Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.14 23:06:46

Laitetaan nyt tämäkin tänne uudemman kerran.
--------------------------
Leirin loppu

Viimeisen leirin viimeiset osanottajat vilkuttivat viimeisen lähtevän auton takaikkunasta ja Ilse vilkutti mekaanisesti takaisin. Lopultakin!
- Lopultakin, huokaisi Nikke, nuori ratsastuksenopettaja, kuin olisi lukenut tytön ajatukset.
- Sun ei tarvinnut keksiä niille iltaohjelmaa ja kukkua läpi yön komentamassa niitä hiljaisiksi, Ilse huomautti.
- Väitätkö sä, että sulla oli helpompaa? Nikke kysyi uhkaavasti. Viimeiset leiriläiset olivat olleet isompia tyttöjä, ja yli puolet heistä oli rakastunut Nikkeen. Sitä pörräystä hänen ympärillään tuntien välillä, flirttailevia katseita ja naisellista avuttomuutta ratsastaessa! Puolialastomia viuhahduksia pihan yli ja suoranaista lähentelyäkin.
- Joo en, Ilse naurahti ja ihmetteli mielessään, mitä tytöt olivat muka olleet Nikessä näkevinään. Tai ehkä se riitti, että hän oli ainoa mies lähistöllä, ellei laskenut 10-vuotiasta Mikkoa ja Ilsen setää, joka omisti paikan, mutta hän olikin jo lähemmäs viisikymppinen, tukevahko ja punakkakasvoinen.

- Ja nyt mä lähden lomalle, Nikke ilmoitti ja kääntyi marssiakseen autolleen. Ilse jäi katselemaan ympärilleen tyhjällä tallipihalla. Puomien alle oli jäänyt muutama harja ja seinänvierustalle jonkun kypärä. Hän keräsi ne pois ja vei talliin, joka oli kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Kaikki karsinanovet repsottivat auki ja käytävälle oli kulkeutunut purua. Unohtuneita harjoja ja raippoja lojui lattialla täälläkin ja hän keräili ne parempaan talteen varustehuoneeseen. Siellä, toimistopöydän alla, lojui Niken kassi. Mahtaisi miestä harmittaa, jos huomaisi sen unohtumisen vasta siellä mihin nyt olikaan menossa!

Ilse nappasi kassin ja lähti ulos, ehkä Nikke ei vielä ollut ehtinyt lähteä. He melkein törmäsivät tallin ovella.
- Mä unohdin, Nikke aloitti ja huomasi mitä Ilsellä oli kädessään.
- Niin unohdit. Tässä.
- Kiitos. Joko sä muuten lähdet kotiin?
- Joo, illalla, jos joku vaan ehtii heittää mut bussille, Ilse irvisti. Setä, täti ja serkut olivat itsekin lähdössä lomamatkalle ja koko talo oli kuin hullunmylly, kun he pakkasivat ja etsivät tavaroitaan.
- No, hyvää loppukesää sitten vaan, mies sanoi ja lähti uudemman kerran. Ilse tarttui luutaan ja alkoi sutia käytävää puhtaaksi. Hänen pitäisi pakata omatkin tavaransa, mutta niitä ei ollut paljon. Aikaa sen sijaan oli. Elleivät serkut olisi olleet niin tohkeissaan lomareissusta, heidät olisi ehkä saanut houkuteltua vielä ratsastamaan, mutta nyt ei tainnut olla paljon toiveita onnistua, sitä paitsi hevoset oli jo päästetty laitumelle, leiriläiset olivat saaneet olla mukana viemässä niitä ja kamerat olivat räpsineet ahkerasti, kun lauma oli ottanut ilon irti tilasta ja vapaudesta.

Lopulta tallissa ei oikein enää ollut tehtävää ja Ilse lähti sisään. Hän oli pitkä tyttö, jonka vaaleat hiukset roikkuivat hapsuisena lettinä selässä, ja hän oli pukeutunut polvien yläpuolelta katkaistuihin farkkuhaalareihin, harmaaseen T-paitaan, jonka hihat oli leikattu pois, ja puukenkiin. Viimeksi mainitut hän potkaisi ulko-oven viereen, suureen kenkäkasaan. Tosin se ei ollut enää mitään verrattuna siihen, minkä kokoinen se oli ollut, kun siinä oli lojunut perheenjäsenten kenkien lisäksi viidentoista leiriläisen lenkkarit, varvastossut ja ratsastussaappaat.

- Phuuh, sanoi Ilsen Meija-täti, kun he osuivat yhtaikaa eteiseen. Meijalla oli kädessään ämpäri, jossa huljui harmaata vettä.
- Teetkö sä suursiivousta ennen matkaa? Ilse kysyi.
- Pakko mun oli siivota leiriläisten huoneet. Että ne on possuja. Eikö lapsille opeteta enää nykyään kotona alkeellisiakaan siisteyskäsityksiä? Elävät kuin pellossa, purkkaa ja karkkia ja limsalätäköitä lattioilla… jupina muuttui hiljalleen kuulumattomaksi, kun täti katosi vessaan tyhjentämään ämpärinsä. Ilse kiipesi toiseen kerrokseen kokoamaan omat tavaransa valmiiksi lähtöä varten.

Hän jakoi huoneen serkkujensa kanssa. Ahdasta siellä oli, mutta kun koko alakerta oli täynnä leiriläisiä, ei kenelläkään muullakaan ollut liiemmin tilaa. Nyt sinne tuskin mahtui sisään. Keskellä lattiaa oli avonainen matkalaukku ja Raila ja Laila heittelivät sinne vaatteita kuin olisivat muuttamassa kuukaudeksi toiselle mantereelle. Tytöt olivat kaksoset, mutta eivät identtiset, Raila oli tummempi ja tukevampi, Laila pidempi ja vaaleampi ja hänellä oli silmälasit.
- Mä luulin, että te olisitte jo valmiita, Ilse sanoi seisahtuen ovelle. – Mä olen paimentanut niitä likkoja autoihinsa jo tuntikausia ja siivonnut tallinkin ja aina te vaan pakkaatte.
- Nyt saakin riittää, Raila sanoi ja alkoi kääntää matkalaukkua kiinni. Ihme kyllä se suostui sulkeutumaan ilman päälleistumista. Ilse pujottautui sisään huoneeseen heti kun mahtui ja kyykistyi kaivamaan oman laukkunsa sen varasängyn alta, jolla nukkuen hän oli kiduttanut selkäänsä koko kuukauden. Häntä vähän potutti se, että kaksoset olivat jättäneet hänet yksin vahtimaan hakemista odottavia leiriläisiä, mutta sellaisia he olivat, luistivat mielellään kaikista hommista, jos vain pystyivät.

- Etkö sä haluaisi lähteä kanssa Espanjaan? kysyi Laila ja istui sängylleen katsomaan, miten Ilse tyhjensi kaapista hänelle varatun hyllyn suoraan kassiin, jättäen sängylle vain vaaleat farkut.
- En tosiaankaan, kiitos vaan, hän sanoi ja alkoi katsella etsien ympärilleen.
- Mä toin pesusta aamulla tähän sängylle ne paidat, mitkä meinasin laittaa päälle matkalle. Oottekste nähny niitä?
Laila meni omituisen näköiseksi ja kun Ilse vilkaisi häntä toistamiseen, oli puna levinnyt tytön koko naamalle.
- Oletko sä varastanut mun vaatteeni? Ilse kysyi uhkaavasti.
- Ehkä ne on menny ihan vahingossa meidän laukkuun, meillä oli vaatepinoja joka paikassa, ehdotti Raila ja avasi avuliaana juuri sulkemansa matkalaukun. Ilse ei yllättynyt, kun paidat löytyivät sieltä kaiken muun alta.
- Varkaat, hän tuhahti. Kumpikaan kaksosista ei sanonut mitään, mutta nolon näköisiä he olivat.

Ilse kävi suihkussa ja jätti tallilla käyttämänsä haalarit roikkumaan Lailan pyyhkeen päälle. Pitäköön ne, jos kerran himoitsi hänen vaatteitaan! Kaupungissa niille ei kuitenkaan olisi käyttöä. Sitten hän meikkasi hiukan, harjasi tukkansa lähes kuivaksi ja lampsi kasseineen alakertaan.
- Kuka vie mut bussille? hän kysyi tädiltään, joka nyt touhusi keittiössä.
- Nytkö? Ei kai se vielä lähde? Ruoka on just valmista!
- Se lähtee neljältä.
- No sitten sä ehdit syödä. Laita lautaset pöytään, ole kiltti.
- Ainakaan mulla ei ole tiskivuoroa, Ilse sanoi tyytyväisenä.

Hän oli ollut kuukauden päivät tätinsä ja setänsä luona ratsastusleiriavustajana. Ehdotus oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä he eivät olleet juuri pitäneet yhteyttä, Ilse ei ollut serkkujaankaan nähnyt vuosiin. Kesän alussa Meija ja Martti olivat kuitenkin tulleet Helsinkiin Ilsen mummin hautajaisiin ja ties mistä kohtalon oikusta olivat tarjoutuneet ottamaan hänet mukaansa. Kun muuta kesätyötä ei ollut löytynyt ja kun kuukausi poissa kotoa oli tuntunut siinä kohden paremmalta idealta kuin jäädä sinne, oli Ilse suostunut.

Ei se nyt suorastaan kammottavaa ollut ollutkaan, vaikka serkut olivat välillä rasittavia ja kavereita oli ikävä. Paras ystävä Nita oli kuitenkin Italiassa. Jos hän olisi ollut Hesassa, olisi Ilse miettinyt lähtemistään toisenkin kerran. Nyt Nita oli kuitenkin palannut, leirit olivat loppu ja talonväkikin lähdössä reissuun niin, että oli aika palata.
- Olisit sä tietysti voinut ajaa meidän kanssa yöllä, kun me kuitenkin lähdetään lentokentälle, Martti sanoi, kun he lopettelivat ruokailuaan.
- Ei autoon olisi mahtunut, sanoi Ilse ja kuvitteli hetken yöllistä matkantekoa ahtautuneena moneksi tunniksi takapenkille Railan, Lailan ja Mikon kanssa. Ajatuskin puistatti.
- Lähdetään sitten sinne bussille.

Eteisessä Martti pysähtyi ja tunki salamyhkäisesti muutaman setelin Ilsen käteen.
- Vähän palkkaa.
- Kiitos, Ilse sanoi ja silitteli ilahtuneena rahoja. – Ei me kyllä puhuttu mistään palkasta mitään.
- Ei puhuttukaan, mutta olet sä sen ansainnut.
Ilse oli samaa mieltä, joten hän ei väittänyt vastaan.
- Tuletko ensi kesänä taas? Martti kysyi.
- Saa nähdä, Ilse kierteli. Se oli erittäinkin epätodennäköistä. Ensi kesäksi hänen olisi pakko saada jo jokin kunnon työpaikka. Jotain, mistä saisi palkkaa enemmän kuin nuo muutamat sataset ja mitä saisi tehdä kaupungissa, missä kaikki muutkin olivat. Hänelle alkoi tulla kova ikävä takaisin ja hän alkoi hoputtaa setäänsä.

Paikallinen linja-autoasema oli tuskin muuta kuin kyltti huoltoaseman pihassa ja Ilse oli tyytyväinen, kun Martti jäi hänen seurakseen odottamaan bussia. Mitä hän olisi tehnyt, ellei sitä olisi tullutkaan? Lähtenyt raahaamaan tavaroitaan takaisin ja kuollut pölyyn ja rakkoihin talsiessaan maantien laitaa? Bussi kuitenkin tuli ajallaan ja Ilse antoi kassinsa kuskille laitettavaksi matkatavaratilaan ja kiipesi itse sisään vilkuttaen sedälleen. Hänellä oli koko ajan kovempi kiire takaisin, mutta matka veisi väistämättä neljättä tuntia. Se olisi vain pakko kestää.

Hän kulutti matkan alun katsellen maisemia, mutta kun ne olivat vain joko metsää ja peltoa tai peltoa ja metsää, oli ne pian katsottu. Muissa matkustajissakaan ei ollut paljon katselemista, vaikka bussi näin sunnuntai-iltana olikin aika täynnä. Ei perheitä, ne matkustivat autoillaan, mutta aika paljon vanhempia rouvia ja nuorta porukkaa, jotka olivat kyläilleet viikonlopun maalla, niin Ilse kuvitteli. Ei ketään erityisen potentiaalisen näköistä, vaikka vinosti vähän edessäpäin istuva poika vilkuilikin häntä. Ilse ei ollut huomaavinaan. Hän oli tottunut siihen, että häntä katsottiin. Miten todennäköistä kuitenkaan oli, että löytäisi elämänsä miehen linja-autosta, joka kuljetti juntteja, jotka olivat käyneet kotona äiteen luona ja palasivat nyt ihmisten ilmoille? Ei kovin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.14 22:13:58

Vallattu valtakunta

Helsingin linja-autoasema oli kaunis ja kuhisevan elävä ilta-auringossa ja Ilse pysähtyi laiturille vain katsellakseen ja haistellakseen sitä. Hän harkitsi hetken laskeutua polvilleen asfaltille ja suudella sitä, mutta hylkäsi kuitenkin tirskahtaen ajatuksen. Miten hitossa hän oli malttanut täältä lähteä moneksi viikoksi?

Hän kohensi painavanpuoleista kassia olkapäällään ja lähti kävelemään kohti raitiovaunupysäkkiä. Tuntui oudolta väistellä ihmisiä, joita tuli vastaan koko ajan. Näinkö pian sitä maalaistui? Mannerheimintietä ylittäessään hän tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.
- Sä olet tullut takasin!
Se oli Artsi, luokkakaveri ja ystävä, joka olisi mielellään ollut enemmänkin. Sen takia Ilse antoi hänen halata, kun he pääsivät suojatieltä pysäkille.
- No just tulin, hän naurahti ja katsoi poikaa tarkkaan. Tämä oli ruskettunut ja leikannut vähän ruskeita hiuksiaan sitten viime näkemän. Ilsen mieleen tuli pähkinä.
- Kotiinko sä olet menossa? Mitä sä aiot tehdä tänään?
- Mennä ensin sinne kotiin. Sitten soittaa Nitalle ja kysyä mitä se tekee. Kai lähteä johonkin.
- Tulkaa Lintsille, sinne me ollaan menossa, Artsi pyysi, eikä laskenut irti otettaan Ilsen käsivarsista. Hän katsoi Ilseä innokkaana.
- Todennäköisesti sinne, Ilse lupasi.
- Mä voin tulla kantamaan sun laukun, poika lupasi, ja se painoi sen verran ettei Ilse kieltäytynyt.
- Aina herrasmies, hän hymyili ja Artsi taisi punastua hiukan.
- No sä asut joka tapauksessa matkan varrella.

Se oli totta. He hyppäsivät raitsikasta puolivälissä matkaa Linnanmäelle ja kävelivät parisataa metriä tumman kerrostalon luo. Ilse kaivoi avaimensa esiin.
- Kiitos kun raahasit sen, hän sanoi ja avasi alaoven.
- Ei kestä. Nähdään pian! Artsi sanoi kohteliaasti ja kääntyi mennäkseen odottamaan seuraavaa ratikkaa. Ilse astui viileään, hämärään rappukäytävään ja tilasi hissin, ja samalla häntä alkoi ahdistaa. Miltähän siellä mahtaisi näyttää?

Syy, jonka takia Ilse oli ottanut lentävän äkkilähdön tätinsä ja setänsä mukaan odotti tuolla ylhäällä, eikä yhtään sen miellyttävämpänä kuin silloinkaan. Isän uusi perhe. Vaimo ja kolme räkänokkaa. Tai eihän se mikään uusi perhe ollut, yhteiset lapsetkin olivat jo kai kolmen ja neljän vanhoja. Uutta oli se, että se sakki oli tunkeutunut Ilsen kotiin, missä hän oli asunut mumminsa kanssa vanhempien avioerosta asti. Mummin kuoltua ne olivat hyökänneet tontille kuin haaskalinnut, eikä Ilsellä ollut ollut mitään mahdollisuuksia estää heitä. Olivat tyhjentäneet ja laittaneet myyntiin oman asuntonsa, joka oli huonommalla paikalla, ja tunkeutuneet hänen kotiinsa.

- Vain väliaikaisesti, kunnes me löydetään joku kiva talo, oli isä selittänyt.
- Miksette te ostanu sitä taloa ja muuttaneet suoraan sinne?
- No ei taloja nyt yhdellä osakeasunnolla saa. Tämä pitää myydä myös.
- Mutta tää on mun! Mummi jätti tän mullekin eikä vaan sulle!
- Ja mä olen sun holhoojasi. Et sä kuitenkaan voi täällä yksin asua, alaikäinen tyttö.
- Sä myyt mun perinnön että saat uudelle akalles ja vinkuville kakaroillesi omakotitalon?
- Sä saat tietysti osuutesi siitä heti, kun täytät 18 ja haluat muuttaa pois, isä oli luvannut, eikä Ilse ollut voinut tehdä mitään. Ei mitään muuta kuin lähteä uppo-oudoille sukulaisille karkuun, ettei hänen tarvitsisi katsella isää, Tarjaa ja lapsia.

Voimaton raivo kuristi kurkkua, kun hän nousi vanhuuttaan tärisevässä ristikko-ovisessa hississä ylös, mutta ei tilanne ollut miksikään muuttunut. Hänen olisi vain pakko alistua asumaan tuolla ihmisten kanssa, joista ei pitänyt. Vähän aikaa, toistaiseksi. Ei onneksi kauhean kauan enää. Vain vuosi, suunnilleen. Vähän vajaa vuosi, tarkemmin. Kymmenen kuukautta ja pari faking viikkoa.

Ensimmäinen ajatus, kun hän avasi oven, oli, että siellä haisi väärältä. Entinen haju oli ollut vanha. Talo oli vanha, mummin huonekalut olivat vanhoja, mummi itse oli ollut vanha. Nyt vastaan tulvahti ruoan, lastulevyn, väriliitujen ja muovailuvahan tuoksu. Eteinen oli ennallaan, mutta kun Ilse astui peremmälle, hän näki olohuoneessa ihan vieraat huonekalut. Mitä ne olivat tehneet mummin senkille ja sohvakalustolle?

Uskaltamatta odottaa mitään miellyttävää Ilse avasi oman huoneensa oven vain keskeyttääkseen kolmen tytön keskustelun. Kaksi niistä istui hänen sängyllään ja kolmas oli Tarjan tytär, Kate, kolme- tai neljätoistavuotias hiukan pyöreä tyttö, jolla oli tuuhea kiharainen hiuspilvi.
- Moi, sanoi viimeksi mainittu arasti ja alkoi hätistää kavereitaan pois Ilsen sängyltä.
- Moi, sanoi Ilse happamasti. Kate oli ollut pakko laittaa hänen huoneeseensa asumaan, sillä mummin makuuhuoneeseen oli ahdettu isän ja Tarjan parisänky ja vierashuoneeseen pikkupoikien pedit. Sekin vielä, pari vuotta nuorempi tyllerö hänen reviirillään. Onneksi tyttö oli hiljainen ja katsoi häntä palvovasti, kun luuli, ettei hän huomannut, mutta silti Ilseä otti päähän.
- Ette pitäisi mun sängyllä mitään torikokousta, hän ärähti ja nuuhkaisi epäilevästi. Tässä huoneessa tuoksui vahvasti hajuvesi – hänen hajuvetensä sitä paitsi - mutta mahtoiko sen tuntua aavistus tupakansavua?
- Hss, äiti saa raivarin, jos joku metelöi, kun se yrittää nukuttaa poikia, Kate sanoi pelästyneenä ja se oli Ilselle liikaa. Hän rojautti ison kassinsa sängylleen pitäen vain olkalaukkunsa ja lähti saman tien takaisin ulos.

Hissi ei ollut enää kerroksessa, joten Ilse juoksi portaat alas ja pysähtyi vasta kadulla hengittämään kiivaasti. Oli aika juureton olo – eikä hän ollut ehtinyt soittaa Nitallekaan. No, ei se mitään, hän voisi mennä käymään. Nita ei asunut kaukana. Ovisummeriin vastattiin, kun hän oli painanut sitä pariin otteeseen vaativasti ja hän pääsi sisään rappukäytävään. Hän harppoi pari kerrosta ylöspäin ja rämpytti ovikelloa. Nitan veli, Henkka, tuli avaamaan.
- Onko Nita kotona? Ilse kyysi hengästyneenä. Henkka vain avasi ovea enemmän, vastaamatta, ja päästi hänet livahtamaan sisään. Koputtamatta hän leväytti Nitan huoneen oven auki ja hoippui sisään.

- Sinä! Nita kiljaisi peilipöytänsä äärestä. Hän oli pitkä ja hoikka tyttö, jolla oli lyhyeksi leikatut lähes mustat hiukset ja ihana oliivinvärinen iho.
- Minä, Ilse myönsi ja heittäytyi sängylle. Nita hyppäsi hänen päälleen ja nauroi ääneen.
- Koska sä tulit? Mikset sä soittanut?
- Mä en ehtinyt, kun oli niin kiire ulos, Ilse sanoi ja selitti, mitä oli ehtinyt kotona nähdä.
- Raukka parka, Nita sanoi ja hänen ennestäänkin melkein mustat suuret silmänsä tummuivat myötätunnosta. – Eikö ne ole löytäneet sitä taloa sitten vielä? Te tarttisitte vähän enemmän tilaa.
- Mistäs mä tietäisin? Mä en ehtinyt kysyä. Mitä me tehdään tänään? Mä näin Artsin ja se sanoi että kaikki on Lintsillä.
- Sinne mäkin ajattelin mennä. Missä sä Artsin näit? Oliko se sua vastassa?
- Ei kun törmäsin vaan siihen kaupungilla.
- Ehkä se on vastassa kaikkia Mikkelistä tulevia busseja, Nita ehdotti.
- No syytön minä siihen olen jos on, Ilse nauroi ja nousi istumaan. Artsin ihastus häneen oli heidän jatkuva huvinaiheensa.

Nita jatkoi keskeytynyttä meikkaamistaan ja Ilse kurkki hänen olkapäänsä yli peiliin ja lisäsi itselleenkin vähän ripsiväriä.
- Stumppi ei ole vielä tullut interraililta? hän varmisti.
- Ei oo näkynyt, Nita sanoi ja vilkaisi Ilseä peilin kautta. – Pitäskö meidän mennä asemalle postaamaan sitä? Kai se ensi viikolla kumminkin tulee, siellähän päivät menisi rattosasti.
- Äh, älä kiusaa, Ilse tuhahti. Jos Artsi oli toivottomasti ihastunut häneen, oli hän puolestaan Stumppiin. Miksi, se olikin sitten ratkaisematon kysymys. Niin vain oli ollut yhdestä keväisestä päivästä lähtien.
- En. Mietin vaan että mikset sä tee asialle mitään, Nita sanoi ja pakkasi meikkinsä pois. – Mennään.
- Mitä mun pitäisi tehdä?
- Jos sä haluat olla sen kanssa niin voisit vaikka sanoa sille jotain? Niin kai se yleensä menee.
- Äh, ehkä. Hei, voinko mä lähteä näin vai pitäiskö mun lainata sulta jotain? Ilse kääntyili peilin edessä.
- Sä kelpaat kyllä, Nita totesi ja sitten he lähtivät, Nita vain huikkasi eteisestä moit.

Kadulla korkeiden talojen välissä oli jo hämärää, mutta kun he pääsivät kulman ympäri paistoi ilta-aurinko taas silmiin Kallion kirkon tornin takaa.
- Mennäänkö ratikalla vai kävelläänkö? Ilse kysyi.
- Mennään ratikalla, kello on jo aika paljon, Nita sanoi. – Ei viitsi maksaa sisään jos ehtii olla jonkun vajaan tunnin.
- Miksi meidän tarttisi maksaa sisään? Ilse kysyi hölmistyneenä.
- Koska Masa on lomalla ja siellä on joku tiukkapiponen lipunmyyjänä.
- Jaa, no… et oo yrittäny lirkutella tarpeeksi?
- Se on muija.

Linnanmäelle pääsi, paitsi kahdesta pääportista, myös vähän sivummalta Luolan kautta ja sinne tytöt menivät. Portailla ei enää ollut jonoa, mutta niiden juurella pari pikkutyttöä huojui ja hihitti.
- Oo nyt kunnolla, tai me ei päästä sisään, toinen komensi toista, jolla näytti olevan vaikeuksia pysyä pystyssä.
- Mä en voi mitään, mä oon niin vítun kännissä, toinen kikatti. Ilse ja Nita vilkaisivat heitä melkein äidillisesti hymähtäen. Noita pikkuteinejä jaksoi riittää. Limudiskossa ei tietenkään myyty mitään keltaista jaffaa vahvempaa, mutta aina sinne joku yritti vähän maistissa ja saattoi päästäkin. Tuskin nuo kuitenkaan, niillä oli mennyt vähän överiksi. He nousivat portaat ylös, Nita varovaisesti varpaillaan, etteivät hänen korkonsa jumittuisi askelmien metalliritilöihin.

Lipputiskin takana istui tosiaan tympääntyneen näköinen nuori naisihminen, eikä Masa, joka olisi leimannut heidät edes kysymättä rahaa.
- Me ollaan vakkareita, ilmoitti Ilse.
- Niin? tyttö kysyi ja jatkoi purkkansa jauhamista.
- Niin sitä, että yleensä me päästään ilmaseksi.
- Arvaa montako kertaa mä kuulen ton illan aikana.
- Jos me ei käydä täällä niin ei käy moni muukaan, uhkasi Nita, mutta Ilse luovutti.
- Äh, antaa olla. Mulla on rahaa.

He saivat leimat kämmenselkiinsä ja astuivat peremmälle, pimeään sykkivään luolaan, missä musiikki tuntui ensin turruttavan korvat. Kesti hetken, ennen kuin silmät tottuivat pimeyteen ja välkkyviin diskovaloihin, mutta sitten Ilselle tuli kotoinen olo. Täältäkin hän oli ollut poissa ikuisuuden. Hänen toinen kotinsa. Täällä olivat kaikki hänen ystävänsä, hänen perheensä muun perheen puuttuessa.

Ilsen isä oli odottamassa, kun hän saapui kotiin puolenyön jälkeen. Luola suljettiin jo kello kymmeneltä, mutta sitten pieni porukka heitä oli jäänyt istumaan Linnanmäen kallioille ja juttelemaan. Ilseä oli kiusoiteltu lehmänhajuiseksi ja maalaisjuntiksi, mutta se oli ollut pelkkää hyväntahtoista pilailua, eikä ollut kirpaissut mitenkään, päinvastoin.
- Missä sä olet näin kauan ollut? mies kysyi vaativasti, kun Ilse riisui kenkänsä ja kurkisti keittiöön. Hänellä oli nälkä, mutta hän oli kuvitellut saavansa tähän aikaan vierailla jääkaapilla kaikessa rauhassa, yksin. Eipä siltä näyttänyt.
- Mä olin sun armaan siskosi luona maalla, hän vastasi nenäkkäästi.
- Ei kun nyt illalla, tietenkin, sen jälkeen kun tulit sieltä.

Jääkaappikin oli sekaisin. Hillot ja maustekurkut, niiden paikka oli alahyllyllä eikä ylimmäisellä. Juusto oli muovipussissa, eikä rasiassa, ja jostain syystä leivätkin olivat jääkaapissa. Voita ei näkynyt missään, vain margariinia. Ilse melkein menetti ruokahalunsa katsoessaan kaappiin, mutta teki kuitenkin itselleen voileivän – ilman margariinia - ja otti jogurtin.
- Kavereiden kanssa ulkona, hän vastasi sitten kiltisti. Hänellä oli aavistus, että yhteenottoja tulisi riittämään lähitulevaisuudessa joka tapauksessa, oli kai turha ruveta ehdoin tahdoin lietsomaan sellaista heti ensi minuuteilla.
- Sä olisit saanut sanoa, mihin menet ja koska tulet, isä selvitti vakavana. – Sä olet nyt esimerkkinä Katelle.

Ilse oli tukehtua leipäänsä.
- En mä ole pyytänyt päästä kellekään esimerkiksi, hän älähti.
- Siltikin sä nyt vaan olet, kun tilanne kerran on mikä on.
- Itsepähän ootte kehittäneet tilanteenne! En mä teitä tänne halunnut! Kohta sä kai alat keksiä mulle kotiintuloaikoja! Ilse sanoi tulistuen, ja vähän aikaa isä ja tytär loivat salamoivia katseita toisiinsa. Mies antoi kuitenkin tällä kertaa periksi.
- Sä et ole tainnut tottua semmosiin.
- En tosiaankaan! Mummi sanoi aina, että mä olen harvinaisen fiksu lapsi, ja niin mä olenkin! Ei se ikinä vahtinut, mihin aikaan mä tuun kotiin, se luotti muhun! Ilse selitti ja sulki sitten suunsa, kun mummin ajatteleminen alkoi itkettää.
- No, ei nyt riidellä, isä sanoi lepytellen. Hän ei oikein tiennyt, miten tyttöä olisi pitänyt käsitellä, tämä oli ehtinyt kasvaa teini-ikäiseksi ilman, että hän oli ehtinyt sitä paljon huomatakaan, kun uuden perheen ja poikien kanssa oli ollut kädet täynnä.
- Älä sitten riitele, Ilse mutisi ja katsoi epäillen jogurttiaan, kuin harkiten, maistuisiko se sittenkään.

- Me mennään huomenna tekemään talokaupat, hänen isänsä sanoi nopeasti, kuin olisi pelännyt, että tyttö karkaa pois ja koko keskustelusta jäisi vain laihan riidan maku. Se hävittikin sentyyppiset ajatukset Ilsen päästä, joskaan ei saanut häntä myötämielisemmälle tuulelle.
- Te ootte hassaamassa mun perinnön johonkin rötisköön, mitä mä en ole nähnyt ja mistä mä en ole edes kuullut? Kai mullakin nyt olisi pitänyt olla jotain sanomista siihen, millasen talon takia mun koti myydään?
- Se on valtavan hieno, sä tulet ihastumaan siihen, isä sanoi puolustellen.
- Mistä sä tiedät, mikä on mun mielestä valtavan hieno?
- Se varmaan on.
- Ja missä se on? kysyi Ilse epäröiden. Ei ainakaan kovin lähellä. Helsingin keskustassa omakotitalot olivat melko harvassa. – Ei kai missään Espoon takametsässä?
- Se on Helsingissä, isä lepytteli. – Marjaniemessä.

Hetken Ilsellä löi tyhjää, oli kuin hän ei olisi ikinä kuullutkaan sellaisesta paikasta, mutta sitten välähti.
- Mä tiedän, missä se on, hän sanoi hitaasti.
- Se on hienoa aluetta, huippuhienoa! Tosin toi meidän nyt ei ole ihan upeimmasta päästä kyllä, mutta…
- Onko siellä tarpeeksi tilaa?
- On, on!
- Ja koska sinne on tarkotus muuttaa? Ei vaan, koska mun oli tarkotus nähdä se?
- Sä saat nähdä sen vaikka heti huomenna, kun me saadaan avaimet, isä sanoi ylpeänä.

Ilse oli jo ehtinyt sopeutumaan ajatukseen, että Kalliosta oli muutettava. Häntä ei kuunneltaisi, hän oli samalla lailla isän perintöosuutta kuin puolet tämän asunnon osakkeistakin, kiinnosti tätä vieraantunut teini-ikäinen tytär sitten vähääkään tai ei. Velvollisuutensa isänä hän aikoi selvästi kuitenkin hoitaa. Sen huomioon ottaen tämä oli oikeastaan aika jännittävää. Kukapa kaupunkilainen ei olisi haaveillut omakotitalosta ja omasta pihasta?
- Mihin aikaan, hän kysyi asiallisesti.
- Me mennään pankkiin heti aamuyhdeksäksi. Haluatko sä tulla mukaan? isä kysyi vähän hämmästyneenä.
- Mitä mä pankissa tekisin? Sinne taloon mä haluan mennä. Mihin pankkiin te meette?
- Tohon Hakaniemeen.
- Ja sitten sinne Marjaniemeen?
- Niin.
- Mä tulen sitten sinne mukaan, Ilse sanoi päättäväisesti, laittoi jogurtin sittenkin takaisin jääkaappiin ja meni nukkumaan.

Aamu koitti yllättävän nopeasti ja yllättävän äänekkäänä. Okei, maallakin oli ylösnousu ollut aikainen ja kovaa rämisevän herätyskellon, kaksosten riitelyn ja huutelun säestämä, mutta siihen oli ehtinyt tottua. Ilse ei ollut tottunut uusien velipuoliensa ääniin, eikä Tarjan, kun tämä komensi heitä ja maanitteli aamupesulle. Kate ilmeisesti oli, sillä toisen sängyn möykky ei liikahtanutkaan.

Ilse katseli huonettaan pahan tuulen kertyessä kurkkuun kuin palanen, jota ei saanut nieltyä pois. Kun Katen sänky oli ängetty sinne, siitä oli tullut vielä ahtaampi kuin mitä Railan ja Lailan huoneesta, kun sinne oli pystytetty hänen varasänkynsä. Sitä paitsi Katen keltainen lastulevylaveri riiteli kaiken muun huoneessa olevan kanssa. Se nimenomainen huonekalu oli ollut selkeänä Ilsen mielessä, kun hän oli päättänyt lähteä maalle. Nyt hän joutuisi taas saamaan siitä päänsärkyä.

Ainakin, kunnes he muuttaisivat.

Se sai tytön heittämään peiton sivuun ja nousemaan istumaan. Kello oli puoli kahdeksan. Se pankki – uusi asunto – hänen pitäisi soittaa Nitalle ja varoittaa, että tämänkin tuli olla yhdeksältä Hakaniemessä. Ei ihan vielä kuitenkaan, Nita nukkui takuulla vielä. Ilse kuunteli vähän aikaa ja arveli lasten äänten siirtyvän kylpyhuoneesta kohden keittiötä, joten hän nousi ja meni sinne, vain palaten hakemaan purkamattomasta kassistaan pyyhkeensä. Kylpyhuoneen hyllyllä ei ollut enää puhtaita pyyhkeitä, kuten olisi kuulunut, vaan ylimääräisiä vessapaperirullia ja shampoopulloja. Hän oli joutunut kuivaamaan kasvonsa edellisiltana randomisti johonkin pyyhkeeseen, eikä hän vieläkään tiennyt, kenen se oli.

Ilse ehti tuskin suihkuun, kun ovi kävi taas ja joku tuli sisään. Hän päätti olla välittämättä siitä, harmitteli vain, että oli unohtanut lukita oven, mutta säikähti sitten äreää ääntä, isänsä.
- Onko sun pakko käydä suihkussa aamulla? Koko huone on ihan vesihöyryssä!
- Totta kai on! Ilse huusi kiukustuen takaisin veden äänen yli. – Vai oisko mun pitänyt käydä yöllä?
Isä oli ehkä kuvitellut Katen olevan suihkussa, ainakaan hän ei sanonut enempää ja kohta kuului taas oven kolahdus. Ilse käänsi hanat kiinni ja alkoi kuivata itseään. Vai ei täällä saanut aamuisin käydä suihkussa? Tästä lähtien saisi, jos hänellä olisi siihen jotain sanomista.

Pyyhe hiustensa ympärillä ja oma kylpytakkinsa, joka jostain ihmeen syystä oli ollut edelleen omassa naulassaan, Ilse meni keittiöön. Tarja oli istuttanut molemmat pikkupojat pöydän ääreen ja nämä puputtivat paahtoleipää. Isä istui heitä vastapäätä. neljäs paikka oli niin ilmiselvästi Tarjan, ettei Ilse tohtinut istua siihen.
- Tervetuloa kotiin, isän uusi vaimo sanoi hänelle vähän hermostuneesti. Ilse mutisi jotain, joka kuulosti ystävälliseltä ja vilkaisi Tarjaa. Tämä oli selvästi nuorempi kuin Ilsen oma äiti, mutta muissa suhteissa hän ei sitten pystynytkään kilpailemaan ollenkaan. Ilsen äiti oli kaunis, ei tavallisen näköinen pystynenä. Hän oli aina laitettu ja huoliteltu, hän ei missään olosuhteissa olisi tullut edes aamiaispöytään meikkaamatta ja hiukset kampaamatta. Tai kylpytakissa, niin kuin Ilse havahtui tajuamaan.
- Mä menen pukemaan, hän ilmoitti. Sukulaisuus velvoitti.

Puoli kymmeneltä Ilse istui Ympyrätalon sisäpihalla pyörätelineen päällä ja odotti Nitaa. Isä ja Tarja olivat menneet pankkiin jo jokin aika sitten, mutta Ilsellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kauanko asuntokaupoissa meni aikaa. Kate oli saanut jäädä kotiin vahtimaan pikkupoikia. Kovin mieluisalta hommalta se ei vaikuttanut, mutta ei hän mitään ollut sanonut, minkä Ilse oli pannut ehkä hiukan kunnioittaen merkille. Tai ihmetellen. Hän itse ei ainakaan olisi suostunut mistään hinnasta, hän ei tiennyt lapsista mitään. Ne olisivat todennäköisesti joka tapauksessa ruvenneet itkemään, eikä hän olisi tiennyt, mitä kuuluisi tehdä.

Kopisevat askeleet lähestyivät häntä ja siinä Nita oli, hiukan hengästyneenä
- Mihin me mennään? Kauhee kun sä olet aamuvirkku. Mä en ole noussut tähän aikaan moneen viikkoon!
Ilse nousi pyörätelineeltä ja nappasi Nitan kädestä tupakan vetääkseen siitä nopeat henkoset.
- Me mennään katsomaan meidän uutta taloa. Sä saat auttaa mua suunnittelemaan sisustusta!

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   1.10.14 21:12:35

Ihanaa vihdoin! Niin kovasti kun mä tykkäänkin Veskun tarinasta niin tätä on ihanaa päästä lukemaan taas! Mä aloitin jo vähän kotisivuilla, mutta maltoin mieleni ja nyt on taas jotain mitä odottaa päivittäin Jessin lisäksi :) ihanaa kun pääsee pois tästä maailmasta näitä lukiessa..

Mulla alkoi tänään loma! Mutta ei niin paljon hyvää ettei jotain pahaakin... Pomo nukkui pois tänään <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.10.14 21:26:52

No ei kiva :(
(Miten musta tuntuu et sä oot koko ajan lomalla?)
-------------

Oma huone

Marjaniemeen matkustettiin bussilla, joka pysähtyi torin merenpuoleisella laidalla.
- Mä joudun varmasti ostamaan auton, kun me muutetaan, isä riemuitsi. – Kaikilla on siellä auto.
Mitä Tarja vastasi siihen, sitä ei Ilse kuullut, sillä he kävelivät muutaman metrin taaempana. Ilse näpersi kiinni avainrenkaaseensa avainta, jonka isä oli hänelle juuri antanut.
- Mä en kestä, miten jännää, että te tosiaan muutatte omakotitaloon! Nita hehkui.
- Sitten ei kyllä enää juosta tosta vaan kylään toistemme luo, Ilse huomautti.
- No ei juosta, mutta eihän se niin kaukana ole. Muistatko sä, kun käytiin Alilla? Onkohan se lähellä sen taloa?
- Se me nähdään ihan kohta.
- Joko sä soitit sille?
- Miten mä oisin ehtinyt? Vastahan mä viime yönä kuulin koko asiasta!

Bussi tuli ja he kiipesivät sisään, Ilse miettien, koska oli viimeksi soittanutkaan Alille. Siitä oli kyllä kuukausia. Tyttö oli ollut heidän kolmas pyöränsä jo päiväkodista asti, kunnes hänen perheensä oli muuttanut Marjaniemeen joitain vuosia sitten. Sen jälkeen yhteydenpito oli hiljalleen hiipunut ja Ilse tarrasi äkkiä Nitaa käsivarresta.
- Uskallakin hylätä mut sinne niin kuin me ollaan hylätty Ali!
- Miten niin hylätty?
- No, koska sä muka olet viimeksi puhunut sen kanssa?
- En muista, Nita myönsi. – Mutta on kai niilläkin puhelin ja meille voi soittaa.
- Mutta et saa unohtaa mua, vaikka mä muutan!
- Mitä sun muuttosi mihinkään vaikuttaisi? Kai sä nyt yhtä lailla pörräät illat kaupungilla kuin tähänkin asti? Sulla on vaan pidempi matka.
- Niin, Ilse sanoi huojentuen.

He olivat ylittäneet Kulosaaren sillan ja jatkoivat vielä hyvän matkaa Itäväylää, kunnes bussi kääntyi puikkelehtimaan omakotialueelle.
- Ihanan näköistä, Nita henkäisi ja Ilsen oli pakko olla samaa mieltä. Erilaista tosin kuin kaupungissa, jonka kivikatuja Ilse rakasti sydämestään, mutta ei hullumpaa. Puut reunustivat kiemurtelevaa katua ja joka talolla näytti olevan suunnaton piha.
- Nyt me jäädään, Ilsen isä kääntyi sanomaan edessäolevalta penkiltä ja painoi nappia.
- Mikä se näistä on? Ilse kysyi, kun he seisoivat pysäkillä.
- Se on tuolla, vähän takaisin päin, Tarja osoitti ja oli näköjään unohtanut ujostella miehensä tytärtä. – Se ei nyt ole ihan yhtä hieno kuin nää isoimmat, mutta…
- Mikä numero? kysyi Nita ja alkoi jo mennä.
- 38!

Tytöt ehtivät oikealle portille ensin ja Ilse totesi aavistuksen pettyneenä, että talo oli tosiaan vaatimaton naapureihinsa verrattuna. Toisaalta – eiväthän he miljonäärejä olleet.
- Ihana, vinkaisi Nita taas ja avasi portin astuakseen pihaan. Hiekkainen, vähän ruohottunut ajotie vei matalan tiilitalon eteen. Nurmikko oli pitkää, mutta pihassa kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Ilse astui epäröiden nurmikolle poimiakseen yhden pullean, vihreän karviaisen, mutta sylkäisi irvistäen sen pois. Se oli vielä aivan raaka.
- Mennään sisään, Nita hoputti.

Isä ja Tarja olivat kuitenkin ehtineet ovelle ensin. Tytöt astuivat sisään heidän vanavedessään. Talo näytti suunnattomalta tyhjine, kaikuvine huoneineen ja paljaine seinineen. Siellä oli myös omituisen hämärää, kun pihan puut päästivät auringonvalon sisään vain vihreäksi värjäytyneenä.
- Tässä on keittiö… kodinhoitohuone,,, Tarja esitteli, mutta Ilse ja Nita olivat lähteneet toiseen suuntaan tutkimaan makuuhuoneita. Ilse oli vakaasti päättänyt valita siinä suhteessa parhaan päältä. Se kai oli hänen oikeutensa, eihän hän kuitenkaan asuisi täällä kuin vuoden tai jotain sinne päin?

Makuuhuoneet olivat sumpussa talon takaosassa, eikä yksikään niistä ollut mitenkään toista parempi. Toiset olivat vähän pienempiä, toiset suurempia, ja kaikissa oli ikkuna.
- Olisi nyt jossain ollut takka tai ovi pihalle niin olisi ollut helppo valita, Ilse huoahti.
- Katotaan muutkin paikat, jospa sä osaat valita, kun annat hetken hautua, Nita ehdotti ja avasi oven suureen vaatehuoneeseen. Seuraavan oven takana oli pieni eteinen ja toinen ulko-ovi, joka avautui talon sivulle, ja vielä yksi ovi, jonka takaa Ilse kuvitteli löytävänsä sähkökaapin tai jotain sellaista, mutta ei. Siitä pääsikin kelmeään, paljaaseen huoneeseen, jonka ikkunat olivat katon rajassa. Autotalli.

- Tämä, Ilse sanoi ja seisahtui keskelle tilaa.
- Hölmö, ei tää ole huone!
- Nyt se on, Ilse sanoi ja nosti leukaansa päättäväisesti. Tila vetosi häneen erillisyydellään ja yksinäisyydellään. Hän halusi tänne, erilleen uusioperheestä, täällä hänellä olisi omaa rauhaa.
- Mutta tää on autotalli! yritti Nita.
- Entäs sitten? Eihän meillä ole autoakaan.

Nita puisteli päätään, mutta alkoi innostua, kun Ilse alkoi miettiä, mihin nurkkaan laittaisi sänkynsä.
- Täähän on itse asiassa aika makee, Nita myönsi painettuaan nappia seinässä ja nosto-oven auettua. – Voisi kuvitella, että sulla on tässä oma terassi.
- Joo, tää on hyvä, tää on niin hyvä! Ilse taputti käsiään.
- Mennään nyt katsomaan loputkin paikat. Onko täällä uima-allasta?
- Ei kai nyt sentään!

Sellaista ei tosiaan ollut, mutta kylpyhuoneita oli kaksi, joista toinen vaaleanpunaiseksi kaakeloitu ja niiden lisäksi pieni vessa eteisessä. Olohuoneesta pääsi takapihalle, josta osa oli laatoitettu niin, että siihen saattoi kuvitella vaikka puutarhapöydän ja –tuoleja.
- Mitäs tykkäätte? kysyi Ilsen isä löytäessään tytöt sieltä.
- Tää on ihana, vakuutti Nita.
- Menetteleehän tää, Ilse myönsi. – Tää on vaan ihan väärässä kaupunginosassa.
- Höpsis, täällä on ihanan rauhallista ja vähän liikennettä, ja uskaltaa pojatkin päästää pihaan leikkimään ilman, että pitää aina vahtia. Minkä huoneen sä haluat itsellesi?
- Mä otan autotallin.

Isä katsoi Ilseä kuin uumoillen tämän laskevan leikkiä, mutta näki kai ilmeestä, ettei se ollut sellaista.
- Täällä on ihan hyviä makuuhuoneita vaikka miten, et sä nyt autotalliin voi mennä asumaan.
- Mutta mä haluan sen ja vaan sen. Leikkikää te perhettä toisessa päässä taloa, mä haluan olla siellä itsekseni.
- Onko se lämpöeristettykään…
- No sen näkee kun tulee talvi.
Yllättäen Tarja oli Ilsen puolella.
- Ajattele nyt vähän, Teuvo, ei ton ikäinen tyttö välttämättä halua asua kolme- ja neljävuotiaiden poikien naapurihuoneessa. Sitä alkaa kaivata jo vähän yksityisyyttä.
Ilse loi häneen kiitollisen katseen ja isä yritti vielä:
- Mutta jos siellä on kylmä talvella.
- Tulkoon sitten nukkumaan ylimääräiseen makuuhuoneeseen. Käydäänpäs katsomassa sitä.

Koko joukkio palasi peräkanaa autotalliin ja Tarja silmäili tutkivasti seiniä ja lattiaa.
- Seinät on kammottavassa kunnossa, mutta lattialla ei sentään ole öljyläikkiä. Vähän juuriharjaa ja uutta maalia niin miksei täällä voisi asua.
- Maalia, Ilse sanoi ihastuneena. – Saanko mä maalata täällä?
- Mikset saisi?
- Saanko mä valita värinkin?
- No sinä sitä kai katselet?
- Uijui, Ilse vinkaisi. Ajatus muutosta alkoi tuntua jo aika hyvältä.
- Nyt mä alan olla tosissani kateellinen, Nita tunnusti ja kääntyili ympäri niin, että lyhyet tummat kiharat hulmahtivat.
- Sä saat tulla yökylään koska haluat, Ilse lupasi. – Koska mä saan ruveta maalaamaan? Mähän voisin vaikka heti, enkö voisikin?
- Mun puolesta, isä huokaisi.
- Ei ihan heti, nyt me lähdetään kotiin, sanoi Tarja. – Ja kai sun, Teuvo, pitää töihinkin ehtiä tänään.

Ilse ja Nita seurasivat heitä bussipysäkille, mutta siellä Nita äkkiä ravisti Ilseä olkapäästä.
- Hei, eikö me mennä nyt saman tien käymään Alilla ja kertomaan sille uutiset?
- Mennään, suostui Ilse heti. Hänellä ei ollut mitään tarvetta seurata isää ja Tarjaa kotiin. Edessä oli pitkä, vapaa kesäpäivä, jota hän ei kuitenkaan aikonut viettää huoneessaan siskopuolen kanssa. – Mä tulen kotiin myöhemmin.
- Kenen luona? isä kysyi.
- Alin. Kyllä sä sen muistat. Me oltiin jo samassa leikkikoulussa. Sekin asuu täällä nykyään. Ja hei, jos sä antasit rahaa, niin me voitaisiin käydä ostamassa sitä maaliakin ja tulla sitten tänne takasin.
Isä ehti juuri kaivaa lompakkonsa esiin, kun bussi kurvasi esiin mutkan takaa. Kiireesti hän kaivoi sieltä satasen ja ojensi Ilselle.
- Mä en tiedä mitä tolla saa mutta…

Vanhemmat nousivat bussin kyytiin ja Ilse ja Nita jäivät pysäkille.
- Mistä maalia saa? Nita kysyi.
- En mä tiedä. Rautakaupasta? Mutta ei sillä nyt väliä. Löydetäänkö me Alin luo?
- Totta kai löydetään, tai kysytään joltain tietä.
- Keneltä? Täällä ei näy ristinsielua. Ja muistatko sä osoitteen?
- Kyllä se tulee kohta mieleen, Nita sanoi luottavaisesti, vilkaisi, että bussi oli varmasti jo kaukana ja kaivoi laukustaan tupakat. – Lähdetään tähän suuntaan. Musta tuntuu, että tää voisi olla oikea.

Hän oli oikeassa. Ilse muisti Alin talon heti, kun näki rinteen tien toisen puolen alkavan nousta. He asuivat lähiön korkeimmalla kukkulalla ja portin takaa nousi pitkät, polveilevat portaat ylös kohti asumusta, joka siellä nökötti kuin linnunpesä. Molemmat huohottivat kevyesti päästyään ylös asti.
- Ihan kun ois kuntosali kotona, Nita hönki ja nojasi käsiään polviinsa.
- Lopeta tupakointi, tokaisi Ilse ja meni soittamaan ovikelloa. Alin talo oli paljon vanhempi kuin heidän, puurakenteinen ja romanttisemman näköinen. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin sisältä kuului mitään ja hän oli jo soittamassa uudestaan, kun ovi aukesi. Hän tunnisti Alin äidin, Kristiinan, heti, mutta nainen katsoi tyttöjä ihmeissään.
- Nita ja Ilse, ilmoitti Nita, joka ei ikinä missään tilanteessa ujostellut. – Me tultiin katsomaan Alia, onko se kotona?
- Ei ole, se on tallilla, mutta hyvä ihme sentään, mistä te siihen paukahditte? Ja olettepas te kasvaneet!
- No toi nyt on ihan puppua, ei siitä niin kauan ole kun me ollaan nähty, Ilse nauroi ja katsoi itse asiassa naista alaspäin.
- No, näytätte jotenkin aikuisemmilta. Kauniilta.
- Kiitos vaan, et säkään näytä hullummalta, Nita sanoi hymyillen. – Me tultiin, koska me oltiin just katsomassa Ilsen porukoiden uutta taloa. Se on tossa ihan lähellä.
- Niinkö? Alin äiti kysyi kiinnostuen. – Tulkaa sisään, mä haluan kuulla kaiken. Otatteko te kahvia?
- Ilman muuta, sanoi Nita ja marssi sisään.

He päätyivät pieneen keltasävyiseen keittiöön, missä heidät istutettiin pöydän ääreen. Kristiina annosteli heille murukahvia kolmeen mukiin ja istui itsekin pöydän ääreen.
- Äitisikö kanssa sä tänne muutat? hän kysyi katsoen Ilseä, joka puisti päätään.
- Isän ja sen uuden perheen. Äiti on Lontoossa ja mummi kuoli toukokuussa.
- Voi, miten ikävää, nainen sanoi. Lähinnä kuulosti siltä, että hän sanoi sen muodon vuoksi. Hän ei tuntenut Ilsen mummia, vaikka tiesikin, että tämän luona tyttö oli viime vuodet asunut. Päiväkodin ja koulun vanhempainiltojen aikaan Ilsen vanhemmat eivät vielä olleet eronneet. Sitten hän halusi tietää tarkalleen minne ja koska. Nita selitti auliisti.
- Ja nyt meidän pitäisi oikeastaan lähteä ostamaan maalia ja tulla maalaamaan Ilsen uusi huone, hän keksi.
- Juo nyt kahvisi ensin, Ilse sanoi ja tönäisi häntä kylkeen.
- No kun ei Alikaan ole kotona.
- Harmi, ettei se ollut, mutta se liesuaa siellä tallilla kaiket päivät, Kristiina pahoitteli.
- Käske sen tulla illalla katsomaan, josko me ollaan saatu remonttiporukka kokoon! Numero 38! Nita ehdotti ja nousi ylös. Ilse ei voinut kuin seurata.
- Näköjään me mennään nyt. Kiitos kahvista.

Nita steppasi jo portailla, kun Ilse sai kengät jalkaansa.
- Mikä hiton kiire sulle tuli? hän ihmetteli.
- Miten niin?
- No ihan kuin oisit istunu muurahaispesään ja lähteny äkkiä karkuun! Kauhean epäkohteliasta!
- En mä ollut epäkohtelias, Nita sanoi silmät pyöreinä. – Mä vaan sain idean ja meidän pitää lähteä.
- Mihin?
- Stadiin tietysti, soitetaan koko porukka koolle ja mennään Renskalta katsomaan maalia ja sitten tullaan porukalla takasin tänne maalaamaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.10.14 21:06:57

Samaan aikaan toisaalla

Ali hyppäsi alas valtavan tummanruunikon hevosen selästä ja riisui saman tien kypärän. Hiki oli liimannut hiukset päätä myöten ja hän arvasi näyttävänsä vähintäänkin omituiselta, mutta hänellä oli niin kuuma! Ollikainen virnuili kentän laidalta, missä hän istui ahtautuneena ahtaaseen tuoliin. Kokemuksesta Ali tiesi että kun hän tahtoisi siitä liikkeelle, hänen pitäisi käsillään työntää tuoli irti takapuolestaan.
- Hyvähän sun on siellä ilveillä, kun saat vaan istua, hän huusi.
- Olisit ottanut ne kannukset.
- Mä otan seuraavalla kerralla kaunoluistimet niin jo on ihme jossei tuu liikettä. Mikä sitä oikeen vaivaa? Onko sitä syötetty liikaa?
- Aina se on ollu vähän tahmee, Ollikainen sanoi ja alkoi vaivalloisen irrottautumisen tuolistaan. – Mä taidan myydä sen sitten.

- Ai, Ali sanoi pelästyneenä. Oli ollut puhetta, että hän alkaisi ratsastaa Ollikaisen ruunalla, kunhan se muuttaisi kotiin oltuaan ylläpidossa muualla. Milläs hän sitten ratsastaisi, jos tämä myytäisiin? Tamma, joka heidät oli saattanut yhteen, Ollikaisen toinen hevonen, oli loukannut itsensä ja astutettu. Siitä ei olisi ratsuksi ainakaan pariin seuraavaan kuukauteen, kenties paljon pidempäänkään aikaan.
- Osta oma, Ollikainen ehdotti.
- Millä mä muka oman ostaisin? Viikkorahoilla?
- On halpojakin hevosia.
- Mutta mä en halua halpaa hevosta! Mä haluan kisahevosen! Ali voihkaisi ja löysäsi satulavyön.
- Toi hyppää kyllä vaikka mitä.
- Mun kanssa? Ei ehkä, hyvä kun sain sen nostamaan laukan.
- Hmm. Ratsasta sillä nyt kuitenkin sen aikaa kun mä saan jonnekin ilmoituksen siitä.
- Mikset itse ratsasta?
- En mä halua ratsastaa kuin Maddella. Turhaan mä tota pidän, ellei teilläkään synkkaa.

Ali ei sanonut mitään, lähti vain taluttamaan hevosta sisään. Suuresta koostaan huolimatta se seurasi lauhkeana kuin lammas, eikä se ratsastaessakaan ollut ollut sen paremmin häijy kuin villi. Se oli vain hidas ja raskas.
- Se on sitä paitsi mulle ihan liian iso, hän heitti olkapäänsä yli vielä Ollikaiselle.
- Osta poni, tappijalka, tämä letkautti takaisin.

Ollikaisen talli oli rakennettu vanhaan viljasiilon näköiseen torniin. Se oli kahdeksankulmainen, sisältä katsottuna oikeastaan pyöreä, ja sinne oli mahdutettu kuusi karsinaa. Kaikki ne olivat näin päivällä tyhjillään ja yhteen Ali talutti Alastairin. Häntä harmitti melko lailla. Madden loukkaantuminen oli ollut kurja juttu ja vielä enemmän kirpaisi nyt, kun Ollikaisen toinen hevonen oli osoittautunut näin sopimattomaksi. Hän oli jo ehtinyt odottaa sen saapumista kuin kuuta nousevaa ja haaveillut ties mitä. Upeaa ratsua vaikka, jonka kanssa ratsastaa lähitallin kisoihin seuraavana viikonloppuna, noin alkajaisiksi. Tämän kanssa ei kuitenkaan ollut lähtemistä mihinkään, hänhän ei saanut koko eläintä edes kunnolla liikkeelle.

- Älä yritä esittää ihanaa, hän sanoi hevoselle, joka tönäisi häntä ystävällisesti turvallaan. Toisissa oloissa hän olisi varmasti leppynyt rapsuttamaan sitä, mutta nyt hän oli vain yksinkertaisesti liian pettynyt. Mitä hän nyt tekisi? Palaisi ratsastuskouluun? Se ei paljon houkutellut, hän oli jo ohittanut sen asteen, että edistyisi viikottaisilla tunneilla. Kun Ollikainen oli keväällä loukannut itsensä ja etsinyt Maddelle jotakuta liikuttajaa, kunnes paranisi, Ali oli löytänyt ihan uuden näkökulman koko hevosharrastukseen. Että sitä oli käytössä hevonen, josta sai vastata muutakin kuin vain tunnin ajan, että sitä saattoi mennä tallille silloin kun huvitti, eikä määräaikaan. Että hän oli oppinut noin sata uutta asiaa kesän aikana Madden kanssa Ollikaisen välillä innostuessa opettamaan heitä.

Ali nosti hevosen varusteet paikoilleen, pyyhkäisi sen selän kostealla sienellä ja puki sille riimun. Menköön sinne muiden sekaan syömään, sehän vaikutti joka tapauksessa olevan sen lempihommaa.
- Liikutatko sä sitä kuitenkin? kysyi Ollikainen, joka oli ontunut heidän perässään talliin. Ei hän ihan kunnossa ollut vieläkään.
- Tietysti liikutan, sehän halkeaa, jos ei sillä mitään tehdä, Ali lupasi. – Ja mitä mullakaan muuta tekemistä olisi.
- Hyvä, kokeile huomenna ottaa kannukset mukaan.

Ihan kuin Ollikaisella olisi ollut muutakin sydämellään? Mies ei kuitenkaan jatkanut, joten Ali lähti viemään ruunaa ulos. Siellä sulassa sovussa isossa ruohikkoisessa tarhassa söivät Luvly ja Simana, Jalissa ja Hävikki, tallin yksärit. Tai kaikkihan siellä olivat yksityisiä. Ne, jotka eivät olleet Ollikaisen hevosia vaan vuokralla. Madde oli pienemmässä tarhassa yksinään kipeän jalkansa kanssa ja Ali pysähtyi hetkeksi houkuttelemaan sitä luokseen. Tammaa ei kuitenkaan kiinnostanut, se mieluummin lepuutti koipeaan varjoisassa kulmassa.

Ollikainen oli kadonnut tallista kai kotiinsa, joka sijaitsi siinä samassa pihapiirissä ja Ali hoiti hommansa, karsinoiden siivouksen. Kuusi hevosta, jotka olivat valtaosan vuorokaudesta ulkona, eivät paljon sotkeneet ja hän onnistui mahduttamaan kaiken yhteen ainoaan kottikärrylliseen. Sitten ei ollut enää mitään syytä viivytellä tallilla. Voisihan, hän ajatteli yrittäen tavoitella toiveikkuutta, Alastair seuraavana päivänä olla vähän virkeämpi etenkin jos hän kokeilisi niitä kannuksia. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi että vaikka niin kävisikin, ei heistä koskaan tulisi sellaista ratsukkoa kuin Madde ja hän. Jokin tusinaratsukko ehkä, mutta ei enempää. Kipinä vaan puuttui.

Hitain liikkein hän otti pyöränsä tallin seinustalta ja lähti polkemaan pois, kohden kotia. Pikkutiellä, joka oli tallin ja ison tien välissä, tuli vastaan sininen, laivankokoinen auto, joka mutkassa kauempana liukui niin holtittomasti, että Ali pysähtyi ja kiskaisi varmuuden vuoksi pyöränsä pusikkoon. Kuski kuitenkin sai ajokkinsa takaisin hallintaan ennen kuin oli hänen kohdallaan, mutta ei hiljentänyt juurikaan. Sen sijaan kuului kova tyyttäys ja Ali ehti nähdä vain iloisen vilkutuksen sivuikkunasta. Puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän palasi tielle ja lähti taas polkemaan. Juke, nuorempi Ollikaisen veljeksistä. Jos hän olisi ymmärtänyt viipyä viisi minuuttia kauemmin tallilla, he olisivat väistämättä tavanneet.

Hetken hän harkitsi kääntyä takaisin väittäen unohtaneensa tallille jotain, mutta se olisi ollut liian läpinäkyvää. Ei hän kehtaisi. Sitä paitsi ei Juke tallille jäisi notkumaan, ellei siellä ollut ketään, hän menisi suoraan veljensä luokse. Välillä hän kyllä mielellään roikuskeli siellä ja kiusoitteli heitä tyttöjä, jopa Mandaa ja Nettaa, kahden- ja kolmentoista vanhoja pikkutyttöjä, joilla oli oma connemara Luvly.

Ali hymähti ja jatkoi matkaansa. Kukaan ei kuvitellutkaan, että Juke oli vakavissaan flirttaillessaan veljensä tallitytölle, mutta hänelle se olisi kyllä sopinut. Ja se toteutuisi sitten kun lehmät oppivat lentämään, tällä pärställä ei paljon tarvinnut rumimpia ympärilläpyörijöitä pois potkiskella, hän ajatteli synkkänä. Liian iso nenä ja silmät liian lähellä toisiaan, pisteenä i:n päällä omituinen tukka, joka ei suostunut ikinä mihinkään yhteistyöhön. Nytkin se jo taas sojotti itsepäisinä kiharoina suoraan ylöspäin, vaikka oli äsken ollut kypärän jäljiltä liimaantunut päänahkaan. Kotiin pyöräiltyään hän näyttäisi neekeriltä, joka oli juuri käynyt föönauttamassa afronsa auringonkehäksi.

- Antasitko sä mulle vähän rahaa? Ali kysyi äidiltään ensi töikseen päästyään kotiin.
- Mihin? tämä kysyi automaattisesti nostamatta katsettaan naistenlehdestä, jota luki.
- No kampaajalle nyt ens hätään, Ali puhahti ja seisahtui peilin eteen. Hän yritti siloitella tukkaansa, ensin käsin ja sitten kammalla. Se asettui hetkeksi kiltisti, mutta kun hän käänsi päätään, ilmavirta kohotti lyhyet suortuvat taas. – Nää on saamari kuin lampaan persusta!
- Ali!
- No kun on!
- Kasvata ne pitkiksi, saat ne poninhännälle.
- Mutta se vie vuoden ja ne on kamalat nyt!

Kristiina taisi kuulla häivähdyksen aitoa hätää ainoan tyttärensä äänessä, sillä hän heitti lehtensä pois ja tuli seuraksi eteisen peilin eteen. Hänkin silitti ja kampasi vaaleanruskeita kiharoita ja sanoi sitten:
- Mee suihkuun, mä voin koittaa föönata sen suoremmaksi sitten. Niin ja hei, Nita ja Ilse kävi täällä kysymässä sua.
- Mitä? Ali kysyi leuka loksahtaen auki. Yhteydenpito niiden ystävien kanssa oli hiipunut niin, että hän oli kuvitellut sen jo kuolleen. Jos puheluiden väli oli aina hiljalleen tuplaantunut, olisi seuraava ollut odotettavissa ehkä tammikuussa, ja se olisikin ehkä viimeinen ikinä.
- Ilse on muuttamassa tänne, äiti selitti. – Kolmekasiin. Ne käski sanoa, että ne on siellä maalaamassa tänään illemmalla, että menisit käymään.
- Ai, Ali sanoi ja nielaisi. – Mä menen sinne suihkuun.

Juke ja hiukset olivat unohtuneet. Ali kiskoi tallivaatteensa pois ja vei ne takaeteiseen, mihin ne kuulemma kuuluivat – ihme, ettei äiti ollut jo äsken saanut niistä raivaria – ja tallusteli suihkuun. Ilse ja Nita pyörivät hänen mielessään ja mielessä myllersi. He olivat olleet niin paita, peppu ja alushousut aikoinaan, mutta voisiko siihen enää palata? Ali oli ymmärtänyt, että Ilse ja Nita olivat kehittäneet ihan uusia harrastuksia sen jälkeen, kun hän oli muuttanut keskustasta pois. He viettivät ilmeisesti kaikki iltansa kaupungilla ja diskoissa ja kavereiden kanssa, tunsivat kaikki ja kaikki tunsivat heidät. Toki hänkin oli ehtinyt sitä elämää kokeilla. Ensimmäinen disko kolme tai neljä vuotta sitten oli jäänyt ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä. He kaikki kolme olivat olleet liian nuoria, hassusti pukeutuneita ja peloissaan kuin kolme hiirtä, mutta urheaa naamaa näyttäen he olivat olleet pitävinään hauskaa. Sen jälkeen oli jo ollut hauskempiakin kokemuksia, mutta jos Ali oli muuttonsa jälkeen käynyt viisi kertaa tanssimassa, oli Ilsen ja Nitan lukema ehkä paremminkin viisisataa.

Ali oli sen sijaan keskittynyt jatkamaan vanhaa harrastustaan, ratsastusta. Sipoon tallit olivat pyöräilymatkan päässä ja hän kävi ahkerasti useammilla, kunnes löysi parhaan, ja sitten olivat tulleet Madde ja Ollikainen. Nyt hän oli aika varma siitä, että jostain siltä saralta löytyisi hänen tulevaisuutensa ura. Mikään muu ei tuntunut mitenkään mielekkäältä, paitsi että tietystikään ei ollut kiva olla yksinäinen.

Hän nosti kasvonsa vasten piiskaavaa suihkua ja sääti vettä vähän viileämmälle. Koulukavereista kukaan ei ratsastanut, eivätkä he kesällä pitäneet yhteyttä. Heillä oli kiireitä kesätöissä ja poikaystäviensä kanssa ja rannalla. Tallituttuja hänellä oli, paljonkin, mutta mitä he tekivät vapaa-aikanaan, siitä Alilla ei ollut aavistustakaan. Hän oli tottunut olemaan paljon omissa oloissaan, mutta äidin maininta siitä, että Ilse odotti häntä käymään, kihersi vatsassa. Ei hän kyllä uskaltaisi mennä, oli niin kauan siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet, ettei hän saisi sanaa suustaan. Hänen pitäisi vähän aikaa hautoa asiaa ja miettiä sopivia keskustelunaiheita valmiiksi.

- Älä käytä kaikkea kuumaa vettä! äiti karjui oven takaa.
- Mä oon kylmässä suihkussa, Ali karjui takaisin, mutta sammutti kuitenkin hanat ja alkoi kuivata itseään.
- Tuu tänne mun huoneeseen niin katotaan mitä me saadaan aikaseksi siitä sun tukastasi! Äiti kuulosti innostuneelta, ja Ali veti kylpytakin päälleen, ennen kuin laahusti tämän huoneeseen peilipöydän eteen ja antautui käsiteltäväksi. Hiustenkuivaajan surina esti häntä kuulemasta juuri mitään, mutta äiti ei tainnut tajuta sitä, sillä hän puhui taukoamatta. Ali vain tuijotti peiliin ja ihmetteli. Oli ihan uskomatonta, miten hänen kiukkuinen päänsä alistuikaan harjalle ja kuumalle ilmalle. Hänestä tuli aivan vieraan näköinen, kun äiti veti hiukset suoriksi, tosin latvat eivät suostuneet vaan kähertyivät silti loivalle kiharalle.
- No? äiti sanoi lopulta ja sammutti kuivaajan. – Ton parempaan mä en pysty.
- Se on… outo, sanoi Ali, eikä ollut ihan varma, oliko tämä parempi kuin alkuperäinen. – Pysyykö se tämmösenä?
- Seuraavaan sateeseen tai suihkuun asti. Mene nyt käymään siellä Ilsellä, mä alan laittaa ruokaa.
- Mä menen mieluummin sen jälkeen, sanoi Ali kiireesti, vaikkei hän ollut lainkaan varma siitä menisikö ollenkaan.

Tuntia myöhemmin hän kuitenkin hyppäsi taas pyörällensä, sanoen menevänsä kirjastoon.
- Muista käydä siellä Ilsellä!
- Tietysti, Ali mutisi, vaikkei ollut edelleenkään päättänyt mennä. Joka tapauksessa hän lähti ajamaan kohden taloa numero 38, hiljensi vähän ennen sitä ja kumartui kohentamaan kirjakassia pakkarilla. Salavihkaa saattoi samalla kurkistella aidan yli. Talo oli niitä matalia tiilitaloja, ja näytti täysin asumattomalta. Ei siellä ketään ollut, varmaankaan, turha olisi mennä edes katsomaan. He törmäisivät kyllä väistämättä ennemmin tai myöhemmin, jos kerran asuisivat alle puolen kilometrin päässä toisistaan. Ehkä Ilse jopa tulisi samaan kouluun, samalle luokalle?

Alin vielä katsellessa aukesi talon vasemmassa siivessä oleva autotallin ovi, itsekseen kuin kummitustalossa. Paitsi ettei se ollut kummitustalo. Autotallissa näytti olevan menossa bileet. Sieltä kuului musiikkia ja siellä oli pieni joukko ihmisiä, nuoria ihmisiä. Ali tunnisti Ilsen pitkät, vaaleat hiukset, kun tämä astui ovesta ulos kädet levällään kuin ottaen haltuunsa koko pihankin.
- Tässä on mun oma terassi, hän kuului sanovan äänellä, joka pulppusi naurua ja muutkin tulivat ulos, Nita ja joku toinen tyttö ja pari poikaa – toinen näytti hämärästi tutulta mutta Ali ei jäänyt katsomaan tarkemmin. Hän hyppäsi pyöränsä satulaan ja lähti ajamaan eteenpäin, kertoen illemmalla äidilleen, ettei Ilsen uudessa kodissa ollut ollut ketään. Hänen pitäisi yrittää käydä siellä jonain toisena päivänä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.14 21:17:01

Oma tupa, oma lupa

Ilse ja Nita olivat palanneet kaupunkiin, Nita oli soittanut muutaman puhelun jaellen estoitta Ilsen uutta osoitetta, ja sitten Nitan äiti oli syöttänyt heidät. Hän oli asunut Suomessa vuosikymmeniä, mutta olisi edelleenkin sulautunut milanolaisten tai roomalaisten matroonien joukkoon koska tahansa, ainakin mitä ruoanlaittoon ja ruokkimiseen tuli.
- Mä en jaksa lisää, osasi Ilse ilmoittaa oikeassa kohden ja kiikuttaa lautasensa tiskipöydälle. Vuosien harjoitus teki mestarin, ja hän oli syönyt Nitalla varmasti satoja aterioita.
- Mäkin olen täynnä, ja meidän pitää mennä, selitti Nita kiireesti.

Pari tuntia myöhemmin he olivat taas Marjaniemessä, tällä kertaa vähän huonommissa vaatteissa ja niskat hikeä valuen maalipurkkien raahaamisesta. Ilsellä oli mennyt ikuisuus värin päättämiseen ja Nita oli lopulta pakottanut hänet sulkemaan silmänsä ja osoittamaan.
- Vihreä, luojan kiitos, Ilse huokaisi.
- No, sä olisit voinut valita sen ihan muutenkin.
- Mutta vaaleansininenkin ois ollu kiva…
- Maalaat sitten seuraavan kerran vaaleansiniseksi, Nita sanoi ja töni ystäväänsä kohden kassaa. – Mitä jos kaikki onkin jo siellä odottamassa?
- Pensseleitä pitää ostaa!

Uudella talolla ei kuitenkaan vielä ollut ketään, tosin vain vähän tyttöjen jälkeen alkoi ovelta kuulua kolkutusta. Nita tanssi avaamaan.
- Tervetuloa tähän matalaan majaan! Ette sitten ovikelloa osaa soittaa?
- Onko näin maalla muka ovikellojakin? kysyi nauraen Timppa, tumma poika, jolle Nita oli ensimmäiseksi soittanut. He eivät olleet yhdessä – eivät ainakaan olleet olleet llsen lähtiessä maalle, ja hän uskoi, että olisi kuullut ensimmäiseksi, jos asia olisi mitenkään edennyt – mutta jotain vipinää heillä oli. Tosin Timpalla oli mukanaan Artsin lisäksi myös Anna, mistä seikasta Ilse ei oikein tiennyt mitä ajatella. Anna oli samassa koulussa kuin he muutkin mutta ei mitenkään erityisen hyvä ystävä. Nita ei varmasti ollut soittanut hänelle vaan hän oli tullut jommankumman pojan kylkiäisenä.

Anna oli kuitenkin ihan kiva tyttö sinänsä, ja juoksi ihastuksissaan tyhjässä talossa tummat kiharat liehuen.
- Säkö muutat tosiaan tänne, sä mahdat olla onnessasi?
- Niin kai, Ilse tuhahti. Kaikkien mielestä talo oli ihana, eikä ketään muuta tuntunut häiritsevän, että se oli niin kaukana, suorastaan jumalan selän takana.
- Te ootte hitto porhoja, sanoi Timppa katsellen ympärilleen silmät lautasen kokoisina. Vain Artsi ei sanonut mitään, seisoi vain kädet taskuissa paikoillaan.
- Koska te muutatte? hän kysyi lopulta. Ilse kohautti olkapäitään.
- Ei aavistustakaan. Ei ne ainakaan oo pakanneet mitään, että ei varmaan ihan heti huomenna. Paitsi että mähän voisin kyllä muuttaa, hän tajusi. Tämä oli kaukana, kyllä, mutta täällä ei metrin päässä nukkunut ventovieras siskopuoli. – Nita, me muutetaan tänne huomenna joohan? Sun pitää tulla kanssa, en mä täällä yksin uskalla nukkua.
- Totta kai me muutetaan, muru, Nita vakuutti.

Se piristi Ilseä huomattavasti ja hän nappasi Artsia kädestä.
- Tulkaa kattomaan mun huonetta! Se pitää sitten maalata tänään!
Porukka seurasi autotalliin, minne Ilse ja Nita olivat ehtineet viedä maalit.
- Sä aiot asua tässä? kysyi Artsi, katsellen tarkasti joka nurkkaa valkoisessa betonisessa kuutiossa, kuin kuvitellen Ilsen sinne.
- Joo, koko muu perhe asuu toisessa päässä taloa ja mulla on tässä vieressä oma ulko-ovi, Ilse esitteli.
- Ja mitäs sanotte tästä ulko-ovesta? Nita huusi ja avasi taas nosto-oven. Auringonvalo tulvehti sisään ja Anna kirkaisi ihastuksesta.
- Siis miten makeeta!
- Töihin, Ilse komensi ja alkoi ihmetellä, miten saisi maalipurkit auki. Timppa se sitten kaivoi taskustaan avainnipun ja väänsi kannet auki sen avulla.

Maalaaminen oli hauskaa, joskin sotkuista puuhaa. Heidän oli tarkoitus maalata vain seinät, mutta jotenkin lattiakin sai osansa, samoin tietysti kaikkien vaatteet.
- Mä en tehnyt sitä tahallani, vinkaisi Anna huitaistuaan vahingossa pensseliään Nitan suuntaan niin, että tämä alkoi näyttää pilkulliselta.
- Uskoiskohan, tämä mutisi, mutta pyyhkäisi vaan kasvojaan.
- Meidän ois pitäny ostaa tärpättiä, huomasi Ilse. – Ja enemmän maaliakin, tää loppuu kohta.
- Samoin, ilmoitti Timppa ja hölskytteli toista purkkia.

- Ei jumalauta, tää näyttää ihan kammottavalta, Artsi puuskahti ja katseli ympärilleen ja oli valitettavan oikeassa. Kaikkia seiniä oli sudittu vihreäksi jonkin verran, mutta kaikista oli yläosa maalaamatta – eihän heillä ollut mitään minkä päältä ylettää katonrajaan asti. Pensselinjäljet näkyivät ikävästi. Lattia oli kuin vihreäpilkkuisen dalmatialaisen turkki.
- Niin on, sanoi Ilse masentuen, kun katsoi huonettaan. Paitsi että maali oli loppu, häntä ei enää huvittanut jatkaa.
- Mulla on nälkä, valitti Timppa ja potkaisi toista tyhjää maalipurkkia, paitsi ettei se nyt niin tyhjä ollut, etteikö sieltä olisi lähtenyt valumaan maalia lattialle.
- Torvi! Ilse kirahti, tuo oli viimeinen oljenkorsi. Hän käveli ulos nosto-ovesta ja istui pihalle. Autotalli oli puolitekoinen ja ruma, hänelläkin oli jo nälkä ja väsytti. Lisäksi häntä pelotti kuulla, mitä isä ja Tarja sanoisivat, kun näkisivät, mitä hän oli saanut aikaiseksi.

Muut seurasivat häntä pihalle jutellen ja nauraen ja ilmeisesti ilman huolen häivää.
- Ilse hei, onks tässä lähellä mitään paikkaa mistä sais ruokaa? kysyi Timppa.
- Mistä mä tiedän? Mä oon käyny täällä ekan kerran tänä aamuna, Ilse möksähti.
- Itiksessä on varmaan, arveli Anna. – Lähdetään kävelemään sinne?
Ilse heittäytyi maate kuunnellen, miten muut myötäilivät Annaa. Häntä ei huvittanut mikään.
- Hei, jatketaan huomenna, sanoi Artsi ja istui hänen viereensä. – Ei se enää vaadi kuin pari purkillista, tai kolme jos maalataan lattiakin.

Ilse raotti silmäluomiaan sen verran, että sai vilkaistua vieressään istuvaa poikaa, joka katsoi häntä innokkaana vaaleanruskeilla silmillään.
- Ai, huvittaisko sua jatkaa huomennakin? hän kysyi.
- Tietysti.
”Tietysti”, Ilse ajatteli. Artsi kai maalaisi koko talon, jos hän vain ilkeäisi pyytää. Sillä hetkellä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan vastenmielinen ajatus, paremminkin lohduttava.
- Tulisitko sä oikeesti auttamaan? Mä en tiedä mitä isä sanoo jos se näkee ton tommosena, mutta se on onneksi huomenna töissä, hän kysyi ja nousi istumaan.
- Totta kai mä tulen, Artsi sanoi ja sai Ilsen hymyilemään. Hänen olisi pakko ottaa tarjottu apu vastaan, mutta häntä harmitti periaatteessa jäädä kiitollisuudenvelkaan, etenkin Artsille kaikista maailman ihmisistä. Siltikin hänen olonsa helpottui huomattavasti.
- Mennään syömään, vaati Nita ja tökki häntä tennarinsa kärjellä.
- Joo joo, älä potki, Ilse ärähti ja nousi ylös.

Timppa ja Anna luistivat saapumasta rautakaupan kulmalle seuraavana aamuna kello yhdeksältä, minkä takia Nitakin raahautui sinne vähän vastahakoisesti. Raahautui kuitenkin ja melko suuren kassin kanssa.
- Mitä sulla on tuolla? uteli Artsi, joka oli ollut paikalla jo ennen tyttöjä.
- Makuupussi ja ruokaa. Äiti lähetti ruuat, Nita lisäsi, niin kuin siitä olisi ollut jotain epäilystä.
He kävivät ostamassa lisää maalia ja tärpättiä ja lähtivät takaisin autotallin kimppuun.

Ilselläkin oli isonpuoleinen kassi: hän oli pakannut kasettimankan, kasetteja, hammasharjan ja vähän vaihtovaatteita, makuupussi hänellä roikkui olkapäällä. Edellispäivän toivottomuus oli kadonnut, ja hän oli loistavalla tuulella. Tänään he saisivat maalattua autotallin valmiiksi ja sitten Nita ja hän asettuisivat taloksi. Eivät ehkä juuri autotalliin, mutta Marjaniemeen joka tapauksessa.

Työ sujui ehkä paremmin pienemmällä joukolla. Siltä ainakin tuntui.
- Meillä ei oo vieläkään mitään minkä päällä seistä, Ilse tajusi, kun huone alkoi olla muuten aika hyvässä kuosissa.
- Tuu mun harteille, Arto ehdotti, ja kun ei muutakaan konstia keksinyt, Ilse suostui. Hän sai lyhyen päätyseinän yläosan maalattua, ennen kuin Artsi alkoi huojua uupumuksesta.
- Äkkiä, laske mut alas ennen kuin kaadut! hän kiljui ja tiputti pensselin lattialle. Sekin olisi totisesti pakko maalata vihreäksi.
- Joo, Artsi ähkäisi ja kyykistyi.
- Tauon paikka, tuumasi Nita ja he istuivat autotallin edustalle mutustelemaan Nitan äidin tekemiä eväitä.

Iltaan mennessä Ilse oli varma siitä, ettei pystyisi ikinä oksentamatta nukkumaan vihreässä autotallissa. Hän oli katsellut väriä ihan liikaa, silmissä näkyi pelkkää vihreää. Toisaalta siellä haisikin niin maalilta, ettei sinne pariin päivään voinut kuvitellakaan menevänsä, mutta nyt se oli ainakin kokonaan maalattu ja valmis.
- Mitäs nyt? Artsi kysyi, kun he olivat kiikuttaneet tyhjät maalipurkit roskiksen viereen.
- Nyt vois tietysti alkaa leikkiä kotia ja ruveta nukkumaan, mietti Nita.
- Pyyhe unohtui, muisti Ilse otsa rypyssä. – Kauhean paljon kaikkea muutakin voisi olla mukana mutta kun ei oo. Enkä kyllä aio enää liikahtaa täältä.
- Joo, ei puhettakaan, säesti Nita.

- Sitten me joudutaan vaan kärvistelemään täällä alkeellisissa olosuhteissa, sanoi Artsi iloisesti, risti kätensä niskan taakse ja nojasi seinään näköjään täysin tyytyväisenä oloonsa. He istuivat taas autotallin edustalla, ilta-auringossa.
- Toisaalta voisi mennä kotiin, käydä suihkussa ja sitten mennä pyörähtämään Lintsillä, sanoi Nita hitaasti vilkaistuaan kelloaan ja todettuaan, että se oli vasta seitsemän.
- Sähän muutat mieltäsi kuin tuuliviiri, Ilse voihkaisi.
- Se on mun oikeus, mä oon nainen! Et kai sä nyt tosissasi halua istua täällä loppuiltaa? Katsella tyhjiä seiniä ja kuunnella linnunlaulua? Nita kysyi uhkaavasti.
- En kai, Ilse huokaisi. Kun Nita sanoi sen tuolla tavoin se ei tosiaankaan kuulostanut hauskalta. Tosin hänellä ei ollut erityistä hinkua kaupungille, kun Stumppi ei ollut siellä. Vai oliko? Mistäpä hän olisi kuullut, vaikka olisikin? Hänhän oli viettänyt pari vuorokautta täällä tavoittamattomissa. - Oikeastaan, mennään vaan, hän sanoi, uutta eloa olemukseensa saaneena. – Tullaan sitten tänne yöksi.

Ensimmäinen aamu uudessa kodissa ei lupaillut hyvää, jos sen aikoi ottaa enteenä tulevaisuudelle. Ilse heräsi keittiön ikkunasta sisään paistavaan aurinkoon ihan liian aikaisin. He olivat Nitan kanssa päätyneet nukkumaan sinne, koska se oli ainoa huone vessoja lukuun ottamatta, minne sai valon, ja sinnekin vain loisteputkeen tiskipöydän päälle.

Auringonvalo oli liian kirkas ja liian varhainen. Ilse yritti ensin kääntyillä välttyäkseen siltä, mutta se porotti ikkunalasin läpi hänen takaraivoonsa joka tapauksessa niin, että tuli kuuma. Puhumattakaan siitä, että hänen kaikkia luitaan särki. Makuupussi yksin ei pehmentänyt lattian kovaa korkkimattoa ollenkaan. Radio soi tiskipöydällä jotain onnetonta suomi-iskelmää, joka sopi mahdollisimman huonosti hänen mielentilaansa.

Pisteen i:n päälle antoi tympeä maku suussa. He olivat Luolan ja Lintsin sulkeuduttua ajautuneet taas Lintsin kallioille, ja erittäin läheiseen tuttavuuteen oli tunkeutunut joku puistolalainen Rasti, joka oli lääpällään lipunut Nitan jalkojen juuressa. Poju oli ollut kohtuullisen sievä, mutta Nita oli kohdellut häntä kuin rikkinäistä vasemman käden rukkasta huolimatta siitä, että hän oli kovasti yrittänyt tarjota huikkia pullostaan. Ilse oli napannut niistä suuriman osan, tietenkin vain estääkseen Nitaa joutumasta mitenkään edesvastuuttomaan tilaan.

Nyt se kostautui. Ilse tunsi kiehuvansa pahanhajuisessa hiessä ja kuori inhoten makuupussin ympäriltään. Auringonläikkä ei vielä ulottunut ihan Nitaan, joka oli lähempänä tiskipöytää mutta Ilse totesi pahanilkisesti, että kohta se paahtaisi tätäkin. Hän nousi ylös ja laski hanasta vettä hyvän aikaa saadakseen kylmää, jota hän sitten kumartui juomaan. Sen ponnistuksen jälkeen hän olikin valmis heittäytymään takaisin lattialle ja pohtimaan asioita.

Stumppi ei ollut vielä palannut Suomeen, se oli varma asia. Ilse oli löytänyt Leevin, joka oli Stumpin parhaan ystävän, Lassen, vuotta nuorempi pikkuveli. Itse asiassa Lassen kanssa Stumppi oli kiertämässä Eurooppaa, joten Ilse uskoi empimättä, kun Leevi sanoi, että pojat olivat palaamassa vasta viikonlopuksi. Leevi myös kertoi varmana asiana, että Mäkelänkadulla Topin luona pidettäisiin lauantaina bileet ja että Stumppi ja Lasse varmaan ehtisivät sinne.

Se kuulosti hyvältä, Ilse pohti. Siellä hän saisi tilaisuutensa. Ellei mikään hienovaraisempi näyttäisi tepsivän, hän päätti, hän menisi ja paukauttaisi pojalle päin naamaa, että tämän oli aika tajuta itsekin, että he kuuluivat yhteen. Eiköhän suomalaisessa blondissa olisi sellaisen onnistumiseen vaadittavaa eksotiikkaa sen jälkeen, kun toinen oli kiertänyt Etelä-Eurooppaa useamman viikon?

Hän nousi ylös muistaessaan, että he olivat eilisillan raahanneet mukana isoja kasseja. Kaipa ne olivat tulleet mukana tänne asti eivätkä unohtuneet mihinkään? Kyllä, ne löytyivät eteisestä ja Ilse avasi omansa kaivaakseen sieltä esiin pyyhkeen ja meikkipussin. Kun hän palasi suihkusta pyyhe ympärillään, oli Nitakin jo hereillä.
- Onko sulla kankkunen? Ilse kysyi vahingoniloisesti.
- Ei sitten vähääkään, odotin vaan että sä tulet pois sieltä että mäkin pääsen.
- Olisit mennyt toiseen kylppäriin.
- Hitto, enhän mä muistanut, että täällä on monta. Joko sä olet käynyt katsomassa autotallia, onko se kuiva?
- Mä en halua nähdä vihreetä vähään aikaan, Ilse sanoi ja häntä puistatti.
- Höpsis. Mennään kattomaan.

Ilsen uusi huone näytti aamuauringossa siltä, kuin olisi ollut umpimetsässä. Haju oli kaamea, mutta itse asiassa se näytti aika hyvältä. Lattia oli tosin vielä hiukan tahmea, joten he eivät menneet ovensuuta pidemmälle.
- Mitäs me tehdään tänään? Ilse kysyi mennessään katsomaan, paljonko Nitan äidin tekemiä eväitä oli vielä jääkaapissa.
- Mennään uimaan, Nita sanoi empimättä.
- Jaa. Okei.
- No miksi muuten mä olisin käskeny sun pakata uikkarit ja aurinkorasvatkin?
- Totta, Ilse myönsi. –Hietsuun vai stadikalle?
- Ei kun pysytään täällä. Täähän on meren rannassa, pakko täällä on olla uimaranta jossain.
- Onko? Mä en ainakaan tiedä missä.
- Mä olen nähnyt kyltin, missä luki Uimaranta, Nita paljasti. – Ja mehän voitaisiin hakea se Ali mukaan. Nyt on vielä niin aikasta, että sen on pakko olla kotona.

Puolen tunnin kuluttua he kipittivät taas ylös korkeita portaita, jotka veivät Alin talolle ja rämpyttivät railakkaasti ovikelloa. Tällä kertaa avaamaan ei tullut Alin äiti vaan tyttö itse, vielä yöpaidassa ja silmät unisina. Hän säikähti kuollakseen nähdessään Ilsen ja Nitan oven takana eläväisinä ja nauravaisina.
- Kullannuppu! Ilse ilmoitti ja halasi häntä. – Mä olen muuttanut tänne ja sä tulet nyt näyttämään meille, missä täällä on uimaranta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.10.14 21:44:57

Maailmanmatkaaja ja –napa

Lauantaina Ilsen loppukin perhe jo muutti. Hänen oli pakko häärätä mukana auttamassa ja kantamassa, mutta onneksi Alikin tarjoutui avuksi ja he yhdessä purkivat laatikoita uuden asunnon kaappeihin ja järjestelivät huonekaluja toisten hakiessa yhä uusia ja uusia kuormia. Nitalla oli perinteinen siivouspäivä kotonaan lauantaina, eikä hän olisi siitä päässyt luistamaan kuin korkeintaan hautajaisiin. Alilla oli hauskaa. Vanha ystävyys oli asettunut paikoilleen kuin vanha, sopiva vaate, joka oli löytynyt kaapin perukoilta, eikä hän voinut enää ymmärtää, miten oli voinutkin kuvitella Ilsen muuttuneen niin, etteivät he enää muka tulisi toimeen.

- Kerro lisää niistä bileistä, Ali pyysi, kun vuokrattu pakettiauto taas kerran lähti ajotieltä takaisin kohden Kalliota.
- Miten mä voin niistä vielä kertoa, kun ne on vasta illalla? Ilse ihmetteli.
- No mitä teidän bileissä yleensä tapahtuu?
- Kaikki tulee yhteen paikkaan, alkaa jutella ja juoda ja siinä se sitten onkin.
- Okei, ei siis mitään ohjelmanumeroita eikä tarjoiluja?
- Ei, Ilse nauroi. – Ainoa ohjelmanumero on seurata, syntyykö uusia pareja, ellei kukaan ala tapella, siis. Mikset sä muuten tulisi mukaan?
- En mä voi, sanoi Ali nopeasti. – Enhän mä tunne sieltä ketään.
- Tunnethan, samoja vanhoja tyyppejä siellä on koulusta ja muutenkin, äkkiä sitä tutustuu.
- Mä en tutustu äkkiä, enkä mä tunne sitä, kenen luona ne on.
- En mäkään kovin hyvin, Ilse tunnusti. – Ei se haittaa.
- Ei, mun pitää mennä illalla tallille, Ali sanoi lopullisesti. – Ja musta on joka tapauksessa epämiellyttävää mennä jonnekin kuokkimaan. Etenkin jos sä et aio ehtiä muuta kuin piirittää sitä jätkää.
- Tuut ainakin sitten, kun mulla on tupaantuliaiset, Ilse sanoi.
- Ai sä meinaat järkätä semmoset? Mitä sun isä sanoo?
- Mä en tiedä vielä, mutta meinaan. Tää on sentään munkin koti, Ilse sanoi itsepintaisen näköisenä.

Iltapäivällä, kun viimeisetkin tavarat oli tuotu vanhasta asunnosta ja varastokin, jonka Ilsen isä ja Tarja olivat vuokranneet osalle huonekaluista, oli tyhjennetty, Ilse lukkiutui pitkään suihkuun. Ali oli jo lähtenyt kotiin tai tallille ja hänen oli aika ruveta valmistautumaan iltaa varten. Hän oli suunnattoman onnellinen omasta huoneestaan nyt, olkoonkin vihreä – muu talo oli kuin hullunmylly, pikkupojat juoksivat villiintyneinä huonekalujen lomassa, kiipesivät tyhjiin ja puolityhjiinkin pahvilaatikoihin ja pitivät helvetillistä meteliä. Kun hän hipsi takaeteisen kautta omaan huoneeseensa ja sulki kaksi ovea perässään, kaikki jäi sinne, kuulumattomiin.

Ali ja hän olivat asetelleet paikoilleen kaikki huonekalut, joten hänen oma valtakuntansa näytti jo melko hyvältä. Ainoastaan vaatteet olivat isoissa mustissa jätesäkeissä edelleen, eihän täällä ollut mitään kaappia, mihin pistää niitä, eivätkä Ilse ja Ali olleet kahdestaan jaksaneet siirtää mummin suurta, puista vaatekaappia tänne. Siinä oli sitä paitsi aina säilytetty lakanoita ja pyyhkeitä, ja ajatuskin pistää sinne vaatteita tuntui Ilsestä omituiselta.

Joka tapauksessa siellä olivat nyt hänen sänkynsä, kirjahyllynsä ja kirjoituspöytänsä, ja tilaa oli vielä vaikka miten. Hän ajatteli vaatia sinne vielä mummin vanhan sohvan, jonka Tarja oli toimituttanut varastoon hautajaisten jälkeen: perhe siis tuskin kaipaisi sitä omalle puolelleen. Toistaiseksi se kuitenkin saisi nököttää eteisessä, hän ei nyt viitsinyt pyytää ketään apuun raahaamaan sitä. Eikä ehtinytkään, hänen pitäisi laittautua.

Hän napsautti musiikin päälle ja istui sängylleen meikkaamaan. Ihan vaan kevyesti, hän oli niin ruskettunut, että olisi ollut sääli peittää sitä millään tökötillä. Aavistus punaa poskille ja huolellinen silmämeikki. Hän tuijotti itseään peilistä, hymyili kokeeksi ja irvistikin. Ei juurikaan valittamista, joskin nenä olisi saanut olla vähän suorempi. Harva sitä kuitenkaan taisi huomata, kirkkaansiniset silmät vetivät ja yleensä myös pitivät huomion. Pitkät hiuksensa hän harjasi kuiviksi niin, että ne jäivät pöyheiksi ja alkoi sitten kaivaa esiin vaatteita. Hänellä oli ajatus siitä, mitä pukisi päälleen, ongelmana oli vain löytää ne nimenomaiset rievut vaatesäkeistä.

Vastoin tapojaan hän hermostui penkomiseen ja tyhjensi lopulta kaksi säkkiä kokonaan lattialle, ennen kuin löysi tiukat valkoiset housut. Niiden seuraksi läjästä löytyi myös musta, melko avokaulainen paita, joka myötäili imartelevasti ihoa. Jos Stumppi tiputtaisi silmänsä hänet nähdessään, kaikki sujuisi kuin itsestään. Ellei, hänen pitäisi vain toimia.
- Tuu syömään, kuului ovelta. Ilse käännähti säikähtäneenä, hän ei ollut kuullut oven avautumista.
- Etkö sä osaa koputtaa? hän kysyi äreästi ja Kate meni säikähtäneen näköiseksi.
- Äiti käski, hän puolustautui pienellä äänellä.
- En mä ehdi, Ilse sanoi vilkaisten kelloaan. Hän oli luvannut olla Nitalla kuudelta.
- No saat kyllä itse tulla sanomaan, Kate sanoi rohkeasti ja poistui. Ilse kaivoi vielä yhdestä vaatesäkistä mustan, ohuen nahkatakkinsa siltä varalta, että illaksi viilenisi ja etsi mustat avokkaansa. Hän seurasi Katea keittiöön, joka ei ollut vähemmän kaaoksen vallassa kuin muutkaan huoneet.

- Mä en ehdi syödä, hän ilmoitti ja veti kengät jalkoihinsa nojaten ovenpieleen.
- Totta kai sä ehdit, hänen isänsä sanoi jämäkkyyttä tavoitellen.
- Nope, Ilse sanoi toivoen kuulostavansa pahoittelevalta, vaikka salassa hän kiehahti. Miehen oli turha kuvitella saaneensa jonkinlaisen määräysvallan häneen vain, koska onnettomat sattumat olivat pakottaneet Ilsen asumaan samaan taloon hänen ja hänen uuden perheensä kanssa. Mummi ei koskaan ollut kyseenalaistanut hänen menojaan, joten hän ei ollut tottunut sellaiseen, eikä aikonut aloittaakaan. Korot kopisten parketilla hän marssi ulos ja tunsi pahanilkistä iloa kuunnellessaan taakse jääviä huutoja, niin Tarjan kuin isänkin.

Bussi tuli juuri sopivasti, eli Ilse ei ollut edes huijannut kiireestään. Hän ajoi Hakaniemeen ja siitä muutaman pysäkinvälin ratikalla, kunnes oli Nitalla. Tämä harjasi hurjana hiuksiaan, mutta näytti muuten valmiilta.
- Miltä mä näytän? hän kysyi Ilseltä ja pyörähti. Vaaleankeltainen pusero korosti ruskeaa ihoa ja tummat farkut hoikkaa vartaloa.
- Kelpaat, Ilse sanoi.
- Kelpaan? Siinäkö kaikki?
- Hölmö, jos ei ykskään auto aja pahki liikennevalotolppaan, kun me kävellään sinne niin jo on ihme, Ilse nauroi.
- No niin, toi kuulostaa paremmalta.
- Onksulla meidän juomat?
- On, Nita sanoi ja kumartui penkomaan alusvaatelaatikkoaan. Hänen veljensä oli jo täysi-ikäinen ja oli korvaamaton apu, kun piti hommata alkoholia. Tosin hän rokotti tuntuvat hakupalkkiot eikä suostunut hakemaan kuin kerran viikossa. Sen lisäksi Henkka katsoi asiakseen vahtia Nitan menoja ja seuraa paljon tarkemmin kuin heidän vanhempansa.

Ilse piilotti puolukkaviinipullon olkalaukkuunsa ja Nita samoin, vilkaisten vain nopeasti ovelle, vaikka se oli suljettu.
- Nyt mennään.
He lähtivät kävelemään kohden Topin kotia, pujahtaen pari kertaa matkalla porttikäytäviin maistamaan viinejään. Tällä seudulla liikkui aina paljon poliisipartioita, oli parempi piiloutua siksi hetkeksi kun kallisti pulloa. Kun he pääsivät Kurviin, otti Nita kiusallaan Ilseä kiinni vyötäisiltä ja alkoi vilkutella ohiajaville autoille.
- Toi meinasi ajaa edellisen perään, huomioi Ilse ja vilkutti itsekin. Tämä oli yksi heidän lempihuvejaan. Oli uskomatonta, miten vanhatkin ukonkäppänät saattoivat jäädä tuijottamaan kahta nuorta, pitkää naista, jotka vain kävelivät kaikessa rauhassa kesäiltana kaupungilla, vaikkei heillä ollut edes minihameita.

Heidän määränpäänsä oli enää vain kivenheiton päässä ja Nita halusi pysähtyä tupakalle ennen kuin he menisivät sisään.
- Kai sielläkin saa polttaa, parvekkeella ainakin, Ilse esitti harmistuneena.
- Ei sulla ole mikään kiire sinne, sanoi Nita ja puhalsi savut hänen silmilleen. – Anna kultapojan vähän odottaa.
- Mistä se tietää, että sen kuuluu odottaa mua?
- No, se ymmärtää sen siinä vaiheessa, kun se näkee sut.
- Kiitos, Ilse sanoi tyytyväisenä. Kuin pisteeksi Nitan lauseelle ohiajava auto tööttäsi heille. Se peräti koukkasi jalkakäytävälle ja pysähtyi, mutta siihen paljastui olevan syy. Takapenkiltä nousivat Timppa, Anna ja Artsi, sitten auto meni menojaan.

- Kuka se oli? Ilse kysyi ja katsoi poistuvan auton perään, hän ei ollut tunnistanut kuskia.
- Mun työkaveri, ilmoitti Anna.
- Sä näytät upeelta, sanoi Artsi ja mittaili Ilseä katseellaan päästä varpaisiin ja takaisin.
- Kiitos, kulta, Ilse sanoi ja taputti poikaa ystävällisesti poskelle. Artsi aikoi ilmeisesti toiveikkaana tarttua häntä vyötäröltä, mutta Ilse vetäytyi irti.
- Sori, ei sulle, hän sanoi naurahtaen, mutta pahoillaan. Artsi oli niin herttainen, mutta samalla niin rasittava. Miksei se voinut uskoa puhetta ja hankkia jotakuta muuta piiritettäväkseen? – Me ollaan vaan ystäviä, muistatko sä.
- Ei mua aina huvittaisi muistaa, Artsi sanoi jörösti ja meni kokeilemaan rapun ovea. Se aukesi, yllättävää kyllä, ja koko revohka ahtautui pieneen hissiin.

Viidessä minuutissa llse näki, ettei Stumppi ollut vielä tullut. Se selvisi hyvin helposti, kun hän kurkisti sekä Topin että Topin vanhempien huoneeseen ja totesi ne tyhjiksi. Vasta olohuoneessa ja parvekkeella oli vähän porukkaa, eikä ketään mielenkiintoista. Kohteliaisuudesta hän jutteli vähän itse Topin kanssa etsiessään lasia.
- Vähän makeeta että sä tulit, poika selvitti silmät harittaen ja Ilse livahti pois, ennen kuin joutuisi hankalaan tilanteeseen. Hänellä ei ollut mitään aikomusta antaa kenenkään kouria itseään tänä iltana, paitsi Stumpin, tietenkin.
- Täällä on ihan páskaa porukkaa, valitti Nita, jonka Ilse löysi parvekkeelta.
- Siksi, koska Timppa ja Anna istuu vierekkäin sohvalla? Änkeä väliin, Ilse nauroi.
- Saatanpa vielä ängetäkin, Nita uhkasi ja joi pitkän kulauksen. – Jos jaksan viihtyä täällä niin kauan. Jos ei meno parane, mä lähden Lintsille.
- Ja ketä sä luulet sieltä löytäväsi? Ilse kysyi hajamielisesti, katsellen kaukana alhaalla liikkuvia autoja ja busseja.
- Tuu mukaan.
- Mä en liikahda täältä tänä iltana mihinkään.

Hän kiskoi Nitan mukaansa sisään, istutti tämän Timpan viereen sohvalle ja ahtautui itse vielä neljänneksi. Poissaolevana hän maisteli viiniä ja katsoi telkkaria ja alkoi itsekin tuntea harmistumista. Ja hermostumista. Entä jos Stumppi ei tulisikaan tänne?
- Mä haen lisää, hän sanoi Nitalle, joka ei kuullut, hän oli uppoutunut juttelemaan Timpan kanssa. Ilse kuuli äänensävystä, että Nitalla oli iso vaihde päällä. Todennäköisesti hän pyöritteli suuria silmiään siihen malliin, että ellei Timppa nyt ollut suunnilleen kihloissa Annan kanssa, tämä olisi jo unohtunut.

Ovikello soi, kun Ilse oli päässyt pystyyn ja hän jähmettyi siihen paikkaan. Sydän alkoi jyskyttää kovemmin, kun joku kipitti Topin huoneesta avaamaan oven ja sitten Stumppi oli siinä. Hän näytti juuri siltä kuin lähtiessäänkin, paitsi ruskeammalta. Hiukset olivat myös vähän pidemmät ja auringonvaalentamat ja roikkuivat peittämässä puoliksi toista silmää. Hän oli uskomattoman tyylikkäästi pukeutunut. Aina hän kyllä oli, mutta ilmiselvästi tänään oli tarkoitus brassailla Etelä-Euroopan muodilla. Paita näytti silkiltä ja housut olivat rennon löysät ja vaaleat.
- Mitä juntit? kuului viehättävä tervehdys, mutta se ei Ilseä häirinnyt. Kaipa Helsinki tuntui hirveän junttimaiselta Rooman jälkeen, tai Pariisin. Joka tapauksessa, nyt oli hänen tilaisuutensa. Hän laski tyhjän lasin kädestään, astui tyynesti pari askelta ja suuteli Stumppia.

Jos poika yllättyi, hän ei ainakaan näyttänyt sitä.
- Moi, Sadie, hän sanoi käyttäen lempinimeä, jonka oli joskus antanut Ilselle.
- Moi Stumppi! kiljuivat tähän asti hiljaa nojatuolissa istuneet nuoremmat tytöt ja ryntäsivät roikkumaan pojan hihoihin.
- Irti, Ilse ärähti heille ja melkein paljasti hampaansa kuin koira. Molemmat astahtivat pelästyneinä takaisin päin ja Stumppi naurahti huvittuneena.
- Ihan kuin sulla olisi ollut mua ikävä hän sanoi Ilselle.
- Ihan kuin, tämä sanoi. – Vaan ei nyt enää. Tajusitko sä?
- Voi olla, että sun pitää selittää tarkemmin. Missä me voitaisiin jutella?

Stumppia oli kuitenkin mahdoton kiskoa erilleen muusta porukasta hetkeen. Kaikki halusivat jutella hänen kanssaan ja kuulla, mitä reissussa oli tapahtunut. Ilse tajusi jäävänsä häviölle, jos yrittäisi kiskoa pojan heti omaan yksityiseen seuraansa ja astahti arvokkaasti taaemmas. Tai yritti.
- Älä nyt heti karkaa, Stumppi sanoi kuitenkin ja piti kätensä tiukasti hänen vyötäröllään. Hänen pikainen hymynsä sai Ilsen polvissa tuntumaan vähän omituiselta.
- Mä haen juotavaa, hän sanoi kuitenkin. Kenenkään ei tarvitsisi päästä sanomaan, että hän oli roikkunut Stumpissa niin, ettei kukaan muu ollut päässyt edes juttelemaan.

- Tuo mullekin. Tai älä tuo, Lassella on meillekin, Stumppi sanoi ja kiskoi esiin kaverinsa, jota ei kukaan ollut tähän mennessä tainnut huomatakaan. Lasse oli hiljainen, iso poika, joka muistutti vähän kilttiä koiraa. Kilttiä, isoa koiraa, ehkä bernhardilaista. Kuuliaisesti hän kaivoi povitaskustaan viinapullon ja ojensi sen Stumpille, joka istahti tyytyväisenä pikkutytöiltä tyhjäksi jääneeseen tuoliin. Ilse istui varovasti sen käsinojalle odottamaan, että kohu hälvenisi. Hän katseli ylhäisen välinpitämättömänä ulos ikkunasta ja antoi Stumpin lepuuttaa kättään reitensä päällä. Kukaan ei olisi voinut kuvitella, miten hän kihisi sisäisesti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.10.14 19:26:29

Dagen efter

Myöhemmin Nita sanoi, ettei ollut nähnyt sellaista mieheniskentää kuin elokuvissa. Tai tarkalleen ottaen hän sanoi sen seuraavana aamuna, kun Ilse kömpi heille.
- Sä olit niin kuin se yks viilee vaalee vamppi vanhoissa amerikkalaisissa, mikä sen nimi on?
- Lauren Bacall? Ilse hihitti ja heittäytyi Nitan sängylle.
- Ei kun se blondimpi. Veronica Lake. Sä vaan menit ja otit sen.
- Niin tein, Ilse myönsi ja sulki silmänsä. Hänellä oli jyskyttävä päänsärky.
- Kerro kaikki, sanoi Nita ja loikkasi istumaan jalkopäähän. – Mihin te katositte sieltä Topin luota?
- Stumpille me mentiin, kunhan oltiin vähän aikaa kävelty. Mä olin siellä yötä.
- Ette kai te ollu sängyssä?
- Mitäs jos oltiinkin? Ilse kysyi ja kurkisti Nitaa toisen luomensa alta.
- Olitteko? Et sä oo voinu, ethän sä ikinä ekana iltana tee niin!
- No ei voi oikeestaan sanoa, että tää oli eka ilta, mehän ollaan tunnettu ikuisuus, Ilse sanoi ja ryhdistäytyi vastaanottamaan Nitan utelut ja puhuttelut. Tämä ei kuitenkaan yllättäen sanonut hetkeen mitään.

- Miksi sä semmoista menit tekemään? Nita kysyi sitten.
- Mä halusin, Ilse sanoi kevyesti. Hän ei viitsinyt mainita erikseen, että alkoholillakin saattoi olla osuutta asiaan. Sillä saattoi olla, mutta kyllä hänen tarkoituksensa oli ollut päätyä Stumpin sänkyyn muutenkin ennemmin tai myöhemmin.
- Ootteko te nyt yhdessä?
- En mä tiedä.
- Sä annat sen naida sua, etkä tiedä? Nita vingahti.
- Nähdään me illalla, Ilse sanoi.
- No, oliko viisasta päästää se sun pöksyihin? Eikö olisi ollut fiksumpaa odottaa ja antaa sen kärvistellä ja anella?
- Älä sekota mun päätä, Ilse sanoi ja nousi istumaan. – Aina se jonkun panopuun löytää. Parempi, että se olen minä sitten.
- Sä puhut omituisia, nainen, Nita sanoi vakavasti. – Oliko se edes sen arvoista?

Ilse tunsi kevyen punan nousevan kaulaltaan ylöspäin. Nitan huoneessa oli kuuma. Vai oliko?
- Se oli taivaallista, hän sanoi ja katsoi kateuden vilahtavan Nitan kasvoilla. Se nyt ei ihan suoraan sanottuna ollut ihan totta, sillä hänen muistikuvansa olivat hyvin hämäriä, mutta tavallaan oli. Hän oli ollut taivaallisen onnellinen päästessään nukkumaan Stumpin kainaloon, ja kaipa se itse suorituskin oli ihan kelvollinen ollut. – Mä tulin kysymään, että etkö sä tulisi mun kanssa meille? Jos mä saisin vähän pienemmän saarnan, jos sä olet mukana?
- Etkö sä ilmottanut niille, ettet tuu yöksi kotiin?
- Millä mä oisin ilmottanu? Me muutettiin eilen, ei siellä mikään puhelin vielä toimi.
- Ne tappaa sut! Mun vanhemmat ainakin tappais mut! Nita sanoi tuijottaen Ilseä hurjistuneena.
- No, sitä mä en kyllä usko. Mutta jos ei sulla oo treffejä Timpan kanssa tai mitään, niin me voitais sitten mennä vaikka rannalle, kun mut on ehkä haukuttu, Ilse sanoi hymyillen vinosti.
- Joo, odota, mä pakkaan. Ja mekin nähdään illalla, että älä luule olevasi ainoa jolla on treffit!

Uudessa talossa Marjaniemessä oli hiljaista ja Ilse ehti jo hengähtää helpotuksesta. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä isä ja Tarja olivat päättäneet olla mieltä siitä, että hän meni omia menojaan, tai ylipäätään siitä, että heillä oli ylimääräinen teini asumassa pikku ydinperheessään. Ehkäpä he olivat fiksuja ja rauhallisia, tai ehkäpä he eivät olleet edes huomanneet, ettei hän ollut tullut yöksi kotiin?

Sen suhteen hän oli kuitenkin liian toiveikas. Tuskin he Nitan kanssa olivat päässeet sivuovesta hänen huoneeseensa, kun Kate oli jo ovella kurkkimassa. Ilseä alkoi ärsyttää koko tyttö.
- Missä sä olet ollut? tämä kysyi.
- Ja mitäpä se sulle kuuluu?
- Ne sai hirveän hepulin aamulla kun et sä ollutkaan kotona.
Ilse irvisti ja heitti takkinsa sängyn päälle.
- Ei niiden tarvii hepuloida mun takia. Mä ilmotan kyllä, jos mulle sattuu jotain. Missä ne on?
- Takapihalla poikien kanssa. Meetkö sä ilmottautumaan?
- En, mä menen uimaan, Ilse sanoi ja oli tyhjentämässä kolmannenkin jätesäkin löytääkseen bikininsä, kunnes muisti niiden jääneen roikkumaan kylpyhuoneeseen edellisen uintireissun jälkeen. Hän harkitsi pyytää Katea tuomaan ne, mutta tyttö oli jo kadonnut.
- Mun täytyy mennä leijonan luolaan, mun uikkarit on siellä, hän voihkaisi Nitalle, joka nosti peukalonsa kannustavasti pystyyn. - Tuu mukaan, mennään muina miehinä kahville, jos siellä olisi. Mä en halua hiipiä tuolla noiden puolella kuin varas yöllä.
- No, enkös mä sitä varten tullutkin? Nita sanoi ja lähti epäröimättä kohden keittiötä Ilsen seuraamana. Matkalla olohuoneen läpi hän peräti vilkutti iloisesti Tarjalle, joka istui lasiovien ulkopuolella toinen silmä poikien touhuissa ja toinen naistenlehdessä.

Tytöt ehtivät ottaa kaapista mukit ja haistelivat epäillen kahvipannun sisältöä varmistuakseen sen juomakelpoisuudesta, kun Ilsen isä rynnisti sisään.
- Ja missä sä olet ollut?
- Mä olin kaupungilla, sanoi Ilse sävyisästi.
- Missä sä olit koko yön?
- Jäin kaverille yöksi.
- Et sä voi olla yötä pois noin vaan ilmoittamatta!
- No kävelläkö mun olis pitänyt? Ei tänne tule busseja läpi yön, Ilse hermostui. Se oli yksi hänen pyörittelemistään syistä ja selityksistä, jotka voisi esittää, jos tuntuisi tarpeelliselta. – Eikä mua tarvitse muutenkaan vahtia, jos mä haluan jäädä kaverille yöksi niin mähän jään.
- Sä et voi käyttäytyä tolla tavalla tän katon alla! Kate ottaa susta esimerkkiä! isä jylisi ja alkoi punoittaa pelottavasti.
- Älä nyt kiihdy, sanoi Nita huolestuneena ja Ilsen isä räpytteli silmiään kuin olisi vasta huomannut toisen tytön. Ilse hiljeni kunnioittaen katsomaan, miten mies rauhoittui silmissä. Oli ollut loistoidea tulla kotiin Nitan kanssa.
- Meidän on kai parasta keskustella vähän pelisäännöistä tässä talossa, mutta tehdään se kahden kesken, mies sanoi.
- Keskustellaan vaan, Ilse lupasi auliisti ja kaatoi kahvin tiskialtaaseen. Ei sen hajuisesta tökötistä enää ollut mihinkään. – Me mennään nyt rannalle.
- Tänä iltana.
- Mulla on menoa illalla.
- Ennen kuin häivyt mihinkään.

Isä kääntyi ja meni takaisin pihalle. Nita katsoi hänen peräänsä.
- Sehän meni ihanasti. Meidän isä olisi huutanut niin, että katto lähtee tai verisuoni katkeaa, kumpi vaan tapahtuu ensin.
- Se ei raukka ollenkaan osaa suhtautua siihen, että mä en ole enää yhdentoista niin kuin sillon, kun se muutti pois, Ilse sanoi miettiväisesti. – Mitenkähän sen saisi menemään perille?
- Kai se väkisinkin tottuu. Ettehän te nyt ole asunut saman katon alla viikkoakaan. Mennään nyt sinne rantaan.

Iltapäivällä nälkä ajoi heidät kotiin ja ihokin jo kihelmöi. Ilse saattoi Nitan pysäkille ja odotti hänen seuranaan, kunnes bussi tuli.
- Lintsilläkö te tapaatte? hän kysyi Nitalta.
- Missäs muualla?
- Mennäänkö sitten sinne samaa matkaa, jos mä tuun hakemaan sut?
- Sopii mulle, ellet sä nyt kauhean kauan joudu istumaan ja keskustelemaan pelisäännöistä.
- Siinä ei tuu menemään kauan, Ilse lupasi.

Varma hän ei kuitenkaan ollut ja aavistuksen verran hermostuneena hän laahustikin kotiin bussin vietyä Nitan. Tämä keskustelu saattaisi osoittautua merkityksellisimmäksi hänen tähänastisessa elämässään. Siksipä hän pysähtyikin hetkeksi oven taakse miettimään ennen kuin meni sisään. Jos hän halusi, että nuo hössöttäjät kohtelisivat häntä kuin aikuista alivuokralaista, hänen varmaankin pitäisi käyttäytyä siihen tapaan. Huutaminen ja raivoaminen oli ainakin unohdettava, se olisi lapsellista. Päättäväisesti hän avasi oven ja käveli sisään. Keittiöstä tuli ruoan tuoksu ja hänen mahansa kurahti kymmenettä kertaa.

Isä ja Tarja istuivat kuin tilauksesta keittiössä. Pöydällä oli lautaspino ja Tarja taitteli lautasliinoja.
- Mitä me juhlitaan? Ilse kysyi hämmästyneenä.
- Meillä on tapana syödä sunnuntaisin vähän fiksummin. Puhtaat vaatteet ja pojatkin saa veitset ja haarukat, Tarja naurahti.
- Vihjaatko sä, että mun pitää vaihtaa vaatteet? Ilse kysyi ja vilkaisi hiekkaista, rypistynyttä mekkoaan, jonka oli äsken vetänyt vähän kosteiden bikiniensä päälle.
- No en mä ehtinyt sua vielä katsoa mutta joo, pitää, Tarja sanoi tarkistettuaan tilanteen. Hän näytti hyväntuuliselta ja rentoutuneelta sen sijaan että olisi tavanomaiseen tapaansa näyttänyt ujostelevan Ilseä.
- Okei, mä vaihdan, Ilse lupasi, mutta istui kuitenkin kolmanneksi pöytään. – Olisko nyt hyvä aika sopia niistä asioista, mitä mä saan tehdä, hän kysyi isältään.

Äh, se oli huono repliikki! Ihan kuin hän olisi tullut anelemaan myönnytyksiä! Isä kuitenkin katsoi häntä ystävällisesti ja äkkiä Ilse muisti, että he olivat kuin olivatkin sukulaisia. Voisiko jopa olla mahdollisuuksien rajoissa, että tästä elämästä ei tulisi ihan silkkaa hélvettiä?
- Puhutaan vaan.
- Okei, Ilse sanoi ja veti henkeä. Huonon alun jälkeen hän voisi ainakin aloittaa, ennen kuin nuo keksisivät esittää jotain omituista. – Mua ei tarvii vahtia. Mä en halua kotiintuloaikoja ja mun kaikki kaverit on kaupungissa ja mä voin joutua joskus toistekin jäämään niille yöksi, jos bussit ei enää kulje.
- Mutta et sä voi noin vaan kadota ilmoittamatta mitään, Tarja sanoi vakavasti.
- Enhän mä mihinkään kadonnu eilenkään. Mähän sanoin, että menen ulos.
- Ja tulit vasta aamulla.
- Okei, mä ilmotan nyt saman tien, että voi olla etten mä tule tänä yönäkään ennen kuin aamulla. Tai minään iltana, Ilse esitti.
- Ei kun sä saat ruveta soittamaan, jos sun on muka pakko jäädä jonnekin, sanoi isä ja Ilse helpottui. Tuosta asiasta hän oli epäillyt suurimman kinan tulevan.
- Tietysti, heti kun puhelin alkaa toimia, hän sanoi ja hymyili leveästi.
- Hyvä pointti, isä mutisi.

- Sitten, jatkoi Ilse voitonriemuissaan, kun oli päässyt niskan päälle. – Mä en aio osallistua lastenkasvatukseen. Mä en tiedä niistä mitään enkä osaa enkä halua. Etenkään Katen. Se voisi muuten opetella koputtamaan, jos sillä on asiaa mun huoneeseen, eikä hiiviskellä sinne kuin varjo yössä.
- Ai? sanoi Tarja.
- Mullahan voi olla vaikka vieraita, Ilse huomautti ja tunsi äkkiä pienen, miellyttävän värähdyksen ajatellessaan, että nyt hänellä oli tosiaankin oma tila, jonne voisi tuoda vaikka Stumpin yöksi. Mummin luo hän ei koskaan vienyt ketään edes illalla. Vanha ihminen nukahti ja heräsi aikaisin ja nukkui kevyesti. – Yövieraita, hän tarkensi.
- Onko sulla poikaystävä? hänen isänsä kysyi salamannopeasti.
- Mitäs sitten jos olisikin?
- Kate…

- Mä lupaan pitää huolen, ettei täällä juoksentele vähäpukeisia miehiä teidän puolella, Ilse lupasi ja puraisi huultaan, ettei hymyilisi. Ehkäpä sellainen opettaisikin Katen koputtamaan?
- Kai sä olet jo tarpeeksi vanha, huokaisi Tarja eikä Ilse ollut uskoa tuuriaan. Nehän nielivät kaiken, mitä hän vain keksi ehdottaa.
- Ja sitten mä haluan mummin sohvan ja ison liinavaatekaapin ja pitää tupaantuliaiset mun kavereille ja äidin elatusmaksut mä edelleen mun tilille, niin kuin tähänkin asti, hän vaati nopeasti niin kauan kun onnea näytti riittävän. Isä risti kätensä pöydän päälle ja katsoi häntä vakavasti.
- Mitenkäs, haluaisitko sä myös aamiaisen sänkyyn ja jalkahierontaa iltaisin?

Ilse ehti miettiä hetken, ennen kuin purskahti nauruun. Se oli ensimmäinen kerta tässä seurassa, isän ja Tarjan kanssa. Ehkä tästä tosiaankin voisi tulla jotain.
- Mulle sopii, hän myönsi.
- Ei kun vakavasti ottaen, sä olet nyt sanellut kaiken tähän asti. Mitäs sä olet valmis tarjoamaan vastineeksi?
- Niin kuin mitä? Ilse kysyi vakavoituen. – Mitäs saisi olla?
- Joskus me tarvitaan lastenvahtia, Tarja sanoi.
- Mutta en mä niitä ymmärrä, Ilse sanoi oikeasti kauhuissaan.
- Sä totut kyllä.
- Sitä mä en voi luvata, hän sanoi päättäväisesti. – Eikö ois mitään muuta?
- Siivousta, Tarja ehdotti. – Musta viikkosiivouksen pitäisi hoitua yhdessä eikä niin, että minä teen sen. Tiskit vuorollasi ja pyykinpesua.
- Se sopii. Mä olen siivonnut mummin luona vuosikaudet, kun ei se enää jaksanu, Ilse lupasi.
- Ja palataan siihen lapsenvahtiasiaan kunhan te ootte vähän kotiutuneet kaikki. Mee nyt vaihtamaan vaatteesi. Ruoka alkaa olla valmista.
- Ehdinkö mä suihkuun?
- Jos sä selviät sieltä kymmenessä minuutissa, Tarja lupasi.

Kun Tarja ja Katekin tulivat avuksi, Ilse sai isänsä kanssa siirrettyä sohvan ja suuren, painavan kaapin hänen huoneeseensa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt juuri vaatteitaan sinne asetella, mitä nyt siirsi muutaman pinon muodon vuoksi pois tieltä etsiessään sopivia vaatteita illaksi. Hame? Ehkä vähän liioittelua. Hame oli juhlavaate, tai ei ainakaan sopiva riepu Lintsille. Ehkä joskus diskoon, mutta Luola ei ollut näin sunnuntaisin auki. Farkut saisivat kelvata. Tuskin Stumppikaan enää tänään olisi silkkisissään.

Hänen oli pakko mennä peilaamaan eteiseen. Käsipeili ei riittänyt näyttämään koko kuvaa eikä hän ollut ihan varma oliko pusero paras mahdollinen.
- Sä näytät ihanalta, henkäisi Kate, joka oli tullut nojailemaan seinään peilin viereen ja tuijotti, miten Ilse veti hiuksiaan pinneillä pois kasvoilta. – Mihin sä meet.
Ilse harkitsi hetken, vastatako ollenkaan, mutta kohteliaisuus oli pehmittänyt häntä vähän.
- Lintsille, hän sanoi.
- Mitä siellä?
- Kavereita vaan, Ilse hymähti. Tuskin Kate kuvittelikaan, että hän oli menossa kieppumaan kaikissa vempaimissa.
- Tuutko sä yöksi kotiin?
- Saa nähdä.
- Saanko mä järjestää sun vaatekaapin?

Ilse käännähti hurjistuneena katsomaan tyttöä. Hulluko se oli? Sinisten silmien anova katse kuitenkin pysäytti ensimmäiset, pahemmat sanat hänen huulilleen.
- Miksi ihmeessä sä sen tekisit?
- Kun sulla on niin ihania vaatteita, Kate sanoi kaihoisasti.
- Pidä sä vaan näppisi erossa niistä, Ilse sanoi ja etsi naulakon alta kengät jalkoihinsa. – Sulla ei ole mitään asiaa mun huoneeseen.

Häntä kiukutti vielä bussissakin, mutta sitten se meni ohi, kun hän alkoi jännittää Stumpin kohtaamista. Siitä ei ollut mitään epäilystä, etteikö poika tulisi sinne. Muuta tekemistä ei sunnuntai-iltana käytännöllisesti katsoen löytynyt, ellei sitten halunnut riehua Asemalla tappelemassa, ja se nyt oli vähän nuorempien hommaa. Se olikin sitten toinen juttu, miten hän suhtautuisi Ilsen nähdessään. ”Kas, moi, hei, ai oliko meillä eilen jotain, enpäs ois muistanutkaan?” Ehkä parhaimmassa tapauksessa vielä joku toinen misu kiikarissa, ellei peräti kainalossa. Se ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta, Ilse oli itsekin nähnyt moisen toistuvan erinäisiä kertoja sinä aikana, kun he olivat pyörineet samoissa porukoissa. Silloin ennen kuin pojan läsnäolo oli ruvennut asentelemaan hänen sisuskalujaan uusiin järjestyksiin. Hassua, miten äkkiä sekin oli käynyt, ilman sen kummempaa syytä kuin jokin puolihuolimaton hymy ja lausahdus, epäilemättä ihan viattomaksi tarkoitettu.

Edes Nita ei viitsinyt keksiä mitään rohkaisevaa tai sitten hän oli kiukkuinen, kun Ilse oli viipynyt luvattua kauemmin. Huonekalujen raahaaminen oli vienyt aikansa.
- Timppa takuulla odottaa jo, hän murehti ratikassa.
- Älä nyt hermoo, hyvää kannattaa odottaa, Ilse yritti lohduttaa. Olisi sitten lähtenyt omia aikojaan. Yllättäen Nita hymyili.
- Siinä sä oletkin oikeassa.
Kiire hänellä silti oli ja hän tanssahteli kärsimättömänä portilla jonossa, vilkuillen ympärilleen, kuin hänen päänsä olisi ollut vieterin päässä.
- Rauhoitu, ole arvokas, Ilse suhisi mutta tuloksetta. Kun he lopulta pääsivät läpi hän sai kaksin käsin puristaa Nitaa käsivarresta, ettei tämä olisi juossut lähimpään peliluolaan, missä kaikki mitä todennäköisimmin olivat.

- Au, mustelma, Nita sanoi pahoillaan, tutkien ruskea käsivarttaan.
- Älä nolaa mua. Leidit ei juokse. Ainakaan jätkien perässä.
- Okei, näytä sä sitten mallia! Nita sanoi tuohtuneena.
- Näin, kaikessa rauhassa, Ilse esitti ja lähti maleksimaan, kuin hänellä olisi kaikki maailman aika käytettävissään. Peliluolan ovella hän pysähtyi ja toivoi, että olisi ottanut aurinkolasit mukaan. Nyt olisi ollut hyvä hetki nostaa ne otsalle ja katsella viileästi ympärilleen, tarkistaa, keitä kaikkia siellä oli.
- Tuolla, Nita osoitti. – Tuolla ne on kaikki. Hänen sormensa sojotti lähimpään kulmaan rahanvaihtoluukun vierelle.
- Niin näkyy, Ilse sanoi yllättyneenä siitä, että Stumppikin oli jo siellä. Hän oli varautunut odottamaan vielä ainakin tunnin tai jotain siihen suuntaan. Mikä vielä ihmeellisempää, poika huomasi hänet ja hidas hymy levisi hänen kasvoilleen, hymy, joka sai Nitan vilkaisemaan Ilseen kummastuneena.

- Oho, hän sanoi ja astui sivummalle, ja sitten Stumppi oli siinä. Ilsen järki oli juossut sen verran nopeasti, että hän seisoi kaikessa rauhassa ja odotti, mitä tapahtuisi. Hän oli edellisiltana antanut ihan tarpeeksi signaaleja. Jos hän nyt heittäytyisi Stumpin kaulaan, tämän mielenkiinto lerpahtaisi nopeammin kuin hattara auringonpaisteessa.
- Missä sä viivyit? Stumppi kysyi vaativasti, huitaisi toisella kädellä hiukset pois silmiltään ja toisen Ilse tunsi seuraavassa hetkessä lapaluidensa välissä. Hän antoi sen vetää itseään lähemmäs, kohotti vain huvittuneena kulmakarvojaan ja kysyi:
- Ihan kuin sulla olisi ollut ikävä mua?
- Mulla olikin. Mutta ei oo enää, jos tajuat?

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   5.10.14 19:56:19

Tää on vasta kolmas lomaviikko tänä kesänä, että en mä ihan koko ajan lomaile :D
Voi vitsit, toi on ehkä parhaita kohtia tässä, kun Stumppi tulee bileisiin ja Ilse ottaa omansa! Enpä muistanut miten ikävä mulla on tätä tarinaa ollutkaan!

Lähettäjä: t 
Päivämäärä:   6.10.14 04:27:39

Hei näkkyiskö tätä tarinaa missään kokonaan en jaksais odottaa

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   6.10.14 17:26:36

http://www.freewebs.com/sennnu/luvut610.htm

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.10.14 22:05:18

Venäläinen balettitanssija

Ollikainen oli käskenyt Alin odottaa kello kymmeneltä kotiportillaan, hän tulisi hakemaan.
- Mihin? oli Ali kysynyt ymmällään. Oli jo ihan tarpeeksi omituista, että mies soitti hänelle, saati sitten komento sinänsä. Pyörällähän hän aina tallilla kävi ja Ollikaisen oli turha kuvitella, että hän alkaisi maksaa bussimatkasta takaisin kotiin. Hän vaatisi kyydin siihenkin suuntaan.

Siinä hän sitten kuitenkin istui tallikasseinensa määräaikaan ja nielaisi kuuluvasti, kun Juken sininen laiva valui kadunkulmasta ja pysähtyi hörpöttäen hänen kohdalleen. Ollikainen istui etupenkillä pelkääjänpaikalla ja viittoili Alille.
- Kyytiin sieltä.
- Mitä tässä nyt oikeen on tapahtumassa? Ali kysyi päästyään takapenkille ja paiskattuaan oven kiinni niin, että Juke mulkaisi häntä murhaavasti.
- Sä olet hajottamassa mun Valiantia!
- Miten niin hajottamassa? Vanhoissa autoissa ovet reistaa aina! Ali puolustautui.
- Ei tässä!

Kuski kuulosti oikeasti kiukkuiselta, joten Ali tyytyi mutisemaan melkein kuulumattoman vastauksen uskaltamatta edes toistaa kysymystään, joka tietenkin oli tarkoitettu vanhemmalle Ollikaiselle. Tuskin veljekset häntä kidnappaisivat, hän voisi odottaa vastausta, kunnes se tulisi. Juke lähti ajamaan ihan väärään suuntaan, poispäin tallilta. Ali kyhjötti takapenkillä hiljaa, mutta kun he olivat väärällä moottoritiellä, joka vei Helsingistä pohjoiseen eikä itään, hän ei enää malttanut.
- Mihin me oikeen ollaan menossa? Olisko mun pitänyt ehkä pakata tanssiaispuku ja hammasharjakin?

Ollikainen kääntyi nauraa hörähtämään ja puhalsi samalla niin tyrmäävän pilven vanhan viinan hajua, että Ali ymmärsi oitis ainakin sen, miksi Juke oli kuskina.
- Me mennään katsomaan yhtä hevosta. Sä saat koeratsastaa.
- Mitä hevosta ja kenelle?
- Mulle.
- No mikset sä koeratsasta itse?
- Mä olen vähän heikossa hapessa nyt, ja sinä sitä kai enemmän ratsastat kumminkin, jos mä sen ostan.

- Ahaa, sanoi Ali tyynesti, kuin olisi ollut ammattimainen koeratsastaja ja vaipui takaisin penkinnurkkaan. Todellisuudessa hän ei keksinyt mitään sanomista. Ollikainen oli hullu – miksi he olivat menossa katsomaan jotain ratsua, mikä ei häntä itseään kiinnostanut? Ja Alastairkin oli vielä myymättä. Sitä tosin oli vastikään käynyt katsomassa nuori tyttö, ehkä Alin ikäinen, jolle se ei ollut liian suuri. Ali ei ollut koskaan nähnyt niin valtavaa naisihmistä ja sääli tyttöä vilpittömästi. Oli varmasti kamalaa olla 180-senttinen ja satakiloinen.

Samainen henkilö oli yllättäen heitä vastassa, kun he pysähtyivät ja nousivat autosta. He olivat hiukan ränsistyneessä tallipihassa. Kentän ympärillä oli pelkät tolpat ja paalinarua, kunnioitettava läjä suoranaista romua kohosi korkeuksiin lantalan vieressä ja siellä täällä lojui unohtuneita tavaroita – lasten leluja, kottikärryt, autonrenkaita, polkupyörä, josta puuttui satula.
- Moi! Mä otin sen jo sisään ja harjasin. Pääset suoraan ratsastamaan, mammuttimainen tyttö hymyili Alille. Olikohan hänen nimensä ollut Maija?
- Mikä se oikein on? Ali kysyi. – Mulle kerrottiin tossa kymmenen kilometriä sitten, että me ollaan tulossa katsomaan jotain hevosta.
- Miehet, Maija tuiskahti ja pyöritteli silmiään. – Mun hevonen. Jos me saataisiin tehtyä vaihtokaupat.
- Menkää te hakemaan se, me istutaan tohon varjoon odottelemaan, esitti Ollikainen ja osoitti muutamaa vanhaa tuolia puun alla.
- Toivottavasti sä kuolet tohon krapulaan, sanoi Ali kirpeästi. Oli noloa, että sponsori valui hikikarpaloita ja haisi pahalle.

Talli oli aavistuksen paremmassa kunnossa kuin mitä ensisilmäys pihamaalle oli antanut odottaa, mutta vain hiukan. Oli sielläkin paalinarua ovissa ja rojua nurkissa. Ali siirsi vaivihkaa pois talikon, joka nojasi ovenpieleen sen näköisenä, että se vain odotti hevosenjalkoja joiden kimppuun käydä, mutta ei tohtinut ruveta järjestelemään enempää. Sitä paitsi hänen oli seurattava ja kuunneltava Maijaa.
- Se on ollut mulla jo kolme vuotta, mutta ihan oikeesti, mä olen kasvanut sille liian isoksi.
- Poni? Ali kysyi.
- Ei, ei, on se ihan hevonen, mutta se on vaan 155 korkea ja aika sirppana. Puolalainen ruuna. Tässä se on.

Maija pysähtyi ja avasi karsinan oven. Sisällä oleva hevonen kääntyi uteliaana ja työnsi päänsä oven rakoon. Se oli valkoinen ja sen harja oli leikattu lyhyeksi siiliksi. Se tunki oitis turpansa Maijan käteen kuin tarkistaakseen, oliko jotain tarjolla. Ali kohotti kätensä ja silitti sitä kokeilevasti ja sai vuorostaan lämpimän henkäyksen käsivarrelleen.
- Sen nimi on Hiski. Tai oikeasti se on Nijinsky, Maija sanoi.
- Hyppääkö se?
- Mitä vaan. Kohtahan näet. Mä haen satulan ja suitset.

Ali satuloi ja suitsi hevosen ja totesi samalla, ettei se ollutkaan vielä ihan vitivalkoinen. Etupolvissa näkyi vielä harmaita kimolaikkuja, samoin kupeissa. Parin vuoden kuluttua ei niitäkään todennäköisesti näkyisi.
- Mun täytyy vaihtaa vaatteet, hän tajusi, kun he lähtivät taluttamaan hevosta ulos tallista.
- Vaihda rauhassa, mä voin vähän verkata sitä sulle, Maija lupasi ja Ali pujahti paremman puutteessa autoon penkomaan kassistaan ratsastusvarusteensa. Kai hän olisi voinut raahautua talliinkin vaihtamaan housunsa, mutta mahtui hän tekemään sen takapenkilläkin. Kun hän nousi autosta asetellen kypärää päähänsä, hän totesi, että Maijan oli tosiaan aika saada uusi ratsu. Hän ei ollut varsinaisesti lihava, mutta hän kyllä täytti tehokkaasti koko satulan takakaareen saakka ja kauempaa katsoen olisi voinut kuvitella, että siellä ratsasti joku normaalikokoinen ihminen walesinponilla.

- No niin, näytä meille! sanoi Ollikainen rohkaisevasti varjoisasta paikastaan. Ali harkitsi pysähtyä ja rähistä vähän kaljapullosta, jonka mies oli jostain taikonut käteensä, mutta ei viitsinyt kiinnittää Maijan huomiota siihen.
- Tietysti mä näytän, ihan mitä vaan haluat, hän vain tuhahti ja totesi joutuvansa lyhentämään jalustinhihnoja ainakin viisitoista reikää Maijan jäljiltä. Hiski-hevonen seisoi kuuliaisesti paikoillaan sen hetken, mutta valppaasti se silti koko ajan liikutteli korviaan ja tarkkaili ympäristöään. Sitten se huoahti alistuneesti, kun Ali nousi satulaan ja komensi sen eteenpäin.

Alle kierroksen ratsastettuaan Ali oli varma, että vaihtokauppa tapahtuisi. Alastair oli varmaan juuri sopiva Maijalle ja tämä hevonen oli niin miljoona kertaa enemmän hänen makuunsa. Piruuttaan hän pysähtyi Ollikaisen kohdalle.
- Selvä, otetaan tää, hän sanoi.
- Ää, eihän me ole nähty vielä mitään! vastusteli Juke.
- Ei tarviikkaan, tää on ihan eri rotua kuin se möhköfantti.
- Hyppää nyt kumminkin, Ollikainen ehdotti.
Niin Ali aikoikin. Hän oli sanansa sanonut, mutta ei mikään silti estäisi häntä ratsastamasta ihan kunnolla. Maija rakensi jo estettä ja Ali siirsi Hiskin ensin raviin ja kohta laukkaan. Molemmat löytyivät ilman suunnattomia ponnistuksia.

Hän ratsasti varmastikin lähemmäs tunnin ihan pelkästä ratsastamisen ilosta. Hiski muistutti jollain lailla Maddea – tosin mikä tahansa muistuttaisi Alastairin jälkeen – ja hän uskoi Ollikaisen pitävän siitä itsekin, kunhan joskus vaivautuisi selkään. Sitä paitsi se hyppäsi melko vaivattomasti sitä yksittäistä estettä, jonka Maija oli tehnyt ja kieltäytyi vain kerran, kun askeleet eivät sopineet kunnolla. Lopulta Ali totesi sen alkaneen hiota ja arveli, että olisi aika lopettaa. Hän laski ohjat käsistään ja jalat jalustimista.
- No? huusi Ollikainen puun alta.
- Mitä no? huusi Ali vastaan.
- Että onko se neidin mieleen?
- Mähän sanoin sulle jo tunti sitten, Ali muistutti.
- Sä sitten kilpailet sillä, okei?
- Mä vaikka nuolen sun saappaasi, jos saan kilpailla, Ali nyökkäsi, mutta piti huolen siitä, etteivät sen paremmin Ollikainen kuin Jukekaan todennäköisesti kuulleet hänen sanojaan.

Hän jäähdytteli hevosen ja lähti sitten viemään sitä talliin Maijan jäädessä juttelemaan Ollikaisen kanssa. Hiski antoi nauttivan näköisenä hänen pestä selkänsä ja hikisen satulavyön alustan, sitten Ali löysi satulahuoneesta puoli ämpärillistä leivänkannikoita ja meni syöttämään sille muutaman niitä.
- Sä olet melko mukava hevonen, hän ilmoitti. Ei enää tuntunut niin järjettömältä, että Ollikainen oli hommaamassa tätä, jos Maija oli kerran ehdottanut vaihtokauppaa. Ei järjettömältä, mutta aikamoiselta onnenpotkulta kylläkin. Hän paiskisi ilomielin tallitöitä koko talven, jos tällä ratsastaminen oli palkkana.

Kun Maijaa ei kuulunut talliin, eikä Ali tiennyt, mitä sen enempää olisi hevoselle tehnyt, hän palasi ulos. Siellä he edelleenkin juttelivat ja paikalle oli tullut myös mies, jonka Ali oletti olevan Maijan isä. Hän riisui kypäränsä ja lysähti istumaan puun varjoon. Ratsastaminen ei ollut ollut likikään niin rankkaa kuin Alastairilla, mutta päivä oli melko lämmin ja kypärä oli painanut hiukset tavanomaiseksi kosteaksi massaksi.
- Haluatko sä juotavaa? kysyi Juke ystävällisesti ja Ali myönsi, että se saattaisi olla paikallaan.
- No en mä tätä, hän älähti, kun poika kaivoi Ollikaisen tuolin alta muovikassista kaljapullon.
- No ei täällä muuta ole. Oletko sä joku absolutisti? Juke kysyi ja kohotti toista kulmakarvaansa. Ali tulkitsi hänen ilmeensä pilkalliseksi.
- En – mutta keskellä arkipäivää – ja sitä paitsi… hän oli aikonut sanoa olevansa vasta seitsemäntoista, mutta se tuntui lapselliselta. Kuka muka odotti kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä ennen kuin maistoi alkoholia ensimmäisen kerran. – Onko sulla avaajaa sitten?
- On tietysti.

Lämmennyt olut oli vähällä palata saman tien takaisin ja Ali irvisti voimallisesti.
- Hyvää? Juke kysyi.
- No, on se kuitenkin märkää, Ali sanoi diplomaattisesti. – Mikä ihmeen ryyppyputki sun veljelläsi on?
- Sillä oli joku inttikaveri eilen kylässä ja niillä taisi mennä saunominen vähän pitkäksi. Hyvä, että sen puheesta sai selvää aamulla, kun se soitti kyytiä.

Siihen nähden Ollikaisen olo näytti jo paljon paremmalta. Hän nousi kohtalaisen reippaasti tuolistaan ja paiskasi kättä Maijan isän kanssa, ja sitten Maijankin kanssa ja komensi Juken ja Alin ylös. Hänen silmänsä pyöristyivät, kun hän huomasi kaljapullon Alin kädessä.
- Mitä sä teet? Et sä ole tarpeeksi vanha kittaamaan mun kaljojani.
- Juke pakotti, puolustautui Ali. – Sitä paitsi se on kamalaa, saat sen kyllä takaisin.
- No en mä niin köyhä ole, että yhtä pulloa kaipaisin, Ollikainen huitaisi kädellään ja lähti menemään kohden autoa.

He ajoivat tallille. Ollikainen nukahti matkalla ja kuorsasi autuaana etupenkillä, kun Ali kokosi tavaransa ja nousi autosta. Juke ravisteli veljeään harmistuneena.
- Mä tarvitsen kyydin kotiin, Ali muisti.
- Ai tarvitset?
- Joo. Bussipysäkille on kaks kilometriä, eikä mulla sitä paitsi ole bussirahaakaan.
- No tosta ei taida olla sua kuskaamaan. Mitä sä aiot tehdä, tai siis kauanko sulla menee?
- Mun pitää siivota karsinat ja kai mun pitäisi ratsastaakin.
- Selviätkö sä puolessa tunnissa?
- No ehkä jos mä jätän ratsastamatta, Ali sanoi epätietoisena. Ei Alastair kärsisi jos saisi vapaapäivän, hän oli vasta edellispäivänä viimeksi liikuttanut sen.
- Mä yritän puolessa tunnissa saada ton rohjakkeen sisään niin voin sitten viedä sut.

Ali ei halunnut kuvitella millä konstein hevoset oli aamulla saatu laitumelle, mutta kai Ollikainen sitten oli laskuhumalassa niitä talutellut. Olivat ne ainakin yön olleet sisällä, sen näki siivottavista karsinoista. Hän putsasi ne kaikki vikkelästi ja ehti vielä tarkistaa vedetkin, ennen kuin Juke palasi. Koko ajan viipyi päässä ajatus valkoisesta hevosesta, jonka selässä hän vasta oli ollut. Miten onni voikin joskus ihmisen lasta potkia! Häntä laulatti.

Vasta, kun Juke avasi Alille kohteliaasti autonsa etuoven iski paniikki. Hän joutuisi istumaan kahdestaan tuon söpöläisen kanssa koko kymmenen kilometrin matkan! Mitä ihmettä hän sanoisi? Ei hän voinut tuppisuuna istua koko matkaa! Hevosten kanssa puuhatessaan Ali ei muistanut olla vaivautunut, mutta nyt hän oli tilanteessa, jossa tunsi itsensä kymmenvuotiaaksi. Hän oli varmastikin punainen kuin tomaatti.
- Kuuma, hän sanoi puolustellen ja rullasi ikkunan raolleen.
- Mikäs sä oikein olet naisiasi? Juke kysyi kääntyessään pois pihasta. Loistavaa, hän sentään puhui.
- Miten niin? Sun veljesi talliapulainen, Ali vastasi ihmeissään.
- No sen mä tiedän, ja hyvä ratsastaja, mutta mitä muuta? Et sä nyt sentään asu tallilla.
- En mä paljon muuta ole, Ali mutisi.
- Paat itsesi hyllylle kun pääset tallilta kotiin ja hyppäät seuraavana päivänä taas pyörän päälle?
- Suunnilleen, Ali myönsi ja luojan kiitos ajatus alkoi huvittaa häntä. Hymyileminen rentoutti. – En mä paljon muuta tee, ei mulla ole enempää harrastuksia.
- Kai sä nyt sentään joskus käyt kavereiden kanssa viihteellä ja semmosta?

Ali pidättäytyi sanomasta, ettei hänellä juurikaan ollut sentyyppisiä kavereita. Se olisi kuulostanut säälittävältä. Ja sitä paitsi, olihan nyt Ilse ja Nita.
- Harvemmin, hän sanoi kuitenkin.
- Aijaa. No, mä tulin pyytäneeksi Elsan ja Lean tuolta tallilta mun bileisiin perjantaina ja nyt mulle tuli mieleen että mikset säkin tulisi?
- Sä kutsut sun bileisiin talliporukkaa? Ali kysyi. Hän ei uskonut korviaan.
- Ihmisiä nekin kai on? Vai ootteko?

Juke vilkaisi häntä nauraen ja Ali punastui taas, edellinen väri olikin jo armollisesti kadonnut. Itsestään hän ei ollut varma, mutta Elsa ja Lea saattoivat hyvinkin olla ihmisiä siinä mielessä kuin Juke tarkoitti, normaaleja, hauskanpidonhaluisia nuoria naisia. Heillä oli takuulla kokonainen elämä tallin ulkopuolellakin.
- Kuka on, kuka ei, hän mutisi.
- No, joka tapauksessa, jos sua huvittaa niin tervetuloa. Juke teki äkkinäisen ohjausliikkeen ja kääntyi pois Itäväylältä.
- Mihin sä nyt meet? Ali kysyi pelästyneenä, mutta Juke pysäyttikin jo auton jalkakäytävän reunaan.
- Näytän sulle, missä mä asun, siltä varalta, että sä päätät tulla. Tossa talossa, päätyrappu, toinen kerros, keltaiset verhot.
Ali seurasi pojan sormen suuntaa ja vilkuili sitten ympärilleen painaakseen paikan mieleensä. Tietystikään hän ei mitenkään uskaltaisi tulla, mutta…
- Seitsemän aikaan perjantaina, Juke sanoi ja teki u-käännöksen. – Omat juomat mukaan.

Ali oli liian levoton mihinkään kotiin päästyään. Hiski ja Juken kutsu – molemmat tapahtumat olisi voinut pilkkoa palasiksi ja jakaa tasaisesti eri päiville ja niissä olisi siltikin ollut riittävästi ihmettelemistä puoleksi vuodeksi. Onneksi äiti oli töissä eikä kotona kyselemässä, miksi hänen hiljainen ja rauhallinen tyttärensä ravasi ympäri taloa ja pysähtyi välillä huokailemaan itsekseen.
Lopulta Ali päätti lähteä pyöräilemään. Kodin hiljaisuus tuntui kaatuvan päälle niin, että hänen teki mieli kiljua, ja sitten hän muisti Ilsen. Jospa Ilse olisi kotona, hän saattaisi jopa ymmärtää Alin innostuksen uudesta hevosesta ja Juke-jutun hän ymmärtäisi takuulla. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin vaihtoi uikkarit alusvaatteiden tilalle ja otti pyyhkeen mukaan. Hän voisi ainakin käydä vilvoittamassa päätään meressä pyöräiltyään, ellei löytäisi Ilseä.
- Tytöt on rannassa, sanoi tiilitalon ovella se nuorehko nainen, joka oli Ilsen uusi äitipuoli.
- Niin tietysti, ois pitäny ajaa suoraan sinne, sanoi Ali harmistuneena hölmöydestään. Siellähän he aina olivat, Nita ja Ilse, vaikka olivat molemmat jo kuin aurinkorasvamainoksesta.
- Jos sä aiot sinne niin muistuta, että ruoka on viideltä, Tarja sanoi ja Ali lupasi.

Ilse oli kuitenkin yksin, minkä takia kesti kauemmin, ennen kuin Ali huomasi hänet. Hän oli etsinyt tummaa ja vaaleaa päätä, todennäköisesti pelaamassa korttia ja puhumassa toistensa suuhun ja sivuutti kaikessa rauhassa aurinkoa ottava vaaleahiuksisen useamman kerran.
- Mä luulin, että sä olet täällä Nitan kanssa, hän sanoi ja istui hiekalle Ilsen viereen.
- Kato, sinä! Ilse sanoi ja räpytteli silmiään auringonpaisteessa. – Ei, Nita on Timpan kanssa jossain. Mä tulin Katen ja sen kavereiden kanssa, mutta ne on jossain tuolla kauempana. Mä en kestänyt kuunnella niiden kälätystä.

- Mut on kutsuttu bileisiin, sanoi Ali esivalmisteluitta. Hän tiesi, ettei Ilse vähättelisi asiaa, vaikka itse sai kutsuja bileisiin varmaan useampia viikossa.
- Kenen bileisiin ja kuka kutsui? Ilse kysyi kiinnostuneena ja nousi istumaan. – Ja meinaatko sä mennä?
- Juken ja Juke itse. Kai sä muistat, mä kerroin sulle siitä. Mun tallinpitäjän pikkuveli. Ja ei, en mä varmaan mene, Ali huokaisi.
- Mutta sähän kerroit, että se on oikee herkkupala! Kai sä nyt menet jos se kerran kutsuu?

Ali painoi päänsä polviinsa ja katsoi Ilseä tuskastuneena.
- Mutta mä en mitenkään uskalla. Mä en tunne sieltä ketään – paitsi pari tyttöä tallilta – enkä mä tiedä, mitä siellä on tarkoitus tehdä. En mä ainakaan vaan osaa ruveta juttelemaan vieraiden ihmisten kanssa.
- Lopeta, toihan on upeeta, Ilse innostui. – Sun on jo aika ryömiä ihmisten ilmoille. Totta kai sä menet – mä vaikka vien sut kädestä pitäen! Mä voin jopa hommata sulle juotavat, ellet sä sitten mieluummin kysy siltä Jukelta.
- Hmm, sanoi Ali. Hän alkoi tuntea pientä epävarmuutta epävarmuutensa suhteen. Jospa hän uskaltaisikin? – Mä haluun hei uimaan. Ja sitten mun pitää kertoa sulle yks hevosjuttukin, se on oikeastaan vielä ihmeellisempää!
- Siitä lajista mä olen saattanu saada täksi kesäksi jo tarpeeksi, Ilse arveli. – Vaikka sun hevosjutut onkin vähän eri kaliiperia kuin olla jossain korvessa leiriavustajana. Mutta mennään uimaan, kerro sitten!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.10.14 20:45:51

Tuhkimo

Ellei Juke olisi sattunut pyörähtämään tallilla torstaina, olisi Ali jahkaillut ja pohtinut bileisiinmenoa varmaan lauantai-aamuun asti. Hän oli juuri tullut Hiskin ensimmäiseltä maastolenkiltä Elsan ja Hävikin kanssa ja tytöt istuivat tallinseinään nojaillen, kun sininen auto lipui pihaan.
- Mä ajattelin, ettet sä saa sitä kiinni sen laukkasuoran jälkeen, sanoi sievä, punatukkainen Elsa kulmat huolestuneesti rypyssä, mutta Alia ei huvittanut enää analysoida äskeistä ratsastusta. Sen sijaan hän keskittyi katsomaan, miten Juke nousi autosta ja hetken harkittuaan lähti heidän suuntaansa.
- Se saa varoa, ettei sillä oo kohta samanlainen kaljamaha kuin veljellään, sanoi Elsa keskustelusävyyn, näköjään hänen analysointihalunsa oli vain vaihtanut kohdetta. Ali tirskahti väkisinkin.
- Eihän sillä oo kaljamahaa.
- On sillä alku, katohan vaan.

Ali tuijotti tutkivasti pojan vyötärönseutua, muttei voinut väittää näkevänsä mitään kummunalkua.
- Mitäs tytöt? Juke kysyi, ja havaittuaan tyttöjen katseiden suunnan jatkoi: - Onko mulla vetskari auki?
- Eii, sun muotojasi tässä vaan arvioitiin, Elsa nauroi.
- Täh? kysyi Juke, teeskennellen tyrmistynyttä. – Miten seksististä!
- Ihan kuin et koskaan itse tiirailis meidän peffoja. Kyllä sä olet siitä jäänyt kiinni sata kertaa.
- Mä rakastan ratsastushousuja, Juke myönsi. – Voisitteko te tulla semmoset päällä huomenna? Kai te olette tulossa?
Elsa nyökkäsi ja epäröiden Ali seurasi esimerkkiä.

- Joo, jos sä viitsit hakea mulle jotain juotavaa, hän sanoi sitten huokaisten. Jos hän pistäisi vähät käteisvaransa johonkin juomaan, joka odottaisi Juken luona, hänen olisi pakko mennä eikä hänen tarvitsisi murehtia ja soutaa ja huovata enää.
- Tietysti viitsin. Mitä sä haluat? Kaljaa, lonkeroa, viiniä?
- Kalja on pahaa ja lonkerosta mä saan päänsärkyä niin että viiniä, päätti Ali nopeasti. – Valkoviiniä.
- Selvä juttu, Juke sanoi ja kääntyi Elsan puoleen. – Entäs teille?
- Mulla on jo, Lea haki meille molemmille. Ois se tuonu sullekin, jos oltais tiedetty, että sä tulet, Elsa sanoi Alille.
- No en mä oikeastaan ollu päättäny tullakaan ennen kuin nyt.
- Mennäänkö yhtä matkaa?
- Mennään ihmeessä, Ali hymyili. Nyt hän ainakin oli niin pussissa, ettei enää tarvitsisi empiä.

Oli silti hyvä, että Ilse tuli perjantaina kylään. Hän oli luvannut lainata Alille puseron, joka olisi kuulemma juuri oikeanlainen ja hän saapui sen kanssa hyvissä ajoin, jo viiden jälkeen, kun Ali vasta kuivasi hiuksiaan.
- Mä en ymmärrä, miten mutsi sai näistä kerran ihan siedettävät, Ali mutisi hurjistuneena peilikuvalleen ja repi itsepäisiä kiharoita sekä kammalla että sormillaan.
- Mitä se teki niille? Ilse kysyi.
- Jotenkin se sai ne melkeen sileiksi.
- Mä voin koittaa, Ilse lupasi ja tarttui harjaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut kokemusta lyhyistä kikkurahiuksista, eikä lopputulos muistuttanut juurikaan sitä, mitä Ali oli toivonut.
- Nyt riittää. Mä kasvatan ne pitkiksi ja pidän poninhäntää lopun ikäni, hän huokaisi.
- Oisko sulla hiuspantaa? Tai vaikka jotain huivia?
- Huivi päässä voiskin olla paras ratkaisu. Leuan alta kiinni vielä.
- Ei kun mä laitan.

Hän onnistuikin sitomaan ohuen huivin pannaksi niin, että se piti aloillaan yltiöpäisimmät kikkurat ja Ali katsoi ihmeissään kuvaansa.
- En olisi uskonut. Mä alan aina pitää näin.
- Siitä vaan, Ilse sanoi uupuneena ja heittäytyi Alin sängylle seuraamaan tämän meikkausta. Se oli nopeasti hoidettu. Koko meikkipussista ei edes löytynyt montaa esinettä. Kun Ali alkoi penkoa pienestä rasiasta koruja, Ilse havahtui nousemaan.
- Mä toin sulle korujakin lainaan. Laita ne. Ja tässä on tää paitakin. Farkuthan sä laitat?
- Ei mulla ole muuta kuin farkkuja. Ja tallihousuja, Ali tirskahti. Hän veti tuolinselkämykseltä jalkaansa vaaleat farkut ja alkoi sitten mallata Ilsen tuomaa puseroa. – Eihän tää mahdu mulle.
- Takuulla mahtuu. Sen ei kuulukaan olla löysä.
- Mutta mun puserot on aina löysiä. En mä voi pitää muita kun ei mulla ole mitään muotoja, Ali valitti ja Ilse pyöritteli silmiään.
- Juu niin ei varmaan olekaan, jos sä hukutat ne pari numeroa liian isoihin collegepaitoihin. Pue se nyt päälle äläkä marise.

Alin teki mieli marista, mutta ei hän kehdannut, kun toinen oli sentään tarjoutunut lainaamaan omistaan, jotta hän näyttäisi ihmiseltä. Yllätyksekseen hänen oli pakko myöntää, että Ilse taisi tietää, mistä puhui. Hän näytti oudolta, mutta kieltämättä melko hyvältä vedettyään ylleen kylkiä myötäilevän syklaaminpunaisen puseron ja Ilsen pitkät korvikset.
- No niin, sä voit pitää ton paidan, Ilse totesi asiallisesti. – Se on paremman näköinen sun päällä kuin mun, ja se on joka tapauksessa liian vahva väri mulle. Sun hiuksiin se sopii.
- Öh… kiitos? Ali sopersi ja häntä alkoi taas hirvittää. Alkoi olla aika lähteä kävelemään pysäkille, missä hänen oli määrä tavata Elsa ja Lea. – Nyt kyllä tekisi mieli painua nukkumaan ennemmin kuin lähteä. Mitä jos mä muutun takaisin kurpitsaksi keskiyöllä?
- Mä tuun saattamaan sua. Sitten kun pääset perille, juot yhteen menoon puoli lasillista viiniä niin eiköhän estot katoa, Ilse neuvoi. – En mä meinaa, että ilo ilman viinaa olisi teeskentelyä, mutta kyllä siitä ainakin joskus apua on.

Ilse kääntyi kotiaan kohden, kun Elsa ja Lea huomasivat heidät ja alkoivat vilkuttaa. Ali oli edelleen puolijäykkänä kauhusta, mutta kiukustui sitten. Typerä penska hän oli. Koska vieraat ihmiset olivat nuoria tyttöjä pureskelematta nielleet? Ja jos siellä olisi suunnattoman tuskastuttavaa, hän voisi aina lähteä kotiin. Ei ihan heti, mutta vaikka tunnin kuluttua. Annettuaan itselleen luvan arvioida tilanne uudelleen kello kahdeksan hän pystyi jo hymyilemään tytöille ja juttelemaan ihan luonnollisesti. Kurkussa ei enää kuristanut ja hän saattoi iloisella äänellä tunnustaa, ettei tiennyt yhtään ainutta ihmistä Juken tuttavapiiristä.
- Ei mekään, Elsa sanoi iloisesti, eikä se näyttänyt häntä häiritsevän ollenkaan.

Kävi ilmi, että vain Ali tiesi tarkalleen mihin mennä. Elsa ja Lea tiesivät osoitteen, mutta heitä Juke ei ollut sattunut käyttämään talon edustalla katsomassa.
- Päätyrappu, toinen kerros, keltaset verhot, Ali esitteli.
- Oi, ootko sä käyny siellä?
- No en. Sain kerran kyydin kotiin Jukelta ja se näytti.
- Niin, just joo.
Viittä yli seitsemän, totesi Ali. Viisikymmentäviisi minuuttia. Ja Ilsen neuvo viinistä piti muistaa myös.
- Muistitko sä mun juotavan, hän kysyi sen vuoksi ensimmäiseksi Jukelta, joka tuli avaamaan oven.
- Jessus, onko meidän pikkusella jano? tämä nauroi. Ali punastui harmista.
- Mä kuolen janoon, hän ilmoitti nokkavasti ja marssi sisään. Asunto oli vielä tyhjä paitsi yhtä nuorta miestä, joka selasi levyjä stereotason luona.
- Toi on Janne. Muita ei oo vielä tullukkaan. Täällä, Ali.

Juke johdatti hänet keittokomeroon ja avasi jääkaapin, osoittaen ovessa seisovaa viinipulloa.
- Toi on sun.
- Saako lasin? Ali kysyi toiveikkaasti.
- Ei, mä vihaan tiskaamista. Mutta mulla on kertakäyttömukeja.
- Semmonen kelpaa, Ali vakuutti ja taputti itseään henkisesti olkapäälle, kun pystyi juttelemaan niin normaalisti. – Haluaisitko sä avata sen pullon? Mä en varmaan osaa.
- Mitä vaan, Juke sanoi kohteliaasti, otti pullon jääkaapista ja kirskautti korkin auki.
- Mä luulin, että siinä ois semmonen korkkiruuvilla avattava korkki, Ali kuiskasi ja olisi halunnut vajota lattian läpi. Kyllä hänkin nyt tuosta olisi selvinnyt. Juke piti häntä varmaan ihan idioottina.
- Mikä antaa mun ymmärtää, ettet se tiedä halvoista valkoviineistä paljon mitään? Juke kysyi toinen kulmakarva koholla, mutta ystävällisen näköisenä.
- Mä alan vasta opetella, mutisi Ali, kaatoi valkoisen muovimukin puolilleen ja tyhjensi sen kerralla.
- Tiedätkö sä, sanoi Juke hartaasti. – Sä olet vähän omituinen. Kiva, mutta omituinen. Ali vilkaisi häntä alta kulmiensa ja kaatoi mukiin lisää viiniä, jättäen kuitenkin se heittämättä samaa kyytiä. Edellinenkin vähän harkitsi vielä potkia vastaan. Samassa ovikello soi ja Juke lähti avaamaan.

Niin kamalaa kuin se olikin, viini auttoi. Ali huomasi rentoutuvansa ja juttelevansa muiden vieraiden kanssa kuin nämä olisivat vanhoja tuttuja. Se ei itse asiassa edes ollut ollenkaan vaikeaa, kunhan hän oli saanut ihkaensimmäisen repliikin ulos. Se oli ollut niinkin fiksua kuin kysyä yhdeltä Juken vasta sisääntulleista kavereista, että eikö tämä ollutkin Valtsussa töissä. Kaikki röhähtivät nauramaan.
- Sä olet ihan saman näköinen, ehti Ali mutista yrittäen vetäytyä sohvatyynyjen väliin, ennen kuin hän ymmärsi, ettei nauru ollutkaan tarkoitettu hänelle.
- Se oli, ulvoi Juke. – Se oli, kunnes se saatiin kiinni siitä, että se nosti kaljakorin lastauslaiturille odottamaan, että kaverit nostaa sen autoon.
- Nuorisorikollinen, Ali kauhistui ja taas kaikki nauroivat, mutta se ei ollut mitenkään pahaa naurua. Tarttuvaa se oli.

Puoliyö tuli ja meni Alin muuttumatta kurpitsaksi. Hän oli juonut suurimman osan viinistään, mutta sitten hänen päätään oli alkanut särkeä ja hän oli jättänyt loput sikseen. Kauhea kardinaalimoka tai ei, hän oli torkahtanut sohvannurkkaan ja siitä herätessään tunsi olonsa paljon paremmaksi. Vierasjoukko oli sillä välin sekä huvennut että hiljentynyt. Hän ei tiennyt oliko hyvien bileiden merkki, että vieraita sammahteli lattialle, mutta jos oli, nämä ilmeisestikin olivat hyvät bileet. Parvekkeelta kuului vielä keskustelua, Ali kurkisti sinne ja näki sen Valintatalon entisen kassan ja Lean juttelemassa kesäyössä. Hän ei halunnut mennä häiritsemään, mutta Lea huomasi hänet, kun hän vetäytyi takaisin sisään.
- Elsa lähti jo, hän sanoi. – Että älä huolestu, ei sitä ole paloteltu roskapusseihin eikä mitään.
Ali nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja mietti lähteämistä itsekin. Mahtoiko hän haista viinille niin, että äiti huomaisi? Mahtaisiko tämä edes valvoa enää? Hän päätti kuitenkin katsoa ensin, löytäisikö Juken jostain. Olisi kai kohteliasta kiittää isäntää ennen lähtöä, jos tämä nyt löytyisi.

Pojan huoneessa oli lukuvalo päällä ja Ali näki jonkun makailevan sängyssä lukemassa Tex Willeriä. Juke se ei kuitenkaan ollut.
- Se on tuolla sen vanhempien makuuhuoneessa, jos sä Jukea etit, poika ilmoitti ja osoitti seinää. Ali jatkoi matkaansa sinne ja totesi Juken nukkuvan täysissä pukeissa isolla parisängyllä. Kuorsaus vain kuului. Ei tainnut olla paljon mieltä yrittää herättää häntä vain sanoakseen hei-hei – tuskin Juke ainakaan ilahtuisi, vaikka hän onnistuisikin.

Vähän haikeana Ali nojasi ovenpieleen ja mietti, saisiko hän ikinä poikaystävää. Kukapa hänet huolisi, ja missä hän semmoisenkin elävän tapaisi? Ei ainakaan koulussa, jos tähänastisiin kokemuksiin oli uskomista, eikä tallillakaan, kun ainoa siellä koskaan käyvä miehenpuoli oli tuossa. Ollikaista itseään ei tietenkään voinut laskea. Jukeen hän nyt oli ollut ehkä aavistuksen ihastunut, mutta ei kai se ollut mitenkään vastavuoroista. Kai poika muuten olisi ennemmin vaikka yrittänyt jutella hänen kanssaan kuin ryöminyt tänne nukkumaan.

Ali sai hullun idean, joka sai hänet tirskahtamaan. Jos hänet nyt oli tuomittu vanhaksipiiaksi loppuelämänsä ajaksi, niin kuin vähän alkoi vaikuttaa, voisi kai hän edes kerran kokeilla, miltä tuntuisi maata miehen vieressä. Juke ei liikahtanutkaan, kun hän varovaisesti kömpi sängylle ja asettui selälleen makaamaan. Hetken harkittuaan hän jopa asetti päänsä Juken levitetylle käsivarrelle ja kääntyi katsomaan tämän profiilia. Hämärässäkin se erottui ikkunan takana olevan pihavalon ansiosta. Nenä oli melko sievä, suora, ja Ali tiesi suupielien pystyvän kivertymään kerrassaan suloisesti, jos Juke hymyili. Paljon muuta hän ei sitten koko kaverista tiennytkään.

Alin aikomuksena oli viipyä siinä vain pari minuuttia ja lähteä sitten kotiin, mutta hämärässä silmät alkoivat painua väkisinkin kiinni, eihän hän totisesti ollut ehtinyt kaikkea sitä viiniäkään torkahtaa pois. Pimeys alkoi tuntua raskaammalta, mutta ei hän nukahtamistaan huomannut, eihän sitä koskaan. Herääminen sen sijaan oli ikimuistoinen. Hän säikähti niin ettei saanut edes henkäistyä – jokin kaamea painajaisolio oli kaapannut hänet kuristusotteeseen, tarkoituksenaan epäilemättä vähintään tappaa.
- Ali, sanoi Juke ällistyneenä ja tyttö avasi silmänsä. Ei se ollut painajaishirviö. Ehkä hän itse oli, sillä Juke näytti vähintään yhtä säikähtäneeltä.
- E-ei mun ollut tarkotus nukahtaa, Ali hengähti ja ajatteli, että nyt hän oli tehnyt elämänsä pahimman mokan. Ikinä enää hän ei voisi mennä tallille. Kun Juke kertoisi Ollikaiselle, tämä nauraisi hänet ulos, puhumattakaan, että jos Lea oli nähnyt… Hän yritti irrottautua, mutta Juke oli unissaan vetänyt hänet halaukseen, jota hänellä ei näemmä ollut aikomustakaan höllentää.

- Päästä mut irti! Äläkä tuijota mua tolla tavalla! Onko mun meikit levinny, mitä? Ali hermostui herätessään kokonaan ja pääsemättä siltikään irti.
- Ei pahasti, Juke sanoi ja alkoi nauraa. – Mikä yllätys.
- Irrota, Ali puhisi, mutta Juke teki ihan päinvastoin, puristi tiukemmin.
- Miksi? Täähän on ihan loistavaa.
- Ai on? Ali sanoi epäröiden, pienellä äänellä. Juke laski leikkiä, teki julmaa pilaa hänestä, takuulla.

Tai sitten ei. Hänen otteensa heltisi vähän, mutta vain siksi hetkeksi, että hän sai asentoaan kohennettua. Sitten Ali oli taas hänen kainalossaan, oikein mukavasti tällä kertaa, sanattomuuteen asti ällistyneenä.
- Mua on aina kiinnostanu yks juttu, Juke aloitti keskustelusävyyn, kuin he olisivat olleet kahvilla.
- Mikä? Ali kuiskasi.
- Miten sun nimi voi olla Ali? Sehän on miehen nimi?
- Se on vaan lempinimi, tyttö sanoi heikosti. Hän alkoi uskoa olevansa edelleen unessa, kun Juke katsoi hyväksi suudella häntä otsalle.
- Lempinimi? Mistä se tulee? Onko se lyhenne jostain?
- On, mutta en kerro mistä, Ali sanoi ja sai jostain vähän varmuutta ääneensä.
- Mikset kerro? Mikä voi olla niin kamalaa? Ali Baba? Juke nauroi.
- Melkein.
- Mä haluan tietää!
- Mitä se sulle kuuluu? Sitä ei tiedä kuin mun vanhimmat ystävät.
- Kerro, Juke vaati ja alkoi kutittaa.
- Ei, eiii! Älä!
- Mä lopetan kun kerrot.
- En, Ali sanoi niin vakuuttavasti kuin pystyi. – Mä en ikinä kerro sitä ensimmäisillä treffeillä.

Hän ei tiennyt, mistä sekin oli juolahtanut mieleen, eikä sillä ollut väliäkään. Juke nauroi ja halasi häntä ja sitten he suutelivat.
- Jos nää on ekat treffit niin mistä alkaa toiset? Puolestapäivästä?
- Onko nää treffit?
- Musta nää vaikuttaa pikkusen treffeiltä. Jos sulle sopii?
- Mä luulin, että treffit on sitä, että mennään elokuviin tai kahvilaan, mutta okei, kai mä voin elää tänkin kanssa, Ali sanoi pohdiskellen, eikä edes huomannut lakanneensa pelkäämästä, että mokaisi joka hengenvedolla.
- Sovitaan niin, palataan siihen nimiasiaan illemmalla tänään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.10.14 19:24:23

Pikkusisaruksia

Ilse palaili hyräillen kotiin saatuaan Alin käsistään. Luoja, sillä tytöllä oli ongelmia! Kuka saattoi pelätä viattomiin kotibileisiin menemistä kuin hyppäämistä kymmenestä metristä? Etenkin, jos kutsun esittäjä oli se nimenomainen kaveri, josta Ali oli salaa kiinnostunut? Ali oli hömppä ja Ilse toivoi totisesti, että hänelle tapahtuisi jotain radikaalia tänään. Jonkun pitäisi ravistella hemmettiin se alemmuudentunteen savikuori, jolla hän oli itsensä ympäröinyt.

Se selviäisi kuitenkin vasta huomenissa. Ali saattaisi tietysti karata juhlista kotiin vaikka saman tien, mutta ei hän varmaan tänään enää Ilselle soittelisi, sillä kukaan muu kuin Nita ei tiennyt, että Ilse aikoi viettää rauhallisen ja yksinäisen koti-illan. Ei Stumppikaan, hänelle Ilse oli vain ilmoittanut, ettei tänään ehtinyt tavata.
- Mihin sä aiot tuhlata perjantai-illan ellet tuu Luolaan? Stumppi oli kysynyt epäluuloisen näköisenä.
- Mulla on vaan muuta sovittuna, Ilse oli hymyillyt ja taputtanut poikaa poskelle.
- Mikä voi olla tärkeempää kuin minä?
- Ehkä mun pitää lakata varpaankynnet ja kihartaa silmäripset, Ilse ehdotti.
- Sulla on sopimus jonkun lakkapullon kanssa?
- Mä sanoin ehkä, Ilse muistutti. - Nähdään lauantaina.

Stumppi oli mennyt murjottavan näköiseksi, mutta täsmälleen se oli ollut Ilsen tarkoituskin. He olivat tavanneet joka ainoa ilta siitä ensimmäisestä lähtien ja hänestä alkoi tuntua siltä, että oli tauon paikka. Hän ei ollut kyllästynyt, ihan päinvastoin, mutta hän pelkäsi Stumpin kyllästyvän, jos hän olisi jatkuvasti saatavilla.
- Entäs jos se käyttää tilaisuuden hyväkseen ja löytää jonkun toisen kun sä et ole vahtimassa? oli Nita kysynyt.
- No sitten mua kai vítuttaa, mutta miten mä muka voisin aina olla sitä vahtimassa?

Ei ollut tosiaan ihan tuulestatemmattu ajatus, että jotain sellaista tapahtuisi. Luolassa Stumppia yleensä piiritti tai ainakin piti tarkasti silmällä epälukuinen tyttölauma. Hänessä oli jotain, mikä sai useimmat tytöt hymyilemään typerästi, tuijottamaan ihastuneesti ja unohtamaan monia äidin opettamia asioita. Ehkä se oli vähän liian, melkein tyttömäisen nätti naama, viimeisen päälle muodikkaat vaatteet tai kissamainen tapa liikkua.

No, siellä hän nyt saisi potkia ihan rauhassa rumempia kauemmas tai olla potkimatta, Ilse ajatteli, vaikka hänen otsansa vetäytyikin pieneen huolenryppyyn. Jos hänen suunnitelmansa toimisi, Stumppi kiemurtelisi miettien mitä ja missä Ilse teki, eikä antautuisi minkään perjantai-illan kunniaksi parhaimpiinsa tälläytyneen lähiöprinsessan viekoiteltavaksi.

Ilse meni tapansa mukaan sisään sivuovesta, mutta peremmältä kuului niin mielenkiintoisia ääniä, ettei hän malttanut olla kurkistamatta ensin olohuoneeseen. Kate ja Tarja riitelivät. Kate näytti olevan itkun partaalla.
- Mun on pakko saada mennä, hän vaati ja polki jalkaansa.
- Ensin vaihdat vaatteet ja peset naamasi!
Vasta nyt Ilse katsoi tyttöä tarkemmin. Jessus, lapsi oli meikannut itsensä Pelle Hermanniksi. Ja ellei tuo ollut hänen paitansa niin jo oli ihme.
- Mistähän täällä on kysymys, paitsi varkaudesta, hän kysyi ja molemmat käännähtivät katsomaan häntä. Kate meni, mikäli mahdollista, vieläkin surkeamman näköiseksi.
- Ei mistään, Tarja sanoi nopeasti kuin tajuten huutaneensa itsekin. – Tai on, kyllä.

- Mä haluan vaan mennä Lintsille, Kate sanoi ja nyt hän alkoi todella itkeä. Ilse olisi voinut tuntea myötätuntoa, ellei kakara olisi kaikista kielloista huolimatta käynyt hänen vaatekaapillaan.
- Ei sua ole kielletty sinne menemästä, sua kiellettiin lähtemästä kotoa ton näkösenä! tarkensi Tarja. – Lapsi on tälläytynyt kuin ilotalon asukki!
- Mä haluan ton mun ilotalopuseron heti takasin, Ilse ilmoitti. Se ei näyttänyt pahalta Katenkaan päällä, mutta oli kai ymmärrettävää, ettei äiti ollut kovin ihastunut, jos tuon ikäinen halusi esitellä vakoa rintojensa välissä. – Sitä paitsi sulla on niin kauheasti meikkiä, että sut nauretaan sieltä ulos.
- Onko? Kate kuiskasi ja pyyhkäisi poskiaan niin, että valunut ripsiväri levisi. Mitä hän sitten laittanutkaan silmiinsä, se ei ollut koskaan kuullut vedenkestävyydestä.
- Ihan järjettömän paljon liikaa, Ilse vakuutti. – Annatko sen paidan? Ennen kuin sekin on ripsivärissä.
Kate taisi miettiä hetken, mitä tehdä, mutta alkoi sitten avata nappeja.
- Anteeksi, hän sanoi ja ojensi vaatteen. – Mä otin sen pyykkikorista, kun ajattelin, ettet sä kaipaa sitä vielä vähään aikaan. En mä ole käyny sun huoneessa.

Ilsen oli pakko heltyä. Kate oli niin säälittävä, ja menossa niin hakoteille. Hän olisi yhtä hyvin voinut laittaa hintalapun selkäänsä lähtiessään tuon näköisenä kaupungille.
- Mee pesemään naamasi ja vie se samalla takasin sinne pyykkikoriin. Mä autan sua meikkaamaan, hän lupasi ja huokaisi sisäisesti. Ehkä Tarjakin oli lähdössä tanssimaan? Ilse voisi lainata hänellekin vaatteita ja neuvoa kampaamisessa ja meikkaamisessa.

Kate vilahti tiehensä nopeammin kuin jänis loukusta ja Tarja istahti nojatuolin käsinojalle, naurahtaen hetken kuluttua.
- Se olisi huvittavaa, jos ei se olisi ihan pelottavaa, hän huokaisi.
- Mikä? Ilse kysyi.
- No että se melkein pääsi lähtemään tollaisena. Se on puhunut Linnanmäestä koko viikon ja mä kuvittelin tietysti, että ne on menossa laitteisiin… mutta ei, kuulemma. Diskoon ne oli menossa.
- Ai sinne, Ilse sanoi. – No sieltä se ainakin olisi naurettu ulos ton näkösenä. Mikään oo pahempaa kun lapset jotka leikkii aikuisia.
- Oletko sä käynyt siellä? Voiko sinne ton ikäistä päästää? Tarja kysyi.

Ilseä nauratti.
- Äitipuoli-kulta, mä asun siellä. Paitsi tänään, tänään mulla on koti-ilta. Mutta voi Kate sinne mennä ihan hyvin, ei se ole liian nuori. Eikä sinne saa viedä alkoholia eikä mitään semmosta.
Tarja näytti helpottuneelta ja Katekin näytti olevan paremmalla tuulella palatessaan kasvot kiiltävänpuhtaina kylpyhuoneesta.
- Autatko sä mua tosiaan? hän kysyi arasti Ilseltä.
- Joo, tämä vastasi. Alotetaan heittämällä roskikseen se musta möhnä, mitä sulla äsken oli ripsissä.

Ilse lainasi omaa ripsiväriään Katelle, esti tätä laittamasta sinistä luomiväriä ja pinkkiä poskipunaa ja yhdessä he löysivät tytön omasta kaapista sopivan paidan.
- Sä olet ihana, Kate huokaisi, kun Tarja nyökkäsi hyväksymisen merkiksi, ja häipyi sitten. Surkuhupaisaa, ajatteli Ilse. Tuokin lähti sinne, hänen kantapaikkaansa, ja hän kökötti kotona. No, itsehän hän oli valinnut.
- Missä isä ja pojat on? hän huomasi kysyä.
- Ne lähti leikkipuistoon, kun me alotettiin välienselvittely, Tarja sanoi. – Kaipa ne kohta tulee. Tuutko sä syömään? Ruokaa on vielä.

Ilse oli ajatellut viettää koti-iltansa ihan omissa oloissaan, omassa loukossaan, kuunnellen musiikkia ja lukien tai vaikka kirjoittaen päiväkirjaansa. Kuitenkin hän löysi itsensä syötyään olohuoneesta katsomasta televisiota. Isä ja pojat olivat palanneet ja jälkimmäiset tuijottivat Ilseä vähintään yhtä epäluuloisina kuin Ilse niitä. Onneksi ne pysyivät kaukana ja olivat vaihteeksi hiljaa.

Vähän ennen uutisia kuitenkin nuorempi pojista tuli ja kiipesi Ilsen syliin. Ihan noin vaan, sanomatta mitään. Nojasi rintaan ja laittoi peukalon suuhunsa. Ilse istui jäykkänä kuin hänen syliinsä olisi tipahtanut hämähäkki, mutta vähän ajan kuluttua hän laittoi varovaisesti kätensä pojan ympärille. Mikä tämän nimi olikaan? Teemu? Olipa noloa, että hänen tarvitsi edes miettiä. Hän ei vaan ollut ollut missään tekemisissä isänsä perheen kanssa silloin, kun pikkupojat olivat syntyneet ei hän ollut pystynyt pitämään mielessään, kumpi oli Teemu ja kumpi Tero-Pekka.

Mikä vielä hullumpaa, nähtyään, että pikkuveli oli kiivennyt Ilsen syliin, tuli toinenkin veljes ja nojautui Ilsen kylkeen, laittaen hänkin peukalon suuhunsa niin, että he olivat ihan identtiset.
- Katso, sanoi Tarja puoliääneen Ilsen isälle ja molemmat jäivät myhäillen katsomaan kolmikkoa. Ilse tunsi lievää noloutta, mutta jotenkin kevyet, pienet vartalot olivat mukavia. Hän oli korjaavinaan asentoaan niin, että sai samalla kohennettua kummankin pikkupojan asentoa.
- Tuu lukemaan meille, sanoi sitten se, joka oli hänen kainalossaan, ja vilkaisi ylöspäin unisin silmin. Ilse puolestaan katsoi kauhistuneena Tarjaa.

- Ensin pesulle, tämä sanoi reippaasti ja nousi seisomaan. – Ilse, tule sä auttamaan. Sä voit sitten lukea, jos viitsit, kun ne kerran sut haluaa.
Seuraavaksi Ilse löysi itsensä pikkupoikien makuuhuoneesta, istumasta naurettavalla pikku pallilla ja lukemasta muumeja.
- Nukahtaako ne muka jos mä luen? hän kysyi.
- Nukahtaa, vakuutti Tarja.
- Okei, Ilse huokaisi ja aloitti, vaikka tuntuikin idioottimaiselta lukea ääneen. Hän ei ollut tehnyt sellaista sitten alakoulun. Ihme kyllä, pojat toistivat mukana puoliääneen hänen sanansa. He selvästikin osasivat koko jutun ulkoa. Kun heidän äänensä hiljenivät, lopetti Ilsekin lukemisen.
- Vielä, kuului toisesta sängystä unisesti, mutta sitten sieltäkin alkoi kuulua tasainen, vieno kuorsaus ja Ilse katsoi hommansa hoidetuksi.

Stumppi soitti jo kymmenen aikaan ja Tarja tuli herättämään Ilsen.
- Samperi, puoliltaöin, llse marisi laahautuessaan olohuoneeseen. Hän oli valvonut illalla katsoen elokuvaa isän ja Tarjan kanssa ja tuntenut ensimmäistä kertaa olonsa kotoisaksi uudessa talossa. Se oli ollut suunnattoman mukavaa. Hänellä ei ollut ollut oikein kotoisa olo elämässä sen jälkeen, kun mummi oli kuollut – ja oliko se ihmekään, sehän nyt oli kuitenkin mullistanut koko hänen maailmansa. Surusta puhumattakaan.
- Sadie, kuului luurista Ilsen uniseen korvaan, ja hän piristyi.
- Mitä sä teet hereillä tähän aikaan aamusta, hän kysyi ja haukotteli. Hiljalleen hän alkoi herätä ja mukava, lämmin olo valahti koko kroppaan. Stumppi oli kuolemassa ikävään, muuten hän ei olisi ruvennut soittelemaan näin aikaisin.
- Tule tänne, porukat on lähdössä pois.
- Mihin ne on menossa? llse kysyi.
- Mutsi lähtee joidenkin työkavereiden kanssa risteilemään ja Sepi metsästämään.
- Nyt on kesä, mitä nyt saa metsästää? Ilse kysyi venytellen ja alkoi tuntea olevansa jo hereillä.
- Ei kai ne nyt mitään metsästäkään, kiillottaa pyssyjään metsästysmajassa ja ryyppää, Stumppi sanoi ääntään madaltaen ja Ilse ymmärsi, että isäpuoli ei ollut lähtenyt vielä mihinkään.
- Entäs pojat? hän kysyi.
- Ei meidän niistä tarvii välittää. Tuu nyt vaan tänne.
- Mä tulen, Ilse lupasi.

Toisin kuin Nita ja suuri osa muista kavereista, Stumppi ei asunut ydin-Kalliossa vaan Hakaniemen liepeillä Merihaassa. Ilsen bussi meni ihan vierestä ja salaisesti värähtäen hän kiipesi kolossaalisten tornitalojen sekaan. Paikka oli puistattava jopa näin kesäisessä auringonpaisteessa. Harmaassa syyssateessa sen täytyi olla ankeampi kuin hautausmaa. Vaikka hautausmaatpa olivatkin yleensä aika kauniita ja romanttisia paikkoja.

Ilsen piti vieläkin pysähtyä miettimään reittiään. Kaikki talot näyttivät samoilta, hän ei ollut käynyt Stumpilla sen ensimmäisen kerran jälkeen ja silloin oli ollut yö ja hän oli ollut hiukkasen humalassa. Silloinkin Stumpin vanhemmat, tai äiti ja isäpuoli, olivat olleet poissa. Heistäköhän johtui, ettei häntä ollut uudempaa kertaa pyydetty käymään? No, eipä Ilsekään ollut esitellyt Stumppia vielä isälle tai Tarjalle. Sen ehtisi.

Oikea rappu kuitenkin löytyi ja oikea asuntokin. Ovessa luki vähän keikkuvin kirjaimin Gustafsson, mutta ei Stumpin nimeä, joka oli Nurmi. Ehkei se mahtunut postiluukkuun, olihan Gustafsson sentään pitkä nimi. Sisältä kuului huutoa, älinää ja töminää vastaukseksi ovikelloon, ja Ilse astahti varmuuden vuoksi vähän taaksepäin – kuulosti siltä, että sieltä oli tulossa norsulauma oven läpi. ja hyvä niin, ovi lennähti selälleen niin kovalla voimalla, että se paukahti seinään ja sai koko rappukäytävän kaikumaan. Kynnykselle oli romahtanut pullea, pellavapäinen teini-ikäinen poika, toinen samanmoinen, mutta vähän laihempi, pyristeli Stumpin tiukassa niskaotteessa.
- Hélvettiin siitä, hän ärjyi ja antoi muutamalla napakalla potkulla vauhtia. Veljet vetäytyivät pari metriä sisemmäs, mutta pysähtyivät siihen ja kääntyivät tuijottamaan Ilseä. Vähän aikaa toljotettuaan toinen vihelsi ja Stumppi otti uhkaavan askeleen heidän suuntaansa, jolloin molemmat lopultakin katosivat kokonaan.

- Sun pikkuveljesi, Ilse oletti.
- Velipuolet, Stumppi korjasi kiukkuisesti ja veti oven kiinni. Sitten hän pisti kätensä Ilsen poskille ja suuteli tätä. Se oli yllättävän pehmeä suukko, kun ottaa huomioon, miten vihaiselta hän oli juuri kuulostanut, Ilse sulki silmänsä ja ajatteli että oli ollut viisaampi kuin oli kuvitellutkaan pysyessään illan kotona. – Tuu sisään, Stumppi sanoi sitten ja kiskoi hänet kädestä pitäen peremmälle. Ilse ehti panna merkille suunnattoman sotkuisen huoneen, joka selvästikin oli poikien, kliinisen siistin olohuoneen, jonka läpi hän muisti kävelleensä viimeksi livahtaessaan aamulla pois, ja sitten he olivat perillä makuuhuoneessa, jossa ei paljon muuta ollut kuin parisänky. Senkin Ilse muisti. Stumppi sulki myös sen huoneen oven perässään ja istutti Ilsen sängyn laidalle.
- Mitä sä oikein touhusit eilen? hän kysyi syyttävästi ja istui itse viereen.
- Tutustuin mun uusiin velipuoliin.
- Ai sä jouduit lapsenvahdiksi? No, ne ei varmaan oo tommosia idiootteja vielä.

Stumppi näytti tosiaan tuskastuneelta vilkaistessaan kohti ovea. Ilsen teki mieli taputtaa häntä lohduttavasti poskelle, mutta pelkäsi, että toinen olisi ottanut sen piruiluna. Sen sijaan hän kysyi:
- Minkä ikäsiä ne on?
- En mä tiedä, Stumppi puuskahti. – Tai no, oisko neljätoista ja viistoista. Jotain semmosta.
Hän heittäytyi selin sängyn päälle ja Ilse antoi hänen kiskoa itsensä viereensä. Stumpin silmät olivat hyvin siniset, niihin olisi voinut vaikka hukkua ja kädet lämpimät, kun ne liikkuivat pitkin hänen selkäänsä. Ilse tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi. Tässä voisi hyvin viettää koko päivän, ja se oli kai ollut Stumpin tarkoituskin.
- Musta oli ihan outoa eilen, kun sä et ollut mukana. Ihan kuin puolet musta ois puuttunu, Stumppi sanoi.
- Et sitten ketään muuta kelpuuttanu? Ilse tirskahti. Stumpin sanat olivat odottamattomat, mutta ihanat.
- Ei näkyny ketään sun veroista, poika sanoi ja sai Ilsen varmaksi siitä, että tästä tulisi aika hyvä viikonloppu.

He halailivat ja suutelivat vähän aikaa täysin uppoutuneena toisiinsa, sitten Ilse oli näkevinään liikettä silmäkulmastaan ja vilkaisi. Asunnossa oli, omituista kyllä, ikkunat kaikkien sisäovien yläpuolella. Tämän huoneen ikkunasta näkyi kaksi pyöreää pojanpäätä, jotka virnistelivät häpeämättömästi. Ilse tarttui kiinni Stumpin kädestä, joka yritti parhaillaan nostaa hänen T-paitaansa ylös ja nyökkäsi melkein huomaamattomasti oven yläreunaa kohden. Stumppikin vilkaisi, päästi jalopeuran ääntä muistuttavan karjaisun ja oli saman tien ovella työntämässä sen selälleen. Päät katosivat, mutta eivät tarpeeksi nopeasti kolinasta ja paukkeesta päätellen. Kuului tuskaista ulvontaa ja räsähtävän puun ääni. Kaikesta päätellen se, minkä päällä veljekset olivat seisseet ylettyäkseen ikkunaan, oli nyt säleinä.

Ilse suoristi paitansa paikoilleen ja meni katsomaan. Toinen nuoremmista pojista piteli päätään vedet silmissä ja ulvoi, toinen istui tuolin jäänteiden keskellä.
- Sä halkasit mun pään! pulleampi vaikersi ja hetken ajan Ilse pelkäsi, että Stumppi tosiaan hoitaisi homman loppuun ja tekisi niin lopullisesti. Tämä taisi kuitenkin päätellä, että alentuminen samalle tasolle riiviöiden kanssa ei ollut kovin coolia.
- Paha juttu, ettet sä pysy pystyssä, hän sanoi ja pisti kätensä farkkujen taskuun. – Lasten ei pitäis kiipeillä. Teidän isä ei varmaan kauheesti arvosta sitäkään, että menitte hajottamaan ton tuolin. Ilse ei tiennyt, mitä odottaa, tulisiko tästä nyt kunnon tappelu? Pojat kuitenkin alkoivat kömpiä mutisten pystyyn. Toinen tallasi tuolinsälön päälle ja ulvaisi, mutta sitten he vain päätyivät katsomaan Ilseä, kuin eivät olisi ennen naista nähneet.
- Hei, Ilse sanoi ja hymyili suloisesti. – Mä olen Ilse.

Pojat tuijottivat takaisin niin kauan, että hän alkoi jo miettiä, olivatko he ihan täyspäisiä. Samalla hän totesi, ettei heissä ollut mitään samaa näköä Stumpin kanssa, ellei vaaleahkoa hiusväriä laskettu. Jos Stumppi oli pitkä ja hoikka, olivat nämä paremminkin rotevia, toinen suorastaan lihava. Jos Stumpin kasvot olivat enemmän kauniit kuin komeat, ei näiden pärstiä voinut kuvailla kummallakaan sanalla. Sammakkomainen oli ehkä ensimmäisten mieleen tulevien sanojen joukossa.
- Te ette oo juurikaan samannäköisiä, Ilse huomautti Stumpille.
- Ei, luojan kiitos, ne on isänsä näkösiä, tämä huokaisi hartaasti.
- Mitkä niiden nimet on? Ilse kysyi. Tilanteessa oli jotain huvittavaa, vaikka toinen pojista pitelikin edelleen päätään ja toinen kaivoi tikkuja sukanpohjasta. Erittäin mustapohjaisen sukan.
- Keke ja Kake, Stumppi sanoi ja hetken ajan Ilse luuli hänen laskevan leikkiä. Ei kellään voinut olla semmoisia nimiä.

- Äh, tuu keittiöön, juodaan kahvit ja häivytään, Stumppi huokaisi ja marssitti Ilsen olohuoneen lävitse keittiön pöydän ääreen. Hän latasi kahvinkeittimen ja penkoi kaappeja ovia paiskoen. – Täällä ei oo mitään syötävää. Hei hirviöt! Te saatte mennä kauppaan!
- Ei mennä, ilmoitti se pojista, joka piteli päätään. Hän tuli perässä keittiön ja otti naulasta villaisen patalapun, painaen sen sitten takaraivoaan vasten. – Äiti sano, että sä käyt ja ruokit meidät, Kaken ja mut,
- Anna rahat sitten, sanoi Stumppi ja Keke valahti nolon näköiseksi. Hän kaivoi farkkujensa taskusta pienen rullan seteleitä. Stumppi huomautti, että hän oli vítun varas.
- No voidaanhan me mennä ostamaan niille maksalaatikkoa, ehdotti Ilse, jonka huumorintaju oli päässyt pinnalle. Kyllä hän siitä ensimmäisestä yöstä täällä oli ymmärtänyt, ettei Stumppi ollut paikallisen perintökartanon esikoispoika. Happamanhajuiset lakanat heidän sängyssään olivat myös rajoittaneet mielikuvitusta. Nyt hänestä tuntui varsin hyvältä idealta ruokkia tajuttomiksi nuo Stumpin kaksi veljeä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.10.14 22:17:32

Poikia ja rakastajia

Ilse ja Stumppi kävivät kaupassa ja Ilse laittoi ruokaa, perunamuusia muusijauheesta ja lihapullia purkista. Keke ja Kake söivät kuin eivät olisi ennen ruokaa nähneet ja häipyivät sitten omiin hommiinsa.
- Tää on ihan kuin me leikittäis kotia, huomautti Ilse pyyhkiessään tiskipöytää tiskaamisen jälkeen. Hänestä oli ollut omituisen hauskaa leikkiä emäntää ja ruokkia Stumpin rumia veljiäkin.
- Mä en ainakaan haluu tommosia lapsia, Stumppi huomautti. – Lähetään kaupungille?
- Mihin?
- Noo… Lintsille?

Sinnehän he tietenkin päätyivät, tosin vasta illemmalla, kun Luolakin oli jo auki. Stumppi oli jo saanut tympeän lipunmyyjän sijaisen ymmärtämään, ettei hänen ollut välttämätöntä maksaa sisään ja Ilse pääsi siivellä. Suurin osa vakioporukasta oli siellä, Nitakin.
- Tuu mun kanssa ostamaan ranskalaisia, mä kuolen nälkään, tämä pyysi ja kiskoi Ilsen mukaansa ulos huvipuistoon. He istuivat penkille puun alle päivittämään kuulumiset.
- Mä menen Stumpille yöksi, niiden porukat on taas poissa, Ilse uskoutui.
- Te taidatte olla ihan tosissanne, Nita arveli ja pisteli ranskalaisia suuhunsa. – Se näytti eilen ihan orvolta ilman sua.
- Näytti vai, Ilse sanoi ihastuneena.
- Joo. No, jos sä olet tyytyväinen niin kai se on pääasia. Musta se nyt ei ole mistään kotosin koko jätkä.
- Itte et oo!
- Olisit tyytyväinen, etten mä sitä huoli.

Nita kiusoitteli tietenkin, mutta oli kyllä onni, että heillä oli niin erilainen miesmaku. Olisi ollut kurjaa olla ihastunut samaan tyyppiin kuin paras ystävä. Ilse nappasi yhden ranskalaisen ja sytytti sitten tupakan ja hiljaisen tuttavallisuuden vallitessa Nita pisteli loput suuhunsa.
- Kato, Artsi tulee, hän huomasi sitten. – Mitä se tykkää kun sä oot Stumpin kanssa?
- Mistäs mä tietäsin, Ilse kohautti harteitaan. Artsi huomasi heidät ja vaihtoi suuntaa, istahtaen kolmanneksi penkille.
- Joko sä olet heivannut sen idiootin? hän kysyi toiveikkaasti Ilseltä.
- Päinvastoin, tämä vastasi ja mulkaisi poikaa ylhäisesti. – Miksi sä semmoista kuvittelet?
- Tuli vaan mieleen, kun ei sua eilen näkynyt.
- Toiveajattelua, Ilse tuhahti ja Artsi huokaisi.
- Niin kai sitten.
- Mennään takasin, mä haluan tanssimaan, päätti Nita ja pompahti pystyyn. – Artsi, sä saat tanssia mun kanssa hitaita tänään. Sullekin tulee parempi mieli.
- Mikset sä tanssi Timon kanssa?
- Koska se ei ole täällä, Nita nauroi ja nappasi Artsia kädestä.

He palasivat takaisin diskon hämäryyteen. Ilse hypähteli edellä ja Artsi seurasi katseellaan, miten tyttö liimaantui luontevasti Stumpin kylkeen. Hänen kurkkuaan kuristi katsella sitä, mutta ei hän voinut olla katsomattakaan.
- Ne on aika hyvännäkönen pari, Nita tuumi.
- Niin kai, Artsi mutisi.
- Mutta ei ne varmaan kovin kauan pysy yhdessä. Ilse on liian fiksu. Niin että älä sure.
- Ei se taida mua huolia siitä huolimatta.
- Älä nyt huku itsesääliin, Nita nauroi. – Sitten sä löydät jonkun toisen.

Ilse ja Stumppi kävelivät kotiin Luolan sulkeuduttua, lähinnä tappaakseen aikaa sen verran, että Keke ja Kake olisivat ehtineet nukkumaan. Ilse tunsi pientä jännitystä. Kohta he päätyisivät taas sänkyyn, se oli selvää. Se oli hänestä ihan okei, mutta jännitti se silti vähäsen.
- Hyvä, siellä on pimeetä, Stumppi totesi katsoen pihalta ylös toisen kerroksen ikkunoihin. Sitten hän veti Ilsen itseensä kiinni ja halasi vaativasti. – Me voidaan mennä.

Siihen olisi Ilsen mielestä sopinut hyvin sanoa ”minä rakastan sinua”, mutta kaipa sellaista oli lapsellista odottaa. Eivät kai he olisi tässä nyt, ellei Stumppi välittäisi hänestä?
- Mennään vaan, hän myöntyi, halattuaan itse lähes nälkäisesti takaisin. Ehkä oli ihan hölmöä näin pian uumoillakaan mitään rakkaudentunnustuksia.

Asunto oli tosiaan kokonaan pimeänä ja he hiipivät poikien suljetun oven ohi makuuhuoneeseen. Ilse jäi seisomaan epätietoisena paikoilleen, kun Stumppi harppasi laittamaan yöpöydän pikku lamppuun valot ja palasi sitten Ilsen luo. Hän näytti hämärässäkin niin söpöltä, etenkin katsoessaan noin hellästi, että Ilseä melkein hengästytti katsoa häntä.
- Sadie… Stumppi sanoi ja liu’utti Ilsen takin pois olkapäiltä ja tämä värähti, kun viileä ilma osui paljaisiin käsivarsiin. Ilseä ei suuremmin ollut seksi vielä koskaan kiinnostanut, mutta pojille se tuntui aina jossain vaiheessa muodostuvan elämää ja kuolemaakin tärkeämmäksi asiaksi. Hän lähinnä sitten suostui leikkimään mukana. Miksei olisi suostunut, kun ei asialla ollut niin väliä? Stumpin kädet tuntuivat kuitenkin tavallista mielenkiintoisemmilta, kun tämä hiljalleen riisui hänen vaatteitaan. Ehkä se johtui siitä, että Ilse oli niin rakastunut?

Stumppi auttoi Ilsen sängylle ja jatkoi taitavia hyväilyjään. Hän ei halunnut pilata mitään kiirehtimällä, päinvastoin hän halusi pitää huolen, että tällä kertaa tästä tulisi ikimuistoista. Se ensimmäinen kerta Topin bileiden jälkeen oli mennyt sellaisessa tuiskeessa, että siitä oli tuskin jäänyt muistikuvaa. Ilsen puheista päätellen tälle oli jäänyt vielä vähemmän. Hyvä pano oli ehkä paras tapa sitouttaa naisihmisiä, vaikkeivat tytöt sitä koskaan myöntäneetkään. Kummasti ne vain silloin tulivat aina takaisin kuolaamaan lisää.

Ilse näkyi toimivan ihan samoista nappuloista kuin kaikki muutkin. Stumppi suuteli häntä kaulalle, rinnoille ja vatsalle, kunnes hänen hengityksensä alkoi kuulostaa kovalta ja kiireiseltä, eikä sittenkään vielä kiirehtinyt eteenpäin.
- Tuntuuko susta hyvältä? hän varmisti. Siitäkin tytöt pitivät, että muisti kysyä.
- Tuntuu hitossa, Ilse puuskahti ja puristi häntä kuin hukkuva. – Älä lopeta.
- Ei mulla ole mitään aikomusta, Stumppi vakuutti, vaikka nivusissa alkoi jo suorastaan pakottaa. Hän jatkaisi sormeiluaan vaikka aamuun, mutta hän odottaisi, kunnes tyttö pyytäisi.
- Tuu mun sisään, tämä sanoi suunnilleen samalla hetkellä, kun Stumppi sai ajatuksensa loppuun.
- Oletko sä varma?
- Olen, olen!
- En kai mä sitten voi kieltäytyäkään, Stumppi arveli ja kääntyi Ilsen päälle. Tyttö oli suloisen näköinen posket punehtuneena ja silmät loistaen, oudon keskittynyt ilme kasvoillaan.

Ilse tunsi, miten Stumppi tunkeutui hänen sisäänsä ja se tuntui järjettömän hyvältä, paremmalta kuin koskaan ennen kenenkään kanssa. Sen täytyi johtua siitä, että hän oli rakastunut. Vaikka ei sillä ollut väliä, mistä se johtui, ei millään ollut tällä hetkellä, kun hän tunsi, miten hyvän olon aallot alkoivat käydä lävitse koko vartalon. Stumppikin taisi tuntea ne – miten hän olisi voinut olla tuntematta?
- Voi luoja, poika ähkäisi sitten ja muuttui veltoksi ja raskaaksi Ilsen päällä. Tämä henkäisi syvään ja tunsi hämmästyksekseen, miten silmäkulmasta alkoi valua kyynel. Se oli tavallaan huvittavaakin, mutta tuntui oudosti sopivalta. Hän kuitenkin pyyhkäisi sen pois, kun Stumppi kierähti hänen viereensä. Turha pojalle oli näyttää, että tämä oli saanut hänet ihan niin liikuttuneeseen tilaan.

- Nyt sä olet mun, Stumppi ilmoitti ja siveli Ilsen käsivartta sormellaan niin, että hennot ihokarvat nousivat pystyyn.
- Niin olen, Ilse myönsi. – Vaikka niinhän mä olin jo ennestään.
- Olitko?
- Olin tietysti. Mitä sä sitten kuvittelit? Kuule.
- No?
- Miten monen tytön kanssa sä olet ollu sängyssä?
- Mistä mä tietäsin? Stumppi naurahti. Itse asiassa hän tiesi, ihan tarkalleen, mutta tiesi myös, että Ilsen mielestä niiden laskeminen oli todennäköisesti ällöttävää.
- Kymmenen? Sadan?
- Jotain siltä väliltä, Stumppi myönsi ja vaiensi Ilsen suutelemalla tätä.

Se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun Ilse kävi Stumpin luona, joskaan yöksi hän ei jäänyt silloin, kun vanhemmat olivat kotona. Silloin heidän olisi pitänyt ahtautua Stumpin laverille, joka puolestaan oli ahdettu nurkkaan Keken ja Kaken kerrossängyn taakse. Siinä loukossa Ilse ei halunnut nukkua, saati tehdä mitään muutakaan, eikä Stumppi koskaan edes kysynyt. Koko huone haisi jalkahielle ja pesemättömälle teinipojalle, eikä Ilse halunnut sinne muutenkaan. Yleensä hän istui olohuoneessa odottamassa sen aikaa, kun Stumppi kävi suihkussa tai vaihtoi vaatteet tai mitä varten he nyt olivatkaan tulleet ja tuli siinä tutustuneeksi tämän äitiin ja isäpuoleen. Äitiin vähän etäisemmin, sillä nainen tuntui asuvan keittiössä, mutta kyllä he tervehtivät toisiaan. Stumpin isäpuoli, Sepi, puolestaan asui olohuoneessa, istui leveästi keskellä samettista sohvaa ja keskittyi televisioon. Ilse näki tuskin koskaan häntä muussa paikassa eikä koskaan tekemässä mitään muuta.

- Taas uusi naikkonen, Sepi oli murahtanut nähdessään Ilsen ensimmäistä kertaa. Ilse oli nielaissut, sillä ei hän ihan tuollaista vastaanottoa ollut odottanut. Isä ja Tarja olivat ainakin olleet kohteliaita, kun Stumppi oli käynyt heillä. Hän kuitenkin päätti itse olla fiksumpi, esittäytyi ja ojensi kätensä. Sepi katsoi sitä vähän aikaa, kuin ei olisi ikinä joutunut kättelemään ketään, mutta tarttui siihen sentään.
- Toi kutale on olevinaan joku naistenmies, hän ilmoitti Ilselle vilkaisten Stumpin suuntaan.
- Niinkö? Ilse kysyi kohteliaasti ja istuutui nojatulin reunalle.
- Sä olet jo ainakin kolmas. Samanlainen sáatanan tyhjäätoimittava häntäheikki se on kuin isänsäkin.

Sepi tavallaan pelotti Ilseä. Mies oli hyvin täynnä itseään, vaikka oli lihava ja velton oloinen. Kun hän tottui siihen, että Ilse joskus istui puolituntisen hänen seuranaan, hän tuntui juttelevan tytölle oikein mielikseen.
- Tää kaikki, hänellä oli tapana luennoida ja viitata ympärilleen olohuoneessa, jossa oli viininpunainen matto, keltaiset verhot ja vihreä sohvakalusto, jotka kaikki riitelivät keskenään. - Tää kaikki on mun selkänahasta revitty. Minä tähän taloon oon kaiken ostanut.
- No mutta onhan Marikin töissä, sanoi Ilse nyökäten keittiöön päin.
- Hah! Sen palkalla nyt ei paljon muuta osteta kuin perunat. Kúsessa olisi ilman mua, Mari ja äpäränsä. Kaiken muun oon uutena ostanut, mutta akka sáatana tuli otettua käytettynä.
Sepi puisteli päätään tuskaisen näköisenä, kuin yksinhuoltajan naiminen olisi ollut pahinta mitä mies saattoi tehdä. Oli varsin selvää, miksei äpärän nimi mahtunut ulko-oven nimikilpeen.

- Se on ällöttävä, Ilse sanoi Stumpille, kun he taas pääsivät lähtemään.
- Niin on, poika vastasi ja leukaperien kireästä liikkeestä päätellen puri hampaitaan yhteen. – Mä lähden sieltä heti kun pääsen.
- Miksi se on niin katkera susta? Ei kai sun äitisi nyt ensimmäinen nainen maailmassa ole, jolla on lapsi valmiina.
- Äiti ei kuulemma koskaan kertonut sille musta. Siis ennen kuin ne oli naimisissa. Mä muistankin sen, hämärästi, kun ne tuli kai häistä ja äiti sanoi mulle että ”tässä on sun uus isä”. Tai sitten mä vaan luulen muistavani, kun se on joskus kertonut.
- Ohoh, Ilse sanoi, kun ei muutakaan oikein osannut. Oli ihme, että Stumppi oli pysynyt noinkin terveenä päästään, jos oli kuunnellut Sepin naljailua koko ikänsä. Ja hänen äitiraukkansa elämä vasta herkkua olikin.

Yhtäkaikki, Sepi oli pieni ja vältettävissä oleva piikki lihassa. Muuten elämä hymyili. Ilsellä oli unelmien poikaystävä, viimeinen vuosi koulussa oli alkanut, eikä hänen uusi asuinpaikkansa isän ja Tarjan luona ollut sittenkään niin kamala. Sijainniltaan se oli, edelleen, mutta muuten Ilse viihtyi siellä. Hänellä ei ollut koskaan ollut niin paljon omaa tilaa kuin nyt, ja parasta oli, että hänen kaverinsakin tuntuivat arvostavan hänen vihreää majaansa. Harva se ilta hänellä oli siellä joku kylässä. Stumppi tietysti useimmin, hän alkoi jo kuulua sisustukseen, mutta Nita ja Alikin pistäytyivät useamman kerran viikossa ja muitakin tuli silloin tällöin Nitan mukana: Timppa tai Artsi esimerkiksi.

Oli kyllä ihme, että Ali ehti käymään ikinä, Ilse mietti yhtenä iltana, kun hän yritti hienovaraisesti saada Artsia lähtemään. Ali pyöräili joka jumalan ilta tallille koulun jälkeen, ratsasti ja teki tallityöt ja ajoi sitten takaisin läksyjen pariin. Ilseä puistatti miettiäkin sellaista tehokkuutta.
- Mä teen vaan nää fyssan tehtävät, Artsi mutisi hänen sängyltään. Hän oli tullut Nitan ja Timpan kanssa, uppoutunut läksyihinsä eikä ollut tainnut edes huomata toisten lähtemistä.
- Mikset tee niitä kotona? Ilse tuhahti, mutta kuuli sitten naputusta nosto-ovelta. Ali aina rapisteli sitä tullessaan. Hän päätti jättää Artsin omaan rauhaansa, eipä tuo nyt paljon häiriöksi ollut maatessaan siinä uppoutuneena laskuihin, ja meni avaamaan Alille sivuoven.
- Tuutko sä suoraan tallilta? Ilse kysyi.
- No en, Ali nauroi. – Mutsi kuolisi, jos mä tekisin yhtään mitään tallilta tultuani käymättä suihkussa. Mäkin alan tottua siihen niin, että mun on pakko aina päästä suihkuun… sopiiko tänne tulla?
- Sopii, ihanasti, Ilse sanoi ja töni Alin peremmälle.

- Ei Stumppia, Ali totesi muka pettyneenä päästessään sisään ja istuessaan sohvalle.
- Kyllä sä siihen joskus törmäät, Ilse lohdutti. Ali oli alkanut jo laskea leikkiä siitä, että Ilse oli keksinyt koko poikaystävän, kun ei hän ikinä sattunut tapaamaan tätä.
- Enkö mä kelpaa enää sullekaan? kysyi Artsi happamana. Ei hän ollutkaan niin omissa maailmoissaan kuin miltä oli näyttänyt.
- Sä kelpaat ihanasti, Ali vakuutti. Artsin hän oli tuntenut melkein yhtä kauan kuin Ilsen ja Nitankin, eikä tätä tarvinnut ujostella vähääkään. Sitä paitsi Ali oli muuttunut paljon rennommaksi viime aikoina.
- Mitäs Juke? Ilse kysyi ja Alin ilme muuttui vältteleväksi. Sitten hän huokaisi.
- Ei siitä tuu mitään.
- Miten niin? Ilse huudahti.

Ali kyyristyi halaamaan polviaan.
- Ei se vaan suju.
- Miten se nyt yhtäkkiä on lakannut sujumasta, tehän ootte tapaillu jo viikkokausia? Ilse tiukkasi. Ali katsoi häntä toinen kulmakarva koholla ja sanoi mitä yllättävimmin:
- Koska mä en enää kestä sitä, se on typerä kuin vasemman jalan saapas.
- No toi kuulostaa hyvältä syyltä, Artsi nauroi.
- Mä olen kyllä harkinnut pitää sitä vähän niin kuin lemmikkinä, että on jotain mitä ulkoiluttaa, Ali selitti avomielisesti, mutta alkoi sitten itsekin nauraa. – Mutta ei siitä tuu mitään, ennen mä lainaan naapurin koiran.

Ilse katsoi ystäväänsä miellyttävästi hämmästyneenä. Hän oli jotenkin kuvitellut, että nyt, kun Ali oli lopultakin löytänyt poikaystävän, se olisi ikuista, meni sitten hyvin tai huonosti. Ilse oli nähnyt semmoisia tapauksia ennenkin – että sitä roikuttiin yhdessä vain, jotta olisi joku.
- Reipas tyttö, hän sanoi kunnioittavasti. – Etsitään sulle joku uus mun tupareista.
- Joko sä lopultakin aiot pitää ne? Artsi kysyi kiinnostuneena.
- En, Ilse huokaisi. Lupa oli kyllä tullut, mutta ongelma oli siinä, ettei talo ollut ikinä tyhjä. Isä ja Tarja eivät milloinkaan käyneet missään, eivät edes ulkona syömässä, eikä hän tosiaankaan aikonut ruveta pitämään juhlia tässä omassa huoneessaan, kyllä siihen tarvittiin koko talo. – Ali, sun pitää tulla sunnuntaina Lintsille, kun se pannaan kiinni. Et saa uutta tilaisuutta ennen kuin ensi kesänä.
- Pitääkö?
- Pitää, Ilse sanoi lujasti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.14 21:35:10

Korvakuulolta

Ilse ei suostunut tapaamaan Stumppia joka päivä. Hänellä oli edelleen vahva tunne, että poika oli pidettävä vähän etäällä, vähän varuillaan, jotta kiinnostus säilyisi. Eikä hän itsekään halunnut, että heidän seurustelunsa muuttuisi arkiseksi nyhjäämiseksi. Hän ei halunnut kadottaa sitä tunnetta mikä tuntui jysähdyksenä vatsassa tai kuin sähköiskuna, kun hän päivän tai parin tauon jälkeen näki Stumpin.

Stumppi olisi ehkä halunnut roikkua enemmän Ilsen luona Marjaniemessä, mutta ei vonkunut enempää. Olihan hänelläkin toisaalta omia kavereita, joiden kanssa piti joskus viettää aikaa ja koulussakin meni pari kertaa viikossa myöhään, kun oli pajailta. Siitä Stumppi kuitenkin hiukan pahastui, kun Ilse ilmoitti tulevansa Lintsille viimeisenä päivänä kaverinsa kanssa.
- Mä luulin, että sä olisit mun kanssa siellä.
- Totta kai mä olen sun kanssa. Kin. Me tullaan Alin kanssa jo iltapäivällä ja käydään kieputtimissa ja me nähdään sitten kun Luola aukee, Ilse selitti. – En mä ajatellu sen kanssa tanssia hitaita. Se raukka on vaan niin ujo, että tarvitsee seuraa.
- Kuulostaapa fiksulta tyypiltä, Stumppi sanoi häijysti.
- Se onkin, niin että älä märise, Ilse nauroi. Hän kieltäytyi ottamasta Stumppia vakavasti noin hölmössä asiassa. Hehän näkisivät joka tapauksessa.

Ali oli vähän nolon näköinen tullessaan iltapäivällä hakemaan Ilseä. Hän oli ilmiselvästi tulossa suoraan suihkusta ja tuoksui vienosti saippualle: aamupäivä oli kai mennyt tallilla.
- Kauheeta, miten innoissani mä olen, hän sanoi heittäytyessään sohvalle katsomaan, miten Ilse viimeisteli meikkiään.
- Jaa Lintsistä?
- Niin! Mä en oo käyny kahteen kesään ja nyt mä en malta odottaa, että pääsen Vuoristorataan. Vähän noloa, eikö?
- Ehkä ihan pikkusen, Ilse myönsi.
- Olenko mä kelvollisen näköinen? kysyi Ali sitten huolestuneena. Ilse vilkaisi häntä arvioiden. Tytöllä oli uudet farkut, tai ainakaan Ilse ei ollut nähnyt niitä ennen ja hän oli tainnut ottaa opikseen: valkoinen T-paita ei roikkunut liian suurena vaan paljasti lihakset niin käsivarsissa kuin vatsassakin.
- Olet, ja hitto vie, sä näytät siltä kuin bodaisit.
- En kai? Ali sanoi huolestuneena ja katsoi hauiksiaan. – Polje itse kakskymmentä kilometriä päivässä ja siivoa boksit ja ratsasta…
- Niin mun pitäisikin. Mulle tulee huono omatunto kun katon sua. Mä olen ihan plösö, Ilse sanoi surullisena ja Ali alkoi nauraa.
- Sä ootkin hirveä plösö, joo. Näytä mulle missä kohden sulla on löysää.

Ilse nousi seisomaan ja meni kääntyilemään peilin eteen, joka seisoi seinää vasten nojallaan, kun kukaan ei vielä ollut ehtinyt porata sille naulaa. Hänen ilmeensä muuttui tyytyväisemmäksi.
- Ei se vielä pahasti näy, mutta muistuta mua, että mun pitää ruveta tekemään jotain, hän sanoi ja taputteli keskivartaloaan. – Ehkä me ollaan sitten tarpeeksi ihania lähtemään. Mäkään en ole käynyt Vuoristoradassa kuin kerran toukokuussa.

He heittivät ikävuotensa roskiin ja pitivät hauskaa. Ali halusi joka ainoaan laitteeseen ja parhaimpiin kahdesti tai kolmesti ja he kiljuivat kurkkunsa aroiksi. Ilsellä oli siitä huolimatta haikea olo. Kaikki tämä loppuisi nyt, koko huvipuisto pantaisiin pakettiin seuraavaan kesään asti. Vohvelintuoksu katoaisi, ei enää kuuluisi iloista kirkunaa monen korttelin päähän eikä kieputtimien moottoreiden sähköisiä ääniä. Ja mikä pahinta, seuraavana kesänä hän täyttäisi jo kahdeksantoista. Koko kaupunki olisi avoinna ja hän epäili, ettei hänellä riittäisi enää mielenkiintoa huvipuistoon. Se oli surullinen ajatus.
- Joskus voisi olla kiva pysyä samanikäsenä, hän sanoi ja yllättävää kyllä, Ali taisi ymmärtää.
- Me voidaan tulla tänne ensi kesänäkin, hän huomautti. – Ei tää ole kielletty täysi-ikäisiltä.
- Mutta ei se ole sama – eikä sitä viitsi notkua limudiskossa kun on ikää, Ilse sanoi ja vilkaisi kohden Luolan oviaukkoa, jossa parhaillaan avattiin ovia. Sinne ei kannattasi mennä ihan vielä. Oli niin hyvä sää, että sinne ei kertyisi porukkaa vielä ainakaan tuntiin.
- Mennään vielä Vekkulaan, jos se vaikka onkin viimeinen kerta ikinä, Ali ehdotti ja niin he tekivät. Sitten he menivät vielä kummitusjunaan ja sitten vielä yhden kerran Enterpriseen.

- Nyt käydään vessassa kampaamassa ja mennään Luolaan, sanoi Ilse.
- Mulla ei oo mitään kampaamista, Ali sanoi, mutta seurasi mukana. Hänen hiuksensa tosiaan seisoivat jokseenkin pystyssä, mutta ei niille voinut mitään tehdä näissä oloissa. Hän vain kaivoi laukustaan huivin, joka oli ollut vähällä karata heti alkuunsa ja sitoi sen pannaksi siten kuin Ilse oli näyttänyt. Ilse harjasi omat pitkät hiuksensa, jotka olivat hulmutessaan menneet suorrukkeisiksi ja lisäsi huulikiiltoa.
- No niin, mennään katsomaan, joko Stumppi ois tullut niin näet, että se on olemassa, hän sanoi. Ali väännähteli hiukan, mutta totesi sitten, ettei häntä nyt niin suunnattomasti jännittänytkään. Päinvastoin, voisi olla kivaa mennä diskoon.

Tällä kertaa heidän ei tarvinnut riidellä maksusta; viimeisen illan kunniaksi sisäänpääsy oli ilmainen. Ali hyppeli Ilsen perässä alas tummanpunaisella vuorattua portaikkoa kohden musiikin jytkettä ja tunsi, miten hänen oma pulssinsa alkoi yrittää saavuttaa samaa rytmiä. Musiikissa oli jotain kiihdyttävää. Tanssilattia oli melkein täynnä ja strobo sai tanssijoiden liikkeet näyttävään vanhalta pätkivältä filmiltä.
- Mennään tanssimaan, Ali kiljui Ilselle, joka oli pysähtynyt katsomaan etsivästi ympärilleen. Ilmeisesti hän ei nähnyt, mitä etsi, sillä hän nyökkäsi, ja he ahtautuivat muiden sekaan lattialle. Musiikki vei mukanaan ja he viipyivät toisenkin kappaleen ajan. Ali oli kuvitellut, että täällä olisi lähinnä pikkutyttöjä ja yllättyi siitä, miten paljon ihmisiä oli, poikiakin, eikä enemmistö tosiaankaan ollut kahdentoista vaan varmaan paremminkin heidän omaa ikäluokkaansa.

Kolmannen kappaleen alkaessa Ilse näki jotain ja tarttui Alia kädestä.
- Tuolla ne on, tuu!
He kiipesivät pari porrasta ja sitten Ilse lähti kohden nurkkaa, missä oli muutama flipperi ja baari. Ali tunnisti Nitan ja Timpan, jotka istuivat pienen, pyöreän pöydän ääressä ja kiinnitti sitten huomionsa pitkään poikaan, jonka luo Ilse häntä kiskoi. Sen täytyi olla Stumppi, päätellen siitä, että Ilse meni ja pisti kätensä tuttavallisesti pojan takataskuihin. Ali pysähtyi vähän kauemmas ja katsoi uteliaana, minkälainen ihme nyt sitten oikein oli kyseessä.

Hän ei ollut vaikuttunut. Okei, kaveri oli oikein sievä. Ihan liiankin sievä, jos sellaista nyt saattoi olla, ja liian hyvin pukeutunut. Alin mieleen tuli Barbie ja Ken, kun hän katsoi pariskuntaa, molemmat pitkiä ja hoikkia ja täydellisiä. Stumpin ilme hänet kuitenkin sai lopullisesti päättämään kantansa. Poika katseli häntä päästä jalkoihin kuin olisi arvioinut lihatiskillä kyljystä ja käänsi sitten tympääntyneenä katseensa pois, kuin olisi päättänyt olla haluamatta liharuokaa sinä iltana. Ali kiukustui. Ei hän tietenkään ollut minkään näköinen Ilseen verrattuna, mutta olisi voinut odottaa vähän alkeellista kohteliaisuutta, jos tapasi tyttöystävänsä ystävän, eikö?
- Sano moi Alille, Ilse kuului komentavan, kun musiikissa tuli tauko. Stumppi nyökkäsi hänelle ja Ali nyökkäsi ihan yhtä lyhyesti takaisin. Sitten hän meni istumaan Nitan viereen. Ilse seurasi perässä vain muutaman minuutin kuluttua. Hän näytti kaikin puolin tyytyväiseltä ja onnelliselta.
- Tanssimaan, tytöt. Viimeinen tilaisuus tänään.
- Hölmö, ens viikonloppuna ollaan Kultsalla, tuhahti Nita.
- Viimeinen tilaisuus täällä, Ilse korjasi.
- Etkö sä halua tanssia poikaystäväsi kanssa? kysyi Ali ja musiikki hukutti onneksi happamen sävyn hänen äänestään.
- Sun kanssasihan mä tänne tulin vai mitä? Mä etsin sen sitten, kun tulee hitaita, Ilse nauroi ja kiskoi Alin taas lattialle.

Huvipuiston kesäkausi päättyi kello kymmeneltä ja vähän aikaisemmin Luolan väkeä alettiin häätää ulos sytyttämällä diskovalojen sijaan tavalliset, kirkkaat valot. Musiikkikin hiljeni rauhalliseksi taustamusiikiksi. Ali oli tanssinut lopuksi Artsin kanssa ja he ajautuivat ruuhkan mukana ulos jääden odottamaan muita. Yöilma oli viileää ja tuntui iholla melkein pistävänä; sisällä oli ollut varmaankin kolmekymmentä astetta lämmintä.
- Mitäs te nyt aiotte tehdä? Artsi kysyi.
- En mä tiedä, kai mä menen kotiin, Ali arveli. Hän oli iloinen siitä, että Artsi oli pyytänyt hänet tanssimaan, sillä Ilse oli kadonnut Stumpin seuraan viimeisten hitaiden alkaessa.
- Osa varmaan menee vielä kaupungille, tai sitten kallioille istuskelemaan, Artsi arveli.
- Mä olen noussut seitsemältä ja ollut liikkeellä siitä lähtien, ja huomenna pitäisi taas nousta kouluun, Ali huomautti. – Mä taidan jättää istuskelut väliin.
- Haluatko sä, että mä saatan sut bussille? Artsi kysyi ystävällisesti.
- Älä nyt hätäile, en mä mihinkään ole lähdössä, ennen kuin näen Ilsen vielä, Ali toppuutteli. Tämä ei ollut puhunut mitään ohjelmasta Linnanmäen sulkeuduttua, ehkä hän halusi jäädä vielä kaupungille. Kuitenkaan Ali ei halunnut kadota hyvästelemättä. – Tuleehan ne tästä ulos?
- Pakko niiden on, ei Lintsin puolelle enää päästetä, Artsi vakuutti.

Ja sieltä he maleksivat portaita alas, Ilse ja Stumppi, kädet toistensa ympärillä. Ali vilkutti, jotta Ilse huomaisi hänet. Kokonainen lauma tanssimisesta kiihtyneitä ihmisiä seurasi heitä.
- Nää on lähdössä vielä kukkumaan tonne kallioille, mutta mennäänkö me jo? Ilse kysyi Alilta hiukan huolestuneen näköisenä.
- Mieluummin niin, Ali sanoi helpottuneena ja tunsi pahanilkistä riemua, kun Stumppi mulkaisi heitä molempia kulmakarvat kiukkuisena viivana.
- Mä luulin, että sä tulisit mukaan, hän sanoi Ilselle.
- Ei kun me mennään Alin kanssa kotiin, tämä sanoi lujasti. – Meillä on joka tapauksessa sama matka, ja on tylsää mennä yksin.
- Mähän voin tulla sun kanssa myöhemmin, Stumppi ehdotti, ilmeisesti sivuuttaen kokonaan sen, että sitten Ali joutuisi menemään omin nokkinensa.
- Sähän voit tulla meille myöhemmin, Ilse vihjaisi ja kurottui antamaan suukon pojan vihaiselle suulle. Ali katsoi kiinnostuneena, miten he kuiskuttelivat hetken, mutta sitten Ilse irrottautui.
- Okei, lähdetään vaan.

Iso joukko nuoria lähti vastakkaiseen suuntaan, Artsikin lähti sitten sen joukon mukana, samoin Nita, mutta Ilse ja Ali lähtivät kohden raitiovaunupysäkkiä.
- Eikö sun olisi tehnyt mieli mennä mukaan? Ali kysyi uteliaana.
- No jaa, tavallaan.
- Ei sun mun takia ois tarvinnu vielä lähteä – Artsi lupasi saattaa mut bussillekin.
- En mä sun takia lähtenyt, Ilse naurahti. – Mun täytyy vaan välillä aina näyttää sille, etten mä ole sen pyöritettävissä. Ja saa nähdä, ehkä se tulee vielä mun oven taakse rapistelemaan tänä yönä.
- Mä luulin, että te ootte rakastuneita, Ali älähti. – Eikö sillon halua olla koko ajan yhdessä?
- Mä olen, ja haluaisin, mutta en mä ole varma Stumpista, Ilse oikaisi.
- No mutta tehän ootte yhdessä?
- Niin, mutta se ei oo koskaan sanonut sitä. Mistä mä tiedän, ehkä se on mun kanssa vaan tavan vuoksi, tai koska mä sovin sen vaatteisiin, Ilse nauroi, mutta hänen äänensä paljasti, ettei kyseessä ollut vitsi. – Niin, että mä yritän saada sen välillä tajuamaan, että sillä on ikävä mua.
Ali mietti vähän aikaa ja puisti sitten päätänsä.
- Mä en tietystikään tiedä mistään mitään, mutta musta toi kuulostaa omituiselta.
- En mäkään oikein tiedä, miten sen kanssa pitäisi pelata. Mä vaan yritän parhaani, Ilse huokaisi.

Sinä iltana Ilse oli kuitenkin pelannut pahan kerran väärin. Stumppi oli loukkaantunut, kun Ilse oli raahannut mukaansa sen pienen, menninkäisennäköisen tyttöihmisen, jota ilmeisesti piti paapoa kuin jotain jälkeenjäänyttä ja hylännyt hänet. Tänään jos koska hän olisi kaivannut koristeellista tyttöystävää käsipuoleensa – kaikki olivat viimeisenä iltana Lintsillä ja nyt kaikki epäilemättä kuvittelivat hänen saaneen pakit. Se söi miestä. Ja se, että Lasse kehtasi läimäyttää häntä selkään ja tehdä pilaa.
- Miten tässä kerrankin kävi näin että mulla on misu ja sulla ei, hän nauroi ja rutisti kainalossaan hihittävää tyttöä. Tämä oli yksi sitä puistolalaista porukkaa, joka oli alkanut pyöriä Luolassa loppukesästä, ehkä kuudentoista vanhoja. Stumppi tönäisi häntä kovakouraisesti takaisin, muttei saanut rotevaa ystäväänsä edes horjahtamaan.
- Ilta on vielä nuori, hän sanoi enteellisesti. Tuolla Lassen puistolalaisella oli ollut kaverikin, tai montakin, mutta yksi heistä oli melko sievä. Ehkä jopa erityisen sievä, tummat vilkkuvat silmät ja loistava kroppa. – Missä se sun hyvännäkönen ystäväsi on? hän kysyi töksäyttäen tytöltä, jonka kasvoilla vilahti harmistus.
- Tuolla, hän sanoi kuitenkin ja nyökkäsi pieneen joukkoon, joka kulki heidän edellään. Stumppi kiirehti hiukan askeliaan saavuttaakseen ryhmän.

Lähettäjä: t 
Päivämäärä:   13.10.14 06:02:16

Luin kaikki 76 asti. Loppu vähän hassusti. Jatkuuko jossakin?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.10.14 16:22:37

Joo, se jatkuu-linkki ei ilmeisesti näy kaikissa selaimissa / käyttöjärjestelmissä. Tässä..
--------------------

Uusi jako

Ilse kuuli arviointivirheestään koulussa jo ennen ensimmäistä tuntia. Nita oli jäänyt odottamaan häntä luokan eteen, vaikka kello oli jo soinut. Ilse oli myöhässä, hän oli nukkunut pommiin, kun oli odotellut toiveikkaana aikansa, josko Stumppi jaksaisi raahautua yöksi.
- Miksi sä siinä kökötät, Ilse huohotti juostuaan koko matkan ratikkapysäkiltä.
- Manninen ei oo tullu vielä, Nita sanoi ja vilkaisi opettajanhuoneen suuntaan. – Joko sä kuulit, että sun rakas Stumppisi luuhasi jonkun tummatukkasen povipommin kanssa ainakin puol viime yötä. Tai mistä sitä tietää vaikka koko yönkin?
- Häh, Ilse sanoi siloitellen hiuksiaan. Kesti hetken, ennen kuin Nitan sanoma upposi tajuntaan. – Siis teki mitä?
- Nuoleskelua, kähmintää, kikatusta, salaperäinen katoaminen, Nita täsmensi, mutta silloin tummanpuhuva miesopettaja alkoi lähestyä ja tytöt joutuivat livahtamaan luokkaan ja omille paikoilleen. Ilse istui länsiseinustalla, mutta Nita oli muuttanut paikkansa Timpan taakse itälaitaan, joten enempää hän ei saanut siinä vaiheessa irti. Artsi tosin istui melkein viereisessä pulpetissa ja hänen myötätuntoinen vilkaisunsa sai Ilsen todella säikähtämään.

Oppitunti meni Ilseltä täysin ohi. Hän ei kuullut sanaakaan Mannisen puheista, eikä jaksanut olla edes kuuntelevinaan. Hän vain nojasi käsiinsä, tuijotti pulpetinkantta ja yritti pitää vatsansa aloillaan, oli vähän oksettava olo. Ajatus Stumpista jonkun muun kanssa teki hänet fyysisesti sairaaksi ja kun kello seuraavan kerran soi välitunnin merkiksi, hän ryntäsi ulos ja suorinta tietä vessaan.

Oksennusta ei kuitenkaan tullut, onneksi, sillä Nita oli kärppänä hänen perässään.
- Ilse, missä sä oot? tämä huuteli ja kokeili koppien ovia.
- Vessassa, hitto vie, Ilse vastasi kiukkuisesti ja huokaisi helpotuksesta, kun kuuli äänensä olevan jokseenkin normaali.
- No miksi?
- Miksi vessassa käydään, mitäs luulisit? Ilse kysyi ja nojasi otsaansa kylmään seinään. Hän odotti vähän aikaa, huuhteli tarmokkaasti ja astui ulos. Nita seisoi oven takana odottamassa ja hänenkin silmissään oli samanlainen ällöttävä, myötätuntoinen katse kuin Artsilla. Ilse olisi mieluusti läimäyttänyt häntä, mutta astuikin vain ohitse ja meni pesemään kätensä.

- Mitä sä aiot tehdä? Nita uteli.
- Miten niin?
- No kai sä nyt lemppaat sen? Heti kun sä selkäsi käännät niin se on imuttelemassa jonkun vieraan pikkunartun kanssa.
- Miksi mä sitä välittäisin? Ilse kysyi karskisti ja nojautui lähemmäs peiliä tutkimaan ripsiään. Niissä ei ollut paakkuja, ei niissä koskaan ollut, mutta hän oli silti nyppäisevinään sellaisen pois. Sitten hän siloitteli kulmakarvansa.
- Öö, jos siksi, että te kai ootte yhdessä? Nita ehdotti.
- Ei me olla mitään uskollisuuslupauksia tehty, Ilse huomautti. Se oli ihan totta. Ei sellaisista ollut ollut puhetta sen paremmin kuin rakkaudestakaan ja se ilahdutti häntä nyt kummasti. Stumppi ei ehkä vaan ollut tullut ajatelleeksi. Olisi ollut ihan eri asia, jos hän olisi joskus luvannut olla vilkaisemattakaan toisia tyttöjä.
- Yritätkö sä esittää, että teillä on jonkinlainen vapaa suhde? Nita kysyi epäuskoisena.
- No, jos sä haluat sen niin tulkita, Ilse sanoi kevyesti. – Mitä meillä on ens tunti?
- Ilse Nummela, sä et oo nyt tosissasi.

Nita kulki hänen perässään seuraavan luokan luokse papattaen kuin urheiluselostaja. Ilse ei sanonut mitään, istui vain luokan oven viereen lattialle ja alkoi selata seuraavan tunnin kirjaa. Ei hän sitä lukenut, mutta oli olevinaan uppoutunut siihen niin, ettei kuullutkaan Nitaa. Sivusilmällään hän huomasi luokkakavereiden seuraavan kiinnostuneena tapahtumia. Kun Nita sai suunsa auki, hänen oli joskus vaikea sulkea sitä.
- Sä olet omituinen idiootti, enkä mä ymmärrä sua, Nita puuskahti lopulta ja potkaisi Ilseä. Ei kovaa, mutta tuntuvasti. Sitten hän meni pois, mistä Ilse oli suunnattoman kiitollinen.
- Opettaja tulee, huomautti Artsi, joka nojaili seinään hänen vieressään ja ojensi kättään, kai auttaakseen hänet ylös.
- Mä pääsen itsekin, Ilse sanoi ylpeästi, eikä tarttunut tarjottuun apuun.
- Ilse, mitä… Artsi aloitti, mutta Ilse ei ollut kuulevinaan vaan käveli luokkaan. Hän toivoi enemmän kuin mitään muuta, että molemmat jättäisivät hänet rauhaan. Hän ei halunnut nyt paijauksia eikä lohdutteluja. Ne vain ajaisivat hänet vielä itkemään, eikä hän sitä aikonut tehdä, ei herra paratkoon ainakaan koulussa kaikkien nähden.

Nita yritti vielä muutaman kerran puhua Ilsen kanssa, mutta kun tämä ruokatunnilla meni istumaan ainoaan pöytään, jossa oli jäljellä vain yksi vapaa paikka, hän taisi suuttua ja Ilse sai olla rauhassa lopun päivää. Viimeisen tunnin jälkeen hän sai kaikessa rauhassa kerätä tavaransa, Nita oli jo häipynyt suureen ääneen Timpan kanssa ja Artsikin oli kadonnut, kai koripalloharkkoihin. Ilse oli helpottunut kummastakin seikasta. Koulupäivä oli mennyt ihan harakoille, hän ei muistanut yhdestäkään tunnista mitään, mutta ensimmäinen shokki oli kadonnut. Vielä viimeisen kerran hän harkitsi, mitä tehdä, mutta päätyi noudattamaan alkuperäistä suunnitelmaa, sitä, minkä kanssa oli aamulla herännyt ja joka päivän mittaan oli ruvennut tuntumaan sittenkin toteuttamiskelpoiselta. Stumppi pääsi maanantaisin koulusta puoli viideltä ja Ilse, joka pääsi neljältä, oli ottanut tavakseen kävellä sinne häntä vastaan. Miksei hän tekisi niin tänäänkin?

Tuntui ihan väärältä, että ulkona oli mitä ihanin syyspäivä. Oli hölmöä kävellä lämpimässä auringonpaisteessa ensimmäisten kellertävien puunoksien alla, kun päässä velloi talvimyrskyn kaltainen tunne. Ilse arveli muistavansa kävelyn Sturenkadulle lopun ikäänsä, niin ahdistava se oli. Vakaasti hän kuitenkin istui vakiopaikalleen matalalle muurille ja sytytti tupakan. Epäluuloisena hän katseli ohikulkevia tyttöjä. Mitä jos joku noista olikin se Stumpin edellisöinen? Jos sekin oli tullut vastaan? Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt odottelemaan hänen laillaan ja Ilsen mietittäväksi jäi vain, että mitä Stumppi sanoisi nähdessään hänet. ”Ai moi, mä löysinkin eilen uuden, että eiköhän tää ollu tässä”? Maailma todennäköisesti pysähtyisi siihen paikkaan.

Huudoista ja puheensorinasta päätellen koulu oli loppunut, mutta Ilse ei kääntynyt katsomaan. Ei uskaltanut. Mitä jos Stumppi hänet nähdessään kääntyisikin toiseen suuntaan? Sitä hän ei kestäisi nähdä. Vaistomaisesti hän painoi päänsä kumaraan hartioiden väliin kuin piiloutuakseen, huomasi sen hölmöksi ja päätti sen sijaan sytyttää toisen tupakan. Samassa hän tunsi kuitenkin lujan läimäyksen selässään ja sytkäri tipahti hänen kädestään. Se oli Paananen, Stumpin koulukaveri.
- Se tulee ihan kohta, poika ilmoitti, sipaisi viiksiään ja jäi toljottamaan Ilseä.
- Ai tulee, Ilse vinkaisi ja kumartui poimimaan sytkärinsä, hän oli säikähtänyt puolikuoliaaksi.
- Joo, sen piti vaan jäädä siivoamaan ja saamaan sapiskaa.
- Mä en halua kuulla, Ilse sanoi normaalimmalla äänellä ja pyöräytti silmiään. Paananen ei tainnut kuulla sitä, vaan alkoi selvittää, minkälaista tuhoa Stumppi oli saanut aikaiseksi. Hän vaikeni vasta horjahdettuaan jalkakäytävältä lähes ajotielle asti; Stumppi oli tullut ja tönäissyt häntä.
- Häivy sitä, hän määräsi ja Paananen kääntyi maleksimaan tiehensä. Ilse katsoi epäröiden ylös, mutta mikään Stumpissa ei antanut ymmärtää, että jokin olisi toisin kuin ennen. Poika veti hänet seisomaan, lujaan halaukseen.
- Moi, Ilse henkäisi ja halasi takaisin. – Sä et sitten tullut eilen.
- En, Stumppi myönsi. – Miten ois tänään?
- Tänään sopii hyvin.

Tummatukkaista puistolalaista ei koskaan otettu puheeksi. Ilse ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, muuta kuin sen, mitä Nita oli juorunnut. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin ne kaksi olivat sitten kadonneet Lintsin kallioilta. Stumpille, sille tytölle vai kumpikin omaan suuntaansa? Ei hän halunnutkaan tietää. Hän hymyili ylenkatseellisesti tytöille, jotka syysviikonloppuisin Kultsalla yrittivät Stumpin kanssa puheisiin, mutta jotka jäivät huomiotta, kun hän itse ilmestyi paikalle. Niin oli hyvä ja sopivaa. Ainakin näin julkisesti Stumppi oli hänen, he olivat diskon tunnetuin pariskunta.

Nita ei osannut suhtautua ollenkaan ja oli hyvin lähellä, ettei heidän ystävyytensä loppunut sinä syksynä. Nita huusi ja haukkui ja yritti puhua Ilselle järkeä, Ilse piti suunsa kiinni ja antoi toisen paasata kerran toisensa jälkeen. Vei kauan, viikkoja, ennen kuin hänen kärsivällisyytensä lopulta kului loppuun.
– Voisitko sä lakata sotkeutumasta mun asioihin, hän pyysi ja niin hiljainen hänen äänensä oli, että Nita innostui entisestään, kuvitellen, että oli lopultakin saanut työvoiton.
- Heivaa mäelle se uskoton paska! hän huusi voitonriemuisena.
- En. Ja jos et sä lakkaa puhumasta siitä tohon sävyyn niin mä heivaan sut mäelle, Ilse ilmoitti.

- Mutta… Nita hiljeni nähdessään Ilsen ilmeen. Tyttö oli tosissaan, mutta miten se oli mahdollista, sitä hän ei voinut ymmärtää. Hän itse oli äkkipikainen ja mustavalkoinen, ihmiset olivat hyviä tai pahoja ja Stumppi oli muuttunut vain epäilyttävästä pahaksi sillä hetkellä, kun Nita oli nähnyt hänen suutelevan toista tyttöä. Nitalle se olisi ollut kaiken loppu, hän ei ikinä unohtanut eikä antanut anteeksi. – Miten sä voit jatkaa sen kanssa?
- Ehkä mä olen antanut anteeksi, sanoi Ilse.
- Oletko? Millä se selitti sen jutun?
- Ei se ole mulle selityksiä velkaa.
- Sun mielestä on siis okei olla olevinaan jonkun kanssa ja silti pettää?
- Jos niin sovitaan, Ilse kohautti olkapäitään.
- No, oletteko te sopinu? Koska sä aiot pettää sitä? Mitä se siihen sanoo?
- Ja se ei kuulu sulle. Älä enää ikinä puhu mulle tästä asiasta, Ilse sanoi ja nosti varoittavasti sormeaan, kun Nita vielä aikoi sanoa jotain. – Alkaen nyt. Tai meidän välit on poikki.

- No jos sä noin sen otat, huokaisi Nita sitten. – Sä olet hullu, me ollaan oltu parhaat ystävät aikojen alusta asti ja sä olet valmis… ei, hullu sä olet.
- Ole sä rauhassa sitä mieltä, kunhan et sotkeudu mun asioihin. Meillä menee Stumpin kanssa ihanasti ja sillä selvä.
- Hullu, Nita mutisi, mutta säikähti Ilsen varoittavaa silmäystä niin, ettei tosiaan enää jatkanut. – Mä en kai sitten kerro sulle vastakaan, jos semmosta tapahtuu? hän kysyi purevasti.
Ilse oli sanomaisillaan että niin oli parempi, mutta pysähtyi miettimään. Oli lähes varmaa, että joskus Stumppi vielä pettäisi häntä uudelleen. Ehkä olisi parempi, että hän tietäisi, missä mentiin. Hänen olisi silloin helpompaa yrittää pitää ohjat käsissään, kun hän yrittäisi pitää tätä monin tavoin herkkää suhdetta pysymään polulla eikä ojassa.
- Miten sä muka voisit olla kertomatta, sun pitäisi leikata kielesi irti, että pystyisit, hän sanoi myrkyllisesti, mutta Nita näytti helpottuneelta.
- Niin pitäiskin. Hyvä ettei mun tarvitse.

Ali oli ymmärtäväisempi, tai ainakaan hän ei katsonut velvollisuudekseen kurmuuttaa Ilseä. He kyllä juttelivat asiasta, sillä Nita oli tietysti juorunnut Alillekin heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen. Alin kanssa jutteleminen oli kuitenkin ihan eri asia, hän kun oli paremminkin utelias kuin tuomitseva.
- Onko se sitten muka sen arvoinen, että sä elät jatkuvasti sydän kurkussa että jos se taas? hän kysyi eräänä iltana tultuaan taas istumaan iltaa Ilsen luo.
- Kuka sanoo, että mä elän sydän kurkussa? Ilse kysyi.
- No, mä ainakin eläisin. Mutta eipä kai sillä oo niin väliä, jos sä oot kerran päättänyt antaa kaiken aina anteeksi.
- Mä en aio luopua siitä, Ilse ilmoitti.
- Ai, onko se niin ihana?
- On se.
- Ja sä et ole vaan ihastunut siihen, että sä olet saanut napattua sen kaikkien muiden nenän edestä? Ali varmisti terävänäköisesti.
- Mä olen ihastunut, piste. Ootahan kun itse näet.
- Se ei tehnyt muhun kummostakaan vaikutusta.
- No ettehän te ole kunnolla tavannukkaan. Oota mun tupareihin niin saat tilaisuuden.
- Joko sä lopultakin saat pitää ne? Koska?
- Ei aavistustakaan, Ilse huokaisi. – Joko sä olet hankkinut jotain miesvipinää? Miten ne teidän abipirskeet meni?
- Meidän abit on kaikki järjestään joko tyhmiä tai sitten ne on niin pahan näkösiä, että niille pitäisi pistä pussi päähän, Ali naurahti. – Hemmetinmoinen vahinko, ettei ulkonäkö ja järki ikinä osu samaan päähän.
- Ali Andersen, sanoi Ilse ja nousi istumaan sängyllään. – Tiedätkö sä mitä?
- No?
- Sä väität, että sulla on alemmuuskompleksi ja ulkonäkökompleksi ja ettei kukaan halua seurustella sun kanssa.
- Niinpä.
- Tosiasia on, että sä olet itse niin hemmetin valikoiva, ettei sulle kelpaa kukaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.10.14 22:04:28

Yes, I don’t speak English

Puistolalaisnartun juttu alkoi unohtua, kun Nita lakkasi paasaamasta siitä ja Ilse alkoi olla taas täydellisen tyytyväinen elämäänsä. Hän ei varsinaisesti yrittänyt enää kouluttaa Stumppia kieltäytymällä tapaamasta tätä, mutta abivuosi oli rankka, ellei ollut partaveitsenterävä, eikä Ilse ollut. Joskus hänen oli vain pakko ilmoittaa joutuvansa istumaan kotona ja pänttäämään kokeisiin.
- Mä tuun sit teille, ilmoitti Stumppi usein ja usein hän tuli muutenkin. Hän saattoi makailla Ilsen sängyssä tämän lukiessa, tai sitten hän saattoi lampsia katsomaan perheen kanssa telkkaria. Kate ja Tarja olivat ihastuneita häneen. Ilsen isä ei ollut, mutta suhtautui poikaan tiukan asiallisesti.

- Se piti mulle taas oikeen ristikuulustelun, tuli Stumppi eräänkin kerran nauraen kertomaan istuttuaan tunnin tai pari olohuoneessa.
- No mitä se nyt kuulusteli?
- Samat vanhat – koska mä pääsen koulusta, ollaanko me nyt oikein tosissamme. Kohta se varmaan ehdottaa kihloja tai kysyy, käytetäänkö me kortsuja.
Ilseä puistatti. Onneksi isä ei häneltä udellut tuollaisia.
- Se ei ole tottunut kasvattamaan melkein aikuisia tyttäriä, hän huomautti uskaltamatta tarttua ajatukseen kihloista.
- Ei kai sitten. Joko sä olet lukenu tarpeeksi? Mennään sänkyyn, Stumppi ehdotti ja tarttui hänen korvaansa hampaillaan niin, että hän inahti.
- Olkoon, kai mä ehdin loput jollain välitunnilla huomenna, Ilse päätti, kuten aina.

Stumpin kotona Ilsen koulu oli lähinnä leikinlaskun kohde, kiltisti sanottuna. Kun Sepi oli päässyt selville siitä, että Ilse oli kirjoittamassa ylioppilaaksi, hän sai runsaasti uutta vettä myllyynsä.
- Naisihmisten koulunkäynti on ihan yhtä tyhjän kanssa. Kohta se oot sinäkin maha pystyssä ja odotat, että ukko elättää, mies messusi Ilselle. Tämä äimistyi niin, ettei saanut mitään sanotuksi ja mies jatkoi filosofiansa esittelyä.
- Pitää olla päätä, että voi opiskella. Meidän Gregorylla on päätä, se saa kirjottaa ylioppilaaksi. Gary taas on tullu äitiinsä, se saa mennä suorinta tietä ammattikouluun. Jos siitä edes teknikko tulee niin hyvä on. Saa nähdä, tuleeko tosta kutaleestakaan ikinä mitään. Sinuna en luottaisi siihen, että siitä ikinä on sun elättäjäks.

- Mä olen tottunut siihen, että naiset voi elättää itsensä, Ilse sanoi hiljaa. Sepi oli suututtanut hänet nyt tavallista pahemmin, mutta ei hän siltikään uskaltanut korottaa ääntään.
- Perseellään ne elättää, jos millään. Kato nyt tota munkin eukkoa. Nättiin perseeseen minäkin lankesin ja sain käytetyn akan, sáatana. Sepi puisti päätään kuin olisi joutunut ihan liian kovan kohtalon uhriksi. Onneksi Stumppi ilmestyi siinä vaiheessa olohuoneen ovelle ja Ilse ponkaisi pystyyn ja suoraa päätä ulos. Hän pelkäsi, että kiukun kyyneleet alkaisivat valua minä hetkenä hyvänsä, eikä hän todellakaan halunnut antaa Sepin huomata niitä.
- Mitä se nyt? Stumppi huomasi sentään kysyä, kun sai Ilsen kiinni.
- Se sika! Kerro sille, että mun äiti on jumaliste monikansallisen yrityksen lakimies, ja ettei siihen hommaan jumaliste pääse perseellä, ei millään, Ilse huusi.
- Rauhotu, Stumppi sanoi ja laittoi kätensä hänen selälleen. – Kerro itse seuraavalla kerralla.
- Mä en enää ikinä tule teille, Ilse sanoi mököttäen, mutta Stumppi meni siitä niin kauhistuneen näköiseksi, että hän perui saman tien.

Joskus Ilse oli miettinyt, minkälaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi muuttanut eron jälkeen äidille. Tietysti se olisi edellyttänyt, että äiti olisi halunnut hänet, mutta siinä vaiheessa tämän uraputki oli ollut liian jyrkässä nousukiidossa. Siihen ei mitenkään sopinut nuorta tytärtä, jonka koulut ja päiväohjelma olisi pitänyt järjestää omien ympäri kellon kestävien työpäivien lisäksi vieraassa maassa. Eikä Ilse silloin pienenä olisi lähtenytkään. Häntä oli pelottanut ajatus lähteä jonnekin, missä kukaan ei puhunut suomea, eikä yhtään tuttua ihmistä ollut missään. Vasta näin jälkeenpäin hän oli joskus haaveillut siitä, millaista hänen elämänsä nyt olisi. Hän olisi käynyt koulua ulkomailla, ties missä ihanassa maassa, puhuisi täydellisesti kieltä jos toistakin, hän olisi ihan eri ihminen. Epäilemättä parempi.

Eron jälkeen äiti oli tuskin käynyt Suomessa, sillä ei hänellä ollut oikein mitään mihin palata. Entisessä kodissa olivat jo Tarja ja Kate, pian pikkupojatkin, ja anopilla asuvan Ilsen lisäksi seuraavaksi lähin sukulainen oli serkku Kainuussa. Hän piti yhteyttä tyttäreensä lähinnä postikorteilla, eikä se ollut Ilseä haitannut. Molemmat vanhemmat olivat tehneet ihan liikaa töitä ja olleet etäisiä niin kauan kuin hän muisti, ja hän oli jo pienenä viettänyt paljon aikaa mumminsa luona. Sinne muuttaminen eron jälkeen oli ollut ainoa ratkaisu, mitä hän oli halunnut edes harkita.

Sepin haukkuminen sai Ilsen kuitenkin miettimään äitiään. Oliko nyt laitaa, ettei hän ollut nähnyt koko naista ainakaan kolmeen vuoteen? Olisiko jo aika ruveta edes hiukkasen huolehtimaan äidinvelvollisuuksista, muutenkin kuin lähettämällä rahaa? Kiirettä jos pitäisi, jotain ehtisi tapahtua vielä ennen kuin Ilse täyttäisi kahdeksantoista.
- Mitä sä sanosit, jos lähdettäis katsomaan mun äitiä? hän kysyi ajatuksissaan Stumpilta eräänä iltana, kun poika oli taas hiipinyt hänen luokseen yömyöhällä.
- Haluatko sä esitellä mut anopille? Stumppi kysyi heitellessään päällimmäisiä vaatteitaan pois ennen kuin hyppäisi Ilsen seuraksi sänkyyn.
- Mä haluaisin esitellä sille itseni, sanoi Ilse tosissaan.
- Mähän lähden mihin vaan, Stumppi lupasi. – Mihin asti me oltais menossa?
- No, se asuu Lontoossa. Mutta ei se kyllä varmaan ole kiinnostunut tapaamaan mua, Ilse huokaisi.
- Mä en sitten puhu englantia.
- Stumppi, kaikki puhuu englantia, Ilse sanoi järkyttyneenä.
- Mä en. Mä olen selvinnyt koko koulun läpi oppimatta juuri sanaakaan.
- Mutta oletko sä lukenut sitä sitten?
- No jaa, kansakoulussa pari vuotta. Nyt pitäisi kyllä jollain konstilla päästä ammattienglannista läpi, tai mä en selviä koko koulusta, Stumppi huokaisi.
- Miten sä pärjäsit interraililla?
- No osaan mä tilata kaljaa, ja sitten elekielellä, ja jos tuli jotain hankalampaa niin Lasse sai selvittää.
- Mun täytyy kai sitten opettaa sua.

Ilse unohti äitiajatuksensa selvittäessään, että Stumpin oli tarkoitus suoriutua vielä ennen joulua englannin kokeesta. Miten hän oli tähän asti selvinnyt, se ei ollut mitenkään käsitettävissä.
- Mä vaan tapaan kirjottaa kaikki sanat, jotka osaan ja sitten mä pääsen säälistä läpi, Stumppi selitti avomielisesti.
- Mitä kaikkia sanoja sä sitten osaat?
- Ne mahtuu hyvin yhdelle paperille.

Se oli käsittämätöntä ja se oli myös mahdotonta. Ilse oli heittänyt omat vanhat koulukirjansa pois muuton yhteydessä, mutta hän lainasi Katen vanhoja, ja Stumppi oli pihalla kuin lumiukko seitsemännenkin luokan englannista. Eikä hän halunnut oppia. Kun Ilse yritti kärsivällisesti ja kansantajuisesti selittää säännöttömiä verbejä, ihan vain aloittaakseen jostain kulmasta, Stumppi kuunteli aikansa, alkoi sitten murjottaa ja alkoi lopulta paiskoa kirjoja.
- En mä opi ikinä sanaakaan kumminkaan, hän väitti ja heittäytyi Ilsen sängylle silmät kiinni.
- Et kai, jos et sä edes yritä!
- Eikä meidän kokeessa mitään verbejä kysytä, autonosia vaan.
Ilse tunsi vajoavansa voimattomuuteen. Hän ei mitenkään pystyisi opettamaan halutonta oppilasta muutamassa viikossa hallitsemaan vierasta kieltä. Ehkä hänen pitäisi vain keskittyä siihen, mitä Stumpin oli pakko osata.
- Onko sulla jossain sanaluetteloa tai jotain? hän kysyi alistuneena.
- On mulla jossain.
- Opetellaan sitten edes ne.

Ymmärrettävästi Ilse ei puhunut Stumpin englanninopinnoista Nitalle tai edes Alille. Äidistään hän sen sijaan puhui.
- Mun mielestä olisi loistavaa, jos sä ottaisit siihen yhteyttä sanoi Nita, rakastavan ydinperheen rakastettu jäsen.
- Kirjota ihmeessä sille, tiedä vaikka se kutsuisi sut joululomaksi kylään, innostui Ali. – Mä voisin tulla matkalaukussa mukaan!
- Mutta jospa se ei vastaa mulle, Ilse murehti.
- Ei se voi olla vastaamatta, kun joulu on tulossa. Ja jos se vastaa kieltävästi niin lähettääpähän sitä enemmän joulurahaa, sanoi Ali järkevästi.

Niinpä Ilse sitten kirjoitti. Se tuntui helpommalta kuin soittaminen, ja olisihan hänen joulukortti joka tapauksessa pitänyt lähettää. Sitten häntä alkoi kaduttaa, mutta se oli jo myöhäistä. Kirje oli postilaatikossa. Kuitenkin, oliko nyt suomalaisen nuoren naisen arvolle sopivaa vihjailla tarvitsevansa opintomatkaa Lontooseen kevään kirjoituksia ajatellen? Ylpeästi hänen olisi pitänyt odottaa, että äiti keksisi ajatuksen itse. Suomalainen ei anele eikä matele. Isä saisi kohtauksen, jos tietäisi.

Vastaus tuli yllättävän nopeasti. Ilse oli tuskin ehtinyt puoliväkisin haudata ajatuksen tyhmästä kirjeestään, johon äiti kuitenkin vastaisi vain joulukortilla, kun häntä odotti keittiön työpöydän kulmalla kirje englantilaisin postimerkein.
- Ilona on ajoissa joulutervehdyksineen tänä vuonna, isä huomautti, hän oli tokikin tunnistanut käsialan, ja keneltäpä muulta Ilse Englannista postia saisi. Ilse punastui ja painoi kirjeen vatsaansa vasten.
- Mä kysyin siltä, haluaisiko se kenties joskus tavata mua, hän tunnusti.
- Totta kai se haluaa tavata sua, isä vakuutti koneellisesti.
- Mä en ole nähnyt sitä sen jälkeen kun pääsin ripille. Mutta nyt mä kysyin, että eikö olisi ihan kiva, jos me piipahdettaisiin siellä Stumpin kanssa joululomalla.
Isän ilme meni omituisen näköiseksi, mutta se kesti vain pienen hetken.
- No, sitten siellä on todennäköisesti lentoliput sisällä. Avaa ja katso, hän sanoi, mutta Ilse ei totellut, ei vielä.

- Ei kai sua haittaa? Tai siis, et säkään niin kauheasti ole ollut mun elämästä kiinnostunut. Kai mä nyt saan yrittää saada vähän takaisin toistakin vanhempaani, vaikka asun sun luona? Ilse kysyi, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt, että isän ilmeen saattoi tulkita mustasukkaisuudeksi. Oli vaan niin, että oli kovin kummallista kuvitella miehen olevan hänestä mustasukkainen.
- Sä et taida tietääkään, että se olisi halunnut ottaa sut mukaan silloin kun se eron jälkeen sai ensimmäisen paikan ulkomailta, isä sanoi. Järjetön, lämmin tunne läikähti jossain Ilsen vatsassa.
- Olisi vai? Mä en tiennyt, mä luulin, että se haluaa vaan mahdollisimman kauas meistä.
- Ei, se ei vaan pystynyt hylkäämään sitä työtarjousta. Mutta on mun syy, ettet sä lähtenyt, mä en suostunut siihen. Toivottavasti sä et ole siitä kauhean vihainen.
- En, Ilse sanoi hitaasti. – En mä olisi sillon halunnut lähteäkään, en mä olisi uskaltanut. Olisi kuitenkin ollut kiva tietää, että se halusi mut.
- Se varmaan haluaa sut nyt, isä sanoi ja viittasi kirjeeseen. Nyt Ilse repi sen auki.

Lentolippuja siellä ei ollut, mutta mitä herttaisin kirje sen sijaan. Se poikkesi täydellisesti Ilsen tähän asti saamista postikorteista, jotka olisivat voineet yhtä hyvin olla valmiiksi painettuja.
- No? isä kysyi hiukan hermostuneesti.
- Se sanoo, että mä olen… me ollaan tervetulleita koska tahansa joulun jälkeen. Että mä en varmaan halua olla joulua poissa Suomesta, Ilse luki. Hän kurkisti kirjekuoreen. – Se lähetti rahat lentolippuihin. Voi voi.
Hän istui keittiön pöydän ääreen, kuin jalat olisivat lakanneet kannattamasta kunnolla. Miksei hän ollut keksinyt ajatusta aikaisemmin? Hän olisi voinut olla kesälläkin Lontoossa sen sijaan että isän siskon luona peräkorpelassa.
- Onko sun passi voimassa? kysyi isä asiallisesti.
- Mun täytyy kai tarkistaa, Ilse mutisi ja meni omaan huoneeseensa. Häntä itketti, eikä hän halunnut isän näkevän sitä. Ei tässä totisesti itkun aihetta ollut, mutta silti itketti. Hullua.

Hän ei ottanut passiaan esiin, sillä hän tiesi ihan hyvin sen olevan vielä voimassa, vaan istui sohvalleen lukemaan kirjeen huolella uudestaan. Et arvaa miten ilahduin… soita ja kerro, millä lennolla tulette… yritän saada vähän vapaata töistä… pieni talo, jossa on kolme kerrosta ja kaksi vierashuonetta. Ottakaa villasukat! En malta odottaa!

Kirjeessä puhui joku ihan vieras nainen. Ei se sama, joka oli kadonnut ja jättänyt hänet. Tätä tyyppiä Ilse ei tuntenut, mutta oli kyllä valmis tutustumaan. Hän luki kirjeen vielä kerran ja nousi sitten mennäkseen soittamaan Stumpille. Tämä ei kuitenkaan ollut kotona, joten hän soitti sen sijaan Nitalle. Jollekin tässä nyt piti saada avautua.
- Et arvaa, mitä mä teen joululomalla!
- Tuut meidän kanssa Italiaan? kiljaisi Nita.
- No en tule – vaikka kivaa sekin olisi. Mä menen sinne äidin luokse. Se lähetti rahat lentolippuihin.
- Mä tiesin, ettei se ole unohtanut sua. Ei äidit koskaan voisi.
- Italialaiset äidit ehkä ei, Ilse oikaisi. – Mun suomalainen on kyllä oikein hyvin osannut esittää.
- Mä olen kauhean iloinen sun puolesta, Nita sanoi lämpimästi ja Ilse tiesi hänen tarkoittavan sitä todella.

Nitan jälkeen hän soitti Alillekin, sillä kertomisenhalua oli vielä jäljellä.
- Voi, mä antasin mitä tahansa, jos pääsisin mukaan, Ali huokaisi.
- Mä voin ottaa siitä valokuvan ja näyttää sitten sulle, Ilse kiusoitteli.
- Äh, vähät mä sun äidistäsi – anteeksi vaan – mutta mä haluaisin Lontooseen. Mä olen aina halunnut, mä haluaisin nähdä Lontoon sumun ja East Endin ja ajaa kaksikerroksisella bussilla!
- Mikset sä tulisi sitten, Ilse sanoi nopeasti ja ajatukset risteilivät hänen päässään salamavauhtia. – Se kirjoittaa, että sillä on kaksi vierashuonetta. Kai sä voisit asua toisessa, jos me asutaan Stumpin kanssa toisessa.
- Mitä se siihen sanoisi? Tai Stumppi?
- Mitä sanomista niillä voisi olla, jos yksi pieni, hyvin käyttäytyvä tyttöihminen tulee mukaan? Mutta entäs sun hevosesi, pärjääkö ne ilman sua?
- Saa luvan pärjätä. Mä en muutenkaan pääse sinne joka päivä kun on tämmösiä kelejä. Tuolla olisi hengenvaarallista pyöräillä nyt, kun tulee räntää vaakasuoraan. Voisitko sä kysyä siltä? Voi, mä ehkä kuolisin onnesta!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.10.14 23:40:56

Rakas päiväkirja

Lentokoneessa 26.12
Lopultakin tässä! Tuntui, ettei nää viikot lopu ikinä, ja kerrankin joulumieli ei lässähtänyt aattona siihen, että paketit on saatu avattua!
Äiti toi meidät lentokentälle ja vahti kädestä pitäen, että me osattiin oikealle tiskille, ihan kuin me oltaisi oltu pieniä ja lukutaidottomia. Ilsellä ja Stumpilla on kammottavan isot matkalaukut. Joko ne meinaa vaihtaa vaatteita kolme kertaa päivässä tai sitten ne on varautuneet ostamaan kauheesti tuliaisia. Mä harkitsin lähteä pelkän repun kanssa, mutta äiti puhui mut ympäri, se sanoi, että mun on otettava varuiksi jotain parempaa mukaan, jos Ilsen äiti vaikka vie meidät ravintolaan tai jotain, ja ehkä mäkin löydän jotain ostettavaa. No, ihan varmasti löydän. Niin, että on mullakin nyt matkalaukku tuolla ruumassa, vaikkakin se on vaan puolillaan.

Stumppi ei vaikuta kauhean ilahtuneelta siitä, että mäkin lähdin mukaan, mutta en anna sen häiritä. Enkä mä aio häiritä sitä. Mä yritän kovasti olla inhoamatta sitä, Ilsen takia, mutta välillä kyllä keittää yli. Jätkä mulkoilee mua kuin mitäkin, vaikka en ole sille ikinä mitään pahaa tehnyt. Ehkä se pelkää, että mä aion roikkua kolmantena pyöränä koko matkan ajan, mutta siinä se on kyllä väärässä. Mulla on treffit suurkaupungin kanssa, enkä takuulla ehdi niiden kuhertelua häiritsemään. Mä en esimerkiksi ole huomaavinani, miten ne kopeloi toisiaan tossa, onneksi sentään peiton alla ja ikkunan eikä käytävän puolella eli muut ei välttämättä huomaa kuin mä.

Kovaääninen kilahti, särähti ja koneen kuulutettiin aloittavan laskeutumisen. Ali nosti penkkinsä pystyyn ja pöytänsä ylös ja tunki päiväkirjansa reppuun. Ulkona oli pilkkosenpimeää, joten ei kauheasti haitannut, vaikka Stumppi olikin ikkunapaikalla. Valomeri kuitenkin näkyi Alinkin paikalle asti, kun kone kallistui, ja se oli suunnaton. Kuuden miljoonan ihmisen koti oli heidän allaan ja se lähestyi koko ajan. Ali tarttui innostuksissaan Ilsen käsivarteen, paitsi että se taisikin olla Stumpin, ainakin tämä oli se, joka murahti, kun Ali nipisti.
- Oma moka, mitäs olette tommosessa solmussa, Ali mutisi anteeksipyytävästi. Enempää hän ei sitten sanonutkaan, ennen kuin he ikuisuuden odotettuaan ja kilometrikaupalla käveltyään olivat päässeet matkatavarahalliin ja saaneet kukin oman laukkunsa hihnalta.
- Minkä näköinen sun äitisi on? Stumppi kysyi, kun he olivat päässeet läpi tullista. Kymmenittäin ihmisiä seisoi rivissä alueita erottavan aidan takana, suurella osalla jonkinlainen kyltti kädessään. Siellä haettiin Dr. Schmidtiä ja Mary Malonea, osa oli matkatoimistojenkin.
- Se on Ilsen näkönen, etsi blondia, Ali neuvoi. Samassa hän näki itse tutun näköisen ihmisen ja nykäisi Ilseä käsivarresta. – Tuolla, eikö vaan?
- On, Ilse sanoi ja nielaisi, mennen äkkiä epävarman näköiseksi. Nainen ei kuitenkaan epäröinyt vaan tuli päättäväisin askelin heidän luokseen ja sulki tyttärensä halaukseen.

Ali oli häveliäästi katsovinaan poispäin, mutta ei malttanut olla vilkuilematta sivusilmällä. Ilsen äiti oli ollut heidän idolinsa pikkutyttöinä, Nitan ja hänen, tämä kun oli aina niin uskomattoman huoliteltu ja hyvin pukeutunut. Ja oli näköjään vain parantunut vanhetessaan. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa olivat tyylikkäällä nutturalla ja hän oli pukeutunut hyvin tummansiniseen, liituraitaiseen jakkupukuun, jonka hame ylsi tasan polviin eikä senttiäkään yli tai ali.
- Sun täytyy olla Stumppi, nainen sanoi hyvänmittaisen halauksen jälkeen ja ojensi kätensä pojalle, muuttaen sitten mielensä ja halaten tätäkin. Ali ehti huomata, että Ilse pyyhkäisi silmäkulmiaan, ennen kuin joutui itse seuraavaksi syleilyyn.
- Sä olet kasvanut kaksikymmentä senttiä! Ilona ihmetteli.
- Mä olisin mieluummin kasvanut vaikka kolmekymmentä, Ali virnisti hajuvedentuoksun ympäröidessä hänet. Hänestä tuntui, että tässä oli jo tarpeeksi liikuttuneisuutta yhdeksi päiväksi.
- Hommataan sulle heti huomenna korkokengät, Ilse ehdotti. – No niin, tässä me ollaan. Mitäs nyt?
- Mulla on firman auto lainassa. Katotaan, saadaanko me teidän matkalaukut mahtumaan sinne.

He kävelivät arviolta vielä pari kilometriä parkkipaikalle. Ali oli pysähtynyt pelkästään hengittämään heti, kun he olivat päässeet lentoaseman liukuovista ulos, mutta sitten hänen oli ollut pakko juosta toiset kiinni. Muut eivät näköjään huomanneet, miten kosteaa ja oudonhajuista ilma oli, ja miten lämmin täällä oli. Suomessa oli ollut lähtiessä pikkupakkasta, nyt talvitakki tuntui jo heti liian kuumalta.

Illalla 26.12.
Täällä oli ihan tajuton ruuhka vielä iltayhdeksän aikaan. Ilsen äiti ajoi siinä kuin paikallinen, lentoasemalta kesti melkein tunnin perille. Mä istuin koko matkan nenä ikkunassa kiinni, tosin oli pakkokin, sillä mun matkalaukku ja kaikkien käsimatkatavarat oli pakko ängetä takapenkille. Ilse istui etupenkillä ja Ilona esitteli nähtävyyksiä matkan varrelta. Tai varsinaisia nähtävyyksiä siinä ei juuri ollut, ennen kuin päästiin Hyde Parkin kulmalle, mutta erinimisiä lähiöitä.

Tää Ilonan talo on englantilaisempi kuin mitä mä edes uskalsin toivoa! Tää on noin kymmenen metriä leveä ja kolme kerrosta korkea, tai viisi, jos lasketaan kellari ja ullakkokin. Ei sillä, että meille olisi näytetty kellaria ja ullakkoa, mutta ne on kuulemma olemassa. Me nukutaan kolmannessa kerroksessa, toisessa on Ilonan makuu- ja työhuone ja alakerrassa olohuone ja keittiö ja olohuoneesta pääsee pihalle. Sinne ei voinut kuin vilkasta nyt iltapimeällä, mutta taidanpa huomenna käydä katsomassa tarkemmin. Kalustus on kukkakrumeluuria ja kokolattiamattoa joka paikassa, mutta Ilona on kuulemma vuokrannut tän kalustettuna, niin että voin ymmärtää. Se ei itse ole ruusushintzityyppiä.

Me syötiin iso laatikollinen pikkuriikkisiä kolmiovoileipiä ja juotiin murukahvia ja teetä ja sitten Ilse ja Stumppi alkoi haukotella niin kuin ne olisi kuolleet väsymykseen ihan sillä sekunnilla. Pah! Mua ei olisi juurikaan kiinnostanut vetäytyä naapurihuoneeseen kuuntelemaan niitä, mutta Ilonakin halusi jo nukkumaan, enkä mä ilennyt jäädä yksin alakertaan. Ja toisaalta, mä olin kyllä itse kuolemanväsynyt. Mä en ollut noussut aamulla tallille, sentään, mutta edellisen yön nukkuminen oli ollut aika lailla pyöriskelyä. Matkakuumetta.

Ali heräsi ilman mitään erityistä syytä aamulla. Hänen nenänsä oli tukossa, mutta muuten hän totesi olevansa täynnä tarmoa ja innokas nousemaan ylös. Ilona oli varoittanut, että makuuhuoneissa voisi olla heidän mielestään kylmä, mutta hänellä ainakin oli ihanan lämmin collegepuvussaan paksun peiton alla. Kokolattiamattokin tuntui lämpimältä paljaisiin varpaisiin ja vasta, kun hän veti paksut verhot ikkunan edestä hän ymmärsi, mitä Ilona oli tarkoittanut. Lasin läpi hohkasi viileys, vaikka ulkona paistoi kelmeä talviaurinko.

Talo oli aivan hiljainen, ellei ottanut huomioon kaukaista liikenteen melua. Sisältä ei kuitenkaan kuulunut hiiskahdustakaan. Ali pistäytyi pienessä kylpyhuoneessa, joka kolmannessa kerroksessa oli ja puki sitten päällensä. Farkut ja pitkähihainen T-paita kelpaisivat hyvin turistille. Ilsen ja Stumpin huoneen ovi oli visusti kiinni ja Alia hymyilytti ajatella, miten Ilona oli edellisiltana esitellyt heille kolmannen kerroksen. Stumpin oli ollut tarkoitus nukkua pienemmässä vierashuoneessa, siinä, mistä Ali oli juuri herännyt, ja tyttöjen toisessa. Missäköhän vaiheessa hänelle selviäisi, että he olivat muuttaneet nukkumisjärjestelyt, vai selviäisikö ollenkaan?

Viitsimättä huolestua siitä vähääkään Ali hyppeli alas yhdet portaat ja sitten toiset. Ilonan oli pitänyt mennä tänään töihin, mutta hän oli luvannut yrittää päästä ajoissa pois ja seuraavina päivinä hänellä olisi vuorenvarmasti vapaata. Tänään hän oli kehottanut heitä katselemaan kaupunkia ja oli jättänyt asunnon vara-avaimen tiskipöydälle. Ali oli jo tarttumaisillaan siihen, mutta päätti sitten ensin keittää itselleen kupillisen teetä. Hän inhosi teetä, mutta eikö sen juominen kuulunut asiaan täällä?

Veden kiehuessa hän kävi takapihalla, mutta tammikuinen puutarha oli aika surullinen näky. Se oli sitä kyllä varmaan kesälläkin, sillä se oli surkean pieni läntti. Silti Ali tuijotti sitä haltioissaan. Oli varmaankin kymmenen astetta lämmintä, kaikki oli vihreää, mikään ei ollut lumen peitossa, kuten kotipihassa. Muurilla, joka tuli vastaan ihan muutaman metrin päässä, käveli kissa, mutta se vilkaisi Alia murhaavasti, kun hän puhui sille ja loikkasi alas toiselle puolelle, pois näkyvistä. Hän palasi hymähtäen ihmettelemään teevettään, päätti sitten kuitenkin jättää sen sikseen ja lähti ulos. Ovelta hän kääntyi takaisin ja raapusti keittiön pöydälle lapun, jossa ilmoitti palaavansa varmaankin tunnissa. Ei ollut ollenkaan varmaa, että Ilse ja Stumppi ehtisivät herätä sitä lukemaan ennen hänen paluutaan, mutta kaiken varalta.

Lyhyt, kaareva katu, jonka varrella Ilonan talo oli, oli kuolemanhiljainen, mutta se liittyi kummastakin päästään ensin hiukan isompaan ja sitten paljon suurempaan ja vilkkaampaan väylään. Gloucester Road, Ali luki valkeasta kyltistä. Paitsi että sen yli oli mahdotonta päästä, sillä liikennevaloja ei ollut näköetäisyydellä, se ei ollut enää mikään asuntokatu. Kaikissa taloissa näytti olevan jokin kauppa, autovuokraamo, toimisto tai muu yritys, tai sitten hotelli. Ali, joka ei ollut ymmärtänyt ottaa lompakkoaan mukaan, ei viitsinyt poiketa missään kaupoista vaan kääntyi aikansa käveltyään takaisin. Hän käveli oikean kadunkulman ohi ja pyöri hetken aikaa eksyksissä mutta laittaen merkille pari pubia ja useita pieniä, kioskinkokoisia ruokakauppoja, joiden hedelmäosasto oli jalkakäytävällä. Sitten hän onnistui löytämään takaisin oikealle tielle ja Ilonan taloon, jossa tuoksui yllättäen ruoka.

- Mitä ihmettä, Ali huudahti teeskennellen hämmästynyttä. – Ei oo puolipäiväkään ja te ootte jo hereillä!
- Me ei haluta tuhlata hyvää shoppailuaikaa, sanoi Ilse, joka operoi kahta paistinpannua kuin olisi ollut pikaruokalakokki ikänsä. – Haluatko sä munia ja pekonia?
- Arvaa vaan!
- Paahtoleipää? tarjosi Stumppi, joka seisoi paahtimen edessä syöttämässä sinne viipaleita ja sitten latomassa niitä omituiseen rautalankaviritelmään, joka muistutti lähinnä pientä pyörätelinettä.
- Kiitos, sanoi Ali kätkien taitavasti hämmästyksensä siitä, että Stumppi osasi muutakin kuin luoda häneen alentuvia silmäyksiä. – Oot tainnu saada kun oot noin hyvällä tuulella? hänen suustaan kuitenkin livahti, ennen kuin hän ehti estää.
- Saada? Joko sä tiedät mitä se on? Stumppi kysyi ja kohotti kulmakarvojaan. – Eikö äiti oo käskenyt nukkumaan kädet peiton päällä?
- Rakkaat kultapupuset! Ilse hihkaisi ja asettui heidän väliinsä paistinlasta kummassakin kädessä.
- Anteeksi, mutisi Ali. – Anteeksi, hän sanoi sitten ihan ääneen Stumpille ja katsoi silmiin. Sen äiti oli pienenä opettanut kuuluvaksi anteeksipyyntöön, vaikkei ollut mitään käsistä ja peitoista muistanutkaan sanoa. – Sä yritit olla ystävällinen ja mä olin häijy.

Stumppi ei selvästikään ollut tottunut olemaan anteeksipyynnön kohteena. Hän ei osannut kuin nostaa paahtoleipätelineen pöytään ja sen perään purkin appelsiinimarmeladia. Sitten hän yllättäen hymyili.
- Mikäs siinä, niinhän mä sainkin.
- Riittää siitä aiheesta, Ilse sanoi nopeasti. – Etsi jostain lautasia. Ali, kato sä, olisiko jossain mehua ja maitoa. Ettekä rupee riitelemään tai mä alan itkeä.
- Ei, Ali lupasi pyhästi ja katsoi jääkaappiin.

He viettivät sen päivän kävellen Oxford Streetiä ensin itään ja sitten takaisin länteen. Ali oli kuvitellut olevansa hyvässä kunnossa, mutta kahden pitkäjalkaisen vaatefriikin perässä harppominen sai hänet kerta kaikkiaan uupumaan. Tottenham Court Roadin paikkeilla Ilse alkoi katsella harkitsevasti ympärilleen ja sanoi:
- Ihan kuin kaupat alkaisi käydä vähemmäksi. Mennäänkö toista puolta takasin?
- Tauko, sano Ali rukoilevasti. – Käydään McDonaldsilla vaikka tai jotain, ihan mitä vaan, kunhan istutaan hetkeksi. Mun jalat hajoo!
- Käydään pubissa, Stumppi ehdotti.
- Ilona… äiti sanoi, että pubeista saa ihan hyviä lounaita, Ilse myöntyi. Kauppakaduilla ei sellaisia ollut, mutta kun he olivat kävelleet pikkuisen matkaa takaisinpäin löytyi sivukadulta yksi.
- En mä tarvitse ruokaa kaiken sen pekonin jälkeen, mun jalat kaipaa vaan lepoa, vastusteli Ali.
- Mun jalat kaipaa olutta, sanoi Stumppi.
- Istukaa jonnekin, mä tuon meille olutta, Ilse sanoi ja marssi pää pystyssä tiskille kuin olisi ikänsä käynyt lontoolaisissa pubeissa.

Alin oli pakko riisua kenkänsä pöydän alle, vaikka hän pelkäsikin, ettei saisi niitä parkumatta enää takaisin jalkaan. Hänen ostoksensakin mahtuivat vaatimattomasti kahteen pienenpuoleisen muovikassiin, ja hän oli silti jo ostanut enemmän vaatteita kuin oli aikonut, sekä äidille tuliaisiksi pyyhkeen, jossa oli Englannin lippu. Ilse ja Stumppi olivat käyttäneet rahaa noin kymmenen kertaa enemmän.
- Mä en ole ikinä nähnyt kundia, joka on noin hulluna vaatteisiin, hän sanoi Stumpille hiukan syyttävästi, kun tämä kokoili sekä Ilsen että omia kassejaan tyhjälle tuolille.
- Mä olen pistänyt hyvän osan mun yliopistosäästöistä menemään, Stumppi myönsi surullisen näköisenä.
- Yliopisto? Mä luulin, että sä olet ammattikoulussa, Ali lipsautti ja Stumppi alkoi nauraa.
- No niin oonkin. Autosäästöistä.
- Susta tulee epäilemättä Hesan parhaiten pukeutunut autonasentaja.
- Tadaa! sanoi Ilse, joka toi pöytään pienellä tarjottimella kolme tuoppia olutta. – Nyt skoolataan Lontoolle, ja sitten voidaan saman tien miettiä, mitä tehdään illalla. Täällä on varmaan sikamakeita diskoja!

Iltamyöhällä, 27.12.
Mä en ymmärrä, miten shoppailu ei muka mitenkään väsytä Ilseä tai Stumppia. Ne voisi näköjään viipyä vaatekaupoissa kaiket päivät. Mä sain tarpeekseni jo puolessa päivässä. Onneksi Ilona etsi toisenkin vara-avaimen taloon niin, että me ei olla enää riippuvaisia toisistamme. Mä aion huomenna kävelemään Hyde Parkiin (vaikka me käveltiinkin sen ohi jo tänään) ja sitten mä lähden seikkailemaan Thamesin eteläpuolelle. Ostin Time Outin ja paitsi, että siinä on kaikki keikat ja klubit ja muut tapahtumat, löysin noin seitsemäntoista paikkaa missä on pakko päästä käymään. Ja sitten ehkä pitäisi ne perinteisetkin nähtävyydet saada johonkin väliin, niin kuin Madame Tussaud’s ja Dungeon. British Museumia en viitsi edes ajatella, siihen ei vaan ole tarpeeksi aikaa.

Ilona vei meidät tänä iltana syömään ravintolaan. Se ei ollut mikään hieno juhlapukupaikka, ihan tavallinen pieni kuppila, nepalilainen tai jokin aasialainen. Mä tilasin muttonia, vaikka en tiennyt, mitä se oli (en kehdannut kysyä Ilonalta) ja se oli kyllä sinänsä oikein hyvää. Ainoa vaan, että se muka miedosti maustettu annos sai mun silmät ja nenän vuotamaan ja savun nousemaan korvista. Enkä mä tiennyt, että kardemumma kasvaa pienissä hiekanvärisissä paloissa ennen kuin löysin semmosen suustani.

Enää mä en suostu lähtemään ostoksille muuta kuin Harrodsille, se on kai Pakko Nähdä. Mennään sinne jonain päivänä vielä, niin mä lupasin. Ilse on saanut äidiltään kokonaisen läjän shekkejä. Jos multa joku kysyisi niin epäilisin, että niillä maksetaan Stumpinkin ostokset.

Mutta täällä on ihanaa.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   17.10.14 15:13:04

En muistanutkaan et tykkäsin näin paljon Ilsestä :) (saatoin myös vahingossa lukea koko jutun putkeen....) Tuli ihan haikee olo!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.10.14 23:13:59

Mä tykkään tästä itsekin kovasti :)
----------------------
Sekoilua suurkaupungissa

Oli kolmas päivä Lontoossa. Ilse heräsi pienoiseen päänsärkyyn ja siihen, että hänellä oli kuuma. Stumppi oli kietoutunut hänen ympärilleen kuin mustekala pitkine raajoineen ja kun Ilse varovasti kaivautui istumaan sängyn laidalle hän tunsi ihollaan suorastaan kosteat hikilaikut niissä kohdin, missä he olivat olleet kiinni toisissaan. Se johtui tietenkin siitä, että Ilona oli pakottanut heidät ottamaan huoneeseensa sähkölämmittimen, joka seisoi nurkassa ja aika ajoin muuttui ritilänsä takana tulenhehkuiseksi kuin leivänpaahdin. Stumppi päästi pienen äänen unissaan ja hänen kätensä hamuili paljasta lakanaa siinä kohden, missä Ilse oli äsken ollut. Hän ei kuitenkaan herännyt, vaikkei tavoittanutkaan mitään, pikainen ryppy vain ilmestyi otsalle pieneksi hetkeksi ja katosi sitten. Ilse katsoi häntä sydän pakahtumaisillaan jostain, mitä hän ei oikein osannut määritellä. Ehkä se oli rakkautta. Varmaan ainakin jotain sen suuntaista.

Nyt hän kuitenkin tarvitsi suihkun. Kylpyhuone oli ihan vastapäätä, mutta matkalla sinne Ilse ei voinut vastustaa kiusausta ottaa muutamaa sivuaskelta ja kurkistaa Alin huoneeseen. Se oli tyhjä ja hiljainen ja sänky oli pedattu. Ei mikään yllätys sinänsä, Ilse oli ollut kuulevinaan ääniä kylpyhuoneesta joskus aikaisin aamulla. Ja eihän Ali ollut tänne tullut hänen seurakseen, vaan koska halusi tutustua kaupunkiin. Ties missä asti hän jo oli.

Ilse otti vain hyvin pikaisen suihkun, jotta kuuma vesi ei loppuisi ja palasi sitten pukemaan ja tekemään kevyen meikin. Stumppi saisi hänen puolestaan nukkua niin kauan kuin jaksaisi, hän menisi juttelemaan äitinsä kanssa. Ilona oli työhuoneessaan, kuten tavallista. Hän kuitenkin nosti katseensa paperipinosta, jota oli lukemassa heti kun Ilse kurkisti sisään, ilahtuneen näköisenä.
- Huomenta! Keitettäiskö vähän kahvia?
- Mä alan saada tarpeekseni siitä litkusta, mitä sä sanot kahviksi Ilse naurahti. – Juodaan mieluummin vaikka appelsiinimehua.

He olivat jo ehtineet ottaa tavaksi nämä aamulliset juttuhetket. Jos Ilsen tänne tulolla oli jokin tarkoitus, oli se noissa keskusteluissa. He olivat puhuneet paljon siitä, mitä oli tapahtunut avioeron aikaan, jälkeen ja ennenkin, ja pahimmat itkut oli jo itketty.
- Nyt mä vasta oikeastaan tajuan, että sä olet ihan normaali ihminen, oli Ilse sanonut vasta edellisaamuna. – Mikset sä tule Suomeen, jos sä kaipaat mua?
- Mikset sä tulisi tänne, oli Ilona heittänyt siihen.
- Mulla on kirjotukset.
- No en mä tietenkään tarkoittanut heti vaan niiden jälkeen.
- En mä voi tulla. Stumpin koulu ei lopu vielä.

Siihen Ilona oli liian viisas sanoakseen mitään. Ilsen poju oli sievä ja hän ymmärsi, miksi hänen tyttärensä oli rakastunut, mutta tulevaisuus? Oli selvää, ettei siitä tulisi pidemmän päälle mitään. Ei pelkkä rakastuminen voisi kantaa sellaisten asioiden yli kuin ettei tuolla kauniilla pojalla voinut olla kummoistakaan tulevaisuutta. Ilsestä voisi tulla vaikka juristi, kuten hänestä, ja koska kukaan naisjuristi muka oli mennyt naimisiin pelkän ammattikoulun käyneen autonasentajan kanssa?

- Näitkö sä Alia aamulla? Ilse kysyi ottaessaan jääkaapista mehua ja laittaessaan leipäviipaleita paahtimeen.
- Näin, se oli menossa katsomaan jonkun outlet warehousen ja ehkä kampaajalle.
- Brr, sanoi Ilse. – Mua pelottaa ihan, minkä näköisenä se tulee takaisin. Ne ruudulliset housut, mitkä se oli ostanu eilen… mä pelkään, että sillä on seuraavaksi vihreä irokeesi.
- Entäs jos olisikin, Ilona kysyi. – Niitä on täällä paljon. Kai se on jonkinlainen julistus.
- Onneksi se ei voi, sehän menisi ihan lyttyyn ratsastuskypärän alla, Ilse keksi ilahtuen.
- Mä luulen, että Alilla on aika hyvä käsitys siitä, mitä se haluaa tai ei halua, Ilona sanoi ympäripyöreästi. – Joko te ehditte suunnitella jotain perjantaiksi? Illaksi siis.

Ilse pudisti päätään.
- Ei mitään sen kummempaa, varmaan joku disko tai yökerho taas. Miten niin?
- Mulla on firman kokkarit. Mä ottaisin mielelläni sut mukaan, jos sä vaan haluat tulla, Ilona sanoi ja tarttui mukiin, johon oli itselleen sekoittanut murukahvia.
- Mitä mä tekisin sun firman kokkareissa? ihmetteli Ilse.
- Ne on vähän niin kuin henkilökunnan uudenvuodenjuhla. Mä olen puhunut susta niin paljon kaikille, että olisi kiva viedä sut näytille.
- Entä Stumppi? Ilse kysyi. Ilona näytti hetken harkitsevalta, mutta pudisti sitten päätään.
- Ei, sinä vaan. Katsohan, sä olet vähän niin kuin meidän office pet. Kaikki on kuulleet silmät, korvat täyteen susta. Mä en voisi kuvitella mitään parempaa kuin viedä sut kaikkien nähtäväksi.
- Niin kuin jonkun näyttelykoiran, älähti Ilse. – Tarkoitatko sä, että sun limaiset pomosi nipistelisi mua poskista?

Ilona nauroi ääneen.
- Mulla ei ole limaisia pomoja, limaisia asiakkaita vaan. Mutta muuten joo, vähän niin kuin näyttelykoiran, vaikkei se nyt kauhean fiksulta kuulostakaan.
- Ei mulla ole mitään kokkarivaatteita.
- Tässä on hyvää aikaa hommata. Voin varata sulle perjantaiksi meikkauksen ja kampaajankin, jos sä haluat. Mä käyn itse joka tapauksessa, mutta tingin sitten vaikka puolet mun ajasta.
- Ohh, miten teidän kokkareissa pukeudutaan? Ilse kysyi ja hän ei voinut mitään sille, että alkoi hiukan innostua.
- Jotain pientä, tummaa, tyylikästä. Ellen mä olisi levinnyt sua paria numeroa isommaksi, voisit lainata jotain multa. Nyt meidän on kai kumminkin mentävä ostoksille, Ilona huokaisi.
- Löydetäänkö me Harrodsilta mitään? Ali sanoi, ettei se aio käydä ostoksilla enää muualla niin, että me ollaan vähän säästelty siellä käymistä.
- Ellei me löydetä sulle Harrodsilta pukua niin ei sitten mistään, sanoi Ilona ja katsoi lämpimin silmin tytärtään. Välikö sillä, jos he joutuisivat sen jälkeen liftaamaan kotiin.
- No jos sitten mennään huomenna sinne, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Tuleepahan sekin nähtyä.

29.12.

Miksei kukaan koskaan sanonut, että ihmisille ei tarvitse kuin puhua? Miksei kukaan koskaan sanonut, ettei ulkonäköä tarvitse ujostella? Mä olen tavannut kerta kaikkiaan upeita tyyppejä täällä, enkä ole edes etsinyt. Se iranilaispoika siellä yhdessä undergroundkahvilassa – ikinä en ole nähnyt niin jumalaisen kauniita silmiä, vaikkei se englantia puhunutkaan senkään vertaa kuin Ilsen rakas Stumppi. Ja sitten Jon. Se meinasi nauraa itsensä tärviölle, kun mä vaan halusin kuvata sitä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuka muuten olisi uskonut, että mä olen tavannut maraboun maitosuklaan värisen adoniksen, jolla on pinkki tukka. Luoja, mä rakastan Lontoota! Mun täytyy todella ruveta miettimään, että voisinko mä jättää Ollikaisen oman onnensa nojaan ja tulla takaisin vaikka au pairiksi kirjotusten jälkeen.

Paitsi etten tietenkään voi, sehän on oikeastaan ostanut Hiskin mulle, ja sitten on Madden varsominenkin mitä odottaa.

Se on jokseenkin väärin. Mä rakastan olla täällä, joskin hevoset Lontoossa on varmaan ihan oma jalostusrotunsa. Mä oon pari päivää seurannut Hyde Parkissa näitä ”ratsastajia”. Ne pääsee siis kiertämään puistoa omin nokkinensa, mutta onneksi hevoset näyttää tietävän mitä tehdä. Mä en maksaisi semmosen automaatin selkään pääsemisestä puolta puntaa, saati sitten nelinkertaista hintaa verrattua normaaliin tuntiin Suomessa.

Mutta nyt pitää painua shoppailemaan, Ilse huutelee jo. Harrods vuorossa.

Vanha, perinteikäs tavaratalo oli vielä joulukuosissa, joskin kaikissa joulukuusissa roikkui nyt alennusprosenttien kuvia eikä joulupalloja. Siltikin naisten juhlapukuosastolla oli vielä hepeneitä, joiden hinta oli tuhansia puntia. Ali hypisteli muutamaa sellaista epäuskoisena ja kysyi Ilonalta, kuka sellaisia osti.
- Öljysheikit haaremilleen, tämä sanoi ja lisäsi, että he olivat etsimässä jotain paljon halvempaa. Myyjän avulla Ilse sai käsivarsilleen puolen tusinaa pientä, mustaa mekkoa, joiden kanssa hän katosi sovitushuoneeseen. Ilona meni mukaan ja Stumppi ja Ali jäivät odottamaan ulkopuolelle. Se oli kyllästyttävää. Stumppi kiersi muutamia vaaterekkejä hypistellen hameita ja Ali tuijotti kattoon ja vihelteli. Tämä vaihe yhdessä shoppailemisessa oli aina se tylsin. Lopulta Ilse tuli pyörähtämään sovitushuoneen ovelle leningissä, joka näytti olevan maalattu hänen päälleen.
- Mitä sä sanot? hän kysyi Alilta huolestuneena. – Onko tää kamala?
- Se on jumalaisen upea, tämä vastasi, kuten oli päättänyt vastata, vaikka toinen tulisi jätesäkissä. – Mitä Ilona sanoo?
- Sen mielestä tää on aavistuksen paljastava, mutta tää on halvin…
- Ota se. Sikäli kun mä olen nähnyt sä olet ostanut sen rahoilla vaatteita jo noin matkalaukullisen, ellet kaksi.

Ilsen saatua pukunsa Ilona kysyi, mitä he sitten haluaisivat nähdä.
- Mä voisin käydä ratsastustarvikeosastolla, Ali sanoi pahanilkisesti. – En mä varmaan raaski mitään ostaa, mutta jospa sielläkin olisi ulosheittoalennusmyynti.
- Mennään, Ilse innostui. – Sä tarvitset hienot kilpailuvaatteet, kun ens kesänä kisaat suomenmestaruudesta.
- En ehkä kisaa, Ali nauroi, mutta antoi Ilsen kuitenkin kerätä itselleen sovitettavaksi ihania ratsastushousuja ja –takkeja.
- Mee pukemaan nää päällesi, mä haluan nähdä.
- No tule mukaan sitten. Mä vihaan näitä täkäläisiä sovitushuoneita, kun täällä ei ole mitään koppeja vaan kaikki voi tiirailla kaikkia.
- No sittenhän sua olisi vaan yksi enemmän tiirailemassa. Tuu näyttämään paras kokonaisuus, me odotetaan, Ilse nauroi.
Alia ei enää olisi huvittanut laittaa muita odottamaan, vaikka se oli ollut hänen alkuperäinen ideansa, mutta yhdet Ilsen löytämistä housuista olivat ihanat, vitivalkoiset ja alennuksessa. Jos ne sopisivat, hän saattaisi juuri ja juuri raaskia ostaa ne. Niissä oli ihanan pehmeät kokopaikat, kuin säämiskää, ja ne säväyttäisivät valkoisen Hiskin selässä paljon paremmin kuin hänen vanhat beigensä.

Housut sopivat kuin ne olisi teetetty hänelle ja Ali kiskaisi niiden seuraksi mustan ratsastustakin. Sitä hän ei mitenkään raaskisi ostaa, mutta se saattaisi säväyttää, kun hän kävisi esittelemässä asuaan ulkopuolella odottaville.
- Oi, oletko sä noin hyvä ratsastamaan, päästi Ilona spontaanisti suustaan.
- Ei vaatteilla ratsasteta, Ali irvisti, mutta käveli ylpeänä muutaman kerran edestakaisin, toivoen että olisi huomannut ottaa saappaitakin kokeiltavaksi. Punaiset sukat vähän riitelivät muun asun kanssa.
- Vau, sanoi Stumppi. – Etkö säkin ratsasta? Pitäiskö sunkin hommata tommoset? hän kysyi Ilseltä.
- Ei tosiaankaan, tämä nauroi. – Jos mä saan päähäni mennä ratsastamaan mä en tosiaankaan tarvitse kisavaatteita. Verkkarit riittää mun köpöttelyyn.
- Mun on pakko ostaa nää housut, Ali päätti. – Siihen mun shoppailu sitten loppuukin, mutta nää on vaan täydelliset.

30.12.
Luoja, miltä Ilse näytti kun ne lähti Ilonan kanssa niihin cocktail-partyihin. Onneksi mulla oli kamera! Se oli kuin jokin filmitähti menossa oscar-gaalaan ja mä vannon, että kuulin, miten Stumpin suusta tippui kuolaa lattialle

Ilona arveli, että ne olis kotona yhdentoista aikoihin ja Ilse suunnitteli, että sen jälkeen voisi vielä painua johonkin diskoon. Mun oli tarkoitus tavata yksi ruotsalainen Sven tänään, mutta se ei koskaan tullut sinne, joten mä jouduin palaamaan tyhjin toimin takaisin Ilonan luo. Tavallaan harmitti, sillä se poika oli itse vinkunut tapaamista, mutta loppuviimeksi mä olen tyytyväinen, sillä se ei ollut itse asiassa mitenkään houkutteleva tyyppi. Mieluummin mä katson Coronation Streetiä.

Stumppi rymisteli portaat alas kolmannesta kerroksesta, kun Ali venytteli kökötettyään sohvalla telkkarin ääressä puoli tuntia.
- Mitä sä teet? hän kysyi.
- Katson telkkaria. Nyt tulee uutiset.
- Ei kun et katso. Tule mun kanssa pubiin.
- Miksi mä tulisin sun kanssa pubiin? Sä inhoat mua ja mä inhoan sua, Ali paukautti, mutta Stumppi valahti hänen jalkojensa juureen ja syleili hänen sääriään.
- Ei, ei, sä olet ihan väärässä. Tietenkään me ei inhota toisiamme. Me ollaan hylättyjä suomalaisia suurkaupungissa, meidän pitää pitää yhtä. Mennään pubiin.
- Jos sä tilaat, Ali sanoi ilkeästi.
- Vaikka, Stumppi lupasi ja hänen ilmeensä kirkastui. – Kyllä mä osaan sanoa ”two bears”.
- Two pints of lager kuulostaisi paremmalta, Ali neuvoi.
- Ihan mitä vaan. Mä en vaan kestä olla tekemättä mitään ja vaan odottaa, että ne tulee.
- Mutta mä kuulen telkkarista fiksumpia juttuja kuin sulta.
- Sä saat puhua ja mä kuuntelen, Stumppi lupasi ja räpytteli ripsiään. Alia ällötti katsoa sitä.
- Mä vaikka tarjoan, Stumppi jatkoi.
- Äh. No. Yhdelle, Ali lupasi sitten. – Sä tilaat ja maksat ja kannat pöytään.

He olivat käyneet lähipubissa jo muutaman kerran ja se tuntui loogiselta valinnalta nytkin. Se oli pieni, tummalla puulla sisustettu huone, jonka nimi oli Squirrel’s Head. Ali huomasi vapaan pöydän, jonka päälle joku oli vieläpä jättänyt sanomalehden ja kiirehti valtaamaan sen. Stumppi jatkoi urheasti baaritiskille ja Ali seurasi hiukan pahanilkisesti hymyillen, miten hän selviäisi ostoksista. Yllättävän hyvin, oli pakko todeta. Rehevä täti tiskin takana äityi oikein juttelemaan ja sitten he nauroivat yhdessä suureen ääneen.
- Mistä te puhuitte? oli Alin pakko kysyä, kun Stumppi toi pöytään kaksi piripintaista olutlasia.
- Pääministeristä.
- Häh? Ihan totta?
- Ei, ei mulla ole aavistustakaan, mitä se sanoi, Stumppi tunnusti. – Mutta sillä oli kivaa silti, niin että kai se oli hauska juttu.

Ali keskittyi lukemaan lehden ja siemailemaan olutta. Hän sai kulutettua yli puoli tuntia pikku-uutisten lukemiseen, mutta lopulta tuli takakansi väistämättä vastaan.
- Lopultakin, Stumppi puuskahti.
- Mitä?
- Sä lakkasit lukemasta. Kuule, miksei pubeissa soiteta musiikkia?
- Varmaan siksi, että ihmiset kuulisi jutella, Ali arveli.
- Mä toin sullekin toisen oluen.
- Mä en oo juonu ensimmäistäkään, Ali sanoi, mutta huomasi hämmästyksekseen, että hänen lasinsa oli kuitenkin melkein tyhjä. Ehkä Stumppi oli juonut siitäkin? Tai sitten hän oli lukiessaan kiskonut sitä ihan huomaamatta. Luultavasti niin, sillä hänen päässään vähän pyöri.

- Missä ihmiset sitten kuuntelee musiikkia?
- Diskoissa ja yökerhoissa kai. Niin, ja sitten on music bareja, niissä soitetaan musiikkia.
- Mennään etsimään semmonen, Stumppi innostui.
- Mä lupasin lähteä vaan yhdelle, Ali muistutti, mutta aloitti toisenkin oluensa.
- Älä ala mamoilla, kello ei ole vielä paljon mitään. Oliskohan sen ison tien varressa joku semmonen?
- On, mä kävin semmosessa aikasemmin, kun mulla piti olla treffit, Ali huokaisi.
- Piti olla?
- No piti, mutta ei se kaveri tullutkaan.
- Jos se myöhästyi ja on siellä nyt. Mennään katsomaan.
- Äh, ei mua kiinnosta enää nähdä sitä, se oli vaan ruotsalainen.
- Mennään silti, on tylsä juoda ilman musiikkia, Stumppi aneli.

Hän vänkäsi vähän aikaa ja toisen tuopin loppupuolella Ali alkoi kallistua suostumaan. Oli sentään aika mielenkiintoista päästä pörräämään baareissa; ei täällä kukaan ollut epäillyt heitä alaikäisiksi. Sitä paitsi hänen hiuksensa olivat aika ihanasti Sven-treffejä silmälläpitäen. Olisi kai sääli, ellei niitä kukaan muu näkisi kuin Stumppi, Ali mietti silittäen otsatukkaansa. Kampaaja oli litannut sen suoraksi ja sileäksi suoristusraudoilla, ja se oli melkein sellainen edelleenkin.
- Okei, mennään sitten.
- Hyvä tyttö! Stumppi karjui ja tyhjensi tuoppinsa. – Mihin suuntaan?
- Länteen, Ali naurahti ja horjahti noustessaan seisomaan. Ulkona oli pimeää mutta viileä ilma tuntui virkistävältä, kun he lähtivät kävelemään kohden vilkkaampaa seutua.

Aiemmin hänen käydessään baarissa turhaan se oli ollut melkein tyhjä, nyt siellä oli enemmän porukkaa. He sopivat silti vielä istumaan ja tilasivat lisää olutta.
- Tää ei ole kyllä fiksua, mä alan olla humalassa, sanoi Ali paheksuen.
- Sehän on vaan mukavaa. Onko se sun ruotsalaisesi täällä?
- Ei, Ali totesi vilkaistuaan ympärilleen. – Mähän sanoin, ettei mua enää kiinnosta.
- Etsitään sulle joku toinen, Stumppi innostui. – Miten ois noi pukutyypit?
- Ne näyttää liian vanhoilta, ja mä tykkään muutenkin vähän rennomman näkösistä tyypeistä, Ali sanoi.
- Miten rennoista? Stumppi tiukkasi ja oikoi hihojaan. Hän oli taas onnistunut pukeutumaan niin, että naapuripöydistä muutamakin tyttö vilkuili toiveikkaana hänen suuntaansa. Vai liekö siinä vaatteista ollut kysymys. Ali mietti, miten Ilse mahtoi jaksaa sitä. Hän olisi tuskastunut hengiltä.
- Sä osaat pukeutua, hän sanoi hyväksyvästi. – Pakko myöntää sen verran.
- Ja muuta hyvää mussa ei olekaan, vai? Stumppi kysyi hyväntuulisesti irvistäen.
- Mä en ole huomannut, Ali myönsi. Mitä sitä kaunistelemaankaan ja tuskin Stumppikaan muuta oletti.
- Mä olen hyvä pussaamaan, poika ilmoitti, suoristautui puoliksi makaavasta asennostaan ja suuteli Alia.

Se oli totta, hänen huulensa olivat pehmeät ja leikittelevät, ja vaikka olut maistui kitkerälle, niillä tuntui paremminkin jokin vaniljainen maku. Hänen kätensä oli kevyesti Alin poskella, valuen siitä kevyesti alemmas kaulalle, mikä tuntui paljon intiimimmältä kuin normaali halaus olisi voinut.
- Mm, Ali sanoi suudelman päätyttyä.
- Vai mitä? Stumppi kysyi kuin tosiaan kiinnostuneena vastauksesta. Ennen kuin Ali ehti muotoilla mitään, hän suuteli uudestaan. Hitto, se oli tosiaan aika hauskaa. Ali sulki silmänsä ja tarrasi kiinni Stumpin niskasta. Hänen päässään tuntui pyörivän vähän, mutta kai se johtui alkoholista.
- Vai mitä? Stumppi kysyi uudestaan, hyvin hiljaisella, luottamuksellisella äänellä.
- En mä osaa sanoa vielä, Ali arveli. Hän tunsi itsensä suorastaan hurjaksi istuessaan lontoolaisessa baarissa pussailemassa kuin mikäkin kosmopoliitti.
- Uudestaan kai sitten, tuumasi Stumppi. Ali alkoi ymmärtää, miksi Ilse oli ihastunut tähän, kun poika puraisi häntä kevyesti alahuulesta ja he uppoutuivat kolmanteen suudelmaan.

- Jestas, hän sanoi sitten, räväytti silmänsä auki ja siirtyi kauemmaksi.
- Kiitos, Stumppi sanoi.
- Ei se ollut kommentti sulle, hölmö. Mä vaan tajusin, mitä oon tekemässä. En mä voi tämmöstä, mitä Ilse sanoisi!
- No ei kai me nyt sille kerrota. Eikä tää niin vakavaa ole, Stumppi lohdutti ja kietoi toisen kätensä Alin vyötärölle.
- Ei, tämä sanoi ja vetäytyi vielä kauemmas.
- No, vahinko on tapahtunut jo, ei kai sun omatuntosi ton enempää voi naputtaa? Stumppi kysyi.
Se tuntui omituisen järkeenkäyvältä, joten Ali lakkasi vastustelemasta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.10.14 21:59:34

Prinssi Hurmaava

Baari suljettiin yhdeltätoista, kuten kaikki muutkin paikat, joilla ei ollut yökerhon statusta ja Ali ja Stumppi lähtivät hiukan horjuen kohden Ilonan taloa. Ali olisi horjunut huomattavastikin, mutta Stumppi piti häntä pystyssä ja käytti häpeilemättä tilannetta hyväkseen. Jokaisen lyhtypylvään kohdalla hän painoi Alin sitä vasten ja suuteli tyttöä.
- Miksi sä teet noin? Ali kikatti, mutta ei hän humalaltaan saanut laitettua hanttiinkaan, tai halunnutkaan.
- Koska se on kivaa, Stumppi sanoi ja kiskoi häntä taas eteenpäin.
- Mutta en mä ole ollenkaan sun tyyppiä, Ali yritti seuraavan pylvään luona.
- Kaikki tytöt on mun tyyppiä, Stumppi nauroi ja rutisti häntä.
- Nyt tää saa riittää. Me ollaan melkein perillä, Ali sanoi ja yritti seistä suorana pitäen pylväästä kiinni. – Ei enää yhtään pysähdystä.
- Joo, sanoi Stumppikin vakavoituen. – Mutta jos ne ei ole vielä tulleet…
- On ne varmaan, kello on yli puoli kakstoista. Tai jotain. Ali yritti tiirailla rannekelloaan, mutta se ei pysynyt paikoillaan.

Talo oli kuitenkin tyhjä ja pimeä edelleen. Siitä huolimatta Ali työnsi Stumpin pois kun tämä yritti lemmekkäästi halata häntä eteisessä.
- Ei kun nyt riittää, oikeesti. Mulla on huono olo ja mä haluan nukkumaan.
- Mutta meidän piti lähteä vielä diskoon.
- Mä en lähde tässä kunnossa mihinkään, Ali sanoi varmasti ja lähti seinästä tukea ottaen kohti portaita. Hänestä alkoi tuntua, että vessan löytäminen olisi kohta enemmän kiireellistä kuin tarpeellista.
- Tuunko mä kantamaan sua? Stumppi tarjoutui, mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, kuului ovelta ääniä ja Ilona ja Ilsekin tulivat. Molemmat hihittivät kovasti. Ali lähti kohden kolmatta kerrosta niin vikkelästi kuin pääsi. Jotenkin hän onnistui pääsemään ylös asti tipauttamatta yhtään tauluista, joita oli portaikon seinillä ja hän ehti vessaankin ajoissa, ennen kuin kaikki olut päätti tulla ylös.

Se kyllä helpotti, ja naaman peseminen kylmällä vedellä sen jälkeen, samoin hammaspesu. Hän havaitsi peilissä hurjannäköisenä tuijottavan tytön.
- Mee maate siitä, senkin huoraava juoppo, hän sanoi sille vihaisesti ja se nyökkäsi pelästyneenä.

Uudenvuodenaattona satoi. Ilona ja Ilse ja Stumppi söivät aamiaista keittiössä, joka oli kotoisan valaistu sateen valuessa ikkunaa pitkin. He olivat kaikki vähän vaisuja.
- Mulla on huono omatunto, Ilona puuskahti, kun Ilse haki jääkaapista cokista. – Mä annan oman tyttäreni juoda itsensä hiprakkaan.
- Älä sure, äiti kulta, Ilse lohdutti. – Mä join ihan itse. Eikä se totuuden nimessä ollut ihan ensimmäinen kerta.
- Mennäänkö tänään sitten diskoon? kysyi Stumppi toiveikkaana.
- Uusivuosi? Mitä täällä tehdään uutenavuotena? Ilse piristyi. – Ali on höpöttänyt Trafalgar Squaresta jo monta päivää, sinnekö?
- Mennään ihmeessä sinne, Ilona nyökkäsi. – Siellä on kyllä tuhansia ihmisiä, mutta kai se kuuluu asiaan kun kerrankin olette täällä.
- Ali ilahtuu, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Missä se muuten kuppaa? Ensimmäistä kertaa me taidetaan olla ennen sitä ylhäällä.
- Se oli vähän huonossa kunnossa eilen, Stumppi huomautti.
- Olisit pitänyt siitä huolta, sanoi Ilse moittivasti.
- Mä kyllä yritin, parhaani mukaan.
- Mä meen viemään sille kylmää limua, jos siihen tulisi vähän henkeä, Ilse päätti ja nappasi cokispullonsa.

Hän kuitenkin palasi muutamassa minuutissa.
- Ei se ole siellä. Missä se voi olla?
- Katsomassa jotain nähtävyyksiä, Ilona ehdotti rauhallisesti. – Niinhän se on kaiket päivät.
- Mutta tossa säässä… Ilse katsahti ikkunaan. – Olihan se varmasti yötä täällä? Tulittehan te yhdessä kotiin? hän kovisteli Stumppia.
- Tultiin, tämä vakuutti siniset silmät suurina ja viattomina. – Just ennen teitä.
- Kai se sitten ilmestyy, Ilse sanoi huolestuneen näköisenä ja joi itse limsan.

Ali istui sillä aikaa pienessä aamiaiskahvilassa lähellä South Kensingtonin metroasemaa. Hän oli ehtinyt lähteä liikkeelle ennen kuin tasainen sade oli alkanut ja jäänyt sitten kahvilaan jumiin. Kolmas kupillinen kahvia alkoi kuitenkin jo loppua, mutta sade sen sijaan ei osoittanut mitään loppumisen merkkejä.
- You all right, love? huikkasi nainen tiskin takaa, kun Ali nojasi otsaansa ikkunaan ja huokaisi syvään.
- Yes, just wouldn’t want to get wet, hän hätkähti vastaamaan. Nainen sanoi jotain, mistä hän ei saanut selvää ja tuli kaatamaan vielä tilkkasen kahvia hänen mukiinsa. Ali hymyili kiitollisena. Oli ollut mielenkiintoista katsella töihin kiirehtiviä ihmisiä, kun nämä olivat poikenneet sisään kahvilaan syömään kiireesti donitsin tai croissantin kahvinsa kanssa, tai sitten ottaneet annoksen mukaansa pahvimukissa ja paperipussissa. Nyt se virta alkoi kuitenkin tyrehtyä ja hänen seuranaan sisällä istui vain muutama muu turisti, ilmiselvästi sadetta paossa.

Hänellä oli paitsi krapulainen olo myös henkinen morkkis. Ei nyt ranteidenaukomistasoa, mutta aika inhottava silti. Parhaan ystävän poikaystävän kanssa pussaileminen ei kuulunut hänen listoillaan hyväksyttyihin asioihin, mutta kärvisteltyään omantunnontuskissa koko matkan tänne ja parin ensimmäisen kahvikupillisen ajan, katumus alkoi jo vähän menettää voimaansa. Minkäs sille enää teit. Se oli ollut suunnattoman typerää ja pelottavan hauskaa ja kummastakin syystä oli parempi unohtaa ja haudata koko muisto. Oli todella positiivista, että takuulla Stumppikaan ei ikinä mainitsisi Ilselle mitään, joten siitä ei tarvinnut huolehtia. Sen takia hän ei siis viipynyt kahvilassa vaan syynä oli yksinkertaisesti yrittää olla kastumatta, ja vain ihan pikkuisen halu siirtää vielä Ilsen tapaamista. Hänen pitäisi harjoitella pokerinaamaa kotimatkalla, ettei itse paljastaisi mitään, ei edes sitä ikävää, joka tuntui tänä aamuna taas entistä kaihertavampana. Kaikki muut seurustelivat ja rakastivat, hän vain oli yksin.

Lopulta ei tuntunut enää olevan mieltä odottaa. Ei Ali halunnut tässä loukossa vuotta sentään vaihtaa. Ehkä hän ei ehtisi läpimäräksi asti, jos juoksisi nopeasti metroasemalle. Hän pukeutui takkiinsa ja veti vetoketjun tiukasti kiinni leuan alle asti. Kahvilan ovella hän veti hupun päähänsä niin pitkälle kuin mahdollista ja säntäsi juoksuun. Sadepisarat tanssivat lätäköissä ja vesi roiskui joka askeleella ja sitten hän törmäsi päätä pahkaa päin jotakin niin, että näki tähtiä. Hän hoippui hetken kaatumisen partaalla ja tarrasi nenäänsä, joka tuntui ottaneen pahimman iskun. Tukeva ote käsivarresta esti häntä kompastumasta lätäkköön istualleen.
- I’m so sorry, hän kuuli ja räpäytettyään pari kertaa silmiään alkoi taas tajuta missä ja kuka oli.
- Sorry, hän sanoi kiireesti itsekin, hänhän siinä oli juossut kuin sprintteri, tuijottaen vain jalkoihinsa. Hän ei uskonut silmiään, kun näki peribritin, joka hänen käsivarrestaan piti kiinni. Nuorella miehellä oli päällään avonainen duffeli ja ruudullinen kaulaliina. Hänen pikimusta tukkansa valui vettä, posket olivat punaiset ja silmät kirkkaansiniset ja erittäin huolestuneet.
- Are you bleeding? hän kysyi ja Ali irrotti varovasti kätensä. Näköjään, ainakin hänen kätensä oli veressä. Hän ei jaksanut välittää siitä, sillä tuntui tärkeämmältä tuijottaa tuota tyyppiä, johon hän oli törmännyt.

Kaveri vilkaisi ympärilleen ja kiskoi Alin sitten perässään metroasemalle, joka oli lähin suojaisa paikka. Sen ovensuussa värjötteli lauma muitakin märkiä ihmisiä, mutta he väistivät ja sitten mies alkoi pyyhkiä Alin nenää suurella, valkoisella nenäliinalla. Hän pyyteli edelleen vuolaasti anteeksi. Ali ei saanut sanaa suustaan, ennen kuin toinenkin hiljeni.
- Oletko sä varmasti ihan kunnossa?
- Olen, Ali sanoi. – Tää on vaan niin kuin jostain elokuvasta. Oletko sä naimaton miljonääri?
Poika katsoi häntä vähän aikaa ymmällään, mutta alkoi sitten nauraa.
- En, valitettavasti. Oletko sä valepukuinen venäläinen prinsessa?
- Olen, Ali sanoi ja kokeili varovasti nenäänsä. Se ei valunut enää, mutta arka se oli. – Mitä sä aiot tehdä sen asian suhteen?
- Mä veisin sut kahville, mutta mun on pakko juosta eteenpäin. Voisinko mä nähdä sut huomenna?
- Tässä samaan aikaan? Ali ehdotti ja vilkaisi kelloaan. Yksitoista.
- It’s a deal!

- Missä sä olet ollu? kysyi Ilse ja pomppasi ylös sohvalta Stumpin kainalosta, kun Ali vettä valuen astui sisään. Hän ei ollut nähnyt mitään mieltä juosta enää viimeistä pätkää metroasemalta tänne. Kastumatta ei kuitenkaan selviäisi, eikä ollut luultavaa törmätä toiseen ihanaan mieheen. Toisaalta nyt hänen sormensa ja varpaansa tuntuivat märiltä jääkalikoilta ja häntä tärisytti.
- Mä kävin kahvilla ja kävelyllä, hän sanoi ja pani merkille, miten epäluuloisesti Stumppi vilkaisi häntä olohuoneesta.
- Tässä säässä?
- Ei satanut vielä kun mä lähdin. Etkä sä arvaa, mitä mulle tapahtui!
- Mitä? Ilse kysyi – jotain kivaa selvästi, Ali suorastaan hehkui. Tai sitten hän oli kylmettynyt sateessa ja oli kuumeessa.
- Mun on kai pakko käydä ensin kuumassa suihkussa, että lakkaan palelemasta. Mä kerron sitten! Ali lupasi.

Hän palasi puolen tunnin kuluttua tukka pörrössä ja päällään collegepuku ja näytti noin kolmetoistavuotiaalta. Ilona, Ilse ja Stumppi olivat ilmeisesti katselleet jotain televisiosta, mutta nyt sieltä tuli vain mainoksia ja Ilse saattoi kääntää kaiken huomion ystäväänsä.
- Mitä sulle on tapahtunut?
Ali istui arvokkaasti vapaaseen tuoliin, keräsi jalkansa alleen ja katseli yleisöään. Ilonakin näytti kiinnostuneelta, mutta Stumpista ei oikein tiennyt, oliko tämä edes hereillä. Hahaa, pelkäsiköhän poika hänen rupeavan juoruamaan eilisillasta?
- Mä törmäsin yhteen ihanaan mieheen, hän julisti ja jo avasi Stumppikin silmänsä.
- Taas? Eikö sulla ollut eilenkin joku ihana mies? hän kysyi.
- Se ei ollut mitenkään ihana, sitä paitsi se teki oharit, Ali muistutti.
- Missä ja miten? kysyi Ilse kiinnostuneena.
- Törmäsin, mähän sanoin. Ihan kirjaimellisesti, mulla on nenä ihan hellänä vieläkin, Ali sanoi ja kokeili sitä varovaisesti.
- Mikä sen nimi on? Millanen se on? Ilse lateli.
- Me ei ehditty esittäytyä, mutta mä taidan olla rakastunut ja meillä on huomenna treffit.

Silloin Ilonakin liittyi kyselykuoroon, olihan hänellä vähän huono omatunto edellisillasta. Itse hän oli vetänyt hiukkasen överiksi Ilsen kanssa kokkareilla ja jättänyt tämän alaikäiset ystävät hankkiutumaan humalaan. Hän kuitenkin rauhoittui, kun Ali kuvaili tapaamansa tyypin. Ei kyseessä ainakaan ollut maahanmuuttaja eikä punkkari.
- Puhuiko se hyvää englantia? hän kysyi kuitenkin.
- Se puhui kauneinta englantia, mitä mä olen tähän mennessä kuullut, Ali vakuutti.

1.1.

Me juhlittiin uutta vuotta aika kivasti. Ensin mentiin syömään. Tarkoitus oli mennä kiinalaiseen, mutta se ja kaikki muutkin paikat oli ihan täynnä ihmisiä. Lopulta me mahduttiin yhteen aika kälysen näköseen pizzeriaan, mutta siellä oli yllättäen tosi hyvää ruokaa. Sitten me käveltiin ruuhkassa Trafalgar Squarelle ja siellä vasta olikin ihmisiä. No, ei ehtinyt ruveta palelemaan, kun joka puolella hohkasi joku ihminen. Ja onneksi se sade oli lakannut! Mekin jouduttiin seisomaan niin pienessä ringissä, että hyvä kun siinä mahtui avaamaan samppanjapullon kun puoliyö alkoi lähestyä. Sitten laskettiin ääneen sekunteja, kun h-hetki lähestyi ja sen jälkeen kaikki hurrasi ja halasi kavereitaan ja ympärillä seisovia ja sitten alkoi se laulu. Pakko sanoa, että melkein tuli tippa linssiin. Taas tuli yksi kokemus, mitä en halua koskaan unohtaa.

Sen edellisen illan mä sen sijaan haluan, se nolottaa mua suunnattomasti. Musta tuntuu, kuin Stumppi vihjailisi mulle siitä koko ajan. Mun täytyy jossain vaiheessa sanoa sille, ettei semmonen käy tai mäkin alan. Sitten se piruili mun treffeistä koko iltapäivän niin, että Ilsekin jo suuttui sille.

Ja niistä puheenollen, mun pitää ruveta tekemään jotain hiuksille ja naamalle. Nenä on edelleenkin vähän turvoksissa, mutta ei voi mitään. Eli kerronpa myöhemmin, mitä oikein tapahtui – paitsi tietysti, ellei se tule ollenkaan. Silloin ei taida olla paljon pointtia kirjottaa koko jutusta.

Lähettäjä: pö 
Päivämäärä:   20.10.14 08:16:51

Luin miisa jutut onko jonkunäköstä jatkoo?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.14 21:56:08

Ei suoraan niihin, sit on nää Jessijutut, jotka täällä nyt menee.
------------------
Bileet ja boolia

Matkalaiset lensivät Suomeen loppiaisena. Ali oli vuorostaan saanut ikkunapaikan, mutta oli yhtä pimeää kuin tullessakin ja pilvistä sitä paitsi, joten siellä ei ollut mitään muuta katseltavaa kuin siiven syttyvät ja sammuvat lamput. Niitä hän tuijottikin koko matkan, milloin ei istunut silmät ummessa leikkien nukkuvaa.
- Onko sun sydän nyt murtunut? kysyi Stumppi ivallisen myötätuntoisesti töniessään häntä hereille, kun lentoemännät alkoivat jakaa aterioita.
- Miksi olisi? Ali kysyi ja katsoi häntä murhaavasti.
- No kun jouduit jättämään sen idiootin sinne.
- Ja mistä sä tiedät sen idiootiksi? Sä et ymmärtänyt sanaakaan, kun se yritti puhua sun kanssasi, Ali tuhahti ja alkoi varovasti kääriä tulikuumaa foliota ruokansa päältä.
- Nyt kyllä lopetatte! Ilse kumartui sanomaan vihaisesti ja mulkoili kumpaakin vuorotellen. – Te ootte ihan mahdottomia!
- Onneksi meidän ei tarvii tavata enää joka päivä, kun päästään Suomeen, Ali sanoi. – Eikä joka viikko, eikä joka kuukausi. Ehkei edes joka vuosi.

Siihen menikin toista kuukautta. Koulupäivät kävivät vähiin, tuli kuullunymmärtämiset ja penkkariajelut ja sitten hiihtoloma. Silloin Ilsen isä, Tarja ja lapset lopulta päättivät lähteä pitkäksi viikonlopuksi pois, Tarjan äidin luokse, joka täyttäisi seitsemänkymmentä.
- Mä jo ajattelin, että te ette poistu kotoa ikinä, Ilse sanoi tyytyväisenä. – No, ainakin mulla on ollut yli puol vuotta aikaa suunnitella tupareita. Niistä tulee parhaimmat juhlat ikinä.
- Oletko sä varma, ettei mitään hajoa tai varasteta tai muuta, kysyi isä huolissaan.
- Jup. Olen.
Tietenkään hän ei ollut, aina sitä jokin lasi tai kaljapullo hajosi, mutta sitä oli turha mainostaa.
- Mun kaverit on oikeen siistejä ja hyvinkäyttäytyviä, Ilse lupasi. – Ja kyllä mä siivoan sitten. Nita ja Ali varmaan auttaa mua. Tai Nita ainakin. Alilla tuppaa olemaan vähän kiire nykyään, mutta jos sillä on niin kiire, ettei se muka ehdi mun tupareihin niin jo on ihme. Jätätkö sä vähän rahaa, että mä saan ostaa sipsejä ja limua?

Ali lupasi kuitenkin hetkeäkään miettimättä tulla apuun niin ennen kuin jälkeenkin juhlien. Hänellä oli tosiaan pitänyt kiirettä. Koulun kanssa tosin alkoi nyt helpottaa, mutta tallihommat veivät yhtä paljon aikaa kuin ennenkin. Hänellä oli huono omatunto siitä, ettei ollut pistäytynyt Ilsen luona yhtä usein kuin ennen matkaa, mutta jotenkin sitä kai saattoi saada toisesta ihmisestä yliannostuksen, kun oli niinkin tiiviisti yhdessä päiväkausia.
- Minä päivänä sä ne pidät? hän kysyi räpläten kalenteriaan.
- Torstaina, sanoi Ilse.
- Miksi torstaina? Eiks perjantai tai lauantai olisi parempi?
- Mitä väliä, porukat lähtee jo torstaina, kaikki on kuitenkin hiihtolomalla, ja sitten kaikki pääsee perjantaina ja lauantaina Kultsalle bailaamaan tavalliseen tapaan.
- No, mä lupasin olla torstaina tallilla kengittäjän apuna, mutta tulen heti kun sieltä irtoan, okei?
- Hienoa, Ilse sanoi. – Hommaanko mä sulle jotain juotavaa?
- Hommaa vaan, mä en välttämättä näe Jukea ennen sitä.
- Viiniä?
- Jotain semmosta, Ali sanoi ryhtymättä selvittämään tarkemmin, sillä hänen äitinsä oli kuuluvilla.

- Ilsekö se oli? tämä kysyi, kun Ali lopetti puhelun.
- Jep, se pitää lopultakin tupaantuliaiset ja pyysi avuksi. Torstaina.
- Kai ne on sitten siistit?
- Totta kai ne on, mitä sä kuvittelet, Ali tuhahti ja meni omaan huoneeseensa. Äiti tuskin oli niin sinisilmäinen, että kuvitteli kaikkien alaikäisten odottavan 18-vuotispäiväänsä ennen ensimmäistä ryyppyä, mutta hän ei raaskinut olla se, joka rikkoisi mielikuvan lopullisesti. Ei siitä, eikä muistakaan asioista. Äiti ei ollut kuullut mitään sen paremmin Jukesta kuin Davestakaan. Semmoisista ei vaan osannut ruveta puhumaan. ”Kuule äiti, mulla on poikaystävä”. Mahdoton lause, kerta kaikkiaan. Pitäköön kaikin mokomin häntä vanhanapiikana vaikka hautaan asti. Tosin Daven kirjeet hän oli kyllä nähnyt, tai siis kuoret. Tehköön niistä kaikessa rauhassa johtopäätelmiä jos halusi.

Ali heittäytyi sängylleen selaamaan viimeisintä kirjeistä. Oli mennyt muutama päivä, ennen kuin hän oli uskonut, että sellaista tosiaan saattoi tapahtua, ja hänelle vielä kaikista maailman ihmisistä: lomaromanssi. Niiden kuuden päivän aikana, jotka olivat olleet jäljellä hänen lomastaan uutenavuotena, he olivat tavanneet Daven kanssa joka päivä. Hän oli saanut oikein henkilökohtaisen lontoonoppaan. Dave oli jopa vienyt hänet käymään kotonaan, tai vanhempiensa kotona. Itse hän oli siellä vain joululomalla yliopistosta. Kun ensimmäinen kauhistus oli voitettu Ali oli ollut äärimmäisen huvittunut siitä, että hänen lomaansa sisältyi myös iltapäivätee englantilaisessa kodissa, missä hänestä tuntui, että amerikkalaiset elokuvat olivat lopullisesti pilanneet hänen englanninkielen ääntämyksensä. Daven vanhemmat olivat olleet äärimmäisen kohteliaita, korrekteja ja kiinnostuneita Suomesta ja hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vastata heidän kysymyksiinsä ja saada juotua teensä, jossa oli maitoa ja sokeria, mutta joka ei silti meinannut tipahtaa.

Oli miten oli, kirjeseurustelu ei vetänyt vertoja oikealle. Dave kirjoitteli herttaisia kirjeitä, mutta suoraan sanottuna hiukan tylsiä, ja kun viikot olivat kuluneet, alkoi hänen kuvansakin vähän haalistua Alin mielessä ja epäilykset herätä. Mitä järkeä muka oli pitää yllä toiveita siitä, että heistä voisi joskus tulla jotain? Mistä sitä tiesi, tapaisivatko he edes ikinä enää? Ja jos tapaisivat niin tuntuisiko enää miltään? Ali rynttäsi kirjeen tyynynsä alle ja toivoi, että Ilsen juhlat olisivat edelleenkin lykkääntyneet jonnekin nimettömään tulevaisuuteen. Hänen oli pakko osallistua, parhaiden ystävien vaan oli, mutta häntä ujostutti ajatus kaikista vieraista ihmisistä, joita siellä väistämättä tapaisi. Hänellä ei olisi paljonkaan puhuttavaa Ilsen Kultsa-ystävien kanssa.

Stoalaisesti hän kuitenkin valmistautui torstaihin. Aamupäivä ja vähän iltapäivääkin meni tallilla, ja pidempäänkin olisi oikeastaan mennyt, mutta sitten alkoi sellainen lumipyry, että hän ratsastamisen sijaan meni koputtelemaan Ollikaisen ovea. Mies tuli avaamaan lievästi krapulaisen näköisenä.
- Pystysitkö sä ajamaan mut kotiin? Ali kysyi.
- Joko se kengittäjä lähti? Olisit pyytänyt siltä kyydin.
- No se meni jo, enkä mä viitsinyt pyytää kun meinasin ratsastaa, mutta ei Hiski tuolla suostu mitään tekemään. Se seisoo nytkin persus päin tuulta ja silmät kiinni ja sillä on kohta kinos selässä. Mutta okei, jos sä et pysty niin mä lähden sitten kävelemään isolle tielle. Enkä muuten tule huomenna.
- Älä nyt, Ollikainen alkoi lepytellä. – Kyllä mä uskallan sut bussipysäkille ajaa, jos sä uskallat kyytiin.
- Onko toi ymmärrettävissä niin, että sä ajat pöpelikköön? Ali kysyi epäluuloisesti.
- Jos ajan niin peruutetaan pois sieltä. Mulla on neliveto. Mitä sä meinaat, ettet tule huomenna?
- Mulla on bileet, tai siis kaverilla on, ja mä oon luvannu auttaa sitä siivoamaan huomenna.

Ollikainen ei sentään ajanut metsään. Pikkutie ei ollut vielä hautautunut ihan umpeen, kun puut suojasivat sitä, mutta Itäväylä alkoi olla jo sen näköinen, että Ali puristi penkkiä kaksin käsin, kun pääsi lopulta bussiin. Hänkin oli jo ehtinyt kerätä kinoksen hupulleen ja olkapäilleen pysäkillä odotellessaan ja nyt lumi alkoi sulaa vaatteiden läpi. Siinä säässä ei viitsinyt edes haaveilla ajokortista – ei hän olisi uskaltanut lähteä itse ajamaan.

Puhelin soi samalla hetkellä, kun Ali pääsi sisään, mikä sekin oli kestänyt aikansa, kun hän oli katsonut parhaaksi putsata pitkät portaat kadulta pihalle. Ne olisivat tätä menoa parin tunnin päästä taas saman näköiset, mutta Ali järkeili, että silloin olisi siltikin puolet vähemmän lapioitavaa.
- Andersen, hän vastasi asiallisesti.
- Joko sä kohta tuut? kysyi Ilse innokkaana.
- Mä pääsin just kotiin, mun pitää käydä suihkussa ja lämmetä ja pukea. Mutta joo, sitten mä tuun, Ali lupasi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä kiire hänellä tässä vaiheessa oli. Vieraat eivät kuitenkaan tulisi ennen kuin illemmalla, eikä Ali voinut kuvitella Ilsen koristelevan taloa ilmapalloilla ja serpentiineillä, tai edes valmistelevan mitään tarjottavaa. – Sitä nopeemmin mä pääsen sinne mitä nopeemmin pääsen puhelimesta, hän huomautti.

Nita oli tietenkin jo Ilsellä, kun Ali oli rämpinyt reilua tuntia myöhemmin läpi hiukan jo laantuvan lumisateen. Tai tuuli oli hiljentynyt, eikä lumi enää lentänyt vaakasuorissa puuskissa vaan alkoi leijua joulukorttimaisesti.
- Kultarakas! Ilse huudahti avatessaan oven ja halasi lumista hahmoa. Sisältä kuului jo musiikkia ja Ilsellä oli lasi kädessä.
- Sä oot alottanut jo, Ali huomasi.
- Me yritetään tehdä boolia. Tuu apuun. Maista tätä nyt ensin!
- Hetkinen, Ali sanoi torjuen lasin, jota Ilse työnsi hänen nenänsä eteen. – Mä haluan riisua takin ensin.

Nitalla ja Ilsellä oli keittiön pöydällä kolme kulhoa, joissa kussakin oli eriväristä lientä.
- Musta tää on parasta edelleenkin, sanoi Nita vakaasti ja osoitti vihreää.
- Annetaan Alin päättää, sen makuaisti ei oo vielä mennyt, Ilse ehdotti.
- No jos teillä on ainekset erilaisiin booleihin niin miksette tee erilaisia? Ali ihmetteli. Hän kuitenkin suostui maistamaan jokaisesta, sillä tuntui jotenkin viehättävän syntiseltä juoda iltapäivällä, kun ulkona oli lumisade ja kaikki kunnon ihmiset olivat vielä töissä. Huolellisen harkinnan jälkeen hänkin päätyi vihreään. Valitettavasti sen paremmin Ilse kuin Nitakaan ei muistanut, mitä he olivat siihen sekoittaneet.
- Te ootte mahdottomia, Ali kikatti. – Sama kai se on mitä sinne laittaa, kunhan se menee päähän? Kukaan ei kuitenkaan maistele sitä ensimmäisen lasillisen jälkeen, vai mitä?
- Toi on totta, Ilse myönsi ja loiskautti vihreän kulhon sisällön isoon boolimaljaan. – Jatketaan tota jollakin ja se saa kelvata. Nyt meidän pitää juoda pois tää punanen viritys ja tää ei-minkään-värinen.

Tytöt olivat iloisessa hiprakassa, kun vieraat alkoivat saapua viiden jälkeen, mistä Ali oli itse asiassa tyytyväinen. Alkoholi oli saanut hänet unohtamaan, että hän ei ollut Helsingin limudiskojen sisäpiiriä, kuten kaikki muut. Tai ei ehkä unohtamaan, se ei vaan enää tuntunut niin tärkeältä. Samanlaisia pulliaisia Ilsen vieraatkin olivat, eivätkä kaikki edes paremman näköisiä. Ja kenellä heistä muka oli englantilainen poikaystävä?
- Säpä näytät onnelliselta, totesi Artsikin, kun he osuivat yhtaikaa boolimaljalle.
- Miksen näyttäisi? Ali ihmetteli. – Sä sen sijaan et, hän huomioi.
- No, ei mulla ole mitään erityistä syytä olla erityisen onnellinen, poika totesi.
- Menikö kuuntelut huonosti? Ali kysyi myötätuntoisena.
- Vähän. Ja mälläsin faijan autosta kulman lyttyyn kun parkkeerasin sitä. Ja… Artsi vaikeni, mutta pikainen vilkaisu olohuoneen suuntaan paljasti loput.
- Ai niin, sä olet onnettomasti rakastunut, Ali muisti. – Sun pitäisi varmaan unohtaa se asia.
- Niin kai mun pitäisi. Se ei vaan näytä olevan niin helppoa. Ehkä mun on parasta lähteä kotiin täältä murjottamasta.

- Älä mene, Ali pyysi. – Mulla ei ole muuten ketään, kenen kanssa jutella. Sä olet ainoa täysipäinen täällä, mä olen varma, että kukaan muu ei ajattele kuin vaatteita ja bailausta.
- Niinkö? Artsi kysyi näyttäen ilahtuvan pikkuisen.
- Niin. me voidaan vaikka istua alas ja ruveta juttelemaan tulevaisuudesta tai jostain muusta järkevästä.
- Niin kuin siitä, että sä kuulemma meinaat ruveta jonkun englantilaisen kartanon emännäksi, Artsi kiusoitteli. – Puhutaan vaan. Kerro, minkänäkönen kartano se on? Sulla on epäilemättä siellä talli täynnä hevosia?
- Ehdottomasti, Ali vakuutti. – Ja mä ratsastelen nummilla aamusta iltaan ja iltaisin kestitsen vieraitani takkatulen ääressä sherryllä. Muuten siellä ei tarkenekaan, kun ei britit osaa rakentaa lämpimiä taloja.
- Mä voin suunnitella sulle sinne lämmitysjärjestelmän, kunhan oon valmistunut Polilta, Artsi lupasi.
- Ja mä esittelen sulle naapurikartanon nuoren kreivittären, sä meet rikkaisiin naimisiin ja me eletään siellä naapureina.

Valitettavasti unelmoinnista ei riittänyt Artsille tarpeeksi huvia koko illaksi, vaan hän päätti lähteä kotiin kymmenen aikoihin, kun Ilse ja Stumppi innostuivat tanssimaan hitaita tyyliin, joka alkoi muistuttaa pehmopornoelokuvaa. Alin päässä pyöri aika lailla ja hän olisi mielellään lähtenyt myös, mutta oli liian aikaista. Äiti olisi vielä hereillä ja huomaisi hänen olevan humalassa. Hänen oli pakko odotella pari tuntia, että tämä ehtisi nukkumaan tai kunnes itse tuntisi olonsa kirkkaammaksi.
- Mä menen Katen huoneeseen ottamaan torkut, hän ilmoitti Ilselle, joka ei tainnut kuulla mitään musiikilta, mutta nyökkäsi silti.

Musiikin jytke kuului selvästi makuuhuoneeseenkin, mutta Ali onnistui siitä huolimatta nukahtamaan, onneksi vain pariksi tunniksi. Pää tuntui jo suurin piirtein selvältä ja hän naurahti todetessaan kellon olevan jo yli puolenyön. Hänpä oli varmaan varsin haluttu vieras kotibileisiin, kun meni aina kiltisti nukkumaan eikä oksennellut ympäriinsä ja örveltänyt.

Meno oli huomattavasti rauhoittunut siitä diskosta, mikä olohuoneessa oli ollut hänen vetäytyessään. Muutama pari näkyi kuhertelevan sohvalla, mutta suurin osa jäljellä olevista vieraista istui keittiössä syömässä makkaravoileipiä.
- Mä taidan nyt lähteä, Ali haukotteli ja haroi hiuksiaan.
- Joko nyt? Ota voileipä! Ilse tohotti kohteliaana emäntänä.
- Mä voin syödä voileivän kotonakin. Säästä jotain syötävää aamuksikin, Ali naurahti.
- Mutta et sä voi mennä tonne rämpimään, siellä on satanut lunta niin, että pitää kahlata, Ilse tajusi.
- Entäs sitten? Ei mulla ole montaa sataa metriä matkaa.
- No ihan hyvin voit jäädä yöksi.
- En, muori saa paskahalvauksen, ellen mä kuorsaa omassa sängyssä, kun se lähtee aamulla töihin.
- No sitten Stumppi saa ainakin tulla saattamaan sut, sanoi Ilse päättäväisesti ja töni poikaa, joka nuokkui viereisellä tuolilla puoliunessa. Ali nauroi ääneen.
- Toiko? Sehän sammuu hankeen matkalla, ei tosiaankaan tarvitse!
- Mä en ikinä sammu, Stumppi mutisi ja nosti päänsä.
- Mene katsomaan, että Ali pääsee turvallisesti kotiin, Ilse määräsi.
- Mun pitää lähteä muutenkin. Mulla on huomenna töitä, Stumppi mutisi ja nousi kömpelösti ylös.

Työt ja Stumppi kuulostivat omituiselta yhdistelmältä, mutta kai kaikki oli mahdollista.
- Sitten se sammuu bussin, tai vielä paremmalla säkällä bussipysäkille, Ali ennusti.
- Niin siinä voi käydä, Ilse sanoi huolestuen. – Haluaisitko sä sitten saattaa sen bussipysäkille?
- En, Ali mutisi, mutta heltyi sitten. – Okei, mä pistän sen bussiin, pysäkki on kuitenkin matkan varrella. Mutta ainoastaan sen takia, että sä olet mun rakkain ystäväni ja otit mut mukaan Lontooseen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.14 20:34:23

Kiltit tytöt ei

Stumppi tuntui selviävän jonkin verran penkoessaan kenkiään eteisestä. Ali katseli ympärilleen todeten, että Ilse kyllä tarvitsisi apua huomenissa, ainakin jos hän aikoisi vielä jatkaa ryypiskelyä. No, kunnon siivousrääkki siinä tilassa olisi vain oikea ja kohtuullinen.
- No niin, Stumppi sanoi ähellettyään kengännauhansa kiinni, mikä oli vienyt ainakin viisi minuuttia.
- Etkö sä aio hyvästellä tyttöystävääsi? Ali kysyi suutaan mutristaen.
- Ei sitä näy missään, Stumppi sanoi ja työnsi ulko-oven auki, melkein kompastuen kynnykseen, mutta sitten ulkoilma näytti piristävän häntä. Lumentulo oli lakannut, mutta kyllä sitä olikin tullut. Kiemurteleva polku johti ovelta portille jo lähteneiden vieraiden jäljiltä ja oli sillä tavoin hiljaista kuin vain uuden lumen satamisen jälkeen. Jostain kuului hiljainen autonmoottorin ääni, mutta sekin kuulosti siltä kuin se olisi vaimennettu pumpuliin käärimällä.
- Ala tulla, Ali komensi. – Jos bussi menee tosta nyt niin seuraava menee vasta puolen tunnin päästä.
- Älä komentele. Sä olet kuule varsin víttumainen ämmä, tiesitkö sä sitä?
- Juu, Ali sanoi ilahtuen.
- Odota.

Ali seisahtui portin luokse, mihin oli jo ehtinyt harppoa ja katseli vahingoniloisena, miten Stumppi kompuroi perässä takki auki, kädet taskuissa ja kumarassa kompastellen.
- Mä otan susta tukea, hän ilmoitti ja kietoi pitkän kätensä Alin harteille.
- Ai nyt on sun vuorosi, Ali piikitteli ja keplotteli heidät ulos portista. – Älä pelkää, mä en aio yrittää raiskata sua joka tolpan kohdalla.
- Etkö? Stumppi nauroi ja kiristi otettaan.
- Älä kurista mua. Ala tulla. Mä olen kuulevinani bussin äänen.

Valitettavasti Ali oli oikeassa. Yksinäinen, sininen HKL:n bussi ohitti parinkymmenen metrin päässä tyhjänä seisovan pysäkin ja jatkoi matkaansa. Ali kiroili ääneen, mutta Stumppi näytti saaneen jonkin humalaisen huvittuneisuuskohtauksen.
- Se meni, hän nauroi ja alkoi kaivella taskujaan.
- Tosi hauskaa, Ali murjotti. – Jospa me mennään takaisin Ilselle odottamaan?
- Eikä mennä. Mä voin saattaa sut kotiin.
- Ei siihen puolta tuntia mene. Mä asun ihan lähellä. Sä ehdit sittenkin sammua pysäkille.
- No mä tulen sun luokse kahville?
- Et tule, mun äiti herää, Ali kauhistui. – Mä odotan sun kanssa sen puol tuntia.

Niin he kahlasivat pysäkille ja Stumppi pyyhki ritarillisesti penkin puhtaaksi lumesta, jotta se pääsivät istumaan kastelematta housujaan.
- No niin, hän sanoi tyytyväisenä ja sytytti tupakan. Ali jäi nojailemaan katoksenreunaan paheksuvan näköisenä ja vilkuili kelloaan. Enää 28 minuuttia.
- Mikset sä tule tänne? Stumppi kysyi ja taputti penkkiä vierellään.
- Mä en halua istua tupakansavussa, kiitos vaan.
- Ai sitä. No, mä laitan sen pois. Tule nyt.

Ali odotti muutaman minuutin, mutta päätti sitten totella. Savukin oli jo hälvennyt, eikä tuntunut mukavalta seistä hangessa palelluttamassa varpaitaan.
- Tiedätkö sä, mikä sussa on vikana? Stumppi aloitti keskustelusävyyn ja pyöritteli peukaloitaan.
- Mä olen kyllä aika viaton, Ali tuumasi.
- Niin, sitä mä epäilinkin. Sä et ole päässyt neitsyydestäsi eroon. Siksi sä olet tommonen tiukkapipo.
- En mä sitä tarkottanut, Ali sanoi kiireesti. Hän voisi keskustella Stumpin kanssa mistä tahansa muusta kuin omasta seksielämästään. Se vain tuntui olevan ainoa asia, mistä poika halusi jutella.
- Ai et ole?
- No en, Ali puuskahti.
- Sille engelsmannilleko annoit pyhimpäsi?
- Ja mitä se sulle kuuluu?
- Mua kiinnostaa, Stumppi sanoi ja nauroi taas.
- Mä en voi kiinnostaa sua vähääkään. Mä en vaan ole sun tyyppiäsi, etkä sä mun, Ali sanoi ja pisti kätensä väliin, kun Stumppi yritti halata häntä.
- Älä viitti venkoilla, Stumppi sanoi ja laittoi kylmät kätensä Alin poskille. Hän ei enää yrittänyt väkisin lähentyä, katsoi vaan Alia hyvin läheltä. Oli pakko myöntää, että pojalla oli kauniit silmät, etenkin kun ne katsoivat noin vilpittöminä ja noin läheltä. Hellyttävät suorastaan. Vastoin parempaa tietoaan Ali antoi käsiensä herpaantua ja sitten he suutelivat, aivan yhtä pehmeästi ja herkullisesti kuin aikoinaan Lontoossa. Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää, etteikö se olisi ollut ihanaa. Aina siihen asti, kunnes Stumppi päästi irti ja sanoi tyytyväisenä:
- Mä tiesin. Sä olet vaan kunnon panon tarpeessa.
- Ja mistä sä sen tiedät, Ali inahti. Hitto, hän voisi ihan hyvin pussailla seuraavat kaksikymmentä minuuttia kunnes bussi tulisi, mutta ei hän halunnut Stumpin analysoitavaksi. Poika oli hädin tuskin siedettävä, mutta vain niin kauan kuin oli hiljaa.
- Mä näen.
- Okei, mä voin hommata jostain semmosen, pidä sinä kätesi erossa musta tästä lähtien.
- Mutta mä en halua.
- Mutta mä en pidä susta.
- Siksi just. Luuletko sä, että mua kiinnostaa pätkääkään kaikki noi kanat, jotka sulaa syliin heti kun niitä vilkasee? Stumppi kysyi. – Sussa on sentään vähän haastetta.

Hän katsoi Alia ilkikurisen näköisenä, eikä tämä voinut olla naurahtamatta. Stumppi tulkitsi sen omalla tavallaan ja suuteli häntä uudelleen.
- Páskat, Ali mutisi. Hän kiersi lumiset lapasensa Stumpin niskaan ja antoi mennä. Dave oli jossain kaukana, Stumppi oli tässä, ilmeisen kiinnostuneena. Ja vaikka tyyppi muuten olikin vähintäänkin epäilyttävä, hän ainakin osasi keikauttaa tytöltä jalat alta. Jopa, vaikka tämä istui bussipysäkin penkillä, tai hetken päästä hajareisin sylissä.
- Mä voisin tulla sun luokse yöksi, Stumppi ehdotti joidenkin minuuttien kuluttua.
- Et voi, Ali sanoi ja havahtui todellisuuteen. – Mun äiti kuolis ja Ilse kuolis, enkä mä ainakaan Ilseä halua teurastaa.
- Tule sä meille?
- Jaa, sun pikkuveljien ihmeteltäväksi, Ali nauroi. Ilse oli varsin värikkäästi kuvaillut Stumpin perhettä ja kotia.
- Ei sitten, poika sanoi pahastuneena ja irrotti kätensä niin, että Ali humpsahti hänen sylistään hangen peittämälle asfaltille.
- Páskiainen! tyttö älähti.
- Sori. Nouse ylös, mä putsaan sut, Stumppi nauroi ja alkoi silitellä hänen takapuoltaan.

- Sä olet näköjään ihan tarpeeksi selvä, että mä voin jättää sut tähän, Ali sanoi posket punehtuneina ja vilkaisi taas kerran kelloaan. – Ei tässä pitäisi mennä kuin viitisen minuuttia.
- Ei tuhlata niitä sitten, Stumppi ehdotti ja työnsi kylmät kätensä hänen takkinsa alle.
- Oletko sä koskaan kuullut, että usein ihmiset, jotka seurustelee jonkun kanssa, ei yritä päästä kopeloimaan muita?
- No joo, mutta se ei koske mua.
- Miten niin?
- Mä kyllästyn niin nopeasti. Kuka sitä aina haluaa yhden ja saman kanssa? Stumppi kysyi ilmeisesti ihan vakavissaan ja Ali suuttui.
- Tietääkö Ilse, että sä olet tota mieltä?
- No kai se tietää mitä on valinnut?
- Ei kun ootko sä koskaan sanonut sille tota?
- Ei meillä oo tainnut olla puhetta. Entäs sitten?
- Oletko sä pettänyt sitä?
- Ja sulleko mä kertosin? Vaikka et kai sä juorua tai mä juoruan susta.
- Siis olet.
- En mä kovin usein. Mitä sitten?
- Sitä sitten, että mä en ainakaan halua enää ikinä nähdä sua, Ali sanoi ja lähti kävelemään pois bussipysäkiltä, kohden kotia. Se oli suunnattoman vaikeaa, kaikki muut osat hänestä aivoja lukuun ottamatta olisivat halunneet jäädä sinne tai sitten ottaa pojan mukaan. Hän oli iloinen, kun alkoi kuulla taas hiljaisuudesta bussin äänen ja kääntyi katsomaan, miten se pysähtyi pysäkille. Hän pysähtyi ja katsoi, miten Stumppi kiipesi sisään, mutta käänsi selkänsä, kun tämä lähetti ikkunan takaa lentosuukon istuessaan tyhjälle penkille.

Ali heräsi aamulla äitinsä lähtiessä töihin ja otti aamiaisseuraksi kirjelehtiönsä. Hän kirjoitti velvollisuudentuntoisesti Davelle sen aikaa kuin söi, mutta paiskasi sitten lehtiön pöydälle ja kynän keittiön nurkkaan. Mitä mieltä? Dave hyvin leikattuine hiuksineen oli parintuhannen kilometrin päässä, ja vaikka olisi ollut lähempänäkin, Alia ei olisi juuri nyt huvittanut nähdä häntä. Häntä ei huvittanut nähdä ketään miehenpuolta. Sáatanan Stumppi kummitteli hänen mielessään, mikä oli täysin järjetöntä. Hän ei suostunut edes ajattelemaan loppuun ajatusta, että olisi – mahdollisesti, ehkä pikkuisen - ihastunut Ilsen poikaystävään. Jätkä oli ihan eri piireistä, ärsyttävä, varattu ja amis. Heillä ei ollut keskenään mitään puhuttavaa, ellei riitelemistä laskettu. Ja sitten tyttöjen ei kuulunut haluta ja hän vääntelehti jopa aamiaispöydässä ajatellessaan Stumppia, ja se oli järjettömintä kaikesta. Sen näköiset kaverit eivät vaan olleet kiinnostuneita hänen näköisistään tytöistä.

Paitsi, että tämä kappale väitti ihan muuta.

Häivyttääkseen liiat ajatukset päästään Ali nousi ja tiskasi tarmokkaasti kahvimukinsa ja äidinkin tiskipöydälle jättämän ja lähti sitten Ilselle. Hän soitti toki ennen lähtöään, mutta siihen ei kukaan vastannut, joten pahanilkisesti hän lähti paukuttelemaan ovia ja ikkunoita. Lopulta, nojattuaan ovikelloon ja käytyään paukuttamassa moneen otteeseen Ilsen sivuovea, tämä tuli avaamaan.
- Sun silmät on kuin keitetyt perunat, sanoi Ali ja käveli sisään.
- Turvoksissa?
- Enkö mä niin sanonut?
- Mua oksettaa.

Ali haahuili peremmälle Ilsen perässä, joka oli kadonnut ovelta huomattavan vikkelästi. Talo näytti nyt tyhjältä, joskin haisi pahalle.
- Onko täällä vielä joku? Ali huuteli Ilselle, mutta vessasta ei kuulunut kuin tukahdutettua kakomista, joten hän kierteli omin päin kaikki Ilsen perheen makuuhuoneet ja totesi, ettei niissä ainakaan ketään enää nukkunut. Ilsen huonekin oli tyhjä, vaikka hän oli olettanut löytävänsä Nitan sieltä sohvalta. Hän laittoi ensimmäiseksi kahvia ja sulki avoinna repsottaneen jääkaapin oven.
- Koska sun porukat tuleekaan? hän kysyi Ilseltä, joka laahusti keittiöön yllään se ihana pikkumusta, jonka Ilona oli Harrodsilta ostanut.
- Sunnuntaina illalla, tämä sanoi väsyneenä ja lysähti pöydän ääreen. – Miksi sä olet täällä tähän aikaan jo?
- Miksen olisi? Mä tulin auttamaan sua siivoamisessa. Ei sulla paljon muuta apua näytä olevankaan. Otatko sä kahvia?
- En, Ilse sanoi ja katsoi nopeasti muualle, kun Ali heilautti kahvinkeittimen pannua hänen edessään. Ali pahastui hiukan, mutta kaatoi sitten itselleen. Ilse tuijotti hänen mukiaan tylsästi vähän aikaa, meni sitten jääkaapille ja otti sieltä kaljapullon.
- Et kai sä aio sitä juoda, Ali kysyi kauhuissaan. Ilse ei vastannut, kaivoi vain laatikosta pullonavaajan, avasi korkin ja tyhjensi ainakin kolmanneksen saman tien. Hetken hän näytti taistelevan pahoinvointia vastaan nojaten kumarassa tiskipöytään, mutta suoristautui sitten.
- Sillä se lähtee millä on tullutkin, hän sanoi uhmaavasti ja meni olohuoneeseen laittamaan levysoittimen päälle.

Rap your hands everybody, everybody clap your hands sieltä alkoi kuulua ja musiikki tuntui saavan Ilsen paremmin hereille kuin kaljakaan. Hän tanssi vähän aikaa paikoillaan, heilautti sitten hiuksensa vapaaksi sotkuiselta nutturalta ja haki jääkaapista toisen oluen. Sitten hän istui Alia vastapäätä.

- Mä kuolen, hän sanoi.
- Et kuole, Sä menet vaihtamaan normaalit vaatteet päällesi ja sitten ruvetaan siivoamaan, Ali sanoi.
- Ei meidän ole pakko siivota vielä tänään! Ilse sanoi.
- Mä en ole auttamassa sua huomenna, Ali sanoi.
- So what. Tänään palvotaan suurta Krapulan jumalatarta, tanssitaan ja oksennetaan, Ilse nauroi. Hän veti Alin ylös ja tanssi, ja oudosti rytmikäs musiikki kiskoi Alinkin mukaansa. He tanssivat keskenään keittiössä, kunnes Ilse halasi Alia nauraen samaa, iloista naurua kuin mitä Ali oli tottunut kuulemaan jo leikkikoulussa. Ilsen nauru oli aina saanut kaikki läsnä olevat nauramaan. Se vain tarttui. Sitä ei vaan voinut vastustaa.

- Ota säkin yks kalja mun seuraksi, Ilse tyrkytti.
- En hitossa, aamupäivällä!
- Sillon se maistuu parhaimmalta kun ei sais.
- Ensin kerätään noi lasit ja tyhjät pullot ja sipsikupit, Ali sanoi päättäväisesti ja saikin Ilseen vähän liikettä. Sitten he istuivat sohvalle lipittelemään kaljaa ja kuuntelemaan musiikkia ja juttelemaan. Ilsen sukkahousuissa oli silmäpako ja mietteissään hän repi siitä ketjun isompia reikiä ja sitten niiden viereen toisen, siirtyen sitten toiseen sääreen.
- Teet uutta muotia? Ali arveli.
- Aika makeet, eikö? Ilse kysyi ja nosti pitkät, repaleiset säärensä ilmaan. – Tuu mun kanssa illalla Kultsalle.
- En tuu, Ali sanoi ja nosti vertailun vuoksi ilmaan oman farkkusäärensä.
- Tuu vaan! Ethän sä ole käynytkään siellä koskaan.
- En mä ole mikään diskohile. En mä viihdy siellä kuitenkaan – sitä paitsi sä kuitenkin kuhertelet siellä Stumpin kanssa ja jätä mut kuin nallin kalliolle.
- Enhän, Ilse sanoi loukkaantuneena. – Koska mä muka olisin? Eikä me roikuta siellä toisissamme, mitä nyt välillä tanssitaan.
- Brr, Ali sanoi.

- Ei Davekaan varmaan halua, että sä homehdut kotona aina ja ikuisesti, Ilse sanoi ovelasti.
- Mitä mä Daven haluamisista.
- Miten niin? Ilse vaistosi haukkana, että jossain oli jotakin vialla.
- Mä taidan olla kyllästynyt siihen, Ali tunnusti.
- Mutta sehän oli niin ihana!
- Se kirjottaa tylsiä kirjeitä.
- Ali Andersen, sä olet mahdoton! Ei toi ole syy dumpata ketään.
- No kelpaako se, että se on siellä ja mä olen täällä enkä mä tiedä, koska me nähdään seuraavan kerran jos enää ikinä?
- Toi on parempi syy, Ilse myönsi ja nousi vaihtamaan levyn ja hakemaan lisää juotavaa. Ilmeisesti kaljat olivat loppuneet, sillä hän palasi viinipullon kanssa.
- Tätä menoa on ihan turha suunnitella, että oltais illalla menossa mihinkään, Ali nauroi.
- Aa, sä tuut siis?
- En mä sitä tarkottanut.

- Kerro mulle, sanoi Ali lopulta, kun he olivat vajuttaneet viinipulloakin jonkin verran. Kysymys oli pyörinyt hänen päässään koko päivän, mutta nyt hän vasta rohkeni esittää sen.
- Mähän kerron mitä vaan, Ilse lupasi auliisti.
- Miksi hitossa sä oikein olet Stumpin kanssa? Sähän voisit saada kenet tahansa!
Ilse katsoi häneen pahastuneena.
- Sinäkin, brutukseni.
- No kun se on arrogantti idiootti ja sä et. Mä yritän vaan ymmärtää.
- Ehkä se sopii mun vartalolle, Ilse tirskahti, ilmeisesti yrittäen lyödä asian leikiksi.
- Se voi olla sun kanssa koska sä sovit sen vaatteisiin, mutta sä olet siihen liian fiksu, Ali paukautti suoraan, ja pahastunut ilme palasi Ilsen kasvoille.
- Mä en halua että sä puhut siitä noin. Mä nyt kuitenkin satun rakastamaan sitä.
- Mutta miksi?
- Miksi? Miksi? Ei semmoseen oo syitä! Se vaan tapahtuu!
- Ai, Ali sanoi alistuneena. Hän ei vaan tainnut ymmärtää. Nähtäväksi jäisi, ymmärtäisikö hän ikinä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.10.14 20:49:12

Jälkinäytös diskossa

He nukkuivat iltapäivällä, kumpikin omassa sohvannurkassaan ja heräsivät ällöttävään päänsärkyyn ja pahaan makuun suussa.
- Mä en enää ikinä ryyppää päivällä, Ali voihki.
- Se oli kivaa niin kauan kun sitä kesti. Ilse väitti. – Pitäiskö alottaa uudestaan?
- Sä olet nainen ihan rappiolla, Ali nauroi. – Josko nyt reipastuttaisiin ja siivottaisiin?
- Käydään suihkussa ja ruvetaan laittautumaan, Ilse päätti.
- Mä en ole lähdössä mihinkään.

Ilse sai kuitenkin Alin puhuttua ympäri lupaamalla hänelle ruusunpunaisen kylpyhuoneen ja minkä tahansa puseron omasta vaatekaapistaan.
- Mun täytyy soittaa mutsille, tai se luulee mun kadonneen maan päältä, Ali huokaisi ja otti vastaan Ilsen tarjoaman pyyhkeen. Hänen äitinsä ei kuulostanut ihmettelevän, vaikka hänen kotona viihtyvä tyttärensä oli menossa jo toista iltaa peräkkäin, paremminkin hän kuulosti tyytyväiseltä.
- Kiva, että sä hommaat muutakin elämää kuin tallilla käymisen, hän sanoi kuin sinetöidäkseen Alin aavistukset.
- Ei tästä tapaa tule, älä pelkää, Ali vakuutti ja meni suihkuun.

Hän käänsi veden niin kuumalle kuin iho kesti, sillä tuntui, ettei päiväkänneistä jäänyt tahmea olo katoaisi muuten ja se auttoikin. Saippua tuoksui etäisesti mausteille ja hedelmille ja toi mieleen tropiikin yön. Huomattavasti paremmalla tuulella Ali tuli kylpyhuoneesta pyyhkeeseen kääriytyneenä ja tassutteli Ilsen huoneeseen. Tämä istui jo siellä kuivaamassa hiuksiaan ja tarjoutui föönaamaan Alinkin pään.
- Ihan miten sä haluat. Tee siitä sen näkönen, että kehtaat esiintyä mun seurassa, Ali sanoi kohauttaen olkapäitään.
- Mä teen susta jotain ihanaa, Ilse lupasi ja kaatoi Alillekin viiniä. Tämä voihkaisi sen nähdessään, mutta maistoi kuitenkin.

He matkustivat Kulttuuritalolle bussilla ja raitiovaunulla ja asettuivat lyhyeen jonoon sivuoven eteen. Ali kiemurteli henkisesti tuntiessaan olevansa ihan väärässä paikassa.
- Onko Nita siellä, mitä luulet? hän kysyi Ilseltä.
- Totta kai on, kaikki on, tämä lupasi. – Mutta en mä jätä sua heitteille.
- Parempi onkin, Ali mutisi ja maksoi vitosen lipusta ja narikasta. Hän oli kuvitellut tulevansa johonkin samantapaiseen paikkaan kuin Luola, mutta yhteistä oli vain pimeys, valot ja musiikki. Tämä paikka oli suunnattoman paljon suurempi. Musiikki soi ainakin kahdesta eri salista ja yhdessä huoneessa oli hyvän kokoinen kahvila.
- Tuu, mä näytän sulle paikat, Ilse sanoi iloisesti ja lähti kiskomaan häntä perässään. He kiersivät salit, kävivät moikkaamassa dj:t ja näkivät muutaman tyypin, jotka Ali muisti edellisillasta.
- No niin, mitäs nyt, hän kysyi, kun he palasivat lähtöpaikkaansa.
- Nyt tanssitaan.

Ja he tanssivat. Se oli itse asiassa hauskaa, Ali totesi hämmästyksekseen. Hän ei juurikaan harrastanut tällaista, mutta musiikki vei kummasti mukanaan. Osa hauskuudesta saattoi tietenkin johtua kaikesta, mitä he Ilsen kanssa olivat päivän mittaan ja vielä ennen lähtöäänkin juoneet. Joka tapauksessa Ali alkoi aavistella, ettei Ilsen ja Nitan langanlaihuus ollutkaan pelkästään geeneissä. Jos he parikin kertaa viikossa tanssivat kaiket illat tällä tavoin se vastasi kyllä hyvää lenkkiä. Hän tunsi muutaman hikikarpalon karkaavan hiusrajastaan ja valuvan pitkin otsaa ja aina nenänpäähän. Hän lopetti tanssimisen. Se ei voinut olla kovin viehättävän näköistä.
- Mulla on liian kuuma, hän kiljui Ilselle. Tämä nyökkäsi, lopetti itsekin ja alkoi kiskoa Alia lähemmäs ovea, kauemmas kaiuttimista.
- Haluatko sä jotain juotavaa? hän kiljui siellä, mutta Ali pudisti päätään surullisen näköisenä ja kuivasi otsaansa, hänen viimeinen vitosensa oli mennyt ovella. Sitten hän näki vilahduksen Stumpista ja tunsi kammotuksekseen jysähdyksen sydänalassaan.

- Mitä nyt? Näitkö sä kummituksen? Ilse kysyi ja Ali järjesti kiireesti pelästyneen ilmeensä paremminkin vihaiseksi.
- Joo, hän sanoi ja nyökkäsi Ilsen taakse. Tämä pyörähti ympäri ja levisi suloiseen hymyyn havaitessaan poikaystävänsä. Ali ei voinut kuulla, mitä Ilse sanoi tälle, mutta pojan vastaus oli luettavissa huulilta. ”Miksi sä ton oot tänne raahannut?” hän kysyi sininen katse Alissa. Kas kummaa, sydämenjysähdys katosi saman tien. Miten inhottava poika osasikaan olla!

Ali nojasi seinään kädet puuskassa rinnuksillaan ja odotti, että Ilse ja Stumppi saisivat tervehdysseremoniansa suoritettua. Hän ei enää ikinä sanoisi Stumpille sanaakaan. Hän purisi tai jotain, jos tämä yrittäisi puhua hänelle. Tallaisi varpaille ja potkaisisi sääreen. Sitten Nitakin oli siinä, kovin tohkeissaan. Meni hetki, ennen kuin hän edes huomasi Alia, mutta tuli sitten nopeasti halaamaan!
- Se sai sut houkuteltua tänne! Onks kivaa?
- Perseestä koko touhu, Ali mutisi, mutta hymyili Nitalle. – Mä en oo ihan kotonani täällä.
- Kyllä sä totut, Nita lohdutti ja kääntyi tarraamaan Ilseä käsivarresta, ennen kuin Ali ehti kysyä, miksi hänen pitäisi tottua. Ilse ja Nita supattivat hetken päät vastakkain ja sitten Ilse kääntyi huolestuneen näköisenä Alin puoleen. Musiikki oli lopultakin tauonnut.
- Hei, Nitalla on joku huoli, mä käyn juttelemassa sen kanssa vähän aikaa, jooko? Stumppi voi pitää sulle seuraa sen aikaa? Menkää vaikka tanssimaan, hän ehdotti ja kiskoi Stumpin käsivarresta niin, että he seisoivat nokikkain, itse hän katosi Nitan perään.

Alin teki mieli alkaa itkeä, kun hän katseli poistuvien tyttöjen perään. Siinä se nyt nähtiin, kuka ei hylännyt ketä. Ja Nitan takia vielä! Ali oli kuvitellut, että he olivat ystäviä kaikki kolme, eikä hän silti kelvannut kuuntelemaan Nitan huolia. Häntä kiukutti niin, että halkeaminen tuntui olevan lähellä.
- No, tanssitaanko? Stumppi kysyi ja Ali paukautti häntä nyrkillä rintaan.
- Sun kanssa? Ennemmin mä vaikka kuolisin!
- Älä nyt, et kai? Stumppi nauroi ja laittoi kätensä tytön vyötärölle. Ali jähmettyi hetkeksi tajutessaan, että hänen Ilseltä lainattu paitansakin oli todennäköisesti hiestä nihkeä äskeisen tanssisession jälkeen. Mitä poika siitä mahtaisi ajatella?

Hänen pohtiessaan sitä Stumppi oli peruuttanut hänet muiden tanssivien parien joukkoon, eikä hän enää kehdannut ruveta järjestämään kohtausta. Tuntui, että häntä tuijotettiin muutenkin. Bilekansa varmasti ihmetteli, että miksi hän oli siinä, eikä Ilse.
- Tulitko sä mua katsomaan? Stumppi kysyi omahyväisesti ja kiskoi Alin ihan kiinni itseensä, vaikka tämä oli yrittänyt pitää säädyllisen kymmenen sentin raon heidän välillään.
- En tosiaankaan, Ali puuskahti ja ravisti rajusti päätään. Vaikka musiikki oli hidasta, se ei ollut juurikaan sen hiljaisemmalla ja jotta pystyi keskustelemaan, piti puhua suoraan toisen korvaan.
- Etkö? Stumppi näytti aidosti vähän pahastuneelta. – Mä jo ajattelin.
- Etkä ajatellut. Kyllä mä näin, miten sä kysyit Ilseltä, että miksi se on mut tänne raahannut.

Stumppi oli ihan hiljaa vähän aikaa ja Ali nauroi pahanilkisesti itsekseen. Jäipäs kiinni!
- Kai se olisi ihmetellyt, jos mä olisin kauheesti riemuinnut sun näkemisestä? poika sanoi sitten kuitenkin ja tiukensi hetkeksi otettaan.
- Ai, no riemuitsitko sä sitten? Ali kysyi, ennen kuin ehti ajatella nenäänsä pidemmälle. Hän olisi voinut nielaista kielensä. Hänen olisi pitänyt pysyä arvokkaasti hiljaa, eikä ollenkaan antaa tilaisuutta jatkaa keskustelua tähän suuntaan.
- No, sä lähdit vähän äkkinäisesti eilen. Mä pelkäsin, että katoat taas pariksi kuukaudeksi.

Se ei voinut olla totta. Ali tiesi, että Stumppi todennäköisesti puhui vain huvikseen, tottumuksesta tai tieten tahtoen huijatakseen, mutta hänen sanansa saivat silti sydämen pamppailemaan vähän nopeammin. Hän ei osannut sanoa siihen mitään, mutta antoi käsiensä vaeltaa omia aikojaan Stumpin niskan taakse. Sillä tavalla kaikki muutkin tanssivat, ei siinä sinänsä ollut mitään pahaa. Itsehän Ilse oli käskenyt. Stumppi taisi huomata hänen mielenmuutoksensa.

- Hyvä tyttö, hän kuiskasi Alin korvaan hyvin hiljaa niin, että hänen hengityksensä kutitti lämpimänä, eivätkä he sitten puhuneet enää mitään niin kauan kun hitaita kesti.

Ilseä ei näkynyt missään vielä, kun bassonjytke palasi ja Stumppi lähti kiskomaan Alia ulos salista.
- Mihin me ollaan menossa? tämä kysyi yrittäen irrottaa kättään. – Ilse hukkaa meidät!
- Mulla on jano ja kyllä se meidät löytää.
Buffan valot tuntuivat silmissä kirkkailta kuin auringonpaiste, vaikka sielläkin oli oikeastaan aika hämärää. Stumppi päästi irti Alin kädestä vasta kaivaakseen taskuistaan kolikoita, joilla maksaa ostamansa limsa. Tyytyväisenä huokaisten Ali tipahti takaisin jaloilleen sfääreistä, joihin oli äsken heidän tanssiessaan kohoillut. Käytöstavaton juntti! Pojalle ei ollut tullut mieleenkään kysyä, olisiko hänkin halunnut jotain.
- Istu, Stumppi sanoi kuitenkin kohteliaasti ja veti Alille tuolin yhden pienen pöydän alta. Ali istui, risti voitonriemuisena kätensä ja tunsi taas olevansa oman itsensä herra. Stumppi joi janoisesti ja katseli ympärilleen kuin rekisteröidäkseen, ketä oli paikalla, ja ojensi sitten mukin Alille.
- Olisitko sä halunnut oman? Mä ajattelin että ois romanttisempaa juoda samasta, Stumppi sanoi silmät naurunrypyillä.
- Ehkä ois, jos haluais vaihtaa kuolaa sun kanssa, Ali sanoi ja tuijotti pilliä paheksuvasti. – Tai jos olisit ees tarjonnu mulle ensin.
- Sä sait jo eilen kaikki pöpöt, mitä mussa on, Stumppi kuiskasi luottamuksellisesti, kumartuen vähän lähemmäs ja Ali punastui.
- Älä muistuta mua.
- Sä oot söpö, kun sä punastelet, Stumppi nauroi. Ali punastui kahta pahemmin ja harkitsi kieltäytyä koko limsasta, vaikka olikin kuolemaisillaan janoon.

Ilse pelasti tilanteen, tai pilasi sen, miten vaan. Hän lehahti sisään bootsien korot kopisten ja istahti Stumpin polvelle.
- Olettehan te vielä kokonaisia, hän sanoi iloisesti ja tarttui itse limsamukiin juoden pitkään. – Mä vähän pelkäsin, että te olisitte ehtineet jo repiä silmät toisiltanne tai jotain.
- Mä aioin just alottaa, Ali ilmoitti ja katsoi pahoillaan juoman katoamista. Ilse huomasi sen ja ojensi mukin vuorostaan hänelle.
- Hyvä ettet ehtinyt, hän sanoi ja antoi Stumpille suukon suoraan silmään. – Ne on niin söpöt.
- Mikä sillä Nitalla oli? Ali kysyi.
- Mieshuolia, Ilse huokaisi. – Raukka parka.
- Timppa?
- Sepä. Mennäänkö takasin tanssimaan? Tuleeko diskoprinssi mukaan? Ilse kysyi ja suukotti Stumppia uudestaan. Ali näki mielikuvan heistä kolmesta tanssilattialla ja teki nopean päätöksen.
- Mä lähden nyt kotiin, hän sanoi.
- Etkä, huudahti Ilse. – Ethän sä ole ollut täällä kuin pari tuntia!
- Se riittää mulle hyvin, riittää koko loppukevääksikin. Menkää te vaan ja pitäkää hauskaa, Ali sanoi ja hymyili osoittaakseen, ettei ollut suuttunut, vain kyllästynyt. Pienen vänkäämisen jälkeen Ilse antoi periksi.
- Näytä vaan mulle missä on vessa.
- Se on heti tossa, Ilse osoitti lasiseinän läpi käytävälle ja Ali lähti, hymyillen ja vilkuttaen, joskaan ei Ilse sitä enää tainnut huomata.

Vessassa oli neljä tyttöä rivissä peilin edessä lisäämässä meikkiä ja vessan perillä pari selvästi nuorempaa tyttöä supatti selkä ovelle päin. Ali pani merkille, että toinen muistutti takaapäin aika lailla Ilsen uutta siskopuolta, mutta eihän Kate ollut täällä vaan jossain maaseudulla. Oli kuitenkin helppo arvata, mitä tytöt tekivät: naukkailivat jotain pienestä pullosta. Itse vessoja onneksi oli vapaana ja Ali livahti yhteen sellaiseen huomaamatta, että oli hiljentänyt tulollaan peilin edessä seisoskelevan nelikon. Hän hätkähti huomatessaan, että kaikki neljä seisoivat katsoen peilikuviensa sijaan häntä, kun hän tuli ulos.
- Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti ja yritti kiertää heidän ohitseen tai lävitseen pesemään kätensä. Häntä ei kuitenkaan päästetty, päinvastoin, reunimmainen tyttö siirtyi suoraan hänen eteensä.

- Kuka sä oikeen luulet olevasi? hän kysyi uhkaavasti.
- Miten niin? Ali kysyi ymmällään.
- Tuut tänne noin vaan, ihan outo tyyppi, ja meet tanssimaan Stumpin kanssa hitaita! Ootko sä edes ennen käynyt täällä?
- En, Ali myönsi ymmärtämättä oikein, mistä oli kysymys. Nuo tytöt olivat mitä ilmeisimmin pahastuneet hänen tanssimisestaan – mutta sehän oli ollut Ilsen ajatus.
- Jos se joskus karkaa siltä tyttöystävältään tanssimaan jonkun muun kanssa niin se on kyllä joku meistä vakiporukasta, eikä tommonen ekakertalainen, selvitti toinen tytöistä.
- Onko teillä täällä joku nokkimajärjestys? Keräättekö te leimoja joka käynnistä? Alilta pääsi livahtamaan, ennen kuin hän huomasikaan. Sitten kolmas tytöistä tönäisi häntä häijyn näköisenä ja Ali päätti, että jos jutussa oli jotain huvittavaa, hän pohtisi sitä myöhemmin. Hänestä ei mitenkään olisi tappelemaan neljää tyttöä vastaan, tuskin hän olisi pärjännyt yhdellekään.
- Pitäkää se páskiainen kaikin mokomin, hän ilmoitti ja lakkasi yrittämästä lavuaarille. Reunimmainen tytöistä läppäsi häntä poskelle ja Ali päätti painua karkuun niin kauan kuin joukkio ei ymmärtäisi sulkea tietä ovelle. Hän lakkasi juoksemasta vasta jarruttaessaan narikan kohdalla, missä seisoi jyhkeän kokoinen portsari. Varovasti Ali katsoi taakseen, mutta tytöt eivät olleet seuranneet. Näinkin viesti oli kyllä mennyt perille. Hän ei nyt muutenkaan ollut ajatellut tulla tänne uudestaan, mutta nyt se oli varma juttu. Yhtä varmaa kuin se, ettei halunnut enää koskaan nähdä Stumppia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.14 20:19:52

Yli esteiden

Huhtikuisena sunnuntai-aamuna Ilse pukeutui lämpimästi ja hämmästytti koko perheen ilmestymällä aamiaispöytään jo puoli yhdeksältä.
- Kuka sä olet ja miksi sä olet siinä? hänen isänsä kysyi muka kauhuissaan. Ilse irvisti väsyneesti.
- Mä olen sun tyttäresi.
- Et ole – se nukkuu vielä tähän aikaan – eikä se käytä villapaitaa ja verryttelyhousuja.
- Käyttää, Ilse tyrskähti. – Mä olen menossa katsomaan Alin ratsastuskilpailuja.
- Saanko mäkin tulla? innostui Kate ja oli vähällä kaataa mehulasinsa.
- Mä en tiennytkään, että sä olet kiinnostunut ratsastuskilpailuista, Ilse sanoi epäillen. Tosin hän talven mittaan oli alkanut epäillä, että vaikka hän olisi ilmoittanut aloittavansa urdunkielen opiskelun ilmoittaisi Kate kohta halunneensa aina opiskella sitä ja vain sitä eikä mitään muuta.
- Olen mä, Kate vakuutti. – Tuleeko Stumppikin sinne?
- No sitä ei millään saisi ylös tähän aikaan vapaapäivänä. Paitsi töihin, Ilse sanoi muistaessaan, ettei Stumpilla ollutkaan vapaapäivä. Poika oli istunut koko kevään kaikki lauantait, monet sunnuntait ja välillä iltojakin huoltoaseman kassalla keräämässä itselleen autokoulurahoja.

Katen ilme lerpsahti vähän, mutta hän halusi edelleen tulla mukaan. Ilsellä ei oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Kate ei enää ollut niin pieni, että häntä olisi tarvinnut vahtia, ja voisihan olla kivaa, että oli jotain juttuseuraa.
- Mihin te menette ja millä kysyi Tarja siivotessaan poikien naamoja kaakaon jäljiltä.
- Bussilla vaan vähän matkaa tonne Sipooseen päin, Ilse selvitti. – Me joudutaan kyllä sitten kävelemään pari kilometriä mennen tullen.
Katen kasvot venähtivät entisestään, mutta ei hän kehdannut kai enää muuttaa mieltään.

Juttuseuraksi Katesta ei kyllä ollut, jokin ujoudenpuuska oli kai iskenyt häneen, eikä hän pukahtanut sanaakaan koko matkalla. Sekin sopi Ilselle oikein hyvin. Hän sai rauhassa miettiä omiaan. Olisi jännä nähdä miten Alin kävisi. Ainakin tyttö oli puheidensa mukaan harjoitellut ihan heikkopäisesti ja huomasi sen siitäkin, ettei tällä taas ollut ollut muka aikaa mihinkään muuhun kuin tallillaolemiseen ja kirjoituksiin lukemiseen. Hän ei ollut edes juhlinut syntymäpäiviään. Tai olivat Ilse ja Nita käyneet kylässä syömässä kakkua, etteivät Ali ja hänen äitinsä kahdestaan olisi pulassa sen kanssa, mutta hän ei ollut lähtenyt edes mihinkään ravintolaan.
– Miksi mä lähtisin tuhlaamaan rahojani ryyppäämiseen kun mun kuitenkin pitää aamulla nousta aikasin tallille? hän oli sanonut ja ilmoittanut siirtävänsä ilomielin ensimmäisen kertansa siksi, kun Ilse ja Nitakin pääsisivät mukaan. Ilse itse ei aikonut odottaa vähääkään, ei edes niitä kahta päivää, jotka Nita oli häntä nuorempi. Hän lähtisi heti.

- Tuolla se on, hän lopulta osoitti Katelle, kun he olivat nousseet pois bussista ja talsineet hyvän matkaa hiekkatietä halki metsän ja peltojen. Kate, joka oli jo jokin aika sitten lakannut potkiskelemasta kiviä, näytti piristyvän.
- Mä en ole koskaan nähnyt hevosta läheltä, hän tunnusti. – Mutta aina mä olen halunnut. Oletko sä?
- Olen, Ilse nauroi. – Me alotettiin kai kymmenvuotiaina Alin ja Nitan kanssa ratsastaminen. Nyt mä en kyllä ole enää käynyt tunneilla pariin vuoteen.
- Mikset?
- Kai mä kyllästyin, Ilse arveli. – Ali ei kyllästynyt, mutta en mä kyllä ymmärrä, miten se jaksaa joka päivä käydä tallilla.
- Entäs Nita?
- Se kyllästyi ensimmäisenä. Tai se putosi kerran aika pahasti, ja se melkeen sitten jäi siihen. Sille taisi tulla kammo.

Tuntui mielekkäämmältä kävellä nyt, kun määränpää jo näkyi, ja loppumatka taittui nopeasti. Kilpailut olivat jo täydessä käynnissä, hevosia ja hyvin pukeutuneita ratsastajia vilisi ja ratsastajien välillä kovaäänisistä kuului musiikkia. Kate jumittui kentän viereen katsomaan esteitä ja niitä ylittävää pientä ruunikkoa, mutta Ilse katseli ympärilleen. Miten hän löytäisi Alin täältä? Vai pitäisikö vain odottaa, kunnes tämä ilmestyisi radalle? Kun ei muutakaan keksinyt, Ilse päätti tehdä juuri niin.
- Onko noi esteet kamalan isoja vai kuvittelenko mä vaan? Kate kysyi.
- On ne. Nää kisat alkoi jo eilen, pienemmät luokat oli silloin. Nyt on vaan vaikeimmat jäljellä.
Kate vaikeni kunnioituksesta ja he seurasivat ratsukon toisensa jälkeen, kunnes kuulutettiin luokan voittajat.
- Se ei ollut siellä, Kate puuskahti.
- Se taitaakin osallistua vasta seuraavaan luokkaan, Ilse sanoi. – Nyt mä käyn kyllä katsomassa, löydänkö mä sitä mistään. Tuutko sä mukaan vai odotatko sä tässä?
- Mä tuun mukaan, Kate päätti nopeasti.

He kävelivät ensimmäiseksi sinne, missä oli pysäköitynä iso linja-auto, josta oli tehty hevoskuljetusauto sekä muutamia trailereita. Ei ketään Alin näköistä. Tallin takana pellolla oli useampi ratsukko harjoittelemassa, mutta ei Ilse sielläkään nähnyt hevosta, joka olisi ollut yhtä valkoinen kuin Alin jutuissa. Vasta, kun yleisö alkoi kerääntyä uudelleen kentän ympärille nähdäkseen palkintojenjaon, Ilse näki heidät. Ali tuli ratsain samaa tietä kuin mitä he olivat äsken kävelleet.

- Mä jo luulin, että sä olet jänistänyt, Ilse hihkui. Ali näytti hyvin kiukkuiselta ja hyppäsi alas satulasta.
- Vítun Ollikainen. Mä tapan sen.
- Miten niin?
- Se oli niin krapulassa, ettei saanut traikkua kytkettyä auton perään. Tai kännissä, suoraan sanoen. Mä en suostunut menemään sen kyytiin, kun katsoin, että me ehditään ratsainkin.
- Miten se jaksaa enää hypätä? Ilse kysyi ja ojensi kätensä koskettaakseen hevosen valkoista turpaa.
- Jaa-a, se nähdään kohta. Mutta parempi väsyneenä radalla kuin raatona ojassa. Ja ainakin me ollaan verrytelty hyvin. Pidätkö sä sitä vähän aikaa, mun pitää päästä vessaan ja kai mun pitää ilmottautuakin jossain.

Ilse jäi pitelemään valkoista hevosta Alin kadotessa ihmisvilinään. Kate katsoi sitä kunnioittavasti parin metrin päästä, kunnes Ilse houkutteli hänet lähemmäs. Ruuna vaikutti hyvin ystävälliseltä ja lopulta Katekin uskaltautui taputtamaan. Kun Ali palasi, hänellä oli mukanaan tilkka vettä ämpärin pohjalla.
- Mä en uskalla antaa sille enempää nyt, mutta pakko sillä on vähän olla jano, hän selitti. Sitten hän kiipesi takaisin satulaan ja lähti pellolle muiden sekaan hyppäämään verryttelyestettä.

Oli paljon mielekkäämpää seurata alkavaa luokkaa nyt, kun tiesi Alinkin kohta hyppäävän.
- Ne ei kai saa tiputtaa esteitä, Kate arveli.
- Ei, eikä ne saa kieltäytyä hyppäämästä, tai ne saa virhepisteitä, Ilse sanoi ja piti sitten pienen luennon pistelaskusta.
- Ja se voittaa, joka ei saa virhepisteitä? Kate varmisti.
- Niin, ja jos niitä on monta niin niistä nopein. Mä olen tähän mennessä laskenut vasta kaksi, jolla on nolla.
- No nyt tulee Ali. Pannaan peukut pystyyn!

Niin Ilsekin teki. Ali ratsasti radalle valkoisella hevosellaan näyttäen tyylikkäältä valkoisissa housuissaan ja mustassa paidassaan. Ilse ei voinut olla varma, näyttikö hevonen väsyneeltä vai ei, ainakin se liikautti nopeasti korviaan, kun Ali lähti liikkeelle sen kanssa, eikä se kompastunut ensimmäiseen esteeseen, kuten Ilse oli pelännyt. Päinvastoin, se laukkasi tasaisesti puhisten, lihakset pullistellen nahan alla ja ylitti joka ainoan esteen epäröimättä yhdelläkään. Kate puhkesi kiljumaan siinä vaiheessa kun muu yleisö alkoi taputtaa käsiään.
- Luokan johtoon tässä vaiheessa Ali Andersen – Nijinsky, kuulutettiin ja Ali ratsasti pois radalta. Hänen ilmeensä oli huomattavasti helpottuneempi kuin hänen saapuessaan. Ilse ja Kate aikoivat rynnätä onnittelemaan, mutta Ali huikkasi heille menevänsä metsään kävelemään vähäksi aikaa, ettei hevonen jäykistyisi. He saattoivat siis hyvin seurata loputkin suoritukset.
- Se oli upeeta! Kate henkäisi syvään. – Voisinkohan mäkin oppia? Alin täytyy olla kauhean tyytyväinen!
- Varmaan se onkin, Ilse myönsi. – Ja mikset voisi, meet vaan alkeiskurssille.
- Äh, ei meillä ole rahaa kuitenkaan, Kate sanoi surullisena.
- Miten niin ei ole?
- Kaikki menee asuntolainaan, kuulemma, eikä riitäkään.
- No ei kai sen kanssa nyt niin tiukkaa voi olla, Ilse ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä talo oli maksanut, mutta jos sen saamiseksi oli myyty kaksi kerrostalo-osaketta keskustassa, ei lainaa kai voinut olla ihan hirveästi. Eihän? Ehkä isä pihisteli sitä osuutta, jonka Ilse itse kohta saisi tullessaan täysikäiseksi. Hänen pitäisi muistaa kysyä. Jos siitä oli kyse niin ei hänellä niin kiire ollut joka satasta saada, ettei Kate pääsisi ratsastuskurssille, jos kerran halusi.

Ali voitti ja Ilse ja Kate huusivat äänensä käheiksi, kun hän laukkasi kunniakierrosta ja taputtelivat hevosta riemuissaan sen jälkeen.
- Nyt sen pitää saada juotavaa ja sitten takasin kotiin, sanoi Ali päättäväisesti. – Mä meinasin mennä ton seuraavankin luokan, mutta ei sitä voi ihan kuoliaaksi rääkätä kun tuli tää ratsastusmatka tänne yllätyksenä.
- Me lähdetään kävelemään sun seuraksi, Ilse lupasi. He olivat hänen puolestaan nähneet jo tärkeimmän ja muuten ihan tarpeeksi ratsastusta yhdeksi päiväksi. Sitä paitsi, kun oli kuitenkin vasta huhtikuu, oli varpaisiin hiipinyt salavihkainen kylmyys ja Kate pyyhki jo nenäänsä. Hän saisi Tarjalta satikutia, jos he vilustuisivat.

- Mä tapan sen Ollikaisen, sanoi Ali edelleen keskustelusävyyn, kun he lähtivät matkaan.
- Mikä juoppo se oikeen on? Toi ei oo eka kerta kun sä kerrot sen kankkusista, Ilse ihmetteli.
- Juoppo mikä juoppo. Tuurijuoppo, Ali tarkensi. – Useimmiten se on ihan ookoo, mutta sitten se avaa korkin ja siinä se sitten pörrää monta päivää.
- Senkö takia sä käyt siellä niin paljon? kysyi Ilse tarkkanäköisesti.
- Siksikin. Mutta kyllä mä katson olevani aika paljon velkaa siitäkin, että saan pitää tätä pojua niin kuin omaani, Ali hymähti ja sipaisi hevosen kaulaa. – No, ehkä se tosta taas ryhdistäytyy kun näkee, että me pärjättiin. Sitä varmaan harmittaa kun ei ollut näkemässä. Ja viimeistään, kun varsa tulee.
- Tuleeko teille varsa? inahti Kate.
- Juu, sen pitäisi syntyä kesäkuussa.
- Mä haluan sitten tulla katsomaan!

Vähän ennen isoa tietä Ali kääntyi polulle, joka erosi hiekkatiestä ja Ilse ja Kate jatkoivat bussipysäkille. Kävely oli onneksi lämmittänyt molempien varpaat. Flunssakuolema ei iskisi ainakaan ihan heti.
- Uskaltaisinkohan mä kysyä sitä ratsastusjuttua? Kate aprikoi.
- Ei kai kysymisessä mitään pahaa ole, Ilse arveli. – Tai kysy vaikka kesäleiriä tai jotain.
- Kesäleiriä, Kate sanoi ihastuneena. – Vau.

Ilse ei kuullut sinä päivänä, miten siinä asiassa kävi, sillä hän vaihtoi vaatteensa fiksumpiin ja meni Stumpin seuraksi töihin. Hänellä oli tapana istuskella siellä tiskin takana lukemassa läpi lehdet ja syömässä suklaata, välillä hän sai myydäkin, jos Stumppi sattui olemaan vessassa tai jos kuorma juuri tuli. Siivosi hän välillä hyllyjäkin. Pulju oli niin pieni, ettei sinne sopinut kuin yksi työntekijä kerrallaan, mutta omistajalla ei ollut mitään sitä vastaan, että Ilse kulutti aikaansa siellä.

Tänään siellä oli Stumpin lisäksi Lassekin ja pojat juttelivat niin innokkaasti, etteivät ensin edes huomanneet Ilseä.
- Haloo! tämä sanoi kuuluvasti ja molemmat kääntyivät katsomaan.
- Sadie-kulta, Stumppi sanoi ja harppasi halaamaan häntä tiskin takaa. Hän näytti jumalaiselta, kuten yleensäkin, tänään vain tavallista paremmalta.
- Mikä sua vaivaa? Ilse kysyi. – Sä loistat.
- Mä sain työpaikan kesäksi! Stumppi iloitsi ja nosti hänet ilmaan.
- Täältä?
- Niin. Ja sitten mä varasin inssin!
- Koska se on?
- Mun syntymäpäivänä, Stumppi hymyili ja moiskautti suukon keskelle Ilsen suuta. – Tänään vois vähän juhlia.
- Meinaatko sä että juoda?
- Niin.
- Missä?
- Mennään Lasselle.
- Okei, Ilse sanoi.
- Tulkaa kun joudatte, Lasse sanoi, heilautti kättään ja meni. Hän oli jo täyttänyt maagiset kahdeksantoista vuotta ja kaasutti äitinsä autoa kuin rallikuski ennen kuin lähti huoltoaseman pihalta renkaat ujeltaen. Ilse pujotteli paikalleen tiskin taakse ja kyyristyi lukemaan Ilta-Sanomia. Katen jutut ratsastuksesta ja asuntovelasta olivat saaneet hänen päähänsä ajatuksia, mutta hän halusi vähän hautoa niitä ennen kuin puhuisi niistä Stumpille. Sitä paitsi joku asiakas saattaisi tulla koska tahansa keskeyttämään ja tästä piti saada jutella rauhassa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.10.14 17:29:30

Kännissä ja kihloissa on kivaa, krapulassa ja aviossa ei

Stumpin veljet olivat vaihteeksi poissa kotoa, kun he menivät käymään siellä Stumpin päästyä töistä. Ilse vetäytyi siksi poikien huoneeseen odottamaan, sillä häntä ei huvittanut tänään kuunnella Sepiä ollenkaan. Se oli kuitenkin turha varotoimenpide, sillä ei mennyt viittä minuuttia, kun mies tuli poikien huoneeseen ja istui koulupöydän ääreen tuolille niin, että se räsähti.
- Hyi hélvetti, että täällä haisee, hän sanoi nenäänsä nyrpistäen.
- Niin haisee, Ilse myönsi. Hän oli avannut ikkunan heti ensimmäiseksi, mutta pinttynyt teinipojan haju ei kadonnut niin helpolla. Tuntui kornilta ajatella ihanaa Stumppia nukkumassa tässä läävässä.
- Mikset sä koskaan siivoa tätä? Sepi kysyi inhoten. Ilse nousi istumaan Stumpin sängyllä, joka oli ainoa edes etäisesti siisti kohta huoneessa, päiväpeittokin oli levitetty.
- Miksi mä täällä siivoaisin? Ilse kysyi saatuaan auki loksahtaneen leukansa taas hallintaansa.
- No sä olet kai akka.
- Mutta en sun poikiesi akka, Ilse sanoi vihaisesti. – Pistä ne siivoamaan itse. Tää neliö, minkä päällä mä istun, on ihan siisti.

Sepi ei ruvennut inttämään siitä sen enempää vaan siirtyi ihan toiseen asiaan.
- Kutale sanoo, että sä oot rikkaasta perheestä.
- En erityisen, Ilse sanoi varovasti. Mitä ihmettä tuonkin kysymyksen motiivina mahtoi olla?
- Että sulla on asuntorahoja.
- Mun mummi jätti mulle vähäsen, Ilse myönsi.
- No, sitä mä vaan meinasin sanoa, että en mä teitä potkase ulos täältä heti, kun toi täyttää kahdeksantoista. On mullakin sen verran tuloja, ettei tarvitse. Vuokraa se saa kyllä ruveta maksamaan.
- Miten niin potkase mua ulos täältä? En mä ole ikinä täällä asunut, Ilse älähti. Stumpin isäpuoli katsoi häntä itsepintaisen näköisenä. Aina tuo tytönheitukka oli väittämässä vastaan.
- Kesällä saatte kyllä asua, me lähdetään kuukaudeksi mökille juhannuksena, hän lupasi ja hymyili niin, että kaikki hampaat näkyivät. Jonkun mielestä hän oli epäilemättä ollut komea hammasrivistöineen joskus neljäkymmentä kiloa sitten, mutta Ilsestä hän muistutti lähinnä irvistävää sutta. Hänen teki mieli sanoa, ettei hän vilkaisisi koko läävää kohdenkaan, mutta jätti sitten sanomatta. Mistä sitä vielä tiesi, mikä tilanne oli kesällä.

Onneksi Stumppi tuli suihkusta pyyhe lanteillaan ja alkoi penkoa vaatekaappiaan. Se oli aina näky, joka puistatti Ilseä. Stumpin äidillä oli tapana tuoda poikien puhtaat pyykit yhtenä isona kasana suoraan pesutuvasta ja sitten hän asetteli ne kaappiin nostamalla sylillisen aina sille hyllylle, missä oli tilaa. Siinä perheessä ei harrastettu silitettäviä vaatteita. Stumppi kiskoi osan lattialle, kunnes löysi mitä etsi: puhtaat alushousut ja valkoisen T-paidan. Mitään puhumatta hän sitten potki hylkäämänsä veljien vaatteet alimmaiselle hyllylle ja etsi vielä farkut ja neuleen, jota hän ravisteli hetken aikaa surullisen näköisenä.
- Mennään, hän sanoi Ilselle kiinnittämättä mitään huomiota Sepiin.
- Ja äkkiä, tämä sanoi iloisena ja pomppasi pystyyn Stumpin sängyn rumalta, ruskealta päiväpeitteeltä.

He eivät jutelleet Sepin puhumisista, he eivät enää tehneet niin. Ilseä yleensä ällötti ja suututti ja Stumppia kai hävetti.
- Eikö sulla ole huomenna koulua jos me aiotaan juoda? Ilse kysyi.
- On, mutta hitot siitä, Stumppi sanoi ja alkoi ilmeisesti saada vähän takaisin hyvää tuultaan. – Entäs sulla?
- Eihän mulla ole kuin vapaata nyt enää, Ilse virnisti iloisesti. Hän oli hakenut erilaisia kesätöitä, muttei ollut oikein tajunnut, että koulu tosiaan loppui kirjoitusten jälkeen. Nyt hän vain lorvi kaiket päivät Nitan ja välillä Alin ja luokkakavereiden kanssa ja odotteli lakkiaisia.

Lassella istui muutama muukin kaveri. Ilse oli tutustunut heihin, Korvaseen ja Lädeen, hyvinkin tässä talven kuluessa. He olivat Lassen koulukavereita teknisestä opistosta. Korvasta sanottiin Korvasieneksi pahan aknen takia ja Läde oli melkein yhtä leveä kuin isokokoinen Lasse, vain monta kymmentä senttiä lyhyempi. Molemmat palvoivat Ilseä ehdoitta.
- Nyt ootte hiljaa ja hissuksiin vielä puol tuntia, että mutsi ehtii lähteä töihin, Lasse määräsi.
- Meidän pullo, Stumppi vaati.
- Ei vielä, se katsoo tänne ennen kuin lähtee ja haistaa, jos täällä on juotu.

Niinpä he istuivat siististi ja siveästi Lassen sängyllä juttelemassa opiston opettajista, kunnes tämän äiti ilmoitti lähtevänsä töihin ja he saattoivat vallata keittiön ja olohuoneenkin. Korvanen avasi television ja Stumppi kävi keittiössä tekemässä kaksi drinkkiä ja heittäytyi sitten niiden ja Ilsen kanssa sohvalle. Hän oli edelleen riemuissaan kesätyöpaikastaan ja pisti muut skoolaamaan sen kunniaksi monta kertaa.
- Ei monta viikkoa enää, hän sanoi Ilselle lopulta, kun muut uppoutuivat katsomaan elokuvaa.
- Mihin? Ilse kysyi.
- Kun säkin olet kahdeksantoista.
- On sullakin vielä siihen aikaa, Ilse huomautti.
- Pari viikkoa vaan.
- No mulla on viis.
- Mä tiedän ihan tarkkaan, paljonko sulla on, Stumppi nauroi. Ilsellä oli suunnattoman hyvä olo hänen kainalossaan ja hän päätti, että aika oli kypsä ottaa puheeksi se, mitä hän oli iltapäivän miettinyt.

- Eikö olisi ihanaa, jos me päästäis roikkumasta muiden nurkissa? hän kysyi.
- Oma kämppä, Stumppi sanoi heti ymmärtäen ja laittoi kätensä Ilsen poskille. – Arvaa viivynkö mä himassa päivääkään pidempään kuin on pakko.
- Mä en anna sun viipyä siellä, Ilse sanoi vihaisesti. Stumppi oli ansainnut parempaa kuin nukkua laverilla haisevien veljiensä huoneen nurkassa. – Heti kun mä saan oman kämpän sä muutat sinne kanssa.
- Mä toivoinkin, että sä sanosit noin, Stumppi hymyili. – Meinaako se sitä, että meidän pitäisi mennä kihloihin tai jotain?

Ilse jäi sanattomaksi. Stumppi ei ollut ikinä sanonut mitään sen tapaista, ei että olisi mitenkään kiintynyt häneen, ei yhtä ainoaa minä-rakastan-sinua, ei edes mä-tykkään-sustaa. Nyt se puhui kihloista.
- Yritätkö sä sanoa jotain semmosta, että sä rakastat mua? hän kuiskasi varovaisesti, etteivät muut kuulisi.
- Eikö se nyt ole itsestäänselvyys kaikkien näiden kuukausien jälkeen? Stumppi kysyi ja pieni ryppy ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin.
- Sä et oo koskaan sanonu sitä, Ilse sanoi hyvin pienellä äänellä.
- No hitto, oisko mun pitänyt? En kai mä muuten olisi ollut sun kanssa näin kauan? Enhän mä ikinä ennen ole seurustellut kuin viikon tai pari.
- Sä rakastat mua, Ilse kysyi uskaltamatta liikahtaakaan.
- Niin kai.
- Haluatko sä muka mennä mun kanssa kihloihinkin?
- Miksen haluaisi jos me kerran muutetaan kimppaankin?

- Voi jessus, Ilse mutisi ja tunsi, miten kyyneleet alkoivat valua silmistä. Hän hautasi kasvonsa Stumpin paitaan. Että tämä oli tapahtunut Lassen, Läden ja Korvasen istuessa parin metrin päässä tuijottamassa räiskintäelokuvaa, tuntui pieneltä murheelta. Oikeampi paikka olisi ollut ihan missä tahansa muualla kuin tässä, kun Läde matki konekiväärin ääntä ja käänteli käsivarttaan ylitse koko huoneen kuin John Travolta tanssiessaan Greased Lightningia.
- Älä nyt, Stumppi sanoi hyväntahtoisesti ja ravisti Ilseä.
- Mikä sillä on, Lasse havahtui, kun Ilse nyyhkäisi niin, että se kuului yli hiljaisen kohdan elokuvassa.
- Se on vaan vähä liikuttunut, Stumppi selitti ja vääntäytyi istumaan suorempaan. – Me päätettiin just mennä kihloihin.
- Ettekä! Lasse karjaisi ja Läde ja Korvanenkin unohtivat elokuvan. Ilse itki ja nauroi yhtaikaa ja pyyhki silmänalusiaan, kun pojat halusivat skoolata hänen kanssaan. Hänen ripsivärinsä oli kyllä vedenkestävää, mutta kaikki muu ei ollut ja hän häipyi vessaan.
- Mä tulen just, juhlitaan sitten, hän lupasi. Oli helppo lakata itkemästä, kun oli niin onnellinen.

- Koska me mennään ostamaan sormukset? hän kysyi Stumpilta, kun pojat olivat kyllästyneet onnittelemaan heitä.
- Onko sulla rahaa? Stumppi kysyi. – Koska jos on niin vaikka huomenna, muuten pitää odottaa mun palkkapäivään.
- On mulla, Ilse hymyili, ja se oli totta, kiitos hänen äitinsä. Tämä tosiaan lähetti kuukausittain rahaa, joka päätyi Ilsen tilille.
- No, miten olisi aamulla, heti kun herätään sitten?
- Niin, Ilse myöntyi ja jäi katselemaan Stumppia sumuisin, unelmoivin silmin.

He lähtivät viimeisellä bussilla Ilselle, sillä Lassen äiti palaisi aamuseitsemän aikoihin, eikä juuri ollut toiveita, että he pääsisivät hänen sängystään liikkeelle ennen sitä. Ilsen huoneessa heitä ei sen sijaan kukaan häiritsisi.
- Käyt hiirenhiljaa vessassa, Ilse aikoi vannottaa Stumppia tullessaan itse hiiviskellyltä iltapesulta, ainoa huono puoli hänen omassa valtakunnassaan oli, että pesutiloja oli pakko lainata naapureilta eli isältä ja Tarjalta. Stumppi oli kuitenkin ehtinyt jo simahtaa hänen sänkyynsä ja näytti nukkuvalta enkeliltä. Ilse istui hyvän aikaa hänen vieressään vain katsellen kauniita kasvoja ja kalpeaan kultaan sävyttyvää ihoa yölamppunsa valossa. Mies oli täydellinen. Miten hän saattoikin olla niin onnekas, että tuo tyyppi halusi mennä kihloihin hänen kanssaan? Okei, Ilse tiesi olevansa hyvännäköinen itsekin, mutta Stumppi olisi voinut osoittaa ketä tahansa alle kolmikymppistä naista Helsingissä ja poimia pois. Ehkä vanhempaakin, mistä sitä tiesi, Ilse ajatteli ja tirskahti. Hänellä ei ollut ikinä ollut niin lämmin ja hyvä olo kuin sammuttaessaan valon ja käpertyessään siihen Stumpin viereen. Ei ainakaan sen jälkeen, kun mummi oli kuollut.

- No niin, tulithan sä, Stumppi mutisi ja kietoi kätensä hänen ympärilleen ja Ilsen hyvä olo sen kuin parani. Stumppi tuntui sammahtavan uudelleen, mutta heräsi sitten, kun Ilse puolestaan oli nukahtamaisillaan. Hän tarttui niin lujasti kiinni tytöstä, että Ilse vingahti, kun tunsi kovan kouran jalkojensa välissä.
- Mä nukun jo, Ilse sanoi, mutta Stumppi ei tainnut kuulla sitä vaan käänsi kovin sormin tytön selälleen ja avoimeksi. Se nyt ei ollut erityisen hellää eikä rakastavaa, mutta Ilse laittoi sen humalan tiliin, eikä viitsinyt ruveta riitelemään. Sitä paitsi se oli nopeasti ohi ja sitten Stumppi oli taas pehmeänä kuorsaten hänen vieressään.

Herääminen aamulla oli vähän tahmeaa. Kevätaurinko paistoi ylhäällä katon rajassa olevista ikkunoista inhottavasti suoraan silmiin, mutta toisaalta, Ilse totesi vähän aikaa kääntyiltyään, oli aika ihanaa herätäkin. Stumppi oli kuten tavallista seinää vasten kyljellään, kuin selkänoja ja Ilse saattoi painautua häntä vasten ja suukotella hänet hereille. Pojan huulet olivat herkullisesti raollaan, ja herkulliset ne olivat muutenkin, juuri sopivan täyteläiset ja ylähuulen kaarissa oli jotain, mikä houkutteli puraisemaan.
- Mitä sä teet? Stumppi mutisi, kun hän teki niin, mutta ei vihaisesti, paremminkin unisena ja ehkä vähän huvittuneena.
- Mä en voinut vastustaa kiusausta, Ilse nauroi. – Kai mä saan pureskella kihlattuani, jos mua huvittaa.
- Kai mä saan käydä vessassa ennen kuin alan pureskella takasin? Stumppi kysyi. – Tää stondis ei ole ihan yksinomaan sua varten. Kusiraja näkyy kohta silmissä.
- Pystytkö sä kävelemään Tarjan ohi jos se on näkyvillä? kysyi Ilse tosissaan.
- No kai se on stondiksia nähnyt ennenkin, jos sillä on kolme lasta, Stumppi hörähti. Hän kömpi Ilsen yli ja kiskoi farkut jalkaansa poistuakseen sitten kohtuullisen kiireesti. Ilse valtasi koko sänkynsä ja venytteli autuaallisesti. Kuudestoista huhtikuuta. Päivä, jona hän menisi kihloihin.

Stumppi viipyi hyvän aikaa, mutta palasi lopulta naureskellen.
- Mitä? Ilse kysyi.
- Meidät käskettiin aamiaiselle.
- Mitä nauramista siinä on?
- Se hömppä täti. Ihan kuin se ei olisi miestä ennen nähnyt, punasteli pahemmin kuin se sun kaverisi.
- Ei mulla ole punastelevia kavereita, Ilse sanoi miettien punastelevaa Tarjaa.
- Voi, on, Ali punastuu kuin punajuuri jos sitä alkaa kiusata ja se kiukustuu.
- Sun ei tarttisi kiusata Alia, ihan oikeesti, Ilse sanoi. – Se on mun rakas ystävä ja mua vaivaa, että se… että te ette pidä toisistanne.
- Se on olevinaan niin fiksu, ettei sen tarvii pitää musta, Stumppi sanoi happamasti ja kiskoi Ilsen ylös.
- Se pitäisi, jos sä olisit sille ystävällinen, Ilse arveli.
- Et arvaakaan, miten mä olen yrittänyt. Sun äitipuolesi odottaa. Onneksi sun äitipuolesi on fiksumpi kuin mun isäpuoli.

Ilse ei viitsinyt erikseen mainostaa Tarjalle, että he olivat lähdössä ostamaan kihlasormuksia, naisella oli muutenkin kädet täynnä poikien kanssa, joita hän oli pukemassa leikkipuisto- ja kauppareissua varten. Ilse jätti lopulta kahvinsa sikseen ja meni auttamaan Teemun kanssa. Puoli vuotta siten hän ei olisi suostunut pitkällä kepilläkään koskemaan uhmakohtauksen saanutta pikkupoikaa, mutta asiat olivat muuttuneet.
- Mitä sä riekut, Ilse kysyi ankarasti ja Teemu nousi istumaan, vaikka oli juuri ollut kaarella kuin Manaajan riivattu tyttö.
- En mä rieku, poika sanoi aurinkoisesti ja tuli halaamaan Ilseä.
- No sitten puetaan sulle kurahousut ja saappaat, että pääset ulos.
- Okei, Teemu sanoi. Tarja istui vasten vastakkaista eteisen seinää ja tuijotti mykkänä Ilseä.
- Miten vee-ii-tussa sä ton teit?
- Vieraskoreutta, Ilse virnisti. Hän oli ruvennut pitämään pienistä velipuolistaan ihan hirveästi. Kun hän tuli muu perheen puolelle illalla katsomaan telkkaria, molemmat juoksivat kilpaa hänen syliinsä ja voiko siinä tilanteessa muuta kuin rakastaa takaisin?

Tarja ja lapset katosivat ja Ilse ja Stumppi jäivät juomaan kahvia ja syömään paahtoleipää.
- Tää on niin hiton erilaista kuin meillä kotona, Stumppi sanoi tyytyväisenä. – Meillä ei oo ees leivänpaahdinta. Sepin mielestä leipää voi paahtaa sähkölevyn päällä, jos nyt joku haluaa kärventynyttä leipää.
- Kulta pieni, Ilse sanoi ja tarttui Stumppia kädestä. – Kunhan meillä on oma koti ensimmäinen asia mitä sinne ostetaan on leivänpaahdin. Mennäänkö ostamaan ne sormukset?

He söivät, ajoivat kaupunkiin ja Ilse nosti tililtään useampia satasia. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä kihlasormukset maksoivat, mutta kävi ilmi, että sellaiset saattoi saada aika halvallakin, jos tyytyi yksinkertaiseen neljäntoista karaatin kultaan. Ilselle oli ihan sama, hän olisi tyytynyt vaikka villalanganpätkään. He kuluttivat vähän aikaa liikkeen oven vieressä suutelemassa odottaessaan kaiverrusta ja sitten he saivat ne.
- Ei panna niitä tässä sormeen, sanoi Stumppi, osoittaen sentään vähän tilannetajua.
- Mihin me sitten mennään?
- Miten olisi Lintsin kallioille? Siellä ei tietysti ole mitään vielä tähän aikaan vuodesta, mutta siellä mä sut ensimmäisen kerran huomasin.

Ilse punastui mielihyvästä. Paikka oli tosiaan aika merkityksellinen, joskin hän oli kuvitellut yksipuolisesti haahuilleensa siellä Stumpin perään, kun tämä oli naurattanut edelliskesänä joka ilta eri tyttöporukkaa.
- Huomasitko? Koska? Mitä? Kerro! Ilse vaati.
- No, oikeastaan mä huomasin, että sä katosit, ja kuulin sitten, että sä olit lähtenyt jonnekin maalle. Ei siinä sen enempää. Paitsi, että sä olit tietysti parhaimman näköinen vakiporukasta.
- Ja siitä ei oo vuottakaan, Ilse sanoi haaveellisesti. – Ja nyt me ollaan kihloissa.
- Ei vielä, Stumppi muistutti ja taputti taskuaan.
- No hemmetti. Äkkiä sinne kaltseille, Ilse usutti. – Mä haluan kihloihin!

He kiipesivät vielä suljetun Linnanmäen portin vierestä kallioille ja asettuivat lempipaikkaansa, tai siihen syvänteeseen, missä useimmiten oli vietetty edelliskesänä aikaa Luolan sulkeuduttua.
- Ymmärrätkö sä, että tää on viimenen kerta kun mä käyn täällä, sanoi Stumppi harvinaisen vakavasti. – Mä täytän kahdeksantoista ennen vappua.
- Mutta mä en, Ilse älähti. – Kai sä nyt mun kanssa käyt täälläkin?
- Täällä, kun mä pääsen oikeisiin ravintoloihin? Stumppi kysyi ja katsoi Ilseä kuin hellyttävää mutta hölmöä lasta. – Eihän sun tarvii odottaa kuin kolme viikkoa.
- No mitä mä teen sen kolme viikkoa ellet sä ole täällä mun kanssa? Ilse kysyi tosissaan huolestuneena.
- Tanssit, tyttö, tanssit! Mitä sä muutenkaan täällä teet?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.10.14 20:40:53

Synttärit

Ilse ei nähnyt isäänsä lähes viikkoon, sillä tämä oli joutunut lähtemään työmatkalle. Tarja esiintyi kuin se olisi ollut riemastuttava juttu, mutta hänen käytöksessään oli alavire, joka sai Ilsen pysyttelemään poissa perheen puolelta, paitsi ne muutamat kerrat, kun Tarja tuli kysymään häntä poikien vahdiksi, että hän pääsisi kauppaan. Ilse meni mielellään. Teemu ja Tero-Pekka olivat suloisia nyt, kun hän oli vähän tutustunut heihin. Hänen ei tarvinnut kuin istua olohuoneen matolle ja pojat alkoivat raahata näytille lempilelujaan ja miten hienosti he niillä osasivat leikkiä. Tarja sanoi sitä noituudeksi.
- Mä olen ehkä niiden noitasisko, sanoi Ilse pelottavalla äänellä yksi poika kummassakin kainalossaan ja molemmat kirkuivat sekä miellyttävästä kauhusta että riemusta samalla kertaa. Yhtäkaikki he rakastivat Ilseä, vaikka tämä lupasi pistää molemmat pataan ja tehdä heistä lihakeittoa.

Sinä iltana, kun isän oli määrä palata, Ilse pysytteli edelleen omissa oloissaan. Tarja oli sen näköinen, että odotettavissa olisi hellyydenosoituksia ja ehkä kyyneliäkin, eikä hän semmoista halunnut olla todistamassa. Sen sijaan hän makaili sängyllään kuuntelemassa Flashdancea ja harkitsi laiskasti ammattitanssijan uraa. Johonkin pitäisi kuitenkin ruveta syksyllä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin. Isä tuli keskeyttämään hänet kovalla ryminällä ja Ilse pomppasi pystyyn. Tiedä vaikka hän saisi tuliaisia?
- Mikä on toi juttu, että sä muka olet mennyt kihloihin, mistä Tarja horisee? mies kysyi.
- Joo, niin olen, Ilse sanoi onnellisena ja ojensi vasenta kättään nähtäväksi. Isä ei kuitenkaan tarttunut siihen, eikä puhjennut onnitteluihin ja Ilse tajusi, ettei hän tainnut olla siitä asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin Tarja ja Kate. He olivat onnitelleet ja iloinneet hänen puolestaan ja Kate oli kävellyt haaveellisen näköisenä päiväkausia. Käveli edelleenkin, itse asiassa.

- Sä olet ihan liian nuori! isä sanoi ja näytti hyvin harmistuneelta.
- Enhän, Ilse sanoi loukkaantuneena. – Tän ikäsenä sais mennä jo vaikka naimisiin.
- Ei, ei, sähän olet ihan lapsi. Ette kai te nyt naimisiin ole menossa? Et kai sä vaan ole raskaana?
- No en, Ilse puuskahti.
- Kauanko te edes ootte tunteneet?
- Tarpeeksi kauan, Ilse sanoi jäykästi ja lakkasi vastailemasta. Isä räpytteli hermostuneesti silmiään ja toisti muutamaan otteeseen mielipiteensä Ilsen nuoruudesta ja koko ajatuksen typeryydestä, kunnes ei tainnut enää keksiä enempää sanottavaa. Silloin Ilse avasi suunsa.

- Mä täytän kahdeksantoista alle kuukauden kuluttua, hän huomautti hiljaisella äänellä. – Jos se jotenkin helpottaa sun tuskaasi.
- Mutta nyt sä olet seitsemäntoista – etkä sä kuukaudessa kovin paljon ehdi aikuistua.
- Mistä sä tiedät miten aikuinen mä olen?
- Älä nyt taas alota tota ”ethän sä tunne mua ollenkaan” – juttua, isä hermostui. – Mä yritän tutustua suhun parhaani mukaan!
- Hyvä niin, mutta nyt meidän pitää ruveta puhumaan tärkeemmistä asioista, Ilse sanoi ja keräsi jalkansa alleen.
- Tärkeämmistä kuin kihlautuminen?
- Joo. Mun asunnosta.

Isä vilkaisi ympärilleen.
- Mitä tästä? Haluatko sä taas maalata tai jotain? Siitä vaan.
- Ei, ei. Mun asuntorahoista. Mummin jättämistä siis. Paljonko niitä kaiken kaikkiaan on? Minkä kokoista asuntoa mä voin ruveta katselemaan?
- Siis mistä? isä kysyi.
- No niistä rahoista, mitkä sä hassasit tähän taloon ja lupasit mulle takaisin kun mä tulen täysi-ikäiseksi! Ilse selvitti ja hänen otsansa alkoi vetäytyä uhkaavaan ryppyyn.

- Kuulehan, hänen isänsä aloitti ja rykäisi. Pahat epäilykset alkoivat kasaantua Ilsen mielessä ja osoittautuivat pian oikeiksi, kun mies jatkoi:
- Eihän mulla niitä nyt ole irrottaa. Ne on kiinni tässä talossa, ja iso osa tästäkin on vielä pankin.

- Mutta sä lupasit, Ilse sanoi ja surkeus painoi hänen hartiansa kumaraan. Tätä hän oli vähän pelännytkin siitä lähtien, kun Kate oli maininnut jotain asuntolainasta ja rahapulasta.
- Tietysti sä saat osuutesi, se ei vaan onnistu nyt heti, isä selitti. – Ja onhan tästä osa sun, sä saat tietysti asua täällä niin kauan kuin sun tarvitsee.
- Mun tarvitsee päästä täältä pois! Ja Stumpin vasta tarvitseekin päästä pois kotoaan, tajuatko sä, että se asuu samassa huoneessa kahden kamalan pikkuveljen kanssa?
- Sä haluat hassata perintösi ostaaksesi sille niljakkeelle asunnon?
- Ei kun itselleni! Kai se nyt muuttaisi mun luo, kun me ollaan kihloissakin!
- Oletko sä ajatellut, että jos se halusikin vaan sitä? isä kysyi, mutta Ilse heitti häntä tyynyllä ja alkoi itkeä.
- Mee pois! Äläkä tuu takasin!

Isä meni ja Ilse aikoi painua siltä istumalta Stumpin luo töihin valittamaan vääryyttä, mutta hän ei saanut heti lopetettua turhautunutta itkuaan ja sillä aikaa hänen ajatuksensa alkoivat epämiellyttävästi pyöriä isän viime sanojen ympärillä. Mitä, jos tämä olikin oikeassa? Hänen oli pakko myöntää, ettei hänen ollut mahdotonta kuvitella Stumppia kiukustuneena irtisanomassa koko kihlausta. Pitkään punniskeltuaan hän päätti sittenkin olla lähtemättä. Mieli oli ihan tarpeeksi matalalla jo nyt. Jos isän inhottavuudesta poikisi vielä hankaluuksia Stumpinkin kanssa, hän olisi yön yli nukuttuaan vahvempi ottamaan ne vastaan. Aamulla hänellä olikin jo levollisempi olo, ja kun hän joutilaan päivän ajan pohti asioita, hän löysi itsensä Stumppia vastasta koululta.

- Mitä me tehdään tänään? kysyi Stumppi, nosti häntä kainaloista ja pyöräytti niin, että mokkatakin hapsut liehuivat ilmassa.
- Puhutaan, sanoi Ilse vakavasti.
- Puhutaan? Miksi?
- Koska meillä on puhuttavaa.
- No niin kyllä onkin. Mä ajattelin, että me voitaisiin mennä risteilylle juhlimaan mun synttäreitä. Mitä sä sanot? Sä menet kyllä laivalla täysi-ikäisestä ja ellet mene niin voit vähän räpsytellä ripsiä tai jotain.
- Oi, Ilse sanoi ihastuksissaan. – Mennään!
- Mennäänkö heti ostamaan liput?
- Mennään vaan. Vai pyydetäänkö me ensin jotain kavereita mukaan?

Stumppi ei laskenut häntä vieläkään alas vaan katsoi hymyillen suoraan silmiin.
- Mitä jos me ostetaan se matka ensin, tulkoot sitten ne mukaan, jotka haluaa ja pääsee?
- Ja jos kukaan ei tule niin kuherrellaan vaan, Ilse sanoi tyytyväisenä.
- Ei huono, Stumppi myönsi. Ilse tömähti asfaltille, muttei päästänyt käsiään Stumpin niskasta. Poika oli hengästyttävän syötävä näky noin hyväntuulisena. Ei sitä viitsinyt ruveta pilaamaan huonoilla uutisilla, eikä Ilse niitä juuri silloin muistanutkaan.

He ajoivat ratikalla keskustaan ja kävivät Vikingin toimistossa. Ilsellä oli vielä melkein tarpeeksi rahaa sormusostoksista, mutta ei Stumppikaan ollut ihan tyhjätasku. He varasivat sekä risteilyn että hytin ja menivät sen jälkeen Carrolsille pirtelölle juhlistamaan tulevaa lomaa. Stumppi joutuisi olemaan päivän poissa koulusta, mutta ei se kuulemma ollut niin nokonuukaa.
- Mä tuun teille yöksi, Stumppi ehdotti. – Mä olen nyt niin hyvällä tuulella, ettei kiinnosta mennä kotiin.
- Tule vaan, Ilse sanoi ja muisti, mistä hänen oli ollut aikomus puhua Stumpin kanssa. Siitä, ettei hän voisikaan kolmen viikon kuluttua ostaa asuntoa.

Yllättävää kyllä, Stumppi ei suuttunutkaan siitä silmittömästi. Vain hiukan.
- Miten se voi varastaa sun rahasi?
- Ei kai se nyt suorastaan varastanut – se vaan ei voi maksaa niitä nyt heti, Ilse sanoi ja kuuli hämmästyksekseen, miten lepyttelevä hänen äänensä oli.
- No, kai se olikin liian hyvää ollakseen totta, Stumppi huokaisi. – Meidän pitää etsiä joku vuokra-asunto jostain siihen asti.
- Niin, Ilse henkäisi ja helpotus tuntui melkein kosketeltavalta. Senhän he tosiaan voisivat tehdä! Stumpilla oli töitä, ainakin kesäksi, ja miksei olisi sen jälkeenkin. Hänenkin pitäisi etsiä jotain, mieluummin heti. – Me voitaisiin hakea opiskelija-asuntoa, jos mä menen jonnekin opiskelemaan syksyllä, hän ehdotti. – Niitä on kai helpompi saada kuin kaupungin tai jotain.
- No niin, Stumppi sanoi tyytyväisenä. – Rupee vaan hakemaan.

Ensin piti kuitenkin suunnitella risteily. Korvanen ja Lasse lähtivät mukaan ja Ilse kysyi Nitaa ja muutamaa muuta luokkakaveria, Kirsiä ja Tiinaa. Viimeksi mainitut olivat kuitenkin rahapulan kourissa ja Nita ilmoitti ottavansa sen sijaan Artsin mukaan.
- Artsin? Miksi ihmeessä? Onko teillä jotain? Ilse ihmetteli.
- No, me ollaan pidetty tässä yhdessä tylsää sen jälkeen kun meillä meni Timpan kanssa poikki ja kun sä vaan roikut Stumpissa, Nita sanoi. – Sä tietäsit sen, jos kuuntelisit joskus mun juttujani.
- Totta kai mä kuuntelen sun juttujasi, Ilse puuskahti. – Sä et ole sanonut, että Artsi on sun paras uus tyttökaveri.
- Ei se olekaan, sä olet. Sillon kun ehdit.
- Epäoikeudenmukaista, tuhisi Ilse. Ei hän kaikkea aikaansa Stumpin kanssa viettänyt. Tapasivathan he Nitan kanssa vähintään Kultsalla viikonloppuisin.
- Entäs Ali?
- Mä en viitsi sitä edes pyytää. Mä en voi kuvitella, että se haluaisi meidän kanssa risteilylle. Se viihtyisi yhtä huonosti kuin Kultsalla, Ilse arveli ja siitä Nita oli samaa mieltä.

He lähtivät siis kuudestaan. Ilse suostui siihen, että Lasse ja Läde saisivat tulla heidän hyttiinsä nukkumaan, jos nyt joku nukkuisi matkalla, mutta Nita ja Artsi varasivat oman hytin. Nitaa kammotti ajatus kansipaikoista ja kun Ilse ehdotti, että hekin voisivat tulla Stumpin ja hänen hyttiin, hän nauroi.
- Lasse vie sieltä kaiken tilan jo yksinään. Kiipeile sinä sen yli hakun ja köyden kanssa vessaan yöllä, mä en.
- Lasse on vähän isoluinen, Ilse kikatti.

He lähtivät torstaina ja olivat kasseineen satamassa hyvissä ajoin ennen kuutta. Stumppi ei malttanut odottaa edes laivaan asti ensimmäistä laillista oluttaan, vaan he menivät terminaalissa olevaan kuppilaan kaljalle. Läde jäi vähän onnettomana tyttöjen kanssa pöytään odottamaan; hänkään ei ollut vielä täyttänyt.
- Kyllä ne laivalla myy mulle, hän toisteli toiveikkaana. – Siellä ne ei ole niin tarkkoja.
- Niin varmaan, vakuutti Nita. – Etenkin jos sä pistät jotain muuta päälle kuin Mikki Hiiri -collegen.
- No, joka tapauksessa Lasse ostaa kaupasta niin paljon että pärjätään, Läde sanoi ja hänen epävarma ilmeensä muuttui helpottuneeksi, kun hän muisti sen. Ilse ja Nita alkoivat vertailla hyttiavaimiaan. Niillä ei ollut eroa kuin parikymmentä numeroa, ne eivät varmaankaan olleet kovin kaukana toisistaan.
- Hyvä juttu, jos tarvii lainata ripsiväriä tai jotain, Ilse sanoi tyytyväisenä.
- Tai jos sä haluat evakkoon omastasi, Nita naurahti.
- Miksi muka haluaisin?
- Jos sieltä vaikka loppuu happi noiden kolmen piereskelevän sankarin kanssa.

Pojat tulivat takaisin kaljatuoppiensa kanssa. Artsi tarjosi omastaan Nitalle ja sen huomattuaan Stumppi seurasi esimerkkiä. Lasse ei ollut huomaavinaan Lädeä vaan kiskaisi omansa suunnilleen kerralla.
- Olipas se hupaa. Pitää kai hakea toinen, hän ihmetteli. Hän ehti juoda kolme sinä aikana kun muut tekivät selvää ensimmäisistä, ja sitten heidän oli aika marssia laivaan. Heidän hyttinsä olivat halvimmat, alimmaisessa kerroksessa, missä käytävät kaikuivat outoa kolinaa.
- Autokansi on tässä vieressä, Stumppi sanoi. – Ei ne koko yötä autoja lastaa.
- Konehuonekin on tässä vieressä ja koneet kyllä käy koko yön, tiesi Lasse. – Mutta ei tänne nukkumaan ollakaan tultu.

Ilse alkoi tuskastua jo heti hyttiin päästyään. Se oli vielä pienempi kuin mitä hän oli osannut pelätä ja tuntui tekevän tiukkaa mahtua sinne edes sisään kolmen isokokoisen kaverin kanssa. Onneksi Lasse ja Stumppi lähtivät saman tien etsimään laivan kauppaa.
- Älä tuu mukaan, ne vielä alkaa epäillä meidän ostavan alaikäsille, sanoi Stumppi Ilselle.
- Mutta kyllä mäkin haluan siellä käydä.
- Toisen kerran sitten. Laittaudu sä sillä aikaa nätiksi, Stumppi sanoi ja antoi hänelle suukon.
- Mä menen Nitan hyttiin siksi aikaa, Ilse päätti ja nappasi meikkipussinsa. – Siitä on enemmän juttuseuraa kuin Lädestä.

Nitan ja Artsin hytti oli samanlainen koppero, mutta tuntui tilavammalta, kun väkeä oli vähemmän eivätkä he mölisseet kuten Läde. Artsi istuskeli sängynkulmassa ja Nita pikkuriikkisen peilin edessä tarkistamassa ripsivärejään.
- Sä et lähtenyt kauppaan, huomasi Ilse.
- En mä vielä jaksanut. Mulla on juotavaa muutenkin, haluatko sä? poika tarjosi ja kumartui avaamaan kassia, joka oli puoliksi sängyn alla.
- Joo, halutaan me, Nita vastasi Ilsen puolesta ja Artsi ojensi heille pullollisen jotain kellertävää ja pistävänmakuista.
- Vermuttia, ihmetteli Ilse. – Mistä sä tämmöstä keksit?
- Mutsi toi mulle tuliaisiks. Se sano, että siitä tehdään martineja, ehkä se haluaa, että musta tulee isona James Bond tai jotain, Artsi hörähti.
- Et sitten oliiveja ottanu?
- No eihän meillä oo lasejakaan, pulloonko ne pitäis tunkea?
- Sulle sopiskin valkonen smokki ja rusetti, Ilse arveli ja katsoi Artsia tutkivasti. Hän vaihtoi kuitenkin puheenaihetta, kun poika punastui kevyesti. Ei Artsi varmaankaan kuvittelisi hänen flirttailevan, mutta parempi kai oli pysytellä tiukasti kaveripoluilla eikä pistää poikaparan päähän ajatuksia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.10.14 17:10:49

Love boat

Ehkä tunnin kuluttua Nita kiersi päättäväisesti korkin kiinni.
- Nyt mä haluan katselemaan laivaa.
Artsi nousi sängyltä ja oikaisi housujaan. Ilsen teki mieli sanoa niistä jotain, sillä ne olivat varsin tyylikkäät, mutta hän pelkäsi pojan taas häkeltyvän. Hän siis vain pakkasi meikkilaukkunsa, joka oli itse asiassa ollut ihan turhaan mukana. Hän oli meikannut jo kotona ja nyt oli vain leikkinyt asetellen erilaisia kyniä ja suteja pituusjärjestykseen samalla, kun he olivat jutelleet ja nauraneet ja juoneet.

- Kai säkin tuut? Nita kysyi, kun Ilse nousi seisomaan.
- Mä meen katsomaan, mitä ne jätkät osti ja missä kunnossa ne on. Ja mun laukku on joka tapauksessa siellä. Mutta eiköhän me törmäillä, Ilse sanoi huolettomasti ja käveli peilin eteen arvioimaan, tarvitsisiko hänen vaihtaa vaatteita. Ei kai, valkoinen villatakki oli varmaan ihan hyvä. Hiukset voisi ehkä laittaa kiinni.
- No jos sä nappaat vaan laukun niin me voidaan tulla mukaan.
- Mä taidan vähän kampautuakin, Ilse arveli.
- Ei sitten, Nita sanoi teeskennellen loukkaantunutta. he lähtivät Artsin kanssa kohden keulaportaita, Ilse lähti viereiselle käytävälle, missä heidän hyttinsä oli.

Se oli tyhjä. Oli siellä oltu, sen näki aukirevitystä kaljalaatikosta ja puoliksi tyhjennetystä viinapullosta peilipöydällä, mutta nyt siellä ei ollut enää ketään. Ilse tunsi hetken pettymystä, mutta sitaisi sitten hiuksensa takaraivolle, otti laukkunsa ja lähti pinkomaan siihen suuntaan, mihin Nita ja Artsi olivat kadonneet. Hän sai heidät kiinni portaissa kuudennen kannen kohdalla ja oli siinä vaiheessa tukehtua huohotukseensa.
- Odottakaa nyt hemmetissä.
- Meidän seura kelpaa kuitenkin? Nita kysyi ylhäisesti ja hänen kulmakarvansa lennähtivät otsatukan taakse piiloon.
- Ne oli kaikki kadonnu jonnekin. Voin mä olla yksinkin, ellen kelpaa.
- Höpsis, sanoi Artsi ja kaappasi hänet toisen käsivartensa suojiin, toisesta piti Nita kiinni hyvin rouvamaisesti. – Ihan kuin ennen vanhaan, vanhoina hyvinä aikoina. Me meinattiin mennä syömään jotain.
- Hyvä. Varmaan parempi syödäkin välillä, Ilse myönsi.

He päätyivät seisovaan pöytään, söivät enimmäkseen katkarapuja ja kermakakkua ja joivat hapanta viiniä, jota sai itse käydä vajuttamassa hanasta. Ilse ehti jo unohtaa, että hän oli täällä oikeastaan Stumpin kanssa, sillä heillä oli niin hauskaa.
- Mä en pysty enää syömään enempää, Artsi sanoi lopulta ja nojautui taaksepäin tuolissaan. – Mitäs sitten?
- Baareihin, diskoon, yökerhoon, luetteli Ilse. – Ja jossain välissä vois käydä siellä kaupassakin, mä lupasin Katelle ja pojille karkkia tuliaisiksi.
- Mä oletan, että sä haluat koluta läpi joka tarjoilutiskin ja etsiä Stumpia, tuhahti Nita.
- E-en. Kyllä se jossain tulee vastaan, Ilse sanoi päättäväisesti. Hän ei halunnut lähteä omin päin vaeltamaan valtavaa laivaa sinne tänne ja hukata Nitaa ja Artsia. Stumppi päätyisi varmasti diskoon, kunhan se avattaisiin, sieltä hän viimeistään löytyisi.
- Mennään sitten kokeilemaan, jos jostain saisi bacardikolaa sateenvarjon kanssa, ehdotti Nita.

Ensimmäinen baarimikko ensimmäisessä baarissa kieltäytyi myymästä Nitalle, mutta sen jälkeen kukaan ei kieltäytynytkään. Artsi yritti toppuutella heitä, mutta tytöt nauroivat hänelle päin naamaa.
- Te ette pysy tolpillanne siihen asti, että se yökerho aukeaa, poika yritti lopulta epätoivoisena ja se tepsi.
- Mennään nyt karkkiostoksille ja sitten tanssimaan, Ilse päätti. He herättivät pienoista pahennusta myymälässä kikattaessaan kaikelle, mutta selvisivät kaatamatta tai tiputtamatta mitään.
- Sä olit oikeassa, ei ois pitänyt juoda niin paljon, huokaisi Ilse Artsille, kun he selvisivät kaupasta ulos kasseineen. Hänelle oli tullut huono olo ja hän painoi otsansa vasten pojan paitaa.
- Eiköhän se mene ohi, kun juot vähän aikaa pelkkää vettä, tämä lohdutti, eikä näyttänyt pitävän sitä mitenkään pahana asentona. – Tai mennään käymään kannella, saat raitista ilmaa.
- Joo, Ilse piristyi ajatuksestakin. – Käydään vaan viemässä nää ostokset pois ja mennään sitten kannelle.
- Me talutetaan sua, Nita lupasi, hänellä ei näköjään ollut hiukkaakaan huono olo. Ilsenkin alkoi mennä ohitse siihen mennessä, kun he pääsivät alimmalle kannelle. Koneiden jyskytys kuulosti tosiaan kovalta nyt, kun he olivat päässeet kunnolla merelle ja kannella oli elämää melkein yhtä paljon kuin ravintolakannella. Tietystikin, halvimmissa hyteissä asuivat rahattomimmat ja nuorimmat, jotka ryypiskelivät kaupan kaljoja mieluummin kuin ravintoloiden.

- Noin, sanoi Nita, nosti oman karkkikassinsa vain sisään hyttinsä ovesta ja tarttui sitten taas Ilseä käsivarresta. – Nyt sun vuoro.
He huojuivat nauraen viereiselle käytävälle, harpaten yli kokolattiamatolle kaatuneen kaljatölkin ja hetken kaiveltuaan Ilse löysi oman avaimensa taskustaan.
- Jätänkö mä tän villatakin? hän pohti suu mutrussa. – Jos me mennään tanssimaan, se on liikaa, mutta jos me mennään ensin kannelle, se on liian vähän.
- On sulla pulmat, Artsi nauroi, otti häneltä avainkortin, joka ei tahtonut löytää oikeaan koloon ja lennätti oven auki.

Hytti ei ollut tyhjä tällä kertaa. Stumppi loikoili sängyllä ja hajareisin hänen päällään istui joku naikkonen, jolla oli yllään vain mustat rintsikat. No, farkut sentään lisäksi. Ilse jäi tuijottamaan suu auki loksahtaneena, eivätkä Nita ja Artsi saaneet hekään sanottua mitään. Nita tointui ensimmäiseksi ja veti oven taas kiinni.
- Sä tuut nyt meidän hyttiin asumaan, hän ilmoitti Ilselle.
- Mutta mun tavarat on tuolla, Ilse sanoi järkevästi ja ihmetteli, miten tavalliselta hänen äänensä kuulosti.
- Mä haen ne, Nita sanoi ja avasi oven uudelleen. Häneltä ei mennyt viittä sekuntia kauempaa astua sisään ja napata Ilsen kassia ja takkia.

Ilse kulki takaisin Nitan ja Arton hytille pää täysin tyhjänä ajatuksista. Vasta siellä hän alkoi miettiä, olisiko hänen pitänyt tehdä tai sanoa jotain. Esimerkiksi saada raivokohtaus tai repiä silmät päästä siltä luntulta. Tai Stumpilta, tai molemmilta? Se tuntui jotenkin merkityksettömältä nyt, ja sitä paitsi Nita sai parhaillaan raivaria hänen puolestaan. Tyttö harppoi edes takaisin hytissä, kaksi askelta ja taas takaisin. Suomenkieliset solvaukset hän oli jo käyttänyt kertaalleen ja nyt oli vuorossa italia. Ilse aikoi juuri pyytää häntä lopettamaan, kun hän tekikin niin, kesken lauseen, ja alkoi nauraa.
- Nytkö sä sekosit? Ilse kysyi varovaisesti. Artsi oli istunut aiemmalle paikalleen sängynnurkkaan ja vetänyt hänet kainaloonsa, mutta nyt tyttö suoristautui sieltä. Nita romahti lattialle istumaan ja tosiaankin nauroi.
- Mä olen onnellinen sun puolesta – nythän sä näit omin silmin. Nyt sä pääset siitä eroon.
- Pääsen eroon? Ilse kysyi hitaasti. Halusiko hän päästä Stumpista eroon? Kai hän halusi. Tai ainakin Nita näytti varmalta siitä asiasta. Kai se niin sitten oli.
- Päästä eroon, Nita vahvisti ja läppäsi häntä kummallekin reidelle. – No niin, haluatko sä nyt lähteä tarkastamaan tarjontaa tonne yläkansille vai haluatko sä pysytellä täällä?

Järjenvastaisesti Ilseäkin alkoi naurattaa. Jotenkin tuntui, ettei hänen äsken näkemänsä ollut ollenkaan totta vaan jokin painajaishoure. Sitten taannoinen huono olo palasi hetkeksi, kun hän muisti tytön. Tällä oli ollut vaaleat hiukset, niin kuin hänelläkin, ne olivat osaksi peittäneet mustat pitsiset rintaliivit. Ilse ei tiennyt oliko se lieventävä vai raskauttava asianhaara.
- Mä käyn oksentamassa, hän sanoi ja kömpi kiireesti pois ystäviensä välistä. Hän ehti hädin tuskin lukita oven ja kumartua, mutta se helpottikin kummasti, samoin kylmän veden juominen jälkeenpäin. Meikit eivät olleet levinneet, mutta ilme oli kyllä aika hurja, hän tuumi tutkiessaan kuvaansa peilistä. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, Stumpin suhteen siis, mutta oli selvää, mitä Nita halusi ja oletti hänen tekevän. Kaipa olisi parasta nyt edetä niillä linjoilla, kunnes saisi omat ajatuksensa setvittyä.
- Mennään sinne ylös, hän ehdotti astuessaan vessasta hytin puolelle.

Juominen ei enää juurikaan huvittanut, eikä tänään juuri tanssittanutkaan. Paitsi Nitaa. Alkuun hän istui myötätuntoisen oloisena Ilsen rinnalla, vaikka musiikki kuuluikin houkuttelevana jopa siihen diskon perimmäiseen, pimeään nurkkaan, missä he istuivat kolmestaan.
- Painu lattialle siitä, Ilse sanoi lopulta, kun Nita kai huomaamattaan tanssi istuallaan niin, että oli vähällä kaataa tuolinsa.
- Oletko sä varma?
- No olen, ala painua, Artsi pitää mulle seuraa, Ilse kivahti, eikä hänen mieleensä juolahtanut lainkaan ajatella, että ehkä poikakin olisi halunnut tanssimaan tai etsimään seuraa. Laivan tyttötarjonta oli aika hyvä. Artsi ei kuitenkaan sanonut mitään sen suuntaista, päinvastoin hän vaikutti ihan tyytyväiseltä jutellessaan Ilsen kanssa eri kouluista ja ammateista, kunnes Ilse kyllästyi.
- En mä tänne tullu tekemään tulevaisuudensuunnitelmia. Mä taidan mennä hyttiin.
- Mä tuun kanssa, Artsi tarjoutui.
- Mitä turhia, jää sä pitämään hauskaa.
- Sä et pääse meidän hyttiin ilman mua, Artsi huomautti.
- No se, Ilse muisti.
- Etkä sä kai omaasi ole menossa?
- Ei siellä taida olla tilaa mulle, Ilse huokaisi juuri kun Nita purjehti pöytään pitkän, melko hyvännäköisen kundin kanssa. He valtasivat sen enemmän kuin mielellään Ilsen ja Artsin lähtiessä.

Ilseä hiukan värisytti laskeutua alas hyttikerrokseen. Hän oli nähnyt Lassen ja Läden vilaukselta diskossa, mutta ei Stumppia. Mitä jos tämä tulisi nyt vastaan?

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Artsi räplännyt ylimääräisiä hytin ovella vaan sai avaimen osumaan lukkoon ensimmäisellä yrittämällä. Ilse henkäisi helpotuksesta, kun ovi sulkeutui heidän takanaan. Stumppi ei varmastikaan muistanut tämän hytin numeroa, jos oli sitä pannut merkillekään. Ilse ei vielä tiennyt mitä sanoisi, kun väistämätön kohtaaminen tapahtuisi.
- Haluatko sä yläsängyn vai miten? Artsi kysyi ja heittäytyi tutulle paikalleen nurkkaan.
- En mä tiedä, Ilse sanoi ja katsoi epätietoisena ympärilleen. – Mihin me Nita laitetaan? Mitä jos se haluaa raahata sen kaverin tänne?
- Mietitään sitä sitten. Voithan sä tulla tähän niin kauaksi aikaa, Artsi sanoi toiveikkaasti ja avasi sylinsä.
- Sä olet kiltti, Ilse sanoi kiitollisena, riisui villatakkinsa naulaan ja heittäytyi sängylle Artsin viereen. Tai paremminkin päälle, hän asettui pojan jalkojen väliin ja pisti päänsä tämän vatsalle. Artsi epäröi hetken, mutta kiskoi sitten tyttöä vähän ylemmäs ja laittoi kätensä tämän ympärille.

- Etkö sä pelkää, että mä yritän ottaa vapauksia sun suhteesi? hän kysyi ääni tuskin huomattavasti värähtäen ja Ilse naurahti.
- Sinä, maailman kiltein ja kunnollisin?
- Sä taidat pitää mua ihan nyhverönä, Artsi huokaisi.
- Mä tunnen sut liian perin pohjin, Ilse muistutti. – Sut saisi pidettyä aisoissa pikkusormellakin.
- Niin, niin sä kyllä saisit. Uusi huokaisu ja sitten pojan sormet siirtyivät kuin varkain Ilsen niskalle leikittelemään hiussuortuvilla. Se oli tietysti uhkapeliä, Ilse saattaisi ottaa esiin pikkusormensa ja siirtyä yläsängylle, mutta ehkäpä ei.

Tänään ei ollut sellainen päivä, Ilse päinvastoin nosti päänsä ja katsoi häntä huvittuneena.
- Poika parka. Sä taidat edelleenkin olla ihastunut muhun.
- Aina, Artsi vakuutti. Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin. Ilse saattoi vain kiusoitella, tai sitten hän ei kerta kaikkiaan tajunnut mitä teki, mutta ei sillä ollut väliä. Hän istuisi tässä vaikka aamuun asti, vaikka kaikki paikat puutuisivat kuolioon ja vaikkei saisi siitä sen kummempaa palkkiota kuin istumisen ilon.
- Elämä olisi paljon helpompaa, jos mä olisin suhun rakastunut, Ilse sanoi surullisesti ja pisti silmänsä kiinni. – Mutta mä en ole. Saanko mä silti olla tässä.
- Saat. Saanko mä ottaa tyynyn? Saanko mä riisua vähän? Sä olet kuin lämpöpatteri.
- Haluatko sä kunnolla nukkumaan? Mennään vaan, Ilse myöntyi ja kömpi pystyyn. Hetken ajan Artsi tunsi pettymystä, mutta Ilse tipautti vain farkut jaloistaan ja kiemurteli rintaliivit pois paitansa alta. Pikaisen meikkienpoiston jälkeen hän palasi takaisin sänkyyn ja kohotti peitonreunaa.
- No tuletko sä? Vai etkö uskalla?
- Ei mun varmaan pitäisi, Artsi mutisi, mutta oli parissa sekunnissa siellä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.14 16:55:44

Pyhä I. Veronika

Nita kömpi hyttiin vasta joskus aamuyöllä, mutta oli siitä huolimatta ensimmäisenä aamulla hereillä. Hänen päänsä pisti yläsängystä reunan yli.
- Ylös, pupulaiset. Aamiaiselle ja kaupungille!
Ilse avasi silmänsä, eikä sitten olisi halunnutkaan. Hänellä oli ollut mukavan lämmin ja turvallinen olo seinän ja Artsin välissä, mutta silmien avaaminen palautti mieleen sen karun totuuden, että hän oli väärässä kainalossa.

Artsi kuitenkin katseli häntä hellästi, eikä Ilse kehdannut karata siitä niin kiukkuisesti kuin olisi halunnut.
- Oletko sä valvonut koko yön ja tuijottanut mua? hän kysyi.
- Joo, suunnilleen, poika naurahti. – Harvinaista herkkua. Ei tämmöstä tilaisuutta tuhlata nukkumiseen.
- Sä olet sitten herttanen, Ilse sanoi tosissaan ja painoi huulensa nopeasti pojan leualle.
- Aamiaiselle, mä sanoin! Nita komensi ylhäältä.
- Mee sä nyt ensin vessaan ja meikkaamaan, sulla menee kuitenkin puol tuntia siinä, Ilse sanoi väsyneesti.
- Okei, Nita sanoi hetken mietittyään, hyppäsi alas sängystään ja avasi radion. Hetken kuluttua kylppäristä alkoi kuulua laulua.

- Mä en uskalla edes kysyä, aloitti Artsi varovaisesti.
- Älä kysykään, Ilse sanoi tietämättä, mistä oli kysymys. Todennäköisesti Artsi joko halusi tietää, mitä hän aikoi tehdä Stumpin suhteen tai sitten aikoi taas kerran unilelustaan intoutuneena ruveta ehdottelemaan seurustelua, lähempää sellaista.
- Okei. Saanko mä toisen semmosen?
- Minkä?
- Suukon.
- Onko se viisasta? Ilse kysyi.
- Ei. Mutta silti.

Jos Artsi olisi näyttänyt koiranpennulta, olisi Ilse tuhahtanut ja kiivennyt pois. Poika kuitenkin hymyili, kuin olisi pyytänyt ruokapöydässä suolaa eikä mitään sen vakavampaa.
- Et sitten kehittele mitään taka-ajatuksia, Ilse varoitti, kohottautui ja suuteli häntä kevyesti.
- En, mä vaan muistelen niitä kylminä talvi-iltoina.
- Nyt on kesä tulossa. Ja niitä?
- No Nita ei oo ollu vessassa vielä viittä minuuttia. Ehditään muutama lisää.

Ilse tuli paremmalle tuulelle, kummallista kyllä. Artsin pussailussa ei ollut mitään siitä sähköstä, mitä Stumpin kanssa parhaimmillaan, mutta se oli silti aika mukavaa.
- Näin vois alottaa kaikki aamut, poika sanoi haaveellisesti parin suudelman välissä.
- Yritetään metsästää sulle paluumatkalla joku, jonka kanssa voit, Ilse ehdotti.
- Näh, ei mulle kelpaa kukaan sun jälkeen.
- Miten niin mun jälkeen? Me ei oo koskaan oltu yhdessä.
- Älä höpötä koko ajan. Aikaa kuluu hukkaan.
- Seuraava, huusi Nita kylppäristä ja Ilse nousi naurahtaen pois Artsin päältä.
- Jos mä menen nyt niin sä saat hengityksesi tasaantumaan.
- Silmät kiinni, mä vaihdan vaatteita, Nita kuului komentavan, kun Ilse vuorostaan pujahti vessaan.

Ei ollut yllättävää, ettei Stumppia ja poikia näkynyt aamiaisella, eikä Ilse erityisen huolestuneena nyt katsellutkaan ympärilleen. Eri juttu olisi, kun he palaisivat Tukholmasta. Silloin kolmikko olisi takuulla taas täydessä iskussa. Hän ei malttanut olla miettimättä, mitä Stumppi mahtoi ajatella nyt, tai herättyään. Omantunnontuskia? Ja mitähän oli tapahtunut sille blondille sen jälkeen, kun heidät oli yllätetty? Olivatko he vain jatkaneet mitä olivat tekemässä vai oliko Stumpin mieli muuttunut kun oli jäänyt kiinni.
- Kun mä olen iso ja rikas, ostan tommosen kesämökin, haaveili Nita katsellessaan viimeisiä ohilipuvia huviloita, sitten he alkoivatkin jo lähestyä satamaa.
- Mä luulin, että sä muutat Italiaan, Ilse huomautti.
- No siksi mä tarviinkin kesämökin pohjoisesta, vai mitä? Joko mennään?

Artsi ei näyttänyt kauhean onnelliselta laukatessaan tyttöjen perässä naistenvaatekaupoissa, mutta ei valittanutkaan ja kantoi jopa muovikasseja. Sää oli kaunis, paljon lämpimämpi kuin Helsingissä ja Ilse olisi nauttinut päivästä suunnattomasti, jos hän olisi vaeltanut Tukholman katuja Stumpin kanssa, kuten suunnitelma oli ollut. Nyt häntä alkoi ahdistaa, kun hän näki vaatteita, joita Stumppi olisi jäänyt hypistelemään, tai levykauppoja, joista tämä ei olisi päässyt ohi. Kahden aikaan hän ilmoitti palaavansa laivalle.
- Kesken kaiken? Nita kysyi pettyneenä. Ilse nyökkäsi itsepintaisen näköisenä.
- Joo. Mä haluan nukkua vähän aikaa. Olla yksin, hän lisäsi kiireesti, sillä Artsi oli selvästikin tarjoutumassa mukaan. – Jatkakaa te vaan.
- Oletko sä varma? Mä voisin tulla mukaan, Nita sanoi ja halasi häntä.
- Jääkää mieluummin yhdessä, ehkä jompikumpi teistä sitten osaa takasin laivaan, Ilse virnisti ja tarjoutui ottamaan Nitan ostokset mukaansa, jottei heidän tarvitsisi raahata niitä kauempaa.
- Hei, sä tarviit avaimen! Nita muisti, kun Ilse oli kävellyt poispäin kymmenkunta metriä.
- Olipa hyvä, että sä muistit, Ilse sanoi pelästyneenä. Mihin hän olisi laivalla piiloutunut, ellei olisi saanut Nitan avainta? Ei ainakaan omaan hyttiinsä.

Laiva oli vielä suunnilleen autio, vain muutama eksyneen näköinen turisti haahuili siellä täällä. Silti Ilse melkein hiipi taas alimmaiseen kerrokseen ja hänen kätensä suorastaan vapisivat, kun hän yritti saada hytin oven mahdollisimman pian auki. Hän ei edelleenkään halunnut nähdä Stumppia, sillä hän ei tiennyt, mitä sanoa. Ehkä hän saisi sen nyt selvitettyä. Unta hän tuskin saisi, tai niin hän uskoi, mutta sai sittenkin. Jalkoja särki jo käveleminen ja kun ne sai nautinnollisesti ylös, alkoi koko kroppaan valua sellainen rentous, ettei hän ehtinyt oikein ajatellakaan koko Stumppia, ennen kuin vaipui uneen.

Hän heräsi pari tuntia myöhemmin, edelleen yksin ja edelleen yhtä ymmällään ja sydän kipeänä. Hän oli samalla kertaa vihainen ja loukkaantunut, mutta samalla hänellä alkoi olla kaihertava ikävä Stumppia. Ja edelleenkin hän oli täysin ymmällään siitä, miten hänen tulisi toimia. Hän päätti käyttää yksinäisyyden hyväkseen ja mennä suihkuun miettimään, ennen kuin Nita ja Artsi tulisivat. Peseydyttyään hän valikoi huolella kassistaan vaatteet illaksi, mutta pukeutui näin alkuun vain mustaan T-paitaan. Hytin ilma oli suihkun jäljiltä niin kosteaa, että tuskin hän olisi saanut valkoisia farkkujaan kiskottua jalkaankaan ennen kuin ilma vähän vaihtuisi. Ovea hän ei uskaltanut avata, käytävästä kuului jo sellaisia mölähdyksiä, että joku ohi kulkeva juhlija saattaisi hyvinkin vilkaista sisään ja saada ideoita päähänsä nähdessään puolipukeisen, yksinäisen nuoren tytön. Kylppäristä kuului kuitenkin hurinaa, kun ilma yritti vaihtua.

Viiteen mennessä hän oli saanut hiuksensa laitettua ja meikattua ja häntä alkoi pikkuisen huolestuttaa Nitan ja Artsin viipyminen. Olisipa juhlavaa, jos he myöhästyisivät laivasta! Hän maistoi arvioivasti vermuttia pullosta, joka oli edelleen peilipöydällä ja poltti tupakan, mutta päätti sitten lähteä sisääntulokannelle ystäviään vastaan. Ihan portin vieressä oli ollut yksi baari, joka toivottavasti olisi jo auki – hän tarvitsi ainakin uuden tupakka-askin ja ehkä jonkun drinkinkin.

Hän ehti istua reunimmaiseen pöytään ja polttaa puolikkaan savukkeen, ennen kuin sai seuraa. Kaveri oli ruotsalainen ja nimeltään Keith ja ensin Ilse aikoi väittää, ettei osannut ruotsia sananpuolikastakaan, mutta luovutti sitten, kun toinen siirtyi sujuvasti englanninkieleen, joka oli paljon kammottavampaa kuin Ilsen kouluruotsi.
- Voithan sä siinä istua, kunnes mun kaverit tulee, Ilse sanoi sitten välinpitämättömästi ja kääntyi katsomaan sisään valuvaa ihmisvirtaa. Ihan oikeasti, missä Nita ja Artsi viipyivät? Hän oli näkevinään Lassen ison hahmon lasikäytävässä ja siristi silmiään nähdäkseen tarkemmin. Oli se, ja Läde siinä oli myös, mutta ei Stumppia. Siitä huolimatta hän kieräytti tuolinsa niin, että oli selin saapuviin matkustajiin niin kauan aikaa, että arveli poikien menneen ohi.
- Sä et halunnutkaan nähdä ystäviäsi? Keith arveli katsoessaan huvittuneena, miten Ilse veti päänsä hartioiden väliin piiloon.
- En noita. Eri ystäviä.
- Vielä on parikymmentä minuuttia aikaa, Keith lohdutti, mutta Ilsestä se kuulosti päinvastoin aika lohduttomalta. Ja missä Stumppi oli kun ei ollut ollut poikien seurassa? Oliko hän päässyt hytistä liikkeelle ollenkaan? Ja ellei, oliko hän ollut siellä yksin?

Äh, se alkoi taas. Onneksi Ilse silloin näki Nitan vilkkaasti liikkuvat kädet lasikäytävässä ja huokaisi.
- Nyt ne tulee, sä voit mennä, hän sanoi Keithille.
- Kai mä nyt voin jäädä?
- Et voi, me tarvitaan kaikki kolme tuolia, Ilse sanoi jämäkästi.
- No, ehkä me nähdään vielä, poika sanoi ja totteli jäämättä kuuntelemaan, miten Ilse mutisi ”toivottavasti ei”.

Artsi raahasi ainakin puolta tusinaa muovikassia ja Nita puhui edelleen. Hän ei tietenkään voinut kantaa mitään, kun kerran tarvitsi käsiään puhumiseen.
- Täällä! Ilse huusi ja vilkutti ja he näkivät hänet.
- Paremmalla mielellä? Nita kysyi ja lysähti Keithin jättämään tuoliin.
- En, mä olin niin huolissani, että te myöhästytte, Ilse sanoi moittivasti.
- Artsi-kulta, hakisit mulle oluen niin mä näytän Ilselle mitä mä ostin, Nita pyysi ja poika nousi huokaisten ylös toiselta tuolilta, johon oli juuri heittäytynyt.
- Teidän kanssa matkusteleminen on kyllä niin rankkaa, että ens kerralla mä mietin toisenkin kerran, hän sanoi. – Otatko säkin, Ilse?
- Mulla on vielä, tämä sanoi.

Nita oli ehtinyt kaivaa ensimmäisestä kassista esiin mustan puseron, kun Artsi palasi, seuraavassa olikin alusvaatteita.
- Voi poika parka, olitko sä sen mukana ostamassa noitakin? Ilse irvisti Artsille myötätuntoisesti.
- Mitäs luulet? Mutta en mä sentään sovituskopissa ollut.
- Ootko sä varma, että sä haluat esitellä noi kaikelle kansalle? kysyi Ilse Nitalta, joka taisi vasta silloin tajuta olevansa melko täydessä baarissa.
- No, ehkä mä näytän ne sulle hytissä, tämä myöntyi ja tarttui seuraavaan kassiin, mutta pysähtyi sitten, kuin filmi olisi pysäytetty paikoilleen ja jäi tuijottamaan Ilsen taakse. Tämä pyöräytti tuolinsa ympäri ja totesi Stumpin seisovaan takanaan. Tai nyt siis edessään. Poika näytti krapulaiselta, vieläkin, mutta uskomattoman hyvältä parransängen varjosta ja mustista silmänalusista huolimatta, tai ehkä jopa niiden takia. Hän näytti ylettyvän suunnilleen kahden metrin korkeudelle matalalta tuolilta katsoen ja Ilse tähyili korkeuksiin osaamatta mitenkään päättää, mitä sanoisi, vai sanoisiko mitään.

- Onko sulla jotain asiaa? kysyi Nita jääkylmällä äänellä, mutta Stumppi ei vilkaissutkaan häntä. Sen sijaan hän romahti polvilleen Ilsen eteen ja tarttui tätä lanteilta.
- Sadie, hän sanoi rukoilevasti, ei mitään muuta. Ilse ei edelleenkään saanut sanaa suustaan, tuijotti vain mykkänä Stumppia, joka oli onnettomamman näköinen kuin ikinä.
- Eijjumalauta, kiljaisi Nita ja siihen perään vielä jotain italiankielistä. Ilse vilkaisi häntä nopeasti ja näki alistuneen ilmeen samalla, kun tämä tipautti kätensä syliin. Selkeästi Nita jo tiesi mitä oli tapahtumassa.
- Voisitko sä antaa mulle anteeksi? Stumppi aneli siinä koko baarin seuratessa kiinnostuneena. Ilse huomasi sen hiukan kiusaantuneena.
- Nouse ylös, hölmö, hän sanoi.
- Enkä nouse, ennen kuin sä lupaat, Stumppi sanoi ja hautasi päänsä Ilsen syliin.
- Hitto, tämä manasi ja tarttui pitkähköistä niskahiuksista kiinni. – Lopeta toi, kaikki tuijottaa.
- No mennään meidän hyttiin niin mä saan pyytää sulta anteeksi ihan kahden kesken.
- Ja entäs Lasse ja Läde?
- No ne me potkitaan sieltä ulos.
- Okei, Ilse sanoi yrittäen saada äänensä niin kylmäksi ja torjuvaksi kuin mahdollista. Hän katsoi Nitaan ja yritti silmillään viestittää, ettei tämä ollut sitä miltä näytti, ettei hän ollut näin helppo. Muutama baarissaistujista alkoi taputtaa, kun hän nousi ja lähti Stumpin kanssa kohden portaita.

Stumppi teki kirjaimellisesti, kuten oli luvannut, antoi potkimalla Lasselle ja Lädelle vauhtia ulos hytistä. Ilse katseli ympärilleen nenä rypyssä. Melkoisen läävän pojat olivat saaneet hytistä yhdessä yössä. Hän suoristi varovasti alasängyn lakanoita ja istahti sen reunalle sanomatta sanaakaan. Nita saisi olla ylpeä hänestä, hän käyttäytyisi kuin jääkuningatar.
- Anna mulle anteeksi, Stumppi sanoi ja istui soveliaan matkan päähän hänestä.
- Miksi mun pitäisi? Ilse kysyi.
- No etkö sä yhtään rakasta mua?
- Välikö sillä, sä et taida rakastaa mua. Miten sä kerkeet parissa hassussa tunnissa hommaamaan jonkun hemmetin vosun? Ja miten sä voit olla niin idiootti, että kaikista maailman paikoista tuot sen meidän hyttiin, mihin mullakin on avain?
- Mä luulin sitä ensin sinuksi, Stumppi mutisi. – Mä käännyin vähän liian känniin ja luulin, että se olit sinä ja sitten mä en päässykkään siitä eroon.
- Niin, että päätit tuoda sen tänne ja kiksauttaa sitä?
- No ei se niin mennyt – mun piti vaan tulla käymään täällä ja se roikku mukana ja sitten, ennen kuin mä huomaan, se on puolialasti ja mun kimpussa. Tai jotain. En mä muista ihan varmasti.

Se kuulosti uskottavalta, Ilse mietti tuijottaen hytin kokolattiamattoa. Toisaalta se oli aika ilmeinen tarina, jos halusi keksiä hyvän selityksen.
- Ilse kuule, et viittisi, Stumppi pyysi ja laski kätensä hänen reidelleen.
- Mä mietin.
- Mieti pian tai mä en kestä! Ajattele nyt, me mentiin just kihloihin ja meinataan muuttaa kimppaankin, aiotko sä pilata sen kaiken?

Siihen olisi voinut hyvin vastata kysymällä kuka oli pilannut kaiken, mutta Ilse ei jaksanut jatkaa sitä rataa.
- Oletko sä varma?
- Mistä?
- Siitä, että se oli vahinko?
- Tietysti, Stumppi lupasi ja veti Ilsen syleilyynsä. Hän taisi jo tietää olevansa voiton puolella. – Mä teen mitä tahansa sä vaan haluat, kunhan unohdetaan se juttu. Mä nuolen sun varpaat.
- Todista, Ilse tirskahti. Hänen vastustuskykynsä katosi siinä vaiheessa, kun Stumppi suuteli häntä korvaan ja kumartui sitten riisumaan hänen kenkiään ja sukkiaan. – Ei, odota! Ensin kyllä petaat tän sängyn ja siivoot hytin, täällä on kammottavan näköstä!
- Haluatko sä jotain juotavaa siksi aikaa? Stumppi kysyi nöyrästi. Ilse sanoi voivansa ottaa jotain ja sitten ovelta kuului koputusta ja huutoa.
- Päästä sisään! huusi Lasse.
- Ei käy, Stumppi karjui takaisin potkien pyyhkeitä ja vaatteita sängyn alle. – Teillä ei oo mitään asiaa tänne ainakaan pariin tuntiin!
- Mun lompakko on siellä!

Stumppi avasi ovea sen verran raolleen, että peilipöydällä lojunut lompakko mahtui ulos ja paiskasi sitten sen taas kiinni. Ilselle hän heitti lämpimän oluen ja järjesteli sitten kaikkialla lojuneet yksittäiset tavarat lähinnä sängyn alle. Kun kaikki alkoi näyttää siedettävältä, hän hyppäsi Ilsen viereen sänkyyn. Tämä nousi kuitenkin hitaasti seisomaan ja lähti kohden ovea.
- Mihin sä nyt? Stumppi hätääntyi.
- Jos mä aion jäädä tänne, mun pitää kai käydä palauttamassa tää Nitan avain, Ilse sanoi ja näytti korttia. – Odota. Paikka.
Hän palasi parissa minuutissa kasseineen. Toinen hytti oli jäänyt surullisen autioksi, kun hän oli kerännyt tavaransa ja jättänyt vain avainkortin tilalle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.10.14 17:08:36

Jälkipyykkiä ja pullaa

Nita oli niin loukkaantunut, että kääntyi ja kiskoi Artsin toisaalle, kun he seuraavana aamuna näkivät sataman ruuhkassa toisensa, eikä häntä saanut puhelimellakaan kiinni moneen päivään. Ilse alkoi olla jo ihan epätoivoinen. Ei kai Nitan nyt pitäisi olla hänelle vihainen sen takia, että hän halusi seurustella? Sehän oli järjetöntä, ei hänkään Nitan poikaystäviä arvostellut, vaikkei kaikista pitänytkään.

Stumpille hän ei viitsinyt ihmetellä Nitan aivoituksia, poika katsoi hänen ystäväänsä vinoon jo ennestäänkin, mutta onneksi oli Ali.
- Mä en enää tiedä, mitä mä tekisin, Ilse valitti. – Menenkö mä istumaan sen oven eteen ja odottamaan, että se kulkee siitä? Mä olen jättänyt ainakin viis soittopyyntöäkin, eikä mitään.
- Mä olen puhunut sen kanssa, Ali sanoi Ilsen yllätykseksi. – Se on ollu töissä.
- Töissä? Se on saanu töitä eikä oo kertonut mulle mitään? Ilse kysyi loukkaantuneena.
- Se on vähän kiukkuinen sulle, Ali sanoi varovasti.
- No tulisi sitten riitelemään, ei tommonen murjotus ole sen tapaista!
- Mä voin ehdottaa sille, koska sä olisit kotona?
- Nyt! Koko illan!

Alilla ei näemmä ollut mitään hankaluuksia päästä puheisiin Nitan kanssa. Tuntia myöhemmin molemmat seisoivat Ilsen ovella.
- Kullannuppu! Sä oot páskiainen! Ilse kiljaisi ja halasi Nitaa. Tämä halasi kyllä takaisin, mutta hyvin jäykän ja arvokkaan näköisenä.
- Mä saatan olla, mutta sinä se vasta oletkin.
- Miten niin? Ilse sanoi pahastuen.
- No haluatko sä, että mä kerron ja kailotan tässä niin, että koko naapurusto kuulee, vai päästäänkö me sisään? Nita kysyi. Ilse väistyi.

Nita meni istumaan Ilsen sohvalle, edelleen hyvin arvokkaan näköisenä, ja Ali istui hänen viereensä sen näköisenä kuin olisi kaivannut popcornkuppia syliinsä.
- No, anna tulla nyt, niin päästään tästäkin, Ilse sanoi ja veti tuolin kirjoituspöytänsä äärestä heidän eteensä. – Sytytänkö mä vielä jonkun lampun paistamaan mun naamaan?
- Sä et ole huvittava, Nita lausui.
- Okei, en sitten ole. Hauku mut ja ollaan taas kavereita – vaikka en mä ymmärrä miksi sä olet mulle vihainen:
- Koska sä olet aasi ja koska sä särjit Artsin sydämen – taas kerran, jos saan huomauttaa.
- Miten niin? Ilse kysyi hämmästyneenä. – Mulla mitään tekemistä sen sydämen kanssa ole.
- On sulla, ainakin sen ilmeestä päätellen, kun sä häivyit taas Stumpin kanssa.
- Mä olen kihloissa Stumpin kanssa, Ilse muistutti.
- Ja sä löysit sen sängystä jonkun vieraan naikkosen kanssa.
- Mä menin vaan kuuntelemaan, mikä oli sen kanta siitä asiasta.
- Tarviiko siihen toista näkemystä sen jälkeen mitä me nähtiin?
- Asioilla on puolensa, ja sitten niillä on toinen puoli, Ilse sanoi umpimielisesti. – Ei pitäisi olla kenenkään muun asia, annanko mä sille anteeksi ja miksi annan.

- Jos sä aioit kaiken aikaa ottaa sen takasin, niin miksi sä pistit ajatuksia Artsin päähän?
- Mä mitään pistänyt, Ilse puolustautui vihaisesti.
- Te pussailitte sillon aamulla, älä luule, ettei se lätinä kuulunut vessaan asti.
- No mutta se halusi.
- Totta kai se halusi! Etenkin, kun se toiveikkaana ajatteli, että nyt sä lemppaat pellolle petturimaisen poikaystäväsi!
- Mutta en mä sitä ottaisi tilalle, ja se tietää sen kyllä, Ilse sanoi alkaen pikkuisen suuttua itsekin. – Me ollaan vaan kavereita!
- Sitten sun ei pitäisi antaa sen luulla muuta.
- Sillä ei oikeesti ollut mitään syytä luulla muuta. Se tietää, ettei se ole mun makuun.
- Ja sun makusi on pérseestä, jos siihen kuuluu vaan Le Idiot! Vai mitä? Nita kääntyi kysymään Alilta, joka oli seurannut keskustelua kuin tennisottelua, päätään käännellen. Nyt hän hätkähti ja ikään kuin kyyristyi.
- Älä vedä mua mukaan tähän, mulla ei ole kommentoitavaa.
- No jos sun pitäisi valita, niin kumman kaa olisit, Artsin vai Stumpin?
- Jestas, kumpikaan ei huolisi mua, Ali sanoi ja näytti pelästyneeltä.

Nita loi kattolamppuun pitkän silmäyksen ja huokaisi.
- Tää oli hypoteettinen kysymys. Jos sä voisit valita fiksun ja rehellisen kaverin, joka on korvannipukoitaan myöten suhun rakastunut tai nilviäisen, joka pettää sua aina kun silmä välttää niin?
- Todistajan johdattelua! huusi Ilse.
- Öö, varmaan sen fiksun ja rehellisen, arvasi Ali.
- No niin! kiljaisi Nita riemuissaan. – Kymmenen pistettä Alille!
- Meneekö tässä kauan vielä? Mä haluaisin jo kuulla sun uudesta työpaikasta? Ilse huokaisi ja Nita hymyili äkkiarvaamatta.
- Enköhän mä jo sanonut tärkeimmät. Mua vaan pisti niin risomaan katsoa Artsin surkeeta naamaa koko se paluumatka.
- Olisit käskenyt sen etsiä jonkun kivan tytön laivalta, olihan niitä.
- Miten mä olisin raaskinut kun toinen oli niin palasina?
- Se tiesi, ettei se ollut kuin leikkiä se pussailu, aloitti Ilse taas vihaisesti. – Hävytöntä sitten itkeä sun olkapäätäsi vastaan.
- Ei se mitään itkenyt, mutta kai mä nyt näen, jos ystävällä on paha mieli.

Nita ei ollut löytänyt vakinaista työpaikkaa, oli vaan ollut auttelemassa tuttavan kaupassa. Ilse kuitenkin etsi nyt töitä yhtä innokkaasti kuin mitä oli päiväperhoillut koko kevään kirjoitusten jälkeen. Laivareissun jälkeen Stumppi oli ollut paitsi kaikin puolin ihana ja huomaavainen, melkein jaloissa liehakoivan koiran tasolle asti, myös erittäin innostunut vakiintumaan. Hän oli ottanut selvää kaikista paikoista, jotka tarjosivat vuokra-asuntoja ja hän se patisti Ilseä töihinkin. Ilsellä ei ollut mitään sitä vastaan. Mitä nopeammin hänelläkin oli töitä, tai vaihtoehtoisesti opiskelupaikka, opintolainaa ja opintotukea, sitä nopeammin Stumppi pääsisi nukkumasta veljiensä jalkopäässä.

Valitettavasti hän oli aika lailla myöhässä etsimässä töitä, kesätyöt oli jaettu käytännöllisesti katsoen jo ennen hiihtolomaa. Silloin Ilse oli ajatellut epämääräisesti, että etsivä kyllä löytäisi myöhemminkin, ja että jos oikein kummallisesti kävisi niin äitihän joka tapauksessa lähetti hänelle kuukausittain taskurahaa. Nyt tilanne oli kuitenkin muuttunut kokonaan. Taskurahoista ei sentään maksettaisi vuokraa ja sähkölaskua eikä ostettaisi ruokaa, vaan jotenkin nuo asiat oli ratkaistava, jotta he Stumpin kanssa voisivat vakiintua.

Lopulta Ilse huomasi Stockmannilla käydessään Pullapuodin kassalla lapun, jossa etsittiin myyjää. Hän käännähti siltä seisomalta ja meni puhuttamaan vanhanpuoleista naista, joka seisoi tiskin takana.
- Mä etsin töitä ja teillä näköjään olisi, Ilse sanoi ja osoitti lappua. Nainen katsoi häntä niin tarkkaan, että katse tuntui suorastaan porautuvan läpi.
- Onko sulla kokemusta asiakaspalvelusta?
- Mä olin viime kesänä leiriavustajana, eikö se ole sitä, Ilse sanoi. Nainen ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kysyi kuitenkin, koska hän voisi aloittaa.
- Huomenna? Ilse ehdotti ja hymyili toivoakseen valloittavasti.
- No tule huomenna, yhdeksältä, katsotaan, miten se alkaa sujua, nainen päätti ja ojensi kätensä. Ilse tarttui siihen ja nainen esittäytyi Elvi Pekkalaksi.

Sen sijaan, että olisi mennyt kotiin syömään, Ilse lähtikin Stumpin työpaikalle. Hänen oli pakko saada kertoa suuret uutisensa heti. Valitettavasti oli iltapäiväruuhkan aika ja pieni huoltoasema oli täynnä asiakkaita. Ilse pujotteli heidän ohitseen tiskin taakse, muttei voinut keskeyttää Stumpin hommia.
- No niin, silmänruoka tuli taas, huikkasi vanhempi taksimies tullessaan vuorostaan maksamaan ja kaataessaan itselleen kahvia. Hän kävi täällä vakituisesti ja pysähtyi aina juttelemaan ja juomaan kahvia.
- Mä luulin, että sä käyt täällä ilmasen kahvin takia, Ilse ihmetteli.
- Ei, mä käyn vaan kuolaamassa sua, kulta.
- Kolkytkahdeksan ja neljäkymmentä, sanoi Stumppi.

Kun asiakasjono loppui, hän kääntyi katsomaan Ilseä.
- Mitä sä flirttailit sille?
- Mille? Ilse ihmetteli. Hän oli jo ehtinyt syventyä Ilta-Sanomiin ja unohtaa koko taksikuskin.
- No sille taksille.
- Enhän. Hölmö. Hei, mä meen huomenna töihin!
- Ai menet? Stumppi näytti unohtavan, mistä oli puhunut ja halusi kuulla lisää. Ilse kertoi.
- Paljonko sä saat palkkaa?
- Ei meillä siitä ollut mitään puhetta, Ilse tajusi.
- No pidä huoli siitä, ettet puoli-ilmaiseksi mene sinne.
- Työpaikka kuin työpaikka, Ilse nauroi. – Se on joka tapauksessa enemmän rahaa kuin mitä mulla on ilman sitä.
- Pitäiskö meidän juhlia sitä jotenkin?
- Mä en todellakaan aio huomenna nukkua pommiin tai mennä sinne viinalta haisten. Mutta voidaanhan me mennä meille, Ilse sanoi ja ripustautui pojan kaulaan.
- Mennään vaan, kaikki asuntohakemukset on sun luona. Katotaan niitä läpi, Stumppi sanoi ja Ilse hymyili onnellisena. Kohta heillä olisi oma koti.

Ilse ei myöhästynyt töistä juuri ollenkaan. Hän oli jonottamassa tavaratalon ovien takana aikaisimpien ruotsia puhuvien mummojen kanssa, kun se avattiin yhdeksältä ja sitten hän pujotteli kiireesti läpi kosmetiikkaosaston Pullapuotiin.
- Tässä mä olen! hän sanoi iloisesti.
- Nyt vasta, Elvi kivahti ja Ilse loukkaantui.
- Mä juoksin pääovelta. En mitenkään olisi voinut ehtiä ennemmin, hän sanoi.
- Enkö mä neuvonut sulle henkilökunnan sisäänkäyntiä? Ei, enpä tainnut. No, mä näytän sen, kunhan iltavuorolainen tulee, nainen hymähti ilman pahoittelun häivääkään.

Mummot eivät olleet vielä ehtineet tänne asti, joten hän näytti Ilselle pienen takahuoneen ja kehotti ottamaan hyllyltä sopivimman työtakin ja suikan.
- Sulla on sentään hiukset kiinni, hän sanoi hyväksyvästi.
- Joo, mä ajattelin, ettei oo kivaa, jos pulliin menee hiuksia, sanoi Ilse tosissaan.
- Kun olet pukenut niin mä näytän sulle, miten kassakone toimii.

Ilse ei käsittääkseen ollut kauhean typerä. Hän oppi kassakoneen helposti – se ei poikennut kauhean paljon siitä, mikä Stumpilla oli töissä – ja vietti lopun aamupäivää opetellen erinäköisiä leipiä ja pullia nimeltä. Kuitenkaan Elvi ei antanut hänen myydä niille harvoille asiakkaille, joita aamupäivän mittaan kävi. Ehkä niin olikin parempi. Nainen näytti tietävän jokaiseen nisuun käytetyn hiivamäärän grammalleen ja lirkutteli asiakkaille kuin olisi ollut kartanon halvin pikkupiika, mutta Ilseä hän neuvoi töykeään ja ylemmyydentuntoiseen tapaan. Tyttö kuitenkin puri hammasta ja keskittyi prinsessa- ja sacher-leivoksiin ja kun puolen päivän jälkeen paikalle tuli toinen työntekijä, keski-ikäinen nainen nimeltään Auli, hän seurasi Elviä takahuoneeseen.

- Me voidaan pitää sut, nainen sanoi yllättäen. Ilse oli ollut varma siitä, että kun hän ei ollut muuta saanut tehdä kuin nostella pullia rasioihin Elvin myytyä ne, hänet olisi jo todettu tarpeettomaksi. Hänen jalkojaan särki jo, mutta siitä huolimatta hän ilahtui kovasti.
- Hienoa! Paljonko mä saan palkkaa? Ja koska mulla on ruokatunti? Ja entä se henkilökunnan ovi?
- Harjoittelijat saa kympin tunti, ja nyt on niin, että mä joudun lähtemään iltapäiväksi asioille, joten sunkin työpäiväsi loppuu tähän tänään, en jätä sua Aulin vaivoiksi. Mä näytän sulle sen oven nyt, kun lähdetään ulos, ja huomenna voit tulla sitä kautta puoli yhdeksäksi.

Enempää Ilse ei ehtinyt kysellä, kuten että olisiko hän voinut kenties ostaa jotain syötävää kurnivan mahansa täytteeksi, vai kuuluiko se ehkä työsuhde-etuihin, sillä Elvillä tuntui olevan kiire. Hän vain kiskoi äkkiä pois päältään ruskean takin ja hassun hatun ja lähti seuraamaan tätä niihin tavaratalon osiin, joissa ei ollut koskaan käynyt. He päätyivät kalsealle sisäpihalle ja Elvi neuvoi hänelle numeroyhdistelmän, jolla hän saisi oven auki.
- Puoli yhdeksän, hän muistutti.
- Niin, Ilse vahvisti ja antoi Elvin lähteä kohden porttikäytävää, josta kajasti auringonvalo ja kuului liikenteen humina. itse hän jäi niille sijoilleen. Hänellä oli edelleen kauhea nälkä ja ennen kaikkea hän halusi polttaa tupakan. Hän kyykistyi seinän viereen ja sytytti yhden. Olisi ehkä ollut kiva ansaita pidempään nyt, kun oli kerran saanut töitä, mutta oli kolmekymppiäkin jo rahaa, ja yhtäkkinen vapaa tuntui samalta kuin se, kun opettaja oli yllättäen päästänyt koulusta kotiin kesken päivän, ihanalta. Hänhän voisi aina mennä Carrollsille. Tai, jos nyt rupeaisi aikuiseksi ja säästäväiseksi, menisi kotiin syömään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.10.14 20:13:16

Rose Room

Elvi ei paljon parantunut, vaikka häneen tutustui paremmin, mutta Auli osoittautui kohtuullisen mukavaksi ihmiseksi ja asiakkaatkin olivat enimmäkseen kivoja tai ainakin siedettäviä. Kovin hauskaa tai haasteellista pullien myyminen ei ollut, mutta Ilse viihdytti itseään laskemalla, paljonko saisi palkkaa kuun lopussa ja suunnittelemalla synttäreitään. Hän oli muuttanut mielensä sen suhteen, että lähtisi ravintolaan heti syntymäpäivänään, sillä häntä pelotti ajatus myöhästyä töistä tai tulla sinne krapulassa Elvin tarkkojen, kylmien silmien eteen. Nita oli riemuissaan, sillä se tarkoitti, että hänkin ehtisi täyttää kahdeksantoista ja heillä olisi lauantaina yhteiset juhlat.

- Nyt sunkin on tultava mukaan, sanoi Ilse Alille ja kuulosti siltä, että oli tosissaan.
- Mitä mä muka teen ravintolassa? Ali vastusteli.
- Tulet juhlimaan Nitaa ja mua! Ihan oikeesti, mä en anna sulle ikinä anteeksi, ellet sä tule ainakin käymään! Oletko sä edes käynyt vielä missään?
- En, Ali myönsi.
- Mä en ymmärrä, eukko on täyttänyt kuukausia sitten, eikä oo ollut vielä baarissa!
- Kenen kanssa mä olisin mennyt jonnekin ja miksi? Juomaan jonkun kälysen kaljan?
- No nyt tuut meidän kanssa. Tuu meille lauantaina niin mennään yhtä matkaa. Tuu joskus viiden aikaan, Nitakin tulee jo sillon.

Ali ei voinut muuta kuin suostua, joskin hän vähän ihmetteli, miten oikein oli päätynyt tilanteeseen, että hänen kaksi parasta ystäväänsä olivat tuommoisia bilehileitä eikä häntä olisi voinut juuri vähempää kiinnostaa. Toki oli hauskaa, että hänellä oli kaksi parasta ystävää, mutta kyllä Ilse ja Nita välillä tuntuivat olevan kuin toiselta planeetalta. Vaikutti kuitenkin siltä, että näistä bileistä ei oikein voinut kieltäytyä ilman jotain kipsattua ruumiinosaa tai umpisuolentulehdusta.
- Mä en varmaan viivy kauan, Ali sanoi äidilleen lähtiessään.
- Saat sä viipyä, kiva kun menet välillä ulos, tämä sanoi.
- Haa, on siinä äiti, usuttaa tyttärensä kapakkaan riekkumaan.
- Eihän sun ole pakko riekkua. Eikö susta oo kiva tavata ihmisiä?
- Ei tosiaankaan, Ali mutisi. Ei ainakaan suomalaisessa diskossa, ei sen Kultsan jutun jälkeen. Lontoossa esimerkiksi oli ollut ihan eri juttu.
- Tossa vanhassa paidassako sä aiot mennä?
- En, mä vaihdan Ilsen luona vaatteet ja meikkaan ja niin edelleen.
- Tästä saat vähän rahaa.
Rahaa oli useampi kymppi ja Ali tunki ne lompakkoonsa ilman aikomustakaan ostaa niillä kaikilla drinkkejä. Aina pennosille käyttöä löytyisi, vaikka Ollikainen periaatteessa huolehtikin siitä, että Hiskillä oli kaikki tarvittava.
- Moi, hän sanoi vaisusti ja lähti.

Ilse ja Nita olivat alusvaatteisillaan keskellä meikkausoperaatiota, kun Ali käveli sisään, kerrankin paraatiovesta, kun Tarja ja pojat olivat olleet juuri lähdössä ulos ja päästäneet hänet sisään. Ilse tipautti ripsivärinsä heti huomatessaan Alin ja nousi ylös.
- Jipii, mä saan tarjota jo toiselle ihmiselle itse ostamaani viiniä! hän riemuitsi ja kaatoi kirjoituspöydällä seisovasta pullosta kolmanteen lasiin.
- Jipii, tän jälkeen mun ei tarvii ostaa sitä yhtäkään drinkkiä siellä, Ali tuumasi.
- Höpsis, ei toi vielä missään tunnu.
- Eipä kai, mutta kun mä ajattelin pärjätä yhdellä tänään.
- Tänään ei pärjätä edes yhdellätoista, Ilse nauroi. – Mä olen varannut koko huomisen päivän nukkumiseen.
- Ja oksentamiseen, huomautti Nita. – Yhdentoista jälkeen sä oksennat.
- Ihan miten vaan, Ilse myönsi.

Ali istui sohvalle, asetti viinilasinsa lattialle ja kaivoi esiin vaatimattoman meikkipussinsa. Hän oli valmis kymmenessä minuutissa, ellei viidessä, ja Ilse ja Nita eivät olleet näyttäneet edistyneen sillä välin ollenkaan.
- Te ootte huvittavia, Ali totesi ja asettui mukavasti käsinojan varaan.
- Miten niin?
- Te ette ees kaipaa mitään meikkiä ja silti tuhraatte siihen tuntikausia.
- Se on kivaa, puolustautui Ilse. – Ihan kuin olisi joku taiteilija.
- Kaiken lisäksi sen tunnin jälkeen sä et edes näytä siltä, että sulla olisi meikkiä.
- Haa! Siinäpä se onkin se suurin haaste, että kiitos vaan! Ilse näytti oikeasti tyytyväiseltä ja Ali huokaisi. Oli näköjään asioita, joita ei vaan voinut ymmärtää.
- Mihin me ollaan menossa ja ketä sinne tulee?
- Rose Roomiin, ja sinne tulee aika lailla sama porukka kuin oli sillon mun tupareissa täällä. Tai siis ne niistä, jotka on jo täyttäny. Mutta nyt mä saan kelvata, tarvii enää vaan pukea.

Ilse ja Nita pukeutuivat kapeisiin hameisiin molemmat ja Ali kiskoi jalkaansa Lontoosta ostamansa mustat pitkikset, joihin oli erityisen ihastunut. ne olivat samalla kertaa rennot ja katu-uskottavat
ja musta, lyhythihainen neulepaita, jonka hän oli valinnut, sai hänet tuntemaan itsensä vakoojalta, jonka oli mahdollisuus kadota varjoihin.
- Sä olet söpö, sanoi Ilse tyytyväisenä katsoessaan häntä.
- Olenko? Ali kysyi hämillään ja vilkaisi itseään alapäin. Oli tietysti kiva kuulla olevansa söpö, mutta ei hän antanut sen hämätä itseään. Varjoihin hän katosi, halusi tai ei, Nitan ja Ilsen rinnalla.
- Olet. Otetaan vähän kuvia, ennen kuin lähdetään!

Nitalla oli kamera ja hän pakkasi sen laukkuunsa kun he lähtivät bussipysäkille.
- Joskus kun mä olen rikas, mä menen aina ravintolaan taksilla, Ilse puhisi, kun he seisoivat pysäkillä odottamassa bussia ja raikas kevättuuli puhalsi viininhöyryjä heidän päistään. – Tai sitten mä asun niin keskustassa, että voin kävellä joka paikkaan.
- Etkö sä ole rikas, sähän oot töissäkin, Ali kiusoitteli.
- Juu en valitettavasti, enhän mä ole saanut vielä ensimmäistäkään palkkaa.

Rose Room oli ihan keskustassa, kävelymatka bussilta sinne ei kestänyt viittä minuuttia. Ovella oli pienoinen jono, jonka perään tytöt tyynesti asettuivat.
- Eikö synttärisankareiden kuuluisi päästä sisään jonottamatta, Ali ehdotti, mutta toiset eivät innostuneet yrittämään.
- Eiköhän me pian tulla niin tutuiksi, että meidät kutsutaan ohi, Nita tuumasi. – Jos mennään nyt ensin matalalla profiililla.
- Mitä te tässä seisotte? kuului heidän takaansa. Ali oli tunnistavinaan äänen ja kääntyi muita hitaammin, nähdäkseen, kuten oli epäillytkin, Stumpin, joka oli jo keskittynyt pitkään suudelmaan Ilsen kanssa.

- Kunhan jonotetaan, sanoi Nita happamasti, kun he lopettivat.
- Höpsis, mennään sisään, Stumppi sanoi, hätisti Nitan ja Alin jonon sivulle ja seurasi itse Ilse kainalossaan. Ovimies ei vilkaissut kahta kertaa ovenraosta, ennen kuin leväytti sen selälleen.
- Tervetuloa, hän sanoi.
- Tässä on synttärisankari, Stumppi esitteli Ilsen ylpeästi. – Ette tuu tapaamaan viimeistä kertaa.
- Jaha, poke sanoi ja Ilse kiskaisi Nitankin esiin.
- Tässä on toinen synttärisankari ja samat sanat.
- Entäs sinä? poke kysyi vilkaisten Alia. – Onko sullakin synttärit?
- Ei ole, eikä me todennäköisesti tavata enää ikinä, tämä huokaisi.
- Tuu säkin silti sisään, jos ikä riittää, poke nauroi ja sai Alin virnistämään takaisin. Hän oli kuvitellut ovimiehiä yrmeiksi, tyhmiksi bodareiksi, joilla ei ollut huumorintajun pätkääkään ainakaan töissä ollessaan, mutta tämä kappale sai hänet rentoutumaan.
- Joo, mähän olen näiden äiti, Ali ilmoitti ja viittasi Ilseen, Nitaan ja Stumppiin, jotka olivat jo pari askelta peremmällä.
- Niin tietysti. Miten mä en huomannut yhdennäköisyyttä. Sun onnesi, että tänään äidit pääsee ilmaiseksi.

Huomattavan paljon paremmalla tuulella kuin pari minuuttia aikaisemmin Ali seurasi muita sisään ravintolaan. Hän ei siltikään odottanut illalta kovin suuria. musiikki olisi niin kovalla, ettei kenenkään kanssa voisi jutella, Ilse ja Nita riehuisivat tanssilattialla kauemmin kuin mitä hänen vuoden tanssikiintiöönsä mahtui, eikä ollut todennäköistä, että hän törmäisi täällä elämänsä mieheen. Hän meni vastoin aiempaa päätöstään sittenkin baaritiskille ja tilasi lonkeron ja alkoi sommitella mielessään, mitä kirjoittaisi Davelle ensimmäisestä ravintolareissustaan.

Stumppi kuljetti Ilseä käsipuolessaan ympäri paikan ja tyttö katseli ympärilleen. Ravintola oli ihana, eikä hän ihmetellyt, että Stumppi oli ottanut sen kantapaikakseen ja viihtynyt siellä nämä muutamat viikonloput, jotka jo oli päässyt sisään. Hän oli myös tyytyväinen siitä, että Nita oli pitänyt suunsa kiinni ja liuennut heidän seurastaan heti, sillä yhtä hyvin tämä olisi voinut pistää ranttaliksi ja kehittää mehevän huutoriidan heti sisäänkäynnillä. He ehtisivät kyllä bailata yhdessä myöhemmin.
- Täällä ei ole vielä paljon ketään, Stumppi valitteli.
- Kello on niin vähän.
- Mä ajattelin, että me voitas vallata toi nurkka tuolta läheltä baaritiskiä, meidän tuttuja tulee kuitenkin niin paljon. Ja nyt mä tarjoan sulle drinkin.
- Tarjoa vaan, Ilse hymyili. Väkeä valui koko ajan lisää, kavereitakin alkoi tulla vastaan, ja he viittoliivat kaikki Stumpin valitsemaan nurkkaan, myös Alin, joka nojaili kyllästyneen näköisenä baaritiskiin.
- Älkää riidelkö, Ilse sanoi nopeasti. Oli kyllä aika kumma, että hänen piti suojella Stumppia parhailta ystäviltään.
- Eihän me, tää on kuin pikkusisko, jota mulla ei ole ja jota en ole koskaan halunnut, Stumppi naurahti ja oli vetävinään Alin toiseen kainaloonsa. Tämä meni kauhistuneen näköiseksi ja väisti. Stumppi oli halaillut häntä jo liiankin monta kertaa koko loppuelämäksi ja hän oli päässyt niistä kaikista yli. Ei ollut tarvis järjestää uusia muistoja unettomiksi öiksi.
- Mä tarvitsen lisää juotavaa, hän sanoi ja poistui vikkelästi.

Pari tuntia myöhemmin ilo oli ylimmillään. Kavereita oli ilmestynyt kymmenittäin ja Nita ja Ilse olivat joutuneet viemään useampia pussillisia saamiaan lahjoja narikkaan turvaan, etteivät ne hukkuisi tai turmeltuisi illan mittaan. Tyttöporukka viihtyi tanssilattialla paremmin kuin pojat, mutta kyllä pojatkin tanssivat. Ali ei tanssinut, hän oli löytänyt Artsin ja yritti pidätellä tätä lähtemästä.
- Et menisi, kaikki muut täällä on idiootteja, hän rukoili.
- Kiitos, Artsi sanoi ja väläytti hänelle nopean hymyn. – Mutta mä olen nyt näyttäytynyt, niin kuin Nita vaati, eikä mua enää huvita.
- Mutta onhan nää sunkin kavereitasi!
- On, joo, mutta nyt ei jaksa, poika huokaisi ja katsoi tanssilattialle, missä Ilse ja Stumppi huojuivat liimaantuneina toisiinsa.
- Mä ymmärrän, mutta mulle tulee tylsää, Ali murehti ja katsoi täyttä lasiaan. Ehkä hänkin sitten lähtisi, kun olisi saanut sen juotua. Hän olikin viipynyt jo kauemmin kuin mitä oli aikonut.
- Pärjäile, Artsi sanoi ja heilautti kättään.

Ali istui yhteen tyhjistä pöydistä, mutta ei mennyt kuin hetki, kun hän sai seuraa Korvasesta.
- Sä olet Ilsen kaveri, mä olen Stumpin kaveri, eiks meistä tulisi loistopari? poika kysyi.
- Toi on ehdottomasti surkein iskuyritys, mistä mä olen ikinä kuullut, Ali tokaisi.
- Ai, Korvanen sanoi ja hänen ilmeensä valahti. – Sä et sitten vissiin lähde tanssimaan?
- Juu en. Mä lähden kotiin.
- Älä vielä, mä voin viihdyttää sua.
- Saat yrittää sen aikaa, kun mä juon tätä, Ali sanoi ja kohotti lasiaan.
- Okei, ootko sä nähnyt mitään hyviä leffoja viime aikoina?
- Ei, ei, ei. Mitä järkee on yrittää puhua elokuvista tässä metelissä?
- Mistä sitten?
- Ei täällä oo järkeä puhua mistään. Koko tässä paikassa ei ole järkeä – ellei sitten oo tanssihullu, niin kuin noi tuolla, Ali sanoi ja nyökkäsi kohden tanssilattiaa. – Sun aikas loppuu noin neljän kulauksen jälkeen.
- Mennään jonnekin muualle, missä voi jutella, Korvanen keksi.

- Sun idioottikaverisi kiusaa Alia, huomasi Ilse lattialta ja pyöräytti heidät ympäri niin, että Stumppikin näki. – Mee pelastamaan se!
- Kumpi?
- Ali tietysti, ei Korvasta tarvitse miltään pelastaa. Hae se tanssimaan tai jotain.
- Mutta nyt alkaa hitaat.
- Sitä parempi, sitten se voi tullakin.
- Joo, taidanpa mennä, Stumppi sanoi ja pieni ryppy ilmestyi hänen silmiensä väliin.
- Kiltti poika. Mun pitää mennä vessaan.

Ilse irrottautui hiukan horjuen ja lähti yhtäälle, Stumppi harppoi pari pitkää askelta toisaalle ja tarttui lujin sormin Korvasta niskasta.
- Au! Päästä irti!
- Jätä sä Ali rauhaan, se tulee nyt mun kanssa tanssimaan, Stumppi sanoi ja tarttui yhtä vähän kyselemättä Alia käsivarresta.
- Miten niin tulee, sullahan on Ilse, ja mä olin just… Korvanen selitti, mutta Stumppi ja Ali olivat jo menneet.
- Miten niin tanssimaan? Ali vinkui vastaan ja yritti jarruttaa.
- Ilse käski mut pelastamaan sua, Stumppi sanoi, kun he pääsivät lattialle asti.
- No toi sun kaverisi oli aika harmiton hölmö.
- Ei sillä silti ole mitään asiaa sua häiritsemään.
- Ei niin, Ali myönsi ja uteliaisuus sai hänet nostamaan katseensa ylemmäs, kunnes huomasi Stumpin katsovan häntä tuiman näköisenä. – Ihan kuin se sua jotenkin kiinnostaisi, hän puolittain kysyi ja tunsi humpsahduksen vatsassaan.
- Totta kai kiinnostaa, mulla on jutut kesken sun kanssa.
- Mitkä… Ali kysyi ja tunsi, miten kuuma aalto alkoi kohota kaulalta poskille. Stumpin sanat olivat hyvin ymmärrettävissä yhdellä tavalla, mutta niillä oli pakko olla jokin muukin merkitys, sillä hänen mieleensä tulleessa ei ollut mitään järkeä.
- No et kyllä mene antamaan millekään Korvaselle ennen kuin mulle.

Ali jäi sanattomaksi vähäksi aikaa ja tunsi, miten pojan käsi liukui hänen selkäänsä pitkin. Sitten hän suuttui.
- Sä olet ihan niin ällöttävä kuin mitä Nita sanokin. Miten sä kehtaat puhua tommosia? Mitä jos mä kerron Ilselle?
- Et sä kerro, Stumppi hymähti.
- Miksen kertoisi?
- Koska sitten mä kerron susta.
- Sä olet tosiaan kammottava, Ali sanoi inhoten.
- Ja sä olet virkistävä. Vieläkö sä kirjottelet sen engelsmannin kanssa?
- Mitä se sulle kuuluu? Ja joo, kirjottelen.
- Unohda se, ette te kumminkaan tapaa enää. Onko sulla muita kierroksessa, joista mun pitäisi tietää kuin Korvanen?
- Ei mulla ole mitään tekemistä sen kanssa.
- Hyvä. Muita?
- Ei, en mä ehdi etsiä hyviä enkä mä huoli huonoja. Parempi yksin kuin jonkun yhdentekevän kanssa tavan vuoksi.
- Sä olet tosiaan piristävä, Stumppi sanoi ihaillen. – Anna mulle sun puhelinnumero?

- Mitä hélvettiä sä oikein yrität? Ali kysyi ja ravisti poikaa olkapäistä. – Kehittää jotain salasuhdetta mun kanssa?
- Niin, just niin.
- Mä olen Ilsen ystävä!
- Ei oo tarkotus sille kertoa. Au!
Ali oli upottanut kyntensä kaikin voimin Stumpin lihaan. Valitettavasti ne olivat tallityöteknisistä syistä olemattoman lyhyet, mutta ehkäpä hänen vahvoista sormistaan sentään jäisi mustelmat tai jotain. Stumppi näytti hetken ajan suorastaan murhanhimoiselta ja Ali päästi pelästyksissään irti. Hän avasi jo suunsa pyytääkseen anteeksi, mutta sulki sen sittenkin.
- Mä en halua olla sun kanssa missään tekemisissä, älä kuvittelekaan, että mä suostuisin pettämään Ilseä. Sano sille, että mä lähdin jo.
- Se puhelinnumero?
- Ei ikinä.
- No, löydän mä sen Ilsen kalenterista kuitenkin, Stumppi huokaisi ja antoi Alin mennä.

Musta-asuinen hahmo katosi ja Stumppi meni ostamaan lisää juotavaa. Että olikin tullut taas puhuttua hölmöjä. Hän oli kuitenkin raivostunut nähdessään Korvasen yrittämässä tuttavuutta. Olisi ollut äärimmäisen noloa, jos Korvanen olisi onnistunut siinä, missä hän ei, Ilsen nirppanokkaisen kaverin kellistämisessä. Alun perin hän oli ruvennut yrittämään vain tylsistymistään ja koska oli ollut vähän humalassa, mutta sittemmin häntä oli ruvennut sekä harmittamaan että huvittamaan. Alin tyyppiset ujot, ei paljon minkään näköiset tytöt tippuivat yleensä muutamasta hymystä ja kauniista sanasta eivätkä uskoneet onneaan todeksi. Tämä senkun sinnitteli ja se oli raivostuttavaa. Stumpin oli ihan pakko saada selvitettyä, mikä hän oikein oli naisiaan.

- Oletko sä täällä yksin? kuului kehräävä ääni hänen vierestään ja kun Stumppi katsahti alas, hän näki lyhyen, mutta muodokkaan tytön, joka hymyili hänelle toiveikkaasti.
- En tänään, ja pistä suu kiinni, kuola valuu, Stumppi sanoi epäkohteliaasti. Hän muisti tytön punaisen topin, tuo naikkonen oli seurannut häntä jo hyvän aikaa.
- No, koska sä olisit?
- Yksin vai? Tuskin ihan lähiaikoina. Pidä sä vahtia ja kerro mulle, jos joskus näyttää siltä, Stumppi ehdotti. Ilse näkyi jo tulevan ja hitaita oli vielä jäljellä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.10.14 19:56:19

Gaudeamus igitur

Alin ylioppilasjuhlat olivat hyvin pienet, sillä hänen äitinsä suku oli hyvin pieni eikä isänpuoleiseen pidetty yhteyttä kuin joulukortein, nämä kun asuivat Tanskassa. Äidillä oli yksi täti ja yksi serkku, joista täti tuli juhliin, lisäksi oli äidin paras ystävätär jo opiskeluajoilta, joka oli myös Alin kummitäti. Ali oli enemmän kuin tyytyväinen tähän asiaintilaan, eikä hän ollut kutsunut Elsaa ja Leaakaan tallilta, vaikka nämä olivat vähän vihjailleet. Tosin he ilmestyivät silti.
- Mihin te menette illalla? tytöt utelivat katsellessaan, miten Ali avasi pakettia, jonka he ilmoittivat olevan heiltä ja Ollikaiselta yhteisvastuullisesti.
- Oi, sanoi Ali unohtaen vastata, kun paketista löytyi tyylikäs plastrong-neula.
- Älä kadota sitä, se on kultaa ja makso maltaita, sanoi Lea ja Elsa tönäisi häntä.
- Ei nyt sentään maltaita.
- Mikä koru se on? Karin-täti kysyi ja kohotti silmälasejaan. – Solmioneula?
- Se kuuluu ratsastusasuun, Ali selitti. – En mä käytä solmioita.
- Tulkaa kahville, Alin äiti sanoi tytöille ja Ali meni heidän seurakseen pöytään. Oli omituista, kun tallikaverit olivat kotona. Hänen oli vaikea keksiä heille mitään puhumista siinä ympäristössä, mutta onneksi tytöt huolehtivat siitä itse.

- Niin, mihin te menette illalla?
- Meidänkoululaiset menee Kulosaaren kasinolle, mutta mä en mene, Ali sanoi varautuneena kysymysryöppyyn, joka tulikin.
- Mitä, mikset mene?
- Koska mä olen katsellut niitä nyt kolme vuotta, enkä halua nähdä yhtäkään enää. Mä sanoin niille, että me lähdetään matkoille tänään, hän tunnusti, vaikkei hän siitä ollutkaan mitenkään ylpeä. Olisi pitänyt olla sen verran rohkea, että olisi vaan sanonut, ettei seura kiinnostanut, mutta toisaalta, miksi pahoittaa luokkakavereiden mieli?
- Aiotko sä sitten jonnekin muualle juhlimaan? Lea kysyi.
- Mä olen suunnitellut, että istun joutilaana puutarhakeinussa lakki sylissä ja luen pääsykoekirjoja, Ali naurahti.

- Mihin sä haet opiskelemaan? kysyi Eeva, kummitäti. Ali vilkaisi syyttävästi äitiinsä.
- Mä aioin hakea ainoastaan Ypäjälle hevostalouskouluun, mutta joku tässä huoneessa on sitä mieltä, ettei sieltä valmistuneet saa töitä kuin minimipalkalla tai alle. Niin, että mä nyt sitten luen maa- ja metsätieteelliseen kanssa.
- Ehkä sä et edes pääse sinne Ypäjälle, hänen äitinsä sanoi toiveikkaasti.
- Huomatkaa, miten mua kannustetaan ja rohkaistaan, huomautti Ali.

Vieraiden lähdettyä Ali ravisteli muruset leningiltään ja huokaisi.
- Mun täytyy kai mennä käymään Ilsellä, mä lupasin. Ilkeisköhän vaihtaa vaatteet ensin?
- Ei ilkeä, hänen äitinsä sanoi. – Ja lakki päähän. Sä näytät ihan ihanalta.
- Mä vihaan mekkoja, Ali valitti, muttei nyt suorastaan itkenyt pysähtyessään peilin eteen. Leninki oli hänen äitinsä kaapista ja vanhanaikaisuudessaan jotenkin suloinen, pitsikankainen vaaleansininen kotelo. Heidän oli tarvinnut lisätä vain pari muotolaskosta ja se oli ollut täydellinen.
- Se on mun hääpuku, Kristiina huomautti.
- Tämä? Ali käännähti. – Olenko mä sun hääpuvussa? Oletko sä mennyt sinisessä naimisiin?
- Ei kun oli se sillon valkoinen. Mä värjäsin sen sitten, että sillä olisi enemmän käyttöä.
- Oho, Ali sanoi ja katsoi pukua kunnioittavasti. – Onneksi mä en tiputtanut sille kahvia tai kakkua tai mitään.
- Hyvä, että se pääsi vielä kerran tuulettumaan.

Alilla ei enää ollut niin kiire päästä eroon mekosta. Olihan jotenkin hellyttävää, että äiti oli lainannut hänelle hääpukunsa. Tosin oli hän ollut valmis ostamaan uudenkin mekon, Ali vaan ei ollut suostunut sellaiseen tuhlaukseen, kun tämä oli löytynyt.
- No, mä käyn siellä, en mä viivy kauan.
- Mä siivoilen täällä ja sitten mä menen illalla elokuviin.
- Ai kenen kanssa?
- No Eevan, just sovittiin.
- Ai, mä jo toivoin, että sulla ois ollu treffit.
- Ei ole, äiti nauroi.

Ilsellä oli vielä jonkin verran vieraita, mutta hän näytti ilahtuneelta, kun Ali käveli sisään avoimesta ulko-ovesta.
- Hiton kissanristiäiset, hän sanoi puoliääneen. – Mennään pihalle. Ota kakkua.
- Kiitos, mun kakkukiintiö on täynnä, Ali nauroi.
- Tarja teki aika hiton hyvää voileipäkakkua.
- Ai? No voin mä sitä. Makee tulee jo korvista.

Lautanen kädessään hän käveli Ilsen perässä takapihalle, missä istuskeli vielä muutama esiäiti ja pojat leikkivät muutaman samanikäisen kanssa. Ei Nitaa eikä onneksi Stumppiakaan.
- Odota, ennen kuin istut, mä haluan katsoa sun pukua, Ali sanoi kiireesti. Ilsen äiti, joka ei töiltään päässyt matkustamaan lakkiaisiin, oli lähettänyt hänelle puvun Lontoosta, eikä hän ollut vielä nähnyt sitä.
- No katso, Ilse sanoi ja pyörähti ympäri. Hänkin oli kalpeansinisessä, eikä tämä puku ollut yhtä julkean seksikäs kuin se musta cocktailmekko, jonka Ilse oli talvella saanut vaan paremminkin tyttömäinen.
- Aika tyylikäs, Ali arvioi, mutta Ilse tuhahti.
- Arvaa, onko mun ollut pakko käydä solariumissa, että saatoin laittaa tän? Talvivalkosella iholla mä näytin ihan joltain juustolta tänvärisessä.

- Mä luulin, että täällä olisi tupa täynnä vieraita, Ali sanoi katsellen ympärilleen.
- Ne kävi jo, suurin osa. Monilla on monet juhlat, joissa käydä. Ja arvaa, Stumppi on lainannut jonkun tuttunsa auton, se tulee viemään mut sillä ravintolaan! Se on kuulemma joku järjettömän makee avoauto!
- Pitäkää hauskaa, Ali hymyili.
- Säkö et edelleenkään ole menossa?
- En edelleenkään.
- Sä olet tyttö omituinen!
- Olen, omituinen erakko, Ali myönsi ja nauroi päälle, mutta sitten hän alkoi tehdä lähtöä takaisin kotiin. Hän ei halunnut roikuskella täällä Stumpin tullessa, kun oli kerran onnistunut tulemaan niin, ettei tämä ollut paikalla.

Kyllä Ali tunsi pienen epätietoisuuden vihlaisun vaihtaessaan kotona shortseihin ja T-paitaan ja heittäytyessään puutarhakeinuun lakki ja pääsykoekirja sylissään. Olisiko hänen sittenkin pitänyt lähteä ravintolaan luokkakavereidensa kanssa? Menettäisikö hän jonkin elämänikäisen muiston itsepäisyyttään?
- Tuskin, hän sanoi puoliääneen. Yhtäkään niistä hän ei ollut tavannut kirjoitusten jälkeen, vaikka muutama tytöistä olikin soitellut. Joka tapauksessa oli liian myöhäistä muuttaa mieltään, pöytävaraukset oli tehty jo viikkoja sitten.

Ilta-aurinko paistoi ihanasti keinuun ja Ali päätti sittenkin olla ihan tyytyväinen valintaansa. Hän viihtyi omissa oloissaan hyvin, ja pääsykoekirja läjästä, jonka hänen äitinsä oli lupaa kysymättä käynyt ostamassa, ei ollut ollenkaan tylsä. Agronomi A. Andersen kuulosti oikeastaan aika hauskalta, joskin hän edelleen mieluummin menisi Ypäjälle opiskelemaan pelkkiä hevosia kuin koko maanviljelysalaa.
- Ali? Kristiina huusi takaovelta.
- Jaa, joko sä menet? Ali havahtui.
- Menen, ja sulle tuli vieras.
Ali kääntyi niin vikkelästi, että oli tipahtaa keinusta. Ei hänelle mitään vieraita voinut tulla, kaikki kaverintapaisetkin olisivat juhlimassa lakkiaisiaan ja Lea ja Elsa olivat jo käyneet. Pahat aavistukset valtasivat hänen mielensä ja osoittautuivat oikeiksi, Stumppi seisoi hänen äitinsä vieressä ja hymyili enkelimäisesti.

- Mitä sä täällä teet? Ali kysyi vihaisesti.
- Mä ajattelin tulla katsomaan, kelpaako seura. Ilse lähti juhlimaan.
- Mikset sä ole jossain kapakassa?
- En mä malta mennä kapakkaan, kun mulla on auto, Stumppi sanoi ja maleksi laiskasti keinun toiseen päähän. Hän näytti siltä, kuin olisi karannut omista häistään vaaleissa housuissa, valkoisessa paidassa ja löysälle kiskotussa kravatissa.
- No musta ei varmaan ole sulle seuraa, mä luen, Ali sanoi pienellä äänellä ja pudisti päätään, kun hänen äitinsä ehdotti mehua ja lakkiaiskakkua.
- Hakekaa itse sitten, jos alkaa tehdä mieli. Mä menen nyt.
- Mene, Ali sanoi, veti jalkansa koukkuun kilveksi eteensä ja valmistautui riitelemään Stumpin kanssa.

Poika ei kuitenkaan tuntunut muistavan heidän viimekertaisia tapaamisiaan, tai ainakaan hän ei vihjaillut mitään, eikä naljaillut vaan alkoi jutella kuin normaalille ihmiselle. Mitä Ali luki, miksei hän ollut lähtenyt juhlimaan, kuten kaikki muut ylioppilaat, mitä hän aikoi tehdä kesällä? Ilmeisesti hän yritti iskeä vain humalassa, Ali päätteli ja rentoutui vähän.
- Mä en paljon piittaa ravintoloista, hän sanoi. – Edelleenkin mä ihmettelen, että sun mielestä joku laina-auto on syy olla menemättä ryyppäämään.
- Ajeleminen on kivaa, ja tänään on varmaan aika hiljasta kaikkialla muualla, paitsi missä on ylioppilaita. Näin hyvä sääkin.
- Mä en näe sun ajelevan.
- Mä ajattelin mennä Kaivariin vähän myöhemmin, mutta ei siellä vielä ketään ole. Haluisitko sä päästä jonnekin?
- Tarjoatko sä mulle kyytiä? Ali kysyi epäuskoisena.
- Joo. Tai tuu mun kanssa ajelemaan.
- Ei mun tarvii päästä mihinkään – ellet sä sitten halua heittää mua käymään tallilla, Ali keksi. Ollikainen ei odottanut häntä tänään, mutta hänellä itsellään alkoi olla vieroitusoireita, ja sitä paitsi hän oli raahannut saappaansa kotiin viikolla lankatakseen ne kunnolla. Niiden köyttäminen pyöränpakkarille oli ollut varsinainen haaste, ne voisi palauttaa jos kerran saisi kyydin.
- No totta kai mä haluan, Stumppi sanoi ja nousi seisomaan, kaivaen taskustaan autonavaimet, joita hän hypisteli hellästi.
- Selvä, Ali sanoi ja tassutteli sisään. Hän nappasi keittiön työpöydältä leivänkannikat, jotka olivat viikon mittaan kertyneet ja takaeteisestä saappaansa sekä eteisestä varvastossut jalkaan. – Mä olen valmis.
- Menoksi sitten vaan, Stumppi sanoi innokkaana ja pyöritteli avaimia etusormessaan. Ali oli huvittunut. Toinen oli viimeisen päälle hienona ja hän itse raahusti perässä shortseissa ja varviksissa ja syli täynnä roinaa. No, tallin suuntaan ei varmasti olisi paljonkaan liikennettä, tuskin kukaan ihmettelisi heidän epäsuhtaansa.

Auto seisoi kadulla portin edessä kiiltäen punaisena kuin joulukonvehti. Se oli tosiaan oikea katseenkääntäjä – Ali oli Juken seurassa oppinut vilkuilemaan vanhoja jenkkejä. Samassa hänen mieleensä tuli ajatus.
- Mistä sä tiesit, missä mä asun? hän kysyi syyttävästi Stumpilta.
- Noi portaat, poika sanoi nyökäten niitä kohden. – Ilse on manannut niitä niin monta kertaa, että mä oletin vaan, kun ne osui silmään. Ja oikeen oletin, vai mitä?
- Näköjään. Mitä jos siellä olisikin asunut joku muu?
- Sitten olisi, Stumppi sanoi ja avasi Alin yllätykseksi hänelle oven. – Olisin sanonut että anteeksi väärä osoite.

Etupenkki oli leveä kuin sohva ja mustaa, auringon polttavaksi lämmittämää nahkaa. Alin oli pakko älähtää, kun hän istui siihen paljaine reisineen.
- Palovammoja, apua! hän vingahti ja nosti jalkansa ilmaan. Stumppia nauratti. Hän näytti nauttivan elämästään suunnattomasti kiertäessään kuskinovelle ja käynnistäessään moottorin ja kunhan Ali sai varovasti nahkansa totutettua kuumaan penkkiin, hänenkin täytyi myöntää, että tässä oli jotakin. Tuulilasin kromireunus tuntui hymyilevän auringossa ja moottorin jyrinä kuulosti näennäisesti kesytetyltä villipedolta. Tällaisessa kyydissä oli pakko kuvitella olevansa filmitähti tai jotain.
- Mihin? Stumppi kysyi avatessaan radion ja lähtiessään liikkeelle kadunreunasta.
- Itäväylälle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.10.14 21:52:05

Pillurallia

Tuuli tarttui ihanasti hiuksiin, kun he pääsivät isolle tielle ja penkkikin alkoi viiletä. Ali roikotti kättään auton sivulla ja ihmetteli itseään. Miten saattoi olla niin nautittavaa istua avoauton kyydissä kesäiltana, kun ei hän muuten perustanut normaaleista tyttöjen kotkotuksista? Tuli hullu halu kiljua, mutta hän pidättäytyi sentään siitä.
- Mihin asti me ajetaan? Stumppi kysyi jossain vaiheessa ja Ali huomasi hänen löytäneen aurinkolasit nenälleen. Hän näytti laittoman hyvältä.
- Söderkullan risteyksen ohi ja sitten mä sanon mistä käännytään, Ali vastasi keskittyen vaihteeksi tiehen. Tallitie oli melkein huomaamaton, ellei siitä tiennyt ja hän alkoi varoitella Stumppia hyvissä ajoin. – Tuolta, keskeltä tätä suoraa, ton ison pajun takana on tienviitta piilossa.

Stumppi melkein ajoi ohitse ja Ali oli liukua penkiltä alas, kun hän jarrutti kiivaasti, mutta sitten he olivat turvallisesti hiekkatiellä. Vauhti hiljeni melkein kävelyvauhdiksi, ilmeisesti Stumppi ei halunnut auton pölyyntyvän tai saavan kivenhakkaamia.
- Mihin asti?
- Tien päähän. Pari kilometriä.
Alin ei niinkään mieluisaksi yllätykseksi Juken auto oli pihalla. Stumppi ajoi sen viereen katsellen sitä kiinnostuneena.
- Kenenkäs toi valiant sitten on? hän kysyi.
- Yhden tyypin vaan, Ali sanoi ja alkoi kerätä tavaroitaan lattialta.
- Joku sun kaveri?
- No, mun exä, jos sun nyt on pakko saada tietää. Tuntui hullulta puhua Jukesta exänä, mutta ei hän siihen hätään parempaakaan sanaa keksinyt. Olihan se periaatteessa tottakin.
- Sustahan paljastuu ihan uusia asioita! Stumppi sanoi nostaen hämmästyneen näköisenä kulmakarvojaan.
- Ihastele sä sitä, mä vien nää vaan talliin ja käyn kurkkaamassa hevosta, Ali sanoi ja nousi autosta.
- No jaa, noita nyt on kymmenen tusinassa, mutta hevosta mä en ole nähnyt vuosiin kuin telkkarissa. Tai oikeastaan ikinä. Mä tuun mieluummin sun mukaan.
- No senkun, Ali sanoi välinpitämättömästi.

Talli oli tyhjillään ja hän jätti vain saappaansa Hiskin satulan alle. Leipäpussista hän otti muutaman ja sujautti loput saappaanvarteen talteen. Kaikki kuusi hevosta torkkuivat laitumella, mutta kun Ali vihelsi aidan takaa, Madde ja Hiski nostivat päänsä. Hiskin uteliaisuus ja ahneus saivat sen lähtemään ensin tulemaan kohti ja Madde seurasi perässä hetken harkittuaan. Siitä oli tullut vähän hidas ja harkitsevainen nyt, kun se oli niin pitkällä tiineenä, että vatsa roikkui jo.
- Onko noi sun? Stumppi kysyi.
- En mä omista niitä, mä vaan touhuan niiden kanssa ja ratsastan, Ali selitti ja kyhnytti Hiskiä otsasta. Madde työnsi oman päänsä myös rapsutettavaksi ja Hiski väisti. Se oli ihan tamman tossun alla. Piruuttaan Ali ojensi leipäpaloja Stumpille.

- Uskallatko sä syöttää niitä?
- Miksen? Stumppi sanoi, mutta näytti vähän epävarmalta.
- Tarjoot vaan näin kämmeneltä. Ne ei todennäkösesti vie enempää kuin sen leivän, Ali näytti. – Ei ainakaan usein, eikä ne tahallaan yleensä pure.
Stumpin kunniaksi oli sanottava, että senkin jälkeen hän tarjosi leivänpalasen kummallekin, joskin näytti hyvin helpottuneelta, kun katsoi ehjänä pysynyttä kättänsä. Siinä vaiheessa Hävikki ja muutkin olivat tajunneet, että aidan takana sai muutakin kuin rapsutuksia ja tulivat tunkeilemaan. Siinä irvisteltiin vähän ja Hiski poistui kauemmas. Se oli värinsä takia porukan pahnanpohjimmainen, muilla ei riittänyt ymmärrystä valkoiselle hevoselle.
- Ne riitelee, Stumppi ihmetteli.
- Niin tekee. Mutta ei mulla tän enempää täällä välttämättä oo tekemistä. Voit viedä mut takasin kotiin.

Ali olisi voinut tietysti vaikka harjata Hiskin ja Madden, mutta pärjäisivät ne huomiseen noinkin ja oli turha pitkästyttää Stumppia. Sitä paitsi olisi mukava päästä lähtemään Juken huomaamatta. Siinä he eivät kuitenkaan onnistuneet, sekä Ollikainen että Juke seistä töröttivät katselemassa punaista chrysleria, kun Ali ja Stumppi kiersivät tallin takaa autojen luo.
- Sinäkö tällä tulitkin? Ollikainen kysyi ja oli tipauttaa silmänsä.
- Minä, Ali myönsi.
- Mä ajattelin, että Elsa tai Lea.
- Toi halusi päästä ajelemaan niin mä toin vaan saappaani tänne, Ali sanoi nyökäten kohden Stumppia ja ilman aikomustakaan esitellä ketään kenellekään.
- Minkä kokonen moottori tässä on? Juke kysyi innostuneena. – Ju-ma-lauta mikä peli!
- Kuuslitranen, Stumppi sanoi. – Ja onko toi valtteri sun?
- Onhan se.
Pojat alkoivat jutella, kuin olisivat tunteneet toisensa iänkaiken ja siinä vaiheessa, kun he alkoivat aukoa konepeltejä, Ali lähti sittenkin hakemaan Hiskin laitumelta. Ollikainenkin kurkisteli viisaan näköisenä moottoreita, eikä kenelläkään näyttänyt olevan mitään kiirettä minnekään. No, onneksi Alillakaan ei ollut.

Hän oli ehtinyt harjata koko hevosen, ennen kuin Stumppi tuli etsimään häntä, selvitteli jo viimeisiä häntäjouhia.
- Joko mennään? hän kysyi.
- Mä olin valmis jo puoli tuntia sitten, Ali huomautti.
- Olisit tyytyväinen, etten mä unohtanut sua tänne. Melkeen olin jo lähdössä.
- No just. Tosi ritarillista.
- Onneksi sun exäsi muistutti, Stumppi naurahti. – Me lähdetään nyt Kaivarin ajamaan pillurallia.
- Kiva, että sait uuden ystävän, Ali tuhahti. – Kai sä maltat tiputtaa mut jonnekin lähelle mun kotia matkalla.
- Ei kun sä tuut mukaan.
- Miksi ihmeessä tulisin? Luuletko sä, että mä haluan jahdata pilluja?
- Etkö sä halua ajella?
- No se, Ali myönsi. Punaisessa New Yorkerissa oli jotain seksikästä, eikä Stumppi vaikuttanut tänään ollenkaan vaaralliselta. Olihan hyvä merkki sinänsä, jos poika oli melkein unohtanut hänen olemassaolonsa. – Ehkä vähäksi aikaa, kunhan lupaat viedä mut kotiin, kun mä haluan. Mä vien tän hevosen vaan pois.

Ali tunsi sopivansa entistä huonommin auton kyytiin, kun hänen mustissa vaatteissaan oli valkoisia hevosenkarvoja ja pölyä, mutta oli hän sentään löytänyt satulahuoneesta aurinkolasinsa. Ehkä niillä saisi vähän enemmän uskottavuutta. Ainakin niiden taakse saattoi piiloutua uteliailta katseilta. Ollikainen oli kadonnut, mutta Juke nojaili oman autonsa oveen.
- Sä et varmaan halua mun kyytiin? hän kysyi Alilta.
- En, kiitos, tällä säällä avoauto on kivempi, Ali tirskahti. Hän istui takaisin mustan nahkapenkin nurkkaan ja nautiskeli ajomatkasta keskustaan. Merkillistä kyllä, hän nautti myös ihailevista silmäyksistä, joita katujen varsilta ja toisista autoista heiteltiin, kun he pääsivät ruuhkaisemmille seuduille. Tietysti ne ihailivat autoa, tai ehkä Stumppia, jonka vaaleat hiukset liehuivat tuulessa, eivätkä häntä, mutta oli se silti hauskaa. Vähän kuin olisi päässyt kunniakierrokselle voitettuaan koko kisan.

Ajettuaan pari kierrosta ympäri Kaivopuistonrannan Stumppi kuitenkin muutti suuntaa ja lähti kohden keskustaa.
- Mihin sä nyt menet? Ali kysyi.
- Pitää tankata. Kai Juke tajuaa tulla perässä?
- Ei siitä ole takeita, ei se ole maailman välkyin, Ali sanoi ja kääntyi ympäri nähdäkseen, missä sininen valiant oli. Kyllä se taisi seurata.
He ajoivat huoltoasemalle ja Stumppi tankkasi auton, pysäköiden sen sitten sivummalle. Juke parkkeerasi oman autonsa viereen.
- Mulla on nälkä, tuonko mä sulle jotain? Stumppi kysyi.
- Ei mulla ole rahaa, en mä ottanut mukaan kuin avaimet.
- Voin mä lainata.
- Nääh, en mä ole oikeastaan nälkäinen, Ali sanoi hetken harkittuaan, eikä Jukekaan tainnut olla, sillä vaikka hän nousi autosta, hän jäi niille sijoilleen.

- Mistä sä tommosen hidalgon oot löytänyt? hän kysyi Alilta syyttävästi.
- Minkä? Ali kysyi kohottaen aurinkolasejaan.
- No ton tyypin. Sikamakee auto sillä on.
- En mä sitä ole mistään löytänyt, se on mun kaverin poikaystävä, Ali tunnusti, vaikka Jukea olisi tietysti voinut olla kiva vähän käristää. – Eikä tää autokaan ole sen vaan lainassa.
- Ai ettekö te olekaan yhdessä?
- Luuletko sä, että se olisi meinannut unohtaa mut tallille, jos me oltais?
- Jaa, Juke sanoi miettiväisesti. – Semmosta varmaan vois tapahtua.
- Ei voisi, tai mä en ainakaan antaisi ikinä anteeksi, Ali sanoi vihaisesti. – Jos mä olen jonkun kanssa niin mua pitää kohdella kuin kukkaa kämmenellä.
- Enkö mä muka kohdellut sua kuin kukkaa kämmenellä?
- No, meillä nyt tökki muutamat muutkin jutut, Ali myönsi. – Mutta joo, et sä ainakaan unohtanut mua koskaan mihinkään.

- Mistä te puhutte? Stumppi kysyi palatessaan hampurilainen kourassa.
- Ali antaa neuvoja siitä, miten tyttöjä pitää kohdella, Juke naurahti.
- Ai? Kertokaas mullekin.
- Niitä ei saa unohtaa paikkoihin ja niitä pitää suunnilleen jumaloida ja silleen.
- Älä vääristele mun sanoja, Ali sanoi loukkaantuneena. – Mä en puhunut mitään jumaloimisesta. Vaikka sekin on kyllä ihan okei, hän myönsi.
- Ja mitä muuta? Stumppi kysyi kiinnostuneena.
- Älä viitti, etkö sä nyt ole täysinoppinut, Ali hermostui.
- Mistä mä tiedän? En mä ainakaan sun kanssasi ole päässyt mihinkään.
- Etkä pääse, Ali sanoi. – Kielletty puheenaihe. Vie mut kotiin.
- Nytkö? Saanko mä syödä ensin?

Olisi ollut miellyttävää kieltää, mutta Ali epäili, että Stumppi käskisi hänen sitten kävellä, joten hän vain nyökkäsi lyhyesti. Joka tapauksessa aurinko alkoi jo laskea ja viiletäkin. Luultavasti Stumppi olisi itse seuraavaksi lähtenyt ajamaan Marjaniemeen palatakseen itse kaikessa rauhassa tutkailemaan juhlistaan liikkeelle lähteneitä ylioppilasneitosia. Alilla ei ollut mitään harhaluuloja siitä, että hän etsisi erityisesti Ilseä, ehkä paremminkin päinvastoin ja se suututti häntä. Oli hän itsekin ollut aika sinisilmäinen, hänhän oli antanut Stumpille hienon alibin. Kun Ilse kysyisi, miten tämä oli viettänyt illan, hän ilahtuisi kuullessaan, että Alia ajeluttaessa.
- No niin, Stumppi sanoi lopulta ja paiskasi hampurilaispaperit suunnilleen roskiksen suuntaan.
- Tuletko sä takaisin Kaivariin? Juke kysyi.
- Joo, eiköhän me siellä nähdä myöhemmin.

Ali ei puhunut sanaakaan kotimatkalla.
- Mistä sä oikeen suutuit? Stumppi kysyi lopulta, kun he olivat taas Alin talon kohdalla.
- Siitä, että sä lähdet metsästämään vieraita naisia, Ali puuskahti.
- No tässähän mä olen!
- En mä omasta puolestani ole vihainen, vaan Ilsen, Ali sanoi kauhistuneena tajutessaan, että oli tahtomattaan kuulostanut siltä, kuin kiemurtelisi itse mustasukkaisuuden kourissa.
- Etkö yhtään? Stumppi kysyi teeskennellen pettynyttä.
- Riittää, älä pilaa nyt koko iltaa, kun tähän asti on ollut ihan kivaa.
- Onko sulla? Stumppi ilahtui. – Onnistuinko mä lopultakin jossain?
- Oli kivaa ajella, Ali myönsi varovaisesti. – Mutta sitten sä aloit taas vihjailla.
- Mä en ymmärrä sua, Stumppi huokaisi. – Olenko mä niin hiton vastenmielinen?

Hän nojasi masentuneen näköisenä selkänojaan, eikä Ali tiennyt, mitä sanoa. Oliko tuo nyt taas jokin temppu, vai oliko hän tosiaan pahoittanut pojan mielen? Surkealta hän ainakin näytti pää painuksissa ja rattia tuijottaen.
- En mä sitä tarkoittanut… Ali sanoi lopulta, kun hän ei kestänyt enää hiljaisuutta ja kääntyi etsimään ovenkahvaa. – Mä menen nyt. Kiitos. Tai jotain. Kyydistä siis.
- Ali?
- No? Ali vilkaisi vielä häntä.
- Hyvänyönsuukko? Stumppi kysyi, nosti aurinkolasit otsalleen ja katsoi anovasti. – Jos mä lupaan pärjätä sillä enkä lähde metsästämään muita?
- Huonoin esitys ikinä, Ali mutisi, mutta viivytteli sen aikaa, että Stumppi tulkitsi sen omalla tavallaan ja siirtyi penkillä puolisen metriä lähemmäksi. Ali sulki silmänsä ja suuteli nälkäisesti takaisin. Kai se oli auton syytä. Tai jotain. Hän puristi poikaa niskan takaa kuin hukkuva ja henkäisi, kun tämä liikutti käsiään hänen kyljellään. Sitten jokin järjen hiven palasi ja hän riistäytyi irti. Ehtimättä etsiä ovenkahvaa hän kiipesi oven yli ja lähti juoksemaan portaita ylös.

Häntä alkoi todella hävettää vasta, kun hän oli päässyt omaan sänkyynsä. Äiti ei onneksi ollut tullut vielä, joten kenellekään ei tarvinnut jutella eikä tilittää menemisiään ja saattoi skipata normaalit iltatouhut herättämättä ihmetystä. Vaatteet saattoi jättää mytyksi sängyn viereen ja lakkiaisten kunniaksi laitetut meikit pestä pois aamullakin.

Stumppi leikki hänen kanssaan kuin koe-eläimen, se oli ihan selvää, ja naureskeli takuulla nyt tyytyväisenä ajaessaan takaisin kaupungin yöhön. Tiukkapipoinen nipo Ali oli innostunut pussailemaan ihan selvin päin, ilman yhtä ainoaa drinkkiä tekosyyksi. Varsin innokkaasti vieläpä. Mahtoi jätkällä olla orhi olo. Tokikin se nyt oli sitten ohi, koko peli. Stumppi oli todistanut olevansa vastustamaton ja tuskin katsoisi häntä enää ikinä. Ei sillä, että sellaista tilaisuutta tulisikaan. Tästedes Ali pitäisi entistä tarkemmin huolen siitä, etteivät he törmäisi koskaan, missään olosuhteissa.

Ja pahinta oli, että se oli nytkin tuntunut niin uskomattoman hyvältä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.14 17:05:45

Suunnitelmia

Ilse ei ollut juurikaan lukenut, mutta kävi kuitenkin kesäkuussa englannin kielen pääsykokeissa. Hänellä ei ollut erityistä hinkua yliopistoon, eikä hän tiennyt, minkä ammatin voisi englanninkielen turvin hankkia, mutta se oli hänelle vahva kieli ja oli ehkä mahdollista, että hän pääsisi livahtamaan sisään ja voisi sitten hakea opiskelija-asuntoa. Sitten hän oli tietenkin alkukeväällä laittanut yhteishakuun paperit, niin kaikki tekivät, mutta hän ei edes muistanut, mihin oli hakenut. Niistäkin saattaisi poikia opiskelupaikka, ja se oli nyt tärkeämpi kuin mikään muu. Kuukauden asiaan perehtymisen jälkeen oli käynyt selväksi, että opiskelija-asunto oli oikeastaan ainoa mahdollisuus, elleivät sekä Stumppi että hän yhtäkkiä saisi sadan prosentin palkankorotusta tai alkaisi tehdä kuudentoista tunnin työpäiviä. Yksityisten vuokra-asuntojen hinnat olivat pöyristyttäviä, eikä kaupungille päässyt asuntojonoon kuin hännille, kun asui vielä vanhempien luona.

- Meidän pitäisi olla naimisissa ja meillä pitäisi olla pari muksua, kolmas tulossa ja häätö, Ilse laski surkeana.
- Nyt ei oo niin hätääkään, meillä on meidän kämppä juhannuksesta heinäkuun loppuun, muistutti Stumppi. Hänen alkuun niin kaikenvoittava intonsa etsiä asuntoja oli vähän haalentunut, kun vaatimukset joka paikassa olivat tosiaan tuota tasoa, ja kun hänen perheensä oli lähdössä kesälomalle.
- Sentään, Ilse huokaisi. Sepi oli kysynyt, aikoiko nuoriparikin tulla mökille ja loukkaantunut vähän, kun Ilse oli suoraa päätä kieltäytynyt ja Stumppi nauranut.
- Mä olen viettänyt siellä ihan tarpeeksi monta kesää, mä en enää ikinä tuu sinne hyttysten syötäväksi.
- Katotaan vaan, missä vaiheessa sä saat hankittua oman kesämökin, oli Sepi sanonut suuttuneena. – Et varmaan ikinä – minäpä olen semmoisenkin ostanut.
- Mutta yhtä vanha ja käytetty sekin oli kun akkasi, Stumppi livautti, sillä he olivat sopivasti juuri lähdössä. Ilse pysähtyi rappukäytävään nauramaan, kun he olivat paiskanneet oven perässään kiinni.
- Kerrankin se sai nenälleen! Onko se tosiaan voinut mennä ostamaan vanhan mökin?
- On on, se on ikivanha. Joka kesä kun sinne mennään, se on yhdestä nurkasta painunut niin, että sitä pitää nostaa auton tunkilla ja lisätä uusi kivi kulman alle, Stumppi nauroi ja vakuutti pyhästi puhuvansa totta.
- Missä se on?
- Pohjois-Karjalassa, ihan korvessa. Matkakin kestää ainakin kuusi tuntia. Siellä ei oo mitään muuta tekemistä kuin ajaa naapureille kylään, eikä sielläkään ole mitään tekemistä. Tai Sepi ryyppää naapurin äijän kanssa ja muut odottaa, että pääsis takaisin mökille nukkumaan, paitsi että sitten se mölyää känniuhoissaan niin, ettei kukaan saa nukuttua.

Ilseä puistatti ajatuskin, mutta olisi kyllä ihanaa, että heillä olisi koko asunto käytössään sen aikaa.
- Pidetäänkö me juhannusbileet? hän kysyi.
- No totta hitossa, miksei pidettäisi, Stumppi lupasi. – Mutta ei kauheen isoa porukkaa, eikä Nitaa. Se on koko ajan sen näköinen kuin se haluaisi raadella mut palasiksi.
- Ei se tulisikaan. Eikä pääsisikään, ne lähtee Italiaan. Mutta Alin mä pyydän, Ilse sanoi päättäväisesti.
- Ali on ihan eri juttu, Stumppi myönsi. – Ehkä pitäisi ruveta jo varottelemaan, että kaikki tietää, ettei oo pakko karata mökeille ja maalle. Lasse ainakin menee muuten.

Alia ei kuitenkaan saanut kiinni.
- Se on siellä Ypäjällä pääsykokeissa, hänen äitinsä selitti.
- No niin tietysti, enhän mä muistanut, että ne on nyt, sanoi Ilse harmistuneena. – Koskas se tulikaan sieltä?
- Torstaina, ja sitten sillä on ensi viikolla ne toiset pääsykokeet ja mä olen varma, ettei se tällä viikolla ole lukenut ollenkaan, Kristiina avautui. Ilse ei osannut siihen sanoa oikein mitään, pyysi vain sanomaan, että hänellä oli asiaa sitten, kun Alilla tuntuisi olevan hetki aikaa.

Sitä löytyi näköjään lauantai-iltapäivällä.
- Sä olit kuulemma soitellut, sanoi Ali.
- Jep, millaset pääsykokeet oli?
- Pelottavat, kuului vastaus ja Alin ääni oli harvinaisen totinen. – Mä luulin osaavani jotain, mutta nyt mä tajusin, etten osaakaan mitään. Mä en ikinä pääse sinne.
- Niinkö? Mutta osaathan sä, sähän kilpailet ja kaikkea.
- Mäkin luulin että se merkkaisi jotain. Mutta pahalta näyttää. Entä sun pääsykokeet?
- Ei paljon toivoa sielläkään, Ilse huokaisi. – Mutta mitä sä teet juhannuksena?
- Oon tallilla. Se vastaus tuli nopeasti ja epäröimättä.

- Juhannusaattona? Aattoiltana?
- Todennäkösesti. Madden varsan pitäisi syntyä ens viikolla ja mä aion mennä vahtimaan sitä öisin. Mä en luota Ollikaiseen, että se jaksaa juosta tallilla kovinkaan monta kertaa yössä.
- Sä pelkäät, että se ryyppää arvasi Ilse.
- Ei, en mä sitä oikeastaan pelkää, Madde on sen lemppari ja silmäterä. Mutta ei se ainakaan aio nukkua tallissa niin kuin mä.
- Aiotko sä tosiaan uskaltaa nukkua siellä yksin?
- Miksen uskaltaisi? Ei siellä metsähiiriä pahempaa voi olla ja Ollikainen asuu parinkymmenen metrin päässä. Mutta siellä mä varmaan olen. Miten niin?
- Stumpin porukat lähtee mökille ja me meinattiin kutsua vieraita, mä olisin halunnut sutkin sinne.
- No nyt ei käy, Ali sanoi kuulostamatta kovin pahoittelevalta.
- No hitto, alkaa näyttää siltä, että mä vietän juhannusaaton Lassen ja Läden ja Korvasen kanssa, Ilse sanoi, eikä voinut olla itsekin nauramatta koko surkuhupaisuudelle.
- Ja Stumpin, Ali muistutti.
- Niin, luojan kiitos sekin on siellä. Ja tulethan sä sitten, jos se varsa on syntynyt jo?

Ali mutisi jotain mikä ei oikein kieltänyt eikä luvannut. Hänen otsansa tuntui hikoavan ja hän pyyhkäisi sitä tuskastuneena. Ihana Madde, joka soi noin hyvän tekosyyn kieltäytyä Ilsen kutsusta, jota hän ei missään nimessä voisi hyväksyä! Muuten hän olisi saanut ruveta keksimään jotain rengasmatkasta Lappiin äidin kanssa tai vuokramökistä jossain hyvin kaukana, ja sellaisista valheista oli helppo jäädä kiinni, Ilsen tarvitsisi vain kysyä äidiltä miten matka oli mennyt.
- Hyvä, Ilse sanoi tyytyväisenä, ilmeisesti Ali oli kuulostanut enemmän myöntävältä. – Huvittaisko sua lähteä ulos? Me ollaan menossa jonnekin terassille.
- Mun täytyy pyykätä ja mulla on huomenna kisat, Ali sanoi nopeasti. – Ja äiti naputtaa ens viikon pääsykokeista, voi jestas miten se naputtaakaan!
- Tsemppiä sitten vaan, niin kisoihin kuin kokeisiin, Ilse huokaisi. – Sä et raukka saa ikinä tehdä mitään kivaa.
- Mä menen mieluummin kisoihin, vaikken enää osaakaan ratsastaa, kuin terassille hankkimaan itselleni krapulaa, Ali nauroi, ja vaikka loppuosa puhelusta olikin vain iloista lörpöttelyä hän oli iloinen, kun se päättyi.

Hiki siinä oli tullut. Hiki huonosta omastatunnosta. Ei niin, että mitään olisi tapahtunut sitten lakkiaisillan, ja eihän silloinkaan pussailua kummempaa, mutta… Ali nojasi takaraivonsa eteisen seinään ja kolautti sitä muutaman kerran siihen. Hänen oma päänsä tässä oli se, jota sai syyttää. Lakkiaisillan halailua Stumpin kanssa ei voinut pistää humalan tiliin, kuten kaikkia aikaisempia kertoja, ja vielä pahempaa oli se miten se palaili mieleen iltaisin kun oli nukahtamassa ja vähemmänkin sopivina hetkinä. Pahimpia kaikista olivat ehkä unet, joita hän näki. Niistäkin heräsi hikisenä mutta unissa ei omatunto sentään vaivannut. Herätessä vasta, eikä niistä muutenkaan olisi välittänyt herätä. Tämä oli pahempaa kuin se, kun hän oli syksyllä kuvitellut olevansa ihastunut Jukeen, ja samalla vielä suloisempaa.
- Kylmään suihkuun, hän mutisi itsekseen ja totteli. Kaipa aika auttaisi, ja järki, ja kylmät suihkut.

Ilse tunsi itsensä inhottavan yksinäiseksi juhannusviikolla. Nitan perhe oli lähtenyt viikonloppuna jokavuotiselle italianmatkalleen, Ali oli selkeästi ilmoittanut olevansa kiireinen ja Stumppi teki iltavuoroja huoltoasemalla. Siellä hän saattoi pistäytyä, mutta ei siellä kyllä jaksanut istua koko iltaa oman työpäivän päätteeksi. Sitä paitsi Stumppi, joka sai nukkua aamuisin, yritti mielellään houkutella häntä sitten kaupungille yhdelle tai kahdelle eikä Ilse halunnut roikkua ulkona kauhean myöhään, hän kun sai tätä nykyä ilmoittautua työpaikalla jo kahdeksalta. Stumppi tuli sitten useimmiten hänen luokseen yöksi, tai jos ei tullut, oli epäilemättä unohtunut ravintolaan myöhempään kuin oli soveliasta. Edelleenkään Ilse ei suostunut kyselemään raportteja hänen menoistaan. Stumppi kiusaantuisi sellaisesta ja alkaisi tuntea itsensä kahlituksi, ja sitten ei olisi kellään enää kivaa.

Keskiviikko-iltapäivänä ilmestyi Ali tiskin toiselle puolelle hymyilevänä ja hyväntuulisena.
- Moneltako sä pääset töistä? hän kysyi.
- Neljältä, miten niin?
- Ajattelin vaan että oisko sulla aikaa kahville tai jotain. Mä tulin niistä hiton pääsykokeista ja usko tai älä, ne oli paljon helpommat kuin mitä mä luulin.
- Tee jotain tunti, käy vaikka vaateosastoilla, mä pääsen varmaan sitten livahtamaan Ilse hätääntyi. Tämä oli liian hyvä tilaisuus hukattavaksi – he eivät olleet nähneet silmästä silmään sitten ylioppilasjuhlien. Ali näytti hetken miettiväiseltä mutta nyökkäsi sitten.
- Mikä ettei. Ei mulla mihinkään oo kiire. Mä tuun takasin tähän sitten.

Niin tapahtui, ja onneksi siihen mennessä Elvi oli lähtenyt asioilleen, kuten hän yleensä jossain vaiheessa iltapäivää teki. Aulia ei näyttänyt haittaavan, vaikka Ilse katosi viisi minuuttia aikaisemmin.
- Mihin mennään? Ali kysyi.
- Mihin vaan, kunhan kadotaan tästä. Jonnekin, missä on ulkopöytiä.
- Ei tänään, siellä sataa.
- Äh, tuolla sisällä ei näe edes säätä!

He päätyivät nuhjuiseen kuppilaan Asematunnelissa. Eipä sillä niin väliä ollut, missä istui jos aikoi vain jutella eikä viihtyä katselemalla sisustusta.
- Joko se varsa on syntynyt eli pääsetkö sä meidän bileisiin? Ilse kysyi innokkaana. Ali puisti päätään.
- Tänään mä vasta lähden sitä vahtimaan. Mä en uskaltanut viime yönä, kun ajattelin, että jos mä nukun siellä pommiin, en millään ehdi ajoissa kokeisiin.
- No toivottavasti se syntyy sitten ensi yönä, että pääset!
- Miksi ihmeessä te haluatte pitää bileet juhannuksena? Ali kysyi välttäen kysymyksen, tai kommentin.
- Ne on tavallaan meidän tuparit. Stumpin perhe häipyy ja me muutetaan sinne viideksi viikoksi.
- No sä mahdat olla onnellinen, ethän sä ole paljon muusta puhunut kuin yhteen muuttamisesta ainakaan kuukauteen.
- No joo – vaikka tietystihän toi on vaan väliaikaista.

- Hyvä kai päästä kokeilemaan vähän ensin, ennen kuin lyö hynttyyt oikeasti yhteen, Ali arveli harvinaisen ankaran näköisenä. – Mitä jos se osoittautuukin ihan siaksi?
- Stumppiko? Ilse kysyi loukkaantuneena. – Miten niin siaksi?
- Noo… piereskelee sängyssä? Jättää hikisukkia ympäriinsä? Ali alkoi maalailla ja sitten häntä alkoi naurattaa Ilsen ilme.
- Sen verran me ollaan jo nukuttu samassa sängyssä, että enköhän mä ne tavat tiedä.
- Mutta jos se ei osaa tiskata eikä siivota, jättää vessan vetämättä, puristaa hammastahnaa väärästä kohden? Ali näytti oikein innostuvan. – Yäk, leikkaa varpaankynsiä ja syö keksejä sängyssä?
- Lopeta, Ilse sanoi ja tönäisi häntä. – Me tullaan olemaan täydellisen onnellisia, usko se.
- Okei, mä uskon, Ali huokaisi.
- Mä en malta odottaa, että mä pääsen siivoamaan sinne. Sen äiti on ihan onneton huithapeli. Olohuone on aina tiptop, siitä se hirviöäijä pitää huolen, mutta välillä niillä on vessakin sen näköinen, ettei sitä oo pesty kuukauteen. Ja ne poikien vaatekaapit on jotain ihan puistattavaa!

- Me ei kai sitten törmäillä sitäkään vähää kuin tähän asti Ali sanoi vähän surullisesti.
- Höpsis. Mä tuon varmaan pyykit Marjaniemeen, niillä ei oo pesukonetta, enkä mä tiedä, haluanko opetella käyttämään jotain talopesulaa. Ja sä tulet käymään.
- Tulenko?
- Tietysti tulet. Päiväkahville joskus, kun mulla on vapaapäivä. Mä leivon, kunhan oon jynssänny hellan puhtaaksi, Ilse suunnitteli.
- Sä alat kuulostaa joltain pikku kotirouvalta.
- Mä olisin mielelläni pikku kotirouva. Hoitaisin lapsia ja laittaisin ruokaa ja pitäisin Stumppia hyvänä, kun se tulisi töistä.
- Oletko sä tullut hulluksi? Ootko sä koskaan kuullu tasa-arvosta? Ja et kai sä nyt vielä ala lapsia suunnitella? Ali kysyi kauhistuneena. Ilse punastui hiukan.
- En, e-en kai. Mutta en mä ymmärrä, mitä epätasa-arvosta siinä on, jos mä saan tehdä mitä haluan.
- Hoitaa lapsia? Sä inhoat lapsia!
- En enää nyt, kun mä olen vähän tottunut poikiin.
- Hanki nyt hyvä ihminen itsellesi opiskelupaikka tai päätä ainakin, mitä sä haluat tehdä loppuelämäsi, ethän sä nyt vaan voi varautua olemaan rouva Stumppina ja siinä kaikki, Ali läksytti. Ilse näytti hiukkasen nololta, ehkä vähän pahastuneeltakin.
- Mä menen jonnekin syksyllä opiskelemaan, se on ihan varma. Ihan sama, minkä ammattikoulun peruutuspaikan mä saan, kunhan jotain.
- Niin sitä pitää, Ali kannusti.
- Niin, me ei voida hakea opiskelija-asuntoa muuten, Ilse sanoi aurinkoisesti.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   1.11.14 19:26:47

Tää on ehdottomasti mun lempitarina kaikista jessiveskumustaojahenriikkajerryjne- tarinoista. Onpa kiva lukea tätä uudelleen :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.14 20:55:50

Tää saattaa olla mun omakin lemppari :)
--------------------
Reunited

Ali oli iloinen, että oli käynyt moikkaamassa Ilseä. Oli ollut hyvä päästä juttelemaan ja verestää ystävyyttä: hänellä oli ollut huono omatunto siitäkin, etteivät he olleet tavanneet. Nyt asiat voisivat taas lähteä rullaamaan oikeaan suuntaan kun hän oli konkreettisesti todistanut, miten höpsähtänyt Ilse aina vaan oli poikaystäväänsä. Yhteinen asunto! Ajatuskin tuntui pelottavalta – miten sitä koskaan uskaltaisi ruveta asumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa? Toisaalta Ilsellähän siitä oli enemmän kokemusta, ensin hän oli muuttanut vanhemmiltaan mummille ja sitten sieltä isän uuden perheen luo. Ehkä se joillekin sopi paremmin. Ali ei voinut kuvitella viihtyvänsä, jos joutuisi jakamaan kaiken jonkun kanssa. Hän alkaisi varmasti paiskoa esineillä sitä, joka ei osaisi laittaa tavaroita oikeille paikoilleen. Ja Ilsen lapsijutut olivat ihan käsittämättömiä. Likka ei ollut kuukautta päälle kahdeksantoista vielä ja puhui jo sellaisista!

Mietteissään hän pakkasi tallille tarvittavia tavaroita ja totesi selvinneensä talvisesta englanninmatkasta pienemmällä laukulla.
- Sulla on melkonen pakaasi, hänen äitinsäkin totesi. – Ajattelitko sä tulla kotiin ollenkaan ennen kuin se varsa syntyy?
- Mä ajattelin tulla huomenna kotiin nukkumaan, Ali sanoi ja katsoi isoa urheilukassia. – Mutta tuolla on lukemista ja kirjepaperia ja mankka ja evästä ja huopa ja taskulamppuja ja pattereita ja kaikenlaista muuta tarpeellista. Makuupussi pitää ottaa sitten vielä lisäksi.
- Ethän sä saa noita sinne pyörällä mitenkään, mä voin viedä sut.
- Veisitkö sä? Se olisi kyllä kivaa. Kyllä Ollikainen varmaan heittää mut aamulla takaisin, Ali sanoi toiveikkaana.
- No vien. Koska sä haluat lähteä?
- Vaikka kohtapuoleen niin mä ehdin ratsastaa Hiskin, ennen kuin on sen nukkumaanmenoaika.

Aurinko paistoi vielä täysillä kun he kahdeksan aikoihin kaarsivat tallin pihaan. Alin äiti tuli kohteliaasti kurkistamaan Hiskiä ja vaihtoi muutaman sanan Ollikaisenkin kanssa, joka oli tullut vilkaisemaan Maddea mutta kauan hän ei viihtynyt. Tämä touhu oli vienyt hänen tyttärensä kokonaan, mutta itse hän ei siitä piitannut, eikä oikein ymmärtänyt miksi joku halusi elämäntyökseen olla hevosten kanssa. Jonkinlaista hulluutta se kai oli. Onneksi Ali oli suostunut sentään käymään yliopistonkin pääsykokeissa.

Ali ratsasti huomaamattaan toista tuntia. Ajan kulua ei huomannut, kun valo ei vähentynyt ollenkaan ja hän mietti tulisiko yölläkään kunnolla pimeää. Tallinylisillä tosin varmaan tulisi, siellä oli vain pienet ikkunat katonrajassa, ja siellä oli päivälläkin himmeänhämärää, sillä ikkunoita ei ollut pesty varmaan ikinä. Joka tapauksessa olisi kai parasta mennä rakentamaan pesä sinne niin kauan kun siellä näkisi ilman taskulamppua.

Hän palautti Hiskin laitumelle muiden sekaan ja raahasi tavaransa ylös. Pyöreästä tallista pisti esiin lyhyt siipirakennus, jossa Ollikainen säilytti kaikenlaista rojua, ja sitä kautta pääsi myös tallirakennuksen yläkertaan jossa säilytettiin heiniä. Vanhaa heinää oli siellä vielä joitakin kymmeniä paaleja ja Ali hajotti niistä surutta yhden lattialle alusikseen. Hevoset eivät ehtisi kuitenkaan syödä kaikkea ennen kuin tulisi uutta. Ihan lähelle heinäluukkua hän ei tohtinut asettautua, sillä häntä pelotti ajatus että hän unissaan kierähtäisi siitä alas talliin. Heinäkerroksen päälle hän levitti huovan ja sen päälle makuupussinsa. Kokonaisista paaleista tuli hyvä yöpöytä ja selkänoja. Lopputulos näytti niin mukavalta, että Alin teki mieli heittäytyä siihen saman tien, mutta ensin hänen piti hakea Madde sisään ja Ollikainenkin oli käskenyt iltapalalle. Yhdentoista maissa hän vasta hän palasi pesälleen. Talliin hän oli jättänyt valaisemaan yksinäisen lampun joka oli satulahuoneena toimivan välikön seinässä. Sen valossa näkisi ylhäältä kurkistaessaan oliko Madde jalkeilla vai makuulla eikä tarvitsisi osoitella taskulampulla.

Ylisillä sen sijaan oli niin hämärää että Ali sai hetken totuttaa silmiään oviaukolla, ennen kuin uskalsi peremmälle etsimään taskulampun. Sen valossa kaikki näytti entistä kotoisammalta ja vaihdettuaan ratsastushousut löysiin tallihousuihinsa ja riisuttuaan rintsikat hiertämästä hän heittäytyi makuupussinsa päälle ja asetteli taskulampun osoittamaan kirjaansa. Radion hän avasi hyvin hiljaiselle, jottei se peittäisi Madden mahdollisia ääniä ja laittoi herätyskellon varmuuden vuoksi soimaan kello yhdeltä. Voisihan hän huomaamattaan nukahtaa, vaikkei se nyt tuntunut mahdolliselta.

Kirja kuitenkin valahti melkein heti vatsalle. Hän oli nukkunut edellisyön huonosti jännittäessään pääsykoetta ja viileys, hiljaisuus ja heinäntuoksu houkuttelivat kevyeen horteeseen. Siitä olisi kai tullut kunnon, syvää unta, ellei hän olisi kuullut jotain. Autonmoottorin ääni ei huolestuttanut, ehkä Ollikainen oli lähdössä yöjalkaan tai Juke tuli käymään, vaikka ei tuo kuulostanutkaan ison jenkin hörpötykseltä, mutta sitten alapuolelta tallista kuului kolaus. Se oli todennäköisesti vain Madden kavio, joka osui seinään, mutta se havahdutti Alin lopullisesti ja hän hiipi luukulle.

Madde seisoi kaikessa rauhassa karsinassaan, mutta ei torkkunut vaan oli työntänyt päänsä oven yli. Ali näki toisenkin hahmon, joka sai hänen mahansa kouristumaan. Kullanvaaleat hiukset erottuivat hämärässäkin kun hahmo epäröiden kosketti hevosen päätä, eikä hänen laiskasta liikehtimisestään voinut erehtyä.
- Mitä hélvettiä sä täällä teet? Ali kysyi kiukkuisesti, ennen kuin tuli edes harkinneeksi että olisi voinut olla ihan hiljaakin ja palata jatkamaan lukemistaan. Stumppi vilkaisi ylös hämmästyneen näköisenä.
- Sielläkö sä olet?
- Mä olen täällä, mutta miksi sä olet siellä?
- Tulinpahan vaan. Miten sinne pääsee?
- Hyppää ja kiipeä, Ali tuhahti. Stumppi taisi hetken harkita, sillä hänen katseensa pyyhki kattoa ja seiniä, mutta sitten hän tajusi.
- Jostain sieltä takaa. Ei sun tarvii tulla vastaan, enköhän mä löydä.

Ali palasi makuupussinsa päälle istumaan ja yritti päästä yli säikähdyksestään mutta hänen sydämensä laukkasi laukkaamistaan, eikä hän oikein osannut päättää, oliko sen jumputus positiivista vai negatiivista. Oli kai turha kuvitella, että Stumppi oli ilmestynyt tänne ihan vaan ohi kulkiessaan sanomaan moi ja jatkamaan sitten matkaa. Miten tästä tilanteesta selviäsi, kun ei voinut edes karata kotiin, olikin mielenkiintoinen juttu. Puhumattakaan sitten siitä, että iso osa hänestä ei edes halunnut selvitä kunnialla.
- No niin, sanoi Stumppi oviaukolta tyytyväisenä löydettyään luiskan ylös.
- Sun ei olisi pitänyt tulla tänne, Ali sanoi heikosti, kun poika romahti istumaan hänen viereensä ja katseli ympärilleen, heinäpaaleja, Alin tavaroita, taskulamppua joka lojui heinäpaalin päällä.

- Ei mulla ollut muutakaan tekemistä Stumppi hymyili.
- Olisit mennyt nukkumaan. Millä sä edes pääsit tänne?
- Pomo lainasi autoa.
- Entäs Ilse?
- Eiköhän se nuku omassa sängyssään. Sinne se ainakin jäi, kun mä keksin tulla pitämään sua hereillä.
- Mä en taida haluta, että sä olet täällä, Ali sanoi, muttei kovinkaan vakuuttavasti.
- No voin mä mennäkin, en mä nyt väkisin seuraan tunge, Stumppi sanoi ja heittäytyi makaamaan kädet niskansa takana. Hän oli ihan liian lähellä, eikä tullut mitenkään yllätyksenä, että hän kohta ujutti kätensä Alin paidan alle, paljasta selkää vasten.
- Eikö sulla ole minkäänlaista omatuntoa? Ali kysyi melkein itku kurkussa.
- Ei, Stumppi myönsi. – Mä olen havainnut että semmosesta on vaan haittaa hauskanpidolle. Sullako on?
- No on.
- Lähetä se nyt yölomalle, Stumppi ehdotti ja yhdellä sulavalla liikkeellä hän nousi istumaan, tarttui tyttöä olkapäistä ja painoi tämän makuulle. – Tää on kivaa. Mä oon Tauno Palo, ole sä se Regina mikä se nyt olikaan.
- Linnanheimo, Ali sanoi automaattisesti.
- Niin just. Romantiikkaa heinäladossa, Stumppi nauroi ja suuteli häntä varovasti.
- No voi víttu, Ali mutisi ja nosti kätensä pojan niskaan. Hänellä ei ollut enää tahdonvoimaa vastustella. Hänestä tuntui, että Stumppi nauroi edelleen, mutta ihan varma hän ei voinut olla, veri kohisi korvissa liian kovaa.

Muutaman minuutin kuluttua Stumppi yritti vetäytyä irti. Ali inahti ja tiukensi otettaan, mikä sai pojan sanomaan huvittuneesti:
- Odota nyt, en mä ole menossa mihinkään.
Hän nousi istumaan ja riisui takkinsa ja paitansa ja tarttui sitten Alin T-paitaan kiskoakseen sen saman tien pois. Ali havahtui todellisuuteen ja risti kätensä rinnoilleen.
- Mitä sä teet?
- Etenen.
- Et kyllä!
- Joopa, poika kuiskasi ja sai lievää väkivaltaa käyttäen riisuttua vaatteen. Ali tuijotti häntä hurjistuneena kädet edelleen suojanaan. Täällä oli valoisaa ja hän oli puolialasti! Hän ymmärsi kyllä olevansa varmaan naurettavan ujo, mutta tällaiseen hän ei vaan ollut tottunut.

- Voi pientä, Stumppi sanoi, nauru kuultaen puheen läpi. Hän ei ruvennut kiskomaan Alin käsiä pois edestä vaan veti koko paketin taas alleen ja jatkoi mitä oli ollut tekemässäkin, suutelemista. Hiljalleen hän siirtyi huulilta kaulalle ja olkapäille ja siinä vaiheessa Ali oli jo unohtanut ujostella ja upottanut kätensä pojan hiuksiin. Hänestä ei ollut ikinä ennen tuntunut tällaiselta – hän pelkäsi, että hänen housuissaan olisi jo märkä läikkä pelkästä kiihottumisesta. Hän oli luullut että Juke oli ollut hyvä, mutta ei se ollut ollut edes kalpeaa aavistusta tästä. Kun Stumppi siirsi suukkonsa olkapäiltä rinnoille, hän ei enää jaksanut olla häveliäs, vaikka taskulamppu paloikin edelleen heinäpaalin päällä.

Sitten Stumppi alkoi hivuttaa hänen housujaan alaspäin, mitä Ali oli jo odottanutkin. Onneksi hän oli käynyt suihkussa ennen lähtöään tallille! Mutta sitten poika käänsi hänet kyljelleen niin, että itse jäi hänen selkänsä taakse ja pieni paniikki alkoi taas nousta. Mitä se aikoi?
- Hyst Stumppi sanoi hiljaa ja antoi hänelle suukon olkapäälle. Ali tunsi housujensa katoavan jonnekin polviin ja kuuli kilinää, Stumppi mitä ilmeisimmin avasi vyötään. Jännityksestä jäykistyneenä hän kuunteli hiljaista rapinaa, sitten hän tunsi miten jokin alkoi hitaasti mutta määrätietoisesti työntyä hänen sisäänsä samalla, kun Stumppi siirsi kätensä taas hänen ympärilleen. Se tuntui taivaalliselta, tästähän hän oli nähnyt märkiä unia pari viimeistä viikkoa.

Ali tuhisi kuin pieni siili, Stumppi ajatteli ja liu’utti käsiään pitkin tytön vatsaa. Toinen pysähtyi omia aikojaan peittämään toista rintaa, toinen ujuttautui hiljalleen jalkojen väliin. Ihania ääniä. Ja ihanasti tyttö alkoi hiljalleen täristä. Miten kiehtovaa tämä aina olikaan uuden kanssa! Hän innostui itsekin, kunnes tunsi laukeavansa ja puristi tyttöä ehkä vähän liiankin lujaa. Tämä ei kuitenkaan enää inahtanutkaan, makasi vain hiljaa ja hengitti raskaasti. Stumppi painoi kasvonsa tytön hiuksiin siksi aikaa, että sai hengityksensä tasaantumaan, mutta alkoi sitten vähän huolestua, kun toinen ei liikahtanutkaan.
- Ali? hän kuiskasi hiljaa ja pyyhkäisi kiharaisia hiuksia tytön kasvoilta. Ei mitään reaktiota. Oliko se nukahtanut? Oliko se jumaliste pyörtynyt? Oliko hän hitto vie onnistunut naimaan jonkun tajuttomaksi?

Stumppi nousi kyynärpäänsä varaan ja ravisti tyttöä olkapäästä. Ali päästi pienen äännähdyksen, joka tuntui munaskuissa asti, mutta ei vieläkään reagoinut muuten.
- Hei, herätys, Stumppi sanoi ja ravisti vähän olkapäästä.
- M-mitä? Tyttö ei edes avannut silmiään.
- Mitä tapahtui? Ootko sä kunnossa?
- Tietysti olen, Ali mutisi ja alkoi hitaasti räpytellä silmiään. – Miksen olisi?
- Hyvä, Stumppi sanoi helpottuneena. Olisihan se voinut olla vaikka halvaus tai sydänkohtaus tai jotain, ja olisiko hän silloin ollut murhaaja? Hän riisui väsähtäneen oloisen kortsun, paiskasi sen jonnekin taakseen ja keskittyi taas tyttöön joka avasi silmänsä pöllähtäneen näköisenä.
- Voi, Ali sanoi, muttei sen enempää. Stumppi katsoi ihastuneena, miten utuinen ilme hiljalleen katosi tytön silmistä. Yleensä tytöt voihkivat, vinkuivat, jopa ulisivat ja usein itkivät, mutta yksikään ei ollut vielä pyörtynyt hänen käsiinsä.

- Sä olet ihan uskomattoman ihana, poika kuuli sanovansa. – Haluatko sä lisää?
- Haluan, kiitos, Ali sanoi tirskahtaen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
- Niin sitä pitää, Stumppi sanoi tyytyväisenä siitä, että estelyt ja omatunnot oli unohdettu. Hänellä kestäisi hetken päästä taas pelikuntoon, mutta olisi mielenkiintoista nähdä, saisiko hän toistamiseen tytöltä tajun kankaalle. Hän palasi käyttämään suutaan ja käsiään, eikä Ali enää tuntunut häiriintyvän taskulampun valosta. Hän sai ihan rauhassa imeä, suukotella ja pikkuisen purrakin, jopa sisäreisiä ja suoraan jalkoväliä ja pian tyttö alkoi taas väristä. Stumppi nosti toiveikkaana päänsä, mutta nyt Ali ei ollut muilla mailla.
- Lopeta, mua alkaa sattua, hän sanoi hengästyneenä.
- Sä halusit, Stumppi sanoi, mutta nousi kuuliaisesti ylemmäs. – Ei me tähän vielä lopeteta. Et sä voi taas ruveta hannaamaan, sä olet tehnyt sen jo.
- En mä ole rupeamassakaan, Ali sanoi, kohotti kättään kuin halatakseen, mutta sitten se tipahti voimattomana hänen viereensä. – Mä olen vaan ihan puhki.
- Puhki? Vastahan me aletaan päästä vauhtiin, Stumppi naurahti ja juoksutti sormeaan pitkin tytön mahaa. – Sä et enää ujostelekaan.
- Mä olen liian poikki siihen. Mun taitaa olla pakko nukahtaa hetkeksi, Ali sanoi ja sulki silmänsä.

Herätyskello soi kello yksi, kuten sen kuuluikin, ja siihen Ali heräsi ihan kunnolla, pois siitä tähtisumuisesta pilvestäkin. Stumppi makasi kaikki raajat levällään hänen vieressään ja hengitti tasaisesti ja hänen alaston vartalonsa näytti kalpean kullanväriseltä taskulampun valossa. Ali henkäisi ensin melkein väärään kurkkuun nähdessään sen, mutta sitten kello vaati hänen huomionsa ja hän sammutti sen. Turha sen oli antaa herättää Maddea, ellei se muutenkin ollut hereillä. Ja entä jos oli?

Hän kiskaisi nopeasti T-paidan päälleen, housuja ei nyt juuri osunut käsiin, ja hipsi heinäluukulle. Tallissa oli kuitenkin aivan liikkumatonta ja hiljaista. Hämärässä valossa hän erotti Madden, joka nukkui seisten, takapuoli karsinan ovea vasten, kuten sillä oli tapana. Se näytti kaikkea muuta kuin synnyttävältä, joten Ali kiskaisi päänsä takaisin ylisille ja jähmettyi hetkeksi paikoilleen luukun viereen. Radio oli edelleen päällä, mutta hurisi pelkkää avaruustaajuutta, ja hänen nukkumapaikallaan makasi ilkialastomana kaunein ja haluttavin hänen koskaan näkemänsä mies. Hiljaa hän kiskoi paidanhelman takapuolensa alle ja yritti summata, missä mentiin. Hän oli nainut parhaan ystävänsä poikaystävän kanssa, mutta juuri nyt se tuntui aika vähäpätöiseltä. Jalkojen välissä kuumotti edelleen ihanasti, niin ihanasti, että hän olisi tehnyt kaiken uudelleen vaikka heti.

- Meinaatko sä jäädä sinne koko yöksi? Stumppi kysyi liikahtamatta mitenkään muuten ja Ali hätkähti niin, että oli horjahtaa luukusta alas.
- Mä ajattelen, hän sanoi puolustellen.
- Älä. Sä rupeat kauhean rasittavaksi kun sä alat ajatella, Stumppi sanoi ja nousi istumaan. Hän katseli ympärilleen ja löysi lopulta takkinsa, Sen taskusta hän kalasti kasetin, jonka tunki Alin pimeyttä suhisevaan mankkaan. Sitten hän kiinnitti huomionsa taas keskellä ullakkoa istuvaan tyttöön. – Tänne, hän sanoi ja epäröiden Ali katsoi häntä.
- Älä kuvittele, että sä voit komennella mua, hän sanoi.
- Mä en komentele sua, mä anelen ja palvon sua, Stumppi väitti.
- Ethän, Ali sanoi tyrmistyneenä.
- Mitä en? Tänne sieltä, nainen. Siis, voisitko sä tulla tänne vai miten? Konttaisinko mä sinne hakemaan sua? Vai lähettäisinkö mä kirjeen? Sulla on júmalauta paras perse mitä mä olen ikinä nähnyt.

Ali nousi kyykkyasennostaan ja asteli hitaasti tekemälleen heinäpedille. Tämä oli niin väärin, mutta toisaalta oikeammin kuin mikään, mitä hän oli aikaisemmin eläessään tehnyt.
- Sä vaan leikit mun kanssa, hän sanoi syyttävästi istahtaessaan Stumpin viereen.
- Nuppu-pieni, mä leikin kaikkien kanssa, Stumppi sanoi ja painoi suunsa hänen napaansa. Ali värähti, kun pojan kieli kutitti siellä.
- Sulla on Helsingin upein tyttöystävä, miten sulta muka riittää aikaa muille? Ali sanoi ja vastusti mielihalua heittäytyä levälleen ottamaan vastaan kaiken, mitä Stumppia vaan huvitti tarjota.
- Ilse on ihana, Stumppi myönsi ja siirsi huulensa vähän alemmas Alin navasta.
- Älä tee noin, Ali rukoili. – Meidän pitää puhua!
- Puhuminen on ihan yliarvostettua, sanoi Stumppi ja siirtyi vielä alemmas. Hän painoi kätensä tytön reisille ja levitti niitä, kunnes sai Alin suorastaan voihkimaan sillä, mitä teki suullaan.

- Älä enää, mä en kestä! Ali huohotti lopulta ja Stumppi nousi hänen vierelleen.
- Tässä käy kohta huonosti, mä en ottanut kuin kolme kortsua mukaan, hän sanoi ja hapuili takkiaan.
- Kolme vaan? Ali oli kauhistuvinaan. Nyt, kun hän kerran oli jo paljastunut ties miksi seksihulluksi, oli helppoa vitsailla mistä tahansa.
- Kolme vaan, sanoi Stumppi surullisesti avatessaan pientä pakkausta. – Mutta mä tulen huomenna uudestaan.
- Et tule, Ali sanoi, mutta hiljeni, kun poika laski kätensä hänen reisilleen ja tunkeutui taas hänen sisäänsä. Kirjallisuuden mukaan sen ei pitänyt tuntua miltään, hitto vieköön, Hite-raportistakin oli jäänyt mieleen vain klitorisorgasmit. Tämä ei kuitenkaan seurannut painettua sanaa. Ali tunsi jättimäisen vuoroveden vievän itsensä jo vaikka kuinka monetta kertaa sinä yönä, eikä hän enää ihmetellyt Ilseä, joka halusi asunnon ja lapsia tämän miehen kanssa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.11.14 20:29:18

Bonussektori

Ali oli laittanut kellon soimaan uudelleen kolmelta ja sitten taas viideltä. Ei häntä erityisesti kiinnostanut nousta katsomaan, miten Madde aina vaan nukkui samassa asennossa, mutta velvollisuudentunnosta hän kummallakin kerralla ryömi luukulle katsomaan.

Paluu oli niin hankalaa. Nukkuvan Stumppi odotti häntä. Kolmelta hän vielä painautui lähelle, viideltä hän jäi istumaan heinäpedin nurkkaan. Hän veti hiljaisesti verkkarit jalkaansa, ja T-paidan päälle Stumpin takin. Ylisillä alkoi olla viileää. Sitten hän istui Stumpin vieressä tarkoituksenaan ainoastaan katsella. Poika oli kaunis kuin kiiltokuva, ja kaikki ne asiat, mitä hän oli tehnyt Alille… Tämä yö oli ollut enemmän kuin kaikki elokuvat, mitkä hän oli koskaan nähnyt tai kirjat, jotka koskaan oli lukenut. Stumppi oli ollut enemmän. Siltikin se omituinen olo, ettei hän oikeastaan ollut oma itsensä ja ettei tämä kaikki tapahtunut hänelle, alkoi hälvetä ja tilalle hiipi kuristava ahdistus. Totta tämä oli ja katsoi asiaa miltä kantilta tahansa, hän oli halveksittava olio. Minkään kriteerien mukaan ei ollut sopivaa peuhata parhaan ystävän poikaystävän kanssa. Ei siitäkään ollut mitään lohtua, ettei hän ollut yksinään sopassa. Kaikki tiesivät muutenkin, ettei Stumpilla ollut mitään moraalia ja nyt hän oli ihan samanlainen ällötys. Onnettomana hän asettui makaamaan ihan huovan reunalle, niin kauas pojasta kuin pääsi. Hän kaipasi kotiin ja omaan sänkyynsä kipeämmin kuin ehkä ikinä, mutta eihän hän voinut karata, kun oli luvannut olla täällä. Tuskin bussitkaan vielä kulkivat, hän olisi saanut kävellä yli kymmenen kilometriä.

Seitsemän jälkeen Ali heräsi kolahduksiin, ja kuunneltuaan hetken tunnisti Ollikaisen äänen, kun tämä jutteli Maddelle. Yövuoro oli näköjään ohitse. Hän ei kuitenkaan mennyt huikkaamaan huomenia, kuvitelkoon mies hänen nukkuvan. Hän olisi kai saanut aamukahvia, mutta ensin hänen piti järjestää Stumppi jotenkin siististi matkoihinsa.

Paitsi että tietystikin Ollikainen oli huomannut oudon auton pihassa, Ali tajusi ja painoi kädet kasvoilleen, joita alkoi kuumottaa. Mies tiesi, että hänellä oli seuraa täällä, vaikkei tiennytkään kuka. Eihän sillä sinänsä ollut väliä, hän oli vapaa, valkoinen ja täysi-ikäinen, eikä hän Ollikaiselle ollut tilivelvollinen, mutta nololta se vain silti tuntui.
- Hei, sanoi Stumppi ja kurotti kätensä Alin mahan päälle. – Kenen luvalla sä olet menny pukemaan päälles?
- Älä viitti, Ali sanoi käsiensä takaa. – Se on ohi nyt, on aamu.
- Älä höpötä. Poika siirtyi lähemmäksi ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Se tuntui lohdulliselta ja turvalliselta ja Ali huokaisi tyytyväisenä, kunnes muisti taas, ettei mikään ollutkaan kunnossa.
- Tää on ihan yhtä hélvettiä, hän puuskahti. – Mulla on niin huono omatunto, että mun tekisi mieli itkeä.
- Unohda se, ehdotti Stumppi kevyesti.
- En mä voi.
- Et sä voi mitään muutakaan. Mitä kello on?
- Seitsemän, tai kohta puoli kahdeksan. Pitääkö sun mennä töihin?
- Iltapäivällä vasta, mutta tukussa mun pitää käydä, sitä varten mä sain lainata autonkin. Mitä sä aiot?

He olivat kuin vanha aviopari, tuli Alin mieleen, kun Stumppi antoi hänelle suukon otsalle. Tai ei kauhean vanha, ei niin vanha, että he olisivat välinpitämättömiä tai riitaisia.
- Mä menen kotiin nukkumaan, että jaksan ens yönä taas heräillä, hän sanoi.
- Haluatko sä kyydin?
- Sama kai se, saanko mä sen sulta vai ruinaanko Ollikaiselta.
- Ja haluatko sä muuten vielä kyytiä? Yks varvi ennen ylösnousua?
- No en!
- Samaan morkkikseen se menisi, Stumppi houkutteli.
- Kortsut loppu, Ali muistutti ja nousi istumaan. Edellispäivänä hän ei olisi voinut kuvitella aamulla juttelevansa muina naisina kortsuista jonkun kanssa. Punastelematta vieläpä.
- Ai niin se, Stumppi muisti. – No onneksi mä olen menossa sinne tukkuun.

Ollikaista ei näkynyt, kun he hipsivät alas ja Madde oli pikku aitauksessa yksinään, varjossa puun alla. Ali harkitsi hetken käydä ilmoittautumassa talossa, mutta päätti kuitenkin jättää sen tekemättä. Ollikainen arvaisi hänen lähteneen, kun vieras auto olisi poissa ja tietäisi kyllä hänen palaavan illalla. Madde tuskin varsoisi päivän aikana, mutta jos niin kävisi, mies varmaan soittaisi. Ja pitäisi hänen joka tapauksessa tulla illalla ratsastamaan Hiski.

Stumpille hän ei enää vastaillut kuin yksitavuisilla sanoilla ja pian poikakin lakkasi yrittämästä keskustelua. Alin talon kohdalla hän kuitenkin sipaisi tyttöä niskasta.
- Suukko?
- Älä viitti, Ali sanoi taas ja vilkaisi häntä epäilevästi. Hänen olisi kyllä tehnyt mieli, noin jäähyväisiksi, sillä tässähän tämä nyt oli. Stumppi oli saanut, mitä halusi ja jättäisi hänet rauhaan, onneksi ja valitettavasti.
- Sä leikit taas jääkaappia, Stumppi huomasi ja kumartui lähemmäs. Hänen huulensa olivat hyvin pehmeät ja maistuivat Sisu-pastilleilta. Ali vastasi surullisesti.

- No, mä menen. Hyvää loppuelämää tai jotain, hän sanoi sitten. Ei maksanut vaivaa pitkittää tätä ja sitä paitsi, vaikkei ollut luultavaa, että Ilse haahuilisi tästä ohitse tähän aikaan aamusta, oli se kuitenkin mahdollista.
- Nähdään illalla, Stumppi sanoi iloisesti.
- Niin, niin, Ali sanoi ja paiskasi auton oven kiinni. Tyhjiä lupauksia, joihin ei viitsinyt edes vastata. Hän menisi omaan sänkyynsä nauttimaan laatuajasta iltaan asti, jos nyt saattoi pitää laatuaikana itsesyytöksissä kieriskelyä.

Illalla Ali oli jo kuitenkin paremmalla tuulella polkiessaan takaisin tallille. Parin tunnin lisäunet olivat tehneet ihmeitä, ja vereslihalla olleen omantunnon päälle oli jo alkanut kasvaa uutta nahkaa. Ilse ei voinut loukkaantua sellaisesta, mitä ei tiennyt ja Stumppihan vilkuili kuitenkin kaiken aikaa muita tyttöjä. Ali oli varma, että Ilse tiesi sen jollain tasolla. Tuntui laimealta ja typerältä luvata itselleen olla Ilselle oikein kiltti tästedes, suorastaan tekopyhältäkin, mutta ei hän parempaankaan pystynyt. Kertoa ei ainakaan voinut, hän saisi ihan yksin kantaa synkän salaisuutensa helpottamatta omaatuntoaan kenellekään.

Madde oli edelleen isona tarhassa ja Hiski tuli mielellään portille vastaan, kun sen paras ja ainoa ystävä ei ollut puolustamassa sitä muilta hevosilta. Ali harjasi ja satuloi sen nopeasti ja tehokkaasti ja ratsasti samaan tapaan. Tänään hän olisi toivonut, että joku olisi ollut höykyttämässä häntä, vaikka hänen kaikkein ilkein ja vaativin ratsastuksenopettajansa. Hän tunsi olevansa höykytyksen tarpeessa. Ollikainenkin tuli ulos vasta, kun hän oli jo lopettelemassa.
- Se näytti hyvältä, mä katsoin ikkunasta, mies ilmoitti.
- Kiitos, Ali sanoi ja pyyhkäisi hikistä naamaansa. – Oisit tullu kiljumaan ohjeita.
- Näky se sujuvan ilmankin. Mä lämmitän saunaa, haluatko sä käydä?
- Haluan, kiitos, Ali sanoi.
- Sinne vaan sitten kun joudat. Mä otan jo Madden sisään ja ruokin sen.

Hiskikin kaipasi vähän suihkua ja tällä kertaa se ei kiskonut riimuaan rikki nähdessään letkun, kuten kerran aikaisemmin. Märkänä Ali päästi sen muiden seuraan laitumelle ja lähti itse Ollikaiselle. He saunoivat perätysten ja istuivat sitten portaille. Ollikainen joi olutta, mutta Ali ei huolinut kuin mehua.
- Parempi pitää pää selvänä, että mä jaksan heräillä kurkkimaan Maddea. Ja niin ois sunkin, mitä jos se alkaakin varsoa ja sä makaat täällä ämpärikännissä?
- En mä ota kun tän, Ollikainen vakuutti. – Millä sä tulit eilen?
- Mutsi toi, näithän sä sen.
- No, sanotaanko että millä sä lähdit aamulla? Kenen se corsa oli?
- Se oli yhdellä kaverilla lainassa, Ali sanoi vältellen. – Ei se tule toiste, älä pelkää.
- Ei mua haittaa, kunhan olin utelias. Sä et kuitenkaan anna kenenkään tupakoida heinissä tai muuta, Ollikainen sanoi suurpiirteisesti.

He juttelivat vielä vähän aikaa tulevista ratsastuskilpailuista, mutta sitten Ollikainen alkoi näyttävästi haukotella.
- Muista, että mun saattaa tarvita herättää sut, Ali muistutti.
- Mähän sanoin jo, mies ärähti ja Ali katsoi parhaaksi painua tallille. Hän ei voisi tehdä mitään, jos Ollikaisen viinahammasta pakotti, paitsi toivoa, ettei joutuisi yrittämään tätä hereille. Ehkäpä mies aikoi tosiaan vain nukkumaan.

Ylisillä oli samannäköistä kuin aamulla ja Ali tunsi kuin puristuksen sydämensä tienoilla katsoessaan myllättyä petiä. Olisi varsinaista @!#$ä asettua siihen lukemaan, tuntea nenässään Stumpin tuoksu ja elää ikävissään uudelleen edellisyötä. Se olisi kuitenkin hänelle ihan oikein. Kärsimystä hän oli ansainnutkin. Hän pöyhi heinät ja levitti huovan ja makuupussin uudestaan, mutta lukemisen sijaan hän kaivoi kassista kirjelehtiön ja alkoi kirjoittaa Davelle. Poika houkutteli häntä käymään Lontoossa loppukesällä, mutta Ali ei ollut vielä vastannut siihen mitään. Matka maksaisi ja hänen ylioppilaslahjarahansa oli korvamerkitty autokoulua varten. Ja missä hän asuisi siellä? Daven vanhempien luona?

Kirjoittaminenkaan ei huvittanut, Daven kuva oli jotenkin haalistunut ihan läpinäkyväksi hänen mielessään. Ali järjesti herätyskellon taas soimaan parin tunnin päästä ja sulki silmänsä. Hänen päänsä alkoi tehdä tepposia saman tien, hän kuvitteli kuulevansa auton ääntä pihalta. Pelkkää toiveajattelua se oli, ei Stumppi enää kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Hänet oli kokeiltu eikä hän enää ollut mitenkään mielenkiintoinen.

Ihan kuin askeleita? Ali naurahti ilottomasti. Hänen huono omatuntonsa kummitteli. Kuitenkin hän huomaamattaan pidätti hengitystään, silmiä hän ei uskaltanut avata.
- I’m ho-ouuum! Stumppi kiljaisi kuin Retu Kivinen ja hyppäsi hajareisin Alin päälle.
- Mitä hittoa sä täällä teet? Ali kirahti ja räväytti silmänsä auki.
- Miten niin? Mähän sanoin, että mä tulen.
- No en mä sitä uskonut hetkeäkään, Ali ilmoitti ja hänen oli pakko nauraa ääneen samalla, kun hän yritti päästä kääntymään selälleen. Stumppi kumartui ja syleili häntä ja hän halasi takaisin. Omatunto oli unohtunut ja hän oli vain riemuissaan.
- Mä luulin, että sä harrastat vaan yhdenyönjuttuja, hän sanoi syyttävästi.
- Ja mistä ihmeestä sä olet sellasen käsityksen saanut, Stumppi nauroi ja katsoi häntä hyvin läheltä sinisillä silmillään, jotka hämärässä näyttivät melkein mustilta. – Ihan kuin mä olisin saanu susta vielä tarpeeksi.
- Voi jessus, Ali kuiskasi tajutessaan, että edessä olisi toinen yhtä seksintäyteinen yö. – Montako kortsua sulla nyt on?
- Enemmän kuin mitä me tarvitaan, koko hiton tukkupakkaus, Stumppi nauroi.

Varsa ei syntynyt sinäkään yönä ja Ali matkusti taas aamulla Stumpin kyydissä kotiin. Tällä kertaa hänellä oli pikkufiiatti.
- Kenen tää sitten on? Ali kysyi.
- Kaverin äidin. Saanko mä tulla sisään?
- Jos sä haluat, Ali myöntyi. – Mutsi on kyllä töissä vaan puoleen päivään asti, kun on juhannusaatto. Ja jos ei Ilse tunnista autoa, jos se vaikka kävelee tästä ohi.
- Ei se tätä autoa tiedä, Stumppi vakuutti ja seurasi Alia.

Ali keitti kahvia ja sitten he loikoilivat pari tuntia Alin sängyllä. Kellon alkaessa lähestyä puolta päivää Ali kuitenkin alkoi hätistellä Stumppia lähtemään.
- Säkö et tule meille illalla? poika kysyi.
- En missään tapauksessa, Ali sanoi. – Mä menen tallille, enkä mä tulisi muutenkaan. Mun täytyy harjotella pokerinaamaa, ennen kuin tapaan Ilsen seuraavan kerran. Ethän sä varmasti ikinä livauta sille mitään?
- En tietystikään, Stumppi sanoi kuulostaen loukkaantuneelta.
- Me ei sitten kai enää tavata, Ali sanoi ääni tuskin havaittavasti värähtäen.
- Miten niin ei tavata?
- No tehän ootte muuttamassa yhteen. Et sä voi huidella missä tahansa, kun Ilse odottaa sua kotona.
- Sä et tiedä, miten kekseliäs mä voin olla. Ja me ollaan muuttamassa vaan viideksi viikoksi nyt toistaiseksi.
- Älä lupaile mitään. Mä en ainakaan kuvittele mitään, Ali sanoi suoraan ja katsoi poikaa totisena. Hän oli ihastunut syvemmin kuin oli uskonut mahdolliseksi, mutta hän oli realisti. Jo tämä toinen yö oli ollut ylimääräinen bonus, johon hän ei ollut uskonut Stumpin mielenkiinnon riittävän. Ehkä nyt olisi viisainta suosiolla haudata koko juttu ja jatkaa elämää.
- Mä soittelen, Stumppi lupasi kiellosta huolimatta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.11.14 17:29:06

Kotileikkiä

Ilse pääsi töistä juhannusaattona yhdeltä, kun tavaratalo suljettiin ja sieltä hän lähti itsekseen hyräillen kohden Merihakaa. Stumpin porukat olivat takuuvarmasti jo vähintään Kuopion korkeudella ja pojalla olisi vapaapäivä: huoltoaseman omistaja ei tahtonut maksaa juhlapäiväkorvauksia vieraille vaan istuisi töissä itse koko juhannuksen kalliit vuorot. Hän harppoi pari kerrosta kaksi rappusta kerrallaan ja soitti ovikelloa railakkaasti. Stumppi tuli avaamaan hiukset märkinä ja pyyhe lanteillaan.
- Sun pitää saada avain, hän totesi. – Ne jätti onneksi Keken ja Kaken avaimet, ne on keittiössä.
- Mm, Ilse sanoi ja suuteli häntä. – Etkö sä haluaisi nostaa mua kynnyksen yli tai jotain?
- Sä olet jo sisäpuolella, Stumppi huomautti ja meni pukemaan.

Juhannusjuhlien vieraslista oli tosiaan kutistunut kolmeen Stumpin kaveriin. Ilse vähän harmitteli Alin itsepintaista poissaoloa, mutta muuten hän oikeastaan oli ihan tyytyväinen siihen, ettei porukkaa ollut enemmän. Muutamia vähemmän hyviä kaverityttöjä hän oli harkinnut pyytää, mutta oli sitten päättänyt, että hän viihtyisi oikein hyvin porukan ainoana tyttönä. Ainakaan kukaan ei olisi vikittelemässä Stumppia.

Poikia odotellessa Ilse teki tupatarkastuksen. Hän vaihtoi lakanat Sepin ja Stumpin äidin sänkyyn ja tutki keittiön kaapit nähdäkseen, oliko heille jätetty sen verran ruokaa, että he pärjäisivät juhannusviikonlopun. Tulos oli melko laiha, eikä enää ehtinyt kauppaankaan, he saisivat kai mennä Marjaniemeen syömään seuraavana päivänä ja jos vieraat haluaisivat syötävää, saisi näkkileipä ja margariini kelvata.
- Sä olisit voinut käydä kaupassa, hän huomautti Stumpille, joka maleksi keittiöön.
- Mähän kävin.
- Ai? Mitä sä ostit?
- Kaks koppaa kaljaa, ne on parvekkeella.
- Just, Ilse mutisi. – Jos mä otan sitten lounaaksi semmosen.
- Tuo mullekin.

Lassen mukana tuli yllättäen tyttöihminen, Riina. Hän oli aika tavallisen näköinen ja vaikutti melkein tuskallisen ujolta joutuessaan äkkiä vieraaseen porukkaan. Ilsen kävi häntä sääliksi ja hän teki heille nopeaan tahtiin pari drinkkiä, josko Riina sitten saisi suunsa auki.
- Me tavattiin yksissä bileissä, hän kertoi Ilselle tämän tentatessa, muttei oma-aloitteisesti saanut kerrottua siitäkään sen enempää.
- Hyvä, että sekin lopulta löysi jonkun, Ilse sanoi rohkaisevasti, mutta päätti sitten, että emännänvelvollisuuksiin ei kuulunut kiskoa vierailta puhetta kuin hohtimilla. Ehkä Riinalla olisi kotoisampi olo Lassen kanssa. – Mennään tupakalle.

Parveke oli niin iso, että sinne sopi koko vierasjoukko yhdellä kertaa ja Riina istuikin helpottuneen näköisenä Lassen viereen. Korvanen istui vaarallisen näköisesti kaiteella ja Ilse kiskoi hänet alas.
- Et saa keikkua siinä! Tiput vielä kännipäissäsi!
- En mä ole vielä kännissä.
- Mutta kohta oot ja sitten oot tuolla pihalla.
- Okei, äiti, poika nauroi ja istui sen sijaan kaljakorin päälle.
- Et piereskele sinne, sanoi Läde kauhistuneena.

He istuivat parvekkeella suurimman osan illasta, röyhytellen monta askia tupakkaa ja juttelun yltyessä ennen pitkää niin kovaääniseksi, että ellei suuri osa naapureista olisi ollut jossain maaseudulla, he olisivat varmasti saaneet vihaisia saarnoja naapuriparvekkeilta. He joivat ihan liikaa, tai ainakin Ilse, joka seuraavaksi havahtui tajuamaan, että makasi täysissä pukeissa makuuhuoneen parisängyllä aamuauringon paistaessa huoneeseen niin, että silmiin koski. Hän olisi mieluummin pistänyt silmät uudelleen kiinni ja palannut siihen koomaan, josta oli herännytkin, mutta vatsassa tuntui siltä, että hänen oli päästävä vessaan ja äkkiä.

Kylpyhuoneen ovi oli lukossa, eikä sieltä kuulunut mitään, vaikka Ilse rynkytti ja huuteli miten. Epätoivoissaan hän ryntäsi lopulta keittiöön ja oksensi tiskialtaaseen, siunaten mielessään sitä, ettei ollut eilen juuri syönyt. Ajatuskin ruokakokkareiden siivoamisesta tiskialtaasta pyöräytti vatsan uudelleen ympäri, mutta sitten alkoikin jo helpottaa. Jääkaapissa ei ollut muuta juotavaa kuin maitoa, joten hän joi pari lasillista kylmää vettä ja lähti uudelleen tutkimaan kylpyhuoneen ovea. Ei hän sentään halunnut pissata tiskialtaaseen.

Ovi oli ja pysyi lukossa, mutta kahvan alla oli pieni kolonen. Ilse meni poikien huoneeseen etsimään jotain kättä pidempää ja totesi Läden nukkuvan Keken sängyssä. Pöydällä oli kuitenkin sakset ja niiden terillä vääntäen hän sai kylppärin oven auki. Stumppi nukkui siellä kääriytyneenä vessanpöntön ympärille. Ilse töni häntä sen verran kauemmaksi, että pääsi pöntölle. Hän ei näköjään ollut ainoa, jolla oli mennyt överiksi. Kuinkahan Lasse tyttöineen ja Korvanen?

Viimeksi mainittu löytyi parvekkeelta, mutta Lassea ja Riinaa ei ollut missään. Ilse totesi, ettei sotku ollut mitenkään kamala, lähinnä parvekkeella oli tyhjiä pulloja ja laseja, mutta muualla ei juuri ollut örvelletty. Hänen teki mieli takaisin nukkumaan, mutta vilkaisu peiliin oli vakuuttanut hänet suihkun tarpeesta. Ripsivärit olivat pitkin poskia ja hiukset littaantuneet päätä myöten. Hän ei viitsinyt edelleenkään yrittää herätellä Stumppia, harppasi vain tämän yli ja kiipesi ammeeseen. Ehkä oli ymmärrettävää juhannuksena juoda liikaa, mutta tästedes hän kyllä pitäisi paremmin varansa, olo oli nyt niin hirveä.

Stumppi oli herätessään sen verran huonolla tuulella, että potki Korvasen ja Läden siltä seisomalta ulos eikä puhunut Ilsellekään sananpuolikasta painuessaan sänkyyn jatkamaan unia. Toinen herääminen neljän aikaan oli jo parempi. Ilse oli tarpeeksi pirteä noustakseen siivoamaan parvekkeen ja keittämään kahvia. Tuntui miellyttävältä leikkiä kotia, vaikkei asunto ollutkaan oma. Hän ehti jopa poikien vaatekaappien kimppuun, lajitteli ja viikkasi ja järjesteli, kunnes Stumppikin nousi ja tuli etsimään häntä.
- Huomenta, muru, Ilse hymyili. – Mitä me tehdään tänään?
- Jotain ruokaa tarttis saada, poika ehdotti. – Ja yks loiventava olut?
- Parvekkeella on vielä kolme kaljaa. Kaapissa on perunoita ja näkkäriä.
- Mennään jonnekin vaikka pizzalle.
- Onko mikään paikka auki juhannuspäivänä?
- Mennään ettimään.

Suurin osa kaupungista oli suljettu juhannuksen kunniaksi, mutta pizzaa he sentään löysivät, ja olutta. Ei ääliökänniin asti tällä kertaa, mutta pieneen huppeliin kyllä.
- Huomenna alotetaan uusi, kunnollinen elämä, Ilse ilmoitti, kun he maleksivat takaisin kotiin.
- Mitä se on? Stumppi kysyi ja pystyi jo vetämään suunsa jonkinlaiseen hymyyn.
- No ei me voida joka päivä juoda. Mennään ottamaan aurinkoa ennemmin.
Siihen Stumppi oli heti valmis.

Siitä alkoi heidän kotileikkinsä. Ilse nautti saadessaan tulla töistä Merihakaan. Hän jynssäsi siellä keittiötä mielensä mukaiseen kuntoon, pohtien kostonhimoisena, oliko Stumpin äiti ikinä siivonnut sitä kunnolla. Hän saattoi käydä läheisessä pikkukaupassa ja harkita viisikin minuuttia kahden tarjousmakkarapaketin välillä ja sitten mennä takaisin laittamaan Stumpille ruokaa. Hän osti desinfiointiainetta ja pesi kylpyhuoneen hangaten kaakeleiden saumoja lopulta hammasharjalla. Hän halusi olla täydellinen pikkurouva, valitettavasti vaan Stumppi ei tainnut huomata hänen muita yritelmiään kuin ruoan. Ei Ilse sitä kuitenkaan kauheasti pistänyt pahakseen, ei kai miesten kuulunutkaan kaikkea huomata. Iltaisin he istuivat katsomassa telkkaria kylki kyljessä kyhnäten, mutta lauantaina Stumppi ei enää jaksanut sitä.
- Tänään mennään ulos, tai me homehdutaan tänne, hän ilmoitti. – Ei sullakaan voi olla mitään sitä vastaan, huomenna on vapaapäivä.
- Mä meinasin mennä Marjaniemeen pesemään pyykkiä tänään töiden jälkeen, Ilse huomautti.
- No ei kai siellä koko iltaa mene? Sähän pääset kumminkin töistä jo yhdeltä.
- Kai mä voin jättää ne sinne kuivumaan, Ilse myönsi.

- Miten teidän viikko on mennyt? Tarja kysyi ystävällisesti, kun Ilse oli tyhjentänyt pyykkikassinsa koneeseen ja tullut keittiöön odottamaan, että se hoitaisi hommansa. Teemu kiipesi hänen syliinsä saman tien.
- Ihanasti, Ilse vakuutti. – Musta on ihanaa siivota ja kokata.
- Uutuudenviehätystä, Tarja hymähti. – Mä näin sen sun kaverisi aamulla, se pyysi sanomaan terveisiä.
- Alin? Oiskohan se kotona, jos mä pyytäisin sen juoruamaan vähäksi aikaa?
- Kokeile. Me lähdetään poikien kanssa puistoon.

Ali vastasikin puhelimeen ja Ilse pyysi häntä kahville isänsä taloon.
- Oletko sä yksin siellä? Ali kysyi epäluuloisena.
- Olen, Katekin lähti jonnekin ulos.
- No ehkä mä sitten.
Vasta, kun ovikello soi, Ilse tuli ajatelleeksi, että tuskin Ali hänen perhettään oli tarkoittanutkaan vaan Stumppia. Häntä alkoi ärsyttää.
- Koska sä tuut oikeen meille kylään? hän kysyi siksi ensimmäiseksi.
- Jaa, nyt pitää vähän kiirettä, Ali tuumasi varautuneen näköisenä ja silitteli hiuksiaan, kuten hänellä oli hermostuneena tapana.
- Mikäs kiire sulla on, et sä nyt voi kaikkia päiviä vaan tallillakaan notkua?
- En voikaan, mutta mä alotan ens viikolla työt, Ali naurahti. – Mä pääsin yhteen kuppilaan tarjoilijaksi. Sen jälkeen mulla ei totisesti oo aikaa muuhun autokoululta ja tallilta, ja kisojakin olisi.
- Kai sulla nyt joskus on vapaapäivä tallilta? Ja joko se varsa muuten syntyi?
- Joo, juhannuksena, Ali sanoi nopeasti. – Tuutko sä joskus katsomaan sitä?
- Pyörälläkö? Mä saattasin kuolla, jos joutusin ajamaan sinne asti, Ilse epäili.
- Häpeä, jos ei sun kuntosi riitä kymmeneen kilometriin.
- Ja takasin, Ilse huomautti ja kaatoi heille kahvia.

He juttelivat viikon kuulumiset, tai Ilse lähinnä puhui ja hehkutti ihanaa elämäänsä. Ali kuunteli vähän epäuskoisen oloisena.
- Sä taidat ihan tosissasi nauttia tosta kotileikistä? hän kysyi.
- Miksen nauttisi? Ilse kysyi.
- No entäs Stumppi, onko siitäkin ihanaa?
- On varmaan vaikka ei sillä enää kestä hermo istua kotona, tänään me ollaan menossa illalla ulos. Tulisitko sä muuten mukaan?
- En mä halua teille kolmanneksi pyöräksi, Ali tuhahti.
- Sano vaan suoraan, että sä et halua nähdä Stumppia, Ilse sanoi vihaisesti. – Mä en ymmärrä, mitä teillä on sitä vastaan, Nitalla ja sulla.
- Se on liian keikarimainen ja liian täynnä itseään, Ali vastasi epäröimättä.
- Mä ymmärrän, ettei se sun valikoivaan makuusi mitenkään voi olla mistään kotoisin, pelkkä ammattikoulun käynyt autonasentaja, mutta olisi kiva, jos te voisitte yrittää tulla toimeen ihan vaan vaikka mun mieliksi, Ilse tokaisi.
- Jestas, älä nyt suutu, Ali sanoi säikähtäneenä. – En mä sitä tarkottanut. Älä loukkaannu!
- Tuletko sä siis? Ilse kysyi piristyen.
- No en mä kyllä. Huomenna kisatkin.
- No kylään ainakin tuut. Stumppi tekee ens viikonkin iltavuoroja niin, että mulla on yksinäistäkin muuten.
- Eikä sulla riitä siivottavaa? Ali naurahti, mutta lupasi sitten huokaisten. Hänhän oli päättänyt olla Ilselle oikein kiltti, ja mikäs siinä sitten, jos Stumppi kerran oli töissä.

Ravintolaillasta huolimatta sunnuntaina ei herääminen ollut vaikeaa. Palkkapäivä oli vasta maanantaina, eikä Ilsellä kerta kaikkiaan ollut ollut rahaa juoda liikaa, eikä Stumpillakaan, sen puoleen. Oli yllättävän kallista asua omillaan, ostaa omat ruokansa ja pesuaineet ja kaikki muu, eikä juhannuksenjälkeisiä alennusmyyntejäkään ollut voinut jättää käymättä. Ilse oli paluumatkalla bussissa laskenut rahavaransa: 4,70.

- Mitä pieni, heräävä Stumppi mutisi ja kiskoi tytön itseään vasten. Ilse hymyili tyytyväisenä. Äänestä päätellen pojallakaan ei ollut krapula.
- Mä yritän miettiä, mitä tänään voisi tehdä ihan ilmaiseksi, hän sanoi.
- Me voidaan naida, Stumppi ehdotti.
- Mutta sen jälkeen.
- Uudelleen?
- Siellä paistaa aurinko, ei kai sitä koko päivää voi viettää sängyssä, jos aurinko paistaa, Ilse kikatti.
- No, aurinkoa voi mennä ottamaan.
- Joo, tai sitten katsomaan kun Ali ratsastaa kilpaa. Vaikka ei se taida sua paljon kiinnostaa, Ilse lisäsi.
- Onko niillä kaikilla semmoset tiukat valkoset housut?
- Varmaan, Ilse sanoi, eikä kuulostanut enää ihan niin onnelliselta.
- Kyllä mua sitten kiinnostaa.
- Kiva.
- No hei, jos me mennään Hietsuun tai Stadikalle niin enemmän siellä on katseltavaa, Stumppi ymmärsi sanoa. – Yläosattomiakin.

Niin he sitten aikansa laiskoteltuaan lähtivät kohden ratsastusstadionia. Ilse oli pukenut bikinit alle ja pakannut mukaan pyyhkeen, jonka päällä voisi istua, miksei sielläkin voisi ottaa aurinkoa? Iso katsomo tosin oli katettu, mutta kentän vastakkaisella puolella kohoavilla kallioilla istui muutakin väkeä ja sinne paistoi aurinko esteettä. Sinne hekin kiipesivät ja Ilse alkoi hieroa aurinkoöljyä olkapäihinsä.
- Mikä tässä on niinku homman nimi? Juokseeko ne kilpaa? Stumppi kysyi katsellen ennemminkin paikoitusalueella kuin radalle.
- Niiden pitää hypätä esteiden yli, Ilse selitti. – Tietyssä järjestyksessä, eikä niitä saa tiputtaa.
- Onko se muka vaikeeta?
- On.
- Okei, koska Ali tulee?
- Ei aavistustakaan.

Stumppi jaksoi katsella muutaman suorituksen, mutta riisui sitten paitansa ja asettui aurinkoon makaamaan. Ilse antoi hänen olla rauhassa ja katseli itse. Hän ei ollut ollut hevosen selässä sitten edelliskesän, ja ratsastamisen katselu alkoi kaihertaa. Näinköhän sitä vielä pysyisi satulassa? Ei tietenkään esteitä tai kilpailuja, ihan pelkkä harjoitusravikin saattaisi olla tarpeeksi haasteellista. Hän huokaisi. Rahanreikiä oli nyt tarpeeksi ilman ratsastustuntejakin, jos he saisivat jostain asunnon.

Valkoinen hevonen alhaalla polulla radan vieressä herätti hänen huomionsa, mutta oli vaikea sanoa, oliko kypäräpäinen hahmo satulassa Ali vai ei. Ratsastajat näyttivät etäältä kaikki samoilta samanlaisissa univormuissaan. Ilse ravisteli Stumppia.
- Tossa se on, vai onko? Katso nyt?
- Jaa missä? Stumppi sanoi laiskasti, mutta nousi istumaan. – Voi ollakin. Mitä se tossa tekee, miksei se hyppää esteitä sitten?
- Jos kohta on sen vuoro. Kuuntele kuulutuksia.

Valkoinen ratsukko käveli kerran edestakaisin, mutta jäi sitten radan kulmaan odottamaan vuoroaan.
- Seuraavana Aliisa Andersen – Nijinsky.
- Aliisa? Stumppi kysyi epäuskoisena. – Onko sen nimi Aliisa?
- Vielä pahempaa, Ilse tirskahti. – Se on oikeesti Aliisa-Leena. Mä en voi ymmärtää, missä mielenhäiriössä sen äiti on ollut kun on miettinyt nimeä.
- Sano muuta, Stumppi sanoi hartaasti. – Nyt se lähtee.

Hevonen aukoi suutaan muutaman kerran yrittäessään päästä liikkeelle lujempaa kuin mitä ratsastaja tahtoi, mutta alistui sitten siihen, että sai pidentää askeltaan vasta lähellä ensimmäistä estettä. Ilse puristi kätensä nyrkkiin, mutta ei hän oikeastaan jännittänyt. Alilla näytti olevan homma hanskassa ja hevonen myös, vaikka se tohottikin vähän omiaan ja spurttaili esteiden välillä. Esteet ylittyivät kuitenkin komeasti ja Ilse tunsi suurta ylpeyttä ystävänsä puolesta, ehkä vähän kateuttakin. Tuolla sitä liideltiin metrikaksikymmentäsenttisten esteiden yli kuin lintu konsanaan ja hän haaveili harjoitusravista.
- Se ei tiputtanut yhtään, Stumppi huomautti.
- Ei niin! Se voi vaikka voittaa!
- Mistä sen tietää?
- Ei sitä tiedä, ennen kuin kakki on ratsastaneet. Pitäisköhän mennä onnittelemaan sitä?
- Mun puolesta, Stumppi myöntyi, joten Ilse kääri pyyhkeen takaisin kassiin ja he lähtivät laskeutumaan kalliolta kohden parkkipaikkaa. He hukkasivat kävellessään näköyhteyden valkoiseen hevoseen ja joutuivat puikkelehtimaan koppien ja hevosbussien välissä hyvän aikaa, ennen kuin löysivät Alin, joka oli juuri hypännyt alas satulasta ja nosti jalustimia.

- Moii! sanoi Ilse ja kun Ali kääntyi, hän meni perin juurin säikähtäneen näköiseksi.
- Ja mitä hittoa te täällä teette? hän kysyi ja vilkaisi nopeasti Ollikaista, joka piteli hevosta suitsista.
- Me tultiin katsomaan sua ja kyllä kannatti, Ilse sanoi iloisesti. – Onnea puhtaasta radasta!
- Kiitos, Ali sanoi ja alkoi tuijottaa saappaitaan. Kaikki adrenaliini ja hurmos, jota hän oli heti sitten radalla tuntenut, tuntui valuneen niiden kärkiin. Miten Stumppi saattoi olla noin typerä? Ollikainenhan oli nähnyt hänet tallilla! Mitä jos mies livauttaisi nyt jotain? Ilse hymyili pojalle rakastavana hassussa hellehameessaan ja Ollikaisella oli pienessä, alkoholin turruttamassa mielessään kenties kuva, joka pilaisi heidän kaikkien elämän, jos hän vain saisi puettua sen sanoiksi!

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, Ollikainen oli keskittänyt huomionsa Hiskiin ja sanoi menevänsä taluttelemaan sitä.
- Mene, sanoi Ali ja helpotus valui hänen ylitseen kuin suihku. Hän uskalsi taas katsoa Ilseä ja pystyi vastaamaan tämän rupatteluun normaalilla äänellä, Stumpin katsomiseen ei rohkeus riittänyt.
- Voitatko sä, Aliisa? poika kysyi uteliaana.
- En mä tiedä vielä, äläkä kutsu mua sillä nimellä, Ali hermostui.
- Nyt ne kuuluttaa, olkaa hiljaa, Ilse hyssytteli ja he hiljenivät kuuntelemaan. Alin nimi mainittiin toisena ja Ilse kiljaisi ja hyppäsi hänen kaulaansa. Ihan piruuttaan Stumppikin kietoi pitkät kätensä molempien tyttöjen ympärille.
- Onnea, Aliisa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.11.14 17:51:30

Koulutusta

Kate ilmestyi Pullapuodin tiskin taakse eräänä päivänä, kun heinäkuuta oli jo kulunut jonkin aikaa. Hän halusi ostaa leivän ja sitten hän ojensi Ilselle muutaman kirjeen.
- Äiti arveli, että sä haluat saada nää heti, hän sanoi.
- Postia, Ilse ihmetteli, mutta puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki toisen kulmassa kauppaopiston painetun nimen. Sen oli pakko olla hyväksymisilmoitus – miksi ne muuten hänelle postia lähettelisivät? Välittämättä Elvin vihjailevista silmäyksistä hän repi kuoren auki saman tien ja niin se oli. Hän pidättäytyi sentään kiljaisemasta ääneen.
- Pääsitkö sä? Kate kysyi jännittyneenä.
- No pääsin! Nyt mun täytyy mennä käymään HOASilla ja hakea hakupaperit ja… Ilse aloitti ja vilkaisi toisia kirjeitä. Ne olivat Nitalta Italiasta ja äidiltä Lontoosta, mutta niiden lukeminen saisi jäädä töiden jälkeen. Elvi alkoi jo suorastaan mulkoilla.

Stumppikin oli vaihteeksi ollut aamuvuorossa, joten Ilse pääsi suoraa päätä kertomaan hyvät uutiset kotiin päästyään.
- No hiton hienoa, että säkin oot saanu postia, poika puuskahti, mutta hänen ilmeensä vakuutti ihan päinvastaista.
- Mitä nyt? Ilse kysyi huolestuen. Jokin oli vialla, eikö Stumppi enää halunnutkaan muuttaa hänen kanssaan yhteen?
- Kutsunnat, Stumppi sanoi ja kirosi ääneen. – Ja laskuja tuli iso pino.
- Mitä laskuja? Ilse kysyi tarttuen automaattisesti viimeiseen lauseeseen.
- No vuokra. Mä luulin Sepin maksaneen sen etukäteen.
- No ei kai sun sitä tarvitse maksaa?
- Voinko mä muutakaan? Sehän tappaa mut, jos ne saa häädön, koska mä oon jättäny vuokran maksamatta.
- No, varmaan se maksaa takasin sulle sitten kun ne tulee.
- Ehkä, Stumppi sanoi, muttei näyttänyt kovin lohdutetulta. Ilse silitti hellästi ryppyä hänen otsassaan.
- Se on vaan rahaa. Mennään hei käymään HOASilla ja kattomaan, mihin me haluttaisiin asumaan. Sen pitäisi olla auki vielä tunnin verran.

Stumppi suostui armollisesti lopettamaan murehtimisen ja he löysivät itsensä pian harhailemasta Pasilasta. Asuntosäätiön toimisto oli kuitenkin juuri sulkeutumassa, joten he vain keräsivät suuren läjän kaikkia tarjolla olevia esitteitä ja lomakkeita. Voisihan niitä tutkia kaikessa rauhassa muuallakin.
- Mennään jonnekin terassille, ehdotti Stumppi, nyt jo selvästi paremmalla tuulella.
- Onko meillä varaa? Ilse kysyi järkevästi.
- No kai nyt aina pariin kaljaan. Mitä järkeä on tehdä hulluna töitä, jos ei oo varaa edes käydä terassilla?

Kahdesta tuli neljä ja sittemmin peräti kuusi, mutta Ilse oli niin innoissaan, että tuskin tunsi humaltuvansa. Hän luki esitteitä ääneen ja teki suunnitelmia ja vaikka Stumppi irvisteli sille tosiseikalle, että halvimmat asunnot olivat kaukana Vantaalla tai Espoossa, ei hän loppujenlopuksi pistänyt kauheasti hanttiin, kun Ilse alkoi ympyröidä niitä.
- Ei keskustassa ole opiskelija-asuntoja, Ilse sanoi. – Ja mitä sillä on väliä missä asuu, kunhan saadaan asua yhdessä.
- Ai? Stumppi kysyi.
- No eikö susta?
- Niin kai se on, poika myönsi. – Mutta miten sä meinaat pärjätä sitten kun mä joudun inttiin?
Se pisti Ilsen hiljaiseksi. Koko suunnitelmahan perustui sille, että Stumppi kävisi töissä ja hän opiskelisi.
- Ehkä mä voin käydä iltatöissä, hän sanoi. – Ja ehkä sun ei tarvii nyt vielä mennäkään sinne?
- Varmaan tarvii, koulu käyty ja kaikki. Mutta, Stumppi sanoi ilahtuen. – En mä siellä ehkä kovin kauan viihdy.

Yleisesti ottaen Stumppi oli kyllä sillä viikolla aika huonolla tuulella, mutta Ilse pisti sen kutsuntakirjeen piikkiin. Kotisohvaelämäkään ei tainnut oikein sopia hänelle, ja illat kotona alkoivat yhä useammin päätyä siihen, että poika käveli levottomana puoli tuntia tai tunnin ympäri asuntoa.
- Mä en kestä enää, mä lähden ulos, hän sanoi eräänä iltana käytyään kolme kertaa peräjälkeen parvekkeella tupakalla, istuttuaan aina välillä takaisin pariksi minuutiksi sohvalle ja todettuaan sen kai epämukavaksi.

Ilse loukkaantui siitä sydänjuuriaan myöten, muttei hän sitä näyttänyt. Hänelle kotona kuhertelu olisi riittänyt aivan ihanasti, mutta ties millaiset pultit Stumppi olisi saanut, jos hän olisi alkanut nalkuttaa.
- Okei, mihin mennään, hän siis sanoi iloisesti.
- Ei sun tarvii tulla mukaan. Mä taidan mennä käymään Lassella, Stumppi sanoi ja katosi. Ilse jäi sohvannurkkaan istumaan, eikä voinut estää kyyneleitä valumasta. ”Ei sun tarvii tulla”. Stumppi oli kyllästynyt hänen seuraansa. Hän ei osannut edes suuttua. Jos hän olisikin kiukustunut, hän olisi voinut lähteä omin päin jonnekin – vaikka käymään Marjaniemessä, ellei mitään muuta. Samperin Nita, joka oli lomalla!

Mutta sitten Stumppi palasi epämääräiseen aikaan, tuoksuen hiukan oluelta, mutta muuten rakastavana ja Ilse antoi anteeksi. Mielessä hänellä oli vain, eihän Stumppi voinut mitään sille, että oli levoton luonne. Ei hän varmaan ollut edes huomannut pahoittaneensa Ilsen mielen. Ja oikeastaan oli hyvä, että Nita oli matkoilla. Hän olisi vain päässyt sanomaan ”mitä minä sanoin”.

Tuli iltoja, jolloin Stumppi ei ilmestynyt töiden jälkeen kotiin moneen tuntiin, mutta aina hän sitten lopulta tuli ja Ilse alkoi tottua. Hänen kotonaan se tosin oli ollut äiti, joka teki pidempiä päiviä ja joutui välillä iltaisin asiakkaiden kanssa ulos, mutta kai oli normaalimpaa niin päin, että mies meni ja vaimo viihtyi kotona. Itsehän hän oli vasta halunnut pikku kotirouvaksi, tosin silloin hän ei ollut ajatellut että saisi rouvailla ihan keskenään monta iltaa viikossa.

Kävivät he sentään yhdessäkin ulkona, aina viikonloppuisin, ja eräänä iltana, kun Ilselläkin oli levoton olo, hän soitti Kirsille ja Tiinalle ja lähti näiden kanssa ulos. Työpäivä tai ei, ei hänkään nyt iänkaiken jaksanut tuijottaa seiniä ja telkkaria.
- Sua ei oo näkyny, tytöt sanoivat syyttävästi.
- Höpsis, just oltiin lauantaina viimeksi ulkona.
- Rosessa?
- Niin.
- Nyt mennään Tavalle. Siellä on paljon parempi meno.
- Okei, Ilse myöntyi. Oli kyllä omituista kuulla, että jossain muualla kuin heidän kantapaikassaan muka oli parempi meno. Miksi he eivät sitten olleet siellä? Ilse oli olettanut Stumpin tietävän kaupungin parhaat menomestat.

Asia selvisi kyllä, kun he pääsivät sisään ravintolaan. Musiikki oli väärää. Täällä soitti bändi eikä dj, Stumppi ei viihtyisi täällä. Ilsekin vähän vierasti uutta aaltoa, eikä bändi totuuden nimessä juurikaan osannut soittaa, mutta hänellä oli silti ihan hauskaa. Oli kivaa olla pitkästä aikaa tyttöseurassa ulkona. Artsinkin hän tapasi siellä, ensimmäistä kertaa sitten lakkiaisten.
- Mitä sulle kuuluu? Ilse kysyi ilahtuneena, aikoi halata poikaa, mutta jätti sitten väliin. Raukka saisi vaan taas ajatuksia päähänsä. – Täälläkö sä nykyään roikut?
- Aina välillä, Artsi myönsi. – Sä et?
- Mä olen täällä ekaa kertaa, Ilse myönsi ja katseli ympärilleen. – Mitä sä olet tehnyt koko kesän?
- Töitä, pääasiassa. Ja sä kuulemma leikit kotia Stumpin kanssa.
- Joo, väliaikasesti tosin vaan. Mutta kunhan koulut alkaa, me haetaan yhdessä kämppää.
- Mihin kouluun sä menet?
- No, kauppaopistoon mut on hyväksytty, mutta jos nyt kävisi joku ihme ja oisin päässyt jonnekin muuallekin, niin voin mä vielä vaihtaa, Ilse naurahti. – Sä kai pääsit Polille?
- Pääsin, joo.
- Mä arvasin. Pirun pinko.

Stumppi oli, yllättävää kyllä, kotona, kun Ilse tuli. Hän oli lähtenyt ravintolasta jo aikaisin vedoten aikaiseen nousuun.
- Missä sä oot ollu? hän kysyi syyttävästi.
- Tavalla likkojen kanssa.
- Etkä mulle viittiny sanoa mitään?
- Mä huusin lähtiessäni kovaan ääneen, mutta sä et vissiin ollu täällä kuulemassa, Ilse sanoi hermostuen lopultakin. – Miten mä oisin voinu sanoa sulle mitään, kun ei mulla ollut aavistustakaan, missä sä liehut?
- Mä olin vaan Lassella, Stumppi puolustautui.
- Niin tietysti, ja mun ois telepaattisesti pitäny tietää se? Et sä voi marista mun menemisistä kun mä en puolet ajasta tiedä, missä sä olet, Ilse sanoi ja meni ovet paukkuen suihkuun. Oli vähän myöhäistä valuttaa vettä, mutta ei sentään vielä puoliyö, ehkä naapurit eivät saisi kohtausta. Hänen olisi pakko saada ravintolan haju hiuksistaan, tai Elvi nyrpistelisi nenäänsä koko seuraavan päivän.

Kesti vähän aikaa, mutta kun Ilse oli saanut hiuksensa pestyä ja levitti niihin hoitoainetta, ovi kävi ja Stumppi kiipesi hänen seurakseen valuvan veden alle.
- Et kai sä ole mulle vihainen? poika kysyi ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Ilse ei vastannut hetkeen, mutta hänen suupielensä kipusivat itsepintaisesti ylöspäin. Hän oli tainnut sittenkin tehdä oikein, olisi kai pitänyt ärähtää jo aikaisemmin?
- En, hän huokaisi.
- Ja ethän sä kuherrellu kenenkään muun kanssa siellä? Stumppi jatkoi ja puristi häntä vähän.
- En tietystikään, Ilse sanoi ja joutui puremaan poskiaan, ettei olisi nauranut ääneen. Se oli mustasukkainen! Upeaa, tämä oli lähempänä rakkaudentunnustusta kuin mikään, mitä Stumppi oli vielä koskaan sanonut.
- Mennään sänkyyn, Stumppi ehdotti ja käänsi hänet ympäri. Ilse purskahti lopultakin nauruun tajutessaan, että pojalla oli vaatteet päällä. Ilmankos hän olikin tuntunut jotenkin oudolta.
- Et sitten ehtinyt riisua, hän kikatti.
- Mä ajattelin, että oisin säälittävämmän näköinen näin, Stumppi tunnusti ja suuteli häntä otsalle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.11.14 20:32:54

Juustopizzaa ja popcornia

Heinäkuun viimeisenä päivänä Ilse keräsi tavaransa ja muutti takaisin kotiin. Merihaan kämppä ei jäänyt paljonkaan siistimpään kuntoon kuin mitä se oli ollut juhannuksena, sillä hänen siivousinnostuksensa oli hiipunut melko pian, mutta ainakin poikien vaatteet olivat ojennuksessa, joskin todennäköisesti vain Marin seuraavaan pyykkipäivään asti.

Vihreä autotallihuone näytti ihanan kotoiselta ja Ilsestä tuntui, kuin hän olisi ollut poissa vuoden eikä vain viittä viikkoa. Hän tunsi itsensä myös kummallisen aikuiseksi, olihan hän sentään pärjäillyt omillaan niin kauan.
- Pysytkö sä kotona tänään? kysyi hänen isänsä, kun he kokoontuivat syömään. Oli kiva saada valmista ruokaakin.
- Nope, Nita on tullut Italiasta, mä menen sinne, Ilse sanoi, ja niin hän teki. Bussi ehti kuitenkin livahtaa nenän edestä ja harmiteltuaan hetken hän päätti käydä katsomassa, saisiko Alista seuraa. Hengästyen hän harppoi portaat kadulta talolle ja huohotti vielä, kun Ali tuli avaamaan oven.
- Mä kuolen noihin rappusiin vielä joku kerta! Miten te kestätte niitä?
- Ne on mun timmin peffan salaisuus, Ali nauroi. – Ja äiti ajaa enimmäkseen takakautta autolla. Joko sä muutit takasin?
- Jo, ja Nitakin on tullut takasin. Tuutko sä mukaan, mä menen saamaan tuliaisia ja kuuntelemaan juttuja? Vai onko sulla töitä?
- Ei, luojan kiitos, Ali huokaisi. – Kuppila pantiin remonttiin viime yönä. Onneksi mä en tee niitä myöhäsiä vuoroja, siellä on välillä ihan tarpeeksi hurjaa iltapäivälläkin.
- No hop hop sitten! Bussi tulee varmaan ihan kohta, koska mä myöhästyin edellisestä.
Ali harkitsi pari sekuntia, mutta nyökkäsi sitten. Ei hänellä tähdellisempääkään tekemistä ollut, tallillakin hän oli jo käynyt. Voisi olla kivaa juoruta pitkästä aikaa tyttöjen kesken.

He viipyivät Nitan luona hyvän aikaa syöden suklaata ja päivittäen monen viikon kuulumiset, mutta sitten Nita halusi jonnekin ulos sanoen, että tarvitsi vähän etäisyyttä perheeseensä.
- Mennään Tavalle, Ilse ehdotti.
- Mä en taida, Ali aloitti epäröiden.
- Älä taas alota, mä luulen, että siellä säkin viihdyt.
- Ja mä haluan ainakin juhlia mun uutta opiskelupaikkaa! Nita julisti ja heilutti kirjettä, joka oli saanut sekä Ilsen, että hänet kiljumaan riemusta; he olivat päässeet samaan paikkaan.
- Okei, ehkä mäkin haluan, Ali tuumasi, vaikkei häntä niin juhlittanutkaan. Ypäjälle hän ei ollut päässyt, mutta yliopistoon sentään. Hänen äitinsä oli hävyttömän onnellinen, mikä sai Alin ajoittain harkitsemaan kapinallisesti, ettei menisi mihinkään lukemaan vaan jäisi tarjoilijaksi.
- Mä en, mutta mä olen aina valmis juhlimaan muuten, Ilse nauroi. – Mulla ei ole aavistustakaan mitä mä teen koulussa, mutta ehkä mä kestän sen nyt, kun Nitakin tulee. Ellen mä tarttis opiskelija-asuntoa, mä tekisin töitä vuoden ja miettisin, mikä musta tulee isona.
- Mennään ottamaan kouluille, Nita alkoi kiirehtiä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kesä oli virallisesti ohi, ainakin jos sen merkkinä pidettiin koulujen alkamista. Ilse ja Nita yrittivät houkutella Alia viimeisenä viikonloppuna mukaansa juhlimaan oikein kunnolla, mutta vaikka hänellä oli ollut ihan hauskaa silloin, kun he olivat käyneet Tavastialla, hän kieltäytyi nyt.
- Tarkoitushakuista ryyppäämistä, Nita houkutteli.
- Niin just, ei kiitos, Ali sanoi. – Sitä paitsi mun koulu alkaa vasta viikon kuluttua. Mutta mä voin tulla tuomaan teille kylmää limsaa aamulla, ja aspiriinia.
- Siihen meidän kai pitää tyytyä, Nita tuumasi. Hän oli varannut yösijan Ilsen sohvalta, sillä vaikka hän oli täyttänyt kahdeksantoista keväällä, ei sillä ollut mitään merkitystä hänen vanhemmilleen. Italialaisperheessä tytär oli lapsi niin kauan kuin asui kotona, eivätkä tyttölapset juopotelleet.
- Riekkukaa munkin puolesta, Ali kehotti ja lähti kotiinsa tyttöjen sytyttäessä tupakat ja jäädessä bussipysäkille. Vaikka eivät he kyllä kehotuksia tainneet kaivata.

Ali oli lopettanut iltatyönsä baarissa. Se oli ollut rankkaa ja epämiellyttävää, mutta yllättävän rahakasta, eikä hänen ollut enää pakko tehdä sitä. Autokoulu oli maksettu, paitsi inssiajoa, ja vähän oli jäänytkin. Ei likikään tarpeeksi autoa varten, mutta sen verran, ettei hänen tarvitsisi syksyn mittaan olla jatkuvasti ruinaamassa äidiltä rahaa. Hän toivoi, että inssi olisi jo ollut ohi ja hän olisi voinut lähteä ajelemaan, mutta toisaalta äiti oli vienyt auton lähtiessään koulutuspäiville Porvooseen. Alilla olisi siis ollut oikein hyvä tilaisuus lähteä kaupungille riekkumaan, jos häntä olisi huvittanut, mutta hän ei halunnut. Ilse ja Nita olisivat pitäneet hänestä kyllä huolen, eivät he olisi jättäneet häntä yksin, olisivat todennäköisesti yrittäneet etsiä hänelle potentiaalisia poikaystäviäkin, mutta Ali tunsi aina ravintolassa itsensä heidän seurassaan ylimääräiseksi. Se oli ulkonäkökysymys, hän ei paininut samassa sarjassa. Sen kanssa saattoi elää, siitä saattoi pilaillakin, mutta ei se kovin hauskaa ollut.

Ei, hän viettäisi koti-illan, taas kerran, istuskelisi pihassa kunnes hyttyset kävisivät liian röyhkeiksi ja ehkä televisiosta tulisi jotain katsottavaa. Ehkä hän onnistuisi löytämään uusia ystäviä, kunhan koulu alkaisi? Toisaalta maa- ja metsätieteellinen kuulosti siltä, että opiskelijat siellä olisivat risupartaisia koijärvityyppejä, joilla kaikilla olisi vihreä maihari ja käsinkudottu pipo. Ehkä hänenkin pitäisi hommata semmoiset? Jos pipon tekemisen aloittaisi nyt, se voisi valmistua jouluksi.

Yhdentoista aikaan näkyi alkavan myöhäiselokuva ja Ali valmistautui siihen tekemällä itselleen juustopizzan ja popcornia ja vaihtamalla päälleen siniraidallisen flanellisen pyjaman. Kauhua ja kummituksia, mutta ehkä hän kestäisi sen vatsa täynnä. Onneksi ovikello soi jo alkutekstien aikaan, myöhemmin tyttö olisi saattanut pelästyä niin, että olisi kastellut housunsa. Nytkin sydän alkoi hakata miljoonaa. Iltayhdeltätoista ei ollut jehovantodistajienkaan otollisin aika. Mutta jospa…

Ali kävi kurkistamassa äidin makuuhuoneen ikkunasta kuistille, ennen kuin edes meni ovelle, mutta sitten hänelle tuli kiire.
- Sinä, hän totesi leväyttäessään oven selälleen.
- Minä, Stumppi sanoi ja hymyili aseistariisuvasti. Alin teki mieli hypätä hänen kaulaansa mutta toisaalta – kaveri ei ollut juuri antanut itsestään elonmerkkejä sen jälkeen, kun oli Ilsen kanssa tullut säikäyttämään hänet ratsastuskilpailuissa. Toisaalta, oliko hän odottanutkaan? Ja miten Stumppi olisi voinut livahdella häntä tapaamaan, kun he Ilsen kanssa olivat leikkineet kotia?

- Mikset sä ole kaupungilla Ilsen kanssa? Ali ymmärsi sitten kysyä. Hän oli luullut Stumpin liittyvän tyttöjen seuraan töiden jälkeen, siinä oli ollut yksi lisäsyy, miksei hän ollut lähtenyt mukaan.
- Koska Nita purisi multa pään irti ja söisi sen, Stumppi naurahti. – Mä kaipaan ennemmin kilttiä seuraa tänään ja Ilse sanoi, että sun äiti on jossain reissussa. Voinko mä tulla sisään vai puretko säkin?
- Saatan purrakin, Ali sanoi ja tarttui poikaa takinrinnuksista. Hänellä oli ollut järjetön ikävä, jonka hän oli kuvitellut jo haudanneensa, kun aikaa oli kulunut näinkin paljon. Nyt se pomppasi kuitenkin elävänä ja täysissä voimissa esiin ja hän painoi päänsä pojan rintaa vasten.
- Sä et varmaan pure kauhean kovaa, Stumppi sanoi ja nosti hänet oven sisäpuolelle. – Sä näytät ihan joltain kuusvuotiaalta tossa nukkupuvussa.
- Jos mä olisin tiennyt, että sä tuut, niin mä olisin voinut lainata mutsin mustan yöpaidan.
- Mustaa pitsiä? Sähän voit vaihtaa sen nyt, Stumppi ehdotti, mutta Ali pudisti päätään.
- Ei kannata, ensivaikutelma meni jo.

Alin pieneksi pettymykseksi Stumppi seurasi nenäänsä olohuoneeseen ja kävi pizzalautasen kimppuun hänen sijastaan.
- Mä luulin, että sä tulit katsomaan mua, ja nyt sä tuijotat telkkaria ja syöt, hän sanoi hiukan huvittuneena, mutta keräten ääneensä syytöstä.
- Rankka työpäivä, Stumppi puolustautui. – Anna nyt miehen vähän hengähtää.
- Hengähdä, Ali sanoi ja istui sohvannurkkaan popcornien kanssa. Häntä olisi huvittanut hypätä kiskomaan pojalta vaatteita pois, mutta hän ei uskaltanut tehdä aloitetta. Mitä jos hänen typerä pyjamansa olikin vienyt tältä kaikki halut? Olisi noloa saada pakit. Sitten hän alkoi ajatella Ilseä, vaikka olikin katsovinaan elokuvaa. Hänen omatuntonsa oli aika hyvin hiljennetty. Suukapuloitu ja sidottu vinttikomeroon. Stumpilla oli muitakin, paljon muitakin. Hänelle poika ei kai viitsinyt teeskennellä vaan oli puhunut niistä ihan avoimesti. Sen huomioon ottaen ei tuntunut niin kauhealta rikokselta hässiä varatun kaverin kanssa. Se olisi vaan mennyt jonnekin muualle, jos hän olisi ajanut sen pois.

- No niin, Stumppi sanoi ja röyhtäisi. – Tuu tänne.
- Mä katon elokuvaa, Ali sanoi välinpitämättömästi, mutta hänen vatsanpohjassaan alkoi kutista ihanasti.
- Sä voit katsoa sitä täälläkin, Stumppi sanoi ja kurottautui tarttumaan hänen käsivarrestaan. Kun hän kiskaisi, popcornkuppi heilahti ja valutti puolet sisällöstään sohvalle.
- Piru! Ali sanoi ja hypähti pystyyn keräämään ne takaisin. Ne olivat rasvaisia, ne jättäisivät tahroja sohvaan.
- Mitäs rupesit venkoilemaan? Stumppi nauroi, mutta odotti, että Ali oli saanut siivottua, ennen kuin tarrasi hänestä uudelleen kiinni. He asettuivat mukavasti sylikkäin ja Stumppi kiersi pitkät jalkansa tytön ympärille.

- Onko sulla ollu ikävä mua? hän kysyi keskustelusävyyn.
- Välillä, Ali myönsi. Mitä sitä salailemaan.
- Uusia miehiä?
- Mulla? En oo ehtiny etsiä.
- Sitten sun täytyy olla ihanasti puutteessa.
- Vai niin sä kuvittelet.
- Otetaan selvää, Stumppi ehdotti ja työnsi kätensä löysien pyjamanhousujen sisään.
- Ei tässä, Ali kauhistui.
- Miksei? Ei noi näe tuolta telkkarista tännepäin.
- Mutsi tappaa mut, jos sohvaan tulee tahroja!
- Okei, näytä sitten missä.

Ali nousi sulkemaan telkkarin ja tarttui Stumppia kädestä, johdattaen tämän omaan huoneeseensa. He rakastelivat kiireisesti ja sitten Stumppi veti Alin kainaloonsa.
- Ootko sä rakastunut muhun? hän kysyi.
- En, Ali sanoi tyytyväisenä. Hän oli, vähäsen, mutta sitä hän ei paljastaisi ikinä kenellekään.
- Et yhtään?
- En, mä vaan haluan käyttää sun kroppaasi.
- Okei, Stumppi hyväksyi.
- Miten niin?
- No, oishan se voinu olla mukavaa.
- Ilse on suhun niin rakastunut, että sen luulisi riittävän sulle loppuiäksesi. Etkö sä ole siihen? Ali kysyi ja toivoi sitten, ettei olisi kysynyt. Vastaus saattaisi olla väärä.
- Äh, en mä taida osata koko hommaa, Stumppi sanoi ja katsoi pimeää kattoa.
- Miksi te sitten olette yhdessä?
- Noo… kai sitä pitää jonkun kanssa olla? Se tuntuu haluavan olla mun kanssa.

Ali potki Stumpin ylös aamulla puoli viideltä, tai oikeastaan tämä potki itse itsensä. Hänen työvuoronsa alkaisi kuudelta.
- Pidä silmäs auki, ettet törmää Ilseen ja Nitaan, Ali neuvoi ja se oli jotenkin väärä asia sanoa. Häntä alkoi taas kuvottaa oma käytöksensä ja tämä tilanne.
- Mitä ne tekisi liikkeellä tähän aikaan vuorokaudesta? Stumppi ihmetteli ja nousi istumaan kapean sängyn laidalle.
- Jos niillä meni juhliminen pitkäksi?
- Ei näin pitkäksi voi mennä. Koska sä olet taas yksin kotona?
- Mä en tiedä, Ali sanoi. – Mulla on ens viikko vielä lomaa ennen kuin koulu alkaa… mutta sä kai olet töissä.
- Mihin aikaan sun äiti lähtee töihin?
- Kahdeksalta viimeistään, Ali sanoi ja tiesi jo, ettei yhtenäkään päivänä tulevalla viikolla menisi tallille aamusta. Hän istuisi täällä odottamassa, josko Stumppi sattuisi olemaan iltavuorossa ja saisi päähänsä suoda hänelle aamupäivänsä.
- Pärjäätkö sä? poika kysyi ja Ali katsoi häntä hämmästyneenä.
- Miten niin pärjäänkö? Tietysti pärjään.
- Sun otsa oli rypyssä kuin rusina.
- Älä mun otsasta välitä ja mitä sä sille voisit muutenkaan, vaikka mä sanosin, etten pärjää.
- Mä voisin aina soittaa pomolle ja sanoa, että mä oon sairas ja jäädä tänne sun kanssa.
Se kuulosti houkuttelevalta ja Ali veti hetkeksi pojan päälleen, mutta pudisti sitten päätään.
- En mä halua, että sä lintsaat mun takia ja sitä paitsi mutsi tulee johonkin aikaan nyt aamulla.
- Okei, nähdään sitten kun nähdään.

Lähettäjä: Laura 
Päivämäärä:   7.11.14 10:31:58

kuuluuko Veskun tarina lukea ennen Jessin juttuja? ja jos niin mistä Veskun tarinan löytää? löysin vaan toimimattoman linkin. :)

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   7.11.14 12:52:39

Kaipa se on periaatteessa vähän aikaisemmin tapahtuva, osaksi yhtaikaa... laitoin sen hiljattain tänne uudelleen: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=880064&t=880064

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.11.14 20:07:45

Vatsalihaksia

Ilse ei ollut erityisen ihastunut kouluun. Hänellä ei ollut ollut motivaatiota mennä sinne alun perinkään, eikä sen aloittaminen ollut täyttänyt tarkoitustaan – vielä syyskuun loppuun mennessäkään HOASilta ei ollut tullut kirjettä asunnosta ja hän alkoi pelätä, ettei sellaista tulisikaan ennen kuin Stumppi joutuisi tammikuussa lähtemään armeijaan. Nita sen sijaan viihtyi erinomaisesti, ja Ilsekin tavallaan silloin, kun ei ollut tunneilla. Luokkakaverit olivat kivoja, pari opettajaakin oli ookoo, mutta luettavissa aineissa ei vain ollut mitään kiinnostavaa.

- Nummela, jää vähäksi aikaa, sanoi erään tavallista tylsemmän päivän jälkeen heidän luokkansa valvoja, Birgit, joka opetti laskentatointa. Ilse huokaisi, muttei pelästynyt. Hän ei ollut tehnyt mitään erityisen kamalaa kuten yrittänyt luntata – pari poissaoloa hänellä vain oli, mutta ne saattoi selittää pommiin nukkumisella. Kokeetkin olivat toistaiseksi menneet hyväksytyn rajaa hipoen, joskin sen asiantilan säilymisestä hän ei ollut oikein varma.
- Mä odotan sua, Nita lupasi ja Ilse nyökkäsi istuessaan eturivin keskimmäiselle pöydälle.
- Niin? hän sanoi kohteliaasti. Birgit ei ollut paha opettaja, joskin Ilseä ärsytti hänen tapansa puhutella kaikkia sukunimellä. Nainen istui oman pöytänsä taakse ja laittoi kätensä ristiin.

- Miksi sä oikein olet täällä? hän kysyi.
- Opiskelemassa? Ilse vastasi, tai ehkä se oli ehdotus vastaukseksi.
- Sä et vaikuta kauhean innostuneelta, siksi mä kysyin.
- En mä olekaan kauhean innostunut, Ilse tunnusti. – Mutta jonnekin piti mennä ja mä ajattelin, ettei kai tää ihan hukkaan mene. Hän ei viitsinyt sentään opettajalle tunnustaa, että ainoa syy tulla kouluun oli ollut toive saada opiskelija-asunnon syrjästä kiinni.
- Oletko sä sitten ajatellut jossain vaiheessa ruveta lukemaan jotain muuta?
- Heti, jos mä keksin, mitä haluan lukea.
- Kiinnostaisko sua tietotekniikka?
- Miksei, Ilse sanoi epäröiden. Hänen teki mieli sanoa, että mikä tahansa kiinnosti enemmän kuin kirjanpito, mutta hän ei halunnut sentään tahallaan loukata.

Puoli tuntia myöhemmin hän kipsutti ulos luokasta aulassa sinnikkäästi odottavan Nitan luo.
- Mitä se halusi? tämä kysyi. – Kauhean pitkän puhuttelun se piti.
- Se ehdotti, että mä vaihtasin koulua, Ilse sanoi riemuissaan.
- Vaihtasit? Mihin?
- Datanomiksi, mutta mun pitää mennä sitten valintakokeisiin, ja mä taidan mennäkin. Se kuulosti kauhean paljon kiinnostavammalta kuin tää paska, ja mikä vielä parempaa, se kestää vähemmän aikaa ja sen jälkeen saa takuulla töitä.
- Sä jättäsit mut tänne yksin? Nita sanoi kauhistuneena.
- Yksin, hahaa! Täällä on kolmekymmentä muutakin!
- Mitä Stumppi sanoo?
- Sille on kai ihan sama, mitä mä opiskelen, vai opiskelenko, Ilse arveli.

Se oli totta. Stumppi ei viitsinyt edes hymähtää, kun Ilse kertoi uusista suunnitelmistaan, joskin hän kyllä kiinnostui lievästi, kun Ilse kertoi palkallisesta työharjoittelusta.
- Jos sä meinaat hakea johonkin toiseen kouluun niin sittenhän sä voit nyt lopettaa koulun ja mennä töihin, Stumppi ehdotti.
- Mutta jos mä en pääsekään sinne?
- Mutta jos säkin olisit töissä, me voitaisiin etsiä jotain muutakin asuntoa, vapailta markkinoilta.
- Ne on ihan järkyttävän kalliita, vaikka me oltaiskin molemmat töissä, Ilse huomautti.
- Vuokrataan yhdessä Lassen ja Korvasen kanssa.
- Juu ei kiitos! Ilse sanoi kauhistuneena. Hänen ensikotinsa ei olisi Stumpin kavereiden poikamiesboksi.
- Sä olet tainnu lihoa aika lailla. Et kai sä ole raskaana? Stumppi kysyi kostonhimoisesti ja nappasi sormillaan kiinni Ilsen vatsasta.

Koulut ja asunnot unohtuivat heti ja Ilse loikkasi peilin eteen. Hän oli kotiin tultuaan vaihtanut farkut mukavampiin verkkareihin ja totisesti, hänen mahansa näytti paksulta niissä.
- En mä ole raskaana, hän vakuutti ja yritti vetää vatsaansa sisään.
- No sitten sä varmaan syöt liikaa.
- Ennemminkin mä juon liikaa, tajusi Ilse. Pari-kolme kertaa viikossa ulkona, vaikkei joka kerran joisikaan kuin tuopillisen olutta, pakkohan niiden oli ruveta näkymään jossain.
- Niin, sähän oletkin varsinainen juoppo, Stumppi myönsi, mutta alkoi sentään nauraa, kun Ilse käänsi onnettoman katseensa häneen. – No se oli vitsi! Mutta varo nyt oikeesti, ettet ala lässähtää. Mitä katsottavaa sussa sitten enää on?

- Mene pois katsomasta, mä lähden lenkille, Ilse hermostui. Hän oli säikähtänyt oikein kunnolla. Oli totta, että lempifarkut olivat tuntuneet kutistuneen kaapissa, mutta nyt hän vasta tajusi tilanteen koko karmeuden. Jos hänestä tulisi läski, ei Stumppia huvittaisi näyttäytyä hänen seurassaan.
- Okei, Stumppi sanoi huolettomasti ja lähti. Ilse alkoi kaivaa kaappiaan. Hänellä oli jossain lenkkarit, mutta niitä oli tarvittu viimeksi jollain jumppatunnilla edellisvuonna ja niiden löytämisessä oli hiukan haastetta.

Alkoi jo vähän hämärtää, kun hän selvisi tihkusateiselle kadulle ja lähti päättäväisenä hölkkäämään. Kahden lyhtypylvään välin jälkeen hengitys takkusi jo. Se oli niin surkeaa, että melkein nauratti, mikä entisestään vaikeutti hengitystä. Alin talon kohdalla Ilsen oli pakko pysähtyä nojaamaan polviinsa ja läähättämään. Ehkä Ali olisi kotona ja lähtisi seuraksi?

Portaat olivat hyvin vähällä tehdä hänestä totaalisen lopun ja kun Alin äiti tuli avaamaan oven, Ilse sai tuskin sanaa suustaan.
- Se tuli just tallilta, se on suihkussa, Kristiina sanoi ja katsoi punaisena puuskuttavaa tyttöä lempeästi. – Sä olet ruvennut kuntoilemaan?
- Hahaa, Ilse puuskahti synkästi. – Mä juoksin jo kotoa tänne ja kato mua. Mä tulin soittamaan taksin takaisin.

Nainen purskahti nauruun ja hätisti Ilsen sisään. Ali tuli samassa kylpyhuoneesta ja Ilse tajusi, että tuskin tätä huvittaisi suihkunraikkaana lähteä hiottamaan itseään uudestaan. Hän kysyi kuitenkin ja Alinkin kulmakarvat hyppäsivät huvittuneina koholle.
- Oletko sä ihan tosissasi? Mä luulin, että sä harrastat liikuntaa vaan tanssilattialla.
- Ei oo tullut paljon sitäkään harjotettua viime aikoina, Ilse tunnusti. – Tuopinnostolihasta vaan.
- Voin mä tulla kävellen seuraksi, siellä on ihana ilma. Juokse sä rinnalla jos haluat.
- Ihana? Ilse sanoi vilkaisten ulos. Hänestä siellä oli ollut harmaata ja tihruista.
- Ilma on täynnä happea. Mä tiedän, mä just pyöräilin kymmenen kilometriä.
- No, mä en todennäköisesti jaksaiskaan juosta enempää, tunnusti Ilse. – Ja ehkä munkin on parempi alottaa kävelyllä. Sä olet kiltti kun tuut.

Ali hymähti ja kävi pukeutumassa. Kun he olivat taas kadulla, hän kysyi uteliaana, mistä Ilse oli saanut päähänsä kunnonkohotuspuuskan.
- Stumppi sanoi mua lihavaksi.
- Ei kai? Ali kysyi vihaisen näköisenä.
- Sanoi, ja se on ihan oikeessa. Mä olen läskistynyt. Mulla on pallomaha. Mä lopetan kaljan juomisen.
- No se on varmaan ihan tervettä, mutta et sä mikään läski ole. Itse se kai enemmän juo?
- Mutta ei sille mitään oo kertyny. Biologia on epätasa-arvosta.

He kävelivät reippaan lenkin parantaen samalla maailmaa. Ali kuulosti paljon innostuneemmalta Ilsen alanvaihtosuunnitelmista kuin Nita ja Stumppi yhteensä.
- Yks mun koulukaveri epäilee vieläkin, että sen olisi pitänyt mennä lukemaan datanomiksi eikä yliopistoon. Se sanoi, että ne palkat, mitä niille maksetaan, on ihan järjettömiä.
- Niinkö? Ilse kysyi ihastuneena. Siitä Birgit ei ollut sanonut mitään.
- Osa kuulemma lopettaa koulun kesken, kun ne palkataan kesken kaiken, Ali jatkoi maalailujaan.
- Loistavaa! Toivottavasti musta sitten tulee semmonen! Mitä sä tykkäät koulusta?
- Siinähän se menee, Ali sanoi varovasti. – Mieluummin mä olisin Ypäjällä, mutta saanhan mä sentään harrastaa niin paljon kuin ehdin. Koska sä muuten tulet ratsastamaan? Jos sä haluat kuntoilua niin mä voin siinä hommassa tehdä sun vatsalihaksillesi enemmän ihmeitä kuin puolimaraton.
- Vatsalihaksille? Ei mulla ole ikinä vatsa tullut ratsastamisesta kipeeksi, jalat ja persus vaan, Ilse ihmetteli.
- Eli sä olet ihan noviisi. Ilman vatsalihaksia ei voi ratsastaa.
- Mitä Ollikainen siihen sanoisi?
- Ei mitään. Ehkä se voisi nurista, jos mä alkaisin pitää alkeistunteja Hiskillä ja Maddella, mutta muuten mulla on aika vapaat kädet.
- Hmm, sanoi Ilse selvästi harkiten. – Mutta mun pyörästä on kumi puhki. Ja sitä paitsi, jos mä pyöräilen sinne asti niin mä en jaksa enää kiivetä selkään, tai ainakaan en jaksa enää ajaa takasin.
- Me voidaan mennä autolla, Ali lupasi.
- Koska mennään? Tällä viikolla jo?
- Tuu vaikka heti huomenna, jos haluat. Pitää vaan odottaa, että äiti ehtii töistä että saa sen auton.

Seuraavanakin päivänä satoi samaan tapaan, kuin mikroskooppiset vesipisarat olisivat tanssineet ilmassa osaamatta oikein päättää, olivatko menossa ylös vai alas vai pysyäkö paikallaan. Ali oli ollut oikeassa, se oli hyvää ilmaa hengittää ja huolimatta siitä, että pohkeissa tuntui edellisiltainen lenkki, Ilse oli aika innoissaan. Stumppi saisi nähdä.
- Mä en varmaan ehdi nähdä sua tänään, mä kuntoilen, oli Ilse ilmoittanut nenäkkäästi soittaessaan tälle töihin.
- No en mä nyt niin tosissani ollu! poika oli vastustellut.
- Olitpas, ja vaikket ois ollutkaan niin oikeassa sä olit silti. Mä menen Alin kanssa ratsastamaan.
- Ai menet vai? Sen mä haluaisin nähdä!
- Ei, Ilse sanoi kiireesti. Hän ei ollut ollut satulassa melkein puoleentoista vuoteen ja Stumppi epäilemättä kuvittelisi hänen hyppäävän suoraan puolitoistametrisiä esteitä. – Tai ehkä joskus myöhemmin, mun täytyy ensin vähän harjotella.

Ali tuli hakemaan häntä varttia yli viisi äitinsä harmaalla kuplavolkkarilla, kuten he olivat sopineet.
- Sulla on vielä ratsastushousutkin olemassa, hän huomioi.
- Onhan mulla, onneksi ne venyy, Ilse naurahti. – Mä sain nää varmaan neljätoistavuotiaana.
- No niin, et sä voi olla kauhean läski, jos sä voit pitää neljä vuotta vanhoja, esiteininä saatuja vaatteita.
- Mähän sanoin että nää venyy ja paukkuu kuin purkka, Ilse sanoi ja todisti venyttämällä kangasta pussille reiden kohdalta.

Siinä vaiheessa, kun varsa oli tarkastettu ja sen kanssa leikitty ja Hiski oli harjattu ja satuloitu, Ilseä alkoi jännittää. Kädet ihan vapisivat, kun hän asetteli kypärää päähänsä.
- Se on kumminkin sun kisahevonen, mitä jos mä en pärjää sille? hän kysyi epäröiden.
- Se on kiltti kuin vauva, Ali vakuutti. – Mä sen sijaan en ole. Jos sä pääset huomenna sängystä itkemättä niin jo on ihme.
- Ei kai? Ilse kysyi pelästyneenä.
- No ei tietenkään, hölmö. Sano, jos meinaat kuolla.

Ilse kiipesi selkään ja sääti jalustimia samalla, kun antoi valkoisen hevosen kävellä pitkin uraa. Ainakaan se ei heti alkanut riekkua, käveli vain joutuisin askelin pää nyökkyen. Ilse toivoi, että sillä olisi ollut harjaa, josta tarrata kiinni, jos tulisi tiukka paikka, mutta se oli leikattu puolen sentin mittaiseksi jenkkisiiliksi. Hänen pitäisi tarrautua satulaan, jos tulisi jokin tilanne.
- Ota jalat pois jalustimista, sanoi Ali ensimmäiseksi ja Ilse alkoi epäillä, että ehkä tyttö oli sittenkin ollut tosissaan uhkailuissaan. Hän kuitenkin alkoi vain korjailla Ilsen istuntaa kaikessa rauhassa samalla, kun Hiski käveli, ilman että pyysi edes ottamaan ohjia.
- Tunnetko sä vatsalihaksesi? hän kysyi vaativasti vähän ajan kuluttua, mutta Ilse joutui pudistamaan päätään.
- En mä tunne mitään.
- Äh. No, ota ohjat ja ravaa vähän kevyttä ravia niin lämpiätte kunnolla.
Ilse totteli ja yllättyi miellyttävästi, kun hevonen totteli heti hänen haparoivia apujaan. Ei hän ollut kaikkea näköjään unohtanut. Kesti hetken, ennen kuin hän sai ravin rytmistä kiinni, mutta sitten helpotti, oli kuin ei taukoa olisi ollutkaan.

Mutta sitten Ali aloitti lupaamansa höykytyksen. Ilse sai nostaa jalustimet ylös ja ravata ympäri kenttää kierroksen toisensa jälkeen. Kymmeniä kierroksia toisensa jälkeen. Hiskin askeleet eivät olleet ihan kammottavimmasta päästä, paremminkin laajat ja liitävät kuin selkärangan palasiksi ryskyttävät, mutta silti Ilse tunsi pompahtavansa joka askeleella kymmenisen senttiä irti satulasta. Valittamaan hän ei silti aikonut ruveta, vaan puri kuvaannollisesti hampaansa yhteen. Kirjaimellisesti sitä ei voinut tehdä, ne kolisivat toisiaan vasten muutenkin.
- Pidä vatsa tiukkana ja istu takapuolesi päällä, Ali neuvoi kerran toisensa jälkeen.
- Vähän armoa hei välillä, Ilsen oli pakko lopulta pyytää. – Anna mä kävelen.
- Kävele vaan, Ali lupasi armollisesti. Hänkin oli huomannut, että Ilse alkoi olla ihan puhki. Kulmissa hän hytkyi holtittomasti ulkokyljelle ja hän oli jo miettinyt, sanoisiko tyttö mitään, ennen kuin liukuisi selästä silkkaa väsymystään.
- Mä alan tuntea ne lihakset, Ilse ilmoitti sitten, saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Se oli totta, hänen vatsansa tuntui tiukalta nyrkiltä, joka alkoi jo kainaloista, ellei peräti lapaluista asti. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, miltä hänen takapuolessaan tuntui. Sieltä hän oli takuulla vereslihalla.

Ali näytti ilahtuvan ihan suhteettomasti.
- Loistavaa! Sitten sä sait jujusta kiinni! Sä et muuten ikinä pysty istumaan siellä ryskymättä.
- Olen mä ryskynytkin, sä olet takuulla aiheuttanut mulle viikon selibaatin, Ilse tiuskaisi yrittäessään kohentaa varovasti asentoaan.
- Mä? Mähän sanoin miljoona kertaa, että istu peffasi päällä mutta ei, sä vaan könötät kirjaimellisesti päin víttua! Joko sä olet valmis ravaamaan lisää?
- En taida olla, Ilse sanoi pelästyneenä.
- Okei, ehkä toi riittää yhdeksi kertaa. Haluatko sä vähän hypätä lopuksi, tai edes laukata?
- Kunhan mä saan jalustimet.
- No ota, ystävä hyvä.
- Ja ehkä jätetään esteet toiseen kertaan.

Ilse laski jalustimet alas ja kokosi taas ohjat. Hän otti pari varovaista laukannostoa kumpaankin suuntaan, eikä Ali enää huutanut kuin vääpeli, vaikka hän nosti koko takapuolensa satulasta. Laukkaamisessa oli kuitenkin jotain, mikä sai ihmisen hyvälle tuulelle.
- Ihan hyvinhän se meni, Ali sanoi rohkaisevasti lopuksi.
- Mahtaako mun jalat kannattaa, kun mä hyppään alas, mietti Ilse.
- Pidä satulasta kiinni, Ali neuvoi ja niin hän teki. Jalat olivat kuitenkin kohtuullisessa kunnossa. Housut sen sijaan hiersivät ikävästi ja Ali lupasi hoitaa hevosen pois. Ilse istui tallin seinustalle ja sytytti tupakan. Ikiaikoihin hän ei ollut kaivannut sellaista niin kovasti.

- Tuletko sä uudestaan? Ali kysyi, kun he valmistautuivat lähtöön.
- Riippuu siitä, miltä musta tuntuu huomenna, Ilse tuhahti.
- Ylihuomenna se tuntuu pahimmalta, Ali lohdutti ja työnsi kasetin sisään soittimeen samalla, kun starttasi. – Sillon kannattaisi kokeilla taas. Mutta eikö ollu kivaa?
- Oli, Ilse myönsi. – Tuskallista mutta kivaa. Se totteli mua.
- Tietysti se totteli, ethän sä nyt mikään tumpelo ole. Kunhan opit istumaan.

- Hyvää musiikkia, Ilse huomioi. – Mä en tiennytkään, että sä kuuntelet tämmöstä.
- Ai, Ali sanoi ja vilkaisi kummastuneen näköisenä soittimeen päin, kuin olisi itsekin ihmetellyt. – Mä taisin saada ton kasetin yhdeltä koulukaverilta.
- Ai sulla on diskohenkisiä koulukavereita? Kerro lisää.
- No, ei ne kaikki ole luonnonsuojelijahörhöjä, niin kuin mä pelkäsin, Ali naurahti. – Itse asiassa siellä ei ole kuin muutama sellanen. Loput on ihan normaaleja ihmisiä.
- Onko monta perintökartanon vanhinta poikaa, joiden kanssa sä voisit mennä naimisiin?
- Muutama vanhin poika on, mutta ei sellaisia, joiden kanssa mä suostuisin naimisiin, Ali nauroi.
- Sä olet tosiaan maailman valikoivin. Onko semmosta miestä syntynytkään, joka sulle kelpaisi?
- Mistä mä tiedän? Mutta jos sä nyt olet kauhean huolissasi mun sosiaalisesta elämästä niin mä olen menossa perjantaina ulos.
- Uu, jonkun miehen kanssa vai?
- Kahdenkin, ja yhden tytön lisäksi.
- Oikeen ravintolaan?
- Oikeen, Ali vahvisti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.11.14 21:02:58

Kaksio mukavuuksin

Opiskelija-asuntosäätiö huomioi lopulta Ilsen ja Stumpin hakemuksen marraskuussa. Ilse ei voinut olla kiljumatta ääneen nähdessään kirjeen postiläjässä ja isomman kiljunnan hän päästi avattuaan sen.
- Me päästään muuttamaan!

Tarja ja Kate ja pojat keräytyivät hänen ympärilleen tutkimaan kirjettä, isä ei ollut vielä tullut töistä. Ilse ahmi silmillään tekstiä ja kääri sitten kirjeen tiukalle rullalle, jonka painoi rintaansa vasten.
- Mä ehdin ehkä vielä tekemään vuokrasopimuksen tänään, kun heti lähden.
- Sinäkö sen yksin teet? Tarja kysyi.
- Minähän meistä oon opiskelija.

Ilse ehti ja talletti sitten kaikki paperit huolellisesti olkalaukkuunsa, ennen kuin lähti kohden Stumpin työpaikkaa. Olisi voinut tietysti soittaakin, mutta se olisi ollut latteaa – tällaiset uutiset piti saada laukoa naamatusten ja päästä halailemaan päälle. Stumppi oli onneksi yksin, kun Ilse harppoi sisään, pihallakaan ei ollut autoja.
- Hyvä kun tulit, mä meinasin just pistää lapun luukulle, että pääsen vessaan, poika sanoi helpottuneena.
- No mene, Ilse sanoi suopeasti. Uutiset voisivat hyvin odottaa pari minuuttia. Hän kaatoi itselleen kahvia ja totesi, ettei Stumppi ollut keittänyt uutta useampaan tuntiin, se maistui kamalalta. Pomo riemastuisi, jos sattuisi paikalle. Hän ei kuitenkaan ruvennut laittamaan uutta, vaan levitti kallisarvoiset paperinsa tiskille ja seisoi niiden edessä, kun Stumppi palasi.
- Mitä nyt? poika kysyi.
- Nyt se tuli, Ilse julisti.
- Mikä?
- Meidän asunto.

Stumppi riemastui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pyöräytti jopa Ilseä ympäri niin, että tämän varpaat osuivat muutamaan öljypänikkään, jota kolisivat lattialle, menemättä onneksi rikki.
- Mihin me muutetaan ja koska?
- Joulukuun alussa ja Vantaalle. Mutta, Ilse sanoi ja alkoi kaivella taskujaan. – Tadaa! hän sanoi juhlallisesti.
- Sulla on jo avain? Miten sulla voi olla jo avain?
- Se on jo tyhjänä, mutta siellä tehdään remppaa. Edelliset asukkaat oli kuulemma aika possuja.
- Mehän voidaan mennä sinne vaikka heti sitten?
- No niin voidaan. Ja mennäänkin, heti kun sä pääset töistä.

Yön pimeydessä he sitten kymmenen jälkeen lähtivät etsimään linja-autoasemalta bussia, joka menisi oikeaan suuntaan Vantaalle. Edes seutulipun hinta ei saanut Stumppia siinä kohden huonolle tuulelle, vaan hän halaili Ilseä onnellisena koko matkan. Ilse itse tunsi olevansa sisältä sulaa hopeaa, niin hyvä mieli hänellä oli. Nyt alkaisi elämä, kun he pääsisivät oman katon alle.

He olivat ehtineet opetella ulkoa sen puhelinluettelon karttasivun, jolta uusi osoite löytyi, mutta oli vähän haasteellista vilkuilla ulos pimeässä ja yrittää päättää, koska bussi tulisi oikealle pysäkille, etenkin kun unohtui aina välillä pussailemaan.
- Nyt mennään, sanoi Stumppi kuitenkin äkisti. – Tuolla näkyy jo kehäkolmonen, sen on pakko olla tässä.
Bussikuski sai tehdä äkkijarrutuksen pysäkin kohdalla, mutta päästi heidät sentään ulos. Kaikki näytti pilkkopimeältä lukuun ottamatta kelmeitä katulamppuja ja muutamaa korkeaa taloa.
- Oisko se tossa? Ilse ehdotti.
- Se selviää kun mennään kokeilemaan avainta, Stumppi sanoi ja veti hänet kainaloonsa. Se oli. Ovinumero ohjasi viidenteen kerrokseen ja siellä ovelle, jonka postiluukussa oli maalarinteipille raapustettuna kaksi nimeä. Kädet täristen Ilse avasi oven.

Sisällä tuoksui maali ja siellä oli pimeää. Eteisen valokatkaisijasta ei tapahtunut mitään ja Ilse huokaisi pettyneenä.
- Eikö täällä ole sähköjä?
- Tai sitten täällä ei ole lamppuja. Stumppi astui sisään jättäen oven rappuun levälleen ja löysi vessan. Sinne tuli valo ja Ilse kääntyi vetämään oven kiinni. Nyt he olivat kotona.

Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittiö. Toisen huoneen lattialla oli tikkaat ja isoja maalipurkkeja, muuten asunto oli aivan tyhjä paitsi jääkaappia. Sieltä lehahti ummehtunut haju, kun Ilse uteliaisuuttaan kurkisti sinne.
- Yyh, hän sanoi. – Millä ihmeellä me oikeen kalustetaan tää kaikki?
- Sullahan on sohva, Stumppi huomautti.
- Sohva ja kaappi ja sänky, Ilse myönsi. – Ja kirjotuspöytä ja kirjahylly. Siinähän onkin jo enemmän kuin huonekalu per huone.
- Me tarvitaan telkkari.
- Ja ruokapöytä ja tuoleja. Ja verhoja ja mattoja.
- Niinkö? Stumppi kysyi pehmeästi ja naulitsi Ilsen keittiön seinää vasten.
- Jossain vaiheessa, Ilse mumisi ja oli valmis riisuutumaan siihen paikkaan. Olisi ollut sopivaa, jos Stumppi olisi halunnut rakastella täällä nyt, heti, ensimmäisen käynnin kunniaksi.
- Mennään takasin, poika sanoi kuitenkin. – Täältä ei takuulla kulje busseja kovin myöhään enkä mä viittis kävellä.

Ilsen isä maksoi heille pakettiauton, jotta he saisivat kuljetettua huonekalut, ja ystävät auttoivat kantamisessa, jopa Nita ja Ali. Suurin apu oli kyllä väkivahvasta Lassesta, jota ilman painavaa vaatekaappia ei olisi ehkä saatu ikinä ylös. Muita tavaroita oli kertynyt yllättävän paljon, kun Tarja oli innostunut siivoamaan omia kaappejaan, ja niin oli Stumpin äitikin. Muuten pojalla ei ollutkaan muuta tuotavaa kuin laverisänkynsä ja senkin hän olisi jättänyt, mutta Ilse ei antanut, sillä sen sai levitettyä parisängyksi. Ja sitä paitsi, sanoi Ilse, hänen äitinsä saisi nukkua Ilsen vanhassa sängyssä, jos eksyisi Suomeen. Nyt hän voisi tullakin, kun täällä kerran oli paikka, mihin tulla.
- Teillä on tähän mennessä viittä eri sorttia laseja ja kuutta erilaista sarjaa lautasia, ilmoitti Nita iloisesti keittiöstä.
- Köyhä ei voi valittaa, Ilse nauroi ja rysäytti tiskipöydälle muovikassin. – Stumpin äiti lähetti nää, mielenkiintosta nähdä, mistä se on raaskinu luopua.

Siellä oli enimmäkseen samanlaista roinaa, ellei pahempaa. Yksinäinen kahvinsuodatin, naarmuuntunut paistinpannu, muutama mustunut puinen lasta ja yksinäisiä kippoja ja kuppeja. Ainoa arvokas oli tiukasti astiapyyhkeeseen kääritty sanomalehtipaperimytty, jonka Ilse avasi samalla, kun Ali siirteli nenä rypyssä muita tavaroita ja ehdotti niiden laittamista suoraan roskikseen.
- Hitto, mitähän Sepi sanoo, älähti Ilse löytäessään paketista kaksi korkeajalkaista kristallilasia.
- Söpöt, hyväksyi Ali. – Miten niin mitä Sepi sanoo?
- Nää on varmaan ollu kunniapaikalla niiden lasikaapissa, ja nyt ne on täällä. Se varmaan syyttää Maria varkaudesta! Tai Stumppia!
- Ne ei ole Sepin vaan äidin, huomautti Stumppi keittiön ovelta. – Yks niitä harvoja asioita, mitä ei Sepi oo omasta selkänahastaan siihen kämppään hankkinut.
- Ja sun äiti raaski antaa ne meille, Ilse sanoi liikuttuneena. Se tuntui arvokkaammalta kuin kaikki se käyttökelpoisempi, mitä Tarja oli yltäkylläisyydestään lahjoittanut. Stumpin äidille ei välttämättä ollut jäänyt mitään omaa.

Stumppi ja Lasse lähtivät palauttamaan pakettiauton, Korvanen ja Läde jäivät järjestelemään Stumpin levyjä Ilsen kirjahyllyyn ja tytöt purkivat astioiden jälkeen vaatekasseja.
- Puolet teidän muuttokuormasta on sun vaatteita, naurahti Ali. – Ja toinen puoli Stumpin. Ihme keikareita te ootte.
- Se on ihan totta, sanoi Ilse ankaran näköisenä. – Tästedes tulee olemaan muitakin rahanreikiä kuin vaatteet.
- Vessapaperia, ehdotti Nita, joka tuli vessasta.
- Dämn. Ilman vessapaperia on aika ankeeta, tajusi Ilse, joka oli petaamassa heidän sänkyään. Stumpin vanha patja ja hänen sängyssään ollut olivat eripaksuiset, mutta sitä ei voinut nyt auttaa. – Mun täytyy kai mennä käymään kaupassa. Tarttiskohan jotain muuta ihan välttämättä?
- Ruokaa?
- Tarja lähetti kassillisen kaikennäköstä, näkkäriä ja muuta.
- Kaljaa! huusi Korvanen viereisestä huoneesta.
- No sitä ei kyllä tarvii yhtään enempää, Ilse ilmoitti napakasti. Muuttokuormasta oli ensimmäiseksi purettu kaksi korillista ja ne seisoivat nyt jääkaapissa, jossa ei niiden lisäksi ollut juuri muuta kuin Tarjan lähettämä maitopurkki ja margariinirasia.
- Sä keksit kuitenkin miljoona asiaa, mä tulen mukaan kantamaan, sanoi Ali päättäväisesti.
- Ja minä, Nita sanoi.

Ilse keksikin, muttei silti aikonut ostaa kauppaa tyhjäksi. Hänellä oli aavistus, että välttämätöntä hankittavaa tulisi lähiaikoina niin paljon, että välttämättömästäkin pitäisi karsia. Tänään he eivät kuitenkaan tarvitsisi juuri mitään.
- Vai haluaakohan pojat syödä jotain, hän keksi.
- Pojat haluaa aina syödä, mutta tarviiko sun ruokkia ne? kysyi Nita.
- Kai mun periaatteessa tarvii. Onhan ne raahanneet mun huonekaluja koko päivän. Mutta mitä? Hernekeitto ois halpaa, mutta mä epäilen, etten mä sillä saa kauheita suosionosotuksia.
- Pizzaa, ehdotti Ali. – Vehnäjauhokin on halpaa.
- Osaankohan mä?
- Mä osaan.
- Tekisitkö sä? Voi, sä olet enkeli, te molemmat ootte, kun tulitte auttamaan! Ilse riemastui ja halasi ystäviään keskellä ahdasta kauppaa.
- Ei kai sua nyt kokonaan voi hylätä, vaikka sun miesmakusi onkin karmea, sanoi Nita.
- Etenkään, koska sun miesmakusi on karmea, nauroi Ali.

Niinpä he ostivat leivinpaperia ja vehnäjauhoja ja juustoa ja tomaatteja sun muuta ja Ali linnoittautui keittiöön tekemään pizzapohjaa. Ilsen hän vaati seurakseen.
- Sun pitää tulla katsomaan, että osaat itte seuraavalla kerralla.
- Otatko sä kaljan? Ilse tarjosi.
- Ja hankkisin lössömahan? Ei kiitos, Ali nauroi.
- Haluatko sä viiniä sitten?
- Haluan, sanoi Nita, joka istui lattialla selkä seinää vasten. Niin he sitten istuivat ensimmäistä iltaa Ilsen ja Stumpin uudessa kodissa, tytöt laittaen ruokaa keittiössä ja pojat kuunnellen levyjä olohuoneessa, toiset maistellen hiukan viiniä ja toiset kiskoen kaljaa kaksin käsin. Lopulta Nita halusi lähteä kotiin ja Ali oli heti valmiina lähtemään seuraksi.

- Mä en tiedä, mitä tosta tulee, sanoi Nita huolestuneena sytyttäessään tupakan matkalla bussipysäkille.
- En mäkään, Ali huokaisi. – Mutta oletko sä koittanut puhua sille järkeä?
- Arvaa monestiko. Mutta sen naama menee rusinalle heti, kun mä mainitsen Stumpin nimenkin, puhu siinä sitten järkeä.
- Mä tiedän. Se vaan haluaa itsepäisesti elää harhoissaan ja kuvitella, että sillä on ihana ja uskollinen mies. Onneksi se sentään häipyy inttiin!
- Niinpä, Ilse ei saa niin vikkelästi näpeilleen, säesti Nita ja he katsoivat toisiaan liikuttavan yhdenmielisinä.

Ei paljonkaan myöhemmin Stumppi heitti pojatkin ulos. Kaljat olivat huvenneet huolestuttavaa tahtia ja pizza oli syöty viimeistä murua myöten.
- Menkää koteihinne, hän sanoi ja avasi ulko-oven.
- Nyt jo? Huonot tuparit! Läde vastusteli.
- Nää ei oo vielä tuparit, tänään oli vaan muuttopäivä. Menkää pois, meillä on vielä tekemistä.
- Teidän tekemiset tiedetään, jupisi Korvanen, mutta lähtivät he silti.

- Hyvä kun ajoit ne pois, sanoi Ilse. Hän oli aikonut ripustaa verhot makuuhuoneeseen, mutta nipsuja ei ollut. Eikä silitysrautaakaan, mutta kaipa ryppyisetkin verhot olisivat olleet paremmat kuin ei mitään.
- Niiden jutuista tulee niin älyttömän typeriä, kun ne saa vähän kaljaa, sanoi Stumppi, heittäytyi sohvalle istumaan ja hieroi kasvojaan. – Sitä paitsi on kai kivempaa viettää ensimmäistä iltaa kahdestaan?
- Niin on, Ilse sanoi ilahtuneena ja istui hänen viereensä. – Vaatteet on vielä purkamatta ja sitten pitäis tiskata. Ja maanantaiksi pitää tehdä lista kaikesta, mitä pitää tehdä ja ostaa.
- Puhelin. Telkkari.
- Semmosiin meillä ei ole varaa, sanoi Ilse vakavoituen.
- Mutta etkö säkin vois hommata jotain iltatyötä? Eikä puhelin maksa oikeastaan mitään.
- Jos mä pääsen tammikuussa alottamaan sen toisen koulun, mä voin hankkia vaikka kokopäivätyötä siihen asti, lupasi Ilse harkittuaan hetken otsa rypyssä.
- Niin sitä pitää! sanoi Stumppi ihastuksissaan ja halasi häntä. – Koska ne ilmottaa?
- Joskus tässä kuussa.
- Kyllä sä pääset, sä oot niin välkky, Stumppi vakuutti. – Mennään hei katsomaan, onko tässä lähellä mitään kuppilaa! Pakko tässä on olla, ei näin iso talo täynnä opiskelijoita voi olla pitämättä yhtä baaria pystyssä ihan helposti.
- No, tän kerran, Ilse myöntyi, mutta pieni huolenryppy muodostui hänen kulmakarvojensa väliin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.11.14 22:14:38

Ilman vaihtoehtoja

Alilla oli toisenlaisia huolia. Kerrassaan musertavia huolia, ja mikä pahinta, sen laatuisia, ettei niistä voinut edes puhua kenellekään. Koulussa kaverit kiusasivat, että hän oli lukenut tentteihin liikaa, kun hänen silmänalusensa tummenivat päivä päivältä ja hän haukotteli luennoilla niin, että muutaman kerran luennoitsija keskeytti puheensa ja jäi katsomaan häntä.
- Sä et saa mitään stipendiä ensimmäisen lukukauden perusteella niin, että hellitä jo, kehotti Terhi, josta oli syksyn mittaan tullut oikeastaan ystävä, kun he olivat syömässä. Ali tuijotti häntä vähän aikaa tylsänä, ennen kuin älysi naurahtaa.
- Mä en oo mitään stipendejä saamassakaan, se on ihan varma.
- Ootko sä ihan kunnossa? Terhi huolestui. - Ei kai Ollikainen meinaa myydä Hiskiä tai mitään?
- Ei, samperi sentään, mitään niin kamalaa ei sentään oo tapahtumassa, Ali nauroi. He olivat alun perin lyöttäytyneet Terhin kanssa yksiin, koska muistivat toisensa Ypäjän pääsykokeista. Terhi olisi päässyt sinnekin, mutta valinnut yliopiston, mutta pääasia oli, että he molemmat ratsastivat, eikä Alin ollut koskaan ollut vaikeaa tutustua hevosihmisiin.
- Mutta jotain kamalaa kuitenkin? Terhi kysyi ja suki tummanruskeita hiuksiaan paremmin korviensa taakse.
- Ei oikeestaan, Ali vakuutti, mutta sitten hänen alahuulensa alkoi vapista ilman, että hän sai siihen mitään kontrollia. Kiireesti hän nousi, otti tarjottimensa ja harppoi ulos ruokalasta. Terhi tuijotti hetken, tyhjensi maitolasinsa ja juoksi perään. Alia ei näkynyt missään, mutta hän päätti kokeilla naistenhuonetta. Ulkona oli joulukuu ja satoi räntää, tuskin tyttö oli sinne mennyt ilman takkia.

Siellä Ali oli, selvästikin saaneena itsehillintänsä takaisin, ja laittoi ripsiväriä, tai paremminkin seisoi ripsiväri kädessään peilin edessä. Terhi jäi seisomaan hänen viereensä kädet puuskassa, kunnes Ali vilkaisi häntä puolustautuvasti.
- Tuliko sulle äkkiä huono olo tai jotain? Terhi kysyi.
- Jotain, Ali mutisi.
- Oletko sä oikeasti ihan kunnossa? Kyllä sä voit mulle kertoa.
- Ei mua mikään vaivaa.
- Ei sitten, Terhi sanoi näyttäen loukkaantuneelta. Ali tunsi häpeän pistoksen, mutta siltikin… hän oli tuntenut Terhin alle puoli vuotta, saattoiko siinä ajassa edes tutustua kunnolla? Oli eri asia pähkäillä yhdessä kouluhommia ja jutella hevosista kuin kertoa pahimpia salaisuuksiaan.

Mutta oliko hänellä toisaalta valinnanvaraa? Mieli kaipasi kovasti kevennystä.
- Oletko sä koskaan ollu raskaana? hän kysyi niin nopeasti, että sanat tuntuivat syövän toisiaan, ennen kuin ehtisi muuttaa mielensä.
- Ai sitä, sanoi Terhi ja nyökkäsi miettiväisenä. – Kuka se on, Rasmusko?
- Äh, ei, Ali sanoi ja paiskasi ripsivärinsä avonaiseen laukkuun. Olisihan hänen pitänyt arvata, että Terhi vain kinuaisi lisäinformaatiota. Ilse olisi ensin lohduttanut häntä, mutta ei tästä Ilselle voinut puhua. Tosin, ei kai Ilsekään olisi malttanut olla lopulta kysymättä.

- Olen, sanoi Terhi sitten yllättäen. – Eikä se oo kuolemaksi.
- Ai, Ali sanoi hämmästyneenä. – Mitä sä teit?
- Abortin, tietysti. Et kai sä oo koskaan kuullu mun kertovan mitään mistään pikku-Teposta?
- Oliko se kamalaa?
- Vähän inhottavaa, Terhi myönsi. – Mutta ei siihen kuole.
- Missä… miten…
- Varaa aika gynelle. Sieltä se sitten hoituu.
- Mutta mä en ole koskaan ollu gynellä!
- Ois ehkä kannattanu, pillereiden kanssa ei yleensä tuu raskaaks.
Samassa ovi kävi ja joku muu tuli sisään. Ali sulki suunsa tiukasti, vaikka hänen olisi tehnyt mieli kysyä kymmentä asiaa.
- Jutellaan luentojen jälkeen lisää, Terhi sanoi nopeasti. – Tuu vaikka mun luokse.

Kunhan Terhi uskoi, ettei kyse ollut heidän kurssikaveristaan, hän osoittautui hyvin asialliseksi, hyödylliseksi ja myötätuntoiseksikin.
- Sä et ole koskaan puhunut kenestäkään muusta kundista, hän sanoi vain syyttävästi.
- Ei siitä ole ollut mitään puhumista, se oli vaan semmonen muutaman illan juttu, Ali vähätteli, vaikka olihan se nyt ollut vähän useamman.
- No sitten mä ymmärrän, ettet sä ole hommannut pillereitä, Terhi sanoi anteeksiantavasti. Ali ei ollut yhtä anteeksiantavainen itse. Kyllä hän oli jollain tasolla tiennyt, ettei todennäköisyys ollut heidän puolellaan, sillä tavoin kun he Stumpin kanssa olivat syksyn mittaan vinguttaneet kumia, mutta pillereiden hankkiminen oli silti tuntunut liioittelulta. Se olisi antanut koko hommalle jotenkin pysyvän luonteen, eikä hän ollut vielä kertaakaan Stumpin lähtiessä uskonut tämän tulevan uudelleen.
- Nyt mulla on todennäkösesti joku kuppa tai neekerisankkerikin sitten, hän sanoi alistuneesti.
- No varaat sen gynen, siellä sekin selviää, Terhi sanoi lohduttavasti ja kaatoi Alille lisää kaakaota. Suklaa kun kuulemma auttoi kaikkeen. Siinä saattoi olla perääkin, Ali ajatteli, kun kermainen tuoksu kohosi hänen nenäänsä isosta mukista.

- Mitäs Rasmus sitten? Terhi kysyi, kun keskustelu oli ollut vähän aikaa katkolla.
- Älä viitti kertoa sille, Ali pyysi. – Ei sillä, että me varsinaisesti seurusteltais tai mitään, mutta mieluummin mä pitäsin tän meidän välisenä.
- En tietystikään kerro, ja jos te ette kerran seurustele niin saanko mä sen?
- Pidä hyvänäsi, Ali nauroi. Rasmus oli kauhean mukava poika mutta, kuten hänelle aina tuntui käyvän, jos hän edes alkuun kuvitteli tuntevansa jonkinlaisen kipinän, se hiiltyi pian kylmäksi ja mustaksi. Ainoa, jossa se oli säilynyt, oli Stumppi, ja se tyyppi taas oli muuten ihan mahdoton muualla kuin sängyssä.
- Sä voit tulla mun luokse yöksi sen jälkeen, mä hoidan sua, Terhi lupasi.
- Tarviinko mä hoitoa? kysyi Ali pelästyneenä.
- No ainakin vähän paapomista.

Ali terästäytyi ja hoiti homman mahdollisimman asiallisesti alusta loppuun. Seuraavana päivänä hän varasi ajan gynekologille ja itkeskeli siellä käynnin jälkeen koko illan saatuaan melko musertavat haukut. Hän tunsi olevansa holtiton heitukka, joka kulutti vastuuttomasti verovaroja halutessaan abortin. Hyvässä lykyssä hänen nenänsäkin kohta mätänisi päästä, vaikka hän saikin sitten jo ennen itse toimenpidettä puhtaat tulokset sukupuolitautitesteistä. Siinä sitä olisikin ollut ihmettelemistä, jos hän olisi joutunut kertomaan Stumpille saaneensa tältä jonkin taudin. Seuraavaksi Ilse olisi soittanut ja kaivannut olkapäätä, jota vasten itkeä. Se olisi ollut jo aika makaaberia.

Itse toukkaa hän ei halunnut ajatella ollenkaan, eikä ainakaan lapsena. Se oli vain jonkinlainen kasvain, josta piti päästä eroon mahdollisimman pian, syylä ehkä. Sillä ei ollut elämisen edellytyksiä. Ei, kun hän oli tällainen liian nuori vanhanpiianalku ja isä täysin sopimaton. Ei hänestä olisi äidiksi. Ei missään nimessä nyt, eikä ehkä koskaan. Väkisinkin se kuitenkin hiipi uniin ja ajatuksiin, vaikka Ali teki risti sormensa ja teki pahansilmänmerkkejä. Niistä ajatuksista hän ei voinut puhua edes Terhille, vaikka tyttö muuten olikin mitä parhain tuki ja turva. Terhi saattoi hänet ja oli vastassa, kun hän sai luvan lähteä kotiin ja teki hänelle suloisen pedin pikku yksiönsä sohvalle.
- Sä saat mennä yöksi mun sänkyyn, hän sanoi, mutta siitä Ali kieltäytyi. Oli vain oikein, että hän kärsi vähän epämukavalla sohvalla, olihan hän murhaaja. Ja kevytkenkäinen naikkonen ja petollinen valehtelija sitä paitsi. Ollikainen ja hänen äitinsä kuvittelivat hänen puurtavan Terhin kanssa viimeisiä tenttejä varten, vaikka hän makasi lämpötyyny vatsalla ja napsi särkylääkkeitä. Ja itki, kunhan Terhi oli mennyt nukkumaan.

Helpotus oli kuitenkin aamulla ottanut vallan, eikä hän ollut enää niin kipeäkään.
- Mitä sä haluat aamiaiseksi? Terhi huuteli keittokomerosta.
- Maitokahvia ja tuoreita voisarvia? Ali vastasi ja totesi äänensä kuulostavan ihan normaalilta.
- Käykö murukahvi ja paahtoleipä?
- Mikä vaan käy, mä kuolen nälkään.
- Onneksi tentit on ohi, ei tarvii enää mennä kouluun, Terhi ilmoitti ja katsoi olohuoneen puolelle paistinlasta kädessään. – Haluatko sä munaa?
- Sitä mä olen tainnut saada tarpeekseni vähäksi aikaa, Ali mutisi.
- Paistettua, kananmunaa?
- Ei kiitos. Mutta voinko mä käydä suihkussa?
- Totta kai sä voit. Mä en ala paahtaa leipää vielä. Ota mun kylpytakki, ja tästä saat pyyhkeen.
Terhi tanssahteli kaapille ja Ali tunsi silmiensä kirvelevän ihan hiukan. Että Terhi viitsikin olla niin kiltti! Hän ei enää tiennyt, miten olisi selvinnyt yksinään koko hommasta.
- Mene, Terhi sanoi vähän hämillään, kai hän näki, että Ali oli itkun partaalla.

Kuuma suihku teki hyvää, eikä Ali tuntenut itseään enää niin raadelluksi kuin edellisiltana. Silti hän kuivasi alavatsansa varoen. Tuntuiko se jotenkin tyhjemmältä? Ei se voinut, sehän oli ollut mikroskooppisen pieni vasta. Ja nyt se ei ollut enää mikään missään. Ei enää huolen häivää, huh hei. Hän kieltäytyi itkemästä enempää, veti Terhin vaaleanpunaisen kylpytakin päälleen ja meni syömään.
- Istu sinne sohvalle, katotaan videoita samalla, tämä ehdotti, ja kun Ali näki hänen jo kattaneen sohvapöydälle höyryävät kahvimukit, hän istui sinne takaisin ja veti jalat alleen. Kyllä tästä hyvä tulisi, kunhan Terhi ei laittaisi koneeseen mitään nyyhkyleffaa.
- Mulla ei ole kauheesti videoita, Terhi sanoi anteeksipyytävästi. – Räiskintää vai romantiikkaa?
- Räiskintää, Ali vastasi empimättä.
- No saamasi pitää.

He tuijottivat älytöntä ammuntaelokuvaa samalla kun söivät voita valuvia paahtoleivänviipaleita ja lopulta Terhi kysyi:
- Kerroitko sä sille… isälle?
- En, Ali sanoi ja pudisti rajusti päätään.
- Meinaatko sä kertoa?
- Tuskin. En mä edes tiedä, koska mä näen sen seuraavaksi.
- Sä näet siis kuitenkin? Terhi kysyi tarkkanäköisesti.
- No, sanotaan, että meillä on yhteisiä tuttuja. Väistämättä me jossain törmätään.
- Etkö sä luule, että se haluaisi tietää?
- En usko, Ali huokaisi ja painoi päänsä käsinojalle. – Enkä mä taitaisi kestää, jos se sanoisi vaan että entäs sitten.
- Ei kai kukaan voisi niin sanoa!
- Mä olen mieluummin ottamatta siitä selvää.

Iltapäivällä Ali pukeutui omiin vaatteisiinsa ja lähti Terhin luota. Hän oli onnistunut järjestämään abortin niin, että koulu oli jo ohi, mutta tänään oli Ilsen viikoittainen ratsastuspäivä. Hän oli ajatellut voivansa päästä siitä eroon vetoamalla äkilliseen sairastumiseen, jos tarvitsisi, mutta nyt hänellä oli oikeastaan jo ihan hyvä olo, eikä Ilsen tarvitsisi pettyä. Tyttö oli käynyt Hiskillä alkuun hampaat irvessä, selvästi pelkkää itsepäisyyttään, mutta sitten jokin oli loksahtanut kohdalleen eikä hän enää valitellut ratsastuksen jälkeen hankautumiaan. Sitä paitsi ei Ali itse uskaltaisi vielä tänään ratsaille.

Ali haki Ilsen töistä. Tämä oli lopettanut kauppaopiston sinä päivänä, kun oli saanut hyväksymiskirjeen tammikuussa alkavasta tietotekniikan tai jonkin koulutuksesta ja hankkiutunut kiireapulaiseksi tavarataloon, mikä olikin ollut aika helppoa näin joulun alla. Nyt hän odotti Alia sovitussa paikassa parkkihallissa ja virnisteli vähän nolona nostellessaan takapenkille ratsastusvarustekassinsa lisäksi ison muovikassin.
- Mä taidan olla niin väärässä paikassa töissä, hän huokaisi.
- Anna mä arvaan, sä ostit taas jotain, Ali sanoi kuivasti.
- Mä en kohta saa palkkaa paljon páskaakaan, Ilse myönsi iloisesti. – Mutta mun oli pakko ostaa meille joululakanat, ne on ihan sikasuloset, pieniä joulupukkeja!
- Stumppi varmaan ilahtuu niistä suunnattomasti, Ali sanoi sarkastisesti. Stumpille oli takuulla ihan sama, minkä alla tai päällä nukkuisi, joskin musta satiini olisi ehkä voinut saada hänet huomaamaan, että sängyssä yleensä oli jotain petivaatteita. Ilse oli hömppä. Joulupukkikuvioiset lakanat olivat varmastikin aika alhaalla siinä listassa, mitä opiskelija-asuntoon oli pakko hankkia.

Tallilla Ali totesi, ettei sittenkään tainnut olla ihan parhaimmillaan. Hän putsasi bokseja sillä aikaa, kun Ilse harjasi Hiskin ja jo puolivälissä kylmä hiki valui pitkin otsaa.
- Mene sä jo, mulla menee vielä vähän aikaa näiden kanssa, hän sanoi Ilselle, joka nyökkäsi ja talutti valkoisen hevosen ulos. Ali lysähti satulahuoneen pallille istumaan ja lepäämään. Hidastamalla tahtia hän sai loputkin siivottua, mutta jätti sitten kottikärryt tallinseinustalle. Hän ei uskaltanut lähteä työntämään niitä lantalaan, hänellä oli epämiellyttävä aavistus, että kärryjen tasapainottelu jyrkkää lautaa pitkin saisi jotain hänen vatsassaan repeämään. Ollikainen saisi tyhjentää ne illalla.
- Voinko mä hypätä tänään? Ilse huusi kentältä, mutta puomien ja tolppien raahaaminen ei tuntunut Alista juurikaan helpommalta tehtävältä.
- Sori, mutta kun sillä oli eilen vapaa niin ois varmaan parempi ottaa vähän kevyemmin, Ali sanoi yrittäen kuulostaa määräävältä.
- Okei, joku toinen kerta sitten, Ilse sanoi. – Mitä mä sitten tekisin?
- Jos sä kokeilisit jotain ihan oman pääsi mukaan tänään? Ali sanoi ja tajusi kuulostavansa töykeältä. – Sori, mutta mulla on vähän huono olo.
- Ootko sä tulossa kipeeksi? Ilse kysyi ja pysäytti hevosen. – Hei, mee sä vaan jonnekin istumaan ja lepäämään. Kyllä mä keksin jotain.
- Mä voisin mennä vaikka autoon, Ali myöntyi. – Ja taidan pysyä huomenna kotona.

Taas kerran aamulla olo oli parempi, mutta Ali ei viitsinyt riskeerata mitään vaan soitti Ollikaiselle olevansa kipeä, tämä saisi itse ratsastaa Hiskillä tai pyytää jotakuta tytöistä tai antaa vapaapäivän, ihan miten vaan. Hän oli sitä paitsi nukkunut hävyttömän huonosti ja oli hyvin vähällä jättää oven avaamatta, kun Stumppi ilmestyi nojailemaan ovikelloa kymmenen aikoihin. Kehtasikin, kaiken sen jälkeen, mitä Ali oli hänen takiaan saanut kärsiä.

Hän avasi kuitenkin.
- Aamupanolle vai? hän kysyi kirpeästi ja Stumpin ilme meni hämmästyneeksi.
- Ilse sanoi, että sä oot kipeä, niin että mä ajattelin tulla katsomaan sua.
- No katso sitten, Ali sanoi.
- Kyllä sä näytät vähän kipeeltä, Stumppi arveli. Tytön silmät ainakin näyttivät tavallista suuremmilta kalpeissa kasvoissa. – Saanko mä silti tulla sisään vähäksi aikaa? Mun varpaat on ihan jäässä, kun oon tarponu tuolla loskassa.
- Sama se, Ali sanoi välinpitämättömästi ja ymmällään Stumppi seurasi häntä sisään. Ali oli tavallisesti hänen kimpussaan heti ovella, eikä kursaillut tai kruusaillut tuolla tavalla. Toisaalta tyttö ei ikinä lirkutellut eikä vaatinut häntä lässyttämään lupauksia tulevasta. Siksi täällä olikin niin virkistävää poiketa aina välillä.

Nyt Ali kuitenkin meni istumaan sohvannurkkaan ja veti jalat syliinsä, tekemättä mitään sen kummallisempaa kuin tuijotti eteensä.
- Mikä sua sitten vaivaa? Stumppi kysyi varovaisesti. Hän oli vähän toivonut, että tyttö olisi mennyt omaan sänkyynsä potemaan, hän olisi sitten voinut änkeytyä sinne viereen. Täällä paraatipuolella ei kuherreltu, sen oli Ali tehnyt selväksi.
Tyttö vilkaisi häntä epäluuloisen näköisenä, mutta huokaisi sitten.
- Mulle tehtiin abortti, hän sanoi.

Voi jeesusmariapérkele, ajatteli Stumppi.
- Tehtiin? hän kysyi, varmistuakseen aikamuodosta ja hänen helpotuksekseen Ali nyökkäsi.
- Toissapäivänä.
- Munko se oli?
- Sun tietysti. Luuletko sä, että mulla on enemmänkin petikavereita?
Miksei voisi olla, Stumppi ajatteli kysyä, mutta Ali oli niin surullisen näköinen, ettei hän viitsinyt. Reipas tyttö sentään, kun oli hoitanut koko homman vaivaamatta häntä. Siitä hyvästä hän ansaitsi kyllä vähän ylistystä ja hyvänäpitoa.
- Mikset sä kertonu mulle mitään? Stumppi kysyi ja nosti lupaa kysymättä tytön syliinsä.
- Mitäpä se sulle kuulu, vai olisitko sä muka halunnu isäksi?
- Mä olisin tullu sun mukaan.
Sitä hän ei tosiaankaan olisi tehnyt, mutta se tuntui hyvältä asialta sanoa. Aliinkin se taisi vedota, sillä tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja alkoi hytkyä itkusta. Se oli jotenkin liikuttavaa ja Stumppi tunsi halua silittää lohduttavasti hänen hiuksiaan.

- Olisitko muka? Ali nyyhkäisi pitkän ajan kuluttua ja Stumppi painoi pari suukkoa hänen hiusrajaansa.
- Tietysti olisin, hän vakuutti.
- Paskat oisit, Ali mutisi, mutta hänen äänestään kuuli, että hän vaati vain vähän vakuutteluja. Ja Stumppi vakuutteli. Siinä hän oli hyvä.
- Oletko sä kauhean kipeä? hän kysyi sitten.
- En mä enää kovin, Ali mutisi. – Mutta en mä tiedä, haluanko mä mennä sänkyyn sun kanssasi.
- En mä sen takia kysynyt, Stumppi ähkäisi, vaikka olikin. Aina Alin kanssa hän muisti, miten tämä oli silloin ensimmäisellä kerralla pyörtynyt ja aina hänen mielensä teki yrittää onnistua siinä uudelleen. Pääsisiköhän siitä mielihalusta ikinä eroon?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.11.14 17:22:32

Jouluyö, juhlayö

Joulun lähestyessä uudesta pariskunnasta pidettiin kovasti huolta.
- Kai te tulette meille syömään aattona? kysyi Ilsen isä.
- Mä ajattelin laittaa jouluruokaa ihan kotona, sanoi Ilse.
- Voithan sä silti laittaa, onhan siinä pyhiä. Tulisitte vaan, vietettäis perhejoulua.
- Ne on ollu vähän vähissä viime vuosina, niitä on ollu tasan viime joulu, Ilse huomautti, muttei hänellä ollut sydäntä kieltäytyä.

Kävi ilmi, että Stumppi oli käynyt lähes samanlaisen keskustelun äitinsä kanssa.
- Mä sanoin, ettei me mihinkään tulla, mutta se alkoi melkeen itkeä. Sepi kuulemma loukkaantuu, ellei me mennä sinne, Stumppi sanoi vähän nolona.
- Sepi saa mun puolesta loukkaantua ihan niin paljon kuin haluaa, mutta Maria mun käy sääliksi, tuumasi Ilse. Stumpin äiti oli onnistunut vetoamaan häneen lasilahjallaan. Naisen elämä mahtoi olla yhtä @!#$ä, ja kai hänellä oli ikävä poikaansakin. – Ainoo vaan, ettei me päästä millään mihinkään jouluaattona, kaikki liikenne pysähtyy aattoillaksi.
- Sepi lupasi lainata meille autoa, jos me tullaan, sanoi Stumppi ja sillä asia oli selvä.

He matkustivat ensin Merihakaan niin kauan kun bussilla vielä pääsi. Asunto oli joulukuosissa sikäli, että olohuoneessa seisoi tekojoulukuusi ja Kekellä ja Kakella oli paidat ja kravatit, samoin Sepillä, tietenkin. Mies nousi peräti seisomaan sohvalta, kun he saapuivat ja kätteli Ilseä.
- Mahtaako olla leipä leveää nyt, kun on jalat oman pöydän alla, hän kysyi arvoituksellisesti.
- On meillä joulukinkku, jos sä sitä meinaat, vastasi Ilse ja ojensi Marille kukkapaketin. Sen ostaminen oli tuntunut kuuluvan asiaan.
- Tässä on teille lahjoja, Stumpin äiti sanoi hössöttävään tapaansa. Hän puhui niin harvoin, että Ilse aina säikähti hänen äänensä hienoista karheutta. Kai se käytön puutteessa meni semmoiseksi.
- Kiitos, Ilse sanoi ja antoi sen kassin edelleen Stumpille. Jos edellisvuodesta saattoi mitään päätellä, siellä olisi suklaarasia ja kummallekin itse kudotut lapaset tai sukat.
- Ja nyt syömään! Sepi hätisteli hyväntuulisesti.

Kuuliaisesti Ilse ja Stumppi siirtyivät keittiöön pöydän ääreen ja heille alettiin lastata ruokaa eteen. Oli kinkkua ja perunoita, makaronilaatikkoa ja lintupaistia, jota viimeksi mainittua Sepi annosteli runsain käsin. Oli kuulemma itse ammuttua. Ilse katseli lihanpalasia hyvin epäilevästi ja maistoi varovasti. Ei se pahaa ollut, vähän mautonta, mutta hän sai poimia pikkuisia luita suustaan pitkän aikaa. Mitä lie varpusia Sepi onnistunut ampumaan?
- Ei maistu vai, mies sanoi uhkaavasti seuraten Ilsen ilmettä.
- Ei se hullumpaa ole, tämä vastasi vaisusti. Häneen oli yhtäkkiä iskenyt joulumelankolia. Edellisjouluna se oli ollut todella paha, se kun oli ollut ensimmäinen joulu, jota hän ei ollut viettänyt kahdestaan mummin kanssa, mutta hän oli luullut sen helpottavan jo täksi jouluksi. Mutta ei, linnunluiden nyppiminen suusta sen sijaan, että olisi syönyt kaikessa rauhassa mummin tekemää lanttulaatikkoa, oli liikaa, liian erilaista.

- Lähdetään jo, hän sanoi Stumpille, kun Mari nosti pöytään ison kulhollisen soppaa.
- Ottakaa marjasoppaa, sanoi Mari pahastuen, eikä Ilse voinut kuin lysähtää takaisin tuoliin. Marin marjasoppaa tehtiin joka sunnuntai-ilta iso kattilallinen ja sitä syötiin sitten koko viikko. Jos se uhkasi loppua, lisättiin vettä, joten loppuviikosta se alkoi olla aika litkua. Tämä oli kuitenkin selvästi joulun kunniaksi keitetty tänään ja sen kanssa sai kermaa. Sepi katsoi myhäillen heidän syömistään ja kaateli itselleen näkäräisiä kirkkaasta pullosta, jota piti pöydänjalan vieressä. Marillekin hän oli kaatanut, ja Ilselle tarjonnut, mutta tämä oli pudistanut kieltävästi päätään. Se ei olisi ollut reilua, kuin Stumppi kuitenkin joutui vielä ajamaan autoa.

- Ens jouluna ei mennä sinne, Ilse huoahti, kun he lopulta pääsivät karkaamaan. Hänellä oli epämiellyttävän täysi olo, vaikka he olivat onnistuneet välttymään pullakahveilta.
- No sitten ei mennä sunkaan porukoille, möksähti Stumppi.
- Selvä. Ollaan vaan kahdestaan kotona. Niin mä olisin halunnut olla joka tapauksessa.

Marjaniemessä oli selvästi odotettu heitä, pöytä oli valmiiksi katettuna ja Tarja hoputti heitä syömään. ”Me syötiin jo” tuntui ihan mahdottomalta lauseelta siinä kohden, ja sitä paitsi ruoka oli parempaa.
- Jäättehän te meidän kanssa avaamaan lahjat, pyysi Kate, kun he siirtyivät jälkiruokaan, luumukiisseliin kermavaahdon kera.
- Ei kun me halutaan jo kotiin, Ilse sanoi onnettomana. Stumppikin alkoi näyttää siltä, ettei ehkä saisi enää mitään alas kurkustaan. Kate oli pettynyt, mutta Tarja ja isä näyttivät ymmärtävän.
- Kai te haluatte vähän aikaa viettää ensimmäistä omaakin joulua. Tässä, ottakaa teidän paketit, Tarja sanoi ja ojensi isoa kassia. Ilse oli tuonut mukanaan pienemmän, jonka hän tarjosi tilalle.
- Ja tässä teidän. Soitellaan.
- Ottakaa tää vielä, saatte omalle jouluateriallenne juotavaa, isä tarjosi ja pisti kassiin pullollisen punaviiniä.

Ilse heittäytyi heidän olohuoneensa lattialle selälleen, kun he pääsivät kotiin, mutta se ei auttanut. Asunnossa leijui inhottava kinkun tuoksu, se kun oli ollut yön yli uunissa, ja hänen oli pakko nousta ja mennä oksentamaan.
- Onko sulla anoreksia tai jotain? kysyi Stumppi, kun hän tuli vessasta.
- Anti-anoreksia, mulla on olo kuin syöttöporsaalla. Mä en enää ikinä halua jouluruokaa.
- Kukas meidän sitten syö?
- Sinä.
- No otatko sä joulujuomaa sitten?
- Mä voin yrittää, Ilse sanoi ja otti Stumpin tarjoaman lasillisen viiniä. Ehkä se saisi hänen mahansa uskomaan, ettei siellä enää ollut kahta kiloa ruokaa.

Sen jälkeen jouluaatto alkoi joka tapauksessa tuntua paremmalta. Heilläkin oli joulukuusi, paitsi että se oli katajannäre maljakossa: Stumppi oli eräänä iltana tuonut sen tullessaan yöllä kotiin. Hän oli ollut naapurilähiön kuppilassa töiden jälkeen ja oikaistessaan siltä kotiin pienen puiston läpi saanut päähänsä tuoda Ilselle joulukoristeen. Ilse ei ollut raaskinut edes haukkua häntä kaupungin omaisuuden turmelemisesta, ajatus oli ollut niin kaunis. Hän oli koristellut sen mummin vanhoilla joulukoristeilla, jotka oli Tarjalta saanut.
- Avataan lahjat, Ilse sanoi innostuen.
- Mä avasin jo, Stumppi sanoi kohottaen viinapulloa, jonka oli saanut Lasselta. Lasse oli saanut häneltä samanlaisen, siinä oli jokin vitsi, jonka perusteellista versiota Ilse ei ollut kuullut.
- Ei kun paketit, höntti.
- Mua ei huvita, avaa sä vaan. Sä sait kuitenkin paljon enemmän kuin mä, mä saan pitkät kalsarit ja villasukat mutsilta ja se siitä.

Ilse katsoi melko kunnioitettavaa lahjapinoa ja myönsi, että siinä oli totuuden siemen. Hän oli saanut lahjoja paitsi ison läjän perheeltä ja paketin äidiltä Englannista, myös Nitalta ja Alilta ja muilta ystäviltä. Ehkä tytöt olivat lahjaorientoituneempia kuin pojat?
- Mulla on ainakin sulle lahjoja, hän lohdutti.
- No, ehkä mä katon vähän myöhemmin, Stumppi lupasi ja avasi telkkarin. Sen hän oli hommannut, kun he olivat tuskin viikkoa asuneet täällä. Hän sanoi, ettei vaan tullut ilman toimeen.
- Äidin paketin mä ainakin avaan, Ilse päätti. Hän voisi odottaa muiden kanssa, kunnes Stumppiakin huvittaisi, mutta iso, ruskeaan paperiin kääritty paketti, jonka hän oli hakenut postista jo alkuviikolla, oli kutkuttanut hänen mieltään niin, ettei hän voinut enää odottaa. Stumppi seurasi sivusilmällä, vaikkei ollutkaan olevinaan kiinnostunut, ja hän tajusi, mitä siellä oli jo ennen Ilseä.
- Videot! Hitto, se on lähettäny meille videot! Hitto, sun äiti on huipputäti! Stumppi riemastui. Hänen joulunsa oli pelastettu, ja siinä saman tien Ilsenkin. Kaikkein parasta oli, kun laatikon alta löytyi vielä muutama elokuva, eikä Stumppia haitannut edes, ettei niissä ollut suomenkielistä tekstitystä.

Stumppi viritteli vielä johtoja, kun puhelin soi ja Ilse hypähteli vastaamaan. Hän oli onnellinen siitä, että he olivat sittenkin hankkineet puhelimen. Elämä olisi ollut aika ankeaa ilman sitä.
- Hyvää joulua, sieltä kuului vain, kun Ilse oli vastannut ja kesti hetken, ennen kuin hän tunnisti äänen.
- Äiti! Kaukopuhelut on kamalan kalliita!
- Kai semmosen voi sentään joulun kunniaksi soittaa, nainen sanoi nauraen.
- No kai sä voit, Ilse nauroi takaisin. – Mä en olisi raaskinut.
- Mitä tykkäsitte joululahjasta?
- Stumppi saattaa rakastaa sua sen takia enemmän kuin mua!
- Ja oletko sä miettinyt sitä tänne tulemista?
- En… olen, sanoi Ilse vaisuuntuen. Äiti oli houkutellut häntä kylään jo loppukesällä ja nyt oli aloittanut uudelleen, joululomalla. Kummallakin kerralla Ilse oli todennut, ettei hänellä ollut varaa. Äiti olisi lähettänyt lentoliput, kuten edelliselläkin kerralla, mutta hän ei vain ollut uskaltanut kesälläkään lopettaa töiden tekemistä, ja nyt vielä vähemmän.
- No?

- Mä en mitenkään voi lähteä, mun täytyy saada rahat kokoon tammikuun vuokraan, kun Stumppi ei ole enää auttamassa. Tai meidän. Sehän joutuu armeijaan.
- Eikä mun avustuksesta ole mitään hyötyä?
- Ei tarpeeksi, Ilse huoahti. – Eikö sulla ole koskaan lomaa? Meillä on nyt kaks huonetta ja ylimääräinen sänky, tule sä tänne!
- Itse asiassa, mä saattasin tullakin, Ilona naurahti. – Ei se varsinaista lomaa ole, mutta pitäisi mun käydä sielläkin ensi tai seuraavassa kuussa. Että jos me sitten tavattais.
- Tulet tänne asumaan, Ilse sanoi heti. – Sähän voit olla olevinasi hotellissa ja sitten maksaa mulle yösijasta sen, mitä hotelli laskuttaisi.
- Se ei kyllä käy, Ilona nauroi. – Ne laskuttaa suoraan firmaa. Mutta joka tapauksessa mä olen tulossa ja olisi kiva tavata.
- Niin mustakin, Ilse sanoi ja tarkoitti sitä tosissaan.

- Nyt se toimii, Stumppi julisti, kun Ilse palasi.
- Niin näkyy.
- Kuka soitti?
- Äiti se oli, toivotti hyvää joulua ja sanoi tulevansa Suomeen nyt talvella.
- Sepä hauskaa, mutisi Stumppi ja uppoutui katsomaan elokuvaa. – Jos mä en pysy mukana niin kerro mulle, mitä ne sanoo, jooko?
- Tietysti, Ilse lupasi, mutta mitä tyhjemmäksi he joivat isän antaman punaviinin ja Stumpin joululahjapullon, sitä enemmän pihalla hänkin oli. Hän alkoi vaivihkaa hamuilla joululahjojaan ja repiä niitä äänettömästi auki, jottei häiritsisi Stumpin elokuvanautintoa, mutta tämäkin alkoi kiinnostua niistä.
- Miksi sä saat Nitalta alusvaatteita? poika kysyi paheksuvasti.
- Koska se tietää, mistä mä tykkään, Ilse sanoi ja levitteli syntisenpunaisia rintsikoita ja alushousuja.
- Mutta tietääkö se, mistä mä tykkään? Noi näyttää ihan joltain huoran vetimiltä.
- Eikö nää susta oo kivat? Ilse kysyi murheellisena.
- Ois, jos mä oisin ostanu ne sulle!

- Avaa toi, Ilse sanoi ja paiskasi Stumpin syliin yhden itse ostamistaan paketeista. Hän ei todellakaan halunnut ruveta riitelemään jouluaattona. Stumppi avasi paketin murjottaen, mutta kirkastuivat hänen silmänsä sentään, kun hän kaivoi esiin Ilsen ostaman valkoisen paidan.
- MicMacista!
- Niin on, Ilse kehräsi. – Ja sillä olisi voinut ostaa kuukaudeksi makaronia, että toivottavasti tykkäät.
- Makaronia? Kenen mielestä ruoka on tärkeempää kuin vaatteet?

Mutta sitten Stumppi alkoi taas murjottaa. Hän sai tosiaankin pitkät kalsarit ja villasukat ja sen jälkeen hän tutkaili Ilsen saamia lahjoja ja keksi niistä vikoja. Ilse yritti olla ymmärtäväinen, vaikka pahoittikin mielensä. Stumppi-parka ei tainnut tietää joulun hengestä mitään, mutta ehkäpä tulevat joulut olisivat hauskempia, kun hän tottuisi viettämään niitä Ilsen kanssa.
- Mennään nukkumaan, hän ehdotti ja kasasi tavarat sohvan alle.
- Nyt jo? Kello on vasta yksitoista.
- Ihan tarpeeksi, mun päässä ainakin pyörii.
- No, jos sä välttämättä haluat, Stumppi myöntyi ja nousi horjahdellen. Sitten hän haukotteli niin, että naama oli revetä ja tallusteli makuuhuoneeseen. Kun Ilse tuli kylpyhuoneesta hän saattoi pettymyksekseen vain todeta pojan kuorsaavan jo umpiunessa peiton alla.
- Mä olisin kaivannut vähän romantiikkaa ja rakkautta, hän sanoi puoliääneen mennessään omalle puolelleen, mutta ei hänen äänensäkään saanut Stumppia hereille, joten hän käänsi vain kylkeä ja sulki silmänsä. Oli hiukan surullinen olo.

Joulupäivänä kaikki kuitenkin kuittaantui ihanasti. Tosin heillä oli krapula, muttei kauhean paha, vain sen verran, ettei tehnyt mieli nousta sängystä. Niinpä he pysyivät siellä käyden vain välillä hakemassa juotavaa.
- Tää on ehkä mun elämän paras päivä, Ilse sanoi palatessaan takaisin haettuaan lasillisen limsaa.
- Anna tänne se, Stumppi sanoi ja kulautti melkein koko lasin tyhjäksi kerralla.
- Äh, mullakin oli jano!
- Mä haen seuraavan, Stumppi lupasi ja veti peiton heidän päidensä yli. – Miksi tää on sun paras päivä?
- Koska musta on ihana köllöttää täällä sun kanssa, eikä tarvii ajatellakaan, että pitäis tehdä jotain, Ilse selitti ja nauroi, sillä Stumppi kutitti häntä. – Ja koska mä rakastan sua, hän jatkoi sitten vakavoituen.
- Niin, niin, Stumppi sanoi, mutta kuulosti siltä, että oli mielissään.
- Etkö sä mua? Ilse kysyi päättäen ottaa härkää sarvista, kun ei poika älynnytkään jatkaa kuten piti.
- Tietysti, Stumppi sanoi ja nosti päänsä Ilsen vatsalta.
- Sä et oo koskaan sanonu sitä, Ilse sanoi vähän syyttävästi.
- Enkö muka? Takuulla olen.
- Et ole, mä muistaisin kyllä.
He kinastelivat vähän aikaa.
- No sano se nyt sitten, ei se varmaan enää satu, jos sä olet muka sanonut niin ennenkin, Ilse ehdotti, mutta silloin puhelin soi. Huokaisten hän nousi vastaamaan.
- Meinaatteko te pérkeleen penikat pitää mun auton ens vuoteen asti? karjui Sepi.
- Me tullaan heti, Ilse huokaisi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.11.14 19:02:49

Harmaissa

Uutenavuotena pidettiin Ilsen ja Stumpin luona bileet ja vähän niiden jälkeen toiset, armeijaanlähtöbileet. Viimeksi mainitut äityivät sen verran hurjiksi, että naapurit alkoivat paukutella seiniin, mikä opiskelijasäätiön talossa lauantai-iltana oli kai aika hyvä saavutus. Stumppi oli kiukkuinen ja Ilse surkea, eikä ollut helppoa pysytellä riitelemättä viimeisiä päiviä.
- Mä en tiedä, miten mä tuun toimeen ilman sua, Ilse sopersi, kun Stumppi lopulta valmistautui lähtemään.
- Äh, ihan hyvin sä pärjäät, poika sanoi vihaisesti. – Sulla on kai ihan tarpeeksi tekemistä siinä uudessa koulussa ja voithan sä hommata iltatöitä, jos et muuta keksi.
- Mutta mä kaipaan sua.
- Kai mä pääsen lomalle jossain kohden.
- Mä tuun saattamaan sut.
- Älä tuu, sä alat kuitenkin itkeä. Se ois noloa.

Ilse jäi tuijottamaan ällistyneenä, talvisaapas toisessa kädessään, miten Stumppi käveli ulos. Hän ei uskonut silmiään. Poika oli vaan mennyt ja jättänyt hänet siihen. Äkkinäisesti hän ryntäsi ovelle, mutta pysähtyi, ennen kuin sai väännettyä lukkoa. Ei hän nyt sentään menisi rappukäytävään itkemään, rajansa kaikella. Mutta miten Stumppi saattoi? Oliko itkevä tyttöystävä muka niin hirveä juttu, tässä tilanteessa?

Ehkäpä Stumppi pelkäsi itse menettävänsä kasvonsa, tuli Ilse ajatelleeksi sitten ja rauhoittui huomattavasti. Intistä ei ollut paljon puhuttu, sillä oli selvää, että Stumpista ajatuskin sinne joutumisesta oli inhottava. Poika taisi pelätä itkevänsä itse.

Ajatus lohdutti, mutta ei se siihen auttanut, että koti tuntui kauhean hiljaiselta ja autiolta. Se suorastaan kumisi tyhjyyttään, vaikka hän laittoi musiikkia soimaan. Se vasta osoittautuikin huonoksi ideaksi – lähes kaikki levyt olivat Stumpin ja saivat ikävän vaan kaihertamaan pahemmin. Kun puhelin soi seitsemän aikaan, Ilse suorastaan juoksi vastaamaan.
- Haa, sä olet jo kotona, sanoi Nita.
- Täällähän minä, Ilse sanoi ja istui lattialle valmistautuen onnellisena pitkään juoruiluun.
- Laita teetä hautumaan, me ollaan tulossa, Nita sanoi kuitenkin ja sulki puhelimen, ennen kuin Ilse ehti sanoa enempää. Hän totteli ja meni keittämään teevettä ja kurkisti sitten jääkaappiin tarkistaakseen, olisiko sen seuraksi mitään muuta. No, maitoa oli vähäsen. Ja joulukinkkua, joskin se alkoi jo vähän vihertää. Nitan soitosta saamansa tarmonpuuskan vallassa hän nakkasi sen roskikseen ja vei suoraa päätä pihalle. Sitten hän aikoi ruveta siivoamaan – bileiden jälkeen oli vain raivattu - muttei ehtinyt tiskausta pidemmälle, kun ovikello soi.

Nita ja Ali kävelivät sisään kuin kotiinsa. Olisihan se pitänyt arvata, Ilse ajatteli huvittuneena. Heti kun kissa on poissa hiiret ilmestyvät.
- Onnea! Nita hihkaisi.
- Mistä ihmeestä? Ilse kysyi ja veti suupielensä alaspäin.
- Sinkkuudesta! Siitä, että sä oot taas oman itsesi herra! Että herra kúsipää on poissa maisemista kuukausikaupalla!
Kenen tahansa muun sanomana tuollainen olisi ollut verinen loukkaus, mutta ei Ilse voinut Nitalle loukkaantua.
- En mä siitä sinkkuuntunut, hän huomautti vain.
- Me tultiin piristämään sua, sanoi Ali tarpeettomasti. – Tehdään lettuja.
- Mistä? Luuletko sä, että mulla on maitoa ja munia ja hilloa?
- Näistä, tyttö sanoi ja kohotti muovipussia.
- Vähänkö kivaa, että te hommasitte kumminkin tän asunnon, sanoi Nita ja meni keittiöön. – Voi olla, että me joudutaan muuttamaan tänne nyt, tai minä ainakin.

- Oletko sä ihan maassa? kysyi Ali etsiessään kaapista kulhoa ja vilkaisi Ilseä myötätuntoisesti.
- En enää, kun te tulitte, tämä vastasi. – Ennen sitä mä kyllä meinasin hajota palasiksi.
- Me vähän pelättiin, että sä oisit jääny jonnekin kuppilaan matkalla etkä tullut kotiin ollenkaan.
- En mä ole missään käynytkään.
- Etkö sä ollut saattamassa sotilasta kasarmin portille?
- Ei se huolinut mua, Ilse sanoi surullisesti. – Se halusi mennä yksin. Kai se olisi ollut noloa, jos me oltais molemmat paruttu siellä.
- Ei huolinut sua mukaan? Sillä oli takuulla joku muu, jonka se oli luvannut ottaa saattamaan, sanoi Nita ja nyökkäili painokkaasti.
- Älä viitti. Ei tietystikään ole, Ilse sanoi ja katsoi Alia kuin apua hakien. Tämä ei kuitenkaan kiirehtinyt vakuuttelemaan, ettei ollut, ei tietenkään.
- Älä viitti kiusata, hän sanoi vain Nitalle ja Ilseltä hän kysyi: – Onko sulla vispilää?

Nita ei ihan muuttanut Ilsen luo, mutta niin usein hän alkoi käydä siellä, että osti kuukausilipun seutumatkoja varten. Itse asiassa Ilse huomasi hyvin äkkiä pitävänsä jonkinlaista seurustelusalonkia. Kavereille ei tuntunut olevan ollenkaan hankalaa matkustaa Vantaalle istumaan iltaa hänen luonaan.
- Mä olen kuin Minna Craucher, hän sanoi tyytyväisenä eräänäkin iltana, kun Nita oli raahannut Artsin mukanaan katsomaan telkkaria ja neljäntenä pyöränä oli Mona, tyttö johon Ilse oli tutustunut koulussa. Ilse ja Mona yrittivät kaksin tuumin päästä voitolle harvinaisen hankalasta kotitehtävästä.
- Mä en välttämättä ole ihan oikeassa koulussa nyt, mutisi Mona ja järsi kynäänsä.

- Mitä te oikeen yritätte tehdä? Artsi kysyi avuliaasti. Hän oli solahtanut vakioillanistujaksi yhtä luontevasti kuin aikaisemmin Ilsen vihreään huoneeseen ja Ilse oli huomannut olevansa siitä iloinen. Nyt hän oli uteliaana irrottanut vähän väliä katseensa telkkarista, kun tytöt olivat pähkäilleet ääneen.
- Puoliohjelmointia, sanoi Ilse iloisesti. Hänestä tuntui, että hän oli ihan oikeassa koulussa. Ei hän tehtävästä ollut sen paremmin kärryillä kuin Monakaan, mutta hän nautti aivotyöstä.
- Mä voin katsoa sitä, jos te haluatte, Artsi tarjoutui.
- Ei, mä haluan miettiä itse vielä, sanoi Ilse, mutta Mona kiitti helpottuneena ja Artsi siirtyi sohvalta tämän viereen.
- Söpö pari, huomautti Nita. Mona kuuli sen ja punastui, Artsi ei ollut kuulevinaan ja Ilse näytti Nitalle kieltään. Ihan kuin hän ei olisi arvannut Nitan taka-ajatuksia.

Stumppi pääsi ensimmäiselle lomalle kolmen viikon kuluttua, samana viikonloppuna, jolloin Ilsen äiti saapuisi. Molemmat asiat olivat odottamisen arvoisia, mutta Ilse oli ikionnellinen, etteivät ne osuneet pahemmin päällekkäin: äiti tulisi sunnuntai-iltana ja silloin Stumpin pitäisi jo palata, he tuskin ehtisivät edes tavata. Hän ryntäsi kotiin koulusta perjantaina, vaikkei hänellä oikeastaan mikään kiire ollut. Asunto oli siisti, jääkaapissa oli ruokaa ja oluttakin, eikä hänellä olisi muuta tekemistä siellä kuin odottaa. Hän päätti käyttää ajan tälläytymiseen ja aloitti menemällä suihkuun, mutta joutui sieltä pois nopeammin kuin oli aikonut, sillä hän oli kuulevinaan ovikellon äänen. Olisiko Stumppi päässyt lähtemään jo iltapäivällä? Mutta ei, hänhän olisi tietysti tullut omilla avaimillaan.

Ali siellä vain oli, kiharat märkinä sulavasta lumesta, jalassaan ratsastushousut ja märän näköiset tallikengät.
- Ei täältä sais vähän teetä ja sympatiaa? hän kysyi toiveikkaana. – Tai siis kahvia. Hevosenpérkele heitti mut selästä.
- Saa tietysti, Ilse sanoi. – Jos ei sua haittaa, että mä meikkaan ja paklaan samalla. Stumppi pääsee lomalle tänään.
- Tänäänkö? Ali sanoi mennen pelästyneen näköiseksi. – Miten mä luulin, että se ois ens viikolla vasta! En mä sitten tuu häiritsemään.
- Ei kun tule, hyvä ihminen! Ihanaa saada seuraa, ettei tarvii seinille hermoilla!

Ilse suorastaan kiskoi Alin sisään. Kukaan muu ei takuulla tänne tänään eksyisikään, niin hän oli pölpöttänyt kaikille koko viikon perjantaista, mutta Alia hän ei ollut nähnyt sitten edellisen ratsastusreissunsa, joka oli ollut jo edellisviikolla.
- No jos mä vähäksi aikaa, Ali mumisi kumartuessaan avaamaan kengännauhojaan. Tottuneesti hän meni itse keittämään kahvia Ilsen palatessa takaisin kylppäriin kuivaamaan hiuksiaan. Keskustelu oli mahdotonta niin kauan, kun hän käytti hiustenkuivaajaa, mutta sitten hän tuli meikkipusseineen keittiöön Alin seuraksi.
- Mua jännittää, hän tunnusti.
- Jaa Stumppi? Mä luulin, että sä olisit vaan riemuissasi.
- Olen mä sitäkin, mutta me ei olla nähty kolmeen viikkoon, eikä soiteltukaan kuin pari kertaa. Mulla on olo niin kuin ekoille treffeille menisin. Ilse näytti tosiaan vähän hermostuneelta.

- Älä viitti dramatisoida, sanoi Ali melkein vihaisesti. – Mitä sä oikeen pelkäät? Sä tiedät varmaan ihan hyvin, että kunhan se tulee teillä menee noin minuutti että te päädytte sänkyyn, niin että sun vois olla viisainta tilata puhelinherätys sunnuntaiksi heti, ettei sillä mene loma pitkäksi.
- Mutta… Ilse aloitti.
- Että ihan turhaan sä meikkaatkin, tuhraat vaan tyynyliinasi.
- Mutta, Ilse sanoi uudelleen. – Mua jännittää silti.
Ali pudisti päätään luovuttaneen näköisenä ja vaihtoi puheenaiheen tallikuulumisiin, mikä näytti sopivan Ilsellekin oikein hyvin. Tyhjennettyään pari mukillista kahvia hän nousi.
- Kiitos, ehkä mä menen tästä.
- Älä vielä! sanoi Ilse nopeasti. – Odota mun kanssa! Jooko!
- Monelta se pääsee?
- Kuudelta – ja siihen on vielä aikaa, ja sitten matkassakin kestää!

Ali ei raaskinut lähteä, Ilse näytti tosiaan siltä, että hajoaisi palasiksi, jos jäisi yksin.
- Tulisko telkkarista mitään? hän huokaisi ja he siirtyivät olohuoneen puolelle. Ilse tosin juoksi olohuoneen ja makuuhuoneen väliä valikoiden ja hyläten vaatteita, mutta Ali tunsi itsensä tarpeelliseksi silti, etenkin, kun kello tuli yli seitsemän, eikä Stumppia vielä kuulunut. Siinä vaiheessa Ilse oli jo päätynyt tummiin farkkuihin ja punaiseen puseroon ja hän oli niin hermostunut, että repi kynsiään.
- Missä se viipyy? hän kysyi puoli kahdeksalta, eikä Ali osannut sanoa mitään, katsoi vain myötätuntoisesti. Entä jos Stumppi olikin mennyt jonnekin muualle? Jonkun muun luo? Mutta miksi hän sitten olisi ollut niin idiootti, että oli ollenkaan kertonut Ilselle koko lomasta.

Kello tuli kahdeksan, ja puoli yhdeksän ja Ali alkoi jo miettiä mielessään jotain, ihan mitä tahansa, mitä voisi höpistä selitykseksi. Ehkä bussi oli hajonnut. Ehkä Stumppi oli liukastunut matkalla ja oli jossain ensiavussa. Ehkä lomat oli peruttu.
- Sitten se olisi voinut soittaa, sanoi Ilse onnettomana, mutta silloin ovelta kuului rapinaa. Hän oli pystyssä sekunnin murto-osassa.
- Anna sille edes satikutia, Ali sanoi murhanhimoisesti. Hän olisi antanut, olisi potkinut koko kaverin takaisin ulos. Todennäköisesti. Ilsellä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan tehdä sellaista, hän roikkui jo Stumpin kaulassa, kun Ali ehti eteiseen.
- Missä sä oikeen oot viipyny?
- Mä vaan pysähdyin Lassen kanssa yhdelle kaljalle matkalla, Stumppi sanoi ja näytti tyytyväiseltä vastaanottoon.
- Sä kävit Lassen kanssa kaljalla, ennen kuin tulit kotiin?
- Jep, mutta nyt jos sä päästät irti niin mä vaihdan vaatteet ja me lähdetään kaljalle.
- Lähdetäänkö?
- Ihan hélvetin varmasti lähdetään.

Stumppi riisui karvalakkinsa ja manttelinsa eteisen naulakkoon näyttäen vieraalta lyhyine hiuksineen. Niiden menettäminen oli varmaan koskenut syvältä, ajatteli Ali kostonhimoisesti. Hän oli Ilsen puolesta niin loukkaantunut, että oli siitä vain hyvillään.
- Kato, säkin olet täällä! Stumppi huomasi Alin ja pysähtyi hänen kohdalleen. Ali säikähti pojan aikovan ajattelemattomuuttaan halata häntäkin ja astahti kiireesti askeleen taaksepäin.
- Mä olen just lähdössä.
- Älä hoppuile, ootko sä autolla?
- Olen, Ali myönsi. Kai sen arvasi hänen tallivarustuksestaan, ei kai kukaan täysijärkinen olisi lähtenyt ratsastushousuissa bussilla kyläilemään?
- Heitätkö sä meidät keskustaan? Poika jatkoi matkaansa makuuhuoneeseen, missä kahinasta päätellen alkoi mitä kiireimmin hankkiutua harmaistaan eroon. Ennen kuin Ali ehti vastata, hän palasi kiskoen jo farkkuja jalkaansa. – Me mennään Kalleen.
- Mennäänkö? kysyi Ilse.
- Jep. Nyt. Heti. Kaikki odottaa jo siellä.
- Sä haluat lomallasi enemmän kaljalle kavereiden kanssa kuin olla mun kanssa? Ilse toisti, kuin olisi ollut hidasälyinen ja alkoi lopultakin näyttää vähän vihaiselta. Stumppi haki kaapista auringonkeltaisen paidan, jonka veti päälleen ja tarttui sitten Ilseä hyvittelevästi vyötäisiltä.
- Muru, mähän halasin sua jo. Ja onhan tässä koko viikonloppu aikaa. Mennään nyt vaan. Ali?
- Joo, kai mä vien, Ali huokaisi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.11.14 19:06:50

Sukurakkautta

Se viikonloppu oli yhtä humalaa ja krapulaa. Perjantain juhliminen jatkui aamutunneille ja lauantai meni sängyssä loikoillessa iltaan asti. Siinä vaiheessa Ilse oli jo ihan tyytyväinen. Stumppi oli kotona ja jos krapula oli se, millä hänet sai pidettyä sängyssä, lähellä ja hyvänäpidettävänä niin olkoon sitten niin. Sitten kierros aloitettiin alusta ja sunnuntaina ensimmäinen aristava silmäys kelloon näytti kellon olevan jo kaksitoista. Ilse puristi luomet tiukasti takaisin kiinni, kun sisään pyrkivä auringonvalo vihlaisi päässä ja kun hän avasi ne uudelleen, kello oli jo puoli kaksi. Stumppi nukkui ja Ilse jäi hetkeksi katselemaan, miten viattomilta hänen kasvonsa näyttivätkään, ennen kuin nousi ylös. Siihen poika kuitenkin heräsi.
- Mihin sä menet?
- Ylös.
- Älä luulekaan! Tai tuo sitten mullekin juotavaa. Ja tuu äkkiä takasin.

Itsekseen hymyilen Ilse teki niin, vaikka oli aikonutkin käydä suihkussa ja pukeutua.
- Mihin aikaan sun pitää olla takasin? hän kysyi palatessaan syleiltäväksi.
- Kuudelta. Montako kertaa me ehditään naida varastoon ennen sitä?
- Ei kauheen montaa. Pitää nousta siivoamaan.
- Täällähän on ihan siistiä.
- Keittiössä ei oo. Joku on aikonu kokata siellä jotain.
- Ai niin, Stumppi muisti ja alkoi nauraa. – Onneksi ei poltettu koko taloa. Mutta sähän voit siivota siellä sitten, kun mä oon lähteny.
- En voi, mun äiti tulee tänään, Ilse muistutti.
Puheenaihe ei tuntunut kiinnostavan Stumppia niin paljon kuin Ilsen vartalo, eikä hän sanonut mitään, ennen kuin tyttö yritti seuraavan kerran nousta.
- Et kai sä tosiaan meinaa karata? hän aneli.
- Kulta-pieni, mun on pakko! Mä en tosiaankaan aio antaa mun äidin kävellä sisään kämppään, joka näyttää siltä kuin siellä ois humalainen kokki leikkinyt ruokasotaa.
- Kaks humalaista kokkia, huomautti Stumppi.
- Tai puoli tusinaa.
- Älä silti vielä.
- Ei kun nyt on pakko.

Keittiö oli tosiaan aika kammottavassa kunnossa. Stumppi oli yrittänyt paistaa munia, mutta oli säheltänyt yhden rikki lattialle ja siitä masentuneena oli istunut juomaan olutta, mutta kaatanut vahingossa puolikkaan pullollisen pöydälle, mistä se oli valunut lattialle. Tuhkakuppi oli täynnä ja haisi ja Ilsen oli pakko avata ikkuna, vaikka ulkona olikin pakkasta. Tupakansavun haju ei lähtisi kokonaan, mutta jos osaksi, ja ehkä sitruunantuoksuinen pesuaine raikastaisi muuten.

Hän oli melkein selvinnyt lattianpesusta, kun Stumppi tuli suihkusta ja pysähtyi ovelle katsomaan.
- Tiedätkö sä, ei sun näköisten ihmisten pitäisi alentua siivoamaan.
Se oli kai kohteliaisuus, mutta se ei ihan osunut napakymppiin tänään. Ilse pyyhkäisi hiukset hikiseltä otsaltaan ja paiskasi rätin ämpäriin.
- Jos mä olen liian kaunis siivoamaan niin täällä ei sitten asu kuin yksi toinen ihminen, joka sen saa hoitaa, hän tokaisi.
- Sori, mun pitää kai ruveta pukemaan, Stumppi mutisi ja katosi. Ilse marssi olohuoneeseen tarkistamaan miltä se näytti ja huokaisi helpotuksesta. Siellä he olivat ehtineet tuskin käydä koko viikonloppuna, se oli siisti. Pitäisi vain laittaa lakanat hänen vanhaan sänkyynsä, joka nurkassa toimitti varasohvan virkaa. Kylmä siellä kyllä oli nyt, kun oli tullut kunnon talvi. Päätyseinä oli pohjoiseen ja se hohkasi kylmää. Eräänä iltana, kun oli tuullut kunnolla, oli Artsi raaputtanut jäähileitä kulmasta. Toivottavasti äiti ei paleltuisi sinne.

- Tuutko sä saattamaan mua? kysyi Stumppi ja veti selkeästi inhoten harmaata pusakkaa päälleen. Ilse mietti, pitikö joku tosiaan alokkaan univormua seksikkäänä. Hän ainakin inhosi sitä, se oli ruma ja haisi omituiselle ja edusti ikäviä asioita, kuten että hän taas jäisi yksin ties miten pitkäksi aikaa.
- Mä en voi, äiti voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä ja enhän mä voi jättää sitä oven taakse odottamaan matkalaukkunsa kanssa, hän sanoi ja meni sipaisemaan Stumpin kaulaa. Siinä oli punainen jälki, harmaan pusakan kaulus oli selvästi liian karhea. – Koska sä pääset taas lomalle?
- Ei mitään käsitystä, Stumppi sanoi ja alkoi näyttää umpimieliseltä ja vihaiselta. Hänestä näkyi jo kauas, ettei lomaltapaluu juuri houkuttanut.
- Soita mulle.
- Tietysti soitan.
- Vähän useammin kun kaks kertaa kolmessa viikossa, jooko?
- Voit säkin soittaa mulle.
- Voinko? Ilselle ei ollut tullut mieleenkään sellainen. – Anna numero.
- En mä sitä nyt muista, mä annan sen kun mä soitan. Mutta nyt mä menen.

Tällä kertaa Stumpin katoaminen ei tuntunut ollenkaan niin musertavalta, vaikka Ilse olikin pahoillaan siitä, ettei voinut lähteä saattamaan nyt, kun olisi saanut. Hänellä oli kuitenkin sänkyjä pedattavana ja vieras odotettavana ja suihkuunkin piti ehtiä. Äidin tapaaminen tuntui hykerryttävältä. Jouluna Ilse oli taas tajunnut, miten tärkeitä perhesiteet olivatkaan, ja se, että oli rakastavia sukulaisia, ja kun ovikello lopulta soi, hän juoksi avaamaan.
- Tervetuloa! hän toivotti ja yllätti sitten itsensäkin halaamalla ovella seisovaa pitkää naista. Tämä halasi takaisin ja työnsi sitten Ilsen käsivarren mitan päähän.
- Älä sano, että mä olen kasvanut, en mä ole, Ilse varoitti.
- Et tietenkään ole, mä haluan vaan muuten katsoa sua. Ja että täällä on kylmä! Ei yhtään harmita, että asun muualla!
- Mulla on ikkuna auki, muisti Ilse.

- Täällähän on kivan näköistä, Ilona totesi nostaessaan matkalaukkunsa sisään. – Vaikka ulkoapäin mä jo ajattelin joutuneeni johonkin leningradilaiseen lähiöön.
- Nää on kamalan rumia taloja, Ilse myönsi ja katsoi ympärilleen kuin nähdäkseen, mitä äiti mahtoi pitää kivan näköisenä. Kämppähän oli vähän kuin kirpputori, kun kaikki oli vaan haalittu sieltä täältä. Mummin kauniit vanhat huonekalut olivat ainoat rehellisesti kivannäköiset, kaikki muu olisi sopinut yhteen paremmin minkä tahansa muun kanssa kuin keskenään. Mutta oli hän ainakin yrittänyt. Seinillä oli kuvia ja ikkunan edessä lattialla maljakollinen männynoksia, jotka hän oli yhden talvimyrskyn jälkeen löytänyt kotimatkalla jalkakäytävältä.

He istuivat iltaa jutellen ja aamulla Ilona tilasi taksin ja lähti pääkonttorille, palatakseen sieltä vasta, kun Ilse oli jo aikaa sitten ehtinyt koulusta kotiin.
- Mennään jonnekin syömään, hän ehdotti päästettyään itsensä sisään vara-avaimella.
- Jaksatko sä? Sä lähdit ennen mua ja tuut nyt vasta, etkö sä ole ihan poikki? Ilse epäili.
- En mä niin poikki ole, etten jaksaisi syödä. Mä sain autonkin lainaksi täksi aikaa kun viivyn täällä. Mä tarjoan.
- Okei, mutta sitten mä kokkaan huomenna.

Ilona oli varsin vaivaton vieras. Hän oli töissä keskieurooppalaiseen tapaan pitkään ja sen jälkeen hän tuntui nauttivan siitä hälinästä, joka oli palannut Ilsen luo. Ilse oli yrittänyt toppuutella kavereitaan, mutta Ilona kielsi.
- Miksei ne saisi tulla tänne vaan sen takia, että mä olen käymässä? Sitä paitsi musta on kiva tavata sun ystäviä.
Niin porukka palasi ja Ilona joko jatkoi töitään keittiössä tai sitten istui juttelemassa, hän tuntui viihtyvän nuorison parissa oikein hyvin.
- Sä olet pahin työhullu, mitä mä olen nähnyt, Ali ihmetteli yhtenä iltana käydessään keittiössä hakemassa juotavaa. Ilona huokaisi ja nosti katseensa papereistaan.
- No, on täällä kyllä kivaa, mutta kyllä mä kaipaan jo takasin vähän lämpöisempään ilmanalaan. En millään viitsisi viipyä toista viikkoa.
- Säät ei ole kyllä oikeen suosinu sua, Ali myönsi. Suomen talvi oli ollut kiukkuisimmillaan koko viikon, esitellen enimmäkseen lumimyrskyä toisensa perään, mutta lisäten mausteeksi muutaman hyvän yöpakkasen, jolloin olohuoneen lämpötila oli laskenut reilusti alle kahdenkymmenen. – Viikonloppunako sä lähdet?
- Niin mä yritän.

Suoraan perjantaina töiden jälkeen Ilona ei kuitenkaan vielä lähtenyt. Hän halusi viettää vielä lauantaipäivän tyttärensä kanssa ja varasi paluulipun vasta sunnuntaiksi.
- Me mennään ostoksille, hän ilmoitti Ilselle.
- Se ois kivaa, mutta mulla on rahat vähän vähissä, tämä sanoi epäröiden.
- Mä huolehdin siitä puolesta. Sä tarvitset keittiöön kunnon pöydän, toi keikkuu.
- Sä syydät mulle rahaa muutenkin liikaa, Ilse kursaili, mutta ei hänellä ollut tahdonvoimaa kieltäytyä. Äidin palkka oli kuitenkin jotain tähtitieteellistä verrattuna siihen, millaisissa oloissa hän itse eli.

Parin huonekalukaupan jälkeen he siirtyivät luontevasti vaatekauppoihin ja päättivät kierroksen myöhäisellä lounaalla.
- Tää on vähän kuin kirjoista, Ilse huoahti nyökätessään tarjoilijalle kiitokseksi. – Olisinko mä pilalle hemmoteltu, jos sä asuisit Suomessa?
- Jos mä asuisin Suomessa, mun palkka olisi ihan eri tasoa, Ilona huomautti.
- Mulla on vähän huono omatunto, mä olen sentään täysi-ikäinen, eikä sun tarvitsisi enää tunkea mulle rahaa.
- Ethän sä ole kuin hädin tuskin kahdeksantoista, saa vanhemmat siinä iässä vielä avustaa, ja sitä paitsi mulla on monen vuoden synttäri- ja joululahjat ostamatta.
- Ei ole, aina sä jotain lähetit.
- Niin, jotain pientä nimellistä, kun enhän mä tiennyt, mistä sä tykkäisit. Anna mun nyt rauhassa kuroa niitä vuosia kiinni.
- No siitä vaan sitten, en mä valita, Ilse päätti.

- Harmi, etten mä ehtinyt nähdä Stumppia, mutta oli kyllä kiva nähdä muita sun ystäviä, Ilona jatkoi.
- Ne on kateellisia susta joka iikka, Ilse nauroi.
- No, musta on kiva nähdä, ettet sä vaan räydy yksinäisyydessä, vaikka Stumppi on armeijassa. Se ei kai olisi mitenkään harvinaista.
- Tiedän mäkin muutaman, jotka on kadottaneet kaikki vanhat ystävyyssuhteet, kun ne on ruvennu seurustelemaan. Sillon voikin olla aika yksinäistä jäädä inttileskeksi.
- Pääsetkö sä ensi kesänä käymään Lontoossa? Tai aiemminkin, pääsiäisenä vaikka? Tai onko sulla hiihtoloma?
- Mistäpä sitä vielä tietää, Ilse sanoi. – Stumppi ei kuitenkaan pääse.
- Ota joku muu mukaan. Ali tai Nita, vaikka, tai Artsi. Siitä mä tykkään.
- Kaikki tykkää Artsista.
- Kai sä oot huomannu, että se on ihastunut suhun? Ilona kysyi ja Ilse huokaisi.
- Älä säkin alota. Nita on jo tarpeeksi rasittava.
- En mä mitään alota, ajattelin vaan, että tiedätkö sä.
- Joo, tiedän, se onkin ainoa vika siinä.

Sunnuntai-aamuna Ilona sitten lähti lentokentälle laina-autollaan ja nyt koti tuntui tosiaan tyhjältä. Ilse kulki ympäri sitä osaamatta ryhtyä mihinkään. Lopulta hän pakkasi kassin täyteen pestäviä lakanoita ja lähti Marjaniemeen. Kyllä yksinasumiseen taas tottuisi, mutta nyt oli mukava tulla taloon, missä pikkupojat temmelsivät ja Kate kiukutteli ja oli ylipäätään elämää.
- Pitäisiköhän mun hankkia kissa tai jotain, Ilse pohti auttaessaan Tarjaa kuorimaan perunoita lakanoiden pyöriessä koneessa.
- Älä hommaa huollettavia, ennen kuin olet vakiintunut, tämä sanoi.
- Mutta mähän olen, Ilse sanoi hämmästyneenä. – Ei mua vakiintuneempaa olekaan.
- No, ehkä mun olisi pitänyt sanoa tasaantunut. Sä haluat kuitenkin vielä mennä ja juhlia, ja etkös sä äsken ollu menossa Englantiinkin taas? Mihin sä sen sitten laittaisit?
- En mä kyllä taida päästä Englantiin.
- Ja mikset pääsisi? Sun äitisi kuitenkin maksaa lentoliput.
- No kun… Ilse pysähtyi miettimään, eikä keksinyt enempää, ellei sitä, että mitä iloa matkasta olisi, ellei olisi rahaa tehdä ihania ostoksia. Olisihan se kyllä kauhean kivaa. Ehkä Nita lähtisi mukaan, tai Ali? – Ali vois olla helppo houkutella tapaamaan Davea, hän sanoi puoliääneen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.11.14 20:56:25

Takapakkia

Meni kuitenkin kesälomaan asti, ennen kuin matka saatiin järjestettyä. Hiihtoloman ja pääsiäisen tienoilla matkaliput olivat hävyttömän kalliita, mutta osuttamalla lähtö päivää ennen koulujen loppumista Nitakin onnistui kaapimaan matkakassan kokoon ja samoin Artsi. Ali ei lähtenyt mukaan, vaikka hänen Ilse oli kuvitellut olevan helpoimmin houkuteltavissa. Hän oli lähdössä Terhin kanssa valmennusleirille Ypäjälle, ja oli suorastaan huvittavan tuskastunut, kun olisi halunnut revetä kahtaalle. Ratsastus kuitenkin voitti. Heillä oli Hiskin kanssa takana erittäin lupaava alkukausi ja loppukaudeltakin odotettiin suuria. Ainakin Ali itse ja Ollikainen odottivat.
- Eikö edes Dave saa sun mieltäsi muuttumaan? Ilse kysyi ovelasti, vaikka arvasikin houkuttelun turhaksi.
- Ei se edes ole Lontoossa siihen aikaan. Niillä alkaa kesäloma vasta heinäkuussa siellä. Ja ei, jos mä pistän toiseen vaakakuppiin Daven ja toiseen sen, että mä saatan päästä suomenmestaruusradalle tänä kesänä niin kyllä Dave häviää kirkkaasti.

Niin he sitten lähtivät kolmestaan, mutta niinkin oli hyvä. Ainakin he näyttivät Alin mielestä maailman onnellisimmilta ihmisiltä, kun hän kävi viemässä kolmikon lentoasemalle.
- Olisit tullu mukaan, sanoi Nita uhkaavasti. Hän ei ymmärtänyt kilpailemisen vetoa senkään vertaa kuin Ilse.
- Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, Ali sanoi.
- Onko sulla muka mielessä jotain tärkeempää kuin päästä meidän kanssa reissaamaan?
- On, voi olla jotain vieläkin tärkeempää kuin te! Mutta pitäkää te hauskaa, ja sanokaa Ilonalle terveisiä, älkääkä juoko liikaa lageria…
- Hyvää valmennusta! keskeytti Ilse ja halasi Alia. – Meidän pitää kai mennä.
- Halaa muakin, sanoi Artsi Alille. Hän näytti koko joukosta tyytyväisimmältä.
- Totta kai mä halaan sua, mitä mä noita muijia käpälöimään, Ali nauroi ja Artsi kaappasi hänet syliinsä niin, että hänen nenänsä osui kipeästi farkkutakin nappiin.

Ali katseli sen aikaa, että toiset pääsivät passintarkastuksesta läpi ja kääntyi sitten palaamaan autolle. Loma olisi ollut ihana juttu, mutta hän odotti leiriltä niin suuria, ettei oikeastaan edes harmitellut. Hiski oli huippuhyvässä kunnossa, mutta heidän yhteistyössään oli vielä parannettavaa. Siihen hän tarvitsi ammattiapua, ammatillisempaa kuin mitä Ollikaiselta sai. Hän lähti ajamaan tallille. He lähtisivät vasta parin päivän päästä, ja hän oli käynyt jo aamulla ratsastamassa, mutta hän arveli voivansa liikuttaa Hiskin vielä toisenkin kerran. Leiristä tulisi rankka, ja vaikka se olikin nyt hyvässä kunnossa, se voisi olla vielä paremmassa. Sitä paitsi varusteita voisi jo ruveta puunaamaan, jotta he olisivat sitten siistejä.

Sitten kaikki romahti. Ali huomasi pihaan ajaessaan oudon auton, mutta arveli, että Ollikaisella oli vieraita. Hän oikaisi suoraan laitumelle, mutta ei yllätyksekseen nähnytkään siellä Hiskin valkeaa hahmoa. Varsa sen sijaan oli uteliaana hänen kimpussaan, eikä hän malttanut olla rapsuttelematta sitä yltympäriinsä. Se oli jo melkein vuoden vanha, iso neiti jo, suunnattoman hellyydenkipeä ja leikkisä. Ollikainen oli antanut sen nimeksi Majolica ja Madde, joka oli astutettu uudelleen, oli jo täysin kyllästynyt siihen. Hän puhalsi lopuksi sen sieraimiin niin, että se nyrpisti turpaansa, mutta lähti sitten talliin katsomaan, olisiko Hiski siellä, vai olisiko Ollikainen vastoin kaikkia tapojaan päättänyt lähteä sillä maastoon.

Tallissa oli muitakin kuin Hiski, oli Ollikainen, oli Elsa ja sitten kolmas ihminen, jota Ali ei tuntenut. Silmäys lattialla lojuvaan isoon lääkärinlaukkuun paljasti kuitenkin, että kyseessä täytyi olla eläinlääkärin.
- Ei, hän sanoi ovelta, tuntui siltä, että kaikki voima katosi jaloista. Hiskissä ei voinut olla mitään vikaa, ei saanut! Ei nyt! Elsa silmäisi häntä myötätuntoisesti, vai oliko katseen pohjalla sittenkin vähän vahingoniloa, ja Ollikainen astui hänen luokseen, painaen raskaan käden hänen olkapäälleen.

- Mikä sitä vaivaa? Ali kysyi, kun sai äänensä taas kulkemaan.
- Ei se ole kuin kolhu, sanoi eläinlääkäri hänen helpotuksekseen.
- Ei jänne? Ali sanoi ja taas hänen jalkansa tuntuivat huterilta, helpotuksesta tällä kertaa. Madde oli seissyt jännevammansa takia kuukausikaupalla.
- Jänteissä ei ole mitään vikaa, mies vakuutti. – Pari päivää lepoa ja kylmäystä, mä tulen sitten katsomaan uudelleen.
- Pari päivää! Ali masentui ja kauhistui uudestaan. Hänen leirinsä.
- Sä voit ottaa Madden sinne leirille, tarjosi Ollikainen. Ali kääntyi katsomaan häntä tuskastuneena.
- Mutta enhän voi – se on tiukkaa valmennusta – se olisi jalaton jo yhden päivän jälkeen. Eihän sillä ole tehty koko keväänä sen kummempaa kuin köpytelty.
- No entä voisiko sieltä lainata hevosta?
- Varmaan voisi, mutta mitä mieltä? Se on nimenomaan ratsukoille, mitä meitä hyödyttää, jos mä opettelen siellä asioita jonkun vieraan hevosen kanssa, jolla mä en koskaan tule kilpailemaan? Voi pyhä pérkele, Ali vaikersi ja painoi päänsä Hiskin turpaa vasten.
- No, mä kirjoitan sulle lääkärintodistuksen niin saat ainakin rahasi takasin, eläinlääkäri lohdutti. Se tosin tuntui hyvin pieneltä lohdulta juuri nyt.

Terhi oli lähes yhtä epätoivoissaan kuin Alikin, mutta ei ihan. Tietenkään. Olihan hänen hevosensa kunnossa ja hän pääsisi leirille, olkoonkin, että ilman seuraa. Ali sen sijaan vaipui suoranaiseen masennukseen. Ellei Hiski olisi ollut hänelle niin rakas, hän olisi tuskin jaksanut edes tallille, mutta kyllä hän sinne raahautui kahdesti päivässä letkuttamaan jalkaa. Melkein kaikkein pahinta oli, että se parani jo selkeästi.

- Jos se olisi telonut sen viikkoa aikasemmin niin se olisi ehkä ehtinyt parantua, hän valitti äidilleen. – Tai edes paria päivää!
- Olisit onnellinen, että se sentään paranee, tämä lohdutti.
- No mä olenkin, tietysti, mutta tää on vaan niin epäreilua! Mä olin odottanut tota leiriä koko kevään!
- Ja sä voisit olla nyt Lontoossa.
- Käännä nyt vielä veistä haavassa! Ali älähti ja katosi kynnyksiä potkien omaan huoneeseensa.
Vähääkään ei lohduttanut myöskään kortti, jonka hän sai Lontoosta. Ilse, Nita ja Artsi olivat kirjoittaneet sen yhteistuumin, ilmeisesti heti ensimmäisenä iltanaan perillä. Se suorastaan tuoksui pubilta ja lämpimältä oluelta ja Oxfordin-englannilta ja Alin teki mieli repiä se silpuksi ja paiskata roskikseen. Ensimmäistä kertaa häntä huvitti lähteä jonnekin ja vetää päänsä täyteen, mutta sekin idea lopahti seuran puutteeseen. Kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat jossain muualla.

Mutta sitten eläinlääkäri kävi toistamiseen ja näytti tyytyväiseltä.
- Viikko kevyesti ja sitten vaan menoksi, ellei se enää arista, ette te ehdi menettää monia kisoja, hän sanoi iloisesti ja sai väkisinkin Alin paremmalle tuulelle. Yksi leiri oli sentään aika paljon vähemmän kuin koko kisakausi.
- Kai mun pitää ottaa tää rangaistuksena pahoista teoistani, hän sanoi yrittäen virnistää, mutta eläinlääkäri katsoi häntä melkein vihaisesti.
- Ei se sillä tavalla toimi.
- Vaan miten?
- Mikä ei tapa, se vahvistaa.
- Mä olen sitten varmaan Herkules tän jälkeen.

Loppuviikolla hän jo ratsasti, tosin vain lyhyitä pätkiä. Hiski ei oikein ymmärtänyt olevansa toipilas, eikä sitä todennäköisesti enää vaivannutkaan mikään. Se oli hyvin säpsy ja otti äkkinäisiä karkupätkiä huomatessaan epäilyttäviä kiviä maassa, vaanivia pikkulintuja ja muuta sentapaista. Ollikainen oli tukehtua nauruun seuratessaan sitä.
- Sun on ihan turha yrittää säästellä sitä, näköjään, hän sanoi. – Se riekkuu vaan kahta pahemmin. Pistä se töihin.
- En enää tänään, eiköhän se ole saanu loikkia tarpeekseen. Huomenna, jos ei se reagoi tähän. Ja nyt mulle riittää, niin kauan kun oon vielä itse yhtenä kappaleena, Ali ilmoitti ja hyppäsi alas selästä. Hän oli vieläpä ajatellut ottaa oikein rennosti ja oli jättänyt satulan pois. Kyydissä oli ajoittain ollut oikeasti vaikea pysyä.
- Mä voin juoksuttaa sitä huomenna, jos sä haluat, tarjoutui Ollikainen yllättäen. – Sä olet suunnilleen asunut täällä monta päivää. Pidä vapaata.

Ali oli tuhahtanut Ollikaisen tarjoukselle, mitäpä hänellä muutakaan oli kuin tallilla käyminen, mutta kun hän heräsi lauantai-aamuna rankkasateeseen hän muutti mielensä. Ehkä hän oli tosiaan ansainnut vapaapäivän. Voisi vaikka järjestää valokuvia kansioihin tai aakkostaa kirjahyllyn tai jotain muuta järisyttävän tylsää.
- Siivoa ullakko, hänen äitinsä ehdotti.
- Hah, paljonko maksat?
- Mä voin oikeesti maksaa. Sitä ei oo siivottu sen jälkeen kun me muutettiin tänne.

Siispä Ali kiipesi ullakolle ja alkoi mättää tavaroita roskasäkkeihin. Sitä äiti kai oli siivoamisella tarkoittanut. Hän toimi tehokkaasti ehkä kymmenen minuuttia, mutta sitten kävi niin kuin aina käy, hän istui ihmettelemään vanhoja tavaroita, joiden tunnearvosta hän ei ollut varma, eikä aina käyttötarkoituksestakaan. Lopulta hän löysi läjän vanhoja kirjeitä, äidiltä isälle ja päinvastoin, eikä voinut olla ihan vaan vilkaisematta yhtä. Sitten toista. Hän tiputti pelästyneenä koko nipun, kun kuuli askeleita portaista.
- Ali?
- Joo joo, mä siivoan! hän sanoi nopeasti ja veti laatikollisen joulukoristeita kirjeiden päälle. Niiden lukemisesta hän ei halunnut jäädä kiinni.
- Sä olet edennyt suunnilleen siihen kohtaan, mihin mäkin viimeksi pääsin. Ei kauhean hyvältä näytä, noin palkanmaksullisesti.
- On mulla jo pussillinen poisheitettävää.
- Mä haluan sitten käydä ne läpi, ennen kuin ne menee roskikseen.
- Just. Ja ollaan taas siinä mistä aloitettiin. Eiköhän lopeteta suosiolla tähän.

Äiti nauroi ja kääntyi palatakseen takaisin, mutta pysähtyi äkkiä.
- Ai niin! Sulle on puhelu! Sitähän mä tulin sanomaan!
- Ollikainen kysyy, että enkö mä tulisi sittenkin, kun sen päätä särkee sateella, Ali arvasi.
- Ei se ollut Ollikainen, joku nuorempi kaveri.
- Rasmus, arvasi Ali ja pakkasi salavihkaa kirjeet sinne, mistä oli löytänytkin ne, ennen kuin seurasi äitiään. – Moi! hän sanoi iloisesti puhelimeen.
- Johan kesti, missä asti sä olit?
- Rasse? Ali kysyi. Ääni oli outo, tai sitten Rassella oli kärpänen kurkussa.
- No en ole. Kuka on Rasse?

Ali istahti puhelinpöydälle. Hänhän tunnisti äänen, tai hänen polvensa olivat tunnistaneet. Stumppi se oli.
- Se ei varmaankaan kuulu sulle, hän sanoi.
- No, jos sä et halua kertoa… mitä sä teet?
- Siivoan vaan.
- Tylsää. Tuu pitämään mulle seuraa.
- Minne?
- No tänne meille tietysti.
- Älä unta näe.

He eivät olleet nähneet koko keväänä, eivät sen jälkeen, kun Ali oli talvella kuskannut Ilsen ja Stumpin ravintolaan. Alokkaan lomat olivat harvassa eikä Ilsellä istuttu iltaa silloin, kun Stumppi oli lomalla. Ali oli alistunut siihen tyynesti, eipä hänellä ollut mitään asiaa vaatia enempää, ja hyvin pian hän olikin ollut pelkästään iloinen siitä, että tämä häpeällinen episodi hänen elämässään näivettyi kuoliaaksi. Ja nyt – muutama sana puhelimessa ja hänen vatsassaan liihotteli perhoslauma ilman aikomustakaan asettua.
- Kulta pieni, mä tiedän, että mä olen laiminlyönyt sua, mutta mä olen ollu vähän kiinni…
- Eijei, älä hitossa alota tommosta! En mä ole sulta mitään saamista.
Stumppi oli hetken hiljaa.
- Sä olet uskomaton. Tuu tänne niin mä näytän, miten väärässä sä olet. Saamisen suhteen siis.
- En mä halua alottaa uudestaan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Ali oli käynyt suihkussa ja valikoi alusvaatteita sellaisella huolella, että se pysäytti hänet punastumaan häpeästä. Sitten hän jatkoi.
- Mä siivoan hei sen ullakon joku toinen päivä, tuli kivempaa tekemistä, hän ilmoitti äidilleen kiskoessaan hiuksiaan poninhännälle. Oli turha yrittää tehdä niille mitään, ulkona edelleen valuva sade olisi murhannut kaikki yritykset muutamassa minuutissa.
- Jaa, no, kai se oli tuhoon tuomittu yritys. Koska sä tulet?
- Ei aavistustakaan!
- Sano Rasmukselle terveisiä. Äläkä ota autoa, mä tarviin sitä kauppareissulle.

Ilsen ja Stumpin kämpästä näki jo eteisessä, ettei Ilse ollut kotona, vaikka Stumppi ei kai mitenkään ollut voinut olla siellä yhtä yötä kauempaa.
- Älä välitä mun sotkuista, Stumppi sanoi seuraten Alin katsetta, joka pyyhki lattialla lojuvia vaatteita ja kenkiä, harmaita ja muunvärisiä.
- Näyttää siltä kuin sä olisit asunut yksinäsi täällä viikon, tai kuukauden.
- Enkä, eilen tulin. Äläkä nyrpistele nenääsi, kyllä mä siivoan ennen kuin lähden. Kato mua ennemmin.

Sitä Ali oli yrittänyt välttää, siksi hän olikin painanut katseensa suoraan lattiaan, kun Stumppi oli tullut avaamaan pelkissä lyhytlahkeisissa alushousuissa. Häntä ujostutti.
- Hitto, että mulla on ollu sua ikävä, poika sanoi sitten, kun ei Ali näkynyt saavan katsettaan irti vaateläjistä. – Ajattele, mä raukka olen räytyny täällä ihan yksin ja akka sen kun huitelee ulkomailla miesseurassa.
- Artsi tuskin on miesseuraa siinä mielessä, Ali aloitti, mutta Stumppi nappasi häntä kainaloiden alta kiinni ja nosti ilmaan.
- Sehän on just pahinta mahdollista. Se on vaan odottanu tilaisuutta päästä Ilseen käsiksi ja nyt se on epäilemättä pehmittänyt sitä koko kevään, kun mä en ole ollut tiellä. Mutta mitä me niistä. Kuka on Rasse?
- Koulukaveri, Ali sanoi ja antoi Stumpin suudella itseään vanhan viinan löyhkästä huolimatta.
- Ei muuta?
- Vaikka se ois mitä muuta niin en kertoisi sulle. Mähän oon tässä, enkö?
- Sä oot ihan oikeessa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.11.14 20:15:07

Kuka on gorillanainen?

Artsi makasi kädet päänsä alla ja tuijotti huikaisevansinistä taivasta. Oli kuuma ja hänen olisi tehnyt mieli riisua T-paita, mutta Nita oli kieltänyt, niinpä hän oli vain rullannut sitä vähän ylöspäin vatsalta ja kiskonut hihat olkapäille. Eikö Englannissa pitänyt aina olla harmaata ja sateista, tai ainakin sumuista? Ehkä tytöt olivat salakuljettaneet hänet Espanjaan.
- Mä en taida haluta lähteä takasin, hän sanoi, saamatta vastausta. Se vaati päänkohotuksen ja silmäyksen ympäriinsä. Ilse ja Nita istuivat vähän matkan päässä päät yhdessä ja näyttivät laskevan kolikoita. Sitten he kömpivät kuin yhteisestä päätöksestä polvilleen.
- Hei Archie, onko sulla rahaa? Nita kysyi.
- Tietysti on, mistäs teille saatais?
- Jaha, tolla asenteella saat kohta kysyä, että mistä sulle saatais lounasta.
- Meinaatteko te mennä kauppaan? Artsi kysyi ja nousi istumaan.
- Nälkä, sanoi Ilse ja nyökkäsi kadun toiselle puolelle. – Tossa on pakikauppa.
- No sitten, poika sanoi ja kaivoi taskustaan pari seteliä.
- Pidä huoli lompakostasi, kun me ei olla vahtimassa sua, Ilse sanoi ja sitten he menivät. Artsin teki mieli kääntyä tuijottamaan heidän peräänsä, mutta pelkäsi heidän vilkaisevan taakseen ja huomaavan, niinpä hän kääntyi vatsalleen, jotta saattoi tehdä sen huomaamatta. Kun tytöt katosivat liikennevalojen vaihtumista odottavaan ihmisjoukkoon, hän sulki silmänsä. Tämä oli ehdottomasti paras loma hänen elämässään, vaikka he eivät olleetkaan tehneet juuri mitään koko viikolla, tai ehkä juuri siksi. Laiskottelukin oli joskus ihan paikallaan, pelkkä ajan tappaminen hyvässä seurassa.

Jokin tuhahti hänen korvaansa, mikä sai hänet pomppaamaan istumaan. Karvainen, vaaleanruskea koira loikkasi loukkaantuneen näköisenä kauemmas.
- Sorry about that! huikkasi ohi hölkkäävä nuori tyttö ja kutsui koiran mukaansa.
- Phuuh, kuului toiselta korvalta, ja hän hätkähti taas.
- Oisit nähnyt itsesi, sä hyppäsit puol metriä ilmaan, Nita nauroi ja istui alas. Ilse ilmestyi hänen toiselle puolelleen ja jotenkin sulavasti taittui nurmikolle, vaikka hänellä oli minihame päällään. Hänellä oli muovikassi kädessään.
- Syömää ja juomaa. Sä saat valita ensin, koska sä maksoit eniten, hän sanoi ja hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät. Artsin teki mieli kaapata hänet syliin siinä paikassa, mutta hän oli tarpeeksi viisas jättääkseen sen sikseen. Kaikki oli täydellistä juuri näin, ainakin Ilsen mielestä, eikä Artsi uskaltanut keikuttaa tasapainoa. Ei hän oikeastaan halunnutkaan. Ilsen ei tarvitsisi sanoa puolikasta sanaa sitten, jos joskus haluaisi häneltä jotain enemmän kuin nyt. Siihen asti oli parempi pitää tämä toveruus.

- Tää ja tää, ja tää, Artsi alkoi luetella penkoessaan kassista voileipäpaketteja.
- Sä syöt kolme ja me syödään yksi per nokka? Nita kysyi kohottaen kulmakarvojaan, tai toista niistä.
- Se syö joka ehtii, Artsi ehdotti ja repäisi kanaleipäpakkauksen auki.
- Mä rakastan näitä voileipiä täällä, Ilse sanoi ja kävi itse yhden kimppuun. – Mä aion elää paahtoleivällä ja kaiken maailman tahnoilla koko loppukesän.
- Ja lihot muodottomaksi, Nita huomautti.
- Enpä. Mä aion ruveta pyöräilemään töihin, en mä sitten liho.
- Sä olet itse asiassa tainnut vähän lihoa, Nita sanoi pää arvostelevasti kallellaan. – Mitäs kultapoika nyt sanoo? Eikö olekin, Artsi?

Artsilla oli suu niin täynnä, ettei hän uskaltanut sanoa mitään, kaivoi vain kiireesti pussista tölkillisen limsaa ja avasi sen niin, että sihahti.
- Älä yritä, Ilse tiuskaisi. – Artsin mielestä mä olisin täydellinen, vaikka lihoisin kymmenen kiloa.
- Niin olisitkin, Artsi sanoi. Sen verran hän uskalsi myöntää nyt, kun sanat oli suunnilleen jo pantu hänen suuhunsa.
- Ää! Mäkin haluun tommosen! kiljui Nita.
- Hommaa koira, Ilse nauroi, mutta sipaisi samalla Artsin käsivartta niin, ettei tämän mieleenkään tullut loukkaantua.

Se oli heidän viimeinen päivänsä Lontoossa ja aurinkoinen piknik Hyde Parkissa tuntui kruunaavan koko loman, summaavan kaiken. Aamulla he lähtivät matkatavaroineen samalla ovenavauksella kun Ilona lähti töihin.
- Pärjäättekö te varmasti junassa? Pitäiskö teidän sittenkin ottaa taksi? Ilsen äiti kysyi kolmatta kertaa.
- Me pärjätään junassa, ja meillä on aikaa niin paljon, että me voidaan ottaa taksi, jos eksytään, Ilse vakuutti.

He kävelivät yhtä matkaa maanalaisen asemalle, mutta erosivat siellä eri linjojen juniin. Ilse, Nita ja Artsi lähtivät kohden Heathrow Expressiä ja Ilona Cityyn. Matkalaukkujen raahaaminen aamuruuhkassa ei ollut varsinaisesti hauska kokemus, mutta kokemus silti, ja lopulta he onnistuivat nousemaan Paddingtonin asemalta lentokentälle menevään junaan. Se ei ollut enää täynnä kiireisiä, pukupäällisiä ihmisiä, jotka silmäilivät aamulehtiä, kuten metrojuna oli ollut, vaan muita matkalaisia ja turisteja tavaroineen. He onnistuivat kuitenkin löytämään istumapaikat.
- Musta tää oli loistoidea, sanoi Nita miettiväisesti, kun he pääsivät maan pinnalle ja olivat tuijotelleet vähän aikaa radanvarren pikku talojen takapihoille. – Meidän pitäisi matkustaa enemmän yhdessä. Mihin mennään seuraavaksi?
- Sun mummon luokse, Artsi ehdotti.
- Ei, sitä te ette halua tavata, Nita sanoi ja häntä puistatti. – Se on noita-akka. Mutta entäs Pariisi? Eikö sulla Artsi ole mitään sukulaisia missään päin maailmaa, kelle voisi mennä kuokkimaan?
- Mulla on täti Turussa, Artsi sanoi epäröiden.
- No niin! Sinne on paljon halvempaa lähteäkin kuin Pariisiin, nauroi Ilse.

He olivat turhan aikaisin lentokentällä, mutta tappoivat aikaa juomalla kahvia ja katselemalla ihmisiä, kunnes lopulta olivat myöhästyä lennolta, jonka numero yhtäkkiä alkoi vilkkua monitoreissa. Koneessa enää Nita jaksoi papattaa, kunnes melkein perillä hänkin yhtäkkiä hiljeni.
- Mä en halua mennä kotiin, hän sanoi. – Eikö me voitais tehdä jotain vielä tänään? Mä olen niin tottunut teihin.
Ilse näytti helpottuneelta.
- Luoja, mä ajattelin just samaa – että miten hiton ankeeta mennä yksin kotiin, kun on ollut teidän kanssa koko viikon! Tulkaa meille! Artsi?
- Tietysti, poika sanoi. Hänen ajatuksensa olivat kulkeneet vähän samoja latuja. Ei ollut kivaa, että tämä oli ohi.
- Mun täytyy kyllä varmaan käydä ilmottautumassa, ja kai sitä voisi matkalaukun viedä kotiin, Nita jatkoi suunnittelua.

Nita ja Artsi hyppäsivät lentokenttäbussiin, Ilse päätti tuhlata taksiin. Hän asui lähimpänä lentokenttää, ei se kauhean kalliiksi tulisi, eikä hän jaksanut ruveta edes miettimään, miten monessa eri bussissa joutuisi seikkailemaan päästäkseen kotiin. Sää ei ollut yhtä ihana kuin oli ollut aamulla Lontoossa, vaan harmaanpilvinen, eikä hän voinut olla huokaisematta, kun taksi ajoi kotipihaan. Korkeat kolossitalot olivat tavallistakin luotaantyöntävämmän näköiset ja kun taksikuski vei häneltä lähes viimeisetkin rovot, meni mieli väkisinkin aika matalaksi. Onneksi sentään hissi toimi, olisi ollut piste i:n päälle joutua raahaamaan matkalaukkua viidenteen kerrokseen.

Kotona oli niin hiljaista, että se melkeinpä koski korviin ja Ilse harppoi ensimmäiseksi pistämään radion päälle. Olohuone oli hämärä, mutta hän ei viitsinyt vetää verhoja ikkunan edestä vaan sytytti valot. Päivänvalo oli niin harmaata, että hän piti sen mieluummin ulkopuolella. Hän soitti lyhyen puhelun Marjaniemeen ilmoittaakseen, että oli hengissä ja kotona, ja selasi puhuessaan postin, mitä oli melko vähän. Keittiössä hän ymmärsi, että Stumppi oli käynyt lomalla hänen poissa ollessaan. Pöydällä oli tavaraa, postia, astioita ja margariinipaketti, jota hän ei takuulla ollut itse jättänyt. Sen sisältö näytti niin masentuneelta, ettei hän edes harkinnut siirtää sitä muualle kuin roskikseen. Stumppi ei ollut puolella sanallakaan vihjaissut mahdollisesti pääsevänsä lomalle sillä aikaa, kun hän olisi reissussa, olipahan vaan muuten tehnyt happamia huomautuksia siitä, että hän oli lähdössä. Että hän olikin ollut katkera!

Ilse ei halunnut edes ajatella, miten poika oli sitten lomansa viettänyt, kun hän ei ollut itse ollut kotona vaan ulkomailla hurvittelemassa, mutta pahat aavistukset valtasivat hänen mielensä. Hän valutti vettä tiskialtaaseen ja tiskasi pois pari lasia ja lautasta, jotka Stumpilta oli jäänyt, mutta kun se oli tehty, hän ei voinut enää muuta kuin kävellä makuuhuoneeseen.

Sänky oli petaamatta, tietenkin, mutta tyhjä, ja Ilse päästi helpottuneen naurahduksen. Mitähän hän oikein oli kuvitellut? Että Stumppi olisi unohtanut sinne jonkun naikkosen samalla lailla kuin astiat pöydälle? Olipa hän naurettava! Huomattavasti paremmalla mielellä hän haki matkalaukun aikomuksenaan heittää sen sängyn päälle ja purkaa sieltä likapyykit ja tuliaiset. Epäluulon kaiherrus ei kuitenkaan ollut kadonnut, vaikka oli piiloutunut hetkeksi. Hänen oli pakko kiskoa ryppyinen peitto pois ja tuijottaa arvioiden lakanoita, jopa haistaa niitä. Nekin olivat ryppyiset ja tuoksuivat aika ummehtuneille: pesuun vaan nekin.

Tavallaan häntä hävettikin, mutta tungettuaan lakanamytyn pyykkikorin virkaa tekevään laatikkoon hän vielä laskeutui polvilleen katsoakseen sängyn alle. Siellä oli muutama tumma mytty, jotka hän kalasteli esiin. Hänen omat sukkansa, Stumpin tummansininen T-paita, ja suunnattomat mustat rintaliivit, joita Ilse istui lattialle kääntelemään. Ne eivät olleet ihan halpahallimallistoa vaan pröystäilevästi topatut, kuppien reunassa kulki koristeena ohut, punainen silkkinauha. Ei pahan näköiset ollenkaan, Ilse olisi voinut itsekin joskus haluta sellaiset, joskin juuri nyt hänestä tuntui, ettei pystyisi ehkä ikinä pitämään mustia rintsikoita.

Hänen täytyi istua siinä melko kauan, sillä hän havahtui ovikellon soittoon. Nita ja Artsi olivat ehtineet hyvin kauas hänen ajatuksistaan eikä heidän paluunsa ollut yksinomaan miellyttävä asia. Tämä tilanne olisi ehkä pitänyt saada sulatella ihan yksin, mutta pakkohan hänen oli mennä avaamaan ovi. Kaverit kuvittelisivat vielä muuten hänen taksinsa ajaneen tieltä ja huolestuisivat. Ovella hän kuitenkin vielä pysähtyi. Nita nostaisi helvetinmoisen metelin. Ei hän vahingoniloinen olisi, sinänsä, mutta olisi se silti aika tuskallista kuunnella. Tosin, ei sille asialle nyt tainnut voida mitään.
- Oltiinko me nopeita vai oltiinko me nopeita? kysyi Nita myrskyisään tapaansa heti, kun Ilse sai oven raolleen.
- Te olitte nopeita, Ilse arvasi ja huomasi edelleen pitävänsä mustia rintsikoita toisessa kädessään. – Ette te ainakaan matkalaukkuja jääny purkamaan.
- Ne ehtii kyllä. Ei ne happane. Säkö ehdit jo?
- En, mä unohduin ihmettelemään näitä, Ilse sanoi ja kohotti toista kättään.
- Älä esittele tommosia, Artsi on vielä pieni ja viaton, Nita nauroi.
- Tuskinpa, Ilse sanoi. – Eikä nää ole mun. Ne kävi kimppuun meidän sängyn alta.

Kesti hetken, ennen kuin Nita tajusi, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui suorastaan hurjistuneeksi, ja vähän riemastuneeksikin samalla. Hän ei todennäköisesti sanoisi ”mitä minä sanoin”, mutta se sisältyi tuohon välähdykseen. Artsi näytti siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä, mutta kun Nita repäisi alusvaatteen itselleen, hän pisti molemmat kätensä Ilsen ympärille, eikä tämä tehnyt elettäkään estääkseen.
- Nää on jonkun muun? Kuka täällä on ollu? Näähän on jumaliste amatsonikokoa! Nita jupisi, astui peilin eteen ja veti toisen kupin päähänsä. Se melkein sopi, eikä Ilse voinut olla tirskahtamatta, näky oli niin idioottimainen.
- Ootko sä ihan kunnossa? kysyi Artsi latteasti ja näytti sitten siltä, kuin olisi halunnut nielaista kielensä. – Äh, et tietenkään ole.
- Tulkaa nyt peremmälle, Ilse sanoi ja meni sohvalle. Artsi seurasi häntä pistäen uudelleen kätensä hänen ympärilleen, mutta Nita ei näköjään voinut rauhoittua. Hän asteli edes takaisin lattialla ja ihmetteli ja venytteli rintsikoita.

- Näiden on pakko olla jonkun gorillan! Kuka nää on tänne jättäny, mä kysyn vaan?
- Niissä ei tainnu olla nimilappua, Ilse sanoi. – Mahtaiskohan Stumppikaan tietää nimeä jos mä kysyisin.
- Onko se jätkä vielä hölmömpi kuin mitä mä kuvittelenkaan vai pitääkö se sua hölmönä?
- Tai sitten se haluaa antaa takasin, kun mä kehtasin lähteä teidän kanssa reissuun, eikä se päässyt mukaan, Ilse uskalsi arvella.
- Olisko meidän pitänyt odottaa syksyyn, että se pääsee pois? Sallikaa mun nauraa! Ilse-kulta!
Nita pudottautui polvilleen hänen eteensä. – Olethan sä edes vihainen? Et kai sä tätä enää niele niiden kaikkien vanhojen juttujen lisäksi?

- Olen mä vihainen, Ilse huokaisi ja alkoi samassa tosiaankin tuntea tervetullutta kiukkua. Turta olo alkoi kadota ja hän kiskoi jalkansa ylös sohvalle. Artsin lohduttava ote hänestä kirposi, kun hän ryhdistäytyi, mutta hän ei edes huomannut. – Kyllä mä olen tainnut kaikenlaiselta pieneltä sulkea silmäni, mutta en mä nyt anna hieroa naamaani ihan mitä tahansa, niin kuin tuoda vieraita naisia mun kotiin – mun sänkyyn, hitto soikoon!
- Jei! Potkaisetko sä sen nyt ulos? Nita kysyi jännittyneenä, mutta Ilse meni epävarman näköiseksi.
- En mä siitä tiedä – tää on perheasunto – joudunko mä sitten itsekin tästä pois? Mun täytyy miettiä.
- Mieti rauhassa, sanoi Nita hellästi ja taputti häntä. – Kunhan et anna sen enää hyppiä sun nenälle.
- Ei, sitä mä en taida enää haluta, Ilse sanoi hitaasti. – Mutta nyt mä en halua puhua siitä enempää.

Artsi ei ollut osallistunut Nitan mesoamiseen ja oli aika vaisu sittenkin, kun he hyvin vaivalloisesti saivat käännettyä keskustelun muille raiteille. Hän kihisi kiukkua. Oli eri asia katsoa, miten Ilse oli onnellisen rakastunut johonkuhun ja kestää se kuin katsella, miten tätä kohdeltiin huonosti. Artsi ei ollut väkivaltaan taipuvainen eikä ollut tapellut sen jälkeen kun oli tullut yhdeksän vuoden kypsään ikään, mutta nyt hän olisi voinut hyvin murjoa Stumpin ja tuntea siitä tunnontuskien sijaan mielihyvää. Hän nautti kuvitellessaan vaikkapa kantapäätään Stumpin nenän paikalla ja hänen olisi tehnyt mieli pidellä Ilsestä kiinni, ihan vain osoittaakseen, että oli läsnä ja halusi olla tukena ja turvana. Se olisi kuitenkin ylittänyt ne toverillisuuden rajat, jotka he olivat tulleet sanattomasti sopineeksi. Nopea halaus oli jotakin, mitä saattoi harrastaa, mutta siihen se sitten melkein jäikin.

Kuitenkin, kun he illan pimetessä tekivät Nitan kanssa lähtöä ja tämä päätti vielä viime hetkellä käydä vessassa, Artsi ei voinut olla halaamatta Ilseä oikein kunnolla. Tyttö näytti niin yksinäiseltä ja umpimieliseltä. Ehkä hän yllättyi, mutta painoi pieneksi hetkeksi päänsä Artsin olkapäälle, vain kiskaistakseen sen seuraavassa hetkessä taas pystyyn. Hän pyyhki vihaisen näköisenä silmiään.
- Kyllä mä tästä pääsen jaloilleni, hän tokaisi.
- Tietysti pääset, Artsi sanoi.
- Eihän tää mikään maailmanloppu ole.
- Sano vaan, jos mä voin tehdä jotain, ampua sen vaikka, tai ajaa autolla päälle, tai muuta semmosta.
Ilse naurahti.
- Ja sä tekisit sen, Artsi-kulta.
- Niin tekisin, hän sanoi epäröimättä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.11.14 23:16:35

Tyttöjen välistä ystävyyttä

Ilse nukkui sinä yönä vanhassa sängyssään olohuoneen nurkassa, ja erityisen huonosti jos ollenkaan. Hän ei saanut mentyä makuuhuoneeseen petaamaan parisänkyä – hän ei voinut mitään mielikuvalle, että se kuhisi ties mitä satiaisia. Oma, kapea sänky tuntui sitä paitsi tutulta ja turvalliselta kääntyillä ja heittelehtiä. Jossain vaiheessa hän tosin oli jo nousemaisillaan etsiäkseen Heathrowsta ostamastaan ginipullosta helpotusta, mutta järjen ääni esti. Hän ei voisi antaa Stumpin ajaa itseään juomaan suruun, ellei halunnut kuolla alkoholistina.

Kivisti ajatella alkuaikoja ja muistella, miten huumaavan onnellinen hän oli silloin ollutkaan saatuaan Stumpin. Tosin, olihan silloinkin ollut yhtä sun toista pientä kärhämää, mutta ne oli aina selvitetty ja he olivat edenneet etenemistään, aina tähän yhteiseen kotiin asti. Miksi odottaa tänne asti ja vasta sitten pilata kaikki? Stumppi olisi voinut ihan hyvin sanoa jo alun perin, jos halusi jonkun toisen, tai jos ei halunnut sitoutua. Miksi antaa hänen kuvitella koko tämä aika ja nyt tulla näin kamalan loukatuksi? Sillä nyt hän oli loukkaantunut, ja niin pahasti, ettei ehkä koskaan voisi unohtaa ja antaa anteeksi.

Pahinta oli, ettei Stumppi ollut läsnä vastaamassa teostaan. Ei, itse asiassa se oli parastakin. Ilse pystyi kuvittelemaan, millä sanoin poika yrittäisi lepytellä häntä ja selitellä asiat parhain päin ja hänen oli myös helppo kuvitella, miten hän itse suuressa halussaan uskoa heltyisi antamaan anteeksi. Mutta nyt hän yön tunteina sepitti päässään selityksiä, joita Stumppi saattaisi käyttää ja ne lakkasivat kuulostamasta uskottavilta. Liian humalassa. Totta kai, ainahan lomalla otettiin lärvit, mutta jos pääsi ravintolasta kotiin asti ei todennäköisesti voinut olla ihan tiedoton. Tai vanha kunnon serkkutyttö kylässä –juttu. Stumpilla ei vaan ollut serkkuja, ainakaan sellaisia joista hän olisi koskaan puhunut. Ja sitten se, minkä Ilse päätteli hyvin todennäköiseksi syyksi, vaikkei Stumppi varmaan sitä selitystä käyttäisi: tahallisesti kostaa Ilsen englanninmatka.

Ajatus ottaa Stumpilta avaimet pois ja nostaa tämän vaatteet rappukäytävään ei tuntunut aamun tullen enää ihan mahdottomalta. Ainakaan hän ei kuolisi ikävään, kun oli selvinnyt koko keväästäkin. Stumppi oli kai viidesti päässyt viikonloppulomalle, ja niiden lomien parhautta olivat olleet krapulapäivät sängyssä. Mikä kammottava totuus! Muun ajan he olivat olleet ravintoloissa, juomassa ihan liikaa ja puhumassa typeryyksiä Stumpin kavereiden kanssa – no, tasapuolisuuden nimissä Ilsenkin kavereiden kanssa. Yhtäkaikki se oli ollut hirveää ajan ja rahan tuhlausta.

Puoli yhdeksältä Ilse kyllästyi makaamaan sängyssä ja nousi ylös. Jääkaapissa ei ollut enää oikein mitään, mutta hän keitti kahvia ja päätti soittaa Alille. Nitasta ei saisi ulos kuin murahduksia tähän aikaan aamusta, ja jonkun kanssa olisi kiva jutella. Alin kanssa ei sitä paitsi tarvitsisi puhua Stumpista, kuten Nitan, ja sitä Ilse ei halunnut tehdäkään, ei ainakaan ennen kuin olisi saanut pari litraa kahvia.
- Ali on jo lähtenyt töihin, sanoi tämän äiti kuitenkin pahoitellen. – Ja munkin pitäis olla jo menossa, mutta kerro nyt, miten teidän matka meni!
- Ihanasti se meni, sanoi Ilse pettyneenä. – Entäs Alin leiri?
- No päinvastoin, ei se päässyt sinne ollenkaan, se hevonen sairastui.
- Eihän, Ilse kauhistui. Hän saattoi kuvitella, että Ali oli hakannut päätään mäntyyn sellaisen epäonnen takia.
- Kokeile illalla uudelleen, vaikka tallilla sillä tietysti ilta menee… saitko sä muuten kesätöitä?
- Sain, mutta mä menen vasta ylihuomenna, kun ajattelin, että pari vapaapäivää matkan jälkeen voisi tehdä hyvää… Sano sille, että mä soitin, että vois koittaa pirauttaa mulle jossain välissä kun ehtii.
- Mä kerron!

Ilse toivoi jo melkein sittenkin menneensä töihin heti, kuten Nita ja Artsi, mutta hän sai sentään päivän kulutettua käymällä pankissa ja kaupassa ja nukkumalla, lopultakin, ja sitten ystävät taas muistivat hänet. Artsi taisi tulla suoraan töistä ja Nita vähän perässä, Alikin soitti siinä välissä ja lupasi poiketa tallilta tullessaan.
- Te ootte mun perhe, Ilse sanoi tyytyväisenä, kun he istuivat rinnakkain sohvalla katsomassa telkkaria.
- Sun perhe on nälkänen, sanoi Artsi, nousi ja meni keittiöön. – Sopiiko, jos mä kokkaan jotain?
- Mitä vaan löydät, Ilse huusi takaisin auliisti ja Nita mulkoili paljon puhuvasti kattoon.
- Kokkaava mies, hän sanoi.
- Melkeen kaikki huippukokit on miehiä, Ilse huomautti.
- Joko sä olet soittanu Stumpille?
- En tietenkään. Ne juoksee jossain metsissä tai sulkeisissa kaikki päivät.
- Nyt on ilta.
- Sitten ne on Sotkussa.
- Soita.
Ilse katsoi häntä hetken tuskastuneena, mutta meni sitten puhelimen luo. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin kukaan vastasi, mutta sitten hän sai kysyttyä Stumppia. Lisää odotusta, niin kauan, että hän itsekin kyllästyi seisomaan ja istui vaatenaulakon alle. Nita ja Artsi kuuntelivat molemmat häntä peittelemättä, Nita nojaten käsiään ja leukaansa sohvan käsinojaan ja Artsi pilkkoessaan sipuleita ja perunoita.

- Hei, hän sanoi ystävällisesti lopulta ja samassa ovikello soi. Nita pomppasi pystyyn ja hipsutteli avaamaan, hyssyttäen Alin saman tien hiljaiseksi. Tämä katsoi kysyvästi, muttei sitten sanonut mitään, tiputti vain kenkänsä kynnysmatolle ja seurasi Nitaa olohuoneeseen.
- Joo, oli ihana reissu, Ilse sanoi parhaillaan. – Kyllä mua siellä harmitti, ettet sä päässy mukaan.
Nita nosti peukaloaan, ilmeisesti sille, miten hän oli painottanut sanaa ”siellä”.
- Säkin pääsit näköjään sillä välin lomalle. Niin, kyllä mä huomasin heti, että sä olit käyny kotona. No, mä pistin ihan varmaan margariinin jääkaappiin, ennen kuin lähdin, ja petasin sängyn. Hei, en mä nalkuta. En vielä.

Ali romahti istumaan sohvan viereen ja vaikkei hän alkuun ollut ymmärtänyt, miksi Ilse istui eteisessä kuin näyttämöllä ja Artsi ja Nita olivat tiputtaa korvansa yleisönä, hänen huono omatuntonsa kuiskutti pian oikean vastauksen. Kaikki veri tuntui pakenevan hänen päästään ja hänen oli tarrattava kiinni sohvan käsinojan kiiltävästi, ruskeasta puusta. Nyt kaikki tulisi ilmi ja kohta kaikki kääntyisivät katsomaan häntä halveksuvasti.
- Mutta osaatko sä selittää, mitä vítun bordellia sä oot tällä pitänyt? Ilse kysyi ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät uhkaavasti yhteen. Ali vilkaisi silmät suurina keittiön suuntaan. Kohta Artsikin tulisi, ehkä sen ison veitsen kanssa, jolla oli äsken leikitellyt. Ehkä he eivät tyytyisikään vain halveksimaan häntä ja heittämään ulos ovesta. Ehkä hän saisi kyydin ulos suoraan ikkunasta ilman päänahkaa.

Ilse jatkoi puhelua näyttämättä ollenkaan tyytyväiseltä.
- Mä päättelen siitä, että täällä lojui vieraita naisten alusvaatteita.
Lisää kuuntelua, pitkään.
- Joo mä ymmärrän, ettei sua huvita ruveta selittelemään, jos puol komppaniaa on sun selän takana, mutta luuletko sä, että mä uskon mitään myöhemmin, kun sä oot saanu rauhassa miettiä satuja vaikka miten kauan? Nyt on sun tilaisuus.
Ali vilkaisi pelästyneenä Nitaa, joka tirskahti tyytyväisenä.
- Miten mä voisin tietää kenen ne on? Ei oo mun, koko on vähän pielessä. Hei, sä olet ainoa, joka mun lisäksi asuu täällä. Väitätkö sä päästänees Läden hässimään meidän sängyssä? Okei, mä soitan sille heti ja kysyn. Voin mä soittaa Lassellekin. Joo, soitankin. Arvo sä siellä keskenäsi, kummalle soitat ensin ja selität, mitä pitää sanoa. Mä soitan sillä aikaa toiselle ja selvitän, onko ne ollu täällä ja kenen kanssa. Ai? Sun pitäisi ehkä juoda vähemmän ja muistaa enemmän.

- Lopeta jo, Nita kuiskasi hiljaa, sillä Ilsen ääni alkoi kuulostaa katkonaiselta. Tyttö taisi itsekin tajuta sen, hän painoi hetkeksi aikaa kätensä suunsa eteen ja veti sitten syvään henkeä.
- Koska sulla on seuraava loma? hän onnistui sitten kysymään ihan asiallisesti. – Niin pian? Okei, mä odottelen täällä. Jos sun vaattees on rappukäytävässä odottamassa niin laita vaan avain postiluukusta. En mä tiedä vielä, sitten näet.

Sitten hän lopultakin paiskasi luurin paikoilleen niin, että koko kone kilahti ja henkäisi uudelleen, itkuisesti.
- No niin, ootteko te nyt tyytyväisiä? hän kysyi.
- Ollaan, kultapieni, Nita hihkaisi ja meni Ilsen viereen kenkäpinon päälle istumaan. – Sä olet reipas tyttö ja mä vakuutan, että toi oli varmaan sun elämäsi paras teko.
- Ei hemmetti, nyt mä tarviin tupakan. Oikeesti mä tarviin paukun.
- Sä olet ansainnu molemmat, Nita vakuutti ja auttoi Ilsen ylös ja keittiöön, missä Artsi pisti jotain uuniin, äänistä päätellen. Ali ei vaan saanut noustua sijoiltaan. Hänellä oli yhtäkkiä kammottava pissahätä.

- Hei, mitä sä siellä kykit, tuu tänne! tuli Ilse sanomaan ovensuusta, imien nautinnollisesti tupakkaa, jota piteli sormiensa lomassa.
- Kramppi, sai Ali ähkäistyä ja ihmetteli, mistä se oli hänen päähänsä putkahtanut.
- Missä? Selässä? Pohkeessa? Mä autan! Ilse sanoi ja tarttui häntä kainalosta niin, että hän pääsi seisomaan.
- Mä käyn vessassa, Ali sanoi ja livahti.
- Millä sä tulit, autolla vai pyörällä? Ilse kuului kiljuvan oven takaa. Alilla meni hetki miettiä.
- Pyörällä! hän kiljui sitten takaisin.

Pissaaminen tosi hädässä vastasi kyllä huonoa saamista, Ali ajatteli ja laski päänsä käsiinsä tajutessaan, miten väärässä paikassa tuokin ajatus oli tullut mieleen. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä oli ollut todistamassa, mutta kyllä hän nyt kai uskaltaisi mennä ottamaan siitä selvää. Häntä ei selvästikään epäilty mistään, ei ainakaan toistaiseksi, eikä hän tänne vessaankaan voisi jäädä suihkutangolla roikkuvien Ilsen alusvaatteiden seuraksi.
- Mitä mä nyt äsken oikein näin ja kuulin? hän siis kysyi urheasti siirtyessään keittiöön muiden luo. – Onko tapahtunut jotain, mitä mä en tiedä?
- Nää! julisti Nita, joka näytti kiduttavan mustia rintaliivejä. Toinen pää oli hänen tuolinsa jalan alla ja toinen melkein puolentoista metrin korkeudessa, kun hän venytti niitä. Ali tuijotti niitä hetken silmät suurina, kunnes tajusi, etteivät ne ainakaan hänen olleet.
- Ja noi on? hän kysyi.
- Jonkun Stumpin pikku panon. Tai niin kuin näet. aika ison, Nita selitti. – Mua pelottaisi nähdä eukko, jolle nää sopii.
- Istu, sanoi Ilse ja taputti tyhjää tuolia silmät ehkä aavistuksen verran punareunaisina. – Kai sä pystyt pyöräilemään kotiin, vaikka otat vähän giniä? Mä haluaisin tarjota sulle giniä. Tai jos sä et ota niin sitten mä juon sen itse, hän sanoi ja alkoi itkeä. Nita hyökkäsi hänen kaulaansa ja Ali kääntyi katsomaan Artsia, joka näytti vielä täysijärkiseltä.
- Kertositko sä, mitä on tapahtunut?

Ja Artsi kertoi, lyhyesti ja selventävästi, ja sinä aikana Ilse lakkasi itkemästä. Ali katsoi parhaaksi kulauttaa kurkkuunsa lasillisen, joka hänen edessään oli.
- Pistä nyt jo hemmettiin se riepu, Ilse sanoi Nitalle, joka rullasi mustia rintsikoita nyrkkinsä ympärille. – Mä heitin ne jo kerran roskikseen.
- Poltetaan ne, Nita innostui. – Musta rintsikoiden polttaminen on aina kuulostanut kivalta.

Vähän myöhemmin Artsi nosti uunista jonkinnäköisen kiusauksen, joka osoittautui oikein kelvolliseksi syötäväksi. Tosin Ilse ei viitsinyt ottaa edes lautasta itselleen vaan istui ja seurusteli ginipullon kanssa.
- Mä meinasin nousta viime yönä ryyppäämään, hän uskoutui. – Mutta se olisi ollut noloa, ihan yksin. On se kiva, että mulla nyt on seuraa. Sitten hän sytytti taas yhden savukkeen.
- Tuu tänne, muotoili Nita Alille äänettömästi suullaan ja nyki päätään ihan vimmatusti eteisen suuntaan. Ali totteli.
- Tää ei näytä hyvältä, hän sanoi, ennen kuin Nita ehti sanoa mitään.
- Ei niin. Onko sulla huomenna töitä?
- On, mutta vasta yhdeltä, mä meinasin mennä aamulla tallille.
- Mun pitäisi mennä kahdeksaksi, ja mä tiedän, että Artsin pitää mennä vielä aikasemmin. Etkö sä vois jättää ne hevoset yhtenä päivänä ja jäädä Ilsen kanssa yöksi? Mua vähän pelottaa, että mitä se saa päähänsä.
- Se on vähintä, mitä mä voin tehdä, sanoi Ali, ennen kuin tajusi periaatteessa taas kerran paljastaneensa, että hänellä oli Salaisuus. – Totta kai mä jään.
- Hyvä, sanoi Nita helpottuneena. – Sähän et oo kuullu vielä matkajuttujakaan, eiköhän siinä oo teille ihan harmitonta ajanvietettä.

Huolimatta auliista lupauksestaan Ali olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla, kun ovi sulkeutui Nitan ja Artsin jäljessä. Hän ei osannut sanoa mitään seuratessaan Ilseä takaisin keittiöön, istui vain tuolin reunalle ja tuijotti pöydälle jääneitä lautasia. Hänestä tuntui kuin olisi tullut suljetuksi samaan häkkiin leijonan tai jonkun muun kanssa, joka minä hetkenä tahansa huomaisi, että hän oli syötävää.
- Jäätkö sä tänne? Ilse kysyi ilahtuneena.
- Taidan jäädä, Ali sanoi varovasti, miettien missä vaiheessa hänen pitäisi yrittää ottaa Ilseltä pullo pois. Tämä ei kuitenkaan ollut tolkuttoman humalassa, vaikka puristikin lasiaan kaksin käsin.
- Älä oo ton näkönen, en mä meinaa juoda itseäni kuoliaaksi, Ilse naurahti.
- No toi oli helpottavaa kuulla.
- Otatko sä?
- No jos ihan vähän, Ali sanoi ajatellen, että parempi hänen lasissaan kuin Ilsen. Edelleenkään hän ei kuitenkaan keksinyt mitään sanottavaa. Olisi kornia ruveta juttelemaan jostain ihan jokapäiväisestä, kun oli keskellä suurta draamaa, ja vielä vähemmän viisaalta tuntui hänen ruveta puhumaan Stumpista Ilselle.

- Tiedätkö sä, musta on ihanaa, että Nita lähti, Ilse sanoi luottamuksellisella äänellä.
- Miksi? Tehän ootte kuin paita ja peppu, sanoi Ali hämmästyneenä.
- Niin niin, ja sä olet pöksyt. Mutta se on niin riemuissaan. Ne molemmat on, vaikka ne yrittää olla näyttämättä sitä. Musta ei oo kivaa, jos joku on salaa iloinen kun mä olen surullinen.
- Ei ne sen takia ole ilosia, Ali uskalsi sanoa.
- Niin, niin, kyllä mä sen tiedän. Ne ajattelee, että mä olen lopultakin tullut järkiini, mutta ei sekään nyt erityisen imartelevaa ole, Ilse tuhahti.
- No, mä en ainakaan yritä neuvoa sua miesasioissa. Paremmin sä osaat ne kuitenkin hoitaa kuin minä, Ali huokaisi.
- Mua vaan harmittaa, jos mä heitän Stumpin ulos ja sitten tulee HOASilta kirje, että sinä sinkku siellä, muuta soluun, Ilse sanoi ja katseli ympärilleen.
- Jos?
- No… kun. Kai. Sä et tiedä, miten hyvä se on suostuttelemaan. Se voi puhua vaikka kiven solmuun, jos vaan antaa tilaisuuden.
- Ei kai sentään, Ali sai sanottua ja vaikersi mielessään. Hänen ei olisi pitänyt jäädä. Jostain ilmeestä tai lipsahtaneesta sanasta Ilse vielä saisi hänet kiinni, tajuaisi hänenkin tietävän siitä asiasta yhtä sun toista.
- Olisit kuullu, miten se yritti selitellä äsken puhelimessa, Ilse tirskahti äkkiarvaamatta. – Jos se on yhtä nolo livenä niin mulla ei kyllä ole mitään vaikeuksia. Jätkä yritti esittää valhetta toisen perään, että josko mä uskoisin jonkun niistä. Kiemurteli kuin mato koukussa. Kun mä sen muistan, ja sen, että se on raahannut jonkun nartun mun sänkyyn niin mulle ei tuu kiusausta antaa taas anteeksi.

- Jos mä jään yöksi niin missä mä nukun? kysyi Ali. Hän ei kestänyt enää kuunnella.
- Missä sä haluat nukkua? Sohva on vähän kova, kai, mutta makkarin sängyssä ei oo lakanoita. Tai mä voin nukkua sohvalla ja sä saat mun sängyn, mä en taida haluta mennä makuuhuoneeseen nukkumaan. Siellä on mörköjä.
- No, ne ei oo mun mörköjäni, mä voin hyvin mennä petaamaan sen kuntoon, Ali sanoi päättäväisesti.
- Joo, ja sä varmaan onnistut ajamaan ne pois, Ilse sanoi. – Sä olet kiltti. Sitten mä voin mennä sinne huomisiltana ja ajatella, että Ali tässä vaan on viimeksi nukkunut.

Lähettäjä: Sole 
Päivämäärä:   15.11.14 23:18:01

Tää tarina on vaan jotain niin täydellistä <3 :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.11.14 17:13:45

Kiva kuulla :
----------------
Kohtaamisia

Stumppi oli ollut oikeastaan ihan varma siitä, että häntä odottaisi rapussa jätesäkki, tai pahimmassa tapauksessa vain läjä levyjä, vaatteita ja kenkiä. Siltä Ilse oli kuulostanut, kun hän muutaman kerran oli tässä viikon aikana soittanut ja yrittänyt vielä lepytellä tätä ja sen takia hän oli pyytänyt Lassea lainaamaan äitinsä auton ja hakemaan hänet varuskunnasta.
- Ei sulla olekaan muuttokuormaa, Lasse totesi, kun he astuivat hissistä.
- Mulla taitaa olla vielä mahdollisuuksia, Stumppi ilahtui. – Mee autoon odottamaan.
- Jos sun tavarat on eteisessä?
- Älä manaa, ne ei oo ulkona ja sillä hyvä. Se ehkä haluaakin vaan vähän anelua ja taputtelua.
- No, älä koko iltaa anele, en mä jaksa odottaa, Lasse huokaisi ja astui takaisin hissiin. Stumppi järjesteli hetken aikaa ilmettään sopivan katuvaiseksi, ennen kuin kaivoi avaimen esiin. Koko juttu oli harmittava, mutta ehkä tästä vielä hyvä tulisi sittenkin.

Ilse istui keittiössä tekemässä sanaristikkoa vaalean letin pää miettiväisesti suussa, mutta hän nosti sentään katseensa, kun Stumppi astui sisään. Ilme ei luvannut hyvää, eikä pöydällä lojuva kihlasormus, ja oudosti Stumppi kaipasi sitäkin, miten hän aina muulloin oli juossut vastaan ja halaamaan.
- Moi, hän sanoi.
- Sun tavarat on muovikasseissa makuuhuoneessa, Ilse sanoi.
- Hei, eikö me voitais vielä jutella?
Tytöt rakastivat aina sitä, että halusi jutella. Ilsenkin ilme muuttui hiukan.

- No, puhu sitten, hän sanoi vastahakoisesti.
- Et tekis tätä meille, Stumppi pyysi ja katsoi parhaaksi romahtaa lattialle Ilsen tuolin viereen. Kaikki olisi helpompaa, jos hän pääsisi kosketusetäisyydelle. Ilse kuitenkin siirsi tuoliaan sen verran kiukkuisesti kymmenen senttiä etäämmälle, ettei tainnut vielä kannattaa yrittää.
- Sä loukkasit mua, tyttö sanoi.
- No niin tein, mutta ei se ollut mun tarkoitus. Mä olen vaan tämmönen tyhmä páska ja mulla oli ikävä sua.
Jessus, tämä oli tuskallista, mutta olisi myös inhottavaa joutua ajetuksi ulos. Sepin ilmeen ajatteleminen antoi kummasti potkua nöyristelyyn.
- Etkö sä voisi antaa mulle anteeksi?
- Mä olen antanut sulle anteeksi ennenkin, Ilse sanoi surullisen näköisenä.
- Niinpä, sä voit tehdä sen taas.
- Eikä siitä ole ollut mitään hyötyä. Ja mä alan epäillä, että sä olet pettänyt mua monta kertaa enemmän kuin mitä mä olen osannu kuvitellakaan.
- Kuka semmosta väittää? Stumppi kysyi nopeasti. Hänen ymmärtääkseen Ilsellä ei pitänyt olla minkäänlaista havaintoa mistään sen onnettoman risteilyn jälkeen, ja siitä oli sentään jo yli vuosi.
- Ei kukaan, ihan itse oon vaan laskeskellut pikkuasioita yhteen. Mä oon tainnu olla sokea hölmö.
- Mä lupaan parantaa tapani, kunniasanalla, kunhan sä vaan annat anteeksi! Mä rakastan sua!

Se sai Ilsen lopultakin katsomaan häntä silmiin. Hyvä merkki!
- Nytkö sä sen sanot, hän sanoi.
- Niin – etkö sä muka enää rakasta mua?
- Ehkä vielä vähän, mutta ei se auta enää, Ilse sanoi ja hänen äänensä oli äkkiä muuttunut niin päättäväiseksi, että Stumppi arvasi viimeisen yrityksensä olevan ohi.
- Et selvästikään, hän sanoi pää painuksissa.
- Annatko sä sen avaimen.
- Hei, enkö mä edes saisi asua täällä vielä? Ei musta ole sulle kauheesti häiriötä, jos mä joka toinen tai kolmas viikko käyn. Eihän mulla enää ole edes sänkyä kotona. Tuskin Sepi antaa mulle edes patjaa!

Stumppi yritti näyttää mahdollisimman säälittävältä, ja varmaankin Sepin mainitseminen sai Ilsen epäröimään, ennen kuin kuitenkin pudisti päätään.
- Ei, mä en voi kuvitella, että nukkusin enää sun kanssa samassa kämpässä. Sori. Mee vaikka Lasselle.
- No et kai sä vaadi, että mä nyt lähtisin raahaamaan kaikkia tavaroitani? Stumppi kysyi nöyrästi. Tässä kohden oli turha mainostaa Lassea ja autoa, jotka odottivat pihalla. Jos hän oli päässyt sisään selittelemään kerran, toisella kertaa hän voisi jo onnistua.
- En mä niin julma ole, että pistäsin sut odottamaan bussia kaikkien niiden kanssa, Ilse lupasi sentään, ja antoi Stumpin käydä vaihtamassa makuuhuoneessa siviileihin. Avaimen hän kuitenkin vaati takaisin, kun tämä tuli sieltä vaaleissa kesähousuissa ja –paidassa, yksi muovikassi kädessään ja aurinkolasit paidankauluksessa roikkumassa.
- Mä en olisi ikinä uskonut, että tää loppuu näin, Stumppi sanoi ja pyöritteli avainta pitkään, ennen kuin ojensi sen.
- Hassua, nyt kun mä vähän ajattelen, niin mä olin aina ihan varma siitä, että tää loppuis just näin, Ilse sanoi ja kieltäytyi halaamasta hyvästiksi.

Kun Stumppi oli mennyt, Ilse meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi levälleen sängylle. Se oli ollut ihan niin vaikeaa kuin hän oli pelännytkin, mutta hän oli kyllä mielestään hoitanut homman aika hyvin. Kiitos sen, että hän oli edelleen vihainen. Sen myös, että hän oli ehtinyt totutella asiaan ja harjoitella tämän viikon, kun Stumppi oli ollut kiinni. Eniten hän oli pelännyt alkavansa itkeä, ja oli se lopuksi ihan lähellä ollutkin. Jos he olisivat halanneet, hän olisi itkenyt, tai jos hän olisi itkenyt, he olisivat halanneet, ja sitten koko asetelma olisi keikahtanut eikä lopputulosta olisi voinut ennustaa kukaan.
- Olen mä aika hyvä, hän sanoi ääneen katolle ja naurahti ääneen muistaessaan, miten poika oli polvistellut hänen vierellään, sulokielisenä ja krokotiilinkyyneliä poskillaan. Se kuva kyllä teki hyvää loukatulle itsetunnolle.

Puhelin kilahti, mutta Ilse ei tehnyt elettäkään noustakseen vastaamaan. Se olisi kuitenkin Nita, joka vaatisi raporttia ja suoraan sanoen hän oli juuri nyt varsin kyllääntynyt ystäväänsä. Koko viikkona ei hetken rauhaa, ei vapaailtaa, ihan kuin hän olisi ollut sairastunut lapsi, joka kaipasi päänsilitystä ja hoivaa, ja siinä sivussa hienovaraista manipulointia. Nita varmasti kuvitteli tekevänsä kuten parasta oli ja tarkoitti pelkkää hyvää, mutta jossain kohden Ilsen mielessä oli jo käynyt, että ihan kapinoidakseen soittaisi Stumpille ja sopisi kaiken.

Hiljennyttyään hetkeksi puhelin aloitti uudelleen, vaativammin, ja sitten taas kymmenen minuutin kuluttua. Lopulta Ilse ei enää kestänyt sitä, vaan kävi kiskaisemassa johdon seinästä. Eivätkö ne voineet ymmärtää, että hän ehkä halusi setviä ajatuksiaan kaikessa rauhassa? Ei sitä sentään joka päivä purettu kihlauksia. Hänellä oli omituisen kevyt, vapaa olo, vaikka hän oli kuvitellut parkuvansa silmät päästään Stumpin lähdettyä. Kaipa se viimeistään todisti ratkaisun oikeaksi.

Stumppi oli ottanut mukaan tärkeimmät tavaransa ja lomaunivormun, jonka joutuisi vetämään päälleen taas sunnuntaina ja ne käytiin tipauttamassa Lassen luo, sitten pojat lähtivät kaupungille. Mitäpä sitä muutakaan koditon sotilas saattoi kuin mennä ravintolaan?
- Kohta on autorahat juotu, Stumppi manaili pankkiautomaatilla, kuten aina, mutta ei näyttänyt ottavan sitä tänään kauhean vakavasti.
- Mä tarjoan, sanoi Lasse myötätuntoisesti. Hän näytti olevan enemmän pahoillaan tapahtuneesta kuin Stumppi itse.
- Ai koko illan? Stumppi kysyi piristyen ja Lasse säikähti.
- Sun juomatahdilla? En mä nyt sentään miljonääri ole! Sanotaan, että sen aikaa kun ollaan terassilla.

He onnistuvat valtaamaan pöydän Häppärin aidan vierestä, mistä oli paras näköala sekä Espan puistoon että itse terassille ja Lasse kantoi lupauksensa mukaan kaljaa pöytään.
- Mitä sanot, noi kaksi valkopuseroista vai noi pari vähän vanhempaa? Stumppi kysyi maistaessaan.
- Joko sä katselet naisia?
- Enkö mä aina?
- Mutta että tänään?
- Nimenomaan tänään! Nythän mulla ei varsinkaan oo mitään menetettävää, päinvastoin tarttis jostain voittaa yösija.
- Mä luulin, että sä tuut meille.
- Samassa huoneessa sun sukkien kanssa mä nukun vaan, jos ei mitään muuta tästä kaupungista löydy.
- Unohdit palauttaa sormuksenkin, Lasse huomasi.
- Niin unohdin. Mä voin vielä tarvita sitä Ilsen kanssa, ja arvaa mitä tekee tädeille, kun mä alan pyöritellä sitä ja itkeä, että kihlattu just jätti. Ja lopuks sen voi aina myydä.
- Oot sä aika sika.

Parin ehkä 25-vuotiaan naisen, joita Stumppi oli aurinkolasiensa takaa seurannut, pöytään tuli pari miestä ja hän käänsi etsivän katseensa eteenpäin. Poikaystävät olivat vain hidaste, mutta tänään hän ei hidasteita kaivannut, jos aikoi päästä jonnekin muualle yöksi kuin Lassen jalkojen seuraan. Valkopuseroiset vilkuilivat heidän pöytäänsä kyllä lupaavasti, mutta näyttivät niin nuorilta, että saattoivat hyvinkin vielä nukkua äidin ja isin makuuhuoneen vieressä. Mutta muitakin oli, ihan riittämiin.
- Terassit on sitten hienoja paikkoja, pelkkiä tissejä ja perseitä, hän huokaisi tyytyväisenä.

Lassen lähdettyä hakemaan toisia kaljoja koputti joku Stumppia olkapäähän aidan yli puiston puolelta. Hän kääntyi katsomaan ja näki melko sievän, punahiuksisen tytön.
- Onko siinä pöydässä tilaa? Kauheen täydeltä näyttää koko paikka, tämä kysyi.
- Tähän voi tehdä tilaa, Stumppi sanoi todettuaan, että tytön takana seisoi toinenkin, blondi, jolla oli lupaavan antelias kaula-aukko kesämekossaan.
- Kiitos, punapää sanoi ja hymyili kauniisti. Hän lähti ystävineen kiertämään sisäänkäynnille ja Stumppi nousi nostamaan nurkassa olevasta tuolipinosta pari ylimääräistä tuolia pienen pöydän ympärille.
- Joko sä ehdit iskeä jonkun, kysyi Lasse tuodessaan lisää olutta.
- Katotaan nyt. Noi tuolla, jotka nyt menee tiskille. Valkonen mekko ja toisella ruskea pusero.
- Kumman sä haluat?
- Sen, jolla on oma kämppä, Stumppi virnisti. – Ja jos molemmilla on niin sä saat blondin, vaikka sillä onkin paremmat tissit. Mä pidän mieluummin vähän hajurakoa vaaleatukkasiin vähän aikaa.
- Mä olen Berit, esittäytyi punapää, kun tytöt tulivat. – Ja tää on Heidi. Kiva kun teitte tilaa.
- Te saatte nyt kiitokseksi pitää meille seuraa, sanoi Stumppi. – Missäs te asutte?
- Me ollaan täällä käymässä Heidin tädin luona, me ollaan oikeasti Uudestakaupungista, Berit sanoi iloisesti.
- Päätettiin lähteä katsomaan, mitä täällä tapahtuu perjantai-iltana, Heidi säesti.

- Me voidaan… aloitti Lasse, mutta Stumppi potkaisi häntä.
- Vahinko, että meillä on jo muuta sovittuna loppuillaksi, muuten me oltais voitu näyttää vähän paikkoja, Stumppi sanoi ja veti naamalleen pahoittelevan ilmeen. – Ettei ne hei nyt tullu. Mä käyn katsomassa.
Hän nousi ja lähti pujottelemaan pöytien väliin. Valkopuseroiset vilkuilivat häntä edelleen, mutta hän oli iskenyt silmänsä ehkä parikymppiseen tyttöön, joka istui sisäänkäynnin vierellä ja jonka kaveri oli juuri lähtenyt kai vessaan.
- Moi, mä teen galluppia, Stumppi sanoi ja nosti aurinkolasejaan. – Sattuuko sulla olemaan takka tai poreallas?
Tyttö katsoi häntä huvittuneena.
- Ei, mutta mulla on mikroaaltouuni ja kylpyamme. Entäs sitten?
- No saisko niistä kysellä tarkemmin?
- Istu alas, tyttö sanoi naurua äänessään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.11.14 20:00:35

Kesäyön unelma

Juhannukseksi Ilse ja Nita ja Ali lähtivät Artsin turuntädin mökille.
- Vähintä, mitä mä voin yrittää tarjota, kun viimeks oltiin sun äidillä, Artsi sanoi Ilselle.
- Kuuntele, tämä sanoi ja vilkuili Nitaa. – Seuraavaks sun pitää viedä meidät Italiaan, oli sun mummosi noita tai ei.
- Mä en voi viedä teitä yhtään mihinkään, ellen tallille, sanoi Ali surullisena. – Meillä ei oo kuin oma piha.
- Entä sun tanskansukulaiset? kysyi Nita.
- Mä en tunne niitä, eikä mulla ole nyt aikaa yrittää tutustuakaan. Että sen voit unohtaa.
- Sun piha riittää ihan hyvin, lupasi Ilse. Hän istui Alin vieressä etupenkillä, sillä he olivat lähteneet Alin äidin autolla, tämä kun ei luvannut tarvita sitä juhannusviikonloppuna. Alia oli vähän surettanut jättää äiti yksinään kotiin, mutta tämä oli puolittain pakottanut hänet lähtemään, sanoen, että hän tarvitsi lomaa hevosista. Oikeastaan asia oli päinvastoin, hän menetti yhdet kisat lähtiessään reissuun, mutta edellisviikonlopun Finnderby oli kuitenkin mennyt sen verran kohtalaisesti, että ehkä Hiskikin oli ansainnut pienen loman.

Artsin tädin mökki ei ollu Turussa asti vaan Inkoossa, joten heillä ei ollut pitkä matka ajettavanaan. Sen aikana Ali alkoi kuitenkin tajuta, mitä oli menettänyt, kun ei ollut päässyt mukaan Lontooseen aiemmin. Toiset kolme juttelivat puolikkaita lauseita ja ymmärsivät silti toisiaan. Vaikka niinhän he olivat sitä ennenkin tehneet. Ali tunsi itsensä surullisesi ja ulkopuoliseksi. Ja sitten ne olivat niin Ilsen kimpussa molemmat, ihan kuin tämä olisi ollut kuningatarmehiläinen. Hänellekin oltiin ystävällisiä, mutta Ilse tuli aina ensin. Artsi kantoi Ilsen tavarat autosta ovelle, kun he olivat perillä, ja vaikka Ali uskoi, ettei Nita sitä itse ehkä huomannutkaan, hänen silmänsä seurasivat Ilseä suurimman osan aikaa.
- Kuka nukkuu missä? kysyi Nita tarmokkaana, kun Artsi oli hapuillut avaimen räystäslaudan takaa ja avannut oven.
- Mä en ole käynyt täällä moneen vuoteen, pitää ensin tarkistaa, että mitä täällä on edes tarjolla, Artsi sanoi hiukan epätietoisena. He olivat isossa tupakeittiössä, jossa oli kyllä puinen sohva, mutta huoneen nurkassa oli verho, jonka Artsi vetäisi syrjään paljastaen lyhyen käytävän. – Täällä on makuutilat, hän sanoi.

Niitä oli kaksi huonetta, joista toisessa oli parisänky ja toisessa kaksi yksittäistä. Selvä juttu, totesi Ali. Nita ja Ilse ottaisivat parisängyn ja hän saisi nukkua Artsin kanssa toisessa huoneessa. Ei sillä, että hänellä olisi mitään sitä vastaan sinänsä ollut, mutta kun tiesi, että Artsikin haaveilisi koko yön nukkuvansa Ilsen kanssa, se olisi tuskastuttavaa.
- Me tytöt otetaan tää, hihkaisi Ilse ja heittäytyi poikittain parisängylle. – Sori, Artsi, mutta joudut nukkumaan yksin.
- Tietysti joudun, Artsi sanoi kuin ei olisi muuta suunnitellutkaan. Ali ajatteli sarkastisesti tietenkin joutuvansa sitten keskisauman kohdalle, mutta kun hänkin heittäytyi sängylle, hän totesi, ettei sellaista ollutkaan.

- Mä menen laittamaan grillin ja saunan päälle, Artsi ilmoitti.
- Nyt jo? ihmetteli Nita.
- No, kuka meitä pakottaa odottamaan kuuteen ennen kuin saa alottaa juhannuksen? Uimaan ei ainakaan viitti mennä ilman saunaa.
Poika katosi ja Ali meni kurkistamaan pitsiverhojen reunustamasta ikkunasta ulos. Mökki oli meren rannassa ja vesi väikkyi ja aurinko paistoi. Huonompikin juhannussää olisi voinut olla, mutta jostain syystä Ali tunsi itsensä tyytymättömäksi ja toivoi jääneensä kotiin. Tuntui hullulta sanoa, että hän tunsi itsensä neljänneksi pyöräksi, mutta ylimääräiseksi joka tapauksessa.

Ilse tohotti uimisesta ja etsi bikinejään. Alikin kaivoi omansa repusta, vaihtoi ne alusvaatteiden tilalle, kuten toisetkin ja seurasi heitä velvollisuudentuntoisesti ulos. Ilse ja Nita lähtivät meluisalle tutkimusretkelle, kiertäen mökin ympäri, katsoen liiteriin ja ihastellen pientä saunaa. Ali ei jaksanut seurata heitä kuin hetken vaan meni rantaan. Se oli enimmäkseen kaislikkoa, mutta oli siinä pienen pieni kaistale hiekkaa ja siihen hän asettui makaamaan. Ei huvittanut olla seurallinen. Kun Ilse ja Nita tulivat polskimaan rantavedessä, hän sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan.

- Sä olet hirveän hiljainen, Artsi huomautti Alille lopulta, kun he olivat syöneet päältä mustia, sisältä kylmiä makkaroita ja kun Ilse ja Nita olivat menneet saunaan.
- Mä olen aina.
- Ethän. Vaivaako sua joku?
- Tavallinen kesäkuun maailma kaatuu päälle –angsti vaan, Ali naurahti. Vaivasihan häntä monikin asia, muttei mikään, mistä olisi voinut Artsille mainita. – Eikö susta oo tylsää viettää juhannusta kolmen tytön kanssa? hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta, vaikka ei tietenkään ollut, ei, kun Ilse oli yksi tytöistä.
- Miks olisi? Eikö mulla ole aika ihannetilanne? Artsi naurahti. – Mihin mä tarttisin jotain karvajalkasia äijänköriläitä?
- En mä tiedä, Ali myönsi. – Pelaamaan rantalentistä? Ryyppäämään? Kertomaan härskejä juttuja?
- Etteköhän te selviä kaikista noista jos tarvis tulee.
- Tietysti selvitään, mehän ollaan varsinaiset Charlien enkelit. Mikset sä seurustele? Ali kysyi äkkiä. Itsepähän oli usuttanut häntä puhumaan.
- Ei mua huvita.
- Jos sä oletkin piilohomo ja esität vaan olevasi onnettomasti rakastunut Ilseen, ettei kukaan ihmettelisi?
- Öhh, Artsi näytti häkeltyneeltä, mutta alkoi sitten nauraa. – Toi olikin aika hyvä. Miten mä ton todistan vääräksi?

- Ei sun tarvitse, Ali sanoi, kun samassa saunalta kuului naurua ja äänekästä puhetta. Artsin katse oli lennähtänyt sinne salamannopeasti, ja seurasi kuinka Ilse hyppäsi puisen askelman yli ja kipitti kohden rantaa. – Näkeehän sen sokeakin. Joko sä olet yrittänyt?
- Mitä yrittänyt? Artsi näytti häkeltyneeltä.
- No Ilseä, se on sinkku nyt, ellet oo huomannu.
- Kyllä se tietää, ettei sen tarvitse kuin vihjata.
- Kannattaisko sun kuitenkin muistuttaa, ettet sä ole kaappihomo?
- En mä tiedä, se vaan tuskastuu, Artsi sanoi, oma ilmeensä tuskastuen.
- Tai ehkä sun pitäisi hommata joku tyttöystävän tapainen, jos se sitten tajuaisi, että sä et oo eunukki etkä ikuisesti saatavilla, Ali ehdotti.
- Kuule, leikittäiskö, etten mä kysynytkään sulta mitään?
- Myöhäistä, Ali nauroi.
- Etkö sä halua mennä saunaan?
- En mä vielä jaksa, mene itse, ellet kestä mua enää.
- No ota edes makkara, Artsi ehdotti ja kurottui ottamaan viimeisen grillin vierestä lautaselta.
- En mä jaksa, Ali sanoi, mutta Artsi tunki sen päättäväisesti hänen suuhunsa, vaikka hän yritti väistää, sillä seurauksella, että hän putosi kiveltä, jonka päällä oli istunut. Artsi heittäytyi perässä ja Ali yritti kiemurrella karkuun, kunnes makkara tipahti maahan.
- Ruoan tuhlausta, Artsi huoahti ja heittäytyi selälleen maahan. Ali vain kikatti. Hänen melankoliansa oli kadonnut painiessa.

Illemmalla he joivat vähän olutta ja tappoivat hyttysiä. Nita ja Ilse juoruilivat jostain tuttavastaan, joka oli lähtenyt viettämään juhannusta toisen tuttavan poikaystävän kanssa ja Ali pysytteli visusti erossa keskustelusta. Olisi pysytellyt muutenkin, ei hän tuntenut koko ihmisiä, mutta aihe oli epämukava.
- Mä en jaksa ymmärtää tommosia ihmisiä, Nita sanoi vihaisesti. – Jos kerran on jonkun kanssa niin sitten on. Piste. Ei sillon vilkuilla muita. Joko muuten Stumppi on hakenu loput kamansa sun luota, Ilse?
- Ei se kaikkia, Ilse sanoi laiskasti. – Eikä se kuulemma tarvii sänkyään takasin. Se on muuttanu jonkun eukon luo.
- Onko? Nita kiljaisi. – Etkä oo mitään sanonu!
- No, en mä tiennyt, että sen asiat kiinnostaa sua niin kauheesti. Ilsen ääni oli pureva. – Enkä mä tiedä, voiko puhua muuttamisesta, kun se kumminkin on Santiksessa. Mutta sen kamat on enimmäkseen muuttanu.
- Nopeeta toimintaa, Nita ähkäisi.
- Miten se sun asuntoasia? kysyi Artsi.
- Mä en tiedä, tunnusti Ilse. – Mutta mistäpä ne toisaalta saa selville, etten mä enää ole perheellinen. En mä jaksa uskoa, että Stumppi on muistanut tai jaksanut tehdä mitään osotteenmuutosta tai poismuuttoilmoitusta, ja ellei se tee, niin ei mua voi häätääkään. Ja joka tapauksessa kohta on heinäkuu niin, ettei missään virastossa tai säätiössä kumminkaan tapahdu mitään. Että en mä jaksa kauheasti huolehtia just nyt.
- Mä taidan mennä vielä saunaan, sanoi Ali.

Hän käveli sisään, riisui syvissä ajatuksissa ja kiipesi lauteille. Vai oli Stumppi jo jonkun uuden hoteissa. Tai ehkä vanhan, mistä sitä tiesi? Himskatin nopeaa todellakin, eikä Ali oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Se ei ollut mitään uutta, ei hänen päänsä ollut ikinä ollut ihan selvä mitä Stumppiin tuli. Nytkään hän ei ollut tiennyt pelätäkö vai odottaa, että tämä ottaisi jotain yhteyttä, saati tiennyt mitä itse sitten tekisi, jos niin tapahtuisi. Nythän se tosin olisi ollut luvallista ja soveliasta, joskaan eivät he ikinä olisi voineet ruveta seurustelemaan. Ilse ja Nita olisivat ihmetelleet ihan liikaa, eikä Ali sitä paitsi halunnut seurustella Stumpin kanssa.

Miten hitossa hän edes oli joutunut koko tähän sotkuun? Soti kaikkia luonnonlakeja ja todennäköisyyksiä vastaan, että Stumpin kaltaisella perhosella ja tavallisennäköisellä hevostytöllä oli mitään tekemistä keskenään. Ja edelleenkin tosiasia oli, ettei hän pitänyt koko tyypistä. Stumppi oli itsekeskeinen, lyhytnäköinen, epärehellinen tolvana, joka joi liikaa, eikä välittänyt kenenkään muun tunteista kuin omistaan, ellei sitten sattunut hyötymään siitä jotain. Miten Ilse oli häntä kestänyt, sitä ei Ali voinut ymmärtää. Ei parin vuoden suhdetta, kihlausta ja yhteistä asuntoa kai sentään voinut pelkälle seksille perustaa.
Ei, turhaan hän vaivasi päätään koko tyypillä.

Kun hyttyset kävivät liian ärhäkkäiksi he siirtyivät sisään pelaamaan korttia, mutta Nita alkoi pian haukotella näyttävästi.
- Mikä sua vaivaa? Eihän oo vielä puoliyökään, ihmetteli Ilse. – Jos me oltais jossain tanssimassa sä keikkuisit virkeimmilläsi.
- Sen täytyy olla tää raitis ilma, Nita sanoi puolustellen. – Mä taidan mennä nukkumaan.
Hän nousi ja potkaisi Alia sääreen.
- Au, tämä sanoi.
- Sori, sanoi Nita ja potkaisi uudelleen. Ali katsoi häntä vihaisesti ja ymmärsi vasta, kun näki, miten tyttö nyki päätään kohden makuutiloja.
- Mäkin taidan mennä, mä en ole tottunut valvomaan, sanoi Ali kiltisti ja lätkäisi korttinsa pöydälle.

- Mä jo luulin, ettet sä tajuu ollenkaan, Nita sanoi, kun he pääsivät makuuhuoneeseensa.
- Luuletko sä, ettei Ilse tajunnu? Ja mitä iloa, voihan ne tavata ja jutella koska tahansa, ja jutteleekin?
- No mutta kesäyö, juhannus ja vähän alkoholia veressä. Jos se siitä.
- Ja miksi sä yleensä yrität niin kauheesti parittaa niitä? Kai ne osaa hoitaa omat asiansa? Ali tiukkasi kiskoen päälleen T-paitaa, jonka oli ottanut yöpuvuksi, unohtaen, mitä itse oli illalla Artolle jutellut.
- Ilse ei osaa. Näithän sä mitä se valitsi omin päin.
- Mä en usko, että se arvostaa tommosta järjestelyä, vaikka sulla miten olisi se geeneissä, Ali arveli. – Ja ehkä se vaan tykkää rentuista ja siinä tapauksessa Artsi on ihan väärä.
- Pidetään nyt kumminkin peukkuja, ettei se tuu heti perässä nukkumaan.

Eikä Ilse tullut. Nita oli kuorsannut vienosti jo pitkän aikaa ja Alikin oli torkahtanut ainakin kerran ja herännyt sitten taas mietiskelemään maailman menoa, ennen kuin huoneen ulkopuolelta alkoi kuulua ääniä. Hiukan jännittyneenä hän odotti, menisivätkö ehkä molemmat askeleet viereiseen huoneeseen mutta ei, heidänkin ovensa kävi. Ilse touhuili vähän aikaa hämärissä vaatteidensa kanssa ja seisahtui sitten sängyn viereen.
- Tee tilaa, hän kuiskasi.
- Mistä sä tiesit, että mä oon hereillä?
- Hengityksestä.
Ali siirtyi lähemmäs Nitaa, joka mutisi unissaan ja käänsi kylkeä.
- No? hän kysyi sitten.
- Ja mitähän sä haluaisit tietää? Ilse kysyi hilpeästi.
- Mistä te puhuitte?
- Jos me oltais puhuttu mitään semmosta mitä sä toivoisit, tai Nita, niin mä en kertoisi.
- Enkä mä oikeasti haluaisi kuulla, sanoi Ali katuvaisesti. – Omapa on asiasi.
- Ymmärtäispä Nitakin ton verran. Sen pitäisi hommata itselleen joku mies, ettei se ehtisi niin kauheasti huolehtia mun asioista, Ilse sanoi ja toivotti hyvää yötä.

Nukkumaan hän ei kyllä ruvennut, vaikka hengittikin tahallisen tasaisesti, kunnes uskoi Alin nukahtaneen. Arto pyöri hänen mielessään ja suretti. Ettei se poika ikinä oppinut. Vaikka ihan korrektisti se oli tällä kertaa alkanut.
- Siitä sun asunnosta, oli Artsi sanonut miettiväisesti.
- Niin?
- Oletko sä ajatellut, että ottasit sinne kämppiksen? Sillonhan se ei olisi yksin sulla.
- En mä usko, että ne pitäis kämppistä perheenjäsenenä, paremminkin alivuokralaisena, ja se taas on kiellettyä.
- Ja mistä ne tietää kumpi on kyseessä?
- No… sitten Ilse oli vasta tajunnut. – Voi Artsi-kulta, et sä voi muuttaa mun luo, hän oli sanonut.

Poika oli nolostunut selvästi, ruskeat kasvot olivat saaneet punertavamman sävyn, mutta kysynyt itsepintaisesti, miksei.
- En mä sua paljon sen enempää häiritsisi kuin nykyäänkään. Enkä hiipisi yöllä raiskaamaan sua.
- Et tietystikään, mutta eihän siitä mitään tulisi. Mitä jos mä rupeaisin seurustelemaan jonkun kanssa?
- Sitten rupeaisit, niinhän sä olet tehny tähänkin asti.
- Nin kuin mä ilkeäisin kuherrella kenenkään kanssa sun nähden! En mä nyt sentään niin julma ole.
- Kyllä mä sen kestäisin, Artsi oli sanonut urheasti.
- Voi jessus sä olet sulonen. Ja mahdoton, Ilse oli puuskahtanut, eikä voinut olla taputtamatta poikaa poskelle. – Jos mä vaan jotenkin voisin komentaa itseäni, mä rakastuisin suhun heti. Mutta kun se ei vaan toimi niin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.11.14 20:23:22

Working Girl

Koulut olivat jo ehtineet alkaa hyvän aikaa sitten, kun Ilse sai kirjeen HOASilta. Hän ehti jo mielessään manailla todennäköistä vuokrankorotusta repiessään sitä auki, mutta se olikin pahempaa. Ne ilmoittivat, että hänen pitäisi muuttaa, mutta lupasivat toki tilalle soluasunnon. Hänen pitäisi vain tulla kirjoittamaan uusi vuokrasopimus.

Uutinen ei olisi voinut tulla huonompana päivänä. Koulussa oli jaettu vähän aikaisemmin listat työharjoittelupaikoista ja Ilse ja Mona olivat viettäneet monta miellyttävää välituntia laittaen niitä paremmuusjärjestykseen ja lopulta sitten merkanneet nimensä mielenkiintoisimpien kohdalle. Tänään oli alkanut tipahdella tietoja siitä, kuka oppilaista oli pääsemässä minnekin, eikä Ilsen nimeä ollut minkään niistä firmoista kohdalla, joihin hän olisi halunnut. Itse asiassa sitä ei ollut missään, ja kun hän oli käynyt sitä ihmettelemässä, oli rehtori ihmetellyt yhtä suuresti.
- Jonkun on täytynyt jossain vaiheessa tiputtaa sun nimesi joltain listalta pois.
- Niin kai, sanoi Ilse happamasti. – Mustakin olisi ollut kiva päästä työharjotteluun.
- Kyllä sä pääset, älä huolehdi. Vetskille pääsee aina.
- Vetskille?
- Valtion Tietokonekeskus, suomensi rehtori.
- No voi vi…hne, parkaisi Ilse. Siinä menivät haaveet monikansallisista jättiläisyrityksistä, joissa työskenteleminen olisi harjoittelijallekin kunnia – valtio! Se kuulosti pölyisiltä vanhoilta miehiltä työkavereina, lattiavahan tuoksulta ja huonolta palkalta.
- Tässä, soita tälle kaverille ja sovi haastattelusta, sanoi rehtori ja ojensi Ilselle muistilapun, johon oli kirjoittanut jotain.
- Raukka-parka, oli Mona sanonut, kun Ilse vuodatti kovaa kohtaloaan. – Sinne sun ei ainakaan tarvii hommata jakkupukua, hommaat puukengät ja vanhan villapaidan ja silmälasit.
- No niin just, ja kasvatan vielä parran!

Hän ei ollut soittanut, vielä, koulun oppilaspuhelin oli ollut varattuna aina, kun hän oli mennyt sen ohi. Tietystikin, kun koko vuosikurssi soitteli heille arvottuihin paikkoihin. Nyt ei enää juuri huvittanutkaan. Hän ei ollut enää vähään aikaan viitsinyt pelätä häätöä, kun Stumpin postiakin tuli vielä, mutta ilmeisesti poika oli nyt saanut tarmonpuuskan. Tai sitten se oli se uusi tyttöystävä, joka halusi saada jotenkin virallistettua heidän suhteensa, vaikka muuttoilmoituksella ellei muuten.

Ilse päätti lähteä Marjaniemeen. Pitäisi varoittaa perhettä, että hän tarvitsisi taas autotallin ja että isän uusi rakkaus, keltainen ford, saisi muuttaa kadunvarteen. Mihinkään soluasuntoon hän ei ainakaan lähtisi. Hänen autotallissaan olisi todennäköisesti enemmän omaa rauhaa ja tilaa kuin missään, mitä opiskelija-asuntosäätiö voisi tarjota ja piti muistaa, että ilman isän venkoiluja hän ei olisi nyt tässä tilanteessa vaan ihan oman katon alla. Tai ainakin osaksi oman, vaikka osa olisikin pankin.

Tarja oli laittamassa ruokaa ja sätti samalla Katea, joka istui myrtyneen näköisenä pöydän ääressä nojaten toiseen kämmeneensä sen näköisenä, että valuisi ilman tukea lattialle.
- Sissos, sanoi Ilse kohteliaasti ja istui vastapäätä. Kate oli vähän innostunut ripsivärin kanssa. Kajaliakin oli niin, että oikeastaan silmät näyttivät luodinrei’iltä.
- Kato nyt, oletko sä ikinä nähnyt Ilsellä tommosta pakkelikerrosta, Tarja kysyi. Siitä siis senhetkinen napina.
- Ei se tarvii, se on luonnonkaunis, Kate sanoi.
- Parempi luonnonkaunis kuin purkkiruma, sanoi Ilse, mutta silloin Kate ponkaisi seisaalleen ja paineli pois. Hetken kuluttua jostain kuului oven paiskaisu.
- Sanoinko mä jotain? Taisin mä sanoa, huokaisi Ilse. – En mä sitä niin tarkottanu. Pitäiskö mun mennä sovittelemaan?
- Ei se kuuntele, mutta mene jos huvittaa. Se on ihan mahdoton nykyään. Toivottavasti pojat on helpompia murrosikäsiä.
- Mä olin helppo, huomautti Ilse, mutta lähti Katen perään.

Kesti hyvän aikaa vakuuttaa Katelle, että hyvin harvalle sopi reunustaa silmänsä ympäriinsä mustalla, mutta lopulta hän taisi uskoa. Siinä vaiheessa Tarja jo kuului hätistelevän poikia ruokapöytään. Ilsen isäkin oli ehtinyt tulla ja näytti hämmästyneeltä nähdessään tyttärensä.
- Mikä suo meille tämän kunnian? hän kysyi.
- No kuule, minäpä kerron, sanoi Ilse ja kertoi. – Niin, että mä taidan ens kuussa taas tarvita autotallia.
- Niin pian? huudahti Tarja.
- Ei ne sen enempää aikaa antanu. Siksi kai, kun tarjosivat sitä solua, etten mä sentään kadulle joudu. Mutta eihän mun tavarat edes mahdu mihinkään soluun. Ja tietysti mä nyt yritän pitää silmäni auki, jos mä vaikka sattuisin kompastumaan johonkin halpaan pieneen vuokrakämppään, mutta siitä kai se on lähdettävä, että sun autosi saa muuttaa ulos.

Ilsen isä näytti miettiväiseltä, mutta puisti sitten päätään.
- En mä kyllä keksi, miten me vieläkään pystyttäisiin ostamaan sua tästä ulos niin että tervetuloa vaan.
- Mä haluan sitten korkoa kanssa, kun joskus pystytte, Ilse sanoi purevasti. Hän ei edelleenkään ollut ihan sujut sen asian kanssa, että hän omisti palasen omakotitaloa, josta ei oikeastaan olisi halunnut ikkunalautaakaan.
- Koska sä haluat ruveta muuttamaan? Tarja kysyi.
- En kai mä ennen tule ennen kuin on pakko. Kuun vaihteessa.

Niin Ilse palasi vihreään huoneeseen, joka tuli vähän entistä täydemmäksi. Stumpin laverin hän myi kympillä naapurirappuun. Hän oli yrittänyt Lassen kautta saada ilmoitettua, että se oli haettavissa pois, mutta Stumpista ei ollut kuulunut mitään, joten ei hän katsonut olevansa velvollinen sitä säilömään. Mitä ilmeisimmin Stumpin uudella oli ihan mukava sänky.

Sitten alkoi työharjoittelu. Ilse oli saanut sovittua haastattelun rehtorin lappusen koordinaatein ja käynyt näyttäytymässä. Hän oli valmistautunut todistusnipuin ja tarkkaan mietityin vastauksin mitä erilaisimpiin kysymyksiin, mutta kiireisen oloinen nuori, tumma mies oli suunnilleen vain vilkaissut häntä ja kysynyt aloituspäivää, ikään kuin heille tulisi harjoittelijoita liukuhihnalta. Kuultuaan, mitä valtiokin maksoi harjoittelijoille, Ilse luvannut ahneuksissaan tulla töihin heti lukukauden loppumisen jälkeen, jo ennen joulua. Itse asiassa Monalle, joka oli päässyt IBM:lle, mistä Ilse oli ensin ollut suunnattoman kateellinen, ei maksettu niinkään hyvin.
- Stumppi kuolisi katkeruuteen, jos kuulisi, millasta palkkaa mä saan nyt, hän sanoi tyytyväisenä Alille aatonaattona, oltuaan jo kokonaista kaksi päivää töissä.
- Lähetä sille joulukortti ja kerro, Ali ehdotti.
- Ja saisin sen konttaamaan takasin ja kinuamaan, että mä ostasin meille auton ja omakotitalon? Ei kiitos. Enkä mä tiedä osoitetta.

Ali tiesi, muttei aikonut tunnustaa moista. Ei hän ollut Stumppia tapaillut, poika oli yhtä lailla kadonnut häneltä kuin Ilseltäkin silloin kesällä. Vain paria viikkoa aikaisemmin hän oli kuitenkin sattunut tankkaamaan Stumpin työpaikalla.
- Mä en tienny, että sä oot täällä töissä, kunniasanalla, hän oli sanonut säikähtäneenä, mikä olikin totta. Kai Ilse oli joskus maininnut, missä päin Helsinkiä Stumpin asema oli, mutta ei Alille ollut siitä syntynyt mitään mielikuvaa paikasta, kun ei hän normaalisti sillä suunnalla liikkunut. Stumppi oli sitten pakottanut hänet juomaan kupillisen kahvia, minä aikana he olivat ehtineet vaihtaa tärkeimmät kuulumiset. Ali oli kertonut Ilsen muuttaneen takaisin kotiin ja Stumppi oli kertonut uusista oloistaan intin jälkeen. Uuden vuokraemännän nimi oli Minna ja hän oli kahdenkymmenenkahden, apuhoitaja ja tiukkis. Kuulemma. Stumpin ilme ja se, että hän oli pakottanut Alin ottamaan lappusen, jolle oli kirjoittanut nykyisen osoitteensa ja puhelinnumeronsa oli jotenkin jättänyt käsityksen, että uusi, jonkinlaista asuntoa hallitseva naisihminen oli jo haussa.

- Kerro sun töistä, sanoi Ali hätistäen Stumpin pois mielestään. Hänellä ei ollut kummempaa asuntoa kuin oma huone, joten hän ei edes kuvitellut pojan enää ilmestyvän elämäänsä.
- No ei parin päivän perusteella vielä oikeen mitään osaa sanoa. Tyypit on ihan kivoja, ja mä saatan vielä oppia tekemään sitä mitä mun pitäis, sanoi Ilse venytellen käsiään kohden kattoa ja pyörien tuolillaan ympäri. Hänen silmissään oli kuitenkin innostunut loiste. – Eikä ne kaikki pukeudukkaan puukenkiin ja haiseviin villapaitoihin niin, ettei munkaan ehkä tarvii.
- Puukenkiä? Mitä ihmettä?
- Hihi, ammattislangia – tai sisäpiirin vitsi, tai jotain. Perinteiset nörtit ei kuulemma pukeudu muuhun. Ne nukkuu yönsä työpaikalla pöydän alla listapino päänalusena ja niillä on hilsettä olkapäällä ja pesemättömät hiukset.
- Ja semmonen susta tulee? Ali kysyi epäuskoisena ja katsoi ystäväänsä, jolla oli tummanpunaiset samettihousut ja valkoinen, pörröinen neulepaita.
- No, mulla on vielä vuosi koulua harjottelun jälkeen, ehkä ne opettaa vasta siinä vaiheessa ton pukeutumisosuuden.
- Pääasia, jos siellä on kivaa, Ali arveli.
- Ei, kyllä pääasia on palkka! Mä tunnen itteni niin kroisokseksi kun ei tarvii ees vuokraa maksaa!

Joulun jälkeen Ilse palasi uuteen työhönsä innokkain mielin. Hän oli oikeasti ihan pihalla vielä, mutta vanhempi nainen, Saara, joka oli ottanut hänet siipiensä suojaan, oli asiallinen ja ystävällinen, eikä näyttänyt tuskastuvan tyhmiin kysymyksiin. Paljon muita ei töissä ollut ollutkaan näin joulun alla. Joulusiivouslomilla, sanoi Saara. Nyt välipäivinä porukkaa alkoi kuitenkin jo palailla, vaikka osa lomaili aina uuteen vuoteen asti. Vasta sen jälkeen Ilse tapasi uudelleen pomonsa, miehen, joka hänet oli palkannut. Tämä tuli samaan aikaan kärkkymään aamukahvia, joka oli vasta tippumassa.
- Miten sulla on lähtenyt hommat käyntiin?
- Hyvin, kai, sanoi Ilse ujosti. Häntä harmitti ujostelunsa, mikä ei ollut hänelle luonteenomaista, mutta jotenkin hän kunnioitti ja pelkäsikin tuota miestä kovasti. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut miespomoa, eivätkä Elvi ja sen jälkeiset myymäläpäälliköt ja muut esimiehet olleet olleet mitenkään kunnioitusta herättäviä vaan paremminkin pikkumaisia luonteita, joita saattoi ainakin salaa katsoa nenänvarttaan pitkin. Tämän tyypin käsissä oli kuitenkin hänen arviointinsa ja sekin, saisiko hän pakollisen kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen jatkaa. Porukassa oli kaksikin kaveria, jotka olivat tulleet työharjoitteluun ja jääneet sille tielleen, toinen oli jo valmistunut ja toinen teki tuntitöitä minkä koululta ehti. Tai kävi koulussa, minkä töiltä ehti. Niin Ilsekin oli päättänyt haluta tehdä.

- Hyvä, sanoi mies poissaolevasti ja ravisti kahvipannun suodatinta. – Siitä se lähtee.
Sitten hän katosi kohden omaa huonettaan kahvimukinsa kanssa ja Ilse istui kaikessa rauhassa pöydän ääreen juomaan omaansa. Vasta vähän myöhemmin hänen mieleensä tuli, että ehkä hänenkin olisi pitänyt mennä takaisin työhuoneeseensa kahville – samalla olisi voinut tehdä töitä, tai ainakin olla näyttävinään ahkeralta.
- Älä höpsi, meillä on lakisääteiset kahvitunnit, sanoi Alex, joka oli ryhmän toisiksi nuorin, tullessaan myös aamukahville.
- No on tässä joskus tullut istuttua vähän kauemmin kuin ykstoista minuuttia, myönsi Ilse.
- Niin, kahvitunti aamulla, kahvitunti iltapäivällä ja sitten välissä ruokatunti.

Loppujenlopuksi Ilse oli siis varsin tyytyväinen harjoittelupaikkaansa. Monalla ei kuulunut olevan ollenkaan niin hauskaa omassaan, hän sai lähinnä ottaa kopioita ja juosta jakkupukuihmisten asioilla sen sijaan, että olisi oikeasti päässyt tekemään jotain kivaa tai edes tarpeellista.
- Sä vedit sittenkin pidemmän korren, hän sanoi aidosti kateellisena, kun Ilse kertoi, miten oli antanut Alexin ja Jonin houkutella itsensä mukaan työpaikan sählyjengiin perjantai-iltaisin.
- Ai koska meillä on sählyvuoro? Kai teilläkin jotain on, Ilse nauroi.
- Voi olla, mutta musta tuntuu, ettei niihin mitään harjottelijoita huolita. Teillä kuulostaa olevan kivaa.
- Tuu meidän kanssa kaljalle sen jälkeen, Ilse ehdotti. – Se kuuluu asiaan.
- Ai jaa. Mä luulin, että te harrastatte vakavahenkistä urheilua, mutta te taidattekin vaan kehittää janoa, että pääsette sen jälkeen baariin.
- Jotain semmosta, tai ei se ainakaan kovin vakavahenkistä ole, Ilse myönsi. – Kunhan räiskitään. Tuutko sä?
- Miksen mä voisi tullakin, Mona sanoi miettivästi. – Onko ne hyvännäkösiä?
- Jaa Alex ja Joniko? Ilse kysyi hetkeksi häkeltyen. – Mä en oo itse asiassa oikeen ajatellu. Ei kai ne hullumpia ole. Alexilla on poninhäntä ja Joni on pitkä kuin nälkävuosi.

Parissa kuukaudessa Ilse oli kotiutunut täysin ja kuvitteli jo olevansa ainakin jonkin verran hyödyllinenkin. Silti hän hypähti syyllisenä, kun pomo eräänä aamuna tuli koputtamaan ovenpieleen huoneessa, jonka hän jakoi Saaran kanssa. Ei hän enää sätkyillyt miestä niin kuin alkuun, mutta oli vähän noloa, että hän oli ollut juuri selailemassa naistenlehteä työpapereiden sijaan. Teki mieli vetää äkkiä jokin paperipino lehden päälle, mutta se taisi olla myöhäistä, olisi vain kiinnittänyt huomiota.
- Onko sulla aikaa? Kimmo kysyi.
- Näytänkö mä kauhean kiireiseltä? Ilse hymähti ja osoitti lehteään.
- Et, mies myönsi. – Jos haettaisiin kahvia ja mentäis mun huoneeseen vähän juttelemaan?
- Selvä, Ilse sanoi, vaikka hänen niskahiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn. Jos nyt oli tarkoitus puhua siitä, miten hänen harjoittelunsa oli sujunut ja jatkaisiko hän täällä edelleen, oli meikkivinkkien lukeminen työajalla kai suunnilleen pahinta mistä jäädä kiinni. Tai no, ehkä ryyppäämistä lukuun ottamatta, tai vessapaperirullien varastamista.

Pomon olemuksesta ei kuitenkaan voinut ennustaa haukkuja, hän vihelteli ja lampsi kokoon niitatuissa läpykkäissään keittiöön kahvipannulle, kaatoi Ilsellekin ja jatkoi sitten omaan koppiinsa ja sulki oven tytön perässä.
- Miten sä olet viihtynyt täällä? hän kysyi kun Ilse oli istunut vierastuolille.
- Hyvin, tosi hyvin.
Hmm, kuulostikohan se liian innokkaalta?
- Onko sulla riittäny tekemistä?
- Ei ihan aina, Ilsen oli pakko myöntää, muuta hän ei kai voinut sanoa tässä tilanteessa.
- Niin mä olen vähän epäillyt.
No niin, siitä siis olikin kyse. Häntä ei tarvittu. Ei tarvinnut enää jännittää.

- Oletko sä ajatellut, haluatko jatkaa täällä? Kimmo kysyi sitten kuitenkin yllättäen Ilsen, joka oli valmistautunut kuulemaan ihan muuta.
- Totta kai mä haluaisin, hän sanoi. – Mutta tarviitteko te mua?
- Tarvitaan. Mihin asti sä voit olla?
- Koulu alkaa taas elokuun puolivälissä, mutta voinhan mä jäädä sen jälkeen tuntitöihin niin kuin Alex, Ilse ehdotti ja jäi henkeä pidättäen odottamaan vastausta. Kimmo nyökkäsi tyytyväisenä.
- Hyvä, mä pyydän jonkun tekemään uuden työsopimuksen ja Saara saa ruveta näyttämään sulle yhtä uutta hommaa. Sä et olisi ehtinyt kuin alottaa sitä, jos et olisi halunnut jatkaa meillä. Ja palkka tietysti nousee vähäsen.

Ilse istui hetken sanattomana. Olikohan hän kauhean rahanahne ihminen? Ensimmäiseksi tuli nimittäin mieleen, että mitä kaikkea voisi ostaa – tai jos lopultakin aloittaisi autokoulun? Sitten hän tajusi pomon tuijottavan itseään huvittuneen näköisenä ja järjesti ilmeensä peruslukemille.
- Kiitos, hän sanoi asiallisesti.
- Taisit olla jo ostoksilla?
- Olin, Ilse myönsi.
- Oisko jotain muuta mistä sä haluaisit puhua? Tuletko sä toimeen työkavereiden kanssa?
- Useimpien, Ilse sanoi varovasti. Oli tietysti Mänty, joka oli vähän omituinen vanha mies ja pysytteli niin omissa oloissaan, että oli vaikea sanoa, tuliko hänen kanssaan toimeen vai ei.

- Koska mä voisin kyllä vähän puhutella niitä.
- Mistä sä nyt puhut? kysyi Ilse rehellisen hämmästyneenä. Keitä niitä?
- Mä olen välillä kuullut Jonin ja Alexin käyttävän aika rumaa kieltä. Oikeastaan ihan sopimatonta.
- Ei, hyvä ihminen, jätä ne rauhaan, Ilse nauroi. Pojat olivat tosiaan välillä aika härskejä, mutta kyllä hän ihan itse oli yllyttänyt heidät kertomaan blondivitsejä. Itse hän piikitteli ihan samalla mitalla takaisin.
- Mutta mä olen kuullut… Kimmo aloitti, eikä sitten jatkanutkaan.
- Se on vaan huumoria, Ilse selitti.
- Omituista…
- Mieluummin näin kuin että ne nipistelisi takapuolesta. Sitten saat kyllä puhutella, jos semmosta alkaa tapahtua.
- Jaa. No jos sä olet varma. Olisko vielä jotain? Tarvitsetko sä jotain? Puhelin ja pääte sulla on. Entäs mitään koulutusta? Nyt sua voi kurssittaakin kun tietää, ettet ole katoamassa heti paikalla.

He jatkoivat juttua vielä vähän aikaa, mutta Ilse kihisi jo halusta päästä kertomaan jollekulle uutisia. Hän lupasi auliisti mennä mille tahansa kurssille, mikä katsottaisiin tarpeelliseksi, ja osallistua henkilökunnan virkistyspäiville ja kesäretkelle ja jopa pikkujouluihin. Kun palaveri alkoi vaikuttaa päättyneeltä, hän nousi ja harppoi käytävällä korot kopisten eteenpäin, Jonin ja Alexin huoneeseen.
- Hei häiriköt, hän sanoi ovelta. – Ja etkö sä Alex taaskaan ole koulussa? Sä et kohta valmistu ikinä!
- Mitä mä papereilla, kun mulla on jo työpaikka, poika kysyi laiskasti ja keskeytti näpyttämisen. – Oliko sulla asiaakin vai tulitko vaan lämpimiksesi häiritsemään meidän työntekoa?
- Mä tulin kertomaan, että nyt, kun mä olen vakituinen teidän pitää lakata puhumasta mulle epäkunnioittavasti tai Kimmo antaa teille potkut.
- Mähän sanoin, että saat sä jatkosopparin, olisit uskonu mua, sanoi Joni.
- Miten niin epäkunnioittavasti? halusi Alex tietää.
- Siihen voidaan varmaan laskea kaikki puhe, mitä sun suusta tulee, arveli Ilse.
- Okei, seuraavan kerran kun sä vihjailet, että mä olen impotentti, mäkin menen kantelemaan pomolle! Ja sä saat tarjota kaljat töiden jälkeen, kun oot kerran noin polleena.

Töiden päätyttyä he löysivät itsensä pubista Rautatieaseman kulmalta. Ilsen olisi oikeastaan tehnyt mieli mieluummin mennä tuhlaamaan vähän rahaa vaatekauppoihin palkankorotuksen kunniaksi, mutta ei hän raaskinut tuottaa pojille pettymystä, kun oli jo tullut luvanneeksi.
- En mä kuitenkaan ota toista, hän kieltäytyi. Joskus, esimerkiksi perjantaisin pelin jälkeen, oli kiva istua pidempäänkin, mutta ei näin epäkristillisesti keskellä viikkoa. Silloin hän näki Stumpin, ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen, sen jälkeen kun tämä oli käynyt viimeiset levynsä hakemassa. Näky ensin seisautti sydämen lyönnin ajaksi, sitten vähän kirpaisi, mutta huomattavan vähän enää. Hän painautui piiloon Alexin olkapään taakse ja katsoi uteliaana tyttöä, jonka kanssa Stumppi oli. Ihan nätti, ruskeahiuksinen, mutta kasvoilla hyvin päättäväinen ilme. Stumppi taas näytti samalta kuin ennenkin, tuijottaen parhaillaan umpimielisen näköisenä ulos ikkunasta. Saattoi kuvitella, että siellä oli meneillään pikku perheriita.

- Miksi sä roikut mussa? Yritätkö sä harrastaa seksuaalista häirintää? kysyi Alex.
- Hys, älä nyt kilju. Mä en haluaisi että toi tyyppi näkee mua.
- Joku kostonhimoinen exä?
- En mä tiedä kostonhimoisesta mutta exä kumminkin.
Heidän katsellessaan pariskunta nousi ylös ja marssi ulos baarista, tyttö edellä, Stumppi perässä. Pöytään jäi kaksi vain osaksi juotua oluttuoppia eikä Ilse voinut olla virnistämättä iloisesti. Oli kiva nähdä, että joku oli saanut Stumppiin vähän kuria ja järjestystä. Hän itse ei ikinä ollut saanut Stumppia liikautettua mihinkään suuntaan, jos juomaa oli vielä jäljellä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.11.14 18:07:53

Miten virkistävää!

Nita ja Ali olivat istumassa iltaa Ilsen luona, tai paremminkin katselemassa, miten hän repi vaatekaapista esiin rievun toisen jälkeen ja mallaili niitä päälleen.
- Onko liian arkista laittaa farkut? On kai. Mutta onko tää sitten liian hieno? hän kysyi ripustaen niskansa ympärille pienen, mustan puvun, jonka oli saanut äidiltään.
- Me ei voi tieta, mutisi Nita. – Tossako sä meinaat koko päivän töitä tehdä?
- Ei, ei, töihin mä laitan jotain ihan tavallista, tuulipuvun varmaan.
- Tuulipukuko on teidän uus nörttiunivormu? kysyi Ali huvittuneena.
- Ei mutta me lähdetään kumminkin iltapäivällä jo ulkoilemaan, en mä nyt millään kolmia vaatteita viittis ottaa yhtä päivää varten!
- Mitä muut laittaa? kysyi Nita saadakseen jotain pohjaa minkä perusteella neuvoa.
- Kun mä en tiedä yhtään, en mä oo ikinä ollu millään virkistyspäivillä! Mutta tuskin ne tuulipuvuissa on, tai jessus, en mä kyllä menis vannomaan siitäkään.
- Sittenhän ei oo mitään hätää, kun sulla on jo tuulipuku päällä.
- Yyh, ihan hikisenä… mutta entäs tää? Olenko mä ylipukeutunut jos mä laitan tän mustan?
- Tossa puvussa ei voi sanoa olevansa ylipukeutunut vaan alipukeutunut, nauroi Ali.
- Sun pitää ottaa matkalaukku ja päättää sitten siinä kohden päivää kun se on ajankohtasta, Nita sanoi ja yritti pysyä vakavana.
- Ei, kun mä otan… ei hitto, en mä osaa päättää! Ilse vaikersi.

Lopulta hän paiskoi isoon urheilukassiin pyyhkeen, urheiluvaatteet, pikkumustan ja parin lenkkareita ja jäi miettimään, mitä sitten laittaisi aamulla päälleen. Siinä vaiheessa Nita nousi ja sanoi lähtevänsä kotiin päin.
- Saataksä mut pysäkille vai jäätkö sä vielä? hän kysyi Alilta.
- Ei, mäkin lähden, tämä sanoi.
- Soita huomenna jos tuut ihmisten aikoihin kotiin, että miten virkistynyt olet, Nita sanoi Ilselle, joka nyökkäsi otsa rypyssä, todennäköisesti kuulematta mitään.

- Se ei ole ihan normaali, sanoi Nita, kun he pääsivät pihalle asti.
- Ainahan Ilse hössöttää vaatteiden kanssa.
- No kun nimenomaan ei hössötä. Se miettii hetken, menee kaapille ja ottaa sieltä jonkun täydellisen yhdistelmän. Sillä on siellä työpaikalla joku.
- Niinkö sä luulet? Ali kysyi yllättyneenä.
- Mä olen valmis lyömään vaikka vetoa.
- Siitäkin, kuka se on? Tai siis Joni vai Alex?
- Siitä mä en kyllä uskalla lyödä vetoa, Nita mietti. – Oletko sä nähnyt niitä?
Ali pudisti päätään ja Nita jatkoi:
- Alex voisi ehkä olla enemmän sen makuun sen poninhäntänsä kanssa, mutta en mä silti osaa veikata kummankaan puolesta.
- Hieno juttu, kai, Ali arveli. - On se jo tarpeeksi kauan Stumpin jälkeen katsellu ympärilleen.
- Olisi kyllä mun puolesta voinut katsella vähän lähemmäs, mutta en mä tiedä jaksaako Artsikaan enää mitään toivoa, Nita huokaisi.

Ilse olisi pelästynyt kuullessaan moisen keskustelun. Tai ehkä todennäköisemmin nauranut. Ei hän ollut itse pähkäillyt ollenkaan noin pitkälle, tuskaili vain epätietoisuuttaan ja sitä, ettei ollut kysynyt vaikka Saaralta, miten homma toimi. Olisi suunnattoman paha olla päivällisellä farkuissa tai tuulihousuissa, jos muut olisivat iltapuvuissa, mutta vielä suunnattoman paljon hölmömpää olisi toisinpäin. Onneksi kassi oli niin iso, että saattoi varautua kumpaankin vaihtoehtoon.

Jokakeväisten virkistäytymispäivien tarkoituksena oli kai saada kaikki päätteidensä eteen jumittuneet työntekijät edes kerran vuodessa liikahtamaan muutama askel ylimääräistä, mutta ei se olisi onnistunut ilman, että palkinnoksi tarjottiin ruokaa ja juomaa, etenkin juomaa. Näin oli Joni valistanut, kun Ilse oli kirjoittanut nimensä listaan.
- Mitä me sitten tehdään? Ilse oli kysynyt.
- Ensin näköjään kävellään, Joni oli lukenut ohjelmaa. – Sitten harrastetaan liikuntaa jossain puistossa. Sitten päästään asiaan, tullaan takasin tänne ja bailataan pommisuojassa… ei kun siis koulutustiloissa.
- Ja sitten tullaan virkeinä aamulla töihin? Ilse oli kysynyt epäilevästi.
- Usko pois, ei näitä turhaan järjestetä.
- Monillako oot ollu mukana?
- Kaksilla jo, Joni sanoi ja näytti ylpeältä ja kokeneelta.

Aamupäivän työnteko ei ollut erityisen aktiivista. Ihmiset haahuilivat vapaa-ajanvaatteissaan, kävivät kahvilla, tupakalla ja syömässä ja odottivat vain, että kello tulisi kaksi ja tapahtuma vihellettäisiin käyntiin. Ilse huomasi koko sählyjengin kokoontuvan kasaan, kun oli tarkoitus lähteä kävelemään parin kilometrin matka liikuntapaikalle ja liittyi mukaan.
- Mitä te laitatte illalla päälle? hän kysyi lyöttäydyttyään yhteen parin naapuriosaston tytön kanssa. Nämä, Miia ja Oona, näyttivät käyvän myös pelaamassa ihan pelaamisen ilosta eivätkä päästäkseen hikisiin tilanteisiin nuorten, miespuolisten työkavereiden kanssa. Siinä suhteessa Ilse katsoi toimivansa samojen periaatteiden mukaan.
- Moi, Miia sanoi näyttäen jopa ilahtuneelta. – Vaatteita?
- Ei kun oikeesti, Ilse sanoi. – Mä kun en tiedä onko ne kokkarit, pikkarit vai laavubileet.
- Voi, ennemminkin ne on pikkarit, sanoi Oona kauhistuneena. – Mulla on ainakin ihana mekko, ja miehet on olleet puku päällä, tai ainakin kravatti. Tai no, jotkut.

He pääsivät ensimmäisten joukossa määränpäähänsä, eikä Ilse epäröinyt lähteä mukaan katulätkäjoukkueeseen. Se olisi kuitenkin väkisinkin aika lailla samanlaista kuin sähly. Mitä hän nyt ehti muita työkavereita seurata, nämä valtaosaltaan valuivat jatkamaan kuntoiluaan kävelemällä puiston ympäri tai osallistuivat ohjattuun venyttelyyn, jotkut alkoivat pelata lentopalloa ja monet vain seisoivat katsomassa, mitä muut tekivät leikitellen ehkä palloilla ja kepeillä, joita oli myös tuotu kansan huviksi.

Katulätkäjoukkue oli lähes sama kuin heidän perjantai-illan sählyporukkansa, mutta lisättynä muutamalla kohtuullisen karjaalla kaverilla tuotantopalveluista sun muualta ja vähennettynä muutamalla naisihmisellä, jotka ilmeisesti eivät halunneet sotkea meikkejään. Ilse pelasi ensin innolla mukana, heidän sählymatseissaan suurin vaara oli, että kompastui, sillä vartalokontakteja vältettiin. Tämä oli kuitenkin rankempaa peliä. Yksi oudommista kavereista taklasi naapuriosaston Tomin niin, että tämä poistui ontuen kentältä, ja maalivahti sai kiekkona toimivan sählypallon suoraan suuhunsa. Ilse huomasi Miian siirtyvän vaivihkaa yleisön joukkoon ilman, että kukaan suostui ottamaan hänen mailaansa. Ilse päätti tehdä samoin, mutta ei ehtinyt kentän laidalle asti, kun peli tuli kohdalle ja jokin jääkaapin kokoinen tipahti hänen päälleen. Kaikki pimeni hetkeksi, mutta se taisi johtua vain siitä, että hänen suunsa, nenänsä ja silmänsä olivat täynnä tummaa collegepaitaa.

- Sori, kaappi sanoi kiireesti ja jatkoi matkaansa Ilsen jäädessä istumaan maahan ja tunnustelemaan takaraivoaan. Sieltä saattoi rapistella hiekkaa.
- Mulle taitaa riittää, hän sanoi kömmittyään yleisön joukkoon.
- Sattuko sua? kysyi Miia huolestuneen näköisenä.
- Ei ainakaan pahemmin, Ilse arveli. Saara huitoi puhtaaksi hänen selkäänsä ja jupisi ja pomokin oli siinä, tosin tavallisissa työvaatteissaan eikä verkkareissa.
- Pitäskö sun käydä jossakin? Haluatko sä kyydin, mulla on auto tossa? hän kysyi.
- Missä jossakin?
- Lääkärissä tai jossain?
- Ei tarvitse, se oli vaan muksaus, Ilse sanoi varmasti samalla kun viimeisetkin naisihmiset vetäytyivät pelistä, joka ilmeisesti kävi entistä hurjemmaksi. – Autollako sä olet tullut kuntoilemaan? hän kysyi uteliaana.
- Ei kun mä olin palaverissa, tulin sieltä vasta just.
- Mehän voitaisiin lähteä jo suihkuun, ennen kuin kaikki änkeää sinne, keksi Miia.
- Me ainakin kaivataan suihkua, toisin kuin noi sunnuntaikävelijät, sanoi Oona, joka pyyhki otsaansa.
- No hypätkää kyytiin, mä olen menossa toimistolle, Kimmo sanoi ja kolmikko lähti seuraamaan häntä kadunvarteen.

Ilse istui matkan ravistellen hiekkaa hiuksistaan ja tunnustellen arkaa leukaansa, toivoen, ettei siihen tulisi mustelmaa ja tajusi vasta perillä kysyä, mihin he pääsisivät suihkuun.
- Kellarissa on pukuhuone ja suihku. Mä käytän sitä kesäisin kun tuun pyörällä töihin, valisti Oona.
- Ja sitten se tuotannon yksi hassu täti käyttää sitä joka päivä töiden jälkeen, juorusi Miia. – Me luullaan, ettei sillä ole kotona suihkua. Eikä sillä ole ilmeisesti pyyhettäkään, se kuivaa itsensä niihin paperisiin käsipyyhkeisiin.
- Ai kuka? kysyi Kimmo kiinnostuneen näköisenä.
- No en mä sulle kerro, käräytät sen vielä työnantajan omaisuuden tuhlaamisesta, Miia nauroi.

Pukuhuone oli ankeaakin ankeampi tila peltisine kaappeineen ja niitä kiertävine penkkeineen, mutta suihku toimi ja siellä oli hiustenkuivaaja ja hyvä peili. He ehtivät oikein hyvin meikata ja vaihtaa vaatteet, ennen kuin seuraavat naiset ehtivät saapua.
- Täällä alkaa käydä ahtaaksi, mä taidan mennä tekemään töitä vielä hetkeksi, totesi Miia, eikä Ilseään muuta keksinyt kuin palata työhuoneeseensa odottamaan, että kello tulisi viisi ja he pääsisivät syömään. Saarakin oli jo palannut puistosta ja vaihtanut ilmeisesti vessassa ylleen mekon, joka muistutti laskuvarjoa.
- Joskus mäkin olin nuori ja hoikka, hän sanoi murheellisesti nähdessään Ilsen saapuvan.
- Tietysti olit, tämä sanoi. Enää ei todellakaan kumpikaan ollut nähtävissä, mutta mukava Saara kyllä oli, ja hän viihdytti Ilseä jutuilla menneiden vuosien juhlista ja skandaaleista, kunnes kello tuli viisi.

Talon kellarissa oli pari isoa huonetta, joissa pidettiin kursseja, mutta nyt päätteet ja pulpetit oli viety pois ja tilalla oli seisova pöytä ruokaa ja juomaa ja ovi autohallin alimpaan kerrokseen oli kiilattu auki. Sinne ei ollut päästetty ketään parkkeeraamaan tänään vaan siellä oli tarkoitus kulkea lautasten ja lasien kanssa ja seurustella ja tanssia. Ilse katseli epäluuloisen näköisenä ympärilleen ja oli kiitollinen Saaran seurasta. Nämähän olivat hänen ensimmäiset työpaikkabileensä ikinä, eikä hänellä oikeastaan ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Onneksi Alex ja Joni tulivat ottamaan hänet siipiensä suojaan kun herraisopomo astui huoneen keskelle lausumaan pakolliset pari sanaa hengenkohottamisesta ja tulevaisuudennäkymistä.
- Se voisi yhtä hyvin nauhottaa ton puheen jonain vuonna ja sen jälkeen lähettää paikalle pelkän nauhan, sanoi Joni. – Se lähtee kuitenkin pois saman tien, ja hyvä niin.
- Miten niin? Ilse kysyi.
- Se jähmettää tunnelman. Pikkupomojen kanssa voi vielä juoda viinaa ja keskisuuria pomoja voi sitten vetää turpiin, mutta eihän ton nähden uskalla edes nauraa.
- Miksi pomoja vedetään turpiin? Ilse oli kauhistunut.
- No jos on jäänyt jotain hampaankoloon sitten pikkujoulujen.
- Älä nyt säikähdä, en mä ole nähnyt koskaan kenenkään tappelevan, sanoi Alex.

Puheen pitäneen johtajan poistuttua tunnelma tosiaan keveni aika lailla. Ruoka alkoi tehdä kauppansa ja musiikki kuulostaa houkuttelevalta. Ilse totesi, ettei tämä nyt sitten sen kummallisempaa tainnut ollakaan kuin jos olisi mennyt ravintolaan, paitsi että kaikki läsnäolijat olivat työkavereita. Tanssiminen autohallin betonilattialla oli vähän hankalampaa kuin parketilla, mutta ainakin tilaa oli. Ilse tanssi ja jutteli Miian ja Oonan kanssa ja kuunteli kiinnostuneena näiden huomioita siitä, kuka haki ketäkin, keillä oli meneillään vanha romanssi, ketkä yllättivät ja keitä haettiin kohteliaisuudesta.
- Roponen esimerkiksi hakee Lailaa vaan, koska on mukana sen vetämässä projektissa ja haluaa nuoleskella, Oona selitti ja nyökkäsi yhtä paria kohden.
- Entäs Saara? kysyi Ilse uteliaana katsoen huonekaveriaan, joka pyörähteli paljon nuoremman miehen kanssa.
- Voi, Saara ja Mikko on seurustellu iät ajat! Vähän epäsuhtasen näköinen pari, vai mitä? Jaa, mä taidan joutua nyt kohteliaisuustanssimaan, Oona totesi ja häipyi pomonsa kanssa, joka oli ehkä viisikymppinen, poskipartainen mies.
- Niin näköjään säkin, huomautti Miia, kun Ilse tunsi koputuksen olkapäällään.
- Jaha, Ilse sanoi huomatessaan Kimmon. – Mä en kyllä osaa tanssia.
- Näyt sä osaavan, mies naurahti.
- Niin mutta tällä lailla perinteisesti.
- Seuraa vaan mukana, hyvin se menee.

Ilse ei ollut tanssinut paritansseja sitten vanhojenpäivän, muttei kehdannut kieltäytyäkään. Ei kai hän voisi pahempaa kuin tallata varpaille ja äkkiäkös yksi kappale menisi. Se oli kuitenkin yllättävän hauskaa.
- Musta tuntuu, että sä hallitset tän homman, Ilse uskalsi sanoa jonkin ajan kuluttua.
- Me ollaan harrastettu paritanssia vaimon kanssa ja musta tuntuu sitä paitsi, että säkin alat hallita, Kimmo naurahti ja pyöräytti hänet taas kerran ympäri. Suunnilleen siinä kohden se tapahtui. Ilse huomasi nauttivansa tukevasta otteesta selkänsä takana ja sitä paitsi miehellä oli aika kauniit silmät ja hän katsoi ihailevasti. Mutta ei se yksin sitäkään ollut. Se oli valta, se, että mies kuljetti häntä pitkin tanssilattiaa, miten halusi, sen lisäsi, että hänen kämmenellään oli Ilsen tulevaisuus tässä työpaikassa. Sekä se, että pomo halusi tanssia hänen kanssaan, olkoonkin, että se saattoi olla vain kohteliaisuudesta.
- Kiitos tanssista, Ilse sanoi, omasta mielestäänkin vähän hölmösti, kun kappale loppui.
- Et sä vielä voi mennä mihinkään. Aina pitää tanssia kaks kappaletta, Kimmo sanoi.
- Ai, miten niin?
- Koska muuten kaikki kuvittelee, että mä olen ihan surkea tanssija ja talloin sun varpaat tai sitten tein härskejä ehdotuksia.
- Mitäs jos sä olisit? Ilse nauroi.
- No, sitten sä kai lähtisit.
- En mä, Ilse lupasi.

Toisen kappaleen jälkeen Kimmo palautti hänet samaan paikkaan mistä oli hakenutkin ja lähti luovimaan kohti Saaraa.
- Mä taidan tarvita jotain juotavaa, Ilse sanoi Miialle ja livahti sisään. Hän kävi vessassa, valikoi pöydältä muovimukillisen valkoviiniä ja päätti jatkaa sen kanssa autohallin kulmaan tupakalle. Hänellä oli omituinen olo ja hän huomasi tuijottavansa kulmat kurtussa tanssilattialle. Kimmo tanssi edelleen Saaran kanssa, mutta vaihtoi sinä hänen katsellessaan tanssiparikseen Henriikan, nuoren ja värittömän kahden lapsen äidin, jonka kukaan ei ollut uskonut saavan miestään lapsenvahdiksi tänään. Selvästikin se oli kohteliaisuustanssia, sitä, että pomo huomioi kaikki alaisensa. Vaikka tuskin hän Jonia, Alexia tai Mäntyä kävisi hakemassa. Ilse ei halunnut hänen tanssivan edes Ailan kanssa, porukan viimeisen, syvästi uskonnollisen oloisen vanhemman naisen kanssa. Ehkä Aila ei edes pitänyt tanssimista hyväksyttävänä ajanvietteenä – mutta miksi hän toisaalta sitten olisi edes tullut tänne, pahuuden pesään?

Kimmo ei ollut kauhean vanha, ei varmastikaan vielä kolmeakymmentä. Ilse oli kuullut Saaran manailevan nuorta jolppia pomon paikalla pariinkin otteeseen, ja päätellyt iän hänen puheistaan. Oli kuulostanut siltä, että Saara oli itse kuvitellut tai toivonut pääsevänsä niihin saappaisiin sen jälkeen, kun edellinen esimies oli syksyllä jäänyt eläkkeelle mutta ei, siihen oli palkattu uusi, nuori, tehokas luuta. Ja nyt Ilse oli yhtäkkiä täysin järjenvastaisesti mustasukkainen siitä, että mies pyöritti Henriikkaa muiden tanssijoiden seassa ja oli epäilemättä sanonut jotain hauskaa, koska Henriikka nauroi. Ilse halusi hänet itselleen. Se oli typerää, eikä tulisi tapahtumaan. Vastahan mies oli puhunut hänelle vaimosta, ja hänen työhuoneensa seinällä oli kuva pikkutytöstä, ehkä kahden tai kolmen vanhasta. Jokin vihreänharmaissa silmissä oli vaan pannut hänen ajatuksensa ihan uusille urille, tai sitten se oli Kimmon tapa liikkua tanssiessa. Siinä oli samaa laiskaa röyhkeyttä kuin Stumpissa, joka oli opetellut sen musiikkivideoiden neekereiltä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.14 20:25:27

Lomalle lomps

Siitä tuli merkillinen loppukevät, sokerinsuloinen ja kirpeänkatkera yhtaikaa. Ilse leijui rakastumisessaan ja tunne oli ihana. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntui. Miten sitä kaipasi nähdä toisen edes vilahdukselta, tai vaihtaa pari vaikka miten yhdentekevää sanaa. Mietiskellä yökaudet mahdollisia salaisia merkityksiä toisen puheissa. Hän alkoi osuttaa töihintulonsa niin, että oli siellä kahdeksan aikoihin joka aamu, sillä siihen aikaan Kimmokin tuli. Sitten hän kuunteli korvat hörössä ja kun kuuli käytävältä tuttujen askelten äänet, laittautui itsekin hakemaan aamukahvia. Täysin arkipäiväisellä pikku huomautuksella hän sai Kimmon istumaan kahvihuoneeseen juomaan kahvinsa, kuten muutkin, sen sijaan että tämä olisi karannut sen kanssa huoneeseensa ja pian he olivat joka-aamuinen näky siellä juttelemassa, kun muut alkoivat valua töihin. Välillä he osuivat lounasruokalaan samaan aikaan ja söivät yhdessä, joskin Ilsellä oli lähes aina Joni mukana, ja usein myös Alex. Sen enempään Ilse ei kuitenkaan uskaltautunut. Miehellä oli perhe ja hän saisi tyytyä tähän, mitä täysin viattomasti pystyi saamaan, muutamiin juttuhetkiin. Hän alkoi aavistella, että tällaiselta Artsista saattoi tuntua.

Todennäköisesti, Ilse ajatteli, jos hän yrittäisi, hän saisi Kimmon kyllä kiinnostumaan itsestään. Hänellä ei ollut harhaluuloja ulkonäöstään. Harvassa ainakin toistaiseksi olivat olleet kaverit, jotka eivät ensinäkemän jälkeen katsoneet häntä toistakin kertaa. Ilseä harmitti, että käydessään syksyllä työhaastattelussa hän oli itse ollut niin hermostunut, ettei ollut tullut rekisteröineeksi Kimmon reaktioita.

Hän ei siis flirttaillut. Hän ei ajatellut ainoastaan Kimmon perhettä, sitä avoinkatseista pikkutyttöä ja vaimoa, josta tämä tosin puhui yllättävänkin harvoin, vaan myös sitä, miten epätodennäköistä olisi pikkupomon kiinnittää huomionsa pelkkään harjoittelijaan, miten hyvän näköiseen tahansa. Hän oli myös alkanut käsittää työpaikan kirjoittamattomia sääntöjä niin, että sellainen olisi ollut mehevä pikku skandaali. Harjoittelijatyttö yritti reittä pitkin. Tilanteessa oli niin vähän mitään konkreettista, ettei hän ollut puhunut mitään edes Nitalle tai Alille, aavistamatta, että nämä olivat nähneet hänen lävitseen ja ennen kuin hän oli itsekään ymmärtänyt mitään.

- Sä olet myöhässä, sanoi Kimmo eräänä aamuna syyttävästi, kun Ilse kipitti aamukahville vasta lähempänä puolta yhdeksää.
- Bussi hidasteli, Ilse puolustautui ja seisahtui ovelle luodakseen salavihkaisen, ahmivan katseen tummista hiuksista naurettaviin läpykkäisiin ja takaisin, niin kuin teki joka aamu. Sillä jaksoi sitten lopun päivää. – Niin taidat olla itsekin, hän huomasi, kun mies vasta kaatoi itselleen kahvia.
- Anna ei halunnut lähteä tarhaan. Meinaatko sä muuten pitää kesälomaa jossain vaiheessa?
- Onko harjottelijoilla lomaa? Ilse kysyi istuessaan vakiopaikalleen.
- Kaikilla täyspäiväsillä on lomaa – sulle on kai kertynyt kuutisen päivää.
- Varmaan mä sitten pidän, Ilse sanoi kohauttaen harteitaan. Ajatus lomasta oli puolessa sekunnissa menettänyt kiinnostavuutensa, kun hän oli tajunnut, että Kimmokin jäisi lomalle jossain vaiheessa, ehkä kokonaiseksi kuukaudeksi. Miten hän selviäisi? – Koska sä aiot lomailla?
- Heti kesäkuussa, Annan tarha menee kesäksi kiinni, mies sanoi ja tuijotti miettiväisenä kahvikuppiinsa.

Kesäkuu ilman aamukahvihetkiä. Mikä ankea tulevaisuudenkuva. Ilse vallan masentui.
- Huomenta! karjaisi Joni ja lampsi sisään. – Mikä on päivän epistola?
- Kesälomista me puhuttiin, Ilse huokaisi.
- Loma! Hyvä puheenaihe! Koska sä pidät?
- En mä ole vielä ajatellut yhtään.
- Älkää nyt olko kaikki yhtaikaa pois sitten, Kimmo sanoi ja lähti omiin hommiinsa. Joni alkoi houkutella Ilseä mukaan Mallorcalle.
- Nythän mulla voisi olla jopa varaa, Ilse sanoi riemastuen. Hän ei ollut koskaan käynyt etelässä.
- No niin, sitten vaan varaamaan matkaa.
- Täytyy jutella kavereiden kanssa. Koska sä olet menossa?
- Kesäkuun kymmenes. Alex tulee kanssa.

Nita ja Ali suhtautuivat periaatteessa myötämielisesti lomamatkaan, mutta molemmat epäröivät lähteä mihinkään heti kesän aluksi. Eiväthän he olleet tehneet töitä ja ansainneet rahaa koko kevättä kuten Ilse.
- Mä voin lainata teille matkarahat ja maksatte sitten loppukesällä, Ilse ehdotti.
- Ei lainarahalla voi pitää hauskaa, sanoi Ali ankarasti. – Eikö me voida mennä joskus elokuussa?
- Mutta Joni ja Alex on menossa kesäkuussa. Ja sillon on munkin loma.
- Ehkä sun sitten vaan pitää mennä niiden kanssa, Ali ehdotti.
- Onhan sulla jo siinä seuraa, mitä sä meistä, Nita säesti.
- Mutta teidän kanssa olis kivempaa, meillähän on aina ollu ihan huippureissuja. Hei, lähtisköhän Artsikin?
- Et kai sä sitä aio kysyä mukaan, jos Joni ja Alex kerran lähtee? Nita kauhistui.
- Miksen? Ne tulee varmaan ihan loistavasti toimeen.

- Ei se ole kumpikaan niistä, sanoi Nita Alille, kun he olivat luvanneet vielä miettiä ja lähteneet kohti kotejaan.
- Ei olekaan, ei Ilse harkitsisikaan pyytää Artsia mukaan vaan katselemaan, miten itse kuolaa jonkun muun perään.
- Mutta kuka se sitten on?
- Me joudutaan ehkä kysymään, kun ei meille kerrota, Ali ehdotti.
- Aiotko sä päästä lähtemään?
- Mun tekisi ihan hirveästi mieli. Mä taidan kysyä, heltiäsikö äidiltä yhtään avustusta – mua suututtaa vieläkin se teidän viimekesänen englanninmatka, jolle mä en päässyt vaikka olisinkin päässyt.
- Mua ei avusteta tommosta tarkoitusta varten, sanoi Nita synkästi. – Oli eri asia mennä Ilsen äidin luo kuin jonnekin rantalomakohteeseen, missä kuitenkin harrastetaan naimattomalle tyttölapselle sopimattomia juttuja. Keikistellään puolipukeissa rannalla ja vikitellään miehiä, toisin sanoen.
- Miten sun vanhemmat kuvittelee sun koskaan pääsevän naimisiin, ellet sä ikinä vikittele miehiä? Ali ihmetteli.
- En tiedä, ehkä ne kuvittelee valitsevansa mulle valmiiksi, Nita nauroi.

Lopulta he kaikki päättivät lähteä. Nitalle Ilse lainasi rahat matkaa varten, mutta Ali ja Artsi saivat hätäapua vanhemmiltaan. Ilse oli innoissaan, sillä kavereiden kanssa matkustelu oli sentään paras mahdollinen tapa tappaa aikaa sillä välin, kun Kimmo kuitenkin olisi tavoittamattomissa. Työpaikalla herätti enää vain pientä mielenkiintoa se, että Ilse, Joni ja Alex olivat lähdössä yhdessä lomalle. Olivathan he aina muutenkin yhdessä.
- En mä nyt suoranaisesti niiden kanssa lähde, Ilse selitti. – Mä lähden omien kavereideni kanssa, ja päivää myöhemmin, vaikka samaan paikkaan kylläkin.
- Hyvä, ettette mene samalla koneella, huomautti Kimmo ilman häivääkään mustasukkaisuudesta, mitä Ilse olisi niin mielellään ollut kuulevinaan hänen äänessään.
- Miksi niin?
- No, jos kone putoaa niin multa ei mene kolmea duunaria kerralla.

Ilse olisi halunnut manipuloida aikaa. Toukokuun loppu olisi saanut estää ikuisesti ja sitten, kun Kimmon loma alkaisi, päivät olisivat taas saaneet ruveta vilistämään ohi, ainakin kunnes heidän lähtönsä koittaisi. Niin ne eivät kuitenkaan kulkeneet, olivat vain itsepintaisen kaksikymmentäneljätuntisia kaiken aikaa. Onneksi olivat sentään vielä kesäjuhlat, tai kesäkauden avajaiset, ennen kuin kaikki karkaisivat lomille.
- Kai sä sinne tulet? Ilse kysyi Kimmolta kurkku jännityksestä kireänä. Tämän loma oli alkamassa samaisena perjantaina ja Ilse pelkäsi kuulevansa, että tämä aikoi päinvastoin pakata perheensä autoon jo iltapäivällä ja lähteä ajamaan mökille tai jotain vastaavaa.
- Pitäiskö mun? Kimmo kysyi ja vilkaisi häntä sivusilmällä. Hän oli alun perin vain kuvitellut, että tytöllä oli vain mennyt useampi kuukausi kotiutua tänne, ennen kuin oli uskaltanut ruveta juttelemaan hänellekin kuin normaalille ihmiselle, eikä jollekin ruoskaa heiluttavalle orjapiiskurille. Välillä hän kuitenkin tuli ajatelleeksi, että mahtoiko siinä olla jotain muutakin takana, hätistäen tosin saman tien moiset ajatukset pois. He olivat melkeinpä eri sukupolvea ja Ilsellä oli kyllä omanikäistäänkin seuraa. Tai lähes, ei kukaan ollut ihan yhtä nuori. Jessus, kokonaiset kaksikymmentä! Ilsestä itsestään se oli tainnut olla jo melkoinen saavutus, kun hän oli tuonut synttäreidensä kunniaksi pullapitkon iltapäiväkahville ja olisiko hän vähän loukkaantunut, kun koko ryhmä oli heittäytynyt hyvin äidilliseksi ja isälliseksi, Alexia myöten, joka oli sentään vain pari vuotta vanhempi.
- No, eikö sun pitäisi, Ilse kysyi epävarmasti. – Tekeekö hyvää ryhmän hengelle, jos pomoa ei huvita olla niiden seurassa?
- Hyvä pointti, Kimmo naurahti. – Kai mun sitten pitää, jos meidän yhteishenki on siitä kiinni.

Niitä juhlia ei vietetty autotallissa vaan Suomenlinnassa ja onneksi sää oli kaunis. Virallinen osuus illasta tosin oli sisätiloissa, ravintolassa syötiin, kuunneltiin pakolliset puheet ja sitten talon oma bändi alkoi soittaa. Se ei ollut järisyttävän kamala, muttei niin hyväkään, että sitä olisi ihan mielikseen kuunnellut, joten Ilse pakeni ulos. Hän oli pettynyt, kun kukaan ei ainakaan toistaiseksi ollut intoutunut tanssimaan, ihmiset vain kiertelivät pöydistä toiseen juttelemassa. Hän oli laskenut sen varaan, että Kimmo taas edes kohteliaisuudesta tanssittaisi häntä, mutta koko mies oli päässyt katoamaan jonnekin, vaikka hän oli yrittänyt pitää silmänsä auki.

Ilse käveli vähän matkan päähän ja istui leveälle muurinpätkälle. Valkoisesta olkalaukusta hän kaivoi esiin tupakat ja mietti harmissaan, oliko Kimmo jo lähtenyt koko saarelta. Jos mies oli kadonnut antamatta hänelle edes tilaisuutta toivottaa hyvää lomaa, se osoitti hänelle aika tarkkaan hänen paikkansa: alimmalla portaalla, ellei sitten peräti kynnysmatolla. Tai kynnysmattona. Hän nosti jalkansakin muurille ja nojasi poskensa polviinsa, tuntien itsensä yksinäisyyden ja kaipauksen ruumiillistumaksi. Kaipa oli sama aloittaa ikävöiminen jo tänään kuin vasta huomenna tai maanantaina. Voisi vaikka palata ravintolaan ja vetää perseet.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa ajatusta, ei edes lopettaa savukettaan, kun näki silmäkulmastaan Kimmon astelevan alas ravintolan rappusia paitahihasillaan, takki roikkuen etusormen varassa olkapäällä. Tuttu humpsahdus tuntui vatsassa – koska se oikein katoaisi? Monessakymmenessä päivässäkään se ei ollut osoittanut lievenemisen merkkejä. Mies oli mitä ilmeisimmin suuntaamassa portille ja kävelytielle kohden lauttarantaa ja hädissään Ilse huusi hänelle.
- Joko sä olet karkaamassa?
Kimmo seisahtui, huomasi hänet ja vaihtoi hetken epäröityään suuntaa.
- Niin mä ajattelin, hän sanoi, mutta istui silti muurinpätkälle Ilsen viereen. – Anna tulee aamulla, eikä sillon ole kivaa olla väsynyt.
- Mistä Anna tulee? Ilse kysyi, innokkaana pitkittämään näitä minuutteja.
- Äidiltään. Se on nyt kesäkuun mulla ja heinäkuun sitten Viivillä.
- Siis mitä? Ilse kysyi, kun palapelin palaset rahisivat hänen päässään asettuessaan ihan uuteen järjestykseen. – Mä luulin, että se asuu sun luona. Tai siis, että te asutte kaikki yhdessä.
- Ei, se on mulla vain joka toisen viikon. Tai nyt kesällä kuukauden kummallakin.
- Sä oletkin eronnut, totesi Ilse. Hänen päänsä tuntui täysin tyhjältä tuota yhtä ainoaa ajatusta lukuun ottamatta.
- Niin olen, etkö sä sitä muka tiennyt? Kimmo kysyi hämmästyneenä.
- Miten mä olisin sen voinut tietää? Ainahan sä puhut Annasta, ja Viivistäkin, miten te harrastatte tanssimista ja muuta!
- Harrastettiin, mies oikaisi. – Vanhoina hyvinä aikoina.

Ilsen ilme juorusi enemmän kuin mitä hän olisi ehtinyt tunnissa puhua. Kimmo katsoi sitä silti epäuskoisena. Hän varmasti kuvitteli omasta päästään tuon riemastuneen hymyn, joka äkkiä hänen katsellessaan kuitenkin muuttui otsanrypistykseksi.
- Seurusteletko sä sitten edes? Ilse tiukkasi.
- Se ei ole kovin helppoa, jos on joka toinen viikko uhmaikäisen yksinhuoltaja, Kimmo sanoi.
- Onko toi ei?
- On, on se ei. Mitä sitten?
Ilse hermostui lopultakin. Enemmän kuin mitään muuta hän olisi halunnut kakistaa ulos koko totuuden, kysyä oliko Kimmo niin vítun tyhmä, ettei tajunnut mitään, mutta hän pelkäsi miehen alkavan nauraa tai katsovan häntä isällisesti. Olihan hän itse loppujen lopuksi yrittänyt parhaansa mukaan olla antamatta mitään merkkejä, olla vaan hyvä jätkä.
- Mä en tiennyt, hän huokaisi sitten vain ja vastusti halua painaa päänsä Kimmon olkapäälle.
- No, nyt tiedät, mies sanoi ja liikahti kuin lähteäkseen jatkamaan matkaansa.
- Me ei ehditty edes tanssia tänään, sanoi Ilse surullisesti.
- Oisitko sä halunnut?
- Olisin. Se oli kivaa.
- Sä olet hassu lapsi, Kimmo sanoi jokseenkin hellästi, mutta Ilse ei viitsinyt loukkaantua.
- Kyllä mä olen ihan täyskasvunen jo, hän huokaisi. – Töissä tulee tylsää, kun sä jäät lomalle.

Se oli jo niin selvästi sanottu, että Kimmo laski takkinsa takaisin muurille. Ellei hän olisi ollut esimies, hän ei olisi miettinyt toista kertaa yrittää tehdä jotain, yrittää vaikka suudella, mutta hänen oli mahdotonta kuvitella lähentelevänsä parikymppistä harjoittelijaansa.
- Jos sä haluat tanssia niin mennään, hän sanoi sen sijaan. – Siellä innokkaimmat jo alotteli.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.11.14 16:50:30

Mallorca

Ilsellä oli paperilapulla Jonin ja Alexin hotellin nimi, mutta hän ei saapumisillan pimeydessä edes harkinnut lähteä etsimään sitä. Oli jo melkein puoliyö, kun lentokenttäbussi lopulta tipautti heidät hotellinsa eteen.
- Muistakaa huomenna aamupäivällä tervetuliaistilaisuus, muistutti opas saatuaan kaikille turisteilleen huoneen.
- Jaksetaanko me sinne? Ilse mutisi raahatessaan matkalaukkuaan muiden perässä pitkin hotellin käytävää. Häntä väsytti armottomasti ja hänellä oli nälkä. Lentokoneen iltapala oli ollut aika onneton. Hän kuitenkin piristyi, kun Artsi pysähtyi yhden oven eteen ja leväytti sen auki.
- Perillä! riemuitsi Nita ja jyristi kuin juna suoraan parvekkeen ovelle avaamaan sen. Tuoksuva yöilma tulvahti sisään.
- Miten me nukutaan? kysyi Ali aina käytännöllisenä ensimmäiseksi. He olivat varanneet ison neljän hengen huoneiston, joka nyt paikan päällä osoittautui olevan makuuhuone ja iso keittiö-olohuone –yhdistelmä, jonka kaksi sohvaa oli sijattu vuoteiksi myös.
- Mennään alas ja pelataan korttia siitä, kuka saa minkä sängyn, ehdotti Artsi ja kurkisti parvekkeelta alas uima-altaalle. Se hehkui turkoosinsinisenä pimeydessäkin ja sen vieressä oli selvästi avoin baari. Pöytien ääressä istui ihmisiä syömässä, juomassa ja juttelemassa, vaikkei altaassa enää ketään näkynytkään.

Tytöt suostuivat. Kukaan ei ollut erityisesti nauttinut lentokoneateriasta ja tuo oli selvästi lähin paikka saada jotain ruokaa. He tilasivat, etsivät vapaan pöydän ja läiskivät laiskasti korttia odotellessaan ruokiaan.
- Mulle on kyllä sama, missä mä nukun, huomautti Ilse, kun he olivat saaneet kiitettävän suuret hampurilaisensa. He eivät oikein olleet päässeet yksimielisyyteen, mistä sängystä pelattaisiin ensin.
- Se, joka nostaa isoimman kortin saa toisen makuuhuoneen sängyistä, Nita ehdotti ja käänsi pakasta näkyville ristikuningattaren. – Haa, mun kuva!
Sillä konstilla he pääsivät lopulta tulokseen, että Nita ja Ilse nukkuisivat makuuhuoneessa ja Ali ja Artsi olohuoneessa.
- Mä olisin voinut sanoa, että me päädytään tähän joka tapauksessa, Ali huomautti. – Otetaanko toiset oluet?
- Mä en jaksa, Ilse sanoi ja haukotteli leveästi. – Jääkää te, mä otan toisen avaimen ja menen.
- Oletko sä varma? Nita kysyi äidillisesti ja Ilse virnisti hänelle.
- Ihan varma, mä lupaan juhlia sitten huomenna ja koko loppuviikon teidän kanssa niin paljon kun haluatte!

Ilse ei viitsinyt edes avata matkalaukkuaan, etsi vain käsimatkatavaroista meikkipussin, jotta sai putsattua kasvonsa ja pestyä hampaat. Niine hyvineen hän painui sänkyyn sileiden, valkoisten lakanoiden väliin. Häntä nukutti, muttei niin paljon, ettei olisi jaksanut vielä hetken valvoa ja haaveilla. Koko maailma oli tuntunut saavan astetta vaaleanpunaisemman sävyn, kun hän oli ymmärtänyt, ettei Kimmo asunutkaan vaimonsa kanssa. Sen tiedon voimin loman ja matkan odotuskin oli sujunut kevyesti. Sen, ja sen muiston, mikä oli jäänyt kesäjuhlien lopusta. He olivat tanssineet pari tanssia ilman, että Kimmo oli tainnut harkitakaan kohteliaisuudesta käydä muuta ryhmäänsä läpi, ja ilmeisesti juuri se oli maanantaina poikinut muutamia omituisia katseita Ilsen suuntaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää niistä, hän oli liian onnellinen. Sen jälkeen Kimmo oli nimittäin uudelleen päättänyt lähteä ja Ilse oli lähtenyt samaa matkaa, tosin vain lauttalaiturille asti.
- No niin, painu nyt takasin juhlimaan, oli Kimmo sanonut siellä. – Turhaan sä mussa roikut, vanhassa ukossa.
- Sen mä kai saan päättää itse? oli Ilse rohkaistunut sanomaan ja harkinnut kovasti, olisiko hirveä moka yksinkertaisesti nousta varpailleen ja suudella miestä. Hänen vielä miettiessään Kimmo oli tehnyt sen itse, suudellut häntä pehmeästi ja pyytänyt sitten saman tien pelästyneen näköisenä anteeksi.
- Hyvää lomaa, oli Ilse henkäissyt. Tällä eläisi kevyesti heinäkuuhun.
- Samoin, oli häkeltynyt Kimmo sanonut, mutta sitten hän oli joutunut nousemaan lauttaan ja Ilse oli palannut ravintolaan. Niinhän pomo oli käskenyt.

Ja nyt hän vietti hyvää lomaa, kuten Kimmo myös oli käskenyt. Hän heräsi porukan ensimmäisenä ja kävi kaikessa rauhassa suihkussa ja lähti sitten ulos etsimään ruokakauppaa. Sellainen löytyi niinkin läheltä kuin vastapäätä hotellia ja hän pisti hyvän läjän rahaa menemään ostamalla kahvia, leipää, voita, juustoa, mehua, munia ja vettä. Muut saisivat sitten hoitaa seuraavat kauppareissut.

Ilsen helpotukseksi hänen siviili- ja työystävänsä tulivat toimeen keskenään. Oikein hyvinkin jopa. Hän oli toivonut ja uskonut niin, mutta oli silti vähän jännittänyt, kun he ensimmäisenä aamuna yhyttivät toisensa Jonin ja Alexin hotellin baarista. Ryhmä oli kuitenkin loksahtanut oikein nätisti kokoon. He ottivat tavakseen nähdä aamuisin hiekkarannalla, ottaa huolellisesti aurinkoa niin kauan kuin nahat ja päät kestivät ja nähdä uudelleen illalla, jolloin ohjelmassa oli ruokaa ja sen jälkeen mahdollisesti jokin disko. Jopa Ali seurasi mukana, vaikka Ilse oli vähän arvellut hänen kyllästyvän pelkkään laiskotteluun ja lähtevän omin päin kiertämään saaren nähtävyyksiä.
- Me ollaan pienessä turistituppukylässä, ei täällä ole mitään nähtävyyksiä, pelkkiä hotelleja vaan, Ali sanoi. – Eikä mulla ole rahaa vuokrata autoa. Te ootte sentään ilmasta huvia. Ja nyt mä lähden siestalle, mä olen palanut. Missä me nähdään illalla?
- Nähdään siellä torilla, missä aina, eikö vaan? Päätetään sitten, mitä me halutaan syödä ja tehdä.

Ali lähti kohden hotellia muiden viiden jäädessä vielä vähäksi aikaa aurinkoon. Artsi nukkui, tai oli ehkä vain nukkuvinaan, sillä hän havahtui heti, kun Joni ja Alex alkoivat suunnitella katsovansa iltapäivän ajan jalkapalloa.
- Mä tulen sitten teille siestalle, hän sanoi, ja niin hekin lähtivät.
- Meidät jätettiin, hymähti Ilse Nitalle surumielisyyttä tavoitellen.
- Joo, dumpattiin kerta kaikkiaan. Mitäs me tehdään?
- Otetaan aurinkoa?
- Mä alan jo tiristä, sanoi Nita ja silmäili paheksuen käsivarsiaan. – Eiks mentäis rantabaariin ottamaan jotkut virkistävät drinksut?
- Mennään meidän omalle parvekkeelle, sanoi Ilse säästäväisesti.

He kävivät kaupan kautta ja ostivat pullollisen herkullisenpunaista likööriä ja päästivät sitten itsensä sisään niin hiljaa kuin mahdollista siltä varalta, että Ali nukkuisi. Niin hän tekikin.
- Voi kun se on söpö, sanoi Nita pää kallellaan. Ali makasi selällään, kädet pään yläpuolella ja hengitti tasaisesti kuin ei maailmassa olisi ollut huolen häivää.
- Ei herätetä sitä, Ilse kuiskasi, haki kaapista pari lasia ja hiipi parvekkeelle.
- Tää on taas tätä ihanan syntistä, sanoi Nita tultuaan perässä. Aurinko ei paistanut enää suoraan, ja vaikkei siellä nyt suorastaan viileää ollut niin ainakin sopiva istuskelukeli.
- Täytyy olla varovainen, musta tuntuu, että kaikki menee päivällä päähän kuin häkä, Ilse sanoi ja kaatoi itselleen varovaisen vähän.

Se meni silti. Parin tunnin kuluttua he olivat vajuttaneet pulloa melkein kolmanneksella ja nauraa rätkättivät niin, että herättivät Alin, joka tassutteli silmät vielä puoliummessa parvekkeelle.
- Mikä hiton ilotalo täällä on?
- Me ollaan niin ilosia! kikatti Ilse.
- Mä kuulen, koko hotelli varmaan kuulee, hyvä jos ei koko pohjoispuoli saarta. Antakaa mullekin.
- Hae lasi.
Nita oli mitä ilmeisimmin ollut analysoimassa Jonin ulkoisia piirteitä, tai siitä hän ainakin jatkoi, kun Ali palasi lasin kanssa.
- Mulla on illalla treffit, hän huomautti ohimennen istuessaan kolmannelle tuolille. Ensin Ilse ja Nita eivät tuntuneet noteeranneen sitä mitenkään, mutta jäivät sitten katsomaan häntä suut ammollaan.
- Missä välissä sä olet semmoset sopinut? Ilse kysyi, ja ihmetteli, miksi oikeastaan oli hämmästynyt. Ali oli aina osannut yllättää.

- Tänään.
- Missä? Sähän olet ollut meidän kanssa koko päivän! Matkalla tänne vai?
- Meressä.
- Sä olet tavannut jonkun tänään meressä ja tehnyt treffit sen kanssa, Nita varmisti.
- Niinhän mä sanoin, Ali nauroi. – Älkää nyt tiputtako leukojanne. Se on vaan Alex. Me mennään romanttisesti rantaan kävelemään, kunhan ollaan syöty. Käsi kädessä ja silleen.
- Voi, meidän Alex, miten ihanaa, Ilse sanoi liikuttuneena. Häneltä valahti oikeasti kyynel silmäkulmasta. – Mä toivon, että te tuutte oikeen onnellisiksi.
- Ei nää nyt sentään häät ole, iltakävely vaan, sanoi Ali kauhistuneena. – Älä ota enää!
- Otanpas, Ilse sanoi itsepäisesti, sillä seurauksella, että kun Artsi tuli Jonin ja Alexin seuraamana käymään suihkussa ennen päivällistä, tytöt istuivat edelleen parvekkeella.

- Ne on päissään kuin pienet kanaset, sanoi Joni ihastuneena.
- Ei me kaikki olla, sanoi Ali arvokkaasti. Hän oli osannut pitää varansa vähän paremmin.
- Ei noita voi mihinkään syömään raahata, jääkööt tänne, puuskahti Artsi.
- Älä nyt tee hätiköityjä johtopäätöksiä, mä käyn vaan suihkussa ja sillä hyvä, mutisi Nita ja ponnistautui seisomaan. Ilse yritti myös, muttei päässyt vaan romahti takaisin tuolille.

Nita sai itseensä vähän eloa kylmässä suihkussa, mutta Ilse ei päässyt edes sinne asti.
- Menkää te, mä olisin surkeaa seuraa kuitenkin, hän sanoi ja hoipperoi Alin sängylle. Hänen silmänsä punoittivat uhkaavasti. Muiden laimeat suostuttelut vain saivat hänet itkemään.
- Oikeesti, eihän se pysy edes tolpillaan, pakko se on vaan jättää tänne, hermostui Alex lopulta.
- Mä haluan olla yksin ja surra, jupisi Ilse.
- Mitä sä suret? kysyi Nita myötätuntoisesti ja istui hänen viereensä.
- Maailman menoa.
- Et mitään sen vakavampaa?
Ilse pudisti päätään ja pyyhki poskiaan ja lopulta muut lähtivät. Hän katsoi hetken surkeana sulkeutuvan oven perään ja itki sitten pikkuisen. Häneen oli iskenyt syvä ikävä ja masennus. Jossain mielensä kolkassa hän kyllä tiesi, että oli typerää ja hedelmätöntä tuhlata lomaa Kimmon perään itkemiseen, ja vielä typerämpää oli itkeä Stumppia, mutta hän oli yhtäkkiä tajunnut, että oli tasan vuosi siitä, kun hän oli jättänyt pojan. Itkeminen tuntui kuitenkin jollain hullulla tavalla tekevän hyvää.

Muut päätyivät syömään pihvejä ja juomaan halpaa punaviiniä, mutta kun toiset alkoivat suunnitella jälkiruokaa ja mihin mennä seuraavaksi, Artsi vääntelehti paikallaan. Lopulta hän kaivoi lompakostaan muutaman setelin ja heitti ne pöydälle.
- Tossa on mun osuus, mä menen katsomaan Ilseä.
- Anna blondin potea, tyhmästä päästä kärsii seuraavanakin päivänä, Joni ehdotti.
- Niin mä antaisinkin, mutta jos se jatkaa siellä itsekseen ryyppäämistä, se tarvii kohta vatsahuuhtelun.
- Sammunut se on, arveli Ali. – Mutta kai sun pitää mennä.
- Älä tee mitään sopimatonta, jos se on ihan edesvastuttomassa tilassa, sanoi Nita Artsin poistuvalle selälle. – Toisaalta, ehkä se olisi just, mitä sen pitäisi tehdä, hän tuumi sitten muille.

Ilse ei ollut sammunut, eikä hän enää itkenytkään. Siitä oli tullut kauhea jano ja nuhjuinen olo ja hän oli tarkkaan harkinnut pitkän aikaa, uskaltaako mennä suihkuun. Humalaisia ihmisiä oli kuollut suhkuun kaaduttuaan ja lyötyään päänsä halki. Toisaalta ei hän nähnyt vaihtoehtojakaan. Iholla oli vielä suolaa ja hiekkaakin aamun rannallaolon jäljiltä ja hänestä tuntui, että kuolema korjaisi, ellei pääsisi pesulle. Hyvin varovasti hän siis horjui seinistä tukea pidellen kylpyhuoneeseen, kiipesi kylpyammeeseen ja antoi viileän veden valua kasvoilleen. Miten hyvää se teki! Hän tunsi itsensä idiootiksi, kun oli mennyt juomaan niin paljon. Vesi virkisti ihmeesti, ja vasta, kun hän oli kiivennyt ammeesta pois, hän liukastui hiuksistaan valuneeseen lätäkköön. Hetken ajan hän odotti kuolemaa ja pimeyttä – että olikin pitänyt mennä manaamaan – mutta ei niitä tullutkaan.
- Humalaisen tuuria, hän totesi puoliääneen ja tunnusteli takaraivoaan. Sormiin tuli hiukan verta, mutta vain vähän. Hyvin huolellisesti hän levitti pyyhkeen lattialle, ettei liukastuisi uudelleen, otti naulasta toisen ja käytti sitä kuivaamiseen. Valkoisessa froteessa pienikin verimäärä näytti paljolta, mutta onneksi haava lakkasi melkein vuotamasta, kun hän painoi sitä hetken aikaa ja varmuuden vuoksi hän kääri kolmannen pyyheen päänsä ympärille.

Artsi tuli, kun hän huojui jääkaapilla miettien, mitä joisi.
- Et kai sä etsi lisää viinaa? poika kysyi epäillen ensimmäiseksi.
- Mitäs jos ettisinkin? Ilse kysyi harmistuneena moisesta holhoavaisuudesta. Vettä hän kuitenkin otti, joi ahneesti ja tassutteli sitten takaisin toiselle sängylle. Pää tuntui hiukan kirkkaammalta nyt, mutta askeleet eivät olleet vieläkään oikein tukevat.
- Onko toi verta? Artsi kysyi katsoen hänen verentahrimaa pyyhettään.
- No ei kun sitä viinaa, keksi Ilse salamannopeasti jostain. Mitäpä hänen tupelointinsa Artsille kuului, tai kenellekään sen puoleen. Suututti. – Mitä hittoa sä teet täällä? Mene juhlimaan muiden kanssa.
- Mun oli pakko tulla katsomaan, että sä olet ehjänä, anteeksi nyt vaan tämmönen tunkeilu.
- Mä olen ihan okei, Ilse sanoi ja heittäytyi pitkäkseen. – Sä voit mennä.
- En mä jaksa niitä lähteä etsimään, eikä ne sitä paitsi näyttäny siltä, että ne kaipais viidettä pyörää.
- Ai niin. Alilla oli treffit, Ilse muisti ja tunsi taas pienen surumielisyyden pyyhkäisyn. Vesikin tuntui nousevan päähän ja takaraivoon koski. Kyyneleet alkoivat taas valua.

- Mutta voin mä tietysti mennä, jos sä niin kerran haluat, sanoi Artsi, joka oli käynyt parvekkeella hakemassa pois tyttöjen lasit ja tyhjän likööripullon. – Taasko sä itket?
- Näköjään, Ilse nyyhkäisi ja pyyhki silmiään pyyhkeenkulmaan.
- Mutta minkä ihmeen takia? Artsi laski lasit tiskipöydälle ja jäi katsomaan melkein suuttuneena, kädet lanteilla. Hänen hiuksensa olivat haalistuneet auringossa niin, että hän näytti melkein vieraalta.
- Älä kuulosta noin vihaselta! Ilse pyysi.
- Mutta onko sulla joku syy vai ihan senkö takia sä parut kun se on niin kivaa?
- Sekä että. Siitä on nyt vuosi, kun mä heitin Stumpin ulos, Ilse itki.
- Juhliahan sun sitä pitäisi, Artsi huokaisi, mutta istui sitten Ilsen viereen ja hetken epäröityään halasi tätä. Yllättävää kyllä Ilse ei räpiköinyt irti vaan halasi takaisin.
- On se silti surullista, ja sitten mulla on niin ikävä.
- Niin niin, Artsi mumisi lohduttavasti. – Mihin sulla on ikävä?
- Ei kun yhtä miestä.

Artsi päästi otteensa niin, että Ilse tipahti puoli-istuvasta asennostaan takaisin sängylle ja vingahti, kun päähän koski.
- Minkä miehen perään sä oikeen itket? Artsi tokaisi.
- Yhden… Ilse aloitti innokkaana lopultakin uskoutumaan jollekulle, mutta sitten hän ymmärsi pelästyä Artsin ilmettä. Poika ponkaisi pystyyn hänen vierestään ja alkoi astella edes takaisin huoneessa.
- Nyt mulle riittää. Mä en jaksa enää. Kyllä mä olen hiljalleen alkanut ymmärtää, ettei meistä ikinä tule mitään, kun vuotta vaan kului ja kului… mutta jaksoin mä silti toivoa… ja nyt sulla on joku salainen uusi? Pidä se, kuule! hän huusi, tai ainakin korotti ääntään.
- Voi kamala, Ilse sanoi pelästyneenä ja nousi istumaan. Artsi ei ollut ikinä, milloinkaan sanonut hänelle pahaa sanaa ja siksi tämän meuhkaaminen tuntui kahta pahemmalta. Se porautui läpi humalankin.
- Onnea teille ja hyvää loppuelämää vaan, Artsi sanoi ja käännähti kohden ovea.
- Odota! Älä… ei me olla yhdessä, Ilse sanoi hätäisesti. Jotenkin tuntui, ettei hän mitenkään voisi kestää Artsin kävelemistä pois elämästään. Poika pysähtyi ovelle ja katsoi epäluuloisena taakseen.
- Joku onneton ihastusko sut saa parkumaan? Älä naurata.
- Ei se ole sen enempää, eikä siitä taida tullakaan, Ilse sanoi ja alkoi taas itkeä. Artsi katsoi häntä vähän aikaa, mutta palasi sitten sängynlaidalle ja otti taas tytöstä kiinni. Ei hän voinut mitään itselleen. Ilse tarrautui hänen kaulaansa lujasti, kuin olisi ollut hukkumassa, mutta onneksi se loputon nyyhkytys sentään alkoi tauota. Sitten Artsi tunsi tytön huulet poskellaan.

- Mitä sä teet? hän kysyi pelästyneenä.
- No tätähän sä olet aina halunnut, etkö? Ilse kysyi ja suuteli häntä suulle seuraavaksi.
- Sä olet kännissä.
- Mitä se haittaa?
- Sitä, että sä et nyt ajattele järkevästi. Et sä halua.
- Mistä sä tiedät, mitä mä haluan? Ilse sanoi vihaisesti ja veti Artsin päälleen. – Mä olen itse asiassa aina halunnut kokeilla, millasta se olisi sun kanssa.
- Etkä ole, Artsi sanoi järkyttyneenä, mutta ei pannut vastaan, kun Ilse näpersi pyyhettään auki ja vei hänen kätensä rinnalleen.
- Olen mä, oikeesti. Jotenkin se on vaan aina tuntunut huonolta idealta.
- @!#$ huono idea, Artsi ähkäisi, kun Ilse alkoi kiskoa hänen T-paitaansa ylöspäin.
- Auta tyttöä pulassa… tai puutteessa, Ilse hihitti.
- Lakkaa sitten kikattamasta, Artsi sanoi ja huokaisten suuteli häntä kaulalle. Oli ihan mahdollista, että tyttö sammahtaisi kesken kaiken, mutta ei hän jaksanut kauempaa yrittää pysyä omalla kannallaan. Tätähän hän tosiaan oli aina halunnut, muun muassa. Tätä ja televisioiltoja ja tiskivuoroja ja lapsia. Ilse lakkasi hihittämästä, mutta puristi häntä kovasti ja alkoi sitten ujuttaa käsiään shortsien alle.
- Mulla ei ole ollut ketään Stumpin jälkeen, hän sitten ilmoitti odottamattoman selvän oloisena ja katsoi Artsia suurin, vakavin silmin.

Artsi ei tiennyt, mitä hänen oletettiin vastaavan, jos mitään. Hiljaisuuskin tuntui kelpaavan hyvin. Hellin sormin hän käänsi pyyhkeen pois tytön ympäriltä ja kiskoi sitten omat vaatteensa pois. Hän toivoi, etteivät Nita ja Ali kehittäisi mitään kärhämää Jonin ja Alexin kanssa ja paukkaisi äkkiarvaamatta kotiin vaan viipyisivät merenrantakävelyllään vaikka aamuun asti.
- Mä rakastan sua, sanoin mä äsken mitä tahansa, hän sanoi.
- Niin, kyllä mä sen tiedän, aina oon tiennyt.
- Oletko sä muka ihan varma? Tästä, siis.
- Olen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.11.14 19:40:16

Morkkis

Se oli ollut niin odottamatonta, Artsi puolustautui valvoessaan yöllä. Ilse oli iskenyt ihan yllättäen, ei hänellä ollut ollut mitään mahdollisuuksia. Sitten tyttö oli nukahtanut, onneksi ei sentään kesken kaiken vaan vasta jälkeenpäin. Artsi oli harkinnut kantaa hänet omaan sänkyynsä, muttei ollut raaskinut, oli vain vetänyt lakanan heidän alastomien vartaloidensa verhoksi siltä varalta, että Nita ja Ali tulisivat. Heitä ei kuitenkaan kuulunut, kumpaakaan, ja tuskin he olisivat heitä kovin ihmetelleetkään. Olivat he joskus nukkuneet samassa sängyssä ennenkin, kun Ilse oli ollut lohdutuksen tarpeessa.

Tyttö nukkui niin suloisesti käpertyneenä hänen kylkeään vasten, ettei hän ollut malttanut nukahtaa itse, torkahtanut vain hetkiksi. Pyyhe oli aikaa sitten karannut Ilsen hiustenkin ympäriltä ja ne olivat levinneet pitkinä, takkuisina suortuvina tyynylle niin, että niitä teki mieli sukia sormillaan ja siloitella. Epäinhimillisen aikaisin hän alkoi kuitenkin liikahdella. Artsi oli kuvitellut hänen sen viinamäärän jälkeen pysyvän tajuttomana jonnekin puoleenpäivään tai niille main, mutta kello oli vasta kuusi ja Artsi tajusi, että Nitan ja Alin oli täytynyt mennä yöksi Jonin ja Alexin kämpille. Joko niin tai sitten heidät oli kolkattu, ryöstetty ja murhattu. Hän toivoi äkkiä, että olisi sittenkin vienyt Ilsen toiseen huoneeseen. Jospa tyttö ei muistaisi edellisillasta mitään ja pelästyisi tai peräti suuttuisi herätessään hänen kainalostaan?

- Voi víttu, Ilse mutisi, eikä Artsi voinut tietää kiroiliko hän krapulaa vai oliko hän tajunnut tilanteen. Veri tuntui hyytyvän hänen suonissaan, kun hän odotti jatkoa. Ilse nosti päänsä tyynystä mutta painoi sen heti takaisin inahtaen kivusta.
- Anteeksi, hän sanoi seuraavaksi, yrittämättä enää liikkua.
- Mistä hyvästä? Artsi kysyi. Hän oli harkinnut teeskennellä nukkuvaa, jotta Ilse olisi saanut rauhassa kerätä ajatuksiaan, muttei se enää tuntunut reilulta.
- Mä olen sika.
- Sä muistat?

Ihan liian hyvin. Ilse ei ollut ikinä kokenut sellaista morkkista kuin mikä nyt iski.
- Mun ei olisi pitänyt yrittää vietellä sua, se oli sikamaista, hän sanoi.
- Yrittää? Artsi kakaisi ulos. Eikö hän muistanut onnistuneensa aika helposti?
- No… Ilsestä tuntui, että hän oli punainen koko naamaltaan. Onneksi huoneessa oli melko hämärää, kun vain keittiötason päällä oleva lamppu oli päällä.
- Ei, kuule, Artsi sanoi ja kiersi toisenkin kätensä hänen ympärilleen. – Mun tässä kai pitäis pyytää anteeksi. Mä olin selvin päin, tai ainakin melkein.
- Mä olen ällöttävä paska, Ilse sanoi, muttei vetäytynyt pois. Morkkiksesta huolimatta siinä oli aika hyvä olla – mutta Artsi olikin aina ollut jotenkin lohduttava. Sitten se kuitenkin kävi mahdottomaksi. Hän nousi istumaan, vaikka päässä vihlaisikin.
- Mitä likat?
- Ei niitä oo näkynyt.
- Hyvä… kai. Mä taidan yrittää mennä omaan sänkyyni nyt.
- Anteeksi etten mä vienyt sua.
- Älä. Mun niskoille vaan kaikki, Ilse sanoi tuskastuneena ja kiipesi Artsin yli pois sängystä. Tuntui turhalta ujostella alastomuutta enää tässä tilanteessa. Hän kävi vessassa, juomassa ja katsoi toiseen huoneeseen sulkien oven perässään. Päätä särki ja hän muisti kaatumisensa vasta, kun sormet osuivat tahmeisiin hiuksiin. Sekin vielä.

Nita ja Ali palasivat kymmenen aikoihin kauppakassien kanssa ja löysivät Artsin löhöilemästä sängyllään, tuijottamassa televisiota, josta tuli musiikkivideoita. Tiskit oli tiskattu ja oven vieressä lojui kiinnisolmittu roskapussi.
- Täällä on siivottu, sanoi Nita ilahtuneena.
- No enkö mä miesorjaksi tullut mukaan? Artsi kysyi kuivasti.
- Äläs ryppyile!
- Kiva, ettei teitä oo myyty orjiksi Marokkoon. Toitteko te ruokaa?
- Me tuotiin kaikkea ihanaa. Onko Ilse hengissä?
- Se taitaa nukkua, mutta ei se ihan ehjä ole, Artsi sanoi viitaten veritahraiseen pyyheläjään, jonka hän oli viikkaillut jalkopäähänsä.
- Jestas, ei kai se ole yrittäny katkoa ranteitaan? Ali kauhistui.
- Ei, mutta päänsä se on kolauttanut johonkin.
- Apua, aivotärähdys?
- En mä usko, kai se sillon olisi ollut jotenkin outo?

Nita ei kuunnellut enempää vaan paukkasi makuuhuoneeseen. Ilse oli onnistunut vastoin odotuksiaan nukahtamaan uudestaan ja heräsi nyt melko väkivaltaiseen ravisteluun.
- Mikä sun päässä on? Nita huusi.
- Kankkunen, sanoi Ilse ja painoi silmänsä takaisin kiinni.
- Vaanko? Artsi sanoo, että sulla on haava!
- Se ei koske ollenkaan, sisäpuoli vaan. Anna mä nukun lisää.
- Tuu kohta syömään, me keitetään kahvia ja tuotiin kaupasta kaikkia herkkuja, Nita houkutteli rauhoittuen ja Ilse lupasi yrittää.

Hän ei sulkenut ovea kunnolla perässään ja iloinen jutustelu kuului selvästi makuuhuoneeseen. Ainakin tytöillä kuului olleen hauskaa ja Artsi kiusoitteli heitä huvittuneen oloisena lomaromansseista. Ilse veti lakanan päänsä yli ja toivoi, että olisi voinut vain kuolla häpeästä tai nukkua lähtöpäivään asti. Tai palata ajassa taaksepäin edellisiltaan. Mikä tahansa yhdenillan seksisekoilu olisi ollut parempi kuin mennä sänkyyn Artsin kanssa, eikä hän voinut enää ymmärtää, mistä sellainen neronleimaus oli hänen päähänsä tullut. Kavereihin ei vaan sekaannuttu, ei etenkään, jos nämä saattoivat saada siitä vääränlaisia käsityksiä. Eikä muutenkaan. Kyllähän hänellä oli ollut ikävä, ja hän oli ollut surullinen, ja suoraan sanoen vähän puutteessakin, mutta ei se antanut oikeutta käyttää ystäviä hyväksi.

- Tuu juoppo syömään! sanoi Ali ovenraosta. Ilse ei ensin liikahtanutkaan, mutta huokaisi sitten. Ehkä oli parasta mennä hoitamaan väistämätön kohtaaminen pois. Tytöt tosin pilkkaisivat häntä, mutta eivät varmaan pahasti. Mitä Artsi sanoisi tai tekisi, sitä olikin vaikeampi arvata. Hän nousi varovasti istumaan, totesi päänsä kestävän sen ja veti päälleen isän vanhan valkoisen paidan, jonka oli ottanut mukaan siltä varalta, että polttaisi itsensä auringossa ja tarvitsisi jotain ilmavaa ylleen. Se meni hyvin myös aamutakista.
- Voi elämä, mikä peikko, varsinainen miss takatakku, Nita nauroi, kun Ilse istui vapaalle tuolille pöydän ääreen ja hän tunnusteli hämillään hiuksiaan. Ne tuntuivat tosiaan tupeeratulta metsältä ja taisi niissä olla vielä vertakin..
- Taisi jäädä kampaamatta eilen, hän mutisi ja piti katseensa visusti pöydässä. Tytöt olivat järjestäneet oikean juhla-aamiaisen. Siinä oli sämpylöitä ja tomaattia ja keitettyjä munia ja kylmää mehua, jota Ilse otti lasiinsa. Sitten hän voiteli itselleen sämpylänpuolikkaan ja laski sen eteensä pöydälle. Hän ei uskaltanut vilkaista Artsia.

- Mitenkäs teidän ilta meni, hän kysyi heikosti.
- Se yrittää vaihtaa puheenaihetta, sanoi Nita Alille.
- Antaa sen vaihtaa, tämä sanoi suopeasti. – Me katseltiin tähtiä ja kahlattiin öisessä Välimeressä ja kaikkea ihanaa.
- Me oltiin yökylässäkin, paljasti Nita.
- Mähän sanoin, että ne on kivoja, enkö sanonut? Ilse kysyi piristyen hiukan. Hän haukkasi voileivästään, mutta tuli samalla katsahtaneeksi, miten Ali upotti lusikkansa munaan niin, että löysää keltuaista purskahti ulos kuin aivot haljenneesta kallosta. Hänen ruokahalunsa katosi jonnekin hyvin kauas, eikä hän saanut haukattua toista kertaa. Ensimmäisenkin nieleminen oli työn ja tuskan takana.
- Mä taidan mennä tekemään jotain näille hiuksille, hän sanoi saatuaan suupalastaan työvoiton.
- Mee ihmeessä, Joni ja Alex voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä ja pelästyyhän ne tommosta, Nita sanoi.
Kylpyhuoneen ovelta Ilse uskalsi vilkaista taaksepäin ja näki Artsin tuijottavan ruokia ihan yhtä tiiviisti kuin mitä hän oli itsekin tehnyt. Onneksi tytöt taisivat olla niin tohkeissaan, etteivät olleet ihan valppaimmillaan. He olivat varmaan syyllisemmän näköisiä kuin pikkupoika käsi keksipurkissa, molemmat.

Kun Joni ja Alex rymistelivät sisään, istuivat he kaikki parvekkeella. Nita kampasi Ilsen pitkiä hiuksia marmattaen takkuja kuin väsynyt äiti.
- Mä laitoin hoitoainetta, Ilse mutisi.
- Seuraavan kerran et mee nukkumaan märillä hiuksilla kampaamatta. Tässä menee ikä ja terveys, sanoi Nita ja yritti löytää haavan. – Tossa se on, noin pieni ja niin paljon verta!
- Missä verta? kysyi Alex mennessään ohi. Hän hätisti Alin ylös tuolistaan, istui itse tilalle ja otti tytön polvelleen, Ilse huomasi sivusilmällä.
- Ilse on kaatunut eilen, Nita juorusi, ennen kuin tämä ehti itse sanoa mitään. Pojat riemastuivat kovasti.
- Blondi koheltaa etelässä, osa seitsemäntoista, mitähän ne sanoo töissä tosta! Joni virnisteli ja istui kynnykselle ottaen oluen, joita Artsi toi jääkaapista.

- Ette sano kyllä töissä mitään, Ilse kauhistui. Mitä ne kaikki… mitä Kimmo ajattelisi, jos kuulisi, miten hän oli juonut niin paljon liikaa, ettei tolpillaan pysynyt? Pitäisi häntä entistä varmemmin typeränä kakarana!
- Toi voi olla liian hyvä juttu, että raaskisi olla kertomatta, Joni mietti.
- Ei kun ihan oikeesti! Ette saa!
- Kiristetään sitä, ehdotti Alex.
- Se me voitais tehdä. Pitää vaan miettiä, mitä me sitten siltä halutaan.
- Mitä vaan, Ilse lupasi, vaikka tiesi, että se saattaisi käydä kalliiksi.

Kun Nita oli saanut Ilsen hiukset selviksi ja letitettyä, he lähtivät rantaan. Kaikki kuusi alkoivat olla syvänruskeita, mutta ei ollut oikein muutakaan tekemistä. Ali ja Alex ja Nita ja Joni suunnittelivat täyttä päätä illaksi uutta kuutamokävelyä meren rannalla ja Ilse tajusi kauhukseen, että hänen ja Artsin oli joko lähdettävä mukaan tai vietettävä toinen ilta hotellihuoneessa kahdestaan. Kummin päin tahansa, he olivat ylijääneitä. Siitä tulisi yhtä piinaa, elleivät he vähitellen saisi puhevälejä takaisin. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään, mitä olisi voinut sanoa Artsille, joka makaili silmät itsepintaisesti suljettuna auringossa. Jokapäiväisimmätkin lausahdukset alkoivat kuulostaa liian typeriltä, kun niitä oli vähän aikaa pyöritellyt mielessä.
- Sopiiko teille, aloitti Nita hypellessään kiireesti merestä yli kuuman hiekan, Joni perässään.
- Ilselle sopii, se lupasi mitä vaan, huomautti Joni.
- No? Ilse kysyi.
- Voisitko sä nukkua Alin sängyssä jos me tullaan Jonin kanssa meidän makuuhuoneeseen ensi yöksi? Ali ja Alex voi mennä niiden hotelliin.
Olihan tuo ollut odotettavissa, Ilse ajatteli turtana.
- Tietysti, hän sanoi sävyttömällä äänellä. – Jos ei Artsia haittaa.
- Ei kai nyt sitä, Nita arveli. Mainittu henkilö avasi silmänsä ja nousi istumaan.

- Ilse hei, mennään juomaan jotain, hän sanoi vastaamatta Nitalle ja auttoi tytön ylös. Kummallinen helpotuksen tunne tuli. Hän taisi sentään olla olemassa sittenkin, Artsi katsoi häntä ja puhui hänelle.
He tilasivat olutta ja jääkahvia ja istuivat rantabaarin pehmustetuille korituoleille. Bambunlehdistä punottu katto varjosti ihanasti, mutta Ilse ei osannut vieläkään sanoa mitään.
- Voidaanko me koittaa käyttäytyä edes nää pari päivää ennen lähtöä jotenkin normaalisti? Eihän tästä tule mitään, puuskahti Artsi lopulta.
- Ei noi huomaa mitään, ne on liian keskittyneitä toisiinsa, Ilse sanoi pisteliäästi.
- Kyllä nekin kohta huomaa, ja onko susta sitä paitsi kivaa kohdella mua kuin ilmaa?
- Ei, mutta mulla on niin kauhea morkkis!
- Älä väitä, ettei sulla koskaan ennen olisi ollut yhdenyönjuttua, Artsi sanoi ja kumartui vähän lähemmäs.
- Sun kanssasi ei ole. Eikä kyllä paljon muutenkaan.
- No, loppuloma olisi kumminkin helpompi, jos me yritettäis edes esittää kavereita eikä vihamiehiä.
- En mä haluaisi, että sä olet mun vihamies, Ilse sanoi ja alkoi taas tuntea itkun olevan pelottavan lähellä.
- No hitto, enhän mä olekaan! Sä voisit yhtä hyvin olla vihainen mulle kuin mä sulle.
- Miksi mä sulle olisin vihainen, itselleni mä olen. Mä sanoin sulle jo aamulla.
- Aselepo?
- Ei kun rauha, Ilse ehdotti ja uskalsi hymyillä vähän toisella suupielellään.
- Huh, sanoi Artsi helpottuneena ja lysähti takaisin selkänojaa vasten. Ilsen teki mieli halata häntä, mutta ei semmoista voinut tehdä tässä tilanteessa, eikä varmaan enää koskaan.

Nita ja Ali eivät osoittaneet mitenkään huomaavansa, että he puhuivat taas toisilleen, jos olivat huomanneet sitäkään, etteivät puhuneet. Tänäkin iltana disko jäi välistä ja he lähtivät iltamyöhällä rannalle kävelemään.
- Lomaromantikot, nauroi Ilse katsellessaan edellä kulkevia pariskuntia. – Saa nähdä, mitä noista tulee, kun päästään takaisin Suomeen.
- Lomaromansseilla on kai tapana loppua, Artsi arveli.
- Niin, ei kai ne oikeen kestä arkea. Ja mihin asti noi meinaa kävellä? Palmaan?
- Haluatko sä mennä pois? Artsi kysyi kohteliaasti.
- Mun tekisi mieli jotain makeeta. Mansikoita tai persikoita tai jotain.
- No mennään etsimään.
- Sitten voidaan mennä vaikka hotelliin pelaamaan korttia tai jotain.
- Tai jotain.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.11.14 21:14:11

Vakavampaa flirttailua

Lomaromanssit kuolivat tosiaan heti Suomen viileämmässä ilmanalassa. Ne olivat henkitoreissaan jo ennen kuin matkalaukut tulivat koneesta hihnoille ja lopullisen kuoliniskun ne taisivat saada juhannuksena, kun Alin pihassa järjestettiin grillijuhlat ja Joni ja Alexkin oli kutsuttu. Juhlat olivat ihan onnistuneet sinänsä, mutta ei niissä ollut romantiikan häivääkään, ellei sitten laskenut Alin Terhi-ystävää ja tämän poikaystävää Rasmusta, mutta nämäkin olivat olleet yhdessä jo niin kauan, etteivät jaksaneet kuherrella koko iltaa.
- It was good while it lasted, Ali siteerasi Ilselle, kun muut olivat jo lähteneet ja he vielä istuivat pihakeinussa vahtien, tulisiko ollenkaan pimeää.
- Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä, tämä heitti takaisin.
- Ei nyt mikään paska, sanoi Ali ottaen sen ihan kirjaimellisesti. – Ruskettuihan siellä.
- Äh, en mä sitä tarkottanut… puhuinpahan vaan lämpimikseni. Ihanampaa täällä oikeestaan on, Ilse hymähti ja tuijotti haaveellisena taivaanrantaa. Heinäkuuhun oli enää viikko.

- Mitä sä oikeen mietit? Ali kysyi epäluuloisena. – Sulla on kumminkin joku mies.
- No eikä ole.
- Mielessä ainakin.
- Keskeneräsistä ei kerrota, Ilse naurahti.
- Älä sitten. Mä jo pelästyin siellä reissussa, että sä pahastuit siitä, että mulla oli Alexin kanssa treffit.
- En tosiaankaan! Musta se oli hienoa! Ilse vakuutti.
- Niin hienoa, että sun piti sen kuultuasi vetää kaatokänni.
- Äh, ei se liittyny siihen asiaan mitenkään.
- Mä en sano, että sun pitäisi uskoutua kenellekään, mutta sanonpahan vaan sen verran, että Nita on aika loukkaantunut kun sä pidät siltä salaisuuksia, Ali huomautti. – Ja nyt mä en puutu tähän enempää. Pidä salarakkaasi.

Ilse oli laittanut kellon soimaan kuudelta sinä aamuna, kun Kimmon oli määrä palata töihin. Hän oli valinnut vaatteitaan edellisiltana lähes tunnin ajan ja havainnut koko ajan olevansa sortumaisillaan johonkin ihan sopimattomaan. Valkoinen pitsimekko oli vilkutellut hänelle kaapista hartaasti, ja se olisi näyttänyt ihanalta mallorcanrusketuksen kanssa, mutta se nyt oli vaan auttamatta liian hieno töihin. Hän olisi näyttänyt morsiamelta. Valkoiseen hän kuitenkin aikoi päätyä ja silitti lopulta huolellisesti lyhythihaisen paitapuseron ja kokeili sen pariksi yksinkertaista mustaa hametta. Se oli täydellinen. Hänen vaatteensa olivat kyllin asialliset vaikka kirkkoon, mutta hän itse siellä sisällä ruskeana ja vaaleat hiukset vähän villillä nutturalla ja vaikutelma olisi melkein pelottavan seksikäs.

- Isä, onko sulla mustaa kravattia? hän meni vielä illalla kysymään.
- On mulla jossain hautajaiskravatti, miten niin?
- Mä lainaisin.
- Yritätkö sä saada uskottavuutta työpaikalla kravatilla? hänen isänsä kysyi huvittuneena.
- Joo, just niin. Ne kun ei meinaa uskoa, että kakskymppinen vois olla jo aikuinen, Ilse runoili häpeämättä.
- Saanko mä autonkin? hän keksi kysyä, kun isä oli löytänyt solmion. Hän oli lopulta saanut lomansa jälkeen inssin läpi, tuhrattuaan sitä ennen autokoulussa suuren osan kevättä. – Sähän olet lomalla.
- Lomalla sitä kai eniten tarvitseekin?
- No mutta et kai sä ensimmäisenä lomapäivänä tee muuta kuin lepäät? Mä tulen kuitenkin viiteen mennessä takasin.
- Vie sitten sekin, mies huokaisi. – Vie tuhkatkin pesästä.
- Asuntorahat? Ilse sanoi toiveikkaana.
- Ehkä ensi vuonna. Ihan oikeasti.

Aamulliseen meikkaamiseen ja kampaamiseen sai hyvin kulutettua tunnin ja toisen mokoman Ilse varasi työmatkaan. Hän ei ollut ennen mennyt sinne autolla, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä, kauanko matka kestäisi ja miten teillä olisi ruuhkaa. Muutenkin ajaminen vielä jännitti aika lailla, vaikka hän olikin jo muutamaan otteeseen saanut lainata autoa ja päästyään liikkeelle hän mietti, oliko tämä sitten ollut hyvä idea. Entäpä jos hän uisi tuskanhiessä, ennen kuin pääsisi työpaikalle asti? Se siitä vaikutelmasta sitten. Korkeakorkoiset kengätkin olivat vähän hankalat, korot tarttuivat automattoon ja polkimia oli paha painaa.

Siihen kuitenkin tottui armollisen pian, eikä kaupungilla ollut paljonkaan muuta liikennettä, olihan paras lomakausi. Seuraava tenkkapoo tuli, kun hän kääntyi työpaikan parkkihalliin. Siellä oli runsaasti tyhjiä paikkoja, mutta inhottavia pylväitä oli siellä täällä, eikä hän tahtonut millään saada pitkää autoa kääntymään ja osumaan ruutuun. Siinä tuli jo oikeasti hiki. Onneksi kello oli kuitenkin vielä vaille kahdeksan: hän ehtisi hyvin tarkistaa näyttävänsä ihmiseltä, ennen kuin Kimmo tulisi. Hississä häntä alkoi naurattaa. Mikä hiton hupakko hän olikaan! Ja hissin peili näytti kuitenkin hyvää, hiukset hapsottivat juuri sopivan huolettomasti ja isän kravatti, joka roikkui löysänä, oli piste i:n päälle.

Hän kävi ensimmäiseksi kahvihuoneessa laittamassa kahvin tippumaan ja palasi omaan huoneeseensa odottamaan ja vilkaisemaan muodon vuoksi, mitä hänellä oli jäänyt kesken perjantaina. Järjetön paniikki iski, kun käytävältä sitten alkoi kuulua ääniä. H-hetki, mutta oliko hän sittenkin liian pyntätty? Uskaltaisiko hän liikahtaa tuoliltaan koko päivänä? Sitten oli se suudelmakin kesäjuhlissa.
- Huomenta! sanoi Saara iloisesti tullessaan sisään.
- Sä olet aikasessa, Ilse sanoi hätkähtäen.
- Mä aion lähteä aikasin. Onkohan siellä jo kahvia?
- Mä laitoin äsken tulemaan.
- Sinne sitten, ei kai tää päivä muuten lähde käyntiin.

Pakkohan se oli mennä edellä lyllertävän Saaran perään. Viime hetkellä Ilse sentään potkaisi korkkarinsa pois jaloista. Hän näyttäisi puhelinpylväältä Saaran vieressä, jos pitäisi ne jalassa.
Oli Kimmokin jo siellä, istui tavallisella paikallaan pöydännurkassa ja toivotti huomenta.
- Miten sun loma meni? Ilse kysyi voipuneesti saatuaan mukiinsa kahvia ja kierrettyään pöydän toiselle puolelle. Onneksi Saara otti rupattelun huolekseen, sillä sen enempää sanottavaa hän ei tähän hätään keksinytkään, keskittyi vain kahviinsa ja vilkuilemaan, oliko Kimmo jotenkin eri näköinen kuin ennen lomaansa. Ei kai, ellei rusketusta laskettu. Hiljalleen Ilse sai itsensä hallintaan ja sitten tulivat Henriikka ja Joni. Alex harvoin ehti töihin ennen kymmentä.

- Kiva univormu, vai oletko sä menossa hautajaisiin tai johonkin ravintolaan iltatöihin? Joni kysyi, kun Ilse päätti hakea lisää kahvia.
- Sun hautajaisiin mä tulisin mielelläni, Ilse tuhahti, ja häntä harmitti, kun ei mitään parempaa keksinyt. Joni oli kuitenkin antanut hänelle kaipaamansa tönäisyn, eikä häntä enää ujostuttanut kuin teinityttöä. Hän pyörähti ympäri. – Eikö tää ole muka ihan hyvä toimistotyöläisen asu?
- Etenkin noi varpaat, myönsi Kimmo, ja kun Ilse pelästyneenä vilkaisi häntä löytäen ilmeestä pelkkää ihailua eikä paheksuntaa, kaikki tuntui loksahtavan taas kohdalleen.
- Mulla oli niin lyhyt loma, etten mä ehtinyt kävellä tarpeeksi paljain jaloin, hän naurahti.
- Ole kaikin mokomin ilman, Kimmo lupasi.
- Blondit voisi oikeastaan mennä ilman mitään. Se voisi olla työehtosopimuksessa määrätty, haaveili Joni ja Ilse läppäsi häntä ohimennessään päähän.
- Lapset! komensi Saara nauraen. – Pistä ne nyt kuriin, ne on olleet ihan mahdottomia koko kesän, hän juorusi Kimmolle.
- Au, yritätkö sä aiheuttaa mullekin aivovamman? Joni ähkäisi ja Ilse läppäsi varmuuden vuoksi uudestaan. Joni oli menossa vaarallisille vesille.
- Pitää kai mennä miettimään kurinpalautustoimia, Kimmo huokaisi ja nousi lähteäkseen. – Ja taitaa muutama muukin työ kutsua.

Ensimmäinen päivä siis meni hyvin. Kimmo oli kommentoinut hänen varpaitaan, Ilse mietti päivän päätteeksi, eikä voinut taas olla vähän nauramatta itselleen. Ihan näin höpsähtänyt hän ei ollut tainnut olla lähemmäs kymmeneen vuoteen, sen jälkeen kun oli ollut pihkassa Alin rapussa asuvaan Nipaan. Puuttui vain, että hän hommaisi päiväkirjan ja raapustaisi sinne iltaisin päivän tärkeydet. ”Rakas päiväkirja, tänään Kimmo katsoi mun varpaita”. Hänen teki mieli viivytellä töissä yhtä kauan kuin Kimmokin ja välttää pahin ruuhka parkkihallissa, mutta hänhän oli luvannut olla kotona viideksi, joten neljältä oli pakko lähteä.
- Huomiseen! hän huikkasi tyhjille käytäville tapansa mukaan ja painui hissiin.

Kimmokin viivytteli tahollaan. Kotiin ei ollut kiire, kun Anna ei ollut siellä, eikä häntä huvittanut enää törmäillä Ilseen käytävällä. Saamarin tyttö vaaleanpunaisine varpaankynsineen. Kun hän kuuli tytön huikkauksen hän uskalsi ruveta pakkailemaan tavaroitaan ja lähti sitten mietteissään autolleen. Ehkä voisi kysyä naapuriosaston vetäjältä, josko tämä tarvitsisi harjoittelijaa?

Hetken hän luuli näkevänsä näkyjä astuessaan palo-ovesta autohalliin, kun oli ajatellut Ilseä niin kiinteästi, mutta tämä oli kai oikea, sillä tällä oli kengät jalassa, mustat korkokengät. Harhakuvalla olisi ehdottomasti ollut paljaat varpaat. Hahmo kaiveli pientä kassiaan, harppasi sitten parilla askeleella keltaisen fordin luo ja tyhjensi koko pussukan sen konepellille. Kuului kilinää ja kolinaa ja kiroilua, kun tavaroita alkoi vieriä joka suuntaan.
- Mitähän sä oikeen touhuat? Kimmo ei voinut olla kysymättä, vaikka ensimmäiseksi hänelle oli tullut mieleen hipsiä äkkiä ohitse omalle autolle siltä varalta, että seireeni olisi tahallaan järjestänyt kohtaamisen autohallissa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt siltä.

Ilse poimi jotain maasta ja nousi sitten selaamaan tavaroita. Avaimet, kulkukortti, bussilippu, sekalaisia meikkejä, kynsiviila, kampa... miten nuo kaikki olivat mahtuneet lompakon ja tupakka-askin lisäksi laukkuun, sitä Kimmo ei ymmärtänyt.
- Mä olen hukannut autonavaimet, tyttö sanoi harmissaan.
- Koska sulla oli ne viimeksi?
- No kun mä ajoin tänne, ainakin. Hän alkoi yksi kerrallaan tiputella tavaroita takaisin laukkuun.
- Onko sulla vara-avaimia?
- On kotona vara-avaimet, tai oikeastaan varsinaiset avaimet, mulla oli vara-avaimet. Mahtaa isipappa riemastua.
- Tuolla ne nimittäin on, Kimmo sanoi osoittaen auton sisään. Sinne hän oli vilkaissut toiseksi, katsottuaan ensin, ettei ovessa roikkunut mitään.
Ilse henkäisi ja tarttui ovenkahvaan, turhaan. – Mä olen piru vie lukinnu itseni ulos. Taitavaa, hän mutisi ja painoi päänsä auton kattoa vasten.
- Kerrankos semmosta sattuu. Mä en edes tiennyt, että sulla on ajokorttia.
- Mulla on ollu jo vaikka miten kauan, en mä oo mikään penska, Ilse sanoi ja vilkaisi häntä vihaisesti.
- Eli viikon?
- Suunnilleen, tyttö myönsi ja alkoi sitten nauraa. – Tää ei oo todellista. No, täytyy kai lähteä bussilla hakemaan ne, että isä saa autonsa tänään takasin. Se ei takuulla lainaa sitä mulle toista kertaa.
- Mä voin viedä sut, Kimmo kuuli lupaavansa, vaikkei hänellä ollut ollut aikomustakaan sanoa mitään sentyyppistä.
- Se olis kilttiä, Ilse sanoi edes yrittämättä kursailla.
- Tännepäin sitten.

He kiipesivät Kimmon autoon ja aloittivat matkan betonista luiskaa ylös ja ulos.
- Missä sä asuitkaan?
- Marjaniemessä, ei sulle tuu ees paljon ylimäärästä mutkaa.
- Mistä sä sen tiedät?
Ilse meni hetkeksi häkeltyneen näköisesi.
- Etkö sä ole joskus sanonut asuvasi Vuosaaressa?
- En mä muistaakseni siitä ole puhunut. Ja mä luulin, että sä asut jossain Vantaalla. Vai sun isäkö asuu Marjaniemessä?
- Me molemmat ja sen uusi perhe. Tai siis. Mä asuin ennen Vantaalla. Nyt mä asun isän luona, tai siis sen autotallissa. Ilse takelteli ymmärrettyään, että ajokortti tai ei, nyt hän vasta kuulostaisi kakaralta. Asua vielä vanhempien luona! Hänen oli pakko selvittää koko juttu juurtajaksaen.

- Mä hommaan jotain omaa sitten kun saan koulun selväksi, hän huokaisi lopulta tajuttuaan puhuneensa taukoamatta ainakin kymmenen minuuttia.
- Mikäs kiire sulla onkaan, isän autotalli kuulostaa ihan mukavalta paikalta, Kimmo totesi pidätellen hymyä. – Haluatko sä, että mä vien sut takasin hakemaan sitä autoa?
- Et kai sä nyt enää halua ajaa takasin sinne?
- Ei mulla mitään muutakaan ole ohjelmassa tänään.
- Sitten, ehdottomasti, Ilse sanoi ja uppoutui nautinnollisesti penkkiin. Enää hän ei pälpättänyt sanaakaan paitsi sanoakseen, mistä piti kääntyä ja missä pysähtyä ja lupauksensa mukaan onnistui hakemaan vara-avaimet kahdessa minuutissa.
- Saitko sä sapiskaa? Kimmo kysyi huvittuneena.
- Luuletko sä, että mä tossa ajassa mitään ehdin selittää? Mä opettelen jonkun hienon puheen ulkoa matkalla, Ilse nauroi.

Kun he ehtivät takaisin, hallissa ei seissyt enää juuri muita autoja kuin keltainen farmari.
- Aja varovasti kotiin, Kimmo sanoi ajaessaan omansa sen viereen.
- Joo, Ilse sanoi ja näytti ohimenevän hetken huolestuneelta. Betonipylväät näyttivät valmiilta hyppäämään kimppuun joka suunnasta. Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen autosta, käänsi vaan katseensa Kimmoon. Sinisen katseensa. – Kuule, hän sanoi.
- Et tekis tota, Kimmo sanoi ja huomasi kuulostavansa anovalta.
- Mitä? Enhän mä ole tehnyt mitään.
- Katso mua. Puhu mulle. Pukeudu…
- Ai säkin haluaisit mun tulevan alasti töihin? Häpeä! Ilse alkoi nauraa ja painoi sitten kätensä suunsa eteen, kun se uhkasi muuttua hihitykseksi.
- Laita huomenna jotain muuta päälle, jooko?
- Eihän tää ollu edes mitenkään lyhyt hame, Ilse sanoi aavistuksen pahastuneena ja kiskoi sen helmaa polviensa peitoksi. Se ei ihan riittänyt.
- Silti.
- Jos sä viet mut huomennakin kotiin.
- Selvä, Kimmo huokaisi, eikä tiennyt oliko nyt sittenkään voittanut mitään vai päinvastoin. No, ainakin Ilse häipyi hänen autostaan. Se oli voitto sinänsä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.11.14 18:51:49

Tähtäys, laukaus, kaato

- Onko nyt parempi? Ilse kysyi seuraavana aamuna tullessaan aamukahville. Hänellä oli farkut, kumitossut ja korkeakauluksinen villapaita ja hän näytti jo hikoilevan otsalta ja hiusrajasta.
- Parempi, mutta sä voisit kokeilla huomenna jotain muslimikaapua. Mä alan ymmärtää niitä, Kimmo sanoi hetken mietittyään.
- No en mä ihan mitä vaan sun takias tee, tyttö tuhahti ja otti kahvia.
- Mitä isi sanoi?
- Ei mitään. Se heräsi päivätorkuilta vasta, kun mä tulin toisen kerran kotiin. Ja sori, mutta nyt mun on kyllä pakko riisua, Ilse sanoi, pyyhkäisi otsaansa ja kiskoi villapuseron pois. Hetken aikaa Kimmo ehti pelätä, mutta oli sen alla sentään T-paita.
- Mä voisin melkeen käräyttää sut seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla.
- Juttele mun esimiehen kanssa. Vaikka en mä kyllä ymmärrä, mistä mua voi syyttää, Ilse sanoi katsoen häntä viattomasti, mutta suupielet nykien.
- Joo. Mä menen tästä töihin.
- Muista hakea mut mukaan kun lähdet.

Ilse olisi voinut päästää inkkarikiljahduksia tyhjässä kahvihuoneessa, mutta tyytyi nauramaan ääneen. Nyt hän ei vaan takuulla saisi mitään tehtyä odottaessaan vain kotiinlähtöä, se huono puoli tässä oli.
- Mitä sä täällä itsekses hihität? kysyi Joni.
- Muistelen vaan yhtä juttua, minkä Nita kertoi susta, Ilse sanoi. – Kaada mulle lisää kahvia.
- Hae itse.
- Enkä, mä menen sitten töihin, Ilse sanoi, kietoi villapaidan kaulansa ympärille ja nousi seisomaan.
- No älä oo tylsä. Kaadanhan mä. Miksei sulla tänään olekaan univormua?
- Pomon mielestä se oli siveetön tai jotain, Ilse nauroi.
- Hölmö mies.
- Niin mustakin, Ilse myönsi. – Mennäänkö pizzalle tänään vai soittoruokalaan?
- Kysytään mitä Alex haluu, mulle on ihan sama.

Kahdelta Ilse kävi tupakalla ja palasi sitten ankaran näköisenä päätteensä ääreen. Jo oli hitto, jos ei hän tänään edes jotain saisi aikaiseksi. Hommaisi vielä Kimmon hankaluuksiin, jos joku sattuisi tulemaan ja kysymään, miksi hän piti harjoittelijaa, joka ei tehnyt mitään muuta kuin istui kahvilla ja näytti nätiltä. Hän tuijotti ruskean ruudun meripihkanvärisiä kirjaimia, kunnes ne melkein tanssivat silmissä, mutta sai ohjelmanpätkänsä lopulta siihen kuntoon, että kääntäjä suostui syömään sen oksentamatta.
- Jes! hän ilmoitti ja pyöräytti tuolinsa pyörimään villisti keskellä lattiaa.
- Mitä sä riekut? Saara kysyi närkästyneenä ja väisti.
- Käännös meni läpi!
- Rieku sitten vasta kun se toimii älä potki viattomia ihmisiä.
- En mä potkinu, mulla oli jalat tuolilla, Ilse puolustautui.
- Mä menen joka tapauksessa pois alta, ennen kuin sä osut muhun. Ja mä tulen huomenna vähän myöhemmin, käyn aamulla labrassa.
- Selvä, Ilse sanoi helpottuneena. Hän oli jo vähän pelännytkin, että Saara viipyisi, kunnes Kimmo tulisi vinkkaamaan hänelle. Saara olisi saattanut ihmetellä, ja sitten kaiken maailman juorut olisivat lähteneet liikkeelle.
- Huomiseen!

Ilse heittäytyi hetkeksi tuolilleen löhöämään, mutta ryhdistäytyi kuullessaan askeleita. Äkkiä hän toivoi, että hänellä olisi vaikka silmälasit, saisi enemmän ammatillista uskottavuutta.
- Mä meen nyt, Kimmo sanoi ovelta, näyttäen varautuneelta ja torjuvalta. Vaivaantuneeltakin, kun hän katsoi Ilseä tunkien käsiään syvemmälle housuntaskuihin.
- Mulla menee puol minuuttia, Ilse sanoi kiireesti ja naputteli istuntonsa kiinni. Kimmo oli jo menossa ja hän sai juosta perään.
- Ei sun pakko ole mua kuskata, jos sä et kerran halua, hän sanoi kiukkuisena saadessaan tämän kiinni hissin edessä.
- Ei tässä siitä ole kysymys, Kimmo sanoi ja avasi hissin oven, kun se pysähtyi.
- Mistäs sitten?
- Siitä, etten mä halua haluta, mies sanoi, mutta kun ovi läimähti kiinni heidän perässään, hän laittoi kätensä Ilsen ympärille. – Haluatko sä ajaa?
- Mä en tiedä minne, Ilse sanoi.
- Miten niin et tiedä?
- No saisinko mä ajaa mihin vaan?
- Kai sä saisit, Kimmo huokaisi syvään.
- Neuvo sitten tie, mennään sun luokse.

- En mä taida sittenkään voida, Ilse sanoi, kun he olivat päässeet autohalliin asti ja Kimmo ojensi hänelle avaimia. Hän pisti kätensä selän taakse piiloon. – Jos mä naarmutan sitä, tai mällään sen ihan kokonaan.
- Okei, mä vien sut sitten kotiin, Kimmo sanoi.
- Ai, jos sä ajat niin sä viet mut kotiin ja jos mä ajan niin mä vien sut minne haluan?
- Kuski päättää, mies sanoi järkähtämättömästi, eikä Ilse löytänyt minkäänlaista hymynhäivää edes silmistä.
- No hitto, anna tänne, Ilse päätti. Tämä oli kai jonkinlainen valtataistelu. Tai testi. – Älä sitten kiduta mua jos siihen tulee skraadu, tapa ihan silleen nopeesti, jooko?

Hänen kätensä olivat hikiset, kun hän käynnisti auton ja niitä piti pyyhkiä farkkuihin. Auto oli paljon hienompi kuin isän käytettynä ostettu, mutta onneksi myös pienempi. Ilse onnistui sentti kerrallaan peruuttamaan sen pois ruudusta niin, ettei se osunut pylvääseen. Sitten olikin jo helpompaa, kun pääsi ajamaan suoraan eteenpäin. Radio oli mennyt päälle samalla kuin autokin ja hän väänsi sitä vähän kovemmalle ja avasi ikkunan raolleen, kun he pääsivät kadulle.
- Laita valot päälle, Kimmo neuvoi.
Ilse alkoi nauttia ajamisesta päätettyään suunnata kehätielle, missä sai mennä kovempaa. Auto kiihtyi rehvakkaasti, kun vähän painoi kaasua ja hänen teki mieli nauraa ääneen tehtyään sulavan ohituksen. Tämä alkoi olla hauskaa.
- Ja mä saan ajaa, minne huvittaa? hän varmisti vielä.
- Niin kauan kun bensaa riittää.

Tankki näytti olevan alle puolillaan, joten Ilse hylkäsi ajatuksen pidemmästä retkestä, mutta sai uuden idean. He olivat Alin kanssa käyneet muutaman kerran uimassa siellä, satoja metrejä matalana jatkuvalla rannalla, joka aukesi suoraan avomerelle. Ehkä sinne, kun ei Kimmo kerran näyttänyt mitään aikeita neuvoa häntä kotiinsa. Ilse oli toki yrittänyt puhelinluettelon avulla ottaa selvää siitä, missä mies asui, mutta sieltä oli löytynyt pelkkä puhelinnumero, ei osoitetta. Niinpä hän ajoi rantaan. Kimmo näytti purevan huuliaan, kun hän ajoi varovasti juurakkoista polkua ja auto keikahteli, muttei sanonut mitään, ennen kuin hän pysäytti auton männikköiselle paikoitusalueelle.
- Mitä nyt? hän kysyi sitten.
- Mennään kävelemään.

Rannalla oli aika paljon verran uimareita ja auringonottajia, mutta Ilse tarttui Kimmoa kädestä ja lähti kohden niemen äärimmäistä kärkeä, missä oli liian kaislikkoista uida. Sieltä näkyi silmänkantamattomiin sinistä merta. Aurinko heijastui pienistä laineista niin, että silmiin välillä ihan koski jokin oikein terävä valonsäde.
- Eikö oo mahtavaa? Ilse huokaisi. – Tästä kun lähtisi niin vois päästä ihan mihin vaan.
- Mihin sä oikeen pyrit? Kimmo kysyi, kun tyttö nojasi selkänsä hänen rintaansa vasten ja veti hänen kätensä ympärilleen. Hän oli yrittänyt keksiä vastausta siihen edellispäivästä asti, muttei uskaltanut pitää mitään vaihtoehtoa oikeana. Selvästi Ilse oli kiinnostunut hänestä, mutta oliko se vain kesäromanssin etsimistä, silkkaa huvittelua vai oliko tarkoitus vain katsoa, saisiko esimiehen päänahan yhtä helposti kuin kenen tahansa muun?
- Tähän, suunnilleen, Ilse sanoi. – Näin lähelle. Vieläkin lähemmäs, jos mahdollista. Mä olen tainnu rakastua suhun.
- Mutta kun ei se oikein käy, Kimmo sanoi.
- Miksei käy? Ei ole mitään lakia, ettei työkaveriin sais rakastua. Saara ja Mikkokin seurustelee.
- Ne ei oo samassa ryhmässä töissä, eikä kumpikaan ole toisensa pomo.
- Anna mulle potkut sitten, Ilse nauroi ja kääntyi ympäri siirtymättä siltikään yhtään kauemmas.
- Haluaisitko sä työtodistukseen että erotettu palveluksesta esimiehen viettelemisen takia?
- Jos ei tästä muulla selvitä, tyttö lupasi ja suuteli häntä nopeasti ja kevyesti huulille, mutta jäi sitten katsomaan odottavan näköisenä.

- Kai säkin olet edes vähän kiinnostunut? hän kysyi sitten huolestuneena, kun ei Kimmo sanonut mitään.
- Miten mä voisin olla mitään muuta? Ei kai kukaan voisi, sen sun eilisen näytöksenkin jälkeen, mies ähkäisi.
- En mä ole pitänyt mitään näytöstä, Ilse loukkaantui.
- Etkö? Ne vaatteet, ja paljaat jalat, ja autonavaimet…
- Jalat? Ei paljaat jalatkaan mun tietääkseni ole laittomat, enkä mä tahallani niiden avainten kanssa sählännyt!
- Sä olet niin julmetun nuorikin!
- Et sä nyt ihan ikäloppu ole itsekään.
- Mutta kakskymmentä… mä olin jo koulussa, kun sä synnyit.
- Entäs sitten? Anna tulla nyt kaikki, mitä keksit ja mä haluan sut silti.
- Ja ainako sä saat, mitä haluat?

Ilse mietti vähän aikaa, mutta nyökkäsi sitten. – Melkein. Tai ainakin joskus. Pääsenkö mä nyt käymään sun luona? Mä haluaisin nähdä, miten sä asut.
- Mä en tiedä, uskallanko mä viedä sua sinne.
- En mä pure. Tai no, hyvin harvoin.
- Tää ei ole ollenkaan viisasta, Kimmo sanoi.
- Hei, mä en ole muuttamassa sinne. Voihan olla, että mä en kestäkään sua, jos me tutustutaan paremmin. Mä haluan vaan tietää, millanen sä olet. Mistä kohden sä puristat hammastahnatuubia?
- Päästä, aina päästä.
- Okei, yksi kohta selvä. Tarjoo mulle kupillinen kahvia niin mä selvitän lisää. Meidän ei tarvii kertoa töissä kenellekään, että mä kävin sun luona kahvilla.

Tuntui helpoimmalta suostua. Ilse antoi autonavaimet takaisin ja Kimmo ajoi muutaman kilometrin matkan kotiinsa. Jossain alitajunnassa jokin naputti naputtamistaan, haukkuen häntä monennäköisillä ikävillä sanoilla, mutta hän yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen. Ehkäpä Ilse pelästyisi nähdessään Annan huoneen. Ehkä hän oli unohtanut tytön olemassaolon.
- Mä laitan sitä kahvia, hän sanoi poimittuaan kynnysmatolta päivän postin. - Katsele sä ympärillesi mutta älä kaivele mitään luurankoja kaapeista.
- Selvä, Ilse sanoi ja käveli peremmälle. Asunto oli aika iso. Olohuoneesta pääsi pitkänomaiselle parvekkeelle ja eteisestä kahteen makuuhuoneeseen. Missään huoneessa ei ollut liikaa huonekaluja, vain välttämättömin. Olohuoneessa sohva ja sen edessä pöytä sekä yhden seinän levyinen kirjahylly, toisessa makuuhuoneessa parisänky ja televisio ja toinen makuuhuone oli selvästi lapsen. Sielläkään ei ollut kuin sänky, pieni pöytä ja tuoli ja muutama laatikollinen leluja. Kylpyhuoneessa oli melkeinpä eniten tavaraa: pesukone, pyyhkeitä, shampoopulloja ja kaksi erikokoista hammasharjaa hyllyllä. Kaikki näytti jotenkin vähän autiolta ja keskeneräiseltä ja Ilse mietti, kauanko Kimmo oli mahtanut täällä asua. Hän ei tiennyt, milloin tämä oli eronnut.

Hän jätti kurkistamatta kaappeihin, kuten oli luvannut, ja tassutteli keittiöön.
- No, joko sä säikähdit? Kimmo kysyi.
- Mitä mun olis pitänyt säikähtää? Annan hammasharjaako?
- Niin mä vähän toivoin. Tai tätä tylsyyttä.
- No, niin ei käynyt, Ilse sanoi ja käveli pistämään kätensä hänen ympärilleen. Tuntui hullulta, kun saattoi tehdä niin ilman, että piti vilkuilla ympärilleen, että kuka näki. – Kokeillaanko me, kokeillaanhan?
- Seurustelua?
- Niin. Pidetään se salassa työkavereilta, jos sä niin haluat. Kerrotaan niille vaikka vasta siinä vaiheessa kun laitetaan hääkutsu ilmotustaululle. Siinä vaiheessa ei kai kellään voi olla enää mitään sanomista?
- Menetköhän sä nyt vähän asioiden edelle?
- Mä olen kuule suunnitellut pidemmällekin kuin häihin asti, Ilse ilmoitti, mutta nauroi sanoessaan sen niin, ettei Kimmo voinut tietää, oliko se leikkiä.
- Ei seksiä, hän sanoi.
- Säkö haluat elää selibaatissa? Ilse hämmästyi.
- Joo, tai siis ei. Mä tarkotin, että ei vielä. Mä en ole ollenkaan varma tästä, enkä mä halua katua sitäkin, Kimmo yritti selittää, mutta Ilse vaiensi hänet.
- Sopii mulle. Mä vaan oletin, että sä haluaisit alottaa siitä päästä.
- Hullu mä kai olen muutenkin, mitä pieni lisä siinä enää vaikuttaa.

Ilse jäi yöksi, sillä he olivat uppoutuneet juttelemaan niin pitkäksi aikaa, ettei enää tuntunut mielekkäältä lähteä Marjaniemeen. Tosin Kimmo pisti hänet sohvalle nukkumaan.
- Ihan kuin ei tässä ois tilaa, Ilse nurisi ja siirtyi ihan sängyn laidalle, siinä he olivat makailleet ja katselleet toisella silmällä televisiota puhuessaan. – Kato, hyvin saa metrin raon.
- Jompikumpi meistä menee sohvalle tai mä vien sut kotiin, Kimmo sanoi kuitenkin päättäväisesti.
- Okei, mä menen. Saanko mä lainata jotain yöpuvuksi tai nää on aamulla aika ryppyset työasuksi?
- Voitko sä mennä noissa samoissa vaatteissa huomennakin töihin? Sulla ei koskaan ole kahtena päivänä peräkkäin samoja vaatteita, Kimmo pelästyi.
- En mä tiennytkään, että sä oot pitäny kirjaa mun vaatteistani, Ilse nauroi mielissään. – Kuvitelkoot vaikka, että mä olen ollut yöjalassa, jos nyt joku huomaa. Ja sitä paitsi on mulla siellä yksi varapaita, mä voin vaihtaa sen päälle.

Hän sai T-paidan, jonka vaihtoi ylleen sillä aikaa kun Kimmo etsi kaapista vuodevaatteita. Sohva oli valmiina ja mies seisoi sen vieressä peitonreuna käsissään, kun hän tuli kylpyhuoneesta.
- Tuu tänne, mä peittelen sut.
Ilse työnsi jalkansa peiton alle ja antoi Kimmon taputella sen tiiviisti ympärilleen, kunnes hänestä ei näkynyt paljon muuta kuin kasvot. Se tuntui huvittavalta, ihan kuin hän olisi ollut lapsi, mutta ehkä Kimmolla oli tapana peitellä tyttärensä samoin.
- Hyvää yötä, mies sanoi ja antoi hänelle suukon otsalle.
- Jos mä näen painajaisia, niin saanko mä tulla sun viereen?
- Et.

Mutta ei Ilse nähnyt painajaisia, pelkkiä ruusunpunaisia unelmia vaan, kunhan ensin onnistui nukahtamaan. Siihen meni kauan. Kaikki tapahtunut piti pureksia toiseen kertaan ja välillä pysähtyä ihmettelemään sitä, että hän tosiaankin oli täällä ja kuuntelemaan, kuuluiko makuuhuoneesta mitään. Kuuden jälkeen hän nousi laittamaan kahvia ja meni sitten makuuhuoneen sängynkulmaan istumaan, vetäen jalat alleen. Kimmo nukkui ja Ilse istui ja katseli häntä kuin painaakseen ikiajoiksi joka piirteen mieleen, tummat hiukset ja kulmakarvat ja ripset ja suun ja nenän. Kun kahvinkeittimestä ei enää toviin ollut kuulunut mitään, hän pujottautui varovasti peiton alle ja painautui lähelle.
- Herätys.
- Mm. Tähän voisi tottua, mies sanoi avaamatta silmiään.
- Sopii mulle, Ilse sanoi. – Mä laitoin kahvia.
- Kello ei oo soinut vielä.
- Sitä parempi.
- Kuule, mä en ole kuitenkaan ihan varma, että tää on fiksua, Kimmo sanoi sitten ja katsoi lopultakin Ilseä.
- Älä viitsi. Mulla ei ole ehkä ikinä ollut näin hyvä olo. Mennäänkö tänään yhdessä syömään?
- Ei.
- Okei, Ilse myöntyi. – Sähän voit myös jättää mut edelliselle bussipysäkille, ettei kukaan näe mun tulevan sun kyydissä.
- Joo, se olisi varmaan viisasta.
- En mä kyllä tosissani ollut. Saanko mä tulla takaisin illalla? Ilse kysyi arvellen taas saavan kieltävän vastauksen. Hänen yllätyksekseen Kimmo kuitenkin puristi häntä melkein rajusti ja sanoi:
- Uskallapas olla tulematta.

Siitä tuli hyvin hykerryttävä päivä. Ilsestä oli jännittävää kulkea töissä pokerinaamaisena, istua muina miehinä vakiopaikallaan Kimmoa vastapäätä kahvitunneilla ja olla olevinaan ihan sama villi sinkku kuin edellisviikollakin. Töiden jälkeen Kimmo vei hänet kotiin, mistä hän lupasi tulla vähän myöhemmin bussilla, kunhan keräisi vähän vaihtovaatteita mukaan ja ilmoittautuisi.
- Missä sä olet ollut? Tarja kysyi, kun hän tuli omalta puoleltaan aikomuksenaan mennä suihkuun.
- Töistä tulin, äitipuolikulta!
- Eilen taisit unohtaa tulla.
- Joo, ja niin taidan unohtaa huomennakin, Ilse hymyili.
- Käy kertomassa isällesi, se täällä huolehtii. Se on takapihalla.
- Kohta, Ilse lupasi ja meni sinne suihkun jälkeen kuivaamaan hiuksiaan.

- Anna tulla, hän sanoi isälleen, joka istui puutarhatuolissa toinen silmä lehdessä ja toinen poikien leikeissä. – Sä haluat kuitenkin saarnata ja mä olen tarpeeksi hyvällä tuulella kuunnellakseni.
- Olisit voinut ilmottaa, mies sanoi kuitenkin vain.
- Mä ajattelin, ettette te välttämättä edes huomaa.
- No, yleensä sä sentään käyt.
- Mä tulen käymään nyt vähän harvemmin. Mä menen leikkimään kotia.
- Kuka se on?
- Yksi työkaveri. Enkä kerro enempää, en nyt ainakaan vielä.
Hänen isänsä näytti epätietoiselta, mutta katsoi kai turhaksi sanoa mitään epäilevää.
- Pidä huoli itsestäsi.
- Koko ajan.

Ilse pakkasi vaatteita vain pariksi päiväksi, mutta kenkien, meikkien ja hiustenkuivaajan kanssa ne vaativat jo hyvänkokoisen kassin. Hän raahasi sen parin kilometrin matkan Vuosaareen menevän bussin pysäkille ja sitten Kimmon asunnolle.
- Voi luoja, että tää on ihanaa, hän puuskahti, kun Kimmo tuli avaamaan oven. – Mun sydän hakkaa koko ajan sataaviittäkymppiä.
- Se ei voi olla kovin terveellistä.
- Ehkä se rauhottuu jossain kohden, Ilse arveli ja katsoi tutkivasti miehen ilmettä. Hän oli melkein valmistautunut taas kuulemaan epäilyjä ja selittelyjä aiheesta miksi hänen olisi parempi saman tien kääntyä ja palata kotiin. Niitä ei nyt kuitenkaan tullut vaan Kimmo veti oven kiinni hänen perässään, nosti hänen laukkunsa tuolille ja suuteli häntä.

- Sä olet niin järisyttävän kaunis, hän sanoi ja tarttui Ilseä leuasta. – Mä olen täällä odottanut ja pelännyt, ettet sä tulekaan takasin, kun mä pistin sut nukkumaan sohvalla.
- Tarkotatko sä, että sä olet saanut ajatuksesi järjestykseen ja että mä pääsen sänkyyn asti tänä yönä?
- Niin kai. Anteeksi se eilinen.
- Mä meinaan nukkua seisaalleni, mennään heti, Ilse nauroi. – Ja nyt mun pulssi menee kahtasataa. Sä tapat mut vielä.
- Oikeesti? Kimmo kysyi huolestuneena.
- Ei. Huijaan. Tuletko sä? Ilse lähti menemään kohden makuuhuonetta katsomatta taakseen, mutta kuuli tyytyväisenä miehen seuraavan heti kannoillaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.11.14 17:07:58

Pienimuotoisia julkistuksia

Heinäkuu oli kuherruskuukautta. Elokuussa tuli Anna. Kuunvaihteen viikonlopun lauantaina Ilse ja Kimmo heräilivät kaikessa rauhassa ilman herätyskelloa, kuten viikonloppuisin saattoi, oli rauhallista eikä kiire minnekään.
- Mun pitäisi varmaan lähteä tästä kotiin, Ilse sanoi näpräten lakanan reunaa. He olivat tulleet siihen tulokseen, että olisi parempi, ellei hän olisi paikalla, kun pikkutyttö tulisi. Kimmo sanoi, ettei Anna välttämättä välittäisi, mutta ettei hän halunnut vielä altistaa entistä vaimoaan ja Ilseä toisilleen. Niin hän sanoi, altistaa.
- Älä hoppuile, Viivi sanoi, että ne tulee vasta puolenpäivän aikoihin.
- Silti. Mua vähän hermostuttaa, mä en taida olla oikein hyvää seuraa.
- Älä silti ihan vielä, Kimmo pyysi ja veti hänet lähelleen. He saattoivat edelleenkin tuntikausia tuijottaa toisiaan silmiin puhumatta mitään järkevää.
- Voi luoja, miten mä rakastan sua, Ilse huokaisi. Ja niin hän tekikin, tämä kulunut kuukausi oli ehdottomasti paras koko hänen elämässään. – Mutta mä taidan nousta silti, että ehdin pois alta. Kello on jo kymmenen.

Ilse oli kuitenkin vielä pakkaamassa kassiaan, kun ovikello soi.
- Ei kai ne oo ne, hän kysyi pelästyneenä.
- Saa nähdä. No, ei ne sua syö, Kimmo sanoi ja meni avaamaan oven. Pikkutytön ääni paljasti totuuden saman tien ja Ilse mietti hetken paniikissa, menisikö piiloon sängyn alle vai ehtisikö livahtaa ja sulkeutua kylpyhuoneeseen. Tietenkään hän ei tehnyt kumpaakaan, eiväthän ne tosiaan voisi häntä syödä. Hän heitti loputkin kotiinmenevät vaatteet ja meikkipussinsa laukkuun ja veti vetoketjun kiinni.
- Voitko sä ottaa tän turvaistuimen? kuului eteisestä. Ääni oli ehkä vähän töykeä, ellei peräti riitaahaastava.
- Jätä siihen. Mitä isin tyttö?
- Et kai sä ole ruvennut tupakoimaan? Ihan kuin täällä haisisi tupakansavu.
- Mä olen uinu mummin ja papan luona.

Äänet siirtyivät eteenpäin ja Ilse seisoi hetken aikaa epätietoisena makuuhuoneessa. Sitten hän petasi nopeasti sängyn ja veti syvään henkeä. Hän ei kyllä suostuisi piilottelemaan, hänellä oli täysi oikeus olla täällä. Sitä paitsi eteisessä oli kolme paria hänen kenkiään ja keittiön pöydällä kaksi kahvimukia ja aamiaislautasta. Viivi olisi sokea, ellei niitä huomaisi.
- Sillä oli korvatulehdus viime viikolla, kuului olohuoneesta, kun Ilse astui laukkuineen eteiseen. Olohuoneessa oleva nainen kääntyi katsomaan häntä. Kimmolla oli valokuvien pikkutyttö sylissään ja tyttökin katsoi.
- Hei, sanoi Ilse ja jäi nojaamaan ovenpieleen. Viivillä oli poninhäntä, löysät shortsit ja oranssia huulipunaa ja hänen katseensa oli peittelemättömän vihamielinen.
- Hyvä ihme sentään, oletko sä hankkinu kesäheilan? hän kysyi.
- Se on Ilse, tässä on Viivi, ja tässä on Anna, sanoi Kimmo.
- Hei, sanoi Ilse uudelleen.
- Mä menen leikkimään, sanoi Anna ihmettelemättä häntä vähääkään ja pyristeli alas sylistä juostakseen Ilsen ohi omaan huoneeseensa.

- Mun täytyy sanoa, että mä olen yllättynyt, Viivi sanoi ja hänen katseensa pyyhki Ilseä päästä varpaisiin.
- Ai, koska mulla on elämää sun jälkeenkin? Kimmo kysyi melko kireällä äänellä.
- No, siitäkin… ja mahtaako toi olla edes täysikänen? Ja mitä sä oikein ajattelet, kun täällä Annan tullessa on tommonen?
- Te tulitte aikasemmin kuin mitä sä sanoit, Kimmo huomautti.
- Mä olen menossa, Ilse sanoi. Tuntui kurjalta jättää Kimmo riitelemään, mutta se taisi kuitenkin olla viisaampaa kuin seistä siinä itse antamassa lisää aihetta. Miehen kiitollisesta katseesta päätellen se oli hänestäkin hyvä idea. Hän seurasi Ilseä eteiseen ja suuteli häntä nopeasti.
- Älä välitä siitä. Tuuthan sä huomenna?
- Tietysti tulen, Ilse lupasi ja laittoi kengät jalkaan. – Koita pärjätä.

Hän otti olkalaukkunsa ja ison kassinsa ja melkein juoksi ulos. Saattoi vain kuvitella, mitä Kimmo parka sai parhaillaan kuunnella! Tämä oli kertonut, että alun perin heidän eronsa ei ollut ollut kovin dramaattinen. Vasta kun se mies, jonka takia avioliitto oli hajonnut, oli kadonnut kuvioista, oli Viivistä tullut varsinainen riivinrauta.
- Se katuu pahoja tekojaan ja haluaisi sut takaisin, oli Ilse arvellut.
- Ei halua, tai ainakin osoittaa sen tosi omituisella tavalla. Eiköhän se ole vaan katkera, kun ei elämä pysynytkään ihanana eron jälkeen.
- Haluatko sä sen takaisin?
Se oli ollut vaarallinen kysymys, mutta pakko se oli ollut kysyä.
- En, oli Kimmo sanonut ja mennyt suuttuneen näköiseksi.
- Sä olet pitkävihainen.
- Taidan olla. Sitä paitsi mullahan on nyt sinut.
Niin että ihan ansionsa mukaan Ilse päätti Viivin nyt saaneen, kun hän kaikeksi onnettomuudeksi oli joutunut näyttäytymään. Itsepähän oli tullut liian aikaisin toteamaan, että Kimmo oli löytänyt uudemman, kauniimman, nuoremman ja epäilemättä myös kiltimmän. Nyt hänen vaan pitäisi jotenkin kuluttaa aikansa huomiseen asti, että Anna ehtisi kotiutua taas. Se vei kuulemma aina vähän aikaa, ja varmaan vähän enemmänkin nyt, kun hän oli ollut kokonaisen kuukauden poissa.

Tunnelma asunnossa Ilsen poistuttua oli melko jäätävä. Viivi oli lähtenyt kulkemaan ympäriinsä, kurkistellen huoneisiin, kuin etsien lisää naisia tai yleensä merkkejä siitä, ettei hän ollut nähnyt näkyjä. Ja löytyihän niitä, takkeja naulakossa, kenkiä naulakon alla, astiat keittiössä, hammas- ja hiusharjat ja kalliit shampoot kylpyhuoneessa.
- Enpä olisi uskonut sun sortuvan yhdenyönjuttuihin, nainen sanoi ilkeästi, vaikka selvästikään ei ollut kyse sellaisesta.
- Ei Ilse ole yhden yön juttu, Kimmo sanoi pitkämielisesti.
- No ei kai se sentään asu täällä?
- Näithän sä sen just lähtevän. Ja huomasitko postiluukussa kahta nimeä?
- Hyvä, koska enpä tiedä, haluanko mä Annan tutustuvan kaikkiin sun pikku hempukoihin.
- Hei, sanoinko mä mitään, kun te muutitte yhteen eron jälkeen? Mitäs Anna sanoi äidin uudesta poikaystävästä?

Viivi sipaisi hiuksiaan pois poskilta ja näytti murhanhimoiselta, mutta Kimmo ei aikonut antaa hänen jatkaa Ilsen haukkumista. Ilse ja Anna tulisivat varmasti hienosti toimeen, kunhan vain tutustuisivat. Tai niin Ilse ainakin itse vakuutti ja Kimmo toivoi kovasti samaa.
- Ja koska sä aioit kertoa mulle tyttöystävästäsi?
- Mitäpä se sulle kuuluu. Kaipa Anna olisi jossain vaiheessa kertonut.
- Olet sä páskiainen.
- Menes nyt siitä. Ei sun tarvitse olla noin katkera siitä, etten mä enää ole yksin. Mä tuon Annan ens lauantaina.

Ilse valtasi puhelimen ensimmäiseksi päästyään Marjaniemeen. Nitalla tyyttäsi kuitenkin jatkuvasti varattua ja Alin äiti sanoi tämän olevan ratsastuskilpailuissa ja tulevan varmasti vasta iltamyöhällä. Pettyneenä hän meni pihalle, missä koko perhe istuskeli auringossa, jopa Kate.
- Päivää kaikille, hän sanoi.
- Kuule, vieläkö sä asut täällä? kysyi Kate ensimmäiseksi.
- Asun, ainakin tänään, Ilse sanoi ja istui vapaaseen tuoliin.
- Kun mä ajattelin, että enkö mä saisi sun huoneen? Kun et sä ole siellä koskaan.
- Et saa, tästä on puhuttu jo miljoona kertaa, sanoi Ilsen isä. – Siitä tulee seuraavaksi taas autotalli.
- Heti, kun mut ostetaan ulos tästä, Ilse huomautti, vaikka se asia ei enää vaivannutkaan häntä ollenkaan niin paljon kuin vielä keväällä. Mitä hän omalla asunnolla tekisi, kun Kimmolla kerran oli loistavasti tilaa.
- Tuliko teille ryppy rakkauteen? tiedusteli Tarja. – Sä et ole ollut täällä yhtään yötä neljään viikkoon.
- Ei tullut ryppyä, Ilse nauroi. – Tuli lapsiviikonloppu.

Hänen isänsä heräsi tarttumaan siihen.
- Mä tiedän, etten mä sun mielestä saisi kysellä mitään, mutta seurusteletko sä jonkun ukkomiehen kanssa?
- En, kyllä se on ihan virallisesti eronnut.
- Mutta sillä on lapsia?
- Tytär, Ilse myönsi. – Entäs sitten, olihan sullakin, kun te menitte yhteen Tarjan kanssa. Teillä molemmilla oli.
Se katkaisi tehokkaasti keskustelun siihen, mistä Ilse oli tyytyväinen. Hänen pitäisi varmaankin jossain vaiheessa esitellä Kimmo perheelleen ja päinvastoin, mutta vielä hän ei ollut suonut sellaiselle ajatustakaan. Ei hän ollut paljon mitään muutakaan ajatellut koko heinäkuun aikana, leijunut vaan.
- Musta sä olit tyhmä kun jätit Stumpin, se oli ihana, sanoi Kate murjottaen, joskin lähinnä kai huoneasian takia eikä Stumpin.
- Joistain harvoista kohdista vaan, sanoi Ilse. – Mä menen koittamaan taas Nitaa kiinni. On se kumma, että kun mulla joskus olisi aikaa, niin kavereita ei saa mitenkään puhelimeen.
- Hmm, sanoi Tarja viitsimättä kysyä, kuinka monta kertaa Ilse oli soittanut tytöille takaisin viime aikoina, vaikka he olivat ranteet särkien kirjoittaneet muistiin soittopyyntöjä koko perheen voimin.

Nita yritti ottaa ylhäisen kylmän äänensävyn, kun Ilse lopulta sai hänet puhelimeen, mutta ei hän jaksanut sitä säilyttää kuin sen aikaa, että kysyi, mistä nyt tuuli, kun häntäkin muistettiin.
- Älä ole kiukkuinen kun mulla on pelkkää aikaa ja mä kaipaan seuraa, Ilse nauroi. – Mitä tehtäis?
- No, mä olen menossa Kirsin ja Artsin ja parin muun kanssa Lintsille ja sitten illalla ulos.
- Voi! Lintsille!
- Kai me voidaan huolia sut mukaan, Nita arveli.
- Teidän on pakko tai mä tulen kumminkin ja seuraan teitä koko ajan kahden metrin päässä! Mä en ole ollut Lintsillä kahteen kesään. Tulenko mä teille heti vai kohta?
- Tule vaan heti.

Ilse tunsi itsensä taas ihan alaikäiseksi matkustaessaan Nitan luo bussilla ja ratikalla ja Linnanmäellä vasta pää täyttyikin muistoista. Tuoksu ja äänet olivat ihan samat ja niskahiuksissa kihelmöi sama jännitys kuin joskus nuorena, kun sitä odotti, mitä kivaa tänä iltana tulisi tapahtumaan.
- Musta on äkkiä suunnattoman surullista olla näin vanha, Ilse sanoi Nitalle ja seisahtui nenä rypistyen haistelemaan vohvelikojun kulmalle.
- Niin, ajat muuttuu, mehän ollaan jo ikäloppuja, tämä myönsi.
- Eikö ollakin? Ja eikö ole kauheeta, että jossain vaiheessa sitä asui täällä kaikki kesät ja yhtäkkiä ei enää käy edes yhtä kertaa vuodessa?
- Sulla on pitänyt kiirettä muutenkin, Nita sanoi happamasti. – Mä olen edelleenkin loukkaantunut, ettet sä muka ehdi edes kerran viikossa soittaa mulle jonkun miehen takia. Vanhoina hyvinä aikoina mä olisin saanut tarkastaa ja hyväksyä sen ennen kuin sä harkitsetkaan aloittaa mitään sen kanssa. Nyt sä muutat jumaliste jonkun luo ilman, että mä olen nähnyt sitä tai edes tietäisin sen nimeä!
- Ajat muuttuu, Ilse nauroi. – Ja sen nimi on Kimmo.

Nita näytti hetken siltä, kuin olisi kaivellut jotain pääkopastaan, mutta sitten hänen ilmeensä valaistui.
- Sun pomo Kimmo?
- Mun pomo Kimmo, Ilse vahvisti. – Mistä sä sen tiedät, en mä kai ole siitä juuri lörpötellyt?
- No Jonilta tietysti, ja olet säkin joskus nimen maininnut.
- Et sano Jonille mitään, Ilse pelästyi. – Ne ei saa tietää työpaikalla.
- Ilmeisesti kukaan ei saa tietää, Nita mutisi. – Ihme salailua.
- Anteeksi, sanoi Ilse katuvaisena. – En mä enää salaile sulta mitään.
- No, koska meidät esitellään?
- Mun täytyy kysyä Kimmolta, miten sille sopii. Ei nyt kuitenkaan tällä viikolla kun on sen vuoro pitää Annaa.
- Pitää mitä? Nita kysyi kauhistuneena, mutta pisti sitten suunsa kiinni, sillä he olivat tulleet terassin luokse. – Tohon palataan, mutta myöhemmin. Tuolla on toiset.

Ilse ei tuntenut kaikkia, mutta halasi ihastuneena Kirsiä ja Artsia. Tuntui siltä kuin ei hän heitäkään olisi tavannut vuosiin, vaikkei siitä ollut kuin kuukausi tai pari.
- Tässä on Kaide, me tavattiin pari viikkoa sitten, se on Artsin koulukavereita, Nita esitteli pisamaisen pojan, jolla oli porkkananvärinen tukka.
- Ja tää maanvaiva on mun pikkusisko, jonka mä hellyin ottamaan mukaan, kun ei sillä muuten ole elämää, poika puolestaan esitteli sievän, kiharahiuksisen tytön, jonka kasvoilla välähti nopeasti harmistus, mutta joka sitten alkoi nauraa.
- Älkää uskoko sitä. On mulla elämä, se on vaan nyt just lomalla. Mä olen Kaisa.

- Mihin sä oikeen olet kadonnut? Artsi kysyi syyttävästi Ilseltä, kun he lähtivät ostamaan lippuja laitteisiin. Vasta silloin Ilse muisti, pysähtyi ja punastui. Artsi-parka ei ollut saanut häneltä ajatuksenpuolikastakaan kokonaiseen kuukauteen.
- Kimmon luo, hän vastasi sitten uhmaavasti. Mitäpä sitä kaunistelemaankaan. Artsi näytti hetken siltä, kuin hän olisi lyönyt, mutta kohautti sitten harteitaan.
- Tämä selvä, hän sanoi ja lähti jatkamaan matkaa muiden perään. Ilsestä tuntui vähän aikaa siltä, kuin hän olisi litistänyt omin käsin kuoliaaksi pesästä pudonneen linnunpoikasen, mutta huokaisi sitten. Ehkä tuommoinen kuvaannollinen murha olikin tässä tilanteessa armeliain. Eikä Artsi noin kokonaisuudessaan näyttänyt siitä kovin piittaavan, hän nauroi ja jutteli muiden kanssa ihan normaaliin tapaan, kun he lähtivät kiertämään kaikkia kieputtimia.

Siitä tuli hauska päivä ja kun he päättivät lähteä kaupungille jatkamaan hauskanpitoa, Ilse vilkaisi vain ohimenevän kaipaavasti kohti Luolan suuaukkoa. Olisi ollut hauskaa käydä sielläkin vanhojen aikojen muistoksi, mutta ei hän viitsinyt ruveta taivuttelemaan muita, joilla oli jo kova kiire Kytikselle.
- No niin, ala puhua, Nita sanoi ja tarttui häntä käsivarresta matkalla ratikkapysäkille.
- Mä luulin että toi Kaide oli sun heiniä, Ilse sanoi katsellen edellä menevää poikaa, joka kulki Kirsin kanssa.
- Ei, ei, mä en voi sietää punapäitä, en oo ikinä voinut. Siinä mielessä siis. Mutta muuten se on kiva tyyppi. Anna?
- Anna on Kimmon tytär, Ilse paljasti.
- No niin mä melkein ymmärsin, mutten meinannut uskoa korviani. Se on siis joku perheellinen?
- Eronnut.
- Ja säkö meinaat ruveta äitipuoleksi? Sähän inhoat lapsia!
- En mä kaikkia inhoa, pikkubroiditkin on ihan kivoja, ja Anna on varmasti, kunhan me tutustutaan. Nyt mä en vielä ole nähnyt sitä kuin vilaukselta.
- Voi elämä, oletko sä nyt ollenkaan harkinnut, mihin sä olet pääsi pistämässä?
- Olen, ja tarkkaan olenkin, Ilse vakuutti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.11.14 17:58:51

No more secrets

Anna hyväksyi Ilsen melko mutkattomasti, kunhan oli ensin pari päivää aika ajoin tuijotellut häntä pienet kulmakarvat miettiväisesti rypyssä ja Ilse alkoi miettiä, inhosiko hän sittenkään pikkulapsia. Isän ja Tarjan pojat olivat valloittaneet hänen sydämensä yhdellä rysäyksellä ja Anna oli tekemässä samaa, vaikka sitä hän ei ihmetellyt, olihan tyttö Kimmon lapsi, jota hän oli jo valmiiksi asennoitunut rakastamaan. Mikään helppo lapsi Anna ei kyllä ollut. Hän saattoi saada hirvittäviä raivareita mitättömästä syystä tai ilman syytä ollenkaan ja oletti olevansa maailmankaikkeuden keskipiste.
- Se on siinä iässä, Kimmo puolusteli. – Ja onhan sen rankkaa joutua muuttamaan joka viikko.
- Miksi te sitten vaihdatte sitä joka viikko? Eikö pari viikkoa tai kuukausi olisi parempi?
- Viivin töiden takia, se on aina viikon iltavuorossa ja viikon aamussa.
- Jaha, Ilse sanoi. Mikäs siinä sitten, syy oli hyvä, tai ainakin tarpeeksi hyvä hänelle. Ei hän kuitenkaan ihan mahdottomasti surrut, kun Kimmo seuraavana lauantaina vei tytön takaisin Viiville. Työmatkat olivat pidentyneet aika lailla, kun Anna oli matkalla pitänyt käydä viemässä päiväkotiin ja pian heillä olisi entistä vähemmän yhteistä aikaa, kun hänen pitäisi palata kouluun.

- Tehdään kaikkea hurjaa tällä viikolla, hän ehdotti Kimmolle. – Ens viikon jälkeen ei enää ehdi mitään.
- Miten niin ei ehdi?
- Koska sä olet palkannut mut tuntitöihin, Ilse muistutti. – Se tarkottaa sitä, että kun sä lähdet aamulla töihin, mä lähden kouluun ja kun sä lähdet töistä, mä tulen sinne. Minä ja Alex.
Kimmo näytti hetken ajan kauhistuneelta.
- Mutta ei sun ole pakko tehdä töitä.
- Mulla on työsopimus. Ja sitä paitsi te tarvitsette mua kyllä.
- Unohdetaan se työsopimus.
- Ei onnistu. Sussa ei ole miestä palkkaamaan mua uudestaan, kunhan mä valmistun keväällä ja jos mä yrittäisin muualle töihin ne kysyisi kuitenkin, että miksen mä jatkanut tuntitöissä, vaikka kaikki tekee niin. Mitä mä siihen sanoisin, häh? Että mun edellinen pomo tahtoi pitää mut mieluummin kotonaan seksiorjana?
- Voi hitto sun kanssasi, Kimmo alkoi nauraa. – Noin kun sä sen asettelet niin tottahan toi. Sitä myöten, että kyllä sua tarvitaan.
- Mä pystyn varmaan olemaan ahkerampikin, kun mun ei tarvitse miettiä tekosyitä päästä välillä nipistelemään sua, Ilse sanoi hurskaasti.
- No, mitä hurjaa sä haluaisit tehdä?
- Käydä vaikka jossain… tavata ihmisiä. Sun pitäisi tavata pari mun ystävää, tai ne haluaa kuollakseen tavata sut.
- Pyydä ne kylään, Kimmo ehdotti. – Joku lauantai vaikka. Laitetaan jotain hyvää ruokaa.
- Annan kanssa vai ilman?
- Ehkä ilman. Siitä ei ehkä vielä ihan ole päivällisseuraksi.

Meni kuitenkin neljä viikkoa, ennen kuin kohdalle osui sellainen lauantai, että Anna oli taas lähdössä eikä tulossa ja molemmille tytöille sopi, mutta sitten Nita ja Ali tulivat viralliselle vierailulle.
- Mitä jos se on joku hirveä, kuppanen vanha ukko? kysyi Ali kuiskaten, kun he olivat soittaneet ovikelloa ja rykineet kurkkunsa valmiiksi.
- No sitten sanotaan tyyliin jotain onpa isänsä näkönen tai mitä rumista vauvoista nyt yleensä sanotaan, sanoi Nita ja molemmat alkoivat hytkyä naurusta, jota oli melkein mahdoton saada loppumaan, vaikka ovea ei tullutkaan avaamaan Ilse vaan Se Mies. Mikä pahinta, Se Mies ei ollutkaan harmaantunut, viiksekäs pappa vaan tummahiuksinen, korkeintaan kolmekymppinen kaveri, jolla oli vihreänruskeat silmät.
- Päivää, onnistui Ali sanomaan virallisesti, mutta Nita puristi huuliaan epätoivoisesti yhteen ja alkoi punoittaa hetki hetkeltä pahemmin.
- Tulkaa sisään, Kimmo sanoi katsellen tyttöjä arvioiden. Tuo pitkä, tumma ja kaunis oli Nita ja lyhyempi, jolla oli suuret harmaat silmät, Ali, se oli selvää Ilsen puheiden perusteella. – Kelpaanko mä? hän jatkoi, kun kumpikaan ei näyttänyt pystyvän liikuttamaan jalkojaan.
- Sä et varmaan muistuta isääsi? Ali kysyi käsittämättömästi ja silloin Nita repesi niin, että toisen tytön oli pakko töniä hänet sisään, kun rappukäytävässä alkoi kaikua. Kimmo veti oven kiinni heidän perässään ja huusi epätoivoisella äänellä jonnekin peremmälle:
- Tuu apuun, nää puhuu jotain mitä mä en ymmärrä!

- Käyttäytykää nyt ihmeessä, sanoi Ilse vihaisesti tullessaan keittiöstä, ravisti Nitaa ja halasi Alia. – Mitä te oikeen käkätätte?
Ali vilkaisi Kimmoa, mutta päätteli, että tämän oli pakko olla sen verran huumorintajuinen, että kestäisi kuulla totuuden. Muuten Ilse olisi kyllä lyönyt kirveensä kiveen pahan kerran ja miehestä pitäisi joka tapauksessa päästä eroon mitä pikimmiten. Niinpä hän kertoi, vaikka Nita huitoi häntä, ja näytettyään hetken kummastuneelta Kimmokin alkoi nauraa.
- Luulitteko te, että mä oon joku kuusikymppinen?
- No ei me tiedetty susta muuta kuin nimi, nelikymppinen oisit ihan hyvin voinut olla, Ali puolustautui.
- Epäreilua, mä tiedän teistä suunnilleen kaiken, Kimmo paljasti.

Joka tapauksessa jää oli murrettu ja loppukin suli, kun he joivat ruoan kanssa pari pullollista viiniä.
- Miksi sä olet tänne hautautunut? Kimmo kysyi Ilseltä ihmeissään, kun Ali oli tullut maininneeksi, että Ollikainen kaipasi häntä ratsastamaan Maddella ja Nita oli kertonut, miten he olivat jo kuvitelleet Ilsen viruvan panttivankina jossain kellarikopperossa, kun viikkokausia oli mennyt ilman mitään yhteydenottoa.
- Siksi, etten mä ole malttanut irrottautua susta, Ilse sanoi ja taputti nopeasti hänen poskeaan. – Mikset itse käy missään?
- Käynhän mä, salilla ja lenkillä.
- Koska muka?
- Sillon kun sä olet töissä ja Anna Viivillä. Joka toinen viikko. Ei sun tarvitse ainakaan joka ilta käydä töissä, eihän semmosta jaksa kukaan. Mene ratsastamaan välillä. Vaikka vaatteet sun täytyy jättää jonnekin muualle – Anna on allerginen.
- Ja välillä tyttöjen ilta ulkona, sanoi Nita kostonhimoisesti.
- Ehdottomasti, sanoi Kimmo.
- Entäs poikien illat? kysyi Ilse epäillen.
- Tulee niitäkin, älä huolehdi, etteikö tulisi.

- Mä en tiedä, mitä Ilse näkee siinä, mulle ei kolahtanut ollenkaan, sanoi Nita, kun he iltamyöhällä lähtivät.
- Kyllä mä tavallaan ymmärrän, sanoi Ali miettiväisesti. – Mutta eipä sen meille tarvii kolahtaakaan. Ja olihan se mukava.
- En mä sitä sanonutkaan, ihan kiva se oli. Mutta ei me Ilsen kanssa olla kyllä ikinä piitattu samoista miehistä.
- Ja ainakin ne on rakastuneita.
- Sitä ne on, Nita myönsi. - Näitkö sä miten ne katseli toisiaan? Mulle meinasi tulla tippa linssiin, etenkin kun mä ajattelen, miten Stumppi kohteli sitä.
- Niinpä.
Ja niin he päättivät yhteistuumin hyväksyä Kimmon.

Ilse totesi itsekin, ettei ollut järkevää pidemmän päälle kuvitella jaksavansa joka ilta koulun jälkeen matkustaa toiselle puolelle pääkaupunkiseutua olemaan tekevinään töitä. Ei niitä niin paljon hänelle edes jätetty, että olisi tarvinnutkaan, joten hän päätti keskittyä niihin kolmeen iltaan, jolloin saattoi pummia kyydin koululta töihin Alexilta, kun he pääsivät samaan aikaan jo iltapäivällä, ennen neljää.
- Eikö sun kannattaisi hommata oma auto? poika kysyi jossain vaiheessa.
- Tää on ainoa todella hankala matka, mikä mulla on, Ilse sanoi puolustellen. – Kannattaisko tätä varten muka?
- No ei kai, jos sä meinaat koko syksyn roikkua mun kyydissä. Mutta entäs keväällä? Silloin mä olen jo valmistunut, enkä enää käy täällä koululla.
- Täytyy harkita, Ilse sanoi mietteissään. Hän sai käyttää Kimmon autoa iltaisin miten mieli, kunhan piti huolen, ettei lähtenyt ajamaan tallivaatteissaan tai Anna alkaisi hinkua seuraavan kerran kyydissä ollessaan. Työmatkoille Kimmo kuitenkin tarvitsi sen itse eikä hän sillä ikinä olisi kouluun ajanutkaan. Alex olisi tunnistanut sen. – Ei mulla taida olla varaa, hän päätti sitten ja sen Alex nieli kyselemättä.

Kummasti Kimmo istui joinain iltoina myöhään töissä, tosin tietysti vain silloin, kun Anna oli Viivillä, niin että he saattoivat lähteä yhtä matkaa kotiin. Siitä kai Alex lopulta tajusikin koko asian. Tai ehkä poika yksinkertaisesti vain uskoi silmiään, sillä eräänä iltana marraskuussa, kun Ilse oli kuvitellut hänen jo menneen hän oli hipsinyt Kimmon huoneeseen kysymään, mihin aikaan he sitten lähtisivät. Kimmolla oli ollut jotain vielä kesken ja Ilse oli kiivennyt hänen pöydälleen istumaan. Siinä vaiheessa, kun Alex oli koputtanut oveen ja saman tien kurkistanut sisään, Ilse oli käärinyt säärensä Kimmon ympärille ja tämä oli puoliksi tytön puseron sisällä.
- A-anteeksi, Alex änkytti ovelta ja sai molemmat kääntymään punehtuneina ja säikähtäneen näköisinä.
- Piru sun kanssasi, mitä sä vielä täällä teet? Ilse heräsi ensin kysymään.
- Mulla oli Kimmolle yks asia… poika oli huvittavan äimistyneen näköinen.
- Sä voit varmaan kertoa sen sitten, Ilse sanoi, suoristi selkänsä, irrotti jalkansa Kimmon ja tuolin selkänojan välistä ja alkoi napittaa puseroaan. Hän näytti suunnattoman loukkaantuneelta tultuaan tällä tavoin häirityksi.
- Mutta… te…
- Me, Ilse myönsi.

- Mitä sulla oli asiaa, Kimmo huokaisi.
- En mä tiedä, oliko se niin tärkeetä…
- No nyt on parempi, että se oli tärkeetä.
- Mä menen tästä, Ilse tirskahti ja hyppäsi pöydältä alas. – Tää ei kuulune mulle.
- Oikeesti, Alex sanoi ja istui Kimmon vierastuolille oven viereen. – En mä enää muista koko asiaa. Mä olen kuoliaaksi järkyttynyt.
- Tää taitaa olla tässä tää meidän salaisuus, sanoi Kimmo Ilselle, joka pidätteli naurua.
- Mä luulen niin kanssa. Toi Alex ei pysty pitämään suutaan kiinni kuitenkaan.
- Moneltako sä menet huomenna kouluun?
- Kymmeneltä mun vasta siellä tarvii olla.
- No jos sä tuut aamulla tätä kautta niin mitä jos pidettäis pieni julkistustilaisuus?
- Mutta eihän meillä oikeastaan oo mitään julkistamista, Ilse huomautti. – Mitä näille kuuluu jos mä asun sun luona? Vai ajattelitko sä julistaa, että me ollaan rakastuneita?
- Piih, kuului Alexista.
- Mä tulen, tuodaan pullaa, päätti Ilse. – Tässä ei mene viittä minuuttia kun se on jo soittamassa Jonille.

Kimmoa ei koko juttu sitten kuitenkaan niin kovasti huvittanut kuin Ilseä. Hän heitti kommentoimatta auton avaimet tytölle, kun tämä niitä pyysi ja räpäytti vain silmiään, kun Ilse vain muutaman millin marginaalilla peruutti auton pois pylvään vierestä.
- Älä murjota, kulta pieni, Ilse sanoi ja veti käsijarrusta. – Mitä ne voi tehdä? Lynkata meidät? Mä luulen, että joka ainoa porukasta on vaan ilonen meidän puolesta!
- Niinkö sä luulet? Kimmo kysyi epäilevästi.
- No, Saara on ainakin, ja Joni ja Alex, enkä mä ymmärrä miksei Henriikka ja Aila olisi, ellei ne ole salaa suhun rakastuneita? Ja Mänty nyt ei tule aamukahville kuitenkaan niin, ettei siitä tarvitse välittää. Voi, mä olen niin onnellinen!
Hän ojensi kätensä ja suuteli Kimmoa suoraan suulle ja tämänkin huolestunut ilme lientyi.
- Kunhan sä pidät huolen siitä, ettei kukaan pääse valittamaan sun työnteosta, hän sanoi.
- Mä yritän parhaani, Ilse sanoi juhlallisesti. – Ja mä kirjasin tänään puoli tuntia perehtymiseen siltä varalta, että joku joskus tulee tutkimaan. Perehdyithän sä mun rintsikoihin.
- Sä tapat mut vielä joskus nauruun, Kimmo sanoi piristyneenä. – Miten pian sä luulet ehtiväsi kotiin?
- Miten nopeasti sä kestät? Ilse kysyi uhkaavasti. – Mä olen uusi Rosberg.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.11.14 18:20:51

Maalaiselämää

Ollikaisen syysmasennus oli sinä vuonna tullut tavallista aikaisemmin ja synkempänä. Se oli alkanut ihan tarkalleen heti, kun hän sammutti autonsa kiskottuaan Hiskin kotiin viimeisistä isoista kilpailuista. Ali oli ollut melko tyytyväinen kolmanteen sijaansa, itse asiassa oikeinkin tyytyväinen, sillä vastus oli ollut kova, mutta kun hän oli saanut hevosen hoidettua talliin ja palasi traikulle hakemaan varusteita, oli Ollikainen istunut takasillalla viinapullo kourassaan.
- Juhlitko sä meitä? oli Ali kysynyt, mutta paremminkin mies oli tainnut surra sitä, että kaikki kisa-aktiviteetit olivat ohitse siltä vuodelta.

Aiempinakin vuosina toiminta tallilla oli alkanut syyspimeiden tullen lipsahdella, mutta tämä vuosi oli entisiä pahempi. Ali yritti pitää järjestystä, mutta ei hänelle sentään tullut mieleen ajaa tallille aamuisin tarkistamaan, oliko Ollikainen mahtanut päästä sängystä ruokkimaan ja tarhaamaan hevoset, eikä hänellä siihen olisi ollut mahdollisuuttakaan ja ennen pitkää vuokralaiset päättivät viedä hevosensa muualle.
- Onhan täällä halpaa, mutta en mä näin paljon halua maksaa pelkästä katosta, kun hoitoa saa jos isäntää huvittaa, oli Lea sanonut, ja niin tallille olivat jääneet vain Ollikaisen omat hevoset ja Luvly, joka oli vähän niin kuin unohtunut, kun teinikiemurat olivat tulleet omistajien elämään. Asiaintila oli suunnattoman huolestuttava.

- Mä en oikeen tiedä, mitä mun pitäisi tehdä, Ali sanoi äidilleen, joka oli lähes yhtä huolestunut, joskin eri syistä. – Pitäisikö mun muuttaa sinne?
- Ei tosiaankaan pitäisi, äiti puuskahti. – Päinvastoin, sun pitäisi lakata käymästä siellä kokonaan. Mä en yhtään pidä ajatuksesta, että sä vietät aikasi jonkun juopon luona.
- Sen tallissa mä aikani vietän, en sen luona. Ja enhän mä voi jättää niitä hevosia oman onnensa nojaan.
- Hoitakoon eläinsuojeluviranomaiset sen puolen.
- No ei hitto, mun kisaratsuani ei kyllä anneta millekään eläinsuojeluviranomaisille! Ollikaisen pitäisi päästä jonnekin hoitoon.

Ollikainen itse vaan ei ollut ollenkaan samaa mieltä, mutta ryhdistäytyi sentään taas vähäksi aikaa, kun Ali sitä ehdotti ja saarnasi vähän muutenkin. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman viikon, sitten Ali taas löysi illalla tullessaan kaikki hevoset sisältä pimeästä tallista. Kiukusta pihisten hän vei ne tarhaan, heitti perään läjittäin heinää ja marssi Ollikaiselle. Ovi oli kiinni, mutta hän tiesi, missä avainta pidettiin, joten ei ollut ongelma päästä sisään. Mies löytyi keittiön puusohvalta nukkumasta.
- Herätys! Ali huusi ja potkaisi sohvaa. Hän ei oikeastaan kuvitellutkaan saavansa Ollikaista hereille, kunhan halusi purkaa vähän kiukkuaan, mutta niin kuitenkin tapahtui.
- Mitä sä täällä teet? Ollikainen kysyi tajuttuaan Alin läsnäolon.
- Mä tulin katsomaan oletko sä kuollut. Miksei hevoset ollu ulkona?
- Mä en oo vielä ehtinyt…
- Kello on hei viis iltapäivällä. Sä olet hyvinkin kymmenen tuntia myöhässä. Mitäs kiireitä sulla on ollut?
- Ei se voi vielä olla viisi! Ollikainen säikähti.
- Mä en kestä enää katsella tätä, mä soitan eläinsuojeluviranomaisille, ellet sä mene katkasuun.
- Enhän mä voi mihinkään lähteä, sittenhän täällä ei ole ketään hoitamassa paikkoja!
- Mä hoidan jos sä menet, Ali sanoi ja nappasi pois Ollikaisen ulottuvilta pullon, jota kohden mies juuri ojensi kättään.

Sillä kertaa Ollikainen ei vielä luvannut, mutta Ali värväsi Juken avukseen ja tämä ilmeisesti myös heidän vanhempansa. Joko joka suunnasta pommitus auttoi tai sitten Ollikaisella itsellään välähti. Joka tapauksessa yhtenä iltana Juke oli tallilla odottamassa Alia, kun hän tavanomaisin pahoin aavistuksin tuli sinne. Tänään olivat kuitenkin asiat näköjään sujuneet; hevoset olivat ulkona ja jopa karsinatkin siivottu.
- Se suostuu, sanoi Juke ensimmäiseksi. – Se lupasi mennä heti ens viikolla, mutta yhdellä ehdolla.
- Ei sillä ole paljon varaa sanella ehtoja.
- Se sanoo, että sä olet luvannut hoitaa hevoset sillä aikaa. Se se ehto vaan on.
- Niinhän mä olen, Ali sanoi helpottuneena.
- Sun täytyy kai muuttaa tänne.
- Niin mä aion tehdäkin, Ali sanoi ja hymyili pitkästä aikaa. Paitsi, että asiat lähtisivät menemään oikeaan suuntaan, hän saisi ainakin joitakin viikkoja herrastella itsekseen Ollikaisen ihanassa vanhassa talossa ja katsella ikkunastaan tallille. Saattoiko olla mitään parempaa?

Ollikainen piti lupauksensa ja lähti sosiaalisairaalaan, vaikka Ali ehti sitä jo aika moneen kertaan viikonlopun aikana epäilläkin. Alin äiti kuskasi sitten Alin tallille: hän tarvitsi autonsa itse työmatkoihin ja Ali oli saanut luvan käyttää Ollikaisen nelivetoa päästäkseen kouluun ja kauppaan.
- Musta tää ei ole hyvä idea, ei ollenkaan, Alin äiti jupisi puolet matkasta.
- Sä sanot vaan, koska sulle tulee niin yksinäistä kotona, Ali arvasi.
- No niin mulle tuleekin.
- Joskus mä muutan kuitenkin pois, ainakin toivottavasti. Ja nyt on pakkorako.
- Ja se juoppo on varmasti poissa nyt?
- Olet sä sitä ennen voinut Ollikaiseksi sanoa, jatka vaan sillä linjalla. Ja joo, Juke sanoi vievänsä sen aamulla.

Tilukset olivat tosiaan tyhjillään. Hevoset olivat ulkona ja kohottivat vain hiukan päitään auton tullessa, mutta jatkoivat sitten torkkumista kirpeässä syysauringossa. Ali kävi ensimmäiseksi viemässä niille vähän heinää. Hänellä menisi varmaan sen verran tänään aikaa aloilleen asettumisessa, ettei hän ehtisi ratsastaa, mutta ei se ollut niin justiinsa ollut tässä enää vähään aikaan.
Alin äiti älähti kauhusta astuessaan sisään taloon.
- Herrajumala, tää on sikolätti! Et sä voi mitenkään asua täällä!
- Ollikaista ei oo varmasti viime aikoina kiinnostanut siivota, Ali arveli. – Mä laittelen tän pikkuhiljaa kuntoon.
- Missä sä aiot nukkua? Mä en lähde täältä, ennen kuin sulla on sen näköinen nukkumasoppi, ettei siellä luteet tanssi.
- Jaa, en mä vaan tiedä. En mä itse asiassa ole kaikkia huoneita koskaan nähnytkään. Täällä voi olla vaikka vierashuoneita.

Ollikainen ei ollut elänyt kuin pellossa koko talossa, vaan ilmeisesti viime aikoina lähinnä keittiössä. Tosin olohuoneessa ja yhdessä makuuhuoneessakin oli elämisen jälkiä, muttei sentään sellaista kaaosta kuin keittiössä oli, ja muutama ylimääräinen makuuhuonekin löytyi, pölyisinä mutta muutoin selvästi jonkin ammoisen siivouksen jäljiltä.
- Mä voin ottaa tän, päätti Ali sellaisessa, jonka ikkuna oli tallille päin.
- No, tää kelpaa, hänen äitinsä arveli ja pyyhkäisi ikkunalaudalta pölyä sormellaan. – Onkohan täällä pölyrättiä?
- En mä tiedä. Mä lähden raivaamaan sitä keittiötä ja katsomaan, onko täällä mitään ruokaa.
Jääkaapissa oli ruokaa, mutta suurin osa oli niin antiikkista, että Ali viskoi kaiken surutta pois. Vain olutpullot näyttivät tuoreilta ja niillä kai Ollikainen oli viime ajat lähinnä elänytkin. Niitä ainakin seisoi pöydällä kokonainen armeija kaiken muun roinan seassa. Suurin osa siitäkin meni roskikseen. Äiti paukkoi ovia jossain sisemmällä talossa ja ilmestyi lopulta keittiöön hänkin, ämpäri toisessa ja rätti toisessa kädessä. Marmattaen hän pyyhki kaiken, mihin ylettyi, puhtaaksi.
- Lattiaa mä en kyllä pese, ehkä täällä kengät jalassa pärjää kunnes sä ehdit, hän sanoi kuitenkin.
- Joo, mä luulen, että tää saa ruveta kelpaamaan, Alikin sanoi. – Mä taidan mennä ottamaan hevoset sisään niin kauan kuin näkee vähän jotain.
- Mä kuuraan vielä ton kahvipannun, sanoi äiti luoden saaliinhimoisia katseita tummanruskeaksi palaneeseen lasikannuun.

Äiti oli epäillyt, uskaltaisiko Ali nukkua täällä yksinään, sanoi, ettei itse ainakaan olisi uskaltanut, mutta Ali viihtyi loistavasti. Meni tietysti hetken aikaa, ennen kuin hän alkoi tuntea olonsa mukavaksi Ollikaisen sotkujen keskellä, mutta muutamassa päivässä hän oli saanut raivattua talon asuttavaan kuntoon ja kotiutui. Hän nautti joka hetkestä, aina alkaen siitä, kun kello soi ja hän pääsi ruokkimaan hevoset siihen, kun hän illalla sulki television ja meni nukkumaan. Päivät siinä välillä olivat niin täynnä tekemistä, että hän mielellään olisi skipannut koulussakäynninkin ehtiäkseen ratsastaa ja hoitaa hevoset, suursiivota tallia ja raivata pihaa. Välillä tosin oli vähän yksinäistä, se oli pakko myöntää. Olisi ollut kiva, jos Elsa ja Lea olisivat vielä käyneet tallilla, mutta kyllä hän viihtyi omissa oloissaankin. Tapasihan koulussa joka tapauksessa ihmisiä ja Juke pistäytyi ensimmäisellä viikolla parikin kertaa kertomassa uutisia Ollikaisesta ja neuvomassa, miten lämmityskattila toimi.
- Mä olen aina sanonut, että tää paikka kaipaa naisen kättä, hän sanoi ensimmäisellä kerralla, katsellessaan ympärilleen talossa.
- Pysyy se rätti kai miehenkin kädessä, Ali tuhahti. – Ei täällä ole sisustettu, täällä on siivottu. Mitä Ollikaiselle kuuluu? Kauanko se joutuu siellä olemaan?
- Parista viikosta ne nyt alkuun on kuulemma puhuneet, mutta sitten saattaa rapsahtaa lisääkin. Ei tiedä.

Ollikaista ei kuitenkaan kuulunut kotiin kahden viikon jälkeen, eikä kolmen, eikä vielä sittenkään, kun tuli ensilumi. Siinä vaiheessa Alia alkoi jo vähän kypsyttää elämän tasainen tapahtumattomuus. Lumen tuntua oli niin hiljaistakin, kuin olisi ollut ypöyksin koko maailmassa. Lopulta hän sai sentään Ilsen suostuteltua ratsastamaan. Lupauksistaan huolimatta tämä ei ollut kovin usein saanut aikaiseksi käydä, eikä Ali ollut jaksanut maanitella, kun Ollikainen oli ollut pahimmillaan eikä hän koskaan ollut tiennyt, minkälainen näky tallilla odotti. Nyt hän maanitteli ja Ilse tuli, eräänä lauantai-aamuna vieläpä kaikista maailman päivistä.
- Mä lähdin karkuun, ettei mun tarvitse tavata Viiviä, hän sanoi avomielisesti noustessaan autosta. – Ja sitten Anna järjestää kauhean shown aina alkajaisiksi kun se tulee. Ihan kuin se yrittäisi kouluttaa Kimmoa muistamaan, kuka määrää.
- Ja kuka määrää?
- No Anna, omasta mielestään ainakin.
- Brr, sanoi Ali. Hänellä ei ollut senkään vertaa kokemusta lapsista kuin Ilsellä ja ajatus päällepäsmäröivästä pikkutytöstä puistatti. – Mä varmaan antasin sille selkään.
- Munkin on käynyt joskus mielessä, Ilse myönsi. – Mutta sillon kun sillä ei oo itkupotkuraivaria se on ihana. Mennäänkö me maastoon?
- Niin mä ajattelin, kun kerrankin on valosaa ja aurinkoista ja seuraa, Ali sanoi innostuen.

He tekivät pitkän, rauhallisen maastolenkin talvikarvaisilla hevosilla ja sen jälkeen Ilse auttoi vielä harjaamalla Luvlyn Alin hoitaessa Marumbaa, Madden nuorempaa varsaa, jota Ollikainen ei vielä ollut myynyt.
- Tule kahville vielä, Ali pyysi.
- Mä olen ollu jo aika kauan, Ilse sanoi epäröiden.
- Tallilla menee aina aikaa.
- No, enköhän mä ehdi. Saanko mä käydä suihkussa? Mulla on varmaan hevosenkarvoja hiuksissa ja korvissa ja sitten Anna saa kohtauksen.
- Tietysti saat. Ja mikset sä jättäisi ratsastuskamojasi tänne säilöön niin sun ei tarvitse käydä viemässä niitä Marjaniemeen? Ainakin siihen asti kunnes Ollikainen tulee takaisin.

- Koska se tulee? Ilse kysyi tultuaan hiukset märällä letillä suihkusta.
- Mulla ei ole mitään aavistusta. En mä edes tiedä, kauanko semmosessa yleensä menee? Mutta suoraan sanoen musta on alkanut tuntua, ettei se ole ihan simppelisti pelkkä juoppo, on sillä muutakin vikaa päässä, Ali mietti.
- Niin kuin mitä? Onko se hullu?
- Ei kai nyt sinänsä hullu, mutta mä luulen, että se juo masennukseensa eikä päinvastoin.
- Saa se olla onnellinen, kun sillä on sut, Ilse tuhahti.
- Saa nähdä, olenko mä täällä joulunkin, Ali sanoi ja huoahti.
- Mä en kestäisi olla täällä ypöyksin kaiket päivät ja illat. Ei ihme, että Ollikainen on pimahtanut.
- Musta tää on ihanaa ja just näin mä haluan joskus asua kanssa, hevoset omassa pihassa, sanoi Ali uskollisesti, mutta totuuden nimessä, kun Ilse ajoi pois, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi että melkein teki mieli itkeä. Tietysti hän halusi tällaisen paikan, juuri tällaisen, mutta ei hän haaveissaan siellä yksin ollut.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.11.14 16:43:36

Pikkujoulu juhlista jaloin

- Pärjäättekö te nyt varmasti? Kimmo vielä ennen lähtöään torstaina. Hän oli kysynyt samaa noin sadasti.
- Pärjätään, sanoi Ilse väsyneenä toistelemaan sitä. Hän ei ollut siitä ollenkaan varma, mutta mitä muutakaan hän saattoi sanoa? Heidän oli pärjättävä. Mitään kamalaa ei tietenkään tapahtuisi, ei hän sellaista pelännyt, mutta hän ei ollut viettänyt Annan kanssa aikaa kahden kesken vielä varmaan kymmentä minuuttia kauempaa.
- Mä tulen varmaan yhdeksään mennessä, kymmeneen viimeistään.
- Mene jo, Ilse sanoi ja nappasi Annan syliinsä. Hän alkoi pelätä, että pitkät jäähyväiset saisivat tytön aavistelemaan, että jotain elämää suurempaa oli tapahtumassa.
- Olkaa kiltisti, mun tytöt, Kimmo sanoi hellästi ja halasi heitä molempia kerralla. Sitten hän meni.
- No niin, mitäs me tehtäisiin? Ilse kysyi Annalta ja katui heti tekoreipasta äänensävyään.
- Katsotaan telkkaria.

Kimmo oli lähtenyt yksiin moninaisista pikkujouluistaan. Hänelle oli sadellut kutsuja varmaan tusinan verran, ja suurimman osan hän oli tuhahtaen sivuuttanut. Isoimmille asiakkaille ei kuitenkaan voinut tehdä niin, ja niin Ilse joutui lapsenvahdiksi. Seuraavana iltana heillä olisi omat työpaikan pikkujoulut, ja Viivi oli pitkin hampain luvannut silloin järjestellä työvuoronsa ja ottaa Annan päivää liian aikaisin, mutta kahta päivää aiemmin hän ei kyennyt. Ilse epäili, että yksikin päivä olisi ollut mahdottomuus, ellei hän itse olisi tarvinnut vastaavaa palvelusta edellisviikolla.

Ilse avasi telkkarin ja jätti Annan nököttämään heidän sängylleen ja katsomaan pikkukakkosta. Itse hän kaivoi esiin silitysraudan ja –laudan ja alkoi silittää mekkoa, jonka aikoi seuraavana iltana laittaa pikkujouluihin. Se oli uusi, mutta oli rypistynyt pahan kerran pussissa matkalla kaupasta kotiin. Hän sai rauhaa juuri sen verran, että sai sen valmiiksi, ennen kuin lastenohjelma loppui, tai sitten Annalta loppui mielenkiinto siihen.
- Mulla on nälkä.
- Mutta me syötiin just.
- Mulla on silti nälkä.
- Sun ois pitänyt syödä kunnolla eikä poimia pois kaikkia porkkanoita. Otatko sä samaa keittoa uudestaan?
- En. Mihin isi meni?
- Ulos. Ja se tulee vasta, kun me ollaan jo nukkumassa. ”Tai sinä”, Ilse jatkoi äänettömästi.
- Mä haluan isin.
- Niin tietysti haluat, niin mäkin.

Raivaria ei tullut vielä siinä kohden. Se tuli vasta, kun Ilse yritti saada Annaa syömään viiliä iltapalaksi. Hän ei halunnut viiliä, eikä leipää, eikä keittoa, eikä banaania.
- Sä et saa unta, jos sulla on nälkä.
- Mä en halua nukkumaan! Mä haluan isin! Suuret kyyneleet alkoivat valua silmistä kuin voidellakseen tietä, ja sitten alkoi huuto ja tyttö romahti lattialle parkumaan. Ilse katseli voimattomana. Kimmolla oli tapana ottaa Anna syliin, pitää siinä ja supatella rauhoittavia, mutta Ilsestä tuntui, että se vain yllytti tyttöä huutamaan kovempaa, joskin hän sitten tietysti jossain kohden lopetti.

Mitä hän olisi tehnyt Teemun tai Tero-Pekan kanssa? Todennäköisesti sana tai pari olisi riittänyt, mutta Anna ei palvonut häntä niin kuin pojat, eikä hän viitsinyt yrittääkään päästä läpi tuon kirkunan. Anna oli selvästi sulkenut kaiken muun ulkopuolelle eikä kuuntelisi mitään. Ääni viilsi korvia ja äkillisen murhanhimon puuskassa hän käveli pois keittiöstä. Huutakoon siellä sitten. Se taas ei sopinut Annalle ollenkaan, ei hän ihan omissa maailmoissaan ollutkaan. Hän seurasi Ilsen perässä kylpyhuoneeseen, missä tämä oli ajatellut ladata pesukoneen valmiiksi, ja heittäytyi uudelleen lattialle.
- Sä haluatkin vaan, että sua huomioidaan, senkin kauhukakara, Ilse sanoi lähinnä itselleen, mutta Anna kyllä vilkaisi häntä, vaikka hänen silmänsä olivat muuten kiukkuisesti umpeen puristetut. Ilse palasi olohuoneeseen ja asettui makaamaan keskelle lattiaa. Kuten hän oli arvannutkin, Anna teputti hetken kuluttua perässä, mutta taisi hämmästyä nähdessään hänet siinä.
- Miksi sä olet siinä? tyttö kysyi, nikottelevalla, vielä itkuisella äänellä, mutta uteliaana.
- Mulla on raivari, sanoi Ilse.
- Ei toi oo raivari, ethän sä edes itke.
- Ei aikuisten oo pakko itkeä.
- Eikö? Nyt Anna oli selvästi utelias.
- Ei. Haluatko sä tulla mun viereen niin raivotaan yhdessä?
- Joo.

Mutta ei Annakaan enää kiljunut, siinä he vain makasivat sitten vieretysten. Ilseä nauratti, mutta enemmän hän oli liikuttunut, kun tyttö tuli hänen kainaloonsa ja pisti peukalon suuhunsa. Hänen teki mielensä halata lasta, ja niin hän hetken kuluttua tekikin.
- Sä olet ihan hikinen, hän huomasi. – Vaikka ei ihme, tommosesta huutamisesta. Haluatko sä mennä kylpyyn vai pestäänkö sienellä?
- Kylpyyn, Anna sanoi.
- Mieti sitten siellä sitä iltapalajuttua.
- Mä haluan viiliä ja banaania.
- Sä olet ihan hassu, Ilse nauroi. – Äsken sä et halunnu mitään.
Nyt Anna kuitenkin halusi. Nukkumaan mennessä häntä alkoi itkettää taas, mutta se ei ollut raivari, se oli vain pientä surullista itkua ja johtui siitä, ettei kukaan tuttu, isä tai äiti, ollut siinä. Ilse silitteli hänen selkäänsä, kunnes hän nukahti.

Kimmo puolestaan palasi jo tosiaan vähän yhdeksän jälkeen, riisui inhoten tupakansavuisen pukunsa suoraa päätä parvekkeelle ja heittäytyi Ilsen viereen sohvalle. Tämä oli yrittänyt lukea kokeisiin, mutta kattoon tuijotteluksi ja haaveiluksi se oli paremminkin mennyt.
- Kunhan mä näistä pääsen eroon niin en enää ikinä lue mitään, tai en ainakaan opiskele mitään, hän ilmoitti ja nosti jalkansa Kimmon syliin.
- Menikö teillä hyvin?
- Ihanasti. Vaan yksi kohtaus.

- Mitä sä mietit? Kimmo kysyi, kun Ilse hiljeni, eikä edes kysynyt pikkujouluista mitään.
- Lapsia. Kun mä luulin aina, että mä en tykkää lapsista. Mutta mä taidan sittenkin tykätä ja nyt mä oon vähän ymmälläni.
- Miten niin? Kimmo kysyi ja väänteli hänen villasukkien peittämiä varpaitaan.
- No kun mä olen aina ajatellut, että ehkä niitä pitää kumminkin joskus hankkia. Tietysti sitten vasta, kun on vanha ja vakiintunut. Ja hyvä ihme sentään, mä en ollenkaan ole tajunnut olevani jo aika vakiintunut!
- Yritätkö sä sanoa, että sulla on vauvakuume? Kimmo kysyi ja vilkaisi häntä nopeasti. Ilse ei edes huomannut sitä, mutta palautui kuitenkin maan pinnalle ja naurahti.
- Voi olla. Mutta en mä aio miettiä sitä enempää nyt, ennen kuin valmistun. Ja mulla on vielä vähän bailaamista bailaamatta, sitä paitsi.

Ellei Ilsellä olisi ollut koulua, hän olisi varmaan viettänyt iltapäivän naispuoleisten työkavereidensa kanssa työpaikan kellarissa, laittautuen ja tälläytyen. Hänen teki mieli sinne joka tapauksessa, mutta olisi ollut älytöntä ja ajallisesti mahdotonta matkustaa edes takaisin moneen kertaan ja moneen suuntaan pukupussi kourassa, kun autokin oli Kimmolla. Niinpä hän meni vaan kotiin, tai siis Kimmon luokse. Hän ei enää oikein tiennyt, mitä paikkaa kutsua kodiksi. Valtaosa hänen vaatteistaan ja lähes kaikki tavarat olivat edelleen Marjaniemessä, mutta itse hän oli kyllä lähes sataprosenttisesti Kimmon luona.

Juhlaan laittautumisessa oli aina jotain erityistä. Siihen saattoi kuluttaa tunteja ja tunteja, mutta tänään Ilse ei toiminut pidemmän kaavan mukaan. Aikaa ei vain ollut. He saisivat lähteä liikkeelle varmaankin heti, kunhan Kimmo ehtisi kotiin lapsenvientireissulta – hänen vaatteiden vaihtamisensa ei kuitenkaan kestäisi viittä minuuttia kauempaa. Suihkussa Ilse kuitenkin kävi ja föönasi hiuksensa ja oli alusvaatteisillaan vessassa meikkaamassa, kun Kimmo tuli.
- Lopultakin sä tulit! hän sanoi tyytyväisenä ja paiskasi puuterin meikkipussiinsa. – Me voidaan lähteä vaikka heti, ne alottaa minä hetkenä hyvänsä. Hän kävi antamassa pikaisen suukon ja nappasi sitten pukunsa, joka roikkui eteisen naulakossa.

Kimmo nojasi hetken eteisen seinään ja huokaisi. Viivi oli ollut tavallistakin kirpeäsanaisempi, eikä häntä olisi juurikaan huvittanut lähteä yhtään mihinkään, vaikkei edellisiltana ollutkaan mennyt myöhään, puhumattakaan siitä, että hän oli ollut autolla.
- Sua ei taida ihan helposti saada vakuutettua siitä, että vois olla ihan kiva olla kotonakin ja katsoa telkkaria, hän arvasi. Ilse kiemurteli mekkoonsa sisään ja käänsi hänelle selkänsä.
- Ei. Mä en ole ollut ulkona ikuisuuteen, mä olen odottanut tätä viikkokausia. Laitatko sä vetskarin kiinni?
Kimmo totteli ja jäi sitten katsomaan. Puku oli näyttänyt ihan tavalliselta mekolta roikkuessaan hengarissa, säädylliseltäkin pitkine hihoineen ja helmoineen, ainoa myönnytys pikkujouluille oli näyttänyt olevan sen punainen väri. Nyt siitä oli tullut jotain ihan muuta.
- Onko sun pakko pistää toi? hän kuuli kysyvänsä. – Sä olet iskenyt mut jo, haluatko sä kaikki muutkin?

Ilse asetteli kaula-aukkoansa, joka sekin oli melko säädyllinen, tahtoi vain valua alas jommaltakummalta olkapäältä. Hän näytti vähän harmistuneelta.
- Etkö sä tykkää siitä? Pakko mun on se laittaa, ei mulla ole täällä mitään muutakaan. En kai mä voi lähteä farkuissa jos sulla on puku? Ja miksei sulla jo ole sitä pukua?
- Okei, odota sekunti, Kimmo huokaisi. – Otetaan taksi.

Pikkujoulujuhlat olivat täydessä vauhdissa, kun he ehtivät perille Kaisaniemeen, mistä oli vuokrattu kokonainen ravintola. Suurin osa työkavereista oli vielä seisovan pöydän kinkkuvadin ja laatikoiden kimpussa, mutta osa oli jo tanssimassa. Kimmo tunsi itsensä väkisinkin ylpeäksi, kun he käsikynkkää astelivat sisään. Tämä oli ensimmäinen virallinen esiintyminen yhdessä, vaikkei heidän seurustelunsa enää ollutkaan mikään salaisuus. Ilse katseli etsivästi ympärilleen, varmaankin hakien nuoria ystäviään.
- Mennäänkö ottamaan jotain syötävää ensin? Kimmo ehdotti.
- Mä en taida voida syödä tai tää puku ratkeaa… ja muutenkin mulla taitaa olla pahempi tanssinälkä. Mene sä ja tule sitten tanssimaan mun kanssa, Ilse sanoi malttamattomana ja lehahti menemään kohden tanssilattiaa. Kimmo hymähti ja jatkoi itse matkaansa ruokien suuntaan. Ei ollut ihme, jos Ilsellä oli tanssivajausta, hän ei ollut käynyt kuin muutaman kerran Nitan kanssa ulkona koko syksynä, mikä oli olemattoman vähän verrattuna joka viikonloppuun. Tanssikoon nyt.

Baari toimi niin tehokkaasti, että osoittautui hyväksi ideaksi lopettaa tarjoilu jo kello kymmeneltä, tai ehkä se oli vuosien varrella kerättyä kokemusta. Kimmo oli seurannut sivusilmällä Ilsen hyörinää tanssilattialla, käynyt siellä tämän kanssa muutaman kerran itsekin ja ihmetellyt vain, miten tämä jaksoi. Musiikki loppui ja tyttö näytti silti edelleen olevan täydessä iskussa purjehtiessaan ohi.
- Mihin sä nyt kaahotat? Kimmo kysyi ja nappasi häntä vyötäisiltä.
- Siinähän sä olet! Te kaikki pukumiehet olette samannäkösiä, Ilse sanoi ilahtuneena.
- Mä jo luulin, että sä etsit jotakuta muuta.
- Älä höpsi.
Kimmo oli sanonut sen ihan tosissaan, mutta tosissaan näytti Ilsekin olevan, hän hymyili kerrassaan rakastuneesti.
- Kuule, eikö me jatkettais vielä kaupungille? tyttö kysyi sitten anovasti. – Kello ei ole paljon mitään ja kun nyt kerrankin ollaan liikkeellä.
Kimmo ähkäisi.
- Oletko sä ihan tosissasi?
- Voi, olen mä!
- Noiden kanssako? Kimmo kysyi nyökäten kohti porukkaa nuorempia, joiden kanssa Ilse oli tanssinut.
- En mä tiedä niistä – vaikka varmaan nekin johonkin jatkaa. Nita on kuitenkin takuulla Rosessa, eikä sinne tästä kauan kävele. Sais vähän päätäkin selvitettyä.

Kimmolla ei ollut sydäntä kieltäytyä, eikä hänen mieleensä edes juolahtanut ehdottaa, että Ilse voisi jatkaa omin päin ja hän lähteä kotiin.
- Mennään sitten. Haluatko sä tosiaan kävellä? Pysytkö sä pystyssä noilla? hän kysyi vilkaisten Ilsen punaisia korkokenkiä.
- Mä pidän susta kiinni, Ilse nauroi. – Ei jaksa odottaa taksia, kahdeksankymmentä noista kollegoista on kumminkin jo tilannu semmosen.
He lähtivät kävelemään radanvartta kohden keskustaa. Uutta lunta ei ollut tullut vähään aikaan, eikä jalkakäytävä onneksi ollut niin liukas kuin olisi voinut olla. Kylmä kuitenkin oli, pakkasta oli varmaan kymmenen astetta, ja molempien varpaita särki, kun he kääntyivät tunneliin, jonka perällä oli pieni joukko ihmisiä oven takana. He ehtivät tuskin pysähtyä jonon päähän, kun ovi aukesi ja Ilse naurahti tyytyväisenä.
- Mä toivoinkin, että sä olisit töissä, hän ilmoitti pokelle, joka vinkkasi heidät ohi jonon. – Alko olla vilu.
Kimmon kummastukseksi kiltisti jonottavat ihmiset eivät näyttäneet ollenkaan pahastuvan, vaikka he pääsivät etuilemaan, ja sitten hän oli kuumassa, pimeässä helvetissä.

Onneksi ensivaikutelma oli pahempi kuin totuus. Ihan niin pimeää siellä ei ollut, eikä Kimmo ollut ainoa yli 25-vuotias tai edes ainoa pukuun pukeutunut. Ehkä täällä oli muitakin pikkujouluista karanneita, tai sitten hänellä oli ollut ihan virheellinen mielikuva, kun hän oli kuvitellut Ilsen juhlivan juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneiden kanssa. Vaikka oli siellä toki senkin näköisiä. Joka kolmas ihminen näytti olevan Ilsen tuttu, ja yllätyksekseen Kimmokin näki muutaman omankin tuttavansa. Oli kuitenkin selvää, että vaikka hän saattoi olla pomo toimistossa, oli tämä puolestaan Ilsen valtakuntaa. Ja Nita oli siellä tosiaan myös.
- Kaikkea sitä näkee, hän sanoi nähdessään Kimmon.
- Meillä oli pikkujoulut, mies selitti. – Ilselle jäi vauhti päälle.
- Mä voin hyvin kuvitella. Haluatko sä ostaa mulle drinksun sillä aikaa kun se käy pörräämässä läpi kaikki tutut?
- Mielelläni, Kimmo sanoi kohteliaasti ja itse asiassa se oli tottakin. Hän vain näyttäisi hölmöltä kulkiessaan Ilsen perässä, kun tämä meni ympäri ravintolaa ja halaili ystäviään. He menivät istumaan pöytään, jossa oli pari vapaan näköistä tuolia, mutta Nita näytti yhtäkkiä siltä kuin olisi istunut nastan päälle.

- Hitto, hän sanoi ja tähyili ihmisjoukkoon.
- Mitä nyt?
- Mä en muistanut sanoa Ilselle että varoo…
- Mitä sen pitäisi varoa?
- Äh, olkoon, Ei se ole vaarallista. Stumppia vaan – tiedätkö sä kuka on Stumppi? Nitan mustat silmät kääntyvät katsomaan kysyvästi Kimmoa, joka nyökkäsi. Hän tiesi tosiaankin.
- Onko se täällä?
- Jep.
- Näytä se mulle, mä olen utelias, Kimmo sanoi, vaikkei sitä ollutkaan kovin helppo myöntää. Nita nyökkäsi ja jatkoi pälyilyään.
- Tossa on Artsi. Tiedätkö sä kuka se on? hän kysyi ja osoitti ruskeahiuksista nuortamiestä, joka oli mennyt ohi baaritiskille.
- Se, jonka kanssa te ootte matkustellu? Kimmo muisteli.
- Niin, ja Ilsen ihailija numero uno – ennen kuin sä tulit kuvioihin, tietysti. Nyt se on lopultakin tainnut päästä siitä yli, tai ainakin se on hommannut tyttöystävän, Nita juorusi ja osoitti pikkuisen pyöreää, iloisesti nauravaa tyttöä. – Hitto, olisi kai pitänyt varottaa Ilseä siitäkin. Teitäkään mä en taida esitellä.

Kaveri tiskillä ei tietenkään kuullut sitä, ja ojennettuaan tytölleenkin lasin hän huomasi Nitan ja molemmat lähtivät heidän suuntaansa. Hän sanoi nauraen jotain Nitalle, mutta musiikki oli niin kovalla, ettei Kimmo saanut siitä selvää. Ei mistään, mikä sanottiin puolta metriä kauempana, voinut saada. Nita vastasi eikä vilkaissutkaan Kimmoon, mutta poika katsoi häntä uteliaana tytön pään yli ja ojensi äkkiarvaamatta kätensä. Mitä ilmeisimmin hän kuvitteli Kimmoa Nitan uusimmaksi valloitukseksi.
- Äh, sanoi Nita harmissaan. – Tässä on Artsi, ja tää on Kimmo. Ilsen Kimmo.
Artsin ilme muuttui hetkeksi, mutta palasi melkein saman tien kohteliaan mitäänsanomattomaksi.
- Vai se, hän sanoi.
- Se. Kiva tavata, Kimmo sanoi ystävällisesti ja toinen nyökkäsi sen näköisenä, ettei kyllä ollut, muttei kehdannut muutakaan. Hän ei esitellyt tyttöystäväänsä vaan molemmat kääntyivät ja menivät sen tien.
- Artsi parka, Nita huokaisi, mutta kohotti sitten kätensä ja osoitti sormellaan ovelle. – Tuolla, ton sä halusit nähdä.

Ei tarvinnut kysyä, ketä Nita tarkoitti, sen verran Ilsekin oli kertonut entisensä ulkonäöstä. Se oli tuo pitkä vaalea, jolla oli ryppyinen pellavatakki ja kädet huolettomasti housuntaskuissa. Kimmo hengähti helpotuksesta. Tuon näköistä kaveria ei voinut mitenkään ottaa vakavasti. Sitä paitsi hän havaitsi silmäkulmassaan punaista ja näki Ilsen pujottelevan pöytien lomitse heitä kohti. Hän istui Kimmoon polvelle ja kietoi kätensä omistavasti tämän kaulaan.
- Onko Nita pitänyt sulle hyvin seuraa? Tulisitko sä tanssimaan mun kanssa? Tuuthan?