Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.11.14 11:46:51

Edellinen

Jatkopätkä sitten illemmalla, kun pääsen oikealle koneelle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.11.14 17:09:26

27. Tabula rasa
Jostain kumman syystä minun kävi melkein sääliksi ukko-parkaa. Ei voinut olla helppoa soitella tuollaisia puheluita ja hänellä oli takuulla pitkä lista edessään. Mutta ei se minua lepyttänyt. Olisin mielelläni ravistanut häntä korvista tai ohuista hiuksista sen sijaan, että pakottauduin tyyneksi.
- Mulla ei ole nyt kauheasti kiireitä. Mähän olen sairaslomalla, muistutin ylväästi.
- Niin niin. Käykö sulle huomenna kymmeneltä?
Sanoin, että kävi ja jäin istumaan puhelimen viereen pää tyhjänä. Kylläpä he olivat olleet vikkeliä päätöksissään. Tunsin itseni hyvin sinisilmäiseksi, kun parissa hetkessä ymmärsin, että paikat oli varmaankin päätetty jo etukäteen. Ehkä he olivat peräti naureskelleet minun hakemuksilleni siellä, saatanansikiöt, ja sille, että olin uskonut minulla olevan jotain mahdollisuuksia. Siat! @!#$!

Kaivoin itseni kuitenkin sieltä järkytyksen kuopasta. Mikäs tässä nyt sitten. Etsisin jotain muuta. Kyllä jotain aina löytyisi, ellei muuta niin opiskelupaikka. Nykyään opiskeltiin aikuisinakin ja ainakin minulla oli taskussa ylioppilas- ja lukiotodistukset, joilla voisin valita, mihin halusin.
- Moi, mitä ruokaa? kuului oven kolahduksen säestämänä. Se oli Teppo, tietenkin.
- En mä ole vielä tehny ruokaa, sanoin pinnistäen ääneni täysin tavalliseksi. Ei tätä lasten tarvitsisi vielä kuulla, eikä Ollin etenkään. Kertoisin sitten joskus, kun minulla olisi uusi duuni. – Moneltako Tellu tulee?
- Ihan kohta, se vaan hidastelee Essin kanssa.

Etsin Tepolle jääkaapista viikonloppuista kalakeittoa ja kävin vielä kerran vaihtamassa vaatteet talliuskottavampiin. Mitä sillä oli väliä, mitä minulla oli päällä, kun aikomukseni oli vain saada ne pois päältä? Kun palasin alakertaan, oli Tellukin tullut.
- Mä lähden tallille, ilmoitin.
- Täh?
- Joo, Eveliina kaipaa apua tänään.
- Mitä sä pystyt auttamaan?
- Sitten sen näkee, kun kokeilee.
Tellu mutusti vähän aikaa perunoita ja porkkanoita, jotka hän oli lautaselleen sopasta poiminut ja ehdotti:
- Mä voisin tulla mukaan.
- Ei oo tarpeen, kielsin pelästyneenä. Mikä hitto häntä nyt vaivasi?
- Mutta sä olet yksikätinen.
- Ehkä paremminkin puolitoistakätinen, sanoin ja muistin synttäriasian. – Keskity sä mieluummin läksyihisi tai oo avulias täällä kotona, niin katsotaan miten asiat edistyy. Pese vaikka täällä keittiössä kaappien ovet ja tasot.
- Okei, Tellu sanoi ehkä hiukan helpottuneena ja Teppo karkasi paikalta peläten varmaan, että hän olisi seuraavana jonossa käskynjaossa.
- Teppo pesee vessat! huusin hänen peräänsä ihan tasapuolisuuden vuoksi.

Olin Rudin uuden asunnon luona etuajassa ja istuin autossa yrittäen saada selville, mitkä ikkunat kuuluivat hänelle. Päädyin niihin, joissa ei ollut verhoja. Tuskinpa hän omistikaan sellaisia? Minun pitäisi varmaan tehdä asialle jotain, ajattelin ja tunsin iloisen sykähdyksen. Päästä näyttämään naisen kättä Rudin asuntoon, se olisi hauskaa.

Nousin autosta, kun näin Rudin kävelevän kohti. Hänellä ei enää ollut sitä kouluaikaista takkiaan saati Seijan tekemää kaulaliinaa vaan jotain vähän nykyaikaisempaa. Sääli. Seisoin paikallani odottaen, että hän huomaisi minut ja niin hän tekikin.
- Hei, ootko sä ollut täällä kauan? Rudi kysyi ja kietaisi toisen kätenä vyötärölleni. Toisessa roikkui muovikassi.
- Pari minuuttia, vähättelin ja harkitsin kadulla suutelemista. Mutta olkoon, sisälläkin oli aikaa.
- Mennään sisään, mä oon saanu melkein kaikki tavarat paikalleen!

Seurasin uteliaana ja potkin kenkäni kiireesti eteiseen. Yllätyin niin, että suuni jäi vähän auki, kun näin, mitä tyhjässä asunnossa oli tapahtunut. Olin kai kuvitellut lastulevykaappeja ja vanerilaveria, jos olin mitään kuvitellut, ja vähän niitäkin – vähän niin kuin siellä ensimmäisessä asunnossa oli ollut. Ei täälläkään nyt paljon enempää huonekaluja ollut, mutta ne olivat oikeaa puuta, jotain melko tummaa ja sohva, joka oli tummanharmaa, muhkea ja äärettömän mukavan näköinen. Sen edessä oli tummanpunainen matto ja sen päällä taas pieni lasipöytä. Makuuhuoneessa ei ollut muuta kuin sänky, mutta sekin oli iso ja puinen ja sen päällä oli päiväpeite. Edes minä en käyttänyt päiväpeitettä meidän sängyssä kotona. Sillä ei ollut muuta virkaa kuin sotkeutua jalkoihin ja lojua lattialla kuitenkaan, kun ei sitä koskaan viitsinyt kukaan levittää. Ja verhot, hänellä oli verhotkin, joskin ne oli vedetty niin sivuun, ettei niitä ulkoa voinut nähdä.

- Mun pitää vielä hommata jotain pikkujuttuja, Rudi sanoi niin vaatimattomasti, että arvasin hänen seuranneen ilmeitäni.
- Täällähän on upeeta! Mahtuko nää kaikki yhteen pakettiautoon?
- Osa oli palasina, ja laatikoita on vielä purkamatta, niinkus näet, hän sanoi ja tönäisi varpaillaan yhtä. Se näytti olevan täynnä levyjä. – Voitko sä viihdyttää itseäsi sen aikaa, kun mä käyn suihkussa?
- Ehdottomasti, sanoin ja romahdin istumaan levylaatikon viereen. Muistoja, muistoja. – Hei, onko sulla levysoitinta?
- On, mutta ei kaiuttimia, kuului kylppäristä. Voi voi. Se ei ollut kauhean suuri vahinko. Kappaleet alkoivat soida päässäni sitä mukaa, kun nostelin levyjä esiin. Belle Epoque. Donna Summer. Donna Summer ja[/] Barbra Streisand, hyvä ihme! Olin rakastanut heidän duettoaan No more Tears. Juuri nyt pystyin samaistumaan siihen paremmin kuin koskaan, sillä se alkoi sanoilla ”my love-life is boring me to tears”.

Rudi palasi suihkusta liian äkkiä: olin kaukana poissa aikamatkalla.
- Haluatko sä murukahvia?
- En mä, kiitos, sanoin hajamielisesti.
- Haluatko sä lainata niitä?
- Saisinko mä? ilahduin ja palasin nykyhetkeen. – Hitto, haluaisin.
- No siitä vaan sitten. En mä niillä just nyt mitään tee, Rudi sanoi ja tassutteli ohitseni keittiöön. Rekisteröin sivusilmällä, ettei hän valitettavasti ollut tyytynyt pelkkään pyyhkeeseen, mutta löysät katkaistut verkkarit ajoivat melkein saman asian. Hänen olkapäällään roikkui jokin paidan näköinen, jonka hän varmaan kohta kiskoisi päälleen. Valitettavasti.

- Haluatko sä jotain muuta sitten jos ei kahvia?
- Niin kuin mitä?
- Tota… vettä?
- Kiitti, en nyt, naurahdin ja seurasin hänen perässään. Mieleni teki hipeltää hänen selkäänsä, joka oli veistoksellisesti jakautunut kahteen lihaksikkaaseen puoliskoon ja hipelsinkin.
- Hei!
- Hei, sanoin takaisin enkä lopettanut, vaikka Rudi pisti kätensä ympärilleni ja suuteli minua. Nyt alettiin olla oikealla tiellä ajattelin ja hyrisin itsekseni.
- Mitä?
- Mennäänkö me sänkyyn?
- Mutta… hän vilkaisi kipsikättäni ja kaulassani roikkuvaa turhaa kantosidettä. – Sä olet vammanen.
- Mitä se haittaa? En mä sitä siihen hommaan tarvitse. Vai?
- No… et kai… välttämättä… Rudi sanoi, pyöräytti minut ympäri ja tönäisi lempeästi makuuhuoneen suuntaan. Että minä rakastin sitä hetkeä, kun hän otti ohjat käsiinsä. Muun muassa.

Kutsuvan vuoteen vierellä pysähdyin hetkeksi, sillä mieleeni välähti, että nyt oli se määräämäni totuuden hetki. Tämä oli jo tietoista valintaa ja valitsin kyllä. No more tears.

Katsoin olevani pakotettu irrottautumaan, kun kello alkoi lähetä kuutta.
- Mun täytyy lähteä kotiin, sanoin ja toivoin ja olin toivomatta, että Rudi vastustelisi.
- Okei, hän sanoi.
- Siinäkö kaikki?
- Jep, hän sanoi ja virnisti silmillään ja hetken päästä koko naamallaan. – Ei tietenkään. Koska taas?
- Mä olen nyt tallilla, siellähän mä voin käydä vaikka joka ilta, virnuilin itse. – Voitko sä laittaa mun rintsikat kiinni?
- Osaankohan mä?
- Ei se ole kuin pikkusen vaikeampaa kuin niiden avaaminen, rohkaisin. Minulle se oli suunnilleen päivän kinkkisin juttu kyllä.
- Huomenna sitten? Rudi kysyi ja totteli.
- Jos sulle sopii.
- Enköhän mä ehdi ostoksille semmoisenakin päivänä, kun sä et ehdi tänne.
- Mitä sä aiot ostaa?
- Kahvinkeitin ois kiva. Ja oikeeta kahvia.
- Ja ehkä vähän ruokaa, ehdotin ja hipaisin hänen vatsaansa. Se oli vähintään yhtä herkullinen kuin selkäpuolikin, mutta tällaisen äiti-ihmisen mieleen kyllä tuli, ettei hän syönyt kunnolla. Tai sitten hän vaan tuntui nälkäkurjelta pulskahkon vakikumppanini jälkeen.
- Äh, mä syön ulkona.

Minäkin olisin halunnut olla kaupungissa asuva henkilö, joka söi ulkona, mutta enpä ollut.
- Mennään joskus yhdessä syömään, pyysin.
- Vaikka heti jos sä ehdit.
- Miksen ehtisi, mähän ehkä siivoan vielä karsinoita, eikä se oo nopeeta hommaa yksikätisenä, sanoin yltiöpäisesti.

Rudi oli ehtinyt tutustua uuteen lähiöönsä sen verran, että aseman lähistöllä oli kelvollinen kuppila ja ajoimme minun autollani sinne. Siinä vaiheessa kellon juokseminen oli kyllä alkanut jo stressata minua, sillä pukeutumisessa ja lähtemisessä oli mennyt aikansa.
- Ehkä mä en jää kuitenkaan. Alkavat vielä ihmetellä siellä, sanoin.
- Ihan miten sulle sopii, hän sanoi. – Mun pitää kyllä tankata vähän.
- Mä menen syömään sunnuntaista kalasoppaa, jos siitä on mitään jäljellä, huokaisin.
- Hei, ei se mitään. Mehän voidaan mennä syömään huomenna!
- Niin, sanoin ja piristyin hiukkasen.
- Ja sä et ottanut niitä levyjäkään.
- Mä unohdin!
- No, huomenna, Rudi sanoi ja halasi minua siinä parkkipaikalla kaikkien nähden. Tosin ei siellä ketään siihen aikaan ollut.

Lähettäjä: jackets_mobile 
Päivämäärä:   25.11.14 18:29:32

Olipa ihanan kunnonmittainen pätkä! En osaa tosta Rudista vieläkään sanoa onks se lintu vai kala, mutta jännä nähä. (näin koirapuistossa viime vkolla Rudi-koiran joka oli vähän typerä)

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   25.11.14 22:59:23

Mahtavaa! Vaikka JessiVeskuja ja Ilsen seikkailuja onkin mukava lukea aina uudelleen, on uusi tarina aina vaihtelua :)

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   5.12.14 08:11:38

Toivottavasti Rudi ei nyt vaan kuseta tässä :( Parhaassa tapauksessa rouvalle käy niin kuin mun työkaverille, lähtee työpaikka JA puoliso.. Ja sitten Rudi toteaa että tämä pariskunta taitaa olla vähän eri kartalla, luulisi että Unikko on jo tajunnut ettei Rudi halua mitään vakavaa. Siinä sitä sitten oltaisiinkin. Itsellä sentään on työpaikka tallella ja asunto, mutta tuntuu olevan vähän tällainen oletettu Rudi-tilanne päällä. Vaikka hauskaahan se vaan on toistaiseksi, omaa elämää ei tarvitse lähteä muuttamaan niin ei mulla ihan samanlaista riskiä ole :)

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   5.12.14 12:22:27

Tähän olis kovin mukava saada jatkoa perjantain kunniaksi :)

Lähettäjä: salde 
Päivämäärä:   5.12.14 15:18:01

Olin tulossa samaa pyytelemään kuin Emsku :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.12.14 17:37:53

No on kyllä jo aika, myönnetään!
--------------
Muisto illasta Rudin kanssa ja ajatus tulevasta auttoi minua seuraavana aamuna suuresti. Irtisanomistapaamiseen meneminen oli inhottavampaa kuin mitä olin osannut kuvitella eikä asiaa auttanut se, että läsnä oli myös pomosta seuraava pomo. Ei hänestä kyllä haittaa ollut, sillä hän hoiti homman lyhyesti ja asiallisesti. Rassukkavässykkäesimieheni olisi saanut minut vielä pahemman raivon valtaan, koska hän sai jäädä ja minä, joka sentään osasin artikuloida asioita ymmärrettävästi, en.
- Sähän olet ollut niin kauan meillä, että sulla on puolen vuoden irtisanomisaika, isopomo sanoi. Tiesin se ja olin ollut iloinen siitä, että minulla olisi niinkin pitkä aika etsiä uusia töitä, ja ennen kaikkea paikka ja tietokone naputella salassa hakemuksia. Nyt se lohtu tuntui olemattoman laihalta. Mitä iloa olisi tulla tänne joka aamu kuusi kuukautta ja hieroa nenäänsä siihen faktaan, että oli jo saanut potkut?

- Jos sä haluat mieluummin lähteä heti, niin me tarjotaan sulle irtisanomisajan palkka kaksinkertaisena, mies jatkoi.
- Mitä sä sanoit? kysyin varovaisesti, sillä olin varmaan kuullut väärin. Mutta ei, hän sanoi ihan saman asian uudelleen.
- Mikä on heti? Niin kuin heti nytkö? kysyin.
- Heti nyt.
- Mä olen sairaslomalla, muistutin. – Mä en voi tyhjentää pöytälaatikoitani. Tai ehkä mä voin, mutta mä en saa kuljetettua mun tavaroita autoon. Henkilökohtaisia tavaroitani! lisäsin kiireesti, jottei hän kuvittelisi minun suunnittelevan talon rei’ittimen ja saksien pihistämistä.
- Ehkä joku sun työkaveri voi auttaa siinä?
- Minäkin voin tulla kantamaan, sanoi vässykkä. Heillä oli ilmeisen kiire päästä minusta eroon. Mietin kaksi sekuntia, ennen kuin sanoin:
- Selvä. Tehdään niin.

Minulla oli paljon tavaraa. Tosin olihan minulla ollut vuosia ja vuosia aikaa kerätä sitä. Ruukkukasveja, entisten ruukkukasvien ruukkuja, lasten valokuvia useita vuosikertoja, postikortteja lomailleilta työkavereilta. Olin myös huolellisesti arkistoinut kaikki tiedotteet ja henkilökuntalehdet ja yhden kirjoituspöydän laatikon täyttivät kaikki kuvat, lehtileikkeet ja pikkujoulujen drinkkiliput, jotka jossain vaiheessa uraani olivat koristaneet korkkiseinääni. Astioita oli jonkin verran ja sitten tietenkin vaihtovaatteita, tamponeja, pyyhe, laastareita, hiussolkia, pumpulipuikkoja, hammasharja, kynsilakanpoistoainetta ja meikkejä. Olin rakentanut tänne melkoisen omavaraisuuden linnakkeen, huomasin.

Etsin pari tyhjää kopiopaperilaatikkoa ja aloin pakata. Pelkkä paperitavara täytti yhden ja äkkinäisesti tuskastuin. Mitä minä moisilla muistoilla tekisin? En halunnut muistella tätä paikkaa! Erottelin joukosta valokuvat, mutta jätin kortitkin. Menkööt paperinkeräykseen. Sen jälkeen pakkaaminen oli paljon helpompaa. Nakkasin surutta roskikseen pinttyneet kahvimukit ja kalkkitahraiset kukkaruukut. Toilettipuolen tarvikkeet ja vaatteet pidin, enkä todellakaan aikonut luopua kiinanruusustani, mutta muista kukista soitin Emilialle.
- Haluatko sä mun kaktukset sun muut? kysyin.
- Miksen. Miksi?
- Mä en saa kuljetettua niitä pois. Enkä mitään muutakaan, huvittaisiko sua auttaa mua kantamaan yksi laatikko autoon?
- Oletko sä… hän aloitti mutta lopetti kesken lauseen.
- Olen, mä olen saanut potkut ja oon tyhjentämässä pöytääni.
- Voi jestas sentään, Unikko! Mä tulen heti sinne!

Ajatus haikeista jäähyväisistä puistatti, mutta tarvitsin tosiaankin apua. Emilia ilmestyi ehkä viiden minuutin kuluttua.
- Säkö tosiaan lähdet? hän voivotteli ja halasi minua. Halasin toisella kädelläni takaisin ja yritin olla liikuttumatta.
- Niin teen. Mutta hei, entäs sitten? Puhelimet on keksitty ja voi sitä jutella muuallakin kuin aamukahvilla, sanoin reippaasti.
- No se on totta tietysti. Mutta etkö sä pidä läksiäisiäkään?
- En mä ole ehtinyt semmosia miettiä, kun mä olen itsekin ollut lähdössä vasta puoli tuntia.
- Ehkä vois järjestää isot yhteisläksiäiset! Teitä on paljon, Emilia alkoi suunnitella ja lakkasi kuulostamasta osaaottavalta.
- Soita sitten mulle, jos semmoset järjestetään, kehotin ja kysyin, viitsisikö hän tuoda laatikkoni autotalliin.
- Tietysti, tietysti!

Kyllä minä jouduin muutaman kyynelen salaa pyyhkäisemään silmistäni, kun annoin avaimeni Emilialle ja pyysin häntä toimittamaan ne esimiehelleni. Tämä ajanjakso elämässäni ei päättynyt kovin kauniisti, mutta se oli sentään ollut hyvin suuri osa elämääni. Kuin olisi kolmasosa kropasta amputoitu pois.
- Soitellaan, Emilia sanoi ja minä nyökkäilin ja räpyttelin.
- Hei vaan, sanoin ja menin kiireesti autoon. Pidempiin hyvästeihin en luottanut ääneni pystyvän. Emilia vilkutti ja lähti menemään takaisin sisään, joten saatoin rauhassa pyyhkiä silmäni kuiviksi, ennen kuin starttasin ja lähdin ajamaan ulos.

Ulkona oli yllättäen alkanut paistaa aurinko ja aamulliset pilvet olivat kaikonneet kokonaan. Huikean sininen taivas ja siellä täällä puissa vielä lepattavat keltaiset ja oranssit lehdet toimivat kuin adrenaliiniruiske. Kaikesta huolimatta huomasinkin olevani yhtäkkiä täynnä puhtia ja onnellinen siitä, että olin nyt tavallaan puhtaan pöydän edessä. Minkähänlaista rojua alkaisin siihen kerätä? Ehkä pitäisinkin sen siistinä ja avarana ja kelpuuttaisin vain muutaman erityisen aistikkaan asian, ajattelin ja avasin ikkunaa sen verran, että kirpeä syysilma pääsi sisään.

Pöytävertauksin ajatellen päädyin siihen, että minulla oli sittenkin kaksi pöytää ja sillä toisella olivat Tellu, Teppo, Olli ja Rudikin. Siellä ei ollut siisteydestä kuultukaan, mutta ajatuksissani järjestin kaikki neljä omiin kulmiinsa. Tepon kulma oli siistein, mutta se oli myös pienin, sillä Tellu valtasi siltä alaa kuin rikkaruoho, joka yritti levitä kaikkialle muuallekin. Olli piti puolensa sitä vastaan aika hyvin, sulautuen hiljalleen lähemmäksi Tepon aluetta, mutta Rudin puolesta sain minä pitää järjestystä. Pidin hänen kulmansa yhtä siistinä ja minimalistisena kuin hänen asuntonsa oli ja nautin katsellessani sitä.

Käytännössä elämäni sujui niin, että Rudin luona oli pakopaikkani ja sinne päästessäni nautin kaikesta siitä, mitä en kotoa löytänyt. Yksityisyyttä, rauhaa, huomiota, kiinnostusta. Hyvää seksiä. En voinut edes ääneen ajatella sanaa rakkaus, sillä Rudi ei puhunut mitään sellaisesta. Minä olin hänet tavatessani palannut takaisin teini-ikääni, mikä tarkoitti sitä, että olin korvia myöten rakastunut ja tie rakastamiseenkin näytti leveältä ja helpolta kulkea. Rudi oli oikea unelmamies. Hän oli hyvän näköinen, hauska ja kohtelias ja kohteli minua kuin kukkaa kämmenellä, jos kävimme siinä kurjassa lähiökuppilassa. Mikä tärkeämpää, ihailin ja arvostin häntä. Hän oli kova tekemään töitä ja hänen luonaan oli aina siistiä, kun menin sinne. Lisäksi koin olevani ainakin osasyyllinen siihen, että hän ylipäätään oli täällä nyt. Kai se merkitsi jotain? Mutta mitä, sitä en uskaltanut ottaa puheeksi vielä. Jossain vaiheessa minun pitäisi, sillä aloin jo tuntea kärsimättömyyttä, mutta ei ihan vielä. Ja mainitsinko jo sen seksin?

Kävin Rudin luona niin monena arki-iltana viikossa kuin hänelle vain sopi. Kymi oli täydellinen alibi. Meni vähän aikaa, ennen kuin keksin, että perhe voisi ruveta ihmettelemään, miksen sitten käynyt tallilla päivisin, kun kerran olin sairaslomalla. Mutta toistaiseksi kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä ja kehittelin hyviä vastauksia siltä varalta, että joku keksisi tehdä niin. Toisaalta sellaista ei taitaisi tapahtua. Minuun ei kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota niin kauan kun jääkaapissa oli jotain syötävää.

Okei, liioittelin kyllä vähäsen Rudin hyväksi, mutta asetelma oli silti selkeä. Toisaalla olin joku, kotona osa kalustusta. Ja siltikin pelkäsin lähteä vaatimaan tilanteeseen ratkaisua Rudilta. Hän piti minusta, takuulla, mutta miten paljon? Mutta vastahan tätä leikkiä oli jatkunut muutaman viikon. Oli liian aikaista ruveta kyselemään. Se ei olisi reilua minua kohtaan – Rudi saattoi tarvita enemmän aikaa päästäkseen samaan pisteeseen kuin minä ja jos alkaisin painostaa, päätyisikö hän sinne koskaan?

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   5.12.14 20:39:46

Kiiiitoooos!!

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   12.12.14 21:26:46

Koska saa jatkoa?:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.12.14 21:50:23

No juu, kyllä tääkin jo ansaitsee. En oo ehtinyt viikkokausiin kirjottaa lisää, onneks oli tossa aiemmin syksyllä hyvä spurtti!
-------------------
28. Tyttöjen kesken
Me päätimme antaa Tellun pitää synttärikutsunsa. Normaalisti se olisi kai jäänyt minun päätettäväkseni, mutta nyt asia kosketti Ollillekin sen verran tärkeää asiaa, hänen kotipesäänsä kaikkine tärkeine tavaroineen, että keskustelimme siitä pohjia myöten. Vakuutin, ettei Tellu aikonut pitää ryyppyjuhlia ja ettei lapsia tulisi kauhean paljon, eikä ainakaan vieraita sellaisia, jotka ryöstäisivät ja rikkoisivat tavaroitamme. Mitä enemmän Olli epäili, sitä enemmän minä halusin antaa Tellulle juhlansa, kaikkien niiden korvaukseksi, joita en ollut itse saanut pitää.

Meidän piti enää vain päättää, mihin katoaisimme siksi illaksi. Minä en lähtisi Rudille, sillä olin markkinoinut illan Ollille eräänlaisena perhetapahtumana ja tilaisuutena viettää vähän aikaa Tepon kanssa ilman, että hän oli nenä kiinni tietokoneen ruudussa.
- Mennään keilaamaan, ehdotin tietämättä, mistä se oli yhtäkkiä juolahtanut mieleeni.
- Ethän sä voi keilata yksikätisenä, Olli teilasi.
- Enkö? Mä luulin, että sitä palloa heitetään vaan yhdellä kädellä, ihmettelin, sillä en ollut koskaan käynyt keilaamassa.
- Jos mennään vaan sinne leffaan, Olli päätti. Se oli ollut Tellun alkuperäinen ehdotus ja siitä olimme lähteneet liikkeelle.

Pari päivää ennen suurta iltaa Niina soitti minulle ja ilmoitti, että he olivat Mian kanssa päättäneet pitää pienet illanistujaiset lauantaina ja että läsnäoloani vaadittiin. Kaikista syksyn päivistä!
- Mä en voi tulla, Tellulla on synttärit, sanoin pahoilla mielin vaikka tavallaan tyytyväisenä. En ollut vältellyt heitä huvikseni vaan koska asiani olivat levällään ja he todennäköisesti näkisivät sen yhdellä silmäyksellä. Vai näkisivätkö? Eihän perheenikään ollut huomannut mitään.
- No tulet niiden jälkeen.
- Ei kuule, nyt ei oo kyseessä lastenkekkerit, Tellu kutsuu poikiakin eikä me saada olla kotona!
- Oo, Niina sanoi ja hiljeni kunnioittavasti. Minäkin otin osaa hiljaiseen hetkeen vähän aikaa.
- Mutta mun täytyy olla kotona yhdeksältä tai kymmeneltä näkemässä, että kaikki meni kunnolla. Me ollaan sillä aikaa Ollin ja Tepon kanssa elokuvissa.
- Okei, Niina sanoi ymmärtäen tilanteen mahdottomaksi. – Onnistuisko sulle perjantai vai pitääkö sun rakentaa täytekakkua ja siivota?
- Tellu ei halua mitään lapsellista täytekakkua ja siivouksen se saa hoitaa itse.
- Oho!
- Mutta ehkä mua kaivataan valvomaan, että asiat tapahtuu ja neuvomaan. Ei teille sunnuntai kävis? kysyin vasten parempaa tietoani ja salaisuuksiani.
- Miksei meille kävis sunnuntai?
- No, kun teillä on kuitenkin maanantaina töitä.
- Ja sullako ei?

Niin, salaisuuksia.
- Mä olen sairaslomalla, käsi kipsissä.
- Mitä?
- Hevosia. Tai hevonen. Mä voin kertoa sitten tarkemmin ja kuvailla kaiken, kun Miakin on mukana. Röntgenkuvia mä en kyllä saanut mukaani. Sunnuntaina?
- Joo, sovitaan sitten sunnuntaina meillä, kuuden maissa. Jos Mialle ei mitenkään sovi niin mä soitan takasin, mutta eiköhän se onnistu. Eihän tässä oo tarkotus tanssia aamunkoittoon ja juoda kaikkea mikä valuu vastaan.
- Eikö? kysyin tavoitellen pettynyttä äänensävyä.
- En mä ajatellut hommata kuin yhden pullollisen valkkaria. Katkarapupiirakan kanssa.
- Jos se loppuu kesken?
- No, ehkä mulla on sitten toinen piilossa. Tai otetaan hanasta vettä. Mutta sunnuntaina sitten!

Me menimme katsomaan Kummeli-elokuvaa, sillä Teppoa ei kiinnostanut mikään muu. Se ahdisti minua riittämiin kaiken muun päälle – perjantai ja kulunut lauantai olivat olleet enemmän kuin rankkoja ja vaikka kestin hyvin puoli Kummeli-tuntia kerrallaan, epäilin, että kokonainen elokuva aiheuttaisi minulle migreenin tai pahempaa. Mutta ehkä nukahtaisin. Luulen, että stressasin Tellun kutsuja enemmän kuin tyttö itse, enkä ainoastaan sitä, että joku ylimääräinen tunkeutuisi kotiimme tekemään pahojaan vaan niitä perinteisiä emännänhuolia: oliko tarjottavaa riittävästi ja oliko se tarpeeksi hyvää? Ja tulisivatko hänen kutsumansa kaverit vai jäisikö kaikki syömättä? Se olisi kamalaa!

Huoli esti minua torkahtamasta, samoin rapina ja vieno maiskutus, kun Teppo söi ämpärillistä popcornia. Olli oli ostanut hänelle suurimman mahdollisen annoksen, ennen kuin olin ehtinyt suutani avata, vaikka minun mielestäni meidän olisi pitänyt jo ruveta olemaan kollektiivisesti huolissamme pojan leviämisestä. Mutta ehkä hän ei enää haluaisi ruokaa tämän jälkeen?

Se oli turha toivo. Olin vaatinut, että menisimme syömään jonnekin muualle kuin Mäkkäriin tai Rossoon, mutta ehkä jompikumpi niistä olisi ollut ihan kelvollinen. Samaa kamaa oli Chicosissakin, jonne päädyimme, paitsi että hampurilaiset tarjottiin lautaselta.
- Tää maistuu oudolta, Teppo valitti maistellessaan omaansa.
- Sä voit jättää sen sikseen, sulla täytyy olla maha täynnä poppareista, ilmoitin ja pistelin oman annokseni ihania kolmioiksi leikattuja ruisleipäsandwichejä. Minulla oli nälkä ja olisin mielelläni syönyt enemmänkin. Onneksi Olli ei jaksanut kokonaan tilaamaansa megapihviä ja järsin siitä vielä pienen palasen. Se oli viilennyttä ja sitkeää ja vei lopun ruokahaluni. Ranskalaiset hän oli syönyt kaikki.
- Okei, eiköhän sitten lähdetä kotiin, hän sanoi, kun olin kulauttanut loput tilaamastani lasillisesta punaviiniä. Miksen olisi sellaista tilannut, kun en kerran ollut kuskina.

Kotona ei ollut ketään. Talo oli tyhjä ja hiljainen, kuten tarjoiluastiatkin.
- Ne ei jättäny mulle yhtään mokkapaloja! Teppo ulvoi, tai ainakin voihki painokkaasti ja silloin minä flipahdin.
- Lapsi kulta, sä olet syönyt kuuden ihmisen edestä popcornia tänä iltana ja sen päälle hampurilaisen ja ranskalaiset! Mihin vitun mahaan sä niitä mokkapaloja vetäisit, sähän pyörit jo muutenkin?
Poikani katsoi minua surulliset spanielinsilmät leviten ja minulle tuli huono omatunto, mutta ennen kuin ehdin vetää mitään takaisin, hän katosi omaan huoneeseensa.
- Sä et ollut oikein asiallinen nyt, Olli huomautti. – Oisko sun pitänyt jättää se viini juomatta?

Se oli epäoikeudenmukaista ja ilkeää, mitä tuli viinikohtaan, vaikka ehkä Olli ei sitä ilkeyttä huomannut. Olihan hän mielestään perheen pää, jonka velvollisuus oli ohjata meitä kaikkia alempiälyisiä. Sattumoisin olin repinyt kaikki tiliotteeni sentin neliöiksi viime aikoina, etenkin sen, jossa tililleni oli maksettu puolen vuoden palkka, joka olisi ollut vuoden palkka ilman veroja. Satuin olemaan nykyään rikas nainen.
- Haista kuule, sanoin hänelle ja harkitsin vakavasti soittaa taksin ja häipyä Rudin luokse. – Oliskohan sun pitänyt jossain kohden tätä syksyä avata silmäs ja huomata, että Teposta on tulossa Jabba The Hutt?
- Sehän on kasvava lapsi!
- Se ei kasva kuin sivullepäin, kun se ei liiku mihinkään ton koneen edestä!

Olli tuijotti minua vihaisena ja minä tuijotin mieli myrskyten takaisin. Luovutin ensin. Kai minun olisi pitänyt jaksaa taistella Teppo-paran puolesta, mutta kun hän itsekin oli isänsä joukoissa, en juuri nyt jaksanut. Lähdin nukkumaan, tai lukemaan, sillä en tietenkään voisi saada unta, ennen kuin Tellu olisi kotona. Olli pysytteli alakerrassa, kunnes ulko-ovi kolahti ja kuulin hiljaista sananvaihtoa. Uskalsin siis painua unten maille. Juhlat olivat menneet siedettävästi, koska tyttö ei kiljunut eikä paiskonut ovia.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   15.12.14 08:48:55

Tää on jotenkin ihana, mut odottelee vielä vauhtiin pääsyä.
Eli lisää pyydän :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.12.14 01:00:08

Terveisiä täältä joululahjavalvojaisista :)
------------------
Tellu oli vielä aamullakin niin hyvällä tuulella, että uskalsin udella, keitä kaikkia meillä oli ollut ja muita noloja kysymyksiä. Pieni suupielen nykäisy paljasti hänet, kun hän luetteli luokkalaisiaan poikia: Pate, Mikko, Jussi ja Jusu. Minusta se osui Jussin kohdalle, mutta ei minulla ollut munaa takertua siihen nyt, kun kaikki oli muuten niin herttaista. Se kyllä rapisi sitten päivän mittaan, kun tulin muistuttaneeksi että olin menossa illalla kylään. Olli taisi ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.
- Miksi sun pitää laukata siellä sun täällä sillon, kun meillä kerrankin on kaikilla vapaapäivä? Mikset sä voi mennä kylään Niinalle arkena, kun me ollaan töissä ja koulussa.
- Koska Niinakin on töissä arkena, tampio, tuhahdin ja ihmettelin, oliko hän saanut jonkun akkatartunnan. Koko ajatuskulku tuntui liian monimutkaiselta hänelle. Mutta en sitten viitsinyt kysyä häneltä kyytiä kaupunkiin, kuten olin ensin aikonut. Menisin bussilla, kun tarjolla kerran oli valkoviiniä.

Niina oli päässyt pois itäsuunnalta ja asui nyt aika lähellä liikettään. Olin alkanut toivoa siellä käydessäni, että itsekin olisin asunut kaupungin sydämessä enkä melkein maaseudulla, ainakin talvisaikaan. Kesällä piha oli kyllä kiva ja silloin olin oikeastaan tyytyväisempi omaan pikku talooni. Soitin ovisummeria alaovella ja pääsin rappukäytävään, sitten matkustin hissillä toiseen kerrokseen. Olinhan sentään sairaslomalla.
- Matti on just lähdössä ulkoruokintaan, Niina sanoi avattuaan minulle oven ja työnsi ukkonsa samalla ovenavauksella rappuun.
- Voi raukkaa, totesin, mutta mies vain nauroi. Hänellä oli iso urheilukassi mukanaan, joten veikkasin paremminkin kuntosalia ja ulkoruokintaa korkeintaan jälkiruoaksi. – Ei kai se meitä ois pahasti häirinnyt, kursailin, vaikka tietenkin hän olisi rajoittanut juttujamme vaikka miten.
- Me häiritäänkin kuulemma sitä. Saatko sä takin pois päältäsi vai pitääkö sua auttaa? Mia tuli jo kymmenen minuuttia sitten.
- Kiitos, mä pärjään, sanoin arvokkaasti ja riisuin pusakkani naulakkoon. Minua aavistuksen verran ahdisti mennä kipseineni ja salaisuuksineni peremmälle illan keskipisteeksi. Paljonko kertoisin vai kertoisinko mitään?

Mutta yllättäen minä en ollutkaan ainakaan siinä vaiheessa illan keskipiste, enkä tiedä, oliko se hyvä vai huono yllätys. Jos on valmistautunut koko bussimatkan olemaan kertomatta salaisesta rakastajastaan eikä kukaan kysykään niin on kyllä vähän tyhjä olo. Mia istui keittiön pöydän ääressä ruskeana kuin papu ja hiukset haalistuneina kuin taaperolla ja sen lisäksi hänellä oli musta silmä.
- Sä olet ollut ulkomailla ja saanut turpiisi, totesin ja levitin käteni, sillä jos olin oikeassa, tämä hetki vaati halausta. Mia taisi olla samaa mieltä, sillä hän nyyhkäisi tuskin kuulumattomasti halatessaan takaisin.

- Me oltiin Kanarialla. Mitäs sulle on tapahtunut? hän kysyi istuessaan takaisin samalla, kun Niina kaatoi minulle viiniä ja nosti hövelisti palasen piirakkaa lautaselleni. Se tuoksui huumaavan hyvälle ja hupsahdin miellyttävään olotilaan, jonka nimi oli ”Unikko istuu iltaa kaupungissa ystäviensä kanssa”. Siemaisin pitkän palasen viinistä ja maistelin sitä kuin parempikin asianharrastaja.
- Ihanan kuplivaa ja kevyttä, aavistuksen kukkasmainen tuoksu, vähän hedelmää ja hunajaa, lausuin. – Mä tipuin hevosen selästä. Mitä sulle on tapahtunut?
- Ei Jokke tarkottanu, Niina sanoi niin kieroon ja katkeraan tyyliin, että jos Mian miesparka olisi ollut läsnä, hän olisi varmaan jo kokenut hiukan fyysistä väkivaltaa.
- Älkää nyt, ei se ihan oikeasti tarkottanut! Mia sanoi jo vähän kyllästyneesti. – Se ihan oikeasti vaan kiskoi matkalaukkua ja mun ohimo oli kohdalla.
- Klassinen kumarruit kyynärpään eteen, totesin.
- Äh, älkää uskoko sitten. Vaikka teidän pitää. Kai mä kertoisin?
- Ehkä, Niina sanoi hyvin epäileväisesti.
- Totta kai sä kertoisit, sanoin päättäväisesti, sillä minusta tämä alkoi mennä kiusaamisen puolelle. Jos Mia ei halunnut tunnustaa, että häntä piestiin, ei sitä hänestä pakottamalla saisi ulos. Ja tarina saattoi olla tottakin. Olin itsekin kerran saanut mustan silmän, kun olin kompastunut pihalla johonkin penskojen leluun ja törmännyt omenapuuhun. – Haluatteko te kuulla, miten tää kävi?

Molemmat halusivat, joten kerroin yksityiskohtaisesti, kuvaillen jokaisen oksan, kiven ja vesilätäkön alta kauniin ruskaisena kiiltävän lehden.
- Sitten sen omistaja kertoi, että se on joskus meinannut hukkua ojaan, eikä oo sen jälkeen suostunut menemään veteen, lopetin. Se oli vähän tylsä lopetus ja jos Eveliina olisi maininnut minulle asiasta alun perin, ei mitään olisi tapahtunutkaan.
- No nyt sä et voi ratsastaa, Mia sanoi myötätuntoisesti.
- En. Mulle tulee kauheasti ratsastamista, kunhan tää paranee, huokaisin. Kaksi viikkotuntia ja rästit päälle. Mihin hiton väliin minä Rudin sitten sijoittaisin, jos joutuisin käymään tunneilla monta kertaa viikossa? Siinä olisikin aprikoimista.
- Ja entäs sinä? Mia kysyi Niinalta hiukan hyökkäävästi, mutta tälle ei kuulunut mitään mielenkiintoisempaa kuin pohtia, mitä tilaisi kauppaansa myyntiin kevätkaudelle, joten keskustelu palasi turvallisille vesille. Mehän emme olleet tavanneet kolmistaan nokikkain sitten luokkakokouksen, joten puhe alkoi valua siihen suuntaan, ja sitä en välttämättä halunnut.

- Niin, mähän sain muuten tässä potkutkin, ilmoitin.
- Mitä?
- Mua ei enää tarvittu. Mä olin turha. Joten ne makso vuoden palkan käteen ja sano, että mene siivoamaan pöytäsi, summasin.
- Vuoden palkan? Niina älähti.
- Älä riemastu, puolet meni veroa, sanoin vaatimattomasti, mutta hykerryttihän minua kuitenkin ne monta kymmentä tuhatta markkaa tililläni. Se sopi niin hyvin tähän Unikko kaupungissa –teemaan. Joten en kieltäytynyt uudesta lasillisesta kellertävän kultaisenväristä viiniä. Pian selvisi, että Niinalla oli toinenkin pullo varallemme.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.12.14 17:29:28

Hauskaa joulua!
----------------------
- Ei Jokke oikeasti tahallaan osunut mua silmään, Mia sanoi, kun olimme avanneet sen. – Mutta mä mietin silti sen jättämistä.
- Halusiko se osua sua silmään? Niina kysyi riidanhaluisesti.
- En mä tiedä – en usko – mutta eihän sitä nyt kestä erkkikään, että aina, kun se tulee kotiin, mun pitäis osata ja muistaa tehdä tiliä kaikesta tunnin tarkkuudella. Tai viiden minuutin.
- No ei kai se semmosta ala kuulustella? puuskahdin.
- No ei suoranaisesti. Mutta kyllä se pikku hiljaa yrittää kaivella kaiken esiin. Tiedätkö sä miltä tuntuu, kun se on ollut jo kaks päivää kotona ja yhtäkkiä se kysyy, että missä sä sanoitkaan olleesi lauantai-iltana kahdeksalta? Tosiaanko kaks tuntia kylvyssä?

Mia kuulosti tuskastuneelta enkä ihmetellyt. Itse olisin kiivennyt seinille sen lisäksi, että olisin räjähtänyt.
- Otetaan sille! Niina sanoi helpottuneena.
- Me ollaan sun tukena, vakuutin minä juhlallisesti ja sitten minulta lipsahti: - Mun tekis mieli tehdä samoin.
- Ai? Ei kai nyt Olli… aloitti Niina, mutta hänellä välähti heti. – Vehtaatko sä vielä sen Rudin kanssa? Tai jonkun?
- Rudihan asuu ulkomailla, Mia muistutti.

No niin, olin varmaan kaiken aikaa halunnut kertoa, mutta vieläkin harkitsin hetken aikaa kaiken muun kieltämistä paitsi Ollin eeppisen tylsyyden. Tytöt kyllä hurjistuisivat siitä, jos jossain kohden kävisikin ilmi, että olin valehdellut. Sitä paitsi halusin puhua Rudista. Kenen muun kanssa muka voisin sen tehdä?
- Se muutti takaisin Suomeen.
- Sun takiako? Niina töksäytti.
- Hitostako mä tiedän mun takiako vai muuten, mutta niin se teki, sanoin vähän loukkaantuneena hänen melkein vihamielisestä äänensävystään. Mutta se oli vaan Niinaa, hän pukeutui harvoin silkkihansikkaisiin.
- Onko teillä joku myöhänen kolmenkympin kriisi? hän kysyi katsellen Miasta minuun ja minusta Miaan. – Jos on niin mä en halua tartuntaa!
- Hyvä, että joku on tyytyväinen elämäänsä, Mia sanoi ja kurkotti silittämään hänen hiuksiaan hellästi.
- Niin on, Niina tuhahti, mutta rupesi sitten uteliaaksi. – Mitäs te nyt sitten aiotte tehdä?

- Miettiä lisää, Mia sanoi ja nauraa kihersi. – Ehken mä lähde mihinkään. Ehkä mä vaan alan vaatia kalliimpia lahjoja ja teen tiliä tekemisistäni mummoksi asti. Punanen Porsche ois kiva.
- Sama, huokaisin. – Tai en mä tietysti mitään lahjoja saa paitsi yöpaidan jouluna, eikä mun tarvitse tilittää mitään, koska Olli ei oo koskaan muualla kuin töissä tai kotona.
- Miten te sitten tapaatte, jos sulla on kuuma suhde Kaivun kanssa? Niina kysyi käyttäen Rudista lempinimeä, jonka jopa minä olin jo unohtanut. Hän oli joskus koulussa tuhertanut nimensä koepaperiin niin huolimattomasti, että uusi opettaja oli luullut sen olevan Kaivulainen eikä Kainulainen.
- Mä olen käyvinäni tallilla, tunnustin.
- Mutta ethän sä voi ratsastaa!
- Mä voin käydä harjailemassa mun hoitohevosta ja talutella sitä metsässä, sanoin ja hymyilin vinosti. Kymi oli sittenkin osoittautunut siunaukseksi.
- Onko toi nyt ihan reilua?

Ei ollut ja myönsin sen kyllä Niinalle.
- Mun pitäisi vaan osata tehdä päätöksiä! puuskahdin katkerasti. Se tässä oli pahinta, polskia epätietoisuudessa siitä, mitä minun pitäisi tehdä.
- No etkö sä nyt ole jo tehnyt? Sä haluat vaihtaa Ollin Rudiin.
- Mutta mä en tiedä, mitä mieltä Rudi on siitä.
- Kai se haluaa samaa, jos se on vaihtanut maatakin sun takia?
- Saattoi sillä olla muitakin syitä, hitostako mä tiedän.
- Ettekö te oo puhunu siitä?
- Ei me olla kauheasti juteltu, etenkään siitä aiheesta.
- Panette vaan kuin puput? Mia kysyi kateellisesti, tai niin tulkitsin.
- Niin, huokaisin minä. – Ja jos mä lähden, mun pitää hommata asunto, johon lapsetkin mahtuu ja sitten ne joutuu vaihtamaan koulua ja kaikkea.
- Mutta kai se nyt ois helpompaa, jos Olli muuttaisi pois? Niina sanoi ja minusta tuntui kuin hän olisi täräyttänyt minua jollain kovanpuoleisella päähän. Missään vaiheessa en ollut ajatellut sellaista vaihtoehtoa, mutta tietysti, lastenkin takia.
- Ihan totta, sanoin helpottuneena. – Miten mä en keksinyt tota ollenkaan. Olli ei kyllä ihastu.
- Tuskin se ihastuu mistään, mitä sulla on sille asiaa.

Myönsin, että se oli totta mutta tajusin, ettei ongelmani ollut vielä ratkennut.
- Mutta mun täytyy vielä hautoa tätä, huokaisin.
- Jessus, mitä sullakin nyt on hautomista? Niina kysyi kärsimättömästi.
- Jos mä aion myllertää mun elämän kokonaan, niin mun pitää kyllä tietää miksi, sanoin hitaasti, sillä selitin samalla itselleni. – Että teenkö mä sen siksi, että Ollin kanssa on kestämättömän tylsää ja yksitoikkoista vai siksi, että mulla on toinen.
- Kai sä nyt sen tiedät?
- En, ennen kuin mä tiedän, mitä Rudi ajattelee, sanoin ja huokaisin taas. Jos hän pitikin minua vain kivana pikku panopuuna, saattaisin äkkiä huomata, että tylsä avioliitto oli parempi kuin itsenäisyys ja yksinäisyys.
- Ihme vätystelijä, Niina tuomitsi, mutta kiltti Mia ymmärsi minua paremmin.
- Soita mulle koska tahansa, jos sä haluat jutella. Mehän ollaan nyt vähän niin kuin samassa veneessä.
- Vähän. Sulla ei ole lapsia.
- Eikä mitään miestä, varsinkaan mitään suurta rakkautta. Sillä ainahan sä oot ollu Rudiin lätkässä.
- Aina, myönsin. – Ensisilmäyksestä. Ja joka hetki siitä tähän asti.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   27.12.14 21:26:04

Huoh, tädit ja niiden kriisit.. Jotenkin on tunne, että taitaa tätsy jäädä lopulta nuolemaan näppejään..

Lähettäjä: salde 
Päivämäärä:   1.1.15 23:44:07

Vois uuden vuoden kunniaksi saada vähän jatkoa..? ;)

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   2.1.15 01:07:15

Liittyyks tää mitenkään jessijuttuihin??:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.1.15 01:22:52

No jessus, mä jo olin laittavinani tänne jatkon, mutta taisin unohtaa painaa Lähetä.
Ei, tää ei liity mitenkään Jessijuttuihin. Ainakaan vielä :D
----------------
29. Totuuden hetki
Minun piti puhua Rudille. Minun oli pakko selvittää hänen aikomuksensa ja odotuksensa. Tiesin sen, mutta pakko ei tehnyt siitä yhtään helpompaa, eikä sen vaikeus yhtään sen vähemmän välttämätöntä. Loppujenlopuksi nykyinen epätietoisuus oli pahempaa kuin mikään muu. Mia se ehkä sai minut ymmärtämään sen, sillä minä tartuin hänen lupaukseensa ja me puhuimme pitkiä puheluita alkuviikolla tyttöjen illan jälkeen, tietenkin lasten ollessa koulussa.
- Sä sait mut tekemään päätöksen, Mia sanoi minulle.
- Mitä sä päätit? utelin.
- Että mä etsin itselleni pienen asunnon, johon mulla on varaa ja alan elää omaa elämääni ilman, että mun tarvitsee sitä kenellekään selitellä.

En tiedä, miten minä, haahuileva höpsö, siihen saatoin olla osallinen, mutta se kuulosti ihanalta. Uusi alku, puhdas pöytä, elämä avoinna edessä. Kai minä vuorostani sitten imin Mialta voimaa ja päättäväisyyttä, kun seuraavan kerran menin Rudin luo. En kyllä heti päässyt itse asiaan, sillä ensin painuimme sänkyyn, kuten aina. Meillä oli vieläkin meneillään myrskyisä kuherruskuukausi siinä mielessä ja luoja, toivoin sen jatkuvan vielä tämänkin illan jälkeen.
- Oletko sä huonolla tuulella? Rudi kysyi, kun makailimme jälkeenpäin vierekkäin tuijottamassa valkoista kattoa.
- Miten niin? hämmästyin. En ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa ja ne olivat kaikki olleet pelkästään positiivisia.
- Kun sä et puhu mitään.

Asia selvä. Taisin kyllä yleensä tässä kohden höpöttää kaiken näköistä ja kiehnätä paremminkin Rudin kainalossa kuin toisella sängynpuolikkaalla.
- Meidän pitää puhua, huokaisin.
- Äh, nytkö se tulee, Rudi sanoi kiusaantuneena.
- Niin mikä?
- Joko että pysytään kavereina tai että koska oikeen ruvetaan menemään kihloihin ja naimisiin. Mutta sä kun olet jo naimisissa niin varmaan toi eka.
- Ei kumpikaan. Mä haluan avioeron, sanoin ja tuntui suurelta helpotukselta saada se sanottua ääneen. Maistelin sitä hetken aikaa ja se kuulosti kauniilta ja selkeältä. Rudi ei sanonut mitään ja kun käännyin katsomaan häntä, näin, ellei nyt suorastaan pelästyneet niin ainakin huolestuneet silmät. Minua alkoi naurattaa.

- Älä tukehdu. En mä sitä sun takiasi halua. Tai tavallaan, mutta siksi, että mulle on nyt käynyt selväksi, mitä paskaa mun elämä on.
- Oho, Rudi sanoi, mutta näytti helpottuneelta. Käännyin kyljelleni ja hivuttauduin kiinni häneen.
- Mulle sopii hyvin jatkaa näin, enemmän kuin kavereina, ilmoitin. Olisin mieluummin halunnut hänen kertovan, missä mennään, mutta kun ei sieltä tullut mitään, katsoin parhaaksi piirtää jonkinlaiset rajat itse. Ettei hän ahdistuisi ja kuvittelisi, että halusin heti uusiin naimisiin. - Vaikka mä olen kyllä vähän rakastunut suhun, ilmoitin.
- Niin mäkin ehkä suhun, Rudi sanoi ja se oli kauneinta, mitä olin ikinä kuullut. Ihan niin kuin hän oli ehkä kauneinta, mitä olin nähnyt. – Onko sulla nälkä?

Se siitä romanttisesta hetkestä, jolle oli jäänyt pituutta ehkä kymmenen sekuntia. Mutta Rudilla oli aina nälkä ja aina hänen jääkaappinsa oli paremminkin tyhjä kuin täysi. En ollut tarjoutunut täyttämään sitä enkä kokkaamaan hänelle. Olin kurkkuani myöten täynnä ruokahuoltoa, enkä raahaisi sitä askaretta tänne pakopaikkaanikin.
- Ei, mutta voin mä lähteä sun seuraksi, lupasin.
- Mennään jonnekin lähemmäs keskustaa. Mä oon syöny ton aseman pubin ruokalistan läpi. Ja joko sä lopulta haluat lainata ne levyt?

Jos Rudin kanssa puhuminen oli vaatinut mielenrohkaisua, oli ajatuskin Ollin kanssa puhumisesta paljon pelottavampi. Hän ehkä suuttuisi, mutta se minun olisi vain kestettävä. Vielä enemmän minua hirvitti se, että hän olisi varmaan järkyttynyt ja surullinen. En kuitenkaan olisi halunnut kovin satuttaa häntä, meillähän oli pitkä historia ja hän oli aina rakastanut minua. Vaikka kieltämättä sekin oli saattanut väljähtyä vuosien mittaan, kuten muu elämämme.

Haudoin ja suunnittelin, nukuin yön yli ja vielä toisenkin, kunnes ehdin taas käymään Rudilla.
- Mitä se sanoi? hän kysyi eikä ollut vaikea arvata, ketä hän tarkoitti.
- Mä en ole saanut vielä sanotuksi, tunnustin.
- No niin, sä siis vaan haaveilet.
- Enkä!
- Sä ehkä luulet, että sä haluat erota, mutta et sä oikeasti halua.
- Ei! Mä haluan!
- Niin niin, Rudi sanoi rauhoitellen ja nauroi, kun mulkoilin häntä silmät salamoiden.
- Mä oon vaan kerännyt rohkeutta! Mä teen sen tänään! Tai ainakin ennen kuin seuraavan kerran nähdään, pohjustin vähän varatilaa.
- Ihan niin. Oletko sä leikannut hiuksiasi?
- En, mä annoin ammattilaisen tehdä sen, naurahdin iloisena siitä, että Rudi oli vaihtanut puheenaihetta ja siitä, että hän oli huomannut. Olli ei ollut.

Saatoin viipyä hiukan tavallista myöhempään sinä iltana. Viivyttelin vielä kotimatkalla ja kävin Mäkkärissä ostamassa pirtelön, sillä halusin hioa sanojani siltä varalta, että tänään tulisikin hyvä tilaisuus puhua Ollin kanssa. Mutta hyviä lauseita ei syntynyt ja päätin antaa asian hautua vielä yhden yön yli.
- Missä sä oot ollut? kuulin olohuoneesta heti, kun astuin eteiseen.
- Tallilla, missäs muualla, sanoin automaattisesti, vaikka se oli valhe. Olli tuli ovelle.
- Näin kauan ja pilkkopimeässä?
- Jep, ja sitten mä kävin pirtelöllä.
- Tallilla? Pirtelöllä? Oletko sä joku teinityttö?
- Kai aikuisetkin saa juoda pirtelöä, sanoin loukkaantuneena, kun Olli tuli lähemmäksi ja työnsi nenänsä hiuksiini. – Onko sulla ollut ikävä, vai?
- Sun tukka ei ole koskaan haissut tämmöselle.
- Ehkä on, ehkä ei, sanoin varovaisesti, sillä nyt alettiin olla aralla alueella. Yleensä peseydyin Rudin luona ennen kuin lähdin sieltä ja sitten kävin vielä kotona suihkussa, ennen kuin menin nukkumaan Ollin kanssa samaan sänkyyn. Olli, tai miehet yleensä, eivät tainneet olla kovin tarkkanäköisiä, tai –nenäisiä, mutta ehkä hänkin alkaisi ihmetellä, jos Rudin vaniljantuoksua olisi minun ihollani. – Mä olen käynyt kampaajalla, vaikket sä ehkä ole huomannut.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   2.1.15 21:09:57

Ai että, nyt alkaa ehkä tapahtua :P

Lähettäjä: salde 
Päivämäärä:   2.1.15 23:50:04

Kiitos kaunis! Maltan tuskin oottaa seuraavaa pätkää ;D

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   3.1.15 01:33:12

"Ei, tää ei liity mitenkään Jessijuttuihin. Ainakaan vielä"

Ooo, sinä se osaat tehdä hullun uteliaaksi!

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   8.1.15 20:42:11

Koska lisää jatkoa?:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.1.15 21:09:51

"Ainakaan vielä" ei ollu lupaus, kunhan vaan juolahti mieleen pitää kaikki ovet avoinna :D
------------------------------
Olli vain tuhahti, joten menin peremmälle ja näin ihmeekseni, ettei Teppo ollut koneella.
- Mitä sä olet tehnyt meidän pojalle? kysyin ihmeissäni.
- Se on Kakun luona. Mä sanoin, että mun pitää ajaa meidän koneeseen päivityksiä.
- Jaa, sanoin kiinnostumatta. Tellu ei varmasti ollut kotona, en viitsinyt kysyäkään.
- Mutta sen mä olisin voinut tehdä koska tahansa. Voisitko sä kertoa, mitä sä oikein touhuat?
- Miten niin? kysyin voittaakseni aikaa, sillä en nyt oikein pysynyt mukana. Olli käyttäytyi omituisesti.
- Mitähän nää on? hän kysyi ja nosti esiin ne kuusi levyä, jotka olin jättänyt levysoittimen päälle nauhoitettuani niitä kasetille, joka nyt oli autossani.
- Levyjä, vastasin levottomana. Okei, ne olivat Rudin levyjä, mutta miten Olli sen voisi tietää? – Mä lainasin ne.
- Ja keneltä?
- Ja mitä väliä? hermostuin. Rajansa kaikella hulluudellakin. – Jos mä lainaan kaveriltani levyjä niin mitä hittoa se sulle kuuluu?
- Keneltä kaverilta? Niinalta? Mialta?
- Niin, sanoin ja puristin suuni kiinni. Olli kiskoi yhdestä levyn suojapapereineen esiin ja piti sitä silmieni edessä. Siinä luki hontelolla teinipojan käsialalla Rudin nimi ja kouluaikainen osoite, en ollut huomannut sitä itse ollenkaan. – Entäs sitten? Mistä mä tiedän, mistä Niina on noi saanut, kivahdin, ennen kuin tajusin, että itse asiassa Olli rakensi minulle parempaa tilaisuutta sanoa asiani kuin mihin olisin itse ikinä pystynyt.
- Tässä on nyt vähän liikaa kaikkea pientä omituista, Olli sanoi ja yritti pujottaa levyä takaisin pahvikansiin, mutta hänen kätensä tärisivät. – Mä tiedän tän nimen.
- Ai?
- Sä mainitsit sen sillon, kun me alettiin olla yhdessä. Monta kertaa. Petätkö sä mua?

Totuuden hetki, lopultakin. Ei se hauskaa ollut ja Olli katsoi minua jotakuinkin samanlaisin ilmein kuin Teppo sinä eräänä iltana, kun olin suunnilleen haukkunut häntä läskiksi, mutta nyt oli tilaisuuteni saada asiat selviksi.
- Mä haluan avioeron. Mä haluan, että sä muutat pois täältä, lausuin. – Ja mä olen pahoillani, ihan oikeasti.
- Siis petät, Olli toisti.
- Mä olen rakastunut toiseen, mutta ei se ole se syy, aloitin, mutta silloin Olli sai dieselinsä käyntiin. Hän yritti taittaa levypinon polveaan vasten onnistumatta, joten hän siirtyi tuhoamaan niitä yksi kerrallaan. Kuulin räsähdyksen, kun Barbra Streisand halkesi ja yritin kurkottaa pelastamaan loput.
- Älä!
Mutta se oli turhaa, yksi kerrallaan Olli rikkoi jokaisen levyn ja heitti ne sen jälkeen pitkin huonetta kuin frisbeet.
- Mieluummin mä olisin katkonut sulta luita, hän ärähti viimeisen jälkeen. – Ja ei. Mä en kuule muuta täältä mihinkään. Sä muutat. Nyt heti.

Näin tämän ei ollenkaan pitänyt mennä, totesin pelästyneenä. Ei. Ollin piti olla surullinen ja minä ehkä lohduttaisin häntä ja antaisin hänen nukkua sohvalla muutaman viikon, kunnes hän löytäisi uuden asunnon.
- Älä nyt höpötä, entäs lapset? kivahdin.
- Mä kerron niille jotain sopivaa. Mutta sun on parasta häipyä nyt, tai mä en tiedä, mitä tulee tapahtumaan.

Katsoin häntä pari sekuntia ja totesin, että taisi olla parasta totella.
- Mä haen vähän vaatteita, sanoin ja käännähdin.
- Ei kun menet, nyt. Sä voit tulla huomenna hakemaan tavaroitasi. Mä pakkaan ne sulle pihalle valmiiksi.
- No et jumaliste aja mua yön selkään ilman hammasharjaa! Mihin mä edes menen! huudahdin.
- Mene sinne mistä tulitkin! Olli ärisi ja minusta alkoi tuntua, ettei hammasharjallakaan ollut niin väliä. Menin eteiseen, pistin kengät jalkoihini ja kävelin ulos. Näytökseen olisi varmasti kuulunut se, että Olli olisi vaatinut avaimiani ja kun sen tajusin, aloin kiirehtiä. Halusin tieheni, ennen kuin hän keksisi haluta nekin.

Sora lensi, kun kurvasin pois kotoa, ihan kuin olisin ollut kauhuelokuvassa ja minua olisi ajettu takaa. Ja niinhän asia oikeastaan olikin. Ajoin hiekkatiemme loppuun asti isolle tielle, mutta siellä ajoin heti sivuun bussipysäkille. Sydämeni hakkasi kuin rumpukone ja käteni vapisivat pahemmin kuin Ollin hetki sitten, joten katsoin turvallisemmaksi jäädä siihen vähäksi aikaa. Nojasin rattiin käsivarsillani ja otsallani, kunnes pulssini hiukan tasaantui ja nousin sitten ulos polttamaan yhden tupakan. Normaalisti en olisi vaivautunut muuta kuin veivaamaan ikkunaa vähän auki, mutta en halunnut vielä lähteä ajamaan.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   8.1.15 22:14:37

Huh, johan tämä käy jännittäväksi. Muakin vähän epäilyttää, ettei Unikolle käy tässä kovin hyvin..

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   9.1.15 17:04:30

Asiaa!

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   11.1.15 01:37:24

No niin! Seuraavaa pätkää odotellessa :P

Lähettäjä: Cecilia 
Päivämäärä:   12.1.15 18:09:46

Uuu miten jännää! Jatkoa odotellaan :)

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   15.1.15 20:20:15

Joko kohta saadaa lisää?:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.1.15 20:28:52

Oho, taas vilahti viikko. Kiitos muistutuksesta!
-------------------
Lokakuinen ilta oli ollut pimeä jo monta tuntia, kuten Olli oli osuvasti maininnutkin, ilma oli kirpeää ja tähdet loistivat taivaalla. En ollut erityisesti syksyn ja talven ystävä, mutta juuri nyt maailma tuntui äärettömän kauniilta, kun katselin niska kenossa ylös. Ei se ollut yksin yön kirpeys vaan myöskin se, etten enää tuntenut itseäni viheliäiseksi valehtelijaksi ja petkuttajaksi. Kaikki muu olikin sitten ihan levällään, mutta juuri nyt en halunnut ajatella sitä, en edes sitä, mitä Olli mahtaisi sanoa lapsille, kun en ollut kotona. Hän oli ihan itse ja vapaaehtoisesti ottanut sen hommakseen ja sanoisi hän mitä tahansa, tulisi minullekin tilaisuus esittää oma kantani jossain vaiheessa, esimerkiksi heti huomenna, kun palaisin kotiin.

Jotain minun piti silti päättää: mihin jatkaisin tästä. En voisi viettää yötä autossa, siihen oli liian kylmä. Laskin nopeasti kaksi vaihtoehtoa ja kolmannen hätävaran. Niina oli poissa laskuista Matin takia, mutta jos Jokke olisi töissä, voisin ajaa Mialle ja purkaa sydäntäni oikein perusteellisesti. Sitten oli tietenkin Rudi, mutta jotenkin tuntui nololta palata hänen luokseen kertomaan, että minut oli heitetty ulos. Toisaalta olisi äärimmäisen upeaa mennä sinne ja julistaa, että olin nyt tehnyt sen ja nauttia sen jälkeen pakopaikastani ja sen eduista aina aamuun asti. Kumpikin vaihtoehto vaati puhelinsoiton, ennen kuin voisin päättää. Jos Jokke oli kotona, en suurin surminkaan menisi sinne ja jos Rudi oli sulkenut puhelimensa, en pääsisi sisään. Siinä tapauksessa minun pitäisi mennä hotelliin, ehkä siihen, jossa Rudi oli asunut luokkakokouksen aikoihin. Puhelinkioski olisi siis seuraava etappini.

Löysin sellaisen kauppojen kulmalta, mutta siinä vaiheessa adrenaliini oli ehtinyt melkein kadota ja tunsin itseni vain sairaaksi ja onnettomaksi. Minun oli pakko käydä puskassa oksentamassa pirtelö pois ja muistin samalla katkerana, miten Olli oli moittinut minua teinitytöksi. Ehkä siinä oli vähän perääkin, vaikka ei minulla näin hurjia seikkailuja ollut teininä ollut. Puheluni sain kuitenkin soitettua ja vaikka Mia oli ykkösvalintani, päädyin Rudin luokse. Jokke oli juuri palannut lennolta.
- Oletko sä nyt niinku lainsuojaton? Rudi kysyi puoliksi huolestuneena, puoliksi huvittuneena päästäessään minut sisään.
- Taidan olla vähän aikaa, myönsin. – Mutta eihän se hitto vie voi mua omasta kodistani ajaa pois. Nyt mä en vaan uskaltanu jäädä, kun se oli niin vihainen. Pelkäsin, että saan turpiini.
- Voi pientä, Rudi sanoi ja halasi minua.

Olin haaveillut siitä, että voisin joskus jäädä koko yöksi, mutta nyt syy tilanteeseen tuntui koko ajan ahdistuksena rinnassa. En voinut olla miettimättä, mitä lapset mahtaisivat sanoa ja mitä Olli sanoisi heille. Rudi tuntui ymmärtävän, että sinänsä onnistuneesta lopputuloksesta huolimatta olin surullinen, eikä puhunut paljonkaan, antoi vain minulle t-paidan ja bokserit, jotta pystyin huuhtaisemaan alusvaatteeni ja puseroni. Minullahan ei ollut vaihtovaatteita. Sitten menin hänen kainaloonsa kyhjöttämään sille isolle sohvalle ja katsoimme uudesta televisiosta epäkiinnostavia ohjelmia.
- Nukkumaan, Rudi ehdotti kymmenen jälkeen. Hänen työpäivänsähän alkoivat kukonlaulun aikaan.
- Mennään vaan. Käske mut sohvalle, jos mä en saa unta ja pidän sut hereillä, sanoin. – Mä vaan pyöriskelen, jos en nuku.
- Et sä pyöriskele, Rudi lupasi ja vaikka epäilinkin suuresti, hän oli oikeassa. Nukuin kuin pieni lapsi aina aamuun asti. Päättelin sen johtuvan siitä, että minulla ei enää ollut mieltä painavia salaisuuksia.

Heräsin Rudin kellon soittoon, mutten jaksanut nousta, enkä halunnutkaan mennä sotkemaan hänen aamurutiineitaan. Mistä minä tiesin, millainen mörkö hän olisi tähän aikaan vuorokaudesta? Kuuntelin vain lorinaa ja kolinaa ja lopulta hän palasi makuuhuoneeseen.
- Siellä on kahvia, nousetko sä juomaan vai sammutanko mä keittimen? hän kysyi.
- Mä voin nousta, lupasin ja venyttelin nautinnollisesti.
- Mä laitoin keittiön pöydälle mun vara-avaimet, jos sun täytyy lähteä jonnekin.
- Täytyy mun mennä ainakin hakemaan vaatteita ja hammasharja ja semmosta. Mä ajattelin, että tuun sitten takasin, kun sä tuut töistä, mutta kiitos avaimista, sanoin mielissäni.
- Ei mitään. Sä voit hyvin olla täällä pari päivää, että saat asioita johonkin järjestykseen.

Pari päivää? Se tipautti ikävästi maan pinnalle. Mukavampaa olisi ollut, jos Rudi olisi sanonut, että tietenkin asuisin hänen luonaan niin kauan kuin halusin, mieluummin ikuisesti.
- Niin, enhän mä tännekään voi jäädä olemaan, sanoin kiireesti. – Eihän täällä ole lapsillekaan tilaa.
- Ei, enkä mä ole koskaan ajatellut rupeavani isäpuoleksi, Rudi naurahti ja antoi minulle suukon nenänpäähän. Hän tuoksui hammastahnalle. – Mun pitää nyt mennä.
- Hauskaa työpäivää, toivotin sävyttömästi ja vedin peiton takaisin korviini. Ryhdistäydyin kuitenkin vähän sen jälkeen, kun ovi oli kolahtanut kiinni ja nousin ylös. Avasin ikkunan parhaiden Martta-ohjeiden mukaan ja jätin vuodevaatteet levälleen siksi aikaa, kun viipyisin, jotta nekin tuulettuisivat. Sitten palaisin petaamaan sängyn ja laittaisin päiväpeitteenkin. Rudin ei tarvinnut luulla, että hänen luokseen oli muuttanut joku homssu.

Kahvittelin kaikessa rauhassa odottaen, että kello tulisi niin paljon, että voisin lähteä kotiin. En halunnut tavata lapsia juuri nyt ja tiesin heidän menevän yhdeksäksi kouluun näin perjantaisin. Tuskin Olli oli heille asioita niin dramaattisesti selittänyt, että he lintsaisivat ja kyllä hän itsekin oli takuulla lähtenyt töihin säntilliseen tapaansa. Firma ei saisi kaatua sen takia, että hänellä oli perhekriisi.

Siitä huolimatta ajoin Espooseen hitaasti ja vähän painajaismaisissa tunnelmissa. En ollut tottunut pelkäämään sen hurrikaaniluokan riitoja kuin edellisiltana, saati sitten väkivaltaa. Helpotus, kun näin Ollin auton puuttuvan veti melkein jalat veteliksi. Siltikin käänsin auton valmiiksi lähtösuuntaan, ennen kuin sammutin moottorin. Kuistilla oli kaksi mustaa jätesäkkiä sekä matkalaukku, jonka joskus yli kymmenen vuotta sitten olimme lainanneet äidiltä emmekä koskaan palauttaneet, kun ei hän sitä ollut tarvinnut. Katsoin niitä hetken aikaa vihaisesti. Oliko Olli tosiaan pakannut tavarani ja nostanut ne ulos? Melko hävytöntä!

Ovi ei auennut, tai aukesi, mutta vain viitisen senttiä. Turvaketju oli päällä varmaankin ensimmäistä kertaa ikinä. Jonkun piti siis olla kotona, vai mitä? Soitin ovikelloa ja huhuilin saamatta mitään vastausta, ennen kuin tajusin. He olivat panneet ketjun kiinni ja lähteneet tahoilleen kellarin oven kautta. Miten hitossa Olli oli saanut lapset mukaan sellaiseen juonitteluun? Kiersin talon taakse, josta kellariin pääsi, mutta vara-avain ei ollut ikiaikaisessa piilossaan irtokiven alla. Minä en pääsisi sisään, ellen rikkoisi ikkunaa, ja sitä en sentään ajatellut tehdä.

En voinut muuta kuin nostaa autooni jätesäkit ja matkalaukun ja ajaa pois, mutta nyt olin kiukkuinen. Olli pelasi rumasti ja niin alkaisin minäkin tehdä. Kunhan vaan keksisin miten!

Lähettäjä: k 
Päivämäärä:   17.1.15 19:49:49

Ai hitsit, nyt alkoi tapahtua!! Odotan kyllä nyt niin jatkoa! :D

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   18.1.15 21:39:09

Tähän jatkoa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.15 21:40:38

Okei :)
----------------
30. Maanpaossa
Minulla oli koko päivä käsissäni, muttei oikeastaan mitään tekemistä, mikä oli tuskastuttavaa. Yritin asennoitua niin, että nyt sain olla kuin villi sinkku kaupungissa, mutta ei se ollut yhtään hauskaa, kun ei ollut valinnanvaraa. Olin aamukahvini kanssa syönyt Rudin kaapista näkkäriä ja juustoa, jota jääkaapissa sentään oli, ja aloin olla nälkäinen. Ajoin Casaninaan.
- Saisko susta lounasseuraa?
- Pikaisesti, mä olen yksin täällä, Niina sanoi näyttäen kiireiseltä, vaikkei kaupassa ketään ollut. Mutta tietenkään hän ei halunnut pistää lappua luukulle ruokatunnin ajaksi, jos vaikka päivän ainoa asiakas sattuisi tulemaan juuri silloin.
- Etkö sä tarvitse kohta jouluapulaisen?
- Kohta. En vielä. On lokakuu.
- No, jos mä haen meille vaikka salaatit jostain ja syödään täällä, ehdotin.
- Kuule, nyt sä olit fiksu! Mulle katkarapua ja täysjyväsämpylä.

Kävin siinä lounasbaarissa, jossa olimme kesällä syöneet ja ostin meille salaattia, kivennäisvettä ja suklaakakkua. Viileä valkoviini olisi kruunannut kaiken, mutta olosuhteiden pakosta se sai jäädä.
- Mitä sä teet täällä tähän aikaan päivästä? Niina kysyi, kun aloimme syödä.
- Olli heitti mut ulos, sanoin suu täynnä.
- Eikä?
- Kirjaimellisesti. Yön selkään eilen. Mä kävin just hakemassa kuistilta pari jätesäkillistä mun tavaroita, sisään mä en päässyt, niin tarkkaan se oli lukinnut talon. Lapsia mä en oo nähny eilisaamun jälkeen enkä mä tiedä, mihin mä veisin kamani. Mun auto näyttää siltä, että mä asun siellä, luettelin ja Niina kuunteli silmät pyöreinä.
- Kerroitko sä sille Rudista vai?
- En, se haisteli sen asian esiin ihan itse, sanoin ja kuvailin, miten kaikki oli tapahtunut. – Se rikkoi Rudin levyt, lisäsin surullisena. En ollut vielä kertonut siitä hänellekään.
- No olet sä idiootti, kun sinne ne veit.
- No siellä mun nauhotusvälineet on! Ja yhtä hyvin mä olisin voinut lainata ne sulta!

Siinä vaiheessa kauppaan tuli kuin tulikin asiakas ja Niina siirtyi takahuoneesta myymälän puolelle noin viideksi minuutiksi.
- Missä sä sitten olit yötä? hän kysyi palattuaan.
- Rudin luona. Mä olisin mennyt Mialle, ellei Jokke olisi ollut kotona, mutta Rudi sanoi, että mä voin hyvin olla siellä pari päivää.
- Pari päivää? Eikö teillä olekaan kuuma suhde menossa?
- Ei ilmeisesti ihan niin kuuma kuin mitä mä toivoin, huokaisin. – Vaikka tuskin se mua ulos heittää kolmantenakaan päivänä. Mä en vaan tiedä, mitä mun nyt pitäisi tehdä!

Niinakaan ei tiennyt.
- Mä en ole koskaan ollut avioeroamassa.
- Silläkään niin kiire, mutta miten mä pääsen takaisin kotiin! Olli on tehnyt siitä jonkun hemmetin linnakkeen eikä kyllä oo totta, että mun koko viidentoista vuoden aikana kerätty omaisuus mahtuu kahteen säkkiin! Ja mitä se on sanonut lapsille, sen mä totisesti haluaisin tietää!
- Toi sun kai täytyy selvittää Ollin kanssa, Niina arveli ja lupautui koska tahansa tulemaan henkiseksi tueksi, jos haluaisin mennä käymään Espoossa. Hänen oli silminnähden vaikea kuvitella Ollia uhkaavaksi, mutta hän arveli, ettei minun kannattaisi Rudia ottaa seurakseni.

Oli ihanaa purkaa sydäntään ja vaikka Niina ei tainnut kovin paljon arvostaa viimeaikaisia tekemisiäni, ei hän arvostellut niitä vaan oli topakasti minun puolellani.
- Me tarvitaan nyt kriisi-istunto. Soitetaan Mialle ja tavataan jossain huomenna lounaalla tai jotain. Ei se kuitenkaan nyt illalla pääse irtautumaan, jos Jokke on just tullu kotiin ja sillä voi olla hyviä neuvoja, mitä noihin eroasioihin tulee. Te voitte antaa toisillenne vertaistukea.
- Voidaanko me soittaa täältä? tiedustelin. – Nyt siis? Kas, kun mulla ei ole puhelinta ja mitä enemmän mä ajattelen, sitä selvemmin mä tajuan, ettei ilman semmosta tuu mistään mitään.
- Eikö Rudillakaan ole?
- Ei, paitsi kännykkä.
- No mikset sä hommaa kännykkää, vastahan sä kehuit, miten paljon sulla on rahaa.
- Enkä kehunut, tokaisin, mutta ajatus oli muuten hyvä. Itse asiassa minun olisi varmaan pakko tehdä niin, miten minä muuten Ollinkaan kanssa keskustelisin, tai lasten? En ainakaan Rudin kännykällä, se oli varma.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   23.1.15 15:53:01

Apua, tää oli tokalla sivulla jo!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.15 16:29:52

Pannaan tännekin jatkoa viikonlopun kunniaksi :)
--------------------------
Minulla oli paljon parempi olo, kun lähdin Casaninasta ajamaan Rudin luo. Mia oli luvannut tavata meidät seuraavana päivänä sillä aikaa, kun Jokke olisi tennishallilla: menisimme hänen luokseen ja saisin viedä sinne myös ne tavarani, joita en tarvinnut päivittäisessä elämässäni. Kahdessa säkissä ja matkalaukussa oli takuulla enemmän kuin paljon tarpeetonta. Itse asiassa aloin epäillä että ehkä niissä kuitenkin oli koko elämäni, kun raahasin niitä autosta Rudin luo. Säkit painoivat niin, että oli ihme, että ne pysyivät kasassa. Miten olikin ollut niin paljon helpompi nostaa ne autoon Espoossa, adrenaliinia ehkä?

Aloin käydä läpi Ollin pakkaamia tavaroita kiroillen ja nauraen vuorotellen. Eikä mitään iloista naurua, todellakaan, vaan sellaista kolkkoa, joka kysyy, että elänkö kenties hullujen keskuudessa. Matkalaukku oli lähes asiallista tavaraa. Siellä olivat kaikki alusvaatteeni, sukkani, puseroni ja yöpaitani. Oli helppo nähdä, että Olli oli vain viskannut sinne vaatekaappini sisällön hylly kerrallaan. Tietysti muutamat pitkät housut olisivat olleet tervetullut lisä tähän garderobiin, mutta niitä ei löytynyt edes säkeistä. Joko Olli oli unohtanut roikkukaappini yläkerran aulassa tai sitten hän tahtoi lähettää minut kirjaimellisesti perse paljaana maailmalle. Jätesäkit olivat pelkkää pilkkaa. Siellä oli vuosikerroittain naistenlehtiä sekä kaulaliinoja ja hansikkaita. Toiseen oli heitetty kaikki kenkäni eteisestä ja ilmeisestikin kaikki minuun viittaava saunasta ja kylpyhuoneesta suloiseen sekasotkuun. Tietenkin osa pulloista ja purtiloista oli auki tai rikki, mutta sitä katsellessani minua lohdutti ajatus siitä, mitä Tellu tulisi asiasta sanomaan. Hän oli purnukoitani viime aikoina käyttänyt enemmän kuin minä. Samassa sopassa kiehuivat rakkausromaanini ja keskeneräiset käsityöni.

Istuin ja katselin sotkua vielä, kun Rudi tuli kotiin aikaisemmin kuin olin odottanut. Olin yrittänyt lajitella ja siivota, mutta kaikki tuoksui saippualle ja välillä oli pitänyt pysähtyä itkemäänkin. Tuntui pahalta ajatella, että Olli oli yhtäkkiä ruvennut vihaamaan minua niin kovasti, että oli halunnut pilata kaikki tavarani.
- Oho, Rudi sanoi nähdessään tavaravuoreni.
- Mulle olis riittänyt pari vaihtovaatekertaa, mutta tää kaikki oli valmiiksi pakattuna ulkona, selitin kiireesti, jottei hän luulisi minun hivuttautuvan kutsumatta asumaan. – Mä saan viedä Mialle ylimääräiset, sillä on monta tyhjää huonetta. Tai roskikseen, lisäsin, sillä omistaminen ei juuri nyt huvittanut minua ja olin surutta kasannut pois heitettäväksi turmeltuneet kengät ja lehdet, joita en todellakaan aikonut vaalia tässä elämäntilanteessa.
- Onko sulla nälkä?
- Voi kohta olla… mun piti käydä ruokakaupassakin, mutta en mä ole ehtinyt tän pidemmälle, pahoittelin.
- Äh, mennään jonnekin syömään.
- Odota, mä yllätyn, naurahdin, mutta olin innokas lähtemään. Olin juuri pohtinut ankarasti, pitäisikö minun ajaa Espooseen yrittämään Ollin kanssa keskustelemista vai ei.
- Ja ottamaan pari olutta. Viikonlopun kunniaksi. Ja sen, että sun ei tarvitse lähteä lapsia hoitamaan.

Oh, Rudi näytti olevan mielissään siitä, että olin täällä vaikka olin tullut tällaisen kamakasan kanssa ja huolimatta siitä, mitä hän oli aamulla sanonut. Nousin lattialta ja menin halaamaan häntä tuhat kertaa iloisempana kuin puoli minuuttia sitten.
- Voitko sä auttaa mua? kysyin.
- Ai roskien viemisessä?
- No siinäkin voit auttaa, mutta mun pitää saada kännykkä, enkä mä osaa ostaa sellasta.
- Ilman muuta, Rudi piristyi. – Haluatko sä samanlaisen kuin mulla?
- En mä tiedä, mitä mä haluan. Mutta jos se on hienompi kuin Ollilla niin hyvä, sanoin kostonhimoisesti.

Kahdelta lauantaina soitin Mian ovikelloa vierelläni matkalaukku, joka sisälsi nyt kesävaatteita ja rakkaimmat kirjoistani. Melkein kaikki, muutaman olin jättänyt Rudin luoksekin. Minulla oli mukavan kevytpäinen olo ja minua hyräilytti. Rudi taisi sittenkin pitää minusta, sillä hän ei ollut viittaillut enää siihen, että viipyisin vain pari päivää vaan että nykyinen järjestely sopisi pysyväksikin. Me olimme nukkuneet aika pitkään ja sitten olin juossut lähikaupasta vähän tuoretta leipää ja muita brunssitarpeita. Ruoka oli maistunut paremmalta kuin koskaan, kun olimme vieneet kaiken sänkyyn ja syöneet siellä. Minun lähtiessäni Rudi oli jäänyt vaihtamaan lakanoita.

Lähettäjä: jokunen 
Päivämäärä:   25.1.15 22:10:35

Jihuuuuu! Jänskää.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   25.1.15 23:07:29

Hötönetti voisi parannuksena lisätä ominaisuuden, että näkee, kuka on viimeisen postauksen tehnyt.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   29.1.15 20:46:07

Jokos tähän taas pian saisi jatkoa?

Mä en ole vieläkään oppinut pitämään Unikosta. Se hieman ärsyttää mua. Ihan niin kuin muuten Alissakin. Onkohan niissä jotain samaa? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.1.15 20:56:09

Mä ajattelin laittaa huomenna, mutta miksei.

Entäs Henriikka? Se on ainoa, josta mä olen oikein tosissani yrittänyt tehdä ärsyttävän :)
---------------------------

Todellisuus kopsahti sitten päin näköä, kun istuimme Mian keittiön pöydän ääreen ja Mia ja Niina näyttivät vakavilta, melkein ankarilta. Tosiaan, minun asianihan olivat aika hullulla tolalla. En olisi halunnut muistaa sitä.
- Mitä sä nyt aiot tehdä? Niina kysyi kursailematta.
- Mä en tiedä, mitä mä voin tehdä, voihkaisin. – Mia? Tiedätkö sä?
- Riippuu siitä, mitä sä haluat, hän sanoi.
- Mä haluan Ollin pois mun elämästä ja meidän kodista!
- Mä en tiedä, miten sä saisit sen sieltä ajettua pois, ellei se halua lähteä, Mia totesi.
- Saihan sekin mut.
- No, jos sulla on mielessä jotain, millä sä onnistut pelottelemaan sen pois, tai kiristämään… Niina kuulosti epäilevältä enkä minä suoraan sanottuna osannut ajatella mitään. Tunsikohan Rudi mitään mafiatyyppejä? Mutta ei.
- Mä en tiedä miten mä semmosessa onnistuisin, ellen palkkaa jotain helvetinenkeleitä ja sitä mä en aio tehdä. Mun täytyy ajatella Tellua ja Teppoakin. Vaikka herra tietää, mitä shittiä niille on jo syötetty.
- Oletko sä puhunut Ollin kanssa? Ehkä se ei ole enää niin vihainen ja te voitte keskustella niin kuin kaksi järkevää aikuista.

Mian kysymys oli järkevä ja minunkin oli vaikea uskoa, että tasainen ja leppoisa mies enää olisi sellainen raivopää kuin torstai-iltana.
- En oo puhunut – jokohan mä uskaltaisin kokeilla? pohdin. En halunnut, ajatuskin pelotti, mutta jossain vaiheessahan minun olisi pakko lastenkin takia. Heidän ei tarvinnut luulla, että olin noin vain jättänyt heidät enkä välittänyt edes soittaa. Puristin hetkeksi silmäni kiinni ja käteni nyrkkiin ja kun kaikki mahdollinen rohkeus oli yhdessä paikassa, otin laukustani uuden kännykkäni.
- Ohoh, Mia sanoi puoliääneen ja valitsin numeron. Soitin Ollin kännykkään, sillä halusin puhua nimenomaan hänen kanssaan ja valmistautua erikseen siihen, että jompikumpi lapsista vastaisi.

Olli vastasi hyvin virallisesti, kuten aina ja jopa nyt se tuntui minusta naurettavalta. Tunne oli hyvä; en ollu ihan alakynnessä, jos saatoin ajatella siten.
- Minä täällä.
- Mistä sä soitat?
- Mä olen Mian luona. Oletko sä valmis keskustelemaan järkevästi?
- Riippuu siitä, mistä sä haluat puhua.

Niin, mistä minä oikeastaan halusin puhua?
- Mitä sä olet sanonut lapsille?
- Että sä lähdit yhtäkkiä viikonlopuksi sun siskon mökille.
Irvistin, mutta samalla huokaisin helpotuksesta. Yhdellä siskoistani oli tosiaankin mökki ja vaikka sinne meno lokakuussa tai koskaan oli viimeisiä asioita, joita halusin tehdä, oli se uskottava juttu. Kai hän oli keksinyt jotain yhtä fiksua selittääkseen lapsille, miksi heidän piti kulkea kellarin kautta tai miksi vaatteeni ja kasvoveteni olivat muuttaneet jätesäkkeihin oven ulkopuolella.
- Hyvä tarina, myönsin. – Meidän pitää jutella.
- Sen kun tulet kotiin sieltä mökiltä. Älä unohda tuliaisia. Lapsille siis.
- Ja sä olet sitten valmis keskustelemaan pois muuttamisesta? kysyin varovaisesti.
- No en tosiaan ole! Olli jyrähti ja pim, olimme takaisin torstai-illassa.
- Minäpä palaan asiaan myöhemmin, sanoin vikkelästi ja lopetin puhelun. Hiukseni tuntuivat nousseen pystyyn ja ystävieni ilmeistä päätellen taisin näyttää aika kauhistuneelta.

- No? Niina tiukkasi.
- Katuva vaimo taitaisi olla tervetullut kotiin, arvelin. – En minä.
- Mitäs nyt sitten?
- Mun täytyy kai nukkua vielä yhden yön yli. Ainakin se on keksinyt lapsille tarinan, jonka ne voi uskoakin ja siitä riittää alibia huomiseen asti. Mutta nyt mä en ole kovinkaan vakuuttunut, että se suostuu mihinkään…
- Haluaisitko sä itse muuttaa pois kotoasi? Niina kysyi järkevästi.
- Hei, mä olen poissa kotoani!
- Mutta ellet olisi, vielä, jos Olli olisi vaan yhtenä iltana tullut kotiin ja sanonut, että haluaa sun häipyvän.
- Okei, okei, en mä ole idiootti, kyllä mä pystyn kuvittelemaan miltä siitä tuntui! Mutta luulis sen jo leppyneen keskustelemaan kahdessa päivässä!
- Viistoista vuotta voi vaatia vähän enemmän sulatteluaikaa.
- Pitäisköhän sun ruveta miettimään sitä vaihtoehtoa, ettei Olli lähde sieltä kulumallakaan? Mia ehdotti.
- Miksi se saisi jäädä meidän yhteiseen kotiin, jos me erotaan? kysyin itsepintaisesti, vaikka enhän minä siihen vastausta saisi. – Kuvitteleeko se, että lapset haluaa muuttaa mun mukana jonnekin lähiöön?
- Ehkä se kuvittelee, että sä et halua niitä, Niina esitti ja sulki suuni. Sitäkään en ollut tullut ajatelleeksi. Lapsethan kuuluivat aina äidille.

- Yks mun työkaveri on ratkaissut sen asian niin, että lapset asuu kotonaan ja vanhemmat vuoroviikoin niiden luona, Mia sanoi ja se kuulosti ensin oikein hyvältä ajatukselta. Ensin.
- Että me oltaisiin sitten kolmen asunnon loukussa, sanoin synkeästi, mutta synkältä näyttivät muutkin vaihtoehdot paitsi se, että Olli yksinkertaisesti suostuisi muuttamaan.
- Kunhan kerroin yhden vaihtoehdon. Ja kyllähän teidän lapset on jo sen verran isoja, että niilläkin voi olla mielipide tosta asumisasiasta.
- Takuulla on. Kun vaan tietäisi mikä. Se riippuu takuulla kuun asennosta ja siitä, onko jälkiruoassa ollut tarpeeksi vai liikaa sokeria, huokaisin. Ja siitä, kuka saisi tietokoneen huoltajuuden.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   29.1.15 21:21:26

Kiitos!

Henriikka oli oikukas, lapsellinen, vähän hölmö ja naiivi, mutta ei se missään vaiheessa ihan kamalasti ärsyttänyt. Teki sitä tietenkin joskus mieli vähän ravistaa, mutta jotenkin sympatiat oli kuitenkin sen puolella enimmän osan ajasta.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   30.1.15 23:31:07

Henriikka oli kyllä alkuun superärsyttävä, Unikko on lähinnä semmoinen tyhmä, joka elää menetettyä nuoruutta ja purkaa katkeruuttaan, kun erehdyksissään valkkasi tylsän miehen ja puski mukuloita sen sijaan, että olisi edennyt uraputkessa huipulle. Ja kaikki on Ollin syytä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.15 23:37:13

Aiiivan. Ansaitseeko semmonen toisen tilaisuuden vai ei? (Mulla on tarinan loppu vielä hakusessa joten saa kertoa mielipiteitä :D)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   31.1.15 12:27:29

No se riippuu siitä itsestään, että tajuaako se koko tilanteen tyhmyyden =D Periaatteessahan Henriikan elämä on se, josta Unikko haaveilee, yrittää tosin toteuttaa sen ikuisuuden jälkikäteen.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   31.1.15 19:17:31

Minusta olli sais nyt räyhätä hetken aikaa ja sitten ruveta juttelemaan kunnolla, sitten pitäs tietysti saaha lasten mielipie ja unikon pitäs saaha rudilta jotai irti että aikooko hää jäädä kummanko miehen luokse

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   31.1.15 19:18:33

Jäi keske, mutta sitte olli ei ehkä kuiteskaa antas tilasuutta tulla takasi

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   31.1.15 19:27:52

Vaiko kummankaan miehen luokse? Ei noista nyt kumpikaan ehkä oo fiksu veto, jos toinen ei muuta kuin käy hermoon (ei sille mahda jos on liikaa erilleen kasvanut) ja toisesta on kiinnostunut vain siksi, kun se oli nuorena niin ihana. Ihmiset kuin harvoin vastaa ideaaleja mielikuvia

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   31.1.15 21:48:13

Nii se on totta että ei Rudikaan ole mikään paras vaihto ehto, vois vaikka repästä ja muuttaa jonnekin omilleen ja antaa niitte lasten jäädä isänsä luokse. Sennu muuten onko nää sun kaikki kirjotukset vaa helsingissä ja sen lähi ympäristössä? Että jos unikko päättäski lähteä jonnekin pohjosempaan paikkaan?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.1.15 22:01:20

No nyt täytyy sanoa, että tommonen ei ole koskaan tullut mieleenkään, apua! :D En varmaan uskaltaisi, jäisin heti kiinni jostain ihan tyhmästä virheestä. nimim. syntymäsairaala on tossa 5 kilometrin päässä...

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   1.2.15 17:09:48

Paitsi, jos käytät kooklemapsin katukuvia =D

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   2.2.15 08:12:04

Kookle mapsilla ei kyllä varmaan pitkälle pääse:D

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   2.2.15 14:42:01

mun mielestä unikko on niin hassu tyyppi kun on olevinaan niin kovin vanha, vaikka jos se on 18v suurilleen pyöräyttänyt ekan ipanan joka on 14, niin sehän on joku 32 :D tietysti tollanen kotiäiteily varmaan vanhentaa ja ehkä jotenkin tolleen yheksänkytluvun alussa oli muutenkin erilailla "aikuinen" 25-35 -vuotiaana kuin nykyään (kyllä munkin vanhemmat oli mun syntyessä vähän nuorempia kuin mitä itse oon nyt, eikä todellakaan oo vielä lähisuunnitelmissa lapset), mutta kuitenki :D

sekava kirjoitus, mutta mun pointti on ehkä että mun poikaystävä täytti 30 loppuvuodesta ja tuntuu erikoiselta että joku sitä pari vuotta vanhempi nyyhkis menetettyä nuoruuttaan (vaikka toki toi ukkeli onkin opiskellut ja rellestänyt ym eikä pukannut mukuloita).

se onki vähän mun ongelma unikon kanssa, että se on ite tehnyt valintoja (okei, varmaan vähän vahingossa pamahtanu paksuksi ekan kerran), mutta niinku tölkki sanoikin, kaikki on ollin syytä vaikka unikko on ite ihan tosi saamaton saamaan mitään aikaseks koska on jääny kiinni siihen teini-ihastukseen. sitten myös kun on pilalle hemmoteltu sennnun aiemmalla julkaisutahdilla, niin tää muutama sivu viikossa tuntuu niin hitaalta, että senkin takia ongelmia kiinnittyä tähän tarinaan samalla tavalla kuin jessin ja henriikan ym poppoon toilailuihin. ja tästä puuttuu mun mielestä myös sellaset mielenkiintoiset tyypit, kaikki on vähän sellaisia epämääräisen tavallisia, mikä on kyllä realistissa mutta hippasen tylsää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.2.15 17:37:57

Kooklemapsillä ei juuri paikkakunnan hajuja saa tarinaan...
Jacketsille-kin kiitos pitkästä kommentista. Mä en taida nyt tarttua siitä kuin tohon julkasutahtiin, joka mun omastakin mielestäni on hävyttömän hidas. Nyt ei onneksi oo syynä kuin kauheesti töitä, jotka väsyttää aivot - mutta jo viikon päästä ois tarkotus olla lomalla! Noita muita huomioita haudon siihen asti :)
---------------------
31. Kylässä kotona
Yön yli nukuttuani totesin, että olin ihan sairastumiseen asti kyllästynyt tähän epätietoisuuteen.
- Mä lähden nyt kotiin puhumaan asiat halki, ilmoitin Rudille.
- Tuletko sä takaisin? hän kysyi ja sipaisi etusormellaan huuliani. Minun piti miettiä, oliko minulla oikeastaan mitään mahdollisuutta olla tulematta.
- Ellei se ole yhtäkkiä nähnyt järjen valoa ja suostu lähtemään niin tulen, lupasin. – Sen perusteella, mitä se on tähän asti sanonut, mä en usko, että se päivä on vielä tänään. Mutta jos mä saisin sen tulemista vähän edistettyä.
- Tule sitten, Rudi sanoi ja veti minut vähäksi aikaa lähelleen. Se oli suloista, mutta minun oli parasta mennä niin kauan kun olin terävänä ja päättäväisenä. Rudi ei tarjoutunut tulemaan mukaan, enkä olisi häntä huolinutkaan.

Sunnuntai-aamun olemattomassa liikenteessä pääsin armollisen nopeasti perille, enkä viitsinyt nöyryyttää itseäni löytämällä itseäni taas turvaketjun takaa vaan soitin ovikelloa niin, että talo raikui. Kello oli niin vähän, että oletin lasten vielä nukkuvan, mutta taisivat nukkua koko porukka, sillä vasta kolmannen soiton jälkeen Teppo tuli avaamaan.
- Oletko sä hävittänyt avaimesi hän kysyi unenpöpperöisenä.
- Mä en löytänyt niitä laukusta, sanoin ja astuin sisään. Olin sittenkin onnistunut herättämään kaikki. Tellu haukotteli eteisessä ja portaista kuului Ollin raskaita askeleita.
- Sä et ole pessyt meikkejäsi, sanoin moittivasti Tellulle, joka näytti pandalta.
- Mä yritin, mutta joku on vienyt silmämeikinpoistoaineen.
- Huomenta, Olli murahti korrektisti ja kuulin hänen monta astetta liian matalasta äänestään, että hän oli juonut illalla ellei peräti yöllä. Siltä hän näyttikin. Partaansakaan hän ei takuulla ollut ainakaan edellispäivänä ajanut.
- Tämäpä suloista, näpsäytin ja menin keittiöön laittamaan kahvia. Olin mukavasti tilanteen herra.

Tai en ollut. Jos Olli olisi saanut minut tässä tilanteessa kiinni silmät verestävinä ja hengitys löyhkäten, olisin kellahtanut selälleni kuin antautuva koira – en tietenkään missään muussa mielessä enkä kirjaimellisesti. Mutta hän ei hävennyt ollenkaan, vaikka katsoin halveksuvasti ja merkitsevästi, kun hän seurasi perässäni.
- Miksi sä tulit? hän kysyi. Lapset kuuluivat menevän takaisin nukkumaan.
- Katsomaan, oletko sä fiksumpi livenä kuin puhelimessa.
- Jos sä edelleen yrität jauhaa siitä, että mun muka pitäisi muuttaa omasta talostani niin unohda koko juttu. Mä en lähde täältä kuin kilon palasina.
- Tää on munkin talo, huomautin.
- Paskat on, mä olen aina hoitanut lainanlyhennykset. Mulla on siitä vuosien tiliotteet todisteena.

Niin takuulla oli, ihan varmasti oli. Jos yksikin puuttui välistä, söisin vaikka likaiset sukkani.
- Me sovittiin, että me lyhennetään sitä sen mukaan, mitä saadaan palkkaa, ja mun palkka on aina mennyt sun ja penskojen ruokkimiseen. Se oli sopimus!
Ääneni taisi ruveta kohoamaan, sillä raha ja etenkin yhteiset raha-asiamme olivat aina olleet minulle arka paikka. Aina minä olin tappiolla, kun ruvettiin puhumaan siitä, kuka maksoi mitä. Vedin syvään henkeä ja nojasin otsaani jääkaapin viileään oveen. En rupeaisi nyt tähän. Sitä varten en ollut tullut.
- Meidän pitää kertoa lapsille, sanoin. – Niilläkin on sanomista siihen, kenen kanssa ne haluaa asua ja missä.

Ollin naama meni krapulaisesta synkän tummaksi kuin ukkospilvi ja hetken pelkäsin, että hän saisi taas raivarin.
- Sulla on nyt joku vaihe meneillään, hän sanoi kuitenkin yllättävän rauhallisesti, suorastaan isällisesti. Se sai minut raivon partaalle niin pahasti, etten halunnut edes huutaa vaan sähisin:
- Tää ei oo mikään vaihe. Tää on oikeeta elämää. Sä olit vaihe, joka kesti liian kauan ja se on ohi nyt. Sä olet ohi nyt.
Taisin osua pahemmin kuin olin uskonutkaan päätellen Ollin ilmeestä. Melkein säälin häntä, mutta sitten muistin, miten hän oli ajanut minut ulos torstaina ja inho ja suoranainen viha tuli tilalle.
- Sä et ole kertonut lapsille, sanoin tavallisella äänelläni.
- En… suoranaisesti, mies änkytti.
- Kerrotaanko nyt. Koska jos sä et aio lähteä täältä, mun täytyy, ja joka tapauksessa mä aion jättää avioerohakemuksen heti huomenna.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   2.2.15 18:13:15

Mä en jotenkin aiempien kirjoitusten perusteella näe, että Rudi tykkäisi vieraan miehen lapsista osana arkea. Mutta vihdoin tässä tapahtuu =)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   2.2.15 20:49:37

Oooooh! Tämähän käy kutkuttavaksi!

Lähettäjä: ^^ 
Päivämäärä:   5.2.15 21:45:59

Mä niin rakastan näitä sun tarinoita!! Tämä tarina voisi kyllä tulla nopeampaa ;)
Kuinka paljon tätä on jäljellä? Millon alat jotain uutta/vanhaa tarinaa uudestaa kirjoittaa? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.2.15 21:54:04

Kiitti :) Tää ei oo vielä valmis (siksi sitä ei tulekaan yhtä usein kuin noita vanhoja) enkä mä tiedä vielä, miten pitkä tästä tulee... riippuu vähän siitäkin, saanko teiltä hyviä ideoita :D

Lähettäjä: Mira 
Päivämäärä:   7.2.15 13:18:51

Koskas tulee jatkoa ? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 15:20:20

Oikeasti en halunnut kertoa lapsille nyt, mutta tiesin, että tämä oli paras, ellei ainoa tilaisuuteni tehdä se omalta kannaltani oikein.
- Sä hätiköit.
- Kuule, en mä hätiköi. Mä tiedän ihan varmasti tekeväni oikein.
- Mutta joka tapauksessa sä joudut odottamaan puoli vuotta, vaikka jättäsit hakemuksen tänään, Olli sanoi vahingoniloisena. – Etköhän sä kyllästy siihen hidalgoon siihen mennessä.
- Mä en… aloitin, mutta päätin, että nyt oli aika hoitaa homma. Mitä kauemmin me juttelisimme keskenämme, sitä suurempi oli vaara, että saisin taas hetken päästä pinkoa karkuun. Kaadoin itselleni mukillisen kahvia ja menin koputtelemaan Tepon ja Tellun oville. – Tulkaa keittiöön, meillä on asiaa.
- Mitä vittua, kuului Tellun huoneesta, mutta molemmat kömpivät esiin niin pian, etteivät he mitään olleet nukkuneet. Sitä paitsi he olivat samassa huoneessa, mitä ei ollut tapahtunut vuosiin. Kaksi paria epäileviä sinisiä silmiä tuijotti minua ja vaikka minun teki mieli kaapata heidät syliini kuten silloin, kun he olivat olleet pieniä, en ehtinyt tehdä sitä, kun he pujottautuivat ohitseni enkä voinut kuin seurata keittiöön.

Olin yksin, se näkyi heti. Olli ja lapset istuivat vierekkäin rivissä ja katsoivat minua. Okei, uskoin siihen, ettei Olli ollut ehtinyt mustamaalata minua – ehkä hän oli jopa keksinyt jotain nokkelaa viallisesta etuoven lukosta, kun en ollut perjantaina päässyt sisään. Mutta en ollut synnyttänyt typeriä lapsia. Heidän pikku päissään oli varmaan liikkunut monenlaisia epäilyksiä, kun olin kadonnut sanomatta heille mitään.
- Asia on sillä lailla, sanoin ja hörppäsin hädissäni kahvistani, joka onneksi oli hiukan ehtinyt jäähtyä. – Että me aiotaan erota.
- Ei kun sinä haluat erota, Olli korjasi.
- Ihan sama, toisenkin haluaminen riittää, tiuskaisin hänelle.
- Miksi sä haluat erota meistä, Teppo kysyi alahuuli vapisten.
- En mä teistä halua erota, hömppä, teidän isästä vaan! huudahdin. Vaikka ei kai sekään ihan korrektia ollut.
- Mutta miksi?
Siihen osasin vastata empimättä.
- Koska mä en enää ole ollut onnellinen.

Se hiljensi perheeni täydellisesti ja he kaikki tuijottivat minua kuin kummajaista.
- Mä luulin, että sä olet liian vanha sellaiseen, Tellu sanoi lopulta arvioivasti ja minun piti purra sekä huuliani että poskiani, etten olisi rähähtänyt hysteeriseen nauruun. – Sä näytät erilaiselta. Oletko sä käynyt kampaajalla? hän jatkoi.
- Viikko sitten, sanoin juotuani vähän kahvia, jonka kanssa sain naurun nielaistua.
- Teidän äidillä on uusi poikaystävä, Olli sanoi. Mulkaisin häntä, mutta sanottu oli sanottu.
- Yyh, miten ällöttävää! Tellu vinkaisi.
- Kiitos, sanoin Ollille. – Eikä mulla ole. Tai en mä tätä ole haluamassa sen takia, että mulla olisi. Vaan sen takia, että mä olen väsynyt olemaan yksi itsestään selvä kodinkone täällä. Mä olen ihminen siinä missä tekin.

Siinä vaiheessa Teppo karkasi vikkelämmin kuin olin luullut mahdolliseksi ja Tellu katsoi minua kuin olisin ollut tuhatjalkainen tai hämähäkki. Olli näytti hiljaisen omahyväiseltä.
- Mä ymmärrän, että tää tulee teille yllätyksenä, mutta koittakaa nyt vähän ymmärtää muakin, pyysin. – Tellu, mä jätän mun puhelinnumeron puhelimen viereen. Soittakaa koska haluatte, Teppo ja sinä. Mä luulen, että mun on nyt parasta käydä hakemassa yläkerrasta vähän vaatteita ja jättää teidät hautomaan tätä.

Menin, mutta ensin menin Tepon huoneeseen. Hän makasi sängyssään kasvot seinää päin ja näytti pieneltä merileijonalta.
- Mä en ole eroamassa susta, sanoin ja halasin häntä, pientä poikaani.
- Mikset sä muka ole onnellinen meidän kanssa? Siksikö kun mä olen lihava? hän nyyhkäisi.
- Sä saat olla vaikka norsun kokoinen, enkä mä ikinä lakkaa sua rakastamasta, sanoin ja minuakin itketti.
- Miksi sä sitten menet pois?
- Koska nyt just me ei tulla kauhean hyvin toimeen isän kanssa. Täytyy antaa sen vähän rauhoittua.
- Menetkö sä jonkun miehen luo?

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   7.2.15 21:47:41

Mä jotenkin tietyllä tapaa ymmärrän Unikkoa, ja tietyllä tapaa musta tuntuu lasten puolesta pahalta. Etenkin Tepon. Se on jotenkin niin symppis, vaikka onkin varsin sivussa, verrattuna esimerkiks Telluun.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 22:09:47

Kauhee, kun nää on lyhyviä pätkiä noihin muihin verrattuna. Pannaan toinen.
Kiitti flanu, oot aika asian ytimessä.
------------------
En nähnyt syytä valehdella.
- Nyt, joo. Mutta se on vaan mun vanha koulukaveri. Kunhan Mian mies lähtee töihin, mä menen varmaan sen luokse. Meidän täytyy kaikkien miettiä, miten me halutaan asua tästä lähtien.
- Joudutaanko me lastenkotiin?
- Ette hitossa, mehän tapellaan melkein verissä päin, kumpi saa asua teidän kanssa, naurahdin. – Mä jätän mun puhelinnumeron. Soita mulle koska tahansa sä haluat puhua.
- Jos mä oisin imuroinut enemmän?
- Tää ei johdu susta vaan siitä, etten mä enää rakasta sun isää, sanoin ja halasin häntä niin lujasti kuin pystyin. Hänen hiuksensa eivät enää tuoksuneet pikkupojalta vaan puberteetilta ja toivoin, että Olli pistäisi hänet käymään suihkussa ennen huomista koulupäivää. En saanut mitään reaktiota enkä vastausta, joten päästin kohta irti.
- Soita mulle, sanoin.

Tellun huone oli tyhjä, mutta ei hän ollut keittiössäkään, missä Olli edelleen istui. Jos hän oli mennyt pihalle polttamaan minun tupakoitani, en aikonut nostaa siitä meteliä. Minua kuitenkin vaivasi pieni pakokauhu, joten kiipesin ääneti yläkertaan etsimään muutamia välttämättömiä asioita, kuten parhaita farkkujani ja päiväkirjojani. Niitä en jättäisi tänne enää päiväksikään. Eikä Olli mekkojanikaan tarvitsisi. Pakkasin vilauksessa matkakassin, joka oli sänkymme alla odottanut käyttöä siitä asti, kun olimme tehneet kesälomamatkamme Pinnen luo ja lähdin menemään.
- Heippa sitten, sanoin Ollille, kun olin pysähtynyt kirjoittamaan puhelinnumeroni lehtiöön puhelimen vieressä. Hän ei vastannut. Näin, ettei Tellu vieläkään ollut huoneessaan, joten menin ulos ja vein laukun autoon. Edelleenkään en nähnyt Tellua, joten kiersin puutarhavajan taakse. Siellä hän nojaili olemattoman räystään alla seinään ja tupakoi.

- Mä en aio jättää teitä, sanoin ja sytytin itsekin yhden: se oli viimeinen piiloaskissani, joten tipautin sen taskuuni.
- Ei kiinnosta.
- Tellu!
- Oikeesti. Ymmärrätkö sä, miten naurettavaa toi on ja miten paljon mä joudun sua häpeämään!
En oikeastaan. Asiat olivat auki ja vereslihalla, mutta en voinut ymmärtää, miksi Tellun tarvitsisi hävetä.
- Mun äiti lähtee jonkun nuoren rattopojan mukaan!

Voi elämä.
- Mä en ole lähdössä kenenkään nuoren pojan mukaan, mä en vaan tule enää toimeen sun isäsi kanssa! huusin.
- Se sanoi, että sä olet!
- Se on loukkaantunut! Siksi se puhuu mitä puhuu!
- Mutta sulla on joku mies!

En kyennyt enää huitomaan Rudia pois. Kai Tellu ymmärtäisi, olihan hän kai itsekin rakastunut.
- Se on mun kouluaikainen rakkaus, sanoin.
- Ja sä jätät meidät sen takia? Tellu näytti yhtä räjähdysalttiilta kuin isänsä konsanaan ja paiskasi puoliksi poltetun tupakkansa – minun tupakkani – minua kohden. – Senkin huora!

Se ei ollut miellyttävimpiä päiviä elämässäni. Mieli mustana lähdin ajamaan pois, melkein itketti, enkä tiennyt, halusinko mennä edes Rudin luo. Näinköhän hän ymmärtäisi pahaa oloani? Mutta muutakaan paikkaa en äkkiä keksinyt, en halunnut uuvuttaa Miaa ja Niinaa, sillä arvasin, että tarvitsisin heitä vielä paljon. Ja sitä paitsi Rudi odotti minua takaisin, muistin ja se tuntui lämpimältä ja mukavalta.

Hän oli sentään noussut sängystä ja siirtynyt sohvalle lukemaan yhtä rakkausromaaneistani.
- Miten meni?
- Se oli kamalaa, puuskahdin.
- No tuu tänne ja kerro kaikki.
Tottelin ja tuntui hyvältä vuodattaa kaikki paitsi Tellun viimeinen myrkyllinen huudahdus. Sitä en iljennyt toistaa.
- Tiedätkö sä, mitä meidän pitäis nyt tehdä? Rudi kysyi, kun olin lopettanut. Kohautin olkapäitäni, sillä en voinut arvata, mitä hän ajoi takaa. Oliko tulossa mahdollisesti kosinta vai ehdotus lounaasta lähikuppilassa?

- Meidän pitäisi mennä ja ottaa päiväkännit. Se tekisi sulle hyvää.
En ollut ikinä kuullut sellaista ehdotusta ja auoin suutani vähän aikaa keksimättä, mitä sanoa. Mutta sitten se alkoi kuulostaa loistavalta ajatukselta. Se alleviivasi ihanasti sitä, että nyt olin vapaa tekemään mitä halusin ja sitäkin, etten parhaillaan ollut rintamamiestalossa niin korvessa, että lähimpään baariin piti mennä autolla tai kerran tunnissa sunnuntaisin menevällä bussilla.
- Hitto, mennään pois! sanoin.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   7.2.15 22:39:24

Piiloaski, äiti ja tytär kuulostaa kovin Jessiltä ja Dannilta =D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 22:44:47

Etkö sä koskaan oo poltellu salaa äitis tupakoita? :D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   7.2.15 23:02:19

E

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 23:19:21

En mäkään kyllä, sen jälkeen kun olin ehkä 4 enkä osannu ees yrittää salaa :D

Lähettäjä: Elisa 
Päivämäärä:   8.2.15 19:54:19

Tuleeko vielä joskus Veskusta tarinaa tai niistä muista?
Olen siis lukenut tätä, vanhempien tarinaa, Jessi ja Miila. Mitä niitä muita vielä on?
Ärsyttää kun olen tajunnut nämä vasta näin myöhään xD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.15 19:32:52

Siinähän ne sitten onkin, paitsi Veskun tarinaa, joka oli täällä, mutta on jo kadonnut :( Tai ainakin kadonnut tästä listasta, veikkaan, että itse juttu ois vielä olemassa, jos jollain ois linkki siihen... itse en tajunnut ottaa talteen.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   11.2.15 19:04:16

Saataisko tähän tänään jatkoa :)

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   11.2.15 19:45:26

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=880064&t=880064 Ja eikä ole mihinkään kadonnut Veskukaan. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.15 20:04:46

Kiitti!! Nyt otin itsellenikin linkin talteen :)

Lähettäjä: Elisa 
Päivämäärä:   11.2.15 20:06:40

IHANAA!! <3 Vesku löytyi :D

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   11.2.15 20:15:11

Sieltä se löytyi kun selasi vanhempiin viesteihin, eikä edes sen kauempaa kuin tokalta tai kolmannelta sivulta. :)

Unikko ei edes ärsytä mua, se tilanne vaan mihin se on ajautunut (/ajanut itsensä) vaan on nihkeä. Musta koko Rudi-kuvio on alusta asti ollut liian selkeästi umpikuja. Mitäpä tuommosesta epämääräsestä hemmosta, joka tekee jotain jossain ja muuttelee maasta toiseen vähän hetken mielijohteesta, nyt sitten voi muuta tulla mieleen kuin se, että ei se kyllä mitään kahden teinin äidin elämää tahdo jakaa. Unikko on ihastunut mielikuvaansa Rudista. Tosin! Sanottava on, että ainakin Rudi sai sen sitten pistämään hippulansa vinkumaan ja vihdoinkin tekemään jotain elämälle, johon ei ollut tyytyväinen - ei sitä tiedä, vaikka tästä vielä poikisi jotain hyvää, vaikkei uutta ihanaa suhdetta nyt sentään. Lasten kannaltahan tilanne on kurja, mutta kai se olisi sitä sittenkin, jos Unikon ja Ollin välit oikein hiertäisi saman katonkin alla.

Miila-juttuja mä olen nyt lukenut ja ai että, miten ne jaksaa ilahduttaa. Niin paljon ihania ponijuttuja ja jotenkin niin vilpittömän ja viattoman mustavalkoista murkkuhölmöilyä. Jälkimmäisiä on kiva seurata nyt sivusta, kun ei itse välttämättä kuulu ihan samaan kastiin... Ponijutut saa ikävöimään tallille, pääsispä! :)

Lähettäjä: Marjukka 
Päivämäärä:   11.2.15 20:28:04

Tuolta Veskun tarinoista löyty linkki Henriikan juttuihin ^^ Mutta ei niistä taida olla kun tuo ensimmänen viestiketju!? Kyllä niitä on varmaan enemmän kirjoitettu??

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.15 20:54:32

Marjukka, on siellä linkki tokavikassa viestissä :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   14.2.15 19:20:59

Koska jatkoa? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.2.15 19:32:27

32. Rudin sisempi olemus
Kerettiläinen kolmen – tai neljän, tai jotain - keskarituopin päiväkännäys oli mukavaa niin kauan, kun sitä kesti, mutta sai aikaan sen, että nukahdin jo alkuillasta ja heräsin aamuyöllä miettimään elämääni. Noin hetkessä ajatellen kaikki oli paremmin kuin ikinä, sillä elämäni rakkaus nukkui vieressäni ja oli unissaan heittänyt kätensä reidelleni. Olin saanut huumaavan vastuuttomuuden hetken, kun olin keskellä sunnuntaipäivää päässyt ja uskaltautunut tekemään jotain niin uskomatonta kuin mennä kaljalle ja sen jälkeen lähteä ihanan rakastajani luokse. Siinä ei ollut mitään valittamista, mutta minulla oli kivistävän kova ikävä lapsia. He olivat raivostuttavia, mutta en voinut saada silmistäni Teppoa. Enkä Tellua, mustine silmänalusineen ja pahoine sanoineen. Ikävä.

Mutta ei siihen auttanut jäädä vellomaan. Minun piti vain ruveta tekemään jotain, jotta saisin asiat järjestettyä parempaan malliin. Niinpä nousin joutessani ylös jo ennen Rudin herätyskelloa, kävin suihkussa ja yritin parhaani mukaan tehdä aamiaista saatavilla olevista tarpeista. Minulla olisi tänään paljon asioita toimitettavana Espoon virastotalossa. Saisin varmasti täytettyä avioerohakemuksen siellä ja siellä oli tietääkseni oikeusaputoimisto tai jotain vastaavaa, joka auttaisi minua neuvomalla, miten saisin Ollin ulos. Tai ellei olisi, pistäisin nokkani asuntotoimistoon ihan kaiken varalta. Parempi oli varautua siihenkin ja eiköhän sekin löytyisi samasta rakennushirviöstä.

Rudi nousi kuudelta.
- Mitä sä teet täällä keskellä yötä? hän kysyi nähdessään minut sohvalla kahvimukin kanssa.
- Mä en oo vielä lähtenyt, kun jäi sopimatta, kumman kuuluu maksaa kummalle viime yöstä, sanoin viattoman näköisenä.
- Maksaa? Rudi ihmetteli, ennen kuin tajusi. – Kuule, meidän pitää varmaan keskustella siitä tarkemmin. Sopiiko tänään?
- Mulle sopis vaikka heti, mutta sun pitää kai mennä töihin, arvelin.
- Ja sä menet minne tossa tällingissä?
- Mä menen hoitelemaan avioeroasioitani, kunhan ne nyt vaan suostuis avaamaan virastonsa. Haluatko sä kyydin jonnekin?
- En, mä hyppään Timin kyytiin tosta bussipysäkiltä.
- Okei. Anna suukko, ehdotin ja sain enemmän kuin töihinlähtömuiskun. Se tuntui polvissa asti puhumattakaan paikoista siinä välillä ja jätti minut hymyilemään hölmönä, kun Rudi lähti ja oven sulkeutuminen jäi kaikumaan.

Yhdeksältä olin virastotalon ovella tuntien itseni hyvin tehokkaaksi ja aikaansaavaksi, vaikken vielä ollut saanut aikaan mitään. Tiesin kuitenkin, että asenne oli salainen aseeni, joten marssin pää pystyssä toimittamaan asioitani. Erohakemus oli helppo nakki, mutta muihin toimiin sen asian suhteen en päässyt heti. Onnistuin varaamaan ajan joltakulta, joka pystyisi auttamaan minua asumusero- ja huoltajuusasioissa, mutta vasta kolmen viikon kuluttua. Niinpä oli jäljellä enää asuntotoimisto.
- Täytä vaan siitä hakemus, neitonen neuvoi minua. – Mutta jono on pitkä.
- Mutta ellen mä saa mun ukkoa ulos meidän talosta pian, mä tarvitsen asunnon mulle ja lapsille, yritin selittää.
- Tarvitsetko sä ensikotia? hän kysyi katsoen nykyään jo ikävän nuhruista kipsiäni.

Ei, sitä en katsonut tarvitsevani, mutta täytin toivottoman tuntuisen hakemuksen. Siitä mitään iloa olisi. Minun pitäisi kai ruveta katsomaan vapailta markkinoilta, eikä ajatus miellyttänyt minua. Vuokrat olivat korkeita, jos nyt edes löytäisin mitään sopivasta paikasta läheltä lasten koulua. Hemmetin Olli, jonka piti tehdä kaikesta niin vaikeaa! Mutta ehkä asiat selkenisivät sitten kolmen viikon kuluttua niin, etten ehkä tarvitsisikaan asuntoa. Minulla oli nyt varaa kuukauden vaikka turhaankin vuokraan ja voisin ostaa huonekaluja kirpputorilta tai – ihana ajatus – pyytää Rudia tekemään minulle jotain.

Ajatus omasta asunnosta oli joka tapauksessa mieltäylentävä ja alleviivasi uutta itsemääräämisoikeuttani, joten etsin kahvilan, jossa saatoin lukea päivän Hesarin. Se oli laiha, kuten aina maanantaisin, eikä vuokralle tarjottavia kämppiä ollut kuin pari kappaletta.
- Ei teillä eilistä lehteä olis? kysyin toiveikkaana tiskin takana seisovalta tädiltä. – Mä näes etsin asuntoa ja kaikki ilmotukset taisi olla siinä.
- On varmaan, odotas, hän sanoi ystävällisesti ja kaivoi kuin kaivoikin sen minulle jostain takahuoneesta.
- Kiitos, sanoin mielissäni ja ostin toisen kupillisen kahvia hyläten päättäväisenä tortut ja kakunpalat, jotka huutelivat minulle vitriinistä. Olin nykyään niin vähän liikkeellä, ettei juuri auttanut ahmia herkkuja, ellen halunnut lihoa. Enkä todellakaan halunnut.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   16.2.15 20:33:11

No tokihan yh-äiti menee kaikissa jonoissa kärkeen ;) :)

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   17.2.15 10:27:40

Voi kamala.. Aloin sitten lukemaan vähän Henriikkaa, mun tekis mieli kesken luennonkin vähän vilkaista mitä sille seuraavaksi mahtaakaan tapahtua!

Ja tähän mä haluaisin äkkiä lisätietoja siihen mitä tuo Rudi onkaan syönyt. Ainakin kesken olevan luvun nimen perusteella jotain sellaista onkin luvassa..

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   17.2.15 11:37:22

Ja voi ei, nyt mun Henujen lukeminen katkes osaan 17, sieltä ei enää ollut linkkiä eteenpäin :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.15 17:02:32

whisky., tässä http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=855227&t=855227

Mutta onko se yksinhuoltaja vai pelkkä karannut äiti?

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   17.2.15 17:21:36

Kiitos Sennnu! Nyt pilasit mun loppuillan, kun mun piti keskittyä ihan muihin asioihin kuin Henriikan elämään :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.15 17:45:13

(y)

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   18.2.15 17:11:07

Millon jatkoa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.2.15 17:37:19

No vaikka nyt.
----------------
Sunnuntain lehdessä asuntoja oli enemmän, ja yksi jopa ihanteellisella paikalla lasten koulua ajatellen, mutta kun soitin ilmoituksessa olevaan puhelinnumeroon, oli se jo vuokrattu. Toiseen oli merkitty julkinen näyttö tiistai-iltapäiväksi ja vaikkei se ollutkaan sijainniltaan yhtä hyvä, päätin mennä. Samalla mieleeni tuli Rudin asunnon hankkiminen. Siihen mennessä en ollut tiennyt, että kiinteistövälittäjät välittivät myös vuokra-asuntoja ja mies oli antanut minullekin korttinsa. En menettäisi mitään, jos soittaisin ja kysyisin, oliko hänellä mitään minulle sopivaa takataskussaan.

Koska olin sinä aamuna niin tehokas ja aikaansaava, jatkoin samaa rataa. Mies sanoi muistavansa minut, mutta että hänen vuokratoimeksiantonsa koskivat lähinnä työsuhdeasuntoja. Minä ryhdyin hiukkasen säälittäväksi pysyen silti tiukan asiallisena ja selostin, että kyse oli pikaisesta ja mahdollisesti väliaikaisesta tarpeesta avioeron takia ja maalailin vähän äidin ikävää lapsiinsa.
- Useimmat haluaa pitkäaikaisen vuokralaisen, mutta mulla saattaisi olla jotakin, hän mutisi. – Mun täytyy keskustella asunnon omistajan kanssa.
- Hienoa! Missä se on? huudahdin tuskin uskoen hyvää onneani. Siihen se lopahtikin, sillä kämppä oli Helsingissä. En nyt kuitenkaan ruvennut kieltäytymään, kun olin juuri esittänyt lähes toivotonta vaan annoin kännykkänumeroni, jotta hän voisi soittaa minulle myöhemmin. Enhän voinut toisaalta olettaa, että parilla puhelinsoitolla löytäisin asunnon, josta olisi kävelymatka lasten kouluun. Bussitkin kulkivat.

Päivä ei ollut vieläkään pitkällä, joten pohdin hetken aikaa vaihtoehtojani. Rudi tulisi iltapäivällä tavalliseen tapaansa nälkäisenä kuin susi. Mitä jos sittenkin kokkaisin hänelle? Aloin olla kyllästynyt baariruokaan. Tuumasta toimeen: ajoin Espooseen, päästin itseni tyhjään taloon ja keräsin keittiöstä hiukan tarpeellisia välineitä, kuten hyvän uunivuokani, sillä Rudilla ei ollut juuri mitään. Olin reilu ja otin huonomman paistinpannun, sillä täällä varmaan oli sellaiselle enemmän käyttöä ja minä selviäisin kerran sillä pohjaanpolttavallakin. Sitten kävin ruokakaupassa ja väkersin jumalaisen lasagnen, jonka tuoksu täytti jo Rudin asunnon, kun hän tuli töistä.
- Vau, mitä täällä tapahtuu?
- Mun teki mieli kotiruokaa.
- Kuule, mun alko just kanssa tehdä mieli kotiruokaa.
- Hyvä, hymyilin. Oli ihanaa olla vapaa ja riippumaton, mutta kyllä toisten ruokkiminenkin saattoi olla jollain tavalla geeneissäni. – Sen täytyy olla vähän aikaa vielä. Käy vaikka suihkussa sillä aikaa.
Se oli kyllä jo vähän liikaa, aloin kuulostaa äidiltä. Onneksi Rudi ei tainnut huomata.

- Mitäs sä sait aikaan tänään? hän kysyi palatessaan suihkunraikkaana keittiöön, jossa nuuskin ruokaa toivoen sen maistuvan yhtä hyvältä kuin mitä se lupaili.
- Ai tän lisäksi? Avioerohakemuksen, ajan oikeusavustajalle ja sitten mä odotan soittoa asunnonvälittäjältä, luettelin.
- Asunnonvälittäjältä?
- Niin, siltä samalta, joka löysi sulle tän. Sillä saattaa olla mulle kämppä.
- Vai niin, Rudi töksäytti ihan liian lyhyesti ja katsoin häntä ihmeissäni.
- Mitä nyt?
- Ei mitään.

Jotain se silti selvästi oli. Jos Olli olisi äksyillyt samoin, olisin antanut hänen kaikessa rauhassa marinoitua murjotuksessaan, mutta Rudi oli eri asia, joten kysyin uudestaan.
- Tuli vaan mieleen, että olenko mä pelkkä tekosyy, että sä pääset ukostasi eroon?
- Sä olet kaikkea paitsi tekosyy, vakuutin.
- Ja sitten sä rupeat hankkimaan omaa asuntoa heti, kun saat erohakemuksen kirjoitettua.
- Kuule nyt, kulta-pieni, nauroin. – Ei se sitä tarkota. Sitä paitsi sähän itse sanoit, että mä voin olla täällä pari päivää! Kunnes löydän jotain!
- Enkä sanonut, Rudi väitti.
- Sanoitpas.
- No en mä ainakaan tarkottanut. Mä olen tainnut tottua siihen, että sä olet täällä.
- Pyydätkö sä mua asumaan sun kanssa? Mutta mä en voi.
- Aha. Ei sitten.
- Kun lapset, selitin kiireesti. – Mä tarvitsen paikan, mihin nekin mahtuu, en mä niitä voi tänne tuoda!

Lähettäjä: liibalaaba 
Päivämäärä:   20.2.15 23:31:34

Löytyskö keltää linkkiä Omillaan tarinan 3 topaan? :) Aloin taas lukemaan Pää osassa Henriikkaa uusiksi, ja jatkoin sit omillaan tarinaan, mutta nyt en sit päässykkään etenemään 2 topaa pidemmälle :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.15 23:38:09

Löytyi! http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=860028&t=860028

Lähettäjä: liibalaaba 
Päivämäärä:   21.2.15 16:03:10

Jes ihanaa, kiitos Sennnu! :)

Lähettäjä: Kirsi 
Päivämäärä:   22.2.15 10:22:06

Harmittavan lyhyitä nämä pätkät täällä :/

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   22.2.15 17:14:33

Jokos tähän saadaan taas pian jatkoa?
Ei tämä tarina kyllä vieläkään sykähdytä sillä tavoin kuin vanhat kunnon mustaojalaiset. Ehkä pitäisi lukea tämä uudestaan alusta asti, että pääsisi kunnolla mukaan ja saisi luettua vähän pidemmän pätkän kerralla. Jotenkin mulla on sellainen olo ettei tämä ole vieläkään päässyt ihan kunnolla vauhtiin, vaikka johan tässä on uutta miesystävää ja irtisanomisia ja avioeroja ja kiukuttelevia lapsia ja vaikka mitä. Silti on sellainen olo kuin edelleen vain taustoitettaisiin tarinaa, jotta jotain voisi laittaa tapahtumaan.

Mä olen kyllä ihan höpsähtänyt noiden Henu-juttujen vuoksi.. Näin viime yönä unta, jossa olin ryhtynyt valmentamaan vuosia sitten edesmennyttä hevosta ja ratsastajaansa Sennnua :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.2.15 17:22:16

Vai minä valmennuksessa :D
------------------------
Sen Rudikin ymmärsi, sillä hän meni mietteliään näköiseksi.
- Mä tunnen itseni vähän hyväksikäytetyksi, hän mutisi.
- En mä pystyisi tekemään semmosta, sanoin ajatellen, miten kaameaa olisi heilastella jonkun kanssa, josta ei oikeasti edes pitänyt vain saadakseen katon päänsä päälle. Silloin Tellun nimitys olisi paikallaan. – Mä olen täällä, koska mä haluan olla ja vaikka mulla ois omakin asunto niin mä olisin silti täällä, ellei lapset ois kotona. Tai sä olisit siellä.
- Niinkö?
- Niin, höppänä. Mä olen aina ollut suhun ihastunut.
- Niinhän sä aina sanot, Rudi huokaisi.
- Mä voin todistaa sen!
- Miten?

Sattumoisin se oli nyt helppoa: minun ei tarvinnut kuin käydä hakemassa edellisreissulla pakkaamastani matkakassista yksi päiväkirjoistani ja iskeä se miehen eteen.
- Mikä tää on?
- Siinä kuule tarinoi kuusitoistavuotias Unikko eikä sillä ollut paljon muuta asiaa kuin että miten ihana Rudi on, naurahdin. Rudi alkoi selata kirjaani ja kaduin hetken ajan, mutta vain hetken. – Etkö sä ota ruokaa? Se jäähtyy kohta.
- Joo.
Hän ottikin, mutta sain siitä vähemmän kehuja kuin olin toivonut, sillä Rudi söi lautasensa tyhjäksi uppoutuneena päiväkirjaani.
- Hyvää, hän sentään sanoi ja otti lisää nostamatta katsetta kirjasta kuin hetkeksi. Olin sekä huvittunut että harmissani. Olimme melkein riidelleet ensimmäistä kertaa ja olisi ollut mukavaa sopia perusteellisesti. Toisaalta oli imartelevaa nähdä, miten minun päiväkirjani saattoi kiinnostaa häntä noin paljon. Hän ei laskenut sitä käsistään, ennen kuin oli päässyt takakanteen asti.

- Tää loppui kesken.
- Jatkuu seuraavassa.
- Missä se on?
- Haluatko sä muka lukea mun sepustuksia koko illan? kiusoittelin. – Vaikka kai se on kivaa lukea pelkkää kehua itsestään.
- Niin on, Rudi myönsi häpeämättä vähääkään. – Harvoin mua kukaan kehuu.
- Omituista seuraa sulla on sitten ollut, totesin ja tein tilaa sohvalle, jossa olin löhönnyt katsomassa telkkaria, josta ei tullut mitään kiinnostavaa. Rudi heittäytyi viereeni ja tuli niin lähelle, että tuskin näin muuta kuin hänen silmänsä.
- Mitäs mieltä sä nykyään olet? hän tiedusteli.
- Suunnilleen samaa, tunnustin. – Mutta en mä pidä enää päiväkirjaa enkä piirtele sydämenkuvia joka paikkaan.
- Sääli.

En takuulla ollut kirjoittanut päiväkirjoihini mitään pornojuttuja tai edes erityisen eroottista, se oli mahdottomuus, kun asui äidin ja kolmen uteliaan siskon kanssa. Rudi tuntui kuitenkin lukeneen rivien välistä ja minä – minä nyt vaan satuin edelleenkin olemaan hulluna siihen, miltä hän näytti, kuulosti, tuntui ja maistui. Ja tuoksui, tietenkin. Rakastelimme siinä sohvalla, vaikka olin yrittänyt välttää sitä tahrojen pelossa, mutta nyt en jaksanut välittää.
- Sano taas, että sä olet ehkä rakastunut muhun, pyysin sen jälkeen. Se oli parasta, mitä Rudi oli sanonut siihen asti ja olisi mukava kuulla se uudestaan.
- Mä oon ehkä rakastunut suhun, hän sanoi tottelevaisesti. – Saanko mä lukea lisää?
- Musta tuntuu, että mun pitää ruveta annostelemaan, pohdin.
- Miksi?
- No vaikka sen varalta, että sä joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua oot vanha ja väsynyt.
- Ollaanko me yhdessä vielä sillon?
- Ei mua haittaisi.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   25.2.15 07:50:55

Voi että miten ihanaa :)

Tää on kyllä tällä hetkellä se tarina, mihin odotan jatkoa kaikista eniten! Unikko ei ole enää elämäänsä kyllästynyt perheenäiti, enkä mä enää osaa sitä sellaisena edes ajatella. Olen kyllä yllättynyt siitä, että Rudi on näinkin täysillä mukana, aivan ihanaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.2.15 02:16:28

Kiitti Tripi :) Sua ehkä hämmästyttää/ihastuttaa yhtä paljon kuin tölkkiä, että mä löysin alkuperäisen Rudin siskon (aka Heidin täällä) fb:stä - se ei tosin ollut lihonut yhtään kuvista päätellen!
--------------------------
33. Tyhjä tulevaisuus
Päiväkirjailtapäivä muutti jotain. Siihen asti olin ajatellut Rudia kevyenä, väliaikaisena juttuna, joka loppuisi, kun hän kyllästyisi panemaan minua, sillä en ollut uskaltanut ajatella yhtään enempää. Mutta sen jälkeen Rudi alkoi näyttää enemmän siltä, että kyseessä oli oikea suhde. Meidän täysin kahvipöytäkelpoiset keskustelumme siitä, mitä meille tai satunnaisille tuttaville oli joskus tapahtunut tai mitä maailmalla oli tapahtunut, kehittyivät syvemmiksi ja alkoivat välillä kosketella tulevaisuuttakin. Itse asiassa ne alkoivat painottua tulevaisuuteen. Rudi esitti, että kunhan hän saisi nykyisen urakkansa valmiiksi, lähtisimme yhdessä lomalle.

- Mennään vaan. Minne?
- Jonnekin lämpöseen.
- Mä en ole koskaan käynyt missään, tunnustin.
- Et missään?
- Mulla ei ole edes passia. Kerran mä hankin semmosen, koska me mietittiin Espanjaan lähtemistä, mutta sitten mä aloin odottaa Teppoa, eikä me lähdettykään, sanoin haikeasti.
- Ettäs kehtasit semmosta tehdä.
- Sano muuta. Vaikka mä luulen, että Olli oli tyytyväinen. Mä en tiedä, mikä naksahdus sen päässä kävi, että se suostui edes ajattelemaan lomaa Espanjassa, sanoin ja muistin, että olin itse asiassa ollut helpottunut, kun peruimme kaiken. Kyllä, ajatus ulkomaanlomasta oli alun perin ollut Ollin, mutta kun olimme ruvenneet todenteolla suunnittelemaan, hakeneet matkaesitteet ja vertailleet hotelleja iltakaudet, hän oli silmin nähden tuskastunut. Luulen, että hän oli tuntenut itsensä jotenkin riittämättömäksi opastamaan nuorta vaimoa ja pientä tytärtä lentoasemien kaaoksessa ja ulkomailla, sillä ei hän itsekään ollut koskaan missään käynyt. Teppo oli ollut tervetullut tekosyy. Rudi nauroi ääneen, kun kerroin hänelle.
- Se sun ukkosi kuulostaa varsinaiselta kusipäältä, hän totesi.
- @!#$ on ehkä vähän liikaa sanottu, sanoin, sillä silloin Olli oli tuntunut vain rassukalta. Mutta nyttemmin hän oli kyllä ehtinyt kasvattaa kusipäisyyttäkin, se minun oli myönnettävä. – Lähdetäänkö hakemaan matkaesitteitä kioskilta?

Me lähdimme ja piehtaroimme sitten loppuillan vertaillen uima-altaita ja hiekkarantoja. Olin vilpittömän onnellinen aina aamuun asti, jolloin Rudi lähti töihin ja minun oli aika taas istahtaa maan pinnalle. Ahkeran ja aktiivisen maanantain jälkeen mikään ei ollutkaan edennyt. Tiistain asuntonäytössä oli ollut noin sata ihmistä ja Rudin asunnon välittäjä oli soittanut minulle ja pahoitellut, mutta hänellä ei sittenkään ollut sillä hetkellä mitään tarjota. Lapset taas eivät olleet soittaneet minulle ja kun minä yritin soittaa heille keskiviikkona alkuillasta, Olli oli vastannut ja sanonut, että molemmat olivat ulkona.
- Ja mitä sä teet kotona tähän aikaan? Yleensähän sua tarvitaan töissä vähintään iltaseitsemään, olin tiedustellut vihaisena siitä säikähdyksestä, jonka hänen äänensä kuuleminen oli aiheuttanut.
- Miten mä voisin olla siellä niin kauan? Mähän olen yksinhuoltaja nykyään.
- Itsepähän valitsit. Mä voisin olla siellä nyt yksinhuoltamassa, ellet sä olisi siellä! olin sanonut ja saanut luurin korvaani.

Niinpä tapasin aamuisin listata auki olevat asiani ja katsoa, voisinko tehdä millekään niistä mitään.
Ero – ei edistettävissä, se etenisi omia hitaita byrokraattisia polkujaan. Asunto – tilasin tarjouksesta Hesarin kuukaudeksi, jotta saisin kotiin kannettuna tarjooman eteeni. Sitä paitsi Rudin välittäjä oli luvannut pitää minut mielessä, joten saattaisihan hän jonain päivänä soittaakin minulle. Rakkauselämä ei kaivannut juuri nyt huolenpitoa, enkä olisi voinut sillekään asialle mitään tehdä näin Rudin lähdettyä töihin. Oma tuleva työelämäni oli vielä katkolla ainakin seuraavaan lääkärikäyntiin asti, jolloin toivottavasti pääsisin eroon kipsistä ja saisin terveen paperit. Luin kyllä asuntojen lisäksi lehdestä avoimet työpaikatkin, mutta en kiirehtinyt hakemaan mitään mahdollisesti kaukaisesti sopivaa. Olinhan vielä sairaslomalla ja minulla oli tilillä rahaa kuin roskaa. Perhe ja ystävät sun muut sosiaaliset suhteet… en saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta soittaa äidille ja kertoa, että olin muuttanut pois perheeni luota. Minun pitäisi ennen pitkää, tiesin sen, sillä ellei minusta kuulunut mitään noin kuukauteen, hän soitti minulle ja moitti minua siitä, etten pitänyt yhteyttä. Ajatus lapsille soittamisesta oli myös pelottava sen jälkeen, kun Olli oli vastannut puhelimeen, mutta yhtenä aamuna tulin ajatelleeksi, että ehkä hän olikin piilottanut antamani puhelinnumeron. Silloin Tellu ja Teppo eivät tienneet, miten saada minuun yhteyttä. Se sai minut rohkaistumaan sen verran, että eräänä iltapäivänä ajoin Espooseen ja päästin itseni sisään odottamaan lapsia saapuviksi koulusta. Ei Olli nyt sentään ollut voinut ruveta sellaista työpäivää tekemään, että tulisi kotiin kahdelta.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.2.15 22:56:01

Miksi näin kovin lyhykäinen pätkä? Tahtoo lisää!

Lähettäjä: fifi 
Päivämäärä:   2.3.15 20:23:46

Millon jatkuu? Onko sulla tätä yhtään valmiina vai keksitkö suoraan tätä tänne?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.3.15 20:50:37

On tätä jonkin verran eteenpäin valmiina, mutta ei loppuun asti.
Mutta eiköhän tänne jo jouda seuraavakin pätkä.
------------------------------------
Teppo tuli ensin, kun olin vanhoihin tapoihini solahtaneena tekemässä ruokaa. Jääkaapin sisällöstä kolmasosa oli ollut eri homehtumisen vaiheissa olevia ruoanjämiä, joten olin ensin heittänyt ne hemmettiin, osan rasioineen, kun sisältö oli näyttänyt liian pahalta. Miksei Olli tajunnut, ettei hänestä ollut tähän?
- Hei, kulta! tervehdin nähtyäni, kuka tuli ja Teppo ilahtui niin, että jos hän olisi ollut koiranpentu, häneltä olisi päässyt ilopissa.
- Äiti! Oletko sä muuttanut takaisin? hän huudahti ja ryntäsi halaamaan minua. Rutistin takaisin niin lujasti kuin jaksoin ja minua itketti.
- En, kultarakas, me ei olla saatu sovittua asioita vielä. Mun vaan piti tulla katsomaan sua ja Tellua.
- Mutta etkö sä aio tulla takasin?
- Mä haluaisin, mutta mä en halua enää olla sun isän kanssa. Meidän pitää saada sovittua, kumpi teidät saa.
- Ai te eroatte, Teppo sanoi värittömästi ja päästi irti.
- Niin me erotaan, sanoin ja halasin häntä vielä kerran. – Ei se varmaan ole maailmanloppu. Mä tein kinkkujuustomunakasta ja köyhiä ritareita uunissa, tuu syömään.

Jälkeenpäin ajatellen käyttäydyin kai vähän kierosti. Tietenkin avioero oli Tepolle ainakin melkein maailmanloppu, mutta kai uuniritarit saivat hänet ohittamaan sen, etenkin, kun lupasin tehdä kermavaahtoa, ellei kaapissa oleva kerma olisi hapantunut.
- Mitä teille kuuluu? tiedustelin, kun sain hänelle ruokaa nenän alle.
- Täällä on ihan hirveetä nykyään, Teppo sanoi suu täynnä ja räpäytti pari ylimääräistä kertaa silmiään.
- Ei kai? kysyin peläten jotain pahempaa kuin mitä olin osannut pelätäkään.
- No tää tunnelma. Kun sä puutut. Isä on mörkki eikä puhu mitään. Miksi sä muutit pois?
- Koska mä en halua enää asua teidän isän kanssa, sanoin, sillä olin päättänyt, etten hienostelisi lapsille senttiäkään, ainakaan niin kauan kuin minun ei tarvitsisi ruveta selvittämään hyvän ja huonon seksin eroja. – Mutta se ei tarkota, ettenkö mä haluaisi asua teidän kanssa. Mä olen pyytänyt teidän isää muuttamaan pois täältä, mutta se ei usko. Niinpä mä yritän nyt etsiä itselleni asuntoa, jossa te voisitte olla mun kanssa, kunnes me saadaan tää juttu sovittua vaikka oikeudessa.
- Menettekö te oikeudenkäyntiin? Teppo parahti ja suoraan sanottuna en osannut vastata.
- Ei kai sentään, arvelin. – Mutta jonkun täytyy ratkaista tää juttu meidän puolesta. Ehkä te voisitte, Tellu ja sinä? Kumman te haluaisitte asuvan täällä teidän kanssa?
- Molempien niin kuin ennenkin, Teppo sanoi onnettomana.
- Mutta jos se ei oo vaihtoehto. Voihan olla, että me joudutaan myymään tää talo, ellei kumpikaan meistä muuten suostu antamaan sitä toiselle, maalailin ja onnistuin hiljentämään poikaparkani täysin. Ruokahalu häneltä ei sentään mennyt vaan hän veti leipävanukastakin pari annosta ja vastaili hiukan innokkaammin, kun vaihdoin puheenaiheeksi muut asiat kuin tulevat asumisjärjestelyt.

Tellua ei näkynyt, ei kuulunut, vaikka istuimme siinä melkein tunnin ja Teppo alkoi näyttää kiusaantuneelta.
- Mun pitäis varmaan ruveta tekemään läksyjä, hän ehdotti kuin pyytäen lupaa poistua pöydästä.
- Missähän Tellu viipyy? ihmettelin.
- Se on varmaan Essin luona. Se on mennyt sinne koulun jälkeen nykyään.
- Ja isä?
- Se tulee kyllä viiteen mennessä.

Tuntui hullulta kuulla, miten perheeni oli omaksunut uudet rutiinit muutamissa päivissä.
- Ehkä munkin pitää sitten ruveta lähtemään. Kuule, onko sulla mun puhelinnumero?
- On, kai, Teppo sanoi ja kaivoi taskustaan ryppyisen paperilapun. Siinä oli minun numeroni.
- Hyvä. Mikset sä ole soittanut mulle?
- Ei kai mulla ole oikein ollut asiaa, hän arveli. – Ja isä sanoi, että sulla voi olla kiireitä sun uuden poikaystävän kanssa.
- Haistakoon isä kuule ison ja pitkän. Niin kuin mulla olisi ikinä niin paljon kiireitä, etten ehtisi sun kanssa jutella. Se ei pidä paikkaansa.
- Okei, Teppo sanoi ja nousi mennäkseen. Minäkin nousin ja rutistin häntä kovasti.
- Muista, että mä rakastan sua ja Tellua enemmän kuin mitään muuta, sanoin.
- Okei, hän sanoi taas ja näin, että nyt hän oli sen verran liikuttuneen näköinen, ettei minun ollut viisasta pidätellä häntä enempää. Teppo saattoi olla pieni runopoikani, mutta ei hän ollut siinä iässä, että halusi itkeä jonkun nähden. Eikä varmaan koskaan enää olisikaan, mikä oli sääli.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   7.3.15 12:59:24

Koska jatkuu? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.3.15 15:11:30

En tarvinnut niitä aamuja kovin monta tajutakseni, etten ollut uuteen elämääni tyytyväinen. Minulle ei riittänyt päätoimeksi Rudin sängynlämmitys eikä edes shoppailu, jota olisin nyt voinut harrastaa päivät pitkät. Kokeilin, mutta se tuntui pelkästään turhalta ja tylsältä, etenkin yksin. Niina ja Mia olivat töissä silloin, kun minulla oli eniten aikaa käsissäni, eikä minulla oikein ollut muita. Heidi ei tiennyt, että seurustelin lopultakin hänen veljensä kanssa, sillä en ollut soittanut hänelle. Rudi ei ollut kieltänyt tai mitään, mutta eivät he olleet maailman lämpimimmissä väleissä, kun eivät kerran pitäneet yhteyttä ja minusta tuntui vaikealta mennä siihen väliin. Jassu, joka koko Heidin oli kaivanut takaisin elämääni, oli jäänyt unhoon jo aiemmin syksyllä, kun hän oli parin yrityksen jälkeen lopullisesti lakannut seurustelemasta Ollin veljen kanssa, ja tauon jälkeen tuntui yhtä vaikealta soittaa hänellekin.
- Ihan kun sulla olisi liikaa ystäviä, soimasin itseäni ja päätin, että jossain välissä lähipäivinä soittaisin ainakin Jassulle. Olimmehan nyt tasan samassa veneessä, ex-Stenroos -kumiveneessä. Olikohan hän mahtanut kuulla erostamme? Jotenkin kuvittelin, ettei Olli juossut levittelemässä uutista, vaan toivoi ehkä minun tulevan vielä järkiini ja palaavan. Heidille soittamisesta halusin puhua ensin Rudin kanssa, mutta en tuntunut koskaan muistavan tehdä sitä.

Mutta ei heistäkään minulle elämän koko sisällöksi olisi.
- Mä en tiedä, miksi mä haluan tulla isona, valitin Rudille.
- Miksi sä haluat tulla? hän kysyi, ihan vakavissaan. Olli olisi murjaissut jonkin vitsin siitä, että olin jo aika iso, ainakin lanteiden ympäriltä. Ajatuskin pisti vihaksi.
- Kun en mä tiedä. En mä ole ikinä tiennyt. Koulussa mä ajattelin, että musta tulisi jotain hienoa, että mä menisin yliopistoon ja sellasta, mutta enhän mä ehtinyt lakkiaisia pidemmälle.
- No nythän sulla on elämäs tilaisuus ruveta mihin tahansa!
Se kuulosti kliseeltä, mutta jos sen otti kirjaimellisesti, tuli hyvä olo. Maailma oli tosiaan avoinna minulle, minun tarvitsi vain valita, mihin suuntaan halusin lähteä. Me keskustelimme asiasta koko illan ja toisenkin, mutta sitten Rudi lähti keikalle. Hänen pomonsa Timi halusi hänet mukaansa mökilleen viikonlopuksi. Keittiö piti uusia siellä.
- Haluatko sä tulla mukaan? hän kysyi.
- Ai katsomaan, miten te sahaatte ja naulaatte ja saunotte ja juotte viinaa? En tosiaan! nauroin. – Mä otan selvää, oisko Mian mies töissä tänä viikonloppuna ja menen sinne, jos on. Se on koko ajan sanonut, että mä voisin olla sielläkin Joken poissa ollessa enkä aina sun vaivoina.
- Et sä ole vaivaksi.
Sekään ei kuulostanut kliseeltä, kun Rudi sanoi sen katsoen minua silmiin ja hymyillen hiukan, joten hyppäsin hänen kaulaansa ja painuimme sänkyyn hoitamaan viikonlopun varvit etukäteen.

Jokke oli kuin olikin reissussa, mistä olin äärettömän onnellinen, sillä olisi ollut hyvin ikävää yöpyä Rudin luona ilman Rudia. Lähdin Mian luo samoissa tunnelmissa kuin joskus teininä, kun hänen vanhempansa olivat olleet jossain ja siellä oli pidetty salabileet. Tunsinkin itseni tasan yhtä nuoreksi, vaikka vaikutelmaa vähän häiritsi se, että ajoin paikalle autolla. Kuten Miakin, olin vain puolisen minuuttia hänen perässään. Ja tietenkään Mia ei ollut silloin asunut omakotitalossa, jossa oli enemmän huoneita kuin yksikään suurperhe olisi tarvinnut vaan kolmiossa Puotinharjussa.
- Mä olen ihan ryde ja sikakivaa, kun sä tulit! Mia sanoi, kun pääsin autosta ulos. Hän avasi ulko-oven ja naputteli hälytyksen pois päältä. – Mennäänkö saunaan heti? Vai voitko sä saunoa kipsin kanssa?
- Jos et heitä sen päälle vettä, mä en vaan saa kastella sitä, sanoin. Toivoin, että olisin saanut. Se alkoi haista. Olin yrittänyt pyyhkiä sen alta kosteuspyyhkeillä, pumpulipuikoilla ja olin harkinnut hammasharjaakin, mutta ei sitä tympeää tuoksua vaan saanut pois. Pieni saunahiki ei voisi asiaa paljon pahentaa, mutta lääkäriaikani oli jo seuraavalle viikolle ja vähintäänkin saisin uuden, ellen pääsisi kipsistä kokonaan eroon.
- Onko se kipeä? Mia kysyi myötätuntoisesti, mutta ei se ollut enää aikoihin ollut kuin tiellä.

Saunominen perjantai-iltapäivällä oli mukavan epäsovinnaista. Mialla oli paksuja froteekylpytakkeja ikään kuin hänellä olisi tapana järjestää saunakutsuja, ja ehkä hänellä oli joskus ollutkin sellainen tarkoitus, ennen kuin Jokke oli jollain tavalla puuttunut asiaan. Nyt kääriydyimme sellaisiin, ennen kuin menimme olutpullot kädessä istumaan terassille. Kylmähän siellä oli, etenkin varpaille, mutta sitten palasimme saunaan.
- Etkö sä tule kaipaamaan tätä? kysyin, sillä oli edelleenkin olemassa vallitseva käsitys, että Mia oli jättämässä Joken.
- Parempi näkkileipä hyvässä seurassa kuin hanhenmaksa kultaisessa vankilassa, hän vastasi.
- Onko toi sitaatti jostain?
- Ehkä, todennäköisesti, hän myönsi. – Pieni runotyttö taisi sanoa jotain tommosta. Mutta joo, tulen varmaan kaipaamaan ja joo, mä taidan olla silti lähdössä.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   7.3.15 17:43:35

Kiitos jatkosta! :) tää on niin mukavan erilainen kun on samaistunut Unikon kanssa:)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   8.3.15 10:59:38

Mukavaa, että ilmassa on tuntua, että Unikko vihdoin tekee elämälleen jotain =)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   11.3.15 19:03:58

Nostellaas.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 21:36:10

Eiköhän tännekin jo jouda pieni pätkä.
-------------------------
Pidimme pienen hiljaisen hetken päätökselle, mutta sitten en voinut olla kysymättä:
- Millä sä aiot pärjätä? Sun palkka ei voi olla paljon sen kummempi kuin munkaan ja näinköhän Jokkea huvittaa maksaa sulle elatusapua?
- No, meillä ei ole avioehtoa, joten eiköhän mullekin jotain heru sitten joskus, jos saadaan ero joskus valmiiksi. Mutta siihen asti tekee tosiaan tiukkaa, Mia huokaisi. – Mutta mä yritän saada yhden meillä haussa olevan paikan. Se on paskamaista hommaa ja mä sanoin ei, kun sitä ehdotettiin mulle, mutta palkka on parempi. Ja sitten mä olen yrittänyt laittaa vähän sivuun. Oon myynyt vähän vaatteita työkavereille ja korujakin, eipä mulla muuta arvokasta ole. Mutta entäs itse? Sä näytät melkein hävyttömän onnelliselta.

Punastuin, mutta kai se oli totta.
- Mä olisin, ellei kaikki olisi niin levällään, sanoin.
- Sulla on Rudi, mitä muuta sä oot ikinä muka tarvinnut?
- Jotain tekemistä. Hyväpalkkaista mielellään, mutta ainakin mielekästä. Ei mun erorahani loputtomiin riitä, etenkin jos mun pitää hommata asunto, johon lapsetkin mahtuu ja sisustaa se.
- Ja koska se selviää?
- Mulla ei ole aavistustakaan! Mä en tiedä, kuka pystyisi sanomaan Ollille, ettei se saa omia meidän taloa ainoastaan, koska mä haluan eron! Tai mistä mä löytäisin sen jonkun.
- Palkkaa lakimies, Mia ehdotti.
- Kuule, sitten mä olisin rahaton viikossa. Mutta on mulla varattuna aika jollekin kaupungin asiantuntijalle kolmen viikon päästä. Ehkä mä sitten ymmärrän asioista enemmän. Ja sen asunnon mä kyllä haluaisin. Lapsiparat luulee pian, että mä olen hylännyt ne, vaikka en mä niitä voi Rudillekaan viedä. Ei siellä ole tilaa, ja muutenkin.

Pohdiskelimme asioita vähän aikaa tahoillamme, mutta sitten Mia ehdotti, että söisimme välillä.
- Sopii, tarviiko tehdä jotain? kysyin. Olin tehnyt ruokaa niin harvoin viime aikoina, ettei minua oikein huvittanut nytkään, mutta kai vieraankin piti jotain tehdä.
- Ei, mä ostin meidän ruokalasta meille sapuskaa. Ne myy aina perjantaisin. Ja huomenna voidaan käydä jossain tai tilata pizzat.

Mättö oli kelvollista ja juttelimme vaihteeksi kevyemmistä asioista, kuten päivänpolitiikasta ja uusista tv-sarjoista, mutta meillä oli niin paljon ankaraakin pohdittavaa, että valuimme ennen pitkää takaisin pohtimaan erojamme.
- Mä en oikeastaan haluaisikaan jäädä tänne, Mia sanoi katsellen avaran keittiönsä valkoisia seiniä ja tummia puukaappeja. – Tää on liian Jokkea. Haluatko sä muka tosiaan talon, jossa oot vuosikymmenen asunut Ollin kanssa?

Juuri nyt tuntui houkuttelevalta sanoa, että en ja päästä siitä tuskasta, mutta se olisi ollut vale. Pidin talosta, vaikka se olikin ikuisesti keskeneräinen. Pidin puutarhasta, vaikka siinä oli loputtomasti työtä. Kaipa sieltä ikävät muistot häipyisivät, jos saisin Rudin viimeistelemään kaiken Ollilta kesken jääneen ja toteuttamaan muutaman idean, joita en ollut viitsinyt edes sanoa ääneen.
- Se on kamala näin talvella, sanoin totuudenmukaisesti. – Pelkkää lumityötä tai loskaa ja jäätikköä. Ainoa hyvä puoli on, että saa laittaa ulkovaloja, mutta sitten niistäkin aina palaa lamppu tai katkeaa johto. Mutta kesällä…
- No niin. Sä hommaat talveksi asunnon ja annat Ollin tehdä lumitöitä niin kauan, kun teillä on harkinta-aikaa.
- Toi kuulostaa hyvältä idealta, ilahduin.
- Mitä jos vuokrattais yhdessä joku iso asunto? Mia ehdotti yllätyksekseni. – Yksiöt on kamalan hintasia.
- Niin on isotkin asunnot! vakuutin, sillä niistä minä tiesin jotain.
- Mutta suhteessa pieniin ne on halvempia. Eikö ois kivaa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 21:38:16

Ja apua, täähän on melkein täynnä! Uusi.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   12.3.15 14:53:58

Laitetaas sitten kokonaan täyteen tämä :)

Kiva että Unikko tosissaan tekee elämälleen jotain. Ollia käy vähän jopa sääliksi, vaikka se ei erityisen mukava hahmo olekaan, vaan ajattelematon juntti. Äijäparka kuitenkin on kuvitellut kaiken olevan ihan okei, vaikkakin pitänyt vuosia vaimoaan täysin itsestäänselvänä kodinkoneena, mutta ei Olli edes tiennyt minkään olevan vialla. Sitten yhtäkkiä Unikko vain lähtee, tuosta noin vain. Ei ihme että Olli on vihainen, kai kuka tahansa tuossa kohtaa olisi.