joka istui parhaillaan hänen vatsansa päällä. He olivat vetäytyneet vähän sivummalle, ja kun kukaan ei tuntunut kiinnittävän heihin mitään huomiota, olivat unohtaneet kaiken salailun.
- Mulla alkaa olla vähän epämukava olo, Vesku tunnusti ja pyydysti omiin käsiinsä Jessin kädet, jotka olivat olleet hänen paitansa alla. Tämän ilme muuttui huolestuneeksi.
- Oletko sä juonut liikaa?
- Ei sillä tavalla, hassu. Me vaan ollaan kiehnätty ja pussailtu koko päivä… kaks päivää…
- Ai sä tarkotat sitä, Jessi sanoi ja kiskoi kätensä irti. Hän nosti toisen etusormen miettiväisen näköisenä leualleen. – Pitäsköhän meidän tehdä asialle jotain? Eikö sulla ole ikioma makuuhuone?
- Oletko sä tosissasi? Vesku kysyi, tai aikoi kysyä, muttei sitten kysynytkään kun pelkäsi saavansa tytön harkitsemaan toisen kerran. Hän nousi ylös ja tarttui uudelleen tämän ranteeseen ja puolessa minuutissa he olivat saunakamarissa. Jessi nauroi hengästyneenä Veskun sulkiessa huolellisesti haan.

Se ei ollut Veskun hohdokkaimpia esityksiä. Koko show ei kestänyt paria minuuttia kauempaa ja hän tunsi poskiensa kuumottavan enemmän kuin tarpeellista, kun he makasivat enimmät vaatteet edelleen päällä sängyssä, jonka hän oli ypöyksin miehittänyt jo kaksi yötä.
- Anteeksi, mä en vaan… hän aloitti, hän, joka inhosi selittelyjä.
- Älä viitsi, mä en tosiaankaan tarvinnut yhtään enempää, Jessi keskeytti hänet ja naurahti hengästyneesti ja puristaen lujasti. Vesku puristi vielä lujemmin takaisin.
- Jatketaan illemmalla, hän ehdotti.
- Ilman muuta. Vaikka heti.

Äkkiä tuntui kuin joku olisi heittänyt Veskun niskaan ämpärillisen kylmää vettä.
- Mitä nyt? Jessi kysyi huomatessaan hänen ilmeensä.
- Mä en muistanu… me unohdettiin… syötkö sä pillereitä?
- En, Jessi sanoi ja rypisti kulmakarvojaan, mutta laski sitten päänsä takaisin tyynynkulmalle. – So what. Oli se sen arvosta.
- Ei kun ihan totta.
- No entä jos mä menen uimaan ja huuhdon ne pois? tyttö kysyi naurua äänessään. Vesku ei uskonut sillä olevan mitään vaikutusta, mutta oli siinä kuitenkin jotain konkreettista, mitä yrittää.
- Mene, hän sanoi. – Missä sun uikkarit on?
- Tuolla ulkona, kaiteella kuivumassa.
- Riisu, mä haen ne sulle, Vesku komensi ja huokaisten Jessi totteli.
- Etkö sä tule? hän kysyi saatuaan pikkuiset bikinit ylleen.
- Mä tulen ihan kohta, Vesku sanoi.

Oli yllättävän helppoa järjestää aamupäivällä niin, että Hannin auton kyytiin lähtivät vain Leeni, Riikka, Vesku ja Jessi. Kaikki muut eivät olleet edes heränneet vielä, ja ne, jotka olivat, eivät näyttäneet vielä mitenkään kaipaavan autoihin ahtautumista. Jessi oli sanonut, ettei hän juurikaan tuntenut Hannia ja Leeniä, että he olivat enemmänkin hänen sisarensa kavereita, mutta ei hänellä näyttänyt olevan mitään hankaluuksia virittää keskustelua näiden kanssa. Koko matka meni siihen, että tytöt juttelivat. Vesku vain kuunteli keskittyen enemmänkin siihen tosiseikkaan, että hänellä oli maailman ihanin tyttö kainalossaan ja tämän niskakiharat sormissaan pyöriteltävinä. Se ei jotenkin tuntunut uskottavalta, ei edes, vaikka he olivat nukkuneet yön sylikkäin.
- Te ootte ihan järjettömän söpöjä, tyrskähti Leeni jossain kohden matkaa kurkkiessaan taas etupenkiltä taakse päin.
- Joku täällä on, Vesku kuiskasi Jessin korvaan ja sai tämän vilkaisemaan ylöspäin punastuen. – Tuutko sä mun luokse?
- Tulen, Jessi sanoi, kuin koko kysymys olisi ollut hölmö. Ehkä se olikin.

Hanni ajoi ensin Veskun luo jatkaakseen siitä asemalle viemään Riikan junalle. Veskua melkein ujostutti viedä Jessi pikkuiseen koloonsa, mutta hän lohduttautui sillä, että ainakin siellä oli Riikan hyörinän jäljiltä suhteellisen siistiä, ja sitä paitsi pelkkä silmäys tyttöön ovea avatessaan sai hänen mielensä tyyntymään. Jessi seisoi hymyillen ja katsoi, miten hän räpläsi avaimen kanssa.
- Onko sulla hankaluuksia? hän kysyi ja tarttui Veskun käteen, ohjaten avaimen lukkoon.
- On, tää on liian hankalaa, kun sä olet siinä, Vesku puuskahti ja työnsi Jessin sisään, kun lukko loksahti ja ovi avautui.
- Ai mun syyksikö sä laitat kaiken?
- Sun. Sä olet pistäny mun pään ihan sekasin. Haluatko sä jotain syötävää? Vaikka ei täällä paljon mitään taida olla. Tai kahvia, sitä on?

Jessi pysähtyi keskelle eteistä ja tipautti kassinsa lattialle.
- Jos säkin haluat, hän sanoi kääntyen ympäri.
- Ei kun sano sä, Vesku vaati, kun tyttö kiersi kätensä hänen kaulaansa.
- Mietitään vähän aikaa, Jessi ehdotti.
- Sitten meidän on parasta mennä peremmälle. Mulla ei ole sohvaa, mutta istutaan sängynlaidalle.
- Eikö sängyt ole makaamista eikä istumista varten?
- Jos sä niin sanot, Vesku myöntyi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.9.14 21:05:54

53. Ensimmäinen viikko

Vesku lähti seuraavana päivänä töihin pää kirjaimellisesti suhisten. Hän ei saattanut ajatella mitään muuta kuin Jessiä, joka oli lähtenyt aamuvarhaisella töihin – ja luvannut, että he tapaisivat taas, kunhan Veskun vuoro päättyisi. Illalla Vesku oli kysynyt, haluaisiko Jessi lähteä jonnekin kaupungille käymään, vaikka yhdelle oluelle, ja tämä oli punastunut lievästi.
- Ei käy – mä en ole vielä kahdeksaatoista – en vielä kuukauteen. Ja sitä paitsi mun pitäisi olla viiden maissa aamulla töissä.
- Missä sä olet töissä? oli Vesku kysynyt hämmästyen enemmän työaikaa kuin ikää.
- Tossa torilla. Mä juoksen sinne vartissa.

Joten Vesku oli noussut vähän jälkeen neljän keittämään kahvia ja päästänyt vastahakoisesti Jessin lähtemään. Hän oli rakastunut ei vaan korviaan vaan päälaen hiustupsuaan myöten. Siitä päätellen, miten Jessi oli halannut häntä lähtiessään, ei tunne ollut ihan yksipuolinen. Hänen teki mieli soittaa työmatkalta kaikille ystävilleen ja huutaa uutisensa julki, tai ripustaa kaulaansa lappu, tai jotain. Ehkä tatuointi otsaan?
- Sä olet hyväntuulisen näköinen, huomautti hoitoapulainen, kun hän maleksi keittiön läpi osastolle vaihdettuaan vaatteensa hissiaulassa, mihin hän oli huomannut muidenkin mieshoitajien siirtyneen hoitajien huoneesta.
- En kai. Ainakin mä olisin miljoona kertaa mieluummin torilla kahvilla kuin täällä, Vesku sanoi virnistellen idioottimaisesti.
- Niin, mä huomaan sen. Hyvä juhannus?
- Paras ikinä, Vesku mutisi jatkaessaan osastolle.

Vastaan tulvahti tuttu ruoan ja pesuaineiden ja vanhojen ihmisten haju ja kaikki oli yhtä nuhjuista kuin aina ennenkin. Äänetkin olivat samoja, ykköshuoneen Hakkarainen piti tasaista mölinäänsä, kuten kaiket päivät kunnes saisi unitabletin. Ne papat, joiden jalat toimivat, ravasivat käytävää edes takaisin ja automaattisesti Vesku nappasi mukaansa yhden, jolla näkyi olevan vaippa rullalla säären ympärillä sen sijaan, että se olisi ollut siellä, missä piti.
- Älä @!#$ jolppi käy mun housuille, mä lyön, vanhus uhosi, mutta Vesku onnistui väistämään.

Useamman kerran illan aikana hän sai tölväisyjä työkavereiltaan, kun unohti, mitä oli oikeastaan tekemässä ja jäi haaveilemaan.
- Oletko sä hereillä? räyhähti Mikko, jonka kanssa he syöttivät vuodepotilaita, ja läimäytti häntä selkään niin, että potilaan rinnuksille tipahti lusikallinen muhennettua mössöä, joka oli hänen ateriansa. Vesku oli unohtunut tuijottamaan seinää lusikka puolimatkassa ja pappa-parka odotti turhaan suu avoinna.
- Olen, Vesku sanoi kiireesti.
- Pistä vähän vauhtia vai haluatko sä olla täällä vielä kymmeneltäkin?
- En, mulla on treffit!
- A-haa, Mikko sanoi ymmärtäväisemmin. – Mihin te menette?
- Mun luokse.
- A-haa, toinen sanoi entistä merkitsevämmin ja lisäsi, että sitten luulisi ennemminkin kiirehtivän. He voisivat hyvinkin päästä lähtemään aikaisemmin, jos saisivat hommat hoidettua etuajassa. Vesku alkoi pistellä ruokaa pappansa suuhun reippaampaan tahtiin, mutta hänen ajatuksensa pysyttelivät edelleen Jessissä. He olivat tunteneet vasta pari päivää, mutta Veskusta tuntui jo, että he olivat toistensa kadonneet puolikkaat. Hänellä ainakin oli vähän vajaa olo yksinään.

Se oli kaukana pelkästä seksistä, vaikka oli siinä sitäkin. Se oli enemmänkin sitä, että he eivät olleet pari päivää juteltuaan vielä päässeet niin pitkälle, että Vesku olisi edes tiennyt Jessin sukunimeä. Oli ollut niin paljon muuta, mielenkiintoisempaa. Ja se, että tyttö käpertyi mielellään hänen syliinsä, kun he olivat rakastelleet. Hän ei ollut mikään suuren luokan kaunotar, kuten Hanna, mutta pehmeä ja suloinen ja sievä ja hellyttävä ja Veskusta tuntui, että oli lopultakin löytänyt jonkun, jolle valuttaa kaikki hellyys ja rakkaus, jota hänellä tuntui olevan ylen määrin jaettavana. Jonkun, joka pystyi ottamaan sen vastaan vaivautumatta tai suuttumatta, kuten Hanna. Jaa niin kuka Hanna?

Pieni pessimistisyys yritti kyllä nostaa päätään, kun Vesku lähetti sopivan hiljaisen hetken tullen Jessille tekstarin, eikä saanut vastausta. Miksi hän kuvitteli tämän onnistuvan, kun ei mikään aikaisempikaan ollut onnistunut? Vaati vähän järkeilyä ja ravistelua vakuuttaa itsensä siitä, ettei se, ettei Jessi saman tien vastannut hänelle, tarkoittanut sitä, että tämä olisi tullut toisiin ajatuksiin ja päättänyt perua treffit. Saattoihan olla, että tytöllä oli muutakin elämää kuin istua puhelin kädessä odottamassa hänen tekstiviestiään.

Kokonaisen tunnin, ellei vähän ylikin, Vesku kärvisteli ja kiikutti pappoja sänkyyn, mutta sitten Jessi vastasi ja hän livahti parvekkeelle soittaakseen rauhassa takaisin.
- Moi, muru, hän henkäisi unohtaen aiemman epävarmuutensa, tai oikeastaan viestin sisältö oli sen jo kadottanut.
- Moi, Jessi sanoi äänellä, joka vei loputkin huolet.
- Mä pääsen varmaan lähtemään vähän aikasemmin jo. Tuutko mun luo?
- Totta kai tulen. Monelta sä olet kotona?
- Ehkä yhdeksän maissa.
- Mä en ehkä ehdi ihan siksi, mutta ihan pian sen jälkeen. Mä olen…
Veskusta kuulosti kuin Jessi olisi sanonut olevansa tallilla, mutta hän ei ollut ihan varma muusta kuin siitä, että tämä tulisi illalla. No, siitä asiasta voisi ottaa selvää sitten kun päästäisiin taas puheisiin – siitä ja sukunimestä ja muista vähemmän tärkeistä asioista.

He nyhjäsivät toisissaan koko viikon. Kaikki hetket, joita jommankumman ei tarvinnut olla töissä, he olivat yhdessä. Niitä päiviä vaan oli onnettoman vähän. Vesku oli luvannut perjantaina lähteä Hankoon, sen vapaan viikonlopun hän oli varannut jo keväällä ennen töiden aloittamista, sillä silloin hänen isänsä täyttäisi viisikymmentä. Hän yritti järkeillä, että olisi varmasti vain hyväksi olla välillä vähän erossa. Johan he kohta kyllästyisivät toisiinsa muuten. Jessi ei tuntunut olevan ihan samaa mieltä.
- Mulle tulee kauhea ikävä sua, hän valitti silmät epäilyttävän kiiltävinä torstai-yönä Veskun sängyssä.
- Sä et voi tosissasi itkeä yhtä viikonlopun eroa, Vesku sanoi, eikä voinut olla nauramatta.
- En niin! En itkekään – tai ei siinä ainakaan ole mitään järkeä.
- Ei olekaan. Pari yötä vaan. Senkin vauva!
Se sai Jessinkin nauramaan, ainakin pikkuisen. Hän näytti nololta.

Junamatkalla Vesku käytti tilaisuuden hyväkseen ja soitti Jarille ja Annukalle, jolle oli hädin tuskin muistanut ilmoittaa, ettei pääsisikään pelaamaan tennistä tällä viikolla, ja lopuksi Laurille. He kaikki halusivat kertoa juhannuskuulumisensa ja kuulla hänen, joten hän sai kertoa kaiken kolmesti onneksi lähes tyhjässä vaunussa.
- Sen tytön täytyy olla aikamoinen, tai sitten sä olet hamstrannu ylimääräsiä vuoroja koko viikon, sanoi nopeaälyinen Lauri, saaden Veskun hetkeksi hämmennyksiin, sillä hänen raporttinsa oli koostunut parista lauseesta: että hän oli ollut mökillä järven nimeltä Ruotsalainen rannassa serkkunsa kavereiden ja Riikan kanssa. Sen enempää hän ei ollut halunnut kanssamatkustajien kuullen kertoa.
- Se on aikamoinen, hän sanoi.
- Jaha! Ja koskas mä saan kunnian tavata sen?

Vesku tunsi kummallisen mustasukkaisuuden, melkein vihan hulvahduksen. Sellaisen, jonka hän kuvitteli aina vallanneen Frodon, kun joku halusi katsella Sormusten Sormusta. Hän ei halunnut esitellä Jessiä Laurille, joka oli niin pitkä ja hauskan näköinen tummine kiharoineen. Hän tuli kuitenkin järkiinsä. Sillä Jessin hylkäämällä Jaakollakin oli ollut tummat kiharat ja häntä, Veskua, Jessi oli edellisiltana kyyneliin asti ikävöinyt.
- Katotaan, kun tulee sopiva tilaisuus, hän sanoi.
- Ja ethän sä ole unohtanut, että tässä ei ole enää kuin pari viikkoa.
- Mi… en tietenkään ollu.
- Jessus, kai sä olet vielä lähdössä Kreikkaan?
- Tietysti olen, Vesku vakuutti. Miten ihmeessä koko loma oli päässyt lipsahtamaan hänen mielestään, sitä hän ei voinut käsittää. Jessi oli tosiaan aikamoinen. Sitten Lauri sanoi joutuvansa lopettamaan, hän oli töissä.
- Selvä, palaillaan viikolla, lupasi Vesku, aikoen kovasti tehdä niin. Sitten hän tunki puhelimen taskuunsa ja alkoi hamuta toisesta kolikoita, sillä hän näki kahvikärryn lähestyvän. Nyt saisi raportointi riittää vähäksi aikaa.

Kotona sitä sai taas tehdä. Leena tosin lähetti hänet oikopäätä kauppaan pitkän listan kanssa.
- Mä en ole saanut edes kenkiä jalasta? Mun farkuissa on kahvitahroja! Etkö sä anna mulle ruokaa ensin ja kysy, miten mä olen pärjänny monta viikkoa kaupungissa… Vesku yritti surkean näköisenä.
- Tässä on auton avaimet, ala mennä, mulla on leipomukset kesken, Leena sanoi, käänsi hänet ympäri ja työnsi takaisin ulos.
- Odota, mä tulen mukaan! kiljui Riikka jostain peremmältä ja oli pikkuvolkkarin luona samaan aikaan veljensä kanssa. Hän aloitti tenttauksen jo ennen kuin Vesku ajoi portista ulos.

- Oletko sä tavannut Jessiä?
- Jessiä? Vesku toisti teeskennellen hajamielistä.
- Jessiä! Sitä typyä, jonka korvaan sä kuolasit koko kotimatkan sieltä mökiltä ja joka jäi sun kanssa sun asunnon eteen, kun me jatkettiin matkaa!
- Ai sitä… Vesku kallisti päätään ja yritti näyttää muistelevalta.
- Nyt mä lyön, Riikka uhkasi.
- Älä lyö, mä ajan vielä tieltä. Oon mä tavannu.
- Oi, kerro kaikki! Montako kertaa?
- Pari. Eka kaks päivää ja sitten kolme päivää, Vesku virnisti. Vitsi oli huonompi kuin huono, mutta sopi hänen mielialaansa pilkulleen, samoin Riikan inkkarikiljaisu. – Vois ihan luulla, että asia kiinnostais sua jotenkin.
- No kuule. Kiinnostaa ihan hemmetisti. Sun iässäs pitäisi jo olla kunnollinen parisuhde, eikä kaiken maailman omituisia säätöjä, jotka potkiskelee sua pois jaloista miten niitä sattuu huvittamaan. Ja te olitte niin hemmetin söpöjä yhdessä!

Siinä vaiheessa he olivat jo kaupan pihassa, ja Riikka tarttui Veskua käsivarresta molemmin käsin, kun he marssivat sisään.
- Mä näin jo perjantaina, että te ootte luodut toisillenne, hän ilmoitti.
- Et voinu nähdä.
- Kyllä, sä et vaan itse huomannu mitään.
- Kyllä mä näin kaikenlaista, mutta sä olit koko viikonlopun niin pierussa, että tuskin huomasit mitään, Vesku kiusoitteli.
- No en mä nyt kovin pahasti ollut.
- Tarpeeks pahasti, että nuoleskelit sen Jaakon kanssa. Mä näin.
- Pitihän mun pitää se poissa häiritsemästä teitä!
Se saattoi yhtä hyvin olla Riikan sillä hetkellä keksimä puolustelu, mutta ajatus lämmitti Veskua silti. Hän ravisti sisartaan hellästi niskasta ja komensi tätä keskittymään ostosten tekemiseen tyhjänpäiväisen kälätyksen sijaan. He keräsivät huolellisesti kärryihin kaikki asiat Leenan listasta, ja kun he olivat jo kassajonossa, tämä soitti vielä perään ja lisäsi pari asiaa.

Oli erittäin sopivaa joskin yllättävää törmätä Hannaan kaupan pihalla, kun he kärräsivät muovikasseja autoon. Vesku ei olisi huomannut häntä ollenkaan, sillä Riikka vaati häntä kiinnittämään kaiken huomionsa punaiseen miniin, joka oli parkkeerattu Leenan volkkarin viereen.
- Mitä siitä? Vesku kysyi ymmärtämättömänä. Tavallinen auto.
- Hei! kuului hänen takaansa ja joku koputti häntä olkapäälle. Ääni oli tuttuakin tutumpi ja Riikka tuhahti kuuluvasti.
- Hei, Hanna, Vesku sanoi ystävällisesti kääntyessään ympäri. - Mä en ole koskaan tullu ajatelleeksi, että säkin käyt kaupassa niin kuin normaalit ihmiset.
- Hei. Totta kai mä käyn, luuletko sä, että mun jääkaappini sikiää itsekseen. Miten sun juhannus meni? Hanna kysyi täsmälleen yhtä kohteliaasti.
- Mulla oli ihan loistava juhannus, kiitos, entä sulla?

Hanna ei näyttänyt edes vaivaantuneelta, hymyili vain kauniisti.
- Mulla oli tylsää, mun olis pitäny sittenkin ottaa sut mukaan.
- Mene sä jo pakkaamaan ne ostokset, sanoi Vesku Riikalle ja ojensi tälle autonavaimet. Tyttö ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen mihinkään.
- Vesku on löytänyt elämänsä naisen, hän ilmoitti Hannalle.
- Miten hauskaa, Hanna hymyili takaisin. – Sua kai pyydettiin tekemään jotain?
- Ai pyydettiinkö?
- Mene nyt, Vesku sanoi ja osoitti kohden volkkaria. Kaikki tarvittava Hannan kanssa oli jo sanottu, mutta ei Riikan tarvinnut silti siinä seistä korvat kanttarelleina.

- Sä tulit viikonloppukylään? totesi Hanna, kun Riikka oli mielenosoituksellisesti nykäissyt ostoskärryt itselleen ja siirtynyt muutaman metrin päähän.
- Isä täyttää viiskymmentä.
- Oo, isot juhlat! Tänäänkö vielä?
- Ei, bileet on vasta huomenna.
- Ai, Hanna sanoi ja hymyili suopeasti. – Huvittaisko sua tulla mun luokse yöksi?

Vesku katsoi edessään seisovaa naista ja hetken aikaa hän aikoi jo nyökätä tai, mutta sitten hän palasi takaisin maan pinnalle.
- Ei kuule, ei tulis mieleenkään.
- Oletko sä loukkaantunut kun mä en ottanutkaan sua mukaan?
- Kai mä alkuun vähän olin, mutta sä et ole kyllä koskaan tehny parempaa sikamaista temppua.
- Oo, ihanko oikeesti sä löysit sieltä jonkun naisen? Hanna kysyi ja hänen kulmakarvansa lennähtivät korkeuksiin. Hän näytti niin hämmästyneeltä, että se oli melkein loukkaus. Silti Veskun teki mieli vuodattaa kaikki Jessin ihanuudesta, mutta ei – se oli liian tuoretta ja hentoa levittää Hannan eteen. Tämä voisi terävällä kielellään terminoida kaiken.
- Tiedä siitä, ehkä mua ei vaan huvita, hän sanoi ja meni Riikan perään.

Leena oli paljon myötämielisempi pojalleen, kun he palasivat. Hän sai ruokaa ja muutaman kiireisen, myötämielisen sanan, mutta sitten Leena komensi hänet pihalle pystyttämään katosta.
- Sataako huomenna vai?
- Voi sataakin, ellei sitä pystytetä. Saatko sä sen yksin vai käskenkö mä Riikan apuun?
- Ennemmin yksin, Riikka onnistuu vielä kuristamaan mut tukikeppeihin, Vesku sanoi epäkunnioittavasti ja meni. Askareet eivät loppuneet paviljongin pystyttämiseen, mutta lopulta kaikki alkoi olla valmista.
- Nyt vaan nukkumaan ja aamulla pirteinä ylös, Leena sanoi tyytyväisenä iltateepöydässä. – Viralliset vieraat tulee jo kymmeneltä.
- Mä olen ilonen, kun tää suhina on ohi, huokaisi Riikka.
- Ihminen täyttää viiskymmentä vaan kerran!
- Onneksi. Mä olen siivonnut niin, ettei täällä tarvii takuulla tehdä edes joulusiivousta – ja ne on sentään pihajuhlat, jestas sentään! Niin ja Veskulla on tyttöystävä.

Vanhemmat olivat juuri olleet nousemassa pöydästä, mutta istuivat takaisin.
- Niinkö? Kari sanoi.
- No ei kai se nyt mikään ihme ole, Vesku sanoi vähän kiusaantuneena.
- Ei tietystikään, vakuutti Leena. – Mikset sä ottanut sitä mukaan?
- Miten mä nyt niin olisin tehnyt? Eihän se tunne teitä.
- Mutta täytyyhän meidän tutustua siihen.
- Ne on niin rakastuneita, että tulee ihan tippa linssiin niitä katsellessa, Riikka juorusi, mutta siinä vaiheessa Vesku katsoi parhaaksi häipyä.
- Mä menen pois niin sä saat retostella mun asioitani paremmassa rauhassa, hän sanoi. – Mikset sä oikeastaan ole hölpöttänyt meistä koko viikkoa, miksi odottaa, että mä joudun sitä kuuntelemaan?
- Koska mä en tiennyt, että te ootte edelleen rakastuneita. Sä et ole sattunut vastaamaan mun puheluihin. Liian kiire, kai.

Lähettäjä: Suski 
Päivämäärä:   26.9.14 18:23:36

Tuo mökkijuhannus on munkin ehdoton suosikkikohta :) niin ihanaa että sen voi lukea kaksi kertaa, sekä jessin että veskun näkökulmasta

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.14 21:11:53

54. Tallintuoksua

Juhlat olivat massiiviset. Heidän pihajuhlansa olivat normaalistikin suuret ja meluisat, mutta isän 50-vuotispäivät olivat kaikkea potenssiin kaksi tai kolme. Leena oli puhunut kello kymmenestä, mutta jo ennen yhdeksää pihaan ilmestyi joukkio miehiä, joilla oli mukanaan kiiltäviä torvia ja jotka lauloivat ”Sä kasvoit neito kaunoinen”.
- Piruileeko ne, vai miksi ne haluaa laulaa vanhalle ukolle, että neito kaunoinen? kysyi Riikka Veskulta, kun he seurasivat esitystä keittiön ikkunan takaa.
- Ei aavistustakaan. Mutta äiti roudaa ne takuulla seuraavaksi kahville niin, että laita uus pannullinen tippumaan.
- Laita itse.
- Mä meen pukemaan, Vesku sanoi ja livahti vanhaan huoneeseensa. Hän oli viivytellyt pelletamineiden pukemista viimeiseen asti, mutta mieskuoron ilmaantuminen oli merkki jos mikä.

Iltapäivään mennessä onnittelijoita oli käynyt jo kymmenittäin, mutta sitten vieraiden laatu alkoi parantua. Kaupungin silmäätekevät ja lions-veljet vaihtuivat naapureihin ja sukulaisiin. Isovanhemmatkin tulivat vasta illalla jaksaakseen juhlia loppuun asti. Vesku oli leiriytynyt Iljan ja Hannin ja Sofian kanssa pelaamaan korttia Veskun edellisiltana pystyttämän paviljongin taakse. Juhlien ohjelma oli käynyt tappavan yksitoikkoiseksi siinä vaiheessa, kun oli neljännelle tädille tai sedälle selostanut, miten opiskelut sujuivat. Muoviseinän takaa katoksesta kuului isoisien hyväntuulinen jutustelu. Sadetta ei ollut tullutkaan ja he organisoivat sinne juomatarjoiluja.
- Täällähän te ootte, mä olen etsiny teitä joka paikasta, puuskahti Riikka kurkistaessaan lopulta kulman takaa. – Nyt mulle riittää. Mä en keitä enää yhtään kahvia, enkä lataa astianpesukonetta yhtään kertaa. Mä olen tehny sitä jo ylitöiksi asti. Sun vuoro, Vesku.
- Ei kukaan enää jaksa juoda kahvia, Vesku sanoi ajatuksissaan ja pläräsi korttejaan.
- Mutta tiskiä tulee edelleen. Mene keittiönvahdiksi.
- No enkä mene, se on naisten hommaa.
- Lyön, Riikka uhkasi ja istui nurmikolle.
- Susta on tullut kauhean väkivaltainen.
- Mä voin mennä, Hanni lupasi ja alkoi vääntäytyä seisaalle, ja se sai Veskun toisiin ajatuksiin.
- No etkä. Sä olet vieras. Mä menen.

Hänen mieleensä oli tullut, että voisi vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää soittaa Jessille. Keittiö se ei kuitenkaan ollut, vaan velvollisuudentuntoisesti kurkistettuaan sinne hän joutui töihin.
- Mä en ymmärrä mihin Riikka on kadonnu! Voisitko sä kuivata nää kupit koneesta ja kattaa näille tarjottimille, tuolla on servettejä, Leena tohotti. – Laita essu eteesi. Tässä.
- Joo joo, älä hösellä. Mä hoidan, Vesku lupasi ja työnsi äitinsä ulos. Mutta sitten tosiaan alkoi hiukan hiljentyä. Hän käynnisti astianpesukoneen vielä kerran ja meni omaan huoneeseensa vain todetakseen, että sinne oli kannettu matkakasseja sängynpäälle ja hänen omansa oli nostettu ovenpieleen. Joku tai jotkut sukulaisista aikoivat jäädä yöksi ja hän saisi selvästikin siirtyä johonkin muualle. Hän kantoi kassinsa ullakolle ja laski sen siellä olevalle sohvalle, joka oli liian pölyinen kenellekään vieraalle. Oli Jessin aika. Ilkikurinen ajatus pujahti Veskun päähän ja soittamisen sijaan hän naputtelikin tekstiviestin: ”Jos haluatte hyvää puhelinseksiä, ottakaa yhteys tähän numeroon”. Jessi vastasi melkein saman tien: ”En mä voi, talo on täynnä väkeä”. Keitähän? Kenen talo? Vesku soitti.

- Mä en uskaltanu soittaa sulle, kun mä ajattelin, että te juhlitte ankarasti, Jessi sanoi iloisesti.
- Niin me juhlitaankin. Tai toiset juhlii, mä en kauheesti enää jaksa, kun alotettiin aamuysiltä. Mulla on sua ikävä.
- Samoin, Jessi sanoi niin lyhytsanaisesti, mutta lämpimästi, että Vesku arvasi hänen ympärillään todella olevan ihmisiä. Loistava tilaisuus vähän kiusoitella.
- Se tekstaritarjous on voimassa vaan rajoitetun ajan, hän huomautti.
- Ei nyt, en mä voi!
- Eihän sun tarvitse kuin kuunnella!
- Lopeta! Ei kun älä siis aloita!

He juttelivat vähän aikaa ja sopivat soittelevansa myöhemmin illalla. Vesku maleksi takaisin pihalle ja tajusi vasta, kun Hanni ja Ilja ja Riikka alkoivat nauraa hänelle katketakseen, että hänellä oli vielä äidin esiliina vyötäisillään. Sofia-serkku piti kättään suunsa edessä ja tukehdutti naurunsa epäilemättä siihen.
- Koska sä ajattelit lähteä takasin kotiin? Vesku kysyi Hannilta ja riisui vaatekappaleen.
- Aamulla, tosi aikasin. Mun pitää olla jo kymmeneltä töissä.
- Mä tuun kyytiin, sopiiko?
- Aww, sanoi Hanni ja hymyili leveästi. – Totta kai sopii, nää jää tänne ja tulee junalla myöhemmin.
- Mä näköjään nukun ullakolla, älä uskallakaan lähteä ilman mua vaan tuu sinne herättämään mut, ellei mua näy!

Vesku uskoi olevansa hereillä ensimmäisenä koko talossa. Hän oli nukkunut vain katkonaisesti juteltuaan yöllä uudemman kerran Jessin kanssa niin kauan, että toinen pää oli mennyt hiljaiseksi ja ruvennut tyyttäämään – hänen pitäisi muistaa huomauttaa, että oli epäkohteliasta nukahtaa kesken puhelun – mutta juuri nyt hän ei kuitenkaan halunnut naljailla tälle yhtään mistään. Hän halusi vain halata tyttöä. Mitä pikemmin, sitä parempi.

Hän päätti, että lähtö koittaisi nopeammin, jos hän menisi keittiöön kolistelemaan, mutta siellä hän ei sentään ollut ensimmäisenä. Hanni ja äiti istuivat jo kahvilla.
- Mä en ota, eikö meidän pitäis jo lähteä, Vesku sanoi kiireesti.
- Näetkö sä, Hanni sanoi Leenalle hymyillen, aivan kuin he olisivat juuri puhuneet hänestä.
- Tuo se tyttö käymään, Leena sanoi, eikä ruvennut tuputtamaan.
- Tietysti. Joskus. Mennään nyt.

Vesku yritti soittaa Jessille saman tien, kun pääsi autoon, mutta ei saanut vastausta, joten seuraavaksi hän lähetti viestin ja alkoi udella Hannilta, oliko juhlissa tapahtunut jotain mainitsemisen arvoista vielä sen jälkeen, kun oli itse mennyt nukkumaan.
- Mitä siellä nyt ois tapahtunut? Sitä paitsi mäkin menin aikaisin nukkumaan, en mä muuten olisi nyt tässä, serkku naurahti. Sitten hän alkoi jutustella kaikesta, mitä muille juhannustutuille oli viikon aikana tapahtunut. Raisa ja Raul kuulemma seurustelivat, ja niin Jinna ja Artokin, tosin sen Vesku tiesi jo ennestään.

He olivat melkein perillä, kun Jessi soitti ja kuulosti puoliuniselta soperrellessaan ja sotkeutuessaan sanoissaan. Asia tuli kuitenkin selväksi. Hannin piti ajaa suoraan heille, kiertämättä Veskun kodin kautta.
- Niin, nehän on kaikki muut ruotsinlaivalla, Hanni hymähti ihmettelemättä ja jatkoi matkaansa ohi Alppilan. – Se on tässä, a-rappu, kolmas kerros, Kamke-Nummela, hän ohjeisti lopulta.
- Luuletko sä, etten mä tiedä tyttöystäväni nimeä? Vesku kysyi pöyristyneenä.
- Sä muistaakseni mainitsit jotain sentyyppistä illalla.
- Mutta silloin mä puhuin alkuviikosta!
- Okei, okei, mene sitten b-rapun Virtasille kaikin mokomin!
- Kiitos kyydistä, Vesku virnisti ja paiskasi oven kiinni. Hänellä oli kiire, koko ajan kiireempi.

Jessi tuli avaamaan oven asussa, joka sai Veskun melkein tipauttamaan silmänsä. Tytöllä oli yllään kiiltävänä valuva aamutakki ja kun hän astui taakse päin päästääkseen Veskun sisään, hän puolihuolimattomasti nosti kätensä lanteelleen niin, että Vesku näki, ettei sen alla ollut paljon mitään. Alusvaatteita, kyllä, mutta ei sen enempää.
- Meillä ei tarvita tietosanakirjoja, mutta jos te olette imurikauppias, niin… Jessi aloitti silmät tuikahdellen sen näköisinä, että hän purskahtaisi nauruun minä hetkenä hyvänsä.
- Mä sulle imurikauppiaat näytän, Vesku ilmoitti ja harppasi yhdellä askeleella lähemmäksi. Jessi käveli taaksepäin pitäen hänen taskunreunoistaan kiinni, kunnes he olivat päässeet vaalealla sisustettuun makuuhuoneeseen asti, selvästi hänen vanhempiensa huone. Siellä hän istui sängyn laidalle ja veti Veskun perässään makuulle sen päälle.

- Hei, höllää vähän, Vesku sanoi melkein pelästyneenä tajutessaan, mihin he olivat päätymässä, eikä hän ollut ollut sisällä talossa edes viittä minuuttia. – Hei, ei me voida. Mulla ei ole kumejakaan mukana.
Se oli totta, ei hän ollut sellaisia tullut pakanneeksi viikonlopputavaroihinsa, ja vaikka Hanni olisi varmaan auliisti pysähtynyt jollekin huoltoasemalle, jos hän vain olisi pyytänyt, ei hän ollut tullut ajatelleeksi.
- Ei mua haittaa, Jessi väitti.
- Mutta mua haittaa! En mä vielä halua isäksi!

Se ei ollut oikea repliikki, Vesku aavisti sen siitä, miten tyttö antoi käsiensä valahtaa pois hänen niskastaan ja käänsi kasvonsa poispäin.
- Älä nyt, voi sitä ilmankin tehdä yhtä ja toista, Vesku lepytteli ja painoi suukon Jessin olkapäälle.
- Tai voin mä mennä käymään kioskilla! Missä tässä on lähin?
- En mä sitä, Jessi sanoi surkeana.
- No mitä ihmettä sitten?
- Kauhean noloa… olla sua vastassa tällä lailla pukeutuneena… ja sitten saada pakit. Mä menen pukemaan, hän sanoi ja alkoi pyristellä pois Veskun alta, avaten samalla solkea leveästä vyöstä, jonka hän oli katsonut hyväksi lisätä alusvaatteisiinsa aamutakin alle.
- Et koske siihen! Etkä mihinkään muuhunkaan! Vesku sanoi kiireesti. – Sä olet just hyvä noin!
- Enkö mä ole liian tyrkky? Musta tuntuu, että mä olen ihan mahdoton.
- Sä olet just täydellinen ja voi jessus, että mulla oli sua ikävä!
Jessi hymyili epävarmasti, mutta ei enää pyristellyt pois.
- Mullakin oli sua.

Meni iltapäivän puolelle, ennen kuin asunnossa alkoi olla elämää.
- Mä luulin, että me ollaan kahdestaan, säikähti Vesku kuullessaan puhetta ja liikettä suljetun oven takaa.
- Jinna ja Arto jäi yöksi. Enkö mä muistanut sanoa sulle?
- Et muistanu. Mä jo ajattelin, että seuraavaksi sun isäsi on tossa ovella haulikon kanssa ja haluaa tietää, mitä mä olen tehnyt sen alaikäiselle tyttärelle.
- Et mitään, valitettavasti, Jessi huokaisi teatraalisesti. – Äläkä viitti korostaa sitä alaikäistä. Ei ole enää monta viikkoa.
- Koska sulla on synttärit?
- Kahdeskymmeneskuudes.
- Auts.
- Mitä?
- Mä en pääse juhlimaan niitä sun kanssa.
- Jaha. Täyttääkö sun äiti viiskymmentä?
- Ei kun mä olen Kreikassa.

Hetken Vesku pelkäsi, että Jessin silmät alkaisivat taas punoittaa ja hän alkaisi valmiiksi valittaa ikäväänsä, mutta tyttö taisi katsoa sen kiintiön täyttyneen.
- Kenen kanssa sä menet? hän kysyi asiallisesti ja istui jalat ristissä Veskun viereen.
- Yhden mun koulukaverin. Laurin.
- No hyvä, ettet minkään entisen tyttöystävän. Laurin mä voin niellä.
- Et harkitsekaan semmosta.
- Kumpaa sä yrität suojella? Hei, nyt mennään aamukahville. Mulla on nälkä ja tänään on vielä tekemistä.

Jessin tekeminen osoittautui tallireissuksi. Vesku nielaisi kerran ja tarjoutui lähtemään mukaan. Hän oli siis sittenkin kuullut oikein, Jessi oli ollut tallilla silloin kerran hänen soittaessaan.
- Onko sulla muita vaatteita? Jessi kysyi katsellen arvioiden Veskun pyhähousuja, samalla kun kirjoitti kauppalistaa Jinnalle ja Artolle, jotka olivat luvanneet .
- On mulla farkut kassissa, mä kaadoin niille kahvia junassa.
- Ne kelpaa ihanasti tallille, siellä likaantuu kumminkin aina, Jessi sanoi aurinkoisesti ja Vesku sujautti hänelle suukon nenän päälle. Niin kuin hän ei sitä tietäisi! Mutta jos ei Jessi ollut tullut kertoneeksi, että heillä oli hevonen niin ei Veskukaan ollut muistanut kertoa harrastaneensa ratsastusta. Ei sitä viikossa kaikkea ehtinyt.

Vesku sai lainata Miilan polkupyörää ja he polkivat melko lyhyen matkan kohti maaseutua, kunnes saapuivat kuumissaan lyhyen koivukujan päähän. Sen vierellä oli ratsastuskenttä, joka oli reunustettu valkoisin aidoin, taaempana näkyi useampikin punainen rakennus, kaikissa valkoreunaiset ikkunat. Toisella puolen kujaa riitti vihreää pitkälle ja sähkölangoin erotetuissa tarhoissa seisoi hevosia.
- Onpa kivan näköstä, Vesku sanoi ihastuneena, ja niin se olikin. Etenkin, kun ei ollut nähnyt hevosen häntäkarvaakaan sitten toukokuun.
- Eikö vaan, sanoi Jessi tyytyväisenä ja kiskoi hänet tapaamaan hevostaan. Se oli kirkkaan punarautias tamma, vähän luiseva mutta kiltin näköinen. Vesku jätti taktisesti mainitsematta, että hevonen kaipasi pahasti lihaksia ja sen harja nyppimistä.
- Fiksun näkönen, hän sanoi diplomaattisesti.
- Niin se onkin, ainakin tän parin viikon perusteella, mitä se on meillä ollut.
- Ai se on niin uusi.
- Joo, se oli melkein heitteillä, ennen kuin se tuli meille. Autatko sä porttilankojen kanssa?

Tamma seurasi Jessiä kiltisti puomille tallin eteen. Vesku nojaili siihen ja katseli tytön toimia. Hän haki harjapakin ja alkoi vuoroin Veskulle, vuoroin hevoselle rupatellen harjata sitä. Toisen etujalan kohdalle hän kyykistyi ja jäi tutkimaan sitä.
- Sillä on naarmu, hän voihkaisi kuin olisi löytänyt pullahtaneen jänteen ja alkoi penkoa pakkia.
- Ei se näytä pahalta, putsaa se vaan, Vesku neuvoi. Jessi katsoi häntä huvittavan hämmästyneen näköisenä ja hänen oli pakko jatkaa: - No älä nyt silmiäsi tiputa, Mä näen, ettei toi naarmu oo kuolemaksi, mustahan tulee lääkäri.
- Ai tulee? Jessi sanoi ja jatkoi penkomista nostaen epätietoisen näköisenä yhden pullon silmiensä tasalle.
- Tässä, Vesku auttoi ja tarttui tutun näköiseen desinfiointiainepulloon. Jessi luki sen etiketin ja hölväsi sitten runsaskätisesti sitä olemattoman nirhauman päälle.

- Eläinlääkäri? hän kysyi haastavasti noustessaan seisomaan.
- Ei kun ihmislääkäri.
- Mutta mistä sä tiesit, mikä on oikea puteli? Harrastatko sä salaa hevosiakin?
- Olen mä joskus sitäkin tehnyt.
- Mä en tiedä susta mitään, Jessi puuskahti ja ravisti Veskua.
- Sä et ole ehtinyt kysyä, sulla on ollut liian kiire tutustua mun vartaloni saloihin, Vesku kiusasi ja purskahti nauramaan, kun Jessi ravisteli häntä kovemmin.
- Oletko sä ratsastanutkin?
- Olen mä sitäkin joskus tehnyt.
- Haluatko sä kokeilla Mansikkaa? Jessi kysyi alta kulmiensa ja jatkoi harjaamista. – Mutta vaan sillä ehdolla, ettei sulla ole jossain vaimoa ja paria lasta, joista mä en ole vielä ymmärtänyt kysyä.
- Ei mulla ole ja mielelläni!

Alle puolessa tunnissa Vesku oli hevosen selässä kentällä, joka heidän tullessaan oli ollut alkeiskurssilaisten valtaama, mutta nyt täysin tyhjä. Hän oli käskenyt Jessin viedä satulan takaisin, kun ei hänellä itselläänkään ollut ratsastustamineita, mutta ei se haitannut, se oli taivaallista siltikin. Jessin tamma oli kuuliainen ja nöyrä pikku otus, jonka selkäranka tosin otti kipeää osumaa Veskun häntäluun kanssa, mutta jolla vastapainoksi oli miellyttävän tasaiset askeleet. Hän innostui ratsastamaan oikein kunnolla ja havahtui vasta huomatessaan, että tamma hikosi paitsi kaulaltaan, muualtakin niin, että hänen farkuntakamuksensakin tuntui märältä. Sitten kentälle tuli toinenkin ratsukko, iso kimo ja nuorehko naisihminen ja Vesku katsoi parhaaksi ruveta lopettelemaan. Hän oli suunnattoman iloinen siitä, että oli rakastunut Jessiin jo ennen kuin tiesi tätä hevosenomistajaksi. Heidän välinsä olivat selvät ainakin siinä suhteessa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.9.14 19:31:22

55. Kolme viikkoa, tänään

Elämä hymyili Veskulle. Jessi vaikutti ihastuneelta havaittuaan, että hän osasi ratsastaa, eikä suinkaan siltä kuin olisi epäillyt hänen vain kiipeävän reittä pitkin paikallisiin hevospiireihin. Niihin hän oli nimittäin saman tien tullut vedetyksi mukaan. Sen kimon ratsastaja oli paikan ratsastuksenopettaja ja parinkymmenen minuutin keskustelun jälkeen hän oli järjestänyt niin, että Vesku löysi itsensä seuraavana päivänä sen selästä ratsastustunnilta. Asioilla oli kummallinen taipumus järjestyä silloin, kun oli jo lakannut toivomasta niiden järjestymistä. Vesku haki ratsastuskamansa Hangosta ja alkoi käydä tallilla Jessin kanssa tai välillä ilmankin, jos heidän työvuoronsa menivät pahasti ristiin. Hän ratsasti harmaalla Histeerialla aika ajoin, ja joskus Jessin Mansikalla, joskin useimmiten hän katseli heidän ratsastustaan ja yritti neuvoa parhaansa mukaan. Jessi ei ollut ratsastajana kovin kummoinen, ja oli hevonenkin etäällä Hannan tähtiratsuista, mutta Veskun kilpailuvietti alkoi nostaa päätään.

- Mansikka voisi ihan hyvin mennä koulukisoihin, hän esitti. – Se selviää hienosti jostain helpon A:n asioista. Se voisi jopa mennä loppukesästä jonkun vaativan luokan.
- Meillä ei ole sille ratsastajaa, sanoi Jessi kuivasti. – Tai no, jos sä menet.
- Jos sä menet ensin. Kyllä sä helpon A:n selvität.
- Mä en halua kilpailla! Mun maha menee sekaisin ajatuksestakin!

Sen viikonlopun jälkeen, jolloin Vesku kävi ensimmäisen kerran tallilla, hän jotenkin sujahti myös osaksi Jessin perhettä. Miila oli hauska, joskin nokkava tyyppi, muttei koskaan pahantahtoisesti ja tyttöjen vanhemmat mukavia ihmisiä, joiden kanssa hän tuli heti hyvin toimeen. Kun äiti, Ilse, vielä ratsasti ja oli se, joka hevosen oli perheeseen hommannut, he puhuivat heti samaa kieltä. Jessin isä katsoi häntä muutaman hetken arvioivasti, mutta näytti hyväksyvän hänet sitten kummemmitta kuulusteluitta. Ensimmäistä kertaa muuttonsa jälkeen Vesku tunsi olonsa Helsingissä todella kotoisaksi. Melkein kuin hänelläkin olisi ollut siellä perhe, ja uusia ystäviäkin. He kävivät välillä kesäterassilla juhannusporukalla, eikä kukaan siellä pannut merkille, ettei Jessillä ja Jinnalla oikeasti vielä ollut ikää sinne.

Enimmän osan aikaa he viettivät kuitenkin edelleen Veskun pikku opiskelijaboksissa tai muuten kahden. Se oli kuherruskuukautta täysillä, eikä Vesku enää muistanut, miltä tuntui herätä yksin. Jessi nousi edelleen älyttömän aikaisin aamulla ehtiäkseen torikojulleen ennen asiakkaita, mutta Vesku heräsi vielä aikaisemmin, jotta ehtisi keittää hänelle aamukahvia, ja kun Jessi kielsi häntä, sanoen, että saisi aamukahvinsa torilla, hän heräsi silti vain ehtiäkseen halata tyttöä tarpeeksi päivän varalle. Joskus he ehtivät rakastellakin.
- Mulla ei ole enää monta päivää töitä, mun pitää jonain iltana mennä kotiin leipomaan läksiäispullia, Jessi sanoi unisesti eräänä aamuna.
- On mullakin uuni, Vesku sanoi ja halasi häntä yhtä unisesti.
- Ai on vai?
- Kuule nainen, sä olet asunu täällä yli kaks viikkoa, etkä ole huomannut mun uunia?
- En, Jessi kikatti. – Ja hei kuule, se on ihan melkeen kolme viikkoa. Paitsi jos lasketaan pois se viikonloppu, jonka sä olit Hangossa.
- Mitään ei lasketa pois, ei minuuttiakaan.
- Jos mä en nyt nouse niin mun palkasta lähtee minuutteja, Jessi sanoi päättäväisesti ja pujahti pois peiton alta. He nukkuivat parvekkeen ovi auki, sillä muuten oli liian kuuma, sitten aamuyöllä taas viileni niin, että peitto oli kuitenkin tarpeen.

Vesku kuunteli Jessin aamutoimia, vastaanotti vielä yhden suukon ja laittoi sitten kellon soimaan parin tunnin päästä, kun ulko-ovi sulkeutui hiljaa loksahtaen. Hän oli menossa iltavuoroon, mutta sitä ennen oli tekemistä. Niina, ratsastuksenopettaja, oli lähtenyt kesälomalle ja samoissa touhuissa oli ratsastuskoulun omistaja, Eivor. Ratsastuksenopettajalla oli sijainen, mutta kimo tamma, Histeeria, oli jäänyt Veskun vastuulle. Eivor ratsasti sillä kilpaa, esteitä, ja se piti pitää kunnossa, vaikka emäntä venyikin jossain palmun alla. Hän matkusti suorastaan vihellellen bussilla tallille liikuttamaan hevosen heti aamukaurojen jälkeen ja jäi sen jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan Oonan kanssa. Nainen oli tallimestarina Eivorin ratsastuskoulussa, mutta hänellä oli myös oma pieni talli alueella, se, missä Mansikkakin asui. Vesku piti hänestä, hänen yritteliäisyydestään. Hänellä oli nuoria hevosia ratsutettavanaan, pari yksityishevosta täysihoitoasiakkaina ja lisäksi hän harrasti pienimuotoista hevoskauppaa. Veskusta oli kiehtovaa nähdä, miten tämäntyyppinen tallinpito toimi ja hänellä oli kymmenittäin kysymyksiä. Kaikki oli niin erilaista kuin Hannan tallilla, missä haisi iso raha ja missä palkollisia oli joka sormelle.
- Mä haluan joskus oman tallin, hän sanoi Oonalle, ennen kuin lähti taas kohden bussipysäkkiä.
- Älä ole hullu, tän epäkiitollisempaa hommaa ei olekaan, nainen tuhahti.
- No mikset sitten ole jossain sihteerinä, jakkupuvussa ja kynnet lakattuna?
- No en kai mä nyt mitään semmosta kälystä sisätyötä!

Kun Vesku palasi iltavuorosta kotiin, oli Jessi odottamassa alaovella muovikassin kanssa.
- Nyt menee myöhäseen, ja mä toivon totisesti, että sun uunisi toimii kanssa, tyttö ilmoitti ja heitti pois tupakan, jota oli poltellut.
- Oletko sä odottanut kauankin? Vesku kysyi silmäillen natsoja rapun vieressä.
- En kymmentä minuuttia. Ei noi kaikki ole mun, tiedänhän mä, mihin aikaan sä tulet.

Vesku istui keittiön pikku pöydän ääressä katsomassa, miten Jessi alkoi rakentaa pullataikinaa hänen perunakattilaansa paremman astian puuttuessa, lukien välillä ohjetta vehnäjauhopussin kyljestä.
- Eikö pullaa ole vaikea leipoa? hän kysyi muistellen jotain Riikan yritystä, jonka tuloksena oli ollut lähinnä golfpalloja. Tosin Leenan avustuksella sisko oli seuraavilla kerroilla onnistunut paremmin.
- On niitä helpompiakin hommia, Jessi myönsi. – Onko tää susta mielenkiintosta? Sä istut siinä kuin teatterin katsomossa. Pitäiskö mun laulaa ja tanssia samalla tai jotain?
- Tanssi vaan jos sua huvittaa, Vesku lupasi liikahtamatta paikoiltaan. Hän tunsi itsensä hiukkasen sovinistiseksi huomatessaan pitävänsä näystä. Mitä väliä sillä oli, osasiko Jessi tehdä keittiössä mitään muuta kuin napsauttaa kahvinkeittimen päälle? Hän osasi itse kokata sen verran kotitarpeiksi, etteivät he nälkään kuolisi. Sen oppimiselta ei ollut Leenan keittiössä voinut välttyä.

Häntä alkoi naurattaa huomatessaan, että hän ajatteli jo yhdessä asumista itsestäänselvyytenä, vaikka he eivät sellaisesta olleet puhuneetkaan. Ajatus tuntui silti hyvältä, paremmalta kuin mikään – ja käytännössähän he toteuttivat sitä jo.
- Onko sulla huomenna jotenkin lyhyempi päivä, jos on sun vika työpäivä, hän kysyi.
- Voi olla, tai voi olla olematta. Riippuu vähän.
- Mitä sä sitten aiot tehdä, kunnes koulut alkaa?
- Kai mä vaan roikun tallilla ja lataan akkuja. Sitä varten vanhukset naputti, etten mä saa olla koko kesää töissä. Ja alotan autokoulun, lopultakin!
- Menetkö sä huomenna tallille?
- Jos säkin menet, Jessi sanoi ja hymyili nopeasti. – Ja sä menet, eikö vaan? Oletko sä muuten huomannu, miten tallitytöt lakoaa sun edessäsi, kun sä uskallat ratsastaa Histeerialla?
- Äh, tallitytöt, Vesku sanoi lakaisten äänensävyllään koko aiheen maton alle. Totta kai hän oli huomannut. Miksi ratsastuskoulu pääkaupunkiseudulla olisi yhtään erilainen kuin Hangossa. – Mutta menen mä, tietysti.
- No sitten voidaan nähdä siellä töiden jälkeen. Miila kyllä ratsastaa Mansikan huomenna, mutta mä tykkään katsella, kun sä ratsastat.
- Ja mä tykkään katsella sua nyrkit taikinassa.
- Ai. Toi kuulosti vähän siltä, että tais tulla sun tiskivuoro.

Vesku ei mennyt suoraan tallille töistä. Hänen päässään oli koko päivän pyörinyt ajatus siitä, että he olivat tänään olleet yhdessä tasan kolme viikkoa, ja oli siis juhlapäivä. Sitä sopisi kai juhlistaa jotenkin. Hänen teki mieli tehdä jotain erityistä, ostaa Jessille jotain sievää päivän kunniaksi vaikka. Toisaalta hänellä ei ollut kovin hyviä kokemuksia naisten lahjomisesta. Hän pysähtyi kultasepänliikkeen ikkunan eteen ja pohti, olisiko hänen elämässään jokin kaava. Jos hän kävisi ostamassa Jessille jotain, seuraisiko siitä välitön välirikko, niin kuin aikanaan Lisbetin kanssa? Ja mistä ihmeestä sekin ihminen nyt yhtäkkiä palasi hänen mieleensä, vuosia ja vuosia vanha juttu?

Korukauppa sai kuitenkin jäädä sikseen, Vesku lähti ripeästi jatkamaan matkaansa. Seuraavan liikkeen kohdalla hän kuitenkin pysähtyi niin äkisti, että joku törmäsi hänen kassiinsa ja kirosi. Pikasuutari sai hänet muistamaan edellisiltaisen näyn, Jessin istumassa porraskivellä odottamassa häntä. Miksi ihmeessä tytöllä ei ollut avainta hänen luokseen, kun hän kuitenkin vietti siellä yhtä paljon aikaa kuin hän itsekin. Hän teettäisi Jessille oman avaimen. Siinä oli symboliikkaa kolmiviikkoispäiväksi enemmän kuin riittävästi. Se oli parempi kuin mikään koru, kihlasormus mukaan lukien, vaikka Vesku havaitsi säikähdyksekseen, että sekin ajatus miellytti häntä. Kolmen viikon jälkeen se olisi kuitenkin ollut lähinnä naurettavaa. Hän ei halunnut olla naurettavan innokas Jessin silmissä.

Tallilla oli Jessin ja tämän perheen lisäksi Kimi, jolla myös oli hevonen Oonan tallissa. Hän ja Vesku tulivat hyvin toimeen, Kimi oli kaiketi iloinen saadessaan jakaa roolinsa kukkona tunkiolla. Nyt hän halusi Veskun mukaan maneesiin ratsastamaan hänen ja Miilan kanssa.
- Tällä helteellä maneesiin? Hullujako te olette, Vesku ihmetteli.
- Mä tein sinne eilen esteradan ja se on siellä vieläkin, me hypätään.
- Kukaan ei oo pyytäny mua hyppäämään Histeerialla, Vesku sanoi epäröiden.
- Onko kukaan kieltänyt?
- No ei…
- Tule ainakin seuraksi, ehkä me saadaan sut ylipuhuttua loikkimaan pari kertaa, Kimi ehdotti ja niin Vesku teki. Häntä suoraan sanoen kutkutti ajatus esteistä, siitä oli niin kauan aikaa, ja Histeeria oli kuulopuheiden mukaan hyvä siinä. Kuulopuheiden ja kisatulostensa.

Kiusaus oli liian suuri, lopulta Vesku leiskautti muutaman esteen Kimin ja Miilan seuraksi. Histeeria hyppäsi kuin unelma. Se olisi takuulla liitänyt ylitse isommistakin esteistä kuin mitä Vesku uskalsi kokeilla. Hän ei kuitenkaan halunnut riskeerata. Kausi oli vasta puolessa ja hevosen omistaja tulisi pian harjoittelemaan hyppelemistä itse. Sitä paitsi Jessi oli ollut putsaamassa tarhaa hänen tullessaan ja oli hikisenä ja ruskeanläikikkäänä ja vain bikineihin pukeutuneena kaivannut suihkua. Vesku ajatteli ehtiä tehdä sen nyt. Kai Jessi saisi sen verran vastata sanoistaan, että antaisi hänen työntää itsensä hevosten pesuboksiin ja antaa ruiskuttaa märäksi.

Tyttöä ei kuitenkaan näkynyt missään ja Vesku sai tyytyä suihkuttelemaan Histeeriaa. Sen jälkeen hän vaelsi Oonan tallin puolelle ja löysi Jessin sieltä Miilan ja Ilsen seurasta.
- Et sä tullutkaan suihkuun, hän sanoi syyttävästi.
- Mä jäin auttamaan Miilaa Mansikan kanssa… mutta hei, mennään meille saunaan!
- Tässä helteessä?
- Joo, tässä helteessä. Ehkä tää tuntuu viileältä sen jälkeen?

Oli miten oli, Vesku ei aikonut kieltäytyä tarjouksesta päästä saunaan Jessin kanssa. He saivat odottaa vuoroaan, sillä Miila livahti suihkuun ensin, mutta sekin aika meni mukavasti Jessin sängyllä.
- Mitä me tehdään tänään? Vesku kysyi muistaen, että oli juhlapäivä.
- Mennään saunaan.
- Niin mutta sitten? Sulla sentään alkoi loma, ja meillä on kolmeviikkoispäivä.
- Niin onkin, Jessi sanoi ja alkoi hymyillä.

He päättivät mennä ulos syömään ja pukeutuivat tilanteen vaatimalla arvokkuudella, Jessi leninkiin ja Vesku suoriin pyhähousuihinsa. Kerrankin tunnelma oli hiukkasen viileä heidän välillään, mutta sen täytyi johtua siitä, ettei kumpikaan tuntenut oloaan ihan kotoisaksi ravintolassa, jossa oli valkeat pöytäliinat. Jessi näytti melkein epätoivoiselta, kunnes sai keskityttyä ruokalistaan. Vesku tilasi ihan häntä rauhoittaakseen heille alkudrinkit, joita muisti Hannan joskus himoinneen, kun he olivat olleet pidemmän kaavan mukaan syömässä. Tarjoilija vilkaisi hiukan epäröiden Jessiä, muttei sanonut mitään, kun Vesku hymyili hänelle vakuuttavasti, eikä sitten ollut ongelmaa tilata pikkuisen punaviiniäkään ruoan kanssa.

Jessi näytti aavistuksen rauhallisemmalta maistettuaan juomaansa, mutta alkoi sitten penkoa laukkuaan. Pöydälle lensi ensin sytkäri, mutta ennen tupakka-askia Vesku tarttui häntä kädestä. Ei hän mitenkään kauheasti pannut pahakseen Jessin ajoittaista tupakoimista, mutta hän oli muistanut illan pääasian.
- Odota. Mulla on sulle jotain.
- Ai, mitä? Jessi kysyi, jätti laukkunsa sikseen ja katsoi häntä suurin silmin.
- Odota, Vesku sanoi ja penkoi housuntaskujaan. Ei kai hän nyt ollut jättänyt sitä sortsien taskuun tai kassiin? Ei, siinä se oli.
- Mun synttäreihin on vielä pari viikkoa.
- Ei se olekaan synttärilahja, Vesku sanoi ja tavoitti sileän, punaisen sydämen, jonka hän oli ostanut avaimenperäksi. – Mä haluaisin sun ottavan tän.
- Onko se sun luokse? Jessi kysyi tajuttuaan ja katsottuaan avainta hetken aikaa.
- Mihinkäs sitten?
- Miksi?

Vesku tunsi pienen kauhun puristuksen – nyt se tulisi – Jessi ei huolinut sitä kuitenkaan. Mutta tytön ilme ei ollut torjuva, vain ihmettelevä.
- Koska mä ajattelin, että on vähän aikasta mennä kihloihin, Vesku sanoi nopeasti ja onnistui naurahtamaankin. – Ja mä haluaisin kuitenkin jonkin pysyväisyyden merkin… jos sua vaan huvittaa…
- Ai että huvittaako? Tottakai mä haluan sen! Jessi huudahti ja nappasi esineen itselleen. Hän katseli ja käänteli sitä niin tyytyväisen näköisenä, että Vesku tuskin raaski tarttua hänen käteensä. Hän teki sen kuitenkin ja Jessi vakavoitui ympäristön vaatimalle tasolle ja antoi hänen suukotella sormiaan. Jos he olisivat olleet jossain, missä pöydän keskellä ei ollut massiivista kukkalaitosta, hän olisi yrittänyt saada paremman suudelman. Nyt hän saattoi vain kuiskata ruusunpunaisille sormenpäille: - Mä rakastan sua.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.14 23:04:52

Se muuten loppui siihen.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   29.9.14 23:26:07

Eikä! Mitä me nyt luemme?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.14 23:30:44

No yllätyksenä toi tuli mullekin...
Miten ois Vanhempieni tarina?
Vieläköhän mä osaan linkittää...

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   14.10.14 20:28:56

Olen nyt lukenut vähän liikaakin näitä, mutta minkäs teet kun nämä koukuttaa. Mitäs tulee "Mustaojan myöhempien" jälkeen? Sain meinaan ne juuri loppuun. Jatkuuko sitten jo Henriikat? Mistä niiden alkuosan voisi lukea, minä kun tulin pahasti kesken täällä mukaan, enkä silloin tajunnut aloittaa alusta. Onko muualla kuin täällä? Vai lisäsikö joku jo niihin linkin jossain ketjussa?

Joka tapauksessa nämä ovat tosi hyviä vaikka tuosta uusimmasta en ihan yhtä paljon pidäkään kuin näistä Mustaojan tapahtumista, varsinkin Jessin jutut ovat todella hyviä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.10.14 20:44:37

Sit tulee Henriikat, joo. Niiden sivut ei toimi, mutta täältä löytyy. Kaikkiin topiin ei oo mahtunu linkkejä, mutta oon laitellut niitä mm. tonne Tarinatuokion parhaat -topaan, kun siellä on niitä kyselty.

Lähettäjä: Joku 
Päivämäärä:   15.10.14 19:28:43

Kiitos, vaikka olenhan minä nuo jo kertaalleen lukenut, vaikken muistanut. Tuota alushousualkua ei vaan voi olla muistamatta. Mutta hyvää luettavaa, kyllä sen voi uudestaankin lukea.

Lähettäjä: k 
Päivämäärä:   9.12.14 10:11:00

ihana vesku